The Project Gutenberg eBook of Väkevä Billy: Seikkailuromaani Tyyneltämereltä, by Edgar Rice Burroughs

1. Chicagossa 2. Kuunaripriki »Halfmoon» 3. Vehkeilyä ja vastavehkeilyä 4. Mallory pitää sanansa 5. Ristiriitaisia juttuja 6. Salainen neuvottelu 7. Rajuilma ja pakokauhu 8. Aukko rantakalliossa 9. Pieni ruskea mies 10. Toistamiseen ryöstettynä 11. Jyrkänteen puolustus 12. Oda Yorimoto 13. Sakilainen suojelijana 14. Sakilaisen luottamustehtävä 15. Innokas oppilas 16. »Minä rakastan sinua!» 17. Pelastajana 18. Liian myöhään 19. Kutsu

ENSIMMÄINEN LUKU

Halstedilta Robeylle ja Grand Avenuelta Lake Streetille oli tuskin ainoatakaan kapakkatarjoilijaa, jota Billy ei tuntenut ristimänimeltään. Ja heidän lukumääräänsä verraten, joka on melkoista vähäisempi, hän tunsi passipoliisit ja etsivät yhtä hyvin — joskaan ei niin mieluisalta kannalta.

Hänen lastentarhakasvatuksensa oli alkanut erään ruokalan takakujassa. Siellä oli vanhempien poikien ja miesten tapana tulla koolle silloin kun heillä ei ollut muuta hommanaan. Kun Bridewellin pakkotyölaitos oli ainoa paikka, jossa he konsaan työskentelivät kahta peräkkäistä päivää enemmän, kykenivät he melkoisesti luovuttamaan aikaa koollaoloon.

He olivat taskuvarkaita ja tiirikkamiehiä, valmiita ja kehittymässä. Kaikki olivat sakilaisia, kerkeitä ahdistamaan ensimmäistä ohikulkevaa naista tai haastamaan riitaa minkä hyvänsä vieraan kanssa, joka ei näyttänyt liian vantteralta.

Öisin he harjoittivat todellisia ammattejaan, päivisin istuskelivat ruokalan takakujassa ja joivat olutta lommoisesta peltikannusta.

Ei ollut vaikea ratkaista, kenen oli viitsittävä vaivautua viemään tyhjä kannu kadun poikki kapakkaan ja tuomaan se täysinäisenä takaisin, kun saapuvilla oli naapuriston ihailevia ja kateellisia pikkupoikia, jotka silmät suurina ja innosta värähdellen värjöttivät näiden lapsuudénsankariensa lähettyvillä.

Kuusivuotiaana lennätteli Billy Byrne tämän jalon joukkueen sarkkaa, samalla poimien elämäntuntemuksensa muruja ja kasvatuksensa alkeita. Hänen ylpeytenään oli tietoisuus, että hän oli »Eddie» Welshin tuttavia ja että hän oli omin korvin kuullut »Eddien» kertovan sakille, kuinka hän puhdisti erään miekkosen West Lake Streetillä viidenkymmenen metrin päässä kahdeksannenkolmatta piirin poliisiasemalta.

Lastentarhakautta kesti Billyn kymmenenteen ikävuoteen. Sitten hän alkoi napata messinkihanoja tyhjillään olevista rakennuksista ja myydä niitä eräälle salaajalle, joka piti viinikauppaa Lincoln Streetillä, Kinzien lähellä.

Tältä mieheltä hän sai vihjauksen, joka korotti hänet korkeampiin asioihin, niin että hän kahdentoista iässä rosvosi tavaravaunuja Kinzie Streetin ratapihalla. Samoihin aikoihin hän alkoi tuntea mielihyvää lähimmäisensä leukapielen joutumisesta kosketuksiin nyrkkinsä kanssa. Hänellä oli ollut poikamaisia nahistelujaan toveriensa kanssa tuolloin tällöin koko muistinsa aikana; mutta ensimmäinen oikea tappelu tapahtui hänen täytettyään kaksitoista. Hän joutui sanaharkkaan entisen kumppaninsa kanssa jonkin tavaravaunusaaliin rahallisten tuloksien jaosta.

Joukkue oli kokonaisuudessaan saapuvilla, ja sanojen piankin syrjäytyessä iskujen tieltä, niinkuin niille helposti käy muutamissa Länsipuolen osissa, muodostivat miehet ja pojat jonkunlaisen kehän kiistaajien ympärille.

Ottelu oli pitkällinen. Nuo kaksi kierivät kujan tomussa aivan yhtä usein kuin olivat jalkeilla vaihtamassa iskuja.

Heidän menetelmissään ei ollut mitään rehtiä peliä tai säällisyyttä taikka järjestelmällistä. He sohivat ja purivat ja reutoivat. He käyttivät polvia ja kyynäspäitä ja jalkoja, ja jollei Billy Byrnen hyppysiin olisi kestävyyden huippuhetkenä osunut parahiksi tiilikiven kappale, niin hän olisi sortunut nöyryyttävään häviöön. Näin ollen kellistyikin toinen poika, ja viikon ajan oleili Billy erään sakilaisen kätkössä odotellen tietoa sairaalasta.

Kun tuli sana, että potilas jäisi eloon, tunsi Billy suunnattoman taakan kohoavan hartioiltaan, sillä hän pelkäsi pidätystä ja joutumista lain kouriin, jota hän oli lapsuudesta saakka oppinut ivaamaan ja vihaamaan. Tosin hän täten menetti sen arvovallan, joka olisi luonnollisesti tullut hänen osalleen; jos häntä olisi voitu osoitella »poikana, joka nitisti Sheehanin» mutta ei ruusua piikitöntä, ja Billy vain huokasi ja ilmestyi esille väliaikaisesta yksinäisyydestään.

Se tappelu sai Billyn ajattelemaan, ja sen henkisen toiminnan tuloksena oli päätös oppia käsittelemään kintaitansa tieteellisesti — Länsipuolen asujaimilla ei ole käsiä; luonto on heidät varustanut kintailla ja näpeillä. Muutamilla on käpälät ja evät.

Useaan vuoteen ei hänellä ollut tilaisuutta uuden unelmansa toteuttamiseen; mutta hänen ollessaan seitsemäntoista korvilla muuan naapurinpoika ihmetytti pikku maailmaansa äkkiä kehittymällä tuntemattomasta kuorma-ajurista paikallisesti kuuluisaksi keveänsarjan edustajaksi.

Tätä nuorta miestä ei ollut koskaan otettu sakiin, hänen vaakunakilpeänsä kun tahrasi vakinaisen työpaikan maine. Billy ei ollut senvuoksi tiennyt mitään naapurinsa saamasta nyrkkeilyopetuksesta eikä hänen harjoittelustaan kaupungilla Larry Hilmoren voimistelulaitoksessa.

Mutta vaikka uusi keveänsarjan mies olikin sakin lumotulle piirille outo, tunsi hänet Billy jokseenkin hyvin heidän kotoisten takapihainsa likeisyyden johdosta, ja nyrkkeilyllisen menestyksen sädekehän kirkastaessa nuorta miestä ei siis Billy siekaillut paistatella itseään hänen kunniansa heijastavassa loisteessa.

Hän tapasi uutta sankariaan paljonkin pitkin koko seuraavaa talvea, saatellen häntä moneen nujakkaan, ja eräänä ihanana kertana hän sai lavalla istuutua tulevan mestarin nurkkaukseen. Nyrkkeilijän ollessa kiertomatkalla Billy yhä kurkkaili. Hilmoren harjoittelupaikalla, juosten välillä asioilla ja toimittaen satunnaisia tehtäviä, ja melkein vaistomaisesti hän sai nyrkkeilytietoutta ja kisahenkeä tämän urheilun tieteellisen puolen alkeiden ja hienompien temppujen ohella.

Sitten hänen kunnianhimonsa muuttui. Hän oli varemmin havitellut revolverimiehen mainetta; nyt hän päätti sukeutua nyrkkeilijäksi. Mutta vanha saki tapasi häntä vielä paljon, ja hän oli tuttu maleksija Grand Avenuen ja Lake Streetin kapakkapiirissä.

Tähän aikaan Billy löi laimin Kinzie Streetin tavaravaunut osittain syystä, että hän tunsi kelpaavansa parempiarvoiseen puuhaan ja myöskin sen johdosta, että rautatieyhtiö oli lisännyt ratapihojen vahtimiehistön kaksinkertaiseksi. Mutta toisinaan hän tunsi vanhaa jännityksen ja seikkailun kaipuuta.

Nämä tovit tavallisesti osuivat yhteen Billyn rahallisen aseman arveluttavan kiristymisen kanssa. Silloin hän lähti liikkeelle yön hiljaisina hetkinä pari kelpo kaveria mukanaan ja järjesti katukaappauksen tai kapakkarahastuksen.

Erään tällaisen välivaiheen jatkona oli tapaus, joka sittemmin kokonaan muutti Billy Byrnen elämänuran.

Länsipuolella vanhemmat sakit pitävät närkkäästi kiinni oman alueensa rauhoituksesta. Sivulliset eivät iltikseen saa tunkeutua rajojen sisäpuolelle.

Halstedilta Robeylle ja Lakelta Grandille levisivät Kellyn sakin laajat metsästysmaat; siihen joukkueeseen voisi Billyn sanoa melkein syntyneen. Kelly omisti ruokalan, jonka takana saki oli vuosikausia vetelehtinyt, ja vaikka hän itse oli arvossapidettävä liikemies, oli hänen nimensä siirtynyt sille joutiojoukolle, joka oleksi hänen talonsa takalistolla, se kun oli helppo keino pysyttää sen jäsenet tavattavissa ja tunnettavissa.

Tämän suuren piirikunnan poliisit ja porvarit olivat Kellyn sakin luonnollisia vihollisia ja riistaotuksia, mutta niinkuin entisen ajan kuninkaat suojelivat laajojen metsiensä hirviä salakytiltä, samoin tunsi Kellyn saki asiakseen turvata itselleen, mitä he jumalallisen oikeuden nojalla pitivät omalle saalistukselleen kuuluvana. On epäiltävää, tokko he ajattelivat asiaa aivan tältä kannalta, mutta tulos oli sama.

Kun siis Billy Byrne aamun pikkutunneilla yksikseen vaelsi kotia kohti, tyhjennettyään vanhan Schneiderin kapakan kassalaatikon ja lukittuaan niiskuttavan Schneiderin hänen omaan jääkaappiinsa, tunsi hän syvää mielenkarvautta ja suuttumusta siitä huomiosta, että kolme kerrassaan ulkopuolelle kuuluvaa Kahdennentoista kadun hulikaania antoi passipoliisi Stanley Laskylle päihin hänen omalla kartullaan, yrittäen samanaikaisesti takoa jykevillä saappaillaan hänen kylkiluitansa kasaan.

Eihän Lasky ollut mikään Billy Byrnen ystävä, mutta järjestyksenvalvoja oli syntynyt ja saanut kasvatuksensa tässä poliisipiirissä ja kuului kahdeksannellekolmatta Lake Streetin poliisiasemalle, niin että hän oli sakin luonnollisen hallintaoikeuden alainen. Billystä tuntui varsin säälliseltä kurmottaa sinelliniekkaa, kunhan rajoitti ponnistuksensa omaan poliisipiiriin, mutta että jotkut ryökäleet Kahdennentoista kadun eteläpuolelta pyrkivät saamaan toimeksi tuollaista karkeata työtä hänen maillansa, — se ei käynyt laatuun!

Vähemmän kokenut pelastajasankari kuin Billy Byrne olisi draamallisen ponnekkaasti rynnännyt keskelle tuoksinaa ja kaiken todennäköisyyden mukaan saanut naamansa mojautetuksi niskapuolelle, sillä Kahdennentoista kadun pojat eivät olleet mitään hurei-veikkoja — he olivat Pahoja Miehiä, nimitys isolla alkukirjaimella tehostettuna.

Mutta Billy hiipi varkain varjossa, kunnes oli ihan lähellä pukareita ja heidän takanaan. Matkalla hän oli kadun graniittipinnasta siepannut käteensä näpsän pikku nupukiven, jota kovempi ei ole maailmassa mikään, ei Kahdennentoista kadun reuhaajakallokaan.

Yksi miehistä oli nyt aivan likellä — se, joka poliisille niin perin epäedullisesti käytteli hänen virkasauvaansa. Billy kohotti katukiven, vain laskeakseen sen äänettömästi ja vinhasti tuon pahaa-aavistamattoman pään takaraivolle — »ja sitten heit’ oli kaksi.»

Ennen kuin miehen kumppanit tajusivat, mitä oli tapahtunut, oli Billy siepannut pudonneen kartun ja huitaissut toista silmille, sokaisevan ja pökerryttävän sivalluksen.

Kolmas ehti temmata revolverinsa ja ampui suoraan kohti. Luoti riipaisi reiän vasemman olkapään läpi.

Hienorakenteisen ja herkkähermoisen miehen se olisi nujertanut katuun, mutta Billy ei ollut hienorakenteinen eikä herkkähermoinen, joten sen jotensakin kaikkena välittömänä vaikutuksena häneen oli tulistuminen. Ennen hän oli ollut vain äkeissään — ärtynyt kehnoudesta, joka oli sallinut noiden Kahdennentoista kadun takaisten mullikoiden käydä toimiin hänen alueellansa. Läpeensä sydäntyneenä Billy oli ihme.

Pitkältä sarjalta vantteroita esi-isiä hän oli perinyt palkintosonnin voimat. Varhaisimmasta lapsuudestaan hän oli tapellut, aina vastoin sääntöjä, niin että hän tunsi kaikki katunujakan jekut. Kuluneen vuoden aikana oli Billyn luontainen tappelukunto ja -vaisto saanut tehostuksekseen urheilun tieteellisen puolen tuntemusta.

Ennen kuin tämä sai uudestaan painetuksi liipaisinta, oli ase väännetty hänen kädestään ja lennätetty toiselle puolelle katua ja hän makasi harmaakivialustalla, moukarinyrkin vatkatessa hänen kasvojensa suloja korjaantumattomaan kuntoon.

Tällöin oli passipoliisi Lasky kompuroinut jalkeille, ja juuri parahiksi, sillä se mies, jonka Billy oli huumannut kartulla, oli tointumassa. Lasky nukutti hänet nopsasti revolverinsa perällä, jota hän ei ollut hyökkäyksen alkaessa ehtinyt saada käsille, ja kääntyi sitten avustamaan Billyä.

Mutta auttamista ei tarvinnut Billy, vaan se boheemiherra. Vaivoin reutoi passipoliisi Billyn erilleen saaliista.

Sairasvaunujen saapuessa Billy oli kadonnut, mutta Lasky oli tuntenut hänet, ja senjälkeen nuo kaksi nyökkäsivät sävyisästi tervehdykseksi, milloin sattuivat tapaamaan toisensa kadulla.

Kului kaksi vuotta sen tapauksen kehittymiseen, joka ilmeni käännekohdaksi Billyn elämässä. Tällävälin olivat hänen olonsa pysyneet hyvinkin ennallaan.

Hän oli perinyt mitä hänelle oli tulevaa huolettomilta ja vähemmän rotevilta kansalaisilta. Hän oli ollut mukana puolenkymmenen kapakankassan tyhjentämisessä. Hän oli ryöstänyt kahden ilmarata-aseman yövartijat ja ollut nyt jonkun aikaa erään vaalipiiripäällikön palkkalistalla, toimitellen tappeluraivausta viidestäkolmatta dollarista viikolta.

Päivisin hän oli kaikenlaisten askareitten hoitelijana Larry Hilmoren nyrkkeilyopistolla, ja tuon tuostakin koetti Hilmore saada hänet heittämään juomisen ja elämään siivosti, sillä hän näki nuoressa jättiläisessä suuren raskaansarjan miehen edellytykset. Mutta Billy ei kyennyt jättämään ryypiskelyä, ja niinpä hän ei päässyt sen parempaan kuin satunnaisesti viidenteen erään, esiintyessään alkuotteluissa kolmannen ja neljännen luokan raskaitten ja entisten kanssa. Kolmen vuoden aikana niin paljon oleksiessaan Hilmoren laitoksella hän oli kuitenkin kadehdittavassa määrin tutustunut itsepuolustuksen miehekkääseen taitoon.

Sinä iltana, jolloin asioita alkoi todella tapahtua Billy Byrnen elämässä, tämä arvoisa kansalainen vetelehti Laken ja Robeyn kulmassa olevan kapakan edustalla.

Sinne keräytyi öisin apuriväkeä erään vaikutusvaltaisen politikon suojeluksessa, joka omisti paikan, ja heitä alkoi juuri tulla koolle. Billy tunsi heidät kaikki ja nyökkäsi tulijoille heidän mennessään hänen ohitseen.

Hän huomasi ihmetystä useankin kasvoilla, kun he näkivät hänen seisovan siinä. Hän puolestaan kummeksui sitä ja päätti seuraavalta mieheltä, joka näytti mitenkään oudostelevan, kysyä mikä hänen sisuksiaan kaivoi.

Billyn havaitessaan Laskynkin silmät suurenivat ja tullessaan ihan lähelle sakilaista hän kuiskasi tälle jotakin, vaikka pitikin katseensa tähdättynä suoraan eteenpäin niinkuin ei olisi Billyn läsnäolosta mitään tiennyt.

Kuiskattua kehoitusta noudattaen Billy piankin siirtyi kulman taakse
Walnut Streetille päin, mutta kääntyi äkkiä kapakan takakujalle.

»Mitä pentelettä sinä täällä teet?» kysyi passipoliisi. »Etkö tiedä, että Sheehan on lorunnut?»

Kahta yötä aikaisemmin oli vanha Schneider kassalaatikkonsa alituisista ryöstöistä epätoivoiseksi kiusaantuneena asettunut vastarintaan, kun oli taaskin saanut kehoituksen nostaa kädet ylös, ja rosvot olivat ampuneet häntä sydämeen. Sheehan oli pidätetty epäluulon alaisena.

Billy ei ollut sinä yönä ollut Sheehanin matkassa. Eikä hän ollut milloinkaan ollut hommissa hänen kanssaan, sillä heillä oli aina ollut kaunaa keskenään poikavuosien tappelusta saakka.

Mutta Laskyn sanoista Billy käsitti, mitä oli tapahtunut. »Sheehan sanoo sitä minun teokseni, niinkö?» kysyi hän.

»Mutta minä en sinä yönä ollut Schneiderin kapakan lähettyvilläkään», vastusti Billy.

»Poliisiluutnantti on toista mieltä», kertoi Lasky. »Hän pistäisi sinut pahnoille perin halukkaasti, kun olet aina ollut liian näppärä joutumaan kiikkiin. Määräys on annettu sinun nappaamiseksesi, ja sinuna minä livistäisin ja sassiin. Minun ei tarvitse sinulle sanoa, miksi sinulle annan tämän osviitan, mutta enempää en voi hyväksesi tehdä. Ota nyt onkeesi ja painele pois, vaikka ei olekaan enää mikään helppo asia suoriutua selville — jok’ainoa meidän miehistä on saanut tuntomerkkisi.»

Billy kääntyi sanaa virkkamatta ja käveli kujalta itää kohti Lincoln Streetille. Lasky palasi Robeylle. Lincoln Streetiä pitkin Billy suuntasi kulkunsa pohjoiseen Kinzielle, sieltä poiketen ratapihalle.

Tuntia myöhemmin hän rytyytteli ulos kaupungista länttä kohti pikatavarajunan alusraudoille pujahtaneena. Kolmen viikon kuluttua hän oli San Franciscossa.

Hänellä ei ollut rahaa, mutta ne menetelmät, jotka kotipuolessa olivat niin useasti täyttäneet hänen tarpeensa, kelpasivat kai samaan tarkoitukseen täälläkin.

Outona 'Friscon' oloille ei Billy tiennyt, missä parhaiten työskennellä. Mutta sattumalta osuessaan kadulle, jonka varrella oli useita ilmeisesti merenkulkijoiden suosimia kapakoita, tunsi hän mielensä kirkastuvan. Mikä saattoi hänelle soveltua mukavammin kuin päihtynyt merimies?

Hän pistäytyi erääseen kapakkaan ja seisoi katsellen kortinpeluuta, tai ainakin hän näytti kohdistaneen huomionsa siihen. Todellisesti hänen silmänsä vaanivat valppaina, tähystellen ympäri huonetta, missä vain joku maksoi laskunsa, jotta ilmaantuisi lihava lompakko esille.

Huolellista tarkkailua palkitsikin pian näky, joka täytti hänen mielensä hartaalla halulla.

Otollinen mies istui pöydän ääressä vähän matkaa Billystä. Hänen seurassaan oli kaksi muuta. Maksaessaan täysinäisestä lompakostaan tarjoilijalle hän vilkaisi Billyyn ja kohtasi hänen katseensa.

Humalaisesti hymyillen hän viittasi sakilaista yhtymään heihin. Billy tunsi kohtalon ylenmäärin suopeaksi eikä siekaillut noudattaa kutsua. Seuraavana hetkenä hän istui noiden kolmen merimiehen pöydässä ja oli tilannut napauksen.

Vieras, joka oli huomattavassa määrin kierosilmäinen, oli hyvin aulis kestitsijä. Hän tuskin odotti, että Billy ennätti lasin tyhjentää, kun jo tilasi toisen, ja kun Billy oli kerran hetkeksi poistunut pöydästä, tapasi hän palatessaan jälleen lasillisen valmiina — hänen isäntänsä oli sillävälin kaatanut sen hänelle.

TOINEN LUKU

Kun Billy jälleen avasi silmänsä, ei hän toviin päässyt paljoakaan tolkulle äskeisimmästä menneisyydestään. Vihdoin hän masennuksekseen muisti humalaisen merimiehen, joka hänen piti pyydystää.

Hän tunsi syvää mielenkarvautta laillisen saaliinsa menettämisestä eikä kyennyt ymmärtämään kuinka se oli tapahtunut.

Hänen päätänsä kivisti kamalasti, ja hän oli perin huonovointinen. Niin pahoinvoipa, että huone, jossa hän makasi, tuntui hirveän todellisesti nousevan ja laskevan. Billyä kuvotti aina kun lattia oli painuvinaan alas.

Billy voihkaisi. Hän ei ollut eläissään tuntenut näin pahaa oloa ennen, ja kuinka julmasti hänen päätänsä mojottikaan. Huomatessaan tilansa tuntuvan vain tukalammalta silmät ummessa, Billy avasi ne jälleen.

Hän katseli ympäri huonetta. Se oli ummehtunut komero, täynnä makuulavereita, jotka kolmena kerroksena kiersivät seiniä. Keskellä huonetta oli pöytä ja sen yläpuolella kattopalkkiin ripustettu lamppu.

Lamppu veti puoleensa Billyn huomion. Se heilui jokseenkin rajusti edestakaisin.

Tämä ei voinut olla harhavaikutelmaa. Huone ei voinut silmissäkään huojua sillä tavoin, jollei se todellisesti huojunut. Hän ei nyt käsittänyt ollenkaan.

Taaskin hän hetkeksi sulki silmänsä. Avatessaan ne jälleen hän huomasi lampun heiluvan niinkuin ennenkin.

Varovasti luisui hän makuulaverilta lattialle. Hän pysyi vaivoin jaloillaan, mutta se saattoi kuitenkin olla vain viinaksien vika. Viimein hän tavoitti kiinni pöydän laidasta tuekseen ja kurkotti toisen kätensä lamppuun.

Ei ollut enää epäilemistä. Lamppu nytkähteli edestakaisin kuin ison kellon kolkkare.

Missä hän olikaan? Billy etsi ikkunaa. Hän näki huoneen toisella puolella muutamia pieniä ympyriäisiä lasipeitteisiä reikiä lähellä matalan katon rajaa. Vain uskaltautumalla satutuksen vaaraan hän sai ryömityksi tuollaisen valoaukon ääreen.

Ojentuessaan katsomaan ulos hän tyrmistyi silmiensä eteen avautuvasta näystä. Niin kauas kuin katse kantoi levisi aaltoileva ulappa.

»Ja minä kun aioin huiputtaa sitä jehua!» jupisi hän avuttomassa ällistyksessään. »Minun piti veijata häntä, ja katsos mitä se otti ja teki minulle!»

Samassa tulvahti ylhäältä valovirta, kun luukku kohotettiin, ja Billy näki kookkaan miehen raajojen ilmestyvän tikkaille. Kun tulija pääsi lattialle ja kääntyi katsomaan, kohtasivat hänen silmänsä Billyn katseen, ja jälkimmäinen tunsi hänet edellisen illan kestitsijäksi.

»Kuulepas», vastasi toinen kylmästi, »paina mieleesi, että minä olen tämän laivan perämies ja että sinun on puhuteltava minua kunnioittavasti, jollet halua joutua ikävyyksiin. Nimeni on mr Ward, ja minulle puhuessasi on sinun sanottava 'sir'. Ymmärrätkö?»

Billy raapi päätään ja räpytteli silmiään. Hänelle ei kukaan ollut käyttänyt tällaista kieltä — ei ainakaan sen jälkeen kun hän oli varttunut täysikasvuiseksi mieheksi. Hänen päätään särki kamalasti, ja hänen sydänalassaan oli hirveän ellottava tunne.

Hänen ajatuksensa olivat enemmän kiintyneet hänen omiin ruumiillisiin kipuihinsa kuin perämiehen sanoihin, joten kului melkoinen aika, ennen kuin hänen sumuisissa ja tuskan raatelemissa aivopoimuissaan alkoi herätä selvä käsitys siitä, kuinka pahasti hänen arvoaan oli loukattu.

Perämies arveli rehentelyllään saaneensa vasta »pestatun» merimiehen tyrmistymään ja nöyrtymään. Juuri sitä varten hän oli tullutkin. Kokemus oli hänelle opettanut, että hyvissä ajoin annettu kurin ja kuuliaisuuden opetus säästi hänet vastaisilta, ikäviltä yhteentörmäyksiltä. Hän oli myöskin oppinut, ettei tällaisen nujerruksen suorittamiseen ollut milloinkaan parempaa tilaisuutta kuin silloin, kun uhri on whiskyn ja unijuoman aiheuttamassa pahassa pohmelossa. Ajatuskyky, elinvoimat ja rohkeus ovat silloin heikoimmillaan. Kuvotuksen velloessa vatsaa on uljaskin mies usein yhtä surkea olento kuin viheliäinen piski.

Mutta perämies ei tuntenut Billy Byrneä, joka oli saanut koulutuksensa Kellyn sakissa. Billyn aivot olivat sekavat, joten ajatus tarvitsi jonkun verran aikaa ehtiäkseen muovautua selväksi, mutta hänen rohkeutensa oli tallella, eikä siinä ollut mitään vikaa.

Billy oli hulttio, vintiö, sakilainen, tappelupukari, öykkäri. Hänen tappelutapansa olisi voinut nostattaa häpeän punan hänen majesteettinsa paholaisen kasvoille. Useammin hän oli tähdännyt iskunsa takaa kuin edestä. Hän oli aina käyttänyt hyväkseen kaikkia koosta, painosta ja lukumäärästä johtuvia etuja, mitä suinkin voi. Hän oli tyttöjen ja naisten hätyyttelijä, vetelehti kapakoissa räyhäämässä ja torailemassa.

Hänellä oli kaikki ne ominaisuudet, joita rehti mies pitää likaisina, kurjina, halpoina ja raukkamaisina; mutta siitä kaikesta huolimatta Billy Byrne ei ollut pelkuri. Hän oli sellainen kuin oli tottumuksen ja ympäristön vaikutuksesta. Hän ei tuntenut mitään muita menettelytapoja — ei mitään muita toimintaohjeita. Niin kehnot kuin hänen laatuistensa siveellisyysvaatimukset olivatkin, hän oli valmis noudattamaan niitä henkensä uhallakin.

Hän ei ollut koskaan kavaltanut kumppaniaan, ei milloinkaan jättänyt haavoittunutta ystäväänsä joutumaan vihollisen, poliisin, käsiin.

Eikä hän ollut ikinä sallinut ainoankaan ihmisen puhutella häntä sillä tavoin, kuin perämies oli tehnyt, antamatta loukkaajalle aimo löylytystä; ja jollei hän nyt toiminutkaan niin ripeästi kuin hänellä oli tapana aivojensa ollessa selvät, niin hän toimi kuitenkin. Mutta hänen vitkastelunsa harhautti perämiehen tekemään vääriä päätelmiä sen syistä, koettamaan edelleen siekailematta näyttää arvovaltaansa ja samalla luopumaan varovaisuudesta.

»Pamppua sinä tarvitset», ärjyi perämies, astuen Billyyn päin, »ja oikein kelpo tavalla. Se auttaa sinua muistamaan, että olet vain pelkkä lokainen maakrapu ja että sinun on parempiesi läheisyydessä…»

Se, miten Billyn olisi pitänyt käyttäytyä parempiensa läheisyydessä, jäi kuolleena syntyneeksi ajatukseksi perämiehen mielikuvitukseen sen johdosta, mitä Billy todella teki paremmalleen, kun tämä arvonherra äkkiä suuntasi rajun iskun sakilaisen kasvoihin.

Billy Byrne ei ollut turhaan otellut kolmas- ja neljäsluokkaisten, raskaaseen sarjaan kuuluvien nyrkkeilijöiden ja harjoitellut todellisten, elävien mestarien kanssa. Perämiehen nyrkki sujahti tyhjään ilmaan; tihrusilmäinen savimöhkäle, joka oli hänestä näyttänyt niin helpolta uhrilta, oli samalla hetkellä muuttunut valppaaksi, kissamaisen joustavaksi, teräksiseksi jännekimpuksi, ja Billy Byrne iski oikean kätensä pelottavan nyrkin, joka oli raskas kuin juntta ja jota itse Big Smokekin oli tunnustanut kunnioittavansa, suoraan vastustajansa alempiin kylkiluihin.

Hämmästyksestä ja kivusta kirkaisten tupertui perämies kanssin vastaiseen nurkkaan, sulloutuen hirvittävän iskun voimasta puolittain lavitsan alle. Tiikerin lailla oli Billy Byrne hänen kimpussaan, kiskoi miehen keskelle lattiaa ja peittosi uhriaan, kunnes tämän parkuminen pani laivan kaikumaan perästä keulaan saakka.

Kun kapteeni puolenkymmenen merimiehen seuraamana syöksyi portaita myöten kanssiin, tapasi hän Billyn hajareisin istumassa pitkänään viruvan perämiehen rinnalla. Sakilaisen vankat sormet puristivat miehen kurkkua, ja hän jyskytti uhrinsa päätä voimakkaasti kovaan lattiaan.

»Seis!», huusi kapteeni, ja ikäänkuin tehostaakseen komentoaan huimautti raskaalla kepillä, joka hänellä tavallisesti oli mukanaan, Billyä takaraivoon.

Se isku pelasti perämiehen hengen, sillä kun Billy tointui, huomasi hän olevansa pimeässä löyhkäävässä onkalossa kahlehdittuna pylvääseen.

Billyä pidettiin siellä viikko, ja joka päivä kapteeni kävi häntä katsomassa, koettaen todistaa hänelle, kuinka väärin hän oli menetellyt. Teroittaessaan Billyn mieleen katsantokantaansa merimieskurista käytti kapteeni välikappaleenaan paksua, lujaa keppiään.

Viikon lopulla oli pakko kantaa Billy pois onkalosta, jotteivät rotat olisi syöneet häntä, sillä jatkuva pieksäminen ja nälkä olivat muuttaneet hänet melkein pelkäksi tiedottomaksi, verestäväksi ja vertavuotavaksi lihaläjäksi.

»Kas niin», huomautti laivuri tarkastaessaan työtänsä päivän valossa. »Uskonpa tuon vintiön tietävän asemansa, kun esimies ja herra ensi kerralla häntä puhuttelee.»

Se, että Billy jäi eloon, on yksi tähän asti selostamattomia, ihmeellisiä esimerkkejä siitä, kuinka aine hallitsee sielua. Sellainen ihminen, jolla on älyä ja mielikuvitusta — hermoilla varustettu olento — olisi sortunut jo yksistään harmista ja kammosta, mutta Billy ei ollut senlaatuinen. Hän vain makasi hiljaa ja ajattelematta mitään muuta paitsi hämäriä kostoaikeitaan, kunnes luonto kenenkään auttamatta rakensi jälleen sen, mitä kapteeni oli niin säälimättä repinyt rikki.

Kymmenen päivää sen jälkeen, kun hänet oli tuotu tyrmästä, Billy nilkutteli Halfmoonin kannella, suoritellen keveitä käsitöitä. Muilta laivassa olevilta merimiehiltä hän sai tietää, ettei hän ollut ainoa shanghaijattu miehistön jäsen.

Lukuunottamatta puoltakymmentä mistään välittämätöntä rikollisluokkaan kuuluvaa miestä, jotka olivat ottaneet pestin vapaaehtoisesti joko siitä syystä, etteivät he voineet päästä mihinkään kunnolliseen laivaan, tai sen tähden, että he halusivat pujahtaa tiehensä Yhdysvaltain lakien alueelta niin huomaamattomasti kuin mahdollista, ei siellä ollut ainoatakaan säännöllisellä tavalla pestattua miestä.

He olivat rajuin ja huimapäisin joukko, jonka kohtalo on milloinkaan koonnut yhteen kanssiin, ja heidän seurassaan tunsi Billy olevansa aivan kuin kotonaan. Hänen aikaisemmat uhkauksensa kauheasta kostosta, jonka hän valmistaisi perämiehelle ja laivurille, olivat vaimentuneet toverien karkeista, mutta vaikuttavista neuvoista.

Perämies puolestaan ei ilmaissut kantavansa kaunaa Billyltä saamastaan löylytyksestä millään muulla tavoin kuin siten, että hän, milloin suinkin voi, määräsi sakilaisen osalle laivan vaarallisimmat ja vastenmielisimmät tehtävät; mutta tästä oli seurauksena, että Billyn merimieskasvatus kävi joutuisammin ja että hän itse pysyi erinomaisessa ruumiillisessa kunnossa.

Kaikki alkoholin jäljet olivat aikoja sitten haihtuneet nuoren miehen elimistöstä. Hänen kasvoistaan näkyi selvästi pakollisen raittiuden vaikutus.

Punertava, pöhöttynyt, näppyläinen iho oli kadonnut, ja sen sijalle tullut puhdas ja päivettynyt; kirkkaat silmät olivat niiden tihruisten verestävien kapineiden kohdalla, jotka ennen olivat antaneet hänen kasvoilleen eläimellisen leiman. Hänen piirteensä, jotka aina olivat olleet säännölliset ja voimakkaat, olivat suolaisen ilman, terveen elämän ja valtamerien purjehtijan vaarallisen ammatin vaikutuksesta saaneet jalostuneen arvokkuuden ilmeen, joka olisi pannut Kellyn sakin jäsenet tiukalle, ennen kuin he olisivat tunteneet entisen hyvän toverinsa, jos hän olisi äkkiä ilmestynyt heidän keskelleen Grand Avenuen varrella sijaitsevan ruokalan takakujalle.

Uuden elämän mukana Billy havaitsi saavansa uuden luonteen. Hän yllätti itsensä laulamasta työtä tehdessään — hän, jonka koko elämä oli tähän saakka ollut omistettu kunniallisen työn karttamiselle ja pilkkaamiselle, jonka tunnuslauseena oli ollut: »Maailma on velvollinen antamaan mulle elatukseni, ja minun tehtäväni on periä saatavani.»

Hämmästyksekseen hän sai myöskin huomata, että hän piti työnteosta, että ylpeys kannusti häntä kiihkeästi koettamaan voittaa hänen kanssaan puuhailevat miehet; ja niistä epäluuloista huolimatta, joita kapteenilla oli Billyä kohtaan kanssissa tapahtuneen välikohtauksen johdosta, oli tämä mieliala suuresti omiaan tekemään hänen elämänsä Halfmoonilla siedettävämmäksi, sillä sellaisia työmiehiä, jollainen Billystä sukeutui, ei sovi kohdella yliolkaisesti; ja vaikka hänellä olikin perin heikot käsitykset kuuliaisuudesta, niin kannatti katsoa yhtä ja toista sormien lomitse, jotta hän pysyisi työkykyisenä.

Tämänsuuntainen järkeily se pelasti Billyn kallon parikin kertaa, kun hänen röyhkeytensä olisi ollut kylliksi ärsyttävä toimittamaan laivurin henkilökohtaisesti hänen kimppuunsa tavallisissa oloissa. Maistettuaan kerran Billyn lääkettä ei Kierosilmä-Ward suinkaan halunnut toista kertaa joutua hänen kanssaan sellaiseen jupakkaan, joka kehittyisi mieskohtaiseksi kamppailuksi.

Koko miehistö oli renttuja ja hirttämättä jääneitä murhamiehiä, mutta laivuri Simmsillä oli ollut hyvin vähän kokemuksia muunlaisista merimiehistä, joten hän kohteli heitä tylyn kovakouraisesti, turvautuen todistelujen asemesta känsittyneeseen nyrkkiinsä ja lyhyeen, raskaaseen sauvaansa, joka hänellä oli alituisesti kädessänsä. Mutta ottamatta lukuun Billyä olivat miehet kaikki aikaisemmin olleet merimiehinä, joten laivakuri oli jossakin määrin syöpynyt heihin.

Kun sakilainen nautti työstään, ei tämä elämä ollut hänestä lainkaan vastenmielinen. Kanssin miehet olivat juuri sellaisia, joita hän oli aina tuntenut — heissä ei ollut vähääkään kunniantuntoa, ei hyveitä, ei ystävällisyyttä, ei säädyllisyyttä.

Heidän seurassaan Billy viihtyi — hän tuskin ikävöi vanhaa sakiaankaan. Hän hankki miesten keskuudesta ystäviä ja vihamiehiä. Hän haastoi riitaa, kuten hänen tapansa oli ollut lapsuudesta alkaen. Ja hänen taitonsa, suuret voimansa ja loppumaton varastonsa salakavalia temppuja auttoivat hänet selviytymään jokaisesta tappelusta, niittäen uusia laakereja.

Pian hänen kävi vaikeaksi haastaa riitaa kenenkään kanssa — hänen kanssitoverinsa olivat saaneet hänestä kyllikseen. He antoivat järkähtämättä hänen olla rauhassa.

Nämä useinkin veriset tappelut eivät suinkaan synnyttäneet syvälle juurtunutta vihaa tappiolle joutuneiden sydämissä. Ne olivat osana näiden laivuri Simmsin kokoonhaalimien raakimusten jokapäiväisestä työstä ja huvittelusta.

Laivassa oli yksi ainoa mies, jota Billy oikein todella vihasi. Se oli matkustaja, Divine; eikä Billy vihannut häntä sen tähden, että mies olisi sanonut tahi tehnyt jotakin Billylle, sillä hän ei ollut kertaakaan edes virkkanut mitään sakilaiselle, vaan hänen hienojen vaatteittensa ja ylhäisen olemuksensa tähden, jotka Billyn mielestä selvästi osoittivat hänet yhteiskunnan vihatun aineksen jäseneksi — herrasmieheksi.

Billy vihasi kaikkea kunnioitettavaa. Hän oli vihannut Grand Avenuen sievisteleviä, itseensätyytyväisiä kauppiaita. Hän oli hengessään kiemurrellut nähdessään minkä hyvänsä kiiltävän surisevan auton, joka oli kiitänyt hänen ohitsensa lastinaan hyvin puettuja miehiä ja naisia. Puhdas, kovaksi silitetty kaulus oli Billystä samaa kuin punainen vaate härästä.

Puhtaus, menestys, varallisuus, säädyllisyys merkitsivät Billystä vain yhtä seikkaa — ruumiillista heikkoutta: ja hän kammosi ruumiillista heikkoutta. Hänestä oli ihanteellinen tapa näyttää voimiaan ja miehekkyyttään olla mahdollisimman raaka ja törkeä.

Naisen auttaminen rapakon ylitse olisi Billystä tuntunut hentomielisyyden tunnustamiselta; naisen kamppaaminen, niin että hän lennähti pitkin pituuttaan sätkyttelemään lätäkköön, kas siinä ylvään miehekkyyden tunnusmerkki.

Ja niinpä hän voimakkaan luonteensa pohjaa myöten vihasi moitteettoman siistiä, kohteliasta ja sivistynyttä miestä, joka käveli joka päivä aterioittensa jälkeen kannella, poltellen hyvältä tuoksuavaa sikaaria.

Itsekseen hän ihmetteli, mitä tekemistä tuollaisella »keikarilla» saattoi olla sellaisessa aluksessa kuin Halfmoonissa, ja häntä kummastutti myöskin se, että niin heikko olio oli uskaltautunut tosimiesten seuraan.

Halveksimisensa tähden Billy tuli tarkkailleeksi Divineä enemmän kuin hän olisi ollut valmis myöntämään. Hän näki, että mies oli komean näköinen, mutta hänen ruskeissa silmissään oli välttelevä, petollinen ilme. Kokonaan niistä aikaisemmista syistä riippumattomasti, joiden tähden hän oli miestä vihannut, alkoi Billy nyt vaistomaisesti kammota häntä olentona, johon ei voinut luottaa.

Lopulta hänen vastenmielisyytensä yltyi melkeinpä mielipuoliseksi riivaukseksi. Milloin vain kuri salli, vetelehti hän laivan niissä osissa, joissa hän todennäköisimmin voisi kohdata vihaamansa olennon, toivoen, aina toivoen keikarin antavan hänelle jonkun vähäisen aiheen »merkata hänen taulunsa», kuten Billy olisi sen kuvaannollisesti pukenut sanoihin.

Eräänä iltana kuhnustellessaan tässä tarkoituksessa kannella hän sattui kuulemaan osan matkustajan ja laivuri Simmsin välisestä hiljaisesta keskustelusta — juuri kylliksi paljon johtuakseen aprikoimaan, mitä oli tekeillä, ja päätelläkseen, että mitä hyvänsä se olikin, niin jokatapauksessa se oli kieroa ja että sekä moitteettomasti puettu Divine että laivuri Simms olivat molemmat siinä mukana.

Kuulemistaan sanoista sai Billy Byrne kuitenkin tietää, että Halfmoonin purjehdussuunnan määräsi Divine, matkustaja, että retken oli rahoittanut eräs Clinker, San Franciscosta, jolle Divine oli korvia myöten velassa, ja että siihen sekautui joku Harding-niminen ja joku toinen, jota nimitettiin Barbaraksi. Myöskin piti kaikkien osallisten saada runsaasti rahaa, jos yritys onnistuisi.

Hän tiedusti »Luisevalta» Sawyeriltä ja »Punaiselta» Sandersilta, mutta kumpikaan heistä ei tiennyt asioista läheskään niin paljoa kuin Billy itse. Niinpä Halfmoon saapui Honoluluun ja sijoittui ankkuriin noin sadan metrin päähän upeasta, siististä, valkeasta huvipurresta, eikä kukaan muu kuin Halfmoonin päällystö ja ainoa matkustaja tuntenut viattomalta näyttävän, pienen kuunariprikin tehtävää.

KOLMAS LUKU

Sillä aikaa kun Halfmoon oli Honolulun satamassa, ei sen miehistöstä, päästetty ketään maihin, ja napiseminen oli synkän uhkaavaa. Vain ensimmäinen perämies Ward ja toinen perämies Theriere menivät rannalle.

Laivuri Simms piti miehet puuhassa, maalauttaen ja kiilloituttaen alustaan, saadakseen jännittyneet tunteet purkautumaan siihen.

Billy Byrne pani merkille, että matkustaja oli luopunut päiväsaikaisista kävelyistään kannella. Hän ei tosiaankaan Halfmoonin ollessa ankkurissa poistunut hytistään ainoatakaan kertaa ennen pimeän tuloa; sitten hän tuli kannelle, seisoen usein tuntikausia yhteen menoon silmät hievahtamatta kiintyneinä uljaaseen pikku huvipurteen, jonka telttakatoksella varustetulta yläkannelta kantautui hilpeätä naurua ja hiljaista musiikkia tyyntä veden pintaa pitkin.

Wardin ja toisen perämiehen tultua maihin tapahtui kummallista. He menivät lähellä rantaa olevaan kolmannen luokan majataloon, vuokrasivat huoneen viikoksi, maksoivat etukäteen, olivat huoneessaan puoli tuntia ja ilmestyivät sitten näkyville siviiliasuisina.

Senjälkeen he kiiruhtivat erääseen toiseen hotelliin — tällä kertaa ensiluokkaiseen — ja toinen perämies asteli edellä puettuna pitkään takkiin ja päässään silkkihattu, kun taas Ward seurasi jäljessä yllään soma sininen sarssinuttu, kantaen molempien matkalaukkuja.

Tässä toisessa hotellissa merkitsi toinen perämies vieraskirjaan:
»Henri Theriere, kreivi de Cadenet, ja palvelija, Ranska.»

Ensimmäiseksi työkseen hän sitten ojensi konttoristille kirjeen, pyytäen että se lähetettäisiin viipymättä. Kirje oli osoitettu herra Anthony Hardingille huvipursi Lotukseen.

Kreivi de Cadenet meni palvelijoineen huoneisiinsa odottamaan vastausta kirjeeseen. Henri Theriere, Halfmoonin toinen perämies, näytti pitkine takkeineen ja silkkihattuineen ylimykseltä ja herrasmieheltä kiireestä kantapäähän.

Hänen entisyyttään ei tuntenut kukaan muu kuin hän itse, mutta hänen hiottu käytöksensä, hänen tietonsa laivan ohjaamisesta ja merenkulusta ja hänen taipumuksensa noudattaa sotilaallista täsmällisyyttä ollessaan tekemisissä alaistensa miesten kanssa antoivat laivuri Simmsille aihetta olettaa, että hän aikoinaan oli palvellut Ranskan laivastossa, josta hänet epäilemättä oli erotettu jonkun häpeällisen kujeen tähden.

Tämä mies oli kylmä, julma, nyreämielinen ja pikavihainen. Hänet oli pestattu toiseksi perämieheksi tätä retkeä varten Divinen ja Clinkerin vaatimuksesta.

Hän ja Simms olivat ennenkin purjehtineet yhdessä, mutta laivuri oli huomannut hänet liian vaikeasti käsiteltäväksi ja oli juuri aikonut etsiä alukseensa uuden toisen perämiehen, kun Divine ja Clinker tapasivat Therieren Halfmoonilla. Keskusteltuaan hänen kanssaan kymmenen minuuttia he olivat selvillä siitä, että hän sopi täydellisesti heidän toimintasuunnitelmaansa, eivätkä ottaneet kuuleviin korviinsakaan Simmsin esityksiä hänen erottamisestaan.

Ward ei ollut kovinkaan suopea ranskalaiselle, jonka ylpeä käytös ja alentuvat ilmeet satuttivat kömpelön ja moukkamaisen ensimmäisen perämiehen kipeitä kohtia.

Nykyinen tehtävä, joka pakotti hänet toimimaan Therieren palvelijana, oli hänestä mahdollisimman vastenmielinen ja oli vain omiaan yhä kiihdyttämään hänen vihaansa alempaansa kohtaan, jonka hän sydämensä sisimmässä sopukassa myönsi ylemmäkseen kaikissa muissa suhteissa paitsi Halfmoonin upseeriluettelossa.

Mutta raha kykenee tekemään ihmeitä, ja Divinen lupaus, että Halfmoonin päällystö ja merimiehet saisivat keskenään jaettavaksi kokonaisen miljoonan Yhdysvaltain dollareita, jos yritys onnistuisi, oli perin tehokkaasti voittanut kaiken vastahakoisuuden, jota Ward oli tuntenut tehtäviensä tätä erikoista osaa kohtaan.

Molemmat perämiehet istuivat äänettöminä huoneessaan, odottaen vastausta herra Anthony Hardingille lähettämäänsä kirjeeseen. Heidän esitettäviään osia oli Halfmoonilla huolellisesti moneen kertaan harjoiteltu. Kumpikin oli omissa mietteissään. Kun heillä ei ollut mitään muuta yhteistä kuin käsilläoleva konnanjuoni, joka oli tuonut heidät yhteen ja jota ei ollut hyvä pohtia enempää kuin oli välttämätöntä, ei heillä tuntunut olevan minkäänlaista halua keskustella.

Satamassa olevassa huvipurressa valmistauduttiin laskemaan maihin vähäinen seurue, joka aikoi lähteä autoretkelle Nuuanun laaksoon, kun pieni vene soudettiin purren kupeelle ja hotellin lähetti ojensi eräälle merimiehelle sinetöidyn kirjeen.

Halfmoonin kannelta tarkkasi laivuri Simms tätä tapausta, myhäillen itsekseen. Myöskin Billy Byrne näki sen, mutta hän ei pannut siihen mitään merkitystä. Hän oli vetelehtinyt kuunariprikin kannella, tuijotellen huvipursi Lotukseen, vihaten sitä ja niitä iloisia, hyvin puettuja miehiä ja naisia, joiden hän näki naureskelevan ja lörpöttelevän sen kannella.

Heihin oli hänen mielestään olennaisesti keskittynyt kaikki ventomielinen, suututtava ja iljettävä tuosta toisesta maailmasta, joka oli hänelle yhtä vieras, kuin jos hän olisi ollut mato Bradyn vuokratallien takapihan lantakasassa.

Hän näki merimiehen antavan kirjeen isolle, harmaatukkaiselle, parrattomalle miehelle, jonka puku ja koko asu oli huolekkaan hieno. Billy saattoi mielessään kuvitella hänen valkeita käsiään ja kiilloitettuja kynsiään. Se ajatus oli ellottava.

Se mies, joka otti kirjeen vastaan ja avasi sen, oli Anthony Harding. Luettuaan sen hän ojensi sen nuorelle naiselle, joka seisoi läheisyydessä, puhellen useiden muiden nuorten ihmisten kanssa.

»Kas tässä, Barbara», hän sanoi, »on sellaista, mikä huvittaa sinua enemmän kuin minua. Jos haluat, käyn häntä tervehtimässä ja pyydän häntä täksi illaksi päivälliselle.»

Tämän esittäjä on hyvin läheinen ystäväni, kreivi de Cadenet, joka arvelee olevansa Honolulussa samoihin aikoihin kuin Tekin olette. Kreivi matkustelee huvikseen, ja kun hän ei lainkaan tunne sikäläisiä saaria, niin hän panisi suuren arvon kaikille ystävällisyyden ja kohteliaisuuden osoituksille, joita Te hänelle soisitte.

»Larry onkii aina käsiinsä arvonimiä ja tekee niistä läheisiä ystäviään», hän selitti nauraen. »Mistähän hän lienee tämän löytänyt?»

»Tai missä tämä on kohdannut hänet?» huomautti herra Harding. »No niin, vähin, mitä voimme tehdä, on kai kutsua hänet purrellemme päivälliselle. Kun lähdemme jo huomenna, emme voi valmistaa hänelle kovinkaan paljoa hauskuutta.»

»Pistäytykäämme häntä tapaamassa, kun ajamme nyt kaupungin läpi», ehdotti Barbara Harding, »ja ottakaamme hänet mukaamme täksi päiväksi. Sillä tavoin selviydymme ystävyyden velvollisuudesta, ja tämäniltainen päivälliskutsu voi jäädä sen varaan, minkälaiselta henkilöltä kreivi meistä tuntuu.»

»Kuten tahdot», vastasi hänen isänsä, ja niinpä pysähtyi puolen tunnin kuluttua kaksi isoa henkilöautoa kreivi de Cadenetin hotellin edustalle. Anthony Harding astui sisälle ja lähetti kreiville käyntikorttinsa.

Kreivi» tuli itse alas ottamaan vierastaan vastaan. Harding näki yhdellä silmäyksellä, että hän oli herrasmies, ja kun hän oli esitellyt vieraan seurueensa muille jäsenille, niin ilmeisesti oli myöskin heidän arvostelunsa aivan samanlainen kuin heidän isäntänsä.

Erityisesti näkyi Barbara Harding ihastuneen kreivi de Cadenetiin, vaatien tätä liittymään siihen seuraan, joka ajoi hänen vaunussaan. Ja niinpä Halfmoonin toinen perämies mennä huristi Honolulusta hupaisesti keskustellen sen henkilön kanssa, jota hänen käyntinsä tällä saarella koski.

Barbara Hardingista oli de Cadenet hauska ja mielenkiintoinen mies. Koko maapallolla ei ollut ainoatakaan nurkkausta, olipa se sitten kuinka syrjäinen tahansa, jota hän ei olisi jossakin määrin tuntenut. Hän oli lukenut paljon ja kykeni keskustelemaan lukemastaan älykkäästi ja viehättävästi.

Nyt ei hänessä ollut jälkeäkään nyreämielisyydestä. Koko hänen olentonsa oli kohteliaisuutta, ystävällisyyttä ja vilkkautta, sillä olihan hyvin kauniin ja hyvin rikkaan nuoren naisen seura nyt hänen yksinoikeutenaan.

Senpäiväisestä huviretkestä oli kaksi tärkeätä tulosta: Se herätti Halfmoonin toisen perämiehen päässä ajatuksen, joka olisi aiheuttanut laivurille ja takalistossa pysyttelevälle Divinelle kalvavaa huolta ja levottomuutta, jos heillä olisi ollut siitä aavistusta; ja siellä sai de Cadenet tietää erään seikan, joka pakotti hänet hylkäämään innokkaat kehotukset syödä päivällistä Lotuksella sinä iltana — hän sai tietää, että seurue lähtisi seuraavana aamuna Manilaan.

»En voi sanoin kuvata», valitti hän herra Hardingille, »kuinka suuresti minua harmittaa se asia, joka riistää minulta huvin hyväksyä kutsunne. Vain ehdoton välttämättömyys, vakuutan, saattaa estää minua olemasta seurassanne niin kauan kuin mahdollista.» Ja vaikka hän puhui tytön isälle, niin hän katsoi suoraan Barbara Hardingia silmiin.

Vähemmän kokenut nuori nainen olisi jollakulla ulkoisella merkillä paljastanut, minkä vaikutuksen tämä puhe häneen teki, mutta kreivi de Cadenet ei kyennyt arvaamaan, miellyttikö se Barbara Hardingia vai eikö, sillä tyttö vain lausui hymyillen kohteliaisuuden vaatimat valittelunsa.

He erosivat de Cadenetista tämän hotellin edustalla, ja hyvästelyssään kääntyi mies Barbara Hardingin puoleen ja kuiskasi toisten kuulematta:

Tyttö ei aavistanut, mitä miehen mielessä liikkui hänen lausuessaan nämä olosuhteisiin nähden omituiset sanat. Jos hän olisi sen tehnyt, niin hänet olisi vallannut kauhu. Mutta miehen silmien ilmeen hän osasi tulkita ja mietti sinä iltana usein mielessään, oliko hän hyvillään vaiko kiukuissaan sen ilmoittamasta sanomasta.

Heti hotelliin mentyään riensi Cadenet siihen huoneeseen, jossa Ward maltittomasti odotti häntä.

»Joutuin!» hän huusi. »Meidän on laittauduttava täältä hyvin vilkkaasti. He lähtevät huomenaamulla. Kamaripalvelijantoimenne oli helppo ja lyhytaikainen; mutta minä voin antaa teille erinomaisen suosituksen, jos haluatte jonkun toisen herrasmiehen palvelukseen.»

»Tämä riittää siinä ammatissa, herra Theriere», murahti ensimmäinen perämies kylmästi. »En yhtynyt tähän näyttelemispuuhaan huvikseni — minusta ei siinä ole mitään naurettavaa — ja toivoisin teidän muistavan, että yhäti olen yläpuolellanne oleva upseeri.»

Theriere kohautti olkapäitään. Ward ei sattunut huomaamaan toverinsa häijyn ilkeää katsetta.

Yksissä neuvoin he sulloivat kokoon tavaransa, laskeutuivat toimistoon, maksoivat laskunsa ja olivat hetkisen kuluttua muuttamassa takaisin ylleen merimiespukujaan siinä pienessä hotellissa, josta he olivat ensiksi vuokranneet itselleen asunnon. Puolta tuntia myöhemmin he nousivat Halfmoonin kannelle.

Kajuutan lähellä työskentelevä Billy Byrne näki heidät. Heidän katsoessaan toisaalle hän virnisti heille pahanilkisesti. He olivat hallitusvallan henkilöllisiä edustajia, ja Billy vihasi hallitusvaltaa, missä puvussa se hänelle sitten esiintyikin. Hän vihasi lakia ja järjestystä ja kuria.

— Tahtoisinpa tavata jommankumman noista miekkosista Green Streetillä öiseen aikaan, hän tuumi.

Sitten hän näki heidän menevän laivurin seurassa kapteenin hyttiin ja Divinen yhtyvän heihin. Billy pani merkille, kuinka hätäilevän näköisiä kaikki neljä olivat, ja se sai hänet aprikoimaan.

Hänen mieleensä muistui Divinen ja Simmsin välisestä keskustelusta kuulemansa katkelma. Häntä halutti kuulla lisää, ja kun Billyä eivät estäneet joutavanpäiväiset ja liian hienot siveelliset käsitteet, jotka eivät suvaitse oven takana kuuntelemista, niin hän vitkastelematta siirsi puuhailunsa näyttämön kyllin lähelle erästä hytin luukkua voidakseen saada selkoa siitä, mitä sisällä tapahtui.

Sakilaisen kuulemat sanat saivat hänet herkistämään korviaan. Hän oivalsi, että oli tekeillä jotakin hänen oman makunsa mukaista, — jotakin kieroa ja ilkeää — ja häntä kummastutti, että sellainen keikari kuin Divine saattoi olla senlaatuisessa hommassa mukana. Se melkein riitti muuttamaan hänen mielipiteensä Halfmoonin matkustajasta.

Hänelle selvisi, että »Barbara Hardingille» oli isoisä jättänyt perinnöksi kaksikymmentä miljoonaa dollaria, jotka hän saisi mennessään naimisiin. Lisäksi oli hänen itsensä käytettävissä viisi miljoonaa, ja hänen isänsä, Anthony Harding, oli monimiljoonamies.

Suunnitelman mukaan piti Simmsin ryöstää Barbara ja vaatia hänestä lunnaita. Divine, neiti Hardingin vanha ystävä, esiintyisi rosvojen kynsiin joutuneena vankina. Hän pakottaisi tytön menemään avioliittoon kanssansa, ja sitten heidät molemmat luovutettaisiin takaisin.

Lunnaat ja kelpo annos tytön omaisuudesta jaettaisiin sitten Simmsin, Wardin, Therieren ja poissa olevan Clinkerin kesken, samalla kun miehistö saisi kolminkertaisen palkan.

Jälkisäädöksen määräysten mukaan kuulosti tytön puoliso heti saavan kymmenen miljoonaa omalle osalleen.

Mutta, kuten Billy sai myöhemmin tietää, Divinellä ei ollut selkoa yhdestä jälkisäädöksen pykälästä, jonka mukaan neiti Hardingin puolison voidakseen periä rahat täytyi olla sekä tytön itsensä että tämän isän hyväksymä.

Neuvottelukokous hajaantui niin äkkiä, että Billyn oli lysähdettävä polvilleen välttääkseen hytissä olijoiden katseita, mutta sittenkin näki Theriere, joka oli noussut poistuakseen sekuntia aikaisemmin kuin muut, vilahdukselta kasvot, jotka nopeasti vetäytyivät pois hytin luukulta, ikäänkuin niiden omistaja olisi pelännyt, että hänet huomattaisiin.

Virkkamatta kumppaneilleen sanaakaan ranskalainen lähti hytistä ja juoksi sitten ketterästi kuin orava portaita myöten kannelle. Eikä hän joutunutkaan liian aikaisin, sillä sukeltaessaan ilmoille hän näki miehen hahmon katoavan keulapuolelle.

Sakilainen kääntyi jöröt kasvot synkissä rypyissä, ja toinen perämies tunsi hänet samaksi vekkuliksi, joka oli niin perinpohjaisesti pehmittänyt Wardia, kun oltiin merellä ensimmäistä päivää.

»Kas sinähän se olet, Byrne», hän sanoi leppeästi. »Tule minun hyttiini hetkiseksi! Haluan puhella kanssasi.» Sitten hän pyörähti ympäri ja palasi samaa tietä alas merimies kintereillään.

»Ystäväni», aloitti Theriere, kun he olivat päässeet perämiehen hyttiin ja sulkeneet oven jälkeensä, »minun ei tarvitse kysyä sinulta, kuinka paljon sinä kuulit siitä, mitä kapteenin hytissä keskusteltiin. Jollet olisi kuullut paljon enemmän kuin sinun olisi pitänyt, et olisi äsken niin hätäisesti pyrkinyt piiloon.

— Tahdon sanoa sinulle tämän: Pidä suusi kiinni ja ole minun puolellani lähipäivien tapahtumien aikana! Nuo», hän heilautti peukaloaan kapteenin hyttiin päin, »laittavat itsensä pyövelin käsiin; mutta minä en kerta kaikkiaan aio pistää päätäni jonkun toisen tekemään silmukkaan. Ja sitten: ilman tuota Divineä meillä on paljon enemmän jaettavana, eikö totta? Erittäinkin, jos hoidamme tämän jutun kunnollisesti. Minulla on suunnitelma, ja sen toteuttamiseksi tarvitaan vain kolme tai neljä miestä.

— Sinä et pidä tuosta Wardista», hän jatkoi, »ja saat olla aivan varma, ettei Ward rakasta sinua. Jos olet hänen ja noiden toisten puolella, niin Ward varmasti peijaa sinulta osuutesi ja kenties paljon muuta lisäksi. Lyhyesti sanoen. Byrne, ystäväni, sinun henkeäsikin uhkaa suuri vaara — olet hyvin huono henkivakuutettava, niin kauan kun Bender Ward on kanssasi samalla laivalla. Ymmärrätkö tarkoitukseni?»

»Pyh!» äänsi Billy Byrne. »Minä en pelkää tuota ärhentelijää! Tulkoonpa vain kerran pöyhistelemään ja rähisemään minulle, niin annan hänelle aika paukun vasten kuonoa — mokomakin sankari!»

»Se on oikein, sekin, Byrne», kehui Theriere. »Tietystikin sinä, jos kukaan, kykenet tekemään sen, jos vain saat siihen tilaisuuden; mutta Ward kyllä varoo sitä sinulle antamasta. Huomenna tai ainakin lähipäivinä saatetaan täällä ampua, eikä mikään estä Wardia lähettämästä kuulaa selkääsi — vahingossa. Ja jollei hän tee sitä silloin, niin on hänellä siihen paljon mahdollisuuksia, ennen kuin yksikään meistä näkee ainoatakaan valkean rodun satamaa. Hän tappaa sinut, Byrne, siitä voit olla varma — hän on senlaatuinen mies.

— Mutta minuun liittymällä sinä vapaudut Wardista, Simmsistä ja Divinestä. Saat enemmän rahaa, eikä sinun tarvitse pelätä kuoleman millä minuutilla hyvänsä uhkaavan sinua takaapäin. Mitä arvelet? Oletko puolellani vai palaanko minä laivuri Simmsin ja Wardin luokse kertomaan tavanneeni sinut kuuntelemasta ikkunaluukulla?»

»No, kyllä minä olen mukana», myöntyi Billy, »jos te lupaatte minulle rehellisen osani saaliista.»

»Olkoon menneeksi!» hän sanoi. »Mutta eikö teidän olisi parasta selittää minulle, mitä on tekeillä?»

»Ei nyt», vastasi Theriere;. »joku saattaa kuunnella kuten sinä äsken. Odota, kunnes saan paremman tilaisuuden; sitten kerron kaikki, mikä on tietämisen arvoista. Siihen mennessä mieti, ketkä olisivat parhaat miehet toimimaan kanssamme — tarvitsemme vielä kolme tai neljä. Mene kannelle tehtäviisi, ikäänkuin ei olisi mitään sattunut, ja jos minä olen sinua kohtaan tavallista tylympi, niin muista, että teen sen torjuakseni mahdolliset epäluulot.»

NELJÄS LUKU

Pieni, hyvin rakennettu kuunaripriki kiiti hämärissä länttä kohti myötäisessä tuulessa, joka ei olisi voinut olla sille sopivampi, vaikka se olisi saatu puhaltamaan itse pirun tilauksesta jouduttamaan hänen kätyreitään heidän suorittaessaan roistontöitään.

Kaikki miehet olivat mitä parhaalla tuulella. Miehistö oli unohtanut äskeisen nurkunansa siitä, ettei ketään oltu päästetty maihin Honolulussa, odottaessaan saavansa seikkailuja lähiaikoina, sillä Halfmoonin ilmassa oli jotakin, mikä varmemmin kuin sanat ennusti kohtapuolin sattuvan kiihottavia tapahtumia ja ilmaisi pian saavuttavan päämäärään, jota kohti San Franciscosta lähdettyä oli purjehdittu.

Laivuri Simms ja Divine olivat haltioissaan onnestaan, joka oli tuonut heidät Honoluluun juuri parahiksi, ja Therieren satamassa suorittaman tehtävän onnistumisesta. He olivat laskeneet, että heidän olisi pakko viipyä siellä vähintäänkin viikko, ennen kuin Halfmoonin toinen perämies ehtisi luikertaa Hardingien suosioon kylliksi hyvin saadakseen tietää heidän suunnitelmansa. Ja nyt he onnittelivat teräväpäisyyttään osattuaan valita niin soveliaan kätyrin kuin ranskalainen oli tähän tehtävään, jonka hän oli hoitanut niin joutuisasti ja hyvin.

Ward oli hyvillään, ettei hänen ollut täytynyt pitkittää sapettavaa näyttelemistä esiintymällä alaisensa miehen kamaripalvelijana. Hän myöskin toivoi vastaisten tapahtumien tarjoavan hänelle tilaisuuden kostonhimonsa tyydyttämiseksi; hän oli mielessään vannonut kostavansa sille merimiehelle, joka oli käsitellyt häntä niin kovakouraisesti muutamia viikkoja sitten — Theriere ei ollut erehtynyt arvostellessaan perämiestoveriaan.

Kun purjeiden lisäämisen raskaasta puuhasta oli sillä kertaa selviydytty, jännitti Billy Byrne tarmoaan koettaen Therieren mainitsemien ja omien laivurinhytin ikkunaluukusta kuulemiensa seikkojen nojalla sommitella itselleen jonkunlaista käsitystä häntä odottavasta tehtävästä.

Pohtiessaan Therieren esitystä hän käsitti, kuinka viisas se oli. Sen mukaan saisivat mukanaolevat enemmän saalista omalle osalleen. Toisena piirteenä siinä oli kierous ja kavaluus, ja se miellytti sakilaista suuresti.

Jos hän vain vielä voisi keksiä jonkun keinon saadakseen Therierenkin petetyksi, niin tämän seikkailun huvi ja hyöty tulisivat kolminkertaisiksi.

Hänen parhaillaan harkitessaan tätä suunnitelmaa osui hänen katseensa »Luisevaan» Sawyeriin ja »Punaiseen» Sandersiin, jotka juuri nousivat kanssista kannelle. Billy Byrne luikkasi heille.

Kun sakilainen selitti näille molemmille merimiehille, minkälaiset hyötymismahdollisuudet heillä olisi, jos he liittyisivät Simmsiä ja Wardia vastaan tähdättyyn salaliittoon, niin he olivat siihen perin ihastuneita.

Luiseva Sawyer huomautti, että neekerikokki Blanco oli kenties ainoa miehistön jäsen, johon he voisivat luottaa, ja Byrnen pyynnöltä lupasi Luiseva voittaa heille jättiläismäisen etiopialaisen kannatuksen.

Varhaisesta aamusta alkaen toisena päivänä Honolulun satamasta lähdön jälkeen tarkastelivat terävät silmät itäistä taivaanrantaa voimakkaalla kaukoputkella. Ehtoopäivävartion toisen tunnin alkaessa tuli vähäinen savupilvi näkyviin noin kahden piirron verran pohjoiseen idästä.

Heti muutettiin Halfmoonin suunta melkein suoraan luoteiseen, niin että se varmasti joutuisi näköpiirin yläpuolelle nopeasti kohoavan höyrylaivan kulkureitille.

Kuunariprikiä ohjattiin uuteen suuntaansa niin kauan kuin turvallisesti voitiin pelkäämättä, että se täysissä purjeissa huomattaisiin lähestyvästä aluksesta. Sitten sen keula käännettiin vastatuuleen. Purje toisensa jälkeen laskettiin alas ja käärittiin kokoon, kun tarkkasilmäinen toinen perämies oli ensin ehdottomasti varmistautunut siitä, ettei kaukainen valkea höyrylaiva voinut olla mikään muu kuin huvipursi Lotus.

Tämän mitään pahaa aavistamattoman aluksen kannella pakisi naureskellen hilpeä seurue onnellisena ja lainkaan aavistamatta, että -heidän tiellensä oli viritetty konnankoukku. Lähes puolituntia sen jälkeen kun Halfmoon oli pysähtynyt, jääden verkkaisesti ajelehtimaan mastot paljaina, huomasi sen Lotuksen tähystäjä.

Heti riensivät vieraat ja miehistö sopiville paikoille, voidakseen esteettömästi tarkastella tuntematonta alusta ja nauttia tästä pitkällisen merimatkan yksitoikkoisuuden keskeytyksestä.

Anthony Harding oli komentosillalla kapteeni Norrisin kanssa, ja kumpikin heistä suuntasi kaukoputkensa kaukaista laivaa kohti.

•Se on kuunaripriki», vastasi kapteeni; »ja mikäli täältä voin erottaa, on se kaikkien merkkien mukaan mallikelpoisessa kunnossa. Purjeet on hyvästi kääritty kokoon, ja siinä on ilmeisesti runsaasti miehistöä, sillä kannella on joukko ihmisiä nähtävästi katselemassa meitä. Muutan suuntaamme ja puhuttelen heitä — saamme nähdä, mikä siellä on hätänä, ja autamme heitä, jos voimme.»

»Se on oikein», vahvisti Harding. »Tehkää kaikki, mitä voitte heidän hyväkseen!»

Hetkistä myöhemmin hän meni tyttärensä ja vieraiden luokse selostamaan saamiansa laihoja tietoja.

»Kuinka jännittävää!» huudahti Barbara Harding. »Luonnollisestikaan se ei ole varsinainen haaksirikko, mutta kenties hyvin lähellä sitä. Nuo sieluparat ovat mahdollisesti ajelehtineet täällä keskellä Tyyntämerta herra tiesi kuinka monta viikkoa ilman ruokaa ja vettä, ja ajatelkaapa vain, kuinka he nyt varmaan korottavat äänensä ylistääkseen Jumalan ääretöntä laupeutta, joka on ohjannut meidät heidän avukseen!»

»Jos he ovat ajelehtineet ruoatta ja juomatta muutamiakaan viikkoja», tokaisi Billy Mallory, »niin silloin he eivät juuri kaipaa mitään muuta kuin sitä, jonka tuomiseen meillä ei ollut riittävästi kaukonäköisyyttä — hautaustoimitsijaa ja pappia.»

»Älä ole kamala, Billy!» torui neiti Harding. »Tiedät aivan hyvin, etten tarkoittanut viikkoja, vaan päiviä, ja joka tapauksessa he ovat meille kiitollisia siitä, mitä voimme tehdä heidän hyväkseen.»

Billy Mallory silmäili outoa alusta Hardingin kaukoputkella. Äkkiä häneltä pääsi säikähdyksen huudahdus.

»Hitto soikoon! Juttu on vakava sittenkin. Tuo laiva on tulessa.
Katsokaapa, herra Harding!» Ja hän ojensi kaukoputken isännälleen.

Ja totisesti, kun Lotuksen omistaja sai kuunariprikin jälleen kaukoputkensa näköpiirin keskelle, näki hän ohuen patsaan mustaa savua kohoavan keskilaivasta. Mutta sensijaan hän ei nähnyt Wardia, joka oli Halfmoonin kajuutan takana valvomassa, kun neekerikokki poltti öljyistä riepukimppua rautapadassa.

►Tulimmaista!» tuskaili Harding. »Tämä on hirveää. Nuo ihmisraukat on vallannut pakokauhu. Näettekö, miten he syöksyvät veneille?» Sen sanottuaan hän riensi takaisin komentosillalle neuvottelemaan kapteenin kanssa.

»Niin-, arveli tämä. »Huomasin savun jokseenkin samaan aikaan kuin tekin — kummallista, ettei sitä näkynyt ennen. Olen jo käskenyt panemaan täyden vauhdin eteenpäin, ja antanut herra Fosterille määräyksen pitää veneet valmiina laskettaviksi vesille, jos kuunariprikin veneet osoittautuvat riittämättömiksi.»

»Mutta sitä en käsitä», hän lisäsi oltuaan vaiti hetkisen, miksi heissä ei näkynyt minkäänlaisia kiihtymyksen merkkejä tulen tähden, ennenkuin tulimme lyhyen silmänkantomatkan päähän heistä — se tuntuu omituiselta.»

»No, muutamien minuuttien perästä tiedämme enemmän», vastasi Harding. »Onhan mahdollista, että tuli on puhjennut vasta aivan äsken yhäti pahentamaan heidän tukalaa tilaansa, mistä se sitten johtuneekin, ja että he itsekin huomasivat sen juuri nyt.»

»Siinä tapauksessa se ei ole voinut ehtiä raivoamaan kylliksi laajalti», intti kapteeni, »aiheuttaakseen tuollaista silmitöntä pelkoa, jota koko miehistön suinpäinen heittäytyminen pelastusveneisiin todistaa. Mutta, kuten sanoitte, sir, saamme kuulla heidän tarinansa muutamien minuuttien päästä heiltä itseltään, joten on turhaa vaivata päätään etukäteen.»

Sikäli kuin Lotuksella saatettiin arvata, olivat Halfmoonin päällystö ja miehistö vihdoin kokonaisuudessaan veneissä, joita alettiin oman laivan luota rajusti soutaa nopeasti lähenevää purtta kohti. Mutta heillä ei ollut aavistustakaan että Divine asteli hermostuneesti edestakaisin hytissään, kun taas toinen perämies Theriere hoiteli savuavia riepuja, jotka Ward ja Blanco olivat hylänneet hänen huostaansa päästäkseen itse mukaan veneisiin.

Theriereä oli kovasti harmittanut asioiden kulussa tapahtunut käänne, sillä hän oli päättänyt toimia sellaisella tavalla, jonka hän varmasti uskoi koituvan itselleen hyvin edulliseksi. Se ei ollut sen vähempää kuin rohkea suunnitelma kutsua Blanco, Byrne, Luiseva ja Punainen rinnalleen, heti kun Simms ja Ward paljastaisivat, mihin heidän Lotuksen matkailijoille tekemänsä kepponen todella tähtäsi, ja apureineen ryhtyä yhdessä purren miehistön kanssa vastustamaan entisiä kumppaneitaan.

Kuten hän oli Billy Byrnelle selittänyt, aikoi hän uskotella Hardingille, että laivuri Simms oli pettänyt Theriereä ja tämän tovereita — ettei heillä ollut ollut hajuakaan siitä, mihin juoneen heidät oli viekoiteltu, ennenkuin aivan viime hetkellä, ja että he silloin olivat menetelleet ainoalla mahdollisella tavalla.

»Ja sitten», oli Theriere lopettanut, »kun he pitävät meitä sankareina ja paraina ystävinään, olemme me valmiit sieppaamaan heidät kaikki ja saamme lunnaat kymmenestä tai viidestätoista yhden ainoan sijasta.»

»Sepä keikaus», riemastui sakilainen. »Teillä on totisesti älliä, perämies.»

Oikeastaan ei Theriere suinkaan aikonut ajaa asioita niin pitkälle kuin hän oli Billylle vihjaissut, muutoin kuin äärimmäisenä hätäkeinona. Barbara Hardingin kasvot ja omaisuus olivat tehneet häneen valtavan vaikutuksen, ja hän oli tapahtumien kehittyessä älynnyt mahdollisesti saavansa tilaisuuden saattaa tytön isän ja tytön itsensä niin suureen kiitollisuudenvelkaan hänelle, että kun hän sitten kosisi Barbaraa, niin tämä mielellään sortuisi hänen halpamaisen juonittelunsa uhriksi. Tässä tapauksessa ei olisi pakko panna mitään vaaraan, ja hän voisi suoriutua rikostovereistaan selittämällä Hardingille, että hänen oli täytynyt sepustaa tämä toinen suunnitelma saadakseen heiltä tukea Simmsiä ja Wardia vastaan. Senjälkeen voitaisiin heidät kaikki kolme panna rautoihin, ja sitten elämä hänelle hymyilisi.

Mutta nyt oli tuo Ward-tomppeli pilannut koko keitoksen keksimällä tämän aasimaisen tulipalo-ilveilyn, jotta Lotus voitaisiin vallata joukolla, ja lopullisesti musertanut Therieren mielisuunnitelman huomauttamalla laivuri Simmsille, kuinka vaarallista olisi, jos Theriere tunnettaisiin Lotukselle mentäessä, jolloin heitä kaikkia alettaisiin heti epäillä.

He tiesivät varsin hyvin, että Lotuksen kaltaisessa huvipurressa oli runsaasti ampuma-aseita, ja jos siellä saataisiin vähänkin vihiä vaarasta, niin siellä olisi yllin kyllin miehiä torjumaan hyökkäystä, ja todennäköisesti se onnistuisikin.

Että Therierellä oli erittäin hyvät syyt uskoa voittavansa Barbara Hardingin käden omakseen saadessaan niin loistavan alkuvauhdin kuin hänen rohkea suunnitelmansa olisi hänelle taannut, sitä tuskin voidaan epäillä, sillä hän oli sivistynyt, hienostunut ja pelottavassa määrin komean näköinen.

Arvonimi, jota hän oli käyttänyt ollessaan purren omistajan vieraana, kuului, hänen rikostoveriensa siitä mitään tietämättä, hänelle syntyperän oikeudella. Hänen haaveilemansa tapaisen avioliiton esteenä ei ollut mitään muuta, kuin Ranskan laivastossa tapahtunut, ammoin unohtunut häväistysjuttu.

Ja kaikki myttyyn viimeisellä hetkellä! Ward-riiviö oli langettanut oman kuolemantuomionsa.

Veneet olivat nyt jo aivan lähellä purtta, joka oli hidastanut vauhtiaan, niin että se melkein seisoi paikallaan. Vastaukseksi Lotuksen kapteenin tiedusteluun selitti laivuri Simms pulaansa.

»Olen kapteeni Jones», hän huusi, »kuunaripriki 'Clarindasta', Friscosta Yokohamaan, dynamiittilasti. Peräsimemme vikaantui eilen, ja tänään iltapäivällä syttyi tulipalo tavararuumassa. Se leviää parhaillaan nopeasti ja voi saavuttaa dynamiitin millä hetkellä tahansa. Teidän olisi parasta ottaa meidät alukseenne ja poistua täältä niin nopeasti kuin pääsette. Ei ole turvallista olla viittäsataa syltä lähempänä laivastamme.»

»Teidän olisi parasta kiirehtiä, eikö niin, kapteeni?» huomautti herra
Harding.

»Minusta ei tämä kaikki tunnu olevan paikallaan», vastasi kapteeni. »Aluksessa ei ole dynamiittilippua, ja vaikka siinä olisikin dynamiittia ruumallinen, niin meillä ei ole mitään erikoista vaaraa. Jokainen, joka koskaan on laivannut dynamiittia, tietää sen, tai ainakin hänen pitäisi tietää se. Dynamiitti ei räjähdä kuumuudesta, vaan tärähdyksestä. Ei, sir; herra Harding, tässä on jotakin huonoa — minä en pidä koko jutusta. Vilkaiskaapa hieman tarkemmin noiden miesten kasvoihin! Oletteko milloinkaan nähnyt noin rumaa laumaa hirttämättömiä murhamiehiä, sir?»

»Minun täytyy myöntää, etteivät he ole ylen miellyttäviä, Norris», vastasi Harding. »Mutta aina ei ole oikein eikä sopivaa arvostella tuntemattomia yksinomaan ulkonäön perusteella. Luullakseni emme tavallisen ihmisyyden nimessä voi kieltäytyä ottamasta heitä alukseemme, Norris. Pelkonne on aivan varmaan aiheeton.»

»Määräyksenne siis on, sir, että otamme heidät laivaan?» kysyi kapteeni
Norris.

Halfmoonin päällystö ja miehet parveilivat Lotuksen kupeita myöten kannelle. He olivat tummakasvoisia, hurjan ja vastenmielisen näköisiä.

»Minulle johtuu mieleen merirosvojen valtausjoukko», huomautti Billy Mallory katsellessaan Blancoa, joka viimeisenä nosti jalkansa kaiteen yli ja nousi kannelle.

»He eivät ole liian kauniita, vai mitä arvelet?» kuiskasi Barbara
Harding, vaistomaisesti siirtyen lähemmäksi puhetoveriaan.

»'Kaunis' on tuskin sopiva sana kuvaamaan heitä», sanoi Billy. »Tiedätkö mitä? Minun on hieman vaikeata kuvitella heitä polvillaan ylistämässä Herraa pelastuksestaan — niinhän sinä tuonnottain haaveilit heistä, muistanet.»

»Jos oikein varta vasten olet päättänyt olla tänään kiusallisempi kuin tavallisesti, Billy», virkkoi Barbara herttaisesti, »niin varmaankin sinusta on hauska kuulla, että se sinulle onnistuu.»

»Olen iloinen, että jotakin minulle luonnistuu», pilaili mies. »Minulla on totisesti ollut huono onni eräässä toisessa asiassa.»

»Niin, koettaessani tähän asti tehdä itseni niin miellyttäväksi, että sinä vihdoinkin suostuisit muutteeksi sanomaan minulle 'kyllä'.»

»Nyt sinä aiot tehdä kaikki vieläkin pahemmaksi olemalla typerä», huudahti tyttö nenäkkäästi. »Miksi et voi olla kiltti, kuten olit aina, ennen kuin sait tuon hupsun päähänpiston?»

»Minusta ei ole mikään hupsu päähänpisto olla korviaan myöten rakastunut maailman herttaisimpaan tyttöön», ihasteli Billy.

»En välitä, vaikka kuulevatkin. Tahtoisin huutaa sen kaiken maailman tietoon. Olen ylpeä siitä, että rakastan sinua, mutta sinä et ole siitä milläsikään, et edes niin paljoa, että käsittäisit, kuinka auttamattomasti minä olen kiinni. Niin, olisin valmis kuolemaan puolestasi, Barbara, ja olisin iloinen, jos saisin sen tehdä. Niin — hyvä Jumala, mitä tuo on?»

»Oi, Billy! Mitä nuo miehet tekevät?» hätäili tyttö. »He ampuvat! He ampuvat isää! Pian, Billy! Tee jotakin! Taivaan tähden, tee jotakin!»

Alakannella oli »Clarindan» »pelastettu» miehistö ympäröinyt herra Hardingin, kapteeni Norrisin ja suurimman osan Lotuksen miehistöä, temmaten esiin revolvereja paitojensa ja takkiensa povelta ja ampuen kahta huvipurren miestä, jotka ryhtyivät taisteluun.

»Pysykää levollisina!» komensi laivuri Simms. »Silloin ei ketään teistä vahingoiteta.»

»Mitä tahdotte?» kivahti Harding. »Jos vaaditte rahaa, niin ottakaa mitä löydätte purrestamme ja menkää tiehenne! Kukaan ei estä teitä.»

Laivuri Simms ei ollut huomaavinaankaan häntä. Hänen katseensa siirtyi yläkannelle. Sieltä katseli heitä erään miehen seurassa oleva kauhistunut tyttö.

Olikohan tämä juuri se, jota he etsivät? Aluksella oli muitakin naisia. Hän näki ne säikähtyneinä ja yhteen sulloutuneina Hardingin ja Norrisin takana.

Jotkut heistä olivat nuoria ja kauniita, mutta ylhäällä olevassa tytössä oli jotakin, mikä sai laivurin varmaksi siitä, ettei hän voinut olla kukaan muu kuin Barbara Harding.

Saadakseen selville, oliko asia niin, turvautui Simms juoneen, sillä hän tiesi, että jos hän kysyisi Hardingilta, oliko tyttö hänen tyttärensä, niin vanhus hyvin mahdollisesti arvaisi heidän tulonsa tarkoituksen eikä puhuisi totta.

»Kuka on tuo nainen, joka teillä on mukananne?» karjaisi hän uhkaavasti. »Siitä me olemme tulleet ottamaan selkoa.»?

»Mitä? Sehän on tyttäreni, mies!» pääsi Hardingilta ajattelematon huudahdus. »Keneksi te —»

»Kiitos!» keskeytti hänet laivuri Simms, myhäillen itseensä tyytyväisenä. »Juuri siitä tahdoimme saada varmuuden. Hei, Byrne! Sinä olet likinnä kajuutan portaita — nouda tyttö!»

Sakilainen kääntyi juoksemaan portaita myöten yläkannelle. Billy
Mallory oli kuullut keskustelun ja Simmsin Byrnelle antaman komennuksen.

Hän irtautui Barbarasta, joka kauhuissaan oli takertunut hänen käsivarteensa, ja riensi portaiden yläpäähän.

Lotuksen miehet katselivat mykkinä ja avuttoman raivoisina. Kaikkia heitä uhkasivat rosvojen revolverit, ja kahden heidän kumppaninsa elottomat ruumiit olivat kaunopuheisena todistuksena siitä, kuinka vähäisestä aiheesta heitä vartioivien hirviöiden sormi painaisi liipaisinta.

Empimättä syöksyi Billy Byrne yläkannelle. Häntä siellä odottavan miehen näkeminen vain kiihoitti hänen taisteluhaluaan. Siisti ja ruumiinmukainen flanellipuku, valkeat kengät ja soma lakki olivat sakilaisesta yhtä riittävä syy oivallisesti puolustettavaan murhaan kuin kellanpunainen nauha Chicagon Länsipuolen irlantilaisissa kortteleissa Pyhän Patrikin päivänä. Samaa, mitä »Muistakaa Alamoa» ja »Muistakaa Mainea» olivat näissä muistoissa eläneiden aikojen taistelijoille, oli hieno ja säädyllinen vaatetus Billy Byrnelle.

Billy Mallory oli vanhempi kuin sakilainen — kenties neljänkolmatta ikäinen — ja hyvinkin yhtä kookas. Neljä vuotta hän oli ollut oikeanpuolisena puolustajana suuressa itävaltioiden jalkapallojoukkueessa ja kolme vuotta kiskonut airoa yliopistonsa venekunnassa.

Niinä kahtena vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun hän oli suorittanut tutkintonsa, hän oli ylpeillyt sen johdosta, että oli säilyttänyt ruumiinsa samassa loistavassa kunnossa, joka oli hankkinut Malloryn nimelle maineen yliopiston urheilupiirissä. Mutta yhdessä olennaisen tärkeässä suhteessa hän oli auttamattomasti alakynnessä joutuessaan otteluun Billy Byrnen kaltaisen vastustajan kanssa. Mallory oli kunnianmies.

Sakilaisen karatessa portaita myöten Malloryn kimppuun oli Viimeksimainitulla kaikki asemaan ja valmiinaoloon liittyvät edut puolellaan, ja jos hän olisi menetellyt kuten Billy Byrne olisi samanlaisissa oloissa tehnyt, niin hän olisi suunnannut keskelle sakilaisen komeita kasvoja niin voimakkaan, raskaan ja kiukkuisen potkun kuin suinkin olisi kyennyt. Mutta Billyn oli yhtä mahdoton suorittaa tällaista raukkamaista tekoa kuin lyödä naista.

Sensijaan hän odotti, ja vasta sitten kun sakilainen oli päässyt yhtä hyvään asemaan kuin hänkin oli, hän tähtäsi oikealla kädellään musertavan iskun ahdistajan leukaan. Kumartaen väisti Byrne lyönnin, päästen Malloryn suojaavan käden sisäpuolelle, ja täräytti häntä kolme kertaa perätysten nopeasti kuin pienellä vasaralla, mutta tehokkaasti kuin juntalla, kerran leukaan ja kahdesti vyötäisten alapuolelle!

Tyttö, joka kauhun lamauttamana oli painautunut kaidetankoa vasten, näki puolustajansa hoippuvan taaksepäin ja olevan vaipumaisillaan kannelle. Sitten Mallory teki uljaan, epätoivoisen hyökkäyksen kyyristyen eteenpäin ikäänkuin tuskan kouristamana ja koettaen päästä käsiksi edessään olevaan raakalaiseen.

Taaskin alkoi sakilainen mukiloida uhriansa, antaen hänelle nopeita, rajuja sivalluksia leukaan, niin että Malloryn pää heilahteli puolelta toiselle, ja sitten uudelleen petomaisen iskun vatsaan.

Mutta itsepäisesti kuin verikoira ponnisteli Mallory saadakseen kiinni vihollisestaan, ja vihdoin hänen, Byrnen kaikista tempuista huolimatta, onnistui tarttua sakilaiseen ja kiskoa tämä kannelle.

Miehet kierivät ja myllersivät, Byrne purren, sohien ja potkien, samalla kun Mallory pinnisti kaikki nopeasti vähenevät voimansa saadakseen sormensa vastustajansa kurkkuun.

Mutta sakilaisen hirvittävät kolhaisut nujersivat hänet vihdoin, ja kun Byrne tunsi toisen ponnistusten heikkenevän, kiskaisi hän itsensä osittain irti, nousi toisen kätensä varaan ja löi nyt melkein tiedottoman vihollisensa kasvoihin puolikymmentä kauheata iskua.

Kirkaisten kääntyi Barbara Harding poispäin kammottavasta näystä, kun Billy Malloryn veriset ja pöhöttyneet silmät muljahtivat ylöspäin ja sulkeutuivat samalla kun sakilainen sysäsi hervottoman ruumiin raa’asti luotaan. Tytön muistiin välähti Malloryn äskeinen vakuutus, jota hän silloin oli pitänyt vain rakastuneen miehen tyhjänä turhamaisena kerskauksena: Niin, olisin valmis kuolemaan puolestasi, Barbara, ja olisin iloinen, jos saisin sen tehdä!»

»Poika-raukka! Kuinka pian hän saikaan siihen tilaisuuden ja kuinka kamalan!» valitti tyttö.

»Vielä tässä!» kiljaisi karkea ääni hänen korvaansa. »Mitä uikutatte ja töllistelette?» Samalla häntä raa’asti tempaistiin portaita päin.

Vaistomaisesti tyttö piti vastaan, mutta silloin sakilainen uskollisena kasvatukselleen, uskollisena itselleen väännälsi hänen kättään, mikä puristi tuskaisen parahduksen hänen kalpeilta huuliltaan.

»No, alkakaa laputtaa sitten», ärjäisi Billy Byrne, »ja jättäkää silleen nuo apinanmetkut! Muuten kierrän evänne kokonaan irti.»

Kiroten syöksähti Anthony Harding eteenpäin suojellakseen tytärtään, mutta isku Wardin pistoolinnupista kaatoi hänet tajuttomaksi kannelle.

»Ole maltillinen, Byrne!» karjaisi laivuri Simms. »Ei ole mitään syytä vahingoittaa letukkaa — ruumis olisi meille tyyten arvoton.»

Mykkänä kauhusta antoi tyttö nyt taluttaa itsensä alakannelle. Ripeästi hänet laskettiin odottavaan veneeseen.

Sitten laivuri Simms komensi Wardin tarkastamaan purtta ja ottamaan pois kaikki ampuma-aseet. Senjälkeen hänen oli purjehdittava aluksella, johon jätettiin sen oma miehistö puolenkymmenen Halfmoonin aseistetun hirtehisen vartioimana.

Saatuaan kaiken tämän järjestykseen palasi Simms Halfmooniin, vieden mukanaan tytön ja loput omasta miehistöstään sekä lisäksi kuusi Lotuksen miestä toimimaan kuunariprikissä niiden sijalla, jotka oli jätetty huvipurren valtauspäällystöksi.

Kuunariprikin purjeet olivat pian ylhäällä ja oikeassa asennossa ja puolen tunnin kuluttua se kiiti vinhaa vauhtia etelää kohti Lotuksen seuraamana. Tähän suuntaan jatkettiin matkaa neljäkymmentäkahdeksan tuntia; sitten oli Simms varma siitä, että oltiin kaukana valtameren säännöllisistä kulkureiteistä.

Koko tämän ajan oli Barbara Hardingia pidetty kannen alla pieneen, siivottomaan hyttiin suljettuna. Hän ei ollut nähnyt ketään muuta kuin ison neekerin; tämä toi kolmasti päivässä hänelle ruokaa, jonka hän aina palautti melkein koskemattomana.

Nyt Halfmoon käännettiin vastatuuleen ja jätettiin siihen seisomaan lepattavin purjein. Laivuri Simms palasi Lotukseen mukanaan kaksi päivää sitten kuunariprikiin tuomansa kuusi purren miestä ja yhtä monta omaansa.

Lotukselle saavuttua pantiin uudet tulokkaat ja siellä jo ennestään olleet työhön.

Purren peräsin irroitettiin ja pudotettiin mereen; tulet sammutettiin; koneita kolhittiin moukareilla, kunnes ne olivat melkein pelkkää romua. Ei saanut jäädä mitään mahdollisuuksia ajaa pian takaa Halfmoonia tai ottaa selvää sen määräpaikasta. Vieläpä purressa olleet kivihiiletkin syydettiin kaikki veteen.

Aluksen ylimääräiset mastot ja varapurjeet saivat seurata hiiliä ja peräsintä, joten se, laivuri Simmsin ja ensimmäisen perämiehen Wardin poistuttua kaikkine miehineen, ei ollut juuri muuta kuin ajelehtiva hylky, jossa olivat Harding, hänen vieraansa ja sen miehistö.

Hyttinsä ikkunasta oli Barbara Harding nähnyt, kuinka hänen isänsä huvipurtta hillittömästi turmeltiin. Kun se oli tehty ja kuunariprikin miehistö palannut alukseensa, tunsi hän laivan liikkeet, kun se lähti jälleen matkalle.

Pian jäi Lotus taaksepäin hänen pienen ikkunansa näköpiirin ulkopuolelle. Toivottomuudesta ja kauhusta valittaen vaipui hän pitkäkseen kovalle vuoteelle, joka täytti hänen vankikoppinsa töisen pään. Hänen isänsä oli jätetty kohtalonsa varaan.

Äkkiä hän heräsi siihen, että hänen hyttinsä ovea avattiin. Kun hän hypähti pystyyn valmiina puolustautumaan uutta vaaraa vastaan, jonka hän luuli itseään uhkaavan, menivät hänen silmänsä levälleen hämmästyksestä tuijottaessaan mieheen, joka seisoi oviaukossa.

VIIDES LUKU

»Niin, Barbara, minä se olen», sanoi Divine; »ja Jumalan kiitos, että olen täällä voidakseni tehdä, mitä ihminen voi, tehdä murhanhimoista merirosvojoukkuetta vastaan.»

»Mutta, Larry», huudahti tyttö ilmeisesti ymmälle joutuneena, »kuinka olet sinä joutunut tähän laivaan? Miten olet täällä? Mitä tekemistä sinulla on tämänkaltaisten joukossa?»

»Olen vanki», vastasi mies, »aivan kuten sinäkin. Luullakseni aiotaan meistä vaatia lunnaita. He saivat minut kynsiinsä Friscossa. Iskivät minut tainnuksiin ja raahasivat minut alukseensa lähtönsä edellisenä iltana.»

»En tiedä. Mutta siitä vähästä, minkä olen kuullut heidän keskusteluistaan, lienee heillä mielessä joku kaukainen saari syrjässä vilkasliikkeisiltä kauppareiteiltä. Tyynellämerellä on tuhansia sellaisia, joissa aluksia käy tuskin kertaa kymmenessä vuodessa. Siellä he säilyttävät meitä, kunnes voivat lähteä laivallaan johonkin sellaiseen paikkaan, josta pääsevät yhteyteen Yhdysvalloissa olevien asiamiestensä kanssa. Kun lunnaat on näille asiamiehille maksettu, palaavat he noutamaan meitä ja siirtävät meidät jollekulle toiselle saarelle, josta ystävämme meidät löytävät, tai jättävät meidät sinne, missä olemme, ja ilmaisevat olinpaikkamme niille, jotka suorittavat lunnaat.»

»He eivät ole voineet kohdella sinua varsin huonosti, Larry», hän huomautti. »Sinä näytät olevan yhtä hyvässä asussa ja yhtä hyvässä voinnissa kuin milloinkaan.»

Miehen kasvoille lehahtava heikko puna pani tytön hieman ihmettelemään, mutta ei lainkaan herättänyt hänessä epäluuloja.

»Oh, ei», ehätti Divine vakuuttamaan, »he eivät ole kohdelleet minua huonosti, ei millään tavoin — miksi he niin tekisivät? Jos kuolisin, niin he eivät saa minusta lunnaita. Samoin on sinun laitasi, Barbara, joten sinun ei mielestäni tarvitse ollenkaan pelätä tylyä kohtelua.»

»Toivon sinun olevan oikeassa, Larry», virkkoi Barbara, mutta hänen toivoton ilmeensä osoitti, ettei hän uskonut saavansa osakseen mitään muuta kuin pahaa ollessaan Halfmoonin päällikköjen ja miesten kaltaisten olentojen vankina.

»Tuntuu niin merkilliseltä», hän jatkoi, »että sinä olet vankina samalla aluksella. En jaksa sitä käsittää. Katsos, vain muutamia päiviä sitten oli seurassamme eräs ystäväsi, joka toi kirjeen sinulta isälle — kreivi de Cadenet.»

Taaskin levisi juoruava puna miehen poskille. Hän kiroili mielessään huonoa itsehillintäkykyään. Tyttö saisi selville koko salaisuuden puolen tunnin kuluessa, jollei hän olisi varovampi.

»He pakottivat minut tekemään sen», hän selitti, heilauttaen peukaloaan laivuri Simmsin hytin suunnalle. »Kenties he juuri sitä varten ottivat minut mukaansa. Kreivi de Cadenet on Theriere-niminen vintiö, tämän aluksen toinen perämies. Hänet lähetettiin ottamaan selkoa suunnitelmistanne: milloin oli aikomuksenne lähteä Honolulusta ja minne päin. He ovat kaikki konnia ja roistoja. Jollen olisi totellut heidän käskyään, niin he olisivat tappaneet minut.»

Tyttö ei lausunut mitään huomautuksia, mutta Divine näki hänen kasvoistaan kuvastuvan halveksumisen.

»En aavistanut, että heillä oli tällaista mielessä, muutoin olisin kuollut mieluummin kuin kirjoittanut», hän lisäsi kehnoksi puolustuksekseen.

Tytön kasvot kävivät äkkiä hyvin murheellisiksi. Hän ajatteli Billy Mallorya, joka oli kuollut koettaessaan pelastaa häntä. Kun hän mielessään vertaili Mallorya ja Divineä, ei tulos ollut kovin imarteleva viimemainitulle herrasmiehelle.

»He tappoivat Billy-paran», sanoi Barbara vihdoin. »Hän yritti suojella minua.»

Silloin Divine oivalsi, mitä uraa hänen ajatuksensa olivat kulkeneet. Hän koetti etsiä jonkunlaista puolustusta teolleen, mutta ymmärtäessään, kuinka paljoa raukkamaisempi ja petollisempi se oli kuin tyttö edes aavistikaan, hän käsitti, kuinka turhaa hänen oli yrittää lievennellä sen kehnoutta. Hänelle selvisi, että hänen loppujen lopuksi olisi pakko turvautua väkivaltaan tai uhkauksiin voittaakseen Barbaran käden.

»Billyn olisi ollut parasta alistua välttämättömään, kuten minäkin tein», huomautti hän. »Elävänä voin minä nyt auttaa sinua. Jos olisin kuollut, en olisi voinut estää heitä toteuttamasta aikeitaan sen enempää kuin Billykään voi enkä olisi nyt ollut täällä sinua tukemassa samoin kuin hänkään ei ole. Mielestäni ei hänen tekonsa hyödyttänyt sinua kovinkaan paljoa, niin uljas kuin se olikin.»

»Muisto siitä ja hänestä tukee minua aina», vastasi Barbara tyynesti. »Se auttaa minua uljaasti kestämään kaikki, mitä minua kohdanneekaan, ja kun aika tulee, kuolemaan uljaasti, sillä muistan aina, että toisella puolella odottaa minua uskollinen, urhea sydän.»

»Haluaisin mieluummin olla yksin, Larry. Olen hyvin suruissani ja hermostunut. Kenties saisin nyt unta.»

Viikkokausia Halfmoon purjehti jatkuvasti samaan suuntaan, hieman etelän puolelle lännestä. Aluksella olevien henkilöiden keskinäisissä suhteissa ei tapahtunut minkäänlaisia olennaisia muutoksia.

Huomatessaan, ettei häntä vaivattu, suostui Barbara Harding vihdoin Divinen uudistettuihin rukouksiin — yksinäisyys ja pelko olivat pakottaneet hänet seurustelemaan tämän miehen kanssa — ja näyttäytyi usein kannella päiväsaikaan.

Siellä hän eräänä iltapäivänä joutui vastakkain Therieren kanssa ensimmäisen kerran senjälkeen, kun hänet oli ryöstetty. Perämies nosti hattuaan nöyrän kohteliaasti; mutta tyttö vastasi jälleentuntemista odottavaan katseeseen kylmällä, ilmeettömällä tuijotuksella, joka suuntautui hänen lävitseen ja ohitseen, ikäänkuin hän olisi ollut pelkkää ilmaa.

Miehen kasvot punehtuivat hiukan, ja hän jatkoi hetkisen matkaansa, ikäänkuin olisi sopeutunut Barbaran torjuvaan käyttäytymiseen; mutta astuttuaan askeleen tai pari hän äkkiä pyörähti ympäri ja meni tytön eteen.

»Mademoiselle Harding», hän lausui kunnioittavasti, »en voi moittia teitä niistä epäluottamuksen tunteista, joita teillä täytyy olla minua kohtaan; mutta oikeuden nimessä pitäisi teidän mielestäni kuulla minua, ennen kuin langetatte lopullisen tuomionne.»

»En voi kuvitella», vastasi Barbara kylmästi, »mitä voitte esittää puolustukseksenne.»

»Työnantajani ovat pettäneet minua perinpohjaisesti», alkoi Theriere, ehättäen käyttämään hyväkseen tytön vastaukseen sisältyvää äänetöntä lupaa. »Minun annettiin ymmärtää, että koko temppu oli vain leikillinen kepponen, jonka herra Divine aikoi tehdä vanhoille ystävilleen Hardingeille ja näiden vieraille. Sitä ennen kuin he rikkoivat Lotuksen hylyn ja jättivät sen oman onnensa nojaan keskelle valtamerta, ei minulla ollut aavistustakaan, että mitään muuta oli mielessä, vaikka minusta jo ennen sitäkin tapausta tuntui, että asia ajettiin jokseenkin pitkälle pilaksi.

— Minulle selitettiin», hän jatkoi, »teidän ennen lähtöään toivoneen, että joutuisitte johonkin todella jännittävään seikkailuun — että teitä kyllästytti kahdennenkymmenennen sataluvun unelias elämä — harmittelitte romantiikan katoamista meriltä.

— Herra Divine, sanottiin minulle, oli hyvin varakas nuori mies, jonka kanssa te olitte kihloissa ja joka saattoi helposti uhrata tähän meidän muka suoritettavaamme, tavattomaan pilaan tarvittavat suuret kulungit. Minusta ei ollut millään tavoin paha olla siinä mukana, erittäinkin kun en tiennyt mitään retken oletetustakaan tarkoituksesta, ennen kuin juuri Honoluluun saapuessamme. Sitä ennen oli minulle uskoteltu, että herra Divine aikoi vain huvikseen pistäytyä Tyynenmeren eteläosissa.

— Kuten näette, mademoiselle, on minua petetty yhtä pahasti kuin teitäkin. Ettekö salli minun sovittaa erehdystäni olemalla ystävänne? Vakuutan teille, että tarvitsette ystävää keskellä laivantäyteistä roistojoukkoa.»

»Ketä minun on uskottava?» huudahti tyttö. »Herra Divine väittää, että myöskin hänet on pakotettu mukaan tähän puuhaan, mutta kuoleman uhalla eikä petoksella.»

»Hän kertoi, että hänet revolverin suu otsallaan pakotettiin kirjoittamaan se», vastasi tyttö.

»Tulkaa mukaan, mademoiselle Harding!» pyysi perämies. »Luulenpa voivani sanoa teille, ettei herra Divine ole niin pahoissa väleissä kapteeni Simmsin kanssa kuin hän olisi, jos hänen kertomansa juttu olisi tosi.»

Niin sanoen hän alkoi kävellä päällystön hytteihin vieville portaille.
Niiden yläpäässä jäi Barbara Harding empimään.

»Älkää pelätkö, mademoiselle!» rauhoitti Theriere häntä. »Muistakaa, että olen ystävänne ja että vain pyrin todistamaan sen täysin tyydyttävästi. Teidän on itsenne tähden mahdollisimman pian otettava selkoa, ketkä tällä laivalla ovat ystäviänne, ketkä vihollisianne.»

»No niin», virkkoi tyttö. »En saata olla yhtään pahemmassa vaarassa täällä toisessa paikassa kuin toisessakaan.»

Theriere opasti hänet suoraan omaan hyttiinsä, kohottaen etusormeaan varoittaakseen häntä olemaan hiljaa. He astuivat pieneen komeroon äänettömästi kuin varkaat. Sitten Theriere kääntyi sulkemaan ovea, kiertäen sen meluttomasti lukkoon.

Barbara tarkkaili häntä; tytön sydän sykki rajusti pelosta ja epäilyksistä.

»Tännepäin!» kuiskasi Theriere, viitaten vuodettaan kohti. »Minusta on edullista tietää, mitä tämän väliseinän takana puuhaillaan. Päänalusen kohdalta, noin jalan verran sen yläpuolelta löydätte pienen, pyöreän reiän. Painakaa korvanne sitä vasten ja kuunnelkaa! Divine on luullakseni parhaillaan siellä.»

Vaikka tyttö olikin vielä säikähdyksissään ja pelkäsi miehen aikeita, noudatti hän kuitenkin kehoitusta.

Aluksi hän ei erottanut väliseinän takaa mitään muuta kuin sekavaa äänten sorinaa ja lasin kilahduksen, ikäänkuin pullon kaula olisi sattunut pikarin reunaan.

Hetkisen hän pysyi hiljaa ja jännittyneenä, korva painettuna pientä aukkoa vasten. Sitten hän kuuli selvästi laivuri Simmsin äänen.

»Sanon teille, mies», puhui tämä, »ettei mitenkään muutoin voinut menetellä ja että minua kiusaa hemmetisti kuunneltuani pitkin matkaa teidän moittivan minua siitä, että muka hoidan virheellisesti tätä pikku hommaa.»

»En minä moiti, Simms», vastasi toinen, jonka tyttö heti äänestä tunsi Divineksi, '»vaikka minusta oli erehdys tehdä Lotus hylyksi sillä tavoin kuin te teitte. Emmehän sinä ilmoisna ikinä voi palata sivistyneeseen maailmaan, jos se alus tuhoutuu. Jos sitä olisi vahingoitettu vain vähän ja sillä tavoin, että he olisivat saaneet sen korjatuksi, niin sekin viivytys olisi antanut meille kylliksi etumatkaa päästäksemme turvaan. Ja kun neiti Harding mentyämme avioliittoon olisi reippaana ja terveenä palautettu isälleen, niin olisivat he niin ilostuneet jälleennäkemisestä, että isä olisi helposti saatu taivutetuksi antamaan asian painua.

— Sitten vielä yksi seikka; te aiotte vaatia lunnaita sekä neiti Hardingista että minusta näytelläksemme johdonmukaisesti, että myöskin minut oli ryöstetty. Miten voitte sen tehdä, jos herra Harding kuolee? Ja voitteko hetkeäkään epäillä, ettei neiti Harding säästä minkäänlaisia uhrauksia saadakseen syylliset vastaamaan teoistaan, jos hänen isälleen tai tämän vieraille tapahtuu mitään pahaa?»

Tyttö irtautui väliseinästä kasvot kalpeina ja vääntyneinä. Hän nousi pystyyn ja katsoi Theriereä silmiin.

»Olen varma siitä, että Divine ei ole», vastasi Barbara vältellen ja otti askeleen ovea kohti.

Theriere seisoi paikallaan silmäillen häntä. Hän oli ehdottomasti viehättävä. Theriere ei voinut muistaa koskaan nähneensä kauniimpaa tyttöä. Miehen valtasi voimakas halu sulkea hänet syliinsä.

Theriere ei ollut monesti koettanutkaan hillitä himojaan. Hänen tapana oli ollut ottaa mitä halusi — väkisin, jos se kävi tarpeelliseksi.

Hän astui Barbara Hardingiin päin. Hänen silmissään välähti liekki, jota tyttö ei ennen ollut niissä nähnyt, ja Barbara tavoitti nopeasti ovenripaa.

Theriere oli aivan hänen lähellään, mutta äkkiä hän sitten hillitsi itsensä, sillä hänen mieleensä muistui kylmästi harkittu suunnitelmansa, joka perustui siihen tytön isoisävainajan jälkisäädöksen pykälään, että sen miehen, joka jakoi tytön kanssa perinnön, tuli saavuttaa sekä hänen itsensä että hänen isänsä hyväksyminen.

Hänen kannatti odottaa aikaansa ja näytellä ensiksi ritarillista suojelijaa ja vasta sitten yrittää rakastajan osaa.

Barbara oli hänen lähestyessään puolittain säikähtyneenä kääntynyt häneen päin — epäillen hänen aikomuksiaan.

»Suokaa anteeksi, neiti Harding», sanoi hän; »ovi on lukittu — sallikaa minun avata se teille.» Hän teki sen perin kohteliaasti, heilauttaen oven selkosen selälleen, että tyttö pääsi, ulos. »Pelkäsin keskeytystä», jatkoi hän sitten selittääkseen oven lukossaoloa.

Äänettöminä he palasivat kannelle. Saatuaan äkillisen intohimoisen puuskansa hillityksi hallitsi Theriere jälleen täydellisesti ulkoista olemustaan ja oli taaskin valmis pelaamaan kylmää, harkittua peliä ja odottamaan, kuten oli päättänyt tehdä.

Osana hänen suunnitelmastaan oli tavata neiti Hardingia juuri parhaiksi usein ollakseen varma siitä, että hän pysyisi alituisesti tytön mielessä; mutta ei niin tiheästi, että saattoi tuntua siltä, että hän tuppautui tytön seuraan. Hän oletti' aivan oikein, että Barbara antaisi kohteliaalle huolehtimiselle mukavuudestaan ja turvallisuudestaan silloisissa vaikeissa ahdinko-oloissa suuremman arvon kuin tungettelevalle seurustelulle, jonka seurauksena saattaisi olla, että Theriere osoittaisi ihailuaan liian avoimesti.

Ja siksi hän nosti hattuaan ja poistui tytön luota ensin vain pyydettyään Barbaraa aina kääntymään hänen puoleensa milloin hän voisi olla avuksi.

Yksin jäätyään vaipui Barbara Harding murheellisiin mietteisiin ja sai kestää ankaran koettelemuksen yrittäessään sopeutua siihen ajatukseen, että Larry Divine, hänen elinkautinen ystävänsä, oli tämän hänelle ja hänen isälleen tehdyn hirveän ilkityön alkuunpanija. Hänen oli myöskin melkein yhtä vaikea uskoa, että Theriere oli siinä määrin enemmän rikoksen uhri kuin itse rikkoja, kuten hän oli halunnut uskotella.

Mutta eikö hänen kertomuksensa kuulostanut vielä paljoa todenmukaisemmalta kuin Divinen juttelema, jota hän oli uskonut, ennen kuin Theriere oli paljastanut hänelle oikean asianlaidan? Miksi hänen sitten oli niin vaikea luottaa ranskalaiseen?

Sitä hän ei voinut selittää, mutta sydämensä sisimmässä hänellä oli se tunne, että hän epäili ja pelkäsi tätä miestä.

Hänen seisoessaan nojautuneena kaiteeseen syvissä aatoksissaan meni Billy Byrne aivan hänen taitseen. Kun sakilainen näki tytön, kaartuivat hänen huulensa irvistykseen. Kuinka hän vihasikaan tuota naista! Ei senvuoksi, että tyttö olisi koskaan tehnyt mitään vahingoittaakseen häntä, vaan pikemminkin syystä, että Barbara edusti näkyvässä ja kouraantuntuvassa muodossa kaikkea sitä, mitä hän oli varhaisesta lapsuudestaan saakka oppinut kammoamaan.

Tytön pehmeä, valkea hipiä, sirot kädet ja hyvin hoidetut kynnet, sopusuhtainen vartalo ja erinomaisesti sopiva puku, kaikki se ylemmyys häneen ja hänen laisiinsa verrattuna ilkkui hänelle. Hän tiesi, että tyttö piti häntä alempana olentona. Barbara Harding kuului siihen luokkaan, joka käytti hänen piiriinsä kuuluville puhuttelusanaa »hyvä mies.» Kuinka hän inhosikaan tuota nimitystä!

Hänen tytön selkään tuijottavalla katseellaan oli se vaikutus, jonka jokainen tarkkaava henkilö on niin monasti pannut merkille, ja heräten surkean tilansa aiheuttamasta puutumuksesta pyörähti Barbara ympäri ja kohtasi sakilaisen katseen. Heti paikalla hän tunsi miehen samaksi hirviöksi, joka oli murhannut Billy Malloryn. Jos sakilaisen silmät olisivat uhkuneet vihaa, kun hän katseli tyttöä, niin se ei kuitenkaan ollut mitään verrattuna siihen inhoon ja kiukkuun, joka kuvastui Barbara Hardingin katseesta, kun se suuntautui miehen yrmeihin kasvoihin.

Niin syvää halveksumista hän tunsi tätä olentoa kohtaan, että kun mies äkkiä ilmestyi hänen eteensä, pääsi häneltä huudahdus.

»Pelkuri-raukka!» Se ainoa sana kirposi hänen tahtomattaan hänen huuliltaan.

Sakilaisen äkäinen ilme kävi vieläkin synkemmäksi. Hän astahti uhkaavasti lähemmäksi tyttöä.

»Mitä se on?» hän tiuskaisi. »Varokaa naljailemasta! Muutoin kolhaisen silmänne mustiksi.» Ja hän nosti raskaan nyrkkinsä lyödäkseen tyttöä.

KUUDES LUKU

Sakilainen oli odottanut tytön kyyristyvän peloissaan nähdessään hänen uhkaavan lyödä — se olisi yllin kyllin riittänyt sovittamaan neidon lausuman herjauksen ja voimakkaasti tehonnut miehen Kellyn sakille ominaiseen huumorintajuntaan.

Useita kertoja hän oli tällä tavoin uhannut naisia saadakseen kiihottavan nautinnon kuulla heidän kirkuvan kauhuissaan ja nähdä heidän silmittömästi pakenevan. Jos he olivat jääneet paikalleen ja käyneet vastustamaan, kuten jotkut Länsipuolen naiset olivat tehneet, pitäen itseään kylliksi voimakkaina, ei sakilainen ollut epäröinyt »mojauttaa.»

Vain sillä tavoin saattoi mies säilyttää rohkeudenmaineensa Grand
Avenuen läheisyydessä.

Hän oli luullut, että tämä heikontuneeseen ja veltostuneeseen yläluokkaan kuuluva tyttö pyörtyisi pelästyksestä; mutta hänen kuvaamattomaksi hämmästyksekseen Barbara jäikin rohkeasti seisomaan suorana, pää pystyssä, silmät kylminä, tyyninä, värähtämättä.

Billy oli vähällä lyödä häntä; mutta jokin pidätti hänen kättään. Mitä se oli, sitä hän ei jaksanut käsittää. Oliko mahdollista, että hän pelkäsi tätä hentoa tyttöä?

Ja juuri tällä ratkaisevalla hetkellä, kun Billyn asento oli uhkaavimmillaan, ilmestyi Theriere näyttämölle.

Yhdellä silmäyksellä hän oivalsi tilanteen ja syöksähti Billy Byrnen ja
Barbara Hardingin väliin.

»Mitä tämä mies on sanonut teille, neiti Harding?» hän huusi. »Onko hän tehnyt teille pahaa?»

»En usko, että hän olisi rohjennet lyödä minua», vastasi tyttö, »vaikka hän sitä uhkasikin. Hän on sama raukka, joka murhasi herra Mallory-paran Lotuksella. Sellainen mies voi alentua mihin hyvänsä.»

»Mene kanssiin!» hän karjaisi. »Otan sinut käsiteltäväksi myöhemmin. Jollei neiti Harding olisi saapuvilla, niin löylyttäisin sinua niin, että olisit vähissä hengissä. Ja jos tämän jälkeen koskaan kuulen sinun puhuttelevan häntä tai loukkaavan häntä vähimmässäkään määrin, lähetän kuulan lävitsesi niin nopeasti, ettet edes älyä, kuinka sinulle on käynyt.»

»Sepä, piru vieköön nähdään!» ärähti Billy Byrne pilkallisesti. »Kyllä minä teidät tunnen, senkin pääöykkäri; ja teidän olisi viisainta olla naljailematta minulle. Tällä laivalla ei ainoakaan junkkari saa rähistä minulle tuolla tavoin noin vain iltikseen — tajuatteko?» Ja ennenkuin Theriere älysi, mitä tapahtuisi, osui raskas nyrkki hänen leukaansa, hän lennähti kannelta ilmaan ja vaipui tiedottomana neiti Hardingin jalkojen juureen.

»Näettekö, miten käy sellaisille, jotka naljailevat minulle?» virkkoi sakilainen tytölle, kumartui pitkänään viruvan perämiehen puoleen ja veti tämän takataskusta ison revolverin.

Annettuaan sitten vielä ilkeän potkun tajuttoman miehen kasvoihin hän poistui kanssiin.

»Kenties letukka vielä pitää Billy Byrneä pelkurina», hän tuumi kadotessaan kannen alle.

Theriereä kohdanneen odottamattoman hyökkäyksen eläimellinen raakuus oli tehnyt Barbara Hardingin sanattomaksi kauhusta. Hän ei ollut eläissään uneksinut, että maan päällä saattaisi olla sellaista ihmisenmuotoista olentoa, jolta kunnian, ritarillisuuden ja rehtiyden tunteet puuttuisivat niin tarkoin kuin tuolta otukselta, joka oli äsken uhannut turvatonta naista ja potkaissut tiedotonta miestä kasvoihin.

Mutta Barbara Harding ei ollutkaan koskaan elänyt Grand Avennen ja Lake Streetin ja Halstedin ja Robeyn välillä, missä miehisen rohkeuden käsitteet ovat omituiset ja hirveät.

Kun hänen mielensä oli jälleen saavuttanut tasapainonsa, kiiruhti hän hytteihin vievien portaiden yläpäähän ja huusi äänekkäästi apua.

Heti paikalla riensivät laivuri Simms ja ensimmäinen perämies Ward kannelle, kummallakin revolveri kädessä, sillä, nämä arvon herrat olivat aina valmiina miehistön kanssa sattuvan selkkauksen varalta.

Barbara osoitti hiljaa viruvaa Theriereä ja selitti nopeasti, mitä oli tapahtunut.

»Sen teki se Byrne-vintiö», sanoi hän. »Nyt hän on kanssissa, ja hänellä on revolveri, jonka hän otti haltuunsa senjälkeen kun herra Theriere oli kaatunut.»

»Hei, miehet», ärjäisi laivuri Simms parille katselijalle, »viekää herra Theriere hyttiinsä ja valelkaa kylmää vettä hänen kasvoilleen! Ja te, herra Ward, noutakaa konjakkia kaapista, ja koettakaa saada hänet virkoamaan! Muut ottakoot aseikseen rautakankia ja kirveitä ja pitäkööt huolta siitä, ettei tuo penteleen sikiö, pääse elävänä takaisin kannelle. Pitäkää häntä kanssissa, sillä aikaa kun minä käyn hakemassa pari revolveria, ja sitten se riiviö on käsissämme, hitto soikoon!»

Laivuri Simms kiiruhti kajuuttaan, samalla kun kaksi miestä lähti kantamaan Therieriä tämän hyttiin ja Ward noutamaan konjakkia. Hetkistä myöhemmin Barbara Harding näki laivurin palaavan yläkannelle mukanaan pyssy ja kaksi revolveria.

Ne merimiehet, jotka hän oli määrännyt vartioimaan Byrneä, olivat kerääntyneet kanssiin vievän luukun äärelle. Jotkut heistä vaihtoivat vangin kanssa pilkallisia ja hupaisia sutkauksia.

»Sinun olisi parasta tulla kannelle, jossa surmaaminen kävisi mukavammin», huusi yksi heistä sakilaiselle. »Siellä alhaalla saatamme kirveinemme ja kankinemme peitota sinut möykyksi, ja kun sitten lähetämme sinut kotiin, ei äitisi tunne pikku pojuaan!»

»Tulkaa vain tänne ja koettakaa laittaa minusta möyhyä!» kiljui Billy Byrne vastaan. »Minä kykenisin pieksämään teidät koko joukon, vaikka toinen käteni olisi sidottu selän taakse — kuuletko?»

»Laivuri on noutamassa paukkujaan, Billy», ilmoitti Luiseva Sawyer. »Kyllä sinun olisi viisainta tulla ylös tutkittavaksi, jos hän antaakseen sinulle tilaisuuden.»

»Ei sinne päinkään», ärähti Billy »Olisipa minulla kauniit toiveet, kun hän ja Kierosilmä olisivat minua tuomitsemassa. Ei sinä ikinä, Luiseva. Täällä olen ja täällä pysyn siksi, kunnes nujerrun. Mutta usko pois, että nitistän joitakuita, ennen kuin itse lähden. Jos teistä, miehet, jotkut ovat ystäviäni, olisi heidän senvuoksi parasta jäädä ulkopuolelle, etteivät sattuisi saamaan reikää nahkaansa.

— Ja vielä yhden tempun teen, ennen kuin nukun viimeisen kerran. Selvitän noille hyttijehuille, millä kannalla he ovat keskenään. Jollen saa mitään aikaan, ennenkuin sammun, niin nimeni ei ole Billy Byrne!»

Samassa saapui laivuri Simms, tuoden hytistään hakemansa kolme asetta. Hän ojensi yhden Luisevalle Sawyerille, toisen Punaiselle Sandersille ja kolmannen eräälle Wilson-nimiselle miehelle.

»Ja nyt me, hyvät miehet», sanoi laivuri Simms, »menemme kanssiin ja tuomme Byrnen kannelle. Tuokaa hänet elävänä, jos voitte — mutta joka tapauksessa tuokaa hänet!»

Harmaana raivosta pyörähti Simms ympäri ottamaan selvää, kuka hänen takanaan seisovista monista miehistä oli solvaaja.

»Kuka se oli?» hän kiljui. »Näyttäkää minulle se retkale! Teidän on osoitettava hänet minulle, Kuuletteko? Minä opetan hänelle. Ja te», hän karjui minkä kurkustaan sai, kääntyen jälleen niiden miesten puoleen, joita hän oli komentanut kanssiin Billy Byrneä noutamaan, »te arkailevat maakravut, suoriutukaa alas ja vilkkaasti, ennen kuin potkin teidät portaisiin!»

Ei sittenkään yksikään liikahtanut totellakseen häntä. Hän punastui ja kalpeni vuorotellen. Vaahto kihisi hänen suupielissään, kun hän polki jalkojansa laivan kanteen, hyppien, kiroillen ja uhkaillen.

»Nähkääs, laivuri», puhkesi Luiseva Sawyer puhumaan, »ken hyvänsä menee kanssiin, hän on varmasti kuoleman oma. On helpompaa ja turvallisempaa näännyttää hänet nälkään.»

»Ole käkättämättä!» ulvoi laivuri Simms. »Luuletko minun suostuvan istumaan tässä rauhallisesti viikon päivät ja antamaan säikytetyn satamarotan pitää hallussaan kanssia vain sen tähden, että minulla on laivallani joukko arkoja jänishousuja! Ei, hyvä herra, te menette alas ja tuotte sieltä tuon mukamas hirveän miehen elävänä tai kuolleena.» Sen sanottuansa hän lähestyi tuimana komentamiansa kolmea miestä, jotka seisoivat luukun reunalla, pidellen aseitaan varmasti poissa Billy Byrnen ulottuvilta.

Miten olisi käynyt, jos laivuri Simms olisi suorittanut loppuun saakka aloittamansa uhkaavan liikkeen, sitä on mahdoton tietää, sillä samassa tunkeutui Theriere odotettavissa olevan murhenäytelmän huvitettujen katselijoiden muodostaman kehän lävitse.

»Mitä on tapahtunut, sir?» tiedusti hän Simmsiltä. »Voinko auttaa teitä jollakin tavoin?» Hänen kasvoissaan oli kamala mustelma, mutta onneksi ei vamma ollut vakava.

»Kas vain!» huudahti laivuri. »Te ette siis kuollutkaan. Mutta se ei muuta asiaa hitustakaan. Meidän täytyy saada tuo mies ulos kanssista, mutta näillä kirpunpuremilla miehenhuononnuksilla ei ole uskallusta mennä häntä noutamaan.»

»Hänellä on teidän revolverinne, sir», selitti Wilson, »eikä jumaliste ainakaan hän häikäile sitä käyttäessään.»

»Antakaapa kun minä koetan saada hänet talttumaan, sir», sanoi Theriere laivuri Simmsille. »Meidän ei pidä menettää yhtään miestä, jos voimme muutoin selviytyä.»

Laivurista oli mieluista, että hän näin odottamatta pelastui pulasta, johon hän itse oli itsensä laittanut. Miten Theriere voisi saada kapinallisen merimiehen alistumaan, sitä hän ei voinut arvata eikä liioin siitä välittänytkään, kunhan vain hänen omaa nahkaansa ei pantu vaaralle alttiiksi.

»Jos te poistutte, sir», jatkoi Theriere, »ja käskette miehet tiehensä, niin yritän tehdä jotakin.»

Laivuri Simms noudatti Therieren pyyntöä, joten perämies oli pian yksinään luukun äärellä.

Mentyään kannen yli keskilaivalle keräytyivät miehet tarkkailemaan Therieren puuhia, ja heidän takanaan seisoi Barbara Harding, ikäänkuin lumottuna katsellen hänen silmäinsä edessä tällä kirotulla laivalla kehittyvää murhenäytelmää.

Theriere kumartui aukon reunan ylitse, niin että alhaalla valppaana odottava Byrne näki hänet selvästi. Heti pamahti revolveri, ja kuula viuhahti hyvin läheltä Therieren päätä.

»Seis, Byrne!» huusi hän. »Se olen minä, Theriere. Älä ammu enää!
Haluan puhua kanssasi.»

»Pois kenkkuilemiset nyt!» murahti Byrne vastaukseksi. »Toista kertaa en ammu harhaan.»

»Kyllä minä tulen, Byrne», vastasi Theriere, »etkä sinä saa olla hupsu nyt. Minä olen aseeton. Sinä saat tähdätä minua revolverillasi, kunnes olet päässyt siitä varmaksi. Koko laivalla voin ainoastaan minä pelastaa henkesi, ja vain minulla on syytä tehdä se. Mutta meidän on keskusteltava siitä, eikä se käy päinsä tällä tavoin, sillä meitä voitaisiin kuunnella. Minä kohtelen sinua rehdisti, jos sinä olet rehti minua kohtaan. Jollemme pääse yksimielisiksi, niin minä tulen takaisin, etkä sinä ole sen pahemmassa pinteessä kuin nytkään. Nyt minä tulen!» Ja odottamatta ehdotuksensa hyväksymistä luiskautti Halfmoonin toinen perämies itsensä luukun reunalta alas ja katosi näkyvistä.

Että hän oli urhea mies, se täytyi Billy Byrnenkin myöntää, ja kannella olijat, joilla ei ollut aavistustakaan toisen perämiehen ja häntä äskettäin kolhineen matruusin välisistä suhteista, pitivät hänen rohkeuttaan suorastaan ihmeellisenä.

Therieren arvo kohosi yhdellä kertaa huomaavan paljon Halfmoonin merimiesten silmissä, sillä niin turmeltuneita kuin olivatkin he ymmärsivät tämänlaatuista ruumiillista rohkeutta ja osasivat antaa sille arvon. Barbara Hardingista näytti miehen teko suorastaan verrattomalta; olihan Theriere pannut itsensä alttiiksi vähääkään välittämättä siitä, että saattoi menettää henkensä. Äkkiä hän tunsi mielessään pistoksen siitä, että oli epäillyt Theriereä — noin uljaan miehen täytyi olla ehdottoman kunniallinen, hän päätteli.

Alas päästyään Theriere huomasi, että häneen oli suunnattu hänen oma revolverinsa, jota piteli perin epätoivoinen ja aivan periaatteeton mies. Hän hymyili pilkallisen katkerasti Byrnelle, kun taas viimemainittu silmäili häntä epäluuloisesti.

»Katsos nyt, Byrne-ystäväni», alkoi Theriere, »olisin typerä, jos väittäisin tekeväni tämän sen vuoksi, että pidän sinusta. Asia on niin, että tarvitsen sinua. Meitä kumpaakaan ei luonnista, jos olemme yksin. Minusta teit tyhmästi lyödessäsi minua tänään. Kuten muistat, piti minun sopimuksemme mukaan olla vieläkin tylympi sinulle kuin tavallisesti välttääksemme epäluuloja, jos meidät tavattaisiin puhelemasta keskenämme. Minä sain tilaisuuden sättiä sinua tänään ja luulin sinun ymmärtävän minun käyttävän sitä hyväkseni osoittaakseni neiti Hardingille, ettei meidän välillämme tullut kysymykseenkään muu kuin viha.

— Jos olisin ajatellut, että sinulla todella oli aikomus kolhaista minua, niin olisit kaatunut kuolleena maahan, ennen kuin olisit päässyt käsiksi minuun, ystäväni. Sinä täydelleen yllätit minut. Mutta se on mennyttä — minä olen valmis unohtamaan ja auttamaan sinua selviytymään vaikeasta asemastasi. Sitten voimme jatkaa puuhiamme, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mitä arvelet?»

»En tiennyt että te ilveilitte», vastasi sakilainen; »muutoin en olisi kolhinut teitä. Te näytitte olevanne tosissanne.»

»No niin, se on sovittu», virkkoi Theriere. »Suostutko tulemaan täältä pois, jos järjestän kapteenin kanssa asiat niin, että joudut rautoihin vain päiväksi tai pariksi? Hänen täytyy rangaista sinua jonkun verran säilyttääkseen oman arvonsa. Mutta minä lupaan, että saat ruokaa säännöllisinä aikoina ja ettei sinua pieksetä kuten silloin, kun viimeksi olit kopissa. Jollei hän suostu ehdotukseeni, niin annan kunniasanani siitä, että ilmoitan sen sinulle edeltäkäsin.»

»Antaa soida», myönsi Billy Byrne. »En luota kehenkään, jollei minun ole pakko; mutta minut saadaan hirttää, jos keksin mitään muuta keinoa tästä pinteestä selviytyäkseni.»

»Voin saada hänet ulos rauhallisesti, jos saatan vakuuttaa hänelle, että hänet vain pannaan koppiin päiväksi tai pariksi ja annetaan hänelle täydet ruoka-annokset eikä lainkaan selkään. Minun mielestäni, sir, se on helpoin keino. Meillä ei ole varaa menettää miestä nyt — jos haluamme kurittaa häntä myöhemmin, niin aina löydämme jonkun tekosyyn.»

»Hyvä on, herra Theriere», vastasi laivuri. »Jätän asian kokonaan teidän hoidettavaksenne — saatte tehdä sille miekkoselle mitä tahdotte. Tehän se saitte kasvonne ruhjotuksi.»

Theriere palasi heti kanssiin, ilmestyen pian sieltä jälleen muassaan äsken niin jyrkän uppiniskainen Byrne. Kaksi päivää sai viimemainittu virua kopissa, ja siihen päättyi tämä välikohtaus, vaikka sen seuraukset olivatkin moninaiset.

Ensinnäkin se juurrutti Therieren sydämeen henkilökohtaisen vihan sakilaista vastaan. Tähän asti oli hänen aikomuksensa vapautua siitä miehestä, kun tämä ei enää olisi tarpeellinen, perustunut yksinomaan järkilaskelmiin, mutta nyt se sai lisä vahviketta voimakkaasta, henkilökohtaisesta kostonhimosta.

Tällä tapauksella oli ollut vaikutuksensa myöskin Barbara Hardingiin: se oli näyttänyt hänelle herra Therieren uudessa valossa, joka oli perämiehelle hyvin edullinen.

Hän piti Therieren jalomielistä käyttäytymistä Byrneä kohtaan suorastaan sankarillisena, ja se oli syventänyt tytön sakilaista kohtaan tuntemaa kammoa, niin että se nyt oli melkeinpä sairaloinen.

Billy Byrnen raakuus oli tehnyt häneen niin eloisan vaikutuksen, että hän saattoi hätkähtäen herätä syvästä unesta, peläten miehen uhkaavan häntä.

Kun Billy pääsi vankeutensa jälkeen vapaaksi ja ryhtyi jälleen tehtäviinsä, sivuutti hän kannella tytön useita kertoja. Hän pani merkille, että Barbara vältti häntä inhon ja pelon vallassa. Mutta ihmeekseen hän huomasi, että kun tämä hänen häikäilemättömän rajuutensa tunnustaminen olisi aikaisemmin saanut hänet värähtämään ylpeydestä, hän nyt tunsi omituista harmia tyttöä kohtaan tämän käyttäytymisen johdosta, joten hän johtui vihaamaan Barbara Hardingia vieläkin enemmän kuin ennen. Aikaisemmin hän oli vihannut tyttöä sen tähden, mitä tämä edusti; nyt hän vihasi häntä hänen itsensä tähden.

Nyt oli Barbara Harding usein Therieren ja, joskin harvemmin, myöskin Divinen seurassa; sillä toisen perämiehen kehoituksesta ei tyttö ollut ilmaissut viimemainitulle herrasmiehelle olevansa selvillä hänen petollisuudestaan.

»On hyvä, jollei hän aavista mitään», oli Theriere sanonut. »Silloin on teillä etu, jota teillä ei olisi, jos hän epäilisi, kuinka asianlaita todellisuudessa on. Nyt te voitte etukäteen saada varoituksen hänen kaikista vastaisista aikeistaan. Kertokaa minulle aina, mitä hän puhuu teille suunnitelmistaan, ja siten voimme tehdä hänen aikeensa tyhjiksi paljon helpommin kuin siinä tapauksessa, että te noudattaisitte luontaista haluanne ja kieltäytyisitte olemasta missään tekemisissä hänen kanssaan.

- Saattaisipa myöskin olla hyvä, neiti Harding, rohkaista hänen toiveitaan siitä, että menette vapaaehtoisesti naimisiin hänen kanssaan. Luullakseni hän silloin luopuisi kokonaan varovaisuudesta ja tasoittaisi teidän vapautumistietänne.»

»Oi, herra Theriere, pelkäänpä, etten voi sitä tehdä», huudahti tyttö. »Te ette voi aavistaa, kuinka minä inhoan sitä miestä nyt, kun tunnen hänen oikean karvansa. Vuosikausia hän on ahdistellut minua kosimisellaan, ja vaikka en ole enkä ole voinutkaan pitää hänestä sillä tavoin, on minusta tuntunut, että hän on hyvin hyvä ystäväni ja että hänen uskollisuutensa ansaitsee jonkunlaisen palkkion minun puoleltani — ainakin ystävyyteni ja myötätuntoni. Nyt minä värisen, kun hän vain on lähelläni, aivan kuin jos näkisin käärmeen kiemuroissa ihan vieressäni. Minä en voi sietää petollisuutta.»

»En minä myöskään, mademoiselle», vakuutti Theriere liukkaasti. »Mies ei ansaitse muuta kuin halveksumistanne, vaikka järkisyistä toivonkin, että kestäisitte hänen seuraansa, kunnes juuri hänen petollisuutensa tarjoaa teille pelastumiskeinon. Sillä, uskokaa minua, jos hän kerran on pettänyt teitä, niin kuinka paljon pikemmin hän sitten onkaan valmis pettämään Simmsiä ja Wardia! Hän kavaltaisi heidät heti, jos hänelle vain tarjoutuisi tilaisuus voittaa teidät omakseen ilman heidän apuaan. Olen arvellut, että kenties voitaisiin hänet saada yrittämään anastaa laiva väkivalloin ja palauttaa teidät San Franciscoon tai, mikä olisi vielä parempi, lähimpään sivistyneeseen satamaan.

— Te voitte hyvällä omallatunnolla ehdottaa hänelle sitä ja mainita uskovanne, että minä olen altis tukemaan sellaista yritystä. Minä puolestani voin taata, että saamme apua joiltakuilta miehiltä — heitä on Divinen ja minun itseni lisäksi riittävästi anastaaksemme Halfmoonin helposti sen nykyiseltä päällystöltä.»

»Minä punnitsen ehdotustanne, herra Theriere», vastasi Barbara, »ja kiitän ylevyyttänne, joka sai teidät auttamaan minua. Taivas tietää, kuinka kipeästi nyt kaipaan ystävää näin monien vihollisten keskellä — Mitä nyt, herra Theriere? Mikä on hätänä?»

Perämies oli sattunut tytön puhuessa katsahtamaan kaakkoon päin, ja häneltä oli äkkiä päässyt hämmästynyt ja levoton huudahdus.

»Tuo pilvi, mademoiselle», vastasi hän. »Me saamme ankaran myrskyn. Se on niskassamme tällä minuutilla.» Sen sanottuaan hän riensi pois juoksujalkaa, huutaen olkansa ylitse tytölle: »Teidän olisi parasta heti mennä hyttiinne.»

SEITSEMÄS LUKU

Myrsky, jonka kynsiin Halfmoon joutui, tuli aivan yllätyksenä. Se näytti puhjenneen taivaan ollessa ihan kirkkaana. Sekä tähystäjä että ruorimies olivat valmiita vannomaan tarkastaneensa taivaanrantaa korkeintaan puoli minuuttia sitä ennen, kun toinen perämies Theriere juoksi keulapuolelle, kiljuen »kaikki miehet kannelle» ja käskien yhden matruusin ilmoittaa kapteeni Simmsille uhkaavasta vaarasta.

Ennen kuin laivuri ennätti kannelle, oli Theriere jo komentanut koko miehistön mastoihin käärimään purjeita kokoon; mutta vaikka miehet työskentelivät epätoivoisen kiihkeästi, oli heidän ponnistuksillaan vain osittainen menestys.

Taivas ja meri olivat muuttuneet sairaloisen kellertäviksi, lukuunottamatta valtavaa, mustaa pilveä, joka kiiti alusta kohti lähellä vedenpintaa. Myrskyn ensimmäistä merkkiä seurannut hiljainen, valittava ääni oli paisunut pahaenteiseksi kohinaksi.

Äkkiä sitten iski vihuri Halfmoonin kimppuun, riipaisten mukaansa sen jäljelläolevat purjeet ikäänkuin ne olisivat olleet silkkipaperia, ja lepattavien purjeiden, raakojen ja köysistön mukana meni isomasto, joka katkesi noin kolmen metrin korkeudella kannesta ja paiskautui ylähangan puolista laitaa vasten, niin että sen aiheuttama pauke ja räiske kuului voimakkaampana kuin myrskyn mylvinä.

Hyvinkin puolet Halfmoonin miehistöstä joko putosivat särkyneen takilan mukana mereen tai musertuivat kannelle rysähtäneen maston alle. Laivuri Simms syöksähteli edestakaisin, kirkuen kirouksia, joista kukaan ei välittänyt mitään, ja komennuksia, joita tottelemassa ei ollut ketään.

Omin päinsä piti Theriere huolta kannen alle johtavista aukkoluukuista. Apunaan kourallinen kirveillä varustettuja miehiä koetti Ward hakata poikki taittuneen maston kiinnitysköysiä, sillä sen epätasainen tyvipää jyskähteli laivan kylkeä vasten niin ankarasti, että se nähtävästi tarvitsisi vain muutamia sekunteja puhkaistakseen laivan.

Äärimmäisiä vaikeuksia voittaen saatiin hätäankkuri kyhätyksi ja Halfmoonin keinuvasta keulasta lasketuksi ärjyville aalloille, jotka kasvoivat joka minuutti yhä jättiläismäisemmiksi.

Heikko turvatekele, joka enintään kykeni pitämään laivan keulaa tuulta vasten ja estämään sen heti paikalla hautautumasta aallonpohjaan, tuntui Therierestä vain surkealta keinolta pidentää tuskallista jännitystä odotettaessa välttämätöntä loppua.

Toinen perämies uskoi varmasti, ettei heitä voinut mikään pelastaa, eikä se vakaumus ollut yksin hänellä. Eivät ainoastaan Simms ja Ward, vaan Halfmoonin kaikki kokeneet merimiehet tunsivat, että aluksen tuhoutuminen oli enää vain tuntien, kenties minuuttien kysymys, kun taas vähemmän kokeneet olivat yhtä varmoja siitä, että jokainen uusi aalto merkitsisi sekä laivan että sen miehistön elämän loppua.

Kannella, jolla nyt melkein yhtä mittaa kohisi tonnittain rajusti virtaavaa vettä, kun vuorenkorkuiset aallot toinen toisensa jälkeen huuhtelivat sitä pitkin pituuttaan, oli liikkuminen käynyt mahdottomaksi. Vaivaloisesti koettivat miehet aaltojen väliaikoina päästä alas suojiin. Kurin viimeisetkin rippeet olivat höltyneet. Melkein kaikki olivat ulvovia, sadattelevia, kauhun valtaamia eläimiä, tapellen luukkujen ääressä niiden kanssa, jotka olisivat tahtoneet pitää niitä suljettuina, aina kun vesi uhkaavana vyöryi niitä kohti.

Ward ja laivuri Simms olivat ensimmäisten joukossa pyrkineet epävarmaan turvaan kannen alle. Koko päällystöstä oli ainoastaan Theriere pysynyt tehtävissään viimeiseen saakka, ja nyt hän jännitti kaikki kykynsä pelastaakseen niin monta miestä kuin mahdollista ja samalla säilyttääkseen laivan tuhoutumasta.

Isoon kajuuttaan voitiin mennä vain laineiden väliaikoina, kun taas kanssin luukkua oli tyyten luovuttu käyttämästä, sitten kun se vaivoin oli saatu jälleen paikoilleen kolmen miehen paettua laivan siihen osaan.

Billy Byrne seisoi Therieren vieressä, kun viimemainittu aaltojen lähestyessä tyrkki takaisin miehiä. Se oli Billyn ensimmäinen tämänlaatuinen kokemus. Koskaan ei kuolema ollut ennen uhannut häntä tässä rohkeutta jäytävässä muodossa, jota säälimätön surmanenkeli käyttää kutsuessaan hillittömiä luonnonvoimia täyttämään kaameita käskyjään.

Sakilainen näki kanssin raakojen, rähisevien rehentelijöiden muuttuneen kalpeiksi, uliseviksi raukoiksi, jotka kynsin hampain yrittivät kiivetä toistensa ylitse vähemmän vaaralliseen kajuuttaan, samalla kun perämies torjui heitä, päästäen heitä ohitseen vain silloin, kun katsoi voivansa sen tehdä. Hän yksin oli kylmä ja peloton.

Byrne seisoi paikallaan, ikäänkuin olisi ollut kokonaan syrjässä vaarasta ja toveriensa hermostuneesta rimpuilusta. Vilkaistuaan kerran häneen päin Theriere arveli mielessään, että hänen näennäinen horrostilansa johtui kurjan pelkuruuden aiheuttamasta lamaannuksesta.

»Miehellä on hätä housuissa», tuumi ranskalainen. »En arvostellut häntä väärin — kuten kaikki hänen kaltaisensa, on hänkin pohjaltaan pelkuriraukka.»

Sitten tuli iso aalto aavistamatta heti toisen, pienemmän kintereillä. Theriere ei osannut varoa sitä; se paiskasi hänet kannelle, kiidätti häntä kolhien ja murjoen kannen yli ja sinkosi hänet vertavuotavana ja huumautuneena valuaukkoon.

Vapautuneina valvonnasta työntyivät jäljelläolevat miehet toisiaan tuuppien kajuuttaan — vain sakilainen jäi ulkopuolelle, tuijottaen ensin pitkänään viruvaan perämieheen ja sitten kajuutan avonaiseen luukkuun.

Jos joku olisi tarkkaillut Byrneä, niin hän todennäköisesti olisi luullut, että miehen mieli oli hämmennyksissä sekavasta ajattelusta ja pelosta, mutta asianlaita ei ollut sinne päinkään. Billy odotteli nähdäkseen, tointuisiko perämies kylliksi kyetäkseen palaamaan kannen poikki, ennenkuin seuraava aalto vyöryisi aluksen ylitse. Se oli hyvin mielenkiintoista — hän aprikoi, minkähänlaisen vedon O’Leary olisi suostunut lyömään siitä.

Seuraavalla hetkellä olisi aalto kannella. Billy vilkaisi avoimeen luukkuun. Se ei millään ehdolla sopinut — kajuuttaan tulvahtaisi vettä tonnimääriä, jos luukku olisi auki seuraavan aallon tullessa. Billy sulki sen.

Sitten hän taaskin katsahti Theriereen. Mies oli juuri tulemassa tajuihinsa — ja aalto lähestyi.

Billyn rinnassa värähti joku tunne. Se valtasi hänet ja pani hänet toimimaan ripeästi, ikäänkuin vaistomaisesti, tekemään sellaista, mitä tuskin kukaan — Billy itse kaikkein vähimmän — olisi uskonut Grand Avenuen sakilaisen kykenevän tekemään.

Kannen toisella laidalla nousi Theriere vaivaloisesti nelinkontin, ikäänkuin yrittääkseen mahdotonta tekoa, ryömiä takaisin kajuutan luukulle.

Aalto oli jo melkein Billyn kohdalla. Yhdessä tuokiossa se nielaisisi hänet, vierähtäisi hänen ylitseen, tempaisisi kannelta Therieren ja paiskaisi laidan yli myllertävään mereen.

Sakilainen oivalsi sen, ja empimättä hän syöksähti tuon miehen luokse, jota hän ei lainkaan sietänyt, jonka kaltaisia hän vihasi, ja tarttui häneen, samalla kun valtava laine kohahti heidän niskaansa ja rusensi heidät kannelle, sulkien heidät tukahduttavaan ja sokaisevaan syleilyynsä.

Vähän aikaa he olivat hautautuneina kihisevään pyörteeseen, mutta kun Halfmoon. sitten uudelleen kohosi, pudistaen selästään vihaisen veden, tulivat molemmat miehet jälleen näkyviin — Theriere puolittain laivan laidan ulkopuolella, kun taas sakilainen oli kietonut toisen kätensä hänen ympärilleen ja toisella tarrautunut epätoivoisen lujasti kannen reunalla olevaan isoon kiinnitysnastaan.

Byrne kiskoi perämiehen kannelle ja sitten edelleen hitaasti ja äärettömän vaivaloisesti kajuutan luukulle. Työnnettyään miehen sisälle hän pujahti itse perässä, sulkien sitten luukun, juuri kun uusi aalto huuhteli Halfmoonia.

Theriere oli tajuissaan; hän oli selviytynyt mylläkästä vahingoittumattomana, saaden vain muutamia pahannäköisiä mustelmia. Kun hän ja sakilainen olivat päässeet kajuuttaan, silmäili hän viimemainittua hämmästyneenä.

Sakilainen oli perin ymmällä ajatellessaan tekoaan. Hän ei lainkaan pitänyt sitä sankarillisena työnä, vaan pikemminkin »tuhmana temppuna», jota hänen sieti hävetä.

Olipa sekin päähänpisto! Mennä ja pelastaa tuollaisen jehun henki, joka häikäilemättömyydestään huolimatta kuitenkin kuului halveksittuun yhteiskunnan »kermaan»!

Theriere puolestaan ihmetteli odottamatonta sankaruutta tässä miehessä, jota hän oli kauan luullut raukkamaiseksi rehentelijäksi. Hän päätti vakavasti voimiensa mukaan maksaa Billylle suuren kiitollisuudenvelkansa.

Häneltä olivat haihtuneet kaikki ajatukset kostaa sakilaiselle tältä saamansa iskut, ja nyt hän piti Billy Byrneä todellisena ystävänään ja liittolaisenaan.

Kolme päivää heittelehti Halfmoon avuttomana hurjasti myllertävän meren ärjyvillä aalloilla. Ei yhdelläkään laivalla olevista henkilöistä ollut muuta kuin perin heikko toivonkipinä siitä, että alus selviytyisi myrskystä; mutta kolmantena yönä tuuli tyyntyi, ja aamulla olivat aallot tasaantuneet siksi paljon, että Halfmoonin miehet uskaltautuivat kannelle.

Kuunaripriki oli huuhdeltu puhtaaksi — keulasta perään saakka. Siitä pohjoiseen päin oli maa näkyvissä penikulman tahi parin päässä. Jos myrskyä olisi kestänyt koko yön, niin laiva olisi paiskautunut rannikolle.

Jumalaapelkäävät miehet olisivat rukoilleet ja kiittäneet ihmeellisestä pelastuksestaan; mutta niin eivät nämä. Sensijaan he heti kuolemanpelon kadottua alkoivat reuhata entiseen tapaansa.

Laivuri Simms kehui purjehdustaitoa, joka oli pelastanut Halfmoonin — hänen omaa purjehdustaitoaan tietystikin. Ward kiroili huonoa onnea, kun alus oli tullut kelvottomaksi seikkailun niin tärkeässä kohdassa, hautoen ilkeässä mielessään monenlaisia keinoja kääntääkseen onnettomuuden omaksi edukseen.

Billy Byrne istui keittiön pöydän nurkalla ja kuiskutteli Blancon kanssa. Nämä laivan miehistön valioedustajat suunnittelivat kapteenin väkijuoma-varaston ryöstämistä, kun laskettaisiin maihin, minkä maan läheisyys teki varsin todennäköiseksi.

Tuulen vaimennuttua keinui Halfmoon ankarasti maimrigeilla, mutta sittenkin Barbara Harding, jota monipäiväinen oleskelu ummehtuneessa hytissä ikävystytti, tuli kannelle hengittämään raitista, puhdasta ilmaa.

Tuskin hän oli ennättänyt näkyville, kun Theriere huomasi hänet ja riensi hänen luokseen.

»Kas vain, neiti Harding», huudahti ranskalainen, »on hauska nähdä teidät jälleen kannella. Olen ollut sanomattoman pahoillani teidän puolestanne, kun olette saanut istua yksin hytissänne, ilman ainoatakaan naista seurananne, kaikki nämä hirvittävät, vaaralliset päivät. Tuskin yksikään meistä luuli aluksen voivan kestää niin pitkää ja rajua myrskyä. Saamme kiittää onneamme, kun selviydyimme näin hyvin.»

»Hyvin?» kertasi Barbara Harding, hymyillen väkinäisesti silmäillen Halfmoonin kantta. »Minun mielestäni emme ole selviytyneet hyvin emmekä oikeastaan ollenkaan. Meillä ei ole mastoja, ei purjeita, ei veneitä; ja vaikka en voikaan kehua olevani merimies, niin sen käsitän, ettei meillä ole paljoakaan toiveita päästä maihin veneillä taikka veneittä edessämme olevalle rannalle — se näyttää perin kolkolta.

— Ja sitten on tuuli tyyntynyt, ja kun se alkaa uudelleen puhaltaa, saattaa se ajaa meidät kauaksi maasta tahi jos se painaa meitä maalle päin, särkeä aluksemme pirstaleiksi noiden pelottavien kallioiden juurella.»

»Huomaan teidän olevan liian hyvän merimiehen ilahdutettavaksi epävarmoilla toiveilla», sanoi Theriere nauraen, »mutta teidän on otettava huomioon hyvä tahto — halusin vain antaa teille toivon säteen, joka huojentaisi raskaita huolianne.

— Mutta rehellisesti sanoen uskon, että saatamme keksiä keinon noustaksemme vaaratta maihin, jos aallokko edelleenkin asettuu, kuten se on tehnyt kahden viimeisen tunnin kuluessa. Emme ole paljon kauempana kuin penikulman päässä rannasta, ja hätämastolla ja purjeella, jota miehet herra Wardin johdolla parhaillaan kyhäävät, voimme purjehtia maihin verrattain turvallisesti lievässä tuulessa, joka meidän pitäisi iltapäivällä saada. On vain harvoja rannikkoja, kuinka karun näköisiä hyvänsä ne lienevätkin, jotka eivät tarjoa jonkunlaista jalansijaa haaksirikkoiselle merimiehelle, enkä vähääkään pelkää, että tämä olisi poikkeus säännöstä.»

»Toivottavasti olette oikeassa, herra Theriere», vastasi tyttö; »mutta sittenkin tuntuu minusta väkisinkin siltä, etten maalla ole niinkään hyvässä turvassa kuin olen ollut Halfmoonissa. Kun nämä miehet vapautuvat kurin siteistä, jotka tottumuksen, tapojen ja lakien nojalla hillitsevät heitä aavalla merellä, niin on mahdoton sanoa, kuinka kauheita töitä he tekevät. Vilpittömästi puhuen, herra Theriere, on minun tunnustettava pelkääväni maihinnousua enemmän kuin vaarallista myrskyä, jossa äsken olimme.»

»Mielestäni ei teillä ole paljoakaan pelkäämistä siinä suhteessa, neiti Harding», vakuutti ranskalainen. »Aikomukseni on aivan selvästi osoittaa pitäväni Halfmoonista poistuttuamme itseäni teidän suojelijananne ja voin luottaa useiden miesten kannatukseen. Ei myöskään herra Divine rohkene vastustaa meitä. Sitten voimme varustaa itsellemme oman leirin erilleen laivuri Simmsistä ja hänen puolueestaan, ja siellä suojellaan teitä valppaasti siihen asti, kunnes saamme apua.»

Barbara Harding oli miehen puhuessa tarkkaillut hänen kasvojaan. Therieren huomaavainen kohteliaisuus ja kunnioittava käyttäytyminen häntä kohtaan hänen vankina ollessansa koettelemusviikkojen aikana oli ollut suuresti omiaan haihduttamaan sitä vaistomaista epäluottamusta, joka oli värittänyt hänen ajatuksiaan Therierestä heidän tuttavuutensa alkuaikoina, samalla kun ranskalaisen urotyö, kun hän laskeutui kanssiin aseistetun ja epätoivoisen Byrnen luokse, oli kietonut miehen romanttiseen hohteeseen, joka ei voinut olla vaikuttamatta lumoavasti Barbara Hardingin kaltaiseen tyttöön.

Sitten Barbara muisti sen katseen, jonka hän oli nähnyt Therieren silmissä lyhyen hetken aikana ollessaan lukittuna ranskalaisen hyttiin, jolloin tämä oli paljastanut hänelle Larry Divinen petollisuuden. Siitä ilmeestä ei kukaan lämminverinen tyttö saattanut erehtyä, ja se seikka, että mies oli hillinnyt intohimoaan, puhui selvää kieltä hänen luonteensa hienoudesta ja ritarillisuudesta.

Erittäin luottavaisin tuntein ja ilomielin Barbara Harding senvuoksi antautui Henri Therieren, kreivi de Cadenetin, Halfmoonin toisen perämiehen, suojelukseen.

»Oi, herra Theriere», hän huudahti, »jos vain saatte kaikki järjestetyksi siten, niin kuinka rauhoittunut ja melkeinpä onnellinen olenkaan! Miten voin koskaan palkita teille kaiken sen, mitä olette tehnyt hyväkseni?»

Taaskin hän näki miehen silmien alkavan hehkua rakkaudesta, jonka tunnustamista ei enää käynyt siirtäminen paljoa tuonnemmaksi muutoin kuin valtavan lujan tahdon voimalla.

Rakkautena tyttö sitä piti; mutta rakkauden ja halun aiheuttamat ilmeet ovat kaksosia, joiden erottamiseen tarvitaan paljon elämänkokemusta, eikä Barbara Harding ollut kokenut synnin teillä.

»Neiti Harding», vastasi Theriere, jonka ilmeisesti oli vaikea hillitä ääntään, »älkää nyt kysykö minulta, miten voitie palkita minua; minä —»

Mutta hän nielaisi ne sanat, jotka oli aikonut lausu. Ponnistaen tahtoaan niin voimakkaasti, että se melkein näkyi päältäpäin, hän malttoi taaskin mielensä ja jatkoi:

»Minulle on runsaana palkkiona se, että saan palvella teitä ja siten puhdistautua teidän silmissänne — tiedän teidän epäilleen minua ja niiden tekojeni kunniallisuutta, jotka osaltaan vaikuttivat Lotuksen onnettomaan kohtaloon. Kun te sanotte minulle, ettette enää epäile minua — että pidätte minua sellaisena ystävänä, jollainen tahdon olla, niin olen saanut ylenmäärin runsaan palkkion kaikesta, mitä hyvä onneni on sallinut minun suorittaa teidän mukavuudeksenne ja turvallisuudeksenne.»

»Silloin voin osittain palkita teitä heti», huudahti tyttö hymyillen, »sillä saatan vakuuttaa teille, että teillä on ystävyyteni täydelleen ja sen mukana luonnollisesti myöskin ehdoton luottamukseni. Totta kyllä on, että epäilin teitä aluksi — epäilin kaikkia, jotka olivat yhteydessä Halfmoonin kanssa. Kuinka olisin muuta voinutkaan? Mutta nyt luulen voivani vetää hyvin selvän rajan ystävieni ja vihollisten! välille. Sen viivan oikealla puolella on vain yksi ihminen — te, ystäväni.» Tehden pienen, kiihkeän liikkeen ojensi Barbara Harding kätensä Therierelle.

Ranskalainen katseli hänelle tarjottua kättä melkeinpä lammasmaisen arkailevan ja yksinkertaisen näköisenä. Tytön avoin luottamuksen ja ystävyyden tunnustus kosketti miehen sielussa kunniallisuuden kieltä, joka ei ollut väreillyt ritarillisista tunteista moniin vuosiin. Käyttämättömänä se oli melkein surkastunut.

Äkkiä sitten Halfmoonin toinen perämies oikaisihe täyteen mittaansa. Hän nosti päänsä pystyyn ja tarttui tytön pieneen käteen voimakkaalla, ruskealla kädellään.

»Neiti Harding», hän virkkoi, »olen viettänyt kovaa, katkeraa elämää. En ole aina menetellyt niin, että voisin teoistani ylpeillä; mutta joskus olen muistanut olevani Napoleonin yhden suurimman sotamarsalkan pojanpoika ja kantavani nimeä, jota mahtava kansa on kunnioittanut. Äskeiset sananne toivat nämä seikat mitä eloisimmin mieleeni — toivon, neiti Harding, ettei teidän koskaan tarvitse katua lausuneenne ne.» Sydämineen, sieluineen mies silloin ajatteli, mitä puhui; sillä luontaista ritarillisuutta on yhtä vaikea tukahuttaa ja kitkeä pois kuin luontaista rikollisuuttakin.

Tyttö antoi kätensä levätä Therieren kädessä hetkisen, ja kun heidän katseensa kohtasivat toisensa, näki hän ranskalaisen silmissä vilpittömän, kunniallisen ja puhtaan ilmeen, joka osoitti, mikä Theriere olisi voinut olla, jos kohtalo olisi ohjannut hänen nuoruutensa toisenlaisiin uomiin. Ja sillä hetkellä välähti Barbara Hardingin mieleen hänen tahtomattaan ja aavistamattaan kysymys, joka sai hänet nopeasti vetäisemään kätensä pois ja nostatti hiipivän punan hänen poskilleen.

Billy Byrne, joka mennä löntysti heidän ohitseen, loi heihin katkeran, vihaisen silmäyksen.

Se seikka, että hän oli pelastanut Therieren hengen, ei suinkaan ollut lisännyt hänen mieltymystään tätä herrasmiestä kohtaan. Hän yhä kummasteli omituista, typerää mielijohdetta, joka häntä oli silloin kannustanut, ja kaksi hänen toveriaan oli saanut tuntea hänen jykevän nyrkkinsä painoa lausuttuaan karkeita, ylisteleviä sanoja hänen sankaruudestaan.

Hänestä olivat Therieren iskeminen pökerryksiin ja senjälkeen tajuttoman miehen kasvoihin annettu potku todellisen miehuuden ilmauksia. Hän arvioi sellaisia asioita puhtaasti Grand Avenuelle ominaisten mittapuiden mukaan.

Nyt häntä raivostutti nähdessään, että tyttö, jonka silmien edessä hän oli näyttänyt olevansa parempi kuin Theriere, yhä vieläkin suhtautui perämieheen suopeasti.

Billyn mieleenkään ei juolahtanut, että hän olisi halunnut tytön osoittavan suopeuttaan hänelle. Sellainen ajatus olisi saanut hänet vimmastumaan silmittömästi. Mutta tosiasia on, että Billyn valtasi voimakas halu repiä sydän Therieren rinnasta, kun hän nyt näki ranskalaisen läheisesti keskustelevan Barbara Hardingin kanssa — mutta sitä ei Billy olisi voinut selittää, miksi hänestä siltä tuntui.

Oikea asianlaita on se, ettei Billy suinkaan ollut taipuvainen mietiskelyyn; hän ajatteli varsin vähän. Hänen järkensä ei ollut koulittu siihen, kuten hänen lihaksensa oli harjoitettu tappelua varten. Billy noudatti paljon herkemmin vaistoaan kuin järkeilyä,; ja senvuoksi hänen oli vaikea selittää useimpia tekojaan ja mielialojaan.

Epäiltävää onkin, oliko Billy Byrne milloinkaan koettanut tutkia sielunsa syvyyksiä, jos hänellä oli sielua.

Olkoon sen seikan laita kuinka tahansa, mutta sillä hetkellä oli
Theriere hyvin lähellä kuolemaa, vaikka hän itse ei sitä aavistanut.
Laivuri Simms kutsui hänet kuitenkin aluksen peräpuolelle ja pelasti
siten hänen henkensä.

Sitten sakilainen perämiehea huomaamatta lähestyi tyttöä. Hänen sydämessään kiehui raivo ja viha, ja kun tyttö kuultuaan hänen askeleensa takaapäin kääntyi ympäri, näki hän niiden kuvastuvan Billyn synkiltä, uhkaavilta kasvoilta.

KAHDEKSAS LUKU

Heti sakilaisen kasvot nähtyään Barbara Harding älysi olevansa vaarassa. Hän ei voinut käsittää, minkätähden mies vihasi häntä niin katkerasti; mutta että hän vihasi, siitä oli hänen happamien piirteittensä pahanilkinen ilme selvänä todistuksena.

»Kyllä minä tiedän, mistä te ja tuo vekkuli leukailitte», hän ärisi, »ja tulin sanomaan, että teidän on turha yrittää huiputtaa minua, ymmärrättekö? Te ette saa Billy Byrneä pimitetyksi. Minua haluttaa kovasti näyttää teille, miten teille käy. Ilman teitä en nyt olisi tässä kirotussa laivahylyssä. Koko tämä pula on teidän syytänne. Nitistää teidät vain pitäisi, eikä meillä kellään olisi sitten enää mitään heikkoa. Te ja teidän kaalinaamanne kaivelette sisuani hiton tavalla. Puolesta sentistä olisin valmis pätkäyttämään teitä niin, että tähdet lentäisivät silmissänne ja nukkuisitte viimeisen kerran, te — te —» Sitten ei Billy enää keksinyt sopivia sanoja.

Hänen ihmeekseen ei tytössä näkynyt vähäisintäkään pelon merkkiä. Barbara Harding seisoi pää pystyssä, ja hänen varma katseensa oli värähtämättä suunnattu miehen silmiin.

»Te raukka!» virkkoi hän tyynesti. »Loukata ja uhkailla naista! Te olette pelkkä sietämätön rehentelijä ja pelkurimainen murhaaja. Lotuksella murhasitte miehen, jonka pikkusormessa oli enemmän todellista miehuutta, uljuutta ja arvokkuutta kuin koko teidän isossa, rojomaisessa ruumiissanne. Te kykenette iskemään vain takaapäin tai uhrinne aavistamatta, kuten teitte herra Therierelle tuonnoittain. Luuletteko minun pelkäävän tuollaista oliota kuin te olette — petoa, jolla ei ole vähääkään kunniantuntoa, joka potkaisee tajutonta miestä kasvoihin?

— Sen kyllä käsitän, että voitte tappaa minut. Tiedän, että olette kylliksi raukkamainen tehdäksenne sen, koska olen turvaton nainen; mutta vaikka voittekin minut tappaa, niin ikinä ette saa minua näyttämään pelkääväni teitä. Sitä te haluaisitte — se on teidän miehuudenihanteenne.

— En aavistanut ennen, että ihmishahmossa eläisi tuollaisia otuksia kuin te olette; mutta olen nähnyt lävitsenne, herra Byrne, koska minulla on ollut tilaisuutta tarkkailla teitä, ja nyt tiedän teidät yhdeksi niistä, joita suurkaupungeissa nimitetään 'sakilaisiksi'. Tämän sanan merkitys oli minulle aikaisemmin perin hämärä, mutta nyt ymmärrän, että se sopii täydelleen juuri teidän kaltaisisiinne, sillä siihen sisältyy kaikki se inho ja halveksiminen, jota todellisen miehen — kunnianmiehen — täytyy tuntea teidän laisianne kohtaan.»

Hänen puhuessaan Billyn silmät soukkenivat, mutta eivät siitä syystä, että hän olisi suunnitellut ovelaa hyökkäystä. Hän ajatteli.

Ensimmäistä kertaa eläessään hän mietti sitä, miltä hän näytti jonkun toisen ihmisen silmissä. Ei koskaan ollut ainoakaan ihminen näin kylmästi ja suppean ytimekkäästi selittänyt Billy Byrnelle, minkälaiselta mieheltä tämä hänestä tuntui.

Kiihtyneinä ja kiukuissaan olivat hänen kanssaan samalla tasolla olevat ihmiset syytäneet hänelle haukkumasanoja ja herjauksia, kuvaillen häntä synkin värein; mutta tämä tyttö oli puhunut kiihkottomasti, hänen kuvauksensa olivat olleet selvät, ja hän oli tehostanut niitä esimerkeillä ja vertauksilla. Hän oli esittänyt havainnollisia syitä halveksumiselleen ja, kuinka olikaan, se oli tehnyt tämän halveksumisen perin kouraantuntuvaksi.

Sellainen henkilö, joka tunsi Billyn, olisi odottanut hänen vimmastuvan ja käyvän raa’asti käsiksi tyttöön tämän puisevan< esitelmän jälkeen. Mutta ei sinne päinkään. Barbara Hardingin sanat näkyivät riistäneen häneltä kaiken kiukun ja ilkeyden.

Hän jäi hetkiseksi seisomaan, katsellen Barbaraa — se oli yksi Billy Byrnen luonteen kummallisia, selittämättömiä puolia, että hän kykeni vakavasti ja rauhallisesti katsomaan silmää räpäyttämättä toista ihmistä silmiin — ja silloin tapahtui Billy Byrnen tajunnassa merkillinen seikka. Tuntui siltä kuin hänen sielunsa silmiä verhonneet suomukset olisivat osittain siirtyneet syrjään, sillä äkkiä hän näki, mitä hän ei ollut aikaisemmin nähnyt — hyvin kauniin tytön, joka urheana ja pelkäämättä uhmasi hänen uhkailuaan.

Vaikka sakilainen luulikin vielä vihaavansa neiti Hardingia, heräsi hänessä tunne, ettei hän saanut kohottaa kättään lyödäkseen tyttöä — ettei hän kuolemakseenkaan- voinut sitä tehdä eikä tästä pitäen lyödä ketään muutakaan naista.

Mistä tämä muutos? Sitä ei Billy tiennyt; hän vain tiesi, että asia oli niin. Murahtaen hän käänsi Barbaralle selkänsä ja meni tiehensä.

Lievä tuuli oli alkanut puhaltaa lounaasta, sitten kun Theriere oli poistunut Barbara Hardingin luota, ja nyt olivat kaikki miehet uutterasti työssä laittelemassa kuntoon hätätakilaa, jotta Halfmoon voisi käyttää hyväkseen tuulta ja laskea rantaan, joka kohosi valtameren helmasta noin viiden kilometrin päässä.

Miesten puuhaillessa yltyi tuuli nopeasti, niin että kun vähäinen purje hinattiin mastoon, se pullistui iloisesti ja Halfmoon alkoi raskaasti liikkua maata kohti.

»Meidän on toimittava ripeästi», huomautti laivuri Simms Kierosilmä-Wardille, »sillä muutoin murskaudumme sirpaleiksi noihin kallioihin, ennen kuin löydämme maihinnousupaikan.

»Niin meille käy, jos tuuli vielä jonkun verran kiihtyy», vastasi Ward; »ja minun nähdäkseni on maihin pääseminen tuolla yhtä vaikeata kuin talon seinustalla.»

Ja Halfmoonin lähestyessä huimaavan korkeata rantaa näytti tosiaan kokonaan toivottomalta minkään muun kuin kärpäsen koettaa saada jalansijaa paljaassa kallioseinämässä, joka äkkijyrkkänä kohosi merestä.

Noin kahdensadan metrin päässä rannasta kävi ilmeiseksi, että maihin laskeminen oli mahdotonta suoraan aluksen kohdalla, minkä vuoksi laiva suunnattiin pitkin rantaa siinä toivossa, että mahdollisesti tavattaisiin joku poukama tai laakea kohta, johon vaaratta voitaisiin laskea.

Tuuli yltyi yhäti ja nosti pian äkäisiä hyökyaaltoja, jotka kumahdellen paiskautuivat saaren kalliorantaa vasten. Jos Halfmoon painuisi noiden tuhoisten kuohujen ulottuviin, niin se tuottaisi äkillisen tuhon sille ja sen miehistölle; mutta juuri niin näytti melkein hylyksi joutunut, perin vaikeasti ohjattava alus tekevän.

Miehistö seisoi yhdessä sikermässä ja sadatellen ylähangan puolella lähellä keulaa. Kaksi peräsimessä olevaa merimiestä suoritti kaikkea, mikä oli mahdollista, laivuri Simmsin ärjyessä heille komennuksiaan, samalla kun Ward ja Theriere apunaan kourallinen muita muuttelivat vähän väliä niukkoja purjeita, koettaen pitää laivaa kaukana kallioista vielä muutamia silmänräpäyksiä kauemmin.

Halfmoon oli melkein seinämän juurella, kun tuskin kaapelinmitan päässä sen keulasta alkoi näkyä kapea aukko. Tuuli vieritti siihen pitkiä, korkeita aaltoja, jotka kimmahtivat takaisin vihaiseksi tyrskyksi, niin että koko väylän täytti pyörteisenä myllertävä vesi ja korkealle räiskyvä vaahto.

Laivan ohjaaminen sellaiseen kohtaan olisi tavallisissa oloissa ollut mitä suurinta hulluutta. Oli mahdoton tietää, mitä aukon takana oli ja oliko siinä kylliksi syvää Halfmoonille, vaikka sinne vyöryvistä laajoista, valtavista aalloista saattoikin päättää, että uoma oli melkoisen syvä.

Nähdessään uhkaavat kalliot aivan aluksensa lähellä laivuri Simms tajusi, ettei sitä enää mitenkään voitu estää törmäämästä niitä vasten. Pohjaltaan pelkurina hän menetti tällä ratkaisevalla hetkellä sisunsa viimeisetkin rippeet.

Hän hyppäsi ohjauskojusta kannelle, juoksenteli sinne tänne ja kirkuen kohti kurkkuaan kyseli, kuka voisi hänet pelastaa, luvaten satumaisia palkintoja sille miehelle, joka toimittaisi hänet turvassa rantaan.

Kapteenin näkeminen säikyn lamauttamana vaikutti samalla tavoin suurimpaan osaan miehistöä, niin että Halfmoonin kerskurit ja rehentelijät olivat yhdessä tuokiossa muuttuneet kirkuvaksi, pelon valtaamaksi laumaksi.

Kajuutan portailta katseli Barbara Harding tätä vastenmielistä näkyä. Hänen huulensa kaartuivat halveksivasti, kun hän näki noiden miesten itkevän ja ulisevan peloissaan.

Hän näki Kierosilmä-Wardin hommailevan erään luukun kimpussa. Mies aikoi ilmeisesti turvautua siihen kuten hukkuva oljenkorteen, koettaen pelastautua sen turvissa, kun Halfmoon paiskautuisi rantaa vasten, sillä hän kiinnitti siihen köysiä ja raahasi sitä alahangan puolelle, aluksen merenpuoliselle laidalle.

Kun Simms luopui ohjaamasta laivaa, poistuivat peräsimessä olevat miehet (heitä oli ollut kaksi) paikaltaan, ja heti kääntyi Halfmoonin keula kallioseinämää kohti. Mutta tuskin olivat miehet ennättäneet kannelle, kun Theriere riensi heidän paikalleen peräsimeen.

Ilman apua hän ei jaksanut tehokkaasti käsitellä raskasta ruoria. Barbara käsitti, että koko kuunariprikin päällystöstä ja miehistöstä hän yksin yritti aluksen pelastamista.

Niin turhaa kuin sen koettaminen olikin, niin ainakin se oli todistuksena miehen kylmäverisyydestä ja rohkeudesta.

Nähdessään hänen ponnistelevan kuolemaa vastaan toivottomassa kamppailussa läikähti tytön mielessä pieni ylpeyden aalto. Kas siinä oli totisesti mies! Ja se mies rakasti häntä — sen hän tiesi.

Vastasipa hän itse siihen rakkauteen tai ei, hänen paikkansa oli nyt Therieren rinnalla; hänen oli rohkaistava miestä ja annettava hänelle ruumiillista apua, mikäli voi.

»Minua pelottaa, että asemamme on toivoton», hän sanoi; »mutta, pardieu, minä sorrun taistellen enkä tuolla tavoin kuin nuo surkeat koirat.»

Barbara ei vastannut mitään, vaan tarttui raskaan ruorin nastoihin ja auttoi ranskalaista liikuttelemaan ratasta. Theriere ei lainkaan kehoittanut häntä luopumaan tästä voimia kysyvästä työstä — vähäinenkin lisäys merkitsi jotakin, ja miehen päässä oli herännyt hurja, mielipuolinen ajatus, jota hän yritti toteuttaa.

»Mitä toivotte voivanne tehdä?» tiedusti tyttö. »Päästä tuolle aukolle?»

»Siihen mahdollisuuteen turvautuminen vaatii rohkeata miestä», vastasi
Barbara. »Uskotteko, että saamme laivan ohjatuksi aukkoon.»

»Epäilen sitä», kuului vastaus. »Mutta jos meillä olisi vielä yksi mies peräsimessä, niin se saattaisi onnistua.»

Alakannella juoksenteli Halfmoonin miehistö edestakaisin sillä puolella laivaa, joka oli kauempana rannan kuohuista. Miehet tappelivat keskenään hyödyttömistä laudan- ja köydenpätkistä.

Jättiläismäinen neekerikokki Blanco näkyi muiden ylitse. Hänellä oli kädessään pitkä teurastusveitsi. Kun hän huomasi jollakulla toisella puupalasen, jota hän himoitsi, karkasi hän onnettoman uhrin kimppuun, kiljuen eläimellisen hurjasti ja uhaten häntä välkkyvällä aseellaan.

Kannella oli vain yksi henkilö, joka ei näyttänyt olevan hulluna pelosta. Hän oli kookas mies ja nojasi vintturiin, katsellen toveriensa villiä häärimistä kasvoillaan hieman ihmettelevä, epäuskoinen ilme, samalla kun halveksiva hymy värehti hänen huulillaan. Kun Barbara Hardingin katse osui häneen, sattui hänkin vilkaisemaan ohjauskojuun päin. Hän oli sakilainen.

Tyttöä hämmästytti, ettei hän, pahin raukka kaikista, nyt osoittanut lainkaan arkuuden merkkejä. Otaksuttavasti hän oli kauhun lamauttama.

Nähtyään molemmat ohjauskojussa olevat henkilöt ja heidän puuhansa juoksi mies reippaasti heidän luokseen. Hänen lähestyessään painautui tyttö lähemmäksi Theriereä.

Mitähän konnuutta lurjus taaskin suunnitteli? Nyt oli mies jo hänen vierellään.

Sakilaisen ilme oli tavanmukaisen synkkä ja otsa rypyssä. Hän laski kursailematta kätensä Barbara Hardingin käsivarrelle.

Ja ennen kuin tyttö ja Theriere arvasivat Billy Byrnen aikeita, oli tämä työntänyt Barbaran syrjään ja sijoittunut hänen paikalleen ruorin ääreen.

Byrnen herkulesmaiset lihakset ja raskas paino saivat Halfmoonin keulan hitaasti kääntymään, niin että alus pian lipui yhdensuuntaisesti kallioseinämän kanssa; mutta nyt se oli paljoa lähempänä sitä kuin silloin, kun laivuri Simms oli jättänyt sen oman onnensa varaan, — niin likellä, ettei Therierellä ollut paljoakaan toiveita saada toteutetuksi suunnitelmansa ja viedyksi laiva aukon kohdalle kääntääkseen sen sitten myötätuuleen ja ohjatakseen sen suoraan tyrskyävään väylään.

Nyt he olivat jo melkein aukon suulla ja ahtaan väylän kahden puolen kohoavien jättimäisten kallioiden välitse avautui näky, joka herätti heidän sydämissään uutta toivoa. Tyrskyjen takana oli pieni poukama, jonka leveälle, taidolle hiekkarannalle lahdelman suulla murtuneet aallot vierivät talttuneina.

»Jaksatko hoidella peräsintä yksin sekunnin ajan, Byrne?» kysyi Theriere. »Meidän on tehtävä käännös aivan kohta ja minun on hellitettävä purjetta. Heti kun näet minun päästävän sen irti, kierrä ruoria ripeästi alahangan puolelle! Alus kääntyy luullakseni helposti, ja sitten ohjaa se suoraan aukkoon! Onnistumisen mahdollisuuksia meillä on yksi tuhannesta, mutta se onkin ainoamme. Käytkö leikkiin?»

»Sehän on selvää — pankaa toimeksi!» kuului Billy Byrnen lakooninen vastaus.

»Antakaa minun auttaa teitä», hän pyysi. »Tällä hetkellä tarvitsemme kaikki tarjona olevat voimat.»

Punehtuen vetäytyi tyttö takaisin ja kääntyi katselemaan Theriereä, joka oli valmiina päästämään purjeen irti sopivassa silmänräpäyksessä.

Alus oli nyt kallioseinämän halkeaman kohdalla. Theriere oli kiinnittänyt uuden jalusköyden paikalleen.

Nyt hän katkaisi vanhan. Purje heilahti syrjään, kunnes vankka köysi pidätti sen uuteen asentoonsa.

Sakilainen kiskoi ruoriratasta rajusti alahangan puolelle. Kuunariprikin keula pyörsi nopeasti kalliota kohti. Purje pullistui, ja seuraavalla hetkellä alus näytti kiitävän välttämättömään tuhoon.

Laivuri Simms oivalsi Therieren tempun liian myöhään estääkseen sitä ja syöksi raivostuneena kannen poikki perämiehen kimppuun.

»Te hullu!» hän karjui. »Te hupsu! Mitä te teette? Ohjaatte meidät suoraan kalliota vasten — murhaatte meidät kaikki!»

Ja hän karkasi käsiksi ranskalaiseen vimmaisesti kuin mielipuoli, kaataen hänet alleen kannelle.

Barbara Harding näki pelosta hullun miehen hyökkäyksen, mutta ei kyennyt sitä estämään. Myöskin sakilainen näki sen ja virnisti tyytyväisenä — hän toivoi, että syntyisi aimo tappelu, hänestä ei mikään ollut sen hauskempaa. Häntä harmitti, kun hän ei päässyt itse mukaan, mutta nyt vaati peräsin hänen koko huomionsa, joten hänen oli pakko kääntää katseensa pois ottelijoista voidakseen tarkata poukaman ahdasta suuta, mitä kohti Halfmoon painui yhä vinhempää vauhtia.

Laivan miehistön muut jäsenet eivät välittäneet vähääkään kamppailusta, joka jonakin muuna aikana olisi saanut osakseni heidän jakamattoman mielenkiintonsa. Heidän katseensa oli ikäänkuin juuttuneet myllertävään uomaan, johon kuunariprikin keula oli suunnattu. Nyt he havaitsivat, mitä laivuri Simms ei ollut nähnyt — taempana olevan pienen poukaman ja pelastumismahdollisuuden, jonka rohkea temppu tarjoaisi, jos se onnistuisi.

Vankkalihaksinen ja teräsjänteinen sakilainen seisoi peräsimessä, hoidellen epävarmaa hylkyä niin, ettei sellaista olisi voinut häneltä odottaa. Hänen takanaan tarkkaili Barbara Harding ensin Theriereä ja Simmsiä, sitten Byrneä ja tyrskyistä väylää, johon hän alusta ohjasi.

Ei edes hetken jännitys estänyt häntä ihmettelemästä omituista ristiriitaisuutta tuon rotevan nuoren raakalaisen luonteessa, joka joskus saattoi paljastaa itsessään niin raukkamaisia piirteitä ja seuraavassa tuokiossa kohota rohkeuden korkeimmille huipuille. Nyt miestä silmäillessään tyttö ensi kerran pani merkille hänen päänsä leijonamaisen muodon ja huomasi hämmästyksekseen, että myöskin hänen piirteensä olivat säännölliset ja hienot.

Sitten hänen mieleensä muistuivat Billy Mallory ja tiedottoman Therieren kasvoihin annettu pelkurimainen potku. Inhosta vavahtaen hän kääntyi poispäin peräsintä käsittelevästä miehestä.

Therieren oli tällä välin onnistunut vääntäytyä laivuri Simmsin päälle, mutta tämä arvon herra takertui yhäti häneen kiinni epätoivoisesti kuin hukkuva.

Halfmoon nousi parhaillaan ison aallon harjalle, joka kantaisi sen keskelle kohisevaa väylää. Tuuli oli yltynyt myrskyksi, niin että alus suorastaan lensi joko tuhoa tai pelastusta — kukapa olisi voinut ennustaa kumpaa — kohti?

Väylän keskikohdalla laiva painui aallonpohjaan, ja ankarasti tärähtäen, niin että Barbara Harding kellahti kumoon, se iski keskipohjansa vedenalaiseen riuttaan. Hirvittävästä kolauksesta alus katkesi kahtia, ikäänkuin se olisi ollut lasia, ja seuraavalla hetkellä oli vesi tytön ympärillä täynnä kirkuvia miehiä.

Barbara Harding sinkoutui kannelta ikäänkuin pyssyn suusta, upoten kihisevään veteen. Hän tiesi, että hänen loppunsa oli käsissä; vain perin väkevä uimari saattoi toivoa selviytyvänsä tuon hornamaisen myllerryksen läpi sen takana olevalle rannalle. Tytön ei maksanut sitä ajatellakaan.

Mutta hän muisti Therieren äskettäin lausumat sanat: »Minua pelottaa, että asemamme on toivoton, mutta pardieu, minä sorrun taistellen.» Ja se muisto sai hänet tekemään samanlaisen päätöksen — tahtomaan sortua taistellen.

Niinpä hän alkoi ponnistella voimakkaita hyökyjä vastaan, jotka kiidättivät häntä sinne tänne, milloin vaarallisen likelle aukon kalliokuvetta, milloin uoman keskellä vallitsevaan huimaan temmellykseen. Oi, jospa Theriere olisi ollut hänen lähellään, hän mietti, sillä jos kukaan, niin juuri se mies kykenisi pelastamaan hänet.

Johduttuaan luottamaan ranskalaisen ystävyyteen ja vilpittömyyteen oli Barbara Harding alkanut jälleen uskoa pelastuksen mahdollisuuteen, ja toivon mukana oli tullut elämänhalu, jota häneltä oli puuttunut suurimman osan siitä ajasta, jonka hän oli viettänyt vankina Halfmoonilla.

Uljaasti hän nyt taisteli valtavan Tyynenmeren ylivoimaisen rajuja aaltoja vastaan, mutta pian hän tunsi voimiensa uupuvan. Yhä tehottomammiksi kävivät hänen heikot ponnistuksensa ja vihdoin hän melkein tyyten luopui hyödyttömästä kamppailusta.

Mutta sitten tarttui häneen luja käsi, hänet nostettiin äkkiä ja heilautettiin leveille harteille. Hän takertui ripeästi kiinni pelastajansa selkää peittävään karkeaan paitaan, ja sitten alkoi aaltoja vastaan taistelu, joka pysyi ratkaisemattomana useita minuutteja — tunteja, kuten kauhun valtaamasta tytöstä tuntui. Mutta häntä kantava uimari pyrki varmasti ja hellittämättä hiekkarantaa kohti ja vihdoin nousi maalle, tajuton taakka vankoilla käsivarsillaan.

Miehen hoippuessa pois aaltojen ulottuvilta avasi Barbara Harding silmänsä ja katsoi hämmästyneenä — sakilaista.

YHDEKSÄS LUKU

Vain neljä miestä Halfmoonin miehistöstä oli saanut surmansa aluksen tuhoutuessa. Kaikki olivat olleet tunkeutuneina keulaan laivan katketessa kahtia, ja kun valtava aalto eli paiskannut kuunariprikin riutalle ja seuraava laine sysännyt keulapuolta poukamaan päin, olivat miehet sinkoutuneet kauas eteenpäin ja päässeet turvallisesti uimaan rantaan paitsi niitä neljää, jotka olivat joutuneet hylyn alle.

Larry Divine, joka pahimman toivottomuuden aikana oli istunut itkemässä tuhoon tuomitun aluksen kannella, oli saavuttanut jälleen tasapainonsa. Vähäksi aikaa masentunut laivuri Simms alkoi pian ylvästellä entiseen tapaansa.

»Jos vielä kerran pääsemme sivistyneeseen satamaan», hän ärjyi, »niin panen teidät syytteeseen, te senkin maakrapu! Mennä haaskaamaan komein alus, joka milloinkaan on uhmaillut myrskyjä! Jollette te olisi kapinoinut minua vastaan, niin minä olisin tuonut sen vaaratta poukamaan menettämättä ainoatakaan parhaissa voimissaan olevaa miestä.»

»Hillitkää toki kieltänne!» kehoitti Theriere vihdoin. »Typerä kerskailunne ei voi verhota sitä koristelematonta totuutta, että te pakenitte paikaltanne vaaran hetkellä. Nyt olemme maissa, muistakaa se, eikä teillä enää ole laivaa komennettavananne, joten teidän sijassanne valitsisin sanojani puhutellessani parempiani.»

»Mitäs tuo on?» kiljui laivuri. »Parempiani? Te kurnuttava törkimys! Kyllä minä teille näytän! Tänne, miehet; napsauttakaa tuo vintiö rautoihin! Minä opetan hänet käsittämään, että minä yhä vieläkin olen tämän miehistön kapteeni.»

Theriere nauroi hänelle vasten kasvoja. Mutta Ward ja pari muuta miestä, joita laivuri ja ensimmäinen perämies olivat pitäneet suosikkeinaan, lähestyivät ranskalaista uhkaavasti.

Theriere oli silmänräpäyksessä selvillä tilanteesta. Nyt, kun oltiin maissa, ei häntä enää pidetty tarpeellisena, ja joutavien osakkaiden karkottaminen pantiin alkuun.

»Vartokaa hetkinen!» sanoi Theriere, nostaen kättään. »Te ette saa minua vangiksi elävänä, enkä luule teidän sitä tahtovankaan. Jos yritätte tappaa minut, niin myöskin teistä kuolee joitakuita. Parasta on tämän seurueen nyt kerta kaikkiaan jakautua.»

Luiseva Sawyer, Punainen Sanders, Blanco, Wilson ja kaksi muuta vetäytyivät Billy Byrnen taakse.

Divine ja Barbara Harding seisoivat hieman syrjässä. Tapahtumien kehityksessä sattunut uhkaava käänne huolestutti heitä kumpaakin.

Seurueen jäsenistä olivat aseistettuja vain Simms, Ward ja Theriere. Kullakin heistä oli vyöllään revolveri. Kaikki olivat vielä likomärkiä äskeisestä merikylvystään.

Laivuri Simmsin ja Wardin takana seisoi viisi miestä, mutta sillä riitapuolella oli kaksi revolveria. Äkkiä Ward kääntyi Divineen päin.

»Sitten teidän on parasta lyöttäytyä meihin — näyttää siltä, että tarvitsemme apuanne kukistaessamme tätä kapinaa», jatkoi Ward.

Divine empi. Hän ei osannut arvioida, kumpi puoli todennäköisesti voittaisi, ja tahtoi olla varma siitä, että joutuisi voittoisalle puolelle.

»Tämä asia on yksinomaan laivan päällystön järjestettävä, hän virkkoi.
»Minä olen vain vanki. Nimittäkää minua matkustajaksi, jos haluatte!
Minua ei koko juttu liikuta vähääkään, enkä aio siihen lainkaan
sekaantua.»

»Kyllä te sekaannutte», jupisi Ward hiljaa, mutta uhkaavasti. »Teillä on tässä hommassa liian paljon osuutta koettaaksenne nyt jättää meidät pulaan. Jollette tue meitä, niin selviydyttyämme kapinoitsijoista kohtelemme teitä yhtenä heistä, ja voitte itse varsin hyvin arvata, miten heille käy.»

Divine oli vastaamaisillaan, ja hänen vastauksensa laadun saattoi aavistaa sen nojalla, että hän oli jo astunut muutamia askelia Simmsin ryhmää kohti, kun hänen taaksensa jääneen Barbara Hardingin hiljainen ääni pysähdytti hänet.

»Larry», puhui tyttö, »tiedän kaikki — tunnen koko osallisuutesi tähän vehkeeseen. Jos sinulla on hiventäkään kunniantuntoa ja miehuutta jäljellä, niin teet vähäisen voitavasi sovittaaksesi minulle ja isälleni tekemäsi vääryyden. Et ikinä saa minua vaimoksesi. Vakuutan sinulle kunniasanalla, että surmaan itseni, jollen muulla tavoin voi tehdä sensuuntaisia aikeitasi tyhjiksi. Ja kun et niin ollen voi saada omaisuuttani käsiisi, niin on sinun mielestäni parasta koettaa pelastaa minut tästä kauheasta asemasta, johon ahneutesi on minut syössyt. Voit alkaa heti, Larry, siirtymällä toiselle puolelle ja tarjoutumalla herra Therieren käytettäväksi. Hän on luvannut auttaa ja suojella minua.»

Miehen kaulalle ja kasvoille levisi tumma puna. Hän ei vilkaissutkaan tyttöön, jolle hän oli tehnyt niin katkeraa vääryyttä, ja ei olisi kuolemakseenkaan voinut kohdata Barbaran katsetta. Hitaasti hän kääntyi ja meni Therieren luokse silmät maahan luotuina.

Ward oivalsi heti tapahtuneen käänteen ja tajusi, että se antoi ylivoiman Therierelle, jonka käytettävissä nyt oli kaksi revolveria ja yhdeksän miestä, kun taas heidän puolellaan oli kaksi revolveria ja seitsemän miestä.

Hänestä oli myöskin ilmeistä, että tyttö luonnollisesti kallistuisi toiselle puolelle, koska hänen vanha tuttavansa Divine oli liittynyt sinne; eikä myöskään neiti Hardingin ja Therieren välinen, yhä läheisemmäksi muuttunut seurustelu ollut jäänyt häneltä huomaamatta.

Ward tiesi Simmsin auttamattomaksi pelkuriksi, eikä hän itsekään ollut kovin kärkäs ryhtymään mieskohtaiseen käsikähmään, joka välttämättömästi olisi välittömänä seurauksena, jos hän puolestaan koettaisi säilyttää Simmsin arvovaltaa tai vaatia tyttöä heidän huostaansa.

Kavalat juonittelut olivat enemmän Wardin mielen mukaisia, ja niinpä hän ehättikin kerkeästi muuttamaan sotasuunnitelmaansa, niin pian kun kävi ilmeiseksi, että Divine oli päättänyt tukea vastustusryhmää.

»Minun mielestäni», sanoi hän kohdistamatta huomautustaan kenellekään erikoisesti, »olemme kaikki olleet liian hätäisiä tässä asiassa, sillä olemme olleet kuumenneita kestämiemme kokemusten jännityksestä. Kun niin ollen otetaan huomioon, että herra Theriere todella teki parhaansa pelastaakseen laivan ja että me kaikki olemme suunnattoman onnellisia selviydyttyämme haaksirikosta hengissä, tuntuu minusta, että meidän pitäisi antaa menneen olla mennyttä — ainakin toistaiseksi ja ponnistaa kaikki voimamme korjataksemme hylystä, mitä voimme, etsiä raikasta vettä, leiriytyä ja järjestää olomme mahdollisimman mukavaksi kinastelematta ja jupakoimatta keskenämme.»

»Tehkää mielenne mukaan!» tokaisi Theriere. »Meistä se on aivan samantekevää.» Se seikka, että hän käytti monikon ensimmäisen persoonan pronominia, tuntui lopullisesti vahvistavan hänen ryhmänsä esiintymisen erillisenä, jyrkästi rajoitettuna puolueena.

Simmsillä, joka oli vuosikausien kokemuksen nojalla oppinut tuntemaan ovelan perämiehensä, oli tapana tyytyä kaikkiin Wardin esityksiin, vaikka hänellä ei ollutkaan kylliksi järkeä aina käsittääkseen, mihin Wardin ehdotukset tähtäsivät. Nytkin hän senvuoksi nyökkäsi hyväksyvänsä Kierosilmän puheen varmana siitä, että mitä hyvänsä Wardin mielessä lieneekin ollut, se todennäköisesti edistäisi laivuri Simmsin etuja paremmin kuin joku laivuri Simmsin oma harkitsematon toimenpide.

»Jos», jatkoi Ward, »annamme kahden teikäläisen ja kahden meikäläisen herra Divinen johdolla kiivetä poukaman perällä kohoaville kallioille etsimään vettä ja leiripaikkaa, niin on meillä muilla yllin kyllin tekemistä pelastustyössä.»

»Olkoon menneeksi!» myönsi Theriere. »Miller ja Svensson seuratkoot herra Divineä!»

Ward määräsi puolestaan kaksi miestä, ja viisimiehinen seurue aloitti vaivaloisen kiipeämisen kukkuloille.

Korkealla heidän yläpuolellaan tarkkaili heitä tiheän pensaikon takaa pieni, ruskeaihoinen mies, jonka mustat silmät kiiluivat kapeista, paksuluomisista raoista. Kummallinen, keskiaikainen aseistus ja kaksi tuhoisan näköistä miekkaa antoivat hänelle perin sotaisen näön.

Hänen ohimonsa ja leveä, melkein kiireeseen ulottuva viiru hänen päälaessaan olivat paljaiksi ajellut. Jäljelle jätetty tukka oli liitetty palmikoimattomaksi kimpuksi, joka oli sidottu tiukalle takaapäin ja jonka latva oli käännetty otsan yläreunaan. Kypäri oli maassa hänen jalkojensa juuressa.

Kun seurue lähestyi jyrkänteen harjaa, katosi tähystäjä takanaan olevaan metsään.

Hän oli Oda Yorimoto ja polveutui shogunien Ashikaga-hallitsijasukuun kuuluneesta mahtavasta daimiosta, joka oli paennut Japanista uskollisten samuraittensa seurassa lähes kolmesataaviisikymmentä vuotta sitten, senjälkeen kun Ashikagan suku oli syösty valtaistuimelta.

Tässä syrjäisessä Japanille kuuluvassa saaressa, jonka rannoille vieraita harvoin saapui, olivat maanpakolaiset säilyttäneet koko keskiaikaisen sotaisen hurjuutensa, ja sitä oli yhä lisännyt heidän kanssansa aviollisesti sekaantuneilta, pääkallo-metsästystä harrastavilta alkuasukkailta peritty rajuus. Pienessä siirtokunnassa eivät taiteet eikä kirjallisuus olleet suinkaan päässeet kehittymään, vaan siirtokunta oli päinvastoin vaipunut siihen liittyneiden villien alkeellisen syvään tietämättömyyteen. Vain aseissa ja varustuksissa, sotilaallisessa kasvatuksessa ja kurissa ilmeni vielä siirtolaisten sivistyneiden esivanhempien vaikutusta.

He olivat julmia, kavalia, neuvokkaita villejä, puettuja hautaan vaipuneen menneisyyden pukuihin ja aseistettuja esi-isien teräaseilla. Heillä ei ollut edes heihin sulautuneiden malaijilaisten yksinkertaista uskontoa, jollei vimmaksi yltynyttä pääkallo-metsästyksen halua voida kunnioittaa uskonnon nimellä.

Tällaisten olentojen sääliväisyyden ja armon varaan oli' Halfmoonin haaksirikkoiset todennäköisesti määrätyt, sillä mitäpä mahtaisi kuusitoista miestä, joilla oli ainoastaan neljä revolveria, lähes tuhannelle yltiöpäiselle samuraille?

Theriere, Ward, Simms ja rannalle jääneet merimiehet puuhasivat uutterasti, korjaten talteen Halfmoonin hylyn kappaleita ja muita tavaroita, jotka olivat aaltojen mukana ajautuneet poukaman loivasti viettävään pohjukkaan. Siellä oli vesitynnyreitä, korppunassakoita, vaatetarpeita, säilykepurkkeja ja muita sentapaisia haaksirikko-kapineita.

Tämä rasittava työ vei suurimman osan iltapäivää, ja vasta sen päätyttyä palasi Divine seurueineen retkeltään.

He kertoivat löytäneensä raikasvetisen lähteen, joka sijaitsi noin viiden kilometrin päässä itäänpäin poukamasta ja lähes kilometrin päässä rannikosta, mutta päätettiin, ettei pelastettua tavaraa eikä seuruetta yritettäisikään siirtää uuteen leiripaikkaan ennen kuin seuraavana aamuna.

Theriere ja Divine kyhäsivät Barbara Hardingille karkeatekoisen suojuksen aivan kallion juurelle ja niin kauaksi vedestä kuin mahdollista, Oda Yorimoton katsellessa ylhäältä heidän hommiaan kiiluvin silmin. Nyt kyyrötteli hänen vierellään puolikymmentä hurjaa samuraita.

Miekkojen lisäksi oli viimemainituilla villin äitiheimon alkeelliset keihäät.

Oda Yorimoto tarkasteli rannalla olevia valkeita miehiä. Myöskin tyttöä hän tähyili — kenties tutkivammin kuin miehiä. Hän näki, kuinka suojusta rakennettiin, ja sen valmistuttua hän näki tytön menevän sinne ja arvasi sen olevan yksin häntä varten.

Oda Yorimoto imi huuliaan, ja hänen silmänsä kävivät vielä soukemmiksi kuin luonto oli ne aikonut.

Barbara Hardingille varatun yksinkertaisen asumuksen edustalla paloi nuotio, ja toinen isompi rovio räiskyi sadan metrin päässä siitä länteen, minne miehet olivat keräytyneet Blancon ympärille. Hän koetti parhaillaan saada kokoon ateriaa niistä varastonsa sekalaisista tarvikkeista, jotka meri oli heittänyt rannalle.

Nyt näkyi vain hyvin vähän merkkejä siitä, että seurue oli jakautunut kahteen toisilleen katkeran vihamieliseen ryhmään, mutta syötyä kutsui Theriere miehensä Barbaran suojuksen ja pääleirin nuotion keskivälille. Sinne hän käski heidän sijoittua yöksi parhaan taitonsa mukaan ja laittaa itselleen oman tulen, jos halusivat, sillä pimeän tultua teki troopillisen yön viileys nuotion varsin mieluiseksi.

Kaikki olivat lopen uupuneet, joten oli tuskin ennättänyt pimetä, kun jo koko leiri näytti vaipuneen uneen. Mutta Oda Yorimoto samuraineen istui yhä kukkulan laella välkkyvät silmät suunnattuina tulevaan saaliiseensa.

Kokonaisen tunnin hän istui siten liikkumatta, mutta sitten hän oli varma siitä, että alhaalla kaikki nukkuivat, nousi pystyyn, kuiskasi joitakuita ohjeita ja alkoi laskeutua jyrkännettä myöten poukamalle. Mutta tuskin hän oli lähtenyt liikkeelle, sotilaittensa kiemurrellessa yksinkertaisena jonona hänen jäljessään, kun hän jo äkkiä pysähtyi, sillä alhaalla tytön suojuksen ja päänuotion välisessä leirissä oli eräs hahmo varovasti noussut seisomaan toveriensa seasta.

Se oli Theriere. Hän hiipi meluttomasti läheisen nukkujan luokse ja pudisteli häntä hiljaa, kunnes hän heräsi.

»St, Byrne!» varoitti ranskalainen. »Se olen minä, Theriere. Auta minua herättämään toiset — pidä huolta siitä, ettei synny hälyä!»

»Poistumme täältä ja sijoitumme uuteen leiripaikkaan, ennen kuin nuo toiset heräävät», supatti Theriere vastaukseksi. »Ja», hän lisäsi, »otamme mukaamme pelastetut tavarat ja tytön.»

»Sepä jotakin!» hän virkkoi. »Totisesti on täällä rannalla huomenaamulla murheellinen joukko.»

Seurueen muiden jäsenien herättämiseen kului vain muutamia minuutteja, ja kun suunnitelma selitettiin heille, näyttivät he kaikki riemastuvan laivuri Simmsille ja Kierosilmälle tehtävän kepposen toiveista. Ensi kerralla päätettiin viedä ainoastaan muonatavaroita, ja vasta toisella käynnillä, jos se ehdittäisiin tehdä ennen päivänkoittoa, anastettaisiin vedestä korjatut vaatteet, purjekankaat ja köydet.

Miller ja Svensson määrättiin joukkueen loppupäähän auttamaan neiti Hardingia kiipeämään jyrkkää rinnettä. Divinen oli toimittava oppaana mentäessä uudelle leirille, kun taas Theriere aikoi olla pienen kulkueen komentajana, aina tarpeen mukaan avustaen jyrkännettä kapuavia, saalista kantavia miehiä.

Seurueen muut jäsenet paitsi Divineä, Milleriä ja Svenssonia hiipivät varovasti vähäiselle varastoröykkiölle, joka oli kasattu noin viidentoista metrin päähän Simmsin nukkuvasta ryhmästä. Kolme jäljellejäänyttä meni äänettöminä Barbara Hardingin suojukselle.

Siellä Divine raapi oveksi kiinnitettyä purjekangaskaistaletta, kunnes sai sisällä nukkuvan tytön heräämään. Ja ylhäällä Oda Yorimoto tähysti rannalla olevien puuhia tarkkaavasti ja silmää räpäyttämättä.

Katkonaisesta unesta herännyt tyttö tuli kehnon asumuksensa oviaukolle levottomana tästä öisestä hälytyksestä.

»Kyllä», vastasi Barbara ja astui kuutamoon. »Mitä tahdot? Mitä on tapahtunut?»

»Me aiomme saattaa sinut pois Simmsin luota — Theriere ja minä», selitti mies, »ja järjestää oman turvallisen leirimme, jossa he eivät voi meitä ahdistaa. Theriere meni muiden kanssa noutamaan ruokavaroja, ja heti heidän palattuaan lähdemme nousemaan vuoristoon. Jos sinun on vielä tehtävä joitakin muita valmistuksia, Barbara, niin joudu, sillä meidän on suoriuduttava täältä mahdollisimman nopeasti. Jos Simmsin väestä joku herää, niin varmasti saamme taistella.»

Tyttö palasi suojukseen säälimään kokoon joitakuita hylystä pelastettuja vaippoja.

Pelastetulla tavarakasalla olivat Theriere, Byrne, Luiseva Sawyer, Punainen Sanders, Blanco ja Wilson valitsemassa niitä tarvikkeita, jotka tahdottiin viedä mukaan. Huomattiin, että ruokavarojen noutamista varten oli välttämättä tehtävä kaksi retkeä, minkä vuoksi Theriere lähetti sakilaisen kutsumaan Milleriä ja Svenssonia.

»Viemme niin paljon kuin kaikki kahdeksan jaksamme vuoren laelle», määräsi hän, »piilotamme sen sinne ja tulemme takaisin hakemaan loppuja. Myöhemmin sitten voinemme siirtää kaikki sieltä leiriin, jollemme ehdi tänä yönä kahdesti käydä siellä asti.»

Toisten odottaessa Byrnen ja molempien muiden paluuta, alkoi yksi
Simmsin leirin nukkujista liikkua.

Heti laskeutuivat kaikki kuusi ryöstäjää äänettömästi laatikkojen ja tynnyrien taakse piiloon. Vain Theriere piti silmiään heidän suojapaikkansa yläreunan tasalla, pitäen silmällä vihollisen liikkeitä.

Hän kohosi verkkaisesti pystyyn ja lähestyi tavararöykkiötä. Theriere veti revolverinsa esiin ja piti sitä kädessään kaiken varalta. Jos ensimmäinen perämies vilkaisisi Barbara Hardingin suojukseen päin, niin aivan varmasti hän näkisi siellä kuutamossa odottavat neljä henkilöä.

Theriere käänsi omaa päätään suojuksen suuntaan ottaakseen selkoa, kuinka hyvästi miehet näkyivät. Hänen riemukseen ei ketään ollut näkyvissä. Joko he olivat havainneet Wardin tai varmuuden vuoksi siirtyneet teltan vastaiselle puolelle.

Ward oli nyt aivan lähellä laatikoita, joiden takana öiset rosvot kyyröttivät. Therieren sormi hapuili revolverin liipaisinta. Hänellä oli se vakaumus, että perämiestä oli häirinnyt leiristä kuulunut liike ja että hän oli lähtenyt tarkastamaan.

Ranskalainen ei uskonut tutkimuksen rajoittuvan röykkiön vastaiselle puolelle — pian olisi Ward heidän luonaan. Hän oli pahoillaan — ei Wardin tähden — vaan sen vuoksi että hän oli suunnitellut suorittaa kaikki hiljaisesti, ja häntä harmitti, jos asia piti sotkea surmaamalla joku.

Ward pysähtyi vesitynnyrin ääreen. Hän kallisti sitä, täyttäen tinakauhan, joi pitkän siemauksen, laski kauhan takaisin tynnyrin päälle ja palasi samaa tietä jälleen makuuhuovilleen.

Therieren teki mieli syleillä itseään. Mies ei ollutkaan epäillyt mitään. Hän oli ainoastaan ollut janoissaan ja tullut juomaan — seuraavalla hetkellä hän olisi jälleen sikeässä unessa.

Ja tosiaan, ennen kuin Byrne palasi mukanaan Miller ja Svensson, kuuli
Theriere ensimmäisen perämiehen kuorsaavan.

Ensimmäisellä vuoren laelle tehdyllä retkellä kantoi kahdeksan miestä raskaita taakkoja. Divine oli jäänyt Barbara Hardingin turvaksi.

Toinen retki kävi yhtä joutuisasti ja vaarattomasti. Vihollisleiristä ei kuulunut mitään muuta ääntä eikä liikettä kuin nukkuvien miesten hengitystä.

Toisella kerralla kantoivat sekä Divine että Theriere kumpikin taakkansa rinnettä ylöspäin, Millerin ja Svenssonin seuratessa perässä, saattaen Barbara Hardingia. Seurueen lähestyessä pujahti Oda Yorimoto samuraineen metsän pimentoon, että heidän uhrinsa menisivät ohitse mitään huomaamatta.

Theriere piilotti suurimman osan saaliista kallion rotkoon vuoren laelle. Kätkö peitettiin maata peittävästä upeasta troopillisesta kasvillisuudesta revityillä pensailla.

Kaikki oli saatu suoritetuksi vaarattomasti ja joutumatta ilmi.
Alhaalla oleva leiri lepäsi vielä hiljaisuuden vallassa.

Heti lähdettiin Divinen opastamana marssimaan uudelle leiripaikalle. Palatessaan vettä etsimästä oli Divine osunut selvälle polulle, joka kulki pitkin jyrkänteen reunaa lähteen kohdalle; siitä vei toinen polku suoraan lähteelle.

Tietämättömyydessään hän oli pitänyt niitä eläinten liikkumateinä, mutta todellisuudessa ne olivat pääkallo-metsästäjien polkemia.

Niitä myöten saattoivat kapinalliset verrattain nopeasti ja mukavasti päästä määräpaikkaansa, mutta polku oli niin kapea, että Theriere pian havaitsi mahdottomaksi liikkua edestakaisin pitkin jonon sivua.

Kerran hän sitä koetti, mutta se haittasi ja hidastutti raskaasti kuormattuja miehiä siinä määrin, että hän luopui yrityksestään ja jäi kulkueen keskipaikkeille siihen asti, kunnes saavuttiin uudelle leirille.

Siellä oli laajahkon aukeaman keskellä lähde, josta kumpusi runsaasti kirkasta, vilpoisaa vettä. Vain siellä täällä kasvoi joitakuita pensaita ruohoisella kentällä, jota melkein joka taholla ympäröi tiheä, läpitunkematon viidakko.

Miehet olivat laskeneet taakkansa maahan, mutta Theriere seisoi yhä, odottaen seurueensa jälkipäätä — Milleriä, Svenssonia ja Barbara Hardingia.

Kun koko joukkue levottomana lähti takaisin heitä etsimään, palasivat he samaa tietä sen rinteen harjalle saakka, jota myöten päästiin poukamaan, ennen kuin he voivat uskoa omia silmiään.

Barbara Harding ja molemmat hänen seurassaan olleet merimiehet olivat kadonneet.

KYMMENES LUKU

Kun Barbara Harding Miller edellään ja Svensson jäljessään oli lähtenyt astelemaan saalista kantavan joukkueen perässä, ilmestyi metsästä seitsemän hämyistä, kuulumattomasti liikkuvaa varjoa, jotka alkoivat seurata heidän kintereillään.

Noin puoli kilometriä eteni seurue häiritsemättä kaitaista polkua pitkin. Theriere oli jättäytynyt jälkeen, vaihtanut tytön kanssa muutamia sanoja ja kiiruhtanut sitten jälleen jonon etupäähän.

Miller oli vajaan kymmenen metrin päässä lähinnä edellään olevasta miehestä, ja neiti Harding ja Svensson seurasivat Milleriä vain kolmen tai neljän askeleen pituisin välimatkoin.

Äkkiä kaatuivat Miller ja Svensson ilman minkäänlaista varoittavaa merkkiä raakalaisten keihäiden lävistäminä; samalla hetkellä tartuttiin Barbara Hardingiin jäntevin sormin, ja hänen suulleen painautui käsi, vaimentaen hänen huutonsa.

Ei ollut kuulunut mitään muuta ääntä kuin merimiesten varovaiset askeleet. Kaikki oli suoritettu niin nopeasti ja helposti, ettei tyttö muutamiin minuutteihin käsittänyt, mitä hänelle oli tapahtunut.

Metsän pimeydessä hän ei voinut selvästi erottaa ryöstäjiinsä vartaloja eikä piirteitä, ja hän päätteli, kuten oli aivan luonnollista, että laivuri Simmsin ryhmä oli huomannut juonen ja koetti tällä tavoin tehdä sen tyhjäksi ainakin osittain. Mutta kun hänen vangitsijansa kääntyivät suoraan metsän sokkeloihin, alkoi hän ensin kummastella ja sitten epäillä.

Kun he sitten pian joutuivat pienelle aukeamalle, jossa kuunvalo osui heihin, ei häntä lainkaan hämmästyttänyt nähdessään, ettei hänen vartijoittensa joukossa ollut ainoatakaan Halfmoonin miehistöstä.

Barbara Harding ei ollut turhan päiten kiertänyt puoltakymmentä kertaa maapallon ympäri. Ei ollut montakaan rotua eikä kansaa, jonka muinaista ja nykyaikaista historiaa hän ei olisi auttavasti tuntenut, ja senvuoksi olikin hänen katsettaan kohdannut näky suuresti omiaan ihmetyttämään häntä.

Hän havaitsi olevansa sellaisen joukkueen käsissä, jonka jäsenet olivat viidennentoista tai kuudennentoista sataluvun japanilaisia sotureita. Hän tunsi keskiaikaiset aseet ja varukset, muinaisen Japanin kaksimiekkaisten taistelijain vanhanaikaiset kypärit ja hiuslaitteet. Kahdella hänen vangitsijoistaan riippui vyössä kammottavat voitonmerkit. Kuutamossa hän erotti, että ne olivat Millerin ja Svenssonin päät.

Tytön valtasi kauhu. Vähän aikaa sitten hän oli pitänyt osaansa mahdollisimman surkeana, mutta näiden ammoisiin aikoihin kuuluvien, hurjien soturien kynsiin jouduttuaan oli hänen asemansa sanomattoman paljon kurjempi. Muutamia päiviä takaperin olisi tuntunut uskomattomalta, että hän koskaan toivoisi olevansa jälleen Halfmoonilla, mutta juuri sitä hän nyt kaipasi.

Pienet ruskeat miehet jatkoivat öistä vaellustaan juroina ja äänettöminä; kunnes he vihdoin joutuivat kaukana rannikosta korkeiden vuorten välisessä laaksossa sijaitsevaan kyläpahaseen.

Siellä oli luolamaisia asumuksia, jotka oli kaivettu puolittain maan sisään. Seinien yläosat ja olkikatot kohosivat vain hieman toista metriä korkealle maanpinnasta. Paalujen varaan rakennettuja varastoja oli siellä täällä asuntojen seassa.

Barbara Harding raahattiin yhteen noista likaisista onkaloista. Siinä oli yksi ainoa huone, jossa nukkui useita alkuasukas- ja sekarotuisia naisia. Heidän joukossaan oli, mikä pitkänään tai yhdessä sykkyrässä viruen, mikä kyyköttäen, kirjava lauma likaisia, keltaisia lapsia, koiria, sikoja ja kananpoikia.

Se oli daimio Oda Yorimoton, Yokan — kuten hänen esi-isänsä olivat ristineet uuden saarikotinsa — valtiaan palatsi.

Hökkeliin saavuttua olivat ne kaksi samuraita, jotka marssin aikana olivat vartioineet Barbaraa, heti poistuneet — tyttö oli yksin Oda Yorimoton ja tämän perheen seurassa.

Keskellä huonetta riippui heiluva hylly, jolle oli ladottu iso röykkiö irvisteleviä pääkalloja. Huoneen takaseinällä oli ovi, joka ilmeisesti vei asunnon johonkin toiseen huoneeseen.

Tyttö ei saanut paljoakaan tilaisuutta tarkastella uutta vankilaansa, sillä tuskin olivat vartijat ennättäneet poistua, kun Oda Yorimoto tuli ja tarttui hänen käsivarteensa.

»Tule!» käski mies japaninkielellä, joka oli siksi suuressa määrin samanlaista kuin nykyisen Nipponin kieli, että Barbara Harding sitä helposti ymmärsi. Samalla hän veti tyttöä huoneen toisessa päässä olevaa koroketta kohti. Hänen irstaissa, kiiluvissa silmissään oli himokas ilme.

Käsittäessään, että Barbara Harding oli poissa, johtui Theriere siihen luonnolliseen päätelmään, että Ward ja Simms olivat huomanneet hänen heille tekemänsä kepposen kylliksi hyvissä ajoissa saavuttaakseen tyttöä saattavat Millerin ja Svenssonin ja viedäkseen Barbaran takaisin pääleiriin.

Muut miehet olivat taipuvaiset uskomaan samoin, vaikka sakilainen murahtikin, että se »kuulosti kummalta.» Joka tapauksessa palasivat he kaikki hiljaa hiipien kallion rinnettä myöten rannalle, varoen joka hetki saavansa kimppuunsa vahdit, joita he luulivat Wardin varmasti sijoittaneen, odottaen kapinallisten kääntyvän takaisin heti huomattuaan, että tyttö oli heiltä riistetty.

Mutta kaikkien ihmeeksi he pääsivät poukamalle häiritsemättä ja lähestyttyään varovasti nukkujia näkivät, että nämä kaikki olivat sikeässä unessa samoin kuin heidän lähtiessään muutamia tunteja sitten.

Äänettömästi poistui seurue samaa tietä takaisin vuorelle. Theriere ja
Billy Byrne olivat viimeisinä.

»Jos tahdotte kuulla sen suoraan, perämies», vastasi sakilainen, »niin luulen teidän tietävän asiasta koko joukon enemmän kuin soisitte meidän aavistavan.»

»Mitä tarkoitat, ystäväni?» huudahti Theriere ällistyneenä Billyn sanoista. »Suu puhtaaksi!»

»Varmasti puhunkin suuni puhtaaksi. Ette kai pidä minua ujona, vai mitä? Miksi panitte nuo kaksi karkulaista, Millerin ja Svenssonin, vartioimaan tyttöheilakkaa, jollette olisi hautonut omia suunnitelmianne? He eivät ole tähän asti olleet meikäläisiä, ja juuri sentähden te heidät valitsitte. Oli helppo lahjoa heidät livistämään letukan kanssa; ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa pujahdatte te heidän jäljessään, ja me saamme pitkän nenän. Uskoitte voivanne jutkauttaa meitä näppärästi, vai mitä? Te niljäinen ankerias!»

»Byrne», virkkoi Theriere, ja selvästi näki, että hän säilytti malttinsa vain ankarasti ponnistamalla tahtoaan, »sinulla lienee syytä epäillä kaikkien Halfmoonin yhteydessä olevien henkilöiden vaikutteita. En voi moittia sinua siitä; mutta toivon sinun painavan mieleesi, mitä nyt sinulle puhun. Yhteen aikaan aioin todellakin jutkauttaa sinua, kuten sinä sanoit — se oli ennen sitä, kun sinä pelastit henkeni.

— Sen jälkeen olen ollut rehellinen sinua kohtaan, en ainoastaan teoissa, vaan myöskin ajatuksissa. Vakuutan sinulle sellaisen miehen sanalla, jonka sana aikoinaan merkitsi jotakin — nyt olen vilpitön sinua kohtaan muutoin paitsi yhdessä suhteessa ja ilmoitan sinulle, mikä se on. En tiedä, missä neiti Harding on ja mitä hänelle, Millerille ja Svenssonille on tapahtunut. Se on niin totta kuin elän. Ja sitten se asia, josta juuri mainitsin.

— Äskettäin ovat aikomukseni neiti Hardingiin nähden muuttuneet. Minä halusin rahaa kuten kaikki muutkin — sen myönnän vapaasti. Mutta nyt en enää sitä tahdo. Olin aikonut käyttää ensimmäistä tarjoutuvaa tilaisuutta toimittaakseni neiti Hardingin takaisin sivistyneeseen maailmaan vahingoittumattomana ja tarvitsematta maksaa kellekään yhtään penniä.

— Mielenmuutokseni syy on oma asiani. Todennäköisesti sinä et uskoisi, että vaikuttimeni ovat vilpittömät ja kunnialliset, jos ilmaisisin ne sinulle. Kerron sinulle tämän kaikki vain sentähden, että syytit minua petollisuudesta enkä halua sellaisella miehellä, joka pelasti henkeni oman henkensä uhalla, olevan vähimmässäkään määrin syytä epäillä rehellisyyttäni häntä kohtaan. Olen ollut turmeltunut mätämuna, Byrne, hyvin monta vuotta; mutta, pardieu, kokonaan piloilla en vielä ole.»

Byrne oli vähän aikaa ääneti. Myöskin hän oli äskettäin mielessään päätellyt, ettei hänkään kenties ollut lopullisesti turmeltunut, ja tuntenut epämääräistä, hänelle itselleenkin vain puolittain selvää halua päästä antamaan siitä näytteen.

»Puheenne tuntuu olevan paikallaan, perämies», hän lausui vihdoin, »ja olen valmis luottamaan sanaanne, kunnes saan tietää, että asianlaita on toisin.»

»Kiitos!» vastasi Theriere iloisesti. »Ja nyt meidän on yhdessä koetettava löytää neiti Harding. Mutta mistä hitosta alamme?»

»Tietysti sieltä, missä hänet viimeksi näimme», sanoi sakilainen.
»Juuri täältä jyrkänteen reunalta.»

»Sitten emme voi tehdä mitään, ennen kuin päivä sarastaa», pahoitteli ranskalainen.

»Emme kerrassaan mitään, ja aamun koittaessa panevat nuo hyvin luultavasti meidät aika tiukalle.» Sakilainen heilautti peukaloaan poukamaan päin.

»Minun mielestäni», ehdotti Theriere, »olisi meidän uhrattava tunti aseistautuaksemme kepeillä ja kivillä. Meillä on hyvä asema, jota voimme helposti puolustaa alhaalta tehtäviä hyökkäyksiä vastaan. Jos valmistaudumme, niin voimme torjua heitä jonkun aikaa ja sillä välin etsiä täältä ympäristöstä jälkiä siitä, mihin neiti Harding on joutunut.»

Seurue ryhtyi siis työhön; läheisistä puista katkottiin vankkoja sauvoja ja sopiville kohdille vuoren laelle koottiin kiviä. Käskipä Theriere vielä luoda rintasuojuksen polun yläpään poikki, josta vihollisten piti kiivetä päästäkseen kukkulalle.

Kun valmistukset oli suoritettu, olisi kolme miestä kyennyt pitämään siinä puoliaan kymmenkertaista ylivoimaa vastaan.

Sitten he paneutuivat nukkumaan, jättäen Blancon ja Divinen vahtiin, sillä oli päätetty, että nämä kaksi ja Luiseva Sawyer jäisivät seuraavana aamuna puolustamaan vuoren lakea, kun taas toiset lähtisivät etsimään Barbara Hardingin jälkiä. Heidän olisi yön aikana oltava vahdissa vuorotellen.

Heti kun päivän ensi sarastus valaisi itäistä taivasta, herätti Divine, jolla silloin oli vahtivuoro, Therieren. Toiset herätettiin tuota pikaa, ja käytiin kiireisesti noutamassa ruokatarpeita kätköltä.

Jano vaivasi seuruetta, mutta lähteelle oli siksi pitkä matka, ettei tahdottu uhrata aikaa kipeästi kaivatun veden noutamiseen. Ne, joiden oli tunkeuduttava viidakkoon, toivoivat löytävänsä sitä saaren sisäosista, ja Luiseva Sawyer päätettiin lähettää lähteelle noutamaan vettä niille, joiden oli jäätävä vahdeiksi kukkulan laelle.

Aamiaiseksi nautittiin hätäisesti laivakorppuja. Theriere ja hänen seuralaisensa sulloivat niitä taskunsa täyteen, ja hetkistä myöhemmin oli etsintä käynnissä.

Aluksi miehet menivät polkua pitkin lähteelle päin saadakseen selville, millä kohdalla Barbara Harding oli eronnut heistä. Tytöllä oli ollut jalassaan korottomat pukinnahkaiset kengät silloin, kun hänet ryöstettiin Jaotuksesta, ja ne jättivät vähän tai ei ollenkaan jälkiä kovaksi poljetulle kapealle polulle.

Mutta huolellisesti ja tarkoin tutkittuaan Theriere vihdoin havaitsi yhden ainoan pienen jalanjäljen noin sadan metrin päässä siitä paikasta, jossa he olivat tulleet polulle, noustuaan jyrkänteelle.

Nyt miehet hajaantuivat polun kahden puolen — Theriere ja Punainen
Sanders toiselle, Byrne, ja Wilson toiselle. Silloin tällöin palasi
Theriere tielle etsimään uusia merkkejä etsityistä jäljistä.

Seurue oli tällä tavoin edennyt yli puoli kilometriä, kun toisten huomio äkkiä kiintyi sakilaisen hiljaiseen huudahdukseen.

»Tulkaa tänne!» kutsui Byrne. »Täällä ovat Miller ja ruotsalainen, ja ovatpa he kamalasti silvottuja!»

Toiset riensivät äänen suuntaan, ja pysähtyivät kauhistuneina noiden kahden merimiehen päättömien ruumiiden ääreen.

»Mon Dieu!» huudahti ranskalainen, turvautuen äidinkieleensä kuten aina kiihtyneenä. »Mais, c’est atroce!»

»Kuka tämän on tehnyt?» tiedusti punainen Sanders, silmäillen epäluuloisesti sakilaista.

»Pääkallo-metsästäjät», selitti Theriere. »Hyvä Jumala. Kuinka hirveä kohtalo tyttö-raukalle!»

»Ette kai toki tarkoita, että he ovat sipaisseet poikki hänen nuppinsa?» hän kuiskasi säikähtyneenä.

Kummallinen tunne sykähti sakilaisen rinnassa hänen ajastellessaan sitä mahdollisuutta, jonka hän oli lausunut julki. Hän ei koettanut sitä eritellä, mutta ainakaan se ei ollut iloa sen johdosta, että nainen, jota hän niin katkerasti vihasi, oli kohdannut noin hirveän kaamean kuoleman raakalaisten kynsissä.

»Minua pelottaa, etteivät he ole sitä tehneet», vastasi Theriere. Ei kukaan olisi saattanut äänestä tuntea häntä Halfmoonin tylyksi ja röyhkeäksi toiseksi perämieheksi.

»Hänen tähtensä toivon, että he ovat sen tehneet», virkkoi Theriere. »Hänen kaltaisestaan naisesta se olisi ollut paljon vähemmän kamala kohtalo kuin se, jonka pelkään heidän hänelle varanneen.»

»Te siis arvelette —» aloitti Byrne, mutta keskeytti lauseensa, sillä äkkiä hänelle selvisi Therieren tarkoitus.

Billy Byrnellä ei ollut mitään erityistä syytä tuntea naisia kohtaan sellaisia yleviä tunteita, joita syntyperän ja kasvatuksen nojalla häntä ylemmät miehet niin mielellään palvovat vielä sittenkin, kun ovat saaneet nähdä, etteivät kaikki naiset vastaa heidän poika-aikaista naisihannettaan.

Billyn äiti, aina rivosuinen ja toraisa, oli juopuneena ollut todellinen paha henki, ja päissään hän oli ollut, milloin vain rehellisesti tai petoksella sai irti whiskypullon hinnan. Billy ei muistanut kuulleensa häneltä koskaan hyväilysanoja; ja niin kauheasti oli äiti häntä kohdellut, että hän jo pikku poikana, melkeinpä lapsena, oli oppinut vihaamaan äitiään yhtä syvästi kuin useimmat lapset rakastavat äitiään.

Vartuttuaan täysikasvuiseksi hän oli puolustanut itseään tämän naisen raakoja hyökkäyksiä vastaan, kuten hän olisi puolustautunut toista miestä vastaan. Saatuaan iskun oli Billy antanut takaisin; mutta hänen kunniakseen on kuitenkin luettava, ettei hän ollut lyönyt äitiään muutoin kuin itsepuolustuksekseen.

Naisen siveellisyys ja puhtaus olivat hänen mielestään pilkattavia — hän ei uskonut sellaisten olemassaoloon: sillä hän arvosteli kaikkia naisia sen naisen mukaan, jonka hän paraiten tunsi — oman äitinsä. Ja kuten Billy vihasi häntä, niin hän vihasi kaikkia muitakin.

Hän oli vihannut Barbara Hardingia kahta vertaa enemmän, koska tämä ei ainoastaan ollut nainen, vaan lisäksi kuului hänen hyljeksimäänsä luokkaan.

Niin ollen olikin selittämättömän kummallista, että viittaus tytön todennäköiseen kohtaloon koski Billyyn niin kovasti kuin se todella teki. Hän ei jäänyt sen johdosta järkeilemään — hän vain tunsi, että hänet valtasi silmitön, mielipuolinen raivo niitä olentoja kohtaan, jotka olivat tytön vieneet. Mutta Billyssä ei näkynyt mitään ulkoisia merkkejä hänen rinnassaan riehuvasta myrskystä.

»Meidän on löydettävä hänet, perämies», huomautti hän Therierelle.
»Meidän on löydettävä tyttö.»

Tavallisissa oloissa Billy olisi räyhäten kerskunut, kuinka hirveästi hän pitelisi niitä, joihin hänen kiukkunsa oli kohdistunut, saatuaan heidät käsiinsä; mutta nyt hän oli kummallisen hiljainen. Vain hänen vankan leukansa luja asento ja harmaitten silmiensä teräksinen väike olivat merkkinä hänen rautaisesta päätöksestään.

Theriere, joka oli häärinyt sinne tänne ruumiiden lähellä, kutsui nyt toiset luokseen.

»Tässä ovat jäljet», hän sanoi. »Jos ne ovat yhtä selvät koko matkan, niin saavutamme heidät ennen pitkää. Tulkaa!»

Ennenkuin hän oli ehtinyt lauseensa puoliväliin, oli sakilainen jo tunkeutunut viidakkoon samuraiden jättämiä, hyvin näkyviä jälkiä myöten.

Sandersia puistatti. Tällä nimityksellä oli perin kaamea sointu. Hän tarttui äkkiä Wilsonin käsivarteen, mutisten jotakin, ja he pysähtyivät paikalleen.

YHDESTOISTA LUKU

»Eteenpäin!» huusi Theriere ja riensi sakilaisen jälkeen, joka oli jo kadonnut näkyvistä tiheään metsään.

Punainen Sanders ja Wilson astuivat muutamia askeleita ranskalaisen perässä. Theriere vilkaisi kerran taakseen ja näki heidän seuraavan, mutta tien polveke piilotti sitten heidät hänen näkyvistään.

»Enpä hitto vieköön annakaan hakata kalloani poikki tällaisessa mielettömän turhassa asiassa kuin tämä on», hän äkeili Wilsonille.

»Tyttö on hyvin todennäköisesti surmattu jo aikoja sitten», lisäsi toinen.

»Varmasti hän on», vahvisti Punainen Sanders, »ja jos me puskemme päämme tuohon tiheikköön, niin kohta mekin olemme vainajia. Huh! Miller-parka! Svensson-rukka! Se on kammottavaa. Näitkö, mitä heille oli tehty sen lisäksi, että heidän päänsä oli katkaistu?»

Punainen Sanders hätkähti ja alkoi tuijottaa siihen suuntaan, jonne hänen toverinsa oli katsonut.

»Laittaudutaan Jumalan tähden tiehemme täältä!» Ja odottamatta kumppaniltaan sanaakaan myöntymykseksi merimies kääntyi suinpäin pötkimään pikku polkua pitkin Divinen, Blancon ja Luisevan Sawyerin asemapaikkaa kohti.

Heidän saapuessaan sinne oli Luiseva juuri lähdössä lähteelle noutamaan vettä, mutta nähtyään kauhistuneet ja läähättävät tulijat hän palasi kuulemaan heidän sanomiaan.

»Mikä on hätänä?» kiljaisi Divine. »Näytätte siltä kuin olisitte kohdannut aaveen. Missä ovat toiset?»

»He ovat kaikki murhatut, ja heidän päänsä on katkaistu poikki», ulvoi punainen Sanders. »Me tapasimme sen joukkion, jonka kynsiin Miller, Svensson ja tyttö olivat joutuneet. Raakalaiset olivat tappaneet heidät kaikki ja söivät heitä parhaillaan, kun me syöksyimme heidän kimppuunsa. Mutta ennen kuin aavistimme mitään, tuli lisää noin tuhat pahusta juoksujalkaa niskaamme. He saivat meidät erotetuksi toisistamme, ja kun näimme Therieren ja Byrnen saavan surmansa, niin me luonnollisestikin lähdimme käpälämäkeen! Hyvä Jumala, kuinka hirveää!»

Kuullessaan kysymyksen kääntyivät kaikki katsomaan polkua, jota myöten pakokauhun valtaamat miehet olivat saapuneet. Samalla hetkellä kajahti alhaalla poukaman perukassa käheä huuto, ja kaikki viisi vilkaisivat sinne, nähden siellä rajua liikettä.

Oli huomattu Therieren puolueen pako samoin kuin tytön poissaolo ja elintarpeiden varkaus.

Laivuri Simms hyppi hulluna raivosta. Hän karjui kirouksia, jotka ukkosen lailla kiirivät kallioille.

»Senkin maakravut!» hän ärjyi. »Varastavat muonavaramme ja ryöstävät tyttö-raukan! Heittiöt! Kunhan pääsen heihin käsiksi, niin kyllä heidät opetan!»

»Meidän on paras mennä sinne joukolla», sanoi Ward. »Tästä sukeutuu taistelu aivan varmaan. Kerätkää kiviä, miehet, ja sitten lähdetään. Laivuri, te olette liian lihava ottelemaan tuolla rinteellä, joten teidän on viisainta jäädä tänne ja lainata revolverinne jollekulle miehistä.»

Ward tunsi esimiehensä sisun siksi hyvin, että paljon mieluummin näki hänen pysyvän syrjässä kuin tulevan mukaan todellisen taistelun uhatessa. Rohkeamman miehen käsissä olisi revolveri äärettömän paljon tehokkaampi.

Ward ei itsekään missään nimessä rakastanut taistelemista, mutta hän käsitti, että nyt, kun he olivat menettäneet ruokavaransa, uhkasi heitä nälkäkuolema ja että kaikki oli hukassa, kun tyttö oli heiltä riistetty. Ravintoa ja rahaa saadakseen on paljoa arempikin mies kuin Bender Ward valmis ottelemaan henkensä uhalla.

He kiiruhtivat jyrkännettä ylöspäin, odottaen joka hetki ylhäällä olevien miesten joko puhuttelevan tai ampuvan heitä. Divine ja hänen seuralaisensa katselivat heitä sekavin tuntein. He tunsivat melkein sananmukaisesti olevansa vasaran ja alasimen välissä.

Ward oli miehineen ennättänyt jo rinteen puoliväliin, eikä Divine ollut yrittänytkään torjua heitä. Hän vilkui pelokkaasti takanaan olevaan synkkään metsään, josta hän joka hetki odotti pääkallo-metsästäjien villien, kiukkuisten kasvojen ilmestyvän.

»Antautukaa, maakravut!» kiljui Ward, »tai muutoin panemme teidät jokikisen roikkumaan raa’an nokkaan!»

Vastaukseksi Blanco heitti hyökkääjiä raskaalla kivimöhkäleellä. Se suhahti vaarallisen likeltä Wardia, jota Blanco vihasi sydämensä pohjasta. Heti pamahti Wardin revolveri, ja kuula vingahti Divinen korvissa.

L. Cortwrite Divine, kotiljonginjohtaja, lysähti Therieren rintavarustuksen taakse, jääden sinne pelosta vapisevana makaamaan vatsallaan pitkin pituuttaan.

Luiseva Sawyer ja Punainen Sanders noudattivat päällikkönsä esimerkkiä.
Ainoastaan Blanco ja Wilson koettivat torjua hyökkäystä.

Kookas neekeri juoksi Divinen luokse, sieppasi tämän pelon lamauttaman miehen vyöltä revolverin ja kääntyi sitten ampumaan Wardia.

Kuula meni aiotun uhrin ohitse, mutta lävisti lähinnä hänen takanaan olleen merimiehen sydämen, ja kun mies vaipui maahan, lähtien kierimään jyrkkää vierua alaspäin, pysähtyivät hänen toverinsa etsimään suojaa.

Wilson tehosti puolustajain saamaa etua, lähettäen vihollisten niskaan kokonaisen kuuron hyvin tähdättyjä kiviä, ja sitten taistelu keskeytyi toistaiseksi.

»Joko he menivät tiehensä?» tiedusti Divine vapisevin huulin, kun laukausten jälkeen syntyi hiljaisuus.

»Menivät? Olkaa lörpöttelemättä, te kurja pelkuri!» vastasi Blanco. »Luulotteletteko te, että kaksi miestä jaksaa ajaa pakoon viisi? Jos te, surkea jänishousu, reipastautuisitte yrittämään, niin meillä olisi toiveita. Minua haluttaa kovasti repiä arka sydämenne irti ruumiistanne, mokomakin päällikkö, joka virutte siellä vatsallanne, näyttäen miehillenne tuollaista esimerkkiä!»

Divine oli niin peloissaan, etteivät häneen pystyneet häväistykset eivätkä moitteet.

»Mitä meitä hyödyttää vastustaminen?» uikutti hän. »Meidän ei olisi lainkaan pitänyt poistua heidän luotaan. Se on kaikki tuon Theriere-hupsun syytä. Mitä me mahdamme tämän kamalan saaren villeille, jos hajoitamme voimamme? He nyppivät meidät pois, muutamia kerrallaan, aivan kuten kävi Millerille ja Svenssonille, Therierelle ja Byrnelle. Meidän pitäisi puhua siitä Wardille ja saada tämä järjetön kahakka loppumaan!»

»Nyt puhutte järkeä!» kehui luiseva Sawyer. »Minä en aio enää kyyrötellä täällä, samalla kun ystävät ampuvat minua alhaalta ja joukko villejä pakanoita hiipii kimppuuni ylhäältäpäin katkaistakseen pääni.»

Blanco katsahti Wilsoniin. Omasta puolestaan ei neekeri olisi ollut vastahakoinen palaamaan yhteiseen katraaseen, jos se vain kävisi päinsä pelkäämättä laivuri Simmsin ja Kierosilmä-Wardin kostoa; mutta hän tunsi ne miehet siksi hyvin, että häntä arvelutti luottaa heihin, vaikka he näennäisesti olisivatkin suostuvinaan sellaiseen ehdotukseen.

Toisaalta, hän järkeili, olisi yhtä paljon heidän kuin karkulaistenkin etujen mukaista saada viimeksimainitut palaamaan heidän joukkoonsa, sillä kuultuaan Punaisen Sandersin ja Wilsonin kertomuksen seurueen muiden jäsenten murhaamisesta, käsittäisivät hekin, kuinka välttämätöntä olisi säilyttää pienen joukkueen voimat ja eheys.

»Minun ymmärtääkseni emme hyödy mitään siitä, että taistelemme heidän kanssaan», virkkoi Wilson. »Nyt emme enää kuitenkaan saa mitään, kun tyttö on mennyttä. Heitetään sikseen ja otetaan selkoa, minkälaiset ehdot saamme Kierosilmältä.»

»Olkoon menneeksi!» murahti neekeri. »Yksin minä en kykene vastustamaan-. Mitä sinä hommaat, Luiseva?»

Keskustelun aikana oli Luiseva Sawyer ottanut kepin ja vaateriekaleen, ja kun hän nyt kääntyi jälleen tovereihinsa päin, näkivät nämä hänen kyhänneen valkoisen neuvottelulipun.

Kukaan ei pannut vastaan, kun hän nosti sen rintavarustuksen harjan yläpuolelle.

Kun Divine oivalsi, ettei kuulista enää ollut välitöntä vaaraa, kohotti hän päätään vallituksen reunan yläpuolelle.

»Alkuasukkaat ovat ottaneet vangiksi ja tappaneet neiti Hardingin, herra Therieren, Byrnen, Millerin ja Svenssonin», kertoi Divine.

Wardin silmät menivät pystyyn ja hän puhalsi hämmästyneenä poskensa pullolleen. Sitten hän musteni raivosta.

»Nyt näette, mitä olette tehneet, te katalat lurjukset!» hän ärjyi. »Menitte tappamaan kultamunia munivan hanhen. Luulitte kai saavanne itse kaikki, mitä? Ja nyt ei meistä kukaan saa mitään, paitsi kenties hirttosilmukan kaulaansa. Olettepa te totisesti kaunis kokoelma pässinpäitä, ja nyt uikutatte ja toivotte meidän ottavan teidät jälleen hoiviimme! Mutta siihen minä en suostu — te, kurjat heittiöt!» Ja samassa hän nosti uudelleen revolveriaan ampuakseen Divineä.

Keikari heittäytyi selälleen rintasuojuksen taakse kaivettuun kuoppaan, ennenkuin Ward ennätti painaa liipaisinta.

»Jättäkäähän jo perämies!» huusi Luiseva Sawyer. »Ei ole ensinkään syytä suuttua. Malttakaa siksi, kunnes olemme puhuneet kaikki sanottavamme! Teidän ei sovi syyttää meitä merimies-parkoja. Tämä keikari-tomppeli ja Theriere-lurjus ne meidät narrasivat mukaansa.

— He väittivät, että te ja laivuri Simms mielitte huiputtaa meitä kaikkia ja jättää meidät nääntymään tälle kirotulle saarelle, Theriere kertoi olleensa teidän seurassanne, kun suunnittelitte sitä. Te muka tahdoitte päästä eroon mahdollisimman useista meistä saadaksenne itse suuremmat osuudet saaliista. Me toimimme siis vain niin sanoakseni puolustaaksemme itseämme.

— Miksi emme voisi antaa menneen olla mennyttä ja liittyä kaikki yhdessä torjumaan murhanhimoisia raakalaisia? Meitä ei ole liikaa sittenkään — Punainen ja Wilson näkivät yli kaksituhatta noita ihmissyöjä-pahuksia. He hiipivät parhaillaan niskaamme takaapäin, se on tosi. Ja mahdollisesti he pääsevät jotakin salapolkua myöten tuonne lahdekkeen rannalle ja kenties väijyvät teitä tälläkin hetkellä!»

Ward vilkaisi huolestuneena ympärilleen. Luisevan puheessa oli järkeä. Heidän ei nyt kannattanut uhrata ainoatakaan miestä. Myöhemmin hän voisi mielensä mukaan rangaista rikollisia — kun hän ei enää heitä tarvinnut.

»Suostutteko vannomaan täyttävänne velvollisuutenne ja tottelevanne laivuri Simmsiä ja minua, jos otamme teidät takaisin?» kysyi Ward.

Muut nyökkäsivät, ja Divine hypähti pystyyn ja alkoi laskeutua Wardiin päin.

»Seis, te!» komensi perämies. »Tämä sopimus ei ulotu teihin; se on yksinomaan laivuri Simmsin ja hänen merimiestensä välinen. Te olette pelkkä syrjäinen katselija, ja te olette tunkeutunut asioihin ja yllyttänyt miehiä kapinaan. Jos te tulette takaisin, niin joudutte tuomittavaksi siitä — ymmärrättekö?»

Divine kävi kalpeaksi. Jos hän joutuisi vastaamaan ja hänen tuomareinaan olisi kaksi sellaista miestä kuin Simms ja Ward, olisi hän kuoleman oma; siitä hän oli varma. Metsään pakeneminen merkitsisi melkein yhtä varmaa ja paljon kauheampaa kuolemaa.

»Jumalan tähden, herra Ward», hän ruikutti; »olkaa armollinen! Minut vietteli Theriere tähän juttuun. Hän valehteli minulle aivan samoin kuin miehillekin. Te ette voi tappaa minua; se olisi murha. Teidät hirtettäisiin sen tähden.»

»Meidät hirtettäisiin joka tapauksessa tästä puuhasta, johon te meidät toimititte, jos meidät saataisiin kiinni», ärähti perämies. »Jollette te olisi vieneet tyttöä murhattavaksi, olisimme kenties saaneet lunnaita kylliksi selviytyäksemme jollakin tavoin; mutta te otitte ja keititte kelpo rokan meille kaikille!»

»Te voitte saada lunnaat minusta!» huudahti Divine, turvautuen saamaansa viittaukseen. »Minä maksan itse teille satatuhatta samana päivänä, jona laskette minut vahingoittumattomana ja vapaana sivistyneeseen satamaan.»

»Teillä ei ole senttiäkään, te suurisuinen, valehteleva veijari», hän pilkkasi. »Clinker selvitti meille asioita sen verran ennen Friscosta lähtöämme.»

»Clinker valehteli!» kirkui Divine. »Hän ei tiedä siitä mitään — minä olen rikas!»

»Mitä hyödyttää jaaritella tästä?» murahti Blanco, joka älysi voivansa nyt helposti laittautua Wardin ja Simmsin suosioon. »Otatteko takaisin kaikki meidät merimiehet, herra Ward, ja lupaatteko olla rankaisematta meistä ketään, jos vannomme pysyvämme vastaisuudessa teille uskollisina?»

»Sitten lähdette te, valkoinen mies, mukaan vankinamme.» Roteva neekeri tarttui Divinen niskaan ja pakotti hänet laskeutumaan edellään jyrkkää polkua pitkin poukamalle.

Siten palasivat kapinalliset laivuri Simmsin komennettaviksi, ja L. Cortwrite Divine meni heidän mukanaan vankina, syytettynä rikoksesta, josta on rangaistu kuolemalla niin kauan kuin ihmisiä on merillä purjehtinut.

KAHDESTOISTA LUKU

Vangitsijansa likaisessa luolassa Barbara Harding kuuli puoliverisen japanilaisen toistavan komennuksensa:

Yksi naisista heräsi miehen äänestä. Hän silmäili Barbaraa jörön vihaisesti: mutta muutoin hän ei vähimmälläkään merkillä osoittanut näkevänsä tapahtumassa mitään tavatonta. Tuntui siltä, kuin valikoidut amerikkalaiset kaunottaret olisivat jokapäiväisiä vieraita Oda Yorimoton kodissa.

Oda Yorimoto katsahti häneen kummastuneena. Missä oli valkoinen tyttö oppinut puhumaan hänen kieltään?

»Minä olen daimio, Oda Yorimoto», hän selitti. »Nämä ovat vaimojani.
Nyt sinä olet yksi heistä. Tule!»

»Malttakaa!» pyysi tyttö, tarttuen oljenkorteen. »Jollette tee minulle pahaa, niin isäni antaa teille satumaisen palkkion. Hän maksaisi ilomielin kymmenentuhatta kohua, jos minut loukkaamattomana palautettaisiin hänelle.»

»Satatuhatta — määrätkää itse hinta, kunhan vain ette tee minulle pahaa!»

»Hiljaa!» kivahti mies. »Mitäpä merkitsee miljoonakaan kokua minulle, joka tunnen sen sanan vain esivanhempaini taruista? Me emme tarvitse täällä kokuja lainkaan, ja jos tarvitsisimme, niin vuorissani on kosolta sitä keltaista metallia, jolla niiden arvo mitataan. Ei, sinä olet naiseni. Tule!»

»Mutta odottakaa vielä! Haluan puhua kanssanne — kaikkien näiden naisten kuulematta.» Ja tyttö käänsi silmänsä huoneen vastaisella seinällä olevaan oveen päin.

Oda Yorimoto kohautti olkapäitään. Se olisi helpompi tapa kuin tappelu, hän tuumi, ja talutti tytön ovelle, jota tämä oli osoittanut.

Huoneessa oli pilkkosen pimeä, mutta daimio liikkui varmasti tuntien paikan, ja hänen edetessään pimeässä hypisteli tyttö salaa hänen vyötään.

»Niin!» vastasi tyttö hiljaisella, pingoittuneella äänellä, ja samassa tunsi Yokan valtias Oda Yorimoto äkillisen nykäyksen vyössään. Ennen kuin hän aavisti, mitä oli tekeillä, oli hänen oma lyhyt miekkansa lävistänyt hänen kurkkunsa.

Korahtaen niin heikosti, ettei se voinut kuulua ulompaan huoneeseen, vaipui daimio hiljaa lattialle.

Uudelleen, yhä uudelleen Barbara Harding syöksi miekan ruskean miehen ruumiiseen, kunnes hän oli varma siitä, ettei tämä enää kyennyt häntä hätyyttämään. Sitten hän lopen uupuneena ja vapisten lysähti likeiselle lattialle kuolleen vihollisensa viereen.

Useita minuutteja Barbara Harding virui samassa paikassa, johon oli nääntynyt. Hän oli puolittaisessa horrostilassa eikä tuntenut muuta kuin hyydyttävää kauhua ja perinpohjaista väsymystä.

Pian hän kuitenkin tajusi makaavansa ruumiin vieressä, sitä hipoen; häneltä pääsi tukahdutettu äännähdys, ja väristen hän vetäytyi kauemmaksi siitä.

Hitaasti tyttö saavutti jälleen itsehillintänsä, ja samalla hän alkoi oivaltaa, kuinka äärimmäisen uhkaavassa vaaransa hän oli. Hän nousi istumaan ja katseli silmät levällään viereiseen huoneeseen vievää ovea.

Naiset ja lapset tuntuivat yhäti olevan uneen vaipuneina.
Ilmeisestikään ei miehen heikko korahdus ollut heitä häirinnyt.

Barbara nousi pystyyn ja hiipi hiljaa ovelle. Hän aprikoi, voisiko hän kenenkään huomaamatta päästä lattian poikki ulko-ovelle. Silloin hän saattaisi paeta viidakkoon, ja sitten olisi hänellä ainakin mahdollisuus pyrkiä takaisin rantaan ja Therieren turviin.

Hän puristi lujemmin lyhyttä miekkaa, joka hänellä vieläkin oli kädessään, ja astui askeleen tilavampaan huoneeseen. Yksi naisista kääntyi vuoteellaan ja näytti heräävän. Tyttö pujahti takaisin pimeään komeroon, josta hän oli juuri tullut.

Nainen nousi istumaan ja silmäili ympärilleen. Sitten hän lähti liikkeelle, viskasi joitakuita kalikoita huoneen seinustalla palavaan tuleen ja otti keittovehkeitä hyllyltä.

Nyt oli toivotonta enää yrittää karata, ja tyttö sulki välioven varovasti. Sitten hän hapuili pienemmässä kamarissa, etsien jotakin raskasta esinettä teljetäkseen sillä oven, mutta ei löytänyt mitään.

Vihdoin johtui hänen mieleensä ruumis. Se riittäisi pitämään ovea kiinni, jos lapsi tai koira koettaisi työntää sitä auki — olisihan sekin tyhjää parempi. Mutta voiko hän pakottaa itsensä tarttumaan käsiksi kammottavaan vainajaan?

Itsesäilytysvaisto teettää ihmeitä jopa heikolla ja hennolla naisellakin. Barbara Harding karkaisi luontoaan, ja ponnisteltuaan jonkun aikaa hän sai kuolleen miehen vieritetyksi oven viereen. Ruumiin hankautuminen lattiaa vasten, kun hän kiskoi sitä sopivaan asentoon, pani kylmät väreet kulkemaan pitkin hänen selkäpiitään.

Hän oli riisunut mieheltä pitkän miekan ja muut varukset, ennen kuin liikautti ruumista, ja nyt hän kyyrötti kuolleen vieressä molemmat miekat ulottuvillaan. Hän myisi henkensä kalliista hinnasta.

Taaskin kuten silloin, kun hän Halfmoonin haaksirikon jälkeen rimpuili aallokossa, muistuivat hänen mieleensä Therieren sanat:

Viereisestä huoneesta kuului useiden henkilöiden liikettä. Hän erotti selvästi naisten ja lasten äänet. Useimmat sanat olivat japaninkielisiä, mutta toiset olivat jotakin hänelle outoa kieltä.

Pian alkoi hänenkin huoneensa käydä valoisammaksi. Katsahtaessaan olkansa ylitse hän näki sarastuksen ensimmäisten heikkojen säteiden tunkeutuvan sisään huoneen toisessa päässä lähellä laipiota olevasta pienestä aukosta.

Hän meni nopeasti sinne. Nousemalla varpailleen ja kohottamalla hieman itseään tartuttuaan kiinni ikkunan aluslaudasta hän saattoi katsoa ulos.

Tuolla oli metsä, vähemmän kuin sadan metrin päässä; mutta koettaessaan työntyä ulos aukosta hän surukseen huomasi sen niin ahtaaksi, ettei hän mahtunut siitä lävitse.

Ja sitten koputettiin ovelle, ja joku nainen kutsui herraansa ja isäntäänsä aamiaiselle.

Barbara juoksi vikkelästi lattian poikki ovelle, pitäen pitkää miekkaa molemmin käsin koholla päänsä päällä.

Nainen koputti uudelleen, tällä kertaa paljon kovemmin, ja huusi äänekkäämmin Oda Yorimotoa ulos.

Tyttö oli säikähdyksissään. Mitä hänen oli tehtävä? Jos hän saisi vain vähän aikaa, niin hänen kenties onnistuisi laajentaa ikkunaa kylliksi päästäkseen pakenemaan metsään, mutta ovea kolisteleva nainen ei ilmeisestikään aikonut tyytyä jäämään ilman vastausta.

Äkkiä sai Barbara mielijohteen. Sen onnistumisesta oli perin vähän toiveita, mutta koettaa kannatti hyvin.

»St!» sihahti hän ovenraosta. »Oda Yorimoto nukkuu. Hän tahtoo, ettei häntä häiritä.»

Hetkisen oli oven takana hiljaista. Sitten nainen murahti ja poistui, jupisten jotakin itsekseen.

Tytöltä pääsi syvä helpotuksen huokaus — hän oli saanut vielä hiukan armonaikaa ennen kuolemaansa.

Hän palasi ikkunan ääreen ja alkoi lyhyellä miekalla suurentaa aukkoa päästäkseen siitä lävitse. Työ kävi pakostakin hitaasti, koska ei saanut syntyä melua.

Hänen uurastettuaan tunnin verran keskeytti hänet taaskin ovelta kuuluva naputus. Tällä kertaa siellä oli mies.

»Oda Yorimoto nukkuu vielä», kuiskutti tyttö. »Menkää tiehenne älkääkä häiritkö häntä! Hän suuttuu kovasti, jos herätätte hänet.»

Mutta mies ei taipunutkaan lähtemään niin helposti kuin nainen äsken.
Hän jäi paikalleen.

»Daimio määräsi, että tänään järjestetään suuri metsästys ja pyydystetään Yokan rannoille saapuneiden sei-yo-jinien pääkallot», jatkoi mies itsepintaisesti. »Hän vihastuu todenteolla, jollemme saavu hänen luokseen siksi hyvissä ajoin, että se ehditään suorittaa tänään. Anna minun puhutella häntä, nainen! En usko Oda Yorimoton enää nukkuvan. Miksi uskoisin sei-yo-jiniä? Olet kukaties noitunut daimion.» Samassa hän työnsi ovea.

Ruumis antoi hieman perään, ja mies koetti tirkistää raosta. Barbara piti miekkaa selkänsä takana ja nojasi olkapäällään oveen painaakseen sen kiinni.

»Menkää tiehenne!» hän kivahti »Oda Yorimoto tappaa minut, jos herätätte hänet, ja jos tulette sisään, olette tekin kuoleman oma.»

Mies peräytyi ovelta ja Barbara kuuli hänen hiljaa keskustelevan talon naisten kanssa. Hetkisen kuluttua hän palasi ja virkkamatta sanaakaan varoitukseksi heittäytyi koko painollaan ovea vasten.

Ruumis liukui siksi paljon takaisin, että mies mahtui tulemaan huoneeseen; mutta kun hän suinpäin tupsahti sisään, putosi Yokan valtiaan terävä pitkä miekka suoraan hänen ruskeaan niskaansa.

Seinän takana olevat naiset olivat vilahdukselta nähneet, mitä pikku kammiossa oli tapahtunut, ennen kuin Barbara oli ennättänyt paiskata oven jälleen kiinni. Raivosta ja kauhusta kirkuen he syöksyivät kylän pääkadulle ja kiljuivat minkä jaksoivat, että sei-yo-jinien nainen oli tappanut Oda Yorimoton ja Hawa Nishon.

Heti alkoi kylässä kuhista samuraita, naisia, lapsia ja koiria. Kaikki riensivät Oda Yorimoton majalle, tulvien ulompaan huoneeseen, jossa he huutaa sokelsivat kilvan joitakuita minuutteja, soturien koettaessa saada yhtenäistä kertomusta daimion voivottelevilta naisilta.

Barbara Harding painautui tiukasti ovea vasten kuuntelemaan. Hän tiesi, että ratkaiseva hetki oli tullut, että hänellä parhaassakin tapauksessa oli elonaikaa jäljellä vain muutamia minuutteja.

Hänen raottuneilta huuliltaan kohosi hiljainen rukous. Hän suuntasi Oda Yorimoton lyhyen miekan terävän kärjen rintaansa ja odotti — odotti miesten tuloa viereisestä huoneesta — siepaten ikuisuudelta vielä joitakuita lyhyitä sekunteja, ennen kuin upottaisi aseen sydämeensä.

Theriere riensi viidakossa eteenpäin juoksujalkaa useita minuutteja, ennen kuin sai sakilaisen näkyviinsä.

»Varmasti», vastasi Byrne. »Se on peräti helppoa. Heitä on täytynyt olla ainakin kymmenkunta. Ei edes tällainenkaan poropeukalo kuin minä voi harhautua jäljiltä.»

»Meidän on oltava valppaita, Byrne», varoitti Theriere. »Olen ollut ennenkin tekemisissä näiden ryökäleiden kanssa ja vakuutan sinulle, ettei niiden läheisyyttä aavistakaan, ennen kuin saa keihään selkäänsä, jollei ole hyvin varovainen. Meidän on tietystikin riennettävä minkä voimme, mutta meistä ei ole vähääkään apua neiti Hardingille, jos umpimähkään syöksymme väijytykseen ja menetämme päämme.»

Byrne tajusi, kuinka viisas hänen kumppaninsa neuvo oli, ja koetti noudattaa sitä: mutta häntä tuntui hallitsevan joku kummallinen voima, joka ajoi häntä hurjasti, silmittömästi eteenpäin — hänellä oli selittämätön, tuskainen kiire, niin että jopa kotkanlentokin olisi hänestä ollut liian hidas.

Kerran hän huomasi ihmettelevänsä, miksi hän pani henkensä vaaraan pelastaakseen tytön, jota hän niin katkerasti vihasi, tai kostaakseen hänen puolestaan. Hän koetti uskotella itselleen tekevänsä sen lunnaiden vuoksi — niin, siinäpä se, lunnaiden tähden. Jos hän löytäisi tytön elävänä ja pelastaisi hänet, niin hän voisi vaatia itselleen leijonanosan saaliista.

Myöskin Theriereä kummastutti, että Byrne, jonka hän koko Halfmoonin miehistöstä olisi kaikkein viimeiseksi uskonut panevan vaaraan mitään neiti Hardingin tähden, oli ensimmäisenä ajamassa takaa hänen ryöstäjiään.

»Kuinkahan kaukana jäljessä Sanders ja Wilson lienevät?» huomautti ranskalainen Byrnelle heidän seurattuaan jälkiä lähes tunnin ajan. »Eikö meidän pitäisi odottaa heitä? Neljä kykenee suorittamaan paljon enemmän kuin kaksi.»

»Ei silloin, kun Billy Byrne on toinen kahdesta», tokaisi sakilainen ja jatkoi itsepäisesti matkaansa.

Billy Byrne vaati, että hyökättäisiin suoraapäätä sen keskelle ja »tehtäisiin puhdasta jälkeä», kuten hän lausui; mutta Theriere vastusti jyrkästi hänen ehdotustaan, ja lopuksi Byrnekin käsitti, että toinen oli oikeassa.

»Jäljet vievät suoraan sinne», sanoi Theriere, »joten heidän on täytynyt raahata neiti Harding juuri sinne. Mutta ensin on meidän koetettava ratkaista, missä majassa hän nyt on, ennen kuin yritämme pelastaa hänet. Sacré nom d'un pipe! Mitä arvelet tuosta?»

»Mistä tuosta?» kysyi sakilainen. »Mikä teidän sisuksianne nyt kaivelee?»

»Näetkö noita kolmea miestä tuolla kylässä?» huomautti ranskalainen. »He eivät ole alkuasukkaita eivätkä pääkallometsästäjiä sen enempää kuin minäkään. He ovat japanilaisia! Olemme jollakin tavoin erehtyneet seuratessamme jälkiä, sillä on tuiki varmaa, että japanilaiset eivät ole pääkallometsästäjiä.»

»Vainuamisessa ei ole mitään vinossa, päällikkö», väitti Byrne, »ja olkootpa japanilaiset nuppienkokoilijoita tai älkööt, joka tapauksessa ne veijarit, jotka tyttöheilakan nappasivat, ovat painuneet tänne. Jolleivät he nyt ole siellä, niin he ovat menneet kylän läpi ja poistuneet toiselta puolen — ymmärrättekö?»

»St, Byrne!» kuiskasi Theriere. »Kyyristy piiloon tämän pensaan taakse!
Joku tulee tuota toista oikealla puolellamme olevaa polkua pitkin.»
Puhuessaan hän veti sakilaisen kyyhöttämään viereensä.

He odottivat hetkisen henkeään pidättäen; sitten tuli läheisen lehvistön välitse näkyviin hoikka, melkein alaston poika, joka asteli kylää kohti. Päälaellaan hän kantoi kimppua polttopuita.

Kun hän oli saapunut väijyjien kohdalle, karkasi Theriere äkkiä hänen kimppuunsa, painaen kätensä hänen suulleen estääkseen hänet huutamasta. Japaninkielellä hän käski pojan pysyä hiljaa.

»Emme tee sinulle mitään pahaa, jos olet ääneti», hän vakuutti, »ja vastaat kysymyksiimme totuudenmukaisesti. Mikä kylä tuo on?»

»Se on Yokan valtiaan Oda Yorimoton pääkaupunki», vastasi nuorukainen.
»Minä olen Oda Yorimoton poika, Oda Iseka.»

»Ja kylän keskellä sijaitseva avara maja on Oda Yorimoton palatsi?» arvasi Theriere.

Ranskalainen tunsi itäaasialaisten tapoja koko hyvin ja päätteli, että jos tyttö olisi vielä elossa ja tuolla kylässä, hän olisi mahtavimman päällikön majassa; mutta hän tahtoi, jos mahdollista, saada siitä varmuuden. Hän tiesi, että suora kysymys tytön olinpaikasta saisi vastaukseksi joko ovelan itämaalaisen välttelyn tai yhtä ovelan itämaalaisen valheen.

»Aikooko Oda Yorimoto surmata sen valkoisen naisen, joka viime yönä tuotiin hänen asuntoonsa?» tiedusteli Theriere.

»Mistä minä sen tietäisin, joka nukuin, kun hänet tuotiin, ja vasta tänä aamuna sain naisväen supatuksista tietää, että Oda Yorimoto oli edellisenä yönä tuonut kotiinsa uuden naisen?»

»Katseeni ei kykene lävistämään pienen perähuoneen ovea, jonka takana he olivat vielä silloin, kun minä puoli tuntia sitten läksin keräämään polttopuita», oli pojan vastaus.

»Mitä vinosilmä sanoo?» tiedusti Billy Byrne, joka ei ymmärtänyt sanaakaan keskustelusta ja kävi sen vuoksi maltittomaksi.

»Hänen puheittensa olennainen sisältö on se», vastasi Theriere myhäillen, »että neiti Harding on vielä hengissä ja tuon kylän keskellä sijaitsevan isoimman majan perähuoneessa. Mutta» — hänen kasvonsa synkkenivät — »heimon päällikkö Oda Yorimoto on hänen luonaan.»

Sakilainen hypähti kiroten pystyyn ja olisi kiitänyt nuolena kylään, jollei Theriere olisi laskenut kättään hänen olalleen ja pidättänyt häntä.

»Enää on meidän liian myöhäistä hätäillä», selitti hän murheellisesti. »Jos olemme varovaisia, saamme kenties pelastetuksi hänet ja kostetuksi hänen kärsimänsä vääryyden. Toimikaamme kylmäverisesti ja suunnitelmallisesti voidaksemme työskennellä yhdessä uhraamatta henkeämme turhaan. On hyvin mahdollista, ettei kumpainenkaan meistä palaa elävänä kylästä, mutta se mahdollisuus meidän on supistettava niin pieneksi kuin voimme, jos mielimme hyödyttää neiti Hardingia.»

»No, antakaa kuulla suunnitelmanne!» kehotti sakilainen, sillä hän käsitti Therieren olevan oikeassa.

»Viidakon ja kylän väli on lyhyin tuolla vastaisella puolella. — päällikön majan takana», huomautti Theriere. »Meidän on raakalaisten huomaamatta kaarrettava sinne; sitten voimme siellä näkemämme mukaan miettiä, miten menettelemme.»

»Otamme hänet mukaamme — meidän ei olisi turvallista nyt päästää häntä irti.»

»Ei, jollei se käy välttämättömäksi», vastasi Theriere. »Hän on vasta poika. Epäilemättä saamme perinpohjin tyydyttää tappamishaluamme surmaamalla miehiä, ennen kuin täältä selviydymme.»

»Minä en ole koskaan pitänyt mitään lukua kiinalaisista», jupisi sakilainen ikäänkuin lieventääkseen ehdotustaan nuorukaisen murhaamisesta. Jostakin selittämättömästä syystä hän tunsi pistoksen omassatunnossaan ajattelemattoman huomautuksensa johdosta. Mikä kumma häneen oli mennyt? Piakkoin hän vetäisi jalkaansa valkeat housut ja pelaisi tennistä, jos hän kävisi vielä jonkun verran vennommaksi ja akkamaisemmaksi.

Kolmikko lähti siis astelemaan viidakkopolkua, joka kiersi kylän pohjoispuolelle. Theriere meni edellä, pitäen poikaa käsivarresta. Byrne seurasi heidän kintereillään.

He saapuivat määräpaikkaansa Oda Yorimoton »palatsin» kohdalle kenenkään häiritsemättä ja huomaamatta. Siellä he tirkistelivät tiheän lehvistön takaa.

»Talon takaseinässä on pieni ikkuna», virkkoi Byrne. »Tyttö on teljetty varmaankin juuri sinne.»

»Niin», myönsi Theriere, »se on kai pojan mainitsema perä! Ensin meidän on köytettävä tämä nuori pakana ja pantava kapula hänen suuhunsa; sitten voimme käydä käsiksi työhön pelkäämättä hänen hälyttävän.»

Ja ranskalainen irroitti pitkän ruohonuoran vankinsa vyötäisiltä. Sillä sidottiin poika lujasti, palanen hänen lanneverhoaan tungettiin hänen suuhunsa kapulaksi ja kiinnitettiin samasta vaatekappaleesta revityllä suikaleella, jonka päät solmittiin vastakkain niskapuolelle.

»Kenties se on epämukava», tuumi Theriere, »mutta ei varsin tuskallinen eikä vaarallinen. Ja nyt asiaan!»

»Minä koetan päästä tuonne ikkunalle», ilmoitti sakilainen, »ja te vaanitte täällä korkeassa ruohikossa paukkuinenne valmiina nyppimään pois ne lurjukset, jotka puikkivat taakseni keljuilemaan. Jos sitten tarvitsen teitä, voitte te juosta avukseni ja ampua tykistöllä koko hoitoa. Tai jos minä saan hempukan pois tuosta hökkelistä ja vinosilmät panevat minut liian tiukalle, on teidän täältä käsin mukava napautella niitä.»

»Sillä tavoin joutuisi koko vaara sinun osallesi, Byrne», vastusti
Theriere, »eikä se ole kohtuullista.»

»Toinen meistä saa jokseenkin varmasti reikiä nahkaansa», selitti sakilainen, puolustaen suunnitelmaansa, »ja jos menee henki, niin on koko joukon parempi, että niin käy minulle kuin jos te kaatuisitte. Tyttö ei kovinkaan ilostuisi jäädessään kahden minun kanssani — hän ei siedä minua. Mutta te olette samaa maata kuin hänkin, ja siis on teidän pysyttävä täällä, jossa voitte auttaa häntä, sitten kun minä olen saanut hänet ulos. Minä en missään tapauksessa halua olla tekemisissä hänen kanssaan. Hän jurnuttaa minua», lisäsi Billy, ikäänkuin mietteissään, »enkä minä välitä niistä lunnaistakaan — te saatte pitää nekin.»

»Maltas, Byrne!» kuiskasi Theriere kiihkeästi. »Minulla on sinulle puhuttavaa. En tiedä, voitko uskoa minua: mutta näissä oloissa, kun meistä toinen tai kenties kumpainenkin varmasti kuolee, ennen kuin päivä ehtii paljoakaan pitemmälle kulua, ei kannata valehdella.

— En minäkään halua niitä kirottuja lunnaita. Tahdon vain voimieni mukaan korjata sitä neiti Hardingille tehtyä pahaa, jossa olen ollut avullisena. Minä — minä — Byrne, mon ami, minä rakastan häntä. Sitä en ikinä ilmaise hänelle, sillä en ole sellainen mies, jollaisen puhdas ja viaton tyttö haluaisi puolisokseen; mutta olisin toivonut saavani tilaisuuden kertoa hänelle, millä tavoin olin sekaantunut tähän likaiseen juoneen, ja rukoilla häneltä anteeksi. Ensin tahdoin todistaa katuvani auttamalla hänet vahingoittumattomana sivistyneeseen satamaan ja jättämällä hänet ystäviensä huomaan ilman sentinkään lunnaita.

— Sitä en nyt voine tehdä; mutta jos kuolen sitä yrittäessäni ja sinä jäät henkiin, pyydän sinua kertomaan hänelle, mitä nyt olen sinulle sanonut. Puhu hänelle mahdollisimman paljon pahaa minusta — sinä et osaa maalata minua lähimainkaan niin mustaksi kuin olen ollut — mutta anna hänen tietää, että häntä kohtaan tuntemani rakkaus puhdisti minut viime hetkellä.

— Byrne, hän on paras tyttö, jonka sinä tai minä olemme koskaan tavanneet; me emme ole kelvollisia hengittämään samaa ilmaa kuin hän. Nyt sinä ymmärrät minkätähden haluaisin mennä edellä.»

»Aavistin teidän olevan pihkaantunut häneen», vastasi sakilainen, »ja juuri siitä syystä teidän ei pidä mennä edellä. Mutta mitäpä sen märehtiminen hyödyttää? Heitetään rahalla arpea ja katsotaan, kumpi lähtee, kumpi jää! Onko teillä kolikkoa?»

»Numero, sinä menet; vaakuna, minä menen», sanoi hän, viskasi rahan kieppumaan ilmaan ja sieppasi sen sitten kämmenelleen.

»Numero!» huudahti sakilainen virnistäen. »Mutta mikäs rähäkkä tuolla on?»

Molemmat miehet kääntyivät tähystämään kylään päin, jonka raitille oli äkkiä ilmestynyt hälisevä lauma puoliverisiä japanilaisia, kiiruhtaen Oda Yorimoton majalle.

»Jotakin tekeillä, vai mitä?» virkkoi sakilainen. »No niin, nyt minä lähden — näkemiin!»

Ja hän tunkeutui ulos suojaisesta viidakosta ja alkoi kiitää aukeaman poikki Oda Yorimoton majan taakse.

KOLMASTOISTA LUKU

Barbara Harding kuuli vankilansa viereiseen huoneeseen saapuneiden samuraiden lähestyvän ovea, joka erotti heidät hänestä. Hän painoi daimion miekan kärkeä sydämensä kohdalle.

Ovelle koputettiin kovasti, ja samassa tyttö hätkähti kuullessaan melua takaapäin — pieneltä ikkunalta huoneen toisessa päässä.

Kun hän kääntyi torjumaan tätä uutta vaaraa, pääsi hänellä hämmästyksen huudahdus, sillä pahasti jyrsittyjen ikkunapuitteiden muodostamassa neliössä näkyivät sakilaisen pää ja hartiat.

Tyttö ei oikein tiennyt, herättikö se näky hänessä uutta toivoa vai syöksikö se hänet äärimmäiseen toivottomuuteen. Hän ei voinut unohtaa, kuinka tämä raakalainen oli sankarillisesti pelastanut hänet, kun Halfmoon oli edellisenä päivänä mennyt pirstoiksi, eikä hän myöskään saanut karkotetuksi mielestään, kuinka mies oli uhannut häntä väkivallalla ja kohdellut eläimellisesti Mallorya ja Theriereä.

Ja hänen mieleensä nousi kysymys, olisiko hänen sen parempi olla sakilaisen vallassa kuin villien samuraiden kynsissä.

Billy Byrne oli kuullut koputuksen ovelta, jonka vieressä tyttö oli polvillaan. Hän oli nähnyt Barbaran jalkojen juuressa viruvat ruumiit ja pannut merkille tytön rintaansa kohti suuntaaman miekan selvää kieltä puhuvan asennon. Hän oli yhdellä silmäyksellä lukenut suuren osan tarinasta.

»Rohkeutta, lapsi!» hän kuiskasi. »Olen luonanne tällä minuutilla, ja myöskin Theriere on tuolla ulkona auttaakseen teitä, jollen minä yksin kykene.»

»Odottakaa», hän huusi toisella puolen oleville samuraille, »kunnes siirrän kuolleet miehet syrjään. Sitten saatte tulla. Heidän ruumiinsa pitävät nyt ovea kiinni.»

Sotureita oli hillinnyt yksinomaan se pelko, ettei Oda Yorimoto kenties sittenkään ollut kuollut ja että jotkut heistä saisivat kärsiä hätiköimisestään, jos he tunkeutuisivat huoneeseen hänen luvattaan. Luonnollisestikaan ei kukaan heistä halunnut menettää päätään turhanpäiten; mutta samassa kun tyttö oli puhunut kuolleista miehistä, he tiesivät, että myöskin Oda Yorimoto oli surmattu.

Tyttö heittäytyi koko painollaan sitä vasten omalta puoleltaan, ja vainajat auttoivat kumpikin omalla painollaan naista, joka heidät oli tappanut. Hänen takanaan Billy Byrne hakkasi ja repi saviseinää, ponnistellen hurjasti laajentaakseen ikkuna-aukkoa siksi paljon, että saisi tungetuksi kookkaan ruhonsa siitä pikku huoneeseen.

Ensiksi pääsi sakilainen tytön vierelle, sieppasi lattialta Oda Yorimoton pitkän miekan ja painautui raskaasti ovea vasten, samalla komentaen tyttöä rientämään ikkunalle ja pakenemaan metsään niin nopeasti kuin jalat kantaisivat.

»Theriere on siellä odottamassa», hän ilmoitti. »Hän näkee teidät heti, kun pääsette ikkunalle, ja sitten olette turvassa.»

»Älkää minusta huoliko!» kielsi Billy Byrne. »Tehkää vain kuten sanoin, ymmärrättekö? Ja nyt livistäkää!» Siekailematta hän tuuppasi tyttöä ikkunaan päin.

Mutta juuri silloin saivat toiselta puolen samuraiden, toiselta puolen Kellyn joukkueeseen kuuluneen sakilaisen Billy Byrnen yhteiset ponnistukset kehnon oven romahtamaan bamburuokoisilta saranoiltaan, ja se kaatui lattialle.

Ensimmäisen kammioon tuoksahtaneen samurain halkaisi Byrnen voimakkaan käden heilauttama Yokan valtiaan terävä miekka päälaesta rintalastaan asti. Toinen kellistyi saatuaan Billyn vasemman käden nyrkin leukaansa, ja sitten tunkeutuivat kaikki kilvan ahtaan oven täydeltä Grand Avenuen raisun tappelupukarin kimppuun.

Vilkaistuaan takanaan alkaneeseen verileikkiin juoksi Barbara Harding ikkunalle. Vähän matkan päässä oli metsä, ja sen reunassa kyyrötti varmasti mies pitkässä ruohikossa.

»Herra Theriere!» hän huusi. »Tänne! Pian! Byrne on hengenvaarassa!» Sitten hän kääntyi takaisin ovelle ja juoksi heiluttaen lyhyttä miekkaa, jota hän ei ollut hellittänyt kädestään, sakilaisen vierelle, joka aikoi uhrata henkensä pelastaakseen hänet.

»Taivaan tähden, puikkikaa pois!» hän kiljui. »Käpälät allenne!
Tiehenne täältä!»

Mutta tyttö vain hymyili hänelle uljaasti ja pysyi paikallaan. Sakilainen koetti työntää häntä taakseen toisella kädellään, otellen toisella, mutta Barbara vetäytyi syrjään ja astui uudelleen esiin hieman kauempana.

Samurait hätyyttivät heitä tuimasti. Kolme miestä kerrallaan tavoitteli sakilaista pitkine miekkoineen. Hänestä vuoti verta useista haavoista, mutta hänen jalkojensa juuressa virui kaksi kaatunutta soturia kolmannen ryömiessä pois kuolettava haava vatsassaan.

Barbara Harding hosui ja pisteli tarmonsa takaa niitä, jotka koettivat pujahtaa Byrnen sivuitse päästäkseen häneen käsiksi takaapäin. Kamppailua ei voinut kestää kauan, ylivoima oli liian rusentava. Tyttö näki ulomman huoneen olevan ahdettuna täyteen soturien aaltoilevia päitä, kaikkien pyrkiessä tunkeutumaan esille ulottuakseen kookkaaseen valkoiseen mieheen, joka taisteli daimion ahtaassa, hämyisessä, kurjassa komerossa, kuten muinaisajan puolijumala.

Hän oli ihmeellinen! Taistelun kuumuus oli kokonaan muuttanut hänet. Enää hän ei ollut jörö, äreä, raaka miehenkollo, jollaisena tyttö oli ensiksi hänet nähnyt Halfmoonilla. Rotevana, voimakaslihaksisena, valppaana hän sensijaan kohosi kääpiömäisten vastustajiensa yläpuolelle, harmaiden silmien loistaessa ja hymyn välkkyessä hänen lujapiirteisillä huulillaan.

Neito näki, kuinka pitkä miekka, jota hänen tottumaton kätensä käytteli kömpelösti, iski syrjään taitavien ahdistajain aseet vain viuhuvien sivalluksiensa rajuuden nojalla. Hän näki sen osuvan miehen olkapäähän, katkovan luut ja lihakset ikäänkuin ne olisivat olleet juustoa ja pysähtyvän vasta halkaistuaan uhrin ruumiista kaksi kolmatta osaa, viillettyään sen melkein kahdeksi kappaleeksi.

Hän näki erään samurain syöksähtävän hänen puolustajansa miekan alitse iskeäkseen häntä tikarilla, ja rientäessään torjumaan miehen aikeita hän näki Byrnen valtavan vasemman nyrkin paiskautuvan soturin kasvoihin niin raskaasti, että se isku olisi kyennyt kaatamaan härän.

Sitten karkasi toinen käsikähmään, ja samalla hetkellä upotti Byrne miekkansa erään enemmän malaijilta kuin japanilaiselta näyttävän, tummakasvoisen pahuksen ruumiiseen. Ja kun piston saanut mies tupertui maahan, nykäisi hänen ruumiinsa miekan sakilaisen kädestä.

Sillä hetkellä Byrnen kimppuun karannut samurai tapasi vihollisensa aseettomana ja tähtäsi riemusta ulvoen pitkän, ohuen tikarinsa suoraan Billyn leveään rintaan.

Mutta Billy Byrneä ei ollut niin helppo lähettää tuonelaan. Vasemmalla kyynärvarrellaan hän löi uhkaavaa asetta pitelevää kättä ylöspäin, tarttui miehen olkapäähän, pyöräytti hänet ympäri, kiskaisi hänet vyötäisistä korkealle päänsä päälle ja paiskasi hänet vasten kapeasta oviaukosta tunkeutuvien miekkamiesten kasvoja.

Melkein samalla hetkellä sujahti keihäs Billyn eteen ahtautuneihin riveihin jääneestä pienestä aukosta ja ähkäisten pelästyksestä vaipui jättiläinen kasvoilleen. Samassa pamahti laukaus Barbara Hardingin takana, ja Theriere riensi hänen ohitseen suojaamaan kaatunutta sakilaista.

Laukauksen kajahtaessa kellahti yksi samurai kuolleena lattialle.
Ampuma-aseisiin tottumattomina muut peräytyivät säikähdyksissään.

Taaskin Theriere laukaisi suoraan tungoksen täyttämään huoneeseen, ja tällä kertaa kaatui kaksi miestä saman kuulan lävistäminä.

Soturit vetäytyivät vielä kauemmaksi, ja hurjasti kiljuen Theriere käytti hyväkseen saavuttamaansa etua, hyökäten uhkaavasti heitä kohti. Silmänräpäyksen ajan he pysyivät paikallaan, alkoivat sitten horjua ja pakenivat majasta.

Kun Theriere palasi Barbara Hardingin luokse, oli tämä polvillaan sakilaisen vieressä.

He tarttuivat Byrnen rotevaan ruumiiseen ja raahasivat sen huoneen perälle; mutta vaikka he kuinka ponnistivat, he eivät kyenneet nostamaan isoa, velttoa lihas- ja luukasaa työntääkseen sen ulos pienestä aukosta.

»Meidän on jäätävä tänne hänen luokseen», vastasi Barbara Harding. »Minä en voi jättää oman onnensa nojaan miestä, joka taisteli niin uljaasti puolestani, niin kauan kuin suinkin jaksoi.»

»En myöskään minä», hän sanoi; »mutta te — hän uhrasi henkensä pelastaakseen teidät. Tekisittekö hänen uhrauksensa tyhjäksi?»

»En voi mennä yksin», vastasi tyttö koruttomasti, »ja tiedän, että te ette jätä häntä. Muuta mahdollisuutta ei ole — meidän täytyy pysyä täällä.»

»Kuka minua kolhaisi?» hän mutisi. »Näyttäkää vain minulle se öykkäri!»

Theriere ei voinut olla hymyilemättä. Barbara Harding polvistui uudelleen Byrnen viereen.

»Ei kukaan teitä kolhaissut, herra Byrne», hän selitti. »Teihin osui keihäs, ja olette pahasti haavoittunut.»

Billy Byrne avasi silmiänsä vähän enemmän levälleen ja käänsi niitä, kunnes hänen katseensa kiintyi häntä niin lähellä olevan tytön kauniisiin kasvoihin.

»Herra Byrne!» hän ärähti harmistuneena. »Jättäkää sikseen sellaiset sanat! Miksi te minua luulette, yhdeksi noista paperikauluksisista keikareistako?»

Sitten hän nousi istumaan. Hänen rinnassaan olevasta haavasta tulviva veri tunkeutui paidan läpi ja virtasi hitaasti maapermannolle. Hänen päässään oli kaksi lihashaavaa — toinen oikean silmän yläpuolella, kun taas toinen ulottui koko vasemman posken poikki silmän alta korvan lehteen saakka. Ne hän oli saanut aikaisemmin samassa kahakassa. Kiireestä kantapäähän mies oli kokonaan veren peitossa.

Hurmeisen naamarinsa lävitse hän katseli huoneen toiseen päähän kasautunutta ruumisröykkiötä, ja leveä hymy sai hänen suunsa ympärille hyytyneen verikuoren säröilemään.

»Mepä peittosimme noita vinosilmiä oikein kelpo tavalla, lapsi», huomautti hän neiti Hardingille ja nousi pystyyn näennäisesti yhtä vahvana kuin ennenkin, ravistellen itseään kuin iso härkä. »Mutta onni oli, että te jouduitte leikkiin ihan parhaiksi, perämies», hän lisäsi, kääntyen Therieren puoleen. »Juuri silloin he olivat vähällä kaataa minut kaikeksi ajaksi.»

Barbara Harding katseli miestä silmät levällään hämmästyksestä. Hetki sitten hän oli odottanut Billyn tuossa tuokiossa vetävän viimeisen henkäyksensä — nyt sakilainen seisoi hänen edessään puhellen niin huolettomasti kuin ei olisi saanut ainoatakaan naarmua.

Billy ei näyttänyt tietävän mitään haavoistaan! Ainakaan hän ei välittänyt niistä hitustakaan.

»Sinä haavoituit hyvin pahasti, veikkonen», virkkoi Theriere. »Tunnetko kykeneväsi yrittämään viidakkoon? Japanilaiset palaavat heti kohta.»

»Varmasti!» huudahti Byrne. »Eteenpäin!» Ja hän juoksi ikkunalle.
»Nostakaa lapsi minulle! Sukkelaan! Ne tulevat takaapäin.»

Theriere nosti Barbara Hardingin sakilaiselle, joka laski hänet aukon toiselle puolelle. Sitten Billy ojensi kätensä ranskalaiselle, ja pian seisoivat kaikki kolme majan ulkopuolella.

Kymmenkunta samuraita riensi heitä kohti »palatsin» nurkitse. Viidakko oli noin sadan metrin päässä aukeaman takana.

»Mene neiti Hardingin kanssa edellä!» komensi Theriere. »Minä suojelen peräytymistämme revolverillani ja seuraan kintereillänne.»

Sakilainen otti tytön syliinsä, heittäen hänet olalleen. Miehen kasvoista vuotava veri tahrasi Barbaran kädet ja vaatteet.

»Pitäkää lujasti kiinni, lapsi!» huusi Billy ja lähti ripeätä vauhtia metsää kohti.

Theriere pysytteli likellä heitä, säästäen panoksiaan, kunnes ne tehoisivat hyvin. Hurjasti ulvoen karkasivat samurait pakenevan saaliinsa jäljessä. Heillä oli kaikilla pääkallometsästäjien pitkät, terävät keihäät. Heidän miekkansa heiluivat kaulimissaan, ja heidän muinaisaikaiset varustuksensa kalisivat.

Kiitäessään tämän syrjäisen saaren aukeamalla viidakkoa kohti, joka oli yhtä koskematon kuin silloin, kun »tuli ehtoo ja tuli aamu ja niin tuli kolmas päivä», muodostivat pakenijat ja takaa-ajajat toistensa räikeitä vastakohtia täynnänsä olevan taulun: korkeimpaan yhteiskuntaluokkaan kuuluva amerikkalainen neito, jota kantoi yksi yhteiskunnan pahimmista hylkiöistä, suurkaupungin syrjäkujien rikollinen sakilainen; heitä suojaamassa revolveri kädessä ranskalainen kreivi ja onnenetsijä, ja heidän jäljessään riehuva ja kirkuva lauma sekarotuisia pahuksia, puettuina kuudennentoista sataluvun japanilaiseen asuun ja hurjasti heiluttaen saaren alkuasukkaiden, villien pääkallonmetsästäjien pelottavia keihäitä, joiden alkuperäisten käyttäjien raju veri virtasi heidän suonissaan sekaantuneena Taka-mi-musu-bi-no-kainin jälkeläisten vereen.

Kolmikko oli ennättänyt kolme neljäsosaa matkasta, ennenkuin samurait pääsivät varman keihäänheittomatkan päähän. Huolissaan tytön turvallisuudesta jättäytyi Theriere muutamia askelia jäljelle, toivoen voivansa pidättää ruskeita sotureita kaukana hänestä.

Etummainen ahdistaja kohotti keihäänsä korkealle, ojentaen oikean kätensä suoraksi taakseen heittoa varten. Therieren revolveri pamahti, ja mies suistui eteenpäin, kieriskeli jonkun aikaa maassa ja jäi sitten hiljaa virumaan.

Samurait kiljuivat raivosta ja linkosivat puolikymmentä keihästä pitkissä kaarissa Theriereä kohti. Yksi niistä lävisti hänen reitensä, ja hän sortui maahan.

Ranskalaisen kaatuessa oli Byrne metsän reunassa. Tyttö näki onnettoman sattuman.

Sakilainen seisahtui ja kääntyi katsomaan taakseen. Ranskalainen oli noussut kyynärpäänsä varaan ja ampui hyökkääviä vihollisia. Billy laski tytön maahan seisomaan.

Ennen kuin hän ehti perille, oli toinen keihäs osunut keskelle Therieren rintaa, kellistäen hänet tajuttomana tantereeseen. Samurait kiiruhtivat vinhasti perämiehen kimppuun — oli kysymys siitä, kumpi ennättäisi ensiksi.

Saadessaan jälkimmäisen haavansa oli Theriere parhaillaan panostanut revolveriaan. Se oli nyt maassa hänen vieressään uudet patruunat paikoillaan. Sakilainen saapui hänen luokseen ennen villejä, sieppasi aseen ja ampui kylmäverisesti ja nopeasti, tähdäten lähestyviä raakalaisia.

Tämä murhaava kuulasade kaatoi heistä neljä; mutta sakilainen kiroili mielessään sitä, että oli ampunut kaksi laukausta harhaan.

Byrnen vastarinta sai ruskeaihoiset, joita enää oli jäljellä ainoastaan kaksi, tyrmistymään. He olivat ilmeisesti saaneet kyllikseen, sillä he peräytyivät juoksujalkaa. Sakilainen kestitsi heitä vietä parilla laukauksella, nosti sitten tiedottoman ranskalaisen selkäänsä ja riensi takaisin viidakkoon.

Metsän suojassa he laskivat ranskalaisen pitkälleen maahan. Tyttö arveli, että rinnassa oleva kauhea haava tuottaisi kuoleman hyvin pian.

Byrneä ei Therieren tilan vakavuus näyttänyt vähääkään liikuttavan; hän irroitti miehen patruunavyön ja kiinnitti sen uumenilleen, vaihtaen samalla revolveriin kuusi uutta patruunaa.

Äkkiä hänen katseensa osui Oda Isekaan, joka virui sidottuna ja kapaloituna heidän takanaan pensaikossa, mihin hän ja Theriere olivat hänet jättäneet. Apua saaneet samurait hiipivät parhaillaan varovasti heidän suojapaikkaansa päin.

»Olin kuulevinani teidän ja vinosilmien louskuttelevan leukojanne, silloin kun tapasin teidät tuolla», virkkoi hän Barbaralle.

»Käskekää tämän vekkulin ilmoittaa kumppaneilleen, että minä nitistän hänet, jolleivät he pötki tiehensä ja anna meidän poistua rauhassa. Theriere kertoi, että hän on isäukkonsa kuoltua kuningas, ja hänen isäukkonsa on sama jehu, jonka te napautitte nukkumaan tuolla kanakopissa», selitti sakilainen kuvaavasti. »Niin ollen on tämä velikulta itse kuningas nyt.»

Barbara Harding oivalsi heti, kuinka mainio Billyn ehdotus oli. Hän meni aukeaman laitaan lähestyvien vihollisten näkyviin vierellään sakilainen, jolla oli revolveri kädessään, ja huusi heille heidän esivanhempiensa kielellä, kehottaen heitä kuuntelemaan mitä hänellä oli sanottavaa. Sitten hän ilmoitti, että heillä oli vankinaan Oda Yorimoton poika, ja että jos heitä vielä hätyytettäisiin, se maksaisi hänen henkensä.

Samurait neuvottelivat keskenään vähän aikaa; sitten yksi heistä vastasi, etteivät he uskoneet tytön puhetta, ja että Oda Yorimoton poika Oda Iseka oli hyvässä turvassa kylänä.

»Odottakaa!» käski tyttö. »Me näytämme hänet teille.» Ja kääntyen
Byrnen puoleen hän pyysi tuomaan nuorukaisen näkyville.

Kun valkoinen mies palasi poika sylissään, pääsi katselevilta alkuasukkailta tuskan ja raivon sekainen ulvonta.

»Jollette enää ahdista meitä, emme tee hänelle mitään pahaa», vakuutti Barbara; »ja poistuessamme saareltanne päästämme hänet vapaaksi. Mutta jos vielä hyökkäätte kimppuumme, niin tämä valkoinen mies, joka häntä pitelee, sanoo repivänsä sydämen hänen rinnastaan ja heittävänsä sen kettujen ruoaksi!»

Se oli perin verinen uhkaus Barbara Hardingin kaltaisen herkkäluontoisen naisen lausumaksi. Mutta hän tunsi muinaisten japanilaisten taikauskoa kylliksi ollakseen varma siitä, että hänen sanansa tehoaisivat voimakkaasti Yokan nuoren valtiaan alamaisiin.

Taaskin neuvottelivat alkuasukkaat kuiskaillen. Lopuksi se mies, joka oli puhunut toisten puolesta, huusi muukalaisille:

»Me emme ahdista teitä, niin kauan kuin te ette tee pahaa Oda Isekalle. Mutta pidämme teitä aina silmällä ollessanne saarella, ja jos hänelle sattuu jotakin vahinkoa, ette te pääse poistumaan, sillä me tapamme teidät kaikki.»

»Luullakseni he varovat avoimesti hyökkäämästä kimppuumme», vastasi tyttö: »mutta emme hetkeksikään saa luopua valppaudesta, sillä ensimmäisessä sopivassa tilaisuudessa he murhaavat meidät, siitä olen varma.»

Sitten he palasivat Therieren luokse. Mies makasi tajuttomana ja ähkyen samassa paikassa, johon Byrne oli hänet sijoittanut. Sakilainen irroitti kapulan Oda Isekan suusta.

»Hän väittää, että menemällä suoraan tätä takanamme olevaa rotkoa myöten ylöspäin joudumme pienelle lähteelle», selitti tyttö.

Päästettyään Oda Isekan jalat vapaiksi ja kiinnitettyään hänet samalla ruohonuoralla omaan vyöhönsä nosti Byrne Therieren syliinsä ja viittasi sitten nuorukaista lähtemään rotkoon.

»Kävelkää vierelläni», komensi hän Barbara Hardingia, »ja pitäkää pilkistimenne tähdättyinä taaksepäin!»

Äänettömänä lähti seurue astelemaan ylöspäin pitkin polkua, joka pian muuttui kiviseksi ja jyrkäksi, samalla kun heidän takanaan hiipivät pensaiden suojassa heitä väijyvät samurait.

Puoli tuntia kestäneen perin vaivaloisen kiipeämisen jälkeen alkoi sakilainen tuntea verenvuodon vaikutuksia.

Hän yskäisi hieman ponnistuksesta, ja samassa tulvahti veri jälleen virtaamaan rinnassa olevasta tuoreesta haavasta. Mutta hänen vierellään kävelevä tyttö ei huomannut hänen horjuvan eikä heikontuvan ja ihmetteli miehen ruumiillista kestävyyttä.

Mutta kun he vihdoin saapuivat keskellä lumoavan kaunista luonnon muodostamaa luolaa kumpuavalle, kirkasvetiselle lähteelle, jonka sitä ympäröivät kivijärkäleet ja riippuvat sammalkimput melkein piilottivat, ja Oda Iseka antoi merkin, että he olivat saapuneet määräpaikkaansa, laski Byrne Therieren hiljaa kukkaiselle nurmikolle, päästi heikon ähkäisyn ja vaipui tajuttomana ranskalaisen viereen.

Barbara Harding säikähti. Äkkiä hän tajusi alkaneensa pitää tuota syrjäkujien jättiläistä voittamattomana, ja samalla hänessä heräsi toinenkin ajatus — että hän oli johtunut perustamaan toiveensa mahdollisesta pelastumisesta enemmän Byrnen kuin Therieren varaan. Mutta nyt hän oli jylhän saaren sydämessä hiipivien, murhanhimoisten raakalaisten ympäröimänä seuranaan vain kaksi kuolevaa valkoista miestä ja ruskeaihoinen panttivanki.

Oda Iseka käsitti tilanteen. Voitonriemusta virnistäen hän kajahdutti äänekkään luikkauksen.

»Tulkaa reippaasti, soturini!» hän huusi. »Molemmat valkoiset miehet ovat kuolemaisillaan.»

NELJÄSTOISTA LUKU

Kuullessaan villien tuimat äänet niin läheltä sai Barbara Harding kuin sähköiskusta takaisin toimintakykynsä. Hän syöksähti Byrnen luokse, tempasi Therieren revolverin kaatuneen sakilaisen vyöltä ja kääntyi se kädessään nuorukaiseen päin kuin naarastiikeri.

»Nopeasti!» hän kiljaisi. »Käske heidän poistua — surmaan sinut, jos he tulevat likemmäksi.»

Poika horjahti taaksepäin, säikähtäen valkoisen tytön säihkyviä silmiä ja uhkaavaa asentoa, ja hänen äänessään kuului selvästi pelon aikaan saama värinä, kun hän komensi käskyläisiään pysähtymään.

Vapauduttuaan ainakin toistaiseksi välittömästi uhkaavan vaaran pelosta Barbara Harding kiinnitti huomionsa jalkojensa juuressa viruviin, tajuttomiin miehiin. Kaikesta päättäen saattoivat he molemmat heittää henkensä millä hetkellä hyvänsä. Kun hän katseli Theriereä, valtasi hänet myötätuntoinen sääli, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä.

Mutta ensinnä hän ryhtyi hoitamaan sakilaista — miksi hän niin teki, sitä hän ei kuolemakseenkaan olisi osannut selittää.

Hän valoi kylmää lähdevettä miehen kasvoille, hautoi sillä hänen ranteitaan ja pesi hänen haavansa, repi sitten hameestaan kaistaleita kääreeksi rinnassa olevaan, syvään, kamalasti ammottavaan haavaan, koettaen tyrehdyttää miehen joka henkäyksellä pulppuavaa verta.

Ja vihdoin hänen ponnistuksensa saivat palkkionsa: verenvuoto asettui, ja sitten näkyi palaavan tajunnan merkkejä.

Sakilainen avasi silmänsä. Hän näki Barbara Hardingin kauniit kasvot hyvin lähellä itseään. Otsallaan hän tunsi tytön vilpoisen, pehmeän käden viihdyttävää hyväilyä.

Hän sulki jälleen silmänsä tukahduttaakseen sen oudon, akkamaisen tunteen, että hän nautti, kun häntä hoiteli hellä nainen — ja, mikä kirottua, hienoston nainen!

Vaivaloisesti hän nousi toisen kyynärpäänsä varaan ja katsoi tyttöä äkäisesti.

»Menkää pois!» hän ärähti. »Minä en ole mikään keikari, tollo.
Heittäkää hypistely! Antakaa minun olla rauhassa! Tiehenne!»

Loukkaantuneena enemmän kuin olisi tahtonut itselleenkään myöntää Barbara Harding kääntyi poispäin tylyn kiittämättömästä potilaastaan ja ryhtyi hoitamaan ranskalaista. Sakilainen luki hänen piirteistään, kuinka pahasti hänen sanansa olivat tyttöön koskeneet, ja virui jonkun aikaa hiljaa, miettien sitä ja tarkkaillen Barbaran näppäriä, valkeita sormia niiden hoivaillessa vähissä hengin olevaa Theriereä.

Hän näki tytön pesevän veren ja lian miehen rinnassa olevasta hirvittävästä haavasta ja silloin hän käsitti, kuinka tavatonta rohkeutta tämänkaltainen kaamea työ vaati Barbaran tapaiselta naiselta.

Aikaisemmin ei sellainen ajatus olisi johtunut hänen päähänsäkään. Eikä hän myöskään olisi vähääkään välittänyt siitä kivusta, jonka hänen sanansa olivat tytölle tuottaneet. Sen sijaan hän olisi suuresti nauttinut Barbaran harmista ja hämmennyksestä.

Mutta nyt valtasi hänet kummallinen, outo tunne, harras halu jollakin tavoin lieventää äskeisten sanojensa vaikutusta. Mikä ihmeellinen mullistus olikaan käynnissä Kellyn joukkueen sakilaisen sydämessä!

Barbara Harding katsahti häneen kysyvästi. Tytön silmissä oli sama kylmä, ylpeän ylimielinen ilme, joka niissä oli aina ollut niiden suuntautuessa Byrneen Halfmoonilla ja joka pani miehen vihan puhkeamaan rajuimmilleen. Sen näkeminen salpasi sakilaisen hengityksen ja hänen aikomansa ajatuksen lausuminen tuli entistäkin vaikeammaksi, jopa melkein mahdottomaksi.

Hän rykäisi hermostuneesti, ja hänen otsalleen palasivat synkät, uhkaavat rypyt.

Billy Byrne selvitti kurkkuaan, ja sitten luiskahti hänen huuliltaan, ei se lause, jota hän oli ajatellut, vaan äkillinen, ajattelematon kiukunpurkaus, joka tuntui lähtevän toisesta ihmisestä, Billy \Byrnen entisestä olemuksesta.

Tämä raaka kysymys loukkasi Barbara Hardingin siveellisiä tunteita niin, että hän ponnahti seisoalleen. Kammoten hän silmäili miestä, joka oli puhunut tuolla tavoin kuolemankielissä olevasta, uljaasta ja ylevästä toverista. Hänen silmänsä liekehtivät vihaisesti, ja hänen kielellään pyöri kiivaita, katkeria sanoja, mutta äkkiä hän muisti, kuinka uhrautuvaisen sankarillisesti Byrne oli palannut Therieren luokse, uhmaten päällekarkaavia samuraita, kuinka kylmäverisen rohkeasti hän oli kantanut tajuttoman miehen viidakkoon. Hän muisti sen melkein yli-inhimillisen hartaan uskollisuuden, joka oli pitänyt Billyä pystyssä hänen valittamatta ponnistellessaan jyrkkää vuoripolkua ylöspäin, kantaen kuolevaa ranskalaista, samalla kun hänen oma elinnesteensä valui punaiseksi viiruksi hänen jälkeensä.

Sellaiset urotyöt ja nämä sanat eivät voineet sopeutua samaan yksilöön. Vain yksi selitys oli mahdollinen — Byrnessä täytyi olla kaksi miestä, joiden luonteet olivat yhtä erilaiset, kuin jos niillä olisi ollut kaksi eri ruumista.

Ja kukapa voi väittää, ettei tytön olettamus ollut oikea? Ainakin näytti siltä, että Billyn olemus eli murrostilassa, ja sillä hetkellä oli vielä mahdoton edeltäpäin sanoa, kumpi puoli kulloinkin pääsisi voitolle.

Byrne kääntyi toisaalle, kaihtaen moitetta, joka kauhun jälkeen kuvastui tytön silmistä, ja painoi päänsä ojennetulle käsivarrelleen, huoahtaen väsyneesti. Barbara silmäili häntä hetkisen kasvoillaan hämmentynyt ilme ja alkoi sitten jälleen hoidella Theriereä.

Ranskalainen hengitti tuskin huomattavasti, mutta jonkun ajan kuluttua hän aukaisi silmänsä ja katseli raukeasti ympärilleen. Nähdessään tytön hän hymyili ja koetti puhua, mutta yskänpuuska nosti verisen vaahdon hänen huulilleen, ja hän sulki silmänsä uudelleen.

Yhä heikommaksi kävi hänen huountansa, kunnes tytön oli hyvin vaikea lainkaan havaita hänen henkäyksiään. Barbara ajatteli hänen kuolevan ja oli hyvin peloissaan.

Hän vilkaisi huolestuneena sakilaiseen. Tämä makasi yhä pää painettuna käsivartta vasten, mutta tyttö ei voinut erottaa, oliko hän vaipunut mietteisiinsä, uneen vaiko kuolemaan.

Hän meni verkkaisesti miehen luokse, kumartui ja laski kätensä hänen olalleen.

Sakilainen käänsi kasvonsa häneen päin. Mies oli väsyneen ja riutuneen näköinen.

»Mikä on hätänä?» hän kysyi, ja hänen äänensä oli pehmeämpi kuin milloinkaan ennen.

»Luulen herra Therieren olevan viimeisillään, ja minä — minä — oi, minua pelottaa niin kovasti.»

Mies punastui hiusmartoaan myöten. Hän ei saattanut ajatella muuta kuin niitä ilkeitä sanoja, jotka hän vähän aikaa sitten oli lausunut; ja nyt oli Theriere kuolemaisillaan.

Jos jokin olisi viitannut, että Byrne tunsi Halfmoonin toista perämiestä kohtaan mitään muuta kuin vihaa, olisi Billy nauranut — neljäkolmatta tuntia takaperin; mutta nyt hän aivan odottamattaan tajusi, ettei hän halunnut Therieren kuolevan.

Sitten hänen mielessään alkoi sarastaa, että hänen sydämessään oli syntynyt uusi tunne joka oli ollut hänelle tyyten outo koko hänen kovan, yksinäisen elämänsä ajan — ystävyys!

Hän tunsi ystävyyttä Theriereä kohtaan! Sellaista oli mahdoton ajatella, mutta kuitenkin sakilainen tiesi, että asia oli niin.

»Tunnetteko minut, kumppani?» tiedusti sakilainen, ja Barbara Harding tiesi hänen äänestään, että hänellä oli kyyneleet silmissä. Mutta tyttö ei tiennyt niiden herahtaneen esille vastakaikuna Billyn juuri lausumille sanoille, jotka olivat hellimmät, mitä hänen huuliltaan oli koskaan lähtenyt.

Theriere hapuili Byrnen kättä ja tarttui siihen. Ilmeisesti myöskin hän oli huomannut sakilaisen äänen harvinaisen värinän.

Barbara Harding toi hänelle juotavaa, tukien hänen päätään polveaan vasten antaessaan sitä hänelle. Raikas neste tuntui virkistävän häntä, sillä pian hän alkoi puhua hyvin kuuluvasti:

»Minä poistun, Byrne, mutta sitä ennen tahdon sanoa sinulle parin viime päivän aikana oppineeni uskomaan, että sinä olet uljain kaikista tuntemistani uljaista miehistä. Viikko sitten pidin sinua raukkana — pyydän sitä sinulta anteeksi.»

»Älkää sitä muistelko», kuiskasi Byrne; »viikko sitten taisinkin olla raukka. Tuntuu olevan olemassa useammanlaista sisua — luulen parhaillaan oppivani oikeanlaatuista.»

»Ja, Byrne», jatkoi Theriere, »älä unohda, mitä sinulta pyysin, ennen kuin heitimme arpaa siitä, kumpi lähtisi Oda Yorimoton majaan!»

»Hyvästi, Byrne!» kuiskasi Theriere. »Pidä hyvää huolta neiti
Hardingista!»

»Hyvästi, kumppani!» sanoi sakilainen. Hänen äänensä särkyi, ja kaksi isoa kyynelkarpaloa vierähti »Länsipuolen raisuimman pojan» poskille.

»Hyvästi, ystäväni!» hän virkkoi. »Jumala palkitsee teille ystävyytenne, uljuutenne ja uskollisuutenne. Taivaassa on varmaankin erikoinen kunnialuettelo teidän kaltaisianne yleviä ihmisiä varten.»

»Byrne kertoo teille kaikki», hän ilmoitti, »paitsi sitä, kuka olen — sitä hän ei tiedä.»

»Onko teillä jotakin sanomaa, ystäväni», kysyi tyttö, »jonka haluaisitte minun toimittavan perille?»

»Nimeni on», hän alkoi sitten puhua, »Henri Theriere. Olen kreivi de Cadenet Ranskasta. Minulla ei ole mitään sanomia lähetettävänä, neiti Harding, paitsi mitä katsotte sopivaksi ilmoittaa omaisilleni. Kun viimeksi kuulin heistä, asuivat he Pariisissa — veljeni, Jacques, oli parlamentinjäsen.»

Hänen äänensä oli käynyt niin hiljaiseksi ja heikoksi, että tyttö tuskin erotti sanoja. Hän vetäisi henkäyksen, pari ja koetti sitten taaskin puhua. Barbara kumartui likemmäksi, melkein painaen korvansa kuolevan huulille.

Sanat olivat melkein kuulumattomat, ja sitten ruumis jäykistyi, vavahtaen suonenvedontapaisesti. Henri Theriere, kreivi de Cadenet, oli siirtynyt jalojen esivanhempiensa luokse.

»Hän on mennyt», kuiskasi tyttö silmät kuivina, mutta tuntien tuskaa. Hän ei ollut rakastanut tätä miestä, sen hän tiesi; mutta hän oli oppinut pitämään Theriereä ainoana vilpittömänä ystävänään heidän pienessä maailmassaan, jossa oli pelkkiä konnia ja murhamiehiä.

Hän oli pitänyt ranskalaisesta oikein paljon — hyvin mahdollisesti hän olisi vielä kerran vastannut miehen ilmeisestikin helliin tunteisiin. Hänellä ei ollut aavistustakaan Therieren kovan elämän nurjasta puolesta eikä miehen ensi kertoja häntä lähennellessään harjoittamasta roistomaisen kierosta pelistä.

Hän piti Theriereä yksinomaan rehellisenä, rohkeana kunnianmiehenä; ja siinä hän oli oikeassa, sillä mikä hyvänsä Henri Theriere lieneekin entisyydessään ollut, olivat hänen elämänsä muutamat viime päivät näyttäneet hänet oikeassa valossaan, sellaisena, jollaisen syntyperä ja luonto olivat aikoneet hänestä tehdä loistavan uran kestäessä. Kuolemallaan hän oli sovittanut paljon syntejä.

Ja näinä viime päivinä hän oli siirtänyt synnynnäistä perintöään, ylevyyttä ja ritarillisuutta, toiseen mieheen, vaikka hän itse sen enempää kuin tämä toinenkaan ollut siitä tietoinen; sillä tietämättään pyrki Billy Byrne muovaamaan itseään sen miehen esikuvan mukaiseksi, jota hän oli vihannut, multa josta hän oli oppinut pitämään.

Tytön lausuman kuolinilmoituksen jälkeen istui sakilainen kauan aikaa pää kumarassa tuijottaen maahan. Iltapäivä oli kallistunut iltaan, ja troopillisten seutujen lyhyt hämärä verhosi jo heidät — muutamien minuuttien kuluttua olisi pimeä.

Äkkiä Byrne kohotti päätään. Hänen katseensa harhaili pienen aukeaman ympäri.

»Vinosilmä!» huudahti Billy. »Missä on kiinalainen?» Ja toden totta,
Oda Iseka oli kadonnut!

Nuori daimio oli käyttänyt hyväkseen sitä, että hänen vangitsijansa olivat Therieren viimeisillä, hetkillä olleet kokonaan omien tunteittensa vallassa, nakertanut poikki ruohoköyden, jolla hän oli kytketty sakilaiseen, ja kädet yhäti selän taakse sidottuina pujahtanut kylään vievälle viidakkopolulle.

»Nyt he ovat kimpussamme millä hetkellä tahansa», tuskaili tyttö. »Mitä voimme tehdä?»

»Meidän on parasta pötkiä tiehemme», vastasi sakilainen. »Sisuani kirvelee lähteä käpälämäkeen kiinalaislauman tieltä, mutta meidän taitaa olla pakko livistää.»

»Minun on kannettava hänet jonnekin lähistölle», vastasi sakilainen. »En usko jaksavani retuuttaa häntä kovinkaan kauaksi tänä iltana — en ole vielä oikein kunnossa. Ei kai teistä ole hyvin paha, jos hautaan hänet tänne?»

»Muuta keinoa ei ole, herra Byrne», sanoi tyttö. »Te ette saa ajatellakaan kantaa häntä etäälle. Olemme tehneet kaikki, mitä olemme voineet herra Theriere-raukan puolesta — olette jo ollut vähällä uhrata henkenne hänen tähtensä, eikä hyödyttäisi vähääkään viedä hänen ruumistaan mukaamme.»

»Minua kammottaa se ajatus, että nuo pääkalloja metsästävät vinosilmät saisivat hänet kynsiinsä», selitti Byrne. »Mutta ehkä saan piilotetuksi hänen hautansa, niin etteivät he noin vain sitä löydä.»

»Te ette ole sellaisessa tilassa, että jaksaisitte kantaa häntä ollenkaan», virkkoi tyttö. »Minua pelottaa, ettette jaksa kävellä pitkälle ilman taakkaakaan.»

»Te ette tunne minua, neiti», hän vastasi, kumartui, nosti ranskalaisen leveille hartioilleen ja lähti vuoren rinnettä ylöspäin poluttomassa pensaikossa.

Tavalliselle ihmiselle se olisi ollut mahdottoman raskas työ parhaissakin voimissa; mutta sakilainen astui itsepintaisen vakavasti edelleen, vaikka hän olikin heikkona kivusta ja verenvuodosta, ihmettelevän tytön seuratessa hänen kintereillään.

Sadan metrin päässä lähteeltä he joutuivat pienelle tasaiselle kohdalle, ja Oda Yorimoton miekoilla, jotka heillä vielä oli mukana, he kaivoivat tänne matalan haudan, johon laskivat kreivi de Cadenetin maalliset jätteet.

Barbara Harding luki kuiskaamalla lyhyen rukouksen äsken umpeen luodun haudan äärellä sakilaisen seisoessa hänen rinnallaan taivutetuin päin. Sitten he lähtivät jatkamaan pakomatkaansa jylhän vuoren kolkkoa rinnettä ylöspäin.

Vihdoin nousi kuu valaisemaan heidän tietään, mutta kiipeäminen oli sittenkin rasittavaa ja vaarallista. Monin paikoin oli heidän edettävä käsikkäin melkoisia matkoja, ja kahdesti oli sakilainen ottanut tytön syliinsä ja kantanut hänet erittäin vaarallisten ja vaikeiden kohtien ylitse.

Kohta keskiyön jälkeen he osuivat pienelle vuoripurolle, jonka vartta pitkin he saapuivat luonnon muodostamaan umpikujaan. Puro sai sieltä alkunsa, ja heidän tiensä tukkesivat äkkijyrkät, huimaavan korkealle kohoavat, paljaat kalliot, joiden yli oli mahdoton päästä.

Tähän pieneen, pyöreään rotkoon he olivat tulleet ahtaan kalliosolan kautta, jonka pohjalla pikku puro solisi, ja heikkona ja voipuneena oli sakilaisen nyt tunnustettava, ettei hän enää jaksanut kävellä.

»Kukapa olisi uskonut, että olen tällainen vätys?» hän kiukkuili harmissaan.

»Minun mielestäni te olette suorastaan ihmeellinen, herra Byrne», vastasi tyttö. »Harvat miehet olisivat jääneet henkiin kestettyään kaiken sen, mitä te olette tänään kestänyt.»

»Meidän lienee pakko tyytyä ja majoittua tänne parhaamme mukaan», hän sanoi. »Joka tapauksessa tämä tuntuu olevan oiva kolo puolustettavaksi.»

Heikkoudestaan huolimatta hän kokosi kuivia ruohoja, kasaten ne onkalon perällä kasvavan kitukasvuisen puun alle.

»Tässä on teille höyhenpatja», hän huomautti, yrittäen laskea leikkiä. »Ja nyt on teidän viisainta painautua heinille, sillä varmaankin olette lopen uupunut.»

Hän oli niin väsynyt, että nukkui melkein heti saatuaan sopivan asennon paksulla heinäkasalla eikä vähääkään ajatellut omituista tilaansa.

Aurinko oli jo korkealla taivaalla, ennen kuin tyttö seuraavana aamuna heräsi, ja kului useita minuutteja, ennen kuin hän pääsi selville oudosta ympäristöstään. Aluksi hän luuli olevansa yksin, mutta sitten hän huomasi jättimäisen hahmon seisovan heidän turvapaikkaansa tuovalla aukolla.

Se oli sakilainen, ja kun tyttö näki hänet, selvisi hänelle, kuinka hirvittävän vaarallinen hänen asemansa oli — yksin tämän raakalaissaaren jylhässä vuoristossa Billy Malloryn murhaajan seurassa, saman pedon, joka oli potkaissut tiedotonta Theriereä kasvoihin, sakilaisen, joka oli loukannut ja uhannut lyödä häntä. Se ajatus puistatti häntä.

Mutta sitten hän muisti miehen toisen puolen eikä olisi kuolemakseenkaan voinut sanoa, pelkäsikö hän Byrneä vai eikö: kaikki riippui siitä, millä tuulella mies sattui olemaan. Olisi parasta suostutella häntä etukäteen.

Byrne käännähti. Tyttö säikähti nähdessään hänen riutuneet, kalpeat kasvonsa.

»Vinosilmät olisivat saattaneet olla vainuamassa meitä — ei ollut turvallista nukkua», myönsi Byrne. »Mutta minä nykäisen vähän unta nyt aamulla, kun ensin olemme löytäneet jotakin syötävää.»

»Tuo puro on täynnänsä kaloja», selitti Billy, »ja jos teillä on neula, niin luulenpa saavani siepatuksi niitä jonkun.»

Tyttö löysi neulan, jota Billy kehui perin kelvolliseksi, ja kengännauha siimana ja iso heinäsirkka syöttinä alkoi sakilainen onkia vuoristopurosta. Kalat, jotka eivät osanneet kavahtaa pyydystä ja olivat näin varhain aamulla nälkäisiä, osoittautuivat helpoksi saaliiksi, ja kahdella heitolla hän sai kaksi komeata kappaletta.

»Minä voisin syödä toistakymmentä tuollaista kiiskeä», tuumi sakilainen ja heitti onkensa yhä uudelleen veteen, kunnes hän kahdenkymmenen minuutin kuluttua oli nostanut viereensä nurmikolle aimo läjän lihavia, välkkyviä taimenia.

Taskuveitsellään hän puhdisti ja suomusti ne; sitten hän laittoi tulen kahden kiven väliin, työnsi kalat tikkuihin ja käristi ne kaikki.

Heillä ei ollut suolaa, ei pippuria, ei voita, ei mitään muuta särvintä kuin kalaa; mutta tytöstä tuntui, ettei hän koko elämänsä aikana ollut nauttinut niin maukasta ateriaa, ja vasta sitten, kun kypsyvän kalan tuoksu oli lehahtanut hänen sieraimiinsa, oli hänen mieleensä johtunut, ettei hän ollut pannut suuhunsa muruakaan senjälkeen kuin toissa päivänä.

»Ja nyt», virkkoi sitten Billy Byrne, »taidan oikaista raajani vähäksi aikaa. Pitäkää te pilkistimenne tähyilemässä vinosilmiä, ja heti kun kuulette outoa ääntä, muistakaakin herättää minut!» Sitten hän oikaisihe ruoholle ja nukkui melkein heti.

Ajan kuluksi tarkasteli tyttö heidän kallioista pakopaikkaansa. Sinne pääsi vain yhdeltä suunnalta, ahtaasta solasta, josta puro juoksi. Aukon ulkopuolelle hän ei uskaltanut mennä, mutta sen läpi näkyi alhaalla metsäinen rinne, ja kahdesti asteli hirvi aivan hänen lähitseen, pysähtyen purolle juomaan.

Se oli ihanteellinen paikka, ja sen kauneus tenhosi häntä niinkin huolestuttavissa oloissa kuin ne olivat, jotka olivat pakottaneet hänet etsimään sieltä epävarmaa turvaa. Jossakin toisessa seudussa ja vertaistensa seurassa hän olisi, sen hän saattoi kuvitella, riemumielin viettänyt pari viikkoa tällaisessa metsäparatiisissa.

Ajatus herätti toisen — kuinka kauan pysyisi sakilainen luotettavana seuralaisena? Hän näytti yhtenään joutuvan ojasta allikkoon. Saattoiko hän toivoa, että tuo raaka murhamies vähääkään hillitsisi itseään, kun hänen voimansa palaisivat ja hän näkisi, kuinka eristettyjä he olivat?

Niin, hänen omalla tasollaan oli vain harvoja miehiä, joiden seurassa hän olisi voinut pelkäämättä viettää viikon, pari kahdenkesken villillä raakalaissaarella!

Mutta juuri miehen koko ja hänessä piilevä hillitön hurjuus, jota hän pelkäsi, olivat hänen ainoa turvansa kaikkia muita vaaroja vastaan paitsi miestä itseään.

Ruumiillisesti oli luonto luonut sakilaisen suojelijaksi, sillä hän kykeni uhmailemaan rasituksia ja vaaroja, joihin tavallinen mies olisi jo aikoja sitten sortunut. Niinpä tyttö aprikoi, että hän oli samalla kertaa sekä turvassa että turvatonna, koska sakilainen oli hänen toverinaan!

Näin miettiessään hän antoi katseensa harhailla solan edustalla olevalle rinteelle. Hätkähtäen hän hypähti seisomaan, varjosti kädellä silmiään ja tähysti tarkasti puiden sekaan, sillä hän olisi voinut vannoa, että siellä liikkui jotakin.

Nopeasti hän juoksi Byrnen luokse ja pudisti häntä hätäisesti olkapäästä.

VIIDESTOISTA LUKU

'Yhdessä tyttö ja sakilainen menivät rotkon suulle. Ulkonevan kalliokielekkeen takaa he tirkistelivät alhaalla leviävään metsään.

»Niin», vastasi tyttö, »ja näen niitä taaskin. Katsokaas! Tuonne alas — oikealle puolelle!»

»Vinosilmiä», hän äännähti. »Näettekös, kuinka heitä vilisee? Niitä on ainakin satakunta!»

»Minusta ei tämä paikka enää tunnu niin oivalliselta kuin aluksi», hän huomautti. »Nuo japanilaiset piikkimiehet saattavat kavuta tuonne kallionreunalle ja parilla heitolla lähettää meidät tuonelaan.»

»Ja jos haluamme suoriutua pois täältä», jatkoi sakilainen, »pitää meidän kiirehtiä ja sivaan. Tulkaa mukaan!» Samassa hän pujahti aukosta, kääntyi heti oikealle ja lähti juoksemaan hipoen äkkijyrkkää kalliota, joka ulottui niin kauaksi kuin he näkivät, häipyen vähän matkan päässä alkavaan metsään.

Puut ja pensaat piilottivat heidät alhaalla olevien näkyvistä. Ilmitulon vaaraa ei heillä ollut muuta kuin lyhyenä hetkenä heidän tullessaan solasta, mutta he olivat valinneet sellaisen ajan, jolloin viholliset olivat olleet kaukana rinteellä tiheän pensaikon takana.

Tuntikausia pakolaiset riensivät edelleen, menivät erään harjanteen yli ja laskeutuivat taaskin toiseen laaksoon. Pienen puron rannalle he pysähtyivät lepäämään, toivoen päässeensä kokonaan eroon vainoojistaan.

Taaskin Byrne kalasti, ja taaskin he istuivat yhdessä yhden ruokalajin aterialla.

Aterian aikana huomasi mies yhä useammin tarkastelevansa tyttöä. Useiden päivien aikana oli hänen ihailunsa Barbaran kauneutta kohtaan kasvanut, ja nyt hänen oli vaikea siirtää katsettaan pois tytön kasvoista. Kolmasti Barbara yllätti hänet kiinteästi tuijottamassa ja joka kerta loi hämillään katseensa maahan.

Mies oli syötäessä ollut hyvin harvapuheinen, eikä Barbara olisi kuolemakseenkaan- osannut keksiä mitään keskustelunaihetta saadakseen hänen ajatuksensa johdetuksi muualle.

Billy hätkähti hiukan, ikäänkuin hänet olisi tavattu tekemästä jotakin epäiltävää.

»Niin luulen minäkin», hän myönsi. »Tämä ei ole lainkaan sopiva yöpymispaikka — se on liian avoin. Meidän on etsittävä jonkunlainen piiloisa kohta, jos suinkin voimme, sellainen, jonka voi jollakin tavoin sulkea.»

He lähtivät uudelleen jatkamaan toivottomalta tuntuvaa samoilemistaan — päämäärätöntä vaellusta, tietämättä mitä etsivät. Kauas vaarasta, kenties suoraan toisten monin verroin kauheampien vaarojen kitaan. Barbaran sydän oli raskas, sillä hän oli alkanut jälleen pelätä ja epäillä sakilaista.

He noudattivat pienen puron rantaa siihen kohtaan, missä se laski jokeen, ja etenivät sitten alaspäin laaksoa pitkin kilometriltä yhä leveämmäksi ja vuolaammaksi käyvän joen äyrästä.

Iltapuolella he saapuivat pienen, kallioisen saaren kohdalle, ja kun
Byrnen katse osui siihen, huudahti hän mielissään:

»Kas siinä on meille sopiva paikka! Tuolla meidän pitäisi voida piillä vaikka kuinka kauan.»

»Mutta miten pääsemme sinne?» ihmetteli tyttö, silmäillen peloissaan joen pyörteitä.

»Se ei ole syvä», rauhoitti Byrne. »Eteenpäin! Minä kannan teidät ylitse.» Ja vastausta odottamatta hän otti Barbaran syliinsä, laskeutuen sitten joen äyrästä veteen.

Ne ajatukset, jotka olivat yhtenään pyörineet miehen mielessä koko iltapäivän, ja tytön lämpimän, nuoren ruumiin äkillinen, läheinen kosketus salpasivat Billy Byrnen hengityksen ja panivat hänen verensä kuumasti kiertämään hänen suonissaan. Vain vaivoin hän tukahdutti rajun halun rutistaa Barbaraa rintaansa vasten ja peittää hänen kasvonsa suudelmilla.

Ja sitten välähti hänen päähänsä turmiollinen ajatus — miksi hänen pitäisi hillitä itseään?

Mitä merkitsi hänelle tämä tyttö? Eikö hän ollut aina vihannut Barbaraa ja hänen laatuisiaan? Eikö tämä tuntenut kammoa ja halveksumista häntä kohtaan? Ja kenelle tytön elämä kuului, kelle muulle kuin hänelle — eikö hän ollut kahdesti pelastanut tytön henkeä?

Mitäpä väliä sillä olisi? He eivät ikinä hengissä selviytyisi tältä raakalaissaarelta.

Nyt he olivat keskellä virtaa. Byrnen käsivarret olivat jo alkaneet tiukentua tytön ympärillä.

Äkkiä nykäisten hän koetti vetää Barbaran kasvoja alemmaksi lähelle omiaan, mutta tyttö nojasi molemmat kätensä hänen olkapäihinsä ja piti huulensa käsivarren matkan päässä. Silmät levällään hän katsoi sakilaista suoraan silmiin. Ja kumpikin näki toisen silmissä paljon puhuvan ilmeen.

Barbara näki, mitä oli pelännyt, mutta myöskin jotakin muuta, joka sai hänen sydämensä sykähtämään toivosta — vilpittömän rakkauden ilmeen — vai oliko hän voinut erehtyä? Ja sakilainen näki sen naisen rehelliset silmät, joita hän tietämättään rakasti, ja hänen sääliinsä ja suojelukseensa vetoavan rukouksen.

Viikko sitten Billy olisi nauranut sellaiselle vetoomukselle. Jopa hän epäilemättä olisi vastustelemisen tähden lyönyt tyttöä kasvoihin.

Mutta nyt hän ei tehnyt kumpaakaan, mikä oli selvänä todistuksena hänen sisäisestä muutoksestaan. Hän ei kuitenkaan hellittänyt otettaan eikä siirtänyt hehkuvaa katsettaan tytön säikähtyneistä silmistä.

Sillä tavoin hän kahlasi matalan, vuolaan joen poikki ja kiipesi saaren rannalle. Hänen sielussaan riehui taistelu edelleen.

Pelko — jäytävä, hyytävä pelko kuvastui nyt tytön silmistä. Se ilme oli sakilaisesta yhtä selvä kuin painettu kirja, ja eikö tyttö ollut sanonut olevansa peloissaan? Juuri sitä hän oli tahtonut saada aikaan silloin kun he vielä olivat Halfmoonilla — säikäyttää Barbaraa. Hän olisi siitä nauttinut, mutta ei ollut kyennyt sitä tekemään.

Nyt tytöstä näkyi, että hän pelkäsi, ja lisäksi hän oli itse sen myöntänyt, mutta nyt se ei sakilaista ilahduttanut. Päinvastoin se saattoi hänet sanomattoman pahoilleen ja hämilleen.

Ja sitten tuli pahinta — kyyneleet kihosivat noihin viehättäviin silmiin. Tukahdutettu nyyhkytys vavahdutti tytön vartaloa.

He olivat päässeet rantatöyryn harjalle, ja mies, joka yhäti piti
Barbaraa sylissään, seisoi ison puun alla pehmeässä viidakkoruohikossa.

Hitaasti hän laski tytön seisomaan maahan. Sokea halu kalvoi häntä vieläkin; mutta nyt oli herännyt toinen voima vastustamaan pahaa, joka äsken oli häntä hallinnut.

Hänen mieleensä muistuivat Therieren sanat: »Hyvästi, Byrne; pidä hyvää huolta neiti Hardingista!» Ja hän muisti viimeisen keskustelun aikana kuolevalle ranskalaiselle lausumansa tunnustuksen: »— viikko sitten taisinkin olla raukka. Tuntuu olevan useammanlaista sisua — luulen parhaillaan oppivani oikeanlaatuista.»

Hän oli seisonut silmät maahan luotuina vankan käden yhä puristaessa tytön käsivartta. Sitten hän taaskin katsahti Barbaraa silmiin. Tyttö odotti, suurissa silmissään pelokas ja kysyvä ilme, samoin kuin vanki syytettyjen aitiossa odottaa tuomarin päätöstä.

Katsellessaan edessään seisovaa Barbara Hardingia näki mies hänessä uuden, ihmeellisen hohteen, ja äkkiä kuin salaman valossa selvisi hänelle oikea asianlaita.

Hän tajusi, ettei hän voinut tehdä tytölle pahaa nyt eikä milloinkaan; sillä hän rakasti Barbaraa!

Tämän havainnon mukana Billy Byrnelle tuli se turruttava, lamauttava tieto, että hänen rakkautensa tulisi aina olemaan toivotonta — ettei tämä ylhäisöön kuuluva tyttö voisi koskaan kuulua sellaiselle kuin hän.

Barbara Harding, yhä katsellen häntä kysyvästi, näki muutoksen, joka ilmeni hänen olemuksessaan — Barbara näki nopean tuskan välähdyksen miehen silmissä, ja hän ihmetteli. Tämän sormet päästivät otteensa hänen käsivarrestaan käsien pudotessa velttoina sivuille.

»Älkää pelätkö», hän sanoi, »ei teidän tarvitse pelätä minua. En voisi tehdä pahaa teille, vaikka yrittäisinkin.»

Syvä helpotuksen huokaus pääsi tytön huulilta — helpotuksen ja ilon, ja hän havaitsi, että se johtui yhtä paljon siitä, että mies oli osoittanut todeksi hänen äskettäin tekemänsä uuden suotuisan arvion sakilaisesta, kuin että häntä itseään uhannut vaara oli ohitse.

»Tulkaa!» sanoi Billy Byrne, »meidän on parasta siirtyä hieman kauemmaksi mantereesta pois näkyvistä ja etsiä sopiva leirin paikka. Luulen, että meidän on levättävä täällä muutamia päiviä, kunnes olemme toipuneet kuntoon. Te olette varmaankin aivan poikki, ja niin olen minäkin, all right, all right.»

Yhdessä he etsivät sopivan paikan uudelle asuinsijalleen, ja tuntui siltä kuin muutama hetki sitten ilmennyt kauhea tilanne ei olisi koskaan uhannutkaan heitä, sillä tyttö tuntui, että suuri pelon taakka oli iäksi poistunut hänen hartioiltaan, ja vaikka tylsä kipu kalvoi sakilaisen sydäntä, oli hän kuitenkin onnellisempi kuin koskaan — onnellinen saadessaan olla rakastamansa naisen lähellä.

Oda Yorimoton pitkällä miekalla Billy Byrne katkoi puiden oksia, bambuja ja palmun lehtiä sekä sitoi ne pitkillä sitkeillä ruohoköysillä majan tapaiseksi suojaksi. Barbara keräsi lehtiä ja ruohoa peittäen niillä majan lattian.

»Numero yksi, Riverside Drive», sanoi sakilainen virnistäen saatuaan työnsä päätökseen, »ja nyt menen alas joen äyräälle rakentamaan Bowerya.»

»En iki maailmassa», vastasi Billy Byrne, »olen vanhasta kunnon Chicagosta, mutta olen ollut pari Kertaa New Yorkissa Goose Island Kidien kanssa ja tiedän siitä kaiken. Jäykkäniskat kuuluvat Bowerille, joten annamme sen nimen joen rannalla olevalle kojulleni. Te olette ylhäisöä, joten teidän tulee siis asua Riverside Drivella», ja sakilainen nauroi pienelle pilalleen.

Mutta tyttö ei nauranut hänen kanssaan, sen sijaan hän näytti huolestuneelta.

»Ettekö mieluummin kuuluisi 'ylhäisöön', tekin?» hän kysyi, »ja asuisi
Riverside Drivella, kadun toisella puolella aivan minua vastapäätä?»

Koko elämänsä ajan Billy oli katsonut halveksivasti vihattuun, veltostelevaan ylhäisöön, ja nyt kysymykseen eikö hän mieluummin haluaisi olla yksi heistä, oli aivan mahdotonta antaa myöntävää vastausta, ja kuitenkin, kummallista kertoakaan, hän huomasi itsessään oudon kaipauksen olla Therieren ja Billy Malloryn kaltainen; kyllä, tietyissä suhteissa jopa kuin Divinen. Hän halusi olla enemmän niiden miesten kaltainen, jotka hänen rakastamansa nainen tunsi parhaiten.

»Nyt on minun jo liian myöhäistä kuulua sinne koskaan», hän sanoi surullisesti. »Siihen täytyy syntyä. Vau! Enkö näyttäisikin hullunkuriselta valkeissa housuissa jonkun upean loistojahdin kannella?»

Barbarankin oli pakko nauraa sille kuvalle, jonka miehen sanat loitsivat hänen eteensä.

»En niinä sitä tarkoittanut», ehätti hän selittämään. »En tarkoittanut, että teidän olisi välttämättä pukeuduttava heidän tavallaan, vaan että teidän olisi oltava heidän tapaisensa — toimittava ja puhuttava samoin kuin he, kuten herra Theriere, jonka tunsitte. Hän oli herrasmies ja kunnianmies.»

»No niin, tarkoitittepa sitä tai olitte tarkoittamatta, niin on asia», intti sakilainen. »Minä en ole herrasmies: olen sakilainen. Sen olette tekin sanonut, kuten muistatte. Sanoitte sen silloin Halfmoonilla, enkä minä ole sitä unohtanut. Te olitte oikeassa; minä olen sakilainen. En ole ikänäni oppinut olemaan mitään muuta. En ole koskaan halunnut olla mitään muuta — ennen kuin tänään. Nyt tahtoisin olla herrasmies; mutta se on liian myöhäistä.»

»Olkoon menneeksi!» vastasi sakilainen leppeästi »Teidän tähtenne olisin valmis vaikka pitämään poskipartaa.»

»Huu!» huudahti Barbara Harding. »Jos sen tekisitte, niin en voisi katsoa teihin.»

Barbara huomasi tehtävänsä käyvän vaikeaksi, jos hän mieli suorittaa sen haavoittamatta miehen tunteita; mutta hän päätti takoa raudan ollessa kuumana ja uskaltaa, jos niikseen tulisi, loukata sakilaista. Miksi herra Billy Byrnen muokkaaminen oli hänestä niin tärkeätä, sen miettiminen ei juolahtanut hänen mieleensäkään.

»Ensimmäisiä harrastettavianne, herra Byrne, on oppia puhumaan sääntöjen mukaisesti. Ette esimerkiksi saa sanoa »työ», vaan »te», teidän on koetettava puhua samalla tavoin kuin minä puhun. Koko maailmassa ei kukaan puhu mitään kieltä virheettömästi, mutta on eräitä enemmän tai vähemmän räikeitä kieliopillisia ja ääntämisvirheitä, jotka erityisesti loukkaavat hienostuneiden ihmisten korvaa ja joita on helppo karttaa, jos vain varoo.»

»Hyvä on», virkkoi Byrne, »te saatte opettaa minulle, mitä tahansa tahdotte, ja minä panen parastani oppiakseni puhumaan keikarien tapaan — teidän tähtenne.»

Ja niin alkoi sakilaisen kasvatus, joka edistyi ripeästi, koska heillä kummallakaan ei ollut paljon muuta tekemistä; alkuun päästyään kävi mies kiihkeän innokkaaksi, sillä häntä kannusti se ilmeinen mielihyvä, jota hänen edistymisensä tuotti vapaaehtoiseen opetustoimeen ryhtyneelle tytölle.

Lisäksi se saattoi hänet ja Barbaran entistä läheisemmälle toveruuskannalle keskenään.

Kolmeen viikkoon he eivät kertaakaan poistuneet saareltaan paitsi noukkimaan hedelmiä, joita kasvoi läheisellä mantereella.

Haava oli vaivannut Byrneä aika lailla; joitakuita kertoja oli hän ollut vähällä saada verenmyrkytyksen. Kerran oli kuume kohonnut huolestuttavan korkealle, ja Barbara Harding oli istunut koko yön hänen vieressään, haudellen hänen otsaansa ja lievittäen hänen tuskiaan parhaan kykynsä mukaan. Vihdoin olivat miehen ihmeelliset elinvoimat pelastaneet hänet.

Hän eli kuitenkin pahasti heikontunut, eikä heistä kumpikaan ollut katsonut järkeväksi yrittää pyrkiä rannikolle, ennen kuin hän oli täysin toipunut entisiin voimiinsa.

Tähän asti oli heidän elämänsä ollut hyvin rauhallista. Kahdesti oli mantereella liikkunut alkuasukkaita, ilmeisesti metsästysseurueita; mutta takaa-ajosta ei ollut näkynyt merkkiäkään. Heidän näkemänsä miehet olivat olleet puhdasverisiä malaijeja; heidän joukossaan ei ollut ollut ainoatakaan samuraita; mutta heidän hurjan sotainen ulkomuotonsa oli varoittanut piileskelijöitä ilmaisemasta itseään.

Ravinnokseen he olivat saarelle saapumisestaan saakka käyttäneet pääasiallisesti kaloja ja hedelmiä. Joskus oli heidän ruokalistansa vaihteluna ollut lintuja ja kaloja, joita Byrnen oli onnistunut pyytää omalla keksimällään yksinkertaisella satimella; mutta viime aikoina riista oli käynyt varovaiseksi eikä kalojakaan tuntunut enää olevan niin kosolti.

Kun he olivat kaksi päivää eläneet pelkillä hedelmillä, ilmoitti Byrne aikovansa lähteä metsästysretkelle mantereelle.

»Niin», huudahti tyttö, »minä olen kuolemaisillani lihan kaipauksesta.
Tuntuu melkein siltä, että voisin syödä sitä raakana.»

»Se on varmaa, että minä voisin», totesi Billy. »Luoja armahtakoon sitä hirveä, joka joutuu tämän Therieren vanhan paukun kantamiin; te tuskin saatte siitä suupalaakaan. Olen niin nälkäinen, että todennäköisesti syön sen kokonaan — kavioineen, nahkoineen ja sarvineen — ennen kuin ehdin tuoda siitä mitään teille.»

»Älkää toki!» kielteli tyttö nauraen. »Hyvästi ja olkoon onneksi! Mutta älkää menkö varsin etäälle! Olen niin yksinäinen ja peloissani teidän ollessanne poissa.»

»Ei, olisin vain vastuksena; ettehän te voi menestyksellisesti väijyä hirviä, jos teillä on katselijoita.»

»No niin, koetan pysytellä äänen kuuluvissa, ja saatte odottaa minua takaisin millä hetkellä hyvänsä ennen auringon laskua.» Ja hän laskeutui rantatöyryltä jokeen.

Mantereelta vaani pensaan takana häijy, musta silmäpari hänen ja rannalle jääneen tytön liikkeitä, samalla kun pitkä, jäntevä, ruskea käsi puristi lujasti raskasta sotakeihästä ja teräslihakset jännittyivät rajua hyppyä ja vinhaa heittoa varten.

Tyttö tarkkaili Billy Byrneä, joka ponnisteli eteenpäin vuolaan joen kuohuissa.

Kuinka valtavan väkevä ja kestävä hän olikaan! Millainen mies! Hillitön voima-ihminen!

Ja niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, Barbara Harding huomasi ihailevansa juuri Byrnen hillittömyyttä, joka kerran oli ollut hänestä niin vastenmielinen. Hän näki miehen keveästi hyppäävän vastaiselle rannalle. Ja sitten hän näki Billyn lähellä kasvavan pensaan rajusti liikahtavan.

KUUDESTOISTA LUKU

Barbara Harding ei tiennyt, mikä liikahduksen oli aiheuttanut, mutta vaistomaisesti hän pelkäsi hengenvaaran väijyvän piiloisan lehvistön takana huoletonta sakilaista.

»Billy!» hän kirkaisi — ristimänimi lähti huomaamatpa hänen huuliltaan.
»Pensaassa, vasemmalla, kavahtakaa!»

Tytön äänen hätäinen sävy oli saanut Byrnen pyörähtämään ympäri heti ensimmäisen sanan kajahdettua — ja se hänet pelasti. Hän näki puolialastoman raakalaisen ja keihästä sinkauttavan käden; ja kuten hän olisi vaistomaisesti väistänyt oikean nyrkin survaisua päähän entisten aikojensa ottelutavalla, väisti hän nytkin astahtamalla oikealle, ja raskas ase suhahti vahinkoa tekemättä hänen olkansa ylitse.

Raivosta karjaisten vetäisi soturi terävän paranginsa ja karkasi käsikähmään. Byrne tempasi Therieren revolverin tupestaan ja laukaisi sen suoraan vasten raakalaisen kasvoja, mutta Barbaran kauhuksi ei patruuna lauennut.

Ennen kuin Billy ennätti painaa liipaisinta toistamiseen, oli malaiji hänen kimpussaan.

Tyttö näki valkoisen miehen hypähtävän syrjään välttääkseen vastustajansa tuhoisaa iskua, kääntyvän sitten vikkelästi kuin pantteri ja syöksähtävän käsiksi villiin.

Byrnen vasen käsivarsi kiertyi malaijin kaulaan ja oikean käden moukarimaisesta nyrkistä sateli iskuja ruskeaan naamaan.

Raakalainen heitti hyödyttömän parangin kädestään, repien kynsin ja hampain valtavan voimakasta olentoa, jonka käsiin huomasi joutuneensa; mutta yhtenään osui kauheita, säälimättömiä iskuja hänen suojattomiin kasvoihinsa.

Tämän alkuperäisen ottelun ainoa todistaja seisoi kuin lumottuna paikallaan, katsellen valkoisen miehen hurjaa, raakaa rajuutta ja leijonamaisia voimannäytteitä. Hitaasti, mutta varmasti hän survoi vastustajansa kasvot muodottomaksi möyhyksi — paljain käsin hän oli käynyt käsiksi aseistettuun soturiin ja surmasi hänet.

Se oli uskomatonta! Ei edes Theriere eikä Billy Mallory olisi kyenneet sellaiseen.

Heitettyään vihollisensa elottoman ruumiin maahan palasi Billy Byrne samaa tietä saarelle; hänen kasvoillaan oli leveä hymy, kun hän kiipesi tytön luokse.

»Minun taitaa olla paras tarkastaa tätä paukkua», hän huomautti, »ja pysytellä kotosalla. Ei ole turvallista jättää teitä yksin tänne — se on selvä. Ajatelkaapa, jos olisin ehtinyt pois näkyvistä, ennen kuin mies tuli esiin!» Tämä ajatus puistatti sakilaista silminnähtävästi.

Tyttö ei virkkanut mitään, ja senjohdosta mies katsahti äkkiä häneen. Barbaran silmissä oli kauhistunut ilme, samanlainen kuin kerran aikaisemminkin, silloin kun Byrne oli Halfmoonin kannella potkaissut tajutonta Theriereä.

»Mikä on hätänä?» tiedusti Billy levottomana. »Mitä olen nyt tehnyt? Minun oli nitistettävä se vintiö —- hän olisi varmasti tappanut minut, jollen olisi sitä tehnyt, ja sitten olisitte tekin ollut hänen käsissään. Minun oli se tehtävä teidän tähtenne — olen pahoillani siitä, että te sen näitte.»

»Ei se siitä johdu», vastasi tyttö hitaasti. »Se oli hyvin rohkea, ihmeellinen teko. Ajattelen herra Mallorya. Oi, Billy! Kuinka saatoitte menetellä niin?»

»Älkää, älkää!» hän rukoili. »Teidän tähtenne olisin valmis antamaan henkeni saadakseni hänet takaisin. Nyt tiedän, että rakastitte häntä, ja olen parhaani mukaan koettanut sovittaa rikostani häntä kohtaan, samoin kuin koetin olla rehti Theriereä kohtaan huomattuani hänen rakastavan teitä ja aikovan olla teille hyvä ja vilpitön. Hän oli teidän laatuisenne, ja toivoin auttamalla häntä saavuttamaan teidät omakseen voivani saada anteeksi sen, mitä tein Mallorylle.

— Nyt käsitän, ettei mikään voi koskaan pyyhkiä pois sitä tekoa. Minun on koko elämäni kaduttava sitä, koska te olette opettanut minut ymmärtämään, kuinka raa’asti ja raukkamaisesti menettelin. Jos ei teitä olisi, niin olisin aina ylpeillyt siitä — mutta te ja Theriere olette opettaneet minut näkemään kaikki toisessa valossa kuin ennen näin.

— En ole siitä pahoillani — olen siitä iloissani, sillä jos omantunnontuskat ovat osana rangaistuksestani, niin otan ne riemumielin vastaan ja kiitän kohtaloa, joka antaa minulle edes vähän sitä, mitä olen ansainnut. Mutta, neiti Harding, älkää enää katsoko minuun tuolla tavoin, sitä rukoilen — sitä en jaksa kestää teiltä!»

Ensimmäisen kerran Billy nyt aukaisi Barbaralle sydämensä näin peittelemättä, ja se koski tyttöön enemmän kuin hän olisi tahtonut myöntää.

»Olisi typerää väittää, etten voi milloinkaan unohtaa tätä hirveätä tapahtumaa», selitti tyttö, »mutta minusta ikäänkuin tuntuu, että se mies, joka teki sen, on kokonaan toinen kuin se, joka viimeksi kuluneina viikkoina on ollut niin uljas ja käyttäytynyt minua kohtaan niin ritarillisesti.»

»Mutta minä sen kuitenkin tein», intti Billy, »siitä ei päästä mihinkään. Se pysyy teidän muistissanne, joten ette voi koskaan ajatella herra Mallorya samalla ajattelematta sitä petoa, joka hänet murhasi — hyvä Jumala! ja minä pidin sitä reippaana miehen työnä!

— Mutta teillä ei ole aavistustakaan, miten minut kasvatettiin, neiti Harding», hän jatkoi. »Eipä silti, että tekoni olisi sen vuoksi annettava anteeksi; mutta kun sen tuntee, niin pitää melkein ihmeenä, että olen voinut edes yrittää olla siivo ja säädyllinen. En ole ikinäni hyvin tuntenut ainoatakaan muullaista ihmistä kuin varkaita, näpistelijöitä ja murhamiehiä — ja kaikki he olivat eläimiä, kukin omalla tavallaan, mutta paljoa pahempia kuin mykät luontokappaleet.

— En ollut yhtä ovela kuin useimmat heistä, joten minun oli turvauduttava raakaan voimaani, ja sen teinkin; mutta hyvä Jumala, millä tavalla! Rehellisen tappelun käsitys» — hän nauroi sille ajatukselle — »oli minulle tuiki tuntematon. Jos olisin sitä koettanut, niin hyvin pian olisin kellistynyt. Ei kukaan tapellut rehellisesti minun sakissani eikä missään muussakaan sakissa, johon milloinkaan osuin. Miehen tappaminen oli kunnia, ja jos se tehtiin potkaisemalla hänet kuoliaaksi, kun hän oli tajuton, ei se lainkaan himmentänyt sankariteon kunnianhohdetta — teko sellaisenaan oli kaikki kaikessa, tekemistapa ei merkinnyt mitään.

— Olisin silti voinut olla siivo ja säädyllinen, jos olisin tahtonut. Eräät läheisyydessäni syntyneet ja kasvaneet pojat olivat kylläkin siivoja. He saivat hyviä työpaikkoja ja pysyivät niissä; minua ellotti nähdessäni heitä — halveksin heitä ja vietin aikani vetelehtimällä kapakkojen nurkissa, juomalla itseni humalaan ja hätyyttelemällä naisia. Minä en tahtonut olla säädyllinen — en ennen kuin kohtasin teidät ja opin —»

Sitä hän ei ollut aikonut sanoa, ja tyttö tiesi sen. Hänen mielessään heräsi äkkiä halu kuulla Billy Byrnen lausuvan ne sanat, joita hän ei ollut uskaltanut päästää suustaan. Mutta hän tukahdutti sen halun heti, ja hetkisen kuluttua hän harmitteli omaa heikkouttaan, koska hän olisi halunnut kuulla sellaista Byrnen tasolla olevalta henkilöltä.

Päivät muuttuivat viikoiksi, ja pari oli yhä pienessä, turvaisessa saaressaan. Byrne keksi tekosyyn toisensa jälkeen saadakseen siirretyksi tuonnemmaksi lähdön meren rannalle. Hän käsitti että ennemmin tai myöhemmin sen täytyi tapahtua, ja hän tiesi myöskin, että sen aloittaminen merkitsisi hänen ja neiti Hardingin välisten suhteiden lopun alkua ja että niiden katkettua elämä muuttuisi hänelle aution erämaan vaeltamiseksi.

Joko heidät pelastaisi joku ohi kulkeva laiva tai alkuasukkaat murhaisivat heidät; mutta viimemainitussa tapauksessa hän ei joutuisi sen varmemmin eikä täydellisemmin eroon rakastamastaan naisesta kuin siinäkään, että tyttö palaisi omaistensa keskuuteen.

Sillä Billy Byrne tunsi, ettei hän kuulunut mihinkään sellaiseen seurapiiriin, jossa neiti Barbara Harding tunnettiin, ja häntä pelotti, että heidän palattuaan sivistyneihin oloihin tyttö muuttuisi jälleen kopean ylimieliseksi ja että hän taaskin olisi Barbaran mielestä alempi olento, jota tyttö ja hänen kaltaisensa puhuttelivat »hyväksi mieheksi.»

Hän aikoi tietystikin ponnistaa kaikki voimansa toimittaakseen Barbaran takaisin kotiinsa; mutta oliko väärin, hän tuumi, siepata muutamia kultaisia onnenhetkiä palkkioksi palveluksistaan ja osittaiseksi vastapainoksi elinkautisesta surkeudesta, johon hän joutuisi, sitten kun hänen rakastamansa nainen olisi iäksi poistunut hänen elämästään?

Billyn mielestä se ei ollut väärin, ja niinpä hän vitkastelikin Manhattan-saarella, joksi Barbara oli sen ristinyt, asuen kaupungin toiseksi hienoimmassa rakennuksessa vastapäätä neiti Hardingin palatsiasuntoa toisella puolella Riverside Driveä.

Oli kulunut lähes kaksi kuukautta, ennen kuin Billy oli tyhjentänyt verukevarastonsa eikä enää osannut esittää mitään syitä viipymiselle, joten määrättiin päivä, jolloin lähdettäisiin matkalle.

»Minusta tuntuu», oli neiti Harding huomauttanut, »ettette te lainkaan halua pelastua. Useimmat syynne retken siirtämiseksi ovat olleet tyhjänpäiväisiä ja naurettavia — kenties pelkäätte meitä matkalla ehkä uhkaavia vaaroja», lisäsi hän piloillaan.

»Luulen teidän osuneen oikeaan», vastasi Billy naurahtaen. »Minä en halua pelastua ja minua pelottaa kovasti se, mikä odottaa — minua.»

»Minä menetän teidät, miltä kannalta asiaa katsottaneenkaan, ja — ja — ettekö te näe, että rakastan teitä?» luiskahti varomaton tunnustus Billyn suusta kaikista hänen hyvistä aikomuksistaan huolimatta.

Barbara Harding katsoi häneen hetkisen ja teki sitten sellaista, mikä oli omiaan pahimmin loukkaamaan miestä — purskahti nauramaan.

Billy Byrnen kasvot lehahtivat ensin punaisiksi ja sitten hän kävi kalmankalpeaksi.

Tyttö oli sanomaisillaan jotakin, mutta samassa kantautui heidän korviinsa mantereelta kaukaisia käheitä huutoja ja ampumista.

Billy kääntyi juoksemaan ääniä kohti, ja tyttö seurasi hänen kintereillään. Saaren päässä kehoitti Byrne häntä pysähtymään.

»Odottakaa täällä — se on varminta! Siellä saattaa olla valkoihoisia — nuo laukaukset kuulostavat siltä, mutta saattaa olla toisinkin. Tahdon ottaa siitä selon, ennen kuin 'ampujat näkevät teidät, keitä he sitten lienevätkin.»

Ampuminen oli nyt jo vaimennut, mutta äänekästä kiljuntaa kuului selvästi alempaa joen varrelta. Byrne astui askeleen vedenrajaan päin.

»Malttakaahan!» kuiskasi tyttö. »Ne tulevat tännepäin — me näemme heidät täältäkin tuota pikaa.» Ja hän veti sakilaisen kyyhkysilleen pensaan taakse.

»Ne ovat vinosilmiä», virkkoi Byrne, joka aina käytti tätä nimitystä ylpeistä samuraista.

»Niin, ja heidän muassaan on kaksi valkoista miestä», supatti Barbara
Harding, jonka ääni värähti hillitystä kiihtymyksestä.

»Vankeina», sanoi Byrne. »Epäilemättä Halfmoonin kauniin joukkueen jäseniä.»

Samurait marssivat joen äyrästä myöten. Muutamien minuuttien perästä he sivuuttaisivat saaren noin kolmenkymmenen metrin päässä. Billy ja tyttö kyyristyivät suojaavan pensaan taakse.

»Mitä — mitä — oi, herra Byrne, se ei voi olla mahdollista!» äänsi tyttö, tukahduttaen kiihkoaan. »Nuo miehet ovat Lotuksen kapteeni Morris ja perämies Foster.»

»Pysykää täällä!» hän komensi. »Minä menen vapauttamaan heidät.» Sitten hän lisäsi rajusti: »Teidän tähtenne, koska rakastan teitä. Naurakaa nyt!» Ja hän oli poissa.

Hän juoksi vikkelästi joen äyräältä veteen: samurait, jotka olivat jo sivuuttaneet saaren, eivät huomanneet häntä, loisessa kädessään hänellä oli surmaamansa pääkallometsästäjän vankka sotakeihäs. Hänen vyössään riippui Oda Yorimoton pitkä miekka, ja kreivi de Cadenetin revolveri oli kotelossaan.

Barbara Harding katseli häntä, kun hän kahlasi joen poikki ja kapusi vastaiselle rannalle. Hän näki Byrnen juoksevan ripeätä vauhtia samuraiden ja näiden vankien jäljessä. Billyn keihästä pitävä oikea käsi kohosi, ja sitten kajahti hänen laajoista keuhkoistaan hurja karjaisu, joka olisi ollut kunniaksi kokonaiselle apachiheimolle.

Soturit kääntyivät parhaiksi nähdäkseen raskaan keihään lentävän heitä kohti; ja sitten syöksähti Billy Byrne heidän keskelleen, veti esiin revolverinsa ja ampui oikealle ja vasemmalle. Molemmat vangit käyttivät hyväkseen vartijainsa hämminkiä ja säikähdystä, karkasivat heihin käsiksi ja anastivat itselleen aseita.

Seurueessa oli ollut vain kuusi samuraita. Kaksi oli kaatunut Billyn hyökätessä; mutta jäljellä olevat neljä, jotka olivat tointuneet hämmästyksestään, ryhtyivät nyt taisteluun, osoittaen kansalleen ominaista hurjuutta.

Taaskin oli Therieren revolveri ratkaisevalla hetkellä pettänyt ja jäänyt laukeamatta; harmissaan oli Byrne heittänyt sen pois ja turvautunut jälleen pitkään miekkaan, jonka käyttelyssä hän ei läheskään vetänyt vertoja samuraille. Norris sieppasi maasta Byrnen keihään ja iski sen Byrneä kovin ankarasti ahdistavan japanilaisen ruumiin lävitse.

Norris heilutteli yhäti keihästä — se oli tehokkain ase samuraiden pitkiä miekkoja vastaan. Hän kaatoi vastustajansa ja riensi sitten Fosterin avuksi.

Saarelle jäänyt Barbara Harding näki, että Byrnen vastustaja pani hänet tiukalle. Valkoinen mies oli puoleton, sillä samurain miekkailutaito oli verrattomasti parempi. Tyttö näki sakilaisen pyrkivän japanilaisen miekan ohitse käsiksi ahdistajaansa, mutta mies oli ilmeisesti liian sukkela ja tottunut ottelija antaakseen hänelle siihen tilaisuutta.

Se kaksintaistelu saattoi päättyä vain yhdellä tavalla, jollei Byrne saisi apua ja hyvin nopeasti. Tyttö tarttui lyhyeen miekkaan, jota hän nyt kantoi alituisesti muassaan, ja syöksyi jokeen.

Sitä ennen hän ei ollut kertaakaan mennyt sen poikki muutoin kuin Byrnen sylissä. Virta oli vuolas ja voimakas. Se oli vähällä pyyhkäistä hänet kumoon, ennen kuin hän oli puolitiessäkään, mutta hänen mieleensäkään ei johtunut luopua yrityksestään.

Iäisyydeltä tuntuneen ajan perästä hän kipusi mantereelle; ja äyrään harjalle noustessaan hän riemukseen näki Byrnen vielä olevan pystyssä ja taistelevan. Foster ja Norris pakottivat vihollistaan peräytymään — heillä ei ollut mitään vaaraa.

Ripeästi Barbara juoksi Byrneä ja samuraita kohti. Pienikasvuisen soturin huulilla väikkyi ilkeä hymy, ja hänen välkkyvä säilänsä heilahti äkilliseen vale-iskuun. Kun Byrne kallistui kömpelösti torjumaan odotettua lyöntiä, pyörähti miekka toiseen suuntaan ja tärähti hänen päähänsä.

Barbara tuli silmänräpäystä liian myöhään pelastamaan, mutta parhaiksi kostamaan. Tuskin oli samurain säilä koskettanut sakilaista, kun Barbara Hardingin kauniin käden heiluttama Oda Yorimoton lyhyt miekka osui hänen sydämeensä.

Barbara Harding heittäytyi Byrnen viereen. Nähtävästi oli henki sammunut. Parahtaen kauhusta tyttö kallisti korvansa miehen huulille. Hän ei kuullut mitään.

»Tule takaisin! Palaa!» hän valitti. »Anna minulle anteeksi se julma nauru! Oi, Billy, Billy, minä rakastan sinua!» Ja Anthony Harding-vanhuksen, moninkertaisen miljoonamiehen, tytär ja Amerikan ylimystön vesa otti Grand Avennen sakilaisen pään syliinsä ja peitti kalpeat, veriset kasvot suudelmilla.

Barbara oli joutunut kiinni itse teossa. Hänen oli mahdoton päästä pujahtamaan pois, ja heleän punan levitessä hänen kasvoilleen kiersi Billy Byrne käsivartensa hänen ympärilleen ja veti häntä alaspäin, kunnes heidän huulensa yhtyivät.

Iällä kertaa ei tyttö tarttunut hänen olkapäihinsä työntääkseen häntä kauas itsestään.

»Muista, kuka ja mikä olen!» varoitti mies, peläten, että tämä suuri onni häneltä riistettäisiin ja että hän oli saanut sen, koska tyttö hetkiseksi oli unohtanut.

Sillä hetkellä saapuivat Norris ja Foster, jotka olivat selviytyneet vastustajastaan, juoksujalkaa heidän luokseen.

»En tiedä», vastasi neiti Harding. »Koetan juuri auttaa häntä pystyyn, kapteeni Norris», lisäsi hän, yrittäen jollakin tavoin selittää toisille sitä seikkaa, että hänen kätensä olivat Billyn kaulassa.

»Kuka te olette?» hän kummasteli. »Mistä tunnette minut?» Mutta kun tyttö kääntyi häneen päin, pääsi häneltä iloinen huudahdus: »Neiti Harding! Jumalan kiitos, neiti Harding, te olette elossa ja terve!»

»Se on pitkä tarina, neiti Harding», vastasi kapteeni, »ja sen loppu koskee teihin kipeästi. Mutta teidän on koetettava se kestää.»

»Ei — toivottavasti», virkkoi Norris. »Hän joutui tämän saaren pahuksien sekarotuisten vangiksi. Ehkä ei häntä ole surmattu. Olimme menossa häntä pelastamaan, kun meidät itsemme vangittiin. Hänet ja herra Malloryn saivat alkuasukkaat kynsiinsä kolme päivää sitten.»

»Herra Malloryn!» kiljaisi Billy Byrne, joka oli jo tyyten tointunut saamastaan iskusta. Miekka oli japanilaisen kädessä kiertynyt liian paljon, ja osunut Billyyn hamara eikä terä edellä. Se oli huumannut hänet vähäksi aikaa. »Onko Mallory hengissä?»

»Hän oli eilen», vastasi Norris. »Nämä vintiöt, joiden kynsistä te niin uljaasti pelastitte meidät, kertoivat sen.»

»Mikä pani teidät luulemaan häntä kuolleeksi?» kummeksui kapteeni, silmäillen Billyä tarkasti, ikäänkuin koettaen päästä hänestä selville.

Joku toinen olisi saattanut yrittää välttää tätä kysymystä, mutta uudistunut Billy Byrne ei ollut raukka missään suhteessa, ei siveellisesti eikä ruumiillisesti.

»Se, että luulin tappaneeni hänet», hän selitti, »silloin, kun anastimme Lotuksen.»

»Tekö?» hän huusi. »Tekö olitte yksi noita kirottuja hirtehisiä? Tekö olette sama mies, joka melkein tappoi herra Mallory-paran? Neiti Harding, onko hän ollut jollakin tavoin teille hävytön?»

»Älkää tuomitko häntä liian äkkipikaisesti, kapteeni Norris!» tyynnytti tyttö. »Ilman häntä olisin kuollut ja saanut kärsiä pahempaa kuin kuoleman jo aikoja sitten. Tuonnempana kerron teille hänen sankaruudestaan ja ritarillisuudestaan. Älkääkä unohtako, kapteeni, että hän juuri äsken pelasti teidät itsenne ja herra Fosterin vankeudesta ja todennäköisesti kuolemasta!»

»Se on totta», huudahti Norris, »ja siitä tahdon häntä kiittää. Mutta en ymmärrä sitä Malloryn juttua.»

»Älkää välittäkö hänestä nyt!» pyysi Billy Byrne. »Tärkeätä on vain se, että hän on elossa. Hänen verensä ei tahraa käsiäni. Jatkakaa kertomustanne!»

»No niin, sitten kun merirosvojoukkue oli poistunut purrestamme, panimme kokoon vararadion, jonka olemassaolosta heillä ei ollut aavistusta, ja varsin pian olimme yhteydessä sotalaiva Alaskan kanssa. Sen komentaja lähetti Lotukseen miehiä, koneseppiä ja kaikkia sen korjaukseen tarvittavia vehkeitä, antoi meille hiiliä ja muonavaroja, odottaen sitten lähellämme, kunnes saimme aluksemme käyntikuntoon. Siihen ei tarvittu läheskään niin pitkää aikaa kuin olisi saattanut luulla.

— Sitten lähdimme yhdessä sotalaivan kanssa etsimään Clarindaa, kuten teidän kapteeni Simmsinne sitä nimitti. Meidät neuvoi sen jäljille eräs kiinalainen merirosvo Luzonin pohjoispuolella. Hän sanoi erään pienen, Formosan lähellä sijaitsevan, syrjäisen saaren alkuasukkailta kuulleensa, että äskeisen hirmumyrskyn aikana oli eräs kuunaripriki kärsinyt haaksirikon sen rannalla. Ja hänen kuvauksensa aluksesta saattoi meidät uskomaan, että se saattoi olla Clarinda eli Halfmoon.

— Laskimme saarelle ja etsittyämme hyvän aikaa löysimme Halfmoonin elossaolevat merimiehet. He koettivat kaikki syyttää toisiaan, mutta vihdoin he kaikki yksimielisesti kertoivat, että joku Theriere-niminen henkilö ja Byrneksi sanottu merimies olivat vieneet teidät saaren sisäosiin ja että he olivat luulleet teitä kuolleeksi, kunnes he vasta muutamia päiviä sitten olivat eräältä vangiksi ottamaltaan alkuasukkaalta saaneet tietää teidän kaikkien päässeen karkuun ja harhailevan jossakin heille tuntemattomassa osassa saarta.»

»Saitteko mitään tietoja herra Divinestä?» tiedusti tyttö levottomasti.
»Hän oli — kerran — vanha ja hyvä ystäväni.»

»Divine?» kertasi kapteeni. »Niin, se oli kai sama veitikka, joka oli ampunut itsensä.»

»Ainakin jäljellejääneet niin väittävät», ehätti Norris lisäämään. »Mutta he kertoivat siitä niin ristiriitaisia juttuja, että meidän sieltä poistuessamme sotalaivan päällystö päätti haastaa Blancon, neekerikokin, sotaoikeuden eteen.

— Sitten lähdimme etsimään teitä mukanamme komppania merisotilaita», jatkoi kapteeni kertomustaan. »Isänne tuskastui joukkoa komentavan upseerin näennäiseen vitkasteluun ja kiiruhti edelle seurassaan herra Mallory, herra Foster, minä ja pari Lotuksen miestä, jotka olivat muassamme tullessamme saareen.

— Kolme päivää sitten hyökättiin kimppuumme; isänne ja herra Mallory joutuivat vangiksi. Me muut pääsimme pakoon ja yritimme palata merisotilaiden luokse; mutta eksyimme ja olemme siitä pitäen umpimähkään harhailleet saarella, kunnes alkuasukkaat joitakuita minuutteja sitten meidät yllättivät. Molemmat merimiehet kaatuivat viime ottelussa, ja herra Foster ja minä jäimme vangiksi. Loput tiedätte.»

Byrne oli nyt pystyssä. Hän löysi miekkansa ja revolverinsa ja sijoitti ne paikoilleen vyöhönsä.

»Te, miehet, olette tuolla saarella ja pidätte huolta neiti Hardingista», hän sanoi. »Jollen minä palaa, löytää meriväki teidät ennemmin tai myöhemmin, tai voitte mennä rantaan ja kiertää sitä pitkin poukamalle. Hyvästi, neiti Harding!»

SEITSEMÄSTOISTA LUKU

Iltapäivän ja melkein koko seuraavan yön Billy Byrne vaelsi yksinäisellä retkellään, palaten tuttua tietä, jota myöten Barbara Harding ja hän olivat tulleet vuolaan virran pienelle saarelle.

Vähää ennen aamunkoittoa hän saapui aukeaman reunaan Oda Yorimoto-vainajan asunnon kohdalle. Jossakin tuolla äänettömässä kylässä viruivat molemmat vangit.

Pitkän marssin aikana hän oli miettinyt useita kertoja päänsä ympäri, mitä kaikkea hänen uskalletun yrityksensä onnistuminen merkitsisi hänelle. Kaikista niistä henkilöistä, joiden hän saattoi ajatella tahtovan erottaa hänet rakastamastaan naisesta — siitä naisesta, joka juuri äsken oli tunnustanut rakastavansa häntä — oli hänen eniten pelättävä näitä kahta.

Billy Byrne ei lainkaan luulotellut, että Anthony Harding katselisi suopein silmin vävykseen pyrkivää Grand Avenuen sakilaista.

Entä sitten Mallory! Billy oli varma siitä, että Barbara oli rakastanut tätä miestä, ja kun Mallory nyt palautettaisiin hänelle ikäänkuin haudasta, niin oli hyvin todennäköistä, että vanha rakkaus viriäisi uuteen liekkiin tytön sydämessä.

Nytkään hän ei oikein rohjennut uskoa, että ihastuttava, ihmeellinen neiti Harding rakasti häntä — häntä, halveksittua sakilaista.

Mutta hänen tyttöä kohtaan tuntemansa rakkauden syvyydestä ja hänen puhdistuneen luonteensa kelvollisuudesta oli epäämättömänä todistuksena se seikka, että hän säälimättömän ankarasti työnsi syrjään kaikki ajatukset itsestään ja niistä seurauksista, joita hänen yrityksestään koituisi hänelle itselleen.

Mitäpä siitä, tulisiko hänen osakseen kauhea kuolema tai kurja, yksinäinen elämä vai päätyisikö hän armaan syliin? Velvollisuuden täyttämisen rinnalla ei sillä ollut Billy Byrnen mielestä mitään väliä.

Hetkisen hän seisoi hiljaa paikallaan, silmäillen kuutamoista kylää ja kuunnellen sieltä liikkumisen ääniä; sitten sakilainen hiipi aukeaman poikki lähimmän majan varjoon notkeasti kuin intiaani ja varovasti kuin harjaantunut varas ainakin.

Hän jäi kuuntelemaan saman ikkunan alle, josta hän, Barbara ja Theriere olivat paenneet muutamia viikkoja sitten. Sisältä ei kuulunut hiiskahdustakaan. Hän veti hiljaa itsensä ikkunalaudalle ja laskeutui seuraavalla hetkellä kammion sysimustaan pimeyteen.

Hän hapuili käsineen ympäri huonetta. Siellä ei ollut ketään. Sitten hän meni vastaisella seinällä olevalle ovelle, raotti sitä ja pilkisti sen takana olevaan himmeästi valaistuun huoneeseen. Siellä näyttivät kaikki nukkuvan.

Sakilainen työnsi ovea auemmaksi ja astui sisään — siten täytyisi hänen tutkia vaikka kylän jokainen maja, kunnes löytäisi etsimänsä.

Heitä ei ollut siellä, ja niin kuulumattomasta etteivät edes herkästi nukkuvat koirat häiriytyneet, poistui mies ovesta kylän raitille.

Senjälkeen hän kävi samanlaisella vaarallisella vierailulla toisessa ja kolmannessa majassa.

Kissamainen hyppy vei sakilaisen hänen viereensä. Heräisikö japanilainen? Billy pidätti henkeään.

Samurai käänsi rauhattomana kylkeään, hätkähti ja nousi istumaan silmät selkosen selällään. Samassa puristuivat rautaiset sormet hänen kurkkuunsa ja hänen kuolleen daimionsa pitkä miekka lävisti hänen sydämensä.

Byrne ei hellittänyt ruumista, ennen kuin oli varma siitä, että henki oli sammunut. Sitten hän laski sen hiljaa takaisin vuoteelle ja meni tarkastamaan viereistä asumusta.

Siinä oli tilava etuhuone ja sen takana pienempi kammio — samoin kuin daimion talossa.

Etuhuoneessa Byrne ei havainnut mitään jälkiä etsittävistään. Mutta juuri kun hän oli avaamaisillaan pienempään peräkammioon vievän oven, erotti hän sieltä hillitysti kuiskailtua keskustelun hyminää. Hän seisoi hiljaa kuin kuvapatsas korva painettuna kehnoa ovea vasten. Kun hän oli hetkisen kuunnellut, sykähti hänen sydämensä riemusta ja hän olisi voinut ääneensä ylistää onneaan — sisälläolija! puhuivat englanninkieltä.

Varovasti Byrne työnsi ovea niin paljon auki, että pääsi pujahtamaan raosta. Kuiske lakkasi heti.

Suljettuaan oven jälleen Billy eteni lattialla, kunnes hänen kätensä osui toiseen kammiossa olevaan mieheen.

»Nyt taitaa tuhomme tulla, Mallory», virkkoi mies matalasti. »Meitä ollaan noutamassa.»

»Kyllä. Mutta, Jumalan tähden, kuka olette ja mistä tulette?» tiedusti ällistynyt Harding.

»Hiljaa!» kehoitti Byrne, hapuillen toisen siteitä, sillä hän arvasi, että vanki oli köytetty.

Pian hän ne löysi ja leikkasi ne poikki taskuveitsellään, vapauttaen sitten myöskin Malloryn.

»Seuratkaa minua», hän käski, »mutta meluttomasti! Jos teillä on kengät jalassanne, niin riisukaa ne, sitokaa niiden nauhat yhteen ja ripustakaa ne kaulaanne!»

Toiset tottelivat ja hetkistä myöhemmin hän opasti heitä nukkuvia miehiä, naisia, lapsia ja kotieläimiä täynnä olevan huoneen poikki.

Vastaisella seinällä oli pitkiä miekkoja täynnänsä oleva teline. Byrne otti niistä kaksi niin varovasti, ettei kuulunut heikointakaan rasahdusta. Hän ojensi yhden kummallekin toverilleen ja eleillään varoitti heitä pysymään hiljaa.

Mutta Anthony Harding ja Billy Mallory eivät kumpikaan olleet harjoitelleet murtovarkaina. Ensiksimainittu kolautti vahingossa aseensa ovenpieleen, niin että kumahti, ja puolet huoneen asukkaista ponnahtivat silmät levällään istumaan.

Alkuasukkaiden katseita kohdannut näky sai heidät hypähtämään pystyyn ja heti kohti kurkkuaan kiljuen syöksymään karkaavien vankiensa kimppuun.

He juoksivat kylän raittia pitkin, mutta alkuasukkaiden kiljunta oli tuonut aseistettuja samuraita jokaiselle ovelle nopeasti kuin taikaiskusta. Pian piiritti pakenijoita lauma ulvovia sotureita, jotka joka puolelta tavoittelivat heitä pitkine miekkoineen, sulkien heidän peräytymistiensä ja estäen heitä pääsemästä mihinkään suuntaan.

Byrne huusi tovereilleen, kehoittaen heitä käymään selät vastakkain; ja niin he taistelivat, raivaten sakilainen etunenässä hitaasti itselleen tietä kapean reitin päähän ja aukeaman takana alkavaan metsään. Sakilainen otteli pitkä miekka toisessa ja Therieren revolveri toisessa kädessään — aukaisten vapauteen vievää väylää niille kahdelle miehelle, joiden takia hän armaansa menettäisi.

Taistelu riehui hohtavan kirkkaassa trooppisessa kuutamossa, joka teki näyttämön melkein yhtä valoisaksi kuin päivänpaiste; ja vaikka ylivoima olikin rusentava, etenivät valkoiset miehet varmasti, vaikka hitaasti, viidakkoa kohti.

Oli ilmeistä, että alkuasukkaat pelkäsivät noita kolmea miestä johtavaa jättiläistä. Anthony Harding, joka osasi japaninkieltä, ymmärsi kylliksi paljon heidän mongerrustaan päästäkseen siitä selville, jollei siitä olisi ollut riittävänä todistuksena se seikka, että useimmat ahdistajat pysyttelivät kunnioittavan välimatkan päässä Byrnestä.

Kylän raitilta he vihdoin pääsivät aukeamalle. Soturit hyppivät heidän ympärillään, syytäen uhkauksia ja herjauksia, silloin tällöin syöksähtäen lähelle antaakseen vikkelän iskun ja peräytyen sitten jälleen, ennen kuin iso valkoinen pahus ennätti osua heihin Oda Yorimoton entisellä miekalla tai kummallisella tulikepillä, jonka ääni oli niin hirvittävä.

Viidentoista metrin päässä metsän reunasta kaatui Mallory maahan saatuaan keihään pohkeeseensa. Byrne huomasi sen, kumartui taaksepäin, nosti miehen pystyyn ja tuki häntä toisella kädellään, samalla hitaasti peräytyen ahdistavien alkuasukkaitten tieltä.

Nyt lenteli keihäitä tuhkatiheään, sillä samurait olivat kaikki samalla puolen vihollisiaan eikä heidän enää tarvinnut pelätä haavoittavansa heittoaseillaan omia miehiään kuten silloin, kun he olivat ympäröineet kolmea pakenijaa joka taholta. Kun valkoiset vihdoin saapuivat viidakon korkeaan ruohikkoon, seurasi heitä täydellinen keihäskuuro.

Jostakin syystä samurait eivät heti hätyyttäneet heitä metsän turvissa.
Kenties he pelkäsivät väijytystä.

Keihässateessa kaatui Byrne. Samurait olivat tähdänneet etupäässä häntä, ja häneen oli osunut kolme raskasta keihästä. Kaksi törrötti rinnassa ja yksi vatsassa.

Anthony Hardingia pelotti. Hänen molemmat kumppaninsa olivat haavoittuneet, ja raakalaiset lähestyivät heidän piilopaikkaansa.

Mallory istu» maassa, koettaen kiskoa keihästä irti jalastaan. Vihdoin se hänelle onnistui.

Byrne oli vielä tajuissaan ja pyysi Hardingia vetämään keihäät hänen ruumiistaan.

»Mitä meidän on tehtävä?» hätäili vanhus. »He saavat meidät uudelleen käsiinsä yhtä varmasti kuin kohtalo.»

»Vielä he eivät ole meitä saaneet», murahti Billy. »Malttakaas — minulla on suunnitelma. Kykenettekö kävelemään, Mallory?»

»Kunhan koetan», hän virkkoi, lisäten sitten: »Kyllä, se käy varsin hyvin.»

»Sepä hyvä!» huudahti Byrne. »Kuulkaa nyt! Melkein suoraan pohjoisessa, takanamme kohoavan harjanteen toisella puolella, on laakso. Sen pohjalla juoksee joki. Terveeltä mieheltä menee siihen marssiin hyvinkin viisitoista tuntia — Mallorylta ja teiltä enemmän.

— Seuratkaa jokea, kunnes tulette pienen saaren kohdalle; sen pitäisi olla ensimmäinen, jonka näette, joelle päästyänne. Siltä saarelta löydätte neiti Hardingin, Norrisin ja Fosterin. Ja nyt rientäkää!»

»Mutta teidän on se tehtävä», vastasi Billy. »Se on osana suunnitelmastani. Mitenkään muutoin se ei käy päinsä.» Hän ampui revolveristaan yhden ainoan laukauksen empiviä villejä kohti. »Laukaisin, jotta he tietäisivät meidän vielä olevan täällä», hän selitti. »Ammun aina vähän väliä jonkun panoksen, niin kauan kuin jaksan. Se narraa heidät luulemaan että olemme kaikki täällä, ja suojaa teidän poistumistanne — ymmärrättekö?»

»Kyllä; kyllä te lähdette», vakuutti sakilainen. »Tärkeätä ei ole se, kuinka meille käy, vaan kuinka käy neiti Hardingille. Kaikkien niiden, jotka suinkin voivat, on laittauduttava takaisin hänen luokseen niin nopeasti kuin Herra sallii. Minä en kykene; teidän kahden on siis lähdettävä. Minä olen mennyt mies — sokeakin sen käsittäisi. Ei vähääkään hyödyttäisi teidän kahden viipyä täällä ja saada surmanne odottaessanne minun kuolevan; mutta pahaa siitä voisi koitua paljon, sillä se saattaisi merkitä myöskin neiti Hardingin tuhoa.»

»Sanoitte, että tyttäreni on mainitsemallanne saarella Norrisin ja
Fosterin seurassa — onko hän vahingoittumaton ja terve?» kysyi Harding.

»Kyllä hän on», vastasi Byrne. »Ja nyt matkaan! Te tuhlaatte kallista aikaa.»

»Barbaran tähden se näyttää ainoalta keinolta», arveli Anthony Harding; »mutta tuntuu niin kurjan raukkamaiselta jättää teidän kaltaistanne ylevää toveria, sir.»

»Se on kurjaa», virkkoi Billy Mallory. »Täytyy keksiä joku toinen tapa. Mutta kuka te, veikkonen, muuten olette ja kuinka satuitte olemaan täällä?»

Byrne käänsi kasvonsa ylöspäin, niin että täysikuun säteet valaisivat hänen piirteensä selvästi.

»Muuta keinoa ei ole, Mallory», hän toisti. »Katsokaa minua tarkoin — ettekö tunne minua?»

Mallory silmäili tutkivasti häneen päin suunnattuja lujapiirteisiä kasvoja ja pudisti sitten päätään.

»Kasvoissanne on jotakin tuttua», hän myönsi, »mutta en jaksa muistaa, kuka olette. Eikä sillä olekaan väliä, ken olette — olette pannut vaaraan oman henkenne pelastaaksenne meidät, enkä minä jätä teitä pulaan. Menköön herra Harding — molempien ei välttämättä tarvitse jäädä tänne.»

»Te lähdette molemmat», intti Byrne, »ja saatte nähdä, että ei ole samantekevää, kuka olen. En ollut aikonut ilmaista sitä teille, mutta nähtävästi ei ole muuta keinoa. Olen sama sakilainen, joka melkein tappoi teidät Lotuksen kannella, Mallory. Olen sama veijari, joka piteli pahoin neiti Hardingia, kunnes vihdoin Simms-petokin käski minun lakata, ja neiti Harding on ollut kahdenkesken kanssani tällä saarella viikkokausia. Ja nyt menkää!»

Hän kääntyi poispäin, etteivät toiset näkisi hänen kasvojaan, joiden hän tiesi kuvastavan hänen tuntemaansa sielullista tuskaa, ja alkoi jälleen ampua alkuasukkaiden suuntaan.

Anthony Harding seisoi kasvot kalpeina ja kädet nyrkissä Byrnen kertoessa, kuka hän oli. Sakilaisen vaiettua hän astui uhkaavasti askeleen pitkänään viruvaa miestä kohti, kohottaen pitkää miekkaansa ja jupisten kirouksen.

»Älkää!» hän kuiskasi. »Ajatelkaa, kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa nyt olemme hänelle! Tulkaa!» He kääntyivät pohjoiseen päin viidakkoon, kun taas Billy Byrne jäi vatsalleen ruohikkoon ampuen silloin tällöin sinne päin, missä näki keihään välähtävän.

Anthony Harding ja Billy Mallory astelivat äänettöminä raskasta tietään. Sakilaisen revolverin räiske, joka kävi yhä hiljaisemmaksi heidän edetessään loitommaksi taistelun näyttämöltä, ilmoitti heille, että heidän pelastajansa oli vielä elossa.

Jonkun ajan kuluttua kaukaiset pamahdukset lakkasivat. He jatkoivat mitään virkkamatta matkaansa muutamia minuutteja.

Anthony Harding ei vastannut mitään. Enää ei heidän takaansa kuulunut laukauksia.

Eteenpäin, yhä eteenpäin he ponnistelivat. Yö muuttui päiväksi. Päivä kallistui uudelleen iltaan. Ja yhäti he hoippuivat edelleen väsyneinä, jalat hellinä.

Mallorya vaivasi haava hirveästi. Joskus hänestä tuntui mahdottomalta kävellä enää askeltakaan; mutta ajatellessaan, että Barbara Harding oli jossakin edessäpäin ja että he pian olisivat jälleen hänen seurassaan, hän itsepäisesti jatkoi tuskallista vaellustaan.

He olivat saapuneet joelle ja seurasivat hitaasti sen rantaa alaspäin.
Upea täysikuu valoi maisemaan hopeista valoa.

He pysähtyivät joen äyräälle saaren kohdalle ja luikkasivat. Melkein heti riensi saaren sisäosasta heitä vastapäätä olevalle rannalle kolme hahmoa — kaksi miestä ja yksi nainen.

Norris ja Foster kiiruhtivat joen poikki ja saattoivat tulijat saarelle. Barbara Harding heittäytyi isänsä syliin. Seuraavalla hetkellä hän oli tarttunut Malloryn ojennettuun käteen ja etsi siiten katseillaan heidän takaansa kolmatta.

Tyttö katseli isäänsä kokonaisen minuutin silmät levällään ja käsittämättä.

»Kuollut!» hän voihkaisi ja vaipui sitten tajuttomana isänsä jalkojen juureen.

KAHDEKSASTOISTA LUKU

Molempien toisten lähdettyä Billy Byrne ampui vielä noin puoli tuntia, pitäen pieniä väliaikoja. Sitten hän laukaisi useita panoksia nopeasti peräkkäin, vääntäytyi polviensa ja käsiensä varaan ja lähti vaivaloisesti ja tuskallisesti nelinkontin ryömimään metsään, etsien jotakin piilopaikkaa, jossa voisi kuolla rauhassa.

Hänen edettyään noin sata metriä petti maa hänen allaan. Billy huitoi vimmatusti ympärilleen saadakseen tukea, mutta ei saanut, vaan suistui päistikkaa manalamaiseen pimeyteen.

Putous ei ollut korkea; hän tärähti ankarasti hirvikuopan pohjalle — katettuun loukkuun, joita alkuasukkaat kaivavat nopsajalkaisen riistansa varalle.

Putoamisen jälkeen kirveli hänen haavojaan kamalasti. Hänen päätään huimasi, ja hän luuli kuolevansa; kaikki musteni hänen silmissään.

Kun sakilainen tuli jälleen tajuihinsa, oli jo kirkas päivä. Taivas näkyi säröreunaisesta reiästä, jonka hän edellisenä yönä pudotessaan oli murtanut kuopan katokseen.

Hänen haavansa olivat lakanneet vuotamasta, mutta hän oli hyvin heikko, jäykkä ja hellä.

Hän aprikoi, pääsisivätkö molemmat toiset turvallisesti Barbaran luokse. Sitä hän toivoi. Mallory rakasti Barbaraa, ja Billy uskoi varmasti tytön rakastavan Mallorya. Hän halusi Barbaran tulevan onnelliseksi.

Hänen mielessään ei ollut vähääkään kateutta eikä mustasukkaisuutta.
Mallory oli Barbaran kanssa samaa lajia. Mallory kuului siihen piiriin.
Hän itse ei kuulunut. Hän oli sakilainen.

Miltä hän olisi näyttänyt Barbaran joukkueen keskuudessa? Tyttö olisi saanut hävetä häntä, ja sitä hän ei olisi kestänyt, Ei; parasta oli, että oli käynyt kuten oli käynyt. Hän oli sovittanut tyttöä kohtaan osoittamansa petomaisuuden ja myöskin Mallorylle tekemänsä pahan.

Ainakin he muistaisivat häntä hyvällä hänen kuoltuaan, mutta jos hän jäisi eloon, olisi asianlaita kokonaan toinen. Hän olisi alituisena vaivana ja harmina heille kaikille, he pitäisivät velvollisuutenaan kohdella häntä ystävällisesti palkkioksi siitä, mitä hän oli tehnyt heidän hyväkseen.

Mutta hän ei nujertunut, vaan voimistui, ja illansuussa pakottivat nälkä ja jano hänet miettimään, miten pääsisi piilopaikastaan etsimään ravintoa ja vettä.

Hän odotti pimeän tuloa ja kapusi sitten äärimmäisen vaivaloisesti syvästä kuopasta. Alkuasukkaista ei ollut kuulunut mitään edellisen yön jälkeen, ja ulkoilmaan päästyään hän kuuli vain heikkoja ääniä aukeaman takana olevasta kylästä.

Byrne raahautui sille lähteelle vievälle polulle, jonka partaalla Theriere-parka oli kuollut. Häneltä kului pitkä aika, ennenkuin pääsi sinne, mutta vihdoin se hänelle onnistui. Kirkas, vilpoinen vesi virkisti ja voimisti häntä.

Sitten hän lähti etsimään ruokaa. Hän löysi joitakuita villejä hedelmiä, tyydytti niillä toistaiseksi pahimman nälkänsä ja ryhtyi sitten rasittavaan työhön, palaamaan samaa tietä »Manhattan-saarelle.»

Sama matka, jonka hän oli kulkenut viidessätoista tunnissa rientäessään pelastamaan Anthony Hardingia ja Billy Mallorya, vaati häneltä nyt lähes kolme vuorokautta. Silloin tällöin hän mietti, miten hän lainkaan jaksoi kävellä. Olihan hän tahtonut kuolla ja jättää Barbaran vapaaksi.

Mutta elämä on suloista, ja punainen veri virtasi vielä uhmakkaasti sakilaisen suonissa.

»Voinhan kulkea omia teitäni», ajatteli hän, »häiritsemättä Barbaraa. Mutta otanpa selkääni mieluummin kuin nitistyn tähän kirottuun loukkoon! Grand Avenuella minun on lopputilini tehtävä. Tahdonpa totisesti kuulla Lake Streetin junien vielä jumisevan ja nähdä naisväen astelevan alas Skidmoren aseman portaita, kun ihmiset iltaisin palaavat sirkuksesta!»

Billy Byrneä kalvoi koti-ikävä. Ja lisäksi hänen sydämensä oli hyvin raskas ja murheellinen hänessä heränneen suuren rakkauden tähden, jonka hän käsitti yhtä toivottomaksi kuin se oli suuri.

Mutta hän muisti tytön käsivarret kaulassaan ja armaat huulet tuokioksi painettuina huulilleen ja hänen sanansa — oi, ne sanat! Ne kaikuisivat aina Billyn korvissa:

Sakilaisen kuiskiessa itsekseen niitä sanoja syntyi hänen mielessään äkkiä päätös.

»Minä en voi saada häntä omakseni», hän mietti. »Hän ei ole minun kaltaisiani varten. Mutta jos kohta en voikaan elää hänen kanssansa, niin voin elää hänen tähtensä — kuten hän tahtoo minun tekevän, ja niin totta kuin Jumala minua auttakoon, nuo sanat pitävät minut oikealla polulla! Jos hän vielä joskus kuulee mitään Billy Byrnestä, niin ei se ole ainakaan mitään sellaista, että hänen tarvitsisi sen vuoksi hävetä kiertäneensä kätensä Billyn kaulaan, suudelleensa häntä ja sanoneensa rakastavansa häntä.»

Billy pysähtyi joen rantaan pienen saaren kohdalle. Hän oli saapunut sinne iltayöllä lähes puoliyön aikana ja häntä epäilytti mennä joen poikki häiritsemään seuruetta niin myöhäisellä hetkellä.

Mutta hän kuitenkin päätti kahlata hiljaa ylitse ja laskeutua oman kojunsa läheisyyteen makaamaan aamuun saakka.

Kahlaaminen oli perin raskasta, sillä hän oli kovin heikko; mutta vihdoin hän oli vastaisella rannalla ja kiskoi itsensä kuivalle maalle, jääden vähäksi aikaa läähättäen virumaan jyrkälle äyräälle. Sitten hän ryömi töyryn harjalle, kompuroi pystyyn ja lähestyi varovasti kojuja.

Kaikki oli hiljaista. Hän otaksui seurueen nukkuvan ja kävi pitkäkseen
Barbara Hardingille kyhäämänsä karkeatekoisen suojuksen viereen.

Oli jo selvä päivä hänen herätessään — aurinko oli ollut taivaalla ainakin kolme tuntia, mutta sittenkään ei ketään vielä ollut liikkeellä. Vasta silloin alkoivat pelokkaat epäilykset ahdistaa Billyn mieltä. Saattoiko se olla mahdollista? Hän meni omalle kojulleen ja astui sisään — se oli tyhjä. Sitten hän juoksi Barbaran majalle — ei sielläkään ollut ketään.

Koko tuskallisen vaelluksensa aikana, ponnistellessaan kylästä saarelle, oli Billy joka hetki odottanut kohtaavansa avukseen saapuvan pelastusretkikunnan. Hän ei ollut oikeastaan tuntenut pettymystä; mutta omituinen, tukahduttava tunne oli ahdistanut hänen kurkkuaan, kun päivät olivat vierineet eikä apua ollut kuulunut, ja nyt hän sai lopullisen iskun.

He olivat jättäneet hänet oman onnensa nojaan — haavoittuneena ja kuolevana tälle raakalaissaarelle vaivautumatta ottamaan selkoa siitä, oliko hän todella kuollut. Se oli uskomatonta!

»Mutta onko se uskomatonta?» mietti Billy. »Enkö itse sanonut heille olevani kuolemankielissä? Minä itse uskoin niin, ja miksipä hekin eivät olisi uskoneet samoin? En luullakseni moiti heitä; mutta minä en olisi jättänyt heitä sillä tavoin, tulematta takaisin. Heillä oli sotalaiva, täynnänsä sotaväkeä ja merimiehiä — heillä ei olisi ollut kovinkaan suurta vaaraa.»

Äkkiä hänen mieleensä välähti, että seurue oli ehkä palannut rannikolle noutamaan meriväkeä ja että häntä kenties parhaillaan etsittiin. Hän kiiruhti takaisin mantereelle ja lähti taaskin jatkamaan vaivaloista matkaansa.

Hän saapui rannalle samana iltana. Varhain seuraavana aamuna hän alkoi etsiä sotalaivaa. Kävelemällä koko saaren ympäri hän uskoi varmasti löytävänsä sen.

Kohta puolenpäivän jälkeen hän kiipesi korkealle kukkulalle, jolta näkyi merelle. Sen laelta hän näki koko laajan Tyynenmeren.

Häneltä nousi sydän kurkkuun, sillä tuolla, vain lyhyen matkan päässä, oli iso taistelulaiva ja upea, valkea pursi — Alaska ja Lotus! Ne mennä höyrysivät hitaasti merelle.

Hän oli ehtinyt juuri parhaiksi! Riemuissaan sakilainen juoksi kukkulan huipulle, repi paidan yltään ja liehutti sitä korkealla päänsä päällä, samalla kiljuen täyttä kurkkua.

Mutta laivat pysyivät suunnassaan näyttämättä minkäänlaista vastausmerkkiä.

Puoli tuntia jatkoi mies turhia ponnistuksiaan, koettaen kiinnittää jonkun jommallakummalla aluksella olevan henkilön huomiota itseensä, mutta surukseen ja harmikseen hän näki niiden käyvän yhä pienemmiksi, kunnes ne muutamien tuntien kuluttua painuivat näköpiirin taakse, häipyen iäksi hänen näkyvistään.

Uupuneena, haavoittuneena ja epätoivoisena Billy vaipui maahan, painoi kasvonsa käsiinsä, ja siitä asennosta nouseva kuu hänet löysi. Ja sen painuessa läntisen taivaanrannan taakse hän oli yhäti paikallaan.

Kolme kuukautta Billy eli yksinäistä eloaan raakalaissaarella. Riistan ja kalojen saanti oli hyvä, ja vettä oli yllin kyllin. Hän sai takaisin menetetyt voimansa, ja haavat parantuivat täydelleen.

Alkuasukkaat eivät häntä häirinneet, sillä hän oli osunut rannikolle sellaiselle kohdalle, jota he pitivät tabuna ja jonne heistä ei yksikään millään ehdolla saapunut.

Eräänä aamuna erakkoelämänsä neljännen kuukauden alussa hän näki taivaanrannalla savupilven. Hitaasti se kasvoi, ja sen alapuolella olevasta täplästä sukeutui höyrylaivan runko.

Billy kasasi kuivia oksia sille kukkulalle, jolta hän oli katsellut Alaskan ja Lotuksen katoamista, ja sytytti merkkitulen. Kun kokko alkoi palaa iloisesti, viskasi hän siihen tuoreita, vihreitä oksia, kunnes korkealle saaren yläpuolelle kohosi pystysuora savupatsas.

Jännittyneenä ja henkeään pidättäen Billy tarkkaili höyrylaivan liikkeitä.

Aluksi näytti siltä, että alus menisi ohitse huomaamatta hänen merkkisavuaan, mutta vihdoin se muutti suuntaansa ja tuli suoraan saarta kohti.

Laiva laski aivan likelle rantaa, sillä meri oli tyyni ja ranta syvä; ja kun Billy oli varma, että aluksesta oli nähty hänet ja hänen rajut heilutuksensa, riensi hän kaatuillen ja liukuen jyrkkää kalliorinnettä alas sen juurella olevalle kaidalle rantakaistaleelle.

Jo oli laivasta laskettu vesille vene, jota soudettiin maalle. Billy kahlasi odottamaan lyhyen matkan päähän ulottuvan matalikon reunaan.

Pelastajia kohtasi rannalla omituisen pelottava näky. Siellä oli jättiläiskokoinen valkoihoinen mies, puolialaston, lukuunottamatta muutamia rääsyisiä riekaleita, kupeellaan muinaisen samurain pitkä miekka, vyöllään nykyaikainen revolveri ja jäntevässä kädessään pääkallometsästäjän raskas sotakeihäs.

Miehen päätä ja kasvoja peittivät pitkä, musta tukka ja tuuhea parta: mutta heitä tervehtivät takkuisten karvojen seasta tuikkivat kirkkaat, harmaat silmät ja leveä myhäily.

»Oi, valkoiset miehet!» huusi sakilainen. »Olettepa totisesti minusta hauskan näköisiä!»

Kuuden kuukauden kuluttua asteli Sixth Avenuella New Yorkissa huonosti sopivaan merimiesasuun puettu mies. Se oli Billy Byrne — pennittömänä, mutta onnellisena; Grand Avenue oli vain noin puolentoista tuhannen kilometrin päässä.

New Yorkissa oli sellaisia paikkoja, joissa Billyllä oli tuttuja. Hän muisti erikoisesti yhden — pienen, kolmannessa kerroksessa sijaitsevan nyrkkeilyopiston lähellä Batterya.

Sinne hän nyt suuntasi askeleensa. Hänen astuessaan ummehtuneeseen huoneeseen oli kaksi vyötäisiä myöten alastonta miestä parhaillaan nyrkkeilemässä, ja tanakka, matalaotsainen mies, joka istui takakenossa tuolilla seinän vieressä, katseli kamppailua tutkivasti.

»Enpäs muista teitä, veikkonen», vastasi professori Cassidy, tarttuen ojennettuun käteen.

»Kävin täällä noin vuosi sitten Harry Hilmoren ja Goose Islandin Kidin seurassa — nimeni on Byrne», selitti Billy.

»Vai Byrne»; virkkoi professori. »Nyt muistan. Te olette sama veitikka, josta Larry minulle puhui. Hän väitti, että teistä tulisi mainio raskaan sarjan mies, jos jättäisitte pompan sikseen.»

»Enkä olekaan», vakuutti sakilainen. »Olen ollut erossa ryypyistä lähes vuoden enkä aio enää sortua viinaan.»

»Se on oikein, poika», kehui professori, »mutta mitä hyvää kuuluu? Mitä puuhailette täällä vanhassa New York-pahaisessamme?»

»Vaatteet päältä!» komensi professori Cassidy. »Olen etsinyt vastanyrkkeilijää eräälle veitikalle, joka aikoo peitota mustanaamaisen jehun — jos hän vielä tulee lavalle.»

Hänen vyötäisiä myöten alastomassa yläruumiissaan oli komeimmat lihakset, mitä edes professori Cassidy oli koskaan nähnyt. Ihastuneena mies tarkasteli häntä.

»Pete on sama poika, josta teille puhuin», selitti professori Cassidy. »Hänestä on sukeutunut sellainen tekijä, etten saa hankituksi hänelle vastanyrkkeilijöitä. Tämä Hurricane on ainoa jääräpää, jolla on sisua kestää hänen iskujaan — hän on koko pentele ottamaan kolhaisuja, on totisesti, tämä Hurricane, hän näyttää niistä nauttivan.

— Jos olette auki, niin annan teille sen, mitä tarvitsette, niin kauan kuin nyrkkeilette Peten kanssa ettekä ala jänistää ja järjestän teille nujakan aina välistä, joten voitte pistää jonkun kolikon taskuunnekin. Suostutteko?»

»Kaikki on hyvin päin sitten», iloitsi professori. »Vetäkää nyt kintaat käteenne ja ottakaa Battling Dago Peten kanssa pari erää!»

»On kulunut kokonainen vuosi siitä, kun minulla oli tällaiset käsissäni», hän huomautti; »ja aluksi olen ehkä hiukan hidas ja äkkinäinen; mutta kun lämpenen, niin sitten se käy paremmin.»

»Hän ei pääse lämpenemään», vakuutti Hurricane. »Pete löylyttää hänet pehmoiseksi parissa minuutissa.» Ja molemmat miehet siirtyivät syrjään katselemaan leikkiä kasvoillaan huonosti salattu, ilvehtivä ilme.

Se, mitä seuraavina minuutteina tapahtui professori Cassidyn kolmannessa kerroksessa sijaitsevan nyrkkeilylaitoksen pienessä, ummehtuneessa huoneessa, merkitsee käännekohtaa professorin elämässä. Hän kertoo siitä vieläkin ja tekee niin vastedeskin, kunnes Suuri Erotuomari laskee hänelle kymmeneen viimeisessä erässä.

Ottelijat nyrkkeilivät hetkisen, sohien toisiansa. Sitten Battling Dago
Pete huitaisi rajun sivalluksen suoraan Billyn kasvoihin.

Se isku olisi riittänyt kaatamaan härän; mutta Billy vain pudisti päätään — se näytti tuskin täräyttäneen häntä.

Pete oli laskenut kätensä puolittain alas saavutettuaan tasapainonsa lyönnin jälkeen, sillä hän luuli varmasti nujertavansa uuden nyrkkeilijänsä; mutta ennen kuin hän ennätti uudelleen asettua asentoon, syöksähti sakilainen hänen kimppuunsa kuin tuulispää.

Tuo yksi ainoa kasvoihin osunut isku tuntui johtaneen Billyn mieleen kaiken sen, mitä hän milloinkaan oli tiennyt itsepuolustuksen miehekkäästä taidosta.

Battling Dago Pete antoi vielä joitakuita kolhaisuja, ennen kuin ottelu päättyi, mutta kuten jokainen vanha nyrkkeilijä tietää, ei mikään ole sen lamauttavampaa kuin nähdä, etteivät tehokkaimmatkaan sivallukset lamauta vastustajaa. Vain se seikka, että Dago Pete tiesi, mitä vastanyrkkeilijän tuottama tappio merkitsisi hänen tulevaisuudelleen, kannusti häntä itsepintaisesti yrittämään toivotonta tehtäväänsä, tämän luu- ja lihasvuoren nujertamista.

Muutamia minuutteja Billy Byrne leikitteli, kolhaisten vastustajaansa milloin ja mihin itse halusi. Hän nyrkkeili kumarassa, samaan tapaan kuin Jeffries oli tehnyt, ja hänen kokonsa ja voimansa muistuttivat Cassidyn mielestä tätä sortunutta suuruutta, jota hän sydämensä sisimmässä sopukassa vielä palvoi.

Mutta nopeasti kuin pantteri sakilainen sitten hyökkäsi, antaen vasemmalla kädellään Dago Peten leukapieleen rajun huitaisun, jota salamannopeasti seurasi alhaaltapäin suunnattu oikean nyrkin isku leukaan; Battling Dago Pete lennähti jalan korkeudelle lattiasta ja putosi tajuttomana vastaiselle seinustalle.

Se oli komea pökerrysisku; ja kun Cassidy ja Hurricane olivat hoivanneet kaatunutta, kunnes hänessä oli alkanut näkyä virkoamisen merkkejä, kääntyi professori Billyyn päin.

»Onko teillä useampia toivoja varastossanne?» tiedusti sakilainen nauraen. Ison neekerin ei taida tarvita pelätä selkäsaunaa vielä vähään aikaan.»

»Kyllä, jos te pysytte erossa naukuista, poika», vastasi professori
Cassidy, »ja annatte minun käsitellä teitä.»

»Ymmärrän yskän, Steve», virkkoi Billy. »Pankaa toimeksi. Mutta pistäkäähän ensin vähän ruokarahaa taskuuni! Verinahkani on ihan selkärangassa kiinni.»

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Kolmen kuukauden ajan Billy otteli New Yorkin ja sen ympäristön entisten mestarien ja kolmannen ja neljännen luokan nyrkkeilijöiden kanssa. Hän peittosi heidät kaikki — tavallisesti iskien vastustajansa pökerryksiin.

Vihdoin alkoivat sikäläiset urheilunharrastajat puhella hänestä hieman, ja hänet pantiin kamppailemaan muista kaupungeista saapuneiden toisluokkaisten kanssa.

Näistä hän selviytyi yhtä näppärästi kuin muistakin, ja asiantuntijoista oli selvää, että kookas, hiljainen »tuntematon» yhä edistyi. Pian sai professori Cassidy eräältä toiselta harjoitusmestarilta tarjouksen, jossa tämä ehdotti, että Billy pantaisiin ottelemaan erästä todellista »toivoa» vastaan, joka oli yksi parhaita.

Toinen harjoitusmestari selitti uskovansa, että nujakka olisi erinomainen harjoitus hänen suojatilleen, jonka alkoi käydä vaikeaksi löytää vastustajia. Myöskin professori Cassidy ajatteli samoin omastaan ja myhäili ainakin kaksi tuntia luettuaan haasteen.

Ottelun yksityiskohdat saatiin pian järjestetyiksi. New Yorkin valtiossa voimassa olevien säädösten mukaan oli nyrkkeiltävä kymmenen erää ilman ratkaisua — jopa kintaiden painokin oli laissa määrätty.

Billyä vastassa olevan »valkoisen toivon» nimi riitti houkuttelemaan yleisöä huoneen täydeltä; joukossa oli sellaisia, jotka olivat nähneet Billyn ottelevan ja odottivat kelpo näytöstä. Kun »tuleva mestari» — siten Billyn vastustaja esiteltiin — astui lavalle, sai hän osakseen jyriseviä suosionosoituksia, kun taas sakilaista tervehdittiin vain hajanaisilla, kainoilla kättentaputuksilla.

Billy oli ensimmäistä kertaa lavalla ensimmäisen luokan nyrkkeilijän vastustajana, ja kun hän näki miehen mahtavat lihakset ja muisti hänen kelpoisuudestaan ja taidostaan kuulemunsa kertomukset, tunsi hän ensi kertaa eläissään hermostunutta arkailua.

Hänen katseensa osui köysien toisella puolen aaltoilevaan kasvomereen, ja äkkiä Billyn valtasi pelko. Tarkkasilmäisenä ja kokeneena miehenä professori Cassidy huomasi sen yhtä nopeasti kuin Billy itsekin sen käsitti — hän näki iloisten toiveittensa haihtuvan, ilmalinnojensa romahtavan raunioiksi, näki vankan jättiläisensä viruvan pitkänään lavalla, samalla kun erotuomarin käsi nousi ja laski sekuntitahdissa ja mies luki kymmeneen, julistaen sitten hänen suojattinsa voitetuksi.

»Kas tässä!» hän kuiskasi. »Ottakaa kulaus tästä!» Ja hän ojensi pulloa
Billyn huulille.

Billy pudisti päätään. Se aine oli pitänyt häntä renttuna koko hänen ikänsä; hän oli vannonut, ettei hän enää milloinkaan maistaisi sitä pisaraakaan, eikä hän sitä tekisi, vaikka hän kärsisikin tappion tässä ja kaikissa vastaisissa otteluissaan. Hän oli vannonut luopuvansa siitä hänen tähtensä.

Billy tunsi olevansa peloissaan — hän luuli pelkäävänsä isoa, hyvin harjoitettua vastustajaansa; mutta Cassidy tiesi suojattinsa saaneen selväpiirteisen näyttämökuumeen puuskan.

Hän tiesi myöskin, että se riitti riistämään Billyltä kaikki voiton mahdollisuudet; ja kun kookas »valkoinen toivo» oli kaatanut Billyn kahdesti ensi erän ensimmäisellä minuutilla, käsitti Cassidy, että nyt oli jäljellä vain pilkkahuutoja.

»Reipastu edes yrittämään, öykkärikoljo! Maata tonkimaan sinut olisi vietävä!» Ja sitten kajahti muita kovemmin kimeä ääni: »Raukka! Pelkuri-raukka!»

Raukka! Hän oli kerran nimittänyt Billyä siten, mutta sitten hänen mielensä oli muuttunut. Theriere oli luullut häntä raukaksi, mutta kuollessaan hän oli sanonut Billyä uljaimmaksi kaikista tuntemistaan miehistä.

Billyn mieleen muistuivat ulvovat samurait terävine miekkoineen ja hirvittävine keihäineen. Hän muisti Oda Yorimoton »palatsin» pienen kammion ja näki taaskin vastassaan ruskeat hurmanhenget, jotka hosuivat, sohivat ja huitoivat häntä, silloin kun hän taisteli rakastamansa naisen puolesta.

Mikäpä tässä pehmeälattiaisessa aitauksessa voisi pelottaa sellaista miestä, joka oli Billyn tavoin uhmaillut kuolemaa lainkaan ajattelematta, mitä pelko merkitsi? Mikä häneen oli mennyt?

Sitten tunkeutuivat hänen korviinsa väkijoukon huudot, kiroukset ja herjaukset, ja hän oivalsi sen. Väkijoukko se oli!

Taaskin kellisti »tulevan mestarin» raskas nyrkki Billyn matolle, mutta ennen kuin hän ehti saada sen enempää kolhaisuja, pelasti hänet kellon kilahdus.

Tyrmistyneenä ja masentuneena Billy asteli ensimmäisen erän jälkeen pää kumarassa nurkkaukseensa. »Valkoinen toivo» myhäili varmana voitostaan, ja sellaisena hän palasi lavalle toisen erän alkaessa.

Lyhyellä väliajalla Billy oli pohtinut kaikki selväksi. Väkijoukko oli hermostuttanut häntä. Hän oli koettanut otella koko joukkoa eikä vain yhtä miestä vastaan — tämän erän aikana hän olisi järkevämpi.

Mutta heti kun hän joutui vastakkain »toivon» kanssa, tapahtui sellaista, mikä pani katselijat ulvomaan ja viheltämään kuin mielipuolet.

Billy huitaisi oikealla nyrkillään, tähdäten vastustajansa leukapieltä; se oli hirveä lyönti, ja jos se olisi osunut, olisi ottelu ollut lopussa. Mutta mies astahti syrjään, ja omasta vauhdistaan Billy kellahti vatsalleen.

Kun hän pääsi jälleen pystyyn, oli »valkoinen toivo» valmiina kestitsemään häntä, ja Billy nujertui jälleen matolle, jääden virumaan liikkumattomana, erotuomarin lyödessä kädellään sekuntitahtia.

Tuon yksitoikkoisen laskemisen merkitys tunkeutui vihdoin sakilaisen huumaantuneeseen tajuntaan. Pian erotuomari olisi kymmenessä!

Salamannopeasti Billy hypähti pystyyn. Hän oli unohtanut väkijoukon. Hänet oli vallannut raivo — kylmä, harkitseva raivo — ei kuumeinen, hysteerinen vimma, joka sekoittaa uhrinsa pään.

Oli oltu laskemassa kymmeneen sille miehelle, jota Barbara Harding oli kerran rakastanut, jota hän oli pitänyt maailman rohkeimpana — siitä miehestä oli aiottu tehdä naurettava raukka!

»Valkoinen toivo» odotti. Tuskin oli Billy ehtinyt kohota polviltaan, kun mies säälimättä karkasi hänen kimppuunsa hymyn väikkyessä huulillaan.

Mutta hänen hymynsä häipyi pian. Billy torjui hyökkäyksen, kumartuen vanhaan, tuttuun tapaansa, ja seisautti miehen suoraan rintaan annetulla iskulla.

Sen nähdessään Cassidy melkein hymyili. Hän ei uskonut Billyn voivan toipua — mutta ainakin hän nyrkkeili hetkisen entiseen tapaansa.

Ällistynyt »toivo» syöksyi uudelleen eteenpäin rangaistakseen röyhkeätä vastustajaansa. Katselijat vaikenivat. Billy väisti kumartaen vasemman nyrkin tuhoisan huitaisun ja survaisi oikean nyrkkinsä »toivon» päähän, niin että tämä tupertui polvilleen. Sitten soi kello.

Kolmannen erän Billy nyrkkeili maltillisesti. Hän oli päättänyt näyttää tuolle rähisevälle joukolle osaavansa nyrkkeillä, ettei kukaan voisi väittää hänen voittaneen vain sattuman kaupalla. Sillä Billy aikoi voittaa.

Se erä tuotti riemua ja nautintoa jokaiselle katselijalle, joka tunsi tämän urheilunhaaran taitotemppuja. Ja sen päättyessä kummankaan saamatta mainittavia kolhaisuja ei kukaan asiantuntija vähääkään epäillyt, että tuntematon ottelija oli taitavampi nyrkkeilijä.

Luonnollisestikin oli suurin osa katselijoista ehdottoman varma siitä, kumpi voittaisi. Muukalainen oli vain saanut tuollaisen äkillisen, sammumisen edellä ilmaantuvan kuntoisuuden puuskan, jollaisia silloin tällöin sattuu kaikilla urheilun aloilla; mutta hän ei jaksaisi kestää sellaista miestä kuin »valkoista toivoa» vastassa; lopullista nujertumista odotettiin millä minuutilla hyvänsä.

Billy oli perin tyytyväinen edellisen erän tuloksiin. Nyt hän näyttäisi toisenlaista nyrkkeilyä!

Ja hän näytti. Heti kellon soitua hän ahdisti vastustajaansa, pakottaen tämän peräytymään ympäri nuora-aitausta. Hän kolhi miestä, milloin ja miten tahtoi. Mies oli ihan avuton hänen käsissään.

Lyöden vuoroin oikealla, vuoroin vasemmalla kädellään Billy pani »tulevan mestarin» pään keikahtelemaan sivulta toiselle. Hän antoi uhrinsa turvonneille näköelimille iskuja mielensä mukaan.

Kolmasti hän ahdisti vastustajansa köysiin saakka, ja kerran mies putosi niiden välitse viheltävien katsojien syliin — mutta nyt ei vihelletty Billylle. Kellonsoittoon saakka Billy leikki vastustajallaan kuten kissa hiirellä, mutta lopullisesti nujertavaa iskua hän ei antanut.

»Miksi ette kellistänyt häntä?» äkäili professori Cassidy, kun Billy palasi erän jälkeen nurkkaukseensa. »Hän oli käsissänne, mies — minkä tulimmaisen tähden ette kellistänyt häntä?»

»En tahtonut», vastasi Billy. »En sen erän aikana. Säästin lopullisen näytöksen viidenteen erään, ja jos haluatte voittaa jonkun verran rahaa, niin voitte ottaa vaarin vihjauksesta.»

»Varmasti», vakuutti Billy. »Voisitte ansaita enemmänkin lyömällä vetoa siitä, että nujerran hänet erän ensimmäisellä minuutilla; voisitte panna vetoon satasen minun rahojani siitä.»

Cassidy otti vihjauksen varteen, ja kun ottelijat hetkisen kuluttua olivat vastakkain, katui hän jo tekoaan; sillä »valkoinen toivo» saapui hänen ällistyksekseen viidenteen erään taaskin hymyillen ja varmana itsestään.

»Joku on käynyt antamassa hänelle ryypyn», jupisi Cassidy, »eikä hän ehkä muuta tarvitsekaan suoriutuakseen ensimmäisestä minuutista ja kenties koko erästä; olen nähnyt muutamien siten reipastuvan montakin kertaa.»

Erän alkaessa oli »valkoinen toivo» hyökkäävänä puolena. Hän karkasi
Billyn kimppuun ja suuntasi musertavan iskun Billyn kasvoihin: ja
Cassidyn suruksi ja harmiksi ja katsojien ihmeeksi sakilainen laski
kätensä alas ja otti torjumatta läimäyksen leukapieleensä.

»Toivo» huitaisi toistamiseen, ja Billy Byrne seisoi kuin vankka pronssipatsas, saaden toisen toisensa jälkeen sellaisia iskuja, joista tavallinen mies olisi tuupertunut.

Sen nähdessään katsojat käsittivät Billyn tepsivän kerskumisen ja innostuivat meluamaan vimmatusti. Käheitä, huumaavia hyvä-huutoja kaikui niin että katto tärisi.

»Valkoinen toivo» menetti malttinsa ja vähäisen itsehillintänsä, tahallaan tähdäten Billyyn luvattoman iskun. Mutta ennen kuin erotuomari ehti sekautua, huitaisi sakilainen aivan samanlaisen lyönnin, jollainen toisessa erässä oli mennyt häneltä sivuitse, niin että hän oli kaatunut.

Tällä kertaa hän ei lyönyt harhaan; hänen valtava nyrkkinsä osui suoraan »tulevan mestarin» leukaan, nosti hänet ilmaan ja sinkosi hänet puolittain köysiaitauksen toiselle puolelle.

Hän virui liikahtamatta erotuomarin laskiessa kymmeneen ja epävakaisen yleisön kiljuessa hulluna riemusta. Laista huolimatta ratkaisu oli selvä.

»Tiesinhän teidän kykenevän siihen, veikkonen!» hän ulvoi. »Nyt olette valmis nyrkkeilijä ja tuleva mestarinarvo on teidän, tai sitten en minä ikinä näe mestaria!»

Seuraavana aamuna ylistettiin sanomalehtien urheilupalstoilla Billyä valkoihoisten parhaaksi toivoksi. Hänestä otetut valokuvat anastivat neljänneksen sivusta.

Julkaistiin haastatteluja; oli haastateltu häntä, hänen voitettua vastustajaansa, Cassidya, erotuomaria, kaikkia mahdollisia henkilöitä; ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hänestä todennäköisimmin tulisi raskaan sarjan mestari Jelfriesin jälkeen. Corbert myönsi, että vaikkakin hän paraina aikoinaan epäilemättä olisi kyennyt voittamaan uuden ihmenyrkkeilijän, hän olisi saanut Byrnestä sitkeän vastustajan.

Kaikki vakuuttivat, että Billyn tulevaisuus oli taattu. Ei tiedetty ainoatakaan miestä, joka olisi kyennyt yrittämään häntä vastaan, ja jokainen, joka oli nähnyt hänen ottelevan edellisenä iltana, olisi ollut valmis panemaan viimeisen dollarinsa vetoon hänen puolestaan neekerimestaria vastaan.

Cassidy lähetti sähköteitse haasteen neekerin asiainhoitajalle ja sai perin suotuisan vastauksen. Ehdot olivat kuten tavallisesti jokseenkin yksipuoliset, mutta Cassidy hyväksyi ne, ja ennen puoltapäivää tuntui ottelun järjestäminen varmalta.

Billy oli iloisempi ja onnellisempi kuin koskaan muulloin sen päivän jälkeen, kun hän oli luopunut Barbara Hardingista sen miehen hyväksi, jota hän luuli tytön rakastavan. Hän luki moneen kertaan sanomalehtien selostukset, ja kun hän yhä etsi urheilusivulta uusia mainintoja itsestään, osui hänen katseensa juuri siihen nimeen, joka viime kuukausien aikana oli alituisesti pyörinyt hänen mielessään — nimeen Harding!

Itsepäinen huhu kertoo, että kauniin neiti Hardingin ja William Malloryn välinen kihlaus on purettu. Neiti Harding ei ollut isänsä kotona tavattavissa myöhään eilisiltana. Herra Mallory kieltäytyy keskustelemasta tästä asiasta, mutta ei myöskään kumoa huhua.

Oli siinä enemmänkin, mutta muuta Billy Byrne ei lukenut. Sanomalehti putosi hänen kädestään. Ottelut ja mestarinarvo haihtuivat hänen mielestään.

Hän istui silmät luotuina lattiaan ja ajatukset tuhansien kilometrien päässä laajan Tyynenmeren toisella puolen, pienellä, rajujen tyrskyjen ympäröimällä saarella.

Ja kaupungin toisella laidalla istui toinen henkilö sama sanomalehti kädessään. Barbara Harding silmäili urheilupalstoja, etsien naisten eilisen golfkilpailun tuloksia. Mutta äkkiä hänen katseensa kiintyi kookkaan miehen kuvaan, ja häneltä unohtuivat kilpailut ja niiden tulokset.

Nopeasti hän tarkasteli otsakkeita ja tekstiä, kunnes hän löysi nimen »merimies Byrne!»

Niin, hän se varmastikin oli! Ahnaasti Barbara yhä uudelleen luki kaikki, mitä Billystä oli kirjoitettu. Niin, hän, Barbara Harding, ylimysperheen vesa, korkeimpiin piireihin kuuluva tyttö, luki moneen kertaan raa'an nyrkkeilykilpailun selostukset.

Puolta tuntia myöhemmin saapui professori Cassidyn nyrkkeilylaitokseen lähettipoika, joka tapasi merimies Byrnen ihailevan tungoksen keskeltä. Katseltuaan palvovin silmin uutta sankariaan kiireestä kantapäähän nuorukainen ojensi Byrnelle kirjeen.

Hän seisoi paikallaan, tuijottaen raskaan sarjan nyrkkeilijään, kunnes tämä oli lukenut sen.

»Ei tule», vastasi Byrne; »vien sen itse.» Ja hän pisti kunnioituksen valtaaman pojan käteen dollarin.

Tunnin kuluttua Billy Byrne asteli Anthony Hardingin New Yorkissa olevan talon ovelle vieviä leveitä, valkeita portaita. Palvelija, joka tuli avaamaan hänen soitettuaan ovikelloa, silmäili häntä epäluuloisesti, sillä Billy Byrne oli yhäti puettu kuten vapaa-aikaansa viettävä kuorma-ajurin renki. Hänellä ei ollut käyntikorttia.

Palvelija jätti hänet seisomaan käytävään ja lähti nousemaan upeita portaita; mutta puolivälissä hän kohtasi alaspäin tulevan neiti Hardingin.

»Olkaa huoleti, Smith», virkkoi tyttö. »Olen odottanut herra Byrneä.» Nähdessään sitten, ettei palvelija ollut pyytänyt vierasta istumaan, hän lisäsi: »Hän on hyvin läheinen ystäväni.»

»Billy!» huudahti tyttö, rientäen kädet ojossa hänen luokseen. »Oi,
Billy, me luulimme sinua kuolleeksi! Kuinka kauan olet ollut täällä?
Miksi et ole käynyt minua katsomassa?»

»Olen ollut täällä useita kuukausia», hän vastasi vihdoin; »mutta saatuani tietää, että herra Mallory oli elossa, tuntuivat asiat minusta muuttuneen — ja siksi pysyttelin syrjässä.»

»Ethän sinä», änkytti Byrne, »tarkoita, että — että kaikki on kuten saarellakin — Barbara?»

Suuri, raju toive oli vallannut Billyn olemuksen sen jälkeen kun hän oli lukenut kihlauksen purkamisesta ja saanut Barbaran kirjeen. Ja nyt ilmoittivat tytön silmät, koko tytön käytös, yhtä selvästi kuin jos hänen huulensa olisivat sen lausuneet, ettei Billy ollut toivonut turhaan.

Mutta äkkiä hän tunsi jonkun kummallisen voiman vaikuttavan itseensä. Juuri silloin, kun hän oli astunut Anthony Hardingin loistavan komeaan taloon hän oli tuntenut omituista puserrusta kurkussaan — ahdistavaa, melkein tukahduttavaa tunnetta.

Palvelijan käyttäytyminen, huonekalujen uhkeus, tilavan eteissalin ja sen viereisten huoneiden upeus — kaikki ne olivat kuiskineet hänelle, ettei hän »kuulunut tänne.»

Ja nyt johonkin ihanaan, ulkolaiseen vaatetukseen puetun Barbaran ulkoasu oli ristiriidassa hänen silmissään väikkyvän ilmeen kanssa.

Ei, Billy Byrne, sakilainen, ei kuulunut tänne. Eikä hän voinut koskaan tänne kuulua sen enempää kuin Barbara Harding Grand Avenuelle. Ja nyt Billy Byrne sen tiesi.

Hänen sydäntään kouristi. Hänen elämänsä perustus tuntui äkkiä horjuvan.

Uljaasti hän oli ponnistellut unohtaakseen tämän ihanan olennon tai oikeammin häntä kohtaan tuntemansa toivottoman rakkauden — häntä itseään oli mahdoton unohtaa. Mutta Barbaran kirje ja tämä kohtaus antoivat vain uutta virikettä hänen rinnassaan palavalle liekille.

Hän ajatteli nopeasti. Hänen oma elämänsä ja onnensa eivät merkinneet mitään. Barbara oli kaikki kaikessa. Hän oli huomannut rakkauden hohteen tytön silmissä. Hän kiitti Jumalaa siitä, että oli käsittänyt, mitä se olisi merkinnyt, ennen kuin antoi tytön aavistaa, että hän oli sen nähnyt.

»Olen ollut täällä jo monta kuukautta», sanoi hän vastaukseksi Barbaran kysymykseen; »mutta olen ollut kyllin järkevä pysyäkseni siellä, minne kuulun. Ymmärrättekö? Näyttäisinpä totisesti joltakin, jos tulla tupsahtaisin tänne keskelle isoista seuraasi!»

Billy läimäytti reiteensä, niin että kajahti, ja nauraa hohotti niin äänekkäästi, että seuraavassa kerroksessa olevan herkkätuntoisen Smithin kulmakarvat kohosivat paheksumisesta ja kauhistuksesta.

»Ja sitten oli minulla nyrkkeilynujakat. Enhän voinut karata hommastani juostakseni hameväen perässä, vai mitä?»

Barbara tunsi katkeraa pettymystä siitä, että Billy oli jälleen alkanut puhua entiseen tapaansa, jonka hän oli saanut melkein tarkoin hävitetyksi silloin, kun he yhdessä olivat kaukaisella »Manhattan-saarella.»

»En olisi tullut tänne ensinkään», jatkoi Byrne, »jollen olisi lehdestä lukenut, mitä sinä ja Mallory touhuatte. Arvelin pistäytyä ottamassa selkoa, mikä on hätänä.»

Puhuessaan häh oli melkein koko ajan katsellut poispäin tytöstä. Nyt hän äkkiä pyörähti Barbaraan päin.

»Kyllä», myönsi Barbara. Hän ei oikein tiennyt, pitäisikö hänen loukkautua vai eikö. Mutta Billyn entisyyden muisto tuli hänen avukseen. Luonnollisestikaan ei Billy käsittänyt kuinka kauhean sopimatonta oli ottaa semmoinen asia puheeksi hänen kanssaan, ajatteli hän.

»No, mikä sitten on vikana?» jatkoi sakilainen. »Mallory on juuri sopiva mies sinulle. Sinä rakastit häntä; muutoin et olisi mennyt hänen kanssaan kihloihin.»

»Näetkös, Billy», hän alkoi, »olen tuntenut herra Malloryn koko ikäni, ja koko ajan luulin rakastavani häntä, kunnes — kunnes —»

Billyn silmissä ei ollut vastaavaa hohdetta — ne eivät rohkaisseet häntä lausumaan niitä sanoja, jotka pyörivät hänen kielellään. Hän takertui avuttomana keskelle lausetta.

»Sitten», hän pian jatkoi, »menimme kihloihin saavuttuamme New Yorkiin.
Me kaikki luulimme sinun kuolleen», päätti hän koruttomasti.

»Pidätkö hänestä yhtä paljon nyt kuin silloin, kun lupasit mennä hänen kanssaan avioliittoon?» tiedusti Billy, ikäänkuin ei olisi huomannut tytön viittausta häneen eikä sen merkitystä.

»Mihin sitten tämä häly perustuu?» penäsi Billy. Hän oli jälleen alkanut puhua Barbaran opettamaan, kirjakielen mukaiseen tapaan, mutta kumpikaan heistä ei pannut muutosta merkille.

Hetkiseksi oli sakilainen unohtanut sen osan, jota hän näytteli. Mutta pian hän sen taaskin muisti.

»Ei paljon mihinkään», vastasi tyttö. »Minä en saanut päästäni ajatusta, että he olivat murhanneet sinut jättämällä sinut yksin ja haavoittuneena. Aloin aina herra Malloryn nähdessäni ajatella: 'Raukka!' Minä en voinut mennä hänen puolisokseen, kun tunteeni häntä kohtaan olivat sellaiset, ja Billy, oikeastaan en ole koskaan rakastanut häntä kuten — kuten —»

Taaskin hänelle takertui sana kurkkuun, mutta sakilainen ei millään tavoin koettanut käyttää hänelle tarjoutunutta tilaisuutta.

Sensijaan hän astui kirjaston poikki puhelimelle. Selailtuaan luetteloa hän pian löysi etsimänsä numeron. Hetkisen kuluttua hänet oli yhdistetty haluamaansa paikkaan.

»Onko Mallory?» hän kysyi. »Minä olen Byrne — Billy Byrne. Sama vintiö, joka murjoi naamatauluanne Lotuksella.»

»Niin, juuri niin sanoin. Hän haluaa teidän pötkivän tänne niin nopeasti kuin suinkin pääsette.»

»Ja nyt käpälät allenne!» hän kiljaisi puhetorveen. »Hyvästi!» Ja hän ripusti torven paikoilleen.

»Katsos nyt!» hän sanoi. »Kerran sinä puhelit minulle paljon pehmeitä siitä, kuinka ylevä minä muka olen ja mitä kaikkea sinä aioit tehdä hyväkseni korvaukseksi sinulle tekemistäni palveluksista. Nyt sinulla on tilaisuus.»

»Mitä tarkoitat?» tiedusti tyttö ymmälle joutuneena. »Mitä voin tehdä hyväksesi?»

»Voit tehdä hyväkseni näin. Kun Mallory saapuu tänne, voit sanoa hänelle, että kihlaus on jälleen ennallaan — ymmärrätkö?»

Barbaran levällään olevista silmistä Billy näki, että tyttöön oli koskenut kipeämmin kuin hän oli aavistanut. Hän oli luullut, ettei Barbaran olisi vaikea palata sivistymättömän sakilaisen luota hienostuneen herrasmiehen luokse. Ja kun hän näki Barbaran kärsivän ja arvasi sen johtuvan siitä, että hän oli karkeasti ja väkisin koettanut tukahduttaa tytön rakkautta, ei hän kyennyt enää kauempaa näyttelemään.

»Oi, Barbara», hän huudahti, »etkö käsitä, että Mallory on vertaisesi — että hän on sopiva puoliso sinulle? Tultuani muutamia minuutteja sitten tähän huoneeseen olen oppinut näkemään sen ylipääsemättömän kuilun, joka on Billy Byrnen, sakilaisen, ja sinun kaltaisesi naisen välillä. Kerran toivoin; mutta nyt tiedän, kuten sinun on täytynyt aina tietää, että yksi elinikä on aivan liian lyhyt aika miehen siirtyä Grand Avenuelta Riverside Drivelle.

— Tahdon sinun tulevan onnelliseksi samoin kuin minäkin aion tahollani tulla. Chicagon Grand Avenuen varrella on kosolta tyttöjä, yhtä solakoita, puhtaita ja hienoja kuin Riverside Driveliäkin. He ovat minun laatuisiani tyttöjä, ja minä lähden sinne takaisin etsimään heistä sen, jonka Jumala on minulle varannut.

— Sinä olet osoittanut minulle, kuinka paljon hyvä tyttö voi saada aikaan, jos hän koettaa tehdä petomaisesta raakalaisesta miehen. Sinä olet opettanut minulle ylpeyttä ja omanarvontuntoa. Sinä olet opettanut minulle niin paljon, että mieluummin toivoisin kaatuneeni Oda Isekan soturien keihäistä kuin jääväni elämään tänne palvelijain pilkattavaksi ja halveksittavaksi ja ystäviesi säälittäväksi ja siedettäväksi.

— Tahdon sinun tulevan onnelliseksi, Barbara, ja sentähden tahdon, että lupaat mennä avioliittoon Billy Malloryn kanssa. Koko maailmassa ei ole ainoatakaan kyllin hyvää miestä sinulle; mutta Mallory on lähinnä sellainen kaikista tuntemistani miehistä. Palattuani olen kuullut kaupungilla paljon puhuttavan hänestä, eikä hänestä missään ole kerrottu ainoatakaan ilkeätä juttua. Se on paljoa enemmän kuin voidaan sanoa yhdeksästäkymmenestäyhdeksästä New Yorkin kustakin sadasta asukkaasta, joista yleensä lainkaan puhutaan omien vierashuoneittensa ulkopuolella.

— Ja Mallory on myöskin mies, sellainen, jollainen jokaisen naisen pitäisi saada, mutta jollaisia ei kaikille riitä. Muistatko, miten hän käyttäytyi Lotuksen kannella ja otteli rehdisti minun konnamaisia temppujani vastaan? Hän on mies, ja kunnianmies, Barbara, sellainen, josta voit ylpeillä; ja sellainen sinun on saatava. Minä näet tunnen sinut.

— Ja Oda Isekan kylän raitilla hän taisteli noita Yokan pahuksia vastaan kuten miehen pitääkin. Hänessä ei ole pienintäkään tahraa, Barbara. Hän ja isäsi eivät poistuneet luotani, ennen kuin se näytti ainoalta keinolta, kaikesta siitä huolimatta, mitä heille kerroin saadakseni heidät lähtemään. Älä laske sitä hänen viakseen! Minua ihmetyttää vain se, ettei hän nitistänyt minua; isäsi olisi halunnut sen tehdä, mutta Mallory ei sitä sallinut.»

»Sieltä hän nyt tulee», jatkoi Billy. »Hyvästi! Mieluummin olen häntä tapaamatta. Smith päästää minut ulos palvelijain ovesta. Se on kai hänestä parempi. Teethän, kuten pyysin, Barbara?»

Hän oli pysähtynyt ovelle, kääntyen tyttöön päin lausuessaan lopullisen kysymyksensä.

Tyttö seisoi liikkumatta, silmäillen häntä. Hänen silmänsä olivat kosteat pidätetyistä kyynelistä. Billy Byrne näkyi kuin utuisen harson lävitse.

»Sinä noudatat pyyntöäni, Barbara!» kertasi Billy; mutta tällä kertaa se oli käsky.

Malloryn astuessa huoneeseen kuuli Barbara palvelijain oven pamahtavan kiinni Billy Byrnen jälkeen.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VÄKEVÄ BILLY: SEIKKAILUROMAANI TYYNELTÄMERELTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.