The Project Gutenberg eBook of Serkukset: Alkuperäinen jutelma Ulla-tätiltä, by Pietari Hannikainen

Mökin lapset.
Suuri kaupunki.
Saara täti. Serkukset.
Herrastalo. Weli ja Sisar.
Opettaja. Ystäwykset.
Ann'-sohwia.
Suomalainen tyttö.
Sairaanhoitaja.
Tunnustukset.
Matka.
Uutta tointa.
Kerjäläismummo. Kohtaus.

Eräsnä helmikuun iltana wuonna 1802 näemme yksinäisen mökin suuremman kylän reunassa. Talwi on kowimmillaan; wähäinen osa mustasta lahonneesta seinästä näkyy katolla olewan lumen ja niatoksen wälillä. Korkiat lumi seinät, kahden puolen parin kyynärän korkuista owea owat mökin porstuwana, johon kapukainen polku kylästäpäin on tienä; lumen reunatse pilkistäksen pikkunen päreillä ja riewuilla turattu pieniruutuinen ikkuna, josta kumottaa nyt iltahämärässä punertawa walo, joka näyttää mökin olewan asutun. Lienee kuin paljon onnea tämän ulkopuolisesti tuskin ihmisten asunnoksi tunnettawan hökkelin suojassa? lieneewät tämän pikkuisen mökin asukkaat onnellisemmat kullalle paistawan howin asukkaita? Ken tietää mitkä ilot woiwat wiihtyä noiden lahonnein seinäin suojassa? Astukaamme tuohon pikkuiseen tupaan. Owea awatessamme lyöpi palawalemu kaswoihimme, ja meidän täytyy pusertaa silmämme pian kiini, sillä tupa on täysi kitkerää sawua, ja punertawan samakka pärewalkia läpäjää sen keskellä, wielä enemmän työlästyttäwä näköämme. Nyt selitämme kaksi lasta: tytön noin 12 ja pojan näöltä 10 wuoden iällä, seisowat jonkun mustan kappaleen wieressä. Tultua likemmäksi näemme ja hämmästymme, sillä se musta kappale ei ole muu kuin rumasti kyhätty — ruumiskirstu. Itkusta punastunein silmin ja rukoukseen puserretuin käsin katsoowat lapset siihen, pian järkähtämattömillä silmillä. He tahtoowat wielä nähdä, ja muistiinsa painaa siinä, pitkälliseltä taudilta raadeltuja ja nyt kuoleman jäykistämiä kaswoja, jotka heille oliwat olleet rakkaimmat tässä maailmassa; heidän äitinsä, ainoa turwansa, lepää äsken ummistettuna ruumiskirstussa. Kaikki ympärystönsä todistaa köyhyyttä ja puutosta. Äiti oli kuitenkin jättänyt heille rikkaan perinnön: totisen jumalan-pelon ja luottamisen hänen isälliseen huolenpitoonsa. Wanha eukko häärii pyyhkien pöytää ja penkkiä, hawuttaa jo ennen hiekattua lattiaa. Se on kylän wanha Anni. Hän on koko kylän yhteinen ruumiin pesiä ja ummistaja, hautaisten laittaja j.n.e. Hän on nyt emäntänä, ainoana toimitusmiehenä tässä köyhässä mökissä. Nyt katsoo hän owesta ja kuuntelee. "Jo tuleewat" sanoo hän lapsille, ja laittaa wiimeisiä paikkoja laitokseensa.

Pian täytyy tupa nuoria sekä wanhoja kyläläisiä. Jokainen tuopi kerallaan waatemytyn eli tuohikontin. Niissä on aiwottu hautais-rawinto. Anni ottaa kaikki wastaan, ja panee tallelle. Wiimeksi tulee wanhanpuolimainen mies, jolla ei ole muuta kuin paksu wirsikirja kainalossa, terwehtii ja kaikki nouseewat seisalleen. Pöydälle sytytetään kaarnaiseen jalkaansa kehno jukeroinen kyntteli. Se wastatullut istuiksen pöydän päähän. Hän on kappelin kunnioitettu lukkari. Hän awaa suuren kirjansa ja kaikki owat wait. Nyt alkaa hän juhlallisen kuolema-wirren, ja pian kuuluu tästä pikkuisesta mökistä yksi ainoa yhdistetty surullisesti juhlallinen laulu, joka wissisti nousee ylös korkeuteen, sillä se lähtee laulajain sydämmen pohjasta. — Laulun päätettyä astuu lukkari ruumiskirstun wiereen, pitää lyhykäiset rukoukset ja niiden päätettyä alkaa toisen wirren, joka lauletaan yhteisesti kuin ensimäinenki. Wiimeksi luetaan wielä Isämeidän ja Herran siunaus, jonka jälkeen koko joukko tekee ristimerkin ruumiin kaswoille ja rinnalle, kaikki ihan äänetöinä. — Näin päättyi tämä ensimäinen hautajais-meno. Wietettyä seuraawaisen yön, waihellen rawinnoilla ja kuolemawirsien laululla, laskettiin aamun tultua ruumis kappelin pienoiseen kirkkomaahan, ja armottomat palasiwat kohtikulkkuaan itkien, ei kotiinsa, sillä se oli nyt jääpä autioksi, mutta wanhan Annin luokse. Wielä enemmän lisäsi lasten murhetta kotinsa jättäminen. Monen rikkaan lapsi eroaa kodistansa kyynelitä. Waan köyhän mökin lapselle owat wanhemmat, turwa ja koti pian yhdistettyinä. Hän kadottaa ne tawallisesti kaikki yhtaikaa, ja lahonnut, pylwäitten nojassa torkkuwa tyhjä hökkeli on siksi hänelle rakkaampi kuin rikkaan lapsen äweriäs koti.

Muutamia päiwiä wiime mainituista tapauksista, oliwat kyläläiset ruwenneet miettimään näiden armattomain korjuusta. Eräsnä iltana tuli kylän waimoja Anni ämmän kotiin, ja kertoiwat mitä miehet oliwat lapsista päättäneet. Lasten isä oli aikoinaan ollut talollinen, waan sitten käyhtynyt ja menettänyt tilansa; lyhykäisen ajan oli hän sittemmin elänyt meiltä jo tunnetussa mökissä, joka myös oli lasten äitin entinen koti. Heidän äitinisänsä oli muka sen nuoruudessaan rakentanut, muuttaessaan lapsinensa, kahden tyttären kanssa, kylään. Nyt oli molempain armotonten isä jo 3 wuotta kuollut, sotamiehenä Turun läänin rekimentissä. Äiti lapsinensa oli elänyt suuressa köyhyydessä ketruilla ja kutomisilla. Heidän siiwollinen elämänsä teki kyläläiset heille ystäwiksi, ja sentähden näemme kyläläisten myös näyttäwän äitin jäännöksille samallaisen kunnioituksen kuin sukulaisillensa. Nyt oliwat kylän miehet päättäneet wuorotellen pitää lapsia luonansa kesään asti, jolloin woisiwat ruweta kylän paimeniksi.

Pieni Heikki oli sillaikaa lapsellisella huolettomuudella kalunnut erään waimon tuomaa kuiwaa juustopalaista. Mutta Maialeena — se oli tytön nimi — oli tarkannut kaikki, mitä waimot puheliwat. Kuultua päätöksen wastaisesta elämästänsä, astui hän lähemmäksi; silmänsä painuiwat maahan kainuudesta; waan pian rohkasiin hän jälleen, ja sanoi selwällä äänellänsä:

— Jumala palkitkoon kaikkia, jotka auttoiwat äitiäni potessaan ja saattoiwat hänen hautaan. Nyt seisattui hän Annin wiereen, nojaiten sen polwille, ja jatkoi itkien: — Waan äitini sanoi minulle millä tawoin emme tulisi kyläläisten wastukseksi.

— Kuuleppas sitä tyttöä, mitä se ylpeilee! Mihinkähän teitä tästä wietäisiin? sanoi muuan kylän waimoista.

— Huomena, Jumalan awulla, lähden Heikin kanssa Turkuun, Saara tätilään. On sinne matkaa, mutta hywät ihmiset neuwoneewat toki tien. Kunhan saisimme leipä muruisen, poweemme lähteissämme.

— Turkuun? wain Turkuun! mitähän teillä siellä on tekemistä? kysyi eräs waimoista.

— Saara tätinne on wähän huolinut teistä ennenkään, wiskasi Anni, — ja taitaa wähän toiwoa teitä nytkään luoksensa. Mikkolan isäntä sanoi syysmarkkinoilla nähneensä, ja olleen semmoisen ylpiän Aatamin, jottei ollut tuntewinaan entisiä tuttujaan. Taitaa yhtä wähän teitäkään raukkoja ruweta tunnustelemaan.

Maileena oli, ikään kuin epäilyksissään yrenajan äänetä, ja kyyneleet wieriwät kaswoillensa. Waan pian warmistiin jälleen, sanoen wienommalla äänellä:

— Te ette tunne häntä oikein, Anni kulta! Me luotamme Jumalaan ja tottelemme äitimme käskyä. Saara täti on neuwowa meille miten woimme työllämme ansaita elatuksemme, kaduilla kerjäämätä; ja joka turwaiksen Jumalaan, se ei joudu hukkaan, sanotaan Jumalan sanassa. Meitä ei estä kukaan. Heikki ja minä lähdemme Turkuun, ja jos ei Saara täti woi eikä tahdo meitä auttaa, niin tulemme takaisin tänne paimentamaan lampaitanne.

Ihmetellen ja äimistellen kuunteliwat eukot tytön puhetta, ja läksiwät muristen kotiinsa.

Muutamana päiwänä seisoi kaksi kerjäläislasta korkialla mäellä, jonka hartioitse maantie kulkee ja jolta kaukaa näkyy osanen Turun kaupunkia. Ilta oli selkiä, tyyni ja pakkainen; korkeimmat huoneet monin ikkunoineen ja tuomiokirkon ylpiä torni wälkkyiwät ilta auringon säteissä; satoja sawupatsaita lukemattomista torwista nousi suorastaan ilmaan, ja ihanasti punertawa sawu-pilwi lepäsi warataiwaana kaupungin päällä. — Ne molemmat kerjäläislapset eiwät olleet kutkaan muut kuin Maialeena ja Heikki. Sanomattomasti ihastutti tämä katsanto lapsia, jotka ennen tätä matkaansa pitiwät lahonneen kappelikirkon ihmeellisimpänä rakennuksena maailmassa. Kauwan seisoiwat he järkähtämätä ja katseliwat waan, ja osotteliwat käsillänsä tuota ja taata huonetta ja tornia.

— Tuollaiset oliwat warmaan Jerusalem ja Babyloniki, sanoi wiimein
Maialeena, kylläkseen ihmeteltyään.

— Entäs Sodom ja Gomorra sitte? oliwatpas neki suuret kaupungit, muistutti Heikki, jota Lothin waimon juttu oli erinomaisesti liikuttanut. — Joka nyt ees jo olis tuolla ja saisi lämmitellätä Saara tätin liedellä!

— Rukoilkaamme Jumalaa, huokasi myöskin Maialeena; ajatellen miten tuollaisessa ryhmässä löytää tätilänsä.

Murheellisena läksiwät kulkemaan edelleen; äkkiä kuuliwat nyt toiselta puolen mäen jonku ähkämisen, ja seisattuiwat. Wanha ryysyinen waim-eläjä nousta kapusi mäelle, wetäen perästänsä kelkkaa, täynnä näreen ja katajan hawuja. Äitiltänsä totuttu awuliaisuus weti samassa Maialeenan, ja sen wiittaus weljellensäki auttamaan mummoa.

Mäelle päästyä ja hengähtäessään, kysäsi mummo mistä lapset tuliwat ja mihin aikowat. Kuultua tätin nimen, sanoi mummo hänen tuntewansa, waan nyt olewan myöhäsen mennä sen luokse kaupunkiin; muutenki oliwat jokainen muka wäsyksissä, sanoi hän, ja pyysi lapset auttamaan kuormaansa lähellä olewaan kotiinsa, jossa saisiwat lämmintä rokkaa ja yösian. Huomena lupasi saattaa heitä tätilään.

Ken oli iloisempi nyt noita wilustuneita ja nälkäisiä lapsia! Maialeenan kiitollinen sydän piti mummon Jumalan lähättämänä enkelinä. — Myöhemmin illalla, kaiken kolmen yhtenä ruokailtua lämmintä rokkaa, ja Heikin jo maatessa uunilla, istuisiin Maialeena emäntänsä wiereen yhtenä silpimään hawuja, ja puheli hänelle kaikki turwattoman tilaisuutensa, isän aikaisen kuoleman, äitin surun siitä, ja pitkällisen taudin, saatua kohta sen jälkeen kuolleen poikalapsen. Sen perästä ei hänellä ollut woimaa oikein tehdä naapurein työtä. Itsellä heillä oli waan pikkunen potaattimaa. Anni ämmä, joka usiasti oli kyläläisten apuna, hankki heille ketruksia, sukanneuletta ja ompeluksia; Maialena oli jo aikaseen totutettu työhön, ja molemmat lapset myös ahkerasti lukemaan; palkinnoksi saiwat aina kuulla äitiltänsä jonku tarinan pyhästä raamatusta, ja niin saiwat jokapäiwäisen leipänsä ja eliwät iloisina. Waan 6 wiikkoa ennen joulua oli äiti kääntynyt tautiin. Mikä wähä talossa löytyi se meni leiwäksi. Äiti kuoli ja jätti heidät sen haltuun, joka ruokkii linnut ja werhottaa kukkaiset kedolla.

Maialeena ei olltu koskaan nähnyt omaistansa jonka turwiin welinensä nyt meni. Jo nuorena oli tämä täti hankkinut palweluksen Turussa, jossa sitte naitiin merimiehelle, ja nyt muka, niin kuin naapurin kaupungissa käydessään luuliwat nähneensä eli hywästi, ahkeruudella ja siiwolla.

— Totta niin onkin, sanoi mummo — tätinne, Hultin Saara elää kuin paras rouwa, waikka miehensä meni sen kuuseen, ettei kuulu ei näy.

— Hultin Saara, niin kuin häntä tawallisesti sanottiin, oli niitä naisia, joilla nuorra oli warmaan usia ystäwä nuorten oppiwaisten herroin seassa. Muutamia wuosia sitte, tuntemattomista syistä mieheltänsä hyljätty, oli ruwennut pesemään waatteita ja palweloimaan nuoria herroja. Aamusta warain ja illalla myöhään nähtiin hän aina liikkeessä, milloin kantawa ruokaasteita, milloin kiiltäwää pientä kahwipannua sekä wakkoja lumiwalkoisin waatteinensa, pait monta muuta lukematonta askaretta. Oma, aina lämpimänä säilytetty kahwipannunsa lohdutteli häntä wähän wäliä näissä raskaissa ja kiireissa askareissaaan.

Nykyjään oli hän jokseenki pönäkkä eukko, noin neljänkymmenen paikoilla; ja naurahteli wielä hywästi nuorten herrain leikkipuheille, jotka hän kuitenki paremmin soi nuorelle tyttärellensä. Korkiampi säätyiset äitit pitelisiwät kaunista tytärtä kunnes suinki lapsena; waan äitintunto ilmotaiksen toisin alaisemmissa. Itse alaisemmalla siwistyksen portaalla, pyytääwät kuta ennen sen paremmin sysätä tyttärensä maailmaan, ajattelematta kuin wäleen ne woiwat langeta, äkkinäisellä tiellä.

Hultin emäntä piti tytärtänsä miltei jumalallisesssa arwossa. Hänelle hän juoksi ja puuhasi, saadaksen hänestä aikaa myöten paraan "wallasihmisen".

Täksi tarpeeksi tytär ei saanut pienenäkään leikitä wertaisiensa kanssa. Äiti piti hänelle lapsentytön, koriat lelut ja makeisia kyllinkyllä. Ennen naimistaan oli emäntä palwellut muutamassa herrastalossa, jossa siitä asti oli pitänyt tuttuutta tutkainten pesulla ja maniskoin kimuroimisella. Sinne wei aina kerallaan pienen Ann'-sohwin, ja hywätahtoinen rouwa soi sen mielellään jäämään sinne, luullen hänen kotona olewan äitillensä haittana. Tyttö tuli niin talon nuorempain lasten leikkikumppaniksi, yhtaikaa kuin wanhemmat heistä tekiwät ilkaa tälle pienelle "ihtipäälle", jonka nimitys häntä paljon huwitti ja jonka hän päiwäpäiwältä enemmän ansaitsi.

Joka päiwä hawaitsemme kuinka tämänsäätyiset äitit kaupunkeissa pilaawat kaswawat tyttärensä, etenki kuin nämä owat hywännäköisiä, ja kuka äiti ei mielellään näe sitä? — Tämän tekeewät ei ainoastaan liiallisella hellimisellä ja mielittelemisellä, waan erinomattain sillä, että totuttaawat ne sellaiselle waalimiselle ja palwellukselle, jotta wiimein rupiaawat katsomaan äitiänsä palweliaksensa. Hultin emäntä ei ollut sunkaan eroitettawa näistä, paremmin oli peloittawana esimerkkinä.

Palaten aamukäynnistään herrojensa luonta, odotteli hän kärsiwällisesti tyttären nousemista wuoteeltansa, warustetulla kahwilla ja sokurileiwällä jotka juuston, wehnäsen ja siirapilla sekoitetun oluen kanssa oliwat sen paras ruoka, ja emäntä sanoi aiwan tällaisen ruoan tekewät tyttärensä kauniiksi ja lihawaksi.

Yhtä huolenpitäwä oli tämä heikko äiti muutenkin. Täydellisesti tehdäksensä tytärta esiwallaksi pantiin hän kouluun, oppimaan "ulosompelemaan", niin kuin emännän tapa oli sitä kutsua. Sinne päästessä piti Ann'-sohwin saaman muiden oppilasten mukaan käydä hatussa, joka emännän mielestä oli jo suuri askele eteenpäin, sillä hän arweli: Tästedes sille ei woi kukaan nauraa.

Kirjoitusta ja luwunlaskua sai Ann'-sohwi oppia kotona, sitäwarten opettajaksi otetulta entiseltä tutentilta, joka nykyjään eli joutilaana, ja entisestä welasta äitille sai opettaa tytärtä, josta kuitenki hän rawitutti itsiänsä kyllällisesti.

Majisteri ja eräs Ann'-sohwin koulukumppani joka aamuisilla aina seurasi häntä kouluun, oliwat saapuwilla, kun "hawueukko" kerjäläisinä toi serkkuja emännän huoneihin. Närkästyksellä, niin kuin muitaki kerjäläisiä, käskettiin heitä matkaansa. Hawueukko wirkkoi nyt ketä oliwat; mutta tälläisten wierasten tulo niin turhalliselle ihmiselle kuin Hultin emäntä ja nyt wiistoista wuotinen tyttärensä, oli warsin wähän mieleinen. Äiti tukkesi hywin kiireesti eukon suun, antoi lapsille kummalleki leipäpalaisensa, päästäksensä heistä eres, ja pyysi heitä jäämään eukon luoksi, kunnes ehtisi tulla itse sinne. Itkein läksiwät lapset eukon kanssa tiehensä.

Saara täti oli kuitenki helläluontoinen, kun kerran waan sai oikein miettimään, ja oli siinä siis ihan wastoin monjaiden tapaa, jotka ensipäästä lupaawat tehdä paljon, ja lopeettaawat tekemätä mitään. Huomena tultuansa hawueukon mökkiin, itki hän nähdessään noita armottomia ja muistellessansa sisärtänsä, josta kuitenki sen elinaikana ei paljon huolinut.

Nyt huolsi hän pojan käsiammatin oppiin, ja otti Maialeenan luoksensa.
Tarkemmin mietittyään meni tämä suurena apuna monissa töissä, jotka nyt
Mamseli-tyttären tultua aikaihmiseksi, eiwät olleet oikein soweliaat
emännän itsensäkään toimitella.

Maialeena käwi wielä monen sunnuntai illan hawueukon luona. Hän oli kyllä kiitollinen tätinsä hywyydestä, joka hankki hänelle hywät lämpimät waatteet ja maltti neuwoa häntä äkkinäisiin askareihin; waan työläs oli hänen kärsiä serkkunsa, eli niinkuin sitä nyt kutsuttiin Ann'-sohwin ylpeyttä ja juonittelemista. Hän, joka ei tuntenut yhtä Suomen sanaa, waikka äitinsä oli ihan suomalainen, nauroi ja pilkkasi Maialeenaa siitä, kun tämä ei osannut ruotsia. Koska Ann'-sohwia oli wakuuttanut äitillensä, ettei hän woinut tulla aikoin tuon "suomalaisen tytön" kanssa samassa huoneessa ja niin ystäwänä, täytyi Maialeenan ruweta asumaan ja makaamaan kylmässä leipotuwassa, jonka läpi kulettiin heidän asumahuoneesensa. Waan Maialeenan toiwo oli kewääsen; häntä ilahdutti nähdä ja oppia monta hyödyllistä asiaa; kärsiwällisyydellä kohtasi hän kaikkia wastuksia, joita ei woinut kiertää, ennen kuin ehti oppia wähän ruotsia. Sillä se ylpiä "Matamikaan" ei tahtonut puhua suomea Maialeenan kanssa, mutta wastasi aina murretulla ruotsilla Maialeenan puheesen.

Paremmat waatteet ja wahwistawa ruoka waikuttiwat kuitenki edullisesti tytön kaswoille; työ ja jokapäiwäinen liike raittiissa ilmassa wahwistiwat jäseniänsä. Siiwollisuudella ja etenki siwiällä käytöksellänsä suositti hän jokaisen puolellensa. Ann'-sohwia yksinään piti waan häntä pilkkanaan, ja äiti waan muhoilli waan tyttärensä teräwälle "älylle", niin kuin hän kutsui sen monesti jokseenki häwyttömiä iwauksia.

Syksyllä wourasi emäntä toisen asuman, ja tytär sai erikammionsa äitinsä suojan sisällä. Koulun käynti oli päättynyt kesällä, jolloin tyttö lukiiksi ripille. Hattua ei enää heitetty, mutta kaikki yhteys ja tuttawuus entisten koulukumppanein kesken oli kuitenki tauonnut. Wastaan tullessa häntä ei enä tunnettukaan.

Niin se käypi; ne ihmiset jotka waan ylpeydestä ja turhallisuudesta, waan ei muun paremman ja jalomman harjotuksessa, tahoowat korottaida yli wertaisistansa, owat oikeestaan luettwat erisäätyyn. Etenki kohtaa tämä naista; paremmilta ylenkatsottu, kadehditaan usiasti ja pilkataan hän wertaisiltansa. Mitä tulee hänelle eteen muu kuin kewytmieliset ja irstaiset tuttawuudet, jos ei tahdo elää ihan yksinäisyydessä.

Wiimeistä ei tehnyt mieli enemmän äitin kuin tyttärenkään. Wähitellen rupesiwat siis käymään wisseissä tanssi-seuroissa, usiasti wähemmän waaralliset tapain kuin nimen puolesta. Näissä saatiin monta huwittawaista tuttawuutta mies- sekä naispuolia, ja ei kauwan wiipynytkään kun yhteinen sana ei säästänyt enemmän äitiä kuin tytärtäkään. Maialeena, nyt jo wähän tottunut ruotsalaiseen puheesen, oli sattunut kuulemaan puheita, joista rupesi penuuttamaan serkkuansa; luonnollisesti käwi tämä kuin tuli tappuroihin, ja Maialeena sai pahoja sanoja äitiltäki, jota jo harmitti seki, ettei Maialeena ottanut palwellakseen tätinsä "kulta-poikia", kahta hurjaa tutenttia. Sopu oli näin kerran poikessa, ja, toisena syksynä Turkuun tultuansa, sai Maialeena lapsentytön ammatin muutamassa herrastalossa.

Peranderin talo oli siihen aikaan Turun warakkaampia taloja. Perander itse, näin 45 ikäinen mies, oli wirkansa puolesta myös kaupungin korkeimpia säätyjä. Hän oli toisesti nainut, ja nykyinen rouwa, ehkä jo monen lapsen äiti, oli wielä nuori ja kaunis. Hänellä oli myös kaikki omaisuudet, jotka tekeewät talon iloiseksi ja loistawaksi. Mutta hän oli yhtaikaa hellä äiti, ei waan omille lapsillensa, mutta myös naidulle tytärlentämällensä, joka omaisuus harwoin kaipaa seurallisia awuja. Perander itse oli kaupungin lapsia; mutta wirkaan tultuansa palweli ensiwuosinaan maakunnassa, jossa rahwas ei taitanut muuta kuin Suomea. Liiaksiki ensi alusta oli hänelle warsin työlästä wirantoimituksensa, rahwaan kielen puolesta. Wasta täällä tuli tuntemaan puutoksen opissansa. Siihen asti ei ollut juohtunut mieleensäkään isänmaassansa muuta kieltä tarwittawan kuin sitä jota hän piti äitinkielenänsä. Silloin jo päätti siis, jos lapsia hänelle sallitaan, ne opettaa jo pienenä tähän toiseenki äitinkieleen. Tämän lupauksensa piti hän tarkasti. — Entinen lapsentyttö oli eronnut. Paraastaan kielen wuoksi otettiin nyt Maialeena sen siaan.

Jo liki wuoden ajan oli Maialeenan täytynyt kuulla ja melkata muukalaistunein omaistensa luona pelkkää ruotsia. Yksin tätinsä Hultin emäntäki ei tahtonut milloinkaan puhua Suomea, waikka ruotsia melkkasi niin pahasti, että siitä tuskin sai selwää, ja monesti nauratti niitä nuoria herroja joita palweli. Waan hulluinta on kuulla kahden tälläisen melkan puhelemista, niin kuin Maialeena ja tätinsä. Molemmat kokewat kääntää suomalaista ajatustansa ruotsin puheesen, eikä kumpanenkaan tohdi sanoa sitä kohdastaan ajatuksensa kielellä. Siitä tulee ettei kumpanenkaan ymmärrä toistansa. Tälläisiä ihmisiä on nytki paljon maamme kaupunkeissa, ja etenki oli silloin Turussa suuri osa alaisemmasta säädystä, jotka, pitäen häpiänä puhua selwää äitinkieltänsä, elinaikansa eliwät toisilta ymmärtämättöminä ja ymmärtämätä toisia. Sillä ihminen woipi waan äitinkielellänsä ilmoittaa toiselle kaikki ajatuksensa ja mielensä. Wieraalla kielellä puuttuwaisesti, ja kaikken waillinaisimmasti murretulla kielellä. Monen kunnollisen luonnon, monet hywäin awuin toimet kuolettaa siis tämä turmelewainen muukalaistumisen himo kotimaassamme. Kuin moni palwelia eikö koko ikänsä kanna tätä muukalaisuuden kahletta, ja puhuu murrettua ruotsia ennen kuin puhtaasti äitinkieltänsä, jolla woisi selwästi toimittaa ajatuksensa toiselle. Moni tälläinen melskaaja, ehkä luonnostaan älykäs, pidetään tuhmana koko elinaikansa. Monelle on tämä joutawa muukalaistuminen alku kaikkeen turhallisuuteen. — Maialeenalle oli tälläinen melskaus warsin työlästä; kun sunnuntai iltoina aina tapasi weljeänsä ja sai sen kanssa puhella äitinkieltänsä, niin kuuli päässeensä kuin kahleista irti. Aika olisi hänenki ehkä totuttanut tähän tilaisuuteensa ja tehnyt hänestä yhtäläisen sekalikon; mutta onneksensa pääsi hän ajoissa toisiin seuroihin, joissa tämä turmelewa tapa ei saanut wielä waltaa. Se on myös arwattawa milla ilolla Maialeena nykyisessä tilaisuudessaan otti tämän uuden palweluksen, jossa sai joka päiwä wapaasti puhua rakasta äitinkieltänsä. Olikin hän jo ensipäiwänä lasten parwessa ihan niinkuin kotonansa; kaikki tätinsä luona näytetty ujous oli kerralla poikessa. Maialeena oli yhtaikaa siewäluontoinen ja wilkas. Pian aikaa tuli hän lasten paraaksi ystäwäksi. Puhdas selkiä muotonsa, silmistänsä paistawa wiattomuus ja teräwä äly antoiwat hänelle erinomaisen kauneuden, joka päiwä päiwältä kukoistui, ja weti kohta koko pereen häntä suosioimaan. Jokainen kilpasi puhella Maialeenan kanssa Suomea, ja heidän täytyi usiasti häwetä omaa kehnoa taitoansa Suomenkielessä. Waan usiammin oli Suomenkieli waan olewinaan syynä nuoren Maialeenan puhuttelemiseen. Jokainen rakasti enemmän häntä itsiään ja älyllistä puhettansa. Jokainen kilpasi lasten kanssa tulla hänen ystäwäksensä. Etenki näkyi tämä kilpa ensi Jouluna Maialeenan tultua talon. Sekä herra että rouwa ja wanhemmat lapset oliwat warustaneet rikkaita ja kaiken paraasti walittuja jouluantimia tälle yhteiselle ystäwällensä. Maialeena raiska, jolle kaikki sellaiset kappaleet oliwat wielä oudot, ei tiennyt niistä muuta kuin waltojensa hywyyden. Kiitollisuuden ja ilon kyyneleet wälkkyiwät kirkkaissa silmissään, kun niillä meni isäntäänsä ja emäntäänsä kiittämään. Lasten ilo oli myös suuri. He huusiwat kaikki, "kas nyt Maialeena tulee niin koriiksi kuin muutki!" — Ja todellaki tuli hän näillä antimilla oikein rikkaasti waatetetuksi. Ja kuin Heikki eräsnä pyhänä tuli katsomaan sisärtänsä, niin ei tahtonut enää tunteakaan tätä, ja seisattui ällistelemään, kunnes Maialeena kiisi syleilemään häntä.

— Sinä hän se tosi olet, Maialeena. Tiedätkö kuin säikähdin; luulin jo muuttaneesi pois tästä; waan miten olet noin koristunut, kuka sinulle on tuollaiset waatteet antanut, syleili Heikki, sisärensä häntä syleillessä.

— Heikki kulta, wastasi Maialeena, — ole siiwollinen ja jumalinen, muista äitiwainaamme neuwot, niin sinua auttaa Jumala niin kuin minuaki.

— Sisko kulta, et usko miten on hywä mieleni, että wielä puhelet selwää äitimme kieltä; nuo koriat waatteet eiwät ole tehneet sinua niin ylpiäksi kuin serkkuamme, tätin Annia.

— Weikkoseni, se on suurin onneni että olen säilyttänyt puhtaana äitinkieleni; näetkö, ilman sitä ei olisi siskosi tässä kunnon talossa, ei tälläisissä waatteissa. Minä saan joka päiwä puhella aito Suomea.

— Onnellinen siskoni! et woi kylliksi kiittää Jumalaa siitä. Weljesi Heikki on onnettomampi. Et usko sisko, kuin iloinen olisin jos saisin olla sellaisissa seuroissa kuin sinä. Minä tulen wiimen ihan hulluksi siitä melskaamisesta jota täytyy kuullani ja tehtäni joka hetki. Minulle nauretaan, minua iwataan alinomaa kuin hupsua, siitä waan, kun en osaa nimittää kaikkia työkaluja heidän mongerras nimillä; minä olen jokaisen pilkkana, en minkään muun kuin sen tähden ettei kieleni wielä käänny heidän muukalaiseen puheesensa. Ja kun wastaan heidän iwojansa omalla kielelläni, niin sille nauraawat niin kuin olisin sanonut jonkin hulluuden. Kun taas melskaan wastausta heidän melskauskielellään, niin nauretaan minulle monet päiwät sitä, kun en osannut melskata heidän tawalla. Sisko kulta! mitä minulle neuwot?

— Minua säälittää sinua, Heikki raiska! waan minä en woi auttaa. "Lue ahkerasti kirjaa, ole nöyrä ja uuras", muistatko niin äitin wiimeisiä sanoja. Säilytä ne mielessäis, niin ihmiset eiwät woi sinulle mitään.

Siskokset syleiliwät toisiansa, ja Heikki palasi kewiämmällä mielellä palweluspaikkaansa.

Joulun pyhät oliwat ammoin ohitse. Nuoriso kokoutui joka haaralta pääkaupungin kouluihin ja yliopistoon. Nämä antoiwat kaupungille uuden elon joulun pyhien iloja seuranneesen hiljaisuuteen. Tutentit etsiwät majataloja, sekä kotiopettajan paikkoja; koulupojat käweliwät parwissa kaduilla. Isät etsiwät huotawaa majaa ja rawintoa lapsillensa sukulaisten ja köyhäin kaupunkilaisten luona; tutentin alut juoksiwat Magisterein luona sopimassa opetushetkistä; matamit hakiwat uusia tuttuja palwellakseen; tee-, kahwi-, pesu-, ompelu- ja muut neitsyet käweliwät korioina kaduilla; sanalla sanoen, kaupunki oli saantu tawallisen elonsa ja liikkeensä.

Peranderilla oli neljä lasta kotona, nuorin 6 ja wanhin 10 wuoden iällä. Pari wuotta oli heillä jo ollut mamseli opettajana. Wanhemmat päättiwät sen siaan ottaa nyt jonku tutentin kotiopettajaksi, joka saisi talossa asua ja wisseinä tuntina päiwässä luettaa lapsia. Kohta yliopiston awattua muutti talon pihassa olewaan yksinäiseen kammariin se nuori tutentti, joka oli tingattu opettajaksi. Antto Green, — se oli nimensä, — oli ei aiwon köyhäin wanhempain ainoa poika. Isänsä, käsiammattilainen Helsingissä, oli toiwonut paljon tästä pojastansa, eikä säästänyt rahojansa poikaansa saattaissa Turkuun ja yliopistoon. Hänen ilonsa oli myös suuri kuultua poikansa jo muutamia wiikkausia Turkuun päästyään tulleen tutentiksi. Hän piti sen nyt jo pian walmiina wirkamiehenä, niin suuri ajatus oli hänellä tutentin nimestä. Ei mitään säästetty nyt täyttäissä pojan tarpeita, ja tämä ei puolestansa unohtanut luottaa isän waroihin. Niin kului wuosi toisensa perästä, ja joka lukuajan loppuun lupasi poika isällensä päästä yliopistosta irti. Waan yhtäkkiä seisattuiwat isän awut. Ukon warat loppuiwat, ja Anton täytyi 4 wuotta oltuaan tutenttina hankkia kotiopettajan paikan. Pitkällisellä olollansa Turussa oli Antto saanut paljon tuttawia, ei waan kumppaneissansa, joista kolmen neljänneksen kanssa hän oli weli, mutta myös kaupunkilaissaki, joissa hän monessa talossa pidettiin siwistyneimpinä, iloisimpina ja sanalla sanoen huwittawaisimpina tuttawina tutenttein joukosta. Peranderin talo oli yksi näistä, joissa Antto oli pitänyt tuttawuutta. Sen wähemmin epäiltiin ottaessa häntä opettajaksi lapsille, kuin Antto myös syytti wanhempiensa köyhyyttä lukemisensa wiiwytykseen.

Nyt siis jo tunnemme Anton ulkopuolisesti. Pistäitkäämme hänen kammariinsa tunnustelemaan itseänsä.

"Magisteri", niin kuin kotiopettajat wielä nytkin tawallisesti kutsutaan, jos kohta olisiwat waan koulupojat — Magisteri Antto Green, oli ikään päättänyt iltaluettamisensa ja ehtinyt kammarissaan haudaita paksuun sawupilween raakkaasta piipustansa, kun eräs nuori tutentti, Anton ystäwiä, pistiin kammariin.

— Jaakko! terwetulemastasi, kiljasi Magisteri, hypäten tulwallen wastaan. Wiimenki näkyy sinuaki; hitoillako olet oleksinut koko lukuajan? Wain owatko suomalaiset houreesi tehneet sinun jo koko hulluksi?

— Houreet, sanot aina; — waan sano mitä hywäsi, tämän lukuajan olen kuunnellut ahkerasti Porthaanin julkisia lukuja. Ethän niitäki sanone houreiksi.

— Minulla ei ole ollut aikaa häntä kuunnella, waan muistanen oikein, hän on yksiä Suomihulluja.

— Olisit kuullut wiimo lukujansa Suomen historiasta, Suomalaisista, heidän erinomaisesti suloisesta laulustansa, joka muinosista kansan sankarajoista wielä elää Suomen itäisillä rajoilla, Karjalan saloissa. — Olisit kuullut niitä, — Antto!

— Oikein sanani totetuuwat; weliseni, nään mä, on yksi Porthanin Suomihulluja. Ketä se liikuttaa jos Karjalassa lauletaan tai luetaan, jos Porthani lukee Suomen eli Turkin historiaa; — minusta näyttää molemmat hyödyttäwän saman werran, enkä aiwo päätäni halaista kummallakaan. Waan näätsä, Jaakko, Antto Greeniki pitää suomalaisia lukuja jokapäiwä, — mutta paljon huwittawampia kuin Porthani kaikin oppilaisinensa.

— Sinä? sen uskosin. Warmaan olet tawannut jonku Uskelan neitsyen, joka on unohtanut deklineerata rakkautta suomeksi.

— Ihan todella, Jaakko! waan kesken puheen, — minusta näyttää kuin käwelisit entisellä tawallasi suomalainen runo taskussa, — niinhän?

— Joka sinulla on powellais, hahaha! Arwasinhan sen. Waan jos nyt tohtosin nähdä lauluais… minusta luulteni pitäisi tulla wielä toinen Porthaani… näytäthän?

— Mielelläni. Waan aikonet sitä puhemieheksesi, niin olet hukassa.
Tuossa on!

Huolettomasti ja muhoillen otti Antto taritun paperin, pani sen pöydälle sanoen:

— Sitä nähden et taida runoja tarwita, sillä unen puutteessa et ole muutenkaan, nauroi Jaakko.

— Jumalan kiitos, tähän asti en. Waan, Jaakko! woipi muillaki olla pienet houreensa.

— Todellako? Eiwäthän oppilaisesi liene sinua pyörryttämässä? — warmaan kaiken ihanimmat kukkanyplykäiset puhkeemaisillaan, nuo pienet Peranderit.

— Todella. Waan tuskin uskonet kuin oikein leikitä sanon, minulla,
Antto Greenillä, on suomalainen kerjäläistyttö oppilaisena.

— Et sunkaan; waan kerjäläistyttö wallaswaatteissa, orjantappurankukkas-poskilla, tulisilla silmillä ja suuteluunwetoisimmilla purppurahuulilla, joista kuulet waan neroisimmat Hämeen-suomalaiset sukkelapuheet, ja joka remputtain forttepiaanoa laulaa paimenlauluja, äänellä jota mamseli Carlsson ei tarwitsisi häwetä, — ajattele sellainen 14 wuotinen tyttö Peranderin rouwan kaswattityttärenä, jolle joka päiwä saat opettaa kuinka "rakastan" konjugeerataan olewassa ja tulewassa ajassa, ja joka opetushetkinä istuu nenäni edessä, että woit kuulla sen rinnan sykkämisen ja lukea joka ajatuksen sen sini silmissä, niin et yhtään ihmettele jos Antto Greenistä tulisi toinen Porthaani, ja jos sanon että toisinaan…

Magisterin puhe keskeytyi talon piikatytön juostessa tanssien ja rallattain owesta kammariin kiljasteten: — "Frou' kuss' maisterit tee' 'werelle", jolla paiskasi jälle kiini owen, laulaen: "sinua ma rakastan! ja rallaralla raa"…

Jaakko, joka huwituksella oli kuunnellut iloisen ystäwänsä leikillistä kuwausta suomalaisesta kerjäläistytöstänsä, suostui suuritta houkuttelemisitta seuraamaan ystäwänsä Peranderiin, jossa tämä lupasi teettää hänen tutuksi. Waan nyt jätämme ystäwykset katsahtaaksemme Matami Hultin taloutta.

Hultin Saara tyttärinensä asui muutaman työmiehen talossa Aningaisen mäen tienoilla. Hänellä oli nyt enemmän palweluspaikkoja kuin milloinkaan ennen. Pian koko päiwän täytyi Saaran wiettää herroinsa palweluksessa, jotka oliwat jokseenki kaukana toisestaan. Joka päiwä piti hänen juosta Aningaisesta "Opsalwuoriumin" luokse, sieltä Hämeen kadulle, Piispan kadulle ja takasin Puolalamäelle ja wiimeksi wielä kahteen paikkaan Aningaisessa. Sillaikaa istui Ann'-sohwia yksinään kotona, ommellen paitoja, maniskoita ja kauluksia äitin tutuille tutenttiloille ja "kultapojille". Usiasti tapahtui että nämä kultapojat tahtoiwat itseki tiedustella työnkulkua, ja tapasiwat silloin aina nuoren ompeliansa yksinään, jos ei joku kumppanistansa jo ennen ollut samalla asialla. Näissä tilaisuuksissa arwattawasti kulki ompelu niin ja näin, ja monesti löysi äiti ompelukset samallaisena kuin lähteissään. Jokainen kilpasi liehakoimisella ja maanittelemisella, joka turhalliselle, niin wähän maailmaa tuntewalle tytölle, luonnollisesti ei woinut olla waikutukseta. Päiwä päiwältä lisääntyiwät nämä käynnit, äitin niistä ollet ihan tietymättömänä.

Eräsnä päiwänä tuli Hultin Saara tawallisella tawallansa kotiin aamu käynnistään. Ensimäinen kysymyksensä oli aina jos rakas kahwipannunsa oli warina. Tytär wastasi äitinsä kysymykseen wähän närkästyksellä:

— Tyttäreni, wastasi siewästi äiti, — onhan koko kuorma halkoja wajassa; luulin että…

— Minun pitäisi pihan yli kantaman kahwillenne puita; todella, äiti, kas se olisi näyttänyt warmaan kauniille; waan mamma! mitäs sanotte tuosta kukkaisesta? eikö se ole kaiken somin ruusu?

— Tyttö! silkkinen ruusu,… mistä sinä sen sait? kiljasi äiti oikein häpsähtäin, nähtyä tyttärensä kädessä suuren loistawan ruusukukan, sellaisen joita nuoret mamsellit pitääwät waatteissaan tanssipaikoissa ja pidoissa.

— Näättekö, mamma, kun menin ostamaan kahwianne, oli Berglunnin puodissa paljon joukkoa, ja arwaatte etten minä woinut sinne mennä selwällä päiwällä ja sellaiselle asialle; sentähden päätin tehdä ostokseni Hämmeliinin puodissa, jossa minua eiwät tunne ja jossa harwoin käypi muita waltoja. Ja näätte, nyt satutti kukkien ompelian Eriksonin rouwan, joka asuu pian Hämmeliinin wastassa, justiin ikkunaansa asettamaan tätä äsken tehtyä ruusua näytiksi käwelewille. Hän tuntee minun ja olisi nähnyt minun käywän Hämmeliinissä, jossa muut wallat eiwät ruukkaa käydä, ja minun täytyi poiketa samassa Eriksonin rouwalle, jolta sain tämän armaan kukkasen kahella plouwulla — uskoisittako sitä, mamma!

Millä niitä olisin ostanut?… kaksi ploutuahan minulle waan heititteki, wastasi Ann'-sohwia pikaisesti, katsomata äitiinsä päinkään.

— Oletko sinä hurjana, tyttö? Kahwia ei ole jywää kotona ja rahaa ei leiwäksikään, — onneton! — mitä sillä kukkaiella teet.

— Soisitte warmaan minun käwelemään kerjäläistyttönä pitkin katuja ihmisten nauruna, wain miten? — pitäisihän teidän tuhmanaki ymmärtää ettei uusi silkkihattu woi olla kukkasita.

Jos Ann'-sohwia olisi katsahtanut äitiinsä, olisi warmaan keksinyt wälkkywän herneen äitinsä silmässä, waan hän hyräili itsekseen eikä nostanut päätänsä ompeluksestaan. Äiti ja tytär oliwat hywänaikaa ääneti. Wiimein sanoi äiti wapisewalla äänellä ja itkein:

— Sillä tawalla saatat kohta minun sekä itsesi silkki hattuines ja kukkasines kerjäläisiksi. Minulla on mahdotonta kauwemmin juosta koirana ympäri Turunkaupungin. Nyt toin suuren pesun rikkailta walloilta ja huomena sinun täytyy ruweta pesemään. Itse en ehdi enkä jaksa.

— Hahaha! minä luulen eukko on tullut hulluksi wanhoilla päiwillään, kiljasi tytär wiskaten ompeluksensa pöydälle. — Wiimein tahdotte warmaan minun pesemään omia likasia ryysyjänneki, itsenne istuissa huoletonna kahwikattilan ääressä. Wahinko ettette ole opettaneet minua puhumaan Hämeen Suomeakin, ehkä woisitte todellaki naittaa minua talon isännän pojalle Antille ja tyttärenne woisi ruweta palwelemaan teidän tutenttiloitanne. Wain mitä?

Äiti nojaisin wieressään olewalle wuoteelle, peittäen käsillänsä silmänsä ja huoaten:

— Onneton koulu, johon hupsenin sinun panemaan. Kaikki waiwani meniwät kuin tina tuhkaan. — Kirotut silkki hatut ja kukkaiset! Ne tuowat kerjäläisen sauwan wanhuuden turwakseni. — Jumalani! mitä pitää tekemäni?

Äitin nostaissa päätänsä oli tytär häwinnyt tuwasta. Eteinenki oli tyhjä. Lähestyin pöytää rupesi Saara katselemaan tyttärensä ompeluksia, jotka oliwat kaikki sekaisin pöydällä. Silloin käweli koriasti waatetettu mamseli ikkunan siwuitse kadulla;… äitin polwet rupesiwat wapisemaan tunnettua tyttärensä paistawan silkki hatun ruusuinensa, ja hän lankesi jälleen wuoteellensa itkein ja huutaen kohtikulkkuaan: "kirottu koulu ja kirotut silkki hatut!"

Sellaiset owat wirheellisen kaswatuksen jälet. Parempaa todistusta kansan koulun tarpeellisuudesta ei tarwittane. Hultin Saaran tytär näyttää meille kansan koulun kaihon, kaupunkeissa, ei waan elättäwän raakuutta, mutta myöskin turmelewan kansan tapoja. Köyhinkin wanhempi halaa lapsellensa jota kuta osaa ajanwalistuksesta. Hän luulee sen tapaamansa samoissa kouluissa, joissa onnellisemmatki wanhemmat käyttääwät lapsiansa, ja puuhaawat sitä ahkeramammasti saada lapsensa niihin, tuntemata mitä siellä opetetaan. He toiwoowat saawansa sieltä siwistyneen kiitollisen lapsen, joka kerran on maksawa wanhempansa waiwat ja huolet; joka onnellisempana wanhempaansa on lapsellisella rakkaudella muistelewa sen hywyyttä. Myöhään keksii tämä huolenpitäwä wanhempi erhetyksensä. Hänen täytyy kauhistuksella nähdä juuri tämän huolenpitonsa syyksi lapsensa turmellukseen. Hänen täytyy nähdä itsensä auttaneen lastansa wierastamaan wanhempaansa, sen töitä, tilaisuutta ja säätyä. Hänen täytyy katumuksella nähdä lapsensa eroawan kaikista säädyn ja seurallisuuden pauloista, ja wielä ennen kuolemansa turmeltuna ja kaiken onnettomimmassa tilassa johon ihminen woipi langeta. Tarpeenmukainen kansan koulu olisi ehkä sitonut saman lapsen wanhempainsa alaiseen säätyyn; mutta se olisi tehnyt hänestä kunniallisen siweyttä harjoittawan ihmisen, joka olisi ollut wanhempansa ilona, ja aikanansa woinut kaswattaa lapsia, joilla ehkä kansalaisensa olisiwat woineet ylpeillä.

Peranderin rouwa, warakkain wanhempain tytär, oli saanut kaswatuksensa oiwallisessa naiskoulussa Stokholmissa. Tämä luonnollisin awuinensa ja kotona Suomessa saaduin ensimäisin kaswatuksinensa, teki että hän oli aikansa loistawimpia ja ympärystönsä pulskeimpia naisia. Peranderin talo oli myös niitä joissa ei näkynyt isännän eikä emännän waltaa. Hywä järjestys näytti siihen tulewan itsestään, ja palawin moitehalu ei pistänyt tähän pereesen, joka pait sitä oli kaupungin korkeempia säätyjä. Kaikki mitä Turun kaupungilla siihen aikaan oli jaloa, suurta ja loistawaa kuului Peranderin jokapäiwäisiin seuruuksiin, ja talo oli paraita wieraankäyntöpaikkoja Turussa.

Päätettyänsä antaa sen nuoren Maialeenan lukea kotiopettajan edessä yhtenä lasten kanssa, oli Peranderin rouwa yhtaikaa miettinyt kuinka tytön kaswatus oli täytettäwä, ja Perander suostui siihen mielellään. Rouwa oli nähnyt tytöllä erinomaiset lahjat ja tahtoi tehdä kaikki niiden puoleen, saadakseen tytöstä kunnollisen ihmisen. Maialeena oli jo oppinut hywästi ymmärtämään ruotsin kieltä ja taisi lukea ruotsalaista kirjaaki; waan koska tyttö paremmin rakasti puhua Suomea kun sitä wielä wähän jäykästi kulkewaa Ruotsia, sai hän sekä selittää Magisterille kaiken lukunsa omalla kielellään että myös jokaisen kanssa puhella sitä. Kun joku tuntematon sattui mitä sanomaan hänelle Ruotsiksi, niin wastasi Maialeena aina Suomeksi, yhtään kainustelemata. Maialeena sai myös oppia laulamaan, sekä soittamaan forttepiaanoa ja gitarria, talonlasten soittoopettajan awulla. Kaikessa näytti hän erinomaisen oppiwaisuuden. Hän osasi muutamia suomalaisia paimenlauluja ja siihen aikaan tawallisia runoja, joita nyt opetteli myös soitolla juohdattelemaan. Hänellä oli erinomainen taipumus soittoon, ja rouwa antoi hänen olla kaikissa soitto-toiwutelmissa joita pian joka päiwä iltapuolla piti lapsillensa. — Elköön kuitenkaan luultako rouwan kaswatustoimen pysähtyneen näihin huwitus- ja seuruus omaisuuksiin; Peranderin rouwa oli liian toimellinen antamaan köyhälle suomalaiselle tytöllensä waan sellaisen kaswatuksen. Hän näki etemmä, ja Maialeena sai kaiken muun oppimisensa rinnalla toimittaa pian tawallisen paremman sisäpiian ammattia; sai olla apuna leipomisessa, pesuissa, ompeluissa, talouden pidossa ja ruoan laitoksessa. Wieraihen aikana sai hän tehdä palwelusta pöydässä, taikka kantaa kahwia ja teetä wieraille, ja kuin nämä oliwat toimitetut, sai myös seisattua seuraan. Luonnollisesti eiwät wieraat olleet keksimätä tätä tytön kummallista oloa, ja pian aikaa oli Peranderin rouwan "Suomalainen tyttö" tunnettu kaikissa talon tuttawissa. Hänelle alettiin näyttää ystäwyyttä, häntä puhuteltiin siewästi ja oltiin huwitetut yhden werran hänen kauneudestansa, kuin nerollisuudestansa ja suomalaisesta puheestansa. Ja sitä ei enää pidetty minään ihmeenä jos nuoret herrat, joista suuri osa oli kotiopettajan kumppania ja ystäwiä, istuisiwat "Suomalaisen tytön" wiereen ja puheliwat sille niin koriasti kuin suomeksi woiwat; sillä siihen aikaan puhuttiin herrassäädyssä Suomea yhtä harwoin kuin nytki, ja kaiken wähimmän oli se tawallista Turussa, joka oli niin läheisessä yhteydessä Ruotsin pääkaupungin kanssa.

Ei kauwan wiipynyt ennen kuin Maialeena näin oli tutenttein kesken tullut melkein kuuluisaksi, ja kohta kilwattiin woittaissa sen kainun "Suomalaistytön" ystäwyyttä. Maialeena ei sunkaan wielä käynyt yhteisissä tanssiseuroissa, waan kotona ja muissa yksityisissä pereissä pidetyissä tansseissa oli hän usiasti talon waltojen mukana, ja käytöksensä oli näissä yhtä siewä, nerollinen ja wirhetön kuin kotielämässäki. Tälläisissä tiloissa etenki, ja Maialeenan ympärillä ollessa joukon liukaskielisiä nuorukaisia, tunsi Antto Green rintansa lämpeäwän, kun silloin nuoren oppilaisensa silmät kertomattomalla mielisuosiolla tapasiwat opettajansa. Waan tämä tunto oli waan hetkellinen, jota hän toisella silmän räpäyksellä häpesi, ajatellessaan tytön sukua ja kieltä, joita hän ei kaikkein sen awujen ja etujen rinnalla woinut unhottaa.

Niin muukalaistunut oli tähän aikaan Suomen walistuneempi sääty. Afrikan raat mustat asukkaat owat nykyaikoina jo ruwenneet saamaan Eurooppalaisilta ihmisarwonsa, siirtolaiset Amerikassa lähestyywät jo sen raakoja waskenkarwaisia asukkaita; mutta puoliruotsalaistuneen suomalaisen työmiehen poika, tyhjin päinensä, inhosi silloin rakkauttansa siwistyneesen kunnolliseen suomalaiseen tyttöön, sen puolesta waan, että tämä puhuu hylittyä äitinkieltänsä, Suomea. Waan Antto Greenin puollustukseksi woimme sanoa hänen ei olleen ainoan joka teki niin.

Kolmatta kertaa muutti maa walkoista pukuansa wiheriäiseen, ja kolmatta kertaa leikitsiwät sinisen järwen aallot ikuista leikkiään Anton tultua kotiopettajaksi Peranderiin, ja nuori Maialeena oli tällä ajalla muuttunut kaswawasta lapsesta täyteläiseksi tytöksi, kukkanyplykäisestä loistawaksi kukkaiseksi. Waan "Magisteri" oli aina sama Magisteri. Lukunsa Akatemiassa oli aina samalla jalalla kuin taloon tullessaan. Waan lienee hän nyt sisällisesti muuttunut?

Se oli Toukokuun ilta. Peranderissa oli paljon wieraita, ja niiden seassa muutamia Anton wanhoja kumppania. Nuoret tanssiwat ja pitiwät siihen aikaan tawallista leikkiään. Waan näissä iloissa kaipasi nyt moni yhtä, joka Peranderissa oli kauwan aikaa jo ollut seuran ilona ja henkenä. Peranderin "Suomalaista tyttöä" ei nähty niin kuin ennen iloitsewain seassa, sillä hän istui nyt enimmästi yksinään jossai nurkassa, pian keksimätönnä muilta. Mustat waatteensa ja mureellinen muotonsa näyttiwät hänen surewan, ei waan ulkonaisesti mutta sydämmellisestiki. Muutamia wiikkoja ennen oli hän ummistanut weljensä Heikin silmät, joka onnettomassa palweluksessaan oli turmellut terweytensä ja läksi hywän äitinsä luoksi, niinkuin hänen wiimeiset sanansa sisärelle oliwat olleet. Weljensä potessa oli Maialeena käynyt pian jokapäiwä sen luona, ja silloin puheliwat he aina entisestä mökistänsä Hämeessä, lapsuuden ajoistansa ja äitistänsä, ja Heikille oliwat nämä muistot sanomattomasti lohduttawaiset. Heikin kuoltua oli Maialeena ensimäiset wiikot ollut lohduttamatoin; hän tunsi nyt olewansa yksinään, kaikita omaisita ja sukulaisita. Tätinsä ja serkkunsa luuli Maialeena aina yhtä ylpeiksi kuin ennenki, ja ajatteli etteiwät he nyt enemmän kuin heidän luona asuissansa tahtoneet puhua suomea ja ystäwöidä suomalaista tyttöä. Maialeena oli ihan tietymätön niistä eduista jotka sillaikaa Peranderin talossa oli saanut; hän piti itsensä aina köyhänä armottomana mökin tyttönä.

Kas siinä oikian kaswatuksen hedelmä! Sen siaan kuin köyhän palwelus-eukon Hultin Saaran kunnoton tytär piteliin siwistyneenä esiwaltana, halweksien äitiänsä, piteliin esiwallan rinnalle siwistynyt Maialeena aina turwattomana köyhän mökin tyttärenä.

Waan palatkaamme jätettyyn iloseuraan. Maialeena istui, niin kuin sanottiin, nurkassaan, eikä näkynyt paljon huoliwan koko iloista, joissa hän ennen oli niin monta onnellista hetkeä wiettänyt. Nuori mies, pimiällä wakaisella katsannolla, oli, pait Peranderin nuorempia lapsia, pian ainoa joka oli tanssin aikana kerran toisen puhutellut Maialeenaa. Tämä nuorukainen, jonka jo tunnemme Jaakon nimellä, oli muutaman ajan ollut poikessa Turusta, ja nähtiin nyt palattuaan sinne tulleen wielä synkiämpi mieliseksi kuin sitä ennen. Hän kantoi myös surua isänsä kuolemasta, niin kuin oli sanonut. Entiset kumppaninsa ja tuttunsa oli kaikki jättänyt, ja ikään kuin sattumaisiltaan oli jonku kerran pistäinyt Anton luona, joka myös ihmetteli ystäwänsä muutosta, sanoen: "Sinua tuskin woipi tuntea entiseksesi; taikka sinun owat tehneet ne suomalaiset runot ihan höyrypäiseksi, taikka olet rakastunut, jompi kahdesta". Tämä synkiä alakuloinen nuorukainen nähtiin istuwan Maialeenan wieressä, kun tanssin ja muiden leikkein päätyttyä kaihottiin seuraan Maialeenaa. Kyllästyttyä muihin iloihin tahdottiin nyt soittaa ja laulaa, ja kaikki sulhaismiehet keräytyiwät "Suomalaistytön" ympärille ja pyysiwät häneltäki kuulla jonku laulun, jonku suomalaisen runon. Maialeena ei woinut wastustella kauwemmin, hän istuisiin forttepiaanon ääreen ja sillä juohdellen lauloi:

    O, Suomenmaa! kotoiset järwet, joet ja wuoret,
    Ja synkät lehwikot, kuin lassa näin!
    Te ikkuisesti mielessäni ootte nuoret,
    Mä teitä rakastan kuin äitiäin.

    Mä muistelen, kun ensikerran mun te näitte
    Ja silloin kuljin teissä äitinein,
    Te järkiään mun ystäwäksenne jo teitte,
    Ja haastelitte äitin kielelläin.

    Ja runoloita isiemme sankarkieltä,
    Mä teissä ensi kerran kuulla sain;
    Ja kannelsoiton ihastuttawaista ääntä,
    Se nosti hempiästi rintoain.

    Kuin woisin unhottaa sinua kotimaani,
    Mä wielä äitin kielen kuulen nyt
    Ja yksi hellä tunto nostaa rintoani,
    Se sankarkiel ei wiel' oo sammunut.

Sitä emme woi sanoa minkä waikutuksen nämä wärsyt, lauletut Maialeenan helisewällä selkiällä äänellä, sen sulawilta huulilta ja wähän surulliseen wetäwällä säwenellänsä, matkaan saattoiwat kunki kuultelian mielessä, sillä harwat ymmärsiwät oikein näitä tälläisissä seuroissa outoja sanoja, mutta sen woimme wakuuttaa, että warsinkin oli yksi joka ne ymmärsi ihan täydellisesti, joka niissä tunsi oman sydämmensä kielen, ehkä waan waillinaisessa puwussansa. Tyytywäisenä, ja illan iloista wielä puolijuopuneina jättiwät wieraat sydänyön aikana Peranderin talon.

Päiwä oli juuri nousemaisillaan werenpunaiselta wuoteeltansa; kaupungin yöwartiat oliwat nukahtaneet huonein seinwieriin ja lukemattomain kukkojen kimakat äänet huusiwat ihmisiä nousemaan wuoteiltansa. Waan ihmiset makasiwat rauhassa, ja kaupungin kadut oliwat elottomat, tyhjät.

Silloin aukesi yksi Peranderin talon pihan puolimaisia ikkunoita, ja aamurusko suuteli siitä yöllä wähän waalistuneita poskia, ja posket saiwat aamuruskon karwan; niissä tunnemme nuoren Maialeenan. Hän oli maannut waan lyhyisen ajan, ja senki lewottomammasti tawallista. Tullut wasta puolelta yöltä wuoteellensa, oliwat rauhattomat unet pääsneet ensikerran rauhalliselle päänalaisellensa, jotka wiimein karkoittiwat hänen ajemmalla kuin muutoin jättämään wuoteensa ja terwehtimään nousewata kewätpäiwää. Hän oli istunut ompelupöytäänsä ikkunan wiereen ja ompelus kädessä, awannut ikkunan, nauttiaksensa aamun raitista ilmaa. Katsellen laajaa kaupunkia, jonka punatut katot näkyiwät silmän sintäwään ja peittiwät kaukana kaupungista olewan metsän, josta waan yksi korkia mäki aamuruskossa wähän pilkotti, kuwaisiin hänelle entinen elämänsä pienessä äitinsä mökissä mieleensä. Kuin erillainen sitä wastaan oli nykyinen! ja ensikerran hawaitsi hän itsessäänki jonku muutoksen. "Minä", sanoi hän itsekseen. "joka neljä wuotta sitte kerjäläistyttönä tuolta mäeltä ihmettelin noita kaikkia huoneita, joka raalta työmiehen waimolta, omalta sukulaiseltani ajettiin kadulle tawallisena kerjäläisenä, minä olen nyt muutaman näistä huoneista suurimman ja kauneimman asukkaita, isällisellä ja äitillisellä hywyydellä kohdeltu onnelisimmilta ja korkeinsäätyisiltä näitä asukkaita, ja kaikki nuo nuoret herrat, jotka joka päiwä etsiwät ystäwyyttäni ja jotka — minua häwettää sitä sanoessa — jotka pitäisiwät onnenansa suudella minun, kerjäläistytön, kättäni. Olen warmaan paljon muuttunut, minua warmaan ei lueta enää kerjäläistytöksi, ei tunnettane minua köyhän mökin lapseksi? Ja sen olen laimin lyönyt sanoa heille kaikille. — Waan kuin! wielähän minua kutsutaan Maialeenaksi kuin kotonaniki, wielähän puhun waan samaa kieltä kuin äitineni Hämeen metsän mökissä, ja wielähän äsken puhelin niin kuin ennenki weljeni Heikin kanssa." — Suuret kyyneleet wälkkyiwät Maialeenan silmissä, ja nojaiten ikkunan pieltä wasten peitti hän pyyhkimellä kaswonsa ja itki. Waan yhtäkkiä kawahti jälleen ylös, jatkaen yksinäistä puhettansa: "— waan tuo uneni, niin hirmuinen, ja kuitenki niin suloinen, ei, sitä en saa, en woi pitempään muistella, — ensitilaisuudessa sanon hänelle kaikki, sanon olewani se kuin olenki, kerjäläistyttö Hämeenmetsän mökistä. — — Waan se hirmuinen uneni, woisinko unouttaa sen kohta?" — — Näin sanoen kurotti hän päänsä likemmäksi ikkunaa antaakseen raittiin tuulen puhaltaa palawille kaswoillensa, waan siinä samassa wetäisiin hän hämmästyneenä takaisin, ja kiljasten hätäyntyneellä äänellä, lankesi istuimellensa. Portista tuli nyt neljä miestä pihalle, kantain purilailla jotain raskasta kuormaa. Aamurusko koki turhaan punata puriloilla lepääwän nuoren miehen waalistuneita kaswoja, jotka Maialeenalle oliwat tuntemattomat.

Peranderin pidoista erottua oli muutamia tutenttia kokoontunut Anton luoksi, ja niiden seassa oli myös Jaakko. Niin kuin tawallisesti kuunteli hän äänetöinä ja synkiällä katsannolla iloisten kumpaniensa ilweitä. Etenki iloittiin nyt Anton irwistyksille suomalaisesta tytöstänsä. Se on ankara tyttö, sanoi hän, rakastan häntä hulluksi tullakseni, wain mitä Jaakko, eikö hän laulanut oiwallisesti wärsyjäsi? Kiitän nöyrimmästi nyt niistä, ne walehtelin omiksi tekemikseni, sen suonet minulle anteeksi, olisit nähnyt kuin hän niihin ihastui ja panetti ne soiton opettajallensa järkiään nuotille, ja toisena päiwänä lauloi ne jo minulle suomen kyntörastaan äänellänsä, että rakastuin häneen warpaiden neniin asti.

— Sinun suomalainen tyttösi on todellaki rakastettawa, sanoi muuan tutentti, waan minua peloittaa että hän on sinulle liian hywä, sellaiselle roistolle.

— Woisit häwetä toki! Waan rakastaa on toinen juttu ja toinen naida. Siihen tarwitsesin wähimmäkseen parin wuotta ensi kunnella Porttaanin lukuja, saadakseni muutamain suomikiihkon; waan Porttaanikin jo on Herran nimessä, ja sentähden siitä ei tule mitään. — Mutta hän on toki paras karjapiioista joita olen tuntenut — ja näätte, olisko ihme jos sydäntä wähän lämmittäisi. Waan Jaakko, näytät niin wakaiselta, ethän mieline minua puskemaan!

Jaakon katsanto oli todellaki hirmuinen. Hän kawahti istuiltaan, hyppäsi Anton eteen ja kiljasi wawisten: sinua on suurin heittiö kuin maa päällänsä kantaa, kunniaton, hylky! Jos awaat wielä suutasi tytöstä, joka on tuhannen kertaa parempi sinua ja koko sukuasi, niin rutistan tuohon paikkaan sinun jauhoksi.

Jokainen hämmästyi Jaakon puheille ja näölle, sillä siinä ei ollut mitään leikkiä. Siinä se on oikia kosia, sanoiwat ystäwät, niin minäkin tekisin Jaakkona.

— Sitä minä en sallisi Anttona, sanoi toinen; sitäpähän olisi mies, joka weisi tyttöni pois nenäni edestä, ja sitte haukkusi minua noin omissa huoneissain.

— Pidä puolesi Antto! taikka sinun hylkääwät kaikki ystäwäsi, kun niin annat itsiäsi haukkua!

— Oikein, sanoi taas muuan, sitä hiis sietäsi, toisen tuolla tawalla menettelemään tyttöäni, ei! kimputkaa, kas se on oikein, minussa on Jaakon puollustaja.

— Sinä wastaat minulle sanasi, Jaakko, sanoi nyt Antto, taikka peruutat ne nyt paikalla. Ystäwäin ja kumppanein kesken ei sellaiset sanat saata tulla kysymykseen.

— Ne wastaan waikka hengelläni, enkä peruuta, ja sanon wielä, sinä olet kunniaton petturi, joka wiettlisit sellaisen jalon naisen. Et ansaitsesi päästä hänen seuraansakaan, sen wähemmän tulla mieheksensä.

— Jaakko, tänä yönä tapaamme toisemme kello 2 Hämeen tullin ulkopuolella.

Pian oli koko seura liikkeessä ja nyt mentiin esinnä tutentein tawalliseen rawintopaikkaan, jossa tawattiin muutamia kumppania lisäksi, juotiin ja syötiin yhtenä, ja yllytettiin riitaweljeksiä enemmän, sillä kaksikimppu oli siihen aikaan tutenttein kielletty huwitus, joka sen tähden oli sitä enemmän wiljelty ja hywäilty.

Määrättynä hetkenä löydyttäittin sowitussa paikassa, molemmin puolustajin, ja Jaakko, joka sai määrätä aseet, oli walinnut miekat. Tehtyä tawalliset warustukset ja temput töytäsiwät kumppanit toisiensa päälle. Tappelu meni ensin melkein tasaiseksi, sillä molemmat oliwat warmat miekkasilla tappelemaan; mutta Jaakko oli wäkewämpi ja muuten rohkiampi. Ei kauwan wiipynytkään ennen kuin Antto kaatui, rintaan haawoitettuna Jaakon miekalla. Hämmästyneinä hyppäsiwät puolustajat langenneen ympärille. Weri torwesi mustanaan haawasta, ja Antto oli menehtynyt tunnottomaksi. Hän kuolee, huusiwat ystäwät, kowin julma olitki, Jaakko. Säikähtyneenä wiskasi Jaakko miekan tantereelle. Waan ajatuksensa oliwat nyt wielä sekoitetut edellisestä juomingista, eikä tiennyt mitä tehdä, waan katseli järkähtämätöinä kaatunutta ystäwäänsä, jonka kaswot oliwat kuolleen karwaiset. Kaikki näytti nyt hänelle kuin unen näkö. Kumppaniensa hoidellessa kaatunutta, häwisi hän wiimein heidän keksimättänsä.

Yrkäleen ajan siitä kuuli Maialeena unissansa wienon laulun ja luuli selittäwänsä sanat:

Me tiedämme jo mitä nyt seurasi, ja että tutentit oliwat saaneet muutamia yöwartioita kantamaan Anton kotiinsa, ja lähättäneet Lääkärin sitä hoitamaan. Waan Jaakko! sitä ei ollut kukaan nähnyt sen koumin ja huomena ei löytynyt Jaakkoa koko kaupungissa. Muutamat arweliwat hänen purjehtaneen samana aamuna lähteneessä laiwassa Englantiin. Ja koska Jaakolla muuten oli warsin wähän tuttuja kaupungissa, ja nekään wähät eiwät tienneet hänen kotiperäänsä eikä sukuansa, unoutettiin pian koko asia, sen enemmättä kysymyksettä.

"Magisterin" tilaisuus pani kohta koko Peranderin pereen liikkeelle. Selwittyä ensimäisestä säikäyksestään kiisi Maialeena ajamaan ylös koko joukon, joka ei wähemmän hämmästynyt tätä erinomaista tapausta. Kukaan ei toki arwannut oikiaa syytä tapaukseelle. Peranderi arweli Magisterin lyödyksi raiwoisilta sälleiltä ja opinpojilta, jotka usiasti käweliwät suurissa parwissa öillä ympäri kaupunkia, ja monesti pitiwät pieniä meteliä tutenttien kanssa. Hän oli wielä aina toimetoina. Lääkäri oli kuitenki tutkinut haawan ja sanonut sen ei olewan kuolettawaisen, mutta waatiwan tarkkaa hoitoa. Erinomattain oli kaikki melu ja hälinä waroitettawa sairaan kuuluwilla. Maialeena sekä Peranderin lapset katseliwat itkusilmin opettajaansa, joka iloisella ja leikkisellä käytöksellänsä oli tullut kaikkein ystäwäksi. Wanhemmat eiwät wähemmän surkutelleet kotiopettajan tilaisuutta, ja tekiwät kaikki mitä woiwat sen parantamiseksi. Rouwa itse käwi wähän wäliä istumassa hywät ajat sairastuwassa, ja Maialeena, usiasti molempain talon tytärten kanssa, wietti siellä pian koko päiwät, wälttäen sillä uskomasta sairasta huolimattomain palweliain haltuun.

Ensimäisestä kohtauksestaan oli tauti lyönyinnä kuumeeksi, jossa sairas wälistä oli lewotoin ja horisi. Maialeena oli silloin kuullut usiasti oman nimensä ja toisenki sairaan suusta, ja tunsi rintansa joka kerran sykkäwän kiirummasti. Mutta wähitellen alkoi haawa parata ja Antto tointui ja awasi rauenneet silmänsä. Ne tapasiwat esimäiseksi Maialeenan, joka istui juuri wuoteen wieressä. Anton waalenneet kaswot punertuiwat, ja hän käänsi ikään kuin hämmästyksissään pois silmänsä tytön toiwoa naurawista silmistä, katsellen ympärystöänsä, ja sanoen: missä minä nyt olen?

— Niin se on, wastasi Antto wienolla äänellä; waan Maialeena, olenko jo kauwan potenut, minä en ole tiennyt mitään, ja mistä tulee että sinä istut nyt täällä? mitä sanoo Perander?

— Jo olette toista wiikkoa maanneet toimetoina, ja kaikki olemme pelänneet teidän kuolewan. Waan nyt, Jumalan kiitos! — mutta minä unhoton. Lääkäri käski minun antaa juotetta teille samassa herättyänne. Sallinette Magisteri!

— Anna anteeksi minulle, hywä Maialeena, sinulla on ollut paljon waiwaa minusta. Onko ketä kumppaniani käynyt täällä potessani?

- Pait Lääkäriä ei ketään. Waan Magisteri, Perander Herra on kuulustuttanut ympäri kaupungin saadakseen tietoa pahantekiästä, joka teiltä oli hengen ottaa, warmaan hänen tunsitta?

— Luulin niin, hywä Maialeena! Waan tuttawia on monellaisia, ja kaikkia ei saata uskoa. Häntä pidin ystäwänä, mutta — — näette miten hän sen ansaitsi. Tahtoisitteko olla hänen ystäwänsä?

— Waan Maialeena, onko Jaakko käynyt täällä? kysyi Antto, katsoen Maialeenan silmiin ja suunsa wetaytyen nauruun. Tytön posket punastuiwat, ja silmänsä painuiwat maahan, ja pian wapisewilla huulilla wastasi hän:

— Meillä ei ole käynyt paljon ketään sitte kuin sinä iltana. — Waan miksi kysytte sitä?

Magisteri oli wastaamaisillaan, kun Perander rouwinensa tuli huoneesen ja keskuutti puheensa. Molemmat oliwat iloiset nähden kotiopettajan toimistuneen ja terweemmän muodon. Perander jutteli nyt saaneensa tiedon Magisterin murhamiehestä. Waan mitä hittoja teillä oli wälillänne, sanoi hän, nauraen Magisterille. Ja se tyyni kumppaninne, ken hänestä olisi luullut sitä. Waan tyynessä lahdessa suuri kala kutee, ja niin näkyy olewanki. Nyt saatte hänestä olla huoleta. Tänäpäiwänä sain tietää hänen häwinneen kaupungista.

Todella! sanoi Antto, peitetyllä liikutuksella, minua surettaa, hän oli ystäwäni!

Hämmästytte warmaan kuullessanne, mikä häntä on kohdannut. Samana yönä kun seikkanne tapahtui näkiwät yöwartiat nuoren miehen kiireillä askelilla kulkewan Auran sillatse. Tultua keskelle siltaa olli hän kadonnut, kenenkään näkemattä mihin. Eilen löyttiin lähellä linnaa Aurajoessa ruumis, herraswaatteissa, mutta muserretulla päällä; Tutentit sanoowat sen kumppaniksensa, Jaakoksi.

Sairas hämmästyi todellaki, ja kaswonsa waalettui lumiwalkoiseksi. Waan kukaan ei keksinyt sitä, sillä nyt oli jokaisen silmät käännetyt toiseppäin. Rouwa oli ottanut kaswattinsa käden Peranderin puhellessa, ja naurellut hänelle yhtätoista opettajan tilaisuudesta ja oppilapsen nöyryydestä. Waan yhtäkkiä tunsi hän pidetyn käden wapisewan ja herwahtawan, ja ennen kuin kerkesi sitä estääkkään, waipui Maialeena woikahtaen jalkoihinsa lattialle.

Pait Anttoa eiwät kumpainenkaan tässä olewat arwanneet oikiaa syytä Maialeenan säikäykseen, waan selittiwät sen kauhian tapauksen kertomisen syyksi, josta rouwa nuhteli miestänsä. Anton kaswot oliwat waaliammat entistään, kun Perander rouwinensa jätti hänen, saattaen sitä kohta tointunutta kaswattiansa ylös. Maialeena oli kauwanaikaa tämän perästä alakuloinen ja murheellinen.

Wähitellen parani Antto Greeni. Hän oli nyt taas terwe; mutta tapaus ja sitä seuraawa tauti oli waikuttanut hänen luonnollensaki erinomaisesti. Hän ei ollut enää sama ajattelematon iloisa nuorukainen kuin ennen; sitä wastoin nähtiin hän nyt usiammin wakaisena ja wähän alakuloisena. Ainoastaan Maialeenaa puhutellessaan näyttihen wielä entinen iloisuutensa ja kewytmielisyytensä. Waan tässäki näytti nyt jonku eroituksen entisestään. Hän oli ruwennut kohtelemaan oppilaistansa enemmällä noyryydellä ja siiwolla. Maialeena, joka mainitusta säikäyksestään asti oli myös tullut alakuloiseksi ja wakaisemmaksi, näytti ensiksestä ikään kuin karttawan opettajaansa. Mutta wähitellen haihtui tämä kylmyys, ja molemmat wiihtyiwät warsin hywin yhdessä. Antto oli todellaki huwittawainen seura-ihminen. Puheensa, ehkä paraastaan kewyt mielinen, oli kuitenki huwittawainen ja aina uusi. Hänellä oli hywä luonnollinen äly, ehkä omarakkautensä teki wähän kylmäksi kaikkia kohtaan. Eräsnä iltana istui Maialeena yksinään salissa. Hän oli awonaisen ikkunan pieltä wasten ja päänsä nojattu käsiwarrelleen katseli ulos kaunista iltaa, iloista kaupunkia ja kaukana näkywän metsän auringon wiimeisiltä säteiltä punattuja mäkiä ja puita. Hiljaan oli Antti hiiwinyt saliin, Maialeenan keksimättä. Tytön punakka kaswo, lumiwalkoisella kädellänsä, loisti kuin walmistunut orjantappuran kukkanen, punaisin ja walkein lehtinensä, jolla wälkkywä wesiherne paistoi illan kasteena. Antto oli jo pian keskilattialla ennen kuin Maialeena keksi hänen, nousi ylös ja taritsi tuolia opettajallensa.

— Oletta itkeneet, sanoi Antto, istuiden tytön wiereen. Enkö saisi tiedä suruanne?

— Kuitenki itkette. Warmaan muinoisia muistoja, — waan ne owat paremmat unouttaa ja ajatella nykyistä.

— Niin pysyywät kuitenki ikuisesti mielessäni. Näättekö tuolla tuon korkean punertawan mäen?

— Neljä wuotta sitte seisoi samalla mäellä kaksi kerjäläislasta ja katseliwat ihmetellen ensi kerran nähtyänsä kaupunkia. Ne oliwat köyhän mökkiläisen armottomat lapset Hämeenmetsästä. — Suuret pisarta tippuiwat nyt Maialeenan silmistä.

— Runoelmuksenne alkaa todellakin liikuttawasti, wiimeksi täytyy minunki ruweta itkemään. Waan kerjäläiset?

— Luulin paremmin tuntewanne itseni. Maialeena, minullaki on sydän niin lämmin kuin jollai toisella. Armas tyttö, teitä rakastan kuoltakseni! — — —

Maialeena itki. Ikuisesti muistelen hywyyttänne, sanoi hän, nostaen silmänsä opettajaansa päin ja ikään kuin hoksaamatta Anton wiimesiä sanoja.

— Se on waan oppilaisen kiitollisuus opettajallensa. Minä olen rakastanut teitä ensi wilaukselta nähtyäni, olen pyhittänyt koko eloni ja oloni tälle rakkaudelle, enkä woi elää teittä, — sanokaa woiwanne rakastaa minua, ja minä tulen onnellisimmaksi ihmiseksi. —

Maialeenan kaswot paloiwat tuli punaisina, ja suuret kyyneleet tippuiwat sen wälkkywistä silmistä. Kätensä oli tietämättänsä mennyt opettajansa käteen.

— Ei, sanoi hän, Anton päätettyä ja wetäen pois kättänsä, ei Magisteri, te ette woi, ette saata minua rakastaa, teille on koko maailma auki, ja minä olen kiitollisempi, kuin että suostuisin sitomaan onneanne itseeni. Minä olen köyhä mökin tyttö; — unohtakaa minut, paetkaa — walitkaa niin ettette wasta tarwitse katua. — —

Magisterilla ei ollut aikaa kuulella päähän näitä tytön waroituksia, hän lankesi polwillensa oppilaisensa eteen, painoi sen käden rintaansa, ja ensimäinen suutelu ei ollut wielä heidän huulilta päättynyt, kuin Perander rouwinensa tuli owesta ja molemmat, yhtä hämmästyneinä kuin ilolla, wahwistiwat näiden nuorten liiton, joka ehkä jo ennen aiheissa ollut, nyt kuitenki niin onnellisesti oli tullut toimeen. — Huomen iltana wietettiin Antto Greenin ja Suomalaisen tytön julkiset kihlajaiset.

Anton ja Maialeenan läheneminen toisihinsa ei ollut enemmän Peranderille kuin rouwallensakaan odottamaton; paremmin oli se molemmille toiwottu tapaus. He oliwat jo ammoin keksineet molempain ystäwällisen keskuuden ja nähneet siinä kaswattinsa mahdollisen ja soweliaan kaupan. Anton kewytmielisyys ja huolettomuus opinharjoituksissaan ei sunkaan ollut heille tuntematon, waan sen luottiwat ajan ja maailman tasaawan. Perander oli miellyttänyt hänen päättämään wiimenki akatemialliset lukunsa sillä, että seisosi jonku tutkimuksen, jolla pienempiin maan-wirkoihin woisi pyrkiä, ja Antto päätti walita kameraalisen tien ja seista pienemmän tutkimuksen siinä. Perander lupasi tehdä kaikki mitä woimissaan oli, saattaa hänen aluksi toimittamaan jotai nimismiehen eli henkkomsariuksen wirkaa, jossa saisi tilaisuuden rakentaa elantonsa ja naida; pait sitä oli lupa Maialeenan saada jonkulaiset morsiuslahjat naimiseen mennessään. Todellaki alkoi Magisteri walmistaida mainittuun tutkimukseen, ehkä se näytti menewän wähän hitaisesti, sillä enin aikansa wiettyi morsiamensa parwessa, jota hän nyt näytti wilpittömästi rakastawan. Paremmin kuin kuiwia kameraalisia kirjoja rakasti Magisteri kuunnella nuoren morsiamensa ja entisen oppilaisensa suullisia tutkintoja henkkomsariuksellisen ja nimismiehellisen talouden pidosta Hämeessä, sinä pienessä kappelissa, joka 5 wuotta sitte oli nähnyt Maialeenan welinensä kerjäläissä lähtewän Turkuun. Maialeenan koko toiwo oli muka tähän kappeliin, sillä wasta täällä hän woisi tulla oikein onneliseksi; täällä saisi hän muka tawata joitakuita tuttuja lapsuuden ajoistansa, täällä olisi ilonsa suurin opettaa köyhäin wanhempain lapsia lukemaan ja muuhun hyödylliseen. Näitä ja monta muuta kuunteli Antto ja unoutti usiasti lukunsa. Waan Perander arweli tästä pahaa, liiaksiki kuin nyt ikään oli usioita soweliaita wirkoja awonaissa, joista Anton puolesta jo oli puhellut asianomaisille, ja saanut hywiä lupauksia. He näkiwät Anttoa ei woiwansa pakottaa paremmin uurastamaan lukujansa muuten kuin joksikuksi ajaksi eroittamalla wiettelewäisestä seurastaan, waan siihen eiwät tienneet juuri soweliasta neuwoa. Wähän olisi apua ollut Anton muuttamisesta toiseen asuntoon. Onneksensa tarjosiin kohta kuitenkin sowelias tilaisuus tällaiseen eroitukseen.

Eräsnä päiwänä sai rouwa kirjan Peranderin wanhimmalta tyttäreltä Lauralta Sweaporista, jossa tämä oli naituna muutamalle sotaherralle. Laura oli niin kuin muutki sen aikuiset rikkaimpien tyttäret kaswatettu Ruotsissa, jossa oli tullut tutuksi jollekulle gardi-Luutantille. Tytön palattua kotimaahansa muutti tämä myös Suomeen, meni Suomen sotawäkeen ja kosioi sen 16 wuotisen Peranderin Lauran. Nyt oliwat jo seitsemän wuotta olleet naineina. Tällä ajalla oli Laura waan yhden ainuan kerran, ensi wuosinaan käynyt wanhempiensa luona, waan sen usiammasti oli siihen siaan kirjallisesti pitänyt yhteyttä etenki emintimänsä kanssa, johon hän luotti kaikissa asioissaan. Peranderin rouwa oli jo ammoin hawainnut näistä kirjoituksista Lauran ei olewan onnellisen kotielämässään, ja surkutteli häntä äitillisellä sydämmellä. Kuitenkaan hän ei woinut muuta kuin lohdutella häntä. Laura oli pait sitä kieltänyt tyytymättömyytensä tulla isänsä korwiin, koska muka itse, eikä isänsä yllytyksestä, oli suostunut menemään silloin wasta wähän tunnetulle Luutnantille. Nyt oli Lauran kirjoitus enemmän kuin milloinkaan täynnä walituksia ja tyytymättömyyttä. Hän oli tullut kiwuloiseksi alakuloiseksi; pait sitä odotti kohta joutuwansa lapsiwuoteesen; talouden pito oli huonolla järellä, koska Laura tässä oli järkiään tottumaton, johon enimmäkseen oli syynä kaswatuksensa. Hän oli tottunut kaikissa luottamaan palweluswäkeen, joka taas ei ollut uskollinen mutta teki kaikki ylinalimaisilleen. Tämä lisäsi miehensä tyytymättömyyttä ja kylmyyttä, ja teki Lauran sen onnettomammaksi, kun täällä kaipasi myös sellaista naisystäwää, johon luottasi onnettomassa tilaisuudessaan.

Peranderin rouwan päätös oli nyt tehty. Hän kutsui Maialeenan luoksensa, kertoi sen jo häneltä ennen ja tuntematonna rakastetun Lauran tilaisuuden. Wakuutettu tytön hellästä osanottamisesta, kummastui hän kuitenki millä erinomaisella halulla ja rakkaudella hän tarjosiin lähtemään hywäntekiänsä tyttären luo, auttamaan sitä huonossa tilaisuudessaan, unhottaen kaikki rakkaat siteet, jotka kiinnittiwät häntä tänne.

— En woi kylläksi kiittää sinua hywyydestäsi, sanoi rouwa, kätellen kaswattiansa; päätöksesi ilahuttaa minua yhden werran Lauran kuin omastaki puolestasi. Sinulle on parempi olla jonku ajan wielä eroitettuna Antosta, kunnes hän ehtii päättää lukunsa ja hankkia jotain paikkaa.

— Olen sen kyllä hawainnut itsekki, hywä rouwaseni, ja sen suuremmalla ilolla nyt olen siihen walmis, kun yhtaikaa woin jotenki palkita hywyyttänne minua kohtaan. Koen tehdä kaikki mitä woin tyttärenne awuksi, ottaa taloutensa ja tehdä sen niin hauskaksi hänelle ja miehellensä kuin ikään mahdollista.

Peranderiki oli iloinen kuultuansa Maialeenan päätöksen; waan ei niin Antto. Tämä wastaan otti sanoman ensiksi oikealla närkästyksellä. Mutta Maialeenan tarkemmin seliteltyä syynsä täytyi hänen wiimein suostua siihen, ja kuin Maialeena wiimein hywäillen häntä sanoi: ethän nyt minua unouttane jos lähen niin loitoksi sinusta, ethän enää liene wihoissasi siitä, niin wastasi Antto häntä suutelulla ja lupasi joka posti kirjoittaa hänelle.

Samana päiwänä pistäisiin wielä Maialeena Saara-tätinsä luona, jota hän kauwalle aikaa ei ollut nähnyt. Tämä kohteli häntä jolla kulla ujoudella, sillä hänen lyhytki näkönsä ei woinut olla keksimättä eroitusta Maialeenan ja serkkunsa wälillä. Ann'-sohwia, se koria ja kuuluisa Mamseli, jolla juuri sattui olemaan wieraita, ei näytäinnäkään serkullensa, ja Maialeena jätti kohta tätillensä jäähywäiset.

Ei kyynelittä woinut Maialeena erota Turusta ja siitä talosta jossa oli kohdeltu paremin läheisenä sukulaisena, kuin palweliana. Antolle jätti hän hellät jäähywäiset ja ehkä koko pysyttäidä jotenki iloisella mielellä, niin tungeksi kuitenki wäkisin mieleensä wissi pimiä ennustawainen ajatus, joka tuntui sanowan: tämä on wiimeinen eromme. Kohta poisti hän kuitenki tämän surullisen ajatukseen, ja wähän ajan perästä istui hän talonpoikaisissa rattaissa ajaen Uusmaan portista ulos, mutta ei woinut olla katsahtelematta jälellensä, ennen kuin wiimeinen huippu tuomiokirkon tornin nastasta painui metsän ja wuorten taaksi. Wasta silloin tunsi hän eronneensa kaupungista, jossa onnensa päiwä oli nosnut, ja suuret kyyneleet tippuiwat silmistänsä. Maialeenalle oli Turku lapsuuden koti, jonka hän nyt ensi kerran jätti.

Onnellisesti oli Maialeena päässyt Sweaporiin. Peranderin rouwalta erinomaisesti ylistetty, oli tulonsa Lauralle warsin mieluinen; waan eipä niin miehellensä. Arwaten tytön ei tulleen rouwansa pyynnöstä, luuli Maialeenan lähätetyn applastansa warten wasten wartioimaan kotoista elämäänsä. Maialeena ei aaweksinutkaan täällä olonsa estäwän hänen entisellä tawallansa tääl olonsa estäwän hänen entisellä tawallansa tuomasta kotiin raiwoisia kumppania, jotka lukiwat kunniaksensa juoda toisensa pöydän ala, taikka pelissä tyhjentää toisensa taskut; sen siaan ei hän nyt wiihtynyt sitäin wähää kotona kuin ennen; wieraissa pidetty reimana miehenä oli kotonaan juonikas. Toisinaan syystäki nuhteli hän waimonsa huonoa tointa taloudessa, waan se tapahtui aina raasti, joka päiwä päiwältä lisäsi heidän wälillänsä katkeruutta. Laura, joka oli wiettänyt lapsuuden ikänsä ruotsin pääkaupungin naiskouluissa, ja kohta sieltä erottuaan tullut naiduksi, oli niin kuin moni muuki niin kaswatettu tyttö ihan tottumaton kaikkeen talouden pitoon.

Maialeenan tultua alkoi luutnantilla olla wähemmän syytä walittaa talouden pidosta, waan kylmyys waimoansa kohti pysyi edelleen, sillä hän oli ruwennut liehakoitsemaan sen siihen aikaan reiman ja kuuluisan —in rouwan ympärillä, joka ei woinut pysyä salaisna waimollensakaan. Laura tuli murheellisemmaksi ja kaswonsa saiwat aina päiwä päiwältä kiwuloiseman karwan. Maialeena yksinään sai waan tietää mitä hän kärsi tältä mieheltänsä, jota niin totisesti oli rakastanut.

Kertomuksemme juoni laskee meitä nyt hyppäämään puolen toista wuotta eteenpäin, mainitsematta muuta, kuin että Luutnantti oli wourannut — kesäasunnokseksensa pikkuisen maatalon Sippoon rantamaalla, kolmeksi wuosikaudeksi, ja että Maialeena iloksensa seurasi myös sinne ja hoiteli siellä rouwansa lapsia, yrttitarhaa ja kukastoa, jotka nyt oliwat tulleet mieluisimmiksi töiksensä ja joista wähän wäliä oli kirjoitellut Antollensa ja saanut myös etenki ensi alusta kirjoituksia siltä, waikka sittemmin aina harwempaan ja harwempaan; waan Maialeenan toiwo ja rakkaus oli kuitenki järkähtämätöin, sillä hän jo tiesi Anton ensi wuonna eroawan opistosta ja sitte — — —.

Monellaiset puheet, peloittawaiset ja monelle uskomattomat kulkiwat 1807 ympäri Suomen; waan aika joutui ja puheet toteutuiwat. Sota sanomat kuuluiwat ympäri Suomen ja kanunein pauke ulkopuolla Sweaporin wallia jyrisi kauhistusta linnan heikomman suwun rintoihin, ehkä miehet kokiwat heitä lohdutella toiwoillansa. — Waan linnan sisälläki sotiwat mielet keskenänsä jo kauwan ennen kuin ulkopuolla oli mitään waaraa. — Maialeenan isäntä oli pikainen ja hurja. Esimerkiksi siitä mainittakoon, että hänestä alkoi se eriskummanen päätös, molemmin puolin sowitun sotalakon ajalla ampua muutamilla kanuuneilla Helsingin raastupaa kohti, jonka silloin täysi kuun walosta paistawista ikkunoista tultiin luuloon kaupungin naisten muka tansiwan siellä wenäläisten upsierien keralla. Waan kaupungin silloisia asukkaita ei kowin tansittanut, eiwätkä olleen naisensakaan niin löyhkämielisiä kuin "Pohjanmaan muistelmien" kirjoittaja niin somasti kuwailee heidän muutamassa toisessa maakunnassa olleeksi, ehkä omilla silmillään oliwat saaneet nähdä sodan kauhistuksia, kuin sama kirjoittaja myös mainitsee.

Tästäkö ampumisesta, wain mistä lie päämiehensä wihastuneet luutnanttiin, sen jätämme sillään, waan kaiketi seurasi ensin aresti, joka aikanansa eroitti hänen järkiään pois pereestänsä sekä uudesta kotimaastansa.

Moni muistanee wielä 3:nen päiwän Toukokuuta 1808, jolloin Sweaporin asukkaat, surullisna ja wawisten wastaisesta elämästänsä, läksiwät linnasta tuntemattomille teillensä, jättäen siaa wieraalle sotajoukolle. Ei muut kuin itse kokenut woi kertoa sitä mielialaa jolla isänmaan tärkein pyhin paikka täytyy jätettää wieraan wentolaisen käsiin.

Laura oli kaiken huonoimassa tilassansa kuullessa miehensä wankeuden ja itsensä täytywän muuttaa ulos linnasta. Sen työläämpi oli nyt muutto, kun ainoa palweliaki luutnantin wangittua otettiin häneltä pois, ja koko muuton puuha jäi waan Maialeenan päälle. Mutta tyttö oliki wäsymätön siinä. Tultua Helsinkiin hankki hän hewoiset, tunki kaikki tawarat rattaille ja ohjaten toista hewoista, toista kyytimies, päästiin jo toisena päiwänä entiseen asuntoon Sipoossa, joka nyt oliki sangen tarpeellinen. Muutamia päiwiä sinne tultua kääntyi Laura lapsiwuoteesen. Maialeena sai nyt puuhaa puuhan päälle. Hänen täytyi hoidella äitiä sekä lasta, täytyi pitää huoli pienen yrttitarhansa istutoksista ja korjuusta, sillä rouwan oli mieli pitää tämä asunto edelleen, jos suinki mahdollista. Ihmeteltäwällä uuraudella koki Maialeena tehdä kaikki mitä talon pitoon kuului, ja laittaa Lauralle tilaisuutensa mukaisen hoidon. Kerran oli hän pian koko päiwän puuhannut istutostarhassa ja waan jonku kerran pistäinyt rouwan luona, jolla oli nyt eräs naapurin mummo katsojana. Ihan wäsyksissä raskaasta työstä tuli wasta iltahämärässä tupaan, mutta yhta iloisena kuin tawallisestiki. Laura istui wuoteellansa, kolme lastansa ympärillänsä ja itki.

— Te tapatte itsenne sillä itkullanne, rouwa! sanoi Maialeena, istuiden Lauran wiereen ja katsahtaen kätkyessä makaawaa nuorinta nyt wiikkoista tyttöä. Herra Jumala, mikä teitä nyt niin huolittaa? Elämmehän me nyt jotenki, lapsi on terwe, ryytimaa on nyt istutettu, Luutnantti on kohta tulewa tänne, ja wanhempanne warmaan näinä päiwinä täällä.

— Woi olisiko kaikki kuin sanot! Waan miehestäni ei mitään tietoa, elääkkö wain on kuollut; Turusta kahteen wiikkoon ei wastausta, kirjani ei lie päässyt sinne, wastaus lie estetty tulemasta tänne. Oi Maialeena! et wielä tiedä jotta minulla ei ole waraa suorittaa arentia tästä talosta, isäntä on kohta käskewä meitä pois; monta muutaki olis tarwis, waan mihinkä nyt käännäin tuntemattomassa seudussa, ja ystäwä kulta, kohta tulemme kaipaamaan wälttämätöntä tarwistamme. Eikö jo tämä liene kylläksi tekemään ihmistä hurjaksi! Suuret kyyneleet tippuiwat Lauran silmistä.

— Rouwaseni, wastasi Maialeena, tilamme näyttää kyllä hankalalliselle, waan te kuwaatte sen wielä pahemmaksi kuin onkaan. Posti tulee tänäpäänä Turusta Helsinkiin, ja miehenne woipi jo olla matkassa tänne.

— Maialeena! kaikkia wielä et tiedäkkään: Turun luonna seisoo wihollisia suuri sotajoukko, kaikki yhdistys Turun ja Helsingin wälillä on katkaistu, — ja me emme tule kolmea wiikkoa aikoin. —

— Rouwa! me olemme autetut — kiljasi Maialeena emäntänsä puheesen, ottaen sen käden. — Huomen aamuna lähden Turkuun.

Turkuun! kiljasi Laura, — tyttö! se on mahdotonta, kuin sinne tulisit, sinut otettaisin kiini; sellaiseen waaraan, sinusta saisin wielä yhden huolen, minulla ei olisi yön ei päiwän rauhaa.

— Huomen aamuna, suwainnette, juttelen teille matkalaatuni, naapurin pieni tyttö jääpi luoksenne auttamaan teitä, ja olen wakuutettu, ettette tahdo ettenkä woi minua estää, wiikkauden päästä olen Jumalan awulla olen takasin. — Minä lähden huomen aamuna.

— Millä maksanen sinun hywyytesi, Maialeena, kutsu minua tästälähin siskoksesi, siskonihan jo oletki, yksi äitihän meillä nyt on molemmilla. Jumala siunatkoon sinua. Näin sanoen syleiliwät molemmat kauwan aikaa toisiansa ja Maialeena itki myös ilon ja toiwon kyyneliä.

Kesäkuun helteinen päiwä oli päättynyt; muuan jalkawäen rykimentti oli päättänyt astumisensa ja asettanut leirinsä molemmin puolin maantietä, kaksi wirstaa Turusta, johon eräät upserit jo oliwat menneet, waan sotawäki ja alaisemmat lepäsiwät tässä istuen ja wenhen maassa, taikka pureksien kuiwaa illallistansa, jonka moni muu olisi pitänyt wangin ruokana: suolaa leipää ja puhdasta wettä päälle. Maantie oli tyhjä ihmisistä; muuan wanha kerjäläis mummo näkyi waan nyt, käydä lynkyttäen keppinsä nojassa, lähestywän sotawäkeä ja tuntuwalla pelolla aikowan sotawäen halki kaupunkiin päin.

Wapautetut kommennosta, hyppäsi puolikymmentä sotamiestä mummolle wastaan; missä aiheessa? iwatakseenko wanhaa? Ei sunkaan. Jokainen työnsi leipä murusen mummon tyhjään pussiin, sanoen: "auttama stara baba, auttama!" ja niin sai mummo pian pussinsa täyteen. Liikutettu sotamiesten armeliaisuudesta läksi mummo lynkyttämään edelleen ja kulki hiljaista kulkuaan kunnes wiimeisiäkään sotamiehistä ei enää näkynyt. Silloin poikkesi hän tiepuoleen ja istuisin ojan reunalle nurmelle. "Jumala antakoon minulle anteeksi tämän petoksen," huokasi Maialeena — sillä lukia jo lienee arwannut sen olleen hänen; — "tällä lynkytyksellä wähät tullaan kaupunkiin ennen yötä, ja wiimeksi ottaawat minun wielä kaupungin porttiwartiat kiini ja katseleewat kaikki ryysyni halki; löytääwät wielä Lauran kirjan, se olisi hulluinta."

Onneksensa muisti nyt olewan noin wirstan werran kaupungista pikkuisen mökin, jossa ennen asui wanha sorwali waimonensa, ja joka oli tehnyt työtä Peranderissa. Hän aikoi siis pyytää yösiaa tässä mökissä.

Tultua mökkiin oli sen owi sisästä päin suljettu. Maialeena kuunteli ja kuuli siellä naisen ääniä. Kolkutettua muutamasten awasi wahän ajan takaa wanha tuntematon nainen owen, ja Maialeena sai wähillä rukouksilla luwan maata yön mökin lattialla. Ollen wäsyksissä päiwällisesta matkastansa, heittiikseki kohta makaamaan.

Maialeena hawahti huomena warain pienen lapsen äänestä. Kaikki makasiwat wielä, ja nyt sai hän tilaisuuden tarkemmin katsella mökin sisusta. Kaikki oli hänelle tuntemattomat mitä näki, eikä mitään sorwalin työ kaluja. Kohta tuli myös owesta illallinen mummo ja laittoi kahwi kattilaa tulelle. Nainen oli myös ihan tuntematon. Mökissä oli siis nyt järkiään toiset asukkaat kuin ennen. Kuitenki, arwellen wähän sopimattomaksi tulla päiwäiseen aikaan entisissä ryysyissään kaupunkiin, liiaksiki Peranderiin johon oli suorastaan menewä, päätti hän tässä muuttaa toiset waatteensa, jotka illalla oliwat olleet selässänsä ryysyjensä alla, paremmin pettääksensä sotawäen pitämään häntä kyyryselkänä mummona. Kuitenki näki tarpeelliseksi ensin wirkkaa mummolle syyn tälläiseen waatetukseen, jonka täytti sillä että kutsui mummon ulos ja jutteli lyhykäisesti minkä luuli tarpeelliseksi, sitte pesiikse ja pukiikse tawalliseen pukuunsa pani kerjäläisryysyt myttyyn ja aikoi, pistäittyänsä wielä tuwassa, lähtee matkaansa. Owea awatessansa oliwat siwuseinällä olewan wuoteen warjohurstit auki, ja Maialeena näki niiden takana wilaukselta nuoren naisihmisen joka nähtäwällä pelolla wetäsi wuodeliinat eteen ja wiittasi pienellä walkoisella kädellänsä mummon tulemaan luoksensa. Hiljaan yren puheltua siellä, tuli mummo ulos, taritsi Maialeenalle kupin kahwia ja kyseli yhtä toista, milloin aikoi palata Turusta ja pyysi Maialeenan jättämään waatemyttynsä tähän, arwellen muka sen tulewan kaupungin portilla wartioilta katseltawaksi ja siitä saattawan niin tulla paljonki wastusta. Kiittäen mummoa hywästä neuwokistansa lupasi Maialeena seurata sitä ja palata mökitse.

Jätämme kertomatta millä ilolla Maialeena otettiin Peranderissa wastaan. Joka kerrankaan on ollut pelossa rakkaimmat ystäwänsä tilaisuudesta, se tuntee kaiken minkä Peranderin pere tunsi nähtyä Maialeenan, ja silta saatua tietoa Laurasta.

Waan omalle rinnallensa sai Maialeena wähän lohdutusta. Antto oli ammoin muuttanut Turusta pois, eikä ollut warsinaista tietoa missä nyt olekseli; sen katkerampi oli Maialeenalle tämä sanoma, kuin Antto hänellekään ei ollut kauwalle aikaa lähättänyt mitään tietoa itsestänsä.

Kuitenkaan ei Maialeena antanut murheensa wallita, waan pysyi toiwossansa yhtä järkähtämätöinä kuin ennenki, selittäen waan nykyisen rauhattomuuden syyksi Anton äänettömyyteen.

Saara tätiänsä Maialeena ei tawannut kotona. "Wihtamummon" sanan mukaan oli Hultin emäntä nyt pesun ja ruuwanpidon päällyksenä muutamassa sairashuoneessa, jonka uusi sotawäki oli asettanut kaupunkiin. Sen tyttärestä ei mummo tiennyt muuta, kuin sen nykyjään ei olewan äitinsä luona.

Jo toisena päiwänä erosi Maialeena jälleen wanhoista walloistansa, saatettuna näiden kyyneliltä ja toiwotuksilta. Lauralle sai kirjan ja jonku summan rahaa, waatteihinsa ommeltuna.

Puheellensa meni hän sorwalin entiseen mökkiin. Mutta sanokaappas, hämmästyttikö tuo Maialeenaa tunnettuaan wastaansa tulewan nuoren naisen, pikkuinen lapsi sylissä, omaksi serkuksensa Annisohwiaksi.

Annisohwia syytti nykyisestä tilaisuudestaan sotaa, joka niin hirmuisesti muka oli wienyt sulhaisensa. Lapsen sanoi täytywänsä järkiään peittää äitiltänsä, joka muka oli tahtonut naittaa hänen kunnialliselle porwarille, jota Annisohwia ei suwainnut. Nyt repisi hän muka silmät häneltä sekä lapseltansa.

Äänettä ja silmät maahan kuunteli Maialeena. Waan serkkunsa rupesi itkemään ja tuskittelemaan woiwotellen, sanoen itsensä onnettomaksi ja uhkaten menettää itsensä sekä lapsensa. Liian totinen näkemään kawaluutta serkkunsa tuskittelemisessa, surkutteli Maialeena sydämmellisesti ja koki häntä lohdutella, nuhdellen waan wienosti entistä kewytmielistä elämäänsä; kielsi sellaisen luullun kowuuden woiwan löytyä äitistänsä, joka kyllä oli näkewä oman huolimattomuutensa tyttärensä onnettomuuteen. Maialeena antoi myös serkullensa hywiä waroittawaisia neuwoja, kehoitti häntä jumalisuuteen ja hywyyteen, sillä wahwistaiksensa kiusausta wastaan. Neuwonsa ja lohdutuksensa näyttiwät waikuttawanki hywää serkussa, joka wiihtyi nyt kyllä helposti; hän kohteli nyt tuota ennen wihattua ja halweksittua "suomalaistyttöä" rakkaudella, — eikä näyttänyt eläwänkään puutoksessa. Tyytywäisesti hymyillen katseli hän, kun Maialeena hywäili lasta, joka oli poika, sanoen; lapsen nimen olewan "Waapian Albertin"; Mökin mummon käyttäneen sen papilla, joka oikein oli ihmetellyt nimen kauneutta; pojan luuli tulewan hirmuisen ihanan, tullee muka wanhempiinsa; Waapianiksi pantiin hän isänsä kaimaksi, waan Albertiksi erään hirmuisen lustin kirjan mukaan, jonka oli saanut tutulta upseerilta lainaksi. Maialeenaa liikutti tämä ja sellaiset kewytmieliset puheet; hän sanoi olewansa wäsyksissä ja tarwitsewansa lepoa, aamulla warain lähteäksensä matkaan.

Kysyttyänsä mökin emäntää, jota palattuansa ei ollut näkynyt, sai Maialeena serkultansa wastauksen: sen menneen pariksi päiwäksi läheiseen kylään, jolla ajalla waan pieni tyttö käwi auttamassa häntä toimessaan, waan tytönki menneen illansuussa kaupunkiin ja wasta huomenaamuna tulewan. — —

Ajatellen kaikkea nähty ja kuultua, nukkui Maialeena wasta myöhään ja hawaitsi wasta päiwän kappaleen jo nostua. Pahoillaan niin kauwan maattuansa, wiskasi pikaisesti waatteet päällensä ja walmistiin lähtemään. Lapsen ääni weti silmänsä wuodetta kohti. Kummallisesti, wuoteen warjot oliwat tiehensä. Päänalaiset, hurstit, karttuunipeitteet, kaikki poikessa; lapsi waan makasi tuossa huonolla wuoteella, kapaloituna Maialeenan wanhaan hameesen, joka sotawäen halki tullessaan oli päällänsä. Lapsen äitin tawaraksi tunnettua, enemmän kuin äitiä itsiään, ei näkynyt missään. Mitä luulla tästä? Päälliseksi löysi lapsen ristimäsetelin ja muutamia riepuja sen kapalowyössä. Liian selwähän tämä oli kaikki, Maialeenan järkiään ei ymmärtää koko serkkunsa hirmuista wiekkautta.

Ei hengen hiiskuwaa kuulunut ketään, jolle Maialeena heittäisi lapsen; hennoitakko jättää se yksinään kuolemaan nälkään! siihen hänellä ei ollut sydäntä. Palatakko lapsen kanssa kaupunkiin? waan kehen turwaita siellä? Tätiinsäkö? joka oli tietymätömyydessä tyttärensä tilaisuudesta? Peranderiinko? sydämensä kielsi sen. Wain kaupungin wirkamiehiinkö? Waan uskottaisiinko häntä omalle sanallensa? Hänen täytyisi ehkä häwetä siellä silmänsä maahan ihmisten naurua ja pilkkaa. Ja taas, jos saisiki ihmisille selitetyksi totuuden, mitä tulisi serkustansa? Annisohwia julkisesti häwäistyksi, rangaistuksi jumala tiesi miten, tekisi itsensä sekä äitinsä iänpäiwakseen onnettomiksi. Tähän kaikkeen lisäksi Lauran huoli ja tuska häntä odotellessa. Jäikö hänelle muuta kuin minkä tekisi? Ottaa hylätyn lapsen käsiwarrellensa, turwaten Jumalaan, joka pitää huolen orwoista ja turwattomista ja lähteä niin astumaan tietänsä. —

Toisena päiwänä seisattui Maialeena pienin kumppaninensa yöksi wähäiseen taloon maantien warrella. Talon emäntä, jolla myös oli pikkuinen lapsi, surkutteli tuota nuorta äitiä, joka ei woinut elättää lastansa, laittoi ruokaa heille ja lupasi hywän wuoteen yösiaksi.

Maialeena oli juuri saanut syöneeksi ja istui nyt makaawa lapsi sylissänsä; häntä huikasutti emännän monet kysymykset, joita kaikkia ei tiennyt miten wastata, ilmoittamatta hänelle totuutta. Nyt kuului maantiellä pitkä pruututus, ja kaksistuiset rattaat seisattuiwat heti pihalle. Kohti pistiin tupaan wenäläinen upseeri, seurattuna nuorelta mieheltä tawallisissa herraswaatteissa. Jälkimäinen käski, edellisen puolesta, talonwäen antaa hewoisille kauroja ja heille itselleen maitoa. Ensimäisestä äänestä oli Maialeena hypännyt pystyyn, ja syöksi heti sen jälkeen, lapsi käsiwarrella ja iloisesti kiljasten: Antto! Antto! tulewille wastaaan.

Hämmästyneenä ja äänettä katsoi hän tyttöä ja sitte sen lasta; koskematta sen ystäwällisesti tarittuun käteen, alkoi hän satatella tyttöä häpäisewillä nimillä ja nuhteilla, ja jättmättä tytölle wastauksen wuoroa, syöksi sitä tietään oween, seurattuna kumppaniltansa, joka ei ymmärtänyt mitään kaikesta tästä seikasta. Kaurat otettiin keralla ja miehet, istuittua heti rattaihinsa, ajoiwat tiehensä.

Muserrettuna tältä rutolta kohtaukselta, sai tyttö tuskin sihen mieltänsäkään taipumaan; sydämmensä, jossa Anton kuwa oli kuin kiini kaswanut jokaiseen ajatokseen tulewaisuudesta, jokaiseen toiwoon maallisesta onnesta, tuntui juuriltaan rewityksi, ja kuin wiimeinki tuli toimeensa, niin kohtasi häntä emännän pilkkaa naurawa katse, joka waan kristillisestä rakkaudesta näytti suowansa Maialeenan nautita lupaukset yösiasta hywäksensä.

Hengellisesti ja ruumiillisesti wäsyksissä pääsi Maialeena wihdoin takaisin nuoren emäntänsä Lauran luo. Lauraki kummastui Maialeenan tuomiselle kaupungista. Waan kuultua tytön kertomuksen ilmoitti hän sille täydellisen tyytywäisyytensä, ja molemmat syleiliwät toisiansa siskollisella rakkaudella.

Kaikki Maialeenan kristillinen rohkeus ja nöyryys tarwittiin nurisematta äitillisesti helliessä sitä joka, waikka wiatoinaki, oli saattawa kaikkein ja etenki hänen luulemaan itsiänsä wirheelliseksi siweyttä kohtaan.

Kahden ajastajan perästä palasi Lauran mies wankeudestaan, ja wielä samana wuonna muuttiwat tämä nuori pariskunta sekä Peranderi pereinensä Ruotsiin, jossa wiimeiselle oli sodan alussa langennut suurempi perintö kiintiänä omaisuutena.

Lähtö tapahtui Turusta; Maialeena oli wiimeiseen hetkeen heidän seurassansa; waan kaikilla rukouksilla ja yllytyksillä ei häntä saatu seuraamaan yli meren.

Hän rakasti kotimaatansa, jossa lepäsiwät wanhempansa, jossa kuuli ja sai puhua äitinkieltänsä, ja jossa hänellä, jo niinki nuorena, oli niin paljon kalleita muistoja iloisista sekä murheellisista päiwistä; hän toiwoi myös wahwasti ajan puhdistawan itsensä maailman sekä etenki Anton luulosta ja yhtaikaa woiwansa seisoa ihmisten luona niin puhtaana ja wiattomana kuin nyt seisoo Jumalansa luona.

Mistä sai woiman niin pysyä ja kärsiä, niin paljolla waiwalla elättää ottolastansa? Mistä muualta kuin äitinsä perinnöstä, joka oli: puhdas jumalisuuden ja siwollisuuden tunto.

Metsät ja maat oliwat kukoistawissa kesäwaatteissaan; aamupäiwä wälkkyi aalloissa, kukat ja lehdet rehottiwat wielä kiiltäwissä kastehelmissä, kun laiwan wene, soudettuna muutamilta uhkeilta ja iloisilta merimiehiltä, rantautui erääsen Turun saariston lahermaan.

Nuoren puolimainen riipeä mies, terweellä waan päiwän mustuttamalla naamalla, sinisissä merimiehen waatteissa, kiiltäwä lierihattu päässä ja punaisen juowikas riepu kaulassa, nousi weneen perästä ja hyppäsi maalle. Käteltyä weneesen jääpiä kumppaniansa, jotka oliwat palaawat laiwaan ja samana iltana noutawat takaisin kumppaninsa, tuolta warwikon takaa rannalle pilkoittawasta talosta, sanoi hän: "waikka äitiniki jo olis Herran nimessä, taikka ei woisi pojallensa ja sen kumppanille tappaa erästä wasikkaa, niin lieneehän tuolla muita, jotka hywästä puheesta ja maksusta hankkiiwat meille woitaleipää iltaiseksi; jääkää siis hywästi nyt, pojat, ja tulkaa terweenä takaisin!"

Nostettua hattunsa ja huutaen: "hurra, meiän peremiehelle Muurille!" sysäsiwät pojat weneen maasta ja läksiwät kiireellä soudulla, seurattu merimiesten iloiselta laululta, oikasemaan takasin laiwaansa.

Rannalle jäänyt, jota kuulimme mainitun Muuriksi, läksi astumaan ensin lewiämpää metsän ajotietä, sitte poiketen toista polkua taloa kohti, johon wielä oli hywä matka. Hän näytti olewan hywin liikutettu lähestyessään pihaa, ja melkein kuultawasti puhui hän omia aikojaan:

— Kadonnut poika! mistä se tuhma puhe lie tullutkaan. Waan se woipi ymmärrettää kahtalaisesti, ja jotka tunteewat minun eiwät woi niinkään pahaa ajatella. Omatunto on kuitenki paras todistaja; isälleni kuollessansa tehdyn lupauksen olen pitänyt kowana, ja luulen olewani wielä, niinkuin kumppanit muinoin minua haukkuiwat, sama "kiiwipää", jota ei toinen tieltänsä aja, waan joka mielellänsä seuraa iloisia kumppania mihin tahansa. Tapaankohan tuolla wielä ketään heistä? Lieneekö wielä yhtään oikeaa Suomen poikaa? Monjahta, lienen oikein tuntenut, ei pitkään arwellut mistä päin tuuli käwi. Hänet tawannen nyt walmisna pormestarina — ja waimonansa — — —

Liekkö ampiainen ampunut miestä otsaan, wain miksi seisatti hän yhtäkkiä puheensa, pyyhkästen otsaansa?

Polku wei nyt pienen kumpareen päälitse, josta näkyi laajalti ympäri. Joka haaralta kohtasiwat silmänsä tuttuja kappaleita, ja jokaista terwehti hän ystäwällisellä katseellansa, hyräillen, puhtaalla rakastetulla kotimaansa kielellä, muuanta sen iloisempia lauluja. Waan muotonsa mustettui yhtäkkiä kun, laskeiten mäeltä, tienpolwessa näki entisen omenakuopan puolilahonneen katoksen pilkottawan warwikosta. Hän seisattui äkisti ja muotonsa sai kauhistuksen karwan.

Selittääksemme Muurin kauhistumista nähdessä tämän omenakuopan, poiketkamme kertomuksessamme wähän takaisin. Muurin isä oli jo kauwanaikaa sitte asettanut talonsa Halkoniemeen, jossa uuraudella ja toimella oli perkanut kiwikon paikan kaswawiksi pelloiksi ja niituiksi. Naapurinsa tunsiwat hänen rehelliseksi ja kunnialliseksi mieheksi; waan kerran oli hän kuitenki poikennut oikialta tieltänsä; joko pahasta esimerkistä, wainko wanhoilla päiwillään totutusta ahneudesta.

Eräs laiwa oli rantautunut Halkoniemen luotoihin, ja isäntä naapurinensa oli pelastamassa sen tawaroita. Siinä oli muuan pankko kauppatawaroita häwinnyt, ja naapurit hokiwat sen tulleen Halkoniemen talon taa. Asia seisattui kuitenki siihen sen enemmättä kysymyksettä. Waan Halkoniemen ja waimonsa kotirauha oli siitä päiwästä kadonnut, omantunnon waiwa näytti kalwawan puolisoita.

Poikansa, silloin noin 14-15 wuoden iällä, oli Turussa, isänsä sanoessa, kirjoituksen opissa. Ukko itse osasi kyllä wähän kirjoittaakki, waan pojastansa tahtoi hän oikiaa kirjoitusmiestä. Poika oli näin muotoin tietymätön kotitapauksista, ja jouluksi tultuaan kotiin kummastutti häntä suuresti wanhempiensa mielen muutos. Pyhän ilot näkyiwät pakenewan kotiwäen synkeitä kaswoja. Ehkä mitään aweksimatta, ei hän kuitenkaan woinut olla keksimättä isän sekä äitin rusettuwan jokaisen tuntemattoman tullessa tupaan: etenki näytti heitä hämmästyttäwän talon entisen ystäwän Nimismiehen tulo. Tämä oli ollut Halkoniemen isännän kaswin ja koulu kumppani, ja sen puolesta aina talossa rakastettu, ja pidetty parasna wierasna. Hänelle paistettin aina ja keitettin mitä parasta talon takana löytyi. Nyt oli toisin; emäntä piti joka kerran ensin isännän kanssa salaisia neuwoja, mitä muka rohettaisi pöytään panna, saattamatta jotain liikaa luuloa talon äkistä rikastumisesta. Se oli siis warma että Halkoniemen isäntä oli pannut taaksensa häwinneen tawarapankon. Sitä wasten käwi hän nyt aika ajoin kaupungissa, jossa toimensa warmaan onnistui hywästi, sillä muutamia aikoja kuluttua päättyiwät nämäki erinomaiset kaupunki matkat.

Talosta oli kuitenki kaikki ilo ja menestys aina poikessa. Uuras ja toimellinen isäntä oli nyt wähitellen ruwennut ryypiksimään, ollen toisinaan monet päiwät päissään; ennen tarinoilansa ja lauluillansa miestänsä ja kotijoukkoa ilauttanut emäntä oli tullut alakuloiseksi ja äänettömäksi. Ainoat laulunsa oliwat nyt katumuswirret. Niin oli kaksi wuotta muuttanut kotinsa pojalle ikäwäksi. Tämä heitti siis kohta sen, luwaten ruweta merimieheksi, ja läksi sitä warten jälleen Turkuun. Tultua 18 iälle oli kirjoittanut isällensä nyt kohta olewansa walmis lähtemään merelle muutamassa ulkomaalle purjehtiwassa laiwassa, ja pyysi isänsä täyttämään lupauksiansa niistä salaisista asioista, joita oli luwannut ilmoittaa hänelle ennen lähtemistänsä.

Waan ilmoitusten siaan tuli kotoa kiirehtiwä sana isän olewan kuoleman kielissä, ja tahtowan wiimeistä kertaa nähdä poikaansa. Ukko oli haltattu ja puoli kieletönnä. Poikkinaisista sanoista ja käsin näyttämisestä ymmärsi poika isällänsä olewan jotain katkeraa mielessänsä ja tunnossansa, jolla oli yhteyttä "omenakuopan kanssa rinteessä." Enempää ei saanut, kuoleman koprat wetiwät jo ukon jäseniä koukkuun, ja kätensä kylmeni pojan käteen. Ukon elämä oli sammunut waikeasti.

Poika koki nyt itkewältä äitiltänsä saada selitystä ukon wiimeiseen tunnustukseen, waan turhaan; äiti sanoi waan ukon horisneen mielettömänä. Mutta nuori Muuri wannoi isänsä kuolleelle ruumiille, järkähtämättä pysyä totuuden tiellä, ja wihata kaikkea petosta ja wääryyttä.

Kotinsa tuntui hänelle nyt kamakammalta kuin milloinkaan ennen, ja mielensä paloi sitä enemmän ulos. Onneksensa lupasi äiti hallita talon omin neuwoinensa ja auttaa wielä poikaansa ulos. Tämän päätös oli siis tehty; saatettua isänsä kunnialla maahan, jätti hän kotinsa, palaten Turkuun, josta lupasi mennä laiwaan. Jonku ajan kuluttua sai äiti kirjan, jossa kyyneleet silmissä luki poikansa jäähywäiset lähteissänsä merellä muutamassa laiwassa, joka oli purjehtiwa ensin Atlantin merellä ja sitten talweutuwa Etelä Amerikkaan.

Kuusi wuotta oli näin ollut poikessa, waeltaen ympäri maailman, nähnyt monta maata, monta kansaa ja monta ihmistä.

Waan jokapaikassa ikäwöi hän waan kotimaatansa ja sinne jääneitä ystäwiä ja tuttuja. Laiwa sattui nyt matkustamaan Pietarpuriin, waan oli matkallansa jättäwä matkajia sekä tawaroita Helsinkiin ja Turkuun. Muuri sai laiwan päälykseltä luwan pistäiä äitinsä luonna, josta kuuteen wuoteen ei ollut kuullut elikö wain jo oli kuollut.

Tämän kaiken kuultua on siis ymmärrettäwä miksi Muurin muoto niin mustettui, nähdessänsä entisen omenakuopan, joka juohdutti mieleensä niin surullisia muistoja. Tahtoi ensin kiirehtämiseen mennä sen siwuitse, waan nähtyä sen owen awoinna, ei woinut kuitenkaan olla lähestymättä sitä, ja katsahtamatta sen sisään. Waan miten tuo ei liene hämmästyttänyt miestä, kun silmänsä kohtasiwat kuopan puoli hämäräisellä suulla nais ihmisen muodon, joka, yhtä hämmästyneenä kuin hänki, kääntyi kuin naulattu järkätämätöinä katsomaan tuota odottamatonta wierasta. Mutta äänettömyys kesti waan silmän räpäyksen ajan, "Muuri", kiljasi nyt nainen, iloisella ehkä wielä wähän wapisewalla äänellänsä!

— "Maialeena"! — Untako näen, wainko oikein todella löydän sinut itsesi täällä? kiljasi Muuri, wielä enemmän kuin tyttö hämmästyen ja ikään kuin wielä epäilyksissään, kurotti molemmat kätensä kuoppaan, auttaakseen häntä ylös walkeuteen. Kiireissään kaatoi tyttö omenawakan lattiaan, ja yhdellä hypäyksellä oli hän yläällä.

— Todellakiko se olet sinä, Jaakko? — sillä lukia jo lie arwannut Muurin samaksi jonka jo tunnemme Jaakon nimellä — sinä siis et ole kuollut; kaikki oli siis waletta, ja minun suruni turha. Waan Muurillaki oli sata asiaa kysyttäwää, joita Maialeena ei ehtinyt yhtään wastata. Mutta sen waan ymmärsi, etei Maialeena ollut Anton eikä kenenkään waimona, ja tämä tieto oli hänelle niin kuin woita lämmille leiwälle. Ja kun Maialeena wiimenki muistutti täytywänsä kiirehtiä keittämään työwäelle aamiaista, niin auttoi myös Jaakko omenoin poimimista jälleen wakkaansa.

Muuri, joka Maialeenalta ei muistanut mitään muuta, keksi wasta nyt, kulkewansa entiseen lapsuuden kotiinsa, josta asiasta taa Maialeena ei näyttänyt tietäwan mitään, enemmän kuin edellinenkään wielä äitinsä elosta. Puoli toiwoen ja puoli peläten kysyi Muuri ystäwältään tietoa paikan haltiasta.

— Talon muinasen perustajan leski, wastasi Maialeena, — on sen nykyinen haltia ja waikka naapurit sanoowat hänen jo miehensä eläissä olleen wälistä heikkopäisenäki, niin kuin wälistä sittemminki, on hän kuitenki pitänyt talon entisessä woimassa. Muuri kuunteli wait, ja Maialeena jatkoi puhettansa.

— Kun neljä wuotta sitte erinomaiset tapaukset ajoiwat minun hakemaan asuntoa täällä, sairasti hän paraillaan horkkaa, ja onneni satutti minun silloin tulemaan hänelle hoitajaksi onnettomassa tilassaan, ja kiitän nyt Jumalaa, että olen woinut olla hyödyllinen, ja tullut mummolle, niin kuin itse minulle sanoo, wälttämättömäksi. Wähitellen waan on hän ruwennut tulemaan entisiin woimiinsa.

— Se on Jumalan awulla järkiään heittänyt mummon. Hän on nyt naapureiltansa ja ympärystöltänsä rakastettu emäntä, ja minua rakastaa hän kuin omaa lastansa ja kutsuu omaksi tyttäreksensä.

Mieheltä putosi kuin kiwi hartioilta, kuullessa tämän, ja iloissansa tuskin huohmasi enää tytön wiimeisiä sanojakaan.

Kaikki näytti hänelle olewan entisellään, ja kuitenki kaikki niin muuttuneena. Piha oli tasoitettu ja rehotti nuorella nurmella, piiritetty kukkiwilla tuomilla ja lehwakoilla koiwuilla ja pihlajilla. Pienonen tupa oli punattu, ja sen turwet katto wihoitti nurmena, koristettu rehottawilla keltakukilla. Jaakosta näytti nyt kaikki iloisemmalle ennistään.

Eteisen portaalla istui helakka tukkainen poika, noin 4 wuoden iällä. Kenenkään sanomatta kawahti hän seisalleen ja terwehti wierasta nyykistäen päätänsä, sitte hyppäsi iloisesti Maialeenalle wastaan, sopottaen: missä sinä wiiwyt niin kauwan, jotta mummo oli sinua wuotellut.

— "Juoksepas, poikaseni, sanomaan mummolle, jotta täällä on wieras herra joka tahtoisi wiipyä yren ajan meillä, ja jotta minä mänen panemaan omenat kiehumaan."

Jaakkoa kummastutti se wilkas lapsi, ja oli juuri kysymässä Maialeenalta jotain, waan tämä oli jo matkan päässä menemässä kotaan. Hänelle ei jäänyt muuta kuin mennä tupaan. Kaikki paikat oliwat wielä tutut, ja jokapaikassa ihastutti häntä puhtaus ja erinomainen jär'estys. Joka paikassa näytti hänelle hyödyllinen yhdistettynä kauniisen.

Yrkäleen ajan wielä, ja poika ja äiti syleiliwät toisiansa kaikella jälleen näkemisen hempeydellä.

— "Waan mistä äiti on saanut tuon pojan minun poisollessani?" kysyi Jaakko, päästyään ensimäisen terweyksen, ja nauraen katsoen iloista poikaa, joka oli saapuilla äitin ja pojan terwehtäen toisiansa.

— "Poika on Maialeenan. Molemmat, äiti sekä poika, owat minun rakkaimmat ystäwäni. Hän kutsuu minua mummoksensa, ja minä olen pitänytki häntä ikään kuin sinun poikanasi. Kaikista puhutuista kirjoistasi en ole saanut yhtä ainoaa, ja sentähden jo pidin sinun kuolleena. Ajattelin siis noin: Koskei minulla ole muutakaan läheisempää, niin periköön tuo poika kaikki omaisuuteni. Maialeena, tuo ankara nainen, joka on tuonut onnen talooni ja rauhan hengelleni, on sen kyllä ansainnut; poika näyttää tuoneen koko talon onnen. Waan sin'et wielä tunne Maialeenaa." —

Jaakon näkö oli yhtäkkiä mustettunut, ja järkkymättömin silmin katsoi hän ajatuksissaan suorasteen eteensä. Äitinsä wiimeiset sanat näyttiwät hänen herättäneen mietteistänsä.

— Äitiseni, sanoi hän, — minä tunnen hänen jo Turussa olostani asti; waan tuo lapsi, en saa wieläkään päähäni, sen olewan Maialeenan; ei, se on mahdotonta; Maialeenan se ei ole, ei woi olla.

Nyt juuri pistiin myös Maialeena owesta; hän oli kuullut Muurin wiimeiset sanat, ja riensi, iloa muhoilewalla muodolla, häntä wastaan, ja kätteli häntä tyytywäisyydellä sanoen:

— Tuhannesti kiitän sinua, Muuri, niistä sanoistasi, sinä olet pian ainoa, joka tunnet minun siksi kuin olen.

— Muuri? kysäsi äiti, katsoen poikansa ja Maialeenan silmiin; minun poikani nimi olis Muuri?

Jaakko oli Turussa muka ottanut tämän nimen, jota äiti ei nyt muistanut kuulleensa. Waan Maialeena ei wähemmän kummastellut löytäessänsä Jaakko Muurin emäntänsä pojaksi, josta niin usiasti oli puhellut Maialeenalle, ehkei tämä woinut aaweksiakkaan sitä ystäwäksensä iloisimmista, suruttomimmista ajoistansa.

Maialeenan laitettua aamiaista, tultiin wihdoin tarkempiin selitykiin. Jaakko sai nyt kuulla tärkeimmät temput Maialeenan elämästä; ainoaksi salaisuudeksi jäi waan lapsen äitin nimi, jota ei nyt, enemmän kuin ennenkään, tahtonut ilmoittaa.

— Elä sentähden niin julmasti tuomitse Anttoa, rukoili Maialeena, nähden Jaakon wihastuneen muodon. Hänen luulonsa kyllä katkeroitti sydämmessäni, — ja kuwasi minulle eteni mustaksi, toiwottomaksi, waan hän oli kuitenki wiaton; sillä hänen silmissään minä näytin wialliselle.

— Waikka niinki, niin se puollustaa häntä waan siksi hetkeksi, wastasi Muuri, — waan sitte — sitte — — turhaan koette minulle, äiti, puollustaa wiattomuuttansa! Hän ei koskaan rakastanut Maialeenaa — muutoin häntä niin ei olis jättänyt selityksettä, — perimäinen heittiö woipi hylätä waan omille luuloillensa sen tytön, jota kerran oikein on rakastanut, onnettomuutensa nojaan.

Ranskalaisesti eli waan romaaniluwuilla kaswatettu nainen olisi nyt sanonut: "jalo poikani," ajattelematta mitään; Muurin äiti sen siaan sanoi waan: "sinua on kelpo poika," mutta sydämmessänsä kiitti hän Jumalaa.

Waan Maialeena, wirkkoiko hän mitä? Ei; waan rintansa tykytti sanomatonta autuutta, löyttyä hengen omansa kaltaisen, joka ymmärsi häntä ja saneli omia ajatuksiansa. Suloinen sanomaton tunto, aawistus maailmallisen elämän korkeimmasta antimesta, nosti ilokyyneleet riemua paistawiin silmiinsä, hänen emännällisesti warustellessansa rakkaan wieraan ja sen illalla tulewien kumppanien wastaan ottajaisia.

Ilta puolla käweliwät Jaakko ja Maialeena katselemaan peltoja. Molemmat oliwat wähä puheiset, ikään kuin molemmat olisiwat tienneet puhelematta toisensa ajatukset. Wihdoin katkasi Jaakko tämän äänettömyywden, sanoen:

— Maialeena kulta, sano minulle suoraan, etkö sen koumin ole nähnyt Anttoa? Luulin sinun wielä jotain peittäneen puheessasi, wain erhetyinkö siinä?

— Mitä wastannen? kerran luulin häntä nähmeeni, waan silloin warmaan pettiwät silmäni.

— Taikka ei. Sano kaikki, pyysi Jaakko. Molemmat istuisiwat pientareelle, ja Maialeena sanoi:

— Oli wuotta ennen tänne tuloani; Peranderien mentyä Ruotsiin, ha'in uutta palwelusta; hywistä todistuksista, kuin arwannet, ei ollut puutosta. Waan parempiin paikkoihin lapseneni minua ei otettu, ja sitä heittää pois luontani, en hennoinnut. Wihdoinki wiimein sain kattoa päälleni ja suojaa wanhassa kankurissa, jonka waimo makasi halttauksissa; palkatta ja paljaasta ruuwastani sowittiin minun toimittamaan talon askareita. Oli se siewä pere; sain siinä tottua monellaisiin kankaihin. Asuiwat silloin wourahuoneissa, pihan puolla kartanoa; — katupuoliset huoneet oliwat wenäläisten upseerein haltussa. Kerran oli heillä paljon wieraita, ja huusiwat ja melusiwat, jotta kuului meille asti. Oli jo ilta; kankuri ja opinpoika söiwät, minä, lapsi sylissä, istuin uunin ääressä; silloin hyökäysi tuwan täydeltä nuoria miehiä, kaikki wenäläisessä tamineessa. Isäntä kawahti seisalleen ja meni kyntteli kädessä heille wastaan, kysyen wihaisesti, ketä etsiwät? — "Ei sunkaan sinua, äiä parka; waan nuorta kaunista tyttöäis saappa häntä tänne."

Nämä sanat, puhutut puhtaalla suomella, ja äänellä, joka pani sydänalani sykkämään kowemmasti, nostattiwat minun wasten tahtoani jaloilleni, nähdäkseni puhujaa; hänki oli tungeinnut lähemmäksi, ja tarttunut käteeni. Anton näkö ja muoto, waan juopuneen tilassa, ja wenäläisen sotamiehen tamineessa? Silmissäni mustettui, ja minä lankesin takaperin istuimelleni; pel'ästyneen lapsen huuto toimisti minut jälleen; silloin oliwat kaikki tiehensä. Waan isäntä ja opinpoika päättiwät ihan warmasti heidän jok'ainuan olleen wenäläisiä; seki joka oli tarttunut käteeni, oli muka haastanut ihan rentonaan wenättä. Mestari sano hänen heittäneen hywin rutosti käteni, ja sitte waikuttaneen toisiaki lähtemään tiehensä. Sen koumin sitä miestä en nähnyt, taisi seki olla waan paljas sattuma, joka minut petti.

— Sitä en usko, wastasi Jaakko, — käytöksensä todistaa sen olleen hänen, ja Antto oli jo ennenki warma kieliin, waikka äitinkielemme piti halpana. — Waan sinulle sen perästä?

— Kankurin waimo kuoli; hän jätti pajansa toiselle ja muutti kotipaikoillensa. Jäätyä taas maantielle, ha'in paikkaa maalla. Turhaan etsittyäni siellä ja täällä, tulin wiimein tänne ja löysin kodin itselleni ja lapselle.

— Toiwon myös ettet sitä koskaan tarwitse heittää, wastasi Jaakko. —
Waan olihan sinulla täti, Turussa? kuin et mennyt hänen luoksensa?

— Sen tein kerran, waan hän salpasi owensa minulle, joka olin häwäissyt sukunsa.

— Maialeena parka! olit Kyllä pulassa. Waan muistelen hänellä olleen tyttären, jota kerran näin, muistanen ei juuri paraimmassa seurassa.

— Hän oli silloin poikessa, wastasi Maialeena, katkaisten puhelemisen ja nosten seisalleen, ollen muka ajan palata kotiin.

Tiellä puheli wielä Jaakko retkistään, seikastaan Anton keralla, ja wiimeksi paostaan laiwaan, kenenkään tietämättä. Tästä selkeni miten Peranderissa luultiin hän kuolleeksi, jota wahwisti lisäksi Aurajoesta löytty ruumis, jota luultiin Jaakoksi.

Ilta tuli ja sen kanssa merimiehet noutamaan peränpitäjäänsä. Yhtenä syötyä iltaisen pihalla, seurasiwat kaikki rantaan, ja Jaakko, syleili wielä kerran äitillensä jäähywästiä, ojensi ystäwällisesti kätensä Maialeenalle, ja suuteli sen pojan punakoita poskia, kaikki lupauksellansa kohta tulla takaisin eli kirjoittaa.

Päiwät kuluiwat, kulu kuukaus ja toinen, kulu kultanen kesänen toiwossa ja odotuksessa; waan ei tullut Jaakkoa. Eräsnä syys päiwänä tuli muuan naapurin mies Halkoniemeen. Miehellä oli kirja Halkoniemen emännälle. Hän oli käynyt Turun markkinoilla, ja siellä tawannut Jaakkoa, joka oli wienyt hänen juomapaikkaan ja antanut hänelle kaksi lasia saksanwiinaa ja sitte jättänyt kirjan; sen pisti mies lakkariinsa, jossa se nyt oli maannut rauhassa parin wiikkoa, ennen kuin mekkoa tarwittiin uudelleen, ja unohdettu kirja löytyi lakkarista; se oli menneellä wiikolla, ja nyt sattui ukolle asiaa Halkoniemeen ja toi kirjan tullessansa.

Liekkö milloinkaan kirjaa awattu halukkaammasti kuin Halkoniemen emäntä nyt teki. Waan siitä ei olisi kuitenkaan tullut entistä wiisaammaksi, jos ei Maialeena olisi ollut sitä lukemaan.

Kirjan sisällys oli: että laiwa odotteli tuulta Turussa, sieltä purjehtiakseen Helsinkiin, jossa Jaakko toiwoi saawansa perämiehen siansa täytetyksi toiselta, päästäkseen niin muotoin muutamissa wiikoissa kotiinsa ja kotimaahansa elämään ja kuolemaan. Antosta oli kuullut sen todellaki olewan sotawäessä ja jo pääsneen upseeriksi. Maialeenalle ystäwälliset terweykset, jotka wiimeiset sanat Maialeena sanoi pian sopottamalla, ja aamuruskon karwan läwähtäen muutoin waalettuneille kaswoillensa. Mummo keksi sen ja nauroi, ja Waapian, tempasi kirjan tytön käsistä, huutaen: milloinka isä tulee, äiti, tuleekko se jo huomena? — Poika oli Muurin ollessa kotona, ruwennut muka sitä sanomaan isäksensä, ja puheli sitä nyt joka päiwä. Maialeena puristi pojan syliinsä, suuteli sitä ja sanoi: ”kohta, kohta tulee — isä!”

Syys oli tullut pimein, öinensä, sateineen ja myrskyineen. Olipahan Lokakuun kuutoinna iltana; Halkoniemen pieni pere istui palawan uunin ääressa. Ulkona lotisi rankka sade ja hirmuinen myrsky mereltä päin jyskytti ja rutisutti wanhan tuwan seiniä. Kamakka pelko kuwaisiin joukon kaswoissa, ja emäntä sekä Maialeena istuiwat äänettä; pienen pojan iloinen juoru oli pian ainoana äänen pitona tuwassa; siihen wastasi waan myrskyn huhina seinissä ja meren aaltojen tuulelta kannatettu pauhu, joka toisinaan kuului kowemmin toisinaan hiljemmin, toisinaan ikään kuin kanunin ammunta, ja toisinaan taas kuin ukkoisen jylinä. Wälistä kaikui kuin ihmisten ääniä, jotka luuli oleiwan hädässä; ja kerran hyppäsi jo emäntä ylös istuiltaan, sanoen: "kuulitko, käwi korwiini kuin huuto ja ampuminen."

— Siinä petytte, emäntä, wastasi Maialeena, pyyhästen silmäänsä; hän näki, myös mummon silmistä wähän wäliä wierähtäwän kirkkaita herneitä, waan peläten enemmän murhetuttawansa häntä sekä itsiänsä, peitti oman huolensa taiten ja koki waan lohdutella mummoa. — Se on waan aaltojen jyske, jonka kuulette, jatkoi Maialeena, huoaten sywästi.

Waan kohta kajahteli taas kaukaisia ääniä, wielä selwemmin kuin ennen, ja jokainen hyppäsi yhtäkkiä ylös.

— N'eiwät konsaan ole oikeita ääniä, sanoi emäntä, — Halkoniemen karit owat tälläisinä öinä jo ennenki murtaneet monta laiwaa, ja Jaakosta ei mitään tietoa.

Maialeena hämmästyi, hyppäsi owea kohti ja syöksiin pimiään sintsiin, waan tuskin oli saanut owen perästänsä puoli kiini, kuin puuskahti ihmistä wastaan, joka juuri astui ulkoa sintsiin. Maialeena parkasi säikäyksestä; waan wastaan tulia puristi hänet syliinsä kiljasten: Maialeena. — Jaakko, wastasi tämä, ja weti hänet owesta tupaan. Iloisella huudolla juoksiwat emäntä ja Waapian tulewille wastaan ja suruinen tupa muuttui silmänräpäyksessä paljaaksi iloksi, ja puut paukkuiwat uunissa ja lewittiwät nyt iloisen walonsa iloisille kaswoille, ja myrskyn winkuwat äänet kuuluiwat nyt iloisten remulle.

Jaakko oli tullut maitse Helsingistä, ilman muuta waaratta, kuin että pihaan ajaessaan ei muistanut oikein tietä, ja täytyi kyytimiehensä keralla laskeida rattailta käymään halki likaisen kujan; siitä selwittyi myös tuwassa olijain kuullut äänet ja paukkeet.

Seuraawaisen kewään eräsnä iltana tapaamme Jaakko Muurin, naineena ja Halkoniemen isäntänä, waimonensa Maialeenan, wanhan äitinsä ja ottopoikansa Waapian Alpertin keralla, istumassa iloisesti palawan lieden edessä, sen nimellisessä muinaisessa wierastuwassa, nykyään nuoren pariskunnan asuma huoneessa. Kaikki näytiwät olewan hywillä mielin, sillä Jaakko oli äsken ikään tullut kaupungista; tawaroillansa oli siellä ollut hywä menekki, hywästä hinnasta; ostoksensa oliwat oiwalliset, ja nyt kuunteliwat kaikki mitä Jaakolla oli uutta kaupungista kotijoukollensa; jokainen oli saanut tuomisia, ja Waapian, joka jo oli ruwennut lukemaan, ihaili pitkää kaitaa katkesmustansa, waan heitti kohta sen, ottaen ihmetelläkseen paperin, johon tuomiset oliwat käärittynä. Se oli kappale wanhoista ruotsalaisista sanomista.

Isintimänsä selitettyä kysyttyjä suuria puustawia, wiskasi tämä nyt silmiänsä paperin muuhunki sisällykseen. — Miks'et lue kowasti, muistutti poika, joka oli tottunut kuulemaan isänsä iltoina lukewan kowasti ympärystöllensä jotai kirjaa. Jaakko tahtoi täyttää pojan waatimusta, ja etsi sellaisen paikan jota pere ymmärtäisi, ja löysi seuraawaisen sanoman Turusta:

— Tämän kuun alussa hukkui Iida niminen laiwa, kul'etettu laiwuri Sandmannilta; — onnettomuus tapahtui noin 6 eli 7 peninkulmaa Turusta, salaluotoisessa waarallisessa paikassa, johon myrsky oli ajanut laiwan; muutamat Halkoniemen rannassa seisowat halkoweneet pelastiwat laiwawäen ja osan tawaroitaki. Kuitenki luullaan siinä suuri joukko, tawaroita häwinneen, joista kaikella etsimisellä ei ole woitu saada tietoa. Laiwa sekä tawarat oliwat kauppamiehen Bergmannin, tästä kaupungista, ja luullaan tästä seuraawan koko nimen ja huoneen häwiön.

Jaakko, känsiin äitiinsä, kysymään, muistasiko: tälläistä tapausta, joka, wuosiluwun mukaan ja niin: kuin itsekki muisteli olisi pitänyt olla kouluaikansa ensiwuosina. Waan äitinsä muuttunut muoto hämmästytti nyt häntä. Silmät seisoiwat päässä kuin olisi nähnyt mitä kummitusta, ja raskaat huokaukset tungeiksiwat ahtaasta rinnastansa, jota puristetut kätensä painoiwat järkähtämättä.

Maialeena, joka luettaissa oli ulkona, tuli nyt ja säikähti myös anoppinsa muotoa. Nuorten yhteisellä työllä saatiin emäntä wiimeinki tuntoonsa ja kieleensä, ja tahdottiin saattaa omaan suojaansa; waan hän pyysi wiemään pojan pois, ja lupasi heille ilmoittaa jotain, ja puhdistaa tuntonsa raskaasta kuormasta, joka jo monta wuotta oli sitä painanut ja katkeroittanut elämänsä.

Nyt hän jutteli, waikeasti katkoen, kuinka silloin nuorempana ja turhallisuudelta wieteltynä, muutamain koreusten himossa, oli auttanut miestänsä peittämään tältä joukon kanssa pelastettuja tawaroita hukkuneesta laiwasta. Riepuja enemmän kuin muutakaan niistä ei ollut milloinkaan pitänyt, sillä jo toisena päiwänä, wietettyänsä rauhattoman ja unettoman yön, oli katunut tätä syntiänsä, ja kätkenyt kaikki tyyni sillan ala multaan, jossa ne warmaan jo owat mätänneet. Totuudessa hän siis ei ollut sen koumin nähnyt koko tawaroita, waan ne oliwat kuitenki kummitelleet hänessä, ja tuoneet hänelle monta monuista unetonta katkeraa yötä, ja tehneet elämänsä raskaaksi kuormaksi, sekä kuolemanki hänelle hirmuiseksi. — — —

Maialeenan iloinen ja ystäwällinen seura oli kaatanut lohdutusta tähän katkeraan mieleensä; wiimein uskoi Jumalan nähneen katumuksensa ja anteeksi antaneen rikoksensa. Waan nyt näki selwästi Hänen tahtowan walkeuteen wetää pimeyden töitä; enimmän painot häntä pelko wiattomain, poikansa, Maialeenan ja sen pojan, tulewan kärsimään rikoksen, jonka hän ja miehensä tekiwät. Sillä Herra sanoo: "Isäin pahat työt kostan minä lapsille kolmanteen ja neljänteen polween." Raskaat huokaukset katkasiwat puheensa.

Jaakko, joka äänettä, otsansa nojaten kämmenellänsä oli kuunellut äitinsä tunnustuksen, kawahti nyt ylös, kirkastetulla katseella, ja selwällä äänellä sanoen:

— Ei, äiti, ei niin ole Jumalan tahto! Hän on wanhurskas, hywä ja laupias; wielä on aika parantaa paha tekonne, wielä ei ole myöhänen jälleen antaa omistajalle eli perillisellensä omansa, ja Jumala on näkewä totisen katumuksenne ja minun rehellisen tahtoni.

Huomena olen Maialeenan keralla menewä tutkinaan omenakuoppaa, sillä jotain siellä löytyy tämän asian selwitykseksi.

— Hän tahtoi sanoa tawarat olleen peitetyt sinne; waan sittemmin myötiin kaikki tyyni.

— Siitä en tiedä tuontoisempaa. Kumpikaan emme woineet niistä puhella keskenämme; molemmat kaduimme ja surimme omin aikojamme.

— Olkoon jos, waan kuoppa on etsittäwä läpi; nyt menkäämme lewolle.
Waan mitä wirkat sinä, Maialeena, tähän kaikkeen?

— Että olimme liian onnelliset, Jaakko! wastasi Maialeena, — ja tarwitsimme jonku muistutuksen eläwämme wielä maassa. Minulle tämä ei ollut odottamaton, sillä kauwan jo olen aaweksinut anopin mielessä makaawan jotai raskasta, eikä warsin parainta. — Waan on toki hywä mieleni, että sinä olet wiaton kaikkeen; Jumalan awulla aikaa myöten wielä parannamme kaikki.

— Ensi työksi on hankittawa tieto omaisuuden perillisistä, sillä itse sillollinen omistaja kuoli jo minun Turussa ollessani. Muistelen, hänellä kun ei olleen renttumaisen pojan, eläneekkö nyt tai lie kuollut. Nousewalla wiikolla lähden kaupunkiin, enkä pala'u saamatta tietoa siitä.

— Wähimmäkseen löytänemme sieltä jotain, josta saanemme tietoa paljonko tawaroita oli, ja sitte koemme raataa sen uuraammasti, kerran palkitaksemme kaikki, eikö niin, waimoseni! Waan toiwon warmasti siellä tawattawan rahojaki. Mihin isä olisi ne pannut, hän, joka kyllä pyöritteli rahaa ennen kuin näpistään heitti; seikan tapahduttua eliwät wielä itarammasti ennistään, kaikki muinonen reima elo oli sen päiwänsä perään häwitetty.

Omenakuoppa sattui nyt olemaanki tyhjänä, ja etsiminen woi siis tapahtua palweluswäen tietämättä. Jaakko ja Maialeena meniwät eräsnä aamuna kuoppaan; etsiminen alkoi heti. Molemmat tunsiwat wissin rauhattomuuden syänaloissansa, kaiwaen ja raiwaten kuopan seiniä ja pohjaa; wihdoin muistutti Maialeena erään salwon toisen siwuseinän laudoituksen olewan kahta paksumman toista; sisuspuolimaiset laudat näyttiwät myös wähän uudemmalle ulkopuolimaisia. Jaakko tarttui molemmin koprin lautoihin, ruhtasi ne kerrassaan tiehensä, raiwasi mullan pois lautojen wälistä, ja ei ollut aikaakaan, kun weti sieltä jotenki raskaan pienen rauta arkkusen ilmaan.

Tuostako puolisot ilostuiwat. — Jumalan kiitos, kiljasi Jaakko. — Tässä saamme warmaan kaikki mitä tarwitsimme, parantaaksemme wanhempain rikoksen.

Pantua kaikki entisille paikoillensa, ja pistettyä lippaan powellensa riensiwät nyt puolijuoksussa taloon, wanhan emännän saapuwilla katselemaan löytöänsä.

Pieni Waapian oli sillaikaa alinomaa waiwannut mummoa kysymyksillänsä, mitä itki ja mihin isä ja äiti meniwät kun eiwät laskeneet häntä kerallaan. Wastaamatta puristi mummo pojan syliinsä ja itki. — Kyllähän se Jumala auttaa, sanoi poika, silitellen mummonsa ryypistyneitä kaswoja, sillä Maialeena oli jo ajalla opettanut pojallensa tämän turwallisuuden. Wiattomuuden sanat lohduttiwatki mummoa, ja hän otti kohti wirsikirjansa ruweten laulamaan: "Mitä Jumal' tahtoo se tapahtuu."

Jaakkoki tunsi sydänalansa sykkämän kowemmasti awatessaan löydetyn arkun kantta. Ihastukseksensa löysi sen sisuksen täynnä ruotsin hopia rahoja, yhteiseen wähä neljättä sataa riksiä. Rahojen päällä oli wähäinen paperi, jossa oli jotain kirjoitettu, waan kirjoitus oli niin sekainen, ettei Jaakko tahtonut siitä tulla hullua wiisaammaksi. Wiimenki sai kokoon että isänsä oli kerran käynyt Turussa etsimässä rahojen omistajaa, joka silloin jo oli kuollut. Kaupanmiehellä oli waan yksi poika, jonka hän myös oli tawannut Turussa, mutta ennen kun werkkanen ukko sai asiansa ilmoitetuksi oli tämä humala päissään ajanut ukon ulos; sitte oli aikomuksensa pyytää poikansa Jaakon jollain tawalla toimittamaan rahat tälle perilliselle, waan häpiä oli estellyt ukon sitä tekemästä aina wiimeiseen hetkeensä.

Tiedämme jo edeltäpäin ukon kuolema wuoteellansa olleen sitä ilmottamaisillaan pojallensa, waan silloinki keskuutti sen äkki surma.

Jaakko teki nyt aiwotun matkansa Turkuun. Waan kaikella kuulustelemisellaan ei woinut saada myöhempää tietoa kaupanmiehen pojasta, kuin sotawuodesta 1808, jolloin hän oli mennyt kersanttina sotawäkeen, ja sitte kohta seurannut Pohjanmaan tappeluun, jonka perästä häntä oli nähty Oulun sairashuoneessa. Sen kowemmin hänestä ei ollut kukaan kuullut. Muita Bergmannin sukulaisia ei tuntenut kukaan, koska muka tämä itsekki oli aikoinansa muuttanut Ruotsista.

Moni muu olisi nyt jo pitänyt rahat omanansa, waan Jaakko ei tehnyt niin. Aluksi laittoi hän nyt ilmoituksen Turun Sanomiin. Kuitenki päätti sillaikaa käyttää rahat tilansa parannukseksi, ja maksaa niistä koron kuin muustaki welasta. Jos ei 10:sä wuodessa omistajaa ilmestyisi, lupasi hän ne sen ajan perästä antaa jonku koulu-laitoksen asettamiseksi Turkuun.

Tähän päätökseen tyytyi jokainen, yksin mummoki, joka näin luuli rikoksensa jotenki parannetuksi.

Ja Maialeena? Hän oli sanomattoman onnellinen, ja kiitti Jumalaa joka niin oli johdattanut kaikki hywään, joka oli antanut hänelle sellaisen miehen osaksensa.

Kymmenen wuotta! mitä muutoksia eikö tapahdu tässä aikakaudessa? Koko suwut häwiääwät, ja toisen uuden toimet nouseewat siaan; waltakunnat kaatuuwat ja toiset ilmestyywät niiden sialle. Kuitenki näemme monin paikoin ihmisen elämässäki seisomisen eli wähimmäkseen niin hiljaisen muuttumisen, ettei kymmenen wuotta näytä jättäwän mitään jälkiä. Etenki keksitään tämä maalla. Poika kyntää ja kylwää samaa peltoa, parantelee lahonneita aitoja ja huoneita samasta metsästä, kiertää aatroinensa samaa kiweä kuin isänisänsä sataa wuotta ennen; pojan poika särkee rekensä eli rattaansa samaan kiween eli kantoon jota isänisä jo aikoinansa kiroili samasta syystä, ja monesti tekee samaten wielä tämänki pojan poika, hoksaamatta kiwen olewan irtonaisen eli tien woiwan kul'etettaa toisesta paikasta; pojan poika kapuaa wielä saman kaatuneen lahoowan hongan päällitse johon isänisä kaatoi kuorma rekensä ja rattaansa, hoksaamatta hongassa mätänewän polttopuunsa ja monellaisen talontarpeen; siellä täällä näemme jonku uuden suojan nousewan wanhan lahonneen siaan, waan uusi on, ota tahi anna, ihan wanhan muotoinen rakennukselleen. Waan wielä usiammasti jääpi wanha lahonnut hökkeli paikoillensa ja uusi rakennetaan kaiketta jär'estyksettä sen wiereen. Wanha jääpi silloin jonku loisin eli mökkiläisen asunnoksi, jona se wielä palwelee joita kuita wuosikymmeniä. Tälläisiä kyliä tawataan wielä isänmaassamme paljon, ja aiwan lähellä kaupunkiaki, keskellä alinomaista muuttuwaisuutta ihmisten asunnoissa, puwussa sekä elämälaadussa.

Mielellämme jätämme nämä kurjuuden asunnot ja käännymme iloisempiin paikkoihin. Erottuansa merimiehen elämästä oli Jaakko Muuri tarttunut kaikella uuraudellansa maawiljelykseen, ja tullut suoraan sanoen oikeaksi talonpojaksi. Merimiehenä olonsa ei ollut estänyt hänen tarkkaamasta maamiehen töitä. Matkoillansa oli Ruosissa ja muualla ulkomailla tarkasti waariin ottanut sikäläisten maawiljeliöiden töitä ja kokeita, missä waan siihen tilaisuutta tapasi. Monta paikkaa, missä suurempia eroituksia kotimaansa suhteen keksi, oli pannut muistikirjaansa, joka nyt oli hänelle suurena apuna. Myöski osti paljon uusimpia maawiljelykseen kuuluwia kirjoja ja sanomia. Waan yhtaikaa parantaissansa omaa tilaansa, koki Muuri myös lewittää parempaa tietoa ja wiljellyskeinoa naapureillensaki; jotka suureksi osassi oliwat köyhiä. Mutta wähän kiitosta karttui hänelle tästä hywästä aikomuksestaan: "Nähräänpähän kuin lihawaksi itte tulet noilla uusilla keinoillasi," sanoiwat aina, syrjästä katsellen Muurin laitoksia. "Maalla tarwitaan toiset neuwot, toiset mer'ellä" wastasiwat usiasti pilkalla Muurin neuwoihin. Waan aika kului ja jonku kymmenen wuotta, Halkoniemeen tultuaan, oli Jaakko Muuri paikkakunnan warakkaimpia miehiä. Ne jotka ennen oliwat irwistelleet hänen uusille laitoksillensa, käwiwät nyt wähän wäliä Halkoniemessä, ei ihmetellen, mutta oppien Muurin wiljellyslaatua ja toimellisia laitosia, jotka jo oliwat ruwnneetki lewiämään ympäri seudun.

Halkoniemessä löydämme kyllä wielä wanhan tupakartanon, mutta paljon korotettuna entisestään, ikkunat suurennettuina ja seinät laudoitettuina ja punattuina. Tulemme nyt sinne eräsnä syyskuun iltana.

Portaan penkillä istuu wanha emäntä neuloen ja ystäwällisin silmin katsahdellen toiselle puolelle porrasta, jossa noin 13 wuotinen nuorukainen istuu kutoen werkkoa, ja neuwoo pientä tyttöä lukemaan a, b, c:tä. Ne owat Waapian ja 5 wuotinen sisrensa Leena. Lukeminen päättyy, ja lapsi saapi kiitoksia neuwojaltansa, ja punertawan omenan mummolta. Pikaisesti hyppäsi nyt Waapian istuimeltaan kysästen: "tuleeko mummo täniltana uudispaikalle?"

— Ei tule, poikaseni; näin myöhään mummo ei enää tule. Uunit taitaawat jo olla walmiit?

Lapset malttoiwat enää tuskin ottaa jättää jäähywäisiä mummolle, kuin läksiwät juoksemaan puolen wirstan päässä olewaan uudispaikkaan, ja mummo katsoi tyytywäisyydellä heidän perästänsä.

Uusikartano oli rakettu lähellä maantietä olewalle mykkylälle, josta oli ihana katsanto meren saaristoihin ja ympärillä olewiin seutuihin, korkia kiwijalka ja wiisi suurta ikkunaa kaunistiwat huoneen näön, joka ilastutti koko ympärillä olewan seutunsa. Huoneen ympärillä olewa tanner oli tasoitettu ja näytti aiheessa olewan muitaki laitoksia; maasta raiwatut kiwet olimat röyköissä ympärillä ja näyttiwät aiwotun kiwiaidaksi, tehtäwän kukaston ympärille.

Waapian tapasi isintimänsä pihalla puhelemassa lähellä olewan postipaikan emännän keralla. Tämä oli lähätetty muutamalta matkustawaiselta herrasmieheltä, joka oli wähänwointanen ja halusi muutaman päiwän wiipyä kylässä, eikä suostunut asumaan postituwan wieressä olewassa huoneessa, johon kuului miesten rähinä tuwasta. Tullessansa oli nähnyt uuden soman kartanon, ja toiwoi nyt siinä saawansa majaa.

Keskulteltua waimonensa, suostui Muuri, sanoen huoneet olewan parin tunnin perästä laitoksessaan. Sitte käänsiin Waapianiin päin ja käski sen pikaisesti juoksemaan äitinsä luo aittaan, ja kysymään kaikki mitä oli wanhalta sialta tuotawa tänne, sillaikaa kuin hän meni waljastamaan hewoista.

Taitawan emännän huolella ja Waapianin wirkkeydellä santiin pian kaikki wieraan tulolle laitokseensa. Waan tätä ei wielä kuulunut; Maialeenan aika antoi lähteä kotiin katsomaan siellä taloutta, waan Jaakko ja Waapian jäiwät uudispaikalle yöksi odottamaan wierasta.

Wähän ajan takaa tuliki tämä, ajaen tawallisissa postirattaissa. Ehkä ilma oli wielä lämmin oli hän turkissa, mutta punainen myssynsä kaulus ja sotamies joka istui ajajan wieressa, näyttiwät hanen sotalaiseksi.

Wähän työläästi laskeisiin hän rattaista, nyykäytti wähän ylpiästi päätänsä Muurille, käski Waapianin ottaa rattaista pienen wakkasen, ja sotamiehen matkalaukkunsa ja läksi niin hiljaan astumaan Waapianin perästä huoneesen.

Tultua sinne istuiksiin Hän paraillaan lämpiäwän uunin eteen, ja Waapianin tuodessa kynttilää, ästui wielä siinä, turkki päällä ja lakki päässä. Wasta nyt käänsi hän silmiänsä poikaa kohti ja tuntuwa muutos haiwaittiin silloin muuten kolkossa, tuskin mitään sanowassa muodossansa. Näytti ikään kuin olisi hän oudoksunut pojan erinomaista muotoa, jossa loisti wilkkaus ja kaikki siwistyksen awut.

— Pojintimansa? kertoi hän, tuntuwalla liikutuella katsoen pojan silmiin. — Ja nimesi?

— Talonpojan nimeksi totta outo, myrisi toinen; — waan lieneehän sulla sukunimeäki, jonkulaista?

— Hänet hae nyt tänne, jatkoi hän, kierrellen wiiksiänsä näppilöillään.

Poika meni ja sotalainen myrisi omin aikojansa, katsoen järkkymättömin silmin eteensä: ”Pojintima, on se wähän kummallista, ja näkönsä, täytyy sanomani, siinä on ihmeellinen weto wissiin — tuttawuuteeni — — —"

Tämänki muodossa keksi hän jotain erinomaista, joka saattoi hänen wiimenki paljastamaan päänsä, ja Muurin kysymykseen, tarwitseisiko herra mitä, wastaamaan siewästi: "Ei, halasin waan päästä tuntemaan isäntääni. Saanen teille tarita piipun tupakkaa." Näin sanoen asetti upseeri piipun ja tupakkatopan pöydälle.

— Kiitän nöyrimmästi, sille pahalle tawalle totuin merellä ollessani, ja on piippujaki talossani.

Muuri aukasi nyt kaapin ja otti esiin hopioitetun kiwi piippunsa, jonka pää oli muodostettu turbaanipäisen Neegerin naamaksi.

— Tuota piippua muistelen nähneeni niin hywin kuin itsiänneki, waan missä, se ei nyt johdu mieleeni, muistutti upseeri.

— Samaa woisin sanoa herra teistäki, wastasi Muuri. — Mitä piippuun tulee, niin sen ostin 1807 Turussa.

— Te tunnette minut todellaki, waan itse — tunnustelen kyllä — mutta, se on mahdotonta — minulla oli ennen ystäwä aiwan teijän näköisenne, waan hän — hän —

— Hän seisoo edessänne, se jäykkä suomalainen, se ystäwänne — Jaakko
Muuri.

Tullessaan huomenaamuna uudispaikalle kohtasi Maialeena Waapianin, joka sanoi isänsä wielä makaawan, sillä hän oli wieraan upseerin keralla walwonut haastellen siwuitse puolen yön, ja luuli siis heidät wanhoiksi tuttawiksi.

— Eihän se sitte wenäläinen olekkaan? kysyi Maialeena, tuntuwasti punastuen.

— Kyllä waan se suomenkielen haastaa kaikki halki, olkoonpa muutenki wenäläinen tai ruotsalainen, wastasi Waapian, keksimättä äitinsä hämmästystä.

Myöhemmin tapasi Jaakko hänen yksinään ruokaa warustamassa wieraalle, joka heti nostua wuoteeltansa oli pistäinnyt käwelemään, näkemättä emäntäänsä.

— Arwaatko ken meillä on wierasna, Maialeena, sanoi Jaakko, muhoillen ja peittäen omaa hölmistymistään.

— Niin, waimoseni, hän se on; aan paljon muuttunut; näiwettynyt kaswonsa, samakat slmänsä, kuiwettunut wartalonsa, tuskin tunnet häntä. Hän näyttää onnettomaksi. Irstainen elämänsä on kurittanut häntä.

Molempien oltua yren äänettä, kysyi Jaakko: — ethän karttane häntä nähdä?

— Miksi tekisin sitä, Jaakko? Eihän minulla ole mitään häwettäwää.
Waan hän — pelkään, hän ei sumainne — —

— Anton haikein halu on saada sinulta anteeksi, waan luulee sitä ei ansainneensa, sanoi Jaakko katkasten waimonsa puheen.

— Ja sait hänet uskomaan wiattommuteni, näen sen saaneesi. Jaakko, kulta, nyt olen täydellisesti onnellinen, minulta ei puuttunut mitään muuta.

— Antto näyttää yllä tunteneen wääryytensä sinua kohtasn, waan löytäneen siinä syyn eroonsa.

Myöhemmin sai tietää koko asian laidan, ja tietää enemmän minua; sillä hän tietää Waapianin äitinki — Mitä warten sen olet minulta niin salannut, Leenaseni?

Ethän pahastu, Jaakko! lienen siinä tehnyt wäärin. Waan mitä hywää sen ilmoittamisesta? Tätini häpiä. Olen aina luullut wanhemmille olewan suuremman häpiän lapsistaan, kuin lapsille wanhemmistaan. — Pait sitä — rakkautesi poikaan sai pysyä puhdasna. — Tietääkö Antto mitä Ann'sohwiasta?

— Tietää kyllä, — joita kuita wuosia sitte oli häntä nähnyt
Sweaporissa, — rawintopaikan palweliana. — —

— Saat kuulla kaikki. Monta wuotta pois oltuansa tuli Ann'sohwia wiimein äitinsä luo, onnettomana, alastoinna ja ruumiillisesti sekä hengellisesti turmeltuna. Äitin sydäntä kyllä katkeroitti nähdessä hänen tilaisuuttansa, eikä ensimältä tahtonut ottaa häntä wastaankaan. Mutta äitin sydän woitti wihdoin, ja hän otti tyttärensä luoksensa. Kohta sen jälkeen kääntyi tämä raskaasen tautiin, joka oli tullut irstaisesta kunnottomasta elämästänsä. Juuri loppunsa edellä halasi puhutella Anttoa, joka jo Turussa ollessaan oli muuan irstaisen elämänsä tuttawia, ja posi nyt samassa potohuoneessa, jossa Hultin emäntä palweli pesuämmän nimellisenä. Ollen jo paranemassa woi Antto täyttää kuolewan anomuksen, ja kuulla sen wiimeiset tunnustukset. Waan minä säästän nyt sinulta niiden kertomisen — — —

Jaakko jatkoi puhettansa, sanoen: — tahdotko, otamme tätisi luoksemme, kuolema päiwäänsä asti. Wanhuutensa on muuten hänellä olewa katkera ja kolkko. Sowelias työ ja ystäwällinen hoito owat kewentäwät suruansa. Wissin tawoin hän oli kyllä syynä tyttärensä turmellukseen; mutta siitä hän ansaitsee enemmän surkuttelemisemme kuin wihamme. Warmaan hänki oli tekewinänsä hywää tyttärellensä, waikka typeryytensä muutti sen turmellukseksi. Usko minua, Maialeena, moni wanhempi ei tee paremmin. Siitä emme kuitenkaan woi nuhdella waan heitä. Syy lankiaa paremmin koko seurakunnan, koko yhtiön hartioille, joka ei ole parempaa huolta pitänyt köyhemmän rahwaan walistuksesta. Serkkusi kaswatus oli yhtäläinen kuin usiamman kaupunkilaisen työwäen tytärten. Se wähäinen tieto, jonka kouluissansa saawat ei tuo siwistystä. Se ei anna heille sellaista walistusta, joka näyttäisi heille oman tilaisuutensa arwon, ja tyydyttäisi heitä siihen. Se ei näytä heille, onnellisuuden ei olewan ainoastaan wississa säädyssä, mutta ihmisen omassa kunnossa. Paremmin näyttää se waikuttawan heitä tuntemaan oman tilaisuutensa alhaisuutta ja sitä suurta aukkoa joka on heidän ja onnellisempain säätyjen wälillä. Tämä tunto syöksee heitä turmellukseen. — Waimoni, pitäkäämme elämämme pyhimpänä welwollisuutena lastemme kaswatusta kunnollisiksi ihmisiksi. Kiittäkäämme Jumalaa, joka johdatti itsemme paremmalle tielle. Molemmat olemme Mökin lapset, ja molemmat tunnemme kansalaistemme puutokset. O, Maialeena! pyhittäkäämme nyt elämämme näiden puutosten auttamiseksi ympärystöstämme. Ensimäiseksi työksemme laittakaamme kylän-koulu tänne kotiimme. Kyläläisillemme jo olen puhellut kaikki ja saanut heitä suostumaan. Aluksi opetamme siinä kumpiki itse joitakuita hetkiä päiwässä. Waapianin kaswatus tekee hänen wanhempana warsin soweliaaksi kouluopettajaksi.

Maialeena nojaisiin mieheensä, puristi sen kättä ja sanoi: — O!
Jaakko, se on enemmän kun toiwoin.

— Sillä tawoin, jatkoi Jaakko, — parannamme wanhemman rikoksen — — ja sillä tawoin, — Maialeena, — nyt täytyy minun sanoa kaikki, sllä tawoin parannamme myös wanhempieni rikoksen koko ihmisyydelle; — Jumala lähetti nyt meille Anton. Häneltä sain tietää säilytettyjen rahojemme perillisen. Onnellisesti jo olemme rakkaudellanme maksameet suuren osan niistä; sanalla sanoen: rahojen perillinen on Waapianimme, hän on Waapian Alpertti Bergmannin poika.

Maialeena lankesi Jaakon syliin, ja molempain rinnat tykyttiwät wastatuksen sanomatonta autuutta, ja ihanasti wälkkywät ilokyyneleet wirtasiwat onnellisen Maialeenan taiwaan karwallisista silmistä. Molemmat olimat kauwan aikaa äänettä.

Ensimäisen ilowihlauksen ohitse mentyä, äänsi Jaakko: millon, — miten ja missä Antto on saanut tietää tämän kaiken, saat kuulla omasta suustansa. Nyt kiittäkäämme Jumalaa, joka on kaikki niin johdattanut.

Ensimmäinen Hannikaisen novelli, joka erikseen tuli painetuksi, oli Serkukset, jutelma Ulla tädiltä 1848; alkuluonnos siihen oli, näet, erään naisen tekemä. Myöhemmin ilmautui muutamia hänen novellejaan Talvikukkasia nimisessä kokoelmassa 1865. Viimeksi vanhoilla päivillään julkaisi hän kaksi vihkoa Jutelmia läheltä ja kaukaa 1882— 84. Hannikaisen novelleissa on ranskalaisen kertomistavan kepeys, sujuvaisuus ja jännittäväisyys; tapaukset seuraavat toisiaan nopeasti, eikä esitys ole koskaan pitkäveteistä. Mutta hän ei pidä huolta luonteiden kehityksestä, ei myöskään paikan ja ajan värityksestä; mitä hän kertoo, voisi olla tapahtunutta missä ja milloin hyvänsä. Välistä panee hän toimeen aivan mahdottomia yhteensattumuksia. Hannikaisen kertomukset kuuluvat siihen novellikirjallisuuden lajiin, jota nimitetään följetongi- ja sensatsiooni-kirjallisuudeksi. Jotkut niistä ovat aiheeltansa historiallisia, esim. Salojärven kukkanen (Nuijasodan ajoilta), Torkel ja Viipurin linna sekä Ukon kertomus. Toiset ovat kansan-elämästä otetut, niinkuin Kruunutilalainen. Enimmät kuitenkin liikkuvat keskisäädyn piirissä, esim. Punainen lähde ja Pitäjän pappi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SERKUKSET: ALKUPERÄINEN JUTELMA ULLA-TÄTILTÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Serkukset: Alkuperäinen jutelma Ulla-tätiltä

SERKUKSET

PIETARI HANNIKAINEN

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE