Title: Tschandalan vanki
Author: Ain'Elisabet Pennanen
Release date: April 30, 2022 [eBook #67956]
Language: Finnish
Original publication: Finland: Ntamo
Credits: Tuula Temonen
Kirj.
Ain'Elisabet Pennanen
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1907.
Hän kullasta paulaa kalkuttaa.
Muistoni lintu.
Dionysos 1-2.
Hebrealainen.
Kai keijun kevyt on!
Miksi aiot?
Najadi.
Kyyneleitä.
Viftin jälkeen.
La petite!
Tuskaton keiju.
Unilaulu.
Unelmissa.
Metsätiellä.
Sadesäässä.
Kaks vierasta.
Miksi hällä huulet värjyy?
Runoiltu lempi.
Hyveittemme esi-isät.
Miihkalniemi.
Suuri myrsky.
Pikkunen Salome.
Kyttyräänsä ujostelevalle.
Leikkivä lapsi.
Ikuiset jumalat.
Suuri-mies.
Suutelet meille unhoitusta.
Ääni.
Sama tahti.
Ajatti taatto kartanostaan.
Kuta — sitä.
Kilpakosijat.
Löytyis vielä pieni polku.
Ilmassa helähti!
Aurinkoa.
Liian myöhään.
Ruusuni kuolo.
Epitaphium.
Tschandalan kaupunki.
Ensi ongelma.
Kuoleman kihloissa.
Unelmoitu.
Moirat.
Kuudanyö 1-5.
Miihkalin kallio.
Ulapalla.
Tunteen rukous.
Kirous.
A ja O.
Keski-yössä.
Keijujen luona.
Kaukainen kauneus.
Vanki.
Jobin lohduttajat.
Iäksi.
Moni mieletön haave.
Oi, äiti, äiti.
Erämaihin.
Hän unten on päiväin paahtama,
on huikaistu auringon mailla.
Nyt astuu arkensa raukeena,
Puol'uinuvan, untelon lailla.
Hän sielunsa hehkut yksin joi,
kera haaveiden haamujen horjui.
Ja kummia kuvia elosta loi —
pois neuvot ja neuvojat torjui.
Vaan joukko ei anteeksi antaa voi,
kun yksinastuja kulkee.
Yhä julkeimmin sen tuomio soi,
mut kulkija korvansa sulkee.
Hän kulkee kalvaana karttaen,
mut itseksensä laulaa.
Salapolkuja vieläkin astuen
jo laittaa kullasta paulaa.
Hän kullasta paulaa kalkuttaa
ja riemuissansa hymyy:
kai elämän kerran paulaan saa
ja elämän syliin lymyy.
Ken se liekin? Unteni hämy sen toi.
Lintu pienin? Kainona pyrki se luo,
Enkö tuntis! Tuttu kun ääni taas soi,
lintuni laulu.
Kas! Se onkin muisto jo mulle kallis,
hellä, — hellin? Kerta se — niin ah silloin
riipi rinnan, raasteli — — mut et salli,
lauluja noita?
Ei siis! Kätken lintuni työt jo tuhmat,
Pieni värjyt? Poskeni sulle painan.
Suuta hellin. Vaikeni vaivat summat
lintuni töistä.
Ilta hetket antavi armaat, kas! Oi!
Tuolla puiston kuutamo hehkuu, uhkuu,
tenhovälkkein kiitävi virta, soivat
sirkkojen viulut.
Lintu, lintuin, leikimme kerran ennen
puiston yössä, huumaava tuoksu leyhyi
ruusuvöistä, uinuimme rinta rinnoin
nuorinta hurmaa.
Sentään, pienin, luule en minä huolien
että hetket yöhyen vielä silloin
riemu korkein ollut ois. — Sydän kuollen
eroa itki.
Muita teitä kohtalo johti. Kumman
ihmemaailman tuntea sain ma, uuden.
Meidät, lemmen, puiston ja surun nuoren
unohti aika.
Mutta kiitos, lintuni, aina sulle!
Sulta sai mun eloni ensi hurman,
annoit ensi lempeni laulut mulle,
kaunista kylvit.
Muisto vanhin. Unteni hämy sen toi.
Lintu leikin! Hellänä pyrki se luo.
Ällös värjy! Siunaus suurin nyt soi
lemmestä lasten.
Sei klug Ariadne! — — — — — — Ich bin dein Labyrinth.
Miksi solmian kukkasvöitä —,
häntä kiinikö kiehtoa vois?
Pian tanssien kukkiin hän kiertyy,
pian tanssien kiertyy taas pois.
Miksi solmian kukkasvöitä?
Jäävät okaat mua pistämään.
Ikihaavat hän rintaan viiltää,
kuinka varon ja väistänkään.
Hälle solmian kukkasvöitä,
hän mun viehätti solmimaan!
Ja nyt sokkona sokeimpana
kera jumalan pyöriä saan.
Jos astuisi hän vielä joukossamme ja johdattaisi oppilapsiaan, minä myöskin tuohon seuraan saisin. En uskois hänen taivaitaan — en siitä mitään hälle suotta virkkais. — Nuo tahtoisin mä nähdä silmät vaan! Nuo äärettömän rakkauden silmät, hänet nähdä, jok’ oi' aina hieno — ja ihmeen yksin…
Keijun, keijun kevyt on! Kai kevyt on, kun kiharat on seitin verkkoa, ja siivet suuren perhosen, ja jalka sorja notkea!
Kai kevyt on, kun rintansa, kun rintansa vain sykki vastalempehen ja liekki hetken — haihtuen! Kai keijun kevyt on!
Miksi aikoo sini-aalto, miksi nurmen kukkanen, miksi kesän kuuma säde, miksi taivaan tuulonen?
Kuin aalto ja tuuli ja säde ja kukka mun mieleni alati ailakoi! He kysyvät multa, miks aion ma rukka, — en vastata koskaan heille voi!
Salmen rannasta salmen rantaan aallon kantelokielet käy. Virranmiehen on rinta rikki, päänsä aalloille uupunut.
Sairaan soittajan kiharoilla leikin hiljaa itseksein. Kastan veteen ja ylös vedän, pisar välkkyy päivää päin.
Iltasella kuutamossa keiju etsii kultoaan. Keijun kulta, musta perho on jo mennyt nukkumaan.
Perhopelmu oli ollut päivän pitkän yli veen. Keijurukka ikävissä pienen itki kyyneleen,
Istuu perhon siiven päällä
keiju hiljaa nyyhkien.
Siro ruumis vavahtelee, —
vait on perho, miettien —.
Puhuu keiju haikein äänin:
— Kuin mua eilen kohtelit?
Kotiin tulit kukkamaista —
kovin varmaan viftasit!
Ilakoiden riennän luokses,
suuta sulle suihkaisen.
Huomaan: sull’ on silmät harmaat,
kovin naama punanen.
Tiedustelen vointiasi,
osaa ottain huoliisi,
katsot mua untelosti
sitten vastaat vainen: — Nih!
— Missä kulkee kultaseni?
— Kuutamossa vaan!
— Mitä miettii maireheni?
— Päivyt-uniaan!
— Miksi hällä hajahapsi?
— Tahtois tanssimaan!
— Vasta maahan vaivuit, lapsi —
— Nousis uudestaan!
Tuskaton keiju heijaa oksalla mäntypuun. Utuiset hunnut leijaa edessä vanhan kuun.
Tuskaton keiju kuulee
soittoja yöhyen.
Oksissa puiden tuulee
hyminä rauhainen.
Vangita keijun rintaa perho ei enään voi. Keiju jo kaukaisintaan, kumminta unelmoi.
Hajalla hiukset kuljen ja kylvän valmuja. Suruilta silmät suljen, saa huolet hukkua! Hukkukaa!
Kaikille kalvenneille
valmuja, almuja.
Ken syöksyi harhateille,
saa myöskin nukkua.
Nukkukaa!
Unissa kohta näet keitaitten palmuja. Kultaansa unten käet saa sulle kukkua. Kukkukaa!
Ma kuljetan tumminta vankiain, se perhojen kruunattu kuningas on. Sen siivet on särjössä, sairaat niin, sen tie on tuskissa lennoton.
Sen peittelen silmät mä päivältä, se tuntee päivästä pistoksen. Ma kuljetan kultaista vankiain. pois varjoihin vuorien.
Oisit tullut poikanen, saanut oisit ruususen, immen tumman ruususen nähnyt immen kyynelen.
Mielihyvin leikkityössä viihdyn päivän hämärvyössä, aikaa tappain kirjoitellen, laulelmia punoellen.
Silloin äkin valo voittaa, päivän pojat maille koittaa, mustan pilven rakosesta tuikahtavat, kaposesta. Yli metsän, nurmen kulkee, hyväilyihin kylmät sulkee, valkojalat järveen kastaa, naurain tervehdyksiin vastaa.
Taas jo kaikkoo varsamaiset, rakastetut veitikkaiset. Pimeämpi pilvi silloin kuusikorven rintaa illoin.
Tuo niin mulle lemmenleikit muistuttaa ja mieleen tuo. Kera nurmen, metsän synkän sateen surun sydän juo.
Sun pääsi jo vaipuu rintaan
ja huoneessa hiljenee
ja sisintä hiljaisintaan
mun sieluni kuuntelee.
Kaks kiihkeää, kaunista unta!
Kaks vierasta kuitenkin!
Ja yhteinen valtakunta
on särkynyt suruihin.
Kaks vierasta vihille tullut!
Kaks köyhää, kurjaa nyt.
On haihtuneet haaveet hullut,
tuli rintain jo jäähtynyt.
On hiljainen, hiljaisin hetki…
takan hiilet jo tummuneet…
ja tunteet suruisetki
on tyhjinä hapuilleet.
Mut yhä kun pääsi vaipuu,
poves mykkänä myrskyää,
mun täyttää ääretön kaipuu
sun tuskias viihdyttää.
Ma tahtoisin povelles asti,
sua suudella uudestaan,
sua suudella hehkuvasti
tän kerran viimeisen vaan.
Ja jäähyväishetkenä antaa,
mikä mielehen iäksi jää,
mitä voisimme ylpeinä kantaa
ja muistoksi pyhittää.
Miksi hällä huulet värjyy, ranne niinkuin heinä heikko?
Tapansa on kumman tuhmat: öisin käy hän varkahissa kuutar-rouvan kamarissa kootaksensa kissan kultaa kuollehelle kullallensa.
Ällös, kulta, kylmi, ällös, hieno, hylji, vaikk’ kelmeni impesi kasvot, runo-impesi raukean sun!
Valot sammuta kammios ennemmin minut pitää pimeä hellemmin, ja ma kertoa voin, miks kalpenin noin: minä lempeni laulaen koin.
Niin oudosti rännissä raksuttaa, joku poikanen, pirun poikanen. Minä pöytäni ääressä valvoa saan, yhä huoleni ne on samat vaan.
Kenen piru se on, joka vainoo mua? Se turhaa on, sinä tahditon! Ei ole mulla aikaa hutkia sua! Omat piruni myös on pentuja vaan. Niitä hoitaa saan, niitä piiskataan, joka päivä maidolla ruokitaan.
Ken viskoo tuoksuja valmujen?
Ne tulvaa sierainkaariin
ja luomiin silmäin raukeiden.
Saan kohta jo unien saariin.
Univalssia harmaat hyttyset
ne tanssivat kattoni alla.
Niin sulosti sammuu päivyet
kesämajani kukkulalla.
Joku unosen aaltonen ailahtaa
ja kuiskii "hyviä öitä".
Sydän muistaa jotain laulajaa,
unin haastanen höperöitä:
olet kirkkain poikia Apollon,
siks veljeni sinua lemmin!
Sinä uskot unia auringon
yhä laulain sointuisemmin.
Vielä silmäni auon ja huokaisen:
myös rukoilla, iltani, muista:
oi, elämä kumma ja kultainen,
serenaadiin suruni suista!
Taas unosen aaltonen vierähtää,
ne velloo uudet ja uudet — —
ne soutaa yli — en totta nää —
vain uneni satujen suuret.
Suuri myrsky kiiti mulle kukkamaahan.
Katselin tuota ja säikähti mieli,
mutta ääntä en ainoota äännä.
Suuri myrsky löysi oitis hyödynheinät.
Katselin tuota ja hymähti huuli,
mutta ääntä en ainoota äännä.
Suuri myrsky riisti sitten kunnian kukan.
Katselin tuota ja silmääni kyynel,
mutta ääntä en ainoota äännä.
Suuri myrsky taittoi ystävyyden yrtin.
Katselin tuota ja kohosi rinta,
mutta ääntä en ainoota äännä.
Suuri myrsky etsi rakkauden ruusun —. Hypähdin silloin ja vihlovasti huusin, ruumiini heitin mä lemmen lehden päälle, ja katso: taukosi myrsky.
Koko maailman tahtoisin rikki ja kahtia revästä näin. Ja jos silmäni vihasta itki, lyö tulta ne jälkeen päin.
Ja ulapan äärellä seisten
mä myrskyä uhmailen.
Ja salaman taivaalta lyöden
vain taivasta herjaisen.
Ja sormeni timanteilla
myös tyyntä mä kiusailen
ja voileipäleikkiä vanhaa
vain rannalta viskailen.
Ei nimeni kaunis, kuulu,
mut varttani hierotaan.
Ja exotiikkaa imin,
jo niin mua vierotaan.
Kas taivas on mulle suonut,
mitä jumalat rakastaa.
Ja hetki on mulle luonut,
mitä tuhannet tavoittaa.
Ja jos kruunun kerran saisin,
niin narrit ruoskisin,
ja sitten heidät veisin
taas maskeraateihin.
Sinä viimenen narriparka,
joka seuraani innoin hait,
olet kaikkein halvin hölmö,
mut minut viimein nait.
Ja vaikka ma sulle nauran, niin luonani usein käy. Ma aina laulaen tanssin, ei suruja meillä näy.
Sä hyvin näyttelet. Sen siksi siedän.
Ja kyttyrääsi tuskin huomaakaan.
Ma aplodeeratakin innoin tiedän, —
saan muutkin sua uskomaan!
On leluni kaikki rikki ja nukkeni halki pää. Nyt itkua, valitusta — torut äidin peljättää.
Niin ennen — nyt ei toisin, lelut vanhat rikki lyön, — mut särjetyn tähden itken ja torun pitkän yön.
Ma aina etsin jumaloita
ja noita löydän ihanoita.
Ain uuden kanssa henkevätä
on arvostella elämätä.
Näin vuoroin kuolleisiin ma kiinnyn,
ja vuoroin eläviin taas piinnyn.
Kun kävin vielä kouluani,
sain lempiä vain kuolleitani.
Mut yhden seuraa tyrkytettiin
ja moni tunti myrkytettiin.
Sen hyljin ensilemmen aikaan —
kuin paljon pahaa siitä saikaan!
Mut surun käärmeen tappoi Nietzsche
vaikk’karmi: „Vergiss nicht die Peitsche!
En säikkynyt mä sentään tuota,
mut mennä täytyi hänen luota,
kun luin ma: "Sju små kvinnospråk",
— jo harakatkin nauroi krook!
Mut uskoin yhä suurta miestä
en kauan empinytkään tiestä,
Vaan paiskoin kaikki kirjat kiini.
Juomatta moderni jäi viini.
Nyt muutuin itämaalaiseksi —
vain niinkuin mielikuvat keksi!
Ja jäykin ilmein harson alla
ma kuljin kummaks kaikkialla.
Mut mennytkään ei vuosi multa,
kun mun jo löysit, uusi kulta.
Vaan, kaikkein viime jumalani,
sa lienet vaikein jumalani!
Niin jumaltahtos uutta vaatii
ja uudet lemmen lait laatii.
Mut tottunut kun jumaloihin
ma olen, tyranneihin noihin,
niin tiedän, kuinka heille ollaan
ja heidän kanssaan toimeen tullaan:
vain puolin mielin eessä seistä,
ja sitten tehdä ero teistä,
ja elää päin ja vastoin aivan
näin antaa teille tunne vaivan.
He, kas, lempii koko hehkullansa
vain eksyneitä lampaitansa.
— Tuletko suuresta mailmasta,
suuri-mies?
— Sieltä, sieltä, suuresta vaivasta,
kukaties!
— Mitä opit sinä suuressa maailmassa,
suuri-mies?
— Siellä opin minä lemmellä leikkimään,
kukaties!
Suutelet meille unhoitusta, unhoitusta vaan!… Haihtuu hurma niinkuin haihtuu lentävä tähti syvään sineen, surun syvään äänettyyteen. Kuulen siellä kellot soivan, kaiken lopun kummat kellot. Valojasi vannoessa korkealla kukkulalla, yössä kesäkirkkahassa kuulen vaan ma kellot soivan kumman kaukaiset ja kylmät kellot.
Ma kuuntelen kyynelsilmin, — ei lempi ikuinen! Tuo lempi, perhokulta, kaikkein häipyvintä. Niin hehkuen kumpuvan äänesi vuossa ne puhkeevat tuttavat valheet kuin kirjavat ihanat kuplat, punapilkkuineen, sinisoiluineen, ne pyörii, tanssii, särkyy pois — on nopea kuplien kierto.
Ma kuuntelen kyynelsilmin, ja värjyn, ma valheista värjyn! Niin rakkaita valheita kaikki ne on, niin totta ne muistuttaa! Minä aina noin lempiä voisin, siks aina ma vaikenen. Kylmä, kuuma, myönnän taikka emmin, minä yksin, yksin lemmin.
Jo kuljen lumottuna — en tiedä itsekään — kuin huimistunut sokko, mua kutsuu yksi ään’!
Mua kutsuu yksi ääni,
en muuta kuulla voi
mua kutsuu yksi ääni,
oi, kuinka soi, se soi!
Se onkin tuhat ääntä,
ne tulta väreilee,
ne on niin kiihkon hurjat,
ne myötä riuhtasee.
Jo lienen itse ääntä, mi rinnan täristää. Ma syöstään, syöstään kohti — — — kiviseinään murskaks pää — —!
Sadepisaroita… sadepisaroita sama tahti… sama tahti… särkyin pisar tipahtaa.
Yössä tuolla muuten hiljaa,
Yössä niitän päivän viljaa,
kylmän kesän karpaloita,
niellä marjat karvastaa.
Sama tahti… sama tahti…
pisaroilla sama tahti…
Hymy ompi hyvä vahti!
Nousta ei saa myrskysää.
Pelkään, että tuulis tuimin, pelkään, että riehuis huimin — tuhma oisi raivo tää!
Pisaroilla sama tahti, hymy ompi hyvä vahti! Jos nyt nousis myrskysää, kuolo oisi mulle tää.
Nyt turman ruoskat vingahti! ja surman soihdut singahti!
Ajatti taatto kartanostaan, ajatti yöhön asunnostaan, ajatti yöhön tyttölastaan, kirosi kylmä kynnyksellä, kotia käydä kielsi.
Hän vielä viipyy taaton tiellä Anellen auki akkunoita… kun yössä tuulet tohajavat, ja peikot tummat tuijottavat, ja pelko päätä puistuttaa, ja surman pieni sulhoks’ saa.
Minä olen kuin nuorallatanssija
ja nuorani mun on lempi.
Kuta kummemmin minä muksahdan,
sitä hyppyni herttaisempi.
Mut maallikot alhaalla ennustaa:
— Hän nuoralla niskat taittaa! —
Lopuks numero hienointa ohjelmaa
on aikomukseni laittaa.
En tiedä, laulanko nyt jo mun joutsenlauluain, ja sävelten helkkyellen käyn kohti kuoloa vain.
Tai nytkö vasta päivä
mun nousee loistossaan,
ja soittooni sylkytellen
käyn kohti lempeä vaan.
Kas käteni toinen mulla on olalla kuoleman, mut toisessa näät sä ruusuin niin tummina hehkuvan.
Löytyis vielä pieni polku, jota keiju kulkis, jota kulkis kuutamossa, surut syvään sulkis.
Kehräis, kehräis kultalankaa uuteen unten vyöhön. Kiertäis, kaartais peikon pesää, ettei eksyis yöhön.
Säveleitä, säveleitä, ilman täyden säveleitä autuanna kuulen.
Riemuin sinne sävelmereen, solisevaan sävelmereen sävelenä kuolen.
Ja tummista tuskistansa mun sieluni sukelsi pois. Ja äkkiä elää ja hehkuu kuin juopunut riemusta ois.
Ja loistavat kirjokuvat
mun eessäni kimmeltää.
Ja säihkyy ja soipi ilmat
ja elämän aukeevan nään.
Ja on kuin öisin ma ollut
laps lemmen vain ainiaan.
Ja valojen aaltoja uinut
ja kukkia kylvänyt vaan.
Ja polvilta polville noussut
kuin tapa on keijujen.
Ja sylistä siirtynyt syliin
ja riemunnut keväimen.
Ja on kuin oisi nyt mulla
suur’ päiväkin valjaissa vaan,
me kiidämme kukkakenttää
ja heinästä ruoskankin saan.
Me ilkamoiden mennään
ja pyhimmin peuhataan.
On nuoret ratketa riemuun, —
mut vanhoissa kuiskaillaan.
Joku suuri sammakko loikkaa,
hui! häijyä hätkähdän.
Mut taas lyön päivää päähän,
saan hyppimään oitis tän.
Monet leikkivät tuulen henget
ne huulia koskettaa.
Mut huulet yhä vain hymyy
kosteina puol'aukeaa.
Kun kyynärpäälle perho
taas lentää leikkimään,
niin nauraen häntä katson —
kujeensa pohjaan nään.
Ja voimakkaasti hengin —
puhallan perhon pois!
Oi, oi! Sa elämä kumma!
Enään tuskat kuin tulla vois!
Mun kukkaini valtakunta kevätöissään väräjää. Sen umput huojuvat unta niin vaaleaa, pehmeää.
Sen umput valkean hempeet
kai aurinko suutelee.
Kun aukovat silmänsä lempeet,
yö hiljalleen haihtunee.
Yön myrkkyiset ruskeat perhot
luo kukkaini liitelee.
Niin arkana valkeat verhot
ens’ suukoista vapisee.
Punertuu purppuraan lehti ajan outona hehkumaan… Kun aurinko viimein ehti — päät umppuini riippui vaan —
Ystäväni, Teidän täytyy lohduttaa minua: minulla on oikea suru.
Olen hyvin alakuloinen, enemmän kuin alakuloinen, linnassa ei ole niin pimeätä soppea, jonne voisin hiipiä haikeana kätkyäkseni.
Tiedättekö, oletteko koskaan varomattomuudesta tai huolimattomuudesta saaneet aikaan jotain hyvin pahaa, syvästi onnetonta, iäksi auttamatonta? Loukannut esimerkiksi jotain armasta olentoa, joka sitten ainaiseksi arkana ja hermostuneena vetäytyy luotanne, taikka, jos hän tulisikin takaisin, katsovat hänen silmänsä kuin ainaiset epäluulon ja epäluottamuksen kysymysmerkit, ja tämä on vaikeampaa kestää kuin hänen täydellinen poisvetäytymisensä.
Minun täytyy kertoa Teille, mitä on tapahtunut. Tehän sallitte sen? En voi sitä Teiltä salatakaan, en saa sitä muististani, voin huutaa, polkea, vaikeroida, ei auta, ei parane: olen sotkenut ruusuni.
Kauneimman, uhkeimman, kesän kuningattaren.
Ruusujeni ruusun.
Sen jälkeen on kuin ei mitään muutakaan ruusua enään tarhassani kukkisi, kuin ei päivä viitsisi paistaa eikä linnut laulaa.
Taitamattomasti olen astunut sen päälle.
Kuinka?
Seisoin ja tunsin, että sotkin jotain, jotain elävää…
Vavahdin oudosti ja nostin nopeasti jalkani astuen syrjään. — Katsoin ja näin kauhuin: ruusuni oli siinä, lysässä, runneltuna, repaleina.
Sydänvereni seisahtui…
Tuijotin jäykkänä, kylmänä, myrkytettynä.
Äkkiä poltti häpeän punastus kasvojani, rintaani vihiäsi ja repi ja pisti, kuin monta terävää säilänpistoa perätysten.
Kuinka, kuinka tämä tapahtui?
Se oli kauheata.
Kukaan ei saa nähdä minua.
Vihdoin nostin lattialta tuon musertuneen raukan, sen lehdet, jalot vielä repaleinakin, näyttivät hienossa lihassaan selvät jäljet kengänkorkoni raudoista — — Katkerat kyyneleet tulvivat silmiini, suutelin raadeltua anteeksi anoen — — katselin taas ja nyyhkytin jälleen kuin onnettomin lapsi.
Ketä silloin kaipasin? Isoäitiä. Isoäidin helmaan olisin kätkenyt ujostelevat kasvoni. Helmaan tuon hienon, kultaisen eukon, joka osasi lukea kasvojen ilmeitä ja silmäinluonteja.
Keikkasin ruusun irti varrestaan, nyppäsin pois kehrän pahimpia risoja ja asetin sen vesilasiin.
Lopulta en voinut sitä katsella.
Sen näkö oli viiltävä, sen haavat piirtyivät rintaani.
Minä, minä olin barbaari, murhaaja, tylppäsormi, ulkonevaposki.
Nyt sain sen sanotuksi Teille. Teillä on syytä olla pahoillanne minusta.
Olin kerrankin mennyt ohi ruusuni näkemättä sitä, olin mennyt tunteettomana kuin tylsin palkkapiika, ja helmojeni heilahdus oli sen kaatanut.
Olinhan kertonut Teille ruusustani. Puoliujosti — oli hauska yllättää Teidät todellisuudella. Te lupasitte tulla katsomaan sitä. Tunsin syvän salaisen riemun. Teidän hemmotelluille silmillenne saatoin ehkä näyttää jotain, jotain harvinaista, säilynyttä, suojattua, pyhää…
Te tulette pian? Odotan Teitä ikävöiden.
Sanon sen Teille nyt:
Ruusua kasvatin Teitä varten.
Siinä on suruni ydin.
Kauan istuin ja muistelin. Muistelin hellyyttäni, hoitamisintoani, ylpeitä toiveitani, toiveet niin ylpeät kuin kuumat, sähähtelevät salamat.
Aina minussa lauloi: ruusu, ruusuni, sydänverikukkani.
Tumma, tulinen, sametin pehmeä lehdiltään.
Sen tiesi, vanhaa jalostettua verta itämailta.
Ruusuni itämailta.
Tunnette kaihoni itämaille.
Ummistan vain silmäni ja mielikuvitukseni kosteassa, kuumassa yössä heti loikoilen jossain Persian, Indian helmoissa.
Melkein aistittavasti kaikki tunnen, kuulen, näen… kukkain tuoksun, satuisen, runsaan, uneen myrkyttävän tuoksun. Siellä täysmuotoiset, kaarevat ja silkoiset, käärmeenviisaat lapset yksitellen puiden alla liikkuvat. Kuuma tuuli kohisuttaa lehtiä, pyhän virran laine leiskahtaa … oi untelona noihin kuviini ijäksi uinuisin!
Ruusuni oli viesti sieltä. Sieltä öisistä ihanuuksista.
Kun sen kehrään äkisti satuin katsomaan, tulvahti sydämeeni melkein säpsähyttävä onnen aavistus, vapisevat käteni kostuivat, vereni vilkastuivat. Minulle tuli niin kiire, kuumeinen kiire jonnekin outoon, salaperäiseen, tummaan, ihanaan. Elämässä saattoi saavuttaa jotain.
Ruusu tuossa oli päämäärissään.
Täynnä lepäävää kauneutta, koskematon ja ylhäinen.
Sen täyteläiset purppurahuulet olivat kuin ylpeimmän immen, joka salli itsestään vain kuninkaiden nähdä suutelo-unia.
Voinko sen sanoa?
Ruusu oli minulle symbooli.
Symbooli siitä, miksi tahdoin sydämeni, rakkauteni.
Te ymmärrätte minut.
Kuinka, kuinka olin sen kaatanut!
Osoittaisivat minua tylpillä sormillaan, jos tietäisivät ruusuni lopun.
Mitä he välittäisivät traagillisuudesta siinä!
Kuinka he vaikenisivat hienotunteisesti ja ihmettelisivät.
Olin huolimaton, varomaton, hullu! — — hyvä jumala, ovathan ne vikoja!
Mutta he sanoisivat, että olin väsynyt, kyllästynyt, tunteeton. En viitsinyt enään hoitaa ruusuani. Ja ilkkuisivat alhaista ilkkuaan niinkuin aina, kun näkevät jotain hienoa värjöttävän sairaana, alakuloisena, riepuisena.
Tuossa nyt on sen musertunut kauneus marmoripöydällä. Heleätä verta valkealla pohjalla!
Sen lehtien lomasta kuuluu kuin viime uikutus…
Olinko mieletön, kun sen sotkin — — tämä on sietämätöntä.
Hillitsen itseni. Ummistan silmäni ja painan ruusun huulilleni…
Sen vielä täysin ihana tuoksu täyttää sieraimeni.
Se on kuin rakastava nainen, jonka särkynyttä sydäntä uskoton lemmitty uudestaan suutelee… hän kuolee, mutta suutelee kuollessaan.
Juovuta minut vielä kerran tuoksullasi, hengittää sinut tahtoisin sieluuni.
Ehjänä en enää sinua näe.
Kätken sinut, etsin somimman rasiani, iso-äidin lahjan, jonka kanteen on koverrettu onnen temppeli ja säilytän sinut syvällä, syvällä piilossa.
Vanhana kerron tarinasi, vanhana lempeänä mummona jollekulle lemmikilleni, joka iltahämärässä takkatulen räiskiessä polvilleni hiipii.
Rasian kansi on kiinni… käteni painaa kantta… katselen ulos.
Ilta on hiipinyt yllemme.
Sydämeni on täynnä sanatonta surua.
Katselen kauas ja kauan.
Mikä ilta! Miksi niin kaunis juuri nyt?
Kuulakas taivas ja sen rannassa purppurainen pilvisaatto, reunat hehkuen kullassa kuin polttava tuli.
Metsässä tummaa, hiljaa, jännitettyä.
Iltani lohduttaa, lupaa, ennustaa — — —
Sielussani herää jotain — —
Mitä? Sitä en saa kertoa — en Teillekään — —
Mä hengen haudasta vein taaskin hautaan, mut tiellä paistoi aurinko ja usein kuu Myös mielistyin mä moneen outoon nautaan, ja juuri ennen hautaa oi’ hauskin rendez-vous!
Askeleissas lokaa, jäätä,
seuranasi hylkyväki.
Kanna siellä pystypäätä,
Herra senkin kuuli, näki.
Siellä sull’ on lapsuuskoti,
mennyt nuoruus, äiti, veli.
Yksi päivä tuskat poti,
mitä muiden ikä eli.
Aatelinen unelmissaan
pysähdy ei puolitiehen.
Tschandala saa kaupungissaan
ylhäisemmän naisen, miehen.
On murhe suuri sen lapsosen, joka syntynsä kiroaa. Epäluulot se ylhäin ihmisten ja koston alhaisten saa.
Musta vieras rinnoiltani kiihkoin riisti suudelmat. Sulle soitan, kirkas haave, suuren lemmen unelmat.
Julma vieras viilsi rintaan
kuolon haavat vuotamaan.
Sulle puhkee, pyhä harha,
veriruusut loistamaan.
Hornan miesi kuilun kitaan kostomielin syöksi mun. Viime katse, kyynel, kuiske, jumalani ainut, sun!
Sinä kaipasit kirkkautta ja hiljaista iloa. Sitä oli, sitä olihan kerran — oi, jumaluus aikoja!
Lopun tippuvat veriruusut,
ilo, tuskani kuumeinen.
Kun nauraa, ilkkua koitan,
kera kammoni kilpailen.
Kas rinnassa auki on haava,
syvin syvien haavojen.
Verikukka jos vieläkin puhkee,
sa poimi se viimeinen!
Sen kuihtuneet siskot sulle niin kerran hehkuneet ois. Tämä kukkani ei sua loukkaa, sen antaja uupuu pois.
Miks minun uneni itkua täys?
Se eilen onnea paloi.
Sua lemmin ja astelin itseksein —
suur’ taivas kultaa valoi.
Se eilen vieri niin kauaksi pois.
Kade sattuma kauvan jo vaani.
Se eilen vierikin iäksi pois —
meni iäksi luvattu maani.
1.
Ja hiiri mun herätti yöllä, se seinääni nakerti niin. Ei pikkunen sievä hiiri mua saanut suutuksiin.
Mut seuraksi sille alkoi sydän-rottani kaivertaa, Se vanha ilkeä rotta, min pettynyt lempivä saa.
2.
Kuin ystävällinen kuuriani
Taas seinille kuvia luo.
Salakummia kuviansa,
ne lauluni vanhat tuo.
Ja ma yöhön kuiskin hiljaa
taas hurmasta suukkojen.
Mut hetken vain ma hehkun
olen kuoleva kukkanen.
Ja kyynel vieriä alkaa,
se kymmenen siskoa saa.
Ne kyynelet juhlia tietää,
sydän suuri kun uinahtaa
3.
Olen lapseksi jälleen tullut, ja sylihin kaipaan vaan. Käsivarsillas minua veisit ja tuutisit uinumaan.
Me puistossa ympäri käytäis,
sinä taruja kuiskisit.
Ikitaruja lemmestä noita,
mitä muillekin laulelit.
Jos totta ne lainkaan ei oisi, osaan valhetta rakastaa —, niin monesta valheesta join jo elon hienointa hekkumaa.
4.
On kumma vaan tuo sydän, kun kaikki se kadottaa, se laulussa suukkoja antaa ja laulussa suukkoja saa.
Eteeriset suukot nää hienot, ne on suita ja sinä ne saat. Ne oikeat suukkosi tiedän, ne pienille tytöille jaat.
5.
On rauhaa nyt jo tullut, sydän hiljaa nyyhkii vaan. Se nyyhkii niinkuin nyyhkis itsensä nukkumaan.
Sinä, rauhaa lemmit, rakas, se eikö ollut niin? Jo kohta mun poskeni peittyy lumikukkiin valkoisiin.
Ma akkunallani istun, kuu salmeen pilarin luo. Ja kostea öinen tuuli kohun Miihkalkosken tuo.
Siell’ alhaalla kosken alla
tarun kallio kohoaa.
Koko seutu ympärillä
on oudon kamalaa.
Kun yö on kauneimmillaan
— taru vanha väittää vaan
mies aallon harjalle nousee
ja huutaa armastaan.
Mies on se kaunis Miihkal,
talon lempi hän emäntää.
Mut nainen renkiä nauroi,
sekos tältä kuuma pää.
Niin kummasti mieltä viehtää
tuo aallon kaunis mies.
Jos olisi vanha aika,
se onnistuis kenties.
Minä tuskani viimeisen veisin
alas tuonne viileään…
ja nousisin haamuna sitten,
kun Miihkalin kutsuu ään'.
Hän alhaalla aallon päällä, minä kiireellä kallion. Ja joku kurja saisi taas tästä laulelon.
Yksinäni ulapalla, rannan tulet sammuu. Myrskypilvet pohjan alla mulle turmaa ammuu.
Soittaa siellä henkikuoro alla sinikuvun. Saman toistaa: sun on vuoro luoksi kuolleeen suvun.
Oi, soinnu kerran, ääni sointuvin, oi, soinnu kerran vain! Niin hartahasti, ja kaunihisti, niin kultahaikeana sua rukoilen — sua rukoilen — kuin läsnä ennen, verhotonna.
Nyt on hetki oikea.
Veri läikkyy lämpimänä,
sielu vapaa, aaluvana,
sydän kuin ois kultaa täys.
En väistyä voi!
En taantua voi!
Suur'innoin ma kuljin
ja tähän ma tulin.
Oi, soinnu, oi soi! Sieltä ylhäältä, oi! Tähdestäni, onnestani, lemmestäni!
Uuden tunteen sointu, kirkkaan intohimon kirkas lämmin, syte tuhat vuotten takaa tulevien tunteen lasten! Nimet sulle tuskin tiedän, mutta mulle kuulu! Yksi ääni, sävel, — miten? Viesti vainen, vaikka vienoin, mistä öisin täysin autuas!
Ilon, hymyn, naurun, tanssin, hengen hehkun, lemmen leimun, tuota joskus tunsin taisin. Siitä tahdon korkeemmalle, siitä, mistä kulku kiihtyy, sinne, missä sielu viihtyy, itseriemuin, muille riemuin.
Ah, pyydänkö paljon itselleni, ja pyydänkö mahdotonta? Mun on niin ahdasta olla. Vain kerran lyö ja soi ja valu ylle, kuin aamuin aamun heiliväinen kultavihma.
Enhän haaveksi. Voimalleni haastan. Tuntoani kannustan ma tunteen ääriin. Tunteet ääret — mitä siellä on? Valomeri, värimeri, sävelmeri — nousu, lento, helke, huume — tulten aallot sulon polttavaiset — taiko haikeet kiihkot, hekkumakin, pyhät innot, rakkauden rauha — taiko, taiko — — koidon inehmoisen kuolo vihdoin!
Ah, ei riitä! En sua tunne, ääni tunteen äärten. Niinkuin lienet, mulle siity!
Sulosaalihiksi sun unosille saan. Ne sua tuutii soittimilla kultakantelon, hoivaa hemmoitellen sormin ruusuisin.
Oi sointu sorja! Unten, aavistuksen mailla saavutan ma seuras muun. Äänes nostaa mulle puolet elämää, äänes tappaa multa puolet elämää — Uusin loistoin palan, hehkun, säihkyn, toisin kuljen, värjyn, lemmin.
Joka väre sieluni, joka solu, hengitys, joka syke sydämen, sua odottaa!
Kuulu jo, kuulu jo, aurinko!
Ennenkuin ma katkeen, särjyn, sammun!
Hetki suurin, rannattoman vapaa
siunauksen hetki…
jossa ikuisena öisin —
laadussani kirkastua voisin —
— — —
taivas aukee —!
— — —
Jos olisin voinut pelastaa sinut kauneuteen, erilaiseen kuin mun, pisar viimeinen vaikk’ olis vuotanut, sinä olisit saanut ruusut, kukkaset kuninkaallisen sydämen. Minä olisin sinusta tehnyt sen jumalan, joka suudeltuaan saa mennä, luoden vielä hohteen elon illan pitkiin hetkiin… Neron ikuisesti kahlimaton käynti, älköön nainen sille este olko.
Sen tiedät, tän ansaitsitko? Vaiko poltinmerkin pööbel-otsallesi, halpa, hillitön lurjus, jonka askeleista nousee inha löyhkä, yhtä myrkkyinen, kuin ruttoon kuolleen koiran raadon, jota suuri päivyt kultaa.
Jos ensisuutelosi ottaa suita varas, niin uusi varas ottaa toisenkin. Jos tallella on suutelosi kaikkein paras, varas vie sen! lienet viekkahin.
Nyt löi se tummin tunti — — tää loppu julmin on — — en astu, seiso enään, vain ryömin, jalaton.
Kuin…? eikö värjy vuoret… maa aukee armahtain… putoa taivaan tähdet…? Ma mitä hain — —! ja sain —
Verissäpäin mä saavun taas luoksi keijujen. Ja riisun rääsykaavun, nuo vaatteet ihmisten.
Nyt keijusiskot itkee
ja nyyhkii kauhuissaan.
Mut viisain heistä kitkee
yrttinsä kiehumaan.
— Oi, missä käynyt lienet,
ken on sun raadellut?
— En tiedä, siskot pienet,
olen yössä taistellut.
Ma astuin jossain siellä
niityillä ihmisen.
Mua kohtas turma tiellä,
kai joku ihminen.
Mut, siskokullat, auta
ei meidän itkeä.
Jos kuolen, tehdään hauta
Nyt saan kai kylpeä!
On sielunsa villi lintu yli kuilujen kiitämään. Niin kaukaa päätän ja mietin: kai kohtalon ylpeän nään!
Mä lähemmä tulen ja kuulen: pari vuotta väliä vaan, taas pikkukaupungin juorut hän tulta saa hulmuamaan.
Joka päivä herätessä tuskan muistan: vanki, vanki! Pakomatkaa miettiessä oveen lyötiin rautakanki.
Joka päivä joku heittää ruusun vangin akkunalle. Kyyneleeni koitan peittää, ruusu, ruusu kurjimmalle!
— Kuka siellä ovella kolkuttaa?
— Me pyydämme päästä sisään!
— Nyt häiritä mua ei kukaan saa —
— Me emme tuskias lisää, — —
(äänetöntä)
— Kuka siellä ovella kolkuttaa?
— Jo voimme kai tulla luokses!
— Nyt häiritä mua ei kukaan saa —
— Sun kärsimme paljon vuokses
(äänetöntä)
— Pirut siellä ovella kolkuttaa!
— Ja sinä et päästä sisään!
Varo, syntejäs et myös anteeks saa
Ja he Herralle juoruvat lisää.
Nyt riehuu kansa Tschandalan, täys täyttyy pyövelin piha. Ovi kiini vielä on vankilan, verin värjyy kuningas-liha.
Verin värjyy ja otsaa hiestaa vaan,
pian saatava pois on pilkku.
Ei jouda hän kuumeessa kuulemaan,
mitä kertoo pyövelin ilkku.
Verin värjyy ja hiestaa uudestaan,
hyvät henget siipiä kutoo.
Kun siivet saavat valmiiks vaan,
niin akkunaraudat putoo.
Ne putoo, putoo — vapaa on!
Hän taivasta aavinta liitää.
Kuin? Tschandala ois toivoton —?
läks siltä lintu nyt kiitää.
Moni mieletön haave haihtui, moni toive on iäksi vait. Oi, kaikki niin toiseksi vaihtui —, sydän, lemmestä kylliksi sait!
Ei lemmestä oikeasta! Se harvoilla kukkii vaan —, niin harvoin kuin armaimmasta oma armas tuleekaan.
Oi, äiti, äiti sen ruusun vaan minä olisin kantanut helmaasi Sen tuonut kotia kartanoon, sen akkunalleni tuoksumaan — — Oi, äiti, äiti sen ruusun vaan minä olisin kantanut helmaas.
Mut senkin runteli maailma; se siedä ei nuoria nuppuja.
Erämaihin aasini ohjaan; on yllämme tähtiyö. Elon turmat jo join ma pohjaan, levon hetki nyt viimein lyö.
Taas kuljen hajallahapsi yöt kisoissa keijujen. On mukana armas lapsi, uus lemmikki leikkien.