MERI KERTOO —

Kirj.

Yrjö Rauanheimo

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö 1926.

SISÄLLYS:

Pasaadituulessa.
Elias, kokki.
Kaksi kapinayritystä.
Mooses, laivasika.
Sinisen järven talo.
Katkeria muistoja.
Mabel.
"James E. Coxin" haaksirikko.
"Kuolema tai rähänauru".

PASAADITUULESSA

Nojaan skanssin ovea vasten ja koetan unisilla silmilläni laskea, kuinka monta pyöriäistä on laivan vasemmalla laidalla. Niitä on kymmenen, ei, kaksikymmentä. Turhaa työtä tämä laskeminen, sillä koko pyöriäisparvi näyttää pitkältä merikäärmeeltä, joka aamuhämärän fantastisessa valossa muodostuu peloittavaksi, kiiltäväksi ja kuohuvaksi juovaksi. Mahdotonta on niiden lukumäärää edes arvata, sillä kuka tietää, mille kuuluu mikin pyrstö ja pää. Pyöriäisparvi kuohuttaa veden vaahdoksi, josta eroittuu mustankiiltävä pää, siitä noin viiden metrin päässä iloisesti sätkyttelevä pyrstö — mutta eihän pyöriäinen niin pitkä ole? Haukottelen ja ummistan silmäni.

Ei minua oikeastaan nukutakaan, sillä unta on tarjolla kylliksi, muuten vain tämä suloinen lämmin tuo onnellisen haukotuksen huulille.

Toinen haukotus saa silmät jälleen auki. Ne harhailevat laiskana merellä, kimpoavat sen harmaasta pinnasta takaisin parraspuuhun ja lopuksi kipuavat askel askelelta ylös purjeisiin. Purjeet ovat harmaata massaa, joka omituisesti värisee ikäänkuin innoissaan hyvästä tuulesta ja suopeasta säästä. Lopuksi päätyy katse etumaston huippupurjeeseen ja laiska ruumis saa epämiellyttävän sysäyksen. Siellä ylhäällä on jotakin vinossa. Huippupurjeen mastorenkaista on kaksi lupsahtanut kuin väsyneinä toistensa päälle ja vetävät nyt purjetta ryppyyn. Paras on mennä sinne ylös, ennenkuin perämies lähettää, matka sinne kuitenkin tulee.

Kiipeäminen virkistyttää tylsistynyttä mieltä, jalat kapsuttavat iloisina märssykoriin ja sieltä edelleen pikkusormen paksuisia ylävantteja pitkin huippupurjeen asumasijoille. Äkäinen potku renkaisiin ja purje saa taas kauniin pyöreän muotonsa. Se pullistuu ylpeänä ja minä laskeudun tyytyväisenä alas märssykoriin. Jään sinne haukottelemaan, sillä pasaadeissa ei kiireellä ole sijaa. Sellaista toimintamuotoa ei tunneta siellä, missä tuuli kuljettaa laivaa tasaisesti ja varmasti eteenpäin kuin hiili höyrylaivaa. Suljen silmäni, puristan jalkani lujasti vanttien ympärille ja taidan torkahtaa. Täällä ylhäällä on suloista olla. Keinuminen, merimiehen ainainen kehdonkeinutus, tuntuu täällä ylhäällä paljon voimakkaammin, näköala avartuu aukeaksi, rannattomaksi ulapaksi, jonka tasaisesti taivaanrantaa leikkaava rajaviiva rauhoittaa silmää. Hämärä haihtuu nopeasti, taivas tulee ensin vaaleansiniseksi, sitten tummenee sen väri ja…

Aurinko nousee meren sylistä valtavana näkynä. Se on ensin kummallisen litistyneen näköinen, pyöristyy kultaiseksi palloksi ja juuri ennen merenpinnasta kimmahtamistaan kasvattaa itselleen kultaisen jalan, joka riippuu hetken itsepintaisesti kiinni meren pinnassa todistaen sitä, että aurinko rakastaa meren syvyyttä, jonka vilpoisesta syleilystä se vain vaivoin voi riistäytyä, ja tämän ihanan näyn katsojasta näyttää aurinko nyt suurelta kultaiselta kastemaljalta.

Kultainen jalka katkeaa ja pyöreä hehkuva pallo lähettää minua kohti valojuovan meren tasaisesti lainehtivaa pintaa pitkin — ehkä se ei ollut juuri minulle yksinomaan tarkoitettu, mutta otan kuitenkin sen kiitollisena vastaan nostaen hattuani. Suloinen tyytyväisyyden ja kiitollisuuden tunne valtaa mielen. Maailman ihanuus lienee vain varattu täysin nuhteettomille ihmisille, mutta jostakin syystä on hyvä Luoja säästänyt kauniin rippeen siitä rauhattomille merimiehille, levottomille sieluille, jotka totisesti tätä virkistystä kaipaavat. Se panee ajatukset kiertämään uusilla aloilla, kauneuskäsite avartuu, ihana näky puhdistaa sielua ja sydämestä nousee aivoihin ajatussarja, joka lopullisessa muodossaan on puhtaasti materialistinen, niin kauneusjanoa ja herkkää ihastumishumalaa täynnä kuin se alussa olikin. — Jos sittenkin lähettäisin rahaa kotiin, jos jättäisin puolet palkastani kapteenin talletettavaksi? Jos en kävisi maissa kuin sunnuntaipäivisin? Jos en löisikään puosua? Yksinkertainen sielu voi päihtyä kauneudesta, mutta päihtyminen ei ole vaarallista laatua. Se vain tuo hyvät ajatukset ja hellät tunteet pinnalle. Olen kerran nähnyt karvaisen meriäijän, joka väitti joka aamu kipuavansa märssykoriin näkyä ihailemaan. Auringonnousu eteläisillä merillä on suloinen heijastuskuva maailman kauneudesta. Se ei ole erikoisen väririkas, mutta valtavuudessaan saa se merimiehen tuntemaan oman pienuutensa tässä suuressa kaikkeudessa. Hän vaistoaa sen silloin paljoa paremmin kuin myrsky-yönä ylhäällä mastossa kiikkuessaan, jolloin pikkuisinkin Luojan lähettämä tuulenpuuska lähettää miehen vinkuvaa vauhtia mustaan pimeyteen — — sillä kauneus herkistää sielun, vaara sen vain terästää merellä.

Mietin ylhäällä maailman pahuutta ja hyvyyttä niin innokkaasti, että jo kuulen kahdeksan lasia. Se on merkki vahdinvaihtoon ja yhdellä hyppäyksellä olen vantteja myöten liukunut kannelle.

Siellä tapaan miehet alastomina pesupuuhissa. Yksi kiskoo purjekankaisella sangolla suolaista, vilpoisaa vettä merestä ja kaatelee sitä vuoron jälkeen jokaisen niskaan. Alastomat, ruskeat ruumiit pyristelevät kuin kalat koukussa, ähkäisevät lisää vaatien ja ennenkuin minä olen saanut varusteeni yökylmää vastaan, paidan, lakin ja housut päältäni, ovat kylpijät mielihyvin raajojaan oikomassa auringon lämmittämällä keulakannella. Kansivahti ottaa sunnuntaipäivän työt sillä tavoin vastaan, me, vapaavahti, lähdemme auringonpaistetta tulvillaan olevaan skanssiin aamiaiselle ja sitten nukkumaan kannelle. Ensin kuitenkin mittaamme tarkoin mahdollisen varjon, laskemme, kuinka kauan varjokeila siinä paikassa viipyy, kuinka korkealle aurinko kiipeää ja sitten heitämme patjamme mahtavasti luukulle.

Puolenpäivän aikaan ei varjoisaa paikkaa enää löydy hakemallakaan ja surullisesti huokaisten käymme kokilta kysymässä välipalaa. Toiset saavat, toiset eivät, sillä pitkäviiksinen kokki on armollinen herra, jota vastaan ei vahingossakaan saa pahaa sanaa sanoa. Minä saan kulhollisen papuja ja kiipeän keulakannelle niitä mutustelemaan. Siellä on nyt tyhjää, sillä kansa tuntuu hävinneen skanssiin juttuja kertomaan.

Kapteeni tassuttelee päiväkierroksellaan. Tulee aivan minun papukulhoni eteen, mutta minä vain rauhallisena jatkan syömistäni. Pieni se on herraksi kapteenikin näin kauniina sunnuntaipäivänä. Ei silti, hauska herra hän on, nyt varsinkin, kun hänellä ei ole mitään tekemistä, sen kuin hytissään tai peräkannella aurinkopurjeen varjossa aikakausilehtipinkkaansa tutkii. Mielihyvä loistaa hänen kasvoiltaan ja hän kysäsee armollisesti:

— Miksi et ongi, poikaseni? Saat minulta koukun.

Tämä pyyntö ei ole niin herttaisen epäitsekäs kuin ehkä saattaisi luulla. Ukko saa miehistölleen taas ilmaisen päivällisen, mutta koska pyynnön täyttäminen ei aiheuta minkäänlaista mielentasapainon häiriintymistä, haen koukun. Sanotaan, ettei koskaan voi olla kaikille mieliksi, mutta tässä tapauksessa väite kellahtaa selälleen. Yhtiö on tyytyväinen — rahaa säästyy — kapteeni on tyytyväinen koska yhtiö on tyytyväinen ja minä olen tyytyväinen, sillä kalastus on mielityötäni ja olisin tänään kuitenkin kalastanut. Kalat eivät mahda olla tyytyväisiä, mutta se on taas jo toinen juttu.

Ryömin halkaisijapuomille tilapäisesti konstruoitu onkivehe varovasti käteeni puristettuna. Onkeen kuuluu pitkä siima, sen päässä koukku, jonka ympärille kapteeni on sitonut lakanastaan repäisemänsä valkoisen palttinakappaleen. Sanoin lakanastaan repäisemänsä, sillä muuta liinavaatetta ei laivalla ole, ellei oteta lukuun muutamien harvojen onnellisten maihinnousupaitoja, jotka taas ovat liian kallisarvoisia tähän tarkoitukseen käytettäviksi.

Puomin alla oleva verkko on lämmin ja tuoksahtaa tervalle. Siinä lepää kuin parhaimmalla vuoteella. Vilpoinen tuuli puhaltaa pitkin ruskeata selkää viheltäen viihdyttävästi tropiikkihatun sokkeloihin päästyään. Avaan siiman ja annan viekoittelevan räsykappaleen, jonka tarkoituksena on kuvata lentokalaa, pudota verkon laidan yli.

Alhaalla keulan muodostamassa kuohussa on elämää. Delfiinit, bonitot ja lentokalaparvet ottavat kilpaa kylpyjä keulavaahdon pärskeessä. Ensi silmäyksellä ei tajua näyn väririkkautta, mutta hetken jälkeen pääsee huulilta ihastuksen huudahdus.

Keulassa särkyvä vesi leviää hienonhienona pitsinä aaltojen pinnalle. Siinä on aluksi suuret silmukat ja paljon kiiltäväpintaisia vaahtopisaroita, mutta laivan kyljillä on se jo hienona utuna imeytynyt laineitten pintaan. Vesi on sinistä, vihreätä ja niin edelleen kerroksittain kunnes aaltojen pinnalle muodostuu pehmeänvihreä smaragdikerros, josta pyöreänenäiset delfiinit ottavat vauhtia syvemmälle sukeltaakseen. Delfiinit ovat litteitä kuin laudankappaleet ja vauhti on niillä hirvittävän nopea. Bonitot ovat pyöreämpiä, mutta vedessä sinisiltä kuultavat pyrstöt saavat ne sukkulana kiitämään. Lentokalat, pahaa aavistamattomat, iloiset lapsukaiset ovat kerääntyneet parveen aivan isompien veljiensä eteen, ja siitä heitä yksi toisensa jälkeen joutuu isonveljen vatsaan. Lentokalat hyppäävät riemuissaan korkeammalle, tuuli tarttuu niiden harittaviin eviin ja lentokoneen tavoin ne kiitävät välkkyvin siivin meren yllä, kunnes aurinko pahanilkisesti kuivattaa niiden siivet ja ne putoavat takaisin aaltojen syliin.

Isotveljet uida porhaltavat tyytyväisinä, vatsaan joutuneet eivät valita, ja minulla ei ole aikaa surra lentokalojen kohtaloa, sillä vedän räsykappaletta kiivaasti nykimällä pitkin aaltojen pintaa. Joko ovat delfiinien ja bonitojen silmät vanhuuttaan hämärät tai sitten vaahto tekee kaikki samannäköisiksi vedenpinnan yläpuolella, mutta innokkaasti koukkuani ahdistellaan. Yksi onnellinen sen saa ja tämän onnellisen, neljän kilon delfiinivenkaleen, vedän vaahdosta puomille. Saalis ei oikein pidä nostotavasta ja meillä on paljon erimielisyyttä selvitettävänä, ennenkuin saan siltä niskat nujerretuksi. Sitten se on hiljaa, vähän vain juutalaisnenän vieressä olevat herkät sieraimet pärskyttävät, ja komeassa kaaressa sinkoan saaliin kannelle. Siinä on kylliksi ja voin huoletta jäädä verkkoon loikomaan.

Puomille sinkoutuvat vesipisarat muodostuvat auringonvalossa häikäiseväksi sateenkaareksi, joka alkaa alhaalta vihreästä merenpinnasta ja ulottuu niin pitkälle kuin ilmaan sinkoutuvia vesipisaroita riittää. Toisinaan lentää niitä korkealle, toisinaan kyntää keula rauhallisesti tasaisempaa vettä ja silloin laskeutuu sateenkaari silmän alapuolelle. Tarkastelen tätä kaunista näkyä pää nuokkuen sateenkaaren keinumisen tahdissa ja herään mietteistäni vasta Billin tullessa seuraa pitämään.

— Näetkö Tahitia tuolla? hän kysyy. Keulan puolelle on tosiaan ilmestynyt maata.

Etäisyydessä siintää kartionmuotoinen vuori, joka tuntuu hyppivän autereisessa ilmassa. Sininen usva peittää saaren huipun ja joskus luisuu koko näky silmästä pois ikäänkuin ei maata olisikaan.

— Täällä on kaunista, sanon huoaten.

— Kaunista on, myöntää Bill. Minä olen syntynyt Apiassa, Samoan saarilla ja pienen ikäni purjehtinut näitä vesiä. Koko tämä maailma on minun — ja Bill levittää mahtavasti käsiään. Poikani, tänne sitä pitäisi jäädä. Vuokraat yhden korallisaaren ja kasvatat siinä kookospähkinöitä. Ostat pienen kutterin ja sillä purjehdit saaliinesi Papeteehen. Ei ole silloin huolta huomisesta; saarelta saat kaikki, hedelmät, lintupaistin, villit porsaat, villit vuohet, kilpikonnanmunat, mitä ikinä tarvitset. Rakennat majan laguunin reunalle, otat eukon ja asut kuin herra. Tänne minä vielä kerran tulen takaisin.

Bill puhuu viisaita sanoja ja minussa herää palava halu asettua tänne asumaan. Antaisi maailman mennä omaa kulkuaan, unohtuisi tänne loppuiäkseen ja nauttisi paratiisista, joka jo kerran otettiin meiltä pois, mutta jonka rippeet siroiteltiin näille vesille. Kun kerran on näinkin lähellä, niin miksei jäädä kokonaan?

Ajatus pysähtyy tähän, töksähtää paikoilleen, ja keinuvasta liikkeestä johtuva raukaiseminen ei salli enää ajattelua. Täällä ikuisen auringon ja sinisen taivaan alla on ainakin se hyvä puoli tarjona, että ajatukset väsyvät kesken. Ei tarvitse vaivata päätään, ei muuta kuin haukottelee ja tirkistää taivaalle. Hyvä on olla, miksi siis ajattelisi turhia, menneisyyttä ja tulevaisuutta. Kyllä ne kuitenkin vielä joskus tulevat esille. Nyt vain pää typötyhjäksi ja suloinen haukotuksen virnistys suupieleen, täällä, missä koko elämä alkaa ja päättyy pitkällä haukotuksella.

Kuuntelen puomien hiljaista, surunvoittoista natinaa. Siihen sekoittuu alhaalta laivakyökistä kuuluva kattiloiden kalina. Ruuanhaju leviää puomille asti ja mieleeni nousevat rakkaat muistot. Näin makasin ennen kotipientarella ja yhtä hyvä oli ollakseni. Kyökistä kuului silloinkin kattiloiden kalinaa, ja nälkäistä vatsaa kiihoitti samea höyry, joka äidin nostaessa kattilan kantta levisi ulos pihanurmikolle saakka, missä minä loioin ja kuuntelin sirkan soittoa ja heinän huminaa. Yhtä pehmeä oli makuusijani, yhtä leppoisat tunteet valtasivat silloinkin mieleni ja tunsin olevani valmis syleilemään vaikka koko maailmaa. Näin nytkin — olisin tahtonut koko maailman vierelleni puomille, olisin näyttänyt tropiikin meren kauneuden ja puhunut muutamia sanoja pasaadituulesta, joka merimiehelle antaa esimaun odotettavasta taivaasta; silloin kun jalkapertti pettää ja ruumislautaa hiljaa kallistellaan laivan reunan yli.

Peräkannella oleva kello kilahtaa pehmeästi. Lähden ruoriin. Tartun rattaaseen ja laskettelen komeasti aaltoa ylös, toista alas. Mielen täyttää mahtavuuden tunne. Minä juuri ohjaan tätä laivaa eikä kukaan muu. Käännän keulan tahallani pois kurssilta vain näyttääkseni, että voin parilla sormeni liikkeellä kääntää koko suuren aluksen haluamaani suuntaan. Keulan kohotessa aallon harjalle kyyristyn vaistomaisesti, ikäänkuin laivan koko etuosa, mikä nousee jyrkkänä seinänä eteeni, olisi putoamassa päälleni. Keulan painuessa aaltoon nousen perän mukana ylpeänä korkealle. Niskani suoristuu ja katson ylpeänä alhaalla olevaa maailmaa, joka kulkee sinne, minne minä sen haluan ohjata. Purjeet ovat pullollaan ja niiden pintaa pitkin käy tasainen hento väristys, auringonsäteet kisailevat taklauksen mustassa yksitoikkoisuudessa, ja kuuma kansi lähettää väreilevän lämpöaallon ylös avaruuksiin. Mastot heiluvat ja taipuvat ilman väreilyssä ja saavat kummallisia muotoja. Kaikki kannella olevat esineet kadottavat kiinteät ääriviivansa ja joutuvat omituiseen väräjävään liikkeeseen. Kompassineulan heilahduksia on turha seurata, sillä jo purjeiden pulleudesta tietää suunnilleen, onko laiva kurssilla vai ei.

Tulee yö, Aurinko on jo kadonnut ja tähdet syttyvät. Haen Etelän ristin taivaalta ja tuijotan siihen herkeämättä. Se tuntuu olevan vähän vinossa, ehkä ovat monet sen ihailijat ajatuksillaan kiskoneet sitä liian usein maata kohti? Tähdet ovat ihmeellisen kirkkaita, paljon kirkkaampia kuin siellä kotona.

Yön tenho saa ajatukset harhailemaan ylimaailmallisissa asioissa. Kukahan ja keitä mahtaa asua tuossa tähdessä? Ehkä on sielläkin meriä ja laiva juuri ulkona ulapalla, niin pitkällä muusta maailmasta, että ajatuksetkin tarvitsevat seitsemän penikulman saappaat kotiin ennättääkseen ja sieltä palatakseen. Ehkä nojaa sielläkin tämänkaltainen uneksija parraspuuhun?

Perämies kipuaa pyjamissaan ruorirattaan ääreen ja halkaisee ruorikellon äänellä yön suhinan ja laivan rungon hiljaisen valittelun.

Kaukaa, kuin toiselta puolen maailmaa, kantautuu tähystäjän surunvoittoinen huuto:

— All is well, sir!

Minä haen patjani ja heittäydyn luukulle.

ELIAS, KOKKI

"Amy Turner" laski täysin purjein laguunin aukosta sisään. Merimies rannalla olisi varmaan ihaillut purjeiden nopeaa kokoonkäärimistä, niin sulavasti ja nopeasti se kävi. "Amyn" mastot paljastuivat parissa minuutissa ja signaalin saatuaan pudotti kirvesmies ankkurin kuulaaseen veteen.

Ei ollut näillä vesillä ukko Landenin kaltaista kapteenia, ei sellaista kuunariparkkia, joka olisi päivääkään pysytellyt "Amy Turnerin" vanavedessä. Laiva oli ansainnut maineensa Patolon helmisärkkien valtauksessa. Kaksitoista laivaa lähti yhteisestä sopimuksesta yhtä aikaa Aucklandista kilpapurjehdukseen. Joka ensin pääsisi perille, se olisi särkkien omistaja. "Amy" oli jo toista päivää puhdistellut simpukoita, kun toiset pudottivat ankkurinsa riutan ulkopuolelle. Nyt oli laiva jo vanha ja yksi hyvä sysäys korallisärkkään olisi repinyt sen kappaleiksi, mutta sitä sysäystä ei tullut milloinkaan, siihen oli ukko Landen liian viisas. Hänellä oli omat korttinsa ja "Amy" oli monesti lasketellut maininkien voimalla riuttojen välistä. Parin minuutin kuluttua olisi kanoottikin murskautunut samassa paikassa.

Olimme Papeteessa, Tahitin iki-ihanalla saarella kopralastia odottamassa. Sesonki ei ollut vielä alkanut, mutta me tiesimme, että jo viikon kuluttua olisi laguunin hietikkopohja täynnä lukemattomia ankkureita.

Meitä oli monta laivalla, mustasta neekeristä aina kalpeakasvoiseen tasmanialaiseen messipoikaan asti, jonka maidonvalkeasta ihosta auringonsäteet häveten kaikkosivat pois. Sopu oli mitä parhain, olimme ensimmäisiä merimiehiä arkkipelaagien ensimmäisellä laivalla — kukaan ei kuvitellut pääsevänsä meidän nenällemme hyppäämään. Olimme redin herroja, niinkuin sanonta kuuluu.

Aurinko oli korkeimmillaan ankkurin pudotessa kirkkaaseen veteen. Kuumuus tuntui hautovalta ja kannen raoissa kiehui piki ropsahtaen. Vesi näytti viileän suloiselta ja palmumetsikkö laguunin liepeillä lupasi paratiisin ihanuuksia. Alkuasukasvaimot tulivat niinivasuineen rantaan vaatteita huuhtomaan, vähän kauempana pulikoivat tummat saaren perintöprinssit rantamainingeissa ja kaupungista kuului surisevaa ääntä, joka todellisuudessa tuli tehtaista, mutta joka ensikertalaisesta tuntui kaupungin asukkaiden siestakuorsaukselta. Tasainen surina vaikutti hiljaiselta määräykseltä mennä varjoon lepäämään ja useimmat näkyivät sen siksi käsittäneen, mutta kevytkenkäisimmät valmistautuivat maihinmenoon.

Täälläpäin ei Luojan kiitos tarvitse vaatteita. Valkoinen paita, siniset housut, puolikengät ja hattu veikeästi kallellaan — siinä puku millä Aissoja ja Yvonneita hurmataan. Me olimme korkeassa kurssissa ilman takkiakin. Kapakkojen emännät ja tytöt olivat monta viikkoa pohtineet, millä huvitushalumme tyydyttää; heillä oli varastot, meillä rahat, ja ennenkuin ilta-aurinko olisi ennättänyt vaipua palmujen taa, olisi Papeteen poliisilla paljon puuhaa. Poliisiprefektuurissa odotettiin kopra-aikaa pelolla ja vavistuksella. Syytäkin oli, mutta siitä me viisi välitimme…

Niin kuului viimein vapauttava huuto: "Go ashore!" Messipoika souti ja puosu piti mahtavana perää. Muut onnelliset, Charley, kokki ja minä vaivuimme suloiseen haaveiluun. Tuskinpa on mitään jännittävämpää kuin ensikertainen käynti satamakaupungissa pitkän ja rasittavan matkan jälkeen.

Leppoisa mies oli Elias, kokki. Hänen elämäntarinansa olisi ollut yhtä leppoisa, ellei viinapulloa olisi maailmassa löytynyt.

Kokit ovat merkillistä väkeä. Kun näet heidät ahtaassa laivakyökissä tärkeän ja viisaan näköisinä soppaa maustavan, et uskoisi, että heilläkin on maallisia intohimoja ja mielitekoja. Ihmisen erehtyväisyyttä! Kokit ovat oikeita susia lampaitten nahoissa ja tässä aion sen todistaa.

Oli aikoja, jolloin Elias otti sekä aamuauringon että ilta-auringon korkeuden pullonpohjan lävitse; oli aikoja, jolloin pikkuäijät ajoivat hänet ylös märssykoriin siellä istuvilta enkeleiltä apua pyytämään, ja oli aikoja, jolloin Elias-raukan silmien edessä vaelsivat siniset ja punaiset sisiliskot viekkaasti häntäänsä heiluttaen, mutta sittenkin olisi väärin sanoa häntä patajuopoksi. Hän otti ryypyn, kaksikymmentä, mutta pysyi joskus vuosikymmeniä vesipoikana. Hän oli kuitenkin sellaisia miehiä, joita mieluimmin näkee pikku hutikassa. Selvänä ovat he kuivia ja jäykistyneitä kuin kapselitangot, mutta kaadappas kolme hyvää rommiryyppyä odottavaan kurkkuun! Silloin laukeavat ruostuneet nivelet, taivas aukeaa ja he syleilisivät koko maailmaa. Ennen niin tyrehtynyt kielenkäyttö on muuttunut vuolaaksi sanavirraksi, josta et erota muuta kuin — anna lisää — näin me tanssimme Venezuelassa ja näin ne hyppivät sammakot Osakan riisipelloilla. Hih! Silmät pyörivät, korvat heiluvat ja jalat lyövät kuin rumpupalikat tahtia ankkurikettingin natinalle. He puhuvat yhdessä illassa koko kuukauden sanavarastonsa. Näin putoaa suloisuus ja ihmisrakkaus heidän päälleen, ja silloin vasta heidän kanssaan jaksaa illan olla.

Puosu ohjasi meidät satamalaiturille ja siitä hänelle tuttuja polkuja pitkin Café Montmarteen, joka sijaitsi kaupungin ulkolaidalla, synkän viidakon rajamailla. Kahvila oli tuollainen savihökkeli, joista olette nähneet kuvia maantieteen oppikirjoissa ja joissa alla seisoo: "Meksikkolainen maja auringonpaisteessa", mutta tällä oli laaja veranta erikoisena vetonumerona ja täsmälleen kuusi ja puoli ikkunaa vetoreikinä, joilla oli monta tarkoitusta. Isoimmista pääsivät omistajat karkuun "vapaa kaikille"-tappelun alkaessa, niistä ja pienestä räppänästä haihtuivat höyryt lauhkeaan yöilmaan ja yhdestä isoimmista ikkunoista lensi Elias inkivääripeltoon, mutta se ei vielä kuulu tähän.

Puosu esitti meidät emännälle, talonväelle ja piparkakunvärisille vieraille sekä lopuksi vielä isännällekin, jolla oli luihunnäköisin naama tällä puolen päiväntasaajaa. Mme Morineau lensi kaulaamme, samoin olisi M. Morineaukin tehnyt, mutta silloin olimme jo liian lujasti talon tavaroissa kiinni, joten aikomus jäi vain innostuneeksi käsien taputteluksi. Kokki vilkutti silmää Yvonnelle, Suzanne lensi nuolena hänen kaulaansa, ja yksi alkuasukkaista rupesi minulle vannomaan ystävyyttään, joka hänen puheistaan päättäen tulisi olemaan yhtä sitkeä kuin kookospähkinän kuori, ellen pian tarjoaisi hänelle puolta kapakan varastosta. "Amy Turnerin" miehistö oli saapunut ja ilo kuului poliisiprefektuuriin asti.

Messipoika toi pian toisen lastillisen, ja tuskin tuntiakaan ennätti kulua, kun jo räiskyvä tanssi vapisutti ikkunoita. Yvonnet, Suzannet, Murielit, Ah-poot ja Ah-moot hyppivät katon ja lattian väliä soittokunnan, jonka muodosti yksi banjo, yksi omituinen vehje sekä kaksi pakanaa, heläytellessä jotakin, mikä saattoi olla kaikkea Porilaisten marssin ja apachen kuolinlaulun väliltä. Ei se ainakaan tanssimusiikkia ollut, sillä semmoista tanssia ei ole vielä keksittykään. Pullot tanssivat hyllyillä, isäntä tanssi pöydällä, yksi piparkakku pöydän alla ja messipoika tanssi jo ulkona, minne täysi huone hänet oli heittänyt. Palmut ulkona huojuivat musiikin tahdissa, sisiliskot tulivat juurien alta esiin iltakonserttia kuulemaan, ja poliisit leikkivät kuuromykkiä Papeteen kuutamoisilla kaduilla. Heidän asianaan oli nyt valvoa kuuta, sillä — "Amy Turnerin" miehistö oli kaupungissa! Heleijaa! Maa vapisi, savi putosi katosta ja paksu huumaava höyry katosi pikku-räppänästä kuutamoiseen yöhön.

Kokki, Elias, oli mielityössään. Hän oli jo pyörittänyt vähän jokaista ja lopuksi tarttui Mlle Yvonne Cherrierin kaulaan kiinni. Lampaannahka oli pudonnut jo aikoja sitten hänen hartioiltaan, ja uljaampaa merenkulkijaa ei ole koskaan seisonut Morineaun valtakunnassa. Paita oli halennut, hattu mennyt kaiken maailman tietä, ja maailma pyöri leiskuvana pallona hänen silmissään. Hän oli jo liiankin reipas, niin reipas, että Yvonnen huumaava korvapuusti sai hänet tarttumaan talon ainoaan tuoliin, sen kolmanteen ja viimeiseen jalkaan kiinni. Yksi huitaisu, kaksi huitaisua, ja piparkakut tunsivat olevansa hyvin pieniä tässä matoisessa maailmassa.

Tämä oli harmillinen keskeytys. Me muut olimme vasta innostumassa. Seurattiin vuosisataisia traditsioneja ja lähetettiin Elias tulisilla potkuilla ikkunan kautta suoraan kuuta kohden. Rauha palasi ja sen mukana piparkakut tarjoilupöydän alta. Ei se oikein säädyllistä menoa taitanut olla, mutta näillä leveysasteilla joutuu veri hyrisevään liikkeeseen, johon verrattuna pohjoismaalainen tunteenpurkaus on kuin etanan kävelyä tervatynnyrissä.

Puoliyö koitti ja innostus sammui vähitellen. Puosu ehdotti liikutettuna lähtöä uljaaseen kotiimme, ja me poistuimme arvokkaina, ensin kuitenkin hurrattuamme loppumattomia kertoja "Amy Turnerin" kunniaksi. Me olimme poikia, me!

Vene oli jo lähdössä, kun puosu saapui laiturille. Matkaa oli noin viisi metriä, mutta puosu otti sen kolmiloikalla. Ensimmäinen askel oli jo tarpeeksi, ojensimme airon hänelle, ja niin tuli puosukin säädyllisessä järjestyksessä "Amyn" kannelle. Uni maistui mainiosti kaikille muille paitsi messipojalle, joka maitoparta luuli Suzannen lempeän katseen olleen yksinomaan hänelle tarkoitetun.

Kokilla oli ollut oma seikkailunsa, mutta siitä me kuulimme vasta seuraavana päivänä poliisipäällikön univormun ilmestyessä parraspuulle. Oh, tuo sacre merimies oli tehnyt raivotekoja! Oli tapellut jokaisen vastaantulijan kanssa, oli lyönyt hänen arvoaan santarmi Guiraudia tuolilla päähän ja sitten takonut M. Le Bellionin arvoisaa päätä poliisilaitoksen saviseinää vasten. Tämä peto ihmishahmossa oli sitten yrittänyt tunkeutua erään kunniallisen kansalaisen asuntoon, mutta ovi oli ollut lukittu. Oli sitten lyönyt kaikki ikkunat säpäleiksi ja tyyntynyt vasta saatuaan pari hyvinheitettyä kookospähkinää päähänsä. Ja, valitti lihava esivallan edustaja, sitten oli kehdannut karata, vaikka koko Papeteen yhdistetty ja liittoutunut poliisivoima oli hänet vanginnut laillisesti. Je suis très contente, jos tuo onneton hirtettäisiin jo tänään. M. Guiraud makasi sairaalassa ja koko kaupunki huusi kostoa. Oh, tuo peto on heti vangittava!

Ukko Landen kuunteli hymyillen tätä sanatulvaa. Hän oli ennenkin hoitanut poikiensa asioita. Eikö voitaisi sopia siitä, että tämä hirviö suljettaisiin laivan ruumaan rottien nakerreltavaksi, mikä varmasti ottaisi hänestä kaiken pahan sisun pois? Eikö sovittaisi siitä, että tämä peto saisi olla vielä hengissä, kun samalla luvattaisiin, ettei hän koskaan enää jalallaan astuisi M. Prefektin ihanaan ja rauhalliseen kaupunkiin, jonka kaunistuksena sen uljas poliisivoima oli. — Au reservoir, arvoisa herra, minulla olisi vähän kiirettä laivatöiden kanssa. Ryhdyn heti tarmokkaasti rankaisemaan roistoa.

Esivalta poistui tyytyväisenä. Esivalta poistui myöskin pelosta, sillä tilanne oli jo alkanut muodostua uhkaavaksi. Puosu oli tavantakaa vahingossa pudottanut ylhäältä mastosta kaikenlaisia päätä kovempia esineitä esivallan jalkojen juureen. Jack usutti laivasian esivallan kimppuun ja yksi miehistä sormeili hermostuttavan hajamielisenä ylikypsää meloonia. Mieliala oli Ranskan siirtomaahallintoa vastaan ja se aiheutti senkin, että laivan kylkeä maalaavan Charlesin maalipurkki kaatui vahingossa esivallan livreepukuisten soutajien päälle.

Kertomuksen sankaria tämä vähän liikutti. Hän oli töintuskin saanut aamiaisen valmiiksi ja istui nyt etuluukulla onnellisen tyhmä ilme kasvoillaan. Hänellä oli ollut runsaasti evästä mukana laivaan tullessaan. Eikö kapteeni halunnut?

Ei. Kapteeni halusi vain sitä, että kokki säilyttäisi ruhonsa "Amy Turnerin" parraspuiden välissä, muuten voisi sattua niin, että kokista tehtäisiin sianruokaa sopivassa tilaisuudessa. Ja se ei olisi helmien heittämistä sikojen eteen, vakuutti ukko Landen, joka harvoin oli vihoissaan, mutta jonka sanalle osattiin myöskin antaa tarpeellinen kunnioitus. Kokki tyytyi kohtaloonsa surumielisesti hymyillen. Nyt oli ihanuus jo lopussa, ennenkuin hän oli vielä ennättänyt alkaakaan. Oh, viina, mitä kepposia teetkään siivolle miehelle!

Tuli seuraava lauantai, tuli ihana sunnuntaiaamu, joka ainoastaan kokille oli ihana. Meille muille se muistutti elämän ihanuuksien katoavaisuutta, Montmartren höyryjen petollisuutta ja piparkakkujen päätäpyörryttävää musiikkia.

Aamu oli tosiaan ihana!

Tropiikin vihreät värit kuvastuivat laguunin tyyneen pintaan. Kaupunki ei ollut vielä herännyt, ja viidakon äänet kuuluivat selvästi kirkkaassa aamuilmassa. Vesi oli kristallia, joka sulki itseensä ihmeellisen väririkkauden. Alhaalla syvyydessä pidettiin varmaan markkinoita, sillä suureen leväkimppuun ui tuontuostakin kaloja ja toisesta päästä virtasi sama määrä ulos, aivan kuin kauppahallista, lihavat möhkäkala-mammat tekivät ostoksiaan, ja pienet solakat, salakkaa muistuttavat kalat pettivät heitä minkä ennättivät pilaantuneilla levillä ja itsestään kuolleilla äyriäisillä. Alhaalla oli eloa ja toimintaa, mutta sittenpä eivät kalat tunnekaan kupariseppiä muuten kuin kuparikoukuista. Sekin mahtaa sentään olla epämiellyttävä tuttavuus.

Niin, kokki oli nyt laivan hyvänä henkenä. Hän sovitti ärtyneet mielet ja valmisti tilanteeseen sopivan aamiaisen. Hänellä oli taas lampaannahka tiukasti hartioillaan.

Kohtalo järjestää kerrottavia tapauksia noin vain kädenkäänteessä. Se lähetti ukko Landenin maihin ja tarjosi kokille Jackin käden kautta puolen pulloa konjakkia. Tarjous otettiin kiitollisena vastaan, ja puolen tunnin kuluttua oli susi tullut esiin lampaannahan sisältä.

Iltapäivällä kuului komea molskahdus ja kokki katosi yli laidan. Teko oli harkittu, sillä vaatteet olivat kauniissa kasassa etuluukulla ja yksi keulakannen pelastusrenkaista oli poissa.

Kurkistimme laidan yli. Kokki pulikoi iloisena vedessä pelastusrengas kauniina kuin hyvän sikaarin vatsavyö hänen kainaloittensa alla. Kokki oli lähdössä maihin M. Prefektin sunnuntaipäivällisille.

Huusimme turhaan häntä takaisin. Hän viuhtoi käsillään ja jaloillaan vain kahta kauheammin ja lähestyi epäilyttävän nopeasti rantaa. Näyttämö täytyy siis siirtää sinne.

* * * * *

M. Guiraudilla oli ollut onnistunut aamupäivä. Hänellä oli koko päivä vapaata, ja univormukin oli tavallista kiiltävämpi. Hänen mielensä oli yhtä kiiltävän kirkas kuin taivaanlaella tirkistelevä aurinko. Ajatukset lensivät — niin, mistäpä tuollainen viiksiniekka husaari voisi muusta haaveilla kuin uusista kaluunoista ja lempeistä tyttölapsien silmistä. Hänen ajatuksensa olivat, sanokaamme ylevät, aina laguunin rantakäytävälle asti.

Siinä hän pysähtyi ja valitteli sitä, että miekka oli unohtunut kotiin. Sillä totisesti — tuolla kellui sinisessä vedessä valkea hahmo, mikä ei voinut kuulua muuta kuin sille koiralle, joka oli häntä viikkoa aikaisemmin lempinyt tuolilla päähän! Oh, ollapa nyt hyvä haulikko! Hän upottaisi tuollaisen aluksen viidessä minuutissa ja jakaisi lihat Papeteen koirille. Ah, ah, ja hän juoksenteli neuvottomana pitkin rantaa.

Kokki sieltä tuli vettä purskuttaen kuin valas. Vesi oli suloista, levät kutittivat niin ihanasti alaruumista ja alhaalla olevat kalatkin näkyivät mielenkiinnolla tutustuvan hänen uimataitoonsa, koskapa heiluttivat pyrstöjään nopeassa kalatahdissa. Hän rupesi kellumaan ja tirkistelemään siroja varpaitaan. Ne liikkuivat niin somasti nivelissään.

Vasta kääntyessään huomasi hän rannalla kasvot, jotka tuntuivat niin tutuilta, ruiskautti sitten pitkän purskauksen ja näytti, miten sorsa sukeltaa. Hän viipyi kauan veden alla, mietti varmaan sopivaa tervehdystä, koska sitten kuulimme seuraavan vuoropuhelun:

— Kuka olet sinä, joka kävelet kuin vanha lehmä väärillä koivillasi?
Mene puuhun istumaan, niin luulevat sinua apinaksi.

— Ahaa, sielläkö sinä roisto oletkin! Sinä olet alasti vielä rumempi kuin kuutamossa. Tule vähän lähemmäksi, että saan heittää sinua kivellä. Tai mieluummin ripustaisin sen sinun kaulaasi. Tui, tui, kultaseni, meillä on eläintarhassa yksi virtahevosen paikka avoinna.

— Astu veteen, lehmä. Tule uimaan, että saan puraista punaisesta nenästäsi pienen palasen muistoksi. Meillä on laivassa neljäs jalka siihen tuoliin, jonka kolme jalkaa taidat vielä hyvin muistaa.

Keskustelu jatkui yhä nopeammassa tempossa, kunnes paratiisilintu rannalla oli vähältä tukehtua. Kokki pyöriskeli onnellisena veden kirkkaassa kalvossa. Hänellä ei ollut hätää, hätä ja raivo olivat rannalla. Niinpä hän jatkoikin rauhallisena varpaittensa tarkastelua, kuitenkin väliin letkauttaen sopivia huomautuksia Tahitin poliisikunnasta.

Rannalle kerääntyi pian sankka katselijajoukko. Pakanoilla oli hauskaa. Tämä oli melkein jo kukkotappeluakin hauskempi. Ainakin se oli halvempaa. Ah, ollapa tämänkaltaista joka päivä! Piparkakut rupesivat avoimeen vedonlyöntiin siitä, kuka kauemmin kestäisi tai kuka ennemmin halkeaisi kiukkuun.

Tuli siihen lopulta koko Papeteen poliisivoima. Tuli M. Le Bellionekin, joka kiihkeästi vaati tämän uskalikon vangitsemista.

Poliisiprefekti oli pulassa. Kapteeni oli saanut lupauksen, ettei mieheen koskettaisi niin kauan kuin tämä ei astuisi jalallaan maihin ja nyt — mies ei todellakaan vielä ollut maissa. Mikään ei olisi ollut M. Päällikölle suloisempaa kuin vetää tuo roisto korvista maalle. Hylkiön senjälkeiselle elämänuralle viittaisi hän kyllä sitten suunnan. Mitä tehdä? Poliisipäällikkö tunsi korviensa kuumenevan, sillä ympäristön huomautukset kävivät sangen karkeasti poliisilaitoksen kunnialle.

Hänen omatuntonsa venyi kuin kuminauha. Se ulottui jo kokkiin asti, viuhaisi sitten takaisin ja löi kipeästi mieleen muistuttaen annetusta sanasta. Omatunto muuttui lopulta hyppiväksi palloksi, joka nousi kurkkuun ja sieltä lotkahti kiireesti alas ympäristön ystävällisiä neuvoja kuullessaan.

M. Le Bellione oli hävinnyt joukosta, samoin muutamat muut asianharrastajat. Pian nähtiin veneen lähtevän laiturista, ja kokin kohtalo oli ratkaistu. Poliisipäällikön omantunnon korvat lupsahtivat; se torkahti jälleen. Hän ei ainakaan ollut tähän syyllinen.

Kokin kunniaksi on sanottava, että hän puolusti laivan mainetta urhoollisesti. Taistelussa kaatui vene ja metsästäjät saivat hinata saaliinsa rantaan. Kaunis saalis se olikin — alaston miehenroikale, jonka suusta valui sadatuksia kuohuvana koskena. Naiset perääntyivät hyvässä järjestyksessä, sillä säädyllisyys on levinnyt tänne asti. Miehet kerääntyivät piiriin sätkyttelevän olennon ympärille, ja M. Le Bellione esitti kokoontuneelle kansalle viisi sataa eri keinoa, millä tästä hurjimuksesta päästäisiin. Hänen mielikuvituksensa oli niin vuolas, että poliisipäällikön täytyi lopulta kateellisena pyytää suunvuoroa.

Oikeuskäsitteet täälläpäin maailmaa ovat vielä suorat ja mutkattomat. Kaksi minuuttia meni syytetyn tutkimiseen ja puoli minuuttia tuomion lukemiseen. Papeteen kaupunki tekisi hänestä esimerkin muille tappelunhaluisille lurjuksille.

Ah, sydämeni täyttää sääli, kun muistelen tämän miehen kärsimyksiä. Hänet raahattiin kuin villipeto kauaksi metsään. Kaupungin humina ei sinne enää kuulunut, raivostunut pakanajoukko siellä vain meteliä piti. Kokin ympäriltä otettiin viimeinenkin koristus — pelastusrengas — pois. Hänet sidottiin palmuun, sellaiseen kutittavaan runkoon, joka ruumiin jokaisella käännähdyksellä tuo mieleen koiran kokoisen kirpun. Sitten noudatettiin ikivanhaa seremoniaa, kukin sai vuoronsa jälkeen sylkäistä avutonta uhria päin kasvoja. M. Le Bellione sai kunnian ryhtyä tähän miellyttävään tehtävään ensimmäisenä ja hän teki sen niin perinpohjaisesti ja harkitusti, että Guiraud-raukalta ennätti sylki kahdesti kuivua suusta.

Tämän yksinkertaisen mutta vaikuttavan juhlamenon jälkeen poistuivat tuomarit ja kuokkavieraat arkisiin iltapuuhiinsa. M. Guiraud palasi kuitenkin vielä takaisin, muka siteitä tarkastamaan — ja häpeä sanoa — otti tilaisuudesta vaarin ja jatkoi juhlamenoja omaan laskuunsa.

Elias raukka! Hän ei ollut koskaan tuntenut itseään näin yksinäiseksi. Ilta meni vielä, mutta yöllä tuli viidakko in corpore häntä tervehtimään. Tulivat sammakot, tulivat moskiitot, tulivat kaikenlaiset hännälliset ja hännättömät olennot tätä ihmettä tarkastelemaan, ja Elias toivoi olevansa maan mato, 300 metriä maanpinnan alapuolella. Sammakot nuolivat kasteen pois hänen varpailtaan, hyttyset tekivät häneen uusia henkireikiä ja pari karvaista olentoa laskeutui pimeyden turvissa häntä hännällään huiskimaan. Mahtoivat olla koiria, mutta yhtähyvin ne saattoivat olla gorilloja.

En rasita kuvausta kauhunkuvilla. Sen vain kerron, että yö teki Eliaasta uuden miehen. Se istutti lampaannahan hänen ympärilleen lähtemättömän tiukaksi. Susi ei enää päässyt esille tunkeutumaan, leppoisa mies oli Elias, kokki, mutta ennenkun aamuauringon säteet aloittivat kisailunsa palmulehvikössä, oli hänestä tullut totisesti leppoisa mies, joka ei sinä ilmoisna ikänä tehnyt pahaa kenellekään.

Tropiikin yö voi olla ihana, se saattaa mielen niin kummasti ailahtelemaan ja työntää mielen tulvilleen helliä, makeita ajatuksia, mutta Kohtalo voi käyttää sitä toisiinkin tarkoituksiin, kuten tästä näkyy.

Laivaan tullessa oli hänellä mielessä tuhat suunnitelmaa tapojen parannukseksi. Me koetimme kolmen viikon ajan liottaa niitä hänestä pois, mutta väsyimme lopuksi.

Ei Kohtalo laivaa noin vain summamutikassa upota. Se asettaa laivan pahat miehet puntarin toiseen nokkaan kiikkumaan ja toiseen vaakakuppiin istuttaa laivan hyvät miehet sekä katsoo sitten, onko laiva upottamisen arvoinen. "Amy Turner" sai huoletta purjehtia niin kauan kun sillä oli kokki mukana. Hänestä tuli lopuksi niin hyvä mies, että piti yksinään huolta puntarin hyvästä puolesta. Kovissa paikoissa, kun Luoja nakkeli laivaa kuin kerjäläistä vihasta sihisevällä merellä, sai kokki puntarinpitäjältä ystävällisen taputuksen hartioille. Meitä muita onnettomia varten, jotka kiikuimme täyteen ahdetussa toisessa vaakakupissa, oli hänellä tarjottavana vain surumielinen silmäys.

KAKSI KAPINAYRITYSTÄ

Kapteeni MacDonald oli kiusoittavin ihminen, jonka olen tavannut vaelluksillani. Hänen koko rasvainen olemuksensa herätti inhoa, kaula oli tuhannessa rypyssä, ja pienissä tihrusilmissä asui totisesti ilkeä ilme. Oikean skotlantilaisen perikuva, saita ja ahnas.

Tämän selittävän esipuheen jälkeen käyn kertomaan niistä tapauksista, jotka olivat vähällä lopettaa hänen kapteeninuransa äkilliseen pakolliseen uintiin. Hän saa kiittää elämästään sitä, että tämä vuosisata ei enää tunne merirosvousta ja luullakseni myöskin sitä, että meitä jo lapsesta alkaen oli opetettu kunnioittamaan lakia ja esivaltaa.

Meille oli valehdeltu jo satamasta lähtien. Laivan piti olla uusi, vahva alus, taklaus höyhenkeveästi käsiteltävä, ja elämä luvattiin sulostuttaa myrskyryypyillä ja vapaalla yöruualla. Muistan vielä hyvin kapteenin naaman. Hän oli kerännyt meitä kymmenisen kappaletta kapakan oven suuhun ja hunajanmakealla äänellä selitti meille elämän ihanuuksia "Elinorilla". Ulosmaksu luvattiin heti Honolulussa, ja lupasipa hän vielä järjestää tuttaviensa kautta niin, että saisimme edelleen sieltä hyyryn Yhdysvaltoihin. Liukaskielinen mies, tuo MacDonald. Puhui meidät pyörryksiin jo ennen kuin oli oikein päässyt innostumaankaan.

Kaikki oli oikeastaan omaa syytämme. "Elinor" makasi täydessä hiililastissa Honolulua varten, oli maannut jo kokonaisen viikon, eikä miehistöstä vielä ollut tietoakaan. Rantakapakoissa boikotteerattiin laivaa avoimesti, ja kurjinkin rikkuri tunsi sydämensä käpertyvän kokoon, kun puhuttiin kapteenin hirmukurista ja pahasta onnesta. "Elinor" oli tullut Kapkaupungista, ja kahdeksasta miehestä oli vain viisi jäljellä sen saapuessa Newcastleen, Australiassa. Se oli jo itsessään paha merkki. Kerrottiin vielä, että miehet olivat kadonneet salaperäisesti, kaksi ruorista ja yksi tähystyksestä. Me astuimme siis laivaan, joka oli merkitty, mutta itsepähän sen myöskin nahoissamme tunsimme.

Kolmen päivän kuluttua huomasimme, että "Elinor" vuoti kuin seula. Moottoripumppu meillä kyllä oli, mutta sen polttoaine oli jostakin käsittämättömästä syystä jäänyt ostamatta. Pumppasimme kuin orjat, kulutimme pumpunvarren käsissämme, mutta työ oli ikuista. Jokaisella vahdilla kaksi tuntia pumpun ääressä, matka otti kuusi kuukautta — laskekaapa, paljonko kirouksia valui kapteenin niskaan!

Meitä kiusattiin kaikin tavoin. Ruoka väheni, suolaliha oli ollut jo kymmenen vuotta pilaantunutta ja laivakorput vilisivät matoja, haisevia pitkiä lonkareita, jotka nyt vieläkin pöyristyttävät. Elämä oli kuumuutta ja tuskaa täynnä. Matkalla oli suolavesi jollakin tavoin päässyt toiseen vesisäiliöön ja joimme siitä lähtien vain puolia vesiannoksia. Pohjoisilla vesillä se olisi vielä mennyt, mutta päiväntasaajan kohdalla sillä tuskin sai kurkkunsa märäksi.

Kapteenin paha onni oli toisena pahanhengen lietsojana. Matka ei näyttänyt edistyvän yhtään. Luovimme vastatuulessa, ajelehdimme tyynessä, kuolleessa vedessä merivirtojen mukana, itse pasaadituuletkin tuntuivat kiertävän laivaamme. Uuden Seelannin pohjoisrannikko näkyi kuukauden ajan takanamme, kunnes lopulta kirosimme koko kapteenin purjehdustaidon. Niin hitaita olimme, että meidät pyyhkäistiin jo pois Lloydin luetteloista. Jouduimme mustalle listalle: "Kadonnut miehistöineen toistaiseksi tuntemattomalla tavalla."

Kapteeni ei tuntunut olevan millänsäkään. Hän omisti itse laivan, paikkansa hän kuitenkin säilyttäisi. Mutta jotakin korvausta tulisi hänen kuitenkin saada menetetyistä päivistä, ja sen hän nylkisi irti meidän selkänahoistamme. Hän jutteli iltakaudet ensimmäisen perämiehen kanssa, syyti suusta haukkumasanoja meidän päämme menoksi ja uhkaili tapattaa meidät nälkään. Kaunis kapteeni oli MacDonald, mutta vielä ihanampi oli laivan ensimmäinen perämies, inhoittava jätkä, joka oli saanut paikkansa ainoastaan suhdattomien ruumiinvoimiensa takia. Perämies, joka tunnettiin Etelämeren saaristossa "Murha-Charleyn" nimellä, oli isäntänsä uskollinen koira ja kuunteli korvat hörössä jokaista uhkausta. Kapteenin kanssa oli hänellä yhteisiä rötöksiä omallatunnolla, mutta rikosluettelo oli hänellä vanhempi. Kokki kertoi, että hänet oli kerran ajettu pois Marquesas-saarilta. Siirtomaahallinto oli antanut hänelle kanootin, työntänyt sen vesille ja antanut roiston selviytyä omin päin.

Nyt oli hän meidän kiusanhenkenämme, ja jos kiroukset olisivat voineet tappaa, olisi Murha-Charley jo aikoja sitten kaviojalkaisten valtakunnassa.

Päivä päivältä väheni ruoka. Juomavesi tuntui kuivuvan kokoon samassa määrässä — kapteeni vain vaati lisää työtä. Meritraditsionitkin vaativat tämänkaltaisissa tapauksissa, jolloin laiva on hätätilassa, ainoastaan tarpeellisimpia töitä, mutta kapteenin rasvaiseen kalloon se ei mahtunut. Hän oli herra laivallaan, hän näyttäisi meille, miten laivaa hallitaan. Uhkaili ukkoparka niin kauan, kunnes eräänä yönä joku heitti teräksisen marlspiikin viuhuen hänen korvansa ohitse.

Se oli kuin alkajaissoittona sille, mitä tuleman piti. Nyt kulkivat molemmat, kapteeni ja perämies, aina asestettuina. Marlspiikit ja veitset otettiin takavarikkoon, kapteeni uskaltautui henkivartijansa seuraamana aina skanssiin asti lakia lukemaan, ja saimme olla päivän syömättä. Rasvaiset kasvot oikein tihkuivat mielihyvää. Roistojoukko olisi vielä polvillaan.

Viikko kului, ja tällä kertaa oli ensimmäinen perämies lähellä valtakuntaansa. Jostain korkealta putosi raskas moukari aivan hänen päätänsä hipoen ja etuluukun suojuksen murskaten. Ketään ei voitu syyttää, oli pimeä yö ja puoli miehistöä hääri ylhäällä purjeitten kimpussa. Me jatkoimme skanssissa uusien suunnitelmien tekemistä. Toisesta tai toisesta oli tehtävä loppu. Yhdessä he kyllä uskalsivat, mutta tiesimme vallan hyvin, että yksinään heistä olisi ollut vain vähän kiusaa.

Jim, Albert, kokki ja minä olimme ensimmäisen kapinayrityksen aivoina — Rolf ja Bill McCarthy sen toimeenpanevina tekijöinä. Tietysti me muutkin olisimme tulleet mukaan, mutta heidät lähetettäisiin ensimmäisenä tuleen. Suunnitelma oli yksinkertainen. Tiesimme, että kurssimme kulki suoraan Tahitia kohden. Saaren kohdalle päästyämme piti kärkijoukon rynnätä perälle, sulkea molemmat herrat sisään ja ivallisella äänellä huutaa hyvästit. Toinen joukko laskisi valasveneen vesille, nostaisi sen purjeet, ottaisi vastaan kokin varaamat ruokatavarat ja odottaisi sitten asioitten kehitystä. Jim veisi meidät johonkin tuttuun saareen, mistä aikanaan pääsisimme Kiinaan. Jim oli syntynyt näillä saarilla ja tunsi paikat ilman kompassia. Hän oli puoli ikäänsä kaupannut kopraa täällä. Yritys oli vapaaehtoinen, kukin sai tehdä tahtonsa mukaan — jäädä tai lähteä.

Koskaan ei liene kapinayritystä valmistettu huolellisimmin kuin tätä. Me oikein pursuimme aatteita, toinen toistaan verisempiä; suunnittelimme tulevaisuutemme vielä pari vuotta edellepäinkin. Albert puhui silmät innosta loistaen oopiumisalakuljetuksen lihavista palkinnoista, Rolf tiesi Seurasaarilla avuttoman helmisiirtolan, jonka pari päättäväistä miestä tyhjentäisi yhtenä yönä, Paksu-Bill kertoi ihmeellisestä Luna-saaresta, joka muutti asemaansa tuulien vaihtelun mukaan ja missä kaikki oli vielä koskematonta, helmisärkät, metsänriista ja tytöt. Minulla ei ollut mitään tulevaisuudenkuvaa mielessäni, paloin vain halusta päästä leikkiin mukaan. Tässä oli seikkailu, jota koko elämäni olin odottanut.

Juttelimme tästä vallankumouksesta iltakaupalla. Olimme tyhmiä ja varomattomia kuin lapset. Olimme sokean innostuneita, vähän liiankin innostuneita! Juttu oli jollakin tavoin joutunut kapteenin korviin, tietysti ei hän saanut tietää kaikkia yksityiskohtia, mutta lopputuloksena oli se, että kovaäänisimmät, Rolf ja Jim, kutsuttiin peräsalonkiin kapteenin puheille. Mitä heille siellä tapahtui, pysyy salaisuutena, mutta pahoin runneltuina he sieltä palasivat. Rolf oli sokeana melkein koko loppumatkan, ja Jim, parka tuli nelinkontin takaisin. Ensimmäinen perämies oli saanut näytellä voimiaan, ja kippari oli saanut nauraa sydämensä pohjasta. Olimme kuitit, ja verinen vallankumous päättyi tragikoomilliseen loppuun. Loppunäytökseksi pieksimme kiinalaisen messipojan, jonka epäilimme kannelleen. Rolf olisi tappanut pojan, mutta me muut olimme järkevämpiä.

Juttu ei loppunut tähän. Kapinahenki kasvoi kasvamistaan, sitä ei enää lauhduttanut sekään, että matka oli edistymään päin. Olimme jo puolikuolleita nälästä ja väsymyksestä. Miehet kulkivat kuin unessa kantta pitkin. Jim oli saanut kouristuskohtauksen ylhäällä märssykorissa ja tullut alas kannelle kädet levällään kuin lennosta. Hän eli kolme päivää ja kuoli sitten verensyöksyyn. Hautaus voitti yksinkertaisuudessaan tavallisen merimiehen laudalta heittämisenkin. Vyörytimme ruumiin mereen niine hyvineen, Paksu-Bill luki rukouksen, siltä se ainakin kuulosti, ja minä lauloin hartaasti:

    "Vaipuos vaivu, syvän meren helmaan,
    Sieltä sä löydät, mitä etsit täältä.
    Myrskyistä rauhan, sait sä ajan parhaan,
    Myrskyistä rauhan."

Sanat eivät tainneet olla oikeita, mutta tunnelma oli harras. Voitonriemu oli vielä mielessämme, sillä kapteeni oli ajettu kätyrineen takaisin peräkannelle. Heitimme vielä kapselitangon perään. Nauroimme illalla, kun joku sattui muistuttamaan lokikirjasta. Se mahtoi olla sotkuinen kirja! Me olimme kuitenkin valmiit sen vannomaan vääräksi jo heti ensimmäisessä satamassa. Rohkeus palasi ja sen mukana uudet suunnitelmat.

Ensimmäinen perämies oli hirviö, vasta nyt sen oikein opimme näkemään. Hän oli vuoronperään mukiloinut meitä jokaista. Kuukausi vielä tätä menoa, ja meistä olisi jokaisesta tullut sairaalapotilas Honolulussa. Kapteeni siristeli silmiään, manasi uhkauksia ja antoi kokille entistään vähemmän ruokatarpeita. Ei silti, että se olisi meitä hermostuttanut. Pumppaaminen oli ainoa työ, millä nyt käsiämme likasimme, lahjoitimme messipojalle tähystyksenkin. Makasimme kannella suloisessa auringonpaisteessa, laskimme palkkaamme ja uneksimme ruuasta ja oluttynnyristä. Joskus petimme delfiinejä koukuilla halkaisijapuomin alla. Vietimme sitten juhlapäivälliset ja löyhyytimme paistinhajua perälle päin. Ryöstimme pari kertaa messipojan kainalosta perälle aiotun ja pyydystetyn delfiinin. Sotatilanteen vallitessa oli se tietysti oikeutettua.

Täydellinen piiritystila eristi herrat meistä. Kokki ja messipoika olivat ainoina yhteyden välittäjinä. Ei ollut puhettakaan, että kapteeni ja ensimmäinen perämies olisivat uskaltautuneet öiseen aikaan kannelle. Me hoidimme purjeet omin päin ja ruorimies lähetettiin perälle julmasti asestettuna. Kokki oli lahjoittanut tähän tarkoitukseen komeimman veitsensä. Olimme mielestämme aika merirosvoja. Ei tämä uhkamielisyys paljoa auttanut, mutta näkyi se kuitenkin tukkivan kapteenin suun. Hänessä taisi lopulta herätä kunnioitus meitä kohtaan. Pahaa on kohdeltava pahalla, niinkuin Paksu-Bill sanoi.

"Elinor" oli vanhan tyylin laivoja, uiva ruumiskirstu, joista enään ainoastaan romaaneissa puhutaan. Meidän olisi tietysti pitänyt toimia yhtä vanhanaikaisesti ja hirttää molemmat herrat kahvelinnokkaan, mutta ajan henki on jo toinen. Ei ole nykyajan merimiehistä merirosvoiksi, eivät uskalla verta vuodattaa. Iloiset merirosvoajat ovat olleet ja menneet; nyt ratkaistaan riidat maissa, oikeuksissa, joissa rillipäiset viisaat lukevat lakia kapteenin hyväksi. Merimies on merilain mukaan aina huonommalla puolella. Ajat ovat muuttuneet, ja mekin tiesimme jo, ettei kapinasta hirtetä.

Matka edistyi hiljalleen. Juhannuspäivänä saimme Hawaiin saaren näkyviin. Kapteenin olisi pitänyt sivuuttaa se ja ajaa ylös saarien toisella puolella puhaltavaan koillispasaadiin, sen sijaan että jäi saarten suojaan tyynessä kellumaan. Hawaiista Oahuun, missä Honolulu sijaitsee, on noin 400 meripenikulmaa, mutta meiltä meni sen purjehtimiseen 29 päivää!

Ne olivat synkkiä päiviä. Elinor oli raskas viisimastoinen kuunari, taklaus raskas kuin painajainen. Tyynellä ilmalla, laivan pyöriskellessä, pitävät vinopurjeet korviasärkevää meteliä. Laskimme ne alas, kiskoimme ne ylös taas tuulen hiljalleen lehautellessa kapteenin pukinpartaa, joka oli laivamme ainoa tuulenosoittaja. Työ alkoi käydä mekaaniseksi; me teimme sen lopuksi jo puolinukuksissa. Valleista pumppuihin, pumpuista valleihin, siinä työmaa, joka sortaa vahvimmankin miehen.

Kunpa olisimme edes saaneet tarpeeksi ruokaa! Jalat rupesivat jo pettämään. Päätä huimasi jo vuoteeseen kiivetessä, ja kuitenkin piti päivittäin tuntikausia riippua yläilmoissa purjeita kiinnittämässä. Sain kuumeen ja hyörin houreissani kannella muun joukon jatkona. Laiva kulki etanan vauhdilla ja minkä yhtenä päivänä hiljaisella tuulella voitimme, sen jo seuraavana päivänä merivirta otti takaisin.

Kärsivällisyyden mitta oli täysi. Me olimme jo valmiit murhaan. Sormia syyhytti, ja kapteenin ihraiset piirteet kävivät yhä inhoittavimmiksi.

Olimme tyhmiä. Satama oli jo lähellä, olisimme voineet siellä puikkia maihin ja sieltäpäin sitten ohjata kostoamme. Luulen, että liikarasitus oli jo pehmentänyt järjenjuoksumme. Puolen vuoden kärsimykset huusivat kostoa. Nyt me näyttäisimme!

Molokai oli juuri tullut näkyviin, kun sota jälleen puhkesi. Rolf sen aloitti. Hän joutui riitaan perämiehen kanssa, sai köysinaulasta huumaavan iskun päähänsä ja pyörtyi.

Tunnin kuluttua oli hän kypsä murhaan. Vapisevin käsin kaivoi hän tyynynsä alta pistoolin, jonka olemassaolosta tiesivät vain harvat valitut. Se oli vanhamallinen tussari, johon kirvesmies oli tehnyt uuden vieterin vanhan katkenneen tilalle. Rolf ryntäsi kannelle ja laukaisi jo heti ovensuusta perämiestä kohti.

Perämies oli raukka, niinkuin tämänkaltaiset hirviöt usein ovat. Hän juoksi pakoon, veti messinoven perässään kiinni, ja jonkin ajan kuluttua alkoi sieltä sadella kuulia rapisemalla. Kaksi pyssyä oli äänessä; tiesimme kapteenin yhtyneen leikkiin.

Vapaavahti ryntäsi kannelle. Paksu-Bill sai heti naarmun paksuimpaan paikkaansa ja lysähti luukun taakse. Rolf ampui seisoallaan, sokeana raivosta. Hän näki jo ennestäänkin huonosti, ja luulen, että herrat olisivat rauhassa saaneet tulla kannelle ampumataitoaan näyttämään. Siihen he kuitenkin olivat liian suuria raukkoja, ampuivat pelästyksissään pitkin skanssin seiniä ja ratkoivat purjeita. Kokilla oli keittiössä kuumat paikat. Kuulin hänen siunailevan ja huutavan innostavia kehoitussanoja.

Viimein veti Albert Rolfin luukun taakse, ja nyt alkoi oikea metsästys. Molemmat uskalikot hiipivät luukulta luukulle siksi kunnes luulivat päässeensä tarpeeksi lähelle. Albert hoiti nyt tussaria, Rolf kantoi panoksia. Kapteenin ja perämiehen kiväärit laukesivat yhä harvemmin, sillä ainoastaan pähkähullu olisi nyt pistänyt päänsä ulos kuolonenkelin seistessä tuskin kymmenen metrin päässä.

Minä vapisin innosta, mutta siinä olikin koko aktiivinen osanottoni taisteluun. Paksu-Bill uskalsi rynnätä veistä hakemaan ja toi minullekin yhden. Toiset olivat hommanneet köysinauloja aseekseen, kirvesmiehellä oli kirves kourassaan ja koko laiva oli taistelupuvussa. Me olimme pyhää innostusta täynnä.

Ihmisellä on luonnolliset taisteluvaistot. Miehet tekivät komeita syöksyjä ja pääsivät valasveneen ääreen. Albert hoiteli pistoolia tottunein käsin, ja menestys oli jo varma. Meillä ei ollut vielä minkäänlaista suunnitelmaa tulevaisuuden suhteen, pääasia oli vain päästä eroon tästä uivasta ruumiskirstusta. Unohdimme kokonaan sen, että maissa meidät olisi heti tuomittu pariksikymmeneksi vuodeksi pakkotyöhön.

Tapaukset seurasivat nopeasti toisiaan. Vene laskettiin vesille, ja kokki tuli varastoineen kannelle. Rolf ja Albert sadattelivat kilpaa, ja luulen, ettei ukko MacDonald koskaan ennen ollut kuullut sellaista vuolasta haukkumatulvaa kuin näiden ystäviensä suusta. Kaikki oli jo valmista, kun yht'äkkiä innostus sammui kuin vettä niskaansa saaneena.

Paksu Bill osoitti kiihoittuneena saarta kohti. Ja totisesti! — sinisen usvan rajamailta työntäytyi esiin torpeedoveneen matala runko, ja sitä seurasi pian toinen samanlainen. Ne kulkivat majesteetillisen solakoina omaa suuntaansa välittämättä vähääkään meistä. Ja kuitenkin — pelkkä niiden läsnäolo tyrehdytti toisen kapinayrityksen alkuunsa. Seisoimme kaikki tyrmistyneinä. Laki ja Esivalta olivat vajaan meripenikulman päässä. Kuka tiesi milloin niiden päähän pistäisi tulla tarkastamaan? "Elinor" oli jo tarpeeksi epäilyttävän näköinen. — Se oli nyt kiivennyt ylös tuuleen, useimmat purjeet olivat laukaustenvaihdossa repeytyneet, ja alaslaskettu vene oli merimiessilmälle jo sinänsä todistus siitä, että jotakin oli hullusti. Pelko valtasi meidät ja kiskoimme veneen nopeasti takaisin kannelle.

Rolf horjui skanssiin. Hän oli saamastaan iskusta vieläkin pökerryksissä. Me muut keräännyimme etuluukulle sotaneuvottelua pitämään.

Kapteeni ei ollut nähnyt sotalaivoja. Hän parhaillaan tietysti ihmetteli ulkomaailman rauhallisuutta, ja pian alkaisi leikin uudelleen. Hän pelkäsi, sen me tiesimme, ja paras oli takoa raudan ollessa kuumana. Sovimme pikaisesta rauhanteosta, ja minut, liukaskielisimpänä, lähetettiin sopimaan rauhanehdoista.

Pysähdyin varovaisen välimatkan päähän ja sain kapteenin ilmestymään venttiiliaukkoon. Selitin asian, viitoin käsilläni ja kehoitin heitä antautumaan. Ilmoitin kylmästi, että pistäisimme tulen hiilikaasuun alhaalla lastiruumassa ja takaisimme hänelle kymmenen meripenikulman uinnin Molokaille. Ellei hän nyt siinä ja siinä paikassa luovuttaisi kaikkia aseita, emme vastaisi seurauksista. Parempi oli antautua kuin mennä tuhansina paloina ilmaan.

Tämä oli kyllä vastoin kokouksessa saamiani ohjeita, mutta kapteenin pelästyneet kasvot pyyhkivät kaiken varovaisuuden mielestäni. Tunsin, että meillä oli kaikki valtit käsissämme, ja menettelin sen mukaan.

Kapteeni poistui sisälle neuvottelemaan. Kului puolituntinen, jonka ajan käytin rauhanvalmisteluihin. Juuri kun aioin toistaa uhkaukseni, avautui messin ovi selkoselälleen ja vapiseva messipoika tuli kannelle aseet sylissään. Olimme voittaneet; minulta pääsi voitonkiljahdus.

Kapteenin naama venähti pitkäksi luodessaan silmänsä kannelle. Miehet liikkuivat arkiaskareissaan, Albert paikkasi etupurjetta, Paksu-Bill oli ottanut isonmaston märssykorin työmaakseen, ja Rolf oli parin miehen kanssa köysiä selvittelemässä keulakannella. Kokki kolisteli astioitaan iloisena, ja vapaavahdin kuorsaus kuului perälle asti. Koko ihana maailma raikui kirvesmiehen moukariniskuista. Aurinko lämmitti suloisesti tätä näytelmää. Taivas oli yhtä sininen kuin ennenkin, meri vielä sinisempi. Halkaisijapuomin alla kisailivat bonitot ja delfiinit keskenään. Rauha oli palannut. Ihmekö oli, jos MacDonald oli kummissaan!

Minä talletin aseita Honoluluun asti. Rolfin tussari syötettiin haikaloille, ja yhteisessä kokouksessa päätettiin, että kaikki olemme puhtaita kuin pulmuset oikeuden edessä. Tuskin koskaan on ollut yksimielisempää joukkoa kuin "Elinorin" miehistö.

Herrat tunsivat sen nahassaan ja unohtivat kaiken. Saimme ulosmaksun säädetyssä järjestyksessä ja marssimme iloisina Waikikin rannoille rahoja tuhlaamaan.

Kapteeni MacDonald oli kerrankin saanut nenälleen. Olkoon kuitenkin hänen kunniakseen sanottu, että hän nieli lääkkeensä kuin mies.

MOOSES, LAIVASIKA

Tuuli puhalsi niin kovasti, että "Elvira A" oli monesti ottaa vettä sisäänsä tyynenpuoleiselta laidalta. Aallot nousivat vuorenkorkuisina molemmin puolin, ja usein korkeiden aaltojen välissä eivät purjeet saaneet tuulta — tai sitten sitä tuli molemmilta puolilta yhtäaikaa — ja pitivät sellaista ääntä niinkuin hornanhenget niitä olisivat repineet.

Ja tällaisena päivänä oli laivan ainoa sika "Mooses" määrätty teurastettavaksi. En tiedä miksi, mutta varmaankin tahtoi kippari saada jotakin nauramisen aihetta. Kyllä sitä tulikin!

Ensimmäiselle perämiehelle oli uskottu tämä luottamustehtävä, ja hän valitsi apulaisikseen puosun sekä nuoren puolimatruusin Sakarin, jonka tehtävänä oli ahdistaa possu tappopaikalle. Kirvesmies tahtoi kivenkovaan päästä leikkiin mukaan, mutta pyyntö hyljättiin. Murhavehkeet, iso moukari ja pala köyttä, suostuttiin häneltä sentään armollisesti ottamaan. Suunnitelman mukaan oli Mooses ajettava isonluukun luo, laivan keskipaikkeille, ja siellä piti perämiehen lyödä possua moukarilla päähän. Puosulle annettiin määräys piilottautua köysineen luukun taa ja sitten sieltä hyökätä sitomaan possun takajalkoja kiinni, jotta se sitten asianmukaisesti saataisiin sorkistaan ylöskiskotuksi. Muut merimiehet määrättiin turvallisen välimatkan päähän, jottei possu pelästyisi.

Puosu ja perämies olivat iloisia ja ylpeitä luottamustoimestaan, sillä olihan heidän huolekseen annettu paistin hankkiminen, mutta Sakarilla oli mieli apea. Ensiksi kävi sääliksi Moosesta, sillä olihan se ollut kaikinpuolin kunnollinen sika ja hänen ainoa leikkitoverinsa, ja toiseksi hän tiesi tässä tärkeässä tehtävässä saavansa runsaasti haukkumisia rämeä-ääniseltä perämieheltä.

All right. — Sakari käveli sikolätin luo, joka sijaitsi etuluukun luona, ja avasi oven. Mooses parhaillaan veteli päivällisuniaan, mutta kuullessaan Sakarin äänen, joka sille tavallisesti merkitsi ruoantuontia, kapsahti ketterästi jaloilleen ja köpitti kannelle. Kuinka vähän tiesikään tämä jalo ja hyväntahtoinen elävä siitä julmasta kohtalosta, joka sille oli riemumielin valmistettu.

Moosesta oli syötetty kopralla, ja se oli sen vuoksi turvonnut niin, että sorkkien päät vain hiukan pistivät vatsasta ulos. Ja kun kansi oli liukas ja laiva keinui komeasti, luisti Mooseksemme tietysti parraspuun alle vesiojaan, sillä eihän sillä ollut sellaisia jalkoja, joilla kannessa kiinni olisi pysynyt. Perämies kirosi jo ensimmäisen kerran, ja Sakari kiiruhti ystävänsä apuun. Pian siitä ylös päästiinkin, ja niin mentiin isoaluukkua kohti, välillä ojassa pyöriskellen, väliin taas kannella. Sakarin täytyi joskus tarttua Mooseksen saparoon pysyäkseen pystyssä.

Perämies odotti iloisena luukulla. Väliin hihkaisi riemusta ja heilutti uhkaavana raskasta moukariaan, väliin taas noitui Sakaria. Puosu tirkisteli ehtimiseen luukun takaa, ja Mooseksen kääntäessä kärsäänsä sinne päin veti kiireesti päänsä pois, niin että korvat heiluivat. Mooses käveli tyynesti ja arvokkaasti nyt mestauspaikkaansa kohti. Tuskin kävi kuningas Kaarlekaan arvokkaammin mestauslavalle kuin tämä halpa ja ylönkatsottu sika kohti kuolemaansa.

Perämies odotti silmät kiiluvina ja lopuksi arvioituaan tarkasti välimatkan iski komeasti luukkuun. Aallot suosivat Moosesta, ja yksi suurimmista heitti perämiehen pois jaloiltaan. Mooses vilkaisi syrjäsilmin moukariin, ja silloin tuli sen sikamoisiin aivoihin ensikerran kuoleman ajatus. Taas tuli aalto, ja taas vieri Mooses parraspuun alle. Perämies teki komean hypyn, ja hetken näytti meistä katsojista, kuin olisi hänen hypyllään täytynyt pudota suoraan sian selkään. Mutta laiva kohosi nopeasti hänen jalkojensa alla suuren aallon harjalle, eikä perämies päässyt kuin puolitiehen aikomastaan määrästä. Silloin karjaisi hän raivosta ja hyppi kuin jänis Mooseksen luo, joka kohtaloonsa alistuvana oli painanut kärsänsä kanteen ja nyyhkytti hiljaa.

Hih! — huusi perämies ja kohotti mahtavaa nuijaansa. Mooses oli jo aivan murtunut, sulki jo silmänsä ja röhki sydäntäsärkevästi. Perämies iski, mutta moukari sattuikin sian lihavaan alaruumiiseen, josta se kimposi takaisin kuin kumipallosta. Taas iski hän, laiva kallistui vaarallisesti, ja isku sattui hänen omaan polveensa. Perämies luhistui noituen polvilleen ja seuraava kallistuminen heitti hänet isonmaston luo. Sitä hän syleili vähän aikaa, mutta lopulta vyöryi Mooseksen viereen vesiojaan. Olisittepa nähneet perämiehen kasvot! Niissä kuvastui samaan aikaan raivo ja tuska, hampaiden välissä pihisi ja puhisi, mutta ei kai hän keksinyt tarpeeksi voimakasta sanaa, koskapa emme mitään kuulleet. Merimiehet ympärillä nauroivat katketakseen, mutta kaikista voiton vei kirvesmies. Hän piti isonmaston vanteista kiinni, takoi jaloillaan parraspuuta ulospursuvaa iloaan hillitäkseen ja nauraa hörötti kyynelet silmissä. — Ja mieliala oli korkealla.

Puosu oli kärsimättömänä odotellut vuoroaan hänkin, ja nyt nähtyään perämiehelle noin hullusti käyvän syöksyi nuolena moukarin kimppuun. Mutta eipä ollut Mooseskaan toimettomana. Harvinaisen nopeasti se ponnahti ylös ja juoksi kantta pitkin niin noreasti, että meistä näytti, niinkuin sillä olisi ollut mahanalus täynnä jalkoja. Ja puosu perässä.

Ruorimies oli hänkin jännittyneenä seurannut tapahtumain kulkua, ja nyt sattui laiva joutumaan alemmaksi tuuleen. Hirmuinen vesivuori käytti tilaisuutta hyväkseen ja oli kaataa koko laivan. Tarrauduimme lujasti vantteihin kiinni, mutta puosu sattui olemaan keskellä laivaa ja lensi istualleen pitkän matkaa kantta pitkin. Moukari oli hänellä vieläkin kädessä, ja se kolhaisi häntä korvalle. Raivostuneena hän kömpi pystyyn, yritti tarttua Moosesta saparosta kiinni, kompastui ja löi nenänsä isoonmastoon, niin että veri tirskui. Mooses oli samalla heilahduksella joutunut istuvaan asentoon ja luisui sillä tavoin sikolätin luo.

Puosu oli italialainen. Oletko koskaan nähnyt italialaisen noituvan?

Minä en ollut, mutta tällöin näin. Puosu kömpi polvilleen, riisui takkinsa ja ojensi kätensä, joissa kaikki sormet olivat harillaan, Moosesta kohden. Jokaista noitumissanaa kohti hän ojensi yhden sormista ja koukisti sen sitten sanan sanottuaan nopeasti takaisin. En varmaan muista, kuinka moneen kertaan hän kävi käsiensä sormet lävitse, mutta sen muistan, että sanatulvaa tuli toistasataa mailia, jokaisella maailman kielellä, ja jokaisella sanalla oli aina edellistäkin mahtavampi korostus.

Me katselimme ja nauroimme niin, että vatsaan koski. Mooses istuallaan näytti sekin hymyilevän, sen kärsä liikkui omituisesti ylösalas ja kuultiin omituista pehmeää röhinää. Sakari kiiruhti iloisena sen selkää taputtelemaan. Kapteeni seisoi myrskysillalla ja hänen suuri vatsansa tutisi niin, että pelkäsimme koko sillan hajoavan. Hän viittasi ensin perämieheen, mutta ei saanut naurultaan sanaa suustaan, viittasi sitten puosuun, mutta ei lopultakaan enää kestänyt, vaan pakeni vatsaansa pidellen hyttiinsä.

Näin säilytti Mooses henkensä. Eikä sitä "Elvira A:n" miehistö koskaan tappanutkaan, vaan myytiin se seuraavassa satamassa teurastajalle.

SINISEN JÄRVEN TALO

Nojasin hiilikonttorin seinää vasten ja katselin iloista näkyä edessäni. "Maui" oli juuri saapunut Honolulusta ja koko saari oli tullut vastaan laiturille. Useimmilla ei ollut mitään asiaa laivalle, tulivatpahan vain kuin salaista haavettaan katsomaan. "Maui" oli meidän ainoa yhteytemme ulkomaailman kanssa, maailman, josta me alituiseen uneksimme, ja siksi oli se niin rakas kaikille.

Värien sekamelska viehätti silmää. Koko Etelämeren rotusekoitus oli silmäisi edessä pienoiskoossa. Siinä oli malaijeja, samoalaisia, kanakoita, filippiiniläisiä, japanilaisia, kiinalaisia ja ties mitä. Miehet olivat jo puvuissaan länsimaistuneet, mutta naisten hehkuvat kimonot kilpailivat väriloistossa.

Ikuinen vihreys, sininen meri ja huumaava puheensorina tuudittivat minut tropiikissa tavalliseen puolihorrokseen.

Huomasin varjon edessäni ja nostin päätäni. Edessäni seisoi nuori mies, ilmeisesti amerikkalainen.

— Neuvoisitteko tien Lanaihin, kysyi vieras. Tulin juuri laivalla, eikä tässä viidakosta saa selvää.

Neuvoin tien ja palasin konttoriin hiilenpölyn ja kirottujen numeroiden pariin.

Illalla kävelin tapani mukaan sokeriruokokenttien lävitse Lanain kylään. Lanai oli saaren "pääkaupunki" ja ihastuttavampaa paikkaa ei ole missään. Vihreät vuoret, tuuheat palmut ja vuorelta valuvat hopeapurot sulkivat syliinsä kymmenkunta valkeaksirapattua bungaloa. Kadotettu Paratiisi, maailman unohtamalla saarella.

"Lanai Tea House" oli kylän ja koko saaren keskus. Siellä oli postikonttori, oli ravintola, ja kerrottiin, että joku yritteliäs seikkailija oli kerran tuottanut elävienkuvien koneenkin sinne. Muistona tästä oli erään huoneen seinällä valkea vaate, jonka edessä joskus saivat kanakatytöt tanssia hula-hulaansa rappeutuneitten valkoisten herrojen juomingeissa.

Olin niin monesti käynyt talossa, että tiesin ohjata askeleeni määrättyyn huoneeseen. Sinne kokoontuivat kaikki valkoiset, sokeritehtaan pomot, työnjohtajat ja konttoristit yksinäisyyttään lievittämään ja kaikkien unelmoimasta ulkomaailmasta puhumaan. Tämä oli "Kauai Club", jolla oli vanhat traditsionit ja johon ei kenenkään mustan ja keltaisen jalka ollut pätevä astumaan.

Nyökkäsin ohimennessäni päätä Nipponin ihastukselle, mantelisilmäiselle Rose-Marylle, tilasin häneltä jäätelöä ja korkkikypärääni komeasti napsahuttaen astuin sisään.

Tuttuja kasvoja vilahti silmieni edessä. Olin jo istuutua, kun huoneen perältä tuli aamuinen nuori, ruskea mies eteeni, kumarsi ja esitti itsensä:

— Koski.

Tuijotin ällistyneenä mieheen. Mistä ihmeestä oli suomalainen eksynyt näille Jumalan hylkäämille saarille!

Hän hymyili ällistykselleni ja kertoi kuulleensa minunkin olevan suomalaisen. Saatuaan minun innokkaan vakuutukseni kuulemalleen tarttui hän olkapäähäni ja talutti ulos kuistille. Kysymykset satelivat nopeaan. Minä olin isäntänä oikeutettu kysyjä, ja hän kertoi juttuaan värittämättä.

Oli seikkaillut kymmenisen vuotta ympäri maailmaa. Ei ollut enää sitä maailman kolkkaa, minnekä hänen jalkansa eivät olleet eksyneet. Oli viimeksi koettanut onneaan Marquesas-saarilla; saanut siirtomaahallinnolta kaksi korallisaarta, toiseen oli istuttanut kokospalmuja ja toisessa kasvatti vaniljaa. Taifuuni oli sitten yhtenä yönä vienyt maan ja meren tasalle koko vuoden vaivat. Oli vienyt kaikki niin tyystin, että oli saanut uida lähisaareen onnellisemmalta lähetyssaarnaajalta ruokaa pyytämään. Oli nyt täällä työnhaussa.

Tämän kaiken kertoi hän hymysuin. Hän oli tyypillinen 20:nnen vuosisadan seikkailija, ruskeakasvoinen ja vapaakäytöksinen, Pohjan viikinkien uljas jälkeläinen.

Sain helposti hänelle työnjohtajan paikan, ja jo seuraavana päivänä kuuntelimme hänen heleitä noitumisiaan ruokovainiolla. Hän käsitteli mustia mainiosti, korvista vetäen ja ruo'onpätkällä vauhtia antaen.

Meistä tuli erottamattomat ystävykset. Hän oli parhain toveri auringon alla, hänen kertomusvarastonsa oli ehtymätön ja monet illat vietimme kuistilla tarinoiden.

Istuimme, näin eräänä iltana haaveillen. Tulikärpäset piirtelivät valojuovia pimeyteen, etäältä kantautui korviimme kuin kosken kohu ruokovainion lainehtiminen pasaadituulessa, ja ilma oli täynnä pyhien kukkien tuoksua. Wailelen huippu kohosi kuin musta sokeritoppa kuun eteen.

Ystäväni huokasi, huokasi kuin rakkaiden muistojen valtaamana ja sitten ratkesi kiihkeänä puhumaan.

— Kuuletko tuota kosken kohua. Se tuo mieleen Suomen — ja sinisen järven talon. Nyt saat kuulla omituisen haaveen:

— Tiedätkö, olen jo monta vuotta sielun sisimmässä säilyttänyt haavetta, omituista pyhää päähänpistoa, joka sinusta voi tuntua naurettavalta. Viisi ensimmäistä vuottani maailmalla olivat pakahduttavaa ikävää täynnä. Ei ollut koskaan oikeata pohjaa jalkojeni alla. Koditon, yksinäinen piru vieraassa helvetissä — siinä alituinen ajatukseni. Kaipasin niin suunnattomasti jotakin kiinnekohtaa, jotakin kädensijaa, mihin tarttua kiinni ja jonka puolesta olisi voinut täällä maailmalla työtä tehdä.

Silloin tuli ajatus mieleeni. Säästän rahaa ja ostan itselleni oman mökin kotimaassa.

Tein työtä ja annoin muiden juoda. Purjehdin kolme vuotta pitkämatkaisilla syvänveden purjelaivoilla ja säästöni kasvoivat. Neljä vuotta sitten lähdin kotimaahan ja sieltä, Hämeen sisämailta, löysin elämäni haaveen. Punainen mökki sinisen järven rannalla. Riippakoivut peittävät sen vihreyteensä ja tervakukat ulottuvat portaille asti. Se on rauhan ja kauneuden kotisija, ja aina on käki kotipuussa kukkumassa! Sinun pitäisi nähdä se! Kaislikko huojuu, järven lystikkään pienet laineet liplattelevat rantakiviin, ja kuikka uskaltaa melkein maalle asti. Olen viettänyt siellä ihanat hetket, joiden muistoissa nyt vaellukseni jaksan kestää. Siinä on elämäni kiinnekohta.

Säästän yhä vieläkin. Yhä uudelleen mietin ja suunnittelen kaunistuksia kotimökkiini. Pihlajan ympärille laitan kukkapenkin. Laitan aidan, perunamaan, saunan ja rantaan pienen veneen. Tahdon päivänkakkarapolun venerantaan. Tahdon verkkomajan ja huiskeat pihlajaiset ongenvavat sen seinälle.

Katso, tässä on avain. Muuta ei ole kuin yksi ja taas joskus kotiin mennessäni tiedän sen entisellään löytäväni.

Tiedän sen, että vielä joskus jään sinne. Rupean asumaan omassa kodissani. Kierittelen omalla pihanurmikollani, vedän saunakukkien huumaavaa tuoksua sieraimiini ja annan muun maailman kulkea veräjäni ohitse.

Minä kuuntelin heltyneenä. Kotimaa, sininen järvi ja rantakaislikon huojunta oli silmieni edessä. Ymmärsin niin hyvin tämän ikävän; oman sydämeni pohjalta tunkeutuivat tämänkaltaiset haaveet esiin.

Puhelimme usein tästä. Hän ei koskaan väsynyt kuvaamaan minulle oman kodin suloa, rauhaa ja hiljaisuutta. Siellä ei maailma varpaille astu eikä levoton meri valveilla pidä, selitti hän. Minä haudoin omaa ikävääni.

Ryhdyimme liikeyrityksiin. Ostimme oman laivan ja sadekauden loppuessa nostimme purjeet matkan määränä ensin Tahiti ja sitten Pitcairn.

Meistä oli tuleva koprakauppiaita.

Monta aurinkoista kuukautta purjehdimme yhdessä. Tasainen pasaadituuli kuljetti meitä korallisaarelta toiselle, hyödyimme mustien lapsekkaasta koristeluhalusta ja uusi kuu näki meidät säännöllisesti Papeteessa saalistamme myymässä.

Kuka olisi uskonut kaiken tämän ihanuuden päättyvän niin kauheaan loppuun? Luna saaren seutuvilla repi pyörremyrskyn lieve meiltä halkaisijapurjeen pimeänä ja tuulisena yönä. Ystäväni putosi halkaisijapuomilta mereen. Seisoin ruorissa ja vasta ajan kuluttua huomasin onnettomuuden. Koko yön risteilin onnettomuuspaikalla fosforinhohtoisessa vedessä häntä hakien, huutaen ja kutsuen, mutta turhaan. Meri oli ottanut palvelijansa.

Käänsin suunnan heti Papeteehen. Tarkkaillessani hänen tavaroitaan löysin kirstun pohjalta pienen avaimen. Siinä oli ystäväni haave, vuosien unelma.

Otin sen kannelle mukaani. Nojasin parraspuuhun ja annoin sen luiskahtaa sormistani. Ystäväni sai omansa ja mieleni oli rauhallinen.

Nyt saa Etelänristi silmissä aina avaimen muodon, ja sinisen järven talo kaukana haaveitten ja unelmien päätekohdassa tuntuu saavuttamattomalta onnelta.

KATKERIA MUISTOJA

Puosu kiehuu pahaa sisua, joka on jo niin ylitsevuotavaa, että siitä saan osani minäkin syytön, joka kuolemanväsyneenä, märkänä ja viluisena olen vetäytynyt parraspuun suojaan. Kryssipurjeen keskustaan on syntynyt suuri repeytymä, tuuli repii korviahuumaavalla räiskeellä reikää suuremmaksi, kahveli ylhäällä pimeydessä lentää raivoissaan edestakaisin ja kaiken kurjuuden lisäksi, nyt kun hyvät neuvot olisivat kalliit ja taitoa kysytään, päästää Iso-Jim vallin kädestään irti. Koko rumilus, raskas kahveli, putoaa rusahtaen kannelle repien alastullessaan purjeen ukkosenkaltaisella jyrinällä kahtia. Mustissa, sateesta kiiltävissä öljyvaatteissa olevat miehet hyppäävät nopeasti syrjään. Puosun taskulamppu sammuu, ja hänen huuliltaan kuuluu tukahdutettua murinaa, jonka melkein voisi käsittää nyyhkytykseksi.

Miehet haukkuvat perämiestä sen kuin väsymykseltään jaksavat. Miksi jätti alaskiskomisen viimeiseen hetkeen? Nyt työntyvät mustat aallot kannelle kuohuvana, vaarallisena massana, ja ehtimiseen täytyy tarrautua mastoon, puomeihin ja köysiin kiinni, ellei halua tulla pestyksi yli laidan ulkopuolella kiehuvaan hornankattilaan. Mahtavat vesivuoret heittävät laivaa kuin lastua laineilla, ja kallistumishetkinä, jolloin purjeet aaltojen välissä eivät saa tuulta, vapisee laivan runko kuin horkassa. Keulan sukeltaessa aaltojen välistä ylhäältä riehuvan rajuilman piiriin, tarttuu tuuli hirvittävällä voimalla velttoihin purjeisiin ja kuuluu kuin kanuunan jysähdys, kun purjeet ja puomit silmänräpäyksessä heittäytyvät toiselle laidalle. Mesaani saatiin viimeisessä hetkessä alas, kryssipurje halkesi, ja toisia odottaa sama kohtalo, ellei pidetä kiirettä.

Perämies itse, hurja ja raaka mies, jonka syytä tämä mieletön purjehdus on, on mennyt ruoriin ja nyrkiniskulla lähettänyt ruorimiehen alas kannelle. Hänen hermostumisensa kiihtyy samassa mitassa kuin tuulen voima kasvaa. Nyt on tuulta! Sen voima on jo kymmenen beaufortia, nyt jo kaksitoista ja kaikki hornanhenget tanssivat laivan ympärillä. Ne repivät purjeet, ne murskaavat vihaisesti syöksyvillä vesimassoilla kaikki kannen vesiryöpyissä uivat irtonaiset esineet, ja lopuksi ne raivokkaina tarttuvat laivan runkoon ja vapisuttavat sitä niin, että me hampaat suussa kalisten odotamme mastojen katkeavan.

Tuulen vingunnan ja koskenkaltaisen kuohun lävitse kuuluu kiivas yhtämittainen soitto. Perämies takoo ruorikelloa hurjana raivosta. Hän tahtoo itse tulla huutamaan ja raivoamaan; hullu puosu pudottaa vielä mastot niskaan. Yksi keulassa kyyröttävästä joukosta lähtee ruoriin loikkien luukulta luukulle ja väliin epätoivoisesti tarrautuu puomeihin kiinni. Kuohuva vaahto kietoo hänet näkymättömään verhoon, ja tuuli vie häneltä öljyhatun päästä, mutta perille hän tuntuu pääsevän, sillä hetken kuluttua ryntää perämies, väliin vedessä kaulaa myöten kahlaten, keulaan päin. En voi olla ihailematta tämän miehen alkuperäistä voimaa. Hän huitoo käsillään, sukeltaa ryöppyyn kirous huulillaan ja kimpoaa huohottaen kannesta vantteihin kiinni. Hänen rintansa on komeasti kaarella, hän puuskuttaa, ja kuulen miten hän potkii parraspuuta voimattomassa raivossaan, kuin sisuaan purkaakseen.

Hän ilmestyy keskellemme tuulispäänä ja lähettää raivosta vapisevalla äänellä vanhan Joen etu-huippupurjetta kokoon käärimään. Hän on pirullisella tuulella, sillä Joe on jo yli kuudenkymmenen, ja vahva mieskin vapisee ylös tuijottaessaan.

Vanha Joe on kauhusta kalpeana. Tuuli on vienyt lakin ja harmaa tukka on harillaan kuohujen repimänä. Vanhuksen valkoinen parta tutisee, kun hän katsoo ylös etumaston huippuun, joka pitkissä kaarissa kiitää edestakaisin pimeässä yössä laivan heilahduksien mukana.

Perämies potkaisee häntä, ja me muut tunnemme olevamme suuria raukkoja. Meidän tulisi lyödä perämiestä, takoa hänen päätään parraspuuhun ihmistapojen opettamiseksi, mutta me emme uskalla.

Joe lähtee ylös, ja koko ajan seuraavat perämiehen sadatukset hänen jokaista askeltaan.

— Minä tapan hänet, raivoaa perämies. Oh, tuo vanha löntys ei enää jaksa tehdä työtä ruokansa edestä. Kaikkia sitä otetaan mukaan!

Joe on päässyt ylös märssykoriin ja puristaa vantteja kouristuksen tapaisesti. Hän ei tosiaan jaksa ylemmäksi, sillä jokaisella otteella vähenevät voimat. Hän tietää, että vain toisenkin käden irroittamista seuraa loppu; hän sinkoutuisi pimeän yön halki suoraan mustaan, kiehuvaan hornankattilaan alhaalla.

Me kiskomme kannelta huippupurjetta kokoon ja tuijotamme ylös. Joe on päässyt yläristikolle asti, ja perämiehen taskusähkölampun valo valaisee omituista näkyä, jota en milloinkaan unohda. Ylhäällä kiitää valkopartainen patriarkka kaaressa edestakaisin. Tuuli repii tukkaa, pieksee raivoisasti ukon repeytyneitä öljyvaatteita ja heittää sadetta vasten tuskaisia kasvoja. Näky kammottaa, tuntuu kuin olisi itse hiisi noussut merestä ylös hävitystyötään tekemään. Minä puristan huuleni yhteen, vedän köydestä että lihaksia pakottaa ja koetan pyyhkiä silmistäni niihin juoksevaa suolaista vettä. Vapisen kylmästä, koetan riehua kuin mieletön, mutta koko ajan on mielessä ajatus: kunpa tulisi suuri vesivuori ja hukuttaisi kaikki! Tuulisi vain vielä kovemmin, levittäisi purjeenkappaleet kaikkiin ilmansuuntiin, kaataisi mastot ja koko laivan, surmaisi meidät kaikki yhden haukotuksen ajassa.

Joe jää mastoon loppuyöksi. Perämies tekee yksin kymmenen miehen työn, kiskoo halkaisijapurjeet alas, selvittää köysiä, hakkaa keulakannella pahoissatöissä riehuvan puomin irti mastosta ja heittää sen noituen laidan yli. Hän riehuu kuin mieletön, mutta samalla ihailtavalla varmuudella ja voimalla. Minä ryntään luukulta parraspuun viereen ja yritän juuri tarttua vantteihin kiinni, kun suuri hyökyaalto peittää minut täydellisesti. Tartun kaikella jäljelläolevalla voimalla vantteihin kiinni, nielen suolaista vettä ja tunnen kuinka öljy takkini kauluksen kautta sisäänvirtaava kylmänpistävä vesi kastelee alusvaatteeni likomäriksi. Pääsen aallosta, mutta en uskalla heittää irti. Seuraava aalto heittää minut voimalla luukkua vastaan. Enempää en muista.

Herään skanssin pöydän alla, minne luultavasti olen kierähtänyt lattialta. Päätä pakottaa, ja ylenannatuksien mukana tulee vihreätä suolaista vaahtoa lattialle. Öljylamppu katossa heiluu pelottavasti, ja ylhäältä etukannelta kuuluu raskasta jalkojen töminää. Minä ryömin tahmean lattian poikki makuusuojaani ja tällä hetkellä annan palttua koko maailmalle. Vähän minua enää liikuttaa, vaikka lentäisimme suoraan hiiden kattilaan. Kojuni eteen on pingoitettu nuora, jossa on koko maallinen omaisuuteni kuivamassa. Kahmaisen sen siitä päälleni ja kietoudun räsykasaan.

Laiva ei enää keinu, se hyppii merellä kuin mieletön ja ryskii joka liitoksessaan. Minä hypin vuoteessani laivan jokaisen liikkeen mukana ja vaistomaisesti tarraudun kiinni kojuni reunaan. Kojun seinälle olen joskus liimannut rakkaimpieni valokuvat ja muutamia amatöörikuvia. Nyt tirkistelevät he minua hymy huulilla, heidän ympärillään on rauhallinen luonto kaikessa kukkeudessaan, he ovat maalla, minä kiehuvassa hornankattilassa, joka voi minä hetkenä hyvänsä tunkeutua laidan läpi suoraan silmilleni. Minä melkein tunnen vihaavani heitä. He tietysti hymyilevät ja nauravat juuri tällä hetkellä, makaavat tuoksuavalla nurmikolla, ja minä olen yhtä kaukana heidän ajatuksistaan kuin itä on lännestä. Minä tunnen vihaavani kohtaloa, vihaan maailmaa ja tunnen rukoilevani hartaasti, että vielä kerran pääsisin nurmikolle nukkumaan, kuulemaan, kuinka heinä kasvaa ja sirkat sirisevät. Kuinka he saattavat olla noin välinpitämättömiä?

Nämä ovat tietysti mielettömiä ajatuksia ja johtuvat kurjasta tilastani. Pää on halkeamaisillaan, ja minä vaivun horrokseen.

Kuin unen läpi muistan, että puosu tuli skanssiin pää verissä ja silmissä epätoivon ilme. Hän oli ollut jo kerran laidan ulkopuolellakin, mutta toinen aalto heitti takaisin. Otaksun, että kaikki on lopussa ja — nukahdan.

Nyt on puhallellut jo pitkän ajan, ja seuraavana päivänä on elämä taas samanlaista kurjuutta. Näin myrskyää edelleen läpi koko viikon. Muutumme ihmisistä tahdottomiksi olioiksi. Emme ymmärrä mitään, emme tahdo ajatella mitään ja harhailemme mielettöminä kannen suojaisissa sopukoissa. Myrsky on syönyt voimat ja ajattelukyvyn. Nukkuminen on enää vain suloinen haave, jonka täyttymiseen ei kukaan usko. Kaivamme sormillamme lihan esiin lihapurkeista ja mutustelemme raakoja papuja. Skanssin lattialla uiskentelevat sekaisin laivakorput ja suolalihapalat, laivakeittiö on puolillaan vettä ja hellan rei'issä käy omituinen sihinä, kun vesi virtailee sen sokkeloissa.

Kuolema hiipii joka nurkassa, se valitsee kirvesmiehen joukostamme ja lennättää hänet kauaksi meren selälle. Mutta kumma — me näpsäytämme sormiamme kuolemalle. Tulkoon jos huvittaa! Me tietysti tappelemme vastaan, lyömme nyrkillä vasten kasvoja, nauraisimme vain, ja jos lopullinen lähtö sittenkin tulisi, sylkisimme vielä sitä silmille pimeyteen mentäessä.

Myrsky vinkuu köysissä, merihiisi itse istuu märssykorissa ja kiikaroi sieltä meitä, nähdäkseen, joko me viimein olemme polvillamme, mutta me vain nauramme tylsää naurua, jonka kaiun tuuli hypityttää pitkin aaltojen harjaa. Ota jos saat! Nurin sinä tämän kyllä saat, mutta koetappas nostaa se jälleen pystyyn!

Näin pilkkaamme ja irvistelemme. Ehkä olisi ollut parempi nöyrtyä, en tiedä. Sellaiselta se vain silloin näytti.

MABEL

George istui sammuneen nuotion ääressä pää käsien välissä. Pää tuntui raskaalta, ja kylmä vuoristoilma karmi selkää. Hän nousi huoaten ja heitti lisää risuja sammuvaan tuleen. Risut leimahtivat pian iloiseen räiskyvään liekkiin, joka valaisi luolan suulle pingoitetun peitteen alaosaa. Yläosa kalliosta jäi pimeyteen, ja ulkonevien kielekkeiden varjot työnsivät pitkät sormensa pensaikkoon, joka piiritti leirivalkean tummaan kehäänsä. Aivan lähellä solisi vuoristopuro, ja luola vastasi tähän kirkkaaseen ääneen kumeasti kaikuen. Puro tuli pimeydestä, syöksyi sitten kiiltävänä käärmeenä leirivalkean valaiseman aukeaman lävitse ja katosi lopuksi tummaan pensaikkokehään.

Luolasta kuului heikkoa valitusta, jonka aika ajoittain katkaisi kova kolina ja tukahtunut huuto. George nousi ja työnsi peitteen syrjään.

Leirivalkean lähettämä valokeila näytti häikäisevän sairaan silmiä. Bill, Georgen ainoa toveri täällä vuoriston yksinäisyydessä, makasi ruohovuoteella hourien. Hän oli ollut jo kaksi päivää kovassa kuumeessa, joka tuntui nousevan hetki hetkeltä ja saattoi Georgen epätoivoiseksi.

Jos olosuhteet olisivat olleet toiset, olisi George rientänyt kiireesti alhaalla olevaan kylään apua hakemaan. Siellä oli kiniiniä, oli lihaa ja maitoa. Täällä kylmillä vuorilla odotti kuolema ja nälkä. Olosuhteet olivat kuitenkin sellaiset, että George mieluummin oli täällä ylhäällä. Vapaus oli parempi kuin kuolema, ja George tiesi, ettei Bill olisi koskaan antanut anteeksi hänen tekoansa.

He olivat karanneet Ahukinissa lepäävästä laivasta. Karkaaminen ei täällä ollut niin suuri synti, mutta matkalla oli kapinoitu ja toveruksia odotti pakkotyö. Lain koura haroi tyhjää ilmaa niin kauan kuin he jaksoivat pysytellä täällä korkeuksissa, mutta jo pieninkin vihjaus alhaalla olevaan kylään olisi lähettänyt sheriffin miesjoukon kanssa ylös.

Laavavirtojen muodostamat kukkulat ja kolot tarjosivat mainion piilopaikan. Kaikki näytti menevän hyvin aina siihen asti, kunnes Bill sai kirotun kuumeensa. Ellei sitä olisi tullut väliin, olisivat he rauhassa voineet täällä odottaa laivan poistumista saarelta. Silloin olisivat he vapaita astumaan kylään ja alhaalla siintäviin palmulehtoihin. Nyt näytti kuitenkin siltä kuin Bill kuolisi ja hän jäisi yksinään odottamaan. Vuoristokuume tappaa nopeasti — George ajatteli sitä kauhistuneena.

Aamun koittaessa oli hänellä uusi päätös tehtynä. Hän menisi kylään.
Hänen täytyi mennä kylään.

Vuoret olivat vielä sinisen usvan peitossa hänen saapuessaan ensimmäisille ruokovainioille. Korkean sokeriruo'on keskellä oli helppoa ja vaaratonta liikkua. Aamukaste oli vielä kylmää, mutta nopea kävely tuntui lämmittävän. George sivuutti ensimmäisen talon, mutta se näytti liian suurelta. Hän hakisi jonkun kanakan majan ja heittäytyisi sitten talonväen armoille.

Ruokovainio päättyi soreaan palmumetsikköön, ja sen loppuessa avautui silmälle raikas näky.

Korkeat vuoret sulkivat syliinsä kapean kirkkaan lahden. Valkean hietikkorannan vihreillä liepeillä seisoi useita bambumajoja, ja majojen kattolehvät ulottuivat aina riisivainioille asti, jotka olivat puoleksi veden peittäminä. Vuorilta laskeutui sininen usva raskaana pilvenä tähän rauhalliseen, nukkuvaan laaksoon; ainoastaan äärimmäinen ranta, johon auringon säteet jo ulottuivat, näytti selvänä sinistä kuulasta taivasta vasten piirtyvät rajaviivansa. Laakson tumma vihreys rauhoitti silmää. Georgen silmien edessä lepäsi paratiisi sellaisena kuin sen ainoastaan näiltä saarilta voi tavata.

George laskeutui polvilleen ja antoi silmänsä kiertää majalta majalle. Kaikki oli vielä hiljaista, aikaiset japanilaisetkaan eivät olleet vielä ennättäneet riisivainioilleen. George istahti sananjalkamättäälle ja odotti.

Aurinko valaisi jo koko lahtea, kun oven narahdus herätti hänet mietteistään. Nuori tyttö oli lähdössä lähteelle vesisanko kädessä. George tiesi polun käyvän aivan hänen vierestään, sillä hän oli itse juuri sammuttanut janonsa kylän lähteestä. Tyttö tulisi tätä tietä.

Heikko lehvikon rusahdus ja tyttö kirkaisi kauhusta. Nähtyään, ettei vaara ollut sen suurempi, istui hän kaatuneen palmun rungolle ja tirkisteli miettiväisenä edessään seisovaa nuorukaista. Tämä taasen puolestaan ihaili tyttöä avoimesti, niin rohkeasti, että tyttökin hymyili.

George selitti asiansa nopeasti katkonaisin lausein ja viittoi käsillään. Hänellä oli sairas toveri ylhäällä vuorilla. Voisiko nuori miss hankkia vähän vihanneksia, vähän maitoa, suolaa ja ennenkaikkea pienen rasiallisen kiniiniä. Hän olisi äärettömän kiitollinen. Itse ei hän uskaltanut tulla kylään, sillä hän oli kuullut, että siellä asui pahoja miehiä, kai-kai lurjuksia, jotka murhasivat valkoisia noin vain mielityökseen. Tyttö kuunteli hymyillen, mutta vaikeni kuin hiiri. George pelkäsi jo, että koko hänen sanatulvansa oli mennyt hukkaan. Ehkei tyttö ymmärtänytkään englantia?

Tyttö katkaisi lopulta hiljaisuuden. Ei hänellä ollut kiniiniä, mutta hänen sedällään oli. Setä asui vuoren toisella puolen, Niwiliwilissä, mutta hän voisi illalla kyllä tuoda kiniinin tänne, jos mister tulisi tähän samaan paikkaan auringon alkaessa painua vuorten taa. Hän voisi samalla antaa vähän maitoakin ja ehkä muutamia ananaksia.

George kiitti sydämellisesti. Matkalla lähteelle puhelivat he aamun kauneudesta ja George tunnusti suoraan hätänsä. Tytölle oli niin helppo puhua, sillä hän kuunteli vain, ei ahdistellut kysymyksillä. Tytön nimi oli Mabel ja hänen isänsä oli sokeriruokovainioilla töissä. Äiti oli kuollut ja hän oli yksin taloutta hoitamassa.

Tyttö puhui pehmeästi murteellista englantia, jossa sanat olivat sormin luettavissa. George tunsi välittävänsä viisi kielen puutteellisuuksista. Hän kuunteli lumottuna tytön solisevaa puhetta ja ahmi silmillään tytön piirteitä.

Näin kaunista tyttöä hän ei ollut ennen nähnyt ja kuitenkin oli hän ennättänyt vaeltaa vähän joka paikassa. Mabelin iho oli häikäisevän valkea, paljon valkoisempi kuin hänen omansa. Tukka oli niin musta, että se näytti metsän varjoissa melkein siniseltä. Se riippui vapaana olkapäillä ja ulottui lantiolle asti. Tytöllä oli siro suu, kalpeat, melkeinpä aavemaisen hennot kasvojen piirteet — ja silmät! Ne olivat pohjattomat, sametinpehmeät ja tuntuivat sisältävän koko maailman hellyyden. George tunsi olevansa kuin lumottu. Hän oli kyllä kuullut puhuttavan sekarotuisista tytöistä, kanakoiden ja portugalilaisten jälkeläisistä, mutta näin taivaallisen ihanaa tyttöä ei hän sentään ollut uskonut täällä löytävänsä. Mabel oli hento kuin vuoristoheinä, vartalo keinui somassa tahdissa ja yksinkertaisen japanilaismallisen hameen alta näkyivät sirot nilkat.

George olisi saattanut tytön takaisin kylän liepeille, mutta tämä kielsi päätään pudistaen. — Siellä on paljon kai-kaita ja tyttö puisti veitikkamaisen näköisenä päätään. Ne syövät teidät, mister. Hän nauroi pahanilkisesti.

George palasi vuorille. Saapuessaan luolalle näki hän Billin makaavan puron reunalla. Hän sai sairaan väkivalloin kannetuksi sisään, pesi kasvot ja hautoi polttavaa päätä kylmällä, raikkaalla vedellä.

Hän istui koko iltapäivän luolan suulla auringonpaisteessa. Ajatukset pyörivät aamuisessa matkassa, johtuivat siitä kuumeessa makaavaan mieheen, siitä kiniiniin ja siitä taas takaisin ajatuksien lähtökohtaan, tummatukkaiseen Mabeliin, tämän Jumalan koristaman ja pahansuovien ihmisten asuman saaren helmeen. Hän tunsi laskevansa kärsimättömänä tunteja ja ajatus herätti hänessä naurua. Oliko nyt aika rakastua, nyt kun Bill tarvitsi kipeästi hänen hoivaansa? Hän häpesi omaa heikkouttaan.

Mutta kuitenkin! Tyttö seuraisi häntä nyt aina suloisena kuvana. Hän oli herkkä ihastumaan, sen hän tiesi entisistä kokemuksista, mutta nyt oli tunne syventymässä häneen hurjana ja intohimoisena. Hän oli nyt Hawaiilla ikuisen auringon ja lemmen saarilla — antaa siis kohtalon tarjota hänellekin jotain saarten antimista. Tässä olisi kuitenkin jotain muistelemisen arvoista kotimaahan palattua.

Mabel kiipesi hengästyneenä kohtauspaikalle. Hänellä oli suuri kantamus bambuvasussaan. Miten mister saisi ne kaikki ylös vuorille? Hän puhui kiihkeänä ikäänkuin pelokkaasti ja samettisilmien syvyydessä oli nyt arka, kaihtava ilme.

George tunsi pelon tytön olemuksessa ja vaati lempeästi selitystä. Tyttö ei puhunut mitään, katseli vain raukeasti alas laaksoon. George vaati nyt tiukasti selitystä. Hän tunsi itsensä kurjaksi raukaksi, joka asetti suloisen hennon tytön vaaroille alttiiksi. Tyttö oli varmaan kokenut jotain ikävää.

— Isä kielsi minua enää menemästä lähteelle, selitti tyttö viimein. Isä näki teidät aamulla ja arvasi minne olin matkalla. Oh, isä on hyvä, mutta minulta menee pian maine. Ei kukaan huoli enää minusta, pian pojat tuovat kauniit korallit toisille tytöille ja Mabel saa olla aina yksin. Ei kukaan koske valkoisen miehen tyttöön.

George kuunteli hämmästyen. Tyttöhän puhui niinkuin hän olisi jo ennättänyt tehdä jotain pahaa, niinkuin hän omistaisi jo tytön! Hullunkurista! Hawaiin tytöt näyttävät olevan nopeita sepittämään tulevaisuudenkuvia.

— Oh, miss Mabel, hän lausui äänen värähdellessä, älkää pelätkö. Minä en tule enää. Tämä on viimeinen kerta, kun tapaamme. Hän osoitti vuorien siniseen usvaan.

— Minä — mister menee nyt pois, katoaa iäksi ja siniset pilvet tuovat vain aamuisin tervehdyksen kiltille miss Mabelille. Minä kiitän vain pikku missiä vaivasta ja pyydän sairasta toveriani rukoilemaan riisivainioille paljon vettä, kalastajille paljon kaloja ja paljon pähkinöitä sadekauden varaksi.

Hän oli tarttunut tytön käteen. Ihmeellinen lämpö tuntui virtaavan siitä ja suloinen ailahdus kävi läpi mielen. Hänestä oli nyt katkeraa sanoa hyvästit. Mutta tyttö tuntui tahtovan sitä.

— Eikö niin? Tehän tahdotte, että minä menen pois?

Tyttö leikki sananjalalla. Surumielisyys oli jo kadonnut ja veitikka pisti esiin kyynelten lomasta. George näki kuin suloisessa unessa, miten kalpeaan poskeen tuli hymykuoppa ja lopuksi kuului tytön heleä nauru, joka kuului vallattomana ja raikkaana kuin pasaadituulen soitto ruokovainioilla.

— Ei, minä pidän teistä, kertoi tyttö avomielisenä. Te olette niin suuri ja kaunis. Te osaatte varmaan hyvin kalastaa, löydätte varmaan kauneimmat korallit Mabelille. Te saatte varmaan kauneita vahvoja lapsia. Oh, te olette vahva, niin suuri ja ruskea.

Tyttö siveli Georgen punaiseksi karahtaneita poskia.

George oli ällistynyt. Laskiko tyttö leikkiä hänen kanssaan? Tai oliko tämä vain luonnonlapsen kosintaa? Häntä rupesi naurattamaan. Oh, hiisi vieköön nyt kaiken kohteliaisuuden! Hän tarttui tyttöön lujalla otteella ja nosti hänet kuin höyhenen keveästi polvelle. Hän kohotti tytön päätä ja katsahti varovaisesti tytön tummiin salaperäisiin silmiin.

Ne tuntuivat vieläkin kisailevan. Tummat hiukset valahtivat silmille ja työntäessään niitä pois kalpeilta kasvoilta, valtasi hetkellinen huumaus mielen ja hän suuteli tyttöä kevyesti.

Mabel ei liikkunut, ei pelästynyt. Pää vain vaipui raukeasti hänen olkapäälleen ja tytön kaunis ruumis tuntui kietoutuvan yhä kiinteämmin häneen.

George unohti kaiken, unohti sairaan toverinsa, metsän salaperäisen kahinan ja mahdollisesti uhkaavan vaaran. Hän tunsi kohoavansa jonnekin korkealle, avonaisiin taivaisiin, missä ei ollut tilaa muille kuin hänelle ja hänen sylissään lepäävälle hennolle kukalle. Mabelin tukan tuoksu huumasi, silmät lupasivat paljon, paljon ja George upotti sanansa suuteloihin.

Tropiikin rakkaus syttyy nopeasti kuin tähdet sen taivaalle. Se on tulista, sydämeen koskevaa ja se ei vaadi odottamista — se ei tunne sitä. Se raivaa tiensä näihin auringon lapsiin silmänräpäyksessä, se vaistoaa oikean hetken ja oikean henkilön silmänräpäyksessä — mutta se voi myöskin yhtä nopeasti sammua.

George palasi iloisena leiriin ja tuhlaili hellää sydänhyvyyttään niin suuressa määrässä Billillekin, että tämä ensimmäisenä selvänä hetkenä rupesi epäilemään toverinsa terveyttä. Mistä olivat tulleet nämä herkut? Mistä kiniini? Jotain merkillistä oli tapahtunut hänen sairautensa aikana.

George läksi joka ilta "muonaa hakemaan", niinkuin hän selitti. George palasi illalla, kun aurinko jo oli laskenut ja tuntui aina olevan räiskyvän iloinen. Hän kuljeskeli ympäri vuorenkukkuloita, lauloi kuin juopunut uusia kummallisia lauluja, joilla ei tuntunut olevan alkua eikä loppua ja tirkisteli kuuta niin makea ilme kasvoillaan, että Billin täytyi heittää häntä kalikalla selkään. Kiusallisinta oli, että George vaikeni kuin kala eikä välittänyt hituistakaan Billin innokkaista kysymyksistä. Sen verran hän kuitenkin selitti, että "muona" tuli erään vanhan kanakan lahjana, jolle hän oli jo ennättänyt syöttää pajunköyttä kokonaisen kopallisen.

Pyh! — ajatteli Bill, mutta oli vielä liian heikko vakoiluun. — Kanaka ei antaisi tuollaiselle makeanaamaiselle haaveilijalle palaakaan. Tunnusta pois vaan, että sinulla on alhaalla joku vinosilmä tyttölapsi odottamassa.

Mabel tuli säännöllisesti. Hän oli aina lapsellisen salaperäinen ja antoi Georgen kolmeen kertaan arvata, ennenkun avasi korinsa sisällön. Sillä oli kuitenkin varsin vähän merkitystä, sillä heillä oli paljon muuta puheltavaa. George suunnitteli tulevaisuuttaan. Hän aikoi jo vakavasti viedä tytön kotimaahansa. Olisi siinä puheenaihetta kotikaupungille! Hän suunnitteli rikastuvansa sokeriruokovainioilla, ostaisi sitten pienen jahdin ja alottaisi postinkuljetuksen Marquesas-saarille. Saatuaan tarpeeksi rahaa kokoon, menisivät he naimisiin ja sitten kotiin…

Mabel kuunteli hänen suunnitelmiaan hymyillen. Hänestä tuntui omituiselta, että hänen oma miehensä lähtisi saarelta pois. Mabel ei ymmärtänyt näitä asioita, kyllähän George tiesi paremmin. Hän solmeili maan tavan mukaan kukista seppeleitä ja koristi niillä Georgen kukkaisruhtinaaksi. Hänellä oli omat haaveelliset laulunsa, joissa sävel oli yhtä tenhoisan surumielinen kuin se Georgen vallattomissa rallatuksissa oli hilpeän huoleton. Mabel huokasi onnellisena Georgen puhuessa. Ruskeakasvoinen poika oli opettanut hänelle paljon, muun muassa suutelemisen taidon ja se tuntui Mabelista oppituntien hauskimmalta osalta.

He nauttivat onnestaan kuin lapset. Mabel oli luotu lapseksi — kenpä ei olisi lapsi näillä iki-ihanilla saarilla, missä leikki on pääasia ja työ vain välttämätön paha — ja George tunsi muuttuvansa uudelleen lapseksi Mabelin pehmeää kuhertelua kuullessaan.

Näin vieri kuukausi ja toverukset uskalsivat lopulta laaksoon. He tulivat sinne reilusti, lakki kallellaan ja kädet syvällä housuntaskuissa. Heidän ryhtinsä oli uljas ja synnit poispyyhityt. Elämä saattoi alkaa nyt uudelleen. He tekivät aluksi töitä ruokovainioilla, pääsivät molemmat pian työnjohtajiksi ja ennen harkitun suunnitelman mukaan ostivat pienen jahdin, jolla aloittivat postinkuljetuksen Marquesas-saaristoon. Matkat olivat pitkiä ja kuolettavan ikäviä, mutta Georgella oli kotiintullessa joku laiturilla, joka sai matkan vaivat unohtumaan jo ensi suutelossa.

Mabel ihmetteli naimisiinmenon viipymistä, mutta George halusi aloittaa kunnollisesti. Hän tarjoaisi kodin, kun taas Mabel olisi ollut jo valmis menemään naimisiin ensi hetkestä alkaen. Mabelin käsitykset laillisesta vihkimisestä olivat hämärät ja George ajatteli usein huolissaan sitä työn paljoutta, mikä hänellä tulisi olemaan Mabelin saattamiseksi länsimaiseen ajatustapaan elämän suurissa ja pienissä seikoissa…

Aurinkoinen sunnuntaiaamu vei heidät kerran kaikki huvipurjehdukselle merelle. George seisoi ruorissa ylpeänä. Hän oli nyt kuningas omassa valtakunnassaan. Mabel makasi hänen jalkojensa juuressa uskollisen koiran tavoin, katseli ja ihmetteli.

Kotiin käännyttäessä jätti George ruorin kanakapojalle ja saattoi Mabelin keulaan. Veden loiske solisi Mabelin nimeä, tuuli vinkui sitä parraspuiden laudoilla, koko maailma hymyili ja George tunsi itsensä äärettömän onnelliseksi.

Mabel kiipesi halkaisijapuomille ja huusi ääneen ihastuksesta. Vesi oli smaragdinvihreää ja alhaalla hopeaisessa pärskyssä kisailivat lentokalat välkkyvin siivin. Mabel kumartui tarttuakseen kaloihin kiinni, kurottautui liiaksi ja pusero repesi, haaksirikkoutui tyyten. George naurahti ja käänsi päänsä pois, mutta Mabel ei välittänyt sellaisesta pikkuseikasta. Yritti vielä heikosti vastustaakin, kun George ryntäsi hytistään neuloja hakemaan.

Kuroessa kokoon tätä näin surkean lopun saanutta vaatekappaletta putosivat neulat äkkiä hänen käsistään ja hän jäi kuin kiveksi muuttuneena paikalleen. Mabelin maidonvalkeat olkapäät olivat nyt paljaina ja hän näki kauhean näyn. Oikean hartian alapuolella oli keltaisen harmaa läikkä, joka oli jo aivan homehtuneen näköinen ja pehmeä, hänen siihen kätensä työntäessään. Oh, Jumalani! Hän peitti kädellä silmänsä ja juoksi kauhistuneena pois.

Rannassa suuteli hän Mabelia lyhyesti ja kiiruhti sitten omaan suojaansa. — Hän vaipui sohvalle ja nyyhkytti kuin pieni lapsi. Tähänkö tämän ihanuuden tuli nyt loppua? Jumala oli julma. Hän valvoi ja mietti, mutta pääsi vain yhteen lopputulokseen. Hänen oli päästävä pois, pois jonnekin kauaksi ennenkuin Mabel tulisi häntä jälleen tapaamaan. Hänen oli mahdoton kohdata enää tytön lapsellisen viatonta katsetta. Sielua raatelivat tuhannet terävät kynnet ja hän tunsi tukehtuvansa.

Mabelilla oli spitaali! Keltaisenharmaa läikkä hartiassa oli tämän kauhean taudin alku. Hän oli nähnyt vaelluksillaan useita spitaalisia ja tunsi sisäistä kauhistusta ajatellessa Mabelia taudin runtelemana. Mabel, joka oli kaunis kuin Jumalan lähettämä enkeli, muuttuisi pian muodottomaksi lihakasaksi. Jäsenet putoaisivat pois ja liljanvalkea iho homehtuisi harmaankeltaiseksi inhottavaksi massaksi, jonka voisi sormilla kuoria pois!

Bill oli ihmeissään, kun ei Georgea kuulunut aamiaispöytään. Hän meni unikekoa herättämään ja löysi sanomattomaksi hämmästyksekseen vuoteen tyhjänä ja lapun hytin pöydältä.

George ilmoitti siinä lyhyesti, että hän lähti pois. Bill saisi laivan ilman mitään ehtoja vanhan ystävyyden palkaksi. Georgen kirjeet voisi osoittaa Honolulun merimiesunioniin; ne toimitettaisiin sieltä edelleen.

    George Warren, Esq.
           Hotel Cosmopolite.
           Portland, Oregon.

Rakas ystävä:

Sinä olet aina kaltaisesi. Tulit elämääni äkkipyräyksenä ja katosit taas yhtä nopeasti. Kiitän sinua ruhtinaallisesta lahjasta, joka on auttanut minua niin paljon eteenpäin, että pian saatan mennä naimisiin. Ja tiedätkö, kenen kanssa? Mabelin, joka suri sinun katoamistasi täsmälleen kaksi viikkoa. Hän suri todellakin sinua, vanha veikko ja mieltäni pahoittaa, että näin ryöstän sinulta rakkaan muiston. Mabel sanoo kuitenkin, ettet enää tule takaisin. Mabel on kaunis kuin uni ja ihmettelen, miksi jätit hänet noin yht'äkkiä. En viitsi enää puhua tästä, mutta Mabelia voit pitää elävänä todistuksena naisen rakkauden häilyväisyydestä. Hän odottaa jo lapsellisella jännityksellä hääpäiväämme. Hän tuntuu rakastavan minua lapsellisella kiintymyksellä, joka on sydäntä liikuttavaa.

Muuta erikoista en tiedä. Ilmoita joskus vaelluksistasi ja pistäydy kaiken hyvän nimessä täälläpäin maailmaa. — Vanha veikkosi

Bill.

    Mr. William Stanley,
               Nawiliwili Post Office.
               Kauai, Hawaiian Islands.

Rakas ystävä:

Sain tänään kirjeesi ja velvollisuus vaatii minua heti vastaamaan.

Bill, sinä olet tekemässä kamalan erehdyksen. Mabel on spitaalin saastuttama. Katsele hänen oikeata hartiataan. Löydät sieltä todisteen väitteelleni.

Pyörrä takaisin, ystäväni, ennenkuin on jo liian myöhäistä. Pakene pois raittiimpaan ilmanalaan. Saaret voivat olla Jumalan mereen siroittamia pieniä paratiiseja, mutta niissä asuu käärme. Käärme on kauhea rutto, joka syö pian sinutkin pala palalta, ellet ajoissa pakene.

Kaikki on siellä petollista, niin rakkauskin. Sanon tämän ilman katkeruutta, sillä luulen jo tuntevani tropiikin rakkauden. Se vaatii alituista läsnäoloa viihtyäkseen, muuten se sammuu äkillisesti kuin tähdenlento taivaalla.

Voi hyvin.

George.

    George Warren, Esq.
                   Hotel Cosmopolite.
                   Portland, Ore.

Rakas ystävä:

Sinä hourit, ystäväni. Kävimme Mabelin kanssa lääkärillä ja sinun pelästyksesi tuntuu nyt naurettavalta. Läikkä oli todellakin siinä, mutta lääkäri selitti, että se on syntymämerkki! Täälläpäin ne ovat sen näköisiä…

Me olemme olleet naimisissa jo viikon ajan. Mabel laulaa vielä omituisia laulujaan, mutta muuten uskon hänestä vielä kehittyvän hyvän perheenemännän. Sinut on hän jo unohtanut aikoja sitten.

Jää terveeksi.

Bill.

"JAMES E. COXIN" HAAKSIRIKKO.

Puosu tämän kertoi. Istui hajareisin kapselin päällä ja kertoi meille, jotka loioimme kuin opetuslapset keulakannen maattavissa sopissa. Oli ihana pasaadi-ilma, tasainen tuuli, sininen meri ja kirkkaasti kumottava aurinko suoraan taivaan navassa.

Minun oli hyvä olla ja ehkä juuri sen vuoksi puosun järkyttävä kertomus, räikeänä vastakohtana, syöpyi mieleeni.

— Oli talvi 1893, aloitti puosu. New Yorkissa oli kova aika meillä merimiesparoilla — koskapa meillä nyt hyvä aika onkaan ollut — ja minä hain nenä kylmästä punaisena hyyryä. Ei mitään.

Meitä oli monta pummilla olevaa. Friskossa oli huono aika, Riossa oli vielä huonompi ja sanottiin, että Euroopan slumit olivat aivan täynnä meikäläisiä.

No, mitäs siitä. Käytiin Battery-puiston kalamuseossa lämmittelemässä ja kapakoiden pöydiltä ahmittiin kylmiä välipaloja viiden sentin olutlasin ohessa.

Eräänä yönä sain kadunnurkasta kiinni humalaisen vantteran äijän, joka sittemmin, häntä asianmukaisesti tuettuani, osoittautui perämieheksi. Saatoin hänet laivaan ja tapasin yhtä humalassa olevan kapteenin. Sain ryypyn, kaksi ja ennenkuin aamu pilkisti kattoakkunasta, olin "James E. Coxin" täysinmönsträtty matruusi.

Meillä oli lastina maanviljelyskoneita Friskoon, siis toiselle puolelle mannerta. Panaman kanavan paikalla oli silloin vielä biljoona moskiittoa ja kuumetta yhtä paljon kuin teetä Kiinassa. Matka kävi Kap Hornin kautta ja pitkä purjehdus oli siis edessä.

Niinkuin tiedätte, jaetaan tämä matka kolmeen osaan. Ensimmäiseksi ihanaa alaslaskettelua aina Falklandin saarille asti. Rauhallisia päiviä, kirkkaita öitä ja pikkuisen purjeitten hoitelua. Sitten on edessä sarvipäinen Horn. Jos siitä hengissä ja jäätymättä pääsette, voitte taas iloisena laskea täysin purjein ylämäkeä aina Kultaiselle Portille asti, San Franciscon rypälepelloille.

"James A. Cox" ei nähnyt tätä kolmatta matkavaihetta milloinkaan. Horn oli sille kaikkine sihisevine hornankattiloineen ja paholaisineen liian kova pähkinä purtavaksi.

Kolme viikkoa tappelimme urheasti. Laiva oli uljas nelimastoinen parkki, siro riki ja muut kommervenkit, mutta minkä kohtalolleen voi. Yhtenä sunnuntaiaamuna halkesi isomärssy. Joutsenkaula petti ja raskas teräksinen raaka tuli kannelle kärki edellä, meni vielä samaa vauhtia lastinkin lävitse ja teki vesirajaan valasveneen kokoisen aukon.

Me liikuimme liukkaasti, sen saatte uskoa. Olin niin peloissani, että heräsin vasta veneessä. Puosu hakkasi juuri kirveellä venetaljaa poikki ja toiselta puolen laivaa kuului hätähuutoja, jotka sekoittuivat sydäntäsärkeviin rukouksiin. Toinen veneistä oli kaatunut ja ensimmäisen perämiehen joukko ui jäänsirpaleiden seassa. Ne nimittäin, jotka osasivat uida. Toiset painuivat pohjaan kuin vasarat, ja totta puhuakseni, parempi se heille olikin.

"James E. Cox" upposi kymmenessä minuutissa, mutta me olimme silloin jo kaukana.

Tällävälin oli kuitenkin sattunut tapauksia, jotka useissa perhetaruissa vielä nytkin kulkevat esillä. (Tästä näkyy, että puosu oli huono kertoja: ei jaksanut jutella asiaa kerrallaan ja järjestyksessä.) Ensimmäinen perämies oli tavoittanut meidät ja rukoili ylösottoa. Hän oli aivan sininen ja kylmän pöhöttämä. Meitä oli jo kaksitoista — ja kaikki tiesivät mitä yksi suu lisää merkitsisi. Niinpä puosu naksauttikin häntä kirveellä päähän. Kuulimme vain surkean korinan, jonka senkin tuuli pian vei jonnekin etelänapaa kohti.

Vene sisälsi kaksitoista täysikasvuista miestä, kaksi pientä vesinassakkaa ja yhden laatikon laivakorppuja, nekin jo homehtuneita.

Kapteeni otti ne huostaansa. Hän istui kuin kuningas perätuhdolla, nassakka kummankin kainalonsa alla ja korppulaatikko polviensa välissä. Alussa se vähän nauratti, mutta lopussa jo itketti.

Ensimmäisenä päivänä soudettiin, toisena ja vielä kolmantenakin, mutta silloin olivat jo korput lopussa.

Nyt alkoi kauhun aika, aika sellainen, joka on tehnyt minusta tämänkaltaisen kuivettuneen harmaapäisen äijänkäppyrän. — Neljäs päivä meni vielä mukiin. Olimme kylmästä pöhötyksissä ja yhdeltä paleltuivat jalat. Minulta meni siinä toinen korva. Meri vaan myllersi välinpitämättömänä mustia vesivuoriaan eteenpäin. Pyry-yöt olivat kamalia. Hengitys salpautui ja lentävät jäähiutaleet tekivät silmistä verisiä aukkoja turvonneen lihan keskellä.

Onko mitään kauheampaa kuin nälkä? On! Jano.

Se tuli mieleen viidentenä päivänä. Koetimme kerätä lunta, nuolimme sitä toistemme takeilta ja jotkut nousivat pystyyn pirullisesti tanssivia lumihiutaleita kiinniottamaan. Lunta tuli, jäätä tuli, mutta meistä tuntui siltä kuin olisi se ollut kiusantekoa. Tuuli sen kuitenkin käsistämme riisti. Muistan vielä inhoittavat, vaahtoiset kielet, jotka turvonneista kasvoista esiin tunkeutuivat. Ne liukuivat nopeasti kuin käärmeet jäistä reunalautaa pitkin ja vetäytyivät sitten hitaasti ikäänkuin pettyneinä takaisin tahmeaan nieluun. Liikkeet rupesivat käymään lohduttoman hitaiksi ja tylsiksi. Odotimme kuolemaa, sillä se tulisi kuitenkin. Näillä leveysasteilla liikkuivat vain valaat ja kalat.

Seitsemäs ja kahdeksas päivä menivät houreessa. En muista mitään. Kolme miestä oli hypännyt yli laidan näinä päivinä.

Vesi on houkuttelevaa. Katselkaa, pojat, nyt merta. Se on niin turvallisen näköinen, ettette siihen edes huomiota kiinnitä. Meille se oli silloin hirttonuorana. Se oli viettelevä kuin Skippers-strassen nainen, se kutsui ja lupasi paljon. Suuonkalossa oli halkeamia, jotka kirvelivät kuin tuli silmän vain sattuessa veteen. Meri kävi lopulta punaiseksi massaksi, josta aaltojen harjat erottuivat keltaisina pisteinä. Näin omituisia väri-ilmiöitä. Joskus oli yötaivasta vasten kuumottava kapteenin pyöreä ruho vihreä, joskus hehkui se fosforilta ja muistan, että siltä tuontuostakin hävisi pää. Näin unta taivaasta, helvetistä ja suurista oluttynnyreistä. On ihme, etten tullut hulluksi…

Kymmenentenä päivänä pureskelin tylsänä purjekankaan kappaletta. Meitä oli nyt yhdeksän jäljellä ja kokki teki jo loppuaan. Hänen kuolinkamppailunsa ei herättänyt vähääkään huomiota. Yhdentenätoista päivänä oli hän päässyt paremmille maille. Kapteeni sen uutisen ensin käheänä kuiskasi, mutta kenessäkään ei enää ollut miestä heittämään ruumista yli laidan.

Kolmantenatoista päivänä söimme raadon. Muistan kuinka revimme kuivettuneet jäsenet erilleen. Luitten naksahtelu kaikuu vieläkin korvissani. Iso-Jim uitti koko seuraavan yön suolenpätkää meressä. Makasi keulatuhdolla ja leikki kuin lapsi purjelaivansa kanssa.

Kapteeni ulvoi houreissaan kuin susi. Se oli kammottavaa. Teki mieli nousta ja lyödä kirveellä päähän. Uskallusta kyllä oli, ärtynyt ja paha sisu tuntuu säilyvän viimeiseen asti, mutta voimia ei enää ollut; ei ainakaan minulla.

Neljäntenätoista päivänä — tai yhtähyvin se voi olla kuudentenatoista — poimi eräs saksalainen tramppihöyry meidät ylös. Koko vene nostettiin taljoilla kannelle ja yksitellen meidät autettiin skanssiin. Kertoivat sitten myöhemmin, että olimme nyyhkyttäneet kummallista, kuivaa röhinää muistuttavaa itkua.

Saksalainen kippari oli viisas mies. Hän tiesi, että pari voimakasta suupalaa olisi tehnyt meistä lopun kuin viikatteella niittäen. Senvuoksi asetettiin skanssin ovelle lukko ja kokki kävi keittämään lientä perunoista ja silleistä. Me astuimme takaisin elämään kuin lapset, varovaisesti ja hapuillen. Kuitenkin kuoli kolme, en tiedä mihin — ehkä iloon?

Kapteeni oli yksi näistä. Hänet oli herrana viety peräsalonkiin ja ensimmäisen perämiehen hyttiin. Luulivat kai, että kyllä sivistynyt mies osaa itseään hoitaa.

Seuraavana aamuna löydettiin hänet isonluukun päältä kuolleena. Makasi luukulla puolikas leipää sylissään ja tiukkaan yhteenpuristettujen hampaitten välistä taitettiin iso leivänpala kaloille. — Kasvoilla oli onnellinen irvistys. Oli raukka tietysti halennut.

Minä makasin eräässä Sidneyn sairaalassa kaksi vuotta. Ei ole minusta enää pramille menijäksi. Päätä huimaa ja meri rupeaa taas näyttämään punaiselta keltaisin lakkapäin.

"KUOLEMA TAI RÄHÄNAURU."

Kohtalon tiet ovat ihmeelliset. Pete Andersen, joka viisitoista vuotta oli kyntänyt syviä meriä, pelannut, juonut, kiroillut ja taasen välillä juonut, meni manalaan pienen mitättömän tuulenpuuskan lähettämänä. Hän kääri ylhäällä huippupurjetta kokoon. Tuuli lennätti sen vasten kasvoja ja ennenkuin alhaallaolijoista kukaan oli ymmärtänyt, katosi hän surkeasti ulisten yli laidan mereen. Ja hän, joka vielä eilen oli kehunut, ettei pirukaan hänestä huolisi.

Kansivahdin vaihdon jälkeen jäivät miehet kannelle öljyvaatteitaan kuivattelemaan ja suolanpärskettä silmistään huuhtomaan. Viimeiset päivät olivat olleet levottomia. Kolme miestä yli laidan kahtena päivänä. Mitähän sanoisivat miehet Cherry Streetin täysihoitolassa? Heidät varmaan leimattaisiin Joonaiksi, pahanonnen linnuiksi. Ja mikä vielä pahempi — kuka huolisi heitä asuntotoverikseen, heitä, joille kuolema oli nauranut vasten silmiä ja merkinnyt omiksi miehikseen.

Perttiin oli tämä kaikki tehnyt masentavan vaikutuksen. Hän oli vielä nuori, nyt nuorin laivalla Juliuksen ja Tomin hautauksen jälkeen. Apeus pyrki hänen mieleensä.

Ei hän ollut sitä tämänkaltaiseksi kuvitellut. Hän oli nähnyt edessään auringonpaisteen, valkoiset purjeet, iloiset laulut ja nyt tuli kuolema harmaana kauhunkuvana hänen elämäänsä. Hän muisti niljaisen lankun, millä Tom ensiksi ja sitten minuuttia myöhemmin Julius lähetettiin meren syvyyteen kipparin honottaessa nenä-äänellä viimeistä siunausta. Hän muisti harmaan, kuolleen meren ja ensimmäisten päivien lohduttoman yksinäisyyden tunteen.

Nyt oli jo tuntunut paremmalta. Hän ajatteli jo, kuinka vainajain omaisten kanssa yhdessä vaikeroitaisiin poikien kuolemaa ja kuinka hän sydän hellyyttä täynnä, ikäänkuin sankarina astuisi ovesta sisään poikien viimeistä tervehdystä tuomaan. Siinä oli yksinäisille hetkille miettimisen aihetta. Hän tunsi sääliä omaa itseään kohtaan ja tämä tunne tuotti suloista viihdytystä.

Toinenkin suloinen kuva, yhtä surunvoittoinen sekin, välähti hänen mieleensä. Elvi astui pimeydestä esiin kirkkaana välähdyksenä. Kaunis Elvi, kultakutrinen hauras kukkanen, jonka kyynelten kirkastamat silmät seurasivat hänen jokaista liikettään. Näinä synkkinä päivinä kirkastuivat Elvin silmät yhä. Tyttö näytti yhä hennommalta, posket punoittivat ruusunhohteisina ja mielikuvituksen loihtima kuva kävi yhä hellemmäksi. Nyt ilmaantui poskiin hymykuoppa. Huulet hymyilivät ja — miksi tämä alituinen muistoissa hekumoiminen!

Pertti tunsi itsensä kurjaksi niin sisältä kuin ulkoakin. Pete Andersenillakin oli varmaan parempi olla kuin hänellä. Petellä ei ollut enää muistoja. Petellä oli lämmin olla syvyydessä, parempi kuin tässä niljaisella kannella kuoleman ja kylmän seistessä käsi kädessä parraspuulla saalistaan odottamassa. Petellä oli lämmin ja hänellä märät, kylmät vaatteet päällään. Käsiä paleli ja perämies kuului huutavan ruoriin.

Tuska kouristi Pertin sydäntä. Tämänkaltaistako se tulisi aina olemaan? Alituista palelemista, alituista odottamista ja surullisten muistojen karkoitusta?

Julius ja Tom olivat olleet auringon lapsia. Iloisia ja huolettomia kuin lokit taivaan sinessä. Julius — Tom — Pertti oli kahden vuoden ystävyyden solmiama kolmiliitto, miehisen ystävyyden ja yhteisten vaarojen sinetöimä. Pertti oli rakastanut näitä kahta enemmän kuin veljiään. Poikien välinen ystävyys voi joskus kehittyä kiinteäksi ja tällä ystävyydellä oli ollut oma luja vuorenvahva perustus. Kuka oli vetänyt Pertin ylös merestä ja hoitanut häntä vapaavahdeillaan? Tom. Kuka oli sitonut puomin lyömän ammottavan haavan Juliuksen otsassa? Pertti.

He olivat molemmat kuolleet samana päivänä, samalla sekunnilla. Kryssimaston huippu oli tullut alas kannelle ja murskannut molemmat alleen. Julius ei ollut välittänyt kuolemasta. Häneltä oli puomi jo ennen sokaissut silmän. Mutta tuskallista oli kuulla Tomin, urhoollisen ja samalla niin hellän ymmärtäväisen Tomin vaikerrusta. Jotakin särkyi silloin Pertissä. Hän oli monesti toivonut pääsevänsä vilkkaudestaan ja hillittömyydestään, mutta nyt, kun se tuli Jumalan lähettämän rangaistuksen ohella, tuntui mielenraskaus hänestä tuskalliselta.

Pertti oli monta kertaa yhdistänyt Elvin tämän kolmion sisään. Oli monena yönä puhunut tytöstään. Elvi tuntui olevan turvassa tämän kolmion sisällä.

Tuuli vain kiihtyi päivä päivältä. Oli öitä, jolloin ilma oli täynnä pieniä tanssivia paholaisia. Jäähiutaleet repivät kasvot verille, kynnet halkeilivat jäätyneitä purjeita kokoonkäärittäessä ja elämä oli kirousta ja tuskaa täynnä.

Elvikin oli ollut kuolemaa lähellä. Viime kirjettä kirjoittaessaan oli kuume jo vapisuttanut kättä. Kuka tietää? — Pertti ei ajatellut enempää. Hän oli jo muutenkin liiaksi hentomielinen. Meri ei ollut sellaisia varten kuin hän. Hän tunsi sen nyt selvemmin kuin koskaan ennen.

Mutta jos Elvi kuolisi. Silloin — ja se laskeutui järkähtämättömänä totuutena Pertin mieleen — silloin olisi hänenkin elämänsä saavuttanut huippupisteensä. Nousu oli ollut jyrkkää, kuinka hän oli nauttinutkaan elämästään, mutta putoaminen tapahtuisi yhtäkkiä.

Pertti tarttui halkaisijapurjeen alasvetäjään. Nykäys vaan ja purje lepäsi puomilla.

Ryömiessään niljaista, jäätynyttä puomia pitkin purjetta kokoonkäärimään tunsi hän äkkiä omituisen katkeran palan takertuvan kurkkuunsa. Se oli merimiehelle ehtymätön merkki vaarasta. Siitä oli juteltu skanssissa ja todistettu lukuisilla esimerkeillä.

Pertti tiesi, mitä se merkitsi. Kahta vertaa hitaammat liikkeet, käden ote tiukemmaksi ja hermot kylmiksi.

Verkko puomin alla, mikä aina ennen oli lehauttanut ystävällisen tervantuoksun hänen sieraimiinsa, tuntui nyt liukkaalta ja epäystävälliseltä. Kolmannella askeleella se petti ja Pertti tunsi kauhukseen putoavansa.

Kylmä, mustanpistävä meri otti Pertin alhaalla vastaan. Laiva liukui kuin tumma varjo äänettömästi hänen ohitseen. Pertti huusi, raivosi, mutta tuuli vei vain äänen kauaksi pimeälle meren selälle. Kannella näkyi lyhtyjen vilkuntaa ja kuului huutoja. Pian katosi sivulyhty aaltojen taa ja perälyhdyn valo, tehtyään komean mäenlaskun pyöreän aallon harjalla, vaipui pimeyteen.

Tässä oli siis kuolema. Pete Andersen oli tuntenut samanlaista. Ajatus herätti kuolonkauhua Pertissä.

Ja ajatusta seurasi toinen. Pete Andersenin kuvan häilyessä mielessä yhdistyi siihen vitsi:

"Nyt tulee kuolema tai rähänauru."

Tämä oli Peten suuri vitsi ja hän oli sillä ratsastellut alinomaan.

"Kuolema tai rähänauru." Vesi kangisti jo jalkoja ja hengitys oli vaikeata. Kymmenen minuuttia vielä ja kaikki olisi lopussa. Sinne jäisi Elvi, jäisi tulevaisuus, merikapteenin kiiltävä lakki ja oh — Jumala pelasta minut! Mitä sanoisi Elvi?

Kylmä aalto toisensa jälkeen vierähti Pertin silmille. Vesi oli katkeran suolaista, voimat väsyivät, sormet kangistuivat ja hän tunsi mustan nielun vetävän vastustamattomasti alaspäin.

Musta syvyys toi kauhua mieleen. Mitä siellä oli? Pimeyttä ja niljaisia, kammottavia kaloja.

Pimeydestä liukui esiin valopilkku. Tuli toinen, kolmas ja riemukseen huomasi Pertti laivan lähestyvän. Mutta miksi oli siinä niin paljon valoja. Kirkkaus häikäisi ja hänen täytyi peittää käsillään silmänsä.

Kädet tarttuivat häneen ja vetivät kannelle. Yhä vielä valoa, häikäisevää kirkkautta. Tummia varjoja ja iloista puhelua. Hän luuli kuulevansa Tomin naurun.

Tämä oli tietysti kuolevan hourenäkyjä. Ihanaa se kuitenkin oli! Pertti hymyili.

Vahvat kädet kantoivat hänet sisään suloiseen lämpimään, hellät kädet riisuivat kylmät, märät vaatteet yltä ja pukivat jotakin untuvaista ja lämmintä hänen päälleen. Pertti oli enää tuskin tietoinen mistään. Hän tunsi joutuneensa ihanien satujen ja epätodellisuuden valtakuntaan. Uinahtaessaankin luuli hän kuulevansa Elvin kuiskauksen:

— Hyvää yötä, Bertel. Täällä sinun on hyvä olla.

Pertti heräsi valoon. Hytti oli auringonpaistetta tulvillaan. Joku istui hänen vuoteensa reunalla. Nyt tämä joku kääntyi ja Pertti oli kuolla hämmästyksestä!

— Mutta Julius! Miten sinä olet täällä? Miten…

Julius siinä todellakin oli. Ahavoitunut Julius reippaasti nauraen. Mutta missä oli suuri arpi? Nyt oli Juliuksella kaksi silmää, yhtä terveitä molemmat.

Pertti hymyili. Missä hän oikeastaan oli?

Tämä oli kummallinen paikka. Ensiksi ihmeellinen pelastus ja nyt tämä haamu käden ulottuvilla. Pertti kääntyi seinään päin. Hänellä oli kuitenkin pehmeä, lämmin sänky. Kiinteä pohja hänen allaan oli ainakin todellinen. Kummitukset eivät kuuluneet tänne.

Juliuksen ääni tuntui kuitenkin todelliselta.

— Sinä vanha aasi. Nouse ylös! Tom on odottanut sinua jo auringonnoususta lähtien. Me tahdomme molemmat esittää sinulle kapteenin tyttären, niinkuin saduissa sanotaan. Älä tuijota noin tai heitän sinut paitasillasi kannelle! En minä pure.

Pertti pukeutui horjuen. Julius oli kuollut, olihan hän itse neulonut ruumiin purjekangassäkkiin ja itse ollut ruumislautaa kallistamassa. Ja kuitenkin Julius eli. Ja Tom eli.

Veri kiersi kiihkeänä suonissa. Kaikkialla vallitsi lämmin ja oviaukosta näkyvä kannen osa oli tulvillaan auringonsäteitä.

Joku löi häntä olalle ensi tervehdykseksi kannelle päästyään.

— Hei, vanha puhveli! Sinua tässä vain kaivattiin. Nyt me purjehdimme hamaan iankaikkisuuteen asti. Katsos poika Tomia!

Pertti koetti heitä sormillaan. Luuta ja lihaa.

Eilen oli vielä ollut kylmä ja nyt sanoi Pertin silmä, että laiva kulki lievässä pasaadituulessa. Pertti huomasi joutuneensa kolmimastoiselle, sirolle parkkilaivalle. Purjeet olivat hohtavan uudet ja kansi lämpimältä tervalta tuoksuva.

Kaikki oli suurenmoisen uutta, kaikki häikäisi merimiehen silmää kauneudellaan. Tämä oli merimiehen laiva, meren siro tytär ja tällä saattoi tosiaan purjehtia taivaaseen. Nyt ainakin tuntui Pertistä siltä.

Peräsalongin ovi avautui ja Pertin eteen astui kapteenin tytär — Elvi!

— Bertel, kutsui hän.

Pertti oli vaipunut luukulle. Nyt hän ainakin tiesi, ettei tämä voinut olla oikeaa. Hän oli sittenkin kuollut. Tämä oli taivas, merimiehen taivas. Näin siis purjehtivat vainajat merellä. Hän oli luullut merimiesten sielujen rauhattomina vaeltavan ilman sinessä albatrosseiksi muuttuneina. Jumala oli hyvä merimiehille ja antoi raskaasta työstä ihanan palkan — ikuisessa auringonpaisteessa, sinisessä vedessä, hohtavien purjeiden lennättäessä onnellisia sieluja viimeistä tuomiota kohti.

Pertti itki, itki kuin pieni lapsi sydän onnea ja kaihtavaa pelkoa tulvillaan. Auvoinen onni, auringonpaistetta ja menneisyyden suloisia muistoja. Kaikki kietoutui pehmeään utuun hänen ajatuksissaan. Kauneus ja valo olivat ihanaa, mutta nämä aaveet peloittivat häntä. Hän tunsi jo tahtovansa pois.

— Bertel, saat mennä pois jos haluat. Katso, tuolla on saari. Sano vain sana, niin laskemme sinut sinne.

Elvi oli tullut aivan hänen viereensä, mutta Pertti ei uskaltanut katsoa ylös. Vasta tuntiessaan pienen käden hiljaa sivelevän hihaansa ponnahti hän ylös, tempasi tytön syliinsä ja alkoi kertoa mielenjännityksestään, pelostaan, rakkaudestaan ja tästä uudesta kummallisesta elämästä.

— Oh, Bertel, etkö vieläkään ymmärrä? Elvillä olivat silmät entistään kirkkaammat, pohjattoman syvät. Tyttö oli muuttunut vielä hennommaksi ja hauraammaksi ja surulliset silmät kertoivat jo toisesta maailmasta.

Päivä kului kuin unessa. Juteltiin menneistä ajoista, mutta Pertti huomasi, ettei kukaan sanallakaan koskettanut nykyhetkeen. Hän itse olisi halunnut kysellä, mutta Elvin surulliset silmät keskeyttivät hänet jo alkuun. Tom oli sama veitikka, Julius oli yhtä rehti kuin ennenkin ja Elvi tuntui kiertyvän kuin villiviini häneen turvaa hakien.

Tuli ilta, kuu ja Etelänristi. Pertti oli tutustunut vanhaan kapteeniin, syönyt iloisen päivällisen rakkaimpiensa seurassa ja kaikki oli tuntunut hänestä yhtenäiseltä pyhäpäivältä, yhtenäiseltä vapaavahdilta.

Jumala oli varmaan liian hyvä merimiehille. Etukannelta oli Pertti löytänyt Pete Andersenin purjetta neulomassa onnellinen hymy kasvoillaan. Pete oli ollut salaperäinen ja viisas ryppy leikkasi otsan, mikä Pertin mielestä oli tullut paljon korkeammaksi sitten viime näkemän.

Ehkei tämä vielä ollutkaan taivas? Ehkä nyt oltiin vasta matkalla viimeiselle tuomiolle?

Pertin mieli tuli onnellisemmaksi ja mieli rauhoittui. Hän tunsi sisimmässään vaeltavansa jotakin suurta ja odotettavaa kohti.

Toiset olivat jo menneet levolle, Tom ja Julius omituisella "näkemiin" toivotuksella ja Pertti nautti onnestaan Elvin rinnalla.

He menivät aina keulaan asti halkaisijapuomille istumaan. Verkko oli vielä lämmin ja hyvätuoksuinen. Jalat painuivat siihen kuin sammalmättääseen. Mastojen hopeaiset purjeet suippenivat korkeuksia kohti. Ruorissa seisoi tumma varjo, jolla oli pehmeät kuun silittämät ääriviivat. Peräsalongin ovesta tunki lämmin valoläikkä kannelle. Kaikki oli Pertistä hiljaista ja aavemaista.

— Bertel, muistatko kun kerroit minulle albatrosseista ja merimiesten sieluista? Halusit kerran itsekin muuttua kevyeksi ja vapaaksi kuin lokki.

Meri oli fosforinhohteinen. Puomin alla uivat delfiinit ja niiden varjot piirsivät kuin lumiaura pehmeän uran veteen. Keulassa särkyvä vesi putosi heidän jaloilleen tulipisaroina.

— Uskaltaisitkohan lähteä kanssani, rakas?

He nousivat seisomaan puomille. Elvin hento vartalo taipui tuulessa ja
Pertin täytyi tukea häntä käsivarrellaan. Pertti katsahti Elviin.

Elvi hymyili odottavasti ja salaperäisesti.

Yhdessä he hyppäsivät. Yhdessä otti heidät tuulenpuuska hoiviinsa, kuljetti heidät avaruuteen, loistavaan kirkkauteen. Kaikki oli kevyttä. Sielu ja ruumis muuttuivat linnuiksi ja koko avaruus muuttui pehmeäksi höyhenpatjaksi, missä väsynyt mieli saisi levätä.

* * * * *

Vihainen, pistävän kylmä hyrsky haroi ruumiin tukkaa. Kädet levisivät kuin viimeiseen syleilyyn — tai lieneekö aalto tehnyt sen? Syvyys veti puoleensa. Ruumis taivalsi alaspäin loppumattoman pitkän ajan, pysähtyi sitten ja jäi virran vietäväksi.