E-text prepared by Tuula Temonen

SALON POJAT

Mäenlaskumatkoista koulutielle

Kirj.

IIVO HÄRKÖNEN

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLTÖ:

 1. Mäenlaskumatka Kivimäen vaaralle.
 2. Salon yksinäisessä talossa.
 3. Salon satuja.
 4. Hilpan kaupungissa-käynti ja sen seuraukset.
 5. Kesäisiä puuhia.
 6. Runo kesästä.
 7. Metsän säveliä.
 8. Aarteen etsintä.
 9. Runo aarteen etsinnästä.
10. Kouluun.

1. Mäenlaskumatka Kivimäen vaaralle.

— Hei, hei, Karppa, elä laske sinne nurmelle päin! Laske tänne järvelle päin, tänne on parempi mäki. Karppa, Karppa!

Karppa mennä viiletti alamäkeensä niin että lumi pölisi ja peitti koko miehen pehmeään, valkeaan ryöppyynsä.

— Sinä, Pyntys, elä ainakaan viitsi laskea hänen perästään! Tätä aitaviertä näin! Täällä on jyrkempi mäki, ja pitempi! Näin, helei!

Hilppa komenteli veljiään. Nämä olivat nuoremmat, joten hän katsoi sanansa yltävän heidän ylitseen. Eipäs yltänytkään. Pojat laskettelivat pienillä suksillaan minne halusivat. Ja enimmäkseen juuri niihin suuntiin, minne Hilppa ei halunnut. Pyntys suosi peltomäen kaakkoista kuvetta, joka ei laskeutunut nurmikolle eikä järvelle, vaan niiden välillä olevalle niemekkeelle, minkä isoisä oli viime syksynä polttanut ja perkannut siinä olevista pensaista ja nuorista puista paljaaksi. Ei sillä ukkosella ollut siinä työssään mitään tarkoitusta, ei polttanut peltoa eikä nurmea varten, mutta polttihan vain! Annapa häviävät mokomat häkkyrät, oli hän ähähdellyt hiessä-otsin siinä louhisella niemekkeellä polttokangen ja kirveen kera häärätessään. Palakoot, palakoot, pakanat!

Nyt nuorin ukon pojanpojista käytti hyväkseen hänen työtään, ajaa karautteli lyhyillä suksillaan hänen puhdistamaansa maa-alaa kohti.

— Elä viitsi sinne ajaa! Hei, Pyntys, kuuletko, senkin nallikka, kun kehtaatkin tuonne ukon louhikkoon ajaa! Tänne on parempi, selvälle järvelle!

Pyntys ei ollut niitä miehiäkään, joka olisi kuunnellut. Hän mennä huhki vain niemekettään kohti.

— Ole vaiti, tänne on mitä paras mäki! Aja sinäkin tänne! Huhui, tänne sitä on kelpo ottaa luikuja!

Ja Pyntys peittyi vielä sakeampaan lumipöllyyn kuin Karppa.

Karppa ei edes vastannutkaan mitään vanhimman veljen kieltoihin ja houkutteluihin, hän vain painoi itsepintaisesti sinne nurmelle päin, niemen kainaloa kohti, kesäiseen uimarantaan päin.

Aikansa lasketeltuaan omiin suuntiinsa kokoustuivat veljekset mäen kumpuralle ja jäivät siihen kukin levähtämään. Pyöreät posket helottivat ja rinta kohoili nopeasti. Oli se antanut raikkautta sekä tuottanut voimainkoettelua tuo kiivas laskettelu. Nyt ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta otettiin yhteinen lepohetki.

Mitäs nyt? Tuntui kuin ei enää kenenkään heistä kannattaisi laskea näitä mäkiä. Nyt oli lähdettävä muualle. Mutta minnekä?

Lähteä täytyi, sillä päivä oli vielä parhaillaan ja voimia ei oltu kulutettu vielä kuin palanen alkupäästä. Sää taas oli mitä parhain, oikein erikoinen mäenlaskusää.

— Kivimäen vaaralle, kiljahti lyhyt, vanttera Pyntys ja rupesi huitomaan järven ja sen takana olevan metsän taa.

— Siellähän me oltiin kesällä, jatkoi hän, — ja miten hyväksi nähtiin sen pohjoispuolinen rinne, se, joka johdattaa suolle! Voi miten hyvä rinne! Aivan paljas ja kivetön ja kannoton! Ja kaikki kuin luotu oikein uhma-laskemista varten! Hyppyreiksi niin hyviä nystermiä, ja sopiva jyrkkyys ja alaalla niin hauskan loivaa ja kaiken päätteeksi siellä alla sellainen sileä suo! Ja mäen päällä sellainen korkeus, jotta ihan päätä huimaa katsellessa ympärille, — mikä ilo siitä olisi alas laskea! Voi pojat, sinne!

— Ei, ei, emme lähde, ennätti väliin epäileväisempi Karppa, joka aina mietti omia asioitaan ja tuumi jokaista ehdotusta perinpohjin. — Emme lähde, sinne on pitkä matka!

— Ja sieltä on niin paha illalla tulla kotiin, myöhällä, pimeällä, — myöntyi häneen Hilppa, joka edusti keskiväliä keskimmäisen veljen hitaan ja nuorimman kiivaan luonteen välillä. — Emme lähde!

— Lähdemme, totta totisesti! Lähdemme kuin lähdemmekin! Ellette lähde muut, niin lähden minä yksin! Ja edellä lasken, lasken mäkeä niin, että suksen mäystimet menevät poikki ja itse sauvakin katkeaa! Ja sitten tullessa eksyn, ja sitten saatte te olla syypäitä minun häipymiseeni suureen Leutsonkorpeen! Elkääpäs vain lähtekö!

Tuo tuollainen perustelu muutti toisten mielet. Jospa pakana sittenkin lähtee ja sinne eksyy! Ja sitten — mitäs tosiaankin sanotaan isälle ja äidille? Ei, asiaa kannatti ajatella!

— Töllistelkää mitä töllistelkää, mutta minä lähden! Lähden uhallakin! Menkää te isoisän verkkopenkille uunin vieressä! Siellä kuunnelkaa satuja ja loruja! Minä lähden korkealle Kivimäen vaaralle!

Tuo itsepintainen into ja muuttumaton lähtömieli vaikutti yhä enemmän, ja niin toiset pojat taipuivat noudattamaan nuorimman veljen tahtoa. Lähdetään, lähdetään, mutta pidä sinä sitten varasi, että tulee lähdetyksi aikanaan takaisin. Pidä siitä varasi, Pyntys! Jos eksytään kaikki palatessa, niin se on sinun syysi!

— Olkoon! Olkoon kaikki minun syyni; vaikka sinne soihin ja korpiin upottaisiinkin, mutta lähdetään nyt vain!

Lähdetään! Minnekäs sinun kanssasi pääsee! Et lähtisi, niin saisit nähdä nousevan sellaisen metelin ja elämän, että täytyisi se joko väkivoimalla tukahuttaa ja saattaa vanhemmat väliin tai, tätä välttääkseen, paeta riihen tai saunan suojiin, jossa sitten saisi lopun päivää hyppiä salvamesta salvameen äkeytyneen pikkuveljen päällehyökkäyksiä vältellen.

Semmoinen se oli se pikku veli, sille ei ollut antanut voimaa, mutta sisua sitä enemmän ja se täytyi yhteisen rauhan vuoksi ottaa huomioon.

Jouduttiin lähtemään loittoiselle mäenlaskuvaaralle. Mutta ennen lähtöä täytyi käydä vanhemmille ilmoittamassa, ja siihen tärkeään tehtävään sai käydä keskimmäinen, vakain veli. Hänen sanansa painoi enimmän tällaisissa tapauksissa.

Lupa saatiin, ja sitten kiireellä järven ja sen takaisen metsän helmaan! Pois nyt kotitannerten lumet jaloista, hyvästi nyt hetkeksi peltoinen, matalataloinen kotiniemi!

Suuressa Leutson korvessa, syvässä rytönotkelmassa, katkesi Pyntyksen suksesta mäystin ja sitä saatiin miehissä korjata eheäksi! Kun se saatiin kuntoon, lähdettiin kiivaasti jatkamaan matkaa, ja kohtahan se oli Kivimäen jyrkkä rinne edessä!

Kun tultiin mäen päälle, näkyi sieltä paljon ja laajalti maailmoita. Tuolla pieni takakylä Ihatsu pienen järven rannalla ja siellä se oli korkea, pitkillä salovaaroilla sijaitseva Petäjäselkäkin. Tuolla asumatonta alhomaata Sarkaan päin, sakeine ja kirjavine sekametsineen ja pienine selänteineen ja vaarannyppylöineen, tuolla taas kotikylän tuttu puoli. Vihdoin tuonne, Koittoon päin, aava, alava suo. Sinne päin sitä olisi lasketeltava, ja sen toimen valmisteluihin ryhdyttiinkin.

Keskimmäinen veli oli ottanut pienen kelkkasen mukaansa suksien lisäksi, ja siihen hän oli kaiken varaksi asettanut itsekunkin pienen turkkisen, joka ei voinut olla pahaksi, kun matka oli pitkä ja talvi oli talvea. Saattaisi illalla kylmetä ja silloin ne, paluumatkalla, olisivat hyvään tarpeeseen. Nyt keritti hän kelkan nuoran vyöstään ja valmistui toisten kanssa koe-ajoon, katsomaan, millainen mäki todella olisi.

Hurautettiin alas. Suoraan suota kohti, aukeinta paikkaa myöten.

Hyvä oli mäki, ei siinä ollut mitään vikaa. Verraton! Ei moitteen syytä minkäänlaista, vaan oli luiunottopaikka ensimäinen koko seudulla, koko siinä maailmassa, joka tiettiin ja tunnettiin! Varsinaiseen alas-lasketteluun vain!

Siihen ei tarvinnut kehotella. Se oppi oli jo saatu ja se oli painunut jo aivan veriin, se oli talven tapoihin kuuluva yhtä hyvin kuin syöminen ja juominen. Semmoisia mäenlaskijoita kuin Niemen talon pojat ei ollutkaan koko kylässä.

Mutta vähitellen rupesi päivä painumaan iltaan. Se tulikin tuo iltapuoli niin omituisesti, ettei sitä huomannutkaan. Kun aurinko oli poissa, harmaiden, lumenväristen pilvien takana, niin eihän sitä tiennyt, missä se milloinkin viiletteli. Se hurautteli siellä omia menojaan aivan kuin pojat mäenlaskurinteessä, ja niin se, piilolainen, pojat petti. Ennenkuin he kerkisivät tulla ensi levähdyshetkeenkään, oli jo pimeän myräkkä ja siitä jo kehräytyi innokkaiden luiunottajain ympärille täysi pimeä.

Huh, mitäs nyt? Katsokaas, nyt on jo täysi pimeä!

Tämä huudahdus pääsi ensin Karpan suusta, mutta kohta siihen yhtyivät toisetkin. Katso, katsohan vain! Avasi siinä silmänsä ja suunsa jo itse Pyntyskin.

Mitäs nyt? Synkkä pimeys tuli, ja me täällä! Matkaa kolme, neljä virstaa! Mitäs nyt?

— Tähän jäämme, ratkaisi asian lyhyesti Pyntys.

— Emme, pisti vastaan Karppa.

— Jäämme! Menemme tuonne korpirantaan, mäen alle, suon ja mäen juuren väliseen metsään, ja sinne suuren puun alle asetumme! Siellähän on sellaisia suuria puita! Muistammehan, kun kesällä isoisän kera noita ranteita myöten ansateillä kuljeksimme! Ne ovat kuin pieniä mökkisiä nuo suurten kuusten juuret! Niin kuivia, ja niin suuret ja tiheät on niissä kattohavut! Oksat aivan maahan asti ulottuvat. Mutta niiden alle, aivan puunjuuren ympärille, syntyy sellainen pyöreä, suippokattoinen suojus, jotta voi, voi! Sinne, sinne! Tässä turkit peitoksi, sukset ja kelkka pään alle, ja sinne yhteen kasaan kuin pienet karhunpennut!

— Mutta mitä vanhemmat sanovat, vastasi neuvokkaalle Pyntykselle juro
Karppa.

— Ei sinne, virkkoi päättävästi Hilppa. Emme tarvitse maata taivaan alla, kun ehkä voimme saada lepopaikan oikean katonkin alla. Muistattekos, pojat, että tässä lähettyvillä on erään salo-ukkosen mökki? Eikös se ole vielä meidän sukulaisiamme, se pieni naurusuinen Mikki-ukko? Se, joka tuo meille aina kaloja ja väliin isälle, kaupunkiin vietäväksi, pyitä, tetrejä, metsäkanoja ja metsoja? Sehän asuu tuossa tämän ensimmäisen suokannaksen takana — niinhän on meille selitetty! Siinä kaidassa korvessa, joka on tämän suokannaksen ja Ihatsujärven välissä! Siinä sakeassa kuusiryhmässä! Lähdetäänpäs pojat sinne! Sinne tästä kyllä hyvin osaamme ja siellä on meillä suojaa! Oikeata Mikki-ukon pikku-mökin suojaa ja lämmintä, ja kyllä se ukko hämmästyy, kun kolme pientä suksimiestä keskellä pilkkoisen pimeää hänen matalan ovensa eteen karauttaa! Sinne, pojat!

— Sinne!

Arvelematta lähtivät pojat pyrkimään Mikki-ukon mökille päin. Kelkka kiinnitettiin takaisin vyöhön ja mäestä alas päästyä lähdettiin kiirehtien sujuttamaan yli edessä olevan suokannaksen.

Suolla oli täysin pimeää, mutta sitten rupesi vähä kerrassaan valaistumaan. He saivat kuin uudet silmät, yösilmät, ja niillä he rupesivatkin oivallisesti näkemään. He olivat havainneet ennenkin, että pimeässä liikkui ensin kuin upposokea, mutta sitten hetken päästä tuli siinä aivan hyvin toimeen. Kotijärven jäällä oli sitä koettu. Mutta siellä oli muitakin apuneuvoja. Oli tie, tienviittoja, nienten päitä ja rantoja ja vihdoin kotikylän tuttu häämötys. Täällä ei ollut mitään sellaista. Mutta olihan täälläkin vastaranta ja sitä ei voinut sekottaa suon muihin ääriin, jotka häipyivät täyteen pimeyteen.

Kun uutterasti ponnisteltiin, päästiin pian kannaksen yli. Siinä kannaksen takana piti ensin olla pieni aho, aivan suon rannassa loivalla rinteellä, sitten vasta alkaisi se Mikki-ukon mökin korpi. Niin olikin. Aivan suon rannassa piti kasvaa muutamia korkeita kuusia ja itse aholla, sen keskikohdalla, piti olla vanha kekoaitaus, aumojen paikka niiltä ajoilta, jolloin tämä aho oli viljelyksellä. Niin oli kaikki. Se synnytti turvallisuutta pojissa. Kuuset suhisivat niin hiljaisesti yötuulessa ja se ikäänkuin lohdutteli poikia. Keko-aitaus oli niin kotoisen ja suojaisan näköinen. Se muistutti kotinientä, sen kesäisiä eloksia, leikkuutöitä ja sitten syksyisempiä riihenpuinteja. Siinä pojat aivan levähtivät ennen lähtöään ahon reunasta mustana seisovaan korpeen. Tässähän olisi vain pienoinen matka päämäärään; mitäs hätää tässä enää olisi! Ei muuta kuin suksensujaus!

Siinä tuli mieleen se Mikki-ukkokin, sellaisena läheisempänä, oikeana poikain ystävänä. Se tuli tavallisimmin käymään heidän kotitalossaan talvisin — ainakin niin he muistivat. He istuivat isoisänsä verkonkutimen ääressä lämpimässä pirtissä, isän veistellessä susta tai reenjalasta, äidin kehrätessä rukilla ja isoäidin värttinällä sekä ulkoilman tihuutellessa hiljaa lumiaan, kun yhtäkkiä alkoi kuulua pihalta, seinämältä kolinaa ja kaikille oli selvää, että joku siellä asetteli suksiaan seinää vasten. Kohta alkoi kuulua kolinaa eteisestäkin ja pian avautui ovi, valkeata, huuruista ilmaa pullahti sisään suuria palloja ja niiden keskeltä ilmestyi pieni, ketteräinen ukkonen, karvalakki painettuna syvälle korville ja pitkä, kissanmuotoinen laukku selässä.

— Hehe, tässähän sitä ollaan, äännähti ukko ja pian oli hän talon väkeä ja myös heitä, lapsia, tervehtimässä. Pienet valkoiset hampaat välkkyivät hupaisesti tuuhean parran takana, silmä paistoi kirkkaasti ja lystikkäästi, ja vedellen jääpuraita parrastaan lausui ukko heille, toisella kädellään jo nipistäen heitä korvasta tai käsivarresta:

— Ka, ka, ikuiset vekkulit! Kuin pienet metsäpennut tai kalanhampaat!
Hehe, te keppulin-kääntäjät!

Sellaisen ukon luo!

Ja sen mökki kuului olevan sitäkin mukavampi! Melkein kuin suuri kivi synkässä rikeikössä, sellainen pystypuilla ja havuilla suojailtu, juuremmalta kivillä ja turpeillakin kaarreltu. Kaksiosainen, — toisessa puolessa, pienen eteisen takana, lehmä ja vasikka ammumassa, toisessa hänen oma asumuksensa. Itse hoitaa ukko karjaansa, ja muun elatuksen hakee metsästä ja järvestä. Oma asuinpuoli kuuluu olevan kuin pieni sauna, siinä yksi ainoa pieni ikkuna, seinä ja katto kiiltävänmustia, nurkassa saunanuunin tapainen uuni ja sen vierellä oikeat lavatkin — makuupaikka! Sellainen merkillinen mökki, pieni, mukava, kotoisa!

Sinne!

Kohottiin levähdykseltä ja lähdettiin hiihtämään korpeen.

Siellä oli omituisen hiljaista ja tutunomaista. Se oli kuin suuri pirtti, tuo öinen korpi. Siellä oli niin lämpimäntuntuistakin, ja kuinka turvallista! Suuret vanhat puut olivat kuin mitäkin tovereita, elollisia olentoja! Yksivakainen hiljainen suhina niiden latvoissa oli kuin niiden ääntelyä heille. Pienet puut niiden juurilla olivat kuin niiden lapsia — heidän ikäisiään! Mikäs siellä oli etsiessä ukon mökkiä! Ja pianhan se saapuu!

Eipäs saapunutkaan. He olivat jo tulleet melko pitkälle korpeen, mutta matalaa, tutunomaista asumusta vain ei näkynyt. Korven piti olla kaidan ja aivan pian läpi hiihdetyn. Kohta piti sen keskeltä ilmautuman sellaisen hupaisen hökkelin, joka toki erottautui suuresta kivestä, niin paljon kuin se sitä muistuttikin. Oli sanottu, että kun vain siltä aholta ja keko-aitaukselta suoraan hiihtää korpea kohti, niin on kohta mökki edessä!

Ei ollut.

Mikä kumma!

Kohta saattoi olla korpi jo lopussa ja pieni Ihatsujärvi edessä, ja silloinhan olisi pitänyt olla jo mökinkin edessä. Mutta minne se häipyi? Metsäkö sen peitti ja eksytti heidät?

Kohta oli korpi läpi hiihdettynä ja pojat tulivat pienen lumiaukion rantaan, joka ei voinut olla muu kuin Ihatsujärvi! Mutta missä oli ukon mökki?

Pojat kääntyivät takaisin!

He tulivat samaan korpeen ja hiihtelivät sitä edestakaisin. Ei löytynyt mökkiä. Jo kävi ilmakin raskaaksi — kylmänkoleaksi ja kosteaksi — ja lisäksi rupesi nälkä ja väsymys uuvuttamaan. Pojat istuutuivat kuusen juurelle ja rupesivat eväitään pureskelemaan. Sitten nousivat he ja lähtivät jatkamaan taivaltaan. Suksia kovin takelsi. Ei ollut hauska sellaisella kelillä hiihtää. Vihdoin tuli aukea paikka esiin ja se oli — se entinen aho, jolta he olivat lähteneet korpiselle kiertelylleen.

Pyntys silloin jo itki. Karppa puri kintaansa peukaloa ja sysieli suksisauvaansa maahan. Hilppa oli nolona. Koko hauska matka oli saada ikävän päätöksen.

Silloin Hilppa korotti äänensä ja lausui:

— Tässä aholla on myös pieni metsätöillä olijain mökki. Minä tiedän sen. Minulle isä sanoi. Sellainen pieni maamaja, puoleksi maahan kaivettu, puoleksi havuista ja pölkyistä rakennettu. Siellä on pieni uunikin, kuin saunanuuni, ja leveä makuulava. Sinne menkäämme. Siellä tulipesään tikuillamme tuli tehkäämme ja sitten syökäämme loput eväämme. Sitten käykäämme maate. Sukset ja kelkka ottakaamme sisään ja siten olemme kaikki turvassa. Aamulla sitten lähdemme uudella onnella ukon mökkiä etsimään! Minä sanon sen!

Kellään ei ollut mitään vastaansanomista. Mentiin ja löydettiin tuo maamaja ja sinne miehissä työnnyttiin. Siellä viritettiin tuli pesään, toinen päretikkuun ja sitten syötiin loput eväät. Siitä vierähdettiin matalan majan lepuulautasille ja siihen tuokiossa nukahdettiin uunin hiilien vielä risahdellessa ja leppeän lämmön kietoutuessa pienten eränkävijäin ympärille.

Aamulla löydettiin heti ukon mökki ja sieltä lähdettiin päivemmällä kotiin.

2. Salon yksinäisessä talossa.

Pojilla oli monta hyvää ystävää vanhain miesten joukossa. Paitsi Mikki-eno, tuli ukko Volsku sieltä Ihatsujärven puolelta poikain kotitaloon sekä talvella että kesällä ja kysyi pojilta, niin hullunkurisen huolestunut ilme kasvoilla, että kuinkas ne näillä ukkorukilla ovat nyt oikein asiat. Eikös ne ole oikein huonosti? Voi, voi teitä ukko-pahoja!

Eräs Larin Mikki-niminen vanhus se saapui jostakin vielä kauempaa ja alkoi ladella heille kaikenlaisia valeita:

— Voi, voi> poikaparat, kun nyt on tapahtunut sellaisia ihmeitä, että siellä Aunuksessakin ovat kaikki kaivonvivut suurella myrskyilmalla lentäneet taivaaseen. Ja täällä omilla mailla päin ovat eräillä paikkakunnilla kaikki virstatolpat kaatuneet ja kuolleet siihen suureen ruttoon…

— Elä valehtele, älähti siihen aina innokas Pyntys ja Hilppa säesti häntä. Karppa vain jäi miettimään. Mutta kun ukko ei hellittänyt, niin Hilppa ja Pyntys jo alkoivat uskoa häntä, mutta Karppa korotti silloin äänensä ja pani jyrkän vastalauseen.

Kaikista hauskin poikain vanhemmista tuttavista oli eräs pitkä sukulaismies, jota sitäkin sanottiin enoksi ja joka oleskeli enimmät ajat, etenkin talvisin, kaukana salokylissä, pienissä yksinäisissä erämaakylissä, joita oli poikain kotikylän takana itäänpäin — samaan suuntaan, missä oli Ihatsukin.

Siellä oli hän jonkinlaisena metsä- ja tukkityöpäällikkönä ja sen vuoksi siellä viipyili. Ja sieltä oli hänellä paljon kertomista, aina kun poikain kotitaloon saapui. — Siellä kun on nuo tuvan uunitkin niinkuin suuret kivirauniot vain ja savu menee ulos puisesta savutorvesta. Ja pöydät ovat yhdestä puusta ja ikkunat pienet kuin kissanreiät aitan ovessa. Ja toinen osa pirtistä on aivan pikimusta ja toinen valkea kuin vasta pesty vaate ja kaikki on siellä ihmeellistä ja kummallista. Ja makuupaikat ovat ylhäällä orsien päällä ja kun uunia lämmitetään, niin on savua huoneet täynnä. — Onpa siellä sellainen myllykin, jossa on vain yksi ratas…

— Voi, voi noita seutuja, huutelivat pojat kuullessaan tällaisia kuvauksia. Eikä he ensin tahtoneet uskoakaan, mutta johan täytyi uskoa, kun tottakin todemmilta ne lopulta tuntuivat ja eno ne kertoi. Oi, voi, tottahan ne ovat ja ovatpa nuo seutuja nuo enon asustelemat maat! Sinne täytyisi päästä!

Sinne pääsi eräänä talvena vanhin veli, joulun jälkeen paraana talvisydämenä. Siellä oleskeli taas tuo hupaisa, leikikäs eno, eräässä pienessä kylässä, jossa oli vain yksi ainoa talo, ja hän otti sukulaistalonsa poikasen sinne joksikin aikaa ikäänkuin pieneksi apulaisekseen — kirjamieheksi näet, vaikkei Hilppa vielä osannut montakaan kirjainta merkitä — ja se se oli ilonpäivä tuolle pienelle miehelle, tuo hämäräinen, lumitupruinen päivä, jolloin hän sai lähteä enonsa kanssa syvässä reessä ajelemaan noita ihmeellisiä saloja kohti.

* * * * *

Kovin yritti Hilppa kysellä enoltaan noiden ihmeellisten seutujen oloista, minne oltiin matkalla, mutta eno ei vielä ryhtynyt niistä paljoakaan kertomaan, sillä parempi oli nähdä ne omin silmin ja muutenkin: mitä ne paranevat liian tarkasta edeltä kertomisesta! Pahenevat vain.

No, Hilppa tyytyi vastaukseen ja painui syvän, laajan reen pohjalle omiin oloihinsa, miettimään siellä heinäin, loimien ja turkkien välissä omia asioitaan ja arvelujaan. Erittäin mietitytti häntä se, että siellä, tämmöisten salojen ja taivalten takana oli semmoinen kylä — yksitaloinen! Miten sekin tuli toimeen siellä ja miten se oli voinut sinne asettua? Semmoisetko ne loittoiset salokylät lienevät yleensäkin? Joko ne siitä hänen kotikylänsä kohdilta loppuivatkin oikeat, suuremmat kylät; kulkiko siinä ikäänkuin jokin raja, jonka toisellapuolella oli oikeita ihmisellisiä kyliä, mutta toisella ei muuta kuin — taloja. Se Ihatsukin jo oli semmoinen rähjä. Kulkiko siinä kylien ja salojen raja?

* * * * *

Ohoh!

Eno oli nukahtanut ja heräsi nyt yhtäkkiä kuin hämmästyen ja huudahti noin pienelle seuralaiselleen. Tämäkin oli nukkunut ja heräsi tuohon enon huudahdukseen.

Ympäristö oli täysin muuttunut. Vaikka taival oli yleensä saloista ja asumatonta, ei alkumatka kuitenkaan ollut ollut varsinaista saloa, vaan oli siellä ollut aukeampia maita. Aina silloin tällöin oli tien varteen ilmestynyt pieniä kyliä ja niiden ympärille peltoja ja sitten joku järvi peltorinteiden alle, ja vaikkapa ei olisi ilmestynyt kyliäkään, olivat maat aukeampia, vähämetsäisempiä. Niitä oli varmaan joskus raadettu. Nyt ei tuosta ollut enää jälkeäkään. Ympärille oli kiertynyt suuri, syvä salo, oikea korpi, josta ei enää mitään aukeampaa auennut. Puut seisoivat aivan tiessä kiinni ja taivuttivat joskus lumiset vartensa omituisina valkeina kaarina tien ylikin. Kaikki puut olivat lumen verhoamina ja tuo teki salon yhä synkemmäksi, sakeammaksi ja umpinaisemmaksi. Korkeat, vanhat puut olivat vain latvoistaan lumen kietomia, mutta nuoremmat, matalammat ne seisoivat yltä päältä lumen vallassa, kuin mitkäkin pienet tornikkeet tai viljakeot. Se oli outoa Hilpasta nähdä tuo tuollainen metsä. Se oli kovin salaperäinen.

Ja hiljaista oli siellä. Ei syntynyt ääntä mistään muusta kuin lumitullojen silloin tällöin tapahtuvista tupsahteluista, hevosen tiukujen hiljaisesta helkkeestä ja kyytimiehen yksitoikkoisesta hevosen hoputtelusta. Tuulikin tuntui vaimenneen ja itse lumen tupruaminenkin.

Mutta olikin yö. Sydänyö pilkkopimeä jo oli, kun yksinäiset ajajat heräsivät reessään. Olivat nukahtaneet pimeän tultua illalla ja reen hiljaa vieriessä eteenpäin siinä ottaneet raittiita ulkoilmaunia myöhään asti.

— Hohhoh, kah, eikö sinulla ole kylmä? kysyi eno Hilpalta, luullen että hän oli herännyt joko Hilpan äännähdyksen tai liikahduksen tähden.

— Ei, ei, ei minulla ole kylmä. Entäs sinulla? vastasi Hilppa kirkkaalla äänellä paksujen peittojen alta, koettaen itseään kohottaa hieman sieltä syvyyksistä ja tuntien itsensä hyvin virkeäksi. Yö oli lämmin ja hän tunsi olonsa sangen hyväksi.

— Minullako kylmä, ei minulla ole kylmä, vastasi eno, — pidä vain itsestäsi huolta!

— Mutta emmekö ala jo päästä perille? käänti Hilppa keskustelun toisaalle.

— Emme vielä. Vielä on sinne matkaa. Vielä on sinne taivalta yhtä paljon kuin jos ajaisimme tästä takaisin matkan puoliväliin.

— Paljonkos oli siihen asti matkaa?

— Puolet kuudestakymmenestä virstasta.

— Kolmekymmentä virstaa siis. Siis tuon alkupuolen jälkeen tultiin viisitoista virstaa. Ja viisitoista vielä on jälellä…

— Hyvä laskupää! Sellainen se minun apulaisellani pitää ollakin!

Hilppa tunsi ylpeyttä.

Sitten painuttiin taas äänettömyyteen.

Yö soitteli noita yksitoikkoisia hiljaisia säveliään ja siihen yhtyi nyt vähitellen korviin erottautuva pitkänomainen puunlatvojen humina. Kun ilma oli lämmin ja kostea, muuttui se kuuntelijain korvissa yhä enemmän suhinaksi. Se tuntui niin hyvänsuovalta ja viihdyttävältä.

* * * * *

Mutta jo rupesi ilma vähän valkenemaan ja samalla maat rupesivat aukenemaan. Jo ilmaantui tien toiselle puolelle harvapuisempaa maata, oliko se sitten pikkusuota tai muuta laaksoketta, ja kas, tuolta kauempaa, ajajain edestä, valotti jotain laajempaa aukeamaa, joka samalla tuntui olevan ylävämpää maata.

— Tuolla, tuolla… kas, mitä sieltä näkyy? huudahti Hilppa, kun hänen silmänsä sattuivat tuohon valotteluun.

— Sieltä päivänvalo rupeaa ilmenemään.

— Eikö muuta?

— No, kunhan ajamme tuon aukeaman ylänteelle, niin ehkäpä siitä rupeaa samanlainen maa vähän laskemaan, ehkä sieltä rinteen alareunasta lähtee leviämään suurehko järvenselkä ja kenties siinä rinteen sivureunassa on joku talokin…

— Sekö meidän talomme?

— No, vaikka se!

Hilppaa ei enää nukuttanut reessä eikä hän pysynyt edes entisessä olopaikassaan, vaan kohottautui siitä ylös. Ilma rupesi tosiaankin valkenemaan huomattavasti ja selvää päivänkajoa jo näki edessä olevien salojen takaa, salojen, jotka siihen aukeaman alkurajalle noustua näyttäytyivät hyvin laajasiintoisilta. Samalla siinä elpyvässä kajossa ilmestyi esiin aukeaman vasemmalta sivulta, korven rannasta, suurehko, vanha talorykelmä, jota kiertelivät kinokset, mutta joka kuitenkin nousi selvästi ja voittoisasti ympäristöstään katsojan silmään. Katot olivat jyrkkiä, savupiiput pyöreitä, koko rykelmä ihmeellisesti yhdessä kasassa ja samalla pisti silmään ikkunoiden pienuus — kaikki seikkoja, jotka ihmeellisesti sattuivat yhteen enon kertomusten kera.

— Voi, voi, siinä se on! Ajappas, Jykki, nopeammin hevostasi!

Ptpruu, ptpruu! huudahteli Jykki hevoselleen ja reki pysähtyi. Eno veteli huurteita parrastaan ja kulmakarvoistaan ja Hilppa koetti kaikin tavoin vääntäytyä syvästä olopaikastaan ja korkeiden laitojen takaa.

Siinä se oli se talo!

Satulinna!

Juuri niinkuin eno oli kertonut, näytti kaikki olevan, mutta sittenkin se tuntui oudolta ja ihmeelliseltä. Seinätkin jo! Niin paksuhirsiset, ja nuo hirret olivat aivan pyöreät! Salvamet pitkiä… Ikkunat niin mukavan neliskulmaisia ja jos nyt ei aivan kissanaukon kokoisia, niin ei paljoa suurempiakaan. Mutta niissäkin kuitenkin vielä ruutuja, vieläpä niin lukuisia! Ja miten korkealla nuo pienet valoaukot! Entä räystäät? Hilpan sylen pituisia ainakin, elleivät aikamiehen! Ja mitkä mukavat puukourat niiden reunapuita pitämässä. Tässä taas tämä eteinen, porraslaitos, — sellainen katettu sola, loivasti nouseva, seinän viereen sovitettu! Ja katso vaan: kaikki yhden katon alla… kaikki rakennukset! Ainoastaan tuossa, — oliko se vilja-aitta vai mikä? Ja tuolla: riihi, sauna!

Sisään!

Niin komensi eno ja sinne lähdettiin nousemaan. Tuota omituista umpinaista solaa myöten noustiin, joka oli seinän viereen rakennettu, ja kun sen yläpäähän päästiin, niin siellä oli seinässä ei kovin korkea, aivan neliskulmainen ovi, jykevä, honkalaudoista tehty, ja siinä riippui suuri rautarengas.

— Mitäs tuolla renkaalla tehdään? kysyi Hilppa.

— Sillä ilmoitetaan, että nyt sitä saavuttiin tänne salon yksitaloiseen kylään!

— Saanko minä paukuttaa?

— Ei, annahan minä, niin tuntevat paremmin.

Kun eno oli lyönyt pari kolme kertaa rengasta ovilautaan, niin kuului siellä jossain sisällä käyvän ovi ja kohta sen jälkeen kysyi ulko-oven takaa leppeä, hyväntahtoinen vanhus-ääni:

— Kuka siellä?

— Me vaan, vanhat tutut, yökyöpelit, — päästähän, Jaakko-ukki! Minulla on täällä uusi virkamieskin mukana ja se jo haluaisi päästä vähän seinämien suojaan!

— Ahaa, kas vaan, astukaahan sisään, astukaahan sisään, kuului Jaakko-ukin ääni ensin oven takaa, sitten jo vieraitten edestä, ja naureksien, hauskutellen johti ukko saapujat avaran pimeän eteisen läpi, Hilppaa aivan kädestä autellen, salon yksinäisen talon suureen, korkeaan "perheenpirttiin", isoontupaan.

Siellä sitä oltiin! Oli siinä tarkastelemista. Kun alkuseikoista oli selvitty, — heräilevä talonväki tervehditty, saatu kuppi kuumaa tuliaisiksi ja siirrytty isontuvan viereiseen kamaripuoleen "levähtämään" ja tarinoimaan talon isäntäväen kanssa — niin aivan kohtahan täytyi Hilpan alkaa ankara tutkimus- ja tiedustelutyö, ja siinä sitä sitten selvitettiin yltä ja päältä tämän merkillisen talon ja asumuksen olemus. Ei joutanut odottamaan aamiaistakaan, joka oli aivan kohta tulossa, vaan piti jo sitä ennen ryhtyä työhön. Mitäpäs, kun jo heti taloon tultuaan olivat hänen silmänsä palaneet kiihkeinä ja mieli pyrkinyt ottamaan selvää joka ainoasta seikasta!

— Ahaa, tuossa on se huoneen valkea osa ja tuossa musta — seinät alapuolelta orsia puhtaiksi pesty, mutta yläpuolelta jätetty aivan mustiksi! Ja tuossa uuni — kas, ei olekaan savukoppaa siinä, vaan hajoaa siitä savu kaikkeen pirttiin! Ja tuolla aukko katossa, johon se lopulta kertyy ja josta menee ulos! Pyöreä aukko — pyöreä on varmaan savutorvikin! Entä vielä, mitä se eno kertoi? Pöytä yhdestä puusta, — kas, niin onkin, leveästä hongantyvestä halkaistu! Ja makuupaikat — voi, voi, siellähän ne orsien päällä tuolla kamaripuolella ovatkin, — suuret, laveat lavat! Sielläköhän mekin enon kera saadaan maata?

Sitten täytyi toki välillä syödä aamiainen, mutta sen jälkeen heti taas tutkimuksia jatkamaan. Nyt talon muita osia, karjasuojia, ylisiä, sisämittoja, liiterejä… kaikkia… Kaikkia, jotka melkein kaikki olivat saman katon alla asuinhuoneiden kera!

Mutta vielähän se on se mylly, se yksirattainen — missä se on?

Enon täytyi välttämättä lähteä näyttämään sitä.

Lähtihän hän.

Se oli siellä samalla suunnalla, mistä oli tultu, pellon rannassa, pieni neliskulmainen rakennus pienen puron reunalla. Puron vesi johdettiin myllyn alle kaitaan kuurnaan ja tämän laitaan oli sovitettu vesiratas, joka oli pystyssä. Sen akseli oli luonnollisesti myös pystyssä ja kun se ulottui ylös myllyhuoneeseen, niin mikäs oli sen yläpäähän kiinnittäessä toista myllynkiveä? Ja kun nyt vesiratas rupesi pyörimään, niin pyörihän se kivikin. Ja vaikka se ei niin nopeasti pyörinyt kuin oikeiden vesimyllyjen jauhoinkivi, niin pyöri kuitenkin. Eipä muita ollutkaan jauhattamassa jyviään kuin yksi talo!

— Sellainen laitos, yhtä yksinkertainen niinkuin kaikki elämä täällä, lausui syvämietteisesti Hilppa ja lähti enonsa kera takaisin taloon.

Kun kaikki tutustumiset oli tutusteltu, kaikki merkillisyydet nähty, alkoi oleskeleminen talossa. Siinä ei ollut mitään erikoisempaa, enempää kuin elämässäkään täällä suurten salojen keskessä. Tuo eläminen se oli aivan samanlaista kuin kotikylässä tai ihan omassa kotitalossa. Yhtä hyvänsävyistä ja leikittelevää oli puheentapa, yhtä vilkkaita liikkumiset ja yhtä tarkkaan noudatettiin vanhoja sääntöjä ja tapoja. Rukouksia ei jätetty pitämättä koskaan, ei aamuin, ei illoin, ei syömään käydessä eikä siltä lähtiessä. Käsiä ei unohdettu pestä ruoalle ruvetessa. Pahalla ajatuksella oli kartettava ajattelemasta kalmistoa — joka oli järven saaressa, melkein saunan vastapäätä —, pahaa puhumasta äsken kuolleista omaisista ja pyhillekuville ei saanut nauraa. Papista sopi laskea leikkiä, mutta hänen neuvonsa tuli täyttää. Vielä tarkemmin oli kuitenkin noudatettava entisten, kuolleitten isäin ja äitien jälellejättämät neuvot ja säännökset.

Ja talon ihmisiä sopi verrata melkein oman kotitalon väkeen. Jaakko-ukki se oli kuin isoisä, nuorempi isäntä kuin isä ja talon nuoret tyttäret siskoja. Emäntää vain ei talossa ollut — kuollut oli joku vuosi sitten.

Itse omassa oleskelussa oli kyllä paljon hauskaa, mutta eihän se sentään niin erinomaista ollut, järkeilyä jokaisen kera, joka vain ryhtyi väittelyyn, lystinlaskua nauraa hehettelevän Jaakko-ukin kera ja noppakisaa tytärten kera. Omituinen ylemmyyden tunto pyrki Hilpan mieltä paisuttamaan aina tällaisissa seurusteluissa, hän kun oli sieltä suurempain kyläin mailta ja lähempää kirkonkylää kotoisin ja nämä taas täältä synkältä salolta. Mitä nämä olivat!

Enon kotosalla ollessa istuttiin kamarissa ja piirusteltiin kaikenlaisia merkkejä vihkoon. Ne olivat jonkinlaisia virkamerkintöjä, harjoituksia Hilpan tointa varten. Siellä vedettiin neljä pystyä viivaa ja vino poikkiviiva niiden ylle, osotukseksi että tässä oli viisi hirttä tuotu vetopaikkaan ja päiväin ja hirren paksuuden ja pituuden merkeiksi harjoiteltiin numeroita. Tukinvetäjäin nimiä vastaamaan koetettiin keksiä erilaisia merkkejä, jotka tuntuivat Hilpasta suurilta keksinnöiltä. Molemmat he olivat yhtä hyviä kirjamiehiä, mutta Hilppa sentään piti itseään etevämpänä.

Kun harjoitukset oli onnellisesti suoritettu, otti eno Hilpan metsään ja siellä se alkoi oikea salon elämä. Ensin hiihdettiin kilpaa jäillä ja niiden välisillä maakannaksilla ja sitten oltiin kovin arvokkaita ja vakavia, kun päästiin vetopaikkaan ja siellä suoriteltiin opeteltuja virkatöitä. Välistä hiihdettiin työmiesten tukkien kaatopaikoille ja halkojen sahaustanterille. Siellä keskusteltiin kovin miehekkäästi työntekijäin kera.

Väliajoilla, sekä metsässä että asuinpaikassa, hulluteltiin ja lasketeltiin kaikenlaisia sukkeluuksia, opeteltiin venäjää, joka rajottui muutamiin yksityisiin sanoihin, ja ruotsia, josta tehtiin runoja.

— Inge tinge, tuppe taala, elä ojaa ui, vaan kaala! — Buki uu buu, pane kii suu, kissa koska, lusikka loska!

Siinä olivat molempain kielten suurimmat saavutukset.

Enemmän hullutteli eno muilla aloilla ja hänen antamansa kolme hyvää neuvoa jäivät ikuisesti Hilpan mieleen. Ensimäinen neuvo:

— Kun kaadut, niin ensimäiseksi nouse ylös!

Toinen:

— Kun yritetään ajaa päälle, väisty pois!

Mutta kaikkein hauskinta oli silloin, kun Hilpan enon päällikkyyden alaiset työntekijät saapuivat saloistaan iltaisin samaan taloon, missä he, päällikötkin asuivat, viettääkseen siinä yönsä — kun muita taloja ei lähistöllä ollut — ja kun nämä, riisuttuaan hevosensa ja sijotettuaan suojiin tai muuten täysin kotiuduttuaan, alkoivat, tulten räiskiessä liedellä ja päreissä, salopirtin illoille ja salotyöläisille ominaisen sadunsanonnan. Isännät puuhasivat omissa askareissaan, toinen veistellen reenjalasta, toinen taivutellen susta tai paikkaillen verkkoaan, tyttöset häärivät tulien luona keittojen ääressä ja joku työläisistäkin oli jossain toimessa. Toinen käänsi vitsaa reen saverikoksi, toinen venytteli hampain kutistunutta rahetta tai korjasi muuta ajovehettä, ellei neuloskellut kintaitaan tai paikannut kenkäänsä. Mutta joku aina sanoi satua, sanoi, sanoi, niin että yksi hiljainen, välistä vilkastuva, välistä vaimeneva tarina vain kuului. Ja toiset seurasivat työnsä lomassa sitä, kuuntelivat aivan henkeä pidätellen, välistä ilmoittaen kiintymyksensä huudahtamalla, toisin ajoin taas yhteiseen nauruun remahtaen.

Ja Hilppakin kuunteli tarinaa ja eno kuunteli sitä, ja Hilpan silmät paloivat. Hän unohti itsensä ja ympäristönsä. Hän oli milloin vielä synkemmillä saloilla, milloin taas ihanan ihmisrikkailla ja asutuilla paikoilla, välistä kumahteli alla kuninkaan linnan kultainen silta ja välistä uhkasi häntä ilkeä peikko syödä. — Ja usein yli puolen yön sadut kaikuivat ja olisihan ollut ihme, jos Hilppa olisi nukkunut.

3. Salon satuja.

Tynnöriin suljettu kuninkaanpuoliso.

Olipa kerran kuningas ja hänellä puoliso, oikkein armas ja ihana, ja heillä on poika, vielä somempi ja rakkaampi, No, he elävät onnellista elämää kodissaan, hopeisessa linnassa, kultaisessa kartanossa suuren meren rannalla, joka päivänpaisteisena heidän silmiinsä aina päilyy.

Mutta heille sattuu palvelijaksi sellainen paha ihminen, ilkeäsisuinen, mustamielinen, joka ei kellekään hyvää tahdo — syöjättären tytär. Tämä rupeaa kadehtimaan kuninkaanpuolison onnea ja käy punomaan juonia hänen saattamisekseen onnettomuuteen.

Ensi kerran, kun kuningas lähtee pitkille matkoilleen, särkee hän kaikki kuninkaan kauniimpain huoneiden huonekalut, ja kun kuningas tulee kotiin, niin kantelee hänelle tästä teosta:

— Katso, oma puolisosi särki nämä! Ota ja saata hänet rangaistukseen!

— Enpä saatakaan, lausui kuningas hetken mietittyään, — kun särki, niin omansahan olivatkin! En saata onnettomuuteen omaa puolisoani!

Se kerta ei auttanut. Mutta kun kuningas lähti toisen kerran matkoille, niin tapatti syöjättären tytär kaiken kuninkaan karjan eräällä apulaisellaan ja kun kuningas palasi matkaltaan, sanoi hänelle, että puoliso oli käskenyt karjan tappaa.

— En oikein uskoisi, arveli kuningas ja tuumi hetken asiaa. Mutta kun hän sitä mietti, armahti hän taas ja lausui:

— No, omansahan nämäkin olivat, — tapattakoon!

Syöjättären tytär ei hellittänyt, vaan keksi uuden juonen ja entisiä viekkaamman. Kun kuningas nyt lähti kolmannelle matkalleen, niin hän ei tehnytkään nyt tällä kertaa mitään, vaan kun kuningas palasi, niin riensi hänen luokseen ja hätäisenä selitti:

— Kuules, korkea isäntäni, kun sinä olit poissa, niin sillä aikaa sinun armas puolisosi otti ja tapatti oman lapsensa ja otti ventovieraan lapsen sijaan.

Enempää tutkimatta asiaa suuttui silloin kuningas ja määräsi pantavaksi puolisonsa poikineen umpinaiseen tynnöriin ja työnnettäväksi siinä suurelle, rannattomalle merelle.

No se täytettiin. Kuningas luuli, että sinne tynnöriin joutuu täten se vieras, vaihdettu poika, mutta sinne joutuikin hänen oma poikansa äitineen, sillä eihän sitä oltu vaihdettu.

No, vierii tynnöri, vierii niitä suuria vesiä, mitkä ajat vierineekin, kun yhtäkkiä sen pohja alkaa kolkkaa kiviin.

— Mihinkäs tynnöri kolkkaa? kysyy poika äidiltään umpinaisessa olosijassa.

— Mihin kolkkanee, elä välitä siitä, yksinäiseen merikiveen saattaa kolkkaa!

— Ei kolka merikiveen, vaan saaren rantaan, vastaa poika. —
Potkasenko pohjan tynnöristä?

— Elä potkase, hullusti käy!

— Ei käy! Tuoss' on! Nyt on tie auki maailmaan.

No eihän siinä auttanut, piti nousta pois tynnöristä, katsomaan, mihin oli tultu. Saareen, ihanaan saareen oli saavuttu, kaikenlaisia kauniita puita ja kukkia kasvavaan saareen, jossa oli paljon vuoria, mutta vielä enemmän lauhkeita laaksoja ja niiden keskellä oli suuri, kaunis linna.

No, siihenhän suureen ja komeaan piti mennä!

Sen keskimmäisessä huoneessa oli keskellä huonetta suuri pöytä ja se oli täytetty kaikenlaisilla herkkuruoilla.

— Syömmekö tuosta? kysyi poika.

— Emme syö, vastasi äiti, — paha tulee!

— Ei tule, syömme! On niin kova nälkä.

No syötiin. Ahmittiin herkkuja oikein innolla ja nautinnolla.

Mutta silloin, juuri syödessä, se linna pöytineen katosikin heidän ympäriltään ja he jäivät kahden keskelle saarta, joka oli tullut melkein autioksi.

— Mitäs nyt? Milläs nyt täällä eletään?

No, poika teki pienen merran vitsoista ja pyyteli sillä kaloja merestä ja metsästä saatiin aina silloin tällöin lintu ja maasta poimittiin niitä marjoja ja hedelmiä, joita vielä oli saareen jäänyt. Asuntoa pidettiin vuorenonkalossa.

Eräänä päivänä sai poika mertaansa suurenlaisen hauin. Hän aikoi juuri käydä sitä iskemään kiveen, kun hauki laati puhelun ja sanoi hänelle:

— Elä tapa minua, teen siitä sinulle hyvän työn?

— Minkä työn sinä tekisit?

— Minun suussani on tavallista erikoisempi sormus ja jos jätät minut henkiin, saat ottaa sen. Sitten kun pyörähdytät sitä kolmesti myötäpäivään ja ajattelet samassa, mitä haluat tapahtuvaksi, tapahtuu se heti.

— No, se muuttaa asian! En tapa sinua, anna sormus!

Hauki avasi suunsa ja poika otti sormuksen. Poika jäi ihastelemaan saalistaan ja kala pääsi vapaaksi.

— No tämähän vasta olisi tapaus, jos asiat niin olisi kuin hauki sanoi, tuumi poika ja pyöritteli sormusta kädessään. — Kyllä silloin olisi alkanut onni potkia meille! No, koetetaanpas!

Ensimäisimmäksi se toki oli se linna toivottava tähän saareen nousemaan, arveli poika ja pyöräytti sormustaan linnan saamisen tarkoituksessa.

Hetkessä välkähtikin linna keskelle saarta.

— No nyt kelpaa, virkkoi poika ja riensi äitinsä luo. — Nyt kelpaa, äitiseni, minä olen saanut sellaiset mahtikeinot käsiini, että saamme tähän mitä haluamme!

— Elä turhia puhele, mistä sinä sellaisia, tyynnytteli äiti.

— Katsopas tuonne saaren keskelle!

Jo ihastui äitikin ja lähti rientämään linnaan päin. Siellä tarkasteltiin sormusta yhdessä ja loihdittiin sen avulla saari kaikinpuolin sellaiseksi, kuin se ennen oli.

Sitten käytiin siinä saaressa ja linnassa elämään uutta, parannutta elämää ja tuskin heillä siinä oli mitään valittamisen syytä.

Mutta kuningas kotona suri kadotettua puolisoaan ja poikaansa.

Kerran poika huvikseen loihti sormuksellaan siihen saaren ja mannermaan välille suuren, komean sillan, ja sitä myöten sattui kerran eräs kerjäläinen uteliaisuuksissaan saapumaan saareen. Siellä tutustui hän saaren kauniiseen, hyväsydämiseen emäntään ja hänen neuvokkaaseen poikaansa. Näitä katseli ja tutki hän oikein tarkoin, että muisti heidän kasvonpiirteensä, puheentapansa, äänensä ja kaikki, jotta sitten, jos tarvittaisiin, voisi heistä antaa oikein perinpohjaiset tiedot.

No, se sama kerjäläinen sattuu kerran osumaan kuninkaan linnaan. Siellä rupeaa hän kertomaan noista saaren oloista ja eläjistä. Kuningas sattuu sen kuulemaan. Hänen sydämeensä pistää oudosti. Heti seuraavana aamuna lähtee hän tuonne outoon saareen ajamaan ratsullaan. Sinne tultuaan tapaa hän puolisonsa ja poikansa, jotka oli luullut kuolleiksi, ilmielävinä, muuttuneina kyllä, mutta sittenkin sellaisina, että hän tunsi heidät ensi sanojen vaihdettua.

Ja arvatahan sopii, mikä riemu täällä saarella syntyi ja mitä iloa oli kuninkaalla etenkin pojastaan, joka oli niin neuvokas ja nokkela ja jolla oli sellaiset mahdit käsissään kuin tuo kaikki aikaansaava sormus.

Sen pituinen se.

Savesta tehty poika.

Olipa ennen ukko ja akka, mutta heillä ei ollut poikaa. No, he tahtoivat saada kaikinmokomin itselleen pojan. He olivat hyvin ahneita, eivätkä suoneet toisille mitään, mitä ei heillä itsellä ollut, ja sentähden he halusivat saada pojankin.

No, kun he sitä oikein kovasti kaipasivat, niin tuli kerran eräs kerjäläisukko heidän luokseen ja teki heille savesta pojan.

No, tämä on aluksi aivan tönkkö ja hengetön, sillä eihän se ukko osannut antaa sille henkeä.

Mutta kun se on hetken loikonut lattialla sellaisena jäykkänä möhkäleenä, niin jopa se liikahuttaa jalkaansa, kättänsä, nostaa päätään ja vetää suunsa leveään nauruun.

— Hehe, tässähän minäkin!

Ukko ja akka sekä säikähtävät että ihastuvat siitä. Kas, kas, mitä se tekee tuo savitönkkö, — mutta katsopas, eikö se vain elä!

Elää kuin elääkin. He hypähtävät lavitsoillaan ja lyövät kämmeniään yhteen sekä kyyristyvät ihmeellisen poikansa puoleen.

— Kas, kas vaan, mimmoinen olet, — tuollainen lystikäs tönkäle!

— Kah, tämmöinenhän minä, minkäs muun lainen minä, virkkaa poika vastaukseksi ja jatkaa: — Menkääpäs siitä ennemmin katsomaan jotain pöytään, niin nousen minä tästä ja käyn syömään! Ei tässä elä pelkillä katselemisilla ja ihasteluilla!

— Vai syömään, vai syömään jo! No, nouse vain, kyllä me pian tuomme ruokaa pöytään ja kyllä saat siinä syödä, minkä haluttaa!

— Hyvä on!

Poika nousi ja söi.

Mutta kun hän oli muutaman päivän oleillut talossa, syöden ja lepäillen, niin ehdotteli "isä" pojalle työtä.

— Tässä kun minäkin jo vanha ja…

Eipä poika pitänyt tuosta ehdotuksesta.

— Vai työtä, vai työtä, kah vaan, jokos sitäkin! Jokos sitä tässä on kauvan oleiltu jouten…

— Mutta kun jo syntyissäsi olit täysi mies…

— Vaikka! Vaikka vieläkin täydempi mies olisin ollut, niin ei tässä vielä ole niin kauvoja aikoja talon leipiä syöty, että pitäisi suin päin syöksyä työhommiin!

— No, olehan nyt vielä muutama päivä joutilaana.

Muutaman päivän perästä huomautti isä uudestaan pojalle työstä.

Mutta silloin tämä suuttui, otti ja ryntäsi isää kohti ja oli hänet siihen paikkaan musertaa.

Isä pakeni ulkosuojien sopukkoihin.

Samalla tuli poika yhä vaativaisemmaksi ruoan suhteen. Nyt hän vaati eteensä kaikenlaisia herkkuja ja kaiken piti tulla silmänräpäyksessä hänen eteensä.

Jonkun ajan kuluttua työlästyivät vanhemmat hänen vaatimuksiinsa ja ilmoittivat, etteivät he voi niitä täyttää. Ei heillä ole kaikkia noita herkkuja hänen saatavakseen ja syötäväkseen.

— Vai ei, ärjäsi poika, — vai ei teillä ole niitä herkkuja! Vai panette te minun vaatimuksiani vastaan! Kas vaan, sellaisia vanhempia! No — kun te ette voi hankkia minulle kylliksi syötävää, niin — olkoon menneeksi vaan itsepintaisuutenne — syön teidät itsenne!

Samassa syöksähti hän molempia vanhempiaan kohtaan ja avaten suunsa aikoi tarttua heihin sekä käsin että hampain.

Silloin vanhemmat lähtivät pakoon.

He painaltivat järven taa, siitä metsään, siitä pitkälle, pölisevälle maantielle, jota myöten sukasivat ensin kirkonkylään päin, sitten syrjäkyliin päin ja vihdoin — ken tietää, minne. Ja poika tietysti lensi perästä…

Ja sanotaan, että heidän juoksunsa jatkuu vieläkin: ahnaan, kademielisen ukon ja akan ja heidän suurisuisen, savesta tehdyn pojan…

Viisas Juones.

Se viisas Juones oli semmoinen mies — pojan veitikka — ettei itse pahaamiestäkään pelännyt, vaan petti hänetkin.

Hän oli kyllä tämän kahleissa, sellaisissa omituisissa pahanmiehen kahleissa, joissa ei ollut näkyväisiä siteitä eikä pitimiä, mutta pitivät ne vain sen miehen valloissa kiinni, mutta neuvokkuudellaan ja nokkeluudellaan pääsi niistä.

Eräänä päivänä kuljetti eräs mies lehmää läheistä maantietä myöten.

Pahamies huokasi, että nyt se jo lehmäkin maistaisi tässä pitkässä syömättömyydessä, mutta mistä sen saisi.

Viisas Juones ehti luo ja ilmoitti: — Eräs mies kuljettaa lehmää maantietä myöten…

— Näen sen. Mutta miten saada. Väkisin ei ole lupa ottaa ja mielisuosiolla ei se anna. Miten sen saat?

— Saanko minä tuoda tuon lehmän, etten käytä kumpaakaan keinoa?

— Tuo vaan! Jos saat sen, niin olet heti vallanalaisuudestani vapaa!

— Koetan.

Juones meni ja asetti kappaleen matkan päähän maantielle miehen etupuolelle miekan ilman tuppea ja juoksi sitten metsään. Mies tuli miekan kohdalle, näki sen, katseli sitä, otti sen käteensäkin, mutta sanoi:

— Siinä olisi miekka, mutta mitäpäs sillä teen ilman tuppea, — jääköön siihen!

Hän meni edelleen.

Juones otti miekan ja juoksi miehen sivu metsää myöten taas hänen edelleen ja asetti maantielle tupen, ilman miekkaa.

Mies tuli siihen, katseli, ähähti:

— Ah, siinä olisi tuppi; jospa nyt olisin ottanut sen miekan, niin olisi minulla sekä miekka että tuppi!

Hän sitoi lehmänsä puuhun tievarteen ja lähti hakemaan miekkaa. Tupen jätti lehmän viereen. Viisas Juones otti sekä tupen että lehmän, vei viimemainitun pahallemiehelle ja — hän oli hänen valloistaan vapaa.

Mutta heti kun hän oli päässyt vapaaksi, rupesi pahamies katumaan, että oli päästänyt hänet irti ja rupesi häntä uudelleen vainoamaan.

Nyt oli Juones erään suutarin luona pienessä kaupungissa asumassa ja tämä suutari oli pahanmiehen liitossa. Pahamies panee hänen päähänsä sellaisen ajatuksen, että lähteä Juoneksen kera varastamaan ruunun raha-aittaa.

— Lähde pois, sieltä saamme suuria rikkauksia!

— Lähdetään!

Kun tullaan pimeällä yöllä raha-aitan seinän viereen, niin siinä onkin jo valmis aukko, mistä mennä, ja suutari kehottelee Juonesta menemään hakemaan rahoja. — Ei, mene sinä ensin katsomaan, onko siitä selvä tie, sitten minä menen ja haen rahat!

Suutari tottelee ja pistää päänsä aukkoon. Siellä ovat takana revonraudat ja ne naksahtavat heti kiinni, kun suutari pistää päänsä aukkoon. Siihen heittää henkensä suutari.

Nyt vedätyttää pahamies suutarin ruumista pitkin kaupungin katuja ja määrä on, että mistä talosta älähdetään, se on suutarin talo; sen oveen on vedettävä punainen viiva ja siitä pahanmiehen palvelijat tulevat hakemaan Juonesta.

Suutarin eukkohan se älähtää talonsa ikkunassa ja hänen ovelleen vedetään pahaamerkitsevä viiru; mutta seuraavana yönä menee Juones ja vetää samanlaiset viirut joka talon ovelle.

Ja Juonesta ei saada kiinni.

Vihdoin antaa pahamies vetää suutarin ruumiin korkealle mäelle, josta kaupungin määräysten mukaan on kuolleen omaisten heti vietävä ruumis pois ja saatettava hautaan, ja pahamies ajattelee, että Juoneshan se tietystikin tulee suutarin omaisten puolesta ruumista mäeltä hakemaan. Ja silloinhan se veijari saadaan lopultakin kiinni.

Juones meneekin suutarin omaisten puolesta ruumista hakemaan. Mutta juuri kun hän mäen toisella juurella valmistaa hevostaan ja rekeään, palkkaa hän samaksi hetkeksi mäen vastapäiselle juurelle erään vanhan, ikilopun ukon rimpuilemaan isoine kuormineen ja huonoine hevosineen eteenpäin, pääsemättä minnekään.

Ukko rimpuilee ja rimpuilee ja koettaa auttaa hevostaan. Ei askeltakaan pääse se eteenpäin eikä reki liikahda tuumaakaan. Siinä on pieni ylämäki parhaillaan ja se muka seisauttaa matkan kokonaan.

Ruumiinvartijat katselivat mäeltä ja huudahtivat vihdoin tuolle rimpuilijalle:

— Voi sinuas ukkoparka, kyllä sinulla on kova paikka edessä!

— Onhan, veikkoset, on! Kun olisi joku, joka auttaisi vähäisen, niin mitä antaisinkaan hänelle, mutta kenpä se köyhää vaivaista auttaa!

— Mennään auttamaan tuota ukkoraiskaa, tuumivat miehet mäellä ja laskeutuvat ukon luo.

Mutta sillä välin katoaa suutarin ruumis mäeltä ja — Juones pääsee ikuisesti rauhaan pahalta mieheltä.

4. Hilpan kaupungissa-käynti ja sen seuraukset.

Toisenkin kerran potkaisi Hilppaa sellainen onni, että hän pääsi pitkälle, harvinaiselle matkalle, sensijaan kuin toisten veljien täytyi jäädä kotiin. Tällä kertaa se tapahtui isän kera eräänä kesänä ja matkan päämäärä ei ollut salo, vaan kokonaan toisenlainen ja toisella puolella maailmaa oleva seutu: kaupunki. Siellä meren rannalla, pitkän lahden pohjukassa, suurten, korkeavuoristen saarten suojassa on sellainen suuri kylä, jonka talot ovat kaikki maalattuja, monenkertaisia ja toinen toisessaan kiinni, jonka tiet ovat suoria ja leveitä ja jossa on monta kirkkoa ja monta muuta merkillistä rakennusta ja jossa on keskellä suuri, paljas kenttä, kuin nurmi. Mutta joka on hiekalla peitetty… Siellä asuu paljon kauppiaita ja siellä on paljon muutakin kansaa, ja sen rantaan tulevat laivat ja siellä on kaikki erilaista… Laivalla siihen tulee loppumatka mennäkin, täältä Niemenkylän puoleltakin päin…

Siihen!

Siellä pidettiin taas kesämarkkinoita, joita taatto suosi, ja sinne otti hän vanhimman poikansa mukaan.

Toiset pojat panivat ankaria vastalauseita tätä ainaista yksipuolisuutta vastaan, mutta isän päätös oli järkähtämätön, ja niin sai Hilppa lähteä yksin. Taatto sanoi: "Eivät kaikki sovi kärreihin ja toiseksi olette te toiset vielä niin pieniä! Ei Hilppakaan tekisi mitään tällä matkalla, mutta kun hän on käynyt jo muuallakin, niin tulkoon!"

Tuo selitys lohdutti toisia veljiä melkoisesti. "Ei Hilppakaan tekisi mitään tällä matkalla…" — aivan oikein, ei tekisikään mitään, mutta kun nyt sattuu heitä, toisia, suuremmaksi ja vanhemmaksi, niin menköön! Ei se sieltä mitään hyödy, eivätkä he, toiset, tässä mitään kadota! Menköön! He sill'aikaa sitä uutterammin takovat kivirahoja rauniopellon kivisellä kielekkeellä ja ottavatpa vielä esiin sen vanhan tuulimyllynkin ja laittavat sen uudestaan käyntiin, ja vaikkapa vielä se lyhytikäinen polkupyörä-laitekin antaisi uutta iloa ja puuhaa, ja sitten he käyvät vielä järven toisella puolellakin… Menköön vain, kyllä heidän aikansa täällä kuluu! On täällä naapurinlapsia ja nehän ovat kehottaneet rakentamaan puoteja multaleipien myymistä varten, ja sitten voi heidän kanssaan leikkiä kiekkopeliäkin ja monta muuta! Eikä tuo matka kestä kuin muutamia päiviä…

Hilppa nousi ylpeästi isän kärryihin ja lähti ajamaan pois talosta. Toiset veljet katselivat hetken peitetyllä harmilla, mutta sitten he käänsivät äkkiä päänsä pois ja hyökkäsivät naapurin riihimäen rinteeseen, syvään kuoppaan, josta sai punervaa multaa, ja kävivät siellä täyttämään vanhoja savi- ja läkkiastioitaan, joilla aikoivat lastata vieressäseisovat pikkukärryt. Menköön, menköön, ei harmitella!

Hilppa ajoi mahtavana ja voitokkaana kuin pikkukuningas ja toivoi, että kaikki kylän lapset näkisivät hänen uljaan menonsa. Mitä oli tuo käynti tuolla synkässä salossa tähän verraten, eihän siellä ollut oikeastaan muuta kuin se pieni yksirattainen mylly, mutta täällä, minne nyt oli meno, siellä olisi — mitä tahansa! Jo matkalla! Kun nyt vain näkisivät tämän menon Jorit, Petrit, Mikit, kaikki!

Matkalla ei kiintynyt huomio enää Kirkonkylään, vaikka ennen kyllä aina, sen keltaiset kirkot, suurenlaiset pappilarakennukset ja matalan lätyskäiset kauppiaan-asunnot sekä vihdoin sen suuri vanha kalmisto-kuusikkokin saivat mennä sivu aivan ilman mitään huomiota — ei niissä nyt ollut mitään katsomista. Tuuhean, mustan kalmiston autiolla nurkalla huojahteleva pitkä ja jykevä "opettajan-ristikin", joka aina ennen oli herättänyt sekä ihmettelyn että kammonkin tunteita tuon harvinaisen suuruutensa tähden, vilahti nyt ohi kuin joku tumma haamu vain. Nyt oli merkillisempiin paikkoihin matka! Eihän tuo kirkkokaan ollut nyt mikään korkea!

Myöhemmällä levähtivät Hilpan silmät suuriksi, kun tien varteen tuli suuri leveä joki ja sen yli saattamaan oli rakennettu silta, mutta sen edessä oli portti ja portinpielessä vielä joku kirjoitus, jonka isä selitti sisältävän, että "ei saa ajaa tätä siltaa myöten". Ei sitä, vaan toista, joka on tuonnempana, jyrkän kosken kohdalla, kylän keskellä. Miksei? Näyttihän tuokin silta hyvältä, vakavalta ja vahvalta! Ei, se oli petollinen: vanha, laho; olisi saattanut ajaessa romahtaa alas! Voi kauhistus, olisipa se ollut paikka, jysähtää suureen, leveään, syvään jokeen, — voi voi toki; oli se hyvä, että oli kirjoitustaitoa maailmassa ja että sellainen kirjoitus oli siihen ripustettu! Isä, panetko minut kouluun? Minä tahdon kaikinmokomin oppia kirjoittamaan ja lukemaan!

Tuon toisen sillan yli ajo tuntui vieläkin arveluttavammalta, sillä se kulki aivan kosken niskalla ja joki oli siinäkin leveä ja vesi kiehui ja kuohui siinä niin hirvittävästi, ja siinä vierellä, toisella rannalla, jyski ja tärisi vielä joku tehdaslaitos. Mutta isä sanoi, että tämä silta oli vahva, ja joskin sekä hevonen että poikanen siinä vilkuilivat kovin levottomina sivuilleen ja hevosen yritellessä sivulle ja tehdessä tenää poikanen kohoili kärreissä pystyyn, ajettiin onnellisesti yli.

Sitten ei ollutkaan mitään pahempaa pelättävää enää ja niin oltiin — meren rannassa!

Meri, meri! Se oli tuontuostakin kangastellut Hilpan ja toistenkin poikasten mielessä ja monia kuvitelmia oli siitä tehty ja sitä näkemään kovin kaipailtiin, ja siksipä se tempasikin Hilpan mielen kokonaan, kun se ilmestyi esiin. Tuossa se oli, tuollainen se oli! Noin aava ja hämäränä häipyvä jonnekin aivan rajattomuuksiin, jonnekin taivaan ääriin, maailman tuolle puolelle asti! Tuossa se oli! Kuinka suuri ja voimakkaan näköinen! Kuin joku, ensin outo, mutta sitten jo miellyttävä salaperäisyyden henki olisi tulvahtanut ympärille ja kietonut pienen miehen ja sitten kuin jotkut raskaat, yliluonnollisen voimakkaat kädet olisivat laskeutuneet hänen olkapäilleen ja kiertyneet hänen ympärilleen ja yrittäneet hänet aivan murskaksi pusertaa! Semmoinen ihmeellinen mahti! Siinä tuntui aivan erilaiselta hengittääkin, niin syvään piti vetää ilmaa!

Isä jätti hevosensa erääseen rantataloon ja sitten lähdettiin laivantulopaikkaan, johon oli rakennettu pitkä puinen silta pitkien ristikkojalkojen varaan. Se huojui hieman ja siinä yritti Hilppaa aivan pyörryttää, mutta selvisihän siitä, kun tarttui isän käteen. Sillan päässä oli leveämpi, tukevampi paikka ja sen reunamilla istuimia, ja siinä tuli odottaa laivaa.

Laiva, laiva — nyt jo senkin näkisi! Aivan jo löi Hilpan sydän! Jo näkyi tuolta niemen takaa sellainen pieni kyrmyniska kääntävän keulaansa tänne päin ja samalla se savusi ja — huusi! Voi, voi, ihanhan se korvat särkee! Mutta tottui sitten jo tuohon ääneen, ja kohta kellui ja tohisi ja puuskahteli pieni "Ystävä" laiturin vieressä ja kohta myös olivat pitkämatkaiset kaupunkiin-menijät siinä.

Kaupunki! Voi, voi, tuollainenko se on? Torneja, torneja, talojen kattoja ja maalattuja seiniä sellaisessa sekasorrossa, että silmiä häiritsi! Ja sitten sitä ihmisvilinää rannassa ja laivoja, laivoja, mastollisia ja purjeellisia, ja tällaisia höyryllä käypiäkin!

Markkinoiden tähden oli kaupungissa tavallista enemmän väkeä. Siksi tuo itsessään pieni elinpaikka rikkoi kaikki kuvitelmat Hilpan silmissä ja mielessä. Tämähän on maailman suurin paikka! Täällähän on kerrassaan puoli maailmaa koolla!

Ennenpitkää kuitenkin tottui tuohon elämään ja pian käveli Hilppa isänsä vierellä kaupungissa kuin olisi aina elänyt ja ollut sellaisessa hälinässä.

Kaikkein enimmän kiinnitti Hilpan huomiota kaksi markkinaväen keskellä tunkeilevaa ja omituista hälinää pitävää miestä, jotka olivat puetut outoihin pukuihin, väljiin, pitkiin ja vaaleanvärisiin viittoihin, ja joilla olivat kasvot maalatut aivan valkeiksi ja joilla olivat päässä ihmeellisen korkeat tötteröt ja käsissä joitakin helistimiä. Ne kulkivat markkinaväen keskellä ja helistelivät noita helistimiään ja omituisella, puoleksi ymmärtämättömällä puhetavallaan huutelivat lakkaamatta:

— Voi, voi, tulkaa katto, tulkaa katto, täällä on suuri ja kaunis kometia, ihmeellinen kometia!

— Mikä tuo on, ketä nuo ovat? kysyi hämmästynein katsein Hilppa isältään, tarttuen lujemmin hänen käteensä.

— Ne ovat niitä, joutavia, tyhjänpäiväisiä kometiannäyttäjiä! Mennään toisaanne!

— Mikä se on se kometia? tiukkasi Hilppa.

— No se on semmoinen, ei mikään, joutava konstinnäyttöpaikka vain — elä kysele, mennäänhän nyt jo pois!

— Konstinnäyttöpaikka! Voi, isä, se mahtaa olla merkillinen paikka!

— Ei ole, — tulehan jo!

— Eikö mennä mekin sitä katsomaan? Onko se tuo suuri vaatehuone tuolla?

— Ei mennä: turhaa raha kuluu vain!

— Mennään, mennään, isä! Minun tekisi niin mieli!

Mikäs siinä auttoi, täytyihän isän lähteä Hilpan kanssa katsomaan sitä konstinnäyttöä, kun Hilppa niin kovin pyysi ja kiusasi. Ei auttanut — piti näyttää pojalle — uhrata puoli markkaa omasta ja puolet siitä poikansa puolesta.

Siellä oli tavallista suuren, kiertävän markkina-teltan menoa. Jotkut käänsivät kieppejään, pyöräyttelivät neulansilmiään ja heiluivat ja riippuivat renkaissa, tangoissa ja köysissä katon ja maan välillä, toiset temmelsivät maassa ja hulluttelivat kujeitaan ja joku käveli nuoralla. Ei ollut isä ennen nähnyt tällaista, mutta hänestä ne tuntuivat hyvin luonnollisilta, nähdyiltä ja aivan tavallisilta. Hän ei niistä innostunutkaan. Mutta sitä enemmän syttyi poika. Hän ei voinut ajatella mitään tämän parempaa. Hänestä oli tämä maailman ihmeellisintä, saavutusta sellaista, että sitä jo piti ihmetellä. Jos isä oli levollinen ja liikkumaton, niin Hilppa suorastaan hyppi paikoillaan ja hänen silmänsä paloivat ja kädet tekivät tempoilevia liikkeitä.

Ja kun tultiin ulos teltasta, niin hän ei enää muuta ajatellutkaan kuin tuota ihmeellistä vaatehuonetta. Kaikki muu: kaupunki, markkinat olivat muuttuneet aivan olemattomiksi.

* * * * *

Kotiin tultuaan oli Hilppa kovin mahtavaa miestä. Hän ei puhunut mitään veljilleen, eikä hän heidän kanssaan paljon liikkunutkaan. Ikäänkuin karttoi heitä. Ohoh, olihan hän käynyt kaupungissa!

Ja mitä hän oli siellä nähnyt! Veljet ihmettelivät tuota, mutta eivät hekään tahtoneet oikein lähestyä. Ei heidänkään ylpeytensä antanut.

Vaan viimein jo laukesi molemminpuolinen jännitys ja silloin Hilppa kertoi kaupunkinäkemänsä. Kun se kuultiin, valtasi kaikki hurja ilo, sopu ja ylpeys. He olivat sellaisen talon lapsia, jonka yksi pojista oli nähnyt kometian! Kometian, kometian — se oli nyt ylin ja ainoa puheenaihe Niemen pihoilla, nurmikoilla, pellonkielekkeillä ja rannoilla!

Salon poikien näytäntö.

Eihän siihen pitkiä tuumimisia tarvittu, kun pojat päättivät laatia sen ihmeellisen laitoksen tapaisen suojuksen pihaansa — sileälle saunannurmikolle — ja sitten ruveta miehissä harjoittelemaan sellaisia temppuja kuin ne kaupungin kometiannäyttäjätkin ja vihdoin antaa samallaisia näytöksiä läheisille naapurin lapsille.

Ryhdyttiin tarmokkaaseen työhön. Hilppa haki rautakangen ja jyskytteli sillä syviä reikiä saunanurmikkoon omituiseen pyöreään, kahdeksankulmaa tavoittelevaan kehään ja toiset pojat kantoivat paikalle seipäitä, nuoria, vanhoja kulimattoja ja säkkejä sekä rikkinäisiä riihihursteja. Hilppa otti kirveen käteensä ja teroitteli seipäitten päät. Sitten ajoi hän ne kaivamiinsa reikiin. Senjälkeen sidottiin niihin poikkipuita ja räystäänyhdistelijöitä ja sitten kivuttiin tikapuiden avulla laittamaan kattoa. Siinä kehikko; sitten vetämään kuleja ja säkkejä ja hursteja sen päälle. Etuseinämälle jätettiin oviaukko ja harjaan kiinnitettiin punainen lippu.

Siinä oli kometian talo valmis. Nyt harjoittelemaan temppuja. Se oli vähän vaikeampaa, mutta sujuihan se sekin. Hilppa oli opettajana ja toiset oppilaina. Tulihan siinä vähän kiistaakin, mutta sovittiin ne, pian sovittiinkin, kun näin suuri asia oli kysymyksessä! Pyntys se enimmän kiisteli, mutta silloinpa ehti Karppa hänen kurittajakseen ja se oli voima, joka lannisti Pyntyksen. Ennen oli usein Karppa asettunut hänen puolelleen, vanhimman veljen hirmuvaltaa vastaan.

Vihdoin jo lähestyi se päivä ja hetki, jolloin oli määrätty suuri näytös annettavaksi uteliaille naapurin lapsille. Sitä ennen piti poikain pukeutua oikeihin pukuihin — sentapaisiin, missä olivat ne kaupunginkin kometiannäyttäjät olleet. Hilppa etsi isän vanhan riihipaidan ja teki siitä viitan. Hatuksi pisti hän vanhan tuohitötterön, jota hän tarkoitusta varten vähän muovaili, leikkeli ja ompeli. Jalkoihin veti hän suuret kolhokengät. Ja kasvot vihdoin maalasi punamullalla ja liidulla ja noella.

Karppa veti ylleen äidin vanhan hameen ja päähän pisti vanhan tötterömäisen tuohiastian, jalat saivat isoisän riihikengät ja kasvot maalattiin samalla tapaa kuin Hilpan. Pyntys vihdoin vyötti itsensä isoisän vanhaan liiviin ja päähän kelpasi vanha, syvä rove, joka sopi juuri hänen päähänsä. Sitten oltiin valmiit ottamaan vastaan pihalle kertyneet ja hälisevät naapurin lapset.

Kaikki kävi hyvin, mutta lopulla näytöstä sattui Karppa sekomaan hameistaan pitkään pystypuuhun sen yläosassa ja jäi siitä kiinni sinne. Pyntys pyöri matalammalla olevassa poikkipuussa mutta hän tarttui housuistaan puun terävään oksaan. Siinä hikoiltiin. Ei mikään auttanut, eivät tahtoneet selvetä pulmistaan hameet eikä housut. Hilppa kieri maassa näytellen erikoisempia temppuja. Hänen täytyi mennä veljiään auttamaan. Silloin oli veljille jo käynyt kovin tuskalliseksi olo ja he pillahtivat itkuun. Se synnytti naurunrähäkän maassa. — Katso, katso, miten niille kävi! Katso Kärppääkin!

Se oli liikaa. Hilppa julmistui, ja kun veljet pääsivät pulmistaan irti, yhtyivät he samaan ääneen. — Vai tulitte te tänne rähisemään ja pilkkaamaan! Oletteko ennen nähneet tällaista? Oletteko käyneet kaupungissa? Ulos! Ulos joka sorkka!

Katsojat lähtivät kiireellä ulos ja kiire siinä todella olikin. Pojat hyökkäsivät pesästä. He näyttivät sekä nyrkkiä että käyttivät sääriään. — —

Pahanlaiseen sekasortoon päättyi se uljas ihmeitten näyttö, mutta eipä Sellaista ollut kukaan ennen yrittänyt Niemen kylässä, eikä sellaisilla matkoilla ollut kukaan muista käynyt kuin Niemen Hilppa! Tai ei, — nyt tunsivat tuolla ihmeellisellä matkalla käyneensä jo kaikki veljekset ja nähneensä omilla silmillä nuo kometiat ja muut! Ja sehän oli jotain se!

5. Kesäisiä puuhia.

Siitä Niemen pojat ryhtyivät muihin kesäisiin puuhiinsa. He takoivat kivirahoja ja leipoivat multaleivoksia. Ulko-aitan kylkeen rakentui isoista laatikoista, laudanpaloista, vanhoista hursteista ja säkeistä laajahko, pitkulainen suojus, joka oli heidän kauppaliikkeensä. Somissa, pitkissä riveissä kököttivät pienemmät ja suuremmat, kellervän ja harmaanväriset multaleivokset puodin peräseinän hyllyillä. Seinän eteen oli asetettu leveä lauta kauppapöydäksi korkeiden laatikoiden varaan. Sen takana seisoivat päivät päästään Pyntys ja Karppa, Hilpan käydessä vain silloin tällöin liikkeessä. Sen pääisäntänä oli hänellä muutakin tehtävää: liikuskelemista siellä ja täällä, uusien myytävien toimittamista kauppaan, niiden valmistamisen alullepanoa ja vihdoin apulaisten neuvomista ja ohjailemista, milloin sävyisämmin, milloin jyrkemmin. Silloin hän tuli puotiin, mutta seisoi kovin mahtavana kauppapöydän ulkopuolella ja laususkeli heille vakavia sanoja. Välistä hän vaati rahalaatikon nähtäväksi. Jos veljet panivat vastalauseita liian sydämetöntä sekaantumista vastaan heidän uskolliseen palvelukseensa, silloin Hilppa jysäytti nyrkkinsä kauppapöytään ja ilmoitti, että hän ottaa rahat huostaansa ja sulkee koko liikkeen. Se vaimensi vihat ja hyvä sopu taas jatkui. Liikettä he toki eivät suoneet lopetettavaksi, ei edes satunnaisesti, sillä täällä tiskin takana oli hyvä olla ja tämä oli tuottava liike. Naapurin lapset kävivät uutterasti vaihtamassa kivirahojaan somiin kellerviin tai harmaisiin leivänpyörylöihin.

Välistä suljettiin liike yksin tuumin ja lähdettiin rantaan uimaan tai leikkimään sen hietikolla. Salolle päin antavalla niemenrannalla oli soma lahdenkainalo ja sen rantakaarteella leveästi vaaleata hiekkaa. Se oli se sama lahdenhaara, jonka toisen rannan muodosti se isoisän polttama louhikkoniemi. Tämä niemi oli muutenkin houkutteleva kesäisin. Siinä oli monenlaista maanpinnan muodostumaa ja siinä oli vielä jälellä pieniä puita ja pensaita. Siinä oli isoja korkeita kiviä, joiden kyljet paistoivat vaalealle ja tummalle, joiden harjat olivat kuin sianselkiä ja jotka päivänpaisteessa olivat ihmeen lämpimiä. Niiden selkään sopi nousta ratsastamaan, niiden kylkiä vasten sopi painautua tutkimaan niiden tummia, mutkittelevia viiruja ja irroittelemaan niiden rapautunutta pintaa ja pieniä jäkäläkasveja. Välistä oli kivi matala ja lattea, kuin pöytä, sille sopi ruveta lepäämään, mukavasti alassuin loikoen päivää paistattamaan ja katselemaan, kun pienenpienet tummat elukat liikuskelivat kiven rakosissa. Ne eivät olleet muurahaisia, jotain muita ne olivat; he eivät tienneet, mitä ne olivat, mutta pääasia oli, etteivät ne olleet muurahaisia.

Kivien lomissa oli mättäitä ja niillä kasvoi monia marjalajeja. Mesikat riippuivat mehevinä ja herkullisina ruohoisten mättäiden kupeilla, joku mansikka pilkoitti kuivemmalta mättään kyljeltä, siimeksisessä notkelmassa kahden tuuhean pensaan välillä oli mustikanvarpoja ja niissä oli isoja, täyskypsiä mustikoita. Kostealla, suontapaisella nurmenkohdalla pisti sammaltuneesta mättäänkyljestä esiin haalea, puolikypsä karpalo.

Hyvin monenlainen oli luonto tuolla niemekkeellä ja sentähden se soi kesällä monta viivähtämisen aihetta.

Rannalla odottivat kaarnalaivat, joista monet olivat niin suuria, että niihin oli saattanut pystyttää maston ja siihen sitoa valkean vaatekappaleen purjeeksi. Rannan ruohikko oli epäedullinen purjehdukselle, mutta yhdessä hiekkaisen pohjan kanssa se oli edullinen kahlaamiselle ja pulikoimiselle. Ruohikko seisoi ulompana sakeana kuin mikäkin suojamuuri ja sen rantapuolella oli lumpeita ja ulpukoita. Välistä oli veden alla, aivan veden rajassa kiini, suuri lattea kivi. Sille sopi nousta levähtämään ja kiskomaan sen ympäriltä pyöreitä, paksuja kaisloja. Näistä tehtiin sorsia, uiskentelemaan kilvan laivojen kera.

Itse rantama oli ojiteltu ja kanavoitu niinkuin matala suistomaa ainakin ja laivat ja sorsat vedettiin retkeilynsä tehtyään näihin suojaisiin ojanteihin vaalean hiekan keskellä.

Kun maaleikit kävivät ikäviksi, työnnettiin vene vesille ja soudettiin jonkun matalan, isokivisen luodon kohdalle, jossa useinkin oli sileä, laaja kalliopohja ja sen päällä kiviä kuin isoja rautalippaita, nelikulmaisia, tummia arkkuja. Joukossa oli joku pienempikin kivi, joka katseli ikäänkuin elollinen olento heihin, veden päältä tarkastelijoihin, niin että aivan säpsähdytti. Siellä oli kuin eri maailmansa. Niin olikin; tiedettiinhän veden alla olevan suuria kultaisia, hopeisia, lasisia linnoja, joissa asui omaa veden väkeä, enimmäkseen vihamieIistä ihmisille, mutta joiden joukossa oli joskus hyväsydäminenkin eläjä, joku vangittu kuninkaantytär tai -poika. Siellä ne elivät omaa salaista, erilIistä elämäänsä suurten rikkauksien kera. Kenties noista kivistä olivatkin jotkut heidän rahalippaitaan. Olipa siellä veden alla suuria aarteitakin, noiden samaisten suurien kivien alla, tällaisilla luotopaikoilla.

Isoisän polttaman niemen kohdalla oli pieni pyöreä saari, joka oli vielä monenlaisempaa maanpinnan muodostusta kuin tuo niemi. Se oli enimmäkseen kalliota, mutta oli siinä myös nurmikkomaata ja sitten aivan selvää, vesistä suota, joka kasvoi sakeata pensaanrytöä ja muutamia suuria puita. Saaren rannat olivat enimmäkseen matalia, mutta eräillä suunnilla syviäkin. Sinne vetivät pojat veneensä johonkin somaan suojaisaan kallionkainaloon ja ottivat onkivehkeensä esille sekä ryhtyivät koettelemaan kalaonneaan. Pieni särki välähtikin heti veden pinnassa, mutta putosi heti takaisin veteen. Suurempi salakka nousi ankarammin rimpuillen, mutta tuli aina maalle. Pieni, urhoisa ahvenenpoika pirisi ja pyristelihe kovasti siimassa, mutta ei ajatellutkaan putoamista veteen. Suurempi särki se tuli kuin suora lusikka tai välkkyvä lastunpala, aivan liikkumattomana ja välinpitämättömänä. Suurempia kaloja ei tullut. Välistä ei tullut mitään, mutta isoisä oli sanonut, että pääasia onkin, että nykii. Ja tätä tapahtui aina. Pienet säret olivat siihen työhön oikein ovelia. Ne pirisyttivät kuplua kuin olisi se ollut jossakin rattaassa kiinni. Mutta välistäpä ne tarttuivatkin koukkuun ja joutuivat maalle, vaikkapa olisivat puuttuneet ongenkärkeen vain evästä tai suorastaan pyrstöpuolesta. Ja silloin joutuivat ne aina armottomasti kalliolla seisovaan vesipurkkiin, tai, jos oli kissa mukana, sen naukuvaan suuhun, toivotuksi herkkupalaksi tuolle rantakallioilla köyristelevälle pienten kalamiesten seuralaiselle.

Kesän kirkkaimpana ja paisteisimpana aikana valtasi pojat pitempien retkeilyjen henki. Silloin otettiin muutamia voileipiä taskuun ja soudettiin yli järven. Siellä jo heti, ensimäisellä aholla, joka kasvoi nuorta vesakkoa ja pensaikkoa ja joka laski loivasti rantaan, sattui eräs seikka, joka tempasi poikain huomion puoleensa. Pieni harmaa peltohiiri juoksi vanhan nauriskuopan kuvetta. Pojat syöksähtivät heti sen perästä. Hilppa asettui kuopan suille tarkastamaan, pujahtaisiko pieni elukka tuon vanhan säiliön sisään. Pyntys taas kiiti kuin vimmattu hiiren perästä ja Karppa asettui seiväs kädessä seisomaan ulommalle, valmiina antamaan vikkelälle kiiruhtajalle pysähtymiskäskyn.

— Onko, katsokaa, reikiä maan sisään siellä kuopan takapuolella, huusi
Hilppa ja kurkisteli jännittyneenä kuoppaan.

— Ei ole, en minä näe, vastasi Pyntys juostessaan ja Karppa ei älynnyt tarkata mitään seisoessaan siellä paikallaan kahareisin ja yrittäen huitaista seipäällään milloin puoleen, milloin toiseen.

— Voi teitä, kun ette näe, että hiiri pujahtaa juuri siitä nenän editse syvään salareikäänsä, valitti Hilppa havaittuaan Karpan kohdalta, kannon juuresta pienen tumman aukon.

— Siinä on, katso; siitä on mennyt maahan! Turha on sitä enää jahdata!

Hilppa viskasi puunsa maahan ja Pyntys pysäytti juoksunsa.

— No, on täällä vielä muutakin kuin mitättömiä hiiriä, lohdutti viimemainittu ja ehdotti jatkettavaksi matkaa.

— Ja jos ei ole täällä, niin on kotitalon aitassa, virkkoi Karppa ja lähti astuskelemaan metsään päin.

Siellä tuonnempana kiiti pieni kärppä tietä myöten, niin että pieni matala ruumis notkuili, häntä muodosti suoran, hiukan nousevan jatkon ja pää kekotti niin somasti ylöspäin.

— Voi, voi, tuossa on sellainen orava, jota ei koskaan kiinni saada! Juostaan pojat, jälestä, niin eikö nähdä, kun se ryntää johonkin kiviraunioon, hätyytti Hilppa veljiään. — Juoskaa, juoskaa!

Toista käskyä ei tarvinnut. Pojat lähtivät perästä. Töintuskin he ehtivät nähdä, kuinka pieni juoksija katosi äkkiä suureen, röykkiömäiseen kiviraunioon ja hävisi sinne niinkuin ei koskaan olisi ollut näkyvillä. Siinä oltiin: ei näkynyt vilahdustakaan eikä kuulunut pienintäkään hiiskahdusta. Neuvottomina ja henkeä pidätellen seisoivat pojat siinä.

— Puretaanpas tuo raunio! virkkoi vihdoin Hilppa.

— Ei; voi vielä syöksähtää sieltä esiin ja puraista kädestä! Sillä on hyvin terävät hampaat, terävämmät kuin oravalla.

— Niinkuin naskalit!

Pojat jäivät edelleen neuvottomiksi siihen. Kun kaikki toivo jo oli jättänyt, pisti eräästä kiven raosta pieni soma pää esiin ja tummat silmät välkähtivät kuin kipunat. Kuin sähkövirta sattui se poikiin ja he kurkistivat aukkoon. Mutta samassa ilmestyi sama pää toisesta raosta ja taas toisesta. Näytti kuin kärppä olisi saanut kymmenittäin päitä. Kuka sellaista otusta jahtaamaan rupesi!

Syvemmälle metsään tultua narskutteli orava puussa ja kallioisella aholla juoksi jänis. Mutta tuossa oli se vanha tuttu oja, joka tien kohdalla juoksi louhikkoista maata, muodostaen jonkinlaisen koskipaikan, mutta tuonnempana kiemurti kaitaa, pitkulaista nurmilaaksoa, jonka reunat kasvoivat rehevää lehtoa ja jonka toiselta laidalta kohosi korkea, kallioreunainen vaara, Toramäki. Nurmikon keskellä oli vanha lato, joka kyllä sekin vanhastaan hyvin tunnettiin.

— Tuonne, tuonne, pojat, haukia tavoittelemaan Hako-ojasta! Ettekös muista: aina siellä jossakin poukamassa seisoo pitkä suora tummankellervä olento kuin kirveenvarsi ja samassa jo syöksähtää muuanne. Lähdetään iskemään sitä seipäällä, lähdetään!

— Ei sitä sillä tavoin saada, virkkoi Pyntys ja kuvaili, kuinka hän isoisän kanssa oli kerran koettanut tuollaista seisoskelijaa saada seipään avulla. Loiskahdutettiin, mutta vesi vain sekoi sillä kohtaa ja kun se selvisi, niin hauesta ei nähty mitään. — Sille pitää olla onki, suuri, ja siihen on pistettävä pieni sammakko, kas, silloin se saadaan!

— Voi, kun ei muistettu ottaa sitä isoisän vanhaa takra-onkea mukaan!

— Siinäpä se; miksi on niin hätä lähtemään, lausahti Karppa.

— No mennäänhän nyt kuitenkin; saadaanhan se edes nähdä!

Pehmeitten ja hiukan vesisten rantojensa keskitse kulki joen vesi tuskin huomattavasti, hiljaa siirtyi vain, jotta joen pohjassa olevat naavat ja levät kääntyivät siihen suuntaan, mihin virta kävi. Maa oli puoleksi soista. Vettä ei joessa ollut yleensäkään paljoa, mutta kesän kuivalla ajalla oli sitä vieläkin vähemmän. Eräissä kohdissa oli kuitenkin leveämpiä ja syvempiä poukamia, ja niistä paikoin sopi tutkiella noita veden yksivakaisia eläjiä. Ne jököttivät siellä rantapenkereen siimeksissä tosiaankin kuin mitkäkin kirvesvarret ja tuijottelivat liikkumattomilla silmillään rannoille päin. Ne olivat kuin kuolleita, mutta annahan olla, jos lähestyit varomattomasti niitä, niin yksi purskahdus vain!

Tämän vuoksi lähestyivät pojat ylen varovasti joen poukamia ja aivan kyyryssä ja henkeä pidätellen. Kun he tulivat rantaan, ei heidän tarvinnutkaan kauvan tarkkailla veteen, kun yksi tuollaisista jokottelijoista ilmestyi heidän silmiinsä. Mitäs nyt? Pyntyksellä oli pitkä seiväs käsissä ja kun hän näki kalan, unohti hän entiset kokemuksensa ja paiskasi puullaan vettä. Mutta ranta sillä kohtaa oli ylen pehmeä, puoleksi lementapainen, ja kun hän oli iskenyt kovin rajusti, murtui tuo pehmeä pengermä hänen altaan ja hän tuiskahti veteen.

— Ui, ui, ui, voi, voi, voi, voi, auttakaa! Katsokaa, keppikin lensi veteen!

Toiset veljet riensivät auttamaan veteen pudonnutta. He tempasivat rannalta kumpikin pitkän puun ja ojensivat sen veljelleen. Tämä tarttui Karpan puuhun ja Karppa veti sitä voimakkaasti maalle päin. Pyntys pääsi maalle ja oli kiitollinen veljilleen, mutta kysyi samassa, miksi he eivät olleet hänen pulskiessaan vedessä iskeneet sitä ilkeätä haukea, joka oli kaiken tämän aiheuttanut.

Korkean Toramäen tasaisella, kallioisella laella kutoi suuri hämähäkki suurta verkkoaan kahden puolikasvuisen koivahaisen väliin. Tai oli oikeastaan jo kutonut. Se oli niin suuri, että sen ylälangat ulottuivat ylös latvoihin, alalangat taas aina puun juuriin. Se oli kuin suuri kiehkura, sellainen välkkyvä säteikkö. Olivathan pojat ennenkin sellaisen nähneet — eiväthän he ensi kertaa metsässä kuljeskelleet —, olihan semmoinen havaittu kerran aitan nurkastakin, mutta olihan tuo sentään tällä kerralla erikoisempi. Mikä lieneekin tällä kerralla kaikki niin erilaatuisena silmään satuttanut. He kävelivät kuin missäkin satumetsässä, vaikka kuljeskelivat aivan omilla, usein kuljetuilla lähimailla; heistä paistoi päivä nyt niin erikoisesti, tuuli suhisi kuin mikäkin elollinen tuttava ja maa oli niin lämmin, lehto niin leppoisa, suojaisa. He olivat tavallaan menossa aikuisväen luo tuonnempana olevalle heinänurmelle, mutta tuskin muistivatkaan sen, vaan pysähtyivät matkallaan joka mäennystermälle, joka "merkkipaikalle", tutkaisemaan mitä eteen sattui, levähtämään, laususkelemaan mietteitään, jopa heittäytymään pitkäkseenkin.

— Kuule, Pyntys, mene sinä ensin kuivaamaan ne housusi! Niissä on joen pohjamutia! Katso vain, eikö niistä riipu niitä pitkiä leväkasveja! Aikuinen mies, sinne pohjaan hervottomana mötkähtää!

— En minä sinne hervottomana mötkähtänyt! Minut petti puu ja joen heteranta! Minä sitä haukea iskin.

— Vettä sinä iskit, sulaa vettä, et mitään haukea huimaissut, — etkä edes nähnytkään! Sinä — haukea!

— Haukea, haukea iskin, ja sen minä sanon, että semmoinen pitkä mötköttävä kirvesvarsi se oli, että oikein sydämestä riipaisi!

— Etpäs pelännyt sen viereen huiskahtaessasi! Sinne tahdoit oikein uhalla! Ei sinua sinne kukaan käskenyt.

— Te käskitte, te molemmat, ja minä tein niinkuin kerran isoisän kera tehtiin.

— Isoisäpä se kerran kotijärvessä selvään veteen kuutistaan keikahti.
Ei kukaan käskenyt. Aikoi vain iskeä tarpoimellaan vettä verkon
pohjukan kohdalla, — siinä jo tuiskahtikin saman pohjukan kohdalle.
Niin sinäkin!

— Isoisän jalat tarttuivat kuutin kaitaan pohjaan. Tahtoi kääntyä; mutta jalat eivät päässeet irti ja niin kaatui.

— Sinun jalkojasi ei mikään kiinni pitänyt, aivan irrallaan olivat, ja kaaduit vain!

— Minä en kehtaa teidän kanssanne kiistellä; minä lähden katsomaan, kuinka hämähäkki pyytää suuria paarmojaan kehikköönsä.

Hämähäkki istui loittona kehikon laidassa, sen alareunoilla, toisen puun juuressa. Se ei liikahtanutkaan, oli kuin kuollut. Suuri paarma lentää pörisi koivahaisten väliin. Se tarttui verkkoon. Ensin tarttui siihen kuono, sitten jo jalat. Jo takertui siihen toinen siipi ja kun se rupesi lyömään toisella siivellään ilmaa, puuttui sekin silmukkoihin. Jo pörisi paarma kovin umpinaisesti verkossa, ikäänkuin jossakin suljetussa astiassa. Pojat katselivat jännityksellä. Heitä huvitti. Mitenkä hämähäkki selviää tuosta elukasta, joka kovin kiusasi lehmiä ja hevosia. Oli tunkeutua heidänkin sieramiinsa ja silmiinsä, tuo paha pörisijä.

Hyvin hämähäkki selvisi. Se ei heti hyökännyt siihen käsiksi, kun se tarrautui kiinni verkkoon, eikä vielä sittenkään, kun se hiljeni siinä, vaan antoi sen olla kauvan aikaa, aivankuin olisi odottanut sitä jähmettyväksi ja jäykistyväksi. Pelkäsikö se sen voimaa vielä verkossakin, siihen tarkoin kietoutuneena. Ei, ei se sitä pelännyt; sillä ei ollut ensi kerta tällaisia petoja pyytää. Se olisi voinut aivan heti hyökätä sen päälle ja pistää terävän, armottoman piikkinsä sen läpi ja imeä sen tyhjäksi siemauksessa. Mutta se ei sitä tahtonut. Se oli hämähäkki, oikea vanha pyytäjä. Se tahtoi perinpohjaisesti kostaa.

Alhaalla, mäen toisella puolella, oli toinen lato, matalampi, pienempi, — vielä tyhjänä heinistä. Pojat hyökkäsivät siihen. Sen pohjalla oli vähän menneentalvisia haaleutuneita heiniä ja orret olivat niin sopivan korkealla. Siinähän sopi ruveta tekemään niitä samoja temppuja, joita kerran oli juhlallisuudella yritetty esittää siellä pihanurmen kaupungissa opituissa vaatehuoneissa. Täällä oli parempi niitä tehdä. Täällä ei olisi ketään näkijää eivätkä kieppuilupuut pettäisi. Ei niissä ollut oksiakaan. Täällä oli oikea paikka harjoitella; täällä ei niiden epäonnistumisesta seuraisi sellaisia selkkauksia kuin siellä kotipihoilla.

Yks, kaks, yks! Hilppa pudota mäksähti vanhaan heinätukkoon ja Pyntys huomasi korkealta katonrajasta pitkäkoipisen kattohämähäkin kömpivän häntä vastaan. Tuo oli paha tulija ja hän luisui äkkiä pitkästä pystypuusta alas. Karppa oli löytänyt ampiaisenpesän nurkasta ja tutki sitä. Ampiaiset syöksähtivät päälle. Hätäisesti huudahtaen hyökkäsi hän ulos ovesta ja toiset seurasivat esimerkkiä, sillä kuka sen tiesi, mitä Karppa näki. He juoksivat kauvan ja seisahtuivat vasta nurmen takana, metsän reunassa.

Siellä alkoi sakea metsä. Se ei ollut sitä oikeata salometsän puolta, jossa he talvisin kävivät loittoisilla mäenlaskumatkoillaan, kesäisin marjassa Ihatsusuolla ja syksyisen ranteilla ansateillä. Se oli Ihatsusuon toista puolta ja siellä oli vain kapeat kaistaleet heidän metsäpalstojaan, sellaiset kielekkeet ja rannakset. Siellä oli tuonnempana edessä aivan aukea suo, josta ei vesiseen aikaan mitenkään yli päässyt. Sieltä alkoi jo toisen kylän maat. Siellä päin oli kuitenkin eräs heidän pienistä metsänurmistaan ja sieltä toi se joki, joka äskettäin kierteli verkalleen, heidän suuremman metsänurmensa läpi. Tässä virtaili joki korkean pengermän alitse. Se itse oli kovin peittynyt notkokasvien, kaikenlaisen rojun ja turan alle, mutta juuri sillä kohtaa hyppäsi siihen korkealta pengermältä iloinen sivupuronen terävän kallioreunan yli syösten vettä kuin putkista pitkien ja syvien kalliouurnien yli, niiden teräviin reunakielekkeihin, rinteen rosoihin ja louhikkoihin ja vihdoin niiden alle pieneen valkeapohjaiseen vesipyörylään rinteen alla, joka oli muodostunut veden ainaisesta putoamisesta siihen ja pohjalle kertyneestä hiekasta. Pyörylästä puron vesi sitten hiljalleen vierieli turaiseen emäjokeen. Siinähän pojat pysäyttivät matkansa ja kävivät täydentämään luonnontyötä kaikenlaisilla estelaitteilla, sivuojanteilla ja uusilla suihkujohteilla. He hakivat metsästä puunsälöjä ja kaarnoja, kokoilivat louhikosta sopivia kiviä ja vihdoin jo kasasivat multaakin ja savea ojanteittensa kylkiin, ja niin muodostui siihen mitä monisokkeloisin rakennelma veden johdattimeksi kallionräystäältä alas. Eihän mikään ollut hauskempaa kuin puuhaileminen viileän, raikkaan veden kanssa kuumana kesäpäivänä. Pian vesi pörhäili, sihisi ja suhisi terävältä kallionreunakkeelta tuhansissa eri suihkeissa ja johteissa alas ja muodosti kaikenlaisia ristisuihkuja ja vastakkainpärskeitä sekä loi pienen sateenkaaren jokaisen vesisäikeen kohdalle. Työ ei olisi ollut täydellistä, elleivät pojat olisi loppujen lopuksi laskeutuneet räystäältä alas ja menneet seisomaan paljainpäin vesisuihkujen alle ja ottaneet siellä oikeata kesäsaunaa pörröiselle tukalleen ja paahtuneille kasvoilleen, mitkä eivät alituisen kiireen vuoksi olleet oikeata kotipesua pitkiin aikoihin saaneetkaan.

Matka päättyi pienen korkeaäyräisen lammin ranteille lähellä sitä pikkunurmea, jossa muut väet työskentelivät ja joka oli matkan lopullinen määrä. Siinä tuttu naapurikylän kalaukko istui pienessä veneessään jyrkän kallion juurella ja onki kokonaisella kolmella ongella kalojaan. Tuon kumppaniksi! Pyntys tahtoi päästä heti ukon keikkuvaan veneeseen, mutta Hilppa tuli väliin ja sanoi, että hänellä vanhempana veljenä oli etuoikeus. Hän oli päässyt kaupunkiinkin ja kaikkialle… hänen täytyy päästä!

— Ei, vaan minun, sillä minä olen pienin joukosta ja minun täytyy päästä — minulle isäkin markkinoilta tultuaan suurimmat vehnäpalat katkasee. Minun, minun täytyy sinne päästä!

Poikain kiistellessä rannalla ukko nosti hiljaa onkensa ja ankkurinsa pois vedestä ja lähti salakähmää soutelemaan pois rannalta, lammin keskikohdalle päin. Siihen jäivät pojat noloina ja olivat nyt yhtä äänettömiä kuin äsken olivat melunneet ja kovaa kiistaa pitäneet.

6. Runo kesästä.

Ken ei muistais kesää, räystään pikkupesää, ken ei auvojaan ikiarmaitaan?

    Ken ei kanssa tuulen —
    joka mies, niin luulen —
    juossut kilpaa ois
    poikki nurmen pois?

    Ken ei valkosantaan
    rakkaasen ois rantaan
    riemuin rientänyt,
    uimaan entänyt?

    Uimasta kun tultiin
    viileet, raikkaat oltiin,
    laivat laskettiin
    kaukomaille, niin.

    Kun nuo mahlat juoksi,
    suurten koivuin luoksi
    metsään riennettiin,
    mahlat ahmattiin.

    Siitä kaskimaille
    noille noekkaille
    maita raatamaan,
    paloks saattamaan!

    Ah, jo nurmimaalle
    tuolle tuoksukkaalle
    heinäväen luo,
    tuohan tuuma, tuo!

    Tulee helle hyvä,
    onpa joki syvä
    siinä — siihen vaan
    uida polskimaan!

    Siell' on lumpeet lempeet,
    pohjaheinät hempeet…
    Mutta katsokaas,
    mik' on tuossa taas!

    Siell' on mutka laaja,
    rantaruoho taaja,
    siinä kala suur
    polskahutti juur.

    Sitä kangen kanssa
    piiloruohostansa
    pian häätämään,
    niskaan iskemään!

    Mitäs pojat ylväät,
    suurten tuumain pylväät!
    Pian puetaan,
    rantaan joudutaan!

    Siellä roiskis, räiskis!
    Oi voi, ploiskis, mäiskis,
    veteen suin ja päin
    pojat syöksyy näin,

rantaliettymältä pahoin viettävältä, veteen viekkaaseen ploiskis kaikkineen!

    Mitäs tuosta huolta,
    pian päästään tuolta,
    pian päivyt tuo
    kuivaa vaatteet nuo.

    Siitä kunnahille
    kukkarikkahille,
    kukat poimimaan,
    marjat maistamaan!

Kunnes ladon luota — kuunnelkaapas tuota! — ääni tuttu soi: "Keitto kypsyy, hoi!"

7. Metsän säveliä.

Pikkulintujen laulu.

Ihminen, ihminen, elä sure aina, katso, ei lintujen mieltä mure paina; eivät he varusta vaatteita, eivätkä puuhaa pellolla, kuitenkin ain' ovat autettuja!

Eivät he kylvä, eivätkä niitä, täysi on aittansa! — Luojaasi kiitä, ihminen ihana, taidollinen, täydempi meitä, — tiedäthän sen!

Puron laulu.

Tuolta lähdin lähtehestä, kupehesta kallion, vuoren kevätkyynelestä intoa sain elohon, siksi vuoren vankan innoin ijän kaiken kuohuilen, kunnes meri välkkyrinnoin sulkee syliin pienoisen!

Mehiläisten laulu.

Mettä, mettä! Parahia kukan päitä! Punaisia, keltaisia, kultaisia! Viettää häitä kuningatar korkee.

Viivykettä suo ei toimi, vaikk' on helle! Vuottaa soimi! Kultaloimi yhteisvoimin arvoiselle kuningattarelle!

Mettä, mettä! Kukan päitä! Ne kun riittää, tulkoon säitä myrskykkäitä, talven jäitä! Luojaa kiittää mehiläinen pieni!

Hämähäkin laulu.

Vetelen verkkoja, lankoja laitan, konnia koukkuhun pyydän, kiusantekijät kahdeksi taitan, syylliset suuhuni syydän.

Muurahaisten laulu.

Ahkeruus, ahkeruus, siinä ilo pienten, ilo mutkat matkustaa, kiertää ympär nienten; ennen virsta väärää, kun vain raataa, häärää, kuin työttä tavotella matkan määrää

Onpa eessä elämä, mik' ei laiskaa siedä, täytyy yötä päivää vain kortta pesään viedä, vaan on sitten pesä meillä joka kesä, on niinkuin linna korkee kuninkaitten!

Hongan laulu.

Minne, kunne sun, lapsonen, kulkusi lie, sinne, tänne tai tuonne sen vienevi tie, kotikunnaissa kun vain juuresi on, minun laillani honka oot horjumaton!

8. Aarteen etsintä.

Isoäiti kertoi istuttaessa isonpellon harjalla suuren kiven juurella:

— Näinikään tässä istuin, oli yhtä tyyni ja lämmin kesäilta kuin nyt, järvi lepäili tuossa yhtä liikahtamattomana, kaikki oli hiljennyt kylässä, yö jo laskeutui lauhana ja leppoisena kuin mikäkin pehmeä verho kaiken ylle. Silloin yhtäkkiä tuolta järven takaisen vaaran rinteeltä alkoi nousta maasta kaita vaaleanvihertävä tuli, ensin lyhyempänä, sitten pitempänä ja pitempänä, kunnes jo ylettyi puiden puoliväliin. Se paloi niin hiljaa, liekahdellen ja välistä kuin katkeillen keskeltä… Arvasin heti, että se oli aarretuli — sillä olihan juhannusyö, jolloin ne tavallisesti palavat —, ja jos olisin silloin lähtenyt yksin, hiljaisesti, kellekään mitään virkkamatta soutamaan veneellä järven toiselle puolen, niin olisin varmasti saanut sen alla olevat rikkaudet käsiini. Mutta minäpä, hupsu — lienenkö säikähtänyt vai mitä? — menin tupaan ja siellä kerroin kaikille asian. Kun sitten tulimme yhdessä tänne tulta uudestaan katsomaan, niin oli se jo poissa ja turhaan myös teimme matkan järven taakse; emme löytäneet enää sitä, emme sen paikkaakaan. Ne näet, aarteet, eivät antaudu muuta kuin yhdelle, tai sille, jolle näyttäytyvät, ja pitäisi niistä oikeata myöten nähdä vielä unikin, oikein hyvä ja selkeä uni, sellainen, jossa tarkoin ilmoitetaan niiden paikka ja ne ehdot, joiden täytettyä ne voidaan saada — jos ne sellaiset ehdot asettavat. Ainakin on tuli nähtävä ja sitten lähdettävä kaikessa hiljaisuudessa ja varovaisuudessa hakemaan.

— Eikö niitä ole muualla kuin tuolla Viljakkavaaran kupeella? kysyi silmät intoa täynnä Pyntys, joka kaikkeen ensimmäisenä kerkisi.

— On tuossa, sanotaan, järven pohjassa niemen edustalla, mutta se on hyvin syvällä ja hyvin suuren pohjakiven alla — ei sitä saa.

— Eikö ole lähempänä, maalla?

— On tuossa naapurinpellollakin, mutta sekin on ylen suuren kiven alla, eikä siitä ole nähty tulta eikä untakaan ole juuri kukaan siitä nähnyt.

— Mutta minäpä näen, kiljahti Pyntys ja lähti heti nukkumaan, nähdäkseen unen, joka oli tarpeen. Toistenkin piti lähteä pois, sillä oli jo yö, ilma kävi viileäksi ja isoäitikin jo sitä ehdotti.

Ei nähnyt Pyntys sinä yönä unta, eikä toisinakaan. Hän koetteli oikein erikoisesti hankkia tätä unennäkemistä itselleen, ajatellen itsepintaisesti tuota asiaa, kiusaten itseään valvomisella y.m. sellaisilla keinoilla, mutta ei vaan auttanut sekään. Yhtä vähän näkivät toiset — jotka muuten eivät siihen taikaan eikä koko tuollaisen ihmeen saavuttamiseenkaan oikein uskoneetkaan. Heistä oli isoäidin puhe ollut kovin epäileväinen, ja mitä niistä kaikista vanhain puheista, olivat he usein kuulleet.

Kuitenkin tahtoivat he olla asiassa mukana, sillä pitihän ymmärtää pienen, lapsihupakon veljen tuumia ja puuhia.

Kun Pyntys ei nähnyt unta, päätti hän muuten ryhtyä aarretta etsimään, ensin siitä naapurin pellolta, sitten sieltä niemestä, järvestä, suuren kiven alta. Jos veljet tahtoivat tulla mukaan, oli hyvä, ellei, niin hän käy asiaan yksin.

Veljet tulivat mukaan. Ottaen pitkät kanget käsiinsä lähtivät he kaikki naapurin pellolle. Siellä olivat naapurin lapset katsomassa ja naapuri itsekin jäi seisomaan aidan taa.

Siinä oli se iso kivi ja se näytti kovin hyväenteiseltä, kun oli niin matala. Ei tultu ajatelleeksikaan, että se oli matala vain maan yläpuolella, mutta maan alla saattoi ulottua vaikka kuinka kauvas.

Pojat pistivät miehekkäinä kankensa alle. Mitäs tuo tuommoinen kivi, pian se saadaan paikoiltaan väännetyksi. He väänsivät. Eipä kivi liikahtanutkaan. Kerran tuntui kuin se liikahtaisi, mutta sitten ei se ollut tietävinäänkään. Tuohan oli kummaa, kun ei kolmen miehenkään yrityksestä välitä.

Mutta yritetäänpäs uusi kerta!

Yhtä turhaan meni sekin kerta ja samoin kaikki muut. Tämä oli käsittämätöntä, mutta siihen se oli vain jätettävä se aarre ja lähdettävä sitä niemenpään vedessä olevaa aarretta katsastelemaan. Niin päätti Pyntys ja toiset tottelivat.

Päivällä soudellessa sen yläpuolella paistoi kyllä eräs suuri kivi sillä kohdalla missä sen piti olla, vieläpä tavallista harvinaisempana, nimittäin jonkun verran vaaleapintaisena, mutta se oli kovin suuri ja ylen syvällä. Ei sinne ylettänyt Pyntyksenkään pituinen mies käsillään. Airot taas olivat liikutella heikot, samoinpa kangetkin. Metsän puita olisi pitänyt tuoda. Yöllä taas, jolloin sen saanti puheiden mukaan piti olla varmempaa, ei sitä ollenkaan erottanut vedestä, se häipyi sinne syvään, pelottavan tummaan veteen kuin mikä kummitus.

Mahdottomalta näytti. Oltiin täyden pulman edessä. Silloin paukautti
Pyntys:

— Mutta me ei sitä yritetäkään kohottaa! Me olemme vielä niin pieniä ja me emme tässä ijässä vielä niin suuria rikkauksia tarvitse! Mitäs, niillähän saataisiin kokonaiset kiviset kartanot ja sitten ihan kuninkaanlinnojen omaisuudet! Mitä me niillä tehtäisiin! Jätetään ne vain tuonne veden pohjaan, kyllä me ne sitten vielä saadaan! Saadaan, sanon teille ja kun minä sanon, niin se on sillä tavoin!

Sillä tavoinhan se oli, uskoivat veljet Pyntyksen sanaan. Hänen sanaansahan piti tässä uskoa kun hän kerran oli tämän puuhan johtaja. Ja hänen selityksiinsähän piti Niemen vanhempain poikain välistä muutenkin uskoa, sillä kukapa se muu olisi nämä mutkikkaammat asiat paremmin tietänyt.

9. Runo aarteen etsinnästä.

Pienet pojat paitaressut kertomuksen kuulivat: aarre alla suuren kiven, kultakirstut hohtavat.

    — Pojat, pojat, pohtimatta,
    tuumimatta toimimaan,
    aarre all' on suuren kiven,
    sitä, veikot, kaivamaan!

    Käskyä ei uutta tarvis,
    viipymättä joudutaan,
    kiirehellä kiven luoksi
    kangin, tuurin saavutaan.

    Siellä sitä kääntämähän,
    vääntämähän, voi ja voi,
    puskuellen puuhatahan,
    hei ja junttanpoo tuo soi.

    Mutta kumma, kivi suuri
    ei vain käänny, paikoill' on,
    jokos pahat peikkolaiset
    joutuneet on joukkohon?

    Ei vain käänny kivi suuri,
    mutta into puutu ei,
    hiki-otsin väännetähän,
    kaikuu junttanpoo ja hei!

    Mutta vaikka kuinka kaikuis
    laulu, voima kuohuisi,
    ei vain käänny suuri kivi —
    jääpi siihen ijäksi.

    Tuo nyt kummaa, mutta silloin
    veli pienin virkahtaa:
    — Ei se kummaa, täss' on jotain,
    jost' ei voittoa nyt saa!

    — Tähän pahat peikkolaiset
    totta saapui estämään,
    ne ne voimat meiltä vievät,
    jättää aarteen piilemään!

    — Mutta annas suuriks saadaan,
    käsivarret vahvistuu,
    totta kivi kääntyy tieltä,
    aarre esiin ilmautuu!

— Ilmautuvi! Nousee, nousee! Kerran kivet kirotut väännähtävät! Käyvät käsiin rahakirstut salatut!

10. Kouluun!

Mutta kesä päättyi ja syksy saapui. Oli käyty isoisän kera pitkähköllä ansaintarkastelu-matkalla samoilla metsämailla, missä oli ominpäinkin kuljeskeltu sekä kesin että talvisin, mutta se olikin viimeinen matka eletyn kesän lukuun. Kylmä, kolea ja pimeä aika alkoi tulla. Ei silloin tehnyt mieli loitommaksi liikahdella, ei aina edes pihaankaan. Kuin karhun poikasten piti silloin taas kerran sulkeutua tuvan ahtaaseen piiriin ja koettaa löytää ilonsa sieltä.

Silloin, eräänä myöhäisenä iltana, saapuu isä kirkonkylästä ja julistaa juhlallisesti, että hän on päättänyt panna poikansa kouluun. Ensin tänä syksynä panee vanhimman pojan, sitten myöhemmin, kun ne tulevat parempaan ikään, toiset, nuoremmat. Kaikki muutkin jo panevat lapsensa niihin, kuinkas ei hänkin! Kun nyt koulu vielä on tullut omaan kirkonkylään, niin siihenhän nyt toki on pantava lapsensa. Ei sitä enää nykymaailmassa tulla toimeen ilman oppia ja kouluviisautta. Se olisi ollut hänellekin ylen tarpeen, kaikenlaisissa asioissa ollessaan ja suurta perhettä elättäessään, mutta nyt on ainakin poikain sitä saatava. Se on nyt kaikkien puheina ja kirkonkylänkin kauppiaat ja muut puhuivat nytkin hänelle sen asian tärkeydestä ja kehottivat panemaan poikansa kouluun. Sentähden oli hän tehnyt tuon päätöksensä ja kyllä hän sen nyt toteuttaakin: vie kuin viekin Hilpan jo tänä syksynä kouluun.

Vaikka pojat olivat aina kuulleet koulusta ja joinakuina hetkinä sinne halunneetkin, tuli tuo isän ilmoitus heille melkoisena yllätyksenä. He eivät olleet sitä sittenkään uskoneet, että heidän tulisi jättää nämä vanhat tutut lapsuusaskartelunsa ja lähteä tuollaiseen varsin outoon laitokseen ja olopaikkaan. Ei heillä oikeastaan ollut siitä mitään selvää käsitystäkään. Mikä se oikein oli? Sekö suuri rakennus siellä kirkon ja kunnan jyväaitan vieressä — senhän sen sanottiin olevan —, vai oliko koulun parempi kuvaus se tuimannäköinen pitkä mies, joka kerran kirkolla käytäessä oli tullut heitä vastaan ja jonka äiti oli sanonut opettajaksi? Vai sekö suuri risti siellä kirkonkylän hautausmaalla? Tai tämänkö lähikylässä elävän kiertävän koulun opettajan elämä ja toimet ne kuvaisivat paremmin tuota uutta oloa ja elämää. Vitsaa, vitsaa ja sitten tuntikausia jälelläseisontaa… Kirja ja keppi… Musta kivitaulu ja viivotin… Pieni repaleinen kirja…

Eikö heidän elämänsä tullutkaan olemaan samanlainen kuin muiden poikain ja kylänlasten? Eivätkö he kelvanneet tällä tavalla elämään? Eikö nyt kirjantaidotta todellakaan tule toimeen maailmassa?

Oikein heistä kävi apeaksi. Erota kaikesta, jättää kaikki… Kaikki nämä kesäiset, talviset tepastukset…

Hilpan silmään jo kohosi kyynel, samoin Pyntyksenkin. Karppa oli kalpea ja vakava.

Vaan samassa he jo tunsivat iloakin ja ylpeyttä. Heistä tulisi erikoisempia kuin muista. He saisivat sellaisia oudompia taitoja ja oudompaa se tulisi olemaan heidän elämänsäkin. He menisivät loitos maailmalle ja sieltä tulisivat aivan uusina miehinä takaisin. Tultuaan kutsuisivat he kaiken kansan kokoon ja jakaisivat heille tuomisiaan. He kutsuisivat kaikki vanhat toverinsa tuonne Kokkoniemelle ja siellä antaisivat heidän leikkiä ja kisailla kuten ennen suurina kisailtoina. Sitten löisivät he heidän olkapäilleen ja sanoisivat: "No, nyt on kylliksi temmelletty! Nyt on aika mennä nukkumaan ja sitten huomenna joka mies uudella voimalla taattonsa pellolle ja isoisänsä perkkausniemelle!"

Niin tekevät he tulevaisuudessa. He eivät käytäkään oppiaan turhaan. Heistä täytyy tulla miehiä, jotka tietävät, mitä varten he kävivät koulua!

Näin tuumailivat pojat ja se tuotti heille iloa ja lohdutusta.

Ja mieli täynnä kultaisia kuvitelmia, silmät kyynelistä kuivattuina, astuivat he pieneen kamaripuoleensa vanhalle veljesvuoteelleen viettämään ensimäistä yötä suuren koulusanoman kuultua.