The Project Gutenberg eBook of Savonlinna 1475-1875, by J. R. Aspelin

  I. Savonlinnan asema.
II. Linnan synty ja verikaste.
III. Savonlinna ja Savolaiset rajavartioina 1500-luvulla.
IV. Linnan rakennukset ja sotaiset muistot.
  V. Savonlinna muinaisjäännöksenä.
     Viiteselitykset.

Kolmesta ahtaasta salmesta laskevat Haapaveden avarat selät virtaillen vetensä tuhatsaariseen Pihlajaveteen. Läntisin on verisistä muistoistaan tunnettu Laitatsalmi, keskimäinen Haapasalmi, itäisin ja virtavin on Kyrönsalmi.

Ammoisista ajoista saakka on näistä salmista käynyt valtakulku Karjalan puolelta Suursavoon.

Kyrönsalmessa, jota jyrkkävuorinen Kyrönniemi itäpuolelta ja mutkainen Wääräsaari länsipuolelta ahdistavat, on vierekkäisin kaksi vähäistä saarta. Kyrönsaari, joka on lähinnä Kyrönnientä, on toista Tallisaarta isompi; sen länsipuolista virtaa laskevat meidän aikoina Kuopiosta lähteneet höyryt alas, mutta kulkevat Wiipurista tullen saaren itäpuolta takaisin, raskaasti huoaten voimakkaassa virrassa.

Oletkos koskaan, kansalainen, Pihlajavettä kulkien lähestynyt Savonlinnan korkeita muureja kun illan taruinen hämärä vallitsee, tai kuutamolla, kun varjot linnan muureilla ja torneilla mieleesi johtavat menneitä aikoja? Ei mikään Suomen linnoista puhuttele harmailla muureillaan niin mahtavasti mieltä kun Savonlinna korkeavuorisen ja metsäisen Kyrönniemen varjossa.

Ehkä olet, kansalaiseni, astunut Alppien vierteet, nähnyt Rheinin mainiot rannat ja linnarauniot. Mieleesi ehkä on vihdoin pistänyt lähteä Suomenkin kauneutta ihailemaan. Sinun varallesi kirjoitan muistelmani Savonlinnasta, joka muinoin veristen taistelujen kestäessä varustettiin Itäsuomen tueksi verivihollisia vastaan. Sittemmin ovat rauhan päivät koittaneet Savon kokeneelle kansalle, linna on riisunut sota-asunsa ja jäänyt menneiden aikojen muistona Savonmaan keskelle todistamaan sitä kansamme kestäväisyyttä, jonka voittona on nykyisyys.

Rajavarustukseksi oli Savonlinna perustettu Savonmaan keskelle, keskelle tuon "suomalaisen mahdin", jonka pieliksi luotiin

Pähkinäsaaren rauhanteossa v. 1323 sovittu raja on ensimäinen tunnettu raja, joka eroitti Suomalaiset Suomalaisista. Raja kulki Säämingin halki kolme peninkuormaa lännempänä Savonlinnaa. Venäjän puolelle rajaa siten jäivät Laitatsillan, Haapa- ja Kyrönsalmet.

Länsipuolella rajaa asuviin Suomalaisiin juurtui Paavin usko; Kreikan usko istutettiin Suomalaisiin rajan itäpuolella. Uskonnollinen vimma teroitti veljesten miekat toisiansa vastaan ja nyt alkoi tuo surullinen verisen rajasodan näytelmä, jossa Suomalainen oli Suomalaisen verivihollinen vuosisatojen kestäessä. Tulta leimuavia ja verta höyryäviä ryöstöretkiä tehtiin alinomaa kummaltakin puolen rajaa veljesvihollisia vastaan, Suomen puolelta usein Ruotsalaisten, Karjalan puolelta Venäläisten yllyttävällä johdolla. Sillä välin kuljettiin rajan kummaltakin puolen, toinen toisensa kaskea niittämässä.

Suomenpuoliset nimittivät Suomalaisia veljiänsä rajan itäpuolella
Venäläisiksi; nämät puolestaan Suomenpuolisia Ruotsalaisiksi.
Keskuksena tuossa surullisessa taistelussa oli aikoinaan Savonlinna
varaväkineen.

Kuitenkin on syystä sanottu että Ruotsin tehtävä historiassamme oli suomalaisten heimojen yhdistäminen Suomen kansaksi. Tuo tehtävä valitettavasti vaan jäi puolitekeille. Ensimäinen mies, jonka mielessä se näyttää selvenneen aatteeksi, oli Juhana herttua, jonka nuoruuden unelmat suomalaisuuden keskellä kuvailivat. Tosin ei tämä aate hänen Suomen herttuana ollessaan voinut täydessä laveudessaan ilmaantua. Vasta hänen kuninkaaksi tultuaan mietteensä selvemmin astuvat silmiin. Suurin osa Käkisalmen lääniä valloitettiin ja lakkaamattomat retket Savonlinnasta ja Käkisalmesta Syvärijoelle ja Äänisjärveä, suomalaisuuden luonnollista rajaa kohti ikään kuin ennustivat Aunuksen valloittamista ja kaiken Karjalan yhdistämistä saman valtikan alle.[1]

Kuolema hänen pyrintönsä keskeytti. Synnyttämä aatteensa jäi elämään. Karjalan vaakunaan, joka kauhistuttavana muistona veljesten verivihasta kuvaa kaksi toistansa vastaan kohotettua, miekalla ja sapelilla varustettua kättä, on Juhana piirtänyt testamenttinsa tulevaisuudelle.

Toistakymmentä vuotta jälkeen Juhanan kuoleman astuu aate jälleen näkyviin Kaarlo IX:nen, "hyvän kuninkaan" pyrinnöissä Turjassa, Kantalahden rannikoilla ja Aunuksessa. Merkilliset ovat siihen nähden kirjevaihdot Solovetsin luostarin kanssa sekä retket Itämeren ja Wienan rantamaille. Edulliset olivat näille pyrinnöille Venäjän eripuraiset olot siihen aikaan ja vielä jälkeen Kaarlo IX:nen kuoleman näkyy v. 1615 syntyneen joku liitto Venäjän Karjalan virkamiehissä maakunnan luovuttamiseksi Ruotsin vallan alle.[2] Mutta Kustaa Adolf, joka muuten antoi Suomalaisille mitä suurimman arvon, ei ottanut tuota suomalaisuuden tulevaisuudelle tärkeätä aatetta omaksensa. Hän peräytti pian isänsä käskyt. Hän oli luonut silmänsä Itämeren rantamaille ja mahtava jalo henkensä sekaannutti vihdoin Ruotsin vallan Europan yleisiin oloihin. Tästä lähin viehätti tuo Ruotsin vallalle turmiollinen "Itämeren vallan" aate Ruotsin kuninkaiden mieliä. Suomen kansan voitto oli tähän saakka ikimuistettava Stolbovan rauha.

Kuitenkin näkyy Juhana kuninkaan aate vielä miellyttäneen Kaarlo X:ttä, kun hän rauhanteon puuhissa v. 1657 paitsi muuta vaati Venäjältä senkin osan Käkisalmen lääniä, joka Stolbovan rauhanteossa oli jäänyt Venäjän vallan alle: Venäjän Lapin, Venäjän Karjalan Laatukaa ja Syvärijokea myöden, kaiken Aänisjärven, vieläpä Kargopolin piirikunnan, jonka harva asutus Onegajokea myöden ehkä vielä silloin oli osaksi suomalainen.[3]

Tämä oli viimeinen kerta kun tuo suomalaisuuden yhdistämisen aate ilmaantui Ruotsin vallan aikana.

Mutta vielä kerran, kun Ruotsin vallan alla ollut suomalaisuus Suomen
kansana oli eronnut tuosta vallasta ja Suomen valtioon yhdistettiin
Wiipurin, Venäjän vallassa ollut lääni, sanotaan puheena olleen myöskin
Suomalaisen Venäjän Karjalan yhdistäminen Suomen valtion hallintoon.
Puheesta ei tekoa tullut.

Neljä vaihekasta vuosisataa on vierinyt Savonlinnan perustettua ja vielä seisoo linna paikallansa, vaikka aseettomana. Sen tuliruiskut eivät enää uhkaile Suomen vihollisia. Linnan tehtävä on täytetty. Eikä niinkään, sillä se seisoo kauniina historiallisena kuvauksena kansamme kärsimyksistä ja isänmaanrakkaudesta menneinä aikoina. Toivokaamme että se aika on ikipäiviksi ohitse mennyt, jolloin sotahuudot kaikuivat Savonmaan laaksoissa, jolloin viholliset niittivät kaskemme ja hävittivät hikemme hedelmät ja jolloin isänmaa vaati lastensa verta tulevaisuutemme siemenien iduttamiseksi. Viljavilta pelloiltamme, jotka raskaine laihoineen lainehtivat esi-isiemme haudoilla, luokaamme silmäys kovan onnen päiviin, joita Savonlinnan harmaat muurit muistuttavat. Niistä oppikaamme hartaammin käyttämään onnellisia rauhan päiviä Suomemme hyväksi ja vaurastuttamiseksi.

Pähkinäsaaren rauhanteon mukaan meni raja Säämingin Särkilahdelta Nilsiän Karjakoskelle, poikkesi siitä länteen Kolimakoskelle, siitä Pyhäjoelle ja päättyi Kainuunmereen, jossa Venäläiset väittivät Hanhikiveä Pyhäjoen suulla rajamerkiksi. Siten jäivät Pohjanperät Nilsiää ja Pyhäjokea myöden oikeastaan Venäläisille. Noista harvaan asutuista aloista Venäläiset arvattavasti ensi aluksi vähän lukua pitivät. Rauhallisen, varsinkin uskonnollisen valloituksen avulla ne kaikeksi onneksi pian saatettiin muun Suomen yhteyteen.[4]

Kun Venäläisten silmät vihdoin aukenivat ja he vaativat takaisin tuota "Kymmenen virran maata", ei oltu syitä heidän vaatimuksiinsa tietävinään. He turhaan pyysivät uutta rajakäyntiä vanhan rajakirjan nojassa; siihen ei koskaan Suomen puolelta mielitty ryhtyä. Tuosta yltyi Venäläisten viha yltymistään ja liiatenkin saivat heidän vallastansa luopuneet Pohjanperät kokea veristä vainoa.

Varsinkin hurjaksi muuttui Venäläisten vainoominen 1400-luvun loppupuolella, jolloin voimallinen Ivana III, Novgorodin kukistaja ja Perman valloittaja, suuriruhtinaana hallitsi Moskovassa.

Nähtävästi tuntee historia ainoastaan vähemmän osan tän-aikuisista ryöstöretkistä, mutta tuon tuostakin päätetyistä välirauhoista voi arvata, että sotaa yhä kesti. Vuoden 1463 paikoilla puhutaan laveammasta hävitysretkestä, jolla Venäläiset polttivat ja ryöstivät Jääskeä ynnä muita Suomenpuolisia pitäjiä. Vielä sotaisimmiksi muuttuivat ajat vuodesta 1473 aikain, jolloin v. 1468 päätetty välirauha loppui.

Suomenpuolinen Savonmaa oli vielä siihen aikaan Wiipurin lääniä. Tuon läänin maaherrana ja Wiipurin linnan isäntänä oli silloin kuuluisa Erkki Akselinpoika Tott, synnyltänsä tanskalaista sukuperää. Mainiolla urhoollisuudella puolusti tuo mahtava mies Suomen itärajoja.

Venäläisten v. 1473 tekemien retkien kostamiseksi oli Erkki Kaarlonpoika Wase varustettu sotaan Venäjälle, jossa hän hävitti maata kolmen vuoden kestäessä. Tämä hävitys ainoastaan synnytti uusia kostoretkiä Venäjän puolelta. Turhaan lähti Tott uutta apua Ruotsista hakemaan. Hänen täytyi luottaa omiin neuvoihinsa.[5]

Pian huomasi Tott, mikä suuri haitta Savonmaalle oli siitä, että
Haapaveden ja Pihlajaveden väliset salmet olivat Venäläisten vallassa.
Hän päätti sulkea Venäläisiltä Kyrönsalmi ja perustaa rajan
suojelukseksi Savonlinna.

V. 1475 rakennutti mahtava maaherra Kyrönsaarelle mainittuun salmeen puulinnan, jonka vallitukset tavan mukaan mahtoivat olla hirsistä tehtyjä salvoksia, jotka kivellä ja kalkilla täytettiin. Linnansisäisetkin asunnot olivat tietysti puurakennuksia, kuten suureksi osaksi vielä 1500-luvulla.

Kaiketi katsottiin tuo linnoitus tarpeellista heikommaksi, ehkäpä tulen araksikin, jos Venäläiset asettuisivat Kyrönniemelle tulikuuliansa heittelemään. Tuskin oli tuo linnoitus kahta vuotta seisonut, kun Erkki Akselinpoika jo päätti repiä puiset vallitukset ja rakennuttaa paikalle kivinen linna. Saadaksensa ajanmukainen linna kuntoon, tilasi hän ulkomailta 16 taitavaa muurin rakentajaa.

Silloin, 1477, alkoi nykyisen Savonlinnan rakennus. Kuten jo edellisestä tunnemme, olivat Kyrönsaari ja Kyrönsalmi Venäjän alaa. V. 1476 oli vielä Nowgorodissa päätetty viisvuotinen välirauha. Luonnollista oli siis, että Venäläiset ja Venäjänpuoliset menneen vuoden välirauhan rikkomisesta tuolla oudolla tavalla suuresti närkästyivät ja kaikin tavoin kokivat estää tuon tärkeän kulkutien valloittamista ja sulkemista. Kihisikin vimmastuneita vihollisia salmen ympärillä vaarallisen rakennuksen kestäessä.

Työväen lautat olivat varsinkin suuressa vaarassa, kun Kyrönsaarelta etenivät rannoille rakennustarpeita noutamaan. Lauttojen tavallinen matka näkyy käyneen työpaikalta Kalkkiniemelle Vääräsaaren itäkulmalla. Tuolla niemellä vielä näytetään murtopaikka, josta rautavaajoilla kalkkikiveä kiskottiin kohoavan linnan kupuihin. Aluksia Venäläiset niin ahdistivat, että Erkki Akselinpojan, oman kertomuksensa mukaan, täytyi panna ruodun sotaväkeä, vieläpä 12 tai 14 rautaan puettua palvelijaansa seuraamaan jokaista lauttaa, joka linnasta lähti rannalle kiveä, savea tai hietaa hakemaan.[6]

Niinpä vihdoin kohosivat miekkain ja kilpien kalskeessa jalon Savonlinnan vahvat muurit torninensa. Kivitauluun, joka ennen suurta linnanpaloa Kesäkuun 2 p. 1631 kuuluu olleen käytävän seinässä Kuninkaansalin kohdalla, antoi Erkki Akselinpoika veistää seuraavan kirjoituksen:

Herran vuonna 1475 rakennutin minä Erkki Akselinpoika, Lagnö'n Ritari, tämän linnan Jumalan kunniaksi ja pyhän Kristinuskon vahvistamiseksi. Silloin oli vaimonani Elina Kustavintytär, Lagmansö'n Rouva. Kirjoituksen alla olivat valtionhoitaja Sture'n ja Tott'in vaakunat kuvattuna.

Toinen kivitaulu kiinnitettiin korkealle Kellotornin luoteispuoliseen ulkomuuriin. Siinä nähdään vielä kuvattuna Sture'n ja Tott'in vaakunat lehtikoristuksineen.

Kolmas kivitaulu nähdään, Suurelta-linnapihalta katsoen, korkealla Kirkkotornin ulkomuurilla. Sekin on lehtikoristuksilla varustettu ja kuvaa yksistään Tott'in vaakunaa. Neljäs kivitaulu, josta joko väkivalta taikka tulipalo on kaiken piirroksen hävittänyt, nähdään Kirkkotornin samanpuolisella ulkomuurilla, edellistä taulua alempana.

Viides taulu mainitaan ennen muinoin olleen "vanhan linnatuvan" muuriin kiinnitettynä. Siinä luettiin nimet Lauri Akselinpoika Ritari ja Katri Erkintytär, Diursholm'an Rouva. Edellisen nimen alla oli Tott'in, jälkimäisen alla Niepertz-suvun vaakuna kuvattuna.[7] Lauri Akselinpoika oli näet veljensä Erkki Akselinpojan kuoltua Wiipurin ja Savonlinnan hallitsijana ja jatkoi ehkä hänkin linnan rakennusta.

Vielä kuudennesta taulusta nähdään, vanhan Esilinnan pihalta katsoen, jäännöksiä uuden kirkon ulkomuurilla. Taulu on neljästä kiviliuskasta yhdistetty. Vielä ennen 1869 vuoden linnanpaloa oli taulussa ollut kirjoitusta nähtävänä. Koska Kuninkaansalin ja Porvarituvan asemat vanhassa Savonlinnassa vielä ovat tuntemattomat, niin voisi olla mahdollista, että tämä taulu olisi jäännöksenä joko Erkki Akselinpojan ensinmainitusta tai Lauri Akselinpojan taulusta. Kuitenkin saamme syytä arveluun että tuo uusi kirkko, jonka muurissa taulu on, vasta Juhana III:nen aikana rakennettiin.

Kirjeessä valtionhoitajalle sanoi Erkki Akselinpoika antaneensa linnalle nimeksi: Pyhän Olavin linna,[8] jonka sijaan kuitenkin jo Suuren Venäläissodan aikoina alkoi astua nimitys: Uusilinna.

Näin oli Wiipurin mahtava isäntä rakentanut itselleen kivisen muistopatsaan Kyrönsalmeen Savon suojaksi tietämättömässä tulevaisuudessa. Mutta Venäläisten kosto ei kauan viipynyt.

Hirmuiseksi yltyi Venäläisten viha. Jo seuraavana talvena, vuonna 1478, kohtasi hirveä hävitys Pohjanperiä, jotka Ruotsi myöskin vastoin Pähkinäsaaren rajasovintoa oli valtaansa anastanut. V. 1479 kohtasi samallainen tuho Wiipurin lääniä.

Venäläisten menetys oli mitä julminta. Miehet sidottiin jaloista olki- ja heinävalkiain ylitse riippumaan; köydellä puserrettiin päätä, kunnes silmät puhkesivat ulos. Tämän tehtyä puhkaistiin vatsa ja onnettomia juoksutettiin puun ympäri, kunnes kompastuivat ja uupuivat sisuksiinsa. Naisia ripustettiin käsivarsista, ruoskittiin ja pistettiin keihäillä tai leikattiin onnettomilta rinnat. Lapsia käytettiin nuolenpilkkuina tai salvattiin heitä joukko pirttiin, joka sytytettiin palamaan. Lapsi, joka palavan pirtin akkunasta pyrki pakoon, sysättiin keihäillä valkiaan takaisin.

Tuollaisia olivat n.s. Suuren Venäläissodan hirmut, joille tuskin Ison
Vihan kauhut vetävät vertoja.

Ristissä käsin ei Erkki Akselinpoikakaan istunut. Saatuansa tiedot Wiipuriin Venäläisten tuhotöistä, hän varusti 24,000 miestä sotaan, karkasi Nowgorodin aloille, polttaen ja hävittäen, surmaten ihmisiä ja eläimiä, miehiä ja naisia, nuoria ja vanhoja monin tuhansittain 20-30 peninkuorman piirillä suureksi vahingoksi Venäläisille, ehkä oikeimmin Karjalaisille tai Inkeriläisille. Vihdoin kohtasi hän venäläisen sotavoiman. Ankara tappelu syntyi. Venäläiset kadottivat paljo väkeä; loput, 6,000 miestä, ajettiin pakoon ohuelle jäälle. Jää särkyi ja avasi kylmän haudan Venäläisten pakeneville laumoille. Kaikki hukkuivat, sanoo aikakirja.[9]

Tuo Suomalaisten kostoretki tapahtui luultavasti talvella 1480. Erkki Akselinpojan mahtavuus oli niin suuri, että hän vielä varahin keväällä, valittaen Venäläisten hävitysretkiä, kehoitti Hansaliittoa tykkänään herkeemään kaupankäynnistä Nevajoelle.[10] Vuoden kuluttua tuo Itäsuomen mainio päällikkö kuoli, luultavasti Maaliskuussa 1481.

Savonlinna jäi seisomaan. Ehkä oli Erkki Akselinpojan viimeinen retki masentanut Venäläisten uskalluksen. Seuraavat kymmenkunta vuotta näyttävät olleen jokseenkin rauhallisia. Savonlinna pysyi yhä Wiipurin kanssa saman isännyyden alla. Lauri Akselinpoika, joka oli perinyt linnat velivainajaltansa, kuoli hänkin jo keväällä 1483, jättäen linnat kolmannelle veljelle Ivar'ille. Tämä taasen täytyi jo kevätkesällä samana vuonna jättää linnat valtionhoitajalle, joka ehkä jo silloin asetti linnojen isännäksi Niilo Erkinpojan, Gyllenstjernan sukua.[11]

V. 1489 alkoivat kahakat jälleen Pohjanmaalla, jossa vouti mestautti muutamia tottelemattomia Venäläisiä ja pian alkoi valituksia ja uhkauksia kuulua Käkisalmen puolelta. Ne yltyivät niin että itse Turun piispa miehineen lähti Wiipuriin vaaraa vastustamaan ja Hämeenlinnan isäntä Knut Posse muutettiin Wiipuriin Niilo Erkinpojan avuksi. Vuosia kului rauhaa hierotessa. Tanskan kuningas, joka himosi Ruotsin kruunua, yllytti Venäjää sotaan. Wiipurin ylimykset eivät voineet suostua Venäjän vaatimuksiin, jotka tarkoittivat Kainuunmaata ja Savonlinnaa. Rauhakeskustelut herkesivät vihdoin kokonaan. Itkusilmin rukoili Niilo Erkinpojan puoliso valtionhoitajaa, että lyöttäisi kirkkojen oville nostohuudon kansalle rientämään Wiipurin avuksi. Tämä pelkäsi Tanskan vehkeitä Ruotsin puolella ja Itä-Suomi jäi omiin turviinsa.

Vuosina 1495 ja 1496 kohtasivat suuren Venäläissodan verisimmät kauhut Suomenmaata. Syksyllä 1495 polttivat Venäläiset Wiipurin seudut ja vihollinen parvikunta lähestyi Savonlinnaa hätyyttämään; mutta linnan silloinen vouti, Pietari Niilonpoika Kylliäinen, lähti ritaripalvelijain ja rahvaan johtajana vihollisia vastaan, ajoi heidät pakoon, karkasi Venäjälle ja poltti siellä 800 taloa, surmaten paljon Venäläisiä. Ääretöin kurjuus vallitsi niillä aloilla, joilla Venäläiset olivat liikkuneet. Äyräpään, Kivennavan, Uudenkirkon ja Jääsken alat olivat niin poltetut ja hävitetyt, ettei elävää ollut kuuluvissa. Monta tuhatta ihmistä, naisia ja lapsia oli murhattu. Talvi oli niin kylmä, ettei kukaan sellaista muistanut. Pakolaiset, jotka joulun aikana v. 1495 palasivat kätköistään metsissä, olivat niin paleltuneita ja uupuneita, että silmät tuijottivat nyrkin kokoisina päässä ja he lämpimään tultua kaatuivat kuolleina maahan; toiset, kun saivat ruokaa, samoin kohta kuolivat.

Hävitysmatkallansa Savoon ja Hämeesen talvella v. 1496 venäläiset laumat myöskin asettuivat Savonlinnan edustalle. Linnan väestö ja talonpojat karkasivat vihollista vastaan. Venäläiset pakenivat, mutta yksi linnan miehistä ja muutamia talonpoikia jäi tappelutantereelle.[12] Piirityksen kestäessä oli kuitenkin seitsemättäkymmentä huovia, jotka valtionhoitaja oli lähettänyt linnan vahvistukseksi, joutunut vihollisten käsiin. Nyt Venäläiset levisivät hirveällä hävityksellä Savoon ja Hämeesen; toiset laumat hävittivät Pohjanmaalla. Ennenkuin valtionhoitaja kerkesi sotaan, olivat viholliset jo kotimatkalla ja, kuten Riimikronika kertoo:

    "Autiona oli Karjala, Savo ja Hämettä puoli.
    Niissä ei kuulunut yhtä ihmissanaa,
    Eik' ollut koiraa, kukkoa tai kanaa."

Kansaa ja karjaa, jota ei tapettu, sekä jyvä- ja muut varat, joita ei poltettu, olivat Venäläiset kuljettaneet maahansa.[13]

Epäilemättä oli Savonlinnan varustusväki liian vähäinen voidaksensa ruveta tehokkaampaan vastarintaan Venäläisten lukemattomia laumoja vastaan.

Valtionhoitajan huonot varustustoimet tämän sodan aikana vaikuttivat pian valtakumouksen Ruotsissa. Tanskan kuningas kutsuttiin maahan, entinen valtionhoitaja Sten Sture sai v. 1497 sodan hävittämän Suomen läänitykseksi ja siten joutui Savonlinnakin hänen haltuunsa. Hannu kuningas, joka Venäläisten liittolaisena oli luvannut, Ruotsin kuninkaaksi tultuansa, jättää heille kaikki ne maakunnat Suomessa, jotka ennen olivat Venäjän alaa olleet, ei enää Venäläisten vaatimuksista lukua pitänyt. Seurauksena siitä oli yhä kestävä sota. Vielä v. 1499 uhkasivat Venäläiset Savonlinnaa. Heidän sotajoukkonsa, noin 1000 miestä, joista 200 olivat huoveja, toiset sapeleilla ja kirveillä varustetut, asettui linnan edustalle, mutta kärsi suuren tappion. Samana vuonna vaihtoi Sten Sture läänityksensä Suomessa toisiin Ruotsinmaalla ja Syyskuun 14 p. jätti Pentti Pentinpoika, joka ehkä oli ollut Sturen voutina Savonlinnassa, kaiken linnassa säilytetyn kaluston Erkki Turenpoika Bjelke'lle, joka Hannu kuninkaalta nyt oli saanut Wiipurin ja Savon linnat läänitykseksi.[14]

Kahdenkymmenen vuoden ikäinen oli neiti-linnamme, kun Suuren Wenäläissodan kauheat myrskyt, joissa linna oli saanut verikasteensa, vihdoin taukosivat. Verta oli Savonmaa kauan vuotanut, mutta verestä oli Savonlinna kauniina kukkaisena kasvanut iloisemman tulevaisuuden ennustajaksi Savon kansalle. Linna oli valloittanut alansa, valloittanut Haapaveden ja Pihlajaveden väliset salmet. Kuitenkin kului vielä sata vuotta ennenkuin tuo valloitus tuli varsinaisella rajakäynnillä vahvistetuksi. Venäläiset tosin tuon tuostakin vaativat tutkimista kumpaanko valtaan Savonmaa eli Savonlinnan lääni oikeastaan oli luettava. Selvimmän vastauksen antoivat Savonlinnan tuliputket, jotka Venäjää kohti uhkaavina tähtäsivät.

V. 1502 luopui Itäsuomen linnojen isäntä Erkki Turenpoika uskollisuudestaan Hannu kuningasta kohtaan ja liittyi valtionhoitajan puolueesen;[15] siitä ei kuitenkaan vaarallisempia rettelöitä syntynyt. Erkki Turenpojan kuoltua keväällä v. 1511 isännöitsi hänen leskensä Gunilla vielä pari vuotta Itäsuomessa, kunnes hänen vävynsä Tönne Erkinpoika otti linnat haltuunsa v. 1513. Savonlinnan voutina oli ehkä tähän aikaan Juho Pukki, joka Toukokuun 31 p. m.v. jätti linnan kaluston Tönne Erkinpojan haltuun. Tämä taasen pysyi Wiipurin ja Savonlinnan isäntänä v:een 1520 saakka. Silloin Tanskan kuningas Kristian II, voitettuansa Ruotsin kruunun, mestautti hänen ja asetti Itäsuomen päälliköksi Rolow Matinpojan, joka taasen 1523 v:den loppupuolella täytyi paeta Kustaa Wasan joukkojen edestä Venäjälle.[16]

Näin oli Savonlinna säilynyt Suomenmaan äärimmäisimpänä rajapylväänä uskonpuhdistukseen saakka. Linnan ala oli väkivallalla Venäjältä anastettu; linnan tulevaisuus oli siis ratkaisematta, kunnes Venäjä pakoitettiin varsinaisella rauhasovinnolla luopumaan siitä maanalasta, jolle linna oli perustettu. Tahdomme seuraavilla lehdillä huomauttaa mitä Savonmaa sai kärsiä ennenkun tuo tarkoitus saavutettiin v. 1595.

V. 1525 oli Kustaa Wasa antanut Wiipurin ja Savonlinnan langollensa
Juhanalle, Hoijan kreiville, läänitykseksi. Kun tämä v. 1534 lähti
Saksaan ja kapinoitsijana liittyi Ruotsin vihollisiin, niin Erkki
Fleming heti jollakin sukkelalla tempulla valloitti Savonlinnan kreivin
käskyläisiltä.[17]

Savonlinna läänineen oli tähän saakka aina ollut yhdistettynä Wiipurin kanssa saman hallituksen alla, vaikka nähtävästi linnassa joku Wiipurista nimitetty linnavouti isännöitsi. V:sta 1535 aikain nimitettiin Savonlinnaan erityinen linnan isäntä. Wiipurin linnan tänaikuinen päällikkö Niilo Grabbe kuitenkin vielä anoi kuninkaalta tuon yhdistyksen pysyttämistä ja pitikin aikanaan jotakin ylivaltaa Savon ylitse.[18]

Venäläiset alkoivat tähän aikaan taasen jokseenkin uhkaavalla tavalla vaatia uutta rajakäyntiä. Sen vuoksi ruvettiin jo v. 1537 Itäsuomessa varustuspuuhiin. Suvella 1542 ratsasti venäläinen parvikunta pitkin rajaa rajamerkkiä etsien ja poltti talon, joka muka heidän puolellensa rajaa oli rakennettu ja v. 1544 oli venäläisiä asukkaita alkanut tunkea Oulujärven seuduille. Tämä näkyy olleen syynä miksi Kustaa Wasa tästä lähin innokkaasti alkoi puuhata riidanalaisten erämaiden asuttamista varsinkin Savon puolelta.

V. 1545 käytiin Suomen puolelta raja Äyräpään sekä Jääsken kihlakuntien ja Venäjän välillä. Tuossa rajakäynnissä Venäläiset nähtävästi eivät olleet osallisia. Se päin vastoin näkyy heitä suututtaneen. He vaativat uutta rajakäyntiä. Siihen oltiin suostuvinaan, mutta lähettiläät saapuivat eri aikoina rajakäyntiin eivätkä ensinkään tavanneet toisiansa. Tämä tapahtui v. 1547 ja seurauksena siitä oli kaksi varsin rauhatointa vuotta. V. 1548 esim. tappoivat Venäläiset Särkilahdella 29 henkeä, polttivat Saukonsaaren ja Petäläissaaren kylät, polttivat ihmisiä puihin sidottuina pärevalkialla tai heittivät heitä elävinä kaivoihin; yöllä Pyhäinmiesten päivänä polttivat viisi taloa Pelkolan kylässä ja surmasivat 30 henkeä, Katrinpäivänä tapettiin Waristaipaleella 26 talonpoikaa. Kuningas kehoitti Savolaisia vaaran lähestyessä muuttamaan Wiipuriin ja pikemmin polttamaan omaisuutensa kun että jäisi Venäläisten ryöstettäväksi.

Ajat kuitenkin taasen rauhaantuivat kuudeksi vuodeksi, mutta 1555 syttyi jälleen sota ilmituleen Suomen ja Venäjän välillä. Kuningas kehoitti suomalaisella kirjeellä Savolaisia lujina pysymään ja joka viides mies Savon rahvaasta varustausi isänmaata vartioitsemaan. Niitä, joilla ei ole haarniskoita, kirjoitti kuningas, "käskekää tekemään kilpiä laudoista ja vahvistamaan niitä liimalla, niin luulemme että kyllä voivat karttaa niitä monia nuolia, joita Venäläisten on tapa käyttää". Tämän sodan raskaimmat kärsimykset kohtasivat Wiipurin lääniä, jossa varsinaiset sotajoukot kamppailivat. Mutta myöskin Savon puolella kesti vilkasta rajasotaa.

Venäläiset Savon rajalla olivat tosin ehdotelleet että pysytettäisiin rauha sillä puolen sodan riehuessa Wiipurin seuduilla, mutta jo 1555 v:den lopulla karkasi 30 Venäläistä Tavisalmen eli Kuopion pitäjääsen, jossa polttivat neljä taloa, murhasivat, ryöstivät ja veivät mukaansa mitä voivat. Pian sen jälkeen kohtasi samallainen hävitys Jääsken pitäjää Karjalan puolella. Kuningas kehoitti Savon talonpoikia kostoon ja kun 1500 Venäläistä talvella v. 1556 jälleen ilmestyi Tavisalmella, niin Savolaiset tekivät kaksi retkeä Venäjän puolelle ja polttivat edellisellä retkellä 18 taloa ja myöhemmällä, Heluntain neljäntenä päivänä, 40 taloa Putkilahdella, ottivat karjaa ja surmasivat 13 henkeä. Linnan päällikkö Ture Bjelke kielsi rangaistuksen uhalla Savolaisia enempiä kostoretkiä tekemästä. Nuo veriset retket kohtasivat ymmärrettävästi likeisiä Suomalaisia kummallakin puolen rajaa. V. 1556 valitti Käkisalmen isäntä Feodor Karpow että Savolaiset Toukokuun 24 p. olivat polttaneet 20 taloa Kivijärvellä ja Rautalahdella Parikkalassa sekä että kolme Savonlinnan huovia oli polttanut Toukokuun 27 p. 35 taloa Purujärvellä ja tappanut 17 miestä. Tuohon vastasivat Savonlinnan päälliköt että Viinirantalaiset Liperistä olivat 14 päivää Puruveden välirauhan jälkeen murhanneet 8 miestä Syvärillä ja muutamia päiviä myöhemmin 4 miestä Juvajärvellä, sieltä menneet Orivedelle ja tappaneet 16 Haplahden ja Savilahden miestä, sieltä Jännenniemelle, jossa Helluntaipäivänä surmasivat 5 kalastajaa ja 12 talonpoikaa, sieltä vihdoin Puruvedelle, jossa viidentenä Helluntaipäivänä tappoivat 5 Jääskeläistä.[19]

Tuollaisia olivat tämän sodan vaiheet Savossa. Sill'aikaa oli Savon nostoväki, 2000 suksimiestä nuoren Lauri Flemingin johdolla, varsinaisen sodan melskeessä. Savonlinnaa ei tämän sodan aikana mikään vaara uhannut. Tuolloin tällöin, kuin linnaan tuli viesti venäläisten ryöstöjoukkojen tuhotöistä, eteni linnasta ruotuja vihollisia takaa ajamaan. Kun venäläiset talonpojat esim. Helluntaipäivänä olivat polttaneet pari kolme taloa Tavisalmella ja surmanneet 8 talonpoikaa sekä samaan aikaan linnan kalastajan ynnä 8 miestä, niin lähetti Bjelke neljä ruotua Venäläisiä hakemaan. Linnan varustamista kuitenkin jo tämän sodan aikana paljon mietittiin.

Linnan suojelemiseksi tarvittiin, kirjoittavat Ture Bjelke ja Gödik Fincke, 150 miestä, mutta jos pitäisi vihollisia hätyyttää ja olla rahvaalle avullinen, niin ei tultaisi toimeen vähemmällä kun 250:llä miehellä. Koska linna oli jokseenkin avara, niin tarvittaisiin neljä tykinampujaa; nyt oli vain kaksi, joista toinen Yrjö oli Juutilainen eikä suuresti luotettava mies. Hän olisi poistettava ja sijaan annettava pari kolme tykinampujaa, joista yksi voisi hoitaa uutta haulitykistöä; sitä varten olisi myös tarpeen tynnyri tai puoli rautapisaroita.[20]

Viimeksi mainitun sodan jälkeen kului noin puolitoista kymmentä rauhallista vuotta. Ymmärrettävää kuitenkin on että nuo vähäväliset veriset toimet villistyttivät kansaa. V. 1558 kertoo Kustaa Fincke että muuan linnan palvelija oli tappanut Kiialan eli Pellosniemen kartanon voudin; eräs kirjurin palvelija oli murhannut Rantasalmen voudin ja kirjuri itse toisen palvelijan; Säämingin pappilassa oli eräs pappi, Yrjö herra, joka oli kartanon kirjuri, tappanut kappalaisen, j.n.p.[21]

Noin v. 1572 näyttää rajasota jälleen alkaneen. Vähässä Savossa oli taloja poltettu, Lappeenrannassa majaili nosto- ja sotaväkeä kaksi kuukautta vihollisia varomassa ja muutamia Savon talonpoikia sakotettiin siitä, kun eivät totelleet nostohuutoa Venäläisiä vastaan. Talosta, jossa oli neljä tai viisi miestä, käskettiin kaksi tai kolme aseihin; niistä taloista, joissa oli ainoastaan yksi mies, otettiin joka toinen. Mutta varsinkin levottomiksi muuttuivat ajat v:sta 1576 alkain. Silloin lähetettiin 700 Savon talonpoikaa Herman Flemingin leiriin Uudenmaan rajalla. Talonpoikien johtajiksi sekä tällä retkellä että jokavuotisilla sotaretkillä Venäjälle pantiin aina linnasta miehiä. Sellaisia johtajia, jotka vuosittain saivat lyijyä ja kruutia linnasta matkalle, olivat esim. Pietari Heikinpoika, Prusi Heikinpoika, Erkki Heikinpoika y.m. Jo v. 1577 oli useita pakolaisia kokoontunut linnaan; seuraavana vuonna Venäläiset polttivat Kuopiossa sekä Leppävirroilla ja hätyyttivät Savonlinnan veneitä, jotka vahtailivat vesillä. Linnan isäntänä oli tähän aikaan Klaus Fleming. Hän kokosi v. 1579 Savosta niin paljon nostoväkeä kun suinkin sai ja lähetti väestön Prusi Heikinpojan johdolla Venäjälle kostoa hakemaan. Kun tiettiin että Venäjän puolisilla oli tapana paeta tavaroineen ja karjaneen luodoille Laatukaan ja hevoisilla oli muutenkin vaikea liikkua, niin kuljettivat talonpojat 25 venettä muassaan kolmen peninkuorman levyisen taipaleen poikki Laatukan vesistölle. Eräällä luodolla löyttiin vihollisten leiri; ainoastaan vähäinen osa pääsi pakoon. Savolaiset voittivat 500 venettä ja paljon tavaraa. Kun tuosta tuli tieto Käkisalmeen, niin lähetettiin sieltä 600 miestä maitse ja toinen joukko lotjilla ja veneillä Savolaisia hätyyttämään. Mutta nämät kun saivat tiedon asiasta kiirehtivät maitse lähestyvää joukkoa vastaan ja ajoivat sen pakoon, voittaen vankeja, hevoisia ja muuta tavaraa. Koska Savolaisten ampumavarat nyt olivat loppuneet, niin he päättivät palata kotiin. He olivat menettäneet retkellä 9 talonpoikaa ja linnanpalvelijan, jotka etenivät venestöstä ryöstöretkelle ja joutuivat vihollisten käsiin. Kohta tämän jälkeen ruvettiin uutta retkeä varustamaan Savosta ja Wiipurin puolelta. Sen suoritettua ja kun jäät alkoivat kannattaa piti nostoväkeä koottaman Savosta ja Pohjanmaalta Venäjän pohjoisempia rajamaita hävittämään.[22] Samana vuonna kirjoitettiin Savosta 700 sotamiestä, joilla ei kuitenkaan ollut muita aseita kun keihäitä. Talonpojat eivät voineet antaa heille pyssyjänsä ja joutsiansa, joita itse tarvitsivat. Klaus herra pyysi siis kuninkaalta muutamia satoja pyssyjä ja joutsia Savonlinnaan, talonpoikien ja sotaväen lunastettavaksi, koska enimmät hyvin osasivat käyttää niitä.

Kevättalvella v. 1581 lähti Klaus Fleming itse retkelle muutamaa puulinnoitusta hävittämään, jonka Venäläisten sanottiin perustaneen edellisenä vuonna Pohjois-Karjalassa. Linnoituksen paikkuudesta ei ollut sen enempää tietoa, kun että edellisen vuoden retkeilijät olivat tulleet muutamaan kylään nimeltä Kukonvaara, jonka talonpojat olivat varustaneet puuvalleilla sekä paalu-aitauksella ja siten puolustaneet itseänsä. Ne lähettiläät, jotka Fleming lähetti tiedustelemaan, kertoivat että Kukonvaara oli 80 peninkuormaa Käkisalmen rajalta Novgorodin läänissä Lapinmaan puolella. Viime keväänä, kun routa oli lähtenyt maasta, sanottiin talvella kyhätyn paaluaitauksen ja rakennuksen puoleksi hajonneen. Sen vuoksi, kerrottiin, oli suuriruhtinas kesällä lähettänyt sinne sotapäällikön, jonka tulisi hakea sopivempi linnapaikka; tämä oli alkanut rakentaa linnoitusta Jyskijärvellä lähempänä Vienan merta. Klaus herra otti mukaansa sotaväkeä, Savon talonpoikia sekä muutamia tulta lennättäviä tykkejä, joilla puulinnoitus sytytettäisiin palamaan. Pohjanmaalla ja Rantasalmella varustettiin toista nostoväkeä, joiden tuli yhdistyä määrätyllä paikalla Savolaisten kanssa. Helmikuun 12 p. lähettiin Savonlinnasta ja kuljettiin neljä päivää suuria vesiä ja raivaamattomia maita Käkisalmen läänin rajalle. Siellä arveltiin että suoraa tietä ei löytyisi, vaan heidän tulisi matkata 20 peninkuormaa kaakkoseen Novgorodin lääniin, jossa kohtaisivat suuria kyliä. Niin tehtiin ja tultiin Tulomajärven kylään, joka oli Novgorodin piispan läänitystä. Sieltä retkeiltiin 12 peninkuormaa pohjoseen linnoitusta kohti. Silloin saivat vakoojat onkeensa että Venäläiset olivat viime syksynä, kun Käkisalmi valloitettiin, hyljänneet puulinnoituksensa pelosta ja nälästä ja vetäyneet Solkansaarelle, joka on 6 peninkuorman päässä Vienanmeressä; siellä heidän sanottiin perustaneen linna. Retkeilijäin aikomus kuitenkin oli kulkea eteenpäin kunnes tulisivat Pohjanmaan rajalle; mutta vangit arvelivat että siellä kohtaisi aivan pääsemättömiä maita ja mahdotointa olisi saada hevosille eläkettä; takaisin taasen jos palattiin, niin eivät saisi muuta suurusta hevosille kun lehtiä ja haavankuoria. Sen vuoksi päätettiin kelin kestäessä tehdä retki Novgorodin lääniin, jossa otettaisiin palovero suurimmista kylistä Käkisalmen läänin rajamailla. Vaan kun eivät papit eivätkä kylien vanhimmat, joille pantiin sana veronvaatimuksesta, mitään vastausta antaneet, niin poltettiin koko Aunus aina P. Aleksanterin luostarille asti ja vielä muutamia peninkuormia edelleen Novgorodiin päin; naiset, lapset ja vanhukset säästettiin. Sitten palattiin Maaliskuun 1 p. Salmen pitäjääsen, josta luultiin kahdeksassa päivässä päästävän tykistöne Savonlinnaan.[23]

Savonmaan olot tämän vuosisadan viimeisillä kymmenillä olivat ylen kurjat, kurjemmat nähtävästi kun milloinkaan ennen ja jälestäpäin. Venäläisten hävitykset, sotaväen majoitus ja vallattomuus, katovuodet, vieläpä virkamiestenkin lisäverot kurjuuteen yhdessä vaikuttivat. Vuosittain pidettiin käräjiä tuollaisista kysymyksistä. V. 1583 pantiin Suursavo, johon luettiin Jokkaan, Wesulahden ja Pellosniemen pitäjäät, Käkisalmelle elatukseksi; Savonlinnalle jäi ainoastaan Vähäsavo eli Säämingin, Rantasalmen ja Tavisalmen pitäjäät. Koska myöskin itsevaltaisesta kyyditsemisestä oli rahvaalle ylen suuri vastus ja vahinko, niin asetettiin v. 1585 muutamia talonpoikia kestikevareiksi Vähäsavoon, joiden tuli viikottaisin pitää 5 kyytihevoista alttiina. Niiden, jotka eivät matkustaneet kuninkaan asioissa, tuli maksaa 1/2 äyriä hevoisesta ja ropo ateriasta; se joka rupesi vallattomuuteen kestikevaria vastaan oli henkensä ja tavaransa kadottanut,[24] Savonmaan sisällisten olojen ja kärsimysten kertomus tuolla onnettomalla aikakaudella, jonka paras voitto, Käkisalmen lääni, kuitenkin Teusinan rauhasovinnon kautta muutamaksi ajaksi kadotettiin, ei mahdu näille lehdille. Mainitsemme vaan esimerkiksi että kun v. 1594 oli aikomus majoittaa Käkisalmen laivaväestö Vähäsavoon, niin ei saatu talonpoikia hyvällä eikä pahalla tuota uutta rasitusta vastaanottamaan. Heillä oli täysi syy tuohon vastahakoisuuteen, sillä jo v. 1589 oli enemmän kun puolet Savon veromaista autioina; kirjeiden kantajat saivat palkkansa jyvissä, kun eivät talonpojat voineet antaa heille leipää. V:sta 1585 aikain oli Savonmaan nostoväki pitkin vuotta rajalla vartioimassa, kuitenkin sillä välipuheella, että hävitysretkiä ei tehtäisi, jos eivät Venäläiset rauhaa rikkoisi, mutta jo v:sta 1587 pitäin kuulivat Savolaiset joka vuosi tuolloin tällöin tykkien paukunnan Savonlinnasta merkiksi että Venäläiset olivat jossain hävittämässä ja että rahvaan oli aseissa linnaan kiirehtiminen. Viime mainittuna vuonna tehtiin Savonlinnasta Prusi Heikinpojan johdolla kaksi retkeä 500 kasakkaa ja muutamia 'satoja muuta venäläistä sotaväkeä vastaan, jotka olivat ryöstäneet ja hävittäneet Käkisalmen läänin pohjois-osilla, Salmen, Sortavalan, Suistamon, Pelkijärven, Tohmajärven, Jurikkajärven, Liperin sekä Ilomantsin aloilla, ja majailivat Suistamossa. Eräs Pielisjärveläinen Luka Räseinen oli näet käynyt suuriruhtinaan puheilla ja arvellut että Pielisjärven asukkaat tahtovat olla suuriruhtinaan alamaisia, että Tohmajärvellä oli hirsipuu, johon talonpojat hirttivät suuriruhtinaan käskyläisiä y.m. Tuosta syystä oli sinne lähetetty eräs nuori pajari lääniä hävittämään. Viholliset kuitenkin pääsivät pakoon ennenkun paikalle ehdittiin, kun ei jalkaväki voinut 5 korttelin syvyisessä lumessa ja kestäviä jäitä etsien astua enempää kun 7 tai 8 peninkuormaa päivässä. Käkisalmen vouti sen lisäksi valitti että muutamat Savon talonpojat olivat vastahakoisia ja petollisia, melusivat ja huusivat matkalla ja että Venäläinen vahti Tohmajärvellä sai tiedon retkeilijäin tulosta siten, että eräs Savolainen tuohitorvella toitotti. Venäläisten tuhotöistä v. 1587 ja 1588 on säilynyt pitkä luettelo. Eräs Tapani Loukonen Sortavalan kylästä ripustettiin käsistä, poltettiin valkialla ja käsivarret katkottiin; sitten ripustettiin onnetoin jaloista ja jalat kirveellä muserrettiin. Venäläinen veronkantaja Ilomantsissa antoi Yläjärvellä ripustaa Kauppo nimisen talonpojan käsistä, teetti valkian alle, poltti häntä kuumilla hohtimilla ja pakoitti häneltä 1000 tenkaa; sitten pantiin kurja milloin kuumaan rautapannuun milloin asetettiin pannu hänen vatsallensa. Tavallista oli jalkojen ja käsivarsien musertaminen kirveen hamaralla; toiset poltettiin verkkoihin käärittyinä, toiset ripustettiin käsistä ja ruoskittiin; toisilta, varsinkin poikasilta leikattiin korvat tai katkottiin sormet; mikä mestattiin, mikä hirtettiin j.n.pp. V. 1588 joutui rajavahti Pohjois-Savossa Venäläisten käsiin. Heidän päälliköltään Erkki Heikinpojalta katkottiin jalat ja kädet, runko halkaistiin ja sappi otettiin vatsasta; jalat nauloivat Venäläiset puuhun, mutta pään veivät mennessään.[25] Savossa saivat varsinkin Tavisalmen ja Rantasalmen pitäjäät kärsiä Venäläisten hirmutöitä. V. 1590 oli suuriruhtinas lähettänyt 800 miestä, joiden tulisi nostaa suksimiehiä Käkisalmen läänistä ja karata Savonmaalle. Nuo ilmestyivät Käkisalmen läänissä Helmikuun 7 p. Samaan aikaan majaili Savonlinnan vieressä lippu sotaväkeä ja koko Savosta koottuja joutsimiehiä. Kun viesti vihollisten tulosta saapui linnaan, niin pantiin miehistön johtajaksi Salomon Ille, joka niin ikään oli lähetetty Tukholmasta rajaväkeä komentamaan, ja kiireellä mentiin Venäläisiä vastaan. Tappelu syntyi, jossa Venäläiset kadottivat 200 miestä, 7 tykkiä, 3 nelikkoa kruutia ja 12 leiviskää lyijyä. Savolaiset ajoivat vihollisia takaa Nowgorodin lääniin, jota polttaen ja surmaten hävittivät. Paitsi muuta ryöstötavaraa tuotiin kirkonkellokin Venäjältä linnaan.[26] Seuraavana vuonna tehtiin suvella Savonlinnasta ja Käkisalmesta yhteinen retki Aunukseen maitse ja meritse. Tuolla retkellä näkyy Prusi Heikinpoika tunkeuneen aina toiselle puolen Syvärijokea Tihvinaan päin, jossa hän voitti Venäläisen sotajoukon. Asukkaat olivat suurimmaksi osaksi vaimoineen, lapsineen, karjaneen ja tavaroineen paenneet Aänisjärven (Enesse Järffwij) seuduille. Ainoastaan nuori väki oli jätetty kotiin riihityöhön.[27] Huonompi onni oli Savolaisilla v. 1592, jolloin Venäläiset Orisalmella surmasivat 200 Savon talonpoikaa ja sotamiestä sekä voittivat 8 tykkiä ja muita sotavaroja.[28] Vielä seuraavankin vuoden alussa alkoi vahtaaminen Savonmaan itärajoilla, mutta jo Tammikuussa 1593 suostuttiin kaksivuotiseen välirauhaan, joka päättyi Teusinan rauhantekoon v. 1595.

Olemme edellisessä kertoneet muutamia esimerkkiä niistä verisistä taisteluista, joissa

Noissa taisteluissa oli Savonlinna se keskus, johon vaaran lähestyessä turvattiin. Sinne saapuivat ensinnä sotasanomat j& Kellotornista ne kaikuivat varoittaen ja innostuttaen ympäri Savon saloja. Sinne kiirehtivät aseelliset, kutkin taholtansa, yksin voimin ja yksin mielin rientämään kotimaan puolustukseen.

Suomen keskiaikuisista linnoista Savonlinna on nuorin. Nuoruuttansa todistaa silmiinpistävästi sen muotokin, Suomen toisiin vielä seisoviin linnoihin verraten.

Suomen vanhimmissa linnoissa, Turun ja Hämeen linnoissa, on muoto tasa- eli neliskulmainen sekä linnakehässä että torneissa. Ne ovat molemmat rakennetut tehdyille maakummuille, kuten vanhaan aikaan oli varsin tavallista. Linnat ikäänkuin kerskailevat muuriensa paksuudesta ja kestäväisyydestä, eivätkä luonnolta pyydä apua.

Edistyvä varustustaito havaitsi pian tuon tasakulmaisen muodon heikkoudeksi, vieläpä alkoi hakea luonnolta tukea. Jopa Wiipurinkin linna rakennettiin vähäiselle vuoriselle saarelle. Saari varustettiin muurikehällä ja keskelle asetettiin itse pesälinna tornin juureen, jolle ylempänä annettiin kahdeksankulmainen muoto.

Myöskin Savonlinna rakennettiin vuoriselle saarelle, joka asema ehkä Wiipurin kokemuksesta oli havaittu edulliseksi. Linnan vanhimmat osat ovat enimmäksi osaksi varustetut kaksinkertaisilla pystysuorilla muureilla, jotka aina vähän takaa ovat välimuureilla toisiinsa kiinnitetyt. Ulompi muuri on sisempää noin toista syltää korkeampi ja ainoastaan ylimmällä osallaan varustettu tykki- tai ampumalävillä. Myöskin pituudeltaan ovat nuo vanhimmat suojamuurit suorat, mutta niiden tueksi ja sivaisemiseksi on, myöhempien bastionein tapaan, joko kulmiin tai muurijaksoon asetettu ulkonevia viiden- tai kuudenkertaisia pyöreitä torneja. Savonlinnan perustamisen aikana, jolloin tykit pohjoismaillakin alkoivat tulla tavallisiksi, katsottiin siis pyöreitä torneja kulmaisia kestävämmäksi.

Kirjallisia tietoja linnan rakennuksista keskiajalla on hyvin vähän säilynyt. Huoneista tavataan ainoastaan kappeli, linnatupa ja paistinhuone kalustoneen mainittuna.[29] Se Savonlinnan kuva, jonka Olaus Magnus on julkaissut, on ehkä paljaan kertomuksen mukaan tehty. Hän kertoo että linnan ainoalle portille vei rautaketjuilla vahvistettu silta, joka aina yöksi vedettiin köysillä virran rantaan. Mahtavassa virrassa, jonka syvyydestä ei ole tietoa, ovat kalat mustia. Jos joku vaara uhkaa linnan isäntää, taikka unelias ja huolimatoin vartija linnan sääntöjen mukaan on syöstettävä korkeilta muureilta virtaan, niin ilmaantuu virran laineille kanteletta soittava neitonen onnettomuutta ennustamaan.[30]

Jo alusta alkain näkyy Savonlinna käsittäneen ne linnaosat, jotka merkitään vanhan esilinnan ja suuren linnapihan nimellä.

Vanha esilinna on muodoltansa, jos emme ota erään muurin tekemää polvea lukuun, melkein kolmikulmainen. Sen kolmessa kulmassa seisoivat Tott'in rakentamat kolme tornia: luoteisessa kulmassa Kellotorni, joka sai nimensä tornin neljännessä kerrassa riippuvista kirkonkelloista, joista ainakin yksi oli Venäjältä ryöstetty, sekä n.s. "linnansanojasta" eli aikakellosta, jolla ainakin 16:lla sataluvulla oli varsinainen lauta-koppelinsa tornissa; pohjoisessa kulmassa Kirkkotorni, jolle tornin kolmannessa kerrassa oleva kappeli on antanut nimen, ja kaakkoiskulmassa Pyhän Erkin torni, jonka Tott luultavasti nimitti suojeluspyhänsä mukaan. Torneista on ainoastaan kaksi ensinmainittua jälillä.[31]

Selvyyden vuoksi sanomme Kellotornin ja Kirkkotornin välistä suojajaksoa Asuntokerraksi, koska sillä alalla nähtävästi alkuperäisen linnan tärkeimmät asunnot olivat. Kellotornia ja Pyhän Erkin tornia yhdistävää, polven tekevää muuria, johon Komendantti-kerta liittyy, sanomme Komendanttimuuriksi ja Kirkkotornin ja Pyhän Erkin tornin välillä olevaa kertaa Kirkkokerraksi, siinä löytyvän uuden kirkon vuoksi.

Suuri linnapiha, joka on monta vertaa isompi esilinnan pihaa, on muodoltansa likimmiten pitkäläntä neliskulma. Linnapihan läntisessä päässä vastaava kirkkokerta eroittaa pihan esilinnan pihasta. Mainitut Kirkkotorni ja Pyhän Erkin torni jäivät siten suuren linnapihan luoteiseen ja lounaiseen kulmaan. Linnapihan pohjoisessa ja kaakkoisessa kulmassa ei alkuansa torneja ollut. Pihaa arvattavasti ainoastaan ympäröitsivät kaksinkertaiset suojamuurit, jotka välimuureilla olivat toisiinsa kiinnitetyt.

Nuo vanhimman linnan osat eivät kuitenkaan ole monessa kohden alkuperäisessä muodossaan säilyneet.. Myöhemmän ajan muutoksiin ja lisärakennuksiin nähden Savonlinna ei ole pidettävä ainoastaan keskiaikuisena muinaisjäännöksenä, vaan pikemmin historiallisena rajalinnoituksena, jonka eriaikuisissa rakennuksissa voimme lukea muistoja linnan 400-vuotisesta historiasta.

Lähdemme noita muistoja Savonlinnan muureissa vuosisatojen vieriessä pikimältään kyselemään.

Jokseenkin alkuperäisessä muodossaan mahtoi Savonlinna säilyä uskonpuhdistuksen aikakauteen. Ainakaan ei ole tietoja varhemmista rakennuspuuhista säilynyt. Veronkantojen ohella v. 1539 mainitaan myöskin 143 syltää kiveä, josta voimme arvata että linnaa siihen aikaan rakennettiin. V. 1547, kun Kustaa Fincke asetettiin Savonlinnan isännäksi vanhentuneen voudin, "Suomalaisen Klemetin" sijaan, sai hän käskyn pitää huolta linnan korjaamisesta ja vahvistamisesta,[32] mutta vasta 1555-56 vuoden sota näkyy virittäneen rakennustuumat. V. 1556 kirjoittavat senaikuiset sotapäälliköt Ture Bjelke ja Gödik Fincke herttua Juhanalle linnan varustamisesta, arvellen että, kun vesi linnan ympärillä melkein läikkyy muureja vastaan, ei ole tilaisuutta varustuksiin linnan ulkopuolella, mutta sopisi vahvistaa linnaa vallituksilla muurin sisäpuolella.

"Koko linna on hyvässä kunnossa varustuksiensa puolesta sekä sivaisemista että rinnakkaista puolustusta varten. Sen ohessa on esilinnan itäpuolella Venäjää vastaan kaksi tornia (Kirkkotorni ja Pyhän Erkin torni), jotka myös ovat sivaisemiseen kelvolliset, mutta toinen niistä (Pyhän Erkin torni) on jotenkin pilaantunut ja halkeilee huonon perustuksensa vuoksi; kuitenkin voi siitäkin antaa hyvää puolustusta vähemmällä tykistöllä, kaksinkertaisilla hakapyssyillä ja falkuuneilla. Mutta toinen torni on vahva ja hyvä sekä sivaisemaan että rinnakkaiseen puolustukseen. Onpa vihdoin kiertäviä suojavarustuksia ympäri kaiken linnan, osittain kaksinkertaisetkin. Kuitenkin ovat nuo suojavarustukset paikoin jotenkin rauenneita, jonka vuoksi ensi tilaisuudessa tulevat tarpeen mukaan parannettavaksi." Kellotornista ei kirjeessä puhuta, arvattavasti siitä syystä, että sen puolustuskoneet painuvat Vääräsaarelle päin.

Vaikka Fincke jo v. 1558 pyysi Henrik v. Köln'iä Hämeenlinnasta rakentajaksi, kului kuitenkin vielä pari vuotta ennenkun linnaa todenteolla ruvettiin vahvistamaan. Linnan rakentajaksi saatiin Sigfred niminen muurimestari, jolla työn kestäessä oli Listensaaren kartano Säämingillä käytettävänä veroista vapaana. Vuosina 1560-62 rakennutti Kustaa Fincke suuren linnapihan kaakkoiseen kulmaan, linnan vaarallisimmalle paikalle Kyrönniemen edustalla, vahvan pyöreän tornin, joka oli tunnettu nimellä Paksutörni ja, eräästä säilyneestä asemapiirroksesta nähden, mahtoi olla linnan muita torneja milt'ei toista paksumpi. Tornin varustamiseksi muun muassa raudoitettiin kahdeksantoista tykkivuodetta. Sen alimmaisia kertoja käytettiin varasto-, jyvä- ja suola-aitoiksi. Eräs pieni v. 1666 mainittu holvattu ja takalla varustettu kamari todistaa, että tornissa myöskin asuttiin. Kamarissa ehkä joku tykin-ampujain päällikkö tai joku tornin vahti majaili.

Myöskin Juhana III:nen hallituksen aikana, kun Savon rajoilla ja Karjalassa sodan liekki ehtimiseen leimusi, tuon tuostakin oltiin linnassa varustus- ja rakennuspuuhissa. Niinpä vv. 1576 ja 1577 sanotaan linnan ympäri rakennetun vallituksia kivellä ja kalkilla täytetyistä hirsisalvoksista. Nuo vallitukset kuitenkin jo v. 1583 kuninkaan käskystä revittiin. V:n 1580 paikoilla tilattiin Wiipurista rakentaja linnassa toimittelemaan. Silloin muun muassa rakennettiin linnan eteläpuolelle 36 kyynärää pitkä sali, jolla luultavasti tarkoitetaan kirkkokerrassa olevaa uutta kirkkoa, joka myöhemmän-aikuisella muurilla on kirkon porstuasta eroitettu. Ne niukat tiedot, jotka tilintekokirjat ylipäänsä antavat lisärakennuksista ja varsinkin niiden asemasta, tekevät löytyvien tietojen käsittämisen ja käyttämisen ylen vaikeaksi. Kuitenkin valitti Gödik Fincke vielä v. 1586 että Savonlinnan rakennus oli laiminlyöty, koska siitä rakentajasta, josta kuningas oli kirjoittanut, ei ole mitään kuulunut; paitsi sitä oli linnassa sellainen puute ja nälkä, että hänen oli täytynyt päästää paljon väkeä linnasta; niistä kolmesta pitäjäästä, joista oli linnalle eläkettä, käytettiin monia veroja muihin tarpeisin.

Vuosina 1589 ja 1590 rakenteli linnassa vanha Pietari niminen rakennusmestari. Koska hänellä näkyy olleen työtä Käkisalmessa ja muillakin paikoilla, niin pyysi Gödik Fincke toista rakentajaa Savonlinnaan, toivoen ettei ruoka työmiehiltä loppuisi, sillä linnan vartijaväki ei ollut moneen vuoteen saanut vaatteita eikä muutakaan palkkaa.[33]

Nuijasodan Savossakin raivonneet myrskyt nähtävästi menivät ohitse jättämättä Savonlinnaan muita muistoja kuin ne kädet, jotka linnan isäntä antoi katkoa nuijaväen lähettiläiltä v. 1595. Savon asukkaat olivat näet yleensä ryhtyneet Nuijasodan kapinaan ja hävittäneet huovien ja kruununkäskyläisten taloja. Pohjalaisten päällikköjen johdolla he riensivät Rautalammelta Pieksämäen ja Joroisten kautta Savonlinnaa kohti. Ystävällisellä ruotsinkielisellä kirjeellä he ilmoittivat Gödik Finckelle tulleensa Kunink. Majesteetin käskystä etsimään ja rankaisemaan linnaleiri-väkeä ja Klaus Flemingin puoluelaisia. Fincke, jolta linnassa puuttui sotaväkeä, oli vaaran lähestyessä koonnut talonpoikia ympäristöiltä linnaa puolustamaan ja katkotti kädet kapinaväen lähettiläiltä. Pian sai hän sotaväkeäkin Wiipurista ja Käkisalmesta avukseen. Nuijamiesten hajalliset joukot joutuivat tuon tuostakin tappiolle. Viimeisessä tappelussa Suursavon pappilassa sai sotaväki petollisilla lupauksilla talonpojat antaumaan, jonka tehtyä koko nuijajoukko surmattiin. Nuijasodan melskeissä oli kaikkeastaan noin 500 Savolaista kaatunut. Heidän omaisuutensa ryösti kostonhimoinen sotaväki.[34]

Voimakkaan Kaarlo IX:nen hallitessa alkoivat taasen rakennustoimet Savonlinnassa. Jo vuosina 1602 ja 1603 rakennettiin vanhan esilinnan edustalle Uusi 'esilinna, josta vasta enemmän puhelemme. Jo edellisessä on mainittu, että myöskin Kaarlo kuningasta elähyttivät Juhana III:nen aatteet Itäkarjalaan nähden. Kaarlon toimittamista retkistä ja käskyistä päättäen, näyttää pyrkimyksensä olleen ennen kaikkea saada joko sotaisilla tai rauhallisilla keinoilla Turjaniemi ja Kantalahden seudut valtansa alle, voidaksensa sieltä tunkea Venäjän Karjalan eteläisemmille aloille. Noiden tuumien kanssa yhteydessä olivat ehkä tänaikuiset varustuspuuhat Savonlinnassakin. Linnan isäntänä oli vv. 1604-8 Niilo Kyhl. Hänen rakennuttamansa on suuren linnapihan pohjoiskulmassa vielä seisova torni, jonka nimi rakennuttajan nimen mukaan on muodostunut Kiilatorniksi. Torni on ja näyttää olleen yksinkertaisin kaikista torneista. Se on ainoastaan linnan pohjoisen kulman puolustukseksi varustettu, puuttuu kiertoportaitakin. Eri tiet ja holvatut käytävät vievät kuhunkin kertaan. Ainoastaan neljännestä kerrasta vievät ahtaat Venäjän-aikuiset kiviportaat tornin viidenteen kertaan. Tornin ulkomuoto ei kuitenkaan toisista eriä.

Vihdoin sanotaan mainitun linnan isännän rakentaneen linnaan kymmenkunta huonetta, joiden tarkempi määrääminen on milt'ei mahdotointa. Kuitenkin löytyy linnassa huonejaksoja, jotka arvaten ovat joko Juhana III:nen taikka pikemmin Niilo Kyhlin aikuisia. Niitä on se kaksikertainen harmaasta kivestä muurattu rakennus, joka Pyhän Erkin tornin muinoisen aseman ja esilinnan pihalta tulevan käytävän välillä ulkonee Kirkkokerrasta suurelle linnapihalle päin. Rakennuksen ylempi kerta, johon portaat vievät uuden kirkon porstuasta, on tilintekokirjoissa tunnettu oudolla nimellä Messlöf'vi-sali, sen alempi kerta nimellä Myllyhuone, jossa säilytettiin käsimyllykiviä, yhteen aikaan neljä paria. Myllyhuoneesta on epäilemättä joku tukittu ovi vienyt pimeään Kirkkokerrassa olevaan vankiluolaan, jota luultavasti tarkoitetaan tilikirjoissa mainitulla Helvetinluolalla. Puheessa olevan rakennuksen ikää arvostellessa on huomioon otettava vanhempi rakennuksen alla oleva kaunis kellari, jonka komerot ovat samaa tekoa kuin komerot Kellotornin toisessa kerrassa.

Toinen tämän-aikuinen huonejakso on se myöskin harmaasta kivestä muurattu, rakennus, joka, alkaen Kirkkokerrasta, liittyy Kirkkotornin ja Kiilatornin väliseen sisempään suojamuuriin ja seuraa sitä muurin puolelta pituudelta, kunnes Venäjän-aikuinen tiilestä rakennettu kasarmikerta edellisen jatkona alkaa. Tuo huonejakso, jonka tarkastamista Venäjän-aikuiset muutokset tekevät vaikeaksi, sisälsi luultavasti jo 16:lla sataluvulla linnan keittohuoneet ja tarjosi suojia linnan palvelusväelle ja käsityöläisille. Savonlinnan kaupungin perustettua Vääräsaarelle Pietari Brahen toimesta v. 1639 muuttivat arvattavasti käsityöläiset sinne.[35]

V. 1609 sanotaan Erkki Haren parantaneen linnan varustuksia muureilla ja valleilla. Kuningas kehoitti häntä vielä teettämään paaluaitaus vallien ympärille, että linna olisi täydelleen varustettu hyökkäystä vastaan, jos siksi tulisi, ja lupasi keväällä seuraavana vuonna lähettää tykkejä. Arvattavasti ovat ne paalut, jotka nähdään veden rajalla siellä täällä linnan ympäristöillä, jäännöksiä tuollaisista paaluaitauksista. Linnaa rakentaessa tuohon aikaan tuli jokaisen manttalin Savonlinnan läänissä tehdä kaksi päivätyötä.[36]

Mutta aikoja kului, jolloin linnan tilikirjat eivät tarjoa paljo tärkeämpiä tietoja, kuin että myrskyt olivat särkeneet uittohirsillä lepäävän linnan sillan, että "linnansanoja" kellotornin muurilla oli laannut käymästä, että "Sika-ukko", linnan paimen, oli saanut linnan varastosta lampaannahan, teettääksensä itselleen uuden lakin taikka että pari linnan joutsenista oli karannut.

Tuolla välin tilintekokirjat sisältävät pitkiä luetteloja matkustavista virkamiehistä tai muista kulkevista, jotka linnassa viipyivät. Tuntemattomien joukossa voisit vuosisatojen kuluessa huomata semmoisia nimiä kuin Daniel Hjortb, Pehr Brahe y.m. tuttuja. Jos arvokkaampi mies sattui tulemaan linnaan, niin laukaistiin tykki tai kaksi, miehen sekä tullessa että mennessä, ja tarkka tili on tehty, kuinka paljo kruutia tuossa tilaisuudessa meni hukkaan, ansainneen miehen arvon tähden.

Soturia oli linnassa Juhana III:nen aikana välistä liki kolmesataa ja ääretön paljous lihaa ja muuta syötävää tuotiin silloin vuoden pitkään karjapihoista linnaan miehistölle ruoaksi. Toisina aikoina oli soturien lukumäärä noin kahdeksankymmentä. Välistä oli heitä vielä vähemmänkin.

Nuo seikat eivät kuitenkaan oikeastaan aineesemme kuulu. Niistä vaan sivumennen mainitsimme.

Ruotsin karttuva kunnia veti 16:lla sataluvulla kaikki voimat ja silmät Suomen itärajoilta Itämeren rantamaille, vieläpä Saksanmaalle, jossa voittoista sotaa käytiin. Kuten olemme maininneet vielä Kaarlo X:nen mieleen muistuivat onnettoman Itäsuomen tarpeet. Tänne ei kuitenkaan sotavoimia vierailta tappelutantereilta riittänyt. Sotaonnikaan ei siis ollut aivan mielen mukainen. V. 1656 tunkeusivat Venäläiset aina Savonlinnaan saakka, julmasti hävittäen ja ryöstäen Kerimäellä ja Säämingissä, polttivat kaupungin tuhaksi ja alkoivat piirittää linnaa. Eräs kappalainen, Mikko herra Kaksoilan pappilasta, joka oli paennut linnaan Venäläisten edestä, ammuttiin linnassa. Piiritystä ei kuitenkaan kauan kestänyt. Suomalaiset äkki-arvaamatta karkasivat linnasta Venäläisten varustettuun leiriin, valloittivat sen ja kaksi tykkiä, tappoivat sata vihollista ja vapauttivat viisisataa vangittua kansalaista, joita oli koottu Venäjälle vietäviksi. Tuon voiton perästä maakunta pian oli vapautettu vihollisista.[37]

Kun kaikki kotimaan varat tarvittiin sodankäyntiin ulkomailla, niin on luonnollista että tähän aikaan ei ollut paljo varoja käyttää Savonlinnankaan varustuksiin. Mahdollista on kuitenkin, että ne kaksi ulompaa muuria, jotka tavataan nykyisen Paksun bastionin ja Kiilatornin sekä bastionin ja Upseerikerran välillä, ovat jo noina aikoina muuratut. Kummassakin tavataan tuo uuden-aikuisessa varustustaidossa omituinen ulospäin painuva polvi. Muurit eivät myöskään enää ole pystysuoria, kuten linnan vanhimmat muurit, vaan kallistuvat sisään päin.

V. 1666-70 tavataan tilikirjoissa luetteloja linnan huoneista, joiden asemat kuitenkin jäävät melkein yhtä arvelun-alaisiksi, kuin 15:nen sataluvun tilikirjoissa mainitut huoneet.

Viidennellätoista sataluvulla mainitaan: Tornikappeli, 2 Herrastupaa,
Herraskammio sisäkamarineen, Rouvastupa, Alivoudin kamari,
Kirjuritupa, Palvelijakamari, Tykkimiesten kamari, Linnatupa, johon
holvattu käytävä vei esilinnan pihalta, Vahtikamari, Varastohuone,
Asemahuone, Kruutikamari, Vankihuone, muista puhumatta.

Seuraavan vuosisadan mainituissa luetteloissa tapaamme ihan uusia nimiä: Kirkko, Kuninkaansali, Kuninkaankamari, Kreivisali, Rouvaskamari, Neitikamari (1676), Keräjätupa, Komendanttisali, Komendanttikamari, Messlöf'vi-sali, Pylväskamari, Kansliasali, Kansliakamari, Sihteerikamari, Vankisali, Porraskamari, Kirkkokamari, Vanha Luotihuone, Vanha Varastohuone, Keittohuone, Myllyhuone, Helvetinluola y.m. Ainoastaan harvat näistä kaikista huoneista ovat asemaltansa tarkoin määrättävät. Epäilemättä saisi kuitenkin väsymätöin tutkimus uusia seikkoja ilmi. Useat linnan huoneista näkyvät vielä tähän aikaan sairastaneen 1631 vuoden linnanpalon vammoja.

Kului taasen aikoja, jolloin esim. rakeiden särkemät akkunat heinäkuun lopulla v. 1693 ovat tilikirjain antamia tärkeimpiä tietoja, niin nousivat Isonvihan vielä rakeisemmat pilvet taivaalle Suomen suureksi suruksi. Vietiin isänmaasta viimeiset miehet ja nuorukaiset kaukaisille verta vuotaville tappelutantereille, yhä edemmäksi, kunnes vihollisten maahan uupuivat ja viholliset esteettä pääsivät tulvaamaan turvattomaan maahan. Kesäkuun 18 p. 1714 alkoivat Venäläiset piirittää Savonkin linnaa. Seuraavan Heinäkuun 29 p. avasi sureva Savonlinna ensi kerran porttinsa Venäläisille.

Valtioarkisto puuttuu tilikirjoja tuon vuosikymmenen hirmuvuosilta. Aikakirja vaan tietää kertoa, että yksi linnan entisistä asukkaista jäi, Venäläisten suositeltuna, linnaan elämään. Se oli vanha sotilasten kasvattama musta pässi, joka oli linnan perustus-ajoista saakka kasvatettujen linnapässien jälkeläinen. Tietoja ei ole mitä pässi noista uusista oloista mietiskeli. Totta se puristeli päätänsä ja vielä toivoi parempia aikoja.

Kun rauhan päivät jälleen Suomelle koittivat, jäi Savonlinna vielä Suomen puolelle uutta rajaa. Mutta ehkä oli linnan ensimäisestä lankeemuksesta sen luottamus tulevaisuuteen kadonnut. Linnan tilikirjat eivät enää anna tietoja uusista varustustoimista.

Pässikin näkyy varoneen mitä pahimpaa. Se puristeli epäillen päätänsä ja meni vihdoin eräänä murheen hetkenä linnan sillalle, heittäysi virran valtaan ja teki siten lopun päivistänsä. Tämä tapahtui suvella v. 1728, jolloin Martin Frese oli linnan vara-isäntä. Se oli viimeisen linnapässin surullinen kohtalo. Sen jälkeen ei ikänä toista linnapässiä hankittu.[38] Ja pian tuli aika, jolloin linna viimeisen kerran pukeusi aseihin vanhaa vihollistansa vastaan.

Heinäkuun 16 p. v. 1742 Venäläiset taasen ilmaantuivat linnan piirittäjinä. Venäläinen upseeri Lascy kehoitti linnan isäntää antaumaan. Ruotsin armeija, niin kerrottiin, oli mennyt "suoraa tietä Ruotsiin", Suomen asukkaat olivat antauneet Venäjän vallan alle. Turhaan pyysi linnan isäntä, Gyllenecker, saadaksensa odottaa Ruotsalaisen sotapäällikön käskyä; turhaan, sanotaan, koitti hän kehoituksilla ja uhalla saada miehistöä linnaa puolustamaan. Jo elokuun 8 p. suostui hän niihin antaumis-ehtoihin, jotka Venäläisten päällikkö ja eversti ruhtinas Messerski oli määrännyt. Liehuvin lipuin ja soittojen kaikuessa riensivät linnan varustusväki ja linnaan paenneet joukot ulos. Keisarinnan suosiota vakuutettiin niille, jotka tahtoivat jäädä paikalleen.[39]

Nyt siis kauan kokenut Savonlinna oli Venäläisten hallussa ja jäi olemaan, kunnes sotapuku riisuttiin halveksitun linnan hartioilta.

Pyhän Erkin torni, joka 16:lla sataluvulla kutsuttiin Mustaksi torniksi, oli kuten näimme jo Kustaa Wasan ajoilla heikko ja halkeili, josta syystä sitä usein korjailtiin. Tämäkin torni oli muodoltansa pyöreä ja kun sitä v. 1553 koroitettiin, istutettiin rautainen risti tornin huippuun. Jo seuraavan vuosisadan keskipalkoilla puuttui Musta torni kattoa, olipa vielä muutenkin häviöllä. Kuitenkin torni vielä myöhemmin, v. 1694, valkoiseksi liimattiin, kuten toisetkin esilinnan tornit. Kaksi tornin kertaa varustettiin jyvä-aitoiksi v. 1700. Tornin viimeiset vaiheet eivät ole tunnetut. Erään asemapiirroksen mukaan vaan tiedämme että se vielä Turun rauhan aikana seisoi. Luultavasti se pian sen jälkeen hävitettiin. Tornin asema kirkkokerran toisessa päässä, vieläpä läpimittauskin, on torniin liittyneen muurin muodosta selvin nähtävä. Sen pohjakerrasta aukeni ovi kirkkokerran alle, vieden erään ahtaan keittohuoneen ohitse n.s. Konkkukellariin. Keittohuone oli ehkä vanhimpina aikoma linnan kruutitehdas. Tornin kiertoportaat, joista vielä on ovi ja muutamia astuimia jälillä, alkoivat tornin toisesta kerrasta.

Vanhan asemapiirroksen mukaan näyttää Paksusta tornista alkava ulompi suojamuuri kulkeneen suoraa tietä Mustan tornin kohdalle, josta välimuuri sen yhdisti tuon tornin kanssa.

Valitettavasti puuttuu valtio-arkistomme kokonaan tilikirjoja Venäjän-aikuisista muutoksista ja lisärakennuksista. Meidän on ainoastaan tarinoihin ja rakennuslaatuun nojautuminen.

Paksu torni kaatui kruutipamauksesta luultavasti joku aika ennen sotaa 1788-90. Se seisoi Langell'in mukaan vielä 1786. Tornin pohjakerroksissa olleissa makasiineissa Venäläiset säilyttivät kruutia. Eräänä pyhänä edellä puolenpäivän oli venäläinen upseeri miehineen mennyt kruutimakasiiniin. Jollakulla tavalla — korkoraudoista miesten saappaissa arveltiin — syttyi tuli kruutiin ja torni lensi ilmaan. Säämingin kirkossa par'aikaa pidettiin jumalanpalvelusta. Kaukaisesta pamauksesta kirkko niin järähti, että seurakunta valitti saaneensa roskia silmiin kirkon katosta. Tornin sijalle rakennettiin nykyinen vahva kolmikertainen bastioni, joka peri tornin nimen.

Tuli kuitenkin vielä aika, jolloin linnan muinoinen varustusväki piirittäjänä asettui linnan edustalle. Se oli Savon 2500 lukuinen brigaadi, Hastfer'in johtamana. Heinäkuun 2 p. 1788 lähestyi Hastfer itse 1700:n miehen joukolla, 28:ssa veneessä Puumalasta tullen, Savonlinnaa. Rantasalmelta tulivat joukkoineen, eversti Steding myöskin vesitse, eversti Brunow maata myöden.

Kaupunki suuretta esteettä valloitettiin. Linnan piirittäminen alkoi. Ryntäystikat olivat unohtuneet, piiritystykistöä puuttui. Ahkerasta piirittämisestä oli siis ainoastaan voitto toivottavana. Linnan varustusväkenä oli vain kaksi venäläistä jääkärikomppaniaa, jotka olivat viisi viikkoa kärsineet suolan puutetta, muistamatta, kuten venäläinen tarina kertoo, että linnassa oli kyllältä salpetteria. Venäläisten päällikkö oli suvultansa turkkilainen. Piirityksen huonoa menestystä selitettiin sillä, että vähälukuinen piirittäjäjoukko oli kauan kestäneessä piirityksessä kadottanut voimiansa, apua ei ollut odottamista, piiritystykistön puute ei sallinut ankarampaa ampumista, syötävänä oli ainoastaan 15 jauhomattoa ja 2 tynnyriä suoloja, jotka kapteeni Lode oli piirityksen alussa Venäläisiltä valloittanut, armeijasta kuului synkeitä sanomia ja Punkasalmella kerrottiin vihdoin nähdyn venäläisen sotavoiman edelläkävijöitä, joka vapaaherra von Schultz'in johdolla muka lähestyi. Olipahan siinä esteitä. Peljäten Venäläisten katkaisevan sotajoukolta paluumatkan, Hastfer vetäysi Savonlinnan edustalta takaisin Rantasalmelle Elokuun 20 p..[40]

Tästä lähin näyttävät Venäläisten varsinaiset varustustoimet alkaneen kreivi Suvorow'in johtamina Katarina II:sen käskystä.[41] Tuo Venäjän mainioin soturi, jonka esi-isät sanotaan olleen Suomalaisia, oli jo Helmikuussa v. 1773 saanut käskyn tarkastella Suomenpuolista rajaa ja tiedustella mitä Suomessa ajateltiin vallankumouksesta Ruotsissa. Hän matkusti silloin Wiipurin, Käkisalmen ja Savonlinnan kautta Suomen rajalle, jossa piileskeli jonkun aikaa. Hän luuli havainneensa tyytymättömyyttä sekä aatelistossa, papeissa että talonpojissa ja palasi niillä tiedoilla Pietariin.[42] Hän oli siis johonkin määrin perehtynyt Suomen oloihin kun hän v. 1791 Suomeen palasi.

Savonlinnan viimeisen piirityksen aikana oli Kyrönniemeltä päin peräkkäin ammuttu jokainen mies, joka suurelta linnapihalta lähetettiin virralle vettä noutamaan. Sen vuoksi rakennettiin nykyinen läpijuoksevalla kanavalla varustettu ulkopiha Kyrönniemen kohdalle.

Samaan aikaan nähtävästi rakennettiin Vähäportin bastioni muinoisten Paksun ja Pyhän Erkin tornin väliselle alalle ja Vesiportin bastioni sille alalle, jolla v. 1602 rakennettu uusi esilinna seisoi.

Venäläisiä rakennuksia näinä eli myöhempinä aikoina ovat vihdoin Upseerikerrau ylikerros Vähäportin bastionin, edustalla, tiileistä muuratut kasarmit suurella linnapihalla, Adjutanttikerran ylikerros Asuntokerran edustalla vanhassa esilinnassa ja Komendanttimuuriin liittyvän Komendanttikerran ylikerros, josta löytyy kuva valtioarkistossa v.lta 1797.

Vaikeata on usein saada selville, minkä aikaisia kutkin muutokset linnan vanhemmissa rakennuksissa ovat; mutta nähtävästi ovat Venäläiset siihenkin nähden suuresti linnaa muodostaneet.

Venäläisten työtä ovat myöskin kruunaukset linnan torneissa. Erään vanhan miehen kertomuksen mukaan ne muurattiin hänen isänsä poikana ollessa. Linnan uusi kirkko muodostettiin jälkeen Turun rauhanteon venäläiseksi kirkoksi ja kirkkokerran katolle tehtiin pieni puinen kellotapuli, joka paloi v. 1869. Kun Venäläiset Nikolain hallituksen viime vuosina luopuivat linnasta vieden tykistön muassansa.[43] linnan myöhemmät asukkaat, suomalaiset vangit, varustivat kirkon uudella luterilaisella asulla, joka on säilynyt kahden tulipalon raivotessa. Jo v. 1859 vangitkin linnasta siirrettiin. Heidän viimeiset asuntonsa olivat entiset Messlöf'vi-sali ja Myllyhuone. Vankien linnasta siirrettyä linnan siltakin hävitettiin.

Savonlinnan viimeiset asukkaat olivat linnanvahti perheineen. Vaimo miehensä kuoltua jäi komendanttikertaan asumaan, näki höyrylaivojen säkenistä syntyneen tulipalon v. 1868 hävittävän suuren linnapihan aloja ja toisen v. 1869 raivoavan vanhassa ja uudessa esilinnassa, muun muassa hävittäen Komendanttikerran ainoat enää asutut suojat.

Siten oli Savonlinna vähitellen kadottanut merkityksensä ja oli nyt ainoastaan muinaisuuden haahmojen asuttavana. Se oli muuttunut Suomen kauniimmaksi muinaisjäännökseksi.

Rakennustaiteen ihailija, joka Pihlajavedeltä lähestyen katselee Savonlinnaa, kuinka sen muurit terrassi-muodossa kohoavat toinen toisensa ylitse, kunnes vihdoin tornit kukkaisina iloisesti puhkeavat rakennuksesta, se tuskin luulisi rakennuksen kestävän Suomen kylmyyttä. Mutta Savossa oli ihmeisin tottuminen. Se, joka on ihaillut Imatran jaloutta, Saimaan suloutta, Punkaharjun ihmeitä — hän ei paljon kummastu uutta ihmettä. Olet ehkä etsien maailman kuuluisaa kauneutta, matkannut Europan halki, tuntematta Suomesi suloisuutta. Sen neuvon annan. Käydessäsi Savonlinnassa, majaile kesäinen ilta ihanassa huvimajassa Punkaharjulla, jossa lukeaksesi voit Savolaisten sinne perustamasta kirjastosta lainata vaikka mitä isänmaata koskevaa. Lue, ihaile, ja jos sydämesi vielä on jalojen tunteiden valloitettava, niin sinä nöyrryt ja pyydät Jumalalta voimaa pysyäksesi puhtaana ja uskollisena Suomen lapsena.

Savon kansalle, joka historiaansa rakastaa, olkoon sen kaunis Savonlinna rakas. Linnan monesta kohtalosta on kerran Savon kansan sydän kovemmin sykkinyt. Linnan kohtalo oli monasti Savon kansan kohtalo.

Olen tahtonut edellisessä osoittaa kuinka Savonmaan historialliset vaiheet linnan muureilla kuvailevat. Epäilemättä voi toisen tarkastajan silmä Savonlinnan harmailla muureilla lukea muistoja, joita minun silmäni eivät ole eroittaneet.

Mutta vielä sisältää Savonlinna muinaisjäännöksenä harmaiden muuriensa sisällä muitakin muistoja, rauhallisia muistoja. Monia viehättäviä kuvia menneiden aikojen oloista ja tavoista voisi taitava linnan tarkastaja ja tutkija linnan vanhojen tilintekokirjojen avulla, ladella lukijoillensa ahkeran tutkimuksen hedelminä. Varma asia on, että sen mielessä, joka noita menneiden aikojen tilintekoja tarkastelee, melkein jokainen kellastunut lehti tietoineen synnyttää uusia kuvia linnan entisistä oloista. Jota enemmän noita tietoja miettii ja vertailee toisiinsa, sitä selvemmäksi kuvat muuttuvat, sitä enemmin noihin muinoisiin oloihin perheentyy.

Pikimältään käykäämme Tott'in alkuperäisessä linnassa löytyviä muinaisjäännöksiä tarkastelemaan.

Tiiliä nähtävästi ei käytetty alkuperäistä linnaa rakentaessa. Siihen oli ehkä vaikea savensaanti Venäläisten vainotessa syynä. Kaikki vanhimmat kattokuvut ovat kalkkikivestä kudotut, kuten ovi- ja akkunalävetkin, joissa alkuperäinen muoto on n.s. pistokaarinen. Pylväällä lepää ainoastaan yksi Kirkkokerrassa olevan kellarin holvi, joka on kudottu ristikkäisin lieriöholvin muotoon. Paitsi linnan vanhimmissa kellareissa, tavataan noita alkuperäisiä kupukattoja ainoastaan Kellotornin pohjakerrassa ja katolin-aikuisessa kappelissa Kirkkotornin kolmannessa kerrassa, lukuun ottamatta n.s. uuden kirkon kudottua kattoa, joka ehkä on Juhana III:nen aikuinen.

Takkojen muoto alkuperäisessä linnassa on yksinkertainen. Takan seinämuurista ulkoneva puolipyöreä alus on melkein permannon tasalla. Pari kyynärää ylempänä ulkonee seinämuurista takan kalkkikivestä kudottu otsa, joka johti savun seinämuurin sisässä kulkevaan torveen. Takkojen muodosta arvata olivat niissä pystövalkiat tavalliset. Pellirakenuusta ei vielä käytetty. Tuollaisia takkoja on linnassa vielä jälillä viisi, jotka ovat nähtävät Kellotornin toisessa ja kolmannessa sekä Kirkkotornin ensimäisessä, neljännessä ja viidennessä kerroissa. Takkojen alkuperäistä muotoa todistaa Kirkkotornin pohjakerrassa löytyvä takka, jonka otsassa vielä nähdään Sturen ja Tott'in vaakunat kuvattuina.

Noiden takkojen avulla voimme eroittaa muutamia asuntohuoneitakin linnan vanhimmissa osissa. Sellaisen tapaamme esim. Kellotornin kolmannessa kerrassa, johon ahtaat kiertoportaat tornin muurissa meidät johtavat. Oviläpi, joka huoneesen vie, on pistokaariseen muotoon holvattu. Puuttuva ovi on huoneesen päin auennut. Huonetta valaisevat kolme ulospäin ahdistuvaa pistokaarista akkunaläpiä. Ne ovat avaroilla ja mataloilla komeroilla varustetut. Komerojen kummallakin sivulla ovat laudoitetut istuma-penkit ja niiden katot ovat olleet tuohilla ja laudoilla puetut.

Ensimäisestä akkunasta, joka sisääntullessa jää vasemmalle kädellesi, aukenee tuo avara, mutta ihmeen ihana näköala saariselle Pihlajavedelle, jonka luoteispuolella Säämingin korkeat kankaat mustametsäisinä kohoavat. Keskimäisestä akkunasta näet allasi salmen virran, Vääräsaarelta edelleen leviävän Savonlinnan kaupungin, jonka Haapasalmi jo meidän aikoina jakaa ja josta Nälkävuori, 1788 vuoden onnettoman piirityksen muistona kohoaa;[44] muinoisten linnan asukkaiden ja vihollisten luilla täytetyn Myllymäen, jossa haahmot vielä yön synkeydessä miekkailevat toistensa kanssa, ja vihdoin taulun taustalla Säämingin synkeät metsät. Kaupungin asemesta olisit kolmesataa vuotta taa'päin nähnyt metsäisellä Vääräsaarella n.s. linnamalmin, jolla kappeli eli kirkko silloin siaitsi. Kolmannen akkunan penkille kun istut katselemaan, näet Kyrönsalmen, Kalkki- ja Kyrönniemeltä ahdistetun juoksun, johon Kalkkiniemen taustalla edessäsi aukeneva avara Haapavesi työntää pohjoisen Savon vesiä.

Ensimäisen ja toisen akkunan välillä on raukeneva takka nähtävä. Toisen ja kolmannen akkunan välillä taasen on pistokaarinen oviläpi, jonka ovi on huoneesen päin auennut. Se on vienyt tornin muurista ulkonevaan holvattuun aamuhuoneesen. Kolmannen akkunan oikealla puolella on neliskulmainen komero suoralla lautakatteella.

Yksinkertainen lautakatto lepäsi neliskulmaisiksi veistetyillä tukevilla orsihirsillä. Katto liitettiin tuohella muuria vastaan. Samalla tavalla on laattiakin tehty. Mahdollista on että sekä katto että paljaat muurit olivat, sen aikuisen tavan mukaan, erinäisellä katto- ja seinäveralla puetut.

Varsin samannäköinen on asuntohuone Kirkkotornin viidennessä kerrassa. Asutut ovat luultavasti myöskin huoneet viimeksi mainitun tornin ensimäisessä ja neljännessä kerrassa olleet, ehkä akkunat niissä puuttuvat tuota keskiajan linnoissa tavallista istuimilla varustettua komeroa, jossa, rakastetun tarinan mukaan, linnan naiset, sykkivällä sydämellä istuen, silmäilivät väreillänsä koristettua soturia hurjan tappelun vaiheissa. Ymmärrettävää on että vaaran lähestyessä asuntohuoneidenkin akkunoita varustettiin ampumakoneilla.

Varsin tärkeä senaikuisen varustustaidon oppimiseksi on Kellotornin toinen kerta. Siinä näemme tykistöväen tarpeeksi tornin keskellä kasematin tapaisen huoneen, jonka ympäri muurin paksuudessa on tykkilävillä varustettu käytävä. Huoneesen ennen aukeni rautainen ovi. Kynnykseltä astumme kiviportaita kolme neljä askelta alas pohjakerran kalkkikivestä kudotulle holville. Holvin keskellä on neliskulmainen aukko, josta tykistöä ja kelloja on torniin nostettu. Muuta permantoa kuin tuo holvi ei huoneessa enää löydy. Oikealla kädellä ovea on muurissa tuo neliskulmainen komero, jonka tapaamme vanhan linnan muissakin asutuissa huoneissa. Lähellä sitä on hyvästi säilynyt takka ennen kerrottua muotoa. Paitsi näitä tarpeellisuuksia näemme huoneen aliseinuksessa seitsemän leveää pistokaarista komeroa, joista kolme, ensimäinen, neljäs ja seitsemäs, ylemmältä osaltansa puhkaistuna, päästävät tykkikäytävästä hiukan päivän valoa huoneesen. Noista aukoista konttivat vuorotellen tykinampujat käytävässä oleville tykkiläville. Vihdoin näemme huoneessa noita komeroita ylempänä neljä neliskulmaista savureikää, joista huoneesen tunkeuva kruutinsavu pääsi tulvaamaan ulos. Huone mahtaa olla tuo tilikirjoissa n.s. Tykinampujain kamari. Käytävä on lähes kaksi kyynärää leveä ja varustettu seitsemällä tykkilävellä, joista ainoastaan viidessä, jotka painuvat Vääräsaarelle päin, on n.s. tykkivuode eli tappireijällä varustettu poikkipuu, jolla tykki lepäsi. Lävet ovat myöskin komerolla varustetut, tykki-ampujain seisoa.

Käytävä ei kierrä koko tornia. Sen jatkona on samoin muurin paksuudessa vähäinen suoja, jossa ehkä muinoin tykinampujain päällikkö majaili. Venäläiset ovat varustaneet huoneen uudenaikaiseksi valtiolliselle vangille, joka sanotaan siinä majailleen tämän vuosisadan kolmannella kymmenellä. Samaan aikaan oli toinen valtiollinen vanki majaillut alempana tornin pohjakerran kyljellä toisessa suojassa, johon eräs tornin ulkomuurissa Kirkkotornin puolella oleva ovi kivisiä portaita myöden johtaa. Tuo suoja on monella komerolla varustettu ja tarjosi vangille mitä kauniimman näköalan Pihlajavedelle päin.

Paitsi tässä kerrottua tykkikäytävää löytyy toinen samantapainen Kirkkotornin kolmannen kerran tasalla. Se kuitenkin puuttuu tuota myöhemmin n.s. kasemattia.

Merkillisimpiä muinaisjäännöksiä Tott'in aikuisessa linnassa on tuo paavinuskon aikuinen kappeli eli kirkko Kirkkotornin kolmannessa kerrassa.

Kappeli on linnan varsinaisella keskikohdalla. Kappelin eteisestä tai läheisyydestä jakaantuivat käytävät ja kiertoportaat kaikille linnan osille.

Kappelin oviläpi on pyörökaarinen ja, ehkä myöhempinä aikoina, tiilistä holvattu. Se on ollut kahdella ovella varustettu, toinen eteiseen, toinen kappeliin päin aukeneva. Kappeli ei ole aivan ymmyrkäinen, vaan pitkänsoikea; sen pituus on siten 32 1/2 ja leveys 24 jalkaa. Permanto, joka lepää petäjäorsilla, on savella yhdistetyistä kalkkikivi-liuskoista ladottu. Katto, kolmesta kaaresta yhdistetty ristiholvi, on kalkkikivestä ladottu. Holviristi on 18 1/2 jalkaa permannosta. Kalkilla liimatut seinät ovat 1868 vuoden tulipalossa savusta pahaksi mustuneet. Kirkon itäseinässä on oikealla kädellä ovesta tullen pieni komerontapainen kuori, jonka pohja on puolitoista jalkaa ylempänä kappelin permantoa. Kuori on 6 jalkaa leveä, 5 jalkaa syvä ja katettu yksinkertaisella ristiholvilla. Kummallakin sivulla on laudoitettuja muurattuja penkkiä. Sekä sivuilla ylempänä noita penkkiä, että kuorin takamuurissa on leveitä mataloita komeroita kirkon-astioita ja pyhäinkuvia varten. Ylempänä komeron takaseinällä on puoli-viidettä jalkaa leveä ja kuusi jalkaa korkea komero, jossa luultavasti alttarikaappi kuvineen kerran välkkyi keraisten kynttiläin valossa.[45]

Lähellä kuoria ulkonee kappelin seinämuurista kaksi liuskamalevyä, joilla arvattavasti pyhä vesi muinoin sijaitsi. Vihdoin nähdään kappelin seinämuurissa useita komeroita, joissa pyhäin kuvia koreili tai kerakynttilöitä paloi.

Ainoastaan ahtaasta rautaisella luukulla varustetusta akkunasta kappelin koillisessa muurissa päivän säde niukasti pyhää huonetta valaisi. Kappeli siis näkyy olleen kokonaan kynttilöiden valaistava. Mahdollista on kuitenkin että kaksi Kirkkotornin ulkomuurilla nähtävää tukittua neliskulmaista aukkoa ovat aikoinaan olleet kappelin akkunoita, ehkä niistä kappelin sisämuurilla on vaikea havaita jälkiä.

Erästä ahdasta huonetta muurin paksuudessa tornin toisen kerran tasalla voisi ehkä arvata katolisen papin asunnoksi.

Vanhimmista linnan huoneista ansaitsee erinäistä huomiota eräs suuri tupa Kirkkokerran alemmassa kerroksessa. Tupaan, joka on uuden kirkon alla, johtavat Kirkkotornin pohjakerrasta muutaman-askeleiset portaat alas. Huonetta ovat valaisseet kaksi akkunaa esilinnan pihalle päin. Niistä on toinen muodostettu oveksi, kun myöhempi aika teki tuvasta halkoaitan. Tuvan lounaisessa nurkassa nähdään jäännöksiä olleesta takasta. Mahdollista on että tupa oli toinen linnan vanhimmissa tilintekokirjoissa mainituista Herrastuvista.

Tuvan luoteisesta nurkasta johtaa meidät ovi kivisille portaille, jotka muurien läpitse vievät Asuntokertaan Kirkko- ja Kellotornien välillä. Noista portaista haaraantuu särkyneitä kiertoportaita, jotka vievät Asunto- ja Kirkkokerran ylikerroksiin, vieläpä tukitut portaat esilinnan pihalle päin, myöhemmin rakennetun Adjutanttikerran vanhan-aikuisia kellareita kohden, joissa ehkä muinoin herras-oluet säilytettiin. Sillä paikalla Asuntokerrassa, mistä nuo monet portaat alkoivat, oli ehkä Savonlinnan vanha Lauri Tott'in aikuinen linnatupa, jolla nimellä sotaväen kasarmia muinoin kutsuttiin. Valitettavasti ovat Asuntokerran muinoiset huoneet niin tykkänään hävitetyt, että ainoastaan muurin pinnalla näkee selviä jälkiä kerran muinoisesta muodosta. Merkillisiä viittauksia antaa siinä suhteessa Komendanttimuurin avara pinta.

Tuon muurin pintaan on nähtävästi muinoisen Asuntokerran holvikutouksia liittynyt. Muurissa näemme sen ohella ovia, jotka osaksi tukituista käytävistä muurin paksuudessa ovat vieneet Asuntokerran katoille ja ylikerroksiin. Niukempia viittauksia ei puutu muissakaan Asuntokerran säilyneissä ja likeisissä muureissa. Muinoisen asuntokerran selvittäminen ja ymmärtäminen on mitä hauskimpia tutkimus-aloja linnassa.

Keskiajan linnoissa tavallisesti ei voinut välittömästi päästä pohjakerrasta ylikertoihin. Pääsö ylikertoihin välitettiin tikapuilla, jotka ylikerrasta laskettiin alas tulevan käytettäviksi. Savonlinnassakin alkavat kiertoportaat sekä Kirkko- että Kellotornissa vasta toisesta kerrasta. Niin oli laita Mustassakin tornissa. Ne portaat, jotka Adjutanttikerran kautta vievät käytävään Komendanttimuurissa, eivät ensinkään ole verrattavat alkuperäiseen ylöspääsöön. Jos esilinnan pihalta tarkastamme Komendanttimuuria, niin näemme ylempänä Vesiportin bastionilta tulevaa holvikäytävää jälkiä suuresta tukitusta ovilävestä. Se oli epäilemättä esilinnan pääovi, joka vei Komendanttimuurin vanhaan käytävään. Tuolle ovelle päästiin nähtävästi ainoastaan tikapuilla. Mainittu vanha käytävä, josta muitakin jälkiä on muurissa nähtävänä, oli nykyistä käytävää alempana ja vei sekä vanhan Komendantti- että Asuntokerran ylikerroksiin.

Linnan tilikirjoissa v. 1567 puhutaan rautaovella varustetusta salaportista esilinnassa. Arvattavasti tarkoitetaan tuolla portilla sitä matalaa oviläpeä, joka löytyy Komendanttimuurin eteläpuolisessa jaksossa ja joka esilinnan pihalta vie erääsen venäjän aikana tiilistä holvattuun kellariin. Portti ehkä muinoin vei muurin taakse kätkettyyn vene-satamaan. Mahdollista on muutamista jäljistä Komendanttimuurissa sekä Kirkkokerran vastakohtaisessa muurissa arvata, että linnapiha aikoinaan oli välimuurilla jaettu kahteen osaan, joten salaportti jäi kätköön tuon muurin taakse.

Mutta jo jättäkäämme nuo vanhimman linnan muinaisjäännökset, jotka muutoin voisivat liioin pidättää huomiotamme.

Lähestykäämme Savonlinnaa sen mahtavuuden aikakaudella, kun linnan viisi tornia uljaina vihollista uhkailivat. Tilintekokirjat ja asemapiirrokset antavat meille tästä käynnistä seuraavan kuvan.

Jos me Savonlinnan Vääräsaarelle perustetusta kaupungista, vanhaa n.s. Lmnakatua käyden, lähestymme linnaa, niin tulemme puusillalle, joka vie meidät vähäiselle Tallisaarelle. Silta, joka vielä 1786 lepäsi uittohirsillä, oli 12 sylen pituinen. Tuossakin sillassa oli ennen vanhaan n.s. vipusilta, jolla ylikulku joka yöksi katkaistiin. Vipusillan vieressä sanotaan olleen mylly. Tallisaaren puolisessa sillanpäässä oli portti, jonka suippukattoa risti koristi. Tältä portilta ulottuivat hevois- ja karjatallit kahdessa rivissä pitkin saaren pohjoista ja länsi-rantaa, joten linnan puolinen, kallioinen ranta jäi avonaiseksi.

Tuosta rannasta alkoi rauta-ankkureilla kallioon kiinnitetty linnansilta, jolle samallainen portti vei kuin jo mainittu portti Tallisaaren sillan päässä. Linnansilta lepäsi uittohirsillä, jotka olivat raudoilla kiinnitetyt toisiinsa. Tyveneemmässä vedessä linnan puolella oli sillan alla kaksi kiviarkkua hirsisalvoksella. 40 sylen pituisen sillan, joka oli varustettu koristuksilla ja käsipuilla, kovat myrskyt tuon tuostakin rikkoivat, esim. v. 1591 ja 1708. Ruotsin aikana ulottui silta nykyisen portin sivutse sille niemekkeelle, jolla Vesiportin bastioni nyt on.

Siinä seisoi sillan kohdalla linnan mahtava portti, joka vei v. 1602 perustettuun uuteen esilinnaan. Portti oli tehty 40:stä laudasta ja tervattu; portin saranoihin meni 2 leiviskää rautaa. Portin yllä irvisteli kuuden naulan kuulainen tykinsuu tulevia vastaan ja sitä ylempänä oli vähäinen tornirakennus, josta vahti tuleville ärjäisi kysymyksensä.

Vahti, jolla portin sisäpuolella oli puusta rakennettu tupa, pystytti joka yöksi seitsemän sylen pituisella köydellä vipusillan, joka oli portin edustalla linnansillan päässä. Toisen, ehkä Paksussa tornissa asuvan vahdin toimitus luultavasti oli Kyrönniemen ja Paksun tornin välisen virran sulkeminen hirsistä yhdistetyllä salvalla; se myöskin oli joka ilta tehtävä.

Ruotsin aikuinen uusi esilinna käsitti pääasiallisesti saman alan, kuin nykyinen Suvorovin rakentama. Pohjoinen osa, josta Kellotornin likeinen muuri vielä on jäännös, näyttää olleen muodoltansa jokseenkin samallainen kuin tähänkin aikaan, mutta sille niemekkeelle, jolla Vesiportin bastioni nyt on, ulkoni suoranurkkainen poikkeus.

Linnan tuonaikuisia sisäpuolisia rakennuksia en uskalla ruveta kuvailemaan. Jääköön se toisen kertojan tehtäväksi. Nähtävää vain on että sekä uudessa esilinnassa ja suurella linnapihalla oli puisiakin rakennuksia, mainiten kasarmeja.

Uudesta esilinnasta vei tuo vielä löytyvä 42 jalan pituinen holvi-käytävä vanhan esilinnan pihalle. Kummallakin puolen käytävää aukeni ovia suojiin, joita arvattavasti käytettiin vankihuoneina.

Matkustavaisen, joka jälkeen 1869 vuoden linnanpalon, jolloin Komendanttimuurin käytävästä Kirkkokertaan vievä, kivipilarilla lepäävä silta paloi, tahtoi päästä linnan ylikertoihin, oli pyrkiminen Kirkkotornin toiseen tai kolmanteen kertaan, joko tikapuilla saman tornin pohjakerrasta, tai Paksun bastionin kautta, 1868 vuoden palon jälkeen tehtyjä keikkuvia ja vaarallisia kattoja myöden.

Ennen vanhaan vei ylikertoihin nähtävästi kaksi tietä. Toinen kulki Komendanttimuurin tukitun käytävän kautta Asuntokerran ylikertoihin, josta puinen altaani näkyy vieneen eräälle nykyisen uuden kirkon ovelle, joka nyt on kirkon, Kirkkotorina likeisin akkuna. Tuolta altaanilta vei mainitun oven tai akkunan vierestä toinen myöhemmin tukittu ovi toiselle tielle eli niille kiertoportaille, jotka Asuutokerran alikerrasta nousivat Kirkkokerran lakalle, Kirkkotornin kolmannen kerran tasalla. Mainitulta lakalta, josta kiviportaat veivät kirkkokerran katolle, aukeni ovi n.s. Kirkkokäytävään, joka holvattuna yhdisti Kirkkotornin ja Pyhän Erkin tornin ja siten myöskin saattoi sille Komendanttimuurilla juoksevalle kallerille, joka vei Kellotornin toiseen kertaan.

Kirkkokäytävästä myöskin aukeni ovi tornikappelin eteiseen, josta toiset portaat veivät kasarmikerroksen katolle, toiset niille ehkä kaltereilla varustetuille katoille, jotka peittivät Kirkkotornin, Kiilatornin ja Paksun tornin välillä juoksevien suojamuurien alat ja joilta ulommissa suojamuureissa olevat tykkilävet olivat alttiina. Noilta katoilta aukeni ovia sekä Kiilatornin neljänteen kertaan että Paksuun torniin.

Linnan muista kulkuneuvoista huomautettakoon vielä se arvattavasti kallerilla varustettu käytävä, joka Asuntokerran ylitse yhdisti tykkikäytävät Kirkkotornin kolmannessa ja Kellotornin toisessa kerrassa. Asuutokerran katolta näkyy myös auenneen ovi Komendanttimuuriin, jonka läpi ahtaat kiviportaat oikaisivat sille kallerille, joka yhdisti Pyhän Erkin tornin ja Kellotornin.

Voisimme vihdoin käydä Kellotornin pohjakertaan sitä aukkoa katselemaan, josta, varsin epäluotettavan tarinan mukaan, alkoi kaupungille vievä maan alainen käytävä, tai sille pitkälle holvatulle käytävälle, joka Upseerikerran alitse vie suurelta linnapihalta Vähäportin bastionin alikertaan, taikka niille kuuden sylen pituisille holvikäytäville, jotka suuren linnapihan tiilisestä kasarmista vievät Kiilatornin alikertoihin, ja mietiskellä eikö jotkut puiset portaat ja altaanit aikoinaan ole mahtaneet viedä noilta käytäviltä eräälle tukitulle ovelle, jonka kummastellen näemme Kirkkotornin ja Kiilatornin välisessä sisemmässä suojamuurissa.

Voisimme Komendanttimuurin eteläpuolelta kummastella akkunoita, joiden sisäpuolella muurin paksuudessa näemme ainoastaan ahtaita koppeloita, joissa ehkä onnettomia vankeja muinoin pidettiin. Hajonneen tuollaisen koppelon näemme saman muurin tekemän polven ääressä. Siitä on, tarinoidaan, löytty ihmisen luut ja kahleet. Noita koppeloita tapaamme myös ulkomuureissa kummallakin puolen Paksua bastionia.

Voisin näyttää sinulle paikkoja linnassa, missä epäilemättä pääsemättömiä huoneita löytyy tai joko laulellen kanssasi, koetella linnan holvien kaikua taikka — ennen kaikkea — panoramassa näyttää sinulle tornien ylimmäisistä kerroista Savonmaata.

Mutta näillekin hätäisille lehdille on jo kylläksi muistoja paisunut muistokkaasta Savonlinnasta. Jos ne sinua miellyttävät ja Savonlinna on saanut jonkun sijan sydämessäsi, niin ehkä lisäksi haet omia muistoja itsellesi jalon Savonlinnan muureista. Muistoja sieltä ei puutu.

Jo on entisten sotilain hylkäämä Savonlinna saavuttanut Suomen mahtavainkin suosion. Linnan avonaiset suojat seisovat jälleen katettuina ja vaaratta voimme astua sen ahtaita kiertoportaita ja käytäviä.[46]

Ehkä on Tallisaari Kyrönvirrassa kerran väkirikkaan kaupungin rakkahin huvila, josta pieni höyry joka neljännes kuljettaa kansaa vanhan Savonlinnan portille.

Ehkä tervehtii vierasta vielä linnan portailla linnalainen, joka saattelee häntä linnan monissa mutkissa, vihdoin vieden vieraansa perustettuun Savon historialliseen museoon taikka kirjastoon, jossa kirjat kertovat Suomen ja Savon suloisuutta, kokeneen kansan entisyyttä.

Mutta linnan suojaisille pihoille ehkä kasvattamat tukevat tammet kohoavat korkeiden muurien ylitse ikään kuin todistaen, kuinka Suomen kansan kestäväisyydestä ja rakkaudesta sen tulevaisuus ja voima yhä on kasvava.

[2] Venäläisessä kirjassa: Akti Arkheograf. Eksped. T. III. s. 3; M.A. Castrén, Suomi 1843; Skand. Sällsk. Hdl. XXIX; Dosifei, Opisanie Solovetskavo Monastiria, y.m.

[9] Korsholman Linna ja Lääni, siv, 75; Detmar, Lübect Chronik Hmb. 1829-30. II: s. 411; Sv. Biogr. Lex. XVII: 275.

[11] Koskinen, Suomen kansan Historia, s. 73; Waarasen ja Grönbladin kopiot Valtioarkistossa.

[14] Grönblad, Medeltidshandl., siv. 95, 109, 111-114; Arvidsson, Handl, IV: 83, 84.

[16] Grönblad, m.p., s. 523, 526, 569, 587, 710, 747; Arvidsson, Handl. I: 224, II: 148, V: 216; Granlund, Gustaf I:s Regist. 1; Geijer, Acta Hist. Chr. II ill., s. 4.

[18] Arvidsson, Handl. V: 298, 315,322; J.J. Tengström, Några blad ur Finlands häfder. Suomi 1853, s. 220.

[19] F. Collan, Bidrag till Savolaks och Karelens hist. under Gustaf I:s tid. Suomi 1851, s. 11-13; Europaeus, Kronol. ant. ang. Nyslott och dess län, utdr. hufvuds. ur Arvidssons Bandi. Hist. Seuran arkistossa. Kirkkoh. Enehjelmin muistoonpanoja linnasta omistaa maist. C.J. Gummerus.

[22] Grönblad, Kopior ur Samlingen Livonica i Svenska Riksarkivet, s. 112-4. Suomen Valtioarkistossa.

[23] Grönblad, m.p., s. 18 v., 19, 139; Grönblad, Excerpter rörande Savolaks och Karelen, s. 16 v. Suomen Valtioarkistossa.

[30] Olaus Magnus, Historia de gentibus septentrionalibus. Romae MDLV, 715, 716.

[31] Kertomus perustuu paraasta päästä linnan, Valtioarkistossa säilytettyihin tilintekokirjoihin v:sta 1553 aikain.

[35] Kaupunki kadotti nuo oikeutensa v. 1680. Tigerstedt, Bref fr. Generalguv. och Landsh i Finland I: 103, 141. Vielä v. 1786 oli kaupungissa ainoastaan 70 asukasta. Fr. Langell, Topographische Beschreibung der Wiburgschen Stathalterschaft 1786. Käsikirj. Tiedeseuran arkistossa.

[41] Grot, Perejesdi po Finlandii. S. Pb. 1847, s. 20; vrt. Miljukow, Otscherki Finlandii, s. 50.

[42] Fr. v. Schmltz, Suvorows Leben und Heerzüge I, 101. Suvorowin suomalaiseen sukuperään nähden mainittakoon että Venäjän etevin kirkonmies Nikon puolestaan oli Mordvalainen. Melnikow, Otscherki Mordvi. Ruskii Wiestnik 1867.

[43] Heinäkuun 14 p. 1848 kävi ruhtinas E. Galitzin Savonlinnassa, Venäläisten vielä siellä ollessa. Hänen julkaisemansa sekä kertomus linnan osista että piirtokuva ovat hyvin epäluotettavia. E. Galitzin La Finlande, Paris 1852. T. I: 180. Toinen matkustavainen, joka on tehnyt muistutuksia linnan tyhjentämisestä muutama vuosi myöhemmin, on näyttelijäjoukon johtaja Roos kirjasessa: Gömdt är icke glömdt.

[45] Luettelo on tallella kappelin kalustosta v. 1499, messuvaatteista, kirjoista y.m. Arvidsson, Handl. IV: 84.

[46] Rakennustoimista linnassa jälkeen 1869 v:den palon vrt. valtioarkistossa: N:o 45/142 B: D: 1869.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAVONLINNA 1475-1875 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Savonlinna 1475-1875

SAVONLINNA 1475-1875

J. R. ASPELIN

SISÄLTÖ:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE