The Project Gutenberg eBook of Maailman sydän, by H. Rider Haggard

Alkulause. Don Ignatio. 1. Kapinan kukistaminen. 2. Herra Strickland. 3. Kutsu. 4. Sydämen taru. 5. Matkan alkuvaiheet. 6. "El Norte". 7. Maatila. 8. Illallisella ja illallisen jälkeen. 9. Kaksintaistelu. 10. Molasin kuolema. 11. Zibalbay kertoo tehtävästään. 12. Maya laskeutuu luolaan. 13. Ignation vala. 14. Sydämen Kaupunki. 15. Zibalbayn kotiintulo. 16. Pyramiidin huipulla. 17. Zibalbayn kirous. 18. Salahanke. 19. Pyhänhäväistys. 20. Sydämen Neuvosto. 21. Mayan avioliitto. 22. Mattai ennustaa pahaa. 23. Pakomme ja sen päättyminen. 24. Nahua todistaa. 25. Jäähyväiset. Loppulisäys.

ALKULAUSE.

Olosuhteet, joiden takia seuraavat sivut tulevat painetuiksi, ovat tavallaan eriskummaiset ja kertomisen arvoiset. Muutamien viime vuosien aikana joutui muuan englantilainen sivistynyt mies, jota me kutsumme Jonesiksi, koska se ei ollut hänen nimensä, johtajaksi erääseen kaivokseen, lähellä Usumacinto virtaa, jonka yläjuoksu erottaa Meksikon Chiapas-valtion Guatemalan tasavallasta.

Tähän aikaan ei elämä jossain Chiapasin kaivoksessa, joskin sillä epäilemättä on joitakuita hyviäkin puolia, lainkaan vastaa europalaista onnen ihannetta. Ensiksikin, työ on raskasta — suunnattoman raskasta, ja vaikka ilmasto onkin kyllin terveellinen vuorten keskuudessa, löytyy laaksoja, missä väki kuolee kuumeeseen. Virkistyksiä ei, suoraan sanoen, löydy juuri lainkaan, sillä metsät ovat liian sankkoja, jotta niissä voisi metsästää vähänkään mukavasti, ja ellei niitä olisikaan, niin tekisivät hyttyset ja monenlaiset ilkeät hyönteiset, joita siellä on rasittamaan asti, tämän virkistyksen mahdottomaksi.

Seuraa, kuten me sen ymmärrämme, ei niinikään luonnollisestikaan löydy, ja jos joku mies joutuisikin naimisiin, ei hän helposti voisi tuoda vaimoansa vielä vallan asumattomiin seutuihin, pitkin metsäpolkuja, yli virtain ja pitkin äkkikuilujen partaita, jotka ovat kyllin vaarallisia ja vaikeakulkuisia, herättääkseen kauhua rohkeimmankin kulkijan sydämessä.

Kun herra Jones oli asunut vuoden aikaa La Concepcionin kaivoksilla, valloitti hänet voimallisena tietoisuus omasta yksinäisyydestään ja halu saada henkevämpää seuraa kuin amerikalaiset puotipalvelijat ja intiaani-työntekijänsä. Ensimäisten kuukausien aikana täällä asuessaan hän oli yrittänyt tehdä tuttavuuksia läheisten fincasien eli maatilojen omistajien kanssa. Tämän yrityksen hän kuitenkin pian kyllästyen hylkäsi, sillä nämä miehet näyttivät olevan sekasukuisia, mitä alhaisinta rotua, eläen yhtämittaisten paheiden ilmakehässä.

Tässä hätätilassa, ollen sivistynyt mies, Jones ryhtyi henkisiin harrastuksiin, ja omisti aikansa, siinä määrin kuin se oli mahdollista, kootakseen muinaisjäännöksiä ja tutkiakseen niitä alueellansa löytyvien muinais-aztekilaisten kaupunkien ja temppelien lukuisista raunioista. Mitä kauvemmin hän harrasti näitä tutkimuksia, sitä enemmän valtasivat ne hänen mielikuvituksensa. Sentähden, sattuessaan kuulemaan, että vuoren takaisella kupeella, Santa Cruzin nimeä kantavalla maatilalla asui intiaani, nimeltään Don Ignatio, maatilan omistaja, jolla kerrottiin olevan suuremmat määrät tietoja heidän muinaisuudestaan, historiastaan ja jäännöksistään kuin kenelläkään muulla tässä Meksikon osassa, päätti hän käydä tapaamassa tuota miestä ensi tilaisuuden sattuessa.

Tämän hän tahtoi tehdä mahdollisimman pian, sillä Don Ignatiolla oli mahtava maine, ellei vain matka olisi ollut niin pitkä hänen kotiinsa. Nyt väheni kumminkin vaikeus, kun eräs intiaani lupasi näyttää kulettavan polun vuoren yli, jota polkua pitkin ehtisi Santa Cruzin maatilalle La Concepcionista kolmessa tunnissa ratsain, sensijaan että tarvitsi kokonaista kymmenen tuntia päästäkseen sinne käytetympää tietä pitkin. Niin muodoin, eräänä kuivan vuodenajan päivänä, kun työt seisoivat kaivoksella, veden laskeuduttua niin alas, ettei se voinut käyttää rouhintamyllyä, Jones läksi. Tämä tapahtui lauantaina, sillä edellisenä maanantaina hän oli lähettänyt lähetin Don Ignation luo ilmoittamaan hänen aiotun saapumisensa ja saanut vastaukseksi mitä kohteliaimman ja parhaimmin kirjoitetun kirjeen, jossa häntä pyydettiin viettämään seuraava sunnuntai maatilalla, "missä jokainen englantilainen sivistynyt mies on aina mitä tervetullein".

Lähestyessään maatilaa, häntä ihmetytti nähdessään puolimaurilaiseen tyyliin rakennetun aika suuren, valkean kivirakennuksen julkipuolen, missä oli torneja ja koristettuja sisäänkäytäviä molemmin puolin, sekä laaja, tasaisen katon keskustasta kohoava kupu. Ratsastaen läpi viljavainioiden ja kakaoviljelysten ja kahvipensaiden, jotka kaikki olivat mitä parhaimmassa kunnossa, peittäen monen acren laajuudelta rakennuksen kummallakin puolella avartuvia kenttiä, Jones saapui laajan pihan porttikäytävälle, missä kasvoi jättiläismäisiä ceiba-puita, heittäen jättiläisvarjojaan yli rakennusten. Näiden puitten alta astui esiin intiaani, joka nähtävästi oli ollut odottamassa hänen tuloaan, ja otettuaan haltuunsa hevosen, ilmoitti hänelle, lausuen monet tervehdykset, että armollinen herra Ignatio oli, tapansa mukaan, väkensä kera kappelissa iltamessussa, mutta että hartaushetki pian loppuisi.

Jättäen hevosensa intiaanin huostaan, Jones lähti kappeliin, ja koska sen suuret ovet olivat avoinna, astui hän sisälle ja istuutui. Niinpian kuin hänen silmänsä tottuivat himmeään valoon, hän huomasi, että paikka oli harvinaisen kaunis, sekä suhteisiin että koristuksiin nähden.

Hartausmenotkin olivat monet — niiden luku nousi ehkä kolmeen sataan — ja niin hartaita olivat he menoissaan, ettei hänen saapumistaan edes huomattu. Hänen mielestään oli kumminkin rakennuksessa kaikkein ihmeellisin esine seinään, alttarin yläpuolelle kiinnitetty valkea marmorilevy, johon oli kaiverrettu espanjankielellä seuraava kirjoitus, niin suurin kirjaimin, ettei hänellä ollut lainkaan vaikeutta lukea sitä.

"Ignation omistama hänen rakkaimman ystävänsä James Stricklandin, englantilaisen sivistyneen miehen, ja Mayan, Sydämen Prinsessan, hänen puolisonsa muistolle. Rukoile, ah kulkija, sydämesi rakkaudella heidän sielujensa puolesta."

Jonesin ihmetellessä, ketkä tämä James Strickland ja Maya, Sydämen Prinsessa mahtoivat olla, ja oliko hänen isäntänsä pystyttänyt levyn heidän muistolleen, päätti pappi rukouksensa, ja seurakunta alkoi lähteä kirkosta.

Ensimäinen ovesta astuja oli sivistynyt intiaani, jonka Jones ilman muuta päätti olevan itsensä Don Ignation. Hän oli noin kuudenkymmenen ikäinen mies, mutta näytti ikäänsä paljon vanhemmalta, sillä suru, vastoinkäyminen ja kärsimys olivat painaneet jälkensä häneen. Ruumiiltaan oli hän pitkä ja hintelä, eikä pieni ontuminenkaan vähentänyt hänen olemuksensa arvokkuutta. Hänen pukunsa oli hyvin yksinkertainen. Siinä ei ollut koreutta, ei edes hopeisia nappeja, joilla oli niin suuri vaikutus meksikolaisten mieliin; hänellä oli mustanauhainen panamaolkihattu yleisesti käytetyn kultanauhaisen asemasta, puhdas, valkea takki ja paita, musta, solmittu kaulahuivi, likasenharmaat housut ja ruskeat, europalaista tekoa olevat kengät.

Mutta erittäin silmiin pistävät Don Ignatiossa olivat hänen kasvonsa. Ei koskaan, ajatteli Jones, hän ollut katsellut niin kauniita kasvoja tai, tarkemmin sanottuna, kasvoja, jotka olisivat antaneet sellaisen varmuuden omistajansa ehdottomasta hyvyydestä ja luonteen puhtaudesta. Piirteet olivat hyvän kasvatuksen saaneen intiaanin, hienot ja sirot, kotkannenä, poskipäät ja otsa ulkonevat, samalla kuin viimeksimainitun alta loisti pari suuria ja pehmeän mustia silmiä, niin hellän ja luotettavan ilmeiset, että niitä täytyi pitää harvinaisuutena miehellä.

Hän seisoi kappelin ovella, laskevan auringon valossa, nojaten raskaasti keppiin intiaanien astuskellessa hänen ohitseen. Kaikki he, miehet, naiset ja lapset, tervehtivät häntä mitä suurimmalla kunnioituksella ohi mennessään, jotkut heistä, eritotenkin lapset, suudellen hänen pitkää ja hienosti muodostunutta kättään, toivottaen samalla hänelle hyvää yötä hellin sanoin, sellaisin kuin "isä", ja anoen pyhimysten suojelusta hänelle. Jones mietiskeli, katsellen heitä, heidän käytöksensä eroavaisuutta siitä alhaisesta orjamaisuudesta, jota sorron vuosisadat ovat kehittäneet minkä hyvänsä valkeaa rotua olevan hallitsijan lähellä, sekä ihmetteli sitä vaikutusta, mikä hänen isännällään heihin oli. Tällä hetkellä juuri kääntyi Don Ignatio ja näki hänet.

"Pyydän nöyrimmästi anteeksi, herrani", sanoi hän espanjankielellä, arasti ja miellyttävästi hymyillen, nostaen hattuaan, näyttäen pitkän tukkansa, joka kuten hänen suippo partansakin oli aivan valkea. "Te varmastikin olette pitänyt minua epäkohteliaana; mutta tapani on viikon työn loputtua olla läsnä uskonnonharjoituksessa kansan kera — älkäähän tungeksiko lähelle jalosyntyistä englantilaista — enkä luullut teidän saapuvan ennen auringonlaskua."

"Älkää pyydelkö anteeksi, herrani", vastasi Jones. "Olen ollut varsin innostunut näkemään palvelijanne hartausharjoituksissaan. Mikä ihana kappeli tämä onkaan! Saanko katsella sitä, ennenkuin lukitsette ovet?"

"Tietysti, herrani. Se on kerta kaikkiaan hieno. Vanhat munkit, jotka piirustivat sen kaksisataa vuotta sitten — sillä tämä oli suuri luostari — ymmärsivät rakennustaidon, ja työtä joudutettiin myös silloin, eikä maksanut mitään. Luonnollisestikin olen tehnyt paljon korjauksia, sillä ne, jotka asuivat täällä ennen minua, eivät välittäneet sellaisista seikoista.

"Saattaisitte tuskin uskoa, herrani, että menneinä aikoina, parikymmentä vuotta sitten, tämä paikka oli maantierosvojen, tullikavaltajien ja miesmurhaajien tyyssija, ja että se väki, jonka tänä iltana olette nähneet, tai heidän isänsä, olivat orjia, ilman enempiä oikeuksia kuin koira.

"Vaan niin oli laita. Moni matkustaja on menettänyt henkensä tässä talossa tai sen läheisyydessä. Kerranpa minä itsekin olin menettää henkeni täällä. Katsokaahan tuon alttaritaulun leikkausta. Se on hieno, eikö totta? Nuo puupylväät ovat vanhojen munkkien aikakaudelta. Niin, olen tiennyt Don Pedro Morenon, edeltäjäni, sitoneen ihmisolentoja niihin, tarkoituksella kärventää heidät punahehkuvin raudoin."

"Kenelle tuo kirjoitus on omistettu?" kysyi Jones, osoittaen puheenaollutta marmorilevyä.

"Se on omistettu, herraseni, suurimmalle ystävälle, mitä minulla milloinkaan on ollut, miehelle, joka pelasti henkeni oman henkensä uhalla, ja joka oli rakas minulle, rakkaampi kuin milloinkaan nainen voi olla. Mutta oli nainen, joka myöskin rakasti häntä, niinikään intiaaninainen, ja tuo mies helli häntä enemmän kuin minua, mikä olikin oikein, sillä eikö Jumala olekin niin asettanut, että miehen pitää jättämän ystävänsä, niin, isänsä ja äitinsä ja vaimoonsa sidottu oleman?"

"Menivät, he menivät naimisiin, ja vieraalla seudulla ja vieraalla tavalla. Mutta sehän on jo vanha juttu, herrani, ja Teidän luvallanne minä jätän sen kertomatta; ajatuskin siitä palauttaa mieleeni monta tuskallista muistoa — kuoleman ja perikadon, rauenneiden suunnitelmien ja tyhjiin menneiden toiveiden muistoa. Ehkä minä joskus kerran, jos minulle on suotu voimia ja elinkautta kyllin, kirjoitan sen kaiken. Joitakuita vuosia sitten minä aloinkin jo; mutta se kyllästytti minua, ja se mitä olin kirjoittanut, tuntui hullutukselta, ja niin minä jätin koko touhun.

"Olen elänyt monivaiheista elämää, herrani, ja joutunut sen kestäessä moniin seikkailuihin, vaikkakin, Jumalan kiitos, viime vuoteni ovat kuluneet rauhassa. No, hyvä, kohta jo saapuu loppukin, ja ellei minulla olisi ajatusta, että väkeni voi minun kuoltuani joutua huonoihin käsiin, ei se lainkaan minua pelottaisi.

"Mutta tulkaahan, herrani, Teidän on jo nälkäkin, ja kelpo isämme, joka on luvannut syödä kanssamme, on ratsastettava vielä tänä iltana pitääkseen huomisaamuna messun kolmen leaguen [League = kolme meripenink. — Suom. huom.] päässä sijaitsevassa kylässä, siksi olen tilannut illallisen varhain. Tavaranne ovat viedyt huoneeseenne, apotin huoneeseen, niinkuin sitä kutsutaan, ja jos tahdotte seurata minua, näytän Teille lyhyen tien kappelista sinne."

Sitten näytti hän tien pienelle ovelle. Aukaistuaan tämän he nousivat ahtaita portaita, joiden yläpäässä oli tasainen paikka, sekä ristikkoakkuna, joka oli niin asetettu että, ollen alhaalta näkymätön, siellä seisova katselija voi nähdä ja kuulla kaiken, mikä kappelissa tapahtui.

"Tältä paikalta", sanoi Don Ignatio, "vanhat apotit pitivät salaista vaaria munkeistaan, ja täältä minäkin kerran näin näyn, jota en hevillä unhoita."

Sitten kulki hän muutamien pitkien ja hämärien käytävien läpi, saapuakseen huoneeseen, joka oli kalustettu siroilla, vanhoilla espanjalaisilla huonekaluilla.

"Makuupaikkanne on taampana, herrani", hän sanoi, avatessaan toisen oven, joka vei laajaan ja synkännäköiseen huoneeseen, johon valo pääsi raskaasti teljetyistä, vähintäin kymmenen jalkaa korkealla lattiasta olevista akkunoista.

Seinillä oli maalauksia Viimeisestä Tuomiosta ja verisen Inkvisitsioniajan innoittamista kohtauksista, kamaloita katsella ja jossain määrin kosteuden pilaamia, mutta suoritettuja suurella voimalla ja elävällä, joskin liioitellulla mielikuvituksella. Keskimäisen akkunan alla, ulottuen noin kolmen jalanmitan päähän lattiasta oli muinainen kokonaisvalokuva, esittäen jotakin apottia luonnollisessa koossa öljyllä laudalle maalattuna, näyttäen tulisen ja pahannäköisen miehen, jonka kaljun päälaen yläpuolella Pyhä Henki näkyi leijailevan kyyhkysen muodossa. Sitäpaitsi huone oli hyvin, vaikkakin keveästi kalustettu, ja upeili yli tiililattian levitettyjen neliönmuotoisten mattojen loisteliaisuudella.

"Pelkään, että pidätte tätä ikävänä huoneena, herrani", sanoi Don Ignatio, "se on kumminkin meidän vierashuoneemme. Ylempänä on vielä huone, jota pitäisin sopivana kirjoittaessanne, jos niin haluatte. Kansa täällä kertoo, että siellä kummittelee, mutta tiedän, ettei teitä englantilaisia peloita sellaiset seikat. Ei ole kuitenkaan ihmeteltävää, että he näin kertovat, nähdessään siinä huoneessa tehdyn murhia Don Pedro Morenon aikana. Hän pani tosiaankin salaliiton tappamaan minua ja ystävääni täällä, ja vaikkei hän siinä kohdin onnistunutkaan, löysin minä jälkeenpäin luurankoja lattian alta — pari niitä juuri, muistaakseni, siltä kohdalta, missä vuode on nyt — ja toimitin niille asiaankuuluvan hautauksen."

Asemansa velvoittamana väitti Jones olevansa vahva kaikkia Inkvisitsionin kidutuskuvauksia vastaan, samoinkuin vainajien joukkoon joutuneiden apottien muistoja, murhattujen miesten luurankoja lattian alla sekä aaveita vastaan. Vaikkei hän sitä milloinkaan tunnustanutkaan isännälleen, ei hänen ensi yönsä apotin huoneessa ollut lainkaan miellyttävä koe, mikä luultavastikin on luettava hänen juomansa, liian vahvan kahvin ansioksi. Seuraavina päivinä hän kumminkin tottui hyvin paikkaan sekä piti siitä tosiaankin enemmän kuin mistään muusta huoneesta maatilalla.

Vastakohtana sille raa'alle ja huonosti valmistetulle ruualle, jota Jones oli pakoitettu käyttämään ravintonaan kaivoksella, Don Ignation illallinen oli suorastaan juhla-ateria, sopiva kenelle herkkusuulle tahansa, eritotenkin koska se oli vapaa kaikesta hirvittävästä sekasotkusta, kuten öljyn ja eläinten sisäelinten sekotuksesta, mikä esiintyy niin yleisesti meksikolaisessa ruokajärjestyksessä.

Heidän aterioituaan tarjottiin sikaareja ja mustaa kahvia, joiden raaka-aineet olivat kasvaneet tilalla, eikä Jones koskaan elämässään ollut polttanut parempaa tupakkaa. Kun hengenmies — sivistynyt ja hyvin kasvatettu henkilö — oli lähtenyt, alkoi Jones puhua maan muinaisjäännöksistä. Pian sai hän huomata, ettei hänen isäntänsä tietoja tässä suhteessa oltu laisinkaan liioiteltu, nähdessään hänen kykenevän selittämään salakirjoituksia, mitä tuskin kukaan olisi voinut otaksua, ja antamaan pääsisällön niiden rotujen historiasta, jotka olivat rakentaneet ne suuret temppelit ja palatsit, joista löytyy niin paljon raunioita tällä alueella.

"On tuskallista ajatella", sanoi Jones kesken kaiken, "ettei yksikään elävä olento ole säilynyt todistamaan tästä sivistyksestä. Jos vain vanha taru Kultaisesta Kaupungista, joka muka olisi kätkettynä jonnekin Keski-Amerikan tutkimattomaan seutuun, olisi totta, luulen, että antaisin kymmenen vuotta elämästäni, päästäkseni käymään siellä. Olisi suuremmoinen asia astua takaisin menneisyyteen, nähdä koko järjestelmä työssä, ja liittyä kansaan, josta koko maailmalla ei olisi tietoa eikä aavistusta; sillä, olkoonpa mielikuvitus niin voimallinen kuin onkin, on suorastaan mahdotonta päästä kaiken perille raunioiden ja tarujen perusteella. Itse asiassa, Don Ignatio, en voi käsittää miten Te, joka ette koskaan ole noita edesmenneitä elävänä katsellut, voitte puhua heistä niin varmasti."

"Ellen olisi heitä koskaan nähnyt, herrani", hän vastasi rauhallisesti, "olisikin se ihmeellistä. Voinpa oikaista Teitä hieman ja ruveta kertomaan; nähkääs, asia onkin niin, että olen nähnyt tarun Kultaisen Kaupungin ja sen sivistyksen, ja voin vakuuttaa Teille, että sen ihmeet ovat paljoa suuremmat kuin taru tai joku espanjalainen romaaninkirjoittaja konsanaan ovat voineet kuvata."

"Mitä!" huudahti innostuen Jones, "mitä! Olenko liiaksi juonut mainiota viiniänne? Näenkö unta, vai kuulinko Teidän sanovan, että Te, herrani, joka istutte lähelläni, omin silmin olisitte nähnyt intiaanien salaisen kaupungin?"

"Kyllä Te kuulitte minun niin sanovan, herrani, joskaan en sitä tehnyt pienimmässäkään määrässä toivoen, että sanojani uskoisitte. Juuri siitä syystä, etten voi sietää itseäni pidettävän valehtelijana, en ole koskaan halaistullakaan sanallakaan koskettanut tähän asiaan, ja samaisen syyn takia jätän sen nytkin kertomatta, koska en halua, että se, jonka toivoisin olevan ystäväni, katsoisi ylenkatseella minuun.

"Tosiaankin olen pahoillani, että olen puhunut näin vapaasti, mutta totuudenrakkauteni nimessä pyydän Teitä muistamaan, että kätkössä Keski-Amerikan synkkien metsien, sydänmaiden ja vuorijonojen, minne ei yksikään valkoinen mies ole jalallaan astunut, ja mistä sittemmin hävisivät alkuasukkaat, siellä on tilaa monille menneille kaupungeille. Kas, herrani, kahdensadan peninkulman päässä tai ehkäpä lähempänäkin siitä, missä nyt istumme, on lacandoneja, kastamattomia intiaaniheimoja, jotka eivät koskaan ole nähneet valkoista miestä, ja jotka yhä noudattavat isäinsä tapoja. Ei, herrani, tuota juttua älköön koskaan kerrottako, ei ainakaan minun eläessäni, sillä minulla ei ole mitään todistuskappaleita siitä, tai korkeintaan yksi ainoa —"

"Saatte nähdä sen, jos haluatte, herrani", vastasi hänen isäntänsä ja lähti huoneesta.

Siinä samassa hän palasi mukanaan pieni nahkalaukku, josta hän veti esiin varsin kummallisen ja ihanan koristuksen. Se oli suuri smaragdi, suurin mitä Jones milloinkaan oli nähnyt, hiomaton, mutta hyvästi silattu. Tämä kivi, joka oli upotettu puhtaaseen kultaan, oli ilmeisesti ollut vyössä solkena, ja voitiin sitä samalla käyttää sinettinä, sillä siihen oli piirretty juhlalliset, vainajannäköiset ihmiskasvot ja sen alle jotakin kuvakirjoituksella; päinvastaisella puolella oli niinikään muita kuvakirjoituksia.

"Kyllä, herrani. Etusivulle kirjoitetut sanat kuuluvat: 'Oi Silmät ja Suu, katselkaa minua, puhukaa puolestani!' Ja takasivulla: 'Taivaan sydän, ole kotini sä'."

"Se on ihmeellinen", sanoi Jones, antaen huoaten takaisin kalliin esineen, sillä hän olisi luovuttanut kaiken mitä hänellä oli, yksinpä kengät jalastaan, saadakseen pitää sen. "Ja nyt, ettehän pane pahaksi, jos pyydän Teitä kertomaan itselleni koko historian?"

"Pelkään, ettei se kiinnitä mieltänne kyllin, herrani", vastasi Don
Ignatio pudistaen päätään.

"Mutta", pyyteli Jones, "koska olette ilmaissut näin paljon, onhan sydämetöntä jättää lappu kertomatta."

"Herrani", sanoi isäntä, "tahdotteko ottaa lisää kahvia? No! Käymmekö hiukan kävelemässä katolla, katselemassa maisemaa; se on herttainen kuunvalossa, ja katot täällä ovat ihmeellisiä, lujasta kivestä rakennettuja? Kerrotaan tarinana, että vanhojen munkkien oli tapana käydä kesäisin katolla syömässä. Siellä on ampumarei'illä varustettu seinä, jonka takaa tuo samainen luostarinpäämies, jonka kuva riippuu teidän makuuhuoneessanne, löi takaisin hänen sortonsa takia kapinaan nousseiden intiaanien suuren rynnäkön.

"Huomenna toivon saavani Teille näyttää läheisiä maita, jotka ovat hyvin palkinneet minun kaksikymmenvuotisen viljelykseni vaivat. Kaikki Meksikossa etsiskelevät kaivoksia, mutta sen maaperä on kaikista rikkain kaivos. Minä tiesin sen, ja nähdessäni paikkakunnan mahdollisuudet, minä möin muut smaragdit, jotka olivat tämän soljen mukana — ne olivat hienoja kiviä, mutta kaivertamattomia ja sen takia vähemmän mieltäkiinnittäviä — ja ostin maan kyllin halvalla. Mutta nyt kun maa on viljelty ja minä olen tehnyt istutuksia niin paljon, sen arvo on noussut suureksi ja kohoaa yhä vielä, kunhan kaikki nuoret kakaopensaat jonkun vuoden päästä tästä lähtien alkavat antaa täyden sadon.

"Kas niin, Jumalan kiitos, portaat ovat lopussa — minun selkääni koskee aina niitä kiivetessäni. Ilma on ihana, eikö totta, herrani, ja näköala verraton? Katsokaahan, virta välkkyy kuin hopea. Ah, kuinka kaunis on Luojan maailma! Sydäntäni viiltää ajatellessani, että se on jätettävä, mutta varmasti on hän valmistava vielä paremmat asuinsijat meille, toimiaksemme hänen hyväkseen ja palvellaksemme häntä asunnoissa, minne ei synti eikä vaiva pääse tunkeutumaan. Varmasti löytyy asuinsija siellä ylhäällä", ja hän nyökkäsi päällään kohti taivasta.

Tämä oli vasta ensimäinen niistä monista illoista, jotka Jones kulutti Don Ignation vieraanvaraisen katon alla, missä hän kuukausien kuluessa tuli yhä enemmän tervetulleeksi.

Pian hän tunsi suurta kiintymystä tuota vakavaa, hyväluontoista, herttaisen vanhaa miestä kohtaan, jonka sielu näytti olevan tahraton kaikista huonoista ajatuksista, ja jonka pääpyrintönä oli kehittää maatansa ja tehdä hyvää jokaiselle ympärillään, eritotenkin palvelijoilleen.

Tuttavuutensa alkuaikoina tekivät he yhdessä tutkimusmatkoja läheisille raunioille, ja kerran Don Ignatio lähti hänen kanssaan katsomaan La Concepcionin kaivosta, mikä käynti näytti olevan mitä suurimmaksi hyödyksi herra Jonesille ja sille yhtiölle, jonka palveluksessa hän oli. Yksi tämän puheenalaisen kaivoksen toimintavaikeuksia oli työväen vähälukuisuus. Don Ignatio sai tämän haitan häviämään yhdellä ainoalla sanalla.

Hän lähetti tiedon vuoristoon, ja kas! Viikon sisällä ilmestyi viisikymmentä urheata alkuasukasta tarjoamaan palvelustaan kaivokselle, mikä seikka edelleen lisäsi Jonesin kokemuksia ystävänsä erikoisesta vaikutuksesta alkuasukkaisiin.

Ajan pitkään loppuivat kumminkin tällaiset retkeilyt, kun Don Ignation terveys alkoi heikontua, laskematta häntä juuri nimeksikään pois maatilaltaan.

Vihdoin — kun he olivat olleet tuttavia jo parin vuoden ajan — saapui eräänä aamuna sanansaattaja kaivokselle, ilmoittaen että herransa Don Ignatio oli lähettänyt hänet käskien kertomaan herra Jonesille olevansa kuolemaisillaan ja haluavansa tavata häntä. Sanansaattajaa oli kumminkin pyydetty mainitsemaan, että jos se jossain suhteessa ei kävisi laatuun, niin herra Jonesin ei pitäisi vaivautua tulemaan niin pienen asian takia, koska hänen herransa oli kirjoittanut kirjeen, joka piti annettaman hänen kuolemansa jälkeen herra Jonesille.

On tarpeetonta mainita, että herra Jones matkasi yli vuorten niin nopeasti kuin parhain ratsu vain voi viedä hänet. Saavuttuaan maatilalle, hän löysi Don Ignation makaamasta huoneessaan, voimattomana ja hyvin heikkona, mutta täydessä tajussaan ja ilostuneena hänet nähdessään.

"Elän viimeisiä hetkiäni, ystäväni", hän sanoi, "ja olen iloissani siitä, sillä olen kovasti saanut kärsiä selkäni takia, jonka muinoin loukkasin. On niinikään aika avuttoman vanhan miehen tehdä tilaa kykenevämmälle." Ja hän katsoi oudosti vieraaseensa ja hymyili.

Jones, joka oli liikutettu, antoi tavanmukaisen vastauksen, että hänellä muka olisi vielä monta kuukautta elonaikaa, mutta Don Ignatio katkaisi hänet lyhyesti.

"Älkää kuluttako aikaa tuollaisilla puheilla, ystäväni", hän sanoi, "vaan kuunnelkaa. Aina siitä asti kuin tulimme tuttaviksi, olette yrittänyt saada minua kertomaan, miten tulin käyneeksi 'Maailman Sydämen' kaupungissa, sekä kertomaan ystävästäni James Stricklandista, jonka, Jumalalle kiitos, saan kohta jälleen nähdä.

"Niin, en koskaan olisi tahtonut kertoa sitä Teille, vaikka pari kertaa olinkin vähällä niin tehdä nähdessäni vaikenemiseni tuottavan surua Teille, osittain siksi, että omasta mielestäni kykenen säilyttämään salaisuuden, vaikkakin minua houkutellaan paljastamaan sitä, sekä myös siksi että olen itsekäs ja tiedän, että niin pian kuin olisitte kuullut kertomukseni, olisi mielenkiintonne tyhmään, hassahtavaan vanhaan mieheen loppunut, sillä kuka juuri enään välittää kuoresta itse hedelmän syötyään?

"Olihan siinä muitakin syitä; esimerkiksi se, etten olisi voinut kertoa tätä tarinaa paljastamatta sisäistä liikutustani, ja minä tiedän, että te englantilaiset halveksitte sellaisia näytöksiä. Lopuksi, jos sitä lainkaan kertoisin, tahtoisin sen tehdä täydellisesti ja huolellisesti, ottaen huomioon kaikki suhteet, ja tätä olisi ollut vaikea suorittaa suusanallisesti. Kuitenkaan en ole tahtonut jättää toivoanne peräti täyttämättä, ja minä olen toivonut, että säilyisi jonkunlainen tieto niistä ihmeellisistä asioista, jotka eläissäni olen nähnyt, vaikkeikaan tämä viimeinen toivomus yksinään olisi kyennyt saamaan minua ryhtymään siihen hommaan, jonka sain loppuun suoritetuksi kymmenen päivää sitten, ennenkuin halvaus iski käteeni.

"Saanko vaivata Teitä avaamaan tuon kaapin lähellä vuoteeni jalkopäätä ja antamaan minulle nipun käsikirjoituksia, jotka löydätte sieltä? Tuhannet kiitokset. Tässä, herrani, näillä arkeilla, jos viitsitte nähdä vaivan lukea niitä, on kerrottuna, miten minä ja englantilainen ystäväni tulimme käyneeksi Kultaisessa Kaupungissa, mitä me näimme ja saimme kokea siellä, ja monta muuta seikkaa, jotka Teidän mielestänne lienevät tarpeettomia, mutta eivät ole kuitenkaan ulkopuolella kertomuksen kulkua.

"No niin, ottakaa kirja ja pankaa se pois näkyvistä, sillä sen pelkkä näkeminen jo väsyttää, tuoden mieleeni ne monet hetket, jotka sitä kirjoittaessani kulutin. Haluankin keskustella jostain tärkeämmästä. Sanokaahan, ystäväni, aiotteko jäädä tähän maahan vai palata Englantiin?"

"Palata Englantiin! Miksi sinne mennä, eihän siellä ole kaivoksia johdettavaksi. Ei, olen liian köyhä."

"Tahtoisitteko siis palata, jos olisitte rikas?" kysyi huolestuneena kuoleva mies.

"En tiedä; se riippuu asianhaaroista. Mutta luulen, että olen ollut liian kauan Englannista poissa, viihtyäkseni siellä."

"Minua miellyttää kuulla tuota, ystävä, sillä haluan samalla ilmoittaa Teille, että olen tehnyt Teidät perillisekseni, niin että tämän jälkeen olette varakas mies, mikäli me tässä maassa ymmärrämme varallisuutta."

"Niin. Miksi en sitte? Pidän Teistä paljon ja tiedän Teidän olevan rehdin ja kunniallisen miehen. Minulla ei ole sukulaisuussuhteita eikä ystäviä, ja ennenkaikkea olen vakuutettu, että tulette erinomaisesti toimeen väkeni kanssa täällä, sillä olen ottanut selvää Teidän käyttäytymisestänne niiltä, jotka työskentelevät alaisinanne kaivoksessa. Senlisäksi minulla on ehdotuksia, joiden ei missään suhteessa tarvitse sitoa Teitä, sillä niitä ei ole testamenttiin merkitty, nimittäin että Te itse eläisitte täällä ja jatkaisitte minun alkamaani työtä niin kauan kuin mahdollista, ja siinä tapauksessa että olisitte pakotettu myymään tilan jonkun aavistamattoman syyn takia, tai luovuttamaan sen pois testamentilla, Te jättäisitte sen vain jonkun englantilaisen huostaan, henkilölle, jota jossain määrin tunnette. Suostutteko siihen?"

"Älkää lainkaan minua kiitelkö; kiittäkää omaa luonnettanne ja rehellisiä kasvojanne, jotka ovat saaneet minut vakuutetuksi, etten voi sen parempiin käsiin omaisuuttani luovuttaa. Lähtekää nyt, sillä olen väsynyt, mutta palatkaa huomisaamuna papin lähdettyä."

Näin Jones, joka oli astunut huoneeseen, tietäen vuosittain vaivalla ansaitsevansa kahdeksansataisen, lähti sieltä omistaen omaisuuden, joka ennen pitkää antoi vuosittain yhtä monta tuhatta, niinkuin kuka tahansa voi todistaa, joka on käynyt hänen luonaan Santa Cruzissa. Kolme päivää myöhemmin vaipui Don Ignatio rauhallisesti kuolemaan ja sai viimeisen leposijansa maatilansa kappelissa.

Näin siis joutui tarina "Maailman Sydämen" kaupungista ja Don Ignatiosta sekä hänen ystävästään James Stricklandista, jotka sen näkivät, Jonesiksi nimittämämme henkilön käsiin.

ENSIMÄINEN LUKU.

Minä, Ignatio, tämän kertomuksen kirjoittaja, ollen nyt jo kuudennellakymmenennellätoisella ikävuodellani, olen syntynyt vuoristossa, pikku kaupunkien Pichaucalcon ja Tiapan välimailla sijaitsevassa kylässä. Isäni oli tuon kaiken alueen perinnöllinen haltija, ja intiaanit olivat kovasti häneen kiintyneet.

Ollessani pojannulikka, ehkä yhdeksän vuotias, vallitsi sorto maassa. En koskaan täysin ymmärtänyt sitä, tai lienen ehkä unohtanut sen ajan tapahtumat, sillä sellaista sattui yhtämittaa, mutta luulen, että syynä siihen oli eräs vero, jonka Meksikon hallitus väärin oli asettanut meille. Olkoonpa miten tahansa, mutta isäni, pitkä, säihkysilmäinen mies, kieltäytyi maksamasta veroa, ja pian saapui joukko sotilaita ratsain, ampuen kuoliaaksi suuren joukon kansaa ja ryöstäen mukanaan vaimoja sekä lapsia.

Isäni ottivat he vangiksi ja kuljettivat hänet seuraavana päivänä, äitini ja minun täytyessä katsella kaikkea tätä, kaivamansa kuopan reunalle, tähdäten pyssyillä hänen päätänsä ja uhaten ampua hänet, ellei hän paljastaisi heille salaisuutta, jonka he kaikin mokomin olisivat tahtoneet tietää. Ainoa mitä hän sanoi oli, että hän tahtoisi heti kohta itsensä ammuttavan päästäkseen vapaaksi ympärillään surisevista hyttysistä.

Mutta he eivät häntä kuitenkaan tappaneet, ja sinä iltana veivät he hänet takaisin vankeuteen, minne minut vei häntä katsomaan isä Ignatio, hänen serkkunsa ja minun risti-isäni. Muistan, että hän oli pantu likaiseen komeroon, niin kuumaan että siellä vaivoin saattoi edes hengittää, ja että oven edustalla oli humalaisia meksikolaisia sotilaita, jotka tavantakaa uhkasivat tappaa meidät intiaanikoirat.

Risti-isäni, pappi Ignatio, kuunteli isäni puhetta kopin nurkassa ja otti jotakin hänen kädestään. Sitte kutsui isäni minut luoksensa ja suuteli minua ja ripusti sitten omin käsin kaulaani muutamiksi minuuteiksi esineen, jonka pappi oli häneltä ottanut, irroittaakseen sen jälleen ja antaakseen Ignatiolle säilytettäväksi, sanoen: "Pidähän huolta, että poikani saa sen, ja niinikään siihen kuuluvan historian, kunhan hän tulee täysi-ikäiseksi."

Sitten isäni suuteli minua jälleen, siunasi minut Jumalan nimeen, ja suuret kyynelet putosivat tällöin hänen poskilleen. Sitten pappi Ignatio kuljetti minut pois, enkä senjälkeen koskaan enään nähnyt isääni, sillä sotilaat ampuivat hänet seuraavana aamuna ja heittivät ruumiin kaivamaansa kuoppaan ja kätkivät sen sinne.

Tämänjälkeen rippi-isäni ja kaimani Ignatio vei minut äitini kera pieneen Tiapan kaupunkiin, missä hän oli pappina, mutta kohta kuoli äitini siellä murtunein sydämin.

Tiapassa me elimme paikkakunnan parhaassa talossa, sillä se oli kivestä rakennettu ja sijoitettu ihanan, kohisevan virran partaalle, jonka vesi aina oli lasikirkasta, kuinka rankasti tahansa satoikin, mikä virta juoksi satakunta jalkaa etäällä akkunain alla.

Tiapasta ei ole paljoa kertomista, paitsi että kansa siellä siihen aikaan enimmästä päästä oli varasjoukkoa, ja niin suuria syntisiä, ettei isä Ignatio tahtonut antaa synninpäästöä juuri kenellekään, ei edes heidän kuolinvuoteillaan. Siellä oli siitä huolimatta kirkko, jonka katolla rehoittivat mitä ihanimmat orkideat. Tietkin olivat niin kehnot että, kuivaa vuodenaikaa lukuunottamatta, oli vaikeata sekä mennä kaupunkiin että palata sieltä.

Täällä, tässä syrjäisessä paikassa minä vietin aikaisimman nuoruuteni, mutta en kasvatusta vailla, mikä olkoon huomautettu, koska kaimani oli oiva opettaja ja teki voitavansa varjellakseen minua turmeluksesta.

Täytettyäni viisitoista vuotta, valtasi minut äkkiä halu tulla papiksi. Asianlaita oli näin: Eräänä sunnuntai-iltana istuin Tiapan kirkossa katsellen milloin kämmekäs-kukkien huojuntaa tuulessa läpi ikkunan, milloin muistorikkaita kuvia seinillä, joita kuvia olivat tuoneet lahjaksi miehet ja naiset, rukoillen avuksi pyhimyksiä hädänhetkinä, ja pyhimykset olivat heidät pelastaneet, milloin tulen, milloin murhaajain käsistä, milloin taas vedenvaarasta. Ne olivat kelvottomia ja mauttomia töherryksiä, mutta varmasti kelvollisia Jumalalle, joka oli nähnyt niiden maalauttajien hartauden.

Istuessani siinä velttona, alkoi risti-isäni, kelpo pappi, saarnata. Sattui niin, että pari päivää sitten oli Tiapassa tapahtunut kamala murha. Kolme matkustajaa ja yhden poika heistä, jotka olivat matkalla Christobelista rannikkoa kohti, jäivät yöksi erääseen taloon lähellä meitä. He kuljettivat mukanaan muulinkuormallista hopeaa, jonka he olivat saaneet maksuna San Christobelissa tekemästään kaupasta, minkä kuorman muutamat pahaan elämään harjaantuneet kaupunkilaisemme päättivät varastaa.

Niinmuodoin murtausivat roistot, luvultaan ehkä kymmenen, taloon, missä yöpyivät matkustajat, ja syöksyen heidän kimppuunsa he tappoivat kaikki kolme ja ottivat haltuunsa hopean. Ollessaan juuri aikeissa lähteä, varkaat huomasivat pojankin, joka oli piiloutunut vuoteen alle, ja kiskoen hänet esiin, tappoivat hänetkin, jottei hän olisi todistamassa heitä vastaan.

Mutta ne, jotka tuon konnantyön olivat tehneet, olivat hyvin tunnettuja kaupungissa; toistaiseksi ei kuitenkaan ketään oltu vangittu, sillä he lahjoivat viranomaiset osalla saalistaan. Mutta nähdessään joitakuita heitä kirkossa, otti rippi-isäni saarna-aiheekseen käskyn — "Älä tapa".

En koskaan ole kuullut verrattomampaa saarnaa; joka tapauksessa, ennenkuin hän oli ehtinyt loppuunkaan, nousi kaksi miestä ja hiipi pois kirkosta omantunnontuskissaan, ja kun saarnaaja kuvasi, miten murhattiin pikkupoika, miten likaiset kädet yhtäkkiä lähettivät hänet iankaikkisuuteen, puhkesivat kyyneleet monelta seurakuntalaiselta.

Kerron tämän siksi, että jouduin ensikerran, ajatellessani murhattua pikku poikaa, joka muutama päivä sitten oli ollut yhtä elävänä kuin itsekin, tuntemaan mitä kuolema on ja ymmärtämään, että minunkin kerran on erottava täältä ijankaikkisesti, joko taivaaseen tai kadotukseen joutuakseni. Minua värisytti tuo aatos, ja minusta tuntui, kuin olisin nähnyt kuoleman asettuneen olkapäälleni, niinkuin se nytkin siinä on, ja silloin ja siitä pitäen minä päätin ruveta papiksi ja tehdä hyvin koko elämäni, jotta vihdoin löytäisin rauhan ja välttäisin kaiken pahan.

Seuraavana aamuna astuin rippi-isäni huoneeseen ja kerroin hänelle aikeistani. Hän kuunteli minua tarkasti ja vastasi: "Niin minäkin omasta mielestäni soisin; mutta se ei voi tapahtua, syyn kuulet, jahkahan tulet täysi-ikäiseksi. Sitten kun minun huolenpitoni loppuu, voit tehdä valintasi ja, jos edelleen niin haluat, tulla papiksi."

Viisi vuotta kului jälleen, jona aikana minä vahvistuin ja voimistuin ja kunnostauduin kaikissa miesten koetuksissa. Paljon tänä aikana opiskelinkin risti-isäni johdolla, joka minulle tilasi kirjoja aina Espanjasta asti.

Näiden kirjojen joukossa oli monta historiaa omasta rodustani, intiaaneista, ja espanjalaisten heistä saamista voitoista. Näihin historioihin en koskaan väsynyt, joskin minua raivostutti lukea kansani tappioista ja sen kokemasta kamalasta sorrosta, kansani, joka nyt on vain orjaheimo.

Vihdoin, kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänäni, kutsui risti-isäni, joka oli käynyt vanhaksi ja heikoksi, minut huoneeseensa ja, lukittuaan oven, puhui minulle seuraavaan tapaan:

"Poikani, aika on tullut, jolloin minun on ilmoitettava sinulle rakkaan isäsi, minun serkkuni ja parhaan ystäväni viimeiset määräykset, isäsi, jonka sotilaat ampuivat kuoliaaksi kun sinä vielä olit pieni lapsi, sekä mainittava sinulle syntyperästäsi ynnä muista asioista.

"Ensiksikin saat tietää olevasi kuninkaallista ja vanhaa sukuperää, sillä esi-isäsi yhdennessätoista polvessa oli itse Guatemoc, viimeinen atztekien hallitsija, jonka espanjalaiset tappoivat, minkä syntyperän voin sinulle näyttää vanhoista kirjoituksista ja sukuluetteloista. Sitäpaitsi tietävät ja muistavat intiaanitkin, mistä heidän kuninkaansa polveutuivat."

"Olen siis oikeastaan Meksikon Keisari", sanoin ylpeästi, sillä haltioituessani minusta tuntui hienolta polveutua miehistä, jotka muinoin olivat kantaneet kruunua.

"Voi, poikani", sanoi synkeänä vanha pappi, "tässä maailmassa on voima ainoa oikeus, ja espanjalaiset ottivat sen pois esi-isiltäsi kidutuksilla ja kavaluudella jo kauan sitten. Paitsi sitä, että saat osaksesi kunnioitusta intiaanien kesken, olet veressäsi perinyt hyödytöntä mainetta.

"Kas tässä on yksi esine, joka on periytynyt sinulle esi-isältäsi Guatemocilta ja niiltä, jotka olivat vallassa ennen häntä. Ehkä muistanet, että isäsi kuolemansa edellisenä iltana kiinnitti kaulaasi taikakalun ja, irroittaen sen jälleen, antoi sen minun haltuuni? Kas, tässä se on."

Tämän sanottuaan hän ojensi minulle puoleksi sydämenmuotoisesta smaragdista tehdyn koristuksen, käyttäessä siliytyneen mutta hiomattoman, joka toiseen samankaltaiseen liitettynä olisi ollut kyyhkysen munan suuruinen. Tämä kivi ei ollut haljennut, mutta leikattu ylhäältä alas asti ylen taitavasti. Taikaesine oli lävistetty, ikäänkuin vitjoissa kannettavaksi, ja sen pintaan oli naarmutettu outoja kuvakirjoituksia sekä puoleksi miehisen henkilön kasvonpiirteet.

"Esine, joka on jossain yhteydessä heidän pakanallisten menojensa ja taikojensa kanssa, luulen. Tiedän vain vähän siitä, sen vain, että isäsi sanoi sen olevan arvokkaimman perinnön atzteki-kuninkailta, sekä että alkuasukkailla on se käsitys, että silloin kun tämän kiven molemmat puoliskot joutuvat yhteen, valkoisen rodun miehet karkoitetaan Keski-Amerikasta ja intiaanikeisari on valtiaana merestä mereen asti."

"Miten minä sen tietäisin", vastasi hän ärtyisästi, "kuka uskoo noihin tarinoihin tai epäjumalankuvilla kaiverrettuihin kiviin? Olen pappi ja siksi isäsi niin vähän puhui tuosta asiasta, koska laki ei salli minun kuuluvan salaisiin seuroihin. Joku sentapainen seurahan vielä löytyy, ja tuon taika-esineen omistus-oikeuden nojalla olet sinä sen päämies, niinkuin sinun esi-isäsi ennen sinua olivat, vaikkakin, niin paljon kuin minä tiedän, tuo kunnia tuotti heille vain hyvin vähän onnea.

"En tiedä enempää sen vaiheista, mutta voin osottaa sinut erään lähistöllä asuvan intiaanin luo, ja näyttäessäsi hänelle tämän kiven hän varmaan voi kertoa sinulle sen salaperäisyyksistä, vaikkakaan sinä minun mielestäni et niitä lainkaan tarvitse.

"Kuulehan, Ignatio, poikani, olet rikas mies; kuinka rikas, en voi sanoa sinulle, mutta monta sukupolvea sitten ovat esi-isäsi piiloittaneet aarteen eräässä tarkoituksessa, joka minun on selitettävä, ja tuon aarteen luovuttavat sinulle seurasi jäsenet, joiden hallussa se on. Juuri tuon aarteen takia ovat isäsi ja isoisäsi isä ja monet muut saaneet kuolla, senjälkeen kuin huhu siitä oli saapunut Meksikon hallitusmiesten korville, jotka epäonnistuttuaan pakottaa heitä kertomaan salaisuutta, kiduttivat ja tappoivat heidät raivoissaan.

"Niin, näin kuului isäsi viimein määräys sinulle mitä tulee siihen omaisuuteen, jonka hän ja hänen esi-isänsä olivat kätkeneet:

"Kerro pojalleni Ignatiolle, jos hän sattuisi elämään täysi-ikäiseksi, ettei suvustamme ole milloinkaan kadonnut toivo voittaa takaisin kruunua, jonka Guatemoc menetti, tai ainakin karkoittaa pois kirottuja espanjalaisia ja heidän sikiöitään ja perustaa Intiaani-tasavaltaa. Tätä tarkoitusta varten olemme uusille sukupolville keränneet rikkautta, jotta sitä voisi käyttää silloin kun hetki on kypsä; ja tämän rikkauden takia, jota ei voitu tyystin pitää salassa sala-urkkijoita täynnä olevassa maassa, ovat jotkut meistä saaneet kärsiä kamalan kuoleman, jommoista minäkin tänä iltana odotan.

"Mutta minä olen kuoleva pitäen salaisuuteni, ja kun poikani on täysi-ikäinen hallitsevat toiset miehet Meksikossa, tai on asia siksi unohdettu; ainakin on aarre siellä, minne minä sen jätin. Niin, sano pojalleni toivoni olevan, että hän menettelisi sen kanssa samaten ja lisäisi sitä edelleen; että hän omistaisi elämänsä valkoisten hallitusmiestemme kukistamiseksi, ja sen rodun kohottamiseksi, jota he ovat vuosisatojen ajan ryöstäneet, murhanneet ja kahlehtineet.

"Siitä huolimatta sanon, etten pane mitään pakkoa hänelle näihin seikkoihin nähden, koska mielestäni hänen on niissä noudatettava omaa tahtoaan, sillä en voi unhoittaa sitä, että sukupolvesta toiseen on niitetty vain turmaa taisteltaessa valkoisia paholaisia vastaan, jotka esi-isäimme syntien ja epäjumalanpalveluksen takia ovat nähneet hyväksi panna meidät Jumalaa palvelemaan.

"Poikani, nämä olivat isäsi minulle lausumat sanat samalla tunnilla, jolloin hänet murhattiin. Nyt sinä ymmärrät, miksi käskin sinua odottamaan, ennenkuin päättäisit antautua papiksi. Jos se vieläkin on tahtosi, voit täyttää sen, sillä isäsihän antoi sinulle vapauden kulkea haluamaasi elämänsuuntaa."

"Sitä minä juuri pelkäsin", sanoi vanhus huoaten. "Tuo kirottu taikaesine, jota kannat kaulassasi, on alkanut tehota sinuun, Ignatio, ja sinä kuljet samaa tietä, mitä toisetkin kulkivat, ehkäpä veresi vuodattaen kuolet, kuten hekin. Oi, miksi ei tyydy ihminen jättämään pahuuden kostoa ja kansojen kohtaloita Kaikkivallan ja Hänen enkeleinsä käsiin?"

"Koska Kaikkivalta, hyvääkö vai pahaa tarkoittaen, pitää ihmisiä välikappaleinaan", minä vastasin.

Viikon sisällä tästä päivästä lähtien tuli Taipaan muutamia palvelijoiksi puettuja intiaaneja, joiden tehtävänä oli viedä minut vuorille, missä isäni oli elänyt ja missä hänen aarteensa oli yhä kätkettynä.

Sanoen hyvästit risti-isälleni, papille, joka itki lähteissämme, minä läksin matkaan, pitäen tarkoitukseni salassa. Mutta kävi niin, etten häntä milloinkaan enään nähnyt, sillä kuukautta myöhemmin hän sai jonkunlaisen kuumeen ja kuoli äkkiä. Pääasia, mitä voin hänestä sanoa on, ettei ylhäällä taivaassa, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, ole ainoatakaan ihmistä, jota niin hartaasti haluaisin nähdä jälleen.

Kolmantena matkamme päivänä saavuimme ahtaaseen vuoristosolaan, jonka takana oli intiaanikylä. Täällä oppaani veivät minut erään Antonion, josta isä Ignatio jo kerran puhui, vanhan, kunnianarvoisen näköisen miehen taloon, miehen, joka tervehti minua lämpimästi ja esitti minut muutamille muille miehille, jotka seisoivat hänen vieressään, en tiennyt miksi.

Tällöin kysyi muuan noista miehistä, kääntyen puoleeni selittämättömin sanoin, oliko minulla "Sydäntä". Juuri sitä vastasin haluavani, jolloin he kaikki purskahtivat nauramaan. Sitten astui Antonio luokseni, päästi auki paitani etumustan, saaden näkyviin taika-esineen, joka oli kuulunut isälleni, ja sen nähdessäni teki koko seurue kumarruksen.

Takimmaiset ovet olivat lukitut ja niiden eteen oli asetettu vartiomiehiä, ja nyt alkoivat menot, joiden yksityiskohtainen kuvaaminen ei nytkään ole luvallista. Tässä juhlallisessa tilaisuudessa sain kuulla Sydämen Liiton salaperäisyyksistä, jonka perinnölliseksi päälliköksi, vaikkakin olin vasta nuori poika, minut valittiin, annettaessa minulle monen tuhannen miehen, ympäri maata hajaantuneiden seuramme jäsenten ehdoton yliherruus.

Seuraavana päivänä siitä kun olin ottanut lopulliset valat, Antonio luovutti minulle aarteen, jota esi-isäni olivat keränneet piilopaikkaan ja jonka isäni oli jättänyt hänen huostaansa; se olikin suuri aarre, yli miljoonan dollarin arvoinen.

Nyt olin rikas, sekä väestä että rahasta; mutta, Antonion neuvoa noudattaen, minä vielä jäin joksikin aikaa kylään, ottamaan vastaan niitä, jotka Meksikon kaikilta ääriltä saapuivat tervehtimään minua Sydämen Haltijana.

Näiden kuukausien kuluessa tein elämäni suuren erheen. Jotensakin kolmen peninkulman päässä asumastani kylästä eli kaksi jaloveristä intiaanisisarta, vaikkakin köyhiä, toinen heistä leski ja toinen kaunis tyttö, minua nuorempi. Sattui niin, että kerran, muuanna sunnuntai-iltana, laakson asukkaiden ollessa poissa juhlamenoissa ratsastaessani heidän asuntonsa sivuitse, kuului huutoja sieltä.

Hypäten alas hevosen seljästä juoksin aukijääneelle ovelle ja näin toisen sisaren, lesken, makaavan kuolleena lattialla, samalla kuin kaksi meksikolaista rosvoa oli juuri käymässä nuoremman naisen kimppuun. Vetäen esiin puukkoni, minä löin toisen heistä kuoliaaksi ennenkuin hänellä oli aikaa kääntyä; sitten syöksyin toista miestä kohti sellaisella voimalla, että hän paiskautui seinää vastaan Nähdessään henkensä olevan vaarassa, hän pyysi minulta, etten tappaisi häntä alhaisen intiaanitytön takia, mikä pyyntö minua niin raivostutti, että ilman muuta löin hänet kuoliaaksi siihen paikkaan ja annoin haudata kaikessa hiljaisuudessa sekä hänen että kumppaninsa ruumiit.

Kävi niin, että jälkeenpäin tyttö, jonka hengen olin pelastanut, asettui asumaan minun kylääni, missä häntä usein näin. Niin rakastettava ja herttainen hän oli, että hän piankin voitti sydämeni, ja kaiken loppu oli, että itsepäisyyksissäni ja rakkauteni hurmiossa menin naimisiin hänen kanssaan, vastoin Antonion ja muidenkin liittoveljien neuvoa. Olisi ollut parempi intiaaneille ja ehkäpä minulle itsellenikin, jos olisin kuollut ennenkuin seisoin tämän naisen kanssa alttarin ääressä, jos kohta hän kaikesta huolimatta oli hyvä vaimo ja, taitava kun oli, minulle suureksi avuksi siihen aikaan.

Niin, sanottakoon se, etten näinä monina kuukausina ollut laisinkaan toimeton. Mitä enemmän ajattelin, sitä enemmän koski sydämeeni maanmiesteni, maan oikeiden omistajien kärsimä vääryys, kunnes nuo ajatukset saivat niin suuren sijan, että minusta tuli intoilija ja haaveilija. Elämäni tarkotus oli muodostaa suuri kapinaliitto, joka saisi nousemaan kaikkien Meksikon maakuntien intiaanit jonakin määrättynä päivänä; ja sitten, kun espanjalaiset ja heidän sekasikiönsä, espanjalais-meksikolaiset olisivat karkoitetut, perustaa uudelleen Atztekien Keisarikunta.

Se oli ehkä mielettömyys, mutta mielettömyys piili veressäni; edeltäjäni olivat kärsineet siitä ja sen takia, ja minä luulen, että me olimme perineet sen aina kaukaiselta esi-isältämme Guatemocilta, suurimmalta ja onnettomimmalta intiaanilta, mitä koskaan on elänyt. Koska he epäonnistuivat, päätin minä onnistua ja, omituista kyllä, lopulta minun olikin vähällä käydä hyvin.

Vuodet pitkät tein työtä, kulkien ympäri maata, kunnes ei ollut enään ainoatakaan maakuntaa, missä minua ei olisi tunnettu Sydämen Haltijaksi ja intiaaniheimojen syntyperäiseksi hallitsijaksi.

Joka puolella minä yritin nostaa kansaa uneliaisuudestaan ja saada heidän päämiehensä avukseni, enkä minä turhaan ponnistellutkaan. Käytin suurta omaisuuttani aseiden vetoon, kylmäkiskoisten lahjomiseen ja moneen muuhun. Kun varani hupenivat, kokosin jälleen niitä, sillä ilman rahoja en saanut mitään aikaan. Aarteita, jotka muinoin oli kaivettu maahan, toivat minulle, Sydämen Hallitsijalle henkilöt, jotka niiden piilopaikan tiesivät; niin moni toi minulle rahojaan, joita hän oli voinut säästää, ja minä panin ne jälleen talteen, käyttääkseni niitä tarvittaessa.

Vuoden ajan tai kauemminkin olin mahtavin valtijas Meksikossa, ja vaikkakin sadat olivat kapinaliitostani tietoisia, oli se niin taitavasti salattu, ettei pieninkään hiiskaus siitä ollut ehtinyt hallituksen korviin. Lopulta kaikki oli valmista, ja niin huolellisesti olin minä tehnyt suunnitelmani, että voitto näytti varmalta; mutta odottamatonta tapahtui, ja tuumani epäonnistuivat — kas näin:

Tuo nainen, jonka hengen olin pelastanut, oma rakastettu ja lemmitty vaimoni, joka oli liittynyt minun ja maanmiesteni asiaan kaikin sitein, sekä maallisin että jumalallisin, kavalsi minut ja asiani. Juuri ennen määrättyä kapinaannousua sovittiin, että vaimoni, koska me muka voimme täysin luottaa häneen, lähetettäisiin Meksikon silloisen hallitusmiehen asuntoon palvelustytön osaa näytellen ottamaan selvää tuon miehen toimista.

Sensijaan että niin olisi tehnyt hän, minun vaimoni, rakastui häneen. Loppu on helppo arvata. Eräänä yönä, vain viikkoa ennen määrättyä aikaa, minut sekä kuusi muuta puolueemme johtomiestä vangittiin. Toverini kuljetettiin pois kaikessa hiljaisuudessa, mutta minut vietiin tuon hallitusmiehen luo, joka otti vastaan minut yksinään, pistooli kädessään.

"Tiedän kaikki vehkeenne, ystäväiseni", hän sanoi, "ja onnittelen teitä niiden johdosta, sillä ne olivat taitavasti punotut. Tiedän niinikään, että Teillä on suuri raha-aarre jonnekin kätkettynä —" ja hän mainitsi summan suuruuden. "Tuo Teidän vaimonne, johon Te olitte kyllin hullaantunut, uskoaksenne häntä, on minulle kaiken kertonut, mutta hän ei tiennyt mainita, minne rahat olivat kätketyt, sillä tämän Te salasitte häneltä, mikä osottaa, ettette tyystin vielä menettänyt järkeänne.

"Nyt, ystäväni, teen Teille sopivan ehdotuksen — luovuttakaa tämä aarre, ja saatte mennä rauhassa — luonnollisestikin sitten, kun koston päivä on ohi ja laumanne on nähnyt olevansa paimenta vailla — jälestäpäin ei Teille panna mitään esteitä. Jos Te kieltäydytte, viedään Teidät oikeuden tuomittavaksi ja saatte ansaitun kuoleman." "Miten voisin luvata toisten puolesta?" kysyin. "Ette ole ainoa valkoinen mies, joka olisi kaatunut."

"Minä voin luvata toisten puolesta, ensiksikin, koska olen heidän valtiaansa, ja toiseksi, koskei kukaan muu paitsi minä tiedä tästä asiasta, sillä jos sen heille ilmoittaisin, täytyisi minun jakaa rikkautenne heidän kanssaan, ja sen minä olen aikonut itse pitää. Luovuttakaa se minulle ja saatte mennä ja kapinoida minun jälkeentuleviani ja Meksikon hallitusta vastaan mielinmäärin ja ottaa, minun puolestani, vaimonnekin mukaanne; sillä, ystäväiseni, saatuani niin hyvän toimeentulon, lupaan jättää maan, missä, kokemukseni nojalla, kansa on aivan liiaksi kunnollista hirtettäväksi. Niin, valitkaahan siis ja suvaitkaa seistä hievahtamatta siksi kunnes olette asian päättänyt, tai minun on pakko ampua Teidät."

"Luulen, että kolme tai neljä heistä on kuljetettu pois — lavantaudin takia — parina viime päivänä, vankilat täällä ovat niin epäterveellisiä; mutta vakuutan, jos saan rahat haltuuni, ettei useampia enään sairastu."

Silloin minä tein valintani, sillä minä ajattelin itsekseni, että voisin koota kyllä uutta omaisuutta, mutta en koskaan voisi saada toista elämää, ja jos kuolisin, täytyisi monen muun kärsiä sama kohtalo, ja kaikki toiveeni intiaaniheimon tulevaisuudesta raukeaisivat tyhjin. Tiesin tämän roiston sitäpaitsi pitävän sanansa.

Kymmenen päivän sisällä hän sai rahat, ja minä olin vapaa alkamaan elämäni uudelleen, eikä kukaan niistä, jotka olivat kuolemaan tuomitut, saanut kuulla heitä uhanneen salaliiton hankkeista.

Olin vapaa; mutta mitä vapautta se oli, kun olin kaiken menettänyt, lukuunottamatta Jumalan vapaata ilmaa, jota sain hengittää, sekä kunniaani ehkä. Suuri talo, jonka olin rakentanut, oli muuttunut soraläjäksi, keräämäni rahat olivat varastetut, suuri osa liittolaisiani oli menettänyt henkensä, luottamus kansanpelastajatehtävääni oli mennyt, asiani oli käynyt toivottomaksi. Kaiken tämän oli aiheuttanut nainen, kavaltaja, jota olin elättänyt povellani.

Olin ensinnä masentunut, mutta tullessani järkiini vannoin ankaran valan Taivaan kuullen, että hänen kavaluutensa takia vihaisin ja halveksisin koko hänen sukupuoltaan; etten koskaan enään, olkoonpa kiusaus miten suuri tahansa, katsoisi lempein silmin naisia tai ryhtyisi mihinkään tekemisiin heidän kanssaan, en sanoissa, en ajatuksissa enkä teoissa. Tuon valan olen, mikäli vallassani on ollut, pitänyt tähän päivään saakka ja toivon pitäväni hamaan ijankaikkisuuteen asti.

Kysyttänee, mihin vaimoni joutui. En tiedä. En nostanut kättäni häntä vastaan, joka oli liha minun lihaani, mutta hän katosi näkyvistäni. Tapaus tunnettiin. Minun täytyi se kertoa, puhdistaakseni itseni. Päästyäni vankeudesta, sain maata sairaana monta viikkoa, ja toivuttuani jälleen oli hän mennyt. Monta muuta oli kavallettu minun mukanani, ja varmastikin joku heistä haki korvausta kostaen hänelle. Miten se tapahtui, sitä en koskaan kysynyt.

Moneksi vuodeksi — pariksikymmeneksi ehkä — minusta tuli keppikerjäläinen. Nyt, kuten ennenkin, rakastivat intiaanit minua, ja Sydämen Haltijana ja heidän perinnöllisenä päämiehenään olin minä hengessä suuri, vaikkakin vain mahtavuuden varjo seurasi minua; itse oleellinen oli hävinnyt, kuten se aina häviää epäonnistuessa. Silloin tällöin yritin uudelleen järjestää kapinaa; mutta, ystävätöin ja köyhä kun olin, ei kukaan halunnut seurata minua enään.

Ajanpitkään luovuin yrityksistäni ja elin kuten taisin. Taistelin kolmessa sodassa saavuttaen kunniaa ja otin osaa moneen yritykseen, mutta läksin aina yhtä köyhänä kuin olin alkanutkin. Joskus muistui mieleeni entinen haluni antautua papiksi, mutta nyt oli jo aivan liian myöhäistä opiskella; sen lisäksi olivat käteni aivan liiaksi tahriintuneet maailman asioissa.

Uupuneena kaikista ponnisteluista vetäydyin vuoristokylääni ja asuin siellä jonkun aikaa, mutta tämä toimeton, tyhjä elämäni väsytti minua, ja minä aloin kääntää huomioni kaivosyrityksiin.

Näissä puuhissa tein tuttavuuden keski-ikäisen miehen James
Stricklandin kanssa, jonka oli sallittu minun kanssani päästä Maailman
Sydämen kaupunkiin.

TOINEN LUKU.

Kaksikymmentäkaksi vuotta sitten jouduin minä, Ignatio, käymään Cumarvo nimisessä, Tamaulipasin valtiossa sijaitsevassa kylässä, ihanassa paikassa, joka oli puolittain piiloutunut havumetsiin vuorten välillä. Tulin tähän pikkukylään, koska eräs ystäväni, Sydämen Liiton veljiä, kirjoitti minulle, että lähistöllä jossain asui eräs intiaani, jolla hallussaan oli muinaisatztekilainen, kuvakirjoituksella kirjoitettu luettelo, jota ei hän eikä kukaan muukaan taitanut lukea.

Tämä luettelo oli periytynyt intiaaneille kautta monen sukupolven, ja sen mukana tarina hyvin rikkaasta kultakaivoksesta, jonka asemapaikka vuoristossa jossakin oli unohdettu, esi-isäni Guatemocin liittolaiset kun sulkivat kaivoksen, jottei se joutuisi Cortes'in kynsiin, esi-isäni, jonka espanjalaiset murhasivat — kirotut olkoot heidän sielunsa!

Niin, minulle oli vanha Antonio, isäni ystävä, opettanut kuvakirjoituksen salatiedon, silloin kun minulle alettiin selittää Sydämen salaperäisyyksiä, joskin se tieto varmasti kuolee minun mukanani, sillä olen vakuutettu, ettei tällä hetkellä löydy ainoatakaan elossa olevaa miestä, joka omaisi sen tiedon.

Tämän kirjoituksen intiaani halusi luovuttaa minulle, Sydämen Haltijalle, ja koska minulla ei ollut muutakaan parempaa tekemistä, läksin Cumarvoon tutkimaan sitä. Tässäkin, kuten monessa muussa asiassa, minua piti kohdata epäonnen ainakin joksikin aikaa; sillä saapuessani ystäväni kotiin kuulin, että intiaani oli kuollut, äkkiä sairastuttuaan, eikä hänen poikansa tiennyt mihin kirjoitus oli kätkettynä.

Toisenkin asian minä kuulin, nimittäin että eräs valkoinen mies, englantilainen, ensimäinen milloinkaan täälläpäin majaillut, oli saapunut kylään puolisen vuotta aikaisemmin ja toimi erään yhtiön palveluksessa muutamilla hopeakaivoksilla, yritys jonka hän huomasi työlääksi, sillä lähiseudun meksikolaiset omistajat, kateellisina ja vihoissaan siitä, että hän maksoi miehilleen hyvät palkat, koettivat estää intiaaneja työskentelemästä hänen kaivoksellaan.

Tämän paikkakunnan alkuasukkaat olivat maanantaiaamusta aina lauantai-iltaan kunnollista ja työteliästä väkeä, mutta heillä oli se vika, että monet heistä olivat tottuneet lauantai-iltana juopumaan juomasta, jota saatiin aloejuurta tislaamalla. Silloin heidän luontonsa vallan muuttui ja tulisia kahakoita puhkeili heidän keskuudessaan, aiheutuen enimmäkseen naisista, jotka kahakat useinkin päättyivät verenvuodatukseen. Minun saapumiseni iltana Cumarvoon sattui syntymään juuri tuollainen meteli. Aamusella näin sen hedelmät, kävellessäni pitkin valkeiden, tasakattoisten talojen reunustamaa, mukulakivillä laskettua pikku katua pitkin, matkalla kalkilla valkaistuun kirkkoon kuulemaan, missä kellot soivat yötä päivää pahojen henkien karkoittamiseksi.

Keskikadulla, erään talon varjossa, oli kaksi kuollutta miestä. Miellyttävän näköinen, mutta tyyni ja kylmäverinen intiaanityttö kääri vaatetta toisen ruumiin ympärille; toisesta ruumiista ei kukaan huolehtinut, ja erinäiset tahrat hänen puvussaan osottivat hänen kuolemansa tapaa. Eräällä porraskäytävällä istui kolmas mies, haavoja pää ja kasvot täynnä, kylän parturin, sen ainoan lääkärin raivatessa tylsin saksin hänen hiuksiaan, voidakseen sitoa haavat.

Näky oli kamala, mutta tuskin kukaan välitti siitä sen enempää, sillä intiaanin henki on halpa, ja siihen aikaan oli väkivaltainen kuolema Meksikossa vieläkin yleisempi kuin nyt. Kadun päinvastaisella puolella tarjoili muuan vanha akka ohikulkijoille kaupaksi appelsiinejaan, lapsijoukon kiljuessa ja nauraessa ja yrittäessä näin houkutella pois poliisia, joka lähellä vartioi; ja matkallaan messuun astui muuan tyttö peittämättömälle ruumiille, joka siinä varjossa lojui, ja huomattuaan sen tutuksi, teki ristinmerkin, kiiruhtaen jälleen edelleen.

"Luulen, että minulla on kunnia puhutella Don Ignatiota", vastasi pieni mies ja, seisautettuaan työnsä, teki merkin osoitukseksi, että hänkin oli Veljesliittomme jäsen, vaikkakin halpa.

"Minä sen arvasin", hän jatkoi minun myönnettyäni; "kuulimme, että Teidän piti tulla tänne luoksemme, ja minä olen siitä iloinen, koska olen kyllästynyt haavojen sitomiseen joka sunnuntai, sillä ehkä Te voitte tehdä lopun näistä tappeluista. Nainen oli tässäkin syynä, herrani; nämä eivät olleet ensimäiset, joiden kuoleman tuo nainen on aiheuttanut", ja hän osotti tyttöä, joka kääri ruumista vaippaan.

"Nähkääs, hän oli menemäisillään naimisiin tämän miehen kanssa", ja hän löi olkapäähän miestä, jonka haavoja hän sitoi, "mutta hän liittyikin tuohon", osottaen läheisintä ruumista, "jolloin tämä numero Yksi juopuneena vaani numero Kahta ja iski hänet kuoliaaksi. Hänen kanssaan ollut tyttö juoksi hakemaan numero Kolmea, numero Kahden veljeä, mutta numero Yksi tappoi hänetkin. Kuullen melun, saapui hätiin kylän vartijajoukko ja pieksi pahanpäiväiseksi ystävämme, mutta kuten näette, huonolla menestyksellä, sillä hän jäi henkiin."

"Mitä siitä?" hän vastasi kylmästi; "voinko sille mitään, että olen kaunis, ja että miehet tappelevat minusta? Ja kuka Te sitten olette, joka kysytte, kauhistaako minua?"

"Mieletön!" huusi porraskäytävältä parturi; "uskallatko puhua noin
Sydämen Haltijalle?"

"Mistä sen tiedätte?" hän kysyi. "Mutta miksi sitä kysyä? Jos kerran olette Sydämen Haltija, on Teillä paha silmä, ja voitte lukea salaisuuksia, joita Teille ei ole kerrottukaan."

"Teillä itsellä on paha silmä, nainen, niinkuin monella muulla Teidän sukupuolellanne!" minä sanoin. "Kuulkaahan minua nyt; Teidän on lähdettävä pois tältä paikkakunnalta, ettekä koskaan saa palata takaisin, tai jos niin teette, saatte kuolla! Muistakaa myös, että jos missä ikinä kulkeissanne, sillä minulla on aina tieto siitä, tuotatte jollekin miehelle ikävyyksiä, saatte kuolla siellä!"

"Kuka tahansa lienettekin, ette ole kumminkaan Hallituksen miehiä, eikä Teillä ole oikeutta minua tappaa", hän sanoi, koettaen salata pelkoa, joka hiipi hänen tummiin silmiinsä.

"Ei, nainen, en kylläkään ole; mutta kansamme kesken olen mahtavampi kuin Hallitus. Ellette minua usko, kysykää haavurilta tuolla, ja hän on kertova teille, että minua toteltaisiin sielläkin, missä kansa minua koskaan ei ole nähnyt, missä sotamiesjoukollekin vain naurettaisiin. Jos minä määrään Teidät kuolemaan, kuolette Te tavalla tai toisella, sillä minun kiroukseni seuraa Teitä. Joko syöksytte alas kuiluun, sairastutte kuumeeseen tai hukutte ylikulkemaanne virtaan!"

"Ymmärrän, herra, ymmärrän", hän kuiskasi väristen, sillä nyt hän oli kauhistunut. "Älkää tuijottako noin kamalasti minuun; säästäkää minulle aikaa Jumalaa rakastaakseni! En niin tahtonut tehdä, mutta miksi miehet antavat sydämensä naisen käteen, täytyyhän hänen kiusata heitä, erittäinkin kun hän heitä vihaa! Mutta tätä minä en vihannut", ja hän kosketti hellästi kuolleen intiaanin kaulaa; "ajattelin tosiaankin mennä hänen kanssaan naimisiin. Mutta tuota miestä minä vihaan", osoittaen haavoittunutta rakastajaansa, "ja minä toivon, että hänet ammutaan, tai muuten minä myrkytän hänet."

"Te ette myrkytä häntä; ja vaikka hän ansaitseekin kuoleman, olette Te häntä pahempi. Siis lähtekää, ja muistakaa sanani!"

Kumarrettuaan hän kosketti kuolleen kasvoja huulillaan ja, noustuaan ylös jälleen, sanoi:

"Suutelen jalkojanne Sydämen Haltija", ja lähti pois taakseen katsomatta, eikä häntä siinä kylässä enään nähty.

Sitten minä itsekin, syvään huoaten, aloin lähteä pois, sillä minua hirvitti ajatella, että joku nainen voi muuttaa nämä juopuneet miehet, jotka olivat veljiäni, järjettömiksi eläimiksi, jotka himoitsivat toistensa verta.

"Oi!" minä huoahdin, "ellei tuo toinen nainen olisi minua ja toiveitani jo pettänyt, olisi tämä minua opettanut paremmin heitä tuntemaan."

Nostaen katseeni, satuin tällöin näkemään vierelläni miehen, joka kummallisesti tuijotti minuun. Kerrotaan, että miehet ja naiset, nähdessään ensi kertaa toinen toisensa, joissakuissa tapauksissa tuntevat niin kummallisen rakkauden hehkun, josta he eivät enään millään keinolla pääse vapaaksi.

Tuona hetkenä minä tunsin jotakin henkiheimolaisuutta ei rakkautta, vaan suurta ystävyyden tunnetta ja mieltymystä tähän mieheen, joka sittenkun hänet opin tuntemaan, on kasvanut yhä silmissäni aina tähän hetkeen asti, vaikkakin henkilö itse on kuollut jo vuosia sitten.

Ehkä välillämme vallitseva erilaisuus veti minua häneen ensi aikoina, koska elävät olennot aina etsivät vastakohtiansa luonnossa. Ystäväni, jolle kirjoitan tätä kertomusta, muistanette, vaikkakin olette tullut tuntemaan minut vanhoilla päivilläni, että olen pitkä, hoikka, kellertävä, kuten koko rotuni, synkin, sydämeni salaisuuksia heijastavin ilmein ja surumielisin silmin.

Aivan erilainen oli James Stricklandin, englantilaisen, olemus ja ulkonäkö. Hän oli hieno mies, yli kolmekymmentä vuotias, lyhyt paksuuteensa verrattuna, joskin pienikokoinen ja hoikkajäseninen. Hänen kasvonsa olivat selväpiirteiset kuten muinaisten, marmoriin veistettyjen jumalien; hänen silmänsä olivat merensiniset ja, vaikkakin muistiani himmentää kuoleman ilme, iloiset kuin nuoren pojan; hänen kihara tukkansa — sillä hän oli kuolemaa lähestyessään nostanut hattuansa — oli keltainen kuin mimosan kukka, punertuen lyhyen parran ja korvien tienoilla, mihin ilma oli päässyt vaikuttamaan; ja hänen paidanrintamustansa alta, joka oli kaulalta auki, näkyi hänen maidonvalkea ihonsa. Kaiken lisäksi hänen kätensä olivat pitkät ja sirot, huolimatta raskaasta työstä, jonka jäljet niissä ilmenivät; hänen katseensa oli eloisa, ja hänen hymynsä miellyttävin, mitä milloinkaan olen nähnyt.

"Suokaa anteeksi, herra", sanoi tämä englantilainen hyvällä espanjankielellä, kääntyen puoleeni samalla, "mutta huomaamattanne olen kuunnellut jonkun aikaa keskusteluanne tuon naisen kanssa, enkä voi ymmärtää, mistä johtuu, että Teillä vieraana on niin paljon vaikutusvaltaa häneen. Tahtoisin Teidän sen minulle selittävän, jotta kykenisin lopettamaan tuollaiset murhat. Nämä molemmat kuolleet olivat parhaimpia työmiehiäni, enkä tiedä, mistä saisin heidän veroisensa."

"En voi siihen, herra", vastasin hänelle, "antaa muuta selitystä kuin sen, että minulla on muuan arvo intiaanien keskuudessa jonka arvon takia he minua kunnioittavat. Mutta vaikkakaan minulla ei ole oikeutta tehdä vieraalle minkäänlaisia vaatimuksia, pyydän, että unhottaisitte kaiken, mitä hyvänsä satuittekin kuulemaan puheestani, koska Hallitus on kateellinen tuollaisesta vaikutusvallasta."

"Kaikella muotoa, herra; olen jo unhoittanut. No niin, hyvästi — tämä näytelmä ei ole niin miellyttävä, että sitä haluaisin udella", ja kohottaen hattuaan hän lähti.

Vaikkakin matkani näytti olevan turha, koska kirjoitus, jota lukemaan olin tullut, oli tietymättömissä, viivyin Cumarvon kylässä, väittäen viipymiseni syynä olevan toivon sen löytymisestä, mutta tosiasiassa siksi, että halusin tulla lähemmin tuntemaan tuota valkoista miestä.

Pian satuinkin saamaan tilaisuuden tehdä hänelle näkyvän palveluksen. Olen maininnut, että tällä paikkakunnalla asui tilanomistajia, meksikolaisia, jotka kadehtivat englantilaista, ja nuo miehet kiihottivat muutamia hänen palveluksessaan olevia tyytymättömiä kaivostyömiehiä muodostamaan salaliiton hänen murhaamisekseen, väittäen, että jos he niin tekisivät, saisivat he valtaansa suuren aarteen, jonka hän oli kätkenyt kotiinsa.

Tämä salaliittohanke tuli tietooni erään Veljesliittomme jäsenen kautta, ja minä päätin tehdä sen tyhjäksi, jota tarkoitusta varten minä kokosin yhteen kaksikymmentä oivaa ja rehellistä miestä ja, aseistettuani heidät pyssyillä, käskin heidät olemaan vaiti asiasta, ennenkaikkea antamatta tietoa englantilaiselle, jota en tahtonut pelästyttää.

Murhamiesten aikomus oli yön aikaan käydä talon kimppuun, missä nukkui herra Strickland neljän tai viiden palvelijattaren kanssa vain, ja murhata kaikki sen seinien sisällä olijat. Noin yhden aikaan määrättynä yönä lähetin mieheni kaksittain ja kolmittain, neuvoin heitä käymään ympäri kallioiden talon taakse ja hiipimään puutarhaan sekä piiloutumaan puitten suojaan, siksi kunnes itse saapuisin.

Tuntia myöhemmin seurasin itsekin, ilman että salaliittolaisten urkkijat huomasivat minua, sillä satoi rankasti ja yö oli pilkkopimeä. Saavuttuani puutarhaan kokosin mieheni ja asetin heidät väijyksiin matalan, katua vastassa olevan aidan suojaan, jonka ohi, tietämäni mukaan, murhamiesten piti tulla. Tässä me odotimme kärsivällisesti, kunnes kukko lauloi ja päivä alkoi idässä sarastaa.

Pian kuulimmekin liikettä alempana olevasta kylästä ja valkenevassa sarastuksessa näimme murhaajien, luvultaan viisikymmentä tai ylikin, salaa hiipivän pitkin katua. Niin suuresti pelkäsivät he englantilaista, että he pitivät turvallisempana tuoda paljon väkeä häntä murhaamaan, niinikään tahtoi kukin roisto naapurinsakin osalliseksi ilkityöhön.

"Ettekö tahtoisi herättää englantilaista?" kysyi lähinnä minua seisova mies.

"En", vastasin, "on aikaa kyllä herättää hänet, kun työmme on tehty.
Älköön kukaan laukaisko, ennenkuin minä käsken."

Vähitellen lähenivät taloa roistot — häpeämättömät miehet — odotettuaan kauempana hetkisen päivän sarastusta, ja näytti heidän joukkonsa munkkikulkueelta, sillä ilma oli kylmänkolea, ja kukin heistä oli peittänyt päänsä vaippaan. Kädessä oli kullakin pyssy ja terävä veitsi.

He pysähtyivät noin kymmenen askeleen päähän neuvottelemaan, ja minä kuulin heidän meksikolaisen johtajansa komentavan puolet heistä hiipimään talon taakse, kaiken mahdollisen ulospääsyn katkaistakseen. Silloin minä vihelsin, mikä oli sovittu merkki, samalla laukaisten pyssyni kohti meksikolaista. Tuskin oli vihellykseni kuulunut kun pamahti kaksikymmentä pyssyä ja viisi-, kuusitoista rosvoa kaatui maahan.

Hetken viipyivät he neuvottomina, ja minä luulin jo toisten pakenevan, mutta sitä he eivät uskaltaneet, sillä he ymmärsivät, että heidät oli keksitty; siksi ryntäsivät he huutaen kohti aitaa, ampuen samalla. Heidän kiivetessään sen yli me otimme heidät vastaan revolverinlaukauksin ja puukoniskuin, ja muutamassa minuutissa oli ratkaisu selvä, sillä heiltä katosi kaikki toivo, joukkonsa kun oli supistunut peräti pieneksi.

Aitaa kiivetessä ja katua kiiruhtaessa kaatui heiltä vielä joku mies, ja lukuunottamatta neljäätoista paennutta, jotka nekin enimmäkseen saatiin vangiksi jälestäpäin, olimme kaikki muut lopettaneet hengiltä puutarhan kukkien ja pensaiden kaskelle. Kun kaikki juuri oli lopussa, ilmestyi ihmetellen, englantilainen, joka nukkui sikeästi, yöpuvussaan, revolveri kädessä.

"Mitä melua tämä on?" hän kysyi, siristellen silmiään, "ja mitä kahakoita te pidätte puutarhassani? Lähtekää pois, joka mies, tai ammun minä teidät."

"Suokaa anteeksi, herra", lausuin minä kumartaen, "että häiritsimme untanne, mutta tätä asiaa ei voinut suorittaa ilman melua. Saanko luovuttaa herralle vaippani? Ilma on kylmä ja voitte kylmettää itsenne tuossa puvussa."

"Kiitän Teitä", hän sanoi, heittäen vaipan ylleen. "Ja nyt Te ehkä suvaitsette kertoa, miksi tulette sotkemaan puutarhaani ja pitämään sitä tappelukenttänänne."

Nyt kerroin hänelle asian ja olin ihmeissäni, että hän vähitellen muuttui hyvin vihaiseksi.

"Luulen, että minun on teitä, herrat, kiittäminen henkeni pelastuksesta", hän sanoi vihdoin, "vaikkenkaan koskaan teitä ole pyytänyt siihen. Vaan, samantekevä, minusta on häpeällistä, että minun puutarhassani tapellaan, ilman että minä itse tiedän mitään. Caramba! [espanjalainen kiroussana. Suom. huom.] Olenko minä pikku lapsi, että minua näin kohdellaan?" Ja äkkiä hän päästi remakan naurun ja puristi minua kädestä.

Samana päivänä, kun kaikki melu oli ohi, ja paikka oli siistitty, lähetti herra Strickland pyytämään, enkö haluaisi syödä päivällistä hänen kanssaan. Minä suostuin siihen, ja meidän istuessamme tupakoimassa päivällisen jälkeen, keskusteltuamme tappelusta väsymään asti, sanoi hän minulle:

"Don Ignatio, saan Teitä kiittää hengestäni, ja uskokaa minua, olen liikutettu, sillä en ymmärrä kuinka Te olette uskaltaneet niin paljon vieraan muukalaisen takia."

"Siksi, että pidän Teistä paljon, herra", minä vastasin, "sekä myös siksi, että oli hauskaa yllättää nuo katalat omissa vehkeilyissään. Kaikki, jotka tänä aamuna menettivät henkensä, olivat roistoja, jok'ainoa heistä. He tulivat ryöstön tarkoituksessa, sillä tuollaiset 'häpeämättömät miehet' tappavat ihmisolennon jo viiden dollarinkin takia; mutta heitä olivat yllyttäneet muut, jotka vihaavat Teitä siksi, että te maksatte intiaanityömiehillenne hyvät palkat ja myöskin siksi, etteivät he halua tänne muukalaisia kanssakilpailijoikseen, luullen, että te olette lauman pää. Siksi he luulivat olevan viisasta tappaa Teidät samoinkuin raivata tieltä muutkin, jotka tulisivat Teidän jälkeenne. Nyt on vaara kuitenkin ohitse, eikä Teidän enään tarvitse peljätä, sillä he ovat saaneet opetuksen, jota eivät hevillä unohda."

"Sitä parempi siis", hän vastasi, "sillä minulla on muutoinkin tarpeeksi huolta täällä, ilman että panisin henkeäni alttiiksi tuollaiselle halpamaiselle roskaväelle. Niin, Don Ignatio, haluan erikoisesti kysyä Teiltä, — uskallan otaksua, ettette halveksi tarjoustani, — haluatteko ottaa vastaan erästä tointa? Tarvitsisin välttämättä alijohtajaa, semmoista, joka pitäisi huolta intiaaneista; sellaiselle miehelle voisin maksaa sata dollaria kuussa; edustamani yhtiön säännöt eivät salli minun tarjota enempää."

"Herra, raha ei kylläkään riitä minua houkuttelemaan, vaikkakin sillä saa ruuan, asunnon ja tupakan, mutta minä otan tarjouksenne vastaan saman syyn takia kuin taistelinkin tänä aamuna, koska pidän Teistä ja tahdon mieluusti tehdä parhaimpani palvellakseni Teitä ja harrastuksianne. Toistaiseksi täytyy minun huomauttaa Teille että, mikäli tiedän, minun on pian luovuttava palveluksestanne, sillä aikani ei ole täysin omaani. Olen myös erään suuren yhtiön palveluksessa, herrani, ja vaikkakin toistaiseksi olen virkavapaa ja olen ollut jo monta vuotta, voidaan minut kutsua milloin tahansa."

Näin siis astuin herra James Stricklandin, tai oikeammin hänen yhtiönsä palvelukseen, missä minä viivyn yli vuoden, tehden lujasti työtä, sillä tuo herra ei säästänyt minua eikä itseään. Mutta koska noiden muutamien kuukausien hedelmättömän työn kertominen kiinnittäisi vain vähän mieltänne, ystäväni, niin minä, sensijaan että niitä tässä kirjottaisin, kerron Teille muutamin sanoin tuon englantilaisen tarinan, sellaisena kuin hän sen kertoi minulle.

Hän oli jaloa verta, kuten hänen kasvonsakin osoittivat. Hänen isänsä oli "vääräuskoisen" kirkon pappi ja aivan köyhä, vaikkakin Te englantilaisena ymmärrätte sen seikan mahdollisuuden paremmin kuin minä, jonka mielestä useimmissa maissa sivistyneellä säädyllä on etuoikeus rikastua alemman säädyn kustannuksella.

Joka tapauksessa näki James Strickland isänsä kuoltua tämän omistaneen vain viisituhatta dollaria. Tämän summan hän, ollen luonteeltaan seikkailunhaluinen ja kiihkeä, sijoitti maatiloihin Texasissa, missä hän sai kärsiä monet vaarat ja vastukset sekä menetti kaikki rahansa.

Tämän koettuaan, tietämättä millä elää, ystäviä vailla, hänen täytyi tehdä työtä omin käsin kuten päivätyöläisen, monella eri tavalla. Hän vaihtoi hevosia, kaitsi karjaa; kerran hän pariksi kuukaudeksi joutui niin ahtaalle — sydäntäni kirveltää kirjoittaa siitä —, että hänen täytyi kantaa matkustajien tavaroita eräässä Panaman satamassa.

Sieltä hän joutui Nicaraguaan ja sekaantui kaivosyrityksiin, ja kun hänet ensi kerran kohtasin, oli hän ollut kaivosmiehenä kymmenen vuotta. Enimmät ajat oli hän johtanut erään amerikalaisen kaivosta Chontalesissa, Hondurasin rajalla, missä kuume on niin ankara, että vain harvat valkean rodun miehet voivat siellä elää. Täällä hän oppi puhumaan espanjaakin sekä maya-intiaanikieltä. Vihdoin, kun kuumetauti oli hänet vähällä tappaa, hän lähti Hondurasista, saapuen Meksikoon, missä hän otti vastaan tämän Cumarvon hopeakaivoksen johdon. Siihen asti oli tässä toimessa ollut eräs meksikolainen, joka kaivoksenomistajien määräyksestä joutui erotettavaksi, varastettuaan metallia ja myytyään sitä.

Tämä kaivos, vaikkakin varsin rikas, oli vaikeatöinen, erittäinkin siksi, että sinne kokoontui vettä, ja koko sen ajan kuin herra Strickland oli sitä johtanut, hän oli kaivattanut tunnelia alemmalta kallion kohdalta ylös kaivokseen, kuivatakseen työpaikkoja. Pian sen jälkeen kuin minä tulin hänen palvelukseensa, oli tämä tunneli valmis, ja nyt kyllä riitti työtä, ja me aloimme kasata metallia, kokonaista kaksisataa unssia tonnia kohti, niin että kaikki kyllä toistaiseksi kävi hyvin.

Mutta yhtäkkiä malmisuoni alkoi käydä suoraan alaspäin, ikäänkuin se olisi kuumana taipunut, ja me seurasimme sitä, kunnes vesi haittasi niin paljon, ettemme enään voineet malmia nostaa, sillä siihen aikaan ei Meksikossa vielä ollut höyrypumppuja, semmoisia kuin nyt käytetään kaivosten kuivaamiseen. Aluksi koetimme etsiä uutta suonta, mutta turhaan; sitten koetimme saada puhkaistuksi toista kuivaustunnelia alavammalle kallionkohdalle, mutta, yli kolme kuukautta aherrettuamme kallio kävi niin kovaksi, että meidän täytyi hyljätä koko homma.

Nyt ei auttanut muu kuin pysäyttää työt kaivoksessa ja ilmoittaa kirjeellisesti asiasta kaivoksen omistajille, käyttäen aikamme tällöin kasaamamme malmin sulatukseen. Tästä työstä meidän täytyi maksaa palkat hopealla, koska jonkun kuun kuluttua omistajat lakkasivat lähettämästä rahaa meille.

Eräänä iltana, palatessani sulatuslaitoksilta kotiin, näin herra Stricklandin, pää käsien varassa, sammunut sikaari suussaan istuvan pöydän ääressä, edessään avattu kirje. Koko epäonnemme ja raskaan työmme ajan ei hän ollut koskaan menettänyt rohkeuttaan tai unhottanut hymyilemisen ja iloisuuden taitoa, mutta nyt hän näytti synkältä kuin mies, joka juuri on vienyt äitinsä hautaan, ja minä kysyin häneltä, mitä ikävyyksiä oli tapahtunut.

"Ei mitään erityistä, Ignatio", hän sanoi; "vaan kuulkaahan sentään."
Ja hän luki ääneen kirjeen.

Se oli yhdeltä kaivoksen isännältä ja siinä sanottiin, että kaivosaukko oli täyttynyt vedellä johtajan taitamattomuuden ja huolimattomuuden takia; että he, omistajat, erottaisivat hänet täten ilman muuta, kieltäytyen maksamasta hänelle kuuluvaa palkkaa; ja, lopuksi, että he pitivät häntä vastuunalaisena niistä rahoista, jotka he olivat menettäneet.

"Totta tosiaan", huudahdin minä vimmoissani hänen lopetettuaan, "tämän kirjeen on kirjoittanut hävytön mies, ja minun mielestäni hänet on toimitettava sikojen ja kotkien syötäväksi!", sillä menetin malttini raivostuessani niille, jotka voivat näin puhua johtajasta, hänestä, joka oli uurastanut yöt ja päivät, lepäämättä milloinkaan.

"Älkää nähkö vaivaa, Ignatio", hän sanoi hymyillen; "se on maailman tapa. Olen epäonnistunut ja minun on kärsittävä seuraukset. Jos olisin onnistunut, olisi asianlaita toinen. Mutta jos minä tuon miehen joskus vielä tapaan, syljen häntä silmille, koska hän kertoo valheita minusta. Tiedättekö, Ignatio, tuo kaikki tulee, tuhatta dollaria lukuunottamatta, minun laskuuni Meksikossa; olen menettänyt kaikki omatkin rahani, joka säästin tässä työssäni, ja noista tuhannesta on minun Teille maksettava kahdeksansataa, niin että, minkä hyvänsä uran nyt valitsenkin, en lähde matkaan rikkaana miehenä!"

"Älkää mokomia, herra", minä vastasin, "sillä en viitsi kuulla tuollaisia puheita. Mitä! Olenko minäkin varas, jotta voisin ryöstää Teitä, jota kyllä muut ovat jo kyllin ryöstäneet? Jos kerrankaan vielä puhutte minulle tuollaista, en anna Teille milloinkaan anteeksi."

Näin sanottuani läksin ulos ovesta tyynnyttääkseni itseäni kävelemällä vuoristossa, aavistamatta tuskin, mitä kuulisin palattuani.

KOLMAS LUKU.

Kulkiessani kylätietä pitkin, kohtasin ystävän, jonka luokse olin asettunut Cumarvoon tullessani.

"Ahaa! herra", hän sanoi, "olin juuri etsimässä Teitä. Luettelo onkin löytynyt."

"Tuo kuvakirjoitus muinaisesta kaivoksesta, minkä takia tänne tulitte. Tehän kai muistatte, että asiakirjan omistaja kuoli, eikä hänen poikansa löytänyt sitä mistään. Mutta eilen sai hän sen sattumalta käsiini, pyydystäessään rottia talonsa ullakolta, ja toi sen minulle. Tässä se on", ja hän antoi minulle keltaiseen palttinaan käärityn rullan.

"Hyvä", minä vastasin; "tutkin sitä tänä iltana", ja jatkoin kävelyäni, vähääkään ajattelematta tätä asiaa, sillä sydämeni oli muita mietteitä täynnä.

Ilma oli suloinen ja ilta ihana, joten en palannut kotiin ennenkuin kuu nousi. Polkua kulkiessani astui joku mies niin äkkiä pensaan siimeksestä eteeni, että tartuin veitseeni, otaksuen hänen yrittävän väkivaltaa minulle.

"Pysähtykäähän, herra", sanoi mies tervehtien nöyrästi minua ja samalla tehden Veljesliiton merkin. "Tapaamisestamme on jo kulunut useampia vuosia, niin että Te ehkä olette unohtanut minut; muistatteko nimeäni vielä; olen Molas, Teidän kasvinveljenne."

Tarkastin häntä silloin kuunvalossa ja tunsin hänet, vaikkakin aika oli meidät kummankin muuttanut, sekä syleilin häntä, nähtyäni hänen, muitten minut hyljätessä, olevan yhtä uskollisen minulle; ja minä rakastin häntä silloin, niinkuin nyt rakastan hänen muistoansa.

"Mikä Teidät tänne on tuonut, Molas?" kysyin; "kuultuani viimeksi
Teistä, asuitte kaukana Chiapasissa."

"Kummallinen seikka; Sydämen asia, ah Sydämen Haltija, jota olen pitänyt niin tärkeänä, että olen kulkenut yli vesien ja maiden, saadakseni tavata Teidät. Tiedättekö paikkaa, missä voisin puhutella Teitä kahden kesken?"

"Käykäähän kanssani", sanoin minä ihmetellen ja vein hänet omaan asuntooni, missä annoin hänen syödä ja juoda, sillä hän oli väsynyt matkasta.

"Näyttäkäähän minulle koristuksenne, herra. Haluan nähdä sitä vielä, verratakseni sitä omaani."

Nousin sulkemaan akkunan kaihtimet; sitten paljastin rintani, vetäen esiin muinaisen merkin. Hetken hän katseli sitä ja sanoi: "Riittää. Kertokaahan, herra, mikä tarina on seurannut tätä esinettä?"

"Sanotaan niin, Molas, että tämän minun kantamani puoliskon yhtyessä puuttuvaan puoliskoon, hallitsevat intiaanit jälleen merestä mereen asti, kuten ennen, Sydämen ollessa kokonainen."

"Niin sanotaan, herra. Me opimme sen 'Sydämen Avaus' nimisissä menoissa, eikö niin? ja näissä menoissa kutsutaan tuota Teidän kantamaanne puolikasta 'Päiväksi', koska se on nähtävissä, tuota kadoksissa olevaa puolikasta kutsutaan taasen 'Yöksi', koska sitä, joskin se löytyy, ei nähdä; ja kerrotaan niin, että 'Päivä' ja 'Yö' yhdessä muodostavat kokoympyrän, jonka keskipisteen nimi on 'Taivaan Sydän', minkä esikuvina nuo esineet ovat. Eikö olekin niin?"

"Hyvä. Kuulkaahan nyt. Tuo kadonnut on löydetty; 'Yöksi' kutsuttu puolisko on löytynyt, siliä olen sen nähnyt omin silmin, ja tätä asiaa Teille kertomaan olen juuri tullutkin tänne."

"Herra, Chiapasissa on muinaisen temppelin rauniot, ja niille raunioille on saapunut mies ja nainen, hänen tyttärensä. Mies on vanha ja tuimakatseinen, ankara mies, ja tytär mitä ihanin. Noiden raunioiden keskessä ovat he asuneet nämät neljä kuukautta tai kauemminkin, ja mies harjoittaa lääkärinammattia, sillä hän on mainio lääkäri ja on jo monta sairasta parantanut, vaikkei hän otakaan rahaa maksuksi taidostaan, vaan ruokaa ainoastaan.

"Sattui niin, herra, että vaimoni, jonka kanssa olin ollut naimisissa vasta kaksi vuotta, sairastui kovasti — niin kovasti, ettei kylän lääkäri mahtanut hänelle mitään. Kun näinollen huhu raunioilla majailevasta vanhasta intiaanista oli saapunut korviini, päätin kääntyä hänen puoleensa neuvoa kysyen ja, mikäli mahdollista, tuoda hänet kotiini.

"Kuultuaan tämän, sanoi vaimoni kaiken olevan tarpeetonta nähdessään muka kuoleman jo odottavan vuoteensa vieressä. Minä suutelin häntä vain ja läksin, jättäen hänet kyläpappimme ja sisariensa huostaan. Mukaani otin hänen hiussuortuviaan sekä lintuja ja munia lahjaksi lacandonille, sillä kerrottiin, ettei tämä lääkäri ollut kristitty, jos kohta ei meidän heimoammekaan.

"Lähtien ennen aamunkoittoa kuljin kaiken päivää yli virtain ja halki metsäin, kunnes illansuussa saavuin tutuille temppeliraunioille ja aloin kiivetä sen sortuneita portaita. Lähestyessäni ylintä kohtaa, ilmestyi mies sortuneen holvin suojasta, katsellen laskevaa aurinkoa. Hän oli ijäkäs, puettu vaaleanväriseen palttinaviittaan, valkopartainen ja valkohiuksinen, nenä käyrä kuin haukannokka, silmät tuimat, näyttäen kykenevän tunkeutumaan läpi ja lukemaan toisen salaisimmatkin ajatukset.

"Terve, veli", hän sanoi omalla kielelläni, mutta vieraasti korostaen, käyttäen monta minulle tuntematonta sanaa, "mistä tänne matka?"

"Nytpä, herrani, kuullessani nuo sanat, joiden tarkoituksen tiedätte, olin niin ihmeissäni, että miltei kaaduin sortuneille portaille, vaan, säilyttäen mielenmalttini, minä tunnustelin häntä tunnuslauseella, ja ihme, hän osasi vastata. Sitten tunnustelin minä häntä toisella tunnuslauseella, ja kolmannella, ja neljännellä ja niin edelleen aina kahdenteentoista asti, ja hän osasi niihin kaikkiin vastata, vaikkeikaan aina juuri meidän tavallamme. Vaikenin, ja hän sanoi:

"Pudistin päätäni, sillä en osannut vastata. Sitten tunnusteli hän minua monin merkein ja oudoin sanoin, jotka olivat kummallisen salaperäisiä, mutta minä en osannut vastata niihin, vaikkakin minulla silloin tällöin oli aavistus niiden tarkoituksesta.

"Onhan Teillä tietoja", hän sanoi, "seiskaapa pyramidin juurella, minä tutkin tähtiä sen harjalta, nostaen käteni kohti korkeata taivasta."

"Ei meidän Liittomme tiedä enempää herra", minä vastasin, "paitsi kaikkein viimeistä."

"Löytyykö niitä täällä vieläkin?" hän kysyi ihmeissään ja, odottamatta vastausta, jatkoi, "olet murheissasi, lapsi, Sydämestä, ja olet saapunut tänne kuolemansairaan luota; puhumme ehkä niistä asioista jälkeenpäin."

"Tässä, herra", sanoin, "olen tuonut lahjoja", ja laskin vasun hänen viereensä.

"Lahjat ovat hyviä veljien kesken", hän vastasi; "ennen kaikkea on tällä karulla seudulla ruoka tervetullutta. Käyhän tänne, tyttäreni, ottamaan vieraan tuomisia."

"Näin sanottuaan astui esiin armollinen neiti, puettuna isänsä tavoin valkeaan, joskin hieman kuluneeseen kauhtanaan. Katsahdin häneen, ja totta on, herra, että olin toistamiseen lyyhistyä, sillä niin rakastettavalta näytti hän. En koskaan ollut nähnyt, enkä edes uneksinut sellaisesta naisen suloudesta."

"Loruja, Molas, loruja. Mitä on naisen kauneudella tekemistä Sydämen asian kanssa?" huomautin minä tuskastuneena.

"En tiedä, herra", hän vastasi; "ja kuitenkin minusta tuntuu, kuin sillä olisi tekemistä joka maailman asian kanssa." Ja hän jatkoi:

"Armollinen neiti, jonka nimi oli Maya, katsahti minuun välinpitämättömästi ja otti vasun. Seurattuani häntä takana olevalle penkereelle, minä esitin vaimoni sairauden lääkärille — tai paremmin sanoen lääkärinä käytetylle miehelle, jonka nimi oli Zibalbay, pyytäen häntä lähtemään kylään vaimoani katsomaan.

"Hän kuunteli äänettä ja otti sitten hiussuortuvat, joita olin tuonut mukanani, ja, mennen lähellä palavan tulen luo, pani hiussuortuvan tuhkaan, katsellen sen kiertymistä ja käpristymistä.

"Se ei juuri hyödytä, veli", hän sanoi synkkänä, "sillä vaimonne on tällä hetkellä kuollut. Kuulin hänen henkensä liitävän ohitsemme keskustellessamme sisäänkäytävän luona; tähän asti, kunnes poltin suortuvan, en tiennyt, oliko se hän vai joku muu."

"Olkoon tässä mainittuna, herra, että vaimoni, asian kuultuani jälkeenpäin, kuoli juuri auringon laskiessa. Arvasiko lääkäri Zibalbay kuvaamistani taudinoireista hänen välttämättömän kuolemansa, tai onko hänellä henkien näkemistaito, sitä en tiedä.

"Tuntuu kylläkin luonnolliselta, että hän lähtiessään tuli sanomaan hyvästi rakastamalleen miehelle, vaikkakin pidän sitä pahana enteenä itselleni enkä tahtoisi milloinkaan enään joutua sille paikalle. Ainakaan en, hänen näin sanoessaan, epäillyt hänen puheensa totuutta, sillä joku ääni sisälläni vahvisti sen, vaan kätkin kasvoni ja valitin ääneen suruni raskautta.

"Tarttuen käteeni, puhui Zibalbay minulle kauniita sanoja juhlallisella äänellä, joka tuntui tyynnyttävän minua kuten äidin laulu tyynnyttää rauhatonta lasta, sillä hän puhui sellaisella varmuudella, joka osoitti hänellä olevan tietoa ja mielikuvia kuolleitten maailmasta, vakuuttaen minulle, ettei tämä ero ole pitkäaikainen ja että kadotettuni taasen pian tapaisin kruunattuna ja tallessa Taivaan Sydämessä. Sitten kosketti hän kädellään päätäni, ja niinä nukahdin hetkeksi, herätäkseni — murheissani tosin, mutta kummallisen rauhan täyttämänä.

"Ruoka on valmista, veli", sanoi Zibalbay. "Syökää ja levätkää täällä tämä yö; huomenna voitte palata."

"Syötyämme puhui minulle Zibalbay tyttärensä kuullen, joka, siitä huolimatta että oli nainen, kuuluu myös Liittoon, näin:

"'Olette Veljesliittomme jäseniä, ja sanat, jotka nyt lausun, ovat aiotut vain veljille, minä puhun nimittäin Sydämestä.'

"'Kuunnelkaa!' hän jatkoi. 'Tulen kaukaa tyttäreni kera, emmekä ole sitä, miltä näytämme, mutta keitä me olemme ja mitä teemme, siihen ei ole nyt oikea hetki vastata. Olemme tulleet hakemaan sitä, joka kokonainen on, mutta jaettu kuitenkin; sitä, joka ei hukkunut ole, vaan kätketty. Ehkä Te, veli, voitte minulle neuvoa, mistä se löytyy?', ja hän vaikeni tarkastaen minua läpitunkevin katsein.

"'Nyt, herra, minä oivalsin, mistä hänen sanansa olivat, sillä eivätkö ne ole 'Sydämen Avaamisen' menoista?' Haluten esiintyä varmasti, hämmentymättä, sieppasin hiilenpalan ja piirsin sillä tulen valossa sydämen puoliskon kuvan temppelin kivilattiaan. Ojensin sitten hiilen Zibalbaylle, joka sen antoi jälleen tyttärelleen, sanoen:

"Tytär hymyili ja, laskeutuen polvilleen, täydensi puolikaskasvot, joiden ääriviivat minä olin piirtänyt, sanoen:

"'Tahtoisin tietää, mistä tuon kätketyn voi löytää, ja onko se tässä maassa, sillä olen tullut kaukaa etsimään sitä.'

"'Täällä se on', minä vastasin, 'sillä olen omin silmin katsellut sitä, ja se on omistajansa hallussa.'

"'En, sillä minä en ole saanut lupaa siihen: mutta voin mahdollisesti tuoda hänet Teidän luoksenne, vaikkakin minun täytyy kulkea yli vetten ja maitten, löytääkseni hänet — riippuu siitä, tahtooko hän tulla. Sanokaa, miten minun on meneteltävä? Ettäkö muuan vieras mies, jonka olen tavannut, tahtoisi saada nähdä pyhää esinettä? Tuskin hän lähtee sen takia näin kauas.'

"'Ei, sanokaa niin, että hetki on koittanut 'Päivän' ja 'Yön' liittyä yhteen, jotta uusi aurinko paistaisi uudella taivaalla.'

"'Voin hänelle niin sanoa, Vaan uskooko hän, ellei minulla ole mitään todistuksia? Saattaisihan hän epäillä, että joku kavala muukalainen ja petollinen veli haluaisi murhata hänet? Antakaa minulle todistuskappaleita, herra, muutoin minä en lähde koko asialle.'

"'Katsokaa siis!' sanoi mies ja, avattuaan vaippansa kaulalta, kääntyi valoa kohti.

"Siinä, herra, hänen rinnallaan riippui esine, jota eivät silmämme ole nähneet jumalaisen Zuetzalin poikain hallitusajan jälkeen, Teidän rinnallanne riippuvan merkin puolisko. Tässä, herra, on kertomukseni loppu."

"Ei mitään muuta. Hän sanoi, että jos Te todellakin haluaisitte pitää asian salassa, saapuisitte Te itse kuulemaan asiaa häneltä tai kutsuisitte hänet luoksenne."

"En mitään; ei minua oltu käsketty niin tekemään. Aamun sarastaessa läksin hautaamaan vaimoani, jos hän kuollut oli, tai hoitamaan häntä, jos hän vielä oli sairas, luvaten niin pian kuin suinkin lähteä Meksikoon etsimään Sydämen Haltijaa ja kertomaan hänelle näitä tietoja, luvaten kahden kuukauden päästä tai pikemminkin ilmoittaa, miten asiani olisi käynyt. Vanhus kysyi, oliko minulla rahoja, ja vastausta odottamatta antoi hän minulle salaisesta kätköstään kahmalollisen vanhoja kultakolikoita, joihin jokaiseen oli lyöty sydämen kuva.

"Voi, herrani Ignatio, ei minulla ole ainoatakaan! Lähellä Zibalbayn ja hänen tyttärensä asustamia temppeliraunioita on Santa Cruzin maatila, ja siellä asuu, kuten ehkä lienette kuullut, joukko Don Pedro Morenon johtamia miehiä, joiden ammattina on kavallus, maantierosvous ja murhat, vaikkakin he näennäisesti viljelevät kahvia ja kaakaota.

"Matkatessani kotiapäin jouduin noiden miesten käsiin. He nuuskivat minua ja löydettyään taskustani kultakolikot, antoivat ne Don Pedrolle itselleen, joka, nähtyään kalan olevan verkossa, oli ratsastanut paikalle. Hän tutki rahoja tarkasti ja kysyi minulta, mistä ne olivat kotoisin. Aluksi minä kieltäydyin selittämästä, jolloin hän uhkasi sulkea minut maatilalleen vankilaan, siksi kunnes minua haluttaisi puhua.

"Tahtoen välttämättä päästä kotikylääni kuulemaan vaimoni tilasta, minun täytyi puhua totuus ja ilmaista, että rahat oli antanut minulle vanha intiaanilääkäri, joka asuu tyttärensä kera temppeliraunioissa metsässä.

"'Laupias Isä!' sanoi Don Pedro, 'olen kuullut tuosta miehestä ennenkin; mutta nyt minä tiedän, millä asioilla hän liikkuu, luulen, että minun on käytävä katsomassa häntä, nähdäkseni mikä rahapaja hänellä on.'

"'Ryöstettyään minut näin putipuhtaaksi he laskivat minun menemään, mutta usein, hädän hetkinä, olen surrut sitä, että tulin heille kertoneeksi mistä rahat olivat lähtöisin, sillä pelkään näin toimittaneeni nuo roistot vanhan kulkijan ja hänen tyttärensä kimppuun, ja siinä tapauksessa saattavat he hyvinkin olla murhatut, ennenkuin Te pääsette heidän luoksensa.'

"'Varmasti Taivas heitä suojelee', vastasin, 'vaikkakin menettelitte hullusti. Mutta kertokaahan, Molas, mistä löysitte minut ja miten pääsitte tänne ilman rahoja?'

"Minulla oli kotona jonkun verran rahoja, herra, ja haudattuani vaimoni menin Fronteraan rannikolla, missä näin olevan laivan matkalla Vera Cruziin, ja siinä minä matkustin, palvellen matruusina, tapa, jota aina olen käyttänyt. Vera Cruzista minä painalsin Meksikoon ja ilmoittauduin Veljesliiton päämiehelle siinä kaupungissa, joka toivoni mukaan kykeni antamaan minulle tietoja Teistä.

"Tähän kylään saavuin tänä iltana, oltuani matkalla kuukauden ja kaksi päivää. Ja nyt, herra, jos suinkin voitte, antakaa minulle yösija, sillä olen uupunut, kolmeen päivään juuri nimeksikään silmiäni sulkematta. Huomenna haluaisin kuulla, minkä vastauksen voin viedä Zibalbay-vanhukselle."

Minä, Ignatio, istuin sinä iltana myöhään, mietiskellen näitä tietoja, jotka täyttivät rintani kummallisella toivontunteella. Voisiko olla mahdollista, että menestykseni hetki koittaisi niin monen vuoden odotuksen jälkeen? Jos noissa ennustuksissa oli perää, niin viittasi kaikki siihen, ja kuitenkin minun uskoni horjui. Tämä kulkija, jonka Molas oli nähnyt, saattoi olla mielipuoli ja hänen merkkinsä olla väärennetty. En ymmärtänyt mitä tehdä, mutta päätin jättää asian ratkaisun seuraavaan päivään ja lähteä sitten niinpian kuin mahdollista matkustamaan Chiapasiin etsiäkseni hänet. Näin tuumien minä heittäydyin makuulle, yrittäen nukkua, saamatta kuitenkaan unta. Mutta muistaen kirjoituksen, jonka ystäväni oli antanut minulle, minä nousin jälleen, yrittäen sekoittaa ajatuksiani sitä tutkimalla ja niin päästä uneen. Se oli työlästä hommaa, mutta vihdoin sain sisällön selville ja näin, että siinä puhuttiin jostain lähellä Cumarvoa olevasta kaivoksesta ja osotettiin tunneliaukon tarkka asema.

Tämä aukko, niin kerrottiin, oli suljettu Guatemocin aikana, ja tämän asiakirjan oli kirjoittanut henkilö, jonka hoidettavana kaivos silloin oli ollut, jotta joku tieto säilyisi hänen jälkeläisilleen, heidän voidakseen avata kaivoksen uudelleen, kun koittaisi se päivä, jolloin espanjalaiset karkoitettaisiin maasta. Että tämä kaivos oli rikas vapaasta kullasta, näkyi tähän luetteloon merkityistä puhtaan metallin painomääristä, jota vuosittain lähetettiin Montezuman hoviin, sekä myös siitä tosiasiasta, että oli ajateltu kannattavan kätkeä se espanjalaisilta.

Varhain seuraavana aamuna menin herra Stricklandin asuntoon puhumaan hänelle vakavalla mielellä:

"Herra", sanoin, "muistanette vielä, että palvelukseenne astuessani mainitsin minä hetkenä tahansa voivani erota siitä? Olen nyt ilmoittamassa että sellainen hetki on tullut, sillä luokseni on tullut lähettiläs vaatimaan minua Meksikon toiseen kolkkaan asioille, joista en voi puhua, ja huomenna on minun lähdettävä matkaan."

"Mieltäni pahoittaa tuo tieto, Ignatio", hän vasasi, "sillä olette ollut hyvä ystävä minulle. Te teette oikein kun erotatte varanne onnettoman miehen omaisuudesta."

"Ja Te, herra, teette pahoin, puhumalla tuolla tavalla", minä vastasin närkästyen; "minä annan tämän kerran vielä Teille anteeksi tietäissäni, että joskus, sydämen ollessa karvas suu lausuu sanoja, joita ei sydän ole tarkoittanut. Kuulkaahan, herra, tahtoisitteko aamiaisen syötyänne lähteä kanssani pienelle ratsastusretkelle?"

"Toiselle kaivokselle, joka on, tai jonka pitäisi olla, noin parin tunnin ratsastusmatkan päässä täältä. Kuulin siitä vasta eilen illalla, vaikka saavuin Cumarvoon juuri sitä varten; lisäksi näyttää siltä, kuin olisi se ollut hyvin rikas Montezuman aikoina."

"Niin, senjälkeen ei siellä ole työskennelty, ja minä ehdotan että, jos löydämme sen, Te valtaisitte sen itsellenne, antaen vain jonkun dollarin palkkion intiaanille, jolta minä sain tiedon siitä, hän kun on köyhä mies."

"Mutta jos se on niin hyvä, miksi ette Te valtaa sitä, Ignatio; ja miksi vasta nyt tulette siitä ottamaan selkoa?"

"Kahdestakin syystä, herra: ensiksi, koska tahdon tehdä Teille palveluksen, jos se vain on minun heikossa vallassani. Toiseksi, koska en voi pitää huolta siitä, ollessani pakotettu jättämään Teidät, vaikkakin ero tuottaa minulle tuskaa, sillä, sallikaa minun vakuuttaa, en koskaan ole tavannut miestä, jota kohtaan olisin tuntenut suurempaa kunnioitusta ja kiintymystä. Ehkä, jos takaisin palaan, Te annatte minulle osan yrityksessä, jotta meistä kummastakin tulisi rikkaita miehiä. Näytänpä Teille, miten sain kuulla kaivoksesta." Tällöin vedin esiin omalla käännökselläni varustetun luettelon ja luin sen hänelle.

Hän kuunteli mielenkiinnolla, sillä kuten Tekin, herra Jones, rakasti maanmiehennekin, James Strickland, seikkailuja ja kaikkia tämän maan menneisyyttä koskevia asioita.

"Lähtekäämme heti paikalla", hän sanoi lopetettuani. "Käsken laittamaan kuntoon hevoset sekä muulin kantamaan tavaroita. Otammeko miehiä matkaan?"

"Minun mielestäni emme ota; kaivosta ei vielä ole löydetty, ja mitä vähemmän siitä melutaan, sitä parempi, sillä jos asia tiedetään yleisesti, voi joku ennen Teitä käydä sen valtaamassa. Lähettiläs, joka eilen illalla saapui, on luotettava mies, mutta hän on väsynyt matkasta ja haluaa levätä, joten me menemme yksin."

Tuntia myöhemmin ratsastimme vuorten keskessä, minun jätettyäni sanan Molasille, että palaisin ennen illan tuloa. Tie, jota ratsastimme, oli vaivaloinen ja kulki monen peninkulman matkan äkkikuilun parrasta, kunnes se vihdoin vei harjanteen laelle. Niin pahaa oli tie toisin paikoin kulkea, että meidän täytyi ajaa hevosia ja muulia edellämme ja tarttua kiinni kalliolla kasvaviin sananjalkoihin, jottemme lankeisi.

Vihdoin saavuimme harjanteen laelle ja laskeuduimme alaspäin läpi tammi- ja havupuumetsän kohti juhlallisen vuoren alla avartuvaa laaksoa, missä luikerteli virta. Tätä virtaa alaspäin seuraten ratsastimme peninkulman verran, kunnes aloimme etsiskellä määrättyä kalliota, joka luettelon mukaan sijaitsi puuttoman vuoren partaalla, allaan laakso, missä Guatemocin päivinä kasvoi suuri ceiba-puu, varjostaen kaivosaukon.

Ratsastettuamme tuuhean tammimetsikön lävitse saavuimme laaksoon, joka oli juuri korkean vuoren alla.

"Se on epäilemättä kaatunut ja lahonnut aikain kuluessa", vastasi herra
Strickland. "Kytkekäämme hevoset ja etsikäämme."

Teimme niin ja saimme kauan haeskella, sillä ruohot ja sananjalat peittivät paikan, mutta vihdoin keksin minä paikan, missä hyvin Vanhan puun kanto oli maassa lahonnut, niin ettei jäljellä ollut muuta kuin sen pyöreä hahmo ja joitakuita suurimpia juuria.

Näiden juurten ympärillä me epätoivoisesti kiersimme tunnin, pari, mutta keksimättä mitään. Vihdoin väsyi kumppanini koko touhuun ja alkoi kiskoa maasta löytämäänsä pientä, kiiltolehtistä palmua, jonka hän aikoi viedä kotiin ja istuttaa puutarhaansa, sillä hän oli puitten ja kukkien harras suosija.

Hänen siinä touhuttuaan ja minun pengottuani ruohoja, kaivoksen aukkoa etsien, jonka minä jo luulin ainaiseksi kadonneen, huusi hän yhtäkkiä: "Käykäähän tänne, Ignatio! Tämän palmun juurien alla on vasaran murtamia kivenpalasia. Minun mielestäni on tässä täytynyt olla kaivoksen vastaanottosillan. Voi nähdä, että perustus tässä on ollut tasainen."

Astuin hänen luokseen ja yhdessä me jatkoimme tutkimustamme, kunnes vihdoin, kaikeksi onneksi, löysimme erään kiven vierestä aukon, niin suuren, että mies juuri mahtui siitä sisään ryömimään.

"Sen voimme ratkaista vain menemällä sisään", minä vastasin. "Sulkiessaan kaivoksen tahtoivat muinaiset omistajat jättää tämän tuuletusta varten. Antakaahan, herra, kivikirves, niin näemme kohta."

Kymmenisen minuuttia me työskentelimme, hakaten kirveellä kovaa kalliota, kunnes saimme näkyviin tunnelin pään, jota minä aloin tutkia.

"Ei tässä enää mitään epäilemistä ole", minä sanoin; "tätä kalliota on hakattu kuparitaltalla, sillä tässä on vihreä kuparinväri. Varmasti olemme siis löytäneet kaivosaukon. Antakaahan minulle vasara ja kynttilä sekä nahkalaukku näytteitä varten, niin käymme sisään."

NELJÄS LUKU.

Astuttuani jonkun askeleen alaspäin laajeni aukko yhtäkkiä, niin että saatoimme seistä suorassa ja sytyttää kynttilämme. Ei ollut enään epäilystäkään siitä, että olimme vanhan, rosoisesti kaivetun kaivoksen käytävässä, joka tästä lähti ja seurasi malmisuonen koukutteluja.

Tätä käytävää pitkin etenimme kolmisen-, nelisenkymmentä askelta, ryömien yli pudonneiden kivien ja puikkelehtien välitse ruskeiden tippukivien, joita aikojen kulussa oli muodostunut sekä kattoon että käytävälle, kunnes yhtäkkiä kohtasimme esteen, joka katkaisi pitemmän etenemisen, korkean kiviröykkiön, joka joskus oli pudonnut tunnelin katosta ja tukkinut käytävän. Tarkastelin sitä ja sanoin:

"Niin, herra, minusta tuntuu siltä, että meidän on käännyttävä takaisin. Muistatte kirjoituksesta, että tämä kaivos, vaikkakin niin rikas, oli vaarallinen kallion rapautuneisuuden takia. Varmastikin pöngittivät kaivosmiehet sitä muinoin, mutta tukeet ovat lahonneet aikoja sitten."

"Niin kyllä", hän vastasi, "emme tässä voi tehdä mitään ilman apua, ja siksi toiseksi, Ignatio, en halua katsella tuota kattoa; se on halkeamia täynnä."

Tuskin oli hän lausunut nämä sanansa, kun kivenmukula, noin lapsenpään kokoinen, putosi miltei hänen jaloilleen.

Kumarruin ottamaan pudonnutta kiveä, toivoen sen mahdollisesti olevan malmipitoista, ja minun juuri sitä kurkottaessani sattui käteni johonkin terävään esineeseen, jonka minä otin käteeni ja nostin kynttilän valoon. Se oli miehen leukaluu, ajan kellastama ja kosteuden kuluttama. Näytin sitä kumppanilleni, ja kyyristyen polvillemme me tutkimme tunnelinpohjaa, emmekä turhaan, sillä löysimme siitä pääkallon jäännökset ja käsivarrenluitten jätteitä, mutta muu luuranko oli varmasti suuren, vieressämme olevan kivimöhkäleen alla.

"Hän oli, poika rukka, kenties tulossa ulos kaivoksesta, kun kivet vyöryivät hänen päällensä", kuiskasi kumppanini. "Katsokaahan tänne", ja hän osotti jotakin kynttilän valossa välkähtelevää läjää.

Siinä oli silkkaa kultaa, kuusi tai seitsemän unssia painoltaan, aivan puhdasta, enimmäkseen pieninä murenina, jotka joskus olivat olleet koottuina nahkapussiin, nyt jo lahonneeseen.

Varmaankin oli joku atzteki, joka kaivoksen suljettuna ollessa tiesi sen olinpaikan, tehnyt siellä työtä omaksi hyväkseen, kunnes sitten kerran, hänen ulos tullessaan, kiviröykkiö putosi hänen päälleen ja murskasi hänet, jättäen hänen henkensä ikuisesti kummittelemaan tälle paikalle.

"Ei tarvitse epäilläkään tämän kaivoksen rikkautta", kuiskasi toverini, "mutta siitä huolimatta meidän on minun mielestäni parasta lähteä pois täältä. Minä kuulen kummallista ääntä ja rätinää, joka minua pelottaa Tulkaa, Ignatio", ja hän lähti kulkemaan kaivoksen suuta kohti.

Parin askeleen päässä näin hänen loukkaavan jalkansa kivensyrjään, joka kohosi kuusi tai kahdeksan tuumaa tunnelinpohjasta, ja kolhauksen tuoma kipu oli niin kova, että hän, muistamatta missä oli, kirkaisi ääneen. Samalla hetkellä kuului kummallista ääntä, aivankuin jotakin olisi revennyt ja, oi! Minä kaaduin kasvoilleni, ja päälleni syöksyi suuri kivilohkare.

Sanon sen syöksyneen päälleni, mutta se ei ole täysin totta, sillä jos niin olisi ollut laita, olisi tuo lohkare tappanut minut kuin kärpäsen, päästämättä minua elämään kahtakymmentäkahta vuotta kauemmin. Suurinta osaa sen painosta kannatti sama kallionsyrjä, johon toverini oli loukannut jalkansa, niin että vain yksi pudonneen kiven kulma puristi selkääni ja painoi minua maata vasten. Olimme aivan pimeässä, sillä toverinikin oli kaatunut ja sammuttanut kynttilänsä, ja kesken kipuani iski mieleeni ajatus, että hän on kuollut.

Mietin hetkisen. Kesken kipuanikin kykenin ajattelemaan, että ennen pitkää romahtaisi alas uusia kiviä katosta, ja että ystäväni kuolisi sinne minun kanssani, jos hän kauemmin vitkastelisi. Mikään ei voinut minua pelastaa; olin tuomittu hitaaseen kuolemaan kiven alla; ja jos hänelle tämän kertoisin, tiesin, ettei hän lähtisi pois. Siksi vastasin niin käskevästi kuin taisin:

"Paetkaa, herra — olen turvassa, älkää vain sytyttäkö kynttilää.
Seuraan Teitä!"

"Aiotte pettää minua", hän vastasi; "äänenne kuuluu maasta." Hänen näin sanottuaan kuulin minä tulitikun raapaisun.

Löydettyään ensin kynttilänsä ja sytytettyään sen hän kumartui minua katsomaan. Sitten hän tutki kattoa päällämme, ja, niinpaljon kuin saatoin seurata hänen katsettaan, minä näin äsken pudonneen kiven, jättämän aukon vieressä suuren kivimöhkäleen, jonka yltympäri kiertelevistä halkeamista tippui vettä ja joka tärisi hänen liikkuessaan ja puhuessaan.

"Jumalan nimessä, paetkaa!" minä kuiskasin. "Muutaman tunnin päästä on henkeni lopussa, ettekä Te voi minua auttaa. Olen mennyt mies — älkää jääkö tänne kanssani kuolemaan."

Hetken hän näytti epäilevän, mutta silloin palasi hänen rohkeutensa ja hän vastasi käheästi:

"Me tulimme tähän paikkaan yhdessä, ystävä, ja me menemme poiskin yhdessä, tai ei kumpikaan. Kivi vain puristaa Teitä, eikä ole Teitä murskannut, muutoin ette puhuisi muutamien tuntien elämisestä. Katsotaanhan", ja hän laskeutui vatsalleen ja tutki pudonnutta kiveä kynttilänsä valossa. "Jumalan kiitos! kaikki toivo ei ole vielä mennyt", hän sanoi vihdoin; "lohkare makaa maassa ja nojaa samaan kivensyrjään, mihin minä satutin jalkani, ja ainoastaan yksi kärki koskettaa Teidän selkäänne. Luuletteko, että joku paikka on murtunut, Ignatio?"

"En osaa sanoa, herra; kipuni on kova, ja vähitellen puristun tässä kuoliaaksi; toistaiseksi luulen kuitenkin luitteni olevan ehyet. Paetkaa, minä kehoitan Teitä!"

Sitten, pannen liikkeelle kaiken voimansa, yritti hän kohottaa kiveä, mutta turhaan, sillä kävi yli kuolevaisen voimien liikuttaa sitä, ja kaiken aikaa tärisi tumma möhkäle hänen päänsä päällä.

"Niin, niin, herra", minä vastasin, "menkää hakemaan"; sillä tiesin varmaan, että ennenkuin hän palaisi kenenkään kanssa, olisi kiviä putoillut katosta ja haudannut minut vähitellen tai sitten kerralla henkeni murskaten armahtanut minut. Muistettuani jotakin, lisäsin:

"Viipykäähän vielä hetkinen, ennenkuin lähdette; olette jalomielinen; annan Teille jotakin. Tunnustelkaapa kaulaani, siellä on hennot vitjat — niin, vetäkää ne pääni ylitse — noin. Näette, että siinä riippuu eräs esine; jos joudutte vaikeuksiin intiaanien kanssa, kutsukaa heidän päämiehensä luoksenne ja näyttäkää hänelle tätä, ja hän vaikka kuolee Teidän takianne, jos niin tarvitaan.

"Englantilainen, tämän lahjan kautta olen antanut Teille perinnöksi Atztekien keisariuden jokaisen intiaanin sydämessä, sekä samalla Meksikon suuren veljesliiton päämiehyyden. Lähetti Molas kertoo Teille siitä ja vie Teidät niiden luo, jotka voivat tämän asian selittää. Pyytäkää häntä viemään Teidät sinne, minne hän aikoi viedä minut. Jääkää hyvästi, ja Jumala olkoon kanssanne. Selittäkää intiaaneille kuolemani syy, jotteivät he epäilisi, että Te olette murhannut minut."

Näihin sanoihini ei hän lainkaan vastannut, vaan pisti taikaesineen taskuunsa, katsomatta sitä, aivan kuin unessa. Sitten, vieden kynttilän mukanaan, hän tunkeutui tunneliin ja hävisi silmistäni sydämeni pamppaillessa, nähtyäni hänen menevän, jättäen minut oman onneni nojaan hyvästiä sanomatta.

"Varmaankin hän pelkäsi puhua", ajattelin, "ja paras olikin hänen poistua niin pian kuin suinkin, pelastaakseen henkensä."

Kuten pian säin nähdä, olin ajatuksissani tuominnut väärin häntä, sillä hän ei mitenkään aikonut minua hyljätä, vaan mennä etsimään pelastuskeinoja. Kuten hän jälkeenpäin kertoi, ei hän tunnelin suulle tultuaan kyennyt keksimään ainoatakaan keinoa minun pelastuksekseni, sillä nämä vuoret olivat asumattomia ja kestäisi monta tuntia, ennenkuin apua saisi Cumarvosta.

Maanpinnalle päästyään istuutui hän miettimään, mitä voisi tehdä, mutta ei keksinyt mitään, sillä oli mahdotonta käyttää avukseen hevosvoimaa niin ahtaassa paikassa. Silloin hypähti hän seisaalle ja katseli epätoivoisena ympärilleen. Lähellä lorisi pieni vuorivirta ja sen partaalla kasvoi mimosapuu, jonka pitkät juuret tulviva virta oli aivan paljastanut. Hän näki sen, ja innostus nousi hänessä. Vivun avulla saattaisi hän tehdä sen, mihin hänen vähäiset voimansa eivät muutoin riittäneet.

Juosten pikku puun luo, joka lujalaatuisena oli paras tähän tarkoitukseen, hän katkaisi sen juuret. Oivalla metsästyspuukollaan karsi hän pian oksatkin ja tunkeutui heti kohta varovaisesti tunneliin, laahaten puunrunkoa perässään. Kuljettuaan parikymmentä askelta hän kuuli uuden katonvyörymisjyrinän ja aikoi, kuten hän jälkeenpäin kertoi, silloin paeta.

Olihan hän vastikään pelastunut kamalasta kuolemasta, kuolemasta, joka sukupolvia sitten vei aztekiraukan, siksi tuntui hirvittävältä antautua jälleen sen alaiseksi. Hän tiesi, että hänen mahdollisuutensa pelastaa minut olivat hyvin vähäiset, jotavastoin mahdollisuudet olivat hyvin suuret hänen menettää henkensä tässä yrityksessä. Vaan silloin hän muisti, kuinka kovia tuskia minun täytyi kärsiä, jos vielä elossa olisin; ja hän tiesi omantuntonsakin olevan lopun elämänsä ajan rauhattoman, jos hän jättäisi minut oman onneni nojaan, ja niin ollen jatkoi hän matkaansa.

Hän saattoi jo nähdä, että puoleksi irtautunut katonlohkare riippui vielä paikallaan; oli tapahtunut vain pienempi sortuma lähempänä aukkoa. Hän näki myös, että minä viruin samassa asennossa lohkareen alla, ja hän luuli minun jo kuolleen, koska en puhunut enkä liikahtanut, vaikkakin vain, itse asiassa, olin mennyt tainnoksiin tuskani takia.

"Oletteko kuollut?" hän kuiskasi, ja minä kuulin kuin unennäkönä hänen äänensä ja, nostaen päätäni, katsoin häneen ihmeissäni, sillä en koskaan luullut häntä enään näkeväni.

"Olen kyllä, kävin hakemassa vivun. Kun minä tällä nostan, koettakaa Te hinata itseänne eteenpäin, jos voitte."

Sitten asetti hän rungon pään niinkuin parhaiten taisi ja painoi koko voimallaan. Yritys oli turha; ei nytkään kivi liikahtanut.

Hän muutti vipuansa ja ponnisti jälleen, jotta lihakset narahtelivat ja minä tunsin kiven liikahtavan ja kohoavan.

Epätoivoissani, tuskasta puolikuolleena, painoin kämmeneni maahan ja kiskoen itseäni pihdissä olevan käärmeen tavoin, tyrkkäsin ylöspäin selkäni avulla, kunnes kiven perä nousi kahdeksan tai kymmenen tuuman korkeuteen maasta.

Yksi ainoa hetki vain, ja se olisi noussut; mutta siinä samassa petti vipu, ja silloin se taas luiskahti takaisin. Mutta minä olin oivaltanut keinon, sillä heti kuin selkäni oli vapaa, minä äkkinäisellä liikkeellä vetäsin itseäni eteenpäin jalan verran. Silloin kivenperä putosi jälleen, mutta tällä kertaa se kosketti maata jalkojeni välissä.

Nyt hän kiskoi minua käsistä ja veti minut pois, vaikkakin menetin toisen saappaani kiven alle. Yritin nousta, mutta en kyennyt selkäni kivun takia.

Hän katsahti yllämme riippuvaa lohkaretta; antaen kynttilän minulle, hän viipymättä nosti minut maasta kuin pienen lapsen ja alkoi hilata minua ulos käytävästä. Olimme tulleet kymmenkunta askelta ehkä, enempää ei, kun takanamme kävi kamala ryske. Katto oli pudonnut alas, ja paikka, missä puuhasimme puolisen minuuttia sitten, oli nyt kivilohkareitten peittämä.

"Eteenpäin!" sanoin; "halkeamia näkyy pitkin matkaa päämme päällä!" ja hän ponnisti eteenpäin, kunnes pääsimme maan pinnalle.

Nyt kiitin kumartaen pelastuksestani ja, katsoen suojelijaani suoraan silmiin, sanoin:

"Vannon Jumalan kuullen, herra, ettei Hän koskaan ole luonut jalompaa miestä kuin Teidät!"

Kymmenen päivää oli kulunut siitä, kun minut kantovuoteessa kuletettiin tuon kirotun kaivoksen luota takaisin Cumarvoon, ja tuona aikana kärsin kovia tuskia selässäni, ja olin hyvin sairas todellakin niin sairas, että tuskin sain puhua kenenkään kanssa. Voin nyt taasen paljon paremmin, ja eräänä iltapäivänä nosti herra Strickland minut Molas-kasvinveljeni auttamana vuoteesta riippumattoon.

"Näin ollen, Ignatio", sanoi englantilainen Molasin poistuttua, "en ole tullut antaneeksi takaisin tätä koristettanne. Mikä kumman kapine se on?" hän lisäsi, ottaen sen kaulastaan; "ja mitä tarkoititte puheellanne tunnelissa, että minä sen kautta muka perisin Atztekien keisariuden jokaisen intiaanin sydämessä, ja kaikella muulla? Luulen, että kipu oli pannut Teidät sekaisin, ettekä niin ollen tiennyt mitä puhelitte."

"Onko ovi suljettuna, herra?" kysyin; "ja oletteko varma, ettei verannalla ole ketään? Hyvä! Vetäkäähän istuimenne lähemmä, niin kerron Teille jotakin. En aavistanut joutuvani ottamaan takaisin tätä taikaesinettä. Otan sen kuitenkin; syyn tähän kuulette heti kohta.

"Tietäkää, herra, että tämä halkaistu kivi on samalla peruskivi ja salainen symbooli eräästä suuresta liitosta, jonka päämiehiä Tekin olette, vaikkettekaan vielä itse tiedä asioista, sillä Sydämen Päämiehen vihkiminen tapahtuu siten, että minä ripustan hetkeksi tunnusmerkin hänen kaulaansa, minä, joka olen ylipäämies ja Sydämen Haltija elin-ikäni; Tehän olette nyt kantanut sitä kokonaista kymmenen päivää.

"Ennen lähtöämme kutsun kokoon liiton kokouksen — sillä täällä vuorillakin on veljiä — ja Tekin saatte nähdä liiton juhlamenot ja joudutte korotetuksi ylipäämiehen arvoon, mikä on oikeutenne. Tällä välin minä annan Teille lyhyen selityksen kaikista salamenoista, niinkuin velvollisuuteni on.

"Ottakaa huomioon, herra, että Sydämen alamaisen ensimäinen velvollisuus on vaikeneminen; ja että vaadin Teitäkin vaikenemaan. Miehiä on tätä ennen kuollut; niin, heitä on kuollut inkvisitsionin kidutuskomeroissa, heitä on paaluissa poltettu, mutta ovat mieluummin kaiken kestäneet kuin kertoneet Sydämen salaisuuksiin kuuluvia asioita, joita ei itse rippituolinkaan ääressä voi paljastaa — ei, vaikka olisi parhain katolilainen."

"Mutta otaksutaanpa, ettei joku mies pitäisikään salaisuutta, Ignatio, mitä silloin?" hän kysyi.

"On olemassa maa, herra", vastasin, "missä vaikenee kielevinkin, ja sen rantoja kiertämään voi joutua kuka tahansa, jopa Sydämen päämiehetkin, sillä ankara on väärän veljen tuomio!"

"En lainkaan, herra; mutta voi sattua, että saatte kuolla. Puhun
Sydämestä; kuuletteko Korvin?"

"Hyvä, herra, vannottuanne nyt miehen pyhimmällä valalla uskollisuutta minulle, minä puhun avoimesti Teille. Näin kuuluu Halkaistun Sydämen historia, mikäli minä siitä tiedän, vaikkenkaan osaa sanoa, kuinka paljon siinä on totta ja kuinka paljon tarua:

"Oletteko kuullut kerrottavan tuosta valkoisesta miehestä, jota intiaanit milloin kutsuivat Quetzaliksi, milloin Cacumatziksi, ja joka tuli näihin maihin muinoin ja sivistytti kansat? Jälkeenpäin hän hävisi pois laivassa, luvaten monen sukupolven elettyä palata takaisin.

"Hänen, mentyään joutui hänen perustamansa keisarikunta kahden veljen käsiin, joiden päämaja oli joko Palenquessa tai sen läheisyydessä, ja tämän keisarikunnan kansalaiset uskoivat meidän kristittyjen tavoin yhteen Jumalaan, oikeaan Jumalaan, nimeltä Taivaan Sydän, kantaen uhreja Hänen hyväkseen. Ottipa toinen näistä veljistä itselleen vaimon vieraasta maasta — paholaisten tyttären, ihmeen ihanan.

"Pianpa tämä vaimo, aivankuin tarina Salomonista ja hänen vaimostaan kertoo, käänsi kuninkaan, miehensä, pois oikeasta uskosta palvelemaan oman maansa jumalia ja kantamaan uhreja heidän hyväkseen. Nousi silloin suuri hämminki tuossa maassa, ja kaiken lopuksi jakaantui kansa kahteen puolueeseen, Taivaan Sydämen sekä paholaisten palvelijoihin.

"He kävivät sotaa toinen toistaan vastaan, kunnes moni heidän päällikkönsä surmattiin; silloin tekivät he sopimuksen, että kansa jaettaisiin. Puolet siitä vetäytyi, tuon naimisiin menneen kuninkaan alamaisina, pohjoista kohti ja heistä tuli Atztekien ja muiden heimojen isät, toinen puoli, Sydämen palvelijat, jäi Tabascon maahan.

"Tuosta päivästä lähtien seurasi onnettomuus molempia kansoja, sillä vaikkakin Atztekit kukoistivat jonkun aikaa, kukistivat espanjalaiset lopulta heidät. Niinikään hyökkäsivät barbaarijoukot Sydämen palvelijoiden kimppuun ja ajoivat heidät pois kaupungeistaan, jolloin heidän uskontonsa hävisi, tai näytti häviävän."

"Mutta missä yhteydessä kaulakoristeenne on tähän kertomukseen,
Ignatio?" hän kysyi.

"Kerron sen Teille. Kun Quetzal purjehti pois kansansa luota, niin kertoo taru, jätti hän aikanaan kantamansa kiven, josta tämä on puolisko, perinnöksi jälkeentuleville kuninkaille. Näin kuuluvan ennustuksen jätti hän kiven mukana kulkemaan: niinkauan kuin Sydän pysyy ehyenä, niinkauan säilyy kansakin yhtenä ja kokonaisena; mutta jos se joutuisi jaettavaksi tai halkaistavaksi, jakaantuisi kansakin kiven mukana, ollakseen hajaantunut siihen asti kunnes molemmat osat liittyisivät yhdeksi kiveksi.

"Kun kuningasveljet nyt riitaantuivat ja erosivat, sahasivat he kiven kahtia, pitäen kumpikin puoliskonsa; tämä puolisko on tuon ihanan naisen kanssa naimisiin joutuneen veljen perintöä. Kautta sukupolvien joutui se näin yhä jälkeentuleville, siirtyen milloin kantajansa kuolinvuoteella, milloin hänen kuoltuaan uudelle jälkeentulevalle.

"Kerrotaan useita tarinoita tästä kivestä menneinä aikoina, ja varmaa on, että se oli maan oikea kuningas, joka kulloinkin kantoi kiveä. Vihdoin joutui se suuren Guatemocin, viimeisen atztekikuninkaan haltuun, joka, ennenkuin espanjalaiset ehtivät hänet hirttää, keksi keinon toimittaa sen pojalleen, jolta se on minulle joutunut."

"Olen hänen jälkeläisensä suoraan alenevassa polvessa, herra, ykstoistas miesjälkeläinen."

"Sittenhän Teidän, oikeutta myöten, Ignatio, pitäisi olla intiaanien keisari."

"Niinpä olenkin, herra, mutta omasta tarinastani kerron Teille heti. Tämä kivi ensinnä. Kautta ihmispolvien on se alati ollut tallessa, ja siitä tiedetään kautta koko maan; sitä, joka sitä kantaa elämänsä ajan, kutsutaan 'Sydämen Haltijaksi' tai 'Odottavien toivoksi', koska toivotaan molempien puoliskojen yhtyvän hänen aikanaan."

"Silloin, niin kertoo taru, intiaanit taas ovat mahtava kansa ja ajavat sortajansa mereen, niinkuin tuuli ajaa tomupilveä."

"Kyllä", vastasin, "suurimmaksi osaksi. Jos lisäksi se, mitä olen saanut kuulla, on totta, niin tuo taika-esineen kadonnut puolisko, jota niin monessa sukupolvessa on turhaan etsitty, on tällä kertaa Meksikossa, ja terveeksi kyllin tultuani minä lähden hakemaan sitä, jonka hallussa se on, ja joka on kaukaa tullut minua etsimään. Siinä on syy, miksi meidän täytyy erota."

"En varmaan tiedä", vastasin, "mutta luulen, että hän on tullut intiaanien pyhästä kaupungista, salaisesta kultaisesta kaupungista, jota espanjalaiset turhaan ovat etsineet, vaikkakin se vielä on olemassa keskessä sisämaan vuorien ja erämaiden, minne juuri aion matkata hänen kanssaan."

"On olemassa vielä! Ignatio, Te olette mieletön. Ei sitä koskaan ole ollut muualla kuin mielikuvituksessa."

"Te luulette niin, herra, mutta minä luulen toisin. Ainakin tunsin miehen, jonka iso-isä oli nähnyt sen. Hän, tuo iso-isä, oli muuan San Juan Batistan alkuasukas Tabascossa, joka nuorena ollessaan oli tehnyt jonkun rikoksen ja paennut sisämaahan pelastaakseen henkensä.

"Mitä kaikkea hän koki, en tiedä, mutta vihdoin hän joutui kulkemaan erään suuren järven rantaa, jossakin nykyisen Guatemalan rajain sisällä tai ulkopuolella ja uupunut kun oli, heittäytyi maahan kuolemaa odottamaan ja nukkui sikeään uneen.

"Herätessään näki hän ympärillään seisovan ihmisiä, ulkomuodoltaan intiaanien näköisiä, mutta vaaleavärisiä, ihaniin, valkeisiin vaippoihin puettuja, kaulanauhoissaan ja jalokivissään ja höyhenkoristuksissaan. Tämä väkijoukko otti hänet suureen kanoottiin ja vei ihanaan kaupunkiin, jonka keskellä oli korkea, Maailman Sydämeksi kutsuttu pyramiidi.

"Tätä kaupunkia näki hän kuitenkin vain vähän, sillä sen asukkaat pitivät häntä vankina; vain silloin tällöin vietiin hänet kuninkaan ja vanhimpien tutkittavaksi, jotka istuivat kullasta valetuilla ihmiskuvilla täytetyssä salissa; siellä häneltä tiedusteltiin maata, mistä hän tuli ja heimoja, jotka siellä asustivat, ja ennenkaikkea valkoisia miehiä, jotka maata hallitsivat.

"Tuossa salissa yksin, niin hän sanoi, oli enemmän kultaa ja kalliita kiviä kuin koko Meksikossa. Kun ei hän osannut heille vallan paljon kertoa, tahtoi kansa tappaa hänet, peläten hänen pakenevan ja tuovan heidän kimppuunsa kultaa ahnehtivat valkoiset miehet. Kaiken loppu kuitenkin oli, että hän pääsi pakenemaan erään naisen välityksellä, joka opasti häntä takaisin järvelle, vaikkeikaan hän, tuo nainen, sinne ehtinyt, sillä hän kuoli matkalla.

"Jälkeenpäin asettui tämä mies asumaan pieneen kylään lähelle Palenqueta, missä hän kuolikin kertomatta lainkaan näkemästään, peläten Sydämen kansan kostoa. Kuolinvuoteellaan kertoi hän asian pojalleen, joka sen jälleen kertoi pojalleen, joka taas kertoi sen minulle. Herra, elämäni unelma on ollut päästä tuohon kaupunkiin, ja nyt vihdoinkin luulen löytäneeni avaimen, joka minut sinne päästää.

Ja minä kerroin hänelle suuren kapinaliiton kukistumisesta ja minun osastani siinä, kaikista etukäteisistä suunnitelmistani sekä myös elämäni salaisista toiveista ja tehtävistä.

"'Herra', minä lisäsin, 'vaikkakin olen lyöty, ei minua vielä ole lannistettu, ja minussa vieläkin elää toivo suuren Intiaani-valtakunnan perustamisesta. Näen kasvoistanne, että pidätte minua mielettömänä. Joko Te olette oikeassa tai minä. Joko haudon tosia tai unia, joko olen terve ja pelastaja tai sairas ja mieletön. Mitä sillä väliä on? Seuraan johtotähteä, joka vie minua! Se johtaa minut jonnekin, ja sitä valoa olen syntynyt seuraamaan. Jos ette muuta usko, uskokaa edes sitä, herra, etten etsi omaa hyötyäni ja valtaani vaan kansani hyötyä. Mikä pahinta, en ole veijari vaan hullu.'

"'Mitä auttaa asiaanne käynti tuossa kaupungissa, jos nyt otaksumme sen olevan olemassa, Ignatio?'

"'Kas, herra: tämä kansa — jonka ylipäämies tai kuningas kertomani vanha mies, nimeltään Zibalbay, epäilemättä on — on oikeata intiaaniperää, ja kun he saavat kuulla aikeistani ja sukuperästäni, iloitsevat he, saadessaan hankkia minulle keinoja, joilla voisin heidät viedä muinaiseen keisarikuntaansa.'

"'Silloin minä epäonnistun, siinä kaikki, ja niin monta vastusta jo koettuani ei yhden lisä tunnu. Olen uimarin kaltainen, joka näkee, tai luulee näkevänsä pienen laudankappaleen, toivoen sen varassa pelastuvansa. Saattaa olla, ettei hän tavoita lautaa, tai että, vaikka hän sen tavoittaakin, se vajoaa hänen painostaan. Joka tapauksessa hänellä ei ole muuta toivoa.'

"'Herra, minullakaan ei ole muuta neuvoa. Kultaisessa Kaupungissa on sanomattomat rikkaudet, sillä tuo mies näki ne, ja ilman rahaa, ilman suuria summia minä olen avuton, siksi lähden sinne rahaa hankkimaan. Laiva on uponnut jalkaini alta ja sen kera koko elämäni työn ja suunnitelmien lasti; näin ollen epätoivoon joutuneena, ryhdyn epätoivoisiin yrityksiin.'

"'Ensinnäkin etsin käsiini tuon miehen, jotta Sydämen molemmat puoliskot yhtyisivät ja ennustus täyttyisi; sitten, jos niin on sallittu, lähden hänen kanssaan Maailman Sydämen kaupunkiin. Vähät siitä, jos elän tai kuolen, mutta päättänyt olen, jos niin tarvitaan, kuollakin taistellen unelmani täyttymisen puolesta, että joskus nousisi uusi Intiaanien Keisarikunta, jonka valta ulottuisi merestä mereen asti.'

"'Sellainenko unelma, Ignatio? Se on suurenmoinen, ja harvalla on niin jaloja unelmia. Ja sitten, kuka lähtee kanssanne tuolle matkalle?'

"'Kukako lähtee kanssani? Molas temppelille asti, missä intiaani asuu. Senjälkeen, luullakseni, ei kukaan. Kuka tahtoisi seurata onnettomuuksissa vanhentunutta miestä, jota hänen ystävänsäkin pitävät haaveilijana, tuollaiselle epätoivoiselle retkelle? Jos uskaltaisin kertoakin aikeistani, pilkattaisiin minua niinkuin lapset pilkkaavat kadulla kulkevaa mielipuolta. Lähden yksin, herra, ehkä kuolemaan.'

"'Mitä kuolemaan tulee, Ignatio, en luonnollisestikaan osaa sanoa sitä enkä tätä, sillä kaikkienhan on kuoltava ennemmin tai myöhemmin, ja heidän loppunsa hetki ja paikka on Kaikkivallan käsissä. Te ette kuitenkaan saa tehdä tätä matkaa yksin, toisin sanoen, tahdotteko minut seuralaiseksi, sillä minä kyllä lähden mukaan.'

"'Tekö, herra, Te! Ajatelkaahan, mihin lähtisitte — kaikenlaatuisten vaarojen mahdollisuus, alituinen kuoleman uhka ja, kaiken lopuksi, todennäköinen epäonnistuminen. Hullutuksia, herra.'

"'Ignatio', hän vastasi, 'olen suora. Välittämättä kaikista Sydämen yhdistämisen aikaansaamista ihmeistä ja vanhan miehen hommista temppeliraunioilla minä pidän uudistamissuunnitelmaanne yhtä epäkäytännöllisenä kuin se on suurenmoinen. Aika on ohi, jolloin se olisi käynyt päinsä, tai sitten se aika ei ole vielä koittanut.'

"'Ennenkuin intiaanit voivat uudelleen hallita, täytyy heidän unhoittaa karvaat kokemuksensa ja vuosien nöyryytykset; lyhyesti, heidät täytyy kasvattaa, Ignatio. Jos Teillä on toinen käsitys, on se Teidän asianne; Te vain epäonnistutte, ja moni epäonnistuminen on kunniakkaampaa kuin useimmat onnistumiset. Ymmärrättekö minua?'

"Hyvä. Mitä sitten tulee kultaisen kaupungin löytämiseen, tuntuu asia minusta hyvin hämärältä, koska olette perustanut kaiken toivonne jonkun kulkijan jo seitsemän-, kahdeksankymmentä vuotta sitten kertomaan juttuun sekä sellaiseen sattumaan, että joku henkilö, jota Te ette edes ole nähnyt, on muka tullut sieltä ja tahtoisi opastaa Teidät sinne.

"Kuitenkin miellyttää tuon kaupungin etsiminen minua, sillä olen seikkailijaluonne. Jos joskus pääsemmekin Tabascon metsäseutuja kauvemmaksi, missä ystävänne tunnusmerkkeineen odottaa Teitä, loppuu etsintämme ehkä siihen, että luumme jäävät koristamaan jotakin erämaata tai vuorenhuippua Guatemalan tuntemattomissa seuduissa.

"Vaan vähät siitä! Ei minulla ole kotia eikä lapsia; kuolemastani ei välittäisi ainoakaan elävä sielu, sillä vuosia olen uurastanut mitättömin tuloksin; miksi en noudattaisi luontaista haluani ja lähtisi seikkailemaan? Voin tuskin tehdä hullummin kuin olen tehnyt, ja luulen, että niin tulen tekemään elämäni loppuun asti.

"'Tuo näyttämänne kaivos on kyllä rikas, siitä ei epäilystä, mutta minulta ei liikene pääomia siihen, ja jos minulla niitä olisikin, sain siitä paikasta sellaisen kokemuksen, etten koskaan haluaisi sinne enään jalkaani astua. Lyhyesti, olen valmis lähtemään Tabascoon ja Pyhään kaupunkiin, tai minne vain haluatte, niin pian kuin Te kykenette matkustamaan.'

"'Vannon kyllä; mutta mieluummin antaisin käteni.' Ja hän tarjosi kättään, johon minä tartuin.

"Hyvä. Te vannotte Sydämen nimessä ja annatte minulle kätenne — vala on tehty. Olemme siis nyt matkatovereita, herra; minä puolestani en ainakaan haluaisi parempaa. Muuta minulla ei ole sanottavana. En voi luvata, että löydätte tätä kaupunkia, tai jos niin kävisikin, että se Teitä mitenkään hyödyttäisi. Olen onneton mies, ja on enemmän kuin luultavaa, että liittämällä kohtalonne minuun vedätte onnettomuutenikin päällenne. Sen kuitenkin vannon, että olen Teille uskollinen toveri, niinkuin Tekin olitte minulle kaivoksessa, ja palkitseehan sitä paitsi seikkailu itse itsensä."

VIIDES LUKU.

Vähän yli kuukauden siitä päivästä, jolloin herra Strickland ja minä olimme tehneet sopimuksen yhdessä lähteä etsimään intiaanien salaista kaupunkia, olimme jo Molasin kera Vera Cruzissa odottamassa Fronteraan lähtevää laivaa, missä meidän piti laskea maihin. Tämän sataman olimme valinneet ennen Campechea, vaikkakin viimeksimainittu oli lähempänä raunioita, missä toivoimme kohtaavamme Zibalbayn, sillä siitä pääsimme kulkemaan kanooteilla ylös Grijalvaa tai muita virtoja, muiden paitsi alkuasukkaiden huomaamatta.

Asiat ovat nyt muuttuneet näillä seuduin, mutta siihen aikaan olivat valkoiset miehet, jotka asuivat ulkopuolella kaupungin piiriä, miltei yksinomaan rosvoja, kuten Molas oli tullut ikäväkseen huomaamaan joitakuita viikkoja aikaisemmin.

Vera Cruzissa hankimme matkallamme tarpeellisia tavaroita, joskaan ei paljoa, sillä emme olleet varmoja, voisimmeko niitä kuljettaa. Muun muassa oli riippumattoja, kolme luodikkoa ampumatarpeineen, yhtä monta suustaladattavaa Colt-revolveria, paraita mitä saatiin kaksikymmentä vuotta sitten, jonkunverran lääkkeitä, peitteitä, kenkiä ja varavaatteita.

Niinikään otimme mukaamme kaikki omistamamme rahat, yhteensä vähän yli tuhatviisisataa dollaria kullassa, jonka summan jaoimme keskenämme, kantaen sitä vyössä vyötäisillämme. Vera Cruzissa, missä kansa on hyvin uteliasta toisten touhuista, uskottelimme että herra Strickland oli vieras englantilainen, joka harrasti vanhoja raunioita, haluten tässä tarkoituksessa matkustaa Yucataniin; että minä, Ignatio, olin hänen oppaansa ja seuralaisensa ja että Molas, kasvinveljeni, oli palvelijamme.

Aioimme lähteä Vera Cruzista hienolla amerikalaisella purjelaivalla, joka, poiketen rannikkosatamiin, oli matkalla Havannaan ja New-Yorkiin. Sattumalta lykkäytyikin tuon laivan lähtö viikoksi eteenpäin, jolloin me, kovan kiireemme ja kaupungissa raivoavan keltakuumeen pelon takia, onnettomuudeksemme läksimme matkaan Santa Maria nimisessä meksikolaisessa aluksessa.

Se oli entinen purjelaiva, vain 250 tonnin kantoinen, jonka omistajansa olivat muuttaneet siipihöyrylaivaksi sillä seurauksella, ettei sillä muulloin kuin hyvällä ilmalla voinut lainkaan turvallisesti kulkea. Sen toimena oli kuljettaa matkustajia ja lastia Vera Cruzin sekä Fronteran ja Campechen satamien välillä.

"Poikkeaa kyllä, herra!" sanoi hän pistäen dollarit taskuunsa.
Kaiken aikaa tiesi tuo häpeämätön olento kuitenkin, että laivan oli
määrä poiketa vasta Campechessa, joka on seuraava satama, ja palata
Fronteraan viikkoa myöhemmin. Tästä asiasta tuonnempana.

Tuona iltapäivänä erkani Santa Maria, ja me sen mukana, Vera Cruzin satamasta, ja me kuulimme perämiehen manailevan, ettei laiva oikein tottele peräsintä. Seisahtuessamme koneiden ääreen kuulimme myös että, vaikka ne olivat olleet vasta puolisen tuntia työssä, laakeria täytyi jäähdyttää yhtämittaa vedellä.

Herra Strickland kysyi syytä tähän laivan koneenkäyttäjältä, joka olkapäitään kohauttaen vastasi, että koneistoon oli mennyt santaa, kun laiva oli kulkenut Grijalva virran matalikon yli. Hän ajatteli laakerin kumminkin tämän matkan kestävän, jos pyhimykset olisivat mukana, tai muutoin uhkasi vaara joutua pohjoistuuleen, jota te englantilaiset muutoin kutsutte el Norte; ne ovat kamaloita myrskyjä, jotka erinäisinä vuodenaikoina puuskuttavat yli Meksikon lahden.

"Entä jos 'joudumme pohjoistuuleen'?" hän kysyi, jolloin mies rypisti kummallisesti kasvojaan, teki ristinmerkin karkoittaakseen pahat enteet ja hävisi uunia kohentelemaan.

Meitä alkoi huolestuttaa se, ettemme olleet odottaneet amerikalaista laivaa, sillä viime aikoina oli pohjoistuulia ollut yhtämittaa; mutta koska me, onneksemme tai onnettomuudeksemme, olimme nyt kerran Santa Maria laivassa, etsimme itsellemme huvitusta tutustumalla matkakumppaneihimme.

Niitä oli laivassa jonkunverran, ehkä kaksikymmentä kaiken kaikkiaan, meksikolaisia maanomistajia ja virkamiehiä, jotka palasivat maatiloilleen ja kotikaupunkeihinsa, käytyään Vera Cruzissa tai pääkaupungissa, toiset heistä varsin miellyttäviä matkakumppaneja, toiset taas eivät. Kolme tai neljä herraa matkusti vaimoineen, mutta neidit olivat vetäytyneet vuoteisiin, missä he ääneen valittivat kipuansa.

Näiden matkustajien joukossa oli eräs vasta kolmenkymmenenvuotias mies, joka erikoisesti veti huomiomme puoleensa pukunsa upeudella. Ulkomuodoltaan oli hän paksu, komea ja kookas ja intiaaniverta virtasi hänen suonissaan, mikä näkyi hänen tummasta väristään ja laajoista, mustista kulmakarvoistaan, jotka antoivat hänen kasvoilleen hirveän ilmeen.

Minun aprikoidessani, kuka hän mahtaisi olla, kutsui Molas minut salavihkaa syrjään ja sanoi:

"Näette tuon hopeanappisen miehen; hän on Don José Moreno, saman Don Pedro Morenon poika, joka oli väijyksissä ja ryösti minulta intiaanivanhuksen lahjoittamat kolikot, lähtiessäni Teitä hakemaan. Kuulin silloin, että hän oli jossain matkalla, Vera Cruzissa tai Meksikossa, ja nyt hän varmaankin palaa kotiinsa. Varokaa häntä, herra, ja varoittakaa myös englantilaista, sillä hän on kuten isänsäkin paha mies."

Sitten kertoi hän minulle useista seikoista, jotka olivat yhteydessä tuon miehen ja hänen perheensä kanssa.

Molasin puhuessa soitettiin päivälliselle, mutta minä odotin soiton loppumista, ennenkuin läksin alas. Ovelia kohtasin kapteenin, häikäilemättömän miehen, jonka naama oli kuin täyskuu.

"Sen saatte kannelle", hän sanoi häikäilemättä. "En tahdo olla hävytön, herra, mutta tiedättehän, että nuo meksikolaiset — olen itse espanjalainen, enkä puolestani välittäisi — syövät vastenmielisesti intiaanin kanssa; jos te tulette sisään, syntyy siellä hälinää."

Siinä sen kuulin, ja vaikka loukkaus oli niin syvä, olin siihen jo tottunut, sillä tässä maassa, joka kuuluu heille ja jossa heidän isänsä pitävät valtaa, merkitsee intiaanina olo samaa kuin hylkiö. Tahtomatta näin ollen aiheuttaa melua, kumarsin ja läksin pois. Sillävälin herra Strickland, katsellen minua ruokasalista, kysyi kapteenilta missä minä olin, huomauttaen, että mahdollisesti en tiennyt aterian olevan valmiina.

"Jos tarkoitatte palvelijaanne intiaania", sanoi kapteeni, "niin tapasin hänet kyllä ovella ja lähetin hänet takaisin. Ehkä herra tietää, ettemme syö tuon väen kanssa samassa pöydässä."

"Kapteeni", vastasi herra Strickland, "vaikka ystäväni onkin intiaani, on hän yhtä hyvin sivistynyt kuin Te tai kuka tahansa tässä salissa. Ennen kaikkea, hän on lunastanut ensi luokan lipun ja on siis oikeutettu kaikkiin ensi luokan mukavuuksiin. Minä vaadin hänelle tuotavaksi tuolin tähän minun viereeni."

"Niinkuin haluatte", vastasi kapteeni hymyillen, sillä hän oli rauhan mies, "hänen tullessaan vain syntyy hämminkiä." Sitten käski hän tarjoilijan tulla minua kutsumaan.

Ollen itse intiaani tiesi tämä intiaani arvoni. Haluamatta kertoa minulle tapahtunutta välikohtausta sanoi hän lyhyesti kapteenin käskeneen tuomaan minulle kohteliaimmat terveisensä ja pyytämään minua alas päivälliselle. Näin ollen minä menin, vaikkakin epäröiden, ja herra Strickland, nähdessään minut ovella, kutsui minua kovalla äänellä sanoen:

"Olette myöhästynyt, ystävä, mutta olen Teille varannut paikan tässä vieressäni. Käykäähän pian käsiksi, muutoin ruoka jäähtyy."

Kumarsin seuralle ja tottelin, mutta silloin hämminki nousi, sillä kaikki läsnäolijat olivat kuulleet keskustelun. Istuutuessani alkoivat meksikolaiset mutista ja lähinnä minua istuva matkustaja siirsi lautasensa ja lasinsa kauvemmaksi.

Sattuipa miltei juuri vastapäätä istumaan Don José Moreno, mies, josta Molas oli minulle kertonut. Hän ryhtyi neuvottelemaan oikealla puolellaan istuvan naapurinsa kanssa ja sanoi sitten, kääntyen kapteenin puoleen, kovalla äänellä: "Tässä on joku erehdys; ei ole tapana päästää intiaanikoiria istumaan samaan pöytään sivistyneiden kanssa."

"Ehkä herra selvittää tämän kysymyksen vieressäni istuvan englantilaisen herran kanssa. Minuun ei asia koske; olen vain tavallinen merimies ja tottunut kaikenkaltaiseen matkaseuraan."

"Herra Strickland", sanoi Don José, "olkaa hyvä ja käskekää palvelijanne poistumaan ruokasalista!"

"Herra", hän vastasi, sillä hänellä oli kiivas luonne, "ennen saatte Te mennä hiiteen kuin tottelen Teitä."

"Caramba!" sanoi meksikolainen, tarttuen puukkoon vyötäisillään, "saatte maksaa sanoistanne, englantilainen."

Silloin sekaantui kapteeni asiaan kummallisella tavalla. Ensin pisti hän käden taakseen ja, vetäen taskustaan ison pistoolin, pani sen lautasensa viereen.

"Herrat, kumpikin", hän sanoi rauhallisella äänellä, hiljaa hymyillen, "en sekaannu mielelläni kahden tuntemattoman matkustajan riitaan, mutta vaikka olenkin vain mitätön merimies, on velvollisuuteni pitää huolta, ettei tällä laivalla tapahdu verenvuodatuksia. Näin ollen, vaikkakin valitan sitä, olen pakotettu ampumaan sen miehen, joka ensinnä tarttuu aseisiin", ja hän nosti pistoolin.

Meksikolaisen otsa rypistyi ja herra Strickland nauroi ääneen, sillä oli hullunkurista kuulla tuon pöllönaamaisen miehen ulvovan suden tavoin. Sillävälin olin minä noussut, sillä tämä häväistys oli enemmän kuin jaksoin sietää.

"Herrat", minä sanoin, puhuen espanjankielellä, "nähdessäni läsnäoloni olevan vastenmielisen useimmille täällä, tahdon poistua mitä pikemmin. Vaan ennenkun lähden, tahdon sanoa jotakin, en kerskatakseni, vaan puolustaakseni ystävääni, englantilaista herraa, hänen esiinnyttyään minun puolestani. Kuinka korkeasyntyisiä olettekin, minun sukuni on jalompi ja vanhempi kuin teidän, ja näin ollen ei teidän tarvitsisi tuntea häpeää istuessanne samassa pöydässä kuin minä. Ainakaan ei luulisi Don José Morenon — jonka isä on murhaaja, maantierosvo ja julkea mies, ja jonka äiti oli huonomaineinen sekasikiö — uskaltavan olla röyhkeän minulle, joka, niinkuin jokainen intiaani tällä laivalla voi todistaa, olen hallitsija oman kansani keskuudessa."

Jok'ainoa silmä tuijotti Don Joséhen. Hänen ihonsa kellahtava väri kääntyi vallan viheriäksi hänen kuunnellessaan minun sanojani, ja hän painui hetkeksi tuoliinsa raivon valtaamana. Äkkiä hän hypähti ylös, tarttuen taaskin veitseensä.

"Koira!" hän sähisi, "kunpa pääsisin leikkaamaan poikki sinun valehtelevan kielesi!"

"Älkää viitsikö yrittää, Don José Moreno", vastasin, tuijottaen häntä kasvoihin, "mitä isästänne olen sanonut, on totta; lisäksi on laivassa mies, jonka hän noin kolme kuukautta sitten ryösti putipuhtaaksi. Jos herrat matkakumppanit suvaitsevat kuulla sitä juttua, voin sen kertoa. Kaiken lisäksi, kykenen puolustamaan hyvin itseäni. Tämän laivan miehistö on intiaaneja, jotka tuntevat minut, ja jos mikä tahansa ikävyys kohtaisi minua tai ystävääni, herra Stricklandia, vakuutan teille, ettei yksikään palaa elävänä kotiin. Herrat, jääkää hyvästi", ja minä kumarsin ja läksin.

"Ystävä, kiitän Teitä", sanoin herra Stricklandille hänen palattuaan päivällisen loputtua kannelle. "Tietäessänne kuka minä olen ja nähdessänne miten tuollaiset hurtat ovat tottuneet kohtelemaan minua ja heimoani, voitteko enään ihmetellä sitä, etten pidä meksikolaisista?"

"En, Ignatio", hän vastasi, "mutta siitä huolimatta pyydän Teitä olemaan varovainen tämän Don Josén suhteen. Hän ei ole mies suutelemaan ruoskaa, jolla häntä lyödään, ja hän tappaa Teidät ja minutkin tämän asian takia, jos vain voi."

"Älkää peljätkö, herra", vastasin nauraen; "paitsi tarjoilijaa ja Molasia on laivalla kaksikymmentä intiaania, enimmät heistä Campechen takana asuvaa heimoa, Meksikon parhainta rotua. Kaksi noista miehistä on Sydämen jäseniä ja muutkin kyllä tietävät minun arvoni ja vartioivat tuota miestä yöt ja päivät, jottei hän koskaan voi lähestyä meitä niin, etteivät nuo miehet olisi hänen tiellään. Meidän on vain nukuttava kannella eikä alhaalla."

Tuon yön me vietimme vaippoihin kiedottuina parin köysikimpun päällä Santa Marian keulakannella, Molasin nukkuessa aivan meidän selkämme takana. Oli herttainen yö ja hetket kuluivat meidän kertoillessamme toisillemme tarinoita menneitten päiviemme seikkailuista sekä kuvaillessa tulevia vaiheitamme, kunnes vihdoin, lainkaan pelkäämättä, sillä tiesimme turvallisuuttamme vartioitavan, nukuimme, herätäksemme siihen, että laiva yhtäkkiä seistä töksähti.

Päivä oli juuri nousemaisillaan; ihana, kirkas valo lepäsi yli tyynen merenpinnan, yllämme tuikahtelivat vielä himmeinä taivaan tähdet, mutta idänpuolella paistoivat pilvenlongat vaalean- ja sinervän-punaisina. Nousimme ylös, ihmetellen mitä oli tapahtunut, ja näimme kapteenin, yllään likainen viitta, keskustelevan vilkkaasti koneenkäyttäjän kanssa, jolla oli päällään vielä likaisempi paita, eikä mitään muuta. Päätellen että jotakin oli hullusti, lähti herra Strickland kapteenin luo kysymään mikä meidät oli pysäyttänyt.

"Se, etteivät koneet enää halua käydä, eikä ole tuultakaan, jotta voisi purjehtia", vastasi hän kohteliaasti. "Vaan ei tarvitse pelästyä — toverini sanoo voivansa kaiken korjata. Hän on käyttänyt näitä koneita monta vuotta ja tuntee niiden heikot kohdat."

"Ei tällaisella ilmalla ole mitään vaaraa", sanoi herra Strickland, "muuta kuin matkan viivytys."

"Ei mitään, ei mitään", vastasi kapteeni, katsahtaen huolissaan kapeaan, mustaan pilvijuovaan, joka oli taivaanrannalla, juuri sillä kohdalla mistä päivä oli nousemassa.

"Luuletteko ehkä, että saamme pohjoistuulen?" kysyi herra Strickland valkoisen miehen suoraan tapaan.

"Ei, ei", kielsi kapteeni, tehden ristinmerkin, muistaen tuon kaamean sanan — el Norte, "vaan kuka tietää. Jumalahan sään antaa, emmekä me kurjat merimiehet."

Vilkaistuaan toistamiseen tuohon uhkaavaan pilveen hän kiirehti pois, aivankuin välttääkseen pitempää keskustelua.

Äkkiä koneet alkoivat taas käydä, vaikkakin epätasaisesti kuin ontuva muuli. Kun aamu oli muuttunut päiväksi, tuli valvas, ja ohut musta pilvi katosi taivaanrannalta. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä kertoi Molas, osoittaen matalaa rantaviivaa ja erästä kohtaa, missä meri kuohui valkeana, että siellä oli Grijalva-virran matalikko ja että sen takana oli Fronteran kylä, päämäärämme.

"Hyvä", sanoi herra, "luulen että käyn hakemassa tavarani kannelle", ja käytyään hytissään hän toi peitteitä ja ruokaa sisältävän säkin.

"Miksi haette tavaroitanne?" kysyi kapteeni siinä samassa. "Aiotteko tarvita niitä tänä iltana?"

"Juuri siksi niitä haen", hän vastasi. "En halua nousta Fronterassa maihin ilman muuta."

"Nousta maihin Fronterassa, herra? Ei kukaan tästä laivasta nouse siellä maihin kuuteen tai seitsemään päivään. Sivuutamme Fronteran ja menemme suoraan Campecheen, jonne me, pyhimysten avulla, pääsemme huomis-iltana."

"Mutta minä olen ostanut liput Fronteraan", sanoi herra. "Asiamies antoi ne minulle, ja minä vaadin että meidät lasketaan sinne maihin."

"Aivan oikein, herra. Jos kaikki käy hyvin, poikkeamme Fronteraan tästä viikon päähän, ja silloin pääsette maihin ilman lisämaksua, mutta ennen sitä en ole määrännyt poikettavaksi muissa satamissa kuin Campechessa — ellei pohjoistuuli minua muuhun pakota."

"Upottakoon pohjatuuli teidät, teidän laivanne ja asiamiehenne ja kaiken, mikä teille kuuluu", vastasi herra Strickland niin kiukkuisella äänellä, että kuulemassa olleet meksikolaiset matkustajat alkoivat nauraa englantilaisen raivoa, joskin ajattelevammat tekivät ristinmerkin välttääkseen pahoja enteitä.

Nousipa silloin kina, sillä herra Strickland — jonka luonne, kuten jo mainitsin, ei ollut kaikkein rauhallisimpia — raivosi ja manasi mitä hillittömimmin; kapteeni kohautteli olkapäitään ja puolusteli itseään; matkustajat hymyilivät; mutta nähdessäni, ettei asiata voinut auttaa, pysyin minä rotuni tapaan rauhallisena. Vihdoin livahti kapteeni tiehensä, otsaansa pyyhkäisten ja lisäten:

"Mitä ihmeen väkeä nuo englantilaiset oikein ovat? Pitää tuollaista melua pikku asiasta! Pyhä Neitsyt! mikä kumman kiire heillä aina on? Eikö huomenna ole yhtä hyvä kuin tänään — ja parempi vielä?"

Sinä iltana söimme illallisen yhdessä kannella, sillä kummallakaan ei ollut lainkaan halua mennä alas ruokasaliin ja kohdata Don José Morenoa, jota emme olleet vilaukseltakaan nähneet sitten eilis-illan. Lopettaessamme ateriamme himmeni valo ja taivas kävi kumman tummaksi, ja samalla ilmestyi pohjoiselle taivaalle pilvenlonka, samanlainen kuin olimme nähneet taivaanrannalla auringon noustessa. Mutta nyt se oli uhkaavan punainen ja hehkui kuin sulatusuunin lieska pimeässä.

"Taivas näyttää hyvin oudolta, Ignatio", sanoi englantilainen minulle, ja samassa me kuulimme Molasin ja intiaanimerimiehen puhuvan keskenään lyhyesti.

Siinä samassa syöksyi kapteeni ylös kajuutanportaita ja tarkasti taivaanrantaa, jonka näkeminen näytti säikyttäneen hänet. Hetki sen jälkeen ilmestyi koneenkäyttäjä konehuoneen luukusta ja molemmat miehet alkoivat keskustella tai paremminkin riidellä. Istuin siinä lähellä pimeässä heidän huomaamattaan, ja, niinpaljon kuin saatoin eroittaa sanoja, koneenkäyttäjä ehdotti käännettäväksi laivaa Fronteraa kohti, jonka satamasta olimme sillä hetkellä noin neljänkymmenen meripeninkulman päässä.

Toiselta puolen väitti kapteeni, että heidän niin tehdessään saattaisikin puhjeta pohjoistuuli ja yllättää heidät, ennenkuin he sinne ehtisivät, ja kuljettaa heidät Grijalva-virran kariin. Hän vakuutti lisäksi, ettei hän uskonut syntyvän pohjoistuulta, ja jos se pahaksi onneksi puhkeaisikin, olisi heidän parhainta suunnata ulos aavalle ulapalle ja kestää myrsky.

Koneenkäyttäjä piti tätä verrattomana tuumana siinä tapauksessa, että laiva olisi vankka ja koneet luotettavat. Hän selitteli äänekkäästi, että he voisivat yhtä hyvin yrittää purjehtia savukkeista tehdyn maston varassa kuin kulkea vasten pohjatuulta vuotavin laivanrungoin, kulunein konein ja ränsistynein siipirattain.

Vähitellen kävi väittely varsin tuliseksi ja kirouksia sinkoili sinkoilemalla, mutta lopuksi päättivät molemmat merimiehet, että heidän sittenkin oli turvallisinta pitää entinen suuntansa ja tarpeen tullen kiertää Xicalangon niemi ja asettua suojaan Carmen saaren taakse tai, jos voisivat, Usumacinto-virran suuhun. Sitten he erosivat, kapteenin kieltäessä ilmoittamasta lainkaan sään laadusta matkustajille, ennenkaikkea ei ainakaan tuolle kirotulle englantilaiselle, joka oli manannut esiin tämän onnettomuuden siitä syystä, ettei häntä laskettu maihin Fronteraan, ja jonka paha silmä oli tuonut huonon onnen.

Pari tuntia kului vielä ilman erikoisia muutoksia, paitsi että ilta tuli yhä pimeämmäksi ja yhä hiljaisemmaksi. Herra Strickland, joka oli kävellyt ympäri kantta sikaaria poltellen, tuli istumaan viereeni köysikimpulle ja kysyi minulta, luulinko nousevan pohjatuulen.

"Nousee, nousee se", vastasin, "ja luulen, että se hukuttaa meidät, niin ainakin väittävät intiaani-laivamiehet."

"Otattepa, Ignatio, hyvin kevyesti ajatuksen hukkumisestamme koiranpenikan tavoin säkissä. Kaukanako olemme Xicalangon niemestä?"

"Noin kahdentoista peninkulman päässä, luulen. Otan tuon ajatuksen siksi niin kevyesti vastaan, koskei tässä auta lainkaan hätähuuto. Jumala meitä varjelee, jos Hän hyväksi näkee, ja jos Hän taas näkee hyväksi, hukuttaa Hän meidät. On lapsellista taistella kohtaloa vastaan."

"Oikeata intiaani-uskoa, Ignatio", hän vastasi; "teidän väkenne heittäytyy lepoon ja sanoo — 'Kohtalomme niin määrää, tyytykäämme siihen' — mutta niin en usko minä, eikä minun kansani. Jos se olisi niin menetellyt, olisi Englanti, sen sijaan että se nyt on maailman ensimäinen maa, jo kauan sitten lakannut olemasta, sillä monen monta kertaa on se katsonut turmiotansa kasvoista kasvoihin, mutta voittanut sen. Jos tässä kuoltava on, tahdon minä puolestani kuolla taistellen. Sanokaahan, onko tähän väkeen luottamista, jos kahakka tulisi?"

"Intiaani-laivamiehet ovat Campechelaisia ja oivaa väkeä, he tuntevat rannikonkin ja tarpeen tullen tottelevat kaikessa minua. Minä kylläkään en osaa mitään sanoa, mutta kapteeni näyttää olevan selvillä ammatistaan. Saadaanpa nähdä!"

Minun puhuessani leimahti äkkiä valo yli taivaan päämme päällä, ja leimahdusta seurasi ukkosen jymeä kaiku. Sen kirkkaassa ja silmänräpäyksellisessä valossa näimme rannikon noin kolmen tai neljän peninkulman päässä sivulla ja miltei suoraan edessämme — Xicalangon niemen ääriviivat. Vesi laivamme vierellä oli kuoleman tyyni ja solui sen kupeista kuin öljy; savu nousi piipusta miltei suoraan ilmaan, häipyen määrätyllä korkeudella yltympäri, ja ylösvedetty purje lepatti tuulta vailla edestakaisin.

Mutta noin meripeninkulman päässä tuulenpuolella oli näky päinvastainen; sieltä ryntäsi pohjoistuuli meitä kohti kuin elävä olento, edellään nostaen tyynestä merenpinnasta lauman valkopäisiä aaltoja ja taempana pelotti paksu, musta pilviseinä, ulottuen meren laidalta aina taivaanlaelle asti.

Huomasipa nyt kannella seisova kapteeni vaaran, sillä jos nuo laineet löisivät sivultapäin, kaataisivat ne meidät aivan varmaan. Sinä eriskummallisena hiljaisuudenhetkenä, joka seurasi ukkosen täräystä, komensi hän ruorimiehen kääntämään laivan aallokkoa kohti sekä laivamiehiä sulkemaan peräluukun, ainoan avoinna olevan, joka salpasi matkustajat, paitsi meitä ja Molasia, kajuuttaan.

Hänen määräyksensä täytettiin täsmällisesti ja sukkelaan; Santa Maria muutti suuntaa ja lähti siipottamaan rannatonta ulappaa ja lähenevää kuohulaumaa kohti. Oli kamalaa nähdä sen, niin pienen aluspahasen, tunkeutuvan suoraan kohti näennäistä kuoleman kitaa. Luonnoton tyyneys oli jo loppunut, kaamea vongunta kuului ilmassa, vesijoukot laivan vierellä alkoivat kiehua ja kuohua ja nousta tuulen voimasta ylös ilmaan, koskien kasvoihimme kuin ruoskan iskut.

Jonkun hetken perästä näkyi jotain valkeata ja hirvittävää yli laivamme laidan, ja se sai kapteenin, jonka kasvot näyttivät salamain valossa kalpeilta kuin kuolema, huutamaan uusia komentosanoja laivamiehilleen.

"Painukaa maahan ja pitäkää lujasti köysistä kiinni", huusin minä herra
Stricklandille ja Molasille, jotka olivat vieressäni; "tuossa tulee el
Norte ja tuo kuoleman monelle tässä laivassa olijalle."

KUUDES LUKU.

Vielä hetki ja el Norte raivosi täydessä voimassaan. Ensiksi äkkinäinen tuulenpuuska ryntäsi alusta kohti, pannen sen vapisemaan, ja sieppasi yhdellä tempauksella kiinni käärimättömän halkasijapurjeen kiinnitteistään. Tämä tuulispää kiiti vonkuen edelleen, ja sen perässä raivosi myrsky.

Meistä näytti kuin sukeltaisi Santa Maria pää edellä valtavaan aaltoon, salaman kirkastamaan valkeaan kuohuharjuun, jota hirmumyrsky kiidätti edellään, sillä siinä samassa hulisi jalan paksuudelta vettä pitkin kantta kokasta keulaan, huuhtoen mukanaan kaiken irtonaisen, muun muassa kaksi intiaani-laivamiestä. Me olisimme menneet muiden mukana, ellemme olisi tarttuneet kaikin voiminemme etumaston ympäri kiedottuihin nuoriin, päästen pelkällä kastumisella.

Hetken seisoi laiva aivan hiljaa, ja näytti ikäänkuin kannelle syössyt vesi olisi sen painollaan upottanut kuohuihin, noustakseen, veden valuttua alas aaltoihin, jälleen ylös ja kyntääkseen kuohuja. Onneksi oli myrskyn ensi puuska voimakkain ja hirvittävin, eikä se osunut laivan laitaan, sillä yksi tai kaksi sellaista puuskaa lisää olisi upottanut meidät.

Hirmumyrskyn kiidettyä rantaa kohti tuntui silmänräpäyksen aikaa vain keinuntaa. Sitte sai Santa Maria osakseen koko pohjoistuulen painon. Hetken puski se vinkuvaan vastatuuleen ja huimaaviin aaltoihin, ammentaen niin suuret määrät vettä, että kapteenin oli pakko antaa määräys panna äkkiä koneet käymään puolella voimalla, toivoen näin matkan tarpeeksi edistyvän, laivan täyttymättä vedellä.

Nyt tuli vettä vähemmän laivaan, mutta toiselta puolen, kuten pian nähtiin, alkoikin alus ajautua Xicalangon nientä kohti, ja tästä hetkestä asti tuntui ilmeiseltä, että vain ihme voisi sen pelastaa. Tunnin verran kesti Santa Maria kovaa ja epätasaista taistelua, ajautuen myrskyn pakosta säännöllisesti taaksepäin, kunnes vihdoin voimme salamain valossa nähdä niemen ulkokarien uhkaavan parinsadan askeleen päässä peräkeulasta. Kapteenikin näki ne ja teki viimeisen yrityksen. Käännettyään laivan suuntaa hieman, niin että aallot löivät vastalaitaan, hän antoi määräyksen "täysi höyry, eteenpäin", ja taaskin me kuljimme ulapalle päin.

Ennen ja jälkeen tuon päivän olen tehnyt monta matkaa yli Meksikon lahden kaikenkaltaisilla säillä, mutta en milloinkaan ole kokenut sellaista, mitä nyt seurasi. Laiva nousi ja laski ja keikkui, nostaen milloin kokkansa, milloin keulansa aaltojen harjalle, kunnes näytti siltä kuin se hajoaisi kappaleiksi, veden syöksyessä tonnittain sen kannelle joka sukelluksella, virraten sisään läpi hataran laudoituksen.

Hitaasti, hyvin hitaasti etenimme niemestä väylää kohti, joka jää sen ja Carmen-saaren välille, mutta ponnistus oli lopulta liian kova. Laivan kamalasti nuokuttua lakkasi toinen siipiratas äkkiä pyörimästä ja toinen pirstautui palasiksi, ja säikähtynyt huuto alhaalta ilmoitti kannella olijoille, että kulunut koneisto oli luhistunut.

Olimme juuri väylän keskijuoksussa, missä kiiti rajutuulen ja vuoroveden ajama kuohuvirta viidentoista tahi kuudentoista solmun nopeudella, vieden mukanaan Santa Mariaa kuin vuolas katuoja puunlastua. Pari kertaa se pyöri ympäri, sillä koneiston luhistuttua ei ollut voimaa pitää kokkaa aallokkoa kohti, joten laivan sivuttain ollessa aallot syöksyivät kannelle, lakaisten sen miltei putipuhtaaksi, vieden mukanaan jok'ainoan pelastusveneen paitsi kutteria, joka oli kiinnitetty ylihangan puolelle, eikä ollut aaltojen ulottuvissa.

Kyykistyneinä maston suojaan pidimme me kolme kiinni nuoristamme, emmekä päästäneet irti vaikka vesi painoi meitä kantta vasten, peittäen meidät niin pitkäksi aikaa, että tuntui kuin olisivat keuhkomme haljenneet, ennenkuin päämme taas joutui ilmoille. Onneksi oli aallokko vienyt kaikki ylihangan puolen laitokset mennessään, joten vesi pääsi vapaasti virtaamaan yli, muuten olisi laiva kärsinyt haaksirikon heti paikalla. Mutta haaksirikkohan oli jo valmis, sillä konehuoneen luukku ja ruokasalin valoakkuna olivat rikkoutuneet, ja Santa Maria oli puolillaan vettä.

Ennenkuin uusi aallokko sitä ahdisti, oli laiva kääntynyt ympäri ja tässä asennossa vesi sitä huuhtoi ja kiidätti alas väylää, kannen ollessa vain nelisen jalkaa aaltojen rajasta.

Aika ajoin pilkisti kuu myrskypilvien raoista, paljastaen hirvittävän näytelmän. Pienen komentosillan sirpaleita uiskenteli ympärillä, ja niihin oli tarttunut kapteenin ruumis. Emme koskaan saaneet tietää oliko hän kauhun halvaama vai oliko savupiippu kaatuessaan ruhjonut hänet kuoliaaksi.

Muistanette, ystäväni, että hän oli määrännyt matkustajat lukittavaksi alas kajuuttaan ja sinne he jäivätkin, parikymmentä luvultaan, kunnes luukut särkyivät. Paria matkustajaa lukuunottamatta, jotka jo hukkuivat kajuuttaan syöksyneeseen veteen, hyökkäsivät kaikki ylös portaita, miehet ja naiset sekaisin, sillä he eivät voineet hetkeäkään kauemmin viipyä siellä; ja huutaen, valittaen ja rukoillen tarttuivat he laivavarustuksen sirpaleihin, maston palasiin tahi mihin tahansa, josta luulivat olevan turvaa armottomia aaltoja vastaan.

Surkeata oli kuulla naisten huutoja, naisten, jotka vain yöpukimissaan pakenivat vuoteiltaan, vasta ensi kertaa näyttäytyen lähdettyä Vera Cruzin satamasta. Kauhun valtaamina, käsittämättä vaaraa, nuo onnettomat olennot paiskautuivat nurin kannelle, yrittäen pysyä niljakkaisilla laudoilla, kunnes he toinen toisensa jälkeen vierivät mereen, aluksen pahasti kallistuessa, tahi huuhtoutuivat hautaansa kannen yli syöksyvien vesiaaltojen mukana.

Muutamia miehiäkin seurasi heitä meren syliin, toiset, voimakkaammat, ryömivät eteenpäin, yrittäen suojata itseään aalloilta, jotka paiskautuivat yli keulan, vaan kukaan ei yrittänytkään käydä heitä pelastamaan. Se olisikin ollut mahdottomuus.

Niiden joukossa, jotka yrittivät ryömiä eteenpäin, sinne, missä me ja jotkut intiaani-laivamiehet pitelimme kiinni taittuneen etumaston tyngän ympäri kiedotuista köysistä, oli Don José Moreno. Tänä kauhunhetkenäkin, joka totisesti oli kamala, saattoi tuo mies vielä olla julma, sillä, tunnettuaan englantilaisen, hän kirkui:

"Aha! pahahenki, Te tämän pohjoistuulen manasitte. Hyvä, saattepa nyt lopulta itsekin kuolla muiden mukana." Äkkiä nousi hän polvilleen, tarttuen pitkään puukkoonsa, ja pidellen toisella kädellä köydestä kiinni, yritti toisella upottaa veitsensä englantilaiseen. Epäilemättä olisi hänen vikkelä yrityksensä onnistunut, ellei lähellä oleva intiaani-purjemies olisi kumartunut eteenpäin ja iskenyt häntä niin voimakkaasti käsivarteen nyrkillään, että veitsi lensi hänen kädestään. Yrittäessään siepata sitä Don José kaatui suulleen kannelle, jääden siihen, yrittämättä uutta hyökkäystä.

Jälkeenpäin herra Strickland kertoi minulle, että niin suuri oli kohtauksen kauhu ja pelästys, että hän sillä hetkellä tuskin huomasi tätä tapahtumaa, vaikkakin jok'ainoa yksityiskohta palasi hänen mieleensä seuraavana päivänä, pannen hänet suuresti ihmettelemään, että intiaanit kuolemankin tuijottaessa suoraan silmiin muistivat suojelemislupauksensa.

Tällä välin Santa Maria, vuoroveden ja myrskyn ajamana, vesilastissaan ja uppoamaisillaan kiirehti kohti perikatoaan. Viimeinen hetkemme oli käsillä, ja hetkeksi näytti tämä tietoisuus masentavan herra Stricklandin, joka kosteuden ja kylmän kangistamana ryömi minun viereeni. Eihän se ollut ihmekään, sillä tuntui kamalalta hukkua näin.

"Emmekö voi mitään tehdä?" sanoi hän minulle vihdoin. "Kysykäähän intiaanilta, onko enään mitään toivoa."

Vieden kasvoni miltei kiinni purjemiehen korvaan, minä puhuin hänelle, huutaen sitten takaisin:

"Hän sanoo, että virta vie meidät tuon saaren kärjen taakse. Ja jos laiva tosiaankin sinne ajautuu, joudumme äkkiä tyynempään veteen, missä voi jo pysyä pystyssä veneelläkin, jos tuo yksi vielä säilyy ja voidaan irroittaa. Hän luulee kumminkin, että me hukumme."

Kuultuaan tämän, peitti herra Strickland käsin kasvonsa ja alkoi varmastikin lukea rukouksiaan, niinkuin minäkin. Pian me jätimme sen touhun, sillä olimme juuri kiertämäisillämme niemen kären, ja taaskin kuohuivat aallot yli aluksemme laitojen.

Jonkun minuutin kesti sanoin kuvaamatonta melskettä; sitten, vaikkakin tuuli yhä vonkui korvissamme, tunsimme olevamme miltei tyynessä vedessä. Ei laivakaan nuokkunut eikä kallistellut, se vain keinui valmistuessaan uppoamaan, samalla kuin kuu, pilvien lomista tirkistellen, näytti laivan laidan olevan vain pari-kolme jalkaa yläpuolella merenpinnan.

Kuusi intiaania, meitä kolme, Don José, joka näytti olevan tunnoton, sekä särkyneeseen siltaan tarttunut kapteenin ruumis olivat ainoat Santa Marian laivaväestä ja matkustajista säilyneet. Kaikki muut oli meri vienyt, mutta lähellä meitä riippui vielä kiinnitteissään pelastusvene.

Herra Strickland näki sen, ja minä luulen hänen muistaneen muutamaa tuntia aikaisemmin tekemänsä lupauksen, että hän kuolisi taistellen; vihdoin hän huusi:

"Laiva on uppoamaisillaan. Veneeseen nopeasti!" ja juosten pelastusveneen luo, hän kiipesi siihen, samoin minä, Molas sekä kuusi intiaani-laivamiestä.

Siinä oli miltei tuhtoihin asti vettä, joka saatiin pois vain aukaisemalla pohjassa oleva puutulppa.

Onneksi tiesi purjemies, sama, joka löi Don Josén kädestä veitsen, millä kohtaa tuo tulppa oli ja, ollen voimakas ja rohkea merimies, jaksoi sen avata, niin että vesi alkoi juosta ulos köyden paksuisena virtana. Kiiruhdettuaan veneeseen, pelastuksen toivossa, selvittelivät toiset intiaanit airoja ja irroittelivat nuoria, päästämättä niitä peräti ennenkuin vettä oli poistunut tarpeeksi, jotta vene voi uida.

"Pistäkää tulppa kiinni", sanoi herra Strickland; "laiva uppoaa juuri;
Teidän täytyy jättää loppu."

Puolessa minuutissa oli kaikki selvänä; purjemiehen komentaessa päästivät merimiehet nuorat irti, ja me olimme vedessä, tahi, paremmin sanoen, irti laivasta.

Tuskin olivat he kääntäneet veneen pään ja vetäneet kolmisen aironvetoa, kun Santa Marian kannelta kuului miehen avunhuutoa. Kuun valossa huomasimme Don José Morenon vartalon ryömivän rikkinäiselle laivanlaidalle, joka jo oli miltei vedessä.

Don José näytti sen kuulleen. Hän päästi niin surkean valituksen, että herra Stricklandin alati liian hellä sydän suli.

"Emme voi jättää tuota miestä", hän vastasi; "soutakaa takaisin ottamaan hänet."

"Hänhän aikoi juuri murhata Teidät", huusi purjemies, "ja jos lähestymme laivaa, voi se niellä meidät mukanaan."

Sitten kääntyi hän minun puoleeni ja kysyi: "Käskettekö, herra, meidän palaamaan?"

"Jos tuo herra niin tahtoo, niin minä käsken", minä vastasin. "Meidän täytyy omalla uhallamme pelastaa tuo mies."

"Hän, jota meidän toteltava on, käskee meitä", huusi purjemies jälleen; "soutakaa takaisin, veljet."

Jurosti mutta alistuen peräytyivät intiaanit, kunnes olimme aivan aluksen vieressä, joka vielä huojui kuohuissa ennen vaipumistaan. Maston vieressä seisoi Don José — sileä, öljyinen tukkansa pörröisenä, komea pukunsa likomärkänä ja epäjärjestyksessä.

"Kuulkaahan, konna", huusi herra Strickland, "laiva on uppoamaisillaan ja vie meidätkin mukanaan. Luettuani 'kolmeen' alkakaa soutaa, miehet. Tuletteko vai ette? Yksi, kaksi —"

Työläästi onnistui herra Stricklandin yhden intiaanin auttamana, ja keksin avulla tavoittaa hänet aaltojen viskelystä. Tunnustan, etten halunnut ottaa osaa koko touhuun — annettakoon se minulle anteeksi — kosk'en sydämessäni halunnut pelastaa tuota roistoa. Siihen heidän yrityksensä sillä erää jäi, koskei voitu viivytellä siinä, heidän kiskoakseen häntä ylös veneeseen, sillä juuri sillä hetkellä halkesi Santa Marian kansi, pitäen hirveän äänen, ja siinä samassa alkoi laiva vaipua veteen.

"Soutakaa henkenne edestä!" huusi purjemies, ja he sousivat, hinaten
Don Joséta veneen vanavedessä.

Sinne painui. Santa Maria, kokka edellä, jättäen jälkeensä merenpintaan kurimon, joka yritti kiskoa meitä takaisin. Hetken aikaa tuntui pelastumisemme epätietoiselta, sillä uponneen laivan synnyttämä pyörre oli vahva, ja vähällä oli, ettei se meitä niellyt, mutta lopulta pääsivät intiaanien vahvat kädet voitolle, kiskoen veneemme turvaan.

Suurimman vaaran mentyä ohi, nostivat merimiehet työläästi Don Josén veneeseen, missä hän lojui huohottaen, mutta vahingoittumattomana.

Olimme Carmen-saaren suojassa, joka meitä suojeli pohjoistuulen raivolla, ja voimme näin ollen joko yrittää nousta maihin tälle saarelle tahi jatkaa matkaa Usumacinto virran suuta kohti. Kolmaskin keino löytyi: pitää venettä pääksytysten aaltoihin ja antaa sen ajelehtia siksi kunnes päivä valkenisi. Lopulta päätimme tehdä juuri näin.

Pohtiessamme tätä kysymystä tummui ilma ympärillämme, sillä alkoi sataa kuin kaatamalla ja kuunvalokin himmeni; nousta maihin tässä pimeydessä olisi ollut mahdotonta, joskin rannan laatu sen olisi sallinut. Uhrasimme näin ollen henkiset ja ruumiilliset voimamme varjellaksemme itseämme aalloilta, jotka kävivät yhä peljättävämmiksi, joutuessamme ulos saaren turvista.

Se oli tukalaa touhua, ja ellei rankka sade olisi hieman asettanut merta, ei kukaan meistä olisi elänyt aamuun asti. Olisimme moneen kertaan hukkuneet, ellei vene, joka onneksi oli uusi, olisi ollut niin vankka, ja ellei päällikyyttä pitävä intiaani-purjemies olisi ollut lakkaamattoman valpas ja niin meritaitoinen. Sillä tunnit pitkät oli hän kyyristyneenä veneemme kokkaan, tuijottaen haukansilmineen läpi rankkasateen ja pimeän ja huutaen miehistölle suunnan muutoksista, kuullessaan tahi nähdessään valkoharjaisten laineiden lähenevän meitä, heittääkseen meidät äkkiä harjalleen ja jälleen painaakseen alas laaksoonsa, täyttäen silloin tällöin veneemme puolilleen vedellä, joka täytyi ammentaa pois, ennenkuin seuraava iso aalto yllätti meidät.

Jälkeenpäin kertoi herra Strickland minulle, tietäessään intiaanien mieluummin alistuvan kuin taistelevan vaaraa vastaan, ihmetelleensä, mikä saattoi nämä miehet kestämään niin urhoollisesti kaikki ponnistukset, sen sijaan että olisivat viskanneet pois aironsa ja ottaneet sovinnolla hukkuaksensa. Minuakin ihmetytti se seikka jonkunverran, kunnes yhtäkkiä sain siihen selityksen, mahtavan aallon syöstyä veneeseemme ja miltei täytettyä sen ja purjemiehen huutaessa miehille:

"Ponnistakaa veljet, älkääkä lainkaan peljätkö. Sydämen Haltija on matkassa, ja kuolema pakenee häntä."

Herra Stricklandista tämä lohdutus tuntui varmaan heikolta, koskei hän voinut uskoa minkään taikaesineen saattavan pelastaa taivaan ja meren voimilta, enkä minäkään uskonut. Läpimärkänä ja puolipaleltuneena, uponneella laivalla olleiden hirveiden tapahtumien ja mereen suistuneiden ihmisten muiston järkyttämänä menetti hän viimein, kuten hän minulle sitten kertoi, kokonaan mielensä tasapainon.

Ei mikään seikka hänen ulkonaisessa olemuksessaan paljastanut tätä hänen sisäistä tilaansa; hän ei ollut meksikolaisen kaltainen, joka lojui vedessä veneen pohjalla valittaen, vaikeroiden ja tunnustaen syntinsä, joita näytti olevan paljon. Hän istui vain hiljaa ja äänettä, heittäen itsensä kohtalon huomaan, kunnes hänen voimansa, sekä henkiset että ruumiilliset, pettivät vähä vähältä ja hän vaipui horroksiin. Eikä ihmekään, sillä harvoin joutuvat haaksirikkoiset avuttomampaan asemaan. Sokaiseva sade, erehdyttävä pimeys, raivoava tuuli ja meri, kaikki yhtyneenä saattamaan meidät turmioon, ajautuessamme voimattomassa aluksessamme, ties minne.

Kun tuon loppumattoman yön hetket kuluivat toisensa jälkeen, tuntui pelastuksemme yhä mahdottomammalta, sillä jokainen hetki kulutti niiden voimaa ja henkistä tarmoa, jotka niin uljaasti taistelivat meitä uhkaavaa perikatoa vastaan. Minä puolestani olin varma kuolemastani, mutta se ei minua ylen määrin huolestuttanut, koskei elämäni ollut ollut niin onnekas ja menestyksellinen, että minun olisi tarvinnut surra sen loppumista. Ennenkaikkea oli jokapäiväinen pyrintöni mieheksi vartuttuani ollut valmistaa sieluani kuolemaa varten ja elää niin, ettei minun tarvitsisi peljätä sen saapumishetkeä.

Itse asiassa näyttää minusta, että ilman sellaista valmistusta täytyy jokaisen ajattelevan ihmisen elämä olla pitkä viheliäisyys, koska kuitenkin vihdoin, ponnistakoonpa hän kuinka tahansa, loppu hänet yllättää; eikä elämämme ainoatakaan tapausta voi tärkeydessä verrata välttämättömään kuolemaan. Emme elä välttääksemme kuolemaa, vaan kuollaksemme; tämä on olemassaolomme suuri päätös. Kuolema on kuitenkin hirveä, erittäinkin jos sitä täytyy odottaa tunnittain haaksirikon kauhuissa ja jännityksessä.

Sentähden olin hyvin liikutettu kun, peitettyäni ystäväni vaipallani, itsekin ajanpitkään menehdyin kylmästä ja uupumuksesta. Hetken kuluttua, jolloin nykyisyys tuntui pakenevan käsistäni, vieden mukanaan tulevat kauhut ja toiveet, ja vain menneisyys astui eteeni, minä vaivuin tajuttomuuden tilaan tahi horroksiin.

Kuinka kauan tätä unhotuksen ja tajuttomuuden tilaa kesti, en tiedä, mutta sen katkaisi minulta Molas, joka pudisti minua ja huusi korvaani äänellä, jossa värisi kylmyys, tahi ilo, tahi kumpiakin:

Suurella vaivalla avasin silmäni, sillä suolaisesta suihkusta olivat kasvoni kuin jäässä, ja näin aamun jo tuntia ennemmin koittaneen, ja vaikka taivas yhä olikin lyijynkarvainen, emme enään olleet merellä vaan soluimme virtaa pitkin, karin hyrskytessä takanamme.

"Usumacinto virralla, Jumalan kiitos!" vastasi Molas. "Olemme pimeässä soluneet pitkin vuonoa ja aamun valjetessa huomasimme olevamme juuri noiden karien ulkopuolella. Kuljimme turvallisesti niiden ohi, ja tuolla edessämme on siunattu maa."

Katselin virran rantaa, missä kasvoi pensaita ja ruohoa ja niiden seassa jaloja palmupuita. Katsahdin myös matkatovereihini. Herra Strickland makasi kuin kuollut hänen ylleen levittämäni vaipan alla, pää köysikimpun päällä, mutta meksikolainen, Don José, istui veneen pohjalla ja tuijotti villin näköisenä rantaa.

Mitä tulee intiaaneihin, miehiin, joiden varassa olimme pelastuneet, oli heidän voimansa aivan lopussa. Kaksi heistä näytti menehtyneen istuimilleen, ja minä näin heidän kätensä veristyneen airojen hieronnasta. Toiset retkottivat hengästyneinä tuhtojen vieressä, mutta Molas hoiti ruoritankoa vierelläni, ja purjemies yhä oli asennossaan kokassa, mistä hän oli vartioinut kuolemaa niin monen kaamean tunnin ajan.

"Sanokaahan, päämies", hän kysyi, kääntäen puoleeni tuskaa ja kärsimystä kuvastavat kasvonsa, joihin oli jäänyt valkea suolakerros, "voitteko soutaa? Jos voitte, niin tarttukaa airoihin ja kiskaiskaa meidät rantaan, Molas kyllä pitää perää, sillä meidän käsissämme ei ole enään voimaa."

Minä kompuroin paikaltani suurella vaivalla, sillä jokainen liike koski minuun, ja soudin veneen rantaan. Kun sen kokka kosketti maihin, pilkisti aurinko ohenneiden pilvien lomasta.

Kun vene oli sidottu kiinni, nostimme Molas ja minä englantilaisen rannalle, aukoilimme hänen vaatteitaan, jotta aurinko pääsi paistamaan hänen sinisiksi kohmettuneisiin jäseniinsä. Pilvien hälvetessä ja lämmön noustessa näin veren alkavan virrata hänen valkoisen hipiänsä alla, joka oli kosteuden ja tuulen pöhöttämä. Nyt tiesin, että hän vain nukkui, ja että elämän aalto alkoi virrata hänen suonissaan niinkuin minunkin.

Meidän siinä auringonpaisteessa lämmitellessämme ilmestyi läheisestä, puolen leaguen päässä olevasta kylästä joitakuita intiaaneja. Kuultuaan onnettomuutemme ja saatuaan selville, keitä me olimme, kiirehtivät nuo miehet kotiinsa hakemaan ruokaa meille, näytettyään ensinnä lammikon, mihin oli kokoontunut suolatonta sadevettä, jonka tarpeessa kuivat kurkkumme kovasti olivat. Heidän oltuaan noin tunnin ajan matkalla heräsi englantilainen ja pyysi juodakseen, minkä pyynnön minä täytin. Aluksi kysyi hän, missä olimme ja mitä meille oli tapahtunut. Kerrottuani hänelle kaiken peitti hän hetkeksi kasvonsa käsin, paljastaen ne jälleen ja sanoen:

"Olen mieletön kerskuri, Ignatio. Sanoin tahtovani kuolla taistellen, mutta nuo miehetpä tässä ovatkin taistelleet ja pelastaneet minunkin henkeni, minun itseni nääntyessä kuin heikko lapsi."

"Samaa sanoin minäkin, herra", minä vastasin; "vain nuo, jotka airoissa ponnistelivat, voivat pysyä tajuissaan, sillä työ heitä piti lämpimänä. Käykäähän virralle, peseytymään, sillä vaatteenne ovat jälleen kylliksi kuivat", ja heittäen vaippani hänen harteilleen, seurasin häntä rantaan.

Astuessamme pengertä alas tapasimme purjemiehen, ja englantilainen sanoi, ojentaen hänelle kätensä:

"Ei, herra, en minä ole", vastasi intiaani. "Unohdatte, että mukanamme oli Sydämen Haltija, ja Sydän, joka on säilynyt niin kauan, ei voi hukkua. Tämän me tiesimme ja siksi ponnistimme, vakuutettuina ettei touhumme ollut turhaa."

"Alanpa pian uskoa tuohon teidän taikakaluunne itsekin, Ignatio", sanoi herra, kohauttaen olkapäitään; "viime yönä se ainakin teki meille hyvän palveluksen."

Sitten hän peseytyi. Hänen pukeutuessaan saapui kylästä naisia kantaen vasuilla jauhokakkuja, papuja, paistettua kaurista ja pullollisen aqua ardientea, tämän maan viinaa. Tämän varaston ääreen me istuuduimme kiitollisina, ja ennenkuin olimme ateriamme lopettaneet, saapui kylän päämies, esittäen itsensä ja lausuen kunnioituksensa, pyytäen meitä samalla asuntoonsa.

Kuiskasin nyt Molasille, joka oli jonkun verran tuttu tämän miehen kanssa, että hän puhuttelisi häntä kahdenkesken, ilmoittaen arvoni ja tiedustellen, oliko hänellä tietoja tuosta vieraasta, jota tulimme tapaamaan, tohtori Zibalbaysta. Hän nyökkäsi ja totteli, ja hetken kuluttua nousin minäkin ja seurasin häntä puitten suojaan, missä veljesliittoomme kuuluva päämies puhutteli minua suurella kunnioituksella.

"Minulla on uutisia, herrani", sanoi Molas. "Tämä mies kertoo kuulleensa vanhasta intiaanista tyttärineen. Mutta tänä aamuna kertoi muuan virtaa alas tullut mies, että Don Pedro Moreno, tuon Don Josén isä, oli vanginnut heidät molemmat noin viisi tai kuusi päivää sitten ja sulkenut heidät tyrmään Santa Cruzin maatilalle, missä he nyt olivat, joko kuolleina tai elävinä."

Mietin hetkisen ja lähetin sitten hakemaan herra Stricklandin, jolle kerroin kuulemamme.

"Mutta mitä tuo roisto sitten voisi tehdä vanhalle intiaanille ja hänen tyttärelleen?" hän kysyi.

"Herra unohtaa", sanoi Molas, "että Don Pedro ryösti minultakin tohtorin antamat kultakolikot, ja että tyhmyyksissäni kerroin hänelle, keneltä ne olin saanut. Epäilemättä tahtoo hän saada tietää, mistä kaivoksesta tuo kulta on kaivettu, ja missä pajassa siihen on lyöty Sydämen merkki. Ja onhan siellä tytärkin, jota joku mies voi pitää arvokkaampana kuin kaikkea Meksikon kultaa yhteensä. Niin, herra, pelkään että matkanne on hyödytön, sillä ne, jotka lähtevät Don Pedron vieraiksi, jäävät hänen luoksensa helpostikin ainiaaksi."

"Se on, minun mielestäni, meidän kumminkin uskallettava", sanoi herra
Strickland.

"Niin on", minä vastasin. "Tultuamme näin kauas tapaamaan tätä vierasta, emme voi palata tyhjin toimin. Olemmehan sitäpaitsi eläneet pahemmissakin vaaroissa kuin Santa Cruzin vaarat voivat ollakaan."

SEITSEMÄS LUKU.

Palattuamme ateriapaikallemme näimme kylän vanhimman keskustelevan merimiesten kanssa heidän aikeistaan. Meidät nähdessään läheni purjemies ja sanoi, että hän ja hänen kumppaninsa aikoisivat, jos se meitä huvittaisi, jäädä lepäämään muutamiksi päiviksi läheiseen kylään. Sitten tahtoivat he soutaa veneen rannikkoa pitkin Campecheen, jonne he suotuisalla ilmalla toivoivat joutuvansa kuudessatoista tunnissa. Hän sanoi sen lisäksi toivovansa meidän häntä seuraavan.

Vastasin, ettemme toistaiseksi välittäisi merimatkoista, ja että meillä oli aikomus mennä Potrerillon kaupunkiin, missä valmistelisimme retkeämme Yucatanin rauniokaupunkeihin. Purjemies riemastui tästä kovasti, vaikkakin hän toiselta puolen oli suruissaan siitä, etteivät he voineet seurata meitä niin kauas, koska heidän velvollisuutensa oli ilmoittaa laivan perikadosta sen omistajalle, joka asui Campechessa.

Kuultuamme tämän, irroitti herra Strickland rahavyön, jota hän kantoi vyötäisillään, ja kaatoi sieltä puoli kourallista kultakolikolta, jotka hän pyysi purjemiestä ottamaan tasattavaksi hänen itsensä ja kumppaniensa kesken. Kaiken aikaa istui Don José aivan vieressämme, tarkastaen kaikkea mitä tapahtui, ja minä näin hänen silmänsä välähtävän nähdessään kultavyön.

"Olette onnellinen pelastettuanne niin paljon", hän sanoi, puuttuen ensi kertaa puheeseen. "Kaikki, mitä minulla oli, meni laivan mukana, niin, kolmetuhatta dollaria, ehkäpä enemmänkin."

"Teidän olisi pitänyt seurata meidän esimerkkiämme", vastasi herra Strickland; "me jaoimme kaiken kolmen kesken ja kannoimme sitä vyötäisillämme. Vaikka ehkä Te sittenkin olitte viisaampi, koska tuollainen kultapaino olisi ollut kömpelö, ja meidän olisi Teidän laillanne pitänyt uida. Muuten, herra, mitä aiotte tehdä?"

"Jos sallitte", vastasi meksikolainen, "kävelen kanssanne Potrerilloon päin, sillä kotini on sillä kulmalla. Jos Teitä, herra, ja Teidän seuralaisianne ahdistettaisiin isäni taholta, uskaltaisin minä tarjota hänen vieraanvaraisuuttaan Teille."

"Rehellisesti puhuen, Don José", sanoi herra Strickland, "viime kokemuksemme ei ole ollut omiansa antamaan meille halua minkäänlaisiin tekemisiin kanssanne. Saanko ehkä palauttaa mieleenne, syrjäyttämällä muut asiat, että viime yönä yrititte murhata minut?"

"Herra", vastasi mies katuvan näköisenä, "jos niin yritinkin, oli se kauhun ja mielettömyyden takia, ja pyydän nöyrimmästi anteeksi sitä sekä kaikkia sitä ennen sanomiani vihaisia ja mielettömiä sanoja. Herra, Te pelastitte henkeni, ja sydämeni on täynnä kiitollisuutta Teitä kohtaan, joka olette pahan näin hyvällä palkinnut. Tiedän Teidän saaneen huonoja tietoja isästäni, ja, totta puhuen, hän onkin joskus juovuksissa ollessaan paha ja ilkeä ukko. Se hyve hänellä kuitenkin on, että hän rakastaa minua, poikaansa, ja kaikkia, jotka minulle ovat ystävällisiä. Siksi pyydän hänen puolestaan ja omastani Teitä unohtamaan menneet ja nauttimaan vieraanvaraisuuttamme muutaman päivän, ainakin niin kauvan kuin olette toipuneet väsymyksestä, ja me voimme varustaa Teitä aseilla ja hevosilla, auttaaksemme matkaanne edelleen."

"Varmasti aiommekin ostaa muuleja ja pyssyjä", vastasi herra Strickland. "Jos luulette isänne voivan myydä niitä, tahdomme nauttia ystävällisyydestänne ja viettää yön tai pari maatilallanne."

"Herra, kaikki on siellä Teidän käytettävissänne", vastasi Don José hyvin kohteliaasti; mutta hänen puhuessaan näin minä hänen silmissään välähtelevän kavalan tulen.

"Epäilemättä", keskeytin, "sillä onhan Don Pedro Moreno kuuluisa vieraanvaraisuudestaan. Ennenkuin kutsunne lopullisesti otan vastaan, uskallan pyytää suojeluslupaustanne, erittäinkin kun olemme aseettomia, lukuunottamatta pistoolejamme ja veitsiämme."

"Enpä laisinkaan, herra, mutta minua hieman kummastuttaa, että Te, joka kaksi päivää sitten kieltäydyitte syömästä yht'aikaa 'intiaanikoiran' kanssa, haluaisitte suorastaan saada tuon saman koiran kattonne alle."

"Enkö ole jo valittanut mielipahaani kaikesta, mitä tapahtui?" hän vastasi, "ja voiko mies muuta enään? Herrat, jos mikä tahansa ikävyys uhkaa Teitä isäni talossa, vastaan minä siitä henkeni uhalla."

"Se riittää kyllä", tarttui puheeseen herra Strickland, "koska sellaisessa tapauksessa varmasti panisimme Teidät täyttämään lupauksenne. Sanokaahan, miten pitkä matka on maatilalle tästä paikasta?"

"Jos heti lähtisimme, olisimme siellä auringon laskiessa", hän vastasi, "tahtoo sanoa jalan, vaikkakin ratsain kestää matka sieltä virran suuhun vain kolme tuntia."

"Lähdetään sitten", hän sanoi, ja kymmentä minuuttia myöhemmin olimme matkalla.

Ennenkuin läksimme, otimme rakkaat jäähyväiset merimiehiltä ja kylänpäämieheltä sekä muilta, jotka kuulivat meidän aikovan lähteä yöksi Santa Cruziin.

"Sillä paikalla on paha maine", sanoi kylänpäämies, "ja se on varkaiden ja salakavaltajien pesä — meni tästä viime viikollakin virtaa ylöspäin lasti, joka ei koskaan tullimaksuja suorittanut. Sanovat, että Don Pedro on antautunut pahanhengen palvelukseen. Varjelkoot pyhimykset teitä hänestä!"

"Meillä on asiaa tähän taloon, ystäväni", vastasin; "mutta varmastikin on Teidän helppo pitää vaaria, mitä lähistössänne tapahtuu. Jos ei meitä kuulu palaaviksi muutamassa päivässä, suvaitsette ehkä ilmoittaa Campechen viranomaisille meidän olevan hukkateillä."

"Viranomaiset pelkäävät Don Pedroa", vastasi kylänpäämies, pudistaen päätään, "hän lahjoo heidät sitäpaitsi niin runsaasti, etteivät he välitä keksiä hänen ilkitöitään. Joka tapauksessa teen minä voitavani, luottakaa siihen, ja englantilaisen ollessa mukananne voin minä mahdollisesti kyetä tarpeen tullen apua hankkimaan."

Kävelymme sinä päivänä oli pitkä ja kuuma, vaikkei meillä ollut muuta kantamista kuin vaatteet päällämme, kaikki omaisuutemme kun oli hävinnyt laivan hukkuessa. Illansuussa pysähdyimme ja, helle kun oli kova, söimme hiukkasen mukaamme otettua ruokaa ja nukuimme kaksi tuntia varjossa, mikä uni oli mitä tervetullein meille väsyneille. Nousimme jälleen ja patikoimme eteenpäin, kunnes vihdoin näimme tuon maatilan, missä kohtalo, vaikkakin silloin vähimmin sitä osasin aavistaa, oli määrännyt minut asumaan niin monta elämäni vuotta.

Käveltyämme laajan viljapellon poikki — jossa nyt kasvaa kahvipensaita — saavuimme porttikäytävälle ja astuimme pihaan, missä vihaiset koirat hyökkäsivät meitä ahdistamaan. Don José hätisti pois koirat ja astui taloon, jättäen meidät muutamien sekarotuisten palvelijain huostaan.

Hetken päästä hän palasi ja vei meidät pitkin käytäviä ruokasaliin, joka, kuten tiedätte, on maatilan avarin huone ja oli muinoin munkkien virvoitushuoneena. Muutamia lamppuja riippui seinillä, sillä alkoi jo tulla pimeä, ja niiden valossa näimme viisi tai kuusi miestä kokoontuneen pitkään pöytään illallista odottamaan, jota tarjoilivat intiaanitytöt. Riittää jos sanomme, että nämä miehet olivat sekarotuisia ja roistonnäköisiä. Katsahtaessamme huoneen etäisimpään nurkkaan näimme kattohirsiin köytetyn riippumaton, missä makasi mies, kauniin intiaanitytön tuudittamana.

"Käykäähän tekemään tuttavuutta isäni kanssa, joka Teitä odottaa", sanoi Don José, käyden edellä riippumaton luo. "Isä, tässä on se urhea englantilainen, joka pelasti henkeni viime yönä, ja tässä intiaaniherra, joka — ei tahtonut henkeäni pelastaa. Kuten kerroin, olen puolestanne luvannut heille vieraanvaraisuutta, ollen vakuutettu heidän olevan tervetulleita täällä."

Kuullessaan poikansa äänen Don Pedro heräsi tai teeskenteli heräävänsä horroksesta ja pyysi tyttöä lopettamaan tuutimisen. Sitten hän nousi istumaan ja katsahti meitä. Hän oli lyhyt, uljaannäköinen mies, noin kuudenkymmenen vuotias — niin lyhyt tosiaankin, että vaikka riippumatto oli ripustettu matalalle, hänen jalkansa eivät ulettuneet lattiaan asti. Huolimatta tästä ko'on vähyydestä, Don Pedron ulkonäkö oli hämmästyttävä, pitkän, huolellisesti kammatun tukan antaessa hänelle kunnianarvoisen ilmeen. Muuta kauneutta ei hänessä ollutkaan, sillä hänen poskensa olivat veltot ja ryppyiset, hänen suunsa oli raaka ja aistillinen; ja hänen uneliaita silmiänsä, jotka olivat pienet, puoliavoimet, ja joita valonhäikäisyltä suojelivat mustat silmälasit, voi sattuvimmin verrata käärmeen silmiin. Nähdessämme hänet tulimme vakuutetuiksi, ettei hänen mainettaan oltu liioiteltu, sillä hänen kasvoillaan oli roiston leima. Siitä huolimatta hän teki kohteliaan kumarruksen ja kääntyi herra Stricklandin puoleen espanjankieltä puhuen.

"Te englantilainen olette siis pelastanut tämän poikani uppoavasta laivasta", hän sanoi hitain, voimakkain äänin, tuijottaen meihin kalansilmillään värikkäiden lasiensa ylitse. "Hän kertoo minulle Teidän soutaneen takaisin uppoavan laivan kupeelle pelastamaan häntä. Hyvä, se oli urhoollinen teko, teko, jota minä itsekään en olisi uskaltanut, sillä minulla on aina ollut kylliksi huolta oman henkeni säilyttämisessä, yrittämättä vielä pelastaa muiden henkeä. Mutta olen moneen kertaan nähnyt teidän englantilaisten olevan tässä suhteessa omituisia, aivan huimapäisiä. Herra, kunnioitan Teitä, ja tämä talo ja kaikki siinä on Teidän ja kumppaninne käytettävänä", ja hän katsahti todellisella kiintymyksellä vieressään seisovaan tanakkaan, juronnäköiseen mieheen, joka pureskeli viiksiänsä ja tarkasti meitä salavihkaa.

"Sanokaahan minulle", hän lisäsi, "mikä on saattanut minulle ilon nähdä teidät täällä?"

"Sattuma, Don Pedro", vastasi herra Strickland. "Tämän vanhan maan rauniot miellyttävät minua kovin, ja minä olin matkalla Palenqueen intiaani-ystäväni Don Ignation kera, kun meitä kohtasikin haaksirikko-onnettomuus lähellä Teidän vieraanvaraista taloanne. Neuvottomuudessamme hyväksyimme poikanne pyynnön ja tulimme Teidän vieraiksenne toivoen samalla, että voisitte myydä meille pyssyjä ja muuleja."

"Rauniot, herra Strickland! Olettepa te englantilaiset totta tosiaan kummallisia. Mitä iloa teillä on saadessanne möyriä vanhojen muurien keskellä, joita jo kauan sitten kuolleet ihmiset ovat rakentaneet, ellette haeskele aarteita sieltä. Minä puolestani vihaan jo raunion nimeäkin, sillä olen aina kärsinyt siitä ajatuksesta, että itsekin kerran kuolen niiden keskelle, ja se on ikävä tieto. Äsh!" — ja hän sylkäsi lattialle — "taaskin se ajatus minut yllättää, äkkiä kuin vilunhyristys."

"No", hän jatkoi, "olettehan te onnellisia pelastettuanne henkenne ja rahanne. Huomenna katselemme kaikkea, mitä haluatte ostaa. Kesken kaiken, te varmaankin olette pölyttyneet matkallanne ja haluatte peseytyä ennen ateriaa. José, viehän molemmat herrat huoneeseensa, apotin huoneeseen. Illallinen on pian valmis — hyvästi siihen asti. Menehän tyttö auttamaan heitä", hän lisäsi, kääntyen naisen puoleen, joka oli kiikuttanut riippumattoa; "siellä tarvitaan vettä ynnä muuta."

Nainen kumarsi ja läksi, ja ovelle päästyämme odotti hän meitä, lamppu kädessä, valaisten käytävää.

"Te, herra Jones, jolle kirjoitan tätä kertomusta, olette niin usein maannut samaisessa apotinhuoneessa, että minun on turhaa käydä tässä sitä kuvailemaan. Paitsi huonekaluja, on huone nyt aivan samanlainen kuin silloinkin. Se oli tyhjä paitsi muutamaa tuolia, jykevää pesulaitetta ja kahta amerikalaismallista työntösänkyä, jotka olivat lähellä toinen toistaan, yksi kummallakin puolella apotin kuvaa."

"Pelkään, että pidätte tätä paikkaa yksinkertaisena Meksikon mukavuuksien jälkeen", sanoi Don José, "mutta se on vierashuoneemme, paras mitä voimme tarjota."

"Kiitos vaan", vastasi herra Strickland, "kaikki on hyvin, joskin vieraanne ehkä usein kärsivät painajaisesta", ja hän osotti eteläisellä seinällä olevaa kamalaa kuvaa, missä esitettiin intiaania polttoroviolla, pahojen henkien istuessa hänen päänsä päällä kiskomassa sielua ulos kuolevasta ruumiista.

"Sieviä, eivätkö olekin?" sanoi Don José; "olen tahtonut yläpuolta maalattavaksi valkeaksi, mutta isäni pitää niistä. Kaikki uhrit, kuten tiedätte, ovat intiaaneja, ei ainutta valkoista miestä niiden joukossa, eikä tuo ukko koskaan ole voinut sietää intiaaneja. Niin, kun olette valmiit, tehkää hyvin ja käykää illalliselle! Löydätte hyvin, jos seuraatte ruuan hajua", ja hän lähti huoneesta.

"Odottakaahan", sanoin puhutellen tyttöä, joka aikoi myös lähteä, "ehkä pidätte huolta palvelijammekin ruuasta", ja minä osotin Molasia, "koska herranne eivät tahdo häntä samaan pöytään."

Tällä välin oli Don José ehtinyt ulos ovesta, jonka ilmavirta sulki hänen jäljessään. Olin aikeissa alkaa merkkikuulustelun, kun muistinkin, etteivät naiset meidän Liitossamme ole varsinaisia jäseniä, ja minä kuiskasin muutamia sanoja Luisan korvaan ja tein merkin kädelläni. Hän antoi tutun vastauksen, joka on jo lapsillekin opetettu, jonka jälkeen lausuin uuden, Sydämen Läsnäolon tunnussanan.

"Tässä", minä vastasin ja vetäen tunnusmerkin esiin, minä annoin hänen silmäillä sitä.

Hän katsoi ja osoitti alamaisuutta, ja samalla hetkellä kuulimme Don
Josén kutsuvan häntä.

"Armollinen herra, Teitä uhkaa vaara tässä talossa. En voi nyt kertoa, mutta jos mahdollista palaan takaisin. Viini on vaaratonta, mutta älkää juoko kahvia, älkääkä nukkuko, vaikka käytte sänkyyn. Tutkikaa lattiata niin ymmärrätte syyn. Tulen, herra! Tulen!" ja hän kiepsahti ulos huoneesta.

Tytön mentyä astui herra James ovelle ja lukitsi sen, kääntyen takaisin ja sanoen:

En vastannut, vaan sysäsin syrjään toisen sängyn ja tutkin lattiaa sen alla. Se oli tahrainen toisin paikoin. Sitten otin peitot pois kummastakin vuoteesta ja tutkin patjoja ja näin niidenkin olevan tahraisia, vaikkakin vähän, sillä ne oli pesty. Sanoin sitten:

"Ihmisiä on kuollut näissä vuoteissa, herra, ja nuo tahrat ovat heidän vertansa. Tuntuu siltä, että Don Pedron vieraat nukkuvat hyvin; ensin heitä hoidetaan, sitten heidät murhataan; ja tätä tarkoitusta varten meidätkin on viekoteltu taloon. No, eihän muuta voinut odottaakaan."

"Se on lohduttava tulevaisuudenkuva", hän vastasi; "olemme tämän miehen vieraita, kaiketikaan ei hän meitä —" ja hän veti kädellään ympäri kurkkunsa.

"Kyllä hän tahtoo, herra, ja tätä varten on Don José meidät tänne tuonut. Kun muitakin on murhattu, ei ole luultavaa että me säilyisimme, koska Don Pedro luulee olevansa varma, ettei englantilainen matkusta ilman suurta rahasummaa. Ennenkaikkea meillä on ollut riita pojan kanssa ja tunnemme isän liian hyvin."

"Sanon vieläkin, että tulevaisuudenkuva on lohdullinen", vastasi herra Strickland. "Olisi kerta kaikkiaan ollut parempi hukkua kuin jäädä noiden roistojen teurastettavaksi tähän kaameaan paikkaan. Mikä kuolema!"

"Ei menetetä toivoa vielä", vastasin. "Meitä on varoitettu ajoissa, ja luulen siksi pelastuvamme tuon tytön ja muiden talossa olevien intiaanien avulla, koska tunnin sisään kukin on saanut tietää keitä me olemme ja on valmistunut uhraamaan henkensä meidät pelastaakseen. Mehän tulimme määrätyssä tarkoituksessa, tietäen vaaramme. Ollaanpa valmiit käymään noiden miesten kanssa aterialle rohkein katsein; sillä voitte olla varma, ettei mitään hyökkäyksiä tapahdu ennen yömyöhää, kun he luulevat meidän nukkuvan. Oletteko ymmärtänyt, Molas?"

"Odottakaahan tässä tahi tuossa toisessa huoneessa, kunnes me palaamme, ja jos intiaanityttö tulee, ottakaa häneltä selville kaikki, mikä koskee tohtorivanhuksen ja hänen tyttärensä olinpaikkaa ja muita asioita, sillä kuullessaan Teidän olevan Liiton jäseniä, puhuu hän kyllä. Onko kukaan Teitä tuntenut?"

"Hyvä. Pitäkää, jos mahdollista, vaaria heidän askeleistaan, tehkää voitavanne tytön kanssa ja tarkatkaa, mitä ikinä tapahtuu. Näkemiin."

Astuessamme ruokasaliin, istui yhdeksän henkeä jo pöydässä odotellen kärsimättömästi illallista, mutta Don Pedro istui yhä riippumatossaan mitä vilkkaimmassa keskustelussa poikansa Josén kera. Pöydässä istujista oli vain yksi valkoinen mies, laiha, surkastuneen näköinen ja käyränokkainen, jonka koko olemus täytti meidät inholla. Muut olivat sekasikiöitä, kaikenkaltaisia hylkiöitä ja roistoja, jotka olivat päässeet karkaamaan oikeuden kynsistä ja elivät rosvouksella ja ryöstöllä.

Katsellessamme näitä hylkiöitä tuntui meistä ilmeiseltä, ettemme, joutuessamme heidän valtaansa, voisi odottaa suurtakaan sääliä, sillä heillä ei olisi varmaankaan meitä teurastaessaan suurempaa tuskaa kuin metsästäjällä otuksia ampuessaan.

Huomatessaan meidät nousi Don Pedro riippumatostaan lattialle ja sanoi, ottaessaan herra Stricklandin kädestä:

"Saanko esittää Teidät työnjohtajalleni, herra Smithille Texasista. Hän on amerikalainen ja on iloinen tavatessaan jonkun, joka osaa puhua englantia, sillä hänen espanjansa ei harjoituksen puutteessa ole kaikkein loistavinta."

Englantilainen teki kumarruksen ja amerikalainen seikkailija puhui hänelle englanninkielellä, vääristellen naamaansa kuin koira, vaikkenkaan tiedä mitä hän sanoi. Sitten vei Don Pedro vieraansa kunniapaikalle pöydän päähän, oman paikkansa viereen, jota vastoin minut pantiin pienen matkan päässä olevaan toiseen pöytään, mihin minulle yksin tuotiin ateria, koska minun ei puhdasverisenä intiaanina sallittu syödä yhdessä seurassa noiden sekasikiöitten konnien kanssa. Kun Don José oli istuutunut pöydän toiseen päähän amerikalaisen kanssa, alkoi ateria, joka oli verraton.

Keskusteluun, joka nyt seurasi, en minä ottanut lainkaan osaa, paitsi roistojen pyytäessä minua juomaan viiniä kanssaan, sillä he tahtoivat saada minut juovuksiin; mutta näyttäessäni puuhailevan ateriani kera, minä ajattelin paljon ja tarkkasin vielä enemmän. Keskustelun seuraamisen heitin sikseen, koska en sitä tarkkaan kuullut ja koska englantilainen sen minulle kertoi.

"Maistakaahan vielä tätä burgundia", sanoi Don Pedro, kun ruoka-astiat oli korjattu pois, täyttäessään lasinsa seitsemännen tahi kahdeksannen kerran, "se on oikeata lajia, suoraan Ranskasta, vaikkeikaan siitä koskaan ole tullia maksettu", ja hän nilkkasi ilkeällä silmällään.

"Terveydeksenne, herra, ja eläkää kauvan, tehdäksenne eilisenlaisia urotöitä monta, pelastettuanne poikani mereen hukkumasta. Muuten, tiedättekö, että Santa Marialla sanottiin Teillä olleen pahan silmän, joka sai aikaan haaksirikon? Samaa sanottiin myös pitkänaamaisesta toveristanne intiaanista."

"En totta tosiaan tuota ennen kuullut", vastasi herra Strickland nauraen; "mutta jos niin olisikin, ei paha silmämme teitä kauvemmin häiritse, koska lupaamme jatkaa huomenna matkaamme."

"Loruja, ystävä, loruja; ette kaiketikaan luule minun tuollaisia pilapuheita uskovan, vai luuletteko? Voidaan sanoa paljon asioita, joilla on vain leikin luonne. Näinpä", ja hän korotti äänensä niin, että minä voin kuulla häntä pöydästäni, "Teidän kumppaninnekin, tuo tuolla, — eikö hänen nimensä ole Ignatio? — kertoi laivalla maineelleni ikävän jutun, jota hän varmasti itsekään ei uskonut", ja siinä samassa hän tuijotti minuun, lisäten röyhkeästi: "Eikö olekin niin, intiaani?"

"Jos kysytte minun mielipidettäni, Don Pedro", vastasin eteenpäin nojaten ja puhuen hyvin selvästi, "sanon, että on hyödytöntä toistaa sanottuja sanoja tahi muistella tehtyjä tekoja. Jos sanoinkin joitakuita sanoja, tahi jos Te joskus menneisyydessä teittekin joitakuita tekoja, ei täällä, Teidän vieraanvaraisen kattonne alla, ole oikea paikka tuoda niitä esille."

"Aivan niin, intiaani, aivan niin; Te puhutte kuin oraakkeli, kuten Montezuman oli tapana sanoa Cortesille, kunnes Valloittaja keksi keinon opettaa hänelle rehellistä puhetta, — suuri mies, tuo Cortes, hän ymmärsi kohdella intiaaneja." Sitten sylkäsi hän lattialle ja, katsottuaan pöytään, sanoi herra Stricklandille hieman huolestuneella äänellä.

"Sanokaahan", hän virkkoi, "sillä Te näette paremmin kuin minä, kuinka monta läsnäolijaa tässä tänä iltana on?"

"Niin minäkin ajattelin", sanoi kiroten isäntämme, "ja on liian myöhäistä auttaa asiata enään. No, pelastakoot pyhimykset — ja niitähän pitäisi olla kosolta näin luostarissa — pahoista merkeistä. Näen Teidän pitävän minua hupsuna."

"En lainkaan", hän vastasi; "olen luultavammin itse taikauskoinen, enkä mielelläni istu pöydässä, missä on kolmetoista henkeä."

"En minäkään, en minäkään, herra Strickland. Kuulkaahan: viime kerran kun meitä söi kolmetoista tässä huoneessa, oli mukana kaksi amerikalaista vierasta, Don Smithin ystäviä, jotka yrittivät pitää liikettä näillä tienoin. He joivat enemmän kuin oli sopivaa heille, ja lopputulos siitä oli, että he riitaantuivat yöllä keskenään ja tappoivat toinen toisensa juuri tuossa apotinhuoneessa, missä tekin nukutte — miesrukat, miesrukat! Asiasta pidettiin hälyä siihen aikaan, mutta Don Smith selitti maanmiehilleen asian, ja siihen se jäi."

"Totta tosiaan", vastasi herra Strickland; "oli kummallista, että kaksi juopunutta miestä voivat tappaa toinen toisensa."

"Minä niin sanon, herra. Todenteolla luulin itsekin ensin, että intiaanit tunkeutuivat heidän huoneeseensa ja murhasivat heidät, mutta sitten osottautui se epäluulo vääräksi. Oi, ne ovat kieroa väkeä, nuo intiaanit; olen paljon nähnyt heitä ja tunnen heidät myös. Hallitus tahtoo heitä nykyään kohdella liian lempeästi. Isämme osasivat sopivammin heitä kohdella, mutta onneksi eivät hallituksen joukot riitä kaikkialle", ja hän tyhjensi taas lasin burgundia.

"Sanon Teille, että ne ovat kieroa väkeä", hän jatkoi; "pahat henget, joita heidän isänsä palvelivat, asuvat vielä heissä, he ovat myös salakavalia ja vaarallisia. Löytyy vieläkin intiaaneja, jotka tietävät minne on kätketty suunnattomia aarteita, mutta eivät tahdo vain ilmoittaa mitään niistä.

"Niin" — ja kiihtyen äkkiä vahvan juoman vaikutuksesta, hän kallistaikse eteenpäin ja kuiskasi vieraansa korvaan — "minulla on tällä haavaa talossani juuri sellainen vanha lacandoni, toisin sanoen kastamaton intiaani, — en tahdo sanoa, että hän silti olisi sen pahempi, — ja hänen mukanaan hänen tyttärensä, yötä kauniimpi nainen; — ehkä, jos yhä enemmän alatte miellyttää minua, englantilainen, näytän hänet Teille huomenna, mutta sitten minä saisinkin pitää Teidät, sillä ette koskaan haluaisi mennä pois. Ihana! niin, hän on ihana, vaikkakin piru sydämessään. Minä en ole uskaltanut päästää noita pikku miehiä katsomaan häntä", ja hän viittasi pöydässä istuviin roistoihin, "mutta Don José pääsee katsomaan häntä ja hänen isäänsä tänä yönä.

"No niin — voitteko uskoa sitä? — tällä tytöllä ja hänen vanhalla isällään on salainen tieto aarteesta, joka voisi tehdä jokaisesta meistä yhtä rikkaan kuin Englannin kuningatar. Mistä sen tiedän? Siitä, että kuulin sen heidän omasta suustaan; mutta täyttäkääpä lasinne ja ottakaa sikaari, niin kerron Teille koko jutun."

KAHDEKSAS LUKU.

"Kuulkaahan herra, jos Teitä huvittavat vanhat rauniot ja intiaanit, on Teidän täytynyt kuulla kerrottavan heimoista, jotka muka asuvat metsäseuduissa, minne ei ainoakaan valkoinen mies ole astunut jalallaan, ja heidän ihmeellisistä kaupungeistaan, joiden sanotaan olevan täynnä kultaa. Monet väittävät näitä kertomuksia valheeksi, ettei muka olisikaan olemassa sellaisia heimoja ja sellaisia kaupunkeja. Näin sanovat he siksi, ettei kukaan ole löytänyt niitä; mutta minä puolestani olen aina uskonut että näissä jutuissa on jonkunmoista perää, sillä muutoin ne eivät olisi säilyneet niin kauvan.

"No, muutamia kuukausia sitten kuulin, että muuan vieras intiaanitohtori, jonka sanottiin tulleen kaukaa sisämaasta, asusti metsässä jossakin erään naisen kanssa, mutta missä hän asui, sitä en tiennyt enkä viitsinyt siitä ottaa edes lähemmin selvää. Noin kahdeksan viikkoa sitten satuin kumminkin kysymään eräältä intiaanilta tullia, jota minä kannan kaikilta ohikulkijoilta — palkkiona siitä, että pidän kunnossa teitä — ja tuo intiaani maksoi tullinsa pienellä kultapalalla, jonka kummallekin puolelle oli lyöty sydämen kuva.

"Ette taida ehkä tietää, vaikka minä tiedän, että sydän on ja on ollut jo monta sukupolvea pyhä tunnusmerkki intiaanien kesken, sillä se nähdään heidän raunioissaankin, vaikkakin vain piru, heidän herransa, voi sen tarkoituksen selittää.

"Kun näin siis merkillä varustetun kultapalasen, kysyin intiaanilta mistä hän oli sen saanut, ja hän kertoi minulle, että se oli tuon tohtorivanhuksen hänelle antama maksu ruuasta. Hän kertoi myös, mistä voisin hänet löytää ja lähti tiehensä, mutta hänen sydämensä oli petosta täynnä, sillä hän valehteli paikan ja antoi minun etsiä turhaan. Niin, lyhentääkseni pitkää kertomustani, vaikkenkaan vielä tiedä missä tuo intiaani piileskeli, minä sain hänet kiinni salajuonella — ai, ja samalla hänen tyttärensäkin.

"Se oli hyvin yksinkertainen juttu. Eräs mies tällä paikkakunnalla tunsi toisen miehen, joka kävi tohtorin luona metsässä hakemassa lääkettä, mutta joka ei tahtonut ilmoittaa hänen kätköpaikkaansa. Mutta palvelijani viekoitteli sen häneltä seuraavalla tavalla: hän lähetti ystävänsä kautta ruikuttavan pyynnön tohtorille, että tämä tulisi parantamaan hänen kuolevaa lastansa, joka oli jossain lähitalossa, ja jota ei voitu liikuttaa.

"Lopulta tulikin tohtori tyttärineen. Niin, he astuivat keskellä yötä suoraan ansaan, juuri tähän taloon, herra, ja huomasivat erehdyksensä vasta lukkojen taa jouduttuaan ja nähtyään tuon kuolevan lapsen olevan vain Teidän nöyrä palvelijanne, Don Pedro Moreno.

"Voin tunnustaa Teille, herra, nauraneeni aika lailla, kunnes miltei huudahdin nähtyäni heidän kasvonsa, sillä heissä ei ollut lainkaan mitään nauramista, mies oli kuin vanha kuningas ja tyttö kuin kuningatar, aivan erilaisia kuin intiaanit näillä tienoin. Ensinnäkin oli heillä sellaiset viitat etten ole milloinkaan nähnyt, pohja palttinaa, koristettu vihreillä sulilla."

"Kun ukko huomasi olevansa häkissä, kysyi ihan missä oltiin ja mikä tarkoitus kaikella oli, puhuen mayankieleen vivahtavaa murretta, jotta minä saatoin ymmärtää häntä erinomaisen hyvin. Sanoin hänen saavan olla vieraanani jonkun aikaa, ja vein hänet tyttärineen kahden miehen avulla varmaan paikkaan, jolloin hän oli vallan haljeta raivosta ja kirosi kamalasti meidät kaikki, eritotenkin sen miehen, joka oli hänet kavaltanut. Niin kaameat olivat hänen kirouksensa ja kosto, jonka hän vannoi lähetettävän taivaasta meille, että tukka nousi pystyyn päässäni; ja mitä mieheen tulee, joka hänet petti, uskotellen lapsensa sairautta, tapahtui niin, että hän kuoli kahden päivän kuluessa äkkiä sisäisestä kauhistuksestaan. Kun toinen mies kuuli toverinsa kuolemasta, pakeni hän näiltä tienoin, peläten samanlaista kuolemaa, eikä hänestä sittemmin ole mitään kuulunut."

"Näin ollen, herra, siis minä yksin tiedän näiden lintujen häkin. Tänä yönä aion esittää poikani heille, sillä muihin en uskalla luottaa, enkä anna kenenkään intiaanin päästä heidän lähelleen."

"Niin, kun vankini olivat ensimäisestä mielenliikutuksesta tyyntyneet, puhuin minä heille ristikon lävitse, sanoen haluavani tietää mistä he olivat saaneet noita sydämen kuvalla leimattuja kultaharkkoja, mihin ukko vastasi, ettei hänellä ole aavistustakaan mistään sellaisesta kullasta. No, tiesin hänen varmasti valehtelevan ja keksin toisen juonen. Komero, mihin heidät suljettiin, oli sama, missä vanhat munkit pitivät vankina kerettiläisiksi epäiltyjä, ja sen lähellä on salainen paikka — niitä on tässä talossa paljon, herra — mihin voi urkkija piiloutua ja sekä nähdä että kuulla kaiken, mitä komerossa tapahtuu."

"Tähän paikkaan asetuin makuulle, rottien juoksennellessa ylitseni, sillä niin hartaasti halusin päästä asian perille. Lopulta näytti toivoni toteutuvan, sillä he alkoivat puhella. Paljon oli heidän keskustelussaan minulle hyödytöntä, mutta vihdoin sanoi tyttö, tarkastettuaan vanhaa, seinällä riippuvaa kullattua ristiä:

"'Se on kultausta, eikä kultaa', hän vastasi; 'minä tunnen sen tekotavan, vaikkeikään sitä meillä käytetä muutoin kuin suojelemaan metsästäjäin käyttämiä keihäitä ja nuolenpäitä ruostumiselta!' Sitten hän jatkoi:

"'Mitähän mahtaisi sanoa tuo pahasilmäinen, ahne, valkoinen varas, jos hän tietäisi meillä olevan pienessä temppelissä niin paljon tuota metallia kuin hän tarvitsisi täyttämään tämän komeron viiteen kertaan lattiasta kattoon asti?'

"'Hst!' sanoi tytär. 'Näillä seinilläkin voi olla korvat. Älkäämme olko varomattomia, sillä vain tietämättömyyttä näytellen voimme päästä vapaiksi!'"

"No", kysyi herra Strickland innoissaan, "mitä vastasi siihen Zibalbay? Luulen Teidän sanoneen tuon miehen nimen olleen Zibalbay", hän lisäsi, koettaen sotkea varomattomuuttaan.

"Zibalbay! Ei, en ikinä minä maininnut sitä nimeä", vastasi Don Pedro epäillen ja muutti äkkiä esitystapaansa. "Hän ei vastannut mitään. Kun seuraavana aamuna tulin tekemään kysymyksiäni, olivatkin linnut tipotiessään. On vahinko, sillä muutoin olisin voinut kysyä tuolta ukolta — onko hänen nimensä Zibalbay. Otaksun intiaanien päästäneen heidät pakenemaan, mutta en siitä päässyt selville."

"Sanoinko minä? Silloin erehdyin, niinkuin Tekin erehdyitte sanomaan nimen; tämä viini on vahvaa, se on varmastikin mennyt päähäni; joskus se antaa — uupumusta, ja päällepäätteeksi ikävää. Se on joutavaa puhetta, mutta loppukoon tähän, koska minä olen päissäni. Käykäähän, herra, ottamaan kuppi kahvia — se on hyvää."

"Kiitos, ei", vastasi englantilainen, "en juo koskaan kahvia illalla, se estää minulta unen."

"Minä pyydän, maistakaahan toki meidän kahviamme, ystävä; me viljelemme itse sitä ja olemme ylpeitä sen laadusta."

"Se on myrkkyä minulle, en uskalla", hän sanoi. "Mutta sanokaahan minulle, pyydän, viljelevätkö nuo herrat, jotka minulla on ilo nähdä pöydässä, teidän viljelyksiänne?"

"Kyllä, he viljelevät kahvia ja kaakaota ja kaikkea muuta silloin kun heitä haluttaa. Te varmaan pidätte heitä raa'an näköisinä, mutta he ovat helläsydämisiä, ah! niin helläsydämisiä; kun heikko olen, hellivät he minua kuin isäänsä. Joutavia, herra! Eihän maksa vaivaa salata oikeata asianlaitaa Teiltä? Me hommailemme yhtä ja toista, mutta pääasiallisin elinkeinomme on sentään salakuljetus paremmin kuin maanviljelys.

"Asiat eivät ole enään samat kuin ennen; nuo rannikon tullinuuskarit vaativat nyt niin paljon vaikenemisestaan, mutta jäähän sitä kumminkin hiukan voittoa. Nykyään on vain pikku ansioiden aika, ja saamme olla kiitollisia, mitä pikku paloja hyvänsä kaitselmus meille antaa."

"Kuten nuo kaksi amerikalaista, jotka juopuivat ja surmasivat toinen toisensa", sanoa tokasi herra Strickland, jonka kieli ei koskaan osannut vaieta.

Äkkiä Don Pedron kasvot muuttuivat, viinin aiheuttama valheellinen iloisuus katosi niistä ja sijaan ilmestyi tuima ja kavala ilme.

"Olen väsynyt, herra", hän sanoi, "niinkuin Tekin varmasti olette, ja jos sallitte sytytän uuden sikaarin ja nukahdan hetkisen riippumatossa. Ehkä suvaitsette huvitella muiden kanssa sill'aikaa, herra, kunnes haluatte käydä levolle."

Noustuaan seisaalle teki hän kumarruksen ja läksi jonkunverran epävakaisin askelin huoneen etäisimpään nurkkaan.

Kun Don Pedro oli vetäytynyt riippumattoonsa, minne intiaanityttö Luisa oli määrätty tuutimaan häntä uneen, näin hänen poikansa Josén ja texasilaisen hylkiön Smithin, jotka kumpikin, samoinkuin koko joukko, olivat enemmän tai vähemmän juovuksissa, astuvan englantilaisen luo ja pyytävän häntä ryhtymään korttipeliin. Arvaten heidän tahtovan häntä näyttämään mukana olevia rahojaan, hänkin näytteli olevansa juovuksissa ja vastasi äänekkäästi, että hän oli menettänyt enimmät rahansa haaksirikossa ja oli, ennen kaikkea, juonut liian paljon voidakseen pelata.

"Sitten Te varmastikin olette hukannut ne tällä matkalla, ystävä", sanoi Don José, "sillä unohdatte antaneenne noille merimiehille lahjoja vyötäisillänne kantamasta kultavyöstä. Siitä huolimatta ei ketään sivistynyttä miestä pakoteta pelaamaan tässä talossa, tulkaahan siis juttelemaan, kun nuo muut pelaavat."

"Niin, se on paljon parempi", vastasi herra Strickland ja hoippui tyhjään tuoliin, lähelle minun pöytäpaikkaani, missä oli väkijuomia ja sikaareja. Tässä hän istui katsellen peliä, joka oli korkea, vaikkakin pelirahat olivat mitättömiä — ne olivat kakaopapuja — ja kuunteli pelimiesten keskustelua, yhtyen siihen yhtämittaa.

Puhetta ei ollut hauska kuulla, sillä juovuttuaan yhä enemmän alkoivat nuo roistot rehennellä menneillä urotöillään eri osissa maata. Joku miehistä kertoi, miten hän oli rääkännyt ja kiduttanut erästä intiaania, joka oli solvaissut häntä; joku toinen, miten oli murhannut naisen oltuaan kateellinen hänen takiansa; joku kolmas, miten matkustajain kuormat ryöstettiin ja matkustajat itse surmattiin ajamalla heidät ajoneuvoineen äkkikuiluun. Kaikki nämä jutut olivat kuin maito paloviinaan verrattuina amerikalaisen Don Smithin juttuihin, joita hän kertoili toisen toisensa jälkeen, kunnes herra Strickland, malttamatta niitä enään kuulla, vaipui pieneen unenhorrokseen.

Kaikki tämä tapahtui minun istuessani pikku pöydässä, johon illalliseni oli tuotu, vaieten, koskei kukaan minulle puhunut, mutta kuullen kaiken mitä sanottiin. Istuin siinä levollisesti kädet ristissä rinnallani, kuunnellen juttuja väkivallasta, ryöstöstä ja murhista, joita nuo konnat olivat harjoittaneet maanmiehiäni kohtaan.

Minä olin heille vain inhotun ja vihatun rodun jäsen, joka armosta olin päässyt heidän seuraansa, ryöstettäväksi ja murhattavaksi ennen pitkää. Mutta sydämessäni katselin heitä inhoten ja halveksien ja tunsin olevani tähtien korkeudella heidän yläpuolellaan sekä ihmettelin, kuinka kauan suuri Jumala salli heidän häiritsevän maailmaa läsnäolollaan.

Nämä mietteeni näyttivät vaivaavan muutamia läsnäolijoita, sillä Don
Smith tokasi äkkiä:

"Katsokaahan tuota intiaanikonnaa; hän on ylpeä kuin riikinkukko keväällä; hän muistuttaa näöltään tuota kuningasta raunioilla, missä viime vuonna odottelimme arvoisaa rouvaa ja hänen joukkoansa. Muistattehan tuon rouvan, ettekö muistakin, José? Voin vieläkin kuulla hänen huutonsa."

"Kaikkien intiaanien herra päämies ei tahdo polttaa eikä juoda", sanoi Don Smith, "antakaamme hänelle siis pyhääsavua", ja otettuaan lautasen, hän täytti sen kuivalla tupakalla ja savukepaperilla ja sytytti tulen. Sitten asetti hän lautasen eteeni pöydälle, jotta tupakan savut kohoilivat ilmaan ympärilläni.

"Katsokaahan, hänpä näyttää kuin jumala tietenkin", sanoi amerikalainen käsiään paukuttaen; "kuulkaahan, José, uhratkaamme hänelle. Tuo tyttö, joka viime viikolla karkasi, ja jonka me otatimme koirilla kiinni —."

"Ei, ei, toveri", katkaisi hänet José, "eivät Teidän kujeenne käy tänä iltana — unohdatte, että meillä on vieras. Haluaisin kylläkin tehdä tuosta intiaanipirusta uhrin itselleen", hän lisäsi juopumuksen raivossa. "Surma hänelle! Hän loukkasi minun isääni ja äitiäni laivalla ollessamme."

"Ja aiotteko sietää tuon intiaanipuujumalan loukkauksia? Olisinpa ollut minä Teidän sijassanne, niin olisin jauhanut hänet pieniksi palasiksi, jotta olisi lakannut valehtelemasta."

"Sen minä kyllä teenkin", sanoi José, narskuttaen hampaitaan; "hän on solvaissut ja loukannut minua, ja hänen, tuon mustan varkaan, on suoritettava korvaus siitä", ja temmaten suuren veitsen hän heilutti sitä kasvojeni edessä.

En siitä säikähtänyt, en edes räpäyttänyt silmiäni, vaikka terä välähteli tuuman päässä kasvoistani, sillä tiesin hänen iskevän, jos vähänkään pelkäisin. Sanoin vain tyynesti:

"Teitä haluttaa pilailla, herra, ja Teidän pilanne on hieman raakaa, mutta minä en ole millänikään, sillä tiedän, ettette voi tehdä väkivaltaa minulle, koska olen vieraanne, ja ne, jotka tappavat vieraansa, eivät ole sivistyneitä miehiä, vaan murhaajia, joihin ei korkeasyntyinen Don José Moreno suinkaan tahtoisi lukeutua."

"Tappakaa, José, tuo sika", sanoi Smith; "hän pilkkaa Teitä taaskin.
Niin säästytte pitemmästä vaivasta."

Kun Don José toistamiseen lähestyi minua veitsi kädessään, hyppäsi herra Strickland tuolistaan äkkiä meidän väliimme.

"Kuulkaahan, ystävä", hän sanoi, "leikki sijansa saakoon, mutta Te jatkatte sitä tapanne mukaan liian pitkälle", ja tarttuen miestä olkapäihin hän ponnisti kaiken voimansa ja paiskasi hänet menemään sellaisella kyydillä, että hän satutti jalkansa pitkään pöytään ja vieri sitä pitkin, pudoten raskaasti lattialle isänsä lähettyville, mistä hän kompuroi ylös pahasti kiroten.

Tällöin Don Pedro, joka oli herännyt tai teeskennellyt heräävänsä unestaan, näki hetken tulleen astua väliin.

"Sovinnossa, pienokaiset, sovinnossa!" hän huusi uneliaana riippumatostaan. "Muistakaahan että nuo miehet ovat vieraita, ja lopettakaa riita! Päästäkää heidät levolle — on aika heidän jo käydä nukkumaan, sillä he ovat levon tarpeessa; huomenna ovat kinastelunne ainaiseksi tauonneet."

"Ymmärrän yskän", sanoi herra Strickland pakotetulla hilpeydellä. "Tulkaahan, Ignatio, nukutaan pois isäntiemme oiva viini. Hyvät herrat, nukkukaa hyvin", ja hän astui yli lattian, ja minä seurasin jälessä.

Ovella käännähdin ja katsoin taakseni. Jokainen mies huoneessa katseli meitä tarkkaavasti, ja minusta tuntui, kuin olisi juopumus hälvennyt heidän kasvoiltaan ja sijalle tullut ilkeä konnamaisuuden ilme. Don Smith kuiskasi jotain Josélle, joka yhä piti veistä kädessään, mutta muut tuijottivat meihin kuin kansanjoukko mestauslavalle astuviin miehiin.

Don Pedrokin nousi täysin virkkuna istualle riippumatossaan ja tuijotti meihin lasimaisin silmin, intiaanitytön Luisan seisoessa riippumaton ääressä ja silmäillessä meitä suruisin katsein kuin hautajaissaattue hautaan kannettavaa ruumista. Tämän kaiken minä näin astuessani yli kynnyksen ja lähtiessäni kulkemaan käytävää pitkin, ja mennessäni minua värisytti, sillä kuva oli kamala ja peloittava.

Pian saavuimme apotinhuoneeseen, makuupaikkaamme, ja lukitsimme oven jälessämme. Lähellä pesutelinettä, missä paloi yksinkertainen kynttilä pulloon pistettynä, istui Molas kasvot käsiin peitettynä.

"Eivätkö ne ole antaneet lainkaan illallista, kun muotonne on noin murheellinen?" kysyi herra Strickland.

"Luisa kyllä toi ruokaa minulle", hän kuiskasi. "Kuulkaahan, herra, ja Te, herra Strickland, pelkomme ei ole aiheeton; he ovat päättäneet tappaa meidät tänä yönä. Siitä tuo nainen on aivan varma, sillä hän kuuli Don Pedron ja erään valkoisen Smith-nimisen miehen välillä tapahtuneen keskustelun; niinikään näki hän jonkun palvelijan tuovan lapioita puutarhasta ja asettavan ne valmiiksi, joilla lapioilla kaivetaan meidän hautamme lattian alle."

Kun me tämän kuulimme, masentui mielemme, sillä olihan kauheata ajatella, että olimme muutaman tunnin sisällä tuomitut lepäämään saman lattian alla, missä nyt vielä elossa kävelimme. Jos nuo roistot olivat määrätyt tappamaan meidät, näytti kohtalomme auttamattomalta, koska meillä oli vain veitset puolustukseksemme, sillä vaikka olimmekin pelastaneet pistoolimme ja jonkun verran ruutia ruutisarveemme, oli kosteus pilannut haaksirikossa kaiken ruudin, jottei se voinut syttyä.

"Pelkään että olimme liian uhkarohkeita lähtiessämme tänne", sanoin minä, "ja ellemme voi heti paikalla paeta, saamme hengellämme maksaa uhkarohkeutemme."

"Älkää olko alakuloinen, herra" vastasi Molas, "sillä ette ole kuullut koko kertomusta. Tuo nainen näytti minulle keinon, miten voimme pelastua kuolemasta ainakin tämän illan. Käykäähän tänne", ja vieden meidät poikki huoneen hän kumartui lähelle lattiaa juuri päinvastaisella seinällä kuin apotinkuva oli, ja painoi lattian rajasta paneelilaudoitusta, jolla seinä oli vuorattu noin kolmen jalan korkeudelta.

Paneeli luiskahti sivuun, jättäen esiin aukon, niin suuren että mies juuri mahtui sisälle ryömimään. Tämän aukon läpi ryömimme yksitellen ja laskeuduimme alas neljä ahdasta porrasta ja pääsimme seinään koverrettuun, niin pieneen holviin, että siellä töin tuskin oli tilaa meidän kolmen seisoa, päämme ulottuen vain jonkun tuuman yli lattiatason.

Kerron sen tässä Teille, herra Jones, vaikken sitä koskaan ole Teille näyttänytkään, että tuo paikka vieläkin on olemassa, kuten havaitsette paneelia tutkimalla. Usean vuoden ajan olen pitänyt sitä paperien ja arvoesineiden säilytyspaikkana. Sieltä Te niinikään löydätte smaragdin, jota Teille näytin ensi kerran kohdatessamme toisemme. Mikä tuon holvin tarkoitus on ollut apottien aikana, en tiedä; ehkä he ovat sitä käyttäneet niinikään aarteittensa säilytyspaikkana.

"Miten pelastamme henkemme ryömimällä täällä kuin rotat likaviemärissä?" kysyin Molasilta. "Epäilemättä tuntevat talossa olijat piilopaikan ja vetävät meidät täältä esiin ennen pitkää ja teurastavat meidät."

"Luisa väittää, ettei sitä tunne kukaan muu kuin hän, sillä hän sanoo keksineensä sen vasta kaksi kuukautta sitten, lakaistessaan lattiata luudalla ja koskettaessaan vahingossa seinäpaneelia. Menkäämme nyt hetkiseksi pois täältä, sillä kello ei vielä ole edes yhtätoista, ja tyttö sanoo ettei ole vaaraa ennen puoliyötä."

"Hänellä on yksi ehdotus, mutta hän ei ole varma sen onnistumisesta. Kun nuo konnat ovat olleet täällä ja nähneet meidän menneen, luulevat he meitä joko noidiksi tai arvelevat meidän paenneen talosta, eivätkä lähde etsimään meitä ennen aamunkoittoa. Jos Luisa suinkin voi, palaa hän takaisin ja, astuen kamariin salakäytävän kautta, johtaa meidät kappeliin, mistä luulee meidän voivan paeta metsään."

"En tiedä, herra; hänellä ei ollut aikaa sanoa sitä minulle, mutta murhamiehet tulevat sen kautta. Hän ilmaisi minulle luulevansa erään miehen ja naisen olevan vankina lähellä kappelia, vaikkeikaan hän tiedä heistä mitään eikä koskaan ole ollut siinä paikassa, koska intiaanit luulevat siellä kummittelevan. Epäilemättä ne ovat Zibalbay ja hänen tyttärensä, niin että jos siihen asti elätte, löydätte heidät sieltä ja voitte puhua heidän kanssaan."

"Koska luulen, herra, että minä silloin jo olen kuollut; kuolema odottaa varmasti minua."

"Kerron Teille. Kun Luisa oli lähtenyt, söin ruuan, jota hän oli minulle tuonut ja join siemauksen viiniä. Sitten luulen nukkuneeni, sillä herätessäni oli kynttilä sammuksissa ja minä olin pilkkopimeässä. Kiireesti käännyin ottamaan uutta kynttilää, jonka olin pannut pullon viereen, ja olin juuri sytyttämäisilläni sen, kun jokin pakotti katseeni ylöspäin.

"Ja minä näin seuraavan näyn: huoneen etäisimmässä nurkassa seisoi kalpeasti valaistu mies, ja se mies olin minä itse, puettuna aivan samalla lailla kuin minä nyt. Seisoin siinä kalpean valon ympäröimänä; ja vaikka kasvot olivatkin kuolleen kasvot, ei käsi kuitenkaan ollut kuollut, sillä se viittasi minulle läpi pimeyden.

"Katselin sitä, ja kylmät pelon väreet kulkivat läpi ruumiini, niin että tuskin saatoin sytyttää kädessäni olevaa kynttilää. Vihdoin se kuitenkin syttyi kirkkaaseen liekkiin, ja pitäen sitä pääni päällä minä kävelin paikalle, missä olin haamun nähnyt, mutta huomasinkin ettei sitä enään missään ollut."

"Tai toisin sanoen. Te heräsitte unikuvastanne", sanoi herra
Strickland. "Onnittelen Teitä, että se loppui niin pian."

"On helppoa laskea leikkiä", vastasi Molas, "mutta mitä minä näin, sen minä tosiaankin näin ja tiedän sen ennustavan kuolemaani. Hyvä, olkoon niin; en ole vielä vanha, mutta olen elänyt kyllin kauan, ja aikani on lähteä nyt. Armahtakoon Taivas syntini, ja niin saa loppuni tulla!"

Tämän jälkeen yritimme kumpikin, sekä herra Strickland että minä, joskin turhaan, saada häntä luopumaan harhaluulostaan, joskaan se itse asiassa ei ollut mikään harhaluulo, sillä Molas oli määrätty kuolemaan seuraavana aamuna; vaikka oliko hänen näkynsä hänen kohtalonsa varoitus vai yksinkertaisesti uni, ei ole minun arvattavissani.

Siinä samassa me lakkasimme puhumasta aaveista ja enteistä, sillä meidän piti pitää huolta omasta turvallisuudestamme ja hetken välttämättömyyksistä. Joitakuita minuutteja ennen keskiyötä sammutimme valon, ryömimme yksitellen seinäholviin, suljimme luukun jälkeemme ja aloimme odottaa ahtaassa komerossa. Pimeys oli kaamea täällä, ja kun juomamme viinin lämpö oli haihtunut suonistamme, valtasi meidät värisyttävä pelko. Hetket uppoavassa laivassa olivat olleet kamalia, mutta mitä ne sittenkään olivat verrattuina kaikkeen tähän?

Vaikka hiljaisuus olikin syvä kuului kesken kaiken outoja ääniä ja ratinaa, joka kaikki karmi selkäpiitämme. Luimme rukouksia, jotta vallan väsyimme, sitte yritin minä puolestani hiukan torkahtaa, mutta huomasinkin, että uni on pahempaa kuin valvominen, sillä mielikuvitukseni reuhtoi ja maalasi kuvia kaikenkaltaisia, kunnes minusta tuntui, että kaikki kauhun kuvat seinillä alkoivat elää ja liikehtiä silmissäni.

Minä kuulin marttyyrien voihkeen ja heidän tuskansa katselijain raa'at ilkunnat. Sitten muuttui kuva, ja minä olin näkevinäni noiden kahden amerikalaisen murhenäytelmän, joiden kohtalosta herra Strickland oli minulle kertonut, ja joiden veriläikät vieläkin näkyivät lattialla. Pimeys ammotti edessämme, ja minä näin vuoteet, missä he nukkuivat raskaasti, nuo uljaat, elämän kukoistuksessa olevat miehet.

Sitten ilmestyi heidän viereensä uusia kuvia, Don Pedro, Don José ja muut, ja haamujen joukosta pilkistivät heidän maanmiehensä Don Smithin kavalat kasvot. Sänkyvaatteet viskattiin menemään ja taaskin kaikki oli mustaa, mutta pimeän keskestä olin kuulevinani iskuja ja voihkinaa ja murhamiesten kiireisiä askeleita ja kuolleilta miehiltä varastettujen rahojen kilinää. Silloin nykäsi herra Strickland minua, herättäen minut yhtäkkiä.

"Kuulkaahan", hän kuiskasi korvaani, "kuulen miehien hiipivän pitkin huonetta."

YHDEKSÄS LUKU.

Painoimme silloin korvamme paneelia vastaan ja kuuntelimme. Ensin kuulimme narsketta, joka hiljaisuudessa tuntui hyvin kovalta, sitten joustavia täräyksiä, aivankuin kissa olisi hypännyt lattialle joltakin korkeudelta, ja hiljaista hiipimistä, aivankuin sukkasilla kulkua pitkin permantoa. Tämän jälkeen tuli joksikin hetkeksi äkkiä hiljaisuus, jonka katkaisi aseiden kilinä ja voimakkaiden miekan- ja veitsen-iskujen ääni jotakin pehmeätä ainetta vastaan. Nuo murhamiehet pistelivät aseillaan puhki sänkyvaatteet, luullen meidän nukkuvan niiden alla. Sitten me kuulimme kuiskailuja ja pahantuulisia kiroiluja, sitten sanoi ääni, se oli Don Josén: "Olkaa varuillanne, vuoteet ovat tyhjät."

Tuossa tuokiossa syttyivät kynttilät, sillä me näimme niiden pilkotuksen läpi paneelinrakojen ja voimme seurata kaikkea, mitä tapahtui huoneessa. Siinä edessämme oli Don José, Don Smith ja neljä heidän toveriaan, kaikilla veitset käsissä, Don Pedron, isäntämme, seisoessa ajatuksissaan, aivan kuin seinään naulittuna, apotinkuvan kohdalla, pitäen kynttilää korkealla päänsä päällä ja tähystellen kalansilmineen huoneen jokaiseen soppeen.

"Missä he ovat?" hän sanoi. "Missä nuo noidat ovat? Etsikää heidät pian ja tappakaa heidät."

Sitten juoksivat miehet ympäri huonetta, siirrellen vuoteita ja tuijottaen seinämaalauksiin, aivankuin toivoen meidät seiniltä löytävänsä.

"He ovat menneet", sanoi José vihdoin; "tuo intiaani Ignatio on heidät noitunut pois. Hän on pahahenki eikä ihminen; minä tiesin sen jo alusta alkaen."

"Mahdotonta!" huusi Don Pedro, joka oli kalpea raivosta ja kauhusta.
"Ovea on vartioitu hamasta siitä hetkestä, kun he tulivat taloon,
eikä ainoankaan elävän olennon pitäisi saada aukeamaan noita telkiä.
Tutkikaa, tutkikaa, heidän täytyy olla jossain piilossa."

"Hakekaa itse", vastasi Don Smith suuttuneena, "he eivät ole täällä.
Ehkä he keksivät kuvan salatien ja pakenivat pitkin käytävää kappeliin."

"Se on mahdotonta", vastasi Don Pedro jälleen, "sillä juuri vastikään olin kappelissa enkä heistä merkkiäkään nähnyt. Joku meistä on kavaltaja, joka on vienyt heidät ulos talosta; taivaan nimessä, jos minä hänet saan ilmi —" ja hän kirosi kaameasti.

"Haemmeko koirat?" kysyi Don José, ja minua värisytti kuullessani tämän kysymyksen; "ne ehkä haistavat heidän jälkensä."

"Hullu, mitä tässä mahtaa koirilla, kun te kaikki olette tallustelleet lattialla?" huomautti isä. "Huomenna päivän valjetessa lähdemme etsimään heitä ulkoa, sillä nämä miehet täytyy löytää ja tappaa, tai meidät perii hukka. Viranomaiset epäilevät meitä nytkin jo noiden kahden amerikalaisen katoamisen takia, ja he lähettävät Vera Cruzista sotilaita ampumaan meidät, sillä aivan varmasti tuo englantilainen on rikas ja mahtava. Varmaa on, etteivät he ole täällä, mutta ehkä he piileskelevät muualla rakennuksessa. Käykäähän tutkimaan käytäviä ja ullakkoa", ja hän katosi seinään toisten seuraamana, jättäen huoneen yhtä pimeäksi ja äänettömäksi kuin se oli ollut ennen heidän tuloaan.

Hetkeksi oli vaara ohi, ja me puristimme toistemme käsiä iloissamme, sillä emme uskaltaneet puhua, emme edes kuiskata. Kului ehkä kymmenen minuuttia, kun äkkiä taas kuulimme ääniä, ja huoneen valaisi Don Pedron kädessä palava kynttilä, isän astuessa poikineen huoneeseen.

"He ovat kadonneet", sanoi vanhus, "piru, heidän päämiehensä, tietää miten. Hyvä, huomenna etsimme heitä ulkoa, mikäli mahdollista; siihen asti ei asialle mahda mitään. Olit hullu, José, kun toit heidät tänne. Enkö ole sinulle sanonut, ettei raha viekoittele minua enään tappamaan valkoista miestä?"

"Onpa se kaunis kosto", sanoi isä, "kosto, joka miltei maksaa meidän kaikkien hengen. Sanon teille, että ellei heitä huomenna ole tavoitettu ja pakoitettu vaikenemaan, jätän minä tämän seudun ja lähden sisämaahan, minne ei lain koura meitä seuraa, sillä en halua tulla ammutuksi koiran lailla.

"Kuulehan José — käske noita tovereita jättämään etsintä ja käymään maata; se on hyödytöntä. Tule sitten kauniisti huoneeseeni, niin käymme katsomassa intiaania ja hänen tytärtään. Jos me aiomme pakoittaa heidät kertomaan salaisuutensa, on meidän tehtävä se tänään, sillä juovuksissa ollessani kerroin kuin mikäkin mieletön tuon jutun englantilaiselle, luullen ettei hän jäisi henkiin kertomaan sitä muille."

"Niin, niin, se on tehtävä tänään, sillä huomenna täytyy meidän paeta.
Mutta mitä sitten, elleivät he tahdo puhua?"

"Meillä on kyllä keinoja pakoittaa heidät siihen", vastasi vanhus uhkaavasti; "mutta puhuvat he tahi ei, heidät on jälkeenpäin tehtävä vaarattomiksi —" ja hän sivalsi kädellään yli kaulansa, lisäten: "Tule."

Tunti kului meidän yhä viipyessä holvissa täynnä odotusta, toivoa ja pelkoa, ja sitten kuulimme taaskin jalankapsetta, jota siinä samassa seurasi hiljainen kuiskaus paneelin toisella puolella.

"Kuulkaahan", hän sanoi, "he ovat kaikki menneet maata, mutta ennen aamunkoittoa nousevat he taas teitä etsimään. Siksi on teidän valittava toinen kahdesta ehdotuksesta: jäädä tänne piiloon, ehkä useiksi päiviksi, tai yrittää paeta heti paikalla."

"On vain yksi tie, herra — kappelin kautta. Ovi on lukossa, mutta voin näyttää teille paikan, mistä pappien oli tapana tarkastaa alhaalla olevia, ja mistä te, jos olette rohkeita, voitte hypätä alas lattialle, sillä korkeus ei ole niin suuri. Kun kerran sinne pääsette, voitte pujahtaa pihalle alttarin päällä olevasta akkunasta, joka on rikki, kuten olen ulkoapäin nähnyt, vaikkakin teidän ehkä on kiivettävä toinen toistenne harteille. Sitten teidän täytyy paeta niin nopeasti kuin suinkin, nousseen kuun valossa. Koirat ovat kahleissaan, niin että te, jos Sydän teitä suojelee, pääsette pakenemaan vaaratta."

"Vaikkeikaan tyttö sitä tiedä, luulen tuossa kappelissa kohtaavamme seuraa, koska intiaani tyttärineen on vankina siellä, minne Don Pedro ja José ovat menneet heitä katsomaan. Vaaramme on suuri, uskallammeko lähteä?"

"Uskallamme", vastasi herra Strickland hetken mietittyään, "sillä parempi on uhkarohkeus kuin tuuma tuumalta nääntyminen tässä kidutuskomerossa tai heidän käsiinsä kuoleminen. Olemme niinikään tulleet kaukaa ja paljon jo kokeneet, löytääksemme tuon intiaanin, ja jos nyt jätämme käyttämättä tämän tilaisuuden, emme ehkä enään saa toista."

"Sanon että herra puhuu viisaasti, sekä että minusta on samantekevää mitä teemme, sillä käännynpä sinne tai tänne, kuolema minua kuitenkin odottaa."

Yksi kerrallaan me pujahdimme ulos paneeliholvista, ja kuun valossa vei Luisa meidät poikki lattian vuoteiden väliin, sille kohtaa missä riippui apotin kuva, joka puuhun maalattuna näyttäytyi olevan vain taitavasti tehty, saranoilla kääntyvä ovi.

Laskeutuen polvilleen salaisen oven kynnykselle, hiipi Luisa alas käytävään. Kun me kaikki olimme laskeutuneet hänen viereensä, sulki hän paneelioven ja tarttui, pyytäen meitä ottamaan toisiamme kädestä ja pysymään hiljaa, minun käteeni ja vei meitä läpi käytävien, kuiskaten vihdoin:

"Olkaa ääneti nyt, sillä tulemme sille paikalle, mistä teidän on hypättävä alas kappeliin, ja tuossa oikeallanne on porraskäytävä."

Me menimme ohi porraskäytävän ja käännyimme johonkin nurkkaan, Luisan taluttamina.

Tuossa tuokiossa lyyhistyi hän syliini, mutisten: "Taivaan nimessä! Aaveita! aaveita!" Ellen olisi pitänyt hänestä kiinni, olisi hän paennut. Hänen kätensä yhä kädessäni minä tunkeuduin eteenpäin ja huomasin saapuneemme pieneen piilopaikkaan samaan, jonka Teille näytin, herra Jones — joka oli noin kymmenen jalan korkeudella kappelin lattiasta, ja niinkuin muutkin paikat tässä talossa, niin asetettu, että asianomainen apotti tai munkki voi, ilman että häntä huomattiin, nähdä ja kuulla kaiken, mitä tapahtui alhaalla.

Yhdestä asiasta minä olen varma, ettei monien sukupolvien eläessä yksikään munkki ole nähnyt täältä kummallisempaa näkyä kuin se, joka kohtasi silmääni. Kappelin alttaria valaisivat särkyneestä akkunasta tunkeutuvat kirkkaat kuunsäteet sekä kivialttarilla palava lamppu. Tämän lampun voimakkaassa valokehässä seisoi neljä henkilöä, nimittäin Don Pedro, hänen poikansa Don José ja vanha intiaani tyttärineen.

Kummallakin puolella alttaria oli silloin kuten nytkin kaksi puupilaria, joiden päät oli veistetty enkelien muotoisiksi, ja näihin pylväisiin oli köytetty kiinni vanha intiaani ja tyttö, kumpikin pilariinsa, kädet sidottuina yhteen pilarien taakse, niin että he olivat aivan avuttomia. Katseeni kiinnittyi ensinnä naiseen, joka oli minua lähinnä, ja nähtyäni hänet, vaikkakin pörröisenä, vaivan ja nälän kuluttamana, ylpeät kasvonsa sielun tuskan ja voimattoman raivon vääristäminä, en enään ihmetellyt, että Molas, samoinkuin Don Pedrokin, olivat ylistäneet hänen kauneuttaan.

Hän oli intiaani, mutta sellaista rotua, jota en minä koskaan ennen ollut nähnyt, sillä hän oli miltei valkea väriltään, ja tumma, aaltoileva tukkansa valui valtaisena aina polviin asti. Hänen kasvonsa olivat soikeat ja pienikokoiset, ja niissä tuikki pari ihanaa, tummansinistä silmää, kun taas hänen valkea pukunsa toi esiin hänen sorjan ja mehevän vartalonsa ihanuuden.

Jos tytön tila oli tukala, oli tuon vanhan miehen, hänen isänsä, joka yksinkertaisesti oli etsimämme Zibalbay, tila vieläkin tukalampi. Kuten Molas oli häntä kuvannut, oli hän hoikka ja melko pitkä, tukka ja parta valkeat, silmät ankarat ja haukankatseiset, kotkannenä, eikä Don Pedrokaan ollut liioitellut, väittäessään häntä kuninkaan muotoiseksi. Hänen viittansa oli repeytynyt, jättäen hänet puolialastomaksi, ja hänen otsallaan, rinnallaan ja käsillään oli verinaarmuja, joita hänen jaloissaan olevalla taittuneella ratsupiiskalla oli isketty.

Ei ollut vaikeata arvata, kuka piiskan oli taittanut, sillä tuon vanhuksen edessä seisoi Don José, hengittäen raskaasti ja pyyhkien hikeä otsaltaan.

"Tuo aasi ei ole tietääkseenkään", hän sanoi isälleen espanjaksi; "kysykäähän tytöltä — hän varmaankin heltyy, nähdessään ukkoa ruoskittavan?"

Don Pedro lähti alttarin äärestä, jota vastaan hän oli nojannut, ja lähestyi naista, tuijottaen häneen synkein silmin.

"Rakkaani", hän sanoi tytölle mayankielellä, "tämä näky tuottaa varmaan tuskaa sinulle. Lopeta se ilmoittamalla meille, minne on kätketty tuo raha-aarre."

"Vaikka henkeni veisivät, lapsi", sanoi väliin Zibalbay, "kiellän sinua mitään ilmaisemasta, ei vaikka he kuinka minua kiduttaisivat sinun nähtesi."

"Hiljaa, sinä koira!" sanoi Don José, iskien häntä kädellään vasten suuta.

"Oi! Olisinpa vapaa, niin kyllä teille kostaisin!" sähisi tyttö, jännittäessään ja pudistaessaan kahlehtivia köysiään.

"Älähän hätäile, rakkaani", irvisteli Don José; "odotahan hetkinen, niin saat kostosta kylliksesi. Jos hän ei puhu, luulen keksivämme keinon, millä sinut pakoitamme puhumaan, mutta en tahdo olla raaka sinua kohtaan, ellei minun suorastaan ole pakko. Olet liian kaunis, aivan liian kaunis."

"Mitä me hänelle nyt yritämme?" hän jatkoi, kääntyen Don Pedron puoleen; "kuumaa vai kylmääkö rautaa? Tee päätöksesi, sillä minä alan väsyä. Hyvä, saisinkohan tuon veitsen? No, ystävä", hän sanoi, kääntyen intiaanin puoleen, "viimeisen kerran pyydän sinua ilmaisemaan, missä tuo kultatemppeli on, josta puhuit tyttärellesi isäni kuullen?"

"On, ystävät! Tahdotko sitten ilmaista, mistä olet löytänyt nuo pikku kolikot, jotka sieppasimme luonasi käyneeltä intiaanilta, ja mistä tämä veitsi on lähtöisin", ja hän osoitti kädessään pitämäänsä veistä.

Se oli kaunis miekka eikä, mikäli voin nähdä seisomapaikaltamme, teräksestä vaan lujasta kuparista, missä oli naisen muotoinen, silkasta kullasta tehty kädensija.

"Miekan antoi minulle eräs ystävä", sanoi intiaani. "En tiedä, mistä hän sen sai."

"Tosiaan", vastasi José, kamalasti nauraen, "ehkä sentään muistatkin. Kuumentakaahan, isä, miekankärki lampussa, niin minä kertoilen tässä vieraallemme, mitä käymme tekemään hänelle ja tyttärellensä."

Don Pedro nyökäytti päätään ja otti miekan sekä piti kärkeä liekin yläpuolella, Josén kuiskatessa intiaanin korvaan ja osoittaessa silloin tällöin tyttöä, joka pelon ja kauhun vallassa oli lyyhistynyt maahan, missä hän virui puolittain hiustensa peitossa.

"Oletteko te valkoiset miehet piruja?" sanoi vanhus vihdoin vihoissaan, joka näytti tulevan hänen sielunsa pohjasta, "ja eikö teidän keskessänne oikeutta olekaan?"

"Ei laisinkaan, ystävä", vastasi José, "me olemme itse asiassa hyviä miehiä, mutta ajat ovat kovat, ja meidän on elettävä. Mitä muutoin asiaan tulee, emme juuri liikoja välitä laista näillä seuduin, enkä koskaan ole ainakaan intiaanikoirilla kuullut olevan mitään oikeuksia. Vielä kerran kysyn, tahdotko viedä meidät sinne, mistä tuo kulta on kotoisin, jättäen tyttäresi tänne turvallisuutemme pantiksi?"

"En koskaan!" huusi intiaani. "On sata kertaa parempi, että me kumpikin kuolemme, kuin että kansani muinaiset pyhät salaisuudet tulisivat teidän tietoonne."

"Onpa teillä siis sittenkin salaisuuksia! Isä, onko miekka kuuma?" kysyi José.

"Hetki vielä, poikani", sanoi vanhus, kääntäen rauhallisesti kärkeä liekissä.

"On aika puuttua asiaan", mutisi herra Strickland ja valmistui, asettaen kätensä kaiteelle, hyppäämään alas kirkkoon.

Eräs ajatus välähti minussa äkkiä, ja minä vedin hänet takaisin käytävään.

"Tietysti", minä vastasin; "meidän täytyy pelastaa nuo ihmiset tai kuolla heidän kanssaan."

"Hyvästi sitten, herrat, sillä olen tehnyt mitä voin puolestanne, ja pyhimykset teitä nyt suojelkoot, sillä jos minut nähdään, pääsen hengestäni, ja minulla on lapsi, jonka takia tahdon elää. Vielä kerran, jääkää hyvästi", ja hän pujahti tiehensä varjon tavoin.

Me laskeuduimme alas portaita. Niiden alapäässä oli pieni ovi, joka oli, kuten olimme toivoneet, avoinna. Hetken me neuvottelimme siinä, ja hyökkäsimme sitten poikki lattian alttarin ympärillä olevaa valokehää kohti. Josélla oli jo kuuma miekka kädessään.

"Katsohan toki, rakkaani, katsohan", hän sanoi tytölle, napauttaen häntä leuvalle. "Aion ristiä arvoisan isäsi kristittyjen uskontomenojen mukaisesti, polttamalla ristin hänen otsaansa", ja hän vei hehkuvan kärjen intiaanin kasvoja kohti.

Tällä hetkellä karkasi Molas takaapäin häneen kiinni, niin että miekka putosi hänen kädessään, minun tehdessäni saman tempun Don Pedrolle, pidellen häntä niin, ettei hän rimpuilemisestaan huolimatta voinut päästä minnekään.

"Jos päästätte hiiskaustakaan, on kumpikin kuoleman oma", sanoi herra Strickland, ottaen ylös miekan ja pannen sen kuuman kärjen Josén rintaa vastaan, niin että se vähitellen poltti reiän vaatteisiin.

"Tappaa heidät, kuten he olisivat tappaneet meidät", vastasi Molas; "tai, jos se teitä kauhistaa, päästää vapaaksi tuo vanhus ja antaa hänen kostaa omat ja tyttärensä kärsimät vääryydet."

"En tosin halua nähdä verta, mutta turvallisuutemme takia olisi näiden roistojen viisainta kuolla. Hengiltä heidät!"

Don Pedro alkoi mylviä kauhuissaan, ja tuo sankari, José, puhkui kyyneliin ja rukoili armoa, kiemurrellen tuskissaan, sillä miekan kärki poltti häntä.

"Te olette sivistynyt englantilainen", hän ynisi; "Te ette voi tappaa avutonta miestä kuin teurasta."

"Niinkuin Te yrititte tappaa meidät tuonne kamariin — meidät, jotka pelastimme teidän henkenne", vastasi herra Strickland. "Mutta Te olette oikeassa, en voi sitä tehdä, koska, kuten sanotte, olen sivistynyt mies. Molas, päästäkää irti tuo koira, ja jos hän yrittää paeta, lävistäkää hänet puukollanne. José Moreno, Teillä on miekka kupeellanne, ja minulla kädessäni; en tahdo Teitä tappaa, mutta koska meillä on riita, niin ratkaiskaamme se tässä ja heti paikalla."

"Te olette mieletön, herra", minä sanoin, "lähteä nyt tuolla tavoin henkeään kaupitsemaan! Minä tuon jo ilman muuta tappaisin."

"Tahdotteko taistella, jos päästän Teidät irti, José Moreno?" hän kysyi, vastaamatta minulle, "vai tahdotteko kuolla paikallanne?"

"Minä käsken", aloin minä, mutta mies oli jo vapaa ja herra Strickland odotti häntä, selkä oveen päin, tarkastellen kultakädensijaista intiaanimiekkaa.

José katsahti ympärinsä kuin etsien keinoa paeta, vaikka turhaan, sillä edessä oli miekka ja takana Molasin puukko. Jonkun sekunnin — ehkä kymmenen — seisoivat he toisiinsa tuijottaen lampun valokehässä, kuun säteiden leikkiessä heidän yläpuolellaan. Me katselimme tyystin vaieten, intiaanityttö viskaten kasvoiltaan pitkät suortuvansa ja nojaten eteenpäin niin paljon kuin siteensä sallivat, nähdäkseen kuolinkamppailun kahden henkilön välillä, joista toinen oli kiduttanut ja loukannut häntä ja toinen, jalonnäköinen valkoinen mies, oli ilmestynyt pimeydestä vapahtamaan hänet.

Se oli kummallinen näky, sillä valon ja pimeän tahi hyvän ja pahan vastakohta ei ole suurempi noiden kahden miehen vastakohtaa, ja paikka ja hetki teki sen vieläkin kummallisemmaksi. Heidän takanaan tuijotti häväistyn kappelin autius, heidän edessään riippui tyhjä risti ja häväisty Herran alttari, ja heidän jalkojensa ääressä viruivat ammoin unhoon jääneen vainajan luut, vainajan, jonka henki ehkä tuijotti varjojen keskestä yhtä totisena kuin meidän elävät, silmämme. Niin, tämä yöllinen kuolon ja koston näytelmä Rauhan temppelissä tuntui hyvin kummalliselta, ja vielä nytkin sitä muistellessani tuntuu kuin jähmettyisi vereni.

Siitä hetkestä asti kuin näin heidän astuvan toisiansa vastaan, oli kaikki pelkoni taistelun päättymisestä hävinnyt. Voitto oli kirjoitettu herra Stricklandin tyynille kasvoille, eritotenkin hänen suuriin sinisiin silmiinsä, jotka yhtäkkiä olivat tulleet ankariksi kuin kostonenkelin silmät, jotavastoin Josén kasvot todistivat ääretöntä kauhua ja rajatonta epätoivoa. Hän oli kuoleman partaalla, ja lähenevä loppu saattoi hänet suunniltaan.

Hän löi kuitenkin ensiksi, sillä astuen askeleen eteenpäin suuntasi hän huiman iskun kohti herra, Stricklandin päätä, joka, sivuun hypäten, väisti sen ja sen sijaan lävisti hänen vasemman kätensä. Huutaen tuskasta peräytyi meksikolainen herra Stricklandin seuraamana, jota hän tavoitteli yhtä mittaa turhaan, sillä jokainen isku väistettiin.

He oivat alttarikaiteen sisällä ja hänen selkänsä kosketti toista puupilaria — mihin tyttö oli sidottu. Kauemmas hän ei voinut peräytyä, vaan pysähtyi siihen, huiskien rajusti ympärilleen, niin että tyttö pilarin toisella puolella lyyhistyi maahan, välttääkseen hänen miekaniskujaan.

Sitten siitä tuli loppu, sillä herra Strickland, joka odotti vuoroaan, astui äkkiä ylettyville, peräytyäkseen siinä samassa, niin että meksikolaisen hänen päähänsä tähtäämä raju isku osui kalahtaen kivilattiaan, missä vielä nytkin on jälki siitä. Ennenkuin Don José, jonka käsi tärähti iskusta, ehti nostaa miekkaansa, oli herra Strickland valmis ja iski toistamiseen kaikin voimin. Nytpä isku sattui paremmin, sillä hänen miekkansa lävisti meksikolaisen sydämen, niin että tämä kaatua rojahti lattialle, kuollen siihen, alttariportaan ääreen.

Tämän jälkeen minun on kerrottava omasta huolimattomuudestani, joka oli saattaa meille kaikille kuoleman. Muistatte kai että yhä minä pitelin kiinni Don Pedroa, ja en ymmärrä, miten olikaan, mutta iloissani ja kiihkoissani hellitin otteeni, niin että hän siinä samassa pääsi kierähtämään käsistäni ja katosi silmänräpäyksessä.

Painalsin hänen jälkeensä vaikkakin liian myöhään, sillä juuri kuin saavuin ovelle, pamahti se kiinni nenäni edessä, enkä minä saanut sitä auki, koska kappelin puolella ei ollut avainta eikä kädensijaa.

"Pakoon", minä huusin, rynnäten takaisin alttarin luo; "hän livahti käsistäni ja on tuossa tuokiossa täällä toveriensa kanssa."

Herra Strickland oli sen nähnyt, ja katkoi miekallaan täyttä päätä tyttöä piteleviä köysiä, Molasin irroittaessa isää. Juoksin nyt yli alttarin — annettakoon se minulle anteeksi, hädässäni — hypäten rikkinäisen akkunan kivilaudalle ja kapusin ylös, Molasin auttaessa alhaalta. Päästyäni akkunalle, kurottauduin alas ja tartuin Zibalbayta kiinni molemmista käsistä, sillä hän oli liian jäykkä itse kapuamaan, sekä vedin hänet ylös viereeni, käskien hänen hypätä ilman pelkoa maahan ulkopuolelle, sillä korkeus oli vain kymmenisen jalkaa. Sitten seurasi hänen tyttärensä, sitten herra Strickland ja viimeisenä vihdoin Molas, niin että kolmen minuutin sisällä siitä kun Don Pedro oli paennut, me seisoimme valmiina kappelin ulkopuolella, puiston pensaiden suojassa.

"Seuratkaa minua", hän sanoi; "tiedän yhden tien", ja lähti juoksemaan yli puiston.

Yhtäkkiä saavuimme miehenkorkuisen aidan luo, jonka takana oli tuuhea aloe-pensaisto. Kiipesimme yli aidan ja pujottelimme läpi pensaiden, pääsemättä kuitenkaan ilman haavoja sillä piikit olivat teräviä — päästäksemme vihdoin viljavainioille. Tässä pysähtyi tyttö, tutkien taas tähtiä, ja samalla hetkellä kuulimme huutoja ja näimme, katsottuamme taaksemme, maatilalla sinne tänne liikkuvia valoja.

"Meidän täytyy kiirehtiä tai muutoin olemme perikadon omat", minä sanoin. "Don Pedro on herättänyt väkensä."

Sitten lähti hän lipsuttamaan ketoa meidän seuraamanamme: Ei ollut polkua minkäänlaista, ja pitkät oljenkorret takertuivat jalkoihimme ja kylvivät kastetta päällemme, kunnes vaatteemme olivat kuin vedessä lioitetut. Yhä me ponnistimme eteenpäin toinen toisemme jälessä viitisentoista minuuttia, kunnes pääsimme eroon viljelysmaista ja seisoimme metsän liepeellä.

"Seis", minä sanoin. "Minne nyt pakenemme? Tie on oikealla ja sitä seuraten voimme päästä johonkin kaupunkiin."

"Jotta meidät vangittaisiin murhamiehinä", keskeytti herra Strickland. "Unohdatte José Morenon kuolleen minun käsiini, ja että hänen isänsä pitää kostosta huolen; kaikkein parhaimmassa tapauksessa joudumme tyrmään ainakin. Ei, ei, meidän on jäätävä metsään piiloon."

"Herrat", sanoi vanha intiaani, tarttuen puheeseen ensi kertaa, "tiedän metsässä salaisen paikan, vanhan raunioituneen rakennuksen, missä voimme piileskellä jonkun aikaa, jos sinne ensin pääsemme. Ensiksi pyydän kysyä, keitä te olette?"

"Minut Teidän pitäisi tuntea, Zibalbay", sanoi Molas, "koska olen sama mies, jonka Te lähetitte hakemaan haluamaanne Sydämen Haltijaa ja Herraa", ja hän osoitti minua.

"Olen", vastasin, "ja olen kokenut paljon löytääkseni Teidät, mutta nyt ei ole aikaa siitä puhua; viekää meidät tuohon piilopaikkaanne, sillä vaaramme on suuri."

Taaskin lähti tyttö opastamaan ja me rynnistimme eteenpäin metsässä, kompastellen ja langeten pimeässä, kunnes aamunkoi rusotti idän taivaalla ja vainoojiemme äänet hukkuivat yöhön.

KYMMENES LUKU.

Levähdimme pienen hetken, hengähtääksemme hiukan, ja jatkoimme taas kulkuamme. Ensimäisenä kulki tyttö Maya, oppaamme, jota herra Strickland talutti kädestä, Zibalbayn, Molasin ja minun seuratessa jäljessä. Alussa olivat nämä kaksi juosseet yhtä nopeasti kuin me muutkin, mutta väsymys ja kokemansa kauhut olivat heidät niin lannistaneet, että heidän täytyi levähtää vähäväliä. Eikä ollut ihmekään, sillä viiteen päivään eivät he olleet saaneet laisinkaan oikeata ruokaa, Don Pedron aikomus kun oli ollut näännyttää heidät, pakoittaakseen heidät kertomaan salaisuutensa.

Varmaan olisikin hän onnistunut aikomuksessaan ja saanut heidät kuolemaan, ellei heillä olisi ollut kylliksi mukanaan erästä cuca-valmistetta, jota tehtiin määrätyistä lehvistä ja hienonnetusta lihasta ja muista aineksista. Zibalbay tunsi hyvin tuon intiaaniruuan salaisuuden, sillä sen avulla oli hän tyttärineen kestänyt pitkät matkat läpi asumattomien erämaiden; niin ihmeelliset ovat sen vaikutukset, että vain pieni pallero riittää ravitsemaan miehen vuorokauden ajaksi, vaikkakin hän kuluttaa voimiaan lujassa työssä tai kulkiessa. Tämän ravinnon avulla olivat he pysyneet pystyssä ihmeeksi vangitsijalleen, joka ei kyennyt käsittämään, mistä he saivat kestävyytensä. Kaikesta huolimatta on se sittenkin paremmin kiihoitus- kuin ravintoaine, ja niin suuri oli heidän halunsa saada jotain vatsantäytettä, että he juostessaan yhtämittaa poimielivat tähkäpäitä, pureskellen niitä.

Polkumme kulki niin tuuhean metsän läpi, että auringon paistaessakin tuntui kuin olisi ollut hämärä. Siellä kasvoi kaikenkaltaisia puita, joiden oksat haarottivat sekaisin kämmekkäiden ja sananjalkamättäiden kanssa, tai siellä täällä harmaiden espanjansammalröyhyjen kanssa, jotka antoivat oudon ja luonnottoman ilmeen kaikelle. Näissä puissa vilisi kiipijöitä, toiset paksumpia kuin miehen reisi, ja niiden alla olevaa maankamaraa peitti pehmeä ruoho tai Meksikossa kymmenen jalan korkuiseksi kasvavan kasvin tyhjät varret, jota kasvia, kuten herra Strickland sanoi, Englannissa viljellään intiaaniruo'on nimisenä. Hitaasti ja suurin ponnistuksin etenimme tämän kasvullisuusrykelmän lävitse. Milloin laahustimme yli lahonneiden, maahan kaatuneiden runkojen, milloin raivasimme jalka jalalta tietä intiaaniruo'on vaivaloisen tiheikön läpi, milloin takertuivat vaatteemme oksiin, milloin repivät ja raatelivat piikit ihoamme, tai jalkamme kompastuivat maassa kiemurteleviin kasveihin. Ei pieninkään tuulen henkäys päässyt tunkeutumaan tuohon sanomattomaan tiheyteen, jonka pitkiä aikoja seissyt, tungahtunut ilma rasitti meitä ja sai hien valumaan virtanaan. Päällämme riippui, kätkien taaksensa taivaan, vihreä lehtimatto, jonka alla me laahustimme juhlallisessa hämärässä ja äänettömyydessä, jonka silloin tällöin särki apinan kirkuna tai kaukainen rymy, jonkun suuren, vuosisatoja vanhan puun kaatuessa ukkosen jyrinällä maahan.

Tässä metsässä, joka näytti olevan ihmisasumaton, vilisi miljoonia hyönteisiä, kaikki myrkyllisiä. Hentoja harmaita kärpäsiä, metsäampiaisia, mustia ja punaisia muurahaisia, jotka kiduttivat meitä pistoillaan, niin että huusimme ääneen tuskassamme, mutta muistaen vaaramme ryntäsimme jälleen edelleen.

Näin kuljimme kaksi tuntia, ehkäpä enemmänkin, kunnes saavuimme pienelle purolle, joka juoksi läpi metsärotkon, ja pysähdyimme sammuttamaan janoamme ja vilvoittamaan hikisiä jalkojamme ja käsiämme. Zibalbay vaipui hengästyneenä puron partaalle, mihin minä toin hänelle hatullani vettä, tyttären istuutuessa purokivelle ja antaessa veden huuhtoa jalkojansa ja käsiänsä, jotka olivat täynnä hyönteisten pistoja ja vuosivat verta piikkien ja oksien haavoista. Siinä samassa loi hän ylös katseensa, ja nähtyään herra Stricklandin keskustelevan minun kanssani siinä puron partaalla, viittasi häntä käymään istumaan viereensä.

"James Strickland", hän toisti kangertaen, "kiitän Teitä, että pelastitte isäni kidutuksesta ja minut häpeästä; ja tuon urotyön takia minä, Sydämen Maya, jota moni on mielistellyt, olen Teidän käskettävänänne ainaiseksi."

"Teidän pitäisi kiittää ystävääni Don Ignatiota", hän sanoi minuun viitaten.

Jonkun hetken katsoi hän tutkivasti minuun ja lisäsi sitten: "Kiitän häntäkin, mutta Teitä minä eniten kiitän, sillä Teidän kätenne vapahti minut tuosta häpeällisestä miehestä ja pelasti meidät."

"On vielä liian aikaista kiitellä, armollinen neiti", hän sanoi "vaara ei vielä ole ohitse."

"En enään suurestikaan hätäile, kun olemme kerran päässeet pois tuosta kaameasta talosta", hän vastasi miltei levollisesti, "ja kun kohta pääsemme piilopaikkaamme. Miten he muutoin voisivat meitä löytää täältä metsästä? Kuulkaahan, mitä tuo oli?"

Hänen puhuessaan kuului korviimme heikko, kaukainen ääni — aivankuin kello olisi kilahdellut jossain hyvin kaukana.

"Näin he meidät kumminkin löytävät", hän sanoi. "Kuuletteko, Ignatio? Koirat ovat vainunneet jälkemme. Mitä tietä nyt menemme, armollinen neiti?"

"Sitten meidän on kahlattava vettä pitkin", sanoi herra Strickland; "se on ainoa pelastuksen mahdollisuus, sillä koirat tuntevat muutoin, mistä olemme kulkeneet."

Aloimme kahlata virran pohjaa niin nopeaan kuin kivet ja Zibalbayn väsymys sallivat. Onneksi ei se ollut erikoisen leveä virta eikä syväkään, vaikkakin meidän silloin tällöin oli vaikea putouspaikoissa pysyä pystyssä, ja kaksi kertaa oli meidän pakko, kun emme uskaltaneet astua rantapenkereelle, heittäytyä uimaan yli syvemmän kohdan, vaikkakin olimme kauhuissamme, peläten alligaattoreja. Noin tunnin verran seurasimme virtaa pitkin näin, kunnes Maya äkkiä pysähtyi, ilmoittaen että jos tahtoisimme päästä rakennuksen luo, missä he olivat pitäneet asuntoa, oli meidän noustava vedestä ja painuttava metsään. Olimme hengästyksissämme, sillä ellemme olisi kantaneet Zibalbay-vanhusta, ei hän itse olisi enään jaksanut kävellä; ajattelematta vaaraa, mikä olisi astuessamme rantapenkereelle, emme epäröineet hetkeäkään, kuullessamme paikan olevan lähellä ja siellä löytyvän ruokavaroja, vaan tunkeuduimme taaskin pensaikkoon. Tultuamme sadan askeleen päähän virrasta, näimme korkean, puiden tuuheasti suojaamaan röykkiön hakattuja kivilohkareita.

"Tässä se paikka on", sanoi hengästyneenä Zibalbay. "Katsokaahan, tuossa ovat temppelin seinät, ja tässä ovat temppeliin johtavat portaat", ja hän näytti pitkää kiviporrasriviä, joka oli miltei näkymättömissä sananjalkojen ja ruohojen sisässä, joita rehoitti pyramiidin juurelta aina huipulla olevaan temppeliin asti. Näitä portaita kiipesimme vaieten, sillä kapuaminen oli hankalaa, Molas kun kantoi selässään väsynyttä intiaanivanhusta, joka ei mitenkään itse jaksanut nousta portaita.

Nämä portaat oli rakennettu kolmessa jaksossa, yläosasto, joka nykyään on kokonaan sortunut, leväten entisellä ja ihanalla penkereellä, joka nyt on vain pensaita ja puita kasvava kiviröykkiö. Porraskäytävän päällä oli vielä jumalankuvilla koristettu, jättiläismäinen kaariholvi, ei kumminkaan todellinen kaari, sillä vanhat intiaanit eivät osanneet niitä rakentaa, vaan kyhätty kokoon kivilohkareista, joiden päät ulkonivat yli alimmaisten kivien, kunnes ylimmäisten kivien päät koskettivat toisiansa.

Tämä kaari — jos sitä siksi nimitän — oli rappeutumisen viimeisellä asteella. Sen huippu, suunnaton lohkare, jonka paino varmasti nousi sataan tai kahteensataan tonniin, oli ajan ja sateiden vaikutuksesta miltei irronnut kannatteistaan — ehkä siihen oli vaikuttanut maanjäristyskin — ja riippui uhkaavasti portaiden yllä. Niin heikot olivat tosiaankin tuet, jotka kannattivat sitä sivupilarien varassa, että näytti ensi silmäykseltä, kuin putoaisi se heti paikalla. Kun sitä lähemmin tutki, huomasi sitä kannattavan kolme tai neljä paksua juurta, jotka luikersivat kaaren huipulla kasvavista puista ja olivat vuosien kuluessa tunkeutuneet kivenkoloihin ja sieltä aina maahan asti. Kaaren takana penkereen takaosassa kohosi raunioitunut temppeli, pitkä rakennus tasakattoineen, missä kasvaa rehottivat monet pensaat ja palmut.

Käyden sisään tämän temppelin keskiovesta, vei Maya meidät huoneeseen, joka kauttaaltaan oli koristettu kiveen hakatuilla käärmeenkuvilla ja jossa hiljattain oli ollut ihmisiä, sillä se oli siistitty ja lattialla oli tuhkaa ja hiiliä. Nurkassa oli myös pieni tavarapino, jota peittävää viittaa Maya kävi kohottamaan, paljastaen muun muassa savisen keittoastian, kuparikirveen, joka oli samaa mallia kuin miekka, millä herra Strickland surmasi Don Josén, kaksi kummallista puhalluspilliä myrkytettyjen nuolien sinkoamista varten ja vihdoin kuivattua lihaa, papuja ja cucavalmistetta sisältävä pussi.

"Kaikki on tallella", hän sanoi; "syökäämme nyt, ollaksemme vahvat vaaraa vastaan."

Syödä mutustaessamme miettiväisinä kuivattua lihaa, sanoi herra
Strickland luulevansa vainoojiemme luopuneen takaa-ajosta.

"Tunnette vähän noita miehiä, kun noin puhutte", vastasin minä; "heidän täytyy ajaa meitä takaa oman turvallisuutensa takia; sen lisäksi haluaa Don Pedro varmasti kostaa poikansa kuoleman. Ainoa toivomme on, että virta eksyttää koirat, tai että ne eivät vainua sitä kohtaa, mistä me poikkesimme jälleen metsään, tai että auringon lämpö haihduttaa jälkemme. Mutta pelkään pahinta, sillä maa on märkää puitten alla."

"Mitä sitten ehdotatte tehtäväksi?" hän kysyi. "Lähteäkö jatkamaan matkaa, vai pysähtyäkö tänne?"

"Herra, meidän täytyy pysähtyä tänne, sillä emme voi jatkaa matkaa, ellemme halua hyljätä vanhusta ja hänen tytärtään. Metsässä olisi hyvin helppo yllättää meidät, mutta tänne on vaikea kiivetä ja täällä me ainakin voimme kuolla taistellen. Olkaamme valmiit pahimpaan, herra!"

"Miten olemme valmiit?" hän kysyi, "kun meillä ei ole muita puolustusaseita kuin miekat ja puhallusputket? Ruuti pistoolin sankissa on märkää eivätkä nallitkaan syty, niin että jos päällemme hyökätään, on kuolemamme varma."

"Siltä tuntuu", vastasin, "mutta jos Jumala niin tahtoo, voi hän pelastaa henkemme. Tuolla on hirveät määrät kiviä, latokaamme niitä kaarikäytävän alle, ehkä voimme surmata jonkun vihollisemme, vierittämällä niitä portaita alas."

Näin me teimmekin, Mayan pitäessä vahtia. Vihdoin saimme puuhan loppuun, ja kun käännyimme pois kivikasalta, kuulimme äkkiä virran luota koiran haukuntaa, jota seurasi miesten ääniä ja pensaikosta ryntäävien hevosten korskuntaa. Hetken tuijotimme toisiimme hiiskahtamatta, kunnes Molas kuiskasi: "He tulevat".

"Pelottaa, kovasti", hän vastasi naurahtaen, "sillä voimat ovat niin erilaiset ja pian saamme kaiketikin kuolla — toisin sanoen, kaikki miehet. Eikö se kuva Teitä pelota?"

"Miksi se pelottaisi?" vastasi hän hymyillen, "sillä jos paha paikka tulee, pääsen minäkin hengestäni ja pelastun ikävästä paluumatkasta?"

"Olen kyllä", hän vastasi, pitäen hentoa puhallusputken nuolta edessään. "Jos painan tämän tähän" — ja hän osotti suonta kaulassaan — "olen minuutin sisällä tiedoton ja kahden sisällä kuollut."

"Kenties, herra, mutta elämä ei ole minulle ollut liian hymyilevä, enkä tiedä", hän lisäsi huoaten, "mikä kohtalo minua tulevaisuudessa odottaisi; mutta sen minä tiedän, että Taivaan sydämellä nukkuessamme meillä on rauha, ellei muuta olekaan."

"Toivon niin", sanoi herra Strickland. "Katsokaahan, tuossa ne tulevat", ja hänen puhuessaan ilmestyi seitsemän- tai kahdeksanmiehinen joukko, kolme heistä muulilla ratsastain, kivirakennuksen juurelle, hypäten maahan ja kytkien eläimet puuhun.

"No niin", sanoi herra Strickland, oikaisten ja pyristellen itseään kuin vedestä noussut koira. "Ihmettelen, kuinka moni meistä on elossa tämän päivän iltaan ehtiessä."

Tällöin saapui yksi mies porraskäytävän juurelle, pitäen koiraa talutusnuorasta. Hetkisen nuuski koira kiviä, nosti sitten kuononsa ilmaan ja alkoi haukkua, jolloin joukko puhkesi huutoon, nähdessään meidän joutuneen ansaan. Toistaiseksi eivät he vielä lähteneet kapuamaan ylös, vaan kokoontuivat neuvottelemaan nurkkaukseen. Katselimme toisiamme epätoivoisina, sillä asemamme oli tietenkin toivoton. Paeta emme voineet, eikä meillä ollut puolustus-aseita; siksi näytti varmalta, että muutamassa minuutissa heittäisimme henkemme noiden murhamiesten käsiin, jos he armosta kerralla surmaisivat meidät. Herra Strickland peitti hetkeksi kasvonsa käsin, silmäsi sitten ylös ja sanoi:

"Mahdotonta", vastasin, "mitä voimme antaa heille sellaista, jota he eivät itse voisi meiltä ottaa?"

"Sitten ei ole muuta keinoa kuin kuolla niin urhoollisesti kuin taidamme", hän vastasi. "Tähän loppuu Kultaisen Kaupungin löytöretki. Sen vaiheet eivät ole olleet onnekkaat, Ignatio."

Silloin puuttui ensi kertaa puheeseen intiaanivanhus Zibalbay, joka lojui maassa takanamme, sanoen:

"Ystävät, miksi ette pakene? Löydätte varmasti polun pyramiidin takaseinältä ja metsässä säilytte piilossa noilta miehiltä."

"Miten voisimme paeta", vastasi herra Strickland, "kun Te ette jaksa astua askeltakaan?"

"Olen vanha ja kypsä kuolemaan", hän vastasi; "jättäkää minut tänne ja olkaat varmat, että minä hetken tullen suoriudun noista roistoista. Tyttäreni, lähde sinä heidän kanssaan. Sinulla on pyhä tunnusmerkki, ja jos sinun onnistuisi paeta ja saada selville, että tuo vieras mies on juuri se sama, jota me olemme etsineet, vie hänet kotiseudullemme."

"Rauhoittukaa, isä", sanoi Maya kiertäen kätensä hänen kaulalleen; "yhdessä me elämme tai kuolemme. Nämä herrat voivat lähteä, jos heitä haluttaa, mutta minä jään tänne Teidän kanssanne."

"Niin jään minäkin", sanoi Molas, "sillä minua väsyttää pakoilla kuolemaa, joka kuitenkin vie minut. On siksi toiseksi liian myöhäistä puhua paosta, sillä he nousevat jo ylös portaita, nuo kahdeksan miestä, Don Pedro ja amerikkalainen etunenässä."

"On turhaa puhua niistä, kun niitä meillä ei ole", vastasin. "Jumala meitä voi auttaa, jos hän tahtoo, ja ellei hän tahdo, täytyy meidän alistua hänen tahtoonsa."

Syntyi silloin äänettömyys, jossa kuului vain Zibalbayn ääni, hänen seisoessaan takanamme ja kohottaissaan kätensä taivasta kohti rukoillen jumalia tuomaan koston vainoojillemme. Näimme puiden ja pensaiden lomitse, että miehet alkoivat kavuta jo toista porrasjaksoa.

"Tulkaahan, yritetään jotakin", sanoi herra Strickland, ja juostuaan pinoamamme kivikasan ääreen hän pyysi meitä auttamaan kanssaan suurimpia kiviä alas vihollisen niskaan. Tämän me teimmekin, vaikka ilman menestystä, sillä puunjuuret olivat tiellä; ne, joita kohti olimme yrittäneet vierittää kiviä, kätkeytyivät porraskäytävän sivuille ja alkoivat niin tuiman kuulasateen meitä vastaan, että me ennen pitkää olimme pakoitetut peräytymään kiviröykkiön luota kaaren suojiin.

Sitten he lähtivät uudelleen tulemaan, kunnes olivat nousseet kolmannen jakson juurelle, pysähtyäkseen hetkeksi henkäisemään. Silloin sieppasi Molas puhallusputken ja juoksi penkereelle, herra Strickland jäljessään, vaikka emme ymmärtäneet miksi viimemainittu sinne lähti, koskei hän edes voinut käyttää asettaan.

Ennenkuin miehet alempana huomasivatkaan heidän läheisyyttään, oli Molas pannut putken suulleen ja puhaltanut myrkytetyn nuolen heidän joukkoonsa. Se sattui osumaan keskelle texasilaisen Smithin kurkkua. Katsoa pilkistäen kaaren turvista minä näin hänen kiskaisevan nuolen pois haavasta ja yhtäkkiä kaatuvan maahan. Samassa silmänräpäyksessä rapisi myrskynä kuulasade kaarikäytävässä Molasia ja herra Stricklandia kohti, jotka juoksivat takaisin turviin. Näin Molasin kaatuvan ja herra Stricklandin pysähtyvän auttamaan häntä ylös, jolla hetkellä ilmestyi hänen kasvoilleen punainen läiskä. Tuossa tuokiossa olivat he ehtineet seinän suojiin.

"En, en", hän vastasi; "kuula vain raapaisi leukaani, siinä kaikki.
Katsokaahan Molasia — hän sai haavan kylkeensä."

Sitten me vaikenimme. Maya vain nyyhkytti hiukan yrittäessään sitoa englantilaisen vuotavaa haavaa hienolla harsolla, jota hän kaivoi esiin jostain kivien lomasta.

"Älkää hätäilkö, armollinen neiti", hän sanoi surullisesti hymyillen, "sillä kohta saamme sellaisia haavoja, joita ei voi sitoa. Mitä silloin on tekeminen?"

Sen sijaan että olisi vastannut, näytti neiti hänelle nyrkkiinsä puristettua myrkytettyä nuolta.

"En voi Teille muutakaan neuvoa", hän sanoi. "Jääkää hyvästi. Olen iloinen, että olen Teidät tavannut, ja toivon taas kerran tuolla tapaavamme", ja hän katsoi kohti taivasta. "Parasta on Teidän sanoa hyvästit isällenne, sillä aikamme on lyhyt." Neiti nyökkäsi, astui Zibalbay-vanhuksen luo, joka seisoi vaieten, silittäen harmaata partaansa, ja kiersi kätensä isänsä kaulaan, suudellen häntä hellästi.

Pilkistäen ulos varovaisesti, näimme miesten laahanneen Don Smithin porraskäytävän sivuun, muutamien miesten hoitaessa häntä hänen kuolemaa tehdessään ja toisten odottaessa tilaisuutta ampua meitä, jos vain ilmestyisimme penkereelle. Siinä samassa hän kuolikin, ja meitä pahasti kiroten alkoivat hänen toverinsa nousta suurella varovaisuudella portaiden kolmatta jaksoa, sillä he pelkäsivät salajuonta.

"Eikö mikään voi pelastaa henkeämme?" kysyi herra Strickland painavalla äänellä.

Kukaan ei vastannut, mutta äkkiä kääntyi Molas, joka seisoi toisella kädellä painaen kylkihaavaansa, toisella varjostaen silmiään, ja juoksi takanamme olevaan holviin, palaten sieltä kuparikirves kädessään. Puhumatta sanaakaan hän kapusi vikkelästi ylös kaarta, kunnes seisoi jaloin petollisen huipun raossa, jota huippua, kuten muistatte, kannatti vain joku suuri säie. Pitäen itseään vasemmalla kädellä jonkun vanakasvin varassa, hakkasi hän oikealla iskun toisensa jälkeen suurimpiin juuriin, katkoen ne yksitellen. Oivalsimme, mikä oli hänen tarkoituksensa — lähettää jyristen parisataa tonnia kiveä noiden murhamiesten niskaan.

"Taivaan nimessä! Siinä on kysymykseeni vastaus", sanoi herra Strickland; sitten hän vaikeni ja lisäsi: "Tulkaa alas, Molas; jos kaari putoaa, vie se Teidät mukanaan ja murskaa Teidät."

"Siitä vähät väliä", hän vastasi; "tämä on minun kohtaloni päivä. Tuo kuula on haavoittanut minua kuolettavasti kylkeen, ja tällä paikalla, kuten olen kauan pelännyt, on minun määrätty kuolla. Rukoilkaa puolestani, ja jääkää hyvästi."

"Hyvästi, Te urhea mies", sanoi herra Strickland. "Minulla ei ole kirvestä, muutoin seuraisin Teitä."

"Hyvästi, Molas, veljeni, Sydämen uskollinen palvelija!" säestin minä; "olen varma, ettette tule jäämään palkatta."

Kolme juurta oli jo katkaistu, mutta neljäs, suurin, joka oli paksumpi kuin miehen sääri, oli vielä ehyt, ja tätä alkoi Molas iskeä epätoivoisesti.

Me tirkistelimme kaaren takaa ja näimme joukon pysähtyneen allemme noin seitsemänkymmenen jalan päähän pyramiidin hauraalle laidalle, pelkäämättä laisinkaan, sillä vaikka he kuulivat kirveen kumeat iskut, eivät he ymmärtäneet niiden merkitystä. Joku heistä keskusteli Don Pedron kanssa, nähtävästi ehdottaen hänelle jotakin, johon tämä ei suostunut, ja täten he kuluttivat pari minuuttia, ennenkuin annettiin lopullinen käsky rynnätä ylös loput portaat ja vallata temppeli äkkirynnäköllä.

Kaksi minuuttia — se oli vain lyhyt aika, mutta se merkitsi kuitenkin paljon, sillä vain kolmasosa juuresta oli katkaisematta, ja vaikka kuori lähti irti, kesti vahva puuaine vielä tuon suuren painon.

"Pian!" kuiskasi herra Strickland, "he tulevat!" Silloin juuri kirveen varsi katkesi ja terä putosi maahan.

Mutta Molasilla oli vielä oiva metsästyspuukkonsa, ja sillä hän alkoi jälleen hakata puuta. Kolmannella iskulla alkoi se katketa, repeytyä hiljaa kuin jättiläisen voimasta, ja sen murtuessa siirtyi kivilohkare, jota se oli kannattanut niin monet vuodet, ritisten paikoiltaan hiukan, sitten liike taas pysähtyi.

Mutta Molas ei lähtenyt. Hän iski vielä iskun, katkaisten kokonaan juuren, ja huutaen sitten hyvästit hän joko pelosta tai vapaasta tahdostaan syöksyi ojennetuin käsin seinäportaalle. Hänen painonsa oli kylläkin pieni, mutta se näytti riittävän rikkomaan tasapainon, kuten pöly painaa alas vaakakupin, sillä taaskin liikahti rätisten kivirakenne, ja sen huipulla kasvavat hennot puunvesat taipuivat kuin tuulen tempoessa. Liike jatkui yhä ja pistoolin pamauksien kaltaista rätinää kuului kivirakenteen sisästä ja puunvesat taipuivat kuin ruoho kalan uidessa. Nyt vasta huomasivat roistotkin alhaalla vaaran, joka heitä uhkasi, ja päästivät sellaisen parahduksen, etten koskaan ole moista kuullut.

Osa jäi paikoilleen, osa juoksi portaita alas; yksi ainoa, Don Pedro itse, ryntäsi eteenpäin. Kaikki oli liian myöhäistä; koko suuri kivilaitos oli putoamassa. Se oli putoamassa — se putosi ja vei Molasinkin mukanaan. Ukkosen kaltaisella jyryllä syöksyi se alas portaille, hajosi kappaleiksi ja tärisytti koko rakennusta. Ei minkään yhteislaukauksen vaikutus olisi voinut olla kamalampi kuin tämä kivivyöry, jota mikään ei voinut kestää. Suuret puutkin, jotka sattuivat kohdalle, katkesivat kuin korret kun tuo menneitten aikojen intiaanien pitkän työn tulos syöksyi maahan.

Ei kestänyt minuuttiakaan, kun kaikki oli ohi ja jyrinä vaiennut, eikä mitään jäänyt osoittamaan tapahtuman menoa paitsi pölyä ja joitakuita jätteitä, jotka äsken olivat olleet ihmisiä. Koko porraskäytävällä seisovasta joukosta oli eloon jäänyt vain yksi, Don Pedro, joka oli juossut eteenpäin, toivoen ehtivänsä pakoon putoavan kaaren alta. Mutta hänkin sattui hiukan myöhästymään, sillä vaikka suuri röykkiö ei ollut häneen osunutkaan, putosi joku yksinäinen kivi hänen keskiruumilleen, taittaen hänen kylkiluunsa ja pyyhkäisten hänet ensi jakson juurelle, mutta jättäen eloon.

Kun kaikki oli lopussa ja pöly hälvennyt, sanoi herra Strickland:
"Menkäämme etsimään pelastajamme ruumista."

Niin me kolme läksimme, jättäen Zibalbayn temppeliin, mutta emme mitään löytäneet. Ehkä Molas tälläkin hetkellä uinuu jonkun suuren möhkäleen alla. Muita ruumiita sieltä kyllä löytyi, joilta emme epäilleet riistää pyssyjä ja mitä muuta näimme tarvitsevamme. Mikä vieläkin parempi, löysimme läheltä pyramiidia neljä puuhun kytkettyä oivaa muulia, joista yksi oli varattu ampumatarpeilla ja ruokavaroilla, sillä Don Pedro oli päättänyt tavoittaa meidät, vaikkapa siihen olisi kulunut kokonaisia päiviä.

Muutettuamme muulit ruohoisaan paikkaan, palasimme temppeliin, vieden mukaamme ruokaa ja juomaa, jota halusimme jo hartaasti. Kiivetessämme ylös portaita huusi Don Pedro meille loukkautuneena ja verta vuotavana.

Herra Strickland antoi hänelle jotain viinaseosta, jota hän oli löytänyt muulin seljästä.

"Teillä on laupias sydän", sanoi Maya vakavasti; "en ole julkea, mutta luulisin voivani antaa tuon koiran kuolla tuskiinsa."

"Kaikilla meillä on omat syntimme, joista meidän on vastattava, armollinen neiti, ja kun niitä muistamme, on meidän oltava ymmärtäväisiä, erittäinkin nyt, kun laupias Jumala on nähnyt hyväksi pelastaa meidät", vastasi herra Strickland.

"Minä kuolen", ähki tuo roisto; "minä tunnen sen varmasti, ja kuolema odottaa minua keskellä raunioita. Miten uskallan kuolla, kun olen lapsuudestani asti ollut murhaaja ja varas?"

Herra Strickland kohautti olkapäitään, sillä hän ei osannut vastata tähän kysymykseen.

"Antakaa varmuutta minulle", hän jatkoi; "Kristuksen nimessä, antakaa varmuutta minulle."

"En voi", sanoi herra Strickland; "minulla ei ole siihen oikeutta.
Rukoilkaa Taivaasta armoa, sillä aikanne on lyhyt."

Sitten hän kääntyi poispäin, mutta kauan kuulimme vielä tämän turmeltuneen miehen valitukset ja voihkeet. Eivätkä ne loppuneet ennen auringon laskua, jolloin luullakseni paholainen tuli omaansa noutamaan.

YHDESTOISTA LUKU.

Päästyämme ylös temppeliin me aterioitsimme. Tietäessäni ettemme sinä iltana enään jatkaisi matkaa, sanoin minä:

"Noin pari kuukautta sitten lähetitte Te, Zibalbay, kasvinveljeni Molasin, saman miehen, joka meidät pelastaissaan kuoli tänään, viemään sanaa miehelle, joka intiaanien kesken on tunnettu Sydämen Haltijana. Sanansaattajamme kulki pitkät matkat, poikki merten ja maiden, kunnes hän löysi miehen ja kertoi hänelle asiansa."

"Minulle, sillä minä olen etsimänne mies ja olen toverini kanssa matkustanut tänne hakemaan Teitä, kärsien matkalla monta vaaraa ja vastusta."

"Todistakaa olevanne se mies." Ja hän kysyi minulta erinäisiä salakysymyksiä, joihin kaikkiin minä annoin vastauksen.

"Kyllä Teillä tieto on", sanoi hän vihdoin, "mutta jotakin vielä puuttuu; jos Te tosiaankin olette Sydämen Haltija, paljastakaa minulle sen salatieto."

"Enkä", minä vastasin, "Tehän haette minua enkä minä Teitä. Molasille, lähetillenne, näytitte erään tunnusmerkin; antakaa minunkin nähdä tuo merkki, niin silloin vasta minä paljastan sen salatiedon."

Hän silmäili epätietoisena ympärilleen ja sanoi: "Teitä olen tutkinut, ja tämä nainen on minun tyttäreni ja tietää kaiken; mutta miten on valkoisen miehen laita? Onko luvallista minun paljastaa Sydän hänen nähdessään?"

"Kyllä se on luvallista", minä vastasin, "sillä tämä valkoinen mies on ystäväni ja me olemme yhtä hamaan kuolemaan asti. Hänkin on vannoutunut veljesliittoomme ja oli jonkun aikaa Sydämen Herra ja Haltija, sillä luovutin tuon merkin hänelle, kun itse makasin kuoleman kielissä, ja hänelle kuuluvat kaikki oikeudet. Näin ollen ei meidän tarvitse mitään salata toisiltamme; hänen korvansa ovat minun korvani ja hänen suunsa minun suuni. Puhukaa meille niinkuin yhdelle miehelle, tai vaietkaa kummallekin, sillä hän luottaa minuun ja minä häneen."

"Onko asianlaita niin, valkoinen mies?" kysyi Zibalbay, tehden veljesliiton merkin.

"Sitten minä puhun", vastasi Zibalbay, "puhun Sydämen nimessä, ja voi sitä, joka kavaltaa kuulemansa salaisuudet. Tulehan tänne, tytär, ja anna minulle esine, jonka olet kätkenyt."

Maya vei käden päähänsä ja veti jotakin tuuhean tukkansa sisästä, ojentaen sen isälleen.

"Tätäkö Te tarkoitatte?" hän kysyi, pitäen taikaesinettä laskevan auringon valossa.

Katsoin, ja ihme! siinä oli juuri vastapuolisko sille esineelle, jonka olin perinyt esi-isiltäni, ja jota nyt kannoin kaulassani.

"Siltä se näyttää, ellei silmäni petä", vastasin. "Onko tämä se oikea, jota olette tullut niin kaukaa etsimään, Zibalbay?" ja minä vedin esiin Halkaistun Sydämen ijänikuisen tunnusmerkin.

Kumartuneena tutki hän ensin toista, sitten toista puoliskoa. Sitten löi hän yhteen kätensä ja sanoi, taivaalle katsoen:

"Sinulle kiitos, oi korkea Nimetön, isäini jumala, ettäs jalkani oikein ohjasit ja silmieni halun täytit. Niinkuin sinä alun ohjasit, ohjaa loppukin, sitä nöyrästi sinulta rukoilen."

"Nyt ovat yhtyneet Päivä ja Yö, ja kohta uusi aurinko nousee, kunniamme aurinko, sillä aamu jo sarastaa. Ottakaa Te omanne ja minä otan minun omani, sillä tässä ei ole oikea paikka yhdistää niitä, vaan kaukana täältä. Kuulkaa, veljet, kertomustani, joka on lyhyt, sillä jos Taivas niin tahtoo, näkevät silmänne sanani tosiksi siellä, missä kaikki selkenee, mutta ellei, unohtuu tuo pikku kertomus helposti. Ehkä olette, veljeni, kuulleet tarun muinaisesta löytämättömästä kaupungista, valkoisen voittajan häväisemän rotumme viimeisestä kodista ja jumalaisen Cucumatzin, jota myös kutsutaan Quetzoliksi, esi-isillemme antaman puhtaan uskon salaisesta pyhätöstä?"

"Niin ollen", jatkoi Zibalbay, "voimme me viedä teidät tuohon kaupunkiin, jonka päämies ja perinnöllinen ylipappi olen minä ja tämä ainut lapseni taas on naisperillinen. Ihmettelette ehkä, että me näin ollen olemme lähteneet yksin, vailla turvajoukkoa, kulkemaan kerjäläisten tavoin valkoisten miesten maassa. Kuulkaahan: Sydämen Kaupunki, niinkuin sitä kutsutaan, on kaikista kaupungeista kaunein ja vanhin, ja kerran, kaukaisessa menneisyydessä, hallitsi se näitä maita merestä mereen asti, sillä sen muurit rakensi toinen niistä veljeksistä, joiden kesken pyhä Cucumatz, valkoinen jumala, jätti hallituksen jaettavaksi, koska veljesten välille oli syntynyt riita ja he erosivat, tullen kumpikin oman heimonsa kanta-isäksi. Niin suuri oli sen valta noina varhaisina aikoina, että kaikki kaupungit, joiden rauniot ovat hautautuneena näihin metsiin, olivat sen alaisia, mutta vuosien vieriessä hyökkäisivät barbaarilaumat etumaisien kaupunkien kimppuun, niin että ne joutuivat eroon sen vallanalaisuudesta. Ei ainoakaan vihollinen ollut lähestynyt sitä, ja se pysyi maailman rikkaimpana ja mahtavimpana kaupunkina.

"Sydämen Kaupunki on rakennettu keskellä järveä olevalle saarelle, mutta monta tuhatta sen asukkaista eli mantereella, harjoittaen viljelystä ja kaivaen maasta kultaa ja jalokiviä. Niin se kukoisti ja sen alamaiset myös, kunnes kaksitoista sukupolvea sitten saapui sanoma kuninkaalle, että eräänä päivänä oli joukko valkoisia miehiä valloittanut meren läheiset maat, pannut asukkaat miekan alle ja anastanut kaiken omaisuuden heiltä. Sanoma kertoi myös, että nuo valkoiset miehet, kuultuaan Sydämen Kaupungista ja sen mittaamattomista kultarikkauksista, olivat päättäneet etsiä ja vallata senkin.

"Kun hallitseva päämies oli varma, että nämät jutut olivat tosia, neuvotteli hän viisaiden miestensä ja oraakkelin kanssa ja julisti määräyksen, että kaikki mantereella elävät asukkaat oli tuotava kaupungin muurien sisälle, jotteivät valkoiset miehet saisi ketään, joka heidät sinne opastaisi. Näin tehtiinkin ja monet vuodet etsiskelivät anastajat turhaan, kunnes he uskoivat varmasti, että tämä kertomus kultaa täynnä olevasta kaupungista oli vain tyhjää tarua. Sittemmin levisi ankara tauti Sydämen Kaupungin asukkaiden kesken, koska kaupunki oli tupaten väkeä täynnä — niin ankara tauti, että pian syntyi yltäkyllin tilaa kaupungissa olijoille. Taudin aika meni ohi, mutta miespolvien vaihtuessa kohtasi esi-isiämme uusi ja pahempi pulma. Kansan veri tuli vanhaksi, ja lapsia syntyi vain harvakseen. Mantereella ei löytynyt lainkaan rotumme uudistajia, sillä lakimme määrää — lakimme, jonka rikkominen rangaistaan kuolemalla — ettei ainoakaan mies tai nainen saa poistua alueeltamme, etsiäkseen itselleen puolisoa vieraasta rodusta.

"Näin on siis käynyt, että kansa on vähenemistään vähentynyt, sulaen kuin kesälumi vuorten huipuilta, kunnes sen luku lopulta on pienentynyt muutamaksi tuhanneksi, sensijaan kuin se menneinä päivinä nousi kymmeniin tuhansiin. Nyt olen minä, Zibalbay, hallinnut tätä maata nuoruudestani asti ja katkeruudekseni huomannut, että ennenkuin jälleen satakunta vuotta on unhoon mennyt on Maailman Sydämestä tullut vain autio paikka ja kuoleman kehto, vaikkakin nykyinen polvi siitä vähät välittää, sillä kansa ei huolehdi huomisesta, ja ylhäisten sydämet on vallannut riettaus ja heidän silmiänsä sokeus.

"Mutta esi-isiemme ajoilta on säilynyt meille ennustus, nimittäin, että siitä hetkestä asti kuin molemmat Sydämen puoliskot liitetään yhteen pyhän kaupungin pääalttarin ääressä, alkaa uusi kukoistusaika. Tätä ennustusta olen miettinyt kauvan ja usein kääntynyt rukouksin sen jumalan puoleen, jota palvelen ja jonka ylimmäinen pappi minä olen, Nimettömän jumalan, Taivaan Sydämen ja kaiken maan Herran puoleen, että hän valistaisi ja johtaisi minua löytämään hukassa olevan ja pelastamaan kansan katoamasta, niin kuin katoavat kuivana vuodenaikana kukat maasta sateen puutteessa, antamatta uutta itua. Muuanna yönä vastasikin rukouksiini ääni unessa, käskien minun kulkemaan pois Sydämen maasta pitkin vanhaa tietä, kohti merta, sillä sieltä, läheltä itärantaa, piti minun löytää kadonnut esine.

"Kutsuin sitten kokoon Sydämen Neuvoston ja ilmoitin sille ajatukseni, kertoen uneni ja aikoen seurata sen kehoitusta. Mutta he pilkkasivat minua, luullen minun tulleen hulluksi ja antoivat minulle luvan mennä jos haluaisin, sillä olinhan heidän hallitsijansa eikä heillä ollut valtaa kieltää minua, sallimatta kuitenkaan ainoankaan kansani miehen seurata minua yli vuorten, koska tämä muka oli vastoin vanhoja lakeja.

"Vastasin tyytyväni siihen ja haluavani lähteä yksin, koska minun kumminkin oli lähdettävä, jolla hetkellä tyttäreni kohosi istualtaan ja sanoi haluavansa lähteä minun mukaani, kuten hänellä oli oikeus, ja siihen heidän oli tyytyminen, vaikkakin yksi henkilö, veljeni poika, sitä ankarasti vastusti, hän kun kosiskeli tytärtäni. Eikö ollut niin, Maya?"

"Lyhyesti puhuen", jatkoi Zibalbay, "koska olin ottanut itselleni tuon tehtävän ja koska tyttärenikin omasta alotteestaan tahtoi välttämättä lähteä mukaani, asetettiin Tikal, veljeni poika, hallitsemaan kaupunkia siksi kunnes minä palaisin takaisin. Sitten läksin kaupungista tyttärineni, monen säätyläisen ja rahvaanmiehen saattaessa meitä yli järven ja vielä päivän matkan vuoren solalle asti, missä he sanoivat kyyneleitä vuodattaen jäähyväiset, sillä he pitivät meitä yltiöpäinä ja olivat varmoja kuolemastamme.

"Kaksin me kapusimme yli vuorten ja niin myös kuljimme muinaisen tien merkkejä seuraten, läpi erämaiden ja metsäseutujen, kunnes vihdoin osuimme ja pysähdyimme tähän piilopaikkaan, sillä vaikka olimmekin vahingoittumatta, olivat vaarat, rasitukset ja nälkä uuvuttaneet meitä aika lailla; ennenkaikkea pelkäsimme astua valkoisen kansan pariin. Veljet, on turhaa kertoa sen enempää, sillä lopun tiedätte itse. Sama voima, joka pani minut lähtemään matkalleni, on kuljettanut minut läpi kaikkien vastusten, ja monen koettelemuksen ja kärsimyksen kautta vienyt minut voittoon, koska tänä iltana vielä olemme elossa löydettyämme sen, jota kauan olemme etsineet. Sellainen on tarinani, veli; jos haluatte, pyydän Teitä kertomaan omanne, ja selittämään mikä tarkoitus toi Teidät ja toverinne tänne oikealla hetkellä pelastamaan meidät tuon valkoisen paholaisen kynsistä, joka nyt makaa kuolleena porraskäytävällä."

Kerroin nyt Zibalbaylle ja hänen tyttärelleen elämäni tarinan, josta jo olen kirjoittanut, sekä suuren aikeeni elvyttää uudelleen Montezuman aikoina kukistunut keisarikunta.

"Tehän puhutte aivan minun sydänunelmiani", sanoi intiaanivanhus; "mutta sanokaahan, miten se olisi toteutettavissa?"

"Teidän avullanne", minä vastasin. "Miehiä on yltäkyllin, mutta pannakseni ne liikkeelle täyttyy olla rahoja, ja minusta tuntuu, että Teillä on niitä, joskin miehet puuttuvat. Siksi pyytäisin osaa teidän hyödyttömistä rikkauksistanne, jotta siten voisin nostaa sekä teidän kansanne että oman kansani."

"Käykää mukanani meidän kaupunkiimme, ja jos suinkin voin, olen täyttävä kaiken toivonne", hän vastasi. "Veli, meillä on samainen päämäärä, ja kohtalo on kuljettanut meidät kaukaa yhteen, jotta tukisimme toisiamme. Ennustus on täytetty, niinkuin olen unelmoinut; pian on halkaistu tunnusmerkki yhdistyvä Pääalttarin ääressä ja Taivaan tahto on tapahtuva. Oi! en ole turhaan elänyt ja rukoillut ja kärsinyt ihmisten pilkkaa, sillä uuden päivän koitto sarastaa jo taivaalla. Antakaahan tänne kätenne, vannoaksemme Sydämen nimessä valan, että me, sen haltijat, olisimme uskolliset toisillemme ja päämäärällemme, kunnes kuolema meidät korjaa.

"Vannottu siis. Tyttäreni, viehän minut levolle nyt, sillä olen lopen
uupunut, en ponnistuksista ja kärsimyksistä, vaan liiasta ilosta. Oi,
Taivaan Sydän, minä kiitän sinua!" ja painaen käden otsalleen lähti
Zibalbay tyttärensä Mayan seuraamana hoipertelemaan kammioonsa.

"Kaikki on tähän asti hyvin, Ignatio", hän sanoi, "mitä mielenkiintoisinta, mutta juuri tällä hetkellä, jos saan luvan Teille huomauttaa, on paljon kiireellisempiä toimenpiteitä kuin intiaanirodun nostaminen; nimittäin meidän oma turvallisuutemme. Huomenna viimeistään saapuu väkeä etsimään noita roistoja, ja jos he löytävät meidät täältä, on luultavaa että meidät surmataan murhaajina. Sanokaahan, mitä mielestänne on tehtävä?"

"Minun mielestäni on meidän heti aamun koittaessa lähdettävä ratsastamaan muuleilla tiehemme. Metsä on sankka, ja on vaikeata tavoittaa meitä sieltä; jos saamme rauhassa kulkea edes pari päivää, pääsemme pakoon valkoisten miesten kynsistä. Sanokaahan minulle, armollinen neiti", sanoin kammiosta palaavan Mayan puoleen kääntyen, "tunnetteko tarkkaan tien?"

"Tunnen kyllä", hän vastasi, "mutta, herrat, ennenkuin teette päätöksenne, on syytä minun kertoa teille jotakin, jott'ette pääse sanomaan että olisimme teiltä jotain peittäneet — olettehan te pelastaneet meidät kuolemasta ja häpeästä. Olette kuulleet isäni sanat, ja ne ovat totta jok'ainoa sana, mutta niissä ei vielä ole koko totuus. Hän hallitsee, kuten hän jo kertoikin, tuota kaupunkia, mutta ylhäisö on häneen kyllästynyt, sillä hänen kohtelunsa on silloin tällöin ankaraa; sitä paitsi pitävät he häntä pöhkönä. Tämän takia päästivät he hänet lähtemäänkin etsimään ennustuksien täyttymistä, mihin siellä kukaan ei usko, sillä kaikki olivat vakuutettuja hänen tuhostaan keskellä erämaita eivätkä luulleet hänen milloinkaan enään palaavan vaivaamaan heitä."

"No, miksi he sitten päästivät Teidät, joka olette naisperillinen, seuraamaan häntä?"

"Koska minä itse niin tahdoin. Rakastan isääni, ja jos hän olikin tuomittu kuolemaan päähänpistonsa takia, tahdoin minä kuolla hänen kanssaan. Jos teitä haluttaa vielä kuulla oikea totuus, vihaan minä tuota syntymäkaupunkiani ja sitä miestä, joka on päätetty naittaa minulle, ja halusin lähteä pakoon häntä, vaikka vain pieneksi aikaa."

"Ei", hän vastasi, kääntäen sivuun päänsä; "mutta vaikka hän rakastaakin minua, luulen hänen sittenkin rakastavan valtaa enemmän. Jos olisin jäänyt sinne, olisi isäni täytynyt päästää minut, vaikka olenkin nainen, sijastansa hallitsemaan, ja serkkuni Tikal olisi ollut silloin toinen eikä ensimäinen järjestyksessä; siksi hän suostui minun lähtööni, ainakin minä luulin niin. Herrat, luulen että teidän on seurattava meitä Sydämen Kaupunkiin, jos vain onnistumme hengissä sinne pääsemään, ja minä puolestani olen siihenkin tyytyväinen, vaikka mieluusti kyllä lähtisinkin kulkemaan jotain muuta seutua kohti. Mutta kuulinhan vastikään teidän tehneen liiton isäni kanssa, että hän antaisi Teille tarvitsemanne rahat suuria tuumianne varten, nostaaksenne intiaanijoukot valkoisten miesten herroiksi sekä Sydämen kaupungin siihen asemaan ja kukoistukseen, jonka se on menettänyt, mikä kaikki ennustuksen mukaan tapahtuu muka sitten kun halkaistun tunnusmerkin molemmat puoliskot määrätyssä paikassa liitetään yhteen."

"En sitä ole sanonut", vastasi puhuteltu "Onhan epäilemättä omituista, että isäni juuri unikuvaa seuraamalla olisi löytänyt sen, mitä hän niin kiihkeästi ajatteli, tuon merkin, joka on kumppanimme kaulassa. Siitä huolimatta sanon, etten suuresti usko pappeihin, näkyihin ja jumaliin, sillä niiden kanssa on tekemisissä yhtämittaa" — ja hän vilkaisi temppelin seiniin, missä oli lukematon määrä menneiden polvien palvomia paholaisia, jatkaen sitten, "vaikkakin huomaan teidän, mikäli olen oikein ymmärtänyt, noudattavan meille tuiki tuntematonta uskontoa."

"Saattaa olla", hän sanoi, "mutta en tiedä, miltä tämä väite kuulostaa Taivaan Sydämen palvelijain korvissa. Tulkaa, jos haluatte, mutta kuulkaa varoitus; minun kansani on kateellista, ja muukalaisen nimikin jo kauhistaa heitä. Menneiden sukupolvien aikana on yksi ja toinen osunut Sydämen kaupunkiin, ja niistä ei ole, paria henkilöä lukuunottamatta, päässyt pois ainoakaan elävänä. He eivät halua uusia asioita, heillä ei ole juuri nimeksikään tietoa maailman kulusta ulkopuolella omaa piiriä, eivätkä he sitä haluakaan; he tahtovat elää esi-isiensä lailla, välittämättä siitä mitä tuleva päivä tuo mukanaan, ja minä luulen käyvän hyvin pahasti sille, joka uskaltaa tulla tyrkyttämään heille uutta uskoa ja uusia opinkappaleita ja anastamaan valtaa heiltä ja herättämään heitä uneliaisuudestaan. Niin, herrat, valitkaa, tahdotteko seurata meitä matkallemme vetten Kaupunkiin vai lähteä kulkemaan takaisin merta kohti ja unohtaa sattumalta kuulemanne jutun kuljeksivasta tohtorista, jonka epäonni oli tehnyt pöhköpääksi, sekä hänen mukanaan seuranneesta intiaanitytöstä."

Kuuntelin Mayan totisia ja ponnella lausuttuja sanoja ja ymmärsin niiden merkitsevän paljon; ne merkitsivät sitä, että Sydämen kaupunkiin lähtiessämme olimme menossa kuolemaamme kohti.

"Armollinen neiti", minä sanoin, "kuolema voi minut hyvinkin kohdata siellä, mutta olen sitä viime aikoina tuijottanut silmiin liian usein, välittääkseni nyt sitä väistää. Kuolemahan vaanii joka puolella, armollinen neiti, ja jos ihminen pysähtyisi odottamaan sen ohimenoa, tulisi täällä maailmassa hyvin vähän valmiiksi. Minulla on oma elämäntehtäväni, ja minusta tuntuu että se odottaa minua Salaisessa kaupungissa, siksi minä yritän sinne, jos voimani sallivat ja kohtaloni niin määrää. Tulkoon mitä tahansa, minä lähden isänne kanssa kohti Sydämen kaupunkia. Tämän herran laita on aivan toinen. Aikoja sitten sanoin hänelle jo, ettei tämä ole mikään huvimatka hänelle, ja samaa sanon nytkin. Hän on kuullut Teidän sananne ja jos hän uskoo niitä ja minunkin sanojani, ottaa hän meiltä jäähyväiset huomenna ja lähtee omia teitään ja me omiamme."

Tyttö kuunteli ja sanoi, hänen puoleensa kääntyen: "Siinä kuulette. Mitä sanotte, valkoinen mies?" ja minusta tuntui, kun häntä tarkastin, että hän odotti huolestuneena vastausta.

"Kyllä, armollinen neiti, minä kuulen", hän vastasi nauraen, "ja epäilemättä on tuo kaikki totta, ja minun luuni jäävät teidän maanmiestenne keskeen. No, olkoon niin, minä olen päättänyt lähteä, en nostamaan intiaaniheimoja enkä muita heimoja, vaan katsomaan tuota kaupunkia; ja lähteä minä tahdon, sillä en halua muuttaa mieltäni, koskei mikään muu asia minua sido. Sen lisäksi tuntuu kaiken sen jälkeen, mitä täällä tänään on tapahtunut, olevan suurempi vaara jäädä tänne kuin kiiruhtaa edelleen."

"Iloitsen lähdöstänne, koska se on vapaaehtoinen", sanoi Maya hymyillen. "Olkoon pelkomme aiheeton ja sekä Teidän että meidän matka lupaava. Mutta levätkäämme nyt, sillä olette varmastikin upiuuvuksissa kuten minäkin, ja meidän pitäisi olla taas virkeitä aamun koittaessa."

Seuraavana aamuna, ensi sarastuksen syttyessä me läksimme matkaamme, ratsastaen kolmella löytämällämme muulilla ja taluttaen neljättä, ruoka- ja juomavaroilla varustettua eläintä. Olimme iloisia, kun raunioitunut temppeli vihdoin jäi taaksemme, mutta minun oli kuitenkin raskasta jättää sitä, sillä jonkun pudonneen kivilohkareen alle sinne jäivät uinumaan ystäväni ja kasvinveljeni Molasin maalliset jäännökset, hänen, joka urheudellaan ja neuvokkuudellaan, oman henkensä uhraamalla oli pelastanut meidän henkemme.

Tarkoituksemme oli välttää kyläpaikkoja, missä ihmiset olisivat voineet nähdä meidät, ja pysyä metsän kätkössä, sillä pelkäsimme itseämme vainottavan ja vietävän tuomio-istuimen eteen vastaamaan Don Pedron ja hänen kumppaniensa kuolemasta. Tämän me voimmekin tehdä, sillä koska meillä oli pyssyt ampumatarpeineen, voimme ampua lintuja joka päivä ruuaksemme. Matkaten näin muulin selässä palasivat voimamme pian, jopa Zibalbay-vanhuksenkin, joka eniten oli kärsinyt väsymyksestä sekä meksikolaisten kamalasta kohtelusta.

Ei kestänyt täyttä viikkoakaan, kun olimme kulkeneet halki Yucatanin asumattomien alueiden ja olimme valkoisten miesten saavuttamattomissa, samoten läpi metsäseudun sen takana kulkevaa vuorijonoa kohti. Tien löytäminen tässä sankassa ja loppumattomassa metsässä tuntui mahdottomalta; niin olisi varmasti ollutkin laita, elleivät sekä Zibalbay että hänen tyttärensä olisi muistaneet tietä tulomatkaltaan ja ellei heillä olisi ollut mukanaan vanhaa karttaa. Tähän karttaan oli merkitty kaikki kulkutiet, jotka intiaanivallan aikana olivat kulkeneet ristiin rastiin maata. Suurin näistä teistä kulki Sydämen kaupungin järven rantoja reunustavain vuorten luota suoraan yli vuorijonojen Palenquen kaupungin raunioille ja sieltä rannikolle. Tämä polku, tahi oikeammin maantie, oli toisin paikoin kasvanut täydelleen umpeen puita, toisin paikoin painuen soihin ja rämeihin tahi luikertaen hiekkaisiin erämaihin. Joskus tuntui parin päivän ajan, ettei siitä koskaan ollut kulkenutkaan tietä, mutta seuraten tarkkaan kartan merkkejä ja ottaen viittoja määrätyistä kaupunkiraunioista, löysimme sen kuitenkin aina uudelleen.

Noiden vanhojen kaupunkien ja temppelien luku oli huimaava, ja herra Stricklandia ihmetytti suunnattomasti nähdä niitä, mikä ei olekaan kummallista, sillä hänhän oli ensimäinen valkoinen mies, joka ne näki. Ratsastaessamme tahtoi hän silloin tällöin keskustella kaikesta koettaen sanoilla piirtää kuvaa tästä maasta, joka nyt oli autiota tasankoa tai piikkistä pensaistoa, jotenka täytyy ajatella vähintäin viisisataa vuotta kuluneen siitä ajasta, jolloin täällä kukoistivat kaupungit ja kylät, palatsit ja temppelit kymmenintuhansin asukkain, vihreiden viljavainioiden aaltoillessa joka puolella. Mitä tarinoita uinuikaan noissa ruohokentissä ja mitä näytelmiä mahtoikaan tapahtua noissa valtaisissa pyramiideissa, joiden ohi kuljimme harva se päivä, ennenkuin voittajan miekka tai turmeluksen viima tai kumpikin hävitti, tämän maan! Tuo kuva olisi ollut näkemisen arvoinen; ja sydämemme pamppaili ajatellessamme, että jos kaikki kävisi hyvin, me näkisimme tuon kuvan; että silmämme näkisivät suurimman näistä kaupungeista, joka muutamia sukupolvia sitten kukoisti vielä, mutta nyt oli jo rappiolla, tämän muinaisen ja salaperäisen sivistyksen oikean keskuksen, joka teki kuolemaansa, mutta yhä vielä eli.

Minua innostivat eteenpäin muut toiveet, mutta tämä halu, kuten luulen, piti pystyssä herra Stricklandia matkamme monissa vaivoissa ja vaaroissa. Se halu innosti häntä raivaamaan puukoin polkua läpi pensaikon, ponnistamaan tunnin toisen jälkeen polttavassa auringonpaahteessa, kestämään öisin lopen väsyneenä hyönteisten puremia, unta saamatta. Tämä ajatus mielessään hän ei väsynyt kyselemään vaiteliaalta Zibalbaylta kulloinkin kulkemamme tienoon menneisyyttä, tai kuuntelemaan Maya neidin kuvauksia Sydämen Kaupungista, kunnes tyttökin väsyi ja pyysi sensijaan häntä kertomaan merentakaisesta syntymämaastaan, sen taukoamattomasta elämästä ja sivistys-ihmeistä. Niin kummalliselta kuin se ehkä tuntuukin, huomasin minä, katseltuani heitä kumpaakin päivästä toiseen, tytön olevan sielultaan uudenaikaisemman, niin tuntuvasti, että kuunnellessani hänen puheitaan olisin voinut luulla Mayaa Uuden Maailman lapseksi, jossa asui nykyisen ajan henki, ja herra Stricklandia sen sijaan vuosien painosta riutuvan, kaukaisen rodun jäseneksi.

"En ymmärrä Teitä", sanoi Maya hänelle; "miksi Te niin pidätte historioista, raunioista, jo kauan sitten kuolleen kansan taruista? Minä vihaan niitä. Kerran elivät he ja olivat epäilemättä hyviä aikanaan ja paikallaan, mutta nyt ne ovat menneet unhoon, ja nyt me elämme, elämme, elämme!" ja hän levitti kätensä ikäänkuin olisi tahtonut koota syliinsä auringon säteet.

"Kerron Teille", hän jatkoi, "että tuo minun kotini, jonka merkillisyyksistä Te olette niin innostunut, on vain suuri hautuumaa, ja ne, jotka siellä asuvat, vaeltavat aaveiden lailla edes takaisin, pohtien tuhansia vuosia sitten tehtyjä ja tekemättä jätettyjä asioita. Heidän esi-isänsä nimittäin ovat kaiken tehneet, eivätkä he, sillä he eivät tee muuta kuin juonittelevat keskenään, syövät, juovat, nukkuvat, mumisevat rukouksiaan jumalalle, johon he kuitenkaan eivät usko. Ymmärsikö isäni kumminkaan sitä, tuhlatessaan aikaansa ja voimiansa Sydämen kansan elvyttämissuunnitelmissa, tuon kansan, joka pitää häntä hulluna, koska hän viitsii nähdä niin paljon vaivaa. Eivät he ole pelastettavissa. Jos toisin olisi laita, luulisitteko heidän tyytyneen istumaan hiljaa nämät sadat vuodet, tietämättä mitään ulkona olevasta suuresta maailmasta, nähdäkseen päivä päivältä lukunsa vähenevän, kunnes elämä vain tuikuttaa hiukan kuin valo sammuvassa lampussa? Niin on, joskin pienemmässä mitassa, niiden intiaanien laita, joita Don Ignatio yrittää nostaa espanjalaisten ankaran ikeen alta. Herrat, minä luulen rotumme eläneen aikansa. Meissä ei ole enään elinvoimaa, me olemme valmista viljaa kuolon viikatteen kulkea nimittäin useimmat meistä. Siksi, jos olisin itse määrääjäni, minä vielä nuori ollessani kääntäisin selkäni tuolle Teidän haluamallenne kaupungille, ottaen mukaani siellä tarvitsemattoman omaisuuden, jolla muissa maissa, luullakseni, saisin paljon aikaan, ja eläisin sellaisen kansan keskuudessa, jolla on sekä nykyisyys että tulevaisuus niin hyvin kuin menneisyyskin."

Silloin nauratti herra Stricklandia ja hän tahtoi väittää, että menneisyys on tärkeämpi kuin nykyisyys, että on parempi olla kuollut kuin elävä ja paljon muita hullutuksia; ja minä olin vähällä suuttua sekä moittia Mayaa hänen minua ärsyttävistä sanoistaan, jolloin hän haukotteli ja tahtoi keskustella jostain muusta, koska minun puheeni väsyttivät häntä. Zibalbay vaan ei puuttunut puheeseen, sillä hänen ajatuksensa askarteli muissa asioissa; liekö hän edes kuullutkaan puhettamme, mitä minä epäilen.

Mutta huolimatta kevyistä puheistaan ja välinpitämättömyydestään, tahtoi korkea neiti Maya kaiken aikaa oppia — jopa minultakin, jos ei herra Strickland ollut saapuvilla —, sillä hän tahtoi kysellä kaikkea, eikä unhoittaa mitään, mitä oli kuullut. Päivät pitkät selitteli englantilainen hänelle maailman kansojen historiaa, heidän hallitus- ja uskontomuotojaan, tapojaan, laitoksiaan ja asukkaiden ulkomuotoa. Eikä tyttö väsynyt kuuntelemaan.

Matkallamme sattui englantilaiselle eräs seikkailu, joka oli vähällä eroittaa heidät ainiaaksi ja osoitti minulle, vaikk'enkaan siedä sitä sukupuolta yleensä, että tämän naisen, mitä vikoja hänellä lieneekin, sydän ainakin oli uskollinen ja uljas.

KAHDESTOISTA LUKU.

Eräänä iltana — kun olimme jättäneet taaksemme metsäseudun ja ponnistellen kiipeilimme vuoristoa, kunnes pääsimme sen takaiselle, rannattomalta näyttävälle erämaalle — asetuimme leiriin kivisen kukkulan juurella kasvavaan aloepensaikkoon. Tämä kukkula oli Zibalbayn kartassa merkitty luola-nimisen maanalaisen säiliön asemapaikaksi, mistä muinaisina aikoina, paikan ollessa asumaton, intiaanit ammensivat vettä kuivana vuodenaikana. Että tämä mainittu luola oli olemassa, kävi ilmi siitä tosiasiasta, että selvästi näkyvissä oleva muinainen tie kulki suuren kaupungin raunioiden halki, jonka väestö varmasti oli sitä käyttänyt; mutta kun Zibalbay ja hänen tyttärensä tulomatkallaan nukkuivat tällä paikalla, ei heidän tarvinnut käydä sitä etsimään, koska he löysivät kallionkolosta lätäkön sadevettä. Nyt ei taas ollut viikkokausiin satanut, ja kaiken lisäksi olimme juoneet miltei tyystin nahkaleileissämme olevan veden, joten päätimme etsiä luolaa, täyttääksemme leilimme ja juottaaksemme janoisia muulejamme.

Niin ollen aloimme tutkia kalliota ja löysimmekin risujen tukkeaman ja piikkipensaisiin puolittain piiloutuneen kivisen holvin, minkä me kaikista merkeistä sekä asemastaan päätimme luolan sisäänkäytäväksi. Sytytimme kuivista aloerungoista — joita löytyi vaikka kuinka paljon — tehdyt soihdut, ja minä tunkeuduin etumaisena aukon läpi, joutuakseni luolaan, missä puuskutti tuima ja eriskummallinen tuuli, miltei sammuttaen soihtumme.

Kulkien tätä luolaa pitkin saavuimme sen päässä olevan kuopan luo, joka nähtävästi vei vesilähteille. Tämä tietämättömän syvyinen kuoppa oli miltei, joskaan ei aivan yhtä sileä ja pystysuora kuin ihmiskätten työ, mutta kummallisin seikka siinä oli kamala porrastie, jota edesmenneet olivat käyttäneet vettä ammentaessaan. Kuopan laitaan oli nimittäin hakattu kaksi riviä kahdeksan tai kymmenen tuuman syvyisiä pykäliä. Näitä pykäliä ylös ja alas olivat vedenammentajat kulkeneet sukupolvia sitten, sillä ne olivat hyvin kuluneet, ja ihmisjalkojen polkema uurto kulki näiden kamalien portaiden päästä päähän. Löydettyään maasta kivenmukulan, pudotti herra Strickland sen yli kuopan partaan, ja kului joku sekunti, ennenkuin ääni ilmoitti sen ehtineen pohjaan asti.

"Mikä kaamea paikka!" hän sanoi. "Luulen kernaammin voivani kuolla janoon kuin laskeutua tuonne."

"Niin kumminkin ovat ihmiset muinoin tehneet", vastasi Maya, "sillä katsokaahan, tästä ovat he astuneet yli reunan."

"Ehkä heillä oli köysi turvana, armollinen neiti", säestin minäkin. "Kun minä olin nuori mies, laskeuduin minä yhtä jyrkkiin kaivoksiin vain puunrungoista tehtyjen yksinkertaisten tikapuiden avulla, joissa pykälät olivat samalla lailla ja jotka kulkivat kaivosaukon laidasta laitaan. Nyt se yritys maksaisi minulle hengen, sillä sellaiset korkeudet huimaavat minua."

"Tulkaa pois", sanoi Zibalbay; "ei kukaan meistä voi kuitenkaan hengissä mennä sinne. Muulien täytyy jäädä janoon; noin viiden tunnin matkan päässä on lammikko, mistä ne saavat juodakseen huomenna."

Sitten me läksimme tästä tuulenpuuskaisesta luolasta. Olimme iloisia päästessämme pois sieltä, sillä paikka oli saastaisen näköinen ja, viimasta huolimatta, näännyttävän kuuma.

Zibalbay astui leiripaikallemme, mutta me jäimme nyhtämään ruohoa muuleille. Pian väsyivät muut tähänkin hommaan ja joutuivat keskusteluun auringonlaskua katsellessaan, joka näillä laajoilla tasangoilla oli verrattoman ihana. Kuulin silloin Maya-neidin sanovan:

"Poimikaahan minulle tuo kukka rinnassani kannettavaksi", ja hän osoitti kivien keskellä kasvavaa lumivalkeata kaktuksen kukkaa.

Herra Strickland kapusi sitä kohti ja oli juuri poimimaisillaan kukan, kun kuulin hänen äkkiä huudahtavan ja näin hänen peräytyvän.

"Mikä nyt?" sanoin, "oletteko loukannut itsenne tai haavoittanut kätenne?" Hän ei vastannut, mutta silmänsä olivat selko seljällään kauhusta, hänen osoittaessaan jotakin harmaata, kivien välissä kiemurtelevaa. Ja minä näin silloin veritipan hänen ranteessaan. Maya näki sen niinikään.

"Käärme on purrut Teitä!" hän huusi tuskan äänellä. Ennenkuin aavistinkaan hänen aikomustaan, oli hän juossut englantilaisen luo, tarttunut molemmin käsin hänen käteensä ja painanut huulensa haavaan.

Englantilainen yritti tempoa kättänsä pois, mutta tyttö oli siihen takertunut voimalla. Pyytäen minua tuomaan palikkaa hän repäisi viitastaan palasen ja kiersi sen lujasti ranteen ympärille, pistoksen yläpuolelle. Siinä samassa olin minäkin lennättänyt palikan ja pistänyt sen palttinasilmukkaan, kiertääkseni siksi kunnes käsi painui puristuksesta siniseksi.

"Kuolettava harmaa laji", hän vastasi, lisäten: "Älkää olko noin pelästynyt, Maya — tiedän parannuskeinon. Lähtekäämme leirillemme pian!"

Parissa minuutissa olimme siellä, ja englantilainen oli siepannut terävän veitsen ja ruutisarven.

"No, ystävä", hän sanoi, ojentaen veitsen minulle, "leikatkaa syvä haava, sillä siitä riippuu elämäni tai kuolemani, eikä tällä kohtaa ole mitään valtasuonta."

Nähtyään mitä oli tapahtunut, piti Zibalbay hänen kättänsä, ja minä viilsin kahdesti. Hän ei lainkaan arastellut, mutta Maya huudahti kummallakin viilloksella. Annettuamme veren juosta tyystin kuiviin, me kaadoimme ruutia haavaan ja sytytimme sen. Se pussahti, jättäen jälkeensä valkean savun ja polttaen altaan lihan mustaksi.

"Nyt emme voi, koska meillä ei ole yhtään viinaa, tehdä muuta kuin odottaa", sanoi englantilainen, väkinäisesti hymyillen.

Englantilainen otti tarjotun palleron ja alkoi pureksia sitä, kunnes hänen oli mahdotonta niellä enään. Halvaus näytti alkaneen hänessä; hänen kurkkunsa supistui, silmäluomet painuivat kiinni kuin vastustamattoman unen pakosta. Koska lääkityksemme nähtävästi ei tehonnut, pidimme kiinni hänen käsistään ja kävelytimme häntä edes takaisin, rohkaisten ja kehoittaen häntä taistelemaan urheasti kuolemaa vastaan.

"Yritän parhaani", hän vastasi voimattomasti. Sitten hän yhä heikkeni, kunnes vihdoin vaipui maahan ja sulki silmänsä.

Minut valtasi pelko ja kauhu, koska luulin hänen sillä hetkellä kuolevan, sekä epätoivo, kun en voinut häntä pelastaa. Tunnustaakseni rehellisesti, olin kateellinen myös Maya-neidille, ja kateuteni puhkesi ilmi katkerin ja harkitsemattomin sanoin.

"Te olette julma", hän vastasi, "ja Te puhutte näin siksi että vihaatte minua."

"Ehkä olen julma, armollinen neiti. Etteköhän Te olisi julma, jos näkisitte rakastamanne ystävän kuolevan jonkun naisen päähänpiston takia?"

"Ellemme voi häntä herättää, kuolee hän, tuo valkoinen mies", sanoi
Zibalbay.

"Oi, herätkää!" huusi Maya epätoivoisesti, koskettaen huulillaan englantilaisen korvaa. "He sanovat, että minä olen Teidät tappanut! Herätkää, herätkää!"

Englantilainen näytti kuulevan häntä, sillä vaikka hänen silmänsä yhä pysyivät kiinni, hymyili hän hiukan ja kuiskasi: "Koetan."

Meidän avullamme kohosi hän seisaalle ja alkoi taasen kävellä, vaikkakin juopuneen tavoin. Kolmasti kulki hän hoiperrellen tallaamaamme polkua edestakaisin. Siinä samassa hän horjahti, ja painaen kätemme hänen rintaansa vastaan saatoimme tuntea hänen sydämensä lyöntien heikkenevän kerta kerralta, kunnes ne lopulta näyttivät kokonaan lakkaavan. Mutta äkkiä, kun olimme jo heittäneet kaiken toivon, löi se taasen voimallisesti, ja jokaisesta hänen tähän asti kuivan ihonsa huokosesta vuosi virtanaan hikipisaroita.

"Luulen valkoisen miehen virkoavan taas. Hän on voittanut myrkyn", sanoi rauhallisesti Zibalbay, ja kuultuani hänen sanansa kohotin minä Jumalalle sydämeni kiitokset.

Sitten veimme hänet riippumattoon, latoen vaippoja ja vaatteita hänen peitokseen, kunnes hiostus vihdoin lakkasi ruumiin nesteiden haihduttua ja vietyä myrkyn mukanaan.

Tunnin verran, ehkäpä enemmänkin, hän nukkui, mutta heräsi taas ja pyysi hiljaisin äänin vettä. Me läsnäolevat katsoimme toisiimme neuvottomina, sillä meillä ei ollut antaa pisaraakaan, ja se meidän täytyi ilmoittaa hänelle. Hän valitti, vaikeni sitten hetkeksi ja sanoi:

"Olisi ollut paljon parempi antaa minun kuolla myrkkyyn, sillä en voi kestää tätä janon tuskaa."

"Niin, niin", toisti englantilainen, "se on mahdotonta. On parempi yhden kuolla neljän asemesta."

"Isä", sanoi Maya, "Teidän täytyy ottaa parhain muuli ja ratsastaa sillä lammikolle, minne yritämme huomiseksi. Kuu paistaa, ja hyvässä tapauksessa ehditte takaisin kahdeksassa tai yhdeksässä tunnissa."

"Se on tarpeetonta", mutisi englantilainen. "En mitenkään voi elää niin kauan juomatta, sillä kurkkuni on kuuma kuin kekäle."

Zibalbay kohautti olkapäitään, sillä hänkin piti sitä turhana, mutta tytär kääntyi päättäväisenä hänen puoleensa ja sanoi:

Zibalbay lähti mutisten partaansa, ja kohta me kuulimme muulin kavionkapseen erämaan kamaraa vastaan.

"Älkää peljätkö", sanoin minä englantilaiselle, "myrkky vain on kuivannut ruumiinne, eikä jano Teitä tapa niin pian. Kohta menee ehkä pahin tuska ohitse. Olisipa meillä lääkettä mukanamme, että voisimme nukuttaa Teidät!"

Hän viipyi hetkisen aikaa rauhallisena, vastaamatta mitään, mutta hänen kättensä ja kasvojensa vapinasta me päätimme hänen kovasti kärsivän.

Maya etsi ja löysikin piikiven, jota englantilainen imeskeli, mutta hetken kuluttua kivi putosi hänen huuliltaan yhtä kuivana kuin se oli alkuaan ollut. Siinä samassa meni hänen älynsä sekaisin ja hän alkoi solkata sekaisin kaikkia kieliä.

"Pirujako te olette", hän kysyi, "näännyttäissänne minut janoon? Mitä te siinä seisotte minua pilkkaamassa? Oi! Antakaa vettä minulle ja armahtakaa minua!"

Hetken me jaksoimme kestää sitä, vaikka tuskamme ehkä olivatkin suuremmat kuin hänen, — sitten Maya nousi katsomaan hänen kasvojansa. Ne olivat kuin raskaan taudin painamat, hänen sinisten silmiensä alla oli paksut, mustat renkaat ja veri tihkui hänen huuliltaan.

"En jaksa kestää enään", sanoi Maya ääni käheänä; "hoitakaa Te ystäväänne, Don Ignatio."

"Olette oikeassa", minä vastasin; "tässä ei ole naisen sopivin paikka.
Menkäähän maata, niin minä herätän Teidät tarvittaissa!"

Hän katsahti minuun tarkkaavasti, mutta lähti vastausta sanomatta ja istuutui pensaan taakse, noin kolmenkymmenen askeleen päähän. Täällä hän nähtävästi alkoi miettiä — sillä hän kertoi minulle jäljestäpäin kaiken, ja minä enimmäkseni vain toistan tässä hänen sanojaan. — Hän oli vakuutettu, ettei englantilainen eläisi ilman vettä aamuun asti, ja oli mahdotonta hänen isänsä ennättää takaisin ennen aamunkoittoa. Englantilainen oli kuolemaisillaan ja hänestä tuntui kuin hänenkin henkensä vähenisi samassa mitassa, sillä nyt hän tunsi rakastavansa tuota miestä. Ellei voisi tehdä jotakin, olisi englantilainen pian kuoleman oma, ja silloin murtuisi hänenkin sydämensä. Yksi ainoa asia voisi pelastaa heidät kummatkin — vesi. Tuossa kallionkolossa, vain muutaman askeleen päässä, olisi sitä yltäkyllin, mutta kuka uskaltaa mennä sitä sieltä hakemaan? Täytyyhän luolaan laskeutuminen olla mahdollista, koska muinoinkin on siellä käyty, ja miksi ei hän uskaltaisi sitä? Hänhän oli nuori ja tarmokas ja jo lapsuudestaan asti tottunut kiipeilemään vaarallisissa paikoissa, Sydämen Kaupungin valleilla ja pyramiideilla, eikä häntä ollut milloinkaan mikään hirvittänyt. Miksi hirvittäisi häntä sitten nyt, kun hänen rakastamansa miehen henki oli kysymyksessä? Mitä väliä sillä, vaikka hän suistuisikin alas, sillä jos englantilainen kuolisi, haluaisi hänkin kuolla?

Kun Maya kerran oli tehnyt päätöksensä, tahtoi hän käydä toimeen viivyttelemättä. Minä seisoin riippumaton ääressä, rukoillen taivasta säästämään ystäväni hengen, ystäväni, joka virui siinä käsiään vääntäen ja tuskissaan voihkien, kun Maya hypähti ylös ja katsahti häneen.

"Luulette rakastavanne häntä", sanoi hän minulle yht'äkkiä, "mutta sanon Teille, ettette tunne rakkautta. Jos minä elän, minä, jota Te halveksitte, opetan minä sen Teille, Don Ignatio."

Huomaamatta livahti Maya muulien kytkytpaikalle, otti piitä, terästä ja taulaa sekä köyttä ynnä pienen vesileilin varjoisesta paikasta, mitkä kaikki hän sälytti hartioilleen. Siinä samassa oli hän juossut peuran nopeudella yli kentän. Saavuttuaan luolan suulle, pysähtyi hän ottamaan aloevarren polulta ja katsomaan yöllistä ihanaa maisemaa, jonka uudelleen näkemisestä hän ei ollut laisinkaan varma. Sitten sytytti hän soihdun ja ryömi sisään ahtaasta aukosta. Paikka oli ollut kaamea meidän kaikkien siellä illalla yhdessä ollessa. Häntä se nyt, keskellä yötä ja yksin ollessaan, kauhistutti. Tuulen viimat ulvahtelivat ontoissa holveissa, puuskuttaen maanonkaloista, ja kaiken aikaa kuului kuin melskaavia ihmisääniä. Mayaa värisytti, sillä hänestä tuntui, että ammoin kuolleitten henget pitivät tässä maaluolassa ikuista meluansa. Mutta hän pakoitti itsensä kiiruhtamaan edelleen, kauhuista välittämättä, kunnes seisoi vesikuopan reunalla.

Tässä hän pysähtyi, riisuakseen vaatteitaan vähemmäksi, jotta ne olisivat niin vähän kuin suinkin vastuksina hänen kiivetessään portaita, sekä kiersi tukkansa sykkyrälle. Sitten hän sitoi köyden vyötäisilleen sekä vesileilin, johon hän kiinnitti tulukset, harteilleen. Sytytettyään kaksi pisintä soihtua hän kiinnitti ne vinosti kallionkoloon, niin että niiden liekki valaisi kuopan suun, minne hän heitti ensin kimpun sytyttämättömiä varsia ja viimein yhden sytytetyn. Tämä soihtu ei sammunut, mitä hän puolittain oli odottanut, sillä katsottuaan alas kaivoon hän näki valokipinän välähtävän puolentoistasadan jalan päässä alhaalla, ehkäpä syvemmälläkin.

Nyt oli siis kaikki kunnossa ja kavuttava oli vain alas vettä ammentamaan. Hetken Maya epäröi, katsellen tulikipinöitä, jotka välähtelivät syvällä alhaalla, ja iskivät ahtaissa komeroissa sileään kallioseinään. Tuntien lannistuvansa kauhusta, jos hän kauvemmin siinä seisoisi, hän polvistui alas ja, pidellen käsin kiinni kalliosta, asetti jalkansa ensimäiseen löytämäänsä koloon. Seisoen sen jalkansa varassa hän kurkotti alas toista jalkaansa, kunnes se osui seuraavaan koloon, joka oli kahdeksantoista tuumaa edellistä alempana ja kymmenen tuumaa siitä vasempaan, sillä nämä kolot oli hakattu vuorottaisesti, n:o 1 ollen n:o 3:n yläpuolella, n:o 2 taas n:o 4:n yläpuolella, j.n.e. Nyt hänen laskeutumisensa muodostui mitä uhkarohkeimmaksi, sillä hänen oli mahdotonta tavoittaa jalallaan kolmatta koloa, päästämättä otettaan kaivon reunasta, eikä hän saanut käsin kiinni n:o 1:stä, ennenkuin hänen jalkansa oli n:o 4:ssä, niin ettei hänellä ollut muuta vaihtoehtoa kuin olla yhden jalkansa varassa ja, painaen kämmenensä sileätä kalliota vastaan, antaa niiden liukua alas, kunnes hänen jalkansa oli n:o 4:ssä ja sormensa n:o 1:ssä.

Takertuen näin kärpäsen lailla kallioseinään hän pisti jalkansa n:o 3:een ja, uskaltamatta pysähtyä, alkoi heti tunnustella n:o 4:ää. Hermostuksissaan hän pudottikin jalkansa liian alas ja oli, vetäessään sitä takaisin, vähällä menettää tasapainonsa. Kamala kauhuntunne värisytti häntä, karmien hänen selkäpiitänsä, mutta painaen kasvonsa kallioseinää vastaan onnistui hänen, epätoivoisesti ponnistaen, säilyttää tahdonlujuutensa ja saada jalkansa n:o 4:ään ja kätensä n:o 1:een. Tämän jälkeen, oli laskeutuminen helpompaa, sillä hänen oli vain muuteltava käsiotettaan kolosta koloon ja muistettava, mistä kohtaa jalka löysi seuraavan kolon. Sen sijaan että pimeys olisi ollut esteenä, se suorastaan auttoi häntä, koska se esti hänen näkemästä paikan kaikkia kauhuja.

Hänen laskeuduttuaan kolmannen osan matkasta oli hän saanut rohkeutensa takaisin ja hän pelkäsi vain, että joku porras olisi rikki. Onneksi ei näin ollut laita, vaikkakin yksi oli niin kovasti kulunut, että hänen varpaansa luiskahtivat ja hän riippui hetken aikaa pelkkien käsiensä varassa. Rauhoituttuaan hän jatkoi laskeutumista, kunnes vihdoin saapui kaivon pohjaan.

Hengähdettyään minuutin verran Maya löysi jonkun kuivan aloevarren ja sytytti sen alasheittämällään kytevällä soihdulla. Sitten katsahti hän ympärilleen ja näki olevansa laajassa, mutta ei varsin korkeassa, luonnon muodostamassa onkalossa, jota jatkui vinosti alaspäin, kauemmas kuin hän saattoi nähdä. Katseltuaan pohjaa hän etsi polkua ja löysikin edesmenneiden jalkojen polkeman uurron, joka nyt oli puolittain hiekan ja tomun peitossa. Se kulki suoraan onkaloa pitkin, ja hän seurasi sitä viitisenkymmentä askelta, pitäen soihtua kädessään ja muutamia varavarsia kainalossaan. Tässä luolassa oli ilma niin kuumaa ja tyyntä, että hän tuskin saattoi hengittää, vaikkakin jonkun matkan päässä saattoi kuulla tuulen ulvovan kaivosaukossa, jota hän vastikään oli kavunnut alas. Yhtäkkiä alkoi onkalo kaveta, kunnes se enään jatkui vain ahtaana käytävänä. Maya huokasi ääneen, peläten tulevansa uudelle kaivosaukolle, sillä hän oli kuullut minun mainitsevan veden tällaisissa luolissa olevan viiden- tai kuudensadan jalan syvyydessä, jotavastoin hän oli laskeutunut vasta korkeintaan kaksisataa jalkaa.

Kun hän vieläkin oli kulkenut kymmenisen askelta, kääntyi käytävä äkkiä ja hänen epäilynsä katosivat. Siinä, keskellä kummallista paikkaa, jommoista hän ei koskaan ennen ollut nähnyt, päilyi vesi, jonka takia hän oli pannut henkensä alttiiksi.

Kuinka laaja paikka oli, mihin Maya huomasi saapuneensa, ei hän laisinkaan tiennyt, koska soihdun heikko valo ei näyttänyt kauas pimeässä. Ainoa, mitä hän näki, oli joukko maasta kattoon kohoavia valkeita pilareita — epäilemättä tippukiviä, vaikka hän luuli ne ihmiskäden rakentamiksi — ja keskellä niitä veden täyttämä pyöreä syvennys, kolmisenkymmentä jalkaa läpimitaten.

Tämä kristallikirkas vesi ei ollut tyyntä, sillä joka viides sekunti nousi noin kolmen tai neljän jalan läpimittainen kupla lammikon keskuksesta, pulpahtaakseen pinnalle ja lähettääkseen pyörreaaltonsa kivisille seinille. Niin kaunista ja säännöllistä oli tämä porehtiminen, että Maya jäi hyvän aikaa katselemaan sitä. Muistettuaan sitten, ettei hän saanut tuhlata aikaa, alkoi hän ajatella veden ammentamista, nähdäkseen uuden vaikeuden kohdanneen, jota ei osannut aavistaakaan ja joka tuntui voittamattomalta. Lähteen laidat olivat niin sileät ja jyrkät, että oli mahdotonta pysyä pystyssä siinä. Edesmenneet olivat pelastuneet pulmasta puisten portaitten avulla, mikä kävi ilmi vieruspuiden kallioon painamista syvennyksistä, vaikkakin nuo puulaitokset olivat jo kauan sitten lahonneet. Siinä, missä nämä portaat olivat seisoneet, oli kalliossa lovi, varmastikin köyden kiinnittämistä varten, jonka varassa vedenammentajat kannattivat itseään astioita täyttäessään, ja tämän loven näkeminen toi Mayan mieleen erään ajatuksen. Irroitettuaan mukanansa olevan köyden, hän solmi sen loveen ja liukui, kiinnitettyään soihdun tikapuiden syvennykseen, viertä alas, kunnes seisoi rinnan syvyydellä vedessä.

Hetken aikaa viipyi hän siinä, juoden kyllikseen ja nauttien viileästä kylvystä, joka oli suloinen luolan tukahduttavan kuumuuden jälkeen. Sitten päästi hän harteiltaan vesileilin, pesi sen puhtaaksi, täytti vedellä ja nosti uudelleen selkäänsä. Sitten hinasi hän itsensä partaalle ja läksi uuden soihdun valossa kulkemaan takaisin pystysuoran aukon pohjaan.

Tässä hän levähti hetken, kooten voimiansa, alkaakseen kiipeämisen, taaskin hiukan peloissaan. Siinä oli satayksi porrasta, sillä hän oli lukenut ne laskeutuesaan, Taaskin hän alkoi laskea, tietääkseen tarkkaan millä kohtaa kiipesi, koska oli mahdoton nähdä mitään pilkko pimeässä. Noustuaan noin viisikymmentä porrasta hän alkoi tuntea väsymyksen oireita, minkä takia hän oli pakoitettu pysähtymään hetkeksi aukon seinään. Sitten hän taas jatkoi nousuaan ja pääsi suurin ponnistuksin seitsemännellekymmenennelleviidennelle pykälälle, mihin hänen taaskin täytyi pysähtyi hengähtämään, kunnes hänen oikean jalkansa, johon hänen painonsa nojasi, kipu varoitti häntä vitkastelemasta enään. Kolmannen kerran hän lähti ponnistelemaan ylöspäin, laahaten epätoivoisena jalkojansa kolosta koloon. Hän hengitti huoahtaen, raskas vesileili likisti häntä ja hänen päätään alkoi huimata.

Oli jälellä ainoastaan kymmenen porrasta. Hän tunsi jaksavansa vain pudottamalla harteiltaan vesileilin, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä. Oli enään kolme porrasta ja kaikki olisi pelastettu; mutta silloin alkoivat hänen voimansakin pettää.

Synkemmäksi ja tuskaisemmaksi kävi yhä, mutta epätoivoisesti ponnistaen sai hän säilymään hiukan tahdonlujuutta. Hänen jalkansa oli ylimmäisessä kolossa, hänen ruumiinsa nojasi aukon reunaan ja oli veden painosta vähällä suistua takaisin. Mutta silloin tuntui kuin joku ääni olisi häntä rohkaissut, ja viimeisen kerran hän ponnisti kuin haavoittunut käärme kunnes kaikki pimeni hänen silmissään.

Toinnuttuaan siitä hetkisen kuluttua, hän huomasi yhä viruvansa kuilun reunalla, jonka päällä hänen toinen jalkansakin vielä riippui. Samassa hän tajusi kaiken ja kauhuissaan veti itseään pitkin maata. Vaivoin, sillä hän oli yhä hengästynyt ja hänen lihaksensa tuntuivat voimattomilta, hän nousi jaloilleen ja lähti, otettuaan viittansa, hapuilemaan kohti valonkajastusta, joka tuli luolan suusta. Pian pääsi hän ulos ja vaipui maahan, huokaisten kiitollisuudesta; noustuaan ylös lähti hän hiljaa astelemaan leiripaikkaa kohti, kantaen kallista vettä selässään.

Sillä välin, tietämättä tästä kaikesta mitään, minä, Ignatio, mietin niinikään. Muistin herra Stricklandin, minun kerran ollessani kiven loukussa, panneen alttiiksi oman henkensä ja pelastaneen minut. Enkö minä silloin uskaltaisi panna alttiiksi omaa henkeäni, pelastaakseni hänet? Siltä tuntui. Vettä vailla kuolisi hän aivan varmasti, ja vaikka minua kammottikin luolaan laskeutuminen, täytyi minun kumminkin se uskaltaa. Jättäen riippumaton minä lähdin etsimään Maya-neitiä, mutta en voinut häntä löytää, ennenkuin huusin: "Neiti, neiti. Missä olette, neiti?"

"Ei", minä vastasin, "mutta minä olen varma, että hän kuolee tunnin kuluessa, ellei saa vettä. Siksi minä olen päättänyt laskeutua luolaan. Tahdotteko Te olla hyvä ja pitää vaaria hänestä niin kauvan kuin minä palaan, ja ellen minä palaa, mikä on luultavaa, kertoa isällenne, mitä on tapahtunut; hän löytää Halkaistun Sydämen merkin vaatteitteni joukosta kuopan suulta. Pyydän hänen ottamaan sen ja menemään takaisin Meksikoon sekä ottamaan osan kaupunkinsa varoja ja jatkamaan minun alkamaani työtä. Hyvästi, armollinen neiti."

"Pysähtykäähän, Don Ignatio", sanoi Maya kähein äänin, "ei Teidän tarvitse laskeutua luolaan."

"Miksi ei, armollinen neiti? Olisin iloinen jos ei minun tarvitsisi sitä tehdä, mutta siitä riippuu elämä tai kuolema."

"Niin", hän vastasi, "ja koska siitä riippuu elämä ja kuolema, Don Ignatio, olen minä jo käynyt tuossa salaperäisessä paikassa ja — tässä on vettä."

En vastannut mitään. Olin hämmästyksissäni ja ennen kaikkea häpeissäni puhuakseni mitään. Nostin ylös tunnottoman Maya-neidin ja panin hänet lähelle ripustettuun riippumattoon. Sitten otin vesileilin ja juoksin ystäväni luo. Englantilainen oli vaipunut unenhorrokseen ja makasi hiljaa, silloin tällöin valittaen. Aukaistuani leilin kaadoin sieltä kupillisen vettä, jolla valelin hänen ohimoitaan ja kostutin hänen kuivia huuliaan. Tuntiessaan veden maun muuttuivat heti kohta kuolevan miehen kasvot, sammunut katse syttyi ja silmät aukenivat.

"Se oli vettä", hän mutisi. "Tunnen sen mausta." Nähtyään kupin, näytti hän äkkiä saaneen uutta voimaa. Hän kurkotti kättään, sieppasi kupin kädestäni ja tyhjensi sen parilla siemauksella.

Mutta en halunnut mitenkään antaa hänelle lisää, vaikka hän pyysi kuinka haikeasti, ja juottaessani häntä taasen, annoin vain pieniä kulauksia. Tunnin verran hän maisteli näin, kunnes vihdoin janonsa oli hiukan asettunut, ja laihat posket saivat uutta eloa ja sammunut katse kävi kirkkaaksi.

KOLMASTOISTA LUKU.

Seuraavana aamuna auringon noustessa tein tulen, valmistaakseni lihalientä englantilaiselle, joka yhä nukkui. Puuhaillessani siinä näin Maya-neidin astuvan minua kohti ja huomasin hänen kättensä ja jalkainsa olevan turvoksissa.

"Armollinen neiti", sanoin kumartaen hänelle, "onnittelen nöyrimmästi Teitä sekä rohkeutenne että pelastumisenne takia suurista vaaroista. Eilen illalla sanoin vimmoissani Teille sanoja, joita ei olisi pitänyt sanoa, sillä vikani on kohdella väärin naisia. Pyydän nöyrimmin anteeksi Teiltä ja tahdon olla käytettävissänne, jos kaiken sovitukseksi jotenkin voin palvella Teitä tästälähin."

"Kiitän Teitä ystävällisistä sanoistanne, Don Ignatio, ja unohdan silloin tällöin lausumanne epäystävälliset sanat. Jos tosiaankin haluatte ruveta ystäväkseni, on se aivan Teidän vallassanne. Olette oivaltanut salaisuuteni, siksi en häpeä yhä vakuuttaa, että tuo herra on minulle kaikki kaikessa, vaikkakaan minä en mahtane merkitä suuria hänelle. Pyydän Teitä siis vannomaan Sydämen nimessä, ettette yrittäisi vieroittaa häntä minusta tai eroittaa meitä, jos hän joskus rakastaisi minua, vaan kernaammin siinä tapauksessa kykynne mukaan auttaisitte meitä, jos mikä hyvänsä hätä meitä kohtaisi."

"Armollinen neiti, Te pyydätte minua vannomaan tuntemattomaan tulevaisuuteen tähtäävän valan", minä vastasin epäröiden.

"Niin kyllä, herra; mutta muistakaahan, että ellei minua olisi ollut, olisi ystävänne, joka nyt nukkuu tuolla lapsen lailla, voinut nääntyä janoon. Muistakaahan myös, että Teillä on aikomus käydä Sydämen Kaupunkiin, missä Teidän on varsin terveellistä olla minun ystäväni, jos satumme hengissä sinne pääsemään. Mutta älkää toki vannoko ellette halua, jolloin minä tiedän Teidän olevan salaisen viholliseni samoinkuin minä olen Teidän."

"Ei ole syytä uhata minua noin, armollinen neiti", minä vastasin, "eikä minua tuolla tavoin hellytetä, mutta minä lupaan olla sekaantumatta Teidän ja hänen välisiin asioihin. Miksi minä sekaantuisin? Hän pitää oman tahtonsa, ja Te olette, kuten sanoitte, pelastanut hänen henkensä. Mutta katsokaahan, hän herää ja hänen liemensä on valmis."

"Eilen illalla", hän alkoi, "poimiessanne kukkaa puri käärme Teitä, ja olitte vähällä kuolla".

"Tiedän", hän vastasi. "Varmasti olisinkin kuollut, ellette Te olisi imenyt haavaa ja sitonut käärettä ranteeni ympärille, sillä tuo harmaa käärme on vaarallisin koko maassa. Jatkakaahan."

"Kun myrkyn vaara oli ohi, tuli Teidän jano, niin jano, että olitte vähällä kuolla, emmekä voineet antaa Teille mistään vettä."

"Niin, niin", hän sanoi, "se oli kamalaa tuskaa; rukoilen, ettei minun koskaan enään tarvitsisi kärsiä niin. Mutta minähän sain vettä juodakseni ja virkosin eloon. Kuka sitä toi minulle?"

"Sitä tuli luolasta, samasta, jota tarkastelimme ennenkuin käärme puri
Teitä."

"Te", hän sanoi ihmeissään. "Te! Se ei ole mahdollista. Älkää laskeko leikkiä. Kertokaahan pian asian oikea laita. Olen väsyksissä."

"En laske leikkiä. Kuulkaahan, herra. Te olitte kuolemaisillanne janoon, kuolemaisillanne meidän nähtemme; sitä oli kamala katsella. En voinut kestää sitä ja tiesin, ettei isänikään ehdi ajoissa takaisin. Otin silloin vesileilin ja muutamia soihtuja ja läksin, sanomatta mitään Ignatiolle. Kuoppaan oli vaikea laskeutua, ja tuo touhu oli eriskummallista. Kerron siitä Teille myöhemmin. Satuin pääsemään pälkähästä ilman vaaraa ja näin palatessani Ignation olevan samoissa aikeissa."

Englantilainen kuuli ja ymmärsi mutta ei vastannut mitään; hän vain avasi sylinsä, ja siinä, keskellä erämaata, kihlautuivat he toisillensa.

"Muistakaahan, että olen vain intiaanityttö", hän kuiskasi kesken kaiken, "ja Te olette korkeampisyntyinen valkoinen mies. Rakastatte siis todella minua?"

Zibalbay palasi vasta iltapäivällä vesikuormineen taluttaen muuliaan, joka oli satuttanut jalkansa terävään kiveen ja ruvennut ontumaan.

"Sitten on hän varmaan hyvin voimakas", hän vastasi. "Luulin tähän mennessä janon hänet näännyttäneen."

"Hän on saanut vettä, isä. Minä kävin luolassa sitä hakemassa", hän lisäsi hetken vaiettuaan.

"Halu pelastaa ystävä antoi rohkeutta minulle", vastasi hän. luoden silmänsä maahan. "Tiesin ettette ehtisi takaisin ajoissa, ja siksi menin."

"Luulen, tytär, että olisi ollut parempi antaa hänen kuolla, sillä luulen tuon valkoisen miehen tuottavan ikävyyksiä meille. Jumalat ovat nähneet hyväksi varjella henkesi. Muistahan siis kulkea heidän määräämäänsä tietä etkä itsesi valitsemaa. Muistahan myös, että tuolla kaupungissa odottaa sinua eräs henkilö, jolla on oikeus sanoa sanansa sinun ja tuon kulkijan suhteesta." Ja hän jatkoi matkaansa muuleineen.

"Luulen, ennenkuin kaikki on lopussa, tarvitsevani vannomaanne apua, herra, sillä huomaan isäni olevan minua vastaan ellei tahtoni ole hänen tarkoitustensa kanssa sopusoinnussa. Yhdestä asiasta olen varma, että elämäni on omaa, eikä jumalien omaisuutta; sillä niihin jumaliin, joita isäni palvelee ja joita minäkin olen kasvatettu kumartamaan, olen kadottanut uskoni, jos heihin koskaan olen uskonutkaan."

"Puhutte ajattelematta", minä vastasin, "ja jos olette viisas, säästätte isänne kuulemasta tuollaisia sanoja."

"Ainakin hyvin vastahakoisesti omistaisin elämäni noille jumalille, joita minä halveksin!" hän lisäsi. "Sanokaa, uskotteko Te sitten noihin jumaliin, Don Ignatio?"

"En, neiti; olen kristitty, eikä minulla ole mitään tekemistä epäjumalien kanssa."

"Ymmärrän; haluatte olla tekemisissä vain heidän omaisuutensa kanssa. No, miksi ei minusta sitten voisi tulla kristittyä? Olen tuolta herralta oppinut uskonnostanne yhtä ja toista ja huomaan sen olevan suuren ja puhtaan ja hyvin sopivan meille kuolevaisille."

"Annettakoon Teille armo seurata tuota tietä, armollinen neiti; mutta ei ole kristityn kaltaista soimata minua siitä omaisuudesta, jota lähden kokoomaan en omaksi hyväkseni vaan heimoni hyväksi."

"Suokaa anteeksi", hän vastasi; "kieleni on terävä — niinkuin Teidänkin on silloin tällöin ollut, Don Ignatio. Kas! Herra Strickland kutsuu minua."

Kaksi päivää viivyimme vielä luolan luona, kunnes herra Strickland kykeni jälleen jatkamaan matkaa. Kymmenen päivää vaelsimme erämaata, seuraten muinaisen tien haamua, näkemättä muita ihmismerkkejä kuin pyramiidien ja temppelien rauniot. Yhdentenätoista aloimme nousta loivan vuorijonon rinnettä, joka ulottui kauas erämaahan, ja kahdentenatoista pääsimme lumirajalle, mihin meidän oli pakko jättää kolme jälelläolevaa muulia, koskei tuoretta ruohoa ollut enää saatavissa ja tiekin kävi niille liian jyrkäksi.

Sinä iltana söimme niukan aterian, käärimme vaipat yllemme ja nukuimme lumeen kaivetussa kuopassa, tai oikeammin sanoen, yritimme nukkua, sillä untamme haittasivat kylmyys sekä purevien ja salaperäisten viimojen puuskat, jotka syntyivät ja kiitivät edelleen kirkkaan taivaan alla; silloin tällöin kuului kaukainen humahdus, mahtavan lumikinoksen syöksyessä kukkulalta alas.

"Kuinka kauan täytyy meidän kahlata tässä lumessa?" kysyin Zibalbaylta, katsellessamme väristen huomenhetken harmaata taivasta.

"Katsokaahan tuonne", hän vastasi, osoittaen korkealle ylöspäin, missä auringon ensi säde kirkasti mustan kallionkyljen; "siellä on korkein kohta, ja sinne meidän pitäisi ehtiä ennen illan tuloa."

Rohkein mielin taivalsimme eteenpäin tunnin toisensa jälkeen, Zibalbay yhä vaieten, kunnes häikäisevä lumi oli sokaissut silmämme ja minuun tuntui tarttuneen vuoritauti. Onneksi ei nousu ollut vaivalloista, niin että kello neljä jälkeen puolisen olimme mustan kallionkyljen varjossa.

"Ei", hän vastasi, "se ei kävisi laatuun ilman siipiä. Menee kuitenkin yksi tie. Pari kertaa ennen muinoin saapui tälle paikalle joukko valkoisia miehiä, aikeissa käydä ryöstämään Kultainen kaupunki, mutta löytämättä kallioiden välistä tietä, palasivat takaisin, vaikka he olivatkin jo oven edessä."

"Ei, valkoinen mies, se loppuu monen päivän matkan päässä länteen päin, mutta jos tahtoisi kiertää sen, täytyisi kulkea yli suuren rämeen. Itäänpäinkin riittää yhä lumivuoria ja kuiluja, mutta niin paljon kuin minä tiedän, on vain yksi ihminen, muuan kuljeksiva intiaani, osunut löytämään oikean tien Pyhien Vetten rannoille isoisäni aikana. Odottakaahan tässä, niin minä lähden etsimään."

"Oletteko mielissänne nähdessänne taas kotitien, Maya?" kuulin herra
Stricklandin kysyvän.

"En", hän vastasi tulisesti, "sillä täällä erämaassa olen ollut onnellinen, mutta siellä odottaa suru minua ja Teitä. Oi, jos rakastatte minua, niin kääntykäämme heti paikalla ja paetkaamme yhdessä Teidän kotimaahanne", ja hän puristi englantilaisen kättä ja katsoi tarkkaan hänen silmiinsä.

"Kuinka", hän vastasi, "jättäisimmekö isänne ja Ignation yksin jatkamaan matkaa?"

"Te merkitsette minulle enemmän kuin isäni, vaikkakin tämä totinen
Ignatio merkitsee Teille enemmän kuin minä."

"Niinkuin haluatte", hän sanoi, antaen kätensä pudota. "Katsokaahan, isänikin on löytänyt paikan ja kutsuu meitä."

Astuimme noin satakunta askelta kuilun viereisten kivilohkareiden välitse, kunnes saavuimme Zibalbayn luo, joka nojasi kiviseinään, missä emme saattaneet nähdä minkäänmoista aukkoa.

"Vaikka luotan Teihin ja Taivas luullakseni on liittänyt meidät yhteen tarkoituksiansa suorittamaan", sanoi vanha päällikkö, "niin täytyy minun seurata vanhaa tapaa ja totella valaani, jonka mukaan ei saa kenellekään muukalaiselle näyttää tämän vuorisolan sisäänkäytävää. Käyhän tänne, tytär, ja sido noiden muukalaisten silmät."

Puhuteltu totteli, mutta minä kuulin hänen, sitoessaan nenäliinaa englantilaisen silmille, kuiskaavan:

Sitten talutettiin meitä kädestä ja vietiin kaikenkaltaisia teitä, kunnes olimme pyörällä päästämme. Käveltyämme jonkun askeleen, pysäytettiin meidät ja jätettiin seisomaan, jolloin oppaamme liikuttivat jotain raskasta, mikäli voimme päättää äänistä. Sitten vietiin meidät alas jyrkkää reunaa, niin kapean ja matalan käytävän lävitse, että olkapäämme koskettivat seiniä, ja paikkapaikoin meidän oli pakko painaa päämme kumaraan. Vihdoin, monen koukuttelun perästä, käytävä laajeni ja polku tasottui.

Maya teki niin, ja kun silmämme tottuivat valoon, katselimme uteliaina ympärillemme ja huomasimme seisovamme syvän kuilun pohjalla, kuilun, joka ei ollut ihmiskätten vaan tulen ja veden voimalla työskentelevän Luonnon työtä. Tämän kuilun, jota pitkin kulki niin vankasti perustettu ja silaantunut tie, että se vieläkin, monen vuosisadan käyttämättömyyden jälkeen, paitsi missä lumikinokset olivat tiellä, oli mitä parhain kulkea — leveys oli vain nelisenkymmentä askelta reunasta reunaan. Kummallakin puolella tuijottivat jyrkät, mustat kalliot, monin lokeroin ja aukoin, joihin olisi voinut nousta vain tikapuiden avulla.

"Ei", hän vastasi, "asumuksia. Ne olivat siinä, niin kerrotaan, ennenkuin esi-isämme perustivat Sydämen Kaupungin, ja niissä asui luola-ihmisiä, raakalaisia, jotka söivät vähän eivätkä sietäneet kylmyyttä. Seuraamalla muutamia luolaihmisiä äsken kulkemaamme käytävää pitkin löysivät muinaisen kaupungin perustajat tämän rotkon sekä sen takana olevan ihanan maan ja suuren järven, missä esi-isiemme hävittämät vuoristolaiset asustivat talvisaikaan. Nuorena ollessani nousin minä toverieni kanssa kerran noihin luoliin köysien ja tikapuiden avulla ja löysin sieltä monta kummallista esinettä, kuten kivikirveitä, kultakoristeita, raakalaisten taikaesineitä. Mutta kiiruhtakaamme, sillä muuten yö yllättää meidät täällä solassa."

Vähä vähältä alkoi tuo suuri rotko, joka oli levinnytkin asteettain, jälleen kaventua, kunnes se näytti päättyvän toiseen kallioseinään.

Kierrettyämme tämän kallion alla olevan kiviloukareen, vei Zibalbay meidät sen takana olevaan ahtaaseen käytävään.

"Älkää peljätkö pimeyttä", hän sanoi; "käytävä on lyhyt eikä siinä ole salakuoppia."

Näin seurasimme pimeässä hänen jalkainsa kapsetta, kunnes edessämme alkoi häämöittää valoläikkä. Siinä tuokiossa olimme vuoren toisella laidalla, vaikkemme voineet nähdä mitään pimeän taajetessa.

Pysähtymättä läksi Zibalbay painumaan alaspäin kunnes seisahti, kääntyen yht'äkkiä oikeaan, hakatusta kivestä rakennetun majan oven eteen.

Kun ovi oli raollaan, heijasti sisältä valoa ja miehen ääni kuului kysyvän: "Kuka siellä?"

Vastaamatta mitään astui Zibalbay huoneeseen. Se oli holvin muotoon rakennettu matala komero, ja liedessä palavan valtaisen tulen luo asetetun pöydän ääressä istui aterialla mies ja vaimo.

"Tällä laillako otatte palatessani vastaan minut?" hän kysyi vihaisin äänin. "Pian toimeen ja laittakaa ruokaa meille, sillä olemme nääntyä kylmästä ja nälästä."

Seisomaan noussut mies seisoi epäröiden, mutta vaimo, joka paikaltaan näki puhujan kasvot, tarttui häntä käsivarteen, sanoen: "polvillesi, mieheni. Päällikkö on tullut takaisin."

"Anteeksi!" huudahti mies totellen. "Ollakseni suora, oi ruhtinas, on minuun juurrutettu tuolla kaupungissa niin vahva usko siitä, ettette Te eikä Sydämen Ruhtinatarkaan koskaan enään palaa takaisin, että luulin teidän olevan aaveita, Niin, ja samaa luullaan kaupungissakin, missä Tikal kuulemma hallitsee Teidän sijastanne."

"Rauhoittukaa", sanoi Zibalbay painavasti. "Jätimme viittamme tänne, emmekö jättäneetkin? Tuokaahan ne makuukammioon ja sitäpaitsi näille vierailleni kaksi lisää, vaimonne valmistaessa ateriaa."

Mies kumarsi niin syvään, että kädet koskettivat permantoa. Otettuaan saviastiaisen lampun sivupöydältä ja sytytettyään sen hän katosi uutimien taa, jota esimerkkiä seurasi vaimokin, korjattuaan hät'hätää ruuantähteet pöydältä ja lisättyään puita lieteen.

Heidän mentyään jäimme istumaan takkavalkean ääreen ja nauttimaan sen ihanasta lämmöstä.

Zibalbay, joka oli omiin ajatuksiinsa vaipuneena, ei näyttänyt häntä kuulevan, ja Maya vastasi:

"Hökkelipahanen, jota huvimetsästäjät pitävät levähdyspaikkanaan, siinä kaikki. Nämä ovat omistajia ja jäivät odottamaan meidän paluutamme, mutta he näyttävät täyttäneen huonosti tehtävänsä. Suokaa anteeksi, minä menen heitä auttamaan. Tulkaa, isä."

He lähtivät, ja yhtäkkiä herra Strickland heräsi lieden lämmön antamasta horroksesta nähdäkseen paikan asujamen töllistelevän itseänsä hämmästyksen ja kunnioituksen sekaisella ilmeellä.

"Mikä tuohon mieheen on mennyt ja mitä hän haluaa, Ignatio?" kysyi hän minulta espanjankielellä.

"Hän ihmettelee valkeata ihoanne ja vaaleata tukkaanne, herra, eikä sano uskaltavansa puhua Teille, koska varmastikin olette taivassyntyinen, kuten heidän tarunsa kertovat. Siksi pyytää hän minua sanomaan Teille, että pesuvesi on valmiina, samoinkuin vaatteetkin, jotka saamme päällemme, jos vain suvaitsemme seurata häntä."

Seurasimme näin ollen intiaania, joka vei meidät odotushuoneen takaiseen käytävään, ja sieltä pieneen makuuhuoneeseen, jommoisia oli käytävän yhteydessä monta. Tässä öljylampun valaisemassa huoneessa oli kaksi hirvennahka- ja puuvillapeitoilla varustettua vuodetta ja niiden päälle pantuna hienot, harmain ja mustin sulin varustetut palttinaviitat. Puisilla telineillä huoneen nurkassa oli kaksi kuumalla vedellä puolilleen täytettyä ammetta, joiden englantilainen ihmeekseen huomasi olevan taotusta hopeasta tehtyjä.

"Nämä ihmiset ovat varmastikin rikkaita", hän sanoi minulle omistajan mentyä pois, "koska he laittavat hopeasta majatalojensakin tarvekalut. Tähän asti on tarina Pyhästä Kaupungista, jonka ruhtinas on Zibalbay ja jonka perijätär on Maya, tuntunut minusta tyhjältä tarulta, mutta se näyttää sittenkin olevan totta. Tuon miehen käytöstapa todistaa Zibalbayn olevan hyvin tärkeän henkilön."

Sitten puimme päällemme varatut viitat, mikä ei käynyt vaikeuksitta päinsä, koska niiden tekotapa oli outo, ja palasimme ruokahuoneeseen. Siinä samassa avautui esirippu ja me näimme korkean Maya-neiden, mutta muuttuneena siinä määrin, että hypähdimme hämmästyksestä.

Hän erosi täydellisesti tuosta kehnopukuisesta, pölyttyneestä tytöstä, joka oli ollut seuralaisemme niin monen viikon ajan. Nyt oli hän puettu lumivalkeaan, vihrein ruhtinaskoristein päärmättyyn pukuun, kultainen Sydän rintaansa kiinnitettynä. Hänen jaloissaan oli vihreäkoristeiset sandaalit ja kaulassa, ranteissa, kupeilla ja lanteilla välähtelivät kultaiset renkaat ja helyt. Hänen tumma tukkansa ei enään riippunut valtoimena, vaan oli kiedottu yksinkertaiselle sykkyrälle ja vyötetty hienolla kultaisella harsolla ja hänen harteillaan liehui puhtaanvalkoinen sulkalevätti, jota siellä täällä koristi loistava keltainen haikaran sulka.

"Kuten Te, olen minäkin vaihtanut pukua", hän selitteli. "Onko pukuni ruma, kun noin kummastelette?"

"Rumako!" huudahti englantilainen, "se on mielestäni ihanin, mitä milloinkaan olen nähnyt."

"Tämäkö on ihanin puku, mitä milloinkaan olette nähnyt! Ja kuitenkin, ystävä, on se yksinkertaisin pukuni. Odottakaahan, kunnes näette minut ruhtinaallisessa viitassani, Sydämen smaragdeja kantaen. Mitä sitten sanonettekaan?"

"En tiedä, mutta nyt en tosiaan osaa sanoa, kumpiko on rakastettavampi,
Tekö itse vai pukunne."

"Äsh!" hän sanoi nauraen, mutta äänessä vakava sointu. "Ette saa sanoa noin suoraan minulle. Tuolla solassa, ystävä, olin intiaanityttö ja Teidän matkatoverinne; täällä minä olen Sydämen Ruhtinatar."

"Siinä tapauksessa olisin toivonut Teidän pysyvänkin samaisena intiaanityttönä", hän vastasi hetken mietittyään; "mutta ehkä laskettekin leikkiä?"

"En lainkaan laske leikkiä", hän vastasi huoaten; "Teidän täytyy olla varovainen tästälähin, koska olen kunnia-arvoisin nainen tässä maassa, ja serkkuni Tikal varmasti pitää tarkkaa vaaria minusta. Kas, tuossahan tulee isänikin."

Samalla hetkellä astui Zibalbay sisään molempien intiaanien seuraamana, jotka toivat ruokaa. Hän oli puettu yksinkertaiseen, valkeaan togamaiseen viittaan, hieman samantapaiseen kuin englantilaiselle ja minulle annetut viitat olivat. Mustasulkainen levätti peitti hänen harteitaan ja hänen kaulallaan riippuivat vankat kultaketjut, joihin oli kiinnitetty puhtaasta kullasta valettu Sydämen tunnusmerkki.

Huomasimme hänen tyttärensä Mayan tekevän hänelle kumarruksen, mihin hän vastasi päännyökkäyksellä, ja intiaanien, milloin tahansa he kulkivatkin hänen ohitseen, kumartavan miltei maahan asti.

Näin oli siis erämaanvaelluksemme ystävyys lopussa, ja henkilöä, jolle tähän asti olimme puhuneet kuin vertaisellemme, oli kohdeltava kunnioituksella. Tuo mahtavannäköinen, valkopartainen päällikkö näyttikin tosiaan niin ruhtinaalliselta muuttuneessa ympäristössään, että miltei vaistomaisesti seurasimme muiden esimerkkiä ja kumarsimme aina hänen meihin katsahtaessaan.

"Ruoka on valmista", sanoi Zibalbay. "Istukaa pöytään, tehkää hyvin.
Ei sinun, tytär, tarvitse minun takiani seista. Olemme kaikki yhä
matkatovereita, eikä meidän tarvitse seurata menoja ennenkuin saavumme
Sydämen Kaupunkiin."

Istuimme siis pöytään, ja intiaanit palvelivat meitä. Mistä ruoka oli valmistettu, emme tienneet, mutta paastomme jälkeen tuntui, ettemme koskaan olleet syöneet niin makuisaa ateriaa tai juoneet jotakin niin erinomaista kuin meille silloin tarjottu paikallisviini oli.

Hetken hyvinvoinnista huolimatta luulen herra Stricklandin rohkeuden kuitenkin lannistuneen ja hänen alkaneen aavistaa pahaa. Maya ja hän rakastivat toisiansa, mutta hän huomasi olosuhteitten täydellisesti muuttuneen, kuten Maya itsekin oli hänelle osoittanut. Matkallamme oli hän tähän asti ollut jossain suhteessa joukkomme johtajana, kuten, totta puhuen, punaisen rodun kesken tunnustetaan aina valkoiselle miehelle etuoikeutensa. Nyt olivat osat muuttuneet, ja hänen täytyi olla vain vieraana kulkijana, joka vietiin seuralaisena toiseen maahan, ja tämä muutos näkyi jo Zibalbayn käytöstavassa ja kohtelussakin. Ennemmin oli hän kutsunut englantilaista "herraksi" tai "ystäväksi"; tänä iltana puhuessaan hänelle käytti hän sanoja sellaisia kuin "muukalainen", tai "vieras mies", ja minuakin kutsui hän vain nimeltä, lisäämättä mitään arvonimeä.

Yksi asia miellytti tässä paikassa kumminkin meitä, jotka olimme kärsineet kuusi viikkoa tupakan puutetta, sillä intiaani toi kesken kaiken meille oivia savukkeita, joita oli saatu täyttämällä maissitähkissä olevat lehtitupet tupakalla.

"Käyhän tänne", sanoi Zibalbay intiaanille, kun me olimme saaneet savukkeemme. "Lähde heti järven rantaan ja ilmoita kylän päämiehelle hänen ruhtinaansa palanneen ja käske minun nimessäni hänen tuoda tänne neljä kantotuolia viiden tunnin sisään auringon noustua. Käske häntä myös varaamaan valmiiksi kanootit järvimatkaa varten, mutta kiellä hänen, henkensä uhalla, lähettämästä tietoa tulostamme kaupunkiin."

Mies teki kumarruksen ja katosi yöhön, siepattuaan oven pielestä keihään, välittämättä ulvovasta tuulesta ja räntäsateesta, joka rapisi katolla.

"Kymmenen leagueta tai enemmänkin", vastasi Zibalbay, "eikä tie ole hyvää; ellei hän putoa kuiluun tai hautaudu hankiin, ehtii hän sinne kuudessa tunnissa. Tulehan, tytär, meidän on aika käydä levolle, olemme käyneet pitkän taipaleen ja olet varmastikin väsyksissä. Hyvää yötä teille, vieraani; huomenna toivon voivani majoittaa teidät paremmin."

Maya nousi ylös, seuratakseen isänsä esimerkkiä ja ojensi herra
Stricklandille kätensä, johon tämä painoi huulensa.

"Miten hyvältä maistuukaan tupakka taasen", hän sanoi Mayan mentyä. "Ei, ei mennä makuulle vielä, Ignatio; otetaanhan vielä savuke ja lasi aqua ardientea, ja jutellaan. Huomaatteko, ystäväni, tuntuu kuin Zibalbay olisi muuttunut. En koko aikana ole ihaillut hänen luonnettaan, mutta ehkä en ole sitä osannut ymmärtää."

"Ettekö ole, herra? Minä luulen voivani. Kuten joskus kristitty pappi on tuo mies kiihkoilija ja, kuten minä, uneksija. Hän on lisäksi kunnianhimoinen ja itsevaltias, mies, joka ei tahdo säästää itseään eikä muita, jos hänellä on joku tarkoitusperä tai jos hän luulee voivansa kohottaa kansansa hyvinvointia ja jumaliensa kunniaa. Ajatelkaa kuinka urhoollisen ja pelkäämättömän tuon miehen on pitänytkään olla, joka unen ääntä seuraten, vain oman lapsensa kanssa, uskalsi vanhoilla päivillään jättää valta-asemansa ja miltei ilman ruokaa lähteä kulkemaan sadat leaguet pensaikkoa ja erämaata, tietä, jota ei ainoakaan hänen heimolaisensa ollut kulkenut moniin sukupolviin. Ajatelkaahan, miltä on mahtanut tuntua hänestä, jota monet monituiset vuodet on kohdeltu kuin jumalaa, näytellä puoskarin osaa Yucatanin metsissä ja kärsiä sekä itsensä että tyttärensä suhteen häväistystä ja kidutusta valkoisten varkaiden käsissä. Kaiken tämän ja vieläkin enemmän on Zibalbay kestänyt napisematta, koska hän luulee tehtävänsä tarkoituksen olevan täytetyn."

"Mutta, Ignatio, mikä on hänen tehtävänsä tarkoitus ja mitä meillä on sen kanssa tekemistä? En tähän asti ole siitä päässyt täyteen selvyyteen."

"Hänen tehtävänsä ja hänen elämänsä tarkoitus on nostaa jälleen rappeutunut Sydämen Kaupungin ruhtinaskunta. Lyhyesti sanoen, herra, vaikkenkaan usko Zibalbayn jumaliin, uskon kuitenkin hänen näkyihinsä, koska ne ovat tuoneet hänet minun läheisyyteeni, minun, jonka tarkoitusperä on hänen tarkoitusperänsä, koska kumpikaan ei tule toimeen ilman toisen apua."

"Koska minä tarvitsen varoja ja hän tarvitsee väkeä; ja jos hän antaa minulle varat, voin minä antaa hänelle tuhansittain väkeä."

"Ymmärrän", vastasi englantilainen. "Se kuulostaa varsin yksinkertaiselta, mutta ehkä tulette kumpikin havaitsemaan siinä olevan yhtä ja toista vaikeutta. Mitä minä en lainkaan ymmärrä, on se, miten Mayan ja minun on tähän juttuun suhtauduttava, koska emme kumpikaan välitä rodun uudistamisesta emmekä ruhtinaskunnan perustamisesta. Luulen olevamme pelkkiä katselijoita koko näytelmässä."

"Miten voi se olla mahdollista, herra, koska hän on Sydämen Ruhtinatar ja isänsä perijätär, ja kun", minä lisäsin ääntäni korottaen, "Te ja hän olette tulleet niin rakkaiksi keskenänne?"

"En luullut Teidän siitä lainkaan tietävän, Ignatio. Tuntui kuin ette koskaan olisi huomannut kiintymystämme, ja koska Te vihaatte naisia, en viitsinyt mainita Teille koko asiasta", hän vastasi selittäen.

"En ole aivan sokea, herra. Onko näinollen mahdollista miehen olla näkemättä, että nainen tulee hänen ja hänen rakastamansa ystävän tielle? Mutta siinä ei ole minulla mitään muistuttamista, se on kuten pitääkin olla; tai jos minulla olisikin, Te tuskin sitä ymmärtäisitte. Ei, ei, herra, Te ette voi jäädä osattomaksi tässä näytelmässä, Te olette jo liian kiinteästi siihen sekaantunut, joskaan en voi sanoa, mitä osaa Teidän on näyteltävä. Se riippuu ehkä siitä, mitä jumalat ilmaisevat Zibalbaylle tai mitä hän luulee niiden ilmaisevan. Toistaiseksi on hän hyvässä luulossa Teidän suhteenne, sillä hän luulee oraakkelin julistavan Teidät Quezalin pojaksi, joka uudistaa hänen kansansa, koska kuuluu olevan sellainen ennustus, ja tämän syyn takia ei hän ole kokonaan kieltänyt Teitä seurustelemasta tyttärensä kanssa, niinkuin hän minulle on viittaillut. Mutta pitäkää varanne, herra, sillä jos hän tulee tietämään, ettette ole oikea mies, sysää hän Teidät siekailematta syrjään ja Te saatte sanoa hyvästit Sydämen Ruhtinattarelle."

"Ette, herra, ehk'ette niin kauan kuin elätte; mutta ne, jotka asettuvat pappeja ja kuninkaita vastaan, eivät elä kauan. Vaikka onkin syytä olla varovainen, ei ole syytä olla alakuloinen, sillä ellette Te ole oikea mies, voin minä ehkä olla, missä tapauksessa minä voin auttaa Teitä, kuten olen Maya-neidille vannonut tekeväni, tai ehkä Te voittekin auttaa minua."

"Joka tapauksessa pidämme yhtä puolta", sanoi englantilainen. "Ja koska ei hyödytä puhua tulevaisuudesta, luulen olevan viisainta käydä levolle. Yhdestä asiasta saatte kuitenkin olla varma — ellei Maya tahi minä kuole, aion mennä naimisiin hänen kanssaan."

NELJÄSTOISTA LUKU.

"Eivät, eivätkä saavu muutamaan tuntiin. Toivon pääsevämme kaupunkiin tänä iltana, siksi täytyy meidän lähteä matkaan aluksi jalan."

Sitten me nousimme ja pukeuduimme, miten taisimme, saamiimme maan vaatteisiin, sillä omamme olivat aivan riekaleina, joissa häpesimme näyttäytyä. Odotushuoneesta löysimme Zibalbayn ja Maya-neidin.

"Syökäähän", sanoi vanhus, osoittaen valmiiseen ruokaan, "ja lähtekäämme sitten matkaan."

Kymmenen minuuttia myöhemmin olimme lähteneet. Ei ollut laisinkaan tuulta, mutta täällä korkeudessa on ilma niin raakaa, että kiitimme saadessamme kietoa vaipat ympärillemme ja kävellä reippaasti, Zibalbay tietä näyttäen.

Aluksi näkyi vain harmaa hämärä, mutta siinä samassa pilkistivät sen läpi lumiset huiput, kirkastuen vähä vähältä vielä näkymättömissä olevan auringon valossa, vaikkakin yö yhä kietoi pimeyteensä allamme olevat vuorenseinät. Asteittain, valon lisääntyessä, näimme läheisen seudun olevan muodostuneen kulhon tavoin, jonka laidan muodosti vuorijono, missä juuri seisoimme, ja kulhon pohjalla olevaan Pyhien Vetten järveen laskivat lukuisat joet, jotka saivat vetensä ympäröiviltä lumihuipuilta. Kaiken tuon me näimme vain hämärästi, sillä koko allamme oleva avaruus oli usvien peitossa, jotka vyöryivät ja liikkuivat kuin valtameren pinta. Emme koskaan olleet nähneet mitään niin kummallista kuin tämä sankka sumuvaippa, taivaan valojen heijastellessa sen pinnasta, synnyttäen värikkäitä juovia ja kuvioita. Näytti kuin eteemme olisi levitetty maailman kartta — mantereita, meriä, saaria, kaupunkeja syntyi itsestään, hävitäkseen nopeassa sarjassa ja synnyttääkseen uusia loputtomia kuvioita.

"Se on ihanaa, eikö olekin?" sanoi Maya. "Mutta odottakaahan, kunnes sumu hälvenee; katsokaahan, se on jo häviämässä!"

Hänen puhuessaan oheni usvameri yht'äkkiä ja avautui keskeltä, ja näin syntyneestä aukosta näkyivät pyramiidit ja temppelien huiput ja sitten koko Maailman Sydämen kaupunki, joka näytti ikäänkuin uivan Pyhien Vetten aalloilla. Se oli kaukana, mutta kun yön sumu ei enään himmentänyt ilmaa, oli kaikki kirkasta ja me olimme niin korkealla, että kaupunki tuntui olevan miltei aivan jaloissamme. Kaupunki, joka näytti olevan muurin ympäröimä, oli rakennettu marmorista tai jostain muusta lumivalkeasta kivestä, joka hohti ja välkkyi valossa.

Se oli sydämen muotoisella saarella, ja ympäri tämän saaren rantoja, ulottuen silmänkantamattomiin, kimmelsivät Pyhän Järven siniset aallot. Vähitellen kiiri sumurengas ylös vuoren kuvetta ja katosi, ja sen sijaan täytti kulhomaisen laakson sädehtivä päivänvalo. Voimme jo nähdä järven rannat vihrein viljareunuksin; ja niiden yläpuolella avartuvat ruohokentät vilisivät täynnä hopeisia virtoja ja näiden yläpuolella vuorten kupeilla ylettyivät taasen valtaiset tammi- ja setripuumetsät miltei lumirajaan asti. Oikeaan ja vasempaan meistä ulottuivat pyöreähuippuiset vuoret majesteetillisena kaarena, sulaen sinisiin taivaanääriin, jonkun korkean, lumipeitteisen huipun, sammuneen tulivuorikartion törröttäissä yläpuolellamme kuin vartiotornina.

"Tuolla on minun maani", sanoi Maya kättä uljaasti heilauttaen.
"Miellyttääkö se Teitä, valkoinen mies?"

"Se miellyttää minua niin suuresti, Maya", hän vastasi, "että nyt kaikkein vähimmin voin ymmärtää, miksi tahdotte jättää sen."

"Vaikka järvet, vuoret ja varallisuudessaan kukoistava kaupunki ovatkin hyviä asioita, eivät ne vielä tuo täyttä onnea, vaan vasta ne miehet ja naiset, joiden joukossa elämme."

"Jotkut ihmiset ajattelevat ehkä toisin, Maya. He väittänevät onnen asuvan meissä itsessämme. Ainakin minä voisin olla onnellinen tällaisessa maassa."

"Te ajattelette nyt niin", vastasi hän merkitsevästi, "mutta kun olette jonkun aikaa ollut tuolla kaupungissa, ajattelette toisin. Oi!" hän jatkoi kiihkoissaan, "jos tosiaankin välitätte minusta, ei meidän koskaan olisi pitänyt tulla näiden vuorten yli. Mutta Te ette välitä minusta — luultavasti ette; kaiken aikaa olette puolittain hävennyt kiintymystänne intiaanityttöön, johon aivan kuin pakosta mielistyitte, koska hän oli kaunis ja Te jouduitte seurustelemaan hänen kanssaan niin paljon, ja hän sattui pelastamaan henkenne. Niin, Te olisitte hävennyt mennä naimisiin kanssani omien tapojenne mukaan ja näyttää minua vaimonanne valkoisen kansan keskuudessa — minua, kuljeksivaa intiaania, jolla on hupsu isä ja jonka Te tapasitte varkaiden: käsissä. Täällä on asianlaita toinen, sillä täällä olen ainakin kunnianarvoinen neiti, ja Te näette kansan kaduilla kumartavan maahan minun edessäni; ja jos minä määrään jonkun miehen kuolemaan, näette Te myös hänet surmattavan. Täällä minulla niinikään on omaisuutta enemmän kuin ainoallakaan valkoisella naisella, ja Te miellytte minuun senkin takia —"

"Te erehdytte", hän katkaisi suuttuneena; "on väärin Teidän puhua minulle noin."

"Ehkä erehdyn", hän vastasi nyyhkien, "mutta meitä odottavat niin monet vaikeudet. Ensinnä Tikal —"

"Hän tahtoo naida minut, tai tulla minun kauttani kaupungin päälliköksi mikä on aivan sama asia; ainakaan ei hän luovu minusta hevillä. Onhan vielä isänikin, joka palvelee vain kahta herraa — jumaliaan ja maataan — ja joka pitää minua vain omien pyrkimystensä välikappaleena — niin, ja te myöskin. Hyvät päivämme ovat eletyt, pahat ovat jäljellä, ja niiden perästä — yö! Tästälähin meillä on hyvin vähän tilaisuutta edes puhua, sillä minua ympäröivät upseerit ja kamarineitsyet, jotka pitävät huolta jokaisesta liikkeestäni ja tarkkaavat jokaisen sanani, ja isänikin pitää vaaria minusta."

"Nyt minua alkaa surettaa, etten ottanut huomiooni neuvoanne jäädä vuorten tuolle puolen", vastasi englantilainen. "Luulisittekohan meidän vielä voivan paeta?"

"En luule, se on liian myöhäistä — he veisivät meidät takaisin; meidän täytyy nyt käydä eteenpäin kohtaloamme kohti, mikä se sitten lieneekään. Mutta vannokaa minulle jumalieni tai omien jumalienne nimessä, tai minkä hyvänsä nimessä, mikä Teille on kallista, riippuvanne kiinni minussa hamaan kuolemaani asti, niinkuin minä riipun Teissä." Ja tarttuen englantilaisen käteen hän katsoi tenhoisasti hänen kasvoihinsa.

Tällä hetkellä sattui Zibalbay, joka kulki ajatuksissaan joukon etunenässä, kääntymään ja näkemään heidät.

"Tulehan tänne, tytär, ja Tekin, valkoinen mies", hän sanoi ankaralla äänellä. "Kuulkaa, molemmatkin — olen vanha, mutta näköni ja kuuloni ovat vielä entisellään, vaikk'enkaan tuolla erämaassa välittänyt kaikesta, mitä näin ja kuulin. Täällä kotimaassani on asianlaita toinen. Tietäkää, valkoinen mies, että Sydämen Ruhtinatar on korkealla Teidän yläpuolellanne ja pysyykin luullakseni siellä. Ymmärrättekö tarkoitustani?"

"Täydellisesti", vastasi herra Strickland, koettaen hillitä suuttumustansa; "mutta on ikävää, päällikkö, ettette suvainnut ilmoittaa tätä minulle ennemmin. Ellemme me ja surmansa saanut Molas olisi voineet pelastaa Teitä, vaalenisivat luunne tällä haavaa jossain metsässä. Miksi ette silloin sanonut minulle, etten ollut kelvollinen seurustelemaan tyttärenne kanssa?"

"Koska jumalat lähettivät Teidät minua auttamaan, ja koska siellä tarvitsin Teitä, valkoinen mies", vastasi Zibalbay rauhallisesti. "Voihan sattua, että Teitä vieläkin tarvitsen. Ellei olisi ollut sitä mahdollisuutta, olisimme jakaneet joukkomme vuoren tuolla puolen."

"Saattaa olla, että minäkin vielä niin haluan", sanoi vanhus yrmeästi. "Mutta Te olette täällä, ettekä siellä, ehkäpä koko elämänne ajan, ja minä pyytäisin Teitä muistamaan, että olette minun vallassani. Yksi ainoa sana suustani nostaa Teidät korkealle tai painaa Teidät alas maan alle; pitäkää siis varanne ja ottakaa kunnioituksella vastaan, mitä näen hyväksi antaa Teille. Ei, älkää katselko turhia taaksenne — pako on mahdoton. Alistukaa tahtooni nyt ja aina, ja kaikki käy hyvin Teille; jos taistelette sitä vastaan, rusennan minä Teidät. Olen sanonut sanani; tehkää hyvin ja astelkaa edessäni, ja sinä, tytär, astu takanani."

Näin englantilaisen mielen olevan kuohuksissa ja hänen olevan vastaamaisillaan kiukkuisesti. Kohotin käteni varotukseksi, Mayan katsoessa häneen rukoilevasti. Hän näki sen ja malttoi mielensä.

"Ymmärrän puheenne, päällikkö", hän sanoi pakoitetuin äänin. "Olette oikeassa, olen Teidän vallassanne, ja minun on siis turhaa mitään vastata", ja hän otti paikkansa joukon etunenässä, Mayan jäädessä jälkeen.

"Käytätte kovia sanoja häntä kohtaan, joka on veljeni, ja siis myöskin minua kohtaan."

"Puhun niinkuin minun täytyy puhua", hän vastasi kylmästi. "Monta ikävyyttä on odottamassa minua tuolla kaupungissa. Ettekö kuullut mitä tuo palvelija sanoi eilen illalla — että veljeni poika Tikal, jonka jätin sijaisekseni, onkin ottanut hallitusasemani? Niin, tämä tyttäreni, joka on hänen rakastettunsa ja jonka kautta hän toivoo pääsevänsä myöhemmin hallitusohjiin, on ainoa syötti, joka houkuttelee hänet pois istuimeltaan, sillä hän pitää minua kuolleena, eikä mielellään luovuta valtikkaansa. Miltä tuntuisi silloin hänestä ja hänen seuralaisistaan, jos he näkisivät valkoisen muukalaisen pitelevän tyttäreni kättä ja kuiskivan sanoja hänen korvaansa? Ignatio, sanon Teille, että sellainen näky nostaisi sodan minua vastaan. Puhun siksi näin ankarasti, koska asia niin vaatii ja ilmoitan vielä, että jos minä joudun alakynteen, eivät Teidänkään suunnitelmanne johda mihinkään, vieläpä menetätte henkennekin."

En vastannut, sillä siinä samassa kääntyi tiemme ja me jouduimme vastatusten kantotuolien tuojien kanssa.

Siinä oli neljäkymmentä miestä, ehkäpä enemmänkin. Enimmäkseen olivat he pitkiä ja kaunisvartaloisia, säännöllisin kasvoin, ja kuten Zibalbay ja Mayakin hyvin vaaleita intiaaneiksi, mutta heidän kasvojensa ilme oli aivan toisenlainen kuin minun kansani. Se ei ollut tyhmä eikä raaka, eikä tylsäkään; mutta pikemminkin tuntui siinä suuri väsyneisyys. Huolimatta pyöreistä poskistaan ja terveyttä uhkuvista silmistään näytti nuorin heistä kuin painuneen alas monien vuosien muistoista. Väsymys vallitsi, ei heidän ruumiissaan, sillä ne olivat vahvat ja voimakkaat, vaan heidän mielissään; ja katsellessani heitä minä oivalsin mitä Zibalbay oli tarkoittanut sanoessaan rotunsa olevan kuluneen. Ei edes englantilaisen valkeiden kasvojen näky, vaikkakin sen piti olla outoa heille, näyttänyt heitä liikuttavan. He katsoivat kylläkin, mutisten jotain toinen toisilleen, ihmetellen hänen partansa mittaa ja väriä, mutta siinä kaikki.

Mutta Zibalbaylle he sanoivat matalalla kurkkuäänellä: "Isä, me tervehdimme Teitä!" Johtajan annettua merkin heittäytyivät he siten maahan hänen eteensä ja makasivat siinä ojennetuin käsin kuin kuolleet.

"Nouskaa ylös, lapseni", sanoi Zibalbay. Lähestyen kantojoukon johtajaa hän keskusteli tämän kanssa, sillaikaa kuin muut söivät mukaansa ottamia eväitä, ja minä huomasin että kaikki se, mitä hänelle kerrottiin, näytti tuottavan hänelle hyvin vähän iloa. Sitten hän käski meidän nousta kantotuoleihin, jotka olivat jykevää tekoa ja muodostetut kahden tangon väliin sidotuista, uutimia vailla olevista tuoleista, joita kutakin kantoi kahdeksan kantajaa, sillä tie oli hyvin jyrkkä ja epätasainen.

Kuljimme alas vuoren kuvetta, ja tunnissa olimme jättäneet taaksemme lumirajan ja painuimme setripuumetsiin. Nämä puut kasvoivat ryhmissä, joiden välillä oli nurmikenttiä, hirvilaumojen oivia asuinpaikkoja. Niin tuuheat olivat nämä lehdot, että niiden alla vallitsi hämärä, harmaan espanjansammalen riippuessa joka oksalta ja huojuessa sinne tänne vuorituulen puhaltaissa. Kaikki nämä maisemat toivat mieleeni muiston himmeästä ja tilavasta Meksikon tuomiokirkosta, kattona vain olivat näiden setripuiden läpitunkemattomat oksat, pilareina itse puunrungot ja pyhänä savuna lehtien tuoksu.

Setrivyöhykkeen jälkeen tulivat tammilehdot ja sitten peninkulmittain nurmikenttiä, missä rehoitti ruoho ja loistivat kukkaset. Se oli tosiaankin ihastuttava maa. Vasta myöhään iltapäivällä laskeuduimme alas viimeistä rinnettä ja pääsimme sen ja järven väliselle alavalle maalle, missä ilmasto oli paljon lämpimämpää. Kasteluojista ja muista merkeistä oli helppo päättää, että Sydämen Kaupungin asukkaat olivat käyttäneet tätä vyöhykettä viljelyskenttänään. Täällä kasvoi korkeita sokeriruokoja ja purppurakuorisia kaakaopensaita sekaisin monenlaisten hedelmäpuiden kanssa. Huomasi selvästi, että suurin osa näitä muinaisia hedelmätarhoja oli jäänyt viljelemättä, koska niiden hedelmät mätänivät maassa joukottain. Nähtävästi ne olivat istutetut parempina aikoina, mutta nyt niiden hoito osoitti väestön puutetta.

Vihdoin, kun ilta alkoi tulla, pääsimme maanviljelijäin kylään, puolittain raunioituneeseen paikkaan, jonka talot enimmäkseen olivat rakennetut savitiileistä ja katot kyhätty valkeista kalkkikivi-kappaleista. Kylän keskellä oli puiden ympäröimä tori, jossa sijaitsevan suihkulähteen luona oli vaatimaton, hedelmillä ja kukilla sälytetty alttari. Tämän alttarin ääreen olivat kokoontuneet kylän asujamet, luvultaan ehkä sata, ottamaan vastaan meitä. Enin osa miehistä oli juuri vastikään palannut työstään, sillä heidän jalkansa ja vaatteensa olivat saven tahraamat, ja heillä oli käsissään kuokat ja viikatteet. Kaikilla oli kasvoillaan sama väsymyksen ilme, jonka jo kantajilla olimme havainneet.

Niin ikävystyttävä oli heidän käytöksensä, että kärsimättömänä käänsin katseeni heidän takanaan seisovaan naisryhmään. Miestensä ja veljiensä tavoin olivat nämä naisetkin vaaleita intiaaneiksi ja varsin siroja, mutta heitäkin vaivasi alakuloisuus. Huomatessaan englantilaisen valkean ihon ja kastanjanvärisen parran näyttivät he hetkeksi pääsevän välinpitämättömyydestään. Pian se kuitenkin palasi ja he alkoivat lörpötellä keskenään ja leikitellä kukilla, joita jokainen kantoi vyötäröillään. Koko väkijoukossa oli tuskin ainoatakaan lasta, ja oli omituista panna merkille, kuinka samannäköisiä kaikki olivat. Jos he olisivat olleet saman perheen jäseniä, ei tämä seikka olisi voinut olla sen silmäänpistävämpi, sillä vieraan oli tosiaankin vaikeata eroittaa samanikäisiä naisia toisistaan.

Kun Zibalbay oli laskeutunut tuolistaan, heittäytyivät kaikki polvilleen maahan ja jäivät siihen, kunnes hän, muutamien päämiesten saattamana, oli astunut hänelle varattuun taloon, jättäen meidät ulos.

"On", hän vastasi, "nimittäin kaikki työkansa. Ylhäisön laita on toinen, sillä se on eri verta. Täällä on, Ignatio, kaksi luokkaa, ylhäisö ja alhaiso, ja alhaison jokaisen perheen on oltava työssä kolme kuukautta vuodessa, loput yhdeksän jää heille lepoajaksi. Heidän työnsä hedelmät kootaan varastohuoneisiin ja jaetaan Sydämen Lasten kesken, mutta päälliköllä ja ylhäisillä on omat orjansa, jotka palvelevat heitä polvesta polveen."

"Silloin heidän täytyy kuolla nälkään, sillä mitään ei anneta heille tai heidän perheilleen yhteisestä varastosta, ja kun heidän tulee nälkä, pannaan heidät mitä raskaimpiin töihin."

Nyt ymmärsimme, miksi tämä kansa näytti niin väsyneeltä. Mitä saattoi odottaa miehiltä ja naisilta ilman kunnianhimoa ja vastuunalaisuutta, kun heidän työnsä tulokset liitettiin yhteiseen omaisuuteen ja jaettiin heille annoksittain? Vanhoilla päivilläni olen kuullut opettajista, jotka puolustavat sellaista järjestelmää koko ihmiskunnalle, mutta olen varma siitä, että jos he olisivat asuneet Sydämen Kansan keskuudessa, missä tämä tapa on ollut käytännössä monta vuosisataa, lakkaisivat he saarnaamasta oppiansa, sillä täällä se ei ainakaan minun mielestäni näyttänyt todistavan kansan hyvinvointia.

Siinä samassa saapui Zibalbayn käskyläinen kutsumaan meitä sisälle, missä oli valmiina runsas ateria, ollen pääasiassa kokoonpantu oman järven kaloista, metsänriistasta ja kaikenkaltaisista hedelmistä. Sillaikaa kuin söimme ja joimme suklaata, jota meille tuotiin hopeisissa astioissa, oli ehtinyt yö. Kysyin Zibalbaylta, pitikö meidän jäädä tähän yöksi, mihin hän lyhyesti vastasi kohta lähtevämme kaupunkia kohti.

Näin ollen läksimme ulos huoneesta kuun paistaessa. Ja niin meidät vietiin järven rannalla olevaan pieneen satamaan, missä odotti tilava, mastolla ja purjeilla varustettu vene, miehistönä kymmenen intiaania. Nostimme purjeet ja läksimme maatuulen puhaltaessa kohti Sydämen Saarta, joka oli noin viidentoista meripeninkulman päässä mantereesta.

Tuuli oli heikko, mutta vuorien kylmyyden jälkeen oli ilma niin suloinen ja lauha ja koko näky niin uusi ja outo, etten minä ainakaan pahotellut, vaikka kulkumme olikin hidasta. Ei kukaan veneessä olija puhunut, sillä kukin oli omissa mietteissään, ja intiaanit taas olivat tottuneet vaikenemaan herransa läsnäollessa, joka yksin näytti rauhattomalta, sivellen yhtä mittaa partaansa ja mutisten itseksensä.

Näin soluimme sinistä järveä pitkin, jonka rauhan rikkoi vain lentoon lähtevän vesilinnun siipien suhina tai suuren, yöhyönteistä vainoavan kalan moiskaus ja veden solina veneemme laitoja vastaan. Edessämme paistoivat kirkkaassa kuunvalossa hohtavina ja satumaisina tuon salaperäisen kaupungin vallit ja temppelit, jota olimme tulleet niin kaukaa katsomaan. Me katselimme sitä, vaipuen hetki hetkeltä yhä syvempiin ajatuksiin, ja kummallinen odotus ja pelko täytti sydämemme. Tämä ei ollut unta; edessämme uinui tarun kultainen kaupunki, jota olimme hartaasti halunneet nähdä; pian astuisivat jalkamme sen valkeiden vallien sisäpuolelle, ja saisimme nähdä sen muinaisen sivistyksen.

Hän kuuli englantilaisen sanat ja pudisti alakuloisena päätään.
Hänen silmistään oli hävinnyt toivo, ja kyynelet himmensivät niitä.
Sitten hän kääntyi minun puoleeni, ikäänkuin lohdutusta etsien. Kevyt
innostuksen tuli paloi minussa ja minä vastasin:

"Älkää peljätkö, tarkoitus on saavutettu, ja me voitamme vaivat ja vaarat. Tuon Kultaisen Kaupungin hyödyttömät omaisuudet joutuvat meille. Niiden avulla minä nostan miespolvien aikana keräytyneen koston heimoni sortajaa vastaan ja luon suuren intiaanialueen, joka ulottuu merestä mereen asti, ja jonka sydän tämä kaupunki on."

Englantilainen kuuli sen ja vastasi hymyillen: "Voi olla niin; Teidän kannaltanne katsottuna luulen niin kylläkin; mutta meillä on eri pyrkimykset, Ignatio", ja hän katsahti taaskin Maya-neitiin. Eteenpäin me liu'uimme, läpi kuunvalon ja hiljaisuuden, sillä kaupungista ei kuulunut muuta ääntä kuin tunteja ilmoittavien vartiomiesten huudot vanhoilta valleilta. Vihdoin pääsimme Pyhän Kaupungin luomaan mustaan varjoon, ja intiaanit tarttuivat airoihin ja soutivat (sillä tuuli oli lakannut) veneen kivireunaiseen kanavaan, joka vei vesiportille.

Pysähdyimme portin eteen, missä ei näkynyt ainoatakaan miestä. Kärsimättömällä äänellä pyysi Zibalbay veneen perämiestä huutamaan portinvartijaa, ja siinä samassa astui mies portaita alas ja kysyi, kuka siellä oli.

"Totta tosiaan. Sepä kummallista", vastasi mies, "koska ruhtinas tänä iltana viettää häitään palatsissa tuolla ja on vain yksi ruhtinas Sydämen Kansan kesken! Menkää takaisin mantereelle, kulkijat, ja palatkaa päivällä, kun portit ovat avoinna."

Kuultuaan nuo sanat kirosi Zibalbay raivoissaan, mutta Maya aivankuin hytkähti ilosta.

"Sanon sinulle, että olen Zibalbay ja palannut takaisin, sinun herrasi, enkä kukaan muu", hän huusi, "ja nyt teet viisaasti, jos täytät käskyni."

"Hullu, tahdotko päästä kalojen ruuaksi? Se on päällikkö Zibalbay, joka on palannut kuolleista."

Silloin syöksyi mies avaamaan portin niin nopeasti kuin hän kauhuissaan kykeni.

"Anteeksi, isä, anteeksi", hän huusi, langeten polvilleen, "mutta päällikkö Tikal, joka hallitsee Teidän sijassanne, on ilmoittanut Teidän kuolleen erämaahan ja kieltänyt Teidän nimeänne mainitsemasta koko kaupungissa."

Zibalbay astui hänen ohitsensa sanaa sanomatta. Kun hän oli kulkenut ohi marmoriportaiden, kääntyi hän perämiehen puoleen, sanoen: "Toimittakaa tuolle miehelle huomenna selkäsauna, jotta hän tästälähin oppisi pitämään virastaan vaarin!"

Toisella puolen kaupungin muuria kulki laaja katu, jonka vierellä seistä törröttivät valkeasta kivestä rakennetut komeat talot, ja joka katu vei peninkulman päässä olevalle kaupungin keskustorille. Tätä katua pitkin me astelimme nopeasti ja äänettä, ja kulkiessamme huomasin minä ruohon siellä täällä kasvaa rehoittavan ja monen suuren talon olevan aution. Vaikka muutamasta ristikko-ikkunasta tunkeutuikin ulos valoa, ei voinut nähdä ainoatakaan ihmiselon merkkiä.

"Tässä tuo kaupunki on", kuiskasi englantilainen minulle, "mutta missä ovat sen asujamet?"

"Epäilemättä viettävät he häitä suuressa palatsissa", minä vastasin.
"Hiljaa, minä kuulen ääniä."

Tällöin muuttui tuulen suunta hiukan ja kantoi korviimme laulun ääntä, joka kuului yhä selvemmin, mitä lähemmä toria tulimme. Kului vielä viitisen minuuttia ja me saavuimme sille. Se oli laaja paikka, pinta-alaltaan noin kolmenkymmenen acren suuruinen, ja sen keskellä kimmelsi kolmensadan jalan korkuinen Sydämen Temppelin pyramiidi, jonka huipussa tuikki ikuisesti pyhän tulen tähti.

Tämän pyramiidin ja torin laidoilla olevien suurten rakennusten välisellä avoimella paikalla pitivät kaupungin asukkaat keskiöistä juhlaansa. Kaikki olivat puetut valkeisiin pukuihin ja useilla oli sulkalevätti harteillaan ja kukkaseppel päässään. Toiset tanssivat, toiset lauloivat, toiset katselivat ilveilijäin ja silmänkääntäjäin temppuja. Mutta suurin osa istui pyöreiden pikkupöytien ääressä, syöden, juoden, tupakoiden ja kuherrellen. Me havaitsimme lasten näissä pöydissä olevan kunniavieraita ja jokaisen pitävän heistä huolta ja kuuntelevan heidän puheitaan. Ei mikään olisi voinut olla meille hauskempaa ja omituisempaa kuin tuo kuun valaisema yöllinen juhla. Mutta tämä näky ei miellyttänyt Zibalbayta.

Torin viertä kulki vahvatuoksuisia kukkia kantavien puiden kuja, ja Zibalbay viittasi meitä käymään näiden puiden varjoon. Moni pöytä oli asetettu juuri näiden puiden suojaan, niin että hän voi silloin tällöin huomaamatta pysähtyä kuuntelemaan keskusteluja. Yhtäkkiä, pysähtyi hän erään pöydän kohdalle, missä istui keski-ikäinen mies ja nuori, kaunis nainen. Heidän keskustelunsa huvitti häntä, ja me, jotka olimme hänen vieressään, ymmärsimme sen myös, sillä tämän kansan murteen ja mayankielen eroitus on niin pieni, ettei edes herra Stricklandin ollut vaikeata ymmärtää heidän keskusteluaan.

"Niin on, mieheni", vastasi hänen toverinsa, "ja miksikä ei olisi, sillä eilenhän Sydämen Neuvosto valitsi Lordi Tikalin ruhtinaaksi, ja tänään vihittiin hänet kaiken kansan nähden Nahua Ihanan, Lordi Mattain lapsen kanssa."

"Sitä kelpasi katsella", sanoi mies, "vaikkakin minä puolestani pidän liian aikaisena julistaa häntä ruhtinaaksi. Zibalbay saattaakin tulla takaisin, ja silloin —"

"Ei Zibalbay koskaan palaa takaisin, mieheni, eikä armollinen Maya-neitikään. He ovat kuolleet erämaahan kauan sitte. Maya-neitiä minä suren, sillä hän oli niin rakastettava ja erilainen kuin muut ylhäiset neidit; mutta hänen isäänsä en sure, sillä hän oli oikea alhaison rasittaja; hän oli sitäpaitsi kitsas. Niin, Tikal on näiden kymmenen kuukauden aikana pitänyt useampia juhlia kuin Zibalbay monessa vuodessa; ennen kaikkea on hän helpoittanut lakeja, niin että me köyhätkin naiset voimme pitää koristuksia kuten ylhäisetkin", ja hän katsahti kultaiseen rannerenkaaseensa.

"On helppoa olla antelias, kun on kysymyksessä toisen tavara", vastasi mies. "Zibalbay oli keräävä mehiläinen; Tikal on kuluttava ampiainen. Kerrottiin tuon ukon olevan hullun, mutta minä en sitä usko. Luulen hänen olleen suuremman miehen, kuin me kaikki muut, miehen, joka oivalsi kansan surkastumisen ja yritti keksiä keinoja saada se pysähtymään."

"Varmasti oli hän hullu", vastasi nainen. "Miten saattoi hän pysäyttää kansaa surkastumasta viedessään tyttärensä mukanaan kuljeksimaan erämaihin, kunnes he kumpikin nääntyivät nälkään? Jos joku lähteekin sinne, ovat siellä, kuten olen kuullut, vastassa valkoiset pirut, jotka tappavat intiaanit tai kiduttavat heitä vankeudessa, ryöstäen heidän omaisuutensa, emmekä me halua sellaista väkeä meidän kaupunkiimme. Ja mitä se meihin koskee, jos kansan väkiluku surkastuukin? Meillä on kaikki mitä haluamme; jälkeentulevat pitäkööt muusta huolta."

"Ah!" hän vastasi, "jos Zibalbay voi toimittaa minulle lapsen, otan takaisin kaikki sanat, jotka olen hänestä sanonut ja julistan hänet viisaimmaksi mieheksi, sensijaan että hän on, tai oikeammin oli — vanha, tyhjistä toiveista hullaantunut narri, joka rukoili liian paljon. Mutta hänhän on kuollut, ja ellei hän olisikaan, ei hän sittenkään voisi asiata auttaa; eiväthän sille asialle mahda jumalatkaan mitään, jos jumalia muualla löytyykään kuin mielikuvituksessa. Mitä hyödyttää niistä siis puhua? Käykäämme nauttimaan juhlasta, jonka Tikal on järjestänyt, emmekä viitsi puhua lapsista, tai minua alkaa itkettää ja harmittaa sisareni, joille niitä on siunattu."

"Katsokaahan isäni kasvoja. En koskaan ole nähnyt häntä noin vihaisena. Nuo tiedot eivät toki vielä ole erikoisen ikäviä", ja hän katsahti englantilaiseen.

Zibalbay astui ripeästi eteenpäin, kiskoen partaansa ja mutisten itsekseen, kunnes saavuimme suurelle kupukäytävälle, missä seisoi kaksi sotilasta kuparikeihäineen vahdissa, jutellen naisten kanssa, joita kulki avoimesta portista väkijoukon mukana, ja syöden makeisia heidän kanssaan. Zibalbay peitti kasvonsa vaippansa liepukalla ja lähti, käskien meidän tehdä samoin, kulkemaan kupukäytävää, jolloin molemmat sotilaat pistivät vastaan keihäänsä ja kysyivät hänen nimeään.

"Herramme ja ruhtinaamme nimessä, joka viettää juuri hääjuhlaansa", vastasi toinen heistä. "Sanokaa, oletteko niitä, jotka tulevat myöhään?"

"Katsohan minuun, mies. Käskinkö minä sinua sulkemaan omat oveni itseltäni?"

"Sanotteko vartioivanne ovia ruhtinaan käskystä? Onko Sydämen
Kaupungissa sitte kaksi ruhtinasta?" kysyi Zibalbay katkerin äänin.

Odottamatta vastausta jatkoi hän meidän kolmen seuratessa matkaansa, kunnes saavuimme palatsin pihalle, missä solisivat monet suihkulähteet marmorialtaissaan.

Kulkien pylväskäytävän alatse ja avonaisesta ovesta, mistä hohti valo, huomasimme yht'äkkiä saapuneemme suureen ja ihmeelliseen saliin, jonka pituus oli sata jalkaa ja jonka setripuupaneelista tehtyä kattoa kannatti kaksi riviä hienosti kaiverrettuja pylväitä, hedelmillä, kukilla, juoma-astioilla ja kultakoristuksilla sälytettyjen pöytien miltei täyttäessä koko huoneen. Seinätkin olivat setripuupaneelia ja täynnä hopeakoristeita ja puhtaasta kullasta tehtyjä kookkaita kääpiön ja apinan kuvia, jotka kukin pitivät kädessään hopeista lamppua. Takaseinällä oli pieni pöytä ja sen takana istui valtaistuimen tapaisilla tuoleilla mies ja nainen, vierellään aseistettu vartijajoukko.

Mies oli muhkeassa, Sydämen merkein päärmätyssä valkoisessa viitassa ja hohtavassa sulkalevätissä. Hänen otsallaan kiilsi kultarengas, josta kohosi vihreäsulkainen töyhtö, ja kädessään piti hän pientä kultavaltikkaa, jossa välkähteli smaragdi. Hän oli keskimittainen, sorjavartaloinen ja noin kolmenkymmenenviiden vuotias, suora, musta tukkansa ulottuen aina alas harteille asti. Kasvoiltaan oli hän siro, mutta peloittava, sillä hänen mustissa silmissään välmehti outo tuli ja hänen voimallisessa suussaan ja leuassaan oli tyly ilme, joka ei kadonnut edes hänen hymyillessäänkään. Armollinen neiti hänen vieressään oli niinikään ihana valkoisessa, hopeapäärmeisessä ruhtinasvaipassaan, ruhtinaallinen Sydämen merkki rinnassaan, otsan, kätten, poven säihkyessä smaragdiloistossaan. Hän oli nuori ja hoikka, säihkyvin silmin, ylpein, siroin kasvoin, joita kumminkin rumensi raskas suu, ja näkyi selvästi, että hän rakasti vieressään olevaa miestä, sillä hän katsoi häneen yhtämittaa.

Meidän ja tuon ruhtinaallisen parin välillä oli avara huone täynnä juhlapukuista ja kullasta ja jalokivistä hohtavaa yleisöä, niin että silmiämme ensi alussa huikasi. Seurue, joita lienee ollut kaksi- tai kolmesataa, seisoi ryhmissä, selät meihin päin, jättäen huoneen peräosaan vapaan paikan, missä silkkiin puetut, kukin ja turkoosein koristetut naiset lauloivat ja tanssivat huilun säestyksellä morsiamen ja sulhasen edessä.

VIIDESTOISTA LUKU.

Hetken aikaa seisoimme ovitien varjossa, katsellen tätä kummallista ja ihanaa näytelmää, kunnes, Zibalbayn aikoessa juuri astua lähemmäksi valta-istuinta, Lordi Tikal antoi merkin valtikallaan, ja naiset taukosivat äkkiä tanssimasta ja laulamasta. Nähtyään kohotetun valtikan, Zibalbay pysähtyi jälleen ja vetäytyi takaisin varjoon, kehoittaen meitä tekemään samoin. Sitten alkoi Tikal puhua voimallisella, syvällä äänellä, joka kajahteli salissa:

"Sydämen neuvokset ja aateliset", hän sanoi, "ja te korkeasyntyiset naiset, lesket ja tyttäret, kuulkaa minua. Eilen, kuten tiedätte, otin haltuuni esi-isieni aseman ja vallan, ja teidän toivostanne ja tahdostanne minut valittiin Sydämen kansan päälliköksi ja hallitsijaksi. Olen nyt pyytänyt teidät hääjuhlaani, läsnäolollanne kunnioittamaan aviosäätyyn astumistani ja iloitsemaan kanssani. Sillä tietäkää, että tänä iltana olen aviopuolisokseni ottanut Nahua Ihanan, korkeasyntyisen Lordi Mattain, Päätähtientutkijan, Pyhän Huoneen Päämiehen ja Sydämen Neuvoston Puheenjohtajan tyttären. Hänet otan minä teidän läsnä ollessanne ensimäiseksi ja lailliseksi aviopuolisokseni jakamaan vallan kanssani ja hallitsemaan teitä yhdessä minun kanssani, jota ei voida, vaikka mitä tahansa tapahtuisi, sysätä pois valtaistuimeltani, ja näin ollen pyydän teidän lausumaan hänet tervetulleeksi."

Sitten kääntyi hän vieressään olevan naisen puoleen, suuteli häntä ja sanoi:

"Terve, Sydämen Ruhtinatar, jumalain vihkimä ja valitsema. Siunattakoon lapsia Sinulle ja niiden mukana onnea ja valtaa moniksi vuosiksi!"

Tällöin kumartui koko seurue Nahuan jalkojen juureen, Nahuan, jonka kalpeat kasvot loistivat tyytyväisyyttä ja iloa, ja toisti yksiäänisesti:

"Terve, Sydämen Ruhtinatar, jumalain vihkimä ja valitsema. Siunattakoon lapsia Sinulle ja niiden mukana onnea ja valtaa moniksi vuosiksi!"

"Ylimykset", jatkoi Tikal, kun juhlamenot olivat päättyneet, "korviini on tullut tieto, että löytyy joitakuita, jotka napisevat minua vastaan, sanoen, ettei minulla muka olisi oikeutta muinaiseen ruhtinasvaltikkaan, jota tänä iltana pidän kädessäni. Ylimykset, minulla olisi teille tämän asian suhteen yhtä ja toista sanottavana, ja huomenna puhun uhrin jälkeen yleiselle kansalle, keskusteltuani Neuvostoni, Sydämen salaisuuksien päämiesten kanssa. Huomenna on kulunut vuosi siitä, kun setäni Zibalbay, joka ennen minua oli päällikkönä, ja hänen ainoa lapsensa sekä arvonsa ja valtansa perijätär, korkeasyntyinen neiti Maya, minun kihlattu morsiameni, lähtivät kaupungista suorittamaan muuatta tehtävää. Ennenkuin he lähtivät matkalleen, sovittiin Zibalbayn, Mayan, Sydämen Ruhtinattaren, minun sekä Neuvoston, Sydämen Veljesliiton kesken, että minä hallitsen läheisimpänä perijänä Zibalbayn ja hänen tyttärensä poissaollessa, ja siinä tapauksessa, etteivät he palaisi kahden vuoden kuluessa, perisin heille kuuluvan vallan ikuiseksi. Tähän välipuheeseen suostuin surulla, sillä pidin silloin, niinkuin nytkin, setääni vähäjärkisenä, joka lähti etsimään loppuaan, vieden mukanaan minun rakastamani tyttärensä. Heidän mentyään täytin minä kaiken kirjaimellisesti; mutta kansan kesken nousi hämminkiä, sillä he eivät tahtoneet totella hallitsijaa, joka ei ollut virallisesti valittu, vaan sanoivat: 'Odotamme siksi kunnes Zibalbay palaa, kuullaksemme hänen mielipiteensä tässä asiassa.'

"Zibalbayn poissa ollessa ei maassa niinikään ollut ylimmäistä pappia, niin että, ennenkuin hänen seuraajansa olisi nimitetty, joku uskontomme salameno olisi voinut jäädä toimittamatta, vetäen päällemme Nimettömän Jumalan kirouksen. Niin ollen hoputti minua moni kansan ja kaupungin hyvin voinnin nimessä lyhentämään välihallitukseni aikaa ja antamaan valita itseni vakinaiseksi. Mutta lupaukseni muistaen vastasin minä päättävästi heille, etten haluaisi poiketa siitä hiuskarvan vertaakaan, vaan antaisin, tuli mitä tahansa, kulua kaksi vuotta, ennenkuin ottaisin vastaan isieni paikan.

"Tässä mielessä minä pysyin, kunnes kolme päivää sitten se joukko, jonka oli määrä mennä mantereelle temppelin omaisuuteen kuuluvia vainioita viljelemään, kieltäytyi lähtemästä työhönsä, selittäen, että ylimmäisellä papilla vain oli oikeus käskeä heitä, eikä kaupungissa ollut ylimmäistä pappia. Hädissäni neuvottelin siis Lordi Mattain, Tähtien Päämiehen kanssa, ja hän tutki tähtiä puolestani. Koko yön hän tarkasteli taivasta ja luki sieltä, että Zibalbay, joka unen ääntä seuraten rikkoi maan lakeja ja läksi kulkemaan yli vuorten, on saanut maksaa mielettömyytensä ja kuollut erämaahan yhdessä tyttärensä kanssa, joka oli kihlattuni sekä Sydämen Ruhtinatar. Eikö ollut niin Mattai?"

Silloin astui esiin puhuteltu, muhkea, kaljupäinen mies, vilkkain silmin ja tuuhein parroin, tehden kumarruksen ja sanoen:

"Ellei tietoni ole väärä, juuri niin ilmoittivat tähdet minulle, oi hallitsija!"

"Ylimykset", jatkoi Tikal, "olette kuulleet minun todistukseni ja Mattain todistuksen, jonka ääni on totuuden ääni. Tästä syystä olen antanut nimittää ja asettaa itseni teidän hallitsijaksenne, koska olen Zibalbayn lainmukainen perillinen. Tästä syystä olen myöskin — koska kihlattuni on kuollut — ottanut vaimokseni Nahuan, Mattain tyttären. Sanokaa, tunnustatteko meidät?"

"Tunnustamme teidät, Tikal ja Nahua, ja hallitkaa kauan meitä maan muinaisten tapojen mukaan!"

"Hyvä on, veljet", vastasi Tikal. "Onko kenelläkään, ennenkuin juomme lähtömaljan, mitään sanottavana?"

"Minulla on jotakin sanottavaa!", huusi vahvalla äänellä Zibalbay varjosta huoneen toisessa päässä.

Kuultuaan hänen äänensä, jonka sointu näytti olevan tuttu, nousi Tikal peloissaan, mutta sanoi, hilliten itsensä:

Katsahtaen tyttäreensä ja meihin, Zibalbay käski meitä seuraamaan ja astui esiin. Peittäen kasvonsa vaipallaan lähti hän astumaan poikki salin, herrojen ja naisten tehdessä tietä, kunnes seisoimme valtaistuimen edessä. Tässä hän paljasti itsensä, kuten mekin, ja asettuen seisomaan sivuttain, niin että sekä Tikal että koko seurue näkivät hänet, hän varustautui puhumaan. Ennenkuin hän oli ehtinyt sanoa sanaakaan, pääsi ylimyksiltä hämmästyksen huudahdus ja valtikka putosi Tikalin kädestä ja vieri lattialle.

"Zibalbay!" kuului huuto. "Zibalbay tai hänen haamunsa on tullut takaisin, ja myöskin Sydämen Ruhtinatar!"

"Niin, ylimykset", hän sanoi rauhallisin äänin, vaikka hänen kätensä vapisi raivosta, "minä Zibalbay, teidän herranne, olen palannut, enkä nähtävästi liian varhain. Miten, veljenpoikani, oliko sinun niin kova kiire saada minun paikkani ja valtani, että sinun piti rikkoa Sydämen nimessä vannomasi vala ja anastaa ne ennen määräaikaa? Ja Te, Mattai, oletteko unhoittanut taitonne, vai ovatko jumalat kironneet Teidät, kun käytte ennustamaan väärin ja sanomaan, että tähtiin on kirjoitettu elossa olevien kuolema, ja nostamaan näin tyttärenne Sydämen Ruhtinattaren istuimelle? Niin, älkää viitsikö vastata. Seisoessani tuolla olen kuullut koko jutun. Sanon sinulle, Tikal, että olet valapattoinen petturi, ja Teille, Mattai, että olette veijari ja valehtelija, joka olette uskaltanut käyttää pyhää ammattianne omiin tarkoituksiinne ja sukunne kohottamiseksi. Molempia teitä olen rankaiseva — niin, ja myöskin kaikkia niitä, jotka ovat olleet rikollisina apureinanne. Asemiehet, vangitkaa tuo mies ja Lordi Mattai niinikään ja pitäkää heidät tallessa, kunnes minä heidät tuomitsen."

Sotilaat seisoivat hetken aikaa epäröiden molemmin puolin valtaistuinta, mutta astuivat sitten Tikalia kohti kuin totellakseen Zibalbayn käskyä. Mutta Nahua nousi seisomaan ja peräytti heidät, sanoen: "Mitä! uskallatteko koskea vastanimitettyyn hallitsijaanne? Takaisin, minä käsken teitä, jos tahdotte välttää häväistyksen tuomiota. Eli tai kuoli, Zibalbayn ajat ovat olleet, sillä Sydämen Neuvosto on pannut hänen kruununsa Tikalin päähän, ja heidän päätöstään ei voi purkaa hyvällä eikä pahalla."

"Niin", sanoi Tikal, jonka rohkeus oli palannut. "Ruhtinatar Nahua puhuu totta. Älkää koskeko minuun, jos haluatte vielä nähdä auringon paistavan."

Mutta kaiken aikaa oli hänen katseensa kiintynyt Mayaan, jonka kauniita kasvoja katsellen hän tunsi menneen lemmen virkoavan eloon.

Kun Zibalbay oli taas alkamaisillaan puhua, kumarsi tähtientutkija
Mattai hänelle ja sanoi:

"Älkää olko vihoissanne, vaan kuulkaa minua, herra. Olette tullut kaukaa ja olette väsyksissä, ja väsynyt mies on ärtyisä. Te luulette kärsineenne vääryyttä, ja olihan tämä kaikki tosiaankin outoa Teille, mutta nyt ei ole sopiva hetki meidän tehdä selvää teoistamme ja hallitustoimistamme, eikä Teidän kuunnella kaikkea tätä. Levätkää tämä yö; ja huomenna pyramiidissa, kansan läsnäollessa selkiävät kaikki asiat Teille, ja jokaiselle annetaan oikeutensa. Tervetuloa sinne, Zibalbay, ja Tekin Sydämen Tytär — mutta sanokaahan, keitä nuo muukalaiset ovat, jotka olette tuonut erämaista yli vuorten?"

Zibalbay vaikeni hetkeksi, vilkuen ympärilleen kuin susi satimessa, sillä hän luuli huomaavansa ylimysten olevan kiihoittuneita. Huomattuaan läsnä olevan vain muutamia puoluelaistaan hän kohotti katseensa ja sanoi:

"Olette oikeassa, Mattai, olen väsynyt; sillä ikä, matka ja ihmisten vilpillisyys ovat murtaneet minut. Huomenna otetaan nämä asiat esille kansan läsnäollessa, ja siellä, alttarin, ääressä tehtäköön tiettäväksi, olenko minä heidän herransa, vaiko sinä, Tikal. Siellä ilmoitan Teille niinikään, keitä nämä muukalaiset ovat ja miksi olen kuljettanut heidät yli vuorten. Siihen asti jätän heidät teidän huostaanne, kehoittaen oman asianne takia kohtelemaan heitä hyvin. Niin, täällä en halua syödä enkä juoda. Lähtekäähän kanssani", ja sanoi nimeltä muutamia ylimyksiä, joiden tiesi olevan uskollisia itselleen.

Sen enempää sanomatta lähti hän huoneesta, ja joukko ylimyksiä seurasi häntä.

"Isäni näyttää unohtaneen minut", sanoi Maya nauraen hänen mentyään. "Terve teille, ystävät, ja Teille, serkkuni Tikal, ja vaimollenne Nahualle niinikään, joka, oltuaan muinoin minun kamarineitsyeni, on nyt korotettu minun asemaani ja arvooni. Mikä onkaan kaiken hämmingin loppu, toivon kuitenkin, että olette onnelliset rakkaudessanne, Tikal ja Nahua."

Silloin astui Tikal alas istuimeltaan, kumarsi hänelle ja sanoi: "Minä vannon Teille, Maya —"

"Ei, älkää vannoko", hän keskeytti, "vaan antakaa minulle ja ystävilleni pikari viiniä ja juhlanne rääppeitä, sillä olemme nälissämme. Kiitän Teitä. Miten ihana onkaan Nahuan kantama morsiuspuku, ja — varmasti — nuo smaragdit olivat kerran minun omaisuuttani. No, hän saakoon ne minulta morsiuslahjaksi. Päästäkäähän Tikal, pyydän, minua kulkemaan, haluan kuulla noilta neideiltä uutisia, sillä muistakaa että olen kulkenut kaukana, ja on hauskaa nähdä taas kaikkea kaivattua."

Hetken aikaa me istuimme ja söimme, Mayan jutellessa ja kaiken kansan tarkatessa meitä, sillä me olimme ihmeellisiä heidän silmissään, jotka eivät koskaan ennen olleet nähneet valkoista miestä. Ruskeatukkainen, pitkäpartainen ja valkoihoinen englantilainen oli tosiaankin heistä niin suuri ihme, että he unohtivat kaiken kohteliaisuuden ja pyörivät kummastellen hänen ympärillään. Oli kuitenkin kaksi, jotka vähän välittivät englantilaisesta ja minusta, ja ne olivat Tikal, joka tuijotti Mayaan, seisoessaan hänen tuolinsa takana ja palvellessaan häntä orjan tavoin, sekä Tikalin puoliso Nahua, joka istui hiljaa ja unohdettuna istuimellaan, kuunnellen vihaisena jokaista miehensä sanaa. Lopulta ei Nahua jaksanut kestää kauemmin tätä näytelmää, vaan lähti astumaan poikki salin.

"Tehkää tilaa morsiamelle, neidit", sanoi Maya. "Serkku, hyvää yötä; on jo myöhä, ja vaimonnekin jo odottaa."

Mutisten jotakin käsittämätöntä lähti Tikal tiehensä, ja rinnatusten astui aviopari poikki suuren salin asejoukon seuraamana.

"Miten ihana morsian ja miten uljas sulhanen!", sanoi Maya heidän mentyään, "ja sittenkin olen nähnyt aviopareja, jotka hääpäivänään näyttivät onnellisemmilta. No, on aika käydä levolle. Ystävät, hyvää yötä! Mattai, jätän nämä vieraat Teidän huostaanne. Pitäkää huolta heistä — ja, kuulkaahan, tuokaa heidät huomisaamuna minun asuntooni, sillä isäni tahtoo että näyttäisin heille kaupunkia, ennenkuin kokoonnumme temppeliin."

Mayan lähdettyä teki Mattai meille hyvin kohteliaan kumarruksen ja pyysi meitä lähtemään kanssaan poikki pihan ja läpi monen käytävän ihanaan meille varattuun huoneeseen, joka oli himmeästi valaistu hopealampuin. Siellä oli silkkipeitteiset vuoteet ja pöydällä, keskellä lattiaa, viileitä juomia ja monenlaisia hedelmiä, mutta niin väsyksissä olimme, että välitimme vähät kaikesta tästä.

Sanottuamme hyvää yötä Mattaille, joka katseli meitä uteliaana ja ilmoitti haluavansa tulla katsomaan meitä aamusella, me kiersimme kiinni oven kuparilukon ja kävimme makuulle.

Vaikka olinkin väsynyt, en saanut unta tässä vieraassa paikassa, ja vaikka silmäni tavantakaa painuivatkin kiinni, herättivät minut taas ovemme takaa kuuluvat askeleet. Yhdestä seikasta olin varma, siitä nimittäin, ettei Zibalbayta kaivattu omassa kaupungissaan ja että syntyisi hämminkiä, kun hän huomenna julistaisi kertomuksensa kansalle, sillä varmastikaan ei Tikal sallisi itseään sysättävän vastarinnatta pois anastamastaan paikasta, ja että hänellä oli paljon ystäviä. Varmastikin kuulin oven takaa heidän kiireiset askeleensa, kun he saapuivat viereiseen huoneeseen neuvottelemaan Mattain kanssa. Mietin, mikä kohtalo meitä odottaisi tässä kohta koittavassa kahakassa. Tämä kansa kammoi muukalaisia — sen luin heidän kasvoistaan — ja varmastikin raivaisi se meidät pois jos suinkin mahdollista. No, olihan meillä Mayassa oiva ystävä, ja kaiken muun jätimme kohtalon huomaan.

Näin tuumien vaivuin viimein uneen herätäkseni englantilaisen ääneen, joka istui vuoteensa laidalla hyräillen laulua ja katsellen ympärilleen, päivän pilkistäissä sisään akkunasta. Toivotin hänelle hyvää huomenta ja kysyin syytä hänen hyräilyynsä.

"Koska sydämeni on täynnä päivänpaistetta", hän vastasi. "Vihdoinkin olemme päässeet tähän kaupunkiin, ja se on paljon suurenmoisempi ja ihmeellisempi kuin osasin aavistaakaan. Onni on suosinut meitä, sillä tuo Tikal on mennyt naimisiin toisen naisen kanssa, joka ei, mikäli hänen ulkonaisesta olemuksestaan voi päättää, päästä häntä hevillä eroon, ja siksi ei Mayan tarvitse enään pelätä häntä. Kolmanneksi, tässä kaupungissa löytyy, ottaen huomioon kaiken sen, mitä eilen näimme, yltäkyllin aarteita, jotta voitte perustaa vaikka kolme Intiaanikeisarikuntaa, jos niin tahdotte, sillä varmasti antaa Zibalbay Teille niin paljon kuin haluatte. Siksi pitäisi Teidänkin, ystävä Ignatio, laulaa kuin minun, sen sijaan että murjotatte ikäänkuin olisi ruumisarkkunne tuotu nähtäväksenne."

"Pelkään puhuvanne liian valoisasti. Kaupungissa on syntymäisillään sekaannus, jonka pyörteisiin mekin varmasti joudumme, sillä Tikalin ja Zibalbayn välinen riita tuo kuolemaa mukanaan. Mitä Maya-neitiin tulee, olen varma siitä, että Tikal vieläkin — oliko hänellä vaimo tahi ei — häntä rakastaa ja yrittää saada hänet; näin sen hänen katseistaan eilen illalla. Lopuksi on kyllä totta, että täällä on pohjattomia rikkauksia; mutta sallivatko niiden omistajat otettavan vähintäkään osaa niistä minun tarkoituksiini — vaikkakaan he itse eivät niitä käytä — se on toinen asia."

"Raamatussa puhutaan Job-nimisestä miehestä ja hänen ystävästään Elifaasta — tuulen että Te, Ignatio, olette samainen henkiin herännyt ystävä", vastasi herra Strickland nauraen. "Minä puolestani aion pitää kiinni nykyhetkestä, enkä välitä tuon pimeydessä vaeltavan kansan tulevaisuudesta tai valtiollisista asioista. Mutta kuulkaahan, joku koputtaa ovelle!"

Nousin avaamaan lukon, jolloin palvelijat astuivat sisään, tuoden suklaatipikarit ja pieniä leivoksia tarjottimella. Kun olimme syöneet, veivät he meidät kylpyaltaille, jotka olivat marmorista tehdyt ja verrattomat, ja sitten huoneeseen, missä odotti valmis aamiainen. Istuessamme pöydässä tuli Mattai luoksemme, ja minä näin ettei hän ollut nukkunut sinä yönä, sillä hänen silmänsä olivat uniset.

"Hyvä, sitä minä en ole ehtinyt, sillä toimeni on tutkia tähtiä, eritotenkin omaa tähteäni, jonka laita juuri nyt on hieman niin ja näin", ja hän hymyili. "Jos olette syöneet kylliksenne, vien teidät armollisen Neiti Mayan luo, jota haluttaa näyttää teille kaupunkiamme, mikä teille muukalaisille lienee mieluista. Ellen häiritse Teitä kysymykselläni, tahtoisin tietää, mihin rotuun Te kuulutte." ja hän kääntyi englantilaisen puoleen. "Olemme kuulleet valkoisista miehistä, joskaan heistä saamamme tieto ei ole ollut hyvää, ja taru kertoo ensimäisen hallitsijammekin Cucumatzin olleen sitä rotua. Onko Teissä hänen vertansa, vieras?"

"En tiedä", vastasi puhuteltu nauraen. "Olen kotoisin kylmästä maasta, kaukaa meren takaa, missä kaikki ihmiset ovat minun kaltaisiani."

"Sitten on sen maan asukkaita kohdeltava hyvin", vastasi Mattai vakavasti. "Kiitän Teitä, Meren Poika, että niin selvästi vastasitte. En tehnyt kysymystäni yksin uteliaisuudesta, vaan siksi, että kansa katsoo kauhulla kaikkia muukalaisia ja tahtoi kaikin mokomin saada jotain tietoa Teistä."

"Toivottavasti ystävämme Zibalbay antaa heille tyydyttävän selityksen", minä sanoin.

Mattai vei meidät poikki pihan ja läpi käytävien pieneen vierashuoneeseen, joka oli täynnä muinaisia veistoksia ja koristekukkia, missä, istui muutamia tyttöjä juttelemassa.

"Ilmoittakaa armolliselle Maya-neidille hänen vieraidensa odottavan häntä", sanoi Mattai. Sitten hän kääntyi poispäin, lisäten vielä matalalla äänellä: "Tapaamme varmasti keskipäivällä pyramiidin huipulla, ja siellä näette, en osaa sanoa mitä. Mitä tapahtuukin, olkaa varmat, että minä olen puolellanne, jos voin. Hyvästi."

Yksi tytöistä hävisi huoneen peräovesta ja toiset seisoivat, annettuaan meille istuimensa, pienen matkan päässä, vilkuillen meitä. Pian avautui ovi ja huoneeseen astui Maya päätä ja hartioita peittävässä silkkiviitassaan, näyttäen ihanalta ja suloiselta huoneen himmeässä valossa.

"Terve, ystävät", hän sanoi kumarrettuamme hänelle. "Isäni tahtoo että näyttäisin teille kaupunkia, jota niin hartaasti olette halunneet nähdä. Nämät neidit sekä asejoukko seuraavat meitä, mutta emme tarvitse kantotuoleja, ennenkuin olemme nousseet suureen temppeliin, sillä tahdon näyttää sen teille ennenkuin kansantungos ehtii kokoontua sinne. Lähtekäähän, jos olette jo valmiit!"

Näin me läksimme kulkemaan, Maya astellen välissämme, asemiesten ja neitien seuratessa jäljessä. Kulkien yli torin, joka oli ollut edellisen yön juhlanäyttämönä, mutta nyt varhaisena aamuhetkenä miltei autiona, me saavuimme pyramiidin piha-aitauksen luo, jonka kalkkikivimuuriin oli hakattu kuvia metsästyksestä, reunoissa kiemurtelevia käärmeitä ja siellä täällä sydämenmuotoisia mosaiikkeja. Tämän muurin sisäänkäytävän luo me pysähdyimme ihmettelemään pyramiidin valtaista kokoa. Egyptissä on vain yksi suurempi pyramiidi, niin sanoi englantilainen, vaikkakin hän piti tätä suurempana ihmeenä hohtavien kalkkikiviseiniensä takia, laveiden portaiden kohotessa idänpuoleisen sivun juuresta hamaan huippuun asti.

"Se on suuri rakennus", sanoi Maya, huomaten ihmetyksemme, "jommoista ei voitaisi rakentaa nykypäivinä. Taru kertoo, että kaksikymmentäviisituhatta miestä rakensi sitä viidenkymmenen vuoden ajan — kaksikymmentätuhatta heistä hakkasi ja ajoi kasaan kiviä, ja viisituhatta pani niitä paikoilleen."

"Osa hakattiin temppelin itsensä pohjasta", Maya vastasi, "mutta enin osa tuotiin suurilla veneillä mantereen louhimoista. Nämät louhimot ovat vieläkin nähtävissä."

"On, siinä on monta komeroa, enimmäkseen varastoja ja aarrehuoneita, ja sen alla on päällikköjen, heidän leskiensä ja lapsiensa hautakammiot. Siellä on niinikään Sydämen Kaikkein Pyhin, jota te, Veljesliittoon kuuluvina, ehkä saatte käydä katsomassa. Tulkaa, lähtekäämme kiipeemään portaita."

Sitten johti hän meidät yli pihan noin neljäkymmentä jalkaa leveiden portaiden juurelle, jotka kuutena jaksona, kussakin viisikymmentä astinta ja kunkin välillä levähdyspaikka, veivät pyramiidin tasakatolle.

Näitä portaita me nousimme hitaasti, neitien ja asejoukon seuraamina, kunnes vihdoin seisoimme pyramiidin partaalla huimaavassa korkeudessa. Edessämme oli matalan seinän reunustama tasakatto, missä oli kyliin tilaa muutamalle tuhannelle hengelle. Tämän tasakaton vasemmalla sivulla oli pieni, polttoaineiden varastopaikkana ja pappien vartiotornina käytetty marmorihuone, pappien, jotka olivat toimessa yötä päivää, hoitaen metalliastiassa katolla roihuavaa pyhää tulta. Jonkun matkan päässä tästä huoneesta, juuri sitä vastapäätä, oli pieni, kukilla koristettu alttari, mutta muutoin oli katto tyhjä.

Kaupunki allamme oli rakennettu matalalle, sydämen muotoiselle saarelle, jonka keskus oli niin syvä, että se muinoin näytti olleen tulivuoren kraateri tai laguunia ympäröivä maarengas. Tämä saari oli noin kymmenen peninkulmaa pitkä ja leveimmältä kohdaltaan kuusi leveä ja näytti suuren vihreän lehden tavoin kelluvan järven, intiaanien Pyhien Vetten pinnalla, jonka laajuus on niin suuri, että, harvoja kivisiä pikku saaria lukuunottamatta, pyramiidin huipustakin näkyi maata vain pohjoispuolella, mistä olimme purjehtineet edellisenä iltana. Muualla näki silmä vain sinisen sisämeren ulapan, rannattoman ja aution, missä ei näkynyt ainoatakaan purjetta tai muuta elon merkkiä. Keskellä tätä vesiulappaa hohti saari smaragdin tavoin. Siellä olivat puutarhat täynnä mahtavia kukkia ja palmu- ja pajulehtoja, joita reunustivat ympäri rantamatalikkoa kasvavat vihreät kaislikot. Niin rehoisa oli kasvullisuus, jota hedelmöitti vuosi vuodelta järven runsas muta, ja niin ihanilta näyttivät puut ja kukat herttaisessa aamuvalossa, että paikka pikemmin tuntui paratiisilta kuin ihmisasunnolta; saaren veroinen oli sille rakennettu kaupunkikin.

Seuraten maan ääriviivoja oli kaupunkikin sydämen muotoinen — kylmä, valkoinen marmorisydän lepäsi hohtavan vihreällä sydämellä. Kaiken ympäri kulki järven vedellä täytetty kaivanto. Tämän kaivannon sisäpuolella oli viidenkymmenen jalan korkuinen, suurista, valkeista kalkkikivilohkareista rakennettu muuri — niinkuin koko saaren kalliopohjakin oli kalkkikiveä joka oli veistetty täyteen vertauskuvallisia kuvioita ja piirroksia sekä jättiläismäisiä jumalankuvia.

Tämän muurikehän sisäpuolella oli kaupunki — palatsien, pyramiidien ja temppelien kaupunki — tai paremmin sanoen kaupungin hahmo, sillä yhdellä silmäyksellä voimme nähdä, ettei väestö voinut pitää kunnossa niin monia katuja ja rakennuksia. Niinpä kasvoi palmupuita talojen tasakatoilla ja temppelipyramiidien halkeamissa, useiden katujen ja lehtokujien rehoittaessa vihreätä ruohoa, keskelle poljetun kapean jalkakäytävän todistaissa kulkijain vähälukuisuutta. Allamme olevalla suurella torillakin oli vain vähän liikenteen merkkejä, ja vähän siellä näkyi ihmisten hyörintää ja touhua, vaikka paikka olikin ollut yöllisen juhlan näyttämönä ja kohta taas kiehuisi täynnä pyramiidin luo tungeksivia miehiä ja naisia.

Silloin tällöin näkyi joku sorea, uupunut tyttö, ruokakori kädessään, käyvän kojujen luona, mistä jaettiin annoksittain kalaa, jauhoja, hedelmiä, metsänriistaa, aina sen mukaan kuin kukin perhe tarvitsi. Taikka pysähtyi joukko puutarhoihin työhön matkalla olevia miehiä tupakoimaan ja juttelemaan keskenään tavalla, joka todisti ajan heille vähän merkitsevän. Siellä täällä leikki harvoja — hyvin harvoja — lapsia kukkakiehkuroin palatsien, majojen ja keskitoria reunustavien kivitalojen varjossa; mutta siinä kaikki. Muutoin näytti paikka autiolta ja uneliaalta.

KUUDESTOISTA LUKU.

"Eikö kaupunki ole hyvin matalalla?" kysyin Mayalta, katseltuamme näköalaa joka puolelta. "Minun silmissäni näyttävät talot olevan miltei vedenpinnan tasalla."

"Luulen niin olevankin", hän vastasi. "Nyt juuri alkavana vuodenaikana kohoo järven pinta monta jalkaa, niin että suurin osa saarta on vettä alempana, joka kohoo ylös muurille."

"Miten estätte sitten veden tulvimasta kaupunkiin?" kysyi englantilainen. "Jos kerran vesi pääsisi virtaamaan sisään, uppoisi koko paikka veteen ja jokainen sielu hukkuisi."

"Niin kyllä, ystävä, mutta vesi ei koskaan nouse yli määrätyn korkeuden ja suuri sulkuportti estää aaltoja virtaamasta kaupunkiin. Jos portti avattaisiin tulvan aikana, hukkuisimme me jok'ainoa. Mutta sitä ei noina kuukausina kertaakaan avata, sillä jos joku tahtoisi lähteä kaupungista tai tulla tänne, on hänen kiivettävä tikapuiden avulla muurin harjalle ja sieltä laskeuduttava kaivannon viereisiin maihinnousupaikkoihin. Porttia vartioidaan niinikään yötä päivää; ja vain harvat tietävät salaisuuden, miten se on avattavissa."

"Paikka näyttää kummalliselta kaupungin asemapaikaksi", vastasi englantilainen. "En luulisi voivani nukkua sikeästi noina tulvakuukausina, tietäissäni henkeni olevan vain yksinkertaisen portin varassa."

"Ihmiset ovat kuitenkin nukkuneet rauhassa täällä tuhansia vuosia", Maya sanoi. "Taru kertoo muinaisina päivinä rannikolta tulleiden esi-isiemme asettuneen tälle saarelle jumalien käskystä, jotka valitsivat tämän koveron maa-alan rakennuspaikaksi, jotta he, sen sijaan että jättäisivät itsensä vihollisten valtaan, kuten heidän vuortentakaisten veljiensä oli pakko, voisivat tarpeen tullen upottaa paikan ja hukkua veteen. Tästä syystä on Nimettömän Jumalan, Taivaan Sydämen Kaikkein Pyhin kaiverrettu kallioon syvälle allemme, jotta järven vesi voisi syöksyä sinne yhdellä tempauksella ja haudata sen aarteineen jok'ainoan ihmisen näkyvistä. Jos olette jo kyllin nähneet, vien teidät katsomaan yleisiä työhuoneita, missä kuivataan kalaa, kudotaan palttinaa ja harjoitetaan muita tarpeellisia töitä." Ja hän kääntyi, johtaen neiteineen tietä portaiden suuhun.

Siinä samassa ilmestyi tasakatolle kolme miestä, joista yhden tunsin
Tikaliksi. Nähtyään Mayan, lähestyi hän kumartaen tätä.

"Armollinen neiti", hän sanoi, "kuultuani Teidän olevan täällä vieraiden kanssa, olen seurannut Teitä tänne ja pyytäisin saada hetken puhua kanssanne kahdenkesken."

"Sitä en voi tehdä, serkku", vastasi puhuteltu kylmästi, "sillä kuka tietää, mikä väritys annettaisiin sanoilleni jälkeenpäin. Jos Teillä on minulle jotakin sanottavaa, pyydän Teitä lausumaan asianne meidän kaikkein kuullen."

"Sitä en voi", hän vastasi, "sillä sanottavani on salaista. Suvaitkaa kuitenkin isänne ja ehkä itsennekin takia kuulla sitä."

"Viipykää, serkku. Jos pelkäätte puhua oman kansanne kuullen, sallikaa tämän vieraan" — ja hän osoitti minua, Ignatiota — "olla läsnä keskustelussamme. Hän on meidän vertamme ja ymmärtää meidän kieltämme; luotettava mies ennenkaikkea sekä Sydämen Veljiin kuuluva."

"Sydämen Veljiin kuuluva? Miten voi vieras olla Sydämen Veli?
Todistakaa se minulle, kulkuri."

Ja vieden minut sivuun, hän sanoi muutamia sanoja, jotka minä ymmärsin, antaen oikeat merkkivastaukset.

"Suostun, neiti, koska minun täytyy, vaikkenkaan kernaasti avaa sydäntäni muukalaisen kuullen. Menkäämme syrjään." Ja hän astui katon keskustaa kohti Mayan ja minun saattamana.

"Neiti", hän alkoi, "asiatani Teille ei ole helppo kertoa. Monta vuotta olimme kihloissa ja sekä Te että isänne myönnyitte siihen, että meidät vihittäisiin palattuanne tältä matkalta —"

"Asiain näin ollen on aivan turhaa, hyvä serkku, keskustella kihlauksestamme!" Maya keskeytti ylimielisesti.

"Ei aivan turhaa, neiti", hän vastasi. "Minun on pyydettävä Teiltä anteeksi monta asiaa, ja minä rohkenen niin tehdä. Maya, tiedätte hyvin, että olen rakastanut ja rakastan Teitä sydämestäni, ja ettei kukaan muu nainen koskaan ole ollut kallis minulle."

"Totta tosiaan", sanoi hän nauraen, "nuo ovat kummallisia sanoja Nahuan vastavihityn miehen suusta."

"Ehkä, neiti, ja kuitenkin ovat ne tosia. Olen vihitty Nahuaan, mutta en rakasta häntä, vaikka hän rakastaa minua. Teitä minä rakastan, ja kun Teidät näin eilen, sykki koko sydämeni Teille, niin että miltei vihasin tuota kalpeata morsianta rinnallani."

"Koska minun täytyi, koska luulin Teidän ja isänne kuolleen, niinkuin luulivat kaikkikin kaupungissa. Onko Teidän mielestänne niin ihmeellistä, että Teidän ja Zibalbayn kuoltua, kuten luulin, yritin säilyttää paikkaa, jota niin moni vehkeili pois minulta? Voin sen säilyttää vain yhdellä keinolla — Mattain avulla, joka on taitavin ja vaikutusvaltaisin mies kaupungissa; ja Mattain ehto oli — että hänen tyttärestään tulisi Sydämen Ruhtinatar. No, hän rakastaa minua, on kaunis, ja hänellä on isänsä voima ja älykkyys, niin ettei koko maan neitojen joukosta löytynyt sen sopivampaa vaimoa minulle."

"Hyvä, Te menitte naimisiin hänen kanssaan ja siinä on lorun loppu.
Te pyydätte anteeksi minulta ja saattekin, sillä minulla ei ole syytä
näytellä mustasukkaisen naisen osaa. Ehkä aika korvaa vahingon minulle,
Tikal", hän lisäsi pilkaten.

"Tässä ei vielä kaikki, Maya, vaan minä pyydän Teitä tänään täyttämään lupauksenne ja tulemaan vaimokseni."

"Mitä, serkku? Rikottuanne liittonne haluaisitte siis häväistä minua? Edellytättekö sitten, että minä, Sydämen Tytär, lähtisin Nahuan käskyläiseksi?"

"En. Minä edellytän, että Te, Nahuan joutuessa syrjään, ottaisitte hänen paikkansa ja samalla omanne."

"Miten voi se olla mahdollista, koska Sydämen Ruhtinatar ei saa purkaa liittoansa?"

"Jos hän lakkaa olemasta Sydämen Ruhtinatar, voi hänestä erota, niinkuin mistä naisesta tahansa; ei rakkaudelle löydy lakeja, ja minä kyllä keksin keinon."

"Kuoleman keinon, ehkä. Ei, en halua Teitä millään muotoa. Kunnialla on lait, Tikal, ellei rakkaudella olekaan. Menkää takaisin vaimonne luo ja rukoilkaa, ettei hän saisi tietää miten Te olette aikonut kohdella häntä."

"Siksi, että siitä riippuu enemmän kuin luulettekaan. Kuulkaahan! Pian kokoontuu koko kaupungin väki tälle paikalle kuulemaan isänne sanoja ja päättämään kumpi hallitsee, hän vai minä. Katsokaahan, he jo kokoontuvat temppelitorille. Luvatkaa tulla vaimokseni, niin minä alistun isänne tahtoon, ja hän saa hallita elämänsä ajan mielensä mukaan. Jos kieltäydytte käytän minä asevoimaa, ja silloin käy hullusti hänen, Teidän ja" hän lisäsi pisteliäästi, "noiden muukalaisten, ystävienne."

"Kaikki saa jäädä sattuman varaan", vastasi Maya ylpeästi. "En sekaannu sellaisiin kysymyksiin. Vai luuletteko voivanne taivuttaa minua? Jos olette niin alhainen, että suunnittelette turmiota vanhalle miehelle, joka on katsonut pelkkää hyötyänne, niin suunnitelkaa vaan, kyllä saatte työstänne palkan aikanaan. Itse puolestani olen sanonut Teille sanottavani enkä tule, käyköön miten tahansa, koskaan vaimoksenne."

"Ehkä ehditte eloissanne ottaa takaisin nuo sanat, neiti", hän sanoi rauhallisella äänellä; nöyrästi totellen lähti hän sitten tiehensä.

"Saitte vaarallisen vihollisen, neiti", minä sanoin, kun hän oli ehtinyt kuulemattomiin.

"Hyvä silloin", minä vastasin, "mutta minä pelkään. Hänellä on luullakseni suunnitelma valmiina, ja ennen päivän loppua tapahtuu jotakin. Minä ainakin olen kiitollinen, jos vielä näemme huomispäivän auringon." Sillä välin olimme ehtineet toisten luo.

"Onko ollut ikävä odottaa?" kysyi Maya englantilaiselta, katsahtaen häneen lempeästi. "Niin, minulla olisi ollut hauskempi täällä kuin tuolla. Antakaahan kätenne minulle ja taluttakaa minut portaita alas, — olen väsyksissä. Oi, ystävä, tietäisittepä vain, olen Teidän takianne uskaltanut enemmän kuin koskaan olisin uskaltanut itseni takia."

"Saatte siitä aikanaan tiedon, jos elämme kyllin kauan, ystävä", hän vastasi; "mutta oi! en olisi koskaan tahtonut meidän astuvan tähän kaupunkiin."

Kaksi tuntia kului, ja me seisoimme taaskin, seurattuamme jonossa Zibalbayta ja hänen vieressään astuvaa Mayaa, pyramiidin huipulla. Nyt se ei enään ollut tyhjä, sillä sinne oli kokoontunut useampiin tuhansiin nouseva väkijoukko, varmastikin kaupungin kaikki täysikasvuinen väestö. Alttarin toisella puolen istui Tikal ja hänen vaimonsa Nahua, joka oli ainoa nainen, sekä muutamia satoja ylimyksiä, jotka olivat kaikki aseistetut, ja joiden takana seisoi joukko sotilaita vartioimassa. Toisella puolen oli muutamia tyhjiä paikkoja; ja kun Zibalbay Mayan kera sekä kokoomansa saattojoukon seuraamana astui näille paikoille, paljasti Tikal ja jokainen läsnäoleva päänsä tervehtien häntä.

Hetken vaitiolon jälkeen astui kaksi pappia alttarin takaisesta vartiohuoneesta, ja vanhempi heistä, puhtaan valkeaan kauhtanaan puettu, luki, ladottuaan alttarille tuoreita kukkia, lyhyen rukouksen Nimettömälle Jumalalle, Taivaan Sydämelle, pyytäen häntä ottamaan vastaan uhrin ja siunaamaan kokoontuneen kansan. Sitten Zibalbay nousi ja kääntyi väkijoukon puoleen, ja minä huomasin hänen olevan kalpean ja huolestuneen näköisen ja hänen kätensä vapisevan, vaikka silmät säihkyivät vihaa.

"Sydämen Kaupungin ylhäiset ja alhaiset", hän alkoi, "tänä päivänä vuosi takaperin läksin minä, teidän perinnöllinen hallitsijanne ja päällikkönne ja Taivaan Sydämen ylimäinen pappi, suorittamaan erästä tehtävää. Tehtäväni oli löytää temppelimme Pyhimmässä säilytettävän pyhän tunnusmerkin toinen, Päiväksi kutsuttu puolikas, joka on ollut kadoksissa monet monituiset vuodet. Te tiedätte rotumme elävän ankaraa aikaa, tiedätte, että lukumme vuosi vuodelta vähenee, kunnes vihdoin on käsissä kansan loppu, sillä muutaman sukupolven kuluessa kuolee se sukupuuttoon ja unhoittuu. Tunnette niinikään vanhan ennustuksen — että kun joskus Sydämen Tunnusmerkin molemmat puolikkaat, Päivä ja Yö, liitetään yhteen määrätyssä paikassa Kaikkein Pyhimmän alttarin ääressä, niin kansa alkaa taasen kukoistaa. Tiedätte myös, että ääni puhui minulle, käskien minun, Zibalbayn, lähteä Sydämen maasta kohti merta, koska sieltä piti kadonneen löytymän.

"Saatuani luvan Neuvostolta, Sydämen Veljesliitolta, läksin kulkemaan tyttäreni kanssa, kärsien matkallani paljon vastuksia ja vaaroja, ja ihme! Minä löysin kadoksissa olleen ja toin sen takaisin teille, sillä tässä se riippuu, tämän erämaiden takaa mukanani seuranneen Ignation kaulassa."

"Tästä tunnusmerkin löydöstä", hän jatkoi, "puhun laveammin oikean hetken tullen sekä vain niille, joilla on oikeus kuulla siitä, nimittäin Sydämen valitulle Veljeskunnalle Kaikkein Pyhimmässä Vetten Nousupäivänä, yhtenä niistä kahdeksasta vuoden päivästä, jolloin Sydämen Neuvosto on lain mukaan oikeutettu kokoontumaan Kaikkein Pyhimmässä. Tällä hetkellä puhun muista asioista.

"Tiedätte minun jättäneeni, lähtiessäni tehtävääni suorittamaan, veljenpoikani Tikalin sijaisekseni, sovittuamme keskenämme ja Neuvoston kanssa, että hänestä tulisi, siinä tapauksessa etten minä palaisi kahden vuoden kuluessa, kansan päällikkö. Olen palannut yhden vuoden sisään ja huomaan, että hän on jo antanut nimittää itsensä päälliköksi ja vieläkin enemmän, että hän, oltuaan kihloissa tyttäreni kanssa, on ottanut toisen naisen vaimokseen. Omin korvin kuulin hänen viime yönä julistavan petoksensa palatsissa, ja kun minä, teidän herranne, selitin sydämeni karvauden, kohdeltiin minua uhkauksin ja väitettiin, ettei vasta nimitettyä Tikalia voitaisi erottaa. Minä käytän tätä sanamuotoa häntä vastaan. Ylimykset, minua ei ole lainkaan nimitetty ja kuitenkin olen minä hallinnut teitä ja kansaa monet vuodet, ja voiko minua siis erottaa — minua, joka en ole herrani kavaltaja enkä valojeni rikkoja, niinkuin tuo veljenpoikani?"

Taaskin hän vaikeni, ja muutamat läsnäolijat, joista osa oli Zibalbayn seuralaisia, huusivat "Ei"; mutta suurin osa katsoi Tikaliin ja pysyi hiljaa. Silloin nousi Mattai Tikalin takaa istuimeltaan ja lausui:

"Ollen yksi niitä, jotka nimittivät Tikalin päälliköksi, koska luulimme Teidän ja hänen armonsa neiti Mayan kuolleen, minä pyytäisin Teitä, Zibalbay, ennenkuin me, tällä puolen alttaria olevat, vastaamme Teille, ilmoittamaan meille suoraan, mikä on tekemänne matkan tarkoitus ja mitä varten olette tuonut mukananne nämä kaksi muukalaista, joiden nimet ovat Ignatio ja Meren Poika, vastoin vanhoja lakeja, jotka sanovat että se, joka tuo muukalaisen yli vuorten Sydämen Kaupungin maahan, on kuoleva yhdessä muukalaisen kanssa?"

Kuultuaan tämän kysymyksen, hätkähti Zibalbay, sillä hän oli unhottanut koko lain ja näki eteensä viritetyn viekkaan satimen. Siitä huolimatta hän vastasi rohkeasti, koska hänen tapansa oli puhua suoraan ja ujostelematta:

"Teidän on huono kysyä sitä minulta, Mattai — teidän, joka olette osoittanut olevanne vehkeilijä ja väärä profeetta, joka luki tähdistä minun ja tyttäreni kuoleman, vaikka me hengitimme täyselävinä tähtien alla. Siitä huolimatta minä vastaan Teille ja kerron, koska minä vihaan verukkeita ja valhetta, koko jutun kansan kuullen, jotta se saa tuomita minun ja teidän puolueenne välillä. Ilmoitan ensiksikin, että olin unhottanut tuon mainitsemanne lain, jonka kirjainta vastaan olen rikkonut tai, jos joskus sen muistinkin, olin pakotettu jättämään sen huomioonottamatta. Kuulkaa sitten, että muukalainen Ignatio on ruhtinaallista intiaaniverta ja etsimäni tunnusmerkin haltija, ja että Meren Pojaksi kutsumanne valkoinen mies on hänen veljensä, ja että he molemmat ovat Sydämen liiton jäseniä, Lordi Ignatio ollen omassa maassaan aivan samassa asemassa kuin minä täällä. Tätä herra Ignatiota kutsuin mukaani ja hän tuli. Hän tuli ja pelasti toverinsa Meren Pojan kanssa minut ja tyttäreni häpeästä ja kuolemasta valkoisten miesten käsiin. Kun olimme päässeet pelastumaan, tutkimme toinen toistamme ja vertasimme tunnusmerkkejä, ja mikä ihme! Päivä ja Yö tapasivat toisensa ja yhtyivät. Sitten kerroin hänelle, miten tulin lähteneeksi kaukaa kotimaastani, ja hänkin kertoi minulle elämänsä tarkoituksen ja päämäärän.

"Hänen tarkoituksensa on katkaista ies, jonka valkoinen mies on pannut kaukaisen maan intiaanien kaulaan, ja muodostaa mahtava Intiaanikansa, jonka valta ulottuisi merestä mereen asti ja jonka keskus ja pääkaupunki olisi tämä Maailman Sydän. Sitten me teimme yhteisen liiton, liiton, jota ei voida rikkoa, ja tällainen se oli: Että Lordi Ignatio ja kumppaninsa valkoinen mies, josta hän ei halua erota, seuraisivat meitä tänne, missä tunnusmerkit määrätyssä paikassa liitettäisiin yhteen, jotta ennustus täyttyisi ja onni koittaisi meille; että minä antaisin hänelle tarvitsemansa määrän varastohuoneissamme hyödyttöminä lojuvia aarteita, joilla hän aseistaisi joukkoja ja veisi perille päämääränsä, ja että hän vastapalkkioksi toisi meille sitä, mitä kaipaamme enemmän kuin kultaa ja jalokiviä — miehiä ja naisia, joiden kanssa menisimme sekanaimisiin, jotta meidän rotumme lakkaisi vähenemästä ja taaskin kerran lisääntyisi ja kasvaisi.

"Ylimykset, sellainen on liittomme ja sellaisen tien on hallitseva jumalamme asettanut meidän kuljettavaksemme. Hyväksykää se, niin teidän on voitto — hyljätkää, niin häviätte. Sillä tietäkää, etten puhu omasta puolestani, joka olen vanha ja haudan partaalla, vaan teidän ja tulevien jälkipolvienne puolesta. Älkää kauhistuko ja ihmetelkö, sillä vaikka nämä asiat ovatkin uusia teille, voi sattua niin, että Sydämen Neuvoston kokoonnuttua Kaikkein Pyhimpään Vetten Nousuyönä Nimetön jumala, jota palvelemme ja jonka johdolla kaikki on tapahtunut, ilmoittaa tarkoituksensa oraakkelin kautta ja näyttää, mitä osaa näiden muukalaisten ja itsekunkin meistä on näyteltävä tulevissa kohtaloissamme.

"Ah! Ylimykset ja kansa, heittäkää silmäinne sokeus ja sydämenne paatumus älkääkä katsoko yli olkainne edessänne olevaa onnea ja tulevaisuutta. Olen uskaltanut paljon puolestanne; uskaltakaa te itsekin jonkun verran. Sulkekaa ovenne ja porttinne minulta ja nouskaa kapinaan minua vastaan, ja minä vakuutan teille, että teistä ja teidän mainehikkaasta valtakunnastanne jää tuskin muistoakaan. Seuratkaa minun neuvoani ja jumalten tahtoa, niin maineenne ja valtanne kukoistaa yli koko maailman; niin, teistä tulee se, mitä muinoin olitte, kuin häikäisevä aurinko heikkoon, tuikkivaan tähteen verrattuna. Olen puhunut — tehkää valintanne."

Hän lopetti, ja hetken vallitsi hiljaisuus, ihmetyksen hiljaisuus, sillä ylimykset tuijottivat toinen toisiinsa ja kuuleman päässä olevat alhaiset ällistelivät suu avoinna, mutta niille, jotka eivät yleisistä asioista piitanneet, eivät hänen sanansa suuria merkinneet. Äkkiä katkesi hiljaisuus, kun Tikal hypähti istuimeltaan ja huusi ääneen:

"Totta tosiaan olivat ne oikeassa, jotka sanoivat tätä ukkoa hulluksi. Oletteko ymmärtäneet kaikkea tuota, Sydämen kansa? Seuratessanne Zibalbayn tahtoa on teidän ensinnäkin asetettava hänet takaisin paikalleen ja annettava hänelle täysi valta, ja minut teidän on tuomittava kuolemaan tai vankeuteen; sitten täytyy teidän antaa hänelle anteeksi kaikki lain rikkomukset — lain, jota hän ennen kaikkia oli velvoitettu seuraamaan. Sen jälkeen täytyy teidän luovuttaa, kaikki aarteenne — esi-isäinne monen sukupolven aikana kokoomat aarteet — hänen tuomilleen kuljeksiville varkaille. Vihdoin ja viimein täytyy teidän avata porttinne, jotka ovat olleet salassa tuhansia vuosia, muille varkaille, joita he tuovat tänne ja joille teidän on annettava naiset vaimoiksi, jotta väkiluku nousisi. Sanokaa, tahdotteko näin tehdä, Sydämen lapset?"

Silloin huusi koko Tikalin takana oleva ylimysjoukko: "Ei koskaan!" ja kansa ympärillä yhtyi tuohon huutoon ukkosen jyrinällä, vaikkeivät useimmat ymmärtäneet tapahtumain kulkua.

"Te ette tahdo", hän sanoi, "ja hulluja olisitte varmasti, jos toisin olisitte vastanneet. Mitä siis tahdotte tehdä? Sanokaa minulle ensinnäkin, kenen valitsette hallitsijaksi: setänikö, joka lopullisesti on hullu ja haluaisi viedä teidät häpeään ja perikatoon vai minut, joka olen vannonut säilyttäväni vanhat lait?"

"Kiitän teitä", hän huusi, "mutta mitä sitten on tehtävä tälle vanhukselle ja niille, jotka hän on tuonut mukanaan urkkimaan salaisuutemme ja ryöstämään meidät?"

Samassa syöksyi meitä kohti satakunta ylimystä, jotka nähtävästi olivat määrätyt panemaan täytäntöön hänen käskyjään. Heidän astuessaan yli avonaisen paikan näin englantilaisen pistävän kätensä vyötäisilleen, ja sanoin hänelle:

"Herran nimessä, älkää yrittäkö, sillä jos koskette yhteenkään heistä, tappavat he varmasti meidät!"

"Niin he joka tapauksessa tekevät — vaan olkoon niinkuin haluatte", hän vastasi.

Sitten he hyökkäsivät kimppuumme. Kaikki Zibalbayta pyramiidin huippuun seuranneet ylimykset väistivät sivuun, jättäen meidät kolme sekä Mayan seisomaan yksin.

"Roistot!" sanoi Zibalbay, katsahtaen taakseen. Sitten tarttui hän miekkaansa ja löi yhdellä iskulla kuoliaaksi etumaisena ryntäävän — korkean ylimyksen. Samassa temmattiin ase hänen kädestään, ja englantilaista ja minua alettiin laahata alttaria kohti, Zibalbayn ja Mayan seuratessa, joihin vangitsijamme eivät kuitenkaan koskeneet.

Sitten paiskasivat he meidät maahan ja miekkoja heiluttaen lähestyivät miehet meitä surmaamaan, minkä he olisivat tehneet siekailematta, ellei Maya-neiti olisi juossut eteen ja asettunut seisomaan englantilaisen suojaksi, huutaen: "Seis!" niin käskevällä äänellä, että se pysäytti heidät.

"Kuulkaa, Sydämen kansa", hän sanoi, "tahdotteko tehdä murhia pyhän alttarinne ääressä ja tahria sen viattomien miesten verellä? Te puhutte rikotuista laeista. Eikö löydy meillä juuri laki, joka määrää, ettei ketään saa tappaa, ennenkuin päällikkö ja hänen Neuvostonsa ovat hänet yhdessä tutkineet? Onko näitä miehiä tutkittu, ja jos on, kuka on tutkinut? Sanotte isäni, laillisen hallitsijan, erotetun. Jos niin on, ei silloin hallitse Tikal, vaan minä, joka olen isäni perijätär, enkä minä ole tuominnut heitä."

Hänen puhuessaan syntyi epäilyksen ja suosiohuutojen häly, mutta Tikal vastasi, sanoen:

"Mainitsemanne laki turvaa Teidät ja isänne sekä jokaisen Sydämen asukkaan, oli hän vaikka kuinka alhainen; mutta näiden miesten suhteen se ei ole voimassa, sillä he ovat kuljeksivia muukalaisia ja urkkijoita, joita ei oikeutemme millään lailla turvaa, ja siksi on oikein, että he kuolevat."

"Ei ole oikein, että he kuolevat", vastasi Maya kuohuksissaan. "Te, Tikal, olette anastanut isäni paikan ja tahdotte alkaa hallituskautenne alhaisella murhateolla. Minä sanon teille, että nämät miehet ovat täysin syyttömät. Jos joku on vikapää, on se isäni ja minä, ja jos joku saa kärsiä, on meidän kärsittävä." Ja hän jatkoi säihkyvin silmin: "Jos nämä miehet, joita me olemme vannoneet suojaavamme, kuitenkin kuolevat, tahdon minä puolestani kuolla heidän kanssaan, ja kuolenpa minä teidän tai oman käteni kautta, seuratkoon vereni kirous teitä ijankaikkisesta ijankaikkiseen."

Samalla tempasi hän vyötäisiltään veitsen ja seisoi heidän edessään, terä auringon valossa kimaltaen, niin ihanan ja käskevän näköisenä, että ylimykset peräytyivät ja sadat läsnäolijat huusivat suosiota:

"Kuulkaa ruhtinatar Mayaa ja totelkaa häntä. Hän on päällikkö eikä kukaan muu."

"Olet oikeassa, tyttäreni, koska kansa hylkää meidät, emmekä voi edes suojella vieraitamme, on parasta meidän kuolla heidän kanssaan", ja taaskin hän peitti käsin kasvonsa.

Syntyi hetken äänettömyys, jolloin kuului vain kuiskauksia. Katsahdin miekkojen välitse, jotka tähtäsivät kaulaani ja näin Nahuan seisovan herransa vieressä, kiistellen hänen kanssaan. He olivat niin lähellä minua, että kuoleman pelosta teroittunut kuuloaistini tarkkasi yhtä ja toista heidän keskustelustaan.

"Hän täyttää uhkauksensa", sanoi Nahua, "ja se on Teidän perikatonne; sillä vaikka hänen isänsä on vihattu, on hän rakastettu, ja moni nousee kostamaan hänen puolestaan."

"Kuka tietää? He ovat ystäviä, ja on ollut naisia, jotka ovat antaneet henkensä ystäviensä takia. Tehkää tahtonne, mutta jos Maya kuolee, en luule näkevämme uuden päivän nousua", ja hän lähti takaisin tuoliinsa.

Silloin katsahti Tikal englantilaiseen, joka virui maassa vieressäni, ja nähtyäni vihan leimuavan hänen silmissään minä vavahdin, luullen lopun olevan käsissä ja käänsin pois pääni sekä heitin itseni Herran huomaan. Rukoillessani puhkesi Tikal puhumaan, Mayan puoleen kääntyen.

— "Neiti", sanoi hän, "olette vedonnut lakiin näiden kulkurien, isänne ja itsenne suhteen, ja lain mukaan on teidät mestattava. Huomenna valitaan tuomarit, jotka istuvat oikeutta tässä kansan kuullen."

"Mahdotonta, Tikal", vastasi Maya tyynesti, "on vain yksi oikeus, joka voi tutkia meitä neljää, jotka kaikki olemme Sydämen Veljiä, ja se on kaikkein Pyhimmässä istuva Sydämen Neuvosto, joka kokoontuu kahdeksantena päivänä tästä lähtien, Vetten Nousun yönä. Eikö niin, ylimykset?"

"Jos olette kaikki Sydämen Veljien joukkoa, on asianlaita niin", he vastasivat.

"Olkoon niin", sanoi Tikal, "mutta siihen asti täytyy minun pitää teidät varmassa tallessa. Suvaitkaa seurata Mattaita, neiti, ja Tekin, lordi Zibalbay. Asemiehet, viekää nämä miehet tuonne vartiohuoneeseen ja pitäkää heitä siellä, kunnes palaan."

Maya kumarsi ja sanoi, kääntyen kansan puoleen, kirkkain äänin: "Hyvästi, kansani. Ellei meitä enään näy, tietäkää että Tikal on tappanut isäni ja minut, Tikal, joka on anastanut meidän paikkamme, ja teille jätän minä veremme koston."

SEITSEMÄSTOISTA LUKU.

Kiitollinen olin, kun maasta noustessani tunsin henkeni olevan vielä jäljellä.

"Kuolema on ollut lähellä meitä", sanoi englantilainen nyyhkytyksen ja naurun sekaisella äänellä, seuratessamme Zibalbayta ja Mayaa vartiohuoneeseen.

"Se on vieläkin lähellä", vastasin, "mutta olemme ainakin, ellei Tikal muuta mieltään, saaneet muutamia päiviä armonaikaa."

"Kiitos hänen", hän sanoi, nyökäten Mayaa kohti, ja siinä samassa astuimme vartiohuoneeseen, pieneen jykeväoviseen, karkeasti kalustettuun komeroon.

Päästyämme yli kynnyksen sulkeutui ovi ja me huomasimme jääneemme yksin. Zibalbay istuutui ja tuijotti, kiinnittäen katseensa seinään, ikäänkuin ei se estäisi häntä näkemästä ulos, mutta me muut seisoimme yhdessä lähellä ovea, kuunnellen kansanjoukon hälyä ulkona. Varmastikin siellä väiteltiin, sillä kuulimme kiivaita ääniä, huutoja ja kiireisiä askeleita, kansan poistuessa pyramiidin huipulta alas suuria portaita.

"Olette pelastanut henkemme joksikin aikaa, mistä Teitä kiitämme", sanoi herra Strickland kesken kaiken Mayalle. "Mutta sanokaahan, mitä he nyt tekevät meille?"

"En osaa sanoa", hän vastasi, "mutta tässä pyramiidissa on komeroita, mihin he kätkevät meidät tuomiopäiväämme asti. Ainakin minä luulen niin, sillä he evät uskalla päästää meitä kansan keskeen, jottemme nostaisi kapinaa kaupungissa."

Sanassa avautui ovi ja sisään astui Tikal, Mattai ja muutamia
Zibalbaylle vihamielisiä ylimyksiä.

"Että seuraatte minua", vastasi Tikal tuimasti, "Te ja nuo muutkin" — lisäten, kumartaen hiukan Mayalle, "anteeksi, neiti, että minun täytyy kohdella Teitä ja isäänne väkivalloin, mutta minulla ei ole muuta keinoa valittavana, jos tahdon pelastaa teidät kansan kostolta."

"Ei meidän tarvitse peljätä kansan kostoa, Tikal", hän vastasi rauhallisesti, "vaan pikemminkin teidän vihaanne."

"Saattaa olla että voin, mutta en tahdo", Maya vastasi. "Lähdetään, serkku, vankikomeroon, jonka olette valinnut meille."

"Niinkuin haluatte", hän sanoi, "seuratkaa minua." Ja hän vei meidät poikki vartio-huoneen, läpi sen takana olevan pappien makuuhuoneen, uutimilla peitetylle takaseinälle.

Syrjään vedettyjen uutimien takaa tuli esiin pieni kiviovi, jonka Mattai, sytytettyään jonkun huoneessa valmiina olevan lampun, avasi vyötäisillään riippuvalla avaimella. Yksitellen kuljimme ovesta, Tikalin astuessa edellä ja Mattain sekä kuuden muun ylimyksen seuratessa jäljessä. Oven takana oli kahdenkymmenen rapun mittainen porrasjakso ja sitten tuli kuparitelkeillä varustettu ovi. Tämän oven takana jatkui portaita jakso jakson jälkeen, jotka kulkivat milloin tähän, milloin tuohon suuntaan, valtaisan pyramiidin keskustaa kohti.

Vihdoin, kun jäseneni olivat väsyksissä niin monien portaiden laskeutumisesta, tulimme uusien ovien luo, jotka olivat perinpohjaisempaa ja huolitellumpaa tekoa kuin jo kulkemamme ovet; ne pamahtivat kiinni selkämme takana ja me olimme laajassa, pyramiidin sydämeen rakennetussa komerossa. Näytti kuin tämä komero olisi ollut varattu meitä varten, sillä se oli valaistu monin hopealampuin, ja yhdessä osassa oli lattialla matot, missä seisoi pöytiä ja tuoleja.

Niin tilava oli paikka, että lamppujen valo tuntui siellä kuin tähtien tuike taivaalla; kun me kuljimme ympäri, huomasimme katon olevan holvatun ja seinien ja lattian olevan valkeata, hienosti kiilloitettua marmoria. Kuten jälkeenpäin kuulimme, oli se muinoin ollut temppelin pappien kokoushuoneena, mutta nyt se ei, pappien vähälukuisuuden takia, ollut enään käytännössä, paitsi kun siellä silloin tällöin säilytettiin ylhäisen luokan vankeja. Pitkin sen sivuseiniä oli ovia, jotka veivät makuu- ja muihin huoneisiin. Jotkut ovet olivat avoinna, ja kun kuljimme niiden ohi, sanoi Mattai niitä makuuhuoneiksemme. Ilmoitettuaan, että ruoka tuodaan tänne, vetäytyivät ylimykset pois, Tikal etunenässä, ja me kuulimme kuparitelkien pamahtavan ja heidän askeltensa kaiun häipyvän loputtomiin porraskäytäviin.

Hetken aikaa seisoimme vaieten, tuijottaen toinen toisiimme. Zibalbay katkaisi vihdoin äänettömyyden, ja hänen äänensä kaikui outona tässä kumeassa paikassa.

"Nyt on hänen hetkensä", hän sanoi heristäen nyrkkiään kohti porraskäytävää, minne Tikal oli hävinnyt. "Rukoilkoon vaan, ettei minun hetkeni koittaisikaan", ja siinä samassa hän kääntyi sohvaa kohti, mihin hän oikaisi itsensä, peittäen käsin kasvonsa.

Maya seurasi häntä ja yritti, kumarruttuaan hänen puoleensa, lohduttaa häntä, mutta hän käski tyttärensä pois, ja Maya tulikin.

"Tämä on pimeä paikka", sanoi englantilainen — puolittain kuiskaten, sillä täällä ei edes uskaltanut puhua ääneen, koska seinät antoivat niin vahvan kaiun, "mutta niin pimeä kuin se onkin, tuntuu se kuitenkin turvallisemmalta kuin pyramiidin huippu, missä on niin monta miekkaa", ja hän osoitti pientä naarmua kaulassaan.

"Se on hyvinkin turvallinen", vastasi Maya väkinäisesti naurahtaen, "ja varmasti pysyvät luumme turvassa täällä maailman loppuun asti. Läpi noiden ovien ja vartijoiden ei ole paon mahdollisuutta, ja auringon paisteessa meitä uhannut kuolema yllättääkin meidät varjossa. Enkö varoittanut teitä tästä mielettömästä retkestä ja kansani kaupungin etsinnästä? Varoitin teitä molempia, vaan te ette halunneet kuulla, ja nyt on hätä kädessä ja henkenne saa sovittaa oman uhmanne sekä isäni hulluuden."

"Mikä on tullakseen, se tulkoon", vastasi englantilainen huokaisten, "mutta minä puolestani uskon, että pahin on ohi ja etteivät he surmaa meitä. Isänne äkkipikaisuus oli tuoda turman meille, mutta ehkä onnettomuus viisastutti hänet."

"Eikä ole", hän vastasi päätään pudistaen, "sillä he ovat oikeassa; tässä asiassa hän on hullu, niinkuin Tekin, Ignatio, olette. Tulkaa, tarkastakaammepa vankikomeroamme, sillä en ole tätä nähnyt tähän hetkeen asti", ja ottaen läheisen käsilampun hän lähti astelemaan pitkin huonetta. Toisessa päässä oli aivan samanlaiset ovet kuin ne, joista olimme tulleet sisään, ja niistä kävi ilmanveto.

"En tiedä", Maya vastasi, "ehkä jotain salatietä myöten Kaikkein Pyhimpään. Pyramiidi on täynnänsä tällaisia komeroita, joita entisaikaan käytettiin moneen tarkoitukseen, kuten jyväsäiliöinä ja pappien hautakammioina, pappien, joita tuhansittain uinuu täällä. Nyt ne ovat tyhjinä ja autioina."

Asteltuamme takaisin pysähdyin minä raollaan olevan puuoven eteen, joka vei erääseen jo mainitsemaani kammioon.

"Mennään sisään", sanoi Maya, sysäten oven auki, ja me astuimme pieneen, hyllyillä varustettuun komeroon. Näillä hyllyillä, joista jokainen oli numeroitu, oli satoja tomuttuneita kääröjä. Maya otti yhden niistä ja kiersi auki pergamentin, saaden näkyviin intiaanien kuvakirjoituksella ihanasti täytetyn käsikirjoituksen.

"Tämän täytyy olla lähes tuhannen vuotta vanha", hän sanoi, "tunnen sen kirjaimien muodosta. No, ei meillä ainakaan ole puutetta historian lukemisesta täällä ollessamme", ja hän heitti käärön takaisin hyllylleen ja lähti pois huoneesta.

Jonkun askeleen päässä oli toinen huone, jonka ovi oli suljettuna, mutta niin hauras oli vuosien vanha puulaite, että se yhdellä sysäisyllä pääsi irti saranoistaan, ja me astuimme sisään. Täällä oli niinikään hyllyjä, joista toisille oli ladottu keltaisia, toisille valkeita metallikankia.

"Vielä mitä", sanoi Maya nauraen, "vaan juuri sitä, mitä te valkoiset miehet etsitte, kultaa ja hopeaa. Katsotaanhan mitä on kirjoitettu hyllyjen päälle", ja hän valaisi lampulla ja luki: "Puhdasta metallia eteläkaivoksista, varattu Sydämen Temppelin ja Idän ja Lännen Temppelien tarkoituksiin. Kultaa — niin ja niin paljon; hopeaa — niin ja niin paljon."

Tuijotin ja silmäni säihkyivät ahnehtien, sillä tässä ainoassa huoneessa oli tämän kummallisen, homehtuneen rodun esi-isien kokoamaa omaisuutta ainakin kolme kertaa niin paljon kuin minä olisin tarvinnut aikeitteni toteuttamiseen. Oi, saisinpa puolet siitä kaikesta yli vuorten, kuinka suuri olisikaan tulevaisuuteni sekä kansani tulevaisuus, jonka palvelemiseen olin elämäni omistanut!

"Ehkä sen kaiken vielä lopuksi saattekin, Ignatio", sanoi Maya, katkaisten ajatukseni, "mutta, suora ollakseni, pelkään että Teille annetaan vain hauta näissä pimeissä holveissa."

Sen jälkeen kävimme erinäisissä huoneissa, jotka milloin olivat tyhjiä, milloin täynnä koinsyömiä gobeliineja ja kummallisia huonekaluja, kunnes vihdoin tulimme huoneeseen tai paremmin sanoen suureen kaappiin, joka lattiasta kattoon asti oli sälytetty täyteen mitä hienointa ja vahvinta tekoa olevia kulta-astioita, joita papit olivat lakanneet käyttämästä ja heittäneet arvottomina syrjään — miksi, en voi sanoa. Vastapäätä tätä hohtavaa pinoa oli arkku, jonka englantilainen avasi. Se oli täynnä suurilla smaragdeilla varustettuja kultakoristeita. Maya otti arkusta vyön ja antoi sen minulle, sanoen: "Pitäkää tämä, Ignatio, Te kun rakastatte sellaisia koruja."

Otin sen ja pistin vyölleni, en viittani päälle, vaan alle. Ystäväni, solki, joka nyt on Teidän ja jonka Teille joku aika takaperin näytin, on juuri tuosta samaisesta vyöstä, ja muiden jalokivien hinnalla ostin minä tämän maatilan kaikkine tiluksineen.

Väsyen vihdoin niin paljon hyödyttömään katselemiseen palasimme vihdoin Zibalbayn luo, joka istui yhä samassa asennossa kuin lähteissämmekin, ajatuksiinsa vaipuneena.

Samassa aukenivat vankikomeromme ovet ja miehiä astui sisään, vartioväkeä mukanaan, tuoden meille yltäkyllin ruokaa ja laskien sen pöydälle, odottaen meitä, sanomatta hyvää tai pahaa sanaa. Kun olimme syöneet, korjasivat he pois tähteet ja lähtivät, pantuaan lamput kuntoon ja tehtyään vuoteemme, kumartaen tiehensä. Hetkeksi jäimme pöytään istumaan, Zibalbay ja minä vaieten, mutta Maya ja englantilainen keskustellen matalalla äänellä, kunnes paikan uneliaisuus tarttui meihin ja me nousimme kuin yhtenä miehenä ylös, lähtien makuukomeroihimme nukkumaan, mikäli mahdollista.

Me nukuimme, heräsimme ja nousimme ylös, vaikkemme täällä, minne ei päivä paistanut, tienneet oliko päivä vai yö. Ajan pitkään emme tosiaan olisi osanneet erottaa päivää yöstä muutoin kuin ruuantuojiemme käynneistä.

Luulen olleen vangitsemispäivämme seuraavan iltapäivän, kun Tikal saapui luoksemme vain neljän asemiehen seuraamana. "Pieni joukko", sanoi englantilainen nähdessään heidän tulevan, "mutta kyllin suuri tappamaan meidät aseettomat" — sillä kaikki aseemme oli otettu pois — "jos heitä haluttaisi."

"Älkää peljätkö, ystävä", sanoi Maya, "eivät he ole tulleet murhaa tekemään."

Tikal astui kumartaen eteemme ja Zibalbay, joka tapansa mukaan istui omissa mietteissään, katsahti ylös ja näki hänet.

"Mitä haet, petturi?" hän kysyi kiukkuisesti, veren syöksyessä poskille. "Tahdotko tappaa meidät? Jos niin on, iske heti, sitä pikemmin pääsen sen jumalan syliin, jonka minä lähetän kostamaan sinulle."

"En minä ole mikään murhamies, Zibalbay", vastasi Tikal arvokkaasti. "Jos kuolette, tapahtuu se rikkomanne lain käskystä, eikä minun käskystäni. Tulin tänne puhumaan kanssanne, jos suvaitsette käydä keskustelemaan minun kanssani kahdenkesken."

"Puhu kaikkien kuullen, tai älä puhu ollenkaan", hän vastasi, "sillä en liikahda askeltakaan, koska etsit vain tilaisuutta saada iskeä huomaamattani minut kuoliaaksi."

Tikal mietti hetken, katsellen epäillen Mayaa, jonka kalpeista kasvoista hänen oli vaikea irroittaa katsettaan.

Silloin Tikal ei epäröinyt enään, vaan käski asemiehiä peräytymään niin kauas etteivät kuulisi, ja sanoi: "Kuulkaahan, Zibalbay; ennenkuin eilen kokoonnuimme pyramiidin huipulle, tapasin tyttärenne Mayan ja puhuin hänen kanssaan, sanoen rakastavani häntä kuten aina, vaikkakin luulin hänen kuolleen ja valtiollisten asioiden takia otin silloin toisen naisen vaimokseni. Tein hänelle seuraavan tarjouksen: Jos hän tahtoisi tulla vaimokseni, eroaisin minä nykyisestä vaimostani Nahuasta. Ennen kaikkea minä huomautin, että luovuttaisin päällikkyyteni Teille, Zibalbay, jolleka se oikeutta myöten kuuluu, koko elämänne ajaksi, enkä vastustaisi Teitä enempää kuin toimiannekaan missään suhteessa. Sanoin hänelle myös toiselta puolen, että jos hän kieltäytyisi tulemasta vaimokseni, en luovuttaisi mitään, vaan tekisin voitavani surmatakseni Teidät, hänet ja nuo muukalaiset ystävänne. Hän vastasi minulle kieltävästi, sanoen olevansa valmis kaikkein pahimpaan. Mitä sitten tapahtui, tiedätte Te, Zibalbay, ja tiedätte myös vaaran, joka Teitä tällä hetkellä uhkaa, että koko elämänne riippuu hiuskarvan varassa."

Hän vaikeni, ja Zibalbay, joka oli ihmetellen kuunnellut hänen sanojaan, kääntyi Mayan puoleen, kysyen vihaisesti:

Kun Maya oli vastaamaisillaan — vaikkeikaan hän tiennyt, mitä piti vastata — keskeytti hänet Tikal:

"Ei hyödytä kysyä häneltä, Zibalbay. Onko luultavaa että hän vastaa rehellisesti, jota vastoin minun puheeni voi todistaa todeksi tämä vieressänne oleva kulkuri, koska hän oli läsnä keskustelussamme. Tämän tarjouksen tein hänelle ja, jottei olisi syytä minkäänlaiseen epäluuloon, teen sen vieläkin sekä hänelle että Teille. Jos hän tulee kanssani naimisiin, eroan minä hänen takiansa Nahuasta, minä luovun hallituksesta ja lasken Teidät vapaasti omalle paikallenne koko elämänne ajaksi, tekemään hullutuksia niin paljon kuin jumalat sallivat. Kaikkeen tähän suostun, koska rakastan häntä, joka on nuoruudestani asti ollut kihlattuni, enemmän kuin mitään muuta, koska hän on silmieni valo ja koska ilman häntä tunnen elämäni ilottomaksi, niinkuin se on ollut aina siitä asti kun luulin hänen kuolleen."

Zibalbay kuuli sen, kohosi seisaalleen, nosti kätensä ylös holvia kohti ja sanoi:

"Oi kiitos sinulle, jumala, joka kuulit rukoukseni ja osoitit minulle pelastuksen tien. Tikal, sinun tahtosi tapahtukoon, ja me vannomme sovintovalamme Sydämen alttarin ääressä. Mattai ja hänen seuralaisensa kylläkin nostavat hälyä, mutta yhteisin voimin me voitamme kaiken. Iloitkaa kanssani, ystäväni Ignatio, sillä nyt kantaa niin suurella tuskalla kylvämämme siemen kultaisen sadon."

Kuulin silloin englantilaisen takanani huokaisevan epätietoisuudesta ja vihasta, ja tiesin tämänkin unelmani, joka täytti sieluni hehkullaan, raukeavan niinkuin monen muun vain naisen houreiden takia.

"Suokaa anteeksi, Zibalbay", minä keskeytin, "armollinen neiti Maya ei ole sanonut sanaansa."

"Mitä minä jo eilen sanoin serkulleni Tikalille", vastasi Maya hiljaisella äänellä, "etten tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan."

"Missään tekemisissä hänen kanssaan, tyttö! Missään tekemisissä hänen kanssaan! Mitä, hänhän on sulhasesi, etkö ymmärrä?"

"Ymmärrän hyvinkin, isä, mutta en mistään hinnasta tahdo mennä naimisiin miehen kanssa, joka on kohdellut Teitä ja minua niinkuin Tikal on tehnyt — miehen, joka ei voinut pitää valaansa Teille eikä odottaa minua täyttä vuottakaan."

"Lakkaa puhumasta hullutuksia", sanoi Zibalbay. "Tikal on epäilemättä erehtynyt; mutta nyt tahtoisi hän korjata erehdyksensä, ja jos minä voin antaa hänelle anteeksi, voit sinäkin. Älä ajattele tytön hullutuksia, Tikal, vaan lähetä hakemaan mustetta ja pergamenttia, jotta saamme kirjoittaa sopimuksemme, sillä vanhana ollen ei minulla ole liikoja aikoja. Ehkä sinulla ennen toisen vuoden loppua onkin jo oikeus siihen, mihin nyt olet pyrkinyt väkivallalla."

"Minulla on paperia mukanani, herra", sanoi Tikal, vetäen käärön povestaan; "mutta anteeksi, suostuuko armollinen neiti Maya?"

"Enkä suostu, isä, ja jos Te pakoitatte minut naimisiin tuon miehen kanssa, huudan minä kansaa auttamaan itseäni, ja elleivät he anna apuansa, saan minä turvan kuolemalta — oman käteni kautta, jos tarvis vaatii."

Silloin kääntyi Zibalbay raivosta vapisten tyttärensä puoleen, mutta hillitsi äkkiä itsensä ja sanoi:

"Tikal, tällä hetkellä on tyttäreni mieletön; jätä meidät ja palaa jonkun tunnin päästä, kun hänen mielensä muuttuu. Lähde nyt, ennenkuin ennätetään sanoa sellaista, jota on mahdoton unhoittaa."

Tikal lähti tiehensä, ja kunnes hän ehti huoneen toiseen päähän ja ovet paiskautuivat lukkoon, oli kaikki hiljaista.

"Tytär", hän sanoi, "tunnen sydämesi ja tiedän suusi valehdelleen sanoessasi Tikalin unhoituksen olevan syynä siihen, ettet tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan. Siinä onkin toinen syy, jota et kuitenkaan ilmoittanut. Tuo valkoinen mies, jonka nimi omassa maassaan on James Strickland, on kaiken syy. Olet iskenyt silmäsi häneen, etkä voi repiä hänen kuvaansa rinnastasi. Eikö ole totta?"

"Totta on, isä", hän vastasi, tarttuen englantilaisen käteen. "Teille en ainakaan tahdo valhetella."

"Kiitän sinua, tytär. Kuulehan, mitä sinulle sanon; uskollisuutesi surettaa minua ja samoin valkoisen miehen uskollisuus, hänen, joka epäilemättä ei pitäisi sinua vain leikkikalunaan; mutta teidän tahtonne täytyy tällä kertaa väistyä yhteisen hyvän tieltä. Kuka sinä olet, jotta päähänpistosi voisivat asettua minun ja elämäni suunnitelmien tielle, oman kansasi ja sen hyvinvoinnin tielle? Raukeaako kaikki tyhjiin rakastuneen tytön houreiden takia, tytön, jolle jumalat ovat sattuneet antamaan kauneutta niin paljon, että kaikki olisi voitettavissa?"

"Siltä tuntuu, isä", hän sanoi, "sillä tässä suhteessa on velvollisuuteni itseäni sekä häntä kohtaan, jota rakastan, suurempi kuin velvollisuuteni Teitä ja aikeitanne kohtaan. Kaikkea muuta voitte Te, joka olette isäni, vaatia minulta, jopa henkeänikin, mutta kunniani on minun omani."

"Mitä on minun sanottava tälle uppiniskaiselle tytölle?" sähisi Zibalbay. "Puhukaa, valkoinen mies, ja luvatkaa luopua hänestä, sillä ette varmastikaan ole niin hullaantunut, että seuraisitte hänen mielettömyyksiään ja omianne, astumalla hänen kohtalonsa tielle?"

Kaikkien silmät tuijottivat englantilaiseen, joka näytti lampun valossa kalpealta ja vastasi hitaasti:

"Zibalbay, tuotan ehkä surua Teille, mutta tyttärenne kohtalo ja minun kohtaloni ovat yksi ja sama, enkä minä voi käskeä häntä hylkäämään itseäni ja ottamaan vihaamaansa miestä puolisokseen."

"Näyttää kuitenkin siltä, kuin voisitte käskeä häntä rikkomaan velvollisuuksiaan oman asianne takia, oi kunnioitettavin valkoinen mies", sanoi Zibalbay katkerasti nauraen. "Kuulkaahan, ystävä Ignatio, sillä Te ette ainakaan ole rakastunut, sanokaa Te tuolle veljellenne ja tälle uppiniskaiselle tytölle, mikä on heidän velvollisuutensa. Opettakaa heille, että me asumme maan päällä korkeampia tarkoitusperiä varten kuin omien pyyteiden tyydyttämisen. Ennenkuin puhutte, muistakaa omankin kohtalonne olevan tämän asian kanssa yhteydessä. Muistakaa, miten olette kärsinyt ja ponnistellut monta vuotta, muistakaa, mitä kaikkea olette kokenut saavuttaaksenne sen tarkoitusperän, joka tällä hetkellä on miltei käsissänne, varat, joiden avulla viette suunnitelmanne perille. Mitä näissä holveissa on, sen saatte käytettäväksenne, ja ellei se riitä, annan Teille vieläkin enemmän. Ottakaa ne, Ignatio, ottakaa ne karkoittaaksenne vihollisenne ja maksaaksenne aseenne, tullaksenne kuninkaaksi, oikeaksi taivaan kruunaamaksi kuninkaaksi, jolla on rotumme kohtalo käsissään. Valitkaa sellaiset sanat, jotka taivuttavat tämän tytön ja hänen rakastajansa noudattamaan meidän tahtoamme; ellette osaa niitä valita, kuolette jonkun päivän päästä varkaan tavoin Tikalin käsiin. Puhukaa nyt."

Kuuntelin häntä sykkivin sydämin. Voi! hänen sanansa olivat tosia, ja nyt oli kohtaloni käännepiste. Jos tuo tyttö suostuisi menemään Tikalille, joka oli hullaantunut häneen, kävisi kaikki hyvin, ja kolmessa vuodessa olisi rotuni unelma täyttynyt ja sukupolvien kosto kohdannut kirottuja espanjalaisia.

Näissä holveissa lojuivat käyttämättöminä ja unohdettuina tarvitsemani aarteet ja tuolla Meksikossa olisi tuhansittain miehiä, jotka niillä voisi aseistaa; mutta kaiken esteenä oli tämän naisen halu ja ystäväni hulluus. Oi! Sydämeni oli varoittanut minua hänestä, kun ensi kerran näin hänen rakastettavat kasvonsa ja aavistin hänen tuovan turmaa minulle.

Hänelle en voisi mitään, sillä kuka voi muuttaa rakastavan tai vihaavan naisen mielen? Mutta ystäväni laita oli toinen; hän kenties kuuntelisi neuvoani, koska ei yksin minun toiveeni, vaan jopa henkenikin riippui hänen vastauksestaan, eikä tosimiehellä ole oikeutta toimittaa toisille kuolemaa seuraamalla sydämensä vaatimuksia. Parempi olisikin hänen erota tästä tytöstä, joka ei ollut hänen vertansa eikä rotuansa, jonka rakkaus ennemmin tai myöhemmin kadottaisi merkityksensä. Tekisin varmasti oikein, jos pyytäisin häntä jättämään tytön ja antamaan mennä miehelle, jonka kihlattu hän oli ollut, ja hän tekisi oikein seuratessaan neuvoani. Olin miltei alkaa kehoitukseni kun Maya, lukien ajatukseni, tarttui minua käteen ja kuiskasi:

"Muistakaa valanne, Ignatio." Palautin mieleeni, mitä olin erämaassa luvannut, kun hän rohkeudellaan oli pelastanut rakastajansa hengen, ja näin, että taaskin naisen piti oleman perikatoni, sillä on parempi kadottaa kaikki kuin rikkoa tuollaisia lupauksia. "Zibalbay", minä sanoin, "en voi seurata toivomustanne, vaikkakin siten autan turmiotamme, sillä olen vannonut, etten missään tapauksessa asetu näiden kahden väliin. Tänään raukeavat elämäni aikeet toisen kerran naisen himon takia. No, niin on sallittu, ja olkoon niin!"

"Valkoinen mies, olette kuullut ystävänne sanat, joiden pitäisi liikuttaa Teitä enemmän kuin rukous konsanaan. Vieläkö yhä pidätte oman päänne ja kuuntelette tyttäreni hullutuksia? Jos niin teette, tietäkää että ilonne on lyhyt, sillä kun Tikal jonkun tunnin päästä palaa, kerron hänelle kaiken ja annan Teidät hänen huostaansa; tehköön hän mitä tahtoo Teille. Taivas Teitä silloin suojelkoon, kulkuri, sillä hänellä on halu kostaa, eikä sen miehen elämä luultavastikaan liene pitkä, joka asettuu mahtavan hallitsijan ja hänen rakastamansa naisen väliin. Vastatkaa siis viimeisen kerran: Valitsetteko elämän vai kuoleman?"

"Valitsen kuoleman", sanoi hän uljaasti, "menköön henkeni, mutta en halua rikkoa uskollisuuttani ja luovuttaa morsiantani toiselle miehelle. Suren Teitä, Zibalbay, ja Teitä, ystäväni Ignatio, minä suren vielä enemmän; mutta kohtalohan, enkä minä, on tuonut teille tämän turmion. Ellei Ignatio voi rikkoa valaansa, miten minä sitten voisin rikkoa oman valani, jonka olen tälle neidille vannonut. Vieläkin huonompi onni kuin tämänpäiväinen koittaisi meille, jos rikkoisin, sillä tuollainen roistomaisuus ei toisi hyvää mukanaan. Niin kauan kuin armollinen neiti Maya ei minua hylkää, pysyn minä kiinni hänessä, tulkoon hyvää tai pahaa, elämä tai kuolema."

"Elämässä ja kuolemassa pysyn minäkin kiinni Teissä, rakkaani", sanoi Maya. "Kostakaa meille niinkuin haluatte, isäni. Niin, jos haluatte, antakaa tämä mies, jonka luo sydämeni kuljetti minut yli vuorten, halki erämaiden, Tikalin käsiin kuolemaan; mutta tietäkää, että lujemmin kuin elämässä pysyy hän minussa kiinni kuolemassa, sillä pianpa seuraan silloin minäkin häntä kuoleman alhoon."

Siitäpä syttyikin vasta Zibalbayn raivo, ja se oli kauhea. Kohoten istuimeltaan hän heristi nyrkkiänsä tyttärensä kasvojen edessä ja kirosi hänet, kunnes tyttö kauhuissaan juoksi rakastajansa syliin.

"Vielä viimeisellä hengenvedollani", hän huusi, "minä toivon jumaliesi, maasi, esi-isiesi ja minun, oman isäsi, kirouksen seuraavan sinua ja lapsiasi. Palakoon toiveesi poroksi ja niittäköön kuolema hedelmäsi; murtakoon suru ja tuska sydämesi tuuma tuumalta ja häpeä seuratkoon nimeäsi. Oi! Minä luulen näkeväni tulevaisuuden, ja sanon sinulle, tytär, että saat hänet, jonka takia olet syössyt isäsi kuolemaan ja perikatoon. Petoksella saat sinä hänet ja hetken aikaa viipyy hän rinnallasi, ja tästä sinua pyydetään luopumaan, vaan sinä — viet heimosi perikatoon, hävität sen ehdoin tahdoin —"

"Oi isä, peräyttäkää sananne ja säästäkää minua! Ettekö sääli naisen sydäntä?"

"Niinkö!" hän sanoi, "yhtä paljon kuin sinäkin säälit minun surujani ja harmaita hiuksiani. Miksi säästäisin sinua, tyttö, joka et ole säästänyt minua, isääsi. Kiroukseni pysyy, ja minä lisään vielä, että se murtaa sydämesi vihdoin — niin, ja myöskin sen miehen sydämen, joka on vienyt minulta sinun kuuliaisuutesi ja rakkautesi!"

Sitten hän vaikeni, hänen katseensa kävi tylsäksi, hän oikaisi kätensä ja kaatui hervottomana lattialle.

KAHDEKSASTOISTA LUKU.

Hypäten häntä kohti, vaikkakin liian myöhään, ehtiäksemme pelastaa häntä, nostimme englantilaisen kanssa Zibalbayn lattialta sohvaan. Kurkistellen selkämme takaa huomasi Maya hänen kauheat kasvonsa ja hänen suustansa valuvan vaahdon.

"Oi, hän on kuollut", hän vaikeroi, "isäni on kuollut, ja hän kuoli kiroten minut."

"Ei", sanoi englantilainen, "hän ei ole kuollut, sillä hänen sydämensä sykkii. Tuokaa vettä, Maya."

Puhuteltu totteli, ja kaksi tuntia me yritimme saada häntä tuntoihinsa, mutta turhaan; henki oli vielä jäljellä, mutta emme saaneet häntä heräämään horroksestaan. Vihdoin, kun jo olimme väsyneet turhiin yrityksiimme, avautuivat ovet ja Tikal palasi takaisin.

"Mikä nyt?" hän kysyi, nähtyään Zibalbayn pitkin pituuttaan sohvalla.
"Nukkuuko vanhus?"

"Nukkuu", vastasi englantilainen, "ja luulen, ettei hän enään herää. Hänen Teille tänään lausumansa sanat ovat toteutumassa, että se, minkä häneltä anastitte väkivallalla, on kohta oikeuden mukaan Teidän."

"Ei", vastasi Tikal, "oikeuden mukaan on se armollisen neiti Mayan, vaikkakin se väkivallalla jää yhä minulle, ellei hän luovuta sitä minulle ehdoin tahdoin. Mutta sanokaahan, miten kaikki on tapahtunut?"

Otin heti kohta sananvuoron peläten englantilaisen puhuvan liian paljon ja toimittavan itselleen hyvin pikaisen lopun.

"Hän oli väsynyt matkamme rasituksista ja eilispäivän liikutuksesta. Teidän mentyänne hän alkoi jutella ehdotuksestanne ja sai yhtäkkiä tämän kohtauksen. Vaan minunhan on vaikeata puhua näistä asioista, joka olen vain vanki vieraassa maassa; ei ole kaiken lisäksi sopivaa, että hän, tämän kaupungin entinen päällikkö, kuolee hoitamatta tänne, sillä kansa voi sanoa Teidän murhanneen hänet. Eikö ole ketään lääkäriä hoitamaan häntä, sillä me, vailla rohtoja, olemme tehneet kaiken voitavamme."

"Murhannut hänet! Niin he joka tapauksessa sanovat. Niin, kyllä lääkärejä löytyy, ja suurin ja taitavin niistä on appeni Mattai. Lähetän hänet tänne. Mutta eikö Teillä, Maya, ole minulle ennen lähtöäni mitään sanottavaa?"

Maya, joka istui pöydän ääressä, pää käsien varassa, katsahti häneen ja sanoi:

"Onko sydämenne kivestä, koska voitte tällaisella hetkellä vaivata minua? Kun isäni on tointunut tai kuollut, vastaan Teille, mutta en ennemmin."

"Olkoon niin, armollinen neiti", hän sanoi; "siihen asti odotan. Nyt minun on lähdettävä, sillä saattaa syntyä hälinää kaupungissa, kun nämä uutiset tulevat tiedoksi."

Hetki kului, ja Mattai saapui huoneeseen kuppeja ja rohtoja tuovan miehen seuraamana. Sanaa sanomatta astui hän Zibalbayn luo ja tutki häntä lampun valossa. Sitten kaatoi hän lääkettä hänen suuhunsa ja toivoi hänen virkoavan; mutta sairas ei liikahtanut eikä avannut silmiään.

"Vaikea tapaus", hän sanoi. "Pelkään ettei hän nouse siitä. Miten tämä kaikki kävi?"

"Tahdotteko tietää?" kysyi Maya, puuttuen puheeseen ensi kertaa.
"Käskekää siis palvelijaanne siirtymään edemmäksi, niin kerron Teille.
Isäni pyörtyi kirottuaan minut raivoissaan."

"Seuraavasta syystä: Meidän vaeltaessamme erämaita otti serkkuni ja kihlaajani Tikal itselleen vaimon, Teidän tyttärenne, joka vihittiin Sydämen Ruhtinattareksi. Mutta tuntuu siltä, Mattai, että vaikka hän antoikin tyttärellenne aseman ja vallan, hän ei kuitenkaan antanut hänelle rakkautta, sillä tänä päivänä tuli tuo vävypoikanne isäni luo ja lupasi meidän kaikkien kuullen päästää hänet takaisin lailliseen asemaansa, panemaan toimeen suunnitelmiaan, oli ne mitä tahansa, jos minä suostuisin tulemaan hänen vaimokseen."

"Hänen vaimokseen!" sanoi Mattai hämmästyen. "Miten voisitte Te tulla hänen vaimokseen, kun hän jo on naimisissa? Voiko sitten olla kahta Sydämen Ruhtinatarta?"

"Ei", vastasi Maya rauhallisesti, "mutta serkkuni Tikalin suunnitelma on erota tyttärestänne tai tappaa hänet — ja samalla Teidätkin, Mattai — jotta hän voisi asettaa minut tyttärenne tilalle."

Mattain kuultua tämän hänen silmänsä välähtivät ja hänen partansakin näytti vapisevan raivosta.

"Ehdottiko hän niin? Uskalsiko hän ehdottaa?" hän sähisi. "Oh! Varokoon hän vain. Minä hänet nostin, ehkä minä voin hänet painaa alaskin. Jatkakaa, neiti."

"Hän ehdotti niin, ja isäni suostui tarjoukseen, sillä tietäen Teidän liittoutuneen häntä vastaan hän vähät välitti Teidän tai perheenne kunniasta ja turvallisuudesta, Mattai. Mutta vaikka isäni suostui, kieltäydyin minä, koska en enään halua olla Tikalin kanssa tekemisissä. Silloin kirosi isäni minut ja kaatui siinä samassa taintuneena lattialle."

"Ette sano haluavanne mennä naimisiin Tikalin kanssa, neiti.
Haluaisitteko sitte jonkun toisen miehen kanssa?"

"Haluaisin", hän vastasi katsahtaen maahan, "rakastan tätä valkoista armollista herraa, jota Te kutsutte Meren Pojaksi, ja tahtoisin tulla hänen vaimokseen", hän jatkoi hetken vaiettuaan, "mutta, Mattai, Tikal on hyvin ankara, ja saattaa käydä niin, ellei mistään tule apua, että minä, sensijaan että voisin pelastaa rakastamani miehen ja hänen ystävänsä hengen sekä omani, joudun Tikalin armottomiin käsiin. Mutta Tikal pyysi vastaustani ja minä sanoin antavani sen hänelle sitten kun isäni on joko toipunut tai kuollut. Ehkä Te osaatte sanoa tuon vastauksen laadun, sillä ypö yksin ja vankina ollen en jaksa vastustaa Tikalla. Sanokaa nyt, pitääkö kansa minusta niin paljon, että se voi erottaa Tikalin ja asettaa minut isäni paikalle, jos hän sattuisi kuolemaan?"

"En osaa sanoa, neiti", hän vastasi lyhyesti, "mutta näinhän Te miltei pyydätte minua syöksemään itseni ja tyttäreni perikatoon. Tahdon olla suora Teille. Minä sain Sydämen Neuvoston Tikalin puolelle ja tarkoitukseni oli saada hänet naimaan tyttäreni, jotta tyttäreni rakkaus-unelmat ja minun kunnianhimoni täyttyisivät. Niin, olen keinotellut Nahuan korkealle, sekä hänen takiaan että itseni takia, sillä luulin pääseväni päällikön jälkeen kaupungin vaikutusvaltaisimmaksi mieheksi. Voinko näin ollen peräytyä ja sysätä syrjään hänet, tyttäreni ja vieläpä itsenikin? Ja jos niin tekisinkin, mikä olisi kohtaloni tämän jälkeen, joutuessani Teidän käsiinne? Minä koetan kyllä kostaa Tikalille, joka on suunnitellut niin kamalaa vääryyttä minulle ja suvulleni, mutta jollain toisella tavalla. Sanokaa minulle, armollinen neiti, mitä mieluummin toivotte — tulla päälliköksi kaupunkiin, mikä on synnyntäoikeutenne, vai päästäkö naimisiin rakastamanne miehen kanssa?"

"Haluan päästä naimisiin rakastamani miehen kanssa", hän vastasi, "ja paeta hänen kanssaan pois tästä paikasta niille maille, missä elää valkoisia miehiä. Toivon myöskin, että ystävälleni ja rakkaani ystävälle Ignatiolle annettaisiin niin paljon kultaa kuin hän tarvitsee viedäkseen suunnitelmansa perille tuolla rannikkomaassa. Jos asiat näin luonnistuvat, saavat Tikal ja Nahua sekä heidän jälkeläisensä minun puolestani hallita Sydämen Kaupungissa maailman loppuun asti."

"Pyydätte sangen vähän, neiti", sanoi Mattai, "ja kova on silloin onni, ellen voi toivoanne täyttää. Nyt jätän Teidät, sillä minun täytyy saada aikaa tuumia; mutta kun Tikal palaa, älkää vastatko hänelle kieltävästi älkääkä myöntävästi, kunnes olemme jälleen keskustelleet. Ja mitä teihin tulee, vieraat, muistakaa vaieta, jos henkenne on teille rakas. Näkemiin."

Kaksi päivää kului jälleen, mikäli voimme päättää meille tuotujen ateriain luvusta, mutta ei Tikal eikä Mattai palannut luoksemme. Muita lääkäreitä tuli kyllä katsomaan Zibalbayta, joka nukkui yhä kuin tukki vuoteessaan, mutta vaikka he mitä yrittivät, ei mikään auttanut. Toisen päivän yönä olimme hänen vuoteensa ääressä, katsellen häntä ja keskustellen alakuloisesti, sillä yksinäisyys, pimeys ja lähestyvän kuoleman pelko olivat murtaneet henkiset voimamme, jotta englantilaisenkin iloisuus loppui, ja Mayalta katosi rakastettunsa läsnäolon loihtima hyvinvointi.

"Voi!" sanoi Maya, "olipa se onneton päivä kun tuolla Yucatanin maassa tapasimme, eikä, hyvä ystävä, mikään lahja olisi voinut olla sen onnettomampi kuin rakkauteni Teihin, minkä mitättömyyden Te saatte niin kalliisti maksaa. Onni on ollut kova Teillekin, Ignatio, jonka unelmat toistamiseen sortuvat naisen takia. Sanokaa nyt, ystävä" — ja hän tarttui englantilaista käteen — "eikö olisi parempi lopettaa koko ilveily ja minun mennä Tikalille? Voisin sopia teidän molempien puolesta, että saisin ennen hänelle joutumistani nähdä omin silmin teidän pääsevän turvallisesti vuorten taakse, mukananne niin paljon omaisuutta, että se riittäisi teille läpi koko elämänne. Eikä Teidän tarvitsisi olla huolissanne minun takiani tai luulla jättäneenne minut häpeään, sillä heti mentyänne etsisin minä turvaa toiselta ylimykseltä, jonka nimi on Kuolema, levätäkseni siksi, kunnes Te jonakin tulevaisuuden päivänä yhtyisitte minuun."

"Lakatkaa puhumasta tuollaisia, Maya", sanoi englantilainen, vetäen hänet syliinsä. "Mitä onkin tulossa, kärsikäämme yhdessä, koska elämäni ilman Teitä — jos edes voisinkaan olla kyllin halpamielinen ostaakseni pelastukseni noin kalliista hinnasta — ei olisi minkään arvoinen. Parempi olisi minun kuolla Teidän rinnallanne kuin elää yksin. Minun syyni on, että koskaan tulimmekaan tähän ahdistukseen, sillä jos olisin hyväksynyt Teidän ehdotuksenne, emme olisi astuneet jalkaamme Sydämen Kaupunkiin. Mutta uteliaisuus voitti minut, sillä halusin yhtä hartaasti tänne, kuin täältä nyt jälleen haluan pois; ja jos olisimmekin kääntyneet takaisin, olisi minun täytynyt jättää Ignatio yksin. Säilyttäkää rohkeutenne, rakkaani, sillä vaikka isänne onkin kuolemaisillaan ja vaaramme on suuri, olen minä varma, että pääsemme pakenemaan näistä komeroista ja elämään toistemme kanssa onnellisina auringon alla."

Samalla painoi hän suudelman rakkaansa huulille ja hyväili häntä, kuivaten hänen sinisten silmäinsä kyyneleet.

Samassa nostin katseeni ja näin Mattain seisovan ovessa — olimme nimittäin kokoontuneet Zibalbayn huoneeseen — katsellen kohtausta uteliaana ja lempein kasvoin.

"Terve", hän sanoi, "suokaa anteeksi, että tulen niin myöhään, mutta asiani on salainen ja niin ollen paras suorittaa yöllä. Miten on Zibalbayn laita?"

"Hän elää", minä vastasin; "muuta en osaa sanoa, sillä hän on tunnoton ja kuolee epäilemättä kohta. Tulkaa itse katsomaan."

Mattai astui vuoteen luo tutkimaan vanhusta, nostaen hänen silmäluomiaan ja tunnustellen hänen sydäntään.

"Hän ei voi elää kauan", hän sanoi. "No, kuolema on hänelle paras ystävä. Minun asiani sitten. Kaupungissa vallitsee hämminki ja kummalliset huhut kiertävät suusta suuhun kansan kesken. Monet väittävät Tikalin murhanneen Zibalbayn ja pyytävät Teitä, armollinen neiti, tuotavaksi näkyviin, jotta Teidät nimitettäisiin ruhtinattareksi. Näin ollen väittivät Tikalin puolueen päälliköt, ettei hän millään keinoin voisi selviytyä Zibalbayn kuolemasta, joten hänen olisi paras surmata Teidätkin, armollinen neiti, ja tietysti myös nämä vieraat ystävänne, jottei syntyisi mitään riitaa oikeuksista. Asia esitettiin hänelle ankarasti salaisessa kokouksessa tänä iltana, ja hän suostuikin jo Teidän kuolemantuomioonne, mutta muutti mielensä ennenkuin sanansaattaja ehti ulos palatsista. Vihdoin näin hänen sydämensä voittaneen järjen, eikä hän voinut tällä lailla erota Teistä, armollinen neiti, vaikkakin hän vain sanoi, ettei hän voinut tahria käsiänsä niin viattoman ja puhtaan verellä. En tahdo kuitenkaan salata Teiltä, armollinen neiti, enkä Teiltä, vieraat, että vaaranne on suuri, että elätte tunnin päästä elämänne taitekohdassa."

Sitten hän pysähtyi, ja Maya kysyi matalalla äänellä: "Eikö Teillä ole suunnitelmaa, miten pelastaisitte meidät, Mattai?"

"Miksi olisi minulla, neiti, suunnitelma, minulla, joka voittaisin niin paljon Teidän kuolemastanne?"

"En tiedä, vanhus, miksi Teillä olisi sellainen suunnitelma", keskeytti englantilainen; "mutta minä pyydän että suvaitsisitte keksiä jonkun, muutoin ette lähde elävänä täältä." Yhdellä hyppäyksellä oli hän Mattain ja oven välissä ja jatkoi: "Jos meidät surmataan kuin linnut häkkiin, niin katkeaa Teidän kaulanne ensinnä. Ymmärrättekö?"

"Ymmärrän, Meren Poika", vastasi Mattai peräytyen hiukan, kunnes englantilaisen tuima katse ja levitetyt kädet saivat hänet pysähtymään. "Mutta haluaisin Teidätkin saada jotain ymmärtämään, nimittäin sen, että ellen minä pian palaa, on tuolla ulkona muutamia miehiä, jotka tulevat minua hakemaan, ja silloin —"

"Silloin he löytävät Teidän raatonne", katkaisi hänet englantilainen, "ja mitä auttavat Teitä silloin juonenne ja aikeenne, kun olette vain mitätön tomukasa?"

"Eipä paljon, myönnän", hän vastasi. "Tyttärelleni, jota rakastan enemmän kuin itseäni, on siitä kuitenkin hyötyä, ja pahassa tapauksessa olen kyllä siihen tyytyväinen. Mutta älkäähän olko niin kiivas, valkoinen mies. Minä kysyin, miksi minulla olisi suunnitelma? Enhän minä sanonut ettei minulla sellaista ole."

"Niinkuin tahdotte; mutta en tiedä, millä silmin armollinen neiti Maya katselee suunnitelmaani. Ennenkuin sen paljastan, tahdon tehdä kaikkien tiettäväksi, että löytyy vain yksi vaihtoehto — että kuolette kaikki huomispäivänä. Henkenne on minun käsissäni; ja jos minun on niin tehtävä, pelastaakseni tyttäreni ja itseni, en epäröi surmata teitä."

"Enempää kuin mekään epäröimme ottaa Teidän henkeänne", sanoi vihaisena englantilainen; "sillä pitäkää mielessänne, ettette pääse astumaan tämän kynnyksen yli kaulanne katkeamatta, ellette keksi sellaista suunnitelmaa, jonka me voimme hyväksyä."

"Yhdellä keinolla vain on Tikalin onnistunut rauhoittaa kansa, julistamalla sille, että neiti Maya viedään Sydämen Neuvoston eteen, Nimettömän jumalan Kaikkein Pyhimpään Vetten Nousuyönä, kun Neuvosto on lain mukaan oikeutettu ensi kerran siellä istumaan, ja seuraavana aamuna saatetaan koko kaupungin nähtäväksi. Zibalbayn sanoilla oli kumma vaikutus kansaan, vaikkakin se hänen puhuessaan huusi alas hänet. He tahtovat tietää mitä tapahtuu silloin, kun tuo ennustus täyttyy ja Sydämen tunnusmerkin eronneet puoliskot liitetään yhteen pyhän alttarin ääressä. Zibalbayn kertoman mukaan uskoivat he jumalan ilmoittavan tarkoituksensa ja osoittavan, mikä olisi teidän osanne tulevissa kohtaloissa. Siksipä kansa — niin! ja moni ylimys sekä Sydämen Neuvosto — luulee näkevänsä jonkun merkin tahi ihmeen, kun Päivä ja Yö yhtyvät. He alkavat luulla Zibalbayn hulluutta Taivaan määräämäksi, että Taivaan ääni lähetti hänet matkalleenkin."

"Armollinen neiti, olen vanha, ja monta vuotta olen palvellut jumalia, uhrannut heille, lähestynyt heitä rukouksin, mutta koskaan en ole huomannut jumalien vastaavan avunhuutajilleen tai kuullut kuolemattomien äänien puhuvan ihmislapsille. Jumalia näyttää olevan niin paljon; niinpä ehkä näillä muukalaisillakin on omansa; siinäpä ollaan, neiti, että minäkin vanhoilla päivilläni kysyn itseltäni, onko olemassa muita jumalia kuin ne, jotka ihmismieli on tyhjästä luonut ja muovaillut oman mielikuvituksensa mukaisiksi. En osaa sanoa, mutta en luulisi, jos joutuisin niin ankaraan asemaan kuin te olette tänä yönä, epäileväni puhua näiden mykkien jumalien puolesta."

"Tätä: Kun Sydämen eronneet puolikkaat liitetään yhteen määrätyssä paikassaan alttarin ääressä, pitäisi jumalien, jos niitä ylimalkaan löytyy, antaman merkin. Minä, joka olen Kaikkein Pyhimmän isäntä, tiedän, että alttarin päällinen, vanha kuva on ontto. Jos sen jotenkin saisi auki, saattaisi sieltä löytyä vanha kirjoitus — jumalien tätä hetkeä varten valmistama, vanha kirjoitus — joka olisi kuin lyhty pimeydessä vaeltavalle. Tai saattaisi käydä niin, ettei mitään löytyisi. Sattuikin niin, että temppelin vanhoja luetteloja tutkiessani löysin erään kirjoituksen, ja minusta tuntuu, että teitä kohtaisi suuri onni, jos tuo kirjoitus olisi kuvan sisällä Vetten Nousuyönä; tässä se on."

Viittansa kätköstä otti hän pienen, kuvakirjoituksilla naarmutetun kultalevyn.

"Näin sanoo Nimettömän jumalan ääni, jonka hänen profeettansa kuuli Kaikkein Pyhintä rakennettaessa ja piirsi Kaikkein Pyhimmän tunnuskuvan sisälle kätkemäänsä kultalevyyn, julistettavaksi sinä kaukaisena hetkenä, jolloin kadonnut löytyy ja Päivän ja Yön tunnusmerkit liitetään yhteen. Sinulle se puhuu, kaukaisen tulevan ruhtinaan tytär, joka kansan nimeä kannat. Kun kansani on vanhaksi käynyt ja sen luku vähentynyt ja sydämet ovat uupuneet, ota silloin, tytär, puolisoksesi valkoisen jumalan rodun mies, merenkuohun poika, jonka itse tänne tuot yli erämaiden. Silloin kansani taas paisuu ja kasvaa vahvaksi ja maa on sinun lapsesi ja jumalan lapsen oma idästä länteen, pohjasta etelään, laajemmalti kotkan lentoa auringon nousun ja laskun välillä."

Siihen loppui luku, ja äänettöminä katselimme toinen toisiimme, ihmetellen tuon vanhan papin ja vehkeilijän rohkeutta ja kekseliäisyyttä. Maya puuttui silloin puhumaan.

"Olette sepittänyt tämän kirjoituksen, Mattai", hän sanoi kylmästi. "Toivotte siis, että minä panisin sen tunnuskuvan sisään, sillä tiedätte Sydämen Avaamisen menoissa säädetyn, salamenojen häväisijää tahi ketä tahansa valhettelijaa kohtaavan kirouksen. Lyhyesti sanoen, ellette pelkääkään jumalien kostoa, niin pelkäätte Te Liiton kostoa."

"Puhutte totta, armollinen neiti, pelkään molempia, sillä kuka tietää, miten Nimetön jumala rankaisee häväisijäänsä. Teidän on kumminkin valittava — ja pian, sillä jos kieltäydytte, olette huomenna oppineet näkemään, tai ehkä — muistaissani valkoisen herranne sanat — minä sanon, me olemme oppineet näkemään, mitä ansioita uskonnolla on."

"Neuvokaa minua, ystävät, sillä en tiedä, mitä vastata. Kansani uskoon olen kadottanut uskoni, ja teidän uskontoanne pidän parempana. Mutta tuo teko tuntuu kamalalta, sillä vaikkemmekaan ole Nimettömän jumalan palvelijoita, olemme kuitenkin Sydämen vanhojen salamenojen veljiä, ja tämän teon tekemällä me rikkoisimme juhlalliset valamme. Äänestäkäämme siis, ja sanokaa te vanhimpana ensin mielipiteenne, Ignatio."

"Samantekevä", minä vastasin. "Minä puolestani vastustan juonta. Kansanne jumalista minä tiedän vähän ja ajattelen vieläkin vähemmän, mutta olen oman maani Liiton päämies, enkä tahdo toimia sitä vastaan. Tämän työn tekeminen merkitsisi samaa kuin suurimman valheen sepittäminen, ja taivaan silmissä on vale synti. Kaikkien on kuoltava, mutta minä tahdon ottaa loppuni vastaan tahrimatta rikoksilla käsiäni. Tässä asiassa ovat teidän henkenne yhtä täpärällä kuin minunkin; jos niin ollen kaksi meistä kolmesta puoltaa tekoa, yhdyn minä heihin. Mutta jos vain yksi puoltaa, täytyy hänen tyytyä kahden mielipiteeseen."

"Hyvä, olkoon niin", sanoi Maya. "Ja nyt, rakkaani, sanokaahan valitsetteko kuoleman ja puhtaan omantunnon, vai elämän ja minun rakkauteni?" Ja hän katsoi englantilaisen kasvoihin ihanin katsein ja miltei levitti kätensä, kuin olisi tahtonut sulkea hänet syliinsä.

Vaikkei herra Strickland heti vastannutkaan, tiesin minä kumminkin, nähtyäni kaiken ja kuultuani Mayan sanat, hänen päätöksensä, sillä tuo rakastunut mies ei voisi vastustaa hänen houkutustaan ja hurmaansa. Äkkiä englantilainen puhkesi puhumaan, ja puoleksi häpeän puna syöksi hänen kasvoillensa.

"En osaa valita", hän sanoi. "En pelkää kuolla, jos tarvis vaatii, mutta en olisi mies, jos valitsisin kuoleman silloin kuin Te toivoisitte eläväni. Ignation lailla sanon, että tämän kaupungin jumalat ovat vain kuolleita kuvia minulle, ja siis olemattoman pettäminen on mahdotonta. En siksi toiseksi tullut Sydämen Veljeksi omasta tahdostani, vaan onnettomuuden kautta, joten tämä seikka ei raskauta omaatuntoani. Ollakseni osallinen tässä juonessa, minun täytyy valhetella, ja sitä en ole tehnyt ennen. Minusta tuntuu, että mies voi valita elämän ja rakkauden raa'an ja salaperäisen kuoleman sijasta, ja pitää silti kätensä puhtaana, vaikka hänen onkin kudottava ikävä juoni päästäkseen tarkoituksensa perille. Mutta tässä, niinkuin jokaisessa muussakin asiassa, seuraan minä Teidän mieltänne, Maya, ja jos Teidän mielestänne on parempi kuolla, kuolkaamme silloin, siinä kaikki."

"Ei", hän vastasi intomielin; "minun mielestäni on meidän parempi elää kaukana tästä onnettomasta kaupungista, ollaksemme onnellisia toistemme rakkaudesta. Onhan isäni kironnut minut Teidän takianne, ja sen jälkeen on kaikki jumalien ja ihmisten kirous kevyttä. Vaikka tekomme olisikin synti, teen sen Teidän takianne ja rakkautenne takia, sekä senkin tähden, että haluan elää onnellisena, ennenkuin astun hautaan. Katsokaahan kuolevaa isääni; koko pitkän elämänsä palveli hän jumalaansa, ja miten auttoi jumala häntä hänen hädässään. Hänen rukouksensa riittäköön meidän molempien puolesta, sillä minä en välitä sellaisista kehnoista jumalista, elleivät ne myös ole minulle hyödyllisiä. Jos aikomuksemme on synti ja kosto seuraisi sen kantapäillä, kohdatkoon se kansaani, joka tahtoi minut syyttä murhata; kohdatkoon myös Mattaita, joka ahdisti minua oman hyötynsä takia; ja ellei siinä kyllin, kohdatkoon se minua itseänikin. Välitän vähät tulevasta kostosta, jos vain lyhyen vuodenkin saan kutsua Teitä miehekseni."

"Pahan enteen sanoja", mutisi Mattai väristen, "sanoja, joita vain nainen voi lausua; mutta samantekevä."

Hänen puhuessaan kuulin minä vuoteessa olijan päästävän heikon äännähdyksen. Katsahdin huolissani Zibalbayhin ja huomasin, että joko olin erehtynyt tahi ainakin ettei ääni tullut hänen huuliltaan, sillä hän virui siinä yhä tunnottomana kuin ruumis.

"Seuratkaa minua", hän vastasi; "ja minä näytän Teille salaisen tien alempana olevaan Kaikkein Pyhimpään. Ei, ei Teidän tarvitse peljätä jättää häntä, sillä vaikka henki hänessä vielä sykkiikin, on hänen unensa syvä. Mutta kuulkaahan, missä on taika-esine? Tarvitsemme sitä."

YHDEKSÄSTOISTA LUKU.

"Muistakaa että siitä riippuu elossa olijain pelastus, ja olkaa tyytyväinen", vastasi Mattai. "Lähdetäänpä jo, sillä yön hetket kuluvat."

"Ottakaa lamppu kukin", hän äkkiä sanoi, saavuttuamme suuren hallin takaosaan, avaten vyöllään riippuvan kimpun avaimella kuparioven. Menimme sisään, ja hän kääntyi sulkemaan oven miltei kiinni, joskaan ei aivan.

"Koska ei täältäpäin kukaan meitä vainoa", hän vastasi, "ja kuka tietää mitä tapahtuu? Jos meidän täytyisi paeta Kaikkein Pyhimmästä, on avoimista ovista helpompi kulkea kuin suljetuista."

Mattai kohautti olkapäitään ja jatkoi matkaansa mitään vastaamatta. Laskeuduimme alas monia portaita, kuljimme pitkin käytäviä ja läpi salaisten ovien, jotka kaikki Mattai jätti jälkeemme auki kunnes vihdoin pääsimme hohtavalle marmoriseinälle. Tätä seinää tunnusteli Mattai peukalollaan, kunnes löysi paikan, joka painamalla taipui syrjään, paljastaen avaimenreijän, mihin hän sovitti pienen, hopeaisen avaimen. Taaskin hän painoi marmoria, ja kahden jalan levyinen ja kuuden korkuinen paneli alkoi liikkua, ja me näimme valon pilkottavan aukosta. Nyökättyään meille hän astui seinäaukon lävitse, ja yksitellen seurasimme me häntä Nimettömän jumalan Kaikkein Pyhimpään, pidellen kiinni toinen toisemme käsistä. Sillä paikka oli peloittava, ja sen ääretön hiljaisuus ja juhlallisuus täytti meidät kauhulla.

Ensimäinen esine, joka sattui silmiimme, mikä olikin luonnollista, koska se oli aivan vastakkaisella seinällä ja sen läpi hohti huoneen täyttävä valo, oli Sydämen Kaupungin ihmeellisin ja salaperäisin kuva.

Tuo kuva oli suunnattoman suuri, yksinkertainen ja peloittavan kaunis, hiotusta kivestä tehty naamio, piirteiltään samanlainen kuin Palenquen ja muiden hävinneiden intiaanikaupunkien raunioista löydetyt, joiden ikää ei tiedä ainoakaan ihminen. Tämä suuri, vihreä naamio oli asetettu Kaikkein Pyhimpään johtavan kapean oven yläpuolelle ja oli muovaeltu niin, ettei se, huolimatta siitä että kasvot olivat ihmisen, ylimaallisessa arvokkuudessaan ja julmassa tyyneydessään ollut miehen enempää kuin naisenkaan näköinen.

Paksuihin huuliin oli veistetty ylimielinen ilme, ja niiden välistä hohtivat valkeasta emaljista tehdyt hampaat; nenä oli kotkannenä, avoimin sieraimin, jotka näyttivät hengittävän sisäänsä pyhää savua; ja otsa, jonka keskellä oli tulipunaisen värinen naisen kädenjälki, oli leveä, matala ja taaksepainunut. Juhlallisten ja tuuheiden kulmakarvojen alta loistivat kalliista kivistä tehdyt silmät. Näistä silmistä ja läpi koko naamion hohti valoa, tehden kasvot selviksi, ikäänkuin fosforin voimasta, sillä kivi oli läpinäkyvää kuin hienoin alabasteri, ja sen takana paloi kaksi lamppua, jotka kantoivat Auringon ja Kuun nimiä.

Sellainen oli ensi kertaa näkemämme Nimettömän hengen kuva, jolla oli kasvot, vaan ei ruumista; tuon hengen, Sydämen Suun, jonka käskynalaisia olivat kaikki pienemmät jumalat, Taivaan Sydämen ajatusten Tulkki, Voiman Herra, Auringon takainen pimeydessä Vaeltaja, Kuoleman salaisuuksien Tutkija. Tällä jumalalla ei ollut heihin nähden sääliä eikä vihaa, vaan asui se ikuisen tyyneyden ilme kasvoillaan, niinkuin tämä kansa kuvitteli, pimeyden kodissa, katsellen taivaallisten ja maallisten tapahtumain varjoa kuun peilistä ja ilmoittaen niistä sielulleen Sydämelle. Naisen verisen käden merkki oli lyöty hänen otsaansa, koska nainen on uudistuvan elämän tunnusmerkki, ja käsi on tarkoituksen ja toimeenpanevan voiman merkki, ja jokainen tarkoitus saavutetaan veren ja tuskan kautta.

Mutta Nimetön ei suorittanut mitään tarkoitusta — se oli pienempien jumalien tehtävä. Alussa ajatteli Sydän, ja Suu puhalsi henkäisynsä, antaen elämän maalle ja pannen sen kiertämään taivaankappalten keskellä, ja nyt katselivat silmät hymyten, kuinka se ja sen päällä asuvat kulkevat loppuaan kohti, kunnes vihdoin entinen voima heikkenee ja raukee. Kun, niin sanoivat papit, Sydän ja Suu ja Silmät alkavat ajatella ja puhua ja tarkastella, nousee niiden käskystä uusi maailma vanhan raunioilta ja uusi elämä siinä eläneiden haudoilta.

Siitäpä syystä tämä kansa, vaikka sen usko riutui riutuvan tarmon mukana, tietämättä parempaa oppia, uskoi nimettömään kolminaiseen Kohtaloon, jota se piti jumalien ja ihmisten valtiaana. Siksipä he myös asettivat sukupolvia sitten tälle paikalle, jota me tulimme häväisemään — ja joka oli heille kaikkein pyhin maan päällä — Sydämen, Suun ja Silmien kuvat kohtalonsa tunnusmerkeiksi.

Kaikkein Pyhimmän katto, joka ei ollut suuri, oli holvimainen, jäljitellen taivaan kantta, ja siinä näkyi kultainen aurinko, hopeinen kuunsirppi ja lauma tähtiä. Seinät olivat läpeensä ihanaa, kiilloitettua meksikolaista oniks-kiveä, miehenkorkuudelta täynnä kultaisia kuvakirjoituksia ja pienempien jumalien kuvia. Kalusto oli yksinkertainen, joku kummallisilla veistoksilla piirretty tuoli, pieni pöytä, missä oli paperiarkkeja ja ruokokuituisia pensseleitä sekä väriastioita, jommoisia tämä kansa käytti kuvakirjoituksissaan. Siinä huoneen osassa vihdoin, mistä me olimme tulleet, oli musta, yltympärinsä kultaisilla kuvakirjoituksilla piirretty marmorialttari, ja tällä alttarilla oli joku silkkikankaan peittämä esine.

Hetken aikaa olimme äänettä, katsellen kaikkia näitä ihmeitä; tehtyään hermostuneen liikkeen kuiskasi Mattai:

"Tehtäköön pian se, mitä olemme tulleet tekemään, sillä häväistys on jo alkanut, ja on liian myöhästä epäillä enään."

Näin sanoen astui hän alttarin luo ja nosti esinettä peittävää silkkivaatetta, paljastaen jaspiksesta tehdyn ja kultajuovilla suonitetun sydämen. Sydämen keskellä näkyi pieni ja matala, kiveen kaiverrettu kolo.

"Niin kertoo tarina", sanoi Mattai, puhuen yhä kuiskaten, "että kun kysymyksenalaisen taikaesineen molemmat puolikkaat pannaan tähän koloon, niin tunnusmerkki aukenee ja paljastaa sen, mitä Cucumatz tuhansia vuosia takaperin sulki sen sisään, ja niin kertoo taru totena, että tunnusmerkin reunoissa on kultaiset saranat. Toinen taikaesineen puolikas on ollut tässä monia sukupolvia, kunnes Zibalbay vei sen mukanaan, lähtiessään hakemaan toista puolikasta, eikä tunnusmerkki kuitenkaan ole auennut. Olen kuitenkin varma sen aukenemisesta, kun koko taikaesine pannaan paikalleen. Tässä on vielä seikka, joka pelottaa enemmän kuin jumalien kosto, sillä jos olen osannut oikein lukea — se on kirjoitettuna tähän alttarin laitaan — kertoo vanha perintätieto, että jos tunnusmerkkiä siirretään siltä paikalta, missä se on ollut niin monet vuodet, niin aukenee vesiportti, ja järven vesi syöksyy kaupunkiin, hävittäen sen asukkaineen."

"Mutta eihän vesiportti voi aueta silloin kun se ei ole suljettukaan, eikä vesi voi virrata kaupunkiin kuivana vuodenaikana, kun se ei ole muurien tasollakaan", sanoi Maya.

"Eipä voikaan, neiti, mutta voi tapahtua jotain muuta. Miksi asetettiin Sydän näin? Eikö liene ollut tarkoitus sellainen, että rukoilijat äärimmäisessä hädässään voisivat valita mieluummin kuoleman kuin häviön ja orjuuden? Ja oliko tämä valinta mahdollinen vain tulvakuukausina? Olkaa varmat siitä, että jos jotkut hurjat ja häijyt kädet nostaisivat tunnusmerkin alttariltaan, joko aallot syöksyisivät kaupunkiin tai maanalainen tuli loimahtaisi esiin ja polttaisi koko kaupungin. Vaikka tässä piileekin jotain, luulen ettei meillä ole pelon syytä, sillä kirjoittaja mainitsee, että näin kamalat seuraukset aiheutuvat vasta silloin, kun tunnusmerkki kannetaan pois alttariltaan. Ryhtykäämme toimeemme. Muukalainen, antakaahan neiti Mayalle taikakalun puolikkaanne, jotta hän voi liittää sen yhteen omansa kanssa määrätyssä paikassa."

Nähtyäni peräytymisen liian myöhäiseksi, otin minä huoahtaen smaragdin kaulaltani ja annoin sen Mayalle, joka asetti sen vastapuolikkaan kanssa vieretysten vapisevalle kädelleen ja astui alttarin ääreen. Hän pysähtyi hetkeksi ja kuiskasi sitten heikolla äänellä: "Kauhu on vallannut minut, ja minä pelkään tehdä tätä."

"Mutta se on tehtävä, enkä minä tee sitä", sanoi Mattai, "muutoin on mieletöntä viipyä täällä, joten paras on mennä takaisin, kuolemaan." Ja hän katsahti minuun.

"En minä tee sitä", vastasin minä hänen katseeseensa, "en siksi, että pelkäisin jumalianne, mutta pelkään omaatuntoani."

"Sitten minä teen", sanoi herra Strickland rohkeasti, "sillä minä en pelkää kumpaakaan. Antakaahan koru minulle, Maya."

Maya totteli ja englantilainen laski taikakalun molemmat puolikkaat tunnusmerkin vanhaan, määrättyyn loveen. Muistan, kuinka ne kilahtivat kesken hiljaisuutta kiveä vastaan, jotta minä vallan hätkähdin.

Jonkun sekunnin olimme aivan hiljaa, tuijottaen kiihkein katsein alttarille, mutta tunnusmerkki vain ei liikahtanut. Silloin minä sanoin:

"Tuntuu siltä, Mattai, kuin pitäisi Teidän kätkeä kirjoituksenne jonnekin muualle, koska tuo sydän ei aukene, tai jos aukeneekin, meillä ei ole avainta."

"Odottakaahan hiukan", sanoi englantilainen; "ehkä vieterit ovat ruostuneet." Ja ennenkuin kukaan meistä ehti kieltämään häntä, painoi hän peukalollaan smaragdin puolikkaita niin kovasti, että tunnusmerkki tärisi marmorijalustallaan.

"Varokaa!" huusi Mattai, ja kun hänen äänensä kaiku kuoli, hypähdimme kaikki hämmästyksestä, sillä ihme ja kumma! Sydän aukeni kuin kukka.

Hitaasti se aukeni, kunnes taikakalun puolikkaat putosivat alttarin marmorijalustalle, paljastaen sisäänsä kätketyn, lampun valossa kirkkaasti välkehtivän esineen. Astuimme lähemmäksi ja jäimme peloissamme ja vaieten seisomaan, sillä sydämen ontosta sisustasta hohti nelikulmaiseen, kuvakirjoituksella täytettyyn kultalevyyn kiinnitetty punainen, ihmissilmän muotoinen jalokivi, joka näytti tuijottavan katsojaan.

"Jos me tässä vielä seisoskelemme, alamme vähitellen pelätä", sanoi englantilainen, katsahtaen sivulleen: "eihän punaisessa silmänmuotoisessa kivessä ole mitään pelkäämistä."

"Jos niin ajattelette, valkoinen mies", vastasi Mattai, ääni hiukan vavisten, "pankaa pyhä esine paikoilleen ja antakaa minulle tuo kirjoitus. Seis! Ottakaahan tämä ensin ja pankaa se tunnusmerkin sisälle, silmän paikalle", ja hän ojensi hänelle sepittämänsä levyn.

Englantilainen totteli eikä kummastellut sen enempää ottaessaan hirveännäköisen jalokiven ja vaihtaessaan oikean väärään.

"Lukekaa se", sanoi Maya, kun Mattai oli saanut levyn; "osaattehan lukea vanhoja kirjoituksia."

"Ei", Maya intti, "olkaamme valmiit kuulemaan mitä pahinta. Lukekaa se, minä pyydän."

"Nukkunut Silmä herää ja näkee roistojen sydämen ja tarkoituksen. Sanon, ettei kaupunkimme hävityshetkenä edes kaikki Pyhän Järven aallot riitä huuhtomaan pois heidän syntiänsä."

Kalpenivatpa silloin meidän kaikkien kuulijain kasvot, sillä vaikka tämän kansan jumalat olivatkin vääriä, tunsimme kuitenkin oikean profeetan puhuvan meille tuon kiroavan levyn kautta, sekä vetäneemme päällemme mittaamattoman koston.

"Enkö sanonut teille, että olisi parempi jättää lukematta tuo kirjoitus?" sai hengästyneenä Mattai sanotuksi, päästäen levyn putoomaan kuin olisi se ollut käärme.

Sen kilahdus marmorilattiaa vastaan näytti herättävän meidät pahasta unestamme, sillä herra Strickland kääntyi hänen puoleensa, sanoen tuimasti:

"Mitä sillä väliä on, mitä siinä sanotaan, sillä Tehän olette sepittänyt tämän niinkuin tuon toisenkin?"

"Oi! Jospa olisin niin tehnytkin", vastasi Mattai. "Kun meidän kaikkien tuomiopäivä saapuu, silloin saatte kuulla, olenko minä sepittänyt tuon kirjoituksen." Hän nosti sen lattialta, kätkien viittansa poveen ja lisäten: "Sulkekaa sydän, valkoinen mies, ja antakaa takaisin jalokiven osat omistajilleen."

Englantilainen totteli, peittäen tunnusmerkin silkkikankaalla, niin että alttari oli entisensä näköinen.

"Lähtekäämme pois", sanoi Mattai, "ja iloitkaamme, vaikka tuo silmä näkikin roistotyömme, ettei ainakaan ihmissilmä sitä nähnyt. Varmasti kostavat jumalatkin, mutta ihmiset kostavat pian."

Samassa aioimme lähteä Kaikkein Pyhimmästä, mutta äkkiä Maya kirkasi ja olisi kaatunut maahan, ellei herra Strickland olisi häntä tukenut. Olipa hänen syytä huutaakin, sillä salaoven kapeassa aukossa, mistä mekin olimme tulleet, seisoi, kuin kirstussaan ruumis, valkoinen haamu, jota ensin luulin kostavaksi aaveeksi, sillä niin aavemaiset olivat hänen vaatteensa, valkoinen tukkansa ja partansa ja laihat, ankarat kasvonsa. Tuossa tuokiossa olin varma, että se oli haamu, Zibalbayn haamu, tai paremminkin hänen ruumiinsa, joka oli palannut kuolon rajalta katselemaan meidän pyhän häväistystämme, ennenkuin astuisi ainiaaksi sen rajan tuolle puolen.

Niin, se oli Zibalbay, sillä vaikkakin hän oli ollut näennäisesti tunnoton, toimivat hänen aistimensa kumminkin, ja voi! mitä mahtoikaan hän, tuo Nimettömän jumalan ylipappi kärsiä, kuullessaan meidän Kaikkein Pyhintä koskevat petolliset aikeemme. Jätettyämme hänet, vapautti raivo ja epätoivo hänen jäykät jäsenensä ja antoi hänelle voimaa seurata meitä, vaikkeikaan hänen kielensä kahleet päässeet vapautumaan. Hän oli seurannut; tuskallisesti oli hän hoiperrellut alas rappuja, pitkin käytäviä ja läpi avoimien ovien, sillä hän tunsi tien pimeässäkin, kunnes pääsi vihdoin Kaikkein Pyhimmän salaovelle. Tässä hänen voimansa taaskin pettivät; voimatta puhua tai liikahtaa oli hän, nojatessaan seinää vastaan, siitä nähnyt ja kuullut kaiken mitä tapahtui ja mitä puhuttiin.

Oi! En koskaan unhota hänen vapisevien kasvojensa raivoa tai hänen tuskallisten silmiensä kauhua, kun ne kohtasivat meidän katseemme. Ei mikään kirous olisi voinut olla niin kamala, kuin hänen tyttäreen suunnattu katseensa. Ei raivostunut jumala eikä paha henki olisi voinut näyttää kamalammalta kuin tuon kuolevan, jumaliensa kunniaa kuollessaankin suojelevan miehen pitkä hahmo, jumaliensa kunniaa, jonka me olimme häväisseet muinaisessa kaikkein pyhimmässä paikassa. En koskaan ole nähnyt sellaista hirveää näkyä, ja minä rukoilen ettei minun tarvitsisi enään nähdä sitä tässä, enempää kuin tulevassakaan maailmassa.

Kuoleva Zibalbay näki kauhumme ja viimeisin voimin laahusti hän tytärtänsä kohti, kuihtuneet kätensä pään päällä. Hetken seisoi hän tyttärensä edessä, kun tämä retkotti rakastajansa käsivarrella, katsellen isäänsä kuin lintu käärmettä. Sitten purskahti verensekainen vaahto isän huulilta ja hän vaipui kuolleena tyttärensä jalkoihin, kuollen keskellä hiljaisuutta, joka oli kamalampi kuin mikään ääni.

Mitä sitten tapahtui, on turhaa minun kirjoittaa. Minä en totta tosiaan voi. Niin suuri oli hetken kauhu ja niin korkea oli henkisten voimieni jännitys näinä tunteina, että muistan vähän, mitä tapahtui Zibalbayn kuoltua, kunnes löysin itseni hengästyneenä vankikomeroni vuoteelta.

Jotenkuten tyynnyttelimme ja rauhoitimme Mayaa. Jotenkuten pääsimme pois tuosta vihatusta kaikkein Pyhimmästä, ja hitaasti nousten kuljetimme Mayaa ja hänen kuolleen isänsä ruumista ahtaita portaita ja käytäviä ylös halliin, pannen ruumiin omaan vuoteeseen. Silloin jätti Mattai meidät, enkä minä muista mitään seuraavaan aamuun asti, jolloin tuli ylimyksiä ja lääkäreitä tarkastamaan kuolleen päällikön ruumista ja palsamoimaan sitä hautausta varten.

Seuraavat kaksi päivää kuluivat vaikeasti meiltä kolmelta, sillä vankilamme äänetön synkkyys ja tuon kaamean yön muistot vaivasivat meitä. Mayan ja hänen isänsä välinen rakkaus ei ollut koskaan ollut syvä, sillä heidän mielipiteensä eivät käyneet yksiin. Nyt Maya kumminkin suri häntä, enin ehkä siksi että isä oli kuollut vihoissaan, kiroten hänet. Asteettain hän vapautui ylivoimaisesti tunnusmerkin ennustusta lukiessa syntyneestä pelostaan. Mutta isänsä kirousta ei hän koskaan saanut mielestään, ja vaikka hän yritti kestää kaiken rakkautensa ja englantilaisen takia, luulen tuon kirouksen olleen varjon lailla hänen tiellään.

"Oi, miksi rakastuinkaan Teihin?" hän tuskissaan huudahti "Mitä on Teillä tekemistä minun kanssani, joka olen heimoni, lakini, kohtaloni käskettävissä?" Mutta siitä huolimatta rakasti hän englantilaista vieläkin enemmän.

Minä olin myöskin onneton, sillä vaikken juuri uskonutkaan enteisiin tai kuolleiden profeettain loruihin ja elävien veijarien konnankoukkuihin, tunsin kumminkin minuun jo muinoin liittyneen huonon onnen yhä vielä seuraavan. Kaikki asiani olivat menneet myttyyn; Zibalbay oli kuollut, ja nainen, tuo väistämätön, oli anastanut ystäväni sydämen ja laahasi minut suunnitelmineni tunteittensa pyörteeseen, missä niiden oli pakko hukkua. Säilyttäen yhä rotuni ominaisen rauhallisuuden minä kannoin nämä salaiset huoleni miten parhaiten taisin, mukautuen rakastaviin, jotka voitettuaan vaikeutensa luonnollisestikin välittivät vähän minusta ja rauenneista suunnitelmistani.

Vihdoin vietiin Zibalbayn kullattuihin kuolinliinoihin kääritty ruumis pois ja sijoitettiin suurella loistolla ja juhlallisuudella esi-isiensä ruumiiden joukkoon Kuolleiden Kammioon. Maya luonnollisestikin itki, mutta minä puolestani iloitsin, että hänet lopultakin vietiin pois. Ja niinpä luulen englantilaisenkin iloinneen; hänenkin henkiset voimansa olivat alkaneet lannistua niin paljon surun ja koettelemuksen keskellä.

Tuona päivänä — se oli juuri ennen Vetten Nousuyötä, jolloin piti astua Sydämen Neuvoston eteen Kaikkein Pyhimpään — tuli Tikal katsomaan meitä. Mayalle hän kumarsi hiukan, mutta englantilaiseen ja minuun heitti hän vihaisen katseen — katseen, joka ilmaisi hänen halunsa tappaa meidät, jos vain olisi uskaltanut. Ensin lausui hän hienoin sanoin ja kulunein kohteliaisuuksin myötätuntonsa isän kuoleman suhteen. Maya kiitti tästä ja lausui erään oman kansansa sananlaskun, joka tarkoitti samaa kuin että toisen kuolema on toisen elämä.

"Isänihän oli Teidän vihamiehenne, Tikal", hän lisäsi, "ja kun hän on pois tieltä, saatte Te nukkua ja hallita rauhassa."

"Ei aivan niin, armollinen neiti", hän vastasi, "koska hän jätti jälkeensä vieläkin vaarallisemman vallankilpailijan, nimittäin Teidät. En tahdo salata Teiltä, Maya, sitä mitä kuitenkin kohta saatte kuulla, että suuri kansanosa ja samalla joukko ylimyksiä syyttää minua isänne murhasta ja vaatii minua erotettavaksi ja Teitä valittavaksi Sydämen Kaupungin päälliköksi. Joku päivä sitten olisin minä voinut saada heidät vaikenemaan surmauttamalla teidät, mutta nyt se on liian myöhäistä, koska Aika on tullut avuksenne, ja minä saisin, surmattuani Teidät, itse kärsiä saman kohtalon. Kun viimeksi olin täällä, serkku, tein Teille erään kysymyksen, johon Te lupasitte vastata isänne joko toivuttua tai kuoltua, ja tänään olen tullut kuulemaan tuota vastausta. Zibalbayn eläessä tarjosin hänelle ja Teille Teidän kädestänne paljon ja tein tarjoukseni vapaasti. Niin korkeaksi arvioin Teidät, että olin valmis luopumaan vallastani ja antamaan isänne rikkoa lakeja, sekä vetämään päälleni Mattain, hänen tyttärensä ja puolueensa ikuiset vihat. Nyt minun on tehtävä matalampi tarjous: Teille yhtä suuri valta kuin itselleni ja näille ystävillenne mitä ikinä he haluavat. Jos kieltäytyisitte, on siitä tämä seuraus: kansalaissota puhkeaa kaupungissa, kunnes toinen tai toinen on kukistettu, ja nämä muukalaiset surmataan. Mutta, Maya, minä pyydän, ettette kieltäytyisi, sillä minulla on Teille tarjottavana vieläkin enemmän — kuolematon rakkauteni. Pienestä lapsesta asti olen Teitä aina rakastanut, Maya, vaikka Te olettekin minua kylmästi kohdellut;, ja päivä päivältä rakastan minä Teitä yhä enemmän. Minä tosiaankin luulin että Te ja isänne kuolitte noihin erämaihin, sillä minä uskoin Mattaihin, jonka minä nyt tiedän konnaksi, hän kun vannoi kaiken tähdistä lukeneensa. En sittenkään olisi tahtonut mennä naimisiin toisen naisen kanssa, sillä sydämeni suri Teidän menetystänne, ellei Mattai olisi määrännyt tätä avioliittoa nimenomaiseksi ehdoksi, jota täyttämättä minun ei tarvitsisi toivoa pääseväni päälliköksi, koska minulla oli monta kadehtivaa vihamiestä. Kunnianhimo saattoi minut suostumaan, ja katkerasti olen saanut katua heikkouttani kaiken aikaa; sillä vaikka tuo vaimokseni kutsuttu nainen rakastaakin minua, vihaan minä häntä ja tahdon keinolla millä tahansa päästä eroon hänestä. Antakaa anteeksi, että olen rikkonut Teitä vastaan, ja muistakaa vain, että muinoin rakastin ja palvelin Teitä niinkuin Teitä taaskin tulevaisuudessa rakastan ja palvelen; ja Tehän saitte oikeastaan tämän sekaannuksen syntymään, sillä vaikka tein voitavani ja rukoilin Teitä jäämään, päätitte kumminkin lähteä isänne mukana tuolle erämaamatkalle. Olen puhunut, ja kiitän Teitä siitä tarkkaavaisuudesta, jolla olette kuunnellut minua."

"Olette puhunut, serkku", Maya vastasi, "ja sananne ovat olleet kohteliaita. Jos ymmärrän Teitä oikein, olitte joku päivä takaperin epätietoinen siitä, eikö olisi paras surmata minut tähän synkkään holviin."

"Jos valtioviisaus toikin sellaisen ajatuksen mieleeni, Maya, niin ehti rakkaus sen peruuttaa", hän vastasi hämmentyen.

"Myönnätte siis niin olleen", hän sanoi. "No, saattaa taas tulla päivä, jolloin valtioviisaus tuo tämän ajatuksen, eikä väsynyt rakkaus ole kyllin lämmin peruuttamaan sitä. Kuulostaa siltä, että vielä nytkin toimittaisitte tovereitteni kuoleman, jos antaisin kieltävän vastauksen."

"Jos annatte kieltävän vastauksen, Maya, ehkä siihen on Teillä oma, salainen syynne" — ja hän muljautti vihaisen katseen englantilaiseen — "joka samainen syy saattaa minut heidät surmaamaan, tai ainakin toisen heistä."

"Olkaa varma siitä, Tikal", hän vastasi terävästi, "että tuollainen teko katkaisisi ikipäiviksi toiveenne saada minusta vaimo itsellenne. Kuulkaahan. Olen kuullut sananne, ja ne ovat minua jonkunverran liikuttaneet, sillä otaksun, vaikka olette rikkonutkin isälleni tekemän valan ja minulle vannomanne uskollisuuden, että sisäinen rakkautenne on ollut rehellinen. En voi mitenkään vielä antaa Teille vastausta, vaan pikemminkin jumalat. Huomisiltana kokoonnumme Sydämen Neuvoston istuntoon, ja Te itse saatte panna Kaikkein Pyhimmän alttarilla olevaan tunnusmerkkiin taikakalun molemmat puolikkaat, joita olemme etsineet niin kaukaa. Silloin, kuten isävainajani luuli — ja hänellä oli taivaan viisaus — ilmoittaa jumala tarkoituksensa tavalla tahi toisella ja osoittaa palvelijoilleen, miksi kaiken on täytynyt tapahtua ja miten kukin voi täyttää hänen tahtonsa. Tuo tahto, serkku, eikä omani, ohjaa minua tässä ja kaikessa muussa."

Tikal mietti hetken ja vastasi: "Ellei koko juhlallisuus johda mihinkään, ja jumalan oraakkeli pysyy äänettömänä — mitä sitten?"

"Sitten, Tikal", Maya sanoi lempeästi, "voitte minulta uudelleen kysyä, tahdonko tulla vaimoksenne, ja ehkä, jos Neuvosto sen sallii, minä en vastaa silloin kieltävästi. Hyvästi nyt, sillä suruni ei vielä ole hälvennyt, enkä jaksa keskustella enään."

KAHDESKYMMENES LUKU.

Tikalin mentyä istuin minä vaieten, sillä vaikka henkemme pelastus ja Mayan lemmenunelmat olivatkin välttämättömiä, ei tällainen juonittelu miellyttänyt minua, enkä minä voinut keskustella kevyin sydämin. Mutta herra Strickland sanoi:

"Toivon ettei tuo Mattai-roisto ole muuttanut mieltään tahi mennyt Tikalin puolelle ja pistänyt jotain muuta ennustusta tunnusmerkin sisälle. Silloinpa Te, Maya, jouduttekin sanoistanne kiinni, ja asiat käyvät kahta kauheammiksi."

"Toivon samaa, eikä se ole luultavaakaan", hän vastasi hätkähtäen, sitten lisäsi hän vuolain tunteenpurkauksin:

"Miksi katsotte minuun noin soimaten, Ignatio? Ei, älkää vastatko, sillä minä tiedän. Siksi että pidätte minua petturina ja valehtelijana ja sanotte hiljaa sydämessänne. 'Siinä on naisen kunnia. Niin menettelisi jokainen nainen kiusauksen hetkellä!' Ignatio, kaikessa käytöksessänne vihaatte ja halveksitte Te meitä naisia, pitäen meitä itseänne alempina olentoina, kuin käärmeinä tai salahautana Teille. No, jos niin onkin, tällaisiksi meidät luotiin, ja voimmeko kiistellä sen kanssa, joka loi meidät? Mutta jossakin suhteessa olemme me suurempia kuin te, vaikkakin te voitte sanoa itseänne kunniallisemmiksi. Te ette olisi uskaltanut rakkautenne takia sitä kuin minä olen uskaltanut; Te ette olisi uskaltanut perinpohjaisesti loukata kansanne jumalaa, verenne vaistoa ja nuoruutenne oppeja. Ette, Te olisitte istunut hiljaa ja käsiänne väännellen katsellut rakastettunne perikatoa ja sitten silmänne taivaalle kohottaen sanonut: 'Sitä ei voi auttaa, hyvä niin; olen ainakin puhdas Taivaan silmissä!' Olkoon niin. Minä, Maya, olen aivan erilainen; minä olen uskaltanut kaiken tämän ja iloitsen siitä, vaikkakin Te tuijotatte minuun synkin katsein. Miksi en sitten iloitsisi? Eikö rakkauteni ole kaikki kaikessa minulle, ja onko häpeällistä, että niin on laita? En usko enään tuohon tuntemattomaan jumalaan; miksi arastelisin siis loukata häntä? En tahdo nähdä rakkaani joutuvan kuolemaan ja itseni vieläkin pahempaan. Voinko rikkoa sillä kansaani vastaan, että otan puolisokseni ylhäisemmän miehen kuin he ovat? Lakatkaa siis soimaamasta minua katseillanne; tai säälikää mieluummin minua, sillä vavistukseni on suuri, ja kosto varmaan kulkee kantapäilläni. Kohdatkoon se, jos niin on, minua, mutta ei Teitä, oma rakkaani — oi! ei Teitä —" ja siinä samassa hän unohti tuskansa ja vaipui itkien englantilaisen syliin.

Menin huoneen toiseen päähän ja istuin lukemaan löytämiämme tämän kansan vanhoja kirjoituksia. Tämä olikin jokapäiväinen hommani, sillä huomasin noiden rakastavaisten haluavan olla yksin, ellei ollut kysymyksessä suunnitelmien teko ja neuvonanto.

Juopa syntyi noina päivinä minun ja englantilaisen välille;, sillä vaikkei hän sanonutkaan mitään, oli hänkin suutuksissaan siitä, etten hyväksynyt tuota pimeätä liittoa, jossa olimme osallisina, ja Maya oli purkauksellaan saanut hänet täydellisesti puolelleen. Eikä ihmekään. Kun nyt muistelen menneitä aikoja, en moiti heitä kumpaakaan tai ajattele heidän tehneen väärin. Luulen, ettei todellinen tunteeni ollut suuttumusta juonta kohtaan, jonka voi ehkä saada anteeksi, koska siitä riippui niin paljon, vaan voittamatonta pelkoa, että joku inhimillinen tai pirullinen voima kostaisi tuon juonen. Sillä, kuten tiedämme, pahoilla hengilläkin on valtaa meihin, jos taistelemme heidän aseillaan maailmassa.

Seuraavana päivänä toivat palvelijamme puhtaat viitat kaikille meille, ja Mayalle sitä paitsi erinäisiä ruhtinaallisia koristuksia. Puimme ne illansuussa päällemme ja odotimme. Tunnit kuluivat, ja vihdoin avautuivat kupariovet ja joukko asemiesten seuraamia ylimyksiä astui eteemme, ilmoittaen saaneensa toimeksi viedä meidät Kaikkein Pyhimpään. Sanoimme sen tuntuvan meistä erittäin mieluiselta, koska olimme perinpohjin kyllästyneet elämään pimeässä kuin rotat, ja jonkun minuutin kuluttua kapuilimme jo ylös portaita, pyramiidin huippua kohti.

Pääsimme sinne ja näimme yllämme kimmeltävän tähtitaivaan, tuntien kasvoillamme tuulen leyhyn, eivätkä minusta taivaan tähdet koskaan ole tuntuneet ihanammilta eikä yön ilma suloisemmalta. Vartiohuoneesta astuimme pyramiidin kaltevan laidan portaille ja aloimme laskeutua niitä.

Portaiden juurelta me käännyimme oikeaan ja saavuimme ihanalle, pyramiidin länsiseinän keskessä olevalle kupariselle kaksoisovelle, jota vartioi pieni sotilasjoukko, tervehtien meitä. Ovien takaa avautui lampuin valaistu, hiotusta marmorista tehty vankilamme kaltainen suuri sali, jonka sivuseinillä oli virkamiesten makuuhuoneisiin johtavia ovia. Tämän huoneen kynnyksellä odottivat meitä puhtaan valkoisiin vaatteisiin puetut papit, joiden huostaan meitä tähän asti tuonut ylimysjoukko luovutti meidät.

Kulkien laulavien pappien ympäröiminä me astuimme poikki salin ja tulimme toiselle, hieman pienemmälle ovelle. Tämän takana oli jyrkän kaltevia käytäväsokkeloita, joita kulki joka suuntaan pyramiidinalaisen vuoren uumeniin. Nämä käytävät olivat niin sekavia ja monilukuisia, että tuntemattoman olisi lampun valossakin ollut mahdoton löytää perille.

Näitä käytäviä kulkivat oppaamme erehtymättä, kääntyen milloin oikeaan, milloin vasempaan, kunnes vihdoin pysähtyivät avonaisen, kultalevyllä päällystetyn oven eteen, jonka takana oli Sydämen kaupungin lähinnä pyhin paikka. Sillä huoneella oli kolmenlainen tarkoitus: se oli oikeussali, ylimysten kappeli sekä kaupungin kuolleiden päälliköiden hautakammio. Tässä kaameassa holvissa, kukin omassa komerossaan puolisonsa kera, seisoivat pyhän kaupungin muinaisten hallitsijain ruumiit, kukin oman muotonsa mukaisessa kultaisessa arkussaan, nimi, ikä, kuolinpäivä sekä lyhyt kertomus kaikesta siitä hyvästä tai pahasta, mitä hän oli eläissään toimittanut, merkittynä kuvakirjoituksin hänen rintaansa. Siinä seisoivat he ikuisesti, nuo kultaan valetut miehet ja naiset, ja heidän kulmainsa alta kimalsivat smaragdiset valesilmät. Vaikka komeroita olikin paljon huoneessa, oli kussakin jo oma asujansa; ja viimeisessä sopessa — lähinnä ovea — oli vastatullut. Siinä oli kultakotelossaan Zibalbayn ruumis, vaimonsa, Mayan äidin vieressä.

Hetken aikaa katseli Maya äänettä vanhempiensa ruumiita ja huoaten jatkoi matkaansa, sanoen minulle: "Katsokaa, tämä kuolleitten kammio on täynnä; siellä ei ole enään paikkaa minulle eikä minun jälkeläisilleni, ja se on varmasti paha merkki. No", hän jatkoi huoahtaen, "mitä sillä väliä, mihin he panevat meidät kuoltuamme! Minä puolestani nukkuisin mieluummin maassa tai järven pohjassa kuin seisoisin ikuisesti kultakotelossa, tuijottaen pimeyteen jalokivisilmin. Niin, jos voisin, valitsisin maan mullan, joka minut synnyttikin, sillä se kasvattaisi kukkia tomustani."

Astuimme ohi vainajain kultaisen joukon, joka näytti tuijottavan meihin, kunnes sivuutimme taustalla olevan tuomioistuimen ja pääsimme pienen oven luo, jonka päällä paloi suuria lamppuja. Tätä ovea vartioi kaksi pappia paljastetuin miekoin, jotka he nostivat meitä kohti, merkiksi että meidän oli pysähdyttävä.

Tähän asti seuranneet papit jäivät tuomioistuimen taakse ja me jäimme yksin.

Silloin toinen miekkamies päästi hiljaisen, lapsen valitusta muistuttavan äänen. Kun hän puolen minuutin väliajoin oli uudistanut merkkinsä kolmasti, vastasi sisältä toinen, äänekkäämpi huuto samalla nuotilla. Samassa avautui ovi ja ankarannäköinen, kaljupää mies astui siitä.

"Keitä Te olette, jotka pyritte päästä Kaikkein Pyhimpään?" hän kysyi; "oletteko jumalia vai paholaisia, miehiä vai naisia?"

"Meitä on kaksi miestä ja yksi nainen", vastasi Maya, "Sydämen pappeja ja papittaria, ja tulemme oikeutemme mukaan kuulemaan tuomiotamme Sydämen Neuvostolta."

"Tunnetteko Sydämen tunnussanat, Veljeyden, Yksimielisyyden ja Rakkauden tunnussanat, koska uskallatte seistä Kaikkein Pyhimmän kynnyksellä, jonka yli astuminen tuo kuoleman tietämättömälle?"

"Tunnetteko Sydämen salaiset tunnussanat, koska uskallatte astua yli tämän kynnyksen?" hän kysyi taasen. "Muutoin saatte kääntyä takaisin ja kuulla tuomionne yleisessä tuomioistuinsalissa."

"Tunnen ne", vastasi Maya, "ja vastaan näiden seuralaisteni puolesta. Sallikaa minun astua sisään ja näiden miesten myös, sillä olen täällä vanhan lain oikeudella ja taidan sekä ulkonaiset tunnuslauseet että sisäiset salatiedot."

Silloin mies väistyi ja ovi pamahti kiinni hänen takanaan. Pian palasi hän takaisin ja sanoi:

"Seuratkaa minua", sanoi Maya meille, "ja älkää vastatko mitään, ennenkuin olen puhunut puolestanne."

Papit laskivat miekkansa, ja kun olimme kulkeneet ovien läpi — niitä
oli kaksi, välillään lyhyt käytävä — huomasimme taaskin seisovamme
Tuntemattoman jumalan naamion alla. Mutta tällä kertaa ei Kaikkein
Pyhin ollut enään tyhjä.

Pienen alttarin takana oli kolme tuolia, ja niillä istui kummallisissa puvuissa, kullassa ja jalokivissä Tikal, Mattai ja Nahua, joka oli ainoa läsnä oleva nainen. Alttarin edessä oli avoin paikka ja siinä istuivat ympyrässä arvonsa mukaisesti Sydämen Veljet, luvultaan kolmekymmentäkuusi.

Mayan johdolla me astuimme alttarin edessä olevalle paikalle ja seisoimme siinä ääneti. Ei ainoakaan läsnäolija välittänyt meistä. He eivät näyttäneet huomaavan meitä, vaan istuivat pää kumarassa, kädet rinnoilla ristissä. Vihdoin nousi yksi Veli — ovea lähinnä oleva ja sama, joka oli tehnyt kysymyksiä meille — ja sanoi, Tikalin puoleen kääntyen:

"Sydämen Haltija, eräs oikeutensa mukaan seuraamme kuuluva seisoo edessänne, ja hänen mukanaan kaksi, jotka hän takaa ja jotka, vaikka ovatkin muukalaisia, minä tutkittuani käskynne mukaan olen huomannut Sydämen Veljiksi, vaikkenkaan mitään muuta heistä tiedä. Suvaitkaa tutkia heitä heidän takaajansa kautta, jotta heidän suunsa avautuisi ja heidän pyyntönsä tulisivat Neuvoston kuuluville."

Tällöin nousi kaksi veljeä sitomaan englantilaisen ja minun silmät, jottemme näkisi pyhiä toimituksia, joista minä kyllä olin täysin selvillä; Mayaa he eivät sitoneet. Sitten kuulimme Tikalin kysyvän:

Emme vastanneet, sillä kuulimme äänen kuiskaavan ja käskevän meitä vaikenemaan.

"Meidän nimemme ovat 'Meren Poika' ja 'Ignatio Vaeltava'", vastasi
Mayan ääni.

"Meren Poika ja Ignatio Vaeltava, miksi tulette tänne", kysyi
Tikal, "läpi portin johon on kirjoitettu: 'Kuolema Muukalaiselle ja
Tietämättömälle'?"

"Koska meillä on pyyntö pyydettävänä, tarjous tehtävänä ja koska, vaikka asuntomme onkin loitolla täältä, olemme Sydämen palvelijoita", vastasi Maya.

Syntyi hiljaisuus, ja vaikkemme voineet nähdä, näytti Maya puolestamme merkin.

"Näyttäkää minulle toinen merkki, Suun merkki, tai kohdatkoon teitä
Suun kirous, sekä kuolema tässä ja tulevassa maailmassa."

"Näyttäkää minulle Sydämen merkki, kolmas ja suurin merkki, tai ajattelee Sydän tuomion teille ja te kuolette tähän ja tulevaan maailmaan sekä kaikkiin sen jälkeen tuleviin maailmoihin, taikka teidät heitetään Valon ja Pimeyden välille ja hukutetaan Taivaan ja Helvetin väliseen tulivirtaan."

Kuulimme kahinaa, kuin olisi koko seurue noussut seisomaan ja liikehtimään, ja samassa irroitettiin siteet silmiltämme.

"Muukalaiset", sanoi Tikal, "suunne on avattu puhumaan Kaikkein Pyhimmässä, vanhojen muotojen mukaisesti, ja Neuvosto on oikeutettu kuulemaan pyyntöänne. Puhukaa siis ilman pelkoa."

"Veljet — sillä minä uskallan teitä sillä nimellä kutsua, koska minäkin, vaikka olen muukalainen, kuulun Sydämen Veljesliittoon, minkä minä voin näyttää toteen teille, jos niin tarvitaan niin! ja olen korkeampi-arvoinen kuin yksikään läsnäolija, ellei ole puhe Teistä, oi Sydämen Haltija: omasta puolestani, seuraamme kuuluvan veljeni puolesta, ja Mayan, Sydämen Ruhtinattaren, teidän entisen hallitsijanne tyttären ja hänen valtansa perijättären puolesta minä esitän pyyntöni teille. Väitetään meidän kolmen, sekä kuolleen, siis tuomionne ulkopuolella olevan Zibalbayn rikkoneen tämän kaupungin lakeja — me uskaltamalla astua sen porteista sisälle, sekä Zibalbay ja neiti Maya johtamalla meidät noiden porttien luo. Tämän rikoksen takia olisi meidät surmattu viikko sitten pyramiidin huipulla, ellei neiti Maya olisi vedonnut siihen oikeuteen, että asiamme voitiin ratkaista vain tämän korkean istuimen edessä. Mayan ja hänen isänsä suhteen tämä myönnettiinkin, ja minä anon, että sama armollisuus osoitettaisiin minulle ja veljellenikin."

"Sillä perustuksella, että olemme Sydämen salaisimman ryhmän Veljiä emmekä niinmuodoin ole tehneet rikosta tullessamme tähän kaupunkiin, joka on vapaa meille arvomme ja asemamme nojalla."

Neuvoston keskuudesta takaani kuului silloin mumina "Totta", ja Tikalkin sanoi "Totta", lisäten kuitenkin: "Jos olette Sydämen salaisimman ryhmän Veljiä, olette vapaat syytöksestä; mutta ensin on teidän näytettävä tuo väite toteen, ja sitä ette toistaiseksi vielä ole tehneet. Salaisen ryhmän veli tietää kaikki salamenot ja voi vastata salaisiin kysymyksiin. Pannaanpa Teidät koetukselle, mutta valkoisen miehen on ensin poistuttava Kaikkein Pyhimmästä, sillä tässä asiassa on kunkin puhuttava itse puolestaan."

Näin ollen vietiin englantilainen pois, ja kun ovet oli suljettu ja lamput himmennetty, astui esiin vanhin ja tietorikkain neuvosmies ja tutki minua monin kysymyksin, joihin kaikkiin minä vastasin epäröimättä. Sitten käskivät he minut alttarin ääreen avaamaan Sydämen Haltijana Sydäntä. Minä seurasin käskyä, vaikka jälkeenpäin minulle kerrottiinkin, että minun juhlamenoni erosivat joissakin kohdissa heidän menoistaan. Otinpa minä silloin puhevuoron ja kyselin heiltä, kunnes lopulta ei kukaan osannut vastata minulle — ei edes ylipappi eikä Mattaikaan. He tunnustivatkin minut nöyrästi tietorikkaimmaksi heistä kaikista, ja tämän tietoni takia pidettiin minua tästä lähtien suuressa kunniassa Sydämen Kaupungissa.

Minulle annettiin heti istuin Veljien kesken — ylipapin ja ylivirkamiesten jälkeen korkein — ja englantilainen tuotiin sisään.

Hän astui sisään alakuloisena ja Mayan ja minun katsellessa levottomina alkoi tutkiminen. Se ei kestänyt kauan. Jo toisella kysymyksellä hän hämmentyi, käytti kiukuissaan englantilaisia ja espanjalaisia sanoja ja sekaantui kokonaan.

"Veljet", sanoi Tikal — ja hänen puhuessaan välähti ilo hänen silmissään — "tuntuu siltä, ettei meidän tarvitse enään nähdä vaivaa tuon petturin takia. Uskaltamalla tunkeutua meidän kaupunkiimme on hän ansainnut kuolemanrangaistuksen; hän on lisännyt rikoksensa suuruutta väittäessään kuuluvansa Veljesliittoomme, jonka yksinkertaisinta tunnussanaa hän ei edes tiedä. Onko tahtonne että hänet surmataan? Jos on, lausukaa tuomionne."

Silloin nousi Maya peloissaan, mutta minä annoin hänelle merkin pysyä hiljaa ja sanoin:

"Kuulkaa minua, ennenkuin lausutte tuon kamalan, peruuttamattoman sanan! Tämä mies kuuluu salaiseen Veljesliittoomme, vaikkei hänelle muodollisesti ole selitetty kaikkia sisäisiä menoja, ja on unohtanut ne salatiedot, jotka hänelle opetettiin Liittoon joutuessaan. Kuulkaahan, niin minä kerron miten hän on joutunut Sydämen Liiton jäseneksi."

Sitten minä kerroin heille, miten englantilainen pelasti minut, sekä myös, miten tulimme tavanneeksi Zibalbayn, sekä matkamme Sydämen Kaupunkiin, puhuen tunnin aikaa heidän kuunnellessaan tarkkaavaisina.

Kun olin lopettanut, keskustelivat he englantilaisen kohtalosta ja päättivät — vaikka vain yhden äänen enemmistöllä — että ellei minulla olisi mitään muuta hänen puolustuksekseen, olisi hänen ilman muuta kuoltava.

"On minulla vielä muutakin, ennenkuin langetatte tuomionne", sanoin hädissäni ja epätoivoissani (valehdellen, pelastaakseni rakkaan ystäväni — niin, minä joka olin soimannut Mayaa samasta syystä), "vaikkakin se läheisemmin koskee uskontonne kuin Liittomme salatietoja. Zibalbay-vainaja vakuutti, että kun vanhan taikakalun molemmat puolikkaat — Yö ja Aamu, jotka yhdessä tekevät täyden Päivän — pannaan paikalleen tunnusmerkkiin, jonka ne täyttivät, ennenkuin kansa hajaantui, niin silloin selviää, mikä osa kummallakin kulkurilla on tulevissa kohtaloissa. Tässä mielessä teki Zibalbay matkansa, ja katso! tässä se on, mitä hän lähti hakemaan!" Vedin näkyviin taikaesineen povestani ja jatkoin:

"Ottakaa se, Tikal, sillä minä luovun siitä, ja pankaa se vastapuolikkaansa kanssa vartavasten tehtyyn paikkaan, jotta kuulisimme, ja koko kansa kuulisi, kuinka paljon totta Zibalbayn näyissä on."

"Niin tahdomme tehdä", vastasi Tikal, ottaen smaragdi-puolikkaan, sekä Mayalta vastapuolikkaan. "Vartioitakoon valkoista miestä, Meren Poikaa, Kaikkein Pyhimmän ulkopuolella, siellä hänellä on aikaa valmistautua kuolemaan. Älkää peljätkö, neiti", hän lisäsi, huomattuaan Mayan huolestuneet kasvot, "hänelle ei tapahdu mitään pahaa siihen asti kuin tuo ennustusjuttu on selvä."

Toistamiseen vietiin englantilainen ulos. Hänen mentyään alkoi Tikal puhua, seuraten tuon ennustuksen historiaa niin kauas, kuin tiedettiin, ja kertoen sen sisällön — että kun joskus kerran Sydämen tunnusmerkin molemmat puolikkaat liitetään yhteen Kaikkein Pyhimmän alttarin ääressä, alkaa siitä hetkestä asti kansa taas paisua.

"Tähän kaikkeen", hän sanoi, "minä uskon hyvin vähän; mutta Zibalbay, joka oli viisas tavallaan, uskoi sen, ja kun tarina pääsi leviämään, vaatii kansa koetta tehtäväksi. Onko se teidänkin tahtonne?"

"Hyvä. Tehtäköön se siis. Vastatkaa te silloin, jos siitä aiheutuisi ikävyyksiä. Mattai, Neuvosto käskee Teitä laittamaan nämä puolikkaat tunnusmerkin loveen."

"Jos Neuvosto niin tahtoo, on minun toteltava", sanoi Mattai. "Mutta vaikkei kukaan muu olekaan vastustanut, vastustan minä, sillä tämä tuntuu minusta lapselliselta, eikä ennustuksista tietääkseni koskaan koidu hyvää." Ja hän viivytteli kuin odottaakseen vielä vastausta.

"Totelkaa! Totelkaa!" sanoi Neuvosto, sillä kaikki olivat tulleet uteliaiksi ja kurkottivat kaulaansa, nähdäkseen mitä tapahtuisi.

"Totelkaa!" toisti Tikal. "Mutta varokaa liikuttamasta Sydäntä, ettemme, kuten taru uhkaa, hukkuisi vedenpaisumukseen."

Sitten pani Mattai taikakalun molemmat puolikkaat paikalleen, ja, kuten taannoin keskellä hiljaisuutta, ihme ja kumma! tunnusmerkki aukeni kuin kukka. Kurkottaen eteenpäin näin minä sen ontossa sydämessä silmän; mutta minusta tuntui kuin olisi kiven välke himmentynyt, sillä nyt se hohti kylmästi, aivankuin kaksi tuntia sitten kuolleen miehen silmä. Luulen Mattain sen huomanneen myös, sillä hän hätkähti tunnusmerkin auetessa ja hänen kätensä vapisi.

"Tuntuu kuin Zibalbayn hulluudessa olisi ollut viisautta, sillä Sydän avautui ja sen sisällä, kirjoituksilla naarmutussa kultalevyssä on kivisilmä."

"En osaa", hän sanoi päätään pudistaen. "Se on kirjoitettu vanhemmilla kirjaimilla kuin koskaan olen nähnyt. Ottakaa Te, Mattai, lukeaksenne se, sillä Tehän olette taitava näissä kirjoituksissa."

Mattai otti levyn ja tutki sitä pitkään huolestunein katsein, kunnes hänen ilmeensä muuttui ihmettelyksi tai kummasteluksi, niin että minä, katsellessani häntä, tuntematta hänen taitavuuttaan, aloin luulla englantilaisen olleen oikeassa ja epäillä että levy oli muutettu sitten viime näkemämme.

"Veljet", hän sanoi: "Sanat näyttävät selviltä, mutta sisältö on niin kummallinen, että minä pelkään lukevani väärin, ja minun olisi ehkä parasta antaa se muiden tulkittavaksi."

"Näin sanoo Nimettömän jumalan ääni, jonka hänen profeettansa kuuli Kaikkein Pyhintä rakennettaessa ja piirsi Kaikkein Pyhimmän tunnuskuvan sisälle kätkemäänsä kultalevyyn, julistettavaksi sinä kaukaisena hetkenä, jolloin kadonnut löytyy ja Päivän ja Yön tunnusmerkit liitetään yhteen. Sinulle se puhuu, kaukaisen, tulevan ruhtinaan tytär, joka kansan nimeä kannat. Kun kansani on vanhaksi käynyt ja sen luku vähentynyt ja sydämet ovat uupuneet, ota silloin, tytär, puolisoksesi valkoisen jumalan rodun mies, merenkuohun poika, jonka itse tänne tuot yli erämaiden. Silloin kansani taas paisuu ja kasvaa vahvaksi ja maa on sinun lapsesi ja jumalan lapsen oma idästä länteen, pohjasta etelään, laajemmalti kotkan lentoa auringon nousun ja laskun välillä."

Mattain lukiessa kävi Tikalin naama raivosta mustaksi, ja ennenkuin Mattain äänen kaiku oli vaiennut, hypähti hän ylös istuimeltaan, huutaen:

"Kuka hyvänsä kirjoittikin tuon vale-ennustuksen, jumala tai ihminen, olkoon hän kirottu. Onko neiti Maya — sillä häntä kai tarkoitetaan tuolla kansan nimellä — joutuva naimisiin tuon valkoisen koiran kanssa, joka odottaa tuomiotaan oven takana, ja hallitseeko hänen poikansa meitä? Ennen tahdon heidät tappaa kummatkin!"

Silloin nousi puhumaan muuan Neuvoston vanhimpia jäseniä, mies nimeltä Dimas, joka, mikäli jälkeenpäin sain kuulla, oli ollut Zibalbayn kasvinveli, ja vastasi vihoissaan:

"Näyttää siltä, että asiain täytyy mennä tätä latua, Tikal, ja varokaa päästämästä kuoleman uhkauksia, muutoin voivat ne kohdata Teitä itseänne. Olemme kysyneet jumalan mieltä, ja jumala on puhunut selvällä kielellä. Neiti Mayasta täytyy tulla valkoisen miehen, Meren Pojan, vaimo, ja sitten saa kaikki käydä kohtalon määräämää latua."

"Mitä?" vastasi Tikal. "Tuoko kuljeksiva muukalainen joutuisi hallitsemaan meitä kaikkia?"

"Sitä en tiedä", sanoi neuvosmies, "kirjoitus ei puhu siitä; kirjoitus sanoo hänen poikansa hallitsevan meitä, ja toistaiseksi hänellä ei ole poikaa. Mutta se on varmaa, että neiti Mayan on mentävä hänen vaimokseen, ja Mayan oikeuden nojalla saa hän hallita, koska Maya on isänsä laillinen seuraaja, ettekä Te, Tikal, vaikka olettekin anastanut hänen paikkansa."

"Mitä minä sanoisin?" hän alkoi, "muuta kuin sen, että jumalien tahto on minun tahtoni, jos kohtalo määrää minut naimisiin valkoisen miehen kanssa, suostun minä siihen. Monet vuodet kasvatettiin minua toisessa mielessä, mutta hän, josta piti tulla minun mieheni" — ja hän viittasi Tikaliin — "otti itselleen toisen vaimon ja minä huomaan, ettei hän tehnyt sitä täysin omasta tahdostaan, vaan asiat vaativat niin. Vielä yksi asia. Minulla, joka olen vain nainen, ei ole lainkaan halua hallita tai anastaa Ruhtinatar Nahuan paikkaa. Kirjoitushan sanoo, että kaukaisena, tulevana päivänä joku minun lapseni — jos minä nyt olen tuo ruhtinaan tytär, joka kansan nimeä kannan — nousee hallitsemaan. Antaa hänen tulla aikanaan ja ottaa vastaan hänelle kuuluva kunnia, mutta sillaikaa saatte Te, Tikal, pysyä paikallanne ja antaa minun elää rauhassa."

"Armollinen neiti Maya puhuu suopeasti Teille, Tikal, ja minun tyttärelleni", sanoi Mattai, "ja jos kansa vain niin tahtoo, on teidän viisainta hyväksyä tämä tarjous ja jättää tulevaisuus oman onnensa nojaan. Hän sanoo olevansa valmis ottamaan valkoisen miehen puolisokseen, mutta emme ole vielä kysyneet, tahtooko valkoinen mies ottaa häntä vaimokseen. Saattaa olla", hän lisäsi hymyillen, "että hän mieluummin valitsee kuoleman; mutta meidän täytyy joka tapauksessa kuulla vastaus hänen omasta suustaan — riippuen siitä, jos te tunnustatte tämän ennustuksen Taivaan lähettämäksi. Sanokaa, tunnustatteko?"

KAHDESKYMMENESENSIMÄINEN LUKU.

Ovi aukeni ja englantilainen tuotiin Kaikkein Pyhimpään, niinkuin hän itse luuli, kuulemaan kuolemantuomiotansa, sillä näin hänen hampaansa olevan puristuksissa ja kätensä nyrkissä kuin puolustaakseen itseään. Mutta hänen sisään astuessaan nousi suurin osa Neuvostoa seisomaan ja kumarsi hänelle, huutaen:

"Terve Teille! Meren Poika, Taivaan Suosikki, tulevan Vapauttajan ennustettu Isä!"

"Kuulkaahan, valkoinen herra", sanoi Mattai, sillä Tikal istui hiljaa ja katseli häntä vaieten, "jumalat ovat puhuneet oraakkelinsa kautta. Zibalbayn ajatus oli oikea, ja tulollanne yli Sydämen Kaupungin rajan on tarkoitus. Kuulkaa jumalien julistus." Ja hän otti levyn ja luki hänelle väärän ennustuksen. "Valitkaa siis, valkoinen mies. Tahdotteko ottaa neiti Mayan vaimoksenne, vai tahdotteko alistua kuolemaan, jos Te, Sydämen Kaupunkiin tultuanne, kieltäydytte tottelemasta jumalien käskyä?"

"Se mies olisi mieletön, joka epäilisi valitessaan kuoleman ja näin kauniin ja suloisen morsiamen välillä. Tämä on kuitenkin sellainen asia, jota en voi yksin ratkaista. Mitä sanoo neiti Maya?"

"Hän sanoo", vastasi Maya, "vaikka tämä on odottamaton avioliitto ja on outoa Sydämen tyttärelle ottaa miehekseen nuorempaa verta oleva mies, on Taivaan tahto hänenkin tahtonsa, ja se herra, jonka Taivas valitsee, on hänen herransa." Ja hän ojensi kätensä englantilaiselle.

Luulin jo juhlamenojen loppuneen ja olin iloissani, sillä minua kyllästytti tämän ilveilyn katseleminen, mutta vanha pappi, Zibalbayn kasvinveli, nousi seisomaan ja sanoi:

"Yksi työ on vielä tehtävä, Veljet; ennenkuin lähdemme täältä kaikkein Pyhimmästä, meidän on vannotettava nämä muukalaiset Neuvostomme jäseniksi. He ovat tulleet tänne kaukaa, ja täällä meidän keskuudessamme on heidän elettävä ja kuoltava, koska he molemmat tietävät salaisuutemme ja toinen heistä on määrätty tulemaan suuren hallitsijan isäksi, hallitsijan, jonka tuloa me olemme odottaneet monta sukupolvea. Siihen asti kuin tuo lapsi syntyy, on häntä vartioitava kuin papit kaitsevat pyhää tulta."

"Niin! Se on oikein ajateltu. Heidät on vannotettava ja heidän tietoonsa on saatettava, että tuon valan rikkominen tuottaa kuoleman", oli vastaus.

"Te, valkoinen mies, Meren Poika, ja Te, Ignatio Vaeltava, Sydämen Herra, vannokaa Sydämen pyhän tunnusmerkin nimeen vala, jonka rikkominen tuo kamalan kuoleman tässä maailmassa ja ikuisen kadotuksen tulevissa maailmoissa. Vannokaa, antaen valanne pantiksi sielunne ja ruumiinne, ettei kumpikaan teistä sanoin eikä teoin paljasta hituistakaan tämän Veljesliiton salamenoista ja tiedoista, tämän Liiton, jonka uskollisia palvelijoita te olette hamaan kuolemaanne asti, pitäen sitä mahtavimpana valtana maan päällä. Vannokaa, ettette ota itsellenne tämän Sydämen kaupungin aarteita, ettekä ilman korkean Veljesliiton lupaa yritä lähteä sen rajojen ulkopuolelle tai tuoda ketään muukalaista sen muurien sisäpuolelle. Vannokaa kaikki tämä, kädet alttarilla, antaen sielunne ja ruumiinne valanne pantiksi."

Oli siinä vielä muitakin pykäliä, jotka olen unohtanut, mutta tämä oli meille sanellun valan pääsisältö. Katselimme avuttomina toisiimme, ja kun muuta pelastusta ei ollut, vannoimme, polvistuen alttarin ääreen, kädet sen päällä.

Kun valan juhlalliset sanat oli sanottu, kuulimme takaamme raskasta kivenrahinaa.

"Nouskaa", sanoi vanha pappi, "kääntykää, Veljet, ja katsokaa mitä on takananne."

Tottelimme, ja peräydyimme huudahtaen alttarin laitaan, sillä kuuden jalan päässä meistä oli lattiasta nostettu suuri kivi ja paljastettu lähde, jonka syvistä uumenista kuului kaukaista vedenloisketta.

"Katsokaa, Veljet", hän jatkoi. "Jos vannomanne lain muoto rikotaan, tietäkää millä lailla syntinne rangaistaan. Tuohon kuoppaan teidät heitetään, jotta vesi tukahuttaisi teidät ja Manalan pahat henget saisivat sielunne ijankaikkisesti. Oletteko nähneet, ja ymmärrättekö siis?"

"Lukittakoon kuopan suu jälleen, ja rukoilkaa sydämessänne, ettei se koskaan avautuisi nielemään teidän tai meidän kenenkään ruumista elävältä. Meren Poika ja Te, Ignatio Vaeltava, valat ovat vannotut ja juhlamenot ovat päättyneet. Tästä hetkestä hamaan kuolemaanne asti olette meidän joukkoamme, osallisia oikeuksiimme ja etuuksiimme, ja teille määrätään talot, palvelijat sekä asemanne mukaiset tulot. Menkää, Veljet, virkistymään ja valmistautumaan kansan kohtaukseen pyramiidin huipulla aamunkoitteessa; tunnin kuluttua siis. Viekää heidät pois, Lordi Mattai."

Niin me läksimme, jättäen sinne Halkaistun Sydämen taikakalun, sillä papit kieltäytyivät antamasta sitä minulle takaisin, sanoen Päivän ja Yön vihdoinkin joutuneen oikeaan paikkaansa ja pysyvän siellä ainaiseksi. Mayan, Mattain ja pappijoukon saattamana kuljimme salien ja käytävien läpi temppelin pihalle ja sieltä palatsin huoneisiin, missä vahvistimme itseämme syöden, sillä olimme jo näännyksissä.

Juoni oli onnistunut, virallinen päätös oli ohi, eikä meidän toistaiseksi tarvinnut enään pelätä henkeämme. Mattain valtakin oli säilynyt ja hänen tyttärensä pysyi yhä Tikalin vaimona; herra Strickland ja neiti Maya olivat saavuttamaisillaan toiveidensa päämäärän, kun heidät kansan läsnäollessa julistettaisiin yhteenkuuluviksi. En koskaan ole syönyt ateriaani alakuloisempana, ei koskaan tulevaisuuden huoli ja pelko ole synkentänyt kasvojani niinkuin nyt; sillä vaikkei mitään puhuttu, tunsimme kukin sydämessämme itsemme syypääksi rikokseen, ja että roistotyömme varhemmin tai myöhemmin, tavalla tai toisella, yllättäisi meidät.

Asian suhteen oli minulla nureksimisen syytä, sillä en puolestani ollut voittanut mitään, jos toiset ehkä olivatkin; sitäpaitsi tunsin juhlallisen valan sitovan itseäni ja kieltävän minun edes lähtemästä pois tästä kaupungista, mihin olin tullut niin suurin toivein. No, tehty oli tehty, ja oli turhaa murehtia tai miettiä tulevaisuutta, joten kysyin Mattailta, mitä tapahtuisi pyramiidin huipulla.

"Siellä on suuri kansankokous", hän vastasi, "niinkuin tapa on Vetten Nousuyön jälkeisenä aamuna, ja silloin saavat kaikki tiedon, mitä on tapahtunut Kaikkein Pyhimmässä. Jos kansa niin tahtoo, tunnustetaan Tikal sopimuksemme mukaisesti päälliköksi, ja joko tänään tai huomenna tulee valkoisesta miehestä neiti Mayan puoliso, jotta" — hän lisäsi pilkallisesti — "heidän liitostaan syntyisi tuleva Pelastaja. Jos olette valmiit, on meidän jo aika lähteä, sillä kansanjoukko on kokoontunut ja seurue odottaa meitä ulkopuolella."

Tullen ulos palatsista me asetuimme odottavien ylimysten ja asemiesten joukon keskeen, astuimme yli pihan ja aloimme kavuta pyramiidin portaita. Yö vaaleni koin sarastaessa; ja hämärässä valaistuksessa, jonka läpi vain tähdet tuikahtelivat heikosti, me huomasimme määrättyihin paikkoihinsa alttarin ääreen kokoontuneen joukon pappeja ja ylimyksiä, yllään päärmetyt viitat — sillä aamu-ilma oli kylmä. Heidän edessään seisoivat sankat kansanjoukot, jotka olivat tänä juhlapäivänä kokoontuneet tänne rukoilemaan ja kuulemaan oikeata selontekoa Zibalbayn kuolemasta; Zibalbayta tuntemattomista maista seuranneiden muukalaisten kohtaloa; päällikön paikan ja vallan seuraajaa koskevaa Neuvoston päätöstä; ja lopuksi sitä seikkaa, oliko jumalan oraakkeli puhunut papeilleen tästä tai mistään muusta asiasta, kun kadonnut taikaesine pantiin paikalleen Kaikkein Pyhimpään.

Päästyämme alttarin luo, annettiin meille istuimet Sydämen ylimysten joukossa; Mayan ja englantilaisen istuimet oli asetettu niin, että koko kansanjoukko saattoi nähdä ne.

Sitten seurasi hiljaisuus, kunnes vihdoin vartiohuoneen katolle asettunut pappi ilmoitti hopeatorveen puhaltaen koin syttyneen, jolloin valmiina oleva laulajajoukko alkoi laulaa ihanaa virttä, koko joukon yhtyessä loppusäkeisiin. Heidän laulaessaan osui nousevan auringon säde alttarilla palavaan tuleen, ja taaskin torvi soi.

Hiljaisuuden syntyessä rukoili tulen ääressä seisova, valkoiseen viittaan puettu pappi kuuluvalla äänellä:

"Oi jumala, meidän jumalamme, hukuta syntimme hukkuvan vuoden mukana. Oi jumala, meidän jumalamme, vahvista ja virvoita meitä voimallasi alkavan vuoden vaiheissa. Oi jumala, meidän jumalamme, armahda meitä, nosta meidät menneiden päiväin pimeydestä ja anna meille valoa vaeltamaan tulevia teitä. Kuule meitä, Taivaan Sydän, kuule meitä!"

Hän lopetti, mutta ympäröivästä joukosta vastasivat lukuisat äänet: "Kuule meitä, Taivaan Sydän, kuule meitä!"

Hetken aikaa vaikeni vanha pappi, ja tulen loimo läikehti hänen pitkällä vartalollaan ja itään suunnatuilla, haltioituneilla kasvoillaan. Hämärä vaaleni vaalenemistaan, kunnes yht'äkkiä aurinko ampui läpi varjojen nuolen lailla säteensä pyramiidin huippuun, niin että pyhä tuli kalpeni ja näytti aivan kuin riutuvan. Auringonvalon syttyessä nousi polvistunut rukoilijain joukko — miehet ja naiset — ylös marmorilattialta. Heitettyään pois valkoisia pukujaan peittävät tummat levätit, he kääntyivät kohotetuin käsin itää kohti ja huusivat yhteen ääneen:

"Terve, oi aurinko sulle, antaja hyvien lahjain! Terve, oi sulle, uus-syntyinen auringon lapsi!"

Sitten valo yhä kirkastui, ja pian ilmestyi kaupunki sumuvaipoistaan ihanana ja valkoisena; ja kun päivänsäteet alkoivat paistaa sinnekin, lukivat toiset, alttarin vieressä olevat papit Vetten Nousun alkaissa välttämättömät rukoukset. Sydämen kansalle oli tämä tapaus erikoisen tärkeä, sillä heidän maassaan sataa vain hyvin vähän. Heidän satonsa runsaus riippui siis siitä, että järven vedet paisuivat mantereen valtavien vuorien lumen sulaessa ja peittivät alleen saaren sekä mantereen alavat rannat. Kun vedet olivat jälleen laskeutuneet, kylvi kansa siemenen mudan lannoittamaan, viljavaan maahan, mistä se, ilman suurempaa vaivaa, korjasi sadon, ennenkuin järvi tulvi taas uudelleen.

Kun rukoukset olivat päättyneet ja vartavasten valitut kauniit lapset olivat tuoneet tuoreita kukkia alttarille, siunasi Tikal ylimmäisenä pappina kansan, ja siihen loppuivat asiaan kuuluvat juhlamenot.

Silloin nousi Mattai puhumaan, ilmoittaen kansalle kaikki tapahtumat, tai kaikki ne, jotka olivat heille välttämättömiä. Hän kertoi heille Zibalbayn kuolemasta, taikaesineen sovittamisesta tunnusmerkkiin ja tämän sisältä löytyneestä kirjoituksesta, jonka hän luki ääneen, kuolonhiljaisuuden vallitessa. Sitten hän ilmoitti heille, miten armollinen neiti Maya sekä valkoinen mies suostuivat menemään naimisiin, oraakkelin ääntä totellen; sekä vielä, miten armollinen neiti Maya oli toivonut serkkunsa Tikalin yhä pysyvän Sydämen Kaupungin päällikkönä, jotta hän, armollinen neiti Maya, voisi ilahduttaa Taivaan lähettämää miestänsä ja levätä siihen asti, kuin lapsesta olisi varttunut mies, jonka viisaus ja valta tekisi heidät vielä mahtavammiksi kuin heidän esi-isänsä olivat olleet.

Kun hän oli lopettanut selityksensä, kuului suosiohuutoja ja ilon-ilmauksia ja joku ääni kansan joukosta kysyi, milloin tuo valkoinen mies, Meren Poika, ja armollinen neiti Maya vihittäisiin.

Tähän kysymykseen vastasi Maya itse, sanoen herransa tahtovan sen tapahtuvan samana iltana palatsin juhlasalissa, sekä että tapauksen kunniaksi järjestettäisiin suuri juhla.

Tämän jälkeen puheet loppuivat, eikä Tikal ollut sanonut hyvää eikä pahaa sanaa, mikä ei ollut hänen asemansa mukaista, mutta maan tapojen mukaan tuli paljon kansaa, ylhäisiä ja alhaisia, onnittelemaan Mayaa, josta oli tulossa morsian.

Väsyneenä katselemaan heitä ja kuulemaan heidän kaunisteltuja puheitaan minä liityin erään ystävällisen ylimyksen pariin ja läksin katsomaan vesiportin sulkemismenoja: suuri marmorimöhkäle vieritettiin erityiseen aukkoon, mihin virkamiehet kiinnittivät sen kuparitelkein, sulkien sinetillä. Vaikka tulva olisikin matala, oli kuolemanrikos rikkoa näitä sinettejä neljään kuukauteen, ja jos joku tällä aikaa tahtoi lähteä ulos kaupungista, oli hänen noustava muurille ja laskeuduttava sieltä tikapuiden avulla puiselle laiturille, mihin veneet olivat ankkuroidut. Kuljimme jälkeenpäin ympäri muureja ja pitkin pääkatuja, ja minä ihmettelin tämän paikan autiutta, sillä se oli enimmäkseen raunioina. Siitä huolimatta luulen, ettei Meksiko esi-isäni Montezuman aikoinakaan ollut mahtavampi ja väkirikkaampi kuin tämä kaupunki varmasti oli ollut suuruutensa päivinä.

Puolipäivän tienoissa palasin palatsiin, minulle määrättyyn huoneustoon, ja kun kuulin herra Stricklandin yhä olevan neiti Mayan seurassa, söin päivälliseni yksin, niin paljon kuin minulla riitti ruokahalua, ja heittäydyin hetkeksi maata.

Minut herätti unestani herra Strickland, joka saapui yhtä iloisena kuin hän aina muinoinkin oli, ennenkuin vielä olimme liittyneet Molasinkaan seuraan, ja puhui suurella touhulla häävalmistuksistaan. Kuuntelin mitä hänellä oli kerrottavana ja yritin parhaani mukaan päästä hänen mielialaansa, onnistumatta luullakseni kumminkaan, sillä lopulta sai hän minun synkän mielialani ja alkoi katua menneisyyttään ja epäröidä tulevaisuuttaan. Lohdutin parhaani mukaan häntä, onnistumatta kuitenkaan, sillä hän pudisti päätään, sanoen:

"Vaikka Maya onkin intiaani, rakastan häntä, eikä kukaan muu nainen ole merkinnyt minulle sitä kuin hän. Mutta minä pelkään, Ignatio, sillä tämä avioliitto alkoi huonoilla enteillä, ja minä rukoilen, ettei petoksella alettu asia päättyisi surkeasti. Tulevaisuus on synkkä sekä Teille että minulle. Teillä oli tänne tullessanne määrätty tarkoitus ja Te tahdotte lähteäkin täältä tarkoitustanne seuraten; enkä minäkään tahdo, vaikka otankin tämän neidin vaimokseni, kuluttaa elämäni päiviä Sydämen Kaupungissa, vaikka ainakin nyt näyttää siltä, että meidän on siihen pakko, ellemme pääse pakenemaan."

"Minä epäilen", hän sanoi, "sillä olen huomannut, vaikka meitä kohdellaankin kaikella kunnialla, meitä tarkkaan vartioitavan, ainakin minua, erinäisistä syistä. Mutta tulkoon mitä tahansa, minä ainakin toivon, ettei tämä avioliitto millään lailla sotke meidän ystävyyttämme, Ignatio?"

"Eipä tiedä, herra", vastasin, "vaikka luulen saman asian jo viikkoja sitten synnyttäneen juovan välillemme ja pelkään että tuo juopa syvenee. Onhan sitäpaitsi kohtaloni määrännyt että nainen ja naisen lempi asettuu minun, suunnitelmieni ja ystävieni tielle. Siitä asti kuin silmäni ensi kertaa näkivät maatilan kappelin alttariin sidotun neiti Mayan, tunsin hänen kauneutensa sotkevan suunnitelmamme, ja näyttää siltä kuin sydämeni olisi puhunut totta. Sillä hänen johtaminaan olemme lähteneet kulkemaan pimeätä polkua, jonka loppua ei ihmissilmä aavista."

"Niin", hän vastasi, "mutta lähdimme kulkemaan tuota polkua, pelastaaksemme henkemme."

"Hän sen valitsi, ei pelastaakseen omaa henkeään, josta luulen hänen vähän välittävän, vaan saadakseen itselleen haluamansa miehen. Minun mielestäni olisi meidän molempien ollut parempi kuolla, jos se oli Jumalan tahto, kuin elää rikoksen tahraamin sydämin, koska meidän kuitenkin kerran on kuoltava, eikä jäljellä olevat vuodet kumminkaan voi pyyhkiä pois tuota tahraa. No, mutta tämähän on sulhaselle tietenkin mieletöntä puhetta. Unohtakaa se, ystävä, ja levätkää, kootaksenne voimia hääjuhlaanne varten."

Vastaamatta mitään heittäytyi herra Strickland vuoteeseensa, missä hän viipyi — unessa vai valveilla, en tiedä — auringon laskuun asti, jolloin joukko ylimyksiä ja palvelijoita herätti hänet, vieden hänet kylpyyn. Hänen palattuaan toivat toiset lähetit loistavia pukuja ja Mayan hänelle ja minulle lahjoittamia jalokiviä, joita piti juhlatilaisuudessa kannettaman.

Kun parturit olivat leikanneet ja voidelleet hänen vaalean tukkansa ja partansa tämän kansan tapojen mukaisesti, puettiin hän kuin mikäkin teurasuhri.

Kun kaikki oli valmista, avautuivat ovet selki seljälleen ja kuusi airutta, sauvat käsissä, astui sisään, mukanaan joukko herttaisia laulavia tyttöjä, jotka eivät, totta puhuen, olleet pieniä. Näiden airueiden ja neitojen keskeen asetettiin herra Strickland, ja niin lähdettiin kulkemaan, minun astellessani raskain sydämin jäljessä, juhlasalia kohti. Kun olimme päässeet sen ääreen, temmattiin ovet auki ja laulajat virittivät rakkauslaulun, kauniin kylläkin, mutta niin hullunkurisen, että olen sen jo unohtanut.

Astuimme yli kynnyksen ja näimme suuren salin olevan tupaten täynnä lampunvalossa välkehtiviin jalokiviin pukeutunutta yleisöä. Tämän seurueen läpi astuimme salin takaosassa olevalle avoimelle paikalle, missä istui puoliympyrän muotoisessa kaaressa Sydämen Neuvosto, Tikal vaimoneen keskellä, Mattai heidän oikealla puolellaan ja vasemmalla Zibalbayn kasvinveli, tuo vanha pappi Dimas, joka oli sanellut valamme.

Saapuessamme perille nousi koko Neuvosto, yhtä poikkeusta lukuunottamatta, seisomaan ja kumarsi englantilaiselle. Tuo poikkeus oli Tikal, joka tuijotti liikahtamatta suoraan eteensä. Tuskin olivat he jälleen istuutuneet, kun taaskin kuului soiton säestämää laulua ja salin toiselta seinältä ilmestyi joukko kuninkaalliseen vihreään puettuja, tammenlehdin seppelöityjä soittoniekkoja, ruokopillejänsä puhaltaen. Soittoniekkojen marssittua tai oikeammin tanssittua ilmestyi parvi nuoria, valkoisiin puettuja tyttöjä, valkoiset liljat käsissä, kylväen kukkansa lattialle, morsiamen kulkea.

Sitten saapui itse Maya, kuin kauneuden ilmestys, saaden miltei sulamaan minunkin kylmän sydämeni ja pannen minut myötätuntoisemmin katselemaan englantilaisen osallisuutta salajuoneen. Hänelläkin oli valkoinen, kullalla päärmetty puku, Sydämen tunnusmerkki rinnassaan. Hänen vyönsä ja kaulakoristeensa olivat täynnä kallisarvoisia smaragdeja; hänen päässään välkkyi järven simpukoista muinoin saatujen helmien täyttämä tiaara ja hänen ranteissaan ja nilkoissaan oli kultarenkaat. Hänen aaltomainen tukkansa valui valtoimena miltei jalkojen sandaaleihin asti ja kädessään piti hän arvonsa merkkinä pientä, kultaista valtikkaa, jonka toisessa päässä oli suuri helmi, toisessa sydämenmuotoinen smaragdi.

Hän astui esiin, tai oikeammin keinui siro päänsä pystyssä, ja niin kummallinen ja ihana oli hänen kasvojensa ilme, etten siitä asti kun hänet näin siihen saakka kun hän oli ehtinyt sulhasensa viereen, muista huomanneeni mitään muuta. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja jotenkin vakavat; ne näyttivät sillä hetkellä oikeastaan paremminkin valkoisen kuin intiaanirotuisen naisen kasvoilta, ja hänen kaarevat huulensa olivat raollaan, kuin olisivat ne halunneet lausua jonkun unohtuneen sanan. Hänen syvät, siniset silmänsä olivat avoinna ja katsoivat silmäripsien varjosta salaperäisinä ja tenhoavina, kuin unessakävijän silmät. Äkkiä ne kohtasivat herra Stricklandin katseen ja saivat inhimillisen ilmeen, punaisen veren virratessa hänen rinnassaan, käsivarsissaan ja otsassaan.

Sitten minulta loppui lumous. Tarkastin Tikalia ja näin hänen kasvoillaan saman ilmeen, jolla hän omana hää-iltanaan oli katsonut Mayaa, luultuaan hänen jo kuolleen, mutta huomattuaan hänet edessään, täynnä lihaa ja verta. Palavasti, epätoivoisesti tuijotti Tikal häneen, ja minä huomasin kyyneleitä hänen tuimissa silmissään, ja että hän hehkui raivoa kiireestä kantapäähän asti, nähtyään Mayan ottavan riemulla vastaan hänen valkoisen kilpakosijansa.

Tikalista minun katseeni siirtyi hänen vierellään istuvaan tummaan kaunottareen, Nahuaan, hänen vaimoonsa, ja minä huomasin hänen tällä hetkellä varmasti tietävän sen, mitä hän tähän asti oli ehkä vain aavistanut, että hänen miehensä sydämessään halveksi häntä, samalla kuin hän kaikesta sydämestään ja sielustaan rakasti tuota nuoruutensa kihlattua, joka nyt seisoi hänen edessään toisen miehen morsiamena.

Epäilys, kauhu ja raivo kuvastuivat Nahuan silmissä, kun tuo tieto uhkaavasta kurjuudesta syttyi hänessä, naisen kurjuudesta, joka huomaa ikipäiviksi kadonneen sen, mikä on hänelle elämässä ollut kaikki kaikessa. Painaen hetkeksi käden sydämelleen hän kääntyi poispäin, salatakseen häpeänsä ja kurjuutensa, ja kun hän jälleen nosti katseensa, oli se tyyni kuin kuvan katse, mutta siitä hehkui kylmä, leppymätön viha — viatonta naista kohtaan, joka oli ryöstänyt hänen onnensa.

Nyt seisoivat sulhanen ja morsian yhdessä avoimella paikalla, ympärillään puolikaaressa Sydämen Neuvosto, mihin minullekin oli järjestetty istuin; heidän takanaan olivat soittoniekat ja laulutytöt ja heidän takanaan taas häävieraiden kirjava joukko.

Kun kaikki olivat asettuneet paikoilleen, nousi yliairut seisomaan ja julisti tulevien aviopuolisoiden nimet ja arvon, ilmoittaen lyhyesti, että heidät vihittäisiin kaupungin suojelusjumalan suoranaisesta käskystä, Sydämen Neuvoston toivosta, sekä heidän keskinäisen rakkautensa takia. Kirjoitetusta asiakirjasta luki hän sitten sopimuksen, jonka nojalla Maya luovutti hallitusoikeutensa serkulleen Tikalille, ja minä huomasin seurueen kuuntelevan sopimusta kylmällä vaitiololla, muutamien ilmaistessa paheksumisensa. Vihdoin luetteli hän toisesta asiakirjasta määräykset, etuudet, velvollisuudet, omaisuuden, talot ja palvelijat, jotka kuuluivat Ruhtinatar Mayalle ja hänen puolisolleen ja myöskin minulle, heidän ystävälleen.

Saatuaan lukunsa loppuun, kysyi hän herra Stricklandilta ja Mayalta, olivatko he kuulleet kaikki Neuvoston määräykset ja suostuisivatko he niihin. He nyökkäsivät myöntäen, jolloin yliairut, puhutellen Tikalia kaikilla hänen arvonimillään, kehoitti häntä päällikköasemansa ja papillisen toimensa nojalla kansan nähden vihkimään nämä kaksi toisiinsa, niinkuin maan vanhat lait määräsivät.

Tikal kuuli hänen kehoituksensa ja nousi seisomaan, ikäänkuin olisi tahtonut käydä suorittamaan toimitusta, mutta istuutui jälleen ja sanoi:

KAHDESKYMMENESTOINEN LUKU.

Kun Tikal oli sanonut sanansa, kuului salista hämmästyksen kohina, ja Mattai alkoi kuiskutella hänen korvaansa. Tikal kuunteli hetken, mutta kääntyi sitten vihoissaan hänen puoleensa ja sanoi kovalla äänellä, niin että kaikki kuulivat sen:

"Sanon Teille, Mattai, etten halua ottaa osaa tähän rikokseen. Onko mokomaa ennen kuultu, että Sydämen Ruhtinatar, maan ylhäisin nainen, joutuisi naimisiin jonkun muukalaisen kanssa, joka eksyneen koiran tavoin on kuljeksinut meidän porteillemme?"

"Ennustus! En lainkaan usko ennustuksiin. Miksi tottelisin ennustusta, joka on kirjoitettu vasta nyt, mutta koska tai kuka sen on kirjoittanut, sitä en tiedä? Tämä nainen oli minun kihlattu morsiameni ja nyt minua pyydetään vihkimään hänet nimettömään mieheen, joka ei ole edes meidän vertamme eikä uskoamme. No, minä en vihi."

"Mutta, herra, Tehän herjaatte", vastasi Mattai raivostuen, "sillä ei ole sama asia vastustaa jumalan oraakkelia tai ylipappia. Siksi toiseksi", hän jatkoi pisteliäästi, "mitä se Teihin koskee, joka olette vasta kymmenen päivää ollut naimisissa vieressänne olevan naisen kanssa, jos muinoinen kihlattunne valitsee itselleen toisen miehen?"

"Mitä se minuun koskee?" kertasi Tikal vimmoissaan. "Jos tahdotte tietää, kerron Teille. Minuun se juuri koskeekin. Miten tulin rikkoneeksi uskollisuuteni ja ottaneeksi tyttärenne vaimokseni? Teidän takianne, Mattai, Teidän takianne, valehtelija ja väärä profeetta. Ettekö vannonut minulle Mayan kuolleen erämaahan? Ja ettekö Te, tyydyttääksenne kunnianhimoanne, pakottanut minua ottamaan tyttärenne vaimokseni? Niin! Ja eikö tämä Sydämen Ruhtinattaren ja valkoisen miehen välinen avioliittokin ole Teidän omien etujenne tarkoituksessa punottu juoni?"

Kaikkien meidän jäädessä hämmästyksiimme nousi Nahua, joka tähän asti oli vain kuunnellut ja vaiennut, seisomaan, sanoen:

"Mieheni Tikal unohtaa, että jo yleinen kohteliaisuus turvaa epämieluisenkin vaimon julkiselta häväistykseltä."

Seurue sääli tuota naista ja oli närkästynyt miehelle. Ja joka puolella kävi kuiske ja jupina. Kun kaikki äänet vaikenivat, sanoi Tikal: "Tämän yön touhuista koituu vielä ikäviä, enkä minä tahdo sotkea niihin kättäni. Tehkää mitä teitä haluttaa." Ja ennenkuin kukaan ehti mitään vastata, oli hänkin lähtenyt salista asemiestensä seuraamana.

Syntyi hetken hiljaisuus, sitten alkoivat miehet puhua hämmästyksissään ja jotkut Sydämen Veljesliiton jäsenet nousivat istuimiltaan neuvottelemaan hät'hätää. Vihdoin istuivat he takaisin paikoilleen, mutta Mattai pyysi, kätensä ylös nostaen, hiljaisuutta ja lausui näin:

"Suokaa anteeksi", hän alkoi, puhuen seurueelle, "jos sanani tuntuvat harkitsemattomilta ja raaoilta, mutta minun on vaikea pysyä tyynenä, kuullessani tytärtäni ja itseäni julkisesti häväistävän. En tahdo alentua vastaamaan niihin syytöksiin, jotka Lordi Tikal raivopäissään kohdisti minuun. Joku paha voima on häneltä varmastikin vienyt järjen, koska hän saattaa unohtaa miehenkunniansa ja ruhtinaan ja papin velvollisuutensa ja lausua tuollaisia parjauksia jumalaamme vastaan ja jumalamme Ruhtinatar Mayalle aviopuolisoksi valitsemaa valkoista miestä sekä minua, Kaikkein Pyhimmän Isäntää vastaan. Moni teistä piti minua mielettömänä silloin, kun oli kysymyksessä Tikalin asettaminen viimeisen ruhtinaamme Zibalbayn tilalle, luullessamme hänen tyttärineen kuolleen erämaahan, ja minä annoin ääneni Tikalille. Nyt minä huomaan, että muut olivat oikeassa ja minä itse olinkin väärässä. Mutta riittäköön jo tämä ikävyys ja surkeiden asiain pohtiminen, se on huonoa hääiloa. Tikal, pääpappimme, on mennyt, mutta muita pappeja löytyy vielä, eikä hänen tahtonsa ole Neuvoston eikä Sydämen kansan tahto. He kannattavat tätä avioliittoa, ja Dimas, vanhin joukosta, minä kutsun Teitä toimittamaan vihkimisen."

Silloin huusi seurue suosiota, sillä kaikki olivat jännittyneitä tämän harvinaisen liiton takia, joskin se etupäässä kutkutti vain heidän mielikuvitustaan. Jopa Tikalin puoluelaisetkin olivat raivoissaan hänelle hänen kehnon ja raa'an käyttämisensä takia vasta vihittyä vaimoaan kohtaan.

Kun melu jälleen hiljeni, nousi vanha pappi Dimas seisaalleen ja luki, liitettyään yhteen Mayan ja englantilaisen kädet, liikuttavan ja ihanan rukouksen heidän puolestaan, siunaten heidät ja anoen Taivaan Sydämeltä ja muilta jumalilta apua, jotta he lisääntyisivät ja olisivat onnellisia keskinäisessä rakkaudessaan. Vihdoin pani hän vartavasten valmistetun valkoisen silkkivaatteen heidän päänsä päälle heidän polvistuttuaan hänen eteensä; irroitettuaan sitten morsiamen vyötäisiltä smaragdivyön, hän otti kiinni Mayan oikeasta kädestä ja vei sen englantilaisen käteen. Sitten sitoi hän kädet vyöllä yhteen kiinni ja julisti juhlallisin sanoin Taivaan ja maan nähden nämä kaksi ihmistä mieheksi ja vaimoksi, kunnes kuolema heidät erottaisi.

Sitten otettiin vaate pois ja vyö irroitettiin, ja noustuaan seisomaan suutelivat vastavihityt toisiaan kaiken kansan nähden. Riemun huuto raikui, ja yksitellen, arvonsa mukaisesti, kävivät vieraat toivottamaan onnea morsiamelle ja sulhaselle, useat tuoden arvokkaita ja ihania lahjoja, jotka he antoivat palvelevien neitojen huostaan. Kaikkein viimeisenä tuli vanha pappi Dimas ja sanoi:

"Suloinen morsian, se lahja, jonka Neuvosto on määrännyt annettavaksi Teille, vaikkakin itsessään halpa, on kumminkin kaikkein arvokkaimpia tämän kaupungin sisällä, se on itse Taivaan Sydämen Kaikkinäkevän Silmän pyhä tunnusmerkki, jonka ihmissilmät Teidän kauttanne näkevät tänään ensi kertaa sitten monen sukupolven. Pitäkää sitä aina mukananne, armollinen rouva, ja muistakaa, vaikkeikaan tällä kivellä ole näköä, että se Silmä, jonka tunnusmerkki tämä on, joka hetki lukee sielunne salaisimmat ajatukset. Tehkää ajatuksenne yhtä puhtaiksi kuin ruumiinnekin on, älkääkä päästäkö sydämeenne vilppiä tai petosta; sillä kaikista näistä seikoista on Teidän tulevina päivinä tili tehtävä."

Näin puhuessaan hän veti kätköstään tuon kaamean Silmän, jonka olimme nähneet Sydämen sisässä, kun riettailla käsillämme avasimme sen ja panimme oikean sijalle väärän. Nyt se riippui kultaketjuissa, jotka Dimas pani morsiamen kaulaan, niin että punainen ja julmannäköinen koru joutui välkkymään hänen paljaalla rinnallaan. Maya kumarsi ja mutisi jotain kiitokseksi, mutta minä näin että häntä alkoi pyörryttää tuo kamala esine, sillä hän kalpeni ja olisi kaatunut, ellei hänen miehensä olisi tukenut häntä.

Englantilaisen ja hänen vaimonsa ottaessa vastaan lahjoja ja kuunnellessa imarteluja oli palvelijajoukko täyttänyt pilarien taakse sijoitetut pöydät kaikenkaltaisella ruualla, ja merkin soitua alkoi juhla-ateria. Se oli pitkä ja riemuisa, vaikka ilo näyttikin hävinneen Mayan kasvoilta, joka ei syönyt eikä juonut, vaan tavantakaa nosti punaista Silmää rinnaltaan, kuin olisi se polttanut ihoa.

Vihdoin nousi hän pöydästä ja astui miehensä saattamana kumartaen poikki salin pihalle, missä odottivat kantajat kantotuolein. Näihin he istuutuivat, ja kun olimme muodostaneet pitkän ja loistavan kulkueen, jota en tässä kuitenkaan rupea kuvaamaan, läksimme kiertämään soiton ja laulun kaikuessa ympäri suuren torin, kuun ja tuhansien soihtujen näyttäessä tietä.

Tälle torille oli kokoontunut koko Sydämen Kaupungin väestö, miehet, naiset ja lapset, juhlimaan morsianta, kukin kantaen kukkia ja roihuavaa soihtua; enkä minä koskaan ole nähnyt ihanampaa näkyä kuin tämä heidän kunnianosoituksensa.

Kun tori oli jo täynnä, pysähtyi kulkue palatsin porteille ja monet kädet olivat auttamassa morsianta ja sulhasta alas kantotuoleistaan. Tällä hetkellä huomasin minä, sattuen seisomaan lähellä, erään sulkalevättiin pukeutuneen miehen ryntäävän ohitseni ja näin hänen kädessään välähtävän kuin veitsen.

Vaistomaisesti minä tulin huutaneeksi: "Varokaa, ystävä!" espanjaksi niin kovalla äänellä, että englantilaisen korva kuuli sen. Hän kääntyi ympäri, ja siinä samassa hyökkäsikin jo mies hänen kimppuunsa, veitsi kädessä. Mutta saatuaan varoituksen, oli englantilainen häntä nokkelampi. Hypäten sivuun hän antoi samassa sellaisen täräyksen murhamiehelleen, että tämä kierähti holvikäytävän varjoon.

Hetkeen aikaan ei kukaan näyttänyt ymmärtävän mitä tapahtui. Kun he ymmärsivät ja alkoivat katsella miestä, oli hän jo tipo tiessään. Kuka hän oli tai miksi hän teki roisto-yrityksensä, ei saatu koskaan tietää; mutta minä puolestani en epäile, että joko Tikal itse tai joku hänen käskyläisensä oli pukeutunut mustaan sulkalevättiin ja aikoi surmata Tikalin kilpakosijan. Ajan mennen oli tällä yrityksellä suuri vaikutus kansaan, ja se oli yksi syy Tikalin vallan ja suosion sortumiseen.

Herra Strickland vakuutti levollisesti lähellä oleville ylimyksille jääneensä vahingoittumatta. Lausuttuaan lyhyet kiitokset vetäytyi hän sitten vaimoneen palatsiinsa, enkä minä nähnyt häntä enään sinä iltana.

Tänä hääpäivänä alkoi pisin ja väsyttävin vuosi, mitä pitkän ja vaivaloisen elämäni varrella olen viettänyt. Pian ymmärsin mistä johtui että Maya oli ruvennut vihaamaan syntymäpaikkaansa Sydämen Kaupunkia, sen kansaa ja tapoja, ja kiihkeästi kaipaamaan uutta elämää uusissa maissa. Täällä ei ollut mitään vaihtelua ja työtä vähän; ylellisen loiston uuvuttamana ränsistyivät suuren sivistyksen tähteet ränsistymistään, eikä kukaan kohottanut kättään korjatakseen mitään. Jos jotakin tehtiin, oli se vain pappien ja ylimysten aseman ja vallan keinottelua, ja yhteinen kansa kulki kuuliaisena tätä tietä tai tuota, hankkien ruokaa ja vaatteita yhteiskunnalle — ei itselleen — mitä he eivät tehneet sydämensä ilolla. Lekotellen ikuisessa päivänpaisteessa, kulkivat he kehdosta hautaan asti, toivomatta mitään, kärsimättä mitään, pelkäämättä mitään, tyytyen juhlimaan ja kuhertelemaan rappeutuvissa palatseissaan ja väsyttyään nukkumaan, kunnes koitti taas juhlien ja lemmen aika, hakien väliajoilla sielulleen lohdutusta uskonsa kaavoista, uskonsa, jonka sisällön he olivat unohtaneet. Sellainen oli kansa, josta Zibalbay toivoi luovansa valloittajaheimon!

Mutta he olivat syntyneet tällaiseen elämään; eivätkä he varmasti olisi kestäneet toisenlaista, sillä vaivalloisuus olisi masentanut heidät kuten intiaani-esi-isäni masentuivat espanjalaisten rautaisen kouran alla. Minulle tämä elämä oli yhtämittainen kidutus. Olen usein nähnyt villin eläimen kituvan ja kuolevan vankilassaan, vaikka sille on annettu ruokaa paljon enemmän kuin se konsanaan olisi löytänyt syntymetsistään, ja tuollaisen villin eläimen kaltaiseksi tunsin minäkin itseni tässä toimettomassa Sydämen Kaupungissa.

Rikkautta, jota läksin hakemaan, oli ympärilläni yltäkyllin hyödyttömänä ja toimettomana kuin kokoojiensa toimettomat kädet, ja tuolla Meksikossa oli taas miehiä, jotka tämän omaisuuden avulla voisivat tehdä itsensä vapaiksi ja mahtaviksi. Oi! Minä en voinut koota heitä, en voinut edes päästä pakenemaan tyrmästäni, sillä jokaista liikettäni vartioitiin. Olisin kuitenkin yrittänyt paeta, ellei englantilainen, jolle ilmaisin suunnitelmani, olisi moittinut minua uskottomaksi ystäväksi, jos lähtisin ja jättäisin hänet yksin tänne muukalaisten maahan.

Hänen laitansa oli vieläkin pahempi kuin minun, sillä hän väsyi kohta perinpohjin tähän ikuisen kesän kaameaan kaupunkiin sekä kaikkeen muuhun siellä, paitsi vaimoonsa. Kokonaisia tunteja saatoimme istua ja tähystellä järven avaroille ulapoille, punoen suunnitelman toisensa jälkeen, miten pääsisimme noille vuorille ja vapauteen, hyljätäksemme kumminkin jokaisen suunnitelmamme. Sillä ne olivat toivottomia. Yötä päivää häntä vartioitiin, sillä tässä kohdassa vain unohti tuo kansa välinpitämättömyytensä. Se tiesi rotunsa olevan kuolemaisillaan ja, panematta itse kortta ristiin omaksi pelastuksekseen, mieluummin uskoi tuohon ennustukseen, joka lupasi valkoisesta miehestä synnyttää pelastajan.

Vaikkakin tuo ennustus oli väärä, oli se tai ainakin yksi puoli siitä toteutumassa itsessään jo ihme tälle kansalle, jonka keskuudessa lapset olivat niin harvinaisia. Vihdoin tuo ennustettu lapsi syntyi — poika — eikä ilolla ollut ollenkaan rajoja. Kumma kyllä, Nahuakin synnytti samana päivänä pojan, ja suuri oli hänen surunsa kuultuaan, ettei kansan ilo johtunut hänestä ja hänen synnytyksestään.

Joku päivä englantilaisen häiden jälkeen kuulimme Mattain sairastuneen jonkunlaiseen halvaukseen, mihin yhtyi parantumaton pitalisuus käsivarsissa. Kuukausia hän makasi kotonaan, tullen säännöllisesti yhä huonommaksi, kuten lääkärit sanoivat. Eräänä iltana — muistan sen olleen kolme päivää ennen Mayan lapsen syntymistä — hän ilmestyi Mayan, englantilaisen ja minun luo, meidän ihaillessamme palatsista kuunpaisteista puutarhaa. Emme olleet ensin tuntea häntä, sillä en koskaan ennen ole nähnyt niin kaameata näkyä. Hänen ruumiinsa oli pöhötyksissä; vasen käsi oli siteissä; pää vapisi lakkaamatta; ja pitalisuus oli jo levinnyt kasvoillekin, jotka olivat kirjavat kuin sateenkaari.

"Älkää pelästykö minua", hän alkoi matalalla äänellä, tuijottaissaan meihin kalpein silmin. "Ei teidän pitäisi pelästymän, sillä te kaikki olette osallisia siihen samaan rikokseen, joka on minusta tehnyt sen kuin nyt olen. Niin, epäilkää jos Teitä haluttaa, mutta minä tiedän sen. Jumalan kirous on kohdannut minua, hänen väärää palvelijaansa, ja se on kohdannut oikein. Olkaa varmasti vakuutettuja, että tuo kosto kohtaa teitäkin, sillä Silmä on nähnyt, Suu on puhunut ja Sydän on ajatellut tuomionne. Katsokaa minua ja oppikaa tietämään, mikä on väärintekijän palkka, ja koettakaa minun kärsimyksistäni saada mitta omille kärsimyksillenne. Ehkei teidän mittanne ole vielä täynnä; ehkä täytyy teidän tehdä vielä suurempia syntejä; mutta kosto tulee — sanon teille, että kosto tulee täällä ja tulevassa elämässä. Tein tämän, kaiken tyttäreni takia rakkaudesta häneen, ainoaan lapseeni. Hän oli kunnianhimoinen ja toivoi tätä miestä, ja minä toivoin voivani luoda valtaa hänelle ja hänen lapsilleen.

"Mutta katsokaa, miten viini on käynyt etikaksi ja hänen ihana hedelmänsä tuhkaksi. Hänen miehensä vihaa ikuisesti häntä; he tuskin puhuvat enään, tai syytävät vain katkeria sanoja toisilleen. Vielä nyt — joskaan ei kauvan on Tikal Sydämen kaupungin päällikkö, sillä hänen kade raivonsa on vienyt mielen häneltä; hänen tekonsa ovat kuristuksen ja väkivallan tekoja; hän on saanut kansan vihat ja hänen suosijansakin ovat jo luopuneet hänestä ja vehkeilevät häntä vastaan. Tiedättekö, mitä he suunnittelevat. He aikovat nostaa, Maya, Teille syntyvän lapsen päälliköksi hänen sijaansa ja panna Teidät ja Teidän muukalaisen miehenne hallitsemaan niin kauan kuin tuo lapsi kasvaa täysi-ikäiseksi. Oi! Te olette suunnitellut taitavasti ja kaikki näyttää teille toivorikkaalta, mutta minä ennustan, ettei niin tule käymään.

"Kirous kohtaa Teitä, Ignatio, Sydämen Haltija, sillä kaikki suuret toiveenne luhistuvat kuin mätä katto, eikä korista koskaan uneksimanne keisarikunnan lippuja kotkat. Orjalauma on se kansa, jonka takia ponnistellut olette, ja orjalaumaksi se jää, sillä suvaitsemallanne rikoksella olette vahvistanut heidän kahleitaan. Kirous kohtaa Teidän lastanne, Maya — hän ei koskaan kasva mieheksi; kirous kohtaa miestänne — hänen tukkansa ei ehdi harmaantua. Mutta raskaimmin kohtaa kirous Teitä, kavala Sydämen Ruhtinatar, Teitä, jonka elämä on katkeamaton, pitkä valhe; Teitä, joka hylkäsitte uskonne ja rikoitte valanne; Teitä, joka jätitte kansanne sekä ylhäisen, vanhan sukunne lait, saadaksenne itsellenne kuljeksivan valkoisen miehen. Nainen, emme kohtaa enään koskaan toisiamme; mutta muistakaa viimeisen kurjuutenne hetkellä ja ikuisen kadotuksen pitkinä vuosina nämä sanat, jotka Teille tänään olen sanonut."

Heristäen kuihtunutta kättään kasvojemme edessä Mattai kääntyi ja lähti pois huoneesta.

Hän lähti, mutta me tuijotimme kauhuissamme toinen toisiimme, sillä vaikkei kukaan meistä uskonutkaan hänen jumalaansa, tunsimme kumminkin sisimmässämme tämän miehen puhuneen totta, ja pahan perivän meidät vielä. Hetken nyyhkytti Maya, pää käsien varassa; sitten hypähti hän ylös ja silmässään syttynyt tuli kuivasi kyyneleet.

"Käyköön niin", hän huudahti, "en välitä siitä. Ainakin olen saanut Teidät, rakkaani, ja joitakuita kuukausia, kaikista ikävyyksistä huolimatta, olen ollut rinnallanne mitä onnellisin, ja tulkoon hyvää tai pahaa, mikään ei voi ryöstää minun muistojani. Mutta Teidän takianne pelkään. Mieheni, Teidän takianne minä pelkään —."

Sitten hänen kiihkonsa meni ohi ja hän heittäytyi miehensä syliin ja puhkesi itkuun.

Sitten syntyi lapsi, terhakka poika, miltei valkea, äitinsä tähtisilmin; ja samana iltana kuulimme Mattain kuolleen tuskiinsa sekä Nahuan synnyttäneen pojan.

Kahdeksantoista päivää kului, ja lapsivuoteestaan noussut Maya istui miehensä ja minun kanssa, kamarineitsyen pidellessä sylissään nukkuvaa lasta takanamme, kun joukko Neuvoston herroja pyysi saada keskustella äidin kanssa. He astuivat sisälle ja puhemies, Lordi Dimas, teki kumarruksen ja esitti asiansa:

"Sydämen Ruhtinatar, olemme tulleet luoksenne Neuvoston ja kansan puolesta, iloitsemaan kanssanne suuresta onnestanne ja esittämään muutamia asioita Teille. Joitakuita kuukausia on kansa jo ollut kyllästynyt Tikalin sortoon ja mielivaltaisuuksiin, Tikalin, joka vastoin maan lakeja on tuominnut kuolemaan monta sortonsa vastustajaa. Mutta eilen sai kaiken lisäksi Neuvosto kuulla erään hänen katalien töidensä käskyläisen tunnustuksen, että hän on aikonut murhata miehenne, lapsenne ja Lordi Ignation."

"Armollinen rouva, emme tiedä", hän sanoi, "mutta tuntuu siltä kuin salaliittolaisten olisi ollut määrä vangita Teidät elävänä ja piiloittaa jonnekin Tikalin huoneisiin."

"Ei, herra", sanoi Dimas, "hänen persoonansa on pyhä eikä Teidän sovi siihen koskea, eikä Teidän enään tarvitse peljätä häntä, sillä hänen liittolaisiaan ja häntä itseään vartioidaan yötä päivää. Eikä Tikal tule kauvan pysymään Sydämen kaupungin päällikkönä, sillä Neuvosto on pitänyt salaisen kokouksen, johon teitä ei ole kutsuttu, ja päättänyt erottaa hänet rauhattomuuksiensa takia sekä kansan toivomuksesta."

"Voidaan, armollinen rouva, jos hän on rikkonut lakeja, sillä eikö isäännekin erotettu juuri samaisesti syystä? Eikä Tikal ole päässyt tuohon paikkaan syntynsä perustuksella, vaan hänet on valittu. Te olette oikea Zibalbayn perijä, Sydämen Ruhtinatar."

"Saattaa niin olla", Maya vastasi tyynesti, "mutta olen luopunut oikeudestani, enkä halua peruuttaa sanaani."

"Jos Te olette luopunut", sanoi Dimas, "on yksi, jolle se kuuluu." Ja hän osotti nukkuvaa lasta. "Tuossa on Ennustuksen Lapsi, kansan toivo, ja hänet aioimme korottaa hallitsijaksemme, asettaen Teidät ja miehenne holhoamaan häntä, kunnes hän tulee täysi-ikäiseksi."

"Ei", sanoi Maya, "sillä silloin kohdistuu Tikalin raivo häneen ja hänet surmataan — joko julkisesti tai salaa."

"Mahdotonta, armollinen rouva, sillä samalla kuin hänet nimitetään, pannaan Tikal lukkojen taakse, missä hän saa olla elämänsä loppuun asti."

"Huomenna, iltapäivällä, pyramiidin huipulla, jotta lapsi voitaisiin nimittää kaikkein Pyhimmässä tästä kolmen päivän päähän, Vetten Nousuyönä."

"Onhan mieletöntä kruunata pieni lapsi, enkä minä, enempää kuin miehenikään, halua tätä huomaavaisuutta", sanoi Maya. "Jos Tikal erotetaan rikostensa takia, saakoon joku korkea ylimys hänen paikkansa, kunnes lapsi on varttunut, voidakseen ottaa hallituksen vastaan."

"Vaikkakin Te ja miehenne voitte käskeä meitä tulevaisuudessa", vastasi Dimas ankarasti, "täytyy Teidän siihen asti totella, armollinen rouva, sillä Neuvoston ääni on ylempi ja se seuraa näkymättömän johtajansa, Taivaan Sydämen, tahtoa. Neuvosto on päättänyt, että Taivassyntyinen lapsi, jonka maallisia vanhempia te olette, ottaisi oman oikeutensa."

Tuona iltana olimme englantilainen ja minä erään ylimyksen talossa pidetyssä juhlassa, mistä me palasimme melko myöhään. Päästettyämme henkivartijamme menemään minä astelin hänen kanssaan aina hänen yksityishuoneustonsa ovelle asti, aikoen jättää hänet siihen; mutta hän pyysi minua astumaan sisään, pohtiakseen kanssani päivän tapahtumia ja tätä lapsen kohta tapahtuvaa kruunausta.

Suostuin siihen, ja kuljettuamme ensimäisen huoneen läpi saavuimme toiseen, jonka takana sijaitsivat hänen makuuhuoneensa. Pysähdyimme avonaisen ikkunan ääreen ja minä vedin lampun lähemmäksi, koska halusin tupakoida, eikä minulla ollut tulta. Siinä samassa olin kuulevinani jotakin ja kuulostin tarkemmin, sillä tuntui kuin olisin vankkojen makuuhuoneen ovien läpi kuullut naisen avunhuutoa. Tempasin ne auki ja syöksyin sisään eteisen läpi, huutaen mennessäni herra Stricklandia seuraamaan.

En saapunut liian varhain, sillä makuuhuoneessa kohtasi minua kumma näky. Vuoteen vieressä oli kehto, ja sen ääressä kamppaili kaksi naista. Toisella heistä — minä tunsin hänet Nahuaksi, Tikalin vaimoksi — oli kädessään kupariveitsi, ja toinen, Maya, piteli häntä takaapäin käsistä ja vyötäisiltä kiinni, jottei hän, kaikista ponnisteluistaan huolimatta, päässyt lyömään veitsellään. Nahua oli näistä naisista sitäpaitsi raskaampi ja vahvempi, ja vaikka hitaastikin, hän kuitenkin läheni kehtoa. Saapuessani huoneeseen sai hän riuhtaistuksi irti oikean kätensä ja oli juuri iskemäisillään lasta veitsellään.

Tähän päättyi hänen yrityksensä, sillä minä tartuin häntä vyötäisiltä kiinni ja heitin hänet taaksepäin, jotta hän kaatui hervottomana lattialle, pudottaen veitsensä ja yrittäen kiirehtiä pakoon. Hän olikin siinä samassa jaloillaan ja ryntäsi ovea kohti, missä herra Strickland kohtasi ja otti kiinni hänet.

KAHDESKYMMENESKOLMAS LUKU.

"Miten tuli tämä rouva tänne, Maya, ja mitä asiaa hänellä on?" kysyi englantilainen.

"En tiedä, miten hän tuli", sai hänen vaimonsa hengästyksissään sanotuksi. "Kamarineitsyeni olivat menneet, ja minä valmistauduin käymään levolle, kun peiliin katsellessani näin hänen seisovan takanani, paljastettu puukko kädessään tähystelevän ympäri huonetta. Samassa osui hänen katseensa kehtoon, ja hän astui askeleen sitä kohti. Silloin käännyin minä ympäri ja tartuin häneen, pidellen häntä miten taisin; mutta hän oli liian vahva minuun verraten ja laahasi minua mukanaan, ja olisi sillä hetkellä surmannut poikamme, ellei Ignatio olisi ehtinyt apuun."

"Eikö ole luonnollista, että minä haluaisin hävittää lapsen, joka sysää syrjään minun lapseni, ja särkeä sen naisen sydämen, joka on särkenyt minun sydämeni?" vastasi Nahua jurosti. "Muun muassa olen minä kuullut, valkoinen mies, huomenna tapahtuvista juhlamenoista, jolloin mieheni erotetaan ja lapseni häväistään, jotta raivattaisiin tilaa Teille ja Teidän lapsellenne — Teille, valkoiselle kulkurille ja pojallenne, Taivassyntyiselle, ennustetulle."

"Mitä nuo meihin kuuluvat, Te petomainen nainen?" hän kysyi. "Jos Tikal sysätään pois paikaltaan, on se hänen rikostensa ansio."

"Ja jos Te ja teikäläiset joutuvat sille paikalle, valkoinen mies, on se epäilemättä hyveittenne ansio; ja kuitenkin, oi Te syntinen roisto, minä ilmoitan Teille tietäväni kaikki. Minä tiedän, miten sepititte kirjoituksen ja panitte väärän oikean sijalle Sydämen pyhään tunnusmerkkiin. Tiedän myös, että isäni auttoi teitä tuossa työssä, sillä vaikkakin hän on jo vainaa, kirjoitti hän koko jutun ennen kuolemaansa ja antoi kirjoituksensa minulle, sekä samalla vanhan ennustuksen, jonka te uskalsitte varastaa Kaikkein Pyhimmästä. Niin, minulla on todistuskappaleet, ja jos tarvis vaatii, voin ne näyttää. En tullut tänne murhaamaan, en ainakaan lasta; mutta nähtyäni tuon kehdossa nukkuvan, valtasi minut halu kostaa vääryyteni sille ja äidille. Olen epäonnistunut tässä, mutta paljastaessani teidät Neuvostolle minä en epäonnistu; silloin huomataan, mitä te oikeastaan olette, ja saatte ansaitsemanne kuoleman."

"Minusta tuntuu, mieheni", sanoi Maya kylmästi, "että meidän on, jos tahdomme oman henkemme pelastaa, surmattava tuo nainen. Hän on sen kyllä ansainnut, eikä kukaan moiti meitä, saatuaan kuulla millä asialla hän kävi täällä."

Kuultuaan tämän, Nahua yritti riuhtautua irti englantilaisen otteesta ja avasi suunsa kuin huutaakseen.

"Hiljaa", sanoi englantilainen, "jos henkenne on kallis Teille.
Ignatio, sulkekaa ovet ja antakaa minulle tuo vaippa."

Ja niin me sidoimme Nahuan kädet selän taakse ja vedimme vaipan hänen suulleen, jottei hän voinut päästää ääntäkään. Otimme vielä nahkavyön ja sidoimme sillä hänen jalkansa, niin ettei hän päässyt liikkumaan, vaan jäi maata lattialle, tuijottaen meihin vihaisin katsein.

"Niin", vastasi englantilainen, "käykäämme vain, sillä se onkin välttämätöntä. Toinen tai toinen meidän on tehtävä: surmattava tuo nainen tai paettava kaupungista, sillä jos hän pääsee elävänä täältä, olemme tuomitut kuolemaan alttarin ääressä — niin! ja lapsikin!"

"Paettava!" sanoi Maya. "Miten voimme paeta, kun vielä olen näin heikko ja lapsikin on niin nuori ja pieni? Jos onnistuisimmekin pakenemaan kaupungista ja yli järvenkin, hukkuisimme varmasti vuorten lumihankiin tai vuorten takaisiin erämaihin. Sitä paitsi otettaisiin meidät kiinni."

"Emmeköhän voisi vannottaa häntä vaikenemaan, jos päästäisimme hänet vapaaksi?" minä kysyin, "sillä minä kammon tuollaista kamalaa tekoa, niin oikeutettu ja välttämätön kuin se olisikin."

"Vannottaa häntä vaikenemaan!" sanoi Maya halveksivasti; "yhtä hyvin voisitte vannottaa käärmeen olemaan käyttämättä hampaitaan, jos joku sattuisi astumaan sen päälle. Ettekö ymmärrä, että tämä nainen vihaa minua niin katkerasti, minua, joka olen, niinkuin hän väittää, ryöstänyt hänen miehensä rakkauden, että hän menisi iloiten vaikka itsekin kuolemaan, jos hän siten voisi toimittaa kuoleman minullekin ja minun rakkailleni? Päästyään juuri lapsivuoteeltaan hän tuli luokseni surman suunnitteluin, tietäen olevani yksin. Sitten näki hän lapsen, ja niin suuri oli hänen kostohalunsa, ettei hän malttanut edes odottaa kunnes laki olisi lapsen surmannut. Ei, ratkaisu on selvä: ellemme voi paeta, täytyy joko hänen tai meidän kuolla. Eikö totta, Ignatio?"

"Se on hirveä, mutta välttämätön", sanoi englantilainen, "ja minun on se tehtävä vaimoni ja lapseni takia. Voi! Miksi synnyinkään koskaan tekemään moista tekoa! Eikö löydy muuta keinoa? Ei; mutta murhaajiksihan me näin tulemme. Antakaa veitsi. Ei, pelkät käteni riittävät, ja se keinohan tuntuu luonnollisemmaltakin, sillä voin sanoa hänen itsensä olleen juuri murha-aikeissa ja sen nähtyäni käyneeni häneen käsiksi ja voimallani tappaneeni hänet äkkipikaa, raivoissani, tarkoittamatta sitä."

Sitten meni hän Nahuan luo ja polvistui hänen viereensä, mutta me kaksi vetäydyimme kirvelevin sydämin pois ja peitimme käsin kasvomme.

"Ei; enkä minä ainakaan voi sitä tehdä", hän vastasi vihaisesti. "Mieluummin voin tukehuttaa itseni kuin tuon avuttoman naisen, niin julma murhaaja kuin hän onkin. Jos hänet surmataan, on jonkun toisen se tehtävä."

"Sitten tuo teko saa jäädä tekemättä", sanoi Maya. "Näin ollen on meidän suunniteltava pakoa, sillä yön hetket kuluvat ja pako on ainoa toivomme."

"Mitä sitten on tehtävä tuolle naiselle?", minä kysyin. "Emme voi viedä häntä mukanamme."

"Emme; mutta voimme jättää hänet kiedoksiin tänne, kunnes joku sattuu hänet löytämään", vastasi englantilainen.

"Kuulkaahan, Nahua! Säästämme henkenne ja menemme omaan kuolemaamme.
Tämä olkoon armeliaisuuden oppia kovalle sydämellenne. Hyvästi."

Kaksi tuntia oli kulunut, ja kolme alhaisen kansan käyttämiin vaippoihin käärittyä haamua, yksi niistä lasta sylissään kantava nainen, laskeutui äänettä alas kaupungin muurilta puisia tikapuita myöten laiturille, missä veneet olivat ankkuroituina vedenpaisumuksen aikana. Vesi oli tähän vuodenaikaan juuri nousemassa, ja matalassa vedessä laiturin vieressä kellui huvivene, jolla englantilaisen ja minun oli tapana käydä kalastamassa, kun joskus pääsimme erkanemaan muutamiksi tunneiksi kaupungin väsyttävästä elämästä.

Tähän veneeseen me astuimme ja suuntasimme, nostettuamme purjeen, kulkumme tähtien mukaan, kohti samaa kylää, mistä vuosi takaperin olimme lähteneet Sydämen Kaupunkiin. Kun tuuli oli suotuisa, kävi matkamme nopeasti, ja aamun ensi valon sarastaissa näimme kylän olevan noin peninkulman päässä. Sinne emme kumminkaan uskaltaneet nousta, sillä meidät olisi tunnettu; siksi ohjasimme veneemme muutamien kääpiömäisten vesipalmujen suojaan, noin puolen englannin peninkulman päähän kylästä ja läksimme, kätkettyämme veneen miten taisimme, viivyttelemättä vuoristoa kohti.

Kiertäen kylän takaa, jottei juuri heräävä väki huomaisi meitä, aloimme kamalan matkamme. Jonkun aikaa jaksoi Maya hyvin, mutta kun päivän helle lisääntyi, alkoi hän näyttää väsymyksen oireita, mikä ei ollut ihmekään, sillä hän kantoi sylissään kolmen viikon vanhaa lastaan. Keskipäivällä pysähdyimme, jotta hän saisi levätä, piiloutuen puron rannalla kasvavan puun suojaan ja syöden mukaan ottamiamme eväitä. Iltapäivällä jatkoimme matkaamme ja laahustimme lopun päivää eteenpäin, miten parhaiten taisimme, englantilaisen ja minun kantaessa vuorotellen pikku poikaa, kaiken muun taakkamme lisäksi.

Vihdoin joutui ilta ja me laitoimme yöleirimme, jos leiriksi voi kutsua sitä, että nukkuu setripuun alla ilman tulta, mukana vain vähän ruokaa ja peitteinä vain vaipat. Aamuyöstä ilma yhä kylmeni, sillä olimme jo koko lailla yläpuolella järven pintaa, ja pienokainen alkoi itkeä surkeasti — tuo itku vallan viilsi sydäntämme. Nousimme kumminkin auringon noustessa, ja jatkoimme matkaamme, sillä näimme sen olevan ainoan keinon. Koko päivän vaelsimme, yhä uupuvin askelin, kunnes auringon laskiessa pääsimme lumirajalle ja näimme edessämme metsästäjäin majatuvan, missä olimme yöpyneet, saapuessamme Sydämen Maahan.

Aikomuksemme oli ollut välttää tätä tupaa ja mennä vuorensolaan, missä ajattelimme viipyvämme aamunkoittoon asti ja sitten jatkaa matkaa yli vuoren rinteen erämaahan.

"Jos menemme sinne, Maya, siepataan meidät kiinni", sanoi englantilainen; "ainoa turvamme on kulkea solan läpi ennenkuin meidät tavoitetaan, sillä maan lait kieltävät kenenkään seuraamasta meitä erämaahan."

"Ellemme mene sisään, kuolee lapseni kylmyyteen", Maya vastasi. "Olitte liian helläsydäminen, kun ette surmannut tuota murhanyrityksissä kulkevaa naista, mikä olisi ollut ainoa pelastuksemme; onko Teillä nyt, mieheni, sydäntä tappaa oma lapsemme?"

Siitä huolimatta oivalsimme — kaikki kolme — että jos tahdoimme pelastua, meidän täytyi antaa lapsen kuolla, mutta niin välttämätöntä kuin matkamme jatkaminen olikin, emme voineet sitä tehdä.

Näin ollen me poikkesimme tupaan, ja tulen ääressä istui taaskin sama mies, vaimoineen, jotka olimme siellä tavanneet vuosi sitten.

"Keitä te olette?" hän huusi hypähtäen ylös. "Anteeksi, rouva, mutta en ole tuntea Teitä tuossa viitassa."

"Olemme eksyksissä vaeltavia metsästäjiä. Antakaahan ruokaa meille, niinkuin velvollisuutenne vaatii."

Mies ja vaimo, jotka olivat ystävällistä väkeä, tottelivat meitä ja panivat pöytään parasta mitä heillä oli. Söimme ja laskeuduimme sitten levolle, sillä olimme lopen väsyneitä, pyytäen miestä pitämään varalla ja ilmoittamiaan meille, jos näkisi jonkun vieraan lähestyvän taloa. Ennen päivänkoittoa hän herätti meidät, ja me nousimme ylös. Vähän myöhemmin tuli hän huoneeseeni ilmoittamaan, että suuri miesjoukko näkyi lähestyvän tupaa. Tiesin lopun tulleen ja kutsuin kokoon toiset.

"Meillä on nyt kolme vaihtoehtoa", minä sanoin — "paeta vuorensolaan, puolustautua tässä tuvassa, tai antautua."

"Ei ole aikaa paeta", vastasi englantilainen, "ehdotukseni on että taistelemme."

"Luuletteko, että kaksi jousilla aseistettua miestä" — sillä tuliaseemme oli otettu pois pyramiidin huipulla, emmekä saaneet niitä enään käsiimme — "riittäisi viidellekymmenelle. No, ystävä, voimme yrittää, jos Teitä haluttaa, ja ehkä niin on yhtä hyvä kuolla kuin jollain muullakin tavalla."

"Se on mieletöntä", virkkoi Maya; "on vain yksi keino: antautua kohtalon käsiin, jos se voisi mitenkään auttaa. Olisin toivonut valinneemme sen keinon, ennenkuin läksimmekään tälle vaivalloiselle matkalle."

Nousevan auringon valossa näimme suuren miesjoukon piirittäneen tuvan.
Joukossa oli ylimyksiäkin, ja minä tunsin Dimasin ja Tikalin.

"Olkaamme uljaita", sanoi Maya. Niin me avasimme oven ja astuimme ulos
Tikalin, Dimasin ja muiden ylimysten eteen.

"Ketä muuta kuin Teitä itseänne minä etsisin, serkku?" vastasi Tikal — ja villi tuli leimahti hänen silmissään. "Vaimoni Nahua olisi kyllä puolestaan antanut Teidän mennä viimeisen kerran, mutta hänen tahtonsa ei ole minun tahtoni eikä hänen halunsa minun haluni, ja mepä olemme yllättäneetkin teidät oikeaan aikaan."

Maya käänsi halveksivin ilmein katseensa hänestä ja kääntyi Dimasin puoleen sanoen:

"Sanokaa, mitä olemme tehneet, koska seuraatte meitä kuin mitäkin pahantekijöitä?"

"Armollinen rouva", vastasi vakavasti vanha pappi, "näyttää siltä, kuin hyvinkin ansaitsisitte tuon nimen, Te ja toverinne. Kuulkaahan: kaksi päivää sitten olitte te kateissa, ja armollinen rouva Nahua niinikään. Etsittiin ja etsittiin ja avattiin vihdoin yksityisen asuntonne ovet, ja sieltä löydettiin Nahua köytettynä. Häneltä saimme kuulla paenneenne ja läksimme teitä ajamaan takaa."

"Ilmoittiko hän teille sitten, miksi me pakenimme?" kysyi Maya. "Kertoiko hän teille sitä, että hän hiipi yöllä varkaan tavoin huoneeseeni ja oli juuri murhaamaisillaan lapseni?"

"Ei, armollinen rouva, ei hän kertonut meille lainkaan sitä. Hänen käytöksensä oli tosiaankin kummallinen; sillä toinnuttuaan hieman hän peruutti sanansa ja väitti, ettei hän tiedä mitään teistä ja teidän aikeistanne, ja että olisi, vaikka olisittekin paenneet, parempi antaa teidän mennä, ennenkuin ehtisi tapahtumaan ikävämpiä asioita. Ymmärtäen helposti hänen syynsä me kumminkin lähdimme ajamaan teitä takaa ja löysimmekin teidät, ja nyt me viemme teidät Neuvoston eteen vastaamaan suurista synneistänne, koska olette rikkoneet juhlallisen valanne ja yrittäneet lähteä maasta ilman Neuvoston lupaa sekä lisänneet rikoksenne suuruutta ottamalla mukaan tämän lapsenne, Taivassyntyisen pelastajan, johon heimomme kohdistaa kaikki toiveensa."

"Jos olemmekin rikkoneet valamme", sanoi Maya, "rikoimme ne pelastaaksemme henkemme. Pitikö meidän jäädä kaupunkiin, kunnes roistojen puukko olisi ehtinyt tehdä tehtävänsä? Hääiltanani juuri hyökkäsi murhamies mieheni kimppuun, ja ehkä tuossa on eräs" ja hän osoitti Tikalia — "joka voisi ilmoittaa meille, kuka tuo murhaaja oli ja mistä hän tuli. Kolme päivää sitten uhkasi toinen murhamies lapsemme henkeä, ja se oli taas Lordi Tikalin vaimo. Onko silloin synti että yritimme viedä maasta pois sen, jonka henki ei ollut turvassa siellä?"

"Kaikki nämä seikat voitte esittää Neuvostolle, rouva", vastasi Dimas, "ja jos väitteenne Nahuasta on totta, saa hän epäilemättä rangaistuksen rikoksestaan. Mutta hänen rikoksensa ei sittenkään ole niin suuri kuin Teidän, sillä huomatessanne henkenne olevan vaarassa olisi Teidän pitänyt kääntyä niiden puoleen, jotka voivat antaa apua Teille, sen sijaan että läksitte pakoon varkaiden lailla. Nouskaahan kantotuoliin, joka on otettu Teitä varten, niin lähdemme matkaan."

"Niinkuin tahdotte", Maya sanoi; "mutta yhtä pyydän Teiltä: viekää pois näkyvistäni tuo mies, serkkuni Tikal, sillä minä vihaan nähdä häntä, koskei hän tyydy vain suunnittelemaan mieheni ja lapseni murhaa, vaan häpäisee minua yhtämittaa, rakkauttaan tyrkyttämällä."

"Tapahtukoon tahtonne, armollinen rouva. Miehenne ja ystävänne voivat käydä vieressänne, ja kantotuolianne ympäröivät asemiehet pitävät varalla, ettei Teille tapahdu mitään pahaa."

Sitten me läksimme. Paluumatkastamme ei ole muuta sanottavaa, kuin että se oli vieläkin raskaampi kuin tulomatkamme. Sillä vaikka olimmekin uupuneita, nälkäisiä, pelon ahdistamia, paistoi silloin kumminkin vapaus meille johtotähtenä, jota vastoin nyt, vaikka kuljimme mukavasti, tunsimme häpeän, pilkan ja kuoleman odottavan meitä.

Minua puolestani ei tämä ajatus suuria surettanut, sillä olin jo heittänyt kaiken toivon enkä välittänyt elää toivotonta elämää. Teitä, ystäväni, jolle kirjoitan tätä kertomusta, ihmetyttää tämä, mutta jos tuona päivänä olisitte ollut minun asemassani, ette ollenkaan kummastelisi. Vielä nytkin olen joskus unessa joutuvinani Sydämen Kaupunkiin, ja herään kammottavasta unestani kuin painajaisen kynsistä. Totta kyllä, minulla oli siellä valtaa ja ylellisyyttä, mutta ah! mieluummin olisin hankkinut elatukseni paimentamalla karjaa erämaassa kuin kuluttanut elämääni tuossa kultaisessa häkissä.

Mitä merkitsivät minulle heidän juhlansa ja tyhjät ilonsa ja heidän vallan- ja arvontavoittelunsa — minulle, joka koko elämäni olin seurannut korkeiden toiveitteni tähteä, tuota tähteä, joka nyt oli sammumaisillaan? Mayalla ja englantilaisella oli lohtuna lapsensa; mutta minulla ei ollut muuta kuin heidän ystävyytensä liikenevät tähteet, monen epäonneni muisto, omantunnon ainainen kirvely, koston pelko ja kaiken lopuksi viimeisen rauhan toivo. Murtunut ja epätoivon murjoma kun olin, valmistauduin tyynesti kohta koittavaa kuolemaa varten, mutta miten olisi noiden laita, jotka vielä uhkuivat rakkautta ja nuoruutta?

Myöhään illalla pääsimme kaupunkiin ja meidät vietiin, ei asuntoomme palatsiin, vaan pyramiidille päin.

"Ei, armollinen rouva", hän vastasi; "olen käskenyt viedä teidät pyramiidin portaita ylös."

Silloin painoi Maya kasvonsa lapsen kasvoihin ja nyyhkytti, sillä hän aavisti että taaskin joutuisimme tuonne synkkään holviin, missä hänen isänsä oli kuollut. He veivät meidät portaita ylös ja taas ahtaita käytäviä alas, kunnes pääsimme lampuin valaistuun holviin ja kuulimme kupariovien pamahtavan kiinni takanamme. Sitten saimme ruokaa ja jäimme yksiksemme.

En koskaan ole viettänyt levottomampaa yötä; sillä vaikka miten yritin, oli minun mahdotonta saada unta silmiini, ja minä kääntyelin vuoteellani mietiskellen missä huomenna uinuisin, kun olisimme olleet Kaikkein Pyhimmän neuvoston edessä ja Nahua olisi todistanut meitä vastaan. Muistin tuon kuilun alttarin edessä ja olin kuulevinani veden loiskeen sen syvyyksistä! No, kuten sanoin, en pelännyt kuolemaa, sillä Jumala armahtaa syntisiä; mutta voi! oli sittenkin hirveää kuolla valehtelijana ja muistaa, että minä juuri olin tuonut englantilaisen tänne samaan kohtaloon.

Aprikoidessani siinä, kuulin läpi paksujen holviovien naisen huutoa ja syöksyin ylös vuoteestani, kiirehtien keskisaliin, missä lamput paloivat yhtämittaa. Siellä näin Mayan juoksevan ympäri salia yöpuvussaan, silmät kauhua kuvastaen.

"Mitä on tapahtunut?" kysyin, pysäyttäen hänet; samassa tuli siihen englantilainenkin.

"Oi, minä olen nähnyt unta!" hän läähätti. "Olen nähnyt kamalaa unta.
Näin isäni saapuvan luokseni ja — en osaa sanoa — lapsi — lapsi —".
Ja hän keskeytti eikä osannut sanoa sen enempää.

"Tämä paikka on täynnä ikäviä muistoja ja hänen voimansa ovat pilalla", sanoi englantilainen, tyynnytellen häntä. "Menkäämme takaisin nukkumaan, vaimo."

"Nukkumaan!" hän vastasi. "En luule koskaan enään nukkuvani; ja ilman unta tulen varmasti hulluksi. Oi, tuota näkyä! Luultavasti on Mattain kirous kohdannut minua."

Joitakuita tunteja myöhemmin tapasimme taas toisemme suuressa salissa, mutta Maya ei puhunut mitään unestaan, enkä minäkään pyytänyt häntä sitä kertomaan, vaikka näinkin hänen kasvoistaan, ettei se ollut unohtunut. Söimme, tai yrittelimme syödä, ja istuimme hetken aikaa hiljaa, kunnes ovet avautuivat ja Dimas astui sisään, joitakuita pappeja mukanaan. Pyytäen heitä jäämään loitommalle hän yksin astui luoksemme ja tervehti ystävällisesti meitä.

"Olen pahoillani", hän sanoi, "että taaskin olette joutuneet tähän
synkkään komeroon, mutta minä en voinut auttaa asiaa, koska olen vain
Neuvoston palvelija, ja Neuvosto oli antanut ankaran määräyksen.
Pelättiin vielä että lapsi häviäisi, jos saisitte olla vapaudessa."

"Pian se varmasti häviää, Dimas", sanoi Maya, "jos sitä pidetään täällä pimeässä. Lapsi on jo heikentynyt — viikossa ehtii se kuolla."

"Älkää peljätkö, armollinen rouva; vankeutenne ei ole pitkäaikainen, sillä tänä samaisena yönä, Vetten Nousuyönä, viedään Teidät Neuvoston tutkittaviksi Kaikkein Pyhimpään, missä teitä syytetään karkausrikoksesta."

"Ei ole, armollinen rouva, mikäli minä olen kuullut. Mitä muita syytöksiä saattaisi sitten olla?"

"En osaa sanoa, armollinen rouva, mutta tiedän, ettei kukaan tahdo tuomita teitä ankarasti, ja jos syytöksenne rouva Nahuaa vastaan voidaan näyttää toteen, on siitä Teille etua. Yrittämänne rikos on suuri sekä meidän silmissämme että kansan, sillä yötä päivää puhutaan tuosta Pelastajasta, joka heille on syntynyt, eivätkä he mielellään anna anteeksi niille, jotka ovat yrittäneet ryöstää sitä heiltä. Luulen kumminkin että tuomitsijainne ankaruus on lievennettävissä erinäisin asianhaaroin."

"Lain ankara pykälä määrää teidät jokaisen kuolemaan, ellei Teitä itseänne säästetä sen perustuksella, että olette syntyessänne perinyt Sydämen Ruhtinattaren arvon. Mutta voi olla niin, ettei Neuvosto pane täytäntöön sitä kaikessa ankaruudessaan. Se voi tyytyä siihen, että nämä muukalaiset saavat pitää henkensä, mutta joutuvat karkoitetuiksi pois rannoiltamme."

"En voi erota miehestäni. Parempi on meidän kuolla yhdessä kuin erota. Jos ei kansa tarvitse häntä, ei se tarvitse minuakaan; sanokaamme hyvästi sille ja lähtekäämme pois yhdessä. Olen kyllästynyt tähän maahan, Dimas, sillä täällä kulkevat murhaajat kantapäillämme ja elämä on tukalaa. En tahdo kansaltani mitään muuta kuin saada vapauden päästä eroon siitä."

"Mutta, armollinen rouva, kansa tahtoo Teiltä jotakin; se tahtoo lapsen. Näistä muukalaisista se pääsisi eroon surmaten heidät, tai jotenkin muutoin, ja Teidät — siitä en kylläkään ole varma — se ehkä päästäisi lähtemään heidän mukanaan; mutta lapsestanne se ei koskaan halua luopua, sillä se on heidän Taivassyntyinen kuninkaansa, ennustuksen poika. Jää jäljelle siis, jos Neuvosto ottaa armahduksen huomioon — mikäli minä ja minun puolueeni olemme enemmistönä — että Teidän on luovuttava joko miehestänne tai pojastanne."

Silloin ilmestyi tuskan ilme Mayan kasvoille, jotta hän näytti kuin äkkiä vanhentuneen. Sitten hän vastasi:

"Lähtekää ja ilmoittakaa niille, jotka lähettivät Teidät, Mayan, Sydämen Ruhtinattaren, lausuneen näin: Lapseni on rakas minulle, sillä se on liha minun lihaani; mutta mieheni on vieläkin rakkaampi, sillä hän on sekä liha minun lihaani että sielu minun sieluani. Jos minun täytyy valita näiden kahden välillä, valitsen hänet, joka on läheisempi; sillä minähän voin saada toisen lapsen, mutta en koskaan toista miestä."

KAHDESKYMMENESNELJÄS LUKU.

Joitakuita tunteja kului, ja taaskin ovet avautuivat ja Tikal astui sisään viiden asemiehen seuraamana. Vartijajoukon jätti hän oven ääreen, astuen itse meidän luoksemme salin toiseen päähän.

"Mitä tahdotte?" kysyi Maya. "Ettekö voi jättää minua rauhaan edes vankikomerossanikaan?"

"Niinkuin olen Teille, Tikal, sanonut ennen, sanon nytkin, etten halua kuulla Teitä kahden kesken. Jos Teillä on jotakin sanottavana, sanokaa se mieheni ja ystäväni kuullen, tai jättäkää sanomatta kokonaan."

"Puhutte röyhkeästi minulle, joka tulen tänne toivossa pelastaa teidän kaikkien hengen", hän vastasi; "mutta mukaudun nyt, niinkuin useasti ennenkin. Kuulkaa: Tiedän kaikki rikoksenne, sillä vaimoni Nahua on ne paljastanut minulle. Tiedän teidän ja tuon kuolleen roiston Mattain, johon Taivaan kirous on ansaitusti osunut, sepittäneen ennustuksen ja ryöstäneen Kaikkein Pyhimmän, sillä olen nähnyt todistuskappaleet."

"Tiedättehän meidän tehneen niin henkemme hädässä", sanoi Maya, "sillä ellemme olisi niin tehneet, olisi Mattai murhauttanut meidät, saavuttaakseen, toimittamalla minut tieltä pois, varman aseman tyttärelleen."

"En tiedä miksi niin teitte enkä välitä tietää, sillä mikään ei voi sovittaa sellaista rikosta; mutta luulen Teidän tehneen niin, saadaksenne mieheksenne tuon valkoisen miehen. Joka tapauksessa on teko tehty ja kosto odottaa teitä — kosto, josta säästytte vain yhdellä ehdolla."

"Millä ehdolla?" kysyi Maya verkkaan, sillä kuultuaan Tikalin tietävän kaiken, oli toivon hivenkin kadonnut hänen sydämestään, niinkuin meidänkin.

"Maya, kaksi ihmistä elää, ja vain kaksi, jotka tietävät tämän asian — vaimoni Nahua ja minä itse. Tähän aamuun asti oli vain yksi ihminen, sillä Nahua kertoi sen minulle vasta huomattuaan ettette päässeet pakoon, ja tämän hän teki aikeissa toimittaa surman Teille, jota hän vihaa kilpailijattarenaan. Siksi olisi hän tahtonut pidättää minua vainoamasta Teitä, ja siksi tahtoo hän saapua Sydämen Neuvostoon tänä iltana, saadakseen varmasti nähdä Teidän kuolevan Vetten Kuiluun. Mutta Teidän minä kaikkein vähimmin haluaisin nähdä sinne häviävän, Teidän, jota nyt kuten aina rakastan, enemmän kuin mitään muuta maan päällä."

Mutta silloin kalpeni englantilainen raivosta ja puuttui puheeseen: "Suvaitkaa pitää nuo sanat suussanne, Tikal; sillä olkaa varma siitä — ellette tottele, että teen yhden rikoksen lisää enkä laske Teitä elävänä täältä. Ei tarvitse katsoa henkivartioihinne. Mitä välitän heistä minä, jolla on vain yksi henki menetettävänä? Puhukaa vielä noin, niin olette kuollut, ennenkuin he ennättävät apuun."

"Antakaa hänen jatkaa, mieheni", sanoi Maya; "eihän yksi lisähäväistys meitä enään pahenna? Jatkakaa, kunnioitettavin Tikal; mutta oman turvallisuutenne takia pitäkää varanne ja jättäkää sanomatta kaikki sellainen, jota aviomies ei voi kuulla."

"Tästä syystä", hän jatkoi, välittämättä englantilaisen raivosta, "olen minä tullut tänne esittämään ehdotustani, joka pelastaa teidät kaikki; niin, jopa tuon kerskailevan valkoisen miehenkin, joka on ryöstänyt Teidät minulta. Jos Nahua ja minä vaikenemme, kuka tietää rikoksianne? Ja jos syytös heitettäisiinkin vasten kasvojanne, kuka voi sen näyttää toteen? Niin, minä vaikenen — yhdellä ehdolla. Tuonpa itse tuon oikean ennustuksen sekä Mattain tunnustuskirjan ja poltan ne teidän nähtenne."

Silloin Tikalin tummat kasvot saivat pahan ilmeen ja kuvastivat jotakin ajatusta, oliko se murhaa tai muuta, en tiedä.

"Jättäkää Nahua minun haltuuni", hän sanoi. "Peruuttakaa häntä vastaan tekemänne lapsen murhayritystä koskeva syytös ja vapauttakaa hänet velvollisuudesta saapua tänä yönä Kaikkein Pyhimpään, ja minä vannon, ettei hän koskaan hiiskahdakaan tuosta kamalasta salaisuudesta. Sitten jää teille vain yksi syytös — valanne rikkominen yrittäessänne pakoon kaupungista — rikos, joka ei ole anteeksiantamaton."

"Te itse, Maya. Ei, kuulkaa minua; ja Tekin, valkoinen mies, pysykää hiljaa. Jos vannotte Sydämen nimeen tulevanne vaimokseni kuuden kuukauden sisällä tästä päivästä, niin minä puolestani vannon, että tämä valkoinen mies — Teidän aviomiehenne, joka ei ole oikea aviomiehenne, sillä hän sai Neuvoston avioliittolupauksen petoksella — päästetään vaaratta ystävineen poistumaan tästä maasta, ja annetaan heidän ottaa mukaansa matkalleen niin paljon omaisuutta ja tarpeita, kuin he haluavat. Vannon myöskin — ja tästä Te näette, miten syvä ja kunniallinen rakkauteni Teihin on — että pojaltanne ei riistetä sitä asemaa, joka hänellä kansan silmissä on Taivassyntyisenä pelastajana, jonka tulon jo ennustus tiesi. Minun lapseni väistyy Teidän lapsenne tieltä, Maya. Jo kerran ennenkin tarjosin Teille rauhan kättä, mutta Te hylkäsitte tarjoukseni ja petitte minut, ja tuo hylkäys aiheutti isänne kuoleman ja monta muuta surua. Älkää enään hyljätkö, Maya, muutoin surut suurenevat ja lisääntyvät Teille, meille kaikille. Ei ole kummallista eikä luonnotonta minun pyytää Teitä vaimoksi miehelle, jonka kanssa olette ollut kihloissa monet vuodet, sekä ottamaan vastaan kaupungin ensimäisen naisen paikkaa, sen sijaan että seuralaistenne kanssa antautuisitte hirveimpään kuolemaan."

"Se on sittenkin mitä kummallisinta ja luonnottominta, Tikal, että vaimoa näin pyydetään miehestänsä eroamaan. Kuulkaahan — hänellehän Teidän on puhuttava eikä minulle, sillä hänhän voi olla iloinen, päästessään tällä keinoin vapaaksi. Ensinnä, mitä mieltä Te, Ignatio, olette? Sanokaa minulle — vaikka minä pelkään vastaustanne, sillä se on helppo arvata, koska Tikal tarjoo kaiken, mitä haluatte — vapauden ja aarteita kyllin aikeittenne toteuttamiseksi."

"Totta kyllä, armollinen rouva", minä vastasin, "että hän lupaa minulle tuon kaiken — vaikken tiedäkään, voiko hän antaa sitä; totta on myöskin, ettei minulla ole täällä vaimoa, joka minun olisi jätettävä, eikä muuta toivetta kuin kavaltajan kuolema. Mutta minä muistan erään tuolla erämaassa Teille antamani lupauksen, kun Te urheudellanne pelastitte miehenne hengen; ja minä muistan niinikään, että ystäväni juuri minun kehoituksestani tuli lähteneeksi tähän kirottuun kaupunkiin. Sentähden vastaan, että kaikkien kohtalo olkoon yksi ja sama."

"Nuo ovat jaloja sanoja, ystävä", Maya sanoi, "sanoja, jotka voivat lähteä vain Teidän jalosta sydämestänne. No, mieheni, nyt on Teidän vuoronne."

"Minulla ei ole mitään sanottavaa", vastasi englantilainen naurahtaen, "paitsi ehkä sitä, että ihmettelen, miksi kulutatte aikaa, jonka onnellisemmin voisimme viettää keskenämme, kuuntelemalla tuon veijarin herjauksia. Jos pyydätte minua ajattelemaan pelastusta, ajattelen minä sitä, mutta en varmasti astu askeltakaan luotanne pelastaakseni itseäni mistään kuolemasta."

"Tuntuu kuin olisin jo saanut vastauksen", sanoi Tikal. "Kunpa vain ei kukaan teistä katuisi tänä iltana, joutuessaan katsomaan alas Vetten Kuiluun. Hyvä, aika kiitää, ja minulla on paljon tekemistä, ennenkuin taas tapaamme." Ja hän kääntyi pois luotamme.

Silloin valtasi Mayan epätoivo. Hetken hän taisteli sitä vastaan, mutta huusi sitten:

Hän tuli ja seisahtui Mayan eteen kylmän äänettömänä, ja Maya kääntyi miehensä puoleen, sanoen hitaalla äänellä:

"Olette liian kiireissänne; minun vastaukseni ei vielä ole annettu, mieheni. Tikal, hyväksyn ehdotuksenne. Estäkää Nahua todistamasta meitä vastaan; hävittäkää hänen hallussaan olevat todistuskappaleet ja viekää nämä miehet turvallisesti vuorten tuolle puolen, antaen heille kaikki, mitä he haluavat; niin minä suostun kuuden kuukauden kuluessa tulemaan vaimoksenne."

"Oletteko hullu?" sanoi englantilainen, "vai tahdotteko pelastaa meidät puhumalla tuollaisia?"

"Olisiko ihme, mieheni", hän vastasi, "jos haluaisin pelastaa itseni ja lapseni? Että olen rakastanut ja vieläkin rakastan Teitä, sen Te tiedätte; onko haudassa sitten enään rakkautta? Eläissäni on minulla ainakin muistot; kun kuolen, viedään nekin pois minulta. Menkää takaisin, mieheni, menkää rikkaana takaisin oman kansanne luo ja oman entisen elämänne keskuuteen, ja valitkaa toveriksenne joku toinen nainen. Älkää kumminkaan minuakaan unhoittako; mutta antakaa minun tulla kuin uneksi Teille, se on oman asianne takia paljon parempi. Teillekin, Ignatio, minä sanon, menkää! Tuttavuutemme on tuonut Teille vähän onnea; olkoon sen loppuminen onnekkaampi ja saattakoon toiveenne vihdoin täytäntöön. Tikal, antakaa kätenne, ja vannokaamme vala."

Tikal astui häntä kohti — silmät säihkyen voitonriemua; mutta kun kädet olivat koskettamaisillaan toisiaan, katsahti Maya sivulleen ja näki miehensä kasvoilla kuvastuvan epäilyksen ja tuskan. Kiljahtaen astui hän hänen luokseen ja syöksyi hänen syliinsä, sanoen:

"Antakaa anteeksi; olen ponnistanut kaikkeni, mutta tämä käy yli voimieni. Oi, kuinka heikko minä olen, en voi erota Teistä, en edes pelastaakseni henkenne. Ettehän varmastikaan usko, että olisin täyttänyt valani ja mennyt naimisiin hänen kanssaan? Ei, ei — kuolemaan minä olisin mennyt lähdettyänne. Mutta en voi erota Teistä — en voi erota Teistä vaikkakin itsekkäisyyteni on perikatonne."

"Iloitsen kuullessani sen", sanoi englantilainen. "Kuulkaahan, Tikal, jos olette mies, tuokaa miekka minulle, niin ratkaisemme asian kahden kesken. Silloin ainakin toinen selviää epätietoisuudestaan ja vastuksistaan."

"Valkoinen mies", vastasi Tikal, "Te olette varmasti sekä hullu että roisto, muutoin tuskin pyytäisitte minua panemaan henkeäni onnenpeliin Teidän henkeänne vastaan, joka jo lain mukaan on arvoton. — Hyvästi, Maya; kauan olette juoksuttanut ja kiduttanut minua, tänä iltana saatte kaikesta palkkion." Niin hän lähti.

Olisi luullut, että me Tikalin mentyä olisimme ruvenneet pohtimaan tapahtumaa sekä kohta koittavia vaaroja. Mutta niin ei ollut asianlaita. Luulen meistä tuntuneen — kaikista meistä — ettei ollut enään mitään pohtimista. On turhaa potkia Kohtaloa vastaan, ja on vieläkin turhempaa pelätä sitä, sillä teimme tai jätimme tekemättä jotakin, Kohtalolla kuitenkin aina viimeinen sananvalta on.

Niin me istuimme ja juttelimme mitättömistä asioista elämästämme Cumarvon kaivoksessa, Santa Cruzin maatilalla viettämästämme yöstä, urhean seuralaisemme Molasin kuolemasta, enkä muistakaan, mistä kaikesta. Siinä samassa lapsi heräsi, ja vanhemmat hoivailivat sitä, löytäen kumpikin toistensa näköä sen pikku kasvoissa, minun kulkiessani pitkin salia, lukien lamppuja, poltellen ja aprikoiden, missä olisin seuraavana iltana samaan aikaan.

Vihdoin ovet aukenivat, sillä oli jo miltei puoliyö, ja sisään astui Dimas ja joukko pappeja. Vanhus teki kumarruksen ja ilmoitti, että oli aika viedä meidät Kaikkein Pyhimpään Neuvoston tutkittaviksi, ja ettei meidän tarvinnut pelätä, koska kaikesta siitä päättäen, mitä hän oli kuullut, rikostamme käsiteltäisiin lievästi. Maya kysyi, miten oli pikku lapsen laita, jota ei voitu jättää yksin, ja pappi vastasi, että Mayan oli se otettava mukaan, jolloin hän alkoikin kietoa sitä vaippaan.

"Se on turhaa vaivaa", sanoi Dimas. "Täältä kulkee salainen käytävä Kaikkein Pyhimpään, jota myöten minä lupaan viedä Teidät, jottei yön kylmyys palelluttaisi pienokaista, meidän herraamme."

Sitten otti hän avainkimpun vyöltään, ojensi sen eräälle seuralaiselleen ja käski hänen mennä muutamien pappitoveriensa kanssa edellä ovia aukomaan ja sytyttämään käytävien lamppuja. Pappi lähti, ja pienen ajan kuluttua lähdimme mekin ja tapasimme hänet seisomassa käytävää ja Kaikkein Pyhintä erottavan marmoriseinän luona. Nähtyään meidän lähestyvän hän lausui tunnussanat, joihin vastattiin sisältä; sitten hän avasi hopea-avaimella salaoven, jättäen avaimen kimppuineen riippumaan lukkoon, jotta Dimas saisi ottaa pois sen tullessaan. Sitä tuo vanha pappi ei kuitenkaan tehnyt, sillä hän ajatteli meidän kaikkien palaavan tämän käytävän kautta, ja kun hän astui Kaikkein Pyhimpään, tyytyi hän vetämään oven kiinni, lukitsematta sitä.

Taaskin me seisoimme tuossa synkässä pyhässä paikassa, kuulemassa Sydämen Kaupungin lakeja vastaan tehtyjen rikostemme tuomiota. Siellä oli koolla koko Neuvosto, ja Tikal, sen ylipappi ja puheenjohtaja, istui alttarin takaisella istuimellaan, mutta minä havaitsin ilokseni, ettei Nahua istunutkaan hänen vierellään, eikä häntä liioin näkynyt koko Neuvoston jäsenten joukossa.

Istuuduimme meille määrätyille tuoleille alttarin edessä olevalle avoimelle kohdalle, Maya keskelle ja englantilainen ja minä kummallekin puolelle häntä, Oikeuspappi nousi sitten seisomaan ja ilmoitti, että Neuvoston ensimäinen asia oli kolmen jäsenensä, Mayan, Sydämen Ruhtinattaren, hänen miehensä, Meren Pojan, sekä Ignatio Vaeltavan, Sydämen Haltijan, tutkiminen Neuvoston jäseninä tekemiensä valojen rikkomisesta. Esittäen tämän muodollisen syytöksen, luki pappi selvästi mutta lyhyesti meitä vastaan tehdyt syytökset.

"Samana Vetten Nousun juhlayönä vuosi sitten", hän alkoi, "vannoitte te, muukalaiset, alttarin ääressä sielunne ja ruumiinne uhalla valan, ettette ilman tämän korkean Veljesliiton lupaa yrittäisi lähteä Sydämen Kaupungin rajojen ulkopuolelle. Mutta muuanna päivänä saatiin teidät kiinni pakomatkaltanne yli vuorten erämaahan. Eikä siinä vielä koko rikoksenne, sillä veitte Sydämen Ruhtinattaresta ja valkoisesta miehestä syntyneen pojan, Ennustuksen Taivassyntyisen lapsen, jonka katalasti aioitte ryöstää kansalta. Sanokaa, miten puolustaudutte näitä rikoksia vastaan?"

"Tunnustamme syytöksen oikeaksi", vastasi Maya, "mutta pyydämme ottamaan huomioon puolustuksemme. Kuulkaa, herrat: Aina siitä illasta asti, kun me teidän käskystänne jouduimme naimisiin, on miestäni ja minua vaaninut surmaaja, ja tuossa istuu Neuvostomme puheenjohtajana ja Sydämen ylipappina mies, jolla oli aikomus ottaa hengiltä meidät. Näen joukossanne tänä iltana myös joukon henkilöitä, jotka, samana päivänä kuin pakenimme, kävivät luonamme Lordi Dimasin johdolla. Mitä kertoivat he minulle? Että oli saatu ilmi serkkuni Tikalin muodostama salaliitto, jonka oli määrä murhata mieheni, lapseni ja ystäväni Ignatio Vaeltava. He ilmoittivat myös minulle, että Tikal erotettaisiin tämän ja muidenkin rikostensa takia, ja että tämä sylissäni oleva lapsi nimitettäisiin Sydämen kansan päälliköksi. Eikö ole niin, Dimas?"

"Niin on, armollinen rouva", hän vastasi, "ja tietäkää, ettette te ole ainoat tänä iltana syytetyt. Vaikka teidän asianne on ensinnä, seuraavat ylipappi Tikalin ja muiden asiat perästäpäin; mutta siihen asti istuu hän arvonsa mukaisesti Neuvoston puheenjohtajalta."

Silloin Tikal hypähti istuimeltaan, mutta Dimas kääntyi hänen puoleensa ja sanoi ankarasti: "Vaietkaa, herra, tai puhukaa vain, mitä velvollisuutenne vaatii. Olkoon tuomionne oikeudenmukainen, mutta tietäkää, ettei pako ole mahdollinen, sillä henkivartijoiltanne on otettu aseet pois, ja kaikkia teitä vartioidaan."

"Saman päivän iltana, jolloin Lordi Dimas oli käynyt luonani, olin yksin huoneessani, ja Ruhtinatar Nahua, Tikalin puoliso, hiipi luokseni aikoen surmata lapseni."

Sitten hän kertoi koko jutun, miten englantilainen ja minä, kuultuamme hänen avunhuutonsa, olimme kiirehtineet huoneeseen ja vanginneet ja sitoneet Nahuan.

"Veljet", hän jatkoi, "silloin valtasi meidät yhtäkkiä kauhu, ja me päätimme paeta pois maasta, missä henkemme ei ollut hetkeäkään turvattu. Tässä on rikoksemme, ja me annamme rangaistuksen teidän käsiinne. Olihan varmasti meidän parempi yrittää pelastaa lapsikin, jotta se voisi suorittaa elämäntehtävänsä, minkä tahansa, kuin jättää se niiden surmattavaksi, jotka te olette nostaneet hallitsijoiksenne."

Mayan lopetettua puheensa käännyimme, englantilainen ja minä, vuorostamme Neuvoston puoleen, todistaen oikeaksi Mayan syyt ja ilmoittaen alistuvamme Veljesliiton tuomittaviksi.

Sitten meitä käskettiin siirtymään loitommalle, ja me asetuimme Nimettömän jumalan naamion alle odottamaan tuomiotamme, Neuvoston jäädessä harkitsemaan. Hetken perästä meidät kutsuttiin taas esiin, ja Tikal ilmoitti tuomiomme sysätyn siksi, kunnes olisi käsitelty syytös Nahuaa, Mattain tytärtä sekä häntä itseään, Tikalia, Sydämen Kaupungin päällikköä ja ylipappia vastaan, lisäten hitaalla ja riemuitsevalla äänellä:

"Tuotakoon ulkopuolella odottava Nahua, Mattain tytär, Sydämen läheisyyteen."

Kuulimme ja kokosimme rohkeutta lähestyvän kuoleman varalle, sillä tiesimme loppumme olevan käsissä, uskaltamatta toivoa armoa ja pelastusta.

Ovi aukeni ja Nahua astui sisään arvonsa mukaisissa pukimissa, otsalla vihreä, vain päälliköiden vaimojen ja äitien oikeuksiin kuuluva otsavyö.

"Miksi suvaitsette kutsua minut tänne, herrat?" hän sanoi ylpeästi, astuttuaan alttarin luo.

Silloin nousi Oikeuspappi seisomaan ja luki syytöksen, että hän oli yrittänyt omin käsin surmata Mayan, Sydämen Ruhtinattaren poikalapsen, ja että hän niinikään oli ollut miehellensä Tikalille avullisena monessa julmuudessa ja väärinkäytössä, pyytäen Nahuaa puolustautumaan.

"Viimeistä syytöstä en tunnusta",.hän sanoi. "Vastatkoon Tikal itse omista pahoista töistään. Ensimäisen tunnustan. Yritin kyllä nujertaa tuon kakaran, mutta Maya huomasi minut, ja minut ehkäistiin ja sidottiin."

"Veljet", sanoi Dimas, nousten seisomaan, "meidän ei tosiaankaan tarvitse tästä asiasta enempää keskustella. Olemme kuulleet Ruhtinatar Mayan ja muiden puolustuksen, ja nyt Nahua tunnustaa rikoksensa. Hän tunnustaa yrittäneensä surmata tuon lapsen, jonka hän tiesi pyhäksi, Sydämen kansan toivoksi, ja sellaiselle rikokselle löytyy mielestäni vain yksi, vaikkakin kamala rangaistus, ja hän, jonka on kärsittävä, on vielä korkeassa asemassa oleva nainen."

"Seis!" katkaisi Nahua. "Ette ole kuulleet minua loppuun, ja minulla on oikeus puhua, ennenkuin minut tuomitaan kuolemaan. Syytätte minua pyhän lapsen, Sydämen kansan toivon murhayrityksestä, ja totisesti, jos näin asianlaita olisikin, ansaitsisin kuoleman, jota vastoin itse asiassa ansaitsenkin teidän kiitoksenne. Sydämen ylimykset, tämä lapsi, jota te ihailette, Ennustuksen Taivassyntyinen lapsi, jonka te tänä iltana aioitte nimittää päälliköksi, erottaen mieheni Tikalin, ja jonka teidän mielestänne pitäisi oleman heimomme johtotähtenä suuruuteen ja valtaan, se onkin elävä valhe, petos, vääryys!"

Silloin puhkesi Neuvoston kesken hämminki, ja ankarat äänet käskivät hänen lopettaa nuo häväistykset; mutta hän sai hiljaisuuden, jatkaakseen:

"Kuulkaa minua, minä pyydän, sillä vaikka minä haluaisinkin, en uskaltaisi puhua umpimähkään, mutta minä voin näyttää toteen jok'ainoan lausumani sanan. Luulette minun aikoneen surmata tämän lapsen murtaakseni kilpailijattareni Mayan sydämen — ja totisesti minä haluankin sen murtaa; ja toimittaakseni oman lapseni tuon lapsen tilalle — ja totisesti minä haluankin hänet siihen toimittaa. Mutta nämä eivät sittenkään olleet tekoni vaikuttimia. Neuvoston ylimykset, kuulkaa kertomusta, joka on kummallisin, mitä koskaan olette kuulleet, ja lausukaa sitten tuomionne minusta, miehestäni Tikalista, kilpailijattarestani Mayasta sekä hänen ystävistään. Tunsitte kaikki hyvin isäni Mattain, sillä kuollessaan ja jo Tikalin hallituksen alusta asti oli hän lähinnä Tikalia Sydämen Kansan vaikutusvaltaisin mies, hoitaen niitä tehtäviä jotka nyt ovat Dimasin hallussa, muun muassa Kaikkein Pyhimmän Isännän virkaa. Mutta isäni Mattai ei ollut kuitenkaan rehellinen mies. Voi! että minun täytyy sanoa se, sillä hän teki syntinsä enemmän minun takiani kuin itsensä takia, koska hän rakasti minua ja piti kaikessa silmämääränään minun hyvinvointiani. Tämä hänen rakkautensa vei hänet perikatoon, saaden hänet rikkomaan jumalaansa, lakejaan ja maataan vastaan. Alusta asti, kun vielä olin lapsi, tiesi hän minun mielistyneen Lordi Tikaliin, joka oli kihloissa neiti Mayan kanssa; sitäpaitsi tiesi hän minun olevan kunnianhimoisen ja haluavan tulla suureksi. Siitä syystä uskotteli hän Tikalille saaneensa Taivaasta tiedon, että neiti Maya oli isineen kuollut erämaahan. Saatuaan hänet vakuutetuksi, että Maya näin ollen oli kadonnut häneltä ikuisesti, hän hätyytti Lordi Tikalia naimaan minut, luvaten korvaukseksi toimittaa hänet Sydämen Kansan päälliköksi. Kaiken tämän hän teki, vaikken minä tiennyt asioista mitään, vaan luulin mielettömyyksissäni Tikalin naineen minut rakkaudesta.

"Sitten Zibalbay palasikin hää-iltanamme, ja hänen mukanaan Maya sekä nämä muukalaiset; ja siitä hetkestä asti alkoi mieheni vihata minua, koska olin hänen rakastamansa Mayan paikalla. Kuten jälkeenpäin kuulin, meni Tikal Zibalbayn luo vankikomeroon ja lupasi luovuttaa hänelle valtansa koko hänen lopuksi ijäkseen ja olla vastustamatta hänen aikeitaan, jos saisi Mayan puolisokseen, kun hän ensin olisi toimittanut minut tieltä pois, joko surmaten tai muuten. Zibalbay olisikin mielellään suostunut; mutta sattuikin niin, että Maya oli mielistynyt erämaamatkoillaan tuohon valkoiseen mieheen, ja kieltäytyi eroamaan hänestä. Mieheni olisikin ehkä päässyt aikeittensa perille, sillä vankien tila oli toivoton ja vaihtoehto oli kuolema, ellei isäni Mattai olisi keksinyt keinoa, miten kaikki olisivat pelastettavissa ja minä pysyisin edelleen päällikön vaimona. Tällainen oli keino, herrat: että tuohon Sydämen tunnusmerkkiin pantaisiin semmoinen ennustus, joka pettäisi Sydämen Neuvoston ja toimittaisi Mayan naimisiin rakastamansa valkoisen miehen kanssa. Herrat, näin tehtiin. Yön hiljaisuudessa hiipivät he kaikkein Pyhimpään, valtasivat Sydämen ja panivat sinne tuon Pelastajan syntyä ennustavan kirjoituksen. Lopun tiedätte itse."

"Se ei ole totta", huusivat monet äänet. "Sellainen pyhänhäväistys on mahdoton."

"Se on totta", vastasi Nahua, "ja minä todistan teille, että tuo pyhäinhäväistys oli mahdollinen. Sydän avattiin, ja isäni tekemä väärä ennustus pantiin sisään, mistä te sen löysitte Vetten Nousun yönä vuosi takaperin. Mutta katso, kun pyhä sydän avattiin — se ei ollutkaan tyhjä, vaan siinä oli toinen ennustus — oikea ennustus — joka pantiin talteen, jotta petos selviäisi aikanaan."

"Nukkunut Silmä herää ja näkee roistojen sydämen ja tarkoituksen. Sanon, ettei kaupunkimme hävityshetkenä edes kaikki Pyhän Järven aallot riitä huuhtomaan pois heidän syntiänsä."

"Ottakaa ja katsokaa itse, ylimykset", hän jatkoi, pannen levyn alttarille. "Kuulkaahan vielä, miten tämä esine joutui minun käsiini. Isäni tehtyä tuon suuren synnin, kohtasi Nimettömän jumalan kirous häntä, — hän sai, kuten tiedätte, tuon kamalan taudin. Kuolinvuoteellaan valtasi hänet katumus, ja hän kirjoitti erään paperin, jonka hän todistutti ja antoi minulle, liittäen mukaan tuon levyn. Minä pidin hallussani tuota paperia, ylimykset; kuulkaa, mitä siinä sanotaan, ja päättäkää, olenko puhunut totta vai valhetta." Ja hän luki ääneen Mattain tunnustuksen, missä juurta myöten selitettiin meidän juonemme.

"Nyt, ylimykset", hän lisäsi, kun kirjoitus oli lopussa ja kirjaimia tutkittu, "ymmärrätte, miksi yritin raivoissani tappaa tuon lapsen, jota on uskoteltu teille jumalan antamaksi, ja minä jätän teidän huoleksenne toimittaa rankaisun niille, jotka ovat tuon petoksen punoneet."

KAHDESKYMMENESVIIDES LUKU

Nahua lopetti ja istuutui, ja niin suuri oli Neuvoston ihmetys — tai paremminkin kauhistus — ettei hetkeen aikaan kukaan puhunut mitään. Vihdoin nousi Dimas ja sanoi:

"Maya, Sydämen Ruhtinatar, ja te muukalaiset, olette kuulleet teitä vastaan tehdyn kamalan syytöksen. Miten voitte vastata siihen?"

"Tunnustamme sen todeksi", vastasi Maya tyynesti. "Meidän oli pakko valita joko kuolema tai tämän teon tekeminen, ja me valitsimme elämän. Mattaihan tuon petoksen punoi ja sepitti kirjoituksen, ja minusta tuntuu että meidän on kärsittävä sekä hänen syntinsä että omamme. Sananen vielä: Tämä Ignatio ei ryhtynyt vapaasta tahdosta salajuoneen, vaan mieheni ja minä pakotimme hänet siihen, minä etupäässä."

Dimas ei vastannut, vaan antoi merkin kahdelle, alttaria paljastetuin miekoin vartioivalle papille viedä meidät Kaikkein Pyhimmän ja Kuolleitten Kammion väliseen käytävään, mihin meidät suljettiin pimeään, kaksois-ovien väliin.

Täällä minä kaiken lopuksi polvistuin, lähettäen viimeiset rukoukseni Taivaalle, Mayan itkiessä miehensä sylissä ja jättäessä hyvästi hänelle ja sylissään lepäävälle lapselleen.

"Vaimoni", hän sanoi, "olitte tosiaankin viisas, kun kielsitte meitä lähtemästä tähän Sydämen Maahan. Vaan tehtyä ei saa tekemättömäksi, ja oltuamme vähän aikaa onnellisia yhdessä, kuolkaammekin yhdessä niin urheasti kuin voimme, toivoen taaskin pääsevämme yhteen johonkin uuteen rauhan maailmaan."

Pian saapuivat papit ja veivät meidät takaisin Kaikkein Pyhimpään. Mayan astuttua yli kynnyksen ensimäisenä meistä kolmesta, astui Tikal häntä vastaan ja sieppasi yhdellä tempauksella, olematta silti julma, lapsen hänen sylistään. Huomasimme meitä tarkoittavat valmistukset, sillä alttarin edessä oleva kivi oli nostettu paikoiltaan ja jalkojemme juuressa ammotti musta kuilu, mistä kuului veden loiske. He asettivat meidät seisomaan selät alttariin; mutta Tikal seisoi etumaisena, ja hänen ja meidän välillä oli kuilun suu.

"Maya, päällikkö Zibalbayn tytär, Sydämen Ruhtinatar; valkoinen mies, Meren Poika; Ignatio Vaeltava; ja pappi Mattai, jonka itsensä jo kuoltua me kutsumme hänet hengessä esiin", alkoi Dimas kylmällä ja kamalalla äänellä, "oman tunnustuksenne mukaan olette te vikapäät suurimpaan rikokseen, minkä katala ihmisjärki konsanaan voi keksiä ja likaiset kädet suorittaa. Olette rikkoneet Taivaalle ja veljillenne tekemät juhlalliset valat; olette häväisseet jumalamme ja raiskanneet hänen Kaikkein Pyhimpänsä; ja olette uskotelleet kansalle, joka luotti teihin, synnin sikiötänne jumalan lähettämäksi hallitsijaksi. Kaikista näistä rikoksista, jotka olette tehneet — miksi, emme tiedä — emme taida teitä kyllin rangaista. Teille maksetaan palkka jossain muualla, kun olette menneet tämän tuomio-istuimen edestä, ja nimenne ovat jääneet unohdukseen maan päällä.

"Näin kuuluu Sydämen Neuvoston tuomio — että sinun nimesi, Mattai, pyyhitään pois Sydämen palvelijain luetteloista; että muistosi kirotaan; että asunnoitasi kärventäisi tuli ja istuimiasi polttaisi suola; että ruumiisi kaivettaisiin haudastaan ja vietäisiin pyramiidin huipulle, kunnes ilman linnut sen söisivät; että sielusi annettaisiin manalan kiduttajien käsiin ijankaikkisesti.

"Näin kuuluu Sydämen Neuvoston tuomio sinulle, Maya, päällikkö Zibalbayn tytär, Sydämen Ruhtinatar; valkoinen mies, Meren Poika, ja Ignatio Vaeltava: Että nimenne pyyhitään pois Sydämen Veljien luettelosta ja kirotaan kaupungin kaduilla; että kätenne ja jalkanne sidotaan ja teidät kahlehditaan elävinä Kaikkein Pyhimmän seiniin ja jätetään ryöstämänne jumalan alttarin ääreen, kunnes näännytte nälkään ja janoon; että ruumiinne sitten viedään pyramiidin huipulle ilman lintujen syötäväksi; ja että sielunne annetaan manalan kiduttajien käsiin ijankaikkisesti."

Lausuttuaan nämä sanat ja ennenkuin täysin tajusimmekaan kamalan tuomiomme kauheutta, astui Tikal esiin — vielä kirjoittaessanikin minua puistattaa — pitäen lapsi rukkaa, joka alkoi itkeä kuin tuskasta tai pelosta, kuilun päällä ja pudotti sen yht'äkkiä alas syvyyksiin.

Kauhistuneen äidin huuto kaikui pyhän paikan seinissä, ja ennenkuin sen kaiku oli edes ehtinyt hälvetä, oli englantilainen — jalopeuran tavoin — hypännyt yli kuilun ja tarttunut Tikalla kiinni kurkusta ja vyötäisiltä. Raivo antoi voimia hänelle, ja hän nosti Tikalin korkealle ilmaan ja paiskasi hänet alas tuohon kaameaan kuiluun, minne lapsikin vastikään oli hävinnyt.

Pahasti parahtaen katosi Tikal, ja hetken aikaa oli kuolon hiljaisuus.
Yhtäkkiä huusi Maya hullun ja epätoivoisen äänellä:

"Eivät kaikki Pyhän Järven vedet riitä pyyhkimään pois meidän syntiämme, mutta tuokoot ne koston teille, oi te avuttoman lapseni surmaajat!"

Näin sanottuaan Maya juoksi alttarin taakse, minun ehkä yksin aavistaessa hänen aikeensa, ja tarttui molemmin käsin Sydämen tunnusmerkkiin.

"Varokaa!" huusi Dimasin ääni, mutta hän ei totellut. Ennenkuin hän tai kukaan muu ehti apuun, oli hän raastanut epätoivoisin ponnistuksin vanhan tunnusmerkin paikoiltaan ja nauraen ja pilkaten paiskannut sen palasiksi marmorilattiaa vastaan.

Hetken aikaa vallitsi hiljaisuus; mutta sitten kuului alttarilta yhtäkkiä paukahdus, aivankuin harpun kielet olisivat katkenneet, ja sitä seurasi toinen, hirveämpi ääni, vesipaljouksien kuohu ja kohina.

"Paetkaa! Paetkaa!" huusi ääni, "vedet ovat valloillaan, ja häviö perii meidät ja koko Sydämen Kansan!"

Silloin hyökkäsi Neuvosto yhtenä miehenä Kaikkein Pyhimmän ovea kohti; mutta minä, Ignatio, Jumalan kiitos, muistin toisen oven, salaoven, josta olimme tulleet ja jonka pappi oli jättänyt raolleen.

"Tätä tietä!" huusin minä espanjankielellä englantilaiselle ja. tarttuen Mayaa käsivarteen, vein hänet mukanani käytävään. Kun kaikki kolme olimme päässeet sinne, käännyin minä lukitsemaan ovea ja näin silloin kummallisen näyn.

Alttarin edessä olevan kuilun suusta kohosi valtava vesipatsas, suihkuten sellaisella hirvittävällä voimalla kattoon, että marmorilohkareet näyttivät putoavan alas pakenevien niskaan, pakenevien, jotka turhaan koettivat avata ovea ja paeta Kuolleitten Kammioon. Toisenkin näyn minä vielä näin; Tikalin ruumis oli noussut kuilusta, minne englantilainen oli hänet paiskannut, ja nousi ja laski muodottomana möhkäleenä vesisuihkun mukana lattian ja katon välille.

Ennenkuin vesi vielä ehti meihin asti, suljin minä oven, ja otettuani mukaan ovessa yhä riippuvan avainkimpun me pakenimme ylös käytäviä ja portaita, kunnes saavuimme vankikomeroomme. Tännekään emme uskaltaneet pysähtyä, sillä korviimme kuului jo kumma ääni, ja me tunsimme pyramiidin koko valtavan rakennuksen vapisevan, kun vangitut vedet pääsivät valloilleen ja levisivät ylös ja sivulle.

Ottaen lamput me kiirehdimme kuparioville salin toiseen päähän ja löysimme vaivoin oikean avaimen. Meillä ei ollut vitkastelemiseen aikaa, sillä lähtiessämme ennättivät vedet jo huoneen takaosaan ja siinä samassa huuhtoivat lattiaa kuuden tai kahdeksan jalan paksuisena aaltona. Ryntäsimme pakoon etenevän aallon tieltä, ja hyvä oli että kulkumme kävi ylöspäin, sillä muutoin olisimme varmasti hukkuneet, etsiessämme eri ovien avaimia. Mutta taaskin oli onni, niinkuin tähänkin asti, apunamme, ja me pääsimme pyramiidin huippuun parahiksi aamun sarastaissa.

Sarastus selkeni, eikä päivän valkeus koskaan ole paljastanut ihmissilmälle sen ihmeellisempää ja kamalampaa näkyä. Pyramiidin pihan ulkopuolelle oli kerääntynyt suuri kansanpaljous odottamaan juhlaa, joka tänä vuoden päivänä piti tapojen mukaan vietettämän pyramiidin huipulla. He olisivat jo kokoontuneet sinne, ellei olisi ollut määräys pitää ovet suljettuina, kunnes Neuvosto olisi lähtenyt Kaikkein Pyhimmästä, ja tänä yönä viipyi Neuvosto kauvan.

Tällä hetkellä syntyi kauhun ja hämmästyksen huuto kansan kesken, ja syy oli seuraava. Pitkin satamapaikan ja suuren torin välisiä katua syöksyi kahdenkymmenen jalan korkuinen ja sadan levyinen hyökyaalto.

Silloin huomasimme oikean asianlaidan. Alttarin tunnusmerkki — en tiedä miten — oli yhdistetty salaisiin merenalaisiin sulkuportteihin, jotka monen sukupolven ajan olivat suojelleet Sydämen Kaupunkia tulvalta. Kun tunnusmerkki irrotettiin paikaltaan, aukenivat nämä sulkuportit, ja vesivirrat syöksyivät esiin, pyrkien järvenpinnan tasolle, joka tänä vuodenaikana oli kaupungin talonharjoja korkeammalla.

Pyramiidin huipulla oli kaksi pyhää tulta vartioivaa ja tulevia juhlamenoja valmistelevaa pappia. Nähtyään meidän ryntäävän vartiohuoneesta he juoksivat meitä kohti käsiään väännellen ja kysyen, mitä ihmeitä nyt oli tapahtunut. En sanonut tietäväni, vaan kun vettä oli ruvennut kerääntymään vankikomeroomme, olimme paenneet sieltä. Miten me olimme paenneet, sitä eivät he ryhtyneet kyselemään, vaan juoksivat alas pyramiidin portaita, palatakseen samassa, sillä ennenkuin he ehtivät alas asti, oli heidän tiensä katkaistu.

Sillä välin kauhu laajeni ja hävitys alkoi. Kaikkialle syöksyi ja tunkeutui vettä, riittäen yhä suuren järven loppumattomista varastoista. Kokonaiset kadut olivat jo veden vallassa, ja kansanjoukosta kuului katkeamaton tuskan huuto.

Maya kuuli sen ja heittäytyi kasvoilleen pyramiidin katolle, jottei näkisi omaa työtään, ja tukki sormin korvansa, mutta englantilainen ja minä katselimme tyrmistyneinä. Silloin tulva nieli kansan, useampia tuhansia luvultaan, joka oli kokoontunut temppelin ääreen, ja katso! silmänräpäyksessä olivat kaikki pyyhkäistyt pois, niinkuin rajutuuli pyyhkäisee pudonneet lehdet. Ennenkuin olisi ehtinyt lukea kymmeneen, oli suurin osa Sydämen Kaupungin väestöä hukkunut!

Jonkun aikaa näkyi vielä muutamia suurempia taloja, mutta pian nekin upposivat näkymättömiin. Ennenkuin aurinko täysin oli ehtinyt noustakaan, oli kaikki lopussa, ja tuosta muinaisesta ja ihanasta kaupungista, Maailman Sydämestä, näkyi vain puitten latvoja ja vedenpinnan yli kohoavia pyramiidien huippuja.

Kultaista kaupunkia ei ollut enää. Se oli hävinnyt ja sen mukana kaikki kasatut aarteet, opit, uskot, ja se, mikä monta sukupolvea oli kangastanut satuna minulle, oli taaskin todenteolla tullut saduksi. Lyhyen tunnin oli tuo vuosisatojen työn valmis hedelmä kestänyt huuhtoutua olemattomiin ja sen mukana viimeisen puhtaan intiaanirodun häviävät tähteet, intiaanirodun, joka noudatti esi-isieni tapoja ja oppeja. Epäilemättä heidän aikansa oli tullut, ja korkeammat voimat olivat määränneet heidät häviämään; mutta ankaraa ja äkkinäistä häviötä oli kamala katsella tai edes ajatella.

Mitä olisivatkaan, minä mietiskelin, tämän suuren kaupungin perustajat ja sen juhlallisten pyramiidien rakentajat mahtaneet ajatella ja tuntea, jos he olisivat aavistaneet tällaista loppua? Olisivatkohan he sijoittaneet pyhää tunnusmerkkiään niin taitavasti alttarille, että hullaantunut nainen voisi, tempaamalla sen pois, haudata alttarit, temppelit, kaupungin kaikkineen päivineen ikuisiksi ajoiksi veden alle? Näin he tekivät suojellakseen kotejaan vihollista vastaan, jotta he hädän tullen voisivat mieluummin valita perikadon kuin häpeän; mutta he eivät aavistaneet — he eivät varmasti edes uneksineet — että tämä vihollinen olisi heidän omaa rotuaan, että heidän oman lapsensa käsi toisi korjaamattoman onnettomuuden heidän pyhälle turvapaikalleen, Maailman Sydämen kaupungille.

Vähä vähältä saavuttivat vedet tasapinnan ja täyttivät syvennyksen, missä kaupunki oli sijainnut, ja aurinko paistoi vetten kalvoon, aaltojen soluessa pyramiidin kupeita ja merenalaisten talojen kattoja pitkin. Siellä täällä uiskenteli hylkytavaroita, siellä täällä ihmisruumiita, joiden ympärille jo merikotkat kokoontuivat. Siinä kaikki.

Samassa nousi Maya polvilleen ja katsoi ympärilleen, varjostaen kädellä silmiään, sillä päivä paistoi kirkkaasti pyramiidin valkoiseen huippuun. Sitten painoi hän kädet takaraivolleen ja kiljasi pahasti.

"Katsokaa kätteni työtä", hän sanoi, "ja syntini paikkaa! Oi! isäni, tuo uni, joka ahdisti minua, oli kamala, mutta se ei sittenkään ollut tosi. Oi! isäni, kansa, jonka sinä tahdoit pelastaa, on kuollut! Hukkunut on rakastamasi kaupunki, ja minä sen hävitin! Oi! isäni, isäni, kirouksesi on kohdannut minua, minä olen kirottu!"

Jotenkin tähän tapaan hän puhui ja alkoi sitten nauraa, ja kääntyen englantilaisen puoleen kysyi hän:

Englantilainen ei voinut vastata, mutta Maya ei siitä välittänyt, vaan painoi käsiään rintaansa vastaan, kuin olisi pitänyt lasta sylissään, tullen ensin hänen luokseen, sitten minun, ja sanoen: "Katsokaahan, eikö hän ole kaunis poika? Enkö ole onnellinen äiti, kun minulla on noin kaunis poika?"

Yritin katsoa, mutta hänen säälittävien kasvojensa muoto ja hänen tyhjien käsivarsiensa heilutus tuntuivat minusta niin hirveältä, että minun täytyi kääntyä pois, salatakseni kyyneleeni. Minä näin totuuden. Väsymys, suru ja kauhu oli murtanut hänen järkensä. Hän oli mielipuoli.

Veimme hänet vartiohuoneeseen, missä oli suojaa, ja takaisin palanneet papit antoivat meille ruokaa, kun olimme tarpeemme heille selittäneet, sillä hekin olivat miltei järjiltään.

Täällä kohtasi Ruhtinatar Mayaa viimeinen sairaus. Se alkoi hengenahdistuksella, joka heti kohta muuttui kuumeeksi. Kaksi päivää ja yötä hoidimme murtunein mielin häntä pyramiidin huipussa, väsymättä hänen hourailuihinsa ja säälittävään lapsen kaipailuunsa, kunnes hän kolmannen päivän aamuna kuoli. Ennen kuolemaansa palasi hän tuntoihinsa ja puhui miehelleen kauniita ja helliä sanoja, joiden kertominen tuntuu minusta liian pyhältä.

"Voi!" hän lopetti, "kuten sydämeni jo aavisti, olen saattanut vain suruja teille, ja nyt on aika tullut minun lähteä luotanne. Ignatio oli oikeassa ja me olimme väärässä — tai oikeammin: minä olin väärässä. Meidän olisi pitänyt kuolla yhdessä vuosi sitten, jos niin olisi pakko ollut, mieluummin kuin tehdä tuo synti Kaikkein Pyhimmässä, sillä silloin olisivat kätemme ainakin olleet puhtaat, eikä kansani häviö olisi painanut minua. Mutta uskokaa, mieheni, tein tuon kuoleman teon hulluna, sillä olin nähnyt lapsemme murhattavan silmieni edessä, ja kuulin äänen sisälläni vaativan kostoa.

"No, teko on tehty, ja olen kärsinyt siitä ja saan ehkä vieläkin kärsiä, mutta luulen kuitenkin olleeni vain Kohtalon määräämä välikappale, jonka piti hävittämän jo kuolemaan tuomittu rotu sekä kulunut uskonto. Tuohon uskontoon en enään usko, sillä Te olette opettanut minulle toisen opin, siksi en pelkää oman kansani jumalan kostoa. Annettakoon muut syntini anteeksi, jos ne ovat syntejä, sillä ne aiheutuivat rakkaudestani. Mieheni, minä toivon Teidän pakenevan pois tältä pahanenteen paikalta ja elävän onnellisena monta vuotta; mutta enin kaikesta toivon, että siellä maassa, minne Tekin kerran tulette, löytäisitte lapseni ja minun odottamassa Teitä. Jääkää hyvästi. Tämä on synkkä ero, ja elämäni on ollut lyhyt ja surua täynnä. Mutta sittenkin minä iloitsen, että olen sen elänyt, sillä se on vienyt minut Teidän syliinne, ja niin vähän kuin olisin ansainnutkin, luulen Teidän rehellisesti rakastaneen minua ja rakastavan kuoltuani vielä muistoanikin.

"Jääkää Tekin hyvästi, Ignatio. Olette ollut uskollinen ystäväni, vaikken tuonut Teille yhtään onnea, ja olin aika ajoin kade takianne. Ajatelkaa kauniisti minusta, jos voitte, ja kohdelkaa miestäni samalla ystävyydellä kuin ennen vanhaan, kun emme vielä olleet tavanneetkaan, vaikka olisittekin ehkä ilman minua päässyt aikeittenne perille."

Sitten hän taaskin kääntyi miehensä puoleen ja pyysi hengästyneellä ja katkonaisella äänellä, ettei hän unohtaisi vaimoaan ja lastaan. Kuulin englantilaisen vastaavan, ettei hänen tarvitsisi pelätä sitä lainkaan, koska onni kuolisi häneltä vaimonsa mukana, ja vaikka hän pääsisi pakenemaankin, eivät he silti olisi eronneet, eikä kukaan muu nainen voisi anastaa hänen sydämestään vaimonsa paikkaa. Maya siunasi ja kiitti häntä, hyväillen hänen kasvojaan kuolevin käsin, mutta minä en jaksanut kestää kauemmin tällaista näkyä, vaan jätin heidät kaksin.

Tuntia myöhemmin tuli englantilainen ulos vartiohuoneesta, ja vaikkei hän puhunutkaan mitään, sanoi jo hänen kasvojensa ilme minulle, että kaikki oli ohi.

Näin kuoli Maya, Sydämen Ruhtinatar, vanhojen intiaanikuningasten — minua lukuunottamatta — viimeinen jälkeläinen, herttainen ja ihana nainen, vaikkakin joskus uppiniskainen, kiihkeä ja oikullinen.

Tällä välin saimme kuulla, että mantereella oli vielä muutamia intiaaneja, miehiä ja naisia, jotka oli lähetetty sinne peltotöihin, ja näimme veneenkin kiertävän entistä Sydämen saarta. Molemmat kanssamme pyramiidin huipulla olevat papit yrittivät antaa veneeseen merkkiä ja kutsua sitä meitä auttamaan, mutta joko veneessä olijat sitten eivät nähneet meitä, tai olivat he niin tyrmistyneitä etteivät uskaltaneet lähestyä pyramiidia. Koko päivän saimme pysyä siellä, muutta toivoimme apua, jotta pääsisimme rannalle hautaamaan Mayan ruumiin.

Illan tullen, kun ketään ei saapunut, keksimme toisen keinon, Vartiohuoneen katolla paloi yhä pyhä tuli, sillä molemmat papit olivat vartioineet sitä, luultavammin ehkä tottumuksesta kuin mistään muusta syystä. Sinne kannoimme muutamia Sydämen ylimysten juhlatiloissa käyttämiä tuoleja ja kaikkia muita kasattuja polttoaineita, ja teimme näin tuliastiaan ruumiinpolttorovion. Kun se oli valmis, toimme Mayan valkeisiin vaatteisiin kiedotun ruumiin ja panimme sen roviolle.

Suuri kokko leimusi kohta ja paloi niin kiihkeästi, että se valaisi koko pyramiidin huipun ja ympäröivän pimeyden. Koko illan me vartioimme siitä, pappien voivotellessa ja lyödessä rintoihinsa, kunnes tuli alkoi itsekseen riutua ja yli tuhannen vuotta palanut pyhä tuli hiipui ja sammui kokonaan, Tuntui asiaan kuuluvalta, että tämä vanha, pyhä tuli viimeiseksi työkseen poltti rodun viimeisen kuninkaallisen jäsenen ruumiin, rodun, joka oli sitä tulta niin kauan vartioinut. Aamun tullen syntyi tuuli ja vihmasade, ja kun päivän valjettua tulimme paikalle, oli se kylmä ja musta. Ei kyventäkään enään siinä ollut, eikä tuhkaa tai muuta jäännöstä ollut jäänyt hänestä, joka kerran oli ihana ja suloinen Sydämen Ruhtinatar.

Aloimme tuskallisesti miettiä keinoa päästä mantereelle, mihin oli jo syytäkin, sillä vesi oli höllyttänyt suuren pyramiidin perustuksia ja irroittanut jo muutamia lohkareita. Aioimme muodostaa lautan käsillä olevista penkeistä ja tällä lautalla meloa rantaan.

Sitä ei meidän kumminkaan tarvinnut tehdä, sillä parahiksi saapui meitä kohti suuri vene, missä oli kolme intiaania, ja me annoimme sille merkin tulla pyramiidin portaitten puolelle. He tekivät työtä käskettyä, ja otettuamme mukaamme ruokatarpeita sekä vartiohuoneesta löytyviä välttämättömiä tavaroita, astuimme me neljä vaivoin veneeseen, sillä vesi loiskui pyramiidin nurkissa, jotta venettä oli vaikea tuoda portaiden ääreen.

Intiaaneilta kuulimme rannalla olijoiden niin tyrmistyneen, nähtyään pyhää kaupunkiaan kohdanneen onnettomuuden, etteivät uskaltaneet lähestyä sen entistä paikkaa. Mutta kun he edellisenä yönä olivat nähneet Mayan ruumisrovion suuren liekin, tiesivät he ihmisiä elävän vielä pyramiidissa ja kutsuvan heitä apuun tulimerkillään, ja niin he uskalsivat lähteä.

He kysyivät meiltä, mistä johtui että aallot olivat haudanneet kaupungin, joka oli seisonut siinä turvassa aikojen alusta asti. Emme sanoneet tietävämme, ja papeistakin näytti pelastuttuaan liian alentavalta ruveta kertomaan, että me olimme olleet vankeina pyramiidin onkaloissa, vaikka he tiesivätkin asian niin olleen.

Saavuttuamme rantaan näimme joukon kauhistuneita intiaaneja — ehkä noin sataviisikymmentä — Sydämen Kansan ainoat eloon jääneet, ellei ehkä muutamia ollut pelastunut Sydämen Saaren merenpäällisiin kohtiin. Suu auki kuuntelivat he kaupunkinsa äkkipikaisen häviön esitystä. Kun he olivat sen kuulleet, ehdotti joku valkoista miestä tapettavaksi, koska hän varmasti oli tuonut tämän Taivaan koston ja turman koko heidän heimolleen, mutta tämä ehdotus ei saanut laajempaa kannatusta. Jos he olisivat tosiaan tienneet, mikä osa meillä oli ollut tässä hävityksessä, epäilen, tokko he olisivat rohjenneetkaan surmata meitä.

Sensijaan antoivat he meille ruokaa ja vaatteita, niin paljon kuin pyysimme, ja aseitakin, kuten miekkoja, jousia, nuolia, puhallusputkia, sekä antoivat meidän lähteä matkaamme. Olen usein mietiskellyt, mitä heistä on tullut, ja onko heistä tai heidän lapsistaan kukaan vielä elossa.

Me käännyimme kulkemaan vuoristoa kohti, ja toisena päivänä pääsimme turvallisesti niiden yli, sillä Maya oli selittänyt meille vuoren läpi kulkevan salaisen käytävän, jonka me hänen taluttaminaan viime kerralla kuljimme peitetyin silmin.

Heitettyämme viimeisen silmäyksen Pyhän Järven sinisille aalloille, jotka välkähtelivät auringon valossa, peittäen alleen kaupungin palatsit ja asukkaidensa luut, me jätimme tuon kirotun Sydämen Maan, missä niin moni tuska ja vastoinkäynti oli kohdannut meitä.

Ystäväni, nyt minä, Ignatio, olen lopettanut kertomuksen käynnistäni intiaanien Kultaisessa Kaupungissa, jonka olemassa oloa moni on epäillyt ja joka nyt ei enään olekaan olemassa. Se on kummallinen kertomus, ja minä luulen että Teitä huvittaa lukea se, kun minä olen jo kuollut ja haudattu.

Ehkä Teitä haluttaisi kuulla yksityiskohtaisia tietoja paluumatkaltamme, mutta minulla ei tosiaankaan ole voimaa eikä kärsivällisyyttä siihen. Se oli kamala matka, ja kerran me kumpikin sairastuimme ankaraan kuumeeseen, josta en enään luullut toipuvamme. Mutta me toivuimme kumminkin muutamien kuljeksivien intiaanien avulla, jotka hoitivat meitä, ja niin me vihdoin pääsimme tänne, tähän paikkaan, mistä lähes kaksi vuotta sitten olimme lähteneet henkeämme pakoon. Tapasimme tämän maatilan autiona, sillä huhu kertoi siellä kummittelevan, vaikkakin joku intiaani, tuon suuren roiston Don Pedro Morenon orja, yhä viljeli täällä pieniä peltotilkkuja.

No, herra Stricklandia miellytti jäädä tähän paikkaan, sillä hän oli nähnyt täällä vaimonsa ensi kertaa. Niin me möimme smaragdivyön, jonka Maya lahjoitti minulle, ollessamme ensi kertaa vangittuina pyramiidin holvissa (älkää hukatko solkea ystävä, sillä se on Sydämen Kansan ainoa pyhäinjäännös), ja sen hinnalla ostimme halvalla tämän talon ja sitä ympäröivät laajat maat nykyiseltä hallitukselta, jonka haltuun ne olivat joutuneet, ja senjälkeen olen minä viljellyt näitä maita.

Sillä, ystäväni, kunnianhimoni oli sammunut. Olin pannut kaiken viimeisen kortin varaan ja epäonnistunut, ja, vaikkakin suruisella mielellä, minä hylkäsin intiaaniheimojen elvyttämistoiveeni, sillä minulla ei ollut enään terveyttä eikä voimaa yrittää. Enkä minä ollut enään Sydämen Haltijakaan, sillä hallussani ollut Sydämen puolikas oli jäänyt Kaikkein Pyhimpään, ja hukkunut Pyhän Järven aaltoihin, ja vanhan tunnusmerkin mukana hävisi hyvin paljon vaikutusvaltaanikin.

Viisi vuotta elimme englantilainen ja minä yhdessä täällä, mutta minä luulen hänen tehneen kuolemaa koko tuon ajan. Hän, joka aina oli niin vahvaruumiinen, reipassieluinen, ei saanut koskaan takaisin ruumiin- ja hengenvoimiaan Mayan kuolinhetkestä asti pyramiidin huipulla, ja vaikka hän harvoin puhui vaimovainajastaan, tiedän hänen yötä päivää aina olleen hänen mielessään. Kahdesti keväällä kärsi hän maamme yleistä kuumetta, joka kellastutti hänen kasvonsa ja surkastutti hänen ruumiinsa. Kun kolmas kevät tuli, kehoitin häntä muutteiksi menemään Meksikoon ja palaamaan kesällä takaisin maatilalle. Turhaan; hän ei tahtonut, enkä varmastikaan luule hänen välittäneen, elikö vai kuoli. Seurauksena olikin, että hän taas sai kuumeen ja kuoli syliini, onnellisena kuin nukkuva lapsi.

Nyt ovat minunkin päiväni luetut, ja epäonnistuttuani kaikessa, koettuani surua ja kärsimyksiä, minä yhdynkin ilolla häneen. Ystäväni, jääkää hyvästi. Ehkä muistatte minua silloin tällöin ja, vaikka olettekin tois-uskoinen, rukoilette joskus intiaanivanhuksen sielun puolesta?

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAAILMAN SYDÄN ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.