KALEVIPOEG

Lyhyesti esitellyt

K. R. [Kosti Raitio]

Kansanvalistusseuran toimituksia XLIV.

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1884.

SISÄLTÖ:

Johdanto.
Kalevipoeg-runojen synty y.m.
Kalevipoeg-runoelman sisällys.
Muistutuksia.

Johdanto.

Vuonna 1832 ilmaantui täällä Suomessa painosta kirja, nimeltä Kalevala. Se saavutti tavattoman suuren huomion sekä omassa maassa että ulkomaillakin. Suomalaiset sitä lukivat Ihastuksella ja kansallisella ylpeydellä, ulkomaalaiset sitä alkoivat kääntää omille kielillensä.

Mikä sitten on tuo Kalevala, josta niin paljon puhutaan, jota niin paljon kiitetään ja ylistetään? "Kuuluu olevan täynnä vanhoja pakanallisia loruja", sanoo muuan ääni. "Se on paksu kirja, mutta hirveän ikävä lukea", sanoo toinen, joka on lukenut tukuttain nykyajan romaania eikä Kalevalassa tapaa vivahdustakaan niihin. "Hyvä se kuuluu olevan, mutta en ole tullut sitä vielä lukeneeksi", sanoo kolmas. Muuten onkin ylipäänsä vaikeata noin parilla kolmella sanalla Kalevalan arvoa määrätä, eikä ole helppo tehdä sitä laajoilla esitelmilläkään. Koska meidän tarkoitukseemme tällä kertaa kuitenkin kuuluu, että olemme jotenkuten selvillä siitä, mikä merkitys tällaisella kirjalla on, koetamme seuraavassa esittelyssä tehdä ainakin muutamia viittauksia tuohon sen merkitykseen ja osoittaa sitä näkökantaa, jolta Kalevalaa on katseltava.

Kalevalan ilmaantumisellakin on oma historiansa, nykyään jo jotenkin yleisesti tunnettu. Elias Lönnrot matkusteli maamme itä-osissa ja varsinkin Venäjän puoleisessa Karjalassa ja kirjoitti muistiin runoja, joita kansa hänelle lauloi. Nämä runot hän sitten järjesti taidokkaasti yhteen, niin että niistä syntyi ehjä runollinen kertomus, ja tälle hän antoi nimeksi Kalevala. Ne olivat runoja, joita Suomen kansa itse kerran oli sepittänyt ja jotka vuosisatojen kuluessa olivat säilyneet sen muistissa. Ne olivat runoja, jotka kertoivat asioita kansamme aikaisimmasta muinaisuudesta. Ne kertoivat Kalevalan ja Pohjolan väestä, viisaasta laulajasta ja tietäjästä Väinämöisestä, Seppo Ilmarisesta, Lieto Lemminkäisestä j.n.e. Kalevalan ja Pohjolan väki ovat niissä kaksi Suomen kansan sukua, jotka ensin elävät ystävyydessä keskenään. Sen pääsankarit Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen käyvät kosimassa Pohjolan ihanata tytärtä, joka viimein suostuukin menemään Ilmariselle vaimoksi. Mutta Ilmarinen on takonut rikkautta ja onnea tuottavan Sammon Pohjolaan. Sen johdostapa viimein syntyykin riita molempien heimojen välillä ja paisuu valtavaksi sodaksi, jossa Pohjola viimein, kukistuu, mutta Sampokin, riidan aihe, sodan melskeessä putoaa mereen — muutamia pirstaleita vaan saapi Väinämöinen siitä pelastetuksi Kalevalan kansan vastaiseksi onneksi. — Tämä, lyhyesti puhuen, on Kalevalan kertomarunojen pääsisällys.

Nämä runot, niinkuin jo sanoimme, esittelevät meille Suomen kansan aikaisinta muinaisuutta. Mikä merkitys taas tuolla muinaisuuden tuntemisella on, siitä ei meidän tarvitse lavealta puhua. Muinaisuushan on ikäänkuin pohjana, jolle kansat rakentavat sekä nykyisen että vastaisen elämänsä. Kaikella, mikä koko maailmassa tai yksityisten kansojen elämässä tapahtuu, on syvät juurensa muinaisuudessa. Ymmärtääksemme siis nykyisiä olojamme tulee meidän tutkia niiden jo hämärään muinaisuuteen kätketyitä "syntyjä syviä". Meidän tulee sieltä etsiä neuvoa ja oppia, katsastaa, miten mikin asia jo silloin on ilmaantunut, vaikuttanut ja päättynyt. Kun siis Kalevala valaisee tuota meidän aikaisinta muinaisuuttamme, ja tekee sen hyvin suuressa määrässä ja viehättävällä tavalla, on sillä sen vuoksi mitä suurin arvo ja merkitys.

Mutta onko sitten todellakin kaikki se, mitä Kalevalassa kerrotaan, totta? Voiko luottaa siihen, että Suomen kansan muinaisuudessa todella on ollut niin laita, kuin Kalevala kertoo? Onko Suomen kansan keskuudessa ennen muinoin löytynyt Kalevalan ja Pohjolan suvut, onko sillä milloinkaan ollut Väinämöistä, Ilmarista, Lemminkäistä j.n.e. Eikö tuo kaikki ole pelkkää tyhjää tarinaa vaan? Nämä omat kysymyksiä, joiden varmaan vastaamiseen me emme pysty. Mutta emmepä siitä paljon voittaisikaan, jos niihin saisimmekin varman vastauksen. Ovatko Pohjola ja Kalevala milloinkaan ja missäkään löytyneet, ovatko Kalevalan pääsankarit todella eläneet, vai ovatko he alkujaan olleet esim. luonnon ilmiöitä ja voimia, joista kansaa mielikuvitus vähitellen on tehnyt ihmisten luontoisia olentoja, kaiken tämän epävarman rinnalla löytyy, näet, Kalevalassa äärettömän paljon sellaistakin, mikä on varmuudella totta. On nimittäin huomattava, että me Kalevalasta, tuon yllä kerrotun pääjuonen ohessa, voimme saada hyvin runsaan ja monipuolisen kuvauksen esi-isistämme, muinaisista Suomalaisista, ja heidän silloisesta elämästään. Niinpä näemme me tästä kirjasta, minkälaiset olivat esi-isillämme ajatukset esim. maailman luomisesta, taivaasta ja maasta, elämästä kuoleman jälkeen j.n.e.; tästä kirjasta me opimme tuntemaan heidän uskonnolliset ja siveelliset käsitteensä, heidän perhe-elämänsä, työskentelynsä, tapansa, pyrintönsä j.n.e.; tästä me myös opimme tuntemaan, minkälaisiksi esi-isämme oivat mielessään kuvitelleet ihanteelliset sankarinsa, joita Kalevalassa edustaa Väinämöinen, Ilmarinen j.n.e. Kaiken tuon me opimme, ja silloinpa Suomen kansan muinaisuus meidän silmissämme ei enää olekaan hämärä ja outo, vaan kaunis ja lumoava muinaisuus, jonne me nykyisyyden usvista luomme silmämme ikäänkuin oman lapsuutemme jo aikoja sitten kuluneihin, ihaniin päiviin.

Suomen kansan lapsuuden ijäksi todella voipi kutsua noita aikoja, joilla Kalevalan tarumaailmalliset tapaukset ja persoonat liikkuvat. Mutta lapsestahan jo usein voipi nähdä, mitä siitä aikamiehenä varttuu. Niinpä mekin Kalevalasta jo voimme nähdä, mitkä alkuperäiset luonnonlahjat, taipumukset, kyvyt j.n.e. Luoja on Suomen kansalle antanut, mikä henki ja suunta siinä jo alkuansa on vallinnut. Lyhyesti sanoen: Kalevalasta Suomen kansa oppii tuntemaan omaa itseänsä.

Jos me nyt kerran käsitämme, miten tärkeä kullenkin kansalle on sen muinaisuus; jos Kalevala esittää meille tuon muinaisuuden suurenmoisena, runollisena ja ylevänä, niinkuin se todella tekee; jos me tiedämme Kalevalasta oppivamme tuntemaan oman kansamme sen alkuperäisyydessä ja luonnollisuudessa; jos me vielä tiedämme, että Suomen kansa itse on tämän teoksen runoillut ja siten näyttänyt maailmalle todisteen henkisestä kyvystään; silloinpa me myös käsittänemme, kuinka kallis aarre tämä kirja on meidän kansallemme.

Eipä siis kummastuttanekaan meitä se ihastus, joka syntyi ajattelevissa Suomalaisissa Kalevalan ilmaantumisen johdosta. Mutta nostipa se, niinkuin jo sanoimme, ulkomaillakin suurta huomiota ja ihmettelemistä. Se arvo, joka Kalevalalle annettiin ja yhä annetaan muissakin sivistyneissä maissa, riippuu osaksi Kalevalan omasta runollisesta pätevyydestä, osaksi siitäkin, että maailman kirjallisuudessa tavataan ylen harvalta tällaisia koko kansan sepittämiä ja niiden muinaisuutta koskevia kertomarunoja eli epoksia, niinkuin niitä tieteellisellä nimellä kutsutaan. Mainioimmiksi niiden joukossa ovat tulleet Homeron Iliadi ja Odysseia, jotka muinoinen Kreikan kansa on sepittänyt. Näiden Homeron ihanien runojen rinnalle on myöskin Kalevala asetettu. Molemmat esittelevät meille vielä luonnon helmassa ja alkuperäisyydessään elävää kansaa, sellaista, johon sivistys ja kaikki sen kirjavat ilmiöt eivät vielä ole päässeet vaikuttamaan. Senpä tähden sivistynyt ihmiskunta näitä teoksia ihaileekin. Kun sitä ikäänkuin raskaana ilmana painaa sen oma sivistys — korkea, mutta liian monipuolinen, liian monissa muodoissa ilmaantuva sivistys, — silloin se mielikuvituksensa avulla kernaasti pakenee muinaisuuden yksinkertaisemmista ja alkuperäisemmistä oloista ammentamaan itsellensä uutta elon raikkautta, silloin se mielihyvällä lukee teoksia sellaisia kuin Homeron laulut ja Kalevala.

Olemme tässä johdannossa pitkälti puhuneet kansaneposten ja niiden joukossa varsinkin Kalevalan merkityksestä. Tämä oli mielestämme tarpeellista siitä syystä, että sekin kansan luoma runoteos, josta seuraavassa kyhäelmässä tulemme puhumaan, ei ole ainoastaan samantapainen teos kuin Kalevala, vaan myös syntynsä ja aineensa puolesta sille hyvin likeistä sukuakin. Mitä tässä siis on sanottu Kalevalasta ja sen merkityksestä, soveltuu suureksi osaksi myöskin Kalevipoeg'iin, ja hyvä kaiketi on, että jo edeltäpäin tiedämme, minkälaisesta teoksesta tässä nyt ryhdymme lähemmin puhumaan, varsinkin kun meillä vast'edes ei olekaan suuresti tilaisuutta tällaisien huomautuksien ja viittauksien tekemiseen.

Kalevipoeg-runojen synty y.m.

Kirjallisuutta viljelevä yleisö Suomessa on jo monenmoisista lähteistä oppinut tuntemaan Viron kansan samaksi suomalaiseksi kansaksi, jota me itsekin olemme, tämä yleisö jo tuntee myöskin Viron kansan aikaisemmat ja myöhemmät vaiheet, heidän pitkän, vuosisatoja kestäneen orjuutensa ja heidän v. 1819 tapahtuneen vapautuksensa siitä; se tuntee myös kuinka Viron kansa sen jälkeen on vironnut henkisestä nääntymyksestään ja uskaltanut ruveta ajattelemaan elämää omalla kansallisella pohjalla, ja kuinka sielläkin siitä lähtein on taisteltu jaloa taistelua oman kansan, kielen ja kirjallisuuden luonnollisten oikeuksien puolesta, taistelua, joka luonnollisesti yhä enemmän on herättänyt meidän Suomalaistenkin huomiota ja myötätuntoisuutta.

Samoin kuin Suomessa on Virossakin tämä kansan heräjäminen kansalliseen itsetajuntaan vaikuttanut sen, että Virolaiset yhä suuremmalla rakkaudella ovat kiinnittäneet huomionsa siihen, mikä heille on kansallisesti omaa ja omituista. Niinkuin meillä on heilläkin koottu kansan satuja ja tarinoita, kansan muinaisia ja nykyisiä lauluja j.n.e. Siten ovat hekin näistä saaneet tukea ja pohjaa riennoillensa ja uutta elonnestettä kansalliselle elämällensä.

Nyt on jo kolmas vuosikymmen kulumassa sen jälkeen kun maailman nähtäväksi ilmaantui eräs merkillinen kirja, tärkein, ja suurimman-arvoinen kaikista niistä henkisistä tuotteista, jotka Viron kansan keskuudesta tähän asti on ilmisaatu ja talteen pantu. Se kirja oli Kalevipoeg, sisältävä Virolaisten sepittämiä kertomarunoja kansansa muinaisesta sankarista, Kalevan pojasta, hänen teoistaan ja vaiheistaan. Tämä kirja oli yhtä tärkeä Virolaisille kuin meille Suomalaisille Kalevala, jonka merkityksestä me edellisessä luvussa puhuimme. Pieni, noin 700,000 hengen suuruinen Viron kansa oli sen kautta saanut aarteen, joka kohotti sitä sen omissa ja muidenkin silmissä ja antoi sille uutta luottamusta ja elämän toivoa. Olihan Viron kansa Kalevanpojassaan itse luonut teoksen, joka osoitti sen suurta syntyperäistä kykyä, sitä juuri, jota tämän kansan halveksijat, varsinkin Saksalaiset, yhä ovat koettaneet kieltää, siksi että ovat sitä peljänneet; olihan Vironkin kansalla muinaisuudestaan vielä muistomerkki, runollinen, mahtava ja kelpaava näytettäväksi niille, jotka pikkumielisyydessään tahtovat yhä tietää, oletko sinä "sukua suurta, laajoa lajipereä?"

Suomalaiset ja Virolaiset ovat toisilleen niin läheistä sukua kuin veli suinkin on veljelle.

Senpätähden ei toiselle ole suinkaan arvotonta, mikä toiselle on suurta ja kallista; päinvastoin vaatii jo pelkkä sukulaisuus meitä "toisissamme käymään" ja tutustumaan toistemme asioihin. Usein onkin sekä Suomessa että Virossa lausuttu toivomus, että tutustuisimme varsinkin toistemme kirjallisuuteen, ja onhan tuohon jo kaunis alku pantu. On esimerkiksi meillä jo ruvettu opettelemaan Viron kieltä, joka ajan kuluessa on siksi erilaistunut Suomen kielestä, että sitä on vaikeanläntä ilman vähäistä harjoitusta ymmärtää; mitä tärkeätä kumpaisenkin kirjallisuuden alalla on ilmaantunut, sitäkin on vähin ruvettu lukemaan. Mitä nyt erityisesti tulee Kalevanpoikaan (kutsumme sitä tällä Suomalaisella nimellään), niin on se teos, joka etupäässä ansaitsee tulla meidän Suomalaisten tutuksi; samasta syystä, kuin me luemme Kalevalaa, tulisi meidän lukea Kalevanpoikaakin, koska molemmat teokset ovat suomalaisen kansan luomia ja rinnatusten antavat yhä täydellisemmän kuvan kansamme muinaisuudesta. Mutta koska tämä puheenalainen teos on jotenkin lavea ja kielikin estäisi suurempaa yleisöä siihen tutustumasta, otamme seuraavilla sivuilla lyhyesti esitelläksemme tämän kirjan syntyä ja sisällystä; teemme sen siinä luulossa, että tällaisesta vaatimattomastakin esittelystä voisi, ainakin ensi aluksi, olla jonkinmoinen hyöty.

* * * * *

Viron kansan muinaisista lauluista ja kertomuksista tulivat, kun kerran niiden kokoamista oli alettu harrastaa, piankin enimmin huomatuiksi ne, jotka koskivat Kalevanpoikaa. Hänestä lauloi kansa vielä monin paikoin, toisin paikoin tunnettiin hänestä vielä ainakin suorasanaisia tarinoita ja siellä täällä olivat nämä tarinat hänestä kiinnittyneet itse siihen maa-alaankin, jolla Virolaiset asuvat. Moniin paikkoihin Virossa on, näet, kansan mielikuvitus sijoittanut tapauksia Kalevanpojan tarusta, niinkuin seuraavassa useinkin saamme nähdä. Siten on kansa tälle muinaiselle lempisankarillensa valmistanut aineellisiakin muistomerkkejä, jotka ovat olleet omiansa säilyttämään hänen nimeänsä ja tekemään koko hänen persoonansa elävämmäksi ja, niin sanoaksemme, todellisemmaksi kansan mielessä.

Katkonaisia palasia Kalevanpojan tarusta sisälsivät painettuina jo niin kutsutut "Beiträge zur genaueren Kenntniss der estnischen Sprache" (Lisätietoja Viron kielen tarkempaan tuntemiseen), joita Viron kielen ja kirjallisuuden ansiokas harrastaja I.H. Rosenplänter (kuollut Pernon kirkkoherrana v. 1846) vihkottain ulosantoi vuosina 1813-32. Sitten karttui näitä runoja enemmänkin, ja varsinkin harrasti oppineiden joukossa niiden kokoamista ylevämielinen tohtori Fählmann, jolla on unhottumattomat ansiot Viron kielen tutkijana, kansan runojen ja tarinain kokoojana ja harrastajana, runoilijana j.n.e. Hänessä jo syntyi se ajatus, että runot ja kertomukset Kalevanpojasta olisivat koottavat yhteen ja järjesteltävät ehjäksi kertomus-sarjaksi, kansanepokseksi.

Tämän ajatuksensa toi hän ilmi jo v. 1838, samana vuonna hänen toimestaan perustetun Virolaisen kirjallisuuden seuran jossakin kokouksessa, ja sai siten muitakin lämpenemään tämän asian hyväksi. Sydämensä toivetta, kerran nähdä tämä aate toteutettuna, ei Fählmann itse saanut täytetyksi; hän nimittäin kuoli v. 1850. Mutta jo sitä ennen oli eräs toinen mies ottanut tämän asian yhdeksi elämänsä tehtävistä; se mies oli Friedrich Reinhold Kreutzwald. Hän on Virolaisille ollut samallainen mies, kuin Elias Lönnrot on ollut meille. Ja, kumma kyllä, ei ole ainoastaan heidän toimintansa, vaan heidän elämänvaiheensakin suuressa määrässä yhtäläisiä.

Kreutzwald syntyi v. 1803 koillisessa Viron maassa lähellä Rahkavieren (Rakveren) kaupunkia. Eipä ollut hän enemmän kuin Lönnrotkaan suurta sukua, sillä hänen isänsä palveli hänen lapsuutensa aikana orjana parissa moisiossa eli herrastalossa mainitun kaupungin läheisyydessä. Täällä poika jo tarkoin korvin kuunteli kansan lauluja, joita näillä seuduin silloin vielä löytyi hyvin runsaasti. Muun muassa hän jo silloin oppi muutamia katkonaisia kohtia Kalevanpojasta. — Kahdentoista vuotiaana pantiin hän kouluun; siellä hänen alkuperäinen virolainen nimensä Ristmets (ristimetsä) käännettiin saksalaiseksi Kreutzwald'iksi. Vanhempain varattomuus esti hänen kauan koulunkäyntiänsä jatkamasta, ja hän pantiin jo puolen neljättä vuoden päästä kauppatoimeen, mutta siinä hän ei kuitenkaan menestynyt. Nuoren Kreutzwaldin ollessa 16 vuoden ikäinen muuttivat hänen vanhempansa, jotka silloin, niinkuin muutkin Virolaiset, pääsivät orjuudesta vapaiksi, asuntonsa läntiseen Viroon. Siellä Kreutzwald jälleen tutustui uusiin kansan kertomuksiin Kalevanpojasta. Siellä oleskeli muun muassa eräs 80 vuotias virolainen vanhus, Jaakko, joka näkyi olleen hyvin omituinen ja harvinainen henkilö, oikea synnynnäinen kansan runoilija. Koko hänen sisällinen elämänsä oli, näet, pelkää runollista haaveilua, säveliä ja laulua. Hän se taisi tarinoita ja lauluja Kalevanpojasta, ja Kreutzwald'illa oli siten hyvä tilaisuus täydentää muistoonpanojansa, joita hän Kalevanpojasta jo aikaisin oli alkanut tehdä. — Kreutzwald oli sillä välin, voittaen taloudelliset vaikeudet ja ne esteet, mitkä vieras kieli hänelle teki, päässyt Tarton kaupungin saksalaiseen yliopistoon. Siellä suoritti hän lääkärintutkinnon v. 1832, ja niinkuin Lönnrot tämän tutkinnon suoritettuansa määrättiin etäiseen Kajaaniin lääkäriksi, samoin sai Kreutzwald kaupungin lääkärin paikan Vöron kaupungissa kaakkois-Virossa, missä hän sitten eli neljäkymmentäneljä vuotta. Loppu-ikänsä vietti hän tyttärensä luona Tartossa, jossa kuoli 25 p. Elokuuta 1882.

Tämän kyhäelmän tarkoituksena ei ole esitellä, mitä kaikkea Kreutzwald pitkän ja uutteran elämänsä ajalla on kansansa hyväksi toimittanut. Sivumennen vaan tässä huomautamme niitä suuria ja unohtumattomia ansioita, joita hänellä on virolaisena kirjailijana, runoilijana, Vironkielen tutkijana j.n.e. Jatkamme sen sijaan nyt jo yllä alotettua kertomustamme Kreutzwaldin toimista ja menettelystä Kalevanpoikarunoihin nähden.

Yliopistossa ollessaan Kreutzwald yhä kokosi taruja Kalevanpojasta, mistä niitä vaan sai. Huomattava on, että Virossa joka paikassa aina vähän tiedettiin kansan keskuudessa Kalevanpojasta, toisin paikoin enemmän, toisin vähemmän. Yhdessä Fählmannin kanssa, jonka ystävyyteen hän v. 1826 liittyi, työskenteli hän tämän kumpaisellenkin rakkaan asian hyväksi. Kaikki mitä sai kokoon, pani hän paperille, ja näytteitä joskus julkaistunkin. — Vöron kaupunkiin muutettuansa tuli hän lähelle noiden vanhain lauluin varsinaista pesäpaikkaa. Niinkuin Lönnrot Kajaanissa oli lähellä Venäjän Karjalaa, mistä Kalevalan runot pääasiallisesti saatiin, niinpä oli Kreutzwaldkin täällä lähellä Pihkovan läänin rajaa, missä Peipsi-järven lounaisrannalla asuu kreikanuskoisia Virolaisia (Setukeset), joiden syrjäisessä keskuudessa nuo vanhat laulut olivat säilyneet puhtaampina ja täydellisimpinä kuin muualla. Matkoillansa niiden luona saikin Kreutzwald runsaita runoaarteita. Sitäpaitsi sai hän arvokkaita lisiä asiata harrastavilta miehiltä siellä täällä Virossa. Täten alkoi vähitellen olla koossa ne runot ja tarut Kalevanpojasta, mitä ylimalkaan arveltiin olevan saatavissa. Kun Viron kirjallisuuden seura sitten Fählmann'in kuoleman jälkeen tarjosi hänelle näiden ainesten järjestämisen kokonaiseksi teokseksi, suostui hän siihen, ja olikin tietysti mitä kykenevin tähän tärkeään ja vaikeaan toimeen. Kului siten joku vuosi tässä hiljaisessa, mutta Kreutzwaldille mieluisassa työssä — ja niin ilmaantui painosta Viron kirjallisuuden seuran toimesta Kalevipoeg vihkottain vuosina 1857-61, sisältäen 20:esta runossa noin 18,500 säettä. Runomitta oli perusteeltaan sama kuin meidän Kalevalassammekin. Teos oli samassa varustettu saksankielisellä käännöksellä, jotta sen sisällys tulisi laajemmin tunnetuksi, varsinkin oman maan saksalaisten kesken.

Minkälainen oli nyt se teos, joka täten oli aikaansaatu? Se ei ilmaantunut suurilla vaatimuksilla eikä pitänyt itsestään suurta ääntä; sanoi olevansa vaan virolainen taru Kalevanpojasta. Että se kuitenkin oli tärkeä teos, sen ymmärsivät kaikki, sekä Viron kansan ystävät, että vihamiehet; koettivatpa nämä jälkimmäiset jo ennen kuin se oli kelpoon syntynytkään tappaa sitä sillä törkeällä väitteellä, että koko teos muka oli pelkkää petosta, Kreutzwaldin omaa kyhäystä. Jättäen tässä syrjään sekä tuollaiset mielettömät väitteet että myöskin tämän teoksen arvon Virolaisten kansallisuudelle, siitä kun olemme jo edellä puhuneetkin, otamme tässä sen sijaan mainitaksemme muutamia seikkoja, jotka ovat sen suhteen huovattavia. Ne ainekset, jotka Kreutzwald täten oli järjestänyt kokonaisuudeksi, olivat ainoastaan katkonaisia ja hajanaisia jäännöksiä sankarirunosta, joka muinoin arvattavasti oli ollut paljon suurempi ja ehjempi, jäännöksiä, "jotka", niinkuin Kreutzwald sanoo esipuheessaan, "antavat pikemmin aavistaa, kuin selvästi tajuta, miten ihana se kokonaisuudessaan on ollut". Mitä vaikeuksia tässä järjestämistyössä Kreutzwald'illa oli, siitä kerromme tässä osaksi hänen omilla sanoillansa. "Monet palaset", sanoo hän tuossa esipuheessaan, "eivät tahtoneet soveltua toisiinsa eikä myös mihinkään osaan kokonais-ehdotelmasta, kun yhdistävät väliosat joko kokonaan puuttuivat, taikka, vierailla aineksilla sekoitettuina, olivat tulleet niin tuntemattomiksi, että niitä ensi hetkenä oli vaikea tuntea palasiksi Kalevanpojan tarusta. — Niin esim. tekoja, jotka muuten kaikkialla sanotaan Kalevanpojan tekemiksi, annetaan jossakin tuollaisessa runopalasessa paholaisen toimittaa". Joku Kalevanpojan työ oli toisinaan kerrottu useammalla tavalla, joku taas ei sopinut mihinkään kohtaan. Toisinnoista tuli hänen tietysti valita ne, jotka mielestänsä olivat parhaat. Myöskin niihin paikkoihin nähden, joissa Kalevan pojan työt muka tapahtuivat, vallitsi usein hämäryyttä, kun esimerkiksi joku tapahtuma, josta koko kansa tiesi kertoa, sijoitettiin eri seuduilta saaduissa runoissa eri paikoille. — Sitten on huomattava, että näistä kertomuksista osa oli runonmuodossa, osa suorasanaisia. Yhtäläisyyden vuoksi silloin Kreutzwald puki nuo suorasanaisetkin kohdat runolliseen muotoon, tarkasti ja uskollisesti kuitenkin noudattaen alkuperäisen suorasanaisen kertomuksen sisällystä ja sanojakin. Pitkällinen työskentely virolaisen kansanrunouden alalla oli tehnyt hänet kykeneväksi laatimaan nämäkin ainakin johonkin määrin siihen muotoon ja henkeen, joka kansanrunossa vallitsee. Muuten on hän tähdillä merkinnyt kaikki ne kohdat Kalevipoeg-runoissa, jotka ovat alkuperäisesti kansan luomia.

Itse ei Kreutzwald vaatinut Kalevipoeg-runoille varsinaisen kansanepoksen arvoa, koska siinä esiintyville kertomuksille ei ole voitu saada sitä keskinäistä yhteyttä, joka taiteelliselta kannalta katsoen on kansaepoksen tunnusmerkki. Oli miten oli, me emme tässä ryhdy sen taiteelliseen arvostelemiseen, sanomme vaan, että monikin kansa mielihyvällä tahtoisi omistaa sellaisen runollisen muistomerkin muinaisuudestansa. Mutta nyt on meidän jo aika lähteä lähemmin tutustumaan itse runoelmaan. Seuraamassa tulemme esittelemään sen pääasiallisen sisällyksen runo runolta. Suokoon lukija anteeksi että hän tällaisena kuivasta, ikäänkuin luurangon tapaisesta esittelystä ei voi löytää sitä runollisuutta ja kauneutta, mikä itse pohjateoksessa tavataan. Kenties tulee vielä sekin aika, jolloin saamme lukea Kalevanpojan runoja suomeksi tai osaamme yleisemmin kuin nyt ymmärtää ne viron kielellä.

Kalevipoeg runoelman sisällys.

Ensimmäinen runo. Muinen löytyi Kalevalassa monin paikoin voimakkaita miehiä, jotka Taaralaisten taimina kuolevaisista äideistä olivat ilmoille syntyneet. Vana-isan[1] pojat yhtyivät ihmisten tytärten kanssa ja "siitäpä nousi kuuluisa suku, vahva Kalevaisten[2] joukko, miehet kuin tammet tukevat".

Pohjan perillä oli pere, talo tukeva kalliolla Taaran tammimetsän ääressä. Siinäpä kasvot kolme poikaa, Taaralaisten taimekkeita. Yksi heistä vieri Venäjälle, toinen Turjan maalle, kolmas istuutui Pohjan kotkan selkään. Ken se vieri Venäjälle, siitä kasvoi kaupanmiesi, ken Turjanmaalle, siitä tuli soturi, kolmas kulki kotkan selässä idät, lännet, yli Suomen, Lännen ja Viron meret, kunnes kotka jätti miehen Viron rantaan. Tämäpä siihen perusti laajan ja tukevan vallan. Hän se oli Kaleva-isä.[3]

Länsimaassa[4] eli nuori leski yksinänsä. Kerran pyhä-aamuna karjaa ajaessaan löysi tämä karjatieltä kanan, teerenmunan ja vareksen pojan. Ne hän vei kotiin kasvattaaksensa ja pani kanan ja teeren munan villavakkaan; siellä kanasta kasvoi kaunis neiti, Salme, munasta toinen tytär Linda. Vareksen pojasta taas tuli orjatyttö. — Salmella kävi paljon kosijoita: tuli kuu, tuli päivä, tuli tähden poika. Kuu tahtoi Salmen vaimoksi saada, neidon kihloin kiinnitellä. Salme ei hänestä huoli, sillä kuulla on monet ammatit ja toimitukset; milloin se nousee päivän koittaessa, milloin sen laskiessa, milloin se väsyy jo varahin ennen päivän nousua, milloin taas on päivälläkin näkyvissä.

Tuli päivä kosimaan. Salme ei hänestäkään huoli, sillä päivä on vaihettelevainen tavoiltansa:

    "Heliällä hein' ajalla
    Antoi ainaiset satehet,
    Kallihilla kaur' ajalla
    Teki pouat ponnettomat".

Tuli viimein tähden poika, Pohjantähden vanhin poika. Häneen suostui Salme, tähdellä kuu oli kirkas silmä ja vakaa mieli, ei se raiskaa tou'on tekoa eikä riko rukiin leikkuuta. Tähden poika otettiin suosiollisesti sulhaisena vastaan. Häät valmistettiin, vieraat tulivat ja sitten

    "Ristitanssit tanssittihin,
    Viron tanssit väännettihin,
    Someroa sotkettihin,
    Nurmen pintaa piinattihin!
    Tähden poika, Salme neiti
    Riemuellen häitä vietti".[5]

Näiden hääilojen aikana kävi myös Lindalla kosijoita. Tuli kuu, tuli päivä, molemmat hyljättiin. Tuli sitten vesi ja tuuli, nekin Linda hylkäsi. Viides kosija oli Kunglan kuninkaan poika.[6] Hänestäkään ei Linda huolinut, kuninkaalla kun muka oli kurjat tyttäret, jotka vierasta miniää vihaisivat. Kaikki nämä kosijat menivät pois tyhjin toimin, mikä suruissaan, mikä vihoissaan, tuuli yksinään ei pitkältä kaihoa kantanut. Tuli viimein kuudes kosija. Se oli Kaleva, väkevä mies, uhkean hevosen selässä. Hän oli Lindan mieleinen mies. Hän kutsuttiin tupaan pöydän taakse istumaan; etehen hälle pantiin hopeakannu, kallis kultainen pikari mesijuomaa täynnä. Kun häntä kehoitettiin syömään ja juomaan, hän sitä ei luvannut tehdä, ennenkuin saisi Lindan nähdä. Linda silloin pukeutui ja tuli niin kauniiksi, ett'ei äiti häntä tahtonut tuntiakaan. Kaleva silloin kosi Lindaa ja otti hänet puolisokseen. Silloin hääväki taas kokoon kutsuttiin, siinä ristitanssit, Viron, Harjun ja Lännen tanssit tanssittiin, kun

    Kaleva ja Linda neiti
    Riemuellen häitä vietti.

Tähti ja Salme sitten jättelivät hyvästi ja lähtivät pois. Salme viedään pilvien taakse taivaan alle Illattareksi. Sieltä vaan tuulen henki toi häneltä terveisiä ja sadepisara hänen kyyneleitään, mutta mitään sanomaa ei hänestä enään kuultu. — Kalevan häiden viettoa vielä sittenkin jatkettiin tanssilla. Viimein oli läsnä lähtö-aika, jolloin Lindalle, samoin kuin Salmellekin, suru mielehen paneksen, kun hänen täytyi erota kodista, omaisista ja tuttavista. Kalevan reessä hän kuitenkin toivorikkaana ajattelee tulevata onnea, ja niin saapuvat he Kalevan kotiin.

Toinen runo. Elämänsä ehtoolla puheli Kaleva Lindalle: "Linda, kallis kukkaseni, sinä joka kevät- ja kesäpäivinämme olet synnyttänyt minulle voimakkaita poikia, niitä elättänyt ja kasvattanut: sinä vielä elomme syyspuolla olet saava nuoren hedelmän; nyt jo olet kohtuisena, ja vähän ajan päästä olet sinä voimakasta lasta kantava rinnoillasi, kiikuttava käsivarrellasi. Sepä on oleva meidän viimeinen lapsemme. Ikuisten jumalien neuvon mukaan en minä saa tätä poikaa elävin silmin nähdä. Kuitenkin on tämä viimeinen lapsi, tämä talvitaimeke, tuleva kaikissa teoissa ja oloissa minun vertaisekseni. Tulevan sukupolven suu on kantava hänen nimensä muistoa, hänen tekoinsa kiitosta. Kun hän on mieheksi kasvanut ja ottanut hallitusvallan, silloin nousee onnen ja rauhan aika Viron maassa. Minä en tahdo valtakuntaa jakaa: sen tulee jäädä yhden pojan hallittavaksi; silloin on se aina vankempi. Kun nuorin poika on mieheksi kasvanut, silloin heittävät veljekset arpaa, ken se heistä on nouseva rahvaan kaitsijaksi, valtakunnan vallitsijaksi. Toiset veljet sitten lähtekööt vieraille maille onneansa etsimään; maata on paljon ja taivas on laaja; vankka mies se tekee mailla 'tuulehen tupansa, häntä ei köytä köydet, pidättele rautapaulat'."

Näin ilmoitettuaan tahtonsa valtakunnan perimisestä, joutui vanha Kaleva tautiin, josta hän ei enään noussut. Linda tosin koetti kaikkia keinoja hänen parantamisekseen. Hän muun muassa lähetti leppäkertun apua etsimään.[7] Leppäkerttu lensi yli maan, yli meren, läpi kolmen kuningaskunnan. Lentäessään kohtasi hän kuun, tähden ja päivän, joilta kysyi, vieläkö vanhan Kalevan piti paraneman. Mutta nämä eivät vastanneet. Tuli häntä vastaan noitia, tuli "tuulitarkka", tuli vanha "sanatarkka" Suomesta, tuli "manatarkka".[8] Näiltä kun leppäkerttu kysyi Kalevan kohtaloa, sai hän vastaukseksi: minkä pouta on polttanut, helle nurmella käännyttänyt, kuun valkeus ja tähden silmä kuolettanut, siit' ei nouse enään taimeketta, iloitsevaa iduketta. — Ennenkuin leppäkerttu retkeltään palasi, oli vanha Kaleva jo ennättänyt kuolla. Linda itki kallista miestänsä seitsemän yötä ilman unta, seitsemän päivää ilman syömättä. Hän puhdisti ruumiin ja puki sen silkkiin ja samettiin. Itse kaivoi hän vainajalle haudan kymmenen sylen syvyiseksi ja, laskettuaan hänet sinne, täytti sen somerolla maan pinnan tasalle. Surtuaan vielä miestään kuuta kaksi, kolme, alkoi Linda kantaa haudalle kiviä kasaan muistomerkiksi jälleentuleville. Kun on käynyt Tallinnassa[9] on nähnyt Kalevan haudan, Tuomiovuoren, johon nykyajan kansa on tehnyt uhkeita huoneita ja kauniin kirkon. Siellä lepää vanha Kaleva ikuista untansa.

Linda, kantaessaan kiviä miehensä haudalle, oli eräänä päivänä ottanut etäältä tuodakseen raskaan paaden sinne. Hänen voimansa uupuivat kesken, vielä oli pitkä matka kummulle. Silloin kompastui hän kantoa vastaan ja kivi putosi hänen jalkainsa eteen maahan. Edemmäksi ei hän sitä raskaassa tilassaan jaksanut viedä. Silloin hän istuutui kivelle ja itki leskeyttänsä, itki yksinäisyyttänsä ja turvattomuuttansa. Hänen kyyneleensä vierivät maahan ja kasvoivat tammeksi, lammesta järveksi. Se järvi on vieläkin nähtävissä; se on Ülemiste-järvi[10] Laagna-mäellä. Kivi, jolla leski huoliansa itkein istui, on vielä järven rannalla.

Senjälkeen Linda sitten synnytti Kalevan nuorimman pojan, itselleen surun hoivaksi, kyynelien pyyhkijäksi. Se imi voimaa äitinsä rinnasta. Kun sen itkuviikot parin kolmen kuukauden päästä päättyivät, silloin tuo poikanen jo hajotti kapalonsa, repi rikki kapalovyöt, särki kätkyen ja pääsi lattialle ryömimään.[11] Ryömi kuun ja toisenkin, niin jo nousi jaloilleen kävelemään. Äiti imetti häntä kolme vuotta. Poikanen vahvistui tukevaksi ja alkoi ilmaista hänen isänsä ennustusten käyvän toteen. Nurmella huvittelihe hän kurnipelillä,[12] heitti kiekkoa vainiolla. Kurnit hänen heittäessään lensivät tavattoman kauaksi metsiin, kukkuloille, alankoihin, vieläpä mereenkin. Näitä hänen kurniansa on vielä monin paikoin nähtävissä; ne ovat pyöreitä ja pitkiä kivimöhkäleitä, joita kutsutaan neitsytkiviksi.[13] — Myöskin heitteli hän lingolla kiviä ja merenrannalla viskoi hän "voileipiä" virstan päähän jalan levyisillä, kolmen jalan pituisilla ja parin tuuman paksuisilla kiviliuskoilla; nuoria kuusia ja koivuja kiskoi hän juurinensa maasta.[14] — Vuodet riensivät; pojasta tuli nuorukainen, pian miehen korkuinen; hän venyi veljein vertaiseksi, isän suuruiseksi.

Sitä ennen kuitenkin, heti Kalevan kuoleman jälkeen, kävi Lindalla paljon kosijoita; niistä ei Linda kuitenkaan huolinut, sillä kuolo, sanoi hän, oli hautaan kätkenyt hänen lempensä. Kun Linda jo luuli päässeensä noista tiheistä kosijaparvista, tuli odottamatta vielä kihloilla kiusaamaan häntä yksi kosija, Suomen tuulitarkka noita, joka oli etäistä sukua Kaleva-vainajalle. Kun leski hylkäsi tämänkin tarjomuksen, niin noita suuttui ja sanoi: "kylläpä, muoriseni, vielä kerran, kun aika tulee, kostan tämän häväistyksen, maksan naurun palkan". Naurahtaen vastasi Linda: "mitäpä voinet minulle tehdä, minulla on pesässä vielä kolme rautakyntistä kotkan poikaa, jotka kyllä vanhaa emoaan varjelevat". Vuodet vierivät, kosijat viimein ymmärsivät, ett'ei heillä ollut mitään toivottavaa Lindalta.

Kolmas runo. Poutapäivinä istui Kalevanpoika kerran meren raanalla katsellen laineitten leikkimistä. Äkisti nousi myrskytuuli, joka paisutti laineet, ja "Äike[15] ajoi rautasillalla vaskipyöräisillä vaunuilla ja tuiskasi tulta kulkeissaan". Pahat henget, vavisten kuullessaan rankaisijansa jylinän, hyppäsivät korkealta kalliolta mereen, huutaen pilkkasanoja ukkosen jumalalle. Kalevanpoika silloin niinkuin kotka hyökkäsi laineisin kurjain jäljestä ja pyysi niitä kuin krapuja kaulasäkin täyden, ui sitten lähemmä kalliota ja paiskasi ne kovalla iskulla kallioon Pitkäisen rautavitsan alle, jossa ne kaikki muruiksi, susien ruoaksi murskattiin.

Kalevanpojat läksivät kolmisin metsälle, äiti jäi itsekseen kodin vartijaksi. Heillä oli mukana kolme koiraa, Irmi, Armi ja Mustukene. Näiden avulla kaatoivat veljekset metsässä karhun, peuran, metsähärän sekä suuren joukon susia, kettuja ja jäniksiä; koko saalis ripustettiin nuorimman veljen olalle. Sitten läksivät veljet kotipuoleen astelemaan.

Sill'aikaa kun veljekset olivat metsällä, tuli Suomen tuulitarkka noita Kalevan talon läheisyyteen. Hän saloa neuvotteli, miten saisi Kalevan lesken käsiinsä, ja vakoili veneessään erään kallion takana rannalla kaikkea, mitä talossa toimittiin. Ihastuksekseen huomasi hän, että pojat olivat kotoa lähteneet, että äiti oli yksinään turvatta kotona. Noita tuumi: "Nytp' on valta varkahalla, väki ottavan kädellä". Hän ohjasi veneensä talon rantaan lähelle Kalevan hautaa. Siitä hiivi hän itse, niinkuin kissa lintua pyytäessään, lähemmä tupaa; tuli kartanolle, astui etehiseen, silmäsi vielä kerran ympärilleen ja syöksi sitten tupaan. Siellä istui leski lieden ääressä hämmentäen liemipataa; hämmästyksissään ei hän saanut aikaa panna vastaan. Noita otti hänet väkisin ja alkoi raastaa häntä veneesen. Lesken ponnistukset eivät auttaneet mitään noidan voimaa ja mahtavia loitsuja vastaan. Hänen huutonsa raukesivat tyhjään; pojat eivät niitä kuulleet. Hän rukoili liikuttavasti noitaa päästämään häntä, rukoili apuun metsän petoja, ihmisiä, haltijoita, miesvainajataan, Ukkoa ja muita hyviä jumalia. Noita tukki korvansa, jott'ei lesken rukoukset ja huudot hänen mieltään liikuttaisi. Jumalat kuulivat viimein Lindan rukoukset. Suomen noita oli näet saaliinensa tullut Irumäelle, mennäksensä sieltä veneesensä. Silloin Äike lähetti pilvistä jyrinällä salaman, joka löi noidan maahan tainnuksiin. Täten pelastettiin Linda, mutta hän muuttui, kiireesti paetessaan noidan läheisyydestä, korkeaksi kivipaadeksi Irumäelle. Siten pääsi hän elämän vaivoista ja noidan avioyhteydestä.[16] — Jonkun ajan perästä toinnuttuaan, noita katseli ympärilleen nähdäkseen, minne Linda oli joutunut, mutta turhaan etsi hänen silmänsä; Linda oli häneltä kadonnut.

Kuljeskellessaan metsässä lauleskelivat Kalevan veljekset.

Vanhin veli lauloi kuusikossa, lauloi lehdet vihanniksi, havut puissa silkkisiksi, kävyt punertaviksi, lauloi terhot tammiin, urvut koivuihin ja kukat puihin; lauloi että metsät, laaksot ja korvet kaikuivat: Kunglan kuninkaan tyttäret hänen tähtensä heltyivät kyyneliin. — Toinen veli lauloi koivikossa; lauloi kukat kukkimahan, kaikellaiset marjat puihin ja maahan; lauloi että metsät, laaksot ja korvet kaikuivat: näkin[17] neidot hänen tähtensä heltyivät kyyneliin. — Kolmas veli lauloi Vana-isan tammistossa; hän lauloi kaikki linnut laulamahan metsiin, vainioille ja vesille; hän lauloi niin, että meret myrisivät, kalliot kaikuivat, puiden latvat painuivat, kummut vapisivat, pilvet hajaantuivat ja taivas laulun kuuli. Metsänhaltijan ainoa tytär, metsän piiat pienokaiset, näkin neitseet kultahiukset hänen tähtensä heltyivät kyyneliin.

Ilta joutui. Veljekset lähtivät metsältä kotia, nuorimmalla kaikki saalis olalla. Kotia lähestyessään eivät nähneetkään, niinkuin tavallisesti, savun liedestä tupruavan katolla. He tulivat veräjälle, siitä kartanolle ja viimein tupaan. Siellä oli tuli jo sammunut. Siitäpä veljekset huomasivat, että lieden haltiatar, valpas tulen vartia oli kotoa pois kadonnut. Nuorin veli sitäpaitsi huomasi veräjän ja tuvan oven olevan auki sekä vieraita jälkiä kartanolla; kaikki merkkinä tapahtuneesta onnettomuudesta. Illan hiljaisuudessa alkoivat veljekset huudella äitiänsä, mutta hän ei vastannut, ainoastaan "kierosilmä" (kaiku) ympäristöstä. Veljesten huuto oli niin väkevä, että kalliot siitä halkeilivat, metsät murtuivat, laineet ja pilvetkin nousivat liikkeelle. Mutta äitiä ei löytynyt mistään. Yhä hiljaisemmaksi kävi ilta. Veljet läksivät etsimään. Vanhin meni vainiolle, keskimmäinen hakaan, nuorin meren rannalle. Tämä nuorin veli saikin selviä merkkejä siitä, mihin äiti oli kadonnut. Suomen noita oli veneineen kätkeynyt erääsen luolaan ja sieltä, jonkun ajan vahdittuaan, paennut. Veljekset arvasivat, että kavala kosija oli ryöstänyt äidin. Vanhemmat veljet silloin ehdottelivat, että söisivät ja lepäisivät yönsä, kenties Ukko unessa antaisi heille tietoja kadonneesta äidistä. Nuorin veli sitä vastoin ei tahtonut jättää huomiseksi, mitä tänään saattoi toimittaa: hän lähti isävainajansa haudalle. Hänen sille astuttuaan kysyi isä haudasta: "ken se liikkuu hiekan päällä, niin että somero variseepi silmilleni?" Poika silloin ilmaisee itsensä ja pyytää isäänsä nousemaan ylös osoittamaan, mihin äiti oli kadonnut. Isä vastaa: "en voi nousta, en herätä, raskas kivi rinnallani, kukat kattavat kasvot ja silmikulmat; tuuli sinulle tien osoittakoon, taivaan tähdet sinua opastakoot!" — Nyt astui Kalevanpoika kiireisesti meren rannalle äidin jälkiä etsimään. Paikka, kussa vene oli ollut, oli tyhjä. Hän katseli iltahämärässä ulos merelle keksiäkseen jotakin, vaikka vähäpätöistäkin jälkeä äidistään ja varkaasta. Mutta mitään tietoa ei hän saa laineilta, ei kuulta eikä taivaan tähkiltäkään.

    Laine loiski, toinen roiski,
    Aalto aaltoa ajeli,
    Roiski rannan kallioihin,
    Tuiskui ilmahan utuna.
    Kastehena kallioille;
    Sanomaap' ei aallot saata,
    Vedet ei tiedä vastausta.[18]

Neljäs runo. Kun ei saanut rannalta mitään vihiä äidistään, syöksyi Kalevanpoika rohkeasti laineisiin uidakseen meren yli Suomeen noidan jäljessä. Tähdet olivat hänen johtajinaan. Tukevin käsin halkaisi hän laineita eikä tuntenut mitään väsymystä, sillä rakkaus äitiin ja kostonhimo noitaa vastaan elähyttivät häntä. — Noin puoliyön aikaan huomasi hän edessään saaren ja alkoi pyrkiä sinne lepopaikkaa itselleen etsiäkseen.

Rannalle saavuttuaan asettui hän lepäämään sammaltunutta kiveä vasten ja sulki silmänsä.

Ennenkuin hän vielä ennätti nukkua, värähtivät hänen korviinsa yön hiljaisuudesta nuoren tytön laulun säveleet:

    Kaukana on kultaiseni,
    Armas aaltojen takana,
    Kauas läksi, kaukan' onpi,
    Mont' on vastusta välillä:
    Meri aaltoinen, avara,
    Viisi järveä viluista,
    Kuusi kuivaa nummimaata,
    Suota seitsemän syveä,
    Kahdeksan karjan aroa,
    Kosken kymmenen kohina.
    Minä en saata sinne mennä,
    Hän ei saata tänne tulla.
    Viikkoon en saa häntä nähdä,
    Kuukauteen hänestä kuulla,
    Vuoden päiviin vieress' olla,
    Suojassa armaan sylissä,
    Kullan kainalon tuessa.

    Kaukana on kultaseni,
    Armas aaltojen takana;
    Kauas läksi, kaukan' onpi.
    Vie'ös, tuuli, terveiseni,
    Lennätä lempisanani,
    Pilvi, pitkeä ikeä,
    Laine, lauhkeeta eloa.
    Niin monta terveistä hänelle,
    Kuin on lehtiä lepässä,
    Kuin on kuusessa havuja,
    Koivun urpia keväillä,
    Niin monta terveistä hänelle,
    Kuin on laineita meressä,
    Taivahassa tähtösiä!
    Niin monta terveistä hänelle
    Kuin mietteitä mielessäni,
    Niin monta terveistä hänelle
    Kuin suomista syömessäni.[19]

Ihanata laulua kuullessansa sai Kalevanpoika halun nähdä itse laulajatarta. Yön sumussa erotti hän tulenliekin erään tammipuun juurelta. Sielläpä istuikin ihana neitonen, vartioiden äidin palttinoita, jotka olivat nurmella valkenemassa ja jotka hän itse oli kutonut. Kalevanpoika alkoi laulaa vastaan, kysyi, miksi tyttö leskenä suri vettentakaista sulhoaan, hyläten lähellä olevan, joka tarjosi hänelle rakkauttaan. Tyttö kuunteli viehättävää ja viettelevää laulua; hän tahtoi salavihkaa nähdä tuon laulajan, tahtoi tuta, oliko tullut Suomesta sukulainen vai kosia Virosta. Tahtomattaan, tietämättään astui hän laulajata yhä lähemmäksi. Hän näki rannalla uljaan nuoren miehen. Hän astui yhä lähemmäksi; jo vaihdettiin sanojakin. Eipä aikaakaan, niin olivat jo molemmat lemmen pauloissa. Tyttö itse vaipui lapsellisessa ajattelemattomuudessa Kalevanpojan sylihin. Äkkiä tytön isä ja äiti kuulivat tyttärensä huudahtavan ja heräsivät unestansa. He luulivat ensin unta nähneensä, mutta herättyäänkin kuulivat he piian itkun ja nyyhkytyksen. Isä silloin nousi vuoteeltaan ja, ottaen käteensä kangen, läksi katsomaan, miten oli laita, oliko kenties joku paha poika yön varjossa varastanut äidin palttinat. Nähdessään mahtavan urhon hän hämmästyksestä jäi äänetönnä seisomaan; tyttärensä taas näki hän seisovan, kyyneleiset silmät maahan luotuina. Kalevanpoika kysyi isältä pelotta, oliko nähty Suomen noidan edellisenä iltana purjehtivan saaren ohitse. Saaren taatto vastasi: "En ole nähnyt Suomen noitaa moneen päivään enkä viikkoon. Mutta juttele, voimakas vieras, mikä on sun kotisi ja kasvinpaikkasi. Mikä emo on sinut synnyttänyt ja rinnoillansa imettänyt? Että olet jumalaista syntyperää, väkevä Taaralaisten vesa, sen jo näkee sinun kasvoistasi, silmistäsi ja koko vartalostasi". Kalevanpoika ilmaisi sukunsa, sanoi Kalevan isäkseen, Lindan äidikseen. Saaren neito tämän kuullessaan vaaleni. Sitten läheni hän rantakallion reunaa, siitä hän soljahti laineisiin, vaipui meren pohjaan.

    "Laine kattoi lapsukaisen,
    Vesi peitteli verevän,
    Peitti kaunihin kanasen,
    Laine kattoi, aalto peitti
    Saaren emon silmiterän,
    Saaren taaton kyyhkyläisen".[20]

Kalevanpoika heittäytyi aaltoihin häntä pelastamaan, mutta aalto piti, minkä oli saanut. Kalevanpoika nosti päätänsä vedestä ja huusi tytön isälle: "Jumalan haltuun, saaren isä! Sinun tyttäresi sattui mereen, minun emoni varkaan käsiin; onnettomat olemme siis molemmat". Ja sitten hän lähti kiireesti uimaan edemmäksi Suomen puoleen ja katosi pian näkyvistä.[21]

Saaren taatto ja emo, joka myöskin avunhuudot kuultuaan saapui onnettomuuden paikalle ja sai masentavan tiedon siitä, miten oli käynyt hänen tyttärelleen, hänen hellästi hoitamalleen, hankkivat itselleen vaskesta ja teräksestä tehdyn haravan, pitkävartisen ja -piikkisen, ja alkoivat sillä mertä haravoida. Mitäpä nousi haravan kera merestä? Sieltä nousi ensikerralla tammi ja kuusi, toisella kotkan muna ja rautakypäri, kolmannella kala ja hopea-astia. Kaikki nämä veivät he kotia talteen. Läksivät vielä uudelleen koettamaan, eivätkö kuitenkin löytäisi kadonnutta kotikanaistansa. Silloinpa kohisevain laineitten keskeltä kuului heidän tyttärensä haamu laulavan, kertovan, miten hänelle oli käynyt. Neito, lauloi haamu, läksi mertä kiikkumahan, lainehille laulamahan, "heitti paitansa pajulle, kenkänsä vesikivelle, helmet hietarantaselle, sormukset somerikolle".[22] ja alkoi meressä kiikutella, lainehilla lauleskella. Merestä välkkyi kultamiekka, hopeakeihäs ja vaskijousi. Niitäpä neidin teki mieli. Tuli merestä kokonaan vaskiasuun puettu mies, joka sanoi: kultamiekka on Kalevien, hopeakeihäs Olevien ja vaskijousi Sulevien; vaskimies on näiden vartia; tule hänelle vaimoksi, niin saat nuo omaksesi.[23] Neito vastasi: peltomiehen tytär ottaa miehen kuivalta maalta, peltomiehen suvusta. Vaskimies nauroi. Silloin neidon jalka kompastui, hän vaipui meren synkkähän sylihin, laineitten laajaan kamarihin. "Sinne ma kana katosin, lintu kuolin liian surman. Älä itke, äitiseni, älä kaipaa, taattoseni! Meressä on mulla koti, alla aaltoin kammioinen, vedessä mulla kostea vuode, kätkyt kaunis lainehessa. Alevit mua liikuttavat, Kalevit mua kiikuttavat, Sulevit mua nukuttavat".

Viides runo. Kalevanpoika, mies väkevä, saapui seuraavana aamuna päivän noustessa uiden Suomen kallioiselle rannalle. Siinä istahti hän eräälle kalliolle levähtämään pitkän uintiretkensä perästä. Suomen noita oli jättänyt veneensä kallion kylkeen kahleilla kiinnitettynä. Aamun rauha kattoi maan ja meren, hiljaisuus vallitsi kaikkialla, Kalevanpoika ei voinut missään havaita mitään merkkiä noidasta. Hän silloin laskeutui pitkälleen ja nukkui, aavistamatta mitään niistä monista myrskyistä, jotka tulisivat häntä vielä kohtaamaan.

* * * * *

Kuultuaan tyttärensä haamun laulun menivät saaren taatto ja emo suruissaan kotia. Siellä he istuttivat tammen ja kuusen, jotka he olivat haravalla merestä saaneet, tyttärensä muistoksi kasvamaan lähelle keinua, jossa tyttärellä oli ollut tapa illoin ilotella. — Merestä saadun, rautakypärissä olevan munan taas saaren emo sai hautumaan ja siitä kehkeytyi kotkan poika; sepä pääsi emolta irti ja lensi kauas. — Tammi yhä kasvoi; se jo "tahtoi nousta taivahasen, oksat pilvihin paeta; tammi tahtoi taivaan jakaa, oksat pilvet puhkaista". Saaren taatto läksi etsimään miestä, joka voisi tuhoatuottavan tammen kaataa. Emo sill'aikaa läksi heinämaalle, jossa hän luo'on alta löysi kotkan pojan, saman, joka häneltä oli karannut. Hän vei sen jälleen kotia ja löysi siellä sen siiven alta kahden vaaksan korkuisen miehen, kirves kainalossa.

* * * * *

Kalevanpoikapa, kun kerran uintinsa perästä oli nukkunut, ei hevin herännytkään. Hän nukkui päivän, seuraavan yön ja vielä kappaleen toista päivää. Kun hän heräsi, oli aurinko jo korkealla taivaalla. Kiireesti lähti hän sisämaahan päin astumaan, katsellen eikö voisi missään nähdä äidin jälkiä kastenurmella. Puolipäivä joutui näännyttävän kuumana. Yli vuorien ja mäkien hän kiiti eteenpäin; noidasta ja äidistään hän vaan ei nähnyt jälkeä. Silloin kiipesi hän eräälle korkealle mäen harjulle. Sieltä katsellessaan näki Kalevanpoika kauniin laakson. Siellä metsikön ääressä oli noidan talo. Sitä kohdan kiirehti nyt Kalevanpoika. Lähemmä tultuaan näki hän, että se oli hyvin hoidettu ja varakas. Ruohokentällä liki tupaa makasi Suomen "tuulitarkka" noita ruokalevollaan. Kalevanpoika tempasi maasta juurinensa hoikan tammen nuijaksi itselleen, karsi sen, jättäen vaan suurempien oksien tyvet ja paksummat juuret runkoon. Nyt hän lähenee noitaa. Maa, mäet ja laaksot vapisevat hänen raskaista rauta-askelistaan. Niihinpä noita heräsikin, luullen ensin ukkosen käyvän, mutta sitten pian havaiten veräjällä vainolaisen. Hän ei saanut enää aikaa paeta minnekään loukkoon eikä tuulen siivilläkään päästä tiehensä. Kalevanpoika astui kartanolle nuija kädessä, silmä varkaaseen kiinnitettynä. Noita silloin kiireissään ennätti pudistaa povestaan ilmaan pivollisen sulkia, jotka hän puhalsi lentämään. Mahtavilla loitsusanoilla hän saapi nämä muuttumaan sotilaiksi. Silmänräpäyksessä ilmaantui noidan ympärille tuhansittain hevos- ja jalkamiehiä häntä puolustamaan. Nämä ne hyökkäsivät kuin korpimetsä, kuin sääsket iltamalla tai kuin pesästään lähteneet mehiläiset Kalevanpojan niskoille. Tämäpä olikin valmis vastaanottamaan. Tukevalla tamminuijallansa alkoi hän huimia ja masentaa noidan apulaisia; kymmenittäin kaatuu heitä hänen nuijansa jok'ainoasta iskusta; miehiä lankeaa kentälle niinkuin rakeita ja lunta pellolle. Hetkisen päästä taistelu päättyi; kenttää peitti pinolliset kuolleita ja kuolevaisia. Ken oli päässyt, oli paennut. Nyt oli noita pulassa. Surkealla äänellä, mesikielellä alkoi hän rukoilla ja pyytää anteeksi. "Kallihin Kalevanpoika, anna armo minulle, anna anteeksi rukoilevalle! Sopikaamme pois riidat, unohda vääryys! Minä olen eksynyt, toissa päivänä tein minä kurjan työn, kävin rosvon ja varkaan teitä". Sitten kertoi hän, miten hän ryösti Lindan, kuinka ukkonen Iru-mäellä löi hänet tainnoksiin, kuinka hän toinnuttuansa näki Lindan tietymättömiin kadonneeksi; kuinka hän sitten juoksi meren rantaan, peläten että Lindan pojat tulisivat häntä takaa ajamaan, ja pääsi veneellänsä kotirantaan. — Kalevanpoika kuunteli pahalla mielellä, puolella korvalla tuulitarkan puhetta. Sitten puhkesi hänen vihansa sanoiksi. "Naisen varas, valehtelija, kelmi kielenpieksijä, joka tahdoit lesken suruvuoteen tahrata! Toivotko sinä lörpötyksillä ja valeilla minua lepyttäväsi? Luuletko niin helpolla pääseväsi pulasta? Saa'os, rosvo, rosvon palkka!" Hän heilautti tamminuijaansa ja iski sillä kerran noitaa otsaan; niinkuin säkki kaatui tämä sanaa sanomatta, hengetönnä maahan.[24] Kalevanpoika riensi tupaan emoansa etsimään. Hän etsi sen ristin rastin, kaikki nurkat ja sopukat; mihin tie ei ollut auki, sinne hän väkivoimalla murti itselleen tien, niin että ryske siitä kuului peninkulman päähän ja ihmiset arvelivat sodan olevan tulossa. Jopa alkoi Kalevanpoikaa kaduttaa hänen mallittomuutensa, kun hän oli tappanut noidan, ennenkuin tämä oli tunnustanut, missä äiti oli kätkettynä. Kalevanpoika yhä etsi, etsi kymmenet kerrat, mutta ei löytänyt. Viimein, illan tullen raukesi hänen voimansa ja hän vaipui uneen. Maatessaan näki hän unen, joka lohdutti häntä hänen surussaan. Hän näki äitinsä kuin nuorena morsiamena, näki hänen iloitsevana ja lauleskelevana kuin ennen kylän kiikussa kasvatus-äidin luona. — Unessa näytetty hellän äidin haamu nuorena neitona, sepä ei tullut tämän lakastuvaisen maailman nurmilta, vaan kauempaa: äiti istui Ukon kartanoilla, onnen päivän paistehilla. — Seuraavana aamuna heräsi Kalevanpoika varhain ja alkoi mietiskellä yöllisen unensa johdosta. Hän ymmärsi nyt, että äitinsä oli kuollut.

Kuudes runo. Kaksi päivää suri Kalevanpoika katkerasti äitiänsä. Kolmannen päivän aamulla lähti hän kotipuoleen päin meren rannikolle. Raitis tuuli toi raittiimpia ajatuksia hänen mieleensä. Suomessa eli näet kuuluisa seppä, sota-aseitten takoja, vainokalujen valmistaja. Hänen luokseen päätti Kalevanpoika nyt lähteä saadakseen itselleen hyvän miekan. Hän muutti siis matkansa suunnan. Päivän, kaksi, jopa kolmekin vaelsi hän synkkiä saloja ja korpia; kun sitten ilta saapui, istahti hän kuusen juurelle, jossa synkät mietteet alkoivat täyttää hänen mielensä. Hän lausui:

    "Kotihinsa kullat käyvät,
    Hopeaiset huonehisin,
    Toiset tuttavan talohon.
    Koti on mulla kolkko metsä,
    Kuusikko katoksenani,
    Korpi laaja laipiona,
    Tuuli tulisijanani,
    Sade saunanlöylynäni,
    Utu uinailusijana.
    Iso ilmoilta erosi
    Minun vielä syntymättä,
    Iso kuoli, kuoli äiti
    Surmahan sanattomahan,
    Silmän näkemättömähän,
    Jätti mun orvoksi jälelle.
    Jäin kuin lakla lainehille,
    Sorsanpoika parvestansa,
    Kotka kallion kärelle
    Yksin ain' elelemähän".[25]

Seuraavana aamuna käki ja rastas kehoittivat häntä kääntämään kulkunsa länteen päin. Sitäpaitsi vielä muudan vanha akka lähemmin hänelle neuvoi tien, jota myöten hän viimein saapuikin Suomen sepän asunnolle. Se oli kauniissa laaksossa mäen rinteellä puiden varjossa. Suitsu ja säkenet sen jo kauempaa ilmaisivat sepän asunnoksi. Siellä vanha, kuuluisa Suomen seppä kolmen poikansa kanssa takoi hyviä miekkoja. — Sisään astuessaan Kalevanpoika tervehti: "Terve, seppä! Taaran apu tarkalle työlle!" Vastatervehdyksen tehtyään ja tarkastettuaan tulokasta lausui seppä: "Ken Taaran nimessä tervehtii, hänellä on kaikkialla asuinpaikka, joka perehessä lepopaikka." Ihmetellen vieraan sankarimuotoa kysyi seppä hänen sukuperäänsä. Kalevanpoika siihen vaan vastasi, ett'ei hän suinkaan ole sukuunsa huonontunut, ja pyysi seppää heti näyttämään hyvää miekkaa, mikä kestäisi miehen kädessä. Isän käskystä toi sitten sepän poika miekkoja sylen täyden Kalevanpojan katseltavaksi. Tämä otti nyt yhden käteensä, heilautti sitä pari kertaa kädessään ja iski sillä sitten vasten kiveä. Säkenet lensivät kivestä, mutta miekka mureni palasiksi, kahva jäi vaan Kalevanpojan käteen. Seppä ihmetteli hänen voimaansa. — Kalevanpoika koitteli vielä kahta miekkaa, mutta niiden kävi samalla tavalla. Suomen seppä, rautakäsi, jo kyllästyi tähän leikintekoon ja miekkojen hukkaan; käski tuoda tukevampia miekkoja vieraan koeteltaviksi. Niitä tuotiinkin sylen täysi. Kalevanpoika otti käteensä yhden, heilutti sitä pari kertaa ilmassa ja löi sitten vasten alasinta; se tunki syvälle alasimeen eikä murtunut, mutta sen terä tylstyi. Silloin Suomen kuuluisa seppä sanoi: "odota veikko! on mulla miekka, joka vastaa sinun suurta voimaasi, jos sinulla vaan on varaa sitä ostaa". Niin tuotiin tallesta esille miekkojen kuningas, jota kuuluisa Suomen seppä oli takonut seitsemän ajastaikaa vanhaa Kalevaa varten, saamatta sitä kuitenkaan valmiiksi ennen tämän kuolemaa. Siihen oli käytetty seitsemänlajista rautaa, sitä taottaissa oli laulettu seitsemät loitsut, seitsemästä kohden oli siihen tuotu karkaisuvettä; sen terä oli tehty seitsemästä lajista Ruotsin terästä, sen kahva oli kullasta ja hopeasta ja tämän päässä oli kallis kivi Kunglanmaasta. — Kalevanpoika otti miekkain kuninkaan käteensä. Sitä heiluttaessa syntyi kummallinen suhina, kuin myrsky-ilmassa. Salaman nopeudella iski Kalevanpoika tämän miekan vasten alasinta. Alasin ja sen aluskin halkesivat maahan asti, mutta miekkaan ei siitä iskusta jäänyt merkkiä, ei naarmuakaan. "Sep' on miekka miestä varten", tuumi Kalevanpoika ja lupasi maksaa siitä vaaditun hinnan. Tämä ei ollutkaan niin halpa: kolmannes kuningaskuntaa, kaksisataa kultarahaa, koko joukko muita rahoja, laivallinen rukiita, sata kuormaa nisuja, puolitoista veneellistä ohria, suuri joukko hevosia, härkiä, lehmiä j.n.e. — Tämän hinnan suostui Kalevanpoika Viron laivoilla lähettämään Suomen sepälle. — Nyt laitettiin kaupantekijäisiksi pitkät pidot. Seitsemän päivää lepäsi sepän vasara. Sill'aikaa juotiin olutta summattomasti. Humala otti mielen miesten, poikain ja naistenkin päästä, kaiket päivät reuhattiin hurjasti. Niin alkoi Kalevanpoika humalapäissään röyhkeästi kertoa kohtauksestaan saaren neidon kanssa ja miten hän oli tämän vietellyt. Ennenkuin hän ennätti kertomuksensa lopettaa, karkasi sepän vanhin poika tulisin silmin pöydän takaa Kalevanpojan eteen. "Löpise, mitä löpiset, mutta jätä nuoren neidon kunnia laittamatta", huusi hän. Kalevanpoika vastasi niin että seinät vavahtelivat: "totta puhuin, neidon raiskasin, sen voivat hänen isänsä ja äitinsä näkemästään todistaa". Sanat heidän välillään tulivat yhä kiivaammiksi, ei aikaakaan — niin jo syntyi tappelu. Kalevanpoika tempasi vastaostamansa miekan huotrasta ja katkaisi sillä sepän pojalta pään, niin että se putosi permannolle ja veri soljahti veljein kasvoille. Suomen seppä huudahti kauhusta, pojan äiti vaipui tainnoksiin murhatun viereen. Viimein taisi seppä lausua: "Murhamies, joka viattoman veren vuodattamisella olet miekkasi ikipäiviksi tahrannut! Hävytön verikoira, joka otit vanhukselta hänen tulensa ja apunsa! Pojat, ottakaa pihdit ja vasarat, maksakaa palkka kalliin veren vuodattajalle!" Pojat tekivät isän käskyn mukaan, mutta Kalevanpoika, yhä vielä humalasta huumaantuneena, huusi heille kolkolla äänellä ja miekkaansa heilutellen: "Tulkaatte nokisilmät! Kalevan pojalla on väkevä käsi; kuhun hän kerran lyöpi, siinä surma syntyy. Tulkaa, jos kuolemata halajatte!" Suomen seppä silloin kehoitti poikiansa jättämään koston taivahisille; hän kirosi Kalevanpoikaa: "Kylläpä Jumalien oikeus määrää miekan maksamaan velan, kostamahan kurjan työn.

    "Saakoon, saakoon, ma sadatan,
    Saakoon surmaksi sulle miekka,
    Terärauta turmioksi,
    Saakoon sulle salaisesti
    Miekastasi murhaajasi,
    Kostaja veren vakaisen!"

Kalevanpoika silloin, puolihumalassa ja vielä vihansa vimmassa, syöksyi ulos tuvasta, ulos veräjästä vainiolle ja sieltä yhä eteenpäin, kunnes hän erään joen varrelle laskeutui nukkumaan.[26]

* * * * *

Saaressa oli ennen mainittu tammi yhä kasvanut. Se pimenti taivaan, peitti kuun, päivän ja tähdet, se repi pilvetkin. Saaren taatto oli etsinyt maat ja mantereet tuon tammen kaatajata, mutta turhaan. Hänen kotia palattuaan kertoi saaren emo löytäneensä kadottamansa kotkan ja tämän siiven alta miehen, kahden vaaksan pituisen, kirves kainalossa. Tätä pientä miestä puhutteli nyt saaren taatto ja pyysi tammea kaatamaan. Sepä suostuikin toimeen. Astuttuaan tammen juurelle pieni mies alkoi kasvaa; kasvoi kyynärän, kaksi, jopa monta syltäkin. Sellaisena se sitten alkoi hakata tammea; hakkasi päivän, toisen, kappaleen kolmattakin, niin jo tammi kaatui, tyvi saareen, latva lainehisin.[27] Mitä sitten tammesta tehtiin? Tyvestä tehtiin tukeva, kaksihaarainen silta, jonka toinen haara vei saarelta Viron rantaan, toinen Suomen rantaan. Sepä oli se kuuluisa Suomensilta. Muusta osasta tammea tehtiin laivoja, kaupunkeja, köyhille leskille ja orpolapsille turvapaikkoja j.n.e. Jäännöksistä tehtiin tupa laulajalle. Ne, jotka kulkivat pitkin Suomensiltaa, seisahtivat nähdessään tuvan ja tuumivat: onko se Lihalan linna vai Rahalan ranta, vai onko se Kunglan kartano? Laulaja vastasi: "Jos olis se Lihalan linna, niin olis se lihasta tehty; jos se olisi Rahalan rantaa, niin olisi se rahasta taottu; jos se olisi Kunglan kartano, niin olisi se kullasta tehty. Laulajan, köyhän miehen, tupahan se on. Siinä

    "Kuu on uksena edessä,
    Päivä paistavi laella,
    Tähdet tanssivi tuvassa,
    Taivonkaari kattonamme."

Siinäpä ne laulut langaksi luotiin ja kerälle käärittiin. Kehrä oli laulajan kamarissa, langan ainekset taivahalla Taaran kartanoilla, päivänkoiton mailla. Hupaista oli langan kauniin kehrääjällä: päivä paistoi poutalankaa, iltarusko punoi punalankaa, taivas silkkiä sinistä.[28]

Seitsemäs runo. Herättyään, muisti Kalevanpoika ainoastaan hämärästi ja epäselvästi edellisen päivän tapaukset; ei muistanut edes murhanneensa sepän poikaa. Siitä lähti hän kulkemaan ja saapui kolmantena päivänä meren rannalle, josta otti noidan veneen ja lähti purjehtimaan Viron puolelle. Puoliyön aikana saapui hän saman saaren lähelle, jolla menomatkallaankin oli käynyt. Se nosti surullisia muistoja hänen mieleensä ja hän tahtoi karttaa saarta. Silloin kuuli hän laineilta laulun säveleitä. Ne olivat saaren neidon haamun laulua. Kalevanpoika taukosi soutamasta ja kuunteli. "Neito läksi merelle kiikkumahan, lainehille laulamahan, lapsi läksi mieltään lohduttamahan, surujansa sammuttamaan, veli[29] kulkee veden pinnalla, sisar[30] lepää meren povessa. Mikäpä läikkyy lainehilla, mikäpä välkkyy veden pinnalla? Miekka läikkyy lainehilla, veri välkkyy veden pinnalla.

    "Veljeni verenjanoinen,
    Poika lemmen pettelemä!
    Miksi sä verta vihalla
    Viatointa vuodattelit?
    Miksi sa kotikanaista,
    Kyyhkyistä oman isäsi
    Nuorna nurmella pilasit,
    Rauhan raiskasit poloisen,
    Vaivutit emosi lapsen
    Surman valjun vuotehelle?
    Syysi kaksinkertahinen
    Rauhas rikkovi katalan!"[31]

Kalevanpoika kävi hyvin surulliseksi ja viattoman sepän pojan murha kävi hänelle nyt selväksi. Hänessä heräsi nyt syvä katumus ja, lähteissään purjehtimaan kotipuoleen, kysyy hän:

    Kussa kaihon on lepikot,
    Huolen haavikot apean,
    Synkät kuusikot surujen,
    Katumuksen koivulehdot?

    Lepät kostuu kaihostani,
    Haavat kasvaa huolistani,
    Suruistani synkät kuuset,
    Koivut katumuksestani.[32]

Sitten muistuu hänelle mieleen hänen äitinsä, joka oli hänet hellästi kasvattanut ja hoitanut, mutta sitten kuollut, saamatta pojastansa toivomaansa tukea, silmänsä kiinnisulkijata. — Laine ja tuuli työnsivät venettä eteenpäin ja aamupuolella pääsi Kalevanpoika Viron rantaan. Nyt kiirehti hän kotiin veljiänsä katsomaan. Tultuaan Iru-mäelle, jonne Taara oli muuttanut hänen äitinsä kivipatsaaksi, kuuli hän tuulen kohinasta ikäänkuin ihmisen ääntä, kummallista laulua. "Kotoansa läksi kotkan poika äitiänsä etsimään. Kaunis ja puhdas oli hän kotoa lähteissään, kuin pisara, joka lähtee pilvestä, kuin lumi, joka laskeutuu lakealle. Taaran tahdosta olivat äidin surupäivät päättyneet. Millainen, kotkan poika, on sun matkasi kotia? Kaunis ja iloisa olit sä lähteissäsi, mutta kotkanpojan rautakynnet valoivat viatonta verta, raiskasivat neidon rauhan. Kahdenkertainen verivelka painaa kotkanpoikaista. Varo, kotkanpoika, varo miekkaasi: veri uhkaa veren palkkaa! Enempää ei kallio-äitisi voi lausua." — Näistä sanoista nyt Kalevanpoika tiesi äitinsä varmuudella kuolleeksi. — Sitten kiirehti hän kotiansa, missä veljet tulivat häntä vastaan. Seuraavana iltana istuivat veljekset sitten kolmenkesken, kertoen miten kullenkin etsintäretkellä oli käynyt. Nuorin velikin kertoi kaikki seikkailunsa, ei kuitenkaan sepän pojan murhaa eikä saaren neidon ja äidin haamujen laulua. — Sitten ehdotteli vanhin veli, että he nyt, kun nuorin velikin jo oli täysi-ikäinen, täyttäisivät isänsä, vanhan Kalevan, tahdon ja arvalla määräisivät, ken heistä tulisi kuninkaaksi. Toiset veljet suostuivat siihen ja seuraavana päivänä piti arvanheiton tapahtuman. Sitä ennen läksi Kalevanpoika, nuorin veljeksistä, yksinään isänsä haudalle. Isä "haudasta havasi", kysyi ken hänen haudallaan käveli. Kalevanpoika vastasi olevansa Kalevan nuorin poika, jota ei isän silmä milloinkaan ollut nähnyt. Hän pyysi isäänsä nousemaan haudasta poikaansa hellittelemään. Isä sanoo sen mahdottomaksi, koska hän jo oli "katkaistuna kaulaluusta, tomupölynä polviluusta" ja nurmi, sammal ja kukat kattivat hautaa. "Tulee tuuli, tuopi lemmen, tulee päivä, pään selittää", sanoi hän. Kielsi poikaa suremasta ja lupasi valvoa hänen askeleitaan elämässä, kehoittaen samalla häntä parantamaan pahoja töitään.

Kahdeksas runo.[33] Toisena päivänä läksivät veljekset etsimään arvanheittopaikkaa. Jonkun päivän kuljettuaan etelään päin saapuivat he eräälle järvelle, jonka pinnalla hanhet ja joutsenet joruivat. Tässä päättivät he onneansa koettaa ja valitsivat kukin kiven itselleen. Kenen kivi, viskattuna järven yli, kauemmaksi lentäisi, se tulisi kuninkaaksi. He menivät nyt rantaäyräälle ja asettausivat siinä riviin. Vanhin veli heitti ensin kivensä. Se putosi veteen lähellä toista rantaa. Keskimmäisen veljen kivestä taas jäi toinen puoli kuivalle maalle, toinen veteen. Nyt oli nuorimman veljen vuoro. "Osaava silmä tähtäsi juoksun, väkevä käsi määräsi kulun". Kivi lensi viuhuen järven toiselle puolelle kuivalle rannalle. Kaalaten menivät sitten veljekset järven yli katsomaan kiviänsä. Nuorimman veljen kivi nähtiin lentäneeksi kaikkein kauemmaksi, joten siis hän tuli Viron kuninkaaksi.[34] Toiset veljet hänet siksi vedellä vihkivät ja puettivat kuninkaan vaatteisiin: kultainen ja vaskinen nuttu ylle, niiden alle hopeapaita, päähän kultakypäri, rautakilpi rinnan päälle. Sitten vanhemmat veljet jättivät Kalevanpojan hyvästi, mennäkseen muualta onneansa etsimään.

    "Käymme, veikat, vieremähän,
    Kahenkesken kulkemahan,
    Käymme onnen etsintähän
    Sinne, kussa meille kukkuis
    Onnen käki, riemurinta."

    Noinpa lauloi nuorin veikko;
    "Kuss' on päivyt paistamassa,
    Kussa kuu kumottamassa,
    Tähet tietä näyttämässä, —
    Siell' on kullat kuusimetsät,
    Siellä lehtevät lepiköt,
    Siellä koivikot komeat,
    Siellä Taaran tammistoita.
    Siellä kukkuvi käkönen,
    Laulelevi onnen lintu!"

    Toiset veljet vastasivat:
    "Jää nyt veikko, terveheksi,
    Valtias, valittu arvan!
    Jää nyt koti terveheksi,
    Koti, kallis kasvinpaikka,
    Kussa miehiksi me saimme,
    Nousten kuni tammen taimet!
    Nyt on itku nurmillaki,
    Joilla lassa leikitsimme:
    Suru on Lännen lepiköillä,
    Kussa kukkina kulimme.
    Meiän silm' ei vettä valu,
    Sirkun silmäkin enemmän;
    Verta silmämme valuvat,
    Meiän kasvot kalpenevat,
    Suru kattaa silmäkulmat,
    Mure luomilla asuvi.

    Annapas ajan kulua.
    Kesän tulla, talven mennä:
    Saavat virrat vieremähän,
    Hettehet helettämähän,
    Kukat maassa kukkimahan,
    Linnut puissa laulamahan.
    Sinne virta vierähtävi,
    Kuss' on koti vuottamassa,
    Sinne hettehet heruvat,
    Kunne tuvan valmistamme,
    Majan seinät seisotamme.
    Sinne kuultavi kukatki,
    Kuhun teemme kosjotuvan.
    Linnut laulelevat siellä,
    Kuss' on neiot kasvamassa,
    Solkirinnat sirkumassa."
    — — — — —

Niin läksivät veljet jättäen nuorimman nurmelle yksin ikäviinsä. Kivellä istuessaan tuumi tämä, että hänen nyt, niinkuin kotkan pojan, tuli omien siipien voimalla raivata tie onnehensa.

Tultuansa kuninkaaksi ryhtyi Kalevanpoika auraan kunnioittaaksensa maanviljelystä ja viljelijöitä, mutta samalla myöskin miekkaan säilyttääksensä rauhaa. Hän pani hevosen auran eteen ja alkoi kyntää. Tulevien polvien varaksi hän kynti paikat peltomaiksi, toiset karja- ja heinämaiksi; hän kylvi kaikellaiset marjat, kylvi metsät kasvamahan, tammet korkeat ylenemähän, pensastot paisumahan, kukat nousemahan. Kolme päivää kynti hän, varhain aloittaen, myöhään lopettaen. Päivän kuumuus, jano ja paarmat rasittivat hevosta ja kyntäjätäkin. Eräänä iltapuolena, kun kuumuus oli mitä korkeimmillaan, päästi Kalevanpoika hevosensa aisoista ja kytki kammitsahan. Itse heittäytyi hän nurmelle levähtämään. Siinä nukkui hän iltaan asti. Hänen runsaasta hiestään silloin kasvoi maan povessa suonia ja lähteitä, joiden vesi sittemmin on ollut ihmeen vaikuttavainen kaikenmoisissa taudeissa. Viimein uneksi hän, että hänen hevosensa oli joutunut petojen valtaan.

Paarmojen ahdistamana se olikin nurmen lakeudelta poistunut pensastoon siellä varjoa löytääksensä. Silloin tuli metsästä paljon susia, karhuja ja kettuja. Näitä ei hepo kammitsansa vuoksi päässyt pakenemaan; potkien koetti se itseään puolustaa ja kaatoikin joukottain petoja, mutta vaipui viimein ylivoiman alle. Peninkulman laajuudelle jätti se jälkiä tästä taistelustaan petojen kanssa. Mihin sen jalka sattui, siihen syntyi hauta; sen kaatamista pedoista syntyi punainen lammikko, maksasta mäki ja sisuksista syvä suo.[35]

Yhdeksäs runo. Pahasta unennäöstään illalla herättyään läksi Kalevanpoika etsimään hevostansa ja saapuikin viimein sille paikalle, kuhun metsän pedot olivat sen tappaneet. Hänen vihansa tuli syttyi palamaan ja hän kirosi petoja voimakkaasti. Sitten, ottaen surmatun toverinsa nahan itselleen muistoksi, läksi hän metsän pedoille kostamaan. Hän kaatoi niitä tavattoman paljon ja pimeys vaan esti hänet niitä kokonaan hävittämästä. Sitten tuli hän jälleen ulos lakealle ja asettausi levolle heponsa nahalle. Ennenkuin hän vielä oli ennättänyt silmäänsä ummistaa, tuli sotasanomain kantaja hänen luokseen. Se toi Viron rannan vanhimmalta sen ilmoituksen, että vaara mereltä uhkasi.

    Rantavahdit tiedon tuovat:
    Purjehtii purjeita parvi,
    Suursaaren niemen nenitse,
    Tytärsaaresta sivuitse,
    Lavansaaren luona laivat
    Sotilait' on soutamassa,
    Viro raukan rannikoille
    Tuopi täytensä uroita,
    Kantaa kaulanleikkaajoita,
    Rohke'ita ryöväreitä.

    Naiset itkee nurkissansa,
    Kaihoo tyttäret kujissa,
    Vanhat raukat vainiolla,
    Lapset leskellä lepikon.
    Viheljäisyys on Virossa!
    Nuoret miehetkin masentui,
    Posket vaaleni pelosta,
    Vaikeni ilo isältä,
    Nainut mies unohti naljan;[36]
    Vaipui kaikki miesten voima,
    Uljuus raukeni urosten.

    Ken nyt lähtevi sotahan,
    Tohtii mennä tappeluhun,
    Vastaan hirmuvainolaista,
    Vastaan tapparan teriä?[37]

Kalevanpoika suuttui tästä sanansaattajan pelkurimaisuudesta, käski hänen sulkemaan suunsa ja jättämään Viron miehet soimaamatta.

    Vaikka miekka murtuisikin,
    Tappais tappara terävä,
    Keihäs surmais satoja,
    Vahva mies ei pelkää merta.
    Urhot seiskohot sodassa,
    Seiskohot kuin rautaseinä,
    Myrskyssä kivinen muuri,
    Tuulessa tammet tukevat!
    Urhot seiskohot sodassa
    Häilymättä, horjumatta,
    Turmana toisten edessä!

    Paisuisiko vaara vielä,
    Verivaino vimmastuisi,
    Silloin joudun turmaksenne.
    Riennän antamaan apua.[38]

Sitten käski Kalevanpoika sanansaattajaa syömään, juomaan ja levähtämään sekä vasta seuraavana päivänä lähtemään ratsahin kotia päin, mutta hyvin salaisesti, ett'ei Viron kukot ja Järven koirat häntä vaan huomaisi. Kaikki miehet käski hän lähettämään sotaan; sanantuojaa kehoitti hän sodassa asettaumaan keskelle, liki lippua, sillä siinä on turvallisin paikka. — Jo luuli Kalevanpoika todella pääsevänsä levolle ja käänsihe toiselle kyljelleen. Mutta silloinpa tuli uusi vieras aivan kuin pilvistä yht'äkkiä hänen eteensä. Se jo suututti häntä. "Jos olisin tiennyt, että kuningasta näin vaivataan, enpä olisi koko kuninkuudesta huolinutkaan", tuumi hän ja käski vierasta vasta seuraavana päivänä tulemaan luoksensa. Mutta vieras, vanha harmaaparta, harmaahius ukko, vastasi: "Olisipa sinun pitänyt edeltäpäin arvata, minlaista on kuninkaana olo; jo lapsena kodissasi olisi sinulla ollut tätä kyllin aikaa miettiä, kaikki linnuthan sinulle jo silloin lauloivat: mont' on huolta kuninkaalla, urhollisella viisin kerroin, tuhat työtä on tukevalla, kymmenen tuhatta Kalevanpojalla. Että minä tänne tulin, siitä on oleva sinulle vielä paljon hyötyä. Vaikka sinä olet minut unhottanut, olen minä kuitenkin sinun sukusi ystävä. Olinhan minä jo sinun lasna ollessasi teidän luonanne ja jo ennenkin, jo ennen kuin sinun vanhempasi olivat syntyneetkään, jo ennen kuin Harju, Järvi ja Viro olivat olemassakaan. Jo silloin minä teitä rakastin, kun maailmaa luotiin ja minä tähtitarhain halki ajelin avaruudessa. — Sinun kynnöstäsi on lähtevä paljon siunausta Viron maalle, siitä sinua vielä kiittävät kylät lähellä ja kaukana ja tulevaiset sukupolvet. Sinun työsi on kuitenkin vielä puolitekoista, paljoa on vielä paikattavaa ja muokattavaa". Kalevanpoika sanoi parastansa koettaneensa. Vieras vastasi tulleensa katsomaan valmista työtä ja kohottamaan häntä; ett'ei hänen hikensä ja vaivannäkönsä turhaan menisi. Ilman jumalan apua, näet, ei ihmisille mikään menesty. Kalevanpoika silloin pyysi tuota kummallista ukkoa ilmaisemaan kotinsa. Tämä kielsi hänen sitä tiedustelemasta, pyysi hänen pikemmin kuulemaan ennustusta: "Sinun hallituskautenasi vallitsee Virossa rauha, onni ja menestys; mutta sitä ei tule kauan kestämään". — Surulliselta kuin tuulen suhina kuuluivat vanhuksen viimeiset sanat, kun hän käski Kalevanpoikaa varomaan omaa miekkaansa, ett'ei se tulisi hänelle kostajaksi hänen pahoista töistään saarella ja Suomessa. Kuin sumu katosi sitten vieras haamu.

Kalevanpoika vaipui nyt nukkumaan. Aamulla herätessään koetteli hän muistella vieraan sanoja, mutta yölliset unennäöt tekivät ne hämäriksi. — Sitten käski hän sotasanoman tuojaa kiireesti viemään rantavanhimmalle sanaa, että tämä laittaisi vakoojia, katsomaan vihollisten liikkeitä, ja tukevia miehiä niitä vastaan; hän sääsi koko taistelun järjestyksen, mille paikalle sotarinnassa minkin aseelliset olivat pantavat. Kehoittaen heitä urhouteen lupasi hän itse tulla avuksi, jos hätä liian suureksi paisuisi.

Sotaviestit runo tällä kertaa kuitenkin antaa upottaa meren syvyyteen, kun niiden kuljettajaa kohtasi matkalla haaskalinnut sekä susi, karhu, nälkä ja rutto, ilmaantumisellaan muistuttaen, mitä seurauksia sodalla olisi. Ja niin hälvenivät sotasanomat, sodan maininki.

Kymmenes runo. Paharätin (Paholaisen) kahden pojan välille oli syntynyt riita, jonka vuoksi he eivät enää sopineetkaan siinä pienessä järvessä asumaan, missä siihen asti olivat eläneet, vaan läksivät etsimään laajempata asuinpaikkaa. Tulivat niin Kikerpäran suolle.[39] Tästä paikasta he oikein paljon pitivät, mutta kumpi heistä siinä isäntänä vallitsisi, siitä he eivät päässeet selville. Sattuipa siihen Kalevanpoika heidän parhaillaan riidellessään. Nämä pyysivät nyt häntä riidan ratkaisijaksi. Hän rupesikin siksi ja antoi heille Kikerpäran suon, kummallekin osansa. Mutta Paholaiset pyysivät häntä oikein tarkasti määräämään rajan kumpaisenkin alueen välillä. Silloin Kalevanpoika jätti ystävänsä, Alevien pojan, tätä työtä toimittamaan ja läksi itse tärkeille tehtävillensä. Alevien poika ryhtyikin silloin eräässä kohden joen varrella mittaustöihin. Silloin joen laineista pistihe esille "vanha vainohenki, joka ei milloinkaan jätä ristilapsia kiusaamatta". Se nyt oli utelias ja peloissaankin noiden mittaustöiden vuoksi, kysäisi sentähden Alevien pojalta, mitä nuo puuhat kaikki merkitsivät. Alevien poika sanoi aikovansa sulkea joen, niin ett'ei kukaan pääsisi sen sisälle eikä sieltä ulos. Nyt tuli vainohengelle hätä, hänellä kun oli talo veden alla, ja hän lupasi Alevien pojalle, kuinka paljon tämä vaan pyytäisi, jos joki saisi jäädä rauhaan. Alevien poika silloin käski hänen tuomaan taalereita hänen vanhan hattunsa täyteen. Seuraavana päivänä toikin veden vainohenki kuormallisen näitä; mutta Alevien poikapa oli yöllä kaivanut syvän kuopan ja asettanut sen ahtaasen suuhun hattunsa, jonka pohjaan oli tehty reikä. Rei'ästä taalerit kaikki valuivat alas kuoppaan ja hattu jäi täyttymättä. Kuusi kuormallista taalereita laittoi veden vainohenki siihen, mutta hattu sittenkään ei täyttynyt, ja varat alkoivat jo mieheltä loppua. Hän pyysi maksuajan pitennystä, mutta siihen Alevien poika ei suostunut. Silloin lupasi hän hankkia rahat, jos Alevien poika itse lähtisi niitä hänen kanssaan hakemaan. Tämäpä ymmärsi, että veden vainohenki tahtoi kietoa hänet pauloihinsa; lähetti sentähden seuralaisensa, Kalevanpojan pienen kannuspojan, vainohengen mukana rahasäkin kantamisessa auttamaan. Tämä lähtikin, vaikka kyllä pelko sydämessä, vainohengen kolkkoon ja pimeään kotiin, kuhun ei mikään ihmisjalka sitä ennen ollut astunut. Kun vainohengen pojat siellä rupesivat huvittelemaan itseänsä siten, että paiskoivat häntä pallinansa seinästä toiseen, karkasi hän sieltä viekkaudella pois ja pääsi jälleen onnellisesti yläilmoille, sille paikalle, kusta oli lähtenytkin; mutta sieltä oli Alevienpoika jo rahoineen päivineen lähtenyt tiekseen. Kun poikanen läksi etsimään tämän jälkiä, saavutti hänet veden vainohenki ja rupesi kiusaamaan häntä voittelohon. Ennenkuin he siihen ennättivät ryhtyä, tapasivat he Kalevanpojan ja Alevien pojan. Kalevanpoika silloin kannuspoikansa edestä ryhtyi tuohon voittelohon. Se tapahtui Närskamäellä.[40] Ensin kilpailivat he kivenheitossa. Vedenhengen miehen suuruinen kivi lensi Võrtsjärven rannalle asti, mutta Kalevanpojan suuri kivimöhkäle lensi aina Peipse-järven rannalle saakka; molemmat kivet ovat vieläkin nähtävissä. Sitten kilpailivat he väkikartun vetämisessä. Veden vainohenki ei saanut Kalevanpoikaa paikaltaan liikkumaan, mutta tämä kun vetäisi, silloin lensi veden vainohenki seitsemän virstan päähän ja jäi siihen tainnoksissa makaamaan moneksi päiväksi. Tästä tuli uroille suuri naurun-aihe. — Sitten Kalevanpoika käski Alevien poikaa viemään hänen miekkansa hinnan Suomen sepälle. Itse rupesi hän tuumimaan, miten hän varustaisi maansa vihollisia vastaan, joiden lähenemisestä hän äskettäin oli saanut tietoja. Hän katsoi parhaaksi perustaa linnoja: ensimmäisen äidin iloksi, isän haudan kaunistukseksi; toisen Taaran mäelle Emä-joen rannalle, kolmannen Jaanin suolle, neljännen Alhontaustaan.[41] Siksi päätti hän lähteä Peipsejärvelle sieltä tuodakseen lautoja näiden linnojen rakentamiseksi.

* * * * *

Ukkosen jumalan tytär, ilman iloisa neito, pudotti sormuksensa tapaturmaisesti kaivoon. Kalevanpoika saapui paikalle ja laskeutui sitä sieltä noutamaan. Noidansikiöt tämän huomasivat ja pudottivat myllynkiven kaivoon Kalevanpoikaa tappaakseen. Mutta tämä nousikin sieltä ehjänä ylös, sormessa — ei sormus, vaan tuo myllynkivi!

Yhdestoista runo. Kalevanpoika kulki Peipse-järvelle päin, raivaten teitä halki erämaiden. Hän tuli Pihkvasta,[42] tuoden sieltä hartioillaan suurta lautakuormaa aivottuja linnoja varten. Kuorma sisälsi lautoja noin kaksikymmentä tusinata, ja laudat itse olivat kolmen tuuman paksuisia, kahden jalan levyisiä ja kymmenen sylen pituisia. — Tultuansa järven rannalle ei hän löytänyt venettä, jolla olisi laudat yli kuljettanut. Sentähden lähti hän lautakuormineen kahlaten kulkemaan suuren Peipse-järven yli. Toisella rannalla sattui seisomaan pensaston varjossa "Peipse-järven noita". Se oli ulkonäöltään karvainen kuin metsän elävä, karhun tai metsäsian näköinen; päässä sillä vilkkuivat rähmäiset silmät, sen suuri suu oli valkeassa vaahdossa ja kaikki kasvonpiirteet ilmaisivat kateutta. Hän oli suvultaan suolatarkka, osaksi tuulitarkka, monessa kohden myös manatarkka,[43] taidoltaan kuuluisa, voimaltaan mahtava. Se se tunsi loitsut, osasi nostaa tuulet. Näyttää varkaan kuvan viinalasissa, kylvettämällä vihat ottaa, pahat toiseen panna ja tontut karkoittaa; se tunsi veren, tulen ja käärmeen sanat, osasi poistaa monenmoisia tauteja, laatia noitakaluja, antaa onnea metsä- ja kalamiehille sekä rakastuneille, ynnä paljon muuta. — Tämä se nyt, nähdessään miehen kulkevan keskellä järveä, lausui tuulen sanat ja saikin ankaran myrskyn toimeen. Laineet nousivat korkealle, mutta Kalevanpoika naurahdellen katseli, miten ne loiskuivat ainoastaan keskikohdalle hänen ruumistansa. Hetken päästä saapui hän jo kuivalle rannalle. Ensi työkseen temposi hän miekkansa huotrasta tahtoen rangaista noitaa, joka ilkeydestä myrskyn oli nostanut, mutta tämäpä oli pötkinyt metsään pakoon. Kalevanpoika, väsynyt kun oli, ei viitsinyt lähteä häntä etsimään, vaan kantoi rannalta someroa ja hiekkaa ja levitti sitä kappaleen matkan päähän rannasta itselleen kuivaksi makuusijaksi.[44] Tälle hiekkavuoteelle laskeutui hän levolle asettaen miekkansa vasemmalle puolelle vuoteen viereen. Pian nukkui hän ja alkoi kuorsata niin, että maa tärisi. Peipse-järven noitakin sen kuuli. Hiljaa hiivi hän lähemmäksi, näki Kalevanpojan ja hänen vieressään miekan. Tämän päätti hän heti anastaa. Mutta Kalevanpojan miekkapa olikin sellainen, ett'ei se lähtenyt ottamalla, vaan pysyi kuin kiinnikasvaneena isäntänsä vieressä. Noita silloin ryhtyi loitsimaan, käytti suolan voimaa, salaisia nostosanoja, kumarsi kuuta, katseli Pohjan puoleen, mutta turhaan. Silloin ryhtyi hän vielä väkevämpiin loitsuihin. Hän varisteli miekan päälle pihlajan lehtiä, kateenruohoja,[45] katinliekoja,[46] sudenmarjoja,[47] sananjalkoja y.m. kasveja, luki voimakkaita sanoja ja teki taikoja. Silloin Kalevanpojan miekka alkoi vähitellen liikkua, nousi vaaksan, kaksi, puuttui viimein noidan kainaloon. Tämä lähti nyt saalistansa pois kantamaan. Se oli raskas ja vaivasi kovin hänen hartioitaan, vaan hän ei kuitenkaan hellittänyt. Mutta kun hän hyppäsi Kääpä-joen yli, putosi miekka äkki-arvaamatta hänen kainalostaan jokeen ja vaipui syvälle pohjaan lepäämään. Noita pani kaiken loitsuvoimansa liikkeelle sitä jälleen saadakseen, mutta turhaan. Miekka jäi häneltä joen pohjaan. Itse pakeni hän metsän sydämeen. — Aamun tullen heräsi Kalevanpoikakin ja huomasi heti miekkansa viedyksi. Edellisen päivän tapauksista sekä jäljistä maassa ymmärsi hän asian laidan, arvasi että noita oli miekan varastanut. Hän alkoi hellästi puhutella ja huudella toveriansa, tuota miekkaa, jonka Suomen seppä, hänen isänsä sukulainen, niin suurella vaivalla ja huolella oli valmistanut. Mutta mitään vastausta ei siltä kuulunut. Hän läksi etsimään sitä; hän etsi kaikki pensastot, metsiköt ja korvet, mutta turhaan. Viimein tuli hän Kääpa-joellekin. Sielläpä paistoi joen pohjasta miekka hänen silmiinsä. Hän kysyi siltä, mikä sen sinne asti oli jaksanut kantaa. Miekka silloin kertoi, kuinka noita oli sen varastanut ja kantanut mukanaan, kuinka se Kääpa-joella oli nähnyt veden neidon aallosta viettelevän luoksensa ja kuinka se sitten oli hypännyt joen syvyyteen, kussa sillä oli "kultapesä, hopeavuode näkin tuvassa, vedenneidon vaipan alla". Kalevanpoika silloin kysyi, oliko miekan parempi elellä veden neitojen leikeissä kuin vahvan miehen kädessä sodan temmellyksessä. Miekka vastasi kyllä kaipaavansa entistä elämätänsä, "mutta", sanoi se, "kallis Kalevanpoika, kun sinun vihasi syttyy ja humala sinun mielesi hurmaa, silloin eivät järjen siteet sinua pidätä, vaan nopea käsi heiluttaen ohjaa miekan surman töihin, viatonta verta vuodattamaan; siksi sinun miekkasi huolehtivi, se suree perheen-isän poikasta". Kalevanpoika silloin sanoi: "Makaa, kallis miekkaseni, rauhassa veden neidon leikeissä muistona tuleville sukupolville! Minulla on kädessäni kyllin voimaa ja voinen sinun avuttasikin vainolaiset voittaa. Kuule miekka, kallis rauta! Kun tulevina aikoina vahvoja miehiä sattuu Kääpa-joen rannalle, silloin läiky heille lainehista! Kun tulee Kalevaisia, tai Sulevien ja Alevien sukulainen, niin sä laula heille lainehista! Kun tulee 'laulajat laveasuiset, kultakielin kuuluttajat', silloin, miekkaseni, laula vastaan käskemättä satakielen ja leivosen sävelillä! Kun kerran vastaisina päivinä tulee mies minun vertaiseni, silloin, miekkaseni, nouse laineista tohinalla ja käy urhean käden toveriksi! Mutta kun tälle joelle sattuu se, joka sinua on ennen itse kantanut, silloin, miekkaseni, murra häneltä molemmat jalat!" Näin lausui Kalevanpoika ja palasi sitten kiireesti Peipse-järvelle, otti sieltä selkäänsä lautakuormansa ja läksi kotia päin kulkemaan. — Matkalla sattui hänen tielleen mies, nykyajan miesten kokoinen. Se kun pyysi armoa ja suojelusta, niin Kalevanpoika kumartui melkein maahan asti, otti tuon pienen miehen käteensä ja pisti matkalaukkuunsa, jonne se putosi kuin syvään hautaan. Sitten tämä mies kertoi eksyneensä metsään ja joutuneensa yöksi hirveän suurten jättiläisten asuntoon, jossa näiden äiti hänet sai yön kätketyksi, vaikka kyllä pojat kotia tullessaan haistoivat ihmisen verta tuvassa löytyvän: sieltä oli hän sitten aamulla karannut ja nyt tavannut Kalevanpojan.

Kahdestoista runo. Huojentaakseen matkaansa taittoi Kalevanpoika itselleen sauvaksi männyn, joka oli vaan kymmenen sylen mittainen. Mutta se oli toisessakin suhteessa hänelle tarpeen. Kun hän näet oli hetken vaeltanut, karkasi metsästä hänen kimppuunsa Peipse-järven noidan kolme poikaa. Ne kiskaisivat maasta aseikseen puita ja kahdella heistä oli vielä ruoskat, varret vaahterasta, siiman päässä myllynkivi sidottuna. Kalevanpoika ensin häväisi heitä, kun he, niinkuin akat, karkasivat kolme miestä yhden niskaan. Mutta siitä he eivät huolineet. Kun yksi heistä viimein oli saanut lyödyksi Kalevanpoikaa ruoskallaan silmään, loppui tämän kärsivällisyys ja hänkin alkoi lyödä. Sauvaksi otettu mänty pian meni kappaleiksi. Nyt turvautui hän lautataakkaansa. Laudan toisensa perästä löi hän pirstoiksi noidan poikain selkään. Viimein alkoivat laudat loppua, ja vastustajat kävivät yhä kiivaammin hänen kimppuunsa, toivoen näkevänsä hänet pian aseettomana. Silloin kuuli hän pensastosta pienen äänen: "syrjin, syrjin, kallis Kalevanpoika!" Kalevanpoika noudattikin tätä kehoitusta ja alkoi laudan syrjillä mätkiä vainolaisiansa. Silloin lauta kesti ja iskut olivat tuntuvammat. Noidan pojille tulikin nyt hätä käteen ja he pakenivat kiireisesti. — Taistelun päätyttyä huomasi Kalevanpoika saaneensa tuon hyvän neuvon pieneltä ja alastomalta siililtä pensastossa. Palkinnoksi antoi hän sille pienen palasen turkistansa ruumiin verhoksi. Siitä asti onkin siilillä verhona tämä turkinpalanen, kankeat karvat ulospäin, niin ett'eivät metsän pedot pysty sitä pientä eläintä puremaan. — Sitten Kalevanpoika, koska maa oli kosteata, kantoi kuivaa hiekkaa makuuvuoteeksi itselleen. Ennen nukkumistaan tahtoi hän syödä ja pisti kätensä eväslaukkuunsa. Sieltä tapasi hän sen pienen miehen, jonka oli ottanut suojaansa, kuolleena ja kylmettyneenä. Taistelussa noidan poikain kanssa oli hän unhottanut koko toverinsa. Laukkuun sattunut isku oli sen siten tappanut. Syvästi surren sen kohtaloa ja ennenaikuista kuolemaa hautasi Kalevanpoika sen sievästi pehmeään hautaan suohon ja istutti haudalle juovukoita, karpaloita sekä muuramia. — Nautittuaan illallisensa laskeutui hän levolle. Mutta kauan ei hän vielä ollutkaan nukkunut, kun hänen vuoteensa ääreen jälleen ilmaantui Peipse-järven noita. Se alkoi siinä loitsia ja tehdä taikojansa, otti muun muassa uniruohoja, solmi ne loitsien kimpuksi ja pisti sen Kalevanpojan pään-alukselle; sitten hiivi hän kiireesti tiehensä. Aamu tuli, Kalevanpoika vielä nukkui; ilta tuli ja hän yhä vielä nukkui. Ja niin teki hän monta päivää; päivät kasvoivat viikoiksi, viikot kuukausiksi. Kansa kaipasi kuningastansa, ei tiennyt minne se oli joutunut. Kesä jo oli syyspuolilla ja Kalevanpoika yhä vielä nukkui. Silloin eräs unennäkö hänet onneksi herätti. Hän näki avaruudessa kauniin, pilviin ylettyvän mäen kummun. Tämän mäen sisään olivat Ilmarisen sällit rakentaneet pajansa, jossa ne yötä ja päivää tekivät työtä. Nyt valmistivat he kalliista teräksestä aivan erinomaista miekkaa, muka Kalevanpojalle. Vanha Ilmarinen itse istui korkealla kulta-istuimella, katsellen nuoruuden innolla sällien työtä. Silloin astuu pajaan aroin askelin vaalea miehen haahmo, päätä kumartamatta, tuskin tervehtien; kaula, nuttu ja kasvot kaikki olivat hänellä verissä. Rukoilevaisesti lausui hän: "Älkää haaskatko kallista terästä miekaksi murhamiehelle. Kalevanpoika, ollessaan vihansa valtaamana, ei sääli ystäviään, surmaa sukulaisenkin, surmaa miekan synnyttäjän. Minun isäni ja minä kahden veljeni kera valmistimme seitsemän ajastaikaa hänelle miekkaa. Mitä tuli meille palkaksi? Minulta, sepän vanhimmalla pojalta, katkaisi hän pään, lopetti nuoren eloni. Se meille palkaksi annettiin!" — Kalevanpoika tahtoi sanoa tuota vierasta valehtelijaksi ja itse kertoa asian laadun. Mutta hän oli vielä noitumuksen alaisena, hän ei voinut liikuttaa kieltään eikä jäseniään. Vielä kerran ponnisti hän kaikin voimin ja — huudolla: "valehtelija!" karkasi hän pystyyn, heräten pitkästä unestaan. Hän huomasi nyt vaan unta nähneensä, mutta että hän oli nukkunut seitsemän viikkoa, sitä hän ei tiennyt. — Koska hän oli hakannut lautansa palasiksi noidan poikiin, päätti hän palata Pihkvaan toisia noutamaan.

Kolmastoista runo. Kalevanpoika oli paluumatkalla Pihkvasta, lautakuorma seljässä. Hän yöpyi ensin sille vuoteelle, jossa häneltä ensi matkalla oli miekka varastettu. Sitten jatkoi hän seuraavana aamuna matkaansa ja kulki uusia teitä pitkin yhtä mittaa iltaan saakka. Illalla hän jälleen aterioittuaan laati itselleen hiekasta vuoteen. Seuraamana aamuna herätessään kuuli hän harakan lausuvan: "Jos sinä, väkevä mies, tietäisit, kuinka suureksi hyödyksi sinulle olisi päästä kotiin, josta sinä, noidan temppujen kautta uneen vaivutettuna, olet ollut seitsemän viikkoa poissa ja jossa sinun ystäväsi ikävöiden kyselevät, minne heidän kuninkaansa on joutunut, niin hankkisitpa itsellesi vaunut ja monta hevosta jo kotiisi kiirehtisit". Nämä harakan sanat kiihottivatkin Kalevanpoikaa rientämään. Hän kulki kiireisesti eteenpäin, vaikka päivä paahtoi kovasti. Erään metsän varjossa tahtoi hän vähän levähtää ja kaatoi kuusia ynnä muita puita, jotka latoi itselleen mukavaksi lepuusijaksi. Vähän aikaa siinä levähdettyään ja aterioittuaan, käänsi hän kulkunsa Endla-järvelle päin.[48] Ilta oli jo joutumassa, kun hän näki etäältä erään kummun takaa savua nousevan. Likemmä tultuaan huomasi hän kummun vieressä kuopan, jonka suusta lähti tulenliekki ja jonka keskellä riippui kaunis keitinkattila. Tämän ympärillä istui vartioimassa kolme nokista miestä. Kalevanpoika, joka nyt luuli saavansa lämmintä ruokaa ja hyvän yösijan, kysyi miehiltä, mitä ruokaa he keittivät. Irvistellen ja ihmetellen Kalevanpojan suuruutta, vastasivat nämä keittävänsä arkiruokaa Takapero-isälle, Vastakynsi-äidille ja Kieropää-tyttärille. Kalevanpoika pyysi silloin miehiä näyttämään hänelle tien näiden asunnolle. He osoittivat hänelle kuopan suuta ja käskivät hänen siitä menemään sisälle. Hän tekikin sen ja alkoi siellä kymärässään ja pilkko pimeässä kulkea matalaa käytävää pitkin. Etäältä rupesi kuitenkin viimein valoa hohtamaan käytävän lakeen ripustetusta lampusta. Käytävän päässä oli suuri ovi ja sen pihtipielien vieressä oli kaksi sankoa, toisessa valkeata, toisessa mustaa nestettä. Oven takaa kuului rukin hyrinätä ja neidon ääni, joka lauloi: "Siskoseni, kaunoseni ikävä on meidän olla rukin ääressä kultalankaa kehrätessä. Toisin oli ennen ison kodissa, vanhempien vainioilla, kun me siellä lassa leikitsimme, nuorina ylenimme. Silloin me kuin kukkina kuljimme, meillä oli silkkivaatteet, helmet kaulassa, soljet rinnoilla ja sormukset sormissa. Silloin meillä oli onni, ilo ja riemu! Nyt on toisin. Nyt suru kattaa kasvomme, viepi punan poskiltamme. Vieraan vallan alaisina kuihdumme yksinämme kammioissamme. Ei ole armahaista, jonka voisi nähdä, jota tervehtiä. Kunpa hän kerrankin tulisi surevia lohduttamaan, huolia haihduttamaan! Tulisi päivän poika, tulisi kuu tai tähden poika neitosia päästämähän, vankeja vapauttamahan! Tulisi ken tahansa, vaikka hän rampakin olisi, kun vaan tulisi!" Kalevanpoika tahtoi nyt väkirynnäköllä avata oven, mutta se oli luja kuin kallio. Muuttaen äänensä pienemmäksi alkoi hänkin nyt laulaa: kuinka hän kävellessään metsässä oli nähnyt neljä neitoa mataramaalla, päät valkeat, posket punaiset, sysimustat silmikulmat, mutta ei ollut tohtinut niitä lähestyä; kuinka hän sitten oli käynyt ostamassa kalleuksia ja nyt komeasti koristetulla hevosellaan tullut neitojansa ottamaan, pyytäen päästä sisälle. Neito kamarissa, tämän kuultuaan, tuli iloiseksi ja ilmoitti, että isäntä itse oli poissa asioitaan ajamassa, emäntä kyökissä leipomassa, toiset sisaret muissa toimissa; käski sitten Kalevanpoikaa kastamaan kätensä siihen sankoon, jossa oli tummaa nestettä: siitä hän saisi voiman murtamaan oven; mutta ell'ei hän tahtoisi murtaa kaikkea, mitä hänen eteensä sattuisi, tulisi hänen sitten kastaa kätensä siihen sankoon, jossa oli valkeata nestettä, jolloin voima jälleen vähenisi. Kalevanpoika kastoi nyt kätensä mustaan nesteesen, ja siitä syntyikin häneen sellainen voima, että hän helposti kukisti maahan koko oven ja pääsi neidon luokse. Tämä heti päätti vieraan miehen ko'osta ja voimasta, että hänellä oli edessään Kalevanpoika, josta hän jo nuorena tyttönä ison kodissa sanoi kuulleensa ihmeellisiä kertomuksia. — Heti sisälle tultuaan huomasi Kalevanpoika seinällä riippumassa kolme merkillistä esinettä: ne olivat kallis miekka, pieni pajuvitsa ja vanha kypäri. Hänen mielensä heti kiintyi miekkaan; se se juuri oli tuo hänen unissaan näkemänsä miekka, tehty sen korvaukseksi, joka jäi Kääpä-jokeen. Neito kielsi häntä koskemasta tuohon miekkaan, joka oli talon isännän, Sarvikin, oma,[49] ja kehoitti häntä sitävastoin ottamaan pajuvitsan ja kypärin, niillä kun voisi aivan ihmeellisiä asioita aikaan saada. Kalevanpoika ei sanonut välittävänsä tuollaisista taikakaluista, mies se luottaa vaan tukevuuteensa ja voimaansa. Neito silloin otti käteensä kypärin; se oli tehty kynnenlastuista.[50] "Se on kypäri, kalliimpi kuin kuningaskunta", sanoi neito; "mitä ikänä toivot ja haluat, sen saat tällä kypärillä". Ilkamoiden pani neito kypärin omaan päähänsä lausuen: "kasva, kasva, neito kulta, kasva Kalevanpojan korkuiseksi". Ja neito silloin kasvoikin oikein silmissä, kyynärän, kaksi, kasvoi Kalevanpojan korkuiseksi. Kalevanpoika, kun tämän näki, otti nyt itsekin kypärin ja pani sen päähänsä sanoen: "vaivu, vaivu veikkoseni, vaivu monta syltä matalammaksi, nuoren siskon kaltaiseksi!" Ja heti alkoikin hän pienentyä, pieneni viimein siinä määrässä, että oli neidon kaltainen. Ja nyt hän ei enää luopunutkaan kypäristä, arveli siitä olevan apua itselleen, kun äkkiarvaamatta taistelu sattuisi. Sitten ryhtyi hän neidon kera karkelohan ja lauleluihin. Kutsuttiinpa siihen iloon toisetkin kaksi sisarta, ja nyt teljettiin kyökin ovi, niin ett'ei vanha äiti päässyt sieltä iloa häiritsemään. Kalevanpoika lupasi pelastaa kaikki kolme tyttöä helvetistä jälleen ihmisilmoille ja naittaa heidät, yhden Suleville, toisen Aleville ja kolmannen kannuspojalle. Ja niin kului heiltä koko yö lemmen leikkilöissä.

Neljästoista runo. Toisena päivänä veivät sisarukset Kalevanpojan katsomaan talon aarteita ja tavarahuoneita. Kivikäytävätä pitkin tulivat he tupaan, joka kaikkineen oli raudasta tehty; se oli Sarvikin palvelijain työ- ja rangaistushuone. Rautaista tietä pitkin tulivat he sitten toiseen tupaan, joka kaikkineen oli vaskesta tehty; se oli Sarvikin orjapiikain olinpaikka. Vaskista tietä pitkin tultiin sitten kolmanteen tupaan, joka kaikkinensa oli hopeasta tehty: se oli Sarvikin arki- ja lepuuhuone. Hopeaista tietä pitkin tulivat he neljänteen tupaan, joka kaikkineen oli kullasta tehty; se oli Sarvikin juhla- ja riemukamari. Kultaista tietä pitkin tulivat he viidenteen tupaan, joka kaikkineen oli silkistä tehty; se oli nuorten neitosten vaatetushuone. Sieltä tultiin tupaan, joka kaikkineen oli sametista tehty; sekin oli nuorten neitosten vaatetus- ja koristustupa. Viimeinen tupa oli kaikkinensa pitseistä tehty; siellä nuoret neitoset päänsä pitseillä pukivat. Sieltä tulivat he kartanolle, joka oli kokonaan peitetty pelkillä taalereilla. Siinä oli seitsemän kummallista aittaa, kaikki täynnä eloa ja herkkuja; takapuolella sitäpaitsi luista rakennetut navetat karjaa varten. — Kalevanpoika alkoi neidoilta tutkistella Sarvikin sukuperää. Ne silloin kertoivat hänestä. Sarvikin syntyä ei kukaan tiedä. Hänellä on suuret aluskunnat; niissä hän tuulen nopeudella käy salaisilla retkillä, joista ei yksikään kuolevainen ole saanut vihiä. Syvällä maan sisässä on, sanotaan, seitsemän maailmaa, seitsemän salasaarta. Siellä on vainajain lukuisat asuinpaikat. Heitä vallitsemaan on Taara maailman alusta asettanut Sarvikin, joka väkevällä kädellä pitää siellä hallitusta. Joka vuosi "henkien-ajalla" [51] on vainajilla lupa lähteä helvetin piinasta kotolaisiansa ja tuttaviansa tervehtimään, mutta sen ajan kuluttua täytyy heidän jälleen kiireisesti palata takaisin entisille paikoillensa manalassa. Sieltä Sarvik tuottaa työväkeä, milloin miehiä, milloin naisia, rauta- tai vaskikamariin raskaita töitä toimittamaan; rautakeppi ja vaskinen vitsa kurittaa viivytteleviä. Täällä on Sarvikin koti, missä hän pitkien matkojensa perästä levähtää vanhan vaimonsa seurassa. Toisinaan vietetään pitempiä pitoja; sinne saapuu silloin Sarvikin sukulaisiakin; hänellä on näet lanko nimeltä Tühi (tyhjä), helvetinkoira on hänen tätinsä ja valkea tamma hänen isoäitinsä. — Sitten kertoivat neidot vielä, että Sarvikkia sinä iltana odotettiin kotia yläilmoilta, jossa hän ei oikein viihtynyt auringon, kuun ja tähtein valossa; vainajain valtakunnassa hän sitä vastoin usein viihtyi viikkokausia. He väittivät, että jos Sarvik saisi Kalevanpojan nähdä, niin olisi tämä surman oma. Kertoivatpa myöskin, kuinka he itse nuorina tyttöinä olivat ylä-ilmoilta kuninkaallisesta kodista eräänä onnettomana hetkenä joutuneet Sarvikin ja hänen vaimonsa orjiksi. Taaran laupeus oli lahjoittanut heille ikuisen nuoruuden, niin kauan kuin he pysyisivät neitsyinä; mutta — tuumivat he — mitä maksaa nuoruuden kevät, kun sydän ikävöipi armastelijata, odottelee kosijan tuloa! Kalevanpoika silloin kielsi heitä itkemästä, lupasi pelastaa heidät Sarvikin vallasta ja saattaa ylä-ilmoille. Vanhin neitosista silloin sanoi: "Jos sinä sen tahdot tehdä, tulee sinun ottaa noitavitsa ja kynnenlastuinen kypäri, muuten sinun voimasi ei kestä Sarvikkia ja hänen tuhansia apulaisiansa vastaan". Kalevanpoika nauroi heidän pelkoansa, sanoi jo kerran voittaneensa Tyhjän ja suuret joukot paholaisia Suomessa ja niin oli voittava myös Sarvikin. Toinen neitosista silloin kehoitti häntä heti kiirehtimään, ottamaan kynnenlastuisen kypärin ja sillä loitsimaan itsensä kotihinsa, ennenkuin Sarvik ennättäisi tulla ja sulkea portit, jolloin pääsy olisi mahdoton. Kalevanpoika naurahtaen sanoi kaivavansa uuden aukon, josta kyllä sittenkin pääsisi kotihinsa. Suruissaan Kalevanpojan vuoksi päättivät neidot silloin viekkaudella auttaa häntä. Sarvikin vuoteen ääressä oli kaksi yhdennäköistä lasiastiaa, ja kumpaisessakin oli oluennäköistä nestettä, mutta nämä nesteet olivat aivan erivoimaisia: oikealla puolen olevassa astiassa oli kymmenenhärän-nestettä, joka synnytti voimaa; vasemmalla puolella olevassa astiassa tuhannennälän nestettä, joka vähensi voiman. Vanhin sisar nyt vaihtoi näiden nesteitten paikan, pani voiman nesteen vasemmalle, voimattomuuden nesteen oikealle puolelle. Toinen sisar otti noitavitsan haltuunsa. Tuskin oli tämä tehtynä, niin jo kuului kaukaa kuin ukkosen jytinätä, joka saattoi neidot vapisemaan: Sarvik oli tulossa. Nyrkin iskulla avasi hän oven, astui tupaan ja Pysähtyi nähdessään haukan kanojensa joukossa. Neidot seisoivat vaaleina, turvana Kalevanpoika, joka yhä vielä oli ainoastaan heidän kokoisensa. Sarvik kysyi häneltä: "ken on sinut, veikkonen, verkkoon vietellyt? Monen vahvemmankin pojan ovat mesikielten mielistelyt tänne houkutelleet, mutta kukaan ei ole täältä enää päivänvaloon päässyt!" Kalevanpoika vastasi: "Heittäkäämme tyhjät puheet ja akkain lorut, ja menkäämme sen sijaan ulos lakealle koettelemaan, kumpi meistä on väkevämpi; voittajan olkoon valta ja oikeus". Tähän esitykseen suostuikin Sarvik. Hän tyhjensi, muka voimaa saadaksensa, vuoteensa äärestä sen nesteen, jonka vanhin neidoista äsken oli asettanut vuoteen oikealle puolelle. Kalevanpoika taas pisti kynnenlastuisen kypärin poveensa, käyttääksensä sitä, jos tarve tulisi. Sarvik vielä käski vanhimman neidoista tuomaan kahdenkertaiset rauta-kahleet, joilla hän voitettuaan kytkisi vastustajansa. Kun sitten ulkona kentällä taistelun paikka oli mitattu ja rajoitettu, tarttuivat he toisiaan vyötäisistä kiinni, ja niin alkoi painiskelu, jommoista ei ennen oltu nähty: maa järkkyi, helvetin seinät, nurkkakivet ja katokset liikahtelivat paikoiltaan. Kauan oli taistelun loppu epätietoinen. Mutta kun he vähän levähtivät huokuakseen, silloin Kalevanpoika kypärin avulla loitsihe tammen vahvuiseksi, kuusen korkuiseksi, ja nyt hän tarttui vastustajaansa lujasti kiinni, nosti hänet kymmenen sylen korkeuteen ja paiskasi sitten sellaisella voimalla maahan, että Sarvik vajosi puoleksi maan sisään eikä päässyt siitä liikahtamaan. Nyt lähti Kalevanpoika kahleita ottamaan. Silloinpa Sarvik alkoi yhä pienentyä, ja pieneni viimein niin, että hänestä Kalevanpojan palatessa vaan oli jäljellä pieni sininen, suitsuava nestepilkkunen. Kalevanpoika pilkkasi Sarvikkia, joka, vaikka olikin helvetin isäntä, kehnosti oli lähtenyt pakoon; lupasi hänet toiste kyllä kytkeä rautoihin. — Nyt otti Kalevanpoika jo ennen mainitun miekan naulasta, täytti sitten monta säkkiä Sarvikin kulta- ja hopearahoilla, sälytti ne sekä neidot selkäänsä ja saapui kynnenlastuisen kypärin avulla silmänräpäyksessä sen kuopan suulle, jonka kautta hän oli laskeutunut Sarvikin valtakuntaan. Kattila ja keittäjät olivat kuopan suulta kadonneet, tulinen hiilos vaan oli jäljellä. Tähän hiilokseen heitti Kalevanpoika kynnenlastuisen kypärin palamaan, suureksi suruksi neidoille. Kalevanpoika lohdutti heitä ja käski heitä pukeutumaan kulta- ja silkkivaatteisin, sillä nyt he pian saapuisivat kosijain, Sulevien, Alevien ynnä muiden, pariin. Sitten hän latoi hartioillensa kuopan suulle jääneen lauta-kuormansa, lautojen päälle kulta- ja hopeasäkit sekä neitoset ja läksi sitten kiirein askelin vaeltamaan kotia päin.

Viidestoista runo. Tuskin oli Kalevanpoika päässyt tuhat askelta kotia päin astumaan, niin jo tuli Tühi seitsemänkymmenen seuralaisen kanssa hänen jäljessään, kostaaksensa lankonsa tappion. Nuorin neidoista silloin noitavitsan avulla loitsi seudun laajaksi mereksi; Kalevanpojan eteen syntyi tukeva silta, jota myöten hän pääsi kulkemaan, mutta hänen takanansa sitävastoin kasvoi vesi ja esti takaa-ajajat lähestymästä. Tyhjän täytyi seuralaisinensa palata takaisin, kun Kalevanpoika ensin oli pilkallisesti kertonut hänelle kaikki ne kepposet, jotka hän Sarvikin kodissa oli tehnyt ja luvannut vielä toistenkin palata sinne "kopeekoita" tarvitessaan.

* * * * *

Kun Kalevanpoika viimein kuorminensa saapui kotitaloonsa, kohtaa häntä veräjällä vieras mies, joka tiedusteli, mistä hän oli saanut nuo hyvät laudat, ja pyysi niitä lainaksi, sanoen olevansa kaupunkien ja linnain rakentaja, tukevien tornien tekijä. Miehet jutellessaan tutustuivat; Kalevanpoika sai tietää, että vieras tuli juhlanvietosta Taaranmäeltä, mihin Kalevanpoikaa kiihkeästi odotettiin, ja että hän oli Olevin poika, maan kuulu kaupunkien, linnoin ja tornien rakentaja. Ne tekivät sitten keskenään sen sopimuksen, että Olevin poika, "huonetarkka", rakentaisi soman ja vahvan kaupungin, Kalevanpoika hankkisi ainekset ja maksaisi työpalkan. Olevin poika ryhtyikin sitten rakennustoimiin, Kalevanpoika toi Peipse-järven takaa lautoja, Taaran tammistosta tarvepuita, kiviä merenrannalta ynnä muualta. Kaupungista piti tulla paikka,

    Kuss' ois koti kuninkaalla,
    Varjo vahva vanhemmilla,
    Kussa kuuluisa Kaleva
    Vakavasti vallitseisi,
    Taiten toimensa tekisi,
    So'an tyrskyt tyynnyttäisi,
    Vainovihat vaientaisi,
    Kansassa kasuavassa
    Onnen, rauhan rakentaisi.

Neidot, jotka hän oli tuonut mukanaan Sarvikin valtakunnasta, jätti Kalevanpoika Alevinpojan huostaan. Nuorimman heistä nai Alevinpoika itse ja vanhimman otti hänen heimolaisensa Sulevinpoika itselleen vaimoksi. Keskimmäisen heistä ensin ryösti eräs Alhontaustassa elävä "tuulitarkka" noita ja vei hänet kotiinsa; mutta sieltä pelastivat hänet Alevin ja Sulevin pojat, jotka tappoivat noidan ja polttivat hänen talonsa. Näin pelastetun neidon nai sitten Olevin poika, "huonetarkka". Sen jälkeen elivät kaikki kolme onnellista avioelämää.

Kuudestoista runo. Kalevanpoika päätti purjehtia pohjaiseen, maailman rajalle, missä ei milloinkaan ennen oltu käyty, missä taivaan laki oli maahan kiinnitetty. Korppi, viisas lintu, silloin sanoi hänelle: "Missä näet sinistä vettä, laajat laineet, katso onko rannalla kaisloja, vuohenmiekkoja[52] veden ääressä! Polje silloin oikealla jalallasi kalliohon, niin maa aukeaa sinulle, ja sinä pääset maailman rajalle!" Kun tietäjät sanoivat, ett'ei puinen laiva kestäisi, pohjoisessa kun revontulen henget (viirmalised) pian sen polttaisivat, rakennutti Kalevanpoika laivan kokonaan hopeasta; Lennok pantiin sille nimeksi, kun se lentäen halkaisi laineita. Itselleen teetti hän kullasta puvun ja seuralaisillensa hopeasta, vaskesta, teräksestä ja raudasta. Sitten kutsui hän matkalle mukaansa, paitsi laiva- ja sotamiehiä, ystävänsä ja kasvinkumppalinsa, kuin myös viisaita miehiä sekä noitia. Ennen päivän koittoa läksi sitten Lennok kypärien heiluessa ja laulujen kaikuessa matkalle Suomen puoleen. Itse asettui hän perämiehen viereen ja alkoi laulaa ilolauluja sekä "syntyjä syviä, ajan alkuluottehia", lauloi "kuun kuvoannasta, auringon asetannasta, ilman pielten pistännästä".[53]

* * * * *

Merellä nostivat Suomen noidat ankaran myrskyn; seitsemän yötä ja seitsemän päivää oli Lennok sen alaisena. Kun päivä viimein alkoi paistaa, näkivät he maata. Kalevanpoika hyppäsi laivasta laineisin ja riensi maalle, vetäen köydestä laivan väkinensä rannalle. Mukana oleva kielitarkka, joka tunsi lintujenkin kielen, sai vanhalta varekselta tietää, että he olivat tulleet Lapin raukoille rajoille. Lennok kiinnitettiin rannalle; kielitarkan ja kahden ystävänsä kera lähti Kalevanpoika maata tutkimaan. Kauan vaellettuaan erämaata pitkin keksivät he yksinäisen talon. Oven edessä istui nuori neito kehräten ja laulaen. Hän lauloi, kuinka nuori nainen karjatieltä löysi kanan ja pani sen kasvamaan; kanasta kasvot kaunis neito, jolla kävi paljon kosijoita; ensimmäinen oli kuu, toinen päivä, kolmas oli — — "Kalevanpoika, sulho pitkäsäärellinen!" keskeytti hänet Kalevanpoika astuen ovelle. Tyttö pakeni apua huutaen. Silloin tuli isä paikalle. Kalevanpoika, tervehdittyään häntä ja tunnettuaan hänet Lapin "tarkaksi", kysyi miten suorinta tietä pääsisi maailman rajalle; hän kertoi, minkä neuvon korppi kotona oli hänelle antanut. Varrak, Lapin tarkka, vastasi: "Merellä ei ole määrää eikä laineilla loppua siellä, kussa Vana-isa on taivaan kannen maahan yhdistänyt sinisillä silkkiseinillä. Jotka sinne ennen ovat pyrkineet, ovat tuulta ajaneet ja löytäneet Säkenien saarella kuoleman rohkeudestaan. Kotikorppisi sanat taas tarkoittavat tietä helvettiin". — Varrak kuitenkin viimein suostui johdattamaan Kalevanpojan maailman rajalle, kun tämä lupasi hänelle palkinnoksi jotakin, mikä Kalevanpojan kodissa oli seinän kylkeen kytkettynä.

* * * * *

Varrakin johdolla purjehti sitten Lennok joitakuita päiviä pohjaiseen päin. Silloin sattui se kerran merennieluun, josta se ei mitenkään päässyt irti. Mutta Varrak laski mereen punaisella kankaalla ympäröidyn tynnyrin laivan kylkeen köytettynä. Valaskala nielaisi tynnyrin, lähti uimaan edemmä ja tempasi siten muassansa laivankin nielusta.

Pitkän ajan purjehdittuaan saapui laiva viimein "Säkenien saarelle". Rannalle laskettuaan näkivät he vuoren, josta syöksyi tulta, toisen, josta nousi savua, ja kolmannen, josta ruiskusi kuumaa vettä; sulanutta kiveä nousi syvyydestä ja virtasi alas laaksoon. Tulisten kivien ja tuhan satamisesta huolimatta rohkeni Sulevinpoika nousta "helvetin lieden" suulle, mutta kun kuumuus oli polttaa hänet, sytytti hän siinä vaan piippunsa (!) ja palasi takaisin. Kalevien kannuspoika, joka Sulevinpojan tietämättä oli häntä seurannut, ei palannutkaan takaisin. Kun häntä huudettiin, laskeutui valkea lintu laivalle. Se kertoi kielitarkalle, että jäävuorien takana oli kaunis keväimen ja kesän paikka, jossa munat ja liha kypsyivät mullassa; sinne oli näkin neitojen houkutuksesta kannuspoika joutunut, siellä viettää hän ikuisesti ilon aikaa ja onnen eloa.[54]

* * * * *

Sitten joutuivat miehet siihen maahan, jossa kukot söivät kultaa, hanhet hopeata ja varikset vaskea, ja kussa kaalit kasvoivat kuusien korkuisiksi. Kalevanpoika siellä lähetti kielitarkan muutamien seuralaisten kera maata tutkimaan. Kun nämä kerran nukkuivat matkallaan tuossa autiossa maassa, poimi heidät jättiläisen Hiiglan tytär[55] helmaansa ja vei isänsä luokse. Tämä kuitenkin, havaittuaan heidät viisaiksi miehiksi, joiden määränä oli maailmaa tutkia, käski tyttärensä viemään ne sinne, mistä oli ottanutkin. Tytär vei heidät aina laivalle asti. — Yhä kauemmaksi pohjaiseen päin purjehtivat miehet, vaikka kylmä oli ankara. Viimein näkivät he revontulen henkien taistelevan hopeakeihäillä ja kultakilvillä, ja laiva punersi niiden valossa. Silloin miehiltä vaipui rohkeus, mutta Kalevanpoika vaan nauraen sanoi niiden antavan heille valoa, päivä kun jo kauan sitten oli mennyt peittoon. — Kun he viimeiseksi vielä olivat käyneet maassa, jossa asukkaat olivat puoliksi ihmisen, puoliksi koiran ruumiilla varustettuja ja kun täälläkin saatiin kuulla, että kotikorpin neuvoma tie vei helvettiin eikä maailman rajalle, päätti Kalevanpoika lähteä paluumatkalle. Ja niin lähdettiinkin. Seuralaisillensa sanoi Kalevanpoika: "Katumusta, kultaveljet, ei meillä retkestämme voi olla! Kultaa ja hopeata kalliimpana on viisaus pidettävä. Keksimmehän me harharetkillämme sen totuuden, ett'ei suurella maailmalla ole päätä eikä Taaran viisaudella rajaa kussakaan; mitä me muutoin vieraalla maalla hyödyllistä opimme, siinä on miehellä miettimisen ainetta elon loppuun asti".

Lennok viimein laski Lindanisan, Olevin pojan rakentaman kaupungin, edustalle.[56]

Seitsemästoista runo. Viron kansalle alkoi nyt seitsenvuotinen onnenaika. Paitsi Lindanisaa rakensi Olevinpoika vielä toisenkin kaupungin Harjunmaalle.[57] Sulevin-poika taas rakensi kolmannen varustetun paikan Alhontaustaan. — Mutta rauha loppui, sota syttyi. Viron rantaan saapui tuhansittain kaukaa tulleita vihollisia.

    Korskea Kalevanpoika
    Vei nyt voittoisat uroonsa,
    Kantapoikansa parahat;
    Viisi parvea Virosta,
    Kuusi Kurensaarestakin,
    Seitsemän sai Suomenmaasta,
    Sata muuta saarelaista.[58]

Kalevanpoika, itse kulta-asussa, istui kulta- ja hopeatamineihin puetun hevosensa seljässä. Yhdessä ystäviensä, Sulevin-, Alevin- ja Olevinpojan, kanssa johti hän sotajoukkonsa vihollista vastaan.

    Korskea Kalevanpoika
    Sodan keskehen karasi,
    Taajimpahan tappeluhun,
    Hyppähytteli hevosta,
    Kallista karautteli
    Päälle uljainten urosten;
    Murhamiekkansa kalisi,
    Tulirauta tuiskaeli,
    Kalpa surmaa sirotti.

    Syösten keskitse sotoa
    Kaleva karisti päitä
    Niinkuin lehtiä lepästä,
    Kuivuneita koivikosta;
    Jäseniä silpoeli,
    Kymmenittäin kylkiluita,
    Sääriä satalukuisin,
    Katkoi kauloja tuhansin,
    Käsiluita kuormitellen.

    Rivin ruumihit venähti,
    Kasoin kuollehet kedolle,
    Mäkenä urot makasi,
    Kaatui kymmenen tuhatta
    Assamalan tanterelle.[59]

    Kalevan kallis hevonen
    Uipi vainovainiolla
    Myöten vatsoa verissä;
    Oli täynnä kenttä kaikki
    Raajoja kuni risuja,
    Sotamiesten sormiluita
    Kuni kaisloja vedessä,
    Sängen päitä pellon päällä.[60]

Kalevanpoika olisi hävittänyt kaikki viholliset, mutta hänen niitä takaa-ajaessaan upposi häneltä hevonen suohon, joten takaa-ajo keskeytyi. Vihollisten jättämä suuri sotasaalis sitten jaettiin Kalevanpojan ja hänen soturiensa kesken.

Sen jälkeen läksi Kalevanpoika ystäviensä kera vaeltamaan erämaiden halki. Erään suuren korpimetsän keskellä näkivät he kerran savua. Lähemmäksi tultuaan huomasivat he sudenkuopan ja sen suulla vanhan ryppyposkisen muorin keittämässä kattilalla ruokaa. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän keitti, vastasi hän keittävänsä kaalia itsellensä ja pojillensa. Tulijat pyysivät häntä silloin lisäämään pataan heitäkin varten kaalia, muori itse voisi mennä nukkumaan, he kun kyllä pitäisivät huolta padasta ja tulesta. Muori suostuikin tähän, mutta kehoitti heitä olemaan valppaita, sillä saattaisi ehkä tulla joku vieras, joka pyytäisi maistaa lientä kattilasta, mutta silloin voisi tyhjentää koko kattilan. Kaikki muut nyt menivät nukkumaan, Alevinpoika otti ensiksi valvoakseen kattilan ääressä. Kun hän tuossa istui yksinänsä, ilmaantui nurmen povesta linnunkotolaisen poika, kolmen vaaksan korkuinen, kaulassa pieni kultainen kello, sarvet korvan takana ja vuohenparta leuan alla. Aroin askelin astuen tulta lähelle rukoili se lupaa saada maistaa kaalilientä. Pilkallisesti vastasi Alevien poika: maistahan, kun et sä kärpänen vaan kauhaan uppoa. Linnunkotolaisen poika lupasi silloin vähän särpiä kattilanreunalta. Kepeästi hyppäsi se kattilan laidalle ja alkoi maistella lientä. Ja nyt se alkoi paisua ja paisui seitsemänkymmentä syltä korkeaksi; sitten se katosi kuin kaste sinisenä savuna silmäin edestä. Kattila oli typösen tyhjä. Alevien pojan täytyi kantaa toista vettä ja toisia kaaleja pataan. Sitten herätti hän Olevien pojan ja kävi itse nukkumaan, puhumatta mitään kepposesta, joka hänelle oli tapahtunut. Olevien pojalle kävi aivan samalla tavalla, ja kun hän vuorostaan herätti Sulevien pojan vartiaksi, tyhjensi linnunkotolainen tältäkin padan. Nyt ryhtyi Kalevanpoika valvomaan. Linnunkotolainen taaskin tuli siihen ja pyysi saada lientä maistaa. Kalevanpoika sen hänelle lupasi, jos linnunkotolainen hänelle antaisi pantiksi pienen kultakellon kaulastaan. Tämä ei tahtonut siitä luopua, sanoi sen kotoansa annetun itselleen merkiksi, josta hänet löydettäisiin, jos hän sattuisi eksymään. Kuitenkin antoi hän sen, kun Kalevanpoika lupasi antaa sen hänelle takaisin hänen syötyään. Saatuansa kellon napsautti Kalevanpoika linnunkotolaista sormellaan otsaan. Tämä silloin vaipui jyrinällä, niinkuin ukkonen olisi käynyt, maan poveen, jättäen vaan sinisen savun jälkeensä. Kun sitten kaikki tähän jyrinään olivat heränneet, ja vanha muori oli nähnyt kellon, sanoi hän sitä Sarvikin taikakaluksi, joka lisää miehelle rohkeutta ja voimaa. Sitten lauloi hän erään laulun ja hyppäsi heti sen jälkeen syvennykseen, jonne linnunkotolainen vähää ennen oli kadonnut. Kalevanpoikaa ja hänen seuralaisiansa tämä tapaus nauratti.

Aterioittuaan käski Kalevanpoika seuralaisiansa lähtemään kotipuoleen; hän itse päätti lähteä toisia tärkeämpiä teitä koettamaan. Ennen eroamistaan heittäysivät uroot nurmelle nukkumaan. Silloin Nurmen-emon tyttäret[61] tulivat heidän luoksensa ja liehuilivat kasteisella heinikolla, kutoen Kalevanpojalle suloisia unikuvia onnen ajoista ja vastaisista sankaritöistä. Aamun tullen he jälleen katosivat.

Kahdeksastoista runo. Kalevanpoika, kun aamulla herättyään tarkasteli sitä kohtaa, johon edellisenä iltana linnunkotolainen oli kadonnut, jättäen jälkeensä sinisen savun huomasi siinä nyt sinistä vettä ja sen rannalla kaisloja ja vuohenmiekkoja. Tämähän siis oli se kohta, josta tie johti helvettiin. Kalevanpoika polki jalallaan lujasti maata; silloin aukeni syvyyden ovi hänen eteensä ja paksu savu tulvasi häntä vastaan. Korppi, viisas lintu, silloin neuvoi Kalevanpoikaa helistämään kultakelloa, jonka hän oli saanut linnunkotolaiselta. Hän tekikin siten ja paikalla katosi savu hänen edestänsä. Ja nyt lähti Kalevanpoika vaeltamaan maanalaista, pimeätä tietä pitkin. Pimeys poistui, kun hän helisti kultakelloa. Kun hän matkallansa oli takertua erääsen kulta- ja hopealangasta tehtyyn verkkoon, joka yhä kasvoi sitä myöten, kuin hän sitä rikkoi, soitti hän kultakelloa ja verkko katosi. Olipa matkalla myös erämaan parin vaaksan levyinen joki, mutta joka kerta kun Kalevanpoika tahtoi astua sen ylitse, pakeni toinen ranta aina hänen altaan; hän silloin taas soitti kelloaan ja joki paikalla hävisi. Kohtasi sitten häntä julman suuri lauma sääskiä. Jota kiireemmin hän koetti kulkea, sitä sakeammalta niitä ilmestyi, ja hän oli jo niihin menehtyä; mutta kellon äänen kuultuaan ne kaikki katosivat. Kalevanpoika huomasi nyt, mikä suuri apu oli tuosta kellosta, ja sitoi sen pikkusormeensa kiinni. Sitten lähti hän taas vaeltamaan ja saapui leveälle joelle, jossa virtasi sulanutta, höyryävää tervaa; joen yli oli rakennettu raudasta ja teräksestä silta. Sarvik oli saanut vihiä Kalevanpojan tulosta. Tälle sillalle hän nyt lähetti laumoittain väkeänsä vihollista vastustamaan. Siinä oli miestä kaikenaseellista. Hirveä taistelu syntyi. Kalevanpoika tappoi miekallaan satoja Sarvikin väestä, mutta aina astui uusia kuolleitten sijaan. Kalevanpoika seisoi toinen jalka sillalla, toinen rannalla, seisoi "kuin rautaseinä, tammi tuulessa tukeva". Kultakellonsa avulla voitti hän kaikki, Sarvikin parhaimmatkin soturit, kaatoi ne "kuin kasteheinän", niin ett'ei jäänyt ainoatakaan jäljelle. Sitten lähti hän taas eteenpäin. Kukistettuaan vielä varustukset, jotka Sarvik oli rakennuttanut hänen tiellensä, saapui hän viimein helvetin ovelle. Yhdellä nyrkiniskulla ja potkulla romahti ovi pielineen kaikkineen maahan. Etehiseen tultuaan näki hän siellä äitinsä Lindan haahmon kehräämässä rukin ääressä. Hänen oikealla puolellansa oli astia, jossa oli kallista elon ja voiman nestettä, vasemmalla puolella toinen, jossa oli lakastumisen ja voimattomuuden nestettä. Hän viittasi poikaansa juomaan oikeanpuoleisesta astiasta. Kalevanpoika tekikin sen ja nyt viskasi hän kalliomöhkäleen vasten salakamarin seinää. Maa tärisi, meri kuohahti, säkeniä syöksähti syvyydestä ulos ja kamarin seinät hajosivat. — Siellä seinän takana istui Sarvikin vanha äiti kangasta kutomassa, hänelläkin kummallakin puolella astia, toisessa voiman, toisessa voimattomuuden nestettä. Hän tahtoi suositellen vietellä Kalevanpoikaa antamaan hänelle kultakellon ja maistamaan voimattomuuden astiasta, mutta siinä hän ei onnistunut. Kalevanpoika etsi ovea, päästäkseen itse Sarvikin pakeille. Hän keksikin viimein yhden sellaisen ja kävi sitä avaamaan. Tuskin oli hän siihen koskenut, niin se jo aukeni itsestänsä jyrinällä. Sen takaa syöksähtivät Kalevanpoikaa vastaan Sarvikin urhollisimmat sotilaat, niinkuin koiralauma karhun kimppuun. Mutta hetkisen kuluttua makasi näitä kolmekymmentä maassa hengetönnä. Sarvikille, joka oli takaseinälle piiloutunut, tuli nyt hätä. Hän alkoi syyttää Kalevanpoikaa varkaaksi ja rosvoksi, muistuttaen mitä tämä edellisellä kerralla oli vienyt mukanansa. Kalevanpoika puolestansa muistutti Sarvikille, kuinka tämä silloin oli kehnosti paennut maan sisään ennen kaksintaistelun päättymistä ja nyt äskettäin linnunkotolaisen muodossa tehnyt kepposiaan; vaati sentähden häntä ulos lakealle lopettamaan silloin keskenjäänyttä kaksintaistelua. Sarvik tulikin nyt ulos, pelosta aivan huumautuneena. Niinpä tyhjensi hän erhetyksestä sen astiankin, jossa oli voimattomuuden nestettä, kun Kalevanpoika sitävastoin tyhjensi toisen, voiman nesteen. Kuitenkin, jotta voimat tulisivat enemmän tasapainoon, irroitti Kalevanpoika sormestaan kultakellon ja pisti miekkansa huotraan.

Yhdeksästoista runo. Ulos tantereelle valmistettiin nyt paikka kaksintaistelua varten. Vanhan tavan mukaan tarttuivat he toisiansa vyötäröltä kiinni ja niin alkoi painiskelu. Sitä kesti yhtämittaa seitsemän päivää ja seitsemän yötä. Vuorotellen oli aina toinen maassa, toinen päällä. Jo oli Kalevanpoika väsyä. Silloin näki hän, kuinka hänen äitinsä haahmo pyöritti kuontaloa kymmenen kertaa päänsä ympäri ja sitten paiskasi sen voimakkaasti maahan. Kalevanpoika ymmärsi viittauksen. Hän sai Sarvikin nostetuksi ylös ilmaan, kieputti tätä kuin tappuratukkua kymmenen kertaa ilmassa ja paiskasi viimein lujasti maahan. Nyt laski hän polvensa hänen rintansa päälle, sitoi hänet vyöllään ja laahasi rautakamariin, jossa hän neljällä kahleella kiinnitti hänet kallioseinään. Sitten vieritti hän ovelle saunansuuruisen kilven ja sitoi siihen vielä Sarvikin kaulakahleen, joten tämä ei päässyt minnekään liikahtamaan. Pilkallisesti kehoitti hän voitettua vastustajaansa, jos tämän ikävä tulisi, valittamaan sitä kallioille ja metsille. Sarvik lausui: "Jos tämän olisin voinut aavistaa, en olisi kodistani sinun teillesi lähtenyt. Mutta, kallis Kalevanpoika, älähän kiitä päivää ennen illan tultua!"

Kalevanpoika riensi nyt Sarvikin rahakamarihin ja täytti siellä itsellensä neljä säkillistä kullalla ja hopealla. Sidottuansa niiden suut vastatusten asetti hän ne olallensa ja läksi kotimatkalle. Viimein saapuikin hän jälleen päivän valoon sen syvennyksen suulle, josta oli lähtenyt mainehikkaalle matkallensa. Täällä oli häntä vastassa hänen ystävänsä Alevinpoika, joka kolmen viikon ajan oli uskollisesti häntä siinä odotellut. Tälle kertoi nyt Kalevanpoika kaikki vaiheensa maan alla. Nautittuansa sitten vahvan aterian, laskeutui hän levähtämään ja nukkui yhtä mittaa kolmannen päivän aamupuoleen asti. Sen jälkeen läksivät ystävykset kulkemaan kotia kohden.

* * * * *

Näiden tapausten jälkeen eli Kalevanpoika ystäviensä kera Lindanisassa ja toimitti monta hyvää työtä Vironmaalle. Niinpä rakennutti hän Olevilla vielä kolme varustettua kaupunkia, yhden etelään, toisen länteen, kolmannen itään.

* * * * *

Kalevan kallis poika istui ystäviensä seurassa. Riemuhälinä kohosi pöydän äärestä, simakannut kulkivat miehestä mieheen. Istuipa pöydän takana myöskin kanteletta soittava laulaja. Hän se lauloi ystävysten ratoksi. Ja, lauloivatpa nämä itsekin kukin vuoroonsa lauluja, lauloivat ja riemuitsivat — tietämättä, että vaara oli Viroa uhkaamassa. Pihkovasta, Lätinmaalta ja Taaran tammiston toiselta puolelta oli tulossa sanansaattajia sitä tietoa tuomaan, että Lättiin oli hyökännyt laivastolla rautamiehiä, että Peipsejärven takaa Venäjältä ja Puolanmaasta oli tullut toinen parvi maan rauhaa rikkomaan.

Kun Kalevanpoika parhaallaan lauloi, astui tupaan Lapin tarkka Varrak, joka oli ottanut ohjatakseen Kalevanpoikaa maailmaa rajalle ja silloin saanut tältä lupauksen, että hän palkinnoksi ohjauksestaan muun muassa saisi, mitä Kalevanpojan kodissa seisoi seinän kylkeen kytkettynä. Hän oli seurannut Kalevanpoikaa Viroon. Nyt hän astui esille ja ilmoitti lähtevänsä kotimatkalle. Samalla sanoi hän kauan etsittyään viimeinkin löytäneensä tornista kivisen laen alta kytkettynä sen lahjan, jonka Kalevanpoika oli hänelle luvannut, ja pyysi sitä nyt omaksensa. Kalevanpoika ei sanonut tietävänsä itsellään olevan mitään aarretta kytkettynä ja pyysi Varrakia ilmaisemaan, mitä oli löytänyt. Varrak sanoi: "löysin rautakantisen kirjan lujilla kahleilla kiinnitettynä; anna minulle lupa ottaa tuo vanha kirja mukaani". Kalevanpoika ei tiennyt tästä kirjasta mitään, hän ei tiennyt, että vanha Kaleva oli tähän kirjaan panettanut muistoon pitkän elämänsä viisauden, tarkasti säätänyt oikeudet kuninkaalle ja alamaisille. Siinä oli säädettynä, mikä oli kultaa ja hopeata kalliimpaa — Viron kansan muinoinen vapaus. Tätä aarretta vaati nyt Varrak oman kansansa onneksi. Kalevanpoika sanoi: "Ottaos kirja! Voinet ehkä löytää siitä monta kummallista tarinaa talviöiden ajanvietteeksi". Hänen ystävänsä pyysivät häntä ensin tutkimaan sitä; eihän vanha Kaleva olisi sitä kahleilla kytkenyt, ellei siitä olisi paljon hyötyä. "Olkoonpa niinkin", sanoi Kalevanpoika, "mutta sanasta miestä, sarvesta härkää!" Ja hän käski antaa kirjan Varrakille. Kun sen kahleita ei saatu muuten irti, käski Kalevanpoika murtaa seinästä irti sen kiven, johon kahleet olivat kiinnitetyt. Se tehtiin. Kirja kahleineen, kivineen saatettiin sitten härkäparilla satamaan Varrakin laivaan.[62]

* * * * *

Jo tömisi linnan silta ja sanansaattajat saapuivat linnan veräjälle. He viettiin Kalevanpojan luokse, jolle he kertoivat, kuinka oli tullut vihollisia, rautamiehiä, ja kuinka kaikki kansa oli kokonaan pelon ja surun vallassa. Kätkien levottomuutensa käski Kalevanpoika sanansaattajia syömään ja juomaan. Kun kaikki olivat menneet levolle, läksi hän suruissaan yksin ulos kävelemään ja tuli isänsä haudalle. Mutta hauta oli vaiti. Vihisten vierivät aallot, huo'aten suhisi tuulenviima ja pilvet olivat kyynelissä. Haamuja näkyi siellä täällä häilyvän tuulessa. Surumielin asteli Kalevanpoika kotihinsa.

Kahdeskymmenes runo. Kalevanpoika lopetti nyt pidot ja lähetti sotilailleen kiireisesti käskyn valmistua sotajalalle. Ennenkuin hän itse lähti, kaivoi hän ystäviensä kanssa maahan kuopan, jonne kätki kaikki kulta- ja hopea-aarteensa. Tätä tehdessään hän loitsi tuon aarteensa tai'an alaiseksi: Juhannus-öinä piti sen näkyä; silloin sen voisi saada puhtaasta äidistä syntynyt mies, joka uhraisi mustan kukon, mustan kissan ja mustan myyrän. Mutta vielä ei ole syntynyt sitä onnen lasta, joka olisi voinut saada käsiinsä Kalevanpojan aarteen.

Aamun koittaessa varusti Kalevanpoika itsensä sotaan.

    Tuttuluttu! soi nyt torvi,
    Torvi kaikuva Kalevan.
    Heräs korpi, virkos vuori
    Kutsusta Kalevan urhon,
    Vuori vastahan kajahti,
    Korpi ääntä kuljetteli.
    Kuului käsky Virohon,
    Kuului Harjun harjanteille,
    Vierähti Järven vesille,
    Läänen luhdille laveille,
    Alle Pernon lehmuspuitten;
    Raikkui Tartonmaan rajoille,
    Tajus sen Alhontakakin.

    Tuttuluttu! soi nyt torvi,
    Torvi kaikuva Kalevan.
    Rahvas rientäen sotahan
    Laittaa poikansa parahat,
    Valmistaapi vainotielle.
    Poika kylpee ahjon päällä,
    Äiti paitoa pesevi,
    Hevosta isä hakevi,
    Satulaa eno sitovi,
    Kylä kuuraa kannuksia,
    Tahkovi miekan tereä.
    Sisko itkevi sopessa,
    Nuori neito nurkassansa.

    Tuttuluttu! soi nyt torvi,
    Torvi kaikuva Kalevan.
    Rientäin ratsastaa soturit
    Lipun liehuman perässä,
    Sotatietä tallaamahan,
    Meritietä vieremähän.

    Karskea Kalevanpoika
    Sotaratsunsa selässä
    Pyhän Taaran tammen luona
    Kutsuvi väen kokohon.[63]

Emajoen rannalle kokoontuivat Viron miehet. Tuli Sulevienpoika suuren seuralaisjoukon kanssa; tuli Olevienpoika omiensa kera; tuli viissataa Virosta, kuussataa Kurensaarelta, seitsemänsataa Suomesta. Pari päivää siinä levähdettiin, kolmantena päivänä varhain aamulla lähdettiin liikkeelle. Jo seuraavana päivänä syttyi taistelu rautaan puettujen ritarien kanssa, jotka olivat kaukaa laivoilla saapuneet. Puolen päivää ponnisteli Kalevanpoika väsymättä rautamiesten rivejä vastaan. Monta sataa hänen heikommista miehistään kaatui. Viimein sai Kalevanpoika viholliset pakenemaan. Kuolleita makasi kentällä niinkuin heinää niityllä, ja verta oli siinä lammikoittain. — Pari päivää käytettiin sitten kuolleitten hautaamiseen, haavojen parantamiseen ja levähtämiseen. Kolmannen päivän aamulla lähdettiin taas liikkeelle ja saavuttiin pyhän Võhandu-joen[64] rannalle. Sen yli rakennettiin silta, jota myöten sotaväki kulki toiselle rannalle. Pian sen jälkeen jouduttiin taisteluun Puolalaisia, Tattareja ja Litvalaisia vastaan. Ensimmäisenä päivänä teki Kalevanpoika ankaran hävityksen Puolalaisten kesken. Ruumiit kattoivat maata kolmea kyynärää korkealta. Toisena päivänä tuhosi Kalevanpojan miekka sadottain Tattareja. — Sota kulki seitsemän päivää paikasta paikkaan. Kalevanpojankin väki väheni, useat hänen päälliköistään olivat kaatuneet, Sulevienpoika sai tässä taistelussa surmansa. Kun Kalevanpoika sitten vei jäännökset Venäläisiä vastaan, hupeni hänen joukkonsa, urhollisesti taistellessaan, siinä määrässä, että ne, jotka jäivät eloon, pakenivat. Kalevanpoika sekä Olevien ja Alevien poika seisoivat tuona onnettomana hetkenä kuin rautaseinä vihollista vastaan. Laskeutuva päivä sai viimein taistelun taukoamaan.[65] — Kolmenkesken läksivät sankarit silloin etsimään vettä janonsa sammuttamiseksi. Laaksossa keksivät he pienen järven, jonka rannalle kävivät juomaan. Köyristyessään vettä kohden putosi Alevien poika silloin tapaturmasta järveen ja hukkui. Ystävät saivat hänet kuolleena ylös ja hautasivat.

Viimeiset onnettomuudet ja sukulaisten kuolema raskauttivat Kalevanpojan mielen niin, ett'ei hän enää löytänyt onnea missään. "Niinkuin tammi nuorella nurmella lakastunut, tai niinkuin koivu keväällä kuivunut seison minä yksinäni, ystäviä ja veljiä kaivaten", sanoi hän Olevien pojalle. Ja hän pyysi tätä rupeamaan Viron kansan hallitsijaksi, tueksi ja turvaksi. "Itse lähden minä pois johonkin yksinäiseen varjopaikkaan haikeitani hiljentämään, onnettomuuksiani unhottamaan. Hallitse sinä Viroa rauhalla ja rakkaudella ja ole onnellinen, onnellisempi kuin minä olin!"

Ja niin läksi Kalevanpoika vaeltamaan. Kuljettuaan monta päivää pitkin erämaita saapui hän Koivajoen rannalle. Siihen laati hän itselleen kuusten alle suojuksen, päättäen elää siinä erakkona. Niin vietti hän suojuksessa monta vuorokautta nukkumatta ja syömättä. Kun viimein nälkä alkoi häntä ahdistaa, rupesi hän pyytämään joesta kaloja ja krapuja. Sattuipa siihen tulemaan kolme rautamiestä. Kun he näkivät Kalevanpojan, alkoivat he häntä mairitella: "Kallis Kalevanpoika, tule meille seuralaiseksi! Sinulla on voimaa, meillä ymmärrystä. Kun me käymme yhdessä veljeksinä, ei mikään vihollinen voi meitä voittaa". Kalevanpoika käänsi silmänsä joelle päin, selkänsä puhujiin eikä vastannut sanaakaan. Mutta veden kuvastimesta näki hän, että miehet hänen takanansa aikoivat hänet kavalasti surmata. Silloin hän otti heistä jokaisen erikseen kiinni, heilahutteli ympäri ilmassa ja paiskasi maahan mäsäksi. — Toisenkin kerran tuli vielä rautamiesten leiristä nuori mies häntä viettelemään. Kalevanpoika pyysi hänen nostamaan ylös joesta kravunsyöttivartaan, jotta hän saisi aterian itselleen. Mutta sitäpä ei mies saanut liikahtamaankaan joesta. Kalevanpoika oli näet pannut syöttivartaaksi pitkän, juurineen maasta temmatun petäjän. Nyt Kalevanpoika itse nosti ylös sekä vartaan että siihen tarttuneen nyljetyn hevosen. "Mene kotia, veikkonen" sanoi hän miehelle, "ja kerro siellä mitä olet nähnyt minun voimastani! Olenhan teitä voimakkaampi, tukevampi ja pitempi. Ei sovellu tää voima palvelukseen eikä pituus orjuuteen. Mieluummin tahdon elää yksinäni köyhän miehen tavalla kuin taipua vieraan vallan alle. Kalevanpojan niskaa ei saa painaa orjan ies".

* * * * *

Nämä rautamiesten viettelykset ärsyttivät ja suututtivat Kalevanpoikaa. Suruissaan läksi hän jälleen metsiä vaeltamaan. Kolmantena päivänä sattui hän tulemaan Kääpajoelle, jonka pohjaan hän ennen oli jättänyt Suomen sepän takoman miekkansa, sillä käskyllä että miekka murtaisi molemmat jalat siltä, joka sitä ennen itse oli kantanut. Tällä käskyllä Kalevanpoika tarkoitti tuhoa noidalle, joka häneltä varasti tuon miekan ja sitten pudotti sen Kääpäjokeen. Mutta miekassa vaikutti myöskin Suomen sepän kirous. Kun siis Kalevanpoika astui jokeen, tuumi miekka: eikö tuo ole minua ennen itse kantanut? Ja silloin se katkaisi Kalevanpojalta jalat polvia myöten.[66]

Kuolontuskissaan alkoi Kalevanpoika apua huutaa. Hänen huutonsa nousivat pilviin saakka ja vielä ylemmäksikin, taivon korkean isän asuntoon.

Nuo huudot ne kaikuvat vieläkin lakkaamatta Viron poikain ja tyttärien korvissa. Vielä satoja vuosia kertovat ne tuosta tapauksesta — siksi, kunnes nurmi kattaa viimeisen laulajan, kunnes surma on sulkenut hänen suunsa.

Taivaalliset tuttavat tulivat veljeänsä katsomaan ja huojensivat hänen haavainsa kivun. Kalevanpoika kuitenkin niistä kuoli. Hänen vapautettu henkensä lensi silloin ylös taivohon. Siellä annettiin hänelle terve ruumis ja siellä vietti hän onnen päiviä. Istuen tulen ääressä Taaralaisten keskellä ja nojaten poskeansa kättään vasten kuunteli hän laulajain kertomuksia monista ja ihmeellisistä urotöistään maan päällä.

* * * * *

Mutta Vana-isa ei tiennyt mitä Kalevanpojalle annettaisiin työksi taivaassa, sillä työttä ei tämä voinut toimeen tulla. Hän kutsui taivaalliset neuvotteluun. Siinä päätettiin, että Kalevanpoika pantaisiin vartioimaan helvetin ovea ja Sarvikkia, ett'ei tämä pääsisi kahleistaan vapaaksi. Ja nyt hänen täytyi palata entiseen jalattomaan ruumiisensa. Hän asetettiin valkean ratsun sekään ja vietiin helvetin ovelle. Sinne tultuansa löi hän kädellään kallio-oveen niin, että käsi sen halkaisi ja tunkeutui kallion sisään. Silloinpa hänen kätensä tarttui tuohon halkeamaan eikä hän sitä enää saanut pois. Ajoittain koettaa hän sitä turhaan temmata kalliosta irti, ja silloin syntyy maanjäristyksiä. Mutta kerran on tuleva aika, jolloin kahden ajan pirstat alkavat mahtavasti leimuta. Silloin liekit leikkaavat hänen kätensä irti kalliosta ja hän palajaa kotiansa tuomaan onnea kansallensa, uutta aikaa Virolaisille.

* * * * *

Tähän nyt päättyi tämä lyhyt esitys Kalevipoeg'ista. Hyvin tiedämme — mitä jo edelläkin olemme viitanneet — että pitkä, runollinen teos ja varsinkin tällainen kansan luoma runoteos lyhyesti ja suoranaisesti esitettynä kadottaa enimmän osan viehättäväisyydestään ja varsinkin sen tuoreuden ja alkuperäisyyden, joka kansanrunossa ilmaantuu koko esittelytavassa, joka lauseessa, melkeinpä joka sanassakin. Tarkoituksenamme onkin vaan ollut tyydyttää niitä Suomalaisia, jotka haluavat tutustua tämän veljeskansamme runoteoksen pääsisällykseen, mutta soveliaan oppaan puutteessa ja muiden hankaluuksien vuoksi tähän asti ovat olleet siitä estetyt. Uskollisesti, kaunistelematta ja niin paljon kuin mahdollista nojautuen Kalevipoeg-runojen omaan tekstiin olemme kertoneet tästä Viron kansan sukusankarista kaiken sen mitä runot itsekin — pienempiä sivutapauksia lukuun ottamatta — hänestä kertovat. Sivumennen olemme muistutuksissa tehneet muutamia viittauksia Kalevipoeg'in sukulaisuudesta Kalevalan kanssa. — Koska meillä nykyään on alkanut vallita suuri virkeys Suomen suvun ja sen henkisten tuotteiden tutkimisessa, voipi toivoa, että Kalevipoeg vast'edes meillä löytää oppineitakin tulkitsijoita ja että tätä Kalevalan sisarta meilläkin aletaan yleisemmin suosia. Mutta siihen asti — "parempi jotain kuin ei mitään".

Muistutuksia:

Ensimmäiseen runoon:

[1] Taara oli Virolaisilla ylijumala ja vastasi Suomalaisien Ukkoa; Taaran toisintonimiä omat Jumal, Ukko, Looja (luoja), Vanataat, Vana-isa y.m.m.

[2] Kalevaisia olivat myös Kalevalassa esiintyvät Suomen sankarit. Kaleva tarkoittanee itse Ukkoa, Vana-isaa, joten Kalevaiset olisivat Ukon poikia.

[3] Vertaa Kalevalan 31 runon ensimmäisiä säkeitä; sekä tämä kahta että useat muutkin Kalevanpojan runoissa antavat syytä pitämään Kalevaa ja Kalevanpoikaa samoina persoonina, mitkä Kalevalassa ilmaantuvat Kalervon ja Kullervon nimellä; Kalevalan toisintorunoissa kutsutaankin Kalervoa usein Kalevaksi (O.D.). Samat alkuperäiset ainekset, mitkä tavataan Kalevanpojan tarinoissa, vaikka Virolaisten keskuudessa siinä määrässä toisenmoisiksi muodostettuina, että ainoastaan siellä täällä joku kohta muistuttaa molemmilla tarinoilla olevan samat juuret.

[4] Viron läntinen rannikko.

[5] Tämä Salmen kosimisruno on toisinto Kantelettaressa tavattavasta runosta "Suomettaren kosijat". Vrt. myös Kalevalan kertomusta Kyllikin kosijoista (11 r.)

[6] Kunglan maa on arvaten kokonaan taru-peräinen, ilman mitään historiallista pohjaa.

Toiseen runoon:

[7] Samanmoisissa aputöissä, kuin tässä leppäkerttu, ilmaantuu Kalevalassa mehiläinen; vrt. Kal. 15 r.

[8] Samoin kuin Suomalaisilla, vallitsi Virolaisillakin usko sanan ja loitsimisen voimaan. Miehiä, joita Suomalaiset kutsuivat noidiksi, tietäjiksi, loitsijoiksi, laulajiksi j.n.e., kutsuivat Virolaiset "tarkoiksi" (viisaiksi). He luulivat sellaista miehiä löytyneen eriarvoisia; arvokkaimmat olivat mana-, tuuli- ja sanatarkat. Suomessa kuitenkin näyttää Virolaisten mielestä mahtavammat noidat asuneen; niinpä tässäkin ilmaantuva "sanatarkka" oli Suomesta kotoisin. Tämän käsityksen kaiketi on vaikuttanut se luulo, että pohjoisempana oleva maa aina muka on varsinainen noitien ja muitten ihmeitten pesäpaikka; niinpä Suomalaiset sellaisena ovat pitäneet Pohjolaa ja Lappia.

[9] Kaupunki Virossa Suomenlahden etelä-rannalla; kutsutaan myös Rääveliksi; sen perustamisesta tulee tuonnempana puhe olemaan.

[10] Järvi Tallinnan lähellä.

[11] Samanmoista kerrotaan Kalevalassa Kullervosta, 31 runossa.

[12] Kurnipelissä ladottiin viisi 1/2 jalan pituista pyöreätä puukapulaa omituiseen pinokseen, josta niitä sitten määrätyn matkan päästä kartulla koetettiin heittää kauaksi niiden ympärille vedetyn suorakulmaisen piirin sisästä. Se on sama kuin linnapeli Viipurin läänissä.

[13] Viron pohjoisrannikolla kulkevan valtatien varrella on eräässä kohden sellaisia pystyssä seisovia kiviä; kansa niitä nimittää Kalevan neitseiksi.

[14] Runo varustaa sankarinsa erinomaisilla ruumiin voimilla.

Kolmanteen runoon:

[15] Äike-Ukko, ukkosen jumala.

[16] Iru-mäki on Tallinnan vieressä. Tällä mäellä lähellä maantietä voipi vieläkin nähdä tuon kivipaaden, joksi Linda tarinan mukaan muuttui. Jotka ensimmäistä kertaa matkustavat Tallinnaan, tervehtivät tätä kivipatsasta pannen kunnioituksen osoitteeksi lakkinsa sen päähän. Vanhan kansan luulon mukaan on kiven sisässä muka salainen voima; ken sen illalla työntäisi alas laaksoon, löytäisi sen seuraavana aamuna varmaan entisellä paikallaan.

[17] Näkk — vedenhaltia; Suomessakin on kansa muutamin paikoin antanut tämän ruotsalaisen nimen (necken, näkkä) vedenhaltialle.

[18] otettu Donnerin kirjoituksesta (Suomi II, 5 osa).

Neljänteen runoon:

[19] Suonion käännös Suomen Kuvalehdessä v:lta 1879, nro 145.

[20] Mistä syystä saaren neito, kuultuaan Kalevanpojan sukuperän, syöksyi aaltoihin, sen saamme tästä runosta ainoastaan aavistaa: saaren neito oli Kalevanpojan sisar. Tässä runossa kohtaa meitä jälleen samat ainekset kuin Kalevalan Kullervorunoissa; samallaisesta syystä, kuin saaren neito, hukuttaa Kullervonkin sisar itsensä mereen. — Saaren taatto ja emo olisivat siis Kalevanpojan vanhemmat. Mutta edellähän kerrottiin Kalevanpojan isän, Vanhan Kalevan, rauhallisesti kuolleen ja äidin, Lindan, joutuneen Suomen noidan käsiin! Niinpä kylläkin. Tässä on tavattavissa ristiriitaisuus, jommoisia vanhoissa runoissa toisinaan ilmaantuu ja joiden ilmaantuminen on helppo käsittää, kun ajattelemme miten monellaisten vaiheitten alaisia tällaiset runot ovat olleet, miten monetkin niistä vaan ovat katkonaisia, muistissa onneksi säilyneitä palasia alkuperäisesti ehkä kylläkin ehjistä muinaisrunoista. Onpa tällainen ristiriitaisuus tavattavana Kalevalassakin juuri Kullervorunoissa. Kullervonkin isän, näet, kerrotaan kaatuneen sodassa Untamoa vastaan, mutta sittemmin hän kuitenkin ilmaantuu runoissa jälleen elävänä. — Että saaren neito oli Kalevanpojan sisar, se käy selvemmäksi 7:nnestä runosta.

[21] Tämä kylmyys ja huolimattomuus tekemänsä rikoksen johdosta, jota Kalevanpoika osoittaa, vivahtaa samallaisiin ominaisuuksiin Kullervossa tämän ensi aikoina. Kalevanpojassa nämä ominaisuudet kuitenkin tällä kertaa ehkä pikemmin johtuivat kykenemättömyydestä harkitsemaan rikoksen suuruutta, kuin tuosta synkästä ja paatuneesta maailman katsannosta, joka Kullervossa tavataan ja joka juuri tekee hänet niin kamalan viehättäväksi.

[22] Mitä Kalevalassa kerrotaan Ainosta (4 r. 305) on Viron tarinoissa sovitettu saaren neitoon.

[23] Olevit ja Sulevit tarkoittanevat muinaisia, Kalevien-aikuisia sankarisukuja.

Viidenteen runoon:

[24] Kosto oli Kullervollakin alituisena ajatusten esineenä, kostontyönpä Kalevanpoikakin nyt on toimittanut.

Kuudenteen runoon:

[25] Vrt. Kalevan 34 r. ss. 49-86, joissa Kullervo samaan tapaan ja melkein samoilla sanoillakin valittaa kolkkoa kohtaloansa.

[26] Koko Kalevanpojan menettely Suomen sepän luona muistuttaa Lemminkäistä Kalevalassa. Tässäkin kohden on siis muistettava, mitä O. Donner sanoo: "Yleensä voipi sanoa Viron kansanrunon keränneen yhdelle uroollensa vähän kaikkia niitä erilaisia luonteen osoituksia, joita Suomen runo jakaa monelle. On toinenkin omaisuus, joka tavataan jokaisessa kansanrunossa: nimet omat syrjäasiana, ne vaihtelevat varjoin tapaisina, mutta tapaukset pysyvät, josko kohta sovitettuinakin, ja ryhmitetään niiden nimien ympäri, jotka ovat kansan muistissa pysyneet" (Suomi II, 5 osa).

[27] Tällaisesta taivaan tammesta ja sen kaatamisesta on Kalevalassakin kertomus toisessa runossa. Tuollaisen taivaanpuun ajatus, joka löytyy monilla muillakin kansoilla, lienee syntynyt siitä, että on katseltu päällistyksin röyköttyneitä pilviä, jotka ikäänkuin puun oksat haarailevat toisistaan ja viimein koko taivaan peittävät (O.D.).

[28] Viehättävää olettaa, että Viron kansa tähän runoon "Suomen sillasta" ja "laulajan tuvasta" olisi historiansa pitkinä onnettomuuden päivinä lohdutuksekseen kätkenyt sen ajatuksen, joka "Suomen sillan" nimeen nykyään mielellään kiinnitetään: ajatuksen molempain veljeskansain henkisestä yhteydestä. Henkiseksihän tuo yhteys on jo runoissakin kuvattu: Kun veljeskansain jäsenet kulkevat "Suomen sillalla", on heillä yhtymäpaikkana tuo saari, jossa Kaleva, Suomalaisten ja Virolaisten yhteinen muinaissankari, oleskeli; Kalevan aikoihin asti, jo hämärään muinaisuuteen siis, tuo yhteys johtuu; saarella taas he kuulevat lauluja, Kalevan aikuisia, Suomalaisten ja Virolaisten muinaisrunoja; yhteys näiden kansain välillä ei siis ole mitään aineellista, jokapäiväistä; ei Lihola, Rahola tai Kultala ole heidän keskinäisenä yhtymäkohtanaan, vaan etupäässä laulut — isänikuiset, Kalevalan ja Väinön aikuiset. — Runo "Suomen sillasta" ja "laulajan tuvasta" on, niinkuin Kalevipoeg-runojen tekstissä olevat tähdet osoittavat, sellaisenaan kansan suusta lähtenyt.

Seitsemänteen runoon:

[29] ja [30] Näistä haamun sanoista käy selväksi että Kalevanpoika ja saaren neito olivat veli ja sisar; vrt. 2 muist. neljänteen runoon.

[31] ja [32] käännös otettu Donnerin kirjoituksesta! (Suomi, II, 5 osa).

Kahdeksanteen runoon:

[33] Tähän asti on Kalevanpojan elämänvaiheissa voitu havaita samoja aineksia kuin Kullervorunoissakin. Mutta tästä lähtein saavat kertomukset hänestä toisen luonteen. Kalevanpojasta on Viron kansa, näet, tehnyt muutakin, kuin Kullervontapaisen, synkän ja rikoksellisen sankarin. Se on tehnyt hänet myös ihannesankarikseen, joka, niinkuin Kreikan Herakles, tekee monenmoisia urotöitä ja retkiä. Sitä varten on Kalevanpoikaan silminnähtävästi myöhempänä aikana sovitettu satuja, joille löytyy vastaavia Suomen ja muidenkin kansain saduissa ja jotka alkuperäisesti eivät ole Kalevanpojan tarina-alalle kuuluneet. Senpä tähden se tuntuva alkuperäisyys, se oikea muinaisrunon luontoisuus, se toiminnan yhteys, jota tähän asti voipi Kalevipoeg-runoissa havaita, kahdeksannesta runosta alkaen haihtuukin sanottavassa määrässä. Tämäpä seikka tietysti etupäässä paljon vähentää sitä kansanepos-arvoa, mikä Kalevipoeg-runoilla muuten voisi olla.

[34] Järvi, jonka rannalle kansantaru on sijoittanut tämän veljesten arvanheiton, on pieni Saadjärvi vähän matkaa pohjoiseen päin Tarton kaupungista. Nuorimman veljen heittämä kivi, jossa vielä nytkin muka sormensijat näkyvät, on lähellä tämän järven rantaa.

[35] Edellä mainitun Saadjärven lähellä olevia kumpujonoja ja niiden välissä olevia ahtaita laaksoja pitää kansa varsinkin Kalevanpojan kyntäminä vakoina. — P. Katariinan seurakunnassa Pohjois-Virossa, 1 1/2 virstaa kirkolta itään päin, on Linnamägi, kumpu, jota Kalevanpoika nukkuissaan oli käyttänyt päänaluksena. Kummulla oleva syvänne on muka hänen päänsä painama ja siitä pulppuava lähde on hänen hiestään syntynyt. — Siitä kun kuljetaan eteläänpäin Arokylään Jõe-peren kartanon alueella, tavataan useamman virstan pituudelle yhä kuoppia, aina melkein yhtä pitkän matkan päässä toisistaan. Mitä ne alkujaan ovat olleet, ei tiedetä; kansa niitä pitää Kalevanpojan kammitsoidun hevosen jälkinä. — Niillä seuduin ovat myös Maksamägi ja pieni suo, joka syntyi hevosen sisuksista.

Yhdeksänteen runoon:

[36] Nalja = leikki.

[37] Suonion käännös, Suomen Kuvalehti 1879, n:o 154.

[38] Tällä salaperäisellä vanhuksella tarkoitettaneen itse Ukkoa, joksi häntä jossakussa runon toisinnossa on kutsuttukin.

Kymmenenteen runoon:

[39] Suo Viljandin ja Pärnon kaupunkien välillä Etelä-Virossa.

[40] Viljandin järveä lähellä.

[41] Ensimmäinen kaupunki oli siis Tallinna, toinen Tartto, jonka nimi ehkä johtuukin Taara-jumalan nimestä, kolmas ja neljäs ovat taruperäisiä; Jaani on paikkakunta luoteis-, Alhontausta (Alutaga) koillis-Virossa.

Yhdenteentoista runoon:

[42] Pihkova on nykyään kaupunki Peipse-järven kaakkoisrannalla.

[43] Vert. II runon 2 muist.

[44] Niinkuin vast'edes saamme nähdä, laati Kalevanpoika ollessaan matkoilla Peipse-järven läheisyydessä, jälestäkinpäin tällaisia hiekkavuoteita. Tällaisiksi Kalevanpojan vuoteiksi (Kalevipoja sängid) on kansa nimittänyt säännöllisiä hiekkakumpuja, joita löytyy viisi kappaletta Peipse-järven länsipuolella. Ne ovat neljän peninkulman pituisella maa-alalla Peipse-järvestä länteen päin ja siten sijoitettuina, että ne muodostavat ikäänkuin soikean piirin. Tämän piirin keskitse juoksee alempana mainittu pieni Kääpa-joki, laskeutuen Peipsejärven luoteiseen osaan.

[45] Thymus serpyllum.

[46] Lycopodium clavatum.

[47] Paris qvadrifolia.

Kolmanteentoista runoon:

[48] Endlajärvi on pieni järvi korpimaiden keskellä noin 6 1/2 penik. Tarton kaupungista luoteeseen päin.

[49] Sarvik = Sarvipää, Paholainen.

[50] Kansa vieläkin luulee paholaisen kokoilevan kynnenlastuja tällaisia kypäriä varten, jonka tähden koetetaan niitä kätkeä, jott'ei muka paholainen niitä saisi.

Neljänteentoista runoon:

[51] "Henkien aikaa" miettivät pakanalliset Virolaiset talvipäivän seisahduksesta alkain 9 päivää. Tämä juhla siis vastasi joulujuhlan aikaa.

Kuudenteentoista runoon:

[52] Acorus calamus, kalmojuuri.

[53] Lainatut sanat Kalevalan 17 runosta, säkeet 535-536 sekä 549-552, ne kun vastaavat tähän kohtaan Kalevipoeg-runoelmassa.

[54] "Säkenien saari" epäilemättä tarkoittaa Islantia.

[55] Hänestä puhutaan Skandinaaveinkin tarinoissa (O.D.).

[56] Olevinpojan rakentama kaupunki oli siis Tallinna, jota myös Lindan, Kalevanpojan äidin muistoksi, kutsuttiin Lindanisaksi (nisa = nisä).

Seitsemänteentoista runoon:

[57] Viron luoteinen rannikko.

[58] Suonio, Suom. Kuval. 1879, n:o 154.

[59] "Kaikki Viron kansantarut ovat yksimieliset siinä, että suuri voitollinen tappelu ennen muinoin tapeltiin Assamalan kylän seudulla, joka nyt kuuluu Borkholmin kartanon alustaan Vähän-Maarian seurakunnassa, joku matka eteläänpäin Rahkovieren (Wesenberg'in) kaupungista Varsinais-Virossa. Tämän kylän pelloilta kuuluu kyntäessä usein löydettävän kiviaseita". Suonio, Suom. Kuval. 1879, n:o 154.

[60] ja [61] Nurmenemo (Muru-eit) oli joku talon haltia-olento, jonka suojassa varsinkin kartano ja kasvitarha olivat. Hänen tyttärensä olivat nähtävästi kasteisella nurmella kuuvalossa leijuelevia keijukaisia, jommoisista länsi-Euroopankin kansaintarinat tietävät kertoa.

Yhdeksänteentoista runoon:

[62] Olisiko tämä kirja joku himmeä muisto Kalevalan Sammosta?

Kahdenteenkymmenenteen runoon:

[63] Suonio, Suom. Kuval. 1879, n:o 154.

[64] Võhandu-joki laskee Peipse-järven etelä-osaan. Sitä on muinaisista ajoista asti pidetty hyvin pyhänä ja kerrotaan, että taika-uskoinen kansa vielä äskeisinäkin aikoina on sille salaisesti uhrannut.

[65] Onko kansa näissä taistelukertomuksissa tarkoittanut niitä historialliseen aikaan kuuluvia sotia, jotka tekivät lopun Viron kansan vapaudesta, vai ovatko nuo taistelut, niinkuin niiden päähenkilökin, Kalevanpoika, kokonaan taruperäisiä, on kaiketi mahdotonta päättää. Ainakin kerrotaan edellisessä runossa paha enne tässä runossa kerrotuille tapauksille: Lappalainen Varrak viepi muassaan pois kirjan, jossa oli säädetty Viron kansan muinoinen vapaus.

[66] Näemme, että runo ei unohda antaa rangaistuksen kohdata lemmittyänsä niistä rikoksista, jotka tämä ennen muinoin on tehnyt. Tätenpä tämä Kalevinpojan loppu-osa jälleen liittyykin likeiseen yhteyteen sen alku-osan kanssa.