The Project Gutenberg eBook of Kristiina Lauritsantytär 1 (of 3): Seppele, by Sigrid Undset

Ivar Gjeslingin, Sundbyn herran kuoleman jälkeisessä perinnönjaossa
armon vuonna 1306 joutuivat hänen tiluksensa Silissä tyttärelle,
Ragnfridille, sekä tämän puolisolle Lauritsa Bjørgulfinpojalle.
Nämä olivat asuneet aikaisemmin Lauritsa Bjørgulfinpojan kartanossa
Skogissa, Folion pitäjässä lähellä Osloa, mutta muuttivat nyt
Jørundgaardiin, joka sijaitsi ylinnä Silsvoldissa.

Lauritsa kuului sukuun, jota tässä maassa nimitettiin Laamanninpojiksi. Se oli tullut Ruotsista silloin kun Laurentius Itägööttiläinen, joka oli ryöstänyt Bjelbojaarlin sisaren, neito Bengtan Vretan luostarista, tämän kera pakeni Norjan puolelle. Laurentius-herra eli kuningas Haakon Vanhan turvissa ja joutui suureen suosioon; sai kuninkaalta Skogin tilan. Mutta asuttuaan maassa kahdeksan ajastaikaa hän kuoli tautiin, ja leski, Folkungien tytär, jota Norjassa nimitettiin kuninkaantyttäreksi, lähti takaisin kotimaahan, jossa teki sovinnon heimolaistensa kanssa. Hänet naitettiin sitten rikkaaseen sukuun toiseen maahan. Häntä ja Laurentiusherraa ei oltu siunattu lapsilla, ja niin peri Laurentiuksen veli Ketil Skogin. Tämä oli Lauritsa Bjørgulfinpojan isoisä.

Lauritsa oli joutunut naimisiin nuorella iällä; hän oli ainoastaan kahdenkymmenenkahdeksan vuoden vanha tullessaan Siliin, sekä kolme vuotta nuorempi vaimoansa. Kasvavana hän oli ollut henkivartiossa ja saanut hyvän kasvatuksen; mutta naituansa jäi hän asumaan rauhassa tilallensa, sillä Ragnfrid oli jonkun verran omituinen ja raskasmielisyyteen taipuvainen luonteeltansa eikä viihtynyt etelänpuoleisten parissa. Kadotettuaan kolme poikaa kapalolapsina hän tuli kerrassaan ihmisaraksi. Jotta vaimo silloin joutuisi lähemmäksi sukuaan ja muita tuttaviaan, muutti Lauritsa Gudbranninlaaksoon. Heillä oli sinne saapuessaan yksi lapsi elossa, pieni tytär, jonka nimi oli Kristiina.

Mutta juurruttuaan paikalle he elivät enimmäkseen entistä hiljaista elämäänsä, pysyttäytyen omissa oloissaan; Ragnfrid ei näyttänyt välittävän suuria omaisistaan, sillä hän ei käynyt näissä useammin kuin mitä sopu vaati. Osaksi tämä johtui siitä, että Lauritsa ja Ragnfrid olivat hyvin hurskasta ja jumalaapelkääväistä väkeä, jotka kävivät ahkerasti kirkossa, kestitsivät luonaan Herran palvelijoita ja kirkon asiamiehiä tai pyhiinvaeltajia, näiden matkatessa laakson pohjaa pohjoiseen, Nidarosiin. Myös kirkkoherralleen — joka oli heidän lähin naapurinsa ja asui Romundgaardissa — he osoittivat alamaista kunnioitusta. Mutta muu laakson kansa piti kirkkolaitosta kymmenyksineen, maaveroineen ja rahankantoineen muutenkin liian rasittavana, eikä siis viitsinyt enää huolehtia tarkasti paastoista ja rukouksista ja kuljettaa luokseen pappeja ja munkkeja muulloin kuin tarpeen vaatiessa.

Muuten nautti Jørundgaardin väki suurta kunnioitusta ja suosiota, varsinkin Lauritsa, joka oli tunnettu voimakkaaksi ja rohkeaksi, vaikka rauhaarakastavaksi mieheksi, tavoiltaan siivoksi ja oikeuttarakastavaksi, käytökseltään säädylliseksi, mainioksi maanviljelijäksi sekä taitavaksi metsästäjäksi; varsinkin oli tämä innokas suden ja karhun sekä muiden petoeläinten pyytäjä. Muutamassa vuodessa hän kokosi hallintansa alle suuret alat maata, mutta oli silti hyvä ja auttavainen isäntä alaisiaan kohtaan.

Ragnfridia nähtiin niin harvoin, että hänestä pian lakattiin puhumasta melkein tyystin. Ensi aikoina hänen muuttonsa jälkeen kotilaaksoon moni oli ihmetellyt hänen muuttumistaan, sillä hänet muistettiin entisiltä Sundbyn ajoilta. Kaunis hän ei ollut ollut koskaan, mutta silloin hän oli sentään näyttänyt raikkaalta ja iloiselta; nyt hän oli niin surkastuneen näköinen, että häntä huoleti olisi voinut luulla kymmentä eikä kolmea vuotta vanhemmaksi miestään. Ihmisten mielestä hän suri liiaksi lapsiansa, sillä muissa suhteissahan hänen osansa oli parempi kuin useimpien muiden vaimojen — hän eli hyvissä varoissa ja oli arvossapidetty, eikä tiedetty olevan mitään moitteen sijaa hänen suhteessaan mieheensäkään: Lauritsa ei etsinyt toisten naisten seuraa, neuvotteli hänen kanssaan perinpohjin kaikista asioista, eikä päästänyt suustaan yhtään tylyä sanaa, olipa juovuspäissään taikka selvä. Ja eihän tämä ollut edes niin ikäloppu vielä, ettei olisi voinut saada ajanpitkään useampiakin lapsia, jos Luoja salli.

Jørundgaardiin ei ollut aivan helppo saada nuorta palveluskuntaa, mihin oli syynä emännän raskas mielen laatu sekä se, että siellä pidettiin niin ankarasti kaikki paastot. Muuten ei kartanosta puuttunut mitään ja hyvin harvoin tarvitsi siellä turvautua nuhteisiin tai ojennukseen; Lauritsa ja Ragnfrid olivatkin itse esikuvana työssä. Mies oli tavallaan iloinenkin, otti väliin osaa tanssiin ja lauluun nuorison leikkiessä kirkkomäellä valvonta-öinä. Mutta sittenkin kävi Jørundgaardissa etupäässä vanhempaa väkeä; nämä viihtyivät hyvin ja istuivat siellä kauan.

Kun heidän lapsensa Kristiina oli seitsemän vuoden iässä, lupasi isä kerran ottaa hänet mukaansa karjalaitumelle.

Oli kaunis aamu keskikesän aikaan. Kristiina seisoi parvella, jossa he kesäaikaan makasivat; hän näki auringon paistavan ja kuuli isänsä puhelevan miesten kanssa ulkona pihamaalla — ja iloitsi niin, ettei malttanut pysyä yhdessä kohden äidin pukiessa häntä, vaan tanssi ja keikkui aina kun jokin vaatekappale oli saatu ylle. Hän ei ollut milloinkaan ennen käynyt tunturilla, ainoastaan Vaagen harjun takana äidin omaisissa Sundbyssä, ja sitten lähimetsissä äidin ja talonväen kanssa, näiden poimiessa marjoja, joista Ragnfrid laittoi juomaa.

Hänkin survoi puolukoita ja karpaloita happamaksi hilloksi, jota levitti leivälle voin asemesta pitkänpaaston aikana.

Äiti hajoitti Kristiinan pitkän vaalean tukan ja solmi sen hänen vanhan sinisen hilkkansa sisään, sitten suuteli hän tytärtään poskelle, minkä jälkeen Kristiina juoksi alas isänsä luokse. Lauritsa istui jo satulassa, hän nosti lapsen taakseen hevosen selkään, jonne oli pistänyt vaippansa alustaksi. Siellä istui Kristiina hajasäärin, pitäen kiinni isän vyöstä. Sitten huusivat he jäähyväiset äidille, mutta tämä tuli juosten alas parvelta kantaen Kristiinan huippuvaippaa, jonka antoi Lauritsalle, pyytäen tätä huolehtimaan hyvin lapsesta.

Päivä paistoi, mutta yöllä oli ollut rankkasade, ja purot vilistivät pärskyen ja loiskahdellen alas mäen rinteitä, usvatukkojen purjehtiessa pitkin tunturinsivuja. Mutta tunturin harjan takaa lipui valkoisia suvihattaroita siniselle taivaalle, ja Lauritsa puheli miesten kanssa, että oli tulossa kuuma päivä, kunhan kerkeää. Lauritsan myötä oli neljä miestä, kaikki hyvin asestetut — tuntureilla piili siihen aikaan monenlaista outoa väkeä — vaikkakin heitä oli näin monta ja mentiin ainoastaan lyhyen matkan päähän, joten ei tarvinnut pelätä mitään. Kristiina piti kaikista mukanaolevista miehistä; kolme heistä oli ikämiehiä, mutta neljäs, Arne Gyrdinpoika Finsbrekkenistä, oli puolikasvuinen poika ja Kristiinan paras ystävä; hän ratsasti lähinnä Lauritsan ja Kristiinan perässä, sillä hänen tuli puhella Kristiinalle kaikesta, mitä he matkan varrella näkivät.

Miehet ratsastivat Romundgaardin rakennusten välitse ja vaihtoivat jonkun sanan Eirik-papin kanssa. Tämä seisoi tanhualla toruen tytärtään, joka hoiti isän taloutta, siitä, että tämä oli unohtanut vastavärjätyn langan yöksi sateeseen; nyt se oli pilaantunut.

Ylempänä pappilan takana oli kirkko; se ei ollut suuren suuri, mutta hyvää tekoa, kaunis, hyvin säilynyt ja uudelleen tervattu. Ristin kohdalla kirkonportin luona pyyhkäisi Lauritsa miehineen hatun päästään ja taivutti päänsä alas; sitten hän kääntyi satulassa ja vilkutti Kristiinan kanssa äidille, jonka he näkivät alempana kotikartanon edessä; tämä vilkutti heille huntunsa liepeellä.

Kirkkomäellä ja tarhassa oli Kristiina ollut leikkimässä melkein joka päivä; mutta tänään, kun hän oli matkalla niin kauas, tuntui hänestä tuttu kotilaakso jollain lailla uudelta ja ihmeelliseltä. Jørundgaardin rakennusryhmät olivat kummasti kutistuneet ja käyneet harmaammiksi tuolla alanteessa, pihaton piirissä ja syrjemmällä. Joki kaartui kiiltävänä vyönä kauemmaksi ja laakso levitti vihreitä ruohomaitaan ja soitaan peripohjassa, talojen ja peltosarkojen kiipeillessä rinteillä harmaita, äkkijyrkkiä tunturiseinämiä kohden.

Hyvin kaukana laakson toisessa päässä, missä tunturit sulkivat näköpiirin, tiesi Kristiina Loptsgaardin sijaitsevan. Siellä asuivat Sigurd ja Jon, kaksi vanhaa miestä, joilla oli valkea parta; nämä tahtoivat aina leikkiä ja pilailla hänen kanssaan, tullessaan Jørundsgaardiin. Jonista hän piti, sillä tämä veisti hänelle niitä kauneimpia eläimiä puusta, ja Kristiina oli kerran saanut tältä kultaisen sormirenkaan. Mutta viimeksi heillä käydessään pääsiäisen jälkeen tämä oli tuonut Kristiinalle tuliaisiksi ritarin, joka oli niin kauniisti veistetty ja koreaksi maalattu, että Kristiinasta tuntui, ettei hän milloinkaan ollut saanut mieluisampaa lahjaa. Hänen piti saada ritari viereensä vuoteeseen joka yöksi, mutta aamulla hänen herätessään se seisoi aina porrasastuimella sängyn luona, jossa hän nukkui vanhempiensa kanssa. Isä sanoi, että se hyppäsi vuoteesta kukon ensi kertaa kiekaistessa, mutta Kristiina kyllä ymmärsi äidin ottaneen sen pois, kun hän oli nukkunut, sillä hän oli kuullut äidin sanovan, että se oli niin kova ja terävä, jos se joutui kyljen alle yöllä. — Loptsgaardin Sigurdia Kristiina pelkäsi, sillä tämä jutteli aina, että kun Kristiina varttui ja tuli neito-ikään, nukkuisi hän tämän kainalossa. Häneltä oli kuollut kaksi vaimoa ja hän arveli kolmannenkin ehtivän kuolla, sitten Kristiina saattoi tulla neljänneksi. Mutta Kristiinan pillahtaessa itkuun nauroi isä ja sanoi, ettei hän luullut Margitin heittävän henkeään niin helposti; mutta jos nyt niinkin hullusti kävisi ja jos Sigurd sitten pyrkisi sulhaseksi, niin rukkaset saisi, siitä Kristiina saattoi olla varma.

Nuolenlentämän päässä kirkon pohjoispuolella oli tien syrjässä iso kalliopaasi, jonka ympärillä kasvoi taajasti koivua ja haapaa. Siellä oli lasten tapana leikkiä jumalanpalvelusta, ja Tomas, Eirik-papin nuorin tyttärenpoika, nousi kivelle ja messusi kuin isoisänsä, pirskoitti vihkivettä ja kastoi, milloin kallionkoloissa oli sadevettä. Mutta menneenä syksynä kävi heille kerran huonosti. Tomas oli ensin vihkinyt Kristiinan Arnen kanssa — Arne oli vielä niin lapsekas, että hän joskus pujahti toisten joukkoon kun pääsi töiltään. Sitten otti Arne kiinni porsaan, joka juoksenteli tiellä, ja se kannettiin kastettavaksi. Tomas voiteli sen mudalla, pisti sen vesilätäkköön matkien isoisänsä eleitä, messusi latinaksi ja torui sanankuulijoita siitä, etteivät he uhranneet tarpeeksi kirkolle — jolloin lapset nauroivat, sillä he olivat kuulleet isojen puhuvan Eirikin pohjattomasta ahneudesta. Ja mitä enemmän he nauroivat, sitä hassummaksi Tomas yltyi, kunnes hän viimein sanoi, että tämä lapsi oli siitetty pitkänpaaston aikana ja että heidän tuli maksaa sakkoa papille ja kirkolle syntinsä tähden. Silloin nauroivat isommat pojat aivan ulvomalla, mutta Kristiinaa rupesi niin kauheasti hävettämään, että hänelle nousi itku kurkkuun, kun hän seisoi siinä porsasta pidellen. Ja heidän leikkiessään sattui nyt niin hullusti, että Eirik itse ratsasti siitä ohi palatessaan matkoiltaan. Kun hän näki, mitä lapset touhusivat, hyppäsi hän alas hevosen selästä, työnsi pyhät kalut Benteinille, vanhimmalle tyttärensä pojalle, joka oli ollut hänen mukanaan, niin rajusti, että Bentein oli pudottaa maahan hopeakyyhkysen, missä pyhä leipä, Vapahtajan ruumis, oli; pappi ryntäsi lasten joukkoon ja pieksi heistä niin monta kuin käsiinsä tavoitti. Kristiina pudotti porsaan, joka lähti vinkuen lipittämään tietä pitkin, kasteliinan laahatessa maata, ja papin hevoset nousivat takajaloilleen pelästyksestä; pappi pieksi Kristiinaakin niin että tämä kaatui, ja potkaisi vielä jalallaan lonkkaan niin pahasti, että se oli kipeä monta päivää. Silloin Lauritsa tuumi, että Eirik-pappi oli ollut liian ankara Kristiinaa kohtaan, tämä kun oli niin pieni. Hän sanoi tahtovansa puhua papille asiasta; mutta Ragnfrid pyysi, ettei hän tekisi sitä, sillä eihän lapselle ollut tapahtunut muuta kuin oikeus ja kohtuus, koska tämä kerran oli ollut pilkanteossa mukana. Silloin ei Lauritsa enää puhunut enempää asiasta, mutta hän antoi Arnelle sellaisen selkäsaunan, ettei tämä vielä eläessään ollut mokomaa maistanut.

Heidän ratsastaessaan saman kiven ohi nykäisi nyt Arne Kristiinaa hihasta. Puhua hän ei tohtinut Lauritsan tähden, hän vain irvisti, hymyili ja läimäytti takapuoltaan. Mutta Kristiina painoi häpeissään alas päänsä.

Tie puikahti tiheään metsään. He ratsastivat Hammeraasin alalaitaa; laakso kävi ahtaaksi ja pimeäksi ja joen jymy kuului selkeämmin ja vihaisempana; kun he ohimennen näkivät vilahduksen Laagenista, pauhasi se jäänvihreänä ja vaahtoa puskuttaen kallioseinien välissä. Molemmin puolin kasvoi sakeanaan havumetsää, rotko oli pimeä ja ahdas ja peloittava, ja siellä kävi kylmä viima. He ratsastivat toiselle puolen vievää porrasta kohti, ja näkivät kohta joen yli vievän sillan alhaalla laaksossa; onkalossa sillan alla asui Ahti; Arne alkoi kertoa Kristiinalle siitä, mutta Lauritsa kielsi ankarasti poikaa puhumasta sellaisia metsässä. Heidän jouduttuaan sillalle hyppäsi isä alas hevosen selästä ja kävi taluttamaan sitä kuolaimista, tukien toisella kädellään lasta vyötäisiltä.

Tuolla puolen joen alkoi äkkijyrkkä ratsastuspolku, ja miesten täytyi laskeutua kävelemään; mutta isä nosti Kristiinan eteenpäin satulassa, niin että tämä saattoi pitää kiinni satulansangasta ja ratsastaa yksin Guldsveinenillä.

Yhä uusia vuorenjullia ja sinertäviä kyöpeleitä valkoisine lumiläikkineen ilmestyi tunturiseinien takaa sitä mukaa kuin he etenivät, ja äkkiä näki Kristiina puiden välitse vilahduksen rotkon pohjoispuolisesta seudusta, ja Arne osoitti sormellaan taloja, jotka ilmestyivät esiin, mainiten kunkin nimen.

He pysähtyivät aidan luokse. Lauritsa huikautti tulohuudon, joka kimmahteli kaikuna vuoren seinästä toiseen. Kaksi miestä saapui juosten alas peltotilkkujen keskitse. Ne olivat mökin molemmat pojat. Nämä olivat taitavia tervanpolttajia, ja Lauritsa oli tullut pestaamaan heitä itsellensä miilumiehiksi. Poikien äiti tuli perästä, kantaen suurta maitokulhollista kellarista, sillä oli tullut kuuma päivä, kuten miehet olivat ennustelleet.

"Näin, että sinulla oli matkassa tyttäresi", sanoi vaimo tervehdittyään vieraita, "ja tahdoin tulla katsomaan. Otapa pois tuo hilkka, hänellä kuuluu olevan niin kaunis tukka."

Lauritsa teki kuten vaimo pyysi ja Kristiinan tukka valui hänen ylitsensä satulaan asti. Se oli paksu ja keltainen kuin kypsä vehnä. Isrid, vaimo, koetteli sitä ja sanoi:

"No kyllä näen, ettei huhu ole puhunut päättömiä tästä pikku tytöstäsi — niin on kuin liljankukka ja ritarin lapsia. Lempeät silmätkin on tällä — hän on sinun näköäsi eikä Gjeslingien. Suokoon Luoja sinulle iloa lapsestasi, Lauritsa Bjørgulfinpoika. Ja Guldsveinenin selässä sitä istutaan niin suorana kuin hoviherra", pisti hän leikiksi Kristiinan juodessa maitoa.

Lapsi punastui ilosta, sillä hän tiesi, että isää pidettiin komeimpana miehenä laajalla alueella, ja tämä olikin näöltään kuin ritari seisoessaan miestensä keskessä, vaikka oli puettu kuin talonpoika, kuten hänen tapansa oli arkioloissa. Hänellä oli joltisenkin leveä ja lyhyt vihreäksivärjätystä sarasta valmistettu mekko, joka oli avoin kaulasta, josta näkyi paita; kengät olivat värjäämättömästä nahasta, ja päässä hänellä oli vanhanaikainen, leveäreunainen villahattu. Koristeita hänellä ei ollut muita kuin sileä hopeasolki vyössä ja pieni hely paidankauluksessa; kaulassa näkyi sitäpaitsi kultaketju. Lauritsa kantoi sitä aina, siinä riippui kultaristi, johon oli juotettu suuria vuorikristalleja; ristiä kävi avaaminen ja siinä oli kappale pyhän rouva Elin Skøvden kääriliinaa ynnä joku hiuskarva, sillä Laamanninpojat laskivat sukunsa polveutuvan eräästä tuon autuaasti edesmenneen rouvan tyttäristä. Mutta metsällä tai peltotyössä ollessa oli Lauritsan tapana pistää risti paljaalle rinnalleen, jottei kadottaisi sitä.

Mutta karkeissa arkivaatteissaankin hän oli jalosukuisemman näköinen kuin moni kuninkaan ritari ja henkivartiomies juhlatamineissaan. Hän oli hyvin komea ryhdiltä, pitkä, leveä lavoista, kapea lantioilta; pää oli pieni ja uljas-asenteinen, ja hänellä oli kauniit, pitkänsoikeat kasvot — paraiksi täyteläiset posket, sirosti pyöristyvä leuka ja hyvin muodostunut suu. Ihon väri oli vaalea, punakka poskipäiltä, silmät olivat harmaat ja tukka paksu, sileä ja silkinhieno.

Hän jäi juttelemaan Isridin kanssa tämän asioista ja kysyi muun ohessa myös Tordista, Isridin sukulaisvaimosta, joka hoiti Jørundgaardin karjalaidunta tänä kesänä. Tämä oli vasta saanut lapsen; Isrid odotti vain tilaisuutta päästäkseen taatussa seurassa metsän läpi tämän luokse, hakeakseen pojan alas laaksoon kastettavaksi. Lauritsa sanoi silloin, että hänen sopi lähteä heidän kanssaan tunturille: hän aikoi palata seuraavana iltana, ja saattoi olla hyväkin Isridille ja tuolle kastamattomalle lapselle, että heillä oli näin monta vankkaa miestä turvanansa.

Isrid kiitti: "Totta puhuen minä olen juuri odottanutkin teitä. Me kyllä tiedämme, me ylämaan köyhät, että sinä teet ystävän palveluksen milloin voit, kun tulet tänne." Hän juoksi tuvalle noutamaan eväsmyttyä ja vaippaa.

Asianlaita oli sellainen, että Lauritsa viihtyi hyvin tämän pikkuväen parissa, joka raivasi ja hoiteli uutismaita takalistolla; heidän seurassaan hän oli aina iloinen ja leikkisä. Hän keskusteli heidän kanssaan metsäneläimien tavoista ja retkistä ja monenmoisesta taikuudesta, jota oli havaittu niillä mailla. Ja hän auttoi heitä auliisti neuvoilla ja töillä, tarkasti kipeän karjan, seurasi miehiä pajaan ja hakkuutöihin eikä säästänyt suunnattomia ruumiinvoimiansa, kun joku kivi tai juurikko istui liian tiukassa. Siksi nämä ihmiset aina ilolla ottivat vastaan Lauritsa Bjørgulfinpojan ynnä tämän ison, punertavan oriin Guldsveinenin, joka oli hänen ratsuhevosensa. Se oli komea eläin, karva kiiltävä kuin peili, harja ja häntäjouhet valkoiset ja silmät vaaleahkot — se oli voimakas ja rohkea, kuulu kautta laakson, mutta Lauritsalle lempeä kuin lammas; tämä sanoikin rakastavansa sitä niinkuin nuorempaa veljeä.

Ensimmäinen tehtävä oli lähteä katsomaan Heimhaagenin vartioroviota. Sillä kovina sota-aikoina, satakunta vuotta sitten ja enemmänkin, olivat talonpojat joissakin paikoin laaksojen varsilla alkaneet rakentaa tuntureille rovioita, jotka muistuttivat rannikkoseudun merkkitulia; nämä laaksojen vartiotulet eivät vain kuuluneet vakituiseen maanpuolustukseen. Niitä hoiteli talonpoikaisjärjestö, ja näiden kahden veljeksen oli määrä pitää sitä vuoronperään kunnossa.

Heidän saapuessaan ensimmäiselle laitumelle päästi Lauritsa irti kaikki hevoset, kuormajuhtaa lukuunottamatta, ja nyt alkoi jyrkkä kiipeäminen jalkapolkua ylös. Ei kestänyt kauan, ennenkuin metsä muuttui raivaamattomaksi. Suuret hongat seisoivat paljaina kuin luiset rangat veteliköissä — ja Kristiina näki kaikkialla alastomia kalliohuippuja taivaankantta vasten. Pitkät matkat kävi kulku vieremien välitse ja väliin juoksi vuoripuro polun uomassa, joten isän täytyi kantaa häntä. Tuuli puhalsi raittiisti ja esteettömästi täällä ylhäällä, ja maa oli sinisenään mustikoita. Mutta Lauritsa sanoi, etteivät he nyt voineet jäädä niitä poimimaan. Arne juoksenteli milloin ensimmäisenä, milloin viimeisenä, taittoi marjanvarsia Kristiinalle ja kertoi kenen mikin laidun oli, jonka he metsässä sivuuttivat — sillä koko Høvringsvangen kasvoi metsää siihen aikaan.

Nyt he seisoivat viimeisen pyöreän ja paljaan tunturikupuran alla ja näkivät ilmaa vasten suuren hirsirovion ja alempana kalliokielekkeen alla vartiokojun.

Kiivettyä tunturin laelle tarttui tuuli heihin ja heidän vaatteisiinsa — Kristiinasta tuntui ihan siltä, kuin jokin täällä ylhäällä asuva elävä olento olisi ottanut heidät vastaan ja tervehtinyt heitä. Tuuli vinkui ja tohahteli heidän kulkiessaan Arnen kanssa sammallaattoja pitkin. Lapset kävivät istumaan erään kielekkeen nokkaan ja Kristiina tuijotti ympärilleen silmät ihmetyksestä pyöreinä — hän ei ollut ikinä kuvitellut maailmaa niin suureksi ja laveaksi.

Kaikkialla oli metsänpeittämiä pörhöisiä tunturikönkäitä; laakso oli vain kuin rako mahtavien tunturien lomassa ja sivulaaksot olivat vielä ahtaampia rakoja; niitä oli monta, mutta sittenkin jäi niiden luku vähäiseksi vuorimaailman rinnalla. Joka puolelta työntyi metsän peitosta harmaita kallioita, jotka kasvoivat kirjavanaan keltaista jäkälää, ja kaukana taivaan reunassa päilyi sinitunturi valkoisine lumijuovineen, sekaantuen harmaansinisiin ja valkoisiin kesähattaroihin. Mutta luoteessa, lähellä heitä — ihan tuossa laidunmetsän takana — oli kummallinen röykkiö mahtavia kallioita, joiden syrjiin oli kasaantunut uutta lunta. Kristiina ymmärsi niiden tarkoittavan Raanekampeneita, joista hän oli kuullut kerrottavan, sillä ne muistuttivat selvästi suurta sikalaumaa, joka oli menossa sisämaahan, takapuoli kirkonkylää kohti. Ja kuitenkin sanoi Arne sinne olevan puolen päivän ratsastusmatkan.

Kristiina oli luullut, että kunhan hän vain pääsisi yli kotitunturin laidan, ilmestyisi sieltä heti toinen kylä, samanlainen kuin heidän oma kylänsä, jossa oli taloja ja kartanoita; ja häntä kouraisi niin kummasti sydänalasta kun hän huomasi, kuinka pitkät matkat oli ihmisasuntojen välillä. Hän näki laakson pohjalla pilkoittavat pienet vihreät ja keltaiset täplät ja pikkuruiset aukeat tunturimetsässä harmaine talopilkkuinensa; hän alkoi laskea niitä, mutta päästyään kolme kertaa kahteentoista ei hän enää jaksanut pitää mielessään niiden lukua. Ja kuitenkin olivat ihmisasumukset kuin tyhjä nolla tuntureiden keskellä.

Kristiina tiesi, että isoissa metsissä oli susia ja karhuja ja että tunturien sisällä oli peikkojen ja maahisten ja keijukaisten asunto, ja häntä alkoi peloittaa, sillä kukaan ei tiennyt paljonko niitä saattoi olla, mutta varmaan niitä oli paljon enemmän kuin ihmisiä. Silloin hän huusi isää, mutta tämä ei tuulessa kuullut hänen ääntään — hän oli vierittämässä miesten kanssa isoja kiviä ylös harjanteelle hirsirovion tueksi.

Mutta Isrid tuli lasten luokse ja näytti Kristiinalle, missä Vaagen länsitunturi oli. Ja Arne osoitti sormellaan Harmaatunturia, missä peuranajajat houkuttelivat pyydystettävän saaliinsa syviin hautoihin, ja missä kuninkaan haukanpyytäjät asuivat rauniomajoissa. Siihen toimeen halusi Arnekin antautua — mutta silloin hänen oli myöskin opittava harjoittamaan linnut metsästykseen — ja hän levitti kätensä kuin lähettäen haukan lentoon.

"Se on rumaa elämää, Arne Gyrdinpoika — äidillesi olisi suuri suru jos rupeaisit haukanpyytäjäksi. Sinne ei pääse yksikään mies kohtaamatta pahimpia ihmisiä ja mellastelijoita, jotka ovat ihmistäkin pahemmat."

"Niin", sanoo hän, "siellä on useampia kuin yksi huonekunta, joka ei maksa veroa ja kymmenystä —"

"Niin, sinähän se olet nähnyt yhtä ja toista, Lauritsa", mairitteli
Isrid. "Sinä, joka olet ollut niin kaukana tuntureilla."

"Olehan — olehan", sanoi Lauritsa venytellen. "Ehkäpä tiedän jotain — mutta ei minun mielestäni pidä puhua sellaisista. On suotava niille, jotka ovat kadottaneet rauhan ihmisten ilmoilla, se rauha, minkä nämä voivat löytää tunturien koloissa, se on minun ajatukseni. Ja minä olen kuitenkin nähnyt keltaisia peltoja ja kauniita heinäniittyjä siellä, missä ei kukaan tiedä laaksoa olevan — ja karjaa ja katraita, joista en tiedä, ihmistenkö ne olivat vai minkä —"

"Niin aivan", sanoo Isrid. "Karhu ja hukka saavat syyn sen karjan katoamisesta, joka ei tule takaisin karjatuvalle, mutta pahempia ryöväreitä tiedetään tunturilla piilevän kuin eläimet."

"Pahempiako sanot", kysyy Lauritsa ajatuksissaan, silittäen tyttären päätä. "Vuoren välissä, eteläpuolella Raanekampeneita, näin kerran kolme pikkupoikaa, suurin oli niinkuin tämä Kristiina tässä — niillä oli keltainen tukka ja nahkamekko yllä. Ne irvistivät minulle kuin sudenpennut ennenkuin juoksivat pois piiloon. Ei ole kovin kumma, jos joku köyhä äijä, jonka poikia ne olivat, haluaisi nitistää itselleen lehmän taikka pari —"

"Hohoo, on ne pentunsa sudella ja karhullakin", sanoo Isrid vihaisesti. "Etkä sinä säästä niitä, sinä Lauritsa, niitä etkä pentuja. Eivätkä ne kuitenkaan ole oppineet lakia tai kristinuskoa, kuten nuo ilkityöntekijät, joille sinä suot kaikkea hyvää —"

"Niinkö sinusta tuntuu, että suon heille kaikkea hyvää, jos soisin heille vähän parempaa kuin kaikista pahinta", sanoo Lauritsa, hymyn oirein. "Mutta tule nyt, niin saamme nähdä, minkälaisen evään Ragnfrid on valmistanut meille tällä kertaa." Hän tarttui Kristiinan käteen ja lähti taluttamaan tätä. Ja hän kumartui tämän yli ja sanoi hiljaa: "Ajattelin kolmea pikku veljeäsi, pikkarainen."

He kurkistivat vartiomajaan, mutta siellä haisi umpealta ja homehtuneelta. Kristiina kerkesi katsahtaa ympärilleen, mutta näki vain jonkun turvepenkin seinän vierustalla, avonaisen tulisijan keskilattialla ja tervatynnyreitä, tervaspuikkoja ja tuohuksia. Lauritsa tuumi, että syötäisiin mieluummin ulkona, ja alempaa koivuhaasta löytyi sievä, vihanta nurmi.

He purkivat kuormahevosen kantamukset ja heittäytyivät nurmelle. Ja Ragnfridin eväsreppu sisälsi runsaasti hyvää ruokaa — pehmeää leipää ja hienoa ohukaisleipää, voita, juustoa, läskiä ja ilmassa kuivattua peuranlihaa, rasvaista, keitettyä naudanrintaa, kaksi isoa nassakallista saksalaista olutta ja pieni leili simaa. Sitten leikattiin joutuin liha kappaleiksi ja jaettiin jokaiselle, Halvdanin, vanhimman miehistä, hieroessa tulta — oli turvallisempaa istua lämpimän ääressä täällä metsän sydämessä.

Isrid ja Arne nyhtivät kanervia ja tunturikoivun varpuja ja viskasivat niitä rovioon; kuului sähinää kun tuli nuoli tuoreet lehdet oksista, niin että pieniä valkoisia höytyviä lenteli korkealle lieskan punaiseen harjaan asti; savu pelmusi mustana ja sakeana seesteiselle taivaalle. Kristiina istui katsoen tuota; hänestä näytti siltä kuin tuli olisi iloinnut siitä, että se oli päästetty irti leikkimään ja teuhaamaan. Se oli toisenlainen täällä kuin kotona liedessä, jossa se sai palvella keitoksien tekoa ja valaista tupaa.

Hän istui nojautuen isäänsä toinen käsivarsi tämän polvella; isä antoi hänelle parhaita paloja niin paljon kuin hän tahtoi ja tarjosi olutta, minkä verran hän jaksoi juoda, sekä maistelutti ahkerasti simaleilin laidasta.

"Lapsi tulee niin juovuksiin, ettei jaksa kävellä takaisin karjatuvalle", sanoi Halvdan nauraen, mutta Lauritsa silitti tytön pyöreitä poskia:

"Onhan meitä silloin miehiä kantamaan häntä — juoma tekee hänelle hyvää — juo sinäkin, Arne — te, jotka olette kasvuiässä vielä, teille tekee jumalanvilja pelkkää hyvää — antaa tuoreen, punaisen veren ja makean unen, mutta ei herätä hulluutta ja mieletöntä menoa —"

Miehet kallistivat hekin syvään ja ahkerasti nassakoita; Isridkään ei ollut toisia huonompi, ja pian kuuluivat heidän äänensä ja tulen räiske ja ritinä kuin kaukaisena huminana Kristiinan korviin — hänen päänsä alkoi kallistua alas. Hän ymmärsi vielä sen, että toiset koettivat saada Lauritsaa kertomaan mitä outoja asioita hän oli nähnyt metsästysretkillään. Mutta tämä ei tahtonut ilmaista paljoakaan, ja Kristiinan mielestä tuntui niin turvalliselta ja hyvältä — ja hän oli niin kylläinen.

Isä istui pehmeä ohraleivän kimpale kädessään; hän vatvoi leivänkappaleita kunnes ne tulivat hevosen näköisiksi, sitten murensi hän särvintä hienoiksi suikuloiksi ja asetti ne hajasäärin leipähevosten selkään; sitten pani hän ne ratsastamaan reittään pitkin Kristiinan suuhun. Mutta pian Kristiinaa rupesi niin väsyttämään, ettei hän enää jaksanut avata suutaan eikä purra — ja sitten hän kellahti syrjälleen mäkeen ja vaipui uneen.

Herätessään hän huomasi olevansa pehmoisessa ja pimeässä, isän kainalossa — tämä oli käärinyt vaippansa heidän molempien peitoksi. Kristiina nousi istumaan, pyyhkäsi kasvoiltaan hien ja irroitti hilkan, että ilma pääsi kuivaamaan hänen kostean tukkansa.

Päivä oli varmaankin jo pitkällä, sillä auringonpaiste oli keltainen ja varjot olivat pidenneet ja painumassa kaakkoon. Tuulesta ei ollut enää tietoakaan; itikat ja sääsket lauloivat ja surisivat nukkuvien ympärillä. Kristiina istui liikkumatta, kynsi sääskenpuremia käsiään ja katsoi ympärilleen — vuorenköngäs heidän vieressään paistoi valkoisena sammaleesta ja keltaisena jäkälästä keskipäivän helteessä, ja myrskynkaatopuista rakennettu rovio haritti taivasta vasten kuin jonkin ihmeellisen eläimen luuranko.

Kristiinasta alkoi tuntua pahalta — oli niin kummallista nähdä kaikkien toisten nukkuvan keskellä kirkasta kesäpäivää. Jos hän kotona sattui heräämään yöllä, lepäsi hän turvallisesti kiinni äidin kyljessä, seinävaate toisella puolen. Hän tiesi räppänän ja salvan olevan kiinni suojaksi yötä ja myrskyä vastaan, ja ääntelyiden lähtevän ihmisistä, jotka nukkuivat makeasti taljojen ja patjojen sisässä. Mutta noita ihmismöykkyjä, jotka kellivät ympäri mäkeä pitkin sekä poikki, pienen mustan- ja valkoisenkirjavan tuhkakeon ympärillä, olisi voinut luulla vaikka kuolleiksi — mikä retkotti vatsallaan, mikä selällään polvet pystyssä, ja äänet, jotka heistä lähtivät, peloittivat Kristiä. Isä kuorsasi raskaasti, mutta Halvdanin hengitys vinkui merkillisesti nenässä. Ja Arne makasi syrjällään kasvot käsivartta vasten, välkkyvä, vaaleanruskea tukka hajallaan kanervikossa; hän nukkui niin hiljaa, että Kristiina alkoi pelätä hänen kuolleen. Hänen täytyi kumartua eteenpäin ja koetella häntä — silloin tämä hiljaa liikahti unissaan.

Kristiinan päähän pälkähti äkkiä, että he kukaties olivat nukkuneet yhden päivän yli ja että nyt oli toinen päivä — ja silloin hän säikähti niin kovasti, että ravisteli isää; mutta tämä vain örähti ja kuorsasi edelleen. Kristiinan omakin pää tuntui vielä raskaalta, mutta hän ei rohjennut paneutua nukkumaan. Siksi hän ryömi tuhkakasan ääreen ja sohi sitä kepillä — pohjalla hehkui vielä hiukan kypeneitä. Hän pisti siihen lisää kanervia ja risuja, joita keräsi ympäriltä, mutta ei uskaltanut mennä ulkopuolelle nukkuvien piirin hakemaan isompia oksia.

Silloin tömähti ja karahti tanner ihan hänen lähellään — Kristiinan sydän hypähti ja hän jähmettyi pelosta. Sitten hän näki puiden välissä jotakin punaista, ja Guldsveinen ilmestyi koivun varpujen keskeen, seisahtui ja katseli häntä kirkkailla, vaaleilla silmillään. Kristiina tuli niin iloiseksi, että nousi pystyyn ja juoksi oritta vastaan. Siellä oli se ruskea hevonenkin, jolla Arne oli ratsastanut, ja kuormahevonen myös. Silloin Kristiina tunsi olonsa helpoksi ja turvatuksi; hän meni niiden luokse ja taputteli kaikkia kolmea lautasille; mutta Guldsveinen taivutti päänsä alas, niin että Kristiina ylettyi silittämään sen turpaa ja puistelemaan sen kellertävää harjaa, ja se nuuski hänen käsiään pehmeillä sieraimillaan.

Hevoset lönkyttivät hiljalleen apeksien alas koivikkoa kohti ja Kristiina lähti niiden matkaan, sillä hän ei ymmärtänyt pelätä mitään vaaraa, kunhan hän vain pysytteli Guldsveinenin lähettyvillä — se oli antanut kyytiä karhuille ennenkin. Ja tässä kasvoi ihan mustanaan mustikoita ja lasta janotti ja hänellä oli ilkeä maku suussa; olutta hänen ei oikein tehnyt mieli, mutta imelät, mehukkaat marjat olivat aivan kuin viiniä. Louhikossa pienen matkan päässä näki hän vattujakin — ja silloin hän tarttui Guldsveineniä suitsiin ja pyysi sitä kiltisti mukaansa sinne, ja ori seurasi taipuisasti pikku tyttöä. Kristiinan edetessä yhä alemmaksi vieremän laitaa se seurasi perästä tytön huutaessa sitä, ja molemmat toiset hevoset seurasivat Guldsveineniä.

Kristiina kuuli puron liplattavan ja lorisevan lähellä; hän meni ääntä kohti kunnes tuli sen luo, ja laskeutui pitkäkseen suurelle rantapaadelle, jossa pesi hikiset, sääskenpuremat kasvonsa ja kätensä. Paaden alla seisoi vesi liikkumatta mustana silmänä, sillä vastapäätä kohosi kohtisuora kallioseinä matalan koivu- ja pajuvesakon takaa — se oli paras peili, mitä olla saattoi, ja Kristiina kumartui sen yli katsoen kuvaansa vedestä, sillä hän tahtoi nähdä oliko Isrid ollut oikeassa, sanoessaan hänen muistuttavan isää.

Hän hymyili ja nyökkäsi ja kumartui yhä lähemmä, kunnes hänen tukkansa tapasi tuon pyöreänaamaisen ja suurisilmäisen pikkutytön tukan, joka katsoi häntä purosta.

Ympärillä kasvoi mahdottoman paljon hienoja vaaleanpunaisia kukkaröyhelöitä, joita kutsutaan virmajuuriksi — ne olivat paljon punaisempia ja kauniimpia täällä tunturipuron partaalla kuin kotona joen rannoilla. Nyt poimi Kristiina niitä ja sitoi joka varren heinänkorrella, kunnes hänellä oli mitä ihanin, tihein, vaaleanpunainen seppele. Lapsi painoi sen hiuksilleen ja juoksi puron laitaan katsomaan, miltä hän näytti, ollessaan nyt koristettu täysi-ikäisen neidon tavoin, joka on menossa tanssiin.

Hän kurottihe yli veden ja näki oman tumman kuvansa nousevan pohjasta ja käyvän selvemmäksi sitä mukaa kuin se läheni — ja silloin hän näki puron kalvossa pensaiden keskellä toisella rannalla ihmisen, joka oli kumartunut häntä kohti. Äkisti hän ponnahti polvilleen ja katsoi toiselle puolen. Ensin hänestä tuntui siltä, kuin olisi siellä ollut vain tunturiseinä ja puut, jotka olivat yhdessä rykelmässä sen juurella. Mutta yhtäkkiä hän huomasi lehtien lomassa kasvot — toisella rannalla seisoi nainen, jolla oli valkoiset kasvot ja liehuva pellavankeltainen tukka — tämän suuret vaaleanharmaat silmät ja värähtelevät, punertavat sieraimet muistuttivat Guldsveineniä. Nainen oli puettu johonkin vihreältä vivahtavaan vaatteukseen, ja oksat ja varvut peittivät hänet korkeaa povea myöten, joka välkkyi ja kimalteli soijista ja ketjuista.

Kristiina katsoi näkyä — silloin nainen nosti kättään, näytti hänelle kultakukista solmittua seppeltä ja viittasi sillä.

Kristiina kuuli Guldsveinenin äkkiä korskahtavan kovaa ja säikähtyneesti — hän kääntyi katsomaan taakseen — ori kimmahti pystyyn, kiljui pitkään ja äänekkäästi, pyörähti ympäri ja porhalsi ylämäkeen että tanner tömisi. Toiset hevoset seurasivat perästä — mennä pyyhälsivät suoraan vierinkivirinnettä ylös, kivien ropistessa ympärillä ja oksien ja juurien katkeillessa ruskaen.

Silloin Kristiina päästi kovan huudon. "Isä", huusi hän, "isä!" Hän sai jalat alleen, juoksi rinnettä ylös hevosten perästä tohtimatta katsoa taakseen, kapusi vieremää ylös, takertui helmoihinsa ja vieri alas vähän matkaa, kiipesi taas ylämäkeen tapaillen tukea vertavuotavin käsin, ryömi eteenpäin kipein, revityin polvin, huusi Guldsveineniä ja isää — hien valuessa koko ruumista pitkin, virratessa kuin vesi hänen silmiensä sisään, ja sydämen takoessa haljetakseen kylkiluita vastaan; kauhun itku pusersi hänen kurkkuansa.

Silloin hän kuuli tämän äänen jostakin ylempää. Hän näki tämän tulevan pitkin harppauksin vieremän poikki — auringossa välkkävän vieremän; matalat koivut ja haavat seisoivat liikkumatta rinteellä ja niiden lehdet välkähtelivät auringonpaisteessa — rinne oli niin hiljainen ja valoisa, mutta isä tuli juosten mäkeä alas, huutaen häntä nimeltä, ja Kristiina lysähti kasaan ja ymmärsi, että hän nyt oli pelastettu.

"Sancta Maria!" Lauritsa laskeutui polvilleen tyttären viereen ja nosti hänet syliinsä — hän oli kalpea ja hänen suunsa oli niin omituisen näköinen, että Kristiinaa rupesi peloittamaan vieläkin enemmän; oli kuin hän vasta isän kasvoista olisi nähnyt, miten suuressa vaarassa hän oli ollut.

"Lapsi, lapsi —", hän nosti tämän veriset kädet, katseli niitä, näki seppeleen tämän paljaassa päässä ja kosketti sitä. "Mitä tämä on — miten olet joutunut tänne, pikkarainen —"

"Minä lähdin Guldsveinenin perästä", nyyhkytti hän isänsä rinnalla. "Minua rupesi niin peloittamaan kun te kaikki nukuitte, mutta sitten tuli Guldsveinen. — Ja sitten joku viittasi minulle joen toiselta puolen —"

"Ei, se oli nainen — se viittasi ja sillä oli kultainen seppel kädessä — luulen, että se oli maahis-impi, isä —"

"Jeesus Kristus", sanoi Lauritsa hiljaa tehden ristinmerkin lapsen ja itsensä yli.

Hän auttoi Kristiinaa rinnettä ylös, kunnes he tulivat ruohoiselle penkereelle; silloin hän nosti lapsen syliinsä ja kantoi tätä eteenpäin. Lapsi riippui hänen kaulassaan ja itki ääneen — eikä voinut lakata, vaikka isä kuinka koetti kiellellä.

Vähän ajan kuluttua he kohtasivat miehet ja Isridin. Tämä löi kätensä yhteen, kuultuaan mitä oli tapahtunut:

"Niin, kyllä se on ollut haltia-impi — hän on koettanut viekoitella tuon kauniin lapsen vuoreen, uskokaa minua —"

"Ole vaiti", käski Lauritsa tuimasti. "Meidän ei olisi pitänyt puhella semmoisia täällä metsän keskellä — ei sitä tiedä kuka piilee kiven alla ja kuulee joka sanan."

Hän veti esiin kultaisen kaulakäätynsä paidan alta ja ripusti sen ynnä pyhän ristin Kristiinan kaulaan, pistäen sen tämän paljasta rintaan vasten.

"Ja te toiset", hän sanoi, "tietäkääkin pitää kurissa suunne, sillä Ragnfridin ei pidä milloinkaan saada tietää, että lapsi on ollut näin suuressa vaarassa."

Nyt käytiin ottamaan kiinni hevosia, jotka olivat juosseet metsään ja sitten palattiin kiireesti karjalaitumelle, jonne toiset hevoset olivat jääneet. Kaikki nousivat sitten ratsaille ja ajoivat Jørundgaardin karjataloa kohti; sinne ei ollut pitkä matka.

Aurinko oli laskemassa heidän saapuessaan sinne; karja oli tarhassa ja Tordis oli juuri lypsämässä vuohia. Karjatuvassa seisoi puuro liedellä valmiiksi keitettynä, sillä karjanhoitajat olivat nähneet heidät ylhäällä vartiorovion luona aikaisemmin päivällä; heitä oli siis tiedetty odottaa.

Vasta silloin taukosi Kristiinan itku. Hän istui isänsä sylissä syöden puuroa ja viilipiimää isän lusikasta.

Lauritsa aikoi seuraavana päivänä käydä eräällä lammella kauempana tunturilla; siellä oli pari paimenta sonnien kera. Kristiinalla oli alunpitäen ollut lupa päästä mukaan, mutta nyt sanoi isä, että hän sai jäädä tupaan: — "ja pitäkääkin huoli siitä, Tordis ja Isrid, että ovi pysyy lukossa ja räppänä suljettuna siihen asti kun me palaamme metsältä — sekä Kristiinan että tuon kastamattoman tähden, joka makaa kätkyessä."

Tordis oli joutunut niin säikähdyksiin, ettei uskaltanut jäädä enää tunturille sylilapsen kanssa, hän oli vielä kirkottamatta synnytyksen jälkeen — vaan halusi mieluimmin palata laaksoon heti. Lauritsa sanoi, että se oli luonnollista hänestä; Tordis saattoi lähteä toisten matkassa seuraavan päivän iltana; hän arveli saavansa jonkun vanhemman leski-ihmisen Jørundgaardista tämän sijaan.

Tordis oli levittänyt tuoksuvaa, tuoretta tunturiheinää nahkojen alle lavitsoille; sillä oli niin vahva ja makea tuoksu, että Kristiina nukkui jo melkein isän lukiessa isämeitää ja Avea.

"Ja kyllä nyt kuluu kotvan aikaa, ennenkuin otan sinut toistamiseen tunturille", sanoi Lauritsa, taputtaen häntä poskelle.

"Isä — enkö minä pääse sinun mukanasi eteläänkään syksyllä, kuten olet luvannut —"

"Sen sitten näemme", sanoi Lauritsa, ja paikalla nukahti Kristiina suloiseen uneen lammasnahkojen välissä.

II.

Joka kesä oli Lauritsa Bjørgulfinpojan ollut tapana tehdä ratsastusretki etelään tarkastamaan Foliossa olevaa kartanoaan. Nämä isän retket olivat kuin rajapyykkejä Kristiinan elämässä — ensin pitkät poissaolon viikot, sitten suuri ilo isän palatessa kotiin kauniine Oslon-tuomisineen — vierasmaalaisine kankaineen Kristiinan kapioita varten, viikunoineen, rusinoineen ja hunajaleipineen; ja isällä oli aina niin paljon hauskaa kertomista Kristiinalle.

Mutta tänä vuonna ymmärsi Kristiina isän matkalla olevan erikoisemman tarkoituksen. Sitä lykättiin ja lykättiin, Loptsgaardin vanhukset ilmestyivät odottamatta ratsastaen taloon, istuivat pöydän ääressä isän ja äidin kanssa, puhuivat perinnönjaosta ja emätilasta ja lunastusoikeudesta ja vaikeuksista, joita kartanonhoito täältä käsin tuotti, ja Oslon piispanistuimesta ja kuninkaan kartanosta, joihin tarvittiin niin paljon työvoimaa naapureiden tiloilta. Miehet ehtivät tuskin ollenkaan leikkiä Kristiinan kanssa, hänet lähetettiin kotaan palvelustyttöjen luokse. Kristiinan eno, Trond Ivarinpoika Sundbystä, kävi heillä useammin kuin ennen — mutta hän ei ollut koskaan leikkinyt tai naljaellut Kristiinan kanssa.

Vähä vähältä hänelle selvisi, mitä tämä kaikki merkitsi. Isä oli siitä pitäen kun he olivat muuttaneet Siliin, koettanut kerätä haltuunsa maita näillä seuduin, ja ritari Andres Gudmundinpoika oli nyt ehdottanut Lauritsalle tilanvaihtoa; hän olisi luopunut Formosta, joka oli Andres-herran äidin perintötila, ja pyysi sijaan Skogia, joka olisi sopinut hänelle paremmin, sen jälkeen kun hänet oli määrätty kuninkaan henkivartioväkeen ja hän harvoin jouti käymään kotilaaksossa asti. Lauritsa ei ollut halukas luopumaan Skogista, joka oli hänen perintötilansa — se oli joutunut hänen sukuunsa kuninkaan lahjoitusmaana; mutta vaihto saattoi sentään olla edullinenkin monessa suhteessa. Mutta Lauritsan veli, Aasmund Bjørgulfinpoika olisi myös mielellään lunastanut Skogin — hän asui Hadelandissa, oli naimisen kautta saanut kartanon sieltä — ja nyt oli epätietoista, tahtoiko Aasmund luopua perintöosuudestaan.

Mutta eräänä päivänä sanoi Lauri Ragnfridille, että hän tänä vuonna ottaa Kristiinan mukaan Skogiin — tämän tuli toki nähdä kartano, missä oli syntynyt ja mikä oli hänen isänsä syntymäkoti, jos se joutuisi pois heidän käsistänsä. Ragnfrid myönsi tämän oikeaksi, vaikka häntä vähän peloitti lähettää noin avutonta lasta sellaiselle retkelle, kun hän ei itse päässyt mukaan.

Ensi aikoina sen jälkeen kun Kristiina oli nähnyt haltia-immen, hän oli niin arka, että enimmäkseen pysytteli sisällä äidin luona — hän joutui jo pelon valtaan nähdessään jonkun niistä miehistä, jotka olivat olleet mukana matkalla ja tiesivät, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän iloitsi siitä, että isä oli kieltänyt kertomasta näystä.

Mutta kun oli kulunut joku aika, alkoi hänen tehdä mieli puhua siitä. Itsekseen ollen hän kertoi siitä jollekin — hän ei tiennyt kenelle, — ja voi ihmeellistä, mitä enemmän aikaa kului, sitä paremmin hän tunsi muistavansa kaiken ja sitä selvemmin hän näki edessään tuon ihanan naisen —

Mutta suurin kumma oli kuitenkin se, että aina, kun hän ajatteli haltia-impeä, alkoi hän kaivata niin kauheasti Skogin-matkaa ja häntä alkoi yhä enemmän peloittaa, että isä jättäisikin hänet kotiin.

Kerran hän sitten herätessään parvella näki vanhan Gunhildin ja äidin istumassa kynnyksellä, tarkastellen Lauritsan oravannahkapinkkoja. Gunhild oli leskivaimo, joka kulki talosta toiseen valmistaen turkisvaippoja ja muuta samankaltaista. Kristiina ymmärsi heidän puheistaan, että hänelle nyt piti teettää uusi vaippa oravannahkasisuksin, laidat näädännahkoista. Siitä hänelle selvisi, että hän pääsisi isän matkaan ja hän hyppäsi seisoalleen sängyssä ja kirkaisi ilosta.

Ragnfrid sanoi samat sanat sinä aamuna, jolloin heidän piti lähteä kartanosta. Oli noustu varhain, ulkona oli pimeä ja rakennusten välillä uiskenteli tiheä usva. Kristiinan katsoessa ovesta, minkälainen ilma oli tulossa, aaltoili lyhtyjen ympärillä ja oviaukoissa kuin harmaa savu. Miehet juoksivat aittojen ja tallin väliä ja naiset kantoivat höyryäviä puuropatoja ja lihakeittopurnukoita kodan puolelta — matkamiesten tuli saada yltäkyllin vahvaa ruokaa ennen aamukylmään lähtöä.

Sisällä oltiin aukomassa nahkasäkkejä, joihin työnnettiin unohtuneita matkakapineita. Ragnfrid muistutteli miehelleen kaikkia asioita, joita hän oli antanut toimeksi tälle, sukulais- ja tuttavapaikkoja, joita oli matkan varrella — ketä Lauritsan täytyi käydä tervehtimässä ja ketä ei saanut jättää kyselemättä.

Kristiina juoksi edestakaisin, heitti hyvästit moneen kertaan jokaiselle eikä pysynyt paikallaan missään.

"Noinko kovasti sinä iloitset, Kristiina, kun saat jättää minut tänne niin pitkäksi aikaa", kysyi äiti. Kristiina suuttui ja tuli pahoilleen yhdellä kertaa ja hän toivoi, ettei äiti olisi sanonut noin. Mutta hän vastasi parhaan ymmärryksensä mukaan.

"Niin kai se on", sanoo Ragnfrid huoaten. Sitten suuteli hän lasta ja korjasi vähän tämän pukua.

Ja vihdoinkin he sitten istuivat satulassa koko matkasaattue — Kristiina Morvinin selässä, joka oli ennen ollut isän ratsastushevonen ja joka oli vanha, viisas ja luotettava. Ragnfrid ojensi viimeisen sydämenvahvistusryypyn hopeapikarista miehelleen, asetti kätensä tyttärensä polvelle ja pyysi tätä muistamaan kaiken, mitä äiti oli painanut hänen mieleensä.

Sitten he ratsastivat kartanolta aamun hämärtäessä. Usva peitti kuin maito koko seudun. Mutta hetken kuluttua se alkoi ohentua ja sitten rupesi jo päivänpaiste loimottamaan lävitse. Ja sumusta ilmestyi vihreitä kasteisia äpärikköniittyjä ja valjuja sänkipeltoja, keltalehtisiä puita ja pihlajoita, joissa kellui kiiltävät punaiset marjat. Tunturinkyljet häämöittivät sinisinä sumun ja huurun keskeltä — sitten repesi usvapeite, leijuen tukkoina niittyjä pitkin; ja he ratsastivat alas laaksoon häikäisevässä auringonpaisteessa, Kristiina joukon etunenässä isänsä rinnalla.

Hamariin he saapuivat pimeänä sateisena iltana, ja Kristi istui isän edessä satulassa, sillä hän oli niin uupunut, että kaikki keikkui hänen silmissään — meri, joka kuulsi kelmeänä oikealla, mustat puut, jotka karistivat vettä heidän päälleen heidän ajaessaan alitse, ja heidän harmaanlikaisilla vainioilla kohtaamansa tummat huoneryhmät.

Kristiina ei enää laskenut päiviä — hänestä tuntui kuin matkaa olisi kestänyt loppumattomasti. He olivat olleet tervehtimässä sukua ja tuttavia pitkin laakson vartta; hän oli tullut tuttavaksi suurkartanoiden lasten kanssa ja leikkinyt vieraissa tuvissa ja vajoissa ja pihamailla, ja hänellä oli ollut yllään punainen pukunsa, jossa oli silkkihihat, monta kertaa. Päivällä he olivat levähtäneet maantien laidoissa kun oli kaunis ilma; Arne oli poiminut Kristiinalle pähkinöitä ja Kristiina oli saanut nukkua aterioiden jälkeen nahkasäkkien päällä, joissa oli miesten vaatteet. Eräässä talossa oli heille annettu vuoteisiin silkkipäällysteiset pielukset, mutta yhtenä yönä heidän oli täytynyt nukkua majoituspaikassa, ja siellä oli ollut eräässä sängyssä nainen, joka itki hiljaa ja katkerasti joka kerran kun Kristiina heräsi unesta. Mutta kaikki yöt hän oli nukkunut turvassa isän leveän selän takana.

Kristiina heräsi säpsähtäen — hän ei tiennyt, missä oli, mutta sama outo helinä ja kumu, jonka hän oli kuullut unissaan, jatkui yhä. Hän oli yksin sängyssä, ja huoneessa, missä se seisoi, paloi tuli liedellä.

Kristiina kutsui isää ja tämä nousi lieden luota, missä oli istunut, ja tuli hänen luokseen paksu nainen mukanansa.

"Olemme nyt Hamarissa ja tämä tässä on Margret, Farteinin vaimo — sano kauniisti päivää, sillä sinä nukuit kun me tulimme tänne. Mutta nyt auttaa Margret sinulle vaatteet ylle."

"Onko nyt sitten aamu?" sanoi Kristiina. "Minä luulin, että sinä rupeaisit nukkumaan. No, auta minua nyt sitten", pyysi hän. Mutta Lauritsa sanoi ankarasti, että Kristiinan tuli kiittää Margretia, joka tahtoi auttaa häntä. "Ja katsoppa, minkälaisen lahjan hän tuo sinulle!"

Margretilla oli kädessä punaiset kengät, silkkisillä nauhoilla sidottavat. Vaimo hymyili nähdessään Kristiinan ilostuvan ilmeen ja puki hänen päälleen paidan ja sukat vuoteessa, ettei Kristiinan tarvinnut nousta avojaloin savilattialle.

"Mikä se panee tuolla tavoin?", kysyi Kristiina, "niinkuin kirkonkello, jossa on paljon kelloja?"

"Ne ovat kaikki meidän kellomme", nauroi Margret. "Etkö ole kuullut suuresta tuomiokirkostamme — sinne sinä nyt juuri pääset. Siellä soipi iso kello. Ja sitte soivat luostarin kellot ja Ristikirkon kellot."

Margret levitti paksusti voita Kristiinan leivälle ja pani hänelle hunajaa maitoon, että se vähä, minkä hän kerkesi haukkaamaan, tulisi ruokaisammaksi — nyt oli kiire.

Ulkona oli vielä pimeä ja oli tullut pakkanen. Usva oli niin kylmää, että puri. Ihmisten ja karjan ja hevosten jäljet olivat kuin rautaan valetut ja Kristiinan jalkoihin koski uusissa hienonahkaisissa kengissä; kerran puhkesi jääkuori keskellä tietä ja Kristiinan jalat kastuivat ja kohmettuivat. Silloin nosti Lauritsa hänet selkäänsä ja kantoi häntä.

Kristiina koetti pinnistää silmiänsä, mutta pimeässä ei erottanut paljoakaan kaupungista — tummasta harmaasta ilmasta kohosi mustia talojen päätyjä ja puita. Sitten he tulivat pienelle niitylle, joka hohti kuuraisena, ja sen toisessa päässä näkyi harmaalta häämöttävä tunturinkorkuinen rakennus. Ympärillä oli isoja kivitaloja ja muutamista loisti valoa ikkunaluukkujen raoista. Kellot, jotka olivat olleet vaiti vähän aikaa, alkoivat taas läppäillä, ja nyt niistä läksi sellainen kumu, että se karmi Kristiinan selkää kuin jää.

Oli ihan kuin he olisivat menneet vuoreen, ajatteli Kristiina heidän astuessaan kirkon eteisholviin; vastaan huokui pimeys ja kylmyys. He avasivat oven, ja silloin heidän sieraimiinsa tunki pinttynyt pyhän savun ja vahakynttilöiden haju. Kristiina seisoi pimeässä ja suunnattoman korkeassa huoneessa. Hän ei nähnyt perille asti ylös eikä sivulle, mutta hyvin kaukana alttarilla paloi kynttilöitä. Siellä seisoi pappi, jonka äänen kaiku kiiri huoneen seiniä pitkin kuin henkäisy ja kuiske. Isä pirskoitti vihkivettä itsensä ja lapsen yli, jonka jälkeen he lähtivät lähemmäksi etupäätä; ja vaikka isä astui niin varovasti, kajahtivat hänen kannuksensa kuuluvasti kivilattialla. He astuivat jättiläiskorkuisten pilareiden ohi, ja pilarien välit ammottivat kuin pikimustat kidat.

Alttarin edessä isä laskeutui polvilleen ja Kristiina kävi isän viereen. Hän alkoi eroittaa selvemmin pimeässä — pilarien välisillä alttareilla välkkyi kultaa ja hopeaa, mutta etualttarilla säihkyi kynttilöitä, jotka paloivat kullatuissa haaroissa; pyhät astiat kimalsivat alttaripöydällä, samoin kaunis mahtava taulu niiden takana. Kristiinan täytyi taaskin ajatella vuorta — tämän näköistä hän oli ajatellut senkin sisällä olevan, tämmöisen komeuden, mutta vielä enemmän tulia. Ja maahisneidon kuva muistui mieleen taas — vaan silloin hän kohotti silmänsä ylös ja näki seinällä taulun yläpuolella itsensä Kristuksen, suurena ja ankarana, korkealla ristinpuulla. Häntä rupesi peloittamaan — tämä ei ollut niin lempeän ja surullisen näköinen kuin se, mikä oli heidän omassa puisessa tervatussa kotikirkossaan, jossa Kristuksella oli naulanjäljet jaloissa ja käsissä ja vertavuotava pää riippui kallellaan orjantappurakruunun alla. Tämä seisoi astinlaudalla käsivarret jäykästi ojossa ja pää kohotettuna, sen tukka oli kullallekiiltävä, kultaisella kruunulla kruunattu, ja kasvot katsoivat ylöspäin ja näyttivät tuimilta.

Kristiina koetti nyt seurata papin sanoja, mutta tämä vuoroon luki ja lauloi, ja hänen puheensa oli kovin sekavaa ja joutuisata. Kotona hän oli tottunut saamaan selvän joka sanasta, sillä Sira Eirikillä oli hyvä puheenlahja ja hän oli opettanut Kristiinalle, mitä pyhät sanat merkitsivät norjaksi, että Kristiina paremmin jaksaisi pitää ajatukset Jumalan luona kun hän oli kirkossa.

Täällä ne lentelivät milloin minnekin, sillä koko ajan hän keksi jotakin uutta pimeässä. Korkealla katon rajassa oli rivi ikkunoita, ne alkoivat näkyä selvemmin aamun sarastaessa. Ja aivan lähellä sitä paikkaa, missä he olivat polvillaan, seisoi kummallinen puusta tehty teline, mutta sen takana oli vaaleita kivimöhkäleitä ja siellä näkyi harkkoja ja kaikenlaisia työkaluja — ja nyt Kristiina kuuli, että siellä liikuttiin ja puuhailtiin. Mutta sitten hänen silmänsä jälleen osuivat ankaraan herra Kristukseen seinällä ja hän koetti pitää ajatuksensa menoissa. Kivilattiasta tunkeva kylmyys jäykisti hänen jalkansa lanteisiin asti, ja polvia pakotti. Mutta lopuksi alkoi kaikki pyöriä silmissä, niin väsynyt hän oli.

Silloin isä nousi; kirkonmenot olivat ohi. Pappi tuli isän luo ja tervehti tätä. Heidän puhellessaan kävi Kristiina istumaan porrasaskelmalle, sillä hän näki kuoripojankin tehneen niin. Poika oli haukotellut — ja jo alkoi Kristiinaakin haukotuttaa. Kun poika näki Kristiinan katselevan häntä, pisti hän kielen suustaan ja mulautti silmiään. Sen jälkeen kaivoi hän mekkonsa alta nahkamassin ja tyhjensi lattialle koko sen sisällön — ongenkoukkuja, lyijypötkyjä, nahkahihnan kappaleita ja pari arpanappulaa, tehden koko ajan kasvonväänteitä Kristiinalle. Kristiina ihmetteli suuresti.

Silloin katsoivat pappi ja isä heihin. Pappi nauroi ja käski pojan mennä kotiin luostarikouluun, mutta Lauritsa rypisti kulmiaan ja otti Kristiinaa kädestä.

Kirkko alkoi nyt valjeta. Unisena riippui Kristiina isän kädessä tämän ja papin kulkiessa telineiden alla ja puhellessa Ingjald-piispan rakennuspuuhista.

He kulkivat läpi koko kirkon ja tulivat viimein eteiseen. Sieltä veivät kiviportaat ylös läntiseen torniin. Kristiina laahusti veltosti portaalta toiselle. Pappi aukaisi oven kauniiseen kappeliin, mutta sitten sanoi isä, että Kristiinan piti jäädä ulos ja istua rappusille odottamaan siksi aikaa kun hän kävi synnintunnustuksella; sen jälkeen pääsisi Kristiina sisään ja saisi suudella Pyhän Tuomaksen lipasta.

Samassa tuli vanha mullanväriseen kaapuun puettu munkki ulos ovesta. Hän seisahtui hetkeksi, hymyili lapselle ja veti sitten muurin kolosta muutamia säkkejä ja sarkahuopia, jotka oli tukittu sinne. Ja hän levitti ne porrasvälikölle.

"Istu tähän, ettei sinulle tule niin kylmän", hän sanoi ja meni alas portaita paljaine jalkoineen.

Kristiina nukkui kun Martein-herra, se oli papin nimi, tuli ulos ja nykäisi häntä. Kirkosta kuului mitä ihaninta laulua ja kappelissa paloi kynttilöitä alttarilla. Pappi teki merkin, että hänen tuli polvistua isän viereen, ja sitten hän otti alttaripöydältä pienen kultaisen lippaan. Hän kuiskasi Kristiinalle, että siinä oli tilkku Pyhän Tuomas Kanteborgilaisen veristä viittaa ja osoitti pyhimyksen kuvaa, että Kristiina voisi painaa huulensa sen jalkoja vasten.

Pyhät säveleet virtasivat kirkosta heidän tullessaan alas; Martein-herra sanoi urkumestarin siellä opettavan koulupojille laulua; mutta heillä ei ollut aikaa jäädä sitä kuuntelemaan, sillä isällä oli nälkä; hän oli paastonnut synnintunnustuksen edellä. Heidän piti nyt mennä kaniikkikoulun vierastupaan einestämään.

Ulkona kultasi aamuaurinko Mjøsin takaisia äyräitä ja kaikki lakastuneet koivulehdot paistoivat kuin kultakentät mustansinisten metsien keskellä. Järvellä läikkyi iloisia lakkapäitä. Kävi kylmä ja navakka tuuli, ja kirjavat lehdet lentelivät alas kuuraiselle rinteelle.

Piispankartanon ja ristiveljien talon välistä ajaa karautti ratsastusjoukko. Lauritsa astui syrjään ja kumarsi niin syvään toinen käsi rinnan päällä, että lakki melkein tapasi maata; siitä Kristiina ymmärsi, että turkkiin puettu herra varmaan oli itse piispa, ja hän niiasi maahan asti.

Piispa pysäytti hevosensa ja vastasi tervehdykseen, viittasi Lauritsan luokseen ja puhui hänen kanssaan tuokion aikaa. Vähän ajan kuluttua Lauritsa palasi papin ja Kristiinan luo ja virkkoi:

"Nyt minut kutsuttiin syömään piispankartanoon — luuletteko, Martein-herra, että joku teidän miehistänne joutaisi saattamaan tämän pikku piikaseni kotiin Fartein-mestarin taloon ja viemään sanan miehilleni, että Halvdan tulisi tänne Guldsveinenin kera puolenpäivän aikaan?"

Pappi vastasi, että se kyllä kävi päinsä. Silloin astui sama paljasjalkainen munkki, joka oli puhutellut Kristiinaa tornirappusilla, esiin tervehtien:

"Meidän vierastuvassamme on muudan mies, jolla on itselläänkin asiaa mestarille, hän voi viedä sinne sanasi, Lauritsa Bjørgulfinpoika, ja tyttäresi pääsee joko hänen seurassaan sinne tai voi olla luostarissa sillä aikaa kuin sinä olet poissa. Minä toimitan hänelle ruokaa."

Lauritsa kiitti, "vaikka olikin vaikea vaivata veli Edviniä lapsen tähden —"

"Veli Edvin kokoaa luokseen kaikki lapset mitä saa", sanoi
Martein-herra naurusuulla. "Siinä hänellä onkin saarnankuulijoita —"

"Kuinka uskaltaisin tarjota saarnojani teille, Hamarin korkeat oppineet herrat", sanoi munkki hymyillen ja vihastumatta. "Minä en kelpaa puhumaan muille kuin lapsille ja kansalle, mutta eihän silti ole tarvis köyttää äksyilevän sonnin suuta."

Kristiina katsoi isään rukoilevasti; hän tahtoi niin mielellään lähteä veli Edvinin mukaan. Lauritsa kiitti tätä nyt, ja isän sekä papin kääntyessä ratsastajien jälkeen laski Kristiina kätensä munkin käteen ja he alkoivat kulkea rinnettä alas luostaria kohti, joksi tämä sanoi muutamia puutaloja ja vaaleaa kivikirkkoa alhaalla vedenrajassa.

Veli Edvin puristi hiljaa Kristiinan kättä, ja kun he katsoivat toisiinsa, täytyi kumpaisenkin nauraa. Munkki oli pitkä ja laiha, mutta tuntuvasti kumarainen; lapsesta hänen päänsä muistutti vanhan kurjen päätä, sillä se oli pieni ja kaita ja sen kiiltävää, paljasta lakea ympäröi tuuhea valkoinen hiusseppel; ja sitten se sojotti pitkän ja laihan ja kurttuisen kaulan nenässä. Nenäkin oli iso ja koukkuinen kuin linnun nokka. Mutta hänessä oli jotain, mikä teki mielen keveäksi ja iloiseksi kun vain vilkaisikin noihin pitkänluiseviin, vaollisiin kasvoihin. Vanhojen, haalistuneiden silmien ympärykset olivat punaiset ja luomet ruskeaanvivahtavat sekä ohuet kuin kalvo, ja niistä haarautui tuhansia ryppyjä joka puoleen; kuihtuneet posket punertavine suoniverkkoineen olivat myös täynnä ristiin rastiin kulkevia kurttuja, jotka vetäytyivät kapeahuulista suuta kohden; mutta kaikki tämä näytti syntyneen vain siitä, että veli Edvin hymyili kaikille ihmisille. — Kristiina ei ollut nähnyt ketään, joka olisi ollut noin iloisen ja kiltin näköinen; oli kuin tästä olisi paistanut alituista salaista iloa, josta Kristiina oli saava kuulla kun hän alkoi puhua.

He astuivat aidan viertä omenatarhaan, jossa vielä riippui joku punainen ja kellertävä hedelmä puussa. Kaksi saarnaveljeä mustassa ja valkoisessa kaavussa haroi kokoon kuihtuneita härkäpavun varsia puutarhassa.

Luostari ei ollut juuri kummempi kuin tavallinen talonpoikaistalo, ja vierastupa, jonne munkki talutti Kristiinan, muistutti myöskin köyhää tupaa; mutta siinä oli paljon makuusijoja. Yhdessä sängyssä makasi vanha mies, ja lieden luona istui vaimo kapaloiden rintalasta; vieressä seisoi kaksi isompaa lasta, poika sekä tyttö.

Kumpikin, mies ja nainen, valittivat, ettei heille oltu tuotu vielä aamuruokaa: "eivät ne viitsi tuoda tänne ruokaa kahteen kertaan, meidän pitää nähdä nälkää sillä aikaa kuin sinä lennät kaupungilla, veli Edvin!"

"Älähän nyt ole vihoissasi, Steinulv", sanoi munkki, "tule tänne sanomaan päivää, Kristiina — katsokaahan, minkä hienon kauniin piian minä olen tuonut tänne syömään meidän kanssamme."

Hän kertoi Steinulvin sairastuneen käräjämatkalta palatessa, ja tämä oli saanut luvan jäädä luostarin vierastupaan siitä syystä, että sairaalassa asui eräs tämän sukulaisvaimo, joka oli niin ilkeäsisuinen, ettei Steinulv voinut olla siellä.

"Mutta kyllä minä alan huomata, että minuun kyllästytään täällä", sanoi talonpoika. "Kun sinä lähdet täältä, veli Edvin, ei kukaan enää taida joutaa hoitelemaan minua, ja silloin minut varmasti taas lähetetään sairaalaan."

"Älä huolehdi, sinä paranet paljon ennemmin kuin minä saan valmiiksi työni kirkossa", sanoi veli Edvin, "ja sitten noutaa poikasi sinut kotiin —." Hän nosti liedeltä astian, jossa oli lämpöistä vettä ja antoi Kristiinan pitää sitä sillä aikaa kun hän siisti Steinulvia. Silloin tuli vanhus vähän paremmalle tuulelle, ja kohta tämän jälkeen tuli ovesta toinen munkki, joka kantoi heille ruokaa ja juomaa.

Veli Edvin luki ruokarukouksen ja istuutui Steinulvin vuoteen laidalle, jotta hän voi auttaa tätä syömäpuuhassa. Silloin asettui Kristiina vaimon viereen ja alkoi ruokkia tämän poikaa, joka oli niin pieni, ettei tahtonut ulottua puurokuppiin ja joka sohri päälleen kallistaessaan olutkulhon laitaa. Vaimo oli Hadelandista ja oli tullut miehineen ja lapsineen tervehtimään veljeänsä, joka oli luostarissa munkkina. Mutta tämä olikin vaelluksella, ja vaimo nurkui nyt sitä, että aika meni hukkaan.

Veli Edvin lepytteli häntä: Miten hän saattoi sanoa, että aika meni hukkaan Piispankaupungissa! Täällähän oli niin monta mahtavaa kirkkoa, ja munkit ja kaniikit messusivat ja lauloivat läpi vuorokauden — ja kaupunki oli niin kaunis, kauniimpi kuin Oslokin, vaikka se oli vähän pienempi; mutta täällä oli melkein joka talolla oma hedelmätarhansa: "sinun olisi pitänyt nähdä miten valkoinen se oli, minun tullessani tänne keväällä, kun kaikki puut kukkivat. Ja entä ruusun puhkeamisen aikaan —"

"Mitä tuo kaikki minua hyödyttää", sanoi vaimo nyrpeästi. "Ja minusta näyttää siltä kuin täällä olisi enemmän pyhää menoa kuin pyhyyttä —"

Munkki nauroi vähän ja pudisti päätään. Sitten hän penkoi sängynolkia ja kaivoi sieltä ison nyytillisen omenoita ja päärynöitä, jotka jakeli lapsille. Kristiina ei ollut koskaan syönyt niin hyviä hedelmiä. Vesi valui hänen suustaan joka kerran kun hän purasi.

Mutta nyt täytyi veli Edvinin lähteä kirkkoon ja hän sanoi, että Kristiina saisi tulla mukaan. He oikaisivat yli luostaripihan ja menivät pienen sivuoven kautta kuoriin.

Tätäkin kirkkoa rakennettiin vielä ja tännekin oli sijoitettu telineitä keskilaivan ja kylkien yhtymäpaikkaan. Ingjald-piispa antoi parantaa ja koristaa kuoria, kertoi veli Edvin — piispa oli upporikas ja hän käytti kaiken rikkautensa kaupungin kirkkoihin; hän oli oivallinen piispa ja hyvä mies. Olavinluostarin saarnaveljet olivat myös hyviä miehiä, puhdastapaisia, oppineita ja nöyriä; se oli köyhä luostari, mutta hänet oli otettu hyvin vastaan siellä — veli Edvin kuului Oslon minoriittiveljeskuntaan, mutta oli saanut luvan oleskella täällä Hamarin hiippakunnassa.

"Mutta tulehan nyt tänne", sanoi hän taluttaen Kristiinan telineiden alle, nousi ylös tikapuita ja korjasi joitakin ylempänä olevia lautoja. Sitten hän taas kapusi alas ja auttoi lapsen kanssaan ylös.

Harmaassa kiviseinässä yläpuolellaan Kristiina näki ihmeellisiä, epämääräisiä valoläikkiä, toiset punaisia kuin veri, toiset keltaisia kuin olut, toiset sinisiä, ruskeita ja vihreitä. Hän tahtoi katsoa taakseen, mutta munkki kuiskasi: "Älä käänny". Kun he sitten yhdessä seisoivat ylhäällä lautojen päällä, hän käänsi Kristiinan varovasti ympäri, ja silloin Kristiina näki niin ihanan näyn, että hän melkein lakkasi hengittämästä.

Hänen edessään pitkänseinän eteläsivulla oli kuva, joka välkkyi kuin olisi se ollut hohtokivistä tehty. Kirjavat väriläikät seinällä heijastuivat sen säihkeestä ja Kristiina itse ja munkki seisoivat keskellä säihkettä; Kristiinan kädet olivat niin punaiset kuin olisi hän pistänyt ne viiniin, munkin kasvot hehkuivat kuin silkka kulta ja hänen tumma kaapunsa hohti himmeämpänä. Kristiina katsoi kysyvästi veli Edviniä, mutta tämä ainoastaan nyökkäsi ja hymyili.

Oli kuin hänet olisi viety kauas maailmasta, niinkuin hänen olisi annettu katsoa sisälle taivaaseen. Mustan viivaristikon takaa erotti hän hetken kuluttua itsensä herran Kristuksen kalliissa punaisessa viitassa, neitsyt Maarian taivaan sinisessä hameessa, ja pyhiä miehiä ja neitoja häikäisevän keltaisissa, vihreissä ja orvokinsinisissä vaatteissa. He seisoivat loistavien holvien ja kaarekkeiden alla ja heidän ympärillään kierteli oksia ja terhoja ja ihmeellisiä välkkyviä lehtiä —.

Alhaalta kirkonholvista kohosi heitä kohden heikko pyhänsavun lemu ja kiviseinä uhosi kylmää. Alhaalla oli hämärä, mutta auringonsäteet kulkivat vinottain yli keskilaivan, paistaen sisään eteläsivulla olevista ikkuna-aukoista. Kristiina alkoi ymmärtää, että tuon taivaskuvan täytyi olla jonkunlainen ikkunaruutu, sillä se täytti tuollaisen aukon. Toiset olivat tyhjiä tai puukehyksiin pingotetuilla sarvilevyillä suljetut. Lintu pyrähti sisään, istahti ikkunalaudalle, lirautti pienen laulun ja lensi pois, ja kuoriseinän takaa kuului metallin kilkettä kiveä vasten. Muuten oli kaikki äänetöntä; tuuli vain silloin tällöin hengähti sisään, huokasi hiljaa holvien alla ja hävisi.

"Niinpä niin", sanoi veli Edvin huoahtaen. "Tämmöistä ei kukaan osaa tehdä tässä maassa — Nidarosissa maalataan kyllä lasille, vaan ei se näytä tältä —. Mutta etelämaissa, Kristiina, suurissa tuomiokirkoissa, siellä on tämän näköisiä kuvaruutuja, suuria kuin kirkon ovi tuossa —."

Kristiina ajatteli kotikirkossa olevia kuvia. Siellä oli Pyhän Olavin alttari ja Pyhän Tuomas Kanterborgilaisen alttari, joissa oli kuvatauluja syrjillä ja alttarikaappi takaseinällä — mutta nuo kuvat tuntuivat nyt Kristiinasta himmeiltä ja värittömiltä, kun hän muisteli niitä.

He laskeutuivat tikapuita ja menivät kuoriin. Siellä oli alttaripöytä tyhjänä ja alastomana ja kivilaatalle oli asetettu pieniä metallisia ja puisia ja savisia rasioita ja kuppeja; siinä oli kummallisia pieniä veitsiä ja rautoja, kyniä ja pensseleitä. Ja veli Edvin sanoi, että nuo olivat hänen työkalujansa; hänen ammattinsa oli semmoinen, että hän maalasi tauluja ja veisteli alttarikaappeja, ja nuo kauniit taulut, jotka Kristiina näki kuorissa, oli hän myöskin tehnyt. Ne tulivat saarnaveljien kirkkoon alttarikoristeiksi.

Kristiina sai nähdä, miten hän sekoitti erivärisiä jauhoja ja sotki niitä pienissä kivikupeissa, ja hän sai auttaa veli Edviniä kantamaan kapineita jakkaralle seinän viereen. Munkin kulkiessa taululta toiselle ja piirtäessä hienoja punaisia viivojaan pyhien miesten ja naisten vaaleaan tukkaan, niin että ihan näki miten ne kähäröityivät ja lankesivat laineille, seurasi Kristiina hänen kintereillään, katsellen ja kysellen, ja toinen selitti hänelle mitä kuvat merkitsivät.

Yhdessä kuvassa istui Kristus kultatuolissa ja Pyhä Nikolaus ja Pyhä Klemens seisoivat hänen luonaan katon alla. Ja syrjiin oli maalattu Pyhän Nikolauksen elämä. Yhdessä kuvassa hän istui kapalolapsena äitinsä polvella; hän ei huolinut rintaa, jota äiti tarjosi hänelle, sillä hän oli niin pyhä syntymästään asti, ettei hän tahtonut imeä kuin kerran perjantaina. Sen vieressä oli kuva, jossa hän laski rahakukkaroita sen huoneen oven eteen, missä asui kolme niin ylen köyhää neitoa, etteivät he voineet saada itselleen sulhasta. Sitten Kristiina näki, miten hän paransi roomalaisen ritarin lapsen, ja näki ritarin istuvan purjeveneessä väärä kultakalkki kädessä. Hän oli luvannut piispalle kultaisen kalkin, joka oli ollut hänen suvussaan tuhannen vuotta, palkaksi siitä, että tämä parantaisi hänen lapsensa. Mutta sitten hän tahtoi pettää Pyhää Nikolausta ja antaa tälle väärän kultakalkin; siksi putosi poika mereen oikea kultakalkki kädessään. Mutta Pyhä Nikolaus vei lapsen vahingoittumatta veden alitse maalle, ja hän seisoi rannalla toisessa kuvassa, jossa isä uhrasi väärää kalkkia Pyhän Nikolauksen kirkossa. Se oli kirjoitettu tauluun kultaisin ja koreakoukeroisin kirjaimin.

Toisessa taulussa istui Neitsyt Maaria Kristuslapsi sylissään; tämä piti toisella kädellä äitiään leuasta, toisessa oli omena. Heidän luonaan seisoivat Pyhä Sunniva ja Pyhä Kristiina. Näiden lanteet olivat viehkeästi kaarevat ja kasvot kauniin punaiset ja valkoiset; heillä oli kultahiukset ja kultakruunu päässä.

Veli Edvin kannatti vasemmalla kädellä oikeata rannettaan ja piirsi lehtiä ja ruusuja heidän kruunuihinsa.

"Minusta on lohikäärme kovin pieni", sanoi Kristiina katsoen nimikkopyhimyksensä kuvaa. "Ei se näytä siltä, kuin se olisi voinut nielaista neidon."

"Eihän se voinutkaan", sanoi veli Edvin. "Se ei ollut tuota suurempi. Lohikäärmeet ja sen sellaiset, jotka palvelevat paholaista, näyttävät suurilta vain niin kauan kuin me pelkäämme niitä. Mutta jos ihminen etsii Jumalaa niin palavalla halulla, että se kantaa Hänen luokseen asti, silloin kärsii paholaisen voima raskaan tappion, tämän keinot käyvät tuiki avuttomiksi — lohikäärmeet ja pahat maahiset vajoavat alas ja kutistuvat pieniksi kuin kääpiöt ja kissat ja varikset. Näethän, ettei koko vuori, jossa Pyhä Sunniva oli, ole suurempi kuin että hän voi kantaa sen helmassaan."

"Mutta eivätkö he sitten olleet sisällä luolassa", kysyi Kristiina,
"Pyhä Sunniva ja Seljamiehet? Eikö se sitten ole totta?"

"Se on totta sekä valhetta. Se näytti siltä ihmisistä, jotka löysivät nuo pyhät ruumiit. Ja totta on, että se tuntui siltä Sunnivankin ja Seljamiesten mielestä, sentähden, että nämä olivat nöyriä ja ajattelivat, että maailma on kaikkia syntisiä ihmisparkoja väkevämpi, eivätkä ymmärtäneet sitä, että he olivat maailmaa voimakkaammat, koska eivät rakastaneet sitä. Mutta jos he olisivat itse tämän tienneet, olisivat he voineet ottaa kaikki tunturit käsiinsä ja viskata ne veteen niinkuin pikkukiven. Meitä ei voi vahingoittaa mikään eikä kukaan, lapsukainen, paitsi mitä itse pelkäämme ja rakastamme."

"Mutta jos joku ei pelkäisi ja rakastaisi Jumalaa?" kysyi Kristiina kauhistuen.

Munkki silitti hänen keltaisia hiuksiaan, taivutti hiljaa taapäin Kristiinan pään ja katsoi häntä kasvoihin; hänen silmänsä olivat suuret ja siniset.

"Ei ole sitä ihmistä, Kristiina, joka ei rakastaisi ja pelkäisi Jumalaa, mutta siksi, että sydämemme on niin kummallinen, että se samalla rakastaa Jumalaa, pelkää paholaista ja riippuu kiinni maailmassa ja lihassa, me olemme viheliäisiä elämässä ja kuolemassa. Ellei joku ollenkaan ikävöi Jumalaa ja hänen töitään, silloin viihtyisi hän hyvin helvetissä ja silloin me ihmiset emme ymmärtäisi, että hän sai sellaisen osan, jota hänen sydämensä halasi. Mutta silloin ei tuli polttaisi häntä, ellei hän kerran halaisi viivoitusta, eikä hän tuntisi kipua käärmeen puremasta, ellei hän tuntisi rauhan kaipausta."

Kristiina katsoi häntä silmiin; hän ei ymmärtänyt mitään tästä kaikesta. Veli Edvin jatkoi:

"Siinä on Jumalan armo meitä kohtaan, että hän näki, miten rikkinäinen meidän sydämemme on, ja että hän tuli alas keskellemme tunteakseen lihassaan paholaisen kiusaukset, kun tämä kiusaa meitä vallalla ja kunnialla tai maailman tuomiolla, kun se ruoskii ja pilkkaa meitä ja iskee nauloja käsiimme ja jalkoihimme. Näin osoitti hän meille tien ja antoi tuta rakkautensa —"

Hän katsoi lapsen totisia kasvoja — naurahti sitten ja sanoi aivan toisella äänellä:

"Arvaappas kuka ensimmäiseksi sai tietää, että Vapahtaja oli syntynyt keskellemme? Se oli kukko; se näki tähden taivaalla ja silloin se sanoi — siihen aikaan osasivat kaikki eläimet latinaa. Silloin se kiekui: 'Christus natus est!'"

Tämän hän kiekaisi niin kukkoa muistuttavalla äänellä, että Kristiinan täytyi nauraa ihan katketakseen. Ja tuntui niin hyvältä nauraa kaiken sen ihmeellisen jälkeen, mitä veli Edvin äsken oli kertonut, sillä se oli painanut raskaan juhlallisen tunteen hänen ylitsensä.

"Niin se on, ja kun härkä kuuli tämän, rupesi se mylvimään: 'Ubi, ubi, ubi?'"

Ja lammas alkoi ikävöidä niin kauheasti Neitsyttä ja tämän poikaa, että se heti määki: "Eamus, eamus!"

Ja vastasyntynyt vasikka, joka lepäsi oljilla, nousi jaloilleen. "Volo, volo, volo!" sanoi se.

"Tätä sinä varmaankaan et ole kuullut ennen? Enkös arvannutkin; tiedän, että teidän pappinne Sira Eirik on hyvä pappi ja kovin oppinut mies, mutta hän ei voi tietää tätä, sillä sitä ei opita muualla kuin Pariisissa —"

"Voi sinua herttaseni, minä olen ollut Pariisissa ja muuallakin maailmassa, eikä sinun tarvitse ollenkaan luulla, etten minäkin pelkäisi paholaista ja rakastaisi ja himoitsisi niinkuin hullu. Mutta minä koetan pitää kiinni rististä kaikin voimineni — siihen täytyy käydä kynsin hampain, niinkuin kissa kalikkaan pudotessaan veteen —"

"Entä sinä, Kristiina — miltä sinusta tuntuisi uhrata tämä kaunis tukkasi ja käydä palvelemaan Neitsyttä kuten nämä morsiamet, jotka olen piirustanut tähän?"

"Kotona ei ole muita lapsia kuin minä", vastasi Kristiina. "Kai minun pitää mennä naimisiin. Äidillä on jo arkut ja laatikot täynnä myötäjäisiäni."

"Niinpä niin", sanoi Edvin sivellen kädellään Kristiinan päätä. "Semmoinen se on maailman järjestys tätä nykyä. Jumalalle annetaan ne tyttäret, jotka ovat ontuvia ja heikkonäköisiä ja rumia ja rampoja, tai sitten annetaan Jumalan ottaa takaisin liikalapset. Ja kuitenkin ihmetellään, etteivät kaikki miehet ja neidot ole pyhiä, jotka asuvat luostareissa —"

Veli Edvin vei hänet kanssaan sakaristoon ja näytteli Kristiinalle luostarin kirjoja, jotka seisoivat alustalla; niissä oli mitä kauneimpia kuvia. Mutta kun eräs munkeista tuli sisään, sanoi veli Edvin, että hän etsi vain aasinpäätä, jäljentääkseen sen. Perästäpäin pudisti hän päätään itsellensä:

"Tässä nyt näet pelon, Kristiina — mutta tässä talossa säälitään niin kauheasti kirjoja. Jos minulla olisi ollut totinen usko ja rakkaus, en olisi valehdellut vasten silmiä veli Aasulville. — Mutta silloin minä olisin voinut ripustaa nämä vanhat nahkalapaset tuonne auringonsäteen päälle —"

Kristiina kävi munkin mukana vierastuvassa, jossa sai ruokaa, mutta muuten hän istui kirkossa koko päivän katsellen tämän työtä ja puhellen hänen kanssaan. Ja vasta sitten kun Lauritsa tuli hakemaan häntä, muistivat he sanan, joka heidän olisi tullut lähettää kengäntekijälle.

Hamarissa vietetyt päivät muisti Kristiina sitten parhaiten koko tuon pitkän matkan ajalta. Oslo oli kyllä isompi kaupunki kuin Hamar, mutta hän oli sinne tullessaan jo nähnyt yhden kauppapaikan, eikä se ollut hänestä enää niin suuri ihme. Ei hänestä Skogissakaan ollut yhtä kaunista kuin kotona Jørundgaardissa, vaikka rakennukset olivatkin komeammat — Kristiina oli iloinen, ettei hänen tarvinnut asua siellä. Kartano sijaitsi mäellä ja sen alapuolella oli Botnvuono, harmaa ja surullisen näköinen vesi, jonka varrella kasvoi mustaa metsää, ja toisella rinteellä ja talojen takana oli taivas aivan metsän päällä. Ei siellä ollut korkeita ja jyrkkiä tunturiseiniä, niinkuin kotona, jotka nostivat taivaan korkealle ja suojasivat ja rajoittivat näköalan, niin ettei maailma ollut liian suuri eikä pieni.

Palatessa oli kylmä; alkoi olla käsissä adventin aika, mutta kun he olivat päässeet kappaleen matkaa ylälaaksoon, tuli eteen lunta; ja silloin heidän täytyi lainata rekiä ja ajaa niissä suurin osa loppumatkaa.

Kartanonkaupat päättyivät siten, että Lauritsa jätti Skogin lunastettavaksi veljelleen Aasmundille, jolta se oli siirtyvä tämän jälkeentuleville.

III.

Kristiinan pitkän matkan jälkeisenä keväänä synnytti Ragnfrid tyttären. Molemmat vanhemmat olisivat tosin toivoneet poikaa, mutta lohduttautuivat pian ja kiintyivät hellästi pikku Ulvhildiin. Tämä oli hyvin kaunis lapsi, terve, raikasvärinen, iloinen ja rauhallinen. Ragnfrid piti tästä uudesta lapsesta niin paljon, että hän jatkoi imettämistä toisenakin ikävuonna; ja vähensi Sira Eirikin neuvosta ankaria paastojaan ja hartaudenharjoituksiaan imettämisaikana. Kaikki tämä ynnä ilo Ulvhildista virvoitti hänet uuteen kukoistukseen, niin ettei Lauritsa muistanut nähneensä vaimoaan noin kauniina ja iloisena ja reippaana koko heidän naimisissaoloaikanansa.

Myöskin Kristiina tunsi pikkusiskon tuoneen taloon suuren onnen. Hän ei ollut koskaan ymmärtänyt ajatella ennen, että äidin raskas luonto teki kodin hiljaiseksi; hänestä kaikki oli ollut kuten piti äidin kasvattaessa ja kurittaessa häntä ja isän leikkiessä ja kujeillessa hänen kanssaan. Nyt oli äiti paljon ystävällisempi, soi Kristiinalle enemmän vapautta ja hellitteli useammin; ja silloin Kristiina ei niin huomannut sitä, että äidillä nyt oli paljon vähemmän aikaa hänelle. Hänkin rakasti siis Ulvhildia kuten kaikki toiset ja iloitsi saadessaan kantaa ja soudatella pikkusiskoa; ja vielä hauskempi tuli sitten kun tämä alkoi ryömiä ja kävellä ja tapaella sanoja ja ottaa osaa leikkiin.

Näin kului kolme hyvää vuotta Jørundgaardin kartanossa. Onni oli muutenkin seurannut heitä monella tapaa, ja Lauritsa rakenteli uutta ja paranteli entistä, sillä huoneet ja karjatallit olivat vanhat ja ahtaat hänen muuttaessaan kartanoon — Gjeslingit olivat antaneet sen olla vuokrattuna monen miespolven ajan —

Oli sitten pääsiäisen jälkeinen sunnuntai kolmantena vuonna; heidän luonaan oli käymässä Trond Ivarinpoika Sundbystä, vaimonsa Gudridin ja kolmen pienen poikansa kera. Eräänä aamuna istuivat isot ihmiset parvella keskustellen, lasten leikkiessä pihamaalla. Lauritsa oli pannut alulle uuden tuparakennuksen ja lapset peuhasivat esiinajetulla hirsiköllä. Yksi Gjeslingin pojista oli lyönyt Ulvhildia, ja tämä itki; silloin Trond tuli alas rankaisemaan poikaa ja nosti Ulvhildin syliinsä. Tämä oli kaunein ja kiltein lapsi mitä ajatella saattoi, ja eno piti hänestä paljon, vaikkei hän juuri ollut lapsirakas muuten.

Samassa tuli joku miehistä läävästä kiskoen pihan poikki isoa mustaa sonnia, joka oli vihainen ja äksy; se reutoi itsensä irti. Trond juoksi hirsikasalle, ajoi isompia lapsia edellään sinne, kantaen Ulvhildia, ja taluttaen pienintä poikaansa käsipuolesta. Silloin luiskahti iso hirsi hänen jalkojensa alta, Ulvhild putosi maahan, hirsi ponnahti sivuun lähti vierimään alas ja pysähtyi lapsen selän päälle.

Lauritsa oli samassa alhaalla; hän juoksi paikalle ja koetti nostaa hirren pois; silloin tuli sonni häntä kohti. Hän tarttui sitä sarviin, mutta se kaatoi hänet nurin, sitten sai isä kiinni sen sieraimista, pääsi nousemaan koholle ja sai pidellyksi sonnia niin kauan kuin Trond selvisi hämmennyksestään, kunnes joka puolelta esiin rientävät miehet köyttivät sen nuorilla.

Ragnfrid oli polvillaan maassa, koettaen kohottaa hirttä; nyt sai Lauritsa nostetuksi sitä sen verran, että äiti saattoi vetää lapsen esiin ja painaa sen rinnalleen. Pienokainen vaikeroi kauheasti kun toiset koskettivat häneen, mutta äiti huusi ääneen itkien: "Hän elää, kiitos Jumalan, hän elää —"

Oli suuri ihme, ettei tämä ollut kokonaan murskana; vaan hirsi oli pudonnut siten, että sen toinen pää oli pysähtynyt ruohikossa olevalle kivelle. Kun Lauritsa nousi seisomaan, virtasi hänen suupielistään verta ja hänen vaatteensa olivat rintaan asti repaleina härän sarvien jäljiltä.

Tordis juoksi nyt heidän luokseen nahkaraiti kädessä; varovasti siirsivät he Ragnfridin kanssa lapsen siihen, mutta tämä näytti kärsivän sietämättömiä tuskia paikalla kun häneen kajottiin. Äiti ja Tordis kantoivat hänet sitten isoon talvitupaan.

Kristiina seisoi valkeana ja jäykkänä hirsikasan harjalla; pikkupojat riippuivat itkien hänessä. Koko kartanon väki oli nyt kokoontunut ulos ja naiset itkivät ja vaikeroivat. Mutta Lauritsa käski valjastamaan Guldsveinenin ja erään toisen ratsun; kuitenkin hän kaatui kumoon Arnen tuodessa hevosia ja hänen yrittäessään kiivetä satulaan. Silloin käski hän Arnen ratsastaa papin luokse, Halvdanin lähtiessä etelään joen suupuoleen hakemaan lääkevaimoa, joka asui siellä.

Kristiina näki, että isä oli tuhkanharmaa kasvoiltaan, ja hänestä oli vuotanut niin paljon verta, että hänen vaaleansininen pukunsa oli täynnä ruskeanpunaisia tahroja. Äkkiä isä kavahti suoraksi, tempasi kirveen lähimmältä mieheltä ja astui toisten joukkoon yhä sonnia pidellen. Hän iski sitä hamaralla sarvien väliin, niin että se kyyhähti polvilleen, mutta Lauritsa hakkasi hakkaamistaan, kunnes veri ja aviot roiskahtivat kylkiä pitkin. Silloin hän sai rykimiskohtauksen ja vaipui selälleen maahan. Trond ja eräs talon miehistä kantoivat hänet sisään.

Nyt luuli Kristiina, että hänen isänsä oli kuollut; hän parkaisi kovasti ja juoksi heidän perästään huudellen isää sielun hädässä.

Talvituvassa oli Ulvhild pantu vanhempien vuoteeseen; kaikki pielukset oli viskattu lattialle, että hän makaisi tasaisella. Näytti siltä kuin hän olisi jo ollut kuolinvuoteella. Mutta hän valitti ääneen ja lakkaamatta, ja äiti oli kumartunut hänen ylitsensä, viihdytellen ja silitellen häntä, mielettömänä surusta, kun ei voinut auttaa.

Lauritsa makasi toisella sängyllä, hän kohosi ylös ja tuli hoippuen lattian yli lohduttamaan vaimoaan. Silloin tämä syöksähti pystyyn ja huusi:

"Älä koske minuun, älä koske minuun. Jeesus, Jeesus, syystä sinä löit minut maahan — milloinkaan eivät lopu onnettomuudet, joita minä kerään sinun ylitsesi —"

"Sinä — rakas vaimoni, ethän sinä ainakaan tähän ole syypää", sanoi Lauritsa laskien kätensä hänen olkapäälleen. Toinen vavahti hänen kosketuksestaan ja hänen vaaleanharmaat silmänsä kiilsivät laihojen, tummapintaisten kasvojen keskeltä.

"Hän tarkoittaa! kaiketi, että syypää olen minä", sanoi Trond Ivarinpoika tuikeasti. Sisar loi häneen vihaa uhkuvan katseen sekä vastasi:

Kristiina juoksi vanhempien luo, mutta nämä työnsivät hänet kumpikin luotaan. Ja Tordis, joka toi lämmintä vettä kattilalla, sysäsi häntä hiljaa olkapäähän ja sanoi: "Mene toiseen tupaan, Kristiina; sinä olet tiellä täällä."

Hän tahtoi ruveta hoitelemaan Lauritsaa, joka oli istuutunut sängynedusportaalle, mutta tämä sanoi, ettei hänellä ollut mitään hätää:

"Mutta ettekö voi lievittää vähän Ulvhildin kipuja — auta armias
Luoja, hänhän valittaa niin, että se saa kivenkin itkemään."

"Häntä emme uskalla liikuttaa ennenkuin pappi tai lääke-Ingegjerd tulee", sanoi Tordis.

Samassa tuli Arne ilmoittamaan, ettei Sira Eirik ollut kotosalla.
Ragnfrid seisoi hetken käsiänsä väännellen. Sitten hän sanoi:

"Lähettäkää sana Aashildille Haugeniin. Menköön muu vaikka miten, kunhan Ulvhild pelastuu —"

Kukaan ei kiinnittänyt huomiota Kristiinaan. Hän kiipesi penkille, joka oli piilossa sängyn takana, veti jalat alleen ja laski päänsä polvelleen.

Ja hänestä tuntui kuin kovat kädet olisivat rutistaneet rikki hänen sydämensä. Aashild-rouva piti haettaman! Äiti ei ollut antanut hakea Aashild-rouvaa silloinkaan, kun hän itse oli kuolla lapsivuoteeseen Ulvhildin syntyessä, eikä myöskään silloin kun Kristiina oli kuumeessa. Hän oli velho, oli Kristiina kuullut sanottavan — hän oli ollut syytteessä Oslon piispan ja tuomiokapitulin edessä; hänet olisi jo mestattu tai poltettu, ellei hän olisi ollut niin korkeata sukua, että hän oli melkein kuin kuningatar Ingebjørgin sisar — vaan kansa sanoi hänen myrkyttäneen ensimmäisen miehensä, ja sen, joka hänellä nyt oli, oli hän viekoitellut luokseen noituudella; tämä oli niin nuori, että olisi voinut olla hänen poikansa. Hänellä oli lapsiakin, mutta nämä eivät koskaan käyneet hänen luonaan, ja nuo kaksi korkeasukuista, Bjørn ja Aashild, elivät nyt yksin Dovren tunturilla eikä heille ollut jäänyt mitään rikkauksistansa. Kukaan laakson isoisista ei tahtonut tietää heistä, mutta salaisesti haettiin Aashild-rouva apua; köyhä kansa kävi julkisestikin hänen luonaan suruineen ja vahinkoineen; he kiittivät häntä hyväksi ihmiseksi, mutta pelkäsivät samalla.

Kristiina mietti, että äiti, joka alituiseen eli rukouksessa, olisi mieluummin voinut kääntyä Jumalan ja Neitsyt Maarian puoleen. Hän koetti itsekin rukoilla — etenkin Pyhää Olavia, sillä Kristiina tiesi, että tämä oli hyvä ja oli auttanut niin usein taudissa ja haavoissa ja jalankatkeamissa. Mutta hän ei voinut pitää ajatuksiaan koossa.

Vanhemmat olivat jääneet kahden tupaan. Lauritsa oli jälleen paneutunut sängylle ja Ragnfrid istui kumartuneena sairaan lapsen yli, pyyhkien vähän väliä tämän otsaa ja käsiä märällä vaatteella ja kostuttaen hänen huuliansa viinillä.

Kului pitkä aika. Tordis kurkisti silloin tällöin sisään ja tarjoutui auttamaan, mutta Ragnfrid lähetti hänet joka kerran takaisin. Kristiina itki ääntä päästämättä, rukoillen itseksensä, mutta sitten hän taas muisti noitavaimon ja odotti jännityksellä, milloin tämä ilmestyisi sisään.

"En", vastasi mies. "Kuuntelen Ulvhildia. Jumala on auttava viatonta karitsaansa, vaimo — sitä älkäämme epäilkö. Mutta odotus käy pitkäksi —."

"Jumala vihaa minua syntieni tähden", sanoi Rangfrid epätoivoisesti. "Lapsillani on hyvä siellä missä ovat, sitä en rohkene epäillä, ja nyt on kai Ulvhildin hetki tullut — mutta minut hän on hylännyt, sillä sydämeni on synnin ja surun käärmeenpesä —"

Silloin tartuttiin oveen. — Sira Eirik astui tupaan, oikaisi valtavan vartalonsa ja sanoi kirkkaalla, syvällä äänellään: "Jumalan armo tänne!"

Pappi pani lääkelaatikkonsa sängynportaalle ja meni lieden ääreen, jossa kaasi lämmintä vettä käsillensä. Sitten hän otti ristin rinnaltansa, heilautti sitä kaikkiin tuvan nurkkiin ja mutisi jotain latinaksi. Sen jälkeen hän aukaisi räppänän, niin että valo pääsi tupaan, ja meni Ulvhildia katsomaan.

Kristiina pelkäsi, että pappi löytäisi hänet ja ajaisi hänet ulos — Sira Eirikin silmiltä ei moni seikka jäänyt huomaamatta. Mutta tämä ei katsonut taakseen. Hän otti lääkelaatikosta pullon, kaasi siitä tilkkasen hienoksi kartatulle villatukolle ja asetti sen Ulvhildin suulle sekä nenälle.

"Hänen kipunsa helpottavat kohta", sanoi pappi. Hän meni Laurin luo ja hoiteli tätäkin, pyytäen tämän kertomaan, miten onnettomuus oli tapahtunut. Lauritsalta oli kaksi kylkiluuta poikki ja hän oli saanut haavan keuhkoihinsa; pappi luuli kuitenkin, ettei se ollut hengenvaarallista.

"Sanon sen kun olen katsonut häntä" vastasi pappi. "Mutta sinä saat mennä makaamaan parveen, niin täällä tulee hiljaisempaa ja enemmän tilaa niille, jotka hoitavat lastasi." Hän laski Lauritsan käsivarren olkapäälleen, otti häntä kainalosta ja kantoi hänet ulos. Kristiina olisi mieluummin mennyt isän mukana, mutta ei uskaltanut näyttäytyä.

Kun Sira Eirik palasi, ei hän puhunut mitään Ragnfridille, vaan leikkasi vaatteet irti Ulvhildin päältä, joka oli alkanut valittaa vähemmän ja tuntui olevan torkuksissa. Hiljaa tunnusteli hän lapsen ruumista ja jäseniä kädellään.

"Niinkö huonosti on lapseni laita, ettet tiedä hänelle neuvoa, koska et virka mitään", kysyi Ragnfrid kuiskaten.

"Näyttää siltä kuin hänen selkänsä olisi pahasti ruhjoutunut, Ragnfrid. En tiedä muuta neuvoa kuin jättää hänet Jumalan ja Pyhän Olavin haltuun; en voi tehdä tässä paljoa."

"Sitten meidän täytyy rukoilla — arvaat kai sen, että Lauritsa ja minä annamme kitsastelematta kaiken mitä pyydät, jos voit saada Jumalan jättämään Ulvhildin eloon."

"Olisi mielestäni ihme", sanoi pappi, "jos hän jäisi eloon ja saisi täyden liikuntokyvyn."

"Etkö sinä saarnaa ihmeistä myöhään sekä varhain — etkö usko lapselleni voivan tapahtua ihmettä", sanoi hän entiseen tapaan.

"Oikeassa olet", sanoi pappi, "ihmeitä tapahtuu kyllä, mutta Jumala ei kuuntele jokaista ihmistä — emme tiedä hänen aivoituksiansa. Ja eikö sinusta tuntuisi vielä pahemmalta, jos tämä pieni kaunis piika jäisi rujoksi tai rammaksi?" Ragnfrid heitteli päätään ja uikutti hiljaa:

"Koetan kaiken mitä voin", pappi vastasi, "ja tahdon rukoilla koko voimastani. Mutta koeta, Ragnfrid, kestää se kohtalo, jonka Jumala on määrännyt osaksesi."

"Ketään lapsistani en ole rakastanut niinkuin tätä tässä — jos hänetkin nyt otetaan minulta, luulen sydämeni halkeavan."

"Jumala olkoon apunasi, Ragnfrid Ivarintytär", sanoi Sira Eirik päätään pudistaen. "Tahdot pakottaa Jumalaa myöntymään tahtoosi monien rukoustesi ja paastojesi tähden. Voitko ihmetellä, ettei niistä ole ollut enempää apua."

"En voi elää ilman Ulvhildiä", sanoi Ragnfrid kuten ennen. "Ellei Jumala tahdo auttaa häntä, haen neuvoa Aashild-rouvalta tai vaikka paholaiselta, jos he voivat auttaa!"

Papin kielellä näytti pyörivän terävä sana, mutta sitten hän hillitsi itsensä. Hän kumartui alas ja koetteli uudestaan sairaan lapsen jäseniä.

"Hänen kätensä ja jalkansa ovat kylmät", hän sanoi. "Saamme panna kuumaa vettä lekkereihin hänen ympärilleen — ja sitten ette saa liikuttaa häntä, ennenkuin Aashild-rouva tulee."

Kristiina liukui ääneti pitkälleen penkille ja oli nukkuvinaan. Hänen sydämensä takoi pelosta — hän ei ollut ymmärtänyt paljoa Sira Eirikin ja äidin keskustelusta, mutta häntä oli ruvennut peloittamaan kauheasti ja hän tiesi, ettei se ollut aiottu hänen korvillensa.

Äiti nousi mennäkseen lekkereitä hakemaan; mutta äkkiä hän puhkesi itkuun: "Rukoile sittenkin puolestamme, Sira Eirik!"

Vähän ajan kuluttua äiti tuli takaisin Tordiksen kanssa. Pappi ja naiset häärivät nyt Ulvhildin ympärillä, ja silloin Kristiina löydettiin ja lähetettiin ulos.

Valo häikäisi hänen silmiään, kun hän tuli ulos pihalle. Hänestä oli tuntunut, että suurimman osan päivää jo oli täytynyt kulua hänen istuessaan pimeässä talvituvassa, ja nyt paistoivatkin seinät vaaleanharmaina ja ruoho kiilsi niinkuin silkki valkoisessa keskipäiväauringossa. Joki välkkyi lepikön hiirenkorvaa tekevän, kultaisen vitsaverkon välissä — se täytti ilman iloisella, yksiäänisellä pauhinallaan, sillä se juoksi vuolaana laakeassa, kivisessä uomassaan Jørundgaardin kohdalla. Tunturit kokosivat kirkasta sineä kohden ja purot syöksyivät rinnettä alas sulavan lumen keskeltä. Ja voimakas, imanta kevään tulo sai hänet itkemään, tajutessaan kaiken ympärillä olevan avuttomuuden.

Ulkona ei ollut ketään, mutta hän kuuli ääntä miesten tuvasta. Tuoretta multaa oli ripoteltu siihen paikkaan, missä isä oli lyönyt sonnin kuoliaaksi. Hän ei tiennyt mihin ryhtyä — meni viimein uutistuvan salvoksen taakse, jota oli rakennettu pari hirsikertaa. Siellä olivat hänen ja Ulvhildin leikkikalut; hän työnsi ne koloon alemman hirren ja kivijalan väliin. Viime aikoina oli Ulvhild tahtonut viedä kaikki hänen lelunsa; se oli toisinaan suututtanut häntä. Hän ajatteli, että jos nyt sisko paranisi, antaisi hän tälle kaiken mitä omisti. Ja tuo ajatus tuotti hiukan lohtua.

Hän muisti Hamarin munkkia — tämä uskoi, että ihmeitä saattoi tapahtua joka ihmiselle. Mutta Sira Eirik ei ollut yhtä varma asiasta, eivätkä vanhemmatkaan — ja hän oli tottuneempi kuulemaan näitä. Hän tunsi aivan kuin suuren painon päällään ensi kertaa aavistaessaan, että ihmiset voivat ajatella näin eri lailla monista asioista — eivätkä ainoastaan pahat, Jumalaa karttavat ihmiset ja hyvät, vaan vielä sellaisetkin kuin veli Edvin ja Sira Eirik — ja äiti sekä isä; hän tajusi yhtäkkiä, että nämä ajattelivat eri lailla monestakin asiasta —.

Tordis löysi hänet nukkumasta nurkasta illan lähetessä ja vei hänet omaan sänkyynsä; silloin ei lapsi ollut syönyt mitään aamusta asti. Tordis valvoi Ulvhildin luona yöllä äidin kanssa ja Kristiina nukkui hänen sängyssään Jonin, hänen miehensä ja Eivindin ja Ormin, heidän pikku poikiensa kanssa. Heidän ruumiittensa lemu, miehen kuorsaaminen ja pikkupoikain tasainen hengitys pani väkisin Kristiinan itkeä tuhuuttamaan. Vielä eilen illalla hän oli käynyt sänkyyn oman isänsä ja äitinsä ja pikku Ulvhildin viereen, kuten aina tähän asti elämässään — se oli ollut kuin pesä, joka nyt oli hajoitettu ja revitty, ja hän itse heitetty pois niiden siipien suojasta, jotka olivat lämmittäneet häntä aina. Viimein hän itki itsensä uneen, orpona ja onnettomana vieraiden ihmisten välissä —.

Kun Kristiina seuraavana aamuna nousi ylös, sai hän kuulla, että eno koko joukkoineen oli lähtenyt talosta — vihassa. Trond oli sanonut sisartaan hourupäiseksi ja mielettömäksi naiseksi ja lankoaan lapaseksi ja hölmöksi, joka ei ollut milloinkaan osannut pitää vaimoaan kurissa. Kristiina kävi kuumaksi suuttumuksesta, mutta samalla häntä hävetti — hän ymmärsi sen kovin sopimattomaksi teoksi, että äiti oli karkoittanut lähimmät sukulaisensa talosta. Ja ensi kerran hän alkoi aavistella, ettei äidissä ollut kaikki niinkuin olla piti — että hän oli toisellainen kuin muut vaimot.

Hänen tuumiessaan tätä tuli palvelustyttö sanomaan, että Kristiinan oli mentävä isänsä luokse parvelle.

Mutta astuessaan ylistupaan unohti Kristiina mennä katsomaan häntä, sillä vastapäätä avattua ovea, josta valo paistoi suoraan tämän kasvoihin, istui pieni nainen, jonka Kristiina arvasi noitavaimoksi. Vaikkei Kristiina ollut ajatellut häntä tuon näköiseksi.

Tämä näytti hennolta ja pieneltä kuin lapsi, istuessaan isossa selkätuolissa, joka oli kannettu ylös. Hänen eteensä oli myös asetettu pöytä, joka oli katettu äidin parhaimmalla kirjaillulla aivinaliinalla. Läskiä ja linnunlihaa oli hopealautasella; visakulhossa oli viiniä ja isän oma hopeapikari oli tuotu hänen juoma-astiakseen. Hän oli lopettanut syömisen ja pyyhki parhaillaan käsiään äidin hienoimpaan käsiliinaan. Ragnfrid seisoi itse hänen edessään pitäen käsissään vedellä täytettyä messinkivatia. Aashild-rouva antoi liinan vaipua syliinsä, hymyili lapselle ja sanoi kirkkaalla, pehmeällä, viehättävällä äänellä:

"Tuleppas tänne, sinä sieltä! Kauniit ovat lapsesi, Ragnfrid", sanoi hän äidille.

Hänen kasvonsa olivat hyvin ryppyiset, mutta rusottavan punaiset ja valkoiset, ja iho oli yhtä sileä ja hieno kuin lapsen. Suu oli verevä ja punainen kuin nuorella naisella ja hänen suuret, kellertävät silmänsä loistivat. Ohut, valkea huntu kulki poskia pitkin ja oli sidottu leuan alle kultaisella soljella; sen päällä hänellä oli pehmeä, tummansininen villaliina, joka lankesi hartioille ja pitkin hänen tummaa, ruumiinmukaista pukuaan. Suora hän oli niinkuin kynttilä, ja Kristiina aavisti paremmin kuin tiesi, ettei hän milloinkaan ollut nähnyt niin kaunista ja säädykästä naista kuin tämä vanha noitavaimo, jonka kanssa kylän isoiset eivät tahtoneet olla missään tekemisissä.

Aashild-rouva piti Kristiinan kättä vanhassa, pehmeässä kädessään; hän puhui tälle lempeästi ja leikillisesti, mutta Kristiina ei saanut sanaakaan suustaan. Silloin Aashild-rouva sanoi naurahtaen:

"Ei, ei", Kristiina melkein huusi. Silloin nauroi Aashild-rouva entistä enemmän ja sanoi äidille:

"Tällä on viisaat silmät, tällä tyttärelläsi, ja hyvät, voimakkaat kädet, häntä ei ole totutettu velttouteen, huomaan minä. Sinä voit tarvita jonkun avuksesi Ulvhildin hoidossa, kun minä olen poissa. Siksi voit antaa Kristiinan minun ohjaukseeni, niin kauan kuin viivyn talossa — hän on jo kyllin vanha siihen, yksitoista vuotta, vai kuinka?"

Näin sanottuaan Aashild-rouva lähti, ja Kristiina aikoi seurata häntä. Silloin kutsui Lauritsa häntä vuoteestaan. Hän makasi selällään tasaisella tilalla, pielukset koholle nostettujen polvien alla; Aashild-rouva oli käskenyt häntä makaamaan siten, että rinnassa oleva haava paranisi pikemmin.

"Sitten te kai pian paranette, isä?" kysyi Kristiina. Lauritsa katsoi häneen — lapsi ei ollut vielä milloinkaan sanonut isälleen te. Hän sanoi vakavasti:

Sitten hän seisoi viivytellen sängyn ääressä. Isä ei virkkanut enempää, eikä Kristiina keksinyt mitään sanottavaa. Ja kun Lauritsa hetken kuluttua sanoi, että Kristiina saattoi mennä alas äidin ja Aashild-rouvan luokse, kiiruhti hän ulos ja juoksi pihan yli talvitupaan.

IV.

Aashild-rouva jäi Jørundgaardiin suurimmaksi osaksi kesää. Tästä johtui, että heillä kävi kansaa kysymässä neuvoja häneltä — Kristiina kuuli Sira Eirikin pistelevän heitä ja aavisti, ettei se ollut vanhempien mieleen. Mutta hän karkoitti luotaan kaikki tämän tapaiset ajatukset, eikä liioin miettinyt, mitä hän piti Aashild-rouvasta, vaan oli aina tämän kanssa eikä väsynyt kuulemaan ja katselemaan häntä.

Ulvhild makasi yhä selällään suuressa sängyssä. Hänen pienet kasvonsa ja huulensa olivat verettömät ja silmien ympärille oli ilmestynyt mustat renkaat. Hänen kaunis keltainen tukkansa haisi kovasti hielle, kun ei sitä oltu pesty niin pitkään aikaan, se oli tummunut ja menettänyt kiiltonsa ja kiharansa, ja oli nyt kuin vanha kuivunut heinä. Hän oli väsyneen ja kärsivällisen näköinen ja hymyili heikosti ja surullisesti, kun Kristiina istui hänen luokseen ja puhui ja näytteli tälle kauniita lahjoja, joita isä ja äiti ja kaikki tuttavat ja omaiset olivat lahjoitelleet, moni pitkän matkan takaa. Siinä oli nukkia ja lintuja ja karjaa, oli pieni lautapeli, oli koruja ja samettihilkkoja ja kirjavia nauhoja: Kristiina säilytti niitä siskon varalta erityisessä laatikossa — ja Ulvhild katseli kaikkea totisine silmineen ja antoi huoaten lelut väsyneistä käsistään.

Mutta kun Aashild-rouva tuli hänen luokseen, kirkastuivat Ulvhildin kasvot. Hän joi halukkaasti virvoittavia ja uneenvaivuttavia juomia, joita Aashild-rouva valmisti, ei valittanut tämän hoitaessa häntä, vaan kuunteli onnellisena, kun tämä soitti Lauritsan harppua ja lauloi — hän osasi niin paljon lauluja, joita ei tunnettu tässä laaksossa.

Usein hän lauleli Kristiinalle, kun Ulvhild oli nukkunut. Ja silloin hän väliin kertoi nuoruudestaan, jolloin hän oli asunut etelässä ja kulkenut Maunu- ja Eirik-kuninkaiden ja näiden kuningatarten saattueessa.

Kerran heidän istuessaan näin ja Aashild-rouvan jutellessa, pujahti
Kristiinan huulilta kysymys, joka usein oli mietityttänyt häntä:

"Ihme se on minusta, että te aina voitte olla noin iloinen, vaikka olette tottunut —" hän keskeytti puheensa ja lensi punaiseksi.

"Tarkoitatko, että kun se nyt on niin kaukana kaikki?" Hän nauroi hiljaa ja sanoi sitten: "Minulla on ollut onnenaikani, Kristiina, enkä ole niin tyhmä, että valittaisin, siksi että nyt saan tyytyä kurnaaliin ja piimään, juotuani loppuun oluen ja viinin. Hyvät päivät kestävät kauan, jos osaa järjestää asiansa viisaasti ja varovasti; järkevät ihmiset tietävät tämän ja siksi luulenkin, että heidän täytyy tyytyä hyviin päiviin — parhaimmat päivät maksavat paljon. Ja sitä, joka hävittää isänperintönsä nuoruuden huimuudessa, kutsuvat he mielettömäksi. Ajatelkoon asiasta kukin ymmärryksensä mukaan. Mutta vasta sitä minä sanon hulluksi ja mielettömäksi, joka katuu kauppojaan jälkeenpäin, ja narrien narriksi sitä, joka luulee näkevänsä luonaan juomaveikot kun perintö on menetetty —."

"Tarvitseeko Ulvhild jotakin?" kysyi hän lempeästi, Ragnfridiin kääntyen; tämä oli tehnyt äkkinäisen liikkeen istuessaan lapsen luona.

"Ei, hän nukkuu sikeästi", sanoi äiti, tullen Aashildin ja Kristiinan pariin lieden äärelle. Käsi räppänänriukua vasten hän seisoi paikallaan katsoen alas Aashild-rouvan kasvoihin.

"Ei", vastasi rouva. "Mutta kai hän osasi rukouksensakin, ennenkuin ymmärsi niitä. Ken tarvitsee rukouksia ja neuvoja, ei kaipaa oppia tai ymmärtämistä."

Ragnfrid rypisti miettivästi mustia kulmiaan. Silloin muistuttivat hänen kirkkaat, syvällä olevat silmänsä taas mustan metsänrinteen alla lepäävää lampea, kuten Kristiina oli kuvitellut lapsena — tai kuullut jonkun sanovan. Aashild-rouva katsoi häneen hymyillen hiljaista hymyään. Ragnfrid kävi lieden laidalle, otti oksan ja työnsi sen tuleen.

"Mutta entä se, joka on tuhlannut perintönsä huonoihin tavaroihin — ja sitten keksii aarteen, josta antaisi vaikka elämänsä — eikö sellainen mielestänne voi katua hulluuttansa?"

"Missä kauppaa käydään, siellä on myöskin tappion vaara", sanoi Aashild-rouva. "Ja se, ken tahtoo antaa elämänsä, saa panna sen peliin ja katsoa sitten, mitä sillä voi voittaa —."

Ragnfrid sieppasi palavan kekäleen liedeltä, sammutti liekin ja puristi kourallaan kekäleen palavaa päätä, niin että sormien lomat hehkuivat veripunaisina.

"Ei ole olemassa kovin paljon sellaista, josta kannattaisi maksaa niin korkea hinta kuin oma elämänsä", sanoi toinen.

"Onpas", sanoi äiti kiihkeästi. "Minun mieheni", kuiskasi hän sitten melkein kuulumattomasti.

"Ragnfrid", sanoi Aashild-rouva hiljaa: "Noin on moni neito ajatellut, halutessaan sitoa miehen ja antaessaan siitä neitoutensa. Mutta etkö ole kuullut miehistä, jotka ovat antaneet kaikkensa Jumalalle, menneet luostariin tai eläneet alasti erämaissa sekä sitten katuneet sitä. Pyhissä kirjoissa kutsutaan heitä hulluiksi. Ja on kai syntistä ajatella, että Jumala olisi voinut pettää heitä kaupoissa."

"Nyt saat tulla, Kristiina, on aika mennä keräämään kastetta Ulvhildin aamupesua varten."

Pihamaa lepäsi mustan ja valkoisen kirjavana kuutamossa. Ragnfrid saattoi heitä läävän läpi kaalimaan veräjälle. Kristiina näki äidin jäävän seisomaan aidanvierustalle laihana ja mustana, hänen kerätessään kastetta suurilta jääkylmiltä kaalinlehdiltä ja poimulehden poimuista isän hopeapikariin.

Aashild-rouva käveli ääneti Kristiinan rinnalla. Hän oli tullut mukaan vain vahtiakseen häntä, sillä ei ollut hyvä päästää lasta yksin ulos tällaisena yönä. Mutta kasteella oli parempi voima, jos sen keräsi koskematon neito.

Kun he palasivat veräjälle, oli äiti kadonnut. Kristiina hytisi kylmästä, antaessaan jäisen hopeapikarin Aashild-rouvan haltuun. Hän juoksi märissä kengissään yli aukean parvea kohden, jossa hän nykyisin nukkui isän kanssa. Hän oli asettanut jalkansa ensimmäiselle portaalle; silloin ilmestyi Ragnfrid pimeästä portaiden alta. Hän kantoi höyryävää juomakulhoa.

Kristiina kiitti iloisesti ja painoi huulensa sen laitaan. Silloin
Ragnfrid kysyi:

"Kristiina — mitenhän on noiden lukujen ja opetusten laita, joita Aashild opettaa sinulle — eihän niissä vain liene syntiä ja jumalattomuutta?"

"Sitä en saata uskoa", vastasi lapsi. "Niissä on kaikissa Jeesuksen nimi ja Neitsyt Maarian nimi ja kaikkien pyhimysten nimet —"

"Kaikenlaista — lääkeyrteistä — lukuja verenjuoksua ja syyliä ja kipeitä silmiä vastaan — lukuja koita ja hiiriä vastaan. Ja sitten, mitkä yrtit täytyy poimia auringonpaisteella ja millä on voima sateella —. Mutta lukuja en saa sanoa kellekään, sillä muuten ne menettävät voimansa", sanoi hän nopeasti.

Äiti otti häneltä tyhjennetyn kulhon ja laski sen rappusille. Ja äkkiä hän kietaisi kätensä tyttären ympärille, painoi hänet lujasti itseään vasten ja suuteli häntä. — Kristiina tunsi, että äidin posket olivat märät ja polttavat:

"Jumala ja Pyhä Neitsyt suojelkoot ja varjelkoot sinua kaikkea pahuutta vastaan — meillä ei ole muuta kuin sinut, isälläsi ja minulla, johon ei kova onnemme ole koskenut. Rakas, rakas lapsi — älä milloinkaan unhoita, että olet isäsi rakkahin ilo —"

Ragnfrid meni takaisin talvitupaan, riisui vaatteensa ja kiipesi Ulvhildin sänkyyn. Hän koukisti käsivartensa lapsen ympärille ja painoi kasvonsa liki pienokaisen kasvoja, niin että hän tunsi Ulvhildin ruumiin lämmön ja kostean lapsentukan hikisen, ilkeän hajun. Ulvhild nukkui raskaasti ja rauhallisesti, kuten aina Aashild-rouvan iltajuoman jälkeen. Raiti tuoksui väkevästi mataroille, joita oli levitetty sen alle. Kuitenkaan ei Ragnfrid saanut pitkään aikaan unta, vaan tuijotti pientä valopilkkua laessa, jossa kuu paistoi räppänän sarvilevylle.

Toisessa sängyssä makasi Aashild-rouva, mutta Ragnfrid ei tiennyt koskaan, nukkuiko tämä vaiko valvoi. Toinen ei ollut kertaakaan muistuttanut tuttavuudesta, joka heidän välillään oli ollut entisinä aikoina — se peloitti niin Ragnfridiä. Eikä hän mielestään milloinkaan ollut ollut niin kirvelevän surullinen ja peloissaan kuin nyt — vaikka tiesi Lauritsan toipuvan ja Ulvhildin jäävän eloon.

Näytti siltä kuin Aashild-rouva olisi mieltynyt puhelemaan Kristiinan kanssa, ja päivä päivältä tuli heistä paremmat ystävät.

Kerran ollessaan yhdessä yrttejä poimimassa he kävivät istumaan pienelle vihreälle nurmikolle harjun laitaan vieremän alla. Sieltä näki alas Formon pihaan, jossa vilkkui Arne Gyrdinpojan punainen nuttu; tämä oli ratsastanut heidän kanssaan alas ja jäänyt vartioimaan heidän hevosiaan, sillä aikaa kun he kävelivät mäellä yrttien haussa.

Heidän istuessaan siinä kertoi Kristiina Aashild-rouvalle, miten hän oli kohdannut maahis-neidon. Hän ei ollut ajatellut sitä moneen vuoteen, mutta nyt se muistui mieleen. Ja kertoessaan alkoi hänestä tuntua siltä kuin Aashild-rouva olisi jollakin kummallisella tavalla muistuttanut tätä — vaikka hän koko ajan selvästi tiesi, etteivät nämä olleet toistensa näköiset.

Mutta kun hän oli lopettanut puheensa, istui Aashild-rouva jonkun aikaa hiljaa, katsellen alas laaksoon ja sanoi sitten:

"Teit viisaasti kun pakenit, koska olit vasta lapsi! Mutta etkö ole koskaan kuullut ihmisistä, jotka ovat ottaneet maahisen tarjoamaa kultaa ja sen jälkeen kytkeneet peikon kiveen?"

"Olen kuullut sellaisia tarinoita", Kristiina sanoi, "mutta sitä minä en ikinä uskaltaisi tehdä. Eikä se olisi minusta kaunista."

"On hyvä kun ei uskalla tehdä sitä, mikä ei näytä kauniilta", sanoi Aashild-rouva hymähtäen. "Mutta ei ole yhtä hyvä, jos joku asia ei näytä kauniilta, siksi ettei uskalla tehdä sitä. — Olet kasvanut paljon tänä kesänä", lausui rouva äkkiä. "Mahtanetko tietää, että sinusta on varttumassa kaunis neito?"

"Paras olisikin, jos muistuttaisit isääsi päältä sekä sisältä. Kuitenkin olisi vahinko, jos sinut naitettaisiin tänne. Ei sovi halveksua talonpojan tapoja ja torpparin paitaa, mutta tämän seudun isoiset ovat mielestään niin mainioita, ettei vertaa koko maassa. Kai he ovat kovasti ihmetelleet, että minä saatan elää ja olla tyytyväinen, vaikka he ovat sulkeneet ovensa minulta. Mutta itse he ovat laiskoja ja ylpeitä eivätkä tahdo taipua uusiin tapoihin — vaan syyttävät vanhaa Sverre-kuninkaan ajoilta perittyä vihollisuuttaan. Valhetta se on, sinun kantaisäsi teki sovinnon Sverre-kuninkaan kanssa ja otti lahjoja häneltä, mutta jos tuo enosi tahtoisi seurata kuningastamme ja taistella hänen puolestaan, täytyisi hänen suoria itsensä niin ulkoa kuin sisältä, ja sitä tämä Trond ei viitsi. Mutta sinut, Kristiina, sinut pitäisi saada naitetuksi miehelle, jolla on ritarin tavat ja soreus —"

Kristiina istui katsellen Arnen leveätä selkää Formon pihamaalla. Hän ei ollut tullut huomanneeksi, että joka kerran kun Aashild kertoi siitä maailmasta, jossa hän oli elänyt ennen, Kristiina heti näki ritarit ja kreivit Arnen kaltaisina. Ennen, hänen ollessaan pieni, oli hän ajatellut ne isän näköisiksi.

"Sisarenpoikani, Erlend Nikulauksenpoika, Hasabyn herra, olisi voinut olla sopiva sulhanen sinulle — hänestä on tullut kaunis mies. Sisareni Ragnhild kävi minua katsomassa mennä vuonna, matkatessaan laakson läpi, ja Erlend oli hänen muassaan. Häntä sinä et taida saada, mutta olisin mielelläni levittänyt morsiuspeitteen teidän ylitsenne — hän on yhtä musta kuin sinä olet vaalea ja hänellä on kauniit silmät. — Vaan jos tunnen oikein lankoni, on hän ehtinyt katsoa pojalleen paremmat naimakaupat kuin mitä sinä olisit."

"Enkö minä sitten ole hyvä naimakauppa?" kysyi Kristiina suuresti ihmetellen. Hän ei milloinkaan osannut pahastua Aashild-rouvan puheista, vaan tunsi nöyrästi ja alistuen, että tämä oli jollain tapaa edellä hänen kotiväkeänsä.

"Olet sinäkin hyvä naimakauppa", vastasi toinen. "Vaan tuskinpa sittenkään voit toivoa pääseväsi minun sukuuni. Sinun kantaisäsi oli lainsuojaton muukalainen tässä maassa, ja Gjeslingit ovat istuneet happanemassa kartanoillaan niin kauan, ettei heitä kohta muista yksikään ulkopuolella tämän laakson. Mutta minä ja sisareni saimme miehiksemme kuningatar Margret Skulentyttären sisarenpojat."

Kristiina ei tullut maininneeksi, etteihän hänen kantaisänsä ollut tullut lainsuojattomana maahan, vaan tämän veli. Hän istui katsoen tummia tunturisyrjiä toisella puolen laakson, ja hän muisti sen päivän monta vuotta sitten, jolloin hän oli ollut ylhäällä tunturilaella ja nähnyt miten monet vieraat tunturit eroittivat muun maailman hänen kotilaaksostaan. Silloin sanoi Aashild-rouva, että lähdettäisiin kotiin ja käski hänen huutaa Arnea. Ja Kristiina pani kädet suulleen, huhuili ja huiskutti kaulaliinaansa, kunnes näki punaisen pilkun alhaalla liikahtavan ja viittaavan takaisin.

Joku aika tämän jälkeen Aashild-rouva matkusti pois, mutta syksyn ja alkutalven kuluessa kävi hän usein Jørundgaardissa, viipyen jonkun päivän Ulvhildin luona. Lasta pidettiin nyt päivät jalkeilla, ja häntä koetettiin totuttaa kestämään jaloillaan, mutta ne antoivat myöten hänen yrittäessään. Hän oli itkuinen, kalpea ja väsynyt, ja kurepuku, jonka Aashild-rouva oli laittanut hevosennahasta ja pajunvitsoista, vaivasi häntä kovasti, niin että hän mieluimmin istui hiljaa yhdessä kohden äidin sylissä. Ragnfridillä oli sairas lapsi aina kainalossaan, ja Tordis hoiti koko talouden puolta, jossa Kristiina äidin käskystä toimi hänen apunansa, tottuakseen töihin.

Kristiina kaipasi Aashild-rouvaa alituiseen ja väliin puhui tämä pitkään hänen kanssaan; mutta toisin ajoin Kristiina turhaan odotti muuta kuin tulo- ja lähtötervehdyksen, — Aashild istui silloin aikaihmisten kanssa keskustellen. Näin tapahtui joka kerta kun hänellä oli mukanaan miehensä, sillä joskus sattui niinkin, että Bjørn Gunnarinpoika seurasi mukana Jørundgaardiin. Lauritsa oli kerran syksyllä lähtenyt ratsain Haugeniin viemään rouvalle hoitopaikkaa — hän antoi tälle talon parhaan hopeakannun laattoineen. Hän oli ollut siellä yötä ja kehui jälkeenpäin kovin oloansa; siellä oli ollut kaunis ja hyvin hoidettu talo, eikä lainkaan niin pieni kuin ihmiset puhuivat, tiesi hän kertoa. Ja sisällä oli kaikki ollut varakkaan mukaista ja tavat säädykkäät kuin etelän isoisilla. Mitä hän Bjørnistä piti, sitä Lauritsa ei sanonut, mutta hän otti aina sievästi vastaan Bjørnin, kun tämä tuli Jørundgaardiin vaimonsa kanssa. Sitävastoin Lauritsa piti paljon Aashild-rouvasta ja sanoi, että hänen luulonsa mukaan suurin osa kaikesta, mitä tästä puhuttiin, oli valhetta. Myös selitti hän, ettei hän luullut tämän tarvinneen noitatemppuja kaksikymmentä vuotta sitten, sitoakseen miehen — Aashild alkoi olla kuusissakymmenissä ja oli vieläkin nuorekas ja kaunis ja viehkeä olennoltaan.

Kristiina huomasi, ettei äiti pitänyt tuosta. Ragnfrid ei tosin koskaan sanonut mitään Aashild-rouvasta, mutta kerran vertasi hän Bjørniä keltaiseen, painuneeseen ruohoon, jota väliin näkee isojen kivien alla, ja Kristiinasta hän oli oikeassa. Bjørn oli kummallisen lakastuneen näköinen, hän oli jotakuinkin lihava, kalpea ja vähän kaljupäinen, vaikkei ollut vanhempi Lauritsaa. Kuitenkin näkyi, että hän kerran oli ollut hyvin komea mies. Kristiina ei joutunut koskaan vaihtamaan sanaakaan hänen kanssaan — toinen puhuikin vähän, istui vain siinä, mihin oli asettunut tupaan tullessaan, kunnes meni sänkyyn. Hän joi suunnattoman paljon, mutta sitä ei huomannut päältäpäin, ei syönyt juuri mitään ja tuijotti väliin mietteissään jotakin huoneessa olijaa kummallisilla haaltuneilla silmillään.

Sundbyn sukulaisia he eivät olleet nähneet onnettomuuden jälkeen, mutta Lauritsa oli käynyt jonkun kerran Vaagessa. Sitävastoin kävi Sira Eirik Jørundgaardissa kuten ennenkin; hän sattui silloin usein yksiin Aashild-rouvan kanssa, ja nämä olivat ystäviä. Tätä piti kansa kauniina piirteenä papissa, joka itse oli taitava lääkeniekka. Yhtenä syynä siihen, ettei suurkartanoiden väki ollut hakenut Aashild-rouvan neuvoja, ainakaan julkisesti, lienee ollut myös se, että he pitivät pappia kyllin taitavana itselleen eivätkä oikein tienneet, miten heidän tuli olla noita kahta kohtaan, jotka tavallaan olivat hyljeksityt joka paikassa. Sira Eirik sanoi silloin, etteivät he syöneet toisensa osaa, ja mitä tämän noituuteen tuli, ei hän kuulunut Sira Eirikin seurakuntaan; saattoihan olla mahdollista, että rouva tiesi enemmän kuin mikä oli terveellistä hänen sielullensa — mutta ei tullut unohtaa, että tietämätön kansa halukkaasti puhui noituudesta, kun joku oli tietävämpi toisia. Aashild-rouva puolestaan kehui pappia kovin ja kävi ahkerasti kirkossa, milloin sattui Jørundgaardiin pyhäpäivän aikana.

Joulu oli surullinen sinä vuonna. Ulvhild ei vieläkään osannut seisoa. Eivätkä he kuulleet mitään Sundbyläisistäkään. Kristiina kuuli siitä puhuttavan kylällä ja näki, että se koski isään. Mutta äiti ei välittänyt koko asiasta, ja se oli rumaa Kristiinan mielestä.

Mutta pyhien lopulla tuli taloon kerran illalla Sira Sigurd, Trond Gjeslingin kotipappi, suuressa ajoreessä, ja hänen tärkein asiansa oli pyytää heidät kaikki kestiin Sundbyn kartanoon.

Sira Sigurd ei ollut suosiossa näillä mailla, sillä hän se itse asiassa johti Trondin tilanhoitoa — ainakin hän sai niskoilleen syyn Trondin harjoittamasta sorrosta ja vääryydestä, sillä pelkkää puhetta ei ollut, että tämä kiusasi jossain määrin talonpoikiansa. Hänen pappinsa oli ylen sukkela laskemisen ja kirjoituksen taidossa, laintunteva ja taitava lääkeniekka — joskaan ei juuri aivan niin taitava kuin hän itsestään luuli. Mutta päältäpäin ei kukaan olisi arvannut häntä erityisen oppineeksi mieheksi; hän puhui usein typeryyksiä. Rangfrid ja Lauritsa eivät pitäneet hänestä, mutta Sundbyn väki kehui tietysti pappiansa, ja nämä ja hän itse olivat ylenmäärin suutuksissaan siitä, ettei häntä oltu noudettu Ulvhildia katsomaan.

Pitipä nyt sattua niin pahasti, että Sira Sigurdin ajaessa Jørundgaardiin siellä jo oli vieraana Aashild-rouva ja Bjørn-herra, sitäpaitsi Sira Eirik, Gyrd ja Inga Finsbrekkenistä, Arnen vanhemmat, vanha Loptsgaardin Jon ja veli Aasgaut, eräs saarnaveli Hamarista.

Rangfridin antaessa kantaa uudelleen pitoruokia pöytään ja Lauritsan katsoessa papin tuomia kirjepapereita, tahtoi tämä nähdä Ulvhildin. Lapsi oli jo nukkumassa, mutta Sira Sigurd herätti hänet, tunnusteli hänen selkäänsä ja kyseli kaikkea, ensin varsin lempeästi, mutta sitten kärsimystyen kun pientä alkoi peloittaa — Sigurd oli pienikokoinen, melkein kuin kääpiö, mutta hänellä oli suuret, punalaikulliset kasvot. Kun hän tahtoi nostaa lapsen lattialle koettaakseen hänen jalkojansa, alkoi lapsi huutaa. Aashild-rouva nousi silloin, meni sängyn luo ja peitti Ulvhildin taljalla sekä sanoi, että lapsi oli niin uninen, ettei se olisi kestänyt seisomassa, vaikka sen jalat olisivat olleet kuinka terveet.

Pappi yltyi kiihkeästi selittämään, että oli hänkin tunnettu taitavaksi lääkitsijäksi. Mutta Aashild-rouva tarttui hänen käteensä, johti hänet pöydän päähän, alkoi kertoa, mitä hän oli tehnyt Ulvhildille sekä kysyi kaikesta papin mieltä. Tämä silloin leppyi suopeammaksi ja söi ja joi Rangfridin tarjoamia herkkuja.

Mutta sitä mukaa kuin olut ja viini nousivat päähän, tuli Sira Sigurd uudestaan pahalle tuulelle, toraiseksi ja kiivaaksi — hän tiesi, ettei tuvassa kukaan pitänyt hänestä. Ensin kääntyi hän Gyrdin puoleen; tämä oli Hamarin piispan vouti Vaagessa ja Silissä, ja piispanistuimen ja Trond Ivarinpojan välillä oli ollut paljon riitaisuutta. Gyrd ei vastannut paljoa, mutta Inga oli sitä tulisempi ja veli Aasgautin täytyi yhtyä puheeseen; hän lausui:

"Sinun ei pitäisi unohtaa, Sira Sigurd, että arvoisa isämme Ingjald-piispa on sinunkin päällysmiehesi — tunnemme sinut kyllä Hamarissa. Sinä mässäät Sundbyssä etkä muista, että sinut on vihitty toisenlaiseen tehtävään kuin Trondin silmänpalvelijaksi ja hänen apurikseen kaikessa, mikä on väärää, niin että tämä panee vaaraan sielunsa autuuden ja vähentää kirkon oikeutta. Etkö ole milloinkaan kuullut, miten käy uppiniskaisten ja uskottomien pappien, jotka nousevat hengellisiä isiään ja järjestystä vastaan? Etkö muista miten enkelit veivät Pyhän Tuomas Kantenborgilaisen helvetin ovelle ja antoivat hänen kurkistaa sisään? Miten tämä silloin ihmetteli, kun ei nähnyt siellä yhtään niistä papeista, jotka olivat nousseet häntä vastaan, kuten sinä piispaasi. Tämä aikoi juuri ruveta kiittämään Jumalan armahtavaisuutta, sillä tuo pyhä mies toivoi kaikille syntien anteeksiantamusta — kun enkeli käski paholaisen kohottamaan häntäänsä; silloin sieltä lensi hirveällä paukkinalla ja tulikiven katkun seuraamana kaikki ne papit ja oppineet miehet, jotka olivat pettäneet kirkon kutsumuksen. Ja silloin hän näki, mikä niiden paikka oli."

"Nytpäs valehtelet, munkki", sanoi pappi. "Olen minäkin kuullut tuon tarun, mutta eivät ne olleet pappeja vaan kerjäläismunkkeja, jotka lensivät ulos paholaisen takapäästä niinkuin ampiaiset ampiaispesästä."

"Kyllä silloin paholaisella on ollut leveä häntä", virkkoi Bjørn
Gunnarinpoika, ja Aashild-rouva hymyili ja sanoi:

"Pidä suusi sinä, Aashild-rouva", huusi Sira Sigurd, "älä sinä puhu mitään paholaisen perästä. Istut siinä niinkuin sinä olisit emäntä talossa eikä Ragnfrid. Mutta kumma, ettet ole voinut parantaa hänen lastaan — eikö sinulla ole enää sitä väkevää vettä, jota kaupittelit kerran? Sitä, joka saattoi ehjäksi paloitellun lampaan kattilassa ja teki vaimoihmisestä neidon morsiusvuoteessa. Kyllä minä tiedän niistä häistä, jolloin sinä valmistit kylvyn vietellylle morsiamelle —"

Sira Eirik hyppäsi pystyyn, tarttui toista pappia hartioihin ja lanteisiin ja viskasi hänet pöydän yli, jolloin kannut kaatuivat ja ruoka ja juoma juoksi liinoille ja lattialle, mutta Sira Sigurd jäi makaamaan maahan revennein vaattein. Eirik hyppäsi pöydän yli ja tahtoi uudelleen lyödä häntä, ärjyessään melun keskeltä:

Lauritsa koetti eroittaa heidät, mutta Ragnfrid seisoi valkeana kuin kuollut pöydän ääressä ja väänteli käsiään. Silloin Aashild-rouva juoksi hätään, auttoi Sira Sigurdin ylös ja pyyhki veren hänen kasvoistaan. Hän kaatoi tälle pikarillisen simaa ja lausui:

"Ette saa olla noin ankara, Sira Eirik, ettette siedä leikkiä myöhäisellä juomahetkellä. Istukaa nyt, niin saatte kuulla noista häistä. Eivät ne olleet tässä laaksossa, eikä minun oltu suotu tuntea sitä vettä — jos minä olisin osannut sen valmistaa, silloin emme me nyt istuisi pienessä talossamme tunturilla. Silloin minä olisin rikas rouva ja olisin hankkinut itselleni kartanon joltakin isommalta seudulta — läheltä kaupunkia ja luostaria ja piispoja ja tuomiokapitulia", hän sanoi, hymyillen noille kolmelle hengelliselle miehelle.

"Mutta joku on tainnut osata tuon taidon entisvanhaan, sillä se tapahtui Inge-kuninkaan aikaan, minkä minä tiedän, ja sulhasen nimi oli Peter Lodininpoika, Brattelandin herra, mutta kuka hänen kolmesta vaimostaan tuo morsian oli, jääköön tässä sanomatta, koska jokaisesta on jälkeläisiä vielä meidän päivinämme. No niin, tuolia morsiamella oli voinut olla syynsä tahtoakseen tuota vettä ja hän hankki sitä myös ja oli valmistanut itsellensä kylvyn saunassa. Mutta ennenkuin hän oli saanut pukeutuneeksi, tuli sinne vaimo, josta piti tulla hänen anoppinsa. Tämä oli uupunut ja pölyinen ratsastettuaan morsiustaloon ja niin hän riisuu sitten päältään sekä astuu ammeeseen. Hän oli vanha vaimo ja oli synnyttänyt yhdeksän lasta Lodinille. Mutta tuona yönä saivat sekä Lodin että Peter toisellaisen leikin kuin osasivat odottaa."

Tuvassa olijat nauroivat kauan ja Gyrd ja Jon huusivat Aashild-rouvaa kertomaan enemmän samanlaisia juttuja. Mutta tämä sanoi ei: "Tässä istuu kaksi pappia ja veli Aasgaut ynnä nuoria miehiä ja palvelusneitoja; on aika lopettaa ennenkuin puhe käypi karkeaksi ja sopimattomaksi, sillä nyt on pyhäin aika."

Miehet vastustivat, mutta naiset kannattivat Aashild-rouvaa. Kukaan ei ollut huomannut, että Ragnfrid oli poistunut. Mutta jonkun ajan kuluttua piti Kristiina, joka oli istunut alimpana naisten penkin päässä palveluspiikojen joukossa, lähteä levolle. Hän nukkui Tordiksen tuvassa, koska kartanossa oli niin täyttä monien vierasten tähden.

Oli purevan kylmä ja revontulet säihkyivät ja säväköivät pohjoisten tunturikyöpeleiden päällä. Lumi nirisi Kristiinan jalkojen alla hänen juostessaan pihan poikki hytisten ja käsivarret painettuina rintaa vasten.

Silloin hän huomasi, että vanhan parven varjossa liikkui joku kiivaasti edestakaisin lumessa, käsiään viskoen ja väännellen ja vaikeroiden ääneen. Kristiina tunsi äidin, juoksi kauhuissaan tämän luo ja kysyi, oliko tämä kipeä?

"En ole, en, en," sanoi Ragnfrid kiihkeästi. "Minun täytyi vaan päästä ulos — mene sinä nukkumaan, lapsi."

"Mene alas tupaan ja käy isän ja Ulvhildin viereen — ota hänet kainaloosi, ettei isä vahingossa painaisi häntä; isä nukkuu niin sikeästi, kun on juonut. Minä menen tänne vanhaan parveen täksi yöksi."

"Herra Jeesus, äiti", sanoo Kristiina, "te palellutte kuoliaaksi, jos nukutte siellä — yksinkin vielä. Ja mitä luulette isän sanovan, kun te ette tule vuoteeseen yöksi?"

"Ei hän huomaa mitään", äiti vastasi, "hän oli melkein unessa, kun minä läksin ulos, ja huomenna hän herää myöhään. Mene ja tee niinkuin minä olen käskenyt."

"Teille tulee niin kylmä", sanoi Kristiina värjötellen, mutta äiti neuvoi hänet pois, vähän leppeämmin tosin, ja sulki parven oven.

Siellä oli yhtä kylmä kuin ulkona ja pilkkopimeätä. Ragnfrid haparoi sängyn luokse, riisui päähineensä, irroitti kengät jalastaan ja ryömi nahkojen väliin. Ne olivat kuin jäätä; oli kuin hän olisi nukkunut lumikinoksessa. Hän peitti päänsä, veti polvet alleen ja pisti kädet poveen — ja näin hän makasi ja itki, väliin aivan hiljaa, kyynelten tulviessa, väliin huutamalla ja hampaita kiristäen. Viimein hän kuitenkin oli saanut tilan lämpiämään sen verran, että pääsi unen horrokseen, ja itki sitten itsensä nukuksiin.

Sinä vuonna, jolloin Kristiina täytti viisitoista vuotta, päättivät Lauritsa Bjørgulfinpoika ja ritari Andres Gudmundinpoika tavata toisensa Hollandin käräjillä. He neuvottelivat tällöin siitä, että Andreksen toinen poika, Simon, naisi Kristiina Lauritsantyttären ja saisi Formon, joka oli Andres-herran äidin puolelta saatu perintökartano. Miehet päättivät asian kädenlyönnillä, mutta mitään kirjaa siitä ei kuitenkaan tehty, koska Andreksen ensin tuli järjestää toisille lapsilleen näiden perintöosat. Eivät he siis myöskään juoneet kihlaolutta, mutta ritarit Andres ja Simon seurasivat Lauritsan mukana Jørundgaardiin morsianta katsomaan, ja Lauritsa piti suuret vieraspidot.

Lauritsa oli nyt saanut pystyyn uuden kartanorakennuksensa, joka oli kaksikerroksinen, jossa oli muuratut uunit alatuvassa ja ylisillä ja jota koristivat kauniit salvoskoukerot ja tarvekalut. Hän oli myös uusinut vanhan ylisparven, parannellut muitakin rakennuksia ja eli nyt kuin aseenkantajan sopi. Hän oli hyvissä varoissa, sillä hänen toimillaan oli ollut menestystä, ja hän oli muuten viisas ja harkitseva isäntä; varsinkin hän oli kuulu hevosten ja karjan kasvattamistaidostaan. Ja kun hän nyt oli saanut asiat siihen kuntoon, että hänen tyttärensä piti naitaman Formoon, Dyfrin-sukuun, katsoivat kaikki hänen päässeen kunnialla seudun ensimmäiseksi mieheksi. Hän itse sekä Ragnfrid olivatkin hyvin tyytyväiset, niin myös Andres-herra sekä Simon.

Kristiina joutui ensin vähän alakuloiseksi, nähdessään Simon Andreksenpojan, sillä hän oli kuullut niin suuria sanoja tämän kauneudesta ja koreasta käytöksestä, ettei ollut mitään määrää sillä, mitä hän oli odottanut näkevänsä sulhasessaan.

Simon oli kyllä näökäs, mutta jonkun verran lihava kahdenkymmenen vuotiaaksi, hänellä oli lyhyt kaula ja naama, joka oli pyöreä ja kiiltävä kuin kuu. Tukka tällä oli hyvin kaunis, ruskea ja kiharainen, ja silmät harmaan väriset ja kirkkaat, mutta vähän niinkuin sisäänlitistyneet siksi että luomet olivat paksut; nenä oli liian pieni, suu samoin pieni ja suppurainen, mutta ei ruma. Ja lihavuudestaan huolimatta hän liikkui reippaasti ja notkeasti; oli taitava metsänkävijä. Hän oli sanavalmis ja hiukan löysäsuinen, mutta Lauritsa sanoi hänen osoittaneen oppia ja ymmärrystä puhuessaan vanhempien miesten kanssa.

Ragnfrid alkoi pian pitää hänestä ja Ulvhildissa heräsi heti mitä suurin rakkaus — tämä olikin eritoten lempeä ja hellä pientä sairasta piikaa kohtaan. Ja kun Kristiina ehti vähän tottua tämän pyöreään naamaan ja puhumistapaan, oli hän oikein tyytyväinen sulhaseensa ja iloitsi siitä, miten isä oli asian järjestänyt.

Aashild-rouva oli myös pidoissa. Sen jälkeen kun Jørundgaardilaiset olivat alkaneet olla hänen kanssaan, rupesivat lähimpien seutujen isoisetkin muistamaan taas hänen korkeata syntyään ja olemaan piittaamatta hänen oudosta maineestaan, niin että tämä nyt liikkui paljon ihmisten parissa. Hän sanoi Simonin nähtyään:

"Tämä on hyvä naimakauppa, Kristiina, tuo Simon tulee menestymään maailmassa — tulet pääsemään monista huolista ja hänen kanssaan tulee hyvä elää. Mutta liian lihava ja ilomielinen hän on minun mielestäni. — jos täällä Norjassa nyt olisi sellainen tapa kuin on ollut ennen ja kuin on muissa maissa, joissa ihmiset eivät ole ankarammat syntiä kohtaan kuin itse Herra Jumala, silloin minä neuvoisin, että hakisit itsellesi ystävän, joka on laiha ja surullinen — sellaisen, jonka kanssa voisit istua puhelemassa. Ja silloin minä en tietäisi sinulle sopivampaa miestä kuin tämä Simon."

Kristiina lensi punaiseksi, vaikkei hän ymmärtänyt kaikkea Aashild-rouvan puhetta. Mutta sitä mukaa kuin aika kului ja hänen arkkunsa täyttyivät ja hän alinomaa kuuli puhuttavan naimisistaan ja siitä, mitä hän toisi pesään, alkoi hän toivoa, että asia lujitettaisiin kihlauksella ja että Simon tulisi taas heille käymään; hän ajatteli viimein aika usein tätä ja iloitsi tulevasta kohtaamisesta.

Kristiina oli nyt täysin varttunut neito ja hänestä oli tullut hyvin kaunis. Hän muistutti isäänsä ja oli sujahtanut pitkäksi; hän oli hoikka vyötäröltä ja hieno jäseniltä, mutta sentään pyöreä ja täyteläinen. Hänen kasvonsa olivat jonkun verran lyhyet ja ymmyrkäiset, otsa matala ja leveä ja valkoinen kuin maito, silmät suuret, harmaat ja lempeät kauniisti kaartuvien kulmien alla. Suu oli isonlainen, mutta se oli raikkaan punainen ja mehevä; leuka pyöreä kuin omena ja hyvin muodostunut. Hänellä oli pitkä paksu tukka, mutta siinä oli tumma vivahdus, niin että se oli yhtä paljon ruskea kuin keltainen, ja aivan sileä. Lauritsalle ei mikään ollut mieluisempaa kuin kuulla Sira Eirikin ylistävän Kristiinaa — pappi oli nähnyt neidon ylenevän lapsesta, opettanut tälle lukua ja kirjoitusta ja piti tästä paljon. Mutta Lauritsa ei pitänyt oikein siitä, että tämä joskus vertasi hänen tytärtänsä virheettömään, silkinhienoon varsatammaan.

Kuitenkin sanoivat kaikki, että ellei Ulvhildille olisi sattunut tuota onnettomuutta, niin tästä olisi tullut vielä monta vertaa kauniimpi kuin sisarensa. Ulvhildilla oli mitä sievimmät ja herttaisimmat kasvot, valkoiset ja punaiset kuin mansikka ja rieskamaito, vaaleankellertävä ja silkinhieno tukka, joka kähertyi ja sykkyröityi kaulalle ja kapeille olkapäille. Silmistään hän muistutti Gjeslingeitä: ne olivat syvällä suorien mustien kulmakarvojen alla, väriltään harmaan siniset ja läpinäkyvät kuin vesi, mutta katse oli lauhkea ja vailla terävyyttä. Lisäksi oli lapsen ääni niin helkkyvä ja eloisa, että sitä ilokseen kuunteli tämän laulaessa tai muuten puhellessa; hän oli oppivainen lukuun ja kaikellaiseen soittoon sekä lautapeliin, mutta haluton kotitöihin, joissa hänen selkänsä heti väsyi.

Sillä siltä se nyt näytti, ettei tuo kaunis lapsi milloinkaan saisi täyttä liikkumisvapautta. Vähän hän oli parantunut sen jälkeen kuin isä oli käynyt hänen kanssaan Nidarosissa Pyhää Olavia rukoilemassa. Lauritsa ja Ragnfrid olivat kulkeneet sinne jalan, ilman yhtään saattomiestä tai palvelijaa kerallaan; he kantoivat häntä paareilla koko matkan. Tuon matkan jälkeen parani Ulvhild sen verran, että hän saattoi kulkea kainalosauvan avulla. Mutta luultavaa tuskin oli, että hän voisi tulla siksi terveeksi, että hänet saattoi naittaa. Hänet täytyi kai ajan tullen antaa luostariin nunnaksi perintöineen.

Tästä ei ollut koskaan puhetta, eikä Ulvhild huomannut juuri olevansa erilainen kuin muutkaan lapset. Hän piti hyvin paljon komeudesta ja kauniista vaatteista, eivätkä vanhemmat hennoneet kieltää häneltä mitään, vaan Ragnfrid palttasi ja neuloi ja puki hänet niinkuin kuninkaan lapsen. Kun laakson halki kulki kerran pari kauppasaksaa, jotka jäivät yöksi Laugarbruhun, sai Ulvhild nähdä heidän tavaransa siellä; näillä oli jotain meripihkan väristä silkkiä, josta tämä välttämättä tahtoi itselleen paidan. Lauritsa ei muuten milloinkaan tehnyt kauppaa sellaisten kanssa, jotka kuleksivat pitkin maata kaupitellen salaa kaupunkitavaroita, mutta nyt hän osti heti koko käärön. Hän antoi Kristiinallekin kangasta morsiuspaidaksi, ja sitä tämä sitten ompeli koko kesän. Siihen asti hänellä oli ollut vain villaisia paitoja ja yksi aivinainen kaupunkitarpeeksi. Mutta Ulvhild sai silkkisen vieraspaidan ja palttinaisen sunnuntaipaidan, jonka yläosa oli silkistä.

Lauritsa Bjørngulfinpoika omisti nyt Laugarbrun kartanonkin, jota hoitivat Tordis sekä Jon. Heidän luonaan oli Lauritsan ja Rangfridin nuorin tytär Ramborg, jonka Tordis oli imettänyt. Ragnfrid ei kernaasti nähnyt lastaan ensi aikoina sen syntymisen jälkeen, sillä hän sanoi tuovansa huonon onnen lapsilleen. Hän rakasti kuitenkin suuresti tuota pikku piikaa ja lähetteli alinomaa lahjoja tälle sekä Tordikselle; hän kävi itsekin useasti Laugarbrussa katsomassa Ramborgia, mutta mieluimmin sen jälkeen kuin tämä oli nukkunut, jolloin hän istui sen kätkyen ääressä. Lauritsa ja molemmat isommat tytöt kävivät usein Laugarbrussa leikkimässä pikkaraisen kanssa; tämä oli vahva ja terve lapsi, mutta ei niin kaunis kuin toiset sisarensa.

Tämä kesä oli viimeinen, jolloin Arne Gyrdinpoika oli Jørundgaardissa. Piispa oli antanut Gyrdille lupauksen auttaa tämän poikaa eteenpäin maailmassa, ja syksyllä oli Arnen määrä muuttaa Hamariin.

Kristiina oli kyllä huomannut, että Arne piti hänestä, mutta hän oli monella tapaa niin kovin lapsellinen, ettei hän ajatellut paljon tuota seikkaa, vaan oli tätä kohtaan samallainen kuin ennen, lapsuusvuosista asti, etsi tämän seuraa niin usein kuin saattoi ja oli aina tämän pari kun tanssittiin kotona tai kirkonmäellä. Se, ettei äiti pitänyt tästä, oli hänestä vähän lystikästä. Mutta hän ei puhunut koskaan Arnelle Simonista ja naimisestaan, sillä hän näki tämän käyvän raskasmieliseksi, kun siitä tuli puhe.

Arne oli hyvin kätevä ja hän tahtoi tehdä Kristiinalle ompelutuolin muistoksi itsestään. Hän oli veistänyt jo laatikon ja tuolinselän hienosti ja kauniisti ja askarteli nyt pajassa takomassa rautavannetta ja lukkoa. Eräänä kauniina iltana lopummalla kesää oli Kristiina mennyt hänen luokseen. Hän oli ottanut mukaansa isänsä nutun, jossa oli korjattavaa ja istahti kiviportaalle, jossa ryhtyi ompelemaan, jutellen nuorukaisen kanssa, joka työskenteli pajassa. Ulvhild oli mukana, hän nilkutti kainalosauvansa varassa hakien vattuja, joita kasvoi kivilouhikossa pientareen varsilla.

Hetken kuluttua Arne ilmestyi pajan oveen jäähdyttelynään. Hän aikoi istua Kristiinan viereen, mutta tämä vetäytyi kauemmas ja käski Arnen varoa, ettei hän nokeaisi ompelusta, joka oli Kristiinan polvella.

"Semmoisetko ne nyt ovatkin meidän välimme", lausui Arne, "ettet tohdi antaa minun istua vierelläsi, siksi että pelkäät talonpojan tahrivan vaatteesi?"

"Tottahan sinä ymmärrät, mitä minä tarkoitin. Mutta riisu pois nahka-esiliina, pese noki käsistäsi ja istu sitten vierelleni levähtämään —", ja hän teki tälle tilaa.

Mutta Arne heittäytyi nurmelle Kristiinan jalkoihin; silloin tämä taas sanoi:

"Älä nyt ole vihoissasi, Arne. Voit ajatella, että minä olisin kiittämätön kauniista lahjastasi, jota valmistat minulle, tai voisin milloinkaan unohtaa, että sinä olet ollut paras ystäväni aina?"

"Tiedäthän sen", sanoo Kristiina. "Enkä minä milloinkaan ole unohtava sinua. Mutta kun sinä nyt lähdet maailmalle — ja joudut ehkä rikkauteen ja arvoon ennenkuin aavistatkaan — niin sinä unohdat minut paljon pikemmin kuin minä sinut —"

"Sinä et milloinkaan unohda minua", sanoi Arne hymyillen. "Mutta minä unohdan sinut pikemmin kuin sinä minut — sinä olet lapsi, Kristiina."

"Minä olen yhtä vanha kuin Simon Darre", sanoo taas Arne. "Ja me saamme kantaa kypäriä ja kilpeä kuten Dyfrininkin miehet, vaikka minun vanhemmillani ei ole ollut menestystä —"

Hän oli pyyhkinyt kätensä ruohotukkuihin, nyt hän tarttui Kristiinan nilkkaan ja painoi poskensa tämän jalkaa vasten, joka pisti hameen alta. Kristiina tahtoi vetää pois jalkansa, mutta Arne sanoi:

"Äitisi on Laugarbrussa ja isäsi on ratsastanut metsään — kukaan ei näe meitä kartanolta asti. Tämän kerran voit kai antaa minun puhua siitä, mikä on mielelläni."

"Senhän me olemme tienneet aina, sinä sekä minä, että meidän on turha ajatella toisiamme."

"Saanko panna pääni sinun syliisi", sanoi Arne, ja kun ei Kristiina vastannut, teki hän sen, pujottaen käsivartensa tämän vyötäisille. Toisella kädellä hän leikki Kristiinan palmikolla.

"Mitä pitänetkään siitä, kun Simon istuu luonasi ja leikkii tukallasi", kysyi Arne hetken kuluttua.

Kristiina jätti vastaamatta. Hänen päälleen lankesi kuin raskas paino — Arnen sanat ja tämän pää tuossa hänen polvellansa — hänestä tuntui kuin hänen edessään olisi auennut ovi pimeään, josta haarautui monta mustaa käytävää yhä pimeämpään; halutonna ja ahdistetuin mielin hän vitkasteli eikä tahtonut katsoa sisään.

"Eiväthän naineet sellaista teekään", hän tokaisi äkkiä, nopeasti ja ikäänkuin keventyen. Hän koetti ajatella Simonin paksun pyöreän naaman sylissänsä ja miten tämä katsoisi häneen kuten Arne nyt, ja hän kuuli tämän äänen — eikä voinut olla nauramatta:

"Ei, koska hän voi leikkiä sinun itsesi kanssa vuoteessansa", sanoi Arne. Hänen äänensä vei Kristiinalta yhtäkkiä kaiken voiman ja teki hänet sairaaksi. Hän koetti sysätä Arnen pään pois polveltaan, mutta silloin tämä tunki sen syvään hänen helmaansa ja sanoi hiljaa:

"Mutta minä tahtoisin leikkiä kengilläsi ja tukallasi ja sormillasi ja seurata sinua joka askeleella aamusta iltaan, vaikka olisit vaimoni ja nukkuisit joka yö käsivarrellani."

Hän kohottausi ylemmä, tarttui Kristiinan hartioihin ja katsoi tätä silmiin.

"Ei", myönsi Arne. Hän nousi ja asettui Kristiinan eteen. "Vaan sanoppa yksi asia — etkö mieluummin tahtoisi että se olisin ollut minä —?"

"Tahtoisin mieluummin —" Kristiina mietti hiukan. "Mieluummin en tahtoisi ollenkaan miestä — vielä —" Arne ei hievahtanut, mutta sanoi:

"Tahtoisitko mieluummin, että vanhempasi antaisivat sinut luostariin, kuten Ulvhildista on päätetty, ja jäädä neidoksi koko ijäksesi?"

Kristiina painoi yhteenliitetyt kädet helmaansa. Hän tunsi itsessään niin mieluisan ja oudon väristyksen — ja äkillisen puistatuksen vallassa hän luuli ymmärtävänsä, miten surku pikku siskoa sentään oli — hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä Ulvhildin tähden.

Samassa parahti Ulvhild. Hänen kainalosauvansa oli tarttunut kivien väliin ja hän oli kaatunut maahan. Arne ja Kristiina juoksivat hänen luokseen ja Arne nosti hänet sisaren syliin. Hän oli lyönyt suunsa kiveen ja siitä vuoti verta.

Kristiina istui hänen kanssaan pajan ovelle ja Arne nouti vettä kipolla. Yhdessä he sitten alkoivat pestä Ulvhildin kasvoja. Hänen polvensakin olivat raapiutuneet verille. Kristiina kumartui hyväillen noiden pienten, hentojen säärien yli.

Ulvhildin huuto taukosi pian ja hän itki sitten vain hiljaa valittaen niinkuin lapset, jotka ovat tottuneet kärsimään kipua. Kristiina painoi hänen päätään poveaan vasten ja tyynnytteli häntä hiljaa.

Arne puhui Kristinalle, mutta tämä istui kuin ei hän olisi kuullut eikä ymmärtänyt, niin että Arnea alkoi peloittaa ja hän kysyi, luuliko Kristiina sen olevan vaarallista. Kristiina pudisti päätään eikä katsonut häneen.

Vähän ajan kuluttua hän nousi ja alkoi kulkea kartanoa kohti, kantaen Ulvhildia sylissään. Arne seurasi jälestä hiljaa ja hätääntyneenä — Kristiina oli niin miettivän näköinen, että hänen kasvonsa olivat aivan jäykät. Heidän kulkiessaan kirkonkello yhä kuulutti iltahartautta yli laakson ja rinteiden; se soi vielä silloinkin kun Kristiina astui sisään.

Hän laski Ulvhildin sänkyyn, jossa sisarukset olivat nukkuneet siitä asti kun Ulvhild oli tullut liian suureksi nukkuakseen vanhempien kanssa. Sitten riisui hän kengät jaloistansa ja kävi pikkusiskon viereen, makasi kuulostellen kelloa vielä kauan senkin jälkeen kun se oli lakannut soimasta ja lapsi oli nukkunut.

Hänestä oli tuntunut sen alkaessa soida ja hänen istuessaan Ulvhildin pienet veriset kasvot käsiensä välissä, että se kukaties oli merkki hänelle. Jos hän menisi sisaren sijaan — jos hän lupautuisi jumalan ja Neitsyt Maarian palvelukseen — antaisikohan Jumala silloin tälle terveyden ja liikuntokyvyn.

Hän muisti veli Edvinin sanat siitä, miten nykypäivien vanhemmat antoivat Jumalalle vaan raajarikot ja rammat lapsensa sekä ne, joita he eivät saaneet kyllin hyvin naitetuiksi. Hän tiesi vanhempansa hurskaiksi ihmisiksi — mutta ei ollut koskaan kuullut muuta, kuin että hänet piti naitettaman; mutta näiden huomattua, että Ulvhild jäisi sairaaksi eliniäkseen he paikalla olivat päättäneet, että tämän tuli astua luostariin —

Eikä Kristiinaa haluttanut — hän vastusti kaikin voimin ajatusta, että Jumala saattaisi tehdä ihmeen Ulvhildille, jos Kristiina rupeaisi nunnaksi. Hän takertui Sira Eirikin sanoihin, ettei maailmassa enää tapahtunut varsin paljon ihmeitä. Ja kuitenkin hän tänä iltana tunsi, että veli Edvin oli ollut oikeassa sanoessaan, että se, jolla oli kyllin vahva usko, saattoi tehdä ihmeitä. Mutta Kristiina ei tahtonut uskoa sillä lailla, hän ei rakastanut niin paljon Jumalaa ja pyhimyksiä, ei tahtonut rakastaa näitä niin paljon — hän rakasti maailmaa ja kaipasi sitä —.

Kristiina painoi suunsa Ulvhildin pehmeitä silkkihiuksia vasten. Lapsi nukkui sikeästi; vanhempi sisar nousi rauhattomana istualleen, mutta paneutui sitten taas alas. Häntä kalvoi häpeä ja suru, mutta hän tiesi, ettei hän tahtonut uskoa ihmeisiin, siksi ettei hän tahtonut luopua terveydestään ja kauneudestaan ja rakkaudestaan.

Sitten hän koetti lohdutella itseään sillä, etteivät vanhemmat antaisi lupaakaan sellaiseen. Eivätkä he uskoisi, että siitä voisi olla mitään hyötyä. Hänethän oli jo luvattu pois, eivätkä he tahtoisi kadottaa Simonia, josta pitivät niin paljon. Hänelle tuotti pettymystä, että tämä näiden mielestä oli niin verraton vävy. ja äkkiä hän tunsi vastenmielisyyttä Simonin pyöreitä, punaisia kasvoja, nauravia silmiä ja hytkivää käyntiä kohtaan — tämä pomppaili kuin pallo, keksi Kristiina äkkiä — ja häntä kiusasivat tämän leikkisät puheet, jotka saivat Kristiinan tuntemaan itsensä hitaaksi ja typeräksi. Ei tuo nyt ollut mikään niin erinomainen asia, että joutui tälle ja sai muuttaa muitta mutkitta Formoon. — Ja sittenkin hän mieluummin otti tämän kuin tahtoi joutua luostariin. — Mutta toista oli maailma tunturien takana, kuninkaan kartano ja kreivit ja ritarit, joista Aashild-rouva oli kertonut hänelle ja joku kaunis mies, jolla oli surulliset silmät ja joka tahtoi seurata häntä joka askeleella, milloinkaan väsymättä. Hän muisti kesäpäivän, jolloin Arne oli nukkunut syrjällään kanervikossa, ruskea, kiiltävä tukka hajallaan pitkin maata — tämä oli ollut Kristiinalle silloin niin rakas kuin oma veli. Ei ollut kaunista, että Arne puhui hänelle sellaista, kun tiesi, etteivät he milloinkaan saisi toisiansa —.

Laugarbrusta tuli sana, että äiti aikoi jäädä sinne yöksi. Kristiina nousi vuoteesta riisuakseen vaatteensa ja asettuakseen unille. Hän rupesi irroittamaan hamettaan — mutta veti sitten uudelleen kengät jalkaansa, heitti vaipan ympärilleen ja lähti ulos.

Yötaivas levisi vihertävänä tunturiharjan yli. Kuun oli aika nousta tuossa paikassa, ja siellä, missä se piilotteli tunturin takana, kulki muutamia pieniä pilviä, joiden alareuna välkkyi hopealle. Taivas vaaleni vaalenemistaan kuin metalli, joka peittyy huuruun.

Hän juoksi aitojen lomitse, poikki tien ja ylös rinnettä kirkkoa kohti. Se nukkui, mustana ja suljettuna, mutta Kristiina meni ristin alle, joka seisoi vieressä, muistona siitä, että Pyhä Olavi kerran oli levännyt tässä paetessaan vihollisiansa.

Kristiina polvistui laatalle ja laski ristityt kätensä jalustalle: "Oi pyhä risti, sinä vahvin tukipuu, sinä kaunein kasveista, sinä silta terveyden suloisille rannoille —"

Rukouksen sanojen kera hänen ikävänsä laajeni kuin renkaat veden pinnalla. Yksityiset ajatukset, jotka olivat herättäneet rauhattomuutta, häipyivät pois; hänen mielensä tasoittui ja tuli hellemmäksi ja sinne lankesi lempeä, ajatukseton alakuloisuus entisten surujen sijaan.

Hän jäi makaamaan polvilleen, korvissaan yön äänet. Tuuli huokaili niin ihmeellisesti, joki kohisi lehdon takana kirkon tuolla puolen, ja puro mennä pyyhälsi poikki tien aivan hänen vieritseen — kaikkialla, lähellä ja kaukaa, eroitti hän silmin sekä korvin hienoa lirinää ja tippumista, joki loisti valkoisena alhaalla laaksossa, kasteenkostuttamat lehdet ja kivet alkoivat himmeästi välkehtiä ja äsken tervattu tapuli hohti tummanpuhuvana kirkkomaan portilla. Sitten kuu jälleen hävisi tunturin taakse. Taivaalla näkyi nyt enemmän valkoisia loistavia pilviä.

Hän kuuli hevosen astuntaa ylempää tieltä ja miesten ääniä, jotka puhelivat harvakseen ja hiljaa. Ihmisiä hän ei pelännyt näin aivan kotinurkissa, jossa tunsi jokaisen asujan; se tuntui vaan turvalliselta.

Isän koirat törmäsivät häntä kohti, kääntyivät ja hävisivät nuolena takaisin lehtoon, kääntyivät taas ja palasivat takaisin hyppien hänen ympärillään, ja isä huusi tuliaistervehdyksen ilmestyessään koivujen keskeltä. Hän talutti Guldsveineniä suitsista; satulasta riippui kimppu lintuja, ja Lauritsa kantoi sidottua haukkaa vasemmalla kädellään. Hänen seurassaan oli pitkä, kumarainen munkinkaapuun puettu mies, ja ennenkuin Kristiina oli nähnyt hänen kasvojaan, hän jo tiesi tämän veli Edviniksi. Hän meni heitä vastaan, eikä ihmetellyt enempää kuin jos olisi nähnyt unta. Hän hymyili ainoastaan Lauritsan kysyessä, tunsiko hän heidän vierastansa.

Lauritsa oli tavannut tämän ylhäällä Rostbroenilla; sitten hän oli saanut tämän taivutetuksi tulemaan heille yöksi. Mutta veli Edvin tahtoi välttämättä nukkua läävässä: "sillä minuun on tullut niin paljon täitä", hän sanoi, "ettette te voi panna minua hienoihin sänkyihinne."

Ja vaikka Lauritsa kuinka puhui ja pyysi, pysyi munkki sanassansa; hän tahtoi ensin, että he olisivat syöttäneetkin hänet pihamaalla. Viimein he kuitenkin saivat hänet mukanansa tupaan ja Kristiina pani puita nurkkauuniin ja toi kynttilöitä pöydälle, palvelijan kantaessa sisään ruokaa sekä juomaa.

Munkki kävi istumaan almunanojain penkille oven suuhun eikä huolinut muuta kuin kylmää puuroa ja vettä illalliseksi. Ei hän tahtonut ottaa vastaan sitäkään Lauritsan tarjousta, että hänelle olisi valmistettu kylpy ja puhdistettu hänen vaatteensa.

Veli Edvin raapi ja kynsi itseään ja nauroi niin, että koko hänen laiha, vanha naamansa irvisti:

"Ei, ei", hän sanoi, "tämä pystyy paremmin minun ylpeään nahkaani kuin sekä ruoska että ripitykset. Minä olen elänyt kalliolohkareen alla tuntureilla tämän kesän — olin saanut luvan mennä korpeen paastoamaan ja rukoilemaan ja siellä sitten istuin ajatellen, että olin nyt kuin itse pyhät erakot; ja Setnadalin köyhä kansa kantoi minulle ruokaa ja juomaa ja tuumi, että tuossa oli oikea pyhä, puhdastapainen munkki; veli Edvin, he sanoivat, jos olisi monta sellaista munkkia kuin sinä, silloin emme viivyttelisi parannuksen teossa, mutta kun näemme pappien ja piispain ja munkkien näykkivän ja tappelevan kuin porsaat niin… Minä tietysti sanoin heille, että oli epäkristillistä puhua tuolla tapaa — mutta kuuntelin sittenkin halukkaasti heidän puheitaan ja lauloin ja rukoilin niin, että kallio raikui. Minulle voi nyt tehdä hyvää tuntea täiden näykkivän ja tappelevan nahassani ja kuulla kelpo emäntien, jotka rakastavat siivoa ja puhtautta tuvissaan, huutavan, että tuollainen likainen munkkirahjus saattaa nukkua ladossakin kesä-aikaan. Olen matkalla pohjoista kohden Nidarosiin Olavinvalvontaan, ja minun on terveellistä huomata, etteivät ihmiset pyri liian kiihkeästi lähelleni —"

Ulvhild heräsi; silloin Lauritsa meni hänen luokseen ja nosti hänet vaippansa sisään:

"Tämä on se lapsi, josta puhuin, rakas isä. Laskekaa kätenne hänen päällensä ja rukoilkaa hänen edestään, kuten rukoilitte sen pojan edestä pohjoisessa Meldalissa, jonka olemme kuulleet saaneen takaisin liikuntokyvyn —"

Munkki nosti Ulvhildia hellästi leuvasta ja katsoi häntä kasvoihin.
Sitten hän nosti ylös lapsen toisen käden ja suuteli sitä.

"Rukoile ennen sinä vaimoinesi, Lauritsa Bjørgulfinpoika, ettette joutuisi kiusaukseen koettaa muuttaa Jumalan tarkoitusta tämän lapsen suhteen. Herra Jeesuksemme on itse asettanut nämä jalat sille polulle, joka varmimmin johtaa rauhan kotiin — näen sen silmistäsi, sinä siunattu Ulvhild, että sinulla on esirukoilijasi taivaallisessa kodissa."

"Mutta Meldalin poika parantui, niin minulle on kerrottu," sanoi
Lauritsa matalalla äänellä.

"Hän oli köyhän lesken ainoa lapsi, eikä kukaan olisi ruokkinut ja vaatettanut häntä, jos äiti olisi kuollut, paitsi kunta. Ja kuitenkin tuo vaimo saattoi rukoilla, että Jumala antaisi hänelle rohkean sydämen, jotta hän jaksaisi uskoa Jumalan tarkoittavan pojan parasta. Minä en tehnyt muuta kuin rukoilin hänen kanssaan saman rukouksen."

"Ei ole helppo lapsen äidin ja minun tyytyä tähän", vastasi Lauritsa raskaasti. "Varsinkin kun hän on niin kaunis ja hyvä."

"Oletko nähnyt sitä lasta, joka on Lidstadissa tästä etelään", kysyi munkki. "Tahtoisitko mieluummin että lapsesi olisi sellainen?"

"Etkö ole ajatellut", puhui veli Edvin jälleen, "että Jumalan silmissä me kaikki olemme raajarikkoisia lapsia, joista hänen tulee pitää huoli — syntiemme tähden raajarikkoisia. Eikä osamme kuitenkaan tunnu huonoimmalta mielestämme."

Hän meni Maariankuvan alle, joka riippui seinällä, ja kaikki polvistuivat hänen lukiessaan iltarukousta. Heidän mielestään veli Edvin oli lohduttanut heitä hyvin.

Mutta tämän poistuttua tuvasta itselleen makuusijaa hakemaan lakaisi kuitenkin Astrid ylipiika joka paikan lattialla, missä munkki oli seissyt, ja karisti kokoomansa rikat tuleen.

Seuraavana aamuna Kristiina nousi varhain, mätti kermapuuroa ja vehnäleipää kauniiseen läikälliseen visavatiin, koska tiesi, ettei munkki milloinkaan liikuttanut lihaa, ja kantoi sitten itse tälle ruoan. Talossa ei vielä juuri kukaan ollut jalkeilla.

Veli Edvin seisoi matkavalmiina, sauva ja pussi kädessä tallinedussillalla; hymyillen hän kiitti Kristiinaa tämän näkemästä vaivasta, asettui istumaan nurmelle ja söi, Kristiinan istuessa hänen jalkopäässään.

Kristiinan pieni valkoinen koira tassutti siihen niin että pienet kaulakulkuset kilisivät. Kristiina otti sen syliinsä ja veli Edvin näpsäytteli sille sormiansa, heitti sen kurkkuun pieniä vehnäskappaleita ja ylisti sen kauneutta.

"Se on samaa lajia, jonka Eufemia-kuningatar toi meidän maahamme", hän sanoi. "Täällä on nyt kaikki niin hienoa Jørundgaardissa, suuret sekä pienet seikat." Kristiina punastui ilosta. Hän kyllä tiesi, että koira oli hieno, ja oli ylpeä siitä, että se oli hänen; ei koko laaksossa kellään muulla ollut sylikoiraa. Mutta sitä hän ei kuitenkaan ollut tiennyt, että se oli samaa lajia kuin kuningattaren lempikoirat.

"Simon Andreksenpoika on lähettänyt sen minulle", hän sanoi painaen sen itseään vasten, jolloin koira lipoi hänen kasvojansa. "Sen nimi on Kortelin."

Hän oli aikonut puhua munkille rauhattomuudestaan ja kysyä tämän neuvoa. Mutta nyt hänellä ei enää ollut halua muistella eilisiltaisia ajatuksiaan. Veli Edvinhän ajatteli, että Jumala kääntäisi kaiken Ulvhildin parhaaksi. Ja Simon oli tehnyt kauniisti, kun oli lähettänyt hänelle sellaisen lahjan jo ennen kihlajaisia. Arnea hän ei tahtonut ajatella — tämä oli tehnyt väärin häntä kohtaan silloin.

Veli Edvin otti sauvan sekä pussin ja käski Kristiinan sanoa terveisiä toisille — hän ei sanonut malttavansa jäädä odottamaan väen nousemista, vaan tahtoi lähteä taipaleelle nyt kun oli viileä. Kristiina saattoi häntä kirkon ohi vähän matkaa lehtoon.

"Antakaa minullekin sellainen sana, jonka annoitte Ulvhildille, rakas isä", pyysi Kristiina; hän seisoi pitäen munkin kättä omassaan.

"Ota siis, tyttäreni, tarkka vaari siitä, miten Jumala hoitaa tämän laakson asukkaiden tarpeet. Täällä sataa niukasti, mutta hän antaa teille vettä tunturilta, ja sallii kasteen kostuttaa niityt ja pellot joka yö. Kiitä Jumalaa hyvistä lahjoista, joita hän on suonut osaksesi, äläkä valita, jos sinusta tuntuisi siltä kuin tarvitsisit vielä muuta. Sinulla on kaunis keltainen tukka, älä sure sitä, ettei se ole kihara. Etkö ole kuullut akasta, joka itki sitä, ettei hänellä ollut muuta kuin yksi pieni läskipala seitsemälle nälkäiselle lapselle jouluksi. Pyhä Olavi ajoi ratsain ohi ja tuli samaan joukkoon; hän ojensi kätensä särpimen yli ja pyysi Jumalaa ruokkimaan nuo nälkäiset variksenpojat. Mutta kun akka näki, että pöydällä oli teurastettu sika, itki hän sitä, ettei hänellä ollut kylliksi kulhoja ja kaukaloita."

Kristiina juoksi kotimatkan, ja Kortelin hyppi hänen jaloissaan, tavoitteli hänen helmojansa ja haukuskeli ja helisytti pieniä kulkusiaan.

VI.

Arne oli Finsbrekkenissä viimeisen ajan ennen lähtöään Hamariin; äiti ja sisaret varasivat hänelle vaatteita.

Päivää ennen kuin hänen tuli ratsastaa etelään hän ilmestyi Jørundgaardiin hyvästille. Silloin hän sai kuiskatuksi Kristiinan korvaan, että tämä tulisi tapaamaan häntä Langarbrun eteläiselle tielle seuraavana iltana:

"Tahtoisin, että olisimme kahden viimeisen kerran tavatessamme", hän virkkoi. "Pyydänkö mielestäsi liikoja — olemmehan kasvaneet yhdessä kuin sisaret", sanoo hän, kun Kristiina hiukan viivyttelee vastausta.

Seuraavana aamuna satoi lunta, mutta päivemmällä tuli vesisade, ja pian olivat tiet möyhynä ja pellot harmaina. Usvapallot ajelehtivat tuntureiden vierillä, putosivat väliin alas tunturin juurelle ja kietoutuivat valkoisiksi käämeiksi, mutta sitten sakeni taas ilma. Sira Eirik tuli auttamaan Lauritsaa kirjeiden laadinnassa. He menivät pirttiin, jossa oli hupaisampaa tämmöisellä ilmalla kuin suuressa tuvassa, missä uuni savutti koko huoneen. Äiti oli Langarbrussa katsomassa Ramborgia, joka alkoi toipua aikaisemmin syksyllä sairastamastaan kuumetaudista.

Kristiinan ei ollut vaikea päästä huomaamatta talosta, mutta hän ei rohjennut ottaa hevosta, vaan meni jalan. Tie oli yhtenä ainoana lian ja lakastuneiden lehtien pöperönä; maasta lähti raaka mullan ja kuoleman haju, joka teki mielen surulliseksi, ja vähän väliä tuli vastaan tuulenpuuska, joka piiskasi vettä vasten hänen kasvojansa. Hän veti suippohupun leukaan asti ja, pidellen vaippaa ympärillään molemmin käsin, kulki kiirehtien. Vähän häntä peloittikin — joen ääni kaikui niin jymeältä raskaassa ilmassa ja pilvet vyöryivät niin mustina ja rääsyisinä selänteen yli. Hän seisahteli silloin tällöin kuuntelemaan, tuliko Arne takaa.

Hetken kuluttua kuului kavion lepsatusta lionneella tiellä ja Kristiina pysähtyi paikalleen, sillä hän oli jokseenkin metsäisellä paikalla, jossa he saattoivat häiriintymättä heittää hyvästinsä. Kohta ilmestyi ratsastaja hänen taakseen, Arne hypähti alas hevosensa selästä ja tuli sitä taluttaen Kristiinaa vastaan.

"Enemmänhän siitä on haittaa sinulle, jonka täytyy ratsastaa niin pitkä matka — miten sinä lähdet matkalle näin iltamyöhään?" ihmettelee toinen.

"Jon on pyytänyt minua olemaan yötä Loptgaardissa", sanoo Arne.
"Ajattelin sinulle olevan helpompaa päästä tänne tähän aikaan päivästä."

He seisoivat tuokion ääneti. Kristiina ei muistanut milloinkaan nähneensä Arnea noin kauniina. Tällä oli päässä sileä rautalakki ja sen alla ruskea villapäähine, joka kulki tiukasti poskia pitkin, jatkuen hartioille, ja hänen kapeat kasvonsa näyttivät niin valkoisilta ja kauniilta sen alla. Hänen nahkapaitansa oli vanha, ruosteen purema ja raamuinen rautapanssarin jäleltä, jota oli kannettu sen päällä — Arne oli perinyt sen isältään — mutta se mukautui hänen solakkaa, taipuisaa ja voimakasta ruumistansa pitkin; sitten tällä oli miekka toisella kupeella ja keihäs kädessä — muut aseet riippuivat satulassa. Hän oli miehen varuksissa, vaikka nuorukainen muodoltaan.

"Muistatko, Arne, että kysyit kerran minulta, etkö ollut mielestäni yhtä oiva mies kuin Simon Andreksenpoika? Tahdon nyt sanoa sinulle ennen kuin eroamme, että olet mielestäni yhtä paljon häntä kauniimpi muodolta ja eleiltä kuin hän on sinua edellä arvossa ja rikkaudessa niiden ihmisten mielestä, jotka eivät tiedä mitään sen parempaa."

"Siksi, että veli Edvin painoi mieleeni, että meidän tulee kiittää Jumalaa hänen lahjoistaan eikä olla kuten akka, joka Pyhän Olavin siunatessa hänen särpimensä itki sitä, ettei hänellä ollut riittävästi astioita — ettet sinä siis surisi, vaikkei hän ole antanut sinulle yhtä paljon rikkautta kuin ruumiillisia lahjoja —"

"Ajattelin sinun ehkä tarkoittavan sitä, että mieluummin olisit tahtonut olla naimisissa minun kuin tuon toisen kanssa —"

"Olisin voinut tahtoa", sanoo hän hiljaa. "— Sinun kanssasi olen tunnetumpi —"

Arne koppasi hänet syliinsä, niin että Kristiinan jalat kohosivat maasta. Hän suuteli tätä moneen kertaan, mutta laski hänet sitten takaisin maahan:

"Herra varjele, mikä lapsi sinä olet, Kristiina!" Kristiina seisoi pää painuksissa, mutta käsivarret yhä Arnen olkapäillä. Arne tarttui häntä ranteisiin ja rutisti niitä:

"Näen, että asia on siten, herttaiseni, etkä ymmärrä, miten sydäntäni ahdistaa kun minun täytyy kadottaa sinut. Kristiina, olemme kasvaneet rinnatusten kuin kaksi omenaa puussa, pidin sinusta jo ennen kuin ymmärsin, että kerran saattoi tulla toinen ottamaan sinut rinnaltani. Voi ylimmäinen taivaan Herra — en ole enää näkevä ilon päivää tämän jälkeen —"

Kristiina itki katkerasti ja käänsi sitten kasvonsa ylös, että Arne saattoi suudella häntä.

"Kristiina", sanoi Arne hiljaa, painaen hänet jälleen rinnallensa. "Etkö voisi pyytää — Lauritsa on niin hyvä mies, ei hän tahdo pakoittaa sinua vasten tahtoasi — etkö voisi pyytää isääsi odottamaan jonkun vuoden — eihän sitä tiedä, miten onni voi kääntyä — olemme niin nuoret kumpainenkin —"

"Et ymmärrä, Kristiina, miten rakas minulle olet." Hän kätki kasvonsa Kristiinan olkapäätä vasten. "Jos ymmärtäisit ja pitäisit minusta, niin menisit Lauritsan puheille ja pyytäisit oikein kauniisti —"

"En voi tehdä sitä", itki neito, "en voisi rakastaa ketään miestä niin paljon, että hänen vuokseen vastustaisin vanhempieni tahtoa." Hän haki tämän kasvot villapäähineen ja raskaan rautalakin alta. "Älä itke noin kauheasti, Arne, paras ystävä —"

"Ota tämä", sanoo Arne hetken kuluttua, antaen hänelle pienen hopeasoljen, "muista minua joskus, sillä minä en unohda ikinä sinua ja suruani —"

Oli melkein pimeä kun Kristiina ja Arne olivat heittäneet toisillensa viimeiset hyvästit. Kristiina jäi katsomaan tämän jälkeen, kun hän viimein ratsaiti pois. Pilven repeämästä kuulsi keltaista valoa, joka kuvastui heidän jäljissään, siinä missä he olivat kävelleet ja seisseet tiellä — se näytti niin kylmältä ja surulliselta, ajatteli Kristiina. Hän kaivoi esiin kaulaliinansa ja kuivasi siihen itkettyneet kasvonsa, kääntyi ja alkoi astua kotiin päin.

Hän oli kastunut ja paleltunut ja kulki joutuisasti. Hetken kuluttua hän kuuli jonkun tulevan takanaan. Häntä alkoi hiukan peloittaa; saattoihan ajatella, että täällä liikkui outoja kulkijoita tämmöisenä iltana, ja hänellä oli autio taival edessään; toisella puolen oli korkea musta rinne, mutta toinen laita syöksyi jyrkänteenä alas, ja siinä kasvoi honkametsää, joka ulottui lyijynharmaaseen jokeen asti laakson pohjalla. Kristiina tuli siis iloiseksi, kun jälessä tulija huusi hänen nimeään, ja pysähtyi odottamaan.

Tulija oli pitkä laiha mies, jonka tummassa kauhtanassa oli vaaleammat hihat — kun hän tuli lähemmäs, näki Kristiina hänellä papin puvun ja tyhjän repun hartioilla. Hän tunsi nyt Bentein Papinpojan, joksi tätä nimitettiin — Sira Eirikin tyttärenpojan. Kristiina huomasi heti, että tämä oli aika lailla juovuksissa.

"Niin se on, toinen menee, toinen tulee", sanoi tämä nauraen, kun he olivat tervehtineet toisiaan. "Tapasin Brekkenin Arnen ihan juuri — näen, että kuljet itkusilmin. Voisithan sentään hymyillä vähän minullekin, joka palaan — olemmehan mekin olleet lapsuusystäviä."

"On huono vaihtokauppa saada sinut kylään hänen asemestaan", sanoi
Kristiina jyrkästi. Hän ei ollut pitänyt Benteinistä milloinkaan.
"Pelkään, että näin on ajatteleva moni. Isoisäsi iloitsi niin siitä,
että sinä aloit menestyä Oslossa."

"Kyllä kai", sanoi Bentein horisten ja hohottaen. "Aloin menestyä, niinkö? Menestyin kuin sika vehnävainiossa, Kristiina — ja loppu oli samallainen, minut ajettiin huutaen ja hosuen ja lennättäen tieheni. Ei hänellä ole ollut kovin suurta iloa jälkeläisistänsä. Miten hirveän kiireesti sinä kuljet!"

"Eikös minulla sitten, muka", sanoo pappi. "Minulla ei ole päälläni muuta kuin minkä tässä näet — päällyskaapuni sain vaihtaa olueen ja leipään Vähä-Hamarissa. Luulisi sinulla sentään olevan vähän lämpöä ruumiissasi, hyvästeltyäsi Arnen — tarkoitan, sinä voisit päästää minut nahkatakkasi alle —" ja hän kävi kiinni Kristiinan vaippaan, kääräisi sen hartioilleen ja painoi märän käsivartensa Kristiinan vyötäisille.

Kristiina joutui niin pois suunniltaan hänen röyhkeydestään, että meni silmänräpäys, ennenkuin hän oikein älysi, mistä oli kysymys — silloin hän tahtoi riuhtautua irti, mutta toinen piti kiinni hänen vaipastaan, ja se oli kiinnitetty vahvalla hopeisella hakasoljella. Bentein sai nyt molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, tahtoi suudella häntä ja toi jo leukansa lähelle hänen suutaan. Kristiina koetti lyödä, mutta toinen puristi häntä käsivarresta.

"Luulen, että sinä olet menettänyt järkesi", sähisi hän vastaan ponnistaessaan, "miten uskallat-käydä kimppuuni kuin olisin — saat katua tätä katkerasti huomenna, senkin roisto —"

"Hohoo, huomenna et ole enää niin tyhmä", sanoo Bentein, pistää hänelle jalkakoukkua, niin että Kristiina kaatuu lokaan, ja painaa toisella kädellään tämän suuta.

Kristiina ei ollut aikonutkaan huutaa. Vasta nyt hän ymmärsi, mitä toinen uskalsi tahtoa, mutta raivo sai hänet niin silmittömäksi, että hän tuskin ymmärsi pelätä; hän ärisi kuin tappeleva eläin ja taisteli kaikin voimin miestä vastaan, joka piti häntä maassa, niin että jääkylmä lumisohjo tunkeutui vaatteiden läpi tulikuumaan ihoon asti.

"Huomenna sinä ymmärrät vaieta", sanoo Bentein — "ja ellei tätä kävisi salaaminen, voit syyttää siitä Arnea, sitä uskotaan helpommin —"

Hän oli tunkenut yhden sormen Kristiinan suuhun; Kristiina puri sitä kaikin voimin, ja silloin Bentein parkaisi ja hellitti otteensa. Salamannopeasti kiskaisi Kristiina toisen kätensä irti, työnsi sen tämän kasvoihin ja painoi peukalonsa niin kovaa kuin ikinä jaksoi tämän silmäterään; Bentein kiljui ja kohosi polvilleen. Kristiina livahti alta kuin kissa, töytäisi pappia niin, että tämä tupertui selälleen, ja juoksi kotia kohti, niin että rapakko roiskui.

Hän juoksi juoksemistaan katsomatta taakseen. Hän kuuli Benteinin painavan perästä ja juoksi niin, että sydän takoi kaulassa, vaikeroi hiljaa ja tuijotti apua hakien eteensä — eikö hän ikinä saapuisi Laugarbruhun. Viimeinkin hän ehti peltotielle, näki taloryhmän mäenrinteessä ja muisti samassa, ettei hän uskaltanut mennä sinne sisään, kun siellä oli äiti — tämän näköisenä, savessa ja lehdissä ja vaatteet kappaleina. Hän huomasi Benteinin saavuttavan hänet; silloin hän kumartui alas ja otti maasta kaksi isoa kiveä. Hän singahutti ne taakseen tämän tultua tarpeeksi lähelle; toinen kivi sattui niin pahasti, että mies kaatui pitkälleen. Silloin Kristiina taas juoksi, eikä pysähtynyt ennenkuin sillalla.

Vapisten hän nojautui käsipuuhun; hänen silmissään musteni ja hän luuli pyörtyvänsä — mutta sitten hän jälleen muisti Benteinin ja että tämä saattoi tulla perästä ja löytää hänet. Häpeästä ja suuttumuksesta väristen hän riensi edelleen, jalkojen tuskin kannattaessa, ja tunsi äkkiä, että hänen kasvojaan kirveli kynsien jäljiltä ja että hän oli satuttanut selkänsä ja käsivartensa. Itku purkautui esiin kuumana kuin tuli.

Hän toivoi, että kivi olisi tappanut Benteinin — hänen teki mielensä mennä takaisin lopettamaan tämän päivät, etsi veistään, mutta huomasikin kadottaneensa sen.

Sitten muistui mieleen taas ajatus, ettei hän rohjennut näyttäytyä kotona; silloin hän päätti lähteä Romundgaardiin. Hän tahtoi valittaa Sira Eirikille.

Mutta pappi ei ollut tullut Jørundgaardista vielä. Kodassa kohtasi hän Gunhildin, Benteinin äidin; vaimo oli yksin, ja silloin Kristiina kertoi tälle, miten hänen poikansa oli kohdellut häntä. Kuitenkaan hän ei maininnut sitä, että hän oli mennyt ulos tapaamaan Arnea. Kun hän näki, että Gunhild luuli hänen olleen Laugarbrussa, antoi hän tämän jäädä siihen uskoon.

Gunhild ei virkkanut paljoa, mutta itkeä tihrutteli Kristiinan vaatteita pestessään ja kuroessaan kokoon pahimmat repeämät, ja neito oli niin kuohuksissa, ettei hän huomannut, miten tämä salaa tarkasteli häntä.

Kun Kristiina lähti, otti Gunhild vaippansa, seurasi häntä ulos, mutta lähti tallia kohden. Kristiina kysyi, minne tämä aikoi. "Kaipa minun täytyy ratsastaa poikaani katsomaan", hän vastasi. "Oletko lyönyt hänet kuoliaaksi kivellä, vai mitä hänelle kuuluu."

Kristiina ei osannut vastata tuohon sen enempää, hän käski siis vain Gunhildin pitää huolta siitä, että Bentein katoaisi seudulta niin pian kuin suinkin, eikä ilmestyisi enää hänen silmiensä eteen — "muuten kerron asiasta Lauritsalle, ja ymmärrät, miten siinä silloin käy."

Bentein poistuikin sitten etelän puoleen vajaata viikkoa myöhemmin; hänellä oli mukanaan Sira Eirikin laatima pyyntökirje Hamarin piispalle, jossa Sira Eirik anoi tältä työtä taikka avustusta Benteinille.

VII.

Kerran joulun edellä ilmestyi Simon Andreksenpoika äkkiarvaamatta ratsastaen Jørundgaardiin. Hän pyyteli anteeksi, tullessaan näin kutsumatta, yksin ja ilman omaisia, mutta Andres-herra oli Ruotsissa kuninkaan asioilla. Itse hän oli oleksinut Dyfrinissä jonkun aikaa, mutta kun ei siellä ollut muita kuin pienemmät sisaret ja äiti, joka makasi sairaana, oli aika käynyt pitkäksi ja hänelle oli tullut kova halu tänne.

Ragnfrid ja Lauritsa eivät tienneet, miten kiittää Simonia siitä, että tämä oli tehnyt tuon pitkän matkan kovimmassa talvipakkasessa. Mitä useammin he Simonia näkivät, sitä mieleisemmäksi hän heille kävi. Tämä oli perillä kaikesta, mitä Andres ja Lauritsa olivat neuvotelleet, ja nyt päätettiin hänen ja Kristiinaan kihlajaiset viettää ennen paastoa, jos Andres-herra voisi tulla kotiin siksi; muuten heti pääsiäisen jälkeen.

Kristiina oli hiljainen ja ujo ollessaan sulhasensa kanssa; hän ei keksinyt oikein mitään sanomista. Kerran, kun kaikki olivat istuneet iltaa juomapöydän ympärillä, pyysi Simon häntä kanssaan ulos jäähdyttelemään. Silloin, heidän seisoessaan solassa ylätuvan parvella, Simon otti Kristiinaa vyötäröltä ja suuteli häntä. Sitten hän monasti teki samoin, kun he olivat kahden. Kristiina ei ollut siitä iloinen, mutta salli sen tapahtua, koska tiesi, ettei naimista voinut välttää. Hän ajatteli naimisiaan kuten asiaa, johon täytyi tyytyä, mutta jota hän ei toivonut. Kuitenkin hän piti Simonista, varsinkin tämän puhellessa toisten kanssa, jolloin tämä ei koskenut häneen eikä haastattanut häntä.

Hän oli ollut niin onneton koko syksyn. Ei auttanut vaikka hän kuinka olisi koettanut vakuuttaa itselleen, ettei Bentein ollut saanut tehdyksi mitään; hän tunsi kuitenkin olevansa kuin häpäisty.

Mikään ei enää tuntunut entiseltä sen jälkeen kun joku oli rohjennut tahtoa hänestä sellaista. Hän valvoi öitä häpeästä hehkuen, eikä voinut olla miettimättä asiaa. Hän tunsi Benteinin ruumiin omaa ruumistansa vasten, kun he kamppailivat keskenään, muisti tämän kuuman, oluelta haiskahtavan hengityksen — hänen täytyi ajatella, mitä olisi voinut tapahtua — ja muisti vielä, inhon puistattaessa koko ruumista, tämän sanat siitä, että ellei sitä käynyt salaaminen, syytettäisiin Arnea. Hänen mielessään vilisi kuvia kaikesta siitä, mikä sitten olisi seurannut, jos hän olisi joutunut sellaiseen onnettomuuteen ja jos ihmiset olisivat saaneet vihiä hänen kohtauksestaan Arnen kanssa — olisivatko isä ja äiti mahtaneet uskoa Arnesta sellaista ja olisiko Arne itse —. Hän näki tämän edessään sellaisena kuin oli nähnyt hänet viimeisenä iltana, ja tunsi vaipuvansa maahan häpeästä, ainoastaan siksi, että hän olisi voinut vetää tämän kanssaan sellaiseen suruun ja häpeään. Ja sitten hän näki niin pahan unen. Hän oli kuullut kirkossa lihan himosta ja lihan kiusauksesta ja lukenut siitä pyhässä historiassa, mutta sillä ei ollut ollut hänelle mitään merkitystä. Nyt hänelle oli selvinnyt, että hänellä itsellään ja kaikilla muilla oli syntinen, lihallinen ruumis, joka kiehtoi sielun ja raateli sitä kovilla pauloilla.

Sitten hän kuvitteli, miten hän olisi tappanut tai sokaissut Benteinin. Ainoa, mistä hän sai lohdutusta, olivat koston näyt, joita hän hautoi tuota ilkeää mustaa miestä kohtaan, joka aina oli hänen ajatustensa tiellä. Mutta sekään lohtu ei koskaan kestänyt kauan; hän itki viljalti yöllä Ulvhildin vieressä kaikkea tuota, joka oli tapahtunut hänelle vastoin hänen tahtoansa. Benteinin oli ainakin onnistunut murtaa neitsyys hänen mielestään.

Ensimmäisenä arkipäivänä jälkeen joulun oli Jørundgaardin naisilla kova kiire kodassa; Ragnfrid ja Kristiina olivat myös olleet siellä suurimman osan päivää. Myöhään illalla, muutamien naisten siivotessa pois leipomisen jälkiä ja toisten puuhatessa iltaruokaa, syöksyi karjatyttö sisään huutaen ja käsiään lyöden:

"Voi Herra Jeesus, minkälainen onnettomuus — siellä tuodaan Arne
Gyrdinpoikaa kuolleena reellä — hyvä Jumala, auta Gyrdiä ja Ingaa —"

Sisään tuli muuan mies, joka asui vähän alempana rinteellä, sekä
Halvdan. Nämä olivat kohdanneet hautaussaaton.

Naiset kerääntyivät heidän ympärilleen. Uloinna seisoi Kristiina, valkoisena ja vapisten. Halvdan, Lauritsan miehiä, joka oli tuntenut Arnen poikasesta asti, itki ääneensä kertoessaan:

Bentein Papinpoika oli tappanut Arnen. Uudenvuodeniltana olivat piispan miehet istuneet juomassa miestentuvassa, ja silloin oli Bentein tullut sisään; tämä oli joutunut kirjuriksi Pyhän Ruumiin palkkapitäjän papille. Miehet eivät ensiksi olisi huolineet häntä sinne, mutta tämä oli muistuttanut Arnea, että he olivat saman puolen miehiä; Arne antoi hänen sitten istua viereensä, ja juomista jatkui. Mutta sitten nämä olivat ryhtyneet tappeluun, Arne oli ollut niin raju, että Bentein oli siepannut pöydältä veitsen ja pistänyt sen Arnen kurkkuun ja rintaan useita kertoja. Arne oli kuollut melkein heti.

Piispaan tämä tapaus oli koskenut hyvin kipeästi; hän oli itse pitänyt huolta ruumiin varusteista ja lähettänyt omat miehensä tuomaan häntä kotiin asti, koko pitkän matkan. Benteinin hän panetti rautoihin, eroitti hänet kirkon yhteydestä, ja ellei hän jo ollut tullut hirtetyksi, piti sen tapahtua pian.

Halvdanin täytyi kertoa tämä moneen kertaan sitä mukaa kuin uusia kuulijoita kerääntyi ulkoa. Lauritsa oli hyvin liikutettu; hän käski satuloida hevosensa, sillä hän tahtoi ratsastaa Brekkeniin viipymättä. Ollessaan lähdössä hän sattui katsomaan Kristiinan vaaleisiin kasvoihin.

"Ehkä sinä tahdot tulla mukaan?" hän kysyi. Kristiina epäröi vähän; häntä värisytti, mutta sitten hän nyökkäsi, sillä hän ei jaksanut saada suustaan yhtään ainoata sanaa.

"Eikö nyt ole liian kylmä hänelle?" tuumi Ragnfrid. "Huomennahan on valvontayö, silloin menemme sinne kaikki —"

Lauritsa katsoi vaimoansa; hän huomasi myöskin Simonin kasvot, ja sitten hän meni Kristiinan luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen:

"Kristiina on hänen kasvintoverinsa, muista se", hän sanoi. "Ehkä hänen tekee mieli auttaa Ingaa ruumiin pukemisessa."

Ja vaikka Kristiinan sydän oli epätoivon ja tuskan pusertimessa, hän kuitenkin lämpeni kiitollisuudesta isäänsä kohtaan tämän sanojen johdosta.

Ragnfrid tahtoi nyt syöttää heidät ennen matkalle lähtöä, jos Kristiina lähti mukaan. Hän tahtoi myös lähettää lahjoja Ingalle — uuden aivinaisen raidin, vahakynttilöitä ja vastaleivottua leipää; hän pyysi toisia sanomaan, että hän tulisi itse myöhemmin auttamaan hautauspuuhissa.

Ei tullut paljon syödyksi kaikkien puhuessa ja ruoan seisoessa pöydällä. Kuka muisti minkin niistä monista koettelemuksista, jotka Jumala oli pannut Gyrdin ja Ingan kannettavaksi. Heidän kartanonsa oli lumivyöry ja tulva hävittänyt, monta isompaa lasta oli kuollut ja kaikki Arnen eloonjääneet sisaret olivat pienempiä. Nyt heillä oli ollut menestystä jonkun vuoden, sen jälkeen kun piispa oli asettanut Gyrdin Finsbrekkeniin voudikseen; ja lapset, jotka he olivat saaneet pitää, olivat kauniita ja terveitä. Vaan äiti rakasti Arnea paljon enemmän kuin muita —

Mutta Sira Eirikiä surkuteltiin myöskin. Pappi oli kunnioitettu ja arvossapidetty ja laakson kansa oli ylpeä hänestä, sillä hän oli oppinut ja kunnollinen eikä ollut koko palvelusaikanaan jättänyt pitämättä yhtään juhlapäivää tai messua tai jumalanpalvelusta, joka kuului virkaan. Nuoruudessaan hän oli ollut soturi kreivi Alv av Tornbergin väessä, mutta oli sattunut tappamaan hyvin korkean herran ja oli paennut Oslon piispan turviin; kun tämä huomasi hänen taipumuksensa lukuihin, oli hän ottanut hänet papin-oppiin. Ja ellei Sira Eirikillä olisi vieläkin ollut vihamiehiä tuon vanhan tapon tähden, ei hän ikinä olisi jäänyt istumaan tähän pieneen seurakuntaan. Tosin hän oli varsin ahnas rahalle, sekä omaan pussiinsa että kirkon omaisuuteen nähden, mutta kirkko olikin sitten niin kauniissa kunnossa astioiden ja vaatteiden ja kirjojen puolesta, ettei parempaa missään: ja sitten hänellä oli nuo lapset — eikä hänellä milloinkaan ollut ollut muuta kuin surua jälkeläisistään. Maaseudulla ajateltiin kaikkialla, että oli luonnotonta vaatia papeilta munkkiutta, kun nämä kuitenkin tarvitsivat naisväen apua taloudessaan ja vaimon, joka hoiti heidän asioitaan silloin kun he olivat taajoilla, rasittavilla matkoillaan, kaikenlaatuisessa ilmassa; kansa muisti myös, ettei ollut kovinkaan pitkiä aikoja siitä, kun Norjan papit olivat olleet naineita miehiä. Sentähden kukaan ei ollut lukenut Sira Eirikille viaksi, että tällä oli ollut kolme lasta apuvaimon kanssa, joka oli ollut hänen luonaan silloin kun Sira Eirik oli nuori. Mutta tänä iltana he kuitenkin päättelivät, että näytti siltä kuin Jumala olisi tahtonut rangaista Eirikiä hänen haureudestaan; niin paljon pahaa mieltä olivat tämän lapset ja lastenlapset tuottaneet hänelle. Ja joku arveli, että saattoi silläkin olla oma tarkoituksensa, ettei papilla saanut olla vaimoa ja lapsia — tästäkin koituisi kai epäsopua ja riitaisuutta papin ja Finsbrekkeniläisten välille; nämä olivat olleet tähän asti mitä parhaimmat ystävät.

Simon Andreksenpoika tunsi hyvin Benteinin elämän Oslossa ja kertoi nyt siitä. Hänestä oli tullut Maariankirkon rovastin kirjuri ja hänellä oli taitavan miehen maine. Hän oli myös useiden naisten suosiossa — hänellä oli vetävät silmät ja sitten hänen puheensa sujui silkosenaan. Jotkut pitivät häntä kauniina — enimmäkseen sellaiset rouvat, jotka olivat katsoneet tulleensa puijatuiksi miehensä suhteen, ja sitten eräät nuoret neidot, sellaiset, jotka pitävät siitä, että miehet ovat vapaita heitä kohtaan. Simon nauroi — toiset ymmärsivät kai? No niin, Bentein oli viekas, ei hän pyrkinyt liian lähelle tuollaisia naisia; heidän parissaan hän käytti suutaan; hän sai puhdastapaisen maineen. Mutta nyt oli asia sellainen, että Haakon-kuningas oli hyvin hurskas ja siveellinen herra, joka vaati miehiltään kuria ja säädyllistä menoa — nuorilta nimittäin; vanhemmille hän ei mahtanut mitään. Nyt kävi ilmi, että minne ikinä nuo nuoret asemiehet pääsivätkin pujahtamaan — rentusteluun, peliin, oluenjuontiin ja sen semmoiseen, niin heidän pappinsa sai aina tietää, missä he olivat olleet ja hurjapäiden täytyi saapua tunnustukselle, maksaa sakkoja elämästään ja kuunnella ankaria nuhteita; pari kolme päättömintä ajettiin poiskin. Mutta sitten keksittiin viimein, että ilmiantaja oli ollut tuo kettu, Bentein secretarius — joka oli kulkenut salaa oluttuvissa ja pahemmissakin paikoissa; hän oli kuullut neitojen tunnustukset ja ollut heidän rippi-isänsä —

Kristiina istui äitinsä vieressä; hän koetti syödä, ettei huomattaisi, millä mielellä hän oli, mutta hänen kätensä tutisi niin, että velli valui lusikasta joka nostamalla ja kieli tuntui niin paksulta ja kuivalta, ettei hän saanut nielleeksi leipäpalasia. Vaan kun Simon alkoi kertoa Benteinistä, täytyi hänen lopettaa tekosyöntinsäkin; hän tarttui molemmin käsin penkkiin, jolla istui — kauhu ja inho valtasi hänet niin, että hänen päätään pyörrytti ja etoi. Benteinhän se oli ollut, joka oli tahtonut —. Bentein ja Arne, Bentein ja Arne —. Sairaana kärsimättömyydestä hän odotti matkalle lähtöä. Hän ikävöi Arnen luokse, Arnen kauniita kasvoja, ikävöi saada polvistua maahan ja surra ja unohtaa kaiken muun.

Kun äiti auttoi hänen päälleen matkavaatteita, suuteli hän tytärtään poskelle. Kristiina oli niin tottumaton hellyyteen äidin puolelta, se teki niin hyvää — hän laski hetkeksi päänsä Ragnfridin olkaa vasten, mutta ei voinut itkeä.

Astuessaan pihalle hän näki, että matkalle aikovia oli monta — Halvdan, Laugarbrun Jon, ja Simon miehineen. Hänelle tuotti suunnatonta tuskaa, että nuo kaksi vierasta tulivat mukaan.

Oli kirvelevän ankara pakkas-ilta ja lumi narskui jalkojen alla; tähdet levisivät yli taivaan kuin kimaltava härmävaate. Ratsastettuaan jonkun matkaa he kuulivat huutoa ja mökää ja huimaa kavioiden kopsetta eteläiseltä rinteeltä — vähän etemmä ajaessa heidän ohitseen hurahti ratsastusroikka, niin että vaski helisi ja kuuraisten, höyryävien hevosten henki huokui heidän silmilleen; heidän täytyi väistyä tiepuoleen. Halvdan huusi jotakin tuolle remuavalle joukolle — ne olivat eteläisen laakson nuoria miehiä, jotka olivat lähteneet jouluajelulle uusia hevosiaan koettamaan. Toiset, jotka olivat liian juovuksissa ymmärtääkseen mitään, ajoivat eteenpäin räyhäten ja kilpiään kalistellen. Mutta pari heistä kuuli Halvdanin huudon, jättäytyi jälkeen, seisahtui ja liittyi Lauritsan saattueeseen, kuiskaillen takimpien miesten kanssa.

Jouduttiin paikalle, josta näkyi Finsbrekken törmällä Sil-joen toisella puolen. Rakennusten välillä loisti valkeata — keskelle pihamaata oli pistetty tervasoihtuja lumikinokseen, ja tulen loimu heijasti punerrustaan lumiselle rinteelle; mutta mustat talot olivat kuin hyytyneellä verellä sivellyt. Eräs Arnen pikkusiskoista seisoi ulkona jalkojaan liikutellen; kädet hän oli pistänyt vaipan alle. Kristiina suuteli itkettyneitä, palelevia lapsia. Hänen sydämensä oli raskas kuin kivi, ja hänestä tuntui kuin hänen jäsenensä olisivat olleet lyijystä, hänen noustessaan parvelle vieviä portaita, jonne Arne oli viety.

Ovessa häntä kohtasi laulu ja monien palavien kynttilöiden loiste. Keskellä parvea oli kirstu, jossa Arne oli tuotu kotiin, raidilla peitettynä; pukkien päälle oli pantu lautoja ja niiden päälle kirstu. Pääpuolessa seisoi nuori pappi kirja kädessä ja lauloi; ympärillä oli talonväki polvillaan maassa, kasvot paksuihin vaippoihin peitettyinä.

Lauritsa otti valoa kynttiläänsä eräästä toisesta, kiinnitti sen paarilautaan ja polvistui hänkin. Kristiina aikoi tehdä samoin, mutta ei voinut saada kynttiläänsä seisomaan; jolloin Simon otti sen ja auttoi häntä. Niin kauan kuin pappi luki, olivat kaikki polvillaan maassa, toistaen kuiskaamalla hänen sanojansa, höyryn noustessa heidän suustaan — parvella oli jäätävän kylmä.

Kun pappi sulki kirjan ja väki nousi pystyyn — ruumishuoneeseen oli jo kerääntynyt paljon ihmisiä — meni Lauritsa Ingan luokse. Tämä tuijotti Kristiinaan ja näytti tuskin kuulevan, mitä Lauritsa sanoi; lahjat, jotka tämä oli ojentanut hänelle, jäivät hänen käteensä niinkuin hän ei olisi tajunnut niitä saaneensakaan.

"Oletko sinäkin siinä, Kristiina", hän sanoo oudolla, puristuneella äänellä. "Näet ehkä mielelläsi poikani sellaisena kuin hän nyt on palannut luokseni?"

Hän siirsi syrjään pari kynttilää, tarttui Kristiinaa käsivarteen vapisevin sormin ja tempasi toisella hikiliinan kuolleen kasvoilta.

Ne olivat harmaankeltaiset kuin savi ja huulien väri oli lyijynharmaa; ne olivat hiukan raollaan, niin että hänen tasaiset, kapeat ja hohtavat hampaansa näkyivät sieltä ikäänkuin ilkkuvina. Pitkien silmäripsien alla vilkkui murtuneen silmäterän reuna, ja poskilla oli muutamia mustansinisiä pilkkuja, joko lyöntien tai kuoleman kohottamia.

"Tahtoisitkohan suudellakin häntä?" kysyi Inga kuten ennen ja Kristiina kumartui tottelevaisesti alas ja painoi suunsa kuolleen poskea vasten. Se oli tahmea huurusta ja hän oli tuntevinaan kalmanhajua; ruumis oli nähtävästi alkanut pehmetä monien kynttilöiden synnyttämässä kuumuudessa.

Kristiina jäi makaamaan kädet arkun reunalla, sillä hän ei jaksanut nousta. Inga veti käärinliinoja alemma, niin että solisluussa oleva puukonpisto näkyi. Sitten hän kääntyi toisten puoleen ja sanoi vavahtelevin äänin:

"Näen nyt valheeksi sen sanan, että kuolleen miehen haava vuotaa verta, kun se ihminen koskee häneen, joka on hänen surmansa syy. Poikani on kylmempi eikä juuri niin kaunis kuin joku aika sitten, jolloin sinä tapasit hänet tiellä. Näen, ettei sinua nyt miellytä suudella häntä — mutta olen kuullut, ettet silloin halveksinut hänen huuliaan."

"Inga", sanoo Lauritsa astuen esiin, "oletko menettänyt järkesi — sinähän hourit —"

"Te olette mahtavia, te Jørundgaardilaiset — sinä olit liian rikas, Lauri Bjørgulfinpoika, että poikani olisi uskaltanut kosia tytärtäsi kunniallisesti — Kristiina kuuluu itsekin arvelleen olleensa siihen liian hyvä. Mutta hän ei ollut liian hyvä lentämään tämän luokse tielle yöllä ja leikkimään hänen kanssaan lehdossa Arnen lähtöiltana — kysy itseltään, niin näemme, uskaltaako hän kieltää sen tässä Arnen ruumiin ääressä — hän on tuottanut tälle kuoleman irstaudellaan —"

Mutta Kristiina kohotti valkoiset kasvonsa ja katsoi ympärilleen epätoivoisesti:

"Menin kohtaamaan Arnea viimeisenä iltana siitä syystä, että hän oli pyytänyt minua tulemaan. Mutta ei siinä tapahtunut mitään väärää." Ja koettaen tointua ja ymmärtää kaiken juurta jaksain hän huusi kovalla äänellä: "En tiedä mitä tarkoitat, Inga, — kannatko valhetta Arnea vastaan, joka makaa tässä — hän ei ole milloinkaan vietellyt tai houkutellut minua —"

Mutta Inga nauroi ääneen: "Eihän Arne, eihän toki! Vaan Bentein-pappi — Kysy Gunhildilta, Lauritsa, joka pesi loan tyttäresi selästä, ja kysy joka ainoalta mieheltä, joka oli piispan miestentuvassa uudenvuodeniltana, jolloin Bentein pilkkasi Arnea siitä, että tämä oli antanut tytön mennä luotaan ja viitsinyt jäädä hänen narrikseen. Tyttö oli sitten antanut Benteinin kulkea vaippansa alla loppumatkan ja tahtonut leikitellä samalla lailla hänen kanssaan."

"Vie hänet ulos, Gyrd. Ja etkö sinä häpeä puhua noin tämän kelpo pojan ruumiin ääressä — mutta vaikka kaikki lapseni makaisivat kuolleina edessäsi, en tahdo sittenkään kuulla sinun valheitasi minun… sinä Gyrd saat vastata siitä, mitä tämä mieletön nainen sanoo —"

Gyrd tarttui vaimoonsa ja tahtoi johdattaa hänet ulos, mutta sanoi
Lauritsalle:

"Niin se kyllä on, että Kristiinasta se riita lähti silloin kun Arne ja Bentein tappelivat ja poikani menetti henkensä. Otaksuttavasti sinä et ole kuullut asiasta, mutta siitä on puhuttu yleisesti koko syksyn —"

"Tämä ei kelpaa, hyvät ystävät, te saatte keksiä muuta puhuttavaa tässä ruumishuoneessa, kuin juoruja minun morsiamestani —. Pappi, ettekö voi pitää kurissa väkeänne, että täällä tulee oikea elämä!"

Pappi — Kristiina näki nyt, että tämä oli nuorin Ulvsvoldin pojista, joka oli ollut käymässä kotonaan jouluna — avasi kirjan ja asettui paarien ääreen. Mutta Lauritsa huusi, että ne, jotka olivat puhuneet hänen tyttärestään, ketkä tahansa, saisivat vielä vastata sanoistaan, ja Inga kirkui:

"Ota vain henkeni, sinä Lauritsa, kuten tyttäresi on ottanut minulta lohtuni ja iloni — ja valmista hänelle häät tuon ritarinpojan kanssa; sittenkin tietävät kaikki, että Bentein nai hänet tiellä — tuossa on" — hän viskasi raidin, jonka Lauri oli lahjoittanut hänelle, paarien yli Kristiinalle, "minä en tarvitse Ragnfridin aivinoita Arnen hautausarkkuun — laita siitä itsellesi huivi, tai kätke se lehtolapsen kapaloiksi — ja mene laaksoon lohduttamaan Gunhildia, hirtetyn miehen äitiä —."

Lauritsa, Gyrd ja pappi tarttuivat Ingaan. Simon koetti nostaa ylös Kristiinan, joka oli puoleksi paarien päällä. Silloin tämä työnsi kiivaasti Simonin käsivarren syrjään, suoristausi polvillaan ja huusi kovaa:

Hän ojensi toisen kätensä ja piti sitä lähimmän kynttilän päällä ruumispaarien laidassa.

Näytti siltä kuin liekki olisi paennut ja väistynyt — Kristiina tunsi kaikkien katsovan häntä — hänestä sitä kesti pitkän aikaa. Silloin tunsi hän äkkiä kirvelevää tuskaa kämmenessään ja kaatui kimeästi kirkaisten selälleen lattialle.

Itse hän luuli olevansa tajuton — mutta huomasi Simonin ja papin nostavan hänet ylös. Inga huusi jotain, Kristiina näki isänsä kauhistuneet kasvot ja kuuli papin huutavan, ettei kenkään saanut uskoa tätä tulikoetta, sillä ei ollut oikein vaatia Jumalaa tuomiolle — ja sitten Simon kantoi hänet ulos parven ovesta ja alas pihamaalle. Simonin palvelija juoksi talliin ja kohta istui Kristiina puoleksi tajutonna Simonin vaippaan kiedottuna tämän edessä satulassa, heidän ratsastaessaan alas laaksoon niin kiireesti kuin hevonen pääsi.

He olivat melkein Jørundgaardin kohdalla Lauritsan saavuttaessa heidät.
Loppusaattue tuli nelistäen kaukana takana.

"Älä kerro mitään äidillesi", virkkoi Simon laskiessaan Kristiinan alas tuvan oven edessä. "Tänään on kuultu liian paljon mieletöntä puhetta; eipä ihme, että itse viimein menetit tajun."

Ragnfrid valvoi vielä vuoteessa kun he tulivat kotiin, ja kysyi minkälaista oli ollut kuolleen kotona. Simon otti sananvallan ja vastasi kaikkien puolesta. Siellä oli ollut paljon kynttilöitä ja hyvin paljon väkeä. Siellä oli ollut pappikin — Ulvsvoldin Tormod — Sira Eirik kuului ratsastaneen Hamariin jo tänään, päästen siten hautausvaikeuksista.

"Meidän täytyy luettaa pojalle sielumessu", sanoi Ragnfrid. "Jumala vahvistakoon Ingaa, häntä koetellaan kovin, tuota hyvää, kelpo vaimoa."

Lauritsa yhtyi Simonin alkamaan nuottiin ja vähän ajan kuluttua sanoi Simon, että nyt oli kaikkien paras käydä levolle: "sillä Kristiina on väsynyt ja surullinen."

Vähän ajan kuluttua, Ragnfridin vaivuttua uneen, puki Lauritsa ylleen jonkun verran vaatteita ja meni istumaan tyttärien vuoteen laidalle. Hän etsi pimeässä Kristiinan käden ja sanoi hyvin lempeästi:

"Sano minulle nyt, lapsi, mikä on totta ja mikä valhetta Ingan levittämässä puheessa?"

Itkien kertoi Kristiina kaiken, mikä oli tapahtunut tuona iltana, jolloin Arne ratsasti Hamariin. Lauritsa ei virkkanut paljoa. Silloin kömpi Kristiina esiin, kietoi käsivartensa isänsä kaulaan ja vaikeroi hiljaa:

"Arne pyysi itse sinua tulemaan sinne", vastasi Lauritsa vetäen kuvaraanun hänen paljaille hartioilleen. "Minä lienen ollut ajattelematon salliessani teidän tuolla lailla pitää yhtä, mutta luulin, että poika oli järkevämpi —. En tahdo moittia teitä — huomaan, että nämä seikat painavat sinua. Enkä kuitenkaan koskaan ollut ajatellut, että joku tyttäristäni joutuisi huonoon maineeseen seudullamme — ja vaikeaksi se on käyvä äidillesikin, hänen saadessaan kuulla nämä sanomat —. Mutta että menit kertomaan siitä Gunhildille etkä tullut minun luokseni, se oli niin tyhmästi tehty, etten ymmärrä miten saatoit keksiä sellaista —"

"Minä en jaksa olla täällä tämän jälkeen", itki Kristiina, — "en uskalla katsoa ketään silmiin — mitä minä olenkaan tehnyt Romundgaardin ja Finsbrekkenin väelle —"

"Gyrd ja Sira Eirik saavat pitää huolen siitä, että kaikki sinusta levitetyt valheet haudataan Arnen kera. Simon Andreksenpojasta sinä muuten saat parhaan suojelijan tässä asiassa", sanoi Lauri taputtaen Kristiinaa pimeässä. "Eikö hän mielestäsi käsittänyt asiaa kovin kauniisti ja ymmärtäväisesti —."

"Isä" — pyysi Kristiina hädissään ja hartaasti, painautuen häneen, "lähetä minut luostariin, isä. Ei, ei, kuule minua — olen kauan ajatellut, että ehkä Ulvhild paranee, jos minä menen hänen sijastaan. Muistatko ne kengät, joita neuloin hänelle syksyn kuluessa, ne, joissa oli helmiä; neula särki sormenpääni ja kultalanka raapi verille käteni — neuloin niitä siksi, että mielestäni oli paha, kun en rakastanut sisartani siksi paljon, että olisin tahtonut ruveta nunnaksi auttaakseni häntä — Arne kysyi sitä kerran. Jos silloin olisin vastannut tahtovani, ei tätä olisi tapahtunut —."

"Käy nyt pitkäksesi", hän käski. "Et tiedä itse, mitä puhut, lapsi parkani. Ja sitten sinun täytyy koettaa nukkua —"

Mutta Kristiina makasi pitkänään, hänen palanutta kättään poltti ja hänen sydämeensä tulvahti epätoivo ja katkeruus. Pahempi kohtalo ei olisi voinut kohdata häntä, vaikka hän olisi ollut maailman syntisin nainen; kaikki tietysti uskoisivat — ei, hän ei jaksanut jäädä tälle samalle seudulle. Kauhun kuvat ajelivat toisiaan — kuinka äiti saisi tietää asiasta — kuinka veriteko eroitti heidät omasta sielunpaimenestaan — kuinka heitä vihaisivat kaikki, jotka olivat olleet talon ystäviä koko hänen elämänsä ajan. Mutta kauhein, musertavin tuska vihloi häntä kuitenkin muistaessa Simonia ja miten tämä oli käynyt hänen käteensä ja vienyt hänet pois ja sitten puolustanut häntä kotona, määräillen hänen puolestaan kuin olisi hän ollut tämän omaisuutta — isä ja äiti olivat antaneet hänen määräellä, kuin kuuluisi hän jo Simonille enemmän kuin heille.

Sitten hän muisti Arnen kylmät, julmat kasvot. Viimeksi kirkosta palatessaan hän oli nähnyt avonaisen haudan, joka odotti kuollutta. Irtihakatut multapaakut olivat lumella kylminä ja kovina, raudanharmaina kokkareina — sinne hän oli saattanut Arnen —.

Yhtäkkiä hän muisti erään kesäillan monta vuotta sitten. Hän oli seissyt Finsbrekkenin parvella, samassa paikassa, missä hänet tänään oli nujerrettu maahan. Arne oli ollut pallosilla pihamaalla muiden poikain kanssa ja pallo oli lentänyt ylös Kristiinan luokse. Hän oli pistänyt sen selkänsä taa eikä ollut tahtonut antaa sitä takaisin, kun Arne tuli hakemaan; silloin tämä tahtoi ryöstää sen väkisin — he olivat tapelleet siitä ylhäällä, juosseet sisällä kirstujen välissä, ja orsissa riippuvat nahkapussit, joissa säilytettiin vaatteita, olivat muksautelleet heitä päähän, kun he sattuivat kohti; he olivat etsineet ja lennättäneet sitä kilvan —

Ja viimein hänelle ikäänkuin selvisi, että Arne todella oli kuollut ja poissa, ja ettei hän enää näkisi tämän kauniita, pelottomia kasvoja ja tuntisi hänen lämpimiä käsiänsä omissaan. Ja Kristiina oli ollut niin lapsellinen ja sydämetön, ettei hän milloinkaan ollut ajatellut, miltä tästä oikein tuntui kadottaa hänet —. Hän itki epätoivoissaan ja katsoi ansainneensa onnettomuutensa. Mutta sitten hänen taas täytyi ajatella kaikkea, mikä häntä odotti, ja silloin hän itki sitä, että tämä sittenkin oli liian kova rangaistus —.

Simon joutui kertomaan Ragnfridille mitä oli tapahtunut Brekkenissä edellisenä iltana. Hän ei laajentanut asiaa enemmän kuin tarvis vaati. Mutta Kristiina oli niin sekaisin surusta ja valvomisesta, että hän tunsi suunnatonta katkeruutta tätä kohtaan, siksi että tämä saattoi puhua asiasta kuin se ei olisi ollutkaan niin kauhea. Sitäpaitsi hänessä herätti kiivasta vastenmielisyyttä tapa, jolla vanhemmat sallivat hänen mahtailla edessään, aivan kuin tämä olisi ollut isäntä talossa.

"En", vastasi Simon. "Enkä usko kenenkään uskovan — he tuntevat teidät ja Kristiinan ja tuon Benteinin, mutta eihän täällä syrjäseudulla usein satu puhuttavaa, joten on luonnollista, että kansa iskee kyntensä jokaiseen lihavaan makupalaan. Meidän täytyy nyt näyttää, että Kristiinan maine on liian arvokasta purtavaa noille homeisille moukille. Mutta paha oli, että hän pelästyi niin Benteinin karkeutta, ettei heti tullut kertomaan asiasta teille tai Sira Eirikille itselleen — luulen, että tuo rietas pappi olisi iloiten todistanut, ettei hän ollut tarkoittanut muuta kuin viatonta leikkiä, jos sinä Lauritsa olisit saanut puhua hänen kanssaan."

Molemmat vanhemmat myönsivät Simonin olevan oikeassa. Mutta Kristiina huusi jalkaa polkien:

"Hänhän painoi minut maahan — tiedän tuskin itse mitä hän minulle teki — olin suunniltani, en muista enää mitään — minun puolestani saattaa olla niinkin kuin Inga sanoo — en ole ollut terve enkä iloinen päivääkään sen jälkeen —"

Ragnfrid huudahti ja löi kätensä yhteen; Lauritsa ponnahti pystyyn — ja Simoninkin kasvot muuttuivat; hän katsoi Kristiinaan tutkien, meni hänen luokseen ja nosti häntä leuasta. Sitten hän nauroi:

"Jumala siunatkoon sinua, Kristiina — kyllä olisit muistanut, jos hän olisi jotain tehnyt. Eipä ihme, että hän on ollut surullinen ja huonovointinen tuon onnettoman illan jälkeen, jolloin hän sai kokea sellaisen säikähdyksen — hän, joka ei milloinkaan ole tiennyt muusta kuin hyvyydestä ja suopeudesta", sanoi hän toisille. "Johan sen näkee hänen silmistään, ken ei ole ilkeämielinen ja usko toisesta pahaa, että hän on neito eikä nainen."

Kristiina katsoi sulhasensa pieniin, ponteviin silmiin. Hän kohotti kätensä — aikoi laskea ne tämän kaulaan. Silloin puhui Simon taas:

"Älä usko, Kristiina, ettet unohtaisi tätä. Tarkoitukseni ei ole viedä sinua päätäpahkaa Formoon, niin ettet milloinkaan pääsisi tätä laaksoa etemmä. Kenenkään karva ei ole samanlainen sateessa ja kauniilla säällä, sanoi vanha Sverre-kuningas, kun hänen birkebeiniläisiensä moitittiin ylpistyneen myötäkäymisessä —"

Lauritsa ja Ragnfrid hymyilivät — heitä huvitti kuulla tuon nuoren miehen esiintyvän kuin vanha piispa. Simon jatkoi:

"Ei ole soveliasta minun antaa neuvoja sinulle, josta tulee appivaarini, mutta sen verran ehkä rohkenen sanoa, että ankarammassa kurissa meitä on kasvatettu, sisariani ja minua; ei meidän olisi sallittu juoksennella noin vapaasti palvelusväen kanssa kuin mihin olen nähnyt Kristiinan tottuneen täällä. Äidilläni oli tapana sanoa, että jos leikkii mökin kakaroiden kanssa, saa pian täitä päähänsä — ja jotain perää siinä on aina."

Lauritsa ja Ragnfrid eivät virkkaneet tähän mitään. Mutta Kristiina käänsi hänelle selkänsä, ja äskeinen halu tarttua Simon Darrea kaulaan oli kokonaan hävinnyt.

Päivärupeaman aikaan ottivat Lauritsa ja Simon suksensa ja lähtivät kokemaan pyydyksiä harjulle. Ulkona oli nyt kaunis ilma, päivänpaiste ja paras pakkanen. Miehistä tuntui hyvältä päästä eroon kaikesta murheesta ja itkusta ja he hiihtivät kauas, tunturin laelle asti.

He paistattivat aurinkoa erään kupuran alla ja söivät sekä joivat; sitten kertoi Lauritsa vähän Arnesta — hän oli pitänyt tästä paljon. Simon säesti häntä, kiitti kuollutta ja sanoi, ettei hän ihmetellyt, että Kristiina suri kasvinveljeään. Silloin mainitsi Lauritsa, ettei heidän pitänyt kovin kiirehtiä, vaan suoda Kristiinalle rauhoittumisaikaa, ennenkuin panisivat toimeen kihlajaiset. Tyttö oli puhunut haluavansa luostariin vähäksi aikaa.

"Mikäs siinä, mikäs siinä", vastasi toinen ketterästi. "Se on mielestäni erittäin viisas neuvo, rakas appi. Lähettäkää hänet vuodeksi Osloon sisarten luokse — niin hän saa oppia, miten ihmiset puhuvat toisistaan maailmalla. Minä tunnen jonkun noista neidoista", hän sanoi ja nauroi. "Eivät he vain heittäytyisi kuolemaan surusta, jos kaksi hurjapäätä repisi toisensa kappaleiksi heidän tähtensä. Eipä siksi, että minä tahtoisin vaimokseni sellaisen naisen — mutta en todellakaan luule Kristiinalle olevan vahingoksi joutua tapaamaan uusia ihmisiä."

"Ymmärräthän, että osaan pitää häntä arvossa — ja sinua myöskin", hän sanoi nopeasti ja hämillään, nousi ja tarttui suksiinsa. "En ole tavannut ketään, jonka kanssa mieluummin asettuisin asumaan —"

Juuri ennen pääsiäistä, kun laaksossa ja Mjøsilla vielä oli rekikeli, matkasi Kristiina toistamiseen etelää kohti. Simon tuli heille lähteäkseen saattamaan häntä luostariin asti — hän ajoi siis nyt isän ja sulhasen kera komeasti reellä, taljoihin käärittynä, perässä ratsasmiehiä ja kuormahevosia, joissa tuotiin hänen vaatearkkuansa ynnä lahjoja ja eväitä ja turkiksia nunnaluostarin abbedissalle ja sisarille.

SEPPEL

Aasmund Bjørgulfiupojan kirkkovene solui Hovedøenin niemen ohi varhain eräänä sunnuntaiaamuna huhtikuun lopulla, luostarikirkon kellojen soidessa ja kaupungin kellojen vastatessa vahvemmin ja hiljaisemmin, aina sitä mukaa kuin tuuli kantoi niiden äänet kuuluville.

Taivas oli selkeä ja korkealla, täynnä hienoraitaisia vaaleita tuulipilviä, ja aurinko kimalteli viripintaisessa vedessä. Rannat näyttivät jo keväisiltä, pellot olivat melkein lumesta vapaat ja lehdoissa oli sinisten varjojen ja kullan välkettä. Mutta ylempänä kuusimetsän siimeksessä vilkkui vielä lunta harjanteilla, jotka ympäröivät kehänä Akersbygdeniä, ja etäisemmillä sinertävillä tuntureilla lännessä vuonon tuolla puolen irvisteli vielä monta valkeata juovaa.

Kristiina seisoi veneen keulassa isän ja Gyridin, Aasmundin vaimon rinnalla. Hän katsoi kaupunkia, jonka monet vaaleat kirkot ja kivitalot kohosivat tiheään ahtautuneiden, harmaanruskeiden puutalojen ja alastomien lehtipuiden latvojen yli. Tuuli puisteli hänen vaippansa liepeitä ja reutoi Kristiinan tukkaa huppupäähineen reunassa.

Edellisenä päivänä oli karja päästetty laitumelle Skogissa, ja silloin Kristiinassa oli herännyt ankara ikävä takaisin Jørundgaardiin. Tuli kestämään vielä kauan, ennenkuin siellä voitiin laskea eläimet ulos — hän ajatteli hellällä ja palavalla ikävällä talven laihduttamia lehmiä pimeässä kytkyessä kotona; niiden täytyi odottaa ja kärsiä vielä kauan. Hän ikävöi äitiä, Ulvhildia, joka oli nukkunut hänen kainalossaan tähän kevääseen asti, ja pikkuista Ramborgia — hän ikävöi niin kauheasti heitä; myöskin hän ikävöi kaikkea palvelusväkeä ja hevosia ja koiria, Kortelinia, jonka Ulvhild sai pitää omanaan niin kauan kuin Kristiina oli poissa, ja isän haukkoja, jotka istuivat orsillaan sidotuin silmin. Seinällä riippui hevosnahkaisia rukkasia, jotka oli paras vetää ylle kun otti ne kädelleen, ja norsunluisia puikkoja, joilla sai raaputella niitä.

Oli kuin kaikki menneen talven vaikeat muistot olisivat jääneet hyvin kauas, ja Kristiina muisti kodin vain sellaisena kuin se oli ollut ennen. Hän oli myöskin kuullut, ettei siellä kukaan uskonut hänestä pahaa. — Sira Eirik ei uskonut; hän oli suuttunut ja pahoillaan siitä, mitä Bentein oli tehnyt. Bentein oli päässyt karkaamaan Hamarista; puhuttiin hänen paenneen Ruotsin puolelle. Kotiväen ja papin välit eivät siis olleet kääntyneet niin pahoiksi kuin Kristiina oli pelännyt.

Matkan varrella he olivat käyneet Simonin kodissa ja Kristiina oli tullut tuttavaksi hänen äitinsä ja sisariensa kanssa — ritari Andres oli yhä Ruotsissa. Kristiina ei ollut viihtynyt siellä, ja hänen vastenmielisyytensä Dyfriniläisiä kohtaan oli sitä voimakkaampi, kun hän ei ollenkaan ymmärtänyt sen syytä. Koko matkan Kristiina oli tuuminut, ettei näillä ollut mitään syytä olla ylpeitä ja pitää itseään hänen sukuaan parempina — Reidar Darresta, birkebeiniläisestä, ei oltu tiedetty mitään, ennenkuin kuningas Sverre toimitti hänelle voimaksi Dyfrinin lääniherran lesken. Mutta nämä eivät oikeastaan olleet ylpeitä, Simon kertoi itse eräänä iltana kantaisästään näin: "Minä olen saanut tietooni, että hän oli kammantekijä — sinä joudut siis ihan kuninkaalliseen sukuun, Kristiina", hän sanoi. "Pidä toki kielesi kurissa", sanoi Simonin äiti, mutta kaikki nauroivat. Kristiinaa ahdisti niin oudosti, kun hän ajatteli isää; isä nauroi helposti heti kun Simon vähänkin antoi aihetta — hänessä heräsi aavistus siitä, että isän olisi ollut terveellistä nauraa useammin elämässään —. Mutta Kristiina ei pitänyt siitä, että tämä oli niin mieltynyt Simoniin.

Pääsiäisen he kaikki olivat viettäneet Skogissa. Kristiina oli huomannut, että setä oli ankara isäntä alaisilleen ja palvelusväelleen ja oli tavannut yhden ja toisen, joka kyseli hänen äitiään ja puhui lämpimästi Lauritsasta; heillä oli ollut laveammat olot täällä, Aasmundin äiti, Lauritsan äitipuoli, asui kartanossa omassa asuinrakennuksessaan; hän ei ollut kovin ikäloppu vielä, mutta kivuloinen ja kuihtunut. Lauritsa oli puhunut hänestä harvoin. Kerran, kun Kristiina kysyi, oliko hänellä ollut tyly äitipuoli, oli isä vastannut "hän ei ole tehnyt minulle hyvää eikä pahaa". Kristiina tarttui isän käteen ja tämä puristi sitä: "Kyllä sinulle tulee hyvä olla kunnianarvoisten sisarien parissa, rakas tyttäreni — saat muuta ajattelemista, niin ettet jouda kaipaamaan kotiin meidän luoksemme —"

He purjehtivat niin läheltä kaupunkia, että tervan ja suolakalan haju tunki heidän luokseen laitureilta. Gyrid nimitteli heille kirkkoja ja taloja ja palstoja vesirajassa — Kristiina ei muistanut entuudesta mitään muuta kuin Halvardinkirkon jykevät tornit. He purjehtivat kaupungin länsipuolitse ja laskivat nunnaluostarin laituriin.

Kristiina astui isänsä ja setänsä välissä ranta-aittojen ohi ja joutui tielle, joka nousi peltojen poikki kaupunkiin. Gyrid seurasi perässä, Simonin taluttamana. Palvelijat jäivät rantaan luostarista lähetettyjen apumiesten kanssa nostamaan matkatavaroita rattaille.

Nunnaluostari ja koko Leiran sijaitsi kaupungin rajapyykkien sisällä, mutta tien varressa oli vain joku harva rakennusryhmä. Leivot lirkuttivat heidän päittensä päällä sinisen utuisessa ilmassa, ja savenharmaa rinne paistoi keltaisenaan leskenlehtiä, mutta aitavarsilla vihoitti ruohon juuri.

Kun he olivat menneet portista sisään ja astuivat ristikäytävälle, tuli koko nunnasaatto heitä vastaan kirkosta, jonka ovesta virtasi laulun ja soiton sävel.

Kristiina joutui ahdistuksen valtaan nähdessään nuo lukuisat mustapukuiset naiset valkeine otsavaatteineen. Hän niiasi syvään ja miehet kumarsivat, painaen hatun rintaansa vasten. Nunnien jälessä tuli parvi nuoria neitoja — jotkut olivat vielä lapsia — värjäämättömiin sarkahameisiin puettuina, mustan- ja valkoisenkirjava vyönauha vyöllä ja hiukset tiukasti taaksevedettyinä, samallaisilla punotuilla nauhoilla sidottuna. Kristiina otti huomaamattaan ylpeän ilmeen, sillä hän tunsi itsensä kainoksi ja pelkäsi näyttävänsä tyhmältä ja saamattomalta.

Luostari oli niin komea, että hän joutui aivan ihmeisiinsä. Kaikki rakennukset sisäpihan ympärillä olivat harmaasta kivestä; pohjoispuolella kohosi kirkon pitkäseinä korkealle toisten rakennusten yli; sillä oli kaksitaitteinen katto ja läntisessä päässä torni. Piha oli laskettu laakeilla kivillä ja sitä ympäröi katettu käytävä, jonka lakea kannattivat kauniit pylväät. Pihalla oli kivestä tehty patsas, Mater Misericordia, joka levitti viittansa rukoilijoiden yli.

Eräs sisar tuli nyt viemään heitä abbedissan puhetupaan. Rouva Groa Guttormintytär oli pitkä ja kookas vanha nainen, joka olisi ollut kaunis, ellei hänellä olisi ollut niin paljon karvoja suun ympärillä. Hänen äänensä oli syvä ja muistutti miehen ääntä. Mutta hänellä oli suopea käytös, hän kertoi Lauritsalle tunteneensa tämän vanhemmat ja kysyi hänen vaimoaan ja toisia lapsiaan. Viimein hän sanoi ystävällisesti Kristiinalle:

Olen kuullut sinusta hyvää, ja sinä olet viisaan ja hyvin kasvatetun näköinen, etkä varmaankaan tule antamaan meille aihetta tyytymättömyyteen. Olen kuullut sinut luvatun tälle korkeasukuiselle ja kelpo miehelle, Simon Andreksenpojalle, jonka näen tässä — ja on mielestäni viisas päätös, että isäsi ja sulhasesi antavat sinun asua täällä Neitsyt Maarian talossa jonkun aikaa, oppiaksesi kuuliaisuutta ja palvelevaisuutta ennenkuin joudut käskemään ja päättämään. Tahdon nyt laskea sydämellesi, että sinun on opittava etsimään ilosi rukouksesta ja jumalanpalveluksesta, totuttava muistamaan kaikessa vaelluksessasi Luojaasi, Jumalan lempeää äitiä ja pyhimyksiä, jotka ovat olleet meille esikuvana voimassa, oikeamielisyydessä, uskollisuudessa ja kaikkinaisissa hyveissä, joita sinulta vaaditaan hoitaessasi taloa ja palvelusväkeä ja kasvattaessasi lapsia. Olet myös oppiva tässä talossa ottamaan tarkan vaarin ajasta, sillä täällä on jokaisella tunnilla tehtävänsä ja toimensa. Moni nuori neito ja vaimo viruu mielellään liian kauan vuoteessa aamulla ja istuu myöhään pöydässä iltasella puhumassa joutavia loruja — mutta sinä et näytä sellaiselta. Voit kuitenkin oppia paljon hyvää tämän vuoden aikana, joka saattaa hyödyttää sinua tässä elämässä ja tulevaisessa kodissa.

Kristiina niiasi ja suuteli hänen kättään. Sen jälkeen käski Groa-rouva Kristiinan seuraamaan mahdottoman lihavaa vanhaa nunnaa, jota hän kutsui sisar Potentiaksi, nunnien ruokasaliin. Miehet ja Gyrid-rouvan hän kutsui syömään kanssaan toiseen huoneeseen.

Ruokasali oli kaunis huone, siinä oli kivinen lattia ja suippokaariset, lasiruuduilla varustetut ikkunat. Seinässä oli oviaukko toiseen huoneeseen, jossa myöskin täytyi olla lasiset ikkunat, sillä sinne paistoi aurinko.

Sisaret istuivat jo pöydässä, odottaen ruokaa vanhemmat nunnat patjoitetulla kivilavitsalla ikkunaseinällä; nuoremmat sisaret ja paljaspäiset neidot vaaleissa sarkapukimissaan puisella penkillä pöydän toisella puolen. Sivuhuoneessa oli myös katettu pöytä, se oli arvokkaimpia ulkotyömiehiä ja palvelijoita varten; siellä näkyi olevan joitakin vanhoja miehiä. Näillä ei ollut luostarivaatteita, mutta he olivat kuitenkin tummissa, kunniallisissa puvuissa.

Sisar Potentia osoitti Kristiinalle paikan ulkopuolisella penkillä, mutta asettui itse istumaan abbedissan kunniasijan läheisyyteen pöydän päässä se oli tyhjänä tänään.

Kaikki nousivat seisomaan sekä samassa huoneessa että viereisessä, sisarten lukiessa ruokarukousta. Tämän jälkeen astui muuan nuori, kaunis nunna esiin ja nousi lukutuoliin, joka oli sijoitettu molempien huoneiden väliseen oviaukeamaan. Ja sisarten kantaessa ruokaa ja juomaa tänne, mutta kahden nuorimman nunnan palvellessa toisen huoneen pöydässä olijoita, luki lukutuolissa seisova nunna korkealla, kauniilla äänellä ja kertaakaan pysähtymättä tai takertelematta kertomuksen Pyhästä Theodorasta ja Pyhästä Didymuksesta.

Alussa ajatteli Kristiina parhaasta päästä sitä, miten osaisi syödä sievästi, sillä hän näki, että kaikki sisaret ja neidot käyttäytyivät niin hienosti ja söivät niin säädyllisesti kuin olisivat olleet suurimmissa pidoissa. Tarjolla oli runsaasti hyvää ruokaa ja juomaa, mutta kaikki söivät kohtuudella ja liikuttivat vateja vain sormiensa nenillä; kukaan ei läikyttänyt lientä liinoille eikä vaatteilleen, ja kaikki leikkasivat lihan niin pieniksi kappaleiksi, ettei heidän suunsa tahriintunut, ja söivät niin varovasti, ettei kuulunut pienintäkään kolinaa.

Kristiina tuli hikiseksi pelosta, ettei osaisi olla yhtä sievästi kuin toiset; häntä vaivasi myös hänen kirjava pukunsa toisten mustaan ja valkeaan puettujen naisten keskellä — hän kuvitteli kaikkien katsovan häntä. Ja kun hän sitten yritti syödä kimpaleen lihavaa lampaankylkeä, pidellen sitä kahdella sormella luusta ja leikellen sitä oikealla kädellä, koettaen samalla käyttää veistä keveästi ja kauniisti, luiskahti koko kappale hänen kädestään; leipäviipale ja liha räiskähtivät liinalle, veitsen pudotessa kilahtaen lattialle.

Se kaikui niin kauheasti tuossa hiljaisessa huoneessa. Kristiina lensi helakan punaiseksi ja koetti kumartua veistä nostamaan, mutta tohveleihin puettu sisar tuli äänettömästi luo ja kokosi Kristiinan tavarat maasta. Mutta Kristiina ei jaksanut enää syödä. Hän tunsi myös leikanneensa sormensa ja pelkäsi veren tuhrivan liinan, sekä istui käsi käärittynä hameen poimuun, peläten, että hän nyt likasi kauniin vaaleansinisen hameensa, joka oli tehty Oslon-matkaa varten — hän ei uskaltanut nostaa silmiään sylistään.

Vähän ajan kuluttua hän alkoi kuunnella tarkemmin nunnan lukua. "Kun päällikkö ei voinut järkyttää Theodora-neidon mieltä — tämä ei tahtonut uhrata epäjumalille eikä antaa naittaa itseään — käski hän viedä tämän porttolaan. Kuitenkin hän vielä matkalla kehoitti tätä muistamaan korkeasyntyistä sukuaan ja kunniallisia vanhempiaan, joiden päälle hän nyt oli vetävä ikuisen häpeän, ja sanoi tämän saavan elää rauhassa ja jäädä neidoksi, jos hän suostui palvelemaan pakanallista jumalatarta, jota nimitettiin Dianaksi."

Theodora vastasi pelottomasti: "Siveys on kuin lamppu, mutta rakkaus Jumalaan on liekki; jos minä suostuisin palvelemaan tuota paholaisnaista, jota te kutsutte Dianaksi, silloin ei siveyteni olisi enemmän arvoinen kuin ruostunut lamppu vailla tulta tai öljyä. Sanot minua korkeasyntyiseksi, mutta me olemme kaikki orjiksi syntyneitä senjälkeen kuin ensimmäiset vanhempamme möivät itsensä perkeleelle. Kristus on lunastanut minut, ja minä olen velvollinen palvelemaan häntä enkä voi siis mennä naimisiin hänen vihamiestensä kanssa. Hän on varjeleva kyyhkystänsä; mutta jos hän sallii teidän runnella ruumiini, joka on hänen pyhän henkensä temppeli, ei se oli koituva minulle häpeäksi, niin kauan kun en suostu pettämään hänen omaisuuttaan vihollisten käsiin."

Kristiina alkoi tuntea sydämentykytystä, koska tämä jollakin tapaa muistutti kohtausta Benteinin kanssa — hänen päähänsä pälkähti, että ehkä se oli ollut hänen syntinsä, ettei hän ollut hetkeäkään muistanut Jumalaa tai pyytänyt hänen apuaan. Ja sitten sisar Cecilia luki edelleen Pyhästä Didymuksesta. Tämä oli kristitty ritari, mutta oli siihen saakka salannut uskonsa kaikilta muilta paitsi muutamilta ystäviltään. Hän meni nyt siihen taloon, missä neitoa pidettiin, antoi rahaa vaimolle, joka omisti tuon paikan ja pääsi vasta sitten Theodoran luo. Tämä pakeni loukkoon kuin pelästynyt jänis, mutta Didymus tervehti häntä sisarenaan ja herransa morsiamena ja sanoi tulleensa pelastamaan häntä. Hän puhui hänen kanssaan kotvan aikaa ja kysyi, eikö veljen tule uskaltaa henkeänsä sisarensa kunnian puolesta. Ja viimein tämä teki kuten Didymus pyysi, vaihtoi vaatteita hänen kanssaan ja antoi panna ympärilleen Didymuksen haarniskan; tämä veti silmikon alas ja nosti viitan ylös leukaan asti, sekä käski hänen mennä ulos kuin nuorukainen, joka häpeää oltuaan tuollaisessa paikassa.

Kristiina ajatteli Arnea ja taisteli ankarasti pidättääkseen itkuaan. Hän tuijotti jäykästi alas, vetisin silmin, nunnan lukiessa loppua — miten Didymus kuljetettiin teloituspaikalle ja Theodora riensi alas vuorilta, viskautui pyövelin jalkoihin ja rukoili, että saisi kuolla tämän puolesta. Sitten nuo kaksi hurskasta riitelivät siitä, kuka ensiksi oli saapa kunnian kruunun; niinpä heidät teloitettiin samana päivänä. Se päivä oli kahdeskymmeneskahdeksas huhtikuuta armon vuonna 304 jälkeen Kristuksen syntymän, ja tämä tapahtui Antiokiassa, Pyhän Ambrosiuksen kirjoituksen mukaan.

Kun nyt noustiin pöydästä, tuli sisar Potentia Kristiinan luo ja taputti tätä ystävällisesti poskelle: "Sinä ikävöit kai äitiäsi, arvaan minä." Silloin alkoivat Kristiinan kyyneleet virrata poskille. Mutta nunna ei ollut huomaavinaan, vaan vei Kristiinan huoneeseen, jossa tämän tuli asua.

Se oli eräässä ristikäytävän kivirakennuksessa, kaunis huone, jossa oli lasi-ikkuna ja avara tulisija takimmaisella päätyseinällä. Toisella pitkälläseinällä oli kuusi vuodetta ja vastakkaisella seinällä kunkin neidon vaatearkku.

Kristiina toivoi, että hän olisi saanut nukkua jonkun pikkutytön kanssa, mutta sisar Potentia huusi eräälle paksulle, vaalealle, täysikasvuiselle neidolle: "Tässä on Ingebjørg Filippuksentytär, hän on sinun makuutoverisi — tehkää nyt tuttavuutta." Sitten hän meni.

Ingebjørg työnsi heti Kristiinalle kätensä ja rupesi puhelemaan. Hän ei ollut varsin pitkä, mutta liian lihava, varsinkin kasvoiltaan — hänen silmänsä olivat pelkkänä rakona, niin paksut olivat posket. Mutta hänen ihonsa oli hieno, valkoinen ja punainen, ja hänen tukkansa oli keltainen kuin kulta ja niin kihara, että hänen paksut lettinsä vääntyivät ja kiertyivät kuin köysi ja otsanauhan alta purkautui koko ajan kiharoita.

Toinen alkoi paikalla kysellä Kristiinalta kaikellaista, mutta ei milloinkaan jäänyt odottamaan vastausta; sen sijaan hän kertoi itsestään, luetellen sukunsa kaikki haarat pelkkää mahtavaa ja upporikasta väkeä. Hänet oli kihlattukin eräälle rikkaalle ja mahtavalle miehelle, Einar Einarinpojalle Aganæsista — mutta tämä oli liian vanha ja jo toisen kerran leskenä; se oli lngebjørgin suurin suru, kertoi tämä. Sitten hän puhui vähäsen Simon Darresta — merkillistä, miten tarkkaan hän oli ehtinyt tutkia tämän siinä lyhyessä hetkessä, jolloin he olivat kulkeneet saattueen ohi ristikäytävässä. Sen jälkeen hän tahtoi tarkastaa Kristiinan arkun — mutta aukaisi ensin omansa ja näytteli kaikki vaatteensa. Heidän penkoessaan arkkujaan tuli sisar Cecilia sisään — tämä nuhteli heitä ja sanoi, ettei se ollut sopivaa sunnuntainviettoa. Ja silloin Kristiina taas tuli onnettomaksi kukaan muu kuin hänen äitinsä ei ollut milloinkaan nuhdellut häntä, ja tuntui toiselta kuulla moitteita vieraan suusta.

Ingebjørg ei ollut millänsäkään. — Heidän mentyään vuoteeseen illalla tämä jutteli juttelemistaan kunnes Kristiina vaipui uneen. Kaksi vanhempaa sisarta nukkui etempänä; näiden tuli pitää silmällä, etteivät neidot riisuneet pois paitaansa yöllä — oli vasten sääntöjä riisua kaikki vaatteensa — ja että nämä joutuisivat ajoissa aamusaarnaan. Mutta muuten he eivät välittäneet pitää liikaa komentoa salissa, eivätkä olleet tietävinään, kun neidot puhelivat vuoteessa tai söivät makupaloja, joita heillä oli arkuissaan.

Kun Kristiina herätettiin seuraavana aamuna, oli Ingebjørg jo täydessä puheen touhussa, niin että Kristiina ihmetteli, oliko hän mahtanut puhua koko yön.

II.

Vieraat kauppiaat, jotka kesällä pitivät kauppaa Oslossa, saapuivat kaupunkiin Ristimessun päivänä keväällä, josta on kymmenen päivää Halvardinvalvojaisiin. Siihen virtasi kansaa kaikista seuduista Mjøsin ja Landemerketin väliltä, niin että kaupunki vilisi väkeä toukokuun alkupäivinä. Oli paras silloin tehdä ostoksensa vierailta, ennenkuin nämä kerkesivät myödä pois parhaat tavaransa.

Sisar Potentia huolehti nunnaluostariin tehtävistä ostoista, ja viikkoa ennen Halvardinvalvojaisia hän oli luvannut ottaa Ingebjørgin ja Kristiinan mukaansa kaupunkiin. Mutta puolipäivän aikaan tuli luostariin muutamia sisar Potentian omaisia tapaamaan häntä, eikä hän mitenkään voinut päästä silloin. Silloin sai Ingebjørg kiusatuksi tältä luvan, että he saisivat lähteä yksin — vaikka se oli vasten sääntöjä. Saattajakseen he saivat vanhan talonpojan, joka oli luostarin töissä; tämän nimi oli Haakon.

Kristiina oli ollut luostarissa kolme viikkoa, eikä hän koko tuona aikana ollut astunut jalkaansa luostarin pihojen ja puutarhojen ulkopuolelle. Hän hämmästyi suuresti nähdessään, miten kevät oli edistynyt luonnossa. Pienet lehdot rinteillä olivat vaaleanvihreät, ja valkovuokko rehoitti tiheänä mattona vaaleiden runkojen alla. Heleitä hattaroita ajelehti esiin vuonon saarien takaa ja vesi kuulsi raikkaan sinisenä, pienten keväisten virien värähytellessä sen pintaa.

Ingebjørg hyppeli hyvillä mielin, taittoi lehviä puista ja haisteli niitä sekä tirkisteli vastaantulijoita; mutta Haakon nuhteli häntä — soveltuiko tuo tuollainen korkeasyntyiselle neidolle, joka lisäksi kantoi luostarin pukua. Neitojen tuli ottaa toisiaan kädestä ja kulkea hänen takanaan hiljaa ja siivosti; mutta Ingebjørg käytti siitä huolimatta suutaan sekä silmiään — Haakon oli jonkunverran huonokuuloinen. Kristiinallakin oli nyt noviisinpuku — värjäämätön vaaleanharmaa sarkahame, villainen vyö ja hiusnauha, ja päällimmäisenä karhea, tummansininen kaapu, jonka hupun tuli olla pystyssä, niin että palmikoitu tukka peittyi kokonaan sen alle. Ja Haakon kulki edellä iso vaskinuppuinen sauva kädessä. Hän oli puettu avaraan, mustaan pukuun, hänellä oli rinnalla lyijyinen agnus dei ja hatussa Pyhän Kristofferin kuva — hänen valkoinen tukkansa ja partansa olivat niin hyvästi harjatut, että ne välkkyivät kuin hopea auringonpaisteessa.

Yläosa kaupunkialuetta, nunnaluostarin joesta alas piispankartanolle, oli hiljaista seutua; siinä ei ollut kauppakojuja eikä majapaikkoja, vaan rakennukset kuuluivat enimmäkseen lähiseutujen isoisille, ja niiden mustat, ikkunattomat päädyt tuijottivat autioina tielle. Mutta tänä päivänä liikkui jo yläkujalla sankkoja ihmisparvia, ja palvelijat seisoskelivat porttien pielissä puhellen ohikulkijoiden kanssa.

Heidän päästessään piispankartanon ohi, kihisi Olavinluostarin ja Halvardinkirkon alaisella aukealla tungoksenaan väkeä — ruohorinteelle oli pystytetty kojuja, ja tempunnäyttäjät komensivat opetettuja koiria hyppäämään tynnyrivanteen läpi. Mutta Haakon ei sallinut neitojen jäädä katselemaan sitä, eikä hän laskenut Kristiinaa kirkkoakaan katsomaan — vaan sanoi, että Kristiinasta tulisi olemaan hauskempi nähdä se vasta suurena juhlana. Heidän laskeutuessaan Klemensin kirkon rinnettä tarttui Haakon heitä käteen, sillä siinä oli taajin liike, toisten tullessa laitureilta ja toisten pyrkiessä ulos kauppakojujen solista. Neidot koettivat pujotella Miklegaardia kohti, missä kengäntekijät asuivat. Sillä Ingebjørg oli pitänyt Kristiinan kotoa tuomia vaatteita arvokkaina ja kauniina, mutta sanoi, etteivät tämän tunturilta tuomat kengät kelvanneet juhlatiloissa.

Ja kun Kristiina oli nähnyt ne ulkomaalaiset kengät, joita toverilla oli useampia pareja, ei hän mitenkään katsonut voivansa selvitä sellaisia paitsi.

Miklegaard oli Oslon laajimpia kartanoita; se ulottui rannasta laitureiden luota ylös mestareiden solaan asti ja siihen kuului enemmän kuin neljäkymmentä taloa, jotka ympäröivät kahta isoa pihaa. Nyt sinne oli vielä pystytetty sarkakatoksella varustettuja kojuja, joiden keskeltä kohosi korkealle Pyhän Krispinuksen patsas. Pihoilla oli käymässä kova kauppa, naiset juoksivat keittokodasta toiseen patoja ja vesisankoja kantaen, lapset pyörivät aikuisten jaloissa, hevosia talutettiin talleihin ja toisia ulos, ja miehet kantoivat kuormia tavarakojuista ja uusia niiden sijaan. Ylhäältä parvista, joissa myytiin hienoimpia tavaroita, huusivat mestarit ja näiden apulaiset tavaraansa neidoille, riiputtaen pieniä kirjavia, kultakuteisia kenkiä kädessään nähtäväksi.

Mutta Ingebjørg ohjasi heidät sitä parvea kohti, missä Didrek-mestari isännöi; hän oli saksalainen, mutta hänellä oli norjalainen vaimo, ja hän omisti yhden Miklegaardin taloista.

Ukko seisoi hieromassa kauppaa erään herran kanssa, jolla oli matkavaippa hartioilla ja miekka vyöllä, mutta Ingebjørg astui rohkeasti esiin ja lausui:

"Hyvä herra, ettekö antaisi meidän puhua ensin Didrekin kanssa; meidän täytyy ehtiä takaisin luostariin iltasaarnaan; kenties teillä on viljemmälti aikaa?"

Herra kumarsi ja astui syrjään. Didrek sysäsi Ingebjørgia kylkeen ja kysyi nauraen, tanssittiinko luostarissa niin kovasti, että tämä jo oli kuluttanut rikki kaikki viimevuotiset kenkänsä. Ingebjørg sysäsi häntä takaisin ja sanoi, että kyllä ne vielä olivat ehjät, mutta tässä on toinen neito — hän veti esiin Kristiinan. Didrek ja tämän palvelija kantoivat silloin esille arkun. Sitten hän otti sieltä parin toisensa jälkeen, yhden toistaan soreamman. Kristiinan täytyi istua erään laatikon päälle, kun tämä koetteli kenkiä — hänellä oli valkoisia ja ruskeita ja punaisia ja vihreitä ja sinisiä, toisia, joissa oli maalatut puiset kannat, toisia, joissa ei ollut korkoja ollenkaan, sitten taas solkikenkiä, silkkinauhoilla kurottavia ja kahden-, kolmenvärisiä kenkiä. Kristiinasta tuntui kuin hänen mielensä olisi tehnyt jokaista. Mutta kyllä ne maksoivat, hän aivan kauhistui niiden hintaa — siinä ei ollut yhtäkään paria, joka olisi maksanut vähemmän kuin kokonainen lehmä kotona. Isä oli antanut hänelle lähtiessä kukkaron, jossa oli naula hopeaa lasketuissa rahoissa — se oli aiottu käsirahaksi ja se oli tuntunut Kristiinasta suunnattomalta rikkaudelta. Mutta hän huomasi Ingebjørgin kasvoista, ettei tämä arvellut sillä saavan kovinkaan paljoa.

Ingebjørg koetteli myös kenkiä huvikseen, se ei maksanut mitään, sanoi Didrek nauraen. Hän ostikin yhden lehdenvihreän parin, jossa oli punaiset kannat — otti ne velaksi, sillä tunsihan Didrek hänet ja hänen sukunsa.

Kristiina huomasi kuitenkin, ettei se ollut oikein Didrekin mieleen, ja myös, että tämä oli harmissaan siitä, että tuo korkea matkavaippainen herra oli lähtenyt pois — neidot olivat koetelleet kenkiään niin kauan. Kristiina valitsi silloin itselleen parin korottomia, ohuesta purppuraisesta nahasta valmistettuja kenkiä; ne olivat kirjaillut hopealangalla ja vaaleanpunaisilla kivillä. Mutta hän ei pitänyt siitä, että niissä oli vihreät silkkihihnat. Silloin sanoi Didrek voivansa vaihtaa ne toisiin ja hän vei ne mukanaan erääseen komeroon parven perälle. Hänellä oli siellä laatikollinen silkkinauhoja ja hopeasolkia — näitä ei mestareilla oikeastaan ollut lupa pitää kaupan — nauhat olivatkin liian leveitä ja soljet liian isoja käytettäviksi kenkiin, monet niistä.

Heidän täytyi ostaa yhtä ja toista muutakin pikkutavaraa, ja heidän juotuaan vähän makeaa viiniä Didrekin kanssa ja tämän käärittyä heidän ostoksensa sarkavaatteeseen oli joutunut jokseenkin myöhä, ja Kristiinan kukkaro oli käynyt tuntuvasti keveämmäksi.

Heidän saapuessaan uudelleen Itäiselle Kujalle paistoi aurinko jo kullanvärisenä taivaalla ja kaupunki oli vaalean pölypilven peitossa. Oli lämmin ja kaunis ilta ja Eikabergiltä tuli kansaa tuoreita lehviä kantaen, joilla he aikoivat koristaa huoneensa pyhiksi. Silloin Ingebjørg keksi, että he menisivät Gjeitabrulle — joen toisella rannalla oli aina markkina-aikaan niin paljon kaikenlaista hauskaa, temppuilijoita ja soittoniekkoja — Ingebjørg oli kuullut, että sinne oli tuotu kokonainen laivanlasti ulkomaan eläimiä, joita näyteltiin alhaalla rantapengermällä.

Haakonille oli tarjottu saksalaista olutta Miklegaardissa ja hän oli tullut lempeäksi ja ilotuuliseksi, niin että kun neidot kävivät häntä käsipuoleen ja rukoilivat oikein kauniisti, antoi hän perään, ja he lähtivät kolmisin Eikabergiä kohti.

Joen toisella puolen oli ainoastaan muutamia pieniä taloja rannan ja jyrkän tunturisyrjän välissä. He kulkivat minoriittiluostarin ohi, ja Kristiinan sydän pusertui kokoon hänen muistaessaan aikoneensa antaa enimmän osan hopeastaan Arnen sielun hyväksi. Mutta hän ei ollut tahtonut puhua siitä nunnaluostarin papille; hän pelkäsi, että tämä rupeaisi kyselemään kaikkea — hän oli ajatellut koettaa pujahtaa joskus paljasjalkaveljesten luostariin, jos veli Edvin sattuisi olemaan siellä tähän aikaan. Hän olisi niin mielellään tavannut tämän — hän ei tiennyt oikein miten hänen olisi tullut toimia, päästäkseen jonkun luostariveljen puheille ja suorittaakseen asiansa. Ja nyt ei hänellä ollutkaan enää niin paljon rahaa, että olisi varmasti tiennyt, riittäisikö se sielumessun hinnaksi — ehkä hänen täytyi tyytyä uhraamaan paksu vahakynttilä.

Äkkiä he kuulevat hirveätä melua rantapenkereeltä — sakea ihmisparvi näyttää myllertävän kuin myrskyssä — sitten hyökkää koko lauma ylös rinnettä heitä kohti huutaen ja kirkuen. Kaikki ovat hurjan kauhun vallassa ja joku huutaa heille ohijuostessaan, että pantterit ovat irti —.

He lähtivät juoksuun takaisin siltaa kohti ja kuulivat ihmisten huutelevan toisilleen, että joku koju olisi luhistunut kokoon ja kaksi pantteria päässyt irti joku mainitsee jotakin villistä käärmeestäkin —. Aivan heidän edessään pudottaa eräs nainen pienen lapsensa käsistään. — Haakon asettuu jalat hajallaan lapsen yli, suojellakseen sitä ja heti tämän jälkeen he näkevät hänen jääneen lapsi käsivarrella kauas sivuun, ja sen jälkeen hänestä ei näy merkkiäkään enää.

Kapean sillan luona syntyi kansanjoukossa niin voimakas puserrus, että neidot tulivat tungetuiksi kauas pellolle. He näkivät ihmisten juoksevan joenrinnettä alas; nuoret miehet viskautuivat uimaan, mutta vanhemmat juoksivat rannassa oleviin veneisiin, jotka täyttyivät samassa laitaa myöten.

Kristiina koetti saada Ingebjørgin kuulemaan hän huusi, että he juoksisivat minoriittiluostariin, josta harmaaveljet tulivat juosten alas, koettaen kerätä pelästyneitä ihmisiä turviinsa. Kristiina ei ollut yhtä hätääntynyt kuin hänen toverinsa — eihän petoja näkynyt missään — mutta Ingebjørg oli aivan hölmistynyt pelosta. Ja kun nyt joukko joutui uudelleen liikkeeseen ja tuli työnnetyksi takaisin sillalta, siksi että jotkut miehet, jotka olivat olleet hakemassa aseita lähimmistä taloista, palasivat takaisin siltaa kohti, jotkut ratsastaen, toiset juosten, Ingebjørgin ollessa ihan vähällä joutua hevosen alle — päästi tämä huudon ja ja alkoi juosta rinnettä ylös metsää kohti. Kristiina ei olisi ikinä uskonut toisen pääsevän noin nopeasti eteenpäin — hänen täytyi ajatella takaa-ajettua sikaa — ja hän lähti juoksemaan perästä, etteivät he kaksikin vielä sekaantuisi toisistaan.

He olivat syvällä metsässä, kun Kristiina viimein saavutti Ingebjørgin — pienellä polulla, joka näytti laskeutuvan alas Trelaborgin tielle. He seisahtuivat hetkiseksi henkeä vetämään; Ingebjørg nyyhkytti ja itki ja sanoi, ettei hän uskaltanut mennä yksin kaupungin läpi luostarille asti.

Ei se ollut hauskaa Kristiinankaan mielestä, teillä kun oli niin rauhatonta; ja hän arveli, että heidän täytyi etsiä joku talo, josta ehkä saisivat palkatuksi pojan itseään saattamaan. Ingebjørg sanoi muistavansa, että alempana joen rannalla kulki ratsastustie, jonka varrella oli taloja. Sitten he kulkivat edelleen polkua alaspäin.

Levottomia kun olivat, olivat he mielestään kulkeneet jo kauan, kun vihdoin näkivät talon eräällä aukealla. Kartanolla oli miehiä juomapöydän ympärillä haapojen alla, ja sisältä tuli eräs vaimo haarikoita kantaen. Hän katsoi nyrpeästi ja ihmeissään luostaripukuisia neitoja, eikä kukaan miehistä tuntunut olevan halukas saattamaan heitä, Kristiinan esittäessä asiansa. Mutta lopuksi nousi joukosta kaksi nuorta miestä, luvaten viedä tytöt nunnaluostariin, jos Kristiina maksaisi heille aurtuan.

Kristiina kuuli heidän puheestaan, etteivät he olleet norjalaisia, mutta miehet näyttivät hänestä jokseenkin siivoilta. Heidän vaatimansa maksu tuntui hänestä häpeämättömän suurelta, mutta Ingebjørg oli suunniltaan pelosta eikä mitenkään tahtonut lähteä yksin kotiin näin myöhään illalla, ja silloin Kristiina lupasi maksaa. He olivat tuskin ehtineet metsäpolulle, kun miehet tunkeutuivat lähelle heitä ja ryhtyivät puheisiin. Kristiina ei pitänyt siitä, mutta ei tahtonut osoittaa pelkoa ja vastasi sentähden tyynellä äänellä, kertoi panttereista ja kysyi, mistä miehet olivat tulleet; hän katsoi myös tavantakaa taakseen ikäänkuin odotellen joka hetki omien saattomiestensä ilmestymistä — hän antoi näiden ymmärtää niitä olleen useamman. Miehet puhuivat tämän jälkeen yhä vähemmän ja vähemmän — eikä Kristiina ymmärtänytkään paljoa heidän puheestaan.

Hetken kuluttua hän huomasi, etteivät he kulkeneetkaan sitä tietä, jota he olivat tulleet Ingebjørgin kanssa, polku johti toiseen suuntaan, enemmän pohjoiseen, ja hän luuli heidän jo joutuneen liian kauas. Syvimpänä hänen mielessään kyti hämärä pelko, jota hän ei tohtinut päästää ajatuksiinsa — hän sai outoa rohkeutta siitä, että hänen kerallaan oli Ingebjørg, joka oli sellainen höpäkkö, että Kristiinasta tuntui kuin hänen olisi tullut selvittää tämä asia molempien puolesta. Hän kaivoi kaapunsa alta ristin, jonka oli isältään saanut, rutisti sitä kädessään, rukoili hartaasti, että he pian kohtaisivat jonkun, ja koetti kerätä kaiken rohkeutensa sekä näyttää rauhalliselta.

Kohta hän näkikin polun yhtyvän tiehen, jossa oli valoisampaa. Kaupunki ja lahti olivat syvällä laaksossa. Miehet olivat kuljettaneet heidät harhaan joko ehdoin tahdoin tai tietämättömyydestä — he seisoivat korkealla harjulla, kaukana Gjeitabrusta, joka näkyi alhaalla; tie, jolle he olivat saapuneet, näytti johtavan sinne.

Kristiina pysähtyi siis, otti esille kukkaronsa ja alkoi laskea käteensä kymmentä rahaa:

"Nyt, hyvät miehet", hän sanoi, "emme tarvitse seuraanne pitemmälle, tästä löydämme kotiin. Kiitoksia vain vaivastanne, tässä on palkka, josta sovimme. Jumalan haltuun, hyvät ystävät."

Miehet katsoivat toisiinsa hölmön näköisinä, ja Kristiinaa melkein rupesi naurattamaan. Mutta silloin virkkaa heistä toinen, ilkeästi nauraen, että tie alas sillalle on hyvin synkkä; heidän saattaisi olla paha lähteä yksin.

"Ei kai siellä kulje ketään niin suuria roistoja tai typeryksiä, että yrittäisivät pysähdyttää kahta neitoa, jotka ovat luostarin puvussa", vastaa Kristiina. "Me haluamme mieluummin kulkea yksin —" ja hän ojentaa rahoja.

Mies tarttuu häntä ranteeseen, painaa kasvonsa aivan Kristiinan kasvojen eteen ja virkkaa jotakin, joka kuuluu kuin "kuss" ja "beutel" — Kristiina ymmärtää hänen tarkoittavan, että he pääsisivät menemään rauhassa, jos hän antaisi tälle suudelman ja rahakukkaronsa.

Hän muisti Benteinin kasvot samalla lailla lähellä omiaan ja pelko valtasi hänet hetkeksi niin, että hänen mieltään käänsi ja kuvotti. Mutta hän puristi yhteen huulensa, huusi sydämessään Jumalaa ja Neitsyt Maariaa — ja oli samassa kuulevinaan kavioiden kopsetta pohjoiselta suunnalta.

Silloin hän löi miestä vasten kasvoja kukkarollaan, niin että tämä horjahti — sitten työkkäsi hän tätä rintaan, jolloin tämä tuupertui polulta ja vieri kappaleen matkaa rinnettä alas metsään. Toinen saksalainen kävi häneen takaapäin, riuhtaisi hänen kädestään kukkaron ja tavoitti kaulaketjua, jolloin se katkesi — Kristiina oli kaatua, mutta tarttui viime hetkessä lujasti mieheen, koettaen riistää tältä takaisin ketjuansa. Toinen koetti reutoa itsensä vapaaksi — nyt olivat tihutyöntekijätkin kuulleet, että tiellä liikkui väkeä — Ingebjørg päästi kaikuvan hätähuudon, ja ratsastajat laskettivat luokse täyttä laukkaa. Hämärästä ilmestyi kolme miestä, Ingebjørg juoksi huutaen heitä vastaan ja nämä hyppäsivät maahan. Kristiina tunsi saman herran, joka oli ollut Didrekin parvella, tämä veti esiin miekkansa, tarttui niskaan saksalaista, jonka kanssa Kristiina oli painiskellut, ja antoi tälle selkään miekan lappeella. Hänen miehensä lähtivät ajamaan takaa toista, ottivat hänet kiinni ja pieksivät häntä sydämen halusta.

Kristiina nojautui kallioon; nyt jälkeenpäin hän vapisi, mutta eniten häntä kuitenkin ihmetytti se, että hänen rukouksensa oli auttanut niin pian. Silloin hän huomasi Ingebjørgin; tämä oli työntänyt hupun päästään, heittänyt kaapunsa rennosti hartioilleen ja järjesteli komeita vaaleita palmikoitaan rinnallaan. Tuo näky sai Kristiinan purskahtamaan nauruun — hän painui kaksinkerroin ja piteli kiinni puusta, sillä hän ei voinut lakata nauramasta; mutta hänestä tuntui kuin hänellä olisi ollut vettä jaloissa ytimen sijasta, niin voimattomilta ne tuntuivat; hän vapisi, nauroi ja itki.

"Te olette pelännyt enemmän kuin tahdotte uskotella", hän sanoi ja hänen äänessään oli hyvä ja kaunis sointu. "Mutta koettakaa nyt asettua — jaksoittehan pysyä rohkeana silloinkin, kun vaara oli läsnä —"

Kristiina saattoi vain nyökätä. Toisella oli kauniit, vaaleat silmät, kapeat, kalpeanruskeat kasvot ja sysimusta tukka, joka oli leikattu jokseenkin lyhyeksi otsalta ja korvallisilta.

Ingebjørg oli nyt suorinut tukkansa, hän tuli esiin, kiitellen vierasta monin kaunein sanoin. Tämä seisoi yhä paikallaan toinen käsi Kristiinan olalla, vastatessaan Ingebjørgille.

"Nuo linnut", sanoo hän sitten miehilleen, jotka pitelivät saksalaisia — nämä sanoivat olevansa erään Rostockin laivan väkeä — "meidän on vietävä kerallamme kaupunkiin, että heidät saadaan sulkea tyrmään. Ja nyt saatamme nämä neidot takaisin luostariin. Kai teillä on joitakin hihnoja, joilla voitte sitoa heidät —"

"Tarkoitatteko neitoja, Erlend", kysyi toinen palvelijoista. He olivat nuoria, väkeviä ja hyvissä pukimissa olevia miehiä, ja vallattomalla tuulella ottelun jälkeen.

Heidän herransa rypisti kulmiaan ja aikoi vastata terävästi. Mutta Kristiina laski kätensä hänen hihalleen: "Antakaa heidän mennä, hyvä herra!" Häntä puistatti hiukan. "En minä enempää kuin sisarenikaan haluaisi, että tästä alettaisiin puhua."

Vieras katsoi häneen, puri alahuultaan ja nyökkäsi ikäänkuin olisi ymmärtänyt. Sitten hän löi kumpaakin vangittua miekanlappeella niskaan, niin että nämä kaatuivat maahan. "Menkää sitten", hän sanoi, potkaisten heitä selkään, ja toiset lähtivät käpälämäkeen minkä ikinä pääsivät. Herra kääntyi uudelleen neitojen puoleen sekä kysyi, tahtoivatko nämä ratsastaa.

Ingebjørg antoi nostaa itsensä Erlendin satulaan, mutta hän ei pysynyt siinä, vaan liukui heti alas. Herra katsoi kysyvästi Kristiinaan, joka sanoi olevansa tottunut ratsastamaan miesten satulassa.

Herra tarttui häneen polvien alta ja nosti hänet ylös. Kristiinasta tuntui hyvältä, että herra piti häntä niin varoen ja etäällä itsestään, kuin olisi hän pelännyt tulla liian lähelle häntä — kotona ei kukaan ollut välittänyt olla likistämättä häntä vaikka kuinka lähelle, auttaessaan häntä hevosen selkään. Hän tunsi arvonsa niin oudosti kohoavan —.

Ritari — joksi Ingebjørg häntä kutsui, vaikka toisella oli hopeakannukset, — tarjosi nyt kätensä toiselle neidolle ja miehet hyppäsivät ratsujensa selkään. Ingebjørg tahtoi välttämättä, että heidän tuli ratsastaa kaupungin pohjoispuolitse, Ryenbergien ja Martestokkien juuritse, eikä kaupungin läpi. Kaipa Erlend ja hänen palvelijansa olivat täysin asestetut, kysyi hän ensin. Ritari vastasi vakavasti, että eihän aseenkantokielto ollut niin perin ankara — näin matkalla — kun nyt kaikki kaupungin väki oli petoeläinten ajossa —. Silloin hän sanoi pelkäävänsä panttereita —. Kristiina ymmärsi, että Ingebjørg tahtoi lähteä pisintä ja yksinäisintä tietä siksi, että hän saisi puhella kauemmin Erlendin kanssa.

"Tämä on toinen kerta tänä iltana, jolloin me pidätämme teitä, herra", hän sanoi, ja Erlend vastasi vakavasti:

"Se ei tee mitään, en aio pitemmälle kuin Gerdarudiin tänä iltana — ja yö on läpeensä valoisa."

Kristiina piti siitä, ettei tämä naljaillut ja veikistellyt, vaan puhui hänelle kuin vertaiselleen tai melkein kuin paremmalleen. Hän muisti Simonia; muita hoviherroja hän ei ollut tavannut. Tämä oli varmaan vanhempikin Simonia —.

He ratsastivat laaksoon Ryenbergien alitse ja sitten pitkin joen vartta. Polku oli kapea ja nuoret pensaat ripsuivat Kristiinan kasvoja märillä, tuoksuvilla oksillaan — laaksossa oli pimeämpää ja ilma koleampi ja lehdet kasteesta kosteat.

He ajoivat verkalleen ja hevosten kaviot puksahtelivat pehmeästi märällä, ruohoisella polulla. Kristiina keinui satulassa ja kuuli takaansa Ingebjørgin rupattelun ja vieraan matalan, rauhallisen äänen. Tämä ei puhunut paljoa ja vastaili hajamielisesti — Kristiinasta tuntui kuin tämä olisi ollut samanlaisella mielellä kuin hänkin — hän tunsi itsensä niin kumman uneliaaksi, vaikka hänen mielensä oli levollinen ja tyytyväinen kaikkien päivän tapausten siirryttyä ohi. Hän aivan kuin havahtui heidän ajaessaan ulos metsästä Martestokkien edessä olevalle aukealle. Aurinko oli laskenut ja kaupunki ja lahti lepäsivät heidän edessään kirkkaassa, kalpeassa valossa — Akersaasin puolella näkyi vaaleankeltainen päärme haalean taivaan laidassa. Illan hiljaisuudessa kantautui heidän luokseen kaukaisia ääniä, tullen aivan kuin jostakin vilpoisista syvyyksistä — tieltä kuului vaununpyörien vinkunaa, ja koirat nalkuttivat toisilleen vastarinteen taloista. Mutta heidän takanaan metsässä visersivät ja sirkuttivat linnut täyttä kurkkua auringon laskettua.

Ilmassa tuntui kaskenhajua ja eräällä pellolla paloi punertava rovio; sen kirkas hehku osoitti, että öinen valo sittenkin oli jonkunlaista pimeyttä.

He ratsastivat luostarialueen aitojen välissä, kun Kristiina jälleen kuuli vieraan ritarin äänen. Tämä kysyi, mikä Ingebjørgin mielestä oli parempi, sekö, että hän saattaisi hänet portille ja pyytäisi päästä Groa-rouvan puheille, voidakseen ilmoittaa, miten asia oli kääntynyt tällaiselle tolalle. Mutta Ingebjørg tahtoi, että he koettaisivat hiipiä sisään kirkon kautta; silloin he ehkä voisivat päästä pujahtamaan luostariin kenenkään huomaamatta; he olivat viipyneet liian myöhään — sisar Potentia oli ehkä unohtanut heidät vieraiden humussa.

Kristiinan mieleen ei juolahtanut ihmetellä, että kirkon läntisen portin edustalla oli niin hiljaista. Siellä liikkui tavallisesti hyvinkin paljon väkeä illalla, kun naapuriston kansa tuli nunnien kirkkoon; luostarin lähistöllä olikin monta rakennusta, joissa palvelijat ja työmiehet asuivat. Siinä he heittivät hyvästit Erlendille. Kristiina seisoi hyväillen tämän hevosta; se oli musta, sillä oli kaunis pää ja lempeät silmät — se muistutti hänen mielestään Morvinia, jolla hän oli ratsastanut kotona lapsena.

"Mikä teidän hevosenne nimi on, herra?" kysyi Kristiina kun se käänsi päänsä pois ja haisteli herransa rintaa. "Bajard", tämä vastaa katsoen Kristiinaan sen niskan yli. "Kysytte hevoseni nimeä, vaan ette minun?"

"Tahtoisin mielelläni tietää teidänkin nimenne", vastaa Kristiina kumartuen alemma.

"Kiitoksia siis teille, Erlend Nikulauksenpoika, palveluksestanne tänä iltana", lausuu Kristiina ojentaen hänelle kätensä.

"Hän on tätini. Asia on siten, että minä olen Erlend Nikulauksenpoika, Husabyn herra." Ritari katsoo niin kummasti häneen, että hän yhä enemmän hämmentyy, mutta sitten hän tointuu ja sanoo:

"Tahtoisin kiittää teitä kauniimmin, Erlend Nikulauksenpoika, mutta en tiedä, miten sanoisin —."

Toinen kumarsi hänelle ja Kristiinasta tuntui, että hänen oli aika heittää hyvästit, vaikka hän olisi mielellään puhunut enemmän tämän kanssa. Kirkon ovella hän kääntyi ja nähdessään Erlendin vielä seisovan hevosensa luona, vilkutti hän tälle kättään.

Luostarissa vallitsi suuri kauhistus ja hälinä. Haakon oli lähettänyt sinne ratsastavan sananviejän; hän oli itse lähtenyt kaupunkiin neitoja etsimään ja hänelle oli lähetetty apumiehiä luostarista. Nunnat olivat kuulleet, että pedot olisivat tappaneet ja syöneet kaksi lasta alhaalla kaupungissa. Se nyt oli valhetta; pantteri — oli vain yksi sellainen — oli otettu kiinni jo iltamessun aikaan, jotkut kuninkaan kartanon miehet olivat saaneet sen käsiinsä.

Kristiina seisoi pää painuksissa mitään virkkamatta abbedissan ja sisar
Potentian nuhdellessa heitä. Oli kuin hän olisi nukkunut sisällisesti.
Ingebjørg itki ja koetti vastailla — hehän olivat lähteneet ulos sisar
Potentian luvalla, luotettavan saattajan seuraamana, eivätkä mahtaneet
mitään sille, mitä sen jälkeen oli tapahtunut —.

Mutta Groa-rouva sanoi, että heidän tuli jäädä kirkkoon keskiyön lyöntiin asti, koettaa kääntää ajatuksensa hengellisiin asioihin ja kiittää Jumalaa, joka oli pelastanut heidän henkensä ja kunniansa. "Siinä nyt olette saaneet selvän todistuksen maailman turmeluksesta", hän sanoi, "pedot ja perkeleen palvelijat väijyvät Jumalan lapsia joka askeleella, eikä näillä ole muuta pelastusta kuin rukous ja avuksihuutaminen."

Hän antoi heille kummallekin palavan kynttilän ja käski heidän jäädä sisar Cecilia Baardintyttären seuraan, joka usein oli yksin kirkossa rukoilemassa aamupuoleen yötä.

Kristiina asetti kynttilänsä Pyhän Laurentiuksen alttarille ja polvistui rukousjakkaralle. Hän tuijotti liikkumattomin silmin liekkiin, hymistessään hiljaa Pater Nosteria ja Avea. Vähitellen kynttilän loimu ikäänkuin nieli hänet, hävitti kaiken, mikä oli hänen ja kynttilän ulkopuolella. Kristiina tunsi sydämensä avautuvan, täyttyvän kiitoksella ja ylistyksellä ja rakkaudella Jumalaa ja hänen lempeää äitiään kohtaan — hän tunsi heidät niin lähellään. Hän oli aina tiennyt, että he näkivät hänet, mutta tänä yönä hän tunsi, että se oli totta. Hän näki maailman näyssä: se oli pimeä kolo, johon lankesi auringonsäde, tomuhiukkaset lentelivät ylös ja alas, vuoroon valossa ja pimeydessä, ja Kristiina tunsi, että hän vihdoin oli lentänyt valoon.

Hänestä tuntui, että hän olisi voinut jäädä vaikka kuinka kauaksi aikaa tähän hiljaiseen, hämärään, yölliseen kirkkoon — näiden pienten valotuikkujen keskeen, jotka loistivat kuin kultatähdet yössä, tähän umpeaan pyhänsavun ja palavan vahan tuoksuun. Hän itse omaan tähteensä uponneena —.

Ja hänestä tuntui kuin onni olisi lakannut sisar Cecilian tullessa hiljaa hänen luokseen ja koskettaessa hänen olkapäätään. Niiattuaan alttarien edessä nuo kolme naista menivät ulos pienestä etelänpuolisesta portista luostaripihalle.

Ingebjørg oli niin uninen, että hän laittautui levolle puhelematta. Kristiina oli iloinen siitä — hän ei olisi mitenkään tahtonut tulla häirityksi nyt kun hän ajatteli näin hyvää. Ja hän oli iloinen siitäkin, että heidän täytyi nukkua paita päällä — Ingebjørg oli niin paksu ja hikoili niin kovin.

Hän makasi kauan valveilla, mutta tuo syvä sulouden tunne, jonka hän oli tuntenut itsessään polvistuessaan kirkossa, ei tahtonut enää palata. Kuitenkin hän tunsi vielä sen jälkeenjättämän lämmön, kiitti hartaasti Jumalaa ja tunsi itsessään mielen voimaa rukoillessaan vanhempiensa ja sisariensa ja Arne Gyrdinpojan puolesta.

Isä, hän ajatteli — isä! Hän ikävöi tätä niin suuresti, ikävöi kaikkea, mitä heillä oli ollut yhteistä ennen kuin Simon Darre oli ilmestynyt heidän elämäänsä. Hänessä heräsi uusi voimakas hellyys isää kohtaan — hän tunsi kuin äidinrakkauden ja äidinsurun esimakua rakkaudessaan tänä iltana; hän aavisti hämärästi, että elämässä oli paljon sellaista, jota isä ei ollut saanut. Hän muisti Gerdarudin vanhan mustan puukirkon — siellä hän oli pääsiäisenä nähnyt kolmen pikkuveljensä ja isoäidin haudan, isän oman äidin, Kristiina Sigurdintyttären, joka oli kuollut synnyttäessään isän —.

Mitähän asiaa Erlend Nikulauksenpojalla saattoi olla Gerdarudiin — sitä Kristiina ei voinut ymmärtää. Kristiina ei tiennyt ajatelleensa häntä illan kuluessa, mutta koko ajan oli muisto tämän kapeista, tummista kasvoista ja hiljaisesta äänestä väikkynyt jossain hänen mielensä sädeloiston rajamailla.

Kristiinan herätessä seuraavana aamuna paistoi aurinko makuusaliin, ja Ingebjørg kertoi Groa-rouvan antaneen määräyksen, ettei heitä saanut herättää aamusaarnaan. Ja nyt hän tahtoi mennä keittokotaan pyytämään syötävää —. Abbedissan ystävällisyys lämmitti Kristiinan mieltä — oli kuin koko maailma olisi ollut hyvä hänelle.

III.

Akersin talonpoikaispäivät olivat omistetut Pyhän Marketan muistolle ja alkoivat joka vuosi kahdentenakymmenentenä päivänä heinäkuuta, joka on Marketanmessun päivä. Silloin kerääntyivät seuran veljet ja sisaret lapsineen, vieraineen ja palvelijoineen Akersin kirkolle, jossa kuuntelivat Marketan alttarilla pidetyn messun; sitten he siirtyivät kokouspaikkaan, joka sijaitsi Hofvinin sairaalan luona; siellä oli tapana juoda viisi päivää perätysten.

Mutta koska Akersin kirkko ja Hofvinin sairaala molemmat kuuluivat nunnaluostarin piiriin, ja kun lisäksi monet Akersin talonpojat olivat luostarin vuokralaisia, oli syntynyt sellainen tapa, että abbedissan ja muutaman vanhemman sisaren tuli kunnioittaa juhlaa saapumalla ensimmäisen päivän yhteisjuontiin. Ja ne luostarin neidoista, jotka olivat siellä vain oppilaina, mutta eivät aikoneet liittyä sisaruskuntaan, pääsivät mukaan ja saivat tanssia illalla; sentähden täytyi näiden tulla tuohon juhlaan omissa vaatteissaan eikä luostarinpuvussa.

Siksi olikin neitojen makuusalissa kiire iltaa ennen Marketanmessua; ne neidot, joiden piti lähteä mukaan, penkoivat arkkujaan ja laittoivat vaatteitaan kuntoon, ja toiset raukat kulkivat allapäin katsellen toisten toimia. Jotkut olivat panneet liedelle pieniä kuppeja, joissa lämmittivät itselleen vettä, että iho tulisi valkoiseksi ja pehmeäksi; toiset keittivät jotakin sotkosta, jonka aikoivat hieroa tukkaansa kun he sitten jakoivat, hiukset osiin ja käärivät ne tiukasti nahkahihnojen ympäri, saivat he ne taipumaan laineille ja kiharoille.

Ingebjørg veti esiin kaikki komeutensa, mutta ei tiennyt mitä pukisi ylleen — ei ainakaan parasta ruohonvihreää samettipukuaan, se oli liian kallisarvoinen tämmöiseen talonpoikaisjuhlaan. Mutta eräs pieni laiha sisar, jonka ei pitänyt tulla mukaan hän oli nimeltään Helga ja hänet oli annettu luostariin jo lapsena — vei Kristiinan syrjään ja kuiskasi, että Ingebjørg varmasti panisi vihreän pukunsa, jopa vaaleanpunaisen silkkipaitanakin.

"Sinä olet aina ollut hyvä minulle, Kristiina", sanoi Helga. "Minun ei sopisi sekaantua tämänkaltaisiin asioihin — mutta sanon sinulle sittenkin mitä tiedän. Se ritari, joka saattoi teidät keväällä kotiin, on puhellut Ingebjørgin kanssa myöhemminkin — olen itse nähnyt ja kuullut — he ovat puhelleet kirkossa ja hän on odotellut Ingebjørgia tämän käydessä Ingunnin luona palvelusväen puolella. Mutta sinua hän kysyy, ja Ingebjørg on luvannut tuoda sinut mukaansa sinne. Mutta lyönpä vaikka vetoa, ettet sinä ole kuullut tästä ennen!"

"Totta se on, ettei Ingebjørg ole maininnut minulle siitä", sanoi Kristiina. Hän nirpisti suutaan, ettei toinen huomaisi häntä naurattavan. Vai sellainen se oli Ingebjørg —. "Kaiketipa hän ymmärtää, etten minä ole sellainen, joka lentelisin kohtaamaan vieraita miehiä nurkkien ja aitojen taakse", sanoi hän ylpeästi.

"Olisin siis voinut olla ilmaisematta sinulle tietojani, joista minun olisi ollut säädyllisempi vaieta", lausui Helga loukkaantuneena, ja he lähtivät kukin taholleen.

Seuraavana aamuna Ingebjørg vetelehti paljaassa paidassa, kunnes Kristiina viimein älysi, ettei tämä tahtonut pukeutua, ennenkuin hän oli valmis.

Kristiina ei sanonut mitään, mutta hän nauroi mennessään arkkunsa luokse ja pukiessaan ylleen kullankeltaisen silkkipaitansa. Se ei ollut vielä milloinkaan ollut käytännössä, ja se tuntui niin pehmeältä ja vilpoiselta solahtaessaan hänen pintaansa pitkin. Se oli kauniisti kirjailtu hopeaisilla, sinisillä ja ruskeilla silkkilangoilla kaulan ympäryksestä alas rintaan, niin pitkältä kuin näkyi puvun leikkauksen alta. Siihen kuului samallaiset hihat. Hän veti jalkaansa liinaiset sukat ja pauloitti pienet purppuraiset kengät, jotka Haakonin oli onnistunut pelastaa kotiin tuona onnettomuuspäivänä. Ingebjørg katsoi häntä, ja silloin Kristiina sanoi nauraen:

"Isäni on opettanut minulle, ettei meidän tule osoittaa halveksuntaa alempiamme kohtaan — mutta sinä taidat olla niin mahtava, ettet viitsi koristautua talonpoikain ja vuokralaisten edessä —"

Punaisena kuin marja päästi Ingebjørg villapaitansa alas valkoisia lanteitaan pitkin ja sujahutti päälleen vaaleanpunaisen silkkinsä. Kristiina pujotti päänsä yli parhaan samettipukunsa — se oli orvokinsininen, syvälle uurrettu rinnasta, ja varustettu halkohihoilla, joiden lieve melkein hipoi maata. Hän heilautti kullatun vyönsä uumilleen ja ripusti oravannahkavaippansa hartioilleen. Sitten hän levitti pitkän keltaisen tukkansa ja kiinnitti päähänsä kultaisen, pienillä valinruusuilla koristetun otsavanteen.

Hän näki Helgan tarkastavan heitä. Silloin hän kaivoi arkustaan ison hopeaisen hakasoljen. Se oli sama, joka hänellä oli ollut vaipassaan sinä iltana, jolloin Bentein oli tullut häntä vastaan tiellä, ja jota hän ei ollut halunnut kantaa sen jälkeen. Nyt hän meni Helgan luokse ja sanoi hiljaa:

"Tiedän kyllä, että tahdoit osoittaa minulle hyvyyttä eilen, älä luule minun halveksivan sitä —" ja hän ojensi Helgalle soljen.

Ingebjørgkin oli hyvin kaunis seisoessaan valmiiksi pukeutuneena vihreässä sametissaan, punainen silkkivaippa hartioilla ja upea kiharainen tukka levällään. He olivat kilpailleet komeudesta, ajatteli Kristiina ja häntä nauratti.

Aamu oli vilpoinen ja raikas kulkueen lähtiessä nunnaluostarista ja kääntyessä länteen Frysjaa kohden. Heinänteko oli loppumaisillaan, mutta aitojen varsilla kasvoi sinikelloja ja kullahtavia tuoksuheinätupsuja; ohrapellot olivat tähkällä ja aaltoilivat hopeanharmaina, aamun ruskotuksessa. Monin paikoin, missä polku oli kapea ja kulki viljapellon välissä, taipuivat tähkät melkein vastatusten tien yli heidän polviensa edestä. Haakon kulki etumaisena saatossa kantaen luostarin merkkiä, siniselle silkkivaatteelle maalattua Neitsyt Maarian kuvaa. Hänen jälestään tulivat palvelijat ja vuokralaiset, sitten Groa-rouva ynnä neljä vanhaa nunnaa ratsain, sen jälkeen neidot Jalkasin; heidän maailmalliset, kirjavat juhlatamineensa kiilsivät ja välkkyivät auringonpaisteessa. Joukon loppuna kulki muutamia vaimoja ja pari asestettua miestä.

He lauloivat kulkiessaan valoisien peltojen poikki, ja missä he kohtasivat kansaa, astuivat nämä tiepuoleen, kunnioittavasti kumartaen. Kaikkialla näkyi käveleviä ja ratsastavia ryhmiä, sillä kirkkoon vaelsi kansaa kaikista taloista ja kartanoista. Hetken kuluttua he kuulivat takaansa syvien miesäänten veisua ja näkivät Hovedøenin Iuostarimerkin ilmestyvän mäennyppylän takaa — näiden punainen silkkivaate läikkyi, hulmusi ja keikkui kantajansa askelten mukaan.

Kellojen mahtava vaskinen ääni kajahteli yli hevosten korskun ja kiljunnan, heidän noustessaan viimeistä mäkistä taivalta kirkkoa kohden. Kristiina ei ollut milloinkaan nähnyt noin paljon hevosia yhdellä kertaa — kiiltävät hevosenselät liikkuivat kuin levoton meri kirkonportin alaisella ruohopenkereellä. Rinteellä seisoskeli ja istui ja lojui juhlapukuista kansaa — mutta kaikki nousivat tervehtimään, nunnaluostarin Maarian lippua ohi kannettaessa, ja kaikki kumarsivat syvään Groa-rouvalle.

Näytti saapuneen enemmän väkeä kuin mitä kirkkoon mahtui, mutta luostariväelle oli varattu tyhjä paikka ylinnä alttarin luona. Kohta heidän jälkeensä tulivat Hovedøenin cistersienssimunkit, asettuen kuoriin — ja sitten kajahti miesten ja poikien laulu yli kirkon.

Messun aikana, kaikkien noustessa seisomaan, huomasi Kristiina Erlend Nikulauksenpojan. Tämä oli pitkä, hänen päänsä ylettyi korkeammalle muita — Kristiina näki hänen kasvonsa sivusta. Hänellä oli korkea, jyrkkä ja kapea otsa, iso, suora nenä — se ulkoni kasvoista kuin kolmio ja oli ihmeellisen ohut hienojen, värähtelevien sieranten kohdalta — hänessä oli jotakin, joka Kristiinan mielestä muistutti levotonta, säikkyvää oritta. Hän ei ollut niin kaunis kuin miksi Kristiina hänet muisti — kasvojen jänteet kulkivat niin pitkinä ja nuivina pientä, herkkää ja kaunista suuta kohden — kaunis hän oli sittenkin.

Toinen käänsi päätään ja näki hänet. Kristiina ei tiennyt, miten kauan he nyt katsoivat toisiaan. Sitten hän vain odotti messun loppumista, odotti jännityksellä, mitä silloin oli tapahtuva.

Kansan pyrkiessä ulos täpötäydestä kirkosta syntyi vähäinen tungos. Ingebjørg veti Kristiinaa muassaan, jättäytyen jälkeen; näin pääsivät he onnellisesti eroon nunnista, jotka poistuivat ensimmäisinä, ja he joutuivat viimeisten uhrinkantajien ja kirkostapoistujien joukkoon. Erlend seisoi ulkona aivan kirkonoven vieressä Gerdarudin papin ja erään lihavahkon, punaverisen, upeaan siniseen samettipuukun puetun miehen seurassa. Itse hän oli tummassa silkissä, — vaate oli jotakin ruskean- ja mustankirjavaa kangasta ja hyvin avaraliepeinen; hänen musta viittansa oli ommeltu täyteen pieniä keltaisia haukkoja.

He tervehtivät toisiaan ja alkoivat laskeutua ruohopengertä alas sitä paikkaa kohti, missä hevoset seisoivat. Vaihtaessaan huomautuksia kirkkaasta ilmasta, kauniista messusta ja runsaasta osanotosta juhlaan, sai tuo paksu, punaverinen herra — hänellä oli kultaiset kannukset ja hän oli nimeltään ritari Munan Baardinpoika — tartutuksi Ingebjørgia käteen; tämä näytti miellyttävän häntä suuresti. Erlend ja Kristiina jättäytyivät jälkeen — he kulkivat ääneti rinnakkain.

Kirkonmäellä vallitsi kova hälinä kansan kiivetessä ratsujensa selkään ja alkaessa ratsastaa pois — hevoset tungeksivat toistensa ohi, ihmiset huusivat, joku oli vihainen ja muutamat nauroivat. Monet istuivat kaksittain hevosen selässä, miehillä oli vaimonsa takanaan satulassa tai lapsia edessään, ja nuoret miehet heilauttivat itsensä ylös ystävän viereen. Liput, nunnat ja papit olivat jo kaukana mäen alla.

Ritari Munan ratsasti heidän ohitseen; Ingebjørg istui hänen edessään.
He huusivat ja huiskuttivat molemmat. Silloin sanoi Erlend:

"Molemmat mieheni ovat täällä — he voisivat ratsastaa samalla hevosella ja te saisitte Haftorsin — jos tahdotte?"

Kristiina lensi punaiseksi vastatessaan: "Olemme jo joutuneet niin paljon jälkeen toisista — eikä täällä näy miehiännekään, ehkä —" ja häntä alkoi naurattaa ja Erlend hymyili.

Hän hyppäsi satulaan ja auttoi Kristiinan taakseen. Kotona Kristiina usein oli istunut tällä lailla isän selän takana, tultuaan liian isoksi ratsastaakseen hajasäärin hevosen lautasilla. Kuitenkin hän oli hiukan hämillään ja levoton laskiessaan toisen kätensä Erlendin olkapäälle; toisella hän tuki itseään hevosen selkään. He ratsastivat hitaasti siltaa kohden.

Hetken kuluttua Kristiina tunsi, että hänen oli sanottava jotakin, koska toinen ei alkanut puhetta, ja sanoi:

"Ettekö?" kysyi Erlend ja käänsi päätään. "Eikö Ingebjørg
Filippuksentytär sitten ole tuonut terveisiäni?"

"Ei", sanoi Kristiina. "En ole saanut mitään terveisiä — hän ei ole maininnut nimeänne tuon kerran jälkeen, jolloin tulitte avuksemme viime toukokuussa" — sanoi Kristiina ovelasti — hän soi ingebjørgin viekkauden tulevan ilmi.

Erlend ei katsonut taakseen, mutta Kristiina kuuli hänen äänestään, että tämä hymyili kysyessään jälleen:

"Entä tuo pieni musta — nunnanalku — en muista hänen nimeään — annoin hänelle sanantuojapalkankin siitä, että hän veisi teille terveiseni."

Kristiina punastui, mutta purskahti sitten nauruun: "Minun täytyy kai sitten tehdä Helgalle oikeutta ja tunnustaa hänen ansainneen palkkionsa", hän sanoi.

Erlend liikautti hiukkasen päätään — hän toi kaulansa lähemmäksi Kristiinan kättä. Kristiina muutti samassa kätensä kauemmaksi olkapäälle. Hän arveli hiukan rauhattomana osoittaneensa mahdollisesti suurempaa uskaliaisuutta kuin säädyllistä oli tullessaan tähän juhlaan tavallaan kuin vieraan kutsumana.

"Ajattelette kaiketi, lieneekö se soveliasta?" kysyi mies, ja kun Kristiina ei vastannut mitään, sanoi hän jälleen: "kukaties se ei olekaan sitä. Mutta minä rohkenin toivoa teidän ajattelevan, ettette ehkä pahenisi, vaikka kulkisitte minun rinnallani tämän illan. — Siitä on muuten kahdeksan vuotta kun viimeksi olen tanssinut."

"Minkätähden, hyvä herra?" kysyi Kristiina. "Oletteko ehkä naimisissa?" Mutta sitten hänen mieleensä juolahti, että jos tämä olisi ollut nainut mies, olisi kohtauksen määrääminen varmaankin ollut väärin. Hän tahtoi nyt korjata asian ja sanoi: "Tai ehkä olette kadottanut morsiamenne tai vaimonne?"

"Minäkö? Eikö Aashild-rouva… Miksi punastuitte niin kovin tuona iltana keväällä, kuullessanne kuka minä olin?" hän kysyi kotvasen kuluttua.

"Ei muuta," sanoi Kristiina nopeasti, "kuin kiitosta. Hän sanoi, että te olitte niin kaunis ja korkeasukuinen, että — hän sanoi, että teidän ja hänen sukunsa rinnalla me emme olleet juuri minkään arvoisia — minun sukuni ja minä —"

"Yhäkö hän puhuu tuolla lailla, vaikka asuu niin kaukana", sanoi Erlend nauraen happamasti: "No niin, jos se voi lohduttaa häntä-. Eikö hän ole kertonut minusta muuta?"

"Mitäpä muuta hän olisi kertonut", sanoi Kristiina, — hän ei ymmärtänyt, miksi hänestä äkkiä tuntui niin vaikealta.

"Hän olisi voinut kertoa —" vastasi Erlend matalalla äänellä katsoen eteensä maahan, "hän olisi voinut kertoa minun olleen kirouksessa, ja saaneen maksaa kalliit sakot sovinnosta —"

"On monta miestä, jotka eivät taida onnelleen mitään — olen kuullut sellaista puhuttavan. Itse olen nähnyt vielä niin vähän — mutta en saata uskoa, Erlend, että teidän asianne olisi ollut — kunniaton."

"Jumala palkitkoon sinua sanoistasi, Kristiina", sanoi Erlend, taivutti päänsä ja suuteli hänen rannettaan niin kiihkeästi, että hevonen hypähti. Kun se jälleen kulki rauhallisesti, sanoi hän pyytävästi: "Tulkaa sitten toverikseni tänään, Kristiina? Toiste kerron teille kaikki asiani — mutta tänä iltana tahdomme iloita, niinhän?"

Kristiina vastasi "kyllä" ja he ratsastivat, kappaleen matkaa puhumatta mitään.

Mutta jonkun ajan kuluttua Erlend alkoi kysyä Aashild-rouvasta ja
Kristiina kertoi hänelle kaiken, mitä tästä tiesi; hän kiitteli kovin
Aashild-rouvaa.

Kristiina vastasi, että nämä olivat arvossapidettyä väkeä ja että
Lauritsa ja moni muu arveli enimpiä juorupuheita valheeksi.

"En katsellut häntä paljon", sanoi Kristiina, "eikä hänessä minun mielestäni paljon katsomista ollutkaan."

"Niin, mutta äitinsä kauneutta hänen lapsensa eivät saaneet, kun he ottivat kaiken muun", virkkoi Erlend.

"Heitä oli kaksi veljestä, jotka naivat kaksi sisarusta" sanoi Erlend. "Baard ja Nikulaus Munanin pojat. Minun isäni oli vanhempi heistä, äitini oli hänen toinen vaimonsa, mutta hänellä ei ollut lapsia ensimmäisestä aviostaan. Baard, jonka Aashild sai, ei hänkään ollut enää nuori, eivätkä he tainneet milloinkaan oikein sopia keskenään — minä olin pieni, kun tämä tapahtui, he salasivat asiaa minulta niin paljon kuin suinkin —. Mutta tätini lähti maasta Bjørn-herran kera ja meni naimisiin hänen kanssaan sukunsa neuvoa kysymättä — kun Baard oli kuollut Nyt tahdottiin tuo naiminen tehdä mitättömäksi — heitä syytettiin siitä, että Bjørn oli maannut hänen vuoteessaan ensimmäisen miehen vielä eläessä, ja heidän sanottiin päättäneen keskenään raivata setäni tieltään. Heitä ei kuitenkaan saatu tuomituksi, koskapa nämä saivat pysyä yhdessä —. Mutta heiltä meni sakkoihin koko omaisuutensa — Bjørn oli tappanut heidän serkkunsa pojan — äitini ja Aashildin, tarkoitan —"

Kristiinan sydän oli alkanut takoa. Kotona olivat vanhemmat tarkasti varoneet, etteivät lapset ja nuoret saaneet kuulla epäpuhdasta puhetta — mutta oli heidänkin laaksossaan tapahtunut rumia asioita, joista Kristiina oli kuullut — siellä oli ollut muuan mies, joka oli pitänyt yhteyttä naidun naisen kanssa. Se oli haureutta sellainen, yksi pahimpia syntejä; nämä olivat päättäneet tappaa vaimon oikean miehen, ja siitä oli syntynyt lainsuojattomuus ja kirkonkirousjuttu. Lauritsa oli sanonut, ettei kenenkään vaimon tarvinnut jäädä miehensä luokse, jos tämä oli ollut tekemisissä toisen miehen vaimon kanssa; äpärille ei voinut ostaa oikeutta sakoilla, vaikka vanhemmat myöhemmin olisivat olleet vapaat menemään naimisiin. Mies saattoi luovuttaa omaisuutensa ja nimensä omalle lapselleen, vaikka tämä olisi nainut porttolatytön tai kuljeksivan kerjäläisnaisen, mutta äpärälle ei — ei vaikka tämän äiti olisi ollut ritarin rouva. Kristiina muisti vastenmielisyyden, jota hän aina oli tuntenut herra Bjørnia ja hänen kelmeitä kasvojaan ja lihavaa, velttoa ruumistaan kohtaan. Hän ei voinut ymmärtää, miten Aashild-rouva saattoi olla aina niin hellä ja alamainen miehelle, joka oli viekoitellut hänet sellaiseen häpeään, ja että niin viehkeä nainen oli voinut antaa kiehtoa itsensä siten. Bjørn ei edes ollut hänelle hyvä; hän antoi hänen ahertaa yksin talon töissä; itse hän ainoastaan joi. Ja kuitenkin puhutteli Aashild aina lempeästi ja sävyisästi miestään. Kristiina ajatteli, mahtoiko isä tietää tästä, kun hän oli voinut kutsua Bjørn-herran taloonsa käymään. Kun hän nyt johtui miettimään asiaa, oli hänestä ihmeellistä sekin, että Erlend viitsi kertoa hänelle sellaista likeisistä omaisistaan. Mutta hän kai uskoi Kristiinan tietävän kaiken entuudesta —.

"Mieleni tekisi", sanoi Erlend tuokion kuluttua, "käydä tervehtimässä tätiäni joskus — kun matkani käy pohjoiseen. Onko sukulaiseni Bjørn yhä vielä kaunis?"

"Niinpä niin, sellainen jättää kai merkkinsä", virkkoi Erlend äskeiseen tapaan kirpeästi hymyillen. "En eläessäni ole nähnyt toista niin muhkeaa miestä — siitä on nyt kaksikymmentä vuotta, en ollut suuren suuri silloin — mutta hänen vertaistaan en ole milloinkaan nähnyt —."

Vähän ajan kuluttua he saapuivat sairaalan kohdalle. Se oli hyvin iso ja komea laitos, johon kuului paljon kivisiä ja puisia rakennuksia — sairaala, vaivaistalo, vierasmaja matkustaville, kappeli ja papintalo. Pihamaalla vallitsi kauhea hälinä, sillä sairaalan kodassa laitettiin ruokaa juhlaväelle, ja köyhät ja vaivaiset asukitkin oli ruokittava parhaimman mukaan tällaisena päivänä.

Juhlatupa oli sairaalan puutarhojen perällä ja ihmiset menivät sinne yrttitarhan läpi, sillä se oli suuressa maineessa. Groa-rouva oli hankkinut sinne eräitä lajeja, joita ei kukaan sitä ennen ollut tuntenut Norjassa, ja sitä paitsi viihtyivät kaikki tavalliset kasvit, joita tarhoissa viljeltiin, paremmin hänen vihannestarhoissaan kuin muualla — kukkaset ja ruoka-kasvit sekä kipuyrtit. Hän oli oppinein nainen koko maassa tuommoisissa asioissa ja oli itse kirjoittanut norjan kielellä salernilaisia yrttikirjoja. — Groa-rouva oli ollut erityisen ystävällinen Kristiinalle huomattuaan tämän tuntevan jonkun verran kasvitaitoa ja haluavan oppia lisää.

Kristiina nimitti nyt Erlendille erilaisia kasveja, joita kasvoi tien viereisissä saroissa. Puolipäiväaurinko paahtoi kuumasti ja maasta nousi tillin ja sellerin ja sipulin ja ruusujen ja ambran lemu. Siimeksettömän paahteisen yrttitarhan perällä näyttivät hedelmäpuuistutukset vilpoisen kutsuvilta — siellä heloitti kypsiä kirsimarjoja tummien lehtien välissä, ja omenapuiden oksat painuivat vihreistä hedelmistä.

Tarhan laidassa oli ruusuaita. Siellä näkyi vielä muutamia ruusuja — ne eivät olleet sen ihmeellisemmän näköiset kuin muutkaan villiruusut, mutta niiden lehdet tuoksuivat viinille ja omenoille lämpimässä. Ihmiset taittoivat oksia rintaansa ohikulkiessaan. Kristiinakin otti muutamia ruusuja ja pisti ne ohimoilleen otsavanteensa alle. Yhden hän jätti käteensä — tuokion kuluttua otti Erlend sen itselleen, mutta ei sanonut mitään. Hän kantoi sitä vähän aikaa ja kiinnitti sen sitten rintahelyynsä — hän oli sitä tehdessään niin hämmentynyt ja neuvottoman näköinen ja käyttäytyi niin kömpelösti että repi sormensa verille.

Juhlatuvassa parvella oli monta pitkää katettua pöytää; yksi miehille ja yksi naisille pitkälläseinällä. Keskilattialla oli kaksi pöytää, jossa lapset ja nuoriso istuivat.

Naisten pöydän päässä istui Groa-rouva kunniasijalla, nunnat ja arvokkaammat emännät seinänvieruspenkillä ja naimattomat naiset pöydän toisella puolen, ylimpinä nunnaluostarin neidot. Kristiina tiesi Erlendin katsovan häntä, mutta ei uskaltanut kääntää päätänsä kertaakaan, noustessa enempää kuin istuessakaan. Vasta sitten, kun he kokonaan nousivat pöydästä ja pappi alkoi luetella kuolleiden veljien ja sisarien nimiä — näki hän vilauksen tästä, tämän seisoessa seinää vasten palavien vahakynttilöiden takana. Erlend katseli häntä.

Ateriaa kesti kauan monia maljoja juotaessa: Jumalalle, Neitsyt Maarialle, Pyhälle Marketalle, Pyhälle Olaville ja Pyhälle Halvardille; tämän välillä oli rukouksia ja laulua.

Kristiina näki avonaisesta ovesta, että aurinko oli laskenut; ulkoa kuului viulunsoittoa ja laulua, ja nuori väki oli lähtenyt pöydästä, kun Groa-rouva sanoi neitokaisille, että nämä saivat lähteä leikkimään vähäksi aikaa, jos heidän teki mieli.

Kedolla paloi kolme punaista kokkoa; mustina liikkuivat piirit niiden ympärillä. Soittajat istuivat päällekkäin kasattujen arkkujen päällä vinguttaen viulujaan — kullakin piirillä oli oma laulun- ja soitonsävelensä, oli liian paljon väkeä, jotta oltaisiin voitu tanssia yhdessä. Oli jo jokseenkin pimeä — pohjoinen tunturin harja törötti pikimustana keltaisenvihreätä taivasta vasten.

Parven alla istui miehiä juomassa. Jotkut hyppäsivät paikalla istualtaan, kun nunnaluostarin kuusi neitoa astui portaita alas. Munan Baardsøn lensi Ingebjørgia vastaan ja juoksi pois hänen kanssaan, ja Kristiina tunsi jonkun tarttuvan ranteeseensa — se oli Erlend, hän tunsi jo tämän käden. Tämä rutisti Kristiinan kättä niin että heidän sormuksensa kitisivät vastatusten ja painuivat lihaan.

Erlend veti Kristiinaan mukanaan ulommaisen valkean luokse. Siellä oli paljon lapsia tanssimassa; Kristiina sai toiselle puolelleen kaksitoistavuotisen pojan, ja Erlend talutti hentoa pikkuista puolikasvuista neitoa.

Kukaan ei laulanut juuri silloin — piirit keinuivat hiljalleen suuntaan ja toiseen viulunsävelen mukana. Sitten huusi joku Tanskan-Sivordia laulamaan heille uuden laulun. Pitkä vaalea mies, jolla oli suunnattomat kourat, astui piirin keskeen ja alkoi laulaa:

Munkholman rannalla valkoisella hiekalla Ivar-herra tanssittaa kuningatarta. Tunnetteko Ivar-herran?

Soittajat eivät osanneet säveltä, he näppäilivät kieliä vähän sieltä täältä, sitten tanskalainen lauloi yksikseen — hänellä oli kaunis, vahva ääni.

Muistatteko, kuningatar, sitä kesä-aikaa, kun teidät tuotiin Ruotsista Tanskan rantaan?

    Kun teidät tuotiin Ruotsista
    valtaistuimelle
    päässä kruunu loistava
    ja kyynel silmän alla.

Kultakruunu kutreilla ja itkussa silmä. Tanskan rouva ihana, minun oletteko vielä?

Viulut soittivat taas mukana, tanssijat hyräilivät äsken opittua säveltä ja yhtyivät loppuun.

Jos ootte minun miehiäni, arvon Ivar-herra, niin totisesti hirsipuussa riiputte kerran!

    Mutta Ivar-herra peloton
    rautapaidassansa
    nyt kultapurteen hypähti
    ja lähti matkahansa.

Oi kuningatar Tanskanmaan niin monta hyvää yötä kuin taivaalla on tähteä mä teille toivon myötä.

Ja teille, Tanskan kuningas, niin monta hapanmarjaa kuin lehmuksess' on lehtiä — ja pirun päällä karvaa. Tunnetteko Ivar-herraa?

Yö oli pitkälle kulunut ja valkeat olivat enää hiilloskekoja, jotka tummuivat tummumistaan. Kristiina ja Erlend seisoivat käsitysten puiden alla aitauksen luona. Takana oli juominkien melu tauonnut — jotkut pojan nulikat koikkelehtivat vielä rallattaen kekäleiden luona, mutta soittajat olivat lähteneet levolle ja enimmät juhlijoista hävinneet. Joku vaimo kulki vielä haeskellen miestään, jonka olut oli kuukistanut jonnekin.

"Minnehän minä olen pannut vaippani", kuiskasi Kristiina. Erlend laski kätensä hänen vyötäisilleen ja levitti viittansa molempien ympärille. Tiukasti toisiinsa painautuneina he lähtivät yrttitarhaan. Siellä tulvahtivat vastaan aamupäivän kuumat tuoksut, mutta heikompina ja kasteen viilentäminä. Yö oli erittäin pimeä, taivas harmaansakea ja pilvinen ja aivan puiden latvain tasalla. Mutta he kuulivat jo tarhassa liikkuvan toisia. Erlend puristi neidon itseään vasten ja kysyi kuiskaten:

Kristiina muisti kaiken entisen kuin sumussa — tämä oli kuin houretta. Mutta häntä raukaisi niin suloisesti. Hän painautui vaan lujemmin toiseen ja kuiskasi jotain epämääräistä — mitä, se oli yhdentekevää.

He tulivat polun päähän; siellä oli kiviaita metsän takana. Erlend auttoi hänet yli. Kristiinan aikoessa hypätä alas toiselle puolelle, otti Erlend hänet syliinsä ja piti häntä hetkisen ilmassa, ennenkuin laski maahan.

Kristiina seisoi kasvot koholla ja antoi Erlendin suudella itseään. Tämä pani kätensä Kristiinan ohimoille — Kristiinasta tuntui niin hyvältä tuntea hänen sormiensa kaivautuvan tukkaansa — hän halusi tehdä jotakin hyvää takaisin, otti Erlendin pään käsiensä väliin ja koetti suudella tätä, niinkuin toinenkin oli suudellut häntä.

Kun tämä siirsi kätensä hänen povelleen ja antoi niiden kulkea yli rintojen, tuntui Kristiinasta kuin Erlend olisi avannut hänen sydämensä ja ottanut sen itselleen; sitten tämä raotti pikkuruisen hänen silkkipaitansa poimuja ja painoi sinne suutelon — se poltti sydänjuuriin asti.

"Sinua en saattaisi milloinkaan loukata", kuiskasi Erlend. "Sinä et itkisi yhtään kyyneltä tähteni. En olisi uskonut maailmassa olevan niin hyvää neitoa kuin sinä olet, Kristiina —"

Hän veti tämän ruohikkoon pensaiden alle; he istuivat kiviaitaa vasten. Kristiina ei sanonut mitään, mutta kun toinen lakkasi hyväilemästä häntä, ojensi hän kätensä ja kosketti Erlendin kasvoja.

Hetken kuluttua kysyi Erlend: "Eikö sinua väsytä, neitokulta?" Ja Kristiinan kumartuessa hänen rinnalleen, kietoi tämä käsivartensa hänen ympärilleen ja kuiskasi: "Nuku, nuku Kristiina, nuku rinnalleni —"

Kristiina painui yhä syvemmälle pimeyteen ja lämpimään ja onneen hänen rinnalleen.

Havahtuessaan hän huomasi olevansa pitkänään nurmella pää Erlendin sylissä ja poski tämän ruskeaa silkkihelmusta vasten. Erlend istui kuten ennenkin selkä kiviaitaa vasten, hänen kasvonsa olivat harmaat aamun kalpeassa valossa, mutta hänen silmänsä olivat niin ihmeellisen kirkkaat ja kauniit. Kristiina huomasi Erlendin kietoneen viittansa kokonaan hänen ympärilleen — Kristiinan jalat olivat niin suloisen lämpimät sen nahkasisuksen alla.

"Sinä olet nukkunut minun sylissäni", hän sanoi hiljaa hymyillen. "Jumala palkitkoon sinua, Kristiina — nukuit niin turvallisesti kuin lapsi äitinsä rinnalla —."

"Ettekö te ole nukkunut, Erlend-herra?" kysyi Kristiina, ja toinen katsoi hymyillen hänen valpastuneisiin silmiinsä.

"Ehkä tulee vielä sekin yö kerran, jolloin sinä ja minä saamme yhdessä vaipua uneen — en tiedä, mitä olet ajatteleva mietittyäsi tätä. — Olen valvonut tässä — ja kuitenkin erottavat meitä suuremmat esteet kuin jos paljas miekka olisi ollut välillämme. — Sano minulle, tahdotko rakastaa minua tämän yön jälkeen?"

"Tahdon rakastaa teitä, Erlend-herra, niin kauan kuin tahdotte — ja sitten en tahdo rakastaa ketään —."

"Silloin", lausui Erlend verkalleen, "vannon sieluni autuuden nimessä, ettei mikään nainen tai neito ole oleva sylissäni, ennenkuin saan omistaa sinut lain ja kunnian mukaan. — Sano se sinäkin", pyysi hän. Kristiina sanoi:

"Vannon sieluni autuuden nimessä, ettei kukaan toinen mies ole nukkuva vierelläni koko elämäni aikana."

"Meidän täytyy nyt mennä", sanoi Erlend hetkisen kuluttua, — "ennenkuin ihmiset heräävät."

"Neuvokaa minua te, Erlend", vastasi Kristiina. "Isäsi", kysyi tämä
tuokion kuluttua, "taitaa olla lempeä ja oikeamielinen mies, kerrotaan
Gerdarudissa. Luuletko hänen kovin vastenmielisesti purkavan Andres
Darren kanssa tekemänsä sopimuksen?"

"Isä on useasti sanonut minulle, ettei hän milloinkaan tahtoisi pakoittaa meitä, tyttäriänsä", virkkoi Kristiina. "Meidän tiluksemme ovat vieretysten, siitä se sopimus johtuu. Mutta isä ei varmaankaan tahdo riistää minulta kaikkea iloa maailmassa tämän asian tähden." Kristiina aavisti hämärästi, ettei asia kenties ollut selviävä aivan näin helposti — mutta hän karkoitti tuon tunteen.

"Ehkä se sitten on käyvä helpommin kuin mitä yöllä valvoessani luulin. Hyvä Jumala — Kristiina — minä en saata kadottaa sinua — en voi milloinkaan olla iloinen, ellen saa sinua omakseni."

He erosivat puutarhassa ja Kristiina kulki aamun hämärässä vierasmajatietä, johon nunnaluostarin väki oli sijoitettu. Kaikki makuupaikat olivat täydet, mutta Kristiina heitti vaippansa lattialle olkikasan päälle, ja paneutui nukkumaan vaatteita riisumatta.

Kun hän heräsi, oli päivä jo pitkällä. Ingebjørg Filippuksentytär istui hänen lähellään penkillä ommellen vaippansa repeytynyttä turkisreunusta. Hänen kielensä oli täydessä käynnissä, kuten aina.

"Olitko Erlend Nikulauksenpojan kanssa koko yön?" hän kysyi. "Sinun pitäisi varoa hiukan sitä miestä, Kristiina — luuletko, että Simon Andreksenpoika pitäisi siitä, että te rupeaisitte ystäviksi?"

"Entä sinun sulhasesi — luuletko, että hän pitäisi siitä, jos tietäisi sinun tanssineen Munan Pätkän kanssa yöllä? Kai sitä on tanssittava sen kanssa, joka tulee pyytämään tuollaisena yönä — meillähän oli Groa-rouvan lupa —"

"Einar Einarinpoika ja Munan-herra ovat ystäviä keskenään — hänhän on naimisissa ja vanha. Ruma hän on sitäpaitsi — vaikka hauska ja sievätapainen — katso mitä hän antoi minulle viime yön muistoksi", sanoi Ingebjørg näytellen kultaista soikea, jonka Kristiina oli nähnyt Munanin hatussa edellisenä päivänä. "Mutta tuo Erlend — hänethän tosin vapautettiin kirouksesta pääsiäisen aikaan, mutta kerrotaan Eline Ormintyttären olleen hänen luonaan Husabyssä siitä saakka — herra Munan sanoo hänen paenneen Sira Jonin luokse Gerdarudiin, sillä hän pelkää kai lankeavansa uudelleen syntiin, jos jälleen kohtaisi tämän —"

"Etkö tiennyt tätä?" virkkoi Ingebjørg. "Että hän houkutteli erään vaimon tämän mieheltä pohjoisessa, jossakin Haalogalandin puolella — ja piti häntä kartanossaan vastoin kuninkaan kieltoa ja arkkipiispan kirousta — heillä on kaksi lasta — hänen täytyi paeta Ruotsiin ja hän on saanut panna sakkoihin niin suuren osan omaisuuttaan, että Munan-herra sanoo hänestä tulevan köyhän miehen, ellei hän pian paranna tapojaan —"

"Paljon sinä tiedätkin", sanoi Kristiina kankein kasvoin. "Mutta sehän on nyt lopussa —"

"Munan-herra kertoi vielä, että se jo monasti ennen on ollut lopetettu", sanoi Ingebjørg mietteissään. "Mutta samahan tämä lienee sinusta — sinähän saat Simon Darren. Mutta kaunis mies hän on, tuo Erlend Nikulauksenpoika —"

Nunnaluostarin kulkueen piti palata takaisin jälkeen puolipäivän. Kristiina oli luvannut tulla tapaamaan Erlendiä kiviaidan laitaan, samaan paikkaan, missä he olivat istuneet yöllä, jos hän suinkin pääsisi.

Erlend makasi vatsallaan maassa, pää käsien varassa. Heti kun hän näki Kristiinan, hyppäsi hän pystyyn, ja ojensi Kristiinalle molemmat kätensä, kun tämä oli hyppäämässä maahan.

Kristiina tarttui niihin ja he seisoivat hetken käsitysten. Sitten sanoi Kristiina:

"Näen sinun tietävän kaiken", vastasi Erlend ja päästi äkkiä Kristiinan kädet. "Mitä nyt ajattelet minusta, Kristiina —."

"Olin kahdeksantoista vuoden vanha silloin", sanoi hän kiihkeästi, "siitä on kymmenen vuotta kun kuningas, sukulaiseni, lähetti minut matkalle Vargøyn kartanoon — ja sitten viivyimme talven yli Steigenissä — hän oli naimisissa laamannin, Sigurd Saksulvinpojan kanssa; minun kävi häntä sääliksi, sillä mies oli vanha ja uskomattoman ruma — enkä kiellä pitäneenikin hänestä. Tarjosin Sigurdille korvausta, olisin mielelläni sopinut hänen kanssaan — hän oli monella tapaa kunnon mies — mutta hän tahtoi panna asian menemään laillista tietä — minut piti merkitä huoruudesta vierasemäntäni kanssa, ymmärrätkö —."

Se tuli sitten isäni kuuluville ja Haakon-kuninkaan korviin — hän — hän ajoi minut luotaan. Ja jos tahdot tietää kaiken — niin Elinen ja minun välillä ei ole muuta kuin lapset, eikä hän piittaa niistä paljoakaan. Ne ovat Østerdalenessa, eräässä kartanossa, jonka omistin siellä, olen antanut sen Ormille, pojalle — mutta hän ei viihdy lasten luona —. Hän toivoo, ettei Sigurd voi elää kovin kauan — en tiedä mitä hän tahtoo.

Sigurd otti hänet luokseen jälleen — mutta Eline sanoo, että häntä kohdeltiin kodissaan kuin koiraa ja orjanaista — ja käski minun tulla kohtaamaan itseään Nidarosiin. Minun oloni ei ollut paljoa parempi isäni luona Husabyssä —. Möin kaiken, mitä irti sain ja karkasin hänen kanssaan Hallandiin — kreivi Jaakko kohteli minua suopeudella — Saatoinko tehdä toisin, kun hän kantoi lastani. Ajattelin, että niin moni mies on selvinnyt helpolla yhteiselämästä toisen vaimon kanssa — kun on rikas — Mutta kuningas Haakon on sellainen, että hän on ankarin omaisiaan kohtaan. Olimme erossa vuoden, mutta silloin isä kuoli ja hän palasi luokseni. Talonpoikani kieltäytyivät maksamasta veroa tai ryhtymästä puheisiin asiamiesteni kanssa, koska minä olin kirouksen alainen — olin kova takaisin ja sitten jouduin syytteeseen ryöstöstä, mutta minulla ei ollut rahaa maksaa palvelijoitani; katsohan, olin liian nuori osoittaakseni ymmärrystä noissa sotkuisissa asioissa, eivätkä omaiseni tahtoneet auttaa — paitsi Munan, milloin vaimoltansa tohti —.

"Nyt tiedät, Kristiina, ettei omaisuuteni ja kunniani ole koskematon.
Parempi sinun olisi pysyä kiinni Simon Andreksenpojassa."

"Pysykäämme siinä, mitä eilen vannoimme toisillemme, Erlend — jos olet yhtä mieltä kanssani."

Erlend sulki hänet syliinsä, suuteli häntä ja lausui: "Voit luottaa siihen, että minun asiani parantuvat — kellään muulla kuin sinulla ei nyt ole valtaa ylitseni. Ajattelin yöllä niin monenlaista, kun nukuit sylissäni, kaunis neitoni. Niin suuri ei ole perkeleen valta miehen yli, että minä voisin tuottaa surua tai mielipahaa sinulle, kallehin kumppalini —."

IV.

Skogissa asuessaan oli Lauritsa Bjørgulfinpoika luovuttanut maata Gerdarudin kirkolle sielumessuiksi kuolleiden vanhempiensa puolesta näiden kuolinpäivänä. Bjørgulv Ketilinpojan syntymäpäivä oli kolmaskymmenes elokuuta ja Lauritsa oli sopinut veljensä kanssa siitä, että tämä tänä vuonna noutaisi Kristiinan luokseen maalle, jossa hän saisi olla messun yli.

Kristiina pelkäsi, ettei vain ilmestyisi estettä, ja ettei setä pitäisi lupaustaan — hän oli ollut huomaavinaan, ettei Aasmund välittänyt hänestä erityisesti. Mutta päivää ennen messua tuli Aasmund Bjørgulfinpoika luostariin noutamaan veljensä tytärtä. Kristiina sai käskyn pukeutua maallisiin vaatteisiin, mutta hänen tuli tyytyä tummiin väreihin ja yksinkertaisuuteen. Ihmiset olivat alkaneet puhua siitä, että nunnaluostarin sisaret liikkuivat liian paljon ulkopuolella luostarin; siksi oli piispa käskenyt, etteivät ne neidot, jotka eivät aikoneet sisaruskuntaan, saaneet kantaa luostarinpukua muistuttavia vaatteita, käydessään sukulaistensa luona — ettei kansa erehtyisi luulemaan heitä nunnakokelaiksi tai vihityiksi nunniksi.

Kristiina iloitsi sydämestään ratsastaessaan maantietä setänsä kera, ja Aasmund kävi ystävällisemmäksi ja hupaisammaksi huomatessaan, että neito osasi toki puhella ihmisten kanssa. Muuten Aasmund oli hyvin masentuneella mielellä; hän sanoi näyttävän siltä, kuin syksyllä uhkaisi tulla sotaan käsky, ja kuninkaan aikovan hyökätä Ruotsiin kostamaan tihutyötä, joka oli tehty hänen langolleen ja veljentyttärensä miehelle siellä. Kristiina oli kuullut ruotsalaisten herttuoiden murhasta, ja se oli ollut hänestä kauhea konnanteko — vaan kaikki valtakunnan asiat tuntuivat hänestä kuitenkin niin kaukaisilta. Kotilaaksossa ei kukaan puhunut niistä; hän muisti myöskin isänsä olleen sotaretkellä Eirik-herttuan väessä Ragnhildarholmissa ja Konungahellassa. Aasmund selitti nyt hänelle koko kuninkaan ja herttuoiden välisen asian. Kristiina ei ymmärtänyt siitä kovin paljoa, mutta kuunteli tarkasti kaikkea, mitä setänsä tiesi kuninkaantytärten kanssa solmituista ja puretuista kihlauksista. Ja häntä lohdutti se seikka, ettei joka paikassa ollut sellainen tapa kuin hänen kotiseudullaan, että sovittu kihlaus oli melkein yhtä luja kuin avioliitto. Hän rohkaisi nyt mielensä ja kertoi seikkailustaan iltaa ennen Halvardin valvontaa sekä kysyi, tunsiko hänen setänsä Erlendiä, Husabyn herraa. Aasmund antoi Erlendistä hyvän todistuksen — sanoi tämän menetelleen järjettömästi, mutta syyn olleen pääasiassa hänen isänsä ja kuninkaan; nämä olivat käyttäytyneet kuin olisi poika ollut itse pirun sikiö, siksi että tälle oli sattunut noin onnettomasti. Kuningas oli liian hurskas ymmärtääkseen sellaista ja herra Nikulaus oli vihoissaan siitä, että Erlend oli menettänyt niin paljon tiluksia; nämä olivat sitten pauhanneet haureudesta ja helvetintulesta — "ja pitäähän sitä olla vähän sisuakin kunnon miehessä", sanoi Aasmund Bjørgulfinpoika. "Ja tuo nainen oli ylen kaunis. Mutta sinulla ei ole tekemistä hänen asioissaan, paras kun et katselekaan sille suunnalle."

Erlend ei tullut messuun, niinkuin oli luvannut Kristiinalle, ja tämä ajatteli enemmän sitä kuin jumalansanaa. Hän ei voinut tuntea katumusta — häntä kannatti vain uusi ihmeellinen tunne, että hän oli vieraantunut kaikesta, mihin hän ennen oli tuntenut olleensa sidottu.

Hän koetti lohduttautua — Erlendin mielestä oli kai viisaampaa, ettei kukaan niistä, joiden vallan alainen Kristiina tällä erää oli, saisi tietää heidän ystävyydestään vielä. Sen hän ymmärsi itsekin. Mutta hän oli ikävöinyt niin hartaasti Erlendiä ja itki paneutuessaan illalla levolle ylisillä, jossa hänen oli määrä nukkua Aasmundin pikku tyttärien kanssa.

Seuraavana päivänä hän lähti metsään sedän nuorimman lapsen kanssa; se oli pikkuinen kuusivuotias tyttö. Heidän päästyään jonkun matkaa rinnettä ylös tuli Erlend juosten heidän perästään. Kristiina tiesi, että se oli hän, ennenkuin näkikään tulijaa.

"Olen istunut kukkulalla katsellen pihalle koko päivän", hän sanoi, "ajattelin, että kai sinä löydät jonkun hetken, jolloin pääset puikahtamaan ulos —"

"Luuletko minun sitten tulleen sinua tapaamaan", sanoi Kristiina ja nauroi. "Eikö sinua peloita kulkea koirien kanssa ja jousipyssy olalla minun setäni metsissä?"

"Sinun setäsi on antanut minulle metsästysluvan joksikin aikaa", sanoi Erlend. "Ja koirat liittyivät minuun aamulla." Hän taputteli niitä ja otti pikku piikasen syliinsä. "Tunnethan sinä minut, Ragndid? Mutta äläpäs nyt kerro kotona teidän puhelleen minun kanssani, niin saat tämän" — hän kaivoi taskustaan rusinakäärön ja antoi sen lapselle. "Olin aikonut sen sinulle", hän sanoi Kristiinalle. "Luuletko tämän lapsukaisen osaavan vaieta?"

He puhuivat nopeasti ja nauraen. Erlendillä oli yllään lyhyt, ruumiinmukainen, ruskea ihonuttu ja päässä pieni punainen silkkilakki — hän näytti niin nuorelta, nauroi ja telmi lapsen kanssa, mutta puristi sillä välin Kristiinan kättä, niin että teki kipeää.

Hän puheli sotatuumista ja iloitsi niistä: "Minun käy silloin helpommaksi voittaa takaisin kuninkaan ystävyys", sanoi hän, "ja sitten kaikki on helpompaa", hän lisäsi kiihkeästi.

Lopulta he asettuivat istumaan niityn laitaan vähän ylempänä metsässä. Erlend piti lasta sylissään; Kristiina istui hänen vieressään; tämä leikki hänen sormillaan ruohikossa. Hän työnsi Kristiinan kouraan kolme kultasormusta, jotka oli sidottu yhteen langalla:

"Sitten", hän kuiskasi, "sinä saat näitä niin monta kuin sormesi kantavat —"

"Minä olen odottava sinua tässä niityllä joka päivä tähän samaan aikaan niin kauan kuin viivyt Skogissa", sanoi Erlend heidän erotessaan. "Tulet milloin pääset."

Toisena päivänä lähti Aasmund Bjørgulfinpoika vaimoineen ja lapsineen Gyridin kotitaloon Hadelandiin. He olivat pelästyneet sotahuhuja. Oslon lähikansan mielessä eli vereksenä muisto Eirik-herttua hävitysretken aikuisista kauhun päivistä joitakin vuosia takaperin. Aasmundin vanha äiti pelkäsi niin kovin, että päätti hakea suojaa nunnaluostarista — hän oli liian heikkokin toisten mukaan. Kristiinan piti jäädä Skogiin vanhuksen luokse — hän kutsui tätä isoäidiksi — siihen asti kuin Aasmund palaisi takaisin Hadelandista.

Päivällisen jälkeen kun väki oli lepäämässä, meni Kristiina aitan parveen, jossa hänen makuusijansa oli. Hän oli tuonut mukanaan vähän vaatteita nahkapussissa, ja nyt hän muutti ne päälleen, hyräillen hiljaa.

Isä oli antanut hänelle paksusta, itämaisesta pumpulikankaasta neulotun puvun; siinä oli taivaansininen pohja, joka oli kudottu täyteen punaisia kukkakuvioita; sen hän heitti ylleen. Hän harjasi ja suki hiuksiaan ja sitoi ne punaisilla silkkinauhoilla, kääri punaisen silkkivyön tiukasti vyötäistensä ympäri ja pani Erlendin sormukset sormiinsa; tätä tehdessään hän koko ajan mietti, mahtaisiko hän olla kaunis tämän mielestä.

Molemmat koirat, jotka olivat olleet Erlendin kanssa metsässä, hän oli pitänyt luonaan parvella — nyt hän kutsui ne mukaansa. Hän hiipi talojen taitse ja lähti kulkemaan samaa takamaille vievää polkua kuin eilenkin.

Metsäniitty lepäsi hiljaa ja yksinäisenä hehkuvassa puolipäivän paahteessa; kuusimetsä, joka rajoitti sitä joka suunnalla, levitti voimakasta, kuumaa tuoksua. Aurinko poltti ja sininen taivaanlaki näytti oudon kovalta kuusien latvoissa.

Kristiina istahti siimekseen metsänlaitaan. Hän ei ollut vihainen, vaikkei Erlend ollutkaan siellä; hän tiesi tämän varmasti tulevan, ja hänelle tuotti kummallista iloa istua yksin kotvasen aikaa ja olla ensimmäisenä kohtauspaikalla.

Hän kuunteli pikkupörriäisten surinaa keltaisessa, palaneessa ruohossa, taittoi muutamia kuivia, yrtiltä tuoksuvia kukkia, joihin hän ylettyi liikuttamatta muuta kuin kättään; hieroi niitä sormissaan ja haisteli niitä ja vaipui avoimin silmin eräänlaiseen horrokseen.

Hän ei liikahtanut paikaltaan kuullessaan metsästä hevosen astuntaa. Koirat murisivat ja nostivat niskakarvat pystyyn — ja painalsivat sitten niittyä ylös haukkuen ja häntää heiluttaen. Erlend hyppäsi metsän reunassa hevosen selästä, päästi sen menemään läimäyttäen sitä kerran lautasille ja juoksi Kristiinaa vastaan koirien hypellessä häntä vastaan. Hän tarttui niitä kuonoon ja tuli alas Kristiinaa kohden pidellen molempia hirvenharmaita, sutta muistuttavia koiria käsissään. Kristiina hymyili ja ojensi kätensä nousematta maasta.

Katsellessaan tuota mustanruskeaa päätä, joka lepäsi hänen helmassaan hänen käsiensä välissä, nousi hänen mieleensä äkkiä muuan muisto. Hän näki sen niin selvästi edessään kuin saattaa nähdä kaukaisen vuorenrinteessä sijaitsevan tuvan, johon auringonsäde sattuu pilvisenä päivänä. Ja hänen sydämeensä tulvahti kaikki se hellyys, jota Arne Gyrdinpoika oli pyytänyt kerran, kun hän ei vielä ollut ymmärtänyt tämän sanoja. Hätäisen kiivaasti veti hän puoleensa miehen ja laski tämän kasvot rintaansa vasten sekä suuteli tätä, ikäänkuin peläten hänet otettavan itseltään pois. Ja nähdessään Erlendin pään siinä käsivarttansa vasten, hänestä tuntui kuin hän olisi pidellyt lasta — hän peitti tämän silmät toisella kädellään ja antoi sataa pieniä suukkosia suulle ja poskille.

Aurinko oli väistynyt niityltä — raskas väri puiden latvoissa oli tihennyt tummansiniseksi ja peittänyt koko taivaan; välissä kumotti vain muutamia vaskenkarvaisia läikkiä, jotka hohtivat pilven läpi kuin kaskisavu. Bajard tuli heitä kohden, hirnahti kerran ja jäi levottomana seisomaan ja tuijottamaan. Heti sen jälkeen välähti ensimmäinen ukonnuoli, jota seurasi pikainen, ankara jyrähdys.

Erlend nousi ja meni hevosen luo. Niityn alalaidassa oli vanha lato; he menivät sinne ja Erlend sitoi Bajardin oven suussa olevaan lautaan. Ladon perällä oli jonkun verran heinää, Erlend levitti viittansa siihen ja he kävivät istumaan maahan koirat jalkojensa juuressa.

Pian seisoi sade kuin seinä ladon oviaukon edessä. Metsä kohisi ja maa jymisi sen alla — hetken kuluttua heidän täytyi siirtyä sisemmälle pisaroiden tähden, joita tippui katosta. Joka kerran kun salama iski ja jyrähti, kuiskasi Erlend:

He eivät arvanneet ajan menoa — rajuilma oli kulkenut nopeasti ohi — jyry kuului jo kaukaa, mutta auringonpaiste läikkyi ulkopuolella oven märässä ruohikossa ja välkkyviä pisaroita putoili yhä harvemmin katosta. Makea heinäntuoksu kävi voimakkaammaksi ladossa.

"Sinä kastut — sinä saat ratsastaa, minä kävelen — pois metsästä —" ja hän katsoi niin kummasti Kristiinaan.

Kristiina vapisi — hän luuli sen johtuvan sydämensä rajusta sykinnästä — hänen kätensä olivat kylmät ja hikiset. Kun Erled suuteli hänen paljasta ihoaan yläpuolelta polven, koki hän voimattomasti työntää tätä loitommalle. Erlend kohotti kasvonsa hetkiseksi — Kristiina muisti erään miehen, joka oli ollut luostarissa pyytämässä ruokaa, miten tämä suuteli leipää, joka hänelle annettiin. Hän vaipui selälleen heiniin levällä käsivarsin ja antoi Erlendin tehdä niinkuin hän tahtoi.

Hän istui pystyssä Erlendin kohottaessa päänsä käsiensä välistä. Tämä kavahti paikalla käsivarsiensa varaan:

Hänen äänensä viilsi uuden polttavan haavan Kristiinan sydämeen — eihän Erlend ollutkaan iloinen — hänkin oli onneton —!

"Kristiina, Kristiina — Luuletko minun viekoitelleen sinut luokseni metsään siksi, että toivoin sinulta tätä ja että tahdoin ottaa sinut väkisin —" kysyi hän kotvasen kuluttua.

"Väkisinkö — ei kai se sitä ollut — kai sinä olisit päästänyt minut menemään, jos minä olisin pyytänyt —" sanoi hän hiljaa.

"Luuletko, että minä tahdon pettää sinut?" kysyi hän kiivaasti. "Kristiina — vannon sen kristillisen uskoni kautta — sieluni autuuden nimessä, että minä olen oleva uskollinen sinulle viimeiseen hengenvetooni asti —"

Kristiina ei voinut sanoa mitään, hän siveli vain tämän tukkaa yhä uudelleen ja uudelleen.

"Nyt kai minun on aika lähteä kotiin?" kysyi hän lopuksi ja tunsi odottavansa kuoleman ahdistuksella hänen vastaustaan.

"Niin kai lienee", vastasi toinen synkästi. Hän nousi nopeasti, meni hevosen luo ja ryhtyi irroittamaan ohjia.

Silloin Kristiinakin nousi. Hitaasti, raukeasti ja maahan muserrettuna hän tajusi — hän ei tiennyt mitä hän oikeastaan oli odottanut toiselta — miten Erlend nosti hänet hevosensa selkään ja vei hänet kerallaan, niin että Kristiina pääsi astumasta jalan ihmisten pariin. Oli kuin koko hänen ruumiinsa olisi ollut hellänä ihmetyksestä — että tämänlaista se nyt oli, se, josta kaikissa lauluissa kerrottiin. Ja kun nyt Erlend oli tehnyt hänelle tämän, tuntui hänestä siltä kuin hän olisi joutunut niin kokonaan tämän omaisuudeksi, ettei hän ymmärtänyt miten hän enää voisi elää poissa tämän käsien ulottuvilta. Hänen täytyi lähteä tämän luota, mutta hän ei jaksanut käsittää sitä mahdolliseksi —.

Heidän laskeutuessaan metsän rinnettä alas Erlend käveli taluttaen hevosta; hän piti Kristiinaa kädestä, mutta he eivät keksineet mitään sanomista toisilleen.

Kun he olivat tulleet niin pitkälle, että Skogin rakennukset näkyivät, heitti Erlend hyvästit Kristiinalle.

"Kristiina — älä sure — se päivä on tuleva ennenkuin arvaatkaan, jolloin sinusta tulee minun aviovaimoni —"

"Heti kun sinä olet lähtenyt Skogista", Erlend vastasi ja hänen äänensä sai heti kirkkaamman kaiun. "Ellei tule sotaa, tahdon puhua Munanin kanssa, hän on jo kauan kehoitellut minua naimisiin — hän on varmasti lähtevä kanssani isäsi luokse puhumaan puolestani."

Kristiina taivutti päätään — jokaiselta toisen lausumalta sanalta tuntui Kristiinasta edessäoleva aika yhä pitemmältä ja mahdottomammalta — luostari, Jørundgaard — hän aivan kuin kellui virrassa, joka vei hänet pois kaikesta entisestä.

"Nukutko yksin parvella nyt kun omaisesi ovat poissa", kysyi Erlend.
"Minä tulen puhumaan kanssasi illalla, päästätkö minut sisään?"

Lopun päivää hän istui isoäidin luona, ja iltaruoan jälkeen saattoi hän vanhan rouvan vuoteeseen. Sitten hän lähti siihen parveen, jossa hänen nukkumasijansa oli. Huoneessa oli pikkuinen ikkuna; Kristiina istuutui arkulle, joka oli sen alla — hänen ei tehnyt mieli vuoteeseen.

Hän sai odottaa kauan. Oli jo aivan pimeä ulkona, kun hän kuuli portaissa askeleita. Erlend koputti ovelle vaippa rystysien ympäri käärittynä ja Kristiina nousi, aukaisi salvan ja päästi Erlendin luokseen.

Kristiina huomasi Erlendin ilostuvan suuresti, kun hän kietoi käsivartensa tämän kaulaan ja painautui hänen rintaansa vasten.

"Sinä et saa ajatella, että tämä on synti", hän sitten sanoi illan kuluessa. "Ei se ole suurikaan synti. Jumalan laki ei ole yhdellainen kuin maanlaki tässä asiassa —. Gunnulv, veljeni, on kerran selittänyt sen minulle — jos mies ja nainen päättävät ottaa toisensa ja pysyä toisilleen uskollisina, ja sitten makaavat yhdessä, niin he ovat naimisissa Jumalan edessä ja tekevät suuren synnin, jos rikkovat yhteytensä. Voin sanoa sinulle sen latinalaisen sanan, joka tarkoittaa tätä, kun muistan — olenhan tiennyt sen ennen —"

Kristiinaa ihmetytti vähän, mikä saattoi olla syynä siihen, että Erlendin veli oli sanonut noin — mutta hän karkoitti luotaan ahdistavan pelon, että se olisi saattanut koskea Erlendiä ja jotakin toista — ja koetti löytää lohtua tämän sanoista.

He istuivat yhdessä arkulla, Erlend piti kättään hänen uumillaan ja Kristiinalla oli hyvä ja turvallinen olla — Erlendin luona oli ainoa paikka, missä hän nyt saattoi tuntea turvallisuutta ja suojaa.

Erlend puhui paljon ja kiihkeästi — sitten hän oli taas hiljaa kauan, ainoastaan hyväillen Kristiinaa. Tietämättään Kristiina poimi hänen sanoistaan jokaisen pienenkin murenen, joka saattoi tehdä Erlendin hänen silmissään kauniimmaksi ja rakkaammaksi sekä vähentää hänen osuuttaan kaikkeen siihen, jonka hän tiesi olevan moitittavaa tämän elämässä.

Erlendin isä, Nikulaus-herra, oli ollut niin vanha saadessaan lapsensa, ettei hänellä ollut ollut kärsivällisyyttä tai kykyä kasvattaa itse heitä; molemmat pojat olivat kasvaneet herra Baard Petrinpojan kartanossa Hestnæsissa. Erlendillä ei ollut muita siskoksia kuin veljensä Gunnulv; tämä oli yhtä vuotta nuorempi ja oli Kristuksenkirkon pappina. "Häntä rakastan eniten maailmassa, paitsi sinua."

Kristiina kysyi, oliko Gunnulv Erlendin näköinen, mutta tämä nauroi ja sanoi heidän olevan hyvin erilaiset niin päältä kuin sisältä. Gunnulv oli nyt ulkomailla oppia hakemassa — hän oli ollut poissa jo kolmatta vuotta, mutta oli kahdesti lähettänyt kotiinsa kirjeen, viimeksi keväällä, jossa selitti matkustavansa Sankta Genovevasta Pariisista ja aikovansa Roomaan. "Hän on tuleva iloiseksi palatessaan kotiin ja löytäessään minut naimisissa", sanoi Erlend.

Sitten hän puhui suuresta perinnöstä, jonka hän oli saanut vanhempiensa jälkeen — Kristiina huomasi, ettei Erlend tiennyt oikein itsekään, miten asiat olivat. Itse hän tunsi jotakuinkin hyvin isänsä tilankaupat — Erlend oli alkanut kauppansa toisesta päästä, myynyt ja hajoittanut ja tuhlannut ja pantannut, pahimmin viime vuosina, jolloin hän oli tahtonut erota jalkavaimostaan ja toivonut säädyttömän elämänsä ajan pitkään unhoittuvan ja sukulaistensa leppyvän; hän oli luullut lopuksi saavansa hoitoonsa puolet Orkdølan lääniä, kuten isänsä ennen häntä.

"Vaan nyt en kohta ymmärrä lainkaan, niitä tästä tulee", hän sanoi. "Ehkä joudun viimein tuntureille, kuten Bjørn Gunnarinpoika, ja saan kantaa selässäni lantasäkkiä, niinkuin orjat ennen, kun ei ollut hevosta talossa."

"Herra varjelkoon", sanoi Kristiina nauraen. "Kyllä minun silloin täytyy tulla sinun luoksesi — enköhän minä ymmärrä paremmin talonpoikaiselämää kuin sinä."

"Et kai sinäkään sentään ole tottunut kantamaan lantasäkkejä", sanoo toinen yhteen nuottiin.

"En, mutta minä olen nähnyt miten sitä hajoitetaan — ja kylvössä minä olen ollut mukana melkein joka ainoa vuosi. Isälläni on ollut tapana kyntää itse lähimmät pellot, ja hän antoi minun kylvää ensimmäisen saran, sen piti tuottaa onnea" — tuo muisto teki kipeää ja Kristiina jatkoi nopeasti — "nainen sinulla täytyy olla, joka leipoo ja panee oluen ja pesee ainoan paitasi ja lypsää maidon — sinun täytyy vuokrata lehmä taikka pari lähimmältä rikkaalta talonpojalta —"

"Kiitos Jumalan, että kuulen sinun jälleen nauravan vähän", sanoi Erlend ja nosti hänet syliinsä, pidellen häntä käsivarsillaan kuin lasta.

Niinä kuutena yönä, jotka kuluivat ennen Aasmund Bjørgulfinpojan paluuta, oli Erlend Kristiinan luona joka yö.

Viimeisenä yönä hän näytti yhtä onnettomalta kuin Kristiina; hän sanoi moneen kertaan, etteivät he tulisi olemaan erossa ainoatakaan päivää kauemmin kuin oli välttämätöntä. Viimeksi hän sanoi matalalla äänellä:

"Jos sattuisi niin pahasti, etten pääsisi Osloon ennenkuin talvella — ja sinä tulisit tarvitsemaan ystävän apua — voit huoleti kääntyä Sira Jonin puoleen täällä Gerdarudissa, me olemme lapsuusaikaiset ystävät; ja Munan Baardinpoikaan voit myöskin luottaa arvelematta."

Kristiina ainoastaan nyökkäsi. Hän ymmärsi tämän puhuvan samasta asiasta, jota hän oli miettinyt joka ainoa päivä, mutta Erlend ei puhunut siitä enempää. Silloin Kristiinakin oli hiljaa eikä tahtonut näyttää, miten hänen sydäntään ahdisti.

Edellisinä kertoina Erlend oli lähtenyt hänen luotaan yön lähestyessä, mutta tänä viimeisenä iltana hän pyysi hartaasti, että Kristiina sallisi hänen nukkua vähän aikaa. Kristiinaa pelotti, mutta Erlend sanoi huolettomasti: "Ymmärräthän sinä, että jos minut löydettäisiin täältä sinun pesästäsi, niin kyllä teen selvän asiasta —." Kristiinan teki itsensä mieli pitää hänet luonaan vielä vähän aikaa, eikä hän hennonut kieltää.

Mutta hän pelkäsi heidän nukkuvan liian kauan. Siksi hän istui enimmän osan yöstä pielusta vasten, torkahti silloin tällöin eikä aina tiennyt, milloin Erlend oli hyväillyt häntä, tai milloin hän itse vain oli uneksinut siitä. Hänen toinen kätensä oli Erlendin rinnalla, siinä, missä hän tunsi tämän sydämen lyövän; kasvot hän oli kääntänyt ikkunaa kohti, pitääkseen silmällä aamun sarastamista.

Viimein hänen täytyi herättää tämä. Hän viskasi ylleen joitakin vaatekappaleita ja meni Erlendin mukana ulos käytävään — Erlend kiipesi käsipuun yli sille puolen, joka oli toiseen rakennukseen päin. Sitten hän katosi nurkan taakse. Kristiina meni sisään ja pujahti takaisin vuoteeseensa; hän antautui nyt huoliensa valtaan ja itki ensi kertaa sen jälkeen kuin oli tullut Erlendin omaksi.

Nunnaluostarissa kuluivat päivät entiseen tapaan. Kristiina kulki makuusalin ja kirkon, kutomatuvan, kirjahallin ja ruokasalin väliä. Nunnat ja palvelusväki korjasivat satoa vihannestarhasta ja hedelmäpuista, tuli syksy ja Ristinmessu kulkueineen ja sen jälkeen Miikalinmessu edeltävine paastoineen. Kristiina ihmetteli — kukaan ei tuntunut huomaavan hänessä mitään. Mutta hän olikin aina ollut hyvin hiljainen vierasten parissa, ja Ingebjørg Filippuksentytär, joka oli hänen sivutoverinsa päivällä ja yöllä, puheli molempien puolesta.

Ja niin ei kukaan huomannut, että hän oli kaikkine ajatuksineen kaukana ympäristöstään. Erlendin jalkavaimo — se hän nyt oli, hän sanoi itselleen. Hänestä tuntui kuin hän olisi uneksinut tuon kaiken — Marketanmessu-illan, tuon tapauksen ladossa, yöt ylhäällä Skogin parvessa — joko hän oli uneksinut sen, tai sitten hän uneksi nyt. Mutta kerran hän oli heräävä, kerran se oli selvenevä. Hän ei hetkeäkään ajatellut muuta kuin että hän nyt kantoi Erlendin lasta —.

Mutta mitä hänelle sitten tapahtuisi, kun tämä kerran tulisi ilmi, sitä hän ei osannut oikein kuvitella mielessään. Pantaisiinko hänet tyrmään vai lähetettäisiinkö hänet kotiin —. Hyvin etäällä häämöittivät isän ja äidin kasvot —. Sitten hän sulki silmänsä, häntä huimasi ja pani pahasti, hän piiloutui odotettua rajuilmaa ja koetti rohkaista luontonsa kestämään tuon vaikean ajan, jonka hän uskoi päättyvän siten, että hänet ikuisiksi ajoiksi sysättäisiin Erlendin syliin — ainoaan paikkaan, minkä hän nyt tunsi kodikseen.

Ja tuossa jännityksessä oli yhtä paljon odotusta kuin pelkoa, suloutta kuin tuskaa. Hän oli onneton — mutta tunsi rakkautensa Erlendiin olevan kuin kasvin, joka oli istutettu hänen sisälleen — se työnsi alati uusia ja runsaampia kukkia, onnettomuudentunteesta huolimatta. Viimeisenä yönä, jolloin Erlend nukkui hänen luonaan, oli Kristiina tuntenut hivelevän aavistuksen siitä, että häntä odotti tämän sylissä sellainen riemu ja onni, jota hän ei vielä tuntenut — ja hän vapisi muistaessaan sen; hän tunsi kuin kuumia, väkeviä tuoksuja päivänpaahtamista puutarhoista. Lehtolapsi — Inga oli syytänyt hänen silmilleen tuon sanan — hän otti sen nyt vastaan ja painoi sydämeensä. Lehtolapsi, se oli sellainen lapsi, joka oli siitetty salaa metsässä tai niityllä. Hän muisti auringonpaisteen ja kuusien tuoksun metsäisellä aholla. Jokainen uusi, pulpahtava levottomuuden tunne, jokainen nopea suonenlyönti ruumiissa ennusti hänen mielestään sikiötä, muistutti siitä, että hän nyt oli astunut uusille teille — ja vaikka ne kävisivät kuinka raskaiksi kulkea ennen perille saapumista, niin oli hän varma siitä, että ne lopulta johtaisivat Erlendin luokse.

Hän istui Ingebjørgin ja sisar Astridin välissä ommellen suurta koruvaatetta, johon oli kirjailtu ritareita ja lintuja ja vehreitä lehviä. Ja hän ajatteli tätä tehdessään, että pakenisi, kun se aika oli edessä, ettei asiaa enää käynyt salaaminen. Hän kulkisi maantietä köyhäläisen puvussa; kultansa ja hopeansa hän kantaisi nyytissä. Hän ostaisi niillä katon päänsä päälle jostakin syrjäisestä kylästä — hän rupeaisi palveluspiiaksi, kantaisi korennolla vettä, hoitaisi eläimiä läävässä, leipoisi ja pesisi ja saisi kestää toria siitä, ettei tahtoisi virkkaa kuka lapsen isä oli. Sitten tulisi Erlend ja löytäisi hänet.

Toisin ajoin hän kuvitteli, miten tämä tuli liian myöhään. Hän lepäisi lumivalkeana ja kauniina köyhässä talonpojanvuoteessa. Erlend ilmestyisi tuvan matalalle ovelle; hänellä olisi yllä avara, musta viittansa, joka hänellä oli ollut käydessään öillä Kristiinan luona Skogissa. Vaimo johdattaisi hänet esiin, siihen missä Kristiina lepäsi, hän vaipuisi polvilleen ja ottaisi Kristiinan kylmenneet kädet omiensa väliin, ja hänen silmänsä olisivat kuolemansurulliset — oi siinäkö sinä lepäät, ainoa iloni —. Surusta kyyryssä hän menisi ulos, vähäinen lapsensa rintaansa vasten viitan poimujen alla. Kristiina ei tahtonut kuolla, ei tahtonut Erlendille noin kauheata surua —. Mutta Kristiina oli niin allapäin, ja silloin teki hyvää ajatella noin —.

Sitten hänelle äkkiä selvisi vihlaisevan kirkkaasti — lapsi, se ei ollut mikään mielen kuvitelma, se oli pääsemätön totuus; hänen täytyi kerran vastata siitä, mitä oli tehnyt — ja hänen sydämensä oli seisahtua kauhusta.

Mutta kun oli kulunut aikaa jonkun verran, ymmärsi hän, ettei sentään ollut niinkään varma, kantoiko hän lasta. Hän ei ymmärtänyt, miten hän ei iloinnut tästä — oli kuin hän olisi maannut itkien peiton alla tähän asti; nyt tuli nousta ylös kylmään huoneeseen. Kului kuukausi lisää, kului toinen; Kristiina oli nyt selvä asiasta — tuosta onnettomuudesta hän oli säästynyt, ja palellen ja sydän tyhjänä hän tunsi olevansa entistä onnettomampi; hänen mielessään oli pieni katkeruuden pisara Erlendiä kohtaan. Läheni adventti, eikä Kristiina ollut kuullut mitään tästä tai tältä; hän ei tiennyt, missä toinen oli.

Ja silloin hänestä tuntui, ettei hän voinut kauemmin kestää tätä tuskaa ja tietämättömyyttä — oli kuin side heidän väliltään olisi katkennut; nyt häntä toden teossa peloitti — tälle oli voinut tapahtua jotakin, niin ettei hän enää koskaan näkisi häntä. Kaikesta siitä, mihin hän oli ollut sidottu ennen, oli hän eroitettu — ja side, joka heitä kahta nyt yhdisti, oli niin kovin hauras. Hän ei tahtonut uskoa, että Erlend jättäisi hänet — mutta saattoi tapahtua niin paljon —. Hän ei ymmärtänyt, miten jaksaisi kestää tämän talvisen epävarmuuden ajan ja ahdistuksen, joka tuntui päivä päivältä pitemmältä.

Toisin ajoin hän ajatteli vanhempia ja sisaruksia — ikävöi heitä, mutta kuin sellaista, jonka oli kadottanut ijäksi.

Väliin hän taas kirkossa, ja muutenkin, saattoi tuntea niin polttavaa kaipausta yhteyteen Jumalan kanssa. Se oli aina ollut osa hänen elämäänsä; nyt hän oli sen ulkopuolella tunnustamattomine synteineen.

Hän vakuutti itselleen, että tämä erossaolo kodista ja suvusta ja kristinuskosta kestäisi vain pienen ajan. Mutta Erlendin tuli taluttaa hänet takaisin siihen kädestä pitäen. Kun Kristiinan isä olisi suostunut hänen ja Erlendin rakkauteen, voisi hän mennä isän luokse kuin ennen; kun Erlend ja hän olisivat naimisissa, voisivat he ripittää itsensä ja maksaa sakkoja erhetyksestään.

Hän alkoi etsiä todisteita siitä, etteivät toisetkaan ihmiset olleet syntiä vailla. Hän alkoi kallistaa korvaansa juoruille ja huomasi kaikki pienet vähäpätöiset seikat, jotka todistivat, etteivät edes luostarin sisaret olleet täysin pyhiä ja epämaailmallisia. Nuo olivat vain joutavia huomioita — Groa-rouvan johdon alla oli nunnaluostari maailman silmissä esikuva siitä, mitä hengellisen sisaruskunnan tuli olla.

Uutterat hartaudessa, ahkerat, köyhistä ja sairaista huoltapitäväiset olivat nunnat. Eristystä ei pidetty niin tarkasti, etteivät sisaret olisi saaneet ottaa vastaan vieraita ja omaisiaan puhetuvassa ja itsekin käydä kaupungilla näitä tervehtimässä, kun jotakin erityistä oli tekeillä; mutta yksikään nunna ei ollut tuottanut luostarille häpeää käytöksellään kaikkina niinä vuosina, jolloin Groa-rouva oli johtanut heitä.

Mutta nyt olivat Kristiinan korvat auenneet pienille epäsoinnuille luostarin muurien sisällä — toralle ja kateudelle ja turhamaisuudelle. Paitsi sairashoitoa ei yksikään nunna ollut halukas puuttumaan karkeisiin askareisiin — kaikki tahtoivat olla oppineita ja taidokkaita naisia; toinen pyrki toistaan korkeammalle, ja ne sisaret, joilla ei ollut mitään hienompia kykyjä, pidättyivät kilpailemasta, vetelehtivät tunnista toiseen kuin horteessa.

Groa-rouva itse oli oppinut ja viisas; hän valvoi hengellisten tytärtensä eloa ja ahkeruutta, mutta puuttui hyvin vähän näiden sielun asioihin. Hän oli ollut aina hyvä ja ystävällinen Kristiinaa kohtaan — näkyi pitävän tästä enemmän kuin toisista luostarineidoista; mutta se johtui siitä, että Kristiina oli taitava opissa ja töissä, ahkera ja harvasanainen. Groa-rouva ei milloinkaan odottanut vastausta sisarilta. Sitävastoin hän mielellään puheli miesten kanssa. Näitä kulki edes ja takaisin hänen puhetuvassaan — maalaistalonpoikia ja luostarin asiamiehiä, saarnaveljiä piispankartanosta, lähettejä Hovedøsta, jonka kanssa Groa-rouva oli riidassa. Hänellä oli ylenmäärin huolta luostarin laajoista tiluksista, laskuista, kirkkovaatteiden lähettelystä, kirjojen vastaanottamisesta jäljennettäviksi ja lähettämisestä edelleen. Pahansuovinkaan ihminen ei olisi keksinyt Groa-rouvan käytöksessä mitään sopimatonta. Mutta häntä huvitti puhua asioista, joista naiset harvoin ovat perillä.

Priori, joka asui omassa talossaan pohjoispuolella kirkkoa, ei näyttänyt olevan muuta kuin abbedissan kirjoituspuikko ja ruoska. Sisar Potentia hoiteli enimpiä sisäasioita; ja hän koetti pitää talossa samanlaista järjestystä kuin oli nähnyt hienossa saksalaisessa naisluostarissa, jossa hän oli asunut noviisioloaikansa. Hänen nimensä oli ennen ollut Sigrid Ragnvaldintytär, mutta hän oli muuttanut nimensä pukeutuessaan nunnapukuun, sillä sellainen oli yleinen tapa toisissa maissa; hänestä oli alkuisin sekin, että oppilasneidoilla, jotka olivat luostarissa vain lyhyemmän aikaa, tuli olla noviisin puku.

Sisar Cecilia Baardintytär ei ollut samanlainen kuin toiset nunnat. Hän liikkui hiljaa, alasluoduin silmin, vastasi aina lempeästi ja nöyrästi, oli kaikkien palvelija, teki mieluimmin karkeimmat työt, paastosi yli määrän — niin paljon kuin Groa-rouva salli — ja vietti tuntimääriä polvillaan kirkossa iltamessun jälkeen tai meni sinne ennen aamujumalanpalvelusta.

Mutta eräänä iltana, kun hän oli ollut koko päivän purolla vaatteiden pesussa parin sisaren kanssa, hän äkkiä rupesi rajusti itkemään illallispöydässä. Hän heittäytyi pitkäkseen kivilattialle, ryömi polvillaan sisarten edessä rintojaan lyöden ja pyysi polttavin poskin ja kyynelten vuotaessa näiden anteeksiantoa. Hän oli pahin syntinen kaikista — ollut kivikova ylpeydestä ikänsä kaiken; ylpeys, eikä nöyryys tai kiitollisuus Jeesuksen sovituskuolemasta, oli pitänyt häntä pystyssä silloin kun maailma viekoitteli; hän ei ollut paennut tänne siksi, että oli rakastanut erään miehen sielua, vaan omaa ylpeyttänsä. Ylpeydestä hän oli palvellut sisariaan, turhamaisuudesta hän oli tyytynyt juomaan vettä ja itsekylläisyydestä purrut paljasta leipää, sisarten juodessa olutta ja levittäessä voita leipäviipaleilleen.

Kaikesta tästä Kristiina ymmärsi vain sen, ettei edes sisar Cecilia Baardintytär ollut sydämeltään tosihurskas. Sytyttämätön talikynttilä, joka on lojunut ylisillä ja mustunut noesta ja hämähäkin verkoista — sellaiseen hän itseään vertasi rakkaudettomassa puhtaudessaan.

Groa-rouva meni itse nostamaan maasta tuon nuoren naisen. Hän sanoi ankarasti, että sisar Cecilia saisi tämän järjestyksenrikkomuksen tähden siirtyä nunnien yhteisestä makuusalista abbedissan omaan sänkyyn, sekä jäädä sinne siksi kuin hän paranisi kuumeestaan.

"Ja sitten sinun, sisar Cecilia, tulee istua kahdeksan päivää minun paikallani pöydän päässä ja me tulemme kysymään sinulta neuvoa hengellisissä asioissa ja osoittamaan sinulle sellaista kunniaa jumalallisen elämäsi tähden, että tulet kylläiseksi syntisten ihmisten kiitoksesta. Sitten voit tuomita, onko se noin suuren ahkeroimisen arvoinen ja valita, tahdotko elää sääntöjen jälkeen niinkuin me muut, vai noudattaa harjoituksia, joita kukaan ei sinulta vaadi. Silloin voit myös harkita, tahdotko tehdä rakkaudesta Jumalaan — että tämä katsoisi armollisesti puoleesi — kaikki ne teot, jotka sinä nyt sanot tehneesi siksi, että saisit kunniaa meiltä."

Siihen se jäi. Sisar Cecilia nukkui abbedissan huoneessa neljätoista päivää, hän oli kovassa kuumeessa ja Groa-rouva hoiti häntä itse. Kun hän pääsi taas jalkeille, täytyi hänen istua kahdeksan päivää abbedissan paikalla kunniasijalla, niin kirkossa kuin kotona, ja kaikki palvelivat häntä — hän itki koko kurituksensa ajan. Jälkeenpäin hän oli paljon lempeämpi ja iloisempi. Hän eli edelleen melkein entiseen tapaan, mutta punastui kuin morsian kun joku katsoi häneen, joko hän oli lakaisemassa lattiaa tai menossa yksin kirkkoon.

Sisar Cecilian tapaus herätti kuitenkin Kristiinassa voimakkaan rauhan ja sovinnonkaipauksen siihen kaikkeen, josta hän oli tuntenut joutuneensa eroon. Hän ajatteli veli Edviniä, ja eräänä päivänä hän rohkaisi mielensä ja pyysi Groa-rouvalta lupaa lähteä paljasjalkaveljesten luostariin tervehtimään erästä tuttavaa siellä. Hän huomasi, ettei Groa-rouva pitänyt tästä — minoriittiveljesten ja muiden hiippakunnan luostarien välit eivät olleet parhaimmat. Eikä abbedissa suinkaan käynyt leppeämmäksi kuullessaan, kuka Kristiinan ystävä oli. Hän sanoi, että tuo veli Edvin oli epäluotettava uskonveli — kuljeksi aina ympäri maata ja tahtoi oleilla vieraissa hiippakunnissa. Kansa piti häntä monin paikoin pyhänä miehenä, mutta tämä ei näyttänyt ymmärtävän, että fransiskolaismunkin ensimmäinen velvollisuus oli kuuliaisuus ylempiä kohtaan. Hän oli jakanut synninpäästöjä henkipatoille kirkon- ja maankirouksessa oleville, kastanut heidän lapsiaan ja laulanut nämä hautaan lupaa kysymättä — mutta hänen syntinsä saattoi johtua yhtä paljon ymmärtämättömyydestä kuin uhmasta ja hän oli kantanut kärsivällisyydellä rangaistukset, jotka hänelle oli pantu noiden rikkomusten tähden. Jo senkin tähden hänelle annettiin anteeksi enemmän, että hän oli niin taitava ammatissaan — vaikka sitäkin harjoittaessaan hän oli riitaantunut ihmisten kanssa; piispan kuvamestari Bergenissä ei sietänyt häntä lähimailla.

Kristiina uskalsi kysyä, mistä tuo vierasniminen munkki oli tullut. Groa-rouva oli puhelutuulella; hän kertoi, että tämä oli syntynyt Oslossa, mutta hänen isänsä oli ollut englantilainen, nimeltä Rikard Peltiseppä, joka oli nainut talonpojantyttären Skogheimin läänistä ja jäänyt asumaan kaupunkiin — Edvinin kaksi veljeä olivat arvossapidettyjä aseseppiä Oslossa. Mutta vanhin tämän peltisepän pojista oli ollut epävakainen olio ikänsä kaiken. Luostarielämään hänellä oli tosin ollut kutsumus lapsuudesta asti; hän oli liittynyt Hovedøenin karmasiiniveljeksiin heti täytettyään määrätyn ijän. Nämä lähettivät hänet Ranskaan erääseen luostariin kouluutettavaksi — hän oli hyvin lahjakas; sieltä käsin hän oli hommannut itselleen eron cistercienssimunkkien veljeskunnasta ja liittynyt minoriitteihin. Ja veljien alkaessa rakentaa itselleen kirkkoa vastoin piispan nimenomaista käskyä, oli veli Edvin ollut pahimpia ja yltiöpäisimpiä pukareita — hän oli lyönyt erään piispan lähettämän miehen, joka oli tullut sinne pysähdyttämään töitä, puolikuoliaaksi vasaralla.

— Pitkään aikaan ei kukaan ollut puhunut Kristiinalle noin paljoa yhdellä kertaa, ja kun Groa-rouva sitten sanoi, että nyt hän saattoi mennä, kumartui nuori oppilas syvään ja suuteli abbedissan kättä kunnioittavasti ja hartaasti; kyyneleet tulvahtivat samassa esiin. Mutta Groa-rouva, joka näki hänen itkevän, luuli hänen itkevän surusta — ja sanoi silloin, että ehkä Kristiina nyt sentään voisi joskus päästä veli Edviniä tapaamaan, kunhan tässä nähtäisiin.

Oli kulunut muutama päivä, kun hänelle ilmoitettiin, että luostarista lähti miehiä asialle kuninkaan kartanoon ja että nämä saattaisivat hänet paljasjalkaveljesten luostariin mäelle.

Veli Edvin oli kotona. Kristiina ei ollut luullut voivansa ilostua niin suuresti kenenkään toisen paitsi Erlendin tapaamisesta kuin hän nyt ilostui nähdessään veli Edvinin. Tuo vanha mies istui sivellen hänen kättään heidän puhuessaan yhdessä — ja kiitteli Kristiinaa siitä, että tämä oli tullut. Hän ei ollut käynyt sillä kolkalla maata, missä Kristiinan koti oli, sen jälkeen kuin hän oli nukkunut Jørundgaardissa, mutta oli kuullut Kristiinan naittamisaikeista ja toivotti tälle onnea. Silloin Kristiina pyysi, että veli Edvin lähtisi hänen kanssaan kirkkoon.

Heidän täytyi lähteä ulos luostarista ja kiertää kirkkoon pää-sisäänkäytävän kautta; veli Edvin ei uskaltanut viedä häntä sisäteitse sinne. Hän oli yleensä arastelevan näköinen, ikäänkuin olisi pelännyt tehdä minkäänlaista haittaa. Hän näytti Kristiinan mielestä kovasti vanhentuneelta.

Ja kun Kristiina oli asettanut uhrinsa alttarille sen pappismunkin eteen, joka oli kirkossa, ja tämän jälkeen pyysi saada ripittää itsensä Edvinille, säikähti tämä kovasti. Sitä hän ei tohtinut tehdä, häntä oli ankarasti kielletty toimittamasta rippiä.

"Sinä olet ehkä kuullutkin siitä", hän sanoi, "asia oli sellainen, etten minä hennonnut kieltää noilta köyhiltä raukoilta lahjoja, jotka Jumala on minulle suonut ilman omaa ansiotani. Mutta minun olisi pitänyt kehoittaa heitä etsimään sovitusta oikeasta paikasta — niin, niin —. Mutta sinä, Kristiina, sinähän olet velvollinen tunnustamaan syntisi teidän priorillenne."

"Tämä on sellainen asia, jota en saata tunnustaa luostarin priorille", sanoi Kristiina.

"Luuletko, että sinulla olisi hyötyä siitä, että ripittäisit minulle sellaista, jonka tahdot salata oikealta rippi-isältäsi", sanoi munkki ankarammin.

"Ellet sinä voi ottaa vastaan rippiäni", sanoi Kristiina "niin voit kai antaa minun puhua kanssasi ja kysyä neuvoasi asiassa, joka painaa tuntoani."

Munkki katseli ympärilleen. Kirkko oli tällä hetkellä tyhjä. Silloin hän kävi istumaan eräälle nurkassa olevalle arkulle: "sinun tulee muistaa, etten minä voi antaa synninpäästöä, mutta tahdon koettaa neuvoa sinua ja olen vaikeneva yhtä tarkoin kuin jos olisit sanonut asiasi minulle ripissä."

"Tiedät, etten minä voi neuvoa sinua tässä asiassa toisin kuin oma priorisi neuvoisi", sanoi veli Edvin. "Tottelemattomilta lapsilta Jumala kieltää onnen, ja sinun isäsi on katsonut parastasi, ymmärräthän sen."

"En tiedä, mikä neuvosi on oleva, kun olet kuullut minut loppuun", vastasi Kristiina. "Niin on asia nyt, että Simon on liian hyvä kaluamaan vartta, josta toinen mies on katkaissut kukan."

Hän katsoi munkkia suoraan silmiin. Mutta kohdatessaan hänen katseensa ja nähdessään, miten nuo kuivettuneet, ryppyiset, iäkkäät kasvot muuttuivat, hänet valtasi suru ja kauhistus — oli kuin hänessä itsessään olisi murtunut jotain, kyyneleet syöksähtivät esiin ja hän tahtoi viskautua maahan. Mutta Edvin esti hänet kiihkeästi siitä.

"Ei, ei, istu minun viereeni tähän arkulle — minä en voi ripittää sinua —" hän siirtyi sivuun ja teki tilaa Kristiinalle.

"Muistatko sen aamun, Kristiina, jolloin näin sinut ensi kerran Hamarin kirkon portaissa —. Kuulin kerran ulkomailla ollessani munkista, joka ei voinut uskoa, että Jumala rakastaa meitä kaikkia kurjia syntisiä. — Silloin tuli enkeli hänen luokseen, kosketti hänen silmiään, ja hän näki meren pohjalla kiven, ja sen kiven alla asui sokea, valkoinen, alaston eläin, ja hän katsoi sitä niin kauan, että se kävi hänelle rakkaaksi, siksi että se oli niin pieni ja avuton. Ja nähdessäni sinun silloin istuvan niin pienenä ja avutonna tuon suuren kivikirkon sisässä minä ajattelin, että oli luonnollista, että Jumala rakasti sellaisia kuin sinä; olit niin kaunis ja puhdas, ja kuitenkin tarvitsit apua. Ja minusta tuntui kuin olisin nähnyt koko kirkon kaikkineen ja sinut sen sisällä, Jumalan kämmeneltä —"

"Olemme liittyneet toisiimme pyhällä valalla — ja minä olen kuullut, että tuollainen yhteispäätös pyhittää liittomme Jumalan edessä yhtä hyvin kuin jos vanhempamme olisivat antaneet meidät toisillemme."

"Huomaan, Kristiina, että joku, joka ei tunne asiaa perinpohjin, on puhunut teille kanoonisesta oikeudesta. Sinä et ollut oikeutettu vannomaan itseäsi tuolle miehelle tekemättä syntiä vanhempiasi vastaan; Jumala on asettanut heidät ylitsesi, ennenkuin tapasit hänet. Ja eikö se ole suru ja häpeä hänenkin sukulaisilleen, jos nämä saavat kuulla hänen houkutelleen itselleen sellaisen miehen tyttären, joka on kantanut kilpensä kunnialla ikänsä kaiken… olit jo kihlattukin. Huomaan sinun ajattelevan, ettet ole niin kovin pahasti rikkonut — mutta et uskalla tunnustaa tätä omalle papillesi. Ja jos luulet olevasi naimisissa tuon miehen kanssa, miksi siis et ole pukenut yllesi aivinahuntua, vaan kuljet edelleen hajalla hiuksin nuorten tyttöjen parissa, joiden kanssa sinulla ei ole enää paljoakaan yhteistä — sillä varmaankin sinun ajatuksesi liikkuvat tätä nykyä toisissa asioissa kuin heidän?"

"En tiedä heidän ajatuksiaan", vastasi Kristiina väsyneesti. "On totta, että kaikki minun ajatukseni liikkuvat miehessä, jota ikävöin. Ellen ajattelisi isää ja äitiä, sitoisin tukkani sykerölle vielä tänä päivänä — enkä välittäisi, vaikka saisin jalkavaimon nimen, kunhan joutuisin hänen nimiinsä."

"Tiedätkö aikooko tuo mies toimia siten sinua kohtaan, että kerran voit joutua hänen nimiinsä kunnialla", tiedusti veli Edvin.

Silloin Kristiina kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut hänen ja Erlend Nikulauksenpojan välillä. Ja puhuessaan hän ei näyttänyt hetkeäkään epäilleen asian onnellista loppua.

"Etkö sinä ymmärrä, veli Edvin", hän jatkoi, "ettemme mahtaneet sille mitään. Totta totisesti, jos kohtaisin hänet kirkon edustalla lähdettyäni sinun luotasi, seuraisin häntä, jos hän pyytäisi minua. — Ymmärräthän minun nyt tietävän, että maailmassa on muitakin ihmisiä, jotka ovat tehneet syntiä, kuin me —. Silloin kun olin kotona, en voinut ymmärtää, että mikään voisi saada sellaisen vallan ihmisen yli, että tämä saattaisi unohtaa synnin pelon, mutta nyt olen nähnyt, että ellei ihminen saata sovittaa sitä, mitä hän rikkoo halussa tai vihassa, on taivas jäävä tyhjäksi. — Itsestäsikin kerrotaan, että olet lyönyt vihassa erästä miestä —"

"Se on totta", vastasi munkki, "ja saan kiittää ainoastaan Jumalan armoa siitä, ettei minun tarvitse kantaa murhaajan nimeä. Siitä on kauan — olin nuorukainen silloin enkä jaksanut sietää sitä vääryyttä, jota piispa tahtoi harjoittaa meitä köyhiä veljiä kohtaan. Haakon-kuningas — hän oli herttua siihen aikaan — oli antanut paikan kirkollemme, mutta olimme niin köyhät, että meidän täytyi omin käsin rakentaa kirkkomme — muutamien työmiesten avulla, jotka auttoivat meitä enemmän taivaasta tulevan palkan laskuun kuin sen, mitä me voimme heille maksaa. Ehkä se oli ylpeyttä, että me kerjäläismunkit tahdoimme rakentaa kirkkomme niin kauniiksi — mutta me olimme niin iloiset kuin lapset leikkipaikallansa ja veisasimme ylistysvirsiä kalkuttaessamme ja muuratessamme ja aherrellessamme. Veli Ranulv, Jumala siunatkoon häntä, oli rakennusmestarimme, hän oli taitava valumestari, ja oli saanut monet tietonsa ja taitonsa suoraan Jumalan kädestä. Minä harjoitin kivenhakkausta siihen aikaan, olin saanut valmiiksi kuvataulun Pyhästä Klarasta, jonka enkelit veivät Pyhän Fransiskuksen kirkkoon joulumessua kuulemaan — se oli kaunis, iloitsimme siitä kaikki — silloin nuo paholaisen konnat hajoittivat muurimme, ja kiviä putosi alas ja minun kuvani särkyivät — ja minä huimasin yhtä vasaralla, en mahtanut sille mitään —"

"Niin, sinä hymyilet nyt, Kristiina. Mutta etkö ymmärrä, että sinun laitasi on huono, kun tahdot mieluummin puolustautua toisten ihmisten virheillä kuin kuulla hurskaiden vaelluksesta, sellaisten, jotka voisivat olla sinulle esikuvaksi —?"

"Ei ole helppo neuvoa sinua", hän sanoi vielä Kristiinan tehdessä lähtöä. "Sillä jos tekisit niin kuin oikeus vaatii, tuottaisit surua vanhemmillesi ja häpeää koko suvullesi. Mutta koeta saada puretuksi Simon Andreksenpojalle annettu sana — odota kärsivällisesti osaa, jonka Jumala on määrännyt sinulle, harjoita katumusta parhaan kykysi mukaan — äläkä anna tuon Erlendin houkutella itseäsi uudelleen syntiin, vaan pyydä tätä hartaasti sopimaan sukusi ja Jumalan kanssa —."

"Synninpäästöä en voi antaa", sanoi veli Edvin heidän erotessaan.
"Mutta rukoilla tahdon koko sielustani —"

Sitten hän laski vanhat, kuihtuneet sormensa Kristiinan otsalle ja rukoili siunauksen ja rauhan rukouksen hänen suojakseen erotessa.

VI.

Jälkeenpäin ei Kristiina muistanut lähimainkaan kaikkea mitä veli Edvin oli hänelle sanonut. Mutta hän lähti tämän luota mielessä ihmeellinen kirkkaus ja rauha.

Hän oli aikaisemmin taistellut epäselvää, salaista pelkoa vastaan ja koettanut uskotella itselleen, ettei hän ollut tehnyt kovin pahaa syntiä. Nyt hän käsitti Edvinin osoittaneen selvästi, että kyllä se oli ollut synti; semmoinen ja semmoinen oli hänen syntinsä ja hänen täytyi ottaa se kannettavakseen ja koettaa kantaa se kärsivällisesti ja kauniisti. Hän koetti ajatella Erlendiä ilman kärsimättömyyttä — vaikkei tämä antanut itsestään mitään tietoa ja vaikka Kristiinan täytyi jäädä vaille tämän hyväilyjä. Hänen täytyi olla vaan edelleenkin uskollinen ja ajatella häntä lempeydellä. Kristiina ajatteli vanhempiaan ja päätti korvata heille kaiken heidän rakkautensa, kun nämä ensin olivat voittaneet surun, jonka hän oli tuottava heille rikkoessaan välit Dyfrin-suvun kanssa. Ja melkein eniten kaikesta hän ajatteli niitä veli Edvinin sanoja, ettei hänen tullut etsiä puolustusta toisten virheistä; hän tunsi tulevansa nöyräksi ja hyväksi ja huomasi pian, miten helppo hänen oli saavuttaa ihmisten ystävyys. Silloin hän paikalla ajatteli tyyntyen, ettei ollut sentään kovin vaikea tulla toimeen ihmisten kanssa — ja sitten hänestä tuntui, ettei hänen ja Erlendin asiakaan kukaties ollut niin mahdoton perillesaattaa.

Siihen päivään asti, jolloin hän oli antanut sanansa Erlendille, oli hän koettanut aina tehdä sitä, mikä oli hyvää ja oikein — mutta hän oli tehnyt kaiken toisten sanalla. Nyt hän tunsi varttuneensa neidosta naiseksi. Se merkitsi enemmän kuin ne kuumat, salaiset rakkaudenosoitukset, joita hän oli ottanut vastaan ja antanut; eikä se ollut sitäkään ainoastaan, että hän oli siirtynyt isänsä vallan alta Erlendin tahdon alle. Edvin oli laskenut hänen kannettavakseen sen taakan, että hänen nyt oli itse vastattava elämästään ja myöskin Erlendin elämästä. Ja hän otti kantaakseen sen kauniisti ja nurkumatta. Näin hän sitten liikkui nunnien parissa joulupyhät; palveluksen ja ilon ja rauhan henki sai hänet tosin tuntemaan vajavaisuutensa, mutta hän lohduttautui sillä, että pian oli tuleva aika, jolloin hän oli näyttävä, mihin pystyi.

Mutta toisena uudenvuoden päivänä tuli herra Anders Darre odottamatta vaimoineen ja lapsineen luostariin. Nämä tahtoivat viettää loput joulusta ystävien ja sukulaisten luona kaupungissa ja ilmoittivat nyt tahtovansa ottaa Kristiinan luokseen majapaikkaan muutamaksi päiväksi.

"Ajattelin, rakas tyttäreni", sanoi Angerd-rouva, "että mielelläsi näkisit jo muita ihmisiä."

Dyfrinin väki asui kauniissa talossa lähellä piispan linnaa — sen omistivat Andres-herran sisarenlapset. Siellä oli iso tupa, jossa palvelusväki nukkui, ja komea yliskamari, jossa oli muurattu uuni ja kolme hyvää vuodetta; yhdessä nukkuivat Andres-herra ja Angerd-rouva nuorimman poikansa Gudmundin kera, joka oli vielä lapsi, toisessa nukkui Kristiina ja heidän kaksi tytärtään, Astrid ja Sigrid, ja kolmannessa Simon sekä tämän vanhempi veli Gyrd Andreksenpoika.

Kaikki Andres-herran lapset olivat kauniita, vähimmin Simon, mutta häntäkin pidettiin sentään näökkäänä. Ja Kristiina huomasi nyt vielä paremmin kuin ennen, käydessään Dyfrinillä edellisenä vuonna, että sekä vanhemmat että tämän neljä sisarusta kuuntelivat kaikessa Simonin mieltä ja tekivät kuten tämä toivoi. Kaikki perheen jäsenet rakastivat toisiaan sydämellisesti, mutta soivat yksimielisesti Simonille ensi sijan kaikessa.

Nämä ihmiset elivät nyt ilossa ja huminassa, kävivät joka päivä kirkoissa uhraamassa, kyläilivät kaupungilla ja istuivat yhdessä iltaa, jolloin nuoret saivat leikkiä ja tanssia. Kaikki osoittivat Kristiinalle mitä suurinta ystävällisyyttä, eikä kukaan tuntunut huomaavan, miten alakuloinen hän oli.

Illalla kun kynttilä oli sammutettu ylisillä ja kaikki olivat asettuneet vuoteisiinsa, nousi Simon sijaltaan ja tuli neitojen sängyn luokse. Hän istui sitten hetkiseksi vuoteen laitapuulle; hän puhui enimmäkseen sisarilleen, mutta vei salaa pimeässä kätensä Kristiinan povelle ja antoi sen jäädä siihen — ja Kristiina hikoili vastenmielisyydestä.

Nyt kun hänen tuntonsa sellaista kohtaan oli paljon terävämpi entistä, ymmärsi hän senkin, että oli monta seikkaa, joita ilmaistakseen Simon oli liian ylpeä ja kaino, huomattuaan, ettei Kristiina halunnut antautua sellaiseen. Ja hän tunsi kummallista katkeraa vihaa Simonia kohtaan siksi, että tämä ikäänkuin tahtoi tekeytyä paremmaksi mieheksi kuin se, joka oli ottanut hänet — vaikka hän tiesi, ettei Simon arvannut edes toisen olemassaoloa.

Mutta eräänä iltana heidän oltuaan tanssimassa toisessa talossa jäivätkin Astrid ja Sigrid sinne yöksi nukkuakseen yhdessä leikkikumppaninsa kanssa. Kun Dyfrinin väki yöllä oli asettunut lepoon ylisillään, tuli Simon Kristiinan vuoteen luo ja kapusi siihen; hän kävi pitkäkseen taljalle.

Kristiina veti taljan korviinsa ja painoi käsivarret lujasti ristiin yli rintansa. Vähän ajan kuluttua Simon tahtoi työntää kätensä Kristiinan poveen. Kristiina tunsi hänen hihansa silkkiompeleen, josta hän ymmärsi, ettei tämä ollut riisunut päältään.

"Sinä olet yhtä kaino pimeässä kuin päivällä, Kristiina", sanoi Simon naurahtaen. "Toisen kätesi voit kai sentään antaa minun pideltäväkseni?" hän kysyi, ja Kristiina työnsi hänelle sormensa nenät.

"Eikö meillä mielestäsi voisi olla jotain puhelemista, kun nyt on sattunut näin, että voimme olla yksin pienen hetken", hän virkkoi, ja silloin Kristiina ajatteli, että nyt hänen oli puhuttava. Ja hän vastasi "kyllä". Mutta sitten hän ei saanut puhutuksi sanaakaan.

"Saanko minä tulla taljan alle", pyysi Simon taas. "Täällä on kylmä —." Ja hän pujahti taljain ja villaisen vaatteen väliin, joka Kristiinalla oli lähinnä itseään. Simon kiersi käsivartensa hänen päänalusensa ympäri, mutta teki sen siten, ettei hän koskettanut Kristiinaa. Näin he makasivat hetken aikaa.

"Sinä et ole mikään helppo kosittava", sanoi Simon vähän ajan kuluttua ja nauroi iloisesti. "Minä lupaan sinulle, etten edes suutele sinua, jos se on vasten mieltäsi. Mutta kai sinä sentään uskallat puhua minulle?"

"Luulenpa sinun vapisevan", ryhtyi Simon taas puhumaan. "Eihän asia vain liene niin, että sinulla on jotakin minua vastaan, Kristiina?"

Kristiina ei katsonut voivansa valhetella Simonille ja hän vastasi "ei", mutta ei mitään muuta.

Simon makasi vielä vähän aikaa; hän yritti saada puhetta käyntiin.
Mutta viimein hän taas nauroi ja lausui:

"Sinä taidat tarkoittaa, että minä saan tyytyä siihen, ettei sinulla ole mitään minua vastaan — tänä iltana — ja olla iloinen siitäkin. Kylläpä olet ylpeä — saat sittenkin antaa suukon, sitten en kiusaa sinua kauemmin enää —"

Hän otti suukon, nousi istualleen ja laski jalkansa lattialle. Kristiina ajatteli, että nyt hänen täytyi sanoa mitä oli sanottava — mutta silloin Simon jo oli poissa vuoteensa luona ja Kristiina kuuli hänen riisuutuvan.

Toisena päivänä ei Angerd-rouva ollut yhtä ystävällinen Kristiinalle kuin tavallisesti. Tämä ymmärsi rouvan kuulleen jotain yöllä ja tuumivan, ettei morsian ollut suonut hänen pojalleen sitä suopeutta kuin hänen olisi äidin mielestä pitänyt.

Iltapuoleen jutteli Simon aikovansa vaihtaa itselleen hevosen eräältä ystävältään. Hän kysyi tahtoiko Kristiina lähteä mukaan katsomaan sitä. Kristiina sanoi tahtovansa ja he lähtivät yhdessä kaupungille. Ilma oli raikas ja kaunis. Yöllä oli satanut vähän lunta, ja pakasti sen verran, että lumi narisi heidän jalkojensa alla. Kristiinasta tuntui hyvältä päästä ulos pakkaseen kävelemään, ja kun Simon oli tuonut ulos aikomansa hevosen, puheli hän varsin vilkkaasti tämän kanssa siitä; hän ymmärsi hiukan hevosasioita, kun hän aina oli ollut niin paljon isänsä kanssa. Tämä oli todellakin komea eläin — hiirenkarvainen ori, jolla oli musta raita pitkin selkää ja pystyharja; se oli kaunisrakenteinen ja eloisa, mutta pienenlainen ja hintelä.

"En minä ole sitä siihen aikonutkaan", virkkoi Simon. Hän vei sen ulos rakennusten taa, juoksutti ja kävelytti sitä, ratsasti sen selässä ja tahtoi Kristiinaakin koettamaan. Näin heiltä meni hyväsesti aikaa ulkona päivänpaisteisella kedolla.

Viimein Kristiinan syöttäessä sille kädestään leipää ja Simonin nojatessa sen kylkeen käsi hevosen kaulalla tämä äkkiä virkkaa:

"Minusta näyttää siltä kuin sinun ja äitini välillä olisi jotakin kaunaa."

"En minä ole kantanut kaunaa äidillesi", sanoo Kristiina, "mutta minulla ei ole mitään puhuttavaa Angerd-rouvalle."

"Sinulla ei näytä olevan mitään puhuttavaa minullekaan", lausuu Simon. "En tahdo tunkeutua lähellesi, Kristiina, ennenkuin se aika tulee — mutta tästä ei kuitenkaan tule mitään, etten minä saa koskaan puhua kanssasi."

"Minä en ole koskaan ollut joutuisa suustani", sanoi Kristiina, "tiedän sen itse, enkä luule, että sinusta olisi kovin suuri tappio, jos meistä ei tulisikaan paria."

"Tiedät kyllä, mitä minä siitä asiasta ajattelen", vastaa Simon katsoen
Kristiinaan.

Kristiinan posket sävähtivät punaisiksi. Ja hän huomasi äkkiä, ettei hänestä tuntunut Simon Darren kosintakaan epämieluiselta. Sitten tämä virkkoi tuokion kuluttua:

"Arne Gyrdinpoikaako sinä yhä muistat, Kristiina?" Kristiina tuijotti häneen; Simon katsoi häneen yhä ja hänen äänensä oli lempeä ja hellä, kun hän sanoi: "En moiti sinua siitä — tehän olitte kasvaneet yhdessä kuin sisarukset, eikä vielä ole kulunut vuosi umpeen hänen kuolemastaan. Mutta voit luottaa siihen, että minä tahdon parastasi —."

Kristiina oli käynyt lumivalkeaksi kasvoiltaan. Kumpikaan heistä ei puhunut mitään heidän astellessaan kaupungin läpi hämärissä. Kadun päässä, sinivihreää taivasta vasten, näkyi uuden kuun sirppi, loistava tähti sakaroiden välissä.

Vuosi, ajatteli Kristiina, eikä hän muistanut milloin hän oli uhrannut tälle yhtään ajatusta. Häntä peloitti — ehkä hän oli kevytjalkainen, huono nainen — vuosi siitä, kun hän oli nähnyt Arnen paareilla Finsbrekkenin ylistuvassa, vuosi siitä, jolloin hän oli luullut, ettei hän enää milloinkaan ollut tuleva iloiseksi — hän vaikeroi mielessään oman sydämensä epävakaisuutta ja kaiken katoavaisuutta. Erlend, Erlend — saattoikohan tämä unohtaa hänet ja kuitenkin hänestä olisi ollut vielä kauheampaa, jos hän itse olisi voinut unohtaa Erlendin.

Andres-herra lähti perheineen suuriin joulupitoihin kuninkaan kartanoon. Kristiina sai nähdä kaiken hovissa olevan loiston — he kävivät siinäkin huoneessa, missä Haakon-kuningas istui rouva Isabel Brucen, Eirik-kuninkaan lesken rinnalla. Andres-herra astui tervehtimään kuningatarta, mutta hänen lapsensa ja Kristiina jäivät syrjemmälle. Kristiina muisteli kaikkea, mitä Aashild-rouva oli kertonut; hän muisti, että kuningas oli Erlendin likeinen sukulainen, heidän isoäitinsä olivat olleet sisarukset — ja hän oli Erlendin jalkavaimo, hänellä ei ollut mitään oikeutta seisoa tässä, kaikkein vähimmin näiden hyvien kunnon ihmisten, ritari Andreksen lasten parissa.

Silloin hän yhtäkkiä näki Erlend Nikulauksenpojan — tämä oli astunut kuningatar Isabelin eteen, hän seisoi pää kumarassa ja käsi rinnalla kuningattaren sanoessa jonkun sanan hänelle; hänellä oli ruskea silkkipukunsa, sama, joka hänellä oli ollut talonpoikain juhlassa. Kristiina astui Andres-herran tyttärien selän taa.

Kun Angerd-rouva pitkän ajan kuluttua vei kolme tytärtänsä kuningattaren eteen, ei Kristiina nähnyt Erlendiä missään, mutta hän ei myöskään uskaltanut nostaa silmiänsä maasta. Kristiina mietti, mahtoiko Erlend seisoa jossakin lähistöllä, hän oli tuntevinaan tämän katseen — mutta hänestä tuntui myöskin siltä kuin kaikki olisivat katsoneet häntä ja niinkuin näiden olisi pitänyt nähdä, että hän seisoi tässä valhettelijana, kultavanne otsalla ja hajalla hiuksin.

Erlendiä ei näkynyt siinä salissa, missä nuoria kestittiin ja missä sitten tanssittiin, kun pöydät oli viety pois. Kristiinan täytyi tanssia Simonin rinnalla sinä iltana.

Toisella pitkällä seinällä seisoi kiintonainen pöytä, jonne kuninkaan palvelijat kantoivat olutta ja simaa ynnä viiniä läpi yön. Kerran Simonin vetäessä hänet sinne ja juodessa hänen kanssaan näki Kristiina, että Erlend seisoi aivan hänen vieressään, toisella puolella. Tämä katsoi häntä, ja Kristiinan käsi vapisi hänen ottaessaan pikarin Simonin kädestä ja viedessään sen huulilleen. Erlend puhui kiivaasti kuiskuttaen herralle, joka oli hänen kanssaan — tämä oli iso, muhkeahko, vanhanpuoleinen mies, joka pudisti vastahakoisesti päätään ja oli vihaisen näköinen. Heti tämän jälkeen vei Simon Kristiinan takaisin tanssiin.

Hän ei tiennyt miten kauan tätä tanssia kesti laulussa ei ollut toista päätä, ja jokainen hetki oli pitkä ja tuskallinen ikävästä ja odotuksesta. Viimeinkin se loppui ja Simon vei Kristiinan jälleen juomapöydän luo. Muuan Simonin ystävä tuli heidän luokseen, ryhtyi puheisiin Simonin kanssa ja vei hänet muassaan muutaman askeleen päähän eräiden nuorten miesten joukkoon. Silloin seisoi Erlend Kristiinan edessä.

"Minulla olisi niin paljon puhuttavaa sinulle", hän kuiskasi, "en tiedä mistä alottaisin — Jeesus varjele, etkö voi hyvin, Kristiina?" kysyi hän nopeasti, kun huomasi Kristiinan käyvän liidunkarvaiseksi.

Tämä ei nähnyt häntä selvään; oli kuin heidän kasvojensa välissä olisi vilissyt vettä. Erlend otti pikarin pöydältä, maistoi siitä ja ojensi Kristiinalle. Kristiinasta tuntui kuin se olisi painanut hirveästi tai kuin hänen kätensä olisi lyöty poikki hartioista; hän ei saanut nostetuksi sitä ylös.

"Niinkö on asia, että tahdot juoda sulhasesi kanssa, mutta et minun?" kysyi Erlend hiljaa; mutta Kristiina pudotti astian maahan ja vaipui Erlendiä vasten.

Hän lepäsi tointuessaan penkillä, pää vieraan neidon helmassa. Hänen vyönsä oli aukaistu, samoin rintaa pitelevä solki — joku löi hänen kämmeniään, ja hänen kasvoillaan tuntui jotain märkää.

Hän kohosi istualleen. Jossakin ympärillä seisovassa kehässä hän eroitti Erlendin kasvot, ne olivat kalpeat ja sairaat. Itse hän tunsi ruumiinsa niin voimattomaksi kuin olisivat kaikki luut olleet sulana, ja pää tuntui niin kumman isolta ja tyhjältä — mutta jossakin sen lokerossa paloi yksi ainoa selvä, epätoivoinen ajatus — hänen täytyi saada puhua Erlendin kanssa. Sitten hän sanoi Simon Darrelle — tämä seisoi aivan hänen vieressään:

"Minulle tuli niin kuuma täällä on niin paljon kynttilöitä — ja minä olen tottumaton juomaan paljon viiniä —"

"Voitko nyt hyvin?", kysyi Simon. "Sinä pelästytit ihmiset. — Ehkä tahdot, että saattaisin sinut kotiin nyt paikalla?"

"Eikö meidän pitäne odottaa siksi kun vanhempasi lähtevät", sanoi Kristiina levollisesti. "Mutta istu tähän — minä en jaksa tanssia enää." Kristiina siloitti vieressään olevaa pielusta — sitten hän ojensi toisen kätensä Erlendiä kohti:

"Istukaa tähän, Erlend Nikulauksenpoika, en saanut lausutuksi terveisiäni. Ingebjørg luulee teidän kokonaan unhoittaneen hänet."

Kristiina näki, että toisen oli paljon vaikeampi voittaa itsensä kuin hänen oli ollut — ja silloin hänellä oli aika tekeminen pidättäessä pientä hellää hymyä, joka väkisin pyrki esiin.

"Voitte kiittää neitoa siitä, että hän muistaa minua vielä", sanoi
Erlend takerrellen. "Minä pelkäsin hänen unhoittaneen minut."

Kristiina viivytteli vastausta. Hän ei tiennyt mitä osaisi sanoa Ingebjørg-heilakan terveisiksi, jonka Erlend samalla ymmärtäisi oikein. Äkkiä hänessä syttyi kaikkien kuluneiden kuukausien synnyttämä katkeruus ja hän sanoi:

"Hyvä Erlend, miten voitte ajatella, että me saattaisimme unhoittaa miehen, joka niin kauniisti puolusti kunniaamme —"

Hän näki toisen käpertyvän aivan kuin iskun saanut — hän katui heti sanojaan, mutta silloin Simon kysyi, mitä se merkitsi. Kristiina kertoi hänelle Ingebjørgin ja hänen yhteisestä seikkailusta Eikebergin metsässä. Hän huomasi, ettei se miellyttänyt Simonia. Silloin hän pyysi, että tämä kävisi kysymässä Angerd-rouvalta, eivätkö he pian lähtisi pois; hän oli sittenkin väsynyt. Kun Simon oli mennyt, katsoi hän Erlendiin.

"Ihmettelen", sanoi tämä hiljaa, "miten neuvokas sinä olet — sitä en olisi luullut."

"Onko asia siis niin", hän kuiskasi. "Mutta sinähän olit luvannut kääntyä ystävieni puoleen, jos sellaista tapahtuisi. Jumala tietää, että olen ajatellut sinua joka päivä ja pelännyt pahinta."

"Tiedän, mitä sinä tarkoitat pahimmalla", sanoi Kristiina lyhyesti. "Sinun ei tarvitse pelätä sitä. Minusta oli pahinta se, ettet sinä ole lähettänyt minulle pienintäkään tervehdystä — etkö voi ymmärtää, että minä kuljen nunnien parissa kuin vieras lintu —?" Kristiina keskeytti puheensa, sillä hän tunsi kyynelten pyrkivän esiin. "Siksikö sinä nyt pidät yhteyttä Dyfriniläisten kanssa", kysyi Erlend. Silloin Kristiina tuli niin onnettomaksi, ettei hän osannut vastata.

Hän näki Angerd-rouvan ja Simonin ilmestyvän ovelle. Erlendin käsi riippui lähellä Kristiinaa, eikä Kristiina saanut tarttua siihen. —

"Minun täytyy saada puhua kanssasi", sanoi hän kiivaasti, "emme ole saaneet sanotuksi toisillemme sanaakaan siitä, mitä pitäisi —."

"Tule messuun Maarian kirkkoon loppiaisen jälkeen", sanoi Kristiina nopeasti, nousi ja meni toisia vastaan. Angerd-rouva oli hyvin huolestunut ja hellä Kristiinaa kohtaan kotimatkalla ja auttoi itse hänet vuoteeseen. Simonin kanssa Kristiina ei joutunut puheisiin ennen kuin seuraavana päivänä. Tämä sanoi silloin:

"Miten olet voinut ruveta sananvälittäjäksi tuon Erlendin ja Ingebjørg Filippuksentyttären välillä? Sinun ei tule pistää sormiasi joukkoon, jos heillä on joitakin salaisia asioita keskenään!"

"Minusta tuntuu muuten siltä", virkkoi Simon, "että sinun olisi pitänyt oppia kyllin varovaksi, ettet lähtisi ulos metsiin ja teille kahdenkesken tuon harakan kanssa." Mutta Kristiina muistutti kiihkeästi, ettei se ollut heidän syynsä, että olivat joutuneet hulhavalle. Silloin Simon ei virkkanut enää mitään.

Seuraavana päivänä Dyfrinin väki saattoi hänet takaisin luostariin, sillä he varustautuivat kotimatkalle.

Erlend tuli luostariin iltamessuun joka päivä viikon ajan, Kristiinan saamatta kertaakaan tilaisuutta vaihtaa hänen kanssaan yhtään sanaa. Hän tunsi olevansa kuin haukka, joka istuu vaate silmillä orrella. Hän oli myös onneton jokaisesta sanasta, jonka he olivat sanoneet toisilleen viime tapaamisella — ei olisi pitänyt olla niin. Eikä sekään auttanut, että hän vakuutti itselleen tuon kohtauksen tapahtuneen niin odottamatta, että he kumpikaan tuskin olivat tienneet, mitä olivat puhuneet.

Mutta eräänä iltana hämärissä tuli puhetupaan muuan kaunis nainen, joka näytti kaupunkirouvalta. Hän kysyi Kristiina Lauritsantytärtä ja sanoi olevansa erään vaatekauppiaan vaimo, jonka mies oli äsken palannut Tanskasta tuoden mukanaan muutamia kauniita vaippoja; Aasmund Bjørgulfinpoika tahtoi lahjoittaa yhden sellaisen veljentyttärelleen ja hän oli tullut hakemaan neitoa itse valitsemaan mieleistänsä.

Kristiina sai luvan lähteä hänen kanssaan. Hänestä ei ollut sedän tapaista lahjoittaa hänelle kallista lahjaa, ja omituista hänen mielestään sekin oli, että tämä oli lähettänyt vieraan naisen häntä noutamaan. Nainen oli aluksi harvasanainen ja vastaili yksikantaan Kristiinan kysymyksiin, mutta kun he olivat tulleet lähelle kaupunkia, sanoi toinen odottamatta:

"En tahdo pettää sinua, kaunis lapsi — sanon kaiken niinkuin se on, niin voit itse päättää. Setäsi ei ole lähettänyt minua, vaan eräs toinen — osaat kukaties arvata hänen nimensä, mutta ellet osaa, niin ei sinun tule lähteä kanssani. Minulla ei ole miestä, vaan elätän itseäni ja omiani vierasmajan pidolla ja oluen myynnillä; sellaisessa ei jouda kovin arkailemaan syntiä ja kylänjuoksijoita — mutta minun kattoni alla ei pidä tapahtuman sitä, että sinut petettäisiin tietämättäsi."

Kristiina pysähtyi, punaisena kasvoiltaan. Hänestä tuntui niin pahalta ja häntä hävetti Erlendin tähden. Vaimo sanoi:

"Minä saatan sinut takaisin luostariin, Kristiina — mutta saat antaa minulle jotakin vaivastani — ritari lupasi minulle suuren palkkion, mutta minä olen itse kerran ollut kaunis ja tullut petetyksi. Ja sitten voit muistaa minua illalla rukouksissasi — minua kutsutaan Brynhild Flugaksi."

"Olet tehnyt kauniisti, Brynhild — mutta jos tuo mies on sukulaiseni Erlend Nikulauksenpoika, ei minulla ole pelkäämistä; hän tahtoo minua sovittamaan välinsä setäni kanssa. Voit olla aivan huoleti — kiitos vain, että tahdoit varoittaa minua."

Hän vei Kristiinan Klemensinkirkon taitse virran pohjoista juoksua kohti. Siellä oli muutamia pieniä taloja itsekseen joenäyräällä. He sivuuttivat muutamia aitoja, ja sitten tuli Erlend heitä vastaan. Hän katsoi ympärilleen, riisui sitten viittansa, kääri sen Kristiinan ympärille ja veti hupun Kristiinan kasvoille.

"Mitä ajattelet tuumastani", hän kysyi kiireesti ja hiljaa. "Olenko mielestäsi tehnyt hyvin pahasti — minun täytyy saada puhua kanssasi."

"Kannattaakohan meidän ajatella, mikä on hyvä ja mikä paha", sanoi
Kristiina.

"Älä puhu tuolla lailla", pyysi Erlend. "Minä kannan vastuun —. Kristiina, minä olen ikävöinyt sinua päivät ja yöt", hän kuiskaa aivan Kristiinan kasvojen edessä. Kristiinan läpi kävi väristys, kun hän kohtasi Erlendin silmät. Hän tunsi syyllisyyttä siitä, että oli hetkeäkään ajatellut muuta kuin rakkauttaan Erlendiin tämän katsoessa häneen noin.

"Kuten sinä tahdot", vastasi Kristiina. "Ylhäällä on kylmä", vastasi Erlend hiljaa. "Meidän täytyy mennä sänkyyn —." Kristiina ainoastaan nyökkäsi.

Samassa kun tämä oli sulkenut oven, oli Kristiina hänen sylissään. Erland taivutti häntä sinne tänne kuin kortta, oli sokaista ja tukehduttaa hänet, suuteloilla repiessään malttamattomasti hänen päältään molemmat vaipat ja viskatessaan ne maahan. Sitten hän nosti vaaleaan luostaripukuun puetun neidon olkansa tasalle ja kantoi hänet vuoteeseensa. Säikähtäen toisen hillittömyyttä ja omaa äkkinäistä haluaan neito tarttui Erlendin kaulaan ja kätki kasvonsa häntä vasten. Ylhäällä oli niin kylmä, että heidän hengityksensä nousi kuin savu pientä kynttilää kohden, joka paloi pöydällä. Mutta vuoteessa oli runsaasti peittoja ja nahkoja, ja päällimmäisenä oli upea karhuntalja, jonka he vetivät leukaansa saakka. Kristiina ei tiennyt, miten kauan hän oli maannut kiedottuna Erlendin käsivarsiin, kun tämä sanoi:

"Nyt meidän tulee puhua siitä, mikä on puhuttava, Kristiina, — en uskalla pidättää sinua luonani kauan."

"Uskallan jäädä tänne vaikka koko yöksi, jos sinä tahdot", Kristiina kuiskasi häntä kohden.

"Silloin minä en olisi ystäväsi. Asia on pahoin niinkuin on, mutta ihmisten suuhun sinun ei pidä joutua minun tähteni."

Kristiina ei vastannut — mutta Erlendin sanat haavoittivat häntä: hän ei ymmärtänyt, miten toinen saattoi neuvoa sellaista kutsuttuaan hänet tänne Brynhild Flugan taloon — hän ei tiennyt, mistä hän sen arvasi, mutta aavisti, ettei tämä ollut mikään hyvä paikka. Ja Erlend näkyi odottaneen, että kaikki kävisi kuten oli käynyt, sillä hän oli varustanut ruukullisen simaa vuodekatoksen alle.

"Olen tuuminut", sanoi Erlend, "että ellei muu tule neuvoksi, täytyy minun viedä sinut pois väkisin — Ruotsiin — Ingebjørg-rouva otti minut suopeasti vastaan syksyllä eikä ollut unohtanut sukulaisuuttamme. Mutta nyt minua korvennetaan syntieni tähden — olen kerran ennen jo karannut maasta, tiedäthän — enkä tahdo saattaa sinua ihmisten silmissä tuon toisen kaltaiseksi."

"Ota minut mukaasi Husabyhyn", sanoi Kristiina hiljaa. "En jaksa elää erossa sinusta ja olla nunnien parissa. Kai meidän molempien sukulaiset ovat niin ymmärtäväisiä, että päästävät meidät yhteen ja suostuvat sovintoon kanssamme —"

"Eline tuli sinne syksyllä", virkkoi Erlend vähän ajan kuluttua. "En saa häntä siirtymään kartanosta", hän jatkoi kiihkeästi, "en muulla tavoin kuin että väkivallalla kannan hänet rekeen ja ajan hänet talosta. Enkä saattanut tehdä sitä — hän oli tuonut mukaan molemmat lapsemme —"

Kristiina tunsi aivan kuin vajoavansa yhä alemma ja alemma. Äänellä, joka oli pelosta hauras, hän sanoi:

"Niin luulin minäkin", vastasi Erlend nopeasti. "Mutta hän oli saanut kuulla Østerdalissa, missä asui, että minä olin naimajalalla. Huomasitko miehen, joka oli seurassani joulupadoissa — se oli kasvatusisäni, Baard Petrinpoika, Hestnæsin herra. Kävin hänen luonaan Ruotsista palatessani, kävin myös sukulaiseni Herning Alvinpojan luona Saltvikenissä; puhuin näille naima-aikeistani ja pyysin heidän apuaan. Sen oli Eline saanut tietää —.

"Tarjosin korvausta hänelle ja lapsille — mutta Sigurdin, hänen miehensä, ei luulla elävän talven yli — ja silloin ei kukaan voi kieltää meitä asumasta yhdessä —

"Minä nukuin tallissa Haftorin ja Uivin kanssa ja Eline nukkui tuvassa minun vuoteessani. Väkeni nauroi partaansa takanapäin."

Kristiina ei kyennyt sanomaan yhtään sanaa. Hetken kuluttua Erlend jatkoi jälleen:

"Ymmärräthän, että sinä päivänä, jolloin meidän kahden kihlajaiset juodaan, hänen on turha enää — hänellä ei ole enää oleva valtaa ylitseni —

"Pahin on lasten asia. En ole nähnyt heitä vuoteen — ne ovat kauniit — ja voin tehdä niin vähän heidän hyväkseen. Asia ei olisi parantunut paljoa, vaikka minä olisin nainut heidän äitinsä."

"Kuulitko — minä sanoin, että olin puhunut sukulaisilleni? He olivat hyvillään, kun minä viimeinkin aioin mennä naimisiin. Ja minä sanoin, että tahdoin sinut, enkä ketään muuta —"

"Etkö ymmärrä", vastasi Erlend kolkosti, "etteivät he voineet antaa muuta kuin yhden vastauksen — etteivät he voi eivätkä tahdo ratsastaa kanssani isäsi luokse, ennenkuin sinun ja Simon Andreksenpojan välinen sopimus on saatu puretuksi. Asiamme ei suinkaan ole parantunut siitä, Kristiina, että sinä olit jouluna Dyfriniläisten parissa."

Kristiina heittäytyi kokonaan surun valtaan ja alkoi itkeä hiljaa. Hän oli kyllä tuntenut, että hänen rakkaudessaan oli jotakin väärää ja häpeällistä, mutta nyt hän näki syyn olevan itsessään.

Hän värisi kylmästä noustessaan hetken kuluttua vuoteesta ja Erlendin
auttaessa hänen päälleen molemmat vaipat. Ulkona oli pilkkopimeä, ja
Erlend saattoi hänet Klemensin kirkkomaalle asti; ja sitten saattoi
Brynhild hänet lopun matkaa luostariin.

VII.

Seuraavalla viikolla Brynhild Fluga toi sanan vaipan valmistumisesta, ja Kristiina lähti hänen kanssaan ja oli Erlendin luona ylisillä kuten edellisellä kerralla.

Kun he erosivat, antoi tämä hänelle uuden vaipan, "että voit näytellä sitä luostarissa", hän sanoi. Se oli sinisestä punakuviollisesta sametista ja Erlend kysyi, huomasiko Kristiina, että siinä oli samat värit kuin puvussa, joka Kristiinalla oli ollut yllään tuona päivänä metsässä. Kristiina ihmetteli kovasti, että hän saattoi tulla niin iloiseksi siitä, että Erlend sanoi noin — tämä ei ollut Kristiinan mielestä milloinkaan tuottanut hänelle suurempaa iloa kuin noilla sanoillaan.

Mutta nyt he eivät enää voineet turvautua tähän keinoon kohdatakseen toisiaan, eikä ollut helppo keksiä uutta. Erlend kävi luostarikirkon iltamessussa, ja joskus pääsi Kristiina pujahtamaan jollekin asialle palvelusväen puolelle; toisinaan he puhelivat pikimmiten jonkun sanan aitojen vierissä talvi-illan pimeydessä.

Sitten Kristiina keksi pyytää sisar Potentialta lupaa päästä tervehtimään paria vanhaa, leininvaivaamaa eukkoa, luostarin holhokkeja, jotka asuivat pienessä mökissä jonkun matkan päässä. Mökin takana oli karjarakennus, jossa eukoilla oli lehmä; Kristiina tarjoutui hoitamaan sitä siellä käydessään ja sitten hän päästi Erlendin luokseen sinne.

Vähäisellä ihmetyksellä hän huomasi, että niin iloinen kuin Erlend olikin tapaamisesta, häntä kuitenkin tuntui kaivelevan tämä Kristiinan keksimä tuuma. "Ei ollut hyväksi sinulle, että meistä tuli tuttavat", hän sanoi eräänä iltana. "Nyt sinä olet oppinut käyttämään tällaisia metkuja."

"En olisi uskonut itsekään, että minun olisi näin helppo valhetella.
Mutta ihminen osaa sitä, mitä hänen täytyy."

"Tuo ei ole aina totta", sanoi Erlend kuten ennen. "Muistatko, ettet voinut sanoa sulhasellesi talvella, ettet huolisi hänestä."

Milloinkaan hän ei tuntenut selvemmin, miten rakas tämä hänelle oli, kuin Erlendin puhuessa tuolla lailla, saattaen Kristiinan surulliseksi tai hämmästyttäen häntä. Hän oli iloinen voidessaan ottaa niskoilleen kaiken, mikä heidän rakkaudessaan oli häpeällistä ja väärää. Jos hänellä olisi ollut rohkeutta puhua Simonille niinkuin hänen olisi pitänyt, olisivat he nyt ehtineet jo hyvän matkaa etemmäksi asioissaan. Erlend oli tehnyt kaiken mitä oli voinut puhuessaan heidän naimisestaan sukulaisillensa. Näin hän ajatteli, kun päivät luostarissa tuntuivat pitkiltä ja raskailta — Erlend oli tahtonut tehdä kaiken voitavansa. Ja hän katsoi hellästi hymyillen miestä, joka kuvaili heidän häitään, — miten Kristiina ratsastaisi kirkkoon silkissä ja sametissa, miten hänet johdettaisiin morsiusvuoteeseen korkea kultakruunu valtoimilla hiuksillaan — kauniilla, kauniilla hiuksillasi, jutteli tämä, vetäen Kristiinan palmikoita sormiensa lomitse.

"Et sinä sentään koskaan taida voida unohtaa, että olet omistanut minut", virkkoi Kristiina miettivästi, Erlendin kerran jutellessa noin.

Silloin Erlend veti hänet myrskyisästi luokseen: "Mitä luulet, voisinkohan unohtaa koskaan ensimmäistä joulua tai ensimmäistä kevättä, jolloin näin kotiniityn vihreän nurmen talven lumien jälkeen? Samoin muistan ensi kerran, jolloin omistin sinut, sekä kaikki toiset myöhemmät kerrat — omistaa sinut on kuin koko ajan viettäisi joulua ja pyydystäisi lintuja vihreällä kedolla —"

Onnellisena Kristiina painautui häneen. Eipä silti, että hän hetkeäkään olisi uskonut käyvän kuten Erlend niin luottavasti odotti — Kristiinan ajatus oli, että heitä jo kauan oli uhannut tuomion päivä. Eihän tämä millään muotoa voinut menestyä kauan —. Mutta sitä hän ei pelännyt niinkään — paljon enemmän hän pelkäsi, että Erlendin täytyisi lähteä pohjoiseen ennen kuin asia selviäisi, ja Kristiina jäisi jälleen itseksensä, eroon Erlendistä. Erlend oleksi nykyään Akersnesin linnassa. Munan Baardinpoika piti komentoa siellä, henkivartioväen lähdettyä Tunsbergiin, missä kuningas makasi vaarallisesti sairaana. Mutta kerranhan Erlendin täytyi lähteä kotiinsakin tilojaan hoitamaan. Sitä, että häntä peloitti tämän paluu Husabyhyn, mihin jalkavaimo oli asettunut tätä odottamaan, ei hän tahtonut tunnustaa edes itselleen, eikä sitäkään, että häntä vähemmän peloitti joutua tavatuksi synnissä Erlendin kanssa kuin astua yksin Simonin ja isänsä eteen esittämään, mitä hänellä oli sydämellään.

Ja niin hän melkein toivoi, että häntä kohtaisi joku rangaistus, ja pian. Sillä nyt hän ei enää ajatellut mitään muuta kuin Erlendiä; hän ikävöi tätä päivällä ja näki hänestä unia yöllä; katumusta hän ei tuntenut, mutta hän lohdutteli itseään sillä, että oli tuleva päivä, jolloin hän saisi kalliisti maksaa, mitä he olivat varastaneet. Ja niinä lyhyinä iltahetkinä, jolloin hän sai olla yhdessä Erlendin kanssa, antautui hän tälle niin kiihkoisasti, kuin olisi hän ostanut sielunsa hinnalla oikeuden kuulua tälle.

Mutta aika kului, ja Erlendiä näytti seuraavan onni, johon hän luotti. Kristiina ei huomannut vieläkään, että kukaan luostarissa olisi epäillyt häntä. Ingebjørg oli tosin saanut tietoonsa, että hän kohtaili Erlendiä, mutta Kristiina huomasi, ettei tämä uskonut sen olevan muuta kuin pientä huvitusta. Että hyvää sukua oleva kihlattu neito rohkenisi rikkoa kaupan, jonka hänen omaisensa olivat solmineet, se ei edes pälkähtänyt Ingebjørgin päähän, huomasi Kristiina. Ja jälleen värisytti häntä kauhu — ehkä se olikin ennenkuulumatonta, tämä, johon hän oli ruvennut. Ja sitten hän jälleen toivoi, että se paljastuisi, tullakseen ratkaisuun —.

Tuli pääsiäinen. Kristiina ei käsittänyt, mihin tämä talvi oli huvennut; jokainen päivä, jolloin hän ei ollut nähnyt Erlendiä, oli tuntunut pitkältä kuin nälkävuosi, ja nuo pitkät, vaikeat päivät olivat liittyneet toisiinsa loppumattomiksi viikoiksi — mutta nyt oli kevät ja pääsiäinen, ja hänestä tuntui kuin joulupidot olisivat olleet eilispäivänä. Hän pyysi, ettei Erlend kävisi häntä tapaamassa pyhien aikana — ja tämä tuntui taipuvan kaikkeen, mitä Kristiina pyysi. Oli yhtä paljon Kristiinan oma syy kuin Erlendin, että he olivat rikkoneet paastoa vastaan. Mutta pääsiäispyhää Kristiina tahtoi heidän viettävän, vaikka olikin vaikea olla näkemättä toista. Ehkä Erlendin täytyi lähteä matkalle hyvinkin pian — tämä ei ollut puhunut siitä mitään, mutta Kristiina tiesi kuninkaan olevan kuolemaisillaan, ja se ehkä saattaisi tuoda jonkun muutoksen Erlendin asemaan, ajatteli Kristiina.

Tässä valossa hän asiat näki saadessaan ensi päivinä pääsiäisen jälkeen sanan saapua alas puhetupaan sulhastaan tapaamaan.

Heti kun tämä tuli Kristiinaa vastaan ja ojensi kätensä, näki Kristiina, että jotakin oli tekeillä — Simon ei ollut saman näköinen kuin ennen; hänen pienet, harmaat silmänsä eivät nauraneet eivätkä yhtyneet huulien hymyyn. Eikä Kristiina voinut sille mitään, että hän huomasi toista kaunistavan sen, ettei hän ollut niin kovin nauravainen. Hänen vartalonsakin esiintyi edukseen jonkunlaisessa matkapuvussa — sinisessä, tiukassa ja pitkässä päällysmekossa, jota miehet kutsuivat kothardiksi, ruskeassa hartialevätissä huppuineen, jonka tämä oli työntänyt taakse; hänen vaaleanruskea tukkansa oli yhtenä käkkyränä kosteassa ilmassa.

He istuivat jutellen vähän aikaa. Simon oli ollut Formossa paaston ajan ja käynyt Jørundgaardissa joka päivä. Siellä oli kaikki hyvin, Ulvhild oli niin terve kuin odottaa sopi; Ramborg oli nyt kotona, hän oli kaunis ja vikkelä.

"Näinä päivinä tulee täyttyneeksi vuosi, joka sinun tuli olla luostarissa", sanoi Simon. "Kotonasi on jo aljettu varustaa kihlajaisolutta sinulle ja minulle."

"Minä sanoin Lauritsalle haluavani ratsastaa tänne Osloon puhumaan kanssasi asiasta."

"Niin se nyt on, Simon, että tahtoisin puhua sinun kanssasi kahdenkesken tästä asiasta."

"Olen huomannut itsekin, että se on tarpeellista", vastasi Simon Andreksenpoika. "Aioin juuri pyytää sinua kysymään Groa-rouvalta, saisimmeko mennä vähäksi aikaa yhdessä ulos puutarhaan —"

Kristiina nousi äkkiä; hän liukui äänettömästi huoneesta. Vähän ajan kuluttua hän palasi erään nunnan seurassa, joka kantoi avainta.

Puhetuvasta vei ovi tarhaan, joka oli luostarin läntisten rakennusten takana. Nunna aukaisi oven, ja he astuivat niin tiheään usmaan, että näki vaan muutaman askeleen verran eteensä puiden välissä. Lähimmät rungot olivat sysimustat; jokainen oksa ja lehvä pursui kosteutta. Märässä mullassa suli vastasatanut lumi, mutta pensaiden alla tekivät muutamat pienet valkoiset ja keltaiset liljalajit jo kukkaa, ja orvokkipenkistä nousi raikas ja vilvoittava tuoksu.

Simon vei hänet lähimmälle penkille. Hän istui etukumarassa kyynärpäät polvia vasten. Sitten hän katsoi ylös Kristiinaan ja vetäen suutaan pieneen kummalliseen hymyyn sanoi:

"Taidanpa melkein arvata, mitä sinä aiot minulle sanoa", hän sanoi. "On toinen mies, josta pidät enemmän kuin minusta?"

"Taidanpa tietää hänen nimensäkin", virkkoi Simon ankarammin. "Se on
Erlend Nikulauksenpoika, Husabyn herra?"

Hetken kuluttua kysyi Kristiina matalalla äänellä: "Se on tullut siis korviisi?"

"Et suinkaan sinä voi uskoa minua niin tyhmäksi, etten olisi ymmärtänyt asiaa jouluna? Silloin en voinut sanoa mitään, siksi että isä ja äiti olivat mukana. Mutta siitä johtui, että tahdoin ratsastaa tänne yksin tällä kertaa. En tiedä tokko minun on viisasta puuttua siihen — mutta minusta tuntui, että meidän oli puhuttava näistä asioista, ennen kuin joudumme yhteen.

"Mutta kun tulin tänne eilen aamulla — tapasin sukulaiseni mestari Øinsteinin. Ja hän puhui sinusta. Hän sanoi nähneensä sinun kulkeneen Klemensin kirkkomaan sivu eräänä iltana, sinä olit ollut erään vaimon seurassa, jota kutsutaan Brynhild Flugaksi. Minä vannoin pyhästi, että hänen oli täytynyt erehtyä, Ja jos sinä sanot sen valheeksi, olen uskova sanaasi."

Simon istui hiljaa vähän aikaa ennenkuin kysyi: "Tiedätkö, Kristiina, kuka tämä Brynhild Fluga on?" Ja Kristiinan pudistaessa päätään hän sanoi: "Muuan Baardinpoika antoi hänelle erään talon täällä kaupungissa, mennessään naimisiin — hän harjoittaa luvatonta viininmyyntiä ja sellaista —"

"Tunnetko sinä hänet?" kysyi Kristiina pilkallisesti. "Minusta ei ole milloinkaan aiottu munkkia tai pappia", sanoi Simon punastuen. "Mutta tiedän olevani syytön vääryyteen niin hyvin neitoja kuin toisten miesten vaimoja kohtaan. Etkö ymmärrä itse, ettei ole kunniallisen miehen tapaista viekoitella sinua ulos illalla sellaisessa seurassa —?"

"Erlend ei ole viekoitellut minua", sanoi Kristiina punaisena harmista, "eikä hän ole luvannut minulle mitään. Minä olen liittynyt häneen ilman että hän on tehnyt mitään minua vietelläkseen — hän oli minulle kalliimpi kaikkia miehiä ensi hetkestä asti."

"Nuo ovat outoja sanoja morsiamen suusta", hän sanoi. "Ennustaapa se hyvää meille kahdelle, Kristiina." Kristiina veti syvään henkeä: "Sinä tekisit huonon kaupan ottaessasi nyt minut vaimoksesi, Simon."

"Minä voin siis luottaa siihen", sanoi Kristiina nöyrästi ja peloissaan, "että sinä tahdot olla puolellani siinä, että Andres-herra ja isäni purkavat sopimuksensa meidän molempien suhteen?"

"Luota vain, sinä", sanoi Simon. Hän oli vaiti vähän aikaa. "Herra nähköön tiedätkö sinä, mitä itse sanot?"

"Tiedän kyllä", lausui Kristiina. "Tiedän, että laki on sellainen, ettei kukaan saa pakoittaa neitoa avioliittoon vastoin hänen tahtoaan; muuten hän voi valittaa asiastaan käräjillä —."

"Piispan edessä se tosin taitaa tapahtua", sanoi Simon hymyillen tuikeasti. "Minulla ei ole ollut syytä tutkia lakia sellaisissa tapauksissa. Etkä sinäkään luule, että olet joutuva sinne, jonne ansaitsisit. Tiedät, etten minä aio vaatia sinua pysymään sanassasi, jos se on tahtoasi vastaan. Mutta etkö nyt ymmärrä — siitä on kaksi vuotta kun naimisemme päätettiin, etkä sinä ole lausunut sanaakaan vastaan ennenkuin nyt, kun kaikki on valmiina kihlajaisiin ja häihin. Oletko ajatellut mitä se merkitsee, jos sinä nyt astut esiin ja tahdot katkaista siteen, Kristiina?"

"Erlend Nikulauksenpoika ja minä olemme luvanneet toisillemme kristillisen uskomme nimessä", sanoi Kristiina värisevällä äänellä, "että ellemme saata päästä yhteen, ei kumpikaan meistä milloinkaan ole ottava miestä tahi vaimoa —"

"Sitten minä en ymmärrä, Kristiina, mitä sinä tarkoitit sanoessasi, ettei hän ollut vietellyt sinua eikä luvannut mitään — hänhän on viekoitellut sinut vastustamaan kaikkien sukulaistesi sopimusta. — Oletko ajatellut, minkälaisen herran sinä saat, jos menet naimisiin miehen kanssa, joka on ottanut jalkavaimokseen toisen miehen vaimon — ja tahtoo nyt ottaa vaimokseen toisen miehen morsiamen —?"

"Tämä ei olisi tällaista, jos sinä —" sanoi Kristiina viivytellen. "Ei sinulta kysytty mieltäsi, sinultakaan, Simon — isäsi ja minun isäni sopivat koko kaupan. Toisin olisi ollut, jos itse olisit valinnut minut —"

Simon iski tikarin penkkiin, niin että se jäi pystyyn. Hetken kuluttua hän veti sen jälleen ulos, koetti pistää sen takaisin tuppeen, mutta se ei mennyt, se oli taipunut kärjestä. Silloin hän jälleen alkoi leikkiä sillä, heitellen sitä kädestä toiseen.

"Sinä tiedät", hän lausui matalasti, ääni vavahdellen, "tiedät, että nyt valhettelit, jos tahdoit kääntää asian siksi, etten minä —. Tiedät, mistä minä olisin tahtonut puhua kanssasi — monta kertaa — kun sinä kohtelit minua siten, etten olisi ollut mies, jos olisin voinut puhua siitä, sanoa sen — jälkeenpäin — vaikka sitä olisi koetettu kiskoa minusta irti palavilla pihdeillä —. Ensin luulin tielläni olevan tuon kuolleen pojan. Ajattelin, että minun oli annettava sinulle aikaa — sinä et tuntenut minua — muu olisi ollut minusta väärin sinua kohtaan niin lyhyen ajan jälkeen. Nyt näen, ettet sinä tarvinnut pitkää aikaa unohdukseen — nyt — nyt — nyt —"

"En", lausui Kristiina hiljaa. "Ymmärrän nyt, Simon. Nyt en voi odottaa, että olisit ystäväni enää."

"Ystäväsi —!" Simon naurahti kummallisesti. "Tarvitsetko nyt sitten ystävyyttäni?"

"Sinä olet mies", hän sanoi hiljaa, "Ja kyllin vanha — voit itse päättää naimisestasi —"

"Ymmärrän. Sinä tahdot minun sanovan, että se olen minä —. Että minun tulee ottaa syykseni tämä purettu kädenlyönti? — Jos asia on niin, että pysyt tahdossasi — jos uskallat ja tahdot koettaa viedä asiasi perille — otan minä sen tehdäkseni", hän lausui hiljaa. "Kotona omaisteni edessä ja kaiken sinun sukusi edessä, lukuunottamatta yhtä. Isällesi saat sanoa totuuden sellaisena kuin se on. Jos sen teet, hoidan asiasi häneen nähden, koettaen saada sen sinulle niin edulliseksi kuin voin — mutta Lauritsa Bjørgulfinpojan tulee tietää, etten minä milloinkaan ole luopunut sanasta, jonka olen hänelle antanut."

Kristiina puristi molemmin käsin penkin syrjää; tämä koski häneen kipeämmin kuin kaikki, mitä Simon Darre oli sanonut. Kalpeana ja peloissaan hän vilkaisi häneen.

"Menemme sisään nyt", hän sanoi. "Meitä taitaa palella kumpaistakin, ja sisar istuu tuolla odottaen avain kädessä. — Annan sinulle viikon ajatusaikaa — minulla on asioita kaupungissa. Tulen tänne puhumaan kanssasi ennen kuin lähden, sinä et kai välitä nähdä minua sitä ennen."

VIII.

Kristiina sanoi itselleen, että nyt se oli tehty. Mutta hän tunsi itsensä kuolemanväsyneeksi, rikkinäiseksi ja kipeäksi ikävästä Erlendin syliin.

Hän makasi valveilla suurimman osan yötä ja päätti tehdä sellaista, jota hän ei vielä milloinkaan ollut uskaltanut tehdä — lähettää sanan Erlendille. Ei ollut helppo keksiä, kuka olisi ottanut toimittaakseen tuon asian. Sisaret eivät milloinkaan liikkuneet ulkona yksin, eikä hän tiennyt ketään, joka olisi suostunut menemäänkään; miehet, jotka hoitivat ulkotöitä, olivat vanhempaa väkeä ja kävivät harvoin luostarin ulottuvilla, paitsi milloin tulivat puhumaan itse abbedissan kanssa. Ei ollut muita kuin Olav —. Tämä oli puolikasvuinen poika, joka teki puutarhatöitä; hän oli ollut Groa-rouvan kasvatti-poika siitä asti kuin hänet eräänä aamuna oli korjattu äskensyntyneenä kirkonrappusilta.

Ihmiset sanoivat hänen äidikseen erästä sisarta; tämä piti vihittämän nunnaksi, mutta istuttuaan tyrmässä kuusi kuukautta — muka karkean tottelemattomuuden tähden, samoihin aikoihin, jolloin lapsi löytyi — hän oli saanut sisaren puvun ja oli sen jälkeen työskennellyt karjapihan puolella. Kristiina oli usein ajatellut Ingridin kohtaloa viime kuukausien aikana, mutta hänellä ei usein ollut tilaisuutta puhella tämän kanssa. Oli uskaliasta luottaa Olaviin — tämä oli pelkkä lapsi, ja Groa-rouva ja kaikki nunnat juttelivat ja laskivat leikkiä hänen kanssaan aina kun näkivät pojan. Mutta Kristiina ajatteli, ettei hänellä enää ollut paljon uskaltamista. Ja pari päivää myöhemmin, kun Olavin eräänä aamuna piti lähteä kaupungille, sai Kristiina hänet viemään Akersnesiin sanan, että Erlend koettaisi keksiä keinon, miten he voisivat tavata toisensa kahdenkesken. Samana päivänä iltapuoleen tuli Ulv, Erlendin oma palvelija, puheportin luukulle. Hän sanoi olevansa Aasmund Bjørgulfinpojan miehiä ja tulleensa pyytämään, että tämän veljentytär pääsisi kaupunkiin käymään, sillä Aasmund Bjørgulfinpojalla ei ollut aikaa tulla nunnaluostariin. Kristiina ajatteli, että tämä nyt ainakin oli epäonnistuva — mutta kun sisar Potentia kysyi, tunsiko hän lähetin, vastasi hän tuntevansa. Ja sitten hän lähti Ulvin kanssa Brynhild Flugan taloon.

Erlend odotti häntä ylisillä — hän oli pelästynyt ja jännityksen vallassa, ja Kristiina huomasi heti hänen taas pelkäävän sitä, mitä tämä näytti pitävän pahimpana.

Häntä viilsi aina niin ilkeästi kun toinen osoitti olevansa niin kauheasti peloissaan lapsen tähden — kun he nyt kuitenkaan eivät voineet pysyä poissa toistensa luota. Ja kiihdyksissä kun oli, Kristiina sanoi sen hänelle — varsin kiivaasti. Erlend tuli tummanpunaiseksi kasvoiltaan ja painoi päänsä Kristiinan olkaa vasten:

"Sinä olet oikeassa", hän sanoi. "Minun tulee koettaa jättää sinut rauhaan, Kristiina — etten pane onneasi vaaraan. Jos tahdot —"

Kristiina hyppäsi hänen kaulaansa ja nauroi, mutta Erlend tarttui häntä lujasti vyötäisiltä, pakoitti hänet istumaan penkille ja istui itse toiselle puolen pöytää. Kun Kristiina ojensi hänelle kätensä, suuteli hän kuumasti kämmenen puolta.

"Olen kokenut enemmän kuin sinä", hän sanoi kiihkeästi. "Jospa tietäisit, miten hartaasti toivoisin meidän molempien vuoksi, että joutuisimme naimisiin täysin kunniallisesti —."

"Niin, kautta taivaan, minun ei olisi pitänyt tehdä sitä vääryyttä sinua kohtaan", hän sanoi.

"Sitä et toivo sinä, enkä sitä toivo minä", sanoi Kristiina nauraen naljailevasti. "Ja kunhan minä vain lopuksi pääsen sovintoon ja rauhaan sukuni ja Jumalani kanssa, en ole sureva, vaikka minun tulisi mennä vihille jalkavaimona. Ja kunhan vain saan olla lähelläsi, tuntuu minusta monasti siltä kuin voisin olla rauhaakin vailla —"

"Sinun tulee kantaa jälleen kunnia kartanooni", sanoi Erlend, "minä en saa vetää sinua alas omaan kunniattomuuteeni."

"Nyt sinä kai tulet iloiseksi, kun saat kuulla, että minä olen puhunut Simon Andreksenpojan kanssa — ja ettei hän tahdo pitää kiinni niistä sopimuksista, jotka oli tehty meidän puolestamme ennenkuin näin sinut."

Erlend riemastui ja Kristiinan täytyi kertoa kaikki. Kuitenkin hän salasi ne alentavat sanat, jotka Simon oli lausunut Erlendistä, mutta mainitsi, ettei tämä tahtonut ottaa kannettavakseen syytä Lauritsan edessä.

"Se on luonnollista", sanoi Erlend lyhyeen. "He tuntuvat olevan hyvät ystävät, isäsi ja hän? Minusta hän luultavasti on pitävä vähemmän — Lauritsa, tarkoitan."

Kristiina käsitti nämä sanat todistukseksi siitä, että Erlend kuitenkin ymmärsi, että Kristiinalla vielä oli ankara taival edessä, ennenkuin heidän asiansa olisi loppuun ajettu, ja hän oli Erlendille kiitollinen siitä. Mutta Erlend ei palannut enää asiaan, vaan oli hyvillään ja sanoi pelänneensä, ettei Kristiinalla olisi ollut rohkeutta puhua Simonille.

"Voiko se olla vasten mieltäsi", kysyi Kristiina, "— kaiken sen jälkeen, mitä meillä on ollut keskenämme, että minä tiedän Simonin oikeamieliseksi ja kelpo mieheksi."

"Ellet olisi koskaan kohdannut minua", virkkoi Erlend, "olisit päässyt hyville päiville hänen kerallansa, Kristiina. Miksi sinä nauroit?"

"Muistinpahan vain, mitä Aashild-rouva kerran sanoi," vastasi Kristiina. "Olin vielä lapsi silloin — mutta hän puhui jotakin sellaista, että hyvät päivät lankeavat järkevien osalle, mutta parhaat niille, jotka uskaltavat olla mielettömiä."

"Jumala siunatkoon Aashild-tätiä siitä, että hän on opettanut sinulle sellaista", sanoi Erlend pyöräyttäen Kristiinan syliinsä. "Ihmeellistä, en ole nähnyt sinua milloinkaan pelkurina, Kristiina."

"Etkö ole nähnyt?" kysyi tämä painautuen häneen. Erlend pani hänet sängynlaidalle ja riisui hänen kenkänsä, mutta veti hänet sitten takaisin pöydän luo. "Ei, ei, Kristiina — nythän asiamme näyttää valoisalta. En suinkaan minä olisi tehnyt siten sinua kohtaan niinkuin olen tehnyt", hän sanoi silitellen silittämistään Kristiinan hiuksia, "ellen olisi ajatellut joka kerran sinut nähdessäni, että oli mahdotonta, että omaisesi antaisivat noin hienon ja kauniin neidon vaimokseni. — Istu tuohon juomaan kerallani", hän pyysi.

Kohta tämän jälkeen kolkutettiin ovelle — kuului siltä kuin ovea olisi hakattu miekankahvalla.

"Aukaiskaa, piru teidät periköön — jos olette mies!" huusi Simon lyöden uudelleen oveen.

Erlend meni vuoteen luo ja otti miekkansa naulasta. Hän katsoi neuvottomana ympärilleen: "Täällä ei ole mitään paikkaa, minne voisit kätkeytyä — paitsi vuode —"

"Parantaisiko se asiaa, jos minä kätkeytyisin", sanoi Kristiina. Hän oli noussut seisomaan; hän puhui hyvin rauhallisesti, mutta Erlend näki hänen vapisevan. Simon kolisutti taas ovea.

Erlend astui esiin ja veti salvan syrjään. Simon astui sisään paljastetuin miekoin, mutta työnsi sen paikalla takaisin tuppeen.

Tuokion he seisoivat kolmisin mitään puhumatta. Kristiina vapisi, mutta sittenkin hän tunsi tänä alkuhetkenä suloista jännitystä — syvältä hänen rinnastaan nousi tunne, joka vainusi miekan mittelyä — ja hän hengitti syvään: nyt oli tullut pitkien kuukausien äänettömän odotuksen ja pelon loppu. Hän katsoi toisesta toiseen, kalpeana ja kiiltävin silmin — sitten hänen jännityksensä hyytyi käsittämättömäksi, vapisevaksi epätoivoksi. Simon Darren silmät kuvastivat enemmän kylmää ylenkatsetta kuin suuttumusta tai mustasukkaisuutta, ja hän näki Erlendistä, tämän korskean muodon läpi, että tämä hehkui häpeästä. Hänen mielessään liikkui hämärä aavistus siitä, mitä toisten miesten täytyi ajatella miehestä, joka oli antanut hänen tulla luokseen tämmöiseen paikkaan, ja hän ymmärsi, että Erlendistä täytyi tuntua siltä kuin hän olisi saanut iskun vasten kasvoja; Kristiina tiesi Erlendin kiihkeästi odottavan hetkeä, jolloin saisi vetää miekkansa ja karata Simonin kimppuun.

"Miksi sinä olet tullut tänne, Simon?" huusi Kristiina äänekkäästi, pelon valtaamana.

"Teillä ei ole enää käskyvaltaa Kristiina Lauritsantyttäreen", sanoi
Erlend kiivaasti, "hän on minun nyt —"

"Kaipa hän sitä lienee", sanoi Simon raa'asti, "ja kauniiseen häähuoneeseen sinä olet hänet tuonutkin —." Hän seisoi hetken aikaa huohottaen; sitten hän sai vallan äänensä yli ja lausui levollisesti: "Mutta asia on sellainen, että minä olen hänen sulhasensa vielä — siihen asti kuin hänen isänsä saa hakeneeksi hänet. Ja siihen asti minä aion suojella miekoin ja keihäin hänen kunniansa jäännöstä — ainakin ihmisten silmissä —"

"Sitä sinun ei tarvitse; voin tehdä sen itse —" Erlend leimahti jälleen tulipunaiseksi Simonin katseen edessä. "Luuletko minun antavan tuollaisen poikanalkin peloittaa itseäni", hän kuohahti, vieden kätensä miekankahvaan.

"Minä en ole niin arka, että pelkäisin sinun luulevan minua pelkuriksi", hän sanoi kuten äsken. "Minä olen taisteleva kanssasi, Erlend Nikulauksenpoika, piru vieköön, ellet ole pyytänyt Kristiinaa hänen isältään oikeaan aikaan —"

"En tee sitä sinun käskystäsi, Simon Andreksenpoika", sanoi Erlend tulistuen; veri tulvahti uudelleen hänen kasvoihinsa.

"Ei, tee sinä se vain siksi, että tahdot korjata mitä olet rikkonut tätä nuorta naista vastaan", vastasi Simon hätäilemättä, "onhan se parempi Kristiinalle."

Kristiina huusi ääneen, tuskissaan Erlendin tuskan tähden. Hän polki jalkaa:

"Mene, etkö jo mene, Simon — mitä tekemistä sinulla on meidän asiaimme kanssa!"

"Senhän olen sanonut vastikään", vastasi Simon. "Saatte kärsiä minua siksi kunnes isäsi on erottanut meidät toisistamme."

"Mene, mene, tulen paikalla perästä —. Herra Jeesus, miksi sinä kiusaat minua näin, Simon — en kai minä omasta mielestäsikään enää ole sen arvoinen, että sinun kannattaisi välittää minun asioistani —"

"En teekään sitä sinun takiasi", vastasi Simon. "Erlend — ettekö tahdo sanoa hänelle, että hänen on tultava kanssani?"

"Kristiina, sinun on tehtävä niin. Simon ja minä puhelemme toisen kerran —"

Kristiina nousi tottelevaisesti. Hän kiinnitti vaippansa soljella. Hänen kenkänsä olivat vuoteen luona — hän muisti ne, mutta ei voinut vetää niitä jalkoihinsa Simonin nähden.

Ulkona oli sumu hälvennyt. Kristiina kulki kiitämällä, pää kumarassa ja kädet vaippaa kourien. Hänen kurkkuaan kiristi vihlova itku — hän toivoi hurjasti jonnekin, missä hän olisi saattanut itkeä, itkeä ja olla yksin. Pahin, pahin oli vielä edessäpäin; hän oli saanut kokea uutta tänä iltana ja hän vääntelehti sen kourissa — hän oli kokenut miltä tuntui nähdä häpäistävän miestä, jolle hän oli antautunut.

Simon kulki hänen kintereillään hänen rientäessään peltoja pitkin, yli kenttien ja sumun kattamien aukeoiden, joista talot olivat kuin pois pyyhkäistyt. — Kerran kun Kristiina kompastui johonkin, tarttui Simon häntä käsipuoleen, estäen häntä putoamasta:

"Älä nyt juokse noin", hän sanoi. "Ihmiset katsovat meitä. — Miten sinä vapiset!" virkkoi hän Iempeämmin. Kristiina oli vaiti kiitäen edelleen.

Hän nuljahti liejuun, hänen jalkansa olivat läpimärät ja kylmät — sukat, jotka hänellä oli jalassa, olivat nahasta, mutta hyvin ohuet; hän tunsi niiden alkavan hajota, loka pursui paljaalle iholle.

He tulivat luostaripuron yli vievälle sillalle ja nousivat hitaammin vastapuolen rinnettä.

"Kristiina", sanoi Simon äkkiä, "tätä sinun isäsi ei pidä milloinkaan saaman tietää."

"Tulin luostariin puhumaan kanssasi", vastasi Simon lyhyesti. "Sitten kuulin setäsi palvelijasta. Tiesin Aasmundin olevan Hadelandissa. Kovin ovelia peittämään jälkiänne te ette ole olleet. — Kuulitko mitä sanoin?"

"Kuulin", sanoi Kristiina. "Itse minä lähetin sanan Erlendille, että tapaisimme Flugan luona, tunsin tuon vaimon —"

"Hyi, hyi sinua! Mutta sinä et voinut tietää, minkälainen ihminen hän oli — ja tuo toinen —. Kuuletko", sanoi Simon ankarasti, "jos asia on sellainen, että sen saattaa salata, silloin sinun täytyy salata se Lauritsalta. Ja ellet sitä voi, niin täytyy sinun koettaa säästää häntä pahimmalta häpeältä."

"Onpas sinulla huoli minun isästäni", sanoi Kristiina vavahdellen. Hän yritti puhua uhmaavasti, mutta ääni oli sortumaisillaan itkuun.

Simon kulki kappaleen matkaa. Sitten hän pysähtyi — Kristiina näki hänen kasvonsa heidän seisoessaan yhdessä usman keskellä. Tuon näköisenä hän ei milloinkaan ollut nähnyt Simonia.

"Olen huomannut joka kerran käydessäni teillä", hän sanoi, "kuinka vähän te Jørundgaardin naiset ymmärrätte, mikä mies Lauritsa oikeastaan on. Hän ei pidä kurissa teitä, sanoo Trond Gjesling — vaan mitäpä hän välittäisi sellaisesta, hän, joka oli aiottu komentamaan miehiä! Hänessä oli päällikönverta, jota miehet olisivat totelleet — ilomielin. Aika ei nyt tarvitse sellaisia miehiä — isäni tunsi hänet Baagahusin ajoilta. —

"Mutta muuksi hänen osansa ei sitten ole vaihtunut, hän on vaan jäänyt laaksoon, eläen kuin talonpoika —. Liian nuorena hän tuli naitetuksi — ja äitisi, omine luontoineen, ei kai ollut se nainen, joka olisi helpottanut hänen oloansa siellä. Hänellä on paljon ystäviä, tiedätkös sen — mutta luuletko, että hänellä on yhtään, joka kelpaisi hänen rinnallensa —. Poikia hänen ei ole suotu pitää — teidän tyttärien piti jatkaa hänen sukunsa kunniaa — ja jos hän on näkevä sen päivän, jolloin hän huomaa toisen parantumattomaksi ja toisen kunniattomaksi —"

Kristiina kouraisi poveaan sydämen kohdalta — hänestä tuntui kuin hänen olisi pitänyt pitää kiinni sydämestään, saadakseen sen niin kovaksi kuin miksi hän sen tahtoi.

"Miksi sinä sanot tämän", hän hetken kuluttua kuiskasi. "Et kai sinä enää tahdo etkä toivo minua omaksesi? —"

"Enpä taida tahtoa", virkkoi Simon epäröiden. "Voi hyvä Jumala, Kristiina — muistan minkälainen olit Finsbrekkenillä. — Mutta piru minut periköön, jos milloinkaan enää uskon kenenkään nuoren neidon silmiä!"

"Lupaa, ettet tapaa Erlendiä ennen isäsi tuloa", sanoi Simon, heidän saapuessaan portille.

"Se pieni koira, jonka minä kerran lähetin sinulle", virkkoi Simon heidän erotessaan, "voi jäädä siskoillesi — ne pitävät niin paljon siitä — ellei minusta ole liian vaikeata nähdä sitä kotonasi.

"Minä ratsastan pohjoiseen varhain huomenaamulla", hän sanoi, ja sitten hän tarttui Kristiinaa käteen hyvästiksi, portinvartijanunnan katsoessa heitä.

Simon Darre meni alas kaupunkia kohden. Hän kulki nyrkki heiluen, puhui puoliääneen ja manaili mennessään. Hän vannoi mielessään, ettei hän surrut Kristiinaa. Tämä oli kuin kappale, jota hän oli luullut puhtaaksi kullaksi — ja lähemmin katsottuaan havainnutkin sen olevan pelkkää tinaa ja messinkiä. Valkoisena kuin lumi oli hän ollut polvillaan maassa ja ojentanut kätensä palavaa kynttilää kohden — se oli viime vuonna. Tänä vuonna hän joi viiniä kiroukseen julistetun mellastajan kanssa Flugan ylisillä — äh! Lauritsa Bjørgulfinpojan puolesta hän puuttui asioihin, Lauritsan, joka istui kaukana Jørundgaardissa uskoen — ei ikinä hän voinut kuvitella heidän pettävän häntä siten. Ja nyt hän aikoi itse viedä tiedon asiasta ja auttaa heitä valhettelemalla tuolle miehelle. Tämä se nyt täytti hänen sydämensä polttavalla tuskalla ja häpeällä.

Kristiina ei ollut ajatellut pitää Simon Darrelle antamaansa lupausta, mutta hän ei saanut vaihdetuksi muuta kuin pari sanaa Erlendin kanssa — kerran illalla tiellä.

Hän seisoi pidellen tämän kättä omassaan, kumman nöyränä, toisen puhuessa kohtauksesta Brynhildin luhdissa. Simon Andreksenpojan kanssa hän oli puhuva toisen kerran. "Jos me olisimme taistelleet siellä, olisi se levinnyt koko kaupungille", sanoi Erlend kiihkeästi. "Sen tuo toinenkin tiesi, arvon Simonimme."

Kristiina näki miten tuo tapaus oli karvastellut Erlendin mieltä. Hänkin oli ajatellut sitä lakkaamatta sen jälkeen —, tuossa seikkailussa oli Erlend esiintynyt vieläkin kehnompana kuin hän itse, sitä ei käynyt kieltäminen. Ja hän tunsi, että he nyt olivat yksi liha tositeossa — hän tahtoi vastata kaikesta yhdessä Erlendin kanssa, silloinkin kun hän ei hyväksynyt tämän tekoja, ja hän tahtoi tuntea omassa nahassaan Erlendiä viiltävät haavat.

Kolme viikkoa myöhemmin tuli Lauritsa Bjørgulfinpoika Osloon hakemaan tytärtänsä.

Kristiinaa peloitti ja hänen sydäntään kirveli, kun hän meni puhetupaan kohtaamaan isäänsä. Ensimmäinen, mikä häntä hämmästytti nähdessään tämän seisovan sisar Potentian kanssa keskustellen, oli, ettei isä ollut sellainen kuin miksi Kristiina hänet muisti. Ehkei tämä ollut lainkaan muuttunut viime tapaamisen jälkeen — mutta hän oli nähnyt tämän aina nuorena, voimakkaana ja kauniina miehenä, josta hän oli ollut lapsena ollessaan niin ylpeä. Jokainen talvi ja kesä, joka kului ohitse kotona, oli kai painanut merkkejään häneen, tehden hänet vanhemmaksi, samoin kuin ne jouduttivat Kristiinan nuoruuden kukoistusta — mutta hän ei ollut huomannut sitä. Hän ei ollut huomannut, että tämän tukka oli vaalennut paikoitellen ja ruvennut punertamaan ruosteenkarvaisesti ohimojen kohdalta — kuten keltaisen tukan harmaantuminen tapahtuu. Posket olivat kuivettuneet ja käyneet pitemmiksi, niin että kasvojen lihakset kiristyivät kuin jänteet suuta kohden; nuori, vaalea, verevä iho oli käynyt yksivärisen ahavoituneeksi. Hän ei ollut kumara vartaloltaan — mutta hartioiden asento viitan alla oli kuitenkin erilainen kuin ennen. Hän astui reippaasti ja keveästi, tullessaan käsi ojennettuna Kristiinaa vastaan, mutta nuo liikkeetkään eivät enää olleet entiset pehmeät ja notkeat. — Kai tuo kaikki oli ollut hänessä jo ennen, vaikkei Kristiina ollut tullut sitä huomanneeksi. Kukaties hänessä oli yksi piirre lisää — alakuloisuuden — joka nyt saattoi Kristiinan näkemään kaiken. Hän purskahti itkuun.

"Totta kai", vastasi tämä, mutta silitteli yhä Kristiinan poskea. "Mutta se sinun kuitenkin tulee tietää, ettei sinun tarvitse pelätä minua", hän sanoi surullisesti. "Ei, älähän, kyllä sinun nyt täytyy hillitä itsesi, Kristiina, etkö häpeä näyttäytyä tuollaisena toisten nähden", sanoi Lauritsa, — sillä Kristiina itki niin, että hänen täytyi käydä penkille istumaan. "Älkäämme puhuko näistä asioista tässä, missä kuljetaan edestakaisin", sanoi Lauritsa, istuutui hänen viereensä ja tarttui hänen käteensä. "Etkö kysy yhtään äitiäsi — tai sisariasi —?"

"Kyllähän sen tietää — mutta emme nyt puhu siitä", sanoi taas Lauritsa. "Hän voi hyvin muuten —" ja hän alkoi kertoa kaikenlaista kotikartanon oloista, kunnes Kristiina vähän rauhoittui.

Mutta tämän mielestä jännitys kävi vain kahta kauheammaksi, kun ei isä puhunut mitään hänen rikkomuksestaan. Hän antoi Kristiinalle rahaa jaettavaksi luostarin köyhille, ja lahjoja noviiseille; itse hän vielä antoi runsaat lahjat luostarille sekä sisarille, eikä kukaan luostarin väestä luullut muuta, kuin että Kristiina nyt oli lähdössä kotiin kihlajaisiin ja häihinsä. Viimeisen aterian molemmat söivät Groa-rouvan pöydässä abbedissan salissa, ja tämä antoi Kristiinasta mitä parhaimman kiitoslauseen.

Mutta kaikki tämä loppui kuitenkin viimein. Kristiina oli heittänyt viimeisen kerran hyvästit sisarille ja ystäville luostariportin luona, Lauritsa talutti hänet hänen hevosensa luokse ja nosti hänet satulaan. Oli niin outoa ratsastaa isän ja Jørundgaardin miesten kera alas siltaa kohti, tietä, jolla hän oli salaa kävellyt pimeässä; oli outoa ratsastaa näin kunniassa ja vapaana läpi Oslon katujen. Hän ajatteli komeaa morsiuskulkuettaan, josta Erlend oli puhunut niin usein — ja hänen sydämensä kävi raskaaksi; olisi ollut helpompaa, jos Erlend olisi vienyt hänet mukanaan. Oli vielä niin pitkältä sellaista aikaa, jolloin hänen täytyi elää ensiksi valheessa, sitten kaikkien tuomittavana. Mutta sitten hänen silmänsä osuivat isän vanhenneisiin, vakaviin kasvoihin, ja hän koetti ajatella, että Erlend kaikesta huolimatta oli oikeassa.

Vierasmajassa oli muitakin matkamiehiä. Illalla kaikki aterioivat yhdessä pienessä pirtissä, jossa oli vain kaksi vuodetta; Lauritsa ja Kristiina saivat nukkua niissä, sillä he olivat arvokkaimmat matkavieraat. Toiset lähtivät siis pois, kun ilta alkoi pimetä, toivottaen ystävällisesti hyvää yötä, kunkin noustessa vuorostaan paikaltaan ja poistuessa makuusijalleen. Kristiina ajatteli, miten hän oli varkain pujahtanut Brynhild Flugan tupaan ja antanut Erlendin halata itseään — ja sairaana surusta ja pelosta, ettei enää koskaan saisi tulla tämän omaksi, hän tunsi, ettei hän enää kuulunut tänne, ei.

"Emme", vastasi Lauritsa. "Minulle riittää vähäksi aikaa miettimistä siinä, mitä olen kuullut sedältäsi sinusta — etten käyttäisi väkivaltaa sinua kohtaan", selitti Lauritsa, kun Kristiina katsoi häneen.

"Ja minä olisinkin pakottanut sinut pysymään sanassasi, ellei Simon olisi sanonut, ettei hän tahtonut vastahakoista vaimoa."

"Minä en ole milloinkaan antanut sanaani Simonille", sanoi Kristiina nopeasti. "Sanoit itse ennen, ettet tahtonut pakottaa minua avioliittoon —"

"Ei kai se olisi ollut mitään pakotusta, jos olisin vaatinut sinua pysymään sopimuksessa, joka on ollut kaikkien ihmisten tiedossa koko ajan", vastasi Lauritsa. "Kaksi talvea teidät on katsottu kihlatuiksi, etkä sinä ole ilmoittanut vastahakoisuutta tai vastenmielisyyttä ennen kuin hääpäivä jo oli sovittuna. Ja jos sinä tahdot estellä sillä, että asia päätettiin viime vuonna, ja ettet ole antanut Simonille sanaasi, niin minä sanon sitä epärehelliseksi menoksi."

"En tiedä mikä on näyttävä pahemmalta", jatkoi isä saneluaan, "sekö, että sinä olet työntänyt Simonin luotasi, vai sekö, että hän on hyljännyt sinut. Andres-herralta tuli sana —" Lauritsa lensi punaiseksi tätä sanoessaan, — "että hän on vihainen pojalleen ja valmis tarjoamaan korvausta. Minun täytyi sanoa kuten asia oli — en tiedä olisiko ollut parempi toisin puolin — että jos korvauksesta oli puhe, olimme me lähinnä velvolliset siihen. Häpeä se on meille kumminkin tavoin."

"Minä en ymmärrä sitä niin suunnattomaksi häpeäksi", sanoi Kristiina hiljaa. "Kun kerran Simon ja minä olemme yhtä mieltä asiassa."

"Yhtä mieltä", tarttui Lauritsa tyttärensä sanoihin. "Hän ei salannut sitä, että asia oli hänestä ikävä, mutta sanoi teidän puhuttuanne keskenänne uskovansa, ettei teitä odottaisi muu kuin onneton olo, jos hän vaatisi sinua pysymään sopimuksessa. — Mutta kerro nyt, miten kaikki on käynyt."

"Hän tuntui tuumivan", virkkoi isä, "että sinulle on käynyt rakkaammaksi toinen. — Toivon nyt kuulevani sinulta, Kristiina, kuinka asia on."

"Jumala tietää", hän sanoi hiljaa, "että Simon olisi ollut minulle kyllin hyvä ja enemmänkin. Mutta totta on, että minä tulin tuttavaksi toisen miehen kanssa, ja silloin ymmärsin, etten milloinkaan enää voisi tulla iloiseksi, jos joutuisin elämään Simonin rinnalla — en vaikka hänellä olisi kaikki Engellandin kulta — ja että mieluummin ottaisin tuon toisen, vaikkei tällä olisi kuin yksi ainoa lehmä —"

"Hän on vertaiseni ja korkeampikin minua", vastasi Kristiina. "Sanoin vaan muuten — hänellä on laajat maat sekä mannut, mutta nukkuisin mieluisammin hänen kanssaan paljailla oljilla kuin toisen miehen toverina silkkipatjojen päällä —"

"On tosin yksi puoli asiasta, etten minä tahdo pakottaa sinua ottamaan miestä, joka on vasten mieltäsi — vaikka Jumala ja Pyhä Olavi tietäkööt, mitä sinulla voi olla sitä miestä vastaan, jonka minä olin luvannut sinulle. Mutta toinen puoli on se, onko tuo valittusi sellainen, että voin naittaa sinut hänelle. Olet vielä nuori ja ymmärtämätön — eikä kelpo mies liioin katsele neitoa, joka on toiselle luvattu —"

"Mahtaa kyllä. Mutta sen verran ymmärtänet sinäkin toki, etten tahdo loukata Dyfriniläisiä naittamalla sinut toiselle heti kun olet kääntänyt selkäsi Simonille — kaikista vähimmin sellaiselle miehelle, joka voisi näyttää arvokkaammalta tai rikkaammalta kuin he. — Toivon sinun nyt sanovan, kuka tuo mies on", sanoi Lauritsa kotvan vaiettuaan.

Kristiina rutisti käsiään ja hengitti raskaasti. Sitten hän lausui hyvin vitkaan:

"En voi sanoa, isä. Vaan ellen minä saa tuota miestä, voit viedä minut luostariin ja jättää sinne ainiaaksi — en luule silloin eläväni kauan. Mutta minun ei olisi sovelias ilmoittaa hänen nimeänsä ennenkuin tiedän, tahtooko hän minut yhtä varmasti kuin minä tahdon hänet. Sinä — sinä et saa pakottaa minua sanomaan kuka hän on, — et ennen kuin tulee ilmi, aikooko — aikooko hän pyytää minua sinulta sukulaistensa suostumuksella."

Lauritsa oli kauan vaiti. Hän ei voinut muuta kuin hyväksyä tyttären tavan katsoa asiaa; sitten hän lopuksi virkkoi:

"Olkoon siis niin. On luonnollista, että mieluimmin jätät mainitsematta hänen nimensä siihen asti kuin tiedät, mitä hän aikoo tehdä."

"Mene nyt sänkyyn, Kristiina", hän sanoi vähän ajan kuluttua. Hän tuli tämän luokse ja suuteli häntä:

"Olet tuottanut minulle paljon surua ja mielipahaa tuumallasi, tyttäreni — mutta tiedät minun aina tarkoittavan sinun parastasi — Jumala paratkoon, niinhän se lienee, teitpä mitä tahansa hän ja hänen lempeä äitinsä auttakoot meitä, että tämä kääntyisi parhain päin."

Levolle laskeuduttuaan luuli Lauritsa kuulevansa toiselta seinältä, missä tytär makasi, heikkoa itkua. Mutta hän oli nukkuvinaan. Hänellä ei ollut sydäntä sanoa, että hän pelkäsi jälleen kaivettavan esiin vanhat puheet Kristiinasta ja Arnesta ja Benteinistä, ja hänen mieltään painoi raskaasti se seikka, ettei hän voinut tehdä paljoakaan, estääkseen lapsen hyvää mainetta tulemasta tahratuksi selkänsä takana. Ja pahinta oli, että hän katsoi Kristiinan aiheuttaneen sen suureksi osaksi omalla ajattelemattomuudellaan.

III

LAURITSA BJØRGULFINPOIKA

Kristiina saapui kotiin kauneimpana kevätaikana. Laagen juoksi hyrskyisenä kartanon ja peltojen sivu; lepistön hiirenkorvien välitse vilahteli ja välähteli virta hopeasäkeniä suihkuten. Oli kuin valolla olisi ollut oma äänensä ja sävelensä pauhinassa — kun hämärä laski, kuului äänikin hiljenevän. Veden kohu kaikui Jørundgaardin ympärillä yötä päivää, ja Kristiinasta tuntui kuin hän olisi kuullut hirsiseinienkin tärisevän niinkuin harppulaudan.

Tuntureilta, jotka olivat kiedotut siniseen autereeseen päivän toisensa jälkeen, juoksi alas kiiltäviä vesisäikeitä. Maa uhkui ja väreili lämpöä; oras peitti melkein koko mullan ja sankka ruoho kiilsi kuin silkki tuulen pyyhkäistessä sitä. Lehdot ja kukkulat tuoksuivat hyvältä, ja heti auringon laskettua erkani ilmaan väkevä, vilvas ja hapahko nesteiden ja laihon lemu — oli kuin maa olisi huokunut pitkään ja virvoittuneena. Väristen muisti Kristiina hänestä tuntuneen samalta, kun Erlend päästi hänet syleilystään. Joka ilta hän paneutui levolle sairaana ikävästä ja heräsi aamulla hiestyneenä ja uuvuksissa unistaan.

Hänestä tuntui käsittämättömältä, että kotona voitiin olla puhumatta ainoatakaan sanaa siitä ainoasta, mitä hän ajatteli. Mutta kului viikko toisensa jälkeen kaikkien vaietessa Kristiinan asiasta ja kenenkään utelematta, mitä hän hautoi. Isä oli usein metsällä nyt kun kevätkylvö oli tehty — hän hoiteli tervamiilujaan, vei kerallaan metsästyshaukat ja koirat ja viipyi poissa päiväkaudet. Kotona ollessaan hän puhui tyttärelle yhtä lempeästi kuin ennen — mutta hänellä ei tuntunut olevan oikein mitään sanomista tälle, eikä hän kertaakaan pyytänyt Kristiinaa mukaansa ratsastaessaan kartanosta.

Kristiina oli pelännyt joutuvansa kuulemaan äidin valituksia, mutta Ragnfrid ei virkkanut halaistua sanaa — ja se tuntui vieläkin ilkeämmältä.

Juhananmessun olutkesteissä jakoi Lauritsa Bjørgulfinpoika joka vuosi köyhille kaiken sen ruoan ja särpimen, joka oli säästynyt taloon kuluneen paastoviikon aikana. Ne, jotka asuivat lähellä Jørundgaardia, kävivät tavallisesti itse noutamassa almunsa; heitä kestittiin silloin hyvin, ja Lauritsa vieraineen ja koko palveluskuntineen kerääntyi almuntarvitsijain ympärille, sillä näiden joukossa oli iäkkäitä vanhuksia, jotka osasivat satuja ja runolauluja. Niin he sitten istuivat pirtissä, lyhentäen aikaansa oluenjuonnilla ja sopuisalla juttuamisella, ja illalla tanssittiin tanhualla.

Juhananmessu oli tänä vuonna kolea ja pilvisäinen, mutta kukaan ei murehtinut sitä, sillä uhkasi tulla kuivuus. Ei ollut satanut veden tippaa Halvardinmessun jälkeen, ja tunturillakin oli ollut niukanlaisesti lunta; eikä kukaan muistanut nähneensä Laagenissa niin vähän vettä keskellä sydänkesää kolmeentoista vuoteen.

Lauritsa ja hänen vieraansa olivat siis hyvillä mielin lähtiessään tervehtimään almunanojia pirtin puolelle. Nämä istuivat pöydän ympärillä syöden maitopuuroa ja juoden olutta päälle, ja Kristiina autteli pöydässä, palvellen sairaita ja vanhoja.

Lauritsa tervehti vieraitaan ja kysyi, olivatko nämä tyytyväiset kestitykseen. Sen jälkeen hän lähti lausumaan tervetulleeksi erään iäkkään ruotiukon, joka oli tänä päivänä siirretty Jørundgaardiin. Miehen nimi oli Haakon, hän oli ollut soturi vanhan Haakon-kuninkaan aikana ja ollut mukana kuninkaan viime retkellä Skotlantiin. Hän oli nyt rutiköyhä ja sokea; ihmiset olivat koettaneet saada hänet sairaalaan, mutta hän kulki mieluummin taloissa, sillä häntä kohdeltiin kaikkialla niinkuin arvossapidettyä vierasta, koska hän oli harvinaisen tietorikas ja maailmaa nähnyt.

Lauritsa seisoi käsi veljensä olalla — Aasmund Bjørgulfinpoika oli tullut Jørundgaardiin vierailemaan. Hän kysyi myös Haakonilta, oliko tämä tyytyväinen ruokaan. "Olut on hyvää, Lauri Bjørgulfinpoika", vastasi Haakon. "Mutta puuron on keittänyt tamma. Käsitelty emäntä laittaa käsitellyn puuron, sanoo sananparsi, ja puuro on pohjaanpalanutta."

"Ei ollut tarkoitukseni", sanoi Lauritsa, "antaa teille pohjaanpalanutta puuroa. Mutta tuo vanha sananparsi ei pidä aina paikkaansa, niin minä ainakin toivon, sillä oma tyttäreni on keittänyt puuron." Hän nauroi ja käski Kristiinan ja Tordiksen kiiruhtaa läskivateja noutamaan.

Kristiina sujahti nuolena ulos kotaa kohti. Hänen sydämensä tykytti — hän oli nähnyt ohimennen sedän kasvot, Haakonin puhuessa emännästä ja puurosta.

Myöhään illalla hän näki isän ja sedän kävelevän kauan edestakaisin pihalla, puhellen keskenään. Häntä huimasi pelosta, eikä asia parannut siitä, että hän seuraavana päivänä näki isän olevan harvasanaisen ja juron. Mutta Lauritsa ei sanonut mitään.

Ei hän sanonut mitään sedän lähdettyäkään. Kristiina huomasi, ettei hän puhunut Haakonin kanssa yhtä paljon kuin ennen, ja kun se aika oli umpeen kulunut, joka heidän oli määrä pitää ukko luonaan, ei Lauritsa pyytänyt häntä jäämään pitemmäksi aikaa, vaan siirrätti hänet seuraavaan taloon.

Lauri Bjørgulfinpojalla oli muuten moninaiset syynsä jurouteen ja mielenmasennukseen, sillä uhkasi tulla suorastaan katovuosi, ja talonpojat kokoontuivat käräjiin neuvotellakseen, miten tuleva talvi oli otettava vastaan. Jo jälkikesällä oli useimmille selvä, että heidän täytyi teurastaa karjansa tai kuljettaa etelämpään myytäväksi suurin osa elukoistaan, voidakseen ostaa sijaan viljaa väkeä varten. Edellinen vuosikaan ei ollut ollut mikään hyvä viljavuosi, joten entiset varastot olivat tavallista laihemmat.

Eräänä aamuna syyspuoleen meni Ragnfrid kolmen tyttärensä kera
katsomaan aivinoita, jotka hän oli levittänyt ulos valkenemaan.
Kristiina kiitteli äidin taitavuutta. Silloin tämä pyyhkäsi hyväillen
Ramborgin päätä:

"Äiti", sanoi Ulvhild, "enkö minä sitten saakaan omaa arkkua, kun lähden luostariin?"

"Tiedäthän, ettet sinä jää vähemmälle kuin sisaresikaan", virkkoi Ragnfrid. "Mutta sinä et tule tarvitsemaan samanlaisia kapioita. Ja tiedäthän saavasi jäädä isän ja minun luokse koko iäksesi — jos tahdot."

"Ja kun sinä joudut luostariin, Ulvhild", sanoi Kristiina epävarmalla äänellä, — "olen minä ehkä ollut siellä jo monta vuotta."

"Jos minä olisin sellainen, että olisin voinut joutua naimisiin", sanoi Ulvhild, "en olisi milloinkaan eronnut Simonista — hän oli hyvä, ja hän oli niin surullinen sanoessaan hyvästejä meille."

"Tiedäthän, että isäsi on käskenyt meidän olla puhumatta tästä", sanoi
Ragnfrid, mutta Kristiina lausui uhmaavasti:

"Kyllä minä tiedän, että hän on surrut enemmän erotessaan teistä kuin minusta."

"Eipä hänellä olisi ollut paljon ylpeyttä, jos hän olisi osoittanut sinulle surevansa — sinä et tehnyt kauniisti Simonia kohtaan, tyttäreni. Ja kuitenkin hän pyysi meitä olemaan pakottamatta tai nuhtelematta sinua —"

"Hän arveli kai nuhdelleensa minua itse siksi paljon", sanoi Kristiina entiseen tapaan, "ettei kenenkään toisen enää ole tarpeellista sanoa minulle, miten kelvoton olen. Mutta en minä huomannut Simonin välittävän kovin paljon minusta, kuultuaan minun pitävän toista rakkaampana."

"Menkää te kotiin", sanoi äiti pienemmille. Hän kävi istumaan hirrelle, joka oli maassa, ja veti Kristiinan viereensä.

"Tiedät varsin hyvin", hän jatkoi, "että aina on pidetty sievänä ja sopivana, ettei mies puhu morsiamelleen liian paljon rakkaudesta — tai istu hänen kanssaan kahden ja osoita kovin suurta kiihkoa —"

"Hohoo", sanoi Kristiina, "eivätköhän nuoret, jotka rakastavat toisiaan, joskus voisi sattua unohtamaan, mitä vanhat pitävät sopivana."

"Varo itseäsi, Kristiina", sanoi äiti, "ettet sinä milloinkaan unohtaisi sitä." Hän oli hetken ääneti. "Taitaa olla siten, että isäsi pelkää sinun mielistyneen mieheen, jolle hän ei tahdo sinua antaa."

"Ei enempää", sanoi äiti, "kuin että Erlendillä, Husabyn herralla, on korkeampi suku kuin maine. Hän kuuluu pyytäneen Aasmundia puhumaan puolestaan Lauritsalle. Isäsi ei tullut iloiseksi siitä."

Mutta Kristiinan kasvot alkoivat loistaa. Erlend oli puhunut hänen sedällensä. Ja hän kun oli surrut niin sitä, ettei tämä ollut antanut itsestään tietoa.

"Sitten kertoi Aasmund kuulleensa sellaista, että hän olisi kuljeksinut nunnaluostarin ympärillä ja että sinä olisit tullut häntä tapailemaan aitojen varsille."

"Aasmund puolustaa tuota liittoa, ymmärräthän", sanoi Ragnfrid. "Mutta silloin Lauritsa suuttui enemmän kuin minä olen nähnyt hänen milloinkaan suuttuvan. Hän sanoi, että kosija, joka kierteli sellaisia teitä hänen tyttärensä luokse, oli tapaava hänet miekka kädessä. Tapamme Dyfrinin väkeä kohtaan oli jo ollut häpeällinen, mutta jos Erlend oli houkutellut sinut juoksentelemaan kanssansa pimeässä teitä pitkin, ja tämän sillä aikaa kun sinä olit luostarissa, oli se hänen mielestään selvä merkki siitä, että moisen sulhasen menettäminen oli parempi sinulle."

Kristiina väänteli käsiään — väri vaihteli hänen kasvoillaan. Äiti kietoi käsivartensa hänen ympärilleen — mutta Kristiina vääntäytyi irti ja huusi mielettömänä liikutuksesta:

"Antakaa minun olla, äiti! Vai tahdotteko koetella, olenko minä käynyt paksummaksi uumilta —"

Seuraavalla hetkellä hän lensi pystyyn, pidellen kädellään poskeansa — ja katsoi ymmällään äidin säihkyviä kasvoja. Kukaan ei ollut lyönyt häntä lapsuudesta asti.

"Istu", käski Ragnfrid. "Istu", hän toisti, ja tyttären oli toteltava. Äiti istui hiljaa vähän aikaa, ja kun hän alkoi puhua, vapisi hänen äänensä:

"Olen huomannut, Kristiina, ettet ole milloinkaan pitänyt minusta paljon. Ajattelin, että se kukaties johtui siitä, ettet luullut minun pitävän erittäin paljoa sinusta — eli siten kuin isäsi sinusta pitää. Annoin asian olla — ajattelin, että kun oli tuleva aika, jolloin itse saisit lapsia, ymmärtäisit asian —.

"Annoin sinulle rintaa, ja jo silloin oli niin, että kun Lauritsa tuli lähelle meitä, sinä heitit suustasi rinnan ja kurotuit häntä kohti ja nauroit niin että maito valui suustasi. Lauritsasta tuo oli hauskaa — ja Herra tietää, että soin sen hänelle; soin sen sinullekin, että isäsi leikki ja nauroi joka kerran kun sinut näki. Säälin sinua, palleroista, siksi etten voinut hillitä pitkiä itkujani. Ajattelin enemmän sitä, miltä tuntuisi kadottaa sinutkin, kuin osasin iloita siitä, että vielä elit. Mutta Jumalan ja Neitsyt Maarian nimessä vannon, etten rakastanut sinua vähemmän kuin Lauritsa."

Kyyneleet virtasivat Ragnfridin poskia pitkin, mutta hänen kasvonsa olivat aivan rauhalliset ja samoin hänen äänensä, kun hän jatkoi:

"Herra tietää, etten milloinkaan karsastellut ystävyyttä, joka oli teidän välillänne. Ajattelin, etten ollut tuottanut hänelle liikaa iloa niinä vuosina, jotka olimme eläneet yhdessä, ja iloitsin, että hänellä oli sinut. Ajattelin myös, että jos Ivar, minun isäni, olisi ollut samanlainen minulle, niin —.

"On paljon asioita, Kristiina, joista äidin tulee varoittaa tyttäriänsä. Ajattelin, ettei sitä tarvittu sinuun nähden, joka olit kulkenut isäsi jäljissä koko elämäsi — että sinun piti tietää, mikä on oikein ja kunniallista! Tuo, mitä äsken mainitsit — luuletko minun saattavan ajatella, että sinä tahtoisit tuottaa isällesi sellaisen surun —.

"Tahdoin vain sanoa — että toivon sinulle sellaista miestä, jota voit rakastaa. Mutta silloin sinun on oltava ymmärtäväinen — eikä annettava Lauritsan saada sitä ajatusta, että olet valinnut itsellesi onnettoman kumppalin, sellaisen, joka ei piittaa naisen rauhasta ja kunniasta. Sellaiselle hän ei ole antava sinua — ei edes päästääkseen sinut julkisesta häpeästä. Silloin on Lauritsa mieluummin antava raudan ratkaista hänen ja sen miehen välit, joka olisi pilannut elämäsi —."

II.

Bartolomeuksen-messun päivänä, 24:nä elokuuta, juhlittiin autuaasti kuolleen Haakon-kuninkaan tyttärenpojan valtaan-nousua Haugan käräjillä. Niitä miehiä, jotka lähetettiin sinne pohjoisesta Gudbrannin laaksosta, oli myös Lauritsa Bjørgulfinpoika. Hän kuului kuninkaan väkeen nuoruudestaan saakka, mutta oli koko täällä olonsa aikana harvoin joutunut tekemisiin henkivartion kanssa, eikä ollut milloinkaan koettanut hyötyä siitä korkeasta maineesta, jonka hän oli saavuttanut sotaretkellä Eirik-herttuaa vastaan. Ei hän ollut aikonut nytkään lähteä kuninkaankäräjille, mutta ei voinut kieltäytyä. Pohjoislaakson neuvosmiehille oli annettu tehtäväksi koettaa saada ostetuksi viljaa etelämmiltä seuduilta sekä lähettää se laivoilla Raumsdalin laaksoon.

Ihmiset odottivat tulevaa talvea toivoa vailla, pelon vallassa. Sekin oli talonpojista paha, että Norjan kuninkaaksi taaskin oli tuleva lapsi. Vanha kansa muisti ajan, jolloin Maunu-kuningas kuoli ja tämän lapset olivat jääneet pieniksi, ja Sira Eirik sanoi:

"'Væ terræ, ubi puer rex est.' Se on kansankielellä että 'siinä talossa eivät rotat suo yörauhaa, missä kissa on penikka.'"

Ragnfrid Ivarin tytär johti taloa miesten ollessa poissa, ja Kristiinalle ja hänelle oli hyvä, että molemmilla oli työtä korvia myöten. Koko paikkakunta oli tunturilla jäkälää ja petäjänkuorta keräämässä, sillä heinää oli tullut vähän eikä olkia senkään vertaa, ja lehdeksetkin, jotka oli taitettu Juhananmessun jälkeen, olivat kellahtaneita ja huonoja. Ristinmessunpäivänä, Sira Eirikin kantaessa ristiinnaulitun kuvaa tiluksia pitkin, oli kulkueessa monta, jotka itkien rukoilivat Jumalaa armahtamaan ihmisiä ja karjaa.

Oli jo paljon yli maatapanoajan Rangfridin yhä istuessa kutomatuvassa. Hänellä oli niin ylettömästi puuhaa päivällä, että hän usein sai istua myöhään yöhön kangaspuiden ja ompelun ääressä. Ragnfrid viihtyikin hyvin tuossa huoneessa. Sen tiedettiin olevan kartanon vanhimman tuvan, sitä kutsuttiin rähjäksi ja ihmiset kertoivat sen seisoneen siinä pakanuuden ajoista asti. Kristiina ja Astrid-niminen palvelustyttö olivat Ragnfridin kanssa ja istuivat kehräämässä lieden luona.

He olivat istuneet ääneti ja unisina jonkun aikaa, kun kuulivat hevosenjalan kopsetta — joku ajoi kovaa vauhtia pihaan. Astrid meni eteiseen ja kurkisti ulos — sekä palasi samassa takaisin Lauritsa Bjørgulfinpojan kanssa.

Vaimo ja tytär näkivät heti hänen olevan aika tavalla juovuksissa. Hän horjui ja tapaili tukea reppänäseipäästä, Ragnfridin riisuessa hänen yltään vettävaluvaa vaippaa ja hattua ja irroittaessa hänen ympäriltään miekkavyötä.

"Minne sinä olet jättänyt Halvdanin ja Kolbeinin", hän kysyi vähän hätääntyneenä, "tulevatko he perästä?"

"Ei, erosin heidän seurastaan Loptsgaardissa", hän sanoi ja nauroi vähän. "Minulle tuli niin kova halu kotiin — en saanut rauhaa, ennenkuin lähdin — siellä kävivät nukkumaan, mutta minä otin Guldsveinenin ja ratsastin kotiin —"

"Voit mennä hakemaan minulle vähän ruokaa, Astrid", sanoi hän palvelijalle. "Kanna se tänne, niin sinun ei tarvitse kantaa sitä niin pitkää matkaa sateessa. Mutta ole nokkela, en ole syönyt sitten aamurupeaman —"

"Eikö sinua sitten syötetty Loptsgaardissa?" kysyi hänen vaimonsa ihmetellen. — Lauritsa istuutui penkille, huojutti itseään ja naurahti:

"Kyllähän siellä ruokaa olisi ollut — mutta minulla ei ollut ruokahalua. Join vähän aikaa Sigurdin kanssa — mutta — sitten ajattelin, että yhtä hyvä oli lähteä kotiin heti kuin jäädä aamuun —"

Astrid toi ruoan ja oluen, hän oli ottanut mukaansa kuivat kengätkin isännälle.

Lauritsa huojui ja koetti irroittaa kannuksensa, mutta oli kellahtaa nenälleen.

"Tule tänne, Kristiina", hän pyysi, "auttamaan isääsi. Tiedän sinun tekevän sen hellästä sydämestä — hellästä sydämestä, niin aivan — tänään."

Kristiina totteli ja rupesi polvilleen maahan. Silloin Lauritsa tarttui hänen päähänsä molemmin käsin ja käänsi hänen kasvonsa ylös:

"Tiedäthän, tyttäreni — että tahdon vain sinun parastasi. En tahdo tuottaa sinulle surua, ellen tiedä sinun säästyvän monilta suruilta myöhemmin. Olet kovin nuori vielä, Kristiina — täytit seitsemäntoista tänä vuonna — kolme päivää Halvardinmessun jälkeen — seitsemäntoista —"

Kristiina oli tehnyt tehtävänsä. Hiukan kalpeana hän nousi ja istuutui jälleen jakkaralleen lieden ääreen.

Humala näkyi haihtuvan sitä mukaa kuin Lauritsa söi. Hän vastaili vaimon ja palvelusneitonsa kysymyksiin käräjien menosta — kaikki oli ollut komeata. He olivat saaneet ostetuksi viljaa ja vähän jauhoja ja maltaita, osan Oslosta, toisen Tunsbergistä; se oli ulkolaista viljaa, olisi voinut olla parempaakin, mutta olisi saattanut olla vieläkin huonompaa. Hän oli tavannut omaisia ja tuttavia ja toi terveisiä näiltä. Mutta vastaukset tipahtelivat yksikantaan.

"Olin puheissa Andres Gudmundinpojan kanssa", sanoi hän Astridin mentyä ulos. "Simon on pitänyt kihlajaisia Manvikin nuoren leski-emännän kanssa. Häät vietetään Dyfrinissä Antinmessun aikaan. Poika on toiminut itse tällä kertaa. Väistelin Andres-herraa Tunsbergissa, mutta hän etsi minut käsiinsä — tahtoi sanoa minulle, että hän tiesi varmasti Simonin nähneen Halfrid-rouvan ensi kerran juhannusaikaan. Hän pelkäsi minun luulevan, että Simon oli tuuminut tätä rikasta naimakauppaa rikkoessaan sopimuksemme." Lauritsa istui hiljaa ja nauroi sitten ilottomasti.

"Ymmärrättehän, että tuota kunnian miestä peloitti, että me voisimme uskoa hänen pojastaan sellaista."

Kristiina hengitti kevyemmin. Hän luuli, että isä tämän tähden oli niin kiihtynyt. Ehkä hän oli toivonut, että Simonin ja hänen liittonsa kaikesta huolimatta olisi pysynyt. Kristiina oli ensin pelännyt isän saaneen kuulla jotakin hänen olostaan Oslossa.

Hän nousi ja toivotti hyvää yötä. Silloin sanoi isä, että hän odottaisi vähän.

"Minulla on vielä eräs ilmoitus", lisäsi Lauritsa. "Olisin voinut olla puhumatta siitä, Kristiina — mutta sinun on parempi saada se tietää. Ja se ilmoitus on, että tuo mies, jota olet pitänyt mielessäsi, on sinun koetettava unohtaa."

Kristiina oli seisonut kädet riipuksissa ja kumarassa päin. Nyt hän katsoi isäänsä silmiin. Hän liikutti huuliaan, mutta ei saanut esille kuuluvaa ääntä.

"Arvaathan, etten minä vastustaisi tahtoasi, jos suinkin saattaisin uskoa siitä olevan hyötyä sinulle."

"Mitä sanomia olette kuullut tällä matkallanne, isä?" kysyi Kristiina kirkkaalla äänellä.

"Erlend Nikulauksenpoika ja hänen sukulaisensa Munan Baardinpoika tulivat puheilleni Tunsbergissa", vastasi Lauritsa. "Munan-herra pyysi sinua Erlendille ja minä sanoin ei."

"En tiedä paljonko sinä tiedät miehestä, jonka haluat herraksesi", sanoi Lauritsa. "Ellet itse arvaa syytä, käy sinun vaikeaksi kuulla se minun suustani."

"Senkö vuoksi, että hän on ollut lainsuojaton ja kirkonkirouksessa?" kysyi Kristiina taas.

"Tiedätkö mikä sai Haakon-kuninkaan ajamaan likeisen sukulaisensa luotaan — että tämä lopulta joutui kirkonkiroukseen uppiniskaisuudesta arkkipiispan käskyä vastaan — ja ettei hän lähtenyt maasta yksin?"

"Tiedän", vastasi Kristiina. Hänen puheensa alkoi takerrella. "Tiedän myös, että hän oli kahdeksantoista vuoden vanha tutustuessaan tuohon — jalkavaimoonsa."

"Saman ikäinen olin minäkin naimisiin joutuessani", vastasi Lauritsa. "Siihen aikaan kun minä olin nuori, katsottiin miehen kahdeksantoista ikäisenä voivan vastata itsestään ja pystyvän ohjaamaan omia ja toisten asioita."

"Kutsuit jalkavaimoksi tuota vaimoa, jonka kanssa hän on elänyt kymmenen vuotta, siittäen maailmaan lapsia", sanoi Lauritsa vähän ajan kuluttua. "Enpä iloitsisi, jos jonakin päivänä joutuisin lähettämään tyttäreni kotoa sellaisen miehen matkassa, joka on elänyt julkisessa haureudessa vuodesta vuoteen ennen naimistansa. Mutta se ei ole haureutta sinun mielestäsi."

"Ette tuominnut noin ankarasti Aashild-rouvaa ja Bjørnia", sanoi
Kristiina hiljaisesti.

"En sittenkään soisi näkeväni meidän joutuvan sivulangoiksi heidän kanssaan", vastasi Lauritsa.

"Isä", sanoi nyt Kristiina, "oletteko te sitten ollut niin synnitön koko elämänne, että tohditte tuomita Erlendiä noin ankarasti? —"

"Jumala tietää", vastasi Lauritsa tuikeasti, "etten tuomitse ketään miestä pahemmaksi syntiseksi hänen edessään kuin itseäni. Mutta eihän sovi ajatella siten, että minun olisi naitettava tyttäreni kelle miehelle tahansa, joka haluaa pyytää häntä, vain siksi, että me jokainen tarvitsemme Jumalan armoa."

"Tiedätte, etten minä tarkoittanut noin", sanoi Kristiina kiivastuen. "Isä — äiti — olettehan tekin olleet nuoria kerran — ettekö muista sen vertaa entisestä, ettei ole helppo varjella itseään synniltä, jonka rakkaus synnyttää —"

"Silloin ette myös tiedä, mitä teette", huusi Kristiina epätoivon vallassa, "jos erotatte Erlend Nikulauksenpojan minusta!"

"Olet vasta seitsemäntoista vuoden ikäinen, Kristiina", hän jälleen alkoi. "Voihan olla, että hän ja sinä että olette käyneet toisillenne rakkaammiksi kuin luulin. Mutta hän ei ole niin nuori mies, ettei olisi ymmärtänyt — jos hän olisi ollut kelpo mies, ei hän olisi lähestynyt tuollaista nuorta, alaikäistä lasta kuin sinä, lemmen sanoilla —. Se, että olit luvattu toiselle, oli kai hänestä vähäpätöinen asia —.

"Mutta minä en naita tytärtäni miehelle, jolla on kaksi lasta toisen miehen aviovaimon kanssa. Tiedätkö, että hänellä on lapsia?

"Olet liian nuori ymmärtämään, että tällainen vääryys synnyttää riitoja ja vihaa suvussa — loputtomiin. Ei miehen sovi kieltää omia jälkeläisiänsä, eikä hän voi tehdä tehtyä tekemättömäksi — vaikea hänen on tasoittaa tietä aviottomalle pojalle ja saada tytärtänsä naitetuksi muille kuin palvelijoille tai pikkutilallisille. Ne eivät olisi lihaa ja verta, nuo lapset, elleivät vihaisi sinua ja lapsiasi —.

"Etkö ymmärrä, Kristiina — tuollaiset synnit — Jumala antaa ne anteeksi ehkä helpomminkin kuin moni muu — ne hajoittavat suvun yhteyttä niin, ettei sitä koskaan saa autetuksi. Ajattelin Bjørnia ja Aashildia ja — siinä seisoi Munan, hänen poikansa; hän oli puettu kultiin, istuu kuninkaan neuvosmiesten pöydässä, elää äidinperinnöstään, hän sekä hänen veljensä, eikä ole käynyt tervehtimässä äitiään tämän köyhyydessä kertaakaan koko aikana. Ja tuon miehen oli ystäväsi valinnut puhemiehekseen.

"Ei, sanon minä, ei. Siihen sukuun sinä et tule niin kauan kuin minun pääni on pystyssä."

"Silloin minä olen rukoileva Jumalaa yötä ja päivää, että ellei mielenne muutu, hän ottaisi minut pois!"

"On turha puhua enempää tällä kertaa", sanoi isä kiusaantuneesta. "Sinä et usko minua, mutta onhan niin, että minun täytyy huolehtia sinusta sillä lailla, että voin vastata siitä. Mene levolle nyt, lapsi."

Hän ojensi kätensä Kristiinaa kohti, mutta tämä ei ollut näkevinään sitä, vaan lähti itkien tuvasta.

Vanhemmat jäivät paikoilleen vähäksi aikaa. Sitten sanoi Lauritsa vaimolleen:

"Viitsitkö tuoda tänne tuopin olutta — ei, tuo vähän viiniä sisään", sanoi hän pyytäen. "Minua väsyttää —."

Ragnfrid teki niinkuin hän pyysi. Hänen palatessaan korkea tuoppi kädessä istui Lauritsa kasvot käsien peitossa. Hän katsoi ylös, koetteli Ragnfridin liinaa ja hihoja:

"Ei, juohan nyt, juo", sanoi Lauritsa kiivaasti, tahtoen vetää vaimonsa polvelleen. Vastahakoisesti tämä totteli häntä. Lauritsa sanoi:

"Kai sinä olet minun puolellani tässä asiassa, vaimoseni? Kristiinan on paras nähdä alusta alkaen, että hänen täytyy heittää mielestään tuo mies."

"Kunhan on", sanoi Lauritsa venyttäen. "Kaunis mies — tavallaan. Mutta en minä luulisi hänen pystyvän muuhun kuin hulluttamaan naisia."

"Sen suuren perinnön, joka hänelle jäi Nikulaus-herran jälkeen, on hän osannut saada hupenemaan tuntuvasti. Enkä minä ole ahertanut ja turvannut lapsiani sellaisia vävyjä varten."

"Vähimmin miellytti minua se, että hän koetti lahjoa Kolbeinin hopealla — viemään salaa kirjeen Kristiinalle."

"En viitsinyt katsoa", vastasi Lauritsa jyrkästi. "Ojensin sen takaisin Munan-herralle ja sanoin mitä ajattelin tuollaisesta menettelystä. Sinettinsä hän oli liittänyt laitaan — minä en tiedä, mitä minun tulee sanoa sellaisista lapsellisuuksista. Munan-herra näytti minulle sinettiä ja sanoi sen olevan Skule-kuninkaan merkin, joka Erlendillä on ollut hallussaan isänsä jälkeen. Hän tarkoitti kai herättää minussa sellaisen ajatuksen, että oli suuri kunnia kun he pyysivät tytärtäni. Mutta minä uskon, ettei Munan olisi puolustanut asiaa niin suurella lämmöllä, ellei hän olisi huomannut, että tuon miehen mukana laskee Husaby-suvun maine, jonka se saavutti herrojen Nikulauksen ja Baardin päivinä — Erlend ei voi enää odottaa sellaista naimakauppaa kuin hänen syntyperänsä vaatisi."

"En tiedä, oletko nyt oikeassa. Ensiksikin on asia niin, että nykyaikoina on moni suurisukuinen mies saanut tyytyä vähempään mahtiin ja kunniaan kuin isänsä ennen häntä. Itse tiedät parhaiten, ettei kukaan enää rikastu tiloistaan ja kaupanteosta niinkuin ennen vanhaan —"

"Tiedän, tiedän", keskeytti Lauritsa kärsimättömästi, "sitä tärkeämpää on hoitaa hyvin sitä osaa, jonka on perinyt —"

"Ja sitten on sekin seikka, ettei minusta Kristiina ole erivertainen Erlendiin nähden. Ruotsissa on sinun sukusi parhaita, isoisäsi ja isäsi kantoivat ritarin nimeä täällä. Minun edesmenneet isäni olivat kuninkaan vouteja isästä poikaan satoja vuosia Ivar Vanhaan asti; minun isäni ja isoisäni olivat heimopäälliköitä kumpikin. Sinä ja Trond ette ole kumpainenkaan saaneet maita ettekä ritarinimeä kuninkaalta. Ja silloin minusta saattaisi sanoa, ettei Erlend Nikulauksenpojan asia ole sen kummempi kuin teidän."

"Ei se ole samanlainen", sanoi Lauritsa kiivastuen. "Erlendillä oli mahti ja ritarinimi aivan silmien edessä, mutta hän käänsi niille selkänsä huoruuden tähden. Mutta minä huomaan nyt sinun olevan itseäni vastaan. Ehkä sinä olet samaa mieltä kuin Aasmund ja Trond, että on kunnia, kun nuo isoiset tahtovat tytärtäni sukulaiselleen —"

"Sanoinhan vasta", lausui Ragnfrid kuohahtaen, "että minusta sinun ei tarvitse olla niin arka, että pelkäät Erlendin sukulaisten luulevan alentuvansa tässä asiassa. Mutta etkö näe kaikesta — siitäkin, että tuo sokea ja taipuvainen lapsi uskalsi nousta vastustamaan meitä ja hyljätä Simon Darren — etkö ole huomannut Kristiinan olevan aivan toisenlaisen sen jälkeen kuin hän palasi Oslosta, etkö näe, että hän kulkee kuin vuoresta tullut —. Etkö näe, että tuo mies on hänelle niin kallis, että jollet anna myöten, voi tapahtua suuri onnettomuus."

Oli kuin Lauritsa olisi jäykistynyt, hitaasti muuttuivat hänen kasvonsa valkoisiksi:

"Sinä, joka olet hänen äitinsä!" sanoi hän käheästi. "Oletko — oletko nähnyt —? niin varmoja merkkejä — että uskallat syyttää omaa tytärtäsi —"

"En, en", vastasi Ragnfrid nopeasti. "En tarkoittanut sitä mitä luulet. Mutta silti ei kukaan tiedä, mitä on tapahtunut tai saattaa olla tapahtumassa. Hänellä ei ole yhtään ainoata muuta ajatusta kuin se, että hän rakastaa tuota miestä — sen minä olen nähnyt — hän saattaisi näyttää meille jonakin päivänä rakastavansa tätä enemmän kuin kunniaansa — tai henkeään!"

"Oletko hullu! Miten voit ajatella sellaista kauniista, hyvästä lapsestamme! Ei kai hän olisi voinut sellaiseen joutua — siellä nunnien luona. Eihän hän ole mikään karjapiika, tiedän minä, joka retkuilee aitojen takana. Voithan ymmärtää, ettei hän ole saattanut nähdä tuota miestä tai puhua hänen kanssaan kovinkaan monta kertaa — kai se on menevä ohi; eihän se saata olla muuta kuin nuoren neidon päähänpisto. Herra nähköön, vaikea minun on nähdä hänen surevan noin, mutta täytyyhän siitä tulla loppu kerran!

"Henkeään, sanot, ja kunniaansa —. Omassa talossani minä toki voinen vahtia tytärtäni. Enkä minä saata uskoa, että yksikään neito, joka on hyvästä suvusta ja kasvatettu kristinuskoon Ja kunniallisuuteen, helposti viskaisi tielle kunniansa tai henkensä. Heh — tuollaisestahan sitä ihmiset laittavat lauluja — mutta minä uskon, että jos joku neito tai nuorukainen ajattelisi sellaista, niin laittaisi hän siitä laulun ja olisi pelastettu sillä, mutta jättäisi sen tekemättä —

"Miten oli itsesi", hän sanoi asettuen vaimonsa eteen. "Sinulla oli toinen, jonka mieluummin olisit ottanut siihen aikaan kun meidät kaksi annettiin toisillemme. Minkälaiseen elämään olisit joutunut, jos isäsi olisi antanut sinun määrätä asiassa —?"

"Loptsgaardin Sigurd puhui jotakin sellaista — heti kun olimme muuttaneet tänne laaksoon", sanoi Lauritsa. "Mutta vastaa minulle siihen, mitä sinulta kysyin — luuletko, että olisit nyt iloisempi, jos Ivar olisi antanut sinut sille miehelle?"

"Se mies", vastasi hän melkein kuulumattomasti, "ei tahtonut minua." Hänen ruumiinsa aivankuin tärähti — hän heilautti nyrkkiin puserrettua kättään.

"Niinkö se on", kysyi hän järkytettynä, ja syvä ja surullinen ihmetys tuntui hänen äänessään; — "niinkö se on ollut — nämä pitkät vuodet — että olet kantanut surua hänen tähtensä — Ragnfrid?"

"Ragnfrid?" kysyi Lauritsa kuin ennen. "Mutta entä jälkeenpäin — kun Bjørgulf oli kuollut — ja silloin — kun sinä — kun sinä tahdoit — että olisin ollut sinua kohtaan — sellainen kuin en voinut olla. Ajattelitko silloin tuota toista?" kuiskasi hän peloissaan ja ymmällä ja kiusaantuneena.

"En tiedä. Se on niin omituista — kaikki mitä sanoit tänään. Minua alkoi peloittaa, Ragnfrid. Minä en kai ymmärrä naisen luontoa —"

"Jumala tietää, Lauritsa — että kerjäsin edessäsi siksi, että rakastin sinua enemmän kuin mikä on hyväksi ihmisen autuudelle. Ja vihasin tuota toista niin, että tunsin perkeleen riemuitsevan siitä."

"Olen pitänyt sinusta, vaimoni", sanoi Lauritsa hiljaa ja suuteli häntä, "kaikesta sydämestäni. Tiedäthän sen? Minusta tuntui, että meillä oli niin hyvä yhdessä — Ragnfrid?"

"Sinä olet ollut mitä parahin herra", sanoi vaimo nyyhkyttäen ja kätki kasvonsa miehensä rinnalle.

"Tänä yönä tahtoisin maata vierelläsi, Ragnfrid. Ja jos olisit minua kohtaan sellainen kuin entisinä aikoina, en olisi enää sellainen narri —"

"Niinpä on", mies naurahti. "Ragnfrid, me olemme pitäneet kaikki paastot ja koettaneet elää Jumalan käskyn jälkeen kaikissa asioissa. Ja nyt minusta melkeinpä tuntuu — että olisimme ehkä olleet iloisemmat, jos meillä olisi enemmän kaduttavaa —"

"Älä sinä puhu noin", rukoili vaimo epätoivoisena painaen laihat kätensä hänen ohimoilleen. "Tiedäthän, etten minä suo sinun tekevän muuta kuin minkä oikeaksi näet."

Lauritsa rutisti häntä, rutisti vielä — hän ähkyi ääneen sitä tehdessään:

"Jumala auttakoon häntä, Ragnfrid. — Minua väsyttää", hän sanoi ja päästi tämän irti. "Sinä menet kai levolle sinäkin?"

Hän jäi seisomaan ovelle odottamaan, Ragnfridin sammuttaessa tulta liedeltä ja puhaltaessa sammuksiin pienen rautalampun, joka oli kankaan luona, sekä nipistäen poikki karstan. Yhdessä he sitten kulkivat sateen läpi kartanorakennusta kohti.

Lauritsa oli jo asettanut jalkansa ylisportaalle, kun äkkiä kääntyikin takaisin vaimon luokse, joka yhä seisoi kuistin ovella. Hän halasi häntä kiihkeästi vielä viimeisen kerran ja suuteli häntä pimeässä. Sitten hän teki ristinmerkin vaimonsa yli ja meni ylös.

Ragnfrid viskasi vaatteet yltään ja pujahti vuoteeseen. Hän makasi vähän aikaa hiljaa, kuulostellen miehensä askeleita ylistuvassa — hän kuuli miten sänky narahti, ja sitten oli äänetöntä. Ragnfrid risti käsivarret kuihtuneiden rintojensa yli.

Auta Jumala. Mikä nainen hän oikein oli ja minkälainen äiti! Nyt hän oli kohta vanha. Ja kuitenkin vielä sama. Hän ei enää kerjännyt kuten ennen heidän ollessaan nuoria ihmisiä, jolloin hän oli riehunut ja rukoillut tuon miehen edessä, joka sulkeutui arkana ja kainona hänen palaessaan tulena — joka jäähtyi Ragnfridin tahtoessa suoda hänelle enemmän kuin aviomiehen osan. Sellaista se oli ollut — ja niin hän oli joutunut kantamaan lapsia, kerta kerran jälkeen — nöyryytettynä, raivoissaan häpeästä, kun ei voinut tyytyä miehensä kesyyn aviorakkauteen. Sitten taas, kun hän kulki hyvyyttä ja hellyyttä kaivaten, oli tällä ollut niin paljon antamista — miehen väsymätön, lempeä huolenpito hänen sairastaessaan ja kärsiessään lankesi kuin kaste hänen kuumeiseen mieleensä. Lauritsa tahtoi niin mielellään kantaa hänen taakkojansa — mutta hänessä oli jotakin, jota hän ei tahtonut antaa. Ragnfrid oli rakastanut lapsiaan niin paljon, että luuli sydämensä pakahtuvan joka kerta kun joku näistä vietiin häneltä. — Herra Jumala, mikä hän oikeastaan oli, kun kesken surujaan oli voinut maistaa tuon pienen makean pisaran, että tämä otti hänen surunsa ja laski sen omansa rinnalle.

Kristiina — hän olisi mennyt vaikka tuleen tämän edestä — sitä ei uskonut Lauritsa, eikä sitä uskonut hänen lapsensa, vaan niin se oli. Ja kuitenkin hän nyt tunsi Kristiinaa kohtaan suuttumusta, joka muistutti vihaa — unohtaakseen surunsa lapsen surun tähden oli Lauritsa nyt toivonut tänään voivansa antautua vaimolleen.

Ragnfrid ei tohtinut nousta ylös, sillä hän ei tiennyt valvoiko Kristiina toisessa vuoteessa. Mutta hän kohosi äänettömästi polvilleen, ja otsa sängyn jalkopäätä vasten yritti hän rukoilla. Tyttärensä, miehensä ja itsensä edestä. Vilun kangistaessa vähä vähältä hänen jäsenensä hän lähti jälleen yöllisille tutuille ajatusretkilleen, koettaen etsiä sydämelleen tietä rauhan maahan.

III.

Haugen sijaitsi korkealla ylänteellä länsipuolella laaksoa. Oli kuutamoyö ja koko maailma valkoisena. Toinen toisensa takaa työntäytyivät lumipeitteiset tunturinharjat kalpealle, tähtiköyhälle taivaalle. Varjotkin, joita tunturikupurat ja könkäät heittelivät lumilakeuksille, näyttivät oudon ohuilta ja värittömiltä, sillä kuu ajelehti niin ylhäällä.

Alas laaksoon viettävä metsä oli valkea lumesta ja huurteesta, ympäröiden kuin muuri valkoisia aukeoita, joiden keskeltä kohosi pieniä aita- ja rakennusripelloksia. Alutta aivan laakson pohjassa tihenivät varjot pimeydeksi.

Aashild-rouva tuli ulos läävästä, sulki oven jälkeensä ja jäi seisomaan lumeen. Valkoisena kaikki, ja kuitenkin oli enemmän kuin kolme viikkoa adventtiin.

Pakkanen Klemensinmessun aikaan — nyt oli tullut talvi todenteolla.
Niinpä niin, se kuului tavallisesti katovuoden tulemuksiin —.

Tuo vanha nainen huokasi syvään. Jälleen talvi ja pakkanen ja yksinäisyys. — Sitten hän nosti lumesta maitorainnan ja lyhdyn ja lähti tarpomaan tupaa kohti. Katsoi sitten vielä kerran ympärilleen.

Rinteen puoliväliin ilmestyi neljä mustaa täplää metsästä. Neljä ratsumiestä — keihäänkärki välähti kuutamossa. Miehet lähestyivät hitaasti lumessa — kukaan ei ollut käynyt talossa lumentulon jälkeen. Tänneköhän nuo aikoivat —.

Neljä asetakkista miestä —. Kukaan, joka kävi luvallisilla asioilla hänen talossaan, ei olisi kulkenut sellaisessa seurassa. Hän ajatteli arkkua, jossa oli hänen ja Bjørnin omaisuus. Taisi olla paras piiloutua ulkosuojiin.

Hän katseli talven lumia ja lakeutta. Sitten hän meni tupaan. Molemmat vanhat koirat, jotka olivat maanneet savu-uunin luona, pieksivät hännällään palkkeja. Nuoret koirat oli Bjørn vienyt muassaan tunturille.

Hän puhalsi eloa kekäleihin ja laittoi lisää puita takkaan, täytti lumella padan ja pani sen tulelle. Siivilöi maidon puiseen kuppiin ja kantoi sen porstuakamariin.

Aashild vaihtoi likaisen, värjäämättömän sarkahameensa, joka haisi läävälle ja hielle, tummansiniseen pukuun ja muutti valkoisen aivinaliinan rohtimisen huivin sijaan, järjestäen sen kauniisti päähänsä ja hartioille. Hän riisui vielä takkuiset nahkasaappaansa ja veti jalkaan koplasolkikengät.

Sitten hän alkoi siistiä tupaansa — tasoitti patjat ja nahkat vuoteessa, jossa Bjørn oli loikonut päivällä, pyyhki puhtaaksi pöydän ja asetteli kohdalleen penkin pieluksia.

Aashild-rouva seisoi uunin edessä pieksäen illallispuuroa koirien nostaessa melun. Hän kuuli hevosten ääniä pihalta, kuuli miesten askeleita portailta, sitten joku kopautti ovea keihäällä. Aashild nosti padan tulelta, suori pukuaan ja meni koirat kintereillään avaamaan ovea.

Ulkona kuutamoisella pihalla piteli kolme nuorta miestä neljää huuruista hevosta. Mies, joka seisoi portailla, huudahti iloisesti:

"Aashild-täti, itsekö sinä tulet ovea avaamaan. Ihan täytyy sanoa: Ben trouvé!"

"Sisarenpoika, sinäkö se olet! Vastaan sinulle samoin! Mene sisään, sillä aikaa kun minä johdan miehesi talliin."

"Oletko yksin kotona", kysyi Erlend. Hän lähti mukaan Aashildin opastaessa miehiä.

"Bjørn-herra lähti apumiehen keralla tunturille reellä — hakemaan kotiin rehua, jota hän on kerännyt sieltä", sanoi Aashild-rouva. "Ja palvelusneitoa minulla ei ole", hän sanoi hymyillen.

Vähän tämän jälkeen istuivat nuo neljä nuorta miestä penkillä, selin pöytään, katsellen vanhaa rouvaa, joka hääräili hiljaa ja joutuisasti ruoan toimittamisessa. Hän levitti pöydälle liinan ja pani sen päälle palavan kynttilän, toi esiin voita, juustoa, karhun kinkun ja korkean pinon ohuita, hienoja leipäkorppuja. Hän kantoi olutta ja simaa kellarista tuvan alta ja kaatoi sitten puuron hienolle puuvadille sekä käski heitä alkamaan.

"Ei tässä ole paljoa noin nuorille ja vankoille miehille", hän sanoi hymyillen. "Keitän toisen padallisen. Huomenna saatte parempaa — minulla on ollut kota lukittuna talvisaikaan, paitsi milloin on leipomista tai oluen panoa. Meitä on vähän väkeä talossa, ja minä alan käydä vanhaksi, sisarenpoika."

Erlend nauroi ja puisti päätään. Hän huomasi miestensä käyttäytyvän tuota vanhaa vaimoa kohtaan niin kunnioittavasti ja huomaavaisesti, ettei hän ollut nähnyt milloinkaan näitä sellaisina.

"Sinä olet omituinen nainen, täti. Äiti oli kymmenen vuotta vanhempi sinua ja hän oli vanhemman näköinen viimeksi sinun luona käydessämme kuin miltä sinä näytät vieläkään."

"Nuoruus haihtui nopeasti Ragnhildilta, niin on asia", sanoi Aashild-rouva hiljaa. "Mistä sinä nyt tulet", kysyi hän tuokion kuluttua.

"Olen ollut jonkun aikaa pohjoisessa, Lesjassa", sanoi Erlend. "Olen pitänyt asuntoa siellä. En tiedä, osannetko arvata, millä asioilla minä liikun näillä mailla?"

"Tarkoitat, tiedänkö minä sinun kosineen Lauritsa Bjørgulfinpojan tytärtä Jørundgaardin kartanosta?" virkkoi Aashild-rouva.

"Niin", sanoi Erlend. "Pyysin häntä julkisesti ja kaikella kunnialla, mutta Lauritsa Bjørgulfinpoika antoi jyrkän kiellon. Nyt en tiedä muuta neuvoa, koska Kristiina ja minä emme aio antaa erottaa itseämme, kuin että ryöstän hänet pois väkivalloin. Minulla on — minulla on ollut tiedustaja seudulla ja tiedän hänen äitinsä olleen Sundbyssä Klemensinmessusta asti ja aikovan jäädä sinne joksikin aikaa; Lauritsa on niemellä muiden laakson miesten kanssa noutamassa talvivaroja Siliin."

"Tuo tuuma on paras jättää täyttämättä, Erlend", hän lausui. "En luule neidon seuraavan sinua hyvällä, ja et kai aio käyttää väkivaltaa."

"Kyllä hän seuraa. Olemme puhuneet tästä monta kertaa — hän on useasti pyytänyt minua viemään itsensä pois."

"Onko Kristiina —!" sanoi Aashild-rouva. Sitten hän nauroi: "Ei sinun silti tule luottaa siihen, että saat hänet kanssasi, kun todella aiot pitää hänen sanastansa kiinni."

"Kyllä", sanoi Erlend. "Ja olin nyt ajatellut, täti, että sinä lähettäisit sanan Jørundgaardiin, pyytäen Kristiinaa luoksesi — viikoksi tai siten, vanhempien ollessa poissa. Silloin ehtisimme Hamariin ennen kuin kukaan huomaa häntä kadonneeksi", selitti hän.

"Oletko myös ajatellut, mitä meidän on vastaaminen, Bjørnin ja minun, kun Lauritsa tulee vaatimaan meitä tilille tyttärestään?"

"Olen", sanoi Erlend. "Että meitä oli neljä asestettua miestä, ja että neito oli suostuvainen."

"En tahdo auttaa sinua tässä asiassa", sanoi rouva kiivaasti. "Lauritsa on ollut uskollinen ystävämme monta vuotta — hän ja hänen vaimonsa ovat kunnian väkeä, enkä minä tahdo ryhtyä pettämään heitä tai häpäisemään Kristiinaa. Jätä rauhaan se neito, Erlend. Olisi muutenkin jo aika sukumme nähdä sinua toisenlaisissa toimissa kuin kiertämässä maasta toiseen milloin minkin varastetun naisen kanssa —"

Aashild-rouva otti kynttilän, meni kamariin ja sulki oven heidän perästään. Hän istuutui jauhopurnun päälle. Erlend seisoi kädet vyöhön pistettyinä ja katsoi alas häneen.

"Voit sanoa vielä senkin Lauritsa Bjørgulfinpojalle, että Sira Jon vihki meidät Gerdarudissa, ennen kuin matkustimme eteenpäin rouva Ingebjørg Haakonintyttären luo Ruotsiin."

"Vai siten", sanoi Aashild-rouva. "Oletko varma siitä, että
Ingebjørg-rouva tahtoo ottaa teidät vastaan sinne tullessanne?"

"Puhuin hänen kanssaan Tunsbergissä", sanoi Erlend. "Hän kohteli minua rakkaana sukulaisena ja kiitti minua siitä, että tarjosin hänelle palvelustani joko täällä tai Ruotsissa. Ja Munan on luvannut lähettää hänelle kirjeen mukanani."

"Tiedät kai senkin", sanoi Aashild-rouva, "että jos voit saada jonkun papin vihkimään itsenne, niin on Kristiina kadottanut kaikki oikeutensa taloon ja tavaraan isänsä jälkeen. Eivätkä hänen lapsensa tule olemaan sinun laillisia perillisiäsi. Epävarmaa on myös, tullaanko häntä katsomaan oikeaksi vaimoksesi."

"Ehkä ei tässä maassa. Siksi minä lähdenkin etsimään turvaa Ruotsista. Hänen kantaisänsä Laurentius Laamanni ei ollut koskaan toisella tapaa naimisissa neitsyt Bengtan kanssa — he eivät saaneet koskaan tämän veljen suostumusta. Ja kuitenkin häntä kohdeltiin rouvana —"

"Heillä ei ollut lapsia", sanoi Aashild-rouva. "Luuletko minun poikieni pitävän pois hyppysiään sinun perinnöstäsi, jos kuolisit ja Kristiina jäisi leskeksi ja hänelle jäisi lapsia, joista saatettaisiin kiistellä, ovatko ne aviossa syntyneet!"

"Tuomitset väärin Munania", sanoi Erlend. "Toisia lapsia tunnen vähän — tiedän, ettei sinulla ole syytä liikaan lempeyteen heitä kohtaan. Mutta Munan on aina ollut uskollinen sukulaismieheni — hän on iloinen siitä, että minä menen naimisiin; hän oli puhemieheni. — Ja voinhan minä tunnustaa omikseni lapset, jotka meille syntyvät —"

"Sillä olet merkitsevä niiden äidin jalkavaimoksesi", sanoi Aashild-rouva. "Mutta minä en ymmärrä, miten tuo hiljainen Jon Helgesøn uskaltaisi antautua vihoihin piispan kanssa, vihkiessään sinut vastoin lakia."

"Minä ripitin itseni hänelle kesällä", sanoi Erlend alentaen ääntään. "Silloin hän lupasi vihkiä meidät, jos kaikki muut keinot näyttäytyisivät turhiksi."

"Siten siis", sanoi Aashild-rouva. "Olet ottanut selkääsi vaikean synnin, Erlend. Kristiinalla oli hyvä olo vanhempiensa luona — ja häntä odotti hyvä naimakauppa kauniin ja kunniallisen, hyvää sukua olevan miehen kanssa."

"Kristiina on kertonut", lausui Erlend, "sinun sanoneen, että hän ja minä voisimme sopia hyvin yhteen. Ja ettei Simon Andreksenpoika ollut sopiva mies hänelle."

"Minä olen sanonut ja minä olen sanonut", kivahti täti. "Minä olen sanonut niin paljon elämäni aikana. — En ymmärrä, miten olet voinut saada tahtosi läpi Kristiinaan nähden noin helpolla. Monta kertaahan te ette ole voineet edes tavata toisianne. Enkä minä olisi uskonut tuon neidon olevan helpolla otettavissa —"

"Tapasimme Oslossa", sanoi Erlend. "Sitten hän oli käymässä, setänsä luona Gerdarudissa. Hän tuli metsään tapaamaan minua." Erlend katsoi alas ja sanoi hyvin hiljaa: "Me saimme olla yksin siellä —."

"Ja siitä pitäen — hän oli ystäväsi, niinkö", kysyi Aashild-rouva epäuskoisesti.

"Niin", Erlend hymyili herkästi ja väristen. "Siitä pitäen olimme ystäviä. Eikä hän ollut kovin vastaan — mutta syytön hän on silti. Silloin hän tahtoi minun viemään itsensä pois — hän ei halunnut takaisin omaistensa luokse —"

"Saimme asetetuksi niin, että tapasimme muutaman kerran" — jälleen kulki hänen huulillaan äskeinen väreilevä hymy. "Eräässä talossa kaupungissa."

"Jumalan nimessä", sanoi Aashild-rouva. "Olen auttava sinua ja häntä niin hyvin kuin voin. Huomaan, että Kristiinalle on käyvä liian vaikeaksi elää vanhempiensa katon alla sellainen taakka hartioillaan. Ei kai siinä ole enempää?" kysyi hän.

"Oletko ajatellut", kysyi Aashild hetken kuluttua, "että Kristiinalla on ystäviä ja omaisia pitkin laakson laitoja?"

"Meidän täytyy kulkea salaa, niin paljon kuin voimme", sanoi Erlend. "Siksi meidän on päästävä matkaan pian, että ehdimme kappaleen matkaa, ennenkuin isä palaa kotiin. Sinun on lainattava meille rekesi, täti."

"Entä hänen setänsä Skogissa — mitä hän on sanova kuullessaan sinun hommaavan häitä hänen veljensätyttären kanssa?"

"Aasmund on puhunut puolestani Lauritsalle", sanoi Erlend. "Hän ei voi olla kumppalimme, mutta hän on ummistava silmänsä — meidän täytyy tulla papin luokse yöllä ja matkustaa eteenpäin yöllä. Ja sitten toivon Aasmundin esittävän Lauritsalle asian siten, ettei sovi jumalaapelkääväisen miehen, sellaisen kuin Lauritsa, käydä erottamaan meitä, kun pappi kerran on vihkinyt meidät — vaan hänen on paras antaa suostumuksensa, niin että meistä tulee laillinen aviopari. Sinun tulee sanoa hänelle samaa. Saakoon hän asettaa sovinnon ehdot ja määrätä mieleisensä sakot."

"En luule, että Lauritsa Bjørgulfinpoikaa on hyvä neuvoa tässä asiassa", sanoi Aashild-rouva. "Jumalan ja Pyhän Olavin nimessä, tuumasi ei miellytä minua, sisarenpoika. Mutta ymmärrän sen olevan viimeisen keinon, mihin voit ryhtyä, jos mielit parantaa sen vaurion, jonka olet tehnyt Kristiinalle. Tahdon itse ratsastaa Jørundgaardiin huomenna, jos annat mukaani yhden miehistäsi ja jos voin saada pohjoisrinteen Ingridin hoitamaan eläimiä."

Aashild-rouva tuli Jørundgaardiin seuraavana iltana kuun parastaikaa kamppaillessa viimeisten päivänsäteiden kanssa. Hän näki, miten kalpeaksi ja kaitaposkiseksi Kristiina oli tullut, neidon tullessa häntä vastaan pihamaalle.

Aashild-rouva istui uunin kupeessa leikkien pienempien kanssa. Hän tarkasti Kristiinaa salavihkaa tämän kattaessa pöytää. Laiha hän oli ja hiljaisen näköinen. Hän oli aina ollut hiljainen, mutta nyt se oli toisenlaista hiljaisuutta. Aashild-rouva aavisti kaiken sen jännityksen ja itsepäisen uhman, joka piili sen takana.

"Kai te olette kuullut", sanoi Kristiina tullen hänen luokseen, "mitä täällä on tapahtunut syksyn jälkeen?"

"Muistatteko", kysyi Kristiina, "miten kerran sanoitte, että hän ja minä voisimme soveltua yhteen. Mutta että hän oli liian rikas ja korkeasukuinen minulle?"

Kristiinan silmät välähtivät ja hän hymyili hiukan. Katsoppas tuota, ajatteli Aashild-rouva. Ja niin epämieluista kuin hänestä olikin, täytyi hänen alistua Erlendin tahtoon ja tyytyä auttamaan asiaa, kuten tämä oli pyytänyt.

Kristiina laati vieraalle tilan vanhempiensa sänkyyn, ja Aashild-rouva pyysi neitoa nukkumaan rinnallaan. Heidän käytyään levolle ja tuvan tultua hiljaiseksi, esitti Aashild-rouva asiansa.

Hänen sydämensä kävi omituisen raskaaksi huomatessaan, ettei tuo lapsi näyttänyt ollenkaan välittävän surusta, jonka hän oli tuottava vanhemmilleen. Minä olin sentään kestänyt surua ja vaivaa Baardin luona enemmän kuin kaksikymmentä vuotta, ajatteli hän. Mutta sama lienee meidän kaikkien laita. Kristiina ei näyttänyt huomanneen sitäkään, miten Ulvhild oli heikontunut viime syksyn kuluessa — Aashild mietti, että Kristiina oli tuskin näkevä enää pikku siskoansa elossa. Mutta hän ei virkkanut siitä mitään — mitä kauemmin Kristiina jaksoi pysyttää yllä hurjan riemunsa ja uskonsa, sitä parempi kai oli.

Kristiina nousi vuoteesta ja keräsi pimeässä koristeensa lippaaseen, jonka hän kätki vuoteeseensa. Silloin ei Aashild-rouva kuitenkaan voinut olla sanomatta:

"Minusta olisi parempi, Kristiina, että Erlend ratsastaisi tänne isäsi palattua kotiin, että hän avoimesti tunnustaisi tehneensä suuren vääryyden sinua kohtaan, sekä antaisi asiansa Lauritsan käsiin."

"Sitä Lauritsa ei tekisi, jos Erlend kieltäytyisi tarttumasta miekkaan appeansa vastaan", vastasi Aashild. "Minä en tahdo, että Erlend joutuu nöyryytettäväksi", sanoi Kristiina. "Enkä minä tahdo, että isäni tulisi tietämään Erlendin koskeneen minuun ennen kuin hän pyysi minua kunniallisesti isältäni."

"Luuletko Lauritsan suuttuvan vähemmän", kysyi Aashild-rouva, "kuullessaan sinun paenneen kartanosta hänen kanssaan ja luuletko sen olevan hänelle helpomman kantaa. Muuksi kuin Erlendin jalkavaimoksi ei laki sinua myönnä, niin kauan kuin elät hänen kanssaan ilman isäsi suostumusta."

"On aivan toinen asia", Kristiina sanoi, "jos minusta tulee Erlendin jalkavaimo siksi, ettei hän voinut saada minua aviovaimokseen."

Aashild-rouva oli ääneti. Hän ajatteli, miten hän saattaisi tavata Lauritsa Bjørgulfinpojan tämän palattua kotiin ja huomattuaan tyttärensä tulleen ryöstetyksi. Silloin sanoi Kristiina:

"Huomaan, Aashild-rouva, teidän pitävän minua kelvottomana lapsena. Mutta täällä on nyt ollut semmoinen olo siitä pitäen kuin isä palasi käräjiltä, että jokainen päivä on ollut tuska hänelle ja minulle. Paras että kerran tulee loppu asiasta."

He ratsastivat Jørundgaardista aikaisin seuraavana aamuna ja joutuivat Haugeniin vähän jälkeen puolenpäivän. Erlend oli heitä vastassa pihamaalla, ja Kristiina viskautui hänen syliinsä välittämättä palvelijasta, joka oli ollut saattomiehenä.

Tupaan tultuaan hän tervehti Bjørn Gunnarinpoikaa ja sitten Erlendin molempia miehiä aivan kuin hän olisi ollut näiden kanssa hyvä tuttu ennestään. Aashild-rouva ei voinut huomata hänessä vähäisintäkään pelon tai arkuuden ilmausta. Ja myöhemmin, heidän istuessaan pöydässä ja Erlendin selittäessä suunnitelmaansa, sanoi Kristiinakin sanansa tiestä neuvoteltaessa, esittäen, että he ratsastaisivat Haugenista niin myöhään seuraavana iltana, että joutuisivat Rosteniin kuun painuessa alas sekä ajaisivat pimeässä Silin kautta Loptsgaardiin, sieltä pitkin Ottaaenjoen rantaa sillalle ja Ottan sekä Laagenin länsirantaa korpiteitä niin pitkälle kuin hevoset jaksoivat. Päivä heidän täytyisi levätä jossakin karjatuvassa, joita siellä oli pitkin rinteen reunaa, "sillä Hollediksen käräjäalueella voimme tavata kaikkialla väkeä, joka tuntee minut."

"Oletko varustanut rehua hevosille", sanoi Aashild-rouva. "Ette te voi rasittaa karjatuvan ihmisiä tämmöisenä vuonna — jos siellä mitään onkaan — tiedät myös, ettei kellään koko laaksossa ole tänä vuonna rehua myytäväksi asti."

"Olen ajatellut sitä", vastasi Kristiina. "Saatte lainata meille rehua ja ruokaa kolmen päivän varat. Siinäkin on yksi syy lisää siihen, ettei meidän tule lähteä kovin monta samassa joukossa — Erlend saa lähettää Jonin takaisin Husabyhyn. Trøndelagenissa on ollut parempi vuosi, niin että sieltä riittää joku kuorma tunturin yli ennen joulua.

"Etelässä on muutamia köyhiä, joita mielelläni soisin teidän auttavan,
Aashild-rouva, Erlendin ja minun nimissäni."

Bjørn rämähti kummalliseen ilottomaan nauruun. Aashild-rouva pudisti päätään. Mutta Ulv-renki kohotti tummat terävät kasvonsa ja katsoi Kristiinaa omituisen röyhkeästi hymyillen:

"Husabyssä ei ole milloinkaan liikavarallisuutta, Kristiina Lauritsantytär, olkoon hyvä vuosi taikka kato Mutta ehkä asiat muuttuvat, kun te tulette johtoon. Puheestanne kuuluu kuin te olisitte se emäntä, jota Erlend tarvitsee."

Kristiina nyökkäsi rauhallisesti ja jatkoi puhettaan. Heidän täytyi pysytteleidä mahdollisimman paljon syrjässä valtatieltä. Eikä hänestä näyttänyt järkevältä kulkea Hamarin kautta. Erlend muistutti, että Munan oli siellä — heidän piti hakea tuo herttuattarelle menevä kirje.

"Silloin saa Ulv erota seurastamme Fagabergin kohdalla ja ratsastaa Munan-herran luo, meidän pysyessä Mjøsin länsipuolella ja ratsastaessa Landiin ja syrjäteitä Habelandin kautta Hakedaliin. Sieltä kuuluu kulkevan autio metsätie etelään Margretadaliin, niin on setäni kertonut. Ei meidän ole hyvä ratsastaa Raumariken kautta nykyisenä aikana, kun Dyfrinissä valmistellaan suuria häitä", sanoi Kristiina nauraen.

Erlend meni hänen luokseen ja tarttui häntä olkapäihin, ja Kristiina nojautui taapäin huolimatta miehistä, jotka olivat näkijöinä. Aashild-rouva sanoi suutuksissaan:

Vähän ajan kuluttua nousi Aashild-rouva ja meni kotaan valmistamaan ruokaa. Hän oli pannut tulen liedelle, sillä Erlendin miesten piti maata siellä yöllä. Hän pyysi Kristiinaa mukaansa, "sillä minä tahdon voida vannoa Lauritsa Bjørgulfinpojalle, ettette te olleet yhtään hetkeä kahdenkesken minun kattoni alla", sanoi hän vihaisesti.

Kristiina nauroi ja lähti mukaan. Heti heidän jälestään tuli Erlend sinne, veti kolmijalan lieden ääreen ja istui naisväen jaloissa. Hän tavoitti Kristiinaa joka kerran kun tämä osui ulottuville, hääriessään edestakaisin. Viimein istutti hän hänet polvellensa.

"Niinpä kyllä", sanoi Aashild-rouva nauraen ja suutuksissaan, "sinulla saattaa olla hyötyä hänestä. Hänhän se tässä panee alttiiksi kaiken — sinä et kadota paljoakaan."

"Aivan oikein", sanoi Erlend. "Mutta minä olen näyttänyt hänelle tahtovani kulkea oikeata tietä. Älä nyt ole noin vihainen, Aashild-täti."

"Minun täytyy olla vihainen", sanoi rouva. "Tuskin olet saanut asiasi järjestykseen kun jo heität kaiken ja lennät maailmalle naisen kanssa."

"Muistappas täti", sanoi Erlend. "Niin se on ollut aina, etteivät ne ole miesten huonoimpia, jotka sotkevat asiansa naisen tähden — niin kertovat sadut."

"Niin, Jumala paratkoon", sanoi Aashild. Hänen kasvonsa pehmenivät ja nuorentuivat. "Tuon puheen minä olen kuullut ennen, Erlend" — hän tarttui tämän päähän ja tukisti häntä.

Samassa riuhtaisi Ulv Haldorinpoika oven auki ja sulki sen sukkelasti takanansa:

"Taloon on tullut vieras, Erlend — sellainen, josta et välittäisi, luullakseni."

Ovi aukaistiin ulkoa päin; nainen, joka tuli sisään, työnsi Ulvin tieltään ja astui tulta kohti. Kristiina katsoi Erlendiä. Ensin näytti siltä kuin tämä olisi vaipunut ja lysähtänyt kokoon, sitten hän oikaisi itsensä ja tuli tummanpunaiseksi.

"Lähtekää tupaan, Eline Ormintytär — sen verran tietoa tavoista meidänkin talossamme on, ettemme ota vastaan vieraita kodassa."

"En osaa odottaa, Aashild-rouva", sanoi toinen, "että Erlendin sukulaiset ottaisivat minut vastaan vieraanansa. — Kysyitkö mistä tulen — tulen Husabystä, kuinkas muuten. Terveisiä Ormilta ja Margretilta; he voivat hyvin."

"Kuullessani sinun antaneen Gissur Arnfininpojan lähettää itsellesi rahaa ja aikovasi takaisin etelään", hän jatkoi, "ajattelin sinun jääneen tällä kertaa sukulaisiisi Gudbranninlaaksoon. Tiesin sinun kosineen heidän naapurinsa tytärtä."

Hän katsoi Kristiinaan ensi kertaa ja kohtasi tämän silmät. Kristiina oli hyvin kalpea, mutta katsoi rauhallisesti ja tutkivasti toiseen.

Kristiina oli kylmä kuin kivi. Hän oli tiennyt siitä hetkestä asti, jolloin ilmoitettiin kuka oli tullut — että siinä se nyt oli, se jota hän aina oli välttänyt ajatuksissaan; hän oli koettanut hukuttaa sen uhmaan ja rauhattomuuteen ja kärsimättömyyteen; koko ajan hän oli koettanut olla ajattelematta, oliko Erlend mahtanut vapautua kokonaan aikaisemmasta jalkavaimostansa. Nyt hänet oli tavoitettu, turha taistella enää. Mutta hän ei rukoillut puolestansa.

Hän näki, että Eline Ormintytär oli kaunis. Tämä ei ollut enää nuori, mutta kaunis hän oli, kerran hänen oli täytynyt olla häikäisevän kaunis. Hän oli heittänyt hupun taakse; hänen päänsä oli pyöreä kuin kerä ja kiinteän muotoinen, poskiluut olivat hiukan ulkonevat — mutta oli helppo nähdä, että hän kuitenkin kerran oli ollut hyvin sorea. Liina peitti ainoastaan takaosan päätä; puhuessaan suori Eline käsillään kullankiiltävää, lainehtivaa etutukkaa hiusliinan alle. Kristiina ei ollut nähnyt kellään naisella noin suuria silmiä; ne olivat tummanruskeat, pyöreät ja kovat, mutta kapeiden, sysimustien kulmakarvojen ja pitkien silmäripsien alla näyttivät ne ihmeellisen kauniilta kullankarvaista tukkaa vastaan. Hänen huulensa ja ihonsa olivat sierettyneet ratsastuksen jälkeen pakkasessa, mutta se ei pilannut paljoakaan hänen kauneuttaan. Raskas matkapuku peitti hänen vartalonsa, mutta hän liikkui ja käyttäytyi siinä kuten ainoastaan sellainen nainen, joka on täysin tietoinen ruumiinsa upeudesta. Hän oli tuskin Kristiinan mittainen, mutta ryhti oli sellainen, että hän vaikutti pitemmältä kuin solakka ja hentovartaloinen neito hänen vierellään.

"Minä en ole ollut Husabyssä", sanoi Erlend lyhyeen ja punastui jälleen. "Minä olen ollut Hestuåsissa enimmän osan kesää."

"Olen tullut tuomaan sinulle sellaista sanomaa, Erlend", sanoi Eline, "ettei sinun tarvitse enää virua sukulaistesi luona heidän vieraanvaraisuuttaan kokemassa siksi, että minä olen ollut ohjaamassa taloasi. Minä jäin leskeksi syksyllä."

"Minä en ole pyytänyt sinua tulemaan Husabyhyn viime vuonna ohjaamaan taloani", sanoi hän tukalasti.

"Kuulin kaiken olevan rempallaan siellä", sanoi Eline. "Minulla oli siksi paljon rakkautta sinua kohtaan entuudesta, Erlend, että katsoin saavani huolehtia menestyksestäsi — vaikka Jumala tietää, ettet suinkaan ole kohdellut kauniisti lapsiamme tai minua."

"Lasten puolesta olen tehnyt minkä olen voinut", sanoi Erlend. "Ja tiedät myös hyvin, että minä heidän tähtensä suostuin sinun jäämiseesi Husabyhyn. Että sinä olisit sillä hyödyttänyt minua tai heitä, sitä et voi sanoa", sanoi Erlend hymyillen halveksuvasti. "Olisi kai Gissur osannut hoitaa asiat ominkin neuvoin."

"Sinä olet aina uskonut Gissurista hyvää", sanoi Eline hiljaa nauraen. "Mutta asia on sellainen, Erlend — että minä olen nyt vapaa. Jos sinä tahdot, voit siis täyttää lupauksen, jonka kerran annoit minulle."

"Muistatko", kysyi Eline, "sitä yötä, jolloin synnytin poikasi? Sinä lupasit silloin ottaa minut vaimoksesi, kun Sigurd kerran kuolisi".

Erlend pyyhkäisi kädellään hiestynyttä otsaansa. "Kyllä, minä muistan sen", hän sanoi.

Eline Ormintytär katsoi Kristiinaan — hymyili vähän ja nyökäytti päätään. Ja katsoi sitten taas Erlendiin.

"Siitä on kymmenen vuotta, Eline", sanoi tämä. "Sen jälkeen olemme eläneet yhdessä vuodesta toiseen kuin kaksi riivattua."

"Siitä on vuosia ja aikoja kun on toisenlaista ollut", sanoi Erlend raukeasti. "Lapset eivät saata auttaa sitä. Ja sinä tiedät — tiedät, että minä tuskin jaksan olla enää samassa huoneessa sinun kanssasi", hän melkein huusi.

"Sitä minä en saattanut huomata, kun kävit kotona kesällä", sanoi Eline merkitsevästi hymyillen. "Silloin emme olleet vihamiehiä — aina."

"Jos lasket meidän olleen ystäviä, niin sama se minusta", sanoi Erlend väsyneesti.

"Aiotteko jäädä tänne", lausui Aashild-rouva. Hän mätti puuroa kahteen suureen puiseen vatiin, ja työnsi toisen Kristiinan käteen. Tyttö otti sen vastaan. "Vie se sisään — Ulv, ota sinä toinen, — pankaa ne pöydälle, illallista me tarvitsemme, kävipä niin tai näin."

Kristiina oli asettanut vadin tuvan pöydälle ja tuonut olutta kellarista. Hän istui penkillä suorana kuin kynttilä ja tyynenä kasvoiltansa, mutta ei syönyt. Ei ollut toisillakaan liian hyvä ruokahalu, Bjørnillä enempää kuin Erlendin miehilläkään. Ainoastaan sille miehelle, joka oli tullut Elinen kanssa, sekä Bjørnin apumiehelle maistui ruoka. Aashild-rouva istuutui ja koetti syödä puuroa. Kukaan ei puhunut.

Pitkän ajan kuluttua tuli Eline Ormintytär yksin sisään. Aashild-rouva tarjosi hänelle paikan itsensä ja Kristiinan välissä; Eline kävi istumaan ja söi vähän aikaa. Silloin tällöin näkyi hänen huulillaan peitetyn hymyn jälki ja hän silmäsi Kristiinaa.

Tuli oli melkein sammunut. Erlend istui kolmijalalla sen vieressä, kumarassa ja pää käsien varassa.

Aashild-rouvan kasvot sävähtivät ja hän tarttui tuimasti Erlendin hartioihin.

"Minun se ei ole", sanoi Erlend voimattomasti, kuten aikaisemmin. "Mutta sinä et kai usko sitä — sitä ei usko kukaan —" hän vaipui jälleen kasaan.

"Miehistäydyppäs nyt, Erlend. Ei ole helppo uskoa sinua tässä asiassa.
Voitko vannoa, ettei se ole sinun?"

"Niin totta kuin olen Jumalan armon tarpeessa —. Niin totta kuin toivon — toivon — Jumalan korvanneen äidille kaiken sen, mitä hänen täytyi kestää maailmassa — minä en ole koskenut Elineen sen jälkeen kuin näin Kristiinan ensi kerran!" Hän huusi viimeiset sanat, niin että Aashild-rouvan täytyi hillitä häntä.

"Sitten minä en ymmärrä, miksi tämä olisi niin suuri onnettomuus. Sinun tulee ottaa selvä, kuka on sen isä ja palkata hänet naimaan Eline."

"Luulisin sen olevan Gissur Arnfininpojan — voutini Husabyssä", sanoi Erlend väsyneesti. "Puhuimme siitä viime syksynä — ja sitten myöhemminkin ja —. Sigurdin kuolemaahan on odotettu jo jonkun aikaa. Hän oli halukas naimaan hänet, jos minä antaisin sopivat myötäjäiset —"

"Eline väittää, ettei hän huoli häntä. Hän tahtoo väittää minut isäksi. Jos vannon itseni vapaaksi — luuletko kenenkään uskovan muuta kuin että minä vannon väärin —"

"Sinun täytyy saada hänet luopumaan tuosta päätöksestä", sanoi Aashild-rouva. "Ei ole muuta neuvoa kuin että ajat kotiin Husabyhyn hänen kanssaan huomispäivänä. Ja sitten sinun pitää olla kova ja päättäväinen ja saada toimeen tuo avioliitto voutisi ja Elinen kesken."

"Etkö sinä ymmärrä, täti — mitä sinä luulet Kristiinan ajattelevan tästä —"

Yöllä nukkui Erlend kodassa miesten kanssa. Tuvassa nukkui Kristiina
Aashild-rouvan kanssa tämän vuoteessa, ja Eline toisessa vuoteessa.
Bjørn lähti talliin.

Seuraavana aamuna seurasi Kristiina Aashild-rouvaa läävään. Tämän lähtiessä kotaan varustamaan einettä, kantoi Kristiina maidon tupaan.

Siellä paloi kynttilä pöydällä. Eline oli puettu ja istui sänkynsä laidalla. Kristiina toivotti hiljaa hyvän huomenen, haki maitokulhon ja siivilöi maidon siihen.

"Annatko minulle siemauksen maitoa?" kysyi Eline. Kristiina otti puisen kauhan ja ojensi sen toiselle; tämä hörppi ahnaasti maitoa ja katsoi laidan yli Kristiinaan.

"Sinä siis olet Kristiina Lauritsantytär, joka on erottanut minut
Erlendistä", hän sanoi, antaen kauhan takaisin.

"Mitä sinä aiot tehdä", hän sanoi, "jos Erlend väsyy sinuunkin kerran ja tahtoo naittaa sinut palvelusrengilleen? Aiotko silloinkin totella Erlendiä?"

"Nyt sinä kai tottelet häntä joka asiassa. Mitenkähän olisi — heittäisimmekö arpaa yhteisestä miehestämme, me kaksi Erlend Nikulauksenpojan jalkavaimoa."

Kun ei vastausta kuulunut, nauroi hän jälleen ja sanoi: "Oletko niin typerä, ettet tahdo kieltää olevasi jalkavaimo?"

"Ei se hyödyttäisikään", vastasi Eline entiseen tapaansa. "Minä tunnen tuon miehen. Hän pörhisteli kai edessäsi niinkuin teiri toista kertaa tavatessanne, niinhän? Säälin sinua, kaunis lapsi."

"Luuletko, että hän tulee kohtelemaan sinua paremmin kuin minua!" yltyi
Eline uudestaan puhumaan. Silloin Kristiina vastasi purevasti:

"Minä en ole valittava, tekipä hän miten tahtoi. Itse lähdin harhateille — enkä itke ja volise, jos tie alkaa viedä umpeen —"

Eline oli ääneti vähän aikaa. Sitten hän sanoi punaisena kasvoiltaan ja ääni epävarmana:

"Minäkin olin neito, kun hän sai minut, Kristiina — vaikka olin ollut tuon vanhan miehen vaimo seitsemän vuotta. Mutta sinä et voine ymmärtää, miten kurjaa se oli."

Kristiina alkoi ankarasti täristä. Eline katsoi häneen. Sitten hän kaivoi matka-arkustaan, joka oli hänen vieressään vuodeportaalla, pienen sarven. Hän rikkoi vahan ja sanoi hiljaa:

"Sinä olet nuori ja minä vanha, Kristiina. Tiedän turhaksi taistella sinua vastaan — sinun aikasi on nyt. Tahdotko juoda kanssani, Kristiina?"

Kristiina ei hievahtanut. Silloin toinen kallisti sarvea. Kristiina huomasi, ettei hän juonut. Eline sanoi:

"Sen kunnian voit kai sentään suoda minulle, että juot kanssani — ja lupaat, ettet ole oleva kova äitipuoli lapsilleni?"

Kristiina tarttui sarveen. Samassa aukaisi Erlend oven. Hän pysähtyi paikalleen ja katsoi toisesta toiseen.

Erlend tarttui hänen ranteeseensa ja väänsi hänen kädestään sarven.
"Ole vaiti", sanoi hän tuikeasti. "Sinä et saa juoda hänen kanssaan."

"Minkätähden en", sanoi Kristiina äskeisellä äänellä. "Hän oli yhtä neitseellinen kuin minä sinun vietellessäsi hänet —"

"Sen hän on sanonut niin usein, että taitaa lopulta uskoa sen itse", sanoi Erlend. "Muistatko, miten lähetit minut Sigurdin puheille tuon lorun kera, ja hän näytti toteen, että hän jo ennen oli tavannut sinut toisen miehen kainalossa."

Kalpeana inhosta kääntyi Kristiina poispäin. Eline oli tullut tummanpunaiseksi, sitten hän sanoi uhmaavasti:

Erlend kääntyi vihaisena Elineä kohti — ja äkkiä hänen kasvonsa venähtivät pitkiksi ja jäykistyivät:

"Jeesus!" pääsi hänen suustaan kuulumattomasti. Hän tarttui Elineä käsivarteen.

"Juo siis hänen onnekseen", sanoi hän käskevästi ja vapisten. "Juo ensin itse, sitten hän on juova perästäsi."

Eline riuhtaisihe irti äänekkäästi voihkaisten. Hän pakeni takaperin pitkin huonetta, toinen jälessänsä. "Juo", tämä käski. Hän tempasi tikarinsa vyöstä ja seurasi ase kädessä toista. "Juo se ryyppy, jonka olet varustanut Kristiinan juotavaksi." Hän tarttui Elineä käsivarteen ja kiskoi hänet pöydän luo painaen hänet juomasarvea kohti.

"Helvetti oli elämäni Sigurdin luona", huusi Eline, "sinä, sinä lupasit — mutta sinä olet ollut vielä kamalampi minulle, sinä Erlend!"

Silloin Kristiina astui esiin ja tarttui sarveen: "Yhden meistä on juotava — molempia sinä et voi pitää —"

Erlend sieppasi häneltä sarven ja lennätti hänet luotaan niin kiivaasti, että hän kaatui maahan Aashild-rouvan vuoteen viereen.

Erlend painoi juoma-astiaa Eline Ormintytiären suuta vasten — hän seisoi polvi penkillä tämän kimpussa pöydän luona, ja pitäen tätä päästä koetti pakoittaa häntä juomaan.

Eline työnsi kätensä Erlendin käsivarren alle, tempasi tikarin pöydältä ja tavoitti sillä Erlendiä. Isku ei viiltänyt juuri muuta kuin Erlendin vaatteita, Silloin hän käänsi terän itseään vasten ja vaipui heti sen jälkeen syrjittäin Erlendin syliin.

Kristiina nousi lattialta ja tuli heidän luokseen. Erlend piteli
Elineä, tämän pää riippui alas hänen käsivarreltaan. Hän alkoi korista
melkein heti — hänellä oli verta kurkussa, sitä valui hänen suustaan.
Hän syljeksi sitä ulos ja sanoi:

"Sinulle minä olin aikonut — sen juoman — kaikista niistä kerroista — jolloin olet pettänyt minua —"

"Hae Aashild-täti tänne", sanoi Erlend matalasti. Kristiina seisoi liikkumatta.

"Silloin hänen osansa on parempi kuin meidän", lausui Kristiina. Erlend katsoi häneen — hänen silmiensä epätoivo sai Kristiinan pehmenemään. Hän lähti ulos tuvasta.

Aashild-rouva lähti juoksuun. Mutta Eline henkäisi viimeisen kerran hänen astuessaan sisään.

Aashild-rouva oli pannut kuolleen pitkälleen penkille, pessyt veren hänen kasvoistaan ja peittänyt ne liinalla. Erlend seisoi selkä seinää vasten ruumiin takana.

Hän oli latonut puita ja karankoja uuniin; nyt hän asetti sarven niiden keskeen ja puhalsi tulen liekkiin.

"Ulviin ja Haftoriin luulisin kyllä —. Jonia ja sitä miestä, joka tuli
Elinen keralla, en tunne paljoa."

"Ymmärräthän", sanoi Aashild, "että jos tulee ilmi Kristiinan ja sinun olosi yhdessä täällä, ja että olitte tuvassa yksin hänen kanssaan silloin kun hän kuoli, olisit yhtä hyvin voinut antaa Kristiinan juoda Elinen sarvesta. — Ja jos leviää tieto myrkystä, on kansa muistava sen, mistä minua syytettiin kerran. — Oliko hänellä sukua tai ystäviä?"

"Kuitenkin", jatkoi Aashild-rouva, "voi käydä vaikeaksi salata asia ja saada ruumis tieltä, ilman että pahin epäluulo lankeaisi sinuun."

"Hänen pitää päästä vihittyyn maahan", sanoi Erlend, "vaikka se veisi minulta koko Husabyn. Mitä sinä sanot, Kristiina?"

Aashild-rouva istui vaiti. Mitä enemmän hän mietti, sitä vaikeampi hänen oli keksiä selvitystä. Pirtissä istui neljä miestä — voisiko Erlend lahjoa heidät vaikenemaan, voisivatko he saada jonkun näistä, erittäinkin Elinen saattomiehen, lähtemään maasta: kaikki yhtä epävarmaa. Ja Jørundgaardissa tiedettiin Kristiinan olleen täällä — jos Lauritsa saisi kuulla asiasta, ei kukaan voinut arvata, mihin tämä saattoi ryhtyä. Ja sitten oli kuollut saatava pois. Länsitunturi ei ollut ajateltavissa — jälellä oli Raumsdalin tie, Trondheimiin tunturin yli vievä tie, tai sitten eteläinen tie, joka kulki laakson pohjaa. Ja jos totuus tulisi julki, ei sitä uskottaisi — vaikkakin sen annettaisiin käydä täydestä.

"Minun täytyy neuvotella tästä Bjørnin kanssa", sanoi hän, nousi ja meni ulos.

Bjørn Gunnarinpoika kuunteli vaimonsa kertomusta yhtään ainoata jännettä liikauttamatta ja siirtämättä katsettaan Erlendistä.

"Bjørn", sanoi Aashild-epätoivoisena. "Jonkun täytyy vannoa nähneensä hänen itse surmanneen itsensä."

Bjørnin elottomat silmät tummenivat hitaasti; hän katsoi vaimoonsa ja hänen suunsa vetäytyi kieroon hymyyn:

Aashild-rouva risti kätensä ja kohotti ne häntä kohden: "Bjørn, ymmärräthän mitä tämä merkitsee noille kahdelle —"

"Ja sinä arvelet, että minun elämäni on jo loppuunkulutettu", kysyi hän vitkaan. "Vai tarkoitatko, että minussa on vielä jälellä sen verran sitä miestä, joka olin ennen, että uskallan vannoa väärin pelastaakseni tuon pojan sortumasta? Minusta, joka itse jouduin haudatuksi — koko loppuiäkseni. Sanoin 'jouduin'", korosti hän vielä.

"Sen sinä sanot siksi, että minä olen nyt vanha", kuiskasi Aashild. Kristiina purskahti vihlovaan itkuun. Hän oli istunut nurkassa Aashildin vuoteen luona jäykistyneenä ja hiljaa. Nyt hän itki hillittömästi. Oli kuin Aashild-rouvan ääni olisi repinyt hänen sydämensä auki. Se oli ollut raskas lemmen muistoista, oli kuin vasta tuo ääni olisi saanut Kristiinan selvästi käsittämään, mitä hänen ja Erlendin rakkaus oli ollut. Kuuman ja kiihkeän onnen muisto tulvahti kaiken yli — huuhtoi pois menneen yön paatuneen, epätoivoisen vihan. Hän tajusi ainoastaan rakkautensa ja tahtonsa kestää lujana.

Kaikki kolme katsoivat häneen. Silloin Bjørn-herra tuli hänen luokseen, nosti häntä leuan alta ja katsoi häneen:

"Ei ole yhtään väärää sanaa siinä, mitä olette kuullut", sanoi
Kristiina päättävästi. "Me kiusasimme häntä, kunnes hän teki sen."

Bjørn-herra päästi Kristiinan. Hän meni ruumiin ääreen, nosti sen siihen sänkyyn, missä Eline oli nukkunut yöllä, ja käänsi sen kasvot seinään päin; sitten hän veti peitteen hyvästi sen yli.

"Voit lähettää Jonin ja sen miehen, jota et tunne, kotiin Husabyhyn viemään sellaista sanaa, että Eline palaa matkassasi etelään. Anna heidän ratsastaa puolenpäivän aikaan. Sano, että naiset nukkuvat vielä ja että he saavat aterioida kodassa. Sitten saat puhua Haftorin ja Ulvin kanssa. Onko hän uhannut tehdä tätä ennen? Niin että voit tehdä siitä valan, jos sellaista kysyttäisi?"

"Joka ainoa ihminen, joka on ollut talossani viimeiset vuodet, jolloin asuimme siellä", sanoi Erlend väsyneesti, "voi todistaa hänen uhkailleen ottaa henkensä — ja myöskin minun henkeni toisin ajoin — kun puhuin tahtovani erota hänestä."

"Sitähän minä ajattelin. Illalla puemme hänet matkatamineihin ja istutamme hänet rekeen. Sinä saat istua hänen rinnallensa —". Erlend horjahti. "Sitä minä en saata."

"Paljonkohan sinussa on jälellä miestä, kun vielä saat hoitaa asioitasi parikymmentä vuotta lisää", sanoi Björn. "Luuletko paremmin voivasi ajaa? Niin minä istun kuolleen vieressä. Meidän on ajettava yöllä ja takateitä, kunnes saavumme Froniin. Tässä pakkasessa ei kukaan tiedä, kauanko hän on ollut kuollut. Ajamme munkkien majapaikkaan Roaldstadissa. Siellä me todistamme, sinä ja minä, teidän joutuneen sanakiistaan reessä. Se on todistettua, ettet sinä ole suostunut elämään hänen kanssaan sen jälkeen kuin pääsit kirouksesta, kuten myös, että olet kosinut vertaistasi neitoa. Ulv ja Haftor saavat pysyä syrjässä koko matkan, niin että saattavat vannoa, jos tarvitaan, nähneensä hänet viimeksi elävänä. Sen kai sinä voit saada aikaan? Munkkien luona voit hommata hänet kirstuun — ja sitten saat ostaa papeilta hänelle hautarauhan ja itsellesi sielunrauhan.

"Eihän tämä ole kaunista, ei. Mutta sinä et ole järjestänyt asioitasi niin, että ne näyttäisivät kauniimmilta. Älä seiso siinä kuin mikäkin ämmä, joka on pyörtymässä. Herra varjele, poika, sinä et ole vielä tuntenut miekanterää kurkullasi."

Tunturilta puhalsi pureva tuuli — ilmassa lenteli hienoa, hopeankiiltävää vitiä, jota tuuli ajoi alas kinoksilta ja pyöritteli kuutamoisessa sinisessä ilmassa, miesten lähtiessä matkalle.

"Tällä kertaa, Erlend, saat koettaa lähettää minulle sanan matkan menosta ja siitä, miten sinun asiasi käyvät."

Toinen rutisti hänen kättään niin, että Kristiina luuli veren purskahtavan kynsien juuresta:

"Vielä", vastasi tämä ja lisäsi kotvasen kuluttua: "kaikkeen tähän olemme syypäät yhteisesti — minä kiihoitin sinua, sillä tahdoin hänen kuolemaansa."

Aashild-rouva ja Kristiina seisoivat katsoen ajajien jälkeen. Reki oli milloin ylhäällä kinoksen harjalla, milloin syvällä lumessa. Se hävisi näkyvistä eräässä alankopaikassa — ja tuli esille kauempana valkoisella kukkulalla. Mutta sitten miehet ajoivat erään töyrään varjoon ja katosivat kokonaan.

Molemmat naiset istuivat uunin edessä selkä tyhjään sänkyyn päin, josta Aashild-rouva oli kantanut vaatteet ja oljet ulos. He tunsivat molemmat, että se seisoi siinä ammollaan ja tuijotti heitä.

"Jos siellä rupeaa tuulemaan tai tulee suojailma, eivät he ehdi kauas ennenkuin joutuvat kiinni", sanoi Kristiina.

"Täällä Haugenissa tuulee aina", vastasi Aashild-rouva. "Ei siellä näy merkkiäkään ilmanmuutoksesta."

"Sinun ei tule unohtaa, minkälaisen kohtalon hän oli aikonut teille", virkkoi Aashild-rouva taas kerran.

"Et mitenkään sinä olisi voinut tahtoa saattaa toista ihmistä spitaaliseksi", sanoi Aashild-rouva kiihtyen.

"Muistatko, täti, sinä sanoit kerran minulle, että on hyvä kun ei ihminen uskalla tehdä sitä, mikä hänestä ei ole kaunista. Mutta ettei ole yhtä hyvä, jos joku asia ei näytä kauniilta siksi, ettei uskalla tehdä sitä."

"Sinä et uskaltaisi tehdä sitä siksi, että se on synti", sanoi
Aashild-rouva.

"Niin, en luule", sanoi Kristiina. "Mutta niin on, että minä olen jo tehnyt yhtä ja toista, jota en olisi uskonut uskaltavani tehdä ennen, sentähden että se oli synti. Mutta minä en silloin tiennyt, että syntiä seuraa toisten polkeminen."

"Erlend oli päättänyt lopettaa huonon elämänsä paljon ennen kuin hän tapasi sinut", vastasi Aashild kiihkeästi. "Jo sitä ennen noiden kahden välit olivat loppuneet."

"Tiedän sen", sanoi Kristiina. "Mutta hänellä ei liene ollut liikaa syytä uskoon, ettei Erlendin päätöksiä voisi horjuttaakin."

"Kristiina", rukoili Aashild-rouva tuskissansa, "et kai sinä jätä Erlendiä nyt. Te ette ole enää pelastettavissa muuten, kuin että pelastatte toisenne."

"Noin tuskin kukaan pappi opettaisi", sanoi Kristiina hymyillen hyytävästi. "Mutta minä tiedän, etten tule jättämään Erlendiä, en, vaikka minun täytyisi polkea maahan oma isäni."

"Voimme yhtä hyvin toimittaa jotakin kuin istua tässä tyhjin toimin", hän sanoi. "Turha meidän taitaa olla mennä nukkumaankaan."

Hän nouti kirnun kamarista, kantoi tupaan maitoastioita, joista kaatoi maidon kirnuun ja asettui kirnuamaan.

He hääräsivät puhumatta; Kristiina seisoi kamarin oven luona kirnuamassa ja Aashild karttasi villaa lieden luona. Vasta sitten kun Kristiina oli siivilöinyt joukosta voin ja alkoi painella sitä, kysyi hän äkkiä:

"Aashild-täti — eikö teitä milloinkaan peloita se päivä, jolloin teidän täytyy seisoa Jumalan edessä?"

"Ehkä rohkenen kysyä häneltä, joka on luonut minut sellaiseksi kuin olen, voiko hän armahtaa minua kun hänen aikansa on läsnä. Sillä minä en ole milloinkaan pyytänyt hänen armoansa tehdessäni vastoin hänen käskyjänsä. Enkä ole milloinkaan tinkinyt Jumalalta taikka mieheltäni yhtään penninkiä siitä leiviskästä, josta minut on pantu vastaamaan maallisessa kodissamme."

"Munan, vanhin poikani, oli kaksikymmenvuotias. Hän ei ollut silloin sellainen kuin tiedän hänen olevan nyt. Eivät ne sellaisia olleet, lapseni, eivät —"

"Mutta teillä on sentään ollut Bjørn-herra rinnallanne koko ajan, joka päivä ja yö."

Vähän ajan kuluttua voi oli valmis. Aashild-rouva sanoi silloin, että heidän täytyi koettaa heittäytyä kyljelleen vähäksi aikaa.

Pimeässä vuoteessa kietoi hän käsivartensa Kristiinan hartioiden ympärille ja veti tuon nuoren pään poveansa vasten. Eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän kuuli tämän tasaisesta, hiljaisesta hengityksestä, että hän oli nukahtanut.

IV.

Pakkanen yhä pysyi. Jokaisessa laakson navetassa ammuivat ja valittivat nälkäiset eläimet kylmää. Mutta kansa säästi apetta jo nyt, minkä taisi.

Juhlimiset jäivät vähiin tänä vuonna, jokainen pysytteli omalla kolkallansa.

Jouluna pakkanen yltyi — tuntui siltä kuin se olisi kiristänyt yhä kovemmin päivä päivältä. Ihmiset saattoivat tuskin muistaa näin ankaraa talvea — ei satanut lisää lunta, ei edes tunturilla, mutta se lumi, joka oli satanut Klemensinmessun aikaan, jäätyi kovaksi kuin kivi. Aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta päivien alkaessa. Yöllä räiskivät ja leimusivat revontulet pohjoisessa, ne nuoleksivat puolta taivaankantta — mutta eivät tuoneet muutosta säähän; jonakin päivänä saattoi pilveillä, tuhuutella hiukan kuivaa lunta, sitten tuli jälleen kirkas ilma ja kirvelevä pakkanen. Laagen jymisi ja pulahteli uhkaavasti jääkuoren alla.

Joka aamu ajatteli Kristiina, että nyt hän ei jaksanut enää, ei jaksanut elää päivää loppuun asti. Joka päivä hän tunsi kuin kaksintaistelun isän ja itsensä välillä. Ja noinko heidän nyt täytyi olla vastatusten kun jokainen elävä olento laaksossa kärsi yhden koettelemuksen alla. Mutta kun ilta tuli, oli hän jälleen kestänyt.

Ei isä ollut tyly. He eivät milloinkaan puhuneet siitä, mikä heitä erotti, mutta Kristiina tunsi kaikesta siitä, mitä isä jätti sanomatta, tämän taipumattoman tahdon pysyä kiellossaan.

Ja häntä vihloi isän ystävyyden ikävä. Se kirveli niin kauheasti siksi, että Kristiina tiesi, miten paljon muuta tällä oli kannettavaa ja jos olisi ollut kuin ennen, olisi hän puhunut kaikesta Kristiinan kanssa. — Oli kyllä totta, että Jørundgaardissa selvittiin paremmin kuin useimmissa kartanoissa, mutta heilläkin tuntui katovuosi alituiseen aamusta iltaan. Muulloin oli Lauritsalla ollut tapana talvisaikaan kasvattaa ja kesyttää varsahevosiaan, mutta tänä vuonna hän oli jo syksyllä myynyt ne kaikki etelään. Ja tytär kaipasi hänen ääntään pihamaalla, hänen teuhaamistaan noiden notkuvien, pörhökarvaisten kaksivuotiasten kera, leikki, jota isä rakasti niin suuresti. Ei heillä ollut näkynyt puutetta aitoissa, ladoissa, ei lantavarastoissa sitten viime vuoden syksyn, mutta Jørundgaardissa kävi nyt paljon pyytäjiä, sekä ostohaluisia että avun tarvitsijoita, eikä kukaan lähtenyt tyhjin käsin talosta.

Myöhään eräänä iltana tuli muuan hyvin vanha nahkapukuinen mies hiihtäen. Lauritsa puhui hänen kanssaan ulkona ja Halvdan kantoi hänelle ruokaa kotaan. Kukaan talon väestä, joka oli hänet nähnyt, ei tiennyt, ken hän oli — luultavasti joku niistä poloisista, jotka elivät tunturilla; ehkä Lauritsa oli tavannut tämän jossakin siellä. Mutta isä ei puhunut mitään vieraasta, eikä myöskään Halvdan.

Mutta eräänä iltana tuli eräs mies, jonka kanssa Lauritsa Bjørgulfinpoika oli rettelöinyt vuosikaudet. Hän vei tämän kanssaan aittaan. Mutta tupaan astuttuaan hän sanoi:

"Kaikki hakevat minun apuani. Mutta talossani ovat kaikki minua vastaan. Myöskin sinä, vaimo", hän sanoi tälle kiivaasti.

Silloin äiti lensi Kristiinaa kohden: "Kuuletko, mitä isäsi sanoo minulle! En minä ole sinua vastaan, Lauritsa. Ja olethan sinäkin jo kuullut, Kristiina, mitä Roalstadissa tapahtui, kun hän ajoi etelää kohti tuon toisen hyväkkään ja huorintekijän, Haugenilaisen sukulaisensa kanssa — hän poloinen lopetti itse päivänsä, tuo vaimo, jonka hän oli viekoitellut hylkäämään koko sukunsa."

"Näen teidän tuomitsevan Erlendiä yhtä ankarasti niistä vuosista, jolloin hän on pyrkinyt irti synnistä, kuin siitä ajasta, jolloin hän on elänyt siinä."

"Jeesus Maaria", huudahti Ragnfrid, lyöden kätensä yhteen. "Minkälainen sinusta on tullut! Eikö edes tämä ole saanut sinua muuttamaan mieltä!"

Silloin katsoi Lauritsa ylös penkiltä, jossa hän oli istunut Ulvhildin kanssa:

Mutta Kristiina tiesi sittenkin tavallaan muuttaneensa mieltä, tai ellei juuri mieltä, niin ainakin katsomustapaa. Hän oli saanut sanan asian kulusta, koko tuosta onnettomuusretkestä. Se oli sujunut paremmin kuin odottaa taidettiin. Pakkanen vai mikä lienee vaikuttanut sen, että Erlendin rintaan saama naarmu oli alkanut ärtyä; hän joutui makaamaan jonkun aikaa Roaldstadin majapaikassa. Bjørn-herra oli hoitanut häntä päiväsaikaan. Mutta Erlendin ollessa haavoitettu selvisi asia helpommin, herättäen luottamusta.

Kyetessään jatkamaan matkaa oli hän vienyt vainajan mukanaan kirstussa Osloon asti. Siellä hän Sira Jonin avulla oli saanut tälle haudan sortuneen Nikolauksenkirkon hautausmaalla, ja sitten hän oli käynyt synnintunnustuksella itse Oslon piispan luona, ja tämä oli käskenyt hänen lähteä toivioretkelle pyhän veren kirkkoon Schwerinissä. Hän oli nyt poistunut maasta.

Kristiina ei voinut tehdä toivioretkiä minnekään eikä saada synninpäästöä. Hänen täytyi istua täällä, odottaa, ajatella ja koettaa pysyä lujana vastustuksessaan.

Kummallinen kylmä talvinen valo lankesi kaikkien hänen ja Erlendin yhteisten kohtausten yli. Hän ajatteli tämän viileyttä — niin lemmessä kuin surussa — ja hänestä tuntui siltä, että jos hän olisi voinut ryhtyä kaikkeen yhtä myrskyisästi ja toimia päätä pahkaa, olisivat asiat kenties perästäpäin tuntuneet helpommilta kantaa. Hän saattoi joskus ajatella näinkin, että ehkä Erlend hylkää hänet. Hänestä tuntui kuin hän aina hiukan olisi pelännyt, että jos heidän asiansa mutkistuisi liian paljon, voisi Erlend heittää kaiken. Mutta hän ei tahtonut jättää Erlendiä, ennen kuin tämä itse vapautti hänet kaikista valoista.

Näin kului talvi hiljaa. Eikä Kristiina enää voinut pettää itseänsä, vaan hänen täytyi nähdä, että kotia uhkasi uusi koettelemus; Ulvhild ei ollut enää elävä kauan. Ja kesken katkeraa suruaan sisarensa kohtalon tähden hän näki kauhistuen, että totisesti oli hänen oma sielunsa villiintynyt ja synnin runtelema. Sillä kuoleva lapsi ja vanhempien sanomaton suru silmiensä edessä hän ajatteli sittenkin — että jos nyt Ulvhild kuolee, niin miten hän sitten oli jaksava nähdä isää heittäytymättä tämän jalkojen juureen, tunnustamatta kaikkea ja turvautumatta tämän anteeksiantoon ja isäntävaltaan —.

Oltiin ehditty paastoon. Kansa teurasti pienempää karjaa, jonka oli toivonut voivansa pelastaa talven yli, etteivät eläimet kuolisi itsestään. Ja ihmiset sairastivat pelkän kalaruoan tähden, kun heillä sen lisäksi oli niin vähän ja kurjaa jauhoruokaa. Sira Erik päästi koko seurakunnan maitoruuan kiellosta. Mutta kansalla oli tuskin maidontippaa.

Ulvhild oli vuoteessa. Hän nukkui yksin sisarussängyssä ja joku valvoi aina hänen kanssaan yöllä. Saattoi tapahtua, että isä ja Kristiina yhtä aikaa istuivat hänen vuoteensa vieressä. Kerran sellaisena yönä sanoi Lauritsa tyttärelleen:

"Muistatko, mitä veli Edvin sanoi kerran Ulvhildin kohtalosta. Ajattelin jo silloin, että hän kenties tarkoitti tätä. Mutta työnsin tuon ajatuksen silloin luotani." Noina öinä hän väliin kertoili tapauksia lasten lapsuudesta. Kristiina istui kalpeana kivistävin sydämin, sillä hän ymmärsi isän siten rukoilevan häntä.

Eräänä päivänä oli Lauritsa Kolbeinin kanssa hakemassa karhunpesää pohjoisesta tunturimetsästä. Kotiintullessaan heillä oli emäkarhu reessä ja Lauritsan povessa oli elävä karhunpoika. Ulvhild ilostui hiukan isän näyttäessä sitä hänelle. Mutta Ragnfrid sanoi, ettei aika ollut sopiva sellaisen elatukselle, ja mitä hän tekikään sillä?

"Minä kasvatan sen isoksi ja köytän sen tyttärieni parvenoven vartijaksi", sanoi Lauritsa nauraen katkerasti.

Mutta heiltä ei riittänyt karhunpojalle täysimaitoa, jota se tarvitsi, ja Lauritsan täytyi tappaa se jonkun päivän perästä.

Aurinko sai sen verran valtaa, että keskellä päivää jo tippui hiukan vettä räystäistä. Tiaiset pysyttelivät nurkissa ja kiipesivät päivänpuoleista hirsiseinää, nakutellen sitä etsiessään kärpäsiä, jotka nukkuivat talviunta seinänrakosissa. Rinteet välkkyivät kovina ja kiiltävinä kuin hopea.

Viimeinkin eräänä iltana alkoi pilviä kasaantua kuun ympärille. Aamulla heidän herätessään oli Jørundgaard sellaisten hankien keskellä, ettei näkynyt mitään mihinkään puoleen.

Koko talon palveluskunta oli kutsuttu tupaan ja Sira Eirik tuli myös. Sisällä paloi paljon kynttilöitä. Aikaisin illalla sammui Ulvhildin elämä hiljaa ja rauhallisesti äidin sylissä.

Ragnfrid kesti tämän paremmin kuin kukaan oli luullut. Vanhemmat istuivat rinnatusten; he itkivät molemmat aivan hiljaa. Kaikki tuvassa olijat itkivät. Kun Kristiina meni isänsä luo, laski tämä kätensä hänen olkapäälleen. Hän tunsi, miten tytär tärisi ja vavahteli, ja veti hänet luokseen. Mutta Kristiinasta tuntui kuin isän olisi pitänyt tietää, että Kristiina oli kauempana hänestä kuin pieni vainaja vuoteellaan.

Hän ei käsittänyt, miten hän kesti. Hän muisti tuskin itse, mitä hänen tuli kestää, pysyi vaan pystyssä tylsänä ja äänettömänä, eikä taipunut voitetuksi.

— Sitten nostettiin kirkonlattiasta pari palkkia Pyhän Tuomaksen alttarin edestä, ja siihen hakattiin hauta kivikovaan maahan Ulvhild Lauritsantyttärelle.

Satoi hiljaa ja tasaisesti lunta koko ajan, jolloin lapsi oli paareilla; satoi lunta kun hänet kannettiin hautaan ja sitä satoi edelleen, melkein pysähtymättä, koko kuukauden ajan.

Ihmisistä, jotka elivät kevään tuloa odotellen, tuntui kuin se ei milloinkaan tulisi. Päivät valkenivat ja rupesivat pitenemään ja laakso oli sulavan lumen huurussa auringon killittäessä ylhäältä. Mutta ilma pysytteli kylmänä eikä lämpö tuntunut missään. Yöllä kaikki jäätyi — joen kuori paukahteli, tunturit kumahtelivat, sudet ulvoivat ja kettu haukkui talojen nurkissa aivan kuin keskitalvella. Kansa vuoli pettua elukoille, mutta niitä kellistyi kasoittain pahnoille. Kukaan ei ymmärtänyt, mikä lopuksi tulisi.

Kristiina läksi ulos eräänä sellaisena päivänä, jolloin tihkui vettä jalaksien uurroksissa ja jolloin lumi kiilsi hopeana pitkin maita. Auringonpaisteessa olivat kinokset syöpyneet ontoiksi, kohva murtui hiljaa ritisten Kristiinan töykäistessä sitä jalallansa. Mutta kaikkialla, missä vähänkin oli varjon paikkaa, oli ilma jäätävän kylmä ja lumi kovaa.

Hän nousi kirkkoa kohden — hän ei tiennyt itse miksi sinne aikoi, tunsi vain vetoa sinne. Isä oli kirkossa — siellä oli joitakin talonpoikia pitämässä kokousta kirkon parvella, tiesi Kristiina.

Ylhäällä mäessä hän tapasi talonpojat, jotka laskeutuivat rinnettä alas. Sira Eirik oli muassa. Miehet kulkivat kaikki jalan, yhtenä tummana, tuppuraisena, koukkuselkäisenä rykelmänä, puhumatta keskenään; he vastasivat nyreästi Kristiinan tervehdykseen ohikulkiessaan.

Kristiina ajatteli, että siitä oli kauan, kun kukaan oli ollut hänen ystävänsä täällä. Nykyään tiesivät kai kaikki hänet huonoksi tyttäreksi. Ehkä tiesivät enemmänkin. Ja nyt tiesivät myös kaikki, että jotakin perää oli ollut sittenkin tuossa vanhassa jutussa Arnesta ja hänestä ja Benteinistä. Ehkä hän oli hyvinkin huonossa huudossa. Hän suoristausi ja jatkoi matkaa kirkkoon.

Ovi oli raollaan. Sisällä oli kylmä, mutta kuitenkin virtasi hänen mieleensä rauha noista tummista ruskeista seinistä ja korkeista pilareista, jotka kohottivat pimeän ylös rajaan. Alttarilla ei palanut tulia, mutta ovesta lankesi sisään auringonjuova, joka välkkyi heikosti kuvilla ja astioilla.

Tuomaksen alttarin luona näki hän isän polvillaan maassa, pää painuneena ristissä olevia käsiä kohti, jotka puristivat lakkia rintaa vasten.

Arkana ja murheissaan pujahti Kristiina ulos ja jäi seisomaan kuistille. Kahden pikku patsaan välistä, joita kannatti kaari ja joista Kristiina piteli kiinni, näki hän alhaalla Jørundgaardin ja sen takana sinertävässä usvassa uivan laakson. Auringonpaisteessa välkkyi joki valkoisena, veden ja jään sekaisena, poimutellessaan läpi laakson. Mutta lepät, joita kasvoi pitkin sen vieriä, olivat kultaisenruskeina kukista ja kuusimetsä seisoi keväisen vehmaana jo kirkon seutuvilla; pikkulinnut lirkuttivat, säväköivät ja soittelivat suutaan viereisessä lehdossa. Niinpä niin, tuollaista sirkutusta sieltä oli kuulunut joka ilta auringonlaskun jälkeen.

Ja hän tunsi, että kaipaus, jonka hän oli luullut kuoliaaksi kiusatuksi, kaipaus veressä ja lihassa, liikahti äkkiä hiljaa ja hereästi talven uinumisen jälkeen.

Lauritsa Bjørgulfinpoika tuli kirkosta ulos ja sulki oven. Hän astui lähelle tytärtään ja katsoi ulos viereisestä holvikaaresta. Kristiina näki, miten tämä talvi oli kuluttanut isää. Hän ei ymmärtänyt, miten hän voi koskettaa asiaa juuri nyt, mutta se pujahti hänen suustaan:

"Onko totta, mitä äiti sanoi eräänä päivänä sinun sanoneen hänelle — että jos se olisi ollut Arne Gyrdinpoika, niin olisit antanut suostumuksesi?"

"Siitä ei ollut puhetta. Huomasin kyllä pojan pitävän sinusta — mutta hän ei puhunut mitään — ja hän oli nuori — enkä minä huomannut sinun milloinkaan ajattelevan häntä siten. Et toki voinut odottaa, että minä olisin tarjonnut tytärtäni sellaiselle, jolla ei mitään ollut." Hän hymähti. "Mutta minä pidin pojasta", hän sanoi hiljaa. "Jos olisin nähnyt sinun kituvan rakkaudesta häneen —"

He seisoivat yhä. Kristiina tunsi isän katsovan häntä — hän koetti pysyttää kasvonsa rauhallisina, mutta tunsi, miten valkoiseksi hän tuli. Silloin isä tuli hänen luokseen, kietoi molemmat kätensä hänen ympärilleen ja puristi hänet rintaansa vasten. Hän taivutti taapäin Kristiinan pään, katsoi tyttärensä kasvoihin ja peitti ne jälleen olkaansa vasten.

Sitten hän purskahti itkuun. Mutta hän itki siksi, että tunsi isän syleilystä ja näki hänen silmistään tämän nyt olevan niin loppuunkiusatun, ettei hän jaksanut enää pysyä vastustuksessaan. Kristiina oli voittanut.

Yöllä hän heräsi siihen, että isä kosketti hänen olkapäätään pimeässä.

Silloin Kristiina kuuli, miten nurkissa vinkui se oli etelätuulen syvä, kosteutta uhkuva sävel. Katolta valui vesi virtana alas, pihalla tohisi sade pehmeään, sulavaan lumeen.

Kristiina viskasi hameen ylleen ja meni isän perässä ulko-ovelle. Yhdessä he sitten katsoivat ulos valoisaan kevätyöhön — heitä vastaan löi lämmin tuuli ja sade — taivas oli yhtenä ainoana harmaana myllerryksenä, metsässä kohisi, aukealla vonkui — ja tunturilta kuului kumeita jymähdyksiä lumen vieriessä alas.

Kristiina etsi isänsä käden ja piti sitä omassaan. Isä oli herättänyt hänet ja tahtonut näyttää hänelle tämän. Sellaista oli ollut ennen, niin hän olisi ennen tehnyt. Ja nyt oli sellaista taas.

"Vieras, joka kävi täällä viikon varrella, toi minulle kirjeen Munan Baardinpojalta. Hän aikoo tänne kesällä, käydäkseen tervehtimässä äitiänsä, ja pyytää saada tulla tapaamaan minua ja päästä puheilleni."

"Sitä en voi sanoa sinulle vielä", vastasi Lauritsa. "Mutta tahdon puhua hänen kanssaan, ja koetan sitten toimia siten kuin katson oikeaksi Jumalan edessä, tyttäreni."

Kristiina kiipesi jälleen sänkyyn Ramborgin viereen ja Lauritsa paneutui nukkuvan vaimonsa rinnalle. Hän makasi ajatellen, että jos tulva paisui isoksi ja nousi hyvin äkkiä, oli harva talo laaksossa niin uhattu kuin Jørundgaard. Vanha ennustus sanoi, että virta veisi sen kerran.

Kevät tuli kuin tempaisemalla. Joku päivä suojan puhkeamisen jälkeen oli koko kulma mustanruskeana, sateen virratessa rankkana alas. Vesi juoksi kohisten rinteitä pitkin, joki kasvoi ja levisi kuin lyijynharmaa lampi koko laaksonpohjaan, jonka keskeltä kohosi pieniä kelluvia lehtoja ja jossa möyrysi kavala, pyörteinen virranjuonne. Vesi oli noussut kauaksi Jørundgaardin maille. Kuitenkin olivat vahingot kaikkialla pienemmät kuin mitä oli pelätty.

Touot jäivät myöhäisiksi ja ihmiset kylvivät niukan siemenen rukoillen Jumalaa säästämään sen hallaöiltä syksyllä. Ja näytti siltä kuin hän tällä kertaa olisi kallistanut korvansa rukouksille ja aikonut keventää ihmisten taakkaa. Kesäkuussa oli idättävät ilmat, kesä oli kaunis ja kansa alkoi toivoa katovuoden seurausten silenevän aikaa myöten.

Syksykylvö oli ohi. Silloin tuli Jørundgaardiin kerran illan suussa neljä ratsastavaa miestä. Kaksi herraa palvelijoineen, herra Munan Baardinpoika ja Baard Petrinpoika, Hestnæsin herra.

Ragnfrid ja Lauritsa antoivat kattaa pöydän ylistupaan sekä valmistaa vieraille vuoteet parveen. Mutta Lauritsa pyysi herroja jättämään asiansa huomiseksi, kun he olivat levänneet matkan jälkeen.

Munan-herra johti puhetta aterioidessa, hän kääntyi usein puheessaan Kristiinan puoleen sekä jutteli ikään kuin he olisivat olleet hyvät tuttavat. Kristiina näki, ettei se miellyttänyt isää. Munan-herra oli lyhytsäärinen, tanakka, punanaamainen, ruma, puhelias ja hieman narrimainen käytökseltään. Häntä kutsuttiin Munan Pätkäksi tai Munan Pomppijaksi. Mutta olennostaan huolimatta oli Aashild-rouvan poika sentään ymmärtäväinen ja kykenevä mies, joka oli ollut monenlaisissa kruunun toimissa ja jonka sana myöskin painoi valtakunnan hallinnassa. Hän asui äitinsä perintökartanossa Skogheimsherredissä, oli hyvin rikas ja oli nainut rikkaan vaimon. Katri-rouva, hänen emäntänsä, oli kummallisen ruma ja avasi harvoin suutaan, mutta hänen miehensä puhui hänestä aina niinkuin tämä olisi ollut maailman viisain nainen, niin että ihmiset olivat alkaneet nimittää häntä leikillä Katri Kieleväksi ja Katri Keinoseksi. He näkyivät kuitenkin elävän sovussa ja rakkaudessa, vaikka Munan-herra oli tunnettu löysistä tavoistansa sekä ennen että jälkeen avioliiton.

Baard Petrinpoika oli kaunis ja muhkea vanha herra, joskin hänellä oli sievoinen vatsa sekä verrattain raskaat liikkeet. Hänen tukkansa ja partansa olivat hiukan haalistuneet, mutta vieläkin niissä oli yhtä paljon keltaista kuin valkeata. Kuningas Maunu Haakoninpojan kuolemasta asti hän oli elänyt rauhassa suurilla tiloillaan Nordmøressa. Hän oli toisen kerran leskenä ja hänellä oli paljon lapsia, joiden kaikkien kehuttiin olevan kauniita, kunnollisesti kasvatettuja ja hyvissä varoissa.

Seuraavana päivänä lähtivät Lauritsa ja miehet ylistupaan neuvottelemaan. Lauritsa pyysi vaimonsa olemaan läsnä, mutta tämä ei tahtonut. "Olkoon tämä kokonaan sinun asiasi. Tiedät, että se on raskas suru tyttärellesi, ellei sovintoa saada, mutta minä näen, etteivät esteet ole pienet."

Herra Munan antoi esiin Erlend Nikulauksenpojan kirjeen. Erlend suostui kaikkiin Lauritsan ehtoihin, jos tämä suostui antamaan hänelle tyttärensä Kristiinan. Itse oli Erlend valmis antamaan maansa ja tulonsa jäävittömien miesten arvioitavaksi, tarjoamaan Kristiinalle sellaisen omaisuuden ja huomenlahjan, että tämä joutui saamaan kolmanneksen pesästä, lukuunottamatta omia myötäjäisiänsä sekä kaikkia sukulaisilta lankeavia perintöjä, jos hän oli jäävä leskeksi ilman lapsia. Lisäksi hän lupasi Kristiinalle oikeuden hoitaa itse omaa osuuttansa pesästä, sekä sitä, minkä hän oli kotoa tuonut, että sitä, minkä hän oli saava Erlendiltä. Mutta jos Lauritsa toivoi muutosta pesänjakoon, oli hän mielellään ottava sen varteen ja järjestävä asiat sen mukaan. Ainoa ehto, johon Kristiinan suvun oli suostuttava oli se, että jos heidän lapsensa joskus nostaisivat perintöriidan, heidän ei koskaan ollut ruvettava tekemään mitättömäksi niitä lahjoja, joita hän oli antanut Eline Ormintyttären kanssa siittämilleen lapsille, vaan luvattava todistaa, että se omaisuus oli ollut lohkaistuna pesästä ennen avioliiton solmimista Kristiina Lauritsantyttären kanssa. Lopuksi tarjoutui Erlend pitämään häät kaikella asianmukaisella komeudella luonaan Husabyssä.

"Tämä on kaunis tarjous. Näen, että sukulaisenne koettaa kaikin tavoin voittaa ystävyyttäni. Näen sen jo siitä, että hän on saanut teidät, Munan-herra, toistamiseen lähtemään asialle sellaisen miehen luokse kuin minun, jolla ei ole paljon sanomista ulkopuolella tämän laakson, kuin myös siitä, että te, Baard-herra, olette vaivautunut näin pitkän matkan päähän. Mutta minun on sanottava Erlendin tarjouksesta, ettei minun tyttäreni ole kasvatettu hoitamaan itse tilojaan ja omaisuuttaan ja että olen aina aikonut hänet miehelle, jonka käsiin turvallisesti voisin jättää neidon onnen. En tiedä, kelpaisiko Kristiina hoitamaan sellaista valtaa, mutta en luule sen häntä miellyttävän. Hän on lempeä ja taipuvainen mieleltään — ja yksi niistä syistä, jotka minulla on ollut mielessäni, asettuessani vastustamaan tätä avioliittoa, on, että Erlend on osoittanut ymmärtämättömyyttä erinäisissä asioissa. Jos Kristiina olisi ollut vallanhaluinen, uskalias ja itsepäinen nainen, olisi asia heti toinen."

"Hyvä Lauritsa, valitatteko te sitä, että neito on liian vähän itsepäinen —" ja Baard-herra yhtyi puheeseen hymähtäen:

"Tahtoa teidän tyttäreltänne ei mielestäni puutu — kaksi vuotta hän on jo pitänyt Erlendin puolta teitä vastaan."

"Muistan sen kyllä, mutta tiedän mitä sanon. Vaikea hänelle on ollut itselleenkin tämä aika, jolloin hän on uhmaillut tahtoani, eikä hän ole kauan oleva iloinen sellaisen miehen luona, joka ei osaa hallita häntä."

"Sepä perkelettä", sanoi Munan-herra. "Silloin täytyy teidän tyttärenne olla hyvin toisenlainen kuin ne naiset, jotka minä tunnen, sillä minä en ole nähnyt yhtäkään, joka ei olisi tahtonut hallita itseänsä ja sitäpaitsi herraansa."

"Ymmärrän, ettette te ole tullut halukkaammaksi tähän avioliittoon tyttärenne ja kasvatuspoikani välillä sen onnettoman lopun jälkeen, jonka tuo hänen luonaan ollut nainen sai. Mutta voin kertoa teille käyneen ilmi, että tuo onneton nainen oli antanut toisen miehen, Erlendin voudin Husabyssä, vietellä itsensä. Erlend tiesi tästä lähtiessään hänen kanssaan paluumatkalle laakson läpi, hän oli tarjoutunut antamaan tälle sopivat myötäjäiset, jos vouti naisi hänet."

"Oletteko varma siitä, että asia on noin", kysyi Lauritsa. — "Vaikka en tiedä tuleeko se siitä kauniimmaksi. Vaikealta mahtanee tuntua hyvää sukua olevasta naisesta tulla talonisännän kädessä ja lähteä rengin kainalossa."

"Saatan ajatella, Lauritsa Bjørgulfinpoika, että se mikä saa teidät eniten vastustamaan sisarenpoikaani, on tuo onneton tapaus Sigurd Saksulvinpojan vaimon kera. Mutta muistakaa, hyvä mies, Jumalan nimessä — että tuo nuori poika asui samassa talossa nuoren, kauniin vaimon kanssa, jolla oli vanha, penseä, kykenemätön aviomies — ja yö on puolen vuoden pituinen siellä pohjolassa; en minä ymmärrä, mitä siitä olisi voinut tulla muuta, ellei Erlend olisi ollut kerrassaan pyhä mies. Munkin vikaa ei Erlendissä ole ollut koskaan, sitä en tahdo väittää, mutta epäilen, olisiko nuori kaunis tyttärenne kiittänyt teitä, jos olisitte antanut hänet munkkinahjukselle. — On totta, että Erlend laati elämänsä tuhmasti ja sitten yhä tuhmemmin —. Mutta asiasta täytyy kerran päästä irti — me hänen sukulaisensa olemme koettaneet kaikin voimin auttaa poikaa jälleen jaloilleen, vaimo on kuollut ja Erlend on pitänyt kykynsä mukaan huolta hänen ruumiinsa ja sielunsa tarpeista, itse Oslon piispa on antanut hänelle synninpäästön ja hän on nyt palannut kotimaahan Schwerinistä, pyhän veren puhdistamana — tahdotteko te olla ankarampi kuin Oslon piispa ja itse arkkipiispa, tai kuka siellä lienee tuon kalliin veren hoidossa —.

"Hyvä Lauritsa, kyllähän puhdas elämä on kaunis seikka, mutta se ei luonnistu todellakaan täysi-ikäiseltä mieheltä muutoin kuin Jumalan erikoisesta armosta. Pyhän Olavin nimessä —! Muistakaa toki, ettei itse pyhä kuninkaamme saanut tuota lahjaa ennenkuin hänen elämänsä alkoi kallistua loppuaan kohden — arvattavasti oli siis Jumalan tahto, että hänen ensin tuli siittää kelpo nuorukainen Maunu, joka voitti pakanoiden hyökkäyksen pohjolassa. Olavi-kuningas ei siittänyt sitä poikaa kuningattarensa kera, ja kuitenkin hän istuu ylimpien pyhimysten joukossa taivaan valtakunnan saleissa. Huomaan, että tämä puhe on mielestänne sopimatonta —"

"Lauritsa Bjørgulfinpoika, minä en pitänyt tästä asiasta enemmän kuin te, kun Erlend tuli ensi kertaa luokseni ja sanoi katsoneensa itsellensä neidon, joka oli luvattu toiselle. Mutta minä olen myöhemmin huomannut, että noiden kahden nuoren välillä on niin voimallinen rakkaus, että olisi suuri synti erottaa heidän ystävyyttään. Erlend oli mukanani viimeisissä joulupidoissa, jotka Haakon-kuningas piti miehillensä — he kohtasivat siellä ja heti toisensa nähtyään teidän tyttärenne pyörtyi ja makasi kauan liikkumatta niinkuin kuollut — mutta minä näin kasvatuspojastani, että tämä tahtoi ennen antaa henkensä kuin luopua hänestä."

"Sellainen kuuluu kauniilta, kun siitä kerrotaan eteläisten maiden ritarisaduissa. Mutta me emme nyt ole Bretlandissa, ja etteköhän tekin vaatisi enemmän mieheltä, jonka ottaisitte vävyksenne, kuin että hän on saanut tyttärenne pyörtymään rakkaudesta kaiken kansan edessä. —"

"Minusta tuntuu siltä, hyvät herrat, että ellei Erlend Nikulauksenpoika olisi tehnyt niin pahaa lovea tavaraansa ja maineeseensa, ette istuisi minun kaltaiseni miehen luona pyytämässä tuolla tavoin tytärtäni hänelle. Mutta minä en tahdo, että Kristiinaa sanottaisiin kohdanneen suuren kunnian päästessä rouvaksi Husabyhyn miehelle, jonka suku kuului maan korkeimpiin — sen jälkeen kun tämä oli häpäissyt itsensä niin pahasti, ettei hän voinut odottaa parempaa naimiskauppaa tai pitää pystyssä sukunsa kunniata."

"Älkäähän, Lauritsa, jos puhutte häpäisemisestä, silloin teidän jumalauta tulee saada tietää olevanne liian ylpeä —"

"Ylpeä te olette, Lauritsa — olette samanlainen kuin nuo entisajan talonpojat, jotka eivät tahtoneet ottaa vastaan ritarinimeä kuninkaalta siksi, ettei heidän ylpeytensä voinut sietää sanottavan heidän olevan kenellekään kiitollisuudenvelassa. Sanon teille, että jos Erlend olisi seisonut edessänne kaiken sen rikkauden ja kunnian loisteessa, joka hänelle oli suotu syntymässä, en olisi sittenkään katsonut alentuvani, pyytäessäni hyväsukuiselta ja varakkaalta mieheltä hänen tytärtänsä kasvatuspojalleni, jos olisin huomannut noiden kahden sydämen muuten murtuvan. Varsinkin", sanoi hän hiljaa ja laskien kätensä toisen olalle, "jos näiden laita oli sellainen, että heidän sielunrauhalleen oli paras joutua naimisiin toistensa kanssa."

Lauritsa vetäytyi pois hänen kätensä ulottuvilta; hänen kasvonsa kävivät ankariksi ja kylmiksi:

"Tarkoitan, että Erlend on kertonut minulle heidän vannoneen toisilleen pyhän valan. Ehkä nyt ajattelette teillä olevan oikeuden vapauttaa tyttärenne siitä, koska hän on vannonut sen teidän tietämättänne. Mutta Erlendiä ette voi vapauttaa. — Ja minä en ymmärrä asiassa muuta estettä kuin teidän ylpeytenne — ja vihanne syntiä kohtaan. Mutta siinä te mielestäni tahdotte olla ankarampi kuin Isä Jumala itse, Lauritsa Bjørgulfinpoika!"

"Ehkä ette ole kokonaan väärässä siinä, mitä sanotte, Baard-herra.
Mutta syy, miksi enimmin olen vastustanut sitä, on ollut se, että
Erlend tuntui minusta horjuvalta mieheltä tyttäreni kumppaniksi."

"Luulen voivani tästä lähin taata tyttärenpoikani", sanoi Baard hiljaisella äänellä. "Hän rakastaa Kristiinaa niin suuresti, että tiedän, jos nyt annatte hänelle Kristiinan, hänen muuttavan tapansa sellaisiksi, ettei teillä ole oleva valittamista vävyssänne."

Lauritsa ei vastannut paikalla. Silloin sanoi Baard-herra rukoilevasti ja kätensä ojentaen:

Ragnfrid ja Kristiina kutsuttiin ylisille, ja Lauritsa ilmoitti heille päätöksensä. Baard-herra tervehti kauniisti molempia naisia, Munan-herra tervehti kädestä Ragnfridiä ja puheli säädykkäästi talonemännän kanssa, mutta Kristiinaa hän tervehti ulkomaiseen tapaan suutelemalla, eikä hätäillyt tuossa toimituksessa. Kristiina näki, että isä katsoi häntä silloin.

"Mitä pidät uudesta sukulaisestasi, Munan-herrasta", kysyi hän pilkallisesti jäätyään hetkiseksi kahdenkesken Kristiinan kanssa illalla.

Kristiina katsoi isäänsä rukoilevasti. Silloin tämä silitti hänen poskiaan eikä puhunut enää mitään.

Kun Baard-herra ja Munan-herra olivat nukkumaan lähdössä, sanoi jälkimmäinen:

"Olisin maksanut paljon, jos olisin saanut nähdä tuon Lauritsa
Bjørgulfinpojan, hänen saatuaan kuulla totuuden kalliista tyttärestään.
Tässä me olemme saaneet yhdessä rukoilla polvillamme Erlendille vaimoa,
joka hänellä on ollut luonaan monta kertaa Brynhildin katon alla —"

"Ole hiiskumatta siitä", vastasi Baard-herra kiukuissaan. "Pahin, mitä Erlend on tehnyt, on, että hän houkutteli tuon lapsen luokseen sellaiseen paikkaan — äläkä anna Lauritsan milloinkaan saada vihiä siitä; on paras jokaiselle, että nuo kaksi nyt voivat päästä ystäviksi."

Kihlajaiset päätettiin pitää samana syksynä. Lauritsa sanoi, ettei hän voinut laittaa kovin ylellisiä pitoja, koska edellinen vuosi oli ollut katovuosi koko laakson kansalle; sensijaan hän lupasi itse maksaa häiden pidon ja viettää ne Jørundgaardissa kaikella kunnialla. Hän syytti myös katovuotta siitä, että hän vaati kihlausajan pituudeksi vuoden.

VI.

Kihlajaispidot lykättiin useasta syystä; niiden oli määrä olla vasta uutena vuotena, mutta Lauritsa suostui siihen, että häitä ei siirrettäisi silti; niiden piti olla heti Mikonmessun jälkeen, niinkuin ensimmäinen päätös kuului.

Niin Kristiina sitten eleli Jørundgaardissa Erlendin laillisena morsiamena. Yhdessä äitinsä kanssa hän tarkasteli kapioita, joita oli koottu hänen varalleen, koettaen lisätä vuodevaate- ja pukuvarastoaan vieläkin runsaammaksi, sillä Lauritsa tahtoi, ettei missään saanut säästää, koska hän nyt kerran oli antanut tyttärensä Husabyhyn.

Kristiina ihmetteli, ettei hän ollut iloisempi. Mutta kaikesta kiireestä huolimatta ei oikeata iloa tahtonut syntyä Jørundgaardissa.

Vanhemmat kaipasivat kovasti Ulvhildiä, sen hän näki. Mutta hän ymmärsi myös näiden käyneen hiljaisiksi ja ilottomiksi. He olivat hyviä häntä kohtaan, mutta heidän puhuessa hänelle hänen sulhasestaan huomasi Kristiina heidän tekevän sen hyvitelläkseen ja ilahduttaakseen häntä; he eivät tehneet sitä siksi, että heitä itseään olisi haluttanut puhua Erlendistä. Eivätkä he olleet tulleet iloisemmiksi Kristiinan tulevasta avioliitosta sen jälkeen kun olivat tutustuneet sulhaseen. Erlend olikin ollut hiljainen ja pysytellyt syrjässä sen lyhyen ajan, jonka hän oli viipynyt Jørundgaardissa kihlajaismatkalla — eikä muuta suinkaan voinut odottaakaan, tuumi Kristiina; Erlendhän tiesi, että Kristiinan isä vain hyvin epämieluisasti oli antanut suostumuksensa.

Itse hän oli tuskin saanut vaihtaa sanaa hänen kanssaan kahdenkesken. Ja heistä oli ollut kummallista ja noloa istua näin rinnatusten kaikkien ihmisten edessä; heillä oli silloin ollut niin vähän puhumista toisilleen, koska heillä oli ollut salaisesti niin paljon yhteistä. Kristiinan mieltä alkoi painaa epämääräinen pelko, arka ja hämärä aavistus, joka kuitenkin joka hetki oli läsnä — että ehkä heille jollain tavoin oli käyvä hankalaksi, nyt naimisiin joutuessaan, se, että he ensin olivat olleet toisilleen niin läheiset ja sitten eläneet liian kauan erotettuina.

Mutta hän koetti karkoittaa sen mielestään. Erlendin piti tulla Jørundgaardiin heti pääsiäisen jälkeen; hän oli kysynyt Lauritsalta ja Ragnfridilta, oliko näillä mitään sitä vastaan, että hän tulisi käymään heillä, ja Lauritsa oli naurahtanut ja sanonut, että kuinkas hän voisi olla ottamatta vastaan vävyään.

Silloin he pääsisivät ulos kävelemään yhdessä, saisivat puhella yhdessä kuin entisinä aikoina, ja eiköhän tuo varjo sitten häviäisi, joka oli tullut heidän välilleen pitkän eron aikana, jolloin kumpikin oli kulkenut omia teitään ja kantanut yksin kannettavansa.

Pääsiäisenä oli Simon Andreksenpoika vaimoineen Formossa. Kristiina näki heidät kirkossa. Simonin vaimo ei seisonut kaukana Kristiinasta.

Hänen täytyi olla vanhempi Simonia, ajatteli Kristiina — kolmissakymmenissä. Halfrid-rouva oli hento, hieveröinen ja laiha, mutta hänellä oli ihmeen miellyttävät kasvot. Jopa hänen hiustensa valju ruskea väri, niiden aaltoillessa esiin hunnun alta, oli jotenkin niin pehmeä, ja silmät olivat täynnä lempeyttä; ne olivat suuret ja harmaat ja niissä kimalteli pieniä kultapisaroita. Jokainen hänen kasvojensa juonne oli hieno ja neitseellinen — mutta hänen ihonsa oli vähän harmaankellahtava, ja kun hän aukaisi suunsa, näkyi ettei hänellä ollut hyvät hampaat. Hän ei ollut vahvan näköinen ja kuului olevankin kivuloinen — oli ollut hyvin heikkona jo monta kertaa. Kristiina ihmetteli, minkälaiselta Simonista mahtoi tuntua elää hänen kanssaan.

Jørundgaardin väki ja Formolaiset olivat joskus tervehtineet toisiansa kirkonmäen yli, mutta eivät olleet ruvenneet puheisiin toistensa kanssa. Mutta kolmantena pääsiäispäivänä oli Simon kirkossa ilman vaimoansa. Silloin hän meni Lauritsan luo ja he puhelivat vähän aikaa. Kristiina kuuli heidän mainitsevan Ulvhildin nimen. Sen jälkeen hän puhui Ragnfridin kanssa. Ramborg, joka seisoi äidin vieressä, sanoi ääneen: "Minä muistan sinut — minä tiedän kuka sinä olet." Simon kohotti lapsen maasta ja pyöräytti häntä ilmassa: "Olet tehnyt kauniisti, Ramborg, kun et ole unohtanut minua." Kristiinaa hän tervehti vain matkan päästä. Eivätkä vanhemmat maininneet jälkeenpäin mitään tapaamisesta.

Mutta Kristiina ajatteli sitä koko joukon. Oli kuitenkin ollut omituista nähdä Simon Darre naineena miehenä. Se herätti eloon niin monenlaista vanhaa: hän muisti oman sokean ja alamaisen lempensä Erlendiin. Nyt se oli hiukan toisenlainen. Hän ajatteli, oliko Simon mahtanut kertoa vaimolleen miten he olivat tulleet eronneiksi — mutta sen hän tiesi, ettei tämä ollut tehnyt sitä "isän tähden", tuumi hän pilkallisesti. Tuntui niin kumman vaivaiselta, että hän yhä eli naimatonna vanhempiensa kodissa. Mutta kihloissa he olivat, Simonin kelpasi katsella, että he olivat vieneet tahtonsa läpi. Olipa Erlend tehnyt vaikka mitä, hänessä hän oli pysynyt uskollisesti, eikä Kristiina ollut ollut löyhä eikä petollinen.

Eräänä iltana aikaisin keväällä oli Ragnfridilla asiaa etelään Vanhan Gunhildin luo, joka ompeli turkiksia. Ilta oli kaunis, ja Kristiina kysyi eikö hän saanut lähteä sinne; viimein hän sai luvan, koska miehillä oli kaikilla kiire.

Aurinko oli laskenut ja kultaisen vihreälle taivaalle nousi maasta hieno huuru. Kristiina kuuli joka kavion astunnalla hiljaisen ripsahduksen, kun riite murtui ja ja vesi purskahti ympäri. Mutta lepiköstä tien varressa kuului lintujen riemukas laulu sointuvana ja keväisen täytenä hämärässä.

Kristiina ratsasti hyvää vauhtia, hän ei ajatellut juuri mitään, hänestä tuntui vain hyvältä saada olla taas kerran yksin pitkästä aikaa. Hän ajoi katse kiintyneenä uuden kuun sirppiin, joka oli painumassa tunturinharjaa kohden toisella puolen laakson. Ja niin hän oli vähällä lentää satulasta, kun hevonen äkkiä hypähti sivuun ja kohosi pystyyn.

Kristiina näki tien laidassa tumman hahmon yhdessä sykkyrässä — ja pelästyi ensin. Ilkeä pelko, jota hän oli alkanut tuntea ihmisiä kohtaan ratsastaessaan yksin, ei näkynyt tahtovan väistyä. Mutta sitten hän ajatteli, että tuo mytty saattoi olla joku sairastunut matkamies, ja kun hän oli saanut hevosen talttumaan, hän käänsi sen ja ratsasti takaisin, kysyen sitten oliko siinä kuka?

"Veli Edvin, sinäkö se olet", kysyi Kristiina hiljaa. Hän oli jo alkanut uskoa näkyään harhakuvaksi tai joksikin paholaisen tempuksi. Nyt hän laskeutui hevosen selästä ja meni hänen luokseen; se oli todellakin munkkivanhus, joka ei voinut nousta omin neuvoin maasta.

"Rakas isä — miten te olette vaeltamassa tämmöiseen vuodenaikaan?" kysyi Kristiina ällistyneenä.

"Ylistetty olkoon Jumala, että hän lähetti sinut tänne tänä iltana", sanoi munkki. Kristiina näki hänen tutisevan kauttaaltaan. "Pyrin luoksenne pohjoiseen, vaan en jaksanut kulkea pitemmälle tänään. Luulin jo olevan Jumalan tahdon, että minun tuli varustautua kuolemaan niillä teillä, joita olen kuljeksinut ikäni kaiken. Mutta minä olisin tahtonut synninpäästön ja viimeisen voitelun. Ja olisin tahtonut nähdä vielä kerran sinut, tyttäreni —"

Kristiina auttoi munkin hevosensa selkään; hän talutti sitä suitsista ja tuki häntä. Pahoitellessaan, että Kristiinan jalat nyt kastuivat sohjossa, hän välillä vaikeroi hiljaa tuskasta.

Hän kertoi olleensa Eyabussa joulusta saakka; muutamat rikkaat talonpojat olivat luvanneet katovuoden aikana koristaa kirkkonsa uuteen asuun. Vaan työ oli sujunut hitaasti, hän oli sairastellut talvella — vatsassa oli jotakin vikaa, hän oli ylenantanut verta, eikä hänelle käynyt syönti. Itse hän luuli, ettei hänellä ollut pitkiä aikoja jälellä, ja ikävöi nyt luostariinsa, jossa hän olisi tahtonut kuolla veljien parissa. Mutta hänelle oli sitten tullut ikävä pohjoiseen tämän viimeisen kerran, ja niin hän oli seurannut sen Hamarilaisen pappismunkin matkassa, joka oli määrätty Roaldstadin pyhiinvaeltajamajataloon isännäksi. Fronista eteenpäin hän oli kulkenut yksin.

"Kuulin sinut kihlatun", hän sanoi, "tuon miehen kanssa —. Ja silloin minut valtasi halu saada nähdä sinut. Minusta tuntui niin vaikealta, että tuo kohtaus kirkossamme olisi ollut viimeisemme. Mieleni on ollut niin raskas siitä, Kristiina, että sinä olit joutunut pois rauhan tieltä —"

"En ymmärrä, isä, millä minä olen ansainnut noin suuren rakkauden puoleltanne."

"Minä olen usein ajatellut, Kristiina, että jos olisi sallittu niin, että me olisimme tavanneet useammin, olisi sinusta voinut tulla hengellinen tyttäreni."

"Tarkoitatteko, että te silloin olisitte johdattanut minua siten, että mieleni olisi taipunut luostarielämään", kysyi Kristiina. Ja hän lisäsi tuokion kuluttua: "Sira Eirik painoi mieleeni, että ellen saisi isäni suostumusta avioliittoon Erlendin kanssa, oli minun paras liittyä hengelliseen sisaruskuntaan, katuakseni syntejäni —"

"Minä olen usein rukoillut, että sinussa heräisi kaipaus luostarielämään", sanoi veli Edvin. "Vaan en enää sen jälkeen kun sanoit tuon asian, tiedäthän mitä tarkoitan. Olisin tahtonut, että sinä olisit tuonut seppeleesi Jumalalle, Kristiina —"

Heidän tultuaan Jørundgaardiin täytyi veli Edvin kantaa sisään ja peittää vuoteeseen. Hänet pantiin vanhaan talvitupaan ja häntä hoidettiin parhaimman mukaan. Hän oli hyvin sairas ja Sira Eirik tuli häntä tervehtimään, tuoden lääketarpeita ruumiille ja sielulle. Mutta pappi sanoi, että vanhusta vaivasi syöpä, ja ettei tällä ollut pitkältä elon aikaa. Veli Edvin arveli itse, että kun hän vähän pääsisi vahvistumaan, lähtisi hän jälleen etelää kohden, koettaen ehtiä luostariinsa. Sira Eirik sanoi toisille, ettei hän luullut sitä mahdolliseksi.

Koko Jørundgaardin väki tunsi, että munkin mukana oli taloon tullut suuri rauha ja ilo. Ihmiset juoksivat kaiken päivää kartanon ja pirtin väliä, eikä milloinkaan puuttunut tarjokkaita valvojiksi sairaan luona. Hänen ympärilleen kerääntyi jokainen joka suinkin kerkesi kuuntelemaan, miten Sira Eirik luki kuolevalle pyhistä kirjoista, ja puhelemaan veli Edvinin kanssa hengellisistä asioista. Ja vaikka paljon jäi hämäräksi siitä, mitä hän puhui, hänellä kun oli sellainen tapa puhua, tuntui kaikista kuitenkin siltä kuin heidän sielunsa olisi vahvistunut ja saanut virvoitusta, sillä kaikki ymmärsivät, että veli Edvin oli täynnä rakkautta Jumalaan.

Mutta munkki halusi myös mielellään kuulla kaikenlaista muuta, hän kyseli laakson kuulumisia ja antoi Lauritsan kertoa katovuodesta. Tämä tiesi siellä olleen sellaistakin väkeä, joka ahdingossaan oli turvautunut huonoihin keinoihin ja kääntynyt sellaisten auttajien puoleen, joita kristityn ihmisen täytyi karttaa. Vähän matkan päässä, läntisen tunturin laidassa, oli muutamia isoja valkoisia kiviä, jotka olivat muodoltaan kuin ihmisen salatut kalut, ja jotkut miehet olivat langenneet uhraamaan karjuja ja emäkissoja tuon iljetyksen edessä. Sira Eirik oli sitten saanut muutamia hurskaimpia ja rohkeimpia talonpoikia mukanaan sinne eräänä yönä, ja he olivat hakanneet palasiksi nuo kivet. Lauritsa oli ollut mukana ja tiesi todistaa niiden olleen kokonaan verellä tahritut, ja ympäriltä oli löytynyt luita ja jätteitä. — Ja ylhäällä Heidalissa kuului kansa pakoittaneen erään vanhan eukon istumaan ulkona maakiven päällä loukuttaen vanhoja rohtimia kolmena torstaiyönä peräkkäin.

Keskiyön aikaan tämä heräsi ja näytti kärsivän kovia tuskia. Silloin hän pyysi Kristiinaa ottamaan esiin kirjan Neitsyt Maarian ihmeistä, jonka Sira Eirik oli lainannut veli Erlendille, ja käski hänen lukea siitä.

Kristiina oli tottumaton lukemaan ääneen, mutta hän kävi istumaan vuodeportaalle ja asetti kynttilän viereensä; hän nosti kirjan polvelleen ja luki niin hyvin kuin osasi.

Vähän ajan kuluttua hän näki sairaan purevan hampaat yhteen; tämä rutisti kuivettuneet kätensä nyrkkiin kipujen ahdistaessa.

"Siltä minusta nyt tuntuu. Mutta tiedän, että Jumala on tehnyt minut lapseksi jälleen ja pyörittelee minua sinne ja tänne —.

"— Muistan erään kerran, jolloin olin pieni — nelitalvinen epana — ja olin lähtenyt kotoa metsään. Eksyin siellä ja olin kadoksissa monta päivää —. Äitini oli niiden miesten mukana, jotka löysivät minut, ja kun hän otti minut syliinsä, puri hän minua niskaan, muistan sen hyvin. Silloin luulin hänen tekevän sen siksi, että hän oli vihainen minulle, mutta myöhemmin ymmärsin paremmin.

"Nyt kaihoan itse ulos tästä metsästä. On kirjoitettu: 'jättäkäät kaikki ja seuratkaat minua', mutta maailmassa on ollut niin paljon sellaista, jota minä en ole ollut halukas jättämään —"

"Tekö, isä?" kysyi Kristiina. "Olen aina kuullut kaikkien sanovan, että te olette ollut puhtauden ja köyhyyden ja nöyryyden esikuva —"

"Sinä nuori ihmislapsi et kai ymmärrä maailmassa olevan muita viettelyksiä kuin nautinnon ja rikkauden ja vallan. Minä sanon sinulle, nämät ovat pieniä näperöitä, joita tapaa tien laidassa, mutta minä, minä rakastin tietä — en maailman pieniä näperryksiä, vaan koko maailmaa. Jumala soi minulle armon rakastaa rouva Köyhyyttä ja rouva Puhtautta nuoruudesta asti, ja siksi minä luulin, että noiden kumppanien parissa olin oleva turvattu, ja sitten olen vaeltanut ja vaeltanut ja toivonut saavani vaeltaa kaikkia maailman teitä. Ja minun sydämeni ja ajatukseni ovat vaeltaneet nekin vaeltamistaan — pelkään eksyneeni usein harhateille hämärimmissä asioissa. Mutta nyt se on lopussa, Kristiina pieni, nyt minä tahdon kotiin, jossa saan riisua kaikki omat ajatukseni ja kuunnella ylipapin selviä sanoja siitä, mitä minun tulee uskoa ja ajatella synnistä ja Jumalan armosta —"

Hetken perästä hän nukkui. Kristiina istahti liedelle vaalimaan tulta.
Mutta aamupuoleen, kun hän itse oli torkahtamaisillaan, sanoi veli
Edvin äkkiä vuoteestaan:

"Olen iloinen, Kristiina, että sinun ja Erlend Nikulauksenpojan asia on johdettu hyvään loppuun."

"Me olemme tehneet niin paljon vääryyttä, ennenkuin saavuimme näin pitkälle. Ja enin minun sydäntäni kirvelee se seikka, että olen tuottanut isälleni niin kovin paljon surua. Hän ei iloitse tästä nytkään. Ja kuitenkaan hän ei tiedä — jos hän tietäisi kaiken, silloin hän varmaan kokonaan hylkäisi minut."

"Kristiina", sanoi veli Edvin lempeästi, "etkö sinä ymmärrä, lapsi, että sinun tulee vaieta siksi ja että sinun ei tule tuottaa hänelle enempää surua siksi — ettei hän koskaan ole tuomitseva sinua. Ei mikään, mitä saattanet tehdä, voi kääntää isäsi sydäntä sinusta."

Pari päivää myöhemmin voi veli Edvin niin hyvin, että tahtoi lähteä etelään. Koska hänen teki niin kovasti mielensä, teetti Lauritsa eräänlaiset paarit, jotka ripustettiin kahden hevosen väliin, ja näin hän kuljetti sairaan aina Listadiin asti; siellä veli Edvinille toimitettiin uudet hevoset ja saattajat, hänet kuljetettiin Hamariin saakka. Siellä hän kuoli saarnaveljien luostarissa ja tuli haudatuksi näiden kirkkoon. Sen jälkeen pyysivät paljasjalkaveljet hänen ruumistaan itselleen, koska olivat pitäneet häntä pyhänä miehenä ja häntä oli verrattu Pyhään Eveniin; talonpojat rukoilivat hänen sielunsa puolesta Ylämaassa ja laaksoissa aina Trondheimiin asti. Ruumiin johdosta syntyi siis pitkällinen riita molempien luostareiden kesken.

Tämä joutui Kristiinan korviin vasta paljo myöhemmin. Mutta hän suri syvästi erotessaan munkista. Hänestä tuntui, että tämä yksin tunsi hänen elämänsä perustusta myöten — hän oli tuntenut tuon viattoman lapsen, joka oli ollut isänsä hoivissa, ja hän oli tuntenut hänen salaisen yhdyselämänsä Erlendin kanssa, joten veli Edvin oli kuin vanne, joka kiinnitti kaiken sen, mikä hänelle oli ennen ollut rakasta, siihen, mikä täytti hänen sydämensä nyt. Nyt hän oli kokonaan erotettu siitä osasta itseään, joka kuului neitousaikaan.

VII.

"Nyt minä luulisin sen olevan parahiksi jäähtynyttä", sanoi Ragnfrid tunnustellen haaleaa seosta saaveissa, "niin että voimme sekoittaa käytteen."

Kristiina oli istunut panimon ovella kehräämässä, odottaessaan vierteen jäähtymistä. Hän laski värttinän kädestään kynnykselle, irroitti vaatteen tiinun ympäriltä, jossa oli käyteseosta, ja mittasi määrän verran.

"Sulje ensin ovi", pyysi äiti, "ettei käy veto. — Kuljet kuin unessa,
Kristiina", sanoi hän närkästyneenä.

Kristiina siivilöi käytteen saaveihin, Ragnfridin sekoittaessa. — Geirhild Drivintytär kutsui Hattia, mutta hänen luokseen tuli Oden. Tämä tuli auttamaan häntä oluenpanossa; hän pyysi palkaksi sen, mikä oli tiinun ja tytön välissä. — Se oli eräs satu, jonka Lauritsa oli kertonut kerran hänen lapsena ollessaan.

— Sen, mikä oli tiinun ja tytön välissä. — Kristiinaa äikötti kuumuus ja imelloksen haju pimeässä panimossa.

Pihamaalla oli Ramborg leikkimässä piiriä lapsiparven kanssa, nämä lauloivat:

Kristiina kulki äitinsä perässä pienen etuhuoneen läpi, jossa oli tyhjiä oluttynnyreitä ja kaikenlaista kilua. Sieltä johti ovi kapeaan solaan, joka jäi panimon takaseinän ja viljapellon aidan väliin. Sikalauma töykki toisiaan, puri ja vinkui, tapellessaan ulosheitetystä lämpimästä mäskistä.

Kristiina varjosti kädellään silmiään keskipäivän kirkasta aurinkoa vastaan. Äiti katsoi sikoja ja sanoi:

"Meillä täytyy olla metsän riistaa läskin kera joka päivä", vastasi äiti. "Ja lintuja ja jäniksiä saamme tuskin kokoon enempää kuin mitä tarvitaan yksin ylistuvassa. Muista, että vieraita tulee toistasataa henkeä — palvelijoiden ja lasten kanssa — ja vaikka kuinka paljon köyhiä, jotka tulee ruokkia. Ja vaikka sinä ja Erlend lähtisittekin pois viidentenä päivänä, jää tänne luultavasti sentään joitakuita vieraita — vähintäin viikon loppuun."

"Sinä voit jäädä tänne olutta vahtimaan, Kristiina", lausui Ragnfrid.
"Minun pitää mennä puuhaamaan ruokaa isällesi ja heinäntekijöille."

Kristiina nouti kehruuksensa ja kävi istumaan takaovelle. Hän työnsi kuontalovarren kainaloonsa, mutta hänen kätensä vaipuivat syliin värttinän kera.

Aidan takana välkkyivät viljan tähkät kuin hopea ja silkki auringonpaisteessa. Joen pauhinan yli kuului silloin tällöin viikatteen ääni saaresta — toisinaan kuului miten ne kilahtivat kiveen. Isä ja miehet panivat parastaan jouduttaakseen heinänkorjuun pois tieltä. Hänen häissään oli kylliksi varustamista ilman sitäkin.

Lämmin mäski ja sioista lähtevä äikeä löyhkä sai hänet jälleen voimaan pahoin. Ja puolipäivän helle pani pyörryttämään ja uuvuttamaan. Kalpeana ja selkä jäykkänä hän odotti, että pahan tunne menisi ohi — hän ei tahtonut uudestaan tuntea itseään sairaaksi.

Milloinkaan hän ei ollut tuntenut itseään tämmöiseksi. Eikä se auttanut, että hän koetti lohduttautua sillä, ettei asia ollut varma, saattoihan hän erehtyä. Sen, mikä oli tiinun ja tytön välissä —.

Kahdeksantoista peuraa. Toista sataa häävierasta. — Kyllä ihmiset saisivat naurun aihetta kun kävisi ilmi, että koko tämä homma oli pantu toimeen vain vietellyn neidon naittamiseksi, ennenkuin —.

Ei. Hän viskasi kehruun pois ja lennähti pystyyn. Otsa panimon seinää vasten oksensi hän alas nokulaismaahan, joka rehoitti paksuna kuin turkki seinän vierustalla. Niissä vongersi kirjavanaan paksuja ruskeita matoja — se äikötti hänen mieltään yhä enemmän.

Kristiina pyyhkäisi kädellään hikisiä ohimoitaan. Kyllä se oli sittenkin varma —.

Heidät oli päätetty vihkiä toisena sunnuntaina Mikonmessun jälkeen ja häitä piti juotaman viisi päivää. Siihen oli alun kolmatta kuukautta. Silloin se kai näkyisi jo päältä — äiti ja toiset emännät huomaisivat asian. Ne olivat aina niin viisaita sellaisessa, tiesivät tarkoin, milloin joku oli raskaana, jo kuukausia ennen kuin Kristiina saattoi ymmärtää, mistä he sen näkivät. Raukka — hän on käynyt niin kelmeän näköiseksi —. Kärsimättömästi Kristiina hankasi poskiaan, sillä hän tunsi niiden olevan verettömän valkoiset.

Ennen hän oli useastikin ajatellut, että kai se olisi edessä kerran. Eikä se ollut peloittanut häntä varsin paljon. Mutta se ei olisi tuntunut samalta silloin kun he eivät voineet saada toisiansa luvallisesti. Sitä katsottiin — niin häpeäksi kylläkin tavallaan ja synniksi myös — mutta jos oli kysymyksessä kaksi nuorta, jotka eivät tahtoneet antaa erottaa toisiaan, ei unohdettu sitä seikkaa, vaan puhuttiin heistä suopeudella. Hän ei olisi hävennyt. Mutta kun sellainen tapahtui kihlattujen välillä — niin naurettiin sille ainoastaan ja laskettiin karkeata pilaa. Hän ymmärsi itsekin, että se oli naurettavaa; tässä he nyt valmistivat olutta ja sekoittivat viiniä, piti teurastettaman ja leivottaman ja varustettaman häitä, joista puhuttaisiin kauan — ja hän, morsian, rupesi voimaan pahoin kun vaan haistoikin ruokaa, hiipi hiestä märkänä nurkkien taakse ja oli sairas —.

Erlend. Hän puri hampaansa yhteen vihasta. Tämä olisi voinut säästää hänet tästä. Sillä Kristiina ei ollut tahtonut. Erlendin olisi tullut muistaa, että ennen, kun ei Kristiina voinut turvata mihinkään muuhun kuin hänen rakkauteensa, oli hän aina, aina ilolla suostunut tämän tahtoon. Erlendin olisi pitänyt jättää Kristiina rauhaan kun hän yritti estellä, koska se ei ollut hänen mielestään kaunista, että he koettivat varastaa itselleen osaa toisistaan sen jälkeen kun isä oli yhdistänyt heidän kätensä kummankin sukulaisten nähden. Mutta Erlend oli ottanut hänet melkein väkisin, nauraen ja hyväillen, eikä Kristiina ollut kyennyt näyttämään hänelle, että hän tarkoitti totta vastustelullaan.

Hän pistäytyi sisään katsomaan olutta ja palasi takaisin aidan ääreen. Heikko tuulenhenki kiikutti välkkyvää viljaa. Kristiina ei muistanut nähneensä peltoja noin sankkoina ja täysinä vielä milloinkaan. — Joki kimelteli kaukana ja hän kuuli isänsä äänen — hän ei eroittanut sanoja, mutta saarelta kuului naurua.

Entäpä jos hän menisi isänsä luo kertomaan asiasta. — Oli parempi heittää koko touhu, toimittaa heidät yhteen kaikessa hiljaisuudessa ilman kirkossa vihkimistä ja suuria pitoja — nyt kun oli tärkeintä vain saada hänet vaimon kirjoihin, ennen kuin kaikki huomaisivat hänen kantavan Erlendin lasta.

Erlendille naurettaisiin, samoin kuin hänellekin tai vielä enemmän, hänhän ei ollut mikään poikanen enää. Mutta hän se näitä häitä oli tahtonut, oli tahtonut nähdä Kristiinan kruunupäänä morsiamena silkissä ja sametissa — oli tahtonut sitä, ja myös tahtonut omistaa hänet noina kätkettyinä, suloisina hetkinä. Kristiina oli taipunut hänen tahtoonsa kaikessa. Hän oli totteleva häntä tässä toisessakin.

Kaiketipa Erlend oli näkevä kerran, ettei kukaan voinut saada molempia. Hän oli puhunut suurista joulupidoista, jotka hän aikoi pitää Husabyssä ensimmäisenä vuonna Kristiinan hoitaessa hänen kartanonsa emännyyttä — hän tahtoi näytellä suvulleen ja tuttavilleen ja laajalle ympäristön kansalle kaunista vaimoaan. Kristiina hymyili pilkallisesti. Tuo saattoi tuskin käydä päinsä nyt.

Yrjönmessun aikoina se oli tapahtuva. Oli kuin hänen ajatuksensa olisivat alkaneet seota, hänen sanoessaan itselleen, että Yrjönmessunkulkueen aikaan hän oli synnyttävä lapsen. Häntä peloittikin hiukan hän muisti äidin huudot, jotka olivat kaikuneet yli kartanon kaksi vuorokautta umpeen, kun Ulvhild tuli maailmaan. Ylhäällä Ulvsvoldissa oli kaksi nuorta vaimoa peräkkäin kuollut lapsivuoteeseen — ja Loptsgaardin Sigurdin molemmat ensimmäiset vaimot. Ja hänen oma isoäitinsä, jonka jälkeen hän oli saanut nimensäkin —.

Mutta pelko ei sentään ollut ainoa tunne. Hän oli ajatellut viime vuosina usein, huomatessaan yhä uudelleen käyvänsä kantamattomana että kukaties se oli hänelle ja Erlendille aiottu rangaistus. Että hän jäisi hedelmättömäksi. Että he saisivat odottaa odottamistaan sitä, mitä olivat pelänneet ennen, toivoa yhtä turhaan kuin ennen olivat tarpeettomasti pelänneet. Kunnes viimein huomaisivat, että heidät kerran kannettaisiin Erlendin perintökartanosta, jolle tielle jäisivät. Munan Pätkä asettuisi taloon poikineen heidän sijalleen ja Erlend olisi pyyhkäisty pois suvusta.

Kristiina painoi kovasti kädellään sydänalaansa. Siellä se oli — se mikä oli tiinun ja tytön välissä. Hänen ja koko maailman välissä Erlendin laillinen poika. Hän oli jo koettanut keinoa, josta oli kuullut Aashild-rouvan puhuvan kerran, ottanut verta oikeasta ja vasemmasta kädestä. Poika hänellä oli. Toipa tämä sitten iloa tai surua. — Hän muisti omat kuolleet pikku veljensä, vanhempien suruisat kasvot heidän puhuessaan niistä, muisti ne lukemattomat kerrat, jolloin hän oli nähnyt heidät epätoivoisina Ulvhildin tähden, muisti yön, jolloin Ulvhild kuoli, ja hän ajatteli kaikkea sitä surua, jota hän oli tuottanut heille — joka ei ollut vielä päättyvä siihen —.

Ja sittenkin, sittenkin. Kristiina painoi päänsä käsivartta vasten aidan päälle; toisen hän yhä antoi olla sydänalallaan. Jos tuo lapsi oli tuottava hänelle uusia suruja, jos se vaikka pakottaisi hänet antamaan henkensä — hän tahtoi sittenkin mieluummin kuolla synnyttääkseen Erlendille pojan, kuin että heidän oli kuoltava molempien kerran talon jäädessä tyhjäksi ja viljan kiikuttaissa tähkäpäitään vieraille —.

Joku kävi porstuassa. Olut! ehti Kristiina ajatella — minun olisi pitänyt käydä sitä katsomassa aikaa sitten. Hän kohottausi — ja silloin Erlend kumartui esiin oven pihtipuun alta ja ilmestyi auringonpaisteeseen — loistavan iloisena.

"Tässäkö sinä seisot", hän sanoi. "Etkä tule edes vastaan", hän sanoi; hän tuli Kristiinan luo ja kietaisi kätensä hänen ympärilleen.

Erlend oli varmaan juuri hypännyt hevosen selästä — hänellä oli vielä viitta hartioillaan ja miekka vyöllä — hän oli partainen, likainen ja pölyssä. Hän oli puettu punaiseen mekkoon, joka lankesi poimuissa kaulan ympäryksestä ja oli sivuilta auki melkein kainaloihin asti. Heidän kulkiessaan panimon läpi ja pihaa ylös liehui puku hänen ympärillään, niin että reidet näkyivät vyötäisiä myöten. Ihmeellistä — Kristiina ei ollut milloinkaan huomannut hänen kulkevan vähän kumarassa — hän oli vain nähnyt, että hänellä oli pitkät, hoikat sääret, kapeat nilkat ja pienet, kaunismuotoiset jalat.

Erlend oli saapunut miehissä, viiden miehen kera ja neljä irtohevosta perässä. Hän kertoi Ragnfridille tulleensa hakemaan Kristiinan tavaroita — hän oli ajatellut Kristiinasta olevan mieluisampaa että hänen tavaransa olisivat vastassa, hänen saapuessaan Husabyhyn? Ja kun häiden piti olla niin myöhään syksyllä, saattoi olla hankalampaa toimittaa ne perille silloin — merivesi voisi pilatakin ne aluksessa. Nidarholman apotti oli luvannut hänen lähettää ne Laurentiuksen laivalla — sen odotettiin lähtevän vesille Veöy'stä Maarian Taivaaseennousunpäivän aikaan. Siksi hän oli tullut viemään tavaroita Raumsdalin kautta niemelle.

Hän istui kodan ovella juoden olutta ja puhellen, Ragnfridin ja Kristiinan kyniessä sorsia, jotka Lauritsa oli tuonut kotiin edellisenä päivänä. Äiti ja tytär olivat kotona kahden, naisväki oli niityllä haravoimassa. Erlend oli iloisen näköinen — hän oli täysin tyytyväinen itseensä, kun oli tullut taloon niin ymmärtäväisellä asialla.

Äiti lähti ulos ja Kristiina pisti linnut vartaaseen. Avonaisesta ovesta näkyivät Erlendin miehet, jotka olivat viskautuneet siimekseen pihamaan toiselle puolen, antaen oluthaarukan kiertää miehestä mieheen. Itse tämä istui kynnyksellä, jutteli ja nauroi — päivä paistoi hänen paljaalle, sysimustalle päälaelleen, Kristiina eroitti siinä muutamia harmaita haivenia. Niin, hän taisi pian täyttää kolmekymmentäkaksi — mutta käyttäytyi kuin vallaton viikari. Kristiina tiesi, ettei hän voisi kertoa tälle vaikeasta tilastaan — kerkesihän tämä nähdä sen myöhemminkin. Nauruisa hellyys vieri hänen mielensä pohjalla piilevän kovan vihapallon yli kuten välkkyvä joki yli pohjan kivien.

Hän rakasti Erlendiä rajattomasti — se täytti hänen mielensä, vaikka hän koko ajan näki ja tunsi kaiken muunkin. Miten huonosti tuo hienoon punaiseen mekkoon, hopeakannuksiin ja kultavyöhön puettu hovimies sopikaan Jørundgaardin kotoisiin heinäkiireisiin. — Kristiina huomasi myös, ettei isä tullut kartanoon, vaikka äiti oli lähettänyt Ramborgin viemään sanaa vieraan tulosta.

"Voitko sinä ymmärtää", sanoi hän säteilevänä, "eikö sinusta ole ihmeellistä, että kaikki tämä kiire käkeää meidän häitämme?"

Kristiina antoi hänelle suukon ja työnsi hänet luotaan — kaatoi rasvaa lintujen yli ja käski hänen mennä pois tieltä. Ei, hän ei tahtonut sanoa sitä —.

Vasta illallisen aikaan Lauritsa tuli kartanolle — yhdessä heinäväen kanssa. Hänen pukunsa ei eronnut suuresti työväen pukimista, hänellä oli värjäämätön polviin ulottuva sarkamekko ja leveälahkeiset housut samasta kankaasta, hän kulki avojaloin, viikate olalla. Ainoa, missä hänen pukunsa huomattavammin erosi palvelijoiden puvusta, oli, että hänellä oli nahkainen hartiakaulus haukan tähden, joka istui hänen olkapäällään. Hän talutti Ramborgia kädestä.

Lauritsa tervehti verrattain sydämellisesti vävyään ja pyysi tämän suomaan anteeksi, ettei hän ollut tullut ennen — heidän täytyi raataa minkä kerkesivät töissä, sillä hänen täytyi tehdä kaupunkimatka heinänteon ja viljanleikkuun välillä. Mutta kun Erlend ruokapöydässä ilmoitti asiansa, muuttui hän tylyksi.

Hänen oli nyt mahdotonta antaa hevosia ja vaunurattaita. Erlend vastasi, että hänellä oli itsellään neljä irtohevosta mukana. Lauritsa arveli kerääntyvän vähintäin kolme kuormaa. Ja pitovaatteet tarvitsi neito vielä luonaan sitäpaitsi. Ja makuuvaatteet, jotka oli valmistettu Kristiinalle, tarvitsivat he kartanossa häissä, kun odotettiin niin paljon vieraita. No, eihän sitten, tuumi Erlend. Kai siihen keksittäisiin keino, miten ne saataisiin syksylläkin perille. Hän oli vain tullut niin iloiseksi ja se oli kuulunut hänestä niin järkevältä, kun apotti oli ehdottanut, että ne saisi viedä luostarin laivalla. Apotti ei ollut unohtanut heidän sukulaisuuttaan. "Sen ne nyt muistavat kaikki", sanoi Erlend hymyillen. Appiukon tyytymättömyys ei näyttänyt vaikuttavan häneen mitään.

Päätettiin kuitenkin niin, että Erlend saisi lainata vaunut ja viedä mukanaan kuormallisen sellaista tavaraa, jota Kristiina tarvitsi ensimmäiseksi uudessa kodissaan.

Seuraavana päivänä oli sitten kovat pakkaushommat. Isot ja pienet kangaspuut tuumi äiti lähettää jo nyt — hänelle tulisi tuskin jäämään enää kutomisaikaa ennen häitä. Ragnfrid ja tytär leikkasivat irti kankaan, joka siinä oli nyt. Se oli värjäämätöntä sarkaa, mutta hienoimmista, pehmeimmistä villoista valmistettu, johon oli kehrätty mustan lampaan villoja pilkuiksi, määrätyn matkan päähän. Kristiina ja äiti aukaisivat kankaan ja panivat sen nahkasäkkiin. Kristiina ajatteli, että siitä saattoi tulla hyvä kasteliina — ja kauniskin, kun koristi sen punaisilla tai sinisillä nauhoilla.

Ompelutuolin, jonka Arne oli veistänyt kerran, saattoi myös panna matkaan. Kristiina otti laatikosta kaikki ne kapineet, jotka hän oli saanut Erlendiltä eri kerroilla. Hän näytti äidille sinisen samettivaipan punaisine kuvioineen, jota hän oli kantava yllään morsiusmatkallaan. Äiti käänteli ja katseli sitä ja koetteli kangasta ja sisuspuolta.

"Tämä on ollut kallis vaippa", sanoi Ragnfrid. "Milloin on Erlend antanut sinulle sen?"

Kristiinan morsiusarkku, sama, johon äiti oli kerännyt hänelle kapioita lapsesta asti, tyhjennettiin. Sen pinta oli veistetty neliskulmaisiin levyihin, juokseva metsän eläin tai lintu jokaisen neliön keskellä, jota ympäröi lehtikuvio. Morsiuspuvun Ragnfrid pani erääseen omaan arkkuunsa. Se ei ollut vielä aivan valmis, he olivat ommelleet sitä talven kuluessa. Se oli purppuranpunaisesta silkistä ja leikattu siten, että se mukautui tiukasti ruumista myöten. Kristiina ajatteli, että se tuli olemaan hänelle liian tiukka rintojen yli.

Illan suussa kuorma seisoi valmiiksi köytettynä katoksen alla. Erlend aikoi lähteä varhain seuraavana aamuna.

Hän seisoi Kristiinan kanssa aitaa vasten, katsoen pohjoista kohden, jossa tumma myrskypilvi varjosti laakson. Ukkonen jyrisi tunturien takana — mutta etelässä olivat rinteet ja joki keltaiset pistävässä auringonpaisteessa.

"Muistatko rajuilmaa Gerdarudin metsässä", kysyi hän hiljaa, leikitellen Kristiinan sormilla.

Kristiina nyökkäsi ja koki hymyillä. Ilma oli niin raskas ja läkähdyttävä — hänen päätään kivisti ja hän hiostui joka kerta henkeä vetäessään.

Lauritsa tuli heidän luokseen portille ja puheli ilmasta. Ukkonen teki harvoin tuhoja alhaalla laaksossa — mutta Jumala tiesi, eikö tunturilta alkaisi kuulua onnettomuuden sanomia.

Kirkon kohta oli musta kuin yöllä. Salama valaisi hevosparven, joka seisoi yhteenpusertuneena ja levottomana mäellä kirkonportin edessä. Lauritsa ei luullut niiden olevan tämän paikkakunnan hevosia — ne olivat pikemminkin Dovren puolelta, hän oli nähnyt hevosia laitumella Jettan alla, vaan voihan niitä käydä sentään katsomassa, huusi hän jyrinän läpi — jos joukossa olisi joku hänen omansakin —.

Huikaiseva salama leikkasi auki mustan pilven — kuului hirmuinen rymähdys ja rätinä, niin ettei voinut eroittaa mitään muuta. Kaikki kolme tekivät ristin merkin — silloin leimahti uusi salama; oli kuin taivas olisi revennyt rikki, kauhistuttava lumivalkoinen tulipatsas putosi heidän päälleen — he lensivät toisiansa vasten, seisoivat suljetuin, soennein silmin ja tunsivat palaneen kiven katkua — jyrinän tukkiessa heidän korvansa.

"Pyhä Olavi, auta", sanoi Lauritsa hiljaa. "Katsokaa koivua, koivua", kirkui Erlend: iso koivu pellolla näytti huojuvan — sitten siitä irtausi valtava oksa, joka vaipui maata kohti, repäisten pitkän uurroksen runkoon.

"Syttyyköhän se palamaan —. Jeesus Kristus. Kirkon katto on tulessa", huusi Lauritsa.

He katsoivat ja tuijottivat — ei — kyllä niinkin! Suomulautojen välissä harjan alla hypähteli punaisi kieliä.

Molemmat miehet lähtivät juoksemaan pihamaan poikki. Lauritsa tempasi auki kaikki talon ovet ja huusi sisään; väki tulvi ulos.

"Kirveitä, kirveitä — piilukirveitä", huusi hän, "ja hankoja —" hän juoksi heidän ohitseen talliin. Samassa hän tuli ulos taluttaen harjasta Guldsveineniä, hyppäsi satuloimattoman hevosen selkään ja alkoi painaa pohjoiseen; hänellä oli iso piilukirves kädessä. Erlend lähti perästä — kaikki miehet samoin; jotkut lähtivät ratsain, mutta kaikki eivät jaksaneet hallita pelästyneitä eläimiä, vaan seurasivat juosten. Viimeisinä tulivat Ragnfrid ja talon naiset sankoja ja hulikoita kantaen.

Kukaan ei enää näyttänyt huomaavan rajuilmaa. Salamoiden valossa näkivät he ihmisten virtaavan ulos rakennuksista alempana kylässä. Sira Eirik juoksi jo mäkeä ylös oman väkensä seuraamana. Kuului kavioiden jyryä sillalta — miehiä ajoi ohi; heidän valkeiksi valahtaneet kauhistuneet kasvonsa olivat käännetyt palavaan kirkkoa kohden.

Kävi heikko kaakkoistuuli. Pohjoinen seinä oli hyvässä palamisen vauhdissa; läntisestä kirkon ovesta ei enää päässyt sisään. Mutta vielä ei tuli ollut tarttunut eteläseinään eikä alttaripyörylään.

Kristiina ja muut Jørundgaardin naiset menivät kirkon eteläpuoleiselle hautausmaalle aukosta, josta aita oli kaadettu maahan.

Valtava punainen lieska valaisi kirkon pohjoispuolella olevan lehdon ja aukean, jossa oli hevosten liekatangot. Sinne ei päässyt kukaan kuumuuden tähden — risti välkkyi liekkien hohteessa. Se näytti aivan kuin elävän ja kiemuroivan.

Tulen tuhinan ja teiskoamisen läpi kuului miesten kirveiden iskut eteläseinän pystyhirsiin. Parvella oli toisia, jotka hakkasivat ja takoivat toisten koettaessa repiä alas eduskäytävää. Joku huusi Jørundgaardin naisille, että Lauritsa ja pari muuta miestä oli seurannut Sira Eirikiä kirkkoon. Täytyi koettaa saada hakatuksi aukko seinään — kattolautojen välissä juoksenteli pieniä tulikielekkeitä vähän joka paikassa. Jos tuuli kääntyisi tai hiljeneisi, pääsisi tuli leviämään yli koko kirkon.

Sammuttamisen ajatteleminen oli turhaa; ei ollut aikaa laittaa ketjua rantaan, mutta Ragnfridin käskystä asettuivat naiset riviin ja toimittivat vettä pienestä purosta, joka juoksi tien läntistä laitaa — olihan siinä edes vähän millä valella kirkon eteläseinää ja miehiä, jotka työskentelivät siellä. Monet itkivät ääneen jännityksestä ja pelosta niiden tähden, jotka olivat tunkeutuneet palavaan kirkkoon, sekä surusta kirkkonsa tähden.

Kristiina seisoi etumaisena naisten rivissä ottaen vastaan vesiastioita, jotka kulkivat kädestä käteen — hän tuijotti henkeä vetämättä kirkkoon, missä isä ja Erlend varmaankin olivat.

Kuistin pylväät olivat alas revittyinä maassa, yhdessä mylläkässä hirrenpäiden ja lastujen kanssa. Miehet puskivat kaikin voimin pystyseinää — joukko miehiä oli nostanut ilmaan hirren ja rynnisti kohti.

Erlend ja yksi hänen miehistään ilmestyi ulos pienestä eteläisen kuorin ovesta, he kantoivat isoa sakariston arkkua — samaa, jonka päällä Eirikin oli ollut tapana istua kuunnellessaan synnintunnustusta. Erlend ja hänen palvelijansa kellistivät arkun kirkkomaalle.

Kristiina ei voinut kuulla, mitä Erlend huusi; tämä juoksi takaisin, ylös parveen. Hän oli liikkeiltään pehmeä kuin kissa hypellessään siellä — päällysvaatteet hän oli viskannut yltään ja liehui paljaassa paidassa, housuissa ja sukissa.

Toiset kuulivat mitä hän oli huutanut sakaristo ja kuori olivat tulessa, kukaan ei voinut enää päästä ulos keskilaivasta tai eteläoven kautta — tuli sulki nyt molemmat tiet. Pari hirttä oli saatu irti seinästä, Erlend oli ottanut palohangon, jolla kiskoi ja väänsi hirsiä — ne halkaisivat aukon kirkon seinään, ihmisten huutaessa, että heidän tuli varoa, sillä katto saattoi luhistua alas ja sulkea pääsyn kirkossa olijoilta, katto paloi hulmuten jo tälläkin puolella, ja kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi.

Erlend juoksi aukosta sisään ja auttoi ulos Sira Eirikin. Pappi tuli esiin kantaen sylissään alttarin pyhiä astioita.

Hänen perästään tuli ulos eräs nuori poika, suojellen kädellään kasvojaan korkean kulkueristin työntyessä hänen ohitseen. Lauritsa tuli viimeisenä. Hän piti silmiään kiinni savun tähden — hän horjui raskaan ristiinnaulitun kuvan alla, jota hän kantoi sylissään, se oli paljon pitempi häntä itseään.

Ihmiset juoksivat avuksi ja toivat heidät pihamaalle. Sira Eirik kompastui, putosi polvilleen ja astiat vierivät pitkin mäkeä. Hopeakyyhkynen aukeni ja ehtoollisleipä putosi maahan — pappi nosti sen ylös, hankasi sitä ja painoi sen huulilleen, kaiken aikaa itkien; hän suuteli kullattua kuvapäätä, joka oli ollut alttarin yläpuolella, ja jossa oli Pyhän Olavin hiuskarvoja ja kynsiä.

Lauritsa Bjørgulfinpoika seisoi vielä pidellen ristiä. Hänen kätensä olivat pitkin sen poikkipuita ja hän nojasi päätään Kristuksen kuvan olkapäätä vasten; oli kuin Vapahtaja olisi taivuttanut kauniit, murheelliset kasvonsa lohduttaen hänen puoleensa.

Katto oli alkanut luhistua alas kappale kappaleelta — palava hirrenpätkä ponnahti irti ja sattui isoon tapulin kelloon kirkonportin luona. Kello kumahdutti syvän valitusäänen, joka häipyi pitkäksi huminaksi, hukkuen tulen räiskeeseen.

Kukaan ei ollut pitänyt silmällä rajuilmaa — koko toimitus ei ollut kestänyt kauan, mutta sitäkään tuskin kukaan tiesi. Nyt jymisi ja salamoi kaukana etelänkin puolella, sade, jota oli kestänyt vähän aikaa; lisääntyi ja tuuli taukosi.

Mutta yhtäkkiä näytti siltä kuin tulinen purje olisi nostettu maasta — silmänräpäys, ja viuhkaisten levisi se kirkon laidasta toiseen.

Ihmiset juoksivat kirvelevää kuumuutta pakoon. Erlend oli samassa
Kristiinan vieressä, vetäen häntä alamäkeen. Hän katkusi palaneelle —
Kristiinan käteen tarttui takku palanutta tuhkaa, hänen sivellessään
tämän päätä ja kasvoja.

He eivät voineet kuulla toistensa ääntä melussa. Mutta Kristiina näki, että Erlendin kulmakarvat olivat korventuneet ihoa myöten, että hänellä oli palohaavoja kasvoissa ja että hänen paidassaan oli palaneita paikkoja. Hän nauroi ja veti Kristiinaa muassaan toisten jälkeen.

Kansa seurasi itkien vanhaa pappia ja Lauritsa Bjørgulfinpoikaa, joka kantoi ristiinnaulitun kuvaa.

Kirkkomaan päässä asetti Lauritsa sen kädestään puuta vasten ja vaipui istualleen, rikotun aidan päälle. Sira Eirik istui jo siinä — hän ojensi kätensä palavaa kirkkoa kohden.

"Hyvästi, hyvästi Olavinkirkko. Jumala siunatkoon sinua, oma Olavinkirkkoni, Jumala siunatkoon sinua jokaisesta hetkestä, jonka olen laulanut ja saarnannut sisälläsi — sinä Olavinkirkko, hyvää yötä, hyvää yötä —"

Kylänväki itki hänen kanssaan. Sade kasteli heidät, mutta kukaan ei ajatellut lähteä. Vesi ei näyttänyt heikentävän palavan tervapuun kuumuutta — sieltä lenteli kaiken aikaa kekäleitä ja palavia lastuja. Ja samassa tömähti kattohirsi alas, sinkauttaen ilmaan sankan kipunasateen.

Lauritsa istui toinen käsi silmällä; toinen oli hänen polveaan pitkin, ja Kristiina näki, että hiha oli veressä hartioilta alas asti ja verta valui hänen sormiaan pitkin. Hän meni hänen luokseen ja kosketti isää.

"Ei kai se liene sen pahempaa — jotakin putosi hartioilleni", hän sanoi katsoen ylös. Hän oli kalmankalpea, huuletkin olivat harmaat. "Ulvhild", kuiskasi hän sydäntäsärkevästi ja katseli liekkeihin.

"Ei tämä herätä lastasi, Lauritsa — hän nukkuu yhtä syvästi, vaikka hänen sijansa palaisi", hän sanoi. "Ei hänen hengellinen kotinsa silti ole kadonnut, kuten meidän muiden tänä iltana."

Kristiina peitti kasvonsa Erlendin rintaa vasten — seisoi siinä ja tunsi tämän kädet ympärillään. Silloin hän kuuli isän kysyvän vaimoaan.

Joku vastasi, että oli nähty jonkun naisen joutuvan synnytysvaivoihin säikähdyksestä; hänet oli kannettu alas pappilaan ja Ragnfrid oli lähtenyt mukaan.

Kristiina muisti jälleen sen, minkä hän oli unohtanut siitä asti kun he olivat huomanneet kirkon syttyneen palamaan. Hänen ei olisi pitänyt tulla katsomaan tätä. Etelälaaksossa oli eräällä miehellä punainen läiskä yli puolen kasvojen; sanottiin hänen tulleen sellaiseksi siksi, että hänen äitinsä oli nähnyt tulipalon kantaessaan häntä. Kallis, pyhä Neitsyt Maaria, rukoili hän hartaudella, älä anna sikiölleni koitua vahinkoa tästä —.

Toisena päivänä oli päätetty pitää kokous kirkonmäellä — miehet tahtoivat neuvotella uuden kirkon rakentamisesta.

Kristiina meni tapaamaan Sira Eirikiä Romundgaardiin, ennenkuin tämä lähti käräjiin. Kristiina kysyi papilta, luuliko tämä, että hänen tuli pitää tätä tapausta merkkinä. Ehkä oli Jumalan tahto, että hänen tuli kertoa isälleen olevansa arvoton seisomaan morsiuskruunun alla; olisi laatuisampaa, jos hänet annettaisiin Erlend Nikulauksenpojalle vaimoksi ilman kunniajuhlia.

"Luuletko sinä Jumalan piittaavan niin suuresti siitä, missä te nartut lentelette ja rienaatte itsenne, että hän antaisi kauniin, kunniakkaan kirkon palaa sinun tähtesi! Heitä pois ylpeytesi äläkä tee äidillesi ja Lauritsalle sellaista surua, jota he tuskin voittaisivat koskaan. Ellet kanna kruunuasi kunnialla juhlapäivänäsi —. on se paha sinulle, mutta sitä paremmin te tarvitsette Erlendin kanssa vihkimistä yhteen liitettäessä. Jokaisella on omat syntinsä tunnollaan; siksi tämä onnettomuus kaiketi on kohdannut seurakuntaamme. Paranna tapasi, sinä, ja auta meitä saamaan jälleen pystyyn tämä kirkko, sinä ja Erlend."

Kristiina tuumi, ettei hän kuitenkaan ollut saanut sanotuksi viimeistä asianhaaraa — mutta rauhoitti tuntonsa.

Hän lähti miesten kanssa käräjiin. Lauritsa tuli sinne käsi siteissä ja Erlendilla oli monta palohaavaa kasvoissa, se näytti ilkeän näköiseltä, mutta itse hän vaan nauroi. Mikään haavoista ei ollut suuri ja hän sanoi toivovansa, etteivät ne rumentaisi häntä enää sitten kun hän seisoi vihillä. Hän nousi seisoalleen Lauritsan jälestä ja lupasi uhrata kirkolle neljä hopeamarkkaa ja kihlattunsa puolesta, Lauritsan suostumuksella, lohkareen Kristiinan tiluksista pitäjässä.

Erlendin täytyi jäädä viikoksi Jørundgaardiin haavojaan hoitamaan. Kristiina huomasi että Lauritsa oli alkanut pitää enemmän vävystään tulipalon jälkeen, miehet tuntuivat nyt olevan täysin hyviä ystäviä. Silloin hän ajatteli, että isä ehkä voisi ruveta pitämään Erlend Nikulauksenpojasta niin paljon, että hän tuomitsisi heitä lempeämmin eikä antaisi asian koskea itseensä niin raskaasti kuin Kristiina oli pelännyt, sen ajan ehtiessä, jolloin isä huomaisi heidän rikkoneen häntä vastaan.

VIII.

Koko Pohjoislaakso sai tavattoman viljavuoden. Tuli runsaasti heinää ja se saatiin kuivana latoihin; karjaväki palasi laitumilta rikkaiden antimien ja lihavien eläinten kera — ja oli säästynyt pedoiltakin tänä vuonna. Vilja rehoitti niin komeana vainioilla, että harva muisti sitä milloinkaan sellaisena nähneensä se kypsyi hyvin ja oli runsastähkäistä, ja ilma oli kaiken aikaa mitä suotuisin. Bartolomeuksenmessun ja Maarian syntymänmessun välisenä aikana, joka on arin hallaöille, sataa tihutteli hiukan ja sää pysyi lauhkeana ja pilvisenä, mutta sen jälkeen kului syyskuukausi aurinkoisena ja tuulisena, öiden uhkuessa lämpimyyttä ja auerta. Mikonmessun jälkeisellä viikolla oli enin sato korjattu koko lähikulmalla.

Jørundgaardissa varustettiin suuria häitä. Kahtena viimeisenä kuukautena oli Kristiinalla ollut niin niin paljon touhua aamusta iltaan, ettei hänelle jäänyt aikaa muuhun kuin työhön. Hän huomasi povensa paisuneen, pienet vaaleanpunaiset nisänpäät muuttuivat ruskeiksi ja niitä kirveli joka aamu hänen noustessaan vuoteesta kylmässä — mutta se meni ohi kun hän oli lämminnyt työssä, ja sitten hän ajatteli ainoastaan, mitä kaikkea hänen täytyi saada tehdyksi ennen iltaa. Kun hänen väliin oli pakko oikaista selkänsä ja levähtää hetkinen, tunsi hän että se, mikä oli kohdussa, alkoi ruveta painamaan — mutta päältäpäin hän oli yhtä hoikka ja notkea kuin ennen. Hän siveli kädellään hoikkia, sulavia lanteitaan. Ei, hän ei viitsinyt nyt ruveta suremaan sitä. Hänet saattoi vallata pieni kutkuttava kaipaus — kuukauden perästä tai niissä maissa oli hän varmaan jo tunteva eloa. — Siksi hän oli ehtivä Husabyhyn. Ehkä Erlend ilostuisi —. Hän sulki silmänsä ja puri kihlasormustaan — näki edessään Erlendin kasvot, kalpeina liikutuksesta, tämän seisoessa ylistuvassa ja lausuessa vihkisanoja kovalla, kirkkaalla äänellä.

"Niin olkoot siis Jumala ja nämä miehet, jotka tässä seisovat, todistajani, että minä Erlend Nikulauksenpoika otan tämän Kristiina Lauritsantyttären aviovaimokseni Jumalan ja lakien jälkeen, ynnä sellaisilla ehdoilla kuin nämä vieraatmiehet tietävät asetetun. Ja että minä otan sinut vaimokseni ja sinä minut mieheksesi, niin kauan kuin elämme, ja olemme siinä yhteydessä kuin jumalan laki ja maanlaki käskee."

Hän juoksi huoneiden väliä ja pysähtyi tuokioksi — pihlaja oli tänä vuonna täynnä marjoja, talvi oli siis tuleva luminen. Ja aurinko paistoi vaaleaan sänkeen, missä vilja oli ahdettuna aumoihin. Kunpa tätä ilmaa kestäisi häihin saakka.

Lauritsa pysyi päätöksessään, että hänen tyttärensä oli vihittävä kirkossa. Oli siis päätetty toimittaa se Sundbun kappelissa. Lauantaina tuli morsiussaaton ratsastaa tunturin yli Vaageen, jossa se oli majoittuva yöksi Sundbun kartanoon ja naapuritaloihin, ja ratsastaa takaisin sunnuntaina häämessun jälkeen. Tänä iltana iltasoiton jälkeen, pyhän loppuessa, alkaisivat häät ja Lauritsa antaisi tyttärensä Erlendille. Ja keskiyön jälkeen saatettaisiin morsian ja sulhanen yhdessä vuoteeseen.

Perjantaina iltapuoleen seisoi Kristiina ylisillä katsomassa saattuetta, joka saapui ratsastaen pohjoisesta, palaneen kirkon ohi. Sieltä tuli Erlend sulhasjoukkoinensa. Kristiina pinnisti silmiään eroittaakseen hänet toisten joukosta. Heidän ei pitänyt saada nähdä toisiaan, kenenkään miehen ei nyt pitänyt saada nähdä häntä, ennenkuin hänet vietäisiin esiin morsiusvaatteissa huomenna.

Tienkäänteessä erosi muutamia naisia joukosta ja kääntyi Jørundgaardiin. Miehet ratsastivat edelleen Laugarbruhun, jossa heidän oli määrä nukkua yönsä.

Kristiina lähti alas tulijoita vastaan. Häntä uuvutti kylvyn jälkeen ja päänahka oli hellä — äiti oli käyttänyt niin väkevää lipeävettä hänen tukkaansa saadakseen sen oikein vaaleaksi huomenna.

Rouva Aashild Gautentytär soljahti alas satulasta Lauritsaa vastaanottamaan. Miten norjana ja nuorena hän yhä vaan pysyy, ajatteli Kristiina. Pojanvaimo, Munan-herran rouva Katri, oli melkein vanhemman näköinen; hän oli iso ja tukeva, hänen ihonsa ja silmänsä olivat värittömät. Ihmeellistä, ajatteli Kristiina, hän on ruma ja hänen miehensä on uskoton, ja sittenkin sanovat ihmiset heidän elävän sovinnossa. Sitten oli siinä vielä kaksi herra Baard Petrinpojan tytärtä, toinen nainut, toinen naimaton. Ne eivät olleet rumia eivätkä kauniita, näyttivät luotettavilta ja hyväluontoisilta, mutta pysyttelivät kankeina vieraan talon väkeä kohtaan. Lauritsa kiitti heitä säädykkäästi siitä, että nämä olivat tahtoneet kunnioittaa morsiustaloa saapumalla niin pitkän matkan takaa myöhään syksyllä.

"Erlend on kasvatettu isämme luona poikana ollessaan", sanoi vanhempi heistä, astui esiin ja meni tervehtimään Kristiinaa.

Sitten nelisti pihamaalle kaksi nuorta miestä — he hyppäsivät hevosen selästä ja lähtivät nauraen juoksemaan Kristiinan perältä, joka pakeni sisään. Ne olivat Trond Gjeslingin pojat, kauniita varman näköisiä nuorukaisia.

Nämä toivat arkkuun suljetun morsiuskruunun Sundbusta. Trond ja hänen vaimonsa aikoivat Jørundgaardiin vasta sunnuntaina messun jälkeen.

Kristiina oli paennut pirttiin, Aashild rouva tuli sinne hänen perästään, laski kätensä hänen kaulalleen ja taivutti tämän kasvot itseään kohti, suudellakseen häntä.

"Olen iloinen, että olen saanut nähdä tämän päivän", sanoi
Aashild-rouva.

Hän näki, miten laihoiksi Kristiinan kädet olivat käyneet. Hän näki morsiamen laihtuneen muualtakin, mutta olevan korkean povelta. Kaikki kasvon juonteet olivat entistä kapeammat ja ohuemmat, ja ohimot näyttivät vajonneen hiukan sisemmälle raskaan, kostean tukan alla. Posket eivät enää olleet pyöreät kuin ennen, ja ihon raitis väri oli paennut pois. Mutta Kristiinan silmät olivat suurenneet ja tummuneet.

"Näen, että sinulla on ollut kovat ajat, Kristiina", sanoi hän. "Annan sinulle illalla pienen juoman, että virkistyt ja vahvistut huomiseksi."

"Hiljaa", sanoi Aashild-rouva taputtaen hänen kättään. "Olen iloinen, että saan pukea sinut huomenna — sinun veroistasi morsianta ei ole monasti nähty."

Lauritsa ratsasti Laugarbruhun illastaakseen niiden vieraittensa kanssa, jotka olivat siellä.

Miehet eivät voineet kyllin ylistää ruokaa — parempaa perjantairuokaa ei saanut edes rikkaimmassa luostarissa. Siinä oli ruisjauhopuuroa, keitettyjä papuja ja valkoista leipää, ja kalaruuaksi pelkkää lohta, suolaista ja keitettyä, ynnä rasvaista Ruijan pallasta.

Sitä mukaan kuin miehet maistelivat olutta, tulivat he puheliaammiksi ja alkoivat laskea yhä karkeampaa pilaa sulhasesta. Kaikki Erlendin sulhaspojat olivat paljon nuorempia kuin hän itse — hänen omat ikätoverinsa ja ystävänsä olivat aikaa sitten naimisissa. Ja nyt virnailivat miehet siitä, että hän oli niin vanha astuessaan ensi kertaa morsiusvuoteeseen. Eräät Erlendin vanhemmat sukulaismiehet, jotka vielä olivat kutakuinkin selväpäisiä, istuivat peloissaan odottaen joka hetki puheen luiskahtavan aloille, joista oli parempi pysyä vaiti. Baard Hestnaesin herra istui tarkaten Lauritsaa. Tämä kallisteli taajaan haarikkaan, mutta olut ei näkynyt tekevän häntä iloisemmaksi, hänen istuessaan kunniasijalla pöydän päässä — hänen kasvonsa jännittyivät jännittymistään, samalla kuin hänen silmänsä kangistuivat. Mutta Erlend, joka istui appensa oikealla puolella, vastasi vallattomasti pilaan ja nauroi paljon; hänen kasvonsa punoittivat ja silmänsä vilkkuivat.

"Ne vaunut, kuulehan vävy — kysyn sinulta muistaessani, minne sinä olet pannut ne vaunut, jotka lainasit minulta kesällä —"

"Etkö muista, että lainasit minulta vaunut kesällä —. Jumalavita ne olivat niin hyvät vaunut, ettei parempia ole, minä olin itse mukana kun niitä valmistettiin täällä. Sinä lupasit ja vannoit, väitän sen Jumalan ja talonväkeni nimessä, että toisit ne takaisin, mutta et olekaan pitänyt sanaasi —"

Joku vieraista huusi, ettei tuosta nyt kannattanut puhua, mutta
Lauritsa iski nyrkkinsä pöytään ja vannoi tahtovansa tietää, mihin
Erlend oli pannut hänen vaununsa.

"Kai ne ovat siinä talossa niemellä, josta otimme veneen Veöyhin", sanoi Erlend yhdentekevästi. "En minä arvannut niillä olevan semmoista kiirettä. Asia on sellainen, näettekös, appiukko — se matka oli niin pitkä ja vaivaloinen alas laaksoon, että kun me tulimme niemelle, ei ketään miehistäni haluttanut lähteä takaisin samaa matkaa vaunuja tuomaan ja sitten ratsastaa yli tunturien Trondheimiin. Ja silloin minä ajattelin, että saattoihan se jäädä toistaiseksi —"

"No lempo meidät periköön, enpä ole nähnyt sinun tapaistasi miestä", äityi Lauritsa. "Minkälainen kuri sinun talossasi on — sinäkö se käsket vai renkisi, minne on mentävä ja minne ei —"

"Olet oikeassa, moni asia on ollut minun talossani toisin kuin olisi pitänyt. — Ja nuo vaunut minä lähetän takaisin tänne etelään kun Kristiina ja minä saavumme niemelle —. Hyvä appi", sanoo hän hymyillen ja ojentaa kätensä, "kyllähän te tiedätte, että kaikki nyt on muuttuva toiselle tolalle, myöskin minä itse saadessani Kristiinan emännäksi talooni. Ruma tapaus oli tämä vaunu-asia. Mutta lupaan, että tämä on oleva viimeinen kerta, jolloin teillä on valittamista minussa.";

"Hyvä Lauritsa", suostutteli myös Baard Petrinpoika, "sopikaa nyt hänen kanssaan tästä pikku asiasta —"

"Pieni taikka iso", alkoi Lauritsa. Mutta sitten hän ei jatkanut enää vaan paiskasi kättä Erlendin kanssa.

Vähän ajan kuluttua hän sitten nousi paikaltaan ja Laugarbrun vieraat laittautuivat makuulle.

Lauantaina, aattona, oli neidoilla ja naisilla kiire vanhan talon parvella. Mitkä valmistivat morsiusvuodetta, mitkä koristivat morsianta.

Ragnfrid oli valinnut häähuoneeksi tämän rakennuksen osaksi siitä syystä, että se oli pienin — he saattoivat majoittaa useampia vieraita uuteen ylistupaan, se oli sama, joka heillä oli ollut makuuhuoneena kesäisin kun Kristiina oli pieni, ennenkuin Lauritsa oli saanut oikean ison uuden kartanorakennuksen, jossa he nyt asuivat kesät sekä talvet. Mutta vanha tupa oli sitäpaitsi melkein kaunein rakennus koko pihamaalla, sen jälkeen kun Lauritsa oli laittanut sen kuntoon — se oli ollut kallistumaisillaan heidän muuttaessaan Jørundgaardiin. Se oli mitä kauneimmilla puuleikkauksilla somistettu päältä sekä sisältä, ja ellei ylistupa ollutkaan suuren suuri, oli se sitä helpompi koristaa kauniiksi matoilla, kudoksilla ja nahoilla.

Morsiusvuode seisoi valmiina silkkipäällisine patjoineen, ja sen ympärille oli ripustettu kauniita kudoksia ikäänkuin teltaksi; nahkojen yli oli levitetty kirjailtu silkkivaate. Ragnfrid ripusti toisten kanssa kuviovaatteita seinille ja järjesteli pieluksia penkeille.

Kristiina istui selkätuolissa, joka oli kannettu ylös. Hän oli puettu purppuranpunaiseen morsiuspukuunsa. Suuret soljet pitivät sitä kiinni rinnuksista ja kiinnittivät keltaisen silkkipaidan kaulusta; hänen keltaisten silkkihihojensa ympärillä kimalsivat kultaiset rannerenkaat. Kullattu hopeavyö oli kierretty kolmeen kertaan hänen uumiensa ympäri ja kaulassa ja povella kellui ketju ketjun vieressä, uloinna isän vanha kultainen vitja suurine pyhäinjäännösristeineen. Hänen kätensä, jotka lepäsivät helmassa, olivat raskaat sormuksista.

Aashild-rouva seisoi tuolin takana harjaten hänen upeaa kullanruskeata tukkaansa.

"Huomenna se on oleva hajallaan viimeisen kerran", sanoi hän hymyillen, solmien punaiset ja vihreät silkkinauhat, joiden piti tukea kruunua, Kristiinan päähän. Sitten kerääntyivät naiset morsiamen ympärille.

Ragnfrid ja Skogin Gyrid ottivat pöydältä Gjeslingien suuren morsiuskruunun. Se oli kokonaan kullattu, sen särmät päättyivät risteihin ja apiloihin, ja kehä oli koristettu vuorikristalleilla.

He painoivat sen morsiamen päähän. Ragnfrid oli kalvas ja hänen kätensä vapisivat hänen sitä tehdessään.

Kristiina nousi hitaasti. Herra Jeesus, miten raskaalta kaikki tämä kulta ja hopea tuntui! — Silloin tarttui Aashild-rouva hänen käteensä ja talutti hänet ison vesiastian ääreen, — morsiusneitojen aukaistessa oven ulos, että aurinko pääsisi valaisemaan tupaa.

"Katso nyt kuvaasi, Kristiina", sanoi Aashild-rouva, ja Kristiina kumartui vesivadin yli. Hän näki omien kasvojensa ilmestyvän pintaan, näki kultakruununkin päänsä päällä. Ympärillä häilyi vaaleita ja tummempia varjoja hän juohdutteli mieleensä jotakin — luuli sitten pyörtyvänsä — ja tarttui vesiastian laitaan. Silloin laski Aashild-rouva kätensä hänen kädelleen ja puristi kyntensä niin lujaan Kristiinan käteen, että se teki kipeää ja Kristiina tointui.

Alhaalta sillalta kuului torventoitahduksia. Kartanolta huudettiin heille, että sulhassaatto oli tulossa. Naiset taluttivat Kristiinan ulkoparvelle.

Piha oli yhtenä vellovana merenä. Siinä kuhisi koruloimisia hevosia ja juhlapukuista kansaa, siellä välkkyi ja läikähteli auringonpaisteessa. Kristiina katsoi kaiken yli, kauas yli laakson. Kotiseutu lepäsi niin valoisana ja hiljaisena ohuen, savunsinertävän autereen peitossa, josta tunturit kohosivat harmaina järkäleinä ja mustametsäisinä kupuina, ja aurinko valoi kultaansa laakson pohjaan pilvettömältä taivaalta.

Hän ei ollut huomannut aikaisemmin, että kaikki lehdet olivat pudonneet puista ja että lehdot hohtivat hopeanharmaina ja alastomina. Vain jokea reunustavassa lepistössä eroitti vielä kalpeaa vehreyttä ja joku koivu piteli oksiensa nenissä muutamia kellastuneita lehtiä. Mutta puut olivat miltei paljaat — paitsi pihlaja, jossa vielä paistoi punaisenruskeita lehtiä heleiden marjojen välissä. Tyyneen, lämpimään päivään levisi tuhkanharmaana mattona maata peittävistä lehdistä hapahko syksyn haju.

Ellei olisi ollut pihlajoita, olisi saattanut näyttää keväältä. Samoin hiljaisuuden vuoksi — vaikka tämä oli syksyn hiljaisuutta, kuollutta. Joka kerran kun torven äänet taukosivat, ei kuulunut mitään muuta ääntä kylältä kuin karjankellojen kilke sänkipelloilta ja kesannoilta, yössä eläimet kulkivat laitumella.

Joki oli kuivunut ja kaita, se kohisi niin hiljaa, siellä näkyi vain muutama ohut vesisuoni hiekkaäyrään ja valkoisen sileiksi hioutuneiden laakakivien välissä. Lehdoista ei kuulunut purojen ääntä — oli ollut kuiva syksy. Kuitenkin uhkui kaikki kosteutta — mutta se oli vain sellaista kosteutta, joka pursuu maasta syksyllä, vaikka päivät olisivat kuinka kuumat ja ilma kirkas.

Väkijoukko jakaantui ulkona ja teki tilaa sulhassaatolle. Nuoret sulhaspojat ratsastivat ensimmäisinä esiin; naisten joukossa parvella syntyi levottomuutta.

"Kestä nyt hyvin, Kristiina", hän sanoi, "nyt ei ole enää pitkältä siihen, kun olet pelastunut hunnun alle."

Kristiina nyökkäsi avuttomasti. Hän tunsi, miten hirveän valkoinen hän oli.

"Sinä olet kaunein morsian, mitä on nähty", vastasi Aashild, "ja tuossa ratsastaa Erlend — kauniimpaa paria kuin te saa turhaan hakea."

Erlend ratsasti parven alle. Hän hyppäsi satulasta keveästi ja vaivattomasti raskaissa, laskostetuissa vaatteissaan. Kristiinan mielestä hän oli niin kaunis, että koko hänen ruumistaan riipaisi.

Erlend oli puettu tummaan, laajaliepeiseen, halkosivuiseen pitkään silkkimekkoon; se oli väriltään kuihtuneen ruskea ja siihen oli kudottu mustaa ja valkoista. Vyöllä hänellä oli kullallakirjaeltu vyö ja vasemmalla kupeella kultakahvainen miekka. Hänen hartioillaan riippui raskas, tummansininen samettiviitta ja mustilla hiuksillaan hänellä oli musta, ranskalainen silkkihattu, jonka reunat olivat sivuilta poimutetut kuin siiviksi, ja joka päättyi kahteen pitkään liuskaan; toinen oli heitetty rinnalta vasemman olan yli taakse.

Erlend tervehti morsiantaan, meni hänen hevosensa luo ja jäi seisomaan sen viereen käsi satulankaarella, Lauritsan noustessa portaita ylös. Kristiinasta tuntui niin kummalliselta ja häntä huimasi kaikki tämä komeus — isä oli vieraan näköinen juhlallisen avarassa vihreässä samettipuvussaan. Mutta äidin kasvot olivat harmaat hunnun alla, punaista silkkipukua vasten. Ragnfrid tuli levittämään vaipan Kristiinan hartioille.

Sitten tarttui Lauritsa morsiamen käteen ja johti hänet alas Erlendin luokse. Hän nosti hänet hevosen selkään ja nousi itse satulaan. Rinnatusten he sitten istuivat ratsailla morsiushuoneen edessä, saaton alkaessa ratsastaa ulos pihamaalta. Ensimmäisinä papit, Sira Eirik, Sira Tormond Ulvsvoldista ja eräs ristinveli Hamarista, muuan isän ystävä. Sitten sulhaspojat ja morsiusneidot pari parin jälkeen. Sen jälkeen Erlend ja Kristiina. Heidän perästään tulivat morsiamen vanhemmat, sukulaiset, ystävät ja vieraat pitkänä saattueena alas maantietä kohti. Pitkän matkaa oli tielle kylvetty pihlajanmarjoja, kuusenhavuja ja syksyn viimeisiä valkoisia hajusauramoita, ja kansaa seisoi tien laidoilla, kaikkialla matkan varrella, tervehtimässä huutaen ohiajavia.

Sunnuntaina auringonlaskun jälkeen ratsastussaattue palasi takaisin Jørundgaardiin. Hämärän keskellä loistivat häätalon pihamaalta punaiset soihtuvalkeat. Harppumiehet lauloivat ja soittoniekat vinguttivat viuluja ja pärryttivät rumpuja hääsaaton ratsastaessa lämmintä, punaista loimua kohden.

Kristiina oli vaipua maahan Erlendin nostettua hänet alas hevosen selästä ylistuvan parven edessä.

"Minua paleli niin matkalla", hän kuiskasi "ja minua väsyttää." — Hän pysähtyi — noustessaan portaita hän huojui joka askeleella.

Ylistuvassa saivat paleltuneet vieraat pian lämpimän ruumiiseensa — monet kynttilät lämmittivät huonetta, höyryävän kuumaa ruokaa tarjoiltiin ympäri ja viini, sima ja väkevä olut kiersivät miehestä mieheen. Äänten ja astioiden melu kuului Kristiinan korviin kuin jostakin kaukaa.

Hän istui yhä kylmissään. Vähän ajan kuluttua hänen poskiaan alkoi polttaa, mutta jalat eivät tahtoneet norjeta, ja hänen selkäänsä karmivat kylmät väreet. Raskas kultataakka painoi häntä kumaraan, hänen istuessaan pöydän päässä Erlendin rinnalla.

Aina kun sulhanen maistoi hänen onnelleen, täytyi Kristiinan katsoa punaisia raamuja ja läiskiä hänen kasvoissansa, jotka näkyivät niin selvästi, hänen alkaessaan kuumeta ratsastuksen jälkeen pakkasessa. Ne olivat kesäisen tulipalon arpia.

Hirveä pelko oli taas tarttunut häneen eilisiltana heidän istuessaan aterialla Sundbussa ja hänen kohdatessaan Bjørn Gunnarin-pojan sammuneen katseen, joka tuijotti häntä ja Erlendiä — nuo silmät eivät olleet rävähtäneet. Bjørn-herra oli puettu ritarin asuun — hän oli kuin kuollut, joka on manattu eloon.

Yön hän nukkui Aashild-rouvan kanssa — tämä oli sulhasen lähin matkassa oleva sukulaisvaimo.

"Mikä sinua vaivaa, Kristiina", kysyi Aashild-rouva hiukan kärsimättömästi. "Sinun täytyy kestää loppuun asti, et saa näyttää noin avuttomalta."

"Ajattelen", sanoi Kristiina väristen, "kaikkia niitä, joille me olemme tehneet pahaa, saadaksemme nähdä tämän päivän —"

"Ei kai teillä ole ollut itsellännekään ainoastaan onnen päivät", sanoi Aashild-rouva. "Ei Erlendillä ainakaan. Ja sinulla sitäkin vähemmän, luullakseni."

"Ajattelen hänen turvattomia lapsiaan", sanoi morsian entiseen tapaan, "mahtavatkohan he tietää isänsä viettävän häitä tänä iltana —"

"Ajattele omaa lastasi", sanoi Aashild-rouva. "Iloitse siitä, että saat viettää häitä hänen kanssaan, joka on sen isä."

Kristiina makasi vähän aikaa hiljaa, horteeseen vajoamassa. Oli niin outoa kuulla mainittavan ääneen sitä, mikä oli ollut hänen ajatuksissaan kolme kuukautta ja enemmänkin, ilman että hän oli voinut puhua siitä sanaakaan kenellekään. Mutta se auttoi vain tuokioksi.

"Minä ajattelen häntä, jonka täytyi antaa elämänsä siitä, että rakasti
Erlendiä", kuiskasi hän vapisten.

"Sinä saat ehkä antaa elämäsi ennenkuin on puoli vuotta kulunut", sanoi
Aashild-rouva tuikeasti. "Iloitse niin kauan kuin voit. —

"Mitä minun pitää sanoa sinulle, Kristiina", sanoi vanhus avutonna, "oletko menettänyt kaiken rohkeutesi? Vielä teille tulee sekin aika, jolloin molemmat saatte maksaa siitä, mitä olette ottaneet etukäteen — muuta älä luulekaan."

Mutta Kristiinasta tuntui kuin hänen päässään olisi kulkenut vyöry vyöryn jälkeen, kaikki sortui maahan, mitä hän oli rakentanut Haugenin kauhunpäivän jälkeen. Ensi ajasta asti, jolloin hän vain hurjasti ja sokeasti oli päättänyt kestää, kestää päivän kerrallaan. Ja hän oli kestänyt, kunnes paha oli helpottanut — ja lopuksi kokonaan hellittänyt, jolloin hän oli karkoittanut luotaan kaikki ajatukset paitsi yhden ainoan, sen että nyt vihdoinkin olivat tulossa heidän häänsä, Erlendin häät.

Hän ja Erlend olivat rinnatusten polvillaan häämessun aikana. Mutta kaikki oli kuin näköhouretta kynttilät, kuvat, välkkyvät kirkkokalut, valkopukuiset papit ja kuoriviitat. Kaikki ihmiset, jotka olivat tunteneet hänet kasvavana nekin olivat kuin unikuvia, seisoessaan siinä, täyttäen kirkon vieraissa juhlatamineissaan. Mutta Bjørn-herra seisoi pylvästä vasten katsoen heitä kuolleilla silmillään, ja Kristiinasta tuntui kuin tuon toisenkin kuolleen olisi täytynyt palata takaisin ja seista hänen vieressään.

Hän koetti katsoa ylös Pyhän Olavin kuvaan tämä seisoi punaposkisena ja kauniina kirveeseensä nojaten ja tallaten omaa syntistä ihmisolemustaan jalkojensa alla — mutta hänen katseensa harhautui taas herra Bjørniin.

Ja tämän lähellä näki hän Eline Ormintyttären kuolleet kasvot, jotka tuijottivat heihin välinpitämättöminä. He olivat tallanneet hänet jalkojensa alle päästäkseen tänne — ja tämä soi sen heille.

Hän oli noussut haudasta ja vierittänyt päältään kaikki ne kivet, jotka Kristiina oli koettanut kasata hänen päälleen. Erlendin hukatun nuoruuden, Erlendin kunnian ja menestyksen, Erlendin ystävien suosion, Erlendin sielun autuuden. Kuollut ravisti sen kaiken päältään. Hän tahtoi minut ja minä tahdoin hänet, virkkoi Eline. Minä olen maksanut siitä, hän saa maksaa osansa, ja sinä saat kunhan aikasi tulee. Kun synti on kypsynyt, siittää se kuoleman. —

Hänestä tuntui, että hän oli polvillaan Erlendin kanssa kylmällä kivellä. Tämä oli polvillaan Kristiinan vieressä punaiset paloarvet kalpeissa kasvoissaan, hän itse oli polvillaan painava morsiuskruunu päässä, tuntien raskaan, musertavan painon kohdussansa — synnintaakan. Hän oli leikkinyt ja ilvehtinyt syntinsä suhteen, katsonut sen lapsenloruksi. Pyhä Neitsyt — pian oli tuleva aika, jolloin se oli lepäävä hänen edessään täysin kehittyneenä, katsova häneen elävin silmin, antava hänen nähdä synnin poltinmerkit, synnin kauhistuttavan rampuuden, takova koukistunein sormin hänen rintojaan. Synnytettyään lapsensa, nähtyään syntinsä merkit sen ruumiissa ja rakastaessaan sitä, kuten oli rakastanut syntiään, kas silloin oli synti oleva loppuun leikitty.

Kristiina ajatteli, että jos hän huutaisi nyt, niin kuuluisi se halki kirkon, syvien, messuavien miesäänten yli — kaikuisi yli kaiken kansan. Tokkohan hän silloin pääsisi näkemästä edessään Elinen kasvot — mahtaisiko silloin syttyä elo tuon kuolleen miehen silmiin. Mutta hän puri hampaat yhteen.

— Pyhä kuningas Olavi, huudan sinua. Rukoilen apua sinulta, sinä taivaan armoitettu, koska tiedän sinun rakastaneen Jumalaa yli kaiken. Huudan sinua avukseni, että suojaisit viatonta lasta, joka on kohdussani. Käännä Jumalan viha pois viattomasta, käännä se minuun, aamen Ylimmäisen kalliissa nimessä —.

Entä minun lapseni, virkkoi taas Eline, viattomat nekin ovat, eikä niillä ole sijaa kristityiden maassa. Sinun lapsesi on siitetty huoruudessa samoin kuin minun lapseni. Et sinä voi vaatia sille oikeutta siinä maassa, josta tulet, enemmän kuin minäkään omilleni —.

— Pyhä Olavi, armahda sittenkin minua. Rukoile armoa pojalleni, ota hänet suojelukseesi, niin olen kantava hänet kirkkoosi avojaloin, olen kantava sinulle kultaisen otsavanteeni ja asettava sen alttarillesi, jos tahdot auttaa minua —.

Hänen kasvonsa olivat kuin kivestä, niin hänen täytyi taistella pysyäkseen levollisena, mutta hänen ruumiinsa vavahteli ja tempoili hänen ollessaan polvillaan ja tullessaan vihityksi Erlendiin.

Ja nyt hän istui tämän rinnalla kotona pöydän päässä ja tajusi kaiken ympärillä olevan vain niinkuin kuumeisen hourekuvan.

Tuossa olivat harpunsoittajat ja viuluniekat toimessa, laulua ja vingutusta kuului alhaalta ja ulkoa. Pihalta tulvi punainen hohde, kun ovea avattiin, ja siitä kannettiin astioita ulos ja sisään.

Ihmiset nousivat pöydästä, hän seisoi isän ja Erlendin välissä. Isä kuulutti kovalla äänellä antaneensa nyt tyttärensä Kristiinan vaimoksi Erlend Nikulauksenpojalle. Erlend kiitti appeaan ja kaikkia kelpo vieraita, jotka olivat kokoontuneet kunnioittamaan häntä ja hänen vaimoaan.

Kristiinan tuli istua, sanottiin, ja Erlend laski hänen helmaansa morsiuslahjansa. Sira Eirik ja herra Munan Baardinpoika käärivät auki kirjeen, josta he lukivat välipuheen. Sulhaspojat nousivat seisomaan keihäät ojossa ja iskivät ne maahan lukemisen välissä ja lahjoja annettaessa ja rahapusseja pöydälle laskettaessa.

Sisäänkannetut löysät pöydät siirrettiin syrjään, Erlend talutti hänet keskilattialle ja he alkoivat tanssia. Sulhaspojat ja morsiusneidot ovat liian nuoria meille, ajatteli Kristiina — kaikki ne, jotka olivat nuoria meidän ijällämme, ovat hajonneet kauas näiltä mailta; miten me olemme voineet palata takaisin tänne?

"Sinä olet niin omituinen, Kristiina", kuiskasi Erlend tanssiessa.
"Minua peloittaa, Kristiina — etkö sinä ole iloinen —"

He kulkivat rakennuksesta toiseen tervehtien vieraitaan. Kaikissa huoneissa paloi paljon kynttilöitä ja joka paikka oli täynnä väkeä; juotiin, laulettiin ja tanssittiin. Kristiinasta tuntui aivan kuin hän ei olisi ollutkaan kotona — hän oli kokonaan kadottanut tajun ajasta — tunnit ja kohtaukset liittyivät toisiinsa niin kummallisen irtonaisina.

Syysyö oli leuto; tanhun allakin oli soittajia, siellä tanssittiin riu'un ympärillä. Heille huudettiin, että sulhasen ja morsiamen piti yhtyä heidänkin leikkiinsä, ja he tanssivat Erlendin kanssa kylmässä, kosteassa ruohossa. Oli kuin se olisi herättänyt hänet ja selvittänyt hänen ajatuksiaan.

Pimeässä häilyi vaalea usvahuntu yläpuolella joen kohinan. Tunturit seisoivat sysimustina tähtikirkasta taivasta vasten.

Erlend talutti hänet tanssista — rutisti hänet itseään vasten pimeässä parven portaiden alla.

"En ole saanut sanotuksi sinulle kertaakaan — miten olet kaunis, kaunis, ja suloinen. Poskesi hohtavat kuin tuli —", hän puristi samassa poskensa Kristiinan poskea vasten, "Kristiina, mikä sinun on —?"

"Pian pääsemme nukkumaan", sanoi sulhanen luoden katseensa ilmaan.
Linnunrata oli kääntynyt ja kulki melkein pohjoisesta etelään.
"Muistatko, ettemme ole nukkuneet toistemme rinnalla muuta kuin tuon
ainoan yön Skogissa, jolloin minä olin luonasi —"

Tuokion kuluttua huusi Sira Eirik kartanon yli, että oli maanantai. Naiset tulivat viemään morsianta vuoteeseen Kristiina oli niin väsynyt, että jaksoi tuskin vastustella, kuten tapa olisi vaatinut. Hän antoi Aashildin ja Gyridin kuljettaa itsensä ulos. Sulhaspojat seisoivat portaiden alapäässä palavat kynttilä ja paljastettu miekka kädessä; he piirittivät naiset ja seurasivat Kristiinaa pihamaan poikki vanhan talon ylisille.

Naiset riisuivat Kristiinalta morsiuspuvun, kappale kappaleelta, ja panivat sen pois. Kristiina näki, että vuoteen jalkopäähän oli asetettu orvokinsininen samettipuku, jota hänen tuli kantaa huomenna, ja sen päälle pitkä, lumivalkoinen, huolellisesti taitettu huntu. Se oli naidun naisen huntu, jonka Erlend oli tuonut hänelle, huomenna hän sai sitoa hiuksensa sykkyrälle ja kiinnittää sen sykkyrän yli. Se näytti niin raittiilta ja viileältä ja rauhoittavalta.

Viimein seisoi hän morsiusvuoteen edessä paljain jaloin, paljain käsivarsin, ainoana vaatteenaan pitkä kullankeltainen silkkipaitansa. Kruunu oli asetettu uudelleen hänen päähänsä — sen oli sulhanen irroittava hänen päästään kun he jäisivät kahden.

Ragnfrid laski kätensä tyttärensä olkapäälle, suuteli hänen poskiaan — äidin kasvot ja kädet olivat kummallisen kylmät, mutta näytti siltä kuin syvältä hänen rinnastaan olisi pyrkinyt esiin itku. Sitten hän avasi peitteen ja käski Kristiinan istua vuoteeseen. Kristiina totteli ja nojautui päänaluksen korkeata pielusvuorta vasten — päätään hänen täytyi pitää vähän etukumarassa, että kruunu pysyisi pystyssä. Aashild-rouva peitti hänet vyötäisiä myöten, asetti hänen kätensä silkkipeitteelle ja tarttui morsiamen kiiltävään tukkaan, hajoittaen sen rinnalle ja paljaille, hennoille käsivarsille.

Miehet toivat sulhasen ylisille. Munan Baardinpoika riisui Erlendiltä kultavyön miekkoineen — ripustaessaan sen seinälle vuoteen taakse, hän kuiskasi jotakin morsiamelle — Kristiina ei ymmärtänyt mitä hän sanoi, mutta koetti hymyillä.

Sulhaspojat avasivat Erlendin silkkimekon ja nostivat tuon raskaan, avaran vaatteen yli pään. Hän istuutui selkätuoliin ja he auttoivat hänen päältään kannukset ja saappaat.

Sitten alkoivat hyvän yön toivotukset. Parvi tyhjentyi häävieraista.
Viimeisenä lähti Lauritsa Bjørgulfinpoika sulkien morsiushuoneen oven.

Erlend nousi tuolista, raastoi päältään alusvaatteet ja heitti ne penkille. Hän seisoi vuoteen edessä, otti kruunun ja silkkikääreen Kristiinan hiuksista ja laski ne pöydälle. Sitten hän tuli takaisin ja kiipesi vuoteeseen. Ja ollen polvillaan tilalla Kristiinan vieressä, hän tarttui tämän päähän ja painoi sen alastonta, polttavaa rintaansa vasten, suudellen punaista viirua Kristiinan otsalla, jonka kruunu oli painanut.

Kristiina puristi häntä kaulasta ja itki ääneen suloisen, hurjan riemun vallassa hän tunsi, että nyt se väistyi pois, tuo paha pelko ja ahdistus ja kummitus — nyt, nyt ei taas ollut mitään muuta kuin Erlend ja hän. Tämä nosti hänen kasvonsa ylös, katsoi hänen kasvonsa ylös, katsoi hänen silmiinsä ja sipaisi kädellään hänen kasvojaan ja ruumistaan, kummallisen rajusti ja nopeasti, ikäänkuin olisi vetäissyt pois verhon:

"Unohda", pyysi hän kuiskaamalla, ja kuumasti, "unohda kaikki, Kristiina, kaikki paitsi se, että olet minun oma vaimoni ja minä sinun miehesi —"

Hän sammutti kädellään viimeisen kynttilän ja viskautui Kristiinan luo pimeässä; hän nyyhkytti hänkin:

Ulkona pihamaalla hiljentyi melu vähitellen. Väsyneinä edellisen päivän ratsastuksesta ja päissään juomista liikuskelivat vieraat vielä jonkun aikaa näön vuoksi talon lähistöllä mutta yhä useampi pujahti pois nukkumasijoilleen.

Ragnfrid saattoi arvokkaimmat vieraat maata ja toivotti hyvää yötä.
Isäntää, jonka olisi pitänyt olla avullisena tässä, ei näkynyt missään.

Ulkona oli enää pieniä nuorisoparvia — enimmäkseen palvelijoita pimeässä pihamaalla, kun hän viimeinkin hiipi ulos etsimään miestään ja viemään tämän vuoteeseen. Lauritsa oli ottanut kovan humalan illalla, oli Ragnfrid huomannut.

Hän kompastui tähän viimein etsintäretkeltään, kulkiessaan karjapihan laitaa tämä makasi suullaan maassa saunan takana.

Tunnustellessaan häntä pimeässä Ragnfrid huomasi, että hän se oli. Hän luuli hänen nukkuvan, ravisti häntä hartioista ja tahtoi saada hänet pois jääkylmältä tantereelta. Mutta toinen ei nukkunutkaan — ei ainakaan kokonaan.

"Et sinä voi jäädä siihen", sanoi vaimo. Hän tuki miestään, sillä tämä hoippui. Toisella kädellään hän harjasi tämän samettipukua. "On aika mennä levolle, mieheni." Hän tuki häntä käsivarren alta ja kuljetti retkahtelevaa miestään kartanoa kohti; he kulkivat karjapihojen taitse.

"Sinä et katsonut ylös, sinä Ragnfrid, istuessasi morsiusvuoteessa kruunu päässä", sanoi hän äskeisellä äänellä. "Tyttäremme ei ollut yhtä kaino, hänen silmissään ei ollut kainoa katsetta, hänen katsoessaan sulhastaan."

"Hän on odottanut häntä seitsemän puolivuotta", sanoi äiti hiljaa.
"Siksi hän kai uskalsi katsoa ylös —"

"Eikös ole odottanut, paholainen periköön", huusi isä, ja vaimon täytyi pelokkaasti käskeä häntä olemaan hiljaa.

He olivat tulleet kapeaan, lantasäiliön ja aidan väliseen solaan.
Lauritsa iski nyrkkinsä lantahuoneen alushirteen.

"Panin sinut siihen häpeäksi ja pilkaksi, sinä alushirsi. Panin sinut siihen, että lanta mädättäisi sinut. Panin sinut siihen rangaistukseksi siitä, että löit pientä sievää piikaistani selkään. Minun olisi pitänyt panna sinut parven oven päälle ja kiittää ja ylistää ja koristaa sinua siitä, että säästit hänet surusta ja häpeästä — että Ulvhild viattomana lapsena —"

Hän kääntyi, horjahti aitaa vasten ja kaatui sen yli, ja pää käsivarsien varassa hän itki hillittömästi, pitkien, syvien voihkasanojen vavahduttamana.

"Voi, ei milloinkaan, milloinkaan, milloinkaan minun olisi pitänyt antaa häntä tuolle miehelle. Jumala armahda — olen tietänyt sen koko ajan — että hän oli murtanut hänen nuoruutensa ja kauniin kunniansa. En uskonut sitä, en voinut uskoa sellaista Kristiinasta, mutta tiesin sen sittenkin. Ja kuitenkin hän on liian hyvä tuolle veltolle nulikalle, joka on pilannut itsensä ja hänet — vaikka tämä olisi vietellyt hänet kymmenen kertaa, minun ei olisi pitänyt antaa tytärtäni, että hän nyt saattaa pilata loputkin hänen elämästään ja onnestaan —"

"Mitä muuta olisit voinut tehdä", sanoi äiti avuttomasti. "Sinäkin olet nähnyt, että hän oli hänen jo —"

"Minun ei olisi tarvinnut nähdä niin paljon vaivaa antaakseni Erlendille sen, minkä tämä jo oli ottanut", sanoi Lauritsa. "Huonolle miehelle joutui minun lapseni —". Hän kiskoi auki aitaa. Sitten hän taas itki. Ragnfridista tuntui, kuin hän äsken olisi ollut selviämässä, mutta nyt vei humala taas voiton.

Koska mies oli niin päissään ja epätoivoinen, ei hän katsonut voivansa retuuttaa häntä ylös pirttiin, jossa heidän makuusijansa oli — se oli täynnä vieraita. Hän katsoi ympärilleen — lähellä oli pieni lato, jossa heillä oli paras hevosille säästetty heinä kevätkylvöjen ajaksi. Hän kurkisti sisään — siellä ei ollut ketään; silloin hän vei miehensä sinne ja sulki oven perästään.

Ragnfrid pöyhi heiniä heidän ympärilleen ja pani heidän peitteekseen. Lauritsa itki vähän väliä, mutisten jotakin, mutta se oli niin pöperöistä, ettei vaimo saanut selkoa. Vähän ajan kuluttua hän nosti miehensä pään ylös syliinsä.

"Rakas oma mieheni —. kun heissä nyt kerran on tuollainen rakkaus toisiinsa — niin ehkäpä kaikki kääntyy paremmaksi kuin luulemme —"

"Etkö sinä ymmärrä — tuolla miehellä on nyt kokonaan valta Kristiinan yli, miehellä, joka ei koskaan ole kyennyt hallitsemaan itseään. Kristiina on tuskin uskaltava vastustaa miestään missään asiassa — ja jos hän on siihen pakoitettu kerran, on hän kärsivä katkerasti itse — tuo lempeä lapseni —.

"— Nyt minä en kohta enää ymmärrä, miksi Jumala panee niin monta raskasta surua kannettavakseni — olen koettanut olla uskollisesti hänen tahdolleen kuuliainen. Miksi hän on ottanut meiltä monet lapsemme, Ragnfrid, toisen toisensa jälkeen — ensin poikamme, sitten pienen Ulvhildin ja nyt viimeiseksi hänet, jota rakastin enimmän, antanut kunniattomana horjuvalle ja ymmärtämättömälle miehelle. Nyt meillä on ainoastaan nuorimpamme — eikä ole viisasta iloita hänestä ennenkuin olen nähnyt, mitä hänestä, Ramborgista tulee."

Ragnfrid tärisi kuin haavan lehti. Silloin kiersi Lauritsa käsivartensa hänen ympärilleen:

"Pane pitkäksesi", hän pyysi, "niin rupeamme maata —" ja pää vaimonsa käsivartta vasten hän makasi kotvan aikaa, huokasi väliin, mutta nukkui viimein.

Ladossa oli vielä pilkkopimeä, kun Ragnfrid alkoi liikkua — hän ihmetteli, miten hän oli voinut nukkua. Hän tunnusteli kädellään ympärilleen; Lauritsa istui pystyssä kädet polvien ympäri.

"Kristiinaako sinä ajattelet?" kysyi äiti. "Voihan asia kääntyä paremmaksi kuin luulemmekaan, Lauritsa", hän sanoi taas.

"Niin, sitä minä ajattelen", sanoi mies. "Niin, niin. Neito taikka vaimo — hän joutui ainakin morsiusvuoteeseen sen kanssa, jota rakasti. Se ei ollut suotu meille, ei sinulle eikä minulle, Ragnfrid parkani."

Vaimo päästi syvän, kumean voihkauksen — hän viskautui heiniin.
Lauritsa laski toisen kätensä hänen olkapäälleen.

"Mutta minä en ole voinut", sanoi hän kiihkeästi ja tuskassa. "Minä en ole voinut — olla sellainen, joksi sinä tahdoit minut silloin — kun olimme nuoret. Minua ei ole luotu sellaiseksi —"

"Olemmehan sentään olleet onnelliset — Lauritsa — nämä monet vuodet —."

Ajatukset meurusivat ja myllersivät päässä. Tuo yksi alaston katse, jonka sulhanen ja morsian olivat iskeneet toisiinsa, kahdet nuoret kasvot, jotka olivat leimahtaneet hehkuun — hän ei nähnyt siinä muuta kuin häpeällisyyttä. Hänen mieltään kirveli, että se oli hänen tyttärensä. Mutta hän näki nuo silmät yhä — ja taisteli raivoissaan ja sokeasti niitä vastaan, hän ei tahtonut, että hänen sydämestään repäistäisiin verho, jonka taakse hän ei milloinkaan ollut tahtonut katsoa, verho, jolla hän oli suojellut itseään omaa vaimoaan vastaan, tämän tavoittaessa sitä —.

Hän ei ollut voinut, päätteli hän epätoivoisesti, Lempo soikoon, hänet oli naitettu pois lapsena, hän ei ollut valinnut itse, toinen oli häntä vanhempi — hän ei ollut halunnut tätä; hän ei ollut tahtonut oppia tältä — lemmen leikittelyä. Hän punastui vieläkin muistaessaan noita aikoja — miten toinen oli tahtonut saada sitä rakkautta häneltä. Miten toinen oli tarjonnut hänelle tuon kaiken, hänen pyytämättään.

Hän oli ollut hyvä aviomies, niin hän oli kuvitellut. Hän oli suonut vaimolle kunnian ja vallan rinnallansa, neuvotellut hänen kanssaan joka asiassa, ollut uskollinen ja heillä oli ollut kuusi lasta. Hän oli ainoastaan tahtonut elää hänen kanssaan ilman tuota, ilman, että tämä aina tavoitteli tuota hänen sydämessään, jota hän ei itse tahtonut paljastaa —.

Hän ei ollut rakastanut ketään. — Ingunn, Karlin vaimo Brussa. Lauritsa punastui pimeässä. Hän oli aina käynyt heillä matkustaessaan laakson halki. Hän ei ollut varmaan milloinkaan puhunut tämän kanssa kahdenkesken. Mutta nähdessään tämän — vain muistaessaan häntä, liikkui hänessä jotakin, joka muistutti kevään ensi tuoksua pellossa, heti lumen lähdön jälkeen. Hän tiesi nyt, että se olisi voinut sattua hänenkin osalleen — että hänkin olisi voinut rakastaa niin.

Mutta hänet oli naitettu niin nuorena ja hän oli tullut niin araksi. Ja niin hän oli viihtynyt parhaiten metsämailla — ylhäällä, missä kaikki, mikä elää, hakee avaruutta, paon tilaisuutta, — pälyillen pelokkaana jokaista vierasta, joka tahtoo tunkeutua ja sen alueelle —.

Oli yksi aika vuodessa, jolloin tunturin metsän eläimet unohtivat arkuutensa. Jolloin ne pörhistelivät naaraksensa edessä. Mutta hän oli saanut omansa lahjaksi. Ja tämä oli tarjonnut hänelle kaikki hänen pyytämättään —.

Vaan entä pojat pesässä. — Ne olivat olleet hänen rauhaisa soppensa yksinäisyydessä, hänen sisin, suloisin ilonsa. Pienet, vaaleat piikasten päät hänen kätensä alla. —

Naimisiin hän oli joutunut — melkein kysymättä. Ystäviä — niitä oli paljon eikä ollut yhtään. Sotapolku — oli ollut ilo, mutta se loppui lyhyeen — hänen varustuksensa riippui ylisillä, vähän käytettynä. Hänestä oli tullut talonpoika —. Mutta hänellä oli ollut tyttärensä — koko hänen elämänsä oli käynyt rakkaaksi siksi, että hän sillä turvasi heitä, noita hentoja pieniä olioita, joita hän oli pidellyt kädessään. Hän muisti Kristiinan pienen kaksivuotiaan ruumiin olkapäällään, tämän pellavankeltaisen, pehmeän tukan poskeaan vasten. Tämän kätöset, jotka pitelivät häntä vyöstä ja tämän pienen, kovan lapsenotsan, joka poksutteli häntä lapaluihin heidän lähtiessään metsälle ja lapsen istuessa satulassa isänsä takana.

Ja nyt tällä oli ollut samat kuumat silmät kuin äidillänsä — ja hän oli saanut osansa. Istui siellä puolipimeässä, vuoteen silkkipieluksia vasten. Hän oli ollut kokonaan kultainen kynttilän valossa — kultainen kruunu päässä, kultainen paita yllä ja kultainen tukka paljaita, kultahohtoisia käsivarsia pitkin. Hänen silmänsä eivät olleet olleet enää kainot —.

Ja kuitenkin hänen sydäntänsä veresti niin oudosti. Sen vuoksi, mitä hän ei ollut itse saanut. Ja vaimonsa vuoksi, joka istui hänen rinnallaan ja jolle hän ei ollut voinut antaa.

"Minä luulin, että meillä oli hyvä", hän sanoi. "Luulin sinun surevan lapsiamme. — Niin, ja että sinulla oli raskas luonto. En milloinkaan ajatellut, että minä itse olinkin sen syy, etten ollut hyvä aviomies —"

"Hm". Lauritsa istui leuka polvia vasten. "Ja kuitenkin sinä ehkä olisit tullut onnellisemmaksi, jos olisit joutunut naimisiin niinkuin tyttäremme tänään —"

"Minä en tiedä, mistä sinä puhut", sanoi Lauritsa hetken kuluttua, omituisen masentuneella äänellä.

"Minä puhun siitä, etten minä ollut neito tullessani vaimoksesi", vastasi Ragnfrid ja hänen äänensä oli läpitunkeva ja kirkas epätoivosta.

Ragnfrid makasi heinissä, hytkyen itkusta. Kun kohtaus oli ohi, kohotti hän vähän päätään. Seinäluukusta alkoi kajastaa heikkoa valoa. Hän erotti miehensä hahmon, tämän istuessa käsivarret polvien ympäri kuin kivettyneenä.

"Se alkaa olla liian myöhäistä nyt", vastasi mies; hänen äänessään tuntui ivan väre.

Ragnfrid itki taas. "Minä en huomannut pettäväni sinua. Olin itse tullut niin petetyksi ja loukatuksi. Kukaan ei ollut säästänyt minua. Sinut tuotiin meille — minähän näin sinut vain kolme kertaa ennen kuin meidät vihittiin — minusta sinä olit vasta poika, punaposkinen ja vaaleaverinen poika — niin nuori ja lapsellinen —"

"Niin olin", sanoi Lauritsa ja hänen ääneensä tuli hiukan enemmän sointua. "Ja siksi olisin uskonut, että sinun, joka olit nainen, olisi pitänyt pelätä enemmän — pettää minua, joka oli niin nuori, etten mitään ymmärtänyt —"

"Myöhemmin aloin ajatella siten", sanoi Ragnfrid itkien. "Kun opin tuntemaan sinut. Pian tuli aika, jolloin olisin antanut sieluni, jos olisin saanut tehdyn tekemättömäksi."

"Mitä se hyödyttäisi. Se oli kai hän — jonka hautaussaaton kohtasimme
Feginsbrekkassa, kun kannoimme Ulvhildia Nidarosiin —"

"Niin", sanoi Ragnfrid. "Meidän täytyi astua tiepuoleen. Minä näin hänet paareilla — pappien ja munkkien ja asestettujen miesten saattamana. Kuulin heidän sanovan hänen kuolleen hyvän kuoleman — sopineen Jumalan kanssa. Rukoilin seisoessamme siinä Ulvhildin paarit välillämme, että minun syntini ja suruni laskettaisiin hänen jalkojensa juureen viimeisellä tuomiolla —"

"Niinpä kai", sanoi Lauritsa ja hänen äänessään oli taas äskeinen ivallinen sointu.

"Sinä et tiedä kaikkea", sanoi Ragnfrid, jääkylmänä epätoivosta. "Muistatko, että hän kävi luonamme Skogissa ensimmäisenä talvena naimisissa ollessamme —"

"Jolloin Bjørgulv kamppaili kuoleman kanssa —. Kukaan ei ollut säästänyt minua. Hän oli humalassa tehdessään sen minulle — sitten hän sanoi, ettei hän milloinkaan ollut minua rakastanut, ettei hän huolinut minua ja käski unohtamaan —. Isäni ei tiennyt asiasta, hän ei pettänyt sinua, sitä en luule. Mutta Trond tiesi — me olimme parhaita ystäviä siihen aikaan; valitin hänelle. Hän tahtoi pakoittaa tuon miehen naimaan minut — mutta hän oli vasta poika, ja sai ainoastaan selkäänsä —. Sitten hän neuvoi minua olemaan hiiskumatta asiasta sekä ottamaan sinut —"

"Kun hän tuli Skogiin —. Oli kulunut vuosi; en ajatellut asiaa varsin paljon. Mutta hän tuli meille — hän sanoi katuvansa, hän olisi nyt ollut valmis ottamaan minut, jos olisin ollut vapaa — sanoi pitävänsä minusta. Niin hän sanoi. Jumala tietää, puhuiko hän totta. Hänen lähdettyään — en uskaltanut mennä vuonoon, en uskaltanut synnin tähden, lapsen tähden. Ja sitten minä olin alkanut pitää niin paljon sinusta!" Hän parkaisi kerran kuin kurjimmassa tuskassa. Mies käänsi nopeasti päänsä häntä kohden.

"Kun Bjørgulv syntyi — tunsin rakastavani häntä enemmän kuin omaa elämääni. Kun hän kamppaili kuoleman kanssa, ajattelin, että jos hän sammuu, sammun minäkin. Mutta minä en pyytänyt Jumalaa jättämään häntä eloon —"

Pitkään istuivat he vaiti kumpainenkin. Sitten kysyi Lauritsa äkkiä kiihkeästi.

"Jospa tietäisin." Hän väänteli käsiään niin että nivelet natisivat.
"Että saisit kostaa. Minä lähden talostasi —"

"Luulisitko siitä olevan apua minulle —?" Toisen ääni vapisi pilkasta. "Ja sittenhän meillä on tyttäremme", sanoi hän hiljaa, "Kristiina ja pienokainen."

"Muistan mitä sanoit Erlend Nikulauksenpojasta", sanoi hän hiljaisesti.
"Mitä mahtanet nyt sanoa minusta."

"Sinä olet nyt — olemme eläneet yhdessä kaksikymmentä vuotta — lähimailleen. Se ei ole samaa kuin jos minä olisin vieras. Ymmärrän, että sinulla on ollut pahaa pahempi."

Ragnfrid vaipui itkien kokoon hänen sanojensa johdosta. Hän rohkeni koskettaa Lauritsan toista kättä. Toinen ei liikahtanut, vaan istui hiljaa kuin kuollut. Silloin vaimo itki yhä kovemmin ja kovemmin — hänen miehensä istui yhtä liikkumattomana tuijottaen harmaaseen kajastukseen oven ympärillä. Viimein hän makasi hiljaa niinkuin kaikki itku olisi ollut itketty loppuun. Silloin kosketti toinen keveästi hänen käsivarttaan. Hän alkoi uudelleen itkeä.

"Muistatko", sanoi vaimo itkun lomasta, "sitä miestä, joka kävi meillä kerran Skogissa asuessamme? Sitä miestä, joka osasi nuo monet vanhat laulut? Muistatko laulun kuolleesta miehestä, joka tuli takaisin tuskan valtakunnasta ja kertoi pojalleen mitä hän oli nähnyt siellä? Hän oli kuullut kihnutusta alimmasta helvetistä, jossa uskottomat vaimot jauhoivat miehillensä leipää mullasta. Verisiä olivat olleet kivet, joita he jauhattivat, verisinä riippuivat heidän sydämensä rinnasta —"

"Minä olen ajatellut sen jälkeen aina tuota kertomusta", sanoi Ragnfrid. "Joka päivä on minusta tuntunut siltä kuin sydämeni olisi ollut veressä, joka päivä on minusta tuntunut siltä kuin olisin jauhanut sinulle leipää mullasta —"

Lauritsa ei itsekään tiennyt, miksi hän nyt vastasi kuten vastasi. Hänestä tuntui, että hänen rintansa oli ammollaan ja tyhjä kuten miehen, jonka selkään on viilletty rankaisumerkki. Mutta hän laski raskaasti ja väsyneesti kätensä vaimonsa pään päälle ja lausui:

Kun toinen tahtoi tarttua hänen käteensä suudelIakseen sitä, kiskaisi hän sen kiivaasti pois. Sitten hän katsoi vaimoonsa, otti tämän toisen käden, laski sen polvelleen, painoi kylmät ja kangistuneet kasvonsa sitä vasten. Ja näin he jäivät istumaan liikkumatta tai puhumatta enää.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KRISTIINA LAURITSANTYTÄR 1 (OF 3): SEPPELE ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.