The Project Gutenberg eBook of Kansanopistosta ja kansanopiston ympäristöiltä, by Lauri Soini

Opettajattarellemme.
Kansanopiston avajaiset.
Laulava kansa..
Johtaja.
Esityksiä.
Kuusikon Vuokko.
Uutta sisällystä.
Toivioretki.
Nuori vanhus.
Ero.
Otto.

Reväisen talven kullankirkas päivä luo nietoksille verhon hohtavan. Jo kaikotkoon nyt kauvas kaihon häivä, kun päiväpaiste täyttää maailman! Nyt varjotonna valonvälke päilyy mun rinnassani, siellä muistot häilyy iloiset, heijastaen loistettaan. Semmoista kirkkahinta varjottuutta, keväimen lepposinta herttaisuutta sä myöskin lietsot tänne maailmaan.

Sä luonnon kukkasista kerrot meille, viet talvellakin suvimaailmaan, vaan lemmikkinä pellon penkereille oot auvennut myös itse nuokkumaan. Sä rikkaimmilla väreillä et loista, on ihanuutta sulla toisenmoista, on tunnelemuisuutta henkevää. Lait luonnon koitat meille selvitellä, sen lakia myös näytät käytöksellä, lakia lempeätä, lämpimää.

Sä laulatatkin meitä iltasilla ja neuvot rintojamme soittamaan iloisten tuntehitten kantelilla ja laulamalla huolet voittamaan. Sä seurassamme leikit siskonamme, me sua äitinämme rakastamme, oot lemmen lempeydellä voittanut. Sun luonasi on olo onnekkuutta, kun eroamme, uutta suloisuutta on tuovat tuoksuntasi muistelut.

Yötä myöten olimme hevosella ajaa ryhmäneet kaupunkiin. Aamuyöstä olimme vasta perille saapuneet.

Siksi oli aamulla unetar kovin vierasvarainen… ei olisi mielellään luotaan laskenutkaan.

Eli eihän se oikeastaan vieraanaan pitänytkään… minne lienee mukanaan kuljetellut. Reki tuntui tärähdellessään aivan ruumistakin tärahdyttelevän, ja tierat narskahtelivat hevosen kavioissa. Korkea kukkula kuumotti edestä, lumisten lehdon lehvien välitse ja halki öisen ilman, jossa souteli vienon vitisateen näköistä utua.

Mäkipä se näkyi olevan allammekin… nyt rupesi juuri tie eteenpäin viettämään. Kovin reki kulkikin kovasti… aivan korvissa rupesi vinkumaan… mitenhän tässä käyneekään…

Mitä se nyt veli Ellu siinä laivasta hourii… pidätä, pidätä veikkonen… eihän laivakaan toki noin kovasti… Pitele… pitele, Ellu… muuten menemme möyhnäksi mäen alle.

Koetin huutaakin, mutta mikä lienee painanut rintaa ja kuristanut kurkkua, etten saanut ääneen pikahdetuksi.

Silmäni revähtivät auki ja ensityökseni rupesin katsomaan edelle, että vieläkö siellä on pysynyt hevonen seisallaan. Ei näkynyt enää koko hevosta, eikä asuntonani ollut reki, vaan sänky.

Ja silloin se uni silmistä sirkosi — sirkosi kuin usva tullessa aamuisen tuulen. Tunnin aika oli vielä höyryvenheen lähtöön, mutta ei siinä ollut liikaa siinäkään.

Siellä se höyryvenhe jo ähkyi ja puhkui laiturin kyljessä. Lienee varmaankin ruvennut tukehduttamaan, kun olivat vatsa ja povukset kansaa täytenään sekä vielä täysi kannannainen harteilla.

Lähdettiin. Höyryvenhe velloi itsensä ympäri, osotti kokkansa salmensuuta kohden ja läksi sinne mustaa savua torvestaan puhkuen pahkuamaan. Vesi vuohkautui vaaleaksi venheen pyrstöllään potkiessa, laittautui laineiksi, ja laineet läksivät vierymään venheemme perästä. Uusia aaltoja kohota kumpuili toinen toisensa edelle ja jälkimmäiset vierymiseen väsyneinä paikoilleen painautuivat. Mutta suuremmiksi aalloiksi vesi vääntäytyi venheemme sivuilla, siirtäytyen syrjään mahtavan matkustajan tieltä. Pyöreäselkäisinä ne pyörivät perätysten ja vieryivät vieretysten rantaan päin, viskautuivat vimmoissaan rannikkoa vasten ja pirstouneina takaisin pauhahtivat.

Niin me aaltoja nostatimme ja aaltoja mursimme ja eteenpäin menimme, lahden halki salmensuulle ja sieltä aukealle ulapalle.

Kyllä kaiketi se oli oikeastaan samalaista kuin muulloinkin höyryvenheellä matkustaminen, mutta siinä tuntui olevan niin omituista toisellaisuutta. Minusta tuntui jotenkin samalta kuin silloin, jolloin isäni kanssa kuljin ensikertaa kirkkoon ja odotin uteliaana näkemistä komean kirkon, jota naapurini pienen Pentin olin kuullut ihastellen ihmettelevän.

Ja samaa minä luulin huomanneeni matkatovereissanikin, nimittäin niissä, jotka ympärilläni olivat, mutta joista ennestään en ketään tuntenut. Kaikki näyttivät he olevan niin totisella tuulella ja jos nauroivat, nauroivat niinkuin juhlissa nauretaan.

Matka ei ollut pitkä, mutta matkan määrän utelias odotus tuntui sitä aivan ijänikuiseksi venyttävän. Ja kuitenkin tunsin jotakin melkein pelon tapaista arkuutta, joka yhä kasvoi matkan määräämme lähetessäni. Tuntui melkein siltä kuin kansanopistoa ympäröisi lämpösempi ja pehmosempi ilmakehä, jota minä en oikein uskaltaisi lähetä ja joka minua puoleensa päin vetäisi ja samalla luotaan lykkeleisi, tekisi molempia sitä voimakkaammin mitä lähemmäksi tuon tenhopiirin keskustaa jouduimme.

Semmoista pelon sekaista juhlatuulta, semmoista arkailevaa mielitekoa en ennen tietänyt tunteneeni muulloin kuin pahaisena poikasena ensikertaa lukukinkereillä käydessäni — ja siksi se nyt minun kaikki viettini valloitti. Hämärä juhlaharso näytti peittävän metsäiset rannat, joista tasaisimmilla paikoilla kuulti vasta sataneita syksyn ensimmäisiä lumihiveneitä. Ja höyryvenheen yksitoikkoinen jyskytyskin pehmeni yhä sulavammaksi ja soinnukkaammaksi.

Laskeuduin alas salonkiin, kun tuntui ruumiissani vilun väreitä suuren selän syksyisessä tuulessa. Sieltä alhaalta täytyi silloin tällöin vilkaista ulos, sitä tiheämpään, mitä pitemmältä matkustimme. Mutta pienestä ikkunasta katsoen oli maisemista kadonnut juhlatuulinen kokonaisuus. Sinne näki rannoilta ainoastaan palasen siitä mitä kohdalle sattui, alastomasta lahdesta tai niemen kaistaleesta, lumen rippeitä rantaäyräällä tai ehkä harmaaseinäisen talon peltojensa keskellä.

Höyrykone jyskytti ja sydämeni jyskytti… taisi toki höyrykone jyskyttää kovemmin.

Mutta muuten melkein äänetönnä me matkaa jatkoimme, joskus vain joku virkkoi vähän kärsimättömän näköisenä kumppanilleen, että "eiköhän sitä jo kohta aljettane olla perillä" ja sitten taas painautui koettamaan odottaa.

Menin muiden mukana ikkunasta tirkistämään. Ja sieltä se näkyi koivujen välistä. Lumen hiveneitä oli levittynyt liinaksi katolle.

Laivamme laulahti viestiksi rannalla oleville. Kohta alkoi sen runko vavista potkurin takaperin pyöriessä, ja köysi viskattiin.

Lappauduimme laiturille ja tienoota silmäsimme. Toinen puoli taivasta oli jo poudassa, vaikka se oli ollut kokonaan pilvessä aamummalla. Pilven reunan alta pilkahti juuri parhaiksi ruskoisenpunainen päivä maan ohutta lumipeitettä kirkastamaan.

Lähdimme siitä peräsukaa pistättämään laivassa tulleet ja laivaa vastaanottamassa olleet, tuttavukset vähän keskenään ryhmittyen ja tuttavattomat yksitellen. Kävelimme ensin kuistia myöten rannasta ylös ja mäen päältä pellon poikki opistotaloon.

Aivan kummalliseksi kävi siinä yksin astuessani mieleni arkuus. Enkä minä tahtonut mitenkään uskaltaa astua ovestakaan sisälle, ennenkuin muut menijät mukanaan työnsivät.

Mutta ovella oli vastassa herttainen ja ystävällinen mies, jonka kaikkia liikkeitä näytti johtavan lämpimän ystävyyden tenho ja silmissä loisti vastustamattomasti puoleensa vetävä iloisuus. Keltään kysymättä, melkein itsekään ajattelematta oli minulla mielessä tunne, että "tuo se nyt on se johtaja", ja pettymykseni olisi varmaankin tuntunut sietämättömältä, jos asia olisi sattunut olemaan toisin.

Siellä sisällä oli ja sinne tuli yhä joukkoa kosolta, enimmäkseen nuorta väkeä, joiden kaikkien kasvot kuvastivat kuin ennen tehtyä sopimusta noudattaen aivan samallaista arkuuden, ilon ja toivon sekasotkua, jommoista itsekin tunsin.

Vanhemmalla väellä ei tietysti ollut mitään syytä näin hupsusti hätäillä — niillä, jotka olivat tulleet omiaan kyyditsemään, eikä niilläkään, jotka muuten ystävinä tai epäluuloisina tarkastelijoina tulivat tämän uuden laitoksen avajaisia katsomaan. Mutta nuoret menivät sen ystävällisen miehen luo, jonka kasvot näyttivät niin paljojen ponnistusten uurtamilta, ja ilmoittivat tulonsa. Ja kun se ystävällinen mies toivotti meille tervetuloa, tuntuivat hänen sanansa niin sydämestä tulleilta ja siksi ne niin tyynnyttävästi sydämeen sattuivat. Aloimme olla kuin kotonamme, sillä arkuus alkoi sulautua pehmosen puhtaaksi juhlatunnelmaksi, joka tuntui olevan yhdistys vienosta hartaudesta ja raittiista ilosta.

Kun sitten toimitus aljettiin ja veisattiin virsikirjan virttä, tuntui siinäkin olevan ponnistavaa voimaa, voimakasta hartautta enemmän kuin milloinkaan muulloin. Ja pitäjään vanhan rovastin rukous lämmitti mielen ja vei väkistenkin mukanaan rinnastani huokauksen korkeutta kohden, sinne, jonne en aikoihin ollut uskaltanut huoata muka miehuuteni mainetta peljäten.

Mutta tuossahan nousee johtaja puhumaan. Hän tietää, että joukossa on monta, jotka ovat tulleet tänne mielessään epäilevää arvelua, ja hän tietää että siinä on myöskin ystäviä, jotka toivovat täältä valonhalua kansansa nuorisolle, tulevaisuuden polvelle, eivätkä tahdo ihmistyön heikkouksista opistoa vastaan syitä etsiä. Hän on tahtonut kuulijainsa erilaisuuden unhottaa, mutta kuitenkin on se hänen puheensa sisältöön jotakin vaikuttanut, kun hän totisesti hymyillen selittää työnsä tarkoitusta.

— Arvoisat kansalaiset! näin hän lausuu ja kuin katsoen johonkin kauvas, miettii hetkisen. Kun tapaan jonkun savolaisen työtä alottamassa ja häneltä kysyn: "mikä siitä tulee?", vastaa hän tavalllisesti: "mikähän tullookin, — eihän tuota vielä tiijä sannoo". Tämmöinen välttelevä epämääräinen vastaus on minua aina aikatavalla harmittanut.

Nyt olen työtoverieni kera työtä alottamassa ja ikäväkseni huomaankin, että itse olen pakotettu käyttämään tuota harmillista vastausta. Täytyy oikein savolaisen tapaan kysyjälle vastatakseni, että "mikähän tullee, eihän tuota vielä tiedä sanoa". Mutta on tällä epämääräisellä vastauksella tällä kertaa kuitenkin puolustuksensakin. Aines ei tässä työssä ole puuta, ei kiveä, eikä savea, vaan nuorta väkeä, jolla on oma päänsä kuten omat jalkansakin, omat tapansa kuten omat taipumuksensakin.

Mutta jos tulos onkin näin epävarma, niin tarkoituksesta olemme kuitenkin selvillä. Ja varmasti toivomme työn jotakin hyvää tuottavan. Ilman sitä varmuutta emme olisi uskaltaneet ryhtyä näin suureen ja tärkeään työhön ja ilman varmaa toivoa ette tekään, arvoisat kansalaiset, olisi tämän opiston eduksi niin paljoa puuhanneet.

Mutta toiveet aina jonkun verran pettävät, pettävät siksi, että me tavallisesti ne kohotamme korkeammalle kuin todellisuus voi nousta. Silloin on voimaa ja luottamusta ammennettava työn tarpeellisuudesta, tärkeydestä.

Ja onko sitten tämä työ tarpeellinen, työ, joka tarkoittaa nuorison henkistä kehitystä? Onko se tärkeätä?

Olet kaiketi, kansalaiseni, usein katsellut kansaasi, tätä jonka kanssa yhteistä henkeä huovut. Olet nähnyt siinä paljon hyvää, olet iloinnut sen sitkeydestä, sen kärsivällisyydestä, sen edistyksestä. Mutta olet varmaankin nähnyt siinä paljon, josta et iloitse. Olet nähnyt paljon raakuutta, nähnyt paljon hellyyden puutetta, paljon epärehellisyyttä, paljon tyhjyyttä elämässä. Ja mielessäsi on liikkunut elävä tunne siitä, että jotakin olisi tehtävä — ja paljonkin — että kansa ja varsinkin sen nuoriso pääsisi tuosta tilasta.

Kokemus ja sielutiede sanovat: opeta, jos tahdot täyttää tuon henkisen tyhjyyden, niin — opeta! Anna tietoja, rikastuta sielun tietovarastoa, siitä tyhjyys täyttyy. Tahdot enemmän hellyyttä, voimakkaampaa, jalompaa tunne-elämää. Opeta, anna tietoja sellaisia, joihin tunnetta liittyy ja jotka tunnetta herättävät. Tahdot hyvää tahtoa. Taaskin opeta. Anna yhä tietoja, jotka herättävät tai vastaisuudessa voivat herättää voimakkaita siveellisiä tunteita. Tunteita tahto tottelee. Ainoastaan voimakkaita hyviä tunteita herättämällä nuorisoomme voimme siitä perinpohjin poistaa pahuutta.

Ja jos todella tunnet kansaamme, olet tavannut sen nuorisossa — ja vanhoissakin — opinhalua, tiedonikävää, liikuttavaa kaukaisuuden kaihoa. Ajattelen, että paljas mainitseminen herättää mielessäsi muiston monesta sellaisesta tapauksesta. Minussa se herättää yhden, jonka kerron.

Pari vuotta takaperin tuli luokseni mies, joka pyrki kansanopistoon. Hakuaika oli jo umpeen kulunut, kaikki paikat täytetyt. En voinut siis luvata hänelle pääsyä. Lupasin kuitenkin kaukopuhelimella ilmoittaa hänen kotipitäjäänsä kirkonkylään, jos joku paikka sattuisi opistossa avonaiseksi.

Raskaalla mielellä läksi mies luotani. Hän pääsi kuitenkin opistoon ja kertoi sitten miten tukalan raskaalta ja pitkältä odotusaika oli tuntunut. Eräänäkin päivänä oli kuljeskellut metsällä, mutta ollut niin toivoton, ettei muistanut ensinkään riistan etsintää. Oma toivottomuus oli tehnyt metsänkin niin suruisen ja kaihoavan näköiseksi. Mutta kun tuli kotiinsa, oli siellä eräs naapurin ukko, joka kertoi: "Sinulle käskettiin sanomaan, että minne toivot, sinne pääset." "Minne sitten pääsen?" oli hän iloisesti kysäissyt. "Itsepähän parhaiten tietänet", vastasi ukko. "Pääsenköhän kansanopistoon?" "No, niin sitä vaan käskettiin sanomaan sieltä telehvoonikonttoorista, että minne toivot, sinne pääset."

Ja kansanopistostahan tuo sanoma oli. Hän oli mielestään saavuttanut kaikkein rakkaimman toiveensa. Keväällä pois lähtiessään ei hän paljoa puhunut — itki vaan, kyyneleet tukahduttivat hänen puheensa. Ajattelin hänen varmaankin olevan kiitollisen siitä, että kansanopisto on olemassa.

Mutta miksi kaukaa etsinkään todistuksia työmme tarpeellisuudelle. Todistaahan sitä jo osaltaan tämä lukuisa nuorisojoukko, joka tähänkin opistoon on nyt saapunut.

Ja toivon, rakkaat oppilaani — käännyn nyt teidän puoleenne — että puhdas tiedonhalu on teidät tänne johdattanut. Ainoastaan silloin voitte täällä saada omat toiveenne täytetyiksi, ainoastaan silloin täytätte tämän yleisön vaatimukset. Muistakaa, että tämä yleisö, joka ponnistuksillaan on meille tämän yhteisen työpaikan toimittanut, vaatii tosityötä vastapalkkioksi ja on samalla tarkastajamme kuin hyväntekijämmekin. Toivon että se hyväntahtoisesti arvostelee meitä, ei millään alentuvalla armeliaisuudella, mutta oikeuden mukaisesti, vanhurskaan kannalta. Raskaaksi taakaksi tiedän vastuunalaisuutemme tulevan, vaan jos yhdestätuumin panemme viidetkymmenet hartiamme sitä kantamaan, niin ei hätääkään.

Mutta taakan kantaminen, yleisön vaatimusten täyttäminen — sekö yksin tulisi täällä olostanne voitoksenne? Ei, palkaksi lupaan teille vapaan kehityksen ilon. Tahdon, että minua käsitettäisiin ihan sanani mukaan. Kun puhun vapaasta kehityksestä, niin käytän tarkoituksella sanaa vapaa. En uhratakseni vapausaatteelle, vaan sentähden että uskon ja olen kokenut, että vapaa kehitys se saa parhaiten nuorisossa kaikki voimat esille, ja me tahdomme todella saada nuorissa kaikki hyvät voimat hereille.

Vapaudella ei täällä ymmärretä vallattomuutta eikä mielivaltaisuutta vaan vapaata alistumista siveellisyyden lakien alle. Muita ohjeita ei ole, sanotaan vaan: tee ainoastaan sitä, josta voit vastata Jumalan, ihmisten ja omantuntosi edessä. Se on vaikea ja velvollisuuksia, painavia velvollisuuksia lisäävä ohjelma ja joskus erehdykseenkin vievä. Mutta kehittävä se on. Ja kehittymään olemme tänne kokoontuneet, emmekä ainoastaan kesyttymään.

Tähän kehitystyöhön sanon teidät, rakkaat oppilaat, sydämmellisesti tervetulleiksi samalla kuin kiitän sitä yleisöä, joka on toimittanut meille tällaisen työtilaisuuden. Suljen lopuksi vakavan työmme Jumalan haltuun. Uskon, että hän tahtoo auttaa työtä, joka tehdään hänen nimeensä ja hänen kunniakseen ja jonka päätarkoitus on Jumalan kuvan kirkastaminen ihmisessä.

Hän lopetti. Kaikki olivat liikutettuja, vaikka sanat olivatkin yksinkertaiset, eivätkä loistavia korusanoja. Tuntui rintaani puheesta tarttuneen jotakin niin vaativaa, melkein pelvon tapaista, mutta kuitenkin se tuntui niin hyvältä.

Minusta tuntui kuin olisin ollut eksyksissä, kulkenut korvessa kauvan ja kaihoissani huhuillut, mutta kuin nyt vihdoinkin lehtevän vesakon välitse alkaisi kuumottaa silmiini kaivattu kotoinen veräjä. Ja siksi se lienee tullut rintaani niin raivoisa riemun puuska, että se herutti silmäini nurkkiin suuret kyyneleet.

Minä painausin piiloon siellä nurkassani jossa olin, ja muiden Savolaisen laulua laulaessa pyyhiskelin silmäini nurkkia. Sillä minua tahtoi semmoinen vetisteleminen vähän hävettää.

Mutta kun jykevimmän juhlallisuuden aika oli ohitse ja me joukolla iltaa viettäen opistossa ensimmäisiä laulujamme lauloimme, niin silloin olivat kyyneleet jo poissa ja mieleni vilpastui kotoiseen toveruuteen.

Minä melkein luulin, että olin siellä kaiken ikäni viettänyt, enkä koskaan tulisi pois lähtemään.

Kukapa meistä suomalaisista ei olisi kehaissut kansamme laulunlahjalla. Ja onkinhan se ihanata ajatella kuuluvansa kansaan, joka uinuessaan öisessä hämärässä on osannut kastehelmin kimaltelevat niittyjensä nurmet ja ijänikuisten kuusikkojensa humun niin taitavasti lauluiksi loihtia. Vielähän niistä lauluinakin kuuluu kuusikkojen syvää, surusointuista huminata, ja vielähän niistä tuommoiset vesihelmiä helpeillään keinuttelevat nurmet kuumottavat!

Mistähän entiset isämme ja äitimme sitten tuon laulutaitonsa saivat, kun se ei voi heidän lapsillaan ja lastensa lapsilla säilyä, vaan edistyksen vauhdin enetessä alkaa aamuisen usvan tavalla ilmaan hajota? Olivatkohan sen idut kiinitetyt taikuuden hämärään, kuten muutamat sanovat, ja täytyikö sen sitten hämärän hajotessa hukkaan haihtua?

Niin se lienee ollut. Oikeastaan tahtoisin sanoa isiemme laulunlahjan orastaneen omasta kotoisesta, kansallisesta hengenelämästä, jommoinen meiltä on alkanut sekoittua ja peittyä ulkoa puhalteleviin edistysvirtauksiin. Tahtoisin sanoa, että kun vanhat isämme ja äitimme saivat hengittää kotona kehkeytynyttä henkistä ilmaa, tai ainakin kotoisten kuusikkojen humussa omaksi sulautunutta, niin siksi he olivat pakoitetut laulamaan parhaimmat laulunsa. Siksi he lauloivat, kun heillä oli paljon semmoista, jota he eivät tienneet kellään muilla olevan, jota he sydämmensä sisimmässä pyhänä pitivät, joka heidän ympärillään pehmoisena henkäili ja heidät tuttavallisesti tenhosi.

Mutta sitten ihmiset toivat tänne muilta mailta uusia uskoja, uusia tuulia, joiden liijan niukasti antoivat kansalle henkäillä. Kansaa ne tuulet eivät voineet tenhota, sillä kansa ei niitä omikseen tuntenut. Kansa katsoi uusiin oppeihin ja uskoihin kuin loistaviin torneihin, joiden kullatut kuvut eivät ole omia, joita ei tohdi koskettaa, vaan niiden kirkkautta kaukaa kurkistella — kuin kerjäläinen avautuessa eteen loistavan salongin.

Ja kuu tämä meidän niemekkeemme alkoi paukahdella, ryskää ja rätistä yhä uusien ja uusien tulokkaiden jaloissa, joista tulokkaista saloille kuului ainoastaan kaukainen kaiku, niin meidän saloiset eläjämme tunsivat jäävänsä voimattomina edistyksen vilkkaiden vyöryjen jalkoihin. Silloin he alkoivat vain hiljalleen hyöriä ja pyöriä muiden puuhaavain ja pyöriväin perästä, eivätkä voineet ihania lauluja laulaa.

Mutta se on niin ihanata uskoa, ettei laulunlahja vielä ole tykkönään sammunut, vaikkakin se yksityisten sydänten sisimpiin on äänensä alentanut. Ja meillä on niin usein syytä tuommoiseen uskoon.

Ovathan meidän saloillamme nykyään vielä melkein nukuksissa henkiset voimat. Kun me nukkuvat herätämme, niin tottahan ne taasen herättyään ainakin aamulaulunsa laulavat. Ja parhaallaanhan ollaan puuhassa kansan henkeen omaa elämää, uutta täytelästä tunnetta herättää.

Kun tuonne sydänsaloille astelemme, tapaamme siellä niin tiheässä nuoria ihmisiä, joilla ovat suuret tukut tekemiään runoja tallessa. Olen tavannut kokonaista puolikymmentä yhdessä ainoassa kylässäkin. Kuka tietää minkälainen laulajajoukko niistä oikeastaan karttuisi, jos jokainen tietoon tulisi. Mutta me emme niistä tiedä, kun meille on tullut siunattu kirjoitustaito, joka auttaa kainoja kansanrunoilijoitamme pistämään tuotteensa piiloon johonkin romukoppaan, ettei niitä tarvitse laulaa kotiväen ja naapurien kuultavaksi, josta ne sitten laulunrakastajat ihaillakseen ottaisivat.

En ensinkään tahdo väittää, että nykyisten eläjäin laatimat laulut kauneimpana kansanrunoutena kajahtelisivat. Mutta kuitenkin olen niissä tavannut niin paljon kaunista, että on syytä uskoa kansamme laulunlahjan vielä elävän.

Ja kukapa tietää mitenkä sulosointuisin sävelin kansamme kannelkin vielä kaikumaan herkkeneisi, kunhan henkiset riennot saataisiin saloillamme kaikkein nukkuvainkin omiksi ja kun kirkastettu kansallistunne kasvaisi vahvaksi ulkonaisten tuulien avulla. Ja tuosta omasta henkisestä voimasta kansamme laulut sitten uhkuisivat, sen kotoista loistoa ne heijastaisivat ja jälleen lähteelleen kirkkautta antaisivat.

Semmoista ainakin olen uinaillut silloin, kun muistelen lukuisia runomestarejamme ja etenkin niitä, jotka kansanopistossa ollessamme runoniekoiksi rupesivat.

Siellä opistossa oli alkanut vähitellen tuntua olevan rinnoissamme semmoista ponnistavaa voimaa, joka yhä vahvemmaksi varttui johtajan ja opettajain luentoja kuullessamme. Aikansa se voima siellä syvällä ponnisteli ja jännisteli, kunnes vihdoin puhkesi esille runsaana runotulvana.

Meillä oli siellä opistossa varsinainen historioitsija, joka kirjoitteli jokaisen viikon "Toveriin" jälkikatsauksia Toverilan joukon elämästä. Kerran, taisi olla talvisydämen aikana, oli arvoisan historioitsijamme päähän pälkähtänyt lehden lukijakuntaa iloisesti hämmästyttää käärimällä viikkokatsauksensa runollisuuden huntuun. Mutta hän saikin itse hämmästyä nähdessään, mitenkä koko "Toveri" sisälsi yksinomaan runoja, kun sitä lukemaan ruvettiin. Vieläpä runojen alla olevia nimimerkkejäkin karttui kokonainen kymmenkunta ja jokainen heistä oli aikonut säkeillään säikähdyttää tätä tiedonviljelykseen hautautunutta nuorisojoukkoa. Arvoisa historioitsijamme koetti arvella runsaan runotulvan syyksi sitä, että oli muutamina päivinä tuuli hengähdellyt karjalaisilta runoseuduilta päin ja sieltä kaiketi runohenkeä tullessaan tuoksuttanut.

Mutta sinä iltana oli talossamme iloa ja riemua noiden ainoastaan arvaamalla tunnettujen runoseppien kunniaksi. Me lauloimme entistä enemmän, ja me valitsimme laulettaviksemme semmoisia lauluja, jotka parhaiten soveltuivat meidän lajisillemme laulajapojille.

Mutta voi sitä kuumeentapaista intoa, millä me sen perästä rupesimme lauluja laatimaan! Meillä oli siellä eräs asunto, jossa asui seitsemän nuorukaista ja jonka me siksi olimme Jukolaksi nimittäneet. Näissä Jukolan veljeksissäkin oli kokonaista neljä runoniekan kokelasta. Kun aina iltasella oli kiireisesti saatu huomisiin luentoaineihin tutustuneiksi ja yönseuduksi asuntoihimme eväiksi annetut laskentoesimerkit suoritetuiksi, silloin me miehissä pöydän ympärille istuen kävimme runosäkeitä sydämistämme suoltamaan. Ja kun veljesjoukko vuoteihinsä vetäytyi ja uneen uupuivat, jäi useimmiten vielä parinen veljeksistä runotaidossa kilpailemaan, istumaan vastatusten hehkuvin poskin ja tulisin tuntein, vuodattaen paperille sydämensä syvyyttä veljesjoukon sihisevän hengityksen säestäminä.

Ja semmoista sitä sitten jatkui kevääseen asti. Toinen runoniekka sai vauhtia toiselta, jalon kilpailun kautta ja muuten. Ja runotuulahdukset vetivät tenhoonsa yhä uusia ja uusia miehiä, jotta "Toverissa" oli useimmiten ainoastaan runoja ja että laulajapoikia oli keväällä melkein puolet toverijoukostamme.

Keväällä — silloin se tietysti runotulva tulvimmilleen paisui ja vahvimpina aaltoina edelleen vyörähteli.

Olen ollut jälkeenpäin noiden runoniekkojemme parissa, ja silloin me olemme toisillemme runojamme lukeneet ja toistemme tekeleitä arvostelleet. Ja sitä mieltä me olemme olleet, että kunkin runosuoni on puhdistumaan päin ja alkaa yhä vuolaammin väylässään pulahdella.

Ja siksi minusta on niin ihanata uskoa, että laulunlahja on vielä kansassamme eleillä, vaikka sen sävelet kumahtelevatkin ainoastaan kunkin runoniekan pöytälaatikossa. Mutta kunhan jokainen henki saataisiin hereille, kun jokaiset aivot saataisiin täytetyksi ajatuksilla, jokainen sydän rakkaudella ja jokainen henki innon tulella, niin silloin minä uskoisin ilmestyvän laulajoita, jotka voisivat saada kantelonsa kaikumaan tunteittensa tulkkeina, ainakin niin, että laulajat itse tuntisivat tyydytystä.

Kansanlapsena oli hän syntynyt, sieltä opintielle urennut ja yliopistoon asti kavunnut. Siellä oli tyhjäntoimittajana toverien seurassa taivastellut, ilopöydissä istunut ja tutkintojakin suorittanut.

Mutta kerran keväällä, kun oli pääkaupungista kotiseuduilleen palannut ja kun maaseudun mehevä ja raitis luonto oli saanut mielen entistään herkemmäksi, oli hänessä herännyt entistä enemmän osanottoa niiden ihmisten kohtaloon, jotka karun maan kamaraan sitoutuneina saivat päivät päästään myrätä ja möyriä, maksaen veroja niille, jotka puolijoutilaina iloisia päiviä viettivät. Siellä he henkisesti ummehtuneina hiessäotsin ahersivat, kohottivat hattua niille, jotka heitä halveksivat ja heihin yli olkansa katsoivat. Silloin löysi hän itsellensä elämän tehtävän, hän tahtoi tulla antamaan salolla asuville veljille ja siskoille sitä, jota heidän hikensä ja vaivansa avulla oli itse osakseen saanut, tahtoi tulla herättämään kansalaisiinsa itsetuntoa ja kuntoa, halua ja tahtoa kohoamaan notkostaan pois, ja auttamaan niitä jotka itse eivät kohoamaan kyenneet.

Hän oli ollut jo toimessaan vuosia ja saanut tottumusta ja vakaumusta ja työnsä tulokset antoivat hänelle uutta intoa ja elähdytystä.

Talonpoikaisena miehenä matkusteli hän kesäisin pitkin saloja, keskusteli isäntien kanssa, kyseli nuorison puuhia, harrastuksia, iloja ja huolia. Hän tahtoi tarkalleen tietää minkälaatuinen se maa oli, jota hänen oli viljeltävä, minkälaisia ne sydämmet, joihin hänen oli henkisen herätyksen siemeniä kylvettävä ja mitä ne kasvunvoimaa saadakseen kaipasivat. Veljenä hän heidän keskessään liikkui ja koetti valonhalua herättää.

Hän näki mitenkä hyviä ihmisiä kaikki siellä pohjaltaan olivat, mutta hyvän pohjan peittona hän näki niin paljon itsenäisyyden, avomielisyyden ja suoruuden puutetta. Hän näki, että niiden puutteesta olivat saaneet alkunsa kaikki ne moitittavat ominaisuudet, joita he omistivat.

Hänet tunsivat pian ystäväkseen ympäristöpitäjästen asukkaat, ystävänä he hänet vastaan ottivat ja mielihyvällä hänen vieraikseen tulivat. Ja kerran opiston työkauden alkajaisissa muistan hänen puhuneen seuraavaan tapaan:

— Teitä en toivota tänne tervetulleiksi arkuutta oppimaan enkä umppuunne sulkeutumaan, vaan avautumaan, näkemään ympäristöänne ja ymmärtämään itseänne ja muita. Ensiksikin toivoisin teidän oppivan tuntemaan itsenne aivan vapaiksi, mutta myöskin rakastamaan ympärillänne olevia, jolloin ette voi vapauttanne väärin käyttää. Opetuksieni suhteen tahtoisin teidän oppivan semmoista tarkkaavaisuutta, että arvostelette, onko oikea se henki, jossa opetukseni annan ja lausumaan myöskin peittelemättä ajatuksenne. Niin kun te seuraatte, niin silloin opetukset teissä parhaita hedelmiä kantavat. Oppikaa ystävällistä avonaisuutta! Puhdistakaa ajatuksenne, ettei teidän tarvitse niitä keneltäkään salata, tehkää tehtävänne niin, että voitte kaiken toimittaa vapaasti kaikkien nähden! Koettakaa heikkouksista vapautua, ja parhaiten voitte niistä vapautua, kun ne suoraan muille tunnustatte ja rakkauden voimalla yhdessätuumin eteenpäin pyritte. Minä puolestani en tahdo olla poikkeuksena, minulle voitte tehdä huomautuksia, milloin erehdyn, voitte arastelematta sanoa huolenne ja puutteenne ja yhdessä voimme etsiä apua.

Reipas, iloinen henki oli hänen opistossaan vallalla. Iloisina ja vapaasti tulivat oppilaat paikoilleen, mitään hienoja tapoja ja kohteliaisuuksia ei heiltä vaadittu. Vapaasti ja tapoihin kahlehtimatta he käyttäytyivät, ja pääpainoa kehotettiin heitä panemaan henkiseen kauneuteen. Semmoisia palveluksia heitä kehoitettiin toisilleen tekemään, josta toiselle oli todellista hyötyä tai edes iloa.

Käytännölliselle opetukselle antoi hän yhtä suuren arvon kuin henkisellekin. Hänen ihanteensa oli semmoinen, että jokaisen olisi saatava tilaisuus jakaa aikansa ruumiin ja hengen hoidon välillä, molempien terveyttä ja hyvinvointia kartuttaa. Siksi oli hänestä kansanopistonkin työ yksipuolista, jos siellä annettiin arvoa yksinomaan henkisyydelle. Silloin kun siellä olivat mielet herkimmillään, silloin oli suorastaan herätettävä harrastusta myöskin taloudellisen edistyksen vilkastuttamiseen.

Yksinkertaisuuteen elämäntavoissa hän kehoitti oppilaitaan. Hän näytti oppilailleen varmoilla laskuilla, mitenkä jokaiselle kansalaiselle riittää henkisiin harrastuksiin runsaasti puolet ajasta, jos jokainen asettaisi itsellensä yksinkertaiset elämänvaatimukset ja käyttäisi ruumiillisia voimiaankin työhön edes sen verran kuin se tarvitsee liikettä pysyäkseen täysin terveenä ja raittiina. Silloin saisivat paljon raikkaamman voiman ja tuoreuden henkisetkin harrastukset.

Opistossa oli keittokoulu, jossa pidettiin yksinkertaista yksinkertaisempi ruokajärjestys, sillä voitakaan ei annettu kuin välistä, silloin kuin ei ollut keittoa. Johtaja vaimonsa kanssa söi samassa pöydässä samoja ruokia. Kerran kun joku oppilaista ruokajärjestyksen puheena ollessa kysäsi mitenkä johtaja voi tulla toimeen semmoisella ruualla, vastasi johtaja:

— Kuinka minä voisin kehoittaa teitä tekemään sitä, jota en täytä itse? Ja olisiko minulla silloin toivoakaan, että te minua uskotte. Minä toivon, että teidän pitää saada varmaksi ohjelmanne ja että te opitte tahtomaan muiltakin sen täyttämistä.

Kerran oli hän muutamain suurempain vastoinkäymisten tähden hyvin kärtyisällä tuulella, ja esiintyi semmoisena tunnillakin. Muutamat tytöt olivat ottaneet asiasta keskustellakseen ja eräs suora suomalaistyttö oli ottanut tehdäkseen johtajalle muistutukset. Tämmöistä ei muilla olisi ollut rohkeutta tehdä, ja siksi he varoittelemallakin varoittelivat olemaan menemättä, mutta tyttö oli vaan mennyt johtajan luokse ja alakuloisena valittanut, että johtaja kun on pahalla tuulella, on meidän niin vaikea olla. Kauvan olivat he sitten asiasta tuumineet ja johtaja esiintyi sen perästä yhtä iloisena kuin ennenkin.

Toisen kerran oli eräs miesoppilaista ollut veiston ja piirustuksen opettajalle niin uppiniskainen, että opettaja oli katsonut tarpeelliseksi tehdä johtajalle valituksen. Johtaja oli sanonut, että koettakaa vaan vasta sopia riitanne keskenänne. Kuitenkin kutsui hän oppilaan luokseen, käski istumaan viereensä, kertoi asian ja sanoi oppilaan velvollisuuden olevan pyytää anteeksi. Oppilas puristi kiitollisena johtajansa kättä ja kävi opettajansa luona asiasta tuumimassa.

Meillä oli tapana raitista ilmaa hengittääksemme käydä useimmilla välitunneilla pihalla piirissä pyörähtelemässä; sillä sisällä oli ankara veto, kun kovimmillakin pakkasilla revautettiin välitunniksi ikkunat auki. Tavallisesti me piirissä pyöriessämme lauloimme, että "arvon mekin ansaitsemme Suomenmaassa suuressa." Mutta kerran talvisella iltapuhteella me menimme pihalle ja rupesimme huutelemaan muita piirilauluja, vaikka tavallisesti emme puhteen aikana ensinkään ulkona laulaneet. Piirissä pyöriessämme näimme johtajan kulkevan sivuitse ja äänetönnä menevän sisälle, vaikka hän useimmiten oli mukana pyörähtelemässä ja samoin muutkin opettajat.

Seuraavalla tunnilla oli johtaja tavallista totisempi. Rukousten jälkeen alkoi hän uhkaavan totisena puhua:

— Minä näin viime yönä unta, joka sai minut kovin levottomaksi. Se tuntui puristavan ja ahdistavan, se tahtoi viedä kaiken rauhan rinnastani. Minulle valitettiin, että te olette käyttäneet vapauttanne väärin, antaneet sen vallattomuudeksi yltyä. Ihmiset ovat sen saaneet tietää, he tuomitsevat siitä teitä ja koko meidän opistoamme.

Me kuuntelimme hymyssäsuin alkua, odotellen, että mitähän sieltä oikeastaan tuleekaan. Johtaja alkoi sitten jättää pois peloittavan totista naamariaan, mutta meidän vuoromme oli muuttua vakavaksi, kun johtaja jatkoi, kerrottuaan asian, josta tahtoi meitä huomauttaa:

— Minun puolestani ei tosin ole mitään pahaa tavallisissa piirilauluissakaan, kun ne vaan raittiilla mielellä lauletaan. Mutta onhan niistä ihmisillä, varsinkin vanhoilla, aivan toisellainen käsitys ja kun he täältä opistosta päin niitä kuulevat, varsinkin niin puhteella, voi siitä syntyä jos minkälaisia huhuja. Vilkkailla maineen siivillä voivat tämmöiset huhut levitä jos kuinka laajalle ja olla suureksikin haitaksi työllemme. Minä uskon, että te tahdotte säilyttää ihmistenkin silmissä itsenne kunnioitusta ansaitsevana ja samoin laitoksen, jossa työskentelemme. Tahdotteko?

— Tahdomme! kuului jokaisesta suusta varma vastaus, ja me täytimme myöskin lupauksemme.

Paljon on meillä oppilailla muistoja hänestä ja koskaan ne eivät unhoitu. Mutta miksikä niitä enää jatkaisin, jokainenhan näkee jo näistäkin mitenkä hän veljenä keskellämme työskenteli, ja me häntä isänämme kunnioitimme.

Hänen nimipäivänään luki eräs opistolaisista hänelle tekemänsä runon, josta lopuksi liitetään tähän kolme säkeistöä.

Sun vastahasi täältä kultamuuri ei hohda, nuoren rusoposket vaan. Ne nuoret sulle lausuu: "kiitos suuri" vain työnsä lomaan, hiet poskillaan.

    Liekkeinä taivahalle hulmahdellen
    ei tulkitse tää kansa tunteitaan,
    vaan sydän äänetönnä sydämelle
    hartaasti kuiskehtivi kiitostaan.

Sä kestä kauvan, kauvan voimakassa ja hengenvoimaa lietso nuorisoon! Ja meissä, nuorisossa nousevassa sun iloksesi touko toittakoon!

Olimme olleet opistossa marraskuun alusta jo lähelle joulua. Olimme siellä tutkineet raamattua, koettaen sitä oppia lukemaan ymmärtäen, missä tarkoituksessa ja millä mielialoilla kunkin paikan ovat sen aikuiset suuret miehet kirjoittaneet. Olimme historian hengetärten keralla kulkeneet kaukana muinaisuuden yössä, jolloin suomalaiset samoilivat tuntemattomina Aasian aroilla ja kentiesi ensimmäisiä laulujansa laulelivat. Olimme alotelleet matkustelemistamme mailla ja merillä, muita maita pohjolaiseen niemekkeeseemme vertaillen ja koettaneet saada selville, minkälaisia elämänmahdollisuuksia meillä täällä on odotettavissa. Olimme runsaasta runoudestamme kotoista elonvoimaa rintoihimme ammentaneet ja kukkaansa puhkeavan kansalliskirjallisuutemme umppujen aukeamisen alkuaikoja tutkineet. Olimme luontoa ja luotujen ihmeellisyyttä ihastelleet ja kummastelleet sitä, mitenkä ihminen on ottanut luonnonvoimia hallitakseen, mutta kuitenkin on itsekin voimana luonnossa, luonnon muuttumattomien lakien alaisena. Olimme kansamme pääelinkeinoille etsineet uusia järkevämpiä uria, olimme piirrelleet kuvia, joiden mukaan itsellemme mukavimmin asuntoja valmistaisimme, olimme opetelleet kynää käyttämään ja tätä suloista suomenkieltä kauniisti ja sujuvasti kirjoittamaan, olimme numerojen avulla valmistautuneet tekemään selkoa siitä mitä ansaitsemme ja kulutamme — ja mitä kaikkea jo olimmekaan alkaneet puuhata!

Eräänä iltana joulun edellä, kun viimeisellä tunnilla olimme opetelleet lausumaan Vänrikki Stoolin tarinoita, että se tuntuisi aivan luissa ja ytimissä, ja kun sen perästä oli iltarukoukset pidetty, laskeutui johtaja luennoitsijalavalta ja seisottui sen vierustalle hyvin merkillisen näköisenä.

— Niin, sanoi hän ja sitten silmäili meihin hymyssäsuin. Nyt teidän olisi ruvettava näyttämään, mihinkä kelpaatte. Vaikkapa tämä etumainen rivi ottaisi ensiksikin huolekseen valmistaakseen meille muille kuulemista ensi sunnuntai-illaksi.

Siitä oli jo ollut ennen siksi paljon puhetta, että me aivan hyvin tiesimme mitä hän tarkoitti. Viikon varrella olivat nuoret hyvin touhuissaan, salaisin puolin sanoja toisiinsa solmisivat ja puheitaan punnitsivat. Sunnuntaina heidän oli astuttava esiin ja sanottava sanottavansa. Ja meillä toisilla oli ankara arvostelijan ilme kasvoilla, sillä meidän oli saatava selville missä kohden mikin esitys vinolleen vääristyy.

Kajahti laulu, kaikui loppuun ja kaiku sammui. Esitysten oli alettava. Epäröimistä siinä oli kuka ensiksi uskaltaisi. Vihdoin joku nousi, jäykkä nuorukainen, jykevä poika, astui lavalle, rykäsi suljetusti ja alotti.

Vapauskäsitteen oli hän esityksensä aiheeksi valinnut. Ja niin kohisevasti soinnahtavalla äänellä kertoi hän vapauskäsitteestään ennen ja nyt. Kertoi mitenkä hänelle kansanopistossa oli muodostunut aivan toinen käsitys, toinen tunne vapaudesta — jos hänellä oikeastaan siitä mitään käsitettä ennen olikaan. Ei hän sanonut käsittävänsä vapautta oikeudeksi mielinmäärin mellastaa. Päinvastoin sanoi hän oikeata vapausihannetta ajatellessaan tuntevansa semmoisen pyhän tuulahduksen, joka tuntuu niin suloiselta, mutta tuopi samalla jonkillaista pelkoa, arkuutta mieleen. Arveli, että tämä tämmöinen tunne on vapauden vahventamaa velvollisuuden tuntoa. Luuli tätä tunnetta vahventavan jokaisessa ihmisessä, suuremmassa tai vähemmässä määrässä, aseman, jossa ei rakenneta mitään ulkonaisia, lukuunottamattakaan pakollisia raja-aitoja oikean ja väärän välille, vaan jossa on siveellisyyden kirkas laki ohjaajana.

Semmoinen oli pääsisältö hänen esitelmässään, sillä vapauden kaikkia puolia ei hän sanonut kykenevänsä selittämään. Lopuksi hän kertoi:

— Kun tulin tänne opistoon eikä täällä ollut mitään tauluja, joissa olisi talon järjestys määrätty, tuntui mielestäni niin orjalliselta. Kun olin tätä laitosta ennen niin kovin pilventakaiseksi kuvitellut, tuntui peloittavan, että mitenkä tässä osaa olla ja käyttäytyä niinkuin pitäisi. Nyt en enää kuitenkaan kaipaa täällä mitään järjestyssääntöjä, olenpahan vaan samallaisena ihmisenä kuin ennenkin. Minusta tuntuu täällä olevan semmoinen tenhovoima, joka sanoo sydämelle, mitä on tehtävä ja mitä tekemättä jätettävä. Se kyllä ponnahduttaa takaisin, etten tee mitään, joka olisi muille tahi itselleni vahingoksi, kun vaan koetan sen ääntä seurata.

Oi terve vapaus, sä kansain ihanuus! Eipä ken orjuuteen voi syöstä poikiamme.

Sitten nousi toinen poika, matala mies, puhumaan. Lappalaisista hän puhui ja niitä itsekin pienuudellaan muistutti. Hän kertoi, että he ovat pohjaltaan suomalaisia hekin, ainakin hän sanoi niistä tulevan kunnon suomalaisia, kun ruvetaan tekemään. Hän oli ahkerasti kirjoja selaillut, katsellut Kalevalat, Maammekirjat ja muut, joissa lappalaisista oli vähänkään puhuttu ja nyt hän niistä löytämistään langoista kudottua kangasta koetti toveriensa nähtäviksi levitellä.

Lopuksi lauloimme, että "juokse porosein!" Senperästä hiipi esille tyttö, lempeäsilmäinen, ruunitukkainen. Hän oli kirjoittanut paperille esityksensä, jossa sydämellisin sanoin kehoitti kotieläimiä säälimään. Muun ohella kertoi hän siitä kauniista hevosesta, joka nuorena ollessaan oli hänen kanssaan leikitellyt kuin mikähän hyvä toveri. Kerrankin oli ruvennut häntä syleilemään, mutta oli sen tehnyt niin taitamattomasti, että oli sormellaan raapaissut suuren verihaavan hänen otsaansa. Sitten se oli vanhennut, tullut hitaaksi ja laihtunut, mutta sillä oli yhä kiskotettu suuria tukkikuormia ja lyöty selkään, kun se ei jaksanut. Mutta miten ystävällisesti se oli aina häneen katsonut, kun hän illalla oli vienyt sille leipää ja silitellyt ja taputellut sen kaulaa! Kerran — niin, hän oli todellakin nähnyt sen vanhan tamman silmistä vierivän kyyneleitä.

Seuraava puhuja kertoi kauneuskäsitteestään. Hän sanoi miellyttävän itseään luonnossa ilmenevän vapaan kauneuden. Puu joka metsässä vapaana tuuheita lehviään levittelee, kuului hänen mielestään olevan paljon kauniimpi kuin se, joka kitukasvuisena kääköttää jäykkiin riveihin istutetuissa puutarhoissa ja jolta kaikki hienoimmat oksat ovat poikki saksitut. Ihmisissä ja heidän keskinäisessä yhteydessään sanoi hän näyttävän paljoa kauniimmalta vapaan ja yksinkertaisen lähimmäisen palvelemisen kuin koneellisten ja luonnottomiin sääntöihin typistettyjen turhanpäiväisten seuraelämän temppujen noudattamisen. Kaikki muodit ja muut turhuudet kuuluivat häntä vaivaavan, sillä hän sanoi näyttävän itsestään paljon kauniimmalta, että kukin seuraa omaa makuaan puvuissa ja muissa kuin että antautuu muotien kahleihin ja yksitoikkoisuutta maailmaan rakentamaan. Ja että hänen suunsa oli sydämen kyllyydestä puhunut, osoitti sekin, että hänen tukkansa oli vanhaan talonpoikaiseen tapaan tasalatvaksi leikattu eikä perunapetkeleen muotoiseksi kulittu. Hänellä oli todellakin ollut tahdonvoimaa pitää tukkansa semmoisena, jommoinen häntä miellytti, muiden muoteja noudattaessa.

Vielä esiintyi sinä iltana sinisilmä neitonen, jonka kasvoista ei vieläkään ollut ennättänyt kesäinen päivettymys täydelleen hävitä, vaikkakin oli jo talvi solunut niin joulun lähelle. Hän kertoi kesäisiä muistojaan kotitalonsa karjamailta, jonka taloutta kuului olleen monena monituisena kesänä hoitamassa. Hän jutteli lehmistään ja lehmisavuistaan, hohisevasta petäjiköstä karjamajan viereisellä kankaalla ja ihanien iltahetkien vietosta mökkinsä kynnyksellä istuen ja ommellen ja lammen pintaan kuvastuvia lehtoja katsellen. Oli siellä ollut välistä ikäväkin, mutta ensi kesänä hän ei aikonut ikävöidä, kun ottaisi kirjoja mukaansa ja laulaisi täällä opistossa oppimiaan lauluja.

Kertomusta kuunnellessa meidän mielemme herkkenivät ja lämpenivät ja tavallista vienommasti me lauloimme:

Mull' laaksossa on koti armainen, miss' salojen tyyneys vallitsee. Siell' lintuset laulavat riemuiten, ja tuulonen lehdossa humisee ja puroset kirkasna välkkyilee, niin kirkasna puroset välkkyilee. Oi laaksoni! Riemujas muistelen. Oi laaksoni! Rauhaasi kaipailen.

Tämän kertomuksen täydennykseksi lienee tässä mainittava, ettei tämä sinisilmä kuulu enää senperästä olleenkaan kotitalonsa karjamajalla, vaan on muuttanut yhden kansanopistotoverinsa kotiin miniäksi.

Monta on näistä "esityksistä" — joiksi me niitä johtajan ehdotuksen mukaan rupesimme kutsumaan, vaikka ensin esitelmiksi nimitimme — painunut syvästi muistooni. Useimmat olivat aineensa valinneet kotoisilta aloilta, jotka olivat itseään lähinnä ja siis enimmän tuttuja ja rakkaita. Usea esitti opistossa opittua tai kirjoista lukemaansakin ainetta, varsinkin kevätpuolella, kun tiedonviljelys oli tullut enemmän omaksi. Ja esitysten perästä oli aina lopputehtävänä arvosteleminen.

Puheenjohtaja valittiin kuten keskustelutunneillammekin, usea oli jo merkinnyt paperille kohdat, joista aikoi muistuttaa — sillä muistutuksia ne enimmät arvostelumme olivat. Lopuksi antoi johtaja lausunnon, jossa ansiotkin otettiin huomioon heikkouksien ohella.

Ne olivat kuin varpusenpoikasten lentoyrityksiä nuo meidän esityksemme. Mutta nyt jälkeenpäin olen heistä usean nähnyt punakoin poskin ja säkenöivin silmin kansanjuhlissa ja iltamissa, seisovan seisovan puhujan paikalla, selittämässä kotinurkkiensa asukkaille niitä tunteita ja mietteitä, joita sydäntensä sisimmässä liikkuu.

Meitä oli melkein kymmenkuntainen joukko meitä kansanopistolaisia ja me ajoimme lumisten metsien sisäistä, sydänmaan poikki kulkevaa tietä joululomalle koteihimme.

Varhain aamulla olimme olleet jalkeilla ja opistolle olimme joulukuusen ympärille kokoutuneet. Johtaja, joka aina osasi löytää sopivan hetken kullan kaivamiseen sydämistämme ja aina mieltämme ihanteellisuuteen ylentää, oli kertonut meille joulukuusen vaiheista ja lausunut lopuksi:

— Mutta lieneepä muinen kuusta koristeltukin mitä tarkoitusta varten tahansa, niin sen puhtaus meidän mieltämme puhtauteen viitatkoon! Vihertäkäämme kasvavina kärsimyksissäkin kuin talven tuiskussa kuusi, ja toivon kynttilöitä kantakaamme!

Niin hän oli lausunut ja hänen reipas hymyilynsä ja nuo timantteina kiiltelevät sanat kuvastivat niin selvästi mieleen siinä reen laitaa vasten istuessa. Koko lähtijäisjuhlakin palautui muistoon niin lämpimänä ja kotoisena.

Samalla tuntui mielessä vähän kuin alakuloisuuden tapaista opistosta poispäin ajaessamme. Eikä sitä alakuloisuuden tapaista tahtonut saada täydelleen pois karkotetuksi tieto kotiin ja kotijoukon pariin pääsemisestäkään. Tuntui kuin olisi ollut siinä soutelemassa semmoisen lammin pinnalla, josta lähtevät virrat molemmille päin ja molempien virtojen varsilla olisi tuttuja kukkarantoja, ja tekisi mieli jakautumaan kahdeksi saadakseen kumpaakin virtaa myöten meloskella.

Mutta kun tuolta edelläkulkevasta reestä kajahtaa äkkiä reipas laulu, niin silloin se kaihontapainen ilmaan huiskahtaa. Äänensä antavat jokainen laulun vahvikkeeksi ja luminen metsä koettaa laulaa mukana. Mutta tottapa se metsä ei oikein osanne meidän uusia laulujamme, koskahan surumielisesti vetelee vähän jälelläpäin, kuin olisi kuulosteltava laulumme sanoja. Vaan kun meidän mielemme ovat nuoruuden riemua täynnä, niin näyttää metsäkin vanhat huolensa unhottavan ja riemuumme yhtyvän. Kuusoset niin kovasti vavahtelevat, että lumihyreet oikein lehviltä hankeen putoilevat… ja tienvartisimmat puut viskelevät välistä niskaamme suuria lumipalloja.

Laulaen, puhellen ja muuta melskettä pitäen me ajoimme poikki neljättäpeninkulmaisen sydänmaan, jossa ihmisasuntoa ei nähnyt muuta, kuin silloin tällöin pienoisen torpan. Kun lähenimme ensimmäisen kylän taloja, oli jo puolisenkymmentä tuntia pimeän aikaakin kulunut ja hepomme käyneet hikisiksi ja väsyneiksi.

Mutta ensiksi olikin siinä tien varressa vahvasti elävä talo, jossa kyllä sopi yösydäntä viettämään. Olivatpa talon asukkaat vielä vähäsen sukuakin eräälle pojalle matkueessamme, joka sekin oli oikeuttavinaan koko sisaruskuntaa siihen taloon yöpymään.

Ystävällisestihän nuo vastaan ottivatkin. Kamarihuoneisiin veivät suoraa päätä ja ainoat taloiset miehet, kaksi eukotonta veljestä, tulivat pakinata pitämään. Ainoa taloinen naishenkilö, veljesten sisko, meni piikojen kanssa kahvipuuhiin, käytyään ensin vieraille kättä pistämässä.

Vaikka tuon neitosen näinkin ainoastaan niin melkein vilahdukselta, huomasin hänen kasvoissaan jotakin niin erinäistä, että hän aivan ehdottomasti veti katseeni itseään lähemmin tarkastamaan. Hänen naurahduksessaan näytti olevan niin väkinäinen ja surunsekainen ilme. Kasvoistakin ja ruskeista silmistä aivan hehkumalla hehkui niin haikean heleätä kaihomielisyyttä, että heti tulin kuvitelleeksi hänen vuosikausia aivan riemun pisaratontakin elämää eläneen.

Puhe luonnollisesti siirtyi kansanopistoon. Veljekset näyttivät sen pitävän kohteliaana velvollisuutenaan, kun me olimme juuri sieltä tulossa, joshan lienevät muutenkin halunneet kuulla jotakin omin silmin näkijöiltä. Huomasin heidän ajattelevan jokseenkin nurjanpuolisesti kansanopistoa, vaikka eivätkään meidän kuultemme ruvenneet jyrkempiä tuomioita lausumaan. Kilvalla rupesimme kertomaan mitä kukin oli opistossa parhaimpana pitänyt.

Mutta mitä kaikkea puhelimmekin, ei hetkeksikään häipynyt mielestäni äsken näkemäni neitosen kuva. Se oli niin sinne syöpynyt, että huomasin häntä ajatellessani huulteni heittäytyneen huultensa surumielisyyden vivahdusta matkimaan, Ja kun hän vaan sattui huoneesen tulemaan, kääntyivät silmäni väkivedolla häntä tarkastelemaan. Saamani vaikutus yhä vahvistui. Noissa kasvoissa ilmenevä alakuloisuus oli jotakin niin voimakasta, että sen nähtyään olisi aivan kivikovakin sydän tuntenut osanottoa.

Heräsin mietteistäni kuuntelemaan toisten keskustelua. Veljekset näyttivät yhä halukkaammin ja uteliaamminkin kuuntelevan kertomuksiamme opiston oloista. Eiväthän he ennen olleet niistä mitään tietäneetkään muuta kuin suusta suuhun kulkevia juttuja.

Illallisen jälkeen olimme pari kolme vieraista vierashuoneen viereisessä kamarissa talon merkillisyyksiä katselemassa ja talon neitonen — Hanna kuului olevan nimeltään — oli meitä opastamassa. Toiset vieraat olivat vierashuoneessa isäntämiesten kanssa tarinata jatkamassa.

Toverini sattuivat kuulemaan jotakin erinäisempää keskustelusta toisessa huoneessa ja menivät sinne. Siten jäin Hannan kanssa kahden kesken.

Puhe solahti pian kansanopistoon siinä pöydän nurkan kahden puolen istuessamme. Kerroin hänelle niistä kohdista kansanopistoelämää, jotka olivat selvimmin mieleeni painuneet. Kerroin toveri-iltojemme rattoisuudesta, innostuttavista esitelmistä ja muista opiston oloista. Välistä hänen silmissään näytti olevan vähän iloisuuteen vivahtavaa, mutta sitten hän taasen painui alakuloisuuteensa ja hänen suupielissään luulin huomanneeni jotakin katkeruuden tapaista. Joskus hän yhtä tai toista seikkaa kysäsikin, mutta näytti kysyvän kuin vasten tahtoaan, kuin ei olisi kysymistään asioista tahtonut tietoa ensinkään.

Silloin tuntui hän minusta olevan kuin suljettu kirja, josta on kuullut kerran jotakin kaunista kerrottavan ja jonka sen vuoksi niin mielellään tahtoisi avata.

Vaivuin mietteihini. Vaivuin muistelemaan häntä niin, kuin olisin hänet jolloinkin nähnyt, mutta nyt olisin hänestä kaukana. Hän koetti alottaa uudestaan keskustelua kysymällä oliko sydänmaalla tie tukossa.

Mutta minulla oli vastustamaton halu saada tietää, mitä oikeastaan liikkui noiden kasvojen kätkössä.

— Minkätähden te olette noin alakuloisen ja surullisen näköinen? Onko ehkä äskettäin kuollut sukulaisia?

Hän puhui niin ihailuttavan alakuloisella ja surunsekaisella äänellä, että se helähti kuin raukean kaipauksellinen soitto.

— Hän oli tullut markkinoilta silloin ja minä muistan kuin unen näköä, miten hän piti minua polvellaan ja antoi jotakin makeaa. Kuuluivat olleen rusinoita. Olin ollut kaksivuotias hänen kuollessaan.

— Mitenkä minä häntä, kun en hänestä muistakaan sen enempää. Äitiä kaipaan sitä enemmän, hänhän se kertoi isästäkin mitä hänestä tiedän.

Ja silloin hän hymyili. Eikä hänen hymyilynsä nyt näyttänyt väkinäiseltä, vaikka se olikin niin surunsekaista.

— Mutta hän olikin niin hyvä. Mitään ei hän hennonnut kieltää, jota vaan oikein halusin. Jos ei hän olisi silloin elänyt, en olisi päässyt kansakouluunkaan siksikään yhdeksi ainoaksi kevät-talveksi, jonka siellä sain olla.

— Mutta eihän se asia suremalla parane… menettää vaan siten nuoruutensa onnen, koetin muka lohdutella. Pitäisi koettaa olla iloinen.

— Kyllähän se niin olisi, myönnytti hän. Mutta minä en ole koko ikänänikään voinut olla oikein iloinen. Aina on vaan niitä kaihoja. Eikä niille voi edes mitään, joten toisinaan tekee mieli aivan itseensä kyllästymään.

— Eihän sitä kaikistellen ymmärrä itsekään, mutta mieli on sittenkin surua ja kaihoa täynnä. Lapsena minä kuulun olleen vähän iloisempi, mutta kohta kansakoulusta päästyä alkoi kaipaus rinnassa asustaa ja viime vuosina se on yhä yltynyt. Ja kun ne ihmiset vielä kiusottelevat ja koettavat etsiä syitä, vaikka eikö tuo liene vaan Luoja antanut semmoisen luonteen, ja sillehän ei voi mitään. Mähölän Maiju — tuolta mökistä peltomaiden takaa — se aina sanoo, että minun mieleni muka palastaa Helsinkiin tahi muuanne suureen maailmaan. Mutta en tok lähtisi, vaikka maksaisivat mitä. Ja äsken kävi niin pahasti sydämmelleni, kun suutari tuolla tuvassa vornuili… ikään kuin minä vähät välittäisin hänen sulhasistaan ja muistaan.

Viimeisiä sanoja sanoessaan oli hänen alakuloisuutensa muuttunut melkein mieliharmiksi, jolle hänen itsensäkin täytyi kohta naurahtaa.

— Eikä se useinkaan niin raskaalta tunnu, kun ne luulevat, jatkoi hän vähän vilkastuneena. Luulen melkein että jos pääsisin oikein iloiseksi ihmiseksi, niin silloin rupeisin ikävöimään entisiä kaihojani. Sitä eivät voi ihmiset uskoa, miten hyvältä se joskus tuntuu, kun saa heittäytyä utuisten surujensa syliin.

— Ehkäpä sitä voi niin suruihinkin ystävästyä että niitä kaipaa, arvelin.

— Se tuntuu tekevän niin hyvää mielelle, kun saa kerrankin haastella huolensa semmoiselle, jonka ei näe niille nauravan, sanoi hän muutamakseen kertomustensa lomassa.

Hän sanoi pienestä pitäen olleensa semmoinen, ettei koskaan saanut huviaan vertaistensakaan seurassa ja hänestä oli näyttänyt, että toi mukanaan muihinkin äänettömyyttä ja jotakin raskasta. Tyttösempänä ollessaan oli hän aina mennyt aitan parvelle, jossa oli neliruutuinen ikkuna järvelle päin ja siellä "katsonut kauvas". Välistä oli hänestä tuntunut siellä siltä, kuin ei olisi oikein tietänyt, onko hän tosiaankin täällä kotiaitan parvekkeella, vaiko tuolla kaukana järvien ja metsäin takana, jossa on siniseltä näyttävä korkea kukkula ja suuren raunion näköinen talo kukkulan vierulla.

— Niinhän minä hupsu ikävöin ja uneksin, sanoi hän. Tuntui niin tyhjältä ja toivottomalta, että minä melkein ihmettelin muita nuoria, kun voivat olla niin iloisia ja tyytyväisiä, vaikka en itsekään ymmärtänyt, mitä minulta puuttui.

Mutta ei ikinä mene mielestäni se, minkälaisen vaikutuksen tämä kysymykseni näytti häneen tekevän. Hän näytti saaneen kuin pistoksen, hänen kasvonsa rupesivat punehtumaan, ja se puna liekehti kuin hiiloksen hehku. Vihdoin häneltä pääsi itku, tuommoinen kuin sateen edellä lienteytyvä pilvi, joka tahtoo purkautua yhdellä kertaa ympäri taivasta. Silmistä se vihdoin purkautuikin kyyneleinä, joita hän koetti huolellisesti pois pyhkiä.

Minusta näytti, että hän oli varsin koettanut karttaa kansanopistosta puhumista kaihoistaan kertoessaan.

Olihan hän toki opistoa ajatellut. — Oli syksyllä sinne pyrkinyt, rukoillut ja itkenytkin. — Eivätkä olleet laskeneet, hupsuksi olivat vaan sanoneet.

— Meidän miehet, jotka toki eivät välitä muusta kuin perkkiöistään ja viljansa kasvusta, virkkoi hän, ja hänen mielensä oli alakuloinen samalla tavalla kuin lapsen, joka ei pidä siitä, että vanhemmat eivät laske häntä mäkeen. — Sanovat vaan että "sinne vielä tärväämään ja herrastumaan! Ole vaan yksin tein, jos aijot tässä kerran pysyä."

— Tulleeko tuosta sen paremmuutta. Saahan vaan sitten olla enemmän pahoillaan, jos ensin heittäytyy toivomaan.

Eihän hän sitä osannut niin sanoa, tokko lienee kuvitellut erittäin miksikään. Olihan kuvastanut vaan jotakin kirkonkylän kansakoulun tapaista mieleen, joka seisoisi samallaisella mäenkenkämällä, vaan jossa olisi sisällä jotakin niin — niin — ei hän sitä oikein osaisi sanoa, — niin lämmintä ja kirkasta…

— Viime kesänä, kertoi hän, kun haudoin mielessäni toivoa sinne pääsyyn, tuntui usein peloittavan, että jos ne sielläkin pilkkaavat ja kiusoittelevat… minä kun poloinen olen niin jokapäiväinen ja yksinkertainen.

Ja sekin oli peloittanut, että jos hän ei mitään ymmärtäisi. Ja jos hän jäisi siellä kaikista jälelle, niin nauraisivat.

— Kansanopistostako pelkäätte semmoista! huudahdin innoissani. Enkä minä mitenkään voinut löytää sanoja semmoisia kuin olisin tahtonut selittääkseni opistossa vallitsevaa yhdenvertaisuuden tunnetta.

Hänenkin kasvoihinsa oli yhdenvertaisuussaarnastani tarttunut jonkun verran eloisuutta. Vähän toiveekkaamman näköisenä hän huoahti: — Kunpa sinne pääsisi!

Siihen meidän puhelumme päättyi. Toisessa huoneessa olivat muut yhä jatkaneet keskustelua kansanopistosta ja ovea avatessani kuulin juuri toisen veljeksistä lausuvan:

— Kyllä siellä taitaa pitää käydä katsomassa jolloinkin tässä talven varrella.

Aamulla, jo puolenyön puhteella, läksi meidän iloinen joukkomme matkaansa jatkamaan. Hän oli pihalla lyhty kädessä meitä matkalle puuhaamassa.

— Kiitos vaan itsellenne kaikesta! vastasi hän kiittelyihimme yösijasta. Tuntui aivan kuin olisin ollut siellä.

— Elkää ikävöikö kovin paljoa, lohduttelin. Minä uskon, että ensi syksynä pääsette.

Mutta minä näin, miten kaihoisena hän jäi sinne seisomaan. Näin hänen lyhtynsä pilkoittavan sieltä pimeältä pihamaalta pellon veräjälle asti ja vielä lumiseen lehtoon peittyessämmekin. Ja pitkin tietä minä hänen toivotonta toivoaan ajattelin ja hänen kaihoisia kasvojaan muistelin. Kuvittelin häntä keväiseksi vuokoksi, jonka kohtalo on kasvattanut jykeväin kuusien keskeen. Siellä hän kaihoaa ja kärsii, toivoo toivotonna ja tahtoo tahdotonna aukeammille aloille, päivän paistantatiloille.

Ja täällä saloillahan on vielä tiheässäkin tämmöisiä vuokkoja, jotka kuusikon keskessä kärsivät, kaipaavat ja kuoleutuvat — tai kuoleutuvat kaipaamatta.

Mutta toivokaamme päivän kerran niin korealle nousevan, että se paistaa täydellä terällä kuusikonkin kukkasille, kaipaaville ja kaipaamattomille, ja lämmittää kuusetkin kukkasia kantamaan!

Hevonen, kolmitalvias tammavarsan heppalainen, kävellä virvelsi rekensä edessä ja löi astunnalleen tahtia päällään, jotta vainen liinaharja hessahteli. Karskiksi oli kuiva pakkasilma karkaissut hepovarsan mielen, ja hevon kävely sotkeutui niin juoksunsekaisen näköiseksi. Vähänväliä varsa vilkasi Esaan, kuin anteeksi pyytäen ja sitten melkein paikoillaan koetti ottaa juoksuaskeleita! Kavioita näytti aivan polttavan juoksemishalu, mutta kun koetettua aina kuului trrr jäljeltä päin, täytyi kuitenkin asettua kävelemään. Katseli heitä sitten huvikseen noita kantojen hangen pintaa pullistamia lumikuplia ja jokaista lumilakkista männynkäkkyrätä tien varressa.

Esa kävellä kirmitti uusine valkovartisine lapikkaineen reen perässä, katsellen nuoren nimikkohevosensa metkuja sekä kuunnellen reen jalaksen narinaa, pakkasen rysähtelemistä etäisemmässä, vesakon takaisessa lehdossa ja pakastiaisen tiitäälitöstä läheisten lumisten vesojen oksilla.

Esa oli juuri siinä kävellessään hymyillen mietiskellyt ihmisiä ja kotioloja kansanopistosta joululomalle tultuaan. Miten somilta olivatkaan kotiolot näyttäneet kerrankin vähäsen pitemmän aikaa poissa oltua! Olivat näyttäneet niin yksinkertaisilta ja melkein kömpelöiltä, mutta sittenkin niin paljon hauskemmilta ja rakkaammilta kuin ennen. Esan mieleen kun siinä kotioloja muistellessa välähti ajatus opistoon pyhien jälkeen uudestaan menosta, tuntui kuin olisi oikein säälittänyt kodista eroaminen. Heti sääli kuitenkin ääntään laimensi, kun Esa ajatteli tarkemmin opistoa. Ja kyllähän tuota nyt toki yhden talvikorvan voi olla kotoa poissakin.

Isävanhalle oli Esan täytynyt aivan hymyillä siinä yksin kävellessään ja mietiskellessään. Miten kunnioittavan näköisesti hän oli katsonut opistosta juuri tullutta poikaansa… melkein kuin pappia. Mutta siinä katseessa oli kuitenkin niin totisen tutkiva vivahdus kunnioittavan ihailun seassa. Ei liene kuitenkaan ehkä pahoja vikoja huomannut, koskahan koko yönseudun piti aivan kuin jonkin parhaimman vieraan tavalla. Äiti kun oli aikonut pitää vaan jokapäiväisen kotoisen ihmisen laisena eikä tuoda voitakaan "vieraalle" kun sitä ei ollut muullakaan perheellä, niin isä oli katsonut häneen pitkästi ja sanonut, että "eikös sitä meidän talossa ole enää voitakaan". Äiti oli vaan naurahtanut herttaisella tavallaan, ottanut avainkimppunsa koukusta uunin nurkasta ja käynyt särvinaitasta hakemassa ison voimurikan lautaselle.

Esa ajatteli siinä piloillaan, että olisiko hänen syynsä, jos kohta saisivat moittia herrastelemisesta, kun ensin sillä tavalla hemmoittelevat.

Tulonsa jälkeisenä aamuna kun hän oli kuullut, että pariltakin lehmältä olivat peräimet rikki ja kun hän oli silloin hakenut vitsaksia ruveten niitä karsimaan ja vääntämään, koska rengeilläkin näkyi olevan semmoista touhakkata reenkaplaittensa teossa, oli isäukko silloin niin hyväntuulisen näköisenä katsellut hänen touhujaan verkonkudelmansa äärestä pöydän takaa. Mutta sitten päivän valjetessa, ruokalevolta noustua, kun hän oli mennyt isäukolle arvelemaan, etteiköhän se varsa jaksaisi olla toisten hevosten kanssa mudanvedossa niinä parina päivänä, jotka tästä enää jouluun olivatkin, silloin oli isä hänelle tuumitellut hyvitellen kuin pienelle lapselle:

— Noo, olehan nyt vähän kuin vieraan tavoin, kun tuota niin vähäsen aikaa joudat olemaankin. Kyllähän nämä työt näyttävät tässä vähitellen eteenpäin niehautuvau, jos vähän lepäiletkin.

Kylläpähän hän nyt olisi kotona viitsinyt ruveta sillä lailla herrastelemaan — varsinkin kun opistossakin oli alkanut ruveta tuntumaan niin pakottavalta alituinen istuminen!

— Jos niin kovin mielesi tekee, niin laita tuolta aitasta jyväkuorma rekeen ja vie myllyyn sillä varsallasi.

Myllyllä olivat kaikki häneen katsoneet kuin johonkin ulkomaalaiseen — tahi kuin hän ei olisi enää ollut tavallinen ihminenkään. Vauhkolan vanha isäntä oli katsonut niin alta kulmainsa, tullessaan vastaan Myllylän riihen perässä ja ivallisen näköisenä myhähdellyt. Lieneekö muistellut syksyllistä, kun olivat menneet hänen päivittelemisensä hukkaan ja hän oli vaan mennyt kansanopistoon. Myllärin emäntä oli niin lepposasti kutsunut kammariin ja kahvia keittäessään ja sitten juodessa puhua purpattanut tyttärensä kirjeistä ja hyvästä edistymisestä karjakkokoulussa. Mitähän lienee oikein meinannut sillä niin paljolla tyttärestään puhumisella… Ensi syksynäkö kuului pääsevän pois koulusta. Olihan se hyväsydäminen tyttö, kasvukumppani ja leikkitoveri…

Esan täytyi hymähtää yksikseen, kun huomasi, mille tielle olivat ajatukset joutuneet.

Mylläri se oli vasta mukavaksi heittäytynyt. Aivan oli käähyytellyt kättään jauhoisen lakkinsa reunukseen hyvää päivää sanoessaan. Esalta oli silloin päässyt ilmeinen nauru ja molemmat olivat olleet vähän hämillään kättä pistäessään. Mutta kankeus oli haihtunut ja Esasta oli tuntunut, että he olivat paremmat ystävykset kuin ennen sitten yhdestätuumin säkkejä myllyyn kantaessaan.

Tuota hevosta, kun taas hypähti juoksuun! Heti se asettui kävelemään, kun Esa kielsi, mutta saihan kuitenkin ajatukset eksytetyksi entiseltä tolaltaan.

Esa katseli ympärilleen. Miten ihmeellisen värikkäänä säteili hanki ja miten pyhäisen pehmosina heilahtelivat lumipallot petäjäin lehvillä! Koko tienoo tuntui niin juhlallisen henkevältä. Todellakin tuntui luminen ja jäinen metsä melkein elävän ja huokuvan. Esasta tuntui aivan ihmeeltä, että hän oli ennen voinut kulkea kuin kuuroin korvin ja sokein silmin tätäkin tietä tämän kaiken kauneuden keskellä.

Siinä kulki tie juuri poikki mäkijonon, joka oli seutukunnalla kaikista korkein. Mäen päällä, solakan petäjikön juurella, oli semmoinen soikea loivalaitainen notkelma, jommoisia näkee useinkin hiekkaisilla ja somerikkoharjanteilla. Esan mieleen välähti aivan sydäntä hiipaseva havainto, kun hän huomasi laakson. Kyllä kaiketi se oli tämäkin harjanne syntynyt silloin jääkaudella, josta johtaja maantietotunnilla kertoi. Tuolla kahden puolen ovat olleet suuret jäävuoret, tuollakin jossa ovat nyt heidän suuret perkkiöniittynsä ja tuolla jossa saarikas järvi jään alla ähöttää, mutta tällä kohdalla on voimakasvesinen virta jäiden välissä juosta hulistanut ja tuossa on ollut jääsaari tuon mäenpäällisen kuoppuran kohdalla. Sitten ovat jäät alkaneet sulaa virran molemmin puolin ja lähteneet mereenpäin viettävää maata tuonne Hukkalan kylää kohden mennä rymyämään. Silloin on vesi saanut levitä vapaasti tästä vanhasta väylästään ja jättänyt kuljettamansa hiekan ja somerikon tähän tämmöiseksi mäeksi. Mutta tuossa kun on ollut se jääsaari, niin siihen ei ole päässyt hiekkaa niin paljoa ja siksi siihen on tullut tuommoinen laakson loivanne harjanteen korkeimmalle kohdalle.

Esa koetti kuvitella mielessään, että miltähän seutu olisi silloin mahtanut näyttää, jos olisi ollut sitä katsomassa jääpaljouden pakenemaan lähtiessä. On siinä vainen mahtanut olla rytinätä ja solinata ja hulinata! Nyt vasta tunsi Esa saavansa oikein elävän käsityksen silloisista johtajan selityksistä. Samalla tuntui oikein peloittavalta, kun ajatteli että tämäkin mäki olisi kätkenyt nuo suuremmoiset muistonsa ehkä kuuksi päiväksi, jos ei olisi ollut kansanopistossa. Ja siinä kiertyi mieleen sekin johtajan puhe, jossa hän oli verrannut nuoruutta tulvivaan kevääseen, jolloin lampi ruhtoo jäitä pinnaltaan, saattaakseen sitten vapaana aallota tai kesäisinä iltoina tyynenä päilyä rannan kukkasia kuvastaen.

Esan mietiskellessä oli varsa kulkea keikutellut harjanteen päällisen tasangon ylitse, ja myöttävän maan lähetessä hypätä keksahti Esa jauhosäkkien päälle istumaan. Mäen sen puolinen rinne oli aukeaa ahoa ja siitä rinteen niskoilta oli niin laaja ja mahtava näköala, että Esan täytyi oikein hevosensa seisauttaa saadakseen rauhassa silmäillä. Siitä heidän matalavesakoisen hakamaansa ylitse näkyi lahden takaa suuren suurehko liuta taloloita seisten mikä milläkin mäen kenkämällä, näkyi lumivalkoisia peltoja rinteitten vieruilla, sikin sokin risteileviä aitoja peltojen rajoilla ja äärillä, talojen takana taasen lumisia ahoja ja tuolla toisaalla vihreän ja vaalean kirjava petäjikkö. Edempätä näkyi monenmuotoisten, ilman sinertämäin kukkulakihermäin vuorovaihtelua, udun verhossa uinailevia sinisaloja ja sieltä täältä voimakkaan vaalea, pullea savukasvannainen.

Esa ei tiennyt mikä niistä noista enimmin miellytti, eikä niistä tainnut miellyttää erikseen mikään, sillä kaikkiallahan niitä semmoisia oli nähtävissä. Mutta se oli tuo puhtosen mahtava kokonaisuus, joka mielen aivan huikasi ja hurmasi. Taas välähtivät Esan mieleen tiedot, joita hänellä oli isänmaan historiasta. Mikä niitä lienee ruvennutkin sinne palauttelemaan. Esa kuvitteli mielessään, että miltähän mahtaisi tuntua, jos tuolta sinisalolta olisi nyt juuri sota tulossa ja nuo pauhkean pulleat savupatsaat olisivatkin "soan savuja, noita vainovalkehia". Ja Esan rinnassa tuntui niin hyvältä, kun ei toki tarvinnut semmoista peljätä.

Sieltä sodan muistojen kautta kiertivät Esan ajatukset peruslakeihimmekin, joitten sisältöä myös oli kansanopistossa isänmaan historian yhteydessä selitetty. Tuntui kuin hän olisi voinut paljon huolettomammin juuri siihen jauhosäkkiensä päälle heittäytyä niitten turvissa. Tuntuipa melkein kuin niistä laeista olisi liikkunut jotakin tuoksun tapaista talvista pakkasilmaa lämmittämässä.

Noita kaikkia mietiskellessä ja tunnustellessa tunsi Esa itsensä paljon onnellisemmaksi kuin milloinkaan ennen. Tuntui kuin tienoot ja koko elämä olisivat saaneet uutta sisällystä, kuin lumiset petäjät, talot tuolla ja savupatsaatkin olisivat osanneet kertoa menneitä ja nykyisiä asioita.

Mutta hepovarsa oli Esan mietiskellessä lähtenyt hiljalleen alamäkeen astuskelemaan. Reki alkoi puskea päälle eikä nuori liinaharja tahtonutkaan sitä vastustella, vaan läksi juoksemaan. Juoksu kiihtyikin pian huimaksi laukaksi huolimatta Esan pidättelemisestä. Reki hypähteli ja rysähteli lumen vähyyden vuoksi vielä korkealla olevissa kivissä ja Esa odotti joka hetki huiskahtavansa metsään säkkiensä keralla.

He pääsivät kuitenkin mäen alle onnellisesti molemmat. Ja Esa antoi saman vauhdin jatkoksi varsan mennä pihaan asti juoksun hölkällä.

Mutta kun Esa oli riisunut heponsa, laittanut sille apetta ja sitte meni kotoiseen lämpimään tupaan, tuntui hänestä elämä niin herttaiselta ja hyvältä. Ja hän oli niin iloisella tuulella, ettei tahtonut osata syödäkään.

Sydänmaan kylässä, syrjässä suurempain eläjäin tienoilta, jonne kulki kivikkotie kuusikon keskitse, siellä oli hän syntynyt, siellä kasvanut ja siellä aikojaan eleli.

Hän oli kylän rikkaimman talon ainoa poika, vaikkei se talo siltä niin suuremmoinen pohatta ollut. Olihan vaan omistaan elävä, velaton ja muiden mielivallasta riippumaton. Lahden rantaan laskeutuivat laakeata rinnettä kattaen talon vanhojen peltojen reunat. Ylimmäisessä reunassa oli kartano petäjikön peittämän kukkulan juurella. Toinen talo oli peltojen perillä, molempain talojen pellot vastatusten, ja toisen talon takana oli pari muutakin samallaista pienehköä taloa. Lahden takaisen keihkeän mäenkenkämän vieruilta näkyvät harmaat talot kuuluivat myöskin saman kylän kirjoihin.

Siellä olivat kyläläiset elelleet erillään muusta maailmasta, ahkerasti olivat työssään touhunneet, iltasilla kylpeneet ja tyytyväisiä olleet. Sunnuntaisin oli naapuriin pistäytynyt vakava vanhus, naapurin miesten kanssa juttelemaan ilmoista, viljojen kasvusta, kesannon kynnöstä, heinänteosta ja talvisista töistä. Nuoret olivat kesäisinä sunnuntaipäivinä parvehtineet sileällä kentällä kylän reunalla, karkeloineet siellä, lyöneet palloa, pistäytyneet metsässä nakilla, talvisin istuneet jonkun talon saunassa ja tuohtuneina paiskiloineet penkkiin kuvitettuja paperipalasia, ja veren suonissa kiehumaan ruvetessa olivat he laittaneet karkelokemut kylän äärimäiseen taloon.

Kauvan oli siellä sillä tavalla eletty, nuoret olivat vanhoilta tämmöiset tavat oppineet ja vanhat vakauduttuaan niistä nuorempia moittivat. Joskus oli sinne jotakin uuttakin kulkenut, ensin oli semmoista pilkattu ja ivattu ja sitten se oli omaksi otettu.

Mutta sitten alkoi kiertokoulu kulkea kylässä, jokaisena talvena kävi ja parisen viikkoa kerrallaan viipyi. Hän, kylän rikkaimman talon ainoa poika oli siellä myöskin parina kolmena talvena kulkenut, katkismusta, piplianhistoriaa ja virsikirjaa päähänsä päntännyt ja kiviselle taululle kirjaimia raaminut. Avaimet oli siellä annettu tiedon tenholinnan tanhuille pääsyä varten, hämärästi hän sen loistoa aavisti, mutta se ei näyttänyt kuuluvan hänelle. Lukossa antoi hän oven olla ja kätki avaimet takkinsa taskuun.

Vaan kerran kirkolla käydessään sattui hän näkemään lainattavan kirjoja kirkonkylän lainakirjastosta. Kun kuuluivat maksavan ainoastaan viisitoista penniä vuodelta ja sitten kuului saavan vaihtaa vaikka kuinka tiheään, arveli hän, että sopiihan nuo talossa olemaan. Niin oli tullut pari kirjaa otetuksi, ruokalevon aikana rupesi niistä toista silmäilemään ja mukaansa se rupesi vetämään. Siinä kerrottiin niin kauniisti ja hauskasti köyhästä pojasta ja tytöstä, jotka tahtoivat saada itselleen "oman tuvan ja oman luvan", ettei mitenkään malttanut olla lukematta loppuun, että saisi tietää, tulivatko he tuvalliseksi. Illoin, ruokalevon aikoina ja sunnuntaisin saivat ajatukset siivittää kirjan sisällön mukana, ettei joutanut kuin hädintuskin pistäytymään naapurissa, eikä laisinkaan ottamaan osaa muiden nuorten kisoihin. Puolenkymmenen päivän perästä sai nähdä, että tyttö ja poika tulivat tuvalliseksi, kun lujalla tahdolla päämääräänsä kohden ponnistelivat.

Kun kirjat tulivat loppuun luetuiksi, oli hän kirkolla käydessään ottanut uusia aina uudestaan ja uudestaan. Niin hän alkoi matkustella mailla ja merillä, kotimaalla ja muualla, rakennella ajatuksissaan kuvia ja niihin kotoisia oloja vertailla. Alkoi tuntua kuin olisi elänyt unissaan ennen ja vähitellen valveille pääsyä kaivannut, nyt oli alkanut herätä ja tunsi valveille pääsystään iloa.

Hän alkoi muillekin nuorille löydöistään puhua, näytellä kirjojaan ja niiden sisältöä kertoa. Muutamat alkoivat kirjoihin mielistyä, etsivät ensin niitä paikkoja, joista Ellu oli kertonut ja vähitellen viekoittuivat muitakin sivuja silmäilemään. Vaikka toiset olivat kirjoja joutaviksi väittäneet ja olleet tyytymättömiä siihen, että he niiden ääressä tuhersivat, olivat nämä muutamat kuitenkin yhä Ellun, kylän rikkaimman talon ainoan pojan, lainaamia kirjoja lukeakseen kulettaneet ja sitten itsekin lainaamaan lähteneet. Ja niin oli heitä siellä karttunut melkein kymmenkuntainen joukko, joukko nuorukaisia, jotka eivät joutaneet käymään öisin tyttöjä katsomassa niin tiheään kuin muut, eivätkä sunnuntaisin kaikkiin nuorten kisoihin.

Viime syksynä panivat he säästörahojaan kokoon ja tilasivat tienoon sanomalehden. Talosta taloon saivat lehdet kierrellä ja vasta viikkojen perästä viimeisille luettaviksi tulivat, mutta silloin ne olivatkin luetut niin tarkkaan, ettei jäänyt kuin riekaleita jälelle. Ne muuttuivat pian nekin aivan jokapäiväiseksi leiväksi, niitä täytyi silmäillä aina palanpaineeksi puolisen perästä, useimmiten semmoisia parhaimpia paloja, jotka jo oli lukenut ja tiesi lukemista ansaitsevan. Alkoi jo ruveta tuntumaan pitkältä odottaessa, milloin kirkolla kävijät ne kauppamiehestä tullessaan kulettivat, ja vähitellen tuli tavaksi kokoontua sunnuntaisin puolisen perästä rikkaimman talon tupaan, johon sanomalehdet ensiksi tulivat.

Vähitellen alkoi lehdissä olla yhä tiheämpään uutisia uudesta laitoksesta, josta kylän nuoret ensimäisiä kertoja kuulivat. Ja vihdoin niissä oli pitkä, juhlallinen kirjoitus, jossa kerrottiin mitenkä naapuripitäjäässä on avattu kansanopisto. Silloin sykähti niin somasti rinnassa ja mielen täytti epäselvä kaipaus.

Ellun mieleen laitos lähtemättömäksi hautautui. Sinne ne aina ajatukset siivittivät ja mielikuvitus koetti opistoa nähtäväksi muodostella. Kuvastui mieleen Kotoisen kylän kiertokoulu ja kirkonkylän kansakoulukartano, joka kirkon jälkeen komeinna korkealla kummulla seisoi. Niistä sulautui sekoitettu kuva, joka muistellessa yhä kaunistui ja kirkastui.

Sitten sinne kaukaiseen salokylään kulkeutui pienonen kirja, jossa opiston oloista kerrottiin.

Ellun opistokuvaan puhalsi se elävän hengen ja niin se tuli hänelle kaukana kuvastavaksi toivojen keskustähdeksi.

Muutkin nuoret, jotka Ellun puolueeseen kuuluivat, lukivat kirjan ja olivat jo ennen sanomalehdistä uutiset lukeneet. Opistosta alettiin yhteen tultua keskustella siellä salomaan kaukaisessa kylässä, ja se painautui unhottumattomasti muistoon tuolle melkein kymmenkuntaiselle nuorisojoukolle.

Tultua pitkän talven, jolloin jokapäiväisissä oloissa ei niin tulista kiirettä ollut, heräsi Ellun mielessä ajatus, että kun olisi lähteä käymään siellä opistolla. Viikkokausia sitä asiata sitten joukolla tuumittiin ja pohdittiin, uhkauksia tehtiin, arkailtiin ja epäiltiin, ja vihdoin saatiin määrätyksi päivä, jolloin lähdetään.

Ja kerran kevättalvella, kun useimmissa taloissa oli mudanveto lopetettu ja kaikki, jotka edelleen elää aikoivat, olivat pitkät pinot kesähalkoja liitereihinsä vedättäneet, silloin muutamana sunnuntai-aamuna kohosi nuorukaisia suksilleen melkein kymmenkuntainen joukko, ja kylän rikkaimpaan taloon he saapuivat. Siinä he pihalla suksiaan sujuttivat, odottelivat toisiaan ja suksien varvasremmejä kuntoon laittelivat. Potkasivat sitten pitempään ja sauvoillaan survasivat, kansanopistoa kohden alkoivat liukua sukset ja lumi pelmusi valkoisena vitinä joukon ympärillä.

Kuusikkojen läpi he kulkivat, saloja samosivat ja vuorien rinteitä liukuivat. Heikompia alkoi väsyttää, mutta jälestä hekin tulivat vahvempain halkaisemaa latua. Ja kun kovin paljon alkoivat jälelle jäädä, niin vahvemmat odottivat. Talossa kävivät he laukuistaan palasta haukkaamassa, mutta eivät malttaneet levolle heittäytyä. Jännerten jousia jännittäen he vaan yhä eteenpäin kiitivät.

Vihdoin alkoi hämärtää ilta. Mutta illan hämärtyessä pilkisti heidän silmiinsä kirkas valo opistotalon ikkunarivistä sinne jään reunalle, jonne he hangen kattaman katajikon halki myötämäkeä suksillaan sujauttivat. Ellu, joka edellä laski, seisottu! jäälle, viittasi valonvälkettä kohden ja huusi tovereillensa:

Sydämet sykkivät arkuudesta ja ilosta, kun he jään poikki ponnisteltuaan opistotaloon saapuivat ja sydämet sykinnässään kiihtyivät, kun he hiljaa kuiskien astuivat opiston eteiseen. Avoimen oven kautta loisti vastaan valoisa sali, jossa nuorisojoukko rattoisasti piirissä istuen sunnuntai-iltaansa vietti.

Vieraiden tulon huomattuaan astui salista johtaja eteiseen. Hän tervehti heitä niin yksinkertaisesti ja koristelematta kuin olisi ollut oikea talonpoika ja kyseli, mistä olivat ja minne menivät. Vieraita ensin vähän ujostutti, mutta johtajan koristelematon käytös pian ujouden haihdutti. Peräkkäin vetäytyivät he sisään ja istuutuivat rinnakkain penkille pitkin oviseinämää.

Mutta johtaja astui iloisena huoneen perälle. Hän silmäsi vieraita, silmäsi oppilaitaan ja vieraita taas. Ja sitten hän lausui:

— Niin, tässähän on meillä vieraita, kuten näkyy. Ovat harvinaisia vieraita, mutta sitä enemmän tervetulleita. He ovat salon sisästä, kaukaisesta kylästä. Ovat kuulleet työstämme kerrottavan ja tulleet katsomaan. Emme ole osannet teitä odottaa, mutta sitä parempi on ilomme. Olkaa tervetulleet, tervetulleet joukkoomme, tovereiksemme!

Enempää ei hän sanonut, mutta sen hän sanoi niin sydämenhartaudella, että se tempasi mukaansa kotijoukot ja vieraat. Sitten meni hän istumapaikkansa luo, oppilasjoukkonsa sekaan. Mutta hän ei istunut, silmäili vaan ympärilleen hymyillen ja vihdoin virkkoi:

Seisomaan sinkosi nuorisojoukko. Värähteli salin valoisa ilma ja seinät tuntuivat tahtovan hajota reippaan ja intoa uhkuvan laulun kaikua rajoittamasta.

Terve ystävä sä tänne seuranamme, terve joukkohon nyt nuorien! Edistys, valistus, siinä ohjelmamme sekä rakkaus pohjana sen.

    Palvellaksemme Suomea, kansaa sen,
    ja sen toiveitakin ilolla,
    oomme yhtyneet liittohon nuoruuden —
    lippu liehukoon korkealla.

Iloisa puna kohosi nuorten laulajain poskille. Vieraat seisoivat kauvan äänettä ja värähtämättä. Mutta sitten tahtoi Ellu puhua. Kauvan hänen huulensa ensin sanoja tapailivat, kuului sitten sanatonta ääntäkin, kunnes se vihdoin puhkesi katkonaisiksi sanoiksi.

— Hyvät… rakkaat… hyvät ihmiset! Tänne me tulimme… emme tienneet… emme osanneet uneksiakaan… Minä kiittäisin, mut… minä… kiitoksia meidän kaikkien edestä!

Puhuja seisoi vielä hetkisen paikallaan ikäänkuin lisäsanoja odottaen, mutta kun niitä ei ruvennut kuulumaan, painautui hän verkkaan istualleen, kaivoi taskustaan äitinsä laskoksille laittaman nenäliinan ja pyyhiskeli poskiaan, joille oli valunut silmistä jotakin kosteata. Ja pyyhkiessään hän hymyili puheelleen. Hän katui, että oli ruvennut yrittämäänkään puhumista.

Mutta hetki oli ylevä juhlahetki, lämmin sydänten juhla. Jokainen huoneessa olija hengitti tavallista voimakkaammin ja jokaisen silmät kirkkaasta kosteudesta loistivat.

Vieraat olivat muuttuneet aivan kotijoukoksi. Heidän täytyi olla mukana laulamassa ja leikkimässä, vaikkakin heitä tahtoi ujostuttaa, ja vaikka heistä tuntui, etteivät he ole kunnon ihmisiäkään, kun eivät osaa noita lauluja, joita opistolaiset.

Aamulla olivat he tuntia ennen opistotyön alkamista luentosalissa istumassa. Johtajalla olisi ollut vielä työtä historialuentonsa valmistamisessa, mutta hän tuli vieraitten luo, kyselemään heidän kotikylänsä kuulumisia ja kertomaan opiston oloista.

Koko päivän he istuivat hievahtamatta opiston perimmäisellä penkillä, oppilasjoukon takana, seurasivat tarkasti työntekoa ja kuuntelivat luentoja. Iltapäivällä otettiin keskustelua, siirrettiin keskustelutunti siksi illaksi, että vieraat saisivat olla siinäkin mukana.

Tasa-arvoisuudesta keskusteltiin. Lämmintä vastakaikua herättivät vieraitten sydämissä nuo innokkaat lausunnot, että kaikki olemme yhdenarvoisia, kun vaan vilpittömästi voimaimme mukaan tehtävämme täytämme, olipa sitten ulkonainen asemamme rengin, päiväläisen eli kaikkein korkeimpain. Johtaja sanoi, että silloin olemme tasa-arvoisia kuin luontoa tarkastaen ja kirjoista tai muuten tietoja ammentaen opimme tuntemaan oman arvomme. Jokainen on asemassaan yhtä tärkeä kuten hammas myllyn rattaassa, siksi ei meillä kenelläkään ole oikeutta toista halveksua eikä mitään syytä toisen edessä matalana madella. Oppikaamme tietämään tehtävämme ihmisenä, kansan ja ihmiskunnan jäsenenä, kasvakaamme henkisesti niin korkealle kuin voimme! Asettakaamme itsellemme jalo päämäärä, ei ainoastaan omaa onneamme varten, vaan niin, että oman onnemme ehdot ovat sopusoinnussa kaikkien niiden onnen kanssa, joiden keskellä elämme! Kun tämän opimme, silloin meillä on voimaa toteuttaa omat vaatimuksemme itseemme ja muihin nähden ja silloin me osaamme heikonkin tunnustaa yhtä arvokkaaksi kuin itse olemme. Ja heikolle on meidän etupäässä koetettava saada heräämään oikea tunto ihmisarvostaan, siinä on hänellä paras kohoamisen voima. Pyrkikäämme henkiseen tasa-arvoisuuteen, oppikaamme rakastamaan lähimmäisiämme, joista jokainen on ihminen yhtähyvin kuin meistä kuka hyvänsä, ja oppikaamme, että kaikki mitä maapallolla on, on olemassa ainoastaan nykyisten eläjäin ja tulevain polvien yhteistä onnea varten. Siinä on korkein tasa-arvoisuus, mitä ihmiskunnan kehityksen nykyisellään ollen voimme käsittää, siinä on suurin onni, että voimme etsiä oman onnemme jokaisen onnellisuudesta.

Ellu hypähti innostuneena seisalleen. Hän ei osannut pyytää puheenvuoroa, vaan sanoi värähtelevällä äänellä, navakasti kuin mies:

Hän hujautti kädellään ja astui innoissaan eteiseen. Kun hän ei tietänyt, mitä varten oli liikkeelle lähtenyt, palasi hän takaisin ja painautui paikoilleen istumaan.

Iltarukousten jälestä lauloivat oppilaat vielä vierailleen kokoontuneena suureen ryhmään luentolavan juurelle. Vieraat seisoivat ovensuussa samoin yhdessä ryhmässä. He seisoivat siinä kuin kaksi sotajoukkoa vastatusten, mutta tuo pienempi joukko halusi liittyä yhteen suuremman kanssa. Heille oli hetkeksi välähtänyt tuntemattomia oloja kuin päivän säteet välähtävät pilven raosta keväisen lumen sulaessa. Hekin tahtoivat astua taisteluun henkisen vapauden puolesta itseään ja muita vastaan.

Mutta tuolla perällä lauloi tuo suurempi joukko reippaita laulujaan. Laulujen lomassa sanelivat he yhteen ääneen, sanelivat voimakkaasti, jotta ääni ukkosena jyrähteli:

Takokaa, takokaa, heiluttakaa vasaraa! Sepät nuoret nuoren Suomen, takokaa ja takokaa! Teidän tulee kansallenne onnensampo valmistaa.

Sitten johtaja puhui kiittäen käynnistä ja lähettäen terveisiä vieraitten kotikulmille.

— Kun olette olleet täällä työhömme tutustumassa, viekää terveisiä niille, jotka eivät työstämme tiedä, lausui hän. Viekää terveisiä ja sanokaa heidän olevan tervetulleita tänne edes katsomaan, jos ei olisikaan halua ryhtyä kanssamme yhdessä henkisesti eteenpäin pyrkimään. Olkaa itse tervetulleet tänne takaisin ja tuokaa muita mukananne!

Niin kuului useasta suusta, ja sanojain silmät kuvastivat elävää intoa ja kasvot varmaa tahtoa.

Mä tiedän maan, se pohjolassa on, ei rikkautta löydy siellä, vaan raitis rohkeus on nuorison ja miehuutta ja miehuutta on Saimaan äyristöillä. — — — — —

Nuorukaiset törmäsivät suksilleen ja käänsivät niiden kärjet kotikyläänsä kohden.

Ja he huusivat. Kartano kajahteli, kun he huusivat kartanolla ja vielä suksillaankin, nuoruuden uhkuvin voimin eteenpäin kiitäen.

Hän, viidettäkymmentään kulkeva mies, on jo kauvan aikaa ollut mies pitäjäänsä pontevin. Kuntakokouksissa on hän kaikissa käynyt, vaikkakin on asunut kahden peninkulman päässä kirkolta, on kuntakokouksia johtanut ja toimella ja menestyksellä kunnan yhteisten asiain eduksi puuhannut.

Hänellä on kotonaan kunnollinen kirjasto, jonka nidoksia hän on jokaista perin pohjin aina uudestaan ja uudestaan tutkinut ja niistä jokaisella kerralla uutta ajattelemisen aihetta löytänyt. Kun hän jonkun tietävämmän seuraan pääsee, osaa hän aina niehittää keskustelun semmoisille aloille, joilla luulee jotakin uutta kuulevansa. Hän kyselee ja latelee, kiertelee ja kaartelee, antaa myöten ja väittää joskus vastaan, vaikka olisi yhtä mieltä keskustelukumppaninsa kanssa, pakottaen toisen tuomaan ilmi sisimmätkin mielihauteensa. Ja usein on hän paljailla kysymyksilläänkin pannut ystävänsä ymmälle, kiertänyt kyselemään semmoisia kohtia, jotka eivät ole olleet toiselle itselleenkään selvillä. Siten on välistä saanut kokonaisia mielipiteitä muserretuksi, johtanut toisen ajattelemaan asiansa hämäriä ja häilyviä kohtia, jolloin on voinut ennen hartaasti ajamansa aate ruveta tuntumaan kokonaan lapsekkaalta.

Ja kun hän on pelloillaan työskennellyt tai niityillään liikkunut, on hän kiintynyt jokaista kukkaa, jokaista pienintäkin esinettä tarkastamaan ja kuunnellut jokaisen lintusen laulua. Siksi hän tuntee jokaisen kukkasen, jotka hänen tienoillaan kasvavat ja jokaisen linnun, jotka hänen metsissään laulavat. Ja missään ei hän tunne yksinäisyyden kaihoa.

Mutta kun tienoolle avattiin kansanopisto, täytyi hänen heti ensimmäisenä talvena sinne päästä.

Ja hän saapui sinne, tuo viidettäkymmentään kulkeva, vahvaan sarkaan puettu isäntä, jolla olivat kädet työstä kovettuneet, luisevat kyntäjän kasvot, raatajan leveä leuka ja leuvassa harmahtava savolaisparta, mutta joka oli kuitenkin maamme hienoimpia miehiä.

Kun hän opistoon saapui, näytti hänessä olevan arkuutta melkein enemmän kuin yhdessäkään meissä muissa. Kuin vierastava lapsi tuntemattomassa kylässä, niin tarkasteli hän kaikkea näyttäen pelkäävän, että saapikohan siihen koskettaa. Ja kun hän jotakin sanoi, johtajalle ja opettajille etenkin, lausui hän sen niin tarkkaan tahkottuna ja punnittuna ja arasti nauraa hykerteli.

Vaikka me muut olimme jo täysin taloon kotiutuneet, näkyi hänen olennossaan vielä sittenkin semmoista arkuutta. Näytti kuin joku näkymätön käsi olisi ohjannut hänen pienimpiäkin liikkeitään, ettei hän milloinkaan sattunut toisten tielle ja että hänen kömpelyytensäkin tuntui niin miellyttävältä.

Hän ei koskaan koettanutkaan lausua sukkeluuksia, mutta kun hän jotakin rupesi puhumaan kääntyivät kaikki mielihyvällä häntä kuuntelemaan. Hänen suustaan tulevat sanat tiettiiu jo edeltäpäin ikäänkuin yksinkertaiseksi ytimeksi, jossa ei ole mitään ihmeellistä, mutta kuitenkin aina jotakin arvokasta.

Ja miten hartaasti hän luentotunneilla kuunteli! Usein täytyi kääntyäkseni ihaillen katsomaan hänen hartaan näköisiä kasvojaan, hartaampia kuin yhdenkään muiden. Ja jos luennoitsijan kysymyksiin ei kukaan muu olisi osannut selitystä antaa, osasi hän silloinkin useimmiten, — varsinkin, jos oli kysymys omien seutujen oloista.

Laskennossa ja piirustuksessa pääsi hän pian etevimmäksi väsymättömän hartautensa avulla. Teki oikein hyvää sydämelle, kun katseli häntä työpöytänsä ääressä, muun joukon keskellä, kymmenysmurtomain, muiden murtolukujen tai päätöslaskentojen numeroihin vaipuneena, eli toisilla tunneilla äidinkielen oikeinkirjoitussääntöjä itselleen selvittämässä.

Ja miten totisena, huulet vähän tavallista pitemmälle puristuneena, hääräili hän piirustustunneilla suunnitellen maatalousrakennusten tai huonekalujen kaavoja! Ajanmukaisen navettarakennuksen piirustukset laati hän huolellisimmin, kun sanoi jo kolmisen vuotta kyteneen mielessään uuden kivinavetan teettämisen taloonsa. Huonekalujen piirustukset hän myöskin kaikki jäljensi, sillä niiden sanoi hän olevan tarpeen talven pakkasilla ja pitkillä puhteilla. Hänen puhdetöinään kaupaksi tekemänsä huonekalut olivat jo ennestäänkin kaikkien halutut.

Maanviljelysluentojen aikana hänen kynänsä rapsahteli ja pyöri, sillä hän tahtoi säilyttää niistä edes pääpiirteet jälkeenkinpäin nähtäväkseen, että voisi niitä sitä tarkemmin noudattaa viljamaitaan uuteen kuntoon laittaessaan ja raataessaan uusia viljelysaloja suureen suohon, josta hän välistä puhui omistajan iloisuudella.

Kun hän noin taloutensa kaikenpuolisia parannuksia ajatellen puuhasi, olisi häntä ainoastaan silloin näkijä voinut luulla nykyisen vilkkaan aineellisen edistyksen orjaksi. Mutta toista luuli se, joka näki hänen laulavan, ottavan osaa keskusteluihin tai opettajain luennoista ihanteitten siemeniä sydämeensä kätkevän. Millaista lämpöä väreilikään silloin hänen karkeista kasvoistaan ja mitenkä hänen ruunisen harmaat silmänsä nuoruuden tuoreutta säteilivät!

Ja talviset illat tutki hän ahkerasti läksyjään ja kunnallisoppia — tuo viidettä kymmentään kulkeva nuorukainen. "Läksyiksi" nimitti hän niin hartaalla vakavuudella niitä aineita, joita opettajat aina illoin sanoivat seuraavana päivänä tulevan esille sekä harjoitus- että luentotunneilla. Jos kuka sattui, useimmiten ihmetellen, mainitsemaan hänen alituista ahkeruuttaan, vastasi hän tavallisesti melkein kuin anteeksi anovalla äänellä:

— Niin, ettei aika kuluisi hukkaan, kun on kerrankin onni olla aivan näin oppimisen nojalla.

Niin vietti hän opistossa talveaan, hän, joka jokaista vakoa kotipellollaan kyntäessään oli osannut jotakin oppia.

Mutta keväällä, kun hän opistosta lähtiessään antoi johtajalle kättä, näyttäen tahtovan hänet rintaansa vastaan rusentaa — rusentaa koko talven käyttämättä väkineellä kyntäjävoimallaan — niin hänen kasvonsa värähtelivät, kun hän vakavasti lausui:

Mutta hänen kuvansa viimesine sanoineen ja kaikkineen on painunut sydämeeni niin syvälle. Ainakin silloin kuin sanomalehdissä huomaan jotakin hänen kotipitäjäänsä rauhallisista kuntakokouksista, ilmestyy hän elävänä eteeni. Ja silloin minä aina tulen ajatelleeksi, että onkohan se sittenkään niin kokonaan korupuhetta, jos ne sanovat kansaamme tiedonhaluiseksi kansaksi.

Talvi oli mennyt opistolla oppimisen touhussa. Oli kuin olisimme vähitellen horroksista heränneet ja alkaneet nähdä ympäristöä uuden aamun hohteessa. Meitä oli opistossa kuljetettu tiedon kukkuloille, joista näköaloja katselimme ja näkemästämme ihastuimme. Mutta näköala näytti niin ahtaalta ja pieneltä, silmän kantaman takana peittyivät maisemat sinertäväin metsien peittoon ja metsien keskeltä kuumotti korkeampia kukkuloita, joille mielemme halusi yhä laajemmalta nähdäksemme.

Veljinä ja siskoina olimme opistossa ahkeroineet ja yhdeksi kotoiseksi perheeksi toisemme tunsimme. Olimme rinnakkain kehittyneet ja meistä tuntui kuin henkisillä siteillä olisimme toisiimme liitetyt ja kasvaneet kiinni opettajiimme.

Mutta vähitellen läheni eron hetki, jolloin lapsilauman täytyi maailmalle lähteä, lähteä armottoman arvostelun alaiseksi, malliksi siitä, millaiseksi kansanopistossa tullaan — yhdessä ainoassa talvessa.

Säännölliseen, iloiseen hyörinään ja pyörinään alkoi vähitellen yhä tiheämpään tulla semmoisia surunsekaisia juhlahetkiä, jotka sydämmestä alkunsa saivat, eivätkä sieltä huomattavasti ilmoihin päässeetkään. Tyttöoppilaat kuuluivat jonakin rauhallisena iltahetkenä opettajattarensa kanssa kahden kesken itkeä tihuuttaneenkin, mutta me miesväki emme semmoiseen tunteneet niin voittamatonta halua.

Ja vihdoin saapui lopettajaispäivä yksinkertaisine juhlatoimituksineen. Vieraita ei ollut monta eikä komeita juhlapuheita pidetty. Pitäjään rovasti piti rukoukset toivottaen siunausta talven työlle ja johtaja jäähyväispuheessaan kehotti vilpittömästi valoa kohden pyrkimään kotoisten askareitten lomassa, kehoitti koettamaan yhä laajemmalle katsoa, yhä kasvamaan ja kehittymään. Mutta kellään meistä ei ollut halua vielä sinä päivänä pois lähtemään. Me tahdoimme vielä kerran kokoontua yhteen ainoastaan toverien kesken, kokoontua viettämään viimeistä iltaa, laulamaan viimeiset laulumme yhdessä ja jäähyväissanoja toisillemme lausumaan.

Äänettöminä me istuimme kokouduttuamme opiston saliin auringon lasketessa ja illan hämärtäessä. Laulu ei ottanut oikein huuliltamme kaikuakseen ja unhottuneet olivat iltojemme rattoisat leikit.

Johtaja astui huoneestaan keskellemme. Hänenkin kasvoistaan kuvasti eron ikävä, mutta kuitenkin hän koetti hymyillä kuten ennenkin tullessaan keskellemme.

— Kyllä kaiketi me vielä laulaa voimme sanoi hän alakuloisen reippaasti ja asettui joukkoon istumaan.

Me lauloimme ja sitten taasen äänettöminä istuimme. Mutta se tuntui puhuvan tuo äänettömyys, tuntui puhuvan lämmintä sydänten kieltä, josta kauneimminkin lausutut sanat ovat ainoastaan varjoja.

Koettivat meistä muutamat tunteitaan lausuakin, mutta sanat eivät ottaneet kuuluviin tullakseen.

Eräskin tyttöoppilas nousi ja astui Lönnrotin kuvan eteen, joka oli luennoitsijalavan pöydällä päivällisen juhlan jäleltä.

— Hyvät toverit! lausui hän ja alkoi itkeä nyyhkyttää. — Hyvät toverit, lausui hän uudestaan ja pullahti täyteen itkuun. Nyt meidän — — täytyy — täältä — erota — — —. Puheen jatkoksi seurasi melkein äänekäs itku, ja hänen täytyi mennä paikoilleen istumaan. Meidän täytyi hänen puheelleen hymyillä, ja hän hymyili itsekin kyyneleittensä sekaan.

— Nuoret ystävät! sanoi hän. Me olemme nyt täällä talven puuhanneet, ja kevääseen on päästy. Kevät on nyt luonnossa tuolla. Hanget ovat siellä melkein olemattomiksi hiutuneet, järvistä ovat jäät lähtemässä. Mailla virtaavat jäistä sulaneet vedet antaen nousevalle nurmen oraalle kosteutta kasvun tarpeeksi. Lammet paisuvat yli äyräittensä, pyrkivät pois ahtaitten rantojensa sisältä, ja purot tulvilleen paisuttavat. Elämä, vilkas keväinen elämä esiintyy siellä kaikkialla. Puron paisuessa pelkäämme me sen tuhoja tuottavan. Mutta älkäämme liijaksi arkailko; jos meillä ei olisi tulvarunsaita keväitä, ei meillä olisi kasvurikkaita kesiäkään, ei viljavia syksyjä.

Mutta miksi kauvempaa kevään kuvia etsisin, keväthän on tässä edessänikin. Nuoria te olette, voimanne ovat parhaallaan versomassa. Toivon ja uskon sydämessännekin olevan keväistä elonintoa ja kasvunhalua. Sydämissäkin liikkuu keväisiä tulvia, liikkuu myrskyjäkin. Mutta ne meitä kasvattavat, kevään perästä saapuu ihmissydämeenkin sointuisa kesä. Kaikilla ihmisillä ovat aina huolenpuuskansa, mutta surukin on elämätä, ja elämässä me vahvoiksi vartumme, kun tahdomme tulla vahvoiksi.

Hämärä hiipi hiljaa opiston saliin. Ja hämärässä me istuimme, hämärässä kostein silmin hymyilimme.

Huomenna aamupäivällä kokouduimme kaikki opistolle. Pihalla vapunpäivän jäleltä liehuvan lipun ääressä lauloimme jäähyväislaulumme ja läksimme joukolla liikkeelle opistontiehaaraan asti, josta kunkinpuolelaisten oli kotiaan kohden erottava.

— Käyhän siellä meillä päin ja tule taloon, varusta enemmän aikaa mukaasi, kuului siinä monesta suusta.

Mutta miksikä rupeisin yrittämäänkään kömpelöllä kynälläni kuvata pyhää ja puhdasta surua ja sen verhoon kietoutunutta eronhetkeä!

Hetki oli pitkä ja sydämmellinen, se päättyi vähitellen, kunkin noustessa rattailleen ja ajamaan lähtiessä, tai alkaessa jalkaisin taivaltaa kotoisiin töihin. Keväinen päivä paistoi lämpimästi kirkastaen maiseman, mutta valkoisten liinain liehuessa tuntui ilma jäähtyvän ja niin kylmästi värähtelevän.

Ja kyytimieheni sivalsi laiskansutkeaa ruunaansa ohjasperillä. Hepo kitrautti ruumistaan, huiskautti häntäänsä ja läksi juosta jyystämään, pitäen päätään polviensa tasalla ja korviaan luimussa.

Tyynenä lehotti lehto ja näytti päivänpaahteessa aivan höyrähtelevän. Peltojen ja rannalla kasvavain koivujen ylitse välkkyi peilipintainen lahdelma.

Ajoimme tienviereisen talon pihalle, maksoin kyytimieheni, ja läksin taivaltamaan Oton kotiin, jonne kuului tieltä olevan matkaa kolmisen kilometrin verran. Lahden rantaa myöten oli mentävä, heilimöiväin ruispeltojen poikki ja lepikkojen halki kulkevaa kivikoista polkua.

Otto ei ollut kotona. Kuului menneen suolle karhitsemaan. Eilisaamuna oli jo lähtenyt ja aikonut nukkua yötä salopalstalla olevassa mökissä, ettei matkalla tarvitseisi suotta kuluttaa aikaa eikä vaivoja.

— Vai olette te Oton opistotoveri, tuumaili talon nuorenpuolinen emäntä, Oton veljen vaimo, minuun tirkistellen.

— Mehän nyt olimme ainaiset väittelyveikot keskustelutunneilla. Me näet teimme keskenämme sopimuksen, että tahdomme pitää keskustelutunneilla vilkkautta vireillä. Ja sitten kun keskustelemaan ruvettiin, kuulosti toinen, minne päin toisen mieli rupeaa kallistumaan, ja silloin rupesi väittämään aivan vastaiseen suuntaan. Silloin toiset tarrautuivat kiini kuin nakiaiset ja silloin varmaan oppi itsekin katsomaan, mikä puoli asiasta se antaa pelastuksen.

— Ja Otto on aina kehunut, että ne "Toverit" olivat kaikkein runollisimmat, jotka yhdessä toimititte.

— Niinhän se. Jokaisena päivänä hän muistaa johonkin asiaan liittää kansanopiston nimen.

— Niin. Ja välistä kun sattuu sille tuulelle, huokasee hän juttunsa loppuun, että "kun saisi aina olla kansanopistossa!"

— Eihän sitä aina jouda opistossa olemaan, elämä vaatii eläjät tekemään jotakin työtäkin eikä ainoastaan oppimaan. — Puuhaako hän yhtä ahkerasti taloustoimissa kuin ennenkin? kysäsin.

— Voi toki! Paljoa tyytyväisempiä häneen olemme kaikki. Isäukkonsakin on oikein hyvillään hänestä, vaikka ennen niin opistoon menoa vastusti. Välistä hän hukkuu niin kirjoihinsa, kirjoituksiinsa ja muihinsa, ettei tahdo muiden ruokalevolta noustua muistaa lähteä työhönsä oikealla ajalla. Mutta ei häntä isänsäkään tahdo hennoa muistuttaa, ja isänsä sanoikin kerran, että "ei hän tahdo iletä koko pojalle työtä neuvoa, sillä paremmin se sopisi isännäksi kun minä." Mutta sitten kun hän kirjoistaan selviää, niin siinä alkaa ura auveta. Enemmän hän ennättää tehdä sittenkin kuin muut ja kaikki niin sirosti ja täsmällisesti. Työväkeä hän on aina neuvomassa ja ojentamassa, eivätkä ne edes häneen suutukaan kun hän osaa melkein niin kyselemisen tapaan arvella, etteikös noin ole parempi.

Emännän kasvoista loisti niin paljasta päiväpaistetta, kun hän Ottoa kehuskeli.

— No, hänellähän on jos senkin seitsemiä puuhia. Toissakevännä kun tuli opistosta, rupesi hän puuhaamaan nuorisoseuraa, eikä antanut koko kylän nuorille ei hengenrauhaa, ennenkuin sai sen seuran. Ja sanomalehtiinkin on hän täältä kirjoitellut, että ihmiset alkavat oikein pelätä. Sanovat, etteihän tässä tiedä milloin sitä kukin kohdastaan joutuu sanomalehteen.

— Onhan se hauska, ettei ole poika opistossa ollessaan turmiolle tullut, arvelin.

— Ei toki, eikähän tuolla näy kukaan laiskistuvan, jos ei ole laiska ollut jo ennen menoaan. Santalan Tiinakin — tuolta järven takaa —, joka ennen oli niin olevinaan, ettei mihin panna, on tänä kesänä ollut paljon ahkerampi ja elävämpi. Keväällä hän oli ensimmäisinä päivinä ollut kuin ei maailmassa olisikaan, oli kävellä huipotellut kuin haamu ympäri metsiä, istuskellut järven rannalla ja aina itkeä tihauttanut. Mutta sitten oli kerran päätään puistanut, mennyt lehmiä lypsämään ja kaikkiin talousaskareihin ja siihen oli uiveloisuus haihtunut. Itse kertoi hän, että kevätkesällä oli ruvennut aittojen ja tuvan väliin pistävä pellon kulma näyttämään niin rumalta. Silloin oli mennyt siitä kiviä poimimaan, ja kun aina olivat kivenmukulat sieltä silmään paistaneet, oli hän kivennyt melkein puolen peltoa.

— Voi voi, etunenässä toki! Hänhän se on sinne muitakin tyttöjä kuskannut.

— Hyvähän se on, kun on joku saman hengen elähyttämä Oton turviksi kylässä.

— Mutta voihan sitä olla paljon yksissä, jos siihen ei mitään niin salaperäistäkään liittyisi.

Minulta jo loppuivat vastaväitökset. Tuommoiset uutiset toki saavat pian miehen hyväksi tuuleksi aivan kokonaan.

— Eipä toki, ei mitenkään? Semmoisen hyvän toverin hyvinkin mielelläni ottaisin emännän virkaa jakamaan.

Keskustelun aikana oli emäntä asetellut kupit pöydälle. Hän toi siihen piian keittämän kahvipannun ja kahvia juodessamme kehuskeli hän Ottoa, kun näki sen minua huvittavan. Ja huvittavan se näkyi häntä itseäänkin.

Kahvin juotua menin kesantopellolle, jossa vanhempi veli oli kyntämässä vasta ojitetuilla sasoilla.

— Johan sitä. Se Ottohan se viime kesänä rupesi sitä kihnaamaan. Alkoi tinkiä ja tinkiä, isäukko tinki vastaan, eikä sanonut kaikkiin semmoisiin ajan eikä varojen riittävän. Mutta Otto kun selitti ja selitti, luki kirjoistaan ukolle ja muisteli maanviljelyksen opettajan kansanopistossa antamia neuvoja, niin antoi hän kuitenkin kaivaa pari ojaa kesantopellon reunamalle. Maan povesta perkatun väkevän mullan kohdalla kun on nyt paljon parempi ruis kuin muualla, sai Otto aivan tinkimättä tänä kevännä ojittaa koko kesannon. Eikähän meillä ole mitään häntä vastaan väittämistä. Vaikka on nuorin mies talossa, emme me oppimattomat osaa muuta kuin antaa hänen mullistaa mielensä mukaan.

— Eipähän ala. Kyllä kaiketi se on saanut siellä suon karhituksi, mutta mitä lienee tuohtunut mylvimään. Se käytti siellä suonviljelysneuvojaakin keväällä, mitähän nyt ruvennee auttamaan.

Mutta kun me siinä vanhemman veljeksen kanssa keskustelimme, kuului veräjäpuitten romahdus kujasten suulta. Ottopoika talutti veräjästä heponsa, pani veräjän kiini ja hyppäsi jälleen selkään. Menin häntä vastaan.

— Mi… sinäkö… mistä sinä… Koppina kimposi hän heponsa selästä, ryntäsi kiini ja nujuutteli hartioistani. Nujuutin myöskin puolestani.

Vihdoin heitti hän irti, meni melkein sylen päähän ja katsoi kuin kummitukseen.

Hän ei sitten puhunut mitään, enkä minä puhunut mitään. Me molemmat vaan nauroimme kuin tytöt ja tarkastelimme toisiamme. Ja hänen laihahkoista kasvoistaan loistivat samat silmät, jotka minä niin hyvästi muistin opistossa olomme ajoilta ja jotka olivat niin kauniisti kimallelleet hänen tehdessään nasakoita väitteitään keskustelutunneilla. Hän oli yhtä pieni kuin silloinkin, melkein päätä lyhempi minua, ja näytti vähän laihtuneen.

— Enkä minä tiennyt, että sinä… Siellä karhittuani rupesin vielä suota juurimaan hevosen syödessä. — Tästä onkin kohta kokolle lähtö. Tietysti sinäkin lähdet?

— Nuorisoseura polttaa kokkoa tuolla lahden pohjukassa. Tässä olisi minun, esimiehen, siellä puhuttavakin, mutta ehkäpä nyt sinä… Niin, sinun kirjeesihän on ollut vastaamatta, puolitiehen sitä on kirjoitettu, vaan enhän, herra paratkoon, koskaan jouda saamaan kerralla loppuun alotettua kirjettä.

— Ja että sinä sentään tulit, puhui hän tiellä mennessämme. Ajatteleppas, miltä minusta tuntui ensimmältä opistosta tultua tänne — vaikka täisinhän siitä silloin kirjoittaa. — Ei mitään henkistä elämätä, eikä edes ketään, jolle olisi saanut sydämmensä kuohuja purkaa. Luulin jo, että täytyy heretä elämästä, lyödä rukkaset lautaan. Sitten rupesin puuhaamaan nuorisoseuraa, se sai ivaa osakseen, harvat siihen tulivat, eivätkä nekään mistään välittäneet, kulkivat vaan korttisakeissa ja yöjalassa tutulla tavallaan, ja muut sanoivat, että "niinpä nuo tekevät nuorisoseuran jäsenetkin." Vanhat alkoivat seuraamme vihata jo alussa, sanoen sen syyksi kortinlyöntiä, yöjuoksua ja muita. Kansakoululla emme saaneet pitää kokouksiammekaan, opettaja pysyi kaukana pyrinnöistämme ja halveksien nauroi. Ei mitään apua, minä vain yksin johtamassa, joka itsekin johtajaa kaipasin. Puolikymmentä nuorukaista tarttui paremmin runkoon, usein pidimme kokouksia ainoastaan heidän kesken. Syksykesäksi saimme iltaman ja vähillä tuloilla ostimme kirjoja. Niitä olen houkutellut lukemaan ja kiskonut mukaan nuorisoa. Viitisenkymmentä jäsentä jo on, joukossa oikein hartaita ja innokkaitakin, joshan enimmät toimintaan katsoen ovatkin ainoastaan joukon jatkona. Mutta onhan seurastamme ainakin se etu, että on jotakin elämätä, edes tilaisuutta elämälle.

Hän lämpeni, aivan tulistui puhuessaan, ja hänen silmistään loisti tuo tuttu, pirteä kirkkaus.

Kokolla oli jo paljon kyläläisiä koolla. Risukasa sytytettiin ja liekit liehuivat iltaöistä taivasta kohden. Otto piti puheen riutuvien hiilien ääressä, puhui terävästi ja elävästi, ja totisena joukko kuunteli. Luettiin seuran sanomalehti, jossa oli muun ohella parikin Oton tekemää runoa, yksinkertaisia mutta hehkuvia herätyshuudahduksia.

Juhannuksen jälkeisenä aamuna erosimme. Hänen silmänsä kimaltelivat kosteina, kun hän otti suitset ja läksi haasta hevosta hakemaan. Mutta mennessäni minä ajattelin, että jos jokainen hänen tavallansa tekisi minkä voi, niin meidän olisi helppo synkimmistäkin seuduista saada kansa kulkemaan valoa kohden.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KANSANOPISTOSTA JA KANSANOPISTON YMPÄRISTÖILTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kansanopistosta ja kansanopiston ympäristöiltä

KANSANOPISTOSTA JA KANSANOPISTON YMPÄRISTÖILTÄ

LAURI SOINI

SISÄLTÖ:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE