Title: Tuhkimo ja kuninkaantytär: Nelinäytöksinen satuseikkailu
Author: Larin-Kyösti
Release date: July 26, 2020 [eBook #62761]
Language: Finnish
Credits: Tapio Riikonen
Produced by Tapio Riikonen
Nelinäytöksinen satuseikkailu
Kirj.
Porvoossa, Werner Söderström, 1903.
TUHKIMO
ÄITI
ANNIKKA
TÄHKIMÖ
TAITO
NYYRIKKI
KUNINGAS
KUNINGATAR
KUNINKAANTYTÄR
TALLIMESTARI
MARKKUS, rahavartija
VÄÄRÄSÄÄRI, | tallimestarin kätyreitä
KYSSÄSELKÄ |
ISO-HIISI
ROPA, Hiiden tytär
AARTEENKAIVAJA.
MUSTA-MIRJA
KUULUTTAJA
PYÖVELI
PALVELIJA
Tapion väkeä, sinipiikoja, hiisiä ja peikkoja, mustalaissoittaja.
(Mökin piha. Tuhkimo tulee jousi olalla.)
TUHKIMO. Annikka!
ANNIKKA. Mistä tulet Tuhkimo?
TUHKIMO. Metsästä. Onko sinulla leipää? Minun on niin kovin nälkä.
Missä äiti?
ANNIKKA. Läävässä; äiti torui sinua äsken. Tuossa sinulle säästin, syö se pian, ettei äiti huomaa! (Antaa leivän.)
TUHKIMO. Syön sen niin pian, etten itsekkään huomaa, mutta puolet säästän minä huomiseksi. Anni, sido huivisi silmilleni!
ANNIKKA. Mitä nyt aijot, veikko? (Sitoo.)
TUHKIMO. Ammun jousellani. Tämä jousi on pyhä jousi pyhän tietäjän tekemä, sanoi isävainaja. Nyt minä tahdon tietää kohtaloni suunnan. (Ampuu.) Minne lensi nuoli?
ANNIKKA. Lounasta kohden.
TUHKIMO. (Ottaa huivin silmiltään). Niin, sinne minä lähden, lähden kuin nuoli liiaksi pingoitetusta kaaresta, niin ettei kukaan jälkiäni näe.
KUULUTTAJA (Tulee). Minä kuulutan sen kuuluville: teille pitkille tietämättömille hukkui kuningatar armas, siitä kuninkaan mieli on karmas; jo kuningatarta on kolme vuotta etsitty vaan aina suotta. Ken kuningattaren löytää vaan, sen kuningas nostaa kunniaan; jos kunnon mies on, välttää noidan nuolen, saa prinsessan ja valtakuntaa puolen, kuninkaan käsky kuuluu tälleen, minä riennän matkalle jälleen. (Menee.)
TUHKIMO. Kuulitko? Saa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Se ajatus huumaa pääni. Prinsessa kuuluu olevan kaunis kuvaa myöden, hänellä on ruiskukalle vivahtavat silmät, oljenkeltaiset hiukset ja ulpukan kokoinen pieni hopeakruunu päässä. Minä lähden kuninkaan linnaan.
ANNIKKA. Turhia hourailet. Palaatko mukamas myös?
TUHKIMO. Kultakypärä päässä minä palaan ja tuon sinulle sinisistä sinisimmän silkkihameen.
ANNIKKA. Niin ja peninkulmasaappaat ja ilmalaivan. Mutta, kas, tuolta tulee mustalaisia.
(Mustalaisia säkkipilleineen ja Musta-Mirja menevät ohi.)
TUHKIMO. Musta-Mirja!
MUSTA-MIRJA. En uskalla. Onko äitisi kotona?
TUHKIMO. Läävässä on äiti.
MUSTA-MIRJA. Sydänkäpyseni, ilosilmäseni. Kuinka olet kasvanut kauniiksi! Ylen olet soma, soma olet. Anna kätesi! (Pouvaa.)
Katselen kättäsi poikakulta, sinuss' on haavetta, sinuss' on tulta, tummuen kiertää pulppuvat suonet, sinua kohtaa kauheat juonet, tuossa siniset, selvät juovat, kolme tähteä onnesi luovat, kirkkaat, kiertävät onnen tähdet. Kauas maailman maille lähdet, erheiset maailman maantien haarat, riemut on rikkaat, suuret on vaarat, hipiäs verkot ne väistyy kuin metsiin, siniset silmät silmiäs etsii, viettää ne rikkaiden korkeat pöydät, ehkä sä alhaalta lykkysi löydät. Kohtalon vaaka se heiluu ja viippuu, sinusta elämän kulkusi riippuu, juovat ne juoksee, ne kiertää, ne kaartaa, ilkeä mies sua väijyy ja saartaa, mutta kun katson sun kämmenes pohjaan, taas sua onnesi tähdet ohjaa, kolme tähteä Luojan luomaa, katson ja katson, en loppua huomaa.
TUHKIMO. Oletko syönyt tänään?
MUSTA-MIRJA. Ilosilmäseni, en ole.
(Äiti tulee läävästä.)
TUHKIMO. (Antaa leivän). Ota tuosta!
ÄITI. Mistä sinä leivän olet saanut? Annikka, sinä olet sen antanut. Musta-Mirja, jokos sinä taas täällä nurkissa nuhjustat, sinä syöjättären sikiö? Tuo se hopealusikka, jonka varastit silloin, kun minä lapsivuoteessa makasin! Mihinkä kätkit sen oman sikiösi? Suon rantaan hautasit! Lähdetkös siitä, anna pois leipä!
(Musta-Mirja juoksee, äiti jälessä.)
TÄHKIMÖ. (Tulee kuokka olalla). Noo, sokeriprinssi. Tule tänne!
TUHKIMO. Kuulen minä täältäkin.
TÄHKIMÖ. Sinä kimpova kiusan kappale. Mikset kaitsinut sikojani? Häh! Soitit taas metsässä pihisevällä pillilläsi ja hyttysiä hypytit. Minä ajan sinut mökistäni.
TUHKIMO. Isäni mökistä, niin, aja vaan, maailma on avara ja tietä riittää taivaan rantaan saakka!
TÄHKIMÖ. Ja löydät jonkun mustalaisprinsessan, jonka valjastat ilmalaivasi eteen.
TUHKIMO. Ja sinä jutkaköydessä jälessä. Niin me lennämme ali seitsemän auringon, yli kuuden kuun, ja minä pudotan sinun Kipuvuoren kiehuvaan jättiläispataan.
TÄHKIMÖ. Jollet tuki sukkelata suutasi, niin…
(Tarttuu kuokkaan.)
ANNIKKA. Hyvät veljet, älkää riidelkö!
ÄITI. (Tulee). Sain siltä sentään leivän pois.
TUHKIMO. Mikä rohkeus!
ÄITI. Surun lapsi sinä olet ja pitkän naulan sinä näin lyöt äitisi ruumiskirstuun.
TUHKIMO. Noinko pitkän?
(Näyttää Tähkimön kuokkaa.)
ÄITI. Huilulla sinä minun haudallani vielä soittelet. Koskahan se sinäkin viisastut?
TUHKIMO. Isäni perintöpillillä minä vaan soitan eikä se pilli ole suutani tyhmempi. Äiti, teillä on kuin linnun naama.
ÄITI. Linnun naama? Älä viisastele, vaan mene sikoja paimentamaan, tuossa on sikopiiskasi!
TUHKIMO. (Itseivallisesti). Valtikkani!
ÄITI. Mutta käy ensin noutamassa vettä lähteestä! Kunnon Tähkimö, tule syömään, olen paistattanut sinulle kanan!
TÄHKIMÖ. Kaiketi sen laihimman.
(Tähkimö, äiti tupaan.)
TUHKIMO. (Ottaa vesisangon käteensä). Se oli sen laulun loppu.
ANNIKKA. Hyvä veli, tee kuin käsketään! Huomenna kyllä leppyvät.
TUHKIMO. Leppyvät? Samanlaista on ollut elämä aamusta iltaan. Muuta minä kaipaan. Heisaa, olispa täällä korea kuutamo-otsa ori, sitä minä ruokkisin.
ANNIKKA. Mene lähteelle, siellä mielesi viihtyy!
TUHKIMO. Lähteelle? Tiedätkö mitä? Sanotaan, että Mustan-Mirjan lapsen ruumis imee itseensä kaikki lähteen suonet, siksi lähde kuivuu, näes lapsen haudalle ei viattoman kyynel ole vuotanut.
ANNIKKA. Sanotaan mitä sanotaan, mene nyt hyvä Tuhkimo!
(Menee tupaan.)
TUHKIMO. Mene nyt hyvä sikopaimen! (Lyö piiskalla maahan.) Hm! Hohoo, kovin minua nukuttaa. Tuossa on nurmi niin pehmeä kuin vihreä silkkipatja. (Paneutuu makaamaan.) Tule uni, sinä kuninkaiden kumppani ja kerjäläisten ystävä. (Nukahtaa.)
(Pimeä näyttämö, jonka jälkeen näkyy Tapiolan ihana tanhua.
Tuhkimo nukkuu nurmella, sinipiiat karkeloivat hänen ympärillään
ja laulavat.)
Soi simapilli, soi, soi, soi, sinisilmä siskot karkeloi, siniviitat välkkyy, heljät soljet helkkyy, mailla auer läikkyy, seitit, korret väikkyy, nouse metsämies, sillaks suorin ties, soi simapilli, soi!
(Hiiden harakka nauraa, sinipiiat pakenevat peljästyen.)
TUHKIMO. (Puoliunessa). Ihmeellinen, ihana soitto soi äsken korvissani, ja siniset, viileät liepeet liehuivat ympärilläni. Tahdon vielä nukkua.
NYYRIKKI. (Tulee Tapion mukana). Metsään nukkunut poika!
(Harakka nauraa.)
TAPIO. Kirottu harakka! Nyyrikki, punakypäräni, katsos hänellä on pyhä jousi!
TUHKIMO. (Herää.) Mikä on tämä paikka?
TAPIO. Tapiolan pyhässä haassa nukuit, poikaseni. Mistä matkasi?
TUHKIMO. Kotoa vihassa läksin, veli lemmottu löi. Etelään oksat osoittivat, päivä päälläni kulki, minä alinna astuin. (Harakka nauraa.) Hyi, mikä helvetillinen nauru! Lintujen vilkas viserrys vaikeni.
NYYRIKKI. Kamala on kalmanlinnun ääni, Hiiden harakan hähätys, sen tänne Hiisi lennähytti, koska paimenemme vahingossa ampui Hiiden hirven.
TAPIO. Kun se nauraa, ei ketään naurata. Naudat lankeevat polvilleen ja läähättävät, repo luolaansa ryömii ja vuohet virtaan viskautuvat; vihan vavistus käy läpi Tapiolan.
NYYRIKKI. Metsä on kuin kirouksen alla, puut kuiskaavat suruissaan, ja ilomieliset hyttyset heittävät karkelonsa.
TAPIO. Yöllä lankee Hiiden vuoresta varjo yli simaisen saloni, nahkasiipat, vaakalinnut ja lentävät rikkikoirat täällä uksilla ulvovat, viettävät hurjia, kiimaisia häitä naattujensa kera.
NYYRIKKI. Kaikki Tapion kansa riutuu riitaan, Tellervo ihanaiseni mun käsiäni kaartaa.
TAPIO. Mimerkki, mieluinen emäntäni, siniviittainen siippani arkiryysyissä murehtii ja katsoo kaameata korpea.
NYYRIKKI. Sinulla on pyhä jousi! Ammu harakka, saat sinisilmäisimmän sinipiian. En lintua tavoita, vasamat ohi lentävät.
TUHKIMO. Sinipiiat ovat sinistä unta. Mutta sinulla on korea simapilli, anna se minulle!
NYYRIKKI. Antaisinko? Voi, poikaseni, kyllä vaadit suurta palkkaa. Et sen voimaa tunne, et sen taikoja tajua. Sillä kun kerran soitat, niin silmäsi loistavat, silloin on apuni lähelläsi; jos hengen hädässä olet, niin puhu pilliin seitsemän säveltä, niin ei paha sinuun pysty, ei Hiiden tuli tuhoa. Jos Metsolan kirouksesta päästät, niin vaihdan…
TAPIO. Metsä sinua rakastaa, metsään jätit osan sielustasi. Saat metsän kalleimmat lahjat, metsän pyhin rauha jää ijäti sydämmeesi soimaan, metsän salaisin suhina kutsuu sinua kuutamokisoihin ja ikuisiin iloihin.
TUTHKIMO. Maailmalle levoton vereni halajaa.
TAPIO. Annan sinulle taikasulan, teirinsulan, sillä kun pyyhit niin teirinpilkut kasvoista katoavat, sillä kun sivallat niin karjan karva läikkyy, maa viljavana viihtyy, rauniot linnoiksi lentävät, kuollut esine hopealle hohtaa, mielesi mukaan muuttuu. Hävittää sen voit, et sitä kenellekään antaa saa.
NYYRIKKI. Tuolla istuu harakka pyhän pihlajan latvassa! Jos siihen osaat, osaat onneesi. Kuule kuinka lemmon lintu rähättää!
TUHKIMO. Kaikkien pyhien tietäjien nimessä.
(Lyö jousellaan ristinmerkkiä ilmaan ja ampuu, harakka päästää pahan naurun.)
NYYRIKKI. Lentää, lentää kohden Hiiden tulipunaista vuorta! Hei! Kuules kuinka iloisesti karjun tyttäret vastasivat. Tuossa saat simapillini, säilytä sitä kuin silmäterääsi!
(Kuuluu avunhuuto.)
TUHKIMO. Kuka huusi?
(Rientää pois, palaa taluttaen Aarteenkaivajaa.)
AARTEENKAIVAJA. Aarteita etsin joka pensaan alta, joka pökkelön kolosta. Katselin suon silmää, sillä sieltä välkähti kuin kultaa. Minä haparoin ja vaivuin mustiin mujuihin. Sanokaa, miekkoiset, missä on Hiiden vuori, siellähän taotaan kultaa!
TAPIO. Miekkoinen, mieletön mies! Tuolla on vuori; kun keskiyöllä koputat, aukenee vuoren seinä. En sinua sinne neuvo menemään, kultakolikot sammakoiksi muuttuvat, Iso-Hiisi sinut orjakseen ottaa.
AARTEENKAIVAJA. Seuraa metsämies, sinä nostit mun suosta; jaan kanssasi kaikki ilot ja aarteet.
TUHKIMO. Ah, seuraisinko? Kultaa, sanoit? Tulen, — — en. Mitä teki Tähkimö kullallaan? (Kuuluu simapillin soitto.) Ah, ihana soitto! En tule!
AARTEENKAIVAJA. Aarre on aarteen ottajalla! (Menee.)
NYYRIKKI. Meni mieletön miekkoinen. — Taas päivä paistaa saloillani, luonto pääsi kuin painajaisesta. Kuules kuinka linnut taas ilosta visertelevät!
(Linnut laulavat, sinipiiat tulevat karkeloiden.)
(Linnan piha. Oikealla tallirakennukset, tallinoven päällä puusta tehty hevosen pää, kummallakin puolen kaksi hirven sarvea. Vasemmalla linnan pääty, linna on hiukan rappiolla, siinä on ulkoneva terassi ja pylväsrappukäytävä. Perällä linnan vanhanaikuinen portti, sen otsikossa vaakunakilpi, joka kuvaa kolmea tähteä ja yhtä jousta. Portin takana näkyy nostosilta ja hökkeleitä.)
TALLIMESTARI. (Kantaa kahta rahasäkkiä).
Hys, hiljaa, tähän lauta laskekaa!
(Kyssäselkä ja Vääräsääri, jotka aina ovat unisen näköiset, laskevat laudan maahan, heillä on kuokka y.m. työaseita.)
Käy Kyssäselkä talliin urkkimaan,
pidätä Tuhkimoa kunnes yskin.
(Vääräsääri nostaa tallin sillasta lahon laudan, kuokkii sen alle kuopan, johon tallimestari asettaa rahasäkit.)
Kas niin, ei kukaan huomaa vehkeitämme, kuningas, prinsessa on kävelyllä; ken uskois vanhan tallisillan alla kirkkaita kolikoita löytyvän. (Yskii.) Lyö lujemmin!
VÄÄRÄSÄÄRI. (Tuhkimolle).
Niin, kuten äsken kerroin, taas eilen kävi täällä kosijoita, isoinen herra kaukaa saksain maasta, suupaltti, kerskaaja ja lavertaja; kuningas suuttui.
Entä prinsessa?
Hän nauroi, että valkeet hampaat loisti, kun takaperin kulki saksan herra kadoten ovesta kuin ilveniekka.
Ja tänään linnass' oli rohtoniekka?
Niin, prinsessall' on teirinpisamoita ja luullaan, että jonkun paha silmä on salaa kurkistellut kasvoihinsa, ei siinä auta rohdot, yrttivoiteet.
TUHKIMO. Mutta kuninkaantytär on sittenkin kauniimpi kuin kaikki muut maailman prinsessat.
TALLIMESTARI. Saatte mennä! (Hiljemmin.) Seuratkaa kuningasta kuin kaksi varjoa! (Tuhkimolle.) Vai kauniimpi kuin muut prinsessat! Kas, kas, kyllä olen sen huomannut, että sinä useasti tähystelet linnan akkunoita!
TUHKIMO. Vasemmalla silmälläni vaan, oikealla silmälläni minä katselen linnan hiipiviä varjoja.
TALLIMESTARI. Katselisit hiukan hevosiakin. Oletko laassut tallinlattiata tänään?
TUHKIMO. Olen herra tallimestari.
TALLIMESTARI. Oletko antanut hevosille kauroja?
TUHKIMO. Laarissa ei ole kauroja.
TALLIMESTARI. Syötä vaikka olkia!
TUHKIMO. Olkia? Ei löydy muuta kuin tallin katto-olkia.
TALLIMESTARI. Sinä hoidat huonosti kuninkaan hevosia.
TUHKIMO. Eivät ne ilmasta elä, maantien varsilta mitä nälkäänsä saavat, laihoja ne olivat jo tänne tullessani.
TALLIMESTARI. Kun minä sanon, että ne ovat lihavia, niin ne ovat lihavia. Hillitse poika kieltäsi, kun kuningas tulee, muuten minä väännän niskasi nurin.
TUHKIMO. Mutta silmiäni ette voi vääntää nurin.
TALLIMESTARI. Niin, sinulla on sellaiset tarkastelevat silmät. Varo niitä silmiäsi!
TUHKIMO. Kyllähän minä sen olen tarkastanut, ettei kuningas mitään huomaa, suree vaan ja käy kallella kypärin. Koko talli, eikä yksin tämä tallisilta sietäisi korjausta. Katsokaa; linnan torni on kallellaan, hometta on ikkunanpielissä, ovet murenevat ja seinät sortuvat. Mutta siihen on syynä…
TALLIMESTARI. Kuka?
TUHKIMO. Hiiret.
TALLIMESTARI. Mitä sinä hulluttelet?
TUHKIMO. Linna on hiiriä täynnä, niitä vilisee aitoissa ja jyvälaareissa, ne nakertelevat seinät puhki, ne lipuvat kuninkaan makuuhuoneeseen, seinäpaperien takana ne kuuntelevat hänen unipuhettansakin.
TALLIMESTARI. Se on kummallista.
TUHKIMO. Kun naakat yöllä tornissa huutavat, pitävät ne sellaista jyryä kuin varkaita olisi liikkeellä. Olisipa täällä sellainen hiiritaikuri, joka viekoittelisi ne soitollansa kiehuvaan virtaan.
TALLIMESTARI. Eikö siellä sinun kotimökissäsi ollut hiiriä?
TUHKIMO. Olihan niitä, mutta köyhän hiiret ovat köyhiä. — Minulla oli sellainen alju, hiljainen hiiri, mutta sen Tähkimö tappoi, se oli sellainen nelijalkainen hienoviiksinen hiiri, nämä linnahiiret käyvät kahdella jalalla.
TALLIMESTARI. Varo sanojasi!
VÄÄRÄSÄÄRI ja KYSSÄSELKÄ. Kuningas tulee, kuningas tulee!
TALLIMESTARI. Niin, Tuhkimo, muista, hillitse kieltäsi!
Ah, prinsessa!
Tuolt' tulee kuningas, kumarra!
Siitä on jo kolme vuotta, kun armas puolisoni multa vietiin, mun kaunis kuningattareni.
Isä, rauhoitu!
Lapsi, et mua ymmärrä.
Mua uskokaa, hän palaa luoksemme.
Sit'ennen pääni maahan kallistuu, ja mustat orhit vie mun kirkkotarhaan, syksyinen tuuli yli haudan tanssii, mut unhoitusta en saa sielläkään.
Ei, nuorteana päänne nousee taas ja valkoratsulla te ajatte kuin ennen nuorna häiden iloihin.
(Kulkevat puistoon.)
Hän hento on ja heljä linnaruusu, ihana lilja, puhdas ihmekukka, prinsessa Ihannelma.
Katso, katso, katsele hänen suurta katsettansa, se harhailee kuin yli sinivetten sulaen ikävään ja illan kaihoon, se sua etsii.
Mua? Nyt löitte harhaan, ei, — olen liian alhainen.
Et suinkaan, ma sulle kultatakin toimitan, myös kannukset ja hienon töyhtöhatun
Kangastus katoo, syntyy jälkiaatos.
Mut jos voit löytää kuningattaren, saat prinsessan ja puolen valtakuntaa.
Niin, jos…
Näin kuuluu säädös kuninkaan: "saa prinsessan ja puolen valtakuntaa, jos kunnon mies on". Oothan kunnon mies.
Omille kiitoksille en oo herkkä, sen tiedän sentään, en oo kehno mies.
Siis kunnon mies, kas siitä virsi alkaa.
Niin jos… niin jos ma voisin kerran löytää kadonneen kuningattaren, oi taivas, unelma ihana, mut ilmarakko.
Mut siitä tosi tulla voi.
En usko, monet jo prinssit häntä etsivät, öin päivin samosivat metsäin halki ja tyhjin toimin aina palasivat.
Ma tiedän paikan.
Tallimestari, miksette sano sitä kuninkaalle?
Ei ole vielä aika tullut.
Hyi, ma pahaa aavistan, on teillä juonet, mun tahdotte te, kurja, kätyriksi omille pyyteille ja vehkeillenne.
Niin, mitä sanaa itse tahdot käyttää, kätyri, veikko, vallanjakaja.
Mut miss' on kuningatar?
Sanoisinko, sen koko kylä tietäis huomenna.
Mut jos ma kuninkaalle ilmoitan salaiset hankkeenne ja halunne.
Jos uskallat tai et, on yhtä kaikki, ma joka sanas silloin vääräks vannon, ei sua uskota.
Ma luulen, että liitossa ootte itse Hiiden kanssa.
KUNINKAANTYTÄR. (Palaa kuninkaan kanssa).
Isäni, kuule, ehkä saapuu urho, vankilan murtaa, äidin pelastaa, lävitse mustain metsäin tänne kiitää, ihana näky sydäntäni huumaa.
Hourailet Ihannelma, mieles lentää, ei löydy miestä missään näillä mailla.
Pääportista ei aina urho kulje, hän sivuportist' ehkä ratsastaa, käy hiljalleen ja käytös ujo on.
Loruja, olen vallan väsyksissä, suupaltti urhoihin jo uupunut. Ken vasta puolisoni lupaa löytää sen ajan huoveillani linnasta; mun itse täytyy häntä etsiä.
Voi, isä, säästäkää jo itseänne!
TALLIMESTARI. Suur'armollisin kuningas, tässä on se uusi tallipoika.
KUNINGAS. Vai niin. Sinä näytät rohkealta poikani.
TALLIMESTARI. Kumarra lurjus.
TUHKIMO. En ole lurjus, mutta hyviä kuninkaita minä aina kumarran.
(Kumartaa.)
KUNINKAANTYTÄR. Se oli kuin kuninkaanpojan vastaus.
TALLIMESTARI. Suuri raukka, sitä paitsi on pojalla paha silmä.
KUNINGAS. Hänen silmänsä näyttävät lempeiltä, niin, niin, omat silmäni ovat jo vanhat, murheesta ne himmentyivät.
TALLIMESTARI. Hän on laiska ja saamaton, kuten sanoin, hänellä on paha silmä, hevoset laihtuvat.
KUNINGAS. Onko totta, mitä sinusta sanotaan? Nimesi?
TUHKIMO. Tuhkimo, armollinen kuningas.
KUNINGAS. Miksi sellainen nimi?
TUHKIMO. Sain lapsena istua tuhassa ja tomussa mökin kiukaan perässä, siellä minä viihdyinkin, hiilestä hevosia vuolin ja tuhkaan tallia tein.
TALLIMESTARI. Miksi kotoasi lähdit, sano se!
TUHKIMO. Karkasin.
KUNINGAS. No niin. Tuhkimo, tallimestari on ylimiehesi, sinun täytyy kaikessa häntä totella, sillä hän on minun ainoa apuni, minun sauvani ja oppaani.
TUHKIMO. Ymmärrän.
TALLIMESTARI. Suvaitkaa, kaikkiviisas kuningas, käykäämme katsomaan pojan pahoja töitä.
KUNINGAS. Menkäämme! (Menee talliin.)
TUHKIMO. (Hetken oltuaan äänettömänä.) Prins…essa.
KUNINKAANTYTÄR. Mitä sinä?
TUHKIMO. Minä…
KUNINKAANTYTÄR. Niin.
TUHKIMO. Niin.
KUNINKAANTYTÄR. Mitä niin?
TUHKIMO. Saanko minä teitä, suloinen prinsessa, todellakin katsella näin läheltä.
KUNINKAANTYTÄR. Hahhaa, en katselemisesta sula.
TUHKIMO. Ja saanko minä sanoa prinsessaksi.
KUNINKAANTYTÄR. Sano vaan, prinsessahan minä olenkin.
TUHKIMO. Vaikka prinsessa Ihannelmaksi.
KUNINKAANTYTÄR. Sano vaan.
TUHKIMO. Taikka kaikkien liljojen kuningattareksi.
KUNINKAANTYTÄR. Sitte sanon minä sinua kaikkien ruusujen ruhtinaaksi.
TUHKIMO. Mutta tallimestaria minä sanoisin kaikkien nokkosten häijyherttuaksi.
KUNINKAANTYTÄR. Sano häntä vaikka miksi, hän on niin häijy, niin häijy…
TUHKIMO. Hän käy kuin varas ja nauraa kuin Hiiden harakka. Hän kumartaa kuninkaalle niinkuin kallistuisi uhrinsa yli. Suloinen prinsessa, varokaa häntä ja varjelkaa kuningasta!
KUNINKAANTYTÄR. Isäni silmät hän lumoo, hänen raskaita askeleitansa hän ohjaa, isäni on toisinaan kuin surusta sekava, hän ajattelee vain kadonnutta kuningatartaan. Pidä sinä, Tuhkimo, tallimestaria silmällä!
TUHKIMO. Mutta tallimestari ajaa minut pois.
KUNINKAANTYTÄR. Eikä aja.
TUHKIMO. Mutta jos sentään ajaisi, enkä minä enään koskaan saisi nähdä teitä, prinsessa Ihannelma, sillä te olette minulle niin ystävällinen ja…
KUNINKAANTYTÄR. Ja?
TUHKIMO. Niin, saisinko minä sitä ennen noin hiukkasen vain…?
KUNINKAANTYTÄR. Mitä kummia?
TUHKIMO. Noin hiukkasen vain sormeni pikkupäällä…
KUNINKAANTYTÄR. Miksi minua noin katselet, niin, ja sitte… miksi aina katselet ylös linnan ikkunoihin?
TUHKIMO. Tornipääskysiä minä vaan katselen.
KUNINKAANTYTÄR. Ja minä katselen pihalle, kun kyyhkyset lentävät lakkaansa tallinräystään alle.
TUHKIMO. Niin, mutta saisinko minä vain sormeni päällä, — minä hieron sen oikein puhtaaksi?
KUNINKAANTYTÄR. Hiero nyt sitten!
(Tuhkimo hieroo.)
TUHKIMO. Saisinko minä hiukkasen vain sormellani koskea teidän valkoista hopeakruunuanne?
KUNINKAANTYTÄR. Hupainen poika, no kosketa vaan!
TUHKIMO. Ja sitte varpaillani seisten oikein kaukaa…?
KUNINKAANTYTÄR. Mitä?
TUHKIMO. Teidän korvalehtenne alimmaista syrjää.
KUNINKAANTYTÄR. (Nauraa.) Sinä se siinä, no kosketa vaan!
TUHKIMO. (Hypähtää hiukan). Ai, ai, mutta saisinko minä pikkuruikkusen vielä?
KUNINKAANTYTÄR. Pikkuruikkusen vielä…?
TUHKIMO. Silittää teidän sametinhienoa poskeanne.
KUNINKAANTYTÄR. Sinä olet sellainen näppimiekka, no kosketa vielä tämä kerta, mutta olkoon sitten viimeinen kerta; voi, ettei vain kukaan näe…
TUHKIMO. Ei meitä kukaan näe.
(Tuhkimo koskettaa.)
KUNINKAANTYTÄR. Sinä kutitat, hyi, sinä!
TUHKIMO. Ihannelma, prinsessa Ihannelma, ah, mikä ihanuus, teidän kädestänne käy tuoksu kuin yökukkakimpuista.
KUNINKAANTYTÄR. Hellitä jo! Mistä yökukista?
TUHKIMO. Metsässä kasvaa salaisia yökukkia, päivällä ei niitä huomaa, sillä silloin ne eivät tuoksu, mutta yöllä levittävät ne auki suloiset kupunsa, silloin tuoksuaa koko seutu pitkän matkaa, ja siitä tuoksusta löytää yksinäinen kulkija yökukat, seisahtuu niiden ääreen, huumaantuu, hullaantuu ja nukahtaa nurmelle ja näkee unissaan ihania kuvia paratiisin autuuden ahoilta.
KUNINKAANTYTÄR. Mistä sinä olet saanut tuon kauniin sulan lakkiisi?
TUHKIMO. Teirinsulka se on. Tapiolta sen sain.
KUNINKAANTYTÄR. Tapiolta, metsän kuninkaalta? Anna se minulle!
TUHKIMO. Ah, antaisinhan minä sen, mutta Tapio kielsi, sulkani sisässä piilee taika.
KUNINKAANTYTÄR. Metsän taika? No teeppäs sillä taikoja!
TUHKIMO. Niin, nythän muistan. Teillä on teirinpilkkuja kasvoissanne.
KUNINKAANTYTÄR. Hyi, sinä olet ilkeä!
TUHKIMO. Anteeksi armollinen… en tarkoittanut mitään. Antakaa minun sulalla sipaista kasvojanne!
KUNINKAANTYTÄR. Kovin olet hupainen. (Nauraa.) Sipaise nyt sitte!
TUHKIMO. (Sipaisee). Sis, sas, pilkut pois, kuin ei niitä ollut ois!
Katsokaa nyt peilistä!
KUNINKAANTYTÄR. (Katsoo peilistä). Iloinen ihme! Mitä, näenkö väärin, pilkut, voi ihme, (Taputtaa käsiään.) Pilkut ovat poissa, ihan poissa!
TUHKIMO. Mutta minusta ne kaunistivat.
KUNINKAANTYTÄR. Mitä minä sinulle nyt antaisin? Kas, tässä kultainen kaulakoristeeni, siinä on kuvani.
TUHKIMO. Sydämmen muotoinen koriste, teidän sydämmenne on kultaa kirkkaampi.
KUNINKAANTYTÄR. (Nauraa). Mutta etkö sinä sillä ihmeellisellä sulallasi voi tehdä jotain vielä kummempaa?
TUHKIMO. Saisinhan minä tuon vanhan tallinseinän hopealle hohtamaan.
Sipaisenko?
KUNINKAANTYTÄR. Siitä tulee hauskaa, sipaise pian!
TUHKIMO. Sis, sas, vanha pois, niinkuin aivan uusi ois! (Talli muuttuu.)
KUNINKAANTYTÄR. Tallihan on ihan kuin uusi, ihme ja kumma.
TUHKIMO. Ja saisinhan minä koko linnankin kullalle välkkymään, jos tahtoisin.
KUNINKAANTYTÄR. Sipaise, sipaise!
TUHKIMO. Sis, sas, vanha pois, niinkuin kaikki kultaa ois! (Linna muuttuu.)
KUNINKAANTYTÄR. Kuinka linna loistaa ikäänkuin sisäisestä valosta. Kunnon poika, et itseäsi muistanut, tästä sinulle isäni kauniin palkan antaa.
TUHKIMO. Älkää siitä vielä kuninkaalle puhuko!
KUNINKAANTYTÄR. En puhu, jos niin tahdot.
KUNINGAS. (Tuke tallista).
On ihmeellistä kuinka kaikki muuttui, ilmassa kävi niinkuin suhahdus, ja täällä, — katsos, linna kimmeltää kuin isänisän aikaan, — ihmeellistä!
Tään ilon salaa teille valmistin jo monta vuotta; tämä vanha linna vain oli esirippu, jonka takana työmiehet työtä teki päivin öin, nyt näätte kaiken alkuloistossaan.
Ei, isäni…
Ei sanaa siitä, pyydän.
Sua kiitän, silmäni nyt aukenee, kuin unessa oon käynyt kolme vuotta, nyt muistan hökkelit ja laihat lapset, tee loistaviksi kansan kasvotkin, kirkasta sydämet ja mustat mielet, yöt silloin keveämmin nukkuisin! Jos tämän teet, saat riikin valtasauvan, nyt aarrekammiota hoitaa saat, sa sitä hoidat paremmin kuin Markkus, mies juo, voi hoitaa viinikellaria.
Ma koitan parastani, kuningas.
Mut mitä loistosta, se haihtuu pois, mun rakas vaimoni vain pysyy poissa, ma tahdon häntä vielä etsiä. — Paranna tapojasi, tallipoika, satuloi ratsu, vie se portin eteen, matkalle lähden, tule tyttäreni!
(Menee.)
Nyt kuulit.
Kuulin kaukaa hukan huudon, nyt ajatte mun pois.
En aja, kuules, veitikka verevä, näin ihan selvään, prinsessa antoi sulle koristeen, toivotan onnea; näin vielä senkin, mitenkä seinää pitkin sivalsit, en loitsuniekaksi sua oisi luullut, myy mulle taitosi!
En sitä myy.
Ylhäisen viran saat.
En sittenkään.
Voit prinsessankin saada.
Sit'en usko, se mahdollista oisi silloin vasta, kun löydän kuningattaren.
Ahaa, siis tahdot löytää kuningattaren.
TUHKIMO.
Niin, tahtoisin.
Ma neuvon sulle paikan, vallassa vuoren kuningatar on, ilmaise, millä seinät siirtelit!
En ilmaise, ma silmissänne näin kuin viekkaan ketun hännän vilauksen, te väärin neuvoisitte.
Usko mua, saat kaksi suurta säkillistä kultaa, ens aluksi, kas tässä.
(Antaa kultakolikon.)
TUHKIMO. (Tarkastelee rahaa.)
Katinkultaa. Kuninkaan kuva? Miksei teidän kuva?
Kai luulet, että pyrin kuninkaaksi, ei, ota pois, saat vielä enemmän!
TUHKIMO. (Ivallisesti.)
Te ootte antelijas.
Ota vaan!
Mut jos te saatte tunnon vaivoja, ja pahat rienat teitä öisin riivaa, unessa ehkä näätte itsenne kuninkaan kukkaroihin kurkistavan.
Ei mull' oo koskaan tunnon vaivoja, siis pistä raha taskuun!
Oikeaanko?
TALLIMESTARI. Niin ettei vasen tiedä oikeasta.
Kun punnitsen ma tätä asiaa ja rahaa kädessäni, mietin tälleen…
Saat viisi säkillistä, mieti tarkkaan!
Niin mietin, että tämän kullan kiilto on huonon oppaan soihtu onnen tiellä, siks illalla, kun maata panette…
Noin kello yhden taikka kahden aikaan.
Siis kello kahden aikaan voitte löytää sukasta vasemmasta kultarahan.
(Pudottaa rahan tallimestarin niskan ja paidan väliin.)
Kirottu poika, tämä sulle maksaa!
Niin, vaikk'ois teillä kultaa torniin saakka, en myisi itseäni sittenkään.
Kauppaasi tulet vielä katumaan, kuninkaan korviin vihaa supsutan ja sanon: halpa tallipoika uhkaa kadonneen valtijattaremme löytää, ja kärkkyy, kehno, pientä prinsessaamme. Sun pois hän ajaa niinkuin kulkukoiran; hoi, tänne Kyssäselkä, Vääräsääri, tarkasti vartioikaa Tuhkimoa, jos linnan portista hän livahtaa, niin ripustan ma teidät hirven sarviin!
(Osoittaa tallin otsikkoa, menee linnaan.)
TUHKIMO. Katala! Jääkää! Ei! Hän meni, menköön! Pahaa aavistan. Kuningas on jo silmitön kaikille kuningattaren etsijöille. Hän ajaa minun pois, hän ajaa minun pois. Mikäs tässä muu auttaa, reppu selkään, käteen sauva, edessä loppumaton tie ja takana loistava linna ja siniset Ihannelman silmät.
VÄÄRÄSÄÄRI. Kas, kas, kuinka poika vääntelee käsiään.
KYSSÄSELKÄ. Ja vääristelee suutaan kuin marakatti. (Haukoittelee.)
Hohoo, kuinka haukoituttaa.
TUHKIMO. Mutta ennenkuin minut kulkukoirana karkoittavat, lähden itse, pää pystyssä minä lähden. Vereni saattaisi nousta kapinaan ja minä pahoittaisin sairaan kuninkaan mielen. Tallista käyn hakemassa reppuni ja jouseni, sanon hyvästit ratsuilleni.
(Menee talliin.)
KYSSÄSELKÄ. Piikkitynnöriin se poika joutuu.
VÄÄRÄSÄÄRI. (Nojautuen muuriin). Tai terva- ja höyhenpötkyyn. (Haukoittelee.) Kovinpa raukaisee. Tuli taas koko yö juotua Markkus rahavartijan kanssa.
KYSSÄSELKÄ (Nojautuen muuriin). Niin tuli. Silmäni eivät tahdo oikein auki pysyä.
VÄÄRÄSÄÄRI. Markkus on iloinen kannun kallistaja, mutta nyt se menetti virkansa, kuulitko, että kuningas tekee hänestä ylimmäisen juomanlaskijan.
KYSSÄSELKÄ. Niinpä niin, sehän sopii kuin avain reikään tai tulppa leilin suuhun. Hohoo! (Torkahtaa.)
VÄÄRÄSÄÄRI. Markkus taitaa taas olla viinikellarissa. Ethän sin kuule, torkutko sinä?
KYSSÄSELKÄ. Hm.
VÄÄRÄSÄÄRI. (Nuokkuu). Hm. Kovin minä olen väsynyt.
(Torkkuu.)
TUHKIMO. (Tulee tallista). Paeta minun täytyy, sillä enhän voi löytää kuningatarta. Voi, ihanan ajan katoavaisuutta! Minne minä nyt menen? Kotiinko? En. Menen kiertotähtien suuntaan. Tahdon vielä kerran häntä katsella. (Katselee ikkunaan.) Tuolla hän hopeakruunu päässä astelee, ja autuas on hänen hymynsä.
VÄÄRÄSÄÄRI. Puhutko sinä unissasi?
KYSSÄSELKÄ. Siristän vain silmiäni paremmin nähdäkseni. Hm.
VÄÄRÄSÄÄRI. Hm.
TUHKIMO. Jäähyväissoittoni minä tahdon hänelle soittaa. Ei ole minulla ritaritorvea eikä linnanlaulajan kannelta, mutta minä soitan isäni pienellä perintöpillillä.
(Soittaa kerran.)
NYYRIKKI. (Ilmestyy tallinseinän takaa). Mikä sulla hätänä?
TUHKIMO. Sinäkö Nyyrikki, ystäväni?
NYYRIKKI. Sinä käskit mua.
TUHKIMO. Ah, se oli kuin ihanaa unta, kun Tapiolan pyhään hakaan eksyin.
NYYRIKKI. Mitä nyt tahdot minulta?
TUHKIMO. Soitin surussani prinsessalle, minun täytyy tästä ihanasta linnasta lähteä, sillä en voi löytää metsään eksynyttä kuningatarta ja kuningas ajaa minun pois.
NYYRIKKI. Älä suotta sure, Hiiden vuoressa on kuningatar vankina, seurasin jälkiä, kun hänet ryöstivät, tiet rastin, oksat taitoin, tule, etsivän silmä ei polkuamme näe, koko seutu on hämähäkinseitin peitossa!
TUHKIMO. Nyt en pelkää hiisiä, en hirviöitä, minä tulen.
(Menevät linnan portisla.)
MARKKUS (Kömpii kellarista viinileili kädessä). Kopsis, kompastuinko! Mikähän aika nyt on? (Tirkistelee sormiensa läpi aurinkoa.) Aurinko näyttää suurelta leilin pohjalta, taivas tanssii sen kanssa alku-aikojen hääpolskaa, pilvet käyvät tahdissa, ja koko maailma minun ympärilläni aaltoilee kuin punainen viinimeri, jossa minun vanha, ravistunut ruumislaivani laskee ja nousee, (huojuu) nousee ja laskee, ja kaukana pilkoittaa kuoleman musta ranta. Kuoleman malja! Mutta mitäs nuo torakat torkkuvat, tuossa saatte hiukan keisarin viheriää.
(Nostaa leilin Vääräsäären ja Kyssäselän huulille.)
VÄÄRÄSÄÄRI. (Hieroo silmiään). Minä tunnen nenässäni viinin hajun, mitähän se merkitsee?
MARKKUS. Se merkitsee, että nenäsi on suusi yläpuolella, älköön siis nenäsi halveksiko suutasi, jos siihen tilkan tipahutan.
KYSSÄSELKÄ. Sinä Markkus puhut ikäänkuin kuulisin äänesi unissani. Onko sinulla viiniä?
MARKKUS. Sinä taidat juoda unissasikin, nyt on keskiyö, ja kuun sarvet punoittavat.
VÄÄRÄSÄÄRI. Kissa vie, poika on livistänyt.
KYSSÄSELKÄ. Mitäs sanot, auta armias, se on sinun syysi!
VÄÄRÄSÄÄRI. Eipäs kuin sinun syysi, sinä kyhnytit kyhmyäsi muuria vasten ja haukoittelit.
KYSSÄSELKÄ. Lyhyet valheen jäljet, sinä ojentelit sitä pitempää jalkaasi ja torkuit.
MARKKUS. Niin, pitäkää te suukopua, tomppelit, minä katselen ja kulautan.
VÄÄRÄSÄÄRI. (Huutaa talliin, tulee). Tallimestari, tallimestari!
TALLIMESTARI. Mitä on tapahtunut?
KYSSÄSELKÄ. Tuhkimo on pölähtänyt kuin tuhka tuuleen.
TALLIMESTARI. Taulahatut! Kiusa ja kuolema! Raskailla raipoilla minä selkänne kirjailen.
(Kuningas tulee linnanportaille.)
MARKKUS. Nyt tuli itku ja irvistys. Minä pelastan leilini.
(Kulkee takaperin pois.)
KUNINGAS. Mikä meteli?
TALLIMESTARI. Tuhkimo on karannut?
KUNINGAS. Hänen pakonsa olkoon vapaa. Onko ratsuni satuloittu?
Esirippu.
(Hiiden vuoren sisusta. Oikealla etu-alalla vuoren portti, sen takana hämäriä vuoren halkeamia, vasemmalla etualalla pajavehkeet, vasemmalla nurkalla kaukaa näkyy Hiiden omituinen linna. Perällä vuoren seinä, jossa on vankikomero ja ovi, oven vasemmalla puolella ympyrän muotoinen ristikolla varustettu aukko. Hiidet ovat raajarikkoisia ja kääpiöitä, kaikilla on musta tukka ja nokinen naama, leuvoissa pukinparrat, puvut omituisia ja kirjavia sepän pukuja. Hiidet ovat muuten ihmisten näköisiä.)
HIIDEN ORJAT laulavat.
Hahhahhaa, hahhahhaa, kaunis on aurinko, kaunis on maa, polkekaa, painakaa paljetta näin, takokaa, takokaa tulta päin, tahdomme kultaa ahjosta nostaa, ihminen on multaa; Tahdomme kostaa! Kulta se hurmaa ihmisen, suistaa sen surmaan turmellen, yössä me lietsomme vankeina vuoren, kerran me murramme rautaisen kuoren, meidän on aurinko, meidän on maa, takokaa, takokaa, hahhahhaa, hahhahhaa!
ISO-HIISI. (Iso avain riippuu vyöllä).
Ken vuoren porttiin yöllä kolkuttaa, kultaako taasen janoo kurja sielu?
Ihana polku eessäin kisailee, puun juurilla nään kultakolikoita; Nyyrikki neuvoi: "niihin älä koske!" pois viekas kulta!
(Potkaisee kolikot menemään.)
Vältti kiusauksen, siis esiinloitsin kolme impeä, ne virvatulillansa vietelkööt!
(Vuoren halkeamaan ilmestyy kolme impeä, joista keskimmäinen on prinsessan näköinen.)
Prinsessa! Mitä, oisko mahdollista! ei — Ihannelma, kylmä on sun katsees, kai harhanäky silmää häikäisee! "Vastaasi astuu kolme kaunotarta", Nyyrikki neuvoi, "niihin älä koske!"
(Lyö jousellansa ristiin rastiin kolme kertaa.)
Pois irvikuvat ihanat! Pois tieltä!
Maanalainen on hällä mahti varmaan; mies, terve tänne kerran tultuasi, mik' olet, mitä haet uhkamieli?
Oon oman onnen seppä.
Seppä, sanoit, seppäähän täällä juuri tarvitaan, siis tartu seppä väkivasaraan, niin yhdessä me kultaa kalkutamme!
Mut mitä täällä tehdään sydänyöllä?
Kruunua taomme me yötä päivää.
Kruunua himoitsee siis itse Hiisi?
Kruunu on lasten lelu, siitä viisi, kuninkaan lintu mull' on häkissäni, nyt vanhaa kruunuaan se kaipailee ja samannäköistä nyt taomme.
TUHKIMO. (Teeskennellen tietämättömyyttä).
Kuninkaan lintu?
Tuolla!
TUHKIMO. (Itsekseen).
Kuningatar.
Se ensin pyristeli siivillänsä, löi päänsä vasten rautalankoja, nyt istuu ikävissään puikollansa ja miettii mykkänä vain menneisyyttään.
Miks'ette päästä sitä lentämään!
Kas, Iso-Hiidelläkin sydän on, se kipenöi kuin helmikuuma rauta, omaksi ilokseni linnun liitän. Hei, orjat, lietsokaa, on ahjo kylmä, enemmän kultaa, jalokiviä!
(Heittää ahjoon kultaa.)
Kovinpa kultaa tuhkaan tuhlaatte.
ISO-HIISI. Katsos, minä halveksin kultaa. Kerran oli maa tuolla ulkona meidän, sen taivaat ja auringot, kukat, lähteensilmät, musta, siitineloa kuohuva multa, kaikki oli meidän. Mutta ihmiset karkoittivat meidät pois auringosta ja valkeuden ihanuudesta vuoren mustaan, ikuiseen yöhön. Siksi me taomme taukoamatta, vuoren suonia pitkin me kultaa juoksutamme, puroissa se kimmeltää, salajyrkiltä kuiluilta se kuihuttelee. Ja ihmiset katsovat alas multaan ja mujuihin, unohtavat katsoa ylös, unohtavat taivaan suuren silmän, etsivät, kaivavat kultaa, syövät, lyövät toisiansa, menehtyvät, mätänevät. Ja kun ne sukupuuttoonsa sortuvat, puhkaisemme me vankilamme ja meidän on taas maa, taivas ja sen kuvaa kantava meri, elämä ja valkeus. Hähhähhää. Me lietsomme kateutta ja kiukkua, lähetämme kipuja ja kuoleman kauhua. Kavahtakaa rasvakupuiset teitänne! Hei, ontuvat orjat, painakaa paljetta että vuori vapisee!
(Siirtyy ristikon luo.)
Ihana linnanjoutsen, kaarikaula!
Mun kruununi, mun kruununi!
Se tehdään, ei muuta vastausta teiltä saa, "mun kruununi!" te varhain valitatte, en tänne kruunuanne tuottaa voi, se linnan kappelissa kätköss'on piirissä ristin, jota täytyy kiertää.
AARTEENKAIVAJA. (Tuhkimolle).
Kuulehan, kerran autoit mua suosta
Tapion tanhuvilla, muistatko?
Sinäkö täällä, Aarteenkaivaja?
Niin, kovaonni tuli osakseni, ma vuorenporttiin yöllä koputin, kun kiiltokasoja ma kopeloin, pois sammakkoina hyppi kultarahat; nyt olen onnettomin Hiiden orja. Oi, ole viisas sekä varova, kavahda Ropaa, Hiiden tytärtä, hän joka nurkan takaa hähättää, nyt Hiisi hänet varmaan sulle naittaa, miks tänne tullitkaan?
Mun aikoo naittaa?
Ei, ennen jauhan Rovan ruumeniksi.
Ei, ole niinkuin kaikkeen suostuisit, lie sulla voima suurempi kuin mulla, voit vielä paeta!
En pakene, ma vuoren vangin tahdon pelastaa.
Se varmaan nousee yli voimiesi, rautaista ovea ei kukaan murra, ei Hiisi jätä koskaan avaintansa ja vaikka avaimen hän antaisikin, niin turhaan päin ja vasten saisit vääntää.
(Tuhkimo ja Aarteenkaivaja takovat.)
ISO-HIIlSl. (Kuningattarelle).
Te ette koskaan täältä päästä voi, ma huvinaisekseni teidät tahdon, suurempi mull'on voima, valtakunta kuin kellään kuninkaalla maailmassa; ihana vapaus tai musta luola, valitkaa ihana!
Mun kruununi!
Enemmän tulta ahjoon, nokinaamat, eikö jo kruunu ala valmistua?
Puuttuu vain otsarengas, kolme naulaa.
Hio se Hiiden tulta kirkkaammaksi; nipistä koru tiukkaan pihtiisi, jos kruunu putoo sinun käsistäsi, niin korvas kekäleellä kärvennän.
Se tuossa tuokiossa valmis on!
Kas niin, ma siihen kiinnitän kalleista kallehimman timantin, sen arvo kolmen valtariikin on, kuin auringosta siitä säde sinkoo.
Se loistaa niinkuin itse aurinko.
Hähhää, sen sinä sanoit oikein, poika.
Kas noin, ei siin'oo pihdin piirtoa, vasaran jälkiä ei missään näy, se puhdas on kuin puhtain uusi lumi ja kirkas niinkuin itse Hiiden silmä.
Tuo tänne orja, minä vien sen itse, suloinen kuningatar, täss'on kruunu!
Kovin on kuningatar kalpea.
Ei hällä ole ilonpäiviä, hän ensin huusi, itki hajahapsin, ei syönyt, juonut, vihdoin uupui, — teräsi, kulki ristiraudan luo, siin' irvisteli vuoren riettaat peikot, pois kauhuissaan hän käänsi kasvonsa; niin kolme päivää, yötä raukka riehui, väsähtyi viimein, silmä sumeni, suu mykistyi ja sydän yksin löi, nyt hiuksiaan hän yhä palmikoi, taas purkaa, punoo, heittää hajalle kuin punois muiston lankoja hän.
Ei ääntä, ei hiiskausta, päätään ravistaa, kas, täss'on kruununne.
Mun kruununi, ei tämä ole minun kruununi.
Hän houreistansa ehkä selvenee.
Tulinen, kipenöivä kirous, nyt kruunun paiskaan minä palasiksi!
Hän pelkää teitä, tuokaa kruunu mulle, ma vien sen, käykää syrjään!
ISO-HIISI. (Siirtyy ahjon ääreen).
Koeta, houkko!
TUHKIMO. Kuningatar, kuningatar, kuuletteko?
KUNINGATAR. Älä minua kiusaa, irvistävä peikko!
TUHKIMO. Minä en ole peikko.
KUNINGATAR. Mikä sinä sitte olet, jollet peikko?
TUHKIMO. Olen kuninkaan tallipoika. Minä tulen linnoilta.
KUNINGATAR. Minä en tunne sinua, sinä ilkamoit.
TUHKIMO. En ilkamoi, tallimestari ilkamoi, muistatteko tallimestaria?
KUNINGATAR. Tallimestari!? Uu, oletko sinä tallimestarin äpärä, tallimestari on paha, hänellä on musta naamari?
TUHKIMO. Hänen muistonsa on hämärä.
KUNINGATAR. Sitte, sinä kuitenkin olet peikko. Minä en pistäkkään päätäni ansaan, minä en ole puhunut pahaa tallimestarista, te löisitte minua.
TUHKIMO. Ei teitä kukaan lyö, minä varjelen. Kuningatar, tässä on kruununne!
KUNINGATAR. (Ravistaa päätään). Minun kruununi, minun kruununi!
ISO-HIISI. Hän ravistaa päätään.
KUNINGATAR. Kuka se tuo on? Uh, kuinka se on ruma!
TUHKIMO. Iso-Hiisi. Te olette joutunut Iso-Hiiden valtaan, mutta minä olen tullut teitä pelastamaan.
KUNINGATAR. Sinä et puhu totta, minua ei kukaan pelasta, sinä koetat punoa ajatuksiani solmuun, en sano, sinä pistäisit minua tulipää piikillä.
TUHKIMO. Kuningatar, teitä on kovin kiusattu, surulla minä sen näen, koettakaa toipua, koettakaa muistaa, tehän olette suuren valtakunnan kuningatar.
KUNINGATAR. Sellaista unta minä joskus olen nähnyt. Mutta kruununi minä muistan. Kun minä sen ensi kerran päähäni laskin, soivat kappelin kultaiset urut, ihana kuoro lauloi heleitä hymnejä, päivä paistoi akkunasta suoraan minun kruunuuni ja tuntui kuin aurinko olisi laskeutunut sydämmeeni ja minä itkin ilosta. Mutta sitten muistan vain hämärästi. Ei, unta on kaikki! Minähän olen vaan palmikon punoja, katsos, kuinka minulla on pitkä palmikko!
TUHKIMO. Pitkä se on, hyvin pitkä. Voi, surkeutta, miten minä silmänne aukaisisin!
ISO-HIISI. Hähhähhää, sinä oman onnesi seppä, mitä hän sanoi?
TUHKIMO. Tämä ei ole minun kruununi, sanoi, mutta jos voit tehdä samanlaisen kuin minulla linnassa oli, niin minä suostun Ison-Hiiden kanssa häihin, sanoi.
ISO-HIISI. Hähhää, niinkö sanoi kiiltävä kuninkaan lintu?
TUHKIMO. Niin sanoi.
ISO-HIISI. Olisipa nyt kaava, johon katsoen se kruunu pitäisi tehtämän.
TUHKIMO. Kuulkaas, minä kävin usein linnan kappelissa, kirjolasikaapissa minä näin sen kruunun.
ISO-HIISI. Hiisi vieköön, sanonpa sen itse, ettäkö sinä sen todellakin näit?
TUHKIMO. Omilla silmilläni näin ja muistan sen muodon tarkalleen.
ISO-HIISI. No, mitäs muuta, sinä teet sen, kuoleman haastolla sen käsken. Jollet kruunua valmiiksi saa ennenkuin huuhkain vuoren rotkossa kolmannen kerran huutaa, niin panen sinun pahimman palkeeni polkijaksi, se palje, näetsä, lyö sinua, joka kerta kun polkemasta lakkaat. Mutta jos sinä kruunun valmistat, niin tyttäreni, hyvä ruskea Ropa on omasi, Ja sttte me vielä tänä yönä vietämme hurjia, kiimaisia kaksoishäitä.
TUHKIMO. Ropa?
ISO-HIISI. Niin, Ropa on mielestäsi ehkä ruma ensi näkemältä. Hähhää, teillä ihmisillä on silmät nurin päässä, sanoo usein Ropa, Ropa onkin viisas ja kaunis, hänen vertaistansa ei ole koko vuoren valtakunnassa.
TUHKIMO. Kiitos kunniasta!
ISO-HIISI. Tässä on kultaa, keltakiviä, vihreitä ja punaisia kiviä ja hohtokiviä niin paljon kuin vaan tarvitset.
TUHKIMO. Kyllä tässä on tarpeeksi. (Itsekseen.) Ajatukseni käyvät ristiin. (Ääneen.) Mutta minä tahtoisin olla kahden tämän aarteenkaivajan kanssa.
ISO-HIISI. Niin, menkää sysisilmäiset sikiöni, yöllä saatte ehkä ikenet irvissä tanssia leiskuvan, vihreän tulen ympärillä.
HIIDEN ORJAT. Ikenet irvissä, hähhähhää!
(Menevät.)
ISO-HIISI. Minä menen nyt, muista, kolmasti kun huuhkain huutaa… Älä yritäkkään paeta, et pääse täältä kuuna kulloinkana. Ja kuninkaan lintu, hähhää, pysyy häkissäni, katsos tämä (näyttää avaintaan) hänet pintehestä päästää.
TUHKIMO. Kummallinen avain, siinä on riimuja ja kukon kynsiä ja sen pää on kuin häntäänsä pureva vesikäärme.
ISO-HIISI. Niin näes, tällä avaimella ei voi lukkoa avata kukaan muu kuin itse Iso-Hiisi, ovi lupsahtaa itsestänsä kiinni, eikä tällä avaimella sisäpuolelta ulos pääse, ei pahinkaan hiisi pääse. Tietysti minä pääsen, minulla on vielä kolme avainta kolmen vaskisen seinän sisällä. Hähhähhää, nyt et tullut siitä hullua hurskaammaksi.
TUHKIMO. (Itsekseen). Kyllä muistan salaiset sanasi.
ISO-HIISI. Minä tulen hetken päästä työtäsi katsomaan.
(Menee.)
TUHKIMO. Voi riivattu! Mitäs tästä lopulta tulee?
AARTEENKAIVAJA. (Ottaa kruunun). Älä siinä toimetonna seiso, vaan tule takomaan!
TUHKIMO. Olisinpa nuorempana ollut edes sepän opissa.
AARTEENKAIVAJA. Minä olen täällä sitä tointa hiukan oppinut, sano muististasi, millainen se kruunu oli!
TUHKIMO. Niin, kappelin kruunu oli hiukan pienempi ja otsarenkaassa oli seitsemän kiveä vuoroin viheriäisiä ja keltaisia, etupuolella loisti iso timantti, kruuunun lehdestä nousi kultainen risti, sen ympärillä kolme tähteä. (Vaipuu ajatuksiinsa.) "Kolme tähteä", aina ne kummittelevat aivoissani. Siitä pouvasi Musta-Mirjakin.
AARTEENKAIVAJA. Hiiteen pouvaamiset! Lietso! Ristin minä pian valmistan.
KUNINGATAR. Oi, jumalainen armias, muroita minulta tämä kivinen, sydämmetön seinä!
TUHKIMO. Kuules kuinka vaikertaa!
KUNINGATAR. Päästä päivääsi näkemään, ilmaasi ihailemaan!
AARTEENKAIVAJA. Minusta tuntuu kuin hän saisi tajunsa ja tuntonsa.
KUNINGATAR. Tai lennätä tulinen vaaru, puhkaise pohjaton vuori, iske nuolesi verta vuotavaan sydämmeeni, jossa kuolema jo käy! Minä kuihdun ja kuolen.
TUHKIMO. Tämä jo tuskaksi käy, minä tukehdun, täällä ei ole tarpeeksi ilmaa.
AARTEENKAIVAJA. Lietso, ei ole aikaa rupatukseen, risti on jo valmis!
TUHKIMO. Kruunussa oli vielä puoliympyrän muotoisia kaiverruksia pitkin otsarengasta.
AARTEENKAIVAJA. Kaikki käy kuin naulaan. Jos kuningatar tämän omaksensa tuntee, niin luulen, että hänessä tapahtuu suuri, sisällinen muutos.
TUHKIMO. Luoja sen suokoon!
(Ropa tarttuu toiseen palkeeseen.)
AARTEENKAIVAJA. Mutta kuinka sinä lietsot, ihanhan kekäleet ahjosta lentävät!
ROPA. Hähhähhää!
AARTEENKAIVAJA. Ropa! Mitä sinä täällä!
ROPA. Tulin sitä uutta seppää katsomaan. (Käy Tuhkimon kainaloon.) Tule likolammille kapaloimaan!
TUHKIMO. Hyi, kuinka olet tahmea, naljasilmä, ihan kuin mudassa kuteva kiiski. Kapaloimaan?
ROPA. Kapaloimaan niin, teidän kielellänne sanotaan kuhertamaan. Sinä sanot vain sulia sanoja. Inehmoilla on silmät nurin päässä.
TUHKIMO. Syöjättären sikiö!
ROPA. Ylen sinä minua mairittelet. Katsos, Syöjättären suku tässä vanhassa vuoressa on vanhaa, jaloa sukua.
TUHKIMO. Olkoon vaikka rikkikoiran sukua.
ROPA. Minulla on kuningaskäärmeen nahasta tehty hame, voi, jospa näkisit sen hameen, liepeissä roikkuu sudenkorennon päitä ja sisiliskon silmiä, ja vyö on tehty sirisevän heinäkirpun luista, ja sitte on minulla ruosteesta ja homeesta kudottu vaippa, hallatar sen kutoi syysyönä, kun punainen pyrstötähti lensi läpi mustan taivaan.
TUHKIMO. Hiiden narttu, mene siitä, minun täytyy takoa kruunua!
ROPA. Tao se pian, sittenhän olet omani! Häävuoteella yöllä minä sitten käännän silmäsi. Mikä maailmassa on rumaa, sen me täällä kauniina pidämme. Esimerkiksi, sinä salassa sentään rakastit äitiäsi, Annikka siskoasi ja Tähkimö veljeäsi, se oli pahasti tehty, sinun olisi pitänyt salaa yöllä pistää heiltä silmät puhki ja sinun äitisi…
TUHKIMO. Älä mainitse saastaisella suullasi vanhan äitini nimeä!
Sekoitathan pyhimmät ajatukseni.
ROPA. Silloin kuin sinä sanoit, että äidilläsi on linnun naama, silloin olit sinä kelpo poika.
TUHKIMO. Mistä sinä kaikki tiedätkin? Häpeän väri poskelleni nousee, kun sitä muistelen. Kiusa ja kuolema, mitä se sinua liikuttaa!
AARTEENKAIVAJA. (Kuiskaa). Älä kiihdy! Sano kauniita sanoja, niin Rovan silmät käyvät nurin!
ROPA. Pistikö, hähhää, pisti että kirveli. Mikset ampunut jousellasi keskelle veljesi maksaa, maksan olisit polttanut hiljaisella tulella suupalaksi Rimmesuon nälkäisille kurjille.
TUHKIMO. Mitä sinä veljestäni? Sinun maksasi minä paistan omissa kyyneleissäsi.
AARTEENKAIVAJA. Puhu hänelle kauniisti, siitä ruoja suuttuu!
TUHKIMO. Niin, sinulla on silmät kuin taivaalla tähdet.
ROPA. Hyi sinua!
TUHKIMO. Ropa, sinulla on ihan enkelin sydän.
ROPA. Enkelin? (Purskahtaa itkuun.) Sinä pilkkaat minua. Enkelithän ovat rumimpia olentoja mitä maan ja taivaan välillä löytyy. Siipi-ihmisiä, lintuihmisiä!
TUHKIMO. Niinkö luulet? Ja sinä olet viatoin kuin eilen syntynyt lapsi.
ROPA. Tuhannen sauhuavaa tulikivijärveä! Minä revin silmät päästäsi.
Minä menen isälleni kantelemaan.
(Huuhkain huutaa kerran.)
TUHKIMO. (Aarteenkaivajalle). Kuulitko, huuhkain huusi?
ROPA. Niin se huutaa sinulle kuin kuoleman kiljahdus. Minä kostan, hähhää.
(Menee.)
TUHKIMO. Tämähän on kamalaa.
AARTEENKAIVAJA. Lietso, kruunu on kohta valmis!
TUHKIMO. Se huuhkain huutaa kuin Tuonelasta.
AARTEENKAIVAJA. Lietso! Kas noin, nyt sitä hiukan hion ja vasaroin.
Selvä kuin päivä, valmis, vie!
TUHKIMO. Käteni vapisevat, vie sinä!
AARTEENKAIVAJA. Minä vien. — Kuningatar, tässä olisi nyt se teidän oikea, oma kruununne, orja viipyi kauan tiellä, kuningas sen lähetti ja käski sanoa paljon terveisiä.
KUNINGATAR. Samallainen vaan ei sama. Se on ihan kuin minun sydämmeni, joka ei ole sama kuin ennen.
AARTEENKAIVAJA. Polvillani teitä rukoilen, koettakaa sitä!
KUNINGATAR. Se on liian raskas, pääni on muutenkin kipeä.
AARTEENKAIVAJA. Siitä riippuu koko kohtalonne.
KUNINGATAR. Minä en ota. Minun kruununi!
(Huuhkain huutaa toisen kerran.)
AARTEENKAIVAJA. (Palaa Tuhkimon luo). Mahdotonta.
TUHKIMO. Mahdotonta. Nyt en muuta keinoa tiedä kuin että viritän jouseni ja ammun Iso-Hiiden kuoliaaksi.
Et viljon veikko sitä tehdä voi, ei häneen pysty nuolet eikä keihäät.
Miksen ma jäänyt metsän pyhään helmaan, Tapion tarhoihin ja pyyntimaille, miss' ympärilläin tanssi miss' opin salon taikasäveleet, ja ihmetaijat, tarut Tapion.
Tapion?
Hyvä oli mulle metsä aina, ma metsää rakastin, en kotiani, metsän ma päästin kirouksen alta, metsältä sain ma lahjat kallihimmat.
Mies, mitkä lahjat?
Metsolaisten lahjat.
En kiittää saata lykkylahjojasi, kun et voi niitä käyttää; mitä sait?
Sain teirin sulan, se on lakissani.
Kai tavallinen sulka, teirinsulka.
Iloitse, huuda, nyt on riemun yö, minull' on ihmesulka, taikasulka, tällä kun sivallan, niin koituu kruunu!
Sivalla, aika on jo tärkeä!
Sis sas, kuin kellot sois, kappelista kruunu pois!
Puhkes kuin tähti talvitaivahalle.
Kas, kuningatar, täss'on vihdoin kruunu.
KUNINGATAR. Tämä on minun kruununi. Oh, silmistäni suomut putosivat.
Koska minä heräsin, minä olen kauvan nukkunut? Missä olen?
TUHKIMO. Hiiden vuoressa vankina olette, mutta nyt on helpoituksen hetki lyönyt.
KUNINGATAR. Mistä tulet?
TUHKIMO. Kuninkaan linnasta suloiset sanomat tuon.
KUNINGATAR Elääkö kuningas, armas avioni?
TUHKIMO. Elää.
KUNINGATAR. Ja nuori tyttäreni?
TUHKIMO. Elää ja on entistänsä ehompi.
KUNINGATAR. Ja minä elän, oi, iloa rajatonta!
TUHKIMO. Kuningatar, voitte pelastua ainoastaan siten, että olette suostuvinanne Iso-Hiiden vaimoksi.
KUNINGATAR. Minä pelkään.
TUHKIMO. Kun rautainen ovi takananne kiinni lupsahtaa, niin vapauden portti edessänne aukenee; suostukaa, aika on tärkeä!
KUNINGATAR. Jollei muuta neuvoa löydy, niin minä suostun.
(Huuhkain huutaa.)
AARTEENKAIVAJA. Jo tulee Hiisi. Riennä, aseta kruunu alasimelle, kalkuttakaamme!
TUHKIMO. Vain yksi avain riippuu vuoren ukon vyöllä. Minä hengitän taas.
Noo, kuinka sujuu työ?
Kuin laulu vaan, pajasta kuulitte kai kalkutuksen.
Miks' suututit mun tyttäreni äsken?
En syytä tiedä.
Pieni erehdys, ei seppä tunne meidän tapojamme, hän sanoi Ropaa taivaan enkeliksi.
Vai niin, sen arvasin, no kyllä leppyy, iloinen seppä, ootko työsi päässä?
Niin iloinen en ole ollut koskaan, kas tässä työ kuin tarkan kaavan mukaan.
(Iso-Hiisi vie kruunun.)
Jos nyt on työsi tehty turhaan taas, niin sulle, seppä, koittaa kuumat päivät. Kuninkaan lintuseni, täss'on lelu.
Mun kruununi, se mulle antakaa!
Nyt suostutte kai vuodekumppaniksi?
Voi, häpeätä, oi, no niin… ma suostun.
Hähhää, jo suostuu, tänne väki kaikki!
(Puhaltaa avaimen päähän, Ropa ja Hiiden väkeä tulee.)
Hyi, häijy seppä!
Sisilisko, hyi!
Nyt olet hyvä taas, ma laitan häät.
Nyt päästän pienen linnun häkistäni.
(Aukaisee oven.)
KUNINGATAR. (Astuu horjuen).
Ah, päätä huimasee, ma varmaan kaadun.
Näin kruunun lasken minä kulmillenne, hei, hiidet hyppikää nyt peikon polskaa, nyt puuttuu ilosta vain kuningas, se sairas kuokkavieras, hähhähhää!
Porttia kohden, hiljaa kuningatar!
(Hiiden harakka nauraa.)
Harakka, senhän ammuin.
Ammuit, mitä?
Petosta haistan.
Lasken pientä pilaa, voi, kirkastus ja kauhu, katsokaa, linnanne palaa, palaa, leimuaa!
(Iso-Hiisi kääntyy, Tuhkimo työntää hänet voimakkaalla ryntäyksellä luolaan ja salpaa oven kiinni. Kuningattaren päästä putoo kruunu ja kierii.)
Nyt huuda Hiis' kuin ylkä häissään huutaa!
Jyrise julma ilma, irnu, iske, vapise vuori, kaada kattilaasi inehmot, inhat lapset, räisky, läisky, avuksi huudan kaikki hiiden henget!
(Okkonen käy.)
Kavallus! Peikot käykää kimppuhunsa, tulkatte hirviöt ja rienan raiskat, maan alta, ilmasta ja kuilun yöstä, ylitse vuori käyköön, poikki, päälle!
(Peikot käyvät Tuhkimon kimppuun, joka peräytyy portille taluttaen kuningatarta, jousellaan lyö hän ristin merkkiä.)
TUHKIMO. (Aarteenkaivajalle.)
Kumppani, joudu, nyt on horna irti!
(Tuhkimo ja kuningatar ulos portista.)
Ma tulen, mutta ensin hiukan kultaa evääksi elämäni retkillä.
(Kokoo syliinsä kultarahoja, portti ponnahtaa kiinni.)
Voi, mua onnetonta, kurja kulta!
(Kaatuu itkien kultakasojen päälle.)
Tuli ja tuska, lennä noidan nuoli,
rymäjä, rysky raskas rautavuori!
(Käy kovempi ukkonen, Ropa sieppaa kruunun ja heittää sen ahjoon, joka leimahtaa pitkään lieskaan.)
Esirippu.
(Linnan piha, pihalla kaksi viinitynnöriä, linnanväki mellastaa. Linnan rappukomerossa tallimestari ja Markkus pelaavat lautapeliä, pöydällä kaksi hopeaista viinimaljaa. Peremmällä soittavat mustalaiset säkkipilleillä ja puupuhaltimilla.)
MARKKUS. Hai, romaneshel, soittakaa! Enemmän tulta soittoon, tulista viiniä ja hehkuvia naisia! (Heittää rahapussin.) Siirrä tallimestari, sinulla on onni pelissä — kaikenlaisessa pelissä! Muistatko, kun sinä Hiiden kanssa pelasit pois kuningattaren ja myit sielusi?
TALLIMESTARI. Älä veistele, viini on mennyt päähäsi!
MARKKUS. Sanovat, että musta koira tuli linnaan, naakat tornissa kirkuivat kuin sairaat lapset. Siitä koirasta ei langennut varjoa eikä sen jälkiä nähty lumessa, kun sen seurassa keskellä yötä ratsastit metsään. Seuraavana päivänä katosi kuningatar.
TALLIMESTARI. Sinä näet pikku-ukkoja.
MARKKUS. Sinä pelaat vaarallista peliä, kuningaspeliä.
TALLIMESTARI. Siirrä ja seuraa peliä!
MARKKUS. Rahvas rupattelee, että sinä eräällä kuninkaallisella metsästysretkellä olit hyvin lähellä kuninkaan orpanaa, riikinperijää, kun hän kuiluun putosi. Sanohan minulle kahden kesken, etköhän vain liian kovakouraisesti korjannut hänen jahtireppunsa hihnaa!
TALLIMESTARI. Ei ole minun syyni, että menetit virkasi, kallista kannuja vähemmän!
MARKKUS. Kovinpa täällä on mässäilty, kuningas ja kuninkaantytär ovat jo kolme kuukautta olleet matkoilla. Silmäni ovat niin sameat, että jos karannut tallipoika astuisi nostosillan yli taluttaen kateissa ollutta kuningatarta, niin näkisin yhtä haavaa kaksi kuningatarta, ja jos minun täytyisi livistää niiden kahden välistä, niin lentäisin varmaan korkean kuningattaren korkeaan syliin.
TALLIMESTARI. Näethän sitte kaksi viinileiliäkin, onni sinulla.
MARKKUS. Hyvä olisi sinullekin, jos kuningas näkisi rahan kahtena, kun hänelle tiliä teet niistä kultasäkeistä.
TALLIMESTARI. Sinä käyt kiusalliseksi, lopeta jo!
MARKKUS. Pelin lopetan minä myös, kas noin. Tuossa viimeinen riikintaalarini! En viitsi enään. Hai, romansehel soittakaa!
(Kulkee mustalaisten luo.)
MUSTA-MIRJA. Herra tallimestari!
TALLIMESTARI. Musta-Mirja, sinä täällä?
MUSTA-MIRJA. Niin.
TALLIMESTARI. Olenhan kieltänyt sinua liikkumasta linnassa ja sen ympäristössä.
MUSTA-MIRJA. Niin, niin, musta on miero, ja tie on kiero, ei ole majaa, nälkä ajaa.
TALLIMESTARI. Mikä on asiasi?
MUSTA-MIRJA. Niin muistattehan, monta, monta vuotta sitten.
TALLIMESTARI. Se lapsi, niin…
(Äänettömyys.)
MUSTA-MIRJA. Tehän olitte syynä…
TALLIMESTARI. Eihän se vain elä!
MUSTA-MIRJA. Eikä elä. Hautasin sen Rimmesuon rantaan.
TALLIMESTARI. Ensin kuristit?
MUSTA-MIRJA. Ensin kuristin.
TALLIMESTARI. Minä en kärsi sinua silmieni edessä.
MUSTA-MIRJA. Teidän käskystännehän minä sen tein.
TALLIMESTARI. Etkä ole kenellekään ilmaissut?
MUSTA-MIRJA. Puhumaton olen kuin puu, mykkä kuin hauta.
TALLIMESTARI. Puhutko nyt totta?
MUSTA-MIRJA. Nyt ainakin puhun totta. Sitte minä…
TALLIMESTARI. Sitte…?
MUSTA-MIRJA. Pyytäisin rahaa tai syötävän puolta.
TALLIMESTARI. Sekös se asia olikin.
MUSTA-MIRJA. Heimoni on minut hyljännyt. Ka, ei suuni suhaja, ei sanat huulillani hyppele kuin aikoina entisinä, ei pouvarina pohatu, ka, iloton on ilta, ah, angervoinen, mangu mustalainen!
TALLIMESTARI. Minä olen sinulle jo niin monta kertaa antanut. Sata taalaria sait silloin — lapsen hautaamiseksi. Mene, muuten opetan!
MUSTA-MIRJA. Ka, nälkä opettaa. Oliskohan maljassa tilkka viiniä.
(Kurkistelee maljaan.) Tallimestari kulta, taalari vaan.
TALLIMESTARI. Ei ropoakaan. Korjaa vanhat luusi, muuten kuletan sinun kuoppatorniin!
MUSTA-MIRJA. Kuoppatorniin, älä, älä! (Itsekseen.) Et antanut, kitsas kettu, niin, niin, sinä käyt nyt kuninkaallisilla puujaloilla, mutta huimaavasta korkeudesta sinä syöksyt pohjattomaan kuiluun. Sen minä vannon, varrohan!
(Menee.)
VÄÄRÄSÄÄRI. Tallimestari, kuningas on tulossa!
TALLIMESTARI. Korjaa pois viinimaljat!
(Kuuluu torven ääni.)
KYSSÄSELKÄ. (Juosten). Mestari, mestari!
TALLIMESTARI. Niinhän sinä lennät kuin tuli olisi irti!
KYSSÄSELKÄ. Tuhkimo ja kuningatar…!
TALLIMESTARI. Kuningatar, häh!
KYSSÄSELKÄ. Tulevat jo toista tietä, minä vakoilin tien varrella ja karahutin ratsulla edellä teille ilmoittamaan.
TALLIMESTARI. Tuli ja leimaus, nyt ovat hyvät neuvot tarpeen, tjaa, olenhan pahemmastakin pulasta suoriutunut, vielä on niskani notkea.
(Rientää portille, kumartaa syvään hattu kädessä.)
Suur'armollisin, kuulu kuningas, saan tervetulleeks teidät lausua, ilosta ääneni nyt väräjää.
KUNINGAS ja KUNINKAANTYTÄR.
Ei syytä sulla ole ilohon, on turha matka ollut.
Kuningas…
Miks' linnanpiha täynnä kansaa on?
Ma kutsuin kansan ilokesteihin, siis ette tiedä…
Mitä?
Mikä onni, mä ensimmäisnä saan sen ilmoittaa, niin… kuningatar on jo löydetty.
Luojalle kiitos, iloitsen ja nauran, oi, ilon määrää, taas ma hengitän, elämä uusi virtaa suoniini, missä on kuningatar?
Linnaa kohden hän ajaa, tänne aatos eellä lentää, ja tallipoika ajaa rinnallaan lävitse riikin juoden mässäillen, jaellen rahoja kuin ruhtinas, uhkasi ottaa puolen valtakuntaa, prinsessan naiseksensa aikoo ottaa, päähänsä itse tahtoo kruunun panna.
No, ei hän vielä ole kuningas, puistakoon päältään ensin tallin tomut, ma elän vielä.
Teiss' on voima, valta.
Jo kuulen kopseen nostosillalta, portille riennän.
Kansa, käykää vastaan!
(Kansa siirtyy portin ulkopuolelle, mustalaiset soittavat, kansa hurraa.)
KUNINGATAR. (Kantotuolissa, jälessä Tuhkimo).
Oi riemun rikkautta, kuninkaani!
Syliini syöksy, armas puolisoni, löydetty, rakas, kalliimpi kuin koskaan!
Rakkahin äiti, äiti, minä itken.
(Syleilee kuningatarta.)
Suloinen vavistus käy ruumiissani.
Kättänne suokaa minun suudella!
(Kuningatar tarjoo kätensä halveksivasti.)
KUNINGAS. Oi, näitä kaipauksen kolkkoja vuosia, jokainen hetki herätti minussa muistoja, jokainen esine loihti esille sinun kuvasi, kylmä satula, jolla kelveä vartalosi oli levännyt, rypistynyt vuoteesi, jossa viimeiseksi olit maannut. Tyhjää oli ympärilläni, vielä tyhjempää rinnassani.
KUNINGATAR. Kovemmat ne kolme vuotta ovat olleet minulle, musta seinä, auringoton elämä, kauhu herätti minussa kamalia kuvia, niin että minä pelkäsin ajatuksieni pohjatonta paloa. Mutta älkäämme kaivako esille entisyyttä, nyt on silmäni kirkas, sieluni kirkas! Ja sitte olen minä ilossani unohtanut Tuhkimon.
Niin, Tuhkimo.
Hän minut pelasti, kaikesta saatan yksin häntä kiittää, Hiideltä tempasi hän varman vangin. Tuhkimo, sano millä palkitsen, ei mikään palkka ole liian suuri!
Tein tehtäväni, kiitos kuningatar, ma tahdon jäädä suureen suosioonne, myös armollisen, armaan prinsessan…
Ma arvaan ajatustes salaisuuden, sydämmes parasta ma katson aina.
En tahdo näyttää kiittämättömältä, mieleni mukaan et oo aina ollut, sen enempää ei siitä; kasva suoraan, nyt olet ylitallimestari, ma määrään kolme koetuksen vuotta, jos näytät, että olet kunnon mies, niin täytän säädökseni muutkin ponnet; kamaripalvelija, virkapuku!
TUHKIMO. (Kumartaen).
Kunnia, kiitos, tät'en ansainnut.
KUNINGAS. (Kuningattarelle.)
Mut sinä, armas, lienet väsyksissä.
(Jatkavat hiljempaa keskustelua.)
KUNINKAANTYTÄR. (Tuhkimolle).
Sinähän olet unelmani urho,
pelastit äidin; — oot kuin kasvanut,
(Nauraa hämillään.)
jos tietäisit… kuin sua odotin,
tornista joka ilta katsoin tielle.
Ah, Ihannelma, mulle rakas oot, sun luokses kaikki ajatukset lensi.
Käykää jo linnaan pitkämatkalaiset, ja levättyä joukoin juhlikaamme!
(Kuningatar ja kuninkaantytär menevät.)
Kuningas, sallikaa mun hiukan haastaa!
Mua viivytät.
(Palvelija tuo virkapuvun, Tuhkimo asettaa reppunsa ja jousensa tallinseinälle, menee talliin.)
On tehty kavallus, pois aarre-aitasta on salaa viety noin viisi säkillistä kultaa.
Kuinka?
Siis Markkus…?
Ei, — on lukko murrettu.
Ja ketä epäilet?
En tiedä varmaan, mut varkaus on tehty samaan aikaan, kun tallipoika karkas.
Tuhkimo?
Syyn varjoa en päälleen langeta, voi olla joku muu kuin Tuhkimo, hän on nyt toinen mies; mut Musta-Mirja on öisin nähty täällä hiipivän.
Sen nimen muistan, mikä Musta-Mirja?
Huovimme ajoi häntä takaa muinoin.
Nyt muistan, ah, se juttu jättäkäämme, jos varkaan keksit, mulle ilmoita!
(Menee.)
TALLIMESTARI. (Kumartaa).
En koskaan katso omaa etuani. — Hän jätti reppunsa, — tjaa, annas katson, oiskohan taikakalu reppuun jäänyt?
KUNINGATAR. (Terassilla).
Ah, kuinka suloista on hengittää kotoista ilmaa lemmen säteissä, kultainen taivaan kerä mailleen vierii, tornit ja kukkulat ne kilvan kiiltää, laaksoihin varjot hiljaa vaeltaa, kyyhkyset pesiin palaa väsyneinä.
Vain leivän puolisko ja juuston pytky, nyt pisti päähäni, oi, oiva aatos!
(Kaivaa rahapussin taskustaan.)
Miks herja häärii pojan repun luona?
Ma kuulin äänen, ehkä erehdyin, kuninkaan silkkipussin reppuun pistän, niks, naks ja pojan niska poikki on.
(Vetäytyy syrjään.)
Mua kutsuu kuningas, ma tulen, tulen.
(Poistuu.)
TUHKIMO. (Ylitallimestarin puvussa).
Miks täällä hiipii taas tuo häntyri?
Nyt on hän kynsissäni.
(Huomaa Tuhkimon, ottaa hatun päästään ja kumartaa syvään.)
Tuhkimo, niin… herra ylitallimestari, sankari suuri, rohkea ja ylväs, mun nöyrin kumarrukseni.
Jo riittää, kielesi tulvaa hiukan hillitse!
Nyt ymmärrän, te ootte vaatimaton, se sopii niinkuin puku koristaa, kättänne suutelen.
Pois viekkaat huulet!
Miks ootte mulle vielä vihainen, erehtyy enkelikin taivaissa saatikka minä halpa mato maan?
Niin mato olet, liukas, kiero kyy.
Kas ollaan ystäviksi, sopikaamme!
Ei sopua, nyt julkisotaa käyn, syytöksen heitän vasten kasvojasi, tunnusta, kuningattaren sä ryöstit.
Minäkö ryöstin? Ei, te näätte unta.
Vankina komerossaan kuningatar kauhulla huusi sinun nimeäsi, naamarimiehistä hän houraili; mihinkä heitit naamarisi, hylky?
Naamarin? Tjaa, nyt itse hourailette.
Sinull'on vuorotellen kaksi naamaa, kavala takana ja eessä liukas, ne naamarit ma kerran revin rikki ja paljastan sun koko maailmalle.
Järkenne kanssa käytte sokkosilla.
Mies, mene, muuten…!
Menen, ylväs ootte,
(Menee linnaan, itsekseen:)
mut tietäköön sen hiisi, kuinka kauvan.
MUSTA-MIRJA. Sydänkäpyseni, ilosilmäseni.
TUHKIMO. Mirja, Mirja, varo askeleitasi, näitkö, kenen kanssa äsken puhuin.
MUSTA-MIRJA. Kuulin koko puheenne. Varo sitä miestä kuin ruttoa!
Ilosilmäseni, et tunne vielä maailmaa, imarra, matele, kiellä oma
itsesi, viekkaus viekkautta vastaan, muuten joudut alikynteen.
Muistatko, mitä ennustin!?
TUHKIMO. Mirja, ennustuksesi on osaksi toteen käynyt.
MUSTA-MIRJA. Sydänkäpyseni, sivumennen, onko sinulla rahaa, en ole syönyt sitten kuin eilen.
TUHKIMO. (Antaa rahaa). Tässä. Niin, ennustuksessa ei ollut loppua.
MUSTA-MIRJA. Luojalla on lykyn avaimet ja elämän langat. Mutta elämäsi aamun hämärän salaisuuden minä tiedän.
TUHKIMO. Hämärältä on minusta lapsuuteni tuntunut, hämärältä kuin metsä kuutamossa.
MUSTA-MIRJA. Salaisuuden sanon. Niin, muistathan sen haudan kotimökkisi luona.
TUHKIMO. Rimmesuon haudan, lapsesi haudan.
MUSTA-MIRJA. Sinun äitisi…
TUHKIMO. Äitini?
MUSTA-MIRJA. Sinun äitisi oli sinun syntymisesi ensi viikkona sairas, ylen sairas. Yöllä tulin rintalapsi sylissä mökkiin, isäsi istui synkkänä pää käsiin vaipuneena, kavahti pystyyn, kouristi kättäni ja sanoi läähättäen: "myy minulle lapsesi!" — "Lapseni?" — sanoin. "Minun sairas vaimoni makasi yöllä lapsensa kuoliaaksi, ah, Jumala, Jumala, myy minulle lapsesi", huusi hän, "vaimoni nukkuu — mutta jos hän herää ja huomaa lapsensa kuolleeksi, niin hän kuolee surusta, minun nuori vaimoni." Minä myin lapsen, hopealusikasta ja säkistä jauhoja. Seuraavana päivänä hautasimme kuolleen lapsen minun lapsenani suon rantaan.
TUHKIMO. (Tuskallisesti). Sinä Mirja…?
MUSTA-MIRJA. Sinun äitisi ei ole oikea äitisi. Joku tulee, hyvästi sydänkäpyseni, ilosilmäiseni.
(Menee tallin taitse.)
TJHKIMO. Älä mene! Mirja kuule! Olisikohan Mirja…? Minulla on levoton veri kuin mustalaisella… Oh, Mirja, Mirja, sinä olet äitini ja — isäni? Missä, ehkä täällä linnassa! Oh, näitä ristiriitoja, ne repivät ja raastavat minut rikki.
ÄITI. (Jälessä Annikka ja Tähkimö). Tulkaa lapseni, tässä on kuninkaan linna!
TUHKIMO. (Siirtää hattunsa silmilleen, hän seisoo selin äitiin, hämärämpi näyttämö). Äiti? Mitä? Kasvatusäitini. Tuntuu niin kummalliselta. Ja Annikka, Tähkimö? Nyt en tahtoisi äitiä tavata.
(Kyssäselkä ja Vääräsääri hiipivät portille, kumpikin asettuu
eri puolelle, niin että heidän päänsä tuon tuostansa näkyvät.)
ÄITI. Missähän se Tuhkimo on? Varmaankin korkea herra tuo, siltä kun kysyisi.
ANNIKKA. Kuinka tämä linna on kaunis.
ÄITI. Armollinen herra.
ANNIKKA. Se on varmaankin kuningas.
ÄITI. Kuningas, sanoit?
TÄHKIMÖ. Kuningas niin.
ÄITI. (Niijaa). Uskaltaisikohan sitä puhutella. Suuri armollisin riikin ruhtinas, asia olisi sitä lajia, että…
ANNIKKA. Puhu vaan, äiti, suuret herrat ja kuninkaat ne kuulemma kuuntelevat vaan!
ÄITI. Että Tuhkimo, joka kuuluu olevan tallipoikana täällä läänin linnassa, on minun poikani. Minä tulin nyt ilmoittamaan, että se meidän mökkimme Rimmesuon lähettyvillä paloi, kulovalkea sen poltti, minun ainoa lehmäni jäi liekkeihin, voi, kuinka se ammui surkeasti, oikein sydäntä vihlasi.
TÄHKIMÖ. Ja minun sikotarhani paloi elukoineen, ja kaikki rahani sulivat kuumaan tuhkaan.
ANNIKKA. Minun rukkini ja kirkkohameeni paloi.
TUHKIMO. Oh!
ÄITI. Niin, ei meillä ollut muuta neuvoa kuin lähteä mieron tielle. Ja Annikka, tämä tyttäreni tässä sanoi, ettei Tuhkimo hädässä heitä, niin että ehkä linnassakin työtä saisi. Se Tuhkimo, minun poikani, lähti kotoa, sillä oli sellainen äkkipikainen luonnon laatu. Sentähden minä aina ajattelin, että kuinkahan se siellä maailmassa menestyy. Huimapää se oli, mutta perin rehellinen.
ANNIKKA. Ja minä sanoin silloin, koska Tuhkimo on rehellinen, käy hän kyllä elämän koetuksen läpi.
ÄITI. Mutta minä sanoin siihen: ei, Annikka, maailma on paha, maailmassa rehelliset ihmiset vetävät onnen arvonnassa lyhemmän korren ja aina niitä onnen onkijat työkkivät.
(Tuhkimo nyökyttää päällään.)
ANNIKKA. Katsokaas, kuningas nyökyttää päällään!
ÄITI. Kovin minä iloiseksi tulisin, jos Tuhkimon näkisin.
TUHKIMO. Tätä en kauvemmin kestä.
ÄITI. Ja sitte toin minä hänen hiilihevosensa, joita hän lapsena leikkeli, muuta en kiukaalta pelastanut.
TUHKIMO. (Liikutuksissaan). Äiti!
ANNIKKA. Ei se olekkaan kuningas.
TUHKIMO. Äiti, äiti, olettehan sentään äiti minulle?
ÄITI. Siunaa ja varjele, Tuhkimo!
ANNIKKA. Ja kultatakissa, kuinka sinulla on korea puku.
(Tunnustelee takkia, Tuhkimo kättelee kaikkia.)
ÄITI. Ja me kun luulimme sinua itsekseen kuninkaaksi.
TUHKIMO. Vai mökki on palanut, no, vanhan sijalle rakennetaan uusi ja uhkeampi.
ANNIKKA. Äiti, eikö puheeni käynyt toteen, rehellisyydellään on Tuhkimo päässyt vallan riikin herraksi. Tämähän on kuin satua.
ÄITI. Niin, niin, sinulla on rehellinen sydän, poikani.
TALLIMESTARI. (Kuninkaalle). Kuningas, kuten sanoin, matkalla linnaan kohteli Tuhkimo kuningatarta hyvin töykeästi.
KUNINGAS. Se sikseen, sanoit päässeesi varkaan jälille.
TALLIMESTARI. Selvät ovat jäljet. Suvaitkaa! (Vie kuninkaan tallinsillalle.) Mitä luulette, armollinen kuningas, tämän tallinsillan alla löytyvän?
KUNINGAS. Vanhoja romuja.
TALLIMESTARI. Tirkistäkää raosta!
ANNIKKA. Mitä ne tuolla tekevät?
TUHKIMO. Kuningas vaan tarkastaa tallia.
ANNIKKA. Kuningas!
KUNINGAS. En näe mitään.
TALLIMESTARI. Odottakaa! Varas palaa aina rikospaikalleen kuin hukka haaskalleen. Minä seisoin äsken pilarin takana ja näin varkaan tirkistävän raosta kuten minä nyt teen.
KUNINGAS. Ja se varas?
TALLIMESTARI. Odottakaa!
(Potkaisee pois laudan.)
KUNINGAS. Kaksi kultasäkkiä! Tämähän on julkeata, se varas on hengiltä pantava.
TALLIMESTARI. Nyt lausuitte tuomion. Odottakaa! (Tempaa Tuhkimon repun seinältä.) Katsokaa!
KUNINGAS. Minun silkkinen rahapussini. Kuinka…?
TALLIMESTARI. Ja varmemmaksi vakuudeksi vielä…
(Juoksee Tuhkimon kimppuun ja riistää hänen kaulaltaan koristeen.)
TÄHKIMÖ. (Puolustaa). Mies, pois kätesi veljestäni!
TALLIMESTARI. (Näyttää koristetta). Tässä!
KUNINGAS. Tyttäreni kaulakoriste?
TALLIMESTARI. Tässä on varas.
(Tähkimön käsi vaipuu.)
ÄITI. Varas, oi!
KUNINGAS. Kuinka on rahapussini joutunut reppuusi?
TUHKIMO. En tiedä.
KUNINGAS. Ja kaulakoriste?
TUHKIMO. Sitä en voi sanoa.
KUNINGAS. Vangitkaa mies! (Vääräsääri ja Kyssäselkä vangitsevat.)
Kuoppatorniin, huomenna tutkittavaksi ja hirteen!
KUNINKAANTYTÄR. (Terassilla). Älkää koskeko häneen, päästäkää Tuhkimo!
TUHKIMO. Ah, prinsessa!
ÄITI. Minun poikani, minun poikani, mitä olet sinä tehnyt!
Esirippu.
(Pyövelin vuori. Oikealla hirsipuu, vasemmalla lava kuninkaallisia katsojia varten. Kansaa, mustalaisia, Musta-Mirja. Vääräsääri ja Kyssäselkä tuovat Tuhkimon sidottuna, hän on vanhoissa vaatteissa, olan kohdalta hiha rikki.)
KUULUTTAJA. Minä kuulutan sen julki: kuningas kuoppatorniin sulki tallipoika Tuhkimon, joka syytetty on: varasti kultasäkkiä viisi ja apuna oli Hiisi, lait riikin näin rikkoi ratki ja mässäten prinssiä matki, nyt laulaa hän viime virttään, pian pyöveli hänet hirttää, esimerkki näytettäköön, tuomio täytettäköön!
Et toiste karkuhun pääse, korpin ruoka, sun nahkas kallis on kuin kultatalja, selkäni nahka vielä kirvelee, kun muistan mestarini raipan iskut.
Nyt Hiiden hinkaloon hän matkustaa, luudalla lentää toiseen maailmaan, ei palaa koskaan ystäväinsä luokse, siks itku tukahuttaa ääneni.
Ei kylki taida tiellä kylmetä, takitta keveämpi taidat olla, sen muistoks' otan, myyn sen krouvarille.
(Ottaa takin.)
Kuluta kunnialla, sull' on sitä!
Ja mitä lakillakaan enään teet, Kyöpelin akkain pataan putoisi, hei, kananvaras, onko sulla kultaa, ei sulla ole edes kyydin hintaa!
(Tunnustelee taskuja.)
Anna mun sentään pitää sulkani!
Pah, teirinsulka, sill'en mitään tee, jokaisen pensaan alta niitä löytää.
Ja entäs polvihousut, Kyssäselkä?
Ei, prinsessamme ehkä pyörtyisi.
(Nauravat.)
Kas tuolta tulee prinssin heimokunta!
ÄITI. (Annikan taluttamana).
Voi, surun päiviä ja tuskan öitä, kymmenen vuotta olen vanhempi kuin eilen, sano mulle Annikka, kai hapseni on lumivalkeat, ma viime yönä luulin kuolevani, kuin mustat aaveet kulki unen houreet, taivaaseen maasta nousi hirsipuu, Tuhkimo riippui siinä rentona pää kallellaan, ja mua kauvan katsoi.
Pois pyyhi pahat unet silmistäsi ja anna taivon niitä kirkastaa!
Mun toivoni on tomussa, se kuoli, äkisti kuoli niinkuin kaunis lapsi, esikko, pieni, armas sydänlehti.
Kuningas ehkä vielä armahtaa.
Poikani, poikani, oi, mitä teit?
Ei surun syytä, kerran täytyy kuolla.
Surunko syytä, kuinka haastelet, siskosi, veljesi ja äitisi kulkevat läpi koko riikikunnan, kysyvät Tuhkimoa, saavat tietää: kuninkaan linnassa on Tuhkimo. Näin mietimme: kas, vaikka mökki paloi, niin vielä elää meidän Tuhkimomme ja leivän saa hän itse kuninkaalta, tallissa sukii mieliratsuaan tai soittaa iloisena pillillänsä. Niin aatoksemme kulki aivan muussa, kuin että saisit kuolla hirsipuussa.
Mökin ma uuden oisin veistänyt, nyt hamppunuora sitoo käteni.
Mut kapula ei sulje suutasi, tunnusta, että hiukan hairaannuit, niin ehkä vältät kuolon rangaistuksen!
Kuinka ma voisin tyhjää tunnustaa ja tyhjäks tehdä, mit'en ole tehnyt?
Veljeni, kuule heikon siskos ääntä, veljeni rakas, kuule Tuhkimo, pudista päältäs kaikki syytökset, olethan syytön, minä uskon sen, siskoltas säästä nämä kyyneleet!
(Itkee.)
Kaikesta tässä itkuun tyrskähtää.
Tuhkimo, kuinka kauvan saatat olla noin kovasisuinen ja julman jyrkkä; tunnusta, viel' on ehkä armon aikaa, otitko prinsessalta kaulavitjat?
Prinsessan kultavitjat?
Sano pois!
Prinsessaa älä tähän sekoita, niin valehtelen että varastin!
Sitä en luule. Entä kultasäkit, miten ne joutui tallinsillan alle?
Tiedusta puilta taikka kiviltä, mitä ne kuiskuttavat haletessaan, kun ukon nuoli niihin syyttä iskee!
Mut silkkipussi löyttiin repustasi.
Peliss' on ollut lempo itse tai…
Tai… sano pois!
Tai tallimestari.
Kavahda sanojasi, Tuhkimo, niin suurta herraa syyttää uskallat, hän hirsipuusta voi sun pelastaa!
Ei, sitä iloa en hälle suo.
Henkesi ei oo yksin sinun omas äidilläs myös on siihen sydänosa.
Ei sydämmeni ole juuri jäästä, mut huulilta en valheen sanaa päästä.
Tuhkimo rakas, minä pyydän vielä, oi, älä tee vain mitään häväistystä.
Rukoile elämääsi kuninkaalta, tunnusta kaikki, puhu puhtaaksi!
Ma itse olen oma tuomarini, tuomari sanoo: älä vanno väärin!
Nuorallatanssijamme, pieni prinssi, ennen sä tanssit aina nuoran päällä, säärilläs sätkit kohta nuoran alla kuin lasten nytkyttämä pahviäijä.
Voi, ruoja, rohkeuttas, pöyhkäpyrstö, käteni ensin sidoit, vielä ilkut.
Pyövelin ruoka, hiiritaikuri, päästä nyt hiastasi alju hiiri, se ehkä nakertaisi siteet poikki! Saan onnitella uuteen virkatakkiin, missä on takki, päällä paita vaan, niin, kohtahan on maatapanon aika, herätä ette taida huomiseen, siis hyvää yötä, ehkä häiritsen!
En pelkää yötä, hyvää yötä vaan!
Korkeaan asemaan nyt nousette, ei kuningas voi nousta korkeemmalle.
En pelkää nousta siihen asemaan.
Ei, — ollaan ystäviä, pila sikseen, ma tahdoin sua hiukan koetella. Minull' on juonet.
Mikko repolainen.
Repo on viisas, voi sun pelastaa.
Niin, pelastakaa, hyvä mestari, hän on niin ajattelematon!
Eipäs, hän ajattelee ehkä liian paljon, ei ajatellut köyden punojaa elämän hienon langan ratkojaksi.
Antakaa armon käydä oikeudesta!
Ma suostun veljes pyyntöön — ehkä suostun, jos annat taikakalun.
Taikaa kärkyt?
TALLIMESTARI. (Tekohurskaasti).
"Teen loistaviksi kansan kasvotkin", niin toivoo kuningas, niin minä toivon.
Vai variksilla jyvät kylväisit ja puisit riihtä peltohiirillä, maan kavaltaja pelastaisi maan, ois pukki pantu kaalin vartijaksi…
Ei, totta puhun kautta kunniani.
Sun kunnias on keppiheposi, ei sulla viel' oo riikin valtasauvaa.
Siis suora puhe, tahdon saada sen.
Hiidelle olet vielä sielus velkaa, jos oikein arvaan, taas on Hiisi irti.
Jos annat taikakalun, sanot synnyt, ma puhun puolestasi kuninkaalle ja panen varkauden Mirjan syyksi.
Niin, Musta-Mirja on sen varmaan tehnyt.
Puhukaa puolestansa, jalo herra!
Kas, kaunis tyttö, oikein herkkupala, annatkos sitte salaa syleillä?
(Silittää Annikkaa leuvan alta.)
Pois sormet siskostani, herja, muuten
Pyövelin vuorelta sun kuiluun heitän!
Sun kauniit rannerenkaas siitä estää, kas, tuolla tulee pyöveli.
(Pyöveli tulee punaisessa viitassa käsivarrella nuora.)
Ai, auta!
Nyt; tallimestari, ma näytän taijan;
(Sivelee kätensä selkäpuolella pitkin Tallimestarin kasvoja.)
siskoni puolesta.
Puh, sinä pilkkaat.
KUNINGAS. (Tulee. Kuningatar, kuninkaantytär, hoviväkeä). Armas kuningattareni, kuninkaallinen raati on sen päättänyt, en tahdo päätöstä kumota, rikos on siksi julkea.
KUNINGATAR. Mutta minä vakuutan nähneeni, miten tallimestari pisti jotain pojan reppuun, armahda!
KUNINGAS. Näit varmaankin väärin, olit matkasta väsynyt. kiitollisuudesta poikaa kohtaan et hänelle surmaa soisi. Kyllä sen hyvin ymmärrän, mutta ei sillä parane, tuomio on täytettävä.
KUNINGATAR. Kuninkaiseni, ole lempeä, kolmen vuoden kuluessa ovat silmäsi käyneet heikoiksi, sinä et näe, mitä riikissä tapahtuu, usko minua, nämä ovat tallimestarin vehkeitä.
KUNINGAS. Sinä et vanhastaan siedä tallimestaria.
KUNINKAANTYTÄR. Minäkin rukoilen, isä, ole hänelle armollinen! Isä, minä sanon sen, ei Tuhkimo ole varastanut kaulakoristetta, minä annoin sen.
KUNINGAS. Kas, kas, sinä matkit äitiäsi, tämän sinäkin sanot pojan pään päästimeksi. Olisit sanonut, että hukkasit, sinun pikkuinen pääsi on tämän huonosti keksinyt. — Miksi olisit antanut?
KUNINKAANTYTÄR. (Hämillään). Niin kun…
KUNINGAS. Sano vaan, mitä nyt keksit?
KUNINKAANTYTÄR. Niin, kun Tuhkimo pyyhki teirinpilkut kasvoistani.
KUNINGAS. Hahhahhaa, vielä huonommin keksitty, enhän ole huomannut sinulla teirinpilkkuja olevankaan. Ahaa, siksikö niitä rohtoniekkoja linnassa kulkikin, voiteet ovat siis auttaneet?
KUNINKAANTYTÄR. Ei, Tuhkimo pyyhki teirinsulalla.
KUNINGAS. Vielä hauskempaa.
KUNINKAANTYTÄR. Samalla sulalla Tuhkimo muutti koko linnan.
KUNINGAS. Nyt sinun pikkuinen pääsi on vallan pyörällä. Tallimestari sen teki.
KUNINKAANTYTÄR. Eipä, minä näin itse. Isä, katso hänen silmiänsä, ne puhuvat hänen syyttömyydestänsä, vaikka ylevyys tukkii häneltä suun!
KUNINGAS. Kas, kas, pojalla on vaaralliset silmät, olet tainnut katsella niihin liian syvään.
KUNINKAANTYTÄR. Totta puhut, isä. Vapauta Tuhkimo, minä käyn hänen kanssansa vaikka maailman maantietä lieron kuningattarena!
KUNINGAS. Vaiti, Ihannelma, illalla suljen sinun pimeään komeroon!
TALLIMESTARI. (Tuhkimolle). Kuulitko, mitä kuningas sanoi? Ei sinua nyt voi auttaa mikään maailman kuningatar eikä prinsessa. Anna minulle heti taikakalu, niin pääset paljaalla säikähdyksellä! Musta-Mirja on väen joukossa. Yksi sana vaan, niin hän roikkuu hirressä sinun sijastasi.
TUHKIMO. Musta-Mirja on syytön, mitä sinä vaadit minulta? Ihmismurhaa sinä vaadit, sinä olet kamala mies?
TALLIMESTARI. Anna taikakalu, sanon sen viimeisen kerran!
TUHKIMO. No niin, minä näytän sen, minä näytän sen, koska sitä niin himoitset. Kas, tässä, tässä on taikasulka, ihmesulka, sillä minä seiniä sivalsin, linnoja loihdin!
(Heiluttaa sulkaa päänsä päällä, tallimestari yrittää sitä riistää, Tuhkimo hyppää hirsipuulavalle.)
TALLIMESTARI. Hiiden nimessä, anna se, anna se!
TUHKIMO. Kas näin, minä revin sen rikki. (Repii sulan rikki.) Niin lentäkää, leyhykää sulkani hienot untuvat, unelmieni untuvat yli latvojen, yli laineiden, yli kukkaisten ahojen, yli piilevien purojen Tapiolan pyhille tanhuille sinne, missä ei ole onnettomuutta, missä ei ole itkua, missä ei päivä koskaan laske, missä ei ole yötä eikä kuolemaa! — Lentäkää, liitäkää, viestini viekää Tuonelan tuville! Kas, tuuli ne jo nosti hartioilleen, nyt ei niitä enään näy, hahhahhaa!
TALLIMESTARI. Kurja, mitä sinä teit!
TUHKIMO. Nyt olen niin iloinen.
TALLIMESTARI. Ilosi itkuksi muuttuu. Kuningas, minä peruutan syytökseni.
KUNINGAS. Kuinka?
KANSAN ÄÄNIÄ. Kuule, kuule! Hän peruuttaa.
TALLIMESTARI. Syytökseni peruutan, jos Tuhkimo taikasulallaan voi loihtia tämän hirsipuun kullan kiiltäväksi linnan portiksi.
KUNINGAS. Sinä olet jalomielinen.
KUNINKAANTYTÄR. Tuhkimo, onhan sinulla taikasulka, sipaise, sipaise!
TALLIMESTARI. Niin, hän väittää, että hänellä on sellainen sulka.
KUNINKAANTYTÄR. Tuhkimo rakas, tee se minun tähteni!
TUHKIMO. Mitä en tekisi sinun tähtesi, ah, kaikki, kaikki, en voi mitään.
KUNINGAS. Voitko tehdä, mitä tallimestari väittää?
TUHKIMO. En voi, tein tyhjäksi taikani.
KUNINKAANTYTÄR. Voi, sinua onnetonta!
TUHKIMO. Vihan vimmassa minä sen tein.
TALLIMESTARI. Hahhahhaa, kuka nyt nauroi.
KUNINGATAR. Voi, suurta surkeutta, sydämmeni on murtua. Kuule viimeinen pyyntöni! Täytä Tuhkimon viimeinen mieliteko, anna hänen kahden puhua omaistensa kanssa, anna hänen nukkua, syödä, juoda, laulaa, soittaa, pukeutua koruvaatteisiin, iloita ja tanssia, mitä hupia vaan haluaa, sillä surullinen on hänen lähtönsä, josta vielä kirous päällemme lankeaa!
KUNINGAS. Olkoon niin.
TALLIMESTARI. (Tuhkimolle). Nyt sinä särjit prinsessan sydämmen, ota se omalletunnollesi, kun lähtösi hetki lyö!
TUHKIMO. Sinä olet pahempi kuin Iso-Hiisi itse, sillä hiisissäkin oli jotain ihmisellistä. Minä en kestä enempää. Nyt minä huudan kaikki julki. (Hirsipuulavalla.) Kuulkaa kaikki, minä huudan sen julki kuninkaan kuulten, kansan kuulten.
KANSA. Kuule, kuule!
TUHKIMO. Tämä mies on suurin maansa kavaltaja, katsokaa, noin vain konna kalpenee! Kuningattaren hän ryösti, kansalta kiskoi hän viimeiset rovot.
KANSA. Viimeiset rovot! — Mitä hän sanoo? — Hän puhuu totta.
TUHKIMO. Viljan on hän jättänyt mätänemään, hökkelit kaatumaan; siitä asti kuin kuningatar katosi ja ehkä jo kauvan sitä ennen, on hän kuningasta pettänyt, muutamassa vuodessa on hän saattanut koko riikin rappiolle.
TALLIMESTARI. Se ei ole totta, se ei ole totta, hän valehtelee, kuningas, älkää kuunnelko häntä, hän on koston sairas, hän on hullu, viekää hänet hirteen!
ÄITI. Suurista suurin päällä maan, kultainen kuningas! Armahtakaa, lähettäkää hänet kauvas kolmen meren taakse, yksinäiselle luodolle, mutta antakaa hänen nuori elämänsä minulle, hän on pala sydämmestäni, osa onnestani! Kuningatar, hyvä kuningatar, olettehan tekin äiti, hempeän tyttären äiti, pelastakaa minun poikani!
TALLIMESTARI. Pyöveli, käy toimeen!
(Pyöveli sitoo nuoran hirsipuuhun.)
KUNINKAANTYTÄR. Tuhkimo, iloni, sorea sankarini, ole rohkea viimeiseen hetkeen saakka!
TUHKIMO. Hiiden tulessa olen karaistunut, kuoppasilmäinen kuolema ei voi olla kovempi kuin elämän tulinen tuska, sorea on kuolo sinun katseittesi lumouksessa, hyvästi ihana!
KUNINKAANTYTÄR. Sinua muistelen ijäti.
TUHKIMO. Hyvästi äiti, älä muistele pahaa, hyvää vain muistele, hyvästi veljeni ja sinä siskoni, hyvästi!
MUSTA-MIRJA. (Hiipii esille). Tuhkimo, saanko minäkin sanoa hyvästi?
TUHKIMO. Mirja! Sinä, sinä… Sano, oletko äitini!
ÄITI. Mirja, äitisi?
TUHKIMO. Miksi tulin sen sanoneeksi, niin, äiti, sinä et ole äitini.
ÄITI. Oh, Mirja valehtelee, Mirja valehtelee aina, mene pois sinä katala poikani luota! Tuo takaisin hopealusikka, ainoa äitini perintö, minkä varastit! Varastit silloin, kun minä lapsivuoteessa makasin. Mene pois!
TALLIMESTARI. Musta-Mirja mene, minä annan sinut pyövelille!
KUNINGAS. Jo riittää pyöveli. — Kuulkaa! Armosta ja kuningattaren pyynnöstä, Tuhkimo, saat täyttää viimeisen mielihalusi ennenkuin kuolet.
TUHKIMO. Jalo hallitsija. Soitolla minä tahtoisin lähteä, soitolla itseäni ja omaisiani ilahuttaisin ennenkuin kalman kynnykselle kukistun. Ei minulla ole muuta soitinta kuin isäni perintöpilli; sillä olen metsiä käydessäni soitellut, taivas on silloin tuntunut sinisemmältä ja syvemmältä, maa ihanammalta ja sydämmeni keveämmältä.
KUNINGAS. Tapahtukoon toivosi! Päästäkää hänen kätensä.
TALLIMESTARI. Vartioikaa visusti häntä!
(Pyöveli päästää siteet.)
TUHKIMO. Mirja, Mirja, sano ensin, oletko äitini?
MUSTA-MIRJA. En ole äitisi.
TUHKIMO. Kuka?
MUSTA-MIRJA. Soita, soita ensin!
TUHKIMO. (Nojautuu hirsipuuta vasten ja vetää Nyyrikin antaman pillin paitansa alta, itsekseen). Nyyrikin antama simapilli! Heisaa!
KUNINKAANTYTÄR. Äiti, näitkö, miten hän ilostui?
KUNINGATAR. Niin ja silmänsä välähti niin ihmeellisesti. Mirjankin kasvot näyttivät niin salaperäisiltä.
TUHKIMO. Taikapillini minä vallan unohdin, kuninkaantytärtä minä vain ajattelin. "Puhu pilliisi seitsemän säveltä", käski Nyyrikki, minä soitan seitsemän kertaa seitsemän säveltä. Maailma kirkastuu, kaikki kirkastuu.
(Tuhkimo soittaa, pyöveli alkaa tanssia.)
PYÖVELI. Jalkapohjiani kutkuttaa. Mitä? Jalkani nousee kuin itsestään, yks, kaks, yks, kaks.
KUNINKAANTYTÄR. Äiti, katsos, katsos, pyöveli tanssii, tämä on hauskaa.
KUNINGAS. Onko pyöveli tullut hulluksi!
PYÖVELI. Ei… ei… armoa, hirttäkää minut ensimmäiseen puuhun!
ANNIKKA. Katsos, pyöveli tanssii Tuhkimon pillin mukaan.
ÄITI. Noin ei Tuhkimo ole koskaan soittanut.
PYÖVELI. Ah, mikä minua vaivaa, minun viitassani on ihan kuin veripilkkuja, auttakaa! Minä olen hautoja ryöstänyt, vainajilta sormuksia kiskonut, oh, näin en häissänikään tanssinut.
(Pyöveli lakkaa tanssimasta.)
KUNINGAS. Sinulla ei ole enään virkaa.
KYSSÄSELKÄ. Kuules Vääräsääri!
VÄÄRÄSÄÄRI. Mitä, Kyssäselkä?
KYSSÄSELKÄ. Mikä kumma minuun on tullut?
VÄÄRÄSÄÄRI. Ja minuun?
KYSSÄSELKÄ. Sinuunkin?
VÄÄRÄSÄÄRI. Minusta tuntuu ikäänkuin ei jalkoja olisi ollenkaan.
(Alkaa tanssia.)
KYSSÄSELKÄ. Väs, väs, Vääräsääri, hypittää niin riivatusti.
VÄÄRÄSÄÄRI. Kys, kys, Kyssäselkä, jalka ihan pomahtaa ja pihahtaa tuiman tanssin halusta.
TALLIMESTARI. (Kuninkaalle). Ihan tämä on kuin kuoleman tanssia, puuttuu vain luurankomies.
KUNINGATAR. Minä sanoisin sitä omantunnon tanssiksi.
KYSSÄSELKÄ. Hyppää lyhemmällä jalallasi, tämä on hassua! tallimestari, minä nipistin teiltä hopeapikarin.
TALLIMESTARI. Mitä, sinäkö sen veit?
VÄÄRÄSÄÄRI. Ja minä nipistin teiltä kultamaljan.
TALLIMESTARI. Sellaisia palvelijoitako te olettekin!
VÄÄRÄSÄÄRI. Kätyreitä me olemme. Voi, maa pyörii minun silmissäni, ilma pyörii, pilvet pyörivät, puut pyörivät.
KYSSÄSELKÄ. Ihmisten päät pyörivät minun silmissäni, pyöveli pyörii, kuningas pyörii, hirsipuu pyörii.
KUNINGAS. (Kuningattarelle). Ihmeellinen soitto. Minä vanha mies pyörisin mielelläni kanssasi pari kierrosta. Omatuntoni ei taida olla aivan puhdas.
KUNINKAANTYTÄR. Minusta tuntuu kuin Tuhkimo keinuttaisi.
(Kuningas, kuningatar, kuninkaantytär nyökyttävät päätään tahdin mukaan.)
TALLIMESTARI. Heretkää toki! Mitä hirtehisen ilveilyä tämä on?
KYSSÄSELKÄ ja VÄÄRÄSÄÄRI. Mestari, mestari, emme muuta voi!
(Tarttuvat tallimestariin, joka alkaa tanssia.)
TALLIMESTARI. Mitä? Älkää tarttuko minuun! Minä en nyt kuitenkaan ala hyppiä. Seis jalka, minä käsken, seis! Tämähän on hullunkurista. Ei, ei, minä en tahdo, sitokaa minut tallinseinään!
(Ottaa tanssiaskeleen.)
KUNINGAS. Mikä sinua vaivaa!
TALLIMESTARI. Kuningas, jalkani ovat kuin nokkosten pistämät, sydän hyppii rinnassani ylös alas, alas ylös. Tämä on kauheata, hakatkaa jalkani poikki! Minä läkähdyn, minä tukehdun, minä olen riivattu.
(Kyssäselkä ja Vääräsääri tanssivat suonenvedon tasaisesti ja hullunkurisesti tallimestarin ympärillä, ja kansa nyökyttää päitään.)
Auttakaa, auttakaa, jalkasia polttaa, käsiä polttaa, minä palan ja pakahdun, omatuntoni minussa palaa, tuliset raudat sydäntäni paahtavat!
(Tallimestari tanssii yksin, vuoroin seisahtuen, vuoroin kiihtyen.)
Tuhkimo lopeta, kaikkien pyhien nimessä lopeta! (Tuhkimo ravistaa päätään ja soittaa.) Saat kaikki, saat rahani, saat karjani, tyttäreni, koirani, tiirikkani, tallimestarihattuni, elämäni, sieluni, silmäni! (Tuhkimo soittaa.) Pahasti sinulle tein, ai, ai, minä en kestä enempää, minä kuolen. (Lankee polvilleen kuninkaan eteen.) Armollinen, laupias kuningas, käskethän Tuhkimon lopettaa, kaikki tahdon tunnustaa. (Kuningas antaa merkin, Tuhkimo lopettaa.) Kymmenen säkillistä kultaa olen minä aarreaitasta ottanut.
KUNINGAS. (Hämmästyy). Sinä!
TALLIMESTARI. Kuninkaallisen orpanan minä metsästysretkellä kuiluun sysäsin.
KUNINGAS. Eteeni avautuu ammottava kuilu ja sen partaalla olen minä jo kauvan seisonut.
TALLIMESTARI. Kuningattaren minä Hiidelle möin, Hiisi lupasi minulle valtaa ja viekkautta, nyt on minusta voima vuotanut.
KUNINGATAR. Minä epäilin häntä aina.
TALLIMESTARI. Armoa, armoa, minä tavoittelin riikin kruunua! Yhdeksän kymmenettä osaa minä riikin varoista varastin, mutta köyhille minä aina annoin, kerrankin annoin köyhälle vaimolle viisi pääsiäisleipää, köyhiä olen säälinyt. (Tuhkimo alkaa soittaa, tallimestari ottaa tanssiaskeleen.) Ei, ei, vaimon minä linnasta ajoin. Tuhkimo älä soita! Tuhkimo on kaikkeen syytön, häntä minä vainosin ja vakoilin, Tuhkimo sai linnan loistamaan. Tuhkimo…
KUNINGAS. Oi, silmäni aukenevat, Tuhkimo anna minulle tämä anteeksi!
TALLIMESTARI. Armahtakaa suuriarmollisin, minä heitän henkeni teidän käsiinne!
MUSTA-MIRJA. Minäkin tunnustan. Monta vuotta sitten varastin minä tallimestarin käskystä kuninkaan orpanan rintalapsen, riikinperijän. Minun piti se surmata.
KUNINGAS. Sinuahan huovit takaa ajoivat.
MUSTA-MIRJA. Minä piilouduin tämän vaimon mökkiin, hän oli sairas, yöllä oli lapsensa kuollut, minä vaihdoin lapset.
KUNINGAS. Ja vaimon lapsi?
MUSTA-MIRJA. On Tuhkimo.
KUNINGAS, KUNINGATAR, KUNINKAANTYTÄR. (Nousevat pystyyn). Tuhkimo!!
ÄITI. Tuhkimo, sinä et olekkaan poikani!
TUHKIMO. Mirja… kuningas… minäkö…?
KUNINGAS. Olisiko mahdollista!
KUNINGATAR. Tule tänne Tuhkimo! (Katsoo käsivartta.) Kolme luomaa kuin kolme pientä tähteä. Mirja puhuu totta.
MUSTA-MIRJA. Tässä on riikinperijä.
TUHKIMO. Kolme tähteä, missä ne näin? Linnanportin vaakunassa.
KUNINGAS. (Taistelee liikutusta vastaan). Tuhkimo, Tuhkimo, rakkaan orpanani poika, vanhuuteni ilo ja valtani vahvistus. Tule isällistä rintaani vasten. (Syleilee.)
Ma olen ollut kiittämätön herra, mut sinä Tuhkimo oot ansainnut kannukset, kypärän ja riikin kruunun, niin… prinsessan ja puolen valtakuntaa omien tekojesi ansiosta. Ja sinä kehno tallimestari. pois silmistäni, huono riikin renki, maan ääriin, kurja, kätyreinesi, niin etten näe sua rajoillani, saat sydämmessäs syntis sovittaa!
Hei, äiti, kuule, nyt sen muistan vasta, jätinhän vesisangon pihalle.
Luulin sun jääneen pohjattomaan suohon.
Maan läpi tähän paikkaan sukelsin, ja aloin juuri nousta hirsipuuhun.
Sinusta, veikko, tuli sentään prinssi.
TUHKIMO. (Nauraa).
Sokeriprinssi!
Kuulkoon kansa kaikki, ympäri hirsipuun on tanhuiltu, tanhulla surunäytös loppukoonkin, pitoihin pitkiin koko kansan kutsun!
TUHKIMO. (Heräten itsetietoisuuteen).
Elämän soitto kalman kynnyksellä, nyt näen minä koko elämäni: pieninkin pilli, siin'on soitonmahti, toiminta, tahto, niiss'on taikasulka, toimemme loppuu aivan alussansa, mut soitto seuraa, liitää sielun kanssa.
Esirippu.
End of Project Gutenberg's Tuhkimo ja kuninkaantytär, by Larin-Kyösti