The Project Gutenberg eBook of Viisaus ja kohtalo, by Maurice Maeterlinck

TEILLE, MADAME GEORGETTE LEBLANC, omistan tämän kirjan, joka niin sanoakseni onkin teidän työtänne. On olemassa ylevämpi ja todellisempi yhteistyö kuin kynän, nimittäin ajatuksen ja esimerkin. Minun ei ole tarvinnut vaivalloisesti kuvitella viisauden ihanteen päätöksiä ja toimia, ei myös pusertaa sisimmästäni kauniin, mutta pakostakin hieman hämärän haaveen moraalia. On riittänyt, että olen kuunnellut Teidän sanojanne. On ollut kyllin, että silmäni ovat tarkkaavasti seuranneet Teidän elämäänne; ne ovat siten seuranneet itse viisauden liikkeitä, eleitä ja tapoja.

Tässä kirjassa tullaan usein puhumaan viisaudesta, kohtalosta, oikeudesta, onnesta ja rakkaudesta. Näyttää ehkä jonkinmoiselta ivalta näin loihtia esille huonosti näkyvää onnea liiankin todellisten onnettomuuksien keskelle, ehkäpä ihanteellista oikeutta ikävä kyllä liiankin kouraantuntuvan vääryyden joukkoon, vaikeasti tavoitettavaa rakkautta aivan ilmeisen vihan tai välinpitämättömyyden sekaan. Näyttää ehkä hyvin vähän sopivalta mennä huvikseen etsimään ihmiskunnan sydämen kätketyimmistä sopukoista joitakin luottamuksen tai ylevän rauhan aiheita, joitakin tilaisuuksia hymyillä, iloita ja rakastaa, joitakin syitä kiittää ja ihailla, kun suurimmalla osalla tätä ihmiskuntaa, jonka nimessä uskaltaa äänensä korottaa, ei ole malttia eikä aikaa pohjaan asti maistaa elämän kurjuutta ja surua, puhumattakaan siitä, että se voisi viipyä sisäisten nautintojen ja syvien, mutta niin vaivalloisesti saavutettujen lohdutusten ääressä, joita ajattelija tyytyväisenä ylistää.

Samoin on moralisteja, muiden muassa Epiktetosta, syytetty siitä, etteivät he koskaan ajattele muuta kuin viisasta. Tässä syytöksessä on perää kuten miltei kaikissa syytöksissä, joita voi esittää. Tosiaankin, jos ihmisellä olisi rohkeutta kuulla vain omantuntonsa yksinkertaisinta, läheisintä ja vaativinta ääntä, olisi ainoa epäilemättömin velvollisuus lieventää ympärillään, niin laajassa piirissä kuin mahdollista, niin paljon kärsimystä kuin suinkin. Pitäisi ruveta sairaanhoitajaksi, köyhäin luona kävijäksi, surullisten lohduttajaksi, mallitehtaiden perustajaksi, lääkäriksi, maanviljelijäksi, kaikkia en tiedäkään, tai ainakin oppineena laboratoriossaan pusertaa luonnolta sen kaikkein välttämättömimmät aineelliset salaisuudet. Mutta maailma, jossa jonakin hetkenä olisi vain toinen toistaan auttavia ihmisiä, ei kauaakaan pysyisi tässä rakkaudentyössä, jos ei kukaan anastaisi itselleen tarpeellista aikaa hommailla jotakin muuta.

Juuri muutamien ihmisten vuoksi, jotka näyttävät hyödyttömiltä, on aina oleva joku määrä ihmisiä, jotka ovat epäämättömän hyödyllisiä. Parhain osa sitä hyvää, jota nykyisin tehdään ympärillämme, on ehkä ensinnä herännyt joidenkin sellaisten sielussa, jotka löivät laimin ehkä montakin läheistä ja välttämätöntä velvollisuutta miettiäkseen, syventyäkseen itseensä ja puhuakseen. Merkitseekö tämä, että he ovat tehneet sen, mikä oli parasta? Kuka uskaltaisi vastata tähän kysymykseen? Se, mikä on parasta tehdä, näyttää aina nöyrän rehellisestä sielusta, jommoinen ihmisen tulee koettaa olla, yksinkertaisimmalta ja lähimmältä, mutta olisi ainakin yhtä valitettavaa, jos kaikki aina olisivat rajoittuneet vain lähimpään velvollisuuteen.

Kaikkina aikoina on ollut olentoja, jotka ovat saattaneet vilpittömästi kuvitella täyttävänsä kaikki nykyhetken velvollisuudet ajatellessaan tulevain aikain velvollisuuksia. Useimmat ajattelijat vakuuttavat mielellään, että nämä olennot eivät suinkaan ole erehtyneet. On hyvä, että ajattelija vakuuttaa jotakin. On sivumennen sanoen kieltämätöntä, että viisaus on toisinaan sen vastakohta, mitä viisain vakuuttaa. Mutta yhdentekevää, viisautta ei olisi huomattu ilman tätä vakuutusta; ja viisas on täyttänyt velvollisuutensa.

Nykyisin on kurjuus ihmiskunnan sairaus, kuten sairaus on ihmisen kurjuus. Sairauden varalta on lääkäreitä, kuten pitäisi olla lääkäreitä inhimillisen kurjuuden varalta. Mutta eikö siitä, että sairaustila ikävä kyllä on hyvin yleinen, seuraa, ettei milloinkaan ole askaroitava terveyden kanssa, ja että sen, joka opettaa esimerkiksi anatomiaa, joka on siveysoppia lähinnä vastaava fyysillinen tiede, on otettava huomioon vain epämuodostumat, jotka suurempi tai pienempi rappeutuminen ihmisruumiissa synnyttää. On tärkeää, että hän lähtee terveestä ja hyvinmuodostuneesta ruumiista, kuten on tärkeää, että moralisti, joka pyrkii nykyhetkeä kauemmaksi, lähtee onnellisesta sielusta tai sellaisesta, jolla on ainakin se, mitä siihen tarvitaan paitsi tarpeellista itsetietoisuutta.

Me elämme suuren vääryyden keskellä, mutta luulen, ettei näytä välinpitämättömältä tai julmalta toisinaan puhua, kuin ei tätä vääryyttä enää olisi; muuten ei milloinkaan päästäisi ahdasta piiriä ulommaksi.

On hyvä, että muutamat ryhtyvät ajattelemaan, puhumaan ja toimimaan, aivan kuin kaikki olisivat onnellisia. Jollei niin tapahtuisi, mitä onnea, mitä oikeutta, mitä rakkautta, mitä kauneutta tapaisivat kaikki muut sinä päivänä, jolloin kohtalo avaa heille luvatun maan yleiset puistot? Voi sanoa tosin, että olisi mukavinta ensin ryhtyä kaikkein lähimpään. Mutta lähimpään ryhtyminen ei aina ole viisainta. Olisi usein parempaa ryhtyä kaikkein korkeimpaan. Jos vesi tulvailisi hollantilaisen talonpojan asuntoon meren tai virran murrettua ne sulut, jotka suojaavat maata, niin olisi hänelle kyllä läheisintä pelastaa eläimensä, heinänsä ja huonekalunsa, mutta viisainta lähteä kamppailemaan aaltoja vastaan sulun harjalla ja kutsua sinne kaikki, jotka elävät murtuvain vallien suojissa.

Ihmiskunta on näihin asti ollut kuin sairas, joka vääntelee ja kääntelee vuoteellaan lepoa saadakseen, mutta tämä ei estä sitä, että ainoat todella lohduttavat sanat, jotka hänelle on sanottu, ovat olleet niiden sanomia, jotka puhuivat hänelle kuin ei hän milloinkaan olisi ollut sairas. Ihmiskunta on luotu olemaan onnellinen, samoin kuin ihminen on luotu olemaan terve, ja kun hänelle puhutaan hänen kurjuudestaan keskellä yleisintä ja pysyväisintä kurjuutta, puhutaan siitä kuin jostakin tilapäisestä ja ohimenevästä. Ei ole ollenkaan sopimatonta sovittaa sanojaan hänelle niin kuin hän eläisi juuri suuren onnen ja suuren varmuuden aattona. Todellisuudessa hän on juuri siinä tilassa vaistonsa avulla, joskaan hän ei milloinkaan tulisi näkemään huomenta. On hyvä uskoa, että vähän enemmän ajattelua, vähän enemmän rohkeutta, vähän enemmän rakkautta, vähän enemmän tiedonjanoa, vähän enemmän elämänhalua riittää hänelle jonakin päivänä avaamaan ilon ja totuuden portit. Se ei ole aivan epätodennäköistä. Voi toivoa, että jonakin päivänä kaikki tulevat onnellisiksi; ja jos se päivä ei milloinkaan tule, niin ei ole rikollista, että on sitä toivonut.

Joka tapauksessa on hyödyllistä puhua onnesta onnettomille, jotta he oppisivat sen tuntemaan. He kuvittelevat niin helposti onnen tavattomaksi ja miltei saavuttamattomaksi seikaksi. Mutta jos kaikki ne, jotka saattavat uskoa olevansa onnellisia, mainitsisivat aivan yksinkertaisesti tyytyväisyytensä perusteet, niin onnettomat näkisivät, ettei matka surusta iloon ole ollenkaan suurempi kuin ero, joka on hymyilevämmän, valistuneemman hyväksymisen ja vihamielisen, synkän orjamaisuuden välillä, toisaalta ahdasmielisen, itsepintaisen ja toisaalta sopusointuisen, avaran tulkitsemisen välillä. He huutaisivat: "Eikö mitään muuta? Silloin meilläkin on sydämessämme onnen alkeet." Niin, teillä onkin. Kaikilla ihmisillä on ne, jolleivät suuret ruumiilliset onnettomuudet ole niitä hävittäneet. Mutta älkää puhuko halveksien tästä onnesta. Ei ole olemassa mitään muuta. Onnellisin ihminen on se, joka tuntee parhaiten onnensa; ja se, joka tuntee sen parhaiten, on se, joka tietää syvimmin, että onnen erottaa hädästä vain ylevä, väsymätön, inhimillinen ja rohkea käsitys. Juuri tästä käsityksestä on terveellistä puhua niin usein kuin mahdollista, ei tyrkyttääkseen toisille sitä, mitä itsellä on, vaan synnyttääkseen vähitellen meitä kuuntelevaan sydämissä kaipauksen omata se itse vuorostaan. Tämä käsitys on erilainen jokaiselle meistä. Sinun käsityksesi ei sovi minulle; miten kaunopuheisesti sitä esittänetkin, se ei liikuta sieluni sisimpiä kieliä. Minun täytyy saavuttaa oma itsessäni ja itselleni. Mutta koko ajan, puhuessasi omastasi, autat tietämättäsi minua saavuttamaan omaani. Voi sattua, että se, mikä sinua masentaa, virkistää minua; mikä sinua lohduttaa, tekee minut surulliseksi ehkä, vähät siitä; mikä on kaunista sinun lohdullisessa näkemyksessäsi, sulautuu minun murheeseeni, ja mikä on suurta sinun surussasi, siirtyy minun ilooni, jos minun iloni on sinun surusi vertainen. Ennen kaikkea on tarpeen, että me sielumme pinnalla valmistamme jonkinlaisen huipun vastaanottaaksemme tämän käsityksen, kuten muinaisten uskontojen papeilla oli tapana raivata ja orjantappuroista ja vesoista puhdistaa vuoren laki ottaakseen siellä vastaan taivaan tulen. Ei ole mahdotonta, että huomenna meille lähetetään Marstähden kamaralta, lopullisessa totuudessa maailmankaikkeuden rakenteesta ja päämäärästä, pettämätön onnen kaava. Se ei ole muuttava, parantava mitään asiaa siveellisessä elämässämme mikäli me jo kauan olemme eläneet parannuksen odotuksessa ja kaipuussa. Jokainen meistä on hyötyvä ja nauttiva tämän, kuitenkin vaihtelevan, kaavan siunauksista, sikäli kuin tämä kaava tapaa epäitsekästä, puhdistunutta, herännyttä ja jo kirkastunutta sielussamme. Kaiken moraalin, kaiken tiedon oikeudesta ja onnesta pitäisi olla vain odotusta, mahdollisimman laajaa, koeteltua, vastaanottavaista valmistusta. Varmasti on ennen kaikkia kaivattu se päivä, jolloin viimeinkin elämme varmuudessa, täydellisessä, horjumattomassa, tieteellisessä totuudessa, mutta sitä odottaessamme meidät on pantu elämään vielä tärkeämmässä totuudessa, sielumme ja luonteemme totuudessa, ja muutamat viisaat ovat osoittaneet, että sellainen elämä on ollut mahdollinen keskellä suurimpiakin aineellisia erehdyksiä.

Onko turhaa puhua moraalista, oikeudesta ja onnesta ja kaikesta mikä niihin kuuluu, ennenkuin tiede on sanonut viime sanansa, joka saattaa kumota kaikki? Ehkä olemme tilapäisessä pimeydessä, ja monet seikat eivät ehkä näytä samanlaisilta pimeydessä kuin päivänvalossa.

Siitä huolimatta tapahtuvat sekä meidän ruumiillisen että moraalisen elämämme oleelliset ilmiöt yhtä välttämättömäsi, yhtä täydellisesti pimeydessä kuin valossa. Meidän on elettävä odottaessamme arvoituksen ratkaisua, ja eläessämme niin onnellisesti ja jalosti kuin voimme, me elämme voimakkaimmin ja saamme eniten rohkeutta, eniten riippumattomuutta, eniten selvänäköisyyttä, totuutta kaivataksemme ja etsiäksemme. Ja muuten, miten käyneekin, itsemme tutkistelulle omistettu aika ei mene hukkaan. Millä tavalla me jonakin päivänä katselemmekin tätä maailmaa, josta olemme osa, on aina oleva ihmissielussa paljon enemmän tunteita, enemmän intohimoja, enemmän muuttumattomia, muuttamattomia salaisuuksia kuin maapalloon kuuluvia tähtiä tai tieteen selvittämiä mysteerioita. Ihminen on epäilemättä kohoava keskelle kumoamattominta, syvälletunkevinta totuutta, mutta hän on kohoava ihmissielun muuttumattoman suunnan mukaan; ja varmasti voi sanoa, että mitä lujempi ja lohdullisempi yleinen varmuus on, sitä enemmän saavat oikeuden, siveellisyyden, onnen ja rakkauden ongelmat sen vallitsevan ja innostavan näkökulman, jossa ne aina ovat esiintyneet ajattelijan katseille.

On tärkeätä elää kuin olisi aina suuren keksinnön aatto käsillä ja valmistautua sitä vastaanottamaan niin täydellisesti, niin sydämellisesti, niin hehkuvasti kuin suinkin. Ja parhain tapa ottaa se vastaan jonakin päivänä, missä muodossa se ilmenneekin, on että tästä päivästä aikain toivoo sen niin yleväksi, niin avaraksi, niin täydelliseksi, niin jalostavaksi kuin meidän on sallittu sitä kuvitella. Me emme voi antaa sille liian suurta laajuutta, liian suurta kauneutta tai liian suurta majesteetillisuutta. Varmaa on, että se on parempi kuin meidän parhaat toiveemme, sillä jos se poikkeaa niistä, jos se on vieläpä ristiriidassakin niiden kanssa, niin se juuri senvuoksi, että se tuo meille totuuden, tuo meille jotakin paljon suurempaa, paljon korkeampaa, paljon ihmisluonnon mukaisempaa kuin sen mitä olemme odottaneet. Ja ihmiselle, olkoon että hän kadottaisi kaikki, mitä on ihaillut, olisi maailmankaikkeuden sisin totuus eniten ihailemisen arvoinen. Ja jos oletamme, että sinä päivänä, jolloin se meille ilmaistaan, toiveittemme arvoton tuhka hajoaa tuuleen, jää meille joka tapauksessa valmistautumisemme ihmeelliseen, ja ihmeellinen on tulviva sieluumme runsaampana tai niukempana sen uoman laajuuden ja syvyyden mukaan, jonka kaipuumme on kaivanut.

Onko välttämätöntä luulla olevansa maailmankaikkeutta parempi? Miten järkeillemmekin, meidän järkemme ei ole kuin heikon heikko säde luonnosta, pienen pieni osa kaikesta siitä, joka vaatii oikeutta arvostella, ja pitääkö säteen tehdäkseen velvollisuutensa toivoa voivansa muuttaa lamppua, josta lähtee?

Olentomme huippu, jonka laelta kuulemme elämän kokonaisuudessaan julistettavan syyttömäksi tai syylliseksi, ei ilmeisesti ole kuin epätasaisuus, jonka silmämme yksin huomaa elämän äärettömällä lakeudella. On viisasta ajatella ja toimia niin kuin kaikki, mitä ihmiskunnalle tapahtuu, olisi välttämätöntä. Joku aika sitten, mainitakseni vain yhden ainoan niistä ongelmista, joita meidän kiertotähtemme vaisto on kutsuttu ratkaisemaan, joku aika sitten näytti siltä kuin olisi kysytty Euroopan ajattelijoilta, olisiko pidettävä onnena vai onnettomuutena, jos tarmokas, sitkeä ja voimakas rotu, joka kuitenkin meistä arjalaisista liian sokeasti omaksuttujen ennakkoluulojen vuoksi näyttää sielultaan ja sydämeltään alemmalta, juutalaisrotu sanalla sanoen, katoaisi tai pääsisi valtaan. Olen vakuutettu, että viisas voi vastata, ilman että hänen vastauksessaan on moitittavaa alistumista tai välinpitämättömyyttä: "Se, mikä tapahtuu, on onneksi." Se, mikä tapahtuu, näyttää usein meistä olevan väärässä, mutta mitä hyödyllisempää onkaan kaikki inhimillinen järki tehnyt kuin pyrkinyt löytämään korkeamman syyn luonnon vääryyksiin? Kaikki mikä meitä pitää yllä, kaikki mikä auttaa meitä niin ruumiillisessa kuin henkisessäkin elämässä, johtuu tuon tuntemattoman, meistä aluksi säälimättömältä näyttävän voiman jonkinlaisesta hitaasta syyttömäksi julistamisesta. Jos joku aivan meidän ihanteemme mukainen rotu katoaa, niin osoittaa se, ettei meidän ihanteemme ole parhaimman ihanteen mukainen, joka on, kuten jo olen sanonut, maailmankaikkeuden sisin totuus.

Olemme jo kokemuksestamme osanneet johtaa ja olemme nähneet todellisuuden vahvistavan ihmeellisiä haaveita, ihmeellisiä toivomuksia, rakkauden, kauneuden ja oikeuden suuria aatteita ja suuria tunteita. Jos meidän mielikuvituksessamme on vielä laajempia ja vielä lohdullisempia, mutta sellaisia, jotka eivät kestäisi todellisuuden koetta, s.o. elämän nimetöntä ja salaperäistä voimaa, niin täytyy niiden olla toisenlaisia, mutta ei välttämättä vähemmän kauniita, vähemmän laajoja, vähemmän lohdullisia. Odottaessa, että todellisuus ilmaisee itsensä, on ehkä terveellistä vaalia ihannetta, jonka kuvittelee kauniimmaksi todellisuutta; mutta kun se viimein on paljastanut itsensä, on välttämätöntä, että se ihanteellinen tuli, jota olemme ylläpitäneet parhaimmilla toiveillamme, on ainoastaan vilpittömästi valaisemassa sen valtavan massan vähemmän hauraita ja vähemmän viehättäviä kauneuksia, joka murskaa nämä toiveet.

En luule, että kaikki tämä on orjamaista alistumista, uneliasta kohtalo-uskoa, passiivista optimismia. On mahdollista, että viisas monessa tapauksessa kadottaa osan sitkeää, rajoitettua, sokeaa intoaan, joka on saanut muutamat suorittamaan niin sanoakseni yli-inhimillisiä asioita, juuri sentähden ettei heillä ollut inhimillisen järjen täydellisyyttä. Mutta ei ole kuitenkaan vähemmän varmaa, ettei kukaan rehellinen sielu saa mennä etsimään tarmoa, hyvää tahtoa, harhanäköjä ja sokeutta alueelta, joka on alempana niitä ajatuksia, joita hän ajattelee parhaina hetkinään. Todella tekee velvollisuutensa sisäisessä elämässä vain, jos tekee sen sielunsa korkeimmassa, oman totuutensa huipulla. Ja jos joskus jokapäiväisessä käytännöllisessä elämässä on sallittua sovitella asianhaarojen mukaan, jollei siinä aina käy laatuun mennä oman itsensä äärimmäisyyksiin, kuten teki esim. Saint-Just, joka ihailtavalla innolla pyrkiessään yleiseen oikeuteen, rauhaan ja onneen, lähetti tuhansia uhreja mestauspölkylle uskossa, että toimi oikein, niin ajatuselämässä ainakin on joka tapauksessa mentävä ajatuksen loppuun saakka. Se seikka, että tietää toimivansa vain totuutta odottaessaan, estää muuten toimimasta vain ne, jotka eivät olisi enempää toimineet aivan tietämättömyydessä.

Ajatus, joka herää, sekä rohkaisee että masentaa. Näyttää luonnolliselta niistä, jotka ylhäältäpäin katselevat ja etukäteen ihailevat sitä, mikä on hävittävä heidän toimintansa, tehdä kaikki mitä voivat parantaakseen sitä, mitä on luvallista sanoa järjeksi, oikeudeksi, maan kauneudeksi, kiertotähden vaistoksi. He tietävät, ettei parantamisella tässä pohjaltaan tarkoiteta mitään muuta keksimistä, ymmärtämistä, kunnioittamista. Ennen kaikkea he luottavat "maailmankaikkeuden aatteeseen". He ovat vakuutettuja siitä, että jokainen pyrkimys parempaan päin vie heitä elämän salattua tahtoa lähemmäksi, mutta he oppivat samalla ylevimpien pyrkimyksiensä epäonnistumisesta ja tämän suuren maailman vastarinnasta saamaan uutta ravintoa ihailulleen, innolleen ja toivolleen.

Jos kiipeät illan lähetessä korkealle vuorelle, näet puiden, talojen, kellotapulin, niittyjen, puutarhojen, maantien ja joenkin vähitellen pienenevän ja lopulta hukkuvan yhä pimenevään laaksoon. Mutta ne pienet valopisteet, jotka näet pimeimmässäkin yössä ihmisten asumilla seuduilla, eivät heikkene samassa määrin kuin kohoat korkeammalle. Päinvastoin joka askelelta, jonka otat ylemmäksi, keksit yhä useampia valoja jalkaisi alapuolella uinuvista kylistä. Valo, niin haurasta kuin se lieneekin, on ehkä ainoa ilmiö, joka ei kadota juuri mitään arvostaan äärettömyydessä. Samoin on moraalimme valojen laita katsellessamme elämää vähän korkeammalta. On hyvä, että mietiskely opettaa meitä vapautumaan kaikista alemmista himoista, mutta se ei saa heikontaa eikä masentaa meidän nöyrintä totuuden, oikeuden ja rakkauden kaipuutamme.

Mistä näin laatimani sääntö on kotoisin? En tiedä itsekään. Se näyttää minusta inhimilliseltä ja välttämättömältä, siinä kaikki, enkä osaa esittää mitään muita kuin tunnesyitä. Mutta tunnesyyt ovat toisinaan vähimmin halveksittavia. Ja jos saavuttaisin huipun, jolta katsoen tämä laki ei näyttäisi enää hyödylliseltä, kuuntelisin salaista vaistoa, joka käskisi minua olemaan pysähtymättä, vaan nousemaan vielä korkeammalle, kunnes voisin taas nähdä koko sen hyödyn.

Tämän yleisen johdannon jälkeen puhumme yksityiskohtaisemmin vaikutuksesta, joka viisaudella voi olla kohtaloomme. Ja koska tilaisuus tarjoutuu, lienee ehkä hyödyllistä huomauttaa alunpitäen, että tästä kirjasta saa turhaan hakea kiinteää menetelmää. Se on koottu vain mietekatkelmista, jotka enemmän tai vähemmän järjestyneinä ryhmittyvät parin kolmen aiheen ympärille. Se ei pyri saamaan ketään vakuutetuksi eikä tahdo mitään todistaa. Kirjoilla on muuten elämässä tuskin sitä merkitystä, jonka useimmat niitä kirjoittavat ja lukevat ovat taipuvaisia niille myöntämään. Riittäisi kun niitä kuunneltaisiin sillä mielellä kuin yksi ystävistäni, joka on hyvin viisas, kuunteli eräänä päivänä kertomusta Antoninus Pius keisarin viime hetkistä. Antoninus Pius, jota vielä suuremmalla oikeudella kuin Marcus Aureliusta voi pitää parhaana ja täydellisimpänä ihmisenä, minkä maa on pinnallaan kantanut - sillä kaikkeen siihen viisauteen, kaikkeen siihen syvyyteen, kaikkeen siihen hyvyyteen, kaikkiin niihin hyveisiin, joita oli hänen ottopojallaan, hän yhdisti vielä jotakin miehekkäämpää, tarmokkaampaa, käytännöllisempää, yksinkertaisemmin onnellista ja välittömämpää, joka vei häntä vielä lähemmäksi jokapäiväistä totuutta — Antoninus Pius lepäsi vuoteellaan ja odotti kuolemaa, silmät kyyneleissä vasten tahtoaan, jäsenet kuolinkamppailun hiessä. Sinä hetkenä astui palatsin henkivartioston päällikkö sisään hänen huoneeseensa kysymään häneltä tavan mukaan päivän tunnussanaa. Aeqvanimitas, mielenrauha, vastasi hän kääntäen päätään iäisen varjon puoleen. On kaunista rakastaa ja ihailla tätä sanaa, sanoi ystäväni. On vielä kauniimpaa, lisäsi hän, osata kenenkään, itsensäkään, huomaamatta uhrata aikaa, jonka sattuma suo meidän ihailla sitä, uhrata aikaa, niinpian kuin ilmenee noita pieniä, hyödyllisiä ja yksinkertaisen eläviä tekoja, joita sattuma lakkaamatta tarjoaa sydämemme hyvälle tahdolle.

"Heidän kohtalonsa tahtoi epäilemättä, että ihmiset tai tapahtumat ahdistaisivat heitä, mihin tahansa he asettuisivat", sanoo eräs kirjailija kirjansa sankareista. Niin on useimpien ihmisten laita. Niin on kaikkien niiden laita, jotka eivät ole oppineet erottamaan ulkonaista kohtaloaan siveellisestä kohtalostaan. Ne ovat kuin pieni vallaton puro, jota eräänä aamuna katselin kummulta. Hapuillen, kierrellen ja kaarrellen se soluili lakkaamatta synkässä laaksossa ja etsi tietä suurta järveä kohti, joka uinui metsän takana aamuruskon rauhassa. Toisinaan pakotti basalttilohkare sen pitkiin kiertoteihin, toisinaan vanhan puun juuret, alempana vielä iäksi hävinneen esteen pelkkä muistaminen sai sen nousemaan kohti lähdettään ja kuohumaan turhaan, ja se eteni päämäärästään ja onnestaan. Mutta toiseen suuntaan, miltei kohtisuorasti hourupäistä, onnetonta, hyödytöntä puroa vastaan oli vaistomaisia voimia ylempi voima vetänyt halki seudun, halki vierinkivien, halki kuuliaisen metsän jonkinlaisen pitkän, varman, viheriöivän, huolettoman, rauhallisen, epäröimättä tyynenä ja kirkkaana kulkevan kanavan, joka lähti toisen lähteen syvyyksistä taivaanrannan takaa kohti samaa valoista, hiljaista järveä. Ja minä näin edessäni kuvan kahdesta suuresta kohtalosta, jotka ihmiselle tarjotaan.

Paitsi ihmisten ja tapahtumain ahdistamia on itse asiassa olemassa muitakin olentoja, joissa on joku sisäinen voima, jonka edessä sekä ympärillä olevat ihmiset että tapahtumat taipuvat. He ovat tietoisia tästä voimasta eikä se ole muuten mitään muuta kuin itsetuntoa, joka on voinut ulottua yli ihmisten tavallisen tietoisuuden rajojen.

Vain tietoisuutensa kehysmuurissa on ihminen kotonaan, on turvassa sattuman oikuilta, on onnellinen ja voimakas. Mutta nämä asiat on sanottu niin usein, ettemme voi niissä viipyä muuta kuin mainitaksemme lähtökohtamme. Olio kasvaa vain siinä määrin kuin hän lisää tietoisuuttaan, ja hänen tietoisuutensa lisääntyy siinä määrin kuin hän kasvaa. Tässä vallitsee ihmeellinen vuorovaikutus, ja samoin kuin rakkaus ei saa rakkaudesta kyllikseen, ei mikään tietoisuus saa laajentumisesta, siveellisestä kohoutumisesta kyllikseen eikä mikään siveellinen kohoutuminen tietoisuudesta kyllikseen.

Mutta tämä itsetunto, sellaiseksi kuin se tavallisesti käsitetään, rajoittuu liiankin mielellään virheittemme ja ansioittemme tuntemiseen. Se voi ulottua suunnattoman paljon runsaampiin salaisuuksiin. Tuntee itsensä ei merkitse vain, että tuntee itsensä levossa tai että tuntee paremmin tai huonommin nykyisen tai menneen itsensä. Niillä olennoilla, joista puhun, on itsessään tämä voima, koska he tuntevat myös tulevaisuuden-minänsä. Olla itsetietoinen on suurimmille ihmisille jossakin määrin samaa kuin olla tietoinen tähdestään tai kohtalostaan. He tuntevat osan tulevaisuuttaan, koska he ovat jo osa itse tätä tulevaisuutta. He luottavat itseensä, koska he jo tänään tietävät, mitä tapahtumia tulee sattumaan heidän sielussaan. Tapahtuma itsessään on kuin puhdas vesi, jonka kohtalotar kaataa meihin, sillä ei tavallisesti itsessään ole makua, ei väriä eikä tuoksua. Siitä tulee kirkasta tai sameaa, makeaa tai katkeraa, kuoloatuottavaa tai elämääantavaa sitä vastaanottavan sielun laadun mukaan. Ympärillämme oleville ihmisille sattuu lakkaamatta tuhansia ja tuhannentuhansia urotöiden aiheista kylläitä tilaisuuksia, eikä mitään urotyötä ole tuloksena, kun tilaisuus on ohi. Mutta Kristus tapaa tiellään lapsilauman, avioliiton-rikkojan tai samarialaisvaimon, ja inhimillinen kohoutuu kolme kertaa jumaluuden tasolle.

Voinee sanoa, että ihmisille tapahtuu vain sitä, mitä he tahtovat itselleen tapahtuvan. Meillä on tosin vain heikko vaikutus useihin ulkonaisiin tapahtumiin; mutta meillä on voimakas mahti siihen, minkälaisiksi nämä tapahtumat meissä muuttuvat, s.o. tapahtuman yliaistiseen osaan, joka on kaikkien tapahtumien valoisa ja kuolematon osa. On tuhansia olentoja, joissa tämä yliaistinen, joka pyrkii syntymään kaikesta rakkaudesta, jokaisesta onnettomuudesta tai jokaisesta kohtauksesta, ei ole voinut elää hetkeäkään, ja he ovat kuin tuuliajolla virran mukana. On taas toisia, joissa kuolematon osa sulattaa itseensä kaikki, ja he ovat kuin saaria meressä, sillä he määräävät sisäisiä kohtaloitaan, ja todellinen kohtalo on sisäinen kohtalo. Useimpien ihmisten elämän synkentää ja kirkastaa juuri se, mitä heille tapahtuu; mutta niiden sisäinen elämä, joista puhun, vain kirkastaa kaikki, mitä heille tapahtuneekin. Jos rakastat, ei tämä rakkaus ole osana kohtalostasi, vaan se itsetietoisuus, jonka tapaat tämän rakkauden pohjalla, on uudestaan muodostava elämäsi. Jos sinua on petetty, niin ei petos itsessään merkitse mitään, vaan se anteeksiantamus, jonka se on synnyttänyt sielussasi, ja tämän anteeksiantamuksen enemmän tai vähemmän yleinen, enemmän tai vähemmän ylevä, enemmän tai vähemmän harkitseva luonne on kääntävä olemassaolosi kohtalon rauhallisen ja kirkkaamman puolen suuntaan, jossa olet näkevä paremmin kuin jos sinulle olisi pysytty uskollisena. Mutta jos ei petos ole saattanut sinua suoremmaksi, luottamustasi suuremmaksi, rakkauttasi laajemmaksi, niin on sinua petetty aivan hyödyttömästi, ja voit sanoa itsellesi, ettei mitään ole tapahtunut.

Älkäämme unohtako, ettei meille tapahdu mitään, mikä ei ole samanluontoista kuin me itse. Jokainen sattuma, joka ilmenee, ilmenee meidän sieluumme tavallisten ajatusten muodossa, eikä mitään tilaisuutta urotyöhön ole tarjoutunut sille, joka ei ole ollut sankari hiljaisuudessa ja huomaamatta jo vuosikausia. Kiipeä vuorille ja laskeudu takaisin kylään, vaella maailmanääriin tai kierrä omaa taloasi, olet tapaava vain itsesi näillä satunnaisilla teillä. Jos Juudas pistäytyy ulos tänä iltana, niin hän menee Juudaksen luo ja keksii tilaisuuden pettää, mutta jos Sokrates avaa ovensa, niin hän tapaa kynnyksellä nukkuvan Sokrateen ja saa tilaisuuden olla viisas. Meidän sattumamme kiertelevät ympärillämme kuten mehiläiset kekoa alkaessaan parveilla. Ne odottavat, että kuningatar-aate viimeinkin tulisi esille sielustamme; ja kun se on tullut esille, parveilevat ne sen ympärille. Valehtele, ja valheita kiirehtii paikalle. Rakasta, ja joukko tapahtumia väräjää rakkaudesta. On ikäänkuin kaikki odottaisi vain sisäistä merkkiä, ja jos sielusi tulee viisaammaksi illan lähetessä, niin tulee sen aamulla hankkima onnettomuuskin lempeämmäksi.

Suuria sisäisiä tapahtumia ei koskaan satu niille, jotka eivät ole tehneet mitään niitä synnyttääkseen; ja kuitenkin jokainen pieninkin elämän sattuma kätkee itseensä suuren sisäisen tapahtuman siemenen. Mutta nämä tapahtumat ovat oikeuden orjia, ja jokainen ihminen saa ansaitsemansa osan saaliista. Meistä tulee juuri se, mitä keksimme meille sattuvasta onnesta ja onnettomuudesta; ja Onnettaren odottamattomimmat oikutkin tottuvat ottamaan meidän ajatuksiemme muodon. Kohtalon vaatteet, aseet ja koristukset ovat löydettävissä meidän sisäisestä elämästämme, jos Sokrates ja Tersites kadottavat ainoan poikansa, on kuitenkin ero Sokrateen ja Tersiteen onnettomuuden välillä. Itse kuolemakin, jota luullaan aina muuttumattomaksi, esiintyy toisin tavoin, toisin elein, toisin kyynelin hyvien kuin pahojen asuntoon. On niinkuin onnettomuus tai onni puhdistuisi ennenkuin se koputtaa viisaan ovelle, ja niinkuin se painaisi päänsä alas astuessaan keskinkertaiseen sieluun.

Sitä mukaa kuin tulemme viisaiksi, vapaudumme muutamista vaistomaisista kohtaloistamme. Jokaisessa olennossa on eräänlainen viisaudenkaipuu, joka voisi muuttaa tietoisuudeksi useimmat elämän sattumista. Ja se, joka on muuttunut tietoisuudeksi, ei kuulu enää vihamielisiin valtoihin. Kärsimys, jonka sielusi on muuttanut lempeydeksi, anteeksiantamukseksi, alistuvaksi hymyksi, on kärsimys, joka ei palaa yliaistisitta koristuksitta; ja virhe ja erehdys, joita olet katsonut kasvoista kasvoihin, ovat virhe ja erehdys, jotka eivät enää voi sinua vahingoittaa ja jotka eivät enää voi vahingoittaa muita.

Vaiston ja kohtalon välillä vallitsevat katkeamattomat siteet. Ne kannattavat toinen toistansa, ja ne kulkevat käsi kädessä tarkkaamattoman ihmisen ympärillä. Mutta jokainen olento, joka osaa itsessään vähentää vaiston sokeaa voimaa, vähentää ympärillään kohtalon voimaa. Näyttää siltä kuin hän loisi jonkunlaisen rauhanmajan, sitä loukkaamattomamman, mitä viisaampi hän on, ja niiden, jotka sattumalta joutuvat tämän saavutetun tietoisuuden kirkastettuun vyöhykkseeseen, ei tarvitse ollenkaan pelätä sattumaa, niin kauan kuin oleskelevat tässä vyöhykkeessä. Aseta Sokrates ja Kristus Atridien joukkoon, ja Orestia ei tapahdu niin kauan kuin he ovat Agamemnonin palatsissa, ja jos he olisivat istuutuneet Jokasten asunnon kynnykselle, ei Oidipus olisi ryhtynyt silmiään puhkaisemaan. On onnettomuuksia, joita kova kohtalo ei uskalla panna toimeen sielun läsnäollessa, joka on voittanut ne useammin kuin kerran, ja sivuitsekulkeva viisas keskeyttää monta murhenäytelmää.

On niin varmaa, että viisaan läsaäolo lamauttaa kohtaloa, ettei ole ehkä ainoatakaan murhenäytelmää, jossa joku todella viisas esiintyisi, ja jos siellä semmoinen esiintyisi, niin tapahtuma pysähtyisi itsestään, ennenkuin on tultu kyyneliin ja vereen. Ei vain niin, että viisaiden kesken ei milloinkaan näytellä murhenäytelmiä, mutta hyvin harvoin on murhenäytelmää viisaan ympärilläkään. On tuskin mahdollistakaan kuvitella, että traagillinen tapaus voisi kehittyä niiden kesken, jotka vakavasti ovat tutkineet omaa tietoisuuttaan, ja suurien murhenäytelmien sankareilla on sielut, joihin he eivät milloinkaan syvällisemmin vetoa. Senvuoksi voi tragediankirjoittaja näyttää meille vain enemmän tai vähemmän kahlehdittua kauneutta, sillä niin pian kuin hänen sankarinsa kohoavat niin korkealle, kuin todellisten sankarien tulee kohota, vaipuvat heidän aseensa, ja näytelmä on vain lepoa valossa. Ainoa draamallinen tapahtuma, jossa on viisas mukana, on Faidon, Prometeus, Kristuksen kärsimysnäytelmät, Orfeuksen murha tai Antigonen uhrautuminen. Lukuunottamatta näitä näytelmiä, jotka ovat ainoat, missä viisaus on mukana, huomaamme, että traagilliset runoilijat uskaltavat hyvin harvoin sallia viisaan edes hetkeäkään esiintyä näyttämöllä. He pelkäävät ylevää sielua, koska tapahtumat pelkäävät häntä, ja koska viisaan miehen läsnäollessa tehty murha ei ilmene samanlaisena kuin murha, joka tehdään sellaisten läsnäollessa, joiden sielu ei vielä tunne itseänsä. Jos Oidipuksella olisi ollut muutamia niistä varmuuksista, joita jokainen ajattelija voi saavuttaa, jos hänellä aina olisi ollut se lakkaamatta avoin turvapaikka, jonka esim. Marcus Aurelius oli osannut itsessään laatia — mitä olisi kohtalo silloin tehnyt, ja mitä se olisi saanut ansoihinsa muuta kuin puhdasta valoa, joka säteilee vastoinkäymisissä yhä kaunistuvassa suuressa sielussa.

Missä on viisas Oidipus-näytelmässä? Tiresiasko? Hän tuntee tulevaisuuden, mutta hän ei tiedä, että hyvyys ja anteeksiantamus hallitsevat tulevaisuutta. Hän tietää pyhän totuuden, mutta hän ei tunne inhimillistä totuutta. Hän ei tiedä siitä viisaudesta, joka ottaa onnettomuuden syliinsä antaakseen sille osan voimastaan. Ne, jotka tietävät, eivät tiedä mitään, jollei heillä olé rakkauden voimaa, sillä todellinen viisas ei ole se, joka näkee, vaan se, joka nähden kauimmaksi syvimmin rakastaa ihmisiä. Nähdä rakastamatta on tuijottaa pimeyteen.

Meille väitetään, etteivät kaikki suuret murhenäytelmät meille tarjoa muuta nähtävää kuin ihmisen kamppailua kohtalonvaltoja vastaan. Minä luulen päinvastoin, ettei ole olemassa ainoatakaan murhenäytelmää, missä nämä voimat todella vallitsevat. Niin paljon kuin niitä luenkin, en tapaa yhtäkään, missä sankari taistelee vain pelkkää kohtaloa vastaan. Itse asiassa hän ei milloinkaan hyökkää kohtalon, vaan aina viisauden kimppuun. Todellista kovaa kohtaloa on vain eräissä ulkonaisissa onnettomuuksissa, kuten sairaudessa, tapaturmissa, rakastettujen henkilöiden äkkiarvaamattomassa kuolemassa j.n.e., mutta ei ole olemassa mitään sisäistä kohtalokkuutta. Viisauden tahdolla on voimaa kääntää kaikki parhain päin, mikä ei kuolettavasti koske ruumistamme. Usein sen onnistuu tunkeutua ulkonaisten onnettomuuksienkin ahtaalle alalle. On totta, että täytyy kasata itseensä täysipainoinen ja kärsivällinen aarre, jotta tämä tahto juhlallisen hetken tullessa tapaa tarpeelliset voimat.

Kohtalon patsas heittää suunnattoman varjon laaksoon, niin että se näyttää hukkuvan pimeyteen, mutta tällä varjolla on hyvin jyrkät ääriviivat niiden silmissä, jotka katsovat sitä vuorensivuilta. Me synnymme tosin siinä; mutta monien ihmisten on sallittu päästä siitä; ja joskin heikkoutemme ja puutteellisuutemme kytkevät meidät näihin synkkiin seutuihin kuolemaamme asti, on sekin jonkun arvoista, että kaipuin ja ajatuksin siitä toisinaan etäännymme. On mahdollista, että kohtalo painostaa ankarammin toista kuin toista meistä perinnöllisyyksin, vaistoin ja toisin vielä leppymättömämmin, syvemmin ja tuntemattomammin laein, mutta silloinkin, kun se masentaa meitä ansaitsemattomin ja yllättävin onnettomuuksin, silloinkin, kun se pakottaa meitä tekemään mitä emme koskaan olisi tehneet, jos se ei olisi loukannut meitä, on onnettomuuden tapahduttua, teon täytyttyä, kuitenkin meidän määrättävissämme, annammeko sen edelleen vaikuttaa siihen, mitä sielussamme tulee tapahtumaan. Onnettomuus ei voi estää iskiessään hyväntahtoista sydäntä, että kohdannut onnettomuus tai tunnustettu virhe avaavat tässä sydämessä kirkkauden lähteen. Se ei voi estää, että sielu muuttaa jokaisen koettelemuksensa loukkaamattomiksi ajatuksiksi, tunteiksi, omaisuuksiksi. Kuinka suuri sen voima onkin ulospäin, pysähtyy se aina tavatessaan kynnyksellä jonkun sisäisen elämän hiljaisista vartijoista. Ja jos sen sallitaan päästä kätkettyyn asuntoon, voi se astua sinne vain hyväätekevänä vieraana elvyttääkseen kangistunutta ilmapiiriä, uudistaakseen rauhaa, lisätäkseen valoa, levittääkseen kuulakkuutta, kirkastaakseen taivaanrantaa.

Vielä kerran: mitä olisi kohtalo tehnyt, jos se olisi erehtynyt sielusta ja virittänyt Epikurokselle, Marcus Aureliukselle, Antoninus Piukselle ne ansat, jotka se viritti Oidipukselle? Tahdon olettaa senkin, että se olisi saanut Antoninuksen esimerkiksi surmaamaan isänsä ja samassa tietämättömyydessä häpäisemään äitinsä vuoteen. Mitä se olisikaan järkyttänyt ylevän ruhtinaan sielussa? Eikö kaiken tämän loppu olisi ollut samanlainen kuin kaikkien muiden viisasta käsitteleväin näytelmäin ratkaisu, s.o. suuri suru tosin, mutta myöskin suuri valo, joka on juuri syntynyt tästä tuskasta ja jo puolittain voittanut sen varjon? Antoninus olisi itkenyt, kuten kaikki ihmiset itkevät, mutta runsaammatkaan kyynelet eivät sammuta ainoatakaan valonsädettä sielussa, jossa ei ole lainattuja säteitä. Viisaalle on murheesta epätoivoon pitkä tie, jota viisaus ei ole milloinkaan kulkenut. Sillä siveellisellä tasolla, jonka Antoninuksen elämä näyttää saavuttaneen, valaisevat suurenevat ajatukset, jalostuvat tunteet kaikki kyyneleet. Hän olisi ottanut onnettomuuden vastaan laajimmassa, puhtaimmassa osassa sieluaan, ja onnettomuus yhtyy kuin vesi kaikkiin maljakon muotoihin, johon se kaadetaan. Antoninus olisi alistunut, sanomme. Niin kyllä, mutta meidän on vielä huomattava, että tämä sana liian usein kätkee meiltä mitä tapahtuu suuressa sydämessä. Minkä tahansa sielun on helppo kuvitella, että sekin on kohtaloonsa alistuvainen Mutta voi, alistuminen ei meitä lohduta, puhdista, kohota, vaan ne ajatukset ja hyveet, joiden nimissä me alistumme, ja tässä palkitsee viisaus uskotuitaan ansion mukaan. On ajatuksia, joita ei mikään turma voi saavuttaa. On tavallisesti kylliksi, että ajatus kohoutuu jokapäiväisen turhuuden, yhtäkaikkisuuden ja itsekkyyden yläpuolelle, jotta se, jolla tuo ajatus on, ei enää ole yhtä helposti haavoitettavissa. Sentähden on sekä onnessa että onnettomuudessa se ihminen aina onnellisin, jossa suurin ajatus enimmin hehkuu. Jos kova kohtalo olisi tahtonut, olisi Antoninus Pius ehkä ollut sukurutsaaja ja isänmurhaaja, mutta hänen sisäinen elämänsä ei olisi ollenkaan tuhoutunut kuten Oidipuksen elämä, vaan pikemminkin voimistunut juuri onnettomuuksistaan, ja kohtalo olisi paennut jättäen keisarin palatsin ympärille verkkonsa ja särjetyt aseensa, sillä kuten konsulien ja diktaattorien riemukulkua voitiin viettää vain Roomassa, niin voi kohtalon todellista riemukulkua viettää vain sielussa.

Missä on Hamletin, Kuningas Learin ja Macbethin kova kohtalo? Eikö sen valtaistuin ole keskellä vanhan kuninkaan mielenhäiriötä, nuoren prinssin mielikuvituksen alimmilla portailla ja Cawdor thanin sairaalloisten himojen huipulla? Emme puhu thanista, emme Cordelian isästä, jonka liiankin ilmeistä itsetietämättömyyttä ei kukaan epäille, mutta Hamletista, ajattelijasta, oliko hän viisas? Näkeekö hän Helsingörissä tehdyt rikokset kyllin korkealta näkökannalta? Hän näyttää näkevän ne älyn huipulta, mutta kysymys on, eivätkö eräiden tunteiden, hyvyyden, luottamuksen, anteeksiantamuksen ja rakkauden huiput kohoa viisauden valoisassa vuorijonossa älyn huippuja korkeammalle? Mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi katsellut Helsingörin ilkitöitä niistä korkeuksista, joista esim. Marcus Aurelius ja Fénelon olisivat niitä katselleet? Ja eikö satu usein, että rikos, joka tuntee päällään mahtavan sielun katseen painostavan, keskeyttää kulkunsa pimeydessä, niinkuin mehiläiset keskeyttävät työnsä päivänsäteen pesään tunkeutuessa?

Joka tapauksessa olisi todellinen kohtalo, jolle Claudius ja Gertrud olivat antautuneet — sillä kohtalolle antautuu vain pahaa tehdessään —, todellinen kohtalo, joka on sisäinen kohtalo, olisi kulkenut tietään rikollisten sielussa, mutta olisiko se voinut mennä pois, olisiko uskaltanut hypätä yli sen päivänselvän ja syyttävän aidan, jonka yhden viisaan pelkkä läsnäolo ainaiseksi olisi asettanut palatsin porttien eteen? Jos vähemmän viisaiden kohtalot vastoin tahtoaan ottavat osaa kohtaamaansa viisaiden kohtaloihin, niin saavat viisaan kohtalot harvoin vaikutuksia näiltä alemmilta kohtaloilta. Kohtalokkuuden alueilla, samoin kuin maapallolla, eivät joet virtaa takaisin lähteisiinsä. Mutta palatakseni siihen, mitä aiemmin sanoin, kuvittele mahtava, ylevä sielu kuten Jeesuksen sielu Helsingörin Hamletin sijaan, luuletkohan, että tuo murhenäytelmä kulkisi kulkuaan ja että viime näytöksessä viruisi neljä vainajaa? Näyttääkö se sinusta mahdolliselta? Eikö taitavin rikos syvällisen viisauden läsnäollessa jossakin määrin muistuta niitä näytelmiä, joita iltaisin tarjotaan pikku lapsille ja joiden kehnouden ja valheellisuuden yksi ainoa päivänsäde paljastaisi?

Näetkö Kristuksen taikka yksinkertaisesti jonkun viisaan, jonka olet mahdollisesti tavannut, vapaaehtoisesti Helsingörin pimeyden ympäröimänä? Mikä johtaakaan Hamletia, ellei sokea ajatus, joka sanoo hänelle, että kosto on hänen ainoa velvollisuutensa? Mutta tarvittaisiinko todella yli-inhimillistä ponnistusta huomaamaan, ettei kosto ole milloinkaan velvollisuus? Sanon uudelleen: Hamlet ajattelee paljon, mutta hän on tuskin viisas. Hän ei näytä aavistavan, missä on kohtalon haarniskan puutteellisuus. Ei ole aina kylliksi, että varustautuu korkein aattein voittaakseen kohtalon, sillä se osaa korkeita aatteita vastaan asettaa vielä korkeampia; mutta mikä kohtalo on koskaan vastustanut lempeitä, yksinkertaisia, hyviä ja vilpittömiä ajatuksia? Ainoa tapa kukistaa kohtalo on tehdä sen pahan vastakohta, jonka se tahtoi tehdä meille. Ei ole mitään murhenäytelmää, jota ei voisi välttää. Helsingörin onnettomuudet tapahtuvat vain siksi, että kaikki sielut kieltäytyvät katsomasta, mutta elävä sielu pakottaa kaikki muut avaamaan silmänsä.

Missä on kirjoitettuna, että Laerteen, Ofelian, Gertrudin, Hamletin ja Claudiuksen tulee kuolla, ellei Hamletin surkeassa sokeudessa? Mutta mitä välttämätöntä sitten oli tässä sokeudessa? Meidän ei ole annettava kohtalon ryhtyä asiaan, missä ajatus vielä voi riisua aseista murhanhimoset voimat. Sille jää kuitenkin kyllin suuri osa jäljelle. Kohtalon voiman tapaan muurissa, joka sortuu päälleni, myrskyssä, joka murskaa laivan kallioihin, ja kulkutaudissa, joka tempaa pois ne, joita rakastan. Mutta se ei milloinkaan astu sen ihmisen sieluun, joka ei siihen vetoa.

Hamlet on onneton, koska hän vaeltaa epäinhimillisessä pimeydessä, ja hänen tietämättömyytensä määrää hänen onnettomuutensa. Ei ole maailmassa mitään muuta, mitä tottelee kauemmin kaikkia, jotka uskaltavat sille antaa käskyjä, kuin kohtalo. Horatiokin olisi voinut käskeä sitä viime hetkeensä asti, mutta hänellä ei ollut tarpeellista tarmoa päästäkseen eroon herransa varjosta. Jos vain yksi sielu olisi uskaltanut huutaa totuuden julki Helsingörissä, ei Helsingörin tapahtuma olisi kokonaan rauennut vihan ja kauhun kyyneleihin. Mutta onneton sattuma on viisauden sormissa taipuisa kuin vastakatkaistu vesa ja muuttuu tietämättömyyden käsissä murhaavan taipumattomaksi rautakangeksi. Vielä kerran, ei mikään tässä johtunut kohtalosta, vaan kaikki viisaimman viisaudesta, sillä Hamlet oli viisain, ja sentähden hänestä tuli pelkän läsnäolonsa vuoksi Helsingörin murhenäytelmän keskipiste — ja Hamletin viisaus johtui vain hänestä itsestään.

Jos epäilet sepitettyjä murhenäytelmiä, niin syvenny johonkin luotettavan historian suureen näytelmään. Silloin näet, että kohtalolla ja ihmisellä on sielläkin samat keskinäiset suhteet, samat tavat, samat kärsimättömyyden ilmaukset, samat alistumiset ja samat kapinoimiset. Silloin näet, että sielläkin sen toimivin osa, jota katsomme hyväksi sanoa "kohtalokkuudeksi", on ihmisen luoma voima. Se on tosin mahtava, mutta harvoin vastustamaton. Se ei kohoa määrättynä hetkenä leppymättömästä, luoksepääsemättömästä ja tutkimattomasta kuilusta. Se muodostuu kaltaistemme tarmosta, toivomuksista, ajatuksista, kärsimyksistä ja intohimoista, ja meidän pitäisi tuntea nämä mielenliikkeet, koska ne ovat samat kuin omamme. Harvinaisimpinakin hetkinä, salaperäisimmissä ja aavistamattomimmissa onnettomuuksissa on meidän tuskin milloinkaan taistellava näkymätöntä ja kokonaan tuntematonta vihollista vastaan. Älkäämme mielinmäärin laajentako välttämättömän aluetta. Todellisen voimakkaat henkilöt tietävät varsin hyvin etteivät tunne kaikkia voimia, jotka asettuvat heidän suunnitelmiaan vastaan, mutta he taistelevat niitä vastaan, jotka tuntevat, niin rohkeasti kuin ei muita olisikaan, ja voittavat usein. Me olemme laskeneet erittäin varman perustuksen turvallisuudellemme, rauhallemme ja onnellemme sinä päivänä, jolloin tietämättömyytemme ja velttoutemme ovat lakanneet nimittämästä kohtalon määräämäksi kaikkea, mitä tahdonvoimamme ja älymme olisi pitänyt sanoa luonnolliseksi ja inhimilliseksi.

Muistakaamme kohtalon uhria, Ludvig XVI:ta. Milloinkaan ei kohtalo ole järkkymättömämmin näyttänyt tahtoneen hyvän, lempeän, moitteettoman kunnon miesraukan onnettomuutta. Mutta jos katsoo historiaa lähemmin, mistä johtuu tämän onnettoman kohtalon myrkky, ellei uhrin heikkoudesta, epäröinnistä, pienistä kaksinaisuuksista ja epäjohdonmukaisuuksista, sen turhamaisuudesta ja sokeudesta? Jos on totta, että jonkunlainen predestinatio, edeltäpäinmääräys, hallitsee elämän olosuhteita, ei tämä predestinatio ole löydettävissä muualta kuin omasta luonteestamme; ja eikö juuri ihmisen luonnetta pitäisi helpoimmin voida hyvällä tahdolla muodostella? Eikö juuri se itse asiassa aina muutu useimmissa olennoissa? Onko sinulla kolmikymmenvuotiaana sama luonne kuin kahdenkymmenen ikäisenä? Se on parempi tai huonompi sitä mukaa, oletko nähnyt valheen ja vihan, vilpillisyyden ja ilkeyden pääsevän voitolle vai totuuden, rakkauden ja hyvyyden. Ja sinä olet luullut näkeväsi vihan tai rakkauden, totuuden tai valheen voittavan ylevämmän tai alhaisemman ajatuksen mukaan, jonka olet vähitellen muodostanut onnesta ja elämän päämäärästä. Se, mikä askarruttaa meidän salaista toivoamme, näyttää luonnollisesti voittavan. Jos käännät katseesi pahaan päin, niin paha on kaikkialla voitolla; mutta jos olet totuttanut katseitasi kiintymään yksinkertaisuuteen, vilpittömyyteen ja totuuteen, niin näet sisimpänä kaikessa rakastamasi saavan valtavan ja hiljaisen voiton.

Mutta älkäämme sittenkään tuomitko Ludvig XVI:ta näkökannaltamme. Asettukaamme hänen sijaansa, hänen epävarmuuteensa, hänen hämmästykseensä, hänen vaikeuksiinsa, hänen pimeyteensä. On liiankin helppoa nähdä, mitä olisi pitänyt tehdä, kun tietää kaikki mitä on tehty. Meitäkin, ollessamme horjuvia ja epäröiviä velvollisuuteen nähden tai siitä tietämättömiä, on tuomittava etsimällä viimeisten askeleittemme jäljet hiekasta siltä pieneltä kummulta, jolta koetimme tulevaisuuteen tähyillä. Tiedämmekö me paremmin kuin Ludvig XVI, mikä on sopivaa tehdä tänä hetkenä, mistä on luovuttava ja mitä on puolustettava? Heilahtelemmeko me viisaammin kuin hän ihmisjärjen ja olosuhteiden vaatimusten välillä? Onnettoman kuninkaan esimerkki voi kuitenkin opettaa meille yhden tärkeän asian: suuressa ja ylevässä epäilyssä on aina käytävä rohkeasti, suoraan ja viipymättä yli sen, mikä näyttää meistä järkevältä, mahdolliselta toteuttaa ja oikealta.

Käsitys, jonka muodostamme velvollisuudesta, oikeudesta ja totuudesta, niin selvältä, kaukonäköiseltä ja riippumattomalta kuin se meistä näyttääkin, ei ole milloinkaan sama, joksi se aivan luonnollisesti muutamia vuosisatoja myöhemmin muodostuu. Sentähden on viisasta mennä ainakin niin nopeasti kuin mahdollista äärimmäisiin saakka siinä, mitä älyämme ja toivomme.

Jos Ludvig XVI olisi tehnyt, mitä me olisimme tehneet hänen sijassaan, nyt kun näemme mitä piti tehdä, s.o. avoimesti luopunut kaikista kuninkaallisista ennakkoluulojen hulluuksista, hyväksynyt vilpittömästi uuden totuuden ja ylemmän oikeuden, jota hänelle osoitettiin, ihailisimme hänen neroansa. Onhan todennäköistä, että Ludvig, joka ei ollut paha eikä tyhmä ihminen, on voinut, joskin vain hetken, nähdä tilansa samoin silmin kuin puolueeton filosofi olisi sitä katsellut. Joka tapauksessa ei se historiallisesti eikä sielullisesti ole mahdotonta. Me tiedämme hyvin usein vakavasti epäillessämme, missä on kiinteä piste, velvollisuuden muuttumaton huippu, mutta meistä tuntuu, että nykyisestä velvollisuudesta tähän liian yksinäiselle ja liian hohtavalle huipulle on matka, jota ei olisi viisasta heti kulkea. Ja kuitenkin, eikö koko ihmiskunnan historia, eikö koko elämämme kokemus osoita, että korkein huippu aina on oikeassa ja että aina lopuksi on sille kiivettävä, sitten kun on kadotettu kallista aikaa useille matalammille kummuille nousemiseen. Kuka on viisas, sankari, suuri mies, ellei juuri se, joka kulki aivan yksin ennen muita autiolle tunturiylängölle, jonka kaikki näkivät selvemmin tai hämärämmin.

Me emme väitä, että Ludvig XVI:n olisi pitänyt olla tällainen mies, tällainen nero, vaikka on miltei velvollisuus olla nero, kun pitää kädessään niin monen kanssaihmisensä kohtaloa. Me emme väitäkään enempää, kuin että parhaimmat meistä olisivat voineet välttää hänen erehdyksensä ja siis myös hänen onnettomuutensa. Ei, mutta yksi asia on varma, ettei millään näistä onnettomuuksista ollut yli-inhimillistä alkuperää, ei mikään ollut yliluonnollisen tai salaperäisen välttämätön. Ne eivät laskeutuneet tänne toisesta maailmasta; niitä ei lähettänyt mikään hirviömäinen, käsittämätön, oikullinen Jumala. Ne saivat alkunsa väärin ymmärretystä oikeudenaatteesta, oikeudenaatteesta, joka äkkiä oli herännyt elämään, mutta joka ei milloinkaan ollut nukkunut ihmisen järjessä. Ja mitä onkaan maailmassa rauhoittavampaa, läheisempää, syvemmin inhimillistä kuin oikeudenaate? Ludvig XVI:n rauhan kannalta katsoen oli valitettavaa, että tämä aate juuri heräsi hänen hallitusaikanaan. Siinä miltei kaikki, mistä kohtaloa voisi syyttää. Ja useimmat siihen kohdistamistamme syytöksistä ovat yleensä samanarvoisia.

Mitä muuhun tulee, on meillä täysi oikeus olettaa, että yksi ainoa tarmokas, täydellisen vilpitön, epäitsekkään, jalon ja kaukonäköisen viisas teko olisi voinut muuttaa tapahtumien kulkua. Jos Varennesiin pakeneminen, joka kuitenkin oli kaksimielinen ja rikollisen heikko teko, olisi suoritettu vähän vähemmän lapsellisesti, vähän vähemmin järjettömästi, kuten sen olisi järjestänyt jokainen todelliseen elämään tottunut mies, niin ei ole epäilemistäkään, ettei Ludvig XVI olisi kuollut mestauslavalla. Joku jumalako vai sokea myöntyväisyys Marie Antoinetten tahtoon sai hänet uskomaan tyhmälle, ylpeälle ja taitamattomalle Fersenille tämän onnettoman matkan valmistelut ja johdon? Pakottiko joku valtavan salaperäinen voima vai hänen kevytmielisyytensä, huolettomuutensa, tietämättömyytensä, jonkinlainen tylsä ja samalla kohtaloa ärsyttävä välinpitämättömyytensä, joka ei ole harvinainen ylimielisissä ja heikoissa henkilöissä, hänet joka pysähdyspaikalla pistämään päänsä vaunujen ovesta, niin että hänet tunnettiin kolme neljä kertaa?

Ja tuona ratkaisevana hetkenä, tuona synkkänä ja tukahduttavana yönä Varennesissa, joka on yksi niistä historiallisista öistä, jolloin kohtalon olisi pitänyt vallita taivaanrannalla kuin järkkymätön vuori, emmekö silloin näe tuon kohtalon horjahtelevan joka askeleella niinkuin lapsi, joka astelee ensi askeleitaan ja joka ei tiedä, tuoko valkea kivi vai tuo ruohotukku saa hänet kellahtamaan tien oikealle tai vasemmalle puolelle. Kun vaunut traagillisesti pysähtyivät tuona pimeänä yönä siitä kauhistavasta huudosta, jonka parraton nuorukainen Drouet päästi: "Kansakunnan nimessä!…" olisi tarvittu käsky vaunuissa istuvalta kuninkaalta, yksi piiskanisku, yksi helmiruoskan läimäys, ja sinä ja minä emme luultavasti olisi syntyneet, sillä maailmanhistoria ei olisi ollut sama. Ja sitten pormestarin, kunnioitettavan, hämillään olevan, epäröivän pormestarin edessä, joka odottaa vain käskevää sanaa avatakseen kaikki ovet, ja majatalossa, ja monsieur Saucein, kunnon maustekauppiaan puodissa, ja viimein, kun Goguelat ja Choiseul tulevat husaarien ympäröiminä, jotka tervehtivät sotilaallisesti, eikö silloin kaikki kaksikymmentä kertaa riippunut yhdestä jaa'sta tai ei'stä, yhdestä askeleesta, yhdestä liikkeestä, yhdestä katseesta? Aseta kymmenen hyvin tuntemaasi henkilöä Ranskan kuninkaan sijaan, ja sinä voit varmasti ennustaa, mikä on tuloksena heidän kymmenestä yöstään. Niin, tässä on juuri häpeällinen yö, se yö, joka paljastaa kohtalon! Olemmeko milloinkaan selvemnrn nähneet tämän suuren, salaperäisen voiman epäitsenäisyyttä, nähneet sen tuttua ja hämmentynyttä kurjuutta, sen voiman, joka alistuvaisimpina hetkinämme näyttää elämäämme painavan? Olemmeko milloinkaan nähneet tätä voimaaa täydellisemmin riisuttuna lainatuista, uhkeista ja petollisista vaatteistaan, menevän ja tulevan sata kertaa perättäin ja kyynelissä kylpien kuolemasta elämään ja elämästä kuolemaan, ja lopulta heittäytyvän kuin peljästynyt nainen onnettoman, vähän vähemmän epätodellsen, vähän vähemmän horjuvan miehen syliin rukoillen aamuun asti ratkaisua, olemassaoloa, jota se ei koskaan löydä muualta kuin ihmisälyn, inhimillisen tahdon sisimmästä?

Mutta tässä ei ole vielä koko totuutta. On hyödyllistä katsella asiaa tällä tavoin, vähentää siten kohtalon osaa, katsella sitä kuin epäröivää ja eksynyttä naista, joka on otettava hoiviin ja osoitettava oikeaan. Se antaa meille odottaessamme vaaran-hetkeämme luottamusta ja aloitekykyä, rohkeutta, jota ilman ei tehdä mitään hyödyllistä. Mutta tämä ei merkitse, ettei olisi mitään muuta, ettei olisi koskaan otettava mitään muuta huomioon kuin tahtomme ja älymme. Älyn ja tahdon pitää kuten voitollisten sotilaiden tottua elämään heitä vastaan sotivien kustannuksella. Heidän on opittava ravitsemaan itseään sillä tuntemattomalla, joka heitä halltsee. Toimettoman ihmisen liian ahtaasta onnesta, sen jokapäiväisistä tehtävistä ei päästä muuten kuin vapaaehtoisen varmasti kulkemalla tietä, jonka tuntee, yhä lakkaamatta ajatellen sitä tutkimatonta aluetta, jonka halki tämä tie kulkee. Tottukaamme ajattelemaan kuin kaikki olisi allemme alistettua, mutta yhä säilyttäen sielussamme ajatuksen jalosti alistua niihin suuriin voimiin, joita kohtaamme. On välttämätöntä, että käsi luulee, että kaikki on edeltäpäin tiedetty; mutta myös että salainen, loukkaamaton, lahjomaton ajatus ei milloinkaan unohda, että kaikki mikä on suurta melkein aina on edeltäpäin aavistamatonta. Juuri edeltäpäin aavistamaton ja tuntematon suorittavat mitä me emme olisi uskaltaneet yrittää; mutta ne eivät tule avuksemme, elleivät ne sydämemme sisimmästä löydä alttaria, joka olisi omistettu niille. Murtakaa sitä osaa, jonka voimakastahtoisimmat miehet, kuten esim. Napoleon, tavattomissa teoissaan ovat ymmärtäneet pidättää Onnettarelle. Ne, joilla ei ole mitään suuria toiveita, ottavat sattuman huoneeseensa kuin heikon lapsen. Toiset avaavat sille rajattomat lakeudet, joiden halki ihmisolento ei vielä ole pystynyt samoilemaan, mutta ne eivät kadota sitä näkyvistään.

Näiden historian kouristushetkien laita on kuin meren myrskyjen. Tullaan lakeuksien keskeltä, kiiruhdetaan rannikolle, katsellaan rantakallioiden huipulta merta, odotetaan jotakin, kysytään suunnattomilta aalloilta jonkinmoisella lapsellisen kiihkeällä uteliaisuudella. Tuossa tulee muita aaltoja kolme kertaa korkeampi ja ärjyvämpi. Se lähestyy kuin hirviö läpinäkyvin lihaksin. Se vyöryy nopeasti esiin kaukaa näköpiiristä ikäänkuin mukanaan tuoden kiireisen ja ratkaisevan sanoman. Se kaivaa taakseen niin ammottavan syvänteen, että se varmasti paljastaa jonkin valtameren salaisuuksista; ja samoin kuin tuulenhenkäyksettöminä, pilvettöminä päivinä huolettomimmat pikkuaallot, niin vyöryvät läpinäkyvät ja tutkimattomat aallot toisien läpinäkyvien ja tutkimattomien jälkeen. Ei elävää olentoa, ei ruohonkortta, ei kiveä niistä pistä esiin.

Jos jokin seikka voi masentaa viisasta, niin kauan kuin ei joku odottamaton masentumisen syy valaise hänen hämmästystään ja herätä hänen uteliaisuuttaan, niin tavattaisiin samasta Ranskan vallankumouksesta useampia vielä synkempiä, vielä masentavampia ja selittämättömämpiä kohtaloita kuin Ludvig XVI:n. Ajattelen girondisteja, varsinkin ihailtavaa Vergniaud'ta. Vielä tänäpäivänäkin, kun tiedämme kaikki mitä kohtalo häneltä kätki ja kun suunnilleen aavistamme, mihin tuon poikkeuksellisen vuosisadan vaistomainen aate tähtäsi, meidän todennäköisesti olsi mahdotonta toimia viisaammin, ylevämmin kuin hän teki. Olsi joka tapauksessa vaikeaa kenelle tahansa ihmiselle, jonka kohtalo on heittänyt tällaisen rajattoman näytelmän vilinään, yhdistää suuri henki suureen luonteeseen. Se kaunis, tahraton haavekuva, ihana, peloton, sala-ajatukseton, erehtymätön, heikkoukseton olento, jonka toisinansa muovailemme sydämemme sisimpään kaikista puhtaimmista voimistamme, kaikesta viisaudestamme ja kaikesta rakkaudestamme, tahtoisi mennä istumaan hänen lähelleen Konventin jo tyhjille penkeille, "joiden yllä jo kuoleman varjo häilähteli", ajattelemaan, puhumaan ja toimimaan kuten hän. Hän huomasi mitä iäistä ja erehtymätöntä on traagilllsen hetken takana, hän ymmärsi pysyä uskollisena ihmisyydelle ja lempeydelle niinä kauhunpäivinä, jolloin ihmisyys ja lempeys näyttivät oikeuden aatteen pahimmilta vihollisilta, jolle aatteelle hän oli pyhittänyt kaikki; ja "suuresti ja ylevästi epäillen hän kulki rohkeasti, suorasti ja lakkaamatta yli sen, mikä näytti järkevältä, mahdolliselta panna täytäntöön ja oikealta". Väkivaltainen, mutta odotettu kuolema kohtasi hänet, ennenkuin hän oli ehtinyt puoliväliinkään tietään opettaakseen meille, että ihmisen ja kohtalon välisissä oudoissa kamppailuissa on ennemmin pelastettava kauneimmat tunteemme ja parhaimmat ajatuksemme kuin ruumiimme elämä.

Mitä merkitsevät parhaat ajatukseni silloin, kun ei minua enää ole olemassa? sanovat toiset. Mitä jää minusta jäljelle, jos pelastaakseni elämäni kaikki se, mitä rakastan, katoaa sydämestäni ja sielustani? vastaavat heille toiset. Ja eikö kaikkea siveyttä, kaikkea hyvettä, kaikkea inhimillistä sankaruutta miltei aina aseteta juuri tätä valintaa tekemään?

Mitä on sitten loppujen lopuksi tämä viisaus, josta niin paljon puhumme? Älkäämme koettako antaa liian täsmällstä määritystä siitä: se olisi kahleisiin kytkemistä. Kaikki, jotka ovat sitä yrittäneet, joutuvat muistuttamaan ihmistä, joka valon luontoa tutkiakseen ensin sammutti valon. Hän ei milloinkaan löydä muuta kuin mustuneen sydämen ja vähäisen tuhkaa. "Viisas sana", huomauttaa Joubert, "lapselle sanottu viisas sana on sellainen sana, jonka se aina ymmärtää ja jota ei sille milloinkaan selitetä". Hyväksykäämme se samoin kuin lapsi sen hyväksyy, jotta se kasvaisi kerallamme. Sanokaamme viisaudesta samaa kuin sisar Hadenijck, ihailtavan Ruijsbroeckin salaperäinen vihollinen, sanoi rakkaudesta: "Syvin kuilu on sen kaunein muoto." Viisaudella ei saa olla mitään muotoa. Sen kauneuden täytyy olla yhtä vaihteleva kuin liekkien kauneus. Viisaus ei ole liikkumaton jumalatar, joka ikuisesti istuu valtaistuimellaan. Se on Minerva, joka seuraa meitä, joka nousee ja laskee, itkee ja iloitsee kerallamme. Et ole todella viisas, jollei viisautesi vaihdu lakkaamatta lapsuudesta alkain kuolemaasi saakka. Mitä enemmän ajatusta kätket sanaan viisas, jotta se tulisi kauniimmaksi ja syvemmäksi, sitä viisammaksi tulet. Ja joka asteelta, jonka etenet viisautta kohti kohotessasi, avartuu sielusi silmien edessä alue, jonka halki viisaus ei milloinkaan voi kulkea.

Olla viisas on samaa kuin olla tietoinen itsestään; mutta kun on saavuttanut jotenkin laajan tiedon olemuksestaan, huomaa, että todellinen viisaus on vielä paljon syvempi kuin tietoisuus. Itsetietoisuuden kasvamista ei ole toivottava muun kuin sen yhä suuremman itsetiedottomuuden vuoksi, jonka se paljastaa; ja vasta tämän uuden itsetiedottomuuden huipuilla pulppuavat viisauden puhtaimmat lähteet. Kaikilla ihmisillä on sama itsetiedottomuusperintö; mutta osa sen aluetta on tällä puolen, osa tuolla puolen normaalista itsetietoisuutta. Useimmat eivät pääse ensi vyöhykettä kauemmaksi; mutta niillä, jotka rakastavat viisautta, ei ole rauhaa, ennenkuin ovat raivanneet tiet toiseen. Jos rakastan ja olen rakkaudessani saavuttanut täydellisimmän itsetietoisuuden, mihin ihminen pääsee, niin tähän rakkauteen heittyy aivan toisenluontoinen itsetiedottomuus kuin se, joka varjostaa tavallista rakastumista. Jälkimäinen hallitsee eläintä; edellinen ympäröi jumalaa. Mutta se ei ympäröi häntä huomattavasti, ennenkuin hän on kadottanut edellisen tuntemisen. Me emme milloinkaan pääse itsetiedottomuudestamme, mutta me voimme lakkaamatta parantaa sen itsetiedottomuuden laatua, johon olemme vajonneet.

Olla viisas ei merkitse sitä, että jumaloisi vain järkeään, eikä vain sitä, että olisi totuttanut tämän järjen vaivatta voittamaan alemman vaiston. Ne olisivat hyvin hedelmättömiä voittoja, jolleivät ne opettaisi järkeä alistumaan vielä enemmän toisenlaisen vaiston alle, joka on sielun vaisto. Näihin jokapäiväisiin voittoihin ei ole pyrittävä muun vuoksi kuin siksi, että ne sallivat yhä jumalallisemman vaiston ilmetä yhä vapaammin. Niiden päämäärä ei ole niissä itsessään. Niiden tehtävänä on vain raivata tietä sielumme kohtalolle, joka on aina puhdistumisen ja valon kohtalo.

Järki avaa viisauden oven, mutta elävin viisaus ei ole järjessä. Järki sulkee pahojen kohtaloiden oven, mutta meidän viisautemme avaa taivaanrannalla suopeille kohtaloille toisen oven. Järki puolustautuu, kieltää, peräytyy, poistaa, hävittää; viisaus hyökkää, määrää, etenee, lisää, laajentaa ja luo. Viisaus on ennemminkin jonkinlainen sielumme pyrkimys kuin järkemme tuote. Se elää järjen yläpuolella. Sen vuoksi onkin todelliselle viisaudelle ominaista tehdä tuhansia asioita, joita ei järki hyväksy tai hyväksyy vasta pitkän ajan kuluttua. Niin oli asianlaita, kun viisaus eräänä päivänä sanoi järjelle, että on palkittava paha hyvällä ja että on rakastettava vihollisia. Järki, joka sinä päivänä kohosi kuningaskuntansa korkeimmalle huipulle, on lopulta tunnustanut sen. Mutta viisaus ei ole vieläkään tyydytetty; aivan yksinään se pyrkii vielä kauemmaksi.

Jos viisaus tottelisi vain järkeä, ja jos olisi kylliksi, että se töin tuskin voittaisi vaiston viittaukset, olisi se aina kaltaisensa. Olisi vain yhtä ainoaa viisautta, ja ihminen tuntisi sen perin pohjin, sillä järki on jo kauan sitten oppinut tuntemaan omansa perin pohjin.

Mutta joskin viisaudessa on useita kiinteitä pisteitä, eivät kuitenkaan mitkään ole niin erilaisia keskenään kuin ne ilmapiirit, jotka ympäröivät sitä Sokrateessa ja Kristuksessa, Aristideessa ja Marcus Aureliuksessa, Fénelonissa ja Jean Paulissa. Mikään ei muuttuisi täydellisemmin kuin samanlainen tapaus, joka samana päivänä joutuisi näiden miesten viisauden vierivään virtaan, sensijaan että se pudotessaan heidän järkensä seisovaan veteen pysyisi täsmälleen sellaisena kuin se on itsessään. Kuvittele, että Jeesus Kristus ja Sokrates kohtaavat aviorikoksen tehneen naisen. Heidän järkensä sanoisi kai suunnilleen samoja seikkoja, mutta heidän viisautensa osoittaisi heidän sanainsa ja ajatustensa takana liikkeitä, jotka eivät kuulu samoihin maailmoihin. Juuri viisauden oma elämä vaatii nämä erilaisuudet. Viisaat lähtevät samasta pisteestä, joka on järjen kynnyksenä. Mutta ne alkavat etääntyä toisistaan siitä hetkestä aikain, jolloin järjen voitot eivät enää ole epävarmoja, s.o. siitä hetkestä alkain, jolloin ne vapaasti tunkeutuvat korkeamman itsetiedottomuuden alueelle.

On suuri ero, jos sanoo: "tämä on järkevää" tai jos sanoo: "tämä on viisasta". Se, mikä on järkevää, ei välttämättä ole viisasta, ja se, mikä on hyvin viisasta, on tuskin milloinkaan järkevää kylmän järjen silmissä. Järki esim. synnyttää oikeuden, ja viisaus synnyttää hyvyyden, joka, kuten vanha Plutarkhos huomauttaa, "ulottuu paljon kauemmaksi kuin oikeus". Perustuuko sankaruus järkeen vai viisauteen? Voisi sanoa, että viisaus ei ole muuta kuin äärettömyyden tuntemista siveelliseen elämäämme sovitettuna. Järjellä tosin myöskin on tunne äärettömyydestä, mutta se on vain hengetöntä toteamista. Se on itsessään miltei velvollinen olemaan tätä ollenkaan ottamatta huomioon elämässä; kun taas viisaus on viisas sikäli kuin äärettömyys saa tehokkaan ylivallan siihen nähden, mitä viisaus suorittaa.

Järjessä ei ole mitään rakkautta; sitä on paljon viisaudessa. Ja korkeinta viisautta voi tuskin erottaa siitä, mikä on puhtainta rakkaudessa. Mutta rakkaus on äärettömyyden jumalallisin muoto ja samalla, epäilemättä siksi, että se on jumalallisin, se on myös syvimmin inhimillinen. Eikö voitaisi sanoa, että viisaus on jumalallisen järjen voitto ihmisjärjestä?

Ei voi olla liian järkevä; mutta ainoastaan viisaudella on oikeus vedota järkeen. Se ei ole viisas, jonka järki ei ole oppinut tottelemaan rakkauden ensimmäistä viittausta. Mitä olisi Kristus tehnyt, mitä olisivat sankarit tehneet, jolleivät heidän järkensä olisi alistuneet? Eikö urotyö aina sivuuta järjen rajoja, ja kuka uskaltaisi kuitenkaan sanoa, että sankari ei ole viisaampi kuin ne, jotka eivät liikahda paikaltaan, koska kuuntelevat vain järkeänsä? On toistettava vielä kerran: ei järki, vaan rakkaus on oleva se uurna, jossa viljellään todellista viisautta. On totta, että järki on viisauden juurella; mutta viisaus ei ole järjen kukka. Sillä tässä, käyttääksemme toista kuvaa, ei ole kysymys loogillisesta viisaudesta, joka on sen tyttärentytär, vaan toisesta viisaudesta, joka on rakkauden lempisisar.

Järki ja rakkaus taistelevat ensin kiivaasti sielussa, joka kohoaa; mutta viisaus syntyy rauhasta, joka lopulta tehdään rakkauden ja järjen välillä. Ja tämä rauha on sitä syvempi, mitä useampia oikeuksia järki on luovuttanut rakkaudelle.

Viisaus on rakkauden valo, ja rakkaus on valon ravinto. Mitä syvempää rakkaus on, sitä viisaammaksi se tulee; ja mitä enemmän viisaus kohoaa, sitä enemmän se lähenee rakkautta. Rakasta, ja sinusta tulee viisas; tule viisaaksi, ja sinun täytyy rakastaa. Todellisesti rakastaa vain tullessaan paremmaksi; ja paremmaksi tuleminen on viisaammaksi tulemista. Ei ole maailmassa ainoatakaan olentoa, joka ei paranna jotakin seikkaa sielussaan, niin pian kuin hän rakastaa jotakin toista olentoa, silloinkin, kun kysymyksessä on aivan tavallinen rakkaus; ja ne, jotka eivät lakkaa rakastamasta, rakastavat edelleen, koska he eivät lakkaa tulemasta paremmiksi. Rakkaus ravitsee viisautta, ja viisaus ravitsee rakkautta. On olemassa valokehä, jonka keskipisteessä ne, jotka rakastavat, syleilevät niitä, jotka ovat viisaita. Viisaus ja rakkaus eivät voi erota toisistaan, ja Swedenborgin paratiisissa on puoliso vain "rakkautta viisaan viisauteen".

"Järkemme on", sanoo Fénelon, "vain selvissä mielikuvissamme". Mutta viisautemme, voisimme lisätä, s.o. se, mikä on parasta sielussamme ja luonteessamme, on varsinkin juuri sellaisissa mielikuvissa, jotka eivät vielä ole täysin selviä. Ellei antaisi muiden kuin selväin mielikuvain ohjata itseään elämässä, muuttuisi pian ihmiseksi, joka ansaitsisi hyvin vähän rakkautta ja hyvin vähän kunnioitusta. Itse asiassa ei mikään ole vähemmän selvää kuin ne syyt, joiden perustalla saamme vakaumuksen, että tulee olla hyvä, oikeamielinen, hyväsydäminen ja kaikessa vaalia jaloimpia tunteita ja ajatuksia, mihin voimme päästä. Onnellista kyllä, mitä enemmän meillä on selviä mielikuvia, sitä enemmän opimme kunnioittamaan niitä, jotka eivät vielä ole selviä. On koetettava saada mahdollisimman suuri määrä mahdollisimman selviä mielteitä, jotta sielussa heräisi vielä enemmän mielteitä, jotka ovat hämäriä. Selvät mielikuvat näyttävät toisinaan johtavan ulkonaista toimintaamme, mutta on kieltämätöntä, että hämärät ovat sisäisen elämämme johdossa, ja se elämä, jonka näemme, tulee aina lopuksi tottelemaan sitä, jota emme näe.

Selvien mielikuviemme luvusta, laadusta ja voimasta riippuu hämärien mielikuviemme luku, laatu ja voima, ja on hyvin todennäköistä, että useimmat lopullisista totuuksistamme, joita niin kiihkeästi etsimme, odottavat kärsivällisesti hetkeään hämärien mielikuvien joukossa. On tärkeää lyhentää niiden odotusta. Kaunis selvä mielikuva, jonka herätämme itsessämme, ei ole milloinkaan vuorostaan herättämättä kaunista hämärää mielikuvaa, ja kun hämärä mielikuva vanhetessaan on tullut selväksi — sillä eikö täydellinen selvyys ole tavallisesti mielikuvain väsymyksen merkki — herättää sekin unesta toisen hämärän mielikuvan, kauniimman ja ylevämmän, kuin se itse oli varjossaan, ja näin hapuillen rohkeuttaan menettämättä pitkin uinuvia rivejä ehkä joku näistä mielikuvista aivan sattumalta laskee pienen, vielä miltei näkymättömän kätensä jonkun suuren totuuden olkapäälle.

Selvät ja hämärät mielikuvat, sydän, äly, tahto, järki, sielu — ne ovat kaikki pohjaltaan sanoja, jotka merkitsevät miltei samaa, nimittäin jonkun olennon henkistä rikkautta: Sielu ei epäilemättä ole muuta kuin älymme kaunein toive, ja Jumala on ehkä vuorostaan vain sielumme kaunein toive. Niin paljon pimeyttä vallitsee kaikessa tässä, että korkeintaan voi koettaa jakaa pimeyttä suurien vielä mustempien viivain avulla kuin ne pinnat, joita ne halkovat. Tuntea itsensä on ehkä ainoa hyväksyttävä ihanne, joka jää meille, mutta tämä tieto, joka aluksi näyttää riippuvan vain järjestämme, missä määrin riippuu se siitä? Eikö sen ihmisen, joka on täsmällisimmin ottanut selvän asemastaan maailmankaikkeudessa, pitäisi olla paras, oikeamielisin, vilpittömin, sanalla sanoen siveellisin? Mutta kuka saattaa rehellisesti uskoa, että hän on sen ottanut selville; ja eikö positiivisin moraali ulota kaikkia juuriaan jonkinlaiseen salaperäiseen itsetiedottomuuteen? Älymme kaunein toive vilahtaa vain halki älymme; ja väärin arvelemme silloin, että sato on korjattu tieltä, koska sitä tiellä ajetaan. Kirkkain järki poikkeaa joka askeleella alueeltaan tutkiessaan sitä.

Älyn avulla alamme kuitenkin kaunistaa tätä halua, muu ei kokonaan johdu meistä; mutta tuo muu ei lähde liikkeelle, ellei äly ole antanut sille virikettä. Järjen, joka on älymme vanhin tytär, täytyy istuutua siveellisen elämämme kynnykselle, sitten kun se on avannut ne maanalaiset ovet, joiden takana uinuvat vankeina olemuksemme elävät ja vaistomaiset voimat. Se odottaa lamppu kädessään, ja sen pelkkä läsnäolo tekee tämän kynnyksen ylitsepääsemättömäksi kaikelle, mikä ei sovi valon luontoon. Kauemmaksi, niille seuduille, jonne sen säteet eivät tunge, jatkuu hämärä elämä. Se ei ole ollenkaan huolissaan tästä, se päinvastoin siitä nauttii. Se tietää, että sen Jumalan silmissä, jota se kaipaa, kaikki, mikä ei ole kulkenut se valoisan holvikon läpi, unelma, ajatus, vieläpä toimintakaan ei voi lisätä mitään, ei ottaa pois mitään siitä ihanteellisesta olennosta, jonka se luo. Sen liekin velvollisuus on olla niin kirkas, niin laaja kuin mahdollista, eikä se saa jättää paikkaansa. Se ei epäile niin kauan kuin on olemassa vain alempien vaistojen ja pimeyden kilvoittelua. Mutta sattuu myös, että kahlehdituista voimista jotkut sitä itseä mahtavammat heräävät ja lähenevät sisäänkäytävää. Ne levittävät aineettomampaa, hajanaisempaa ja käsittämättömämpää valoa kuin se kirkas ja tasainen valo, jota se pitää kädessään. Rakkauden, selittämättömän hyvän ja muut vielä salaperäisemmät ja äärettömämmät voimat pyrkivät päästä esille. Mitä on tehtävä? Jos se on istuutunut kynnykselle, kun se ei vielä ole saanut oikeutta istuutua sinne, koska sillä ei vielä ole ollut rohkeutta oppia, ettei se ole yksin maailmassa, niin se hämmentyy, pelkää ja sulkee ovet. Ja jos se joskus jälleen päättää avata ne, tapaa se vain pivon hienoa tuhkaa mustilla porraskivillä. Mutta jos sen voima ei vavahtele, koska kaikki, mitä se ei ole voinut oppia, on sille ainakin opettanut, ettei mikään valo voi olla vaarallinen, että järjen elämässä voi uskaltaa itse järjen suurempaan valoon, tapahtuvat kuvaamattomat vaihdot siellä kynnyksellä lampusta lamppuun. Tuntemattoman öljyn pisaroita sekautuu inhimillisen viisauden öljyyn, ja kun valkoiset vieraat ovat menneet, on sen lampun liekki, nyt ainaiseksi uudestaan muodostuneena, kohoava korkeammalle, valtavampana ja puhtaampana laajentuneen esikartanon pylväiden välissä.

Jättäkäämme tässä eristetty viisaus palataksemme siihen, joka kulkee kohti kuolemaa ihmiskohtaloiden suuressa laumassa. Onko sallittua sanoa, ettei viisaan kohtalo milloinkaan sekaannu pahan tai hullun sielun kohtaloon? Päinvastoin, kaikkien olentojen kohtalot ristivät lakkaamatta toisiaan, ja kultalangat kiertyvät useimpien kohtalonkankaan hamppurihmain ympärille. On onnettomuuksia, jotka ovat hitaampia ja vähemmän kauhistavia kuin Oidipuksen ja Helsingörin prinssin ja jotka eivät paina alas silmiään oikeuden, rakkauden tai totuuden katseiden edessä. Ne, jotka puhuvat viisauden eduista, eivät ole koskaan viisaampia kuin rehellisesti ilman katkeruutta samoin kuin ilman ylpeyttä tunnustaessaan, että viisaus ei suo uskotuilleen miltei mitään, mitä tietämättömät tai pahat eivät voi halveksia. Sattuu monta kertaa, että viisaan lähestyminen ei muuta paljoa siinä, mitä ihmiset huomaavat, olkoon että hän tulee liian myöhään tai menee liian pian minkään todellisen kosketuksen syntymättä tai että hänen on ollut taisteltava voimia vastaan, joita liian monet olennot ovat kasanneet jo kauan aikaa. Hän ei tee mitään ulkonaisia ihmeitä, hän ei pelasta milloinkaan muuta kuin sen, mikä voidaan myöskin pelastaa elämän tavallisten lakien mukaan, ja voi myöskin sattua, että hän itse tempautuu mukaan, suureen, leppymättömään pyörteeseen. Mutta perikatoonkin joutuessaan hän voi sanoa itselleen, että hän tuhoutuu olematta viikko- ehkäpä vuosikausiakin ennenkuin onnettomuus tapahtuu, kuten niin usein sattuu, sielunsa raunion voimaton ja epätoivoinen todistaja.

Ja edelleen ymmärrämme, että pelastaa joku sen elämän mukaan, joka käsittää molemmat elämät, ei välttämättä merkitse sitä, että tempaa hänet pois kuolemasta ja ulkonaisista onnettomuuksista; mutta hänet tekee varmasti onnellisemmaksi tekemällä hänet paremmaksi. Pelastaa siveellisesti on kaikki kaikessa, ja tämä näyttää, kuten kaikki, mikä tapahtuu olemuksen huipuilla, hyvin mitättömältä asialta. Eikö katuvainen ryöväri tullut pelastetuksi, ei vain kristillisessä mielessä, vaan myöskin tämän sanan vielä täydellisemmässä mielessä? Ja kuitenkin hänen täytyi kuolla, mutta hän kuoli ikuisesti onnellisena, koska häntä oli rakastettu viime hetkenä, ja koska äärettömän viisas olento oli ymmärtänyt hänelle osoittaa, ettei hänen sielunsa ollut hyödytön, että sekin oli ollut hyvä eikä ollut huomaamatta vaeltanut maan päällä…

Sitä mukaa kuin laskeutuu elämän portaita alemma, tunkeutuu samalla yhä useampien surujen ja heikkouksien salaisuuteen. Silloin näkee ympärillään monien sielujen elelevän toimettomina, koska ne luulevat itsensä hyödyttömiksi, koska ne kuvittelevat, ettei kukaan milloinkaan ole heihin katsahtanut, ettei heissä olisi mitään rakkautta herättävää. Mutta eikö viisaalle lopulta tule se hetki, jolloin hän näkee, kannattaa ja rakastaa jokaista olemassaolevaa sielua, vain siksi, että sillä on olemassaolemisen salaperäinen lahja? Eikö viimein lyö se hetki, jolloin hän näkee hyveet kaikkien heikkouksien, kaikkien paheiden ja kaikkien valheiden pohjalla? Kirkas ja siunattu hetki, jolloin pahuus on vain hyvyyttä, joka on kadottanut ohjaajansa, jolloin petollisuus ei ole kuin vilpittömyyttä, joka ei löydä enää onnen tietä, jolloin viha on vain rakkautta, joka tuskalla avaa hautakammionsa ovea. Silloin kertomus katuvaisesta ryöväristä aavistamatta muuttuu kaikkien niiden tarinaksi, jotka ympäröivät oikeamielistä miestä; ja vähäpätöisimmässä näistä olennoista, jonka tällä tavoin on pelastanut katse, sana, hiljaisuus, on todellinen onni, jota kohtalo ei voi saavuttaa, ennen yön tuloa, unohtava, kuten Sokrateen sielussa, että kuolemanjuoma on juotu ennen auringonlaskua.

Muuten sisäinen elämä ei ehkä ole sitä, mitä ajatellaan. On niin monenlaista sisäistä elämää kuin on ulkonaista. Pienemmät tunkeutuvat näille rauhallisille aloille yhtä hyvin kuin suuret, eikä sinne aina kuljeta järjen porttien kautta. Sattuu hyvin usein, että se, joka tietää kaikki, turhaan kolkuttaa näille porteille, ja että se, joka ei tiedä mitään, vastaa hänelle sisältä. Vakavin, kaunein ja kestävin elämä on varmasti se, jonka itsetietoisuus hitaasti rakentaa itsessään sielumme läpikuultavimpien osien avulla. Se on viisas, joka oppii pitämään voimassa tätä elämää kaikella sillä, mitä sattuma hänelle joka päivä tuo. Se on viisas, jossa pettymys tai petos vain yhä enemmän puhdistavat viisautta. Se on viisas, jossa paha itse pakotetaan tuomaan poltoksia rakkauden rovioon. Se on viisas, joka on ottanut tavaksi nähdä kärsimyksessään vain sen kirkastuksen, joka siitä leviää hänen sieluunsa, eikä koskaan katso varjoa, jonka se levittää niihin, jotka sen ovat synnyttäneet. Vielä viisaampi on se, jossa ilot ja surut eivät vain lisää itsetietoisuutta, vaan saavat hänet myös näkemään, että on jotakin itsetietoisuuttakin korkeampaa. Tällöin päästään sisäisen elämän huipuille, joilta vihdoin voi hallita niitä liekkejä, jotka sitä valaisevat. Mutta tämä on harvojen osa, ja onnellisena voi elää vähemmänkin hehkuvissa laaksoissa, joissa näiden liekkien mustaamat juuret kiemurtelevat. On hämärämpiä olentoja, jotka tuntevat suojapaikkansa. On vaistomaisia sisäisiä elämiä. On aloitekyvyttömiä ja älyttömiä sieluja, jotka eivät milloinkaan löydä polkua, joka johtaa heihin itseensä, jotka eivät koskaan joudu näkemään, mitä heillä on tässä kätketyssä kolkassa, ja jotka siitä huolimatta toimivat siinä samalla tavoin kuin ne, joiden äly on punninnut kaikki sen aarteet. On olentoja jotka, tietämättä mikä on korkeimman itsetietoisuuden, ainoa kiintotähti, eivät tahdo muuta kuin hyvää, kuitenkaan tietämättä, miksi sitä tahtovat. Mutta jokainen sisäinen elämä alkaa vähemmän sinä hetkenä, jona äly kehittyy, kuin sinä, jolloin sielu muuttuu hyväksi. On aika kummallista, ettei voi hankkia itselleen sisäistä elämää pahassa. Ei millään oliolla, jolla ei ole jonkinlaista sielunaateluutta, ole sisäistä elämää. Tuntekoon hän miten hyvästi tahansa itsensä, ehkäpä hän saa tietää minkätähden hän ei ole hyvä, mutta hän ei milloinkaan saa sitä voimaa, ei sitä suojapaikkaa, ei sitä näkymättömän tyydytyksen aarretta, joka on jokaisella, ken uskaltaa pelotta mennä sydämeensä. Sisäinen elämä on vain jonkinlaista sielun onnea, ja sielu on onnellinen vain voidessaan rakastaa jotakin puhdasta itsessään. Sattuu kyllä, että se erehtyy valinnassaan, mutta erehtyessäänkin se on onnellisempi kuin sielu, jolla ei ole ollut tilaisuutta valita.

Siksi merkitsee jo jonkun olennon pelastamista, kun tekee niin, että hän rakastaa pahaa vähemmän kuin hän rakasti sitä, sillä siten auttaa häntä sielussaan rakentamaan sitä suojusta, jota vastaan kohtalon aseet murtuvat. Tämä suojus on itsetunnon tai rakkauden muistomerkki, kummanko, merkitsee vähän, sillä rakkaus on itsetietoisuutta, joka vielä etsii itseään hämärästi, sillaikaa kun todellinen itsetietoisuus on rakkautta, joka lopullisesti löytää itsensä kirkkaudesta. Mutta tämän suojapaikan sisimmässä sytyttää sielu ilonsa salaisimman liekin. Sielun ilo, joka hälventää sen synkkyyden, jonka pahat kohtalot ovat jättäneet jälkeensä, kuten aineellinen tuli hävittää maailmassa vallitsevain tautien vaikutukset, sielun ilo ei ole toisten ilojen kaltaista. Se ei johdu ulkonaisesta onnesta eikä itserakkauden tyydyttämisestä, sillä itserakkauden alla, joka vähenee sitä mukaa kuin sielu tulee paremmaksi, piilee puhtaan rakkauden ilo, joka kasvaa sitä mukaa kuin sielu jalostuu. Ei, tällä ilolla ei ole juurtansa ylpeydessä, eikä sielu tunne itseään onnelliseksi siksi, että se voi hymyillä omalle kauneudelleen. Sielulla, joka on päässyt jonkinlaiseen itsetietoisuuteen, on oikeus tietää olevansa kaunis; mutta kaikki, mitä se liian omaehtoisesti lisää kauneutensa itsetietoisuuteen, sen se ehkä vähentää rakkautensa itsetiedottomuudesta. Ilmenevän itsetietoisuuden ensi velvollisuus on opettaa meitä kunnioittamaan itsetiedottomuutta, joka ei vielä tahdo paljastua. Mutta se ilo, josta puhun, ei ota rakkaudelta, mitä se lisää tietoisuuteen. Päinvastoin juuri siinä — eikä missään muualla — pitää rakkaus tietoisuutta vireillä, samalla kun rakkaus kasvaa tietoisuuden avulla, henki, joka on kohoamassa, tuntee onnea, jota ei koskaan tunne ruumis, joka on onnellinen; mutta sielu, joka jalostuu, tuntee iloja, joita ei kohoava henki aina tunne. On totta, että kohoava henki ja jalostuva sielu yleensä toimivat yhdessä sisäisen rakennuksen lujittamiseksi. Mutta sattuu myös usein, että ne toimivat erikseen ja ettei mikään yhdistä niitä molempia muureja, joita ne rakentavat. Jos on niin asianlaita, ja jos olento, jota eniten rakastan maailmassa, tulisi minulta kysymään, mikä on valittava ja mikä turvapaikka on syvin, hyökkäyksiltä parhaiten turvassa ja suloisin, niin neuvoisin häntä kohtaloineen pyrkimään sen sielun turviin, joka on jalostumassa.

Eikö viisas joudu milloinkaan kärsimään? Eikö mikään ukkospilvi koskaan synkennä hänen asuntonsa yllä kaareutuvaa taivasta? Eikö kukaan asettele hänelle ansoja? Eikö hänen vaimonsa, eivätkö hänen ystävänsä häntä milloinkaan petä? Eikö se, mitä hän luuli yleväksi, koskaan muutu alhaiseksi? Eikö hänen isänsä ja äitinsä, eivätkö hänen poikansa ja veljensä kuole niinkuin muutkin? Suojelevatko enkelit kaikkia teitä, joita myöten tuska meihin tunkeutuu? Ja eikö Jeesus itkenyt Latsaruksen haudalla? Ja eikö Marcus Aurelius kärsinyt poikansa Commoduksen, jossa jo villipeto näyttäytyi, ja vaimonsa Faustinan seurassa, jota hän rakasti ja joka ei rakastanut vähääkään miestään? Ja eikö Aemilius Paulus, joka oli yhtä viisas kuin Timoleon, ole huokaillut kohtalon kourissa, kun hänen vanhin poikansa kuoli viisi päivää ennen hänen voittokulkuansa Roomaan ja toinen kolme päivää sen jälkeen? Tämänkö avun antaa viisaus onnelle? Onko meidän pyyhittävä pois kaikki, mitä olemme sanoneet, ja onko meidän laskettava viisaus niiden harhaluulojen joukkoon, joilla ihmissielu koettaa järjen silmissä puolustaa niitä haluja, jotka kokemus miltei aina selittää järjettömiksi?

Toden totta, viisaskin kärsii. Hän kärsii, ja kärsimys on yksi hänen viisautensa perusaineksia. Hän kärsii ehkä enemmän kuin muut ihmiset, koska hän on eheämpi ihminen. Hän kärsii enemmän, sillä mitä yksinäisempi on, sitä enemmän kärsii, ja mitä viisaampi ihminen on, sitä enemmän hän tuntee itsensä yksinäiseksi. Hän kärsii lihassaan, sydämessään ja hengessään, sillä on lihan, sydämen ja hengen osia, joita ei mikään tämän maailman viisaus voi kohtalosta vapauttaa. Sentähden ei olekaan kärsimystä vältettävä, vaan alakuloisuutta ja niitä kahleita, jotka se tuo mukanaan sille, joka ottaa sen vastaan herrana eikä tärkeämmän tienmutkan takana olevan henkilön lähettiläänä. Luonnollisesti viisas, kuten hänen naapurinsakin, kavahtaa unesta siitä kolinasta, jonka epämieluinen sanantuoja synnyttää hänen talossaan. Hänen on mentävä alas puhumaan sanantuojan kanssa. Mutta puhuessaan katsahtaa hän monta kertaa aamuaikaisen onnettomuutensa olan yli nähdäkseen taivaanrannan häivässä suuren ajatuksen, jonka enteenä onnettomuus ehkä on. Kun onnen helmassa ollessaan tätä ajattelee, näyttää itse asiassa se paha, jolla kohtalo voi meitä yllättää, perin pieneltä. Myönnän, että onnettomuuden tapahduttua suhteet ovat vaihtuneet, mutta paikkansa pitää kuitenkin, että jos se tahtoo meissä sammuttaa rohkeuden ainaisesti palavan liekin, niin sen täytyy onnistua lopullisesti sydämemme sisimmässä halventamaan kaikki, mitä rakastamme, mitä ihailemme, mitä jumaloimme. Ja mikä vieras valta pääseekään halventamaan tunnetta ja ajatusta, jollemme itse sitä raasta alas? Onko ruumiillisten kärsimysten lisäksi mitään tuskaa, joka voi saavuttaa meidät muuta tietä kuin ajatuksiemme kautta? Ja kuka ojentaakaan ajatuksillemme ne aseet, joilla ne karkaavat kimppuumme tai puolustavat meitä? Ihminen kärsii vähän itse kärsimyksestä, mutta hän kärsii suunnattomasti siitä tavasta, jolla hän ottaa sen vastaan. "Hän oli itse syynä onnettomuuteensa", sanoo Anatole France eräästä sellaisesta henkilöstä, joka ei milloinkaan katso yli tylyn sanantuojan olkapään, "hän on itse syynä onnettomuuteensa, sillä kaikki todellinen kurjuus on sisäistä ja itsemme tuottamaa. Me arvelemme väärin, että se tulee ulkoa. Me luomme sen itsessämme omasta olemuksestamme."

Jonkun tapahtuman aktiivinen voima on siinä tavassa, jolla tapausta katsellaan. Kokoa yhteen kymmenen ihmistä, jotka Aemilius Pauluksen lailla ovat kadottaneet kaksi poikaansa elämänsä suloisimpana hetkenä, silloin näet kymmenen tuskaa, jotka eivät ollenkaan muistuta toisiaan. Onnettomuus tulee meihin, mutta se tekee vain mitä sen tehtäväksi määrää. Se kylvää, se turmelee, se korjaa sen määräyksen mukaan, jonka on huomannut kynnykseemme kaiverretuksi. Jos kaikin puolin keskinkertaisen naapurini kaksi poikaa kuolisivat juuri samalla hetkellä, jolloin heidän isänsä voi toteuttaa korkeimmat toiveensa, niin kaikki loppuisi pimeyteen, ei mikään tähti tuikahtaisi, ja onnettomuus, itse miltei ikävystyneenä, jättäisi vain vähän väritöntä tuhkaa jäljelle. Minun ei tarvitse nähdä sen jälkeen naapuriani. Tiedän etukäteen sen hiukkasen, minkä tuska on hänelle antanut, sillä tuska ei tee muuta kuin palauttaa takaisin sen, mitä sielumme on lainannut sille onnellisina päivinä.

Mutta sama onnettomuus on kohdannut Aemilius Paulusta. Kauhistunut Rooma odottaa voittomarssin vielä kaikuessa. Mitä on tapahtuva? Uhmailevatko jumalat viisasta, ja millä tavalla on viisas vastaava jumalille? Mitä on sankari tehnyt tuskallensa, tai mitä on tuska tehnyt tälle sankarille? Sellaisina hetkinä näyttää ihmiskunta olevan tietoinen, että kohtalo koettelee vieläkin kerran käsivartensa voimaa ja että siinä on jotakin muuttunut, jos ei sen käsivarsi voi musertaa sitä, jota on lyönyt. Huomatkaa myös millä levottomuudella ihmiskunta sellaisissa tilanteissa päälliköittensä katseista etsii näkymättömän tunnussanaa.

Aemilius Paulus menee keskelle Rooman kansaa, jonka hän on kutsunut kokoon. Hän on vakava ja puhuu tähän tapaan: "En ole milloinkaan pelännyt sitä, mikä lähtee ihmisistä, mutta se, mitä olen pelännyt jumalallisista asioista, on onnen äärimmäinen epävakaisuus ja sen iskujen ehtymätön vaihtelevaisuus, varsinkin tässä sodassa, jossa se myötätuulen tavoin suosi kaikkia yrityksiäni. Itse asiassa odotin lakkaamatta sen kumoavan onneni ja nostattavan myrskyn. Niin, yhtenä ainoana päivänä kuljin Joonian meren yli Brundisiumista Corcyraan, ja Corcyrasta tulin Delphoihin, jossa uhrasin Apollolle. Viisi päivää tämän jälkeen me, sotajoukkoni ja minä, saavuimme Makedoniaan, ja minä puhdistin joukkoni tavanmukaisilla menoilla. Heti aloitin sotatoimet, ja neljäntoista päivän päästä lopetin tämän sodan mitä loistavimmalla voitolla. — Tämä nopea voittokulku sai minut hyvin ymmärrettävästi epäilemään onnea. Aivan levollisena vihollisten suhteen ja heitä pelkäämättä aloin vavistuksella ajatella jumalattaren epävakaisuutta meritse tapahtuvalla kotimatkalla, kun minun oli kuljetettava takaisin niin onnellisen voittoisa sotajoukko, niin suunnaton saalis ja vangitut kuninkaat. Ilman mitään onnettomuutta saavuttuani luoksenne, nähdessäni kaupungin riemuitsevan, juhlivan ja uhraavan epäilin yhä edelleen kohtaloa, sillä tiesin, ettei mikään sen suosionosoituksista ole katkeruutta vailla ja että kateus aina seuraa suuria menestyksiä. Sieluni, joka oli täynnä tuskallista levottomuutta ja vavistuksella odotti, mitä tulevaisuus oli tuova mukanaan Roomalle, vapautui pelostaan vasta sinä hetkenä, kun näin perheeni tuhoutuvan tässä kauhistavassa haaksirikossa, jolloin minun täytyi pyhitettyinä päivinä omin käsin käärinliinoihin kietoa peräkkäin kaksi toivorikasta poikaa, ainoat, jotka olin määrännyt perijöikseni. Olen nyt itse turvassa suurilta vaaroilta, ja olen varmasti vakuutettu, että teidän menestyksenne on kestävä lujana ja horjumattomana. Onnetar on kyllin kostanut menestykseni niillä onnettomuuksilla, jotka se on suunnannut minuun. Hän on sekä voittokulun pitäjässä että siinä kuljetetussa vangissa antanut sattuvan esimerkin ihmisonnen hauraudesta, se erona vain, että voitetulla Perseuksella on yhä edelleen lapsensa, mutta Aemilius Paulus, voittaja, on kadottanut omansa."

Tällainen on roomalaisen tapa ottaa vastaan suurin tuska, joka voi kohdata ihmistä hetkellä, jolloin hän on kaikkein herkin tuskalle, s.o. suurimman onnensa hetkellä. Onko muita tapoja? On, sillä on yhtä monta tapaa ottaa se vastaan kuin jaloja tunteita ja ajatuksia tässä maailmassa, ja jokaisella näistä tunteista, jokaisella näistä ajatuksista on taikasauva, jolla se kynnyksellä muuttaa kärsimyksen vaatteita ja kasvoja. Job olisi sanonut: "Herra antoi ja Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!" ja Marcus Aurelius ehkä: "Jos ei minun enää sallita rakastaa niitä, joita rakastin yli kaiken, niin tapahtuu tämä epäilemättä siksi, että minun on opittava rakastamaan niitä, joita en vielä ole rakastanut."

Älkäämme luulko, että he näin lohduttavat itseään tyhjin sanoin, ja että kaikki nämä lausunnot huonosti kätkevät haavan, joka on sitä tuskaisempi, kun he koettavat sitä salata. Ensinnäkin on joka tapauksessa parempi lohduttaa itseään tyhjin sanoin kuin ettei ollenkaan lohduta itseään. Ja joskin täytyisi sitten myöntää, että kaikki on ollut kuvittelua, on samalla myöntäminen, että kuvittelu on ainoa, mikä sielulla on, ja minkä muun kuvittelun nimessä anastaisimmekaan oikeuden halveksia toista kuvittelua.

Kun ne suuret viisaat, joista juuri olen puhunut, illan tullen palaavat autioituneeseen taloonsa ja lieden äärestä etsivät paikkoja, joissa heidän lapsensa vähää ennen istuivat, tuntevat he varmasti osaksi sitä tuskaa, jonka kokonaisuudessa tuntevat ne, joissa tämä kärsimys ei herätä ainoatakaan jaloa ajatusta. On nimittäin väärin lukea kauniin ajatuksen, kauniin tunteen ansioksi voimaa, jota ei niillä ole. On ulkonaisia kyyneleitä, joita ne eivät pysty kuivaamaan, ja pyhitettyjä hetkiä, jolloin viisaus ei vielä lohduta, mutta, sanokaamme tämä viimeinen kerta, kärsimystä ei ole koetettava välttää, sillä sitä ei voi välttää. On vain valittava, mitä kärsimys meille tuottaa. Sanotaanko ehkä, että tämä valinta, jota silmä ei voi nähdä, tosiasiassa on perin vähäinen seikka, joka ei voi pyyhkiä pois sitä tuskaa, jonka syy lakkaamatta on silmiemme edessä? Kaikki siveelliset ilommehan, jotka ovat paljon syvällisempiä kuin kaikki ruumiilliset ja älylliset ilomme, muodostuvat tällaisista pikku seikoista. Jos me muutamme sanoiksi tunteen, joka on urotyön käyttövoimana, näyttää se tosiaankin mitättömältä. Pikkuseikka oli sekin käsitys, josta Cato nuorempi teki itselleen velvollisuuden, jos me vertaamme sitä koko valtakunnan suunnattomaan levottomuuteen ja siihen veriseen kuolemaan, jonka se tuotti, ja eikö hänen velvollisuudenkäsittämisensä kuitenkin ole suurempi kuin tämä levottomuus, ja eikö se kohoa yli sen kuolemankin, jonka se on aiheuttanut? Eikö vielä tänä päivänäkin Cato ole oikeassa? Ja mikä elämä, jota ihmisjärki juuri tämän käsityksen vuoksi ei voi vaakalaudallaan punnita, koska se näyttää järjelle niin vieraalta, mikä elämä onkaan ollut sisäisesti, ylevästi onnellisempaa kuin Caton?

Kaikki, mikä jalostaa olemustamme, kaikki, mitä kunnioitamme itsessämme, hyveellisyytemme vaikuttimet, ne tunnerajat, jotka jokainen ihminen asettaa paheilleen ja rikoksilleenkin, näyttävät itse asiassa pikkuseikoilta, kun järkemme vaatii tiliä niistä. Juuri näistä kuitenkin on jokaisen olennon elämän lait etsittävissä. Ja mikä ihminen voisikaan elää alistumatta useimpiin näistä aatteista, jotka eivät ole järjen alaisia? Viheliäisimmätkin tottelevat jotakin niistä, ja mitä useampia sellaisia ihminen tottelee, sitä vähemmän viheliäinen hän on. Se, joka on murhannut, sanoo sinulle: "Minä murhaan tosin, mutta en varasta." Se, joka on varastanut, varastaa, mutta ei petä; ja se, joka pettää, ei petä veljeänsä. Niin turvautuu siis jokainen viimeiseen siveelliseen kauneuteen, joka hänellä on jäljellä. Syvimmälle vajonneellakin ihmisellä on aina jokin pyhä paikka, jonkinlainen turvapaikka sielussaan, jossa hän tapaa vähän puhdasta vettä ja josta hän ammentaa elämän jatkamiseen tarpeellisen voiman. Tässä yhtä vähän kuin muuallakaan lohduttaa järki, ja sen on pysähdyttävä varkaan tai kavaltajan viimeisen turvapaikan kynnykselle, niinkuin se pysähtyy Antigonen uhrin, Jobin kärsivällisyyden ja Marcus Aureliuksen rakkauden edessä. Se pysähtyy, ei selvittele enää, hyväksyy tuskin, ja kuitenkin se tuntee, että jos se tekisi kapinan, se tekisi sen valoa vastaan, josta se on vain näkyvä varjo, sillä järki on näiden seikkojen joukossa kuin mies, joka seisoo auringonpaisteessa. Hän näkee oman varjonsa jalkojensa juuressa, hän saa sen etenemään ja peräytymään ja sen ääriviivat muuttumaan sen mukaan kumartuuko hän vai suoristuu, mutta tämä varjo on ainoa, joka on hänen määrättävissään, joka hänellä on, ja jota hän voi komentaa ympärilläolevassa, häikäisevässä valossa, järkemme liikkuu siis ylevämmässä valossa, ja se varjo, jonka se heittää, ei vaikuta mitään tähän liikkumattomaan loistoon. Miten kaukana Marcus Aurelius ja kavaltaja ovatkaan toinen toisestaan, ammentavat he kuitenkin samasta lähteestä sitä salaperäistä vettä, joka pitää yllä heidän sielunsa elämää, eikä tämä lähde ole heidän älynsä piirissä.

On varsin omituista, että siveellinen elämämme sijaitsee muualla kuin järjessämme, sillä se, joka eläisi vain tämän järjen mukaan, olisi kaikkein viheliäisin olento. Ei ole ainoatakaan hyvettä, ei ainoatakaan hyväätyötä, ei ainoatakaan jaloa ajatusta, jonka kaikki juuret eivät miltei poikkeuksetta tunkeudu ohi sen, minkä voi ymmärtää ja sanoin lausua. Ja eikö kuitenkin olisi ihmisen ylpeys löytää kaikki hyve, kaikki sisäinen elämä, kaikki ilo siinä ainoassa asiassa, jonka hän todella omistaa, ainoassa seikassa, johon hän voi luottaa, s.o. järjessään? Mutta miten hän toimineekin, pieninkin tapaus on hänelle pian osoittava, ettei hänen milloinkaan sitä ole otettava turvaksensa: siihen määrin on totta, että olemme jotakin muuta kuin pelkkiä järkiolentoja.

Mutta jos järkemme ei kerran valitse, mitä kärsimys meille tuo, mikä sitten valitsee? Eletty elämämme, joka on muodostanut sielumme. Viisauden hedelmiä ei korjata heti seuraavana päivänä. Ellen ole elänyt kuin Aemilius Paulus, ei ainoakaan häntä lohduttavista ajatuksista lohduta minua, vaikka kaikki maailman viisaat kokoontuisivat sitä minulle lakkaamatta toistamaan. Enkelit, jotka tulevat kyyneleitämme kuivaamaan, saavat juuri sen muodon, ne kasvojen piirteet, joista olemme puhuneet, joita olemme ajatelleet ja varsinkin jotka olemme muovailleet ennen tuskan hetkeä. Kun Thomas Carlyle, joka oli viisas, mutta sairaalloinen viisas, nelikymmenvuotisen yhteiselämän jälkeen kadotti vaimonsa Jenny Welshin, olennon, jota hän syvimmin rakasti, niin hänen tuskansa sai uskomattoman tarkasti heidän eletyn rakkautensa muodon. Ja siksi hän pysyi ylevänä, laajasydämisenä, tuskan täyttämänä ja lohduttavana samalla kertaa moitteittensa, hellyytensä ja surunsa suuruudessa, kuten rukous tai mietiskely synkän meren rannalla. Se on jollakin tavoin synteettinen kuva menneistä päivistämme, joka ystävällisen tai pahansuovan uskollisena toistuu sielumme kärsimyksessä. Jos minulla elämästäni on vain ylevyyttä ja valoa kaipaavia muistoja, on osoittautuva, että kun se hetki tulee, ja se tulee aina, jolloin muistot vaihtuvat kyyneliksi, että nämä kyyneleet kaipaavat myöskin ylevyyttä ja valoa. Kyynelillämme ei ole väriä itsessään, jotta ne voisivat heijastella sielumme menneisyyttä, ja se, mitä ne heijastelevat, on rangaistuksemme tai palkintomme. On vain yksi asia, joka ei milloinkaan muutu kärsimykseksi, ja se on tekemämme hyvä. Kadottaessamme jonkin rakkaan olennon, saa niiden hetkien muisto, jolloin emme ole häntä kyllin rakastaneet, vuodattamaan ne kyyneleet, jotka eivät huojenna surua. Jos me olisimme aina hymyilleet olennolle jota ei enää ole, olisi kaikki kutistava tuskassa meille tuntematonta, ja me vuodattaisimme kyyneleitä, joissa olisi vielä muistettujen hyväilyjen ja hyveiden suloutta. Sillä muistot todellisesta rakkaudesta, joka on kaikki muut käsittävä hyveellinen toiminta, saavat silmistämme valumaan yhtä hyväätekevät kyyneleet kuin ne kauneimmat hetket, joista nämä muistot ovat peräisin. Ei mikään ole oikeudenmukaisempi kuin tuska, ja koko elämämme odottaa, kuin valinkaava sulavaa metallia, sen hetken lyövän, jolloin se saa meille maksaa palkkamme.

Tässä vielä, jossa kohtalon valtaistuimen mahtavin pilari sijaitsee, näemme missä kohdin sen valta on rajoitettu kaikissa niissä, jotka tulevat paremmiksi kuin kohtalo itse. Kohtalo on pysynyt raakalaisena; ja se ei ole kaikkien ihmisten tasolla. Se noutaa kaikki aseensa tavallisesta elämästä, ja sen aseet ovat aika vanhentuneet. Se hyökkää meidän kimppuumme ulkonaisesti kuten se hyökkäsi kimppuumme Oidipuksen aikaan. Se ampuu suoraan eteensä kuin sokea jousimies, mutta kun sen nuolien pitäisi hiukan kohota maaliin sattuakseen, putoavat ne ponnettomina maahan.

Kärsimykset, murheet, kyyneleet, tuskat ja kaikki muu, ne ovat yhdenkaltaisia nimiä esineille, jotka eivät milloinkaan ole yhdenkaltaisia. Jos me tunkeutuisimme näiden sanojen sieluun, huomaisimme heti, että me nimitämme niin vain harha-askeliemme jälkiä, ja missä meidän harha-askeleemme ovat olleet jaloja — sillä on olemassa jaloja virheitä kuten pieniä hyveitäkin — on meidän onnettomuutemme lähempänä todellista onnea kuin niiden onni, jotka ovat onnellisia ilman että ovat laajentaneet tietoisuuttaan. Luuletko, että Carlyle olisi tahtonut vaihtaa onnettomuutensa, joka puhkesi kuin suunnaton herkkä kukka hänen sieluunsa, onnellisimman chelsealaisen naapurinsa ahtaaseen ja valottomaan avio-onneen? Ja eikö Ernest Renanin tuska hänen kadottaessaan sisarensa Henrietten, ole sielulle parempi kuin tuhansien muiden murheettomuus, jotka eivät ole ymmärtäneet rakastaa sisartansa? Onko surkuteltava sitä, joka eräinä iltoina itkee äärettömän meren rannalla, vai sitä, joka syyttä hymyilee koko elämänsä ahtaassa kamarissaan? Onni — onnettomuus! Jos voisimme hetkeksi mennä itsemme ulkopuolelle ja maistaa sankarin onnettomuutta, kuinka moni meistä enää palaisi ilman kaipausta takaisin ahtaaseen onneensa?

Onko siis totta, että onni tai onnettomuus, ulkoa tullessaankin, on vain meissä itsessämme? Kaikesta siitä, joka ympäröi meitä, tulee joko enkeli tai paholainen sydämemme tilan mukaan. Jeanne d'Arc kuulee pyhimyksien puhuvan, ja Macbeth noita-akkojen, ja ääni on kuitenkin sama. Kohtalo, jota me niin mielellämme valitamme, ei ole ehkä sama, joksi sitä äsken luulimme. Sillä ei ole muita aseita kuin ne jotka me panemme sen käsiin. Se ei ole oikeudenmukainen eikä epäoikeudenmukainen. Se ei milloinkaan langeta tuomiota. Se, jota pidämme Jumalana, onkin vain valepukuinen sanantuoja. Se huomauttaa meille yksinkertaisesti eräinä elämämme päivinä, että se hetki on lyönyt, jolloin meidän on tuomittava itseämme.

On totta, että toisen rivin olennot eivät tuomitse itseänsä. Juuri siksi, etteivät he tahdo itseänsä tuotuomita, tuomitsee heidät kohtalo. He ovat miltei muuttumattoman kohtalon alaisia, sillä kohtalo ei voi muuttua kuin sen tuomion mukaan, jonka ihminen on antanut itsestään. Sen sijaan, että muuttaisivat kohtaamaansa tapausta, he muuttavat itseään siveellisesti jo kaiken tapaamansa ensi kosketuksesta. He ottavat heti muodon juuri sen onnettomuuden mukaan, jota he valittavat, ja ottavat vain sen kehnoimman ja kuluneimman muodon. Kaikella, mitä heille tapahtuu, on kohtalon tuoksu. Yhdelle se on elämäntehtävä, jolle hän omistautuu, toiselle ystävyys, johon hän antautuu, kolmannelle rakastajatar, jonka hän kohtaa. Heille on sattuma ja kohtalo kaksi identtistä käsitettä, ja sattuma on harvoin suopea kohtalo. Kaikki, mitä sielunvoimamme ei ota käytäntöön, valtaa heti vihamielinen voima. Jokaisesta sydämen tai älyn tyhjästä tilasta tulee kohtalokkaiden vaikutuksien säiliö. Shakespearen Ofelia ja Goethen Margareta ovat kohtalon alaisia, koska he ovat niin heikkoja, ettei voi tehdä heidän läsnäollessaan liikettäkään, josta ei tulisi itse kohtalon viittaus. Mutta jos Margaretalla ja Ofelialla olisi ollut hivenkään sitä voimaa, joka elähdytti Sofokleen Antigonea, eivätkö he olisi muuttaneet paitsi omia kohtaloitaan myös Hamletin ja Faustin kohtaloa? Ja jos venetsialainen mauri, sensijaan että olisi mennyt naimisiin Desdemonan kanssa, olisi ottanut puolisokseen Corneillen Paulinen, luuletko, että muuten samanlaisissa olosuhteissa Desdemonan kohtalo olisi uskaltanut kierrellä Paulinen kirkastuneen rakkauden ympärillä? Piilikö synkkä kohtalokkuus heidän ruumiissaan vaiko heidän sielussaan? Ja jos toisinaan pitää paikkansa, että ruumis voi saada suurempaa voimaa, niin voiko sitten sielu aina? Huomatkaamme tarkoin tämä: useimmille ihmisille ei voi ajatella kuin yhtä todellista kohtaloa, nimittäin sitä, joka sanoo: "Tästä päivästä lähtien ei sielusi enää voi voimistua ja suurentua". Mutta onko millään kohtalolla oikeus puhua meille näin?

Mutta hyve saa usein kärsiä rangaistuksen, ja juuri sielun voimakkuus kiirehtii toisinaan sen onnettomuutta. Mitä enemmän rakastaa, sitä suuremman alan tarjoaa jaloille tuskille; mutta viisaalla on tapana suurentaa tätä alaa, joka on kaunis.

Niin, myöntäkäämme, kohtalo ei ainiaaksi jää pimeyteensä. Se tarvitsee eräinä hetkinä puhtaampia uhreja, jotka se tempaa ulottaen suuret jääkätensä valoon. Mainitsin juuri Antigonen traagillisen nimen, ja silloin sanotaan varmaan: "Siinähän on, huolimatta sielunvoimastaan, se kohtalon uhri, jota turhaan etsit…" Sitä ei voi kieltää. Antigone on kylmän jumalan saalis, koska hänen sielunsa on kolme kertaa voimakkaampi kuin muiden naisten sielu. Hän tuhoutuu, koska kohtalo on asettanut hänet sellaiseen tilanteeseen, että hänen on valittava joko kuolema tai sen laiminlyöminen, mitä hän pitää ehdottomimpana sisaren velvollisuutena. Hän huomaa äkkiä itsensä asetetuksi kuoleman ja rakkauden välille, puhtaimman ja epäitsekkäimmän rakkauden, sillä onhan kysymys rakkaudesta varjoon, jota hän ei enää koskaan ole näkevä maan päällä. Ja minkä vuoksi on kohtalo voinut hänet niin tunkea siihen kuoloatuottavaan kulmaan, jonka kuolema ja velvollisuus muodostavat hänen taakseen? Vain siksi, että hänen sielunsa, ollen muita ylevämpi, on nähnyt tämän velvollisuuden ylipääsemättömän muurin, jota Ismene, hänen siskoraukkansa, ei näe, vaikka sitä hänelle näytetään. Samalla hetkellä, kun he molemmat seisovat palatsin kynnyksellä, kajahtavat samat äänet heidän ympärillään. Antigone kuulee vain sen, joka tulee ylhäältä päin, ja siksi hän kuolee. Ismene aavistaa tuskin, että on olemassa mitään muuta kuin se, mikä tulee alhaalta päin, ja siksi hän ei kuole. Pane Antigonen sieluun vähän sitä voimattomuutta, jota on Ofelian tai Margaretan sielussa, ja kohtalo olisi pitänyt hyödyttömänä antaa kuolemalle merkkiä sinä hetkenä, jolloin Oidipuksen tytär näyttäytyi Kreonin palatsin portilla. Siis vain siksi, että hänen sielunsa on voimakas, on kohtalo saattanut tekeytyä sen herraksi.

Se on totta, ja se on oikeamielisen, sankarin ja viisaan lohdutus. Kohtalo voi vallita heitä vain sen hyvän avulla, mitä se pakottaa heidät tekemään. Muut ihmiset ovat kuin kaupunkeja satoine avoimine portteineen, joista kohtalo tulee sisään, mutta oikeamielinen on kuin suljettu kaupunki, jossa on vain yksi portti, valoportti, ja kohtalo ei voi sitä aukaista, ennenkuin sen onnistuu saada rakkaus sille koputtamaan. Kohtalo saa toiset ihmiset tekemään mitä haluaa, ja kohtalo ollessaan vapaa tahtoo tuskin mitään muuta kuin pahaa. Mutta jos se aikoo hallita oikeamielistä, niin sen täytyy myös ajatella tehdä hyvää. Se ei käy enää hyökkäykseen pimeyden avulla. Oikeamielinen on turvassa valossa, ja vain voimakkaampi valo voi sen voittaa. Kohtalon täytyy siis muuttua uhriansa kauniimmaksi. Se asettaa tavalliset ihmiset valitsemaan oman tuskan tai toisten onnettomuuden, mutta se ei voi saada oikeata otetta sankarista tai viisaasta muuten kuin asettamalla valitsemaan omakohtaisen kärsimyksen tai toisten onnen. Se hyökkää edellisten kimppuun varustettuna kaikella sillä, mikä on rumaa; se voi hyökätä jälkimäisten kimppuun vain kaikkein kauneimman turvissa, mitä on maailmassa. On tuhansia aseita edellisiä vastaan, tien kivetkin muuttuvat aseiksi. Jälkimäisiä vastaan on vain yksi vastustamaton kalpa — se on itseuhrautumisen ja velvollisuuden salamoiva säilä. Antigonen tarina kuvaa kohtalon koko vallan viisaasen nähden. Jeesus, joka kuolee puolestamme, Curtius, joka heittäytyy maanhalkemaan, Sokrates, joka kieltäytyy vaikenemasta, laupeudensisar, joka raukeaa sairaan pääaluselle, ja tavallinen ohikulkija, joka kuolee, pelastaakseen toisen ohikulkijan, heidän on täytynyt valita ja tuntea samalla kohtaa Antigonen kunniakas haava. On kyllä varmasti kauniita vaaroja valossakin, ja on vaarallista niiden olla viisas, jotka pelkäävät uhrausta; mutta ne, jotka pelkäävät uhrautua, kun suurenmoinen hetki on lyönyt, eivät ehkä ole oikein viisaita.

Lausuessamme sanan kohtalo ei ole ketään, joka ei kuvittelisi jotakin synkkää, kamalaa ja kuolemaa tuottavaa. Ihmisten syvimmissä ajatuksissa on kohtalo vain tie, joka vie kuolemaan. Vieläpä useimmissa tapauksissa se on vain nimi, joka annetaan kuolemalle, joka ei vielä ole tapahtunut. Se on tulevaisuudessa nähty kuolema, se on kuoleman elämään heittämä varjo. "Kukaan ei vältä kohtaloansa", sanomme esimerkiksi ajatellessamme kuolemaa, joka odottaa matkamiestä tienkäänteessä. Mutta jos matkamiestä kohtaa onni, emme enää puhu kohtalosta, taikka emme puhu siitä, niinkuin se olisi sama jumaluus. Ja eikö kuitenkin voi sattua, että se, joka kulkee halki elämän, tapaa onnettomuutta suuremman ja kuolemaa tärkeämmän onnen? Eikö voi sattua, että hän tapaa onnen, jota emme näe, ja eikö onni luonteeltaan ole vähemmän näkyvä kuin onnettomuus ja eikö se muutu yhä vähemmän näkyväksi, mitä korkeammalle se nousee? Mutta me emme ota tätä seikkaa ollenkaan huomioon. Jos on sattunut surullinen tapaus, rientää koko kylä tai koko kaupunki paikalle, mutta suuteloa, kauneuden sädettä, joka silmäämme kohtaa, tai rakkauden sädettä, joka valaisee sydäntämme, ei kukaan huomaa. Ja kuitenkin voi suutelo olla yhtä tärkeä ilolle kuin haava tuskalle. Me emme ole oikeamielisiä. Me emme tuskin milloinkaan yhdistä kohtaloa ja onnea, ja kun liitämme sen kuolemaan, niin teemme niin yhdistääksemme sen onnettomuuteen, joka on kuolemaakin suurempi.

Jos puhun Oidipuksen, Jeanne d'Arcin ja Agamemnonin kohtalosta, niin et huomaa näiden kolmen olennon elämää: näet vain viime polut, jotka johtivat loppuun. Sanot itsellesi, että heidän kohtalonsa ei ole ollut onnellinen. Mutta unohdat, ettei kuolema milloinkaan ole onnellinen niiden silmissä, jotka eivät vielä kuole, ja kuitenkin juuri näin arvostelemme elämää. Kuolema näyttää nielevän kaikki. Jos kolmikymmenvuotinen onni päättyy tapaturmaiseen kuolemaan, niin nuo kolmekymmentä vuotta näyttävät katoavan yhden tuskanhetken hämärään.

Teemme väärin niin yhdistäessämme kohtalon kuolemaan tai onnettomuuteen. Milloin me sitten luovumme siitä käsityksestä, että kuolema on elämää tärkeämpi ja onnettomuus onnea suurempi? Miksi katsomme vain kyyneleisiin arvostellessamme jonkin olennon kohtaloa, emme milloinkaan hymyihin? Kuka on sanonut meille, että meidän on arvioiminen elämää kuoleman avulla eikä kuolemaa elämän avulla? Me surkuttelemme Sokrateen, Duncanin, Antigonen, Jeanne d'Arcin ja monien muiden kohtaloa, koska heidän loppunsa oli odottamaton ja kauhea, ja me sanomme itsellemme, ettei viisaus eikä hyve ollenkaan riisu onnettomuutta aseista. Mutta ennen kaikkea, et ole viisas etkä oikeamielinen, jos et viisaudesta ja oikeamielisyydestä etsi muuta kuin viisautta ja oikeamielisyyttä itseänsä. Ja sitten, millä oikeudella kasaamme koko olemassaolon näin kuolinhetkeen? Miksi sanot, että Antigonen ja Sokrateen viisaus tai hyve teki heidät onnettomiksi, koska heidän loppunsa oli onneton? Merkitseekö kuolema elämänjuoksussamme suurempaa pistettä kuin syntyminen? Ja kuitenkaan et ota ollenkaan syntymää lukuun punnitessasi viisaan kohtaloa. Meidät saattaa onnelliseksi tai onnettomaksi se, mitä teemme syntymän ja kuoleman välillä. Ei kuolemassa, vaan sen edellä käyneissä päivissä ja vuosissa on jonkin olennon onni tai onnettomuus ja hänen todellinen kohtalonsa löydettävissä.

Me järkeilemme jossakin määrin siihen tapaan kuin viisas, jonka kauheasta kuolemasta historia on meille kertonut, olisi elänyt koko elämänsä tietäen sen surullisen lopun, jota viisaus hänelle valmisti. Mutta todellisuudessa huolestuttaa kuolemanajatus viisasta paljoa vähemmän kuin pahaa. Sokrateen ei tarvitse kuten Macbethin pelätä, että kaikki päättyy huonosti. Ja jos kaikki päättyy huonosti, niin tapahtuu se vastoin odotusta. Hän ei ole kuluttanut elämäänsä kuolemalla etukäteen kuin Cawdorin thani. Mutta liiankin usein näyttää sisimmissä ajatuksissamme haava, joka vuotaa verta muutaman tunnin, tuhoavan koko olemassaolon rauhan.

En sano, että kohtalo on oikeamielinen, että se palkitsee hyvän ja rankaisee pahan. Mikä sielu voisikaan sanoa olevansa hyvä, jos palkinto olisi varma? Mutta me olemme vielä paljon kohtuuttomampia kuin kohtalo itse, kun sitä arvostelemme. Me näemme vain viisaan onnettomuuden, sillä me tiedämme kaikki, mitä onnettomuus on; mutta me emme näe hänen onneansa, sillä täytyy olla aivan yhtä viisas kuin se viisas ja yhtä oikeamielinen kuin se oikeamielinen, jonka kohtaloa punnitaan, voidakseen oppia tuntemaan heidän onnensa.

Kun ahdasieluinen ihminen koettaa mitata suuren viisaan onnea, niin tämä onni katoaa kuin vesi hänen sormiensa välitse; mutta toisen viisaan kädessä se muuttuu kiinteäksi, kiiltäväksi kullaksi. Meillä on vain se onni, jonka ymmärrämme. Sattuu toisinaan, että viisaan onnettomuus muistuttaa tavallisen ihmisen onnettomuutta, mutta hänen onnellaan ei ole mitään yhdyssidettä sen kanssa, jota ei-viisas sanoo onnekseen. On paljon useampia tuntemattomia maita onnessa kuin onnettomuudessa. Onnettomuudella on aina sama kova ääni, mutta onni synnyttää sitä vähemmän melua, mitä syvemmäksi se tulee.

Kun me asetamme onnettomuuden toiseen vaakakuppiin, panee jokainen toiseen sen käsityksen, joka hänellä on onnesta. Villi ihminen panee siihen tulivettä, ruutia ja sulkia; sivistynyt ihminen vähän kultaa ja muutamien päiväin huumauksen, mutta viisas panee siihen tuhansia seikkoja, joita me emme näe, koko sielunsa ehkä, vieläpä jalostamansa onnettomuuden.

Ei ole mitään oikeamielisempää kuin onni, ei mitään, mikä uskollisemmin ottaa sielumme muodon, ei mitään, mikä tarkemmin täyttää ne tilat, jotka viisaus on avannut sille. Mutta ei ole olemassa mitään, miltä vielä puuttuu ääni yhtä paljon kuin siltä. Tuskan enkeli puhuu kaikkia kieliä ja tuntee kaikki sanat, mutta onnen enkeli avaa suunsa vain, kun se voi puhua onnesta, jonka villi ihminenkin voi ymmärtää. Onnettomuus on jo satoja vuosisatoja sitten päässyt lapsuudestaan, mutta sanoisi miltei, että onni vielä uinailee kapaloissaan.

Muutamat ihmiset ovat oppineet olemaan onnellisia, mutta missä ovat ne, jotka onnessaan ajattelevat lainata äänensä sille mykälle ylienkelille, joka valaisee heidän sielujaan? Mistä tulee tämä kohtuuton vaitiolo? Eikö onnesta puhuminen ole jossakin määrin sen opettamista? Eikö sen jokapäiväinen mainitseminen ole sen paikalle kutsumista? Eikö onnellisten kaunis velvollisuus ole opettaa toisia olemaan onnellisia? On varmaa, että oppii olemaan onnellinen, ja mitään ei opi helpommin kuin onnea, jos elät ihmisten keskuudessa, jotka siunaavat elämäänsä, niin sinäkin pian alat siunata elämääsi. Hymy on yhtä tarttuvaa kuin kyyneleet, ja ne aikakaudet, joita sanotaan onnellisiksi, eivät useinkaan ole muuta kuin aikoja, jolloin muutamat ihmiset ymmärsivät pitää itseään onnellisina. Tavallisesti ei meiltä puutu onnea, vaan onnentietoisuus. Ei merkitse mitään, vaikka on kuinka onnellinen tahansa, jos ei tiedä, että on onnellinen, ja pienimmänkin onnen tajuaminen synnyttää paljon enemmän onnellisuutta kuin suurin onni, jota sielumme ei huomaa. Liian monet olennot kuvittelevat, että onni on jotakin muuta kuin mitä heillä on, ja siksi pitää niiden, jotka ovat onnellisia, näyttää meille, ettei heillä ole mitään, jota ei jokaisella ole sydämessään.

Olla onnellinen merkitsee sitä, ettei enää ole levoton onnen suhteen. Olisi välttämätöntä, että aika-ajoin joku ihminen, jolle kohtalo on suonut ilmeisen, kadehdittavan, yli-inhimillisen onnellisuuden, tulisi meidän luoksemme sanomaan yksinkertaisesti: olen saanut kaikki, mitä teidän toiveenne kutsuvat joka päivä, olen saanut rikkautta, terveyttä, nuoruutta, kunniaa, voimaa ja rakkautta. Tänään voin sanoa olevani onnellinen, en niiden lahjojen vuoksi, jotka Onnetar on suvainnut minulle antaa, vaan siksi että nämä lahjat ovat opettaneet minua katsomaan korkeammalle kuin onneen. Jos ihmeellisillä matkoillani, voitoissani, voimassani ja rakkaudessani olen tavannut sen rauhan ja onnellisuuden, jota etsin, niin se on tapahtunut siksi, että ne ovat opettaneet minulle, etteivät todellinen onnellisuus ja rauha ole niistä löydettävissä. Ennen kaikkia näitä menestyksiä ne olivat vain minussa; näiden menestysten jälkeen ne ovat minussa yhä edelleen, ja minä tiedän, että jos minussa olisi ollut vähän enemmän viisautta, niin minulla olisi ollut kaikki, mitä minulla nyt on, ilman että minulla olisi tarvinnut olla niin paljon ulkonaista onnea. Tiedän olevani onnellisempi tänään kuin olin eilen, koska vihdoinkin tiedän, etten enää tarvitse onnea vapauttaakseni sieluni, saadakseni rauhan ajatukseeni ja valon sydämeeni.

Viisas tietää tämän, ilman että minkään yli-inhimillisen onnen tarvitsee tulla sitä hänelle opettamaan. Oikeamielinen tietää sen myös, silloinkin kun hän on vähemmän viisas kuin todellinen viisas ja hänen tajuntansa näyttää vähemmän kehittyneeltä, sillä on huomattava, että oikeamielinen ja hyvä toiminta tuo mukanaan jonkinlaisen epäselvän tietoisuuden, joka usein on tehokkaampi, hartaampi, äidillisempi kuin se, mikä syntyy hyvästä ajatuksesta. Se tuo mukanaan varsinkin jonkinlaisen erikoisen onnen tietoisuuden. Miten menetelleekin, ovat korkeimmat ajatukset miltei aina epävarmoja ja muuttuvaisia, kun sitävastoin hyvän teon valo on ainainen ja vakaa. Syvä ajatus on toisinaan koristetietoisuus, mutta rakkaudentyö, sankarillinen velvollisuuden täyttäminen on oikea tietoisuus, s.o. toiminnassa oleva onni. Marcus Aurelius, joka antaa anteeksi kuolettavan loukkauksen, Washington, joka luopuu vallasta, kun hänen kunniansa on aiheuttamaisillaan väärinkäsityksen hänen kansassaan, ja se kiukkuinen ja halpamainen olento, joka sattumalta olisi keksinyt painolain — tämä olettamus on muuten aivan epätodennäköinen — he eivät olisi onnellisia samalla tavoin.

Tyydytetystä järjestä tyydytettyyn sydämeen on pitkä taival, jota reunustavat ne ainoat ilot, jotka eivät talvea pelkää. Onni on siveellisen elämän toimi enemmän kuin älyllisen. Tietoisuus yleensä ja varsinkin onnentietoisuus ei kätke järkeen, mitä sillä on kalleinta. Voisi toisinaan miltei sanoa, että älyn ylevimmät ja lohduttavimmat osat eivät muutu tietoisuudeksi, jos ne eivät ole ilmenneet hyveellisenä tekona. Ei ole kyllin, että keksitään uusi totuus ajatuksien ja tekojen maailmassa. Totuus on elävä meille vasta siitä hetkestä alkaen, jolloin se on muuttanut, puhdistanut ja lieventänyt jotakin sielussamme. Se mikä on todellisesti tunnusomaista tietoisuudelle, se mikä on sen olennainen toiminta, on tietoisuus siveellisestä parantumisesta. On olemassa hyvinkin älykkäitä olentoja, jotka eivät milloinkaan käytä älyään etsiäkseen virhettä tai elvyttääkseen armeliaisuuden tunnetta. Tämä tapaus on yleinen esim. naisissa. Jos mies ja nainen ovat älylliseltä voimaltaan yhdenarvoiset, käyttää nainen aina paljon pienemmän osan tätä voimaa oppiakseen tuntemaan itsensä siveellisesti.

Näyttää siltä, että äly, joka ei lähene tietoisuutta, liikkuu tyhjyydessä. Kaikki aivojemme voima, joka ei heti keräydy sydämemme puhtaimpaan astiaan, on suuresti alttiina turmeltumiselle ja hukkumiselle, joka tapauksessa se jää onnelle vieraaksi; se voi sitävastoin joutua suhteisiin onnettomuuden kanssa. Ihmisellä voi olla hyvin voimakas ja korkea äly hänen milloinkaan lähentymättä onnea; mutta on mahdotonta, että ihmisellä olisi lempeä, puhdas ja hyvä sielu ja että hän ei tuntisi muuta kuin onnettomuutta. On totta, etteivät älyn ja tietoisuuden rajat aina ole yhtä selvästi erillään kuin tästä voi ilmetä, ja että kaunis ajatus usein on hyvä teko. Mutta sattuu kuitenkin, että kaunis ajatus, joka ei ole syntynyt hyvästä teosta tai joka ei synnytä hyvää tekoa, lisää hyvin vähän onnellisuuttamme, kun taas hyvä teko, silloinkin kun mikään ajatus ei siitä saa alkua, raitistaa kuin hyväätekevä säde onnentietoisuuttamme.

"Voi, että täytyy olla sanonut hyvästit onnelle", huudahtaa Renan puhuessaan Marcus Aureliuksen itsekieltämyksestä, "voi, että täytyy olla sanonut hyvästit onnelle päästäkseen sellaisiin äärimmäisyyksiin! Ei tulla milloinkaan ymmärtämään kaikkea, mitä tämä raadeltu sydän raukka kärsi, sitä katkeruutta, joka kätkeytyi tämän kalpean, aina rauhallisen ja miltei hymyilevän otsan alle. On totta, että hyvästisanominen onnelle on viisauden alku ja varmin onnen löytämisen keino. Ei mikään ole suloisempaa kuin se onnen palaaminen, joka seuraa iloista kieltäytymistä, ei mikään niin eloisaa, syvällistä, suloista kuin lumouksen kadottaneen lumoukseen pääseminen."

Niin kuvaa siis muuan viisas viisaan onnea, ja kuitenkin piillee Renanin onni kuten Marcus Aureliuksenkin onni yksinomaan siinä ilon palaamisessa, joka seuraa ilosta kieltäytymistä, ja lumouksen kadottaneen lumoutumisessa. Jos asianlaita olisi näin, olisi parempi olla vähemmän viisas voidakseen uskoa enemmän. Mutta mitä tahtoisi viisaus, joka selittää kadottaneensa uskon kaikkeen? Mitä se etsisi, jollei se etsisi totuutta, ja mikä on sitten se totuus, joka voi hävittää vilpittömän sydämen sisimmästä itse totuudenrakkaudenkin?

Jos totuus opettaa sinulle, että ihminen on huono, luonto vailla oikeutta, oikeus hyödytön ja rakkaus voimaton, niin sano itsellesi, ettei se opeta sinulle mitään, jos ei se samalla opeta sinulle suurempaa totuutta, joka verhoaa kaikki nämä pettymykset kirkkaampaan ja runsaampaan valoon kuin ne tuhannet hetkelliset tuikahdukset, jotka se äsken sammutti ympärillämme. Totuudella ei ole rajoja, ja siksi ei viisaudella ole koskaan oikeutta ylpeyden ensimmäisessä tienhaarassa tällä tavoin levittää toivottomuuden tai itsensäkieltämyksen pienoista telttariepua. On nimittäin uskomaton ja hyvin heikko ylpeys selittää olevansa tyytyväinen siihen, että mikään ei voi meitä tyydyttää. Sellainen tyytyväisyys on vain tyytymättömyyttä, jolla ei ole enää voimaa nousta; ja tyytymättömyys ei ole itse asiassa muuta kuin haluttomuutta ymmärtää.

Näin kauan kuin ihminen kuvittelee velvollisuutensa olevan luopua onnesta, luopuu hän seikasta, joka ei vielä ole onnea. Ja millekä onnen lajeille on sanottava nämä hyvästit, jotka eivät suinkaan ole yksinkertaiset? Tosin on oikein, että torjumme luotamme kaiken onnen, joka aiheuttaa toisille pahaa; mutta lieneeköhän onni, joka aiheuttaa toisille pahaa, ajanmittaan viisaan onni? ja kun hänen viisautensa viimein oppii tuntemaan toisia tyydytyksiä, tietääkö se silloin, että se luopuu ensimmäisestä?

Epäilkäämme aina viisautta ja onnea, jotka perustuvat jonkin seikan halveksimiseen. Halveksiminen ja itsensäkieltäminen, joka on halveksimisen raajarikkoinen poika, eivät avaa meille tuskin muuta kuin vanhuksien ja heikkojen turvapaikan. Meillä olisi vain oikeus halveksia iloa, kun ei meidän enää olisi mahdollista tietää, että me sitä halveksimme. Mutta niin kauan kuin halveksimisen ja itsensäkieltämisen täytyy pyytää sananvuoroa tai ne herättävät katkeran ajatuksen sydämemme syvimmässä, on se ilo, jota emme enää halua, meille vielä välttämätön.

Välttäkäämme johtamasta sieluihimme eräitä hyveiden loisia. Ja itsensäkieltäminen on hyvin usein vain loinen. Silloinkin, kun se ei heikonna, se saattaa sisäisen elämämme rauhattomaksi. Vieraan eläimen tunkeutuessa kekoon lakkaavat kaikki mehiläiset työstään; ja kun halveksiminen ja itsensäkieltäminen on päässyt sieluumme, jättävät kaikki sen voimat ja hyveet niinikään tehtävänsä kokoontuakseen sen harvinaisen vieraan ympärille, jonka ylpeys tuo mukanaan heille. Sillä niin kauan kuin ihminen tietää kieltäytyvänsä, synnyttää hänen kieltäytymisensä onni ennen kaikkea ylpeyttä. Mutta jos hän pyrkii kieltäytymään jostakin, pitäisi hänen ennen kaikkea kieltäytyä ylpeyden onnesta, joka on kaikkein petollisin ja tyhjin.

"Jälleenlumoutuminen" on yleensä aika mukavaa ja vailla kaikkea uskallusta ja tarmoa! Mutta mikä nimitys on annettava sille, joka luopuu onnesta, joka tekisi hänet onnelliseksi, ja joka haluaa mieluummin varmasti kadottaa sen tänään pelosta, että sattumalta kadottaa sen huomenna? Onko viisauden ainoa tehtävä siis kuulostaa epävarmasta tulevaisuudesta kärsimyksen askelia, joka ei ehkä tule ollenkaan, ja tukkia korvansa sen onnen siipien suhinalta, joka paraikaa täyttää avaruuden?

Hakekaamme onneamme itsekieltämyksestä, kun sitä on mahdoton muualta löytää. On helppo olla viisas, kun tyytyy onneen, jonka löytää onnen puutteesta. Mutta viisas ei ole luotu olemaan onneton, ja kunniakkaampaa ja myöskin inhimillisempää on, ettei lakkaa olemasta viisas ollessaan onnellinen. Viisauden korkein päämäärä on juuri löytää elämän kiinteä onnenpiste; mutta jos etsii tätä kiinteää pistettä itsensäkieltämyksestä ja iiostaluopumisesta, niin etsii sitä aika lyhytnäköisesti kuolemasta. On helppoa uskoa olevansa viisas, kun ei enää liikahda paikaltaan. Mutta onko ihminen luotu olemaan milloinkaan liikkumatta? Hänen on valitseminen. Viisaus on joko intohimojemme ja tunteittemme, kaikkien ajatuksiemme ja kaikkien halujemme kunnioitettu puoliso tai myös kuoleman alakuloinen morsian. Olkoon vain olemassa haudan liikkumaton viisaus, mutta olkoon olemassa myös viisaus, joka sopii taloon, missä liesi vielä lämpiää.

Me emme tule viisaiksi luopumalla ympärillämme olevasta onnesta, vaan tullessamme viisaiksi me tietämättämme luovumme onnesta, joka ei kohoa tasallemme. Samalla tavoin hylkää lapsi suuremmaksi tullessaan huomaamattaan leikit, jotka eivät enää huvita sitä. Ja samoin kuin lapsi oppii useampia seikkoja leikkimällä kuin tekemällä sen työn, joka hänelle määrätään, niin edistyy viisauskin nopeammin onnessa kuin onnettomuudessa. Onnettomuuden opetukset valaisevat vain yhtä siveysopin osaa; ja ihminen, joka on viisas siksi, että on ollut onneton, muistuttaa ihmistä, joka on rakastanut olematta rakastettu. Hän on viisaudessaan oleva tietämätön siitä, mitä ei rakkaudesta tiedä se, jonka rakkauteen ei ole milloinkaan vastattu.

"Onko onnessa tosiaankin niin paljon onnea kuin sanotaan?" kysyi eräänä päivänä kahdelta onnelliselta ihmiseltä filosofi, jonka pitkäaikainen vääryys oli tehnyt hyvin raskasmieliseksi. Ei, onni on samalla kertaa sekä enemmän että vähemmän kadehdittava kuin luullaan, koska se on aivan kokonaan toisenlainen kuin ne luulevat, jotka eivät ole olleet täysin onnellisia. Iloinen ei ole samaa kuin onnellinen ja onnellinen ei aina ole iloinen. Vain pieni hetkellinen onni hymyilee ja sulkee silmänsä hymyillessään. Mutta päästyään määrätyn korkealle pysyväinen onni on yhtä vakava kuin ylevä suru. Viisaat ovat opettaneet meille, ettei pitäisi olla onnellinen voidakseen kaivata onnea. Mutta jos viisas ei ole ollut onnellinen, kuinka hän voi silloin tietää, että viisaus on ainoa, joka ei synkkene eikä väsy onnessa? Ne ajattelijat, jotka ovat tunteneet onnen, ovat oppineet rakastamaan viisautta paljon hartaammin kuin ne, jotka ovat olleet onnettomia. On suuri ero onnettomuudessa kasvavan ja onnellisuudessa kehittyvän viisauden välillä. Edellinen lohduttaa puhumalla onnesta, mutta jälkimmäinen ei puhu enää muusta kuin itsestään. Missä onnettoman viisaus loppuu, siellä alkaa onnen toivominen. Jos viisauden päämäärä on löytää onni, voi vain olemalla onnellinen päästä varmuuteen, että tämä päämäärä on vain viisaudessa.

Ei mikä sielu tahansa saata kestää onnea. On olemassa rohkeus antautua onneen kuten on olemassa rohkeus antautua onnettomuuteen. Tarvitaan ehkä enemmän voimaa onnellisena kuin onnettomana pysymiseen, sillä sen kaipaaminen, jota ei itsellä vielä ole, tuottaa enemmän iloa sydämelle, joka on viisas, kuin kaiken sen omistaminen, mitä se on halunnut. Pysyväisen onnen huipuilta näkee parhaiten sen sydämen toiveet, joka näyttää voivan elää vain pelosta ja toivosta ja jonka on vaikea elää kaikesta siitä, mitä sillä on, silloinkin kun sillä on kaikki.

Näkee usein onnen voittavan voimakkaita ja siveellisesti erinomaisia olentoja. Kun eivät siitä löydä kaikkea mitä etsivät, niin ne eivät puolusta eivätkä pidätä sitä sillä tarmolla, jota aina pitäisi osoittaa elämässä. Miten viisas pitääkään olla, ettei kummastelisi sitä, että onni tuo mukanaan murhettakin, ja ettei tämä suru saa meitä uskomaan, ettei meillä vielä ole todellista onnea! Parhain, mitä tapaa onnesta, on se varmuus, ettei se ole mitään huumaavaa, vaan ajattelemaan kehoittavaa. Se on helpommin saavutettavissa ja muuttuu vähemmän harvinaiseksi, kun on opittu, että ainoa lahja, jonka se antaa sielulle, joka ymmärtää sitä käyttää hyväkseen, on tietoisuuden avartuminen, jota sielu ei ollenkaan olisi muualla tavannut. Ihmissielulle on paljon tärkeämpää tietää onnen arvo kuin siitä nauttia. On tarpeellista tietää monta seikkaa kauan onnea rakastaakseen. On välttämätöntä tietää siitä paljon enemmän huomatakseen, että rauhallisessa onnessa kaiken onnellisuuden pysyväisyys ja ainaisuus piilee siinä voimassa, joka tietoisuutemme sisimmässä voisi saattaa meidät onnellisiksi keskellä onnettomuuttakin. Et voi sanoa olevasi onnellinen, ennen kuin onni on auttanut sinut kiipeämään kukkuloille, joilta katsoen voit kadottaa sen näkyvistä samalla kadottamatta elämänhaluasi.

Tapaa syviä ajattelijoita, joita täyttää ylevä äärettömyyden, ikuisuuden ja kaikkeuden tunne, tapaa sellaisia ajattelijoita kuin Pascal, Hello ja Schopenhauer, jotka tuskin näyttävät onnellisilta. Mutta erehtyy merkillisesti, jos kuvittelee, että yleisen hädän kuvaaminen aina edellyttää suurta mieskohtaista epätoivoa. Onnettomuuden taivaanranta, katsottuna ajatuksen korkeuksista, joka ei enää ole vaistomainen, itsekäs eikä keskinkertainen, ei huomattavasti eroa onnen taivaanrannasta, jota katsotaan samanluontoisen, mutta toista alkuperää olevan ajatuksen korkeuksista. Merkitsee loppujen lopuksi vähän, ovatko pilvet, jotka leijailevat näköpiirin äärillä, tuhoauhkaavia vai viehättäviä. Matkamiestä rauhoittaa vain, että hän on päässyt niin korkealle kukkulalle, että hän viimeinkin näkee rannattoman avaruuden. Ei ole välttämätöntä, että valkoiset purjeet lakkaamatta liitävät merellä, jotta se meistä näyttäisi salaperäiseltä ja ihanalta, ja myrsky heikontaa yhtä vähän kuin tyyni kaunis päivä sielumme elämää. Sitä heikontaa öin ja päivin istumisemme pienten, alhaisten, laimeiden ja matalain ajatustemme kamarissa, kun valtameri ja taivas loistavat asuntomme ympärillä.

Mutta on ehkä olemassa ero ajattelijan ja viisaan välillä. Sattuu, että ajattelija vain synkistyy kukkuloillaan, joille on kiivennyt, mutta viisas koettaa hymyillä siellä niin vilpittömän luonnollisesti ja inhimillisesti, että vähäisinkin hänen veljistään voi huomata ja ymmärtää tämän hymyn, joka putoaa kuin kukka vuoren juurelle. Ajattelija raivaa tietä, "joka kulkee siitä, mitä näemme, siihen, mitä emme näe", mutta viisas avaa tien, joka vie siitä, mitä rakastetaan, siihen, mitä tullaan rakastamaan, ja polut, jotka kohoavat siitä, joka ei meitä enää lohduta, siihen, joka voi meille vielä lohtua antaa. On välttämätöntä ajatella ihmisestä, Jumalasta ja luonnosta eläviä ja rohkeita ajatuksia. Mitä on syvä ajatus, joka ei tuota mitään lohdutusta? Eikö se ole niinkuin sellainen, joka ei vielä ole onnistunut täysin imeytymään jokapäiväiseen elämäämme, ajatus, jota ajattelija ei vielä kokonaan ole omaksunut? On helpompaa tulla murheelliseksi ja pysyä murheessansa kuin heti ottaa se askel, jonka aika aina pakottaa meidät ottamaan tästä murheesta poispäin. On helpompaa näyttää syvälliseltä epäilyssä ja pimeydessä kuin siinä luottamuksessa ja rehellisessä valossa, jossa ihmisten on eläminen. Onko ihminen varma, että on ponnistanut kaikkensa, mitä suinkin voi, näin veljiensä nimissä miettiessään elämän hätää, jos hän, jottei vähentäisi tämän hädän suurta taulua, kätkee heiltä kuitenkin loppujen lopuksi ratkaisevat syyt, joiden perustalla hän tyytyy elämään, koska hän kerran sitä jatkaa? Onko se ajatuksen loppuunajattelemista, jos ajattelee niin pitkälle, ettei saa lohdutusta? Sinun on helpompi sanoa minulle, miksi valitat, kuin yksinkertaisesti esittää ne voimakkaammat ja syvemmät vaikuttimet, joiden perustalla vaistosi ei hylkää elämää, jota niin valitat.

Ken meistä ei löytäisi etsimättäkin tuhannen tuhansia syitä, joiden vuoksi ei ole onnellinen! On epäilemättä hyödyllistä, että viisas ilmoittaa meille ylevimmät, sillä ylevimmät syyt, miksi emme ole onnellisia, ovat hyvin lähellä muuttua syiksi olla onnellinen. Mutta kaikki ne syyt, joissa ei piile suuruuden ja onnen ituja — siveellisessä elämässä on itse asiassa paljon lakeita maita, joissa suuruus ja onni sekautuvat —, eivät ansaitse luettelemista. Täytyy itse olla onnellinen voidakseen tehdä toisia onnellisiksi; ja täytyy tehdä toisia onnellisiksi voidakseen itse pysyä onnellisena. Koettakaamme ensin hymyillä, jotta lähimmäisemme oppisivat hymyilemään, ja nähdessämme heidän hymyilevän hymyilemme paljon todemmin. "Ei sovi, että minä olen pahoillani, minä, joka en ketään ihmistä ole saattanut pahoilleen", sanoo Marcus Aurelius eräällä kauneimmista riveistään. Vaan eikö se juuri ole pahoillaan olemista ja samalla toisia pahoilleen saattamista, kun ei opita olemaan niin onnellinen kuin voisi?

Pieni ajatus, joka yhdistää tyytyväisen katseen, loppumatonta hyvyyttä ilmaisevan teon tai hiljaisimman, vaatimattomimman onnellisista hetkistä johonkin kauniiseen, pysyväiseen ja ikuiseen, on ansiokkaampi, on tavattoman paljon vaikeampi saada elämän mysterioista kuin suuri ja synkkä mietiskely, joka yhdistää tuskan, rakkauden ja epätoivon kuolemaan, kohtaloon tai meitä ympäröiviin yhtäkaikkisiin voimiin. Älkäämme antako ulkomuodon itseämme pettää. Hamlet, joka valittaa kuilun partaalla, näyttää meistä syvällisemmältä ja puoleensavetävämmältä kuin Antoninus Pius, joka levollisesti katselee samoja voimia, tunnustaa ne ja rauhallisesti tutkii niitä sen sijaan, että kiroisi niitä tai etsisi kauhuun syytä. Kaikki, mitä tehdään päivällä, näyttää vähemmän kunnioitusta herättävältä kuin pieninkin ele, joka tehdään yön pimetessä, ja kuitenkin on ihminen luotu tekemään työtä päivällä eikä toimimaan pimeässä.

Pienimmässäkin lohduttavassa ajatuksessa piilee muuten voima, jota ei ole suurimmassakaan valituksessa, kauneimmassakaan surumielisessä ajatuksessa. Suuri, syvä ja synkkä ajatus on voima, joka valaisee tyrmänsä muureja polttamalla siipensä pimeydessä; mutta arinkin luottavainen, välttämättömiin lakeihin iloisesti alistuva ajatus on jo toiminta, joka etsii tukikohtaa lentää pyrähtääkseen olevaiseen. Ei ole sopimatonta tunnustaa tätä joskus itselleen: avara ja epäitsekäs ajatus on erinomainen seikka, mutta todellisuus alkaa vasta toiminnasta. Oikeammin sanoen koko meidän kohtalomme muodostuu niistä ajatuksista, joilla, epätäydellisten, hämäräin, miltei vielä vaistomaisten ajatusjoukkojen kiirehtiminä, on ollut voimaa tai jotka viimein ovat mukautuneet välttämättömyyteen muuttua teoiksi, eleiksi, tunteiksi ja tottumuksiksi. Tämä ei merkitse sitä, että löisimme muut laimin. Ne ajatukset, jotka kietoutuvat todelliseen elämäämme, muistuttavat kaupunkia piirittävää sotajoukkoa. On luultavaa, että useimmat sotilaat eivät kaupungin antauduttua pääse sen muurien sisäpuolelle. Silloin erotetaan varsinkin apujoukot, barbaarit, sanalla sanoen kaikki kurittomat laumat, joita liian helposti ryöstö, liekit ja veri voisivat huumata. On myöskin luultavaa, että kaksi kolmannesta sotajoukosta ei ollenkaan ota osaa ratkaisevaan taisteluun. Mutta hyvin usein tarvitaan hyödyttömiä sotavoimia, ja varmaa on, ettei kaupunki olisi vavissut eikä milloinkaan avannut porttejaan, ellei sotajoukko olisi ollut lukematon tasangon äärille asti ja hyvin kuriin tottunut muurien juurella. Samoin on siveellisen elämämme laita. Ne ajatukset, jotka eivät ole toteutuneet, eivät ole olleet kokonaan turhia; ne ovat työntäneet esille tai kannattaneet toisia, mutta viimemainitut ovat ainoat, jotka ovat suorittaneet loppuun tehtävänsä. Sen vuoksi olkoon meillä aina käskettävänämme hämärien ja synkeiden ajatuksiemme tiheiden rivien edessä ryhmä ajatuksia, jotka ovat luottavaisempia, inhimillisempiä, yksinkertaisempia ja valmiita rohkeasti tunkeutumaan elämään.

Miten korkealle pyrkineekään kohoutumaan todellisuuden yläpuolelle mitä puhtaimmin kaivatessaan yliaistista hyvää, tuhannet aikomukset eivät vastaa yhtä tekoa; ei niin, että aikomuksilla ei olisi mitään arvoa, mutta pieninkin hyvä, rohkea, oikea teko vaatii enemmän kuin tuhannen hyvää aikomusta.

Kädestä katsojat väittävät, että koko elämämme on piirretty käteemme, ja mitä he sanovat elämäksemme, on vain joku määrä tekoja, jotka ennen täyttymistään tai sen jälkeen piirtävät häviämättömiä merkkejä lihaamme. Ajatuksemme ja aikomuksemme eivät jätä siihen mitään jälkiä. Jos kauan aikaa olen hautonut mielessäni murha-, petos-, urotyö- tai itseuhrautumissuunnitelmia, voi sattua, ettei käteni ilmaise tästä mitään, mutta jos sattumalta, ehkä erehdyksestä, kadunkulmauksessa olen tappanut jonkun, joka näytti uhkaavan henkeäni, tai jos jonakin päivänä samaa katua käydessäni joudun tempaamaan vastasyntyneen lapsen kiehtovista liekeistä, niin käteni on koko elämäni ajan osoittava murhan tai rakkauden pettämättömiä merkkejä. Kädestäkatsojat voivat erehtyä tai olla erehtymättä, se merkitsee vähän: tämän erontekemisen pohjalla piilee suuri siveellinen totuus. Ajatus voi antaa minun jäädä kuolemaani asti samalle paikalle kaikkeuteen, mutta teko ylentää tai alentaa minua miltei aina asteen olentojen arvojärjestyksessä. Ajatus on eristetty, harhaileva ja ohimenevä voima, joka edistyy tänään ja jota en ehkä enää näe huomenna; mutta teko edellyttää vakinaista mielikuva- ja halujoukkoa, joka pitkällisten ponnistusten jälkeen on onnistunut valtaamaan itselleen tukikohdan todellisuudessa.

Mutta me olemme nyt hyvin kaukana ylevästä Antigonesta ja hedelmättömän hyveen ikuisesta kysymyksestä. On varmaa, että kohtalo käsitettynä tässä sanan tavallisessa mielessä, s.o. vain kuolemantietä merkitsevänä, ei juuri kunnioita hyvettä. Tultuamme tämän kuilun äyräälle, joka on kuin keskeinen amme, johon siveysopit joutuvat lopullisesti puhdistuakseen tai samentuakseen, on meidän valittava joko sattuman hyväksyminen tai hylkääminen. Useimmat velvollisuusuhraukset saatetaan laskea siihen tyyppiin, jota Antigonen uhri edustaa. Kuka meistä ei ole ympärillään nähnyt esimerkkejä sankariteoista, joita on rangaistu?

Eräs ystäväni, ollessaan kytkettynä sairasvuoteeseen, josta hän ei enää elävänä noussut, osoitti minulle, niin sanoakseni kädestä pitäen, eräänä päivänä kaikki ne mutkat, joita kohtalo oli käyttänyt saadakseen hänet vieraassa kaupungissa juomaan suullisen myrkytettyä vettä, joka oli tuottava hänelle kuoleman. Ei näkynyt enää mitään muuta kuin kohtalon tämän elämän ympärillä kutomat lukemattomat langat, ja pieninkin tapaus kuvasti uskomatonta kaukonäköisyyttä ja verratonta kavaluutta. Ja ystäväni oli kuitenkin matkustanut sinne kauas täyttääkseen erään niitä velvollisuuksia, joita viisaat sankarit tai pyhimykset erottavat tajuntansa taivaanrannalla. Mitä on vastattava? Älkäämme vielä sanoko mitään tästä, me palaamme siihen aivan kohta. Jos ystäväni olisi saanut elää, hän olisi seuraavana päivänä matkustanut toiseen kaupunkiin, jonne toinen velvollisuus olisi häntä kutsunut, edes kysymättä itseltään, tottelisiko vielä tämän kerran velvollisuuden kehoitusta. On olentoja, jotka niin tottelevat kaikkia määräyksiä, joita heidän sydämensä kuiskaa heille. He eivät vähääkään välitä Onnettaren puolueellisuudesta eivätkä hyveen kiittämättömyydestä. He ajattelevat vain ihmisten tekemiä vääryyksiä ja näyttävät sanovan itselleen, etteivät muut vääryydet koske heihin.

Onko totta, ettei milloinkaan saa epäillä ja ettei muulloin täytä koko velvollisuuttaan kuin silloin, kun ei aavistakaan, että sen täyttää? Onko välttämätöntä kohota niin korkealle, ettei velvollisuus enää näytä jaloimpien tunteittemme valitsemiselta, vaan koko luonteemme hiljaiselta välttämättömyydeltä?

On sellaisiakin, jotka odottavat, kyselevät itseltään, arvostelevat, punnitsevat ja lopulta tekevät päätöksensä. He ovat myös oikeassa. Mitä merkitseekään, onko velvollisuuden täyttäminen vaiston vai järjen tulos? Vaiston liikkeet ovat tavallisesti niinkuin lasten liikkeet epämääräisen, teeskentelemättömän ja välittömän kauniita, mikä vaikuttaa meihin enemmän; mutta eivätkö harkitun hyvän tahdon eleet ole vielä todemmin ja vakavammin kauniita? Harvain sydämien on suotu olla välittömän ihailtavia, ja tehtäisiin väärin, jos niistä haettaisiin velvollisuuksien kaikkia lakeja. Harkitseva hyvä tahto huomaa muuten silloinkin, kun se on harhakuvitteluista vapaa, useita vähemmän houkuttelevia velvollisuuksia, joita vaisto ei näe; ja eikö olennon siveellistä arvoa mitata velvollisuuksien luvun mukaan, jotka se näkee ja aikoo täyttää?

On hyvä, että useimmat liian tarkkaavaisesti itseltään kyselemättä — sillä on kyseltävä kauan, jotta tietoisuuden vastaukset kävisivät vaiston vastauksien kaltaisiksi — on hyvä, että useimmat toistaiseksi seuraavat vaistoa, joka käskee velvollisuudessa uhrautumaan. He seuraavat siten suljetuin silmin valoa, jota heidän näkymättömien esi-isiensä parhaat kuljettavat heidän edessään. Mutta tämä ei ole ihanne. Se, joka tietäen mitä tekee ja miksi niin tekee luopuu pienimmästäkin seikasta veljensä hyväksi, on siveellisessä elämässä korkeammalla tasolla kuin vieläpä sekin, joka uhraa elämänsä luomatta katsetta taakseen.

Maailma on täynnä heikkoja ja yleviä olentoja, jotka kuvittelevat, että velvollisuuden viimeinen vaatimus on uhraus. Maailma on täynnänsä kaunosieluja, jotka tietämättä, mitä tekisivät, koettavat uhrata elämänsä, ja tätä pidetään korkeimpana hyveenä. Ei, korkein hyve on tietää, mitä tekee, ja oppia valitsemaan se, mille voi elämänsä omistaa. Vain toistaiseksi velvollisuus on jokaiselle meistä se, minkä luulemme olevan velvollisuutemme. Ensimmäinen velvollisuutemme on saattaa velvollisuuden-käsittämisemme selväksi. Sana velvollisuus sisältää usein paljon enemmän erehdyksiä ja siveellistä välinpitämättömyyttä kuin hyvettä. Klytemnestra pyhittää elämänsä kostaakseen Agamemnonille Ifigenian kuoleman, ja Orestes uhraa henkensä kostaakseen Klytemnestralle Agamemnonin kuoleman. Mutta ei tarvittu muuta kuin että viisas tuli ja sanoi: "Antakaa anteeksi vihamiehillenne", jotta koston velvollisuudet tulisivat kokonaan poispyyhityiksi ihmisten tietoisuudesta. Tarvitaan ehkä vain, että joku toinen viisas tulee toisena päivänä, jotta uhrautumisen useimmat velvollisuudet samoin kartoitetaan. Mutta siihen asti esittävät eräät itsensäkieltäymys-, alistumis- ja itsensäuhrausajatukset syvällisemmin ihmiskunnan parhaimman siveellisen voiman kuin suuret paheet ja rikokset.

Niin, alistuminen on hyvä ja välttämätön elämän yleisten ja välttämättömien tosiasiain edessä. Mutta kaikissa kohdissa, joissa taistelu on mahdollinen, ei alistuminen ole muuta kuin valepukuista tietämättömyyttä, voimattomuutta tai laiskuutta. Samoin on uhrauksen laita, joka useinkaan ei ole muuta kuin hervoton käsivarsi, jota alistuminen tyhjässä ilmassa heiluttaa. On kaunista tietää uhrautuvansa yksinkertaisesti, kun tilaisuus meille sattuu ja kun se tuottaa todellista onnea toisille, mutta ei ole viisasta eikä hyödyllistä pyhittää elämäänsä uhraustilaisuuden etsimiselle ja pitää tätä etsimistä hengen kauneimpana voittona lihasta. (Sivumennen sanoen kiinnitetään tavallisesti aivan liiaksi huomiota hengen voittoihin lihasta. Nämä luullut voitot ovat useimmiten vain elämän täydellisiä tappioita). Uhraus voi olla kukka, jonka hyve ohimennessään poimii, mutta se ei ole sitä poimiakseen liikkeelle lähtenyt. On suuri erehdys luulla, että sielun kauneus on sen uhrautumishalussa; sen hedelmällinen kauneus on sen tietoisuudessa ja sen elämän ylevyydessä ja voimassa. On totta, että on sieluja, jotka vain itsensäuhrauksessa tuntevat elävänsä; mutta totta on myöskin, että ne ovat sieluja, joilla ei ole rohkeutta eikä voimaa mennä etsimään muuta siveellistä elämää. On yleensä paljon helpompaa uhrautua, s.o. luopua siveellisestä elämästään sen hyväksi, joka tahtoo sen ottaa, kuin täyttää siveellinen kohtalonsa ja suorittaa loppuun asti se tehtävä, jota varten luonto on meidät luonut. On yleensä paljon helpompaa kuolla siveellisesti ja vieläpä ruumiillisestikin toisten hyväksi kuin oppia elämään heidän hyväkseen. Liian monet nukuttavat näin kaiken aloitekyvyn, persoonallisen elämän siihen ajatukseen, että ovat aina valmiita uhrautumaan. Tietoisuus, joka ei pääse uhrausajatusta kauemmaksi ja joka luulee olevansa selvillä itsestään, koska se lakkaamatta hakee tilaisuutta antaa, mitä sillä on, on tietoisuus, joka on painanut silmänsä umpeen ja uinahtanut vuoren juurelle. On kaunista antaa itsensä ja muuten juuri antamalla itsensä lopulta jossakin määrin pääsee omaksi herrakseen. Mutta se, jolla on veljilleen annettavana vain tämä itsensä uhrautumisen kaipuu, kaipuun antaa itsensä, valmistautuu antamaan liian vähän. Koettakaamme siis hankkia, ennenkuin annamme ja älkäämme luulko, että antamalla vapaudumme hankkimisen velvollisuudesta. Tehkäämme muuta työtä odottaessamme itsensäuhrauksen hetkeä. Se tulee aina lopulta; mutta älkäämme hukatko aikaamme lakkaamatta tähyilemällä elämän kellontaulua.

On ero uhrien välillä. En puhu tässä voimakkaiden uhrista, jotka Antigonen tavoin tietävät kieltäytyä, kun kohtalo, ottaen heidän veljiensä ilmeisen onnen muodon, käskee heitä luopumaan onnestaan ja elämästään. Puhun tässä heikkojen uhrista, siitä uhrista, joka lapsellisella tyytyväisyydellä vajoaa omaan tyhjyyteensä, siitä uhrista, joka sokean imettäjän tavoin on tyytyväinen tuudittamaan meitä itsensäkieltämisen ja itseottamamme kärsimyksen laihtuneilla käsivarsilla. Kuulkaamme, mitä muuan etevä ajattelija, John Ruskin, sanoo meille tästä: "Jumalan tahto on, että elämme veljiemme onnesta ja elämästä emmekä heidän kurjuudestaan ja kuolemastaan. Voi sattua, että lapsen on kuoleminen vanhempiensa puolesta, mutta taivaan tarkoitus on, että sen on elettävä heidän hyväkseen. Ei uhrillaan, vaan voimallaan, ilollaan ja elämänhalullaan se reipastuttaa heitä ja on heille kuin nuoli jättiläisen kädessä. Niin on laita kaikissa muissa todellisissa suhteissa. Ihmiset auttavat toinen toistansa ilollaan eivätkä surullaan. He eivät ole luotuja surmaamaan itseään toisten vuoksi, vaan saamaan tukea toinen toiseltansa. Ja monista hyvin kauneista seikoista, jotka harhautunut käytäntö on kokonaan hävittänyt, luulen miltei, että jonkinlaista itsetiedotonta ja liian lempeää itseuhrauksen henkeä on pidettävä yhtenä kohtalokkaimmista. On niin päntätty muutamiin sieluihin, että kärsimys sellaisenaan on hyvettä, että he hyväksyvät tuskan ja ahdistuksen, ikäänkuin se olisi heidän välttämätön osansa, käsittämättä ollenkaan, ettei heidän tappionsa ole vähemmän valitettava siksi, että se on kohtalokkaampi heidän vihollisilleen kuin heille itselleen."

Meille sanotaan: "Rakasta lähimmäistäsi niinkuin itseäsi", mutta jos rakastat itseäsi ahtaasti, lapsekkaasti ja arasti, niin rakastat lähimmäistäsi samalla tavoin. Opi siis rakastamaan itseäsi avarasti, terveesti, viisaasti ja täydesti. Se ei ole niin helppoa kuin luulisi. Selvänäköisen ja voimakkaan sielun itsekkyys on tehokkaammin armelias kuin sokean ja heikon sielun koko antaumus. Ennenkuin elät muille, on sinun elettävä itsellesi. Ennenkuin annat, on sinun hankittava. Ole varma, että jos hankit hivenen tietoisuutta lisää, niin se loppujen lopuksi on tuhat kertaa tärkeämpää kuin koko tiedottomuutesi lahja.

Miltei kaikki suuret teot tässä maailmassa ovat niiden suorittamia, jotka eivät suinkaan ajatelleet uhrautua. Platon ei luovu ajattelustaan vuodattaakseen kyyneleitä niiden kanssa, jotka itkevät Ateenassa. Newton ei jätä mietteitään mennäkseen hakemaan säälin tai surumielisyyden aiheita. Ja varsinkin Marcus Aurelius — sillä tässä on kysymyksessä mitä yleisin ja mitä vaarallisin siveellinen uhraus — Marcus Aurelius ei sammuta sielunsa kirkkautta saattaakseen Faustinan alhaisen sielun onnelliseksi. Mutta se mikä on oikeaa Platonin, Newtonin tai Marcus Aureliuksen elämässä, on yhtä oikeaa jokaisen sielun elämässä. Sillä jokaisella sielulla on omassa piirissään samat velvollisuudet itseään kohtaan kuin suurimpien sieluilla. Olkaamme kerta kaikkiaan varmat siitä, että sielumme ensimmäinen velvollisuus on olla niin täydellinen, niin onnellinen, niin itsenäinen, niin suuri kuin mahdollista. Tässä ei ole kysymys itsekkyydestä eikä ylpeydestä. Ihminen ei tule todellisesti jalomieliseksi, todellisesti nöyräksi, ennenkuin hänessä on kirkastunut luottavainen ja rauhallinen itsetuntemus. Tämän päämäärän vuoksi voi uhrata uhrauksen intohimonkin, sillä uhrauksen ei pidä olla jalostumiskeino, vaan merkki siitä, että ihminen on jalostunut.

Meidän on ymmärrettävä uhrata, kun niin vaaditaan, onnettomien veljiemme puolesta rikkautemme, aikamme ja henkemme. Se on muutamien ylen harvinaisten hetkien ylen harvinainen lahja, mutta viisas ei ole velvollinen laiminlyömään onneansa ja kaikkea, mikä ympäröi hänen elämäänsä, yksinomaan valmistuakseen enemmän tai vähemmän sankarillisesti elämään parisen ylen harvinaista hetkeä. Siveellisyydessä on ennen kaikkea kiinnitettävä huomio päivittäin toistuviin velvollisuuksiin ja rakkaudenpalveluksiin, jotka eivät milloinkaan lopu. Ainoa seikka tässä suhteessa elämän tavalliseen tapaan kuluessa, josta voimme lakkaamatta antaa yhä uuden osan niiden onnellisille tai onnettomille sieluille, jotka kulkevat rinnallamme samaa tietä kuin mekin, on sielumme voima, luottamus ja rauhallinen itsenäisyys. Tämän vuoksi vähäpätöisinkin ihminen pakotetaan pitämään voimassa ja laajentamaan sieluaan, niinkuin hän tietäisi, että jotakin jonakin päivänä kutsuttaisiin lohduttamaan tai ilahuttamaan jumalaa. Kun on valmistettava sielua, on sitä aina valmistettava jumalalliseen tehtävään. Vain tällä alalla ja tällä edellytyksellä tapahtuu ihmisen todellinen antaminen ja täyttyy hänen korkein uhrinsa. Ja kun sitten niiden hetki on käsissä, luuletko, että se, mitä silloin antaa Sokrates tai Marcus Aurelius, jotka elivät tuhannen elämää, koska he tuhat kertaa olivat tutkineet elämäänsä, ei ole tuhannen kertaa arvokkaampaa kuin kaikki, mitä se voi antaa, joka ei ole ottanut askeltakaan tietoisuuteensa; ja että, jos jumala on olemassa, hän vain punnitsee uhrin ruumiimme veren painon mukaan, ja että sielun veri, joka on ihmisen hyve, hänen itsetuntonsa, koko hänen siveellinen elämänsä ja kaikki se voima, jonka hän on kerännyt monien vuosien kuluessa, ei mitään merkitse?

Sielu ei vain uhrautumalla suurene, vaan suurenemalla se kadottaa näkyvistään uhrauksen, samoin kuin vaeltaja kadottaa näkyvistään rotkon kukat huipulle kohotessaan. Uhraus on kaunis rauhattomuuden merkki, mutta rauhattomuutta ei saa kasvattaa sen itsensä vuoksi. Kaikki on uhrausta herääville sieluille. Hyvin harvoilla seikoilla on enää uhrauksen nimeä sielun mielestä, joka on onnistunut löytämään elämän, jossa itsensä uhraaminen, sääli ja itsekieltäymys eivät ole välttämättöminä juurina, vaan näkymättöminä kukkina. Liian monet tuntevat tosiaan tarvetta tuhota onnen, rakkauden, toivon, joka kuuluu heille, nähdäkseen polttouhrin liekkien valossa itsensä. Heillä on ikäänkuin lamppu eivätkä tiedä, miten heidän tulisi sitä käyttää. Ja kun yö joutuu ja he kaipaavat valoa, kaatavat he sen öljyn vieraaseen tuleen.

Älkäämme toimiko niinkuin tarinan majakanvartija, joka naapurimökkien köyhille jakoi suurien lyhtyjen öljyn, joiden piti valtamerta valaista. Jokainen sielu on ympäristönsä enemmän tai vähemmän tärkeä majakanvartija. Vähäpätöisinkin äiti, joka antaa pieninten äidinvelvollisuuksiensa masentaa, tuhota itsensä ja kokonaan täyttää mielensä, antaa öljyänsä köyhille, ja hänen lapsensa saavat koko elämänsä kärsiä siitä, ettei heidän äitinsä sielu ollut niin kirkas, kuin se olisi voinut olla. Sen aineettoman voiman, joka valaisee sieluamme, tulee loistaa ennen kaikkea itsensä vuoksi. Vain siten se alkaa loistaa muille. Niin pieni kuin lamppusi lieneekin, älä milloinkaan anna pois öljyä, joka sitä pitää yllä, vaan ainoastaan liekki, joka siitä leimuaa.

Varmaa on, että altruismi on a:na pysynyt jalojen sielujen painopisteenä, mutta heikot sielut hukkuvat toisiin, samalla kun vahvat siinä tapaavat jälleen itsensä. Tässä on suuri ero. Parempi kuin rakastaa lähimmäistään on lakastaa itseään hänessä. On hyvyyttä, joka käy muutamien olentojen edellä, ja on olemassa yksi, joka seuraa eräitä toisia. On olemassa tyhjentävä hyvyys ja täyttävä hyvyys. Älkäämme unohtako, etteivät sielujen keskeisessä seurustelussa ne, jotka luulevat aina antavansa, ole antavimpia. Vahva sielu ottaa lakkaamatta köyhimmiltäkin, heikko sielu antaa aina rikkaimmillekin; mutta on olemassa eräs antamistapa, joka ei ole muuta kuin ahneutta, joka on rohkeutensa menettänyt, ja jos Jumala tulisi selvittämään tilit, saisimme ehkä nähdä, että ottamalla antaa ja antamalla ottaa pois. Sattuu usein, että keskinkertainen sielu alkaa kasvaa vasta siitä hetkestä, jolloin se on kohdannut sielun, joka tyhjentää sen.

Miksi emme tunnustaisi itsellemme, että kaikkia mutta tärkeämpi velvollisuus ei ole itkeä kaikkien kanssa, jotka itkevät, kärsiä kaikkien kanssa, jotka kärsivät, ja ojentaa sydämensä kaikille ohikulkijoille, jotta he sitä haavoittaisivat tai hyväilisivät? Kyyneleet, kärsimykset ja haavat ovat meille terveellisiä, niin kauan kuin ne eivät vie elämänrohkeuttamme. Älkäämme milloinkaan unohtako, että mikä lieneekin tehtävämme tässä maailmassa, mikä päämäärä pyrkimyksillämme ja toiveillamme, mikä tulos tuskistamme ja iloistamme, me olemme ennen kaikkea elämän sokeita säilyttäjiä. Se on ainoa, mikä on ehdottoman varmaa, se on ainoa kiinteä kohta inhimillisessä siveysopissa. Meille on annettu elämä — emme tiedä miksi, mutta näyttää varmalta, ettei tämä ole sen vuoksi, että heikontaisimme ja hukkaisimme sen. Me edustamme vieläpä aivan erikoista elämän muotoa tällä kiertotähdellä: ajatuksen elämää, tunteiden elämää, ja siksi lienee kaikki, joka on omiansa vähentämään ajatuksen ja tunteiden hehkua, epäsiveellistä. Koettakaamme siis elähdyttää, kaunistaa ja laajentaa tätä hehkua, koettakaamme ennen kaikkea lisätä luottamustamme ihmisen suuruuteen, voimaan ja kohtaloon. Totta on, että voisin yhtä hyvin sanoa: hänen pienuuteensa, hänen heikkouteensa ja hänen kurjuuteensa.

On yhtä paljon sielua jännittävää olla ylevän onneton kuin ylevän onnellinen. Merkitsee muuten vähän, ihminenkö vai kaikkeus meistä näyttää ihailtavalta, kunhan vain joku näyttää meistä ihailtavalta, kunhan ylennämme tietoamme äärettömästä. Keksitty tähti lisää säteen ihmisen ajatuksiin, intohimoihin, rohkeuteen. Kaikki kaunis, minkä näemme ympäristössämme, on jo kaunista sydämessämme, kaiken jumaloimista ansaitsevan ja suuren, mitä tapaamme itsessämme, tapaamme samalla myös muissa. Jos sieluni herätessään tänä aamuna rakkausajatuksissaan on kohdannut aatteen, joka hivenenkin lähentää sitä Jumalaa kohti, joka luultavasti, — kuten edellä on mainittu, on vain kaunein sen haluista, näen tämän saman aatteen köyhässä, joka hetkistä myöhemmin kulkee ikkunaini ohi, ja minä rakastan häntä enemmän, koska tunnen hänet paremmin.

Älkäämme luulko, että olisi aivan hyödytöntä näin rakastaa. Niiden avulla, jotka tällä tavoin rakastavat yhä syvemmin, saa ihminen kerran tietää, mitä hänen on tehtävä. Todellisen siveyden on synnyttävä tietoisesta ia äärettömästä rakkaudesta. Suuri armeliaisuus on jalostumista. Mutta minä en voi jalostaa sinua, jollen voi ensin jalostaa itseäni, enkä voi ihailla sinua, ellen ensin ole havainnut jotakin ihailtavaa itsessäni. Kun olen suorittanut jalon teon, on parhaimpana palkintona, jonka tämä teko minulle antaa, yhä luonnollisempi varmuus, että sinä voit tehdä samoin. Jokainen ajatus, mikä avartaa sydäntäni, avartaa ihmisrakkauttani ja ihmiskunnioitustani. Sitä mukaa kuin minä kohoan, kohoat sinä minun mukanani. Mutta jos rakastaakseni sinua leikkaan siivet rakkaudeltani, koska sinun rakkaudellasi ei vielä ole siipiä, niin syntyy kahta vertaa enemmän hyödytöntä itkua ja valitusta alhaalla laaksossa, mutta rakkaus ei astu askeltakaan huippuja kohti. Rakastakaamme aina korkeimmalta kohdalta, mihin voimme päästä. Älkäämme rakastako säälistä, kun voi rakastaa rakkaudesta. Älkäämme antako anteeksi hyvyydestä, kun voi antaa anteeksi oikeudentunnosta. Älkäämme opetelko lohduttamaan, kun voi oppia kunnioittamaan. Oi, pyrkikäämme aina hellittämättä parantamaan laadultaan sitä rakkautta, jota annamme ihmisille! Yksi siemaus tätä rakkautta, joka on saatu huipuilta, on arvokkaampi kuin sata, jotka on saatu tavallisen armeliaisuuden seisovista lätäköistä. Ja jos se, jota et enää rakasta säälistä tai vain siksi, että hän itkee, ei koskaan tule tietämään, että sinä häntä sinä hetkenä rakastat, koska olet jalostanut häntä samalla kertaa kuin itseäsi, mitä merkitsee se kaiken jälkeen? Olet tehnyt sen, mitä olet pitänyt parhaimpana, vaikkakin parhain voi olla aivan hyödytöntä! Eikö meidän ole aina toimittava tässä elämässä, ikäänkuin Jumala, jota sydämemme ylevimmin halajaa, meitä lakkaamatta katselisi?

Mutta palatkaamme suuriin yhteenkuulumattomiin lakeihin. Joku aika sitten kohtalo kamalassa onnettomuudessa [Pariisin Bazar de la Charitén tulipalo toukok. 4 p. 1897] jälleen ja sattuvammalla tavalla kuin milloinkaan osoitti sen, mitä ihmiset sanovat sen vääryydeksi, sokeudeksi tai häikäilemättömyydeksi. Se näytti siinä nimenomaan rankaisevan ainoata niistä ulkoisista hyveistä, jotka järki on meille jättänyt, nimittäin rakkautta lähimmäiseen. On luultavaa, että siinä piirissä, jota onnettomuus sinä päivänä kohtasi, oli muutamia epätäydellisesti oikeamielisiä. Näyttää myöskin varmalta, että joukossa oli ainakin yksi todellisesti ja epäitsekkäästä oikeamielinen. Tuon yhden oikeamielisen miltei varma läsnäolo saattaa meidät asettamaan kaikessa alastomuudessaan sen kauhean kysymyksen, jota emme voi olla tekemättä itsellemme. Jos hän ei olisi ollut siellä, voisimme sanoa, ettemme tiedä, mistä ylevän oikeuden määrästä on muodostunut vääryys, joka meistä näyttää suunnattomalta. Voisimme sanoa itsellemme, että se, mitä tässä nimitettiin armeliaisuudeksi, ehkä on vain ainaisen väärämielisyyden julkeata ilmausta. Ihminen ei voi päättävästi uskoa, että hänen kaikessa ulkonaisessa on taisteleminen vain sokeiden voimien: veden, tulen, ilman, painolain y.m. kanssa ja ottaminen tosiasiat huomioon. Me tunnemme tarvetta antaa sattuman anteeksi, ja kun muodollisesti sitä syytämme, eikö se tapahdu samalla tavalla kuin antaisimme sen anteeksi menneisyydessä ja tulevaisuudessa sillä tuskallisella hämmästyksellä, jota tunnemme kuullessamme, että hyvä ihminen on tehnyt alhaisen ja huonon teon?

Pidämme sopivana luoda ihanteellisen sattuman, oikeamielisemmän kuin me itse, ja kun se on tehnyt epäämättömän vääryyden ja hämmästys on painunut sydämemme sisimpään, luotamme siihen jälleen, sanoen itseksemme, ettemme tiedä kaikkea, mitä se tietää, ja että se lienee seurannut meille tutkimattomia lakeja. Maailma näyttäisi meistä synkältä, ellei sattuma olisi siveellinen. Meistä näyttäisi kaikki siveellisyys ja kaikki oikeus puuttuvan, ellei olisi meidän siveellisyyttämme ja oikeamielisyyttämme valvovaa siveyttä ja oikeamielisyyttä. Me emme enää halua sitä rangaistusten ja palkintojen matalaa ja ahdasta siveellisyyttä, jota positiiviset uskonnot meille tarjoavat, mutta silloin unohdamme, että jos sattumalla olisi hivenkään oikeudentuntoa, ei se ylevä ja epäitsekäs siveys, jota haaveilemme, enää olisi mahdollinen. Ellemme ole varmat siitä, että sattuma on ehdottomasti väärä, ei meillä enää ole mitään etua oikeamielisinä olemisesta. Me kiellämme pyhimyksien ihanteen ja olemme varmat, että palkinnon toivossa tehdyllä velvollisuuden täyttämisellä, olkoon että sinä olisi vain tyytyväisyys täytetystä velvollisuudesta, viisaan Jumalan silmissä olisi kai suunnilleen sama arvo kun pahan tekemisellä, koska se meitä hyödyttää. Me sanomme mielellämme, että jos Jumala on niin korkea kuin korkein ajatus, minkä hän on herättänyt ihmisten parhainten sieluihin, niin hänen pitäisi karkoittaa luotaan kaikki ihmiset, jotka ovat tahtoneet miellyttää häntä, s.o. jotka eivät ole tehneet hyvää, niinkuin ei häntä olisi olemassakaan, ja jotka eivät ole rakastaneet hyvettä enemmän kuin Jumalaa itseään.

Mutta todellisuudessa taas huomaamme pienimmänkin tapauksen edessä, että me tuskin olemme jättäneet taaksemme lapsuudenajan vielä vallitsevan siveysopin kertomuksia, joissa kaikki rikokset saavat rangaistuksensa. Me tarvitsisimme niiden sijaan kertomuksia "rangaistuista hyveistä". Ne olisivat hyödyllisempää todellisille sieluille ja pitäisivät paremmin voimassa niiden ylpeätä pyrkimystä hyvään. Älkäämme jättäkö huomaamatta, että juuri sattuman epäsiveellisyydestä syntyy kauniimpi siveys. Tässä kuten kaikkialla on asianlaita se, että mitä hylätymmäksi ihminen tuntee itsensä, sitä enemmän hän löytää ihmiselle erikoista voimaa. Se, mikä meidät tekee rauhattomiksi näiden suurten vääryyksien tapahtuessa, on korkean siveyslain kieltäminen, mutta juuri tästä kieltämisestä syntyy välittömästi korkeampi siveyslaki. Kun on poistettu rangaistus ja palkinto, syntyy välttämättömyys tehdä hyvää hyvän itsensä vuoksi. Älkäämme milloinkaan tulko rauhattomiksi, kun jokin siveyslaki näyttää meistä katoavan, niitä on aina suurempia varastossa. Kaikki, mitä lisäämme kohtalon siveellisyyteen, otamme pois puhtaimmalta siveysihanteeltamme. Ja päinvastoin, mitä varmemmat olemme siitä, että kohtalo ei ole oikeamielinen, sitä enemmän avarramme ja raivaamme edestämme alaa paremmalle siveydelle. Älkäämme kuvitelko, että hyveen perusteet horjuvat, koska Jumala meistä näyttää väärämieliseltä. Vasta Jumalansa ilmeisessä vääryydessä tapaisi inhimillinen hyve lopulta järkkymättömät perusteet.

Meidän on alistuttava luonnon viisasta kohtaan osoittamaan välinpitämättömyyteen. Tämä välinpitämättömyys näyttää meistä oudolta vain siksi, ettemme ole kyllin viisaita, sillä viisauden velvollisuuksia on niin tarkasti ja niin nöyrästi kuin mahdollista ottaa selville se paikka, mikä ihmisolennolla on kaikkeudessa.

Ihmisolento näyttää suurelta piirissään samoin kuin mehiläinen näyttää suurelta istuessaan hunajakakkunsa kennolla. Mutta olisi kohtuutonta odottaa, että kentällä vieläkin yksi kukka aukeaisi, koska mehiläiskuningatar on ollut uljas keossaan. Älkäämme luulko pienentävämme itseämme suurentaessamme kaikkeutta. Olkaamme me itse tai olkoon maailman kaikkeus meistä suuri, niin äärettömyystunne, joka on jokaisen hyveen elinneste, on kiertävä samalla tavoin sielussamme.

Mikä onkaan hyveellinen teko, että me siitä odottaisimme niin tavattomia palkintoja? Meidän ei ole painovoimalaeista, vaan itsestämme etsittävä nämä palkinnot. Vain ne, jotka eivät tiedä, mitä hyvyys on, pyytävät palkintoa hyvyydestä. Emme saa varsinkaan unohtaa, että hyveellinen teko on aina onnellinen teko. Se on aina pitkän, onnellisen ja tyytyväisen sisäisen elämän kukka. Se edellyttää aina rauhan hetkiä ja pitkiä päiviä sielujemme rauhaisimmilla huipuilla. Ei mikään jälkeenpäin tullut palkinto korvaisi edeltänyttä rauhaa. Se oikeamielinen, joka tuhoutui mainitsemassani onnettomuudessa, oli siellä vain sentähden, että hänen sielunsa oli hyvässä tavannut varmuuden ja rauhan, jota ei mikään onni, ei mikään kunnia, ei mikään rakkaus olisi voinut hänelle antaa. Jos liekit jakautuisivat, vesi vetäytyisi takaisin, jos kuolema toisinaan epäröisi sellaisten olentojen edessä, mitä tulisi silloin sankareista ja oikeamielisistä? Mikä onni olisi hyveessä, joka on täysin onnellinen vain siksi, että se on jalo ja puhdas, ja joka on jalo ja puhdas vain siksi, että se odottaa jotakin palkintoa? Inhimillinen ilo on tehdä hyvää päämäärään pyrkiessään; jumalallinen ilo on tehdä hyvää mitään toivomatta. Ihminen tietää yleensä, miksi hän tekee pahaa; mutta mitä vähemmän hän tietää, miksi hän tekee hyvää, sitä puhtaampaa on se hyvä, jota hän tekee. Saadaksemme tietää, minkäarvoinen oikeamielinen on, kysykäämme häneltä, miksi hän on oikeamielinen. On todennäköistä, että se, jolla on vähimmin vastattavaa, on täydellisimmin oikeamielinen. Voi sattua, että sitä mukaa kuin äly laajenee, niiden vaikutteiden luku, jotka saattavat sielua sankariuteen, näyttää vähenevän, mutta samalla äly huomaa, ettei sillä ole muuta ihannetta kuin yhä salaisempi ja epäitsekkäämpi sankarius.

Miten asianlaita lieneekin, se, joka tuntee tarvetta suurentaa hyvettä lisäämällä siihen kohtalon ja maailman hyväksymisen, ei vielä tunne hyvettä. Todellisesti hyvin toimii vasta sitten, kun toimii hyvän itsensä vuoksi muuta odottamatta kuin että yhä paremmin saa tietää, mikä on hyvää. "Ilman muuta todistajaa kuin oma sydän", sanoo Saint-Just. Jumalan silmissä on huomattava ero, niin arvelen, sen ihmisen sielun, joka on vakuutettu, ettei hyveellisen teon säteillä ole rajoja, ja sen sielun välillä, joka sanoo itselleen, etteivät nämä säteet todennäköisesti ole tarkoitettuja menemään hänen sydämensä piirin ulkopuolelle. Totuus, joka on liian korkea ollakseen epäiltävä, voi antaa hetkeksi enemmän voimaa, mutta nöyrempi ja inhimillisempi totuus antaa kestävämmän ja vakavamman tarmon. Onko oltava sotilas, joka on varma, että jokainen hänen laukauksistaan ratkaisee voiton, vai se, joka tietää, mikä mitättömyys hän on taistelun tuoksinassa, ja kuitenkin taistelee yhtä rohkein mielin? Hyveellinen ihminen tuntisi tunnonvaivoja pettäessään lähimmäistään, mutta on liiankin valmis hyväksymään käsityksen, että on ihanteellista pettää vähän itseään.

Mutta palatkaamme oikeamielisen laskuvirheisiin. Luulen, että parhaat meistä etsisivät toista onnea, jos hyve olisi hyödyllinen, ja Jumala ottaisi heiltä suuren elämisen aiheen, jos hän usein palkitsisi heitä. On luultavaa, ettei mikään ole tarpeellista, ei mikään välttämätöntä, ja jos sielu ei enää tuntisi iloa tehdessään hyvää, koska se on hyvää, niin se keksisi toisen vielä puhtaamman ilon. Mutta toistaiseksi se on kaunein, mikä sillä on; älkäämme koskeko siihen ilman syytä. Älkäämme liiaksi koskeko hyveen tuottamiin onnettomuuksiin, jottemme samalla koske sen onnen läpikuultavimpaan olemukseen. Ne sielut, jotka todella nauttivat tätä onnea, olisivat yhtä hämmästyneitä, jos heitä ajattelisi palkita, kuin toiset kummastelisivat, jos ajateltaisiin rangaista onnettomuutta. Vain ne, jotka eivät elämässään noudata oikeamielisyyttä, valittavat siitä lakkaamatta.

Intialainen viisaus on oikeassa sanoessaan: "Tee työtä kuin ne, jotka ovat kunnianhimoisia. Kunnioita elämää niinkuin ne, jotka sitä kaipaavat. Ole onnellinen niinkuin ne, jotka elävät elämisen onnen vuoksi."

Ja ihmisviisaudessa on vielä keskipisteenä: Toimia niinkuin jokaisesta teosta kypsyisi harvinainen ja ikuinen hedelmä ja kuitenkin tietää, miten mitätön oikeamielinen teko on kaikkeuteen nähden. Tuntea epäsuhde ja kuitenkin vaeltaa niinkuin suhteet olisivat inhimilliset. Olla kadottamatta näkyvistä suuria ääriviivoja ja kuitenkin liikkua ahtaissa samalla luottamuksella, samalla vakavuudella, vakaumuksella ja tyytyväisyydellä kuin piiri olisi suuri.

Tarvitsemmeko kuvitelmia pitääksemme yllä hyvänkaipaamistamme? Jos näin olisi asian laita, olisi meidän tunnustettava itsellemme, ettei tämä halu sovellu ihmisluontoon. Ei ole järkevää kuvitella, että sydän uskoo kauan seikkoihin, joihin järki ei enää usko. Mutta järki voi uskoa seikkoihin, jotka ovat sydämessä. Se siirtyy lopulta yhä yksinkertaisemmin siihen joka kerta, kun pimeys laskeutuu sen alueelle. Sillä järki on sydämeen nähden kuten selvänäköinen, mutta liian nuori tytär, joka usein tarvitsee hymyilevän ja sokean äitinsä neuvoja. Tulee kerran hetki elämässä, jolloin siveellinen kauneus näyttää tarpeellisemmalta kuin älyllinen. Tulee hetki, jolloin kaikki hengen saavutukset muuttuvat sielun suuruudeksi, koska on vaara, että ne muuten haihtuvat surkeasti tasangolle kuin virta, joka ei osaa mereen.

Mutta älkäämme liioitelko, kun on kysymyksessä viisaus, olkoonpa vaikka viisaus itse. Jolleivät ulkonaiset voimat aina pysähdy viisaan edessä, ovat kuitenkin useimmat sisäiset voimat hänen alamaisiaan, ja ihmisen miltei koko onni ja onnettomuus johtuvat sisäisistä voimista. Olemme sanoneet eräässä toisessa kohdassa, että ohikulkeva viisas keskeyttää tuhansia verinäytelmiä. Hän keskeyttää todellakin pelkällä läsnäolollaan useimmat niistä murhenäytelmistä, jotka syntyvät erehdyksestä tai pahasta. Hän keskeyttää ne itsessään ja estää ne syntymästä ympärillään. Ihmiset, jotka olisivat tehneet tuhansia hulluja ja pahoja töitä, eivät tee niitä, koska ovat kohdanneet olennon, joka on yksinkertaisen ja elävän viisas, sillä elämässä ovat useimmat luonteet lisäkeluonteita, jotka sattumaa seuraten antavat kärsimyksen tai rauhan virran itseään viedä. Jean-Jacques Rousseaun ympärillä esim. kaikki valittaa ja pettää, kaikki on täynnänsä mutkia ja viekkautta, kaikki näyttää hourivan. Jean-Paulin ympärillä on kaikki uskollista, kaikki näyttää ylevältä ja kirkkaalta, kaikki on rauhallista ja rakastavaa. Sitä, mitä me hallitsemme itsessämme, hallitsemme samalla kaikissa, jotka meitä lähestyvät. Oikeamielisen ympärille syntyy suuri, rauhallinen vyöhyke, jonka lävitse pahan nuolet vähitellen kadottavat tavan kulkea. Siveelliset kärsimykset, jotka häntä kohtaavat, eivät johdu enää ihmisistä. On kirjaimellisesti totta, että heidän pahuutensa ei voi saattaa meitä itkemään kuin niillä aloilla, missä emme vielä ole menettäneet halua saada vihollisemme itkemään. Jos kateuden nuolet vielä saavat meidät verta vuotamaan, niin tapahtuu näin siksi, että olisimme voineet heittää näitä samoja nuolia, ja jos petos saa meiltä kyyneleet valahtamaan, niin tapahtuu näin siksi, että meissä itsessämme on yhä kyky pettää. Sielua ei voi haavoittaa muilla hyökkäysaseilla kuin niillä, joita se ei vielä ole heittänyt rakkauden suurelle roviolle.

Mitä tulee hyvän näytelmiin, esitetään niitä yhä näyttämöllä, joka on salaperäisyyden verhossa niin viisaalle kuin muillekin ihmisille. Me emme näe kuin selviämisen, mutta emme tiedä, missä varjossa tai valossa tätä selviämistä on valmisteltu. Oikeamielinen voi kuvitella vain yhden seikan, nimittäin että hänen kohtalonsa saavuttaa hänet oikeuden ja ihmisrakkauden teoin. Häntä ei isku kohtaa milloinkaan muulloin kuin armotilassa, kuten kristittyjen sanonta kuuluu, s.o. sisäisen onnen tilassa. Näin sulkeutuvat jo pahojen sisäisten kohtaloiden kaikki portit ja ulkonaisten sattumien useimmat.

Samassa määrin kuin velvollisuuden- ja onnen-käsittämisemme tulee ylevämmäksi, puhdistuu siveellisen kärsimyksen valta-alue, ja eikö se ole kohtalon tyrannillisin? Onnemme on suurin piirtein katsoen sisäisen vapautemme varassa. Tämä vapaus suurenee tehdessämme hyvää, se vähenee tehdessämme pahaa. Ei ole kuvaannollisesti, vaan hyvin todellisesti sanottua, että Marcus Aurelius vapautuu joka kerta keksiessään uuden totuuden lempeydessä, joka kerta antaessaan anteeksi tai ajatellessaan. Vielä vähemmän kuvaannollista on, että Macheth kytketään jokaiseen rikokseensa. Ja mikä pitää paikkansa suuresta kuninkaallisella näyttämöllä tehdystä rikoksesta, sankarillisen elämän suuresta hyveestä, pitää yhtä hyvin paikkansa tavallisen elämän vähäpätöisimmistä virheistä ja kaikista tuntemattomista hyveistä. Aivan meidän ympärillämme on pikku Marcus Aureliuksia ja Macbetheja, jotka eivät lähde huoneistaan. Niin puutteellinen kuin käsityksemme hyvästä onkin, heti kun hetkeksikään sen hylkäämme, jätämme itsemme ulkomaailman pahaasuoville voimille. Yksi ainokainen valhe itseäni vastaan, jonka olen kätkenyt sydämeni hiljaisuuteen, voi antaa sisäiselle vapaudelleni yhtä kohtalokkaan iskun kuin petos julkisella torilla. Ja niin pian kuin sisäinen vapauteni on saanut iskun, lähestyy kohtalo ulkoista vapauttani, kuten villipeto hitain askelin lähenee saalistaan, jota se kauan on väijynyt.

Onko mitään näytelmää, jossa täydellisen kaunis ja täydellisen viisas olento kärsii yhtä syvästi kuin paha? Näyttää oikealta, että tässä maailmassa paha saa rangaistuksensa varmemmin kuin hyve palkintonsa. On totta, että rikoksella on tapana rangaista itseänsä äänekkäästi huutaen; hyve palkitsee itseänsä hiljaisuudessa, joka on sen onnen suljettu puutarha. Paha tuo mukanaan huomiota herättäviä tuhoja, mutta hyveellinen teko on vain mykkä uhri ihmiselämän syvimmille laeille. Ja juuri tämän vuoksi epäilemättä suuren oikeuden vaakalauta näyttää mieluummin painuvan varjon kuin valon puolelle. Mutta jos on vähän uskottavaa, että todella on olemassa "onnea rikoksessa", onko sitten useammin "onnettomuutta hyveessä"? Poistakaamme ensiksi ruumiilliset kärsimykset, ne ainakin, joiden lähde on kätketty sattuman synkimpiin metsiin. On sanomatta selvää, että pyövelilauma olisi saattanut ojentaa Spinozan kidutuspenkille, ja ettei mikään estä mitä tuskallisimpien tautien käymästä Antoninus Piuksen yhtä hyvin kuin Reganin ja Gonerilin kimppuun. Tämä ei ole tuskan inhimillinen, vaan eläimellinen osa. Huomatkaamme kuitenkin, että viisaus aina lähettää tieteen, nuorimman sisarensa, rajoittamaan joka päivä kohtalon alueilla ruumiillisenkin tuskan vyöhykettä. Mutta huolimatta kaikesta on näillä alueilla aina oleva saavuttamaton kolkka, jossa paha sattuma hallitsee. Aina on oleva muutamia vähentämättömän vääryyden uhreja, ja jos tämä saattaa meidät murheellisiksi, niin opettaa se toiselta puolen meitä ainakin lisäämään todellisempaan, inhimillisempään ja ylpeämpään viisauteen sen, mitä otamme liian salaperäisestä viisaudesta.

Meistä ei tule todellisen oikeamielisiä ennenkuin sinä päivänä, jolloin meidät osoitetaan vain itsestämme hakemaan oikeuden esikuvaa. Kohtalon vääryys asettaa muuten ihmisen takaisin paikalleen luontoon. Ei ole terveellistä, että hän lakkaamatta vilkuilee ympärilleen kuin lapsi, joka vielä etsii äitiään. Älkäämme luulko, että mikään siveellinen alakuloisuus seuraa näistä pettymyksistä. Totuus, miten masentavalta se näyttäneekin, muuttaa niiden rohkeutta, jotka tietävät sen ottaa vastaan. Joka tapauksessa on masentava totuus, vain sen vuoksi että se on totuus, aina arvokkaampi kuin kaunein rohkaiseva valhe. Mutta ei ole olemassa mitään masentavaa totuutta, sitävastoin kyllä rohkeutta, joka ei ole todellista. Se, mikä heikkoja horjuttaa, tukee vahvoja. "Ajattelen sitä rakkautemme päivää", kirjoitti eräs nainen, "jolloin me eräästä suuresta merelle päin avautuvasta ikkunasta näimme taivaanrannalta tulevan joukon valkoisia aluksia, jotka kaikki tulivat tottelevaisesti satamaan, jota katselimme… Voi, miten hyvin muistan sen päivän!… Muistatko, että yhdessä ainoassa aluksessa oli miltei musta purje, ja että se oli viimeinen, joka tuli satamaan? Muistatko myöskin, että juuri oli eronhetki? Se oli meille tuskallinen ja me olimme viimeisen veneen tulon ottaneet lähtömerkiksi. Sitä sattumaa, joka sai viimeisen aluksen mustaksi, me olisimme voineet pitää alakuloisuuden aiheena. Mutta kuten rakastuneet, jotka ovat 'hyväksyneet' elämän, me totesimme sen hymyillen ja löysimme toisemme vielä kerran."

Niin, sillä tapaa pitäisi tehdä elämässä. Ei ole aina helppoa hymyillä tummien purjeiden tullessa, mutta elämästä on mahdollista löytää jotakin, joka kohoutuu ylitsemme synkentämättä meitä, kuten rakkaus kohosi yli sen naisen, joka niin puhui, tekemättä häntä surulliseksi. Sitä mukaa kuin ajatus ja sydän avartuvat, ne puhuvat harvemmin vääryydestä. On hyvä sanoa itselleen, että tässä maailmassa on kaikki parhain päin, mitä meihin tulee, koska me olemme tämän maailman hedelmiä. Mutta kaikkeuden laki, joka meistä näyttää julmalta, soveltunee kuitenkin paremmin olemukseemme kuin kaikki paremmat lait, joita saatamme kuvitella. Ne ajat ovat todennäköisesti tulleet, jolloin ihmisen on muualle kuin itseensä opittava asettamaan ylpeytensä ja ilonsa keskipiste. Samalla kun silmämme aukenevat, tunnemme yhä suunnattomamman voiman itseämme hallitsevan, mutta samalla saamme yhä sisäisemmän varmuuden, että olemme tuon voiman osa, ja silloinkin kun se iskee meitä, ihailemme sitä, niinkuin Telemakos lapsena ollessaan isän käsivarren voimaa.

Tottukaamme vähitellen katselemaan luonnon tiedottomuutta samalla tyydytetyllä ja hellällä uteliaisuudella ja ihmettelyllä, joita toisinaan osoitamme katsellessamme oman tiedottomuutemme vastustamattomia liikkeitä. Mitä merkitsee, jos heilutamme järkemme pikku soihtua siinä, mitä sanomme kaikkeuden tiedottomuudeksi, tai omassamme? Toinen kuuluu meille yhtä läheisesti kuin toinenkin. "Lähinnä tietoa omasta voimastamme", sanoo Guyau, "on ihmisen korkeimpia erikoisoikeuksia saada tieto omasta voimattomuudestaan ainakin yksilönä. Äärettömän, joka tappaa meidät, ja sen tyhjän välillä, jota me olemme, ilmenevästä epäsuhteesta syntyykin meissä jonkinlainen suuruuden tunne. Me haluamme mieluummin, että vuori meidät musertaa kuin kivi. Sodassa haluamme mieluummin kaatua taistelussa tuhatta kuin yhtä vastaan. Kun äly osoittaa meille niin sanoaksemme voimattomuutemme mittaamattomuuden, haihduttaa se surumme tappiosta." Kuka tietää? On hetkiä, jollo:n se, mikä tuhoaa meidät, näyttää liikuttavan meitä lähemmin kuin se osa meitä, joka tuhoutuu. Ei mikään vaihda helpommin olinpaikkaa kuin itserakkaus, sillä vaisto sanoo meille, ettei mikään kuulu meille vähemmän. Niiden hovimiesten itserakkaus, jotka ympäröivät hyvin mahtavaa kuningasta, etsii pian loistavamman suojansa kuninkaan kaikkivaltiudessa, ja nöyryytys, joka kohtaa heitä pelätyn valtaistuimen korkeudesta, murtaa sitä vähemmän heidän ylpeyttään, mitä korkeammalta se on tullut. Jos luonto muuttuisi vähemmän välinpitämättömäksi, ei se enää näyttäisi meistä kyllin avaralta. Äärettömyydentunteemme tarvitsee luonnon kaiken äärettömyyden, kaiken sen välinpitämättömyyden voidakseen vapaasti liikkua, ja jokin sielumme osa haluaisi varmasti mieluummin toisinaan itkeä rajattomassa maailmassa kuin olla ainaisesti onnellinen rajoitetussa.

Jos kohtalo olisi muuttumattoman oikeamielinen viisasta kohtaan, olisi se epäilemättä täydellinen juuri sen vuoksi että asian laita niin olisi, mutta koska se on välinpitämätön, on se vielä parempi, ehkä suurempikin, ja joka tapauksessa se antaa kaikkeudelle takaisin sen merkityksen, jonka se ottaa sielumme teoilta. Emme menetä tässä mitään, koska mikään suuruus, olkoon se luonnossa tai ihmissydämessä, ei mene viisaalta hukkaan. Miksi siis olisimme huolissamme äärettömyyden tilasta? Kaikki ääretön, mikä voi kuulua jollekin olennolle, ei kuulu kenellekään muulle kuin sille, joka sitä ihailee.

Muistatko Balzacin romaania Pierrette sarjassa Les Celibataires? Se ei ole mikään Balzacin mestariteoksia, ei lainkaan; enkä siltä kannalta katsoen siitä puhukaan. Siinä kohtaamme suloisen ja viattoman bretagnelaisen orpotytön, jonka hänen onneton tähtensä eräänä päivänä tempaa pois häntä ihailevan isoisän ja isoäidin luota ja hautaa pieneen maaseutukaupunkiin sedän, monsieur Rogronin, ja tämän sisaren, mademoiselle Sylvien, surulliseen kotiin. He ovat jo liikkeensä jättäneitä sekatavarakauppiaita, kovia, tyhmän turhamaisia ja ahneita poroporvareita, hermostuneita, synkkiä ja vaistomaisen vihamielisiä "celibatäärejä", naimattomia.

Tuskin on sovinnollinen ja rakastettava Pierrette tullut sinne, kun hänen marttyyriytensä alkaa. Kamalia rahakysymyksiä sekaantuu tarinaan: tehtäviä säästöjä, vältettäviä nairniskauppoja, tyydytettävää kunnianhimoa, estettäviä perimyksiä j.n.e. Naapurit, Rogronin ystävät, katselevat rauhallisina uhrin pitkällistä tuskaa, ja heidän vaistonsa hymyilee luonnollisesti vahvemman menestykselle. Kaikki loppuu Pierretten säälittävään kuolemaan, Rogronien, inhottavan asianajajan Vinet'n ja kaikkien heidän apuriensa voittoon. Mikään ei sitten häiritse pyövelien onnea. Sattumakin näyttää heitä suosivan, ja Balzac, jonka vastoin hänen tahtoansa tapahtumien todellisuus tempaa mukaansa, lopettaa kuin mlelipahoikseen kertomuksensa tällä lauseella: "Sopikaamme keskenämme siitä, että laillisuus olisi mainio puoli yhteiskunnallisista konnantöistä, ellei Jumalaa olisi olemassa."

Ei ole välttämätöntä mennä romaaneista etsimään tällaisia näytelmiä. Niitä tapahtuu joka päivä hyvin monissa kodeissa. Tämän esimerkin olenkin lainannut Balzacilta vain siksi, koska siinä on tarina vääryyden jokapäiväisestä voitosta kokonaisuudessaan. Ei ole mitään siveellisempää kuin sellaiset esimerkit, ja useimmat moralistit tekevät ehkä väärin heikontaessaan niiden suuria opetuksia koettamalla parhaansa mukaan pyytää anteeksi kohtalon vääryyksiä. Muutamat vetoavat Jumalaan saadakseen viattomuuden palkituksi. Toiset sanovat meille, että sellaisessa tapauksessa ei ole ensi sijassa uhria valitettava. He ovat epäilemättä oikeassa useammaltakin kannalta katsoen. Pieni vainottu ja onneton Pierrette nauttii onnea, jota hänen pyövelinsä eivät tunne. Hän pysyy rakastettavana, hellänä ja lempeänä kyyneleissään; ja se tekee ihmisen onnellisemmaksi kuin jos hän olisi kova, itsekäs ja vihaava hymyilyssään. On surullista rakastaa olematta rakastettu; mutta vielä paljon surullisempaa on olla kokonaan rakastamatta. Ja kuinka voisikaan verrata Rogronien nurinkurista tyydytystä ja pieniä, alhaisia ja ahtaita toiveita sen lapsen suureen toivoon, joka sielussaan odottaa vääryyden loppumista. Mikään ei sano meille, että kalpea Pierrette on älykkäämpi ympäristöänsä, mutta se, joka kärsii syyttömästi, luo kärsimyksestä itselleen yhä avartuvan näköpiirin, kunnes se joissakin kohdin koskettaa ylevän hengen nautintoihin, kuten maan näköpiirikin, vaikkei katselija olekaan vuoren huipulla, näkyy toisinaan yhtyvän taivaanrantaan. Vääryys, jonka teemme, viittaa meidät pian pieniin aineellisiin nautintoihin, ja sitä mukaa kuin me niistä nautimme, kadehdimme uhrimme kykyä nauttia yhä vilkkaammin kaikesta siitä, mitä emme häneltä saata anastaa, kaikesta, mitä emme voi saavuttaa, kaikesta, mikä ei ole välittömässä yhteydessä aineen kanssa. Väärä teko avaa selko-selälleen uhrille juuri sen oven, jonka pyöveli sulkee omalta sielultaan, ja ihminen, joka silloin kärsii, hengittää puhtaampaa ilmaa kuin se, joka aiheuttaa kärsimyksen. Sata kertaa valoisampaa on niiden sydämissä, jotka ovat vainottuja, kuin niiden, jotka ovat vainoojia. Ja eikö onnen koko terveys johdu jonkunlaisesta valosta, joka meissä on itsessämme? Ihmisolento, joka aiheuttaa tuskaa, sammuttaa itsessään enemmän onnea kuin hän voi sammuttaa siinä, jonka hän murskaa. Kuka meistä — jos meidän olisi valittava — ei olisi mieluummin Pierretten kuin Rogronien sijassa? Meidän onnenvaistomme tietää varsin hyvin olevan mahdotonta, että se, joka toimii siveellisesti oikein, ei olisi onnellisempi kuin se, joka toimii siveellisesti väärin, vaikkakin hän toimisi väärin valtaistuimen korkeudessa. On totta, että Rogronit ehkä eivät tiedä vääryyttänsä. Se merkitsee vähän, sillä ihminen ei hengitä vapaammin ollessaan tietämättä kuin tietäessään pahan. Päinvastoin; se, joka tietää tekevänsä pahaa, toivoo toisinansa pääsevänsä vankilastaan; toinen kuolee siinä saamatta nauttia edes kaiken sen ajattelemisesta, mikä ympäröi hänen muurejaan, jotka kätkevät häneltä surullisesti ihmisen todellisen kutsumuksen.

Mitä hyötyä on hakea oikeutta sieltä, missä sitä ei ole? Onko sitä muualla kuin sielussamme? Se kieli, mitä se puhuu, näyttää olevan ihmishengen luonnollnen kieli, mutta koska se myöhemmin tahtoo liikkua kaikkeudessa, on sen opittava toisia sanoja. Ei ole toista aatetta, jota kaikkeus ajattelisi vähemmän kuin oikeuden aatetta. Se ei mieti kuin tasapainoa, ja se mitä me nimitämme oikeudeksi, ei ole muuta kuin tasapainolakien inhimillinen muunnelma, samoin kuin hunaja on vain niiden nesteiden muunnelma, jotka liikkuvat kukissa. Ihmisen ulkopuolella ei ole oikeutta, mutta ihmisessä ei tehdä milloinkaan mitään vääryyttä. Ruumis voi nauttia väärin hankituista nautinnoista, mutta sielu ei tunne muuta tyydytystä, kuin mitä sen hyve on ansainnut. Sisäistä onneamme punnitsee tuomari, jota mikään ei voi lahjoa, sillä yritykset sitä lahjoa vähentävät yhä enemmän sitä viimeistä todellista onnea, jota se oli juuri panemassa valon vaakakuppiin. On ilmeisen kuohuttavaa, että voidaan, kuten Rogronit tekivät, sortaa sovinnollista olentoa ja että on mahdollista synkentää siten niitä harvoja elinvuosia, jotka maailmoiden sattuma hänelle oli suonut täällä maailmassa. Mutta ei pitäisi puhua vääryydestä muussa tapauksessa kuin jos Rogronien teko hankkisi heille sisäistä onnea, rauhaa, ajatusten ja tottumusten kohoutumista, sentapaista kuin hyve, mietiskely ja rakkaus hankkivat Spinozalle tai Marcus Aureliukselle. Voi tosin tuntea jonkinlaista älyllistä tyydytystä pahaa tehdessään. Mutta se paha, mitä tekee, ahdistaa välttämättä ajatusta ja rajoittaa sen persoonallisiin ja katoavaisiin seikkoihin. Tekemällä väärän teon me osoitamme, ettemme ole vielä saavuttaneet sitä onnea, jonka ihminen voi saavuttaa. Pahassakin, jos oikein erittelee, ilkeä ihminen etsii jonkinlaista rauhaa, jonkinlaista olemuksen kehittymistä. Hän voi luulla itseänsä onnelliseksi siinä kehityksessä, jonka hän huomaa, mutta olisiko Marcus Aurelius, joka on oppinut tuntemaan toisen kehittymisen, toisen rauhan, siihen tyytyväinen? jos lapsi, joka ei milloinkaan ole nähnyt merta, viedään suuren järven rannalle, kuvittelee se näkevänsä meren, taputtaa käsiään eikä pyydä enempää, mutta onko todellinen meri sen vuoksi vähemmän olemassa?

Nauttiiko se, jonka onni on niiden pikku voittojen varassa, jotka kateus, turhamaisuus ja välinpitämättömyys joka päivä saavuttavat, nauttiiko se niiden mielestä, jotka ovat nähneet toisenlaisen onnen, ansaitsematonta onnea? Kaipaatko sinä hänen elämäntajuntaansa, uskontoa, joka hänen sieluansa tyydyttää, sitä käsitystä maailman kaikkeudesta, jota hänen huolensa edellyttävät? Eikö kuitenkin juuri kaikki tämä muodosta sitä leveämpää tai ahtaampaa, syvempää tai matalampaa uomaa, jossa onni juoksee? Hän uskoo ehkä samoin kuin viisaskin, että on olemassa Jumala tai ettei häntä ole, että kaikki on lopussa tämän elämän mukana tai että kaikki jatkuu toisessa, ettei ole muuta kuin ainetta, ettei ole muuta kuin henkeä. Mutta luuletko, että hän uskoo tämän samalla tavoin? Se onni, jonka ammennamme siitä, mihin uskomme, s.o. elämän varmuus, rauha ja sisäiseen elämään luottamus, se ei vain alistuva, vaan toimiva, tutkiva ja lapsenkaltainen myöntyminen luonnonlakeihin, eivätkö kaikki ne johdu enemmän tavasta miten uskoo, kuin mitä uskoo? Voin uskonnollisella ja äärettömällä tavalla uskoa, ettei Jumalaa ole olemassa, ettei minun esiintymiselläni ole mitään päämäärää itsensä ulkopuolella, ettei sieluni elämä tämän rajattoman maailman taloudessa ole välttämättömämpi kuin kukan hetkelliset värivivahdukset. Sinä voit pikkumaisesti uskoa, että ainoa ja kaikkivaltias Jumala rakastaa ja suojelee sinua. Olen onnellisempi ja rauhallisempi sinua, jos epävarmuuteni on suurempi, vakavampi ja ylevämpi kuin sinun uskosi, jos se syvällisemmin tavoin on kysynyt sielultani, jos se on perehtynyt laajempaan näköpiiriin, jos se on rakastanut useampia asioita. Se Jumala, johon minä en usko, on muuttuva voimakkaammaksi ja lohduttavammaksi kuin se, johon sinä uskot, jos minä olen ansainnut, että epäilyni varautuu avarampiin ja puhtaampiin ajatuksiin ja tunteisiin kuin ne ovat, jotka sinun varmuuttasi elähyttävät. Vielä kerran: usko tai epäusko merkitsevät vähän. Ne, jotka jotakin merkitsevät, ovat rehellisyys, avartuneisuus, epäitsekkyys ja niiden syiden syvällisyys, joiden perustalla uskoo tai on uskomatta.

Näitä syitä ei valita, ne ansaitaan kuten palkinnot. Ne, jotka valitsemme, ovat vain sattumalta ostettuja orjia, ne näyttävät tuskin eläviltä, eivät kiinny mihinkään ja odottavat vain tilaisuutta paeta. Mutta ne, jotka olemme ansainneet, keventävät askeleitamme kuin miettivät ja uskolliset Antigonet. Näitä vaikutteita ei saata kuljettaa sieluun. Niiden on täytynyt elää siinä hyvin kauan, niiden on täytynyt siinä viettää lapsuutensa, saada ravintonsa kaikista ajatuksistamme ja toimistamme, niiden pitää siinä tavata tuhansia muistoja vilpittömyydessä ja rakkaudessa eletystä elämästä. Sitä mukaa kuin nämä syyt suurenevat, sitä mukaa kuin sielumme näköpiiri avartuu, avartuu samoin onnemme näköpiiri, sillä tila, jonka tunteemme ja ajatuksemme täyttävät, on ainoa, missä onnemme voi liikkua. Onnemme tarvitsee tuskin aineellista tilaa, mutta siveellinen ala, joka sille avautuu, ei milloinkaan ole kyllin suuri. Meidän on aina koetettava sitä suurentaa, kunnes tulee hetki, jolloin onnemme ei pyydä muuta ravintoa kuin sen alan, jonka se peittää kohotessaan. Silloin ihminen alkaa olla onnellinen olemuksensa todellisesti inhimillisessä ja saavuttamattomassa osassa, ja kaikki muut onnet ovat oikeastaan vain vielä itsetiedottomia katkelmia tästä onnesta, joka mietiskelee ja katselee eikä näe mitään rajaa itsessään eikä ympärillään olevassa.

Tämä ala pienenee joka päivä pahassa, koska ajatukset ja tunteet siinä väkisinkin kutistuvat. Mutta ihminen, joka on kohonnut vähänkin, ei enää tee pahaa, koska ei ole olemassa mitään pahaa, joka ei loppujen lopuksi osoitu lähtevän ahtaasta ajatuksesta tai keskinkertaisesta tunteesta. Hän ei tee enää pahaa, koska hänen ajatuksensa ovat tulleet ylevämmiksi ja puhtaammiksi, ja hänen ajatuksensa tulevat vielä puhtaammiksi siitä, ettei hän enää voi tehdä pahaa. Niin ovat toimemme ja ajatuksemme valloittaessaan sitä rauhan taivasta, jossa sielumme elämä voi avartua esteettömästi, yhtä erottamattomia toisistaan kuin linnun molemmat siivet, ja mikä linnulle on vain tasapainolaki, muuttuu tässä oikeuden laiksi.

Kuka voi sanoa, muuttuuko se viheliäinen tyydytys, jonka ilkeä ihminen hetkeksi luulee löytävänsä pahasta, sielulle tajuttavaksi, ennenkuin siihen sekaantuu heikko ja epämääräinen kaipaus, kaukainen hyvyyden tai säälin lupaaminen tai mahdollisuus?

Ehkäpä huomaa ilkeä ihminen, joka on saattanut uhrinsa tuhon partaalle, vähemmän synkän ja vähemmän hyödyttömän puolen ilossaan vasta sitten, kun hän ajattelee voivansa antaa anteeksi. Voisi luulla, että pahuuden täytyy toisinaan lainata valonsäde hyvyydeltä valaistakseen voittoaan. Saattaako ihminen hymyillä vihassa etsimättä hymyään rakkaudesta? Mutta tämä hymyily on oleva hyvin hetkellistä. Tässä yhtä vähän kuin muuallakaan on olemassa sisäistä vääryyttä. Voi sanoa, ettei ole yhtäkään sielua, jonka onnen asteikossa ei ole täsmälleen samoja merkkejä kuin oikeuden ja armeliaisuuden asteikoissa. Yhdistän tässä nuo kaksi sanaa, sillä armeliaisuus tai rakkaus on oikeamielisyyttä, jonka ei enää ole laskettava muita kuin jalokiviä. Ihminen, joka menee etsimään onneansa pahasta, osoittaa juuri sillä, että hän ei ole yhtä onnellinen kuin se, joka näkee pahaa tehtävän eikä hyväksy sitä. Hänellä.on kuitenkin sama päämäärä kuin oikeamielisellä. Hänkin hakee onnea ja jonkunlaista rauhaa ja varmuutta. Miksi siis häntä rangaista? Niin ei tehdä köyhälle, joka ei asu palatsissa; hän on kyllin onneton, koska hänellä on vain hökkeli asuttavanaan. Sen silmissä, joka voisi nähdä näkymättömän, olisi väärämielisimmän ihmisen sielulla aina oikeamielisyyden ominaisuudet, sen tahrattomat vaatteet ja sen pyhä into. Hän näkisi sen punnitsevan rauhaa, rakkautta, elämäntajuntaa, maan tai taivaan hymyilyjä ja sitä, mikä ne hävittää, masentaa tai myrkyttää, samalla tarkkuudella, joka tähän kannustaa pyhimyksen, sankarin, ajattelijan sielua. Ehkemme ole väärässä antaessamme oikeamielisyyden itseämme askarruttaa maailmassa, joka ei siitä ollenkaan välitä, yhtä vähän kuin mehiläinen tekee väärin valmistaessaan hunajaa keskelle maailmaa, joka ei sitä itse valmista. Mutta me olemme väärässä tahtoessamme ulkonaista oikeamielisyyttä, sillä sellaista ei ole. Se, mikä on meissä, riittäköön meille. Kaikkea punnitaan ja arvostellaan lakkaamatta olemuksessamme. Me arvostelemme itseämme tai, paremmin sanoen, onnemme arvostelee meitä.

Sanotaan ehkä, että hyvällä on samoin tappionsa ja pettymyksensä kuin pahalla, mutta hyvän tappiot ja pettymykset eivät synkennä ja tee rauhattomaksi ajatusta, vaan päinvastoin kirkastavat ja rauhoittavat. Hyvä teko voi pudota tyhjään, mutta juuri silloin se opettaa meitä niittaamaan sielun ja elämän syvyyksiä. Se putoaa sinne usein kuin kivi, enemmän kirkastaen kuin ajatuksemme. Kun eräs madame Rogronin ilkeä suunnitelma menee myttyyn Pierretten viattomuuden vuoksi, niin hänen sielunsa kutistuu yhä enemmän; mutta kun Titus tuhlaa hyvyyttä eräälle kiittämättömälle ihmiselle, opettaa anteeksiantamuksen turhuus, rakkauden turhuus häntä siirtämään katseensa anteeksiantamuksen toiselle puolen, rakkauden toiselle puolen. Ei ole toivottavaa, että ihminen sulkeutuu mihinkään, ei edes hyvään, Hyveen viimeinen liike olkoon aina enkelin, joka raottaa ovea.

Pitäisi siunata näitä tappioita. Jos sattuma tahtoisi, että vihollisestamme tulisi ystävämme joka kerta kun hänelle annamme anteeksi, niin kuolisimme saamatta tietää sitä, mitä meissä kirkastaa epäviisas lempeys, jota emme kadu. Me kuolisimme, ilman että olisimme voineet mitata niitä voimia, jotka ympäröivät elämäämme, suurimmalla voimalla, joka on sielussamme. Hyvän teon turhuus, ylevän tai yksinkertaisen rehellisen ajatuksen näennäinen tehottomuus heittää useihin asioihin toisenluontoisen valonsäteen kuin hyvän koko hyödyllisyys voisi niihin heittää. Olisi tosin suuri ilo todeta rakkauden ainainen voitto, mutta vielä suurempi ilo on kulkea tämän harhakuvan läpi totuuteen asti. Ajattelija, jonka kuolema tempasi meiltä liian varhain, on sanonut: "Ihminen on liian usein historian kuluessa pannut arvonsa erehdyksiin, ja totuus on hänestä aluksi näyttänyt hänen itsensä alentamiselta. Totuus ei aina saavuta unelmaa, mutta sillä on se puolellaan, että se on tosi. Ajatuksen alalla ei ole mitään siveellisempää kuin totuus."

Tässä totuudessa ei ole mitään katkeraa. Mikään totuus ei ole viisaalle katkera. Hänkin on voinut toivoa, että hyve siirtäisi vuoria ja että rakkaudentyö ainaiseksi lepyttäisi kaikkien hänen veljiensä sydämet. Mutta tänään hän oppii pitämään parempana, ettei niin ole asian laita. Eikä hänen ylpeytensä vain tyydytyksen vuoksi korjaa eloa. Hän ei arvostele itseään kaikkeutta paremmaksi, mutta hän luulee itsensä siinä vähemmän tärkeäksi. Hän ei enää hoitele sitä oikeamielisyyden intoa, jonka hän tapasi sielussaan, niiden henkisten hedelmäin vuoksi, joita se tuo, vaan kunnioituksesta kaikkea kohtaan, mikä on olemassa, ja niiden odottamattomain kukkain vuoksi, jotka se synnyttää hänen älyssään. Hän ei soimaa kiittämätöntä, ei edes kiittämättömyyttä. Hän ei sano itselleen: "Olen parempi kuin tuo mies" tai "Minä en joutuisi tuohon paheeseen". Mutta kiittämättömyys opettaa hänelle, että hyvässä työssä on avarampi, vähemmän persoonallinen ja yleiseen elämään soveltuvampi ilo kuin siinä, jota hän odotti kiitollisuudelta. Hän haluaa mieluummin koettaa ymmärtää sitä, mitä on, kuin ponnistella uskomaan sitä, mitä toivoo. Hän on kauan elänyt kuin köyhä, joka äkkiä muutetaan hökkelistään suunnattomaan palatsiin. Herätessään hän rauhattomana etsi liian suurista saleista ahtaan kamarinsa köyhiä muistoja. Missä ovatkaan liesi, vuode, pöytä, vati ja jakkara? Hän huomasi vielä puhteittensa pikkuruisen tuikun lepattavan vierellään, mutta sen valo ei jaksanut kohota korkeaan hoviin, ja vain lähin pylväs näytti ajoittain huojuvan valon pikku siipien voimattomasti lepattaessa. Mutta vähitellen hänen silmänsä tottuivat uuteen asuntoon. Hän kulki läpi lukemattomien salien, ja hän iloitsi kaikesta, mitä liekkivähänen ei valaissut, yhtä paljon kuin kaikesta, mitä se valaisi. Ensin hän olisi toivonut itselleen vähän matalampia ovia, vähän kapeampia portaita ja vähemmän silmänkantamattomia saleja. Mutta sitä mukaa kuin hän kulki edelleen, hän ymmärsi sen kauneuden ja suuruuden, joka ei ollut sopusoinnussa hänen unelmiensa kanssa. Hän oli onnellinen todetessaan, ettei pöytä ja sänky ollut pääasiana kuten hänen hökkelissään. Hän oli iloinen, ettei palatsi ollut rakennettu köyhyyden tavallisten tapojen mukaan. Hän osasi ihailla sitä, mikä oli ristiriidassa hänen toiveittensa kanssa, sillä niin hän laajensi näköpiiriänsä. Kaikki, mikä on olemassa, lohduttaa ja vahvistaa viisasta, sillä viisaus on juuri kaiken olevaisen etsimistä ja tunnustamista.

Viisaus tunnustaa Rogronitkin. Sen mieltä kiinnittää elämä enemmän kuin oikeamielisyys ja hyve, ja jos sattuu, että suuri, liian abstraktinen hyve on elämän edessä, joka liikkuu vain ahtaissa rajoissa, niin kiinnittäähän mieluummin tarkkaavaisuutensa pieneen elämään kuin suureen, liikkumattomaan, ylpeään ja yksinäiseen hyveeseen.

Ennen kaikkea, se ei halveksi mitään. On vain yksi seikka maailmassa, joka on kokonaan halveksittava, ja se on halveksiminen itse. Ne, jotka ajattelevat, ovat liiankin usein taipuvaisia halveksimaan niitä, jotka kuluttavat elämänsä ajattelematta. Ajatuksella on tosin suuri merkitys, ja meidän on ennen kaikkea pyrittävä ajattelemaan niin paljon kuin mahdollista ja niin hyvin kuin mahdollista, mutta on liioittelua uskoa, että vähän suurempi tai pienempi kyky käytellä muutamia yleisiä ajatuksia nostaisi varman rajan kahden ihmisen välille. Loppujen lopuksi vallitsee suurimman ajattelijan ja mitättömimmän pikkuporvarin välillä usein vain sama ero kuin totuuden välillä, joka toisinaan saa ilmaisumuodon, ja totuuden välillä, jota ei laadita ymmärrettävään muotoon. Tämä on paljon, tämä on syvä rotko, mutta ei pohjaton kuilu. Mitä enemmän ajatus ylenee, sitä mielivaltaisemmalta ja häviävämmältä näyttää raja sen välillä, joka ei vielä ajattele, ja sen välillä, joka aina ajattelee. Pikku porvarin mielen täyttävät ennakkoluulot, naurettavilta näyttävät intohimot, ahtaat, kavalat ja usein hyvinkin alhaiset ajatukset, mutta aseta hänet viisaan rinnalle elämän todellisiin olosuhteisiin, tuskan, kuoleman, rakkauden, todellisen sankariuden eteen, niin tapahtuu useammin kuin kerran, että viisas kääntyy mitättömän seuralaisensa puoleen, niinkuin hänellä olisi yhtä inhimillinen, yhtä varma totuus.

On hetkiä, jolloin viisas tuntee henkisten aarteittensa turhuuden, jolloin hän huomaa, että tuskin muut kuin eräät tavat ja eräät sanat erottavat hänet muista ihmisistä, ja jolloin hän epäilee näiden sanojen arvoa. Nämä ovat viisauden hedelmällisimpiä hetkiä. Ajatteleminen on usein erehtymistä, ja ajattelijan, joka eksyy, täytyy usein löytääkseen jälleen tien palata takaisin paikkaan, johon hiljaisen, mutta välttämättömän totuuden viereen ovat uskollisina jääneet istumaan ne, jotka eivät paljoa ajattele. He vartioivat heimon liettä, toiset kuljettavat sen soihtuja, ja kun soihtu alkaa lepattaa ilman puutteesta, on parasta lähetä liettä. Voisi luulla, ettei tämä liesi muuta paikkaa; se johtuu siitä, että se etenee maailman mukana ja sen pikku liekki osoittaa ihmiskunnan todellista aikaa. Tiedetään aivan tarkoin, mitä tuo jatkuvaisuuden voima on velkaa ajattelijalle, mutta kukaan ei välitä siitä, mitä ajattelija on velkaa tuolle jatkuvaisuuden voimalle. Maailma, jossa olisi vain ajattelijoita, kadottaisi ehkä tiedon useista välttämättömistä totuuksista. Itse asiassa ajattelee ajattelija vain silloin yhä edelleen oikein, kun hän ei milloinkaan menetä kosketusta niiden kanssa, jotka eivät ajattele.

On helppo halveksia, vähemmän helppoa on ymmärtää. Mutta todellisesti viisas ei tunne mitään halveksintaa, joka ei ennen pitkää muutu ymmärtämiseksi. Jokainen ajatus, joka halveksien siirtyy ohi suuren mykän ryhmän, jokainen ajatus, joka ei tässä ryhmässä tunne enää tuhansia uinuvia sisariaan ja veljiään, on liiankin usein vain paha ja hedelmätön unelma. On hyvä toisinaan muistaa, että henkisessä ilmapiirissä, kuten ulkonaisessakin, epäilemättä tarvitaan paljon enemmän typpeä kuin happea, jotta sitä yhä edelleen saattaisi hengittää.

Ymmärrän kyllä, että Balzacin kaltaisia ajattelijoita on huvittanut kuvata tämänluontois;a pikkueläjiä. Ei ole mitään ikuisemmin yhtäläistä kuin nämä pikkueläjät; eikä kuitenkaan vuosisadasta vuosisataan mikään muutu syvällisemmin kuin ilmapiiri, joka heitä ympäröi. Samoja eleitä eri taivaiden alla, mutta taivaiden, jotka eivät näyttäisi erilaisilta, elleivät eleet olisi samoja. Suuri sankariteko kääntää kokonaan katseemme itseensä; mutta vähäpätöiset sanat ja teot siirtävät huomiomme sitä ympäröivään taivaanrantaan, ja eikö inhimillisen viisauden valokohta ole aina taivaanrannalla? Jos näkee oliot luonnon tunteen ja järjen mukaan, ei näiden elämien yleinen keskinkertaisuus voi olla todella keskinkertaista, juuri siksi että se on niin yleistä.

Muuten on varsin hyödytöntä tehostaa tätä: jonkun sielun tuntee vain niin korkealle asti kuin on oppinut omansa tuntemaan, eikä ole olemassa ainoatakaan olentoa, niin pieneltä kuin se alussa näyttäneekin, joka ei kohoa pimeästä sitä mukaa kuin se pimeä, jossa olemme, hälvenee. Emme näe sitä, jonka täytyy suurentua, jotta voisimme sitä rakastaa; sitä, jota emme rakasta, on välttämätön valaista kohottamalla liekkiä, kunnes se tulee rakkauden tasalle. Ainoa, mitä meidän on toivottava, on, että valonsäde joka päivä loistaisi sielustamme. Samantekevää on, minne se sattuu. Ei ole ainoatakaan esinettä, johon katse tai ajatus lankeaa, joka ei sisältäisi useampia aarteita kuin ne voivat valaista. Tässä maailmassa ei ole niin pientä seikkaa, ettei se olisi paljon suurempi kuin kaikki se valo, jonka sielu voi sille lainata.

Eikö ihmiskohtalojen oleellisinta tavata tavallisissa kohtaloissa, kun ne on vapautettu monista yksityisseikoista, jotka häiritsevät tarkkaavaisuutta? Suuri, huipuilla tapahtuva siveellinen taistelu on tavattoman kaunis näky. Tarkkaavainen katselija ihailee kauan ihmeellistä puuta autiolla ylängöllä, mutta lakattuaan ihailemasta sitä hän menee metsään, jossa puut eivät ole niin ihmeellisiä, mutta lukemattomia. On todennäköistä, että suunnattoman metsän muodostavat vain keskinkertaiset rungot ja oksat, mutta eikö se ole syvä, eikö sillä ole olemisen oikeutta, koska se on metsä? Poikkeuksellinen ei milloinkaan ole sanova viime sanaa, ja sen, mitä sanotaan yleväksi, pitäisi olla vain selvempi ja tarkempi tieto kaikkein normaalisimmasta. On terveellistä usein katsella niitä, jotka taistelevat huipuilla, mutta on myöskin välttämätöntä olla unohtamatta niitä, jotka nukkuvat tasangolla.

Nähdessään mitä tapahtuu niille, jotka niin uinailelevat, nähdessään kuinka paljon itse on saanut taistella erottaakseen ahtaamman onnen niiden onnesta, jotka taistelevat sivulla, pitää taistelua ehkä vähemmän tärkeänä, mutta rakastaa sitä enemmän. Mitä huomaamattomampi palkinto on, sitä toivottavampi se on, ei niin, että haluaisi vilpillisen hovimiehen tavoin nauttia salassa onnen suosiosta, mutta se ilo, jonka se meille näin antaa muille siitä ilmoittamatta, on ehkä ainoa, jota emme ole vähentäneet veljiemme osasta. Silloin ei enää katso jälkimmäisiä ja sano: "Miten kaukana olenkaan noista ihmisistä!" vaan saattaa lopulta aivan yksinkertaisesti itselleen tunnustaa: "Mitä enemmän kohoan, sitä vähemmän tunnen etääntyväni lukuisimmista ja mitättömimmistä seuralaisistani, ja ne askeleet, jotka astun kohti epävarmaa päämäärää, lasken niiden askeleiden mukaan, jotka lähentävät minua niihin, joita olen halveksinut ennen tietämättömyydessäni ja turhamaisuudessani."

Mitä onkaan itse asiassa pieni elämä? Niin nimitämme elämää, joka on itsestään tiedoton, elämää, joka kuluu samassa paikassa neljän tai viiden henkilön kesken, elämää, jonka ajatukset, tunteet, intohimot ja halut suuntautuvat mitättömiin kohteisiin. Mutta sille, joka sitä katselee, juuri siksi että hän sitä katselee, muuttuu jokainen elämä suureksi. Elämä ei ole suuri eikä pieni itsessään, sitä katsellaan suuremmin tai pienemmin, siinä kaikki; ja elämä, joka näyttää korkealta ja suurelta kaikista, on elämä, joka on tottunut katsomaan avarasti itseensä. Jos et milloinkaan näe itsesi elävän, joudut pakostakin elämään ahdasta elämää; mutta se, joka näkee sinun niin elävän, on juuri sen kolkan keskinkertaisuudessa, jossa liikut, näkevä jonkinlaisen näköpiirin tapaisen tai lujemman tukikohdan, josta ajatus voi kohota inhimillisemmin ja varmemmin voimin.

Me luulemme aluksi, että kaikkialla ympärillämme on kivettyneitä, sulkeutuneita ja yksitoikkoisia olentoja ja ettei ole mitään, joka sieluumme, ainaiseen tunteeseen, iäiseen harrastukseen, loppumattomaan inhimillisyyteen yhdistää sen elämän, jota vanhapiika, ahdasjärkinen virkamies tai kullanhimonsa orjuuttama saituri viettää. Mutta annappa jonkun, jolla on silmät ja korvat avoinna kuten Balzacilla esimerkiksi, kulkea heidän keskellään, ja se tunne, joka on syntynyt maaseudulla vaatimattomassa kamarissa, on ulottuva yhtä kauas, on kuohuttava pohjaa myöten koko ihmiselämää yhtä syvästi, yhtä voimakkaasti kuin se kunnianarvoisa intohimo, joka suuren kuninkaan historiassa säteilee valtaistuimen korkeudesta. "On sellaisia pikku myrskyjä", sanoo Balzac eräässä ihailtavimmista kertomuksistaan pikkueläjistä (Le Curé de Tours), "on sellaisia pikku myrskyjä, jotka kehittävät sielussa yhtä monia intohimoja kuin on tarvittu ohjaamaan suurimpia yhteiskunnallisia harrastuksia. Eikö ole erehdystä luulla, että aika on nopea vain niille sydämille, jotka hautovat laajoja suunnitelmia, jotka kuohuttavat elämää ja saavat sen vaahtoamaan? Apotti Troubertin hetket kuluivat yhtä vilkkaina, haihtuivat yhtä huolestuttavien ajatuksien vallitessa, olivat yhtä syvien toiveiden ja pettymyksien kyllästämää kuin kunnianhimoisen pelurin tai rakastavan kamalat hetket. Jumala yksin tietää sen tarmon salaisuuden, jonka ihmisistä, asioista ja itsestämme parhaillaan saamamme voitot maksavat. Joskaan emme aina tiedä, minne olemme matkalla, tunnemme kuitenkin hyvin matkan vaivat. Mutta jos historioitsijan sallitaan jättää se tapahtumakulku, jota hän kuvailee, hetkeksi asettuakseen arvostelijan asemaan, jos hän vaatii sinua silmäilemään näiden vanhojenpiikojen ja näiden kahden apotin elämään, jotta saataisiin selville sen onnettomuuden syy, joka jäyti heidän olemustansa, käynee sinulle selväksi, että ihmisen on välttämätöntä tuntea eräitä intohimoja kehittääkseen itsessään ominaisuuksia, jotka antavat hänen elämälleen jaloutta, avartavat hänen näköpiiriään ja vaimentavat itsekkyyttä, joka on kaikille luoduille luonnollinen."

Tämä on totta. Ei ole aina rakastettava valoa sen itsensä, vaan sen vuoksi, mitä se valaisee. Suuri tulenloimu vuorilla on ihana, mutta siellä on vain niin vähän ihmisiä, ja pieni liekki ihmisjoukon keskellä on usein hyödyllisempi. Pienissä elämissä suuret muuten näkevät parhaiten olemuksensa, ja katsomalla ahtaita tunteita avartaa omiaan. Ei niin, että ahtaat tunteet saisivat vieroittavan muodon, mutta ne näyttävät yhä huonommin sopivan sen totuuden suuruuteen, joka meidät täyttää. On sallittua unelmoida elämästä, joka on parempi kuin tavallinen elämämme, mutta ei ole sallittua, luulen ma, yhdistää tätä unelmaa aineksista, joita ei ole jokapäiväisessä elämässä. Väitetään, että on hyvä katsoa elämää ylemmäksi, mutta ehkä on vieläkin parempaa totuttaa sieluaan katsomaan suoraan eteensä eikä toiveittensa ja unelmiensa päämäärinä katsomaan muihin huippuihin kuin niihin, jotka selvästi voidaan erottaa niistä pilvistä, jotka loistavat taivaanrannalla.

Kaikki tämä vie meidät kohtaan, josta kauan sitten läksimme. Me olisimme pysähtyneet ulkonaiseen kohtaloon, mutta on muitakin kyyneleitä kuin ne, joita ulkonaiset surut silmiimme nostattavat. Viisaan, jota rakastamme, on elettävä kaikkien inhimillisten intohimojen keskellä; sillä sydämemme intohimot ovat ainoa ravinto, jota viisaus kauan vaaratta voi käyttää. Intohimomme ovat työmiehiä, jotka luonto lähettää meille avuksi rakentamaan tietoisuutemme, s.o. onnemme palatsia; ja ihminen, joka ei laske sisään näitä työmiehiä ja luulee voivansa yksin nostaa kaikki olemuksensa kivet, ei saa milloinkaan muuta kuin ahtaan, kylmän ja alastoman kammion sielunsa suojaksi.

Olla viisas ei suinkaan ole samaa kuin olla ilman intohimoja, vaan sitä, että oppii puhdistamaan niitä, joita itsellään on. Kaikki riippuu siitä, mikä asema ihmisellä on elämän portailla. Toiselle ovat siveelliset heikkoudet ja viat portaita, joita myöten laskeutuu, toiselle ne ovat askelikko, joka vie ylöspäin. On hyvin mahdollista, että viisas tekee useita seikkoja, joita ei-viisas ei tee; mutta jälkimmäisen intohimot vajottavat hänet yhä enemmän vaistomaiseen, kun sitävastoin viisaan intohimot lopulta aina valaisevat hänen tietoisuutensa jonkin kolkan. Hänen ei esimerkiksi tarvitse rakastaa kuin hullu, mutta jos hän niin tekee, niin hän todennäköisesti tulee viisaammaksi kuin jos hän ei milloinkaan olisi rakastanut muuten kuin viisaasti. Ei viisaus, vaan ylpeys hyödyttömimmässä muodossaan rehoittaa liikkumattomassa ja tyhjässä. Ei ole kyllin, että tietää, mitä on tehtävä, tai varmasti näkee edeltäpäin, mitä sankarit olisivat tehneet. Se voidaan ulkonaisesti oppia muutamissa tunneissa. Ei ole kyllin, että aikoo elää jalosti ja vetäytyy sitten kammioonsa hoidellakseen tätä aikomustaan. Viisaus, jonka olet tällä tavoin saavuttanut, ei pysty todella ohjaamaan ja kaunistamaan sieluasi enempää kuin toisten neuvot pystyvät todella ohjaamaan ja kaunistamaan sieluasi. "Meidän on etsittävä", sanoo intialainen sananlasku, "kukkaa, joka puhkeaa hiljaisuudessa myrskyn jälkeen, ei ennen sitä".

Mitä kauemma kulkee rehellisesti elämän teillä, sitä enemmän uskoo elämän yksinkertaisinten ja jokapäiväisinten lakien totuuteen, kauneuteen ja syvyyteen. Oppii ihailemaan niitä juuri siksi, että ne ovat niin yleisiä, niin yhdenmuotoisia, niin jokapäiväisiä. Etsii ja odottaa yhä vähemmän tavatonta, sillä pian huomaa, että tavattomin asia luonnon suuressa, hiljaisessa, yksitoikkoisessa liikkeessä on tietämättömyytemme ja turhamaisuutemme lapselliset pyyteet. Ei pyydä enää haihtuvilta hetkiltä harvinaisia ja ihmeellisiä tapauksia, sillä ihmeellisiä tapauksia sattuu vain niille, jotka eivät vielä luota itseensä taikka elämään. Ei enää odota kädet ristissä yli-inhimillisen teon tilaisuutta, koska tuntee elävänsä kaikissa teoissaan. Ei pyydä enää, että rakkaus, ystävyys ja kuolema esiintyisivät meille haaveileminemme koristein, ihmeellisin sattumin ja ennusmerkein; osaa ottaa ne vastaan todellisessa yksinkertaisuudessaan ja alastomuudessaan. Saa vihdoinkin vakaumuksen, että voi löytää vastineen sankariuteen ja kaikkeen, mikä heikkojen, itsetiedottomien ja huolestuneiden silmissä on rehellisesti ja täydellisesti hyväksytyssä olemassaolossa ylevää ja poikkeuksellista. Ei luule itseään enään kaikkeuden ainoaksi suosikkipojaksi, vaan lisää tietoisuuttaan, valaisee hymyään ja kirkkauttaan kaikella, mitä ottaa ylpeydestään.

Tultuamme tähän kohtaan näyttävät pyhän Teresian tai Jean de la Croixin elämän ihmeelliset tapahtumat, mystikoiden hurmio, legendain rakkaudenkuvausten yliluonnolliset sattumat, Aleksanteri Suuren tai Napoleonin kohtalo hyvin lapsellisilta kuvitelmilta verrattuina inhimillisen ja vilpittömän viisauden terveeseen ja hyvään rehellisyyteen, joka ei aio kohottautua ihmisten yläpuolelle saadakseen tietää, mitä he eivät saa tietää, mutta osaa siitä, mitä kaikki saavat tietää, aina löytää sen, mikä on välttämätöntä, jotta sydän ja ajatus avartuisivat. Ihmisestä ei tule todellista ihmistä tahtoessaan olla muuta kuin ihminen. Miten monet olennot kuluttavatkaan aikansa epätodennäköisen pyrstötähden odotuksessa, eivätkä milloinkaan huomaa katsella muita tähtiä, koska kaikki näkevät ne ja koska ne ovat lukemattomia! Tavattoman kaipaaminen on usein tavallisten sielujen suuri sairaus. Meidän pitäisi päinvastoin sanoa itsellemme, että mitä normaalisemmalta, yleisemmältä, yhtäläisemmältä meille tapahtuva näyttää, sitä enemmän me pääsemme näkemään ja rakastamaan elämän syvyyksiä ja iloja juuri tässä yleisyydessä, sitä enemmän me lähenemme meitä elähdyttävän suuren voiman rauhaa ja totuutta. Ei ole mitään vähemmän tavatonta kuin esim. valtameri, koska se peittää maapallomme kaksi kolmannesta, eikä kuitenkaan ole mitään avarampaa. Ihmisessä ei ole mitään kaunista ja suurta ajatusta, tunnetta, tekoa, joka ei voisi voimistua normaalisimman elämän yksinkertaisuudessa; ja kaikki, mikä siinä ei voi saada tilaa, kuuluu vielä laiskuuden, tietämättömyyden tai turhamaisuuden valheisiin.

Merkitseekö tämä sitä, ettei viisas saa elämältä odottaa mitään enempää kuin muut ihmiset, että on rakastettava keskinkertaisuutta, tyydyttävä vähään, rajoitettava toiveitaan ja kutistettava onneaan pelosta, ettei tule onnelliseksi? Päinvastoin viisaus, joka liian helposti kieltäytyy jostakin inhimillisestä toiveesta, on sairaalloinen ja raajarikko. Ihmisellä on useita oikeutettuja toivomuksia, jotka hyvin voivat olla ilman liian ankaran järjen hyväksymistä. Mutta emme saa luulla itseämme onnettomiksi, niin kauan kuin meillä on vain onni, joka meitä ympäröivien mielestä ei näytä erikoiselta. Mitä viisaampi on, sitä helpompaa on joutua vakaumukseen, että on onnellinen. On hyvä saada varmuus, että inhimillisen onnen kadehdittavimpia ovat sen yksinkertaisimmat hetket. Viisas oppii elähdyttämään ja rakastamaan elämän hiljaista olemusta. Uskollinen ilo on vain tässä hiljaisessa olemuksessa, eikä tavaton onni milloinkaan uskalla seurata askeleitamme hautaan asti.

On tärkeää yhtä veljellisesti ja riemuiten kuin muut päivät ottaa vastaan se päivä, joka lähenee ja etenee tekemättä mitään ilon tai toivon tavallisuudesta poikkeavaa liikettä. Se on luoksemme päästäkseen kulkenut samat avaruudet ja samat kaikkeudet kuin se päivä, joka tapaa meidät valtaistuimella tai suuren rakkauden vuoteessa. Se kätkee ehkä vaippaansa vähemmän huomiota herättäviä, mutta yksinkertaisemmin hartaita hetkiä. Yhtä monta iäisyysminuuttia on viikossa, joka kuluu mitään sanomatta, kuin siinä, joka kuluu pitkään huutaen. Kaikki, mitä joku hetki näyttää meille sanovan, on pohjaltaan samaa kuin mitä itsellemme sanomme. Aika on epäröivä ja arka matkustaja, joka ilostuu ja synkkenee sitä mukaa, otetaanko hänet hymyillen vai synkin katsein vastaan. Sen ei ole tuotava meille onnea; vaan meidän on tehtävä onnelliseksi hetki, joka tulee etsien turvapaikkaa sielustamme. Se on viisas, jolla aina on sanottavana jotakin rauhaisaa sille jo kynnyksellä. Meidän on kerättävä itseemme yksinkertaisimmat onnenaiheemme. Sentähden ei meidän ole lyötävä laimin mitään tilaisuutta olla onnellisia. Koettakaamme ensin tutkia muiden ihmisten mukaista onnea, jotta sitten saatuamme lisää asiantuntemusta voisimme päästä itsemme mukaiseen onneen. Sen laita on kuin rakkauden. On täytynyt rakastaa syvästi tietääkseen, miten pitäisi rakastaa, kun ei enää rakasta. On hyvä olla toisinaan näkyvällä tavalla onnellinen oppiakseen olemaan onnellinen näkymättömällä tavalla, ja ehkei ole välttämätöntä kuunnella hetkiä, jotka puhuvat kovaa huumauksessaan, muun vuoksi kuin vähitellen oppiakseen sen kielen, joka ei milloinkaan puhu kuin hiljaa. Vain ne ovat lukuisat, tyhjenemättömät, pettämättömät ja pakenemattomat, koska ne ovat niin lukuisat, eikä viisaan olisi otettava lukuun muita kuin ne. Olla onnellinen on harjaantumista näkemään lukemattomien ja nimettömien hetkien kätketyt nymyt ja salaperäiset koristeet, ja nämä koristeet ovat vain meissä itsessämme.

Mutta mikään ei olisi tässä kuvaamaamme rakkautta vastaan sotivampaa kuin alhainen varovaisuus, ja parempaa olisi hyöriä minkä onnen ympärillä tahansa kuin uinaillen liedennurkassa odottaa ihanteellista onnea, joka ei milloinkaan tule. Sen ihmisen asunnon ylle, joka ei koskaan mene ulos, ei tavallisesti laskeudu muita iloja kuin ne, joita ei kukaan muu ole halunnut. Emme myöskään tunteiden alalla pidä esim. sitä viisaana, joka ei mene tavattoman paljon kauemmaksi kuin mitä järki sallii tai mitä kokemus neuvoo häntä odottamaan. Emme myöskään nimitä viisaaksi ystävää, joka ei kokonaan antaudu ystävälleen, koska aavistaa ystävyyden loppuvan, emmekä rakastajaa, joka ei koskaan antaudu, pelosta että tuhoutuu rakkaudessa.

Meidän on sanottava itsellemme, että kaksikymmentä onnetonta sattumaa ottaa pois vain onnentarmomme häviäviä aineksia, ja itselleen voi tunnustaa, että kaikki viisaus loppujen lopuksi on vain jonkinlaista puhdistettua onnentarmoa. Olla onnellinen on ennen kaikkea oppia olemaan onnellinen, oppiakseen samalla kertaa kiinnittämään yhä vähemmän huomiota siihen, mitä onni on itsessään. On tärkeää, että ihminen niin kauan kuin mahdollista on niin onnellinen kuin mahdollista, sillä ne, jotka vihdoin menevät itsestään ulos onnenportin kautta, ovat tuhannen kertaa vapaampia kuin ne, jotka menevät ulos surun portista. Viisaan ilo valaisee samalla hänen sydäntään ja koko hänen sieluaan, kun taas suru hyvin usein valaisee vain hänen sydäntään. Ihminen, joka ei ole ollut onnellinen, muistuttaa jossakin määrin matkustajaa, joka ei ole matkustanut muulloin kuin yöllä.

Ja sitten tapaa onnesta syvemmän, jalomman, puhtaamman ja avaramman nöyryyden kuin onnettomuudesta. On nöyryyttä, joka on asetettava lois-hyveiden joukkoon, yhteen hedelmättömän itsensäkieltämyksen, häveliäisyyden, vapaaehtoisen siveyden, sokean iloista luopumisen, hämärän alistumisen, katujanmielen ja muiden sellaisten kanssa, jotka liian kauan seisovaan lampeen, jonka ympärillä muistomme vieläkin liikuskelevat, ovat johtaneet inhimillisen moraalin elävän veden. En puhu alhaisesta nöyryydestä, joka usein on vain laskelmaa tai, katsellaksemme asioita parhaassa valossa, ylpeyden arkuutta ja jonkinlaista korkoakiskovaa lainaamista, jonka tämänpäiväinen turhuus myöntää huomeniselle. Mutta viisas kuvittelee toisinaan, että on terveellistä vähän pienentyä omissa silmissään ja olla tunnustamatta itselleen ansioita, jotka usein olisi oikeutettu itselleen tunnustamaan verratessaan itseään muihin. Sellainen nöyryys, vaikka se olisi vilpitönkin, anastaa sisäiseltä rehellisyydeltämme, jota aina on kunnioitettava yli kaiken, sen mahdollisuuden lisätä elämänasemamme suloutta. Joka tapauksessa se paljastaa jonkinlaista itsetietoisuuden arkuutta, ja viisaan itsetietoisuudella ei saa olla mitään häveliäisyyttä eikä arkuutta.

Mutta tämän liian henkilökohtaisen nöyryyden rinnalla on yleistä nöyryyttä, ylevää ja kiinteää nöyryyttä, joka elää kaikesta, mitä henkemme, sielumme ja sydämemme saa kokea. Nöyryyttä, joka mitä tarkimmin osoittaa meille, mitä ihminen voi odottaa ja toivoa, joka pienentää meitä vain tehdäkseen suuremmaksi kaikki, mitä näemme, nöyryyttä, joka opettaa meille, että ihmisen merkitys ei ole siinä, mitä hän on, vaan siinä, mitä hän voi havaita, siinä, mitä hän pyrkii hyväksymään ja ymmärtämään. On totta, että surukin meille avaa tämän nöyryyden alueen, vaan se tekee sitä tuskin muuten kuin johtaakseen meidät suoraan jonkinlaiselle toivon portille, jonka kynnyksellä menetämme monta päivää; sitävastoin onni, jolla ei ole muuta tehtävää, hiljaa kuljettaa meitä pitkin tämän alueen luoksepääsemättömimpiä polkuja. Ollessaan niin onnellinen kuin mahdollista viisas muuttuu niin vähän vaativaksi, niin vähän ylpeäksi kuin on mahdollista. Tietäessään, että hänellä vihdoinkin on kaikki, mitä ihmisen on sallittu omistaa, hän alkaa ymmärtää, että kaiken hänen omistamansa arvo on siinä tavassa, jolla hän katselee sitä, mitä ihminen ei milloinkaan voi omata. Sentähden voi tuskin muuten kuin pitkän onnen aikana hankkia itselleen itsenäistä elämänkatsomusta. Ei ole oltava onnellinen ollakseen onnellinen, vaan oppiakseen selvästi näkemään sen, mitä turha ja liian passiivinen onnen odotus meiltä ainaiseksi kätkisi.

Mutta jättäkäämme tämä palataksemme siihen, mitä äsken sanoimme. Sydämemme kuningaskunnassa, joka miltei kaikille ihmisille on se valtakunta, jossa itse elämän olemus talteen korjataan, ei ole mitään tarpeettomia säästöjä. Siellä olisi parempi olla tekemättä mitään kuin tehdä asioita puolittain, jäsen, mitä ei milloinkaan ole pannut vaaralle alttiiksi, kadottaa varmasti. Intohimo ottaa meiltä todella vain sen, mitä luulemme siltä varastavamme, ja me pienenemme aina sen mukana, jonka olemme luulleet pidättäneemme itsellemme. Sitäpaitsi on sielussamme eräitä niin hyviä turvapaikkoja, että vain rakkaus yksin uskaltaa laskeutua alas niiden portaita, ja vain rakkaus tuo sieltä mukanaan ennen aavistamattomia jalokiviä, joiden hohdon erotamme vasta sinä lyhyenä hetkenä, jolloin kätemme avautuvat niitä tarjoamaan rakastetuille käsille. On itse asiassa ikäänkuin kätemme avautuessaan antamaan toisinaan levittäisivät erikoista valoa, joka tunkee läpinäkymättömämpien olioiden läpi kuin ne salaperäiset säteet, jotka on äskettäin keksitty.

Minkä vuoksi kauaa olla murheissaan erehdyksistään ja tappioistaan? Mitä tapahtuneekin, aina synkimmän tunnin viime minuutteina, viikon päättyessä, vuoden loppuessa on rehellisen ihmisen syytä hymyillä mennessään itseensä. Hän oppii vähitellen suremaan ilman kyyneleitä. Hän on perheenisä, joka illan tullen työn päätyttyä palaa kotiin. Voi sattua, että lapset itkevät, leikkivät turmelevia ja vaarallisia leikkejä, ovat sekoittaneet huonekalut, särkeneet lasin, kaataneet lampun. Joutuneeko isä epätoivoon tästä? Tosin olisi teoreettisen siveysopin kannalta katsoen ollut parempi, jos he olisivat pysyneet aivan rauhallisina ja oppineet lukemaan ja kirjoittamaan, mutta kuka järkevä isä kesken kiivaimpiakaan nuhteita voi olla hymyilemättä kääntyessään selin? Hän ei sure näitä tosin vähän hulluja elämänilmiöitä. Mitään ei ole menetetty, niin kauan kuin hän voi palata, niin kauvan kuin hänellä on turvallisen kodin avain. Itseemme syventymisen hyvät seuraukset ovat vähemmän sen tutkimisessa, mitä sielumme, henkemme, sydämemme ovat aloittaneet tai loppuun suorittaneet poissaollessamme, kuin juuri itse tässä syventymisessä. Ja jos hetket ovat kuluneet meidän kynnyksellämme salaperäisiä siteitään avaamatta, jos salit ovat tyhjät kuten lähtiessämmekin, jollei kukaan niistä, joiden piti tehdä työtä, olisi liikuttanut käsiään, kertoo joka tapauksessa palaavien askeliemme kaiku jotakin asunnon laajuudesta, odotuksesta ja uskollisuudesta.

Ei ole mitään keskinkertaisia päiviä muualla kuin meissä itsessämme, mutta korkeimmalle kohtalollekin on aina tilaa keskinkertaisimpinakin päivinä, sillä sellainen kohtalo kehittyy paljon täydellisemmin meissä itsessämme kuin Euroopan pinnalla. Kohtalon paikka ei ole keisarikunnan avaruus, vaan sielun avaruus. Todellinen kohtalomme on elämänkäsityksessämme, siinä tasapainossa, joka lopulta rakentuu taivaan ratkaisemattomien kysymyksien ja sielumme epävarmojen vastauksien välille. Sitä mukaa kuin nämä kysymykset laajenevat, käyvät ne hiljaisemmiksi, ja kaikki, mitä tapahtuu viisaalle, suurentaa näitä kysymyksiä ja tekee nämä vastaukset hiljaisemmiksi.

Älä puhu kohtalosta niin kauan kuin joku tapaus ilahduttaa tai surettaa sinua muuttamatta ollenkaan sitä tapaa, jolla kaikkeutta tajuat. Ainoa seikka, mikä jää meille sitten kun rakkaus, kunnia, kaikki inhimilliset vaiheet ja kaikki intohimot ovat haihtuneet, on yhä syventyvä äärettömyyden tunne; ja ellei sitä meille jää, ei meille jää mitään. Tarkoitan tunnetta enkä vain ajatuskokoelmaa, sillä ajatukset tässä ovat vain lukemattomia askeleita, jotka vähitellen vievät meitä tunteeseen, josta puhun. Ei ole mitään onnea onnessa itsessään, mikäli se ei auta meitä ajattelemaan muuta, mikäli se ei auta meitä jossakin määrin ymmärtämään sitä salaperäistä iloa, jota maailmankaikkeus tuntee olemassaolostaan.

Kun viisas on päässyt määrättyyn korkeuteen, rauhoittavat kaikki tapahtumat häntä, sillä tapahtuma, joka aluksi surettaa häntä kuten ihmisiä yleensä, lisää lopultakin painonsa elämän suureen tunteeseen. On hyvin vaikeaa ottaa siltä tyydytystä pois, joka on tottunut vaihtamaan kaikki epäitsekkään ihmettelyn aiheeksi. On vaikea häneltä ottaa tyydytystä, niin ettei se käsitys, että voi olla ilman tyydytystä, synnyttäisi korkeampaa ajatusta, joka verhoo hänet suojelevaan valoonsa. Kaunis kohtalo on se, jossa ei mikään vaihe, onnellinen eikä onneton, ole esiintynyt saattamatta meitä harkitsemaan, laajentamatta sitä piiriä, jossa sielumme liikkuu, lisäämättä elämään-kiintymisemme rauhaa. Voimmekin sanoa, että kohtalomme paljoa todellisemmin on siinä tavassa, jolla illoin saatamme katsella taivasta ja sen yhtäkaikkisia tähtiä, ihmisiä, jotka ovat ympärillämme, naista, joka meitä rakastaa, ja tuhansia ajatuksia, jotka liikkuvat mielessämme, kuin siinä sattumassa, joka meiltä tempaa rakastettumme, valmistaa meille riemukulun tai kohottaa meidät valtaistuimelle.

Eräänä päivänä sanoi joku naiselle, joka hänestä näytti ihailtavimmalta olennolta, mitä erilaisimpien lahjain, myöskin nuoruuden ja ruumiillisen kauneuden suosimalta: "Mitä olette tekevä? Ketä voittekaan rakastaa? En näe mitään ratkaisua. Ei ole mitään kohtaloa, joka olisi niin ylevä kuin sielunne." Mitä tiesikään sanoja tästä? Sielun pitää olla ylevä eikä kohtalon. Hän ajatteli epäilemättä ihmisten tavallisen tavan mukaan valtaistuinta, voittokulkuja, ihmeellisiä vaiheita. Mutta sillä, jolle nämä seikat edustavat ihmisen kohtaloa, ei ole pienintäkään aavistusta siitä, mitä kohtalo on. Ja ennen kaikkea: miksi halveksia tänään? Tänään halveksiminen todistaa, ettei ole ymmärtänyt eilistä. Tänään halveksimalla osoittautuu vieraaksi maailmassa, ja mitä toivot voivasi suorittaa maailmassa, jossa kuljet vieraana? Tämä päivä on siinä parempi eilistä, jota ei enää ole, että se vielä on, on olemassa meille. Tämä päivä, olkoon se minkälainen hyvänsä, tietää enemmän kuin eilinen ja on siis avarampi ja kauniimpi.

Luuletko, että naista, josta nyt puhun, olisi odottanut kauniimpi kohtalo Venetsiassa, Firenzessä tai Roomassa? Hän olisi ollut läsnä loistavissa juhlissa ja hänen kauneutensa olisi vaeltanut näillä ihanilla seuduilla. Hän olisi siellä ehkä nähnyt prinssejä, kuninkaita ja valioväkeä jalkainsa juuressa, ja ehkä hän olisi voinut hymyilyllään lisätä suuren kansan onnea, sivistää ja jalostaa koko aikakauden ajatustapaa. Tänään hänen elämänsä kuluu ehkä neljän viiden sielun piirissä, jotka hänet tuntevat ja häntä rakastavat. Voi sattua, ettei hän lähde kodistaan ja ettei hänen elämänsä, hänen ajatuksensa ja hänen voimansa jätä mitään selvää, pysyväistä jälkeä ihmisiin. Voi sattua, että koko hänen kauneutensa, koko hänen voimansa, koko hänen siveellinen tarmonsa saa olla hautautuneena hänessä ja niiden muutamien sydämissä, jotka ovat häntä lähenneet. On myös mahdollista, että hänen sielunsa keksii ulospääsyn. Meidän päivinämme eivät ne suuret portit, jotka päästävät hyödylliseen ja muistettavaan elämään, liiku samalla narinalla saranoillaan kuin ennen. Ne ovat ehkä vähemmän suurenmoisia, mutta useampia luvultaan, ja ne avautuvat kohti polkuja, jotka ovat hiljaisempia, koska johtavat kauemmaksi.

Mutta jos oletammekin, että kaikki jää pimeyteen, eikö hän ole saanut kohtaloaan, jos mikään säde ei ole päässyt hänen asuntonsa kynnyksen ylitse? Eikö kohtalo voi olla kaunis ja täydellinen itsessään? Pysähtyykö todellisten voimakas sielu, joka luo katseensa taaksepäin, osakseen tulleisiin riemuvoittoihin, jolleivät nämä riemuvoitot ole saaneet häntä ajattelemaan elämää, lisänneet hänessä inhimillisen olemassaolon jaloa nöyryyttä, saaneet häntä enemmän rakastamaan sitä hiljaisuutta ja mietiskelyä, jossa korjataan hedelmiä, jotka ovat muutamissa tunneissa kypsyneet niiden tunteiden lämmössä, jotka kunnia, rakkaus ja innostus saavat kuohumaan? Ja mitä jääkään hänelle näiden juhlien ja näiden sankarillisten, siunausta tuottavien tai sopusointuisten tekojen jälkeen, paitsi muutamia ajatuksia, muutamia muistoja, vähän tietoisuuden lisäystä, sanalla sanoen, sekä vähän rauhallisempi ja vähän laajempi tunne — koska se ulottuu useampiin asioihin — ihmisen asemasta tässä maailmassa? Mutta mitä me tuomme mukanamme silloin, kun rakkauden, vallan tai kunnian loistavat vaatteet putoavat jalkoihimme levon hetkellä — ja eikö tuo hetki lyö joka ilta ja joka kerta ollessamme yksinämme? — mitä tuomme siihen rauhanmajaan, jossa lopuksi jokaisen elämän onni punnitaan ajatuksen painoilla, saavutetun luottamuksen painoilla, tietoisuuden painoilla? Onko meidän todellinen kohtalomme siinä, mitä ympärillämme tapahtuu, vai siinä, mitä sielussamme asuu? "Kuinka voimakkaita säteitä lähteekään siitä kunniasta tai voimasta, josta ihminen nauttii", sanoo eräs ajattelija, "on hänen sielunsa pian selvinnyt tunteista, jotka jokainen ulkonainen teko hänelle aiheuttaa, ja hän huomaa äkkiä todellisen tyhjyytensä, kun ei havaitse mitään muuttunutta, mitään uutta, mitään suurempaa ruumiillisten kykyjensä harjoittamisessa. Kuninkaat ovat tuomittuja, joskin koko maapallo kuuluisi heille, kuten muutkin ihmiset elämään pienessä piirissä, jonka lakien alaisia he ovat, ja heidän onnensa riippuu henkilökohtaisista vaikutelmista, joita he saavat."

Jotka he saavat ja muistavat, lisäämme me, koska nämä vaikutelmat ovat parantaneet heitä, sillä sielut, joita tässä tutkimme, eivät muista elämän vaiheista milloinkaan muuta kuin ne, jotka ovat tehneet heidät vähän suuremmiksi, vähän paremmiksi. Onko siis mahdotonta missä hyvänsä, missä hiljaisuudessa tahansa, tavata ainoaa muuttumatonta ainesta, joka jää jaloimman ulkonaisen olemassaolon sulattimen pohjalle, ja koska emme omista mitään muutoin, kuin mikäli se seuraa meitä hämärään ja hiljaisuuteen, onko se meille vähemmän uskollinen hiljaisuudessa ja hämärässä, koska se on syntynyt siellä?

Vaan älkäämme menkö pitemmälle näitä teitä, jotka voisivat viedä meidät liian teoreettiseen viisauteen. Jos kaunis ulkonainen kohtalo ei ole välttämätön, ei ole kuitenkaan vähemmän tarpeellista toivoa sitä ja tehdä kaikki mitä voi sen saavuttaakseen, niinkuin kiinnittäisi siihen tavattomasti huomiota. Viisaan suuri velvollisuus on koputtaa kaikille kunnian, työn, onnen ja rakkauden porteille, jollei mikään avaudu vakavan ponnistuksen, pitkän odotuksen jälkeen, on hän ehkä juuri ponnistuksessa ja odotuksessa löytänyt hakemansa selvyyden ja hakemainsa tunteiden vastineen. "Toimiminen", on Barres jossakin kohdassa sanonut, "on yhä laajempien kokemusalueiden liittämistä harkintaamme". Toimiminen, voisi lisätä, on nopeammin ja täydellisemmin ajattelemista kuin ajatus voi tehdä. Toimiminen ei ole sitä enää, että ajattelee vain aivoilla, vaan sitä, että saa koko olennon ajattelemaan. Toimiminen on ajatusten syvimpien lähteiden sulkemista unelmassa, jotta saisi ne avatuiksi todellisuudessa. Mutta toimiminen ei välttämättä ole voittamista. Toimiminen on myös yrittämistä, odottamista ja malttamista. Toimiminen on myöskin kuuntelemista, kokoutumista, vaitioloa.

On totta, että naiselle, josta tässä puhumme, olisi Ateenassa, Firenzessä tai Roomassa sattunut joitakuita innostumisen aiheita ja joitakuita tilaisuuksia kauneuden tai sankaruuden osoittamiseen, joita hän ei tapaa tänään. Hänellä olisi siellä myös ollut tekojensa ponnistus ja muisto, elävä ja kallisarvoinen voima, sillä ponnistus, jonka olemme suorittaneet, muisto siitä, mitä olemme tehneet, muuttavat usein meissä useampia seikkoja kuin korkein ajatus, joka siveellisesti tai älyllisesti vastaisi tuhansia tällaisia ponnistuksia ja tällaisia muistoja. Niin, vain sitä olisi kadehdittava toimivalta ja loistavalta kohtalolta, että se avartaa ja herättää monia tunteita ja voimia, jotka muuten eivät milloinkaan olisi heränneet unestaan tai päässeet liian ahtaan olemassaolon aitauksesta. Mutta se, että tietää tai että aavistaa, että nämä tunteet tai nämä voimat uinuvat meissä, eikö se merkitse sitä, että herättää niiden parhaan, että jo hetken katselee kaunista ulkonaista kohtaloa huipuilta, jonne se pääsee vasta päiviensä päättyessä, ja että jo edeltäpäin korjaa sen sadon parhaan, jota se ei voi kerätä ennenkuin monien myrskyjen jälkeen?

Eilen illalla lukiessani jälleen Saint-Simonia, jolloin tuntuu kuin tornin huipusta näkisi satoja ihmisiä hyörimässä tasangolla, opin ymmärtämään sen, mitä ihmisen vaisto nimittää kauniiksi kohtaloksi. Ehkei Saint-Simon itse tiedäkään, mitä hän rakastaa ja mitä hän ihailee muutamissa sankareissaan, jotka hän ympäröi jonkunlaisena alistuvalla ja itsetiedottomalla kunnioituksella. Kuolleita ovat sadat hyveet, joita hän kunnioitti, ja tuhannet ominaisuudet, joita hän ylisti suurissa miehissään, tuntuvat meistä tänään pieniltä. Mutta vaikkei hän erikoisesti käsittelekään eräitä ja vaikka hän pohjaltaan ei hyväksy aatetta, joka heitä elähyttää, esiintyy kuitenkin neljä tai viisi vakavaa, hyväntahtoista ja ihailtavaa hahmoa, niin sanoaksemme hänen tietämättään, siinä loistavassa joukossa, joka hyörii suuren kuninkaan valtaistuimen ympärillä: Fénelon, Chevreusen ja Beauvilliersin herttuat ja kruununprinssi. He eivät ole onnellisempia kuin useimmat ihmiset. Heidän osakseen ei tule mitään ratkaisevaa menestystä, ei mitään loistavaa voittoa. He elävät kuten muutkin levottomasti kaivaten sitä, mitä luultavasti sen vuoksi sanotaan onneksi, koska sitä odotetaan. Fénelon joutuu tuon jotenkin keskinkertaisen, mutta sukkelan ja terävänäköisen, ylpeän, epäilevän ja juhlallisen, pikkuasioissa suuren ja suurissa asioissa pienen hengen — joka Ludvig XIV oli — epäsuosioon. Hänet tuomitaan, häntä ahdistetaan, hänet ajetaan maanpakoon. Chevreusen ja Beauvilliersin herttuat, huolimatta korkeasta asemastaan, elävät hovissa jollakin tavoin varovaisesti ja vapaaehtoisesti syrjään vetäytyneinä. Kruununprinssi ei myöskään nauti kuninkaan suosiota. Hän on mahtavan ja kadehtivan joukkion vehkeilyjen maalitauluna, joka joukkio pystyy tuhoamaan hänen nuoren soturi-kunniansa. Hän joutuu epäsuosioon, vastoinkäymisiin ja onnettomuuksiin, jotka näyttävät parantumattomilta tässä turhamaisessa ja orjamaisessa hovissa, sillä epäsuosio ja onnettomuudet saavat sen suuruuden, jonka silloiset tavat niille antavat. Hän kuolee viimein muutamia päiviä puolisonsa jälkeen, jota hän oli yksin ja rajattomasti rakastanut. Kruununprinssi kuolee ehkä myrkytettynä niinkuin puolisonsakin ja kaatuu kuin salaman iskemänä juuri silloin kun sen suosion ensi säteet, jota jo oli lakattu odottamasta, alkoivat kullata hänen palatsinsa portaita.

Nämä surut, nämä pettymykset, nämä täyttymättömät toiveet ja nämä huolet täyttivät heidän elämänsä. Ja kuitenkin, kun katsoo heidän pientä, hiljaista ja eheää ryhmäänsä toisten epätasaisen ja oikullisen melun keskellä, näyttävät nämä neljä kohtaloa todella kauniilta ja kadehdittavilta. Sama valo seuraa heitä kaikissa heidän vaiheissaan. Se lähtee Fénelonin suuresta sielusta. Fénelon on uskollinen yleville aatteilleen, ihailun, pyhyyden, oikeuden, lempeyden ja rakkauden aatteille, ja muut kolme seuraavat mestariansa ja ystäväänsä.

Mitä merkitsee tässä, että Fénelonin mystilliset aatteet eivät ole samat kuin omamme? Mitä merkitsee sekään, että ne ajatukset, joita luulemme syvimmiksi ja parhaiksi ja joihin perustamme siveellisimmän onnemme ja kaiken elämänvarmuutemme, luuhistuvat raunioiksi takanamme ja saavat jonakin päivänä ne hymyilemään, jotka ovat keksineet ajatuksia, joita he kuvittelevat inhimillisemmiksi ja lopullisemmiksi? Ajatuksemme jalostavat ja kirkastavat meitä vähemmän kuin ne tunteet, joita ne herättävät meissä. Ajatus on ehkä päämäärä, mutta sen laita on samoin kuin monien matkojen päämäärän: itse matka, pysähdykset, se mitä tiellä tapaAmme, se, mitä meille sattuu yli odotusten, kiinnittää eniten mieltämme. Tässä kuten kaikissa seikoissa on pysyväistä inhimillisen tunteen vilpittömyys. Ajatuksesta emme tiedä milloinkaan, eikö se ehkä petä meitä; mutta rakkaus, jolla olemme rakastaneet, palaa takaisin meihin pisarankaan sen kirkkaudesta tai voimasta hukkumatta erehdykseen. Se mikä muodostaa ja ravitsee sitä ihanteellista olentoa, jonka jokainen meistä pyrkii muodostamaan itsessään, ei ole niin paljon niiden ajatusten moninaisuus, jotka ovat sen ääriviivoina, vaan se puhdas voimakas tunne, se vilpittömyys, se epäitsekkyys, johon me verhoamme nämä ajatukset. Tapa, jolla me rakastamme sitä, minkä uskomme totuudeksi, merkitsee enemmän kuin totuus itse. Eikö rakkauden avulla tulla paremmiksi kuin ajatuksen? Rakastaa rehellisesti suurta erehdystä on usein parempaa kuin palvella pikkumaisesti suurta totuutta.

Tämä intohimo, tämä totuus voi muuten yhtä hyvin olla epäilyssä kuin uskossa. On yhtä intohimoista, yhtä ylevää epäilyä kuin kaunein vakaumus. Parasta ajatuksessa, joka meistä näyttää hyvin korkealta, hyvin puhtaalta tai syvällisen epävarmalta, on se, että se antaa meidän rakastaa jotakin ilman ehtoja. Joko antaudun ihmiselle, Jumalalle, isänmaalle, kaikkeudelle tai erehdykselle — se jalo metalli, jonka jonakin päivänä tapaa rakkauden tuhkan alla, ei johdu tämän rakkauden kohteesta, vaan itse rakkaudesta. Vilpittömän antaumuksen yksinkertaisuus, lämpö ja kiinteys jättävät haihtumattomia jälkiä. Kaikki haihtuu, muuttuu, ehkä katoaa paitsi se, mikä säteilee tästä sydämemme syvyydestä, kiinteydestä ja hedelmällisyydestä.

"Kellään ei ole milloinkaan ollut sellaista sielunrauhaa kuin hänellä", sanoo Saint-Simon yhdestä niistä, joita vehkeet, vihamielisyydet ja ansat ympäröivät. Ja myöhemmin hän puhuu erään toisen "viisaasta rauhasta", siitä "viisaasta rauhasta", joka läpitunkee "koko pienen lauman". Se onkin todentotta pieni, parhaille ajatuksilleen uskollinen lauma, ystävyyden, vilpittömyyden, omanarvon ja sisäisen tyytyväisyyden pieni lauma, joka yksinkertaisessa ja rauhallisessa valossa liikkuu Versaillesin turhamaisuuden, kunnianhimon, valheiden ja petoksien keskellä.

He eivät ole mitään pyhimyksiä tämän sanan tavallisessa mielessä. He eivät ole vetäytyneet syrjään erämaiden tai metsien syvyyksiin. He eivät ole hakeneet itsekästä turvapaikkaa ahtaissa kammioissa. He ovat viisaita, he eivät hylkää elämää, he pysyvät todellisuudessa. Älkäämme luulko, että heidän hurskautensa pelastaa heidät ja että heidän sielunsa ainoa turva on Jumalassa. Ei ole kyllin, että rakastaa Jumalaa ja palvelee häntä parhaansa mukaan, jotta ihmissielu saisi kiinteyden ja levon. Jumalan rakastamiseen pääsee vain älyn ja tunteiden avulla, jotka on saanut ja joita on kehittänyt ihmisten kanssa seurustellessaan. Ihmissielu pysyy syvästi inhimillisenä kaikesta huolimatta. Sitä voi opettaa rakastamaan monia näkymättömiä seikkoja, mutta hyve, täydellisesti ja yksinkertaisesti inhimillinen tunne, on sille aina voimakkaampaa ravintoa kuin jumalallisin intohimo tai hyve. Tavatessamme todellisesti rauhallisen ja terveen sielun olkaamme varmat, että sen on inhimillisiä hyveitä kiitettävä terveydestään ja rauhastaan. Jos olisi sallittua lukea niiden sydämien salaisuus, joita ei enää ole, nähtäisiin ehkä, että se rauhanlähde, josta Fénelon joi joka ilta maanpaossa ollessaan, oli pikemmin hänen uskollisuudessaan onnettomalle madame Guyonille, rakkaudessaan väärin arvosteltuun ja vainottuun kruununprinssiin kuin hänen iäisen palkinnon odotuksessaan, enemmän hänen inhimillisesti lempeässä, inhimillisesti rehellisessä, sanalla sanoen inhimillisesti moitteettomassa tietoisuudessaan kuin siinä toivossa, mikä hänellä oli kristittynä.

Mikä ihmeellinen varmuus onkaan "pienessä laumassa"! Ei mikään hyve sytytä täällä loistavia tulia vuorille, kaikki liekit pysyvät sielussa ja sydämessä. Ei ole muuta sankaruutta kuin luottamuksen, vilpittömyyden ja rakkauden, joka pysyy muistissa ja kestää. On olentoja, joiden hyve eräinä hetkinä tulee näkyville niinkuin läimäyteltäisiin ovia auki ja kiinni. On toisia, joissa se asuu kuin hiljainen palvelijatar, joka ei lähde kotoa; ja ne, jotka tulevat ulkoa ja joita paleltaa, tapaavat hänet aina valveilla lieden äärellä odottamassa.

Ehkä tarvitaan kauniissa elämässä harvempia sankarillisia tunteja kuin vakavia, yhtäläisiä ja puhtaita viikkoja. Ehkäpä suora ja ehdottoman oikeamielinen sielu on kalliimpi kuin hellä ja harras, jos siltä voi odottaa vähän vähemmän avomielisyyttä, vähän vähemmän intoa elämän äärimmäisissä tapauksissa, voi siihen turvautua luottavammin ja varmemmin kaikissa tavallisissa olosuhteissa, ja kuka ihminen, niin merkillinen, rauhaton ja kunniakas kuin hänen elämänsä lieneekin, ei sentään suurimmaksi osaksi elä tavallisissa olosuhteissa? Mitä ovatkaan, kun oikein ajattelee, ja varsinkin jos itse on mukana, loistavimpien tapauksien ratkaisevimmat hetket? Eikö ole ihmeellistä ylevimmän hetken suuressa pyörteessä nähdä rauhallisimman hetken kaikkien tottumuksien ja kaikkien mietteiden tulevan näkyviin? On aina palattava tavalliseen elämään: siinä on luja maa ja kestävä kallio. Ei tarvitse joka päivä temmata minua kuolemasta, häpeästä ja epätoivosta, mutta on ehkä välttämätöntä, että voin sanoa itselleni jokaisen päivän jokaisena synkkänä hetkenä, että sielu, joka on lähentynyt minun sieluani, on jossakin, hiljaisena, uskollisena, tunteettomana kaikelle, mikä siitä ei ole totuuden mukaista, muuttumattomana, järkähtämättömänä.

On kyllä varmasti erinomaista silloin tällöin suorittaa sankarillinen tai tavattoman ylevä teko, mutta vielä kiitettäväinpää, ja se vaatii pysyvämpää voimaa, ettei milloinkaan anna alhaisen ajatuksen itseään kiusata ja että viettää elämää, joka on vähemmän ylevää, mutta tasaisemmin varmaa. Asettakaamme toisinaan mietiskellessämme toiveemme siveellisestä täydellisyydestä jokapäiväisen totuuden tasolle huomataksemme, että on paljon helpompaa ajoittain tehdä suuri hyvätyö kuin olla milloinkaan tekemättä vähintäkään pahaa, helpompaa toisinaan saattaa joku hymyilemään kuin olla koskaan saattamatta itkemään.

Heillä oli toinen toisessaan ja varsinkin itsessään turvapaikkansa, se "kiinteä kallio", kuten Saint-Simon sanoo, ja tämän kallion järkkymättömällä osalla oli täsmälleen sama laajuus kuin heidän sydämensä moitteettomalla osalla.

Tuhannet seikat muodostavat tämän "kiinteän kallion" kerrokset, mutta eikö sen keskustasanko ole aina siinä, mikä meistä näyttää moitteettomalta itsessämme? On totta, että tämä moitteettomasta pitäminen usein on hyvin karkeaa ja ettei ole ketään rikollista, joka ei joka ilta hetkeksi kohoa niille surkeille pirstaleille, joita hän luulee moitteettomiksi. Mutta tässä puhun vähän korkeammasta hyveestä kuin mikä on ehdottoman välttämätön, ja tavallisinkin olento tietää varsin hyvin, mitä ymmärretään hyveellä, joka ei ole tavallinen. Odottamattomimmalle siveelliselle kauneudelle on erikoista se, ettei typerinkään ihminen milloinkaan voi rehellisesti väittää, ettei hän sitä ymmärrä, ja ylevin teko on myös se, jonka helpoimmin ymmärtää. Ei ole ehkä välttämätöntä kohoutua sen tasolle, mikä on annettu meille ihailtavaksi, mutta on välttämätöntä milloinkaan olla vaipumatta uneen sen syvyyksiin, mitä ei voi olla moittimatta.

Mutta palatkaamme viisaittemme turvapaikkaan. Elämässä moni onni ja moni onnettomuus on sattuman varassa, mutta sisäinen rauha ei milloinkaan. Tiedän, että on rakentavia sieluja, että on toisia, jotka rakastavat raunioita, ja että on sellaisia, jotka koko elämänsä harhailevat toisesta turvapaikasta toiseen vieraan katon alla. Mutta jos on vaikeaa muodostella sielun vaistoa, niin ei ole toiselta puolen merkitystä vailla, että ne, jotka eivät rakenna, saavat tietää, mitä iloa toiset tuntevat lakkaamatta liittäessään kiviä toisiinsa. Ajatukset, kiintymykset, rakastumiset, vakaumukset, pettymykset, vieläpä epäilytkin, kaikki heille sopii, ja se, mitä myrsky irti kiskaistessaan murskaa, muuttuu mukavammaksi käsitellä, kun on vähän kauempana taas rakennettava vähemmän komea, mutta elämän vaatimuksiin sopivampi rakennus.

Mitkä surut, murheet tai pettymykset voivatkaan järkyttää sen taloa, joka ei hylännyt sitä, mikä on viisasta ja lujaa suruissa, murheissa ja pettymyksissä, valitessaan rakennuksensa kiviä! Ja eikö voi täydellä todella sanoa, käyttääksemme toista kuvaa, että sisäisen onnen juurien laita on samoin kuin suurien puiden? Ne tammet, joita myrskyt useimmin ahdistavat, saavat lopulta valtavimmat, ravintoa-antavimmat kiinnikkeet ikuiseen maahan, ja se kohtalo, joka väärin ahdistaa meitä, ei tiedä enempää siitä, mitä tapahtuu sielussa, kuin tuuli aavistaa sitä, mitä tapahtuu maan alla.

On mieltäkiinnittävää tässä äkkiä havaita todellisen onnen mahti ja salaperäinen vetovoima. Kun joku niistä, jotka kuuluvat "pieneen laumaan", kulkee sen onnellisen ja riemuitsevan joukon halki, joka vehkeillä, tervehdykdyksillä, pikku rakkausseikoilla ja pikku voitoilla täyttää Versaillesin marmoriportaat ja suurenmoiset suojat, syntyy toisinaan jonkinlainen hiljaisuus Saint-Simonin meluisissa kertomuksissa. Hänen tarvitsematta sitä osoittaa näyttää siltä kuin hän hetken mittailisi näitä äärettömiä turhamaisuuksia, näitä loistavia, vaan tilapäisiä tyydytyksiä, näitä valheita, jotka puhuvat kovaa, mutta vapisevat pimeässä, mittailisi rauhallisen ja voimakkaan sielun normaalisen tason mukaan. Tapahtuu suunnilleen samaa kuin silloin, kun lapset leikkivät kiellettyjä leikkejä, kiskovat juurineen tai tallaavat maahan kukkia, ovat hedelmiä varkaissa tai salaa kiusaamassa viatonta eläitä, ja pappi tai vanha mies lähestyy, joka ei kuitenkaan aio nuhdella heitä. Leikki lakkaa äkkiä, omatunto herää kauhistuneena, ja häpeilevät katseet pysähtyvät vastoin tahtoaan velvollisuuteen, todellisuuteen ja totuuteen.

Mutta aikaihmiset eivät tavallisesti kauempaa kuin lapset jää silmillään seuraamaan vanhusta, pappia tai harkintaa, jotka etääntyy. Mutta samantekevää, he ovat ainakin nähneet; sillä ihmissielu on, huolimatta silmistä, jotka liiankin mielellään kääntyvät pois tai sulkeutuvat, jalompi kuin useimmat ihmiset rauhansa vuoksi toivovat, ja se näkee vaivatta, mikä on ylevämpää kuin se hyödytön hetki, johon sen mielenkiintoa koetetaan herättää. Miten paljon kuiskaillaankaan pitkin tietä, jota myöten viisas katoaa näkyvistä, on hän kuitenkin tietämättään erehdyksiin ja turhamaisuuksiin piirtänyt jäljen, joka ei haihdu niin nopeasti kuin luulisi. Se selvenee varsinkin kyynelten odottamattomana hetkenä. Vähän muita puhtaampi, vähän muita elävämpi sielu itkee hyvin harvoin Saint-Simonin kertomuksessa menemättä itkemään jonkun luo, jonka hän on niin nähnyt kulkevan siinä vähän rauhattomassa ja miltei ilkeämielisessä kummastuksessa, joka maailmassa seuraa moitteettoman elämän askeleita.

Ihmiset eivät kysy toinen toiseltansa paljoa onnesta niinä päivinä, jolloin luulevat itseään onnellisiksi, mutta kun kärsimyksen hetki tulee, ei ole vaikeata muistaa paikkaa, mihin kätkeytyy rauha, joka ei ole auringonsäteen, kielletyn suudelman tai kuninkaallisen paheksumisen varassa. Emme silloin mene niiden luo, jotka ovat samalla tavoin onnellisia kuin me olimme, sillä me tiedämme vihdoinkin, kuinka paljon on jäljellä tästä onnesta, sittenkun sattuma on osoittanut vähänkään kärsimättömyyden merkkejä. Jos haluat tietää, missä varmin onni piilee, niin katso tarkoin, minne kurjat menevät lohtua hakiessaan. Tuska muistuttaa loitsuvapaa, jota aarteiden ja lähdesuonien etsijät muinoin käyttivät. Se näyttää sille, jolla se on, tien asuntoon, jossa syvin rauha huokuilee. Ja tämä on niin totta, että meidän toisinaan pitäisi itseltämme kysyä, voimmeko luottaa onnemme laatuun, rauhaamme, elämän suurien lakien tunnustamisen vilpittömyyteen, ilomme pysyväisyyteen, niin kauan kuin surullisten vaisto ei johdata heitä kolkuttamaan ovellemme, niin kauan kuin he kynnyksellä uinuen eivät näytä huomaavan sen lampun vakavaa ja hiljaista liekkiä, joka ei milloinkaan sammu.

Vain niillä on oikeus uskoa olevansa turvassa, joiden luo kaikki itkevät haluaisivat tulla itkemään. Niin on siellä ja täällä maailmassa olentoja, joiden sisäisen hymyn me huomaamme vasta siitä hetkestä alkain, jolloin kyyneleet, jotka huuhtovat katseitamme aina niiden salaperäisimmille lähteille asti, ovat opettaneet meitä näkemään onnen läsnäolon, joka ei synny hetken suosiosta tai loistosta, vaan laajentuneesta elämän käsityksestä. Tässä, kuten monissa asioissa, kaipuu ja välttämättömyys teroittavat meidän aistejamme. Mehiläinen, jonka on nälkä, löytää syvimpiin sokkeloihin kätkeytyvän hunajan; ja sielu, joka itkee lohduttomasti, huomaa ilon, joka piiloutuu luoksepääsemättömimpään kolkkaan, läpinäkymättömimpään hiljaisuuteen.

Niin pian kuin tietoisuus herää ja rupeaa elämään jossakin olennossa, niin kohtalo alkaa. Tässä ei ole kysymyksessä useimpien sielujen köyhtynyt ja passiivinen tietoisuus, vaan se aktiivinen tietoisuus, joka ottaa vastaan tapauksen, mikä se lieneekin, samalla tavalla kuin tyrmässäkin istuva kuningatar ottaa vastaan lahjan. Jollei sinulle tapahdu mitään, voi tietoisuutesi jo luoda varsin suuren tapahtuman jollakin tavoin toteamalla tapauksien puutteen. Mutta ehkei ole ainoatakaan ihmistä, jolle ei tapahdu useampia seikkoja kuin tarvitaan ahnaimman ja väsymättömimmän tietoisuuden ylläpitämiseen.

Minulla on tällä hetkellä edessäni erään voimakkaan ja väkevätunteisen sielun elämäkerta, jonka sielun sivulla päätään kääntämättä näyttävät kulkeneen kaikki ne sattumat, jotka luovat ihmisten onnen tai onnettomuuden. Se kuvaa viime vuosisadan alkupuoliskon erikoisinta ja kieltämättä nerokkainta naista, Emily Brontëa. Hän on jättänyt meille vain yhden kirjan, romaanin jolla on merkillinen nimi: Wuthering Heights. Emilyn isä oli englantilainen pappi Patrik Brontë, mitättömin, paatunein, vaativaisin ja itsekkäin ihminen, mitä ajatella saattaa. Kaksi seikkaa näytti hänestä tärkeiltä tässä elämässä: hänen kreikkalaisen profiilinsa puhtaus ja hänen ruuansulatuksensa varma kulku. Mitä Emilyn äiti raukkaan tulee, näytti hän kokonaan elävän tämän profiilin ihailussa ja avioliitollisen ruuansulatuskulun kunnioittamisessa. Mutta tuskin kannattaa muistuttaakaan tässä hänen olemassaolostaan, sillä hän kuoli kaksi vuotta Emilyn syntymän jälkeen. Lisätkäämme kuitenkin yksi asia, jollei muuten, niin osoittaaksemme vielä kerran, että keskinkertaisessa elämässä nainen miltei aina on ylempi miestä, joka hänen on täytynyt ottaa. Lisätkäämme, että kauan sen jälkeen, kun tämän turhamaisen ja tyhjänpäiten elävän pappismiehen alistuva puoliso oli kuollut, löydettiin pinkka kirjeitä, joissa tämä puoliso, joka aina oli ollut vaiti, hyvin selvästi arvosteli miehensä välinpitämättömyyttä, typeryyttä ja itsekkyyttä. On totta, ettei itse tarvitse olla virheetön huomatakseen virheitä muissa, mutta keksiäkseen hyveen toisessa täytynee itsellä olla sen itu. Sellaiset olivat Emilyn vanhemmat. Hänen ympärillään näki neljä sisarta ja yksi veli samojen hetkien kuluvan synkän yksitoikkoisina. Koko perhe eli ja koko Emilyn elämä kului pienessä synkässä, yksinäisessä, kurjassa ja puuttomassa Haworthin kylässä, keskellä Yorkshiren nummea.

Milloinkaan ei ole kai ollut tyhjempää, surullisempaa, yksitoikkoisempaa lapsuutta ja nuoruutta kuin Emilyn ja hänen neljän sisarensa. Ei ainoatakaan niistä onnellisista ja jossakin määrin odottamattomista pikku tapahtumista, jotka sittemmin vuosien vierittyä suurentuneina ja kaunistuneina sielun sisimmässä muodostavat elämän hymyilevien muistojen ainoan tyhjentymättömän aarteen. Ensimmäisestä päivästä viimeiseen ei mitään muuta kuin nouseminen, taloushuolet, lukutunnit, työ vanhan tädin valvonnan alla, ateriat, kävelyt, jolloin pikkutytöt käsikkäin, miltei aina ääneti, vakavina kulkivat kukkivaa tai lumen peittämää nummea pitkin. Kotona ehdoton välinpitämättömyys aniharvoin näyttäytyvän isän puolelta, joka söi omassa huoneessaan ja vain illalla tuli pappilan yhteiseen saliin kovalla äänellä lukemaan ikäviä parlamentin keskusteluja. Ulkona ympäröi taloa hautuumaan hiljaisuus, suuri puuton lakeus ja kukkulat keväästä talveen hurjan pohjoistuulen ahdistamina.

Elämän sattumat — sillä ei ole ainoatakaan elämää, jossa sattumat eivät tee jotakin yritystä — tempasivat kolme tai neljä kertaa Emilyn tästä erämaasta, jota hän oli oppinut rakastamaan ja pitämään ainoana paikkana, missä taivas, maa ja kasvit olivat todelliset ja ihailtavat, kuten käy niiden, jotka liian kauan ovat pysyneet samalla paikalla. Mutta muutamia viikkoja poissa oltuaan hän alkoi ikävöidä, hänen kauniit, hehkuvat silmänsä himmenivät, ja joku hänen sisaristaan sai tuoda hänet kiireimmiten takaisin yksinäiseen pappilaan.

V. 1843 — hän oli silloin viidenkolmatta vuoden vanha — hän palasi jälleen sinne milloinkaan sieltä enää lähtemättä. Ei mitään tapausta, ei hymyilyä, ei rakkaudentoivoa koko hänen elämässään ennen tätä lopullista paluuta. Ei edes mitään onnettomuuksien muistoa, ei mitään niistä pettymyksistä, jotka tekevät, että niin monet heikot tai elämän suhteen liian vähän vaativat kuvittelevat, että passiivinen uskollisuus sitä kohtaan, mikä on tuhonnut itsensä, on hyveellinen teko, että toimettomuus kyynel silmässä on toimettomuuden puolustus ja että on tehnyt kaikki, mitä oli tehtävä, kun kärsimyksestään on saanut kaiken surun ja kaiken alistumisen, mikä siitä on ollut saatavissa.

Tämän menneisyydettömän sielun neitseellisissä ja sileissä seinissä ei ollut mitään, johon edes olisi voinut kiinnittää muiston tai alistumisen. Ei mitään ennen tätä viimeistä pysähdystä, ei mitään jälkeen, ellei muutamia niukkoja ja ikäviä kokemuksia hoitaessa sairasta veljeä, jonka elämän mursivat laiskuus ja suuri, onneton intohimo, ja joka oli miltei hullu, parantumaton juomari ja opiuminnauttija. Ja sitten, kun hän läheni kahdettakymmenettä yhdeksättä ikävuottaan, eräänä joulukuun-iltapäivänä pienen pappilan valkeaksi kalkitussa arkihuoneessa kammatessaan pitkiä mustia hiuksiaan takkatulen ääressä, hän pudotti kamman liekkeihin, eikä hänellä ollut voimaa ottaa sitä ylös, ja kuolema tuli vielä hiljaisempana kuin hänen elämänsä oli ollut ottamaan hänet ilman väkivaltaa kahden hänen vielä silloin elävän sisarensa kalpeasta syleilystä.

"En näe sinun varallesi kohtalon suurilla polvilla mitään rakkauden merkkiä, mitään kunnian kipinää, mitään hymyilevää hetkeä!" huudahtaa alakuloisen murheellisena miss Mary Robinson, joka kertoo meille tästä elämästä. Ja itse asiassa ulkoapäin katsoen ei ole ilottomampaa, värittömämpää, tyhjempää, jääkylmempää elämää kuin Emily Brontën.

Mutta miltä puolelta meidän on katseltava elämää keksiäksemme sen totuuden, arvostellaksemme sitä, hyväksyäksemme sen ja rakastaaksemme sitä? Jos me hetkeksi käännämme katseemme nummen pienestä yksinäisestä pappilasta, suunnataksemme sen sankarittaremme sieluun, näemme toisen näyn. On harvinaista, että tällä tavoin voi keksiä sielunelämää ruumiissa, joka ei joutunut mihinkään suuriin seikkailuihin, mutta vähemmän harvinaista on kuin luullaan, että sielu elää persoonallista elämäänsä miltei riippumatta viikon tai vuoden tapauksista. Wuthering Heigths'ssä, joka on tämän sielun intohimojen, halujen, täyttyneiden toiveiden, mietiskelyjen ja ihanteiden kuvastin, sanalla sanoen, sen todellinen historia, tässä kirjassa on enemmän voimaa, intohimoa, vaiheita, lämpöä, enemmän rakkautta kuin tarvittiin vuorotellen elähyttämään ja rauhoittamaan kahtakymmentä sankarielämää, kahtakymmentä onnellista tai onnetonta kohtaloa.

Ei mikään tapaus pysähtynyt milloinkaan hänen asuntonsa kynnykselle, mutta ei ole mitään tapausta, johon hänellä oli oikeus ja joka ei ilmennyt hänen sielussaan verrattoman voimakkaana, kauniina, täsmällisenä ja avarana. Näyttää siltä, ettei hänelle tapahdu mitään, mutta kaikki tapahtuu hänelle kuitenkin persoonallisemmalla ja todellisemmalla tavalla kuin useimmille olennoille, koska kaikki, mitä hänen ympärillään tapahtuu, kaikki, mitä hän näkee, ja kaikki, mitä hän kuulee, muuttuu hänessä ajatuksiksi, tunteiksi, lempeäksi rakkaudeksi, ihailuksi, elämän palvonnaksi.

Mitä merkitseekään, laskeutuuko tapaus meidän vai naapuriemme katolle? Vesi, joka pilvistä putoaa, kuuluu sille, joka sen kokoaa; ja onni, kauneus, terveellinen rauhattomuus tai rauha, jotka kätkeytyvät sattuman eleisiin, kuuluvat sille, joka on oppinut ajattelemaan. Hän ei ollut koskaan rakastunut, hän ei kuullut kertaakaan rakastajan ihmeellisten askeleiden kajahtavan tieltä, ja kuitenkin on hän, joka kuoli neitsyenä kahdenkymmenen yhdeksän vuoden iässä, tuntenut rakkauden, puhunut rakkaudesta, tunkeutunut sen uskomattomimpiin salaisuuksiin asti nin kauas, että ne, jotka ovat eniten rakastaneet, toisinaan kysyvät itseltään, mikä nimi heidän on annettava tunteelleen, kun he häneltä oppivat rakkauden sanoja, hurmiota ja salaisuuksia, joiden rinnalla kaikki muu näyttää tilapäiseltä ja kalpealta.

Missä muualla, ellei sydämessään, hän onkaan kuullut nämä rakastajattaren saavuttamattomat sanat, joka puhuu imettäjälleen siitä, jota kaikki hänen ympärillään vainoavat ja inhoavat ja jota hän yksin jumaloi? "Minun suuri kurjuuteni tässä maailmassa on ollut hänen kurjuutensa. Olen huomannut sen ja tuntenut sen kaiken alusta alkaen. Ajatukseni, niin kauan kuin elän, on hän itse. Jos kaikki muu katoaisi ja hän yksin jäisi, niin minä olisin yhä olemassa, ja jos kaikki muu jäisi ja hän katoaisi, niin maailmankaikkeus ei olisi minulle enää kuin suunnaton vieras maa, enkä minä enää kuuluisi siihen. Rakkauteni toiseen, josta puhut, on kuin puiden lehdet, aika sen muuttaa, kuten talvi muuttaa puut. Mutta rakkauteni häneen muistuttaa ikuisia, maanalaisia kallioita. Ne eivät ole juuri näkyväiseksi tyydytykseksi, mutta ne ovat välttämättömiä. — Minä olen hän itse. Hän on aina, aina ajatuksissani, ei ilona, yhtä vähän kuin aina olen itselleni ilona. Minä en rakasta häntä siksi, että hän mielestäni on kaunis, vaan siksi että hän on enemmän minä itse kuin koko minuuteni, ja mistä aineesta sielumme ovatkin tehdyt; hänen ja minun sieluni on aina sama sielu…"

Hän liikkuu rakkauden ulkonaisessa todellisuudessa niin viattomana, että se meitä hymyilyttää. Mutta mistä hän on oppinut tämän sisäisen todellisuuden, joka koskettaa kaikkea, mikä intohimossa on syvintä, epäJoogillisinta, odottamattominta, epätodennäköisintä ja ikuisimmin totta? Näyttää siltä kuin olisi tarvinnut elää kolmekymmentä vuotta kaikkein kiihkeimpien suudelmien hehkuvimmissa kahleissa päästäkseen tietämään kaiken sen, mitä hän tietää, uskaltaakseen sellaisella pettämättömällä varmuudella ja tarkkuudella meille näyttää Wuthering Heightsin molemmissa toisilleen määrätyissä rakastavissa lempeyden ja julmuuden vastakkaisimmat liikkeet, — lempeyden, joka tahtoisi tuottaa kärsimystä, ja julmuuden, joka tahtoisi saattaa onnelliseksi, autuuden, joka halajaa kuolemaa, tuskan, joka kietoutuu kiinni elämään, inhon, joka himoaa, ja himon, joka huumautuu inhosta, vihan kyllästämän rakkauden, ja vihan, joka huojuu rakkauden painon alla…

Ja me tiedämme kuitenkin — sillä mikään ei ole kätkettyä tässä köyhässä elämässä — ettei hän rakastanut ketään ja ettei kukaan rakastanut häntä. On siis totta, että olemassaolon viimeinen sana on se, jonka kohtalo kuiskaa sydämemme salaisimpaan sopukkaan? On siis totta, että on yhtä todellista, yhtä kokenutta, yhtä yksityiskohtaista sisäistä elämää kuin ulkonaista? On siis totta, että voi elää samassa paikassa, että voi rakastaa, että voi vihata, vaikkei ole ketään poistyönnettävänä tai ketään odotettavana? On siis totta, että sielu riittää kaikkeen, että eräällä tasolla se aina on ratkaisevana? On siis totta, että ympäristö on surullinen tai hedelmätön vain niille, joiden tietoisuus vielä uinuu?

Kaikki, mitä etsimme pitkin teitä, rakkautta, onnea, kauneutta, seikkailuja, eivätkö kaikki tavanneet toinen toisiaan Emilyn sydämessä? Ei mikään päivä tuonut hänelle yhtäkään näistä iloista, yhtäkään näistä sielunliikkeistä, yhtäkään näistä hymyilyistä, jotka silmä voi nähdä, joihin käsi voi koskettaa, ja kuitenkin oli hänellä täydellinen kohtalo, ei mikään nukkunut hänessä, hänen sydämessään oli aina kirkkautta, hiljaista iloa, luottamusta, tiedonjanoa, haltioitumista ja toivoa.

Hän oli onnellinen, sitä ei saata epäillä. Avaamalla meille sielunsa hän voi osoittaa meille saman katoamattoman sadon kuin parhaimmat ihmiset, jotka ovat kokeneet mitä vaihtelevinta, pisintä, eloisinta ja täydellisintä onnea. Jos ei hänellä ollut mitään, mitä on rakkaudessa, murheessa, tuskassa, intohimossa, ilossa oli hänellä kaikki muu, mikä jää jäljelle inhimillisistä sielunliikkeistä, sittenkun niitä ei enää ole. Kuka todella on omistanut jotakin, sokeako, joka asuu satumaisessa palatsissa, vai se, joka vain kerran on ollut sellaisessa palatsissa, mutta kulkenut siellä avoimin silmin?

"Elää, ei elää." Älkäämme antako sanojen viedä itseämme harhaan. On täysin mahdollista elää ajattelematta, mutta mahdotonta on ajatella elämättä. Tapauksen onnellinen tai onneton ydin on siinä ajatuksessa, jonka siitä saa: voimakkaille siinä ajatuksessa, jonka itse siitä saavat, heikoille siinä ajatuksessa, jonka muut siitä saavat. On mahdollista, että tuhansia fyysillisiä tapauksia tulee vastaasi kulkiessasi kohti kuolemaa ja ettei mikään niistä tapaa sinussa sitä voimaa, jota se tarvitsisi muuttuakseen siveelliseksi tapaukseksi. Vasta silloin ihmisen tulee sanoa itselleen: "Minä en ehkä olekaan elänyt."

Niin onkin oikeata väittää, että sankarittaremme sisäistä onnea, kuten jokaisen olennon, edustaa hänen siveysoppinsa ja maailmankatsomuksensa. Siinä on tapahtumien metsässä se pälvi, joka olisi aina mitattava elämän lopussa, jotta voitaisiin arvioida onnen laajuus. Ja kuka voisi enää vuodattaa pettymysten, huolien ja jokapäiväisten surujen pikku kyyneleitä, jotka aina ovat tuskallisia, koska ne, sen sijaan että virkistäisivät, tekevät katseen katkeraksi, kuka voisi vuodattaa niitä sellaisissa ymmärtämyksen ja rauhan korkeuksissa, joihin Emily Brontë kohottautui?

Silloin ymmärtää, ettei hän itke kuten useimmat naiset, jotka koko elämänsä harhailevat pienistä särkyneistä iloista pieniin särkyneisiin iloihin. Särkynyt ilo masentaa vain silloin, kun kantaa sitä kuin puidenkokooja, joka ei milloinkaan laske risukimppuansa maahan. Mutta kuivia risuja ei ole kannettava kauaa hartioilla, ne on sytytettävä ja muutettava loistaviksi liekeiksi. Kun näkee ne liekit, jotka leimuavat Emilyn sielusta, ei ajattele enempää kuin hän itse kuivien risujen surullisuutta. Ei ole mitään näköpiiritöntä onnettomuutta, ei ole mitään parantumatonta surua sille, joka kärsiessään ja murehtiessaan kuin muut oppii surun syvyydessä ja onnettomuuden syvyydessä seuraamaan luonnon suurta liikettä, joka on ainoa todellinen liike. "Viisas ei voi milloinkaan ehdottomasti sanoa, että hän kärsii, koska hän näkee koko elämänsä", kirjoitti muuan ihailtava nainen, joka oli kärsinyt; "hän arvostelee sitä etäisyydestä, ja jos hän kärsii tänään, niin tapahtuu näin siksi, että hän on suunnannut ajatuksensa sielunsa epävalmiiseen osaan". Emily esittää nähtäväksemme rakkauden, hyvyyden ja vilpittömyyden ohella myös vihan, pahuuden ja sitkeimmän kostonhimon ja kavalimman petollisuuden eikä tunne edes tarvetta antaa anteeksi, sillä anteeksiantaminen on vain puolittain ymmärtämistä. Hän tarkastelee, hän hyväksyy ja hän rakastaa. Hän hyväksyy ja rakastaa hyvää niinkuin pahaakin, sillä pahuus on loppujen lopuksi erehtyvää hyvyyttä. Hän opettaa meille — ei moralistin mielivaltaisin kaavoin, vaan tavalla, jonka vuodet ja ihmiset meille opettavat, ne totuudet, jotka pystymme vastaan ottamaan — pahuuden lopullista häviötä elämässä, kaiken hiljenemistä luonnossa ja kuolemassa, "joka on vain elämän voitto eräistä sen erikoisista muodoista". Hän osoittaa meille taitavimman, voimasta ja nerokkuudesta rikkaimman valheen hyödyttömyyden heikoimman ja tietämättömimmän totuuden rinnalla, osoittaa vihan pettymykset, joka tietämättään kylvää onnea ja rakkautta tulevaisuuteen, jonka luuli hävittävänsä. Hän on ehkä ensimmäinen, joka puhuu meille perinnöllisyyden suuresta laista opettaakseen meille suvaitsevaisuutta, ja kun hän työnsä päätyttyä menee kylän kirkkomaalle, sankareittensa ikuisille asunnoille, on ruoho yhtä vihreää pyövelien kuin marttyyrien haudoilla, ja hän ihmettelee, että joku voi kuvitella, että ilkeä uni tulee häiritsemään niiden lepoa, jotka niin uinuvat välinpitämättömän ja rauhallisen maan povessa.

Tiedän hyvin, että tässä on kysymyksessä nerokas olento, mutta sellaiset olennot osoittavat meille vain ilmeisemmin sen, mitä voi tapahtua, mitä tapahtuu kaikissa olennoissa, muuten se ei ole enää nerokkuutta, vaan eriskummaista tai hulluutta. Mitä kauemmaksi menee, sitä selvemmin näkee, että nerokkuutta tuskin on eriskummaisessa ja että todellinen ylemmyys muodostuu aineksista, joita kaikki päivät tarjoavat kaikille ihmisille. Tässä ei ole muuten kysymys kirjallisuudesta. Emilyä ei lohduta kirjallisuus, vaan hänen sisäinen elämänsä, sillä on paljonkin hyvin loistavaa kirjallisuutta, josta ei tapaa vähäisintäkään siveellistä toimintaa. Jos Emily olisi ollut vaiti, jos hän ei milloinkaan olisi tarttunut kynään, olisi hänessä kuitenkin ollut sama tarmo, sama elinvoima, sama ylitulviva rakkaus, sama sisäinen hymy koko hänen olennossaan, joka näyttää tietävän minne menee, sama laajentunut varmuus hänen sielussaan, joka huipuilla on osannut tehdä rauhan tämän maailman suuren epävarmuuden ja suuren kurjuuden kanssa. Me emme olisi siitä tietäneet, siinä kaikki.

Tämä vaatimaton elämä opettaa meille monta seikkaa. Ei tosin niin, että hänet olisi pantava esimerkiksi niille, jotka ovat taipuvaisia alistumiseen: he voisivat siitä erehtyä. Se näyttää kokonaan kuluvan odotuksessa, eikä kaikilla ole oikeutta odottaa. Emily kuoli neitsyenä kahdenkymmenen yhdeksän vuoden iässä, ja väärin on kuolla neitsyenä. Eikö jokaisen olennon ensimmäinen velvollisuus ole tarjota kohtalolleen kaikki, mitä ihmiskohtalolle voi tarjota? Epävalmis työ on parempi kuin epävalmis elämä. Hyvä on olla välittämättä tyhjistä tai hyödyttömistä nautinnoista, mutta ei ole viisasta karkoittaa luotaan miltei vapaaehtoisesti todellisen onnen parhaita mahdollisuuksia. Onnetonta sielua ei ole kielletty pitämästä yllä jaloa surua. Jos ihmisellä on jo jossakin määrin avara katse elämänsä murheeseen, niin hän jo siten harjoittaa pimeydessä siipiä, jotka jonakin päivänä auttavat häntä kohoutumaan yli kaiken tämän surun.

Ehkä puuttuu Emilyn elämästä ponnistus. Hänellä oli kaikki rohkeus, kaikki intohimot, kaikki riippumattomuus sielussaan; mutta elämässään kaikki arkuus, kaikki hiljaisuus, kaikki toimettomuus, kaikki rajoitus, kaikki eristyminen ja kaikki ennakkoluulot, joita hän ajatuksessaan halveksi. Tämä on liiankin usein liian mietiskelevien sielujen tarina. Hyvin vaikeaa on arvostella jotakin elämää itsessään, ja mitä varsinkin Emily Brontëen tulee, olisi paljonkin sanottava siitä itsensäuhrauksesta, jolla hän menetti nuoruutensa parhaat vuodet arvottoman, mutta onnettoman veljen hyväksi. Tässä voi siis puhua vain aivan ylimalkaisesti, mutta mikä pitkä, mikä kapea tie johtaakaan miltei kaikissa olennoissa heidän sielustaan heidän elämäänsä! Meidän rohkeutemme, oikeamielisyytemme, uskollisuutemme ja rakkautemme aatteiden laita on kuten tammenterhojen metsässä: tuhannet ja kymmenet tuhannet katoavat ja mätänevät sammalessa, ennenkuin ainoakaan puu tekee vesaa. "Hänellä oli", sanoi puhuessaan eräästä naisesta se nainen, jolta äsken lainasin muutamia sanoja, "hänellä oli kaunis sielu, kaunis äly, tunteellinen sydän, mutta kaikki tämä pääsi elämään vasta kuljettuaan hyvin ahtaan luonteen läpi. Huomaan melkein aina saman selvänäköisyyden puutteen, ja varsinkin saman itsensätutkistelun puutteen. Kun joku olento haluaa meille näyttää elämänsä, alkaa hän sanomalla meille katsomis-, käsittämis- ja tuntemistapansa; silloin näkee jalon sielunlaadun; sittenkun vähitellen hänen kanssaan tunkee hänen olemukseensa, luettelee hän meille tekojaan, surujaan ja ilojaan, ja kaikessa tässä ei ole enää sielun jälkeäkään, joka hetken aikaa kuulsi hänen periaatteittensa ja ajatuksiensa läpi. Heti kun toiminta alkaa, ryhtyvät aistit asiaan, ja luonne tulee näkyville; sielu, s.o. olennon korkein osa, näyttää meistä tuhoutuneelta; se on kuin prinsessa, joka mieluummin elää äärimmäisessä kurjuudessa kuin kovettaa kätensä tavallisessa työssä."

Valitettavasti ei mitään ole tehty, niin kauan kuin ei ole oppinut kovettamaan käsiään, niin kauan kuin ei ole oppinut muovailemaan ajatustensa kultaa ja hopeaa avaimeksi, joka ei aukaise enää vain unelmiemme norsunluuporttia, vaan juuri kotimme portin, maljaksi, joka ei sisällä vain unelmiemme ihmeellistä vettä, mutta ei myös laske hukkaan sitä todellista vettä, joka valuu katollemme, vaakalaudaksi, joka ei tyydy epämääräisesti punnitsemaan, mitä tulevaisuudessa tulemme tekemään, vaan joka täsmällisesti ilmoittaa meille sen painon, mitä tänään olemme tehneet. Korkein ihanne on vain tilapäinen ihanne, niin kauan kuin se ei läheisesti tunkeudu kaikkiin jäseniimme, niin kauan kuin se ei ole löytänyt tietä siirtyä niin sanoaksemme sormiemme päihin asti. On olentoja, joissa itsetarkastelu hyödyttää vain heidän järkeään. On toisia, joissa tämä sama itsetarkastelu lisää aina jonkun seikan heidän luonteeseensa. Muutamat ovat selvänäköisiä, niin kauan kuin heistä itsestään ei ole kysymys, niin kauan kuin ei ole kysymys toiminnasta; toisten silmät taas kirkastuvat, kun on mentävä todellisuuteen, kun on toimittava. Voisi sanoa, että on olemassa älyllinen tietoisuus, joka ikuisesti istuu tai ikuisesti makaa liikkumattomalla valtaistuimella ja joka uskottomien tai hitaiden lähettiläiden välityksellä on yhteydessä tahdon kanssa, ja siveellinen tietoisuus, joka aina on seisoallaan, aina valmiina marssimaan. On totta, että jälkimmäinen lienee riippuvainen edellisestä, ehkei olekaan muuta kuin edellinen, joka pitkästä lepäämisestä väsyneenä ja tässä levossa opittuaan kaikki, mitä voi oppia, päättää viimein nousta seisoalleen, laskeutua liikkumattomilta portailta, astua elämään. Kaikki on hyvin, kunhan se vain ei viivästy siksi, että jalat kieltäytyvät kantamasta.

Kuka voi meille sanoa, eikö ole parempi toisinaan toimia vastoin ajatustaan kuin olla milloinkaan uskaltamatta toimia ajatustensa mukaan? Toimiva erehdys on harvoin korjaamaton; olosuhteet ja ihmiset pitävät huolta sen ohjaamisesta pian oikealle tolalle, mutta mitä nämä voivat toimettomalle erehdykselle, joka välttää kaikkea kosketusta todellisuuden kanssa? Tämä kaikki ei muuten merkitse sitä, että meidän on supistettava siveellistä tietoisuuttamme ja pelättävä sitä liiaksi ravitsevamme siveellistä tietoisuutta odottaessamme. Meidän ei tarvitse pelätä, että meillä olisi liian ihailtava ihanne voidakseen soveltua elämään. Tarvitaan oikea hyvän tahdon tulva panemaan liikkeelle pieninkin oikeuden tai rakkauden työ. Meidän ajatuksiemme täytyy olla kymmenen kertaa ylempänä käyttäytymistämme, jotta tämä olisi edes yksinkertaisen kunniallinen. Täytyy tahtoa suunnattoman paljon hyvää voidakseen välttää vähäisen pahaa. Ei mikään voima tässä maailmassa kulu niin suunnattomasti kuin aate, jonka on astuttava jokapäiväiseen elämään. Sentähden on oltava sankarillinen ajatuksissa, jotta olisi edes hyväksyttävä tai vahingoton teoissaan.

Meidän on viimeinen kerta lähestyttävä hämäriä kohtaloita. Ne opettavat meille, että suurissa aineellisissakaan onnettomuuksissa ei mikään ole auttamatonta ja että kohtalosta valittaminen on miltei aina sielunsa köyhyyden valittamista.

Rooman historiassa kerrotaan, että gallialainen senaattori Julius Sabinus, joka oli noussut kapinaan keisari Vespasianusta vastaan, joutui tappiolle. Hänen olisi ollut helppo paeta germaanien luo, mutta koska hän ei voinut mukanaan kuljettaa nuorta vaimoansa Eponinaa, ei hänellä ollut sydäntä häntä jättää. Näyttää siltä, kuin hädän ja onnettomuuden päivinä lopulta havaitsisi elämän ainoan ja todellisen arvon. Sabinus ei siis luopunut elämästä. Hänellä oli maatalo, jonka alla oli pitkä maanalainen käytävä; sen tiesivät vain hän itse ja pari vapautettua orjaa. Hän käski sytyttää talon tuleen, ja huhu levisi, että hän oli myrkyttänyt itsensä ja että liekit olivat tuhonneet hänen ruumiinsa. Itse Eponinakin piti sitä totena, sanoo Plutarkos, jonka kertomuksen tässä lainaan siinä muodossa, jollaiseksi Antoninuksien historian kirjoittaja, kreivi Champagny, sen on täydentänyt. Ja kun Martialis, vapautettu orja, kertoi Eponinalle hänen miehensä itsemurhan, makasi hän kolme päivää ja kolme yötä kasvot maahan päin, kieltäytyen syömästä ja juomasta. Saatuaan tietää tästä murheesta Sabinuksen tuli sääli, ja hän toimitti Eponinalle tiedon että hän vielä oli elossa. Vaimo pysyi edelleen surupuvussa ja itki puolisoaan päivisin ihmisten nähden, mutta öisin hän kävi miehensä luona tämän pakopaikassa.

Seitsemän kuukauden aikana hän laskeutui joka yö maan alle miestänsä tapaamaan. Hän koetti saada miehensä lähtemään pakopaikasta, ajoi hänen partansa, leikkasi hänen hiuksensa, kääri hänen päänsä siteisiin, puki hänet valepukuun, toimitti hänet vaatekäärössä kannettuna pois ja vei syntymäkaupunkiinsa. Mutta pian tämä olinpaikka osoittautui liian vaaralliseksi, ja hän vei miehensä takaisin maanalaiseen käytävään. Toisinaan Eponina asui maalla ja vietti yönsä hänen luonaan, toisinaan palasi kaupunkiin ja näyttäytyi ystävättärilleen. Hän tuli raskaaksi, mutta käyttämällä erästä voidetta hän sai itsensä sellaiseen asuun, ettei kukaan nainen edes yhteisissä kylpyhuoneissa saattanut huomata hänen raskauttaan. Kun synnyttämisen aika oli käsissä laskeutui hän maanalaiseen käytävään, kuten naarasleijona luolaansa, ja yksin ilman auttaja-naista antoi elämän kaksoisille. Hän ruokki niitä maidollaan ja näki niiden kasvavan. Hän elätti miestään yhdeksän vuotta tässä piilopaikassa ja tässä pimeydessä. Lopulta Sabinus löydettiin kuitenkin ja vietiin Roomaan. Hän ansaitsi toden totta Vespasianuksen lempeyden. Esittäessään keisarille molemtnat poikansa, jotka oli kasvattanut maan alla, sanoi Eponina: "Olen synnyttänyt ne maailmaan, olen kasvattanut ne, jotta meitä olisi useampia, jotka sinulta rukoilemme armoa." Läsnäolijat itkivät. Keisari oli kuitenkin taipumaton, ja rohkean galliattaren ainoana pyyntönä oli enää vain saada kuolla yhdessä miehensä kanssa. "Olen elänyt onnellisempana hänen kanssaan pimeydessä", huudahti hän, "kuin sinä, oi Cesar, olet milloinkaan ollut auringon paisteessa ja keisarikuntasi loiston keskellä".

Mikä sydän uskaltaisi sitä epäillä, mikä sydän epäröisi rakastaa pimeyttä, jota sellainen rakkaus kirkasti? Epäilemättä he elivät monta kamalaa ja kauheaa hetkeä piilopaikkansa syvyyksissä; mutta kuka ei niistäkin, jotka pitävät arvossa vain elämän alhaisimpia nautintoja, olisi mieluummin rakastanut sellaisella hehkulla, syvällä sellaisen haudan pohjalla, kuin ettei olisi rakastanut muuten kuin kylmästi auringon valossa ja lämmössä? Eponinan ihastuttava huudahdus on kaikkien niiden, jotka ovat tunteneet rakkauden, ja niiden, joiden sielu on ymmärtänyt keksiä mielenkiintoa, järkeä, toivoa ja velvollisuutta elämässä. Liekki, joka elähytti häntä hänen pimeydessään, oli sama liekki, joka elähyttää viisasta yksitoikkoisten hetkien vieriessä. Rakkaus on sielumme itsetiedoton aurinko, mutta tämän auringon puhtaimmat, lämpimimmät, vakavimmat säteet muistuttavat ihmeellisellä tavalla niitä, jotka oikeuden, suuruuden, kauneuden ja totuuden haltioima sielu pyrkii itsessään monistamaan? Eikö sitä onnea, joka sattumalta oli Eponinan sydämessä, voida siirtää jokaiseen hyväntahtoiseen sydämeen? Eikö sen lohduttavin rakkaus, sen itsensäunhottaminen, surujen muuttuminen hymyilyiksi, nautintojen, joista on kieltäytynyt, muuttuminen onneksi, jonka sydän tekee ikuiseksi, mielenkiinto, jota tuntee jokaisen päivän kalpeintakin valoa kohtaan sen sattuessa johonkin ihailtavaan, vajoaminen valoon ja iloon, jota mielemme mukaan voimme laajentaa enemmän ihailemalla — kaikki tämä ja tuhannet yhtä suloiset, yhtä avuliaat voimat, eivätkö kaikki nämä voi ilmetä sydämemme, sielumme ja ajatuksemme voimakkaammassa elämässä? Oliko Eponinan rakkaus muuta kuin tahaton, odottamaton ja ansaitsematon vilahdus tästä elämästä? Rakkaus ei ajattele aina; usein se ei tarvitse mitään harkintaa, ei mitään itsetutkistelua voidakseen nauttia kaikesta, mitä ajatuksessa on parasta, mutta rakkauden paras muistuttaa kuitenkin ajatuksen parasta. Koska Eponina rakasti, ei hän nähnyt kuin kärsimyksiensä valoisat kasvot; mutta ajatella, miettiä, katsoa tuskaansa kauemmaksi ja toimia iloisemmin kuin kohtalon näennäisen käskyn mukaan olisi välttämätöntä, eikö tämä ole sitä, että vapaaehtoisesti ja varmasti tekee sen, mitä rakkaus tekee vain tietämättään; onnellisesta sattumasta? Jokainen Eponinan kärsimyksistä sytytti soihdun maanalaisen käytävän komeroihin, ja eikö syrjäänvetäytymiseen tottuneessakin sielussa jokainen tuska, joka saa sen syventymään itseensä, herätä suurta lohtua? Ja kun me jalon Eponinan kanssa elämme vainojen aikana, eikö voisi sanoa, että sellainen tuska on kuin pakanallinen pyöveli, joka ihailun tai armon liikuttamana keskellä suorittamaansa kidutusta äkkiä polvistuu uhrinsa jalkojen juureen, hellästi rohkaisee sitä, tahtoo kärsiä sen kanssa ja viimein suudellen kysyy häneltä tietä taivaaseen?

Minne kulkenemmekaan, vierii elämän virta runsasvetisenä taivaankannen alla. Se pistäytyy vankilan muurien väliin, vaikkei aurinko siellä valaisekaan sen laineita, samoin kuin se soluu kunnian ja onnen palatsin juurella. Se, mikä meille on tärkeää, ei ole kaikille kuuluvan ja aina juoksevan virran laajuus, syvyys ja voima, vaan sen maljan puhtaus ja suuruus, jonka virtaan upotamme. Kaikki, mitä voimme imeä elämästä, saa välttämättä tämän maljan muodon, ja malja on valettu meidän tunteittemme ja ajatuksiemme, sanalla sanoen sisäisen kohtalomme poven mukaan, niinkuin muinaisajan kuvanveistäjän pikari oli muovailtu jumalattaren rinnan mukaan. Ihminen saa maljan, jonka hän on itselleen tehnyt; hän saa miltei aina sen, jonka hän on oppinut itselleen toivomaan. Me emme voisi valittaa kohtaloa kuin yhdessä suhteessa, nimittäin, ettei se ole antanut meille käsitystä laajemmasta ja täydellisemmästä maljasta ja sen haluamista. Niin, eroavaisuutta on vain haluamisessa, mutta sen eroavaisuuden tajuamme vasta sinä hetkenä, jolloin se alkaa hävitä. Kun tulee tietämään, että halumme voisi olla kauniimpi, eikö se jo ole sen kaunistamista, eikö siten täytetä, kohtalomme povea uudella henkäyksellä ja jo sitenkin laajenneta ihanteellisen ja taipuvaisen maljamme ääriä, jonka metalli lopullisesti jähmettyy vasta kuoleman kylmänä ja leppymättömänä hetkenä?

Sillä ei ole valittamista, joka odottaa hehkuvampaa ja auliimpaa tunnetta. Sillä ei ole valittamista, joka odottaa vähän suuremman onnen, vähän suuremman kauneuden, vähän suuremman oikeuden kaipuuta, juuri näistä sanotaan, että he ovat mukana valittujen autuudessa. Jokainen heistä on puettu iloon ja pukuun, joka sopii heidän ruumiilleen. Hän ei voi kaivata itselleen suurempaa autuutta kuin hänellä on, sillä juuri siinä halussa, jolla hän sitä kaipasi, hän sen omisti, jos jalosti kadehdin niiden onnea, jotka voivat suuren virran kirkkaimpaan kohtaan laskea loistavamman ja painavamman astian kuin minun on, on minulla tietämättäni suuri osa kaikesta, mitä he sieltä ammentavat, ja minun huuleni painuvat heidän huuliensa rinnalle maljan laitaan.

"Ketä vöittekaan rakastaa?" sanottiin — ennenkuin näin poikkesimme aineestamme syrjään — eräälle naiselle, jonka ehkä muistat. Samaa olisi voinut kysyä Emily Brontëlta ja monilta muilta; ja kaikkialla maailmassa on joukoittain hyväntahtoisia sieluja, jotka laukkaavat rakkautensa parhaat vuodet tehdessään itselleen tällaisia kysymyksiä tunteittensa tulevaisuudesta.

Kohtalon valtakunnassa muuten useimmat valitukset, surut, turhat odotukset, tyhjä pelko ja liialliset toivomukset tunkeilevat juuri rakkauden kuvan ympärillä. Paljon ylpeyttä, paljon väärää runoutta ja monia valheita on kaiken tämän pohjalla. Niiden sielujen joukossa, jotka ovat vähimmin pyrkineet itseään ymmärtämään, tapaa yleensä useimmat väärin arvostellut sielut. Haurain, ahtain ja mielivaltaisin ihanne saa yleensä runsaimman ravintonsa pelosta, pettymyksistä, vaatimuksista ja pikkumaisesta halveksimisesta. Me pelkäämme aivan erikoisesti, että loukataan tai väärin arvostellaan hyveitä, ajatuksia, siveellisiä ominaisuuksia tai kauneuksia, joita meillä ei vielä ole kuin mielikuvituksessamme. Tällaisten ansioiden laita on samoinkuin aineellisenkin omaisuuden: toivo suuntautuu itsepäisimmin niihin, joita meillä todennäköisesti on vähimmin voimaa milloinkaan saavuttaa. Niin on heittiö, joka aikoo parantaa itsensä, suuresti ihmeissään, ettei sille rehellisyydelle, joka hetkeksi herää hänen sydämessään, anneta heti erikoista tunnustusta.

Kun olemme todellisesti puhtaita, epäitsekkäitä ja vilpittömiä, kun ajatuksemme lakkaamatta ja yksinkertaisesti kohoavat turhamaisuuden ja vaistomaisen itsekkyyden yläpuolelle, huolehdimme paljoa vähemmän siitä, hyväksyvätkö, ymmärtävätkö, ihailevatko ympärillämme olevat meitä. Epiktetos, Marcus Aurelius, Antoninus Pius eivät ole milloinkaan valittaneet, ettei heitä ole ymmärretty. He eivät luulleet itsessään olevan mitään tavatonta tai käsittämätöntä. Päinvastoin he arvelivat, että heidän hyveensä paras juuri oli siinä, jonka kaikki voivat ilman ponnistusta tunnustaa, siinä, jota ei ilman aihetta väärin arvostella, sillä miltei aina on tunteen yleisessä hitaudessa korkeampi syy. Sairaalloiset hyveet sitävastoin, joihin kiinnitämme liian paljon huomiota, joutuvat väärin arvostelluiksi, ja sairaalloinen on jokainen, johon kiinnitämme liiaksi huomiota ja jolle vaadimme kunnioittavaa tarkkaavaisuutta. Sairaalloinen hyve on usein kohtalokkaampi kuin elinvoimainen pahe; joka tapauksessa se etääntyy liian kauas totuudesta, ja kaukana totuudesta ei ole mitään hyvää toivottavissa. Sitä mukaa kuin ihanteemme paranee, sisältää se yhä enemmän todellisuutta. Sitä mukaa kuin sielumme kasvaa, pelkää se vähemmän, ettei se kohtaa toista sielua, joka ei ole sen tasolla, sillä sielu, joka kasvaa, on sellainen, joka lähenee totuutta, ja lähellä totuutta kaikki saa osansa itse totuuden suuruudesta.

Kun Dante keskellä taivaallista ja kirkkaudessaan miltei muuttumatonta valoa on ehtinyt kolmanteen piiriin eikä näe minkään liikahtavan ympärillään, kysyy hän äkkiä itseltään, pysyykö hän paikallaan vai kulkeeko hän vielä kohti Jumalan valtaistuinta. Hän katsahtaa silloin Beatriceen, ja koska tämä näyttää hänestä kauniimmalta, ymmärtää hän lähestyneensä päämääräänsä. Mekin saatamme tiedonjanomme, rakkautemme, kunnioituksemme ja sen ihailun kasvusta, jonka suuntaamme kaikkeen meitä elämässä seuraavaan, laskea askeleet, jotka astumme matkalla totuutta kohti.

Mies lähtee tavallisesti kodistaan hakemaan iloa, kauneutta, totuutta, rakkautta, eikä palaa täysin tyydytettynä, ennenkuin voi lapsilleen sanoa, ettei ole mitään löytänyt. On hyvin ylpeätä sanoa olevansa tyytymätön, ja useimmat ihmiset syyttävät elämää ja rakkautta vain siksi, että he kuvittelevat elämän ja rakkauden olevan heille enemmän velkaa kuin he itse voivat itselleen sallia. On totta, että rakkaudelle niinkuin kaikelle muullekin tarvitaan niin ylevä ihanne kuin mahdollista, mutta jokainen ihanne, joka ei perustu voimakkaaseen sisäiseen todellisuuteen, on vain tyhjä, hedelmätön, mateleva valhe. Ei tarvita muuta kuin kaksi tai kolme saavuttamatonta ihannetta lamaamaan koko elämää. On erehdystä luulla, että sielun suuruutta mitataan sen pyrkimyksien ja sen unelmien mukaan. Heikoilla on yleensä paljon kauniimpia ja paljon enemmän unelmia kuin voimakkailla, sillä koko heidän tarmonsa, koko heidän pyrkimyksensä muuttuu unelmiksi. Tavallisen unelman ylevyys otetaan myös lukuun, kun on arvioitava siveellistä tasoamme, vain sikäli kuin tämä unelma on aiemman elämän ja jo kiinteän, hyvin koetellun ja hyvin inhimillisen tahdon pidennetty varjo. Silloin on sallittua asettaa se hetkeksi ulkonaisten todellisuuksien auringonpaisteessa kylpevälle lakeudelle, niinkuin ihminen asettaa sauvan kirkontornin viereen, jota hän tahtoo mitata sen varjon mukaan, voidakseen määrätä hetken varjon ja ikuisen tornin välisen suhteen.

Näyttää luonnolliselta, että jalo sydän odottaa suurta rakkautta, mutta on vielä paljoa luonnollisempaa, että se rakastaa odotellessaan, ja ettei se luule odottavansa rakastaessaan. Rakkaudessa samoin kuin elämässä on miltei aina hyödytöntä odottaa; rakastamalla oppii rakastamaan ja pikku rakastumisten niin sanotuilla pettymyksillä ihminen pitää varmimmin yllä suuren rakkauden värähtämätöntä liekkiä, joka ehkä on valaiseva hänen elämänsä loppua.

Ihminen on usein nurjamielinen pettymyksiä kohtaan. Niille annetaan usein ikävä, kalpea ja alakuloinen muoto. Päinvastoin ne ovat totuuden ensimmäinen hymyily. Olet rehellinen mies, tahdot olla oikeamielinen, hyödyllinen, viisas ja onnellinen, mutta jos pettymys sinua lamauttaa, niin se johtuu siitä, että kadut valhetta, jossa elit. Haluatko mieluummin elää erehdyksiesi ja unelmiesi maailmassa kuin todellisuuden? Parhaimpien tahtojen parhaat hetket kuluvat liiankin usein kauniin unelman ja välttämättömän lain väliseen taisteluun, jonka lain kauneutta he eivät näe, ennenkuin kaunis unelma on tyhjentänyt heidän voimansa. Jos rakkaus esimerkiksi on pettänyt sinut, luuletko, että sinun olisi ollut terveellistä koko elämäsi läpi uskoa, että rakkaus on sitä, mitä se ei ole eikä voi olla? Luuletko, ettei sellainen harhakuva väärennä tärkeimpiä toimiasi ja pitkäksi aikaa kätke osaa totuudesta, johon pyrit? Ja jos toivot saavasi suuria aikaan ja pettymys asettaa sinut paikallesi toisarvoisten joukkoon, onko oikeata elämäsi loppuun asti kirota totuuden airutta? Eikö harhakuvittelusi loppujen lopuksi etsinyt totuutta, jos se oli vilpitön? Oppikaamme pettymyksistämme luomaan itsellemme joukko salaperäisiä ja uskollisia ystäviä ja lahjomattomia neuvonantajia. Jos joku niistä, julmempi kuin muut, hetkeksi lamaa meitä, älkäämme valittaen huudahtako: elämä ei ole niin kaunis kuin unelmamme, vaan sanokaamme itsellemme: meidän unelmistamme puuttui jotakin, koskei elämä niitä hyväksynyt. Voimakkaiden sielujen niin kiitetty tarmo ei ole lopulta muuta kuin pettymyksiä, jotka he ovat ottaneet vastaan. Jokainen pettymys, jokainen väärin ymmärretty rakkaus, jokainen tyhjiin mennyt toive lisää jonkunlaisen painon totuutesi painoon, ja mitä tiheämmin harhakuvat haihtuvat ympärilläsi, sitä jalompana, sitä varmempana esiintyy suuri todellisuus, kuten aurinko näkyy kirkkaammin puiden oksain välitse, joilta talvi on karistanut lehdet.

Jos etsit suurta rakkautta, luuletko, että on mahdollista löytää yhtä kaunista sielua kuin unelmasi, jos vain sinun unelmasi lähtevät hakemaan? Onko oikein tarjota vain muodottomia haluja, toiveita ja unelmia, ja vastineeksi vaatia määrättyjä sanoja ja ratkaisevia tekoja? Ja niin me kuitenkin melkein aina teemme. Ja jos sattuma, niin onnellinen, että se on odottamaton, viimein asettaisi meidät olennon eteen, joka täysin vastaisi ihannettamme, olisimmeko silloin oikeutettuja kuvittelemaan, että meidän laiskat ja epämääräiset pyrkimyksemme kauan aikaa pysyisivät sopusoinnussa hänen toimivan ja selvärajaisen todellisuutensa kanssa?

Vasta sitten on meillä joku mahdollisuus löytää ihanne itsemme ulkopuolelta, kun olemme sen mikäli mahdollista täydellistäneet itsessämme. Toivotko tosiaankin keksiväsi ja säilyttäväsi vilpittömän, syvän, rakastavan, uskollisen, tyhjentymättömän sielun, avaran, elävän, välittömän, itsenäisen, rohkean, hyväntahtoisen ja ylevän sielun, jollet yhtä hyvin kuin sekin tiedä, mitä vilpittömyys, rakkaus, uskollisuus, ajatus, elämä, välittömyys, itsenäisyys, rohkeus, hyväntahtoisuus ja ylevämielisyys ovat? Ja kuinka tietäisitkään tämän, ellet ole rakastanut näitä seikkoja ja kauan elänyt niiden parissa kuten se on rakastanut niitä ja elänyt niiden parissa?

Ei ole mitään vaativampaa, taitamattomampaa, sokeampaa kuin hyvyys, kauneus ja siveellinen täydellistyminen, joka on toivon asteella. Jos tahdot löytää ihannesielun, niin aloita jäljittelemällä ihannetta, jota etsit. Ei ole muuta keinoa. Sitä mukaa kuin todella lähestyt tätä ihannetta, olet todella näkevä, että on oikeata ja onnellista, että se melkein aina on hyvin eroava siitä, mitä epämääräisissä toiveissasi olet odottanut. Sitä mukaa kuin ihanteesi toteutuu joutuessaan kosketuksiin elämän kanssa, se tulee avarammaksi, lempeämmäksi, joustavammaksi ja paremmaksi. Silloin huomaat vaivatta, mikä rakastamassasi on todella kaunista, mikä on vakavan hyvää, mikä on ikuisen totta itsessäsi, sillä mikään ei opasta meitä ympärillämme olevaan hyvään, ellei sydämessämme oleva hyvä sitä tee. Silloin vihdoinkin kiinnität vähemmän huomiota epätäydellisyyksiin, jotka eivät sinussa enää loukkaa turhamaisuutta, itsekkyyttä tai tietämättömyyttä, s.o. epätäydellisyyksiin, jotka eivät enää muistuta omia epätäydellisyyksiäsi, sillä juuri oma pahuutemme sietää vähiten toisten pahuutta.

Olkoon meillä luottamusta rakkauteen, niinkuin meillä on luottamusta elämään, koska olemme luodut tuntemaan luottamusta ja koska kohtalokkain ajatus kaikessa on se, joka pyrkii epäilemään todellisuutta. Olen nähnyt rakkauden murskaavan monta elämää, mutta jollei rakkaus olisi sitä tehnyt, olisi luultavaa, että ystävyys, tylsyys, epävarmuus, epäröinti, välinpitämättömyys, toimettomuus olisivat murskanneet nämä samat elämät. Rakkaus murskaa sydämessä vain hauraat seikat, ja jos se murskaa siellä kaikki, niin se johtuu siitä, että kaikki oli haurasta. Ei ole ainoatakaan, joka ei olisi voinut luulla elämäänsä monta kertaa murskatuksi, mutta niiden, joiden elämä todella on murskattu, on usein syytettävä jonkinlaista turmio-turhamaisuutta onnettomuudestaan.

Rakkaudessa on tosin niinkuin muussakin kohtalossamme onnellisia ja onnettomia sattumia. On mahdollista, että olento, jonka sydän ja mieli ovat täynnä tarmoa, lempeyttä ja kaikkia hyviä inhimillisiä pyrkimyksiä, ensi kertaa elämään astuessaan hakematta tapaa sielun, joka ainaisen onnen huumeessa toteuttaa kaikki rakkauden toiveet, korkeimmat niinkuin alhaisimmatkin, laajimmat samalla kertaa kuin hienoimmatkin, ikuisimmat niinkuin haihtuvimmatkin, voimakkaimmat niinkuin lempeimmätkin. Voihan sattua, että hän heti saavuttaa sydämen, jolle saattaa antautua ja joka lakkaamatta ottaa vastaan hänen parhaansa. Voi sattua, että hän ensi yrityksellä saavuttaa ehkä ainoan, aina toiveiden kyllästämän sielun, joka ymmärtää aina hautaan asti ottaa vastaan tuhannen kertaa enemmän kuin hänelle annetaan ja joka aina antaa tuhannen kertaa enemmän takaisin kuin on saanut. Sillä rakkaus, joka kestää vuosien painon, muodostuu näistä suloisen epätasaisista vaihdoista, ja mitä niissä antaa, sen omistaa lopulta, ja mitä niissä saa, ei enää ole yksityistä omaisuutta.

Toisinaan ilmenee täydellisen onnellisia kohtaloita, mutta joskin jokaisella ihmisellä enemmän tai vähemmän on oikeus sellaista toivoa, tekisi hän väärin kytkiessään elämänsä sellaiseen toivoon. Hän ei voi muuta kuin valmistautua ollakseen jonakin päivänä sellaisen rakkauden arvoinen, ja sitä mukaa kuin hän siihen valmistautuu, käy hänen odotuksensa kärsivällisemmäksi. Yhtä mahdollista olisi ollut, että olento, josta äsken puhuimme, nuorukaisesta vanhukseen asti olisi astuskellut edestakaisin pitkin muurin juurta, jonka takana hänen onnensa olisi häntä odottanut mitä syvimmässä hiljaisuudessa. Mutta siitä, että hänen onnensa oli muurin tällä puolen, ei seuraa, ettei toisella puolen ollut muuta kuin onnettomuutta ja epätoivoa. Eikö ole onni, että on hankkinut itselleen oikeuden kulkea onnensa vieressä? Eikö ole parempi, että itsensä ja suuren, toivomansa rakkauden välillä tuntee jonkinlaisen niin sanoaksemme läpikuultavan ja ehkäpä hauraan sattuman kuin että ainaiseksi on itsessämme olevan epäinhimillisen, hyödyttömän ja arvottoman erottamana siitä? Onnellinen se, joka voi poimia ja kuljettaa kukkia mukanaan, mutta sekään, joka iltaan asti kulkee näkymättömän kukan hienossa tuoksussa, ei ole niin surkuteltava kuin yleensä luullaan. Onko elämä hukkaan mennyt, onko se aivan arvoton ja hyödytön, koska se ei ole niin onnellinen kuin se olisi voinut olla? Parhaimman, mitä olisi ollut kaipaamassasi rakkaudessa, olisit kai itse siihen tuonut? ja jos, kuten aiemmin olemme sanoneet, sielu loppujen lopuksi ei omista muuta kuin mitä se voi antaa, eikö jo silloin jotakin omista, kun lakkaamatta tähyilee tilaisuutta antaa? Niin, en luule tässä maailmassa olevan tavoittelemisen arvoisempaa onnea kuin ihmeellinen ja pitkä rakkaus, mutta jollet löydä tätä onnea, ei se, mitä olet tehnyt sen arvoiseksi tullaksesi, ole mennyt hukkaan sydämesi rauhalta ja jäljellä olevan elämäsi rohkeammalta ja puhtaammalta tyyneydeltä.

Ja rakastaa voi aina. Rakasta puolestasi ihailtavasti, niin olet tunteva miltei kaikki ihailtavan rakkauden ilot. Täydellisimmässäkään rakkaudessa ei molempien rakastavain onni ole aivan sama, kuinka läheisesti yhtyneitä he ovatkaan: aivan varmasti parempi rakastaa paremmin, ja joka rakastaa paremmin, on myös onnellisempi. Vähemmän toisten kuin oman onnesi vuoksi sinun tulee saattaa itsesi rakkauden arvoiseksi. Älä kuvittelekaan, että epätasaisen rakkauden onnettomina hetkinä oikeamielisempi, viisaampi, ylevämpi ja jalommin haltioitunut kärsisi eniten. Parhain on tuskin milloinkaan uhrina, jota kannattaa valittaa. Ihminen on vasta silloin täydellinen uhri, kun hän on omien vääryyksiensä uhri. Kuinka epätäydellinen oletkaan, voit riittää ihmeellisen olennon rakkaudelle, mutta ihmeellinen olento ei riitä sinun rakkaudellesi, jollet ole täydellinen. On toivottavaa, että Onnetar jonakin päivänä taluttaa asuntoosi kaikilla älyn ja sydämen lahjoilla varustetun naisen, jota kunnian, onnen ja rakkauden suurten sankarittarien historiassa olet saattanut sivumennen ihailla, mutta sinä et siitä tiedä mitään, jollet ole oppinut havaitsemaan ja rakastamaan näitä lahjoja todellisessa elämässä, ja mikä onkaan loppujen lopuksi jokaiselle ihmiselle todellista elämää, jollei hänen oma elämänsä? Sinun vilpittömyytesi on puhkeeva kukalle rakastettusi vilpittömyydessä; sinun totuutesi on löytävä rauhan hänen totuudessaan, ja sinun luonteesi voima on yksin nauttiva hänen luonteensa voimasta. Mutta rakastamamme olennon hyve, ellei se meidän sydämemme kynnyksellä tapaa hyvettä, joka sitä jossakin määrin muistuttaa, ei tiedä, mihin käsiin se uskoo mukanaan tuomansa ilon.

Ja mikä lieneekin kohtalosi tunteiden maailmassa, älä kadota rohkeuttasi! Ennen kaikkea älä luule, että perusteellisesti olet tietämätön ihmiselämän suuresta onnesta, jollet ole tuntenut rakkauden onnea. Ottakoon onni virran, maanalaisen joen, puron tai järven muodon, sillä on vain yksi ainoa ja sama lähde sydämemme syvimmässä kammiossa, ja onnettominkin ihminen voi luoda itselleen kuvan tästä suurimmasta onnesta.

On totta, että rakkaudessa on huumaus, jota hän ei opi tuntemaan, mutta tämä huumaus jättäisi vakavan ja vilpittömän sydämen pohjalle vain suuren alakuloisuuden, jollei hän todellisesta rakkaudesta löytäisi mitään varmempaa, syvempää ja pysyväisempää kuin tämän huumauksen, ja mikä on varminta, syvintä, pysyväisintä rakkaudessa, on myöskin varminta, syvintä ja pysyväisintä jalossa elämässä.

Jokaisen ihmisen ei ole sallittu olla sankarillinen, ihailtava, voittoisa, nerokas tai yksinkertaisesti onnellinen ulkonaisessa, mutta vähimminkin suosittu meistä voi olla oikeamielinen, vilpitön, lempeä, ihmisrakas, jalomielinen. Vähimminkin lahjakas voi tottua katselemaan ympärilleen ilman ilkeyttä, kateutta, kaunaa, ilman turhaa murhetta. Huono-osaisinkin voi ottaa jollakin tavoin ääneti osaa — eikä se aina ole onnettominta — ympäristönsä iloon. Taitamattominkin voi tietää, mihin asti hän antaa anteeksi loukkauksen, jättää sikseen virheen, ihailla inhimillistä sanaa tai toimintaa. Vähimminkin rakastettu voi rakastaa ja kunnioittaa rakkautta. Toimiessaan näin hän kumartuu sen lähteen yli, jonka yli onnellisetkin kumartuvat useammin kuin luullaankaan onnen hehkuvina hetkinä saadakseen varmuuden, että todella ovat onnellisia. Sisimmällä rakkauden autuudessa niinkuin sisimmällä oikeamielisen vaatimattomassa elämässä, jolle sattuma ei ole tahtonut hymyillä, ei ole mitään muuta muuttumatonta ja liikkumatonta kuin oikeamielisyys, luottamus, hyväntahtoisuus, vilpittömyys ja jalous. Rakkaus antaa vähän enemmän loistoa näille valokohdille, ja senvuoksi meidän on etsittävä rakkautta. Rakkauden suurin etu on, että se avaa silmämme näkemään eräitä rauhallisia ja suloisia totuuksia. Rakkauden suurin etu on, että se valmistaa meille tilaisuuksia yhdessä ainoassa kohteessa rakastaa ja ihailla, mitä meillä ei olisi ollut järkeä eikä voimaa rakastaa ja ihailla tuhansissa eri seikoissa, s.o. että se laajentaa sydäntämme tulevaisuuden varalle. Mutta tämän ihmeellisimmän rakkauden pohjalla ei milloinkaan ole muuta kuin varsin yksinkertainen onnentunne, hyvin ymmärrettävä hellyys ja ihailu, helposti saavutettava luottamus, varmuus ja vilpittömyys, hyvin inhimillinen kunnioitus ja antaumus, jotka onnettomuuksienkin vainoaman hyvän tahdon pitäisi havaita synkistyneessä elämässään, jos sillä olisi vähän vähemmän katkeruutta, vähän vähemmän kärsimättömyyttä, vähän enemmän aloitekykyä, vähän enemmän tarmoa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VIISAUS JA KOHTALO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Viisaus ja kohtalo

VIISAUS JA KOHTALO

MAURICE MAETERLINCK

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE