E-text prepared by Jari Koivisto

MERENVIRTA

Kirj.

GOTTHILF HEINRICH VON SCHUBERT

uomentanut lapsille, sivistyksen ja tiedon avuksi, luettavaksi E.L.

Lasten Hupainen Huvitus II.

Helsingissä, Suomal. Kirjallisuuden Seuran Kirjapainossa, 1851.

Öhmanin Kirjakaupan kustannuksella.

                Imprimatur.
      Borgå Domkapitel den 18 Juni 1851.

                             På befallning:
                             Clas Molander.

Jumala on maalle luonut jokija maata kastelemaan ja liikaa vettä maalta pois saattamaan, josta ne, jotka joen rannalla elävät, sekä ihmiset että luontokappaleet, suuresti iloitsevat. Kaunis ruoho kasvaa joen rannalla, puut hyötyvät lihaviksi ja kalat ravitsevat ihmisiä, jotka veneillä ja lotjilla kulkevat Jumalan luomaa tietä, eivätkä tarvitse hevoista kuormaa vetämään. Onkin ylensä tuttu asia, kuinka joet maalla ilahuttavat läheisiä asukkaita.

Mutta mereenkin on Jumala luonut jokija; vesi kulkee ja juoksee meressäkin. Ei sitä kyllä joka meressä tavata, mutta kuitenkin muutamissa. Monen saaren ja likimmäisen rannan välillä on nähtävä, että kun meri syksyllä on mennyt jäähän, niin kuljetaan rannan ja saaren väliä vielä veneellä joku aika jälkeenpäin, joka tulee siitä, että semmoisissa paikoissa kulkee vieno virta, vaikkei silmä sitä selitä. Suurissa ulkomerissä on paikoin havaittu, että vaikka tuulta ei ole ollenkaan, laivat kuitenki kulkevat edespäin, juuri kuin joella vene kulkee soutamatta virtaa myöten alas, ja jos tahdot suoraan poikki joen soutaa, vetää virta venettä alas, mutta vastavirtaa et jaksa ollenkaan soutaa. Samanlaisia virtavesiä löytyy suurilla, aukeilla merilläkin erinäisissä paikoissa, ja semmoiset kuljettavat puita ja muita uima-aineita myötänsä. Jäämeren saarimaat, joilla vilu ehkäisee puut kasvamasta, ja kesää ei kestä kun kolmeksi eli neljäksi viikoksi, saavat polttopuunsa merenvirralta, joka lämpimämpien maiden rannoilta kantaa sinne maajokien ja uurtojen mereen saattamia puita.

Kerran panivat merimiehet likellä Amerikan rantaa kirjan puteliin, tukkivat suun kiinni ja viskasivat sen mereen. Puteli kirjaneen löydettiin joku aika jälkeen kalamiehiltä Norjan rannoilla, ja siitä saatiin sekin tietä, kuinka kauvan aikaa merenvirta tarvitsee, kantaaksensa mitä kuta Amerikasta Norjan maan rannoille.

Olisi kyllä hyvä asia monessa paikassa Suomenkin rantamailla, jos merenvirta sinnekin kuljettaisi puita, joita nyt pitää kalliisti ostaa, ja hyväpä jo on sekin, että niitä laivoilla saapi sinne tuoduksi, sillä maisin vedettyinä olisivat ne paljoa kalliimmat; mutta meidän rantoihin ei juokse merenvirtoja.

Elkäämme kuitenkaan kadehtiko niitä, jotka merenvirroilta saavat puunsa. Kateus on ainakin yksi kuin nuriseminen Jumalata vastaan, ja ilman sitä tulee meidän tietää, että Pohjaismeren saarien asukkailla, jotka sillä tavoin saavat puita, on kovin huonot metsät, hirviän pitkä talvi ja muutenki kaikin puolin suuri kurjuus ja vaivallisuus.

Tämä nyt oli edellä käypä muistutus merenvirrasta; tästä lähdemme kertomaan, mitä Jumala kerran senlaisen virran kautta toimitti.

Englannin summattoman suuressa pääkaupungissa Londonissa, joka kahdenpuolen Temsijokia rakettuna, asutaan kahdelta miljuonalta hengeltä, se on kolmatta osaa enemmältä, kun koko Suomenmaa kaikin kaupunkinensa, siinä ei kauvan aikaa sitten elänyt siivo leskivaimo kahden poikansa kanssa, joita köyhyydessänsä koki elättää ja ihmisiksi kasvattaa. Wanhempi poika, joka jo oli pian mieheksi tulemassa, saatti tasaisella ja ymmärtäväisellä käytöksellänsä ilon äitillensä ja oppi kirjamieheksi, mutta nuorempi oli vielä lapsi. Leski turvasi Jumalaan, piti huolta lapsistansa ja toivoi niistä vanhan päivän varaa itsellensä. Mutta toisin useinki toivotaan, toisin käypi. Wanhempi poika tuli sairaaksi ja kuoli viimein pitkän sairastamisen jälkeen; valvomisesta, murheesta ja itkemisestä kävi äitikin tautivuoteelle, josta pitkään aikaan ei parantunut. Wahva turva Jumalan armoon ja rakkautensa toista poikaa Jaakoppia kohtaan, joka vielä kaipasi äitin silmää ja opetusta, ylläpiti hänen voimiansa, kunnes toki viimein virkeni. Siitä asti oli hänen alinomainen huolensa poikansa kasvattamisesta, joka ei tahtonut oikein menestyä. Äiti rukoili kyllä joka päivä hartaasti Jumalaa siitä asiasta, mutta neuvot ja opetukset eivät kuitenkaan paljo vaikuttaneet; poika oli kevytmielinen ja hillimätöin, ja jos välistä lupasiki vakautua, niin sitä ei kestänyt kauvaksi. Jaakopin suurin vika oli kuitenki tottelemattomuus, joka ainaki vetää lapsia synnistä syntiin ja saattaa heidät vanhemmaksiki tultuansa kelvottomiksi ihmisiksi. Oikian ihmisen, olkoon jos keisari eli kerjäläinen, ei käy aina omaa mieltänsä noudattaminen, sillä mitkä riidat, torat ja tappelut eivät siitä syntyisi, jos jokainen tekisi, kuin tahtoo? Sentähden pitää niin paljo, kuin mahdollista, elää muillenki mieliksi; mutta joka lapsena harjautuu itsepäiseksi, se vanhemmallakin iällä tahtoo totutun tapansa pitää, eikä saa mieltänsä muutetuksi, jos vielä tahtoisiki, jota moni ei juuri yritäkkään. Wanhalla äitillä oli raskas alituinen huoli pojan tottelemattomuudesta, joka vaan kasvoi vuosi vuodelta suuremmaksi.

Pian oli Jaakoppi ynsein ja tottelemattomin lapsi koko piirikunnassa ja niin pahankurinen, että kaikki ymmärtäväiset vanhemmat kielsivät lapsiansa hänen seuraansa menemästä. Äiti ei kyllä säästänyt nuhteita ja kuritusta, mutta niistä ei ollut apua; poika vaan tuli päivä päivältä villimmäksi. Jaakoppi oli jo koko poika hutikka, ja joksiki piti hänen ruveta. Kirjanoppi oli hänelle varsin vastahakoista, jonka tähden äitinsä toimitti hänen puotipojaksi muutamalle miesvainajansa sukulaiselle. Mutta poika, äitinsä silmältä päästyä, vasta heittäysi oikein riivatuksi. Missä vaan tiesi pelattavan, juotavan, riideltävän ja tapeltavan, sinne hänki, kun suinki pääsi. Sitä elämätä piti hän, kunnes joutui vankihuoneesen ja tuomittiin hirteen varkaudesta. Esivalta kuitenki helpotti tuomion hänen nuoruutensa vuoksi, ja määräsi hänen kymmeneksi vuodeksi kauvas ulkomaalle vietäväksi, johon Englannissa, samoin kuin meillä Siperiaan, suurimpia pahantekiöitä viedään.

Jaakoppi ei ollut pikaan käynyt äitinsä luona, johon ennen linnaan jouduttuansakin ei usein mennyt, eikä harvoinkaan, paitsi kun rahaa karttamaan. Kun äiti raukka kuuli hänen kauhian rikoksensa ja sitä seuranneen tuomion, niin kyllä on arvattava, kuinka hän suri, itki ja vaikeroitsi lohduttamattomasti. Ainoa poika, ja seki sillä tavalla menevä! Wielä kerran, ennen kun hän oli pois vietävä, sai äitinsä luvan käydä häntä katsomassa. Muutama naapurin vaimo talutti häntä vankihuoneesen, sillä pitkällinen suru ja itku olivat niin vieneet voiman häneltä, ettei itsepäällensä enää kyennyt vähänkään pitemmälle matkalle. Siellä istui Jaakoppi raudoissa, vankivaatteet päällä ja vahti ovella. Päänsä oli alaspäin nuokuksissa, ei kuitenkaan katuvaisuuden tunnosta, vaan törkiästä uneliaisuudesta; aitistään ei ollut millänsäkään. Tämän sydän oli pakahtua semmoisesta tuimuudesta; jalkansa ei enää kannattaneet häntä; hän kyykertyi maahan ja itki katkerasti. Sitte jälleen siksi voimia saatuansa, nousi hän jaloilleen ja läheni onnetointa poikaansa.

"Jaakoppi, Jaakoppi!" sanoi hän, "tämä on kyllä viimeinen kerta, kun minä sinun tässä ilmassa tapaan, enkä nytkään kuin äitisi, vaan kuin se, joka toisessa elämässä on todistava ja valittava sinua vastaan. Suurella tuskalla synnytin sinun; miesvainajastani leskeksi jäänyt, kasvatin sinua työllä ja vaivalla köyhyydessäni. Lukemattomat yöt valvoin sinua hoitaissa, ja toisina öinä piti minun kätteni työllä elatusta sinulle hankkia. Kuule Jaakoppi ja muista, että minä kerran kaikkitietävän Jumalan edessä tulen todistamaan sinua vastaan, jossa ei käy salaaminen pienintäkään, vaan täytyy kaikki, jos kuinka suurella sydämensä kivulla, ilmi tuoda. Ja tämä on silloin minun todistukseni: siitä asti, kun vähänkin rupesit ymmärtämään, on suurin ja alituinen huoleni ollut, johdattaa sinua hyvälle tielle ja kiinnittää sydäntäsi Jumalan pelkoon ja rakastamiseen, enkä myös laimin lyönyt äitin tavalla nuhdella ja kurittaa sinua. Monet vuodet oli ainoa ravintoni paljas leipä, kyyneleilläni liotin, kyyneleillä, jotka vuosivat sinun tähtesi. Katso! näin kehnoissa ryysyissä olen kauvan käynyt, jotta saisin sinun päällesi jotain parempaa vaatetta; mutta voi kuin jo oletkin vaatetettu, vangin puku päälläsi! Nyt annan sinulle vielä mitä isävainajaltasi vihdoin viimeiseksi on jälillä: katso tuossa on se Pyhä Raamattu, josta monet monituiset vuodet olen saanut ainoan iloni ja lohdutukseni. Pidä se aina rakkaimpana ja kalliimpana tavaranasi, sillä siitä ainoastansa taidat saada apua ja voimaa, käantyä synnin tieltä ja päästä ijankaikkisesta kadotuksesta, joka ilman epäilemättä on osaksesi joutuva. Muista myös se, että kun Jumalan tuomiopäivänä tästälähin tapaamme toinen toisemme, minä silloin olen kysyvä, mitenkä sinä olet käyttänyt tätä isävainajasi perintöä ja äitiraukkasi ainoata ja kalliinta tavaraa."

Jaakoppi näytti ikään kuin vähän liikutetulta, joko häpiältä, vai katumuksen mieleltä; posket hiukan punertuivat, mutta silmään ei tullut vesipisarata. Kuitenki tarttui hän äitiänsä käteen ja sanoi: "elä sure äiti! kyllä mä tästälähin elän paremmin."

Äiti oli myönyt kaikki, mitä hänellä löytyi, vanhat sänkyvaattensaki, ja saanut sillä vähäsen rahaa kokoon. Sen antoi hän nyt pojallensa, laski kätensä hänen päänsä päälle, itki ja rukoili hartaasti, että Jumala ottaisi hänen armoihinsa. Yksi vankihuoneesen tullut kersantti oli kuullut kaikki ja tullut siitä paljo enemmin liikutetuksi, kun poika olikaan. Hän sanoi nyt olevan ajan hyvästi jättää ja äitin palata kotiinsa, jonka siis täytyi erota pojastansa ei toivollakaan, että enää elävin silmin näkisi hänen.

Jonkun ajan oli Jaakoppi alakuloisna ja vielä laivallenki tultua, jolla häntä ja muita maasta vietäviä pahantekiöitä saatettiin Temsijokea alas mereen, oli hän vaiti ja nurruksissa. Siellä tarjosi yksi hänen entisistä rosvokumppaleistansa, joka nyt myös oli saman tuomion saanut, viinaa hänelle. Ensittäin Jaakoppi ei ottanut sitä vastaan; mutta vanha paha tapa, viinamyrkyn viettelevä maku ja seuralaistensa pilkkasanat saivat hänen pian muutetuksi, että otti ja ryyppäsi usiampiaki ryyppyjä, ja koko helvetin tuli, jota äitin kyyneleet olivat tukahuttaneet, riemahti taas uudelleen palamaan. Sillä rahalla, jonka äiti hänellen oli koonnut ja antanut, osti hän viinaa, joi itse ja juotti kumppaleillensa.

Laiva viipyi usiampia vuorokausia rannalla purjetuulta odottamassa, ja sillä ajalla tuli Jaakoppi samanlaiseksi kun ennenkin, jos ei pian pahemmaksi. Sen toteen näyttää seuraavakin kauhia työ. Päivällä ennen laivan rannalta lähtöä myi hän tuoppiin viinaa ja muutamaan kopeikkaan rahaa vanhempainsa ainoan perinnön, sen raamatun, jonka lehdet äiti huolissansa monin kerroin oli kyyneleillänsä liottanut. Raamatussa oli hopiaiset ha'at, jotka olivat jostain arvosta viinamyyjän silmissä, muuten se siitä ei kyllä olis monta kopeikkaa antanut.

Sama Kersantti, joka linnassa oli kuullut äitin varoitukset ja nähnyt hänen antavan ainoan tavaransa, raamatun, Jaakopille, näki nytkin, kuinka tämä muutamaan viinaryyppyyn ja rahakopeikkaan menetti saman kalliin lahjan. Hän hämmästyi ja miltei oikein kauhtunut semmoisesta törkiästä huimuudesta, kiivastui Jaakopille ja muistutti hänellen äitinsä viimeisiä erosanoja. Pian havaitsi hän kuitenkin olevan yhtä, jos puhui puullen eli Jaakopille, sillä tämä viinapäissään ei älynyt mitään. Kun hänen, laivan rannalta lähtiessä, tuli muiden vankivahtien kanssa Londoniin palata, niin osti hän viinanmyyjältä raamatun takaisin ja läksi sen kanssa pois.

Wähän aikaa loiski laiva aalloilla, maa katosi silmistä, eikä ollut kun päällänsä tasainen taivas, allansa vesi vetelä. Jaakoppi heräsi kohmelostansa ja samassa heräsi hänen mielensä ajattelemaan äsken menneitä päiviä: hän muisti äitinsä kyyneleet ja viimeiset sanat; muisti myöskin Kersantin nuhteet, ja kaikki se teki hänen levottomaksi. Kyllä nyt katui katkerasti raamatun myymistänsä, ja olis vaikka sormen kädestänsä antanut, jos sillä olis voinut sen jällen lunastaa; mutta sepä mahdotointa — hän merellä, raamattu Londonissa, johon hänellä ei ollut toivomistakaan takaisin päästä, kentiesi jos milloinkaan. Näiltä ajatuksilta vaivattiin hän niin, ettei yölläkään saanut unta silmiinsä. Kukapa olis pari päivää ennen arvoinnut näin käyvän, kuin nyt kuitenkin kävi. Hänen kova, tunnotoin sydämmensä tähän asti ei ollut huolinut mistään, ei Jumalasta, eikä äitistänsä, mutta nyt tunsi se yhtäkkiä suuren ikävöimisen niin Jumalan sanaa kuin äitiänsä kohden, ja omatunto vaivasi häntä kovasti sekä muusta, että liiatenki siitä, kun oli köyhän äiti-raukkansa ainoan ja kalliimman tavaran viinaan menettänyt, sen raamatun, jonka äiti tähän asti oli kuin silmäteräänsä säilyttänyt, ja joka kerran ehkä olisi hänenki paremmaksi tehnyt. Monella Englannin laivalla on se kaunis tapa, että merimiehet, jotka muuten kyllä vähän Jumalan sanasta huolivat, pyhäpäivinä lukevat raamattua. Sitä kuuli nyt Jaakoppiki mielellään, ja vedet oikein vuotivat silmistänsä. Kun ikään joku lukia vähäksi ajaksi jätti raamatun, niin rupesi Jaakoppi lukemaan, ja vaikka entiset pahanteko-kumppalinsa nytkin eivät säästäneet herjaussanojansa, niin hän heistä ei ollenkaan huolinut, puhuivat mitä tahansa. Olikin ilkein heistä siksi sairas, ettei kyennyt pilkkaamaan, vaikka kyllä oli ihme hänestä, mitenkä tämä, joka ennen oli valmis kaikkiin pahoin töihin, nyt kiihtyi niin hartaasti Jumalan sanaa lukemaan ja sitä toisilta kuulemaan.

Laiva purjehti lounaista ilmaa, ja oli jo Afrikan kohdalla, kun kuudennella viikolla nousi hirviä myrsky, katkaisi mastot ja täytti laivan vedellä. Kolme päivää oli laiva aalloin vallassa, yötä vasten neljännettä särkyi se karia vasten palasiksi. Ken vaan uida saattoi, pyrki lautain ja palkkein päälle, toivossa niillä henkensä pelastaa, ja myös Jaakoppi oli muutaman laivan palasen päälle joutunut. Ei hän tietänyt, ketä muita hänen kanssansa sillä kappaleella oli, sillä yö oli niin pimiä ja aallot kohisivat niin hirmuisesti, ettei voinut mitään nähdä eikä kuulla.

Päivän koittaissa näki Jaakoppi samalla laivan palasella olevan kaksi muuta miestä. Toinen oli suuri Sotaherra, joka oli ulkomaalle asioitansa toimittamaan mielinyt, toinen laivan merimiehiä, joka haaksirikossa oli ison haavan päähänsä saanut ja nyt oli varsin voimatoin. Kun Sotaherra havaitsi, kuinka surkiassa tilassa merimies raukka oli, pyysi hän Jaakoppiaki häntä auttamaan ja hänen haavojansa sitomaan. Molemmat repivät he sitte palasia vaatteistansa irti ja sitoivat niillä hänen haavansa. Sotaherra, joka jo oli vanhemmalla ikäpuolella, oli niinä hirmuisina päivinä, ennen laivan särkymistä, saksanviinalla voimiansa vahvistanut, ja hänellä sattui vieläkin puteli samaa ainetta taskussa olemaan, jolla pyysi virvoittaa puolikuollutta merimiestä, paraiten kuin taisi.

Tuuli lauhtui vähitellen ja keskeltä taivaslakea alaspaistava päivä kuivasi pian heidän märjät vaatteensa. Mutta olipa heillä murhetta muustakin, kun vaatetten kuivamisesta: koko ympäristöllä eivät nähneet muuta kun aavan meren, ei yhtään henkeä kaikista hätätovereistansa laivalla. Arvattavasti olivat kaikki muut meren pohjassa, paitsi heitä kolmea, jotka vielä olivat hengissä. Eivät myös tietäneet, kuinka etäällä maa-ranta oli, kun sitä mistään ei siintänytkään. Hätä-aikana myrskyssä siitä ei ollut tarkkaa laskua pidetty; nyt oli se varsin mahdotointa. Mutta linnuista, jotka lentivät ilmassa, arvelivat maan ei kovin kaukana olevan, joka maa myös ei taitanut olla muu kun Afrikan maa.

Jaakoppi meri-asioista ei tietänyt mitään, jonka tähden herra ja merimies kahdenkesken neuvottelivat, millä tavalla pääsisivät maapuoleen. Ruokaa heillä ei ollut rahtuakaan, ja kuuma päivän helle teki heidät ilmankin melkein kykenemättömiksi. Jos vaan kolmen päivän sisässä ei tulis apua, niin tuskin heissä olis neljännen näkiätä.

Herra oli merimiehelle aikalomasta tilkan viinaa antanut, joka siksi vahvisti häntä, että viimein kykeni istualleen. Siinä, joka suunnalle katseltuansa, sanoi hän: "kuulkaa, minusta näyttää, kuin idässä päin siintäisi maa, sinne pitää meidän pyrkimän, jos tahdomme henkiin jäädä." Pian hoksasivat toisetkin siellä päin maan siintävän, mutta kuinka taisivat he sinne päästä ilman airotta ja purjeetta?

Merimiehellä oli onneksi iso puukko taskussa; sen otti hän, käski Jaakopin auttamaan itsiänsä, ja saivat pian kolme pienaa laivan palasesta irti, joista tekivät parin airoja, ja sitte miehet soutamaan. Kolmannen pienan kohottivat mastoksi, ja siihen mantteliansa purjeeksi; sillä tuuli puhalsi maata vasten. Kaikki soutivat, minkä suinkin jaksoivat; vanha herrakin otti usein airot haavoistansa sairaan merimiehen kädestä. Kulkikin lautta hyvää vauhtia edespäin, mutta kun olivat soutaneet ja purjehtineet muutamia tiimoja, puistahti merimies päätänsä, nosti airon vedestä ja sanoi: "herra! meidän yrityksemme on peräti tyhjä; jos meillä olis vaikka parikymmentä soutajata ja kaikkein parahimmat purjeet, niin emme kuitenkaan pääsisi maapuoleen. Me olemme joutuneet merenvirtaan ja se viepi meidät mieltänsä myöten, kunne tahtoo. Maa on meistä jo itäpohjasessa ja etäämpänä, kun milloin sen ensin havaitsimme. Näettehän kuinka meriruohoja uipi vieressämme ja tuntuu se kättäkin vasten, kuinka vesi kulkee virtana."

Sillä kohdalla, missä miehet olivat likellä Afrikan maata hädässä, on väkevä merenvirta, joka yhdessä vuorokaudessa kulkee 30 meri-penikuormaa, s.o. 20 tavallista penikuormaa edespäin. Samaa matkaa ei saisi vasten virtaa kuljetuksi, ei kolmessa viikossa, jos tuuli olis kuinkin myötäinen.

Merimies raukka tunsi aikansa jo olevan lähellä jättää tämä mailma, jonka tähden ei enää toivonut maalle kuolemaankaan pääsevänsä. Raskaasta työstä oli kaikki voimansa menettynyt, ja haava päässänsä teki hänelle kauhian tuskan. Hän nakkausi pitkällensä lautalle ja toiset istuivat vesissä silmin hänen vieressänsä, eivätkä voineet millään tavalla auttaa häntä. Herran viinakin oli jo loppunut, jota sairaan mieli ei enää tehnytkään. Wälittäin huokasi hän raskaasti ja kyyneleet vuotivat silmistä, minkä kovaksi tottuneen merimiehen silmistä voivat vuotaa. Sotaherra, sääliväisyyden tunnolta liikutettuna kysyi, niinkö hänen päässänsä oli kova tuska, johon merimies vastasi: "kyll' on, herra kulta, tuska päässänikin, mutta vielä suurempi tuska on minulla sydämmessä." Wähän ajan päästä lisäsi hän siihen, sanoen: "en minä kyllä pelkää kuolemata. Puolentoista vuotta sitten lahjoitti eräs herra Bedfordin kaupungissa minullen aika hyvän jumalan-sanaisen kirjan. Sitä minä ensittäin silmäilin sieltä täältä ajan kuluksi, mutta viimein tuli se minulle mieluisemmaksi, että lu'in usiammat kerrat läpi, ja sain siitä rohkeuden kuolla, milloin vaan Jumala minua täältä kutsuisi, tietäin että synnit ovat minullen anteeksi annetut, ja että minä tulen tyyneen satamaan, jossa myrskyt ei enää nakkele laivaa; mutta kuitenkin tekee yksi asia sydämmeni kuolema-hetkellä levottomaksi."

"Mikä asia se sitte on", kysyi herra, "joka sinua niin vaivaa ja rasittaa?"

"Oh armas herra!" vastasi merimies, "kotiin jäi minulta sokia sisar ja vanha kivuloinen äiti. Nuoremmalla iälläni tein minä heille paljo surua, ja saatin heidät ilkeydelläni vaivaisiksi. Ennen merelle lähdettyäni olin minä isävainajani jälkeen suutarina, ja tuhlasin pahoissa seuroissa kaiken perityn tavaran."

"Äiti ja sokia sisareni kyllä sekä nuhtelivat minua että rukoilivatkin, mutta minä vastasin heitä kovilla sanoilla ja rasitin heitä monella tavalla. Wähä ennen tälle matkalle lähdettyäni kävin heitä hyvästi jättämässä. Minä tartuin heitä käteen ja sanoin: 'rakkaat äiti ja sisareni! antakaa minullen anteeksi, että minä olen teitä niin pahasti kohdellut. Nyt kun olen sitä ajattelemaan tullut, kadun minä kaikesta sydämmestä entistä elämätäni, ja olen vakaasti päättänyt tästä lähin ruveta paremmin elämään. Rukoilkaa tekin Jumalaa, että hän auttaisi minua aikomuksessani ja antaisi minullen kaikki pahat tekoni anteeksi, ja te kanssa antakaa anteeksi!' Äiti vastasi: 'oh rakas Wilhelmi! minä olen sinulle jo kaikki anteeksi antanut, ja uskon todella, Jumalan sinulle myös anteeksi antavan'; sitä samaa vakuutti minulle sokia sisareni, ja lähteissäni heidän luotansa itkivät molemmat suurella äänellä, ja äitini puhui viimeisiksi sanoiksensa; 'jos, Wilhelmi rukka, tässä mailmassa en enää näkisi sinua, niin toivon sinun kerran taivaassa tapaavani; Jumala olkoon sinun apunasi ja hyvästi siunatkoon sinua!' Siitä kyllä, armas herra! näette minun ei tarvitsevan epäillä äitini ja sokian sisareni anteeksi antamuksesta; mutta kuitenkin vaivaa se minua, että tiedän nyt kuolevani, ennen kun pääsin vielä kerta rukoilemaan heitä siitä, että unhottaisivat kaikki ne kärsimiset, joita minä heille huimuudessani saatin."

Herra oli itsekin vaka ja jumalinen mies, ja lohdutteli merimiestä, kuin paraiten taisi. Hän lupasi myös, jos Jumala häntä auttaisi kotiin, itse mennä merimiehen äitin ja sisaren luoksi, joiden nimet ja asuntopaikan sai merimieheltä kuulla, ja kertoa heille sen, mitä nyt häneltä oli kuullut.

"Oh hyvä herra! sanoi siihen merimies, pitäkää lupauksenne muistossa, ja kun te tulette sinne, niin sanokaa heille näin: 'Wilhelmi kuoli merellä ja puhui juuri kuolemaisillansa, että hän tiesi Jumalan ottavan hänen armoihinsa, mutta teille käski hän sanoa ja rukoilla, että te myös antaisitte hänellen anteeksi kaikki pahat, mitä hän teitä vastaan on tehnyt.'"

Jaakoppi kuuli joka sanan ja hänen sydämmensä tuli kokonaan rauhattomaksi. Joka sana kuolevan merimiehen suusta tuntui hänelle kuin miekalla pistäminen. Hän vielä ei tähän asti ollut oikein ajatellut, kuinka kauhian pahasti hän oli omaa äitiänsä vastaan itsensä käyttänyt; nyt sitä ajatellessaan rupesi hän oikein äänellä itkemään. Eikä hän olisi itkuansa hävennyt, jos olisi vaikka koko mailma näkemässä ollut. Jonkun ajan katkerasti itkettyänsä sanoi hän: "kyll' olet sinä, Wilhelmi, onnellinen, kun tulit äitiltäsi anteeksi anomaan ja saamaan kaikki rikoksesi häntä vastaan; minä olen paljo ilkiämpi äitiäni vastaan ollut. Sen kirjan, minkä vieras herra Bedfordin kaupungissa lahjoitti sinulle, pidit sinä kalliina ja rakkaana, mutta minä onnetoin, minä myin viinatuoppiin ja muutamaan rahakopeikkaan äitini kalliimman tavaran, sen raamatun, jonka hän hyvästi jättäissänsä antoi minulle, ja joka oli hänen ainoa omaisuutensa."

Itku esti hänen enemmän puhumasta. Merimies olisi jotakuta siihen vastaukseksi sanonut, mutta ei saanut päänkivulta kieltänsä kääntymään. Herra muistutti häntä muutamilla sanoilla Jumalan suuresta laupiuudesta, koska tunsi katumuksen tunnon nousneen hänen sydämmeensä, joka on ensimäinen askele parannukseen. Mutta pitkää aikaa ei tainnutkaan puhua hänen kanssansa, sillä Wilhelmillä nähtävästi ei enää ollut monta hetkeä jälillä. Ja yöllä ennen ja nyt uudesti oksetutti häntä kovasti, josta hän tuli aivan heikoksi. Oksentamisen jälkeen valkeni hän kasvoilta ja kuoleman tuskan hiki nousi hänen otsaansa. Herra kysyi, kuinka hänen kanssansa oli; Wilhelmi pani kädet ristiin rintansa päälle ja vastasi hiljaisella äänellä: "jo on rauha kädessä."

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Päivä meni maille, ja kuumaa päivän hellettä seurasi kolkko, viluinen yö. Kuolevata Wilhelmiä kyllä peitettiin purjeella, ja Jaakoppi antoi vielä oman takkinsa peitteen lisäksi, mutta kuitenkin värisi hänen ruumiinsa kovasti. Viimeisellä illan valolla näkivät kumpikin, kuinka rauhan kuva loisti hänen kasvoissansa, vaikka olikin suu vilusta vähän vinossa. Koko yön istuivat likellä häntä, ja Jaakoppi koki sekä hengittämällä että omain kättensä välissä lämmitellä hänen käsiänsä. Herra luki aikalomasta sopivia rukouksia ja virren värsyjä, sillä vaikka Wilhelmi ei enää voinut puhua, niin taisi hän kuitenkin kuulla. Kylmän yön perästä alkoi lopulta päivä koittaa, mutta silloinpa tuli kylmä vielä kovemmaksi. Wilhelmillä oli jo silmät ummessa, otsa kylmä ja kasvot vaaliana; päivän noustessa erosi henki hänestä.

"Meidän ystävämme on jo lopettanut tuskansa", sanoi herra ja pyhkäsi kyyneleitä silmistänsä. Wähän ajan päästä lisäsi hän siihen ja sanoi: "kaikillen ei ole suotu semmoista lähtöä täältä, kun Wilhelmi vainajalle, että epäilemättä tulevat taivaasen. Omalla voimallansa sinne ei pääse kenkään, mutta siinä kalliissa ja pyhässä kirjassa, joka oli sinun äitisi ainoa omaisuus, ja jonka hän sinulle hyvästi jättäissä antoi, siinä neuvotaan ja selitetään, millä tavalla sinne on päästävä. Sentähden, jos Jumala sinua vielä auttaa maalle ja kristityin pariin, niin koe viipymättä laittaa itsellesi se kirja, ja siitä tutkia, mitenkä taitaisit pelastaa itsesi hengellisestä haaksirikosta, joka hukuttaa sielunkin, koska tällä nykyisellä, jossa nyt olemme, ei ole valtaa, kun ainoastansa ruumiille, jolla ei ole suurta arvoa, jos loppuu vähän ennemmin eli myöhemmin. Jumala on minun auttanut siihen maalliseen tilaan, että olisin voinut saada, mitä vaan mieli tekee, mutta paljo enemmin tulee minun häntä siitä kiittää, että hän on pannut halun sydämmeeni noudattaa hänen mieltänsä rakkaudella, pelvolla ja vapistuksella. Ja sen halun sain minä siitä kirjasta, joka oli sinun vaivaisen äitisi ainoa turva ja tavara. Siitä ajasta löydän minä aina ja joka paikassa tykönäni sen omaisuuden, joka on korkiampi, kalliimpi ja rakkaampi, kun kaiken maailman kulta ja tavarat, jota vesi ei hukuta, tuli ei polta, varkaat eivät saa varastetuksi: se on ilo ja rauha Jumalassa, jota ei kenkään käsitä, kellä sitä itsellä ei ole."

"Mutta nyt jättäkämme kuollut kumppalimme Jumalan rauhaan ja haudatkamme hänen ruumiinsa aaltoihin, sillä aallot ovat kuolleen merimiehen hauta. Katsahda vielä kerran, kuinka koko hänen kasvonsa loistaa kuin rauhan kuvana; onnelliset ja autuaat, jotka hänen laillansa uskossa täältä eriävät!"

Herra luki vielä muutamia rukouksia ja siunauksia; sitte lykkäsivät he ruumiin lautalta mereen ja pian oli se aalloilta peitetty.

"On nyt aika tullut pitää huolta itsistämmekin", sanoi herra, "mutta ennen kaikkia pitää minun saada nukkua pari tiimaa. Walvo sinä sillä ajalla, kyllä minä taas sitte valvon vuorostani, ja sinä saat levätä. Mutta jos sattuisimme jonkun luodon eli karin likelle tulemaan, niin herätä silloin minuakin."

Herra pani nyt pitkäksensä maata, ja Jaakoppi kääri purjetta hänelle pään alaiseksi, ja istui hänen viereensä päivän puolelle, ettei liika lämmin rasittaisi häntä.

Muutamaksi tiimaksi jäi nyt Jaakoppi ihan yksinäisiin ajatuksiinsa. Se, ketä hän nyt rakasti ja kunnioitti enemmän kun hän tähän asti oli ketään rakastanut ja kunnioittanut, sotaherra nimittäin, makasi raskaassa unessa ja Wilhelmi, jonka ruumista virta kuljetti, vielä sitäkin raskaammassa; Jaakoppi yksin valvoi. Mutta hän valvoi nyt hengellisestikin. Se entinen hengellinen uni oli peräti paennut, ja niinkuin hän jälestäpäin kertoi, rukoili hän nyt ensimäisen kerran kaikesta sydämmestänsä, ja rukoili armoa ja synnin anteeksi antoa Jumalalta. Huono kyllä oli ruumiillinen tilansa: ennen haaksirikkoa oli hän pumpannut ja muuta työtä tehnyt, että kädet olivat raukiana ja rakkoja täynnä; jano vaivasi kovasti, että kieli, suulaki ja kurkku olivat yhteen kuivamassa; nälkä jäyti vatsassa ja silmänsä olivat kauvan valvomisesta kipiät ja tursuneet. Kuitenkin tunsi hän nyt senlaisen rauhan ja riemun tykönänsä, josta hän ennen ei ollut uneksiakaan taitanut.

Aikansa nukuttua heräsi herra ja käski Jaakopin vuoronsa nukkumaan. Hän nukkuikin heti paikalla ja makasi kun kuollut, mutta puolenpäivän jälkeen herätti herra hänen, ja suurella työllä hänen valveelle saatua sanoi hän: "Mielelläni olisin antanut sinun kauvemmin levätä, mutta nyt on velvollisuutemme kokea pelastaa itsiämme. Katso, kuinka Jumala on antanut virran kantaa meidät likelle maata, että tuolla ei kovin kaukana mäet ja metsät loistavat silmiimme. Mutta vielä likempänä ovat nuot suuret karit, joita aallot hirmuisesti pieksävät; siinä on nyt temppu, mitenkä pääsemmä ilman lautan särkymättä niistä sivu."

Airoilla kokivat viimeisilläkin voimillansa ohjata lautan kivistä sivuitse, ja kun ne ei olleet juuri paraassa virrassa, vaan vähän syrjempänä, niin Jumalan avulla onnistuivat siinä työssänsä, ja puolen tiiman päästä olivat siitä vaarasta pääsneet.

Jano ja nälkä raukaisivat nyt Jaakoppia niin kovasti, että tuskin saatti pystössä olla. "Tee, kuin minäkin", sanoi herra, "niin suurin tuska menee yli." Samassa riisui hän vaatteet päältänsä, piti niitä vähän aikaa vedessä ja puki ne päälleen. Jaakoppi teki samalla tavalla ja tuli pian tuntemaan huojennuksen tuskassansa.

"Suolaista, katkeraa merivettä", sanoi herra, "ei taida kukaan juoda janonsa sammuttamiseksi, sillä se saattaa hirmuisen vatsan kivun, mutta märjistä vaatteista vetää iho ainoastansa selvän veden sisäänsä ja virvoittaa ihmisen janossa. Monta merimiestä olisi tämmöisissä tiloissa jo janoon nääntynyt, jos eivät olisi ymmärtäneet sillä henkensä säilyttää, että usein kastivat vaatteensa meriveteen."

Wäkevä virta kuljetti heitä yhtäläiseen likemmä rantaa, joka jo viheriöitsi heidän silmissänsä. Lähin paikka, johon myös virta ajoi heitä, oli pienoinen saari, jonka vieressä ja takana oli toisia samanlaisia saaria, ja palasen matkaa etempänä itäänpäin näkyi manner-ranta. Sillä puolella saarta, johon virta kävi, oli kari ja muutamia yksinäisiä kiviä edessä. Hengen ehdolla pyysivät näistä sivu päästä, mutta kaikki yrityksensä oli tyhjä, kun yhtäkkiä tarttuivat kiinni, eivätkä enää saaneet lauttaa liikkeelle. Rantaan oli vielä virstan paikoilla ja päivä oli lopulla; aallot pieksivät ja työntivät lauttaa yhä kiintiämpään, ja uhkasivat sen lopenkin särkeä; muutamia lautoja oli jo kyljestä irti lähtenyt.

"Pidä nyt vaan huolta itsestäsi", sanoi herra Jaakopille, "ja katso, kuinka pääsisit hengissä maalle, ja sieltä vielä kerran äitillesi lohdutukseksi. Minulla ei enää ole toivoakaan maalle pääsemisestä, kun olen kovin tottumatoin uimaan, ja tottuneempanakin en siihen kykenisi vanhalta, rauenneelta ruumiiltani."

"En suinkaan", vastasi Jaakoppi, "minä teitä jätä; ennen kun sen teen, olen valmis vaikka kahdesti kuolemaan. Ja jos muuta ei oliskaan, kun surma edessä, niin kuolkamme sitte yhdessä. Lautta meidän nyt täytyy jättää tähän ja yrittää päästä tästä toiselle karille, siitä kolmannelle. Ehkä vesi ei olekaan syvempi, kun minkä kahlaamalla pääsemme. Neljästä, viidestä karista yli päästyämme olemme kuivalla maalla."

Niin arveli Jaakoppi ja herra myöntyi seuraamaan häntä. Rinnasta asti vedessä käyden pääsivät toiselle ja kolmannelle karille. Mutta siinä loppuivat herralta viimeisetkin voimansa. "Wielä kerran", sanoi hän, "rukoilen sinua: heitä minä tähän, ja koe yksin päästä maalle! Jos löydät asukkaita saarella, niin korjaa minua sitte niiden avulla!"

Mutta Jaakoppi kiitollisuudesta ja rakkaudesta herraan kiinitetty vastasi: "en millään muotoa, armas herra, minä saata teitä tähän jättää. Yö on joutumassa päälle, ja muutaman tiiman sisässä taitaisi vesi nousta ja hukuttaa teidät. Se on myös tietämätöin, onko saarella asukkaita ja myös tietamätöin, saattaisinko minä teitä sitte korjaamaan päästä. Sentähden nouskaa minun selkääni, ja minä koen kantaa teidät maalle niin hyvin, kuin voin."

Rakkaus lisäsi voimia Jaakopille. Arvattavasti se ei olisi kellään muullakaan huokia työ ollut, kantaa lihavata miestä seljässään, saatikka näljästä, janosta ja raskaasta työstä rasittuneella Jaakopilla. Joka seuraavalla karilla lepäsi hän vähän aikaa ja läksi sitte kuormansa kanssa uudelleen veteen, kunnes viimein päivän laskuaikana sai hänen onnellisesti saaren rannalle.

"Kiittäkämme nyt ensimmäiseksi työksi Jumalata, joka meidät vielä hengissä siitä hädästä auttoi", sanoi herra ja lankesi polvillensa maahan. Jaakoppi raukan kädet ja jalat vapisivat kovasti raskaasta kantamisesta, kuitenkin lankesi myös hän polvillensa, kiitti Jumalata kaikesta sydämmestä ja tunsi siitä saavansa uuden virvoituksen ruumiisensa. Olikin hänellä syytä, kiittää Jumalata ei ainoastansa ruumiin, vaan sielunsakin pelastuksesta.

Molemmat läksivät nyt astua toikaroimaan edemmäksi, herra Jaakoppia vasten nojaten. Parin sadan askeleen päästä löysivät hetteen eli lähteen silmän; voi sitä herkullista virvoitusta, kun siitä saivat, niin kauvan janoa kärsittyänsä. Wähän edempänä löysivät pellon, jonka halki hyvin tallattu polku saatti heitä edespäin. Wähän matkaa käytyänsä näkivät puusta tehdyn ristin kuvan pellolla. "Jumala olkoon kiitetty", huusi herra, "me olemme kristittyin ihmisten mailla, eikä villi-pakanain, jotka ehkä taitaisivat meidät suuhunsa syödä." Samassa näkivät talonkin, joka jo ulkoapäinkin näytti kun Euroopalaisten huonerakennus. Sen asukkaat olivat vanhaa Hispanjan sukua, ja kielen murre heillä usiammasta kielestä seoitettu. Herra oli jo ennenkin paljo maita kulkenut, ymmärsi heidän puheensa puolittain, ja taisi myös itse selittää heille, mistä hädästä ja onnettomuudesta äsken olivat pääsneet, pyytäin heiltä ruokaa ja apua.

Isäntä lupasi mielellänsäkin auttaa heitä, antoi heille vähäisen ruokaa — kauvan nälkää kärsineillen ei sovikaan paljo yhtäkkiä antaa, sillä se tappaisi heidät paikalla — sitte asetti hän heidät makaamaan.

Jaakoppi nukkui heti, ja makasi seuraavaan aamuun asti raskaassa unessa. Mutta kuinka häntä eikö huoletuttanut, kun hän aamulla herätessänsä näki arvossa pidettävän, rakastetun haaksirikko-kumppalinsa sairaana, ja niin heikkona, ettei ollenkaan voinut vuoteelta nousta. "Kyll' on tämä yö ollut pitkä minulla", sanoi herra; "vanhan ruumiini piti viimein raueta, mutta minä uskon kuitenkin, Jumalan ei sallivan sitä surua sinulle, että sinun täytyisi jättää minun vieraalle maalle."

Mikä Jaakopilla muutamia viikkoja ennen olisi ollut mahdotointa, nimittäin sairaan hoitaminen, se oli hänelle nyt aivan mielenperäistä työtä; yhtäläiseen istui hän sairaan vieressä ja palveli häntä, millä vaan taisi. "Oh! olisinko minä ennen", ajatteli hän itsekseen, "tällä tavalla huolta kantanut vanhasta, vaivaisesta äitistäni, elikkä jos Jumala auttaisi minua vielä kerran hänen luoksensa, voi kuinka mielelläni enkö nyt tahtoisi häntä lapsellisella rakkaudella palvella ja huojentaa hänen vaivojansa vanhoilla päivillään, jos kohta onkin mahdotointa palkita hänelle kaikkia niitä itkuja ja kärsimistä, joita entisellä elämälläni hänelle laitin."

Ehkä herra makasi sairaana vuoteella, ja Jaakopilla oli kyllin hänestä huolta ja murhetta, niin tuli heidän kuitenkin kiittää onneansa, että olivat niin hyvään paikkaan joutuneet. Talon isäntä oli heidät hyvästi vastaan ottanut ja antanut heille, mitä tarvitsivat. Herra lahjoitti muutamia päiviä jälkeen isännälle kulta-uurinsa kiitollisuuden osotteeksi ja sanoi: "teillen on töissänne hyvä kello tarpeellinen, sairas sitä ei tarvitse, sentähden ottakaa se joksikin palkinnoksi hyvyydestänne meitä kohtaan." Mutta sen hyvän isännän piti pian mannermaalle lähteä, jossa hänellä oli toinen talo, ja siellä usiampia kuukausia viipyä. Talouden asiat jäivät siksi ajaksi erään mulatti-naisen huoleen. Mulateiksi sanotaan niitä ihmisiä, joiden vanhemmat ovat, toinen valkiapintaista kansaa, toinen mustapintaista murjaanin sukua. Mutta kun isäntä oli pois lähtenyt, niin alkoi sairaan herran ja onnettoman Jaakopin elo tulla paljo vaikiammaksi. Ensin tiedusteli uusi emännöitsiä, eikö heillä olisi kulta-uuria hänellenkin antaa, sillä sen, minkä isäntä oli saanut, oli hän myötänsä vienyt. Kun heillä vaivaisilla haaksirikon alaisilla ei ollut uuria eikä mitään muuta lahjusta hänellen antaa, niin kohteli hän heitä kovin tylysti ja nuriamielisesti. Jaakoppi rukoili, että antaisi edes sairaalle herralle mitä tämä tarvitsi, mutta nainen vastasi, ettei hän ollut tottunut milloinkaan laiskoja pötkiä huoneessansa suvaitsemaan; jos siis tahtoisi ruokaa itsellensä ja sairaalle, niin olisi hänelle paras lähteä pellolle ja raataa.

Kun Jaakoppi oli nämät kovat sanat herralle kertonut, vastasi tämä ja sanoi: "elä huoli, Jaakoppi, siitä mieltäsi pahaksi panna! kyllä minä tulen hoitajattakin toimeen, ja tällä saarella on kova puutos työväestä. Mene siis ja auta talon väkeä töissänsä, minkä jaksat; sen tahdon itsekin, jos tulen jällen terveeksi voimiani myöten tehdä."

Hyvällä mielellä lähti Jaakoppi nyt työlle, ja raati otsansa hiessä aamusta iltaan. Kun herra parani ja emäntänainen määräsi tällenkin kaikenlaisia toimituksia, riennätti Jaakoppi omaa päivätyötänsä niin että pääsi auttamaan kovan onnen kumppaliansa. Jaakopin ripsas ja joutuisa työnteko lepytti jälle pian emäntänaisen, ettei heiltä kielletty mitä tarvitsivat.

Pyhäpäivän tultua oli Jaakopilla suuri ikävöiminen lukea Jumalan sanaa, johon hänellä nyt ei kuitenkaan ollut tilaa, kun kirjoja ei löytynyt talossa, ei minkään kielistä. Woi kuinka katkerasti ja sydämmellisesti eikö hän nyt katunut sitä kauhittavaista työtänsä, kun oli vaivaisen äitinsä ainoan perinnön, sen hänelle matka-evääksi annetun raamatun niin onnettomalla tavalla hävittänyt, ja usein rukoili hän, että Jumala vielä kerran laittaisi hänelle tilan raamatun lukemiseen. Hänen rukouksensa tuli kuulluksi pikemmin, kun toivoikaan. Kerran käski emäntä-nainen häntä aitan parvesta vääntiätä noutamaan. Siellä näki hän orsilta rippuvan euroopalaisen pukukerran ja muutamia sota-aseita seinillä, ja siinä loukossa, kusta etsi vääntiätä, löysi hän yhden kirjankin. Hän aukasi sen ja näki suureksi iloksensa sen olevan Englannin kielisen raamatun.

Kirja toisessa kädessänsä kiiruhti hän tupaan ja rukoili emäntä-naiselta lupaa, saada sitä kirjaa pyhinä ja joutohetkinä lueskellaksensa.

Emäntä-nainen naurahti hänen innollensa ja sanoi: "sen kirjan sinä kyllä saat omaksesikin, jos tästälähin teet työtä niin hartaasti ja uskollisesti, kun tähän asti; meillä on se kirja aivan joutava, kun ei kukaan ymmärrä sitä lukea. Usiampia vuosia sitte särkyi eräs laiva likellä tätä saarta, ja siitä löysimme sen kirjankin." Jaakoppi tuli siitä sangen iloiseksi ja raati työn-ajan, jos mahdollinen, vieläkin hartaammasti kun ennen, jolla miellytti emäntä-naisen päivä päivältä leppiämmäksi heitä kohtaan. Joutohetket ja varsinkin pyhäpäivät ei hän tuskin syömä-ajaksikaan jättänyt raamattua kädestänsä. Mitä enemmin hän luki, sitä selvemmäksi tuli se hänelle, ja mitä itse ei ymmärtänyt, sen selitti herra hänelle mielellänsäkin. Tähän asti oli hän aina epäillyt suurten synteinsä ja rikostensa anteeksi saamisesta, mutta nyt tuli hän siitäkin asiasta vakuutetuksi, ettei enää ollenkaan epäillyt. Nyt vasta tuli hän oikein ymmärtämään, missä sokeudessa hän tähän asti oli ollut, ja aivan uusi elämä aukeni hänen eteensä. Se merenvirta, joka särkyneestä laivasta kuljetti häntä saarelle, oli nyt tullut hänelle Jumalan armovirraksi, joka johdatti häntä entisestä pakanallisesta elämästä uuteen kristilliseen elämään.

Kun Jaakoppi entisessä elämässään oli työntekoon tottumatoin, niin alkoi hänen ruumiinsa muutamain viikkokautten perästä vaipua ja raueta. Usein ajatteli hän ja pelkäsi iltaan asti ei kestävänsä, mutta väänsi kuitenkin uskollisesti työtä tehdä, jos kuinka suurella ruumiin pakolla. Eikä ainoasti raskas työnteko, mutta Afrikan maan kuumuuskin näännytti häntä kovasti, että veri välimmiten juoksi nenästä, ja lopulla ei tahtonut yölläkään ruumiinsa pakottamiselta lepoa saada.

Kaiken sen havaitsi herra ja koki itsekin auttaa Jaakoppia, jota tämä ei kuitenkaan suvainnut, sillä hän kunnioitti ja rakasti herraa varsin kuin uutta isäntää. Herra lohdutti häntä ymmärtäväisillä puheillansakin ja sanoi: "Kyllä niinä kymmeninä vuosina, joksi ajaksi sinua tuomittiin ulkomaalla olemaan, et olisi tullut sitä vaivaa näkemään ja rasitusta kärsimään kun näinä kymmeninä viikkokausina, jotka tällä saarella kohta olemme olleet. Sentähden uskonkin, että sinä jo täysin määrin olet kärsinyt sen laillisen rangaistuksen entisestä pahasta elämästäsi, ja ettäs Jumalan avulla vielä pääset vanhaa äitiäsi lohduttamaan."

Muutamana pyhä-iltapuolena istui Jaakoppi puun varjossa ja luki raamattuansa, kun yhtäkkiä kuuli kotimaan kieltä selkiästi ja isolla äänellä puhuttavan. Hän käänsi päätänsä ja näki herran ja kaksi muuta herrasmiestä hänen kanssansa lähestyvän häntä. "Nyt, Jaakoppi!" sanoi vanha herra, "on meille pääsinpäivä tullut. Tässä likellä on Englannin laiva ankkurissa, ja Indian maalta tuleva lähtee se kotia niin pian kuin vaan on raitista vettä tarpeensa tältä saarelta saanut. Wielä päälle päätteeksi on laivan Kapteini vanha ystäväni."

Se sanoma ei kuitenkaan ilahuttanut Jaakoppia; surullisella mielellä vastasi hän: "teillä kyllä, hyvä herra, on pääsinpäivänne likellä, mutta kuinkas tohtisin minä, semmoinen suuri pahantekiä, vastoin lakia ja tuomiopäätöstä lähteä kotimaalle?" Herra vastasi: "ei nyt muuta, kun lähde vaan matkaan! kyllä minä kotiin tultuamme tahdon vastata puolestasi. Ja toivon myös Jumalan avulla saattavani niin laittaa, että Esivalta osoittaa armon sinulle, ja sinä saat jäädä kotiin."

Se vene, joka laivasta lähetettiin heitä noutamaan, toi myötänsä jonkun rahasumman, jonka vanha herra oli pyytänyt kapteinin lainaamaan hänelle. Siitä jakoi hän hyvästi jättäissä pieniä lahjoja emäntä-naiselle ja muulle talonväelle, jotka kyllin olisivat palkinneet heidän elatuksensa, jonka saarella ollessansa olivat saaneet, jos sitä eivät työllänsä olisikaan ansainneet. Tulikin emäntä-naisen ja muun väen mieli siitä niin hyväksi, että itkusilmin jättivät hyvästi ja saattivat heitä rannalle, kussa vene odotti.

Molemmat olivat nyt hyvällä Englannin laivalla, jonka kapteini otti heitä leppiästi vastaan ja kohteli heitä ystävällisesti koko matka-ajalla. Laiva kulki myös onnellisesti ja läheni Englannin rantoja.

Mutta nyt siirtykämme katsomaan Jaakopin vanhaa äitiä Londonissa. Sen jo olemme maininneet, että Kersantti oli Jaakopin piplian, jonka hän äitiltänsä oli hyvästi jättäissä saanut ja viinaan menettänyt, viinan kauppiaalta ostanut. Londoniin tultuansa tiedusteli hän vankivartialta, missä Jaakopin äiti asui, ja siitä tiedon saatuansa riensi hän piplia kädessä sinne ja sanoi: "katso tuossa on sinun ainoa tavarasi jällen! Se oli liian hyvä kelvottomalle pojallesi; sentähden vaihetti hän sen viinaan, jonka paremmin tiesi, mihin se kelpaa."

Se kova sanoma koski niin äitin sydämmeen, että meni kokonaan näännyksiin ja tupertui lattialle maahan. Ei olisi luullut enää vettä hänen silmissänsä löytyvän, mutta vieläkin pursui niistä runsaasti kyyneleitä, kun viimeinenkin toivo Jaakoppi pojastansa oli kadonnut. Hämmästyneenä seisoi hyväntahtoinen kersantti hänen vieressänsä ja ei tietänyt, mitä hänen piti tekemän. Wiimein sanoi hän: "Jumala vahvistakoon ja auttakoon sinua, vaivainen leski; minä en voi sinua auttaa. Mutta minä tulen kohta jällen." Sen sanoi hän ja läksi ulos.

Kersantti juoksi kotiin vaimonsa luoksi, joka myös oli hyväntahtoinen ihminen ja mielellään autti toisia hädän ja puutteen-alaisia, kun vaan taisi. Hän elätti itsiänsä vaatetten pesulla, ja oli itsekin köyhässä tilassa. Heti riensi hän miehensä kanssa Jaakopin äitiä katsomaan, ja kun tämä vielä makasi pian tunnotoinna, poikkesi hän likellä asuvaa lääkäriä etsimään, joka olikin kotona ja valmis sairaan luoksi tulemaan. Kersantilta kuultuansa, miten sen laita oli, sanoi lääkäri: "työstä ja murheesta, kuin myöskin kehnosta ravinnosta on hän niin heikoksi tullut, ettei hänelle lääkityksistä ole varsinaista apua. Mutta minulla on yksi tuttava rouva tiedossa, joka on pyytänyt minua ilmoittamaan hänelle, jos missä tapaisin semmoisia hätään tulleita, joita hän varoillansa ja kanssakärsivällisyydellänsä taitaisi auttaa. Sama rouva on juuri paras lääkäri tälle sairaalle, ja hälle lähetän sanan kohta kotiin tultuani."

Niin teki myös tohtori, laitti sanan rouvalle, ja parin tiiman päästä tulikin tämä, ja nähtyänsä, mitä sairas ruumiinsa puolesta tarvitsi, laitti hänelle paremmat makuuvaatteet, ruokaa ja juomaa, lohdutti häntä sitte kristillisillä puheilla Jumalan isällisestä huolenpidosta, jonka etsiväinen armo usein saapi suurimmatki syntiset parannuksen tielle johdatetuksi, jonka tähden hänenkin Jaakoppinsa vielä mahdollisesti taitaisi kääntyä ja parantaa itsensä. Semmoista hyvyyttä ja kanssakärsivällisyyttä ei vielä kukaan ollut Jaakopin äitille koko hänen leski-päivinänsä osoittanut, mutta semmoista tarvettakaan hänellä ei ollut tähän asti ollut.

Kahdeksan kuukautta oli jo kulunut siitä ajasta kun äiti oli pojaltansa hyvästi ottanut ja oli jo myös sanoma ennättänyt tulla siitä, että laiva, jossa Jaakoppi muiden pahantekiäin kanssa kulki, oli särkynyt, ja että koko laiva-väki luultavasti oli meren pohjassa. Sen kuultuansa itki Jaakopin äiti katkerasti ja rukoili Jumalaa poikansa puolesta kyyneleet silmissä hartaasti.

Mutta samaan aikaan, kun sanoma haaksirikosta ennätti tulla, tuli Indiasta palaava laivakin Londonin haminaan ja mainittu sotaherramme ja Jaakoppi siinä laivassa. "Kun sinulle nyt annettaisi lupa kotimaalle jäädä, niinkuin minä toivon", sanoi herra Jaakopille, "niin minkä elatuskeinon ottaisit sinä itsellesi?" "Minkä muun, kun palveluksen", vastasi Jaakoppi; "työtä tekemään olen nyt tottunut, enkä uskokaan työnteon kotimaalla olevan niin raskaan, kuin kuumassa Afrikassa. Uskollisella ja uutteralla työnteolla luulisin voivani saada ja ansaita jotain vanhalle äitilleniki, ettei tulisi nälkää kärsimään, jos hän vielä on elossa."

"Se on kaikki hyvä", sanoi herra, "ja pellon viljelystyötä taidan minä huokiasti laittaa sinulle, jos tahdot."

Kaupunkiin tultua käski herra Jaakopin seurata itseänsä kotitaloonsa, joka oli suuri, komia kivikartano, ja jossa herran omaiset ja palveliat verrattomalla ilolla ottivat häntä vastaan, varsinkin kun jo olivat peljänneet hänenkin mereen hukkuneeksi. Herra tervehytti heitä leppiästi ja osottain Jaakoppia sanoi hän heille: "tuossa on minun veteen hukkumasta pelastajani." Sitte kertoi hän heille kaikki sen, mitä jo edellisestä kirjoituksesta tiedämme.

Herran rouva ja sukulaiset kiittivät nyt ilokyyneleet silmissä Jaakoppia, joka koskaan ennen ei ollut tuntenut tykönänsä sitä tytyväisyyden tuntoa, kun hänelle näistä kiitoksista läksi.

"Täksi päiväksi jäät sinä tänne", sanoi herra, "kyllä minä teen paraani sinun edestäsi, että toivon annettavan sinulle luvan kotimaalle jäädä; huomena käymme äitiäsi katsomassa."

Jaakopille annettiin eri tupansa asua ja vielä samana päivänä sai hän herralta uudet vaatteet kuin myöskin täyden rahakukkaron. "Ne saat sinä", sanoi herra, "joksikin palkinnoksi henkeni pelastuksesta veden hädässä; kun huomena tapaat äitisi, niin anna niistä osa hänellenki!" Kun herra oli kovin korkiassa virassa ja kuninkaaltakin tuttu, niin sai hän pian toimitetuksi sen, että Jaakopillen annettiin lupa olla ja liikkua Londonissa, kunnes hänen asiansa tulis uudelleen tutkituksi.

Päivällä jälkeen, se oli pääsiäispäivänä, käski herra Jaakopin istua kanssansa vaunuihin. Ensin ajoivat kirkkoon, jossa sydämmellisellä hartaudella kiittivät ja ylistivät Jumalata, joka kaikkina aikoina ja erittäinkin viimeisessä veden hädässä niin ihmeellisesti oli heidän henkensä säilyttänyt, ja myös rukoilivat, että hän vastedes armollisesti varjeleisi heitä niin ruumiillisesta kuin hengellisestä hädästä, etteivät kiusaukset milloinkaan saisi heitä oikialta tieltä vietellyksi.

Kirkosta ajoivat suoraa tietä Jaakopin äitin luoksi, josta herra oli tiedon saanut, että vielä eli. Herra astui ensin yksinään sisään ja tervehti häntä leppiästi. Sitte sanoi hän: "minä olen kuullut teidän olevan Jumalala pelkääväisen ihmisen, jonka ainoa turva ja ilo on Jumalan sanassa. Myös olen kuullut teidän pahantapaisesta pojastanne, jonka oikeus on tuominnut maalta hyljättäväksi. Mutta jos nyt eli toiste sama poika ilmestyisi jälle ja sanoisi: 'äiti, minä olen kauhiasti syntiä tehnyt Jumalata ja sinua vastaan, mutta anna minullen anteeksi kaikki murheet, itkut ja huokaukset, jotka minä olen sinulle saattanut!' niin taitaisitko unhohtaa ja anteeksi antaa ne?"

"Woi olisiko Jaakoppi poikani vielä elossa?" huusi äiti, johon herra vastasi: "onpa kyllä, ja hän elää nyt ei ainoasti ruumiinsa, vaan sielunsakin puolesta, sillä hän on löytänyt Jumalan armon ja kääntynyt entisestä pahasta elämästänsä uuteen elämään, joka Jumalan mielen jälkeen on." Samassa aukeni ovi ja Jaakoppi lankesi polvilleen äitinsä jalkoihin. Nyt loppui leskiraukan tuskapäivät; hän löysi jälle kadonneen poikansa, ja sai siitä vielä päälliseksi vanhan päivänsä turvan.

Uskollisella toimellansa ja takauksellansa sai herra niin käytetyksi, että Jaakoppi vapautettiin siitä tuomiosta, jonka jälkeen hän olisi ollut jälle maasta pois vietävä. Herralla oli maakartano ei kaukana Londonista, ja sen antoi hän kokonaan Jaakopin halttuun. Sinne muutti Jaakoppi vanhan äitinensä ja eli siellä onnellisesti ja koko piirikunnalle esimerkiksi. Monta huikentelevaista nuorukaista johdatti hän oikialle tielle, ja kukapa olisi tainnut heitä paremmin johdattaa, kuin hän, joka ennen oli ollut pahin heistä ja perin pohjin tunsi kaikki vietellykset, jotka vetävät nuorta kansaa harhateille ja saattavat sitä onnettomaksi.

Herra ei myös unhottanut, mitä hän Wilhelmi vainajalle veden hädässä oli luvannut. Hän läksi muutaman päivän päästä siihen kaupunkiin, jossa Wilhelmin äiti ja sokia sisar elivät, ja lohdutti heitä hyvillä puheilla ja kauniilla kertomisella Wilhelmin viimeisistä hetkistä ennen kuolematansa. Ja kun hän oli varakas mies, niin antoi hän heille ison summan rahaa, jolla taisivat huoletta elää edespäin. "Ottakaa ja pitäkää se", sanoi hän, "niinkuin Wilhelmi vainajan perintönä. Wiimeisillä voimillansa laittoi hän meille airot ja purjeen lautallemme, ja souti meitä siksi että merenvirta otti ja saatti meidät pelastuspaikalle. Ilman hänettä olisimme kaikki hukkuneet meren pohjaan."

Nyt olemme toden mukaan kertoneet, mitenkä Jumala haaksirikon ja merenvirran kautta johdatti Jaakopin kadotuksen tieltä uuteen elämään, ja siihen lopetamme kertomisen toivotuksella, että kyllä moni tämän lukia seuraisi Jaakopin esimerkkiä ja tulisi hänen kaltaiseksensa parannuksen tielle jouduttuansa.