The Project Gutenberg eBook of Kultarannan impi: Historiallinen kertomus kymmenenneltä vuosisadalta, by Hilda Huntuvuori

Vartiotulella.
Koroisten markkinat.
Yönkulkijat.
Kultarannassa.
Syys-ilta Kultarannassa.
Kulkijan sydän.
Kuusien alla.
Rusko.
Kiovassa.
Talvi Gårdarikessä.
Perunin juhlassa.
Retki Miklagårdiin.
Pakomatkalla.
Viestejä.
Suomen sankarit.
Kulkija saapuu.
Hirvo.
Kulkijan kertomus.
Vainolaisiako?
Kulkijan lähtö.
Hirvon luona.
Matkalla.
Kevät-ilta.

VARTIOTULELLA.

Uisko oli pieni ja soma. Se näytti aivan tanssivan aalloilla, kun kaksi miestä voimakkaasti souti kohti Aurajoen suulahtea. Tuossa jo laskivat Vartiovuoren juurelle rantakoivujen alle.

Hirvo, nuorempi miehistä, nousi nopeasti vuorelle toisen jäädessä veneen luo askaroimaan. Vuorella kokoili Hirvo oksia ja risuja, iski tuluksilla valkeata ja aikoi virittää hyvän kokon. Mutta kun kokko ei ottanutkaan syttyäkseen, huusi hän toverilleen vuoren juurelle: "Katsoppa, Tuuri, eikö uiskossa ole mitään kuivaa sälöä, en saa kokkoa syttymään!"

Hidas Tuuri oli juuri saanut eväskontin selkäänsä ja astunut muutamia askeleita. Nyt hän palaa veneen luo ja tarkastelee sitä sisältä ja päältä. Ei löydy mitään. Mutta kas, vierellä on mahtava tervaskanto. Tuuri riisuu kontin, kopeloi vyöltään kirveen ja alkaa taiten veistää tervaslastuja. Sitten hän kokoo jok'ikisen lastun, sitoo miettien konttinsa ja lähtee läpi rantanäreikön ylös vuorelle. Kun hän vihdoin sinne pääsi, roihusi kalliolla jo komea kokko. Hirvo viskasi nauraen Tuurin lastut tuleen ja sanoi: "Kylläpä saisivat nyt merenkulkijat merkkitulta vuottaa, jos sinun lastuistasi sytyttäisin."

Tuuri ei vastanut mitään, riisui vain konttinsa ja istuutui kivelle kokon luo. Mutta Hirvo jatkoi leikkiään: "Kertovat sinun naimahommissakin aina myöhästyneen ja siksi jääneen ilman eukkoa."

"Et taida enään koko eukon ottamista ajatellakaan. Mutta nuorihan olet vielä, vain muutamaa vuotta minua vanhempi. Pidä sitten vain kiirettä, kun alotat!"

Jopa viimeinkin ärähti Tuuri: "On sitä miehellä muutakin ajateltavaa.
Luuletkos kaikki kaltaisiksesi! Sinun päässäsi pyörii aina vain
Kultarannan Impi ja taas Kultarannan Impi, mutta kas, se lintu ei lie
otettavissasi, vaikka et hidastelekaan. Niin, niin."

Kultarannan Impin mainitseminen toi veret Hirvon poskille ja hän muutti heti puheenaihetta.

"Koroisten markkinoista pitäisi nyt tulla niin suuret, ettei sellaisia ikinä ole nähty näillä Suomen mailla", virkkoi hän.

"Huomenna saapuu tänne suuri joukko pohjolan kuninkaita ja sankareita. Rurikin poika Igor on kuulema jo muutaman päivän ollut sukulaistensa luona saaristossa. Komea oli hänen seurueensa ollut, mutta suuri on hänen valtakuntansakin Gårdarike. Sanotaan, että Igorilla olisi jotain suuria aikeita mielessä ja siksi hän on kutsunut tänne kaikki pohjan kuninkaat. Saammepa huomenna nähdä komeutta Koroisten niemellä."

"Markkinat ovat vasta ylihuomenna, mutta monta kauppa-uiskoa näkyi jo
Ruissalon rannassa. Onko sinulla, Tuuri, nyt paljon myötäviä?"

"Mutta mitenkä kummassa sinulla on oravan nahkoja näin syksypuolen markkinoille. Mikset niitä myönyt jo keväällä?"

"Niin tuota, tulin markkinoille vähän myöhään. Parhaat ostajat olivat lähteneet, enkä — tuota — myönyt polkuhinnasta nahkojani."

Hirvoa nauratti kovasti tämä Tuurin yksitoikkoinen tunnustus myöhästymisestään. Mutta kun hän ei tahtonut enään ärtyisää toveriaan kiusottaa, virkkoi hän: "Pane maata, Tuuri! Minä valvon iltayön tässä vartiotulella."

Tuuri haki metsästä pehmeitä havuja, teki kokon luo tilan ja oli pian unen mailla.

Syys-ilta pimenee yhä. Aurajoen suulahden pinnalle nousi kevyt usva. Pian se alkaa kohota. Nyt se jo täyttää koko Vartiovuoren ja Aningaistenmäen välin. Hirvo katselee merelle. Saaret yhä tummuvat. Jo hukkuvat yöhön ja usvaan. Tuntui kummallisen kolkolta, melkein kaamealta. Ikimetsäkin ympärillä huminoi niin omituisesti, se oli kai henkien havinaa. Jospa edes linnut laulaisivat. Eivät laula. Noh, tuo oli suden ulvahdus. Se kuului hyvin kaukaa. Lienenkö luonnon lumoissa, tuumi Hirvo.

Vaan siinäpä jo unohtui yön kolkkous. Hirvo katselee hiilosta, mutta toinen kuva täyttää mielen. Kuka voisikaan unohtaa eilistä iltaa Kultarannassa. Niin, nyt hän sen melkein jo tiesi. Impi piti hänestä, vaikka hän olikin vain köyhän kalamiehen poika Kultarannan alueelta. — Hirvo oli nuori ja tavattoman kaunis. Ah, hän tiesi sen itse. Tytöt häneen ihastuivat, se on totta se. Mutta että tuo jäykkä Impikin tuntui lämpenevän, se on jo sentään jotakin, Impi, joka oli lähettänyt monet meren takaakin tulleet kosijat pois. Miten Impi sanoikaan eilen illalla. Ah näin: "Kunpa läksisit, Hirvo, mainetöille ja saisit urhon nimen, ehkäpä isäni sitten katselisi sinua suopeimmin silmin." Niin, näin hän sanoi, näin. Ja mitä hän sillä tarkoitti. Tietysti, että sitten saan mennä kosimaan. Oi, tuo Impi on oikea aarre, hiljainen, totinen, ei muitten kaltainen ja vielä ainoa lapsi. Koko Luonnon saaren hän kerran perii ja nuo Kultarannan kuulut rikkaudet. — Ja sitten ne saa Hirvo, Kultarannan tuleva isäntä. Silloin on Hirvollakin omat uiskot, omat miehet ja matkoja tehdään. — — Jos Igor vain on tullut tänne, kuten kerrotaan, hankkimaan miehiä suurta retkeään varten, silloin on Hirvo ensimäinen, joka lähtee. Sitten hän palaa urhona, ja vanha Luonto ei kiellä häneltä tytärtään. — — —

Aamuyön valvoi Tuuri Hirvon unelmoidessa tulevasta mahtavuudestaan Kultarannan sankarina. Mutta Tuuri kohenteli tulta ja mietti, miten paljon hän nyt saa nahoistaan markkinoilla. Ostaa sitten suolaa ja vähän kangasta äidille tulijaisiksi ja soljen sille toiselle. Miten iloiseksi vanha äiti tuleekaan — ja se toinen, jota ei saa kotiin tuoda, äiti ei anna. — — Pieni on pirtti, mutta kaunis on kaskimaa, ja kiltti on Kellokas. — — —

Aamu sarastaa. Valkopurjeita näkyy kymmenittäin merellä.
Kuningas-uiskoko tuo tuolla, kultakokka, monisouto!

KOROISTEN MARKKINAT.

Voi sitä ihmispaljoutta, joka saapui, jo ensimäisenä päivänä Koroisiin! Yhä komeampia lohikäärmelaivoja, yhä loistavampia sankarijoukkoja. Taisivat kaikki kauppiaatkin tulla jo täksi päiväksi. Ainakin oli koko Aurajoen suulahti täynnä Koroisiin pyrkiviä kauppalaivoja. Vaan tuossapa tuli tuimasti uisko, jonka komeudella ei vertaa: purppurapurjeet hohtivat ja kultainen lohikäärmeenkita oli ammollaan kuin nielläkseen kaikki vastustajat. Uisko laski rantaan ja maihin hyppäsi ensimäisenä tummaparta Igor Rurikinpoika, Gårdariken ruhtinas. Hänen turkisviittansa oli levällään ja sen alta näkyi silkkipaita, kultakirjainen, loistava vyö ja komea miekka. Moni päällikkö riensi vastaan. Siinä tervehdittiin, juteltiin.

Kohta kuitenkin rientää Igor seurueineen käräjäkentälle, nousee kivelle ja alkaa kuuluvalla äänellä puhua noille sadoille sankareille, jotka täyttivät käräjäkentän: "Olen Gårdariken ruhtinas Igor Rurikinpoika. Isäni tunsitte kaikki, hänhän lähti täältä satojen saarien maasta itään uutta seutua hallitsemaan. Ja äärettömän suuri ja rikas on tuo hallitsemani maa. Näkisittepä vain sen verojen määrän, jonka vuosittain saan: hunajata, vahaa, orjia loppumattomiin! Ja se tavara menee hyvin kaupaksi Miklagårdissa, tuossa suuressa kartanossa, jonne kaikki katoo kuin pisara mereen. Niin, Miklagård voi ostaa vaikka koko pohjolan tuotteet ja maksaa hyvin, Miklagårdin rikkaudella ei ole määrää. Mutta kas, sen keisarit ovat itsepäisiä, eivät tahdo antaa pohjanmiehille niitä kauppaetuja, jotka heille vanhastaan kuuluvat. Siksi täytyy keisaria pakottaa siihen. Miklagårdia vastaan on tehtävä sotaretki ja hankittava kauppaedut sellaiset, ettei niille vertaa. Sellaisen retken teki kasvatusisäni Oleg. Kaikkihan olette kuulleet tuosta mainiosta matkasta, kun hän panetti pyörät pursien alle, nostatti purjeet ja laski halki kenttien Miklagårdin muurien edustalle. Ja mitkä rikkaudet ja edut hän sieltä saikaan! — Nyt on syksy, ja ensi keväänä, kun Dnjeprin koskissa vesi korkeimmillaan kuohuu, laskee Igor Rurikinpoika kohti Miklagårdia. Kuka tahtoo seurata minua tälle matkalle? Hyvän maksan palkan, ja kaksikolmannesta saa kukin pitää voittamistaan rikkauksista. — Nyt syksyllä on jo tultava luokseni, keväällä ette ennätä, sillä niin aikaseen lähdetään Kiovasta. Tullessani poikkesin Osmalassa, ja osa Karjalan miehiäkin lähtee mukaan."

"Elipä kyllä, mutta ihan valkoparta hän oli ja hirveän vanha hän kai onkin, mutta kahta kieltä hän puhui yhtä hyvin kuin te täällä rannikolla. Eipä ole ukko unohtanut, mitä nuorena oppi Hålagalannissa."

"No, minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa. Mutta ei kai Osma ollut myötämielinen matkallesi, hänhän aina vastusti tällaisia retkiä. Muistan sen hyvin niiltä ajoilta, kun vielä olin isäni luona Karjalassa, ennenkuin tulin tänne Suomeen." Näin puhui Sarvi, Halikon sankari.

"Ei niin Osma luvannut apua, mutta Pelkosen ja Äyrämön miehiä lähtee retkelle. Odottavat valmiina paluutani. Totta kai nyt täältäkin saan urhoja mukaani."

"Totta kai, totta kai", kuului joka puolelta ja miehiä alkoi tulla Igorin luo. Siinä kaksi nuorukaista tunkihe tuimasti muita ja pääsivätkin ensimäisiksi perille.

"Vai on noilla poikasilla jo omia miehiä ja siis jo omat purretkin", puheli Igor. "Ketä olette?"

"Jos vielä kerrankin sanot kuningas Eerik Verikirveen poikia poikasiksi, niin saat tuntea miekkani pureman."

"Aha, sen jo kuulee, että olette Norjan Eerikin poikia. Hurjasti tappeli isänne läntisen meren rantamilla, vaikka olikin menettänyt Norjan. Urhoollisia poikia! Hyvä, hyvä! Elääkö äitinne Gunhild vielä?"

Jo saapuu toisia, piti keskeyttää juttelu. Siinä tuli Björn Svitjodista ja toi terveiset kuninkaaltaan, joka ei joutunut niin pitkälle matkalle. Mutta hänpä, Björn, oli vapaa lähtemään, palkasta vain vielä tiedusti. No, riittävä tuo oli, ja Björn antoi Igorille puukapulan, johon oli veistänyt omat merkkinsä, vakuudeksi, että hän nyt oli Igorin mies. Samallaisia puupalasia antoivat Igorille muutkin.

"No jopa nyt jotakin, oikeinko eestitkin lähtevät mukaan", puheli Igor, kun kuningas Keso ja Sakkalan sankari miehineen ilmoittautuivat lähtevien joukkoon.

Ennättivätpä vihdoin jo Suomenkin kuninkaat ja sankarit ajatella asiansa loppuun. Ja monet ilmoittivatkin lähtevänsä mukaan. Siinä Teljon kuningas, kymmenet saarien päälliköt, leveäharteinen Kyrönmaan kuningas, Kauko, kulkijakuningas ja monet muut olivat lähdössä. — Miettivä Halikon Sarvi ja Kultarannan vanha Luonto sanoivat ajattelevansa asiaa vielä huomiseen. Viimeiseksi ilmoittautui suuri joukko yksityisiä miehiä suoraan Igorin seurueeseen, ja näitten joukossa oli Hirvokin.

Igor oli sangen tyytyväinen tuloksiin. Mietteissään hän katseli miesjoukkoa ja virkkoi viimein: "Yhtä minä vain ihmettelen, missä on vanha Väinävalta, kuninkaista suurin? En ole nähnyt häntä Suomen miesten joukossa."

Kohta kuitenkin astui hartiakas Kyrönmaan kuningas vähän lähemmäksi ja hänen suupielissään karehti hymy, kun hän alkoi kertoa: "Tullessani tänne, näin suurella selällä Ahvenan pohjoispuolella purren. Luulimme sitä ensin vainolaivaksi, mutta kun huomasimme, että sillä oli purppura purje, laskimme lähemmäksi. Ja ajatelkaas! Väinävalta istui komeissa pukimissa uiskon kokassa, polvillaan kantele, jota hän uneksien näppäili. Tiedustelimme, minne matka? Ensin ukko vähän kierteli, mutta lopulta hän tunnusti, että oli kosiomatkalla Kainuun."

Kaikki purskahtivat nauramaan tämän kuullessaan, ja Luonto virkkoi: "Voi sitä Väinävaltaa! Viisas on mies, mutta noissa naimispuuhissaan hän aina hupsuttelee."

Mutta Igor ajatteli vain matkaansa ja sanoi: "Lähetin sanan Vikenin miehille kuten tröndeillekin, enkä ole nähnyt sieltä ainoatakaan miestä."

Nytpä joutuivat Eerik Verikirveen pojat kuohuksiin: "Minnekä he nyt joutuisivat, kun saivat Håkonin hallitsijakseen. Sanovat häntä parhaaksi kuninkaakseen ja ovatkin ottaneet hänelle lisänimen: Hyvä. Mutta sanoppa, Igor, kenelle kuuluu Norja? Mekö sen omistamme, jotka olemme Norjan laillisen kuninkaan Eerikin poikia, vaiko Håkon, tuo paadella syntynyt palkkapiian poika?"

"Teille se tietysti kuuluu ja te sen vielä kerran omistattekin. Sen näen jo silmänne iskusta", vastasi Igor.

"Niin tietysti meille", touhusivat pojat, eivätkä kuulleet, että joku
Suomen mies virkkoi: "Håkon on myöskin Norjan kuninkaan poika."

Igor aikoi jo lopettaa kokouksen, vaan silloinpa Hedebyn, Voionmaan, Birkan ja Kurkelan kauppiaat ehdottivat, että otettaisiin päätettäväksi vielä eräs yhteinen asia, kun kerran koko pohjola oli koolla. Ja kohta eräs reima voiolainen selitti, miten kovin tärkeätä olisi, että poltettaisiin merkkitulia vilkkaimpien kulkuväylien varsilla. Siitä johtuvan suuren hyödyn hän kuvasi vallan loistavalla tavalla. Ja niin päätettiinkin yksimielisesti, että tästä alkaen palaisivat joka kesä merkkitulet Hedebystä. Laatokan rantamille asti. Kunkin maan miehet lupasivat huolehtia omien rantojensa tulista. Niin Voionmaan, Svitjodin, Ahvenan ja Suomen miehet, niin eestit. Ainoa, mikä tuotti vaikeutta, oli Suomenlahden pohjoisranta. "Jäämit pelkäävät merta, ei heistä ole merkkitulien vartijaksi, eikä heitä täällä näykkään", nauroi joku. Mutta pian päästiin tästäkin pulasta, kun eräs vanha kauppias selitti, että parempi väylä kulkikin Suomenlahden etelärannalta. Kun Kumoniemessä vain oli merkkituli, voitiin siitä kulkea Kesoniemelle ja sieltä eteenpäin Nevan suulle. Niin oli asia päätetty.

Ja nytpä vasta alkoi ilotouhu. Igor antoi kantaa suuren joukon puuputinoita ja nahkasäkkejä maalle ja huusi: "Nyt, sankarit, saatte maistaa Miklagårdin juomaa! Tällaista sitten siellä saamme loppumattomiin!"

Voimakas viini alkoi pian vaikuttaa miehiin, jotka eivät olleet sellaiseen tottuneet. Puhelu kävi kovaääniseksi, toiset jo rähisivät ja hoilasivat.

Mutta äkkiä taukosi rähinä, sillä rannalta alkoi kuulua kaunista soittoa. "Kulkija-Helkky on taas meidän mailla", huudahti moni. Mutta Igor kuunteli kuin lumottuna harpunsoittoa. "Tuommoista soittajaa ei ole Gårdarikessä koskaan kuultu", sanoi hän. "Mies hoi, tuleppa tänne!"

Mutta laulaja ei lähde, soittaa vain. Igor tulistuu ja lähettää pari miestään noutamaan soittajaa.

"Tuosta saat Gårdariken kauneimman ja kalleimman miekan, jos lähdet kanssani ja jäät soittajaksi kartanooni."

"Kulkija-Helkky ei kanna miekkaa, vaan harppua ja huilua", vastasi nuorukainen tyynesti.

"No hiis, tuossa on sitten kultarahoja enemmän kuin parhain urhoni ansaitsee kokonaisessa kesässä."

Nyt raivostui Igor: "Vai et lähde! Perkuna vie! Sitokaa miehet tuo ja viekää laivaan! Sitten nähdään, lähteekö hän!"

Ympärillä oli jännityksellä seurattu keskustelun kulkua. Mutta kun
Igorin miehet aikoivat käydä käsiksi kulkijaan, juoksi siihen monta
Suomen ja Svitjodin sankaria paljastetut miekat käsissä, ja yksi huusi:
"Jos sormellakin koskette Kulkija-Helkkyyn, niin totisesti oma päänne
ei ole varsin lujassa olkapäitten välissä!"

Nyt vetivät Igorin miehetkin miekkansa ja epäilemättä olisi syntynyt hirveä tappelu, ellei Kultarannan vanha Luonto olisi tunkeutunut väliin ja sanonut: "Kulkija-Helkky on kierrellyt vuosia pohjolan maita ja ilahuttanut meitä soitollaan ja laulullaan. Kukaan ei ole voinut häntä paikoillaan pysyttää, mutta kukaan ei myöskään koskaan ole väkivalloin yrittänyt häntä pidättää. Siispä pankaa miekat pois ja Kulkija kiertäköön, kuten kiertänyt on. Ja siihen on sinunkin Igor tyydyttävä, Kulkijaa et saa. Sitäpaitsi, älä unohda, että nyt on kaupparauhan aika."

Igor oli ennättänyt jo tyyntyä ja hän huomasi mitä vahinkoa tämä tappelu olisi tuottanut hänen suurille aikeilleen, siksipä hän mielellään taipui ja jätti soittajan rauhaan.

Päivä oli vasta puolillaan, ja kauppiaat havaitsivat, miten mainio myyntitilaisuus nyt oli, kun miehet olivat ostotuulella. Kohta oli kauppakentällä mitä erilaisimpia tavaroita myytävänä. Tuolla aseita ja suolaa; täällä kankaita, solkia ja koristeita, varsinkin lasihelmiä; siellä juomasarvia, kuolaimia ja päitsiä. Olipa rannalla koko venekuorma mainioita voiolaisia kovasimiakin. Ja kauppa kävi verrattomasti. Varsinkin aseita ostivat matkalleaikovat. Rahaa ei näyttänyt paljon olevan, mutta kauppiaat olivat yhtä halukkaita vaihtamaan tavaroitaan suomalaisten turkiksiin, joita olikin vallan määrättömästi.

Muutamien suurien uiskojen luona rannalla oli kovasti hyörinätä. "Mitähän tuolla lienee?" virkkoi Hirvo Tuurille. He menivät lähemmäksi; ja ah, siellä oli myytävänä orjia, paljon orjia. Tuossa joukko nuoria naisia kalpein, pelokkain kasvoin, tuossa muutamia miehiä ja oi, tuolla itki pikku poika. Hirvo hyppeli huoletonna uiskosta toiseen muitten mukana, mutta Tuuri kääntyi ja lähti pois, sillä hänestä tuntui niin vaikealta nähdä näitä orjaraukkoja. Kaiken päivää oli hänen edessään kuitenkin kaunis lapsen pää, jonka silmistä vieri suuria kyynelhelmiä ja joka lakkaamatta soperti: "Äiti, äiti." Mistähän oli sekin ryöstetty! — —

Useimmat yöpyivät veneisiinsä markkinapaikalle, mutta Hirvo lähti kotiinsa. Huomenna hän lähtee Igorin mukana, oli ainoa tilaisuus sanoa Kultarannan Impille nyt hyvästi. Hirvon sydän löi aivan kuuluvasti. Mikä onni, ettei vanha Luonto lähtenyt kotiinsa. — Mitähän Impi nyt sanoo, kun saa kuulla, että Hirvo lähtee sankariretkelle, vaikkei muita Luonnon miehiä lähdekään. Sillä kieltävän vastauksen saa Igor aamulla, — Luonto on rauhan mies ja jo niin vanhakin. Eikä hän rikkauksiakaan enää kaipaa, niitähän hänellä on niin määrättömästi, että hänen kotirantaansakin on ruvettu kutsumaan Kultarannaksi, vaikka hänen saartaan tavallisesti sanotaan Luonnoksi tai Luonnonmaaksi. Ja ne rikkaudet perii kerran Impi, niin Impi. Ja sitten ne saa hän, Hirvo, sitten kun palaa sankarina, jonka mainetöistä laulaa koko pohjola.

YÖNKULKIJAT.

Hämärtyi jo syksyinen ilta, kun Sarvi ja vanha Luonto astelivat peräkkäin ylös Kärsämäen rinnettä. Polku kulki sellaisen tiheikön läpi, että oksat aivan pieksivät kasvoja. Vihdoinkin loppui ylämaa ja Sarvi virkkoi: "Asuuko se tietäjä kaukanakin?"

"Niin uskon. Milloinkaan en ole häneltä huonoa neuvoa saanut. Se vaan voi sattua, ettei tuo Musta-Peuko sano mitään, ja silloin saa kauniisti palata kotiinsa, muu ei auta. Mutta jos niinkin kävisi, niin en sittenkään lähde Igorin mukana. En tiedä, miksi en oikein luota häneen. Hän kerskui niin paljon ja ajatteles, aikoi Kulkijan viedä väkisin, Kulkijan, jonka päästä ei kukaan täällä katkaisisi hiuskarvaakaan."

"Samaa ajattelen minäkin, etten lähde. Muistan nuoruuteni aikoja
Karjalassa, jolloin vanha Osma varotti turhista retkistä."

"Niin, se oli silloin nuoruuden hullutusten aikana. Tapasin täällä Suomen markkinoilla ihmeen ihanan Joensuun tyttären, enkä saanut rauhaa ennen, kun voitin hänet omakseni. Ja niin tulin Joensuun isännäksi ja Suomen mieheksi. Sangen onnellisia olivatkin ne viisitoista vuotta, jotka yhdessä elimme. Nyt on juuri kolme vuotta siitä, kun vaimoni niin odottamatta kuoli. — Kuules Luonto — tuota — olet kai huomannut, miten usein olen tänä vuonna vieraillut Kultarannassa. Niin, näes, sinun kuuluisa Impisi minut sinne on vetänyt. Mitä sanot, antaisitko hänet minulle vaimoksi? Olenhan kyllä parikymmentä talvea vanhempi Impiä, mutta mitäs tuosta, vielä olen terve ja voimakas."

Luonto pysähtyi hämmästyneenä: "Mitä sanotkaan, Sarvi! Etkö muista, että olen aina luvannut tyttäreni sellaiselle, joka asettuu Kultarantaan ja ottaa koko saareni, minulla kun ei ole poikaa. Mutta sinullahan on itselläsi komeat pirtit ja laajat alueet, viet emännän kotiisi. Ei Sarvi, sinä et sovi, niin kunnon mies kuin oletkin."

"Ehkäpä kylläkin sovellun. Poikani tulee kohta mieheksi ja ajattelen, että hän saakoon Joensuun alueet, koska ne kerran olivat hänen äitinsä omia. Minä tulisin sitten Kultarannan isännäksi."

"Kas Sarvi, ei sinua suotta sanota viisaaksi! Sepä mainiota! Sinulle annan tyttäreni, annan ilman lunnaita. Parempaa miestä ei ole näillä ilmoilla! Mikset ole ennemmin kertonut aikeistasi?"

"Olen pelännyt, että Impi vastustaisi. Mielihyvällä ei hän vaimokseni tule."

"Pyh! Kaikkea puhutkin, vaikka olet jo parrakas mies. Mitä merkitsee naisen tahto — ei yhtään mitään! Tuossa on kourani, ja Impi on sinun."

"Niin no, kukapa naisväestä ei olisi ihastunut Hirvoon. Onko kauniimpaa miestä Suomessa nähty! Mutta mitäs hänellä sitten muuta onkaan! Olisipa edes sankarin poika, mutta köyhän kalamiehen poika. Ei, Hirvo ei uskalla edes katsettaan kohottaa tytärtäni kohti. Ja sitäpaitsi, näithän, että hän meni Igorin mieheksi, on siis poissa koko talven ja seuraavan kesän, jos koskaan palaa. Impi on sinun, saat tulla koska haluat."

Sarvi oli tavattoman iloinen. Se vain vähän pisti, että jos ei Impi tahdokaan.

Jutellessa olivat miehet tulleet suuren suon rantaan. Nyt alkoi hidas kulku. Polku kierteli kuivimpia kohtia ja milloin tuli oikein vetelä, oli siihen kaadettu puita, joita myöten kuljettiin. Kaukana vilahti valkea ja edellä kulkeva Luonto kuiskasi: "Kotona on Musta-Peuko."

Vihdoin he saapuivat suosaaren rantaan, ja Luonto virkkoi taas: "Nyt olemme tietäjän saarella."

Vaan mitä! Tiheiköstä kuului rytyä ja yht'äkkiä karhu seisoi heidän edessään takajaloillaan ja sen etukäpälät olivat uhkaavassa asennossa. Karhun kummallekin puolelle ilmestyi susi. Ne näyttivät rumasti irvistellen hampaitaan. Sarvea värisytti. Mutta ennenkuin hän ennätti mitään sanoa, huusi Luonto: "Tietäjä suuri, täällä on ystäväsi Luonto, huuda vahtisi pois!"

"En. Mukanani on Sarvi Karjalainen, mutta hän on kunnon mies ja tuleva vävyni. Laske meidät luoksesi!"

Kuului pari hiljaista vihellystä ja silmänräpäyksessä katosivat sudet ja karhu.

Yö oli hämärä ja Sarvesta tuntui kuin hän olisi tullut henkien maahan, haltijoitten ikuisille asunnoille. Tummana kiertyi suo pienen saaren ympäri. Ehkäpä se olikin Manalan musta virta ja tietäjä tuolla Kalman ukko, kolmisormi. Mutta ei, kyllä hän vielä sentään oli elävitten mailla, kuten Luontokin tuossa edellä. Miekka on tallella ja kova maa jalkojen alla — vielä.

Kavuttiin jyrkkää polkua ylöspäin ja nyt laskeuduttiin taas alas läpi louhikon. Ja voi ihmettä! Yhtäkkiä on heidän edessään nuotio ja sen äärellä istuu tietäjä. Kolmella puolella kohoavat hirveät, mustat kallionlohkareet, jotka näyttävät ulottuvan aina pilviin asti. Neljäs puoli on vapaana ja siinä seisoo Luonto ystävineen.

Tietäjä nousee seisomaan. Sarvi säpsähtää, sillä istuallaan näytti tietäjä mieheltä, mutta seisomaan noustuaan ulottui hän tuskin tavallista miestä vyötäisille asti. Tietäjän jalat olivat näet naurettavan lyhyet, kuin sylilapsen. Mutta paksu oli tietäjä ja pikimusta parta ulottui maahan asti. Ja Sarvi mietti itsekseen: "Ei ihme, jos tietäjä on saanut nimet Musta ja Peukalo, ne hänelle todentotta sopivat. Tuo karvainen, koivekas puku vain näyttää niin hassulta, taitaa olla tuohiakin välissä."

"Istukaa, tuoss' on kivet", sanoi tietäjä, ja miehet istuivat nuotion luo. Mutta taaskin Sarvi kummeksi, sillä susi juoksi metsästä ja heittäytyi tietäjän jalkoihin, karhu pani päänsä hänen polvilleen, ja kallioitten välistä katseli hirvi suurin silmin vieraita.

Luonto oli kaikkiin noihin tottunut ja kävi sen tähden kummeksimatta asiaansa: "Mitä sanot, tietäjä, lähdemmekö Igor Rurikinpojan kanssa sotaretkelle Miklagårdia vastaan? Miten tuo retki päättyy?"

Tietäjä sulki silmänsä ja huojutteli hiljaa ruumistaan. Sitten hän nousi, otti tuohukseen valkeata ja tassutteli lyhyillä jaloilla luolaansa. Kun hän väistyi uksiaukosta, näkyi koko luola. Ja voi! Kivien kolossa ja seinien syvennyksissä näkyi ihmisten ja eläinten pääkalloja sekä kaikenlaisia kummallisia esineitä: sarvipäitä, pyöreitä, kulmikkaita, kultaisia. Tietäjää ei näkynyt, hän koputteli sivulla jotain onttoa puuta, siltä ainakin tuntui kumahduksista. Kohta hän kuitenkin tuli takaisin ja alkoi taas silmät ummessa huojutella ruumistaan. Vihdoin hän mumisi kuin itsekseen; "Igor Rurikinpoika, huonosti sulle kävi kolme kesää sitten. Juomakuppina kallosi kiertää, juomakuppina kallosi kiertää, juomakuppina kallosi kiertää…"

Muuta ei tietäjä sano. Luonto viittaa Sarvelle, ja he poistuivat hiljaa. Kerran katsahti Sarvi taakseen. Tietäjä yhä huojutteli. Hirvi nuoli hänen hartioitaan, ja karhun pää oli polvilla.

Jo pääsivät viimeinkin suolle, ja Sarvesta tuntui kuin olisi hän palanut haltijoitten maasta.

KULTARANNASSA.

Syys-aurinko nousi juuri metsän takaa. Kultarannan Impi oli soutanut salmen poikki Kuparivuorelle, niinkuin oli eilen illalla sovittu. Samassa tuli niemen takaa toinen vene, ja siinä jo seisoi Hirvo Impin vieressä rannalla.

"Isäni vuottaa tuolla saarella, siispä hyvästi Impi. Vuoden päästä ainakin palaan ja jos saavun sankarina, saanko sitten tulla Kultarantaan kosimaan?"

"Ehkäpä", sanoi Impi hiljaa ja ojensi kätensä Hirvolle. Tämä pusersi sitä hetken aikaa rajusti ja hyppäsi sitten notkeasti takaisin veneeseensä.

Impi jäi rannalle katsomaan. Miten sanomattoman kauniina seisoikaan Hirvo uiskossaan hyvästiksi viitaten! Vene yhä loittoni. Impin silmiin tuli kyyneleitä. Hän nousi Kuparivuorelle ja katseli sieltä siksi, kunnes uisko katosi saarien taa. Sitten hän souti hitaasti kohti Kultarantaa. Palaisikohan Hirvo enään milloinkaan?

Kun Impi vihdoin pääsi kotiinsa, ei kukaan huomannut hänessä mitään erikoista. Miehet tulivat juuri pirtistä murkinalta ja olivat lähdössä syyskalaan. Impi antoi aitasta verkkoja ja muita tarpeita. Sitten hän meni pirttiin, jossa naiset ahertelivat käsitöineen. Räppänäaukko ja akkunaluukut olivat auki ja syysaurinko tulvehti niistä sisään. Monet naisista kehräsivät värttinällä, mutta kaksi valmisti kangasta omituisten polvipuitten välissä. Pitkillä kävyillä pujottelivat he kuteita loimien väliin. Eräs vanha vaimo valmisti jo talviturkkeja.

Impin äiti oli aikaisin kuollut ja siksipä oli Impi jo nuoresta pitäin tottunut emännöimään. Nytkin hän sivumennen vilkaisi, tuliko kankaasta kunnollista. Sitten hän kysyi naisilta, oliko mummo syönyt mitään. Mummo, pirtin vanhin palvelusnainen, oli ollut jonkun päivän sairaana, ja kun ei hän tänäänkään vielä ollut mitään syönyt, pisti Impi kalakeittoa puukuppiin ja meni lavitsan luo. Mummo oli valveilla, ja Impi kumartui huutamaan hänen korvaansa, eikö hän söisi vähäisen. Hetken vastusteltuaan söi mummo hiukan. Impi kävi totiseksi, kun huomasi miten sairas mummo oli. Hän haki aitasta hunajata ja pakotti mummon ottamaan sitäkin. Sitten hän peitteli vanhuksen hyvin nahkasilla ja jäi lavitsan reunalle istumaan.

Mummo oli hoidellut Impiä lapsena, ei ihme, jos Impi nyt oli huolissaan. Mietteissään hän istui pirtin nurkassa, ja siinä jo oli hänen silmiensä edessä koko lapsuusmaailma ja äiti. Niin äiti, surunvoittoinen äiti. Kuinka huolissaan olikaan äiti katsellut, kun hän, Impi, ratsasti hurjasti, juoksi vuoret ja metsät, kävi isän kanssa kalassa, ui ja polski kuin pojat ikään, ja vaatteet olivat aina riekaleina. Äiti ei voinut oikein ymmärtää, miksei hän leikkinyt toisten tyttöjen lailla, mutta sittenkin oli äiti aina niin hyvä, sanomattoman hyvä ja lempeä. Äidin kuoltua tuli hän hiljaisemmaksi ja vihdoin aikuiseksi tullessaan muuttui hän toiseksi, kokonaan toiseksi. Ah, hän oli nainen, juuriaan myöten nainen. Mutta nuorten leikeissä ei hän sittenkään viihtynyt, yksin oli parasta, yksin, yksin. Salot olivat kauniita, selät suuria yksin kulkea, yksin. Kaikki hänestä kuitenkin pitivät ja hän piti myös kaikista, oi, niin äärettömästi hän piti, vaikk'ei sitä oikein voinut osottaakaan. Ja Hirvo, miten kaunis hän olikaan! Ei hän enään saavu Kultarantaan, tuo iloinen, vallaton Hirvo. Pitikö hän sitten Hirvosta? Oi, kuka sen tietää. Mitähän isä sanoisi, jos tietäisi, että hän antoi Hirvolle luvan tulla kosimaan. Oikeastaan onnellisinta olisi, jos ei tarvitsisi kenellekään mennä, mutta kun kumminkin täytyi, niin sitten Hirvolle ennemmin kuin kellekään muulle. Miksi pitikään Hirvon lähteä? Niin, ei isä ainakaan nyt olisi suostunut, mutta ehkäpä sitten, jos Hirvo palaa sankarina. On sekin kummallista! Hirvo on palatessaan Hirvo, eihän tappeleminen tee häntä toiseksi, ei ainakaan paremmaksi, ja sittenkin isä suostuisi. Ihmeellistä on elämä, kuka ymmärtääkään kaikkea! — — —

Impi heräsi kuin unesta kuullessaan pihalta ääniä. Tuossa jo astui isä muutamien miesten kanssa pirttiin. He palasivat markkinoilta, ja alkoipa siinä nyt kyseleminen ja kertominen. Naiset kuuntelivat yhtenä korvana, ja miehillä tuntui olevan loppumattomasti kerrottavaa Koroisten ihmeellisistä markkinoista.

SYYS-ILTA KULTARANNASSA.

Pimeä, sateinen syksy oli saapunut. Paljon oli Kultarannassa, kuten muuallakin Suomessa, puhuttu Igorista ja hänen aikomastaan suuresta sotaretkestä. Mitenkähän sekin matka päättynee? Palanevatko miehet sieltä ensi syksynä rikkauksineen, kuten Igor oli sanonut? Kuka ymmärtääkään kaikkea!

Mutta nyt oli Kultarannassa unohdettu Igor, Miklagård, rikkaudet. Sillä näes, Kulkija-Helkky oli saapunut harppuineen, huiluineen. Kaikkien kasvoilla leikki hymy, ja kun tuli ilta, riensivät nuoret kaikista Luonnonmaan pirteistä Kultarantaan kuuntelemaan Kulkijaa.

Ja Kulkija soitti vuoroin harppua, vuoroin huilua. Nyt hänen pehmeä äänensä yhtyy harpun säveliin. Viime talven oli Kulkija viettänyt ihmeellisessä satujen saaressa Islannissa, läntisen meren takana. Siksipä hänellä nyt olikin uusia lauluja vallan määrättömästi. Sanatonna istuu kuuntelijain parvi. Pirtti yhä hämärtyy, pimeät nurkat muuttuvat ihaniksi satulinnoiksi, ja vihdoin koko tupa suureksi, komeaksi jumalten taloksi. — Jopa tuossa viisas Ukko, jumalten isä, ratsastaa kahdeksanjalkaisella hevosellaan, niin että kaviot tulta lyövät. Niin todella kahdeksanjalkaisella! Ja kuule nyt, kaksi korppia istuu Ukon olkapäillä kuiskaten hänen korvaansa kaiken, mitä tapahtuu maan päällä ja jumalten aukeilla. Mutta Ukko rukka, miksi olet yksisilmäinen? Niin no, — toisen silmäsi annoit pantiksi, jotta sait kerran juoda viisauden lähteestä. Ja sinun puolisosi, — ah, sehän on ylevin nainen jumalten maassa!— Ole hiljaa, tässä kulkee iki-ihana rakkauden jumalatar Freja. Hän kylvää nyt juuri lemmen-usvaa kevätyöhön; nyt sitoo katkenneita rakkauden kieliä; nyt kuljettaa kumppaninsa kanssa jumalille ikuisen nuoruuden omenoita. — Pois tieltä, pois tieltä! Ukon poika, raju Tor tulee. Hän ajaa kahdella pukilla, että taivaankansi kaikuu ja pitää kädessään hirveän suurta moukaria. Niin, tästäpä moukarista juuri johtuu, että oikeus ja järjestys vallitsee sekä maan päällä että jumalten talossa. Mutta jos Tor hukkaisi vasaransa, niin voi sitä sekasortoa! Ja kauhistus! Tor nukkuu. Vasara valuu, valuu. Herää, Tor, herää! Noin, vasara suistuu ilkeitten jättien taloon. Tor herää, tempaa punaista partaansa. Kaikki on hukassa, kaikki, kaikki! Jätti ei luovuta moukaria, paitsi jos saa ihanan Frejan puolisokseen, niin sitten kylläkin. Lähde Freja, lähde toki, muuten katoaa oikeus maailmasta. Mutta Freja ei lähde, kuka sitten kylväisi lemmenusvaa, kuka sitoisi rakkauden säikeitä. — Ah, rakkaus on maailmassa yhtä tärkeätä kuin oikeuskin! Freja ei lähde, Tor on tuskassa. Kokoontuu jumalten neuvosto. Jo keksitään keino: Tor pukeutuu Frejan vaatteisiin ja lähtee morsiusneitonsa kera jättien maahan. Jätti ihastuu ikihyväksi; kun luuli Frejan saavansa ja tuo moukarin. Tor sieppaa sen ja palaa ilkkuen jumalten maahan. Oikeus vallitsee taas kaikkialla, ja jumalten talossa juhlitaan, juhlitaan. — — Sateenkaarisilta vie maasta jumalten taloon. Vartija talon portilla näkee tuhannen peninkulman päähän ja kuulee, miten ruoho kasvaa maassa. Kultainen on vartijan torvi, kultainen. — — —

Yö oli tullut, kun nuoret vihdoin läksivät Kultarannasta. Polku kierteli läpi lehtojen pimennon. Salama silloin tällöin valaisi tummaa syys-yötä. Ah, sehän on jumalten talon roihuvalkea, joka välkähtelee pilvien välistä. Siellä ylhäällä juhlitaan, juhlitaan, ja Freja seuloo usvaansa syysyöhönkin. Surunvoittoisena kuin Kulkijan harppu soi lehto, henkien lehto, haltijoitten olosija. Juhlitaanko sielläkin? Ja katso! Pohjan taivaalla välkkyy valojuova. Tänne kummulle se oikein vasta näkyy. Niin, siinähän on jumalten talon sillanpää. — Portilla seisoo vartija, ja kultainen torvi välkkyy.

KULKIJAN SYDÄN.

Seuraavana aamuna istui Impi kiukaan luona ja kohenteli tulta. Pirtti oli jo niin lämminnyt, että ala-osa oli savusta vapaana, mutta räppänän ympärillä leijaili sakea savupilvi. Naiset olivat menneet aamuaskareille ja miehet lähteneet töihinsä. Ainoastaan mummo oli jäänyt nukkumaan, ja nukkuvan näytti vielä Kulkijakin lavitsallaan.

Impi katseli hiilosta ja eli uudestaan eilisen illan. Kauniimmin ei Kulkija ollut koskaan laulanut. Oli aivan kuin olisi ollut toisessa maailmassa, lämpimässä, ihanassa. On se kulkija ihmeellinen, niin ei laula kukaan muu. Hän saa harppunsakin aivan itkemään. Kulkijan kärsimyksiäkö se itkee? Olisipa vain Hirvokin ollut kuuntelemassa. He olisivat istuneet yhdessä pirtin hämärässä, ja Hirvo olisi hiljaa ottanut hänen kätensä. — — —

Isä astuu pirttiin. Hän istahtaa Impin viereen ja sanoo: "Tiedätkös, tyttöseni, että pian saadaan Kultarantaan uusi isäntä."

Impi loi pelästyneen katseensa isään, mutta ei sanonut mitään, ja Luonto jatkoi: "Jo Koroisten markkinoitten aikana pyysi Sarvi Karjalainen sinua vaimokseen ja lupasinkin sinut mielihyvällä, sillä kunnollisempaa miestä ei ole Suomen mailla. Jo tänä talvena vietetään häät. Iloitse tyttären onnestasi!"

"Mitä vetistelet, tyttö! No, sehän on naisten tapa. Eikö Sarvi mielestäsi ole kyllin hyvä sinulle, niin kuulun Kultarannan tytär kuin oletkin?"

"Oi, isä, hän on niin vanha ja minä pelkään häntä. Säästä minua vuosi vielä!"

"Vuosi vielä! Etkö ole itkullasi jo kyllin kauan säästynyt! Kuinka monta kosijaa enkö ole antanut sentakia lähteä! Mutta tiedä, nyt ei enään itkusi auta! Olen luvannut sinut Sarvelle, ja hän sinut saa, milloin tahtoo!"

"Mutta isäkulta, en pidä Sarvesta, pelkään häntä. Anna armoa edes kevääseen!"

"Ei päivääkään! Sarvi sinut ottakoon milloin tahtoo. Kaksikolmatta talvea olet jo nähnyt. Missä muualla on neito koskaan saanut olla niin kauan kotonaan! Laita vain kaikki kuntoon, Sarvi voi tulla minä päivänä hyvänsä! Ja pois tuo vetistely! Iloita sinun pitäisi!"

Tuimana lähti Luonto pirtistä, mutta Impi jäi itkemään hiiloksen luo. Hän tiesi, että minkä isä oli päättänyt, sitä ei muuksi voinut muuttaa. Sydän oli särkyä, kun hän ajatteli tuota vanhaa Sarvea pitkine partoineen. Ja Hirvo…

Mutta Kulkija lavitsallaan ei ollutkaan nukkunut. Hän oli kuullut joka ikisen sanan. Ja kun aurinko oli noussut metsän takaa, otti Helkky harppunsa ja huilunsa ja teki lähtöä.

"Aion, otan veneen rannasta ja soudan sillä Karvetin puolelle. Hakekaa se sitten sieltä!"

"Mutta, Helkky, ethän voi meitä näin jättää! Jää toki muutamaksi päiväksi vielä!"

"Koko syksyisen ilon viet mukanasi. Sinulla ei ole sydäntä, Helkky, jos nyt näin lähdet."

Ja Kulkija läksi. Mutta pirtin ovelle jäi Impi katsomaan ja hänen silmistään vieri kyynelkarpalo toisensa jälkeen. No, se johtui kai vain siitä, että häneen tänään kaikki koski.

Seuraavan päivän iltapuolella astui Helkky Joensuun suureen tupaan.
Illan tullen saapui tännekin paljon väkeä, ja Helkky lauloi kuten
Kultarannassa. Yksi laulu oli vain tullut lisää. Pehmeämmin ei lie
Kulkijan ääni konsana kaikunut, kuin laulaessa laulua neidosta, jolla
oli nuori sulhanen, vaan jonka isä pakotti vanhalle miehelle vaimoksi.
Kautta laulun kertaantuivat aina säkeet:

    Itki neito, saaren tyttö,
    Itki aamut, itki illat.
    Oma on sulho sydämessä,
    Ainokainen aatoksissa,
    Isä vanhalle pakotti,
    Ikämiehelle iloksi.
    Siksi itki itkettyään,
    Suri sydänsulhoansa,
    Neito nuori norjavarsi
    Ihanaisin ilman alla.

Monen silmissä oli kyyneleitä, kun Helkky laulunsa lopetti. Sarvi tuijotti synkkänä tuleen.

Aamu oli sangen kaunis. Helkky otti harppunsa ja meni pihalle pyhän pihlajan alle. Pihlajan viimeiset kultalehdet putoilivat hiljaa maahan. Mutta Kulkija ei sitä huomaa, sillä hän laulaa taas lauluaan neidosta, jonka täytyi lähteä vanhalle vaimoksi.

Kun hän oli lopettanut, tuli Sarvi hänen luokseen ja kysyi hiljaa:
"Kuka on tuo neito?"

"Kultarannan Impi," vastasi Helkky jurosti, otti harppunsa ja huilunsa ja lähti taas kiertämään maailman rantaa.

Mutta seuraavana päivänä Sarvi nousi hevosensa selkään. Vanha ratsastuspolku kulki kierrellen ikimetsien läpi. Hevonen kulki ohjat höllänä, Sarvi mietti, mietti käsi povella. Hämärä yllätti ennen aikojaan, ja Sarvi yöpyi Räntämäelle. Siitä hän seuraavana aamuna ratsasti Karvettiin. Tänne hän jätti hevosensa, kulki jalan rannalle ja souti siitä salmen poikki Kultarantaan. Luonto tuli hyvin iloiseksi, kun aivan odottamatta sai Sarven vieraakseen. Impi vain värisi kauhusta. Jokohan se Sarvi nyt hänet ottaa?

Mutta illan tullen sattuivat Sarvi ja Luonto jäämään kahden pirttiin ja silloin virkkoi Sarvi: "Poikani on vielä niin nuori ja tyttäreni aivan lapsi, olen sentähden päättänyt, että jätän koko naimispuuhani. Olen jo liian vanhakin Impille. Ottakoon hän jonkun nuoremman. Ovat myöskin ne Joensuun seudut käyneet minulle rakkaiksi. Elelen siellä lapsineni, kuten elellyt olen. Sinne pyhään lehtoon minut viimein kätkeköötkin."

KUUSIEN ALLA.

Oli sydäntalvi. Pakkanen paukutteli kelohonkia, ja lumi natisi suksien alla. Yksinäinen hiihtäjä kiirehti läpi metsän kohti merenrantaa. Sitten suoraan yli salmen ja siinä hän jo astui Kultarannan pirttiin.

"Niinpä niin, mutta ei ole minulla hauskoja uutisia kerrottavana", vastasi Riuku.

Impi tuli totiseksi: "Mitä sitten on tapahtunut? Onko vainolainen liikkeellä?"

"Ei, ei toki. Mutta Tuurin äiti on kovasti sairaana. Hän tuntee loppunsa lähestyvän ja pyytää sinua tai isääsi heti tulemaan luokseen. Tuuri itse ei uskaltanut lähteä äitinsä luota tänne asti, siksi lähdin minä."

"Isä on miehien kanssa metsästämässä ja tulee vasta illalla kotiin, mutta minä kyllä voin lähteä heti."

"Sinua oli Tuurin äiti enemmän kaivannutkin, kiirehdi vaan, sillä päivä on painumassa lännen rannalle."

Impi työnsi konttiinsa kaikkea hyvää sairaalle tulijaisiksi. Sitten hän pukeutui lämpimään turkkiin. Riuku oli asettanut sukset valmiiksi pirtin uksen eteen.

Äänetönnä he hiihtivät peräkkäin läpi huurteisen metsän. Kun he pääsivät Riu'un kotiin, oli jo tullut ilta. Riuku olisi tahtonut lähteä loppumatkaksi saattamaan, mutta kun Impi oikein pyytämällä pyysi, jäi Riuku kotiinsa, ja Impi sai hiihtää yksin. Ah, miten äärettömästi hän rakastikaan tätä saloseudun hiljaisuutta! Tähdet valaisivat tietä. Salaperäinen humina täytti ilman. Kaskimaan ylitse juoksi kettu, vai susiko tuo oli. Yö saapui. Impi astui hiljaa Tuurin pirttiin.

"Olipa hyvä, että tulit", sanoi Tuuri. "Äiti on jo monasti kaivaten kysynyt sinua. Hän on hyvin heikko."

Impi lämmitteli ensin kiukaan luona ja meni sitten lavitsan ääreen. Sairas nosti laihaa kättänsä ja sanoi: "Istu, Impi-lapsi! Ennätit sentään. Kumarru lähelleni, en jaksa puhua kovaa."

Impi istui lavitsan laidalle ja kyynelvuo kostutti hänen poskiaan, kun hän päreen valossa näki sairaan laihtuneen muodon. Sitten hän kumartui kuuntelemaan, ja sairas kertoi: "Impi-lapsi, isäsi rakasti minua kerran, vaan en huolinut hänestä. Otin ennemmin köyhän metsästäjän. Sain itse valita, vanhempani olivat kuolleet Isäsi oli nuorena hyvä ja lempeä, mutta siitä asti, kun hänet hylkäsin, on hän ollut jäykkä ja kova. Säälin isääsi,—ole hänelle hyvä! Itsekin olen ollut paha pojalleni, vaikka Tuuri on parhain mies otavan alla, niin isävainaansa näköinen. — — —

"Tuuri on kauan rakastanut yhtä teidän orjanaisista, vaan en ole huolinut orjatarta miniäkseni. — Vasta nyt maatessani, kun jo tunnen Kalman saapuvan, huomaan, kuinka hupsu olen ollut. Mitä merkitsee suku, rikkaus, — ei mitään! Sydämen hyvyys yksin on tärkeätä,— — hyvyys, hyvyys. — Impi-lapsi, toimita niin, että Tuuri saa teiltä omansa, vaikk'ei hänellä olisikaan täysiä lunnaita."

"Hän saa varmasti omansa, äiti! Mutta ketä meidän naisista Tuuri rakastaa?" sanoi Impi kuiskaten.

"Syys-Ruskoa. — Sinä olet niin hyvä, Impi-lapsi. — — Tuuri on hyvä, — liian hyvä. — — Oi inehmon lapset, rakastakaa, rakastakaa! — — Olkaa hyviä, — hyviä, — — ikuisesti hyviä!" — — —

Tuuri vaipui polvilleen lavitsan ääreen, otti äitinsä kylmän käden ja itki kuin lapsi. Impi tahtoisi lohduttaa, mutta ei löydä sanoja, — omaakin sydäntä kouristi, särki. Tuuri yhä itki, itki. Vihdoin Impi meni luo ja alkoi hiljaa silittää hänen pörröistä päätään. Ihmeellistä, Tuuri tyyntyi, kyynelvuo tyrehtyi. — — —

Aamun sarastaessa lähti Impi kotiinsa, mutta Tuuria hän ei mitenkään saanut mukaansa, sillä tämä tahtoi jäädä äitinsä luo siksi, kunnes hänet oli saatettu pyhään lehtoon.

Impin astuessa kotipirttiin, istui vanha Luonto hiipuvan hiiloksen ääressä. Hän oli hyvin kalpea, vaikk'ei Impi sitä pirtin hämärässä heti huomannut.

Impi näki, että isä ensin molemmin käsin painoi sydäntään ja horjahti sitten hervotonna taaksepäin. "Isä, isäkulta", sai Impi sanotuksi ja riensi luo. Kohta olivat siinä muutkin ja Luonto nostettiin lavitsalle. "Hän on kuollut", kuiskailivat naiset, ja siltä todella näyttikin. Mutta sydän löi vielä heikosti, ja hetken päästä aukaisi hän silmänsä, sanoi: "Miehet, totelkaa Impiä! Hän jää nyt Kultarannan isännäksi. Ja Impi, ota omaksesi kenet tahdot!—Oi inehmon lapset, rakastakaa, rakastakaa! — — Olkaa hyviä,—ikuisesti hyviä — hyviä!" — — —

Impi pelästyi kovasti. Nuo sanat lausui Tuurin äiti yöllä viimeiseksi!
Ja voi! Isän rintakin kohoili samalla tavalla. Sitten hiljeni kaikki,
— Luonto oli lähtenyt manan maille. — — —

Impin sydämessä kaikki turtui, tyrehtyi. Ei kyynelkään pudonnut silmästä, tokko hän enään tunsikaan mitään. Saman silmän avannan kahden kuolevan ääressä, kahden rakkaan. Oi, ihmiset, henget, onko tämä totta vai unta, totta vai unta?

Vasta illan tullen alkoi Impin ajatuskyky palautua ja hän ymmärsi, että hänen nyt oli otettava asiain johto käsiinsä. Ensi työkseen hän lähetti kaksi vankkaa miestä Tuurin luo. Näiden tuli viedä kuolonsanoma sekä pyytää, että Tuuri toisi äitinsä ruumiin Kultarannan vanhaan kalmistoon. Miesten piti häntä tuomisessa auttaa. — Näin toimi Impi, mutta sydämessä asui yhä turtumus, kangistunut turtumus, kyynelhelmikään ei vierähtänyt hänen silmästään.

Aurinko kallistui kohti lännen rantaa. Vanhassa kalmistossa pyhien kuusten alla oli vastakaivettu, matala hauta. Haudan reunalla oli vankka vene, jonka toisessa päässä lepäsi vanha Luonto, toisessa Tuurin äiti. Molemmat olivat juhlavaatteissaan, Luonto lisäksi täysissä aseissa: miekka ja tappara vyöllä, keihäs kädessä, jousi ja kilpi vieressä. Tuurin äidin rinnoilla loisti hopeaketju ja solkia, vyöllä riippui avaimia ja tulukset, kädessä oli rannerengas. Kaikenlaisia talouskaluja oli hänen ympärillään veneessä.

Kaikki Kultarannan alueen asukkaat ja läheiset naapurit mantereelta seisoivat ympärillä pyhien kuusten alla ja katselivat, kuinka Harto, Kultarannan vanhin mies, asetteli yhä lisää esineitä. Nyt hän panee kuolaimet, päitset, — niin, kaikki hevosen varustukset ja puhelee hiljaa: "Jos Kalman orhilla tahdot ratsastaa jumalten taloon, niin tässä on varustukset valmiina. — Mutta jos käyden kuljet, niin panen tässä paikkaa, jotta voit korjata rikkiastumasi jalkineet." — Nyt nostaa Harto veneeseen airot, sanoo: "Ehkäpä sentään tyydytkin soutelemaan tällä veneellä Manalan mustalla virralla. Tässä on airot." — Nyt asettaa Harto kummankin vainajan vierelle rahaa ja höpisee: "Kenties lähdet veneinesi pitkille kaupparetkille ja tarvitset rahaa, — tuosta sitä saat. Voitpa poiketa matkallasi oluttupaankin ja sammuttaa janosi." — Vielä pani Harto runsaasti kaikenlaisia ruokatarpeita kummankin vierelle evääksi pitkää Manalan matkaa varten.

Vihdoinkin kaikki oli valmiina, ja miehet nostivat veneen varovasti hautaan. Sitten he levittivät veneen yli suuria tuohia ja nahkoja sekä loivat haudan umpeen. Miesten vierittäessä suuria kiviä haudalle, alottivat naiset itkuvirren. — Kohta siinä jo syötiin höyryävää hernekeittoa tuokkosista; mutta itkuvirren sävel kaikui yhä yksitoikkoisena, alakuloisena, ja ihmiset tunsivat seisovansa kalman kynnyksellä, salaperäisen käsittämättömän edessä.

Päivä oli jo painunut metsän taa, ja hämärä hiipi yli talvisen hangen, kun ihmiset hiljaa poistuivat kalmistosta. Impi jäi melkein huomaamattaan paikalleen. Siinä hän seisoi pyhän kuusen alla yksin, yksin. Nyt vasta jätti jäykistävä turtumus hänet ja hän itki, — oi, hän aivan vaikeroi tuskasta. Isä, isäkulta! Ja hän muisti vain ne kerrat, jolloin isä oli ollut hänelle hyvä, sanomattoman hyvä. Oi, ja niitä kertoja oli paljon, — isä oli aina hyvä, mutta hän, Impi, miten paljon parempi hänen olisi pitänyt olla. Ja hän oli niin yksin, ei ollut enään isää turvana! Isä raukka, hän oli paljon kärsinyt! Nyt vasta hän osaisi olla isälle oikein hyvä, — nyt kun isää ei enään ollut.

Vihdoinkin Impi lähti täältä henkien paikasta, jossa moni ei olisi ollut yksin. Mutta Impi ei pelännyt, hän tiesi, etteivät henget hänelle tee pahaa. Kalmiston laidassa hän pysähtyi pyyhkimään kyyneleitään. Tähdet tuikkivat ylhäällä, ja kalmiston kuuset alhaalla virittivät hiljaisen, surunvoittoisen hautauslaulun:

    Oi, inehmonlapset, rakastakaa, rakastakaa!
    Olkaa hyviä, ikuisesti hyviä!
    Vain rakkaus elää ja hyvyys ei kuole
    Kuusien alla, kuusien alla.

RUSKO.

Seuraavana aamuna aikoi Tuuri lähteä Kultarannasta, mutta silloin Impi sanoi: "Sinä jätät lähtösi huomiseen!"

"Niin näes, Syys-Rusko ei valmistu ennen huomista kanssasi matkalle", vastasi Impi ja hänen silmistään pilkisti veitikka.

"Syys-Rusko!" toisti Tuuri ja hänen äänensä kuvasti sanomatonta hämmästystä.

Mutta Impi hymyili: "Niin juuri, Syys-Rusko. Enhän voi lähettää sinua yksin sinne tyhjään pirttiin. Vai etkö haluakaan Syys-Ruskoa kanssasi?"

Äkillinen kirkastus välkähti Tuurin otsalla ja suun ympärille ilmestyi pehmeä piirre. Hän ei sanonut mitään, katsahti vain Impeen. Mutta Impi huomasi nuo merkit ja hän nyökkäsi Tuurille hymyilleen päätään.

Seuraavana päivänä lähdettiin oikein miehissä saattamaan Syys-Ruskoa Tuurin tuvalle. Impi ei ensin aikonut mukaan, mutta kun kaikki kovasti pyytelivät ja vielä vanha Hartokin sanoi: "Lähde vain, Impi, matka tekee sinulle hyvää, täällä kotona itket vain liikaa", niin jo lähti Impikin.

Reipas hiihto metsien läpi ja kahden rakastavan onni karkoittikin tuskan ainakin hetkeksi. Ihmeellisintä oli, että Tuuri näytti tulleen vallan toiseksi mieheksi. Tuskin näkyi jälkeäkään hänen hitaisuudestaan, kun hän tuossa kantoi ruokia vierailleen. — "Ihmeellinen on sentään rakkauden voima", ajatteli Impi itsekseen ja taas soi hänen korvissaan kuusien virsi:

Vasta illan saapuessa jäivät Syys-Rusko ja Tuuri kahden. He istuivat kiukaan korvalla ja kertoilivat toisilleen, mitä kaikkea olivat tunteneet ja kärsineet niinä kymmenenä vuonna, kun olivat toisiaan rakastaneet. "Mutta nyt on kärsimysten aika päättynyt," sanoi Syys-Rusko lopuksi.

"Niin, nyt se on päättynyt", toisti Tuuri jaotti hyväillen Syys-Ruskon kädet.

Tyyninä, rauhallisina kuluivat päivät. Tuuri alkoi heti alussa kutsua vaimoaan vain Ruskoksi. Pian nimittivät naapurit heidän pirttiäänkin Ruskon pirtiksi. Ja vuosien vieriessä, kun heidän lapsensa jo rakentelivat tupiaan suvisille rinteille, annettiin koko sille seudulle nimeksi Rusko.

KIOVASSA.

Mahtavan miesjoukon oli Igor koonnut pohjolan matkallaan. Hyvin meni matka ensin Laatokalle ja siitä Ilmenjärven rannalle, jossa oli vanha, kuuluisa kauppapaikka, Holmgård. Mutta nytpä olikin vaikea matka edessä, kun piti vetää veneet maata myöten Dnjeprin latvoille. Suurimmat uiskot jätettiinkin sentähden talvehtimaan Holmgårdiin.

Eräänä iltana katselivat Kiovan asukkaat ihmetellen ruhtinaansa paluuta. Noin suuri ja komea miesjoukko! Mitähän lienee tekeillä?

Hirvolla oli ollut matkalla paljon katseltavaa, ihmeteltävää. Mutta vasta Kiovassa oli hänen hämmästyksensä rajaton. Voi tuota ihmispaljoutta, ja tuohikattoisia pirttejä aivan vierekkäin, nurkka nurkassa, loppumattomiin! Mistähän saivat kaikki kaskimaita? Kapeat kujat kiertelivät pirttien välissä liejuisina, roskaisina. — Mutta upea on ruhtinaan pirtti, ja komea on talli. Suuri ja loistava oli Igorin hovikin. Satoja ihmisiä siihen kuului, ottamatta ollenkaan lukuun sitä asestettua miesjoukkoa, russia, joka vakituisesti oli hänen seuranaan.

Hovin keskeinen henkilö oli Igorin puoliso Olga, kuulu kauneudestaan, mutta myös sydämettömyydestään ja ilkeydestään. Paljon hän kuitenkin piti miehestään, vaikk'ei hänen hellyytensä juuri muille riittänyt. Niinpä nytkin Olga heti pani toimeen suuret pidot Igorin kunniaksi.

Häikäisevää loistoa saivat pohjanmiehet nähdä näissä pidoissa. Sadat vahakynttilät valaisivat molempia suunnattomia pirttejä, — ei päreet kuten pohjolassa oli tapana. Pöydät notkuivat ruokien painosta. Viini ja olut vuoti virtanaan.

Naisten suuressa parvessa herätti Olgan nuori sukulainen, ihana Tsaj erikoista huomiota. Hänen häikäisevä kauneutensa näytti tekevän valtavan vaikutuksen pohjanmiehiin, ei vähimmin Hirvoon.

Illan tullen alkoivat kisat sellaiset, että Suomen miehet katselivat niitä aivan kummeksien.

TALVI GÅRDARIKESSÄ.

Hirvo viihtyi mainiosti Kiovassa. Ensi hetkestä oli Tsaj vanginnut hänen mielensä. Ja kuunkierron kuluttua hän jo tiesi, ettei hän ainoastaan rakastanut, vaan että hän myöskin oli rakastettu, niin paljon kuin Tsaj koettikin peitellä tunteitaan. Kukapa nainen oikeastaan olisikaan voinut vastustaa Hirvoa, tuota kauneinta miestä ilman alla. Kultarannan Impi lie joskus tullut Hirvon mieleen, mutta pian se sieltä karkottui Tsaj'n herättämäin tulisten tunteitten tieltä. — — —

Talvi teki tuloaan. Maa jäätyi, ja eräänä aamuna alkoi pudota suuria, pehmeitä lumihaahtuvia. Nyt tuli Igorille ja hänen miehilleen kiire. Rekiä ja hevosen valjaita korjattiin kovalla touhulla. Kun kaikki saatiin kuntoon, jakoi Igor miehensä ryhmiin ja pani kullekin ryhmälle päällikön. Itse hän tuli suurimman joukon päälliköksi. Nyt lähdettiin veronkantomatkalle, tuolle kuuluisalle poljudje-kierrokselle, jota kesti kaiken talvea. Kukin ryhmä sai oman alueensa kierrettäväkseen, parhaat paikat kiersi Igor itse. Näin tulivat verot tarkalleen kootuksi ja samalla saivat alueet elättää miehet ja hevoset yli talven. Väliin Olgakin oli ollut mukana poljudje-kierroksella, mutta tänä talvena hän jäi Kiovaan. Sinne jäi paljon pohjanmiehiäkin, vaikka moni oli lähtenyt veronkantomatkallekin.

Suureksi ilokseen oli Hirvokin saanut jäädä Kiovaan. Ilokseen todella, sillä Tsaj oli nyt hänen kaikkensa, — ajatukset eivät enään edes pysähtyneet Kultarantaan.

Hauskasti vierivät illat naistuvassa, jossa naiset ahertivat käsitöineen. Siinä kehrättiin, kudottiin, ommeltiin Olgan johdolla. Tervasvalkea loimusi, ja Hirvo laski leikkiään. Välillä hän lauleli iloisia lauluja, joita oli lapsena oppinut. Toisinaan hän taas soitti vanhaa kanteletta, vaikk'ei hänen soittonsa ollutkaan kehuttavaa. Yksinpä jäykkä Olgakin näkyi kiintyneen Hirvoon, tuntui kuin ilman häntä ei olisi tultu toimeen. — — —

Pian kuitenkin käänsi talvi selkänsä, tuli kevätpuoli. Kun ensimäiset pälveet ilmestyivät päivänpuoleisille rinteille, alkoivat verottajat vähitellen saapua takaisin Kiovaan. Suunnattomasti oli veroina saatu hunajata, vahaa, turkiksia ja orjia. Heti kun Dnjepr loi jääkuorensa, saapui Kiovaan paljon maakansaa. He toivat myytäväksi uusia, pitkiä jokiveneitä, ja Igor osti ne kaikki maksaen hyvin — kerrankin. Niihin sitten lastattiin kaikki verotavarat.

PERUNIN JUHLASSA.

Oli kaunis kevät-ilta. Hirvo seisoi Dnjeprin rannalla ja katseli lukemattomia täydessä lastissa olevia kauppaveneitä sekä uljaita urhouiskoja. "Huomenna siis valkenee lähtöpäivä", puheli hän itsekseen, "vaan eipä taida tällä pojalla nyt ollakaan lähtö mieleen. Mitä mä huolin mainetöistä. No, lähdettävä sitä kuitenkin on…"

Hirvo heräsi mietteistään, kun eräs maakansan vaimo lähestyi häntä. Vasta kun nainen pääsi luo, purskahti Hirvo nauramaan. "Tsaj, miksi ilmestyt noin oudossa asussa?" kysyi hän.

Ja Tsaj kertoi vilkkaasti: "Niin näes, maakansa viettää tänä yönä suuren Perunin juhlaa tuolla, tuolla kaukana lakeudella. Mieleni tekee hirveästi mukaan tuolle juhlalle, sillä siellä ilmoittaa suuri tietäjä, miten teille käy Miklagårdin retkellä. Olen salaa poistunut Olgan luota. Lähdethän mukaan juhlalle, en oikein uskalla sinne yksin."

Hirvoa ei tarvinnut kahdesti kutsua. Lähdettiin heti matkalle. Pian päästiin Kiovasta. Jo kuljettiin läpi tammimetsän. Nyt saavuttiin tasangolle, jonka keskeltä häämötti jotakin.

Pian oli uhriateria valmistettu ja jumalankuva priiskoitettu verellä. Syötyään alkoivat miehet innokkaasti keskustella tulevasta matkasta tuota suurta kartanoa vastaan, sillä Igor oli luvannut hyvän palkan jokaiselle, ken lähtee hänen mukanaan. "Tulisipa edes korven tietäjä tänne", virkkoi yksi ja toinen joukosta.

Pimeys laski yli lakeuden, kun vihdoin tuohitakki, valkoparta tietäjä äkkiä ilmestyi Perunin luo. Tsaj vavahti nähdessään tietäjän ja vetäytyi lähemmäksi Hirvoa. Mutta tietäjä kastoi sormensa uhrivereen, huitoi käsillään hetken ilmaa ja lyyhistyi sitten kuvan eteen maahan. Siinä hän alkoi kolkolla äänellä manata: "Avarit valjastivat muinoin heimoni vaimoja vankkureitten eteen, vaan Perun kosti. Perun kostaa aina verojen kiskojalle. Juomakuppina kallosi kulkee, Perun kostaa, kostaa…" Tietäjä katosi metsään, mutta kukaan ei oikein ymmärtänyt hänen sanojaan.

"Me lähdemme retkelle", huusivat nuoret miehet ja riensivät kedolle kisoja alottamaan.

Mutta Perunin kummulla seisoivat vanhukset totisina, sillä eräs miehistä, joka oli tullut myöhemmin juhlille, kertoi, miten hän tullessaan oli nähnyt kamalan Baba Jagan. Tuo ihmistensyöjätär, Baba Jaga, oli ollut kopissaan metsän reunassa ja sieltä katsellut kaikille ilmoille. Jotakin hirvittävää tuhoa se varmaan tietää, ja vanhat miehet päättivät: "Ei lähdetä Igorin mukana."

Tsaj ja Hirvo olivat kuulleet kaikki keskustelut. He aikoivat juuri lähteä juhlilta, kun kisakedolta alkoi kuulua hätähuutoja. Hirvo tapaili jo miekkaansa, mutta eräs vanhus naurahti hänelle: "Anna miekkasi olla! Ei siellä kedolla tapahdu mitään vaarallista. Nuoret miehet vain ryöstävät kukin vaimon itselleen."

Sydän-yön aikana palattiin. Kuljettiin hiljaa läpi henkien lehdon, jonka keskellä seisoi mahtava pyhä tammi. Tsaj ja Hirvo pysähtyivät lehdon laidassa ja kääntyivät katselemaan lehtoa. Silloin he näkivät miten metsien hyvät hengettäret tanssivat pyhän tammen ympärillä, ja niitten siniset liinat liehuivat tuulessa.

RETKI MIKLAGÅRDIIN.

Liekö konsana suurempaa joukkoa kulkenut kohti etelää. Tuhansia uiskoja laski alas Dnjepriä ja rannalla kulki ratsain monta suurta joukkoa. Dnjeprin mahtavat kosket viivyttivät vähän matkaajia, sillä useimmat uiskot vedettiin maalle ja kuljetettiin pahimpien pyörteitten ohi. Mutta hurjimmat uskalikot laskivat kaikki kosket, vaikka uiskot näyttivät aivan katoavan niitten pärskyviin kuohuihin. Täällä koskien kohdalla oli myöskin erikoisesti varottava rosvojen hyökkäystä. Päästiin vihdoin Dnjeprin suulle. Sinne jätti Igor kauppauiskonsa, ja sinne jäivät myöskin kaikki mukaanlähteneet kauppiaat tavaroineen odottamaan, kunnes Igor ennättäisi hankkia hyvät kauppaedut keisarilta.

Sota-alukset kulkivat pitkin meren rantaa kohti Miklagårdia, ja Igor ratsujoukkoineen pysytteli rannikolla niitten läheisyydessä. Saavuttiin jo keisarikunnan alueelle. Vaan hirmujen hirmu! Urho-uisko toisensa jälkeen syttyi palamaan. Paljon miehiä hukkui, ja loput pakenivat pelästyen rannalle. Kohta ei ollut ainoatakaan alusta jälellä koko komeasta laivastosta. Kreikkalainen vedenalainen tuli oli tehnyt tehtävänsä, kuten neljä vuotta aikaisemminkin, jolloin Igor myöskin oli matkalla Miklagårdiin, ja josta matkasta ei hän Koroisissa ollut puhunut mitään.

Igorin kiukulla ei ollut määrää. Aivan villinä hän riensi ryöstämään keisarikunnan alueita. Vaan kauhistus! Hänen kimppuunsa hyökkäsi odottamatta suunnaton ratsujoukko, ja Igorin väki hajosi kuin tuhka tuuleen. — — —

Kun tieto tästä tappiosta saapui kauppiaitten luo Dnjeprin suulle, käänsivät nämät aluksensa itään ja soutivat Donjoen latvoille. Sitten he vetivät aluksensa kapean kannaksen poikki Volgajoelle. Suur-Bolgarian kauppiaita kulki juuri ohi ja heidän mukanaan laskivat pohjan kauppiaat Volgan suulle, Itiliin. Täällä he lepäsivät jonkun päivän, tekivätpä vähän kauppojakin ja soutivat sitten Kaspian meren etelärannalle, kuuluisaan Särklantiin. Siellä kävi kauppa aavistamattoman hyvin, sillä Bagdadin kauppiailta ei todentotta puuttunut rahaa. Siellä he satojen ihmeellisyyksien rinnalla näkivät kameleita ja aaseja; siellä he kuulivat kummat kertomukset tuosta ihmeellisestä satujen kaupungista Bagdadista, jonka loistolla ei vertoja auringon alla. — —

Monet Igorin joukosta eksyneet pohjanmiehet ottivat nyt palveluspaikan
keisarin sotajoukossa, jossa jo ennestäänkin oli paljon varjaageita.
Eerik Verikirveen pojat samosivat miehineen Karpaattien poikki Otto
Suuren luo ja sieltä vihdoin Juutinmaalle.

Igor itse teki keisarin kanssa rauhan ja kauppasopimuksen sekä palasi joukkonsa tähteiden kera Kiovaan. Täällä hän kummulla Perunin kuvan edessä vannoi noudattavansa keisarin kanssa tehtyä sopimusta. Mutta hänen luontonsa kuohui, viha lainehti yli äyräitten. Miehet olivat lisäksi kovasti tyytymättömiä.

Jopa vihdoinkin hän keksi. Drevljanit olivat talvella niskoitelleet veronmaksamisesta. Mennään nyt sinne kostamaan! Ja Igor joukkoineen hyökkäsi drevljanein maahan. Siellä hän ryösti kaikki mitä eteen sattui, vieläpä ihmisetkin orjiksi myymistä varten. Tämä hurja meno nostatti jokaisen drevljanin aseisiin, ja kauhistus, — Igor lyötiin taaskin perinpohjin! Hän itse joutui vangiksi ja drevljanit surmasivat hänet kahden puun välissä. Sitten he täyttivät hänen pääkalloluunsa kuohuvalla viinillä ja joivat siitä hurjia voitonmaljoja.

Vain Hirvo ja muutamat sadat hänen kanssaan pääsivät Kiovaan, jossa kertoivat onnettomuuden. Ainoakaan kyynel ei kostuttanut Olgan poskia. Hänen sisässään kuohui vain viha ja hänen kostotuumansa olivat kauheat. Kuumeentapaisella kiireellä ruvettiin varustaman kostoretkeä drevljanein maahan. Drevljanit pelästyivät ja laittoivat lähettiläät rukoilemaan armoa. Olga hautautti lähettiläät elävänä. Jo seisoi hänen uljas joukkonsa drevljanein matalamökkisen, olkikattoisen kaupungin edessä. Yhä saapui uusia lähettiläitä rukoilemaan armoa. Vihdoin sanoi Olga: "Tuokaa jokaisesta talosta alamaisuuden osoitteeksi kolme varpusta ja kolme kyyhkystä!" — Kohta oli Olgan edessä tuhansia lintuja. Nyt käski Olga miestensä kiinnittää jokaiseen lintuun palavan tappuratöyhdön. Sitten laskettiin linnut lentoon ja melkein samassa silmänräpäyksessä syttyi kaupunki tuhansista kohdista palamaan.

Voi sitä ulinaa ja kauhua, kun ihmiset syöksyivät liekkien keskeltä! Sitä ei voi sanoin kertoa. Useimmat sortuivat lieskaan. Toiset pääsivät pois palavasta kaupungista, mutta Olgan miehet hakkasivat heidät kaikki kuoliaaksi. Seuraavana päivänä lähti Olga Kiovaan. Savuavat rauniot, hiiltyneet ruumisröykkiöt ja kaamea kaupungin ulkopuoli kertoivat hänen kauhistuttavasta kostostaan.

AKOMATKALLA.

Drevljanein kamala kohtalo nostatti aseisiin lähes kaikki Kiovan alamaiskansat. Vaara oli niin suuri, että itse Olgakin vapisi. Mistä hän saisi liittolaisen tässä uhkaavassa vaarassa? — Kreikan keisarissa on ainoa turva, päätti hän.

Pian oli suunnitelma valmiina: Olga lähti loistavan seurueen kera Miklagårdiin kastettavaksi. Suuri riemu nousi keisarin hovissa, kun näin mahtavan kansan ruhtinatar kääntyi oikeaan uskoon. Olga kastettiin suurella juhlallisuudella, ja itse keisari oli hänen kumminsa. Tehtyään liiton keisarin kanssa lähti Olga paluumatkalle, ja hänen seurueeseensa liittyi suuri joukko pappeja. — — —

Ilta oli aika hämärä, sillä oltiin jo syyskesässä. Hirvo istui Kiovan ruhtinastuvassa ja söi huoletonna marjoja tuokkosesta. Mutta kohta hänen syöntinsä keskeytyi, sillä Tsaj riensi hänen luoksensa ja puhui hätäisesti: "Pikaviesti saapui juuri etelästä. Kahden päivän päästä on Olga täällä ja hänet on otettava mitä suurimmalla komeudella vastaan, sillä hänen kanssaan tulee paljon Miklagårdin tietäjiä. Niin viesti kertoo. — Hirvo rakas, kun Olga tultuaan saa tietää, että minä, ruhtinaan tytär, olen sinun vaimosi, ei hän jätä meitä kumpaakaan henkiin, ei kumpaakaan, se on varma se. Siksi on meidän paettava täältä ja paettava pian."

"Jonnekin pohjoiseen, etelään ei käy lähteminen. Mene satuloimaan kaksi parasta hevosta! Aarteeni ovat valmiina matkaa varten. Mutta kiirehdi, rakas, kysymyksessä on henkemme!"— —

Illan hämärässä nelisti kaksi ratsua Kiovasta pohjoiseen. Päivien päästä he pääsivät Holmgårdiin, jossa Hirvo möi molemmat ratsut. Sattui niin onnellisesti, että voiolaisia kauppiaita oli juuri lähdössä kotimatkalle, ja Hirvo ja Tsaj pääsivät heidän veneissään Karjalaan. Täällä he kuljeksivat sinne ja tänne eksyttääkseen jälkiään. Vihdoin viimein he kuitenkin päätyivät Osmalaan, joka kaiken aikaa oli ollut Hirvon matkan määränä, sillä hän oli kuullut paljon Osmalasta, vieläpä lapsuudessaan kerran nähnytkin vanhan Osman. Mutta vanha Osma ei enää elänytkään. Hän oli talvella kuollut ja koko heimonsa saattamana kätketty isien kuusikkoon. Hänen poikansa, iäkäs mies tämäkin, otti tulijat hyvin vastaan.

Seuraavana päivänä jäivät Hirvo ja Osma sattumalta kahden pirttiin. Nyt kertoi Hirvo Osmalle pulmallisen asemansa. Osma tuli tuiki totiseksi. Hän mietti kauan. Vihdoin hän virkkoi: "Kaukana pohjoisessa on meillä eräsauna. Se on ainoa turvallinen pakopaikka, jonka näillä mailla tiedän. Sinne voisitte jäädä toistaiseksi."

Eräänä yönä Osma saattoi pakolaiset tuonne kaukaiseen eräsaunaan. "Tänne ei osaa ainoakaan ihmisjalka. Täällä saatte varmasti olla rauhassa koko syksyn ja talvenkin jos tarvitaan. Ruuasta pidän kyllä huolen." Näin puheli Osma lähtiessään.

Miten yksinäiseltä tuntuikaan täällä salon sydämessä niistä, jotka vastikään olivat jättäneet Kiovan ihmisvilinän ja ruhtinaan iloiset pirtit! Molemmat he lisäksi olivat niitä ihmisiä, jotka eivät tajua luonnon ihmeellistä, syvää kieltä, eivät tunne siinä oman sisimpänsä sykähdyksiä. Siksipä ottikin alakuloisuus heidät valtoihinsa, vaikka Hirvo metsästi ja kalasti, Tsaj taas puuhaili taloustoimissa.

Yksinäisillä kalamatkoilla muistuivat Hirvon mieleen kotoiset selät ja saaret, nuo lapsuuden tutut paikat Suomessa. Hän muisti aivan tarkoin jokaisen saaren, selän, poukaman. Keväisin kalat polskivat lahdelmalla, ja salmen rannalla kukki pihlaja ja tuomi. Oi, ihana oli tuo lapsuuden maa, Suomi! Ja siellä kevätlehdoissa asteli impi — Kultarannan Impi, ja salmen rannalla kukki pihlaja ja tuomi…

VIESTEJÄ.

Koko kevät-kesän oli Suomessa puhuttu Igorista ja hänen matkastaan. Oli koetettu arvailla sinne ja tänne, miten tuo matka päättyisi. Kultarannan Impi oli lisäksi kaikessa hiljaisuudessa varronnut Hirvoa kotiin jo keväällä. Sillä hän ajatteli, että jos tieto hänen isänsä kuolemasta kulkee kauppiaitten mukana Kiovaan, niin varmaan Hirvo sitten heti rientää Suomeen takaisin. Näin ei kuitenkaan käynyt, Hirvo ei tullut.

Mutta keskikesällä alkoi saapua kummia viestejä Kiovasta. Ensimäinen viesti tiesi, että Igor oli perinpohjin voitettu. Toinen viesti kertoi hänen surkeasta surmastaan. Kolmas viesti vihdoin toi tiedon, miten Hirvo oli ihastunut Tsajhin ja paennut tämän kanssa Kiovasta.

Sekavin tuntein oli Impi kuullut nämät viestit. Mutta pian hän tapansa mukaan pudisti ne päältään. "Ne ovat vain huhuja", puheli hän itsekseen, "ja huhuihin ei ole koskaan luottamista. Aina liioitellaan, jopa kerrotaan perättömiäkin. Monelle kosijalle olen tänä kesänä antanut rukkaset, ei ihme, että he nyt levittelevät pahoja juttuja Hirvosta, — mistä tietänevätkin kohdistaa vihansa Hirvoon." — — —

Kesä oli vaihtunut syksyyn. Ja nyt sai Impikin kokea, ettei kaikki ollut vain juorua. Eräänä iltana saapui Kultarantaan vieraita matkamiehiä. He kertoivat olevansa ruhtinatar Olgan lähettämiä ja etsivät erästä Hirvo-nimistä Suomen miestä. Mitään aavistamatta he edelleen mainitsivat, kuinka ruhtinaantytär, ihana Tsaj, oli ollut Hirvon rakastettu, ja kuinka he yhdessä olivat paenneet Kiovasta, kun Olga oli matkoilla. Kuin tulessa ja ilmassa oli Olga lähettänyt etsijöitä kaikille ilmoille; heidän osakseen tuli etsintä Suomesta. — — —

Näennäisesti tyynin mielin oli Impi kuunnellut kertomusta. Mutta kun hän oli saanut matkamiehille illallista ja tehnyt heille makuutilat, poistui hän hiljaa pirtistä. Hän asteli läpi syksyisen lehdon kummulle merenrannalle. Tummana lainehti ulappa hänen jalkainsa juuressa, valittaen riipi vihuri puitten viimeisiä lehtiä. Impi istahti kivelle. Kaksi kyyneltä vierähti hänen silmistään, nimetöntä, yksinäistä. — Yö kului. Laineet loiskuivat. Vihuri valitti. Impi yhä istui, istui.

Keskiyön aikana alkoi vihdoin tuuli tyyntyä. Pilvet poistuivat ja täysikuu loi valoaan yli hiljaisen ulapan. — Impi nousi, loi katseensa merelle ja hänen kasvonsa säteilivät sisäistä kirkkautta. Nyt hän sen tiesi! Niin, nyt! Hän ei ollut koskaan rakastanut Hirvoa, ei koskaan! Jonkun verran hän oli pitänyt Hirvosta, tai oikeastaan hänen kauneudestaan. Mutta sitä syvää sielun antautumista, sitä sanomatonta hellyyttä, jota nainen vain kerran elämässään voi tuntea, — niin sitä ei Hirvo häneltä koskaan ollut saanut, ei koskaan. Ah, hän kantoi vielä aarretta sielussaan, syvyyksissä rikkautta, jolle ei löydy nimeä. — — Oi elämä, elämä, miksi oletkaan kautta aikain säilyttänyt kalleinta äärettäsi naissydämessä! — — —

Syksymmällä saapui Kultarantaan vielä yksi suruviesti. Kesämatkoilta palaavat kauppiaat tiesivät kertoa, että Kulkija-Helkky ei saavu tänä syksynä Suomeen. Hän oli lähtenyt Hedebystä kauppiaitten mukana etelän maille. "Yhden ainoan illan hän viipyi viime syksynä ja nyt hän ei tule ollenkaan", huokailivat Kultarannan naiset, ja Impinkin otsalle nousi surunpilvi.

SUOMEN SANKARIT.

Kurkelan kuuluisille turkismarkkinoille Nousiaisiin oli tänä talvena saapunut tavattomasti väkeä. Talvi oli erittäin suotuisa ja siksipä täällä ei ollut ainoastaan koko Suomen heimo koolla, vaan oli tullut paikalle paljon Kyrönmaan miehiä, joukottain jäämejä täysinäisine turkisahkioineen, jopa miehiä Karjalasta ja Eestistä.

Eipä puuttunut ostajiakaan. Paitsi Suomen omia kauppiaita, oli täällä ostajia Voionmaalta, Birkasta ja koko Svitjodista, olipa muutamia aina Lejrestä ja Vikenistä asti. Ja kauppa kävi mainiosti. Tuota pikaa myytiin turkispaljous, ja ihmiset alkoivat vähin erin lähteä markkinoilta.

Talviaurinko loi valoaan yli lumisen lakeuden. Vartija Hallusvuoren laella seurasi silmillään yksinäistä ajajaa Lemun selällä. "Minnekä tuokin pyrkinee, virma on hevonen edessä", ajatteli vartija. — "No, kääntyy tännepäin. Jo lähtee ylös Hirvijokea. Myöhästynyt markkinamieskö siinä tulee? Nyt vasta, kun kaikki muut ovat jo lähteneet Kurkelasta. Tänä aamuna viimeiset menivät tästä ohi. — — Jopa tunnenkin! Sehän on Kultarannan hevonen. — Annas kun katson, ketä on matkassa. — Niin, vanha Harto ja Impi.

"— — Arvaankin minne ovat menossa. Kurkelassa on tänään Suomen sankareitten käräjät, ovat menossa sinne. — Kas kun Impikin on lähtenyt. Varmaan on nyt tärkeitä asioita urhoilla, Hartohan se tavallisesti vain Kultarannasta saapuu…"

Vartijan jatkaessa yksinäisiä mietteitään, vieri reki ohi Hallusvuoren ja päätyi pian kosken kuohujen ympäröimälle Kurkelan niemelle. Markkinapaikan vieressä oli pyhä uhrilehto ja kalmisto. Syksyllä martaitten kuussa, silloin kun henget hurjimmin kiitivät halki ilmojen, vietettiin täällä mahtava uhrijuhla, johon koko Suomen heimo saapui. Vähitellen, aikain kuluessa oli tullut tavaksi, että myöskin näin talvella toimitettiin pieni uhri, varsinkin, jos markkinoitten jälkeen oli jäätävä yhteisistä asioista päättämään, kuten nyt.

Keskellä uhrilehtoa, pyhien puitten alla sijaitsi suuri uhripirtti, ja sen vierellä kumpuili haltijoitten lähde yhtä kirkkaana talvipakkasessa kuin kesähelteelläkin. Lehdon laidassa oli vanha kalmisto ja toisessa laidassa uhriaitan vartijan Topon mahtava kartano, jonka maat ulottuivat kauas ympärille. Tällaisia uhriaittoja oli muuallakin kuin Nousiaisissa, mutta ne olivat tavattoman pieniä. Tämä Nousmaan aitta teki poikkeuksen kaikista, sillä se oli hyvin suuri. Kas, sehän olikin koko Suomen heimon yhteinen uhriaitta.

Kultarannan hevonen pysähtyi Topon pirtin eteen. Kun Impi astui pirttiin, oli se aivan tyhjä, sillä kaikki olivat menneet pyhään lehtoon. Impi lämmitteli kiukaan luona niin kauan, kuin Harto laitteli hevosta suojaan ja nosti vero- ja uhriohrat sisälle. Sitten hekin lähtivät lehtoon. Sinne he saapuivatkin parahiksi. Pyhän lehdon rinteellä, uhriaitan vierellä paloi jo uhrituli. Valkoparta Väinävalta kuljetti juuri Topon kanssa suurta pässiä kohti uhriaittaa. Varovasti he aukaisivat aitan oven. Puitten alla seisovat sankarit pidättivät melkein henkeään, sillä nyt he saivat nähdä iki-ihmeen: aitan perällä häämötti mahtava jumalankuva, koko Suomen heimon palvoma suurhaltija, jolle ei vertoja otavan alla. Kuvan muodosti suunnaton puunkanto, jonka yläpää oli koverrettu ihmisen muotoiseksi. Mistä se oli tänne uhriaittaan tullut, ei kukaan tiennyt. Siellä se oli ollut jo isien ja isänisien aikana. Sinne se jäi lasten ja lastenlasten palvottavaksi. Lattiassa kuvan edessä oli pyöreä reikä. Sen reunalla iski Väinävalta pässin ja antoi veren vuotaa reiästä lattian alle. Kun veri oli valunut loppuun, kantoivat Väinävalta ja Topo pässin varovasti ulos, jossa se nyljettiin ja palotettiin. Sisälmykset tarkastettiin perinpohjin, sillä niistä nähtiin tulevia tapauksia. Sitten ne pantiin tuohivakkaan, mutta liha laskettiin pataan, joka jo kiehui uhrivalkealla. Sillä aikaa kun liha kypsyi, lähti Väinävalta muutamien vanhimpien sankareitten kanssa viemään sisälmysvakkaa uhriksi veden väelle. Vakavina he seisoivat hetkisen Pyykosken kuohuja katsellen. Sitten Väinävalta luki uhriluvun ja heitti vakkasen koskeen.

Kun he tulivat takaisin pyhään lehtoon, oli liha jo kypsynyt. Topo toi tuokkosia. Väinävalta pani tuokkoset lihaa täyteen, ja Topo kuljetti ne miehille, jotka seisoivat vähän edempänä pyhien kuusten alla. Mutta sillä aikaa kun urhot söivät, keitti Topo lihaliemeen maukkaan puuron.

Uhriaterian päätyttyä siirryttiin suureen käräjäpirttiin. Sekin oli koko Suomen heimon yhteistä omaisuutta. Täällä viettivät tavallisesti ne markkinamiehet yönsä, jotka eivät sopineet Nousiaisten asukkaiden pirtteihin, ja täällä pidettiin yhteiset neuvottelut silloin, kun ei voitu taivasalla istua. Syksyllä martaitten kuussa, uhrijuhlien aikana pidettiin aina suuret heimokäräjät, joihin jokainen Suomen mies otti innolla osaa. Mutta näin talvella tulivat vain eriseutujen sankarit ja kukin heistä kertoi sitten päätöksistä alueensa miehille.

Komea oli miesjoukko, joka nyt astui käräjätupaan. Eikä ihme, olivathan he kaikki sankareita, joitten mainetöistä viestit vierivät yli merien. Itse vanha Väinävalta, koko heimon johtaja, kuningas vertoja vailla, asettui pirtin perälle pöydän taa. Urhot istuivat ympäri pirttiä lavitsoille ja raheille. Kelpasi tätä joukkoa katsella! Turkin alta näkyivät verkaiset kaatiot ja paita. Kullatut miekankahvat välkkyivät, hopeasoljet hohtivat.

Impi oli Topon emännän kanssa asettunut lähelle kiuasta. Muita naisia ei täällä ollutkaan. Pirtti oli jo melkein pimeä. Siksipä Topo sulki akkunaluukun ja pani päreen pihtiin. — — —

Käräjät alkoivat. Ensin päätettiin parin sillan korjauksesta, sillan, joita koko heimo käytti. Korjauskulut päätettiin maksaa vero-ohrista. Sitten tultiin pää-asiaan. Väinävalta kertoi lyhyesti, miten syksyllä viimeisten avovesien aikana kainulaiset olivat lähteneet sieltä kaukaa Pimeydenmeren rantamilta vainoretkelle etelään. He olivat uskaltaneet nousta tänne Suomenkin rannikolle. Ankaran lähdön he kyllä saivat, mutta jo se, että uskalsivat yrittää, oli jotain, joka ehdottomasti vaati kostoretkeä Kainuun. Näin puhui Väinävalta, ja nuorimmat sankareista kalistelivat jo aseitaan kuin lähteäkseen. Mutta joku koiranleuka ovinurkassa kuiskasi toverilleen: "Ukko Väinävalta muistaa viime kesäisiä rukkasiaan, siksi hän nyt noin touhuaa retkeä Kainuun."

Kaikki olivat kuitenkin samaa mieltä siinä, että retki tehdään tulevan kesän aikana, ja niin ryhtyi Väinävalta tiedustelemaan, montako uiskoa kukin lähettäisi matkalle. Ensiksi nousi nuori, kaunis Reko, Nousiaisten kuningas, ja ilmoitti varustavansa retkelle kolme urhouiskoa. Samalla hän toi Väinävallalle kolme kapulaa, joihin oli veistetty hänen oma merkkinsä. Tuskin oli Reko päässyt paikoilleen, kun jo karski Mielivalta astui pöydän luo. Hänen silmänsä säkenöivät kiukusta, sillä juuri hänen alueelleen olivat kainulaiset nousseet. Siksipä lupasikin Mielivalta laittaa matkalle kaikki suuret uiskonsa, viisi tai kuusi. Sitten siinä tulivat järjestään Väinävallan luo Saaren sankari, Mynäjoen Virmas, Ahti, vanha Untamo, Kauko, kulkijakuningas, Räntämäen Räimä, Halikon Sarvi ja kymmenet muut. Kukin antoi niin monta kapulaa, kuinka monta uiskoa aikoi retkelle varustaa. Viimeiseksi tuli Kultarannan Impin vuoro. Punastuen hän nousi ja tuntui olevan kovin hämillään. Mutta äkkiä hän suoristi pitkän, kauniin vartalonsa ja alotti pehmeällä äänellään: "En oikein tiedä, miten on Kultarannan uiskojen laita. Kainulaiset eivät ennättäneet tehdä mitään vahinkoa ja niin ankaran lähdön he saivat, etten luule heidän toisten tänne yrittävän. Pitäisin sentähden parempana, että koko kostoretki jätettäisiin. On heimon miehillä muutakin hommaa keväällä. Kaskimaat odottavat raivaajia, lahdelmat kalastajia, kauppamatkat miehiä."

Monet vanhemmista miehistä myönsivät heti, että Impi puhui oikein.
Nuoriin miehiin taas vaikutti Impin kauneus ja pehmeä ääni niin
voimakkaasti, että heistä oli koko sotainto kuin poispyyhkäisty. Ja
Väinävallan suureksi ihmeeksi päätettiinkin nyt, että koko kostoretki
Kainuun jätetään tekemättä.

Mutta kulkijakuningas Kauko ajatteli itseksensä: "Kaksi kertaa olen tehnyt turhan matkan Kultarantaan. Ja kuitenkin ensi kesänä nostaa kosiopurteni vielä kerran purppurapurjeet ja laskee Kultarannan valkamaan." — — Nousiaisten nuori Reko taas päätteli nurkassaan: "Vielä tämän kuun puoliskon aikana valjastan orhini ja teen toisen kosiomatkan Kultarantaan."

Pian Väinävallankin ihmettely vaihtui suureksi iloksi, sillä hän oli pohjaltaan oikea rauhan mies. Ja kun oluthaarikka oli tehnyt muutaman kierroksen, nosti Väinävalta polvilleen vanhan kanteleensa, tuon Suomen iki-ilon ja alkoi hiljaa näppäillä. Kohta hänen soittonsa alkoi paisua. Mahtavana kuin keväinen vuo vyöryi sävelvirta. Tuntui aivan kuin koko pirtti olisi suurentunut ihanaksi säveltenmaaksi, jossa ei enää ollut taisteluita, ei surua, ei kyyneleitä.

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun miehet viimein alkoivat ajatella nukkumista. Impi lähti vartijan vaimon kanssa Topon pirttiin yöksi. Peräkkäin he astuivat puitten välistä kiemurtelevaa polkua tuon lyhyen matkan. Mutta kun Impi juuri oli tarttumaisillaan pirtin ovioksaan, pysäytti Topon emäntä hänet äkkiä ja sanoi: "Kuuletkos, Impi, kummaa kohinata tuolta kalmiston puolelta, henkien metsästä?"

"Niin, katsos lapseni, pyhässä uhriaitassa on nyt juhla, henkien juhla. Uhriaterian jätteet pantiin pyhän aitan lattialle seinän viereen ja keskelle nostettiin suuri oluthaarikka. Vainajat siellä nyt aterioivat. Tuo on haltijoitten kohinata, tuo kumma kuiske metsässä. — Mennään pois pirttiin!" — — — Nokisesta uksesta painuivat naiset pimeään pirttiin, mutta haltijoitten havina täytti talvisen yön.

Nukkumaan eivät naiset kuitenkaan malttaneet mennä, oli niin paljon puheltavaa. Topon emäntä oli Impin äitivainajan sisar ja siksi hän tunsi melkein äidillistä hellyyttä Impiä kohtaan, varsinkin, kun eivät haltijat olleet suoneet hänelle itselleen lasta. — Päre oli jo aikoja sammunut, hiilos tummunut, — naiset yhä juttelivat. Ja kun Impi jo oli lavitsalla, kumartui täti vielä hänen puoleensa sanoen: "Kyllä sinun nyt jo sentään pitäisi ottaa isäntä Kultarantaan. Vaikeaksi sinulle ajanmittaan käy. Vanha Harto ei ole enään moniaikainen, ja kyllä tällaisiin tilaisuuksiin kuin tänään pitäisi miehen tulla Kultarannasta. Mitä sanot meidän maan nuoresta Reosta? Komea hän on ja oikea miesten mies. Hyvin hän on johtanut Nousmaan asiat siitä asti, kun minun mieheni luopui johdosta. Uhriaitan vartijathan ne ennen aina johtivat muutkin asiat, mutta ei Toposta ollut siihen. Hän ajattelee vain haltijoita ja niitten palvonnassa vierivät häneltä päivät. Mutta Reko johtaa mainiosti maata. Komea on hänen kartanonsa siellä Hirvijoen suussa, ja hän se Hallusvuoren varustuksetkin pitää kunnossa. Ota pois Reko! Parempaa miestä et löydä ilman alta. — Onnellinen sinä, kun saat itse valita, oi onnellinen!" — — —

Impin huomio kiintyi tädin viimeiseen, huokauksena lausuttuun ajatukseen, ja kun hän muutenkin tahtoi kääntää keskustelun pois tästä tädin mieliasiasta, virkkoi hän hiljaa: "Sinä, tätikulta, et kai saanut itse valita?"

"En, Impi. Eikä sitä saanut sinun äitisikään. Olimme kuulun Saaren tyttäriä ja kosijoita kulki paljon. Mutta minä — niin — olin kiintynyt yhteen meidän omista miehistä, ja sinun äitisi rakasti taas erästä kuljeksivaa laulajaa. Oi, kuinka syvästi hän rakastikaan laulajaansa! — Sitten tuli aika, jolloin meidän kummankin täytyi lähteä miehelään. Isäni antoi sinun äitisi Kultarannan Luonnolle ja minut hän möi tälle uhriaitan vartijalle, saamattomalle Topolle. Itkimme monta kesäistä iltaa rantatuomen varjossa. Vihdoin tuli lähtöpäivä. Minulle se oli helpompi, sillä olin kovempi ja vanhempi. Mutta sinun äitisi oli niin hento ja heikko, — laulajan sylistä hän riistäytyi Luonnon purteen. Eikä hän kauan Kultarannassa kestänyt. Ah, hän ei voinut elää ilman laulajan rakkautta. Hän kuihtui, kuoli pois kuin hallan viemä kukkanen! — Ja mitäpä on minunkaan elämäni ollut, — kolkkoa, tyhjää, kovaa! Siitä asti kun pikkupoikani, tuon kiharapään, kätkin kalmiston varjoon, en ole iloa tuntenut sydämeni alla. Silloin kuivuivat kyynellähteetkin silmistäni. Elämä on niin kolkkoa, tyhjää, tyhjää…"

Impi oli kuunnellut melkein henkeään pidättäen. Tämä kaikki oli hänelle aivan uutta. Nyt hän kietoo kätensä tädin kaulaan ja hyväilee häntä hellästi. — Täti raukka ja äiti! Ah, miten paljon onkaan elämän salattujen verhojen takana kärsimystä, kyyneleitä, sanatonta sydäntuskaa!

KULKIJA SAAPUU.

Kevät oli tänä vuonna tavattoman varhainen ja kaunis. Aikaisin soi leivon laulu ilmassa, aikaisin kuului kottaraisen vihellys rantatammesta, aikaisin loi meri jääpeitteensä, ja koivumetsä sai hiirenkorvat. Pian saapuivat ensimäiset kauppaveneet Suomen vesille. Ja ihmettä, — niiden mukana tuli Kulkija!

Siinä hän astuu jo Luonnonmaan lehtoja kohti Kultarantaa. Mikä ilo nyt nousikaan koko saarella. Eivät ainoastaan nuoret rientäneet ensimäisenä iltana Kultarantaan, vaan koko saari saapui, vanhat ja nuoret.

Harppu helkkyi ja pehmeämpänä kuin koskaan ennen kaikui Kulkijan ääni. Miten ihania kuvia hän loihtikaan kuulijoitten silmien eteen: Kuninkaantytär itkee tuossa kadonnutta sulhoaan. Älä itke, raukka, älä! — Tässä sankari tavottaa lemmittynsä kättä. Saako hän sen? Ei, ei! Tuo häijy isäukko! On pimeä yö! Älä putoa, sankari, kiivetessäsi linnanmuuria! Noin, jo ryösti lemmittynsä! — Voi hirveätä, — noita ryösti lapsen! Nuorukainen syöksyy jälkeen, saa noidan kiinni kengänpaulasta ja pelastaa lapsen. — Täällä äiti herättää kuollutta poikaansa. No miksi ei se herää! Puuttuu jotakin. Jopa viimeinkin heräsi! — Ja oi, luostarin hiljaisessa kammiossa itkee ihana nunna hukkaan mennyttä nuoruuttaan. Jo kuivuvat kyyneleet, kun hän muistaa, miten valkea Kristus kerran noutaa hänet morsiamenaan taivaan saleihin.

"Oletkin käynyt nyt etelän mailla, Helkky, koska taas laulat siitä valkeasta", sanoi vanha Harto.

"Niin, siellä olen käynyt, kauempana etelässä kuin koskaan ennen. Kauppiaitten mukana menin Hedebystä Flamin maalle. Sieltä jouduin sitten Burgundiin, jossa olin jonkun aikaa. Talven vietin kuitenkin Schwabinmaalla, sen valtijattaren mahtavassa linnassa, jossa kaikki laulajat viihtyvät. Antakaas kun laulan laulun tuosta Schwabin ylväästä valtijattaresta." Ja kulkija lauloi:

    On uljaita kukkulat Schwabin,
    Vaan uljain on kukkula tuo,
    Miss' seisovi kivinen linna,
    Ja tornit ne varjojaan luo.

    Ja linnassa istuvi rouva,
    Ken hälle nyt lohtua tois?
    Sulosilmät nuo kyynelin kylpee,
    Kuka kyyneleet pyyhkiä vois?

    Ah, rouva hän maataan ja kättään
    Ei antaa voi kellekään, ei.
    On turhia sankarten retket, —
    Rouvan lemmenkö tuuli jo vei?

    Näes vihur-iltana kerran
    Nuor' munkki jo linnahan saa,
    Sen silmissä hehkuvi tuli,
    Mi rouvahan koskettaa.

    Mutt' munkki hän viipyy vain viikon,
    Jo luostariin rientää hän pois.
    Sen päivänpä päästä, ah, rouva
    Ei munkkiaan unohtaa vois!

    On uljaita kukkulat Schwabin,
    Vaan uljain on kukkula tuo,
    Miss' seisovi kivinen linna,
    Ja tornit ne varjojaan luo.

Yön hetket vierivät. Harppu vaikenee. Kuuntelijat poistuvat. Impi yhä istuu hiljaa. Hän ei huomaa, mitä ympärillä tapahtuu. Etelän kuvat ovat hänen edessään elävinä, voimakkaina. Niin, ja sydämessä, syvällä siellä, soi uusi, ihmeellinen sävel. Ilonko sävel vai surun? Ah, kysy sitä yön hämärältä tai aamuruskon hennolta hohteelta.

HIRVO.

Muuttolintujen lailla oli Hirvokin saapunut Suomeen samoihin aikoihin kuin Kulkija. Mukanaan hän toi nuoren vaimonsa, kauniin Tsajn, joka talven aikana oli muuttunut kalpeaksi ja heikoksi kuin hengähdys. Ja henkien maahan hän pian matkasikin. Kauniina kevät-iltana, kun vuokot vielä kukkivat, lahjoitti hän elämän pienelle tyttärelleen, mutta samalla hänen oma elämänsä sammui ijäksi.

Kultarannassa, kuten muuallakin, oli suurella touhulla kerrottu Hirvon saapumisesta, hänen vaimostaan, ruhtinaantyttärestä, ja hänen rikkauksistaan. Impiin eivät nuo kertomukset tehneet mitään vaikutusta, hän pysyi aivan välinpitämättömänä. Vasta kun kerrottiin Tsajn kuolemasta, tunsi hän liikutusta rinnassaan. Ruhtinaantytär ja täällä vieraalla maalla saa tuntemattoman hautansa! Ja Hirvo ei kuulema edes murehdi vaimoaan! — Impi sääli sanomattomasti hänen pikku tytärtään, tuota avutonta raukkaa. Kuka sitä nyt vaalii ja hoitaa, kun Hirvon äitikin on kuollut! Kunpa voisi tuoda sen tänne Kultarantaan ja hoitaa sitä täällä. Niin, kunpa voisi, — mutta sitäpä ei voinut. Hirvo käsittäisi varmasti asian väärin, jos kävisi lapsen noutamassa, ja ihmiset saisivat paljon puheenaihetta. Hän ei voinut sitä noutaa sieltä ja kuitenkin hänen kävi sanomattomasti sääli lasta. — — —

Pitkin talvea oli Impin kuva tuontuostakin noussut Hirvon mieleen. Mutta nyt, kun hän taas näki Impin, heräsivät hänen tunteensa kahta voimakkaampina eloon. Tsajn kuoltua oli hän alituinen vieras Kultarannan kisoissa ja iloilloissa. Ja ihmisillä näytti olevan niin paljon arvailemista sen takia. — Hirvo pani liikkeelle kaiken miellyttämistaitonsa, ja naiset olivat häneen kovin ihastuneita. Impi vain oli aina yhtä kylmä, yhtä välinpitämätön. Vain jonkun sanan hän vaihtoi Hirvon kanssa silloin tällöin.

Mutta Hirvo ei heittänyt toivoaan. Kotiinpäin kulkiessaan hän tuumi itseksensä: Tähän päivään asti ei ole löytynyt naista, joka olisi voinut Hirvoa vastustaa, eikä sitä löytyne vieläkään. Ymmärrän jäykkyytesi, Impi. Se johtuu siitä, kun toin toisen tullessani. Mutta odota, odota, vielä jäykkyytesi katoaa. Ennenkuin syys luo huurrettaan yli maitten, olet sinä Hirvon oma, varmasti Hirvon oma. Silloin vasta juhlitaan! Silloin saa Kulkijan harppu soida! Etelän viiniä on Hirvolla hääjuhlia varten, etelän…

KULKIJAN KERTOMUS.

Oli mitä ihanin ilta. Käki kukkui, ja kevätkaskien käry sekaantui lehtojen tuoksuun. Impi asteli mietteissään metsäpolkua. Hän palasi Karvetista kotiin. Nyt hän saapuu juuri salmen rannalle, ja silmät etsivät venettä, millä soutaisi yli salmen Kultarannan puolelle. Vaan jo pysähtyvätkin silmät muuhun. Meren rannalla siinä on kallio, kalliolla kaatunut puu, ja puulla istui Kulkija. Hän tuijotti synkkänä syvyyteen. Oli totuttu siihen, että Kulkija sai olla missä oli, tehdä mitä teki, kukaan ei häntä koskaan häirinnyt. Mutta nyt oli hänen muodossaan jotain niin synkkää ja murheellista, ettei Impi voinutkaan äänetönnä ohi kulkea, kuten aina ennen. Hän meni lähemmäksi ja kysyi: "Helkky, mitä täällä murheellisena mietit?"

"Äitiäsi! — Niin todella, tietysti sinullakin on äiti ja isä, vaikka en sitä ole tullut ajatelleeksi."

"Niin, Isäni oli kuningas. Alkuaan ei hänellä kuitenkaan ollut omaa maata hallittavanaan. Hän oli vain kulkijakuningas. Mutta sitten hän kyllästyi kulkemiseen, ja kun Mälarin rannalla Svitjodissa erästä aluetta hallitsi Gyda-niminen kuninkaantytär, otti isäni Gydan puolisokseen, jotta sai hänen maansa. Mutta rakkauttaan ei isäni Gydalle antanut, sen sai minun äitini. Käydessään kauppamatkoilla Suomessa, tapasi isäni täällä tavattoman kauniin kuninkaantyttären. Ja tuo ihana nainen antoi hänelle vastarakkautta. Useana kesänä tuli isäni tänne Suomeen vain äitini takia, ja vihdoin eivät he enää voineet erota. Äitini, kuninkaantytär, poistui salaa kodistaan ja pakeni isäni kanssa Svitjodiin. Jonkun aikaa hän eleli isäni talon läheisyydessä, mutta kun julma Gyda sai siitä vihiä, vei isäni rakastettunsa kauas, kauas, yksinäisen salojärven rannalle ja rakennutti sinne ihanan pirtin äidilleni. Metsästysretkillään kävi isäni sitten tapaamassa äitiäni usein, sangen usein. Muistan, kuinka kiikuimme isän polvella, minä ja sisareni, joka oli minua kahta vuotta nuorempi. Isä minulle antoi nimenkin: Helge, vaikka äiti jo minua aina kutsui Helkyksi, sillä äitini puhui suomea, ja sitä minäkin alussa opin. Isä minulle harpun ja huilunkin toi. Hän oli niin hyvä, ja äiti rakasti häntä sanomattomasti. Yhdessä me aina puhelimine isästä ja odotimme häntä. — —

"Sitten tuli se kamala päivä. Olin silloin kahdentoista talven. Gyda oli saanut jollain tavalla tietoa, että isäni kävi metsämatkoillaan äitini luona. Vihansa vimmassa poistui Gyda yöllä pirtistä, minne isäni jäi nukkumaan, telkesi oven ja sytytti pirtin palamaan. Liekkeihin kuoli isäni ja monet hänen miehistään. Sitten Gyda otti isäni hiiltyneen ruumiin ja lähti suuren miesjoukon kanssa metsään etsimään meidän pirttiämme. Hän oli päättänyt heittää isän ruumiin äitini eteen, salvata oven ulkopuolelta ja polttaa meidät, kuten isänikin. — — —

"Muistan kuinka isäni uskotuin mies ryntäsi pirttiin, kertoi isän surkeasta kuolemasta ja Gydan tulosta sekä käski meidän kiiresti paeta. Mies riensi takaisin metsään. Mutta äitini repi tukkaansa, naurahti kerran kamalasti, juoksi pirtin taakse kalliolle ja syöksyi sen jyrkältä kielekkeeltä mereen. — Sitähän juuri muistelin tässä syvyyteen katsellessani. — Pikku siskoni ja minä jäimme avuttomina kalliolle itkemään. Vaan silloin alkoi metsästä kuulua kauheita huutoja. Vaistomaisesti pakenimme kallion alla olevaan syvään luolaan, joka oli ollut meidän hauskimpia leikkipaikkojamme. Kohta kuulimme hirveätä rätinää ja oksien välistä näimme, kuinka pirtti oli tulessa, liekit roihusivat yli puitten latvojen. Kauhusta väristen kyykistyimme luolan pimeimpään soppeen. Olimme siellä sen päivän ja vielä yön. Vasta seuraavana aamuna uskalsimme lähteä. Katselimme pirtin rauniota. Se vielä savusi. Keskellä näimme luita — isäni luita. — — — Meidän oli nälkä, ei ollut mitään syötävätä. Silloin muistin, kuinka äitini kerran oli sanonut minulle: 'Poikani, jos joskus jäät yksin tänne erämaahan, niin lähde kulkemaan järven rantaa tuonne päin. Pian tulee joki vastaan. Sitten mene jokivartta myöten siksi, kunnes joudut asutuille seuduille.' — Niin, tuon muistin äkkiä. Riensin luolaan. Siellä oli harppuni. Se oli sinne leikkiessämme unohtunut, ainoa, mikä säästyi liekeiltä. Otin harpun kainalooni, tartuin siskoani kädestä ja niin läksimme kulkemaan järven rantaa. Oli syksypuoli ja metsässä oli marjoja, joita söimme. Kahlasimme suopaikoista ja purojen yli kannoin sisareni. Ensimäisen yön nukuimme kankaalla havuvuoteella. Aamulla taas eteenpäin. Mutta kauas emme ennättäneet, kun taivas tummeni mustista pilvistä ja kohta alkoi rankasti sataa. Etsimme suojaa tiheitten kuusien alta, mutta vettä tuli niin voimakkaasti, että pian olimme läpimärkiä. Näin satoi sen päivän ja seuraavan yön. Vilusta väristen istuimme kuusien alla. Muistan, kuinka sisareni etsi minulta lämpöä ja turvaa. Hän kietoi hennot kätensä kaulaani ja minä vedin hänet luokseni, mutta siitä huolimatta hän värisi vilusta. Seuraava aamu valkeni taas kauniina, mutta sisareni ei silloin enää jaksanutkaan lähteä matkalle. Valmistin hänelle pehmeän sammal vuoteen kuusen alle ja peitin hänet havuilla. Mutta nyt ei hänellä ollutkaan kylmä. Hänen kätensä oli kuuma ja otsa aivan polttava. Kannoin hänelle tuokkosella vettä, sillä hän joi kovasti, mutta marjoista ei hän huolinut. Illan tullen alkoi hän puhua käsittämättömiä asioita. Hän kertoi liekeistä, jotka uhkasivat häntä, pahoista miehistä, jotka ahdistivat meitä ja vihdoin äidistä, joka kantoi häntä syvyyden yli. Yöllä hän lakkasi puhumasta, kädet ja otsa jäähtyivät ja hän nukkui. Minä luulin, että hän nyt oli parantunut ja paneuduin myöskin nukkumaan. Mutta aamulla ei sisareni herännytkään, ja hänen kätensä oli kylmä kuin jää. Koko sen päivän ja seuraavan yön odotin hänen heräämistään, mutta sitten huomasin, ettei hän heräisi enään koskaan. — — Kaivoin matalan kuopan sammaliin. Sinne nostin sisareni kankean ruumiin. Peitin hänet hyvin pehmeillä sammaleilla ja havuilla. Hetken istuin mättäällä ja itkin. — — Sitten otin harppuni ja läksin. Tulin joen rannalle ja vihdoin muutaman päivän päästä asutuille maille. — — En kertonut kellekään, kuka olin tai mistä tulin. Soitin vain harppuani ja kuljin pirtistä pirttiin. — Siitä asti olen maailmaa kiertänyt." — — —

Impi nojasi puuhun aivan samassa asennossa kuin tultuaan. Hän näki edessään Kulkijan kuin sumun läpi. Hän melkein värisi tuskasta, tuntui kuin sisimmässä olisi kaikki sortunut paikoiltaan. Oi, Kulkija raukka, oi! — Vain yksi ajatus selvisi hänelle sisäisen sekasorron keskeltä ennen muita: Hän ei jätä Helkkyä yksin tänne kalliolle!

Kulkija nosti ihmeissään päätään, kun kuuli Impin sanovan: "Helkky, nyt lähdemme kotiin! Tuolla alhaalla on vene." — Noin varmasti ja päättävästi ei Impi ollut koskaan käskenyt, ja Kulkija tunsi, että hänen täytyi totella.

Äänettöminä he astuivat veneeseen. Helkky souti ja Impi piti perää. Mutta sanaakaan he eivät keskenään vaihtaneet. Impin sydämessä yhä kaikki kuohui, värisi. Kulkija eli edelleen muistojensa mailla. Mutta kun veneen kokka kosketti rantaa, oli Impin sydämen sumusta kirkastunut jo toinen selvä ajatus: Nyt hän tiesi, miksi Helkyn harppu niin usein itki.

VAINOLAISIAKO?

Kultarannan miehet olivat juuri tulleet kotiin kasken raivannasta. Helkkykin oli ollut mukana ja oli nyt aivan musta noesta. Kaikki nauroivat, sillä tuonlaisena ei oltu Kulkijaa koskaan nähty. Pian olivat miehet kuitenkin pesseet itsensä ja panneet puhtaat mekot yllensä. Illallinen maistui mainiolta.

Mutta hirmu! Kesken illallisen alkoi kuulua hätätorven ääni. Miehet kavahtivat pystyyn ja kuuntelivat hetken: Pitkää törähdystä seurasi aina kaksi lyhyttä. Se merkitsi: mereltä vaara! Jos olisi kuulunut vain pitkiä, olisi vaara uhannut mantereen puolelta. Kiiresti etsivät miehet aseikseen jousia, nuolia, keihäitä, miekkoja ja tapparoita. Ja pakolinnan vallilla vartijan torvi soi yhä: tuuu-tu-tu, tuuu-tu-tu.

Tyyneenä ja maltillisena antoi Impi käskyjään: Kaikki naiset ja lapset veneisiin ja mantereen puolelle, samoin kaikki irtain omaisuus. Pian olivat veneet täpötäynnä tavaroita, ja hätääntyneet naiset ja lapset olivat rannalla lähdössä. Siinä oli Kulkijakin harppuineen. Hän ei ollut koskaan ottanut osaa aseitten kalskeeseen, aina hän oli sellaisesta poistunut ja niin hän aikoi nytkin tehdä. Mutta jopa hän äkkiä kävi totiseksi, sillä hän kuuli, miten Impi kertoi naisille menevänsä miesten luo vuorelle ja viipyvänsä siellä siksi, kunnes vaara on ohi. Helkky katsoi hetkisen maahan. Sitten hän suoristi vartalonsa ja hänen kasvoilleen kohosi päättävä, miehekäs ilme. Hän laski harppunsa ja huilunsa veneeseen ja sanoi: "Varokaa, etteivät ne kastu!" — Sitten hän läksi takaisin pirttiin ja valitsi itselleen aseet. Miekkaa vyölle sitoessaan hän puheli itsekseen: "En pidä taistelusta, kammoksun aseita ja verta. Mutta totisesti, vainolaisen käsi ei Impiin koske, niinkauan kun minä miekkaa pitelen." — Miesten hämmästys oli suuri, kun näkivät Kulkijan asestettuna tulevan vuorelle. — — —

Vartija vuorella kertoi totisena, miten hän kaiken päivää oli seuraillut muutamia purjeuiskoja kaukaisuudessa. Nyt illan tullen ne olivat ilmestyneet lähemmäksi ja laskeneet tuonne saaren rantaan. Hän oli vakuutettu, että ne olivat vainoveneitä.

Juuri kun miehet vakavina tuumivat, mitä olisi tehtävä, saapui viestintuoja naapurisaarelta. Tämä kertoi, että verottaja Sveanmaasta oli tullut, ottanut veroja jo muutamista saarista ja aikoi käydä koko Suomen verottamassa.

Kaikki henkäisivät helpotuksesta, sillä vaara ei ollut nyt kovin suuri, vaikka voihan se verottajakin muuttua vainolaiseksi milloin hyvänsä. Pian kuitenkin oli päätös tehty: Kultarannan parhaat soutajat ja nopeimmat veneet läksivät kiireesti viestinviejiksi etelään ja pohjoiseen. Sinä yönä soivat hätätorvet; sinä yönä pantiin urhouiskot kuntoon; sinä yönä pukeutuivat miehet sotisopaan. Ja kun auringon kultainen kehrä kohosi itäisten vaarojen takaa, olivat sadat sankaripurret jo matkalla kohti Luonnonmaata.

Pahaa aavistamatta lähtee verottaja liikkeelle. Mutta mitä ihmettä? Tuolla salmessa näytti olevan niin paljon uiskoja vastassa, että oli paras etsiä toista tietä. No hirtehinen! Kaikki mantereelle vievät salmet olivat suljetut! — Verottajakuningas manasi purressaan: "Tässä ei auta muu kuin taistelu!" — Hän kutsuu urhonsa neuvottelemaan, mutta useimmat heistä olivat taisteluun nähden epäilevällä kannalla, sillä vastustajia näytti olevan paljon. Neuvotellessa kului aikaa. Tästä taas seurasi, että kauempaa lähteneitä pursia ennätti paljon Suomen joukkojen vahvistukseksi. Kauhukseen huomaa verottaja, että hänen paluutietänsäkin jo uhataan. Ei muu neuvoksi kuin miehet airoihin ja nopeasti kohti Svitjodia, jotta ei jouduttaisi saarroksiin.

Kun Suomen miehet tämän huomasivat, läksivät he riemuiten ajamaan verottajaa takaa. Soudettiin siinä todentotta molemmin puolin. Illalla suomalaiset pääsivät jo nuolenkantaman päähän. Ja eivätpä he nyt nuoliaan säästäneet. He kulkivat verottajan kintereillä aina aamuyöhön asti. Vasta kun verottaja oli ajettu saaristosta suurelle ulapalle, kääntyivät he takaisin, ja vanha Harto virkkoi: "Ei tehne Svean verottajan mieli pian lähteä Suomeen." — — —

Mutta verottajakuningas kirosi purressaan. Hammastaan purren hän lausui: "Isäni ja isäni-isä kävivät verotusretkillä Suomessa harva se kesä. Ja veroja he saivat määrättömästi. Mutta minä jos milloin lähden, näin matkani aina päättyy. Sanon minä sen, hiisvieköön, että niin kauan kun tuo vanha Väinävalta Suomea johtaa, pitää heimoaan koossa, et sieltä veroksi ota turkisriekalettakaan."

KULKIJAN LÄHTÖ.

Impi oli ollut asialla Käkölässä ja palasi nyt sieltä. Hän kulki lehtojen läpi kohti Kultarantaa. Linnut lauloivat ja aamuaurinko loi kultaansa polulle. Impi mietti itsekseen, miten ihmeen hauska oli tämä kevät ollut. Semmoista ei hän muistanut koskaan ennen viettäneensä. Mistähän sekin mahtoi johtua? Oli tavattoman kaunistakin. Kaikki kukki, loisti, iloitsi. Impi heräsi mietteistään vasta, kun näki Hirvon yht'äkkiä edessään polulla.

"Vihdoinkin tapaan sinut yksin, Impi, ja saan jutella kanssasi. Kuinka sitä olenkaan toivonut! Oletko hyvin pahoillasi minulle?"

"Etkö! No sen arvasinkin. Unohda pois koko Kiovan matkani! Kuolluthan
Tsaj on ja minä, niin minä rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen.
Etkö voi antaa minulle anteeksi ja rakastaa minua, kuten ennen
lähtöäni?"

"En ole sinua koskaan rakastanut", vastasi Impi ja peräytyi pari askelta, kun Hirvo yritti lähestyä.

"Niin, en koskaan. Jonkun verran pidin sinusta, sillä olinhan melkein lapsi, kun aloit leikkiä kanssani, mutta rakkauttani et ole koskaan saanut."

Hirvokin läksi tietään, mutta tuumi itseksensä: "Älä sano, Impi, mahdotonta! Kerran se on kuitenkin mahdollista. Hirvo tuntee naiset, Hirvo." — — —

Koko päivän tuntui Impistä niin hyvältä, kun vihdoinkin oli tullut sanotuksi Hirvolle tuo kaikki. Ah, elämä oli nyt niin kevyttä, niin iloista.

Mutta kauan ei Impi saanut nauttia tuosta keventyneestä mielialastaan.
Illan suussa otti Kulkija harppunsa ja huilunsa ja teki lähtöä.

Impi kalpeni tämän nähdessään. Kuin pelästyneenä hän sanoi: "Mitä,
Helkky, aijotko lähteä näin illalla, Helkky?"

Impi ei tiennyt, mitä olisi tehnyt. Tämä tuli niin äkkiä, odottamatta.
Oi sentään! Kulkija, Kulkija, miksi hän lähtee, oi, miksi, miksi!

Mutta Kulkija ei näyttänyt huomaavan Impin hätää. Hiljaa hän astui pirtistä. Impi näki sen kuin unissaan. Sitten hän kietoi huivin hartioilleen ja läksi saattamaan Kulkijaa rannalle. Siinä lähellä, pirtin alla rannassa oli veneitä, mutta aivankuin yhteisestä sopimuksesta suuntasivat he kulkunsa metsän läpi kauemmas sinne, missä salmi oli kapein, ja missä myöskin aina oli veneitä. Hitaasti he astuivat tuon matkan vaihtamatta sanaakaan keskenään.

Rannalla he seisoivat hetken, kunnes Helkky ojensi sanatonna kätensä hyvästiksi. Mutta kun hän tunsi, miten Impin käsi vavahti, työnsi hän äkkiä veneen vesille ja oli samassa jo loitolla rannasta.

Impin silmissä kaikki pimeni, tuntui ihan kuin olisi maakin vajonnut jalkain alta. Horjuen hän astui takaisin metsään. Vaan ah, hän ei jaksanut enään. Hän istahti kivelle puun viereen ja painoi molemmin käsin sydäntään. Hänestä tuntui, että se särkyi tuskasta. Sitä kirveli niin, että teki mieli huutaa. Oi Kulkija, Kulkija, miksi hän lähti, miksi hän lähti! Hän voi viipyä matkoillaan vuoden, kaksi, kenties ei tule enään milloinkaan. Koditonna kiertää yhä. Kova on maailma. Voi Kulkija raukka, miten paljon hän on kärsinyt! Miksi hän lähti, miksi hän lähti! Ah, hän, Impi ei kestä enään, ei kestä enään! Sydän särkyy, särkyy. Oi, Kulkija, Kulkija, koditon Kulkija!

Mutta Kulkijan vene ei koskettanut vielä toista rantaa, kun hän äkkiä käänsi sen takaisin. Hänen mieleensä tuli kummallinen halu. Hän tahtoi hiipiä metsän läpi lähelle Kultarantaa, katsella lehdosta hetkisen pirttiä, ja jos hän näkisi vilahduksenkin Impistä, palaisi hän iloisempana takaisin.

Montaakaan askelta ei Kulkija ottanut metsään päin, kun hän vavahtaen pysähtyi. Siinä istui Impi vähän matkan päässä kädet sydämellä, silmät ummessa, ja hänen kalpeitten kasvojensa tuska pysähdytti Kulkijan sydämenlyönnit. Ja ennenkuin hän itsekään tiesi, mitä teki, oli hän polvillaan Impin vieressä, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja kätki päänsä hänen syliinsä.

Impistä tuntui, ettei tämä voinut olla totta. Kiharainen pää oli hänen sylissään ja hän veti sen lähemmäksi, mutta hän ei uskaltanut aukaista silmiään, sillä hänestä tuntui, että jos hän aukaisisi, niin kaikki katoaisi samassa.

Vihdoin viimein, pitkän ajan kuluttua nosti Kulkija päänsä ja sanoi hiljaa: "Nyt minun on helpompi lähteä."

"Niin näes, hyvä minun on Kultarannassa olla, kovin hyvä. Mutta en jaksaisi kestää sitä, kun Kultarantaan tulee isäntä, ja siksi on parempi, että lähden sitä ennen pois. — Sinä tapasit tänä aamuna Hirvon lehdossa."

Impin kasvoilla leikki hymy. Hän piteli yhä kiharaista päätä käsissään ja hänen äänensä oli hellän pehmeä, kun hän virkkoi: "Niin Helkky, Kultarantaan tulee todella pian isäntä, tulee jo tänä iltana."

"Ei. Ei Hirvo tule, en ole häntä koskaan rakastanut, vaan tulee toinen, tulee Helkky, Kulkija-Helkky, Helge."

Iki-ihmeissään, melkein pelästyneenä loi Kulkija katseensa Impiin. Näkyi, ettei hän ollut koskaan mitään tällaista edes uneksinut. Mutta kohta hänen katseensa painui alas ja hän sanoi: "Kuninkaat ja kuninkaanpojat ovat lähteneet Kultarannasta rukkasten kera. Köyhän, kodittoman Kulkijanko ottaisit?"

"Oi, Helkky, mitä merkitsevätkään rikkaudet sinun rinnallasi! Sinä itse olet aarre vertoja vailla, kalliimpi kaikkea, kaikkea."

Äkkiä kätki Kulkija päänsä Impin syliin ja itki hiljaa. Nuo nyyhkytykset tuntiessaan Impi vasta tiesi, kuinka sanomattomasti hän rakasti Kulkijaa, — oi, oli jo kauan rakastanut. Eikä hän vain rakastanut, hän tunsi äidin hellyyttä koditonta Kulkijaa kohtaan. Ja hänen sydämensä aarre nousi kätköstään, koko sielu värähteli rajattoman onnen säveleistä. Kulkija yhä nyyhkytti. Impi kohotti hiljaa kiharaisen pään, ja lämpiminä yhtyivät heidän huulensa ensi suudelmaan. — — —

Päivä painui jo lännen maille, kun Kulkija vihdoin nousi. He lähtivät yhdessä rannalle ja ottivat veneestä Helkyn harpun ja huilun. Sitten he käsikädessä kulkivat metsän läpi kohti Kultarantaa. Mutta keskellä lehtoa pysähtyi Helkky ja sanoi: "Impi, minä en ymmärrä niitä miesten töitä. Ei minusta ole isännäksi suureen kartanoon. Olen vain soittaja."

"No, minä ymmärrän miesten töitä ja onhan meillä vanhoja miehiä, jotka johtavat askareita. Soita sinä vain, niinkuin soittanut olet."

"Ja sitten, Impi, ei minusta ole uhrimenojenkaan johtajaksi, sillä kunnioitan yksin valkeata Kristusta. — — — Olen kastettukin siellä etelässä. — Mitä sanot, etkö ihan pelästy kun tämän kuulet."

"En Helkky! Kunnioitan itsekin sitä valkeata, niinkuin muitakin haltijoita. Jo lapsena kuulin hänestä monta kertomusta, kun eräs etelän kauppias majaili meillä."

"Niin, mutta minunhan pitäisi kuitenkin johtaa uhrijuhlat. — — — Otanko sittenkin harppuni ja huiluni ja lähden kiertämään. Ei minusta ole isännäksi Kultarantaan."

"Vanha Harto kyllä toimittaa uhrimenot kuten tähänkin asti, ei niistä sinulle huolta. Mutta jos et itse tahdo jäädä, niin lähde sitten."

Helkky vavahti. Hän sulki Impin syliinsä ja sanoi: "En lähde koskaan sinun luotasi, en koskaan, en koskaan." — — —

Siinä jo astuivat Kultarannan pihalle. "Helkky ei lähtenytkään", huudahti paimenpoika ihastuneena, ja samassa tuli koko pirtin väki pihalle.

"Ei", vastasi Impi, "Helkky ei lähtenyt, eikä lähde enään koskaan. Nyt on isäntä Kultarannassa."

Ilon välke nousi kaikkien kasvoille. Viimein vanha Harto sanoi:
"Tiesin, Impi, että kun sinä kerran valinnan teet, on se hyvä.
Mutta näin hyvää en sentään osannut odottaa. — Helkky, isäntä,
tervetulemaan!"

Helkky loi hymyillen katseensa Impiin, mutta paimenpoika touhusi:
"Impi, annanko nyt iloluikun soida?"

Ja Impistä tuntui niin herttaisen somalta, kun hän sai kysyä: "Niin mitä sanot, Helkky, saako luikku nyt kutsua ihmiset ilojuhlaan?"

"Nyt jos koskaan", vastasi Helkky, mutta lisäsi hiljaa Impille: "Paljon hauskempi olisi olla kahden, vaan kuuluuhan vanhaan tapaan, että nyt juhlitaan. Iloitaan siis ilta, Impini!"

Ison pirtin päässä, ihan seinän vieressä kasvoi tavattoman suuri, tuuhea kuusi. Ketterästi kuin orava kiipesi paimenpoika aina kuusen ylimmille oksille asti. Kohta vyöryi iloluikun ääni yli saaren, vieläpä mantereen puoleiset vaaratkin kertasivat sen kutsuvaa kaikua: tuu-tu-tuu, tuu-tu-tuu, juh-li-taan, juh-li-taan!

HIRVON LUONA.

Lähes kuunkierto oli kulunut. Helkky ja Impi palasivat mantereen puolelta. He olivat käyneet kaskikylvöjä katsomassa. Ilma oli tyyni, mutta taivas oli paksujen pilvien peitossa. Tuntui, että sade oli tulossa.

Venettä vesille työntäessään puheli Helkky: "Pian tästä tulee sade. Se onkin tarpeen kevätkylvöille. Ennätämme hyvin salmen yli ennen sadetta."

"Niin, sade siitä nyt tulee, ja minä kun olin ajatellut, ettemme kiirehtisi kotiin, vaan kävisimme yksin tein Hirvon luona, kun kerran olemme yhdessä vesillä."

"Hirvon luona! Niin, no miksi emme voikin mennä sinne yhdessä, ehkäpä ei sade meitä yllätä."

"Näes, en ajatellut, että sinne nyt vain kyläilemään lähtisimme. Minulla olisi asiata sinne, vaikka en tiedä, mitä sinä siitä asiastani ajattelet."

"Hirvoa itseäkö, — ei! Hänen vanhaa isäänsä, — ei! Orjanaisia, — ei!
Pientä tytärtä, niin! Arvasinko oikein?"

Impi sulki silmänsä, ja hänen kasvoilleen kohosi onnellinen hymy, kun hän kertoi: "Minun kävi jo niin sääli sitä hentoa ruhtinaantytärtä, joka täällä sai hiljaisen hautansa ja vielä enemmän säälin sitä pikku raukkaa, joka jo syntymässään jäi äidittömäksi. Olisin mielelläni silloin heti tuonut sen Kultarantaan. Mutta jos olisin lähtenyt lasta noutamaan, olisi Hirvo sen varmasti käsittänyt väärin, ja ihmiset olisivat saaneet paljon puheenaihetta. Siksi en mennyt. — Nyt on kaikki toisin. Nyt voisimme yhdessä käydä sen noutamassa. Tai mitä ajattelet? Jos et sinä sitä tahdo, niin emme sitten mene."

Helkky naurahti. "Etkö huomaa, että vene jo kauan on kulkenut kohti
Hirvon saarta. Tuomme tytön vielä tänään meille."

Hirvo oli ihmeissään kun sai vieraita Kultarannasta. Ja kuultuaan heidän asiansa kävi hän hyvin totiseksi. Mutta kun Impi lupasi, että hän tuo tytön takaisin heti, kun tämä osaa juosta, myöntyi Hirvo.

Lähdettiin pirtistä. Hirvo itse tahtoi kantaa tyttärensä rantaan asti. Helkky nousi veneeseen ja valmisti mukavan tilan Impille, jotta hänen oli hyvä istua lapsi sylissä. Impi asettui paikalleen. Helkky työnsi veneen hellävaroin vesille. Hirvo katseli kaikkea sanatonna, mutta häneltä ei jäänyt huomaamatta, miten monasti Helkyn ja Impin silmät yhtyivät sanomattoman onnellisina. Kun vene viimein lähti, jäi Hirvo rannalle katsomaan siksi, kunnes se katosi niemen taa. Silloin hän virkkoi itsekseen: "Mikä houkka olinkaan! Elämäni kallein aarre oli kerran käsissäni ja itse sen hävitin! Houkka! Mitä on enään elämäni? Tyhjää, kolkkoa! Mitä merkitsevät aarteeni ilman Impiä, kylmät aarteet! Houkka! Itse pirstoin elämäni! Houkka!"

Seuraavana päivänä lastasi Hirvo aarteensa komeaan purteen, otti muutamia miehiä mukaansa ja purjehti Itämeren etelärannalle. Siellä hän yhtyi hurjiin Jomsborgin viikinkeihin ja teki heidän kanssaan hävitysretkiä yli maitten ja mannerten.

MATKALLA.

Oli mitä ihanin talvipäivä. Aurinko paistoi, lumikiteet sädehtivät, ja
Kultarannan pirtin savu nousi suoraan kohti talvista taivasta.

Helkky oli juuri valjastanut parhaan hevosen kirjokorjan eteen ja riensi nyt takaisin tupaan. Impi oli jo matkapukimissa. Helkky pysähtyi mietteissään oven suuhun. Sitten hän meni Impin luo, katsoi häntä silmiin ja sanoi hellän huolehtivana: "Mutta jos ei tämä pitkä matka sentään ole sinulle hyväksi, jos sen sittenkin jättäisimme?"

"Eikö mitä, Helkky! Pane nyt vain turkki yllesi! Setä Untamo ei usein ilokutsukapulaa lähetä, joten nyt on mentävä. Olenhan reipas ja iloinen, ja kun matkan varrella vietämme yön Nousiaisissa Topon luona, niin en silloin rasitu. Tiedäthän muuten, kuinka kovasti pidän talvisesta hevosmatkasta."

Kun he iltapäivällä saapuivat Topon luo, oli tänne tullut jo muitakin Untamalaan matkaajia. Suureksi ihmeekseen saivat he kuulla, että itse Topokin, joka ei juuri pyhän uhriaitan luota minnekään liikahtanut, aikoi nyt matkalle. — "Untamalan juhlille saapuu nyt koko laaja Untamon suku, sinne tulee Väinävaltakin kanteleineen, siksipä lähden minäkin sinne vielä vanhoilla päivilläni." Näin puheli Topo matkatouhussaan.

Seuraavana aamuna ani varhain riensi pitkä rekirailo Ramaharjun ohi pohjoista kohti. Mynämäen laaksossa saivat hevoset hetkisen huoahtaa, ja täällä yhtyi matkueeseen vielä muutamia uusia tulokkaita. Jatkettiin taas matkaa, ja kun vielä kerran oli hevosia syötetty, saavuttiin illan tullen Kaukon kartanoon Valkojärven rannalle. Kaikki poikkesivat lämmittelemään Kaukon pirttiin. Mutta Helkky ja Impi eivät malttaneetkaan enää pysähtyä. Heidän hevosensa oli edelleen kulkutuulella, ja Impi sanoi: "Untamalan pirtit ovat jo tämän Valkojärven toisella rannalla, riennetään toisten edellä. Eivät ole kaikki siellä sedän luona vielä nähneetkään sinua sitten, kun tulit Kultarannan isännäksi, tulevat iloiseksi, jos ennätämme sinne vähän aikaisemmin." Ja niin laski Helkky Kaukolan rannasta alas Valkojärvelle.

Oli jo tullut ilta, mitä ihanin talvi-ilta. Tuhannet tähdet tuikkivat korkeudessa. Rantametsä oli pehmeässä huurteessa. Vastaisella rannalla kohosivat Untamalan pirttien savukierteet suoraan kohti tähtitaivasta, ja kuin tienviittoina näkyi sivuilla Paltin ja Vahantaan pirttien savupatsaat. Ei kuulunut muuta kuin luonnon hiljainen humina ja hevosen kavioitten kumajava kapse. Helkky istui sanatonna, lumottuna. Vihdoin hän virkkoi: "Oi, Impi, tämä on ihanata, ylenmäärin ihanata. Vain kerran ennen olen nähnyt jotain tämän vertaista."

"Se oli viime talvena, kun olin Schwabin maalla. Ylhäällä vuoristossa asui pyhä erakko luolassaan. Kävin usein erakon luona siellä korkealla. Ensin menin vain aikani kuluksi, oli niin hauskaa katsella laaksoja sieltä lumihuipulta, mutta sitten erakon kertomukset valkeasta Kristuksesta alkoivat yhä enemmän kiinnittää mieltäni. Vihdoin suostuin hänen ehdotukseensa ja annoin kastaa itseni. Silloin oli talvi-ilta, juuri tällainen kuin tämä. Erakko oli jo luolassa kastaessaan pyhän innoituksen vallassa, mutta minä en vielä silloin tuntenut mitään erikoista. Vasta kun tulimme luolan suulle, oli näky mitä valtavin. Silloin minäkin aloin tuntea Kristuksen läsnäoloa. Alhaalla, hyvin alhaalla nukkui laakso; ylhäällä korkeudessa valvoivat tuhannet tähdet. Erakko alkoi hartaalla, juhlallisella äänellä laulaa virttä, jonka sanoja en ymmärtänyt, mutta säveleen olin ennen oppinut. Otin harppuni ja aloin soittaa mukana. Ihmeellisinä kaikuivat säveleemme lumihuippujen yllä. Valkea Kristus oli lähellä."

Impi näki aivan elävänä edessään lumitunturin ja sen huipuilla valkoparta erakon, jonka laulua hoikka nuorukainen säesti, ja hän sai vain sanotuksi: "Helkky, oma Helkkyni!"

Ääneti jatkui matka. Tähdet vain tuikkivat, kavioitten kapse kumisi. Vasta kun noustiin ylös Untamalan rantaa, sanoi Impi: "Paljon ihanata olen nähnyt, Helkky, mutta tiedätkö, paljon kaunista saamme Untamalassakin kuulla. Muualla Suomessa on vain siellä täällä laulajia, mutta täällä Valkojärven rannalla on joka mies virsiseppä, joka nainen laulaja. Etkö kuule, metsäkin täällä soi kuin suuri surunvoittoinen kannel ja ilma on täynnä ikuista virttä."

"Niin niin, kaunista on täällä Suomessamme, mutta ihaninta on sentään istua tässä sinun rinnallasi, Impi."

KEVÄT-ILTA.

Ensimäiset tuomentertut olivat juuri puhjenneet, ja Helkky taitteli niitä kätensä täyteen Kultarannan pihatuomesta. Pienen pirtin ovi oli auki. Helkky meni sinne ja kulki hiljaa lattian poikki lavitsan luo. Hän kumartui lavitsan yli. "Et nukkunutkaan, Impi, vaikka luulin", sanoi hän ja istahti lavitsan reunalle.

Mutta Helkky veti hellävaroin peitteen pois kolmipäiväisen poikansa silmiltä, katseli sitä hetken ja sanoi: "Se on sittenkin sinun näköisesi, Impi."

Impi kohoutui hiukan nähdäkseen käsivarrellaan nukkuvaa poikaansa ja virkkoi hymyillen: "Sinun näköisesihän se on."

"No kuules, se taitaa olla meidän molempien näköinen. Mutta Impi, mikä pannaan pojalle nimeksi?"

"Niin tai Helkyn-Luonto",nauroi Impi, ja Helkky jatkoi: "Tai vielä paremmin Luonnon-Helkky."

Mutta äkkiä kävi Helkky totiseksi. Ajatuksiinsa vaipuneena hän pujotteli tuomenterttuja Impin hiuksiin. Viimein hän virkkoi: "Nyt minä vasta oikein ymmärrän sen onnen ihanuuden, jota jumalanäiti tunsi, kun hän liekutti jumal-lasta polvillaan."

"Niin, Helkky, nyt minäkin sen ymmärrän. Mutta hän ei ollut onnellisempi minua, tuo Marjatta-äiti." — — —

Hetket vierivät. — He olivat yhä ääneti, mutta heidän sydämissään soi uusi ihana sävel, ihmeellinen luomisen sävel: Siinä uinui heidän lapsensa, heidän sielujensa pyhä salaisuus. — — —

Impi katseli heleätä, lämmintä iltataivasta, joka kaareutui räppäreiän yllä. Sitten hänen katseensa solui avonaisesta pirtin ovesta vastaiselle rannalle. Siellä vaaran rinteellä kevätkasken sinervä savu kohosi kierrellen kohti korkeutta. Lehdosta alkoi kuulua käen kukuntaa. Tuomien tuoksu täytti ilman. Impi virkkoi hiljaa: "On kuin nyt vasta oikein ymmärtäisin isänkin viimeiset sanat. Mitä olisikaan rakkaus ilman hyvyyttä, — hyvyyttä, joka riittää kaikille, kaikille. Ah, tahtoisin tehdä kaikki onnellisiksi, poistaa kaikki kärsimykset, pyyhkiä kaikki kyyneleet!"

Helkky ei tahdo keksiä sanoja. "Oi Impi, sinä olet ihmeellinen, sinä olet hyvyyden aarre! Sinussa on jotain, jolle ei ole nimeä", sanoi hän ja hyväili hiljaa Impin pehmeitä hiuksia.

    Oi inehmon lapset, rakastakaa, rakastakaa!
    Olkaa hyviä, ikuisesti hyviä!
    — — —
    — — —

Aika vierii. Ihmispolvet vaihtuvat, maatuvat. Mutta sydämen lämpö, joka syntyy kärsimysten maassa ja kasvaa kyynelten kasteessa, pysyy vaihtumattomana halki vuossatain, vuostuhanten.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KULTARANNAN IMPI: HISTORIALLINEN KERTOMUS KYMMENENNELTÄ VUOSISADALTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.