MERENNEITO

Novelli

Kirj.

ANNI SORAINEN (Sofia Elisabet (Elli) Hiidenheimo)

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1915.

I.

Vanhojen, korkeiden puiden takaa näkyi kevyeen huvilatyyliin tehdyn päärakennuksen torneja ja parvekkeita. Hevonen kääntyi suurelle pihamaalle, kiersi nurmikkoympyrän ja pysähtyi avoimen kuistin eteen, jota koristivat kirkkaassa auringonpaisteessa vihannoivat ruukkukasvit.

Rattailta nousi nuori mies. Kyytipojan avulla nosti hän matkatavaransa kuistille ja katseli hetken neuvottomana ympärilleen. Tuntui kuin talo olisi ollut kuollut, niin hiljaista oli kaikkialla. Matkustaja astui suureen valoisaan eteiseen. Avoimesta ruokahuoneen ovesta kuului hiljaista astioiden kalinaa. Hän katsahti sinne; kaksi palvelijaa oli pöytää kattamassa.

— Saisinko tavata johtajatarta? kysyi matkustaja.

— Johtajatar ei nyt taida olla sisällä. — Anteeksi, oletteko herra
Kivistö?

— Olen kyllä.

— Johtajatar luuli, että tulisitte vasta illalla, mutta huoneenne on kyllä valmis.

Pian oli uusi tulokas tavaroineen toisen kerroksen huoneessa. Siellä oli kaikki vaaleata, äskenmaalattua ja siistiä. Vuoteen luona olevan sähkökellon nappulan vieressä oli numero. Peilin edessä oli savimaljakko, jossa oli valkovuokkoja. Voi hyvin kuvitella, että kaikissa niissä huoneissa, jotka olivat sijoitetut kahden puolen pitkää käytävää, oli jokaisessa numero ja samanlainen maljakko valkovuokkoineen.

Aarne Kivistö astui avoimesta ovesta pienelle parvekkeelle, joka kuului hänelle yksin. Näky, joka avautui hänen eteensä, oli lumoava. Vaaleanvihreä nurmikenttä kaartui pehmein piirtein alas rantaan. Kummallakin puolen sitä olivat puiston vanhat puut sankkana seinänä. Saksankuusten kevyt kevätvihreys loisti kirkkaana tummia petäjiä vastaan. Pensaskasvien moniväriset ryhmät muodostivat kirjavan etuvartioston ruohokentän reunassa. Alhaalla lepäsi lahti hiljaa väreilevänä, kuvastaen vastapäisellä rannalla kohoavan kallion punertavaa kylkeä epämääräisin piirtein, ja kauempana puiden latvojen takana voi nähdä aavemman ulapan tumman sinen.

Nuoreen mieheen, joka eläen kaupungin muurien sisällä kiireisessä työssä ei ollut mitään tiennyt kevään tulosta, vaikutti tämä näky, auringonpaiste, leuto tuulen henki, keväinen tuoksu niin voimakkaasti, että hän huumautuneena, suljetuin silmin nojasi kaidepuuhun. Siinä epämääräisessä tunnelmassa, joka hänet valtasi, oli paljon tuskaa, sellaista kalvavaa ikävää, jota voi tuntea ainoastaan tällaisena kevään juhlapäivänä luonnon yltäkylläisyyden edessä, kun on väsynyt sairas ja onneton.

Hän jäi pitkäksi aikaa liikkumattomana seisomaan. Kapeat kädet puristivat kaidepuuta.

— Minun ei olisi pitänyt tulla tänne, ajatteli hän. Täällä on aivan liian kaunista ja hiljaista. — Mutta sitten pudisti hän päätään, ikäänkuin karkoittaakseen nuo ajatukset. — Ei, ei, tällaista pitääkin olla. Minun täytyy levätä ja tulla terveeksi ja alkaa uudelleen.

Hän palasi huoneeseensa, avasi matkalaukkunsa ja alkoi purkaa tavaroitaan. Mutta hetken kuluttua tunsi hän niin painostavaa väsymystä, että heitti työnsä, jätti kaikki tavarat hujan hajan ympäri huonetta ja laskeutui leposohvalle.

— Kumarassa seisominen on minulle vielä liian rasittavaa, ajatteli hän.
Pyydän palvelijaa järjestämään tavarani. Kylläpä huimasikin päätä.
Olen totisesti rasittunut, mutta täällä kyllä pian tulen entiselleni.
Tämähän on oikea rauhan paratiisi.

Hän makasi siinä ja kuunteli lintujen moniäänistä viserrystä, joka avoimen oven kautta kuului puistosta. Pian alkoi häntä kuitenkin lepäileminen kyllästyttää. Hän nousi sohvalta ja laskeutui alakertaan. Siellä kysyi hän uudelleen johtajatarta.

— Minä olen johtajatar, kuuli hän nuorekkaan äänen takanaan lausuvan.

Hän kääntyi ja näki edessään pitkän, vaaleaverisen nuoren naisen. Seistessään siinä puettuna vaaleaan pumpulileninkiin, iloinen hymy kasvoillaan, oli hän hyvin vähän sen kuvan kaltainen, minkä Aarne Kivistö oli muodostanut itselleen lepokodin johtajattaresta. Varmaankin ilmaisi hänen katseensa jonkun verran hämmästystä, koska johtajatar ohjatessaan hänet seurusteluhuoneeseen puoleksi leikillään uudelleen vakuutti olevansa johtajatar.

— Niin, niin, tietysti. Olin vain kuvitellut jotain mustaa ja valkoista, harmaahiuksista, vakavaa.

— Ikävä, etten siinä suhteessa voi tyydyttää teitä, naurahti johtajatar.

— Näinhän on paljoa hauskempi. Tekee vähemmän sairaalan vaikutuksen.

— Eihän tämä Kalliolahti olekaan sairaala.

— Ei, ei tietysti ei. Enhän minäkään ole sairas, mutta minulla on hyvin ankara lääkäri. No niin, eihän varovaisuus ole koskaan haitaksi, puheli hän huolettomalla äänellä.

— Eipä suinkaan. Suurin osa hoidokkaistamme on terveitä ihmisiä, varsinkin kesällä.

— Minun täytyy muuten pyytää anteeksi, etten ollut ottamassa teitä vastaan. Luulin teidän…

— Syy on kokonaan minun. Olinhan ilmoittanut tulevani myöhäisemmällä junalla, mutta kun oli kaikki valmiina matkaa varten, niin tuli yhtäkkiä sellainen kiire kaupungista, ettei mikään voima olisi voinut minua siellä pidättää.

— Kukapa ei tällaisina päivinä mielellään olisi maalla.

Päivälliskellon soitto keskeytti heidän keskustelunsa. Johtajatar osoitti Kivistölle hänen paikkansa ja esitti hänet samalla muutamille pöytätovereille.

II.

Ruokasaliin oli kokoontunut niin paljon väkeä, ja sellainen puheensorina täytti huoneen, että tuskin olisi uskonut olevansa äskeisessä hiljaisuuden tyyssijassa. Asukkaat näyttivät olevan parhaasta päästä naisia. Jokunen vanhanpuoleinen herra, parisen heikon näköistä nuorukaista ja puoli tusinaa lapsia täydensi seurueen.

Oltiin juuri istuutumassa pöytään, kun vielä Kivistön lähin pöytänaapuri saapui ja esitettiin. Hän oli tohtori Saarivirta, kolmenkymmenen paikkeilla oleva mies, joka ehdottomasti herätti huomiota komealla ulkomuodollaan. Tumma tukka oli tiheä ja hiukan aallokas, piirteet säännölliset, iho terveen ruskahtava. Silmät olivat vaaleammat kuin mitä olisi hiusten väristä voinut päättää, kirkkaat, teräksenharmaat. Kädet, jotka hän nosti pöydälle, olivat leveät, hyvinhoidetut, valkoiset. Koko miehestä uhkui terveyttä ja voimaa.

— Mitähän tuokin on lepäilemässä, ajatteli Kivistö ja sai kohta vastauksen kysymykseensä, kun eräs pöydässä istuvista naisista hymyillen kysyi tohtorilta, kuinka tämän työ sujui.

Puhuteltu vastasi — ääni oli matala ja hiukan taipumaton, niinkuin sellaisen ihmisen, joka ei paljon keskustele — että työ oli sujunut hyvin; hän saisi sen valmiiksi pikemmin kuin oli toivonutkaan.

— Tohtori on siis työtä tekemässä täällä, missä muut laiskottelevat? kysyi Kivistö.

— Tiesin tämän paikan olevan erittäin rauhallisen ja järjestyksen moitteettoman. Minulla oli kiireellinen työ suoritettavana, enkä tahtonut kuluttaa aikaa asunnon etsimiseen. Siksi tulin tänne, vaikka oikeastaan olisin tahtonut sellaiseen paikkaan, missä ei ole niin paljon ihmisiä. No niin, eiväthän ihmisetkään häiritse, kun ei anna niiden häiritä.

— Tohtori on aivan rautaisen säntillinen työssään, huomautti äskeinen nainen. Ei ihaninkaan ilma, ei kuvaus viehättävimmästäkään näköalasta, jota lähdemme katsomaan, saa häntä luopumaan määrätunneistaan. Mutta huomennapa tänne odotetaan uutta tulokasta, neiti Elna Strömiä. Hän kuuluu olevan oikea sulotar ja rikas sitäpaitsi. Saa nähdä, miten silloin käy tohtorin ahkeruuden…

— Tässäpä nyt juuri on esimerkki siitä, kuinka ahkeruus palkitaan. Nyt kun sulotar saapuu, olen valmis kahta viikkoa ennen määräpäivää ja voin rauhassa käyttää aikaani näköalojen ja sulottarien ihailemiseen.

— Todella, ihmetteli Kivistö. Minusta on käsittämätöntä, että joku kiireellinen työ voi joutua valmiiksi kahta viikkoa ennen määräpäivää. Minulta ne tavallisesti valmistuvat kahta viikkoa jälkeen määräpäivän.

— Ainahan voi asettaa itselleen joka päiväksi vahvistetun työerän. Ja jos sitten huomaa, että saakin enemmän päivittäin tehdyksi, tai niinkuin minulle sattui, ettei tehtävä ole niin työläs, kuin mitä oli ajatellut, niin silloin voi saada sen valmiiksi ennen määräpäivääkin.

— Niin, voihan, voi, myönteli Kivistö.

Keskustelu loppui siihen, eikä ainakaan tohtori yrittänyt sitä uudelleen virittää.

Päivällisen jälkeen tarjottiin kahvi ensimäisen oikean kesäpäivän kunniaksi ulkona puistossa. Kun oli tarpeeksi lausuttu ylistyssanoja päivän ja paikan kauneudesta ja ulkosalla nautitun kahvin erinomaisesta mausta, kääntyi keskustelu erääseen äsken pääkaupungissa sattuneeseen surulliseen tapaukseen. Kahdeksantoista vuotias poika oli onnettomasta rakkaudesta ampunut itsensä. Sääliteltiin onnetonta poikaraukkaa. Kummasteltiin, että hän oli tehnyt tekonsa, vaikka oli niin nuori. Kivistö koetti selitellä teon johtuneen juuri siitä, että hän oli niin nuori, sillä siinä oli epäilemättä nuoruuden intohimoista tuskaa, pettymystä, ehkäpä turhamaisuuttakin…

— Turhamaisuutta? Ettäkö ihminen menettäisi itsensä turhamaisuudesta, huudahti joku.

— Turhamaisuudesta tekee ihminen melkein vaikka mitä, väitti Kivistö.

Tohtori piti itsestään selvänä, ettei nuorukainen ollut oikein täysijärkinen. Muuten oli mahdotonta ymmärtää hänen tekoaan.

Johtajatar oli kuunnellut muiden keskustelua. Nyt hänkin puuttui puheeseen. Hänkin piti juuri sitä, että mies oli niin nuori, jonkunlaisena selityksenä teolle. — Jos hän olisi enemmän elämää kokenut, niin hän olisi tiennyt, että se on nousua ja laskua. — Yleensäkin minun on vaikea ymmärtää sitä, että ihmiset tekevät itsemurhia. Minun olisi aivan mahdotonta kuvitella, että esimerkiksi itse lopettaisin päiväni. Ainakaan en tekisi sitä rakkauden takia.

— En minäkään voisi sitä kuvitella teistä, huudahti rouva Kanervio. Kun seisotte siinä niin iloisena, terveenä ja rauhallisena kuin suruton ja viileä aallotar, niin ei todellakaan voisi uskoa teidän niin rakastuvan, että siihen kuolisitte. Merenneidot eivät kuole rakkaudesta.

Kuului hyväksymishuutoja: Niin juuri, olette kuin merenneito! ja naurua.

— Merenneito, huudahti johtajatar, ja hänen äänessään oli hiukan tyytymätön sointu, mutta sitten hän naurahti iloisesti — niin, vaikkapa vain merenneito. Sillä monista katseista, jotka sillä hetkellä kohdistuivat häneen, hän näki yhden hyväksyvän, ihailevan, tohtorin silmistä.

— Shto eto merenneito, kuului joukosta korkea naisen ääni. Se oli venäläisen everstinnan, joka usein kesäisin oleskeli Kalliolahdessa. Hänelle selitettiin, mikä merenneito oli. Muuten hän kyllä oli ymmärtänyt keskustelun.

— Niet, niet, puheli hän. Ei ole merenneito. Lämmin sydän. — Lihava rouva kieri keränä johtajattaren luo, syleili häntä ja suuteli poskelle — Galobushka! Ei ole merenneito.

III.

Kun Kivistö kahvin jälkeen meni huoneeseensa, olivat siellä tavarat edelleen hajallaan pöydillä ja tuoleilla. Hän oli juuri aikeissa soittaa palvelijatarta, kun ovelle koputettiin ja johtajatar astui huoneeseen.

— Tulin katsomaan, että täällä on kaikki kunnossa. Oletteko tyytyväinen huoneeseenne? Jos teiltä jotain puuttuu, niin ilmoittakaa vain minulle.

— Kaikki on, niinkuin olla pitää. Suokaa vain anteeksi, että täällä on näin huono järjestys. Olen juuri purkamassa tavaroitani.

— Olette varmaankin väsynyt matkan jälkeen. Enkö saisi auttaa teitä tavaroiden järjestämisessä.

— Eihän voi tulla kysymykseen, että vaivaisin teitä. Jaksan kyllä itse, ja sitäpaitsi, ehkä joku palvelijoista…

— Teidän ei tarvitse ollenkaan ottaa huomioon kohteliaisuussyitä minuun nähden. Minähän olen sairaanhoitajatar.

— Mutta teillä on tietysti paljon työtä ilman tällaistakin.

— Ei ainakaan liiaksi. Minulla ei ole mitään tekemistä taloudessa. Olen täällä etupäässä pitääkseni huolta hoidokkaiden mukavuudesta. Jos teillä siis on sellaista tavaraa, jota ette erityisesti tahdo itse järjestää, autan teitä mielelläni. Ehkä teen sen paremmin kuin joku palvelijattarista.

— Sitä en ollenkaan epäile. Mielellänne saatte panna kaikki niinkuin tahdotte. Toistaiseksi olen vain saanut epäjärjestystä toimeen.

— Niinpä käykää tuonne parvekkeelle siksi aikaa, tai ehkä tahtoisitte loikoa täällä leposohvalla ja seurata järjestämistä, niin löydätte vasta tavaranne, ja voimme hiukan jutella.

— Valitsen leposohvan. Vaikka olenkin tullut tänne lepäämään, niin hiljaisuus vaivaa minua, ainakin nyt aluksi, kun olen siihen tottumaton, hiljaisuus ja varsinkin luonnon kauneus. Varmaankaan te ette voi sitä ymmärtää.

— Ymmärrän teidät niin hyvin. Olen itsekin kokenut samaa.

— Ei voisi uskoa sitä, kun näkee teidät.

Mutta kun hän samalla hymyillen katsahti johtajattareen ja kohtasi hänen katseensa, suuren, viisaan, hyväntahtoisen katseen, niin hänelle yht'äkkiä selvisi, että vaikkei johtajatar koskaan olisikaan kokenut samaa kuin hän, niin hän kuitenkin ymmärtäisi häntä. Kaikki hän käsittäisi, kaikesta hänelle voisi kertoa. Ja tuntuisi hyvältä puhua kaikesta, josta hän tähän asti oli koettanut vaieta niin paljon kuin mahdollista. —

— Tiedätte ehkä, että olen harjoitellut soittoa ja että äsken annoin pianokonsertin.

Johtajatar nyökkäsi vastaukseksi.

— Ehkä myöskin satuitte lehdestä lukemaan, että tilaisuus täytyi keskeyttää konsertinantajan sairastumisen takia. Minä nimittäin pyörryin kolmannen numeron aikana. Ihmiset tietysti sanoivat, että pelkäsin niin kauheasti. Nauravat minulle kaikki. Mutta kuitenkaan minä en ollenkaan pelännyt. En tiedä, kuinka selittäisin sen teille. Ensi alusta olin täysin selvillä siitä, etten onnistuisi, ja kun aloin kolmatta numeroa, tunsin selvästi, etten jaksaisi loppuun, mutta minä en pelännyt. Soitin kylmästi eteenpäin, kunnes en enää nähnyt koskettimia… Sitten minä makasin kaksi viikkoa. Lääkäri sanoi, että olen kovin rasittunut. Teinkin viimeaikoina, ylenmäärin työtä. Sydämessäkin kuuluu olevan jotain. Nyt minun ei pitäisi soittaa kuukausimääriin muuta kuin ehkä vähän ajankuluksi. Ei minun teekään mieleni soittaa. Se päinvastoin kauhistaa minua. — Tällainen pitkä työttömyys merkitsee luonnollisesti soittoniekalle suurta taantumusta. — Kaikki tämä kuitenkin menisi, mutta siinäpä ei olekaan kaikki. Pahan alkusyy on se, että minä en usko lahjoihini. Silloin konsertissa tunsin sen niin selvästi. Oi, niitä kaikkia ystäviä ja vihamiehiä, jotka kehuvat ja kehoittavat jatkamaan ja yhä jatkamaan. — Vaikka, mitäpä minä heitä syytän. Sisimmässäni tiesin jo kauan, ettei minusta olisi taiteilijaksi, mutta minulla ei ollut rohkeutta ajoissa keskeyttää. Olin uhrannut liian paljon soitolle. En ollut käynyt edes kouluani loppuun. Minusta ei ole soittajaksi. Käsitättekö miltä tuntuu, kun ei ole enää mitään, mihin perustaisi?

— Ymmärrän kyllä. Vaikk'en olekaan samaa kokenut, olen kokenut jotain samankaltaista. — Te miehet olette tietysti toisenlaisia kuin me, mutta minulle tuotti kerran lohdutusta kertomus eräästä naisesta, joka tahtoi kirjoittaa kirjoja. Mutta hänen voimansa pettivät, ja hän oli epätoivon partaalla. Aika kuitenkin kului, ja eräänä päivänä huomasi hän olevansa iloinen siitä, että jaksoi pyyhkiä pölyä kirjoista.

— Tarkoitatteko ehkä, että minä, joka en osaa soittaa, kerran olisin iloinen siitä, että osaan virittää soittokoneita?

— En aivan sitäkään, naurahti johtajatar. Mutta jokainen ihminen luulee erinäisissä elämänkohdissa, että se yksi, mitä hänellä on tai mitä häneltä puuttuu, on ainoa tärkeä, ja sitten saakin huomata, että elämässä on niin monenlaista, eikä mikään ole täydellistä. — Mutta oikeastaan minun ei pitäisi puhua teille näin. Varmaankin tuo tunne siitä, ettei teillä ole lahjoja, johtuu satunnaisesta ruumiillisesta heikkoudesta. Ensin teidän on tultava terveeksi, ja sitten teistä tulee taiteilija.

— Kiitoksia paljon hyväntahtoisuudestanne, mutta minä pelkään, että liiankin hyvin tunnen tilani. Kertokaapa te nyt puolestanne, millaista oli, kun teille tiet nousivat pystyyn.

— Ei se ollut mitään sen kummempaa, aivan tavallinen juttu vain. Minulla oli taloudellisia ja muita vaikeuksia, mutta eivät ne minua paljon rasittaneet. Minusta aina tuntui, että vaikka asiat teoreettisesti katsoen näyttivätkin olevan hyvin hullusti, niin käytännössä kaikki kyllä selviäisi.

— Mutta minusta tuntuu kuin kaikki kävisi huonosti käytännössä, vaikka teoreettisesti olisikin kaikki selvää.

— Älkää puhuko noin.

— Niin, katsokaa, muutamat ihmiset ovat sellaisia, ettei heille mikään onnistu.

— No, olkoon sitten, koska välttämättömästi niin tahdotte. Mutta, kun kerran olette tullut tänne, niin teidän täytyy yrittää.

— Olen päättänyt yrittää. Teen kaikki, mitä käskette. Lääkäri puhui jotain halonhakkuusta.

Johtajatar naurahti.

— Kaikki ne tuovat esille sen halonhakkuunsa. Ehkäpä keksimme teille jotain hauskempaa. — Nyt ovat tavaranne järjestyksessä. Näkemiin! —

Kun johtajatar tuli alas, ympäröi joukko hoidokkaista hänet. He olivat kuulleet, että äskeinen tulokas oli oikea pianisti ja iloitsivat jo siitä, että saisivat kuulla hyvää soittoa. Mutta johtajatar selitti heille, ettei kukaan saisi pyytää herra Kivistöä soittamaan, ei edes saisi puhua hänen kanssaan soitosta.

IV.

Seuraavana aamuna saapui Elna Ström Kalliolahteen. Niinkuin usein silloin, kun on kysymys sievistä ja rikkaista tytöistä, oli maine jonkun verran liioitellut hänen kauneuttaan. Hän oli tosin soma, ja hänen ulkomuotonsa oli erikoinen, mutta varsinainen kaunotar hän ei ollut. Hiukset olivat vaalean ruskeat, kulmakarvat tummat, hiukan vinot, silmät kauniin ruskeat. Kasvot olivat pienet ja pyöreät, vartalo siro. Koko olento teki lapsellisen vilkkaan ja pehmeän vaikutuksen.

Hän saapui varhain aamulla, pitkän yömatkan jälkeen ja meni kohta huoneeseensa lepäämään.

— Minne olet ajatellut sijoittaa neiti Strömin? kysyi johtajatar taloudenhoitajattarelta kulkiessaan ennen aamiaista ruokasalin läpi.

— Tuossa verannanpuoleisessa pöydässä on eniten tilaa.

— Hyvä on.

Pöytä oli toisessa päässä salia kuin se, missä tohtori ja Kivistö istuivat, ja jossain johtajattaren alatajunnassa liikkui sen johdosta tyytyväisyyden tunne. Ovelta kääntyi hän jo takaisin.

— Paikka verannanpuoleisessa pöydässä ei kuitenkaan ole sopiva neiti Strömille, sanoi hän. Hänen täytyy saada istua muun nuoren väen joukossa. Sijoita hänet esimerkiksi tähän tohtorin viereen.

— Mutta siinähän on herra Kivistön paikka.

— Vastapäätä sitten.

— Ei siinäkään ole tilaa.

— Hyvä ystävä, onhan tässä pöydässä ennenkin istunut kymmenkunta henkeä.

— Ainoastaan silloin kun on suuri tilanpuute, mutta nyt…

— Sijoita vain neiti Ström siihen jollain tavalla. Hänen täytyy istua siinä.

Taloudenhoitajatar katsoi ihmeissään johtajattaren jälkeen.

— Mikähän häneen nyt tuli? Tavallisesti hän ottaa järkisyyt huomioon. —

Elna Ström ei kauan pysynyt huoneessaan. Hän ei saanut unta, vaan nousi ja lähti tarkastusmatkalle. Hän käyskeli pihat, puistot, rannat, karjopihat ja joka paikan, tarkasteli myös rakennuksen sisältäpäin, niin että hänellä aamiaiselle soitettaessa oli jokseenkin selvä käsitys jokaisesta lepokodin nurkasta.

Aamiaiselle hän tuli vähän sen jälkeen, kun muut jo olivat ryhtyneet syömään. Vähääkään ujostelematta astui hän saliin. Johtajatar vei hänet paikalleen ja esitti lähinnä istuville. Kivistö näki hänen nopealla, varmalla katseella mittelevän koko seuruetta. Nähtävästi joutui suurin osa, niiden joukossa Kivistö itse, punnituksi ja köykäiseksi huomatuksi. Tohtori sitävastoin kirjoitettiin hyväksyvällä katseella armoitettujen listaan.

Mutta tohtori ei itse pannut siihen huomiota. Hän oli kokonaan kiintynyt kysymykseen Kalliolahden kalastusmahdollisuuksista, sillä hän oli päättänyt käyttää loppu-aikansa oikein ahkeraan urheilun harjoittamiseen. Keskustelu kääntyi eri urheilulajeihin, niiden etuihin ja huonoihin puoliin. Elna lausui ilmi suuren ihastuksensa kalastukseen, jos vain oli joku, joka pani madon koukkuun, sillä sitä eivät hänen hermonsa lainkaan kestä. Vielä aamiaisten päätyttyäkin jäätiin pöytään juttelemaan. Johtajatar lyöttäytyi heihin.

— Ette kauan levännytkään? lausui hän Elnalle.

— En minä voi päivällä nukkua, minä, joka en saa yölläkään unta. Sentähdenhän tänne tulinkin. Ajatelkaa, vaikka kuinka myöhään panisin maata, niin aina herään viiden, kuuden ajoissa. Ei kysymystäkään nukkumisesta, vaikka kuinka koettaisin.

— Katsokaapa tuota neitiä, joka syö viereisessä pöydässä.

Elna katsoi sinnepäin ja näki nuoren naisen, joka erosi muista päivänpaahtamien terveiden kasvojensa kautta. Hän oli tullut myöhemmin pöytään ja söi kiireellä ja hyvällä ruokahalulla.

— Mitä hänestä?

— Hänellä on aivan päinvastainen vaiva kuin teillä. Häntä nukuttaisi niin äärettömästi aamusella, mutta täytyy nousta.

— Sepä ihmeellinen vaiva. Mikä hänen on?

— Hän on puutarhuri. Teidän pitäisi jakaa hänelle hyvyyttänne, auttaa häntä aamusella, kun kuitenkin olette valveilla, niin hän saisi vähän enemmän nukkua.

— Mielelläni sen tekisin, mutta minä en mitenkään voi kaivaa maata. Jos pieninkään hiekanjyvänen menee kynteni alle, niin puistattaa koko ruumista.

— Mutta sitten, kun on sata jyvästä kynsien alla, niin ei enää puistatakaan. Sitäpaitsi voisitte auttaa häntä muussa kuin kaivamisessa. Juuri aamuisin tarvittaisiin teitä avaamaan lavoja ja kastelemaan. Herra Kivistöstä saatte arvattavasti toverin.

— Siinä muodossako saankin halonhakkuuannokseni.

— Eikö tohtorikin rupea puutarhuriksi? kysyi Elna.

— Luulen, että tyydyn kalastamiseen.

V

Tuntui siltä kuin olisi kevät katunut, että niin aikaisin oli loihtinut kaiken ihanuutensa ihmisten nautittavaksi, sillä muutaman kauniin päivän jälkeen alkoi pohjoinen itsepäisesti puhaltaa, ja ilmat muuttuivat kolakoiksi. Hoidokkaat alkoivat pysytellä sisällä, pistäytyivät vain joskus kävelyillä männikössä. Aika tahtoi usein tulla heille pitkäksi ja he napisivat huonoja säitä. Johtajatar pelasi seurapelejä toisten kanssa, kertoi satuja lapsille, keskusteli tohtorin ja Kivistön kanssa, koetti järjestää musikaalisia illanviettoja j.n.e.

Kivistö alkoi yhä paremmin viihtyä Kalliolahdessa. Eräs paikka häntä varsinkin miellytti. Se oli lavatarha. Siellä hän suoritti määränsä ruumiillista työtä. Aluksi tuntui se hänestä raskaalta ja ikävältä. Ensimäisiä kertoja auttaessaan puutarhuria kastelussa, mietti hän jo mielessään, että se myöskin tulisi olemaan viimeinen, mutta jonkunlainen velvollisuudentunto pani hänet uudelleen yrittämään. Elna Strömistä ei hänellä juuri ollut seuraa. Elnalla oli nimittäin tapana olla ottamatta huomioon sellaisia henkilöitä, jotka eivät erikoisesti hänen mieltään kiinnittäneet. Hän pysyi sentähden aivan vaiteliaana työskennellessään Kivistön kanssa, jota kohtaan hän tunsi ennakkoluuloista kylmäkiskoisuutta. Vähitellen alkoi työ kuitenkin Kivistöä miellyttää. Kun muualla kylmät tuuliset säät tekivät ulkona oleskelun kolkoksi, vallitsi suojatussa lavatarhassa ainainen tyven. Kainoinkin päivänsäde heijastui kirkkaana lava-akkunoista ja tummanpunaisista kehyksistä, ja lavoja aukaistessaan tunsi hän lämpimän ilman miellyttävästi hyväilevän kylmiä käsiään. Vähitellen oppi hän tuntemaan hoitamiansa taimia, ja melkein päivä päivältä huomaamaan niiden nopean kehityksen. Kerran kun hän raesateen jälkeen kolkkona iltahetkenä hiukan huolissaan lähti katsomaan lavatarhaa ja ilokseen näki taimien nostavan pirteitä latvojaan lava-akkunoita kohti, joista suuret kirkkaat vesipisarat rapisten putosivat niiden lehdille, niin hän ymmärsi hyvin puutarhuria, joka rakasti taimiaan kuin eläviä olentoja. Jo aikaisemmin oli hän huomannut todeksi sen puutarhurin lausunnon, että taimien kastelu tuottaa yhtä suurta nautintoa kuin jos olisi janoissaan ja itse joisi vettä.

Hänen viihtymistään edisti myöhemmin uuden tulokkaan yhtyminen puutarhatöihin. Se oli ylioppilas Olli Haapa. Hän oli sairastanut ankaraa tautia, oli oikeastaan jo aivan toipunut, mutta oli kuitenkin vielä tullut Kalliolahteen voimia kokoamaan. Hän toi mukanaan kokonaisen aarteen säihkyvää iloisuutta. Hän ja Elna löysivät toisensa melkein kohta, ja Elnakin muuttui kuin uudestaan syntyneeksi.

Ilmojen taas parannuttua toimivat he enimmäkseen avomaalla. Elna ja Olli Haapa käänsivät maata ja esittivät kaikenlaisia voimannäytteitä. Kivistön täytyi tyytyä istuttelemiseen, pensaiden leikkaamiseen ja muuhun pieneen hommaan. Usein tuli johtajatar heidän seuraansa. Hän istuutui hetkeksi lavan nurkalle ja katseli heidän puuhiaan. Joskus otti hän talikon käteensä ja käänsi maata puutarhassa. Hän teki sen olantakaa, nosti suuria multakokkareita eteensä ja heilutti talikkoa voimainsa mukaan. Sitten hän istuutui ojanreunalle ja pyyhki hikeä otsaltaan.

— Tuntuu niin hyvältä joskus vähän raataa, kun muuten aina tekee sellaista, joka ei ole oikeata työtä.

Sitten hän taas lähti.

— Hän on aina hyvällä tuulella, huomautti Olli Haapa.

— Se kuuluu asiaan, se on hänen virkavelvollisuutensa, selitti Elna.

— Minä olen kyllä nähnyt sellaisia ihmisiä, jotka ovat viran puolesta iloisia, mutta tämä on jotain toista. Hän on todella iloinen, väitti Kivistö.

— Hän on varmaankin rakastunut, arvaili Elna. Sentähden hän on iloinen.

Nuo sanat herättivät Kivistössä epämääräisen harmin tunteen. Jos johtajatar oli rakastunut, niin oli hän rakastunut tohtori Saarivirtaan ja Kivistö ei olisi suonut sitä.

— Olen mustasukkainen, ennenkuin olen rakastunut, ajatteli hän, mutta en voi auttaa sitä, ettei minusta johtajatar voisi olla rakastunut tohtoriin. Hänen täytyy olla saman meille kaikille, se kuuluu hänen virkavelvollisuuksiinsa. Hänen täytyy olla viileä merenneito, muuten me tulemme mustasukkaisiksi. Mitäpä jos Elna Ström kuitenkin erehtyy. Muutamat merkit kyllä viittaavat siihen, että hän ei erehdy, mutta toiselta puolen he ovat hyvin vähän toistensa seurassa. Ainakin jakaa johtajatar suosiotaan suurella tasapuolisuudella.

VI.

Kivistö makasi vuoteen omana. Hän oli jo alkanut tuntea itsensä sangen terveeksi, kun äkkiä oli taas tullut suuri väsymys ja ääretön kyllästyminen kaikkeen. Hän ei jaksanut nousta, eikä hänen tehnyt mielensäkään nousta. Kolme päivää oli jo kulunut, ja yhä hän loikoi haluttomana ja velttona. Ainoa, mikä herätti hänen mielenkiintoaan, oli kysymys siitä, muistaisiko johtajatar käydä häntä katsomassa ja joutaisiko hän viipymään hänen luonaan. Pieninkin viivästyminen huolestutti häntä, ja kuitenkin suoritti johtajatar kaksi käyntiään päivässä hänen luonaan sangen suurella täsmällisyydellä.

— Olkaa niin hyvä, pyysi hän, kun johtajatar taas tuli iltakäynnilleen, ottakaa käsityö ja käykää oikein mukavasti istumaan tuohon nojatuoliin, muuten minusta koko ajan tuntuu siltä, kuin jos laskisitte minuutit ja ajattelisitte kaikkia velvollisuuksianne.

— Teenkö minä niin rauhattoman vaikutuksen. Odottakaahan hetkinen, niin tuon käsityön, enkä pidä ollenkaan kiirettä.

Pian hän istuikin nojatuolissa sukankudin kädessä. Kivistö makasi ääneti, kuunteli sukkapuikkojen hiljaista helinää ja katseli rauhallisia kasvoja, jotka olivat painautuneet työn yli. Ne olivat aivan tavalliset kasvot, eivät kauniit, eivät erikoiset millään tavalla. Niin hän ainakin oli ajatellut, kun hän ne ensi kerran näki, mutta tällä hetkellä ne olivat hänestä ylen suloiset, ja hän olisi maksanut paljon, jos nuo kädet, jotka nekin olivat aivan tavalliset, olisivat ojentuneet hänelle. — Hän huokasi tahtomattaan. Johtajatar nosti päätään ja katsoi häneen kysyvästi.

— Arvatkaapa, johtajatar, mitä nyt toivoisin, jos se vaan olisi mahdollista.

— Että olisitte aivan terve.

— Niin, sitäkin tietysti, mutta jotain muuta myöskin: Tahtoisin olla kymmenen vuotta vanhempi.

— Olipa sekin toivomus. Kuinka vanha te sitten olette?

— Suokaa anteeksi, vastasi Kivistö naurahtaen. Kaksikymmentäkaksi vuotta.

— Tehän olette sitten aivan kadehdittavassa ijässä.

— Mutta minä tahtoisin olla kymmenen vuotta vanhempi.

— Mielelläni antaisin teille omasta ijästäni kymmenen vuotta.

— Mutta silloinpa minä en enää tahtoisikaan olla kymmentä vuotta vanhempi.

Puna levisi äkkiä johtajattaren kasvoille.

— Te ette varmaankaan tiedä, mitä te tahdotte, sanoi hän ja nousi istualtaan, mutta minäpä sanon, mitä minä tahdon. Minä tahdon, että te huomen-aamuna olette aivan terve, nousette varhain, kävelette, olette muiden kanssa. Jos se tulee liian rasittavaksi, niin te voitte taas levätä, mutta teidän täytyy huomenna yrittää. — Ja seisoen Kivistön vuoteen ääressä sekä katsoen häntä lujasti silmiin hän toisti: Huomenna te olette terve, eikö niin?

Kuten käskette, johtajatar, mutta istukaa nyt vielä. Älkää vielä menkö! Ettehän te voine olla millännekään siitä, mitä puhuin. Kyllä kai te olette tottunut siihen että sairaat, varsinkin hermostuneet, ihastuvat hoitajiinsa ja lääkäreihinsä. Istukaahan nyt. Nämä pitkät illat ovat niin kovin ikäviä.

Johtajatar istuutui.

— Minulla olisi vielä toinenkin toivomus. Teidän nimennehän on Kaarina, eikö niin? No niin, minä toivoisin että olisin Eerik nimeltäni, niin te ette työlästyisi minuun.

Kaarina nauroi.

— Enhän minä ole teihin työlästynyt.

— Ettekö? Teidän sijassanne olisin kauhean kyllästynyt meihin kaikkiin hermoinemme, unettomuuksinemme, ruumiinpainoinemme ja mitä lieneekään kaikki, jonka ympärillä meidän ajatuksemme kieppuvat.

— Onhan teidän joukossanne hyvinkin erilaisia ihmisiä.

— Minusta suurin osa on harmaata yksitoikkoista massaa. Kauanko te olette ollut täällä?

— Viidettä vuotta.

— Yhtä mittaako?

— Kaksi viikkoa olen ollut poissa.

— Eikö teitä haluta ulos maailmaan. Tehän olette nuori. Minusta teidän pitäisi kaivata jotain muuta, jotain uutta.

— Onhan joskus tehnyt mieleni maailmalle. Mutta minä suorastaan en ole voinut lähteä täältä. Ei ole ollut muita mahdollisuuksia kuin tämä. Ja niinpä en ole asiaa sen enempää ajatellut. Olen elänyt päivästä toiseen vaan.

Kivistö naurahti.

— Niinpä te olette elänyt päivästä toiseen vaan.

Kaarina nousi.

— Nyt olen jo viipynyt liiankin kauan. Hyvää yötä!

— Hyvää yötä! Nukkukaa rauhallisesti — merenneito.

* * * * *

Kivistö heräsi varhain seuraavana päivänä. Niinkuin aina aamusella oli hänellä painostunut mieliala, mutta hän teki paraansa vapautuakseen siitä. Hän nousi ja katseli puutarhaan kierrekaihtimen raosta. Rannassa oli aamusumu hiljalleen haihtumassa; kastepisarat kimmelsivät puissa ja pensaissa.

— Parasta on pukeutua samalla. Muuten en tiedä, pääsenkö tänäänkään pystyyn, ja minähän lupasin merenneidolle alkaa tänään uutta elämää.

Hän pukeutui aivan erikoisella huolella, harjasi kauan hiuksiaan ja veti lopuksi ylleen uuden valkean flanellipuvun, jota hän ei ollut kertaakaan vielä käyttänyt. Hän katseli kuvaansa peilistä ja oli tyytyväinen.

Oli vielä hyvin varhainen aamuhetki, ja talossa vallitsi täydellinen hiljaisuus, niinkuin silloin kun hän ensi kertaa astui siihen. Hän meni puiston puoleiselle kuistille. Sumu oli kokonaan hälvennyt. Ilma oli vielä kolakkaa, mutta aurinko paistoi jo lämpimästi. Kivistö istuutui kuistille ja sulki hetkeksi silmänsä. Äskeinen raskas mieliala oli kokonaan kadonnut. Hiukan heikoksi hän tosin vielä tunsi itsensä, mutta hänen oli hyvä olla. Jonkunlainen raukea onnen tunne täytti hänen mielensä.

— Missähän merenneito mahtanee olla, ajatteli hän. Ehkä hän ei vielä ole jalkeilla. Varmaankin hän taas valmistautuu hoitamaan velttoa, itsepäistä sairasta, mutta hän saakin nähdä reippaan nuorukaisen ja vielä tennispuvussa, vaikkei tosin tennispelissä.

Eräs palvelijattarista alkoi liikkua ruokasalissa siivoustöitä tehden.
Toinen kantoi aamujuomatarjottimia yläkertaan.

Kivistö astui ruokasalin ovelle.

— Eikö johtajatar ole vielä tullut alas? kysyi hän.

— Johtajatar on jo aikoja ollut liikkeellä. Hän meni tohtorin kanssa verkkoja kokemaan.

— Vai niin. Harrastaako johtajatar kalastusta?

— Joka aamuhan ne ovat kalassa olleet.

Kivistö meni takaisin kuistille ja niinkuin silloin hänen taloon tullessaan oli hänestä nytkin hiljaisuus tässä talossa tuskallista ja kaikki kauneus tuolla ulkona, vihreys, auringonpaiste, kaikki painostavaa. Hän toivoi, ettei olisi tullutkaan.

Mikä minua oikeastaan vaivaa? puhui hän itselleen. Minä olen tietysti rakastunut, mutta sehän on hullutusta. Ja mitä oikeastaan tahdon? Jos minulle sanottaisiin, että tahtoni täytetään, niin en tahtoisi mitään. Mitä siis minuun kuuluu, kenen seurassa hän oleskelee? Ei mitään, mutta kuitenkin, kuitenkin —.

VII.

Kaarina ja tohtori palaavat verkonnostosta. Heillä on tänään kaunis saalis veneenpohjalla. Kaarina soutaa hitain, tasaisin vedoin ja hänen notkea vartalonsa taipuu kauniisti joka kerta. Tohtori istuu perässä ja katselee häntä.

— Te olette soutanut jo liiaksi. Tulkaa perään!

— Ei, ei, minua huvittaa soutaminen. Katsokaa te vain miten pidätte perää! — Kaarina on voimakkaalla vetäisyllä toisella airolla saanut veneen kääntymään aivan väärään suuntaan. Tohtori meloo olan takaa saadakseen veneen taas oikealle suunnalle ja Kaarina auttaa häntä niin tehokkaasti, että vene kieppuu melkein ympäri. Nyt hän herkeää soutamasta ja nauraa.

— Te ette osaa pitää perää.

— Olkaa kiltti tai rankaisen teitä! Mutta nyt vasta Kaarina alkaakin. Hän soutaa vuoroin toisella, vuoroin toisella airolla, ja tohtori ponnistelee turhaan pysyttääkseen venettä suorassa. Vihdoin räiskyttää hän melallaan vettä Kaarinan päälle, mutta vastaukseksi saa hän kokonaisen ryöpyn kasvoilleen. Silloin heittää hän melan ja harppaa kokkaan.

— Älkää kaatako venettä!

Tohtori tarttuu Kaarinan ranteisiin ja puristaa niitä…

— Pyytäkää anteeksi!

Kaarina katsoo hänen kirkkaisiin silmiinsä ja vesipisaroihin hänen tummissa hiuksissaan. Kuinka hän on kaunis! Kuinka hänen hampaansa loistavat valkoisina!

— En, en, en! huutaa Kaarina nauraen ja ponnistelee irroittaakseen ranteitaan, mutta tohtori pitää niitä rautaotteessa ja he katsovat toistensa silmiin kiinteästi.

Äkkiä tohtori heittää ja palaa paikalleen. Hän on aivan kalpea.

— Suokaa anteeksi, sanoo hän, olin suunniltani.

Vastaus tulee melkein kuiskauksena. — Eihän minulla… Älkää turhia.

Kaarina tarttuu taas vapisevin käsin airoihin ja soutaa hiljaa rantaan. Äsken hän ei tuntenut mitään, mutta nyt hän huomaa, että hänen ranteensa ovat aivan hellät. Tohtori ei sano enää mitään, ja Kaarinakin vaikenee. Hän ei uskalla edes katsoa mieheen joka istuu häntä vastapäätä. Rannassa hän kohta astuu veneestä ja rientää taakseen katsomatta rakennukselle.

Kun he suuruksella taas tapaavat toisensa, hakevat Kaarinan silmät vaistomaisesti tohtorin katsetta, mutta se ei puhu hänelle mitään. Silloin antautuu hän vilkkaaseen keskusteluun pöytätovereittensa kanssa. Hän juttelee paljon, mutta mitä hän puhuu, sitä hän ei oikein tiedä.

VIII.

Istutaan seurusteluhuoneessa. Tuli palaa takassa. Olli ja Elna pelaavat shakkia, tohtori lukee lehteä. Kaarina kääntää palteita uutimiin. Lapset istuvat hänen ympärillään kuunnellen satuja, joita hän hiljaisella äänellä kertoo. Kivistö kuuntelee hänen kertomistaan. Kun Kaarina on lopettanut, sanoo Kivistö.

— Te kerrotte niin hyvin. Ettekö koskaan ole ajatellut kirjoittaa jotain?

— Olen joskus jotain kirjoitellutkin huvikseni, pikku paloja vain.

— Ja julkaissut?

— Taivas varjelkoon!

— Mitenkä niin?

— En ole koskaan ollut niin tyytyväinen kyhäelmiini. Sitäpaitsi minusta meillä on yllin kyllin varsinkin naiskirjailijoita. Jokainen, joka vain kykenee kynää kädessään pitämään, kirjoittaa.

— Eihän siinä ole mitään pahaa. Kuta useammat yrittävät, sitä suurempi mahdollisuus on, että jokunen kykykin esiintyy joukossa.

— Niin, mutta kun kaikki painetaan.

— Eihän tarvitse kaikkea lukea.

Tohtori oli pannut lehtensä syrjään.

— Entä oletteko tullut ajatelleeksi, kääntää Kaarina hiukan toisaalle, kuinka naisen kuva on kirjallisuudessa nopeasti muuttunut. Kolmekymmentä vuotta sitten, sellaisissa miesten kirjoittamissa kirjoissa, oli nainen kukka tai lintu tai jotain siihen tyyliin, pelkkää hurskautta ilman syntiä, ilman tietoa, melkeinpä ilman tunteita. Korkeintaan liikkui hänessä jonkinlaisia aavistuksia. Nyt hän on aivan toinen, pelkkiä vaistoja ja intohimoja. Kuinka te miehet hänet kuvannettekin, aina kuitenkin sanotte: Kas, tällainen on nainen. Sitten te lyötte rintoihinne ja ylpeilette siitä, että ainoastaan te muka taidatte naisen psykologiaa kuvata.

— Onhan naista muullakin tavalla kuvattu, huomautti tohtori.

— On tietysti, mutta poikkeukset vahvistavat sääntöä,

— Mitenkä te sitten tahtoisitte naisen kuvattavaksi?

— Tavallisena ihmisenä esimerkiksi.

Keskustelu lakkasi hetkeksi.

— Täti, kerro vielä satu, pyysi joku lapsista.

— En jaksa enää. Pyytäkää herra Kivistöä. Hän varmaankin osaa.

— En osaa. Yhden minä kyllä muistan, mutta se ei taida olla pieniä lapsia varten.

— Mikä satu se on?

— Andersenin "Merenneito".

— Merenneito, huudahti eräs tytöistä, sehän on täti.

— Kaikkia te höpisette, naurahti Kaarina.

— Ei Andersenin merenneito olekaan teidän tätinne. Se oli hyvin surullinen merenneito ja mykkä sitäpaitsi.

— Minkälainen se satu olikaan; en muista sitä enää? kysyi Kaarina.

— Ettekö muista. Minuun se aikoinaan teki syvän vaikutuksen.

— Kertokaahan…

— Kerron alun, niin ehkä sitten muistatte.

— Merenneito asui iloisena ja huolettomana sisartensa kanssa vilpoisessa vihreässä aallossa. Mutta kerran näki hän suuren laivan ja laivan kannella kuninkaan pojan. Senjälkeen uiskenteli hän surullisena ja miettiväisenä sisariensa joukossa, sillä hän ei voinut unohtaa prinssiä. Lopuksi meni hän vanhan merivelhon luokse ja uskoi sille huolensa. Velho sanoi, ettei kuninkaanpoika voisi merenneitoa rakastaa, jollei tällä olisi ihmisen sielua. Mutta jotta hän sellaisen saisi, täytyisi hänen kokea ääretöntä tuskaa, eikä sittenkään olisi varmaa, että prinssi hänestä huolisi. — Nyt kai jo muistatte sadun.

— Muistan hämärästi, mutta kertokaahan loppuun.

— Merenneito suostui kaikkeen. Hän sai velholta taikajuoman. Kun hän sen joi, tunsi hän sellaista tuskaa, kuin olisi sata veistä käynyt hänen ruumiinsa läpi. Herätessään oli hän ihmisenä rannassa kuninkaanpojan palatsin edustalla. Hän oli mitä ihanin nuori neitonen, mutta hän oli mykkä. Kuninkaanpoika löysi hänet rannasta. Hän rakastui hänen ihanaan muotoonsa ja sieluunsa, joka loisti suurista tummista silmistä. Mutta merenneito oli mykkä, ja kuninkaanpojan rakkaus sammui. Hän hylkäsi merenneidon ja meni toiselle maalle kosimaan kuninkaantytärtä. Merenneito lähti merivelhon luo pyytämään apua, ja velho antoi hänelle suuren terävän veitsen. — Jos tämän työnnät kuninkaantyttären sydämeen, niin kuninkaanpoika rakastaa taas sinua. — Merenneito ui vedenpinnalle ja näki laivan, jossa kuninkaanpoika toi kotiin nuorta morsiantaan. Laivalta kuului soittoa ja kirjavat valot heijastuivat merenpintaan. Lopuksi taukosi soitto ja valot sammuivat. Silloin nousi merenneito laivaan. Veitsi kädessä seisoi hän kuninkaan tyttären vuoteen ääressä. Mutta kun hän näki nukkuvan nuoren kauniin prinsessan, niin ei hän voinutkaan häntä surmata, vaan palasi aaltoihin.

Kun Kivistö lopetti, seurasi hetken äänettömyys. Kaarina yhä neuloi pallettaan. Tohtori istui lehtensä takana. Kivistö nousi ja lähti huoneeseensa. Hän oli tyytymätön itseensä.

— Olenpa minäkin! Ruveta tässä satuja kertomaan ja vielä merenneidoista. Tohtori… hän ei kerro satuja. Hän istuu siinä niin varmana ja itsetietoisena, eikä puhu liikoja. Joka ei puhu paljon, se ei myöskään puhu paljon tyhmyyksiä.

IX.

Tohtori viipyi yhä Kalliolahdessa, vaikka hänen työnsä oli loppuunsuoritettu. Hän oli päättänyt suoda itselleen jonkun ajan täydellisen levon, jota hän ei ollut saanut moneen vuoteen. Hän tosin joskus puhui siitä, että olisi lähdettävä käymään kotipuolessa, ennenkuin taas täytyi mennä Helsinkiin lomakursseille, mutta lähtö näytti jäävän sikseen.

Istuttiin päivällisten jälkeen ruokasalissa kahvia juoden. Kivistö uteli tohtorilta hänen äsken valmistuneen kirjoitelmansa aihetta.

— Se on kielitiedettä, astevaihtelusta suomen sukukielissä. Ja tohtori alkoi selittää niitä merkillisiä vaiheita, joiden alaisina äänteet olivat olleet. Johtajatar aina pisti väliin jonkun kysymyksen, joka osoitti hänellä olevan jonkunlaista aavistusta siitä, mistä oli puhe. Tohtorin silmät loistivat ja hän syventyi yhä enemmän aineeseensa.

— Osaapa tuokin innostua, ajatteli Kivistö.

Kun tohtori sitten tuli esitelmänsä loppuun, sanoi Kaarina.

— Yhtä tahtoisin vain vielä kysyä: Tulevatko ihmiset kaikesta tuosta onnellisemmiksi?

Tohtori katsoi häneen, ja vaikka katse olikin hyväntahtoinen, oli siinä kuitenkin halveksumista.

— Te ette ole turhaan nainen. Puhutte onnesta, silloin kun on kysymys totuudesta.

— Totuudesta! Tekisi melkein mieleni esittää Pilatuksen kysymys.

— Ei pidä luulla minun millään tavalla kuvittelevan, että kirjoittaessani tuosta asiasta tarjoaisin ihmisille viisauden kiveä, mutta pienen, pienen hitusen totuutta voin ehkä kuitenkin löytää.

— Totuutta on niin monenlaista. Ei ole sanottua, että kaikki totuus on tarpeellista.

— Mikä on se tarpeellinen totuus sitten?

— Minä en ole turhaan nainen. Minusta on tarpeellista se totuus, joka tekee ihmiset onnellisemmiksi.

— Tarkoitatte ehkä, että kaikkien ihmisten pitäisi ruveta sairaanhoitajiksi tai muiksi sellaisiksi ja heittää kerrassaan kaikki nämä turhat tieteilemiset. Ettekö ole tullut ajatelleeksi, että pieninkin totuuden kipinä osaltaan myötävaikuttaa yleiseen kehitykseen?

— Kyllä, kyllä ymmärrän. Kaikki tiedon haarat ovat tietysti pohjaltaan yhteydessä toistensa kanssa. Edistämällä toista, edistetään myös toista, ja muutamat vievät sitten siksi käytännöllisiin tuloksiin, että niillä voidaan ihmisten onneakin rakentaa. Mutta tuo vyöry kulkee niin auttamattoman hitaasti. Ja kun ajattelee ihmisten elämää, niin täytyy sanoa, että yleinen avuttomuus on melkein pääasiallisena tunnusmerkkinä kaikessa.

— Niinkö te sanotte? Luulin teidän olevan optimisti.

— Minä olen luonteeltani optimisti, mutta onhan minulla kuitenkin silmät päässä. Ja minusta ihmiset ovat kovin vähän onnellisia. Kun näen, kuinka suurin osa ihmisistä kärsii leivänpuutteesta ja monet ylensyömisestä ja juomisesta, niin minusta vain tuntuu, ettei minulla olisi oikein aikaa miettiä kaikellaisia astevaihteluita. Ihmiskunnan onnen edistäminen sitä tietä tuntuu vähän hitaalta. Tuntuu niinkuin olisi muuta tärkeämpää tehtävää ensin. Joskus sitä sitten joutaisi miettimään teidän vaihteluitannekin. Mutta, niinkuin sanottu, minä olen vain nainen.

— Ette ole kokenut sitä korkeaa iloa, sitä kohottavaa tunnetta, minkä tieteen harjoittaminen itsestään tuottaa. Siinä voi elää todellisia juhlahetkiä.

— Valitettavasti vain niin kovin harvat tulevat niistä osallisiksi. Muuten olen minäkin sentään vähän lueskellut. Pitkät talvi-illat täällä soveltuvat siihen niin hyvin. Olenpa opiskellut yliopistossakin kolmisen vuotta.

— Niinkö! Mitä?

— Luin kieliä.

— Sittenhän olemme melkein kun virkaveljet. Minkätähden jätitte lukunne?

— Minusta ne veivät minut niin kauas elävästä elämästä.

— Sentähden, että teitä eivät alkeelliset opinnot yliopistossa huvittaneet, te nyt julistatte tuomion kaikelle tieteilemiselle?

— Enhän minä sitä tee. Minusta vain on vaikea käsittää, että joku ihminen voi panna kaiken harrastuksensa jonkun aivan äärimmäisyyksiin menevän tieteellisen totuuden tutkimiseen, niinkuin esimerkiksi — suokaa anteeksi — joihinkin käytännössä aivan merkityksettömiin astevaihteluhistorioihin…

— Vaikka en olekaan luonnontutkija, niin otan tässä luonnontieteistä esimerkin. Teistä tuntuvat tietysti aivan tarpeettomilta hyönteisten hampaiden tutkimiset y.m. sellaiset, mutta niiden kautta joku Darwin tulee kehitysoppiin, tästä johdutaan perinnöllisyysteoriaan, joka voi tulla aivan arvaamattoman tärkeäksi juuri ihmisten onnelle.

— Niin, ihmiset uskovat kyllä kehitysoppiin ja perinnöllisyyteen, mutta jos heihin tämän vahvan uskon sijaan olisi saatu istutetuksi vähän enemmän vastuunalaisuuden tunnetta, niin se yhdistettynä pelkkään jokapäiväisen elämän antamaan opetukseen olisi merkityksellisempi ihmisten onnelle kuin Darwinin kehitysopit.

— Entäs, oletteko ajatellut historiaa — —

— Älkää vain puhuko "historian lahjomattomasta tuomiosta", sillä ei mikään saa minua makeammin nauramaan. Se on yhtä vähän lahjomaton, kuin ne asiakirjat, joille se perustuu ja ne ihmiset, jotka sitä valmistavat. Historian antamasta opetuksesta myös puhutaan niin paljon. Historia antaa opetuksiaan, mutta käytännössä niitä ei ole niinkään helppo toteuttaa. Ajatelkaapa nyt: kun Suomessa alkoivat vaikeat ajat, niin mitenkä auttoivat meitä historian opetukset? Oppineet, viisaat ihmiset omaksuivat aivan päinvastaiset mielipiteet menettelytavoista. Jokainen perustaa historian opetukseen ja huutaa historian tuomiota itselleen avuksi. Vieläpä soimaavat toisiaan. Vähän pienemmällä historian opetuksella ja vähän suuremmalla säädyllisyydellä eivät olot meillä olisi niin sietämättömiä kuin ovat. Ja luuletteko ehkä, että historian opetus vapautti Dreyfus'in. Eipä suinkaan, vaan parin miehen uhrautuvaisuus ja siveellinen kunto. Ilman heitä hän vieläkin istuisi Pirunsaarella.

— Aivan niin. Mutta se olikin juuri historian tuomio, jota näiden miesten kunto joudutti. — Kun te nyt sangen näppärästi olette syössyt tieteet jalustoiltaan, niin sanokaapa puolestanne, mitenkä te olette ajatellut ihmiskunnan onnen äkkiä ja käytännöllisesti rakennettavaksi?

— Nyt te olette aivan suotta pilkallinen. En minä koeta horjuttaa tieteiden jalustoita. Mutta minä vain luulen, että voi löytyä kovin muodollista äärimmäisyyksiin vietyä totuuden etsimistä, jonka hyödystä voi olla epäilyksiä.

— Te ette ole vielä vastannut siihen, kuinka ihmiset äkkiä olisivat tehtävät onnellisiksi?

— En tiedä sitä, mutta minusta kannattaisi jokaisen joka päivä asiaa miettiä. — Oikein tuli kuuma.

— Kuuma minunkin tuli, myönsi tohtori, ja molemmat nauroivat.

— Kuumapa taisi tulla tohtorille, ilakoi Elna. Kaarina oli koko ajan voitolla.

Varjo levisi Kaarinan kasvoille.

— Kukapa tässä voitolle tuli! Ihmisillä on tietysti erilaiset mielipiteet ja varsinkin taipumukset, ja jokaisen täytyy seurata taipumuksiaan.

X.

Elna makasi leposohvalla Kaarinan huoneessa. Kalliolahdessa pidettiin ennen päivällistä "hiljaista hetkeä", jolloin hoidokkaat menivät huoneisiinsa ja talonväkikin liikkui mahdollisimman vähän. Elna oli ottanut tavakseen viettää hiljaisen hetkensä Kaarinan luona. Kaarina käytti tavallisesti tämän ajan kirjeenvaihtonsa hoitoon.

— Sinä olit mainio eilen, Kaarina, alkoi Elna.

Kaarina kääntyi tuolillaan.

— Mainio, koska niin?

— Silloin kun pitelit pahoin tohtoria tieteineen. Kunnioitin sinua.
Kyllä sinäkin osaat.

Osaan?

— Oletkohan noin typerä, vai teetkö itsesi typeräksi. Osasit muuttaa taktiikkaa tietysti. Kyllähän sinä ymmärrät, ettei yhteenkään mieheen loppumaton hyväntahtoisuuden päivänpaiste vaikuta.

— Sitäkö sinä tarkoititkin. En minä niin typerä ole, etten tietäisi taktiikoista. Olenpa lukenut jonkun englantilaisen misstress'in kirjankin miesten pyydystämisestä. Siinä puhuttiin jotain lumisateen välttämättömyydestä keskellä lämmintä kevättä, mutta jos luulit, että se eilinen oli lumisateen tapaista, erehdyit täydellisesti. Kaikkihan kävi sovussa. Keskustelin vain omaksi huvikseni ja hiukan tietysti härnätäkseni tohtoria, sillä hänen horjumaton varmuutensa kaikissa asioissa joskus vähän kiukuttaa ihmistä. Vai taktiikkaa! Vielä tässä mitä!

— Älä puhu noin halveksivasti taktiikasta, sillä siitä kuitenkin riippuu melkein kaikki. Emmehän me enää elä vanhaan hyvään aikaan, niin että saisimme istua ja odottaa jonkun miehen tulevan meitä valloittamaan. Sellaista tapahtui silloin, kun suurin osa miehistä vielä mielellään meni naimisiin. Nyt ovat asiat kerrassaan toisin. Nykyään meidän on toimittava. Sentähden he saavat olla kuinka ikäviä ja mahdottomia tahansa. Meidän täytyy olla intelligenttejä, hauskoja, yhtä vaihtelevia kuin muodit. Sillä tavoin niitä hölmöjä valloitetaan.

— Vai niin niitä valloitetaan, nauroi Kaarina, ja kääntyi taas pöytään päin. — Mitäpä jos nyt kuitenkin lepäisit.

— Ei minun nyt tee ollenkaan mieleni levätä. Minusta on niin hauskaa jutella tästä asiasta. Ei kai sinun kirjeesi ole kovin tärkeä?

— Ei niin erittäin.

— Pidän sinulle pienen esitelmän taktiikasta. Ensimäinen pykälä on vaihtelevaisuus kaikessa. Käytös vuoroin kuuma, vuoroin kylmä. Ei saa olla oma itsensä. Ei saa olla liian johdonmukainen. Täytyy olla salaperäinen, täytyy olla erikoinen.

— Annoit minulle juuri oivallista havainto-opetusta, kun selitit Olli Haavalle, että mielelläsi sairastaisit lavantautia, saadaksesi tuntea kuoleman läheisyyttä ja saadaksesi maata kauan muiden hellimänä… Mitä viidenpennin erikoisuutta lienet lasketellutkaan. En kuullut kaikkea.

— Olkoon vain viidenpennin erikoisuutta, mutta se tehoo. "Das ewig weibliche", ymmärrät kai? Huomenna kerron hänelle esimerkiksi, etten koskaan voisi olla vuoteen omana kahta päivääkään, että vanhempani ja lääkärini joskus ovat polvillaan rukoilleet minua pysymään alallani, mutta minä en vain ole voinut. Silloin hän kohta ajattelee: "Tuossa tytössä on tempperamenttia". — Jos sitten vielä käännyn puoleesi ja sanon: "Sinä Kaarina olet tietysti totellut lääkärien ja vanhempiesi käskyjä", ja sinä tuntien asiasi oikeuden vastaat myöntävästi, niin olet kerrassaan muserrettu. Usko minua, viidenpennin erikoisuus menee miehiin kuin voi kerjäläiseen.

— Kyllä, jos tyttö on kaunis.

— Ei kauneus ole välttämätön. Mistä niitä kauniita tyttöjä joka paikkaan riittäisikään. Onhan kauneus hyvä apu, mutta oikea taktiikka on vielä tärkeämpää. Siinä täytyy tietysti olla älyä. Kaikkia miehiä ei kohdella samalla tavalla.

— Kohtelit heitä nyt millä tavoin tahansa, niin luulisi kuitenkin löytyvän sellaisiakin, jotka näkevät sinun taktiikkasi läpi.

— Sinä tarkoitat varmaan sellaisilla miehillä tohtori Saarivirtaa.
Sellaisia kuin hän valloitetaan kahdessa viikossa.

— Sinä olet jo ollut täällä kaksi viikkoa.

— Enhän minä ole ollenkaan yrittänytkään. Minä vain tarkoitin, ettei tohtori luullakseni ole ollenkaan vaikeimpia. Päinvastoin. Hän on nähtävästi jokseenkin tottumaton naisten seuraan. Mutta hänhän oli jo kiinnitetty, kun minä tulin. — Ei sinun tarvitse punastua… — Sanalla sanoen minun ei tehnyt mieleni ruveta pitkäaikaiseen piiritykseen.

— Rupea sinä vain! Vielähän on vähän aikaa.

— Älähän nyt toki. En kai minä rupeaisi teidän välejänne sotkemaan. Pidän niin paljon sinusta ja pidän niin paljon Ollista. Luulen melkein, että olen rakastunut häneen. Häneen minä kohdistan kaikki voimani.

— Ei sinun tarvitse paljonkaan voimiasi hänen takiaan tuhlata.

— Mitäpä, jos koettaisin voimiani Kivistöön päin?

— Taitaisitpa turhaan ponnistella. Joka tapauksessa kiellän sinua kerrassaan. Hän on aivan liian sairas ja hermostunut, että häntä saisit ruveta huviksesi rääkkäämään.

— Se ehkä piristäisi häntä. Muutamat miehet ovat sitä iloisempia, kuta enemmän heitä rääkätään.

— Kivistö ei kuulu niihin.

— Ehkä ei. Tunnen häntä niin vähän. Mutta luulen että tohtori Saarivirta kuuluu niihin. Häneen nähden voisit pienellä rääkkäyksellä saada ihmeitä aikaan. Yritäpäs vaan olla hiukan häijy.

— Olenhan sanonut, ettei minulla ole mitään halua valloittaa häntä.

— Sinä olet aivan mahdoton. Olet tietysti niin varma asiastasi. Mutta minäpä sanon sinulle, että vielä vaikeampaa kuin valloittaminen on kiinnipitäminen.

— Mutta entäpä, jos minua nyt ei huvittaisi "pitää kiinni". Jos olisin liian laiska tai ehkä liian ylpeä. —

— Sinun kanssasi ei pääse minnekään. Yhden asian vain sanon sinulle:
Syytä itseäsi!

— Itseänipä tietenkin. Ketä muuta. — Nyt minun onkin jo mentävä alas.

— Olehan nyt vielä hetkinen. Sanon vain samalla, mikä on taktiikan toinen pykälä. Se on vaarinottaminen oikeasta hetkestä. Katsos, jokaisella miehellä on heikkoja hetkiä. —

— Tiedän, tiedän! En jouda enää kuulemaan. — Sanohan kuitenkin vielä, kuinka vanha sinä olet.

— Yhdeksäntoista vuotta.

— Ilmankos sinä oletkin niin viisas.

XI.

Tuuli oli kääntynyt etelään ja säät olivat käyneet lämpimiksi. Eräänä päivänä ilmoitti johtajatar aamiaispöydässä, että aiottiin toimeenpanna suuret istutustalkoot ja kehoitti hoidokkaita ottamaan niihin osaa. Oli tarkoitus yhdellä iskulla saada kaikki kukkaryhmät valmiiksi. Pitkin aamupäivää sitten suunniteltiin ryhmityksiä. Ne, joilla oli taiteellisia taipumuksia, tekivät ehdotuksia taimien järjestelystä, muut esiintyivät arvostelijoina. Lopuksi pysähdyttiin jokseenkin tarkalleen siihen suunnitelmaan, jonka puutarhuri kohta aluksi oli esittänyt.

Taivas oli käynyt pilveen, niin että kohta päivällisen jälkeen voitiin käydä työhön.

Varustauduttiin työaseilla ja jaettiin tehtävät.

Elna ja Kivistö esiintyivät suurella asiantuntemuksella.
Taimilaatikoita ja ruukkuja kannettiin lavoilta ja kasvihuoneesta.
Lepokodin yksitoikkoisessa elämässä tällainenkin pieni ajanvietto
aiheutti iloisen mielialan.

Kaarina liittyi niihin, jotka istuttivat suurta lehtikasviryhmää
keskelle pihamaan ruohokenttää. Kukkaympyrän yli oli pantu kiikkulauta.
Sillä makasi Kivistö ja asetteli jättiläishampun taimia multaan.
Kaarina ojensi hänelle ruukkuja sitä myöten kuin työ edistyi.

— Oletteko iloinen tänään? kysyi Kivistö.

— Olen tietysti. Meillä maalaisilla mukautuu mieliala säiden vaihteluun.

— Niin, nyt onkin ihanaa. Tunnetteko kuinka ilma on pehmeätä kuin pumpuli tai niinkuin lämmin maito?

— Eikö totta, että kostea multa tuntuu ihmeellisen suloiselta käsiin?

— Tiedättekö, tänään tunnen itseni ensimäistä kertaa hyvin pitkästä aikaa onnelliseksi.

— Voimanne palaavat.

— Oi, älkää puhuko terveydestä nyt. Se on jotain voimakkaampaa, jotain suurempaa. Tekisi mieleni nousta korkealle vuorelle ja huutaa ilosta. Mutta tiedänpä, mitä teen. Soitan vielä tänä iltana.

— Menkää sitten kohta soittamaan!

— Ei, en vielä, vasta kun olemme lopettaneet. Minä tarvitsen yleisöä, joka minua ymmärtää. Teidän täytyy olla kuulemassa, kun soitan.

— Ettehän te tiedä, olenko lainkaan soitannollinen.

— Vaikka ette olisikaan, niin te kuitenkin tulette minua ymmärtämään. — Tiedättekö että teillä riippuu hiussuortuva pitkin poskea. — No, älkää pyyhkikö sitä pois, ei se rumenna teitä. Kas niin, nyt teillä on kaksi mustaa täplää otsassa. Ei se tee mitään. Ne vain kaunistavat teitä. Nauraminen kaunistaa teitä myöskin. Teidän pitäisi aina nauraa.

Kaarina sieppasi kopan ja lähti lavoille hakemaan lisää taimia.

— Hän on aina sama, nauroi hän itsekseen. Joka päivä sanoo hän minulle jotain kaunista. Jospa tohtori joskus jotain sellaista sanoisi — mutta ei. Eikö hän osaa, vai eikö hän tahdo? Luulen melkein ettei hän osaa.

Kulkiessaan puutarhan kautta, näki hän tohtorin toimeliaasti kastelevan vasta-istutettuja taimia.

— Mitenkä työ miellyttää?

— Erinomaisesti vaihteeksi.

— Eikö ole merkillistä, että kukkien istuttaminen on paljoa hauskempaa kuin kaalien, vaikka taimia maallikko tuskin erottaa toisistaan.

— Minulla ei ole siitä mitään kokemusta, mutta jos toimitus muuten on samanlainen, en voi ymmärtää, miksi toinen työ olisi hauskempaa.

— En minäkään ymmärrä, mutta niin se vain on. Aivan niinkuin kylväminen on hauskempaa kuin sadon korjaaminen. —

— Ei ainakaan minusta.

— Ehkä ei kaikista. —

Sataa, suuria raskaita pisaroita alkaa tippua tasaisen harmaalta taivaalta. Kaikki hoidokkaat rientävät sisälle, mutta puutarhuri ja Kaarina jäävät päättämään lehtikasviryhmää. Sitä on mahdoton jättää keskeneräiseksi. Se näyttäisi huomena niin rumalta. Tohtori tulee juosten puutarhasta, mutta nähdessään urhoolliset naiset ei hän tahdo olla huonompi, vaan liittyy heihin. Sadepisarat taajenevat. Lopulta sataa rankasti ja tasaisesti. Tohtori ojentaa taimia Kaarinalle ja tämä pistää ne maahan. Heidän iloinen puhelunsa kuuluu kuistille.

— Tulkaa toki jo sisälle; kastutte likomäriksi, huudetaan heille kuistilta.

Kaarina kohoaa pystyyn ja ojentaa käsivartensa.

— Ei tee mitään, vastaa hän nauraen. Ei ole mitään ihanampaa kuin tälläinen lämmin kevätsade pitkien poutien jälkeen.

Siirrytään syömään, mutta nuo kolme jatkavat työtään. Ja ruokasaliinkin kuuluvat heidän iloiset äänensä. Illallisten jälkeen, kun istutaan salissa, tulee Kaarina ruokasaliin. Hän on muuttanut päälleen toisen puvun. Se on valkea. Hiustensa ympäri on hän käärinyt valkean silkkihuivin. Hänestä tuoksuu keväisen sateen viileys, ja hänen silmissään on kostea kiilto.

Hän ei huoli illallisesta. Hetken hän istuu muiden kanssa. Sitten hän siirtyy verannalle. Hoidokkaat häviävät vähitellen huoneisiinsa. Tohtorikin astuu verannalle, mutta Kivistö jää saliin. Hän on jo ennen illallisia avannut soittokoneen, mutta ei ole soittanut. Se, joka olisi kuunnellut hänen soittoaan, on ollut poissa. Nyt hänen äänensä joskus kuuluu hiljaisena kuistilta. Kivistö menee soittokoneen luo ja alkaa soittaa.

Verannalla seisovat tohtori ja Kaarina vastakkain, kumpikin nojaten pylvääseen. He katsovat pihalle. Sade on tauonnut. Auringon laskun puolella on taivas käynyt selkeäksi. Sieltä valuu maisemaan salaperäinen kellertävä valaistus. Maa höyryää, äsken istutetut kosteat taimet loistavat kirkkaan vihreinä, veripunaisina ja hopeanharmaina.

He seisovat molemmat ääneti ja suuri pohjaton riemu täyttää Kaarinan sydämen. Äkkiä katkaisevat sävelet hiljaisuuden. Soitetaan Massenet'n Elegiaa. Kaarina säpsähtää: Miksi hän soittaa tuota? Hän oli äsken kuitenkin niin iloinen.

Ja hän kääntyy lähteäkseen saliin, mutta tohtori pysäyttää hänet.

— Älkää lähtekö! Olkaa täällä!

Hän kääntyy takaisin. Hän nojaa kaiteeseen ja katselee pihamaalle.
Tohtori tulee hänen luoksensa.

— Katsokaa, sanoo Kaarina, kuinka taimemme loistavat. Ne ovat ihanat.

— Te olette ihana, te.

Tohtori laskee lämpimän kätensä hänen kädelleen, ja hänestä tuntuu, kuin virtaisi siitä lämpöä hänen sydämeensä asti. Hän on niin onnellinen, ja hän odottaa. Hän odottaa. — Mutta sitten hän irroittaa hiljaa kätensä ja hiipii pois.

Kun hän on huoneessaan, muistaa hän Kivistön ja palaa saliin. Sali on tyhjä.

XII.

Niinä kahtena päivänä, jotka tohtori vielä vietti Kalliolahdessa, vältti hän johdonmukaisesti joutumasta kahdenkesken Kaarinan kanssa ja muutenkin oleskelua hänen seurassaan. Kaarina huomasi sen kyllä pian, ja hänkin koetti olla tapaamatta tohtoria muuten, paitsi kun välttämätön tarve vaati.

Hän ei voinut tohtorin käytöstä käsittää. Hän vietti nämä kaksi päivää alituinen kalvava epätietoisuus mielessään.

Lähtönsä edellisenä päivänä vetäytyi tohtori kohta illallisten jälkeen huoneeseensa, vaikka hän muuten aina jäi muiden kanssa iltaa viettämään.

Olli, joka kitara kädessä esitti kansanlauluja, keräsi suurimman osan hoidokkaista kuistille. Kaarina istui yksin hämärässä seurusteluhuoneessa. Kivistö meni hänen luoksensa.

— Muistatteko, sanoi Kaarina, kun kerroitte Andersenin merenneidosta, niin sanoitte lapsille, että hän oli mykkä, ja etten minä siis voinut olla se merenneito. Mutta minäpä sanon teille, että siinä suhteessa juuri olenkin hänen kaltaisensa. Minäkin olen mykkä.

— Ette ole. Teissähän puhuu jokainen liike ja jokainen ilme. Joka teidät on vain päivän tuntenut, on saanut selvän kuvan persoonallisuudestanne, vaikka ette suutannekaan olisi avannut.

— Ja kuitenkin minä olen mykkä, — jollain tavoin…

Kivistö ei mitään vastannut, mutta itsekseen hän ajatteli: Merenneito ei ole mykkä, mutta hän ei ota huomioon, että löytyy kuuroja ihmisiä. Tahtoisin tappaa tuon kirotun tohtorin. —

Illalla myöhään tuli Elna juosten Kaarinan huoneeseen…

— Oi, Kaarina, jos sinä tietäisit, kuinka onnellinen olen, sanoi hän ja puristi Kaarinaa kaikin voimin vyötäisistä. Olli rakastaa minua, ja minä rakastan häntä niin suunnattomasti. Eikö hän olekin herttainen?

— On. Hyvin herttainen. Oletteko menneet kihloihin?

— Ei, ei vielä. Mehän olemme molemmat niin nuoria. Mutta melkeinpä sentään olemme kihloissa. Silloin kukkainistutus-iltana hän puhui niin paljon minulle. Hän on niin hyvä ja kunnon poika. Etkö luulekin?

— Luulen, luulen!

— Minä rakastan häntä niin kauheasti. En ymmärrä, kuinka kestän, kun hän neljän päivän perästä lähtee.

— Tapaattehan te toisenne sitten taas.

— Niin tapaamme, mutta ero on kuitenkin niin vaikea. Hän on tänään taas sanonut minulle niin paljon kauniita asioita. — Kuule, oletko sinä kihloissa tohtorin kanssa?

— En.

— Koska sinä menet sitten?

— En koskaan.

— Älä sinä joutavia. Tohtori on oikein hyvä mies. Ollista minä pidän ja hänestä, mutta en Kivistöstä. Hän katselee minua aina niin pilkallisesti.

XIII.

Oli tohtorin lähtöpäivän aamu. Unettoman yön jälkeen istui Kaarina kansliahuoneessa tilikirjojensa ääressä. Hän työskenteli kiireellä, sillä viime aikoina sattuneen vilkkaan liikkeen takia oli paljon asioita selvitettävänä, ja Kaarina tahtoi saada työnsä nopeasti valmiiksi. Hän aikoi nimittäin lähteä pois aamupäiväksi. Hän ei tahtonut olla läsnä silloin kun tohtori lähtee. Sillä kun hän kuvitteli sitä hetkeä, jolloin tohtori istuutuisi rattaille ja hän seisoisi muiden joukossa ja huiskuttaisi hänelle hyvästiksi, ja sitten ehkä muutamat, jotka jotain aavistivat, katsoisivat häneen kysyvästi ja säälivästi, — niin — häntä kauhistutti! Hän oli siis päättänyt lähteä vierailemaan erään tuttavaperheen luo, jossa ei ollut moneen aikaan käynyt, ja polttaakseen sillat takanaan oli hän juhlallisesti ilmoittanut tulostaan. — Kanslian ovelle kolkutettiin, ja tohtori astui sisälle.

— Tulin pyytämään laskua.

Kaarina etsi kirjoistaan, kirjoitti laskun ja ojensi sen tohtorille. Tämä maksoi. He eivät vaihtaneet muita sanoja kuin asiaan kuuluvat kiitokset. Mutta kun tohtori aikoi poistua, sanoi Kaarina mahdollisimman huolettomaksi tekeytyen:

— On parasta, että sanon teille samalla hyvästit. Aion kohta suuruksen jälkeen mennä vieraskäynnille, enkä arvattavasti palaa ennen teidän lähtöänne.

Tohtori ei voinut salata hämmästystään ja pettymystään.

— Siinä tapauksessa en voi muuta kuin kiittää teitä kaikesta, vastasi hän.

Kaarina toivotti hänelle onnellista matkaa, ja tohtori poistui. Kaarina istui hetken liikkumatta paikallaan puristaen kynänvartta sormiensa välissä. Sitten hän äkkiä nousi, soitti tallimiehelle ja sanoi, ettei tarvinnut hevosta. Hän aikoi lähteä kävellen. Jos hän lähti kohta, ehti hän kyllä jalankin sopivaan aikaan perille ja pääsi olemasta suuruksella muiden kanssa. Nopeasti järjesti hän paperinsa sekä kirjansa ja meni. Hänellä oli nelisen kilometriä käveltävänä. Taival oli osittain aivan suojatonta aukeaa ja päivä näännyttävän lämmin. Hän ei ollut sitä huomannut lähtiessään Kalliolahden varjoisesta puistosta, mutta kun hän pääsi perille, jaksoi hän tuskin jalkaa liikuttaa, ja sydän painoi lyijymöhkäleenä rinnassa.

Hänet otettiin hyvin ystävällisesti vastaan.

— Kuinka sinä olet kalpea!

— Mikä sinut panikin lähtemään jalan tällaisena päivänä. Voihan ihminen saada auringonpiston vähemmälläkin. — Eikö Kalliolahdessa ole hevosia? — Sellaisia huudahduksia sateli hänen ympärillään.

Hän vajosi kuistin korituoliin ja pyyhki hikeä otsaltaan.

— En tiennyt lähteissäni, että oli niin lämmin. Pidän muuten kävelystä.

Hänelle tuotiin mehuvettä ja sitten kahvia. Hänelle puheltiin ja kyseltiin kaikenlaisia asioita. Hän vastasi kaikkeen, koetti näyttää huolettomalta, hymyili, mutta hänellä oli täysi vaiva pidellä lusikkaa, niin ettei se liian paljon kaliseisi kupin laitoja vastaan. Kesken kaiken pisti hänen päähänsä ajatus: Mikä minun, hullun, pakotti tänne tulemaan? Olisin voinut mennä metsään ja maata siellä tämän aamupäivän.

Hänet vietiin rakennukseen katsomaan muutamia uudistuksia ja parannuksia, joita siinä oli tehty ja sitten vähän matkan päässä olevaan huvimajaan ihailemaan kaunista näköalaa. Hän katseli kaikkea ja kiitteli hyväksi.

Huvimajassa tuli joku maininneeksi, että kello oli kaksi.

"Kahden tunnin perästä tohtori lähtee", ajatteli Kaarina.

Senjälkeen katseli hän vähän väliä kelloa, niin että se herätti isäntäväen huomiota.

— Anna nyt jo kellosi olla rauhassa, puheli talon tytär. Ennen päivällistä et missään tapauksessa pääse pois, eikä sinun tarvitse lähteä ennen illallistakaan. Saatamme sinut sitten iltaviileässä joukolla kotiin. Kyllä sinun hoidokkaasi tulevat sinutta yhden päivän toimeen. Eikö niin?

Kaarina oli kyllä ajatellut jäädä koko päiväksi sinne. Hän oli luullut, että olo ihmisten joukossa, joita hän ei joka päivä nähnyt, toisessa ympäristössä kuin Kalliolahti, tekisi hänelle hyvää, mutta nyt, kun hän ajatteli, että hänen täytyisi oleskella koko päivä näiden ihmisten seurassa, jotka eivät hänen sydämensä tuskasta mitään tienneet, hänelle selvisi, ettei hän sitä mitenkään kestäisi, ei mitenkään. Hän oli aivan liian paljon luottanut voimiinsa. Ne alkoivat nyt jo pettää. Hänen täytyi panna parastaan käsittääkseen, mitä he hänelle puhuivat ja voidakseen oikein vastata. Hän siis kieltäytyi jäämästä päivällisille, ja isäntäväki oikein suuttui häneen.

— Älähän nyt turhia. Et sinä siellä Kalliolahdessa niin korvaamaton ole, koettivat he houkutella, mutta niinkuin hän olisi luullut henkensä siitä riippuvan, pysyi hän päätöksessään lähteä.

Vihdoin tyytyivät he siihen, ja kellon käydessä neljää lähtivät he joukolla häntä saattamaan.

Hän oli päättänyt jäädä jonnekin tien oheen istumaan, ettei missään tapauksessa kohtaisi tohtoria. Nyt häntä pelotti, etteivät saattajat ajoissa kääntyisi takaisin. Se oli kuitenkin turha pelko. Puoli kilometriä kuljettuaan he valitellen kuumuutta kääntyivät. Surkuttelivat häntä, jonka täytyi vielä marssia niin pitkältä.

Hän soperteli jotain siitä, että oli tottunut kävelemään, sai taas kuulla huomautuksen kalpeudestaan ja jatkoi sitten yksin matkaansa. Ensin kulki hän hitaasti, mutta vähitellen hänen huomaamattaan vauhti kiihtyi ja lopuksi asteli hän nopein askelin pölyistä maantietä.

Hän sanoi sata kertaa itselleen, että hänen pitäisi viipyä, antaa kaiken mennä menoaan. Hän oli lähtenyt kotoa siinä varmassa päätöksessä ettei enää tapaisi tohtoria. Nyt, jos he kohtaisivat toisensa, näyttäisi melkein siltä, kuin hän olisi järjestänyt tämän tapaamisen. Hän päätti sata kertaa pysähtyä, istuutua tienviereen ja odottaa kunnes aika varmasti olisi liian myöhäinen, mutta tuntui, kuin olisivat hänen jalkansa vieneet häntä hänen tahtomattaan eteenpäin.

Nyt hän jo saapui aukealle ja hänen katseensa tarkasti sen silmänräpäyksessä laidasta laitaan. Ei näkynyt rattaita. Tuossa oli Kalliolahden tienhaara…

Hän kulki kuin lentäen. Joka hetki odotti hän näkevänsä rattaiden pyyhältävän ohi. Pieninkin risahdus sai hänen sydämensä jysähtämään. Kun hän saapui tienhaaralle, vaipui hän istumaan ojanreunalle, ja hänen huuliltaan pääsi helpotuksen huokaus, mutta sitä seurasi kohta ajatus: Turhaa kaikki. Jos hänellä on jotain minulle sanomista, niin hän olisi voinut sanoa sen jo kymmenen kertaa.

Hän nousi hitaasti ja jatkoi matkaansa. Hänestä tuntui nyt yhdentekevältä, tapaisiko hän tohtorin vai ei, mutta kun hän ensimäiselle mäelle noustuaan sen alapuolella näki rattaat, tuntuivat hänen polvensa äkkiä niin heikoilta, että hänen hetkeksi täytyi pysähtyä.

Nähdessään hänet, nousi tohtori rattailta ja astui häntä vastaan. Kyytipoika ajoi edelleen mäelle. Ensi kerran näki Kaarina tohtorin hiukan epävarmana.

— Te ehditte jo palata?

— Niin, Kaarinan ääni kuului oudon matalalta.

— Oli kovin hauskaa, että sain vielä kerran kiittää teitä kaikesta siitä ystävällisyydestä ja huolenpidosta, joka tuli osakseni Kalliolahdessa varsinkin teidän puoleltanne.

Kaarina tunsi äkkiä katkeruuden kiehuvan rinnassaan. — Hän on tomppeli, ajatteli hän. Kohteliaasti hymyillen kääntyi hän tohtorin puoleen.

— Minua ilahduttaa suuresti, että olette ollut tyytyväinen oloonne meillä. Emme ole tehneet muuta kuin mitä velvollisuuksiimme kuuluu. Toivottavasti tahdotte suositella lepokotiamme myös muille.

Tohtori heitti häneen epäröivän katseen.

— Olenko loukannut teitä? En ymmärrä.

— Jatkan vain siinä äänilajissa, jossa te aloitte.

— Antakaa anteeksi! Tarkoitukseni ei ollut — Te käsitätte kai, että tämä tapaaminen — tämä ero, tarkoitan, — on minulle sangen vaikea. Minun pitäisi oikeastaan selittää… Sanalla sanoen, te tiedätte kyllä, olette aavistanut, minkälaiset tunteet liikkuvat minussa. Minulla olisi niin paljon puhuttavaa teille, mutta tämä lyhyt hetki… Oi rakas, rakas, huudahti hän ja puristi hänen käsiään. Minulla olisi niin paljon sanottavaa teille, mutta tässä en voi sitä tehdä. Saanko kirjoittaa teille?

— Kirjoittakaa!

— Hyvästi siis; minä kirjoitan. — Tohtorin äänessä kuului helpotusta, mutta Kaarina ei huomannut sitä.

Tohtori kiiruhti rattaiden luo, nousi niihin ja heilutti hattuaan. Kaarina viittasi hänelle hyvästiksi. Hetki vain, ja rattaat katosivat. Kaarina kääntyi ja astui Kalliolahtea kohti. Hän kulki reippain, kevein askelin. Hän ei huomannut kuumuutta eikä pölyä, ei tuntenut väsymystä. Siis kuitenkin tohtori rakasti häntä. — Jotain siinä tosin oli välillä, jotain, jota täytyi selittää, josta täytyi kirjoittaa. Mutta oli se mitä tahansa, niin ei mikään ollut mitään sen rinnalla, että he rakastivat toisiaan.

— Me olemme molemmat köyhiä, ajatteli Kaarina, mutta me olemme molemmat nuoria, terveitä ja työnhaluisia. Kuinka minä tekisinkään työtä. Voisin siirtää vuoria. Äkkiä hän naurahti itsekseen.

— Olipa hän kömpelö, poika parka. Niin, ei hän juuri mikään kavaljeeri ole. Vähän yksipuolinen hän on harrastuksiltaan, mutta hän on viisas ja rehellinen. Hän on oikea ihminen, ja minä rakastan häntä. Kaikki on hyvin, kaikki, ja minä olen ylen onnellinen. Kuinka onnellinen olenkaan!

Näin hän ajatteli itsekseen ja saapui melkein huomaamattaan perille. Hän kulki salin läpi jossa istui muutamia hoidokkaita, mutta hän ei nähnyt heitä. He vain huomauttivat toisilleen siitä, että hän oli aivan valkea kasvoiltaan ja silmät loistivat suurina.

Kaarina meni huoneeseensa. Hän heittäytyi vuoteelleen ja puristaen käsiään rintaansa vastaan hän muutaman kerran melkein tietämättään kuiskasi: Minä olen onnellinen. Sitten hän nukkui syvään uneen.

XIV.

Seuraavana päivänä oli Kaarinan mieliala sangen matalalla. Hän tunsi suurta väsymystä kaiken sen jännityksen jälkeen, jossa hän oli elänyt viimeiset ajat, eikä hän voinut lainkaan niin toivorikkaasti ajatella tulevaisuutta kuin edellisenä päivänä. Täytyihän hänen ymmärtää, että tohtorin epäröiminen nähtävästi johtui jostain suuresta esteestä, ja sitä paitsi asusti hänessä taikauskoinen tunne, että hän ei voisi tulla onnelliseksi, ettei se ollut sallittua. Hänestä tuntui mahdottomalta, että onni tulisi hänelle näin yksinkertaisesti, näin kauniina keväisenä tarinana, näin ilmaiseksi. Olihan ennenkin sattunut ajankohtia, jolloin elämä oli näyttänyt hänelle onnenmahdollisuuksia, jolloin oli tuntunut niin luonnolliselta, että kaikki kehittyisi toiveiden mukaan, ja kuitenkin oli aina ilmestynyt jotain, joka oli tehnyt toiveet tyhjiksi. Olisiko mahdollista, että nyt —

Kirje oli antava vastauksen kaikkeen. Eilen tuli tohtori kaupunkiin, tänään hän kirjoitti, huomenna saapuisi kirje tai mahdollisesti jo tänään iltapostissa, jos hän jo eilen kirjoitti.

Pitkin päivää suoritti Kaarina totutut tehtävänsä. Hänellä oli pari heikompaa hoidokasta vaalittavanapa iltapäivällä hänen täytyi yleisen mielipiteen painostuksesta panna toimeen pieni kahvinkeittoretki saareen. Kaikki hän koetti tehdä reippaasti, huomaavaisesti, työlästymättä, ja kuitenkin hänellä oli vain yksi ajatus: kirje.

Iltaposti tuli tuomatta sitä hänelle.

Seuraavana aamuna hän oli niin varma kirjeen tulosta, että hän avatessaan postilaukkua melkein näki sen. Ja kun sitä ei kuitenkaan ollut, katseli hän moneen kertaan laukun, ennenkuin tuli vakuutetuksi siitä. Iltapostissa ei myöskään ollut kirjettä. Silloin hän oli varma siitä, että se oli hukkunut tiellä. Kun hän seuraavana aamuna jälleen oli turhaan odottanut, tuntui hänestä selvältä, ettei tohtori sitä ollut kirjoittanut eikä koskaan kirjoittaisi. Hän päätti olla kokonaan ajattelematta asiaa. Kuumeisella kiireellä otti hän itselleen kaikenlaisia tehtäviä hajoittaakseen ajatuksiaan. Kuitenkin lähti hän iltapäivällä kauppiaaseen, vaikka ostosten teko oikeastaan kuului taloudenhoitajattarelle. Hän teki sen nyt itse voidakseen mennä asemalle postia hakemaan. Hänelle ojennettiin postipakka. Hänen täytyi pidellä postiluukun syrjästä ottaessaan sitä vastaan. Hän istuutui asemahuoneen penkille ja silmäili hätäisesti kirjeiden osoitteita. Ja tuossa se oli. Hän tunsi kohta suurella valkealla kuorella voimakkaan, hiukan kankean käsialan.

Siinä kaikkien postinhakijoiden keskellä, melussa ja ovienpaukkeessa hän avasi kirjeen ja luki:

Rakas neiti Kaarina!

Minun olisi pitänyt aikaisemmin teille kirjoittaa, mutta suuret epäilykset siitä, kuinka kirjoittaisin, ovat saaneet minut viivyttelemään. Ensimäiseksi pyydän teiltä anteeksi sitä, että ollenkaan olen teidän elämänne tielle joutunut. Mielelläni olisin myös tahtonut kadota siltä niinkuin tulin, mutta nyt minusta tuntuu, että on paras puhua teille rehellisesti kaikki, sillä te, joka olette niin viisas ja hyvä, tulette varmasti minua ymmärtämään. Jos voisin mennä naimisiin, niin olisi minusta suuri onni omistaa teidät, sillä te olette tehnyt minuun unohtumattoman vaikutuksen, mutta valitettavasti on asemani sellainen, etten voi ajatella naimisiin menoa samalla kokonaan luopumatta niistä suunnitelmista, jotka olen elämälleni tehnyt. Koko haluni on saada tehdä tieteellistä työtä, mutta niinkuin epäilemättä tiedätte, ei siitä kukaan rikastu. Itselläni minulla ei ole varoja, päinvastoin olen jokseenkin pahasti velkaantunut. Naimisiin meno merkitsisi minulle siis luopumista elämäntehtävästä, johon koko sielullani olen kiintynyt.

Toivottavasti te ymmärrätte minua ja suotte minulle anteeksi, jos olen tuottanut teille mielipahaa. Epäilemättä tulette piankin unohtamaan uskollisen ystävänne

Yrjö Saarivirran.

Kaarina nousi kärryihin ja ajoi hitaasti takaisin Kalliolahteen.

* * * * *

Seuraavana aamuna oli Kaarinan ensi ajatus, että hänen pitäisi mennä tapaamaan tohtoria. Hän tahtoi nähdä hänet ja puhua hänen kanssaan. Mitä hän hänelle sanoisi, sitä hän ei tiennyt. Hänestä vain tuntui, ettei hän voinut tyytyä siihen, mitä kirje niukkoine harkittuine sanoineen lausui. Oliko todella mahdollista, ettei ollut sijaa sovitteluille. Hänestä tuntui, että hän itse olisi ollut valmis vaikka minkälaisiin uhrauksiin, mutta mitäpä hänellä olikaan uhrattavaa. Tohtori oli ehkä oikeassa, mutta kuitenkin löytyi varmasti miehiä, jotka olisivat toisin menetelleet.

Pian Kaarina kuitenkin luopui ensimäisestä mielijohteestaan. Jos asiassa oli jotain järjestettävää, niin se oli tohtorin tehtävä eikä hänen, ei missään tapauksessa hänen. Hän ei kuitenkaan ollut edes kirjeeseen vielä vastannut, ennenkuin hänen sittenkin täytyi lähteä Helsinkiin. Hän sai kutsun tulla neuvottelemaan Kalliolahden asioista laitoksen omistajan kanssa. Sen mahdollisuuden varalta, että hän tapaisi sattumalta tohtorin, ei hän kirjoittanutkaan.

Olihan siihen aikaa vastakin. Ja, mitäpä hän kirjoittaisi.

XV.

Asemalle ajoi Kaarina Aarne Kivistön kanssa. Tämä oli matkalla lääkäriin. Hän ei tahtonut lähteä Helsinkiin asti, vaan aikoi käydä erästä lähiaseman luona asuvaa taitavaksi tunnettua tohtoria tapaamassa.

Kun he olivat istuutuneet kärryihin, sattui Kaarinan katse Kivistön käteen, jonka tämä oli laskenut eteensä nahkapeitteelle. Hän katseli sitä ja huomasi heikon sinertävän varjostuksen kynsissä ja tunsi ankaraa omantunnonsoimausta siitä, että hän viime päivinä niin vähän oli uhrannut ajatuksiaan Kivistölle.

Kivistö oli nähtävästi lihonut senjälkeen kun oli tullut Kalliolahteen. Ei hän ollut myöskään lausunut valituksen sanaakaan senjälkeen kun aivan alussa oli sydämensä Kaarinalle pari kertaa avannut. Hän oli vain kulkenut siellä Kalliolahdessa — niinkuin näytti — tyytyväisenä, melkeinpä iloisena, mutta nyt hän oli ilmoittanut aikovansa käydä lääkärissä. Ja kun Kaarina tarkkaavasti katsoi hänen kasvojaan, niin hän tunsi huolestuvansa.

— Tunnetteko itsenne sairaaksi? Ette ole mitään puhunut siitä, sanoi hän.

— Ei kai se sen vaarallisempaa liene. Minusta vaan on paras käydä välillä lääkärissä.

He ajoivat asemavälin ja Kivistö astui junasta.

— Onnea matkalle! huusi hän, ja samassa juna jo lähtikin. —

Kun Kaarina astui Helsingin asemahuoneelta torille, selvisi hänelle äkkiä, ettei hän tahtoisi tavata tohtoria. Sillä ilmakehällä, mikä kaupungin kaduilla ihmistä ympäröi, näyttää olevan kyky tehdä järkeväksi ja käytännölliseksi. Mikä maalla tuntui mahdolliselta, oikealta ja kauniilta, se näytti täällä olevan turhaa haavetta. Hänkin ymmärsi täällä paremmin, minkätähden tohtori oli juuri niin kirjoittanut.

Kaarina asui naimisissa olevan sisarensa kodissa. Sisar lapsineen oli maalla, lanko hänkin opettajana lomakursseilla.

Kaarinalta kului pari päivää Kalliolahden asioiden hoitamisessa. Kolmannen päivän aamuna piti hänen lähteä. Edellisenä iltana valitti lanko, ettei voinut olla hänelle seurana, koska oli pakotettu lähtemään lomakurssilaisten ensimäiseen yhteiseen illanviettoon.

— Mutta sinähän voisitkin tulla mukaan minulle seuraksi, huudahti hän. Sinua on niin vähän saanut nähdäkin. En tiedä, huvittaisiko se sinua niin suuresti, mutta olisihan se jotain muuta kuin Kalliolahtea.

— Minua vähän väsyttää. Sopiikohan minun sitäpaitsi tullakaan, kun olen aivan ulkopuolinen.

— Tietysti minun turvissani. Laittauhan valmiiksi puolen tunnin kuluttua lähtemään.

Kaarina oli kaiken varalta pannut vaalean kesäpuvun matkaansa. Sen hän muutti ylleen ja oli hyvissä ajoin valmiina.

— Olet todella väsyneen näköinen, sanoi lanko. Ehkäpä ei minun olisi pitänyt kehoittaa sinua lähtemään. Sinullahan on ollut juoksemista pitkin päivää. Voithan vielä jäädä kotiin lepäämään.

— Ei se mitään. Lähdetään vaan.

Ensimäinen, jonka Kaarina näki astuessaan ylioppilastalon juhlasaliin, missä illanvietto pidettiin, oli tohtori. Kaarinasta tuntui, että heidän katseensa kohtasivat toisensa hänen astuessaan saliin, mutta tohtori ei häntä huomannut luultavasti sentähden, ettei voinut odottaa näkevänsä häntä tässä ympäristössä.

* * * * *

Aluksi oli ohjelmaa loppumattomiin — ainakin Kaarinan mielestä. Sitten alkoi seurustelu, joka näytti olevan sangen kankeaa. Lomakurssilaiset olivat vielä vieraita toisilleen, pysyttelivät pienissä ryhmissä, naiset ja miehet erillään. Opettajat kulkivat ryhmältä ryhmälle lausuen joka paikassa muutamia sanoja. Tohtorikin liikkui hiukan, mutta ei tullut ollenkaan sille suunnalle, missä Kaarina oli.

— Niin onkin parempi, ajatteli Kaarina, hyvä, oikein hyvä.

Lanko esitti hänet muutamille naisille, jotka alkoivat ystävällisesti keskustella hänen kanssaan. Tulipa siihen eräs, joka oli jonkun aikaa ollut Kalliolahdessakin ja nyt innokkaasti lausui ilonsa julki, nähdessään Kaarinan. Kaarina jutteli hänen kanssaan ja päätti yhtä ja toista kysellessään, että lähtisi pois kohta kun tilaisuus siihen tulisi. Hänen seuratoverinsa hajaantuivatkin, ja hän nousi lähteäkseen. Silloin seisoi tohtori hänen edessään. Kaarina näki, kuinka hänen silmänsä hetkeksi laajenivat hämmästyksestä. Sitten hän riensi Kaarinan luo.

— Te olette täällä. Oletteko ehkä ollut koko illan?

— Olen, lankoni kanssa. Hän luennoi myöskin kursseilla, niinkuin ehkä tiedätte.

— Tiedän kyllä.

Syntyi hetken hiljaisuus.

Sitten alkoi tohtori.

— Te olette saanut kirjeeni?

— Niin, sain sen ja tahtoisin sanoa teille jotain… — Tahtoisin kiittää teitä siitä, että kirjoititte. — Epätietoisuus olisi ollut vaikeampaa. —

Tohtori katsoi hänen kalpeisiin kasvoihinsa ja luki niistä paljon enemmän, kuin mitä muutamat epävarmalla äänellä lausutut sanat puhuivat. Loistavissa silmissä paloi suuri liekki. Niiden ilmeeseen mahtui tällä hetkellä niin paljon suurta rakkautta, tuskaa, pelkoa, ylpeää uhmaa. Tohtori katsoi niihin kuin lumottuna. Jotain hänen olisi pitänyt sanoa, mutta mitä. Hetken leimusivat Kaarinan silmät, sitten liekki niissä taas sammui.

— Hyvästi, sanoi hän kättään tarjoamatta, kääntyi ja riensi pois.

Tohtori kiiruhti hänen jälkeensä.

— Saanko saattaa teidät kotiin? Minä luulen, ettei meidän pitäisi erota näin.

Kaarina nyökkäsi ääneti myöntymyksen merkiksi. He astuivat kadulle. Oli jo puolenyön aika. Valaistusta juhlasalista tullessa tekivät tyhjät kadut kylmässä harmaassa hämärässä kumman aution vaikutuksen. Kaarina sitä ei huomannut, mutta tohtoriin vaikutti se painostavasti ja hänen oli vaikea mitään sanoa, mutta hän alkoi kuitenkin kuumeisesti puhua. Hän puhui siitä, kuinka rajattomasti hän ihaili Kaarinaa, kuinka tämä vastasi kaikkia hänen naiselle asettamiaan vaatimuksia, kuinka onnellinen hän olisi, jos voisi, mutta hän ei voinut. Hän puhui miehen kutsumuksesta, monivuotisista sitkeistä ponnistuksistaan, sanoi, että rehellisen miehen ei sopinut rakastamalleen naiselle tarjota tulevaisuutta, joka oli aivan saavuttamaton. Niin hän puhui.

Kaarina kulki ääneti hänen vieressään, eikä kuunnellut hänen puhettaan. Äsken, siellä juhlasalissa olivat hänestä heidän välinsä selvinneet. Ei hän tarvinnut enää mitään selityksiä. Vähitellen heidän kulkiessaan laukesi hänessä hermo jännitys ja suuret kyyneleet alkoivat vuotaa hänen silmistään. Hän ei niitä pyyhkinyt. Ne valuivat hitaasti pitkin hänen poskiaan. Hän ei huomannut niitä harvoja kävelijöitä, jotka tulivat heitä vastaan, vaan kulki yksikseen ja itki, niinkuin ei koko maailmassa olisi ketään muuta ihmistä ollutkaan. Hän unohti tohtorinkin, joka kulki hänen rinnallaan ja selitteli jotain. Vasta asuntonsa ovella hän heräsi horroksistaan. Äkillisellä liikkeellä koetti hän pyyhkiä kyyneleensä, ettei toinen niitä huomaisi, mutta tohtori oli nähnyt hänen itkevän, ja yhtäkkiä hänen kaikki suunnitelmansa ja päätöksensä, koko hänen viisautensa näytti häviävän. Hän tarttui Kaarinaan ja puristi häntä rajusti rintaansa vastaan.

— Kaarina, armas, minä rakastan sinua. Älä toki itke. Minähän rakastan sinua.

Mutta Kaarina työnsi hänet luotaan.

— Ei, sanoi hän.

— Rakkahin. Minähän rakastan sinua. Etkö tahdo tulla omakseni?

— En, en tahdo.

— En ymmärrä sinua.

— En tahdo. Se on kaikki turhaa. En tahdo. Nyt on jo liian myöhäistä.

Tohtori tarttui uudelleen Kaarinaan.

— Liian myöhäistä? Sinä et tahdo? Selitä toki!

— En tahdo, että sinä kerran sanoisit minun käyttäneen hyväkseni sinun heikkouttasi.

Hän riistihe irti ja katosi taloon.

XVI.

Kaarina saapui iltapäivällä Kalliolahteen. Hän oli saanut itsessään syntymään jonkunlaisen jäykän välinpitämättömyyden tunteen, joka teki hänelle mahdolliseksi kulkea kaikkien näiden ihmisten keskellä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Jokunen ehkä heitti häneen kysyvän katseen, sillä olihan ainakin muutaman täytynyt jotain arvatakin. Eräs rouva huomautti, että johtajatar oli viime aikoina tullut huonon näköiseksi. Kaarina vastasi tyynesti, että oli hiukan rasittunut. Kun hän oli saanut jaetuksi hoidokkaille pienet ostokset, jotka oli heidän tilauksestaan tehnyt, meni hän omaan huoneeseensa.

Elna tuli mukaan.

— Millainen matka sinulla oli? Näitkö tohtori Saarivirran?

— Näin.

— Mitä hän sanoi?

— Ei mitään erikoista.

Elnan olisi tehnyt vielä mieli kysyä, mutta hän heitti kuitenkin siihen ja lähti pois.

— Mitähän heidän välilleen on tullut, ajatteli hän. Luultavasti tohtori on häneen kyllästynyt. —

Illemmällä, kun Kaarina oli menossa puistoon saadakseen olla vähän aikaa rauhassa, huusi Kivistö, jota hän ei vielä ollut tavannut, häntä parvekkeeltaan.

— Merenneito, tahtoisin puhua kanssanne.

— Tulkaa tänne alas, vastasi Kaarina.

Kivistö tuli hänen luokseen.

— Teidän ei pitäisi sanoa minua merenneidoksi, ei ainakaan näin julkisesti. Tehän teette minut naurettavaksi. Mikä merenneito minä olen, käytännöllinen, proosallinen ihminen.

— Suokaa anteeksi, tein sen aivan huomaamattani. Minä olen tottunut ajatuksissani nimittämään teitä niin.

He saapuivat turvepenkille, joka oli tehty järvenrantaan, syrjäiseen puiston kolkkaan, ja istuutuivat sille.

— Oliko teillä hyvä matka? kysyi Kivistö.

Mutta silloin muisti Kaarina Kivistön lääkärissä-käynnin.

— Minun matkastani ei kannata puhua, mutta kertokaapa te, mitä lääkäri sanoi.

Kivistö teki paljoa merkitsevän liikkeen kädellään.

— Sydämeni on kovin huonossa kunnossa — kaikin puolin, lisäsi hän hymyillen.

— Ei kai nyt kuitenkaan — —

— Kyllä, kyllä. — Hän tarttui Kaarinan käsiin ja painoi kasvonsa niihin.

— Te ette tiedä, kuinka minä rakastan teitä.

— Älkää sanoko niin!

— Älkää kieltäkö. Kyllähän tiedän, että se on turhaa, mutta kerran sen sanon enkä sitten koskaan enää: Ei kukaan ole koskaan rakastanut teitä niinkuin minä eikä tule rakastamaan, ei koskaan. — Hän nosti kasvonsa ja katsoi Kaarinaan. — Te itkette, oi, älkää itkekö! Minun takiani ei ainakaan kannata itkeä — Vaikka tuskinpa te minun takiani itkettekään. — Olenpa minä aika peto. Teilläkin tietysti on huolenne, ja minä aina lisään kuormaanne.

Kaarina yhä itki.

— Mitä tekisinkään, kun olette niin lohduton?

— Älkää tehkö mitään. Istukaa vain tässä vähän aikaa, että ehdin rauhoittua. Olen vain niin kovin väsynyt. Kun alan itkeä en voi enää lopettaa.

He istuivat hetken ääneti. Sitten Kivistö taas alkoi:

— Olemme me ihmiset sentään kovin köyhiä. Te olette surullinen, ja minä tekisin vaikka mitä auttaakseni teitä, mutta en voi.

— Voitte te tehdä minulle pienen palveluksen. Hakekaa minulle lasillinen vettä ja hattu, se leveälierinen panama.

— Kas niin, nyt te jo taas nauratte.

— Niin, enkä itkekään enää pitkään aikaan.

XVII.

Elna Ström oli sattunut näkemään Kaarinan ja Kivistön turvepenkillä puistossa juuri sillä hetkellä, jolloin Kivistö suuteli Kaarinan käsiä. Pari viikkoa sen jälkeen käväisi Elna Helsingissä. Hän tapasi tohtori Saarivirran kadulla. Tämä ei ollut huomata häntä, mutta Elna pysäytti hänet.

— Terveisiä Kalliolahdesta, huudahti hän iloisesti.

Tohtori säpsähti.

— Tekö? Hauska nähdä. Mitä Kalliolahteen kuuluu?

Elna selitteli, ketä oli lähtenyt, ketä taloon muuttanut ja muita enemmän ja vähemmän mielenkiintoisia asioita.

— Olinpa unohtaa suurimman uutisen, sanoi hän lopuksi. Taidamme pian saada viettää kihlajaisia.

— Kenenkä kihlajaisia?

— Johtajattaren ja herra Kivistön.

— Älkää toki joutavia!

Tohtori koetti turhaan näyttää välinpitämättömältä.

— Mitä joutavia se olisi. Kivistö on tosin hiukan nuorempi, mutta sellainenhan on nykyään muodissa. Sairaaloinen hän myös on, mutta se on parhaasta päästä hermoissa. Parempaa vaimoa hän ei voisi itselleen toivoa kuin Kaarina. Varakas hän on myöskin, niin ettei siinäkään ole esteitä. Eikö kaikki sovellukin erinomaisesti?

— Soveltuu kyllä, mutta se ei vielä riitä todistukseksi.

— Todistus minulla myöskin on. Olen omin silmin nähnyt heidät sellaisessa tilanteessa, joka ei anna epäilyksille sijaa. Hyvästi! Saanko viedä terveisiä?

— Kyllä, viekää paljon! — —

Pari päivää sen jälkeen tapasi tohtori erään opintotoverinsa, jolle hän muun muassa tuli maininneeksi olostaan Kalliolahdessa.

— Onpa sieltä kuulunut hiukan huhujakin, naureskeli toveri. Taisit joutua siellä pauloihin. Joko saa onnitella?

Tohtori selitti innokkaasti, että hän oli yhtä vapaa kuin ennenkin sekä ettei löytynyt mitään syytä onnittelemiseen.

— Sitähän minäkin. Ainahan ihmiset joutavia puhuvat. Eihän järki-ihminen noin vaan yhtäkkiä… Sellainen tulevaisuuden mies kuin sinä olet, on kyllä tilaisuudessa valitse maan ja tekemään erinomaiset naimiskaupat. Eihän se tyttö siellä kuulu mitään erikoista olevan, köyhä, ei kaunis, ei edes aivan nuorikaan.

Tohtorista tuntui hänen toverinsa puhe sietämättömän raa'alta ja loukkaavalta, ja jonkunlaisella kiihkolla, joka ei ollut ominaista hänelle, kävi hän selittämään Kalliolahden johtajattaren eteviä ominaisuuksia. Hän ei tosin ollut kaunis, mutta hänellä oli miellyttävä ulkomuoto ja naisellinen olento. Hän oli lempeä, hyvä, oikeamielinen, sivistynyt, viisas ja toimelias — —

Toveri ihmetteli hänen intoaan ja hänessä heräsi epäluulo, ettei huhu sittenkään ollut aivan aiheeton ja että hän oli tullut kovakouraisesti koskeneeksi arkaan kohtaan.

Tohtori erosi kohta toveristaan, ja hänessä kyti vielä pitkän aikaa suuttumus tätä kohtaan. Kun hän rauhallisemmin asiaa ajatteli, täytyi hänen tosin myöntää, että hän kyllä itsekin ehkä kymmeniä kertoja kuullessaan kihlauksista ja naimiskaupoista oli voinut antaa samanlaisia lausuntoja, mutta tämä oli sentään liikaa, tulla hänelle vasten kasvoja arvostelemaan Kaarinaa. Ja muistutellessaan mielessään kaikkea sitä, mikä teki Kaarinan rakastettavaksi, hän uudelleen lämpeni ja voimakas kaipauksen tunne täytti hänen sydämensä. Tässä mielentilassa alkoi hänestä myöskin uutinen, jonka Elna Ström oli kertonut ja johon hän ei ollut kovin paljon huomiota pannut, tuntua kiusalliselta. Siellä Kalliolahdessa hän oli tuskin huomannut Aarne Kivistön olemassaoloakaan. Olisiko nyt Kaarina? — — ja näin pian. — Se tuntui melkein mahdottomalta, mutta kuka ne naiset ymmärtää. Kivistö on sellainen kalpea intresantin näköinen, puhuu kirjallisuudesta, soittaa, suu täynnä kauniita sanoja. Kyllähän naiset sellaisesta pitävät. Kun hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että Elna Ström todella oli oikeassa, niin hän kuumeni niin, että teki mielensä juosta asemalle ja lähteä ensi junassa Kalliolahteen ottamaan kaikesta selkoa. — Mutta hän hillitsi toki itsensä. Hänhän oli tehnyt päätöksensä. Hän oli taistellut sangen kuuman taistelun ja voittanut. Pitikö hänen nyt, kun hän jo oli alkanut rauhoittua, heittää kaikki käsistään. Ei, ei, hän tiesi, kuinka paljon voi tukahduttaa ja unohtaa, kun vain muutamina kriitillisinä hetkinä osaa pysyä lujana.

XVIII.

Aarne Kivistö oli lähtenyt Kalliolahdesta. He olivat päättäneet niin Kaarinan kanssa. Oli oikeastaan välttämätöntä, että hän meni lääkärin hoitoon ja muutenkin ehkä hänen oli paras lähteä.

— Tulen pian takaisin, sanoi hän hyvästellessään. Saanhan tulla?

— Kun ensin tulette hiukan terveemmäksi, niin sitten palaatte, vastasi
Kaarina. —

Niin hänkin nyt oli poissa. Aluksi tuntui se Kaarinasta suurelta helpotukselta, mutta pian hän huomasi, että Kivistö oli jättänyt jälkeensä suuremman tyhjän sijan, kuin mitä Kaarina oli voinut luullakaan. Melkein vastoin tahtoaan hänen täytyi myöntää, että hän joskus ikävöi häntä. Sellaiseen hän oli kuitenkin saanut tottua. Niiden monien ihmisten joukossa, jotka olivat oleskelleet Kalliolahdessa neljän vuoden kuluessa, oli sattunut olemaan muutamia, jotka erityisesti olivat hänen mieltään kiinnittäneet. Kuukauden pari he olivat viipyneet, joskus vain jonkun viikon tai ehkä päivän, ja sitten oli voinut käydä niin, ettei hän senjälkeen ollut kuullut heitä mainittavankaan.

Elna jäi Kalliolahteen koko kesäksi. Hänellä oli aivan ihmeellinen taito täyttää kaikki Kaarinan vapaat hetket, varsinkin sen jälkeen, kun Olli Haapa oli matkustanut pois ja Elna lopullisesti kyllästynyt puutarhatöihin. Hän oli tosin terve eikä kaivannut erikoista hoitoa, mutta aina hän kuitenkin osasi muistuttaa itsestään. Joskus hänen seuransa kovin kyllästytti Kaarinaa, joskus hän taasen ajatteli, että ehkä oli hyvä, ettei hänelle jäänyt paljon aikaa mietiskelyyn.

Päivät kuluivat taas vanhaa latuaan. Kaarina suoritti jonkunlaisella kiihkolla tehtäviään, joita viime aikoina oli vähemmällä harrastuksella hoitanut. Hän tahtoi pyyhkiä viivan sen yli, mikä oli ollut. Hän tahtoi alkaa uudestaan ja alistui siihen, että hänet oli uhrattu tieteen alttarille. Se oli ehkä välttämätöntä. Hän puri hammasta tuskalleen, teki työtä ja kesti.

Mutta se, mikä ehkä eniten auttoi häntä kestämään, oli puoleksi itsetiedoton ajatus, että kaikki ei kuitenkaan voinut olla lopussa, että jotain täytyi tapahtua. —

* * * * *

Jotain tapahtuikin, mutta vasta syksyllä.

Silloin menivät tohtori Saarivirta ja Elna Ström kihloihin.

Näin se kävi.

Elna oli elokuussa palannut Helsinkiin. Hän uhkui elämänvoimaa ja kauneutta. Kaikki hänen tuttavansa onnittelivat häntä siitä, että hän oli niin pulskistunut Kalliolahdessa.

Hän oli itse täynnä toiminnanhalua ja sotaista innostusta, eikä ollut montakaan päiviä oleskellut kaupungissa, ennenkuin hän oli suunnilleen selvillä siitä, mihin aikoihin tohtori Saarivirta kulki kirjastoihinsa. Elnalle sattui samoihin aikoihin asioita kauppoihin, ja niin he sangen usein tapasivat toisensa, pysähtyivät aina hiukan juttelemaan, menivät joskus yhdessä kahvilaan tai tekivät pienen kävelyn. Elna osasi aina vilkkaasti ja hauskasti jutella. — Usein puhuivat he Kalliolahden elämästä. Kaarinaa ei Elna maininnut kuin ohimennen. Tohtorista tuntui kuin olisi kaihi pudonnut hänen silmistään. Hän ei ollut aikaisemmin huomannut, kuinka herttainen tuo tyttölapsi oli.

Kerran he taas aivan sattumalta tapasivat toisensa kadulla.

— Minne olette menossa? kysyi tohtori.

— En minnekään, lähdin vain kaunista syksypäivää ihailemaan, vastasi Elna, joka tosin oli hyvinkin tärkeällä asialla, mutta joka myös tiesi, että täytyy jotain uhrata jotain voittaakseen.

— Sittenhän kuljette samoilla asioilla kuin minäkin. Emmekö voisi lähteä yhdessä kävelylle?

Elna suostui mielihyvällä. He kulkivat Kaisaniemen läpi Alppilaan. Alppilassa joivat he kahvia ja kiipesivät sitten suksimäelle katsomaan kellastuvaa metsää. Elna, joka oli ollut aivan harvinaisen vilkas ja iloinen, tuli vähitellen hiljaiseksi. Haaveksivin silmin katsoi hän luontoon ja huokasi syvään. Luottavaisesti kuin lapsi nojasi hän tohtoriin seistessään suksimäen kaiteen luona. Ja äkillisen tunteen valtaamana kietoi tohtori kätensä hänen vyötäisilleen ja suuteli häntä. Elna painautui häneen ja puristi kasvojaan hänen rintaansa vastaan. Sitten hän nosti kasvonsa ja kiinnitti tohtoriin hymyilevän kyyneleiset silmänsä:

— Olemmeko nyt oikein kihloissa? kysyi hän.

Mitään sellaista ei tohtori ollut tullut ajatelleeksi, mutta sillä hetkellä hän ei voinut muuta vastata kuin:

"Olemme, tietysti olemme", ja uudelleen suudella vapisevia huulia; — muutenhan hän olisi käyttäynyt kovin pahasti tuota luottavaista lasta kohtaan.

Kun hän oli eronnut Elnasta, alkoi häntä kauheasti harmittaa, että oli näin antanut yllättää itsensä, eikä hän päivän pitkään muuta ajatellut, kuin mitenkä parhaiten saisi asian korjatuksi, ettei käyttäytyisi epähienosti Elnaa kohtaan. Myöhemmin kuitenkin, kun hän oli jonkun verran tyyntynyt, alkoi hän katsoa asiaa toiseltakin kannalta. Hänestä tuntui, että hän oli jo tarpeeksi kauan elänyt yksinäistä elämää. Kerran hänen kuitenkin täytyi mennä naimisiin, sillä säännöttömään poikamiehen elämään hänellä ei ollut taipumuksia. Miksi hän ei siis menisi naimisiin nyt, kun kohtalo työntämällä työnsi hänelle osaa, jota useimmat olisivat häneltä kadehtineet. Hän oli melkein tahtomattaan joutunut kihloihin herttaisen nuoren tytön kanssa, jolla vielä oli senverran omaisuutta, ettei tulevaisuudesta tarvinnut suuria huolehtia.

Mutta Kaarina! Niin, Kaarina. Eihän tohtori voinut mitään sille asialle. Eihän hän voinut saada mahdotonta mahdolliseksi. Ja olihan Kaarina jo lohdutuksensa löytänyt ja jollei olisikaan vielä, niin löytäisi kai ennen pitkää.

Kaarinan takia järjesti tohtori kuitenkin asiat niin, että kihlaus päätettiin julkaista vasta juuri ennen häitä. Hän pyysi myös Elnaa olemaan kertomatta asiasta muille kuin lähimmille omaisilleen.

XIX.

Elna oli tullut Kalliolahteen kohta sen jälkeen, kun oli mennyt kihloihin. Hän oli oikeastaan tullut hakemaan tavaroitaan, mutta jäi kuitenkin pariksi päiväksi sinne. Viimeaikojen suuren ilon ja paljon mielenliikutuksen jälkeen tuntui hänestä hyvältä olla hiukan hiljaisuudessa omien ajatustensa kanssa.

Hän kulki ympäri salaperäinen arvokkaisuuden ilme kasvoillaan, joka ei jäänyt Kaarinalta huomaamatta.

— Mitä pikku Elnalle on Helsingissä tapahtunut? kysyi hän.

— Onpahan vain, vastasi Elna ja punastui.

Niin hän sankarillisesti säilytti salaisuuttaan tulopäivän ja vielä kokonaisen toisenkin päivän, mutta toisen päivän iltana, kun hän jo oli paneutunut maata, tuntui hänestä, että se oli pakahduttaa hänet. Hänen täytyi saada jollekin kertoa, kuinka iloinen hän oli. Ja ainoa, jolle hän voi puhua, oli Kaarina. Entäpä jos Kaarinalle tulisi paha mieli? Pyh, sehän oli jo vanha juttu. Ei kai Kaarina niin hullu ollut, että kaiken ikänsä yhtä miestä suri, ja sitäpaitsi, jos surikin, kerran hänen täytyi se kuitenkin tietää. Kuta pikemmin, sitä parempi. Elnan sisimmässä liikkui sitäpaitsi puoleksi itsetiedoton vahingoniloinen voitonriemu siitä, että hän oli tuon kylmäkiskoisen miehen lopulta valloittanut. Hänen täytyi saada kehua voitostaan.

Hän siis pisti tohvelit jalkaansa ja kääri viltin ympärilleen. Kurkisteli ensin ovesta, ettei ketään olisi liikkeellä ja pujahti sitten Kaarinan huoneeseen.

Huone oli pimeä, ja Kaarina oli jo vuoteessa.

— Nukutko?

— Elnako siellä? En vielä nuku.

— Minua ei ollenkaan nukuta. Enkö saa tulla tänne sinun leposohvallesi, niin voisimme vähän jutella?

— Ole vaan siinä, jos ei ole liian epämukavaa.

— Eikö mitä, tässähän on tyynykin. Minulla on peitto mukana. Kas niin, nyt on oikein hyvä.

Hetken äänettömyys. Sitten Elna siirtyi Kaarinan sängynlaidalle.

— Arvaapa, Kaarina, jotain.

— Mitä niin?

— Mitä minulle on tapahtunut.

— Oletko mennyt kihloihin?

— Olen! Voi, sinä et voi aavistaa, kuinka iloinen olen!

— Sehän on kovin hauskaa. Olen oikein iloinen puolestasi.

— Mutta voitkohan arvata, kenenkä kanssa?

— Se ei liene vaikeata. Ollin kanssa tietysti.

— Väärin arvattu!

— Sitten minun arvaamiskykyni loppuu kerrassaan.

Elna meni takaisin leposohvalle.

— Tohtorin kanssa.

— Kenen tohtorin?

— Yrjö Saarivirran kanssa.

Kaarinasta tuntui, kuin olisi hänen vuoteensa kohonnut lattiasta ja sitten keinunut jossain tyhjyydessä. Hän makasi siinä kaikki jäsenet puutuneina. Päälaessa vain tuntui polttava tuska, kuin olisi siihen kuumalla raudalla painettu. Mutta sitten hän tuli taas tajuihinsa.

— Sehän oli mahdotonta. Se oli aivan mahdotonta.

— Olliahan sinä rakastit.

— Tietysti minä Olliakin rakastin. Mutta tämä on aivan toisenlaista, paljon suurempaa.

— Oikeastaan minä kohta kun näin Yrjön, ajattelin: Tuossapa olisi mies. Mutta hän eli silloin niissä korkeammissa maailmoissaan. Ei huomannut minun olemassaoloanikaan. Sitten tuli Olli tänne, ja hän oli monessa suhteessa suurenmoinen. Sitä ei voi kieltää. Kyllä hän oli kultainen. Vieläkin vähän sydäntäni kirveltää, kun häntä ajattelen. Hän on kirjoittanut minulle niin kauniita kirjeitä. Sääliksi käy, mutta minkä sille taitaa. Täytyyhän hänen itsensäkin ymmärtää, että on vain poikanulikka. Mutta Yrjö se on toista, tohtorikin. Tiedätkö, minusta on niin mukavaa tulla tohtorinnaksi. On tietysti hupsua ajatella niin, mutta kyllä se vähän miellyttää kuitenkin. Tohtorinna Elna Saarivirta — eikö kuulukin hyvältä?

Hetken hiljaisuus.

— Sinä et sano mitään. Et kai sinä ole minuun suuttunut? Taisit kuitenkin hiukan rakastaa häntä?

— En minä häntä hiukkaa rakastanut. —

Elnan tuli paha olla, mutta hetken kuluttua Kaarina aivan rauhallisesti kysyi: Koska aiotte mennä naimisiin?

— Ehkä puolen vuoden perästä. Yrjö ei ole tahtonut vielä päivää määrättäväksi, mutta mitäpä me oikeastaan viivyttelisimme.

— Niin, mitäpä te turhaan viivyttelisitte. — Tahdotko nyt olla kiltti ja mennä omaan huoneeseesi. Minua hiukan väsyttää tänään.

— Oli paha, että tulin sinua häiritsemään. Olisit kohta sanonut. —
Särkeekö päätäsi?

— Särkee sitä vähän.

— Enkö voisi jotain tehdä? Tahtoisitko ehkä kylmän kääreen?

— Ei, ei, en tarvitse mitään.

— Hyvää yötä sitten!

Elna poistui ja Kaarina jäi yksin huoneeseensa. Koko yön hän makasi liikkumatta ja silmäänsä ummistamatta. Se oli pitkä yö. Ei hän juuri mitään ajatellut. Rinnassa vain särki hiljakseen ja herkeämättä. Se oli ruumiillista tuskaa, joka ei sallinut hänen nukkua. Hän olisi noussut ottamaan jotain unilääkettä, mutta lääkekaappi oli alakerrassa, eikä hänellä ollut rohkeutta lähteä pimeisiin portaisiin ja käytäviin.

Hän makasi ja odotti aamun sarastusta, ja vihdoin levisikin uutimen raosta huoneeseen sinertävä hämärä. Vielä oli kuitenkin pitkä aika päivään. Lopuksi alkoi kuulua yksityisiä hiljaisia ääniä alhaalta. Keittäjä nousi kai tulta tekemään. Nyt narskui hiekka pihamaalla raskaiden askelten alla. Renki oli siis jo myöskin liikkeellä. Kaarinakin nousi. Vaikk'ei hän koskaan eläessään enää mitään jaksaisi tehdä, niin tänään hän tahtoi olla niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Hän tahtoi tehdä kaikki, niinkuin ennenkin.

— Käväisen järvessä, ajatteli hän. Sitten otan kofeinia tarpeeksi ollakseni iloinen tämän päivää. Iltapäivällä Elna lähtee. Sitten otan unilääkettä ja nukun ja nukun. Kunhan vain jaksaisin nukkua kuolemaani saakka.

Nouseminen oli vaikeampaa kuin hän oli luullutkaan. Särky rinnassa oli tauonnut, mutta siihen oli jäänyt hellä kohta, johon koski jokaisesta liikkeestä, niinkuin siihen olisi teräaseella pistetty. Hänen täytyi aina välillä istuutua levähtämään hetkeksi. Hitaasti veti hän yllensä hiukan vaatteita. Sitten astui hän käytävään. Elnan ovi oli raollaan ja aivan vaistomaisesti tarttui Kaarina siihen sulkeakseen sen. Mutta hän ei sulkenutkaan sitä, vaan astui huoneeseen ja meni Elnan vuoteen ääreen.

Elna makasi selällään, pää käsivarsien varassa. Hänellä oli nähtävästi liian lämmin, sillä hän oli työntänyt peiton puoleksi päältään. Posket hohtivat punaisina, rinta kohosi ja laski tasaisesti. Kaunis hän oli.

— Jos hän olisi minua rakastanut, niin hän ei olisi tehnyt minulle tätä. Kaiken muun minä olisin voinut kantaa, vaan en tätä. — Ja ikäänkuin peläten sitä sanomatonta katkeruuden tunnetta, mikä äkkiä nousi hänessä tuota naista kohtaan, joka tullakseen tohtorinnaksi oli ottanut sen miehen, jonka puolesta Kaarina olisi antanut itsensä repiä kappaleiksi, riensi hän nopeasti huoneesta.

Hän meni uimahuoneeseen, missä riisui vaatteensa ja veti uimapuvun päälleen, mutta sitten voimat pettivät. Hän vajosi penkille ja jäi siihen pitkäksi aikaa melkein tajuttomana istumaan. Kun hän heräsi horroksistaan olisi hän palannut taloon, mutta vastustamattomalla voimalla kahlehti häntä ajatus, että voisi jotain sattua, ehkä joku tapaturma. Voisi tulla suuri aalto, jonka jälkeen ei enää olisi tätä tuskaa, ei tätä kyllästystä kaikkeen, mikä häntä elämässä ympäröi, ei mitään.

— En enää kestä, ja vaikka kestäisinkin, niin en tahdo, en tahdo enää, puhui hän itsekseen ja meni veteen. Hetken hän tunsi, että se oli kirpelän kylmää, mutta sitten hän ei enää tuntenut mitään. Hänellä oli vain yksi ajatus: Kauas, kauas tuonne. En tarvitse aaltoa. Menen itse. — Kaikin voimin ui hän ulapalle. Kädet alkoivat tuntua puutuneilta. Hän jaksoi tuskin jäsentäkään liikuttaa, mutta yhä hän pyrki eteenpäin.

Silloin kuuli hän kauhistuneen huudon rannalta:

Kaarina, Kaarina!

Hän kääntyi ja katsoi sinne. Hän näki puiston syksyisessä loistossaan, valkean rakennuksen pilkottavan puiden takaa ja kirkkaan taivaan sen yllä. Hänet täytti äkkiä suuri pohjaton halu elää. Mutta hän näki samalla myös pitkän välimatkan rantaan, ja hänen sydämensä puristui kokoon kuolemankauhusta. Hän olisi tahtonut huutaa, mutta ei jaksanut. Suonenvedontapaisesti hän vain ponnisteli pysyäkseen pinnalla.

XX.

Elna oli herännyt siitä, että Kaarina sulki hänen huoneensa oven jälkeensä. Hän nousi heti vuoteesta. Hän oli niin iloinen ja tahtoi mennä tervehtimään aamua. Nopeasti hän pukeutui ja riensi puistoon. Oli kirkas, kolakka syksyaamu. Elna asteli puistokäytävää ja nousi pienelle kummulle lähellä rantaa katsellen järvelle. Hän koetti muistutella mieleensä niitä hetkiä, joita hän oli viettänyt täällä Kalliolahdessa yhdessä Yrjön kanssa, mutta Ollin kuva tahtoi väkisin sekoittua joka muistoon.

Tuolla lähti joku uimahuoneelta. Sehän oli Kaarina. Olipa hän reipas, kun yhä jatkoi aamu-uintejaan, vaikka oli jo näin kylmä ilma. Hän näytti uivan hitaasti eteenpäin. Nyt hän saavutti seipään, joka heillä aina uintimatkoilla oli ollut tapana kiertää, mutta nyt hän ei kääntynytkään, vaan jatkoi ulapalle.

— Minkätähden hän ui noin pitkälle? ajatteli Elna. Eihän hän ole taitava uimari. — Hän ui kovin hitaasti ja epätasaisesti. — Nythän hän ei enää ollenkaan pääse eteenpäin. — Miksi hän ei jo käänny? — Hän ei käänny! — Hän ei aiokaan kääntyä! — Kaarina, Kaarina! huusi Elna minkä jaksoi ja lähti juoksemaan rantaan. Hän näki Kaarinan kasvojen kääntyvän rantaan päin. Hän syöksyi veneelle. Se oli vedetty kokonaan maalle. Hän tarttui kokkaan, nosti ja työnsi kaikin voimin koko ajan huutaen apua. Lopulta sai hän veneen vesille ja alkoi voimainsa takaa soutaa. Hänen täytyi välillä kääntyä katsomaan suuntaa. Yhä näkyi Kaarinan pää veden yläpuolella. Nyt se oli jo sangen lähellä. Hän saattoi nähdä kauhun ilmeen Kaarinan kasvoilla. Vielä pari vetoa, sitten hän heitti airot ja kumartui laidan yli ojennetuin käsin. Kaarina oli kadonnut. Ei, ei, tuossa näkyi käsi aivan veneen vieressä. Hän kurottautui tarttuakseen siihen. Se oli mahdotonta. Se oli kuin unta. Se katosi siihen hänen silmäinsä edestä. Elna putosi polvilleen veneen pohjalle, itki ja huusi.

Silloin kiisi paikalle toinenkin vene. Renki oli kuullut Elnan hätähuudot ja rientänyt avuksi. Hän oli taitava uimari. Silmänräpäyksessä oli hän riisunut takin ja saappaat ja syöksynyt veteen. Hän sukelsi kauan. Koko ajan Elna polvillaan veneen pohjalla valittaen väänteli käsiään.

Nyt näkyi jotain punaista veden pinnalla.

— Kaarina, Kaarina!

Elna ojensi käsivarsiaan heitä vastaan ja sai kiinni uimapuvusta. He saivat Kaarinan, veneeseen ja soutivat rantaan, johon oli kokoontunut laitoksen palvelusväkeä. He laskivat hänet rantahiekalle suulleen, ravistelivat ja hieroivat. Mutta jo ennenkuin he ehtivät alkaa keinotekoista hengitystä, avasi hän silmänsä ja katsoi heihin suurella katseella, joka ei kuitenkaan mitään nähnyt. He huomasivat, että hän hengitti, kantoivat hänet sisälle, hieroivat, peittivät vuoteeseen ja jättivät hänet lopuksi siihen, nähdessään että hän nukkui. —

Elna sai toisen hysteerisen itkukohtauksen toisensa jälkeen. Hän tahtoi välttämättä päästä pois ja matkustikin iltapäiväjunalla, näkemättä sitä ennen Kaarinaa.

* * * * *

Kaarina heräsi vasta illalla. Hänen oli ensin vaikea mitään muistaa, mutta kun hänen ajatuksensa selvisivät, täytti hänet nöyrä hiljainen ilo siitä että hän vielä eli. Mutta vähitellen kun muisto siitä mikä äsken oli tapahtunut, siitä kauheasta mikä olisi voinut tapahtua, alkoi esiintyä yhä selvempänä hänen mielessään, levisi siitä hänen iloonsa tumma varjo. Hän koetti kyllä käännyttää ajatuksensa muille urille, mutta yhä ne palasivat siihen samaan. Varjo kävi yhä tummemmaksi ja tummemmaksi ja täytti hänen sielunsa painavalla raskasmielisyyden ja nöyryytyksen tunteella.

Portaista kuului varovaista liikkumista.

Kaarinasta tuntui niin ihmeen hyvältä pelkkä ihmisaskelten kuuleminen.
Kunpa vain joku olisi tullut hänen luokseen. Ovea raotettiin.

— Tulkaa sisään, pyysi Kaarina heikolla äänellä.

Palvelijatar astui sisään ja sytytti sähkön.

— Johan se johtajatar nyt heräsi. Mitenkä nyt voidaan? Kaikki hoidokkaat ovat niin huolissaan. Olisivat tahtoneet tulla katsomaan. Soittivat lääkärille, mutta lääkäri käski antaa olla rauhassa. Oli toki jumalan onni, ettei pahempaa tapahtunut. Kun ajattelee, kuinka —.

— Ei nyt puhuta siitä.

— Ei kai sitä ole hauska muistella. — Tahtoisiko johtajatar jotain syödäkseen? —

— En minä — taikka tuokaahan nyt vaikka vähän maitoa. Mitä muuten kuuluu? Enhän minä edes tiedä, mikä vuorokauden aika on.

— Ilta nyt on, ja muuten ei kuulu yhtään mitään. Kaikki käy niinkuin ennenkin. Johtajatar lepäilee nyt vain rauhassa, vaikka kuinka kauan — Oli sinne tullut kirjekin, mutta joutaahan sen vastakin lukemaan.

— Tuokaahan tänne. Jaksan kyllä lukea sen samalla. — Kaarinasta tuntui jokainen viesti ulkoapäin tervetulleelta.

Hän sai kirjeensä, mutta ei sitten lukenutkaan sitä, vaan pyysi sammuttamaan sähkön. Hän oli rauhoittunut siitä, että oli saanut puhua toisen ihmisen kanssa. Kun hän taas jäi yksin, koetti hän ajatella tulevia päiviä ja hänestä tuntui, että hän olisi onnellinen, kun taas saisi kävellä ulkona auringonpaisteessa ja olla muiden ihmisten joukossa, muuta hän ei pyytäisi, ei mitään muuta. Siihen ajatukseen hän nukkui.

Kahden päivän kuluttua hän taas oli jalkeilla. Hän sai kävellä ulkona auringonpaisteessa ja oleskella muiden ihmisten parissa, jotka kilpailivat rakastettavaisuudessa häntä kohtaan. Mutta hän ei tuntenut itseään onnelliseksi. Oli hyvin vaikeaa alkaa uudestaan elää.

Hän ajatteli kulunutta elämäänsä. Kaksi kertaa hän oli rakastanut. Ensin aivan nuorena silmittömästi, jumaloivasti. Se oli ollut turhaan. Hän oli kärsinyt paljon, mutta nuori, joustava sydän oli pian parantanut haavansa. Nyt oli hän rakastanut toisen kerran kypsyneen naisen suurella hellyydellä. Sekin oli ollut turhaa. Hänet oli ensin uhrattu tieteille ja sitten hyljätty toisen takia. Oliko hän nyt tarpeeksi nöyryytetty, vai vieläkö elämällä oli hänelle paljon tallella? Oliko hän nyt valmis täyttämään sen, mihin hän oli tarkoitettu, ja mikä se tarkoitus oli?

Ikäänkuin vastaukseksi hänen kysymykseensä kajahti kumea ääni lepokodin ruokakellosta. Hän näki sielunsa silmillä monta pitkää vuotta ja niissä jokaisessa monta pitkää päivää, ja kolme kertaa päivässä kuului tämä soitto.

Hitain, raskain askelin hän lähti rakennukselle. Tullessaan huoneeseensa muisti hän äkkiä kirjeen, joka oli tullut sen kauhean päivän iltana. Se oli vielä avaamatta hänen laatikossaan, johon palvelija oli sen siirtänyt. Hän avasi sen. Se oli Kivistöltä.

"Armas merenneito, näen teidän rypistävän kulmakarvojanne päällekirjoituksen johdosta. Niin ei tietenkään olisi pitänyt kirjoittaa, mutta tehän kyllä tiedätte, ettei vaikeasti sydäntautisten mieltä saa pahoittaa, eikä heiltä saa kieltää sellaista, minkä ihmisvoimalla voi aikaansaada. Sentähden pyydän teitä, armas merenneito, että antaisitte minun tulla luoksenne, vaikken olekaan tullut terveemmäksi. Minä olen hyvin sairas ja toivoton. Tiedänhän, ettei Kalliolahti ole mikään sairaala, mutta toivon, etten kuitenkaan tule tuottamaan teille liiaksi vaivaa. Äitini voi tulla minua hoitamaan. Voin myös ottaa sairaanhoitajattaren mukaani. En pyydä muuta, kuin että saan teidät kerran päivässä nähdä tai ehkä hiukan useammin. Älkää nyt olko liian järkähtämättömän ymmärtäväinen. Sydämeni voi tosin ilosta pakahtua, mutta onko parempi, että se pakahtuu ikävästä. —"

— Taivaalle kiitos! huokasi Kaarina. Mitäpä, jos minä nyt olisin poissa! Mitäpä jos hän olisi tullut tänne, ja minä olisin pettänyt, olisin paennut taistelutantereelta. Mutta minä elän, minä elän! — Niin kauan kuin Aarne Kivistö elää, tahdon minäkin elää, ja sitten löytyy kai jotain muuta, joka pitää minut hengissä.

XXI.

Kolme vuotta myöhemmin.

Tohtori ja Elna ovat olleet kaksi vuotta naimisissa. Heidän avioliittonsa ei ole sen onnellisempi eikä onnettomampi kuin monen muunkaan pariskunnan.

Tohtori on kyllä herännyt huomaamaan, että pehmeiden vaaleiden kutrien peittämässä päässä asusti enemmän kuin mitä hän oli osannut aavistaa. Hän oli ennen avioliittoaan mielessään jakanut naiset harrastaviin ja harrastamattomiin ja ehdottomasti antanut etusijan harrastamattomille. Rakkauttaan Kaarinaan piti hän jonkunlaisena nuoruuden hairahduksena, josta hänen kylläkin oli ollut vaikea päästä. Nyt naimisissa ollessaan hän oli tullut, huomaamaan, ettei tuo ryhmitys oikein riittänyt kuvaamaan naisia, ei ainakaan hänen vaimoaan. Tohtori oli kuvitellut, että nuoren tytön sielu olisi kuin pehmeää vahaa, johon hän, kehittynyt mies, painaisi sinettinsä. Mutta hän ei ollut tullutkaan tekemisiin pehmeän vahan, vaan monimutkaisen koneiston kanssa, joka vielä oli hänelle verrattain outo. Vaikkakin Elna oli harrastamaton siinä mielessä, kuin tohtori sanan käsitti, oli hänellä omat harrastuksensa, joiden rinnalla paljon muuta jäi varjoon, ja lujaa tahtoa ja toiminnanhalua enemmän kuin mitä hänen miehensä mielestä aina olisi ollut tarpeen.

Hän määräsi täydelleen kaiken järjestyksen talossa. Tohtori tosin alussa koetti puolustaa muutamia tottumuksiaan ja mielitekojaan, mutta kun ne melkein säännöllisesti jätettiin huomioon ottamatta, tyytyi hän vaimonsa järjestelyihin. Hänelle olivat kuitenkin kotoiset asiat vähemmän tärkeitä, kunhan hän vain sai suorittaa elämäntehtäväänsä. Sitäpaitsi hoiti Elna suurella ponnella talouttaan. Hänen kykynsä esim. pitää palvelija aina hommassa oli aivan erikoinen. Pukunsa hankki hän halvalla ja oli kuitenkin aina aistikkaasti puettu. Julkisissa tilaisuuksissa, missä he yhdessä esiintyivät, kääntyi ihmisten huomio ehdottomasti komeaan pariin. Tohtorin toverit kadehtivat häntä syystä kyllä, ja se miellytti häntä. Kaunista, nuorta rouvaa liehakoitiin, mutta hän pysyi kylmänä ihailulle. Hän oli mielestään tehnyt hyvät naimiskaupat ja hän tahtoi, että muutkin sen ymmärtäisivät.

Vaikka Elnalla olikin suuri tuttavapiiri, ei hänellä ollut mitään naisystäviä, niin ettei tohtorin tarvinnut kärsiä siitä häiriöstä, mitä tällaisten alituisista talossa käynneistä ehkä olisi aiheutunut.

Tulihan tohtori joskus huomaamaan, että ystävättärien puute ehkä johtui Elnan taipumuksesta punoa juonia, ja saihan hän joskus kokea tämän taipumuksen vaikutuksia omassa elämässäänkin, mutta hän piti sitä naisluonteeseen kuuluvana, pysyi kärsivällisenä ja koetti säilyttää mielenrauhansa parhaan taitonsa mukaan. —

Eräänä sunnuntai-aamupäivänä istuivat tohtori ja Elna yhdessä sievästi kalustetussa vierashuoneessaan. Elna luki sohvannurkassa jotain romaania, tohtori katseli hajamielisenä sunnuntaityhjälle kadulle. Viime aikoina oli hän voimainsa takaa tehnyt työtä. Hän oli nimittäin hakenut professorin virkaa ja ponnistellut kovasti hankkiessaan itselleen ansioita. Muutama päivä sitten oli hän lopettanut työnsä ja jättänyt paperinsa. Kuumeisen kiireen ajan jälkeen tunsi hän olevansa herpautunut ja sisällisesti tyhjä. — Hänen silmäinsä edessä kadulla liikkui harvakseen ihmisiä, mutta hän istui pitkän ajan huomaamatta ketään heistä erikseen, kunnes hänessä äkkiä erään nuoren, pitkän miehen astuessa hitaasti kadun poikki läikähti sekasortoisten tunnelmain laine. Ennenkuin hän oli tuon kulkijan tuntenut, oli hänessä silmänräpäyksen ajan väikkynyt muisto jostain kaihoisan suloisesta. Nyt hän jo tunsi miehen. Se oli Aarne Kivistö. Siitä oli kauan, kun tohtori oli Kaarinaa muistanut, mutta nähdessään Kivistön tuntui hänestä, kuin olisi äkkiä ne kolme vuotta, jotka erottivat hänet Kalliolahdessa vietetystä ajasta, pyyhkäisty pois ja hän olisi ollut siellä eilen. Hän koetti palauttaa Kaarinan kasvojen piirteet mieleensä. Ensin se ei tahtonut onnistua, mutta äkkiä hän melkein näki hänet edessään, sellaisena kuin hän kerran oli seisonut koivuun nojaten, katsellen heitä kirkkailla silmillään. Tohtori muistutteli jonkun silloin puhuneen jotain siitä, että Kaarinalla oli viileä sydän. Kuva hävisi tohtorin silmistä, mutta se oli herättänyt hänessä halun saada tietää jotain Kaarinasta, josta hän ei ollut kuluneena aikana mitään kuullut. Siitä asti kuin Elna oli palannut Kalliolahdesta ja kertonut onnettomuudesta, joka siellä oli ollut tapahtua, ei hän koskaan ollut miehensä kanssa puhunut Kaarinasta, ei edes Kalliolahdestakaan, Elna oli huomannut, että tohtori karttoi mainitsemasta Kaarinaa, ja Elna itsekin soi kernaasti sen henkilön joutuvan unohduksiin, joka hänen mielestään oli ainoa hänen onneaan uhkaava vaara.

Sentähden hän melkein säpsähti kun tohtori kääntyi ikkunasta ja keskeytti hänen lukunsa kysymällä:

— Oletko enää myöhemmällä ajalla kuullut mitään Kalliolahdesta ja neiti
Kaarinasta.

Tohtorin ääni oli aivan rauhallinen, ja se rauhoitti Elnaakin. Olihan jo kolme vuotta kulunut!

— Enpä mitään erikoista. Luulen, että Kaarina yhä on Kalliolahdessa.
Kuinka sinä nyt tulit häntä muistelleeksi?

— Tästä kulki juuri ohi se sairas soittoniekka — mikä hänen nimensä olikaan?

— Kivistö varmaankin. Hänet olen joskus nähnyt. Hän jaksaa yhä vielä hiljakseen elää. Onpa säveltänyt muutamia laulujakin, joita kiitetään kauniiksi. Olen kuullut, että hän joskus käy Kalliolahdessa.

— Sinä kerran kerroit minulle jotain heistä. Luuletko että he… että
Kaarina oli kiintynyt häneen?

— Enhän minä mitään varmaa kertonut. Olin vain tullut siihen luuloon.
Ja sitäpaitsi — pitäisihän sinun tietää paremmin. —

Tohtori ei vastannut; hän oli taas kääntynyt akkunaan päin ja katseli kadulle.

Silloin pakottautui kauan kätketty salaisuus puoleksi vastoin Elnan tahtoa hänen huuliltaan:

— Sainhan minäkin selvästi nähdä, ketä Kaarina ajatteli.

— Mitenkä sinä sen näit? kysyi tohtori kääntymättä.

— Muistathan sen onnettomuustapauksen, kun Kaarina oli hukkua.

— Mitä tarkoitat?

Tohtori kääntyi äkkiä, ja nyt Elnaa jo pelotti, mutta peräytyminen oli mahdotonta.

— Tarkoitan, soperteli hän, ettei se ehkä ollutkaan onnettomuustapaus — vaikka enhän minä oikeastaan mitään tiedä.

— Sinä varmaankin erehdyt. — En voi ymmärtää. — Emmehän olleet tavanneet pitkään aikaan. Eihän mitään erikoista ollut silloin tapahtunut. — Sehän oli vasta syksyllä. — Ah!

Tohtori hyökkäsi vaimonsa luo ja tarttui hänen olkapäihinsä.

— Sinä siis kerroit hänelle? Minähän pyysin sinulta! Ah, sinä sydämetön ihminen!

Elna olisi maksanut paljon, jos hän olisi voinut tehdä sanansa tyhjäksi. Hetken hän oli heittäytyä itkien miehensä kaulaan, mutta hän kokosi voimansa ja katsoi silmää räpäyttämättä tohtoriin.

— Kerran hän kuitenkin olisi saanut kaikki tietää. Enhän sitäpaitsi ollut hänen uskottunsa. Ei minun tarvinnut tietää hänen tunteistaan.

Tohtori jätti Elnan ja meni akkunan luo.

— Niin, eihän sinun tarvinnut tietää.

Elna alkoi itkeä. Pitkään aikaan ei kuulunut muuta kuin hänen nyyhkytyksiään sohvan nurkasta.

— Ei sinun tarvinnut tietää, toisti tohtori puoleksi itsekseen. — Ja kun ajattelee, kuinka hyvä hän aina oli sinulle. —

— Entäs sinulle, kuului taisteluun valmis ääni sohvannurkasta. —

Tohtori ei vastannut. Hän nojasi otsaansa ikkunanpieleen ja ensi kerran eläissään hän tiesi, mitä sana tuska merkitsee. Hän oli silloin kolmenkymmenenkuuden vuoden ikäinen.