The Project Gutenberg eBook of Marianne: kertomus

This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

Title: Marianne: kertomus

Author: Vilhelm Krag

Translator: Oskar Liljefors

Release date: August 2, 2022 [eBook #68668]

Language: Finnish

Original publication: Finland: Otava

Credits: Tuula Temonen

*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MARIANNE: KERTOMUS ***
MARIANNE

Kirj.

Vilhelm Krag

Suomennos Oskar Liljefors Helsingin Kaiulle

Helsingissä, Emil Vainio, 1905.

Konsuli Ebbesen, rikkain ja enin arvossa pidetty, enin pelätty ja enin vihattu mies koko kaupungissa, nousi vitkalleen kirjoituspöytänsä äärestä. Mutta noustuaan jäi hän seisomaan eteenpäin kumartuneena. Hän veti kellon liivinsä taskusta, napautti auki sen kannen, painoi sen jälleen kiinni ja pani kellon taskuunsa, siihen vilkaisemattakaan.

Ovelle koputettiin. Hän sävähti ja katsoi oveen säikähtyneen näköisenä.

— Astukaa sisään! huusi hän sitten ja ojensi selkänsä.

Se oli ainoastaan eräs konttoristeista, joka toi konseptia.

— Pankaa se tuohon! Ja muistakaa, ettei kukaan pääse luokseni tänä aamupäivänä, ei kukaan! Oletteko ymmärtänyt?

Kaljupää konttoristi hiipi ulos ovesta, jonka hän aukasi juuri niin paljon, että pääsi siitä pujahtamaan. Ja sitten sulki hän sen varovaisesti.

— Tst! — kuiskasi hän toisille ulkokonttorissa. — Tänään ei ole hyvä olla ukon kanssa tekemisissä. Varokaa päästämästä ketään hänen luokseen tänään, muuten menee paikat nurin.

Jäätyään yksin, konsuli Ebbesen otti hän konttoristin konseptin, vilkaisi sitä ylimalkaisesti ja heitti sen pöydälle jälleen.

Sitten hän meni nurkassa olevan sohvan luo ja istuutui raskaasti. Ja mitä kauemmin hän istui, sitä enemmän hän lyyhistyi kokoon. Hänen tunnettu jäntevyytensä oli kuin pois puhallettu, ja jos joku muukalainen olisi hänet sillä hetkellä nähnyt ensimäisen kerran, olisi hän häntä pitänyt vanhana, murtuneena miehenä.

Siihen asti ei konsuli Ebbesen ollut tuntenut kumpaakaan. Mutta kahden viimeisen vuoden kuluessa oli huono onni häntä lakkaamatta seurannut ja selittämättömimmät onnettomuudet ja vastoinkäymiset olivat häntä kohdanneet, kenenkään ulkopuolella olevan saamatta vihiäkään niistä.

Niin, onni, joka yli sata vuotta oli johdattanut Hans Ebbesenin liikettä, oli nyt äkkiä kokonaan kääntänyt sille selkänsä sen perustajan pojanpojan pojan aikana. Varmiinmat ja varovaisimmin tehdyt suunnittelut menivät myttyyn, samalla kun tyhmeliinit ansaitsivat pääomia mitä uhkarohkeimmilla keinotteluilla. Alussa hymyili hän sille kaikelle ja ajatteli usein sitä kertaa, jolloin oli Monte Carlossa pelaamassa. Alussa hän oli voittanut, vaan voittanut, kuinka ikinä olisikaan käyttäytynyt. Niin, hän oli lopuksi huvitteleinnut panemalla kultakolikoita umpimähkään kierimään viheriällä pöydällä ja antamalla niitten jäädä siihen, mihin pysähtyivät, ja joka kerta hän voitti.

Mutta sitten kääntyi onni äkkiä. Hän pelasi varovaisemmin, koetti suunnitella laskuja, teki muistiinpanoja ja luuli huomaavansa, että onnenpelissäkin oli jonkinlainen laki vallitsemassa.

Mutta mikään ei auttanut. Joka kerta kun hän pani rahansa jollekin numerolle tai värille noukkasi sen siitä krupierin (pankkipelaajan) koukku. Niin jatkui siksi kunnes muuan vanha, oudonnäköinen mies, joka koko ajan oli seissyt hänen vieressään ja tarkastanut peliä ottamatta siihen osaa, sanoi hänelle:

— Teidän ei pitäisi pelata tänään. Tehän näette, ettei se hyödytä.
Teillä ei enää ole la chance (menestystä).

Niin, hän oli viime aikoina usein muistellut sitä vanhusta, omituista ukkorahjusta, josta hän sittemmin sai kuulla, että hän oli ollut rikas mies, mutta kadottanut omaisuutensa viheriän pöydän ääressä ja eli nyt pienellä eläkkeellä, jonka pelipankki kaikessa ystävyydessä hänelle suoritti sen vuoksi, ettei mies rukka olisi pannut toimeen skandaalia ampumalla luodin otsaansa.

— Teillä ei enää ole la chance.

Ensiksi hän oli ajatellut sitä tapahtumaa puoleksi hymyillen, mutta vaikka hän oli kaikkea muuta paitse taikauskoinen, vaikka tuon tuostakin toisti itselleen, että kaikki liikkeen vastoinkäymiset johtuivat jostakin väärästä suunnitelmasta, niin sattui kuitenkin tapahtumia, joita ei kukaan ollut voinut aavistaa ja jotka rikkoivat hänen laskelmansa niin johdonmukaisesti, kuin olisi tapahtumien takana piillyt paha kohtalo, joka huvittelihe ehdoin tahdoin häiritsemällä hänen toimiansa.

Täällä näyttää todellakin vallitsevan samat säännöt kuin siellä pelihelvetissäkin: ne jotka sokeasti antavat kultansa kieriä mitä päättömimmissä yrityksissä, saavat suuria voittoja, jotavastoin hän, joka oli tutkinut alaansa kuin tiedettä, lakkaamatta näki kullan virtaavan luotaan.

Ja tälle kohtalolle, joka tuli hänen tielleen milloin tulipalona, milloin haaksirikkona, milloin petollisena palvelijana — tälle kohtalolle hän ei mahtanut mitään.

Kun nyt muutamat hänen vastoinkäymisistään vihiä saaneet vihamiehet koettivat hänelle erittäin epäsuotuisalla ajalla salakavalasti hänet kukistaa lunastamalla joukon vaikeasti maksettavia saatavia, silloin vaadittiin koko hänen aivojensa selvyys ja tasapaino estämään häntä tulemasta epätoivoon ja siten joutumasta kilpailussa alakynteen.

Mutta hän suoristi selkänsä ja sanoi itselleen, että sellaisten vastoinkäymisten on kerran poistuttava tieltä. Kaiken täytyi olla ainoastaan ajan kysymys. Ja olisihan liian hävytöntä, että nuo nousukkaat niin kömpelöllä tavalla tekisivät lopun hänen ylväästä nimestään, joka sukupolvien kuluessa oli ollut ylhäisin ja mahtavin.

Hänen vihamiehensä olivat varmaan luulleet tekevänsä hänelle pientä harmia, mutta he eivät olleet aavistaneet, ettei heidän temppunsa merkinnyt enempää ja vähempää kuin koko loistavan liikkeen perikatoa.

Konsuli Ebbesen ei ollut se mies, joka olisi väistynyt tieltä ja pyytänyt vihamiehiltään armoa. Mitä tahansa, mutta ei sitä! Tulkoon vararikko, menköön perikatoon vanha liikenimi, mutta niin kehnolla keinolla se ei saanut maailmasta kadota!

Jos se kerran on tekevä kuperikeikan, entäs sitten, niin saisi hän ainakin itse määrätä ajan. Mutta ei ikinä maailmassa sellainen typerä torikauppiaan temppu ole antava sille viimeistä iskua.

Tällaisessa toivottomassa kuumetilassa kirjoitti konsuli Hans Ebbesen erään nimen, jota hänellä ei ollut oikeutta kirjoittaa. Ja sitten maksoi hän persoonallisesti jok'ikiselle virkamiehelleen kaikki heidän saatavansa. Häntä huvitti nähdessään heidän ymmälle joutuvia, pitkiä naamojaan.

Tämä temppu ehkäisi siten jo syntymässä pienen esiinpistävän epäilyn liikettä kohtaan. Ja etenkin lähinnä seuraavana aikana tunnettiin miltei mystillistä kunnioitusta tuota miestä kohtaan, joka leikkivällä keveydellä oli suoriutunut kaikista tappioista ja selvittänyt kaikki kujeet. Tuntemattomia mahtoivat hänen rikkautensa olla, koska hän niin lyhyessä ajassa oli sellaisia summia maasta polkaissut.

Aika kului, mutta vastoinkäymiset seurasivat yhä Hans Ebbeseniä. Sillä hetkellä, jolloin hän teki tuon toivottoman ja epärehellisen teon, oli hän huomannut järkkymättömäksi kohtalokseen, että se se olikin päämaali. Sitä tarkoitti kaikki se mitä tapahtui. Niin pitkälle hänen juuri piti joutua, mutta sitten, herran nimessä, pitäisi onnen jo kääntyä! Hänet valtasi omituinen sairaalloinen levottomuus. Ja sitä seuraavana aikana, jolloin yhä näyttäytyi mahdottomaksi lunastaa turmiota tuottava paperi, valtasi hänet sama hermoväristys, jota hän Monte Carlossa hävitessään oli tuntenut, sillä eroituksella vain, että se tällä kertaa oli tuhat kertaa voimakkaampi. Silloin oli ollut kysymys ainoastaan muutamista vähäpätöisistä kultarahoista, tällä kertaa oli panos koko omaisuus, vanhan nimen kunnia, niin, itse elämä.

Muutamia pitkiä kuukausia kului. Vielä oli hänellä luotto kaikkialla, vielä ei aavistanut kukaan mitään, vielä voitiin kaikki pelastaa.

Siksi, kunnes tänään — se oli muuan kevätpäivä — pyydettiin pankissa miettimisaikaa, vaikka oli kysymys ainoastaan pienemmästä summasta.

Ja heti säikähtyi tuskaantunut mies! Olivatko he sen keksineet?

Hän kulki huoneessaan edes takaisin, jännityksestä vavisten. Jok'ikisen sähkösanoman aukaisi hän hermostuneesti vapisevilla käsillä, ja heti kun joku koputti, sävähti hänen ruumiinsa äkkiä.

Hän tunsi itsensä niin yksinäiseksi, kuin olisi hän ollut laivan hylyllä, jonka näki vähitellen allaan hajoavan.

Tänään se oli siis päätettävä. Toivottomuuden valtaamana hän oli sähköttänyt vanhalle ystävälleen pääkaupunkiin, ja odotti nyt vastausta. Se laina auttaisi häntä ainakin selvittämään rikoksen, sitten sai käydä kuinka tahansa.

Hän istuutui ja kyyristyi sohvan kulmaan. Katse harhaili avutonna ympäri konttorihuonetta, tuota vanhaa suojaa, jonka seiniltä hänen kolme edeltäjäänsä häntä ankarasti tähystivät. Heidän katseensa näyttivät tänään tavallista vihaisemmilta. Kiihtyneessä tilassaan tuntui hänestä, kuin heidän kasvojensa ilmeet kokonaan olisivat muuttuneet, ja välistä näyttivät ne ikäänkuin saavan eloa ja vetäytyvän uhkaavaan virnistykseen.

Hän kiiruhti ulkokonttoriin, jossa henkilökunta kunnioittaen nousi seisomaan ja kumarsi hänelle.

Vilkaisematta sivulleen aukasi hän etehiseen vievän oven, pysähtyi sitten äkkiä ja kysyi:

— Onko tullut mitään sähkösanomaa?

— On, nyt juuri tuli yksi — vastasi kassanhoitaja miltei säikähtyneellä äänellä.

Konsuli Ebbesen otti paperin ja pani sen näennäisesti välinpitämättömänä taskuunsa.

Sitten hän jälleen poistui ja tempasi oven kiinni mennessään.

— Jumala ties, miten hänen laitansa lie — Sanoi kassanhoitaja ja katseli hänen jälkeensä. — Ei varmaan mahtane jotakin olla pois paikoiltaan konsuli Ebbesenissä? Sehän olisi mahdotonta.

— Mahdotonta! — toisti hän itsekseen, haukotellen tyyntyneenä ja ryhtyi työhönsä jälleen.

Mutta pieni epäilyksen kauna kutkutti kuitenkin hänen aivoissaan ja häiritsi hänen työtään, ja kun hän äkkiä huomasi tehneensä yhteenlaskuvirheitä vuosineljännestileissä, pani hän kynänsä syrjään ja alkoi katsella pihalla olevaa miestä, joka sahasi puita. — Oli sitä paitse niin kuuma…

— Mutta semmoistahan on tapahtunut ennenkin. Ja niinkuin se konsuli käyttäytyi tänään! — Hm!

Pihalle päästyään pysähtyi konsuli Ebbesen. Sähkösanoman piti hän edelleenkin puristettuna käsissään. Samassa hetkessä, kun hän sen oli saanut, oli hän omituisesti vakuutettuna tuntenut sen sisältävän kieltävän vastauksen.

Nyt silitti hän sen suoraksi, aukaisi sen ja alkoi sitä vitkalleen lukea, nyökäytti sitten päätään ja puri huulensa yhteen.

Sitten hän rykäsi pari kertaa, suori kaulaliinansa ja poistui kadulle, missä päivä helteisenä heloitti.

Kaikki ihmiset tervehtivät konsuli Ebbeseniä, rikkainta, arvossa pidetyintä, enin peljättyä ja enin vihattua miestä koko kaupungissa.

II.

Nuori, valkoisiin puettu nainen astui äkkiä esiin huoneen varjosta kirkkaaseen päiväseen, pysähtyi ja katseli hetkisen tarkkaavaisesti kadun alapäähän päin.

Sitten kulki hän jälleen kiivaasti eteenpäin. Kuului silkin kahinaa ja pari kiiltonahkaisia kenkiä välkkyi hameen helmojen alta. Hän viittasi kädellään ja hymyili nähdessään jonkun vastaantulijan hänelle hymyilevän.

Hän oli vielä nuori palannut hiljakkoin kotiin, oleskeltuaan vuoden saksalaisessa pensionaatissa ja toisen ranskalaisessa luostarikoulussa.

Ja konsuli Ebbesen tunsi sydämensä lyövän kiivaammin, nähdessään solakan naisen, jonka koko olemusta peitti synnynnäinen hienous.

Juuri sellaiseksi hän oli kuvitellut tyttärensä kehittyvän. Maailmannaiseksi, joka tyynenä ja arvokkaana säilyttäisi vanhan nimensä ja rikkauden. Kylmäksi ja hillityksi muukalaiselle, mutta sydän täynnä hellyyttä ja hyvyyttä. — Niin, kaikki tuon ankaran liikemiehen jäykän pinnan alla piilevät paremmat tunteet oli konsuli Ebbesen tuhlannut ainoaan tyttäreensä, jonka äiti oli kuollut tytön vielä pienenä ollessa.

Mutta hän oli heti tytön syntyessä itsekseen päättänyt, että kun luonnon järjestyksen mukaan joku toinen kerran on saava etusijan tytön sydämessä, hän ei vähimmälläkään vaikuttaisi hänen valintaansa. Konsuli Ebbesen tiesi vallan hyvin, että tyttärensä, kaunis, ymmärtäväinen, rikas, oli taivuttava monen miehen jalkojensa juureen, mutta hän luotti myöskin siihen, että tyttärensä maku siihen ehdittäissä oli kehittyvä niin hienoksi ja varmaksi, ettei valinta tuottaisi kumpaisellekaan suruja ja murheita.

Mutta kun konsuli Ebbesen tänään näki Mariannen niin somana ja sirona, niin ymmärtäväisenä ja ystävällisenä, kuin hän konsanaan oli saattanut kuvitella, kouristi epätoivo hänen sydäntään.

Sillä kun se onnettomuus, joka hetki hetkeltä heitä lähestyi, kun se nyt oli räjähtävä heidän päänsä päällä, miten käy silloin Mariannen?

Hän, jota lapsuudesta asti oli kasvatettu rikkaan miehen tyttärenä, kestääkö hän, kun onnettomuuden päivät pian koittavat? Sanotaan, että hyvien päivien pitämiseen tarvitaan leveä selkä. Voi niin olla! Mutta pahoja päiviä kestämään tarvitaan vieläkin leveämpi. Kaikkialla hän huomasi, että köyhyys teki kelpo ihmisetkin kelvottomiksi, ylpeän pelkuriksi, jalon pikkumaiseksi ja epäileväksi.

Ei, saarnatkoon liikatunteelliset yhteiskunnan parantajat rikkautta vastaan kuinka kiihkeästi tahansa; se on sittenkin edellytyksenä ihmisen useimmille jaloille ominaisuuksille.

Mutta köyhyys, se on se suuri synti ja kaikkien inhoittavien paheitten juuri.

Ja tämä köyhyys uhkasi sitä nuoria naista, joka tuli häntä vastaan! Tuonko olennon, joka oli niin notkea, niin puhdas ja niin viehättävä. hänetkö tekisi ankara työ koukkuiseksi ja rumaksi, ja nuo kirkkaat lapsen silmätkö tulisivat koviksi ja himmeiksi leipähuolista ja köyhyydestä!

Marianne rukka!

— No mutta, täälläkö sinä käyskentelet keskellä kirkasta aamupäivää, isä? — huudahti hän reippaasti ja pisti kätensä hänen käsivarteensa. — Mahtaa tuntua suloiselta, kun on niin hyvää aikaa. Mutta usko pois, minulla on sen sijaan kiire! Ensinnäkin on minun käytävä koettamassa hameitani, sitten minä kylvön ja sitten on minun mentävä kotiin pitämään huolta päivällisestä ynnä muusta. Me saamme jotain perin harvinaista päivälliseksi, mutta minä en sano mitä se on. Älä vain tule liian myöhään, sitä sinulta pyydän, sillä sitä ei käy viivyttäminen. Hyvästi siksi!

Ja tuossa tuokiossa hän oli kadonnut.

Konsuli Ebbesen jäi seisomaan hymy huulillaan ja katseli tytärtään, joka kulki katua alaspäin kumarrellen oikealle ja vasemmalle.

Tuossa hän kohtasi Haldor Björnin. Kah, kuinka kohteliaasti se kumarsi, senkin rötkäle! Tyttö sanoi hänelle jotain ohimennessään, se mahtoi olla jotain sukkelaa, sillä herra Björn jäi kuin naulittu seisomaan paikalleen ja töllistelemään hänen jälestään.

Ja muutama askel edempänä kohtasi hän nuoren Kristian Fredrik Trollen, joka kääntyi ympäri ja lyöttäytyi Mariannen seuraan.

Kelpo poika, tuo Kristian Fredrik. Vakava, tyyni ja itseensä sulkeunut niin kuin rotuihminen konsanansa. Ei ollut hän turhanpäiten konsuli Ebbesenin vanhan ystävän, maaherran, poika, pulskimman miehen, minkä saattaa nähdä.

Mutta kaunis ulkomuotonsa ja erinomainen rakastettavuutensa olivat samalla hänen onnettomuutensa, sillä hän oli aina mukana, aina seuroissa, aina kemuissa ja kekkereissä. Ja kuollessaan verrattain nuorena huomattiin hänen jättäneen vaimolleen ja lapsilleen ainoastaan melkoisen summan velkoja! No, näitten maksamisesta pitänevät huolta hyvät ystävät, ja lapset ovat saaneet verrattain edullisia toimia. Kristian Fredrik on Ebbesenin omassa konttorissa. Mutta isän ajattelemattomuuden varjot lepäävät vielä raskaana varjona perheen yli; ja kun hän oli ollut hilpeä ja kevytmielinen, niin olivat lapset sitä hiljaisempia ja vakavampia.

— Kelpo poika muuten — ajatteli Ebbesen ja katseli heidän jälkeensä, kahden nuoren, jotka valkoisissa puvuissa ja hohtavina kulkivat katua poispäin kesäisen auringon heloittaessa. He ikäänkuin somistivat toinen toistaan.

Niin, niin, siellä, siellä se kulki Marianne säteillen nuoruutta ja iloa. Pian oli kuitenkin oleva toisin. Taivaan Jumala, kuinka oli Mariannen silloin käypä?

Marianne, Marianne rukka!

III.

— Hyvää päivää. Kristian Fredrik!

— Hyvää päivää, neiti!

Marianne hieman säpsähti kuullessaan vanhan leikkitoverinsa, Kristian Fredrikin, nimittävän häntä neidiksi. He eivät olleet toisiaan nähneet sen jälestä, kun hän oli matkustanut ulkomaille, ja hän oli ajatellut heidän entiseen tapaan seurustelevan toistensa kanssa jälleen tavatessaan.

Hänen täytyi oikein Fredrikiä tarkastaa. Niin, hän oli todellakin paljon muuttunut niinä kahtena vuonna. Hän oli varttunut ja käynyt, niin vakavaksi. Hänen kasvonsa olivat tulleet suuriksi ja saaneet surullisen ilmeen. Kristian Fredrik rukka, eivät olleet hänenkään päivänsä hauskoja olleet! Isä oli kuollut ja he olivat kaikki jääneet köyhiksi. Ja sitten oli hänen täytynyt lakkauttaa opintonsa antautuakseen liikealalle.

Multa nyt viihtyi hän vannaan paremmin hänen isänsä konttorissa. Tai tekikö juuri se seikka hänet niin jäykäksi ja omituiseksi Mariannea kohtaan?

Niin ollen päätti Marianne tulla kaksin kerroin ystävällisemmäksi hänelle, oikein hänelle osottaakseen, että hän nyt oli yhtä hyvä ystävä kuin ennenkin, jopa parempikin, sentähden että Fredrikin asema nyt oli tukalampi.

Ja hän alkoi tarinoida ja kertoa, kuinka hupaista hänen olonsa ulkomailla oli ollut, mitä hän oli nähnyt ja mitä ihmisiä hän oli kohdannut ja kuinka hän lopultakin oli ikävöinyt kotiin…

Silloin keskeytti Fredrik hänet äkkiä:

— Mutta kuinka saatoitte ikävöidä kotiin, kun teillä siellä oli niin hauska?

— Ettekö sitä ymmärrä? — vastasi hän hymyillen. — Onhan luonnollista, että minun oli ikävä isää, kotia, kaikkia.

— Niinkö tarkoititte?

— Niin tietysti. Ja kaikkia ystäviä, tuttavia j.n.e. Tuntuuko se teistä ihmeelliseltä?

— Niin, ajattelin vain, että kaikki täällä kotona olijat olisivat unohtuneet kohdatessanne kaikki ne tuntemattomat ihmiset.

Mutta mikä ihme häntä oikein vaivaa? Miksi kulki hän noin allapäin ja katseli sivulleen?

— Ei huoli olla huonolla tuulella, Kristian Fredrik — sanoi hän. — Niin, ei ensinkään hyödytä, että kieltäydytte. Te olette ihan surkean näköinen. Minun täytyy todellakin torua teitä. Onko nyt säällistä murjottaa tuolla lailla, sen sijaan kuin pitäisitte olla iloinen minut jälleen nähdessänne, samoin kuin minäkin olin nähdessäni teidät?

Hän punastui ja sanoi pää vielä enemmän kumarassa kuin ennen:

— Oi, sitä tuskin olitte!

— Ihan varmaan olin — sanoi hän reippaasti. — Ja nyt tuntuu minusta, että meidän pitäisi olla yhtä hyviä ystäviä kuin ennen, eli kuinka, Kristian Fredrik? — Lähdemmekö purjehdusmatkalle iltapäivällä? Aivan niinkuin ennen muinoin, ennenkuin matkustin — saareen keittämään kahvia? Ja sitten otamme muutamia hauskoja tovereita mukaan.

— Ei, en voi.

— Ettekö voi? Miksi ette?

— Ei, sillä meillä ei enää ole purjevenettä, senjälkeen kun isä kuoli. Ja sitäpaitsi on minulla työtä konttorissa iltapäivällä. Mutta — lisäsi hän ja katsoi häntä silmiin ensi kerran sen jälkeen kun toisensa tapasivat — mutta luulen ensi sunnuntaiksi saavani lainaksi veneen. Ja silloin tulen mielelläni.

— No, se on sovittu — sanoi Marianne ei vielä tänä sunnuntaina, mutta siitä viikon perästä. — Tapaamme kyllä vielä sitä ennen. Hyvästi Kristian Fredrik. Minun täytyy poiketa tähän. Oli hauska tavata teitä jälleen.

— Uskokaa, minun oli vielä hauskempi tavata teidät ja kuulla, että olette vielä niinkuin olitte ennen. Olen siitä sanomattoman iloinen siitä saatte olla varma. Hyvästi, tapaamme siis pian toisemme.

Fredrik jatkoi rivakasti matkaansa. Veri kolkutti raskaasti hänen ohimoissaan. Hän katseli järvelle, jonka pinta auringonpaisteessa hymyili ja kimalteli. Hänen ympärillään oli kaikki yhtäkkiä muuttunut niin kauniiksi, sillä hänen povessaankin heräsi jotain kaunista, joka ikäänkuin asettui sinne lepäämään. Se oli muuan nimi, joka hyräili ja hymyili ja säteili hänen sydämessään.

IV.

Kun konsuli Ebbesen aamiaisen jälkeen tuli takaisin konttoriinsa, ilmoitti kassanhoitaja, että pankinjohtaja Torkildsen odotti häntä kaikkein pyhimmässä.

— No — puhkesi konsuli sanomaan — se ei toki ollut liian aikaisin.

Hän avasi äkisti yksityishuoneensa oven.

— Nyt en tahtoisi olla Torkildsenin housuissa — ajatteli kassanhoitaja.

Pankinjohtaja Torkildsen oli pieni talonpoikaisen näköinen äijän kekkuli. Hän oli silmiinpistävästi köyryselkäinen ja tavattoman kohtelias ja hänen huulillaan oli aina makea, kaino hymy, kuin olisi hän lakkaamatta käynyt ihmisiltä jotain anteeksi pyytämässä.

Ja kuitenkin tiedettiin hänen olevan harvinaisen kelpomiehen, joka vähäpätöisestä virkamiehestä Ebbesenin konttorissa oli kohonnut siihen asemaan, mikä hänellä nyt oli. Niin, Ebbesenit olivat auttaneet hänet jaloilleen, siitä oltiin yleensä yksimielisiä. Sekä hänelle, että hänen isälleen olivat Ebbesenit olleet erittäin ystävällisiä. Ehkä vielä enemmän isälle. Siitä oli vielä olemassa hämäriä, puoleksi unohdettuja huhuja, mutta kukaan ei niistä enää puhunut, konsuli itse kaikkein vähimmin.

Ebbesen heitti pankinjohtajaan pikaisen silmäyksen. Ei, hänen asennossaan ja ilmeessään ei ollut mitään muutosta tapahtunut. Hän oli sama talonpoikaistyyppi kuin ennenkin. Hän seisoi ja käänteli käsissään leveälieristä huopahattuaan ja oli onnettoman näköinen.

— Istukaa, kunnioitettava — sanoi konsuli tuimasti, vastaamatta toisen kohteliaaseen tervehdykseen. — Otaksun, että olette tullut selittämään lievimmin sanoen omituista käytöstänne. Ehkä nyt olette tullut sitä lähemmin miettineeksi vai kuinka?

— Konsuli ei pahastu — vastasi Torkildsen pitkäveteisellä, hieman laulavalla äänellä — olisin tullut tänne jo eilen illalla, mutta jumala on todistajani, konsuli, etten voinut.

— Mutta mitä tämä kaikki on hyödyttänyt? ärjäsi konsuli äkäisellä äänellä. — Jos on ollut tarkoitus herättää epäilystä liikettäni kohtaan, niin vakuutan, että se ei ole onnistuva. Ja mitään muuta syytä en todellakaan voi keksiä.

Pankinjohtaja yskäsi pari kertaa ja katsoi karsastellen konsulia pienillä, samalla kertaa pelokkailla ja viisailla silmillään.

— Eipä suinkaan — hän sanoi — kuinka saatatte luulla jotain sellaista, herra konsuli? Ei millään muotoa.

— No, sitten annamme asian unohtua. Te siis myönnätte epäilyksenne olevan perusteettoman. Minä siis lähetän heti palvelijani pankkiin nostamaan summan.

— Anteeksi, herra konsuli — vastasi Torkildsen ja nousi seisomaan, ja nyt ilmestyi hänen pieniin, viisaisiin silmiinsä ankara, urkkiva katse — ei käy sentään vielä lähettäminen. Minulla olisi sitä ennen teille jotain puhuttavaa, herra konsuli.

— Todellakin? — vastasi Ebbesen kylmästi ja hieman ivallisesti — Teillä on siis sittenkin jotain sanomista?

— Te ette saa puhua minulle tuolla ivallisella äänellä — vastasi pankinjohtaja tyynesti: — Tehtäväni on hyvin vastenmielinen. Antaisin monta vuotta elämästäni päästäkseni tästä hetkestä. Mutta nyt en enää voi vaieta. En voi, herra konsuli, omantuntoni takia. Ja minä olen nyt kerran kaikkiaan ottanut elämäni tehtäväksi täyttää velvollisuuteni. Kerran sanoi isävainajanne, ja niitä sanoja en unohda, vaikka eläisin sata vuotta: «Tehkää velvollisuutenne, vaikka kysymyksessä olisi oman isänne onni», sanoi hän.

Viimeiset sanat lausui hän miltei kuiskaamalla, ja hänen suupielensä vavahtivat mainitessaan Ebbesenin isästä.

Konsuli Ebbesen vaikeni. Hän vain odotti sitä, jota oli mahdoton välttää — sitä kauheata, iskua.

Syntyi hetken äänettömyys. Sitten jatkoi Torkildsen samalla hiljaisella, kummallisella, äänellään.

— Teillä on monta paperia pankissamme tällä haavaa, herra konsuli.

— Liianko monta? Niinkö teistä tuntuu?

— Sitä en voi sanoa, se jää teidän tehtäväksenne, vaikka luulen, että olisi parempi kummallekin, jos niitä olisi hieman vähemmän. Mutta sehän on, kuten sanottu, teidän asianne — ja nyt hiljensi hän vielä äänensä, niin että se kuului miltei kuiskaamiselta — mutta siellä on eräs paperi, yksi ainoa, erikoinen paperi, jonka pyydän teitä lunastamaan.

— Mitä paperia tarkoitatte?

— Sen tiedätte itse parhaiten, herra konsuli. Ja minä pyydän teitä miltei rukoillen, herra konsuli Ebbesen, lunastamaan sen niin pian kuin mahdollista.

— No, saanen sanoa — virkkoi konsuli ratketen pitkään, käheään nauruun — että teette todellakin kauniin viittauksen, te, herra Torkildsen! Minusta tuntuu kuitenkin kuin pitäisi teissä oleman jonkinlainen, jos niin saan sanoa, kiitollisuuden tunne Ebbesenin liikettä kohtaan. No niin, siltä ei kuitenkaan näytä, tosiaankaan, siltä ei näytä.

Mutta silloin käänsi pankinjohtaja Torkildsea ryppyiset kasvonsa kokonaan konsuliin päin.

— Kiitollisuutta? toisti hän. — Tiedätte paremmin kuin hyvin, ettei koko maailmassa ole ihmistä, jota kohtaan tuntisin niin syvää ja pohjatonta kiitollisuutta kuin teidän kunnioitettavaa isävainajaanne ja teitä, hänen poikaansa kohtaan. Tiedän varsin hyvin enkä suinkaan sitä unohda, että teidän isänne pelasti minun isäni häpeästä ja perikadosta, kun viimeksi mainittu oli väärin käyttänyt toisen miehen nimeä. Muistan sen joka päivä ja minä muistan myös, että minun on isäänne kiittäminen koko olemassa olostani ja kaikesta mitä minulla on; kaikesta, kaikesta on minun häntä kiittäminen. Ja nyt seison teidän edessänne ja sanon teille, että ainoastaan isänne muisto on saattanut minut unohtamaan velvollisuuteni ja ne sanat, jotka isänne minulle kerran opetti. Tahdon siis odottaa vielä kolme päivää, herra konsuli! Teillä on siis niin paljon aikaa selvittääksenne koko asian. Mutta enempää en uskalla — omantuntoni takia. Herra konsuli, ette saa katsoa minuun tuolla tavalla. Herramme, joka tietää kaikki ja näkee kaikkien sydämeen, hän tietää myöskin, että tämä on elämäni raskain hetki. Ja ennenkuin lähden, tahdon vielä mainita erään asian, jotta tulisitte vakuutetuksi siitä, että puhun totta. Minulla on pieni summa rahaa, herra konsuli, ja luulen saavani lainaksi jonkun verran lisää. Kaiken asetan teidän käytettäväksenne. Paljon se ei ole, mutta ainakin puolet siitä summasta, joka tarvitaan tuon kirotun paperin poistamiseen tästä maailmasta. Herra konsuli, ottakaa vastaan tarjoukseni, minä pyydän. Katsoisin sen hyvitykseksi siitä, mitä isäni kerran on rikkonut, ja voisin katsoa maailmaa suoremmin silmiin, jos te sen minulle suvaitsette.

— Kiitoksia — vastasi konsuli — mutta Ebbesenin liike ei tarvitse teidän säästöjänne. Ja minä vakuutan teille, että kolmen päivän kuluttua ei pankissanne ole yhtään ainoata paperia minun nimelläni. Oletteko ymmärtänyt?

Köyryselkä äijän kekkuli seisoi vielä silmänräpäyksen ja katseli konsuliin rukoilevin katsein.

Mutta konsuli Ebbesen seisoi suorana selin häntä kohti, ja pankinjohtaja hiipi hiljaa konttorista.

V

Kun ovi sulkeutui pankinjohtajan poistuttua, jäi konsuli Ebbesen liikkumattomana paikoilleen seisomaan. Lämmin suhina alkoi yhä kiihkeämmin ja kiihkeämmin pyöriä hänen päässään, seinät alkoivat keinua, ja yhtäkkiä notkahti hänen ruumiinsa eteenpäin, hän kopeloi käsillään ja vaipui nojatuoliin.

Silmänräpäykseksi kadotti hän kaikki. Mutta sitten toipui hän vähitellen tajuihinsa. Hän pyyhkäsi tukkaansa, kaatoi tutisevin käsin vettä lasiin ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella.

Kolme päivää! — Lauantai! — Lauantaina heinäkuun 14 p:nä oli Ebbesenin liike tekevä vararikon. Hän katsoi vanhoihin muotokuviin ja imuroi lyhyttä, luonnotonta naurua. — Lauantaina heinäkuun 14 p:nä! — Sitten oli kaikki ikipäiviksi mennyttä.

No niin, se oli kait niin määrätty. Sen piti niin käymän.

Ja kun ne, poliisit, sitten tulevat ja telkevät hänet putkaan — ha, ha! Hans Ebbesen putkaan! — niin löytävät he hänet toimestaan. Siitä pöydän äärestä he hänet löytävät, tyynesti taaksepäin nojautuneena tuolissaan, ehken vähän liian paljon taaksepäin, ja ehken ovat hänen kasvonsa hieman kalpeat. Ja pöydällä pienoinen käärö poltettuja muotokuvia ja kädessä pieni pullo. — Ha, ha! kuinka raivonneekaan kostonhaluinen poliisimestari, kun ei saa iskeä kynsiään tähän ylhäiseen rikoksentekijään elävässä elämässä!

Suuri hämminki koko kaupungissa! Ja mitä puheita ja mikä kauhistus! Ja kaikkien heidän joukossa on oleva vanha, höllämielinen provasti — kasvoillaan osanottava lempeä hymy; hän tulee vahvistamaan ja lohduttamaan perhettä.

Hän säikähti. Hurja pelko täytti hänet.

Marianne! …

Hän ei rohjennut jatkaa mielikuvitustaan kauemmin. Oi Jumala! oi
Jumala! Marianne!

Hän sävähti seisoalleen, kiiti mielettömänä toiseen päähän huonetta ja pysähtyi sinne, puristaen kätensä lujasti ohimoilleen. — Ah! mitä piti hänen tekemän?

Ei, se ei saa tapahtua! Pikemmin sitten ottaa vastaan Torkildsenin vaikeasti kootut rahat ja sitten kulkea kautta kaupungin kerjäämässä kokoon loput. Sillä se ei saa tapahtua.

Ajatuksissaan muisteli hän useata perhettä, mutta niitten luottoa oli joko jo varemmin käytetty tai olivat ne niin köyhiä, etteivät voineet olla miksikään hyödyksi.

Sitten muisti hän äkkiä erään nimen.

Björn!

Björnien täytyy auttaa! Se perhe, jota Ebbesenit aina olivat väheksyneet ja halveksineet ja joka oli ollut heidän vastakohtansa kaikissa suhteissa, sen oli nyt vuoro eikä kenenkään muun.

Hän ajatteli Björnien matalaa, pimeätä puotia kaukana laitakaupungilla, jossa talonpojat miespolvia olivat tiskin syrjällä retkottaneet ja tinkineet tavaroita. Siellä olivat ne niin hyvin viihtyneet. Ilma oli paksua, kalan ja öljyn hajusta, ja illoin, kun puoti oli täpösen täynnä talonpoikia, leijaili katossa savun ja suutupakan katkuja, niin että savuiset lamput miltei olivat sammumaisillaan.

Siinä ilmapiirissä olivat Björnit eläneet kaksi, kolme miespolvea, viihtyneet siinä hyvin ja ahkeraan kokoilleet talonpoikain rasvaisia kuparikolikoita. Kukaan ei varmaan ollut voinut aavistaa, että nämä ihmiset vähitellen tulisivat satojen tuhansien omistajiksi.

He seisoivat tiskinsä takana vakavina ja turvallisina. Jos joku puotipalvelija koetti perustaa kilvottelevan liikkeen kadun toiselle puolelle hankkimalla sekä peilit että kaasuvalon puotiinsa, niin ottivat Björnit koko asian mitä järkkymättömimmällä tyyneydellä. He tiesivät, että talonpojat lopultakin palaisivat takaisin sinne, missä olivat kuin kotonaan, jossa Björn kurotti leveän kämmenensä yli tiskin, tarjosi suutupakkaa ja kyseli kotiseudun uutisia heidän omalla pitkäveteisellä murteellaan.

Vasta aivan viime aikoina oli siellä tapahtunut muutos. Björn oli nyt tullut vanhaksi mieheksi ja oli varustanut itselleen kaksi konttorihuonetta puodin taakse, joka ei kuitenkaan estänyt häntä tuon tuostakin pistäymästä puodissa puhuttelemassa vanhoja ostajiaan.

Ja poika, Haldor Björn, oli ahkera vieras kaupungin klubissa ja otti osaa seuraelämäänkin. Mutta hänellä oli isänsä vahvat nyrkit, ja hänen huvittelunsa eivät suinkaan aina olleet hienoimmanlaatuisia. Hänen lempijuomansa oli saksalainen musta olut, ja hänen suosikkejansa olivat palvelijattaret.

Vastakohtana näille kömpelöille maakauppiaille olivat Ebbesenit aina olleet kaupungin hienoimpia seuramiehiä, jotka pitivät siroudesta ja hienoudesta, jotka olivat tehneet laajoja matkustuksia kauniissa maailmassa ja katsoivat sen vuoksi Björnejä kuuluviksi alempaan, tyhmempään rotuun, jotka tallustelivat epämieluisassa puodissaan, vaikkakin he viime aikoina olivat rikkauteen nähden tulleet Ebbesenien vertaisiksi.

Näihin ihmisiin piti Ebbesenin nyt turvautua, heidän rahojansa oli hän nyt pakotettu kerjäämään.

Niin, Jumalan nimessä! Hän nousi äkkiä seisomaan, otti hattunsa ja lähti. Hän suostuu kerjäämään, ryömimään, nöyrtymään, hän suostuu mihin tahansa! Sillä se ei saa tapahtua. Lapsen vuoksi, noitten silmäin vuoksi, jotka katsoivat suoraan hänen omaantuntoonsa. Ne ovat hänet pelastavat, ne tulevat antamaan hänelle epätoivon voiman, jolla hän voittaa kaikki, kaikki. Ja jos on välttämätöntä, saisivat ne taivuttaa hänen jäykän niskansa, taivuttaa sen nöyräksi, niin että herra Björn saattaisi astua sille täysin turvallisena talonpoikaisilla saappaillaan.

Pian oli hän jo liikkeen konttorin ulkopuolella.

Nyt oli vain pysyteltävä järkevänä. Hän mainitsi puoliääneensä Mariannen nimen, koputti ovelle ja astui sisään. Konttoristit kääntyivät kirjoitustuoleillaan ja hämmästys kuvastui heidän kasvoillaan.

Jotakin alkoi uudelleen kiehua ja kuhista syvällä Hans Ebbesenin itsetunnossa. — Marianne — kuiskasi hän taasen itsekseen ja kysyi tyynesti, oliko liikkeen johtaja tavattavissa.

Konsuli osotettiin erääseen konttorin takana olevaan huoneeseen.

Pitkä, leveäharteinen mies astui kohteliaasti häntä vastaan.

Konsuli Ebbesen tunsi hänet. Se oli nuori Haldor Björn, joka hiljakkoin oli kauppakumppanina yhtynyt liikkeeseen.

— Isäni ei ole tällä hetkellä täällä saapuvilla — sanoi nuori mies sulkiessaan oven ulkokonttoriin. — Hän on viime aikoina ollut hieman kivulias ja saapuu sen vuoksi verrattain säännöttömästi konttoriin.

— Luonnollisesti — ajatteli Ebbesen. Ja tuntui kuin hänen pirteytensä olisi äkkiä katkennut. Kuumeinen tila, jonka valtaamana hän oli tänne saapunut, oli todellisuudessa niin luonnoton, että tarvittiin ainoastaan tämä pieni vastoinkäyminen saattamaan hänet äskeiseen avuttomuuteensa jälleen.

Hän istuutui uupuneena tuolille. Mitä oli hänen tehtävä? Oi Jumala.
Marianne, kuinka oli tämä kaikki loppuva?

Koneentapaisesti lausui hän muutamia sanoja, joihin nuori Björn kohteliaasti vastasi, ja kun hän oli istunut niin kauan kuin välttämätön kohteliaisuus vaati, nousi hän seisomaan sanoakseen hyvästi.

Mutta nyt tapahtui se merkillisyys, että Haldor Björn pyysi Ebbeseniä istumaan jälleen. Hän tahtoi jostain mielellään hänen kanssaan keskustella. Mitä ihmettä se mahtoi olla, josta tuo kurja piikasankari tahtoi puhua, ihmetteli Ebbesen.

Hän istuutui kuitenkin jälleen ja katsoi hämmästyneenä Björniin, joka silminnähtävästi hermostuneena ja onnettomana seisoi ikkunan ääressä.

— Niin, antanette anteeksi, että pidätän teitä, herra konsuli Ebbesen — alkoi Haldor Björn — mutta kun näin teidän astuvan konttoriimme tänään, niin teki se minut iloiseksi, sillä minusta tuntui, kuin olisi se näyttänyt siltä — niin, niinkuin se olisi merkinnyt, että teillä… ei, tuota noin, olisi mitään sitä vastaan… että alkaisitte suhteihin liikkeemme kanssa… te ymmärrätte? On monena vuonna… ikäänkuin ollut… peräti vähän yhteyttä… te ymmärrätte? Ja minusta tuntuu omituiselta, että me, jotka ikäänkuin olemme ensimäisiä tällä paikkakunnalla, olemme, jos niin saan sanoa, erillä toisistamme.

— Onko mies mielipuoli? ajatteli Ebbesen. — Mitä tarkoittaa hän kaikella tuolla lörpöttelyllä? Tahtoneeko hän ehken, että rupeaisimme kauppakumppaneiksi? Tai mitä hän tarkoittanee?

Mutta hän hillitsi ihmettelynsä ja vastasi ainoastaan, että hän oli yhtä mieltä Haldorin kanssa siitä asiasta ja että ajatus häntä miellytti, mutta että hra Björnin tulisi hieman tarkemmin selittää tuumansa.

— Se on oleva minulle todellinen ilo — puuttui Haldor jälleen puheeseen — ja minusta olette erittäin ystävällinen otteessanne asian jo heti alussa siltä kannalta. Ja kun te pyydätte minua lähemmin selittämään aikeeni, niin on minun heti paikalla huomautettava, että ehdotukseni ehken ei ole sellainen, joksi te sen otaksutte. Mutta tahdon myöskin sanoa, että luulen sen parhaiten käyvän sillä lailla kuin minä sen olen ajatellut.

Nyt ei Ebbesen enää jaksanut seurata nuoren miehen ajatusten kulkua, vaan pyysi häntä ilmaisemaan sanottavansa suoraan ja peittelemättä. Konsuli Ebbesen vakuutti häntä kuulevansa suurimmalla mielihyvällä ja tarkkaavaisuudella. (Tosiaankin, millä tarkkaavaisuudella! mietti hän mielessään.)

Haldor rykäsi ja astui askeleen lähemmäksi.

— Koska te olette niin ystävällinen, herra konsuli — sanoi hän — niin sanon sen teille suoraan. Aijoin teiltä kysyä, olisiko teillä mitään Mariannen ja minun liittoutumista vastaan.

Konsuli Ebbesen nousi jähmettyneenä tuoliltaan. Hänen kasvonsa tulivat miltei tuhkanharmaiksi.

— En tiedä olenko ymmärtänyt teitä oikein — sanoi hän omituisella äänellä. — Korkeasti … kunnioitettava herra Björn… onko todellakin tarkoituksenne… minusta tuntuu kuin pyytäisitte tyttäreni kättä?

Kun Haldor näki, minkä vaikutuksen hän oli vanhaan herraan tehnyt, tuli hän tulipunaiseksi ja pyysi änkyttävällä äänellä anteeksi.

— Minähän olen tavannut tyttärenne seuroissa — sanoi hän, ja minä en luullut… että… että se olisi niin… niin kokonaan mahdotonta… ettei hän ehken… joka tapauksessa ajan mittaan alkaisi… alkaisi vastata tunteihini.

Konsuli Ebbesen pyyhkäsi kasvojaan. Sitten vastasi hän väkinäisellä, tuskin kuuluvalla äänellä:

— Älkää minua ymmärtäkö väärin. Minulla … ei ole… mitään sitä vastaan. Minä vakuutan teille, herra Björn, se päin vastoin ilahuttaisi minua. Anteeksi, että olen hieman hermostunut. Se tuli… niin… niin odottamatta. Ja hän on minun ainoa lapseni, herra Björn, minun ainoa lapseni.

Hän vaikeni äkkiä, ja jälleen näkyi hänen piirteissään jotain, joka todisti sisäistä taistelua. Hän otti hattunsa, ojensi kätensä Haldorille, mutta käänsi katseensa sivulle sanoessaan:

Menen heti puhumaan Mariannen kanssa, ja jos meillä on jotain sanottavaa, niin tulemme me molemmat takaisin neljän ajoissa. Hyvästi, herra Björn. Onnellista toiste tapaamista meille kaikille!

Herra konsuli Ebbesen kulki suorana ja pää pystyssä katua poispäin. Missä hän kulki, siellä tervehtivät häntä kaikki — ystävät ja vihamiehet. Mutta tänään hän ei vastannut kehenkään tervehdykseen. Hän kulki kuin unessa. Moni kääntyi ympäri ja katsoi hänen jälkeensä. Mikä ihme vaivasi konsulia?

Mutta kun hän tuli konttoriinsa, sulki hän liikkeen kaikki ovet, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen, painoi päänsä käsiensä varaan ja itki katkerasti.

VI.

Kun Marianne kuuli isänsä puhuvan Haldor Björnin kosinnasta, punastui hän ja hymyili.

— Ei, mutta tämä ei toki lie totta, isä — sanoi hän.

Ja konsulin täytyi suorastaan häntä torua ja hänelle vakuuttaa, että hän todella tarkoitti mitä sanoi ja että Mariannen tulisi miettiä, mitä aikoo tehdä.

— Haldor Björn! — sanoi Marianne. Minusta tuntuu omituiselta, että juuri hän minua kosii. Minä en ymmärrä… minä olen niin vähän ollut hänen kanssaan tekemisissä… minähän tuskin häntä tunnen.

Konsuli veti hänet luokseen.

— Sano minulle, rakas Marianne, pidätkö mahdollisesti jostain toisesta enemmän. Oletko mahdollisesti rakastunut johonkin?

Mariannen lapsensilmiin ilmestyi miettivä katse. Hän ajatteli hetkisen Kristian Fredrikiä. Mitä sanoisi hän saadessaan kuulla, että Marianne on kihloissa? Hänen teki mieli sitä kysyä, sillä hehän olivat vanhoja, hyviä ystäviä, sen hän tunsi. Mutta että hän hänestä pitäisi, ei, sitä hän ei luullut. Ja sitten otti hän isää kaulasta, silitteli häntä ja sanoi:

— Minä en pidä kenestäkään muusta maailmassa kuin sinusta, isä.

Ja konsuli silitteli tytärtään takaisin, ja hänen äänensä vapisi sanoessaan:

— Rakas, pikku Marianneni!

Hetken perästä jatkoi hän, mutta toisella äänenpainolla:

— Katso, rakas lapsi, minä en enää ole niin vahva kuin sinä ehken luulet minun olevan, ja kukaan ei tiedä, minä hetkenä loppuni lähestyy. Ja minä voisin käydä kuolemaan levollisesti, jos tietäisin, että sinulla olisi joku, johonka voisit turvautua, ettet jäisi jälkeeni yksinäisenä ja avuttomana. Ja Haldor Björn on hyvä ja kelpo mies. Sain hänestä hyvän käsityksen tänään hänen kanssaan keskustellessani. Tuntisin itseni turvalliseksi, jos tietäisin, että te kaksi omaisitte toisenne. Sinä ehket ajattele sitä, että minä silloin tällöin olen laskenut leikkiä kunnon Björnistä ja ihmettelet, että nyt kuitenkin olen näin taipuvainen tähän liittoon. Mutta minä sanon sinulle, rakas tyttäreni, että leikki sijansa saakoon ja että tosi on vallan toinen asia. Ja puhuakseni vakavasti: elämä on niin epävakaista, että on pantava suurempi paino kunniaan ja kansalaisvelvollisuuksien täyttämiseen kuin siroon ja miellyttävään ulkomuotoon. Ulkonainen asu on aina ollut meidän Ebbesenien heikko puolemme. Se on ja on kaikkina aikoina ollut suuri vikamme. Ja nyt, kun edessäsi on tämä tärkeä askel, niin tuntuu minusta joka tapauksessa tarpeelliselta siitä mainita ja siitä sinulle huomauttaa.

— Niin… en tiedä, mutta minä en ymmärrä kaikkea tätä — vastasi
Marianne — on varmaan oikein kaikki, mitä nyt sanot, mutta se tulee
niin omituisen odottamatta. Emmekö voisi siitä keskustella tuonempana?
Ainoastaan sen verran, että minä ehtisin sitä hieman ajatella.
Ainoastaan pari kuukautta.

— Emme voi odottaa. Marianne. Sinun täytyy päättää tänään. Olen luvannut antaa vastauksen Björnille jo iltapäivällä.

Hän nousi, meni tyttärensä luo, ja niin vakavana ei Marianne isäänsä milloinkaan ollut nähnyt.

— Tekisit isällesi suuren ilon — puuttui hän jälleen puheeseen, ja hänen äänensä värisi liikutuksesta jos antaisit myöntävän vastauksen. Suuren ilon, suuren ilon — niin suuren, ettet sitä aavistakaan, Marianne. — Ja nyt sai hänen äänensä niin surullisen, rukoilevan sävyn, että se ihan karmi Mariannen sydäntä. Hänen kävi sääliksi, että isä oli niin murheellinen. Ja hän tahtoi tehdä hänet iloiseksi jälleen, niin sanomattoman iloiseksi. Hän tekisi mitä tahansa saattaakseen hänet iloiseksi. Hän meni isänsä luo ja pani molemmat kätensä hänen olkapäilleen.

— Rakas isä — sanoi hän — etkö tiedä, että jos sinä niin tahdot, niin olen valmis mihin tahansa. Voisit pyytää minulta mitä ikinä maailmassa ja minä en voisi vastata kieltävästi. Sillä minä tiedän, että jos sinä jotain pyydät, niin on se oikein, ja kaikki käy hyvin, rakas, rakas, isä.

He jäivät pitkäksi aikaa äänettömiksi ja katsoivat toisiinsa, ja lopulta oli Marianne huomaavinaan, että hänen isänsä silmät alkoivat loistaa ja että suuret kyyneleet vierivät silmäkulmilta poskille.

Hänet valtasi sanomaton tuskantunne. Mikä vaivasi hänen isäänsä, mikä? Hän, hänen oma isänsä itki, ja Marianne heittäytyi nyyhkyttäen hänen syliinsä.

Konsuli Ebbesen puristi hellästi tytärtään, istuutui sohvalle ja nyökytti surumielisesti yläruumistaan. Marianne itki koko ajan, niin että sydän oli pakahtua.

Konsulin mieleen muistui nyt vastenmielisen selvästi muuan kuva, jonka hän kerran oli nähnyt.

Se esitti Molokkia — se oli rautainen ja kivinen jättiläispatsas. joka tuijotti omituisesti säälimättömillä eläimensilmillään. Ja nuori neitoinen asetettiin uhriksi sen eteenpäin kurotetuille käsivarsille.

Hän kiikutti Mariannea polvillaan. Hän ei saattanut sanoa mitään eikä lohdututtaa häntä millään. Mutta hänen sisässään soi lakkaamatta — tahdissa:

— Molok! Molok! Molok!

VII

Kun Marianne Ebbesen ja Haldor Björn samana iltapäivänä kulkivat käsi kädessä kaupungin pääkadulla, herätti se suurta melua kaupungin hyvien asujanten keskuudessa. Puolessa tunnissa tiesivät kaikki kertoa tapahtumasta. Vieläpä vanhat vähäkuuloiset iso-isät ja isoäidit, jotka nyykyttäen istuivat suurissa nojatuoleissaan, olivat monien huutojen ja väärinkäsityksien jälkeen saaneet veltostuneitten aivojensa tajuamaan totuuden.

Ja nyt seurasi kihlautuneille ankara koettelemuksen aika. He joutuivat kaikkialla yleisen keskustelun esineeksi. Heidän ruumiillisista ja sielullisista ominaisuuksistaan kiisteltiin tulisella innolla, samoin heidän tunteistaan ja heidän tulevaisuuden suunnitelmistaan.

Yhdestä asiasta olivat kuitenkin kaikki yhtä mieltä, kun ensi kiihotus vähän oli ehtinyt laantua, siitä nimittäin, että Marianne jo aikoja sitten oli ajatellut Haldoria, ja kaikki olivat tietysti jo kauan aikaa nähneet, että kihlautumiseen se lopulta oli päättyvä.

Moni katkera sana pääsi sinä iltana kateellisten äitien sydämistä: siinähän meni kaupungin parhain nuori mies heidän naimaijässä olevien tyttäriensä nenän ohitse.

Multa ne isät, jotka olivat liikemiehiä, päästivät kaikki helpotuksen huokauksen: Nyt ei ollut enää vaarallista! Nyt pysyi Ebbesenin liike kyllä pystyssä! Jos se olisi tehnyt vararikon, olisi se vienyt heidät ja monen muun mukaansa.

Mutta jumalankiitos! nyt ei ollut enää vaarallista, sillä vaikka Ebbesen nyt oli joutunutkin hetkelliseen ahdinkotilaan, niin olivat he kaikki yhtenä miehenä valmiit häntä auttamaan, koska hän nyt oli joutunut suhteisiin miehen kanssa, jonka asema oli niin järkkymätön kuin Björnin.

Koko illan keskusteltiin päivän tapahtuman vaikutuksesta kaupungin tulevaisuuteen. Sillä Marianne oli Ebbesenin ainoa perillinen, ja kun kaupungin kaksi suurinta liikettä nyt yhdistettiin Haldorin johdettaviksi, niin oli se varmaan aikaansaava monta mullistusta oloissa.

Ja kun Haldor oli ravakka mies, jonka kaikki tunsivat ja jonka kanssa kaikki olivat veljiä, niin kantoi moni mielessään suuria tuumia. Oli niin muodoin parhainta pysytellä hyvissä väleissä sekä Haldorin että Ebbesenin kanssa. Milteipä nekin, jotka eniten pelkäsivät konsuli Ebbesenin vararikkoa, päättivät aukaista hänelle kukkaronsa suun, jos hän kääntyisi heidän puoleensa.

Ja lähinnä seuraavina päivinä toteutuikin tässä suhteessa useamman kuin yhden toiveet, mutta kaikkialta sai Ebbesen vastaukseksi:

— Kaikin mokomin, herra konsuli, erittäin kernaasti, kuinka paljon vain haluatte.

Lauantai-iltapäivänä istui Hans Ebbesen konttorinsa yksityishuoneessa kädessään tuo kauhea paperi.

Hän katseli sitä kauan aikaa, tarkasteli väärää nimikirjoitusta ja repi lopulta verkalleen koko paperin pieniksi palasiksi. Sitten sytytti hän tulitikun ja poltti palaset yksitellen, nousi seisomaan ja laastuaan tuhkan pieneen rasiaan, meni hän ikkunan luo, aukasi sen ja heitti onnettoman paperin viimeisetkin jäännökset tuuleen.

Sitten päästi hän pitkän helpotuksen huokauksen ja istuutui nojatuoliin. Hänet valtasi äkkiä raukea väsymys, jonkinlainen surumielinen hellyyden tunne. Ja kun ovelle koputettiin, niin hän ei noussut tuoliltaan, vaan jäi istumaan entiseen asentoonsa. Nähdessään että sisääntulija oli nuori Trolle, ojensi hän hänelle kätensä ja sanoi ystävällisellä luottamuksella:

— Päivää, nuori ystäväni. Tulkaa tänne ja istukaa viereeni. Tänäänhän on lauantai. Kertokaa minulle kuinka nykyjään voitte, rakas Trolle.

Kristian Fredrik mutisi muutaman sanan vastaukseksi ja istuutui hämmästyneenä tuolille kirjoituspöydän ääreen.

— Kas niin, rakas ystävä! Mitä on sydämellänne? Näytätte hieman kalpealta. Tahtoisitte ehken virkavapautta vai kuinka?

— Noo — alkoi konsuli jälleen, kun Trolle ei vastannut — sanokaa vain suoraan, tahtoisitteko jotain. Huomatkaa, että isänne oli minun parhain ystäväni ja että minä mielelläni teen kaikki mitä voin hänen poikansa puolesta.

— Olisin vain pyytänyt kysyä — vastasi nuori mies hiljaisella äänellä — sallisiko konsuli minun matkustaa?

— Matkustaa? Mitä ihmeitä — mietittäkö matkustaa? Mitä tarkoitatte?
Minnekä aijotte? Ja kuinka kauaksi aikaa?

— Olen aikonut matkustaa ulkomaille ja päästä siellä johonkin liikkeeseen.

— Vai niin. Mutta siitä ette tähän asti ole sanallakaan maininnut. — No miksi ei? Sitähän sietää ajatella. Nuorelle miehelle ei ole milloinkaan haitaksi nähdä maailmaa vähän laajemmaltikin.

— Sitä paitsi on minulla vielä yksi pyyntö konsulille, ja se on ehken hieman rohkea. Niinpä pyydänkin jo etukäteen anteeksi.

— Mitä tyhjiä — keskeytti konsuli — sanokaa vain mistä on kysymys, niin kyllä siitä suoriudumme. Tarvitsetteko mahdollisesti matkarahoja? Tai suosituksia?

En kumpaakaan, herra konsuli — vastasi Trolle. — Tahtoisin vain kysyä, saisinko tästä päivästä aikain katsoa olevani vapaa toimestani konttorissanne?

— Mitä tyhmyyksiä? — huudahti konsuli hieman äkäisesti. — Onko matkanne niin kiireellistä laatua?

— Tahtoisin mielelläni päästä matkalle jo ensi viikon kuluessa. Ja sitä ennen tarvitsen moniaita päiviä valmistuakseni matkakuntoon.

— Miks'ei, miks'ei, kuten tahdotte, vaikka olisinkin kernaimmin nähnyt teidän osottavan minulle tässä asiassa suurempaa luottamusta. No, mutta se sikseen. Teillä on vapautenne. Mutta ehken saisin kuulla jotain suunnitelmistanne. Minnekä aijotte matkustaa?

— Ensiksi olen ajatellut Hampuriin. Siellä on minulla muuan ystävä. Hän on jo kauan aikaa sitten kysellyt, enkö tahtoisi tulla sinne. Siellä olisi yhtä ja toista oppimista.

— Ja sieltä?

— Sieltä olen aikonut matkustaa Lontooseen ja Pariisiin.

— Tuumanne tuntuvat erinomaisilta. Mutta suokaa anteeksi, että puhuu teille suoraan ja peittelemättä. Oletteko ajatellut, että matkat maksavat rahaa ja että vielä enemmän maksaa elää vieraassa kaupungissa. Sillä ei tosiaan ole mikään leikin asia saada edes joltistakaan tointa sellaisessa kaupungissa kuin Hampuri. Oletteko ajatellut sitä?

— Olen, herra konsuli. Siksi olen säästänyt palkastani, jonka palveluksessanne olen ansainnut.

— Vai niin, sehän on perin kiitettävää. Mutta kuulkaa nyt, rakas Trolle, suvaitkaa minun isänne vanhana ystävä olla teille pieneksi avuksi. Ette voi lähteä sellaiselle matkalle, ellei teillä ole vähintäin parituhatta markkaa taskussa. Kuinka paljon siitä laskisimme minun osalleni?

— Tuhannen kiitosta, herra konsuli, mutta enhän enää voi ottaa lahjoja vastaan. Olen jo siinä ijässä, jolloin pitää tulla omin voimin aikaan. Ja onhan kotini sitä paitsi jo saanut liiaksikin nauttia konsulin ystävällisyydestä.

— Hyvä, hyvä! Kutsukaamme sitä siis lainaksi, kunnioitettava ystäväni — vastasi konsuli hymähtäen — lainaksi, jonka voitte maksaa takaisin milloin teille sopii, ja silloin vaikka korkoa korolta lukien.

Nuori mies nousi tuoliltaan. Hehkuva puna nousi hänen poskilleen. Hän käänteli hermostuneesti hattua käsissään ja katsoi alaspäin.

— Anteeksi, herra konsuli — vastasi hän — mutta en voi ottaa vastaan lainaakaan….

— Mitä hullutuksia? — keskeytti konsuli todella närkästyneenä. — Miksi ette ottaisi, jos saan luvan kysyä?

— Olen asettanut päämääräkseni tulla toimeen ilman velkoja. Luulen, että siten on paras elää. Kun ei kuten minulla ole varmoja edellytyksiä maksaa takaisin, niin tuntuu oikeammalta koettaa tulla omin neuvoin toimeen.

— Olette todellakin merkillisin ihminen, minkä milloinkaan olen nähnyt. Mutta jos tahtoisin antaa teille palkkion, niin voitteko kieltää, ettei minulla ole siihen oikeutta? Voitteko kieltää minun antamasta palkkiota apulaisilleni, jotka eroavat palveluksestani?

Kristian Fredrik ravisti päätään ja vastasi omituisen lyhyesti ja varmasti:

— Tiedän itse parhaiten, etten ole mitään palkkiota ansainnut. Tulin liikkeesenne kokonaan aloittelevana, mutta sain heti yhtä suuren palkan kuin perehtynyt konttoristi. Ja senkin jälestä, kun jotain olen oppinut, on minussa aina ollut tunne, etten ole tehnyt tarpeeksi palkkaani nähden, vaan että te olette minulle maksanut runsaasti ainoastaan sen vuoksi, että olen isäni poika. Sen tähden pidän kohtuuttomana, että kaikesta huolimatta tahdotte antaa minulle palkkion, jota en millään muodolla ole ansainnut. Sitä paitse arastelen konsulin hyväntahtoisuutta senkin vuoksi, etten voi sitä millään palkita.

Konsuli viskasi kynän kädestään.

— Te olette hullu — ärjäsi hän äkäisesti, nousi seisomaan ja alkoi pitkin askelin kulkea edes takaisin permannolla. Hän pysähtyi hetkiseksi ikkunan ääreen, kääntyi äkkiä ympäri ja katseli nuorta, kaunista, jäykkäpiirteistä miestä, joka pää kumarassa seisoi oven suussa.

Lopulta meni hän hänen luokseen, laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:

— Minua miellyttää teidän päättäväisyytenne. Olette totta tosiaan oikeassa, kun ette tahdo apua, niin, ette tahdo, vaikkakin sen saisitte mieheltä, joka on ollut isänne ystävä. — En tahdo vaivata teitä enempää. Matkustakaa vaan, poikani, ja pysykää yhtä suoraselkäisenä kuin nyt olette, niin teistä jotakin tulee. Mutta jos teitä haluttaa, niin voitte aina muistaa, että jos joudutte ahdinkoon, niin voitte huoleti kääntyä puoleeni. Ei enää sen vuoksi, että olette isänne poika, ymmärrättekö, vaan sen vuoksi, että olette oma itsenne, sen vuoksi, että mielelläni soisin teidän katsovan minua ystäväksenne. Tahdotteko säilyttää mielessänne tämän, rakas ystävä?

Samalla kuului askelia viereisestä huoneesta, ovi auastiin ja Marianne seisoi heidän edessään hengästyneenä ja hymyilevänä.

Kristian Fredrik kumarsi jäykästi ja kohteliaasti ja tuli entistään kalpeammaksi. Marianne katseli häntä ja muuttui äkkiä vakavaksi.

— Hyvää päivää, isä! hyvää päivää Kristian Fredrik!

— Vai niin, tuletko sinä aikaansaamaan täällä hämmennystä jälleen — sanoi konsuli veitikkamaisesti.

Marianne ei vastannut vaan meni miettiväisen näköisenä pari askelta lähemmäksi Kristian Fredrikkiä.

Kuinka on purjehdusmatkan laita? — kysyi hän. Oletteko saanut veneen sunnuntaiksi?

— Pyydän anteeksi — vastasi hän — mutta purjehdusmatka jäänee sikseen.

— Miksi niin?

— Matkustan jo ensi viikon alussa.

— Matkustatte! — Minnekkä?

— Ulkomaille — Hampuriin.

— Ja kuinka kauaksi aijotte sinne jäädä?

— En tiedä, mutta tuskin uskon, että enää tänne saavun.

Marianne katsoi häntä vakavasti ja tutkien.

— Vai niin — sanoi hän hiljaa — vai niin, te matkustatte.

Konsuli Ebbesen kuuli, että nuorten keskustelu vähitellen sai oudon sävyn, ja heti heräsi hänessä epäilys. Hän ymmärsi äkkiä kaikki.

— Niin — sanoi hän edelleen iloisesti — Trolle matkustaa avaraan maailmaan tullakseen mieheksi, ja siinä hän on varsin oikeassa. Niin, rakas ystävä, teette varmaan, niinkuin olemme sopineet? Mutta minä toivon, että pistäydytte vielä konttoriin, ennenkuin lähdette, niin saamme sanoa oikeat hyvästit.

— Sen teen — vastasi Kristian Fredrik.

Hyvästi, herra konsuli, ja sydämellinen kiitos ystävällisyydestänne. Hyvästi, neiti — sanoi hän sitten, kumartaen Mariannelle. Ja lisäsi vitkaan ja teeskennellyn iloisesti: — Pyydän saada toivottaa teille kaikkea hyvää — nyt ja aina.

Sitten lähestyi hän ovea, kumarsi vielä kerran kylmästi ja kohteliaasti ja poistui.

VIII

Haldor Björn rakastui päivä päivältä yhä enemmän nuoreen morsiameensa. ja Mariannesta tuntui yleensä, että kaikki kävi jokseenkin onnellisesti, paljon onnellisemmin kuin hän alunpitäin oli saattanut otaksuakaan. Ei sen vuoksi että hän erikoisesti olisi tulevasta puolisostaan välittänyt, mutta Haldorin rajaton ihailu ei miellyttänyt häntä niinkään vähän. Haldor ei kyllin usein saattanut vakuuttaa, että hänen kohtalonsa oli Mariannen käsissä, ja nuoresta tytöstä on aina miellyttävää tuntea oman arvonsa ja vaikutusvaltansa suuriin täyskasvuisiin miehiin.

Joskus saattoi tosin surumielinen ajatus pujahtaa hänen sieluunsa, muistellessaan Kristian Fredrikiä, mutta hän oli itse asiassa liian tyytyväinen olemassaoloonsa siitä suuriakaan välittääkseen.

Hänhän oli ainoastaan kahdeksantoistavuotias ja sen lisäksi kaikkien ihmisten hellimä ja ihailema. Kaikki vakuuttivat hänen olevan kauneimman tytön koko kaupungissa. Hän oli isänsä ilo, hänen sulhasensa ihaili ja rakasti häntä rajattomasti ja hänellä puolestaan ei ollut mitään häntä vastaan, päin vastoin. Haldor oli hänelle läpeensä hyvä ja täytti uskollisesti kaikki hänen toivomuksensa.

Mitä sortavaa hänellä siis oikeastaan saattaisi olla?

Konsuli Ebbesen alkoi hänkin toivoa, että kaikki vielä oli päättyvä hyvin — joskaan hän ei voinut vapautua muutamista hämäristä aavistuksista. — Mutta, hyvä Jumala, lohdutteli hän itseään, useimmat ihmisethän menevät avioliittoon ilman monia mutkia ja suuria tunteita. Ja vaikka nuori tyttö avioliittonsa alkuaikoina tuntisikin itsensä joskus jossain määrin pettyneeksi, niin haihtuvat sellaiset tunteet tavallisesti heti ensimäisen lapsen synnyttyä. Ja miksei Marianne siinä suhteessa suoriutuisi yhtä hyvin kuin muutkin porvaristytöt? Tosin oli hänen suonissaan sukunsa rauhaton veri, mutta sen ohella oli hänellä siksi paljon järkeä ja malttia, että hän saattoi pelastua pahemmastakin pulmasta.

Näin ajatellessaan konsuli tunsi itsensä tyynemmäksi ja työskenteli uutteraan vähitellen lakkauttaakseen liikkeensä. Hän myi metsänsä, tehtaansa ja laivansa. Itselleen säilytti hän ainoastaan vanhan talon ja piti ainoana onnenaan saada siinä velattomana kuolla.

* * * * *

Kun nuoret olivat olleet kihloissa puolen vuoden ajan, alkoi Haldor puhua häistä, ja kun Mariannen mielestä ei se asia ollut ensinkään kiireellistä laatua, tuli Haldor entistään hellemmäksi ja vakuutti, ettei ollut syytä lykätä sitä tuonnemmaksi.

Vähitellen alkoi Mariannestakin tuntua niin. Ja hänestä oli sitä paitse samantekevä, koska Haldor niin tahtoi, niin…

Nyt tuottivat pukujen ja uuden kodin hankkiminen paljon puuhaa, ja se oli Mariannesta huvittavaa ja hauskaa.

Ei ollut vielä monta vuotta siitä, kun hän oli leikkinyt nukeilla, pukenut ne hienoihin pukuihin ja sisustanut niitten huoneet, ja kaikki ne muistuttivat elävästi hänen nykyisiä tehtäviään, vaikka viimeksi mainitut tietysti olivat äärettömän paljon huvittavammat.

Sitten pidettiin häät sellaisella loistolla ja komeudella, ettei moista ennen oltu nähty, ja vanhan konsulin puhe vaikutti kaikissa läsnäolijoissa syvää mielenliikutusta.

Konsuli itse oli niin haltioissaan, että tuskin sai sanaa sanotuksi.

Ja häitten jälkeen kuluivat päivät jokseenkin samaan tapaan kuin ennenkin. Marianne ei näyttänyt tosin niin ääriään myöden onnelliselta, mutta onni ehken tuli vasta sitten, kun ehti mukautua uusiin oloihin.

Kun aika tuli, synnytti Marianne lapsen.

Ja nyt tapahtui hänessä muutos — muutos, joka tuli vähitellen ja äänettömästi, mutta jonka tarkkaavammat ihmetyksellä huomasivat.

Sillä kun toiset nuoret rouvat ensimäisen lapsen synnytettyään tulevat tyynemmiksi ja arvokkaammiksi, niin tuntui Mariannassa juuri nyt heräävän jotain rauhatonta ja tyytymätöntä. Se ilmeni monissa pikkuseikoissa.

Hän ei ollut enää niin ystävällinen kuin ennen eikä myöskään niin iloinen.

Hän ei itsekään ymmärtänyt mikä häntä vaivasi. Harmaa, kolkko suru tuntui kietoutuvan hänen ympärilleen kuin usva: mistä ja minkätähden, sitä hän ei tiennyt, mutta se valtasi hänet ja synnytti hänessä raskaan, painostavan surun.

Tällaiset kohtaukset vaiensivat häntä usein ja tulivat joka kerta uudistuttuaan yhä vahvemmiksi ja muodostuivat lopulta alati vakaavaksi raskasmielisyydeksi. Ja hänen silmänsä tuntuivat vähitellen aukenevan ikäänkuin hän ensi kerran olisi nähnyt kenen kanssa hän eli.

IX

Aikaisin eräänä kevätaamuna heräsi Marianne siihen, että jokin koputti hänen ikkunalleen. Alussa sekoittuivat äänet puolihämäriin aamu-uniin. Se oli kait isä, joka siellä koputti. Ja nyt täytyi hänen nousta suloiselta, pehmeällä vuoteeltaan ottamaan vastaan ankaria läksytyksiä ikuisesta laiskuudestaan.

Mutta koputukset jatkuivat, ja Marianne havahtui lopulta kokonaan.

Mitä se oikeastaan oli? Ensin hän aikoi huutaa miestään, mutta malttui sitten. Päättäväisesti hypähti hän sängystään, juoksi pehmeästi yli lattiamaton ikkunan luo ja siirsi varovaisesti uutimet syrjään.

Ei mutta! sehän oli vain lintu, joka istui ikkunan ulkopuolella olevalla puunhaarukolla. Muuan oksa, joka oli kasvanut ikkunata liian lähellä oli hiljattain sahattu poikki, katettu ymppäysvahalla ja peitetty pumpuleilla.

Tätä pumpulia kiskoi lintu irti ja kopahutti innoissaan tuon tuostakin nokallaan lasin ruutuun.

Se katseli Marianneen pyöreillä, keltaisilla silmillään eikä näyttänyt vähääkään häntä pelkäävän.

Aamun hiljaisuudessa sitä paitse oli jotain outoa. Elämä nukkui vielä. Ainoastaan he kaksi, lintu ja Marianne, olivat valveilla. Ei tarvinnut mitään pelätä. Aamu oli niin rauhallinen ja viaton.

Omituinen tunne valtasi Mariannan. Hän ei muistanut koskaan olleensa ylhäällä siihen vuorokauden aikaan. Missään tapauksessa hän ei ollut nähnyt luontoa koskaan niin omituisena.

Hän hiipi hiljaa makuuhuoneestaan saliin. Kaikki kaihtimet riippuivat alhaalla, mutta valo paistoi läpi punaisen kankaan ja hehkui kuin veri. Ainoastaan ikkunapuitteet piirsivät mustat, uhkaavat ristinsä punaiseen ilmaan.

Marianne vetäsi kaihtanen ylös. Lämmin, punainen valo katosi ja huoneeseen virtasi vilpoinen, hopeainen valo. Hän ei ollut mielestään milloinkaan nähnyt niin kaunista aamua kuin se oli.

Hän avasi ikkunan, ja samassa säikähtyi lintu sänkykamarin ikkunan alta, polvehti ilmassa rauhattomasti ja päästi mennessään lyhyitä parahduksia.

Aamuilma virtasi ikkunasta ja toi puutarhasta tullessaan nuorien kukannuppujen kostean hajun. Puutarhan ulkopuolella oli katu, harmaana ja tyhjänä, sen takana laituri venheilleen.

Siellä oli hänenkin venheensä, pieni, valkoinen vene, kyljellään telakan vieressä, ja aamuruskon hohto taittui sen reunoja vastaan.

Meri oli tyyni ja hiljainen. Hän kuuli sen hiljaa porisevan se noustessa ja laskiessa laiturin paaluja vastaan.

Eriskummainen, puoleksi surunvoittoinen ilo valtasi Mariannen. Hänen sydämensä ikäänkuin puhdistui, puhdistui neitseelliseksi ja viattomaksi sinä ihanana aamuna. Hän ei enää olisi tahtonut pimeään, kuumaan sänkykamariin, ei, hän olisi halunnut hiipiä huoneesta kestoisille puutarhan poluille venheensä luo, joka paistoi ja odotti siellä rannassa.

Ja sitten antaisi hän veneen ajelehtia, keinua hiljakseen merelle, joka kohosi ja laski tahdissa hänen sydämensä kanssa. Muutama hetki sen jälkeen hän oli rannassa. Pari aironvetoa ja kevyt venonen kiiti aaltoa, niin että vaahto perässä kiehui.

Saarien takana hohti taivas aamun koiton punaa. Ja kaukana taivaanrannalla, missä meri avartui, näkyi tummansininen viiru. Se oli aamutuulahdus, joka siellä alkoi ensimäiset liikkeensä. Marianne laski airot höllälleen ja antoi veneen lipua aalloilla.

Sellainen oli siis valoisa kevätyö! Herra Jumala, kuinka usein hän oli siitä kirjoissa lukenut, sen vähintäkään liikuttamatta häntä! Mutta nyt hän alkoi ymmärtää.

Valoiset yöt — nuori lempi! Minkälaista se mahtaisi olla? Myöhäset kohtaukset, kun tiet ovat autioita ja hiljaisia, kun on alkanut hämärtää ja yöorvokit tuoksuvat viehkeästi. Myöhäiset kohtaukset, lämpimät sanat ja syleilyt? Ja varhaiset, iloiset aamut, kun ensimäinen auringonsäde hiipii huoneeseen viheriän kaihtimen lävitse? Lintu laulaa puutarhassa puun oksalla ja päivä vaikenee vaikenemistaan?

Eiköhän se niin olisi?

Hän nojasi kyynärspäänsä veneen laitaa vastaan ja katseli veteen.

Oi kuinka oli ihana istua sillä lailla! Sitäkö runoilijat kutsuvat uneksimiseksi? Todellisuus ei enää ollut olemassa. Hän itse oli nuori tyttö — rakastunut, ja illalla kohtaa hän rakastettunsa. Kenenkä hän kohtaisi? — Kristian Fredrikin? — Niin — hän oli ainoastaan kahdeksantoistavuotias, ja hän oli rakastunut häneen ja kohtaa hänet illalla. He tapaavat toisensa veräjällä, vanhalla tiellä. He kulkevat merenlahdelle päin, kapeata polkua, jonka kumpaisellakin puolella kasvaa tuomia. Kauniisti loistavat tuomen kukat puolipimeässä, ja kuinka ne tuoksuvat! Ah, olla nuori ja rakastettu! — Annan sinulle kaikki, rakastettuni! — Kaikki, kaikki! — Sitten alkaa valjeta puitten runkojen lomissa, ensin heikosti, mutta pian häämöittää lehvien lävitse rusopilvet, ja kun he tulevat meren rannalle, hohtaa auringonvalo jo puitten latvoissa vuorilla.

* * * * *

Voimakas, viileä tuulenpuuska puhalsi yli meren lahden, jättäen jälkeensä tummansiniset virilaineet. Aurinko paistoi jo korkealla yli kaupungin ja valoi hohtoansa kirkontorniin. Tiirat lensivät tirskuen lähellä vedenpintaa. Kalastajavene lähti laiturista ja levitti ruskeat purjeensa.

Kaikki oli hetkessä muuttunut, rauha oli poissa, päivä oli tullut.

Alakuloinen katkeruus täytti Mariannen mielen Hän tarttui airoihin ja sousi pitkin, äkäisin vedoin maalle päin.

Lemmenkohtauksia! Hän, perheenäiti, jolla on talous, mies ja lapsia, hän antautui »uneksimaan» kuin nuori, kahdeksantoistavuotias tyttö! Eikö hän sitten koskaan muista, että sellainen ei ole milloinkaan sattunut hänen osalleen eikä milloinkaan sattuisikaan. — Hänen nuoruutensa? — Hänellä ei ollut koskaan nuoruutta ollutkaan — ei koskaan rakkautta, ei koskaan innostusta!

Hän sousi nyt hiljempaa kevätauringon luodessa hurmaavan valonsa yli köyhän maan. Mutta katkeruus hänen sydämessään kasvoi kasvamistaan, se ajoi takaa hänen ajatuksiaan — kaikki kahleet katkesivat ja kiivaita syytöksiä kuului hänen sydämensä kaikilta kolkilta.

Ensimäisen kerran syttyi hänessä kauan aikaa tuhan alla kytenyt epäluulo isäänsä kohtaan ilmi liekkiin. — Miksi isä sellaisella kuumeella oli kiiruhtanut hänen ja Haldorin avioliittoa? Miksi? Kuinka saattoi hän, viisas ja ymmärtäväinen mies, neuvoa häntä, silloin vielä kokematonta lasta, niin aikaisin ottamaan tämän kovanonnen askeleen? — Tai oliko se ollut hänelle yksinkertaisesti vain kauppatoimi? Jumala ties, mistä sellainen ajatus hänen päähänsä pälkähti, mutta nyt tuntui hänestä, kuin olisi se selittänyt kaikki. Kehno kauppa olisi se ollut. Isä on liikemies. Miksi hän ei olisi voinut sitä tehdä? Kunhan vain maksettiin hyvin! — Maksettiin! — Maksettiin!

Niin lipuivat hänen ajatuksensa, tylyt, kylmät häijyt ajatukset, jotka ilkkuivat kaikelle hänen syvälle lapsirakkaudelleen.

Sellaiset ajatukset herättivät hänessä sarjan uusia ajatuksia. Koko hänen mielensä joutui kuohuksiin. Moni ristiriitainen ääni taisteli hänessä. Muutamat syyttivät, muutamat vaativat, muutamat ilkkuivat, mutta sydämen syvimmästä kolkasta kuului toivotonta itkua sen johdosta, mikä ikipäiviksi oli kadotettu.

Hän laski veneen laiturin kylkeen ja meni kotiinsa. Mutta nukkumaan hän ei enää saattanut mennä sänkykamarin tukehduttavaan ilmaan. Jossa hän nukkui…

Hän ei ajatellut ajatustaan loppuun. Hän vei kätensä otsalleen, hänen ruumiinsa värisi kiireestä kantapäähän. Miksi olikaan kaikki tämä häntä kohdannut! Hän oli kauan aikaa tuntenut, että jotain kuohui hänen sielussaan, etenkin tänä kevännä, mutta vasta nyt, aamun hiljaisuudessa oli kaikki elävästi hänelle selvinnyt.

Mitä oli hänellä tehtävää siinä talossa? Hän katseli ympärilleen. Jumala! — Ja siinä hän oli emäntä! Hän oli naimisissa hänelle kokonaan vieraan miehen kanssa, josta hän ei vähääkään välittänyt — sidottu häneen ikipäiviksi!

Mutta lapsi! Hän juoksi lapsikamariin, jossa hänen pieni poikansa nukkui tyynenä ja rauhallisena.

Ei — ei edes sekään side ollut olemassa! Ah! kuinka he olivat hänelle valehdelleet sanoessaan, että äidinrakkaus oli suurinta maailmassa! Hänen oma isänsäkin häntä sillä oli lohduttanut, kun hän oli ollut toivoton. Ja kuinka hän puolestaan silloin oli iloinnut, että tuo pikku olento oli syntyvä. Jumalan enkeli, joka vuodattaisi taivaanvaltakunnan rauhan hänen ylitsensä.

Ja nyt! Mitä tunsi hän poikaansa kohtaan?

Sääliä, vastuunalaisuutta, kaikkea sellaista, mutta ei äidinrakkautta, joka olisi ollut kauniimpaa ja voimakkaampaa kuin kaikki muu.

Hänen sielunsa läpi lensi äkkiä ajatus: mutta jos olisit synnyttänyt poikasi jonkun toisen miehen kanssa, jota rakastat?… Hän jäi seisomaan ja tuijotti eteensä suurilla, surumielisillä silmillä. Sitten ravisti hän toivottomana päätään ja nojautui yli kehdon.

— Pieni lapsi rukka! — kuiskasi hän ja suuteli sitä varovaisesti poskille.

Hän meni takaisin saliin. Aurinko alkoi paistaa ikkunasta, ja pari kärpästä leikki ikkunanpuitteilla.

Ei, hän ei voinut jäädä sinne kauemmaksi aikaa. Hän lähti jälleen ulos, kiiruhti läpi kaupungin pitkin vanhaa viertotietä ja veräjällä hän kääntyi metsäpolulle. Niinkuin hän oli ajatellutkin, siellä tuomet kukkivat.

    »Nyt metsä vihannoi
    Ja tuomi tuoksuna,»

lauloi hänen sydämessään.

Tyyni ilma oli helteistä ja pihkaista puitten siimeksessä. Hänen ajatuksensa tulivat raukeiksi, ja kun hän meni takaisin kaupunkiin, niin tuntui hänestä kuin olisi hän nähnyt kaikki usvan läpi.

Saavuttuaan kotiinsa sanoi palvelija hänelle, että herra jo oli mennyt konttoriin.

Jumalan kiitos, ajatteli Marianne.

Sitten heittäytyi hän sänkyyn ja vaipui lyijynraskaaseen uupumuksen tilaan.

Aamiaiseksi hän havahtui, pukeutui ja meni ruokasaliin.

Haldor oli jo siellä. Marianne huomasi, ettei hän ollut hyvällä mielellä. Hyvää huomenta sanomatta istui hän pöytään ja alkoi syödä.

— No, missä sinä olet tänä aamuna ollut? hän kysyi.

— Ulkona kävelemässä, vastasi Marianne tylysti.

— Vai niin! Sinullapa on omituinen kävelyaika!

— Niinkö sinusta tuntuu?

— Niin. Ja minä toivon, että tämä on viimeinen kerta kun teet sellaisia hullutuksia minulle siitä etukäteen ilmoittamatta. Sehän näyttää niin peräti omituiselta, rakas ystävä — sanoi hän leppeämmin.

Mariannan katse oli jääkylmä sanoessaan:

— Minä luulen, että saan tehdä mitä haluan.

Haldor katsoi häneen hämmästyneenä eikä tiennyt mitä vastata.

Lopulta puhkesi hän tyynempänä sanomaan:

— En sinua ymmärrä. En totta tosiaan, Marianne.

Marianne kohautti olkapäitään ja hymyili ivallisesti, ja sitten ei sanottu enää sanaakaan sinä aamiais-aikana.

X

Tänä valoisana kesäkautena valkeni elämä ensi kerran Mariannelle ja uudet kaihon ja ikäväntunteet tähystelivät maailmaa uteliain katsein. Samaan aikaan muuttui hänen ulkomuotonsakin. Hän, joka huolimatta kahdestakymmenestä ikävuodestaan ja lapsestaan oli siihen asti säilyttänyt tyttövartalonsa, kehittyi tällä aikaa kypsäksi, täyskasvuiseksi naiseksi.

Hän tuli hieman täyteläisemmäksi, rinta levisi ja vahvistui, kasvojen piirteet kehittyivät puhtaammiksi ja jyrkemmiksi ja katse omituisen valppaaksi.

Huulet, jotka niin helposti aukenivat hänen uneksivasti ja hajamielisesti hymyillessään, olivat nyt päättävästi kokoonpuristetut. Niin, itse pään asento oli toisenlainen, ja se se ehken saattoi ihmiset huomaamaan muutoksen, mikä hänessä oli tapahtunut. Ennen hän oli kulkenut pää kumarassa ja hänen kasvoissaan oli ollut sellainen ilme, kuin olisi hän kuullut kaukaista musiikkia. Nyt piti hän päätään pystyssä, ja tuntui kuin olisi hän vapautunut epämääräisestä ja ikävöivästä haaveilemisesta.

Ihmiset kysyivät toisiltaan:

— Mitä lienee tapahtunut? Mikä nyt on tielle sattunut?

Niin, Haldorin lähimmät klubiystävät nyyhkäsivät häntä ja tekivät leikillisiä huomautuksiakin siihen suuntaan, että jälleen saisivat, kunnian nähdä hänet seurassaan.

Ainoastaan hänen parhaimmat tuttavansa uskalsivat tehdä hänelle näin lähenteleviä huomautuksia. Mutta vaikkeivät hänen entiset klubituttavansa olleetkaan erikoisen hienotunteista väkeä, olivat he kuitenkin läpeensä hyväsydämisiä, ja he olisivat varmaan tunteneet itsensä hyvin onnettomiksi, jos olisivat tietäneet, kuinka syvästi he loukkasivat Haldoria.

Säälittävä mies konsuli Björn todellakin oli, sillä hän rakasti edelleenkin Mariannea koko onnettomalla sydämellään.

Hän tahtoi, että Marianne aina olisi ollut iloinen ja että hänellä olisi ollut kaikki mitä haluaa. Silmää räpäyttämättä hän oli kieltänyt yksinkertaisen Björnien luonteensa ja varustanut vaimonsa, kotinsa, milteipä oman persoonansakin aito Ebbesenilaisella loistolla. Se ei kuitenkaan ollut tapahtunut melkoisitta sisäisittä taisteluitta. Pahinta kaikista oli ollut, kun hänen oli täytynyt ajaa muhkea partansa ja säästää ainoastaan poskiparta, kammata tukkansa sileäksi ja jakaukselle, joka ulottui aina niskaan asti ja kaiken päälliseksi vaihtaa mukava, alaskäännetty kaulus korkeaan, nykyaikaiseen kaulukseen, jossa hän tuskin saattoi hengittää.

Mutta kaikkiin niihin muutoksiin hän oli suurella vaivalla vähitellen tottunut. Mariannahan oli aina lapsuudestaan asti oppinut toisiin tapoihin kuin hän. Hän oli kasvatettu noudattamaan maun vaatimuksia ja sitä paitsi hän oli oleskellut ulkomailla.

Mutta nyt hän ei Mariannea enää ymmärtänyt. Hän ei käsittänyt tuota äkkinäistä kylmäkiskoisuuden puuskausta, tuota synkkää äänettömyyttä, johonka Marianne viime aikoina oli vaipunut, tuota uhkaavaa, tylyä ilmettä hänen katseessaan. — Mitä hän sitten oli rikkonut? Hän koitti löytää muististaan edes jonkun synnin, jonka olisi tehnyt, mutta turhaan.

Eräänä iltana, jolloin hän kaikilla keinoin oli koettanut saada Mariannen hymyilemään, mutta jolloin vastaukset olivat ainoastaan harvoja, töykeitä sanoja, joutui hän kokonaan suunniltaan, ja niinkuin suuri, nöyryytetty eläin heittäytyi hän polvilleen ja kuroitti kokoonpuristetut kätensä Mariannea kohti.

— Marianne — sanoi hän — en enää tätä kestä. Etkö siis voi ilmaista, millä sinua olen loukannut. Jumalan tähden, Marianne, sano se. Nuhtele minua, että välimme jälleen tulisi entiselleen.

Pää kumarassa hän sitten odotti puolisonsa toruja. Mutta Marianne vaikeni. Ei ainoallakaan sanalla, ei edes kädenliikkeellä vastannut miehensä pyyntöön.

Omituinen tuska valtasi Haldorin, aavistuksen sekainen tunne siitä, että ikipäiviksi oli menettänyt puolisonsa, ja tämä tuska musersi hänet tuhaksi.

— Huomaan että olen jollakin tavoin tehnyt pahoin — kuiskasi Haldor edelleen. — Älä enää ole toivoton, Marianne. Anna minulle anteeksi!

Hän oli pannut kätensä Mariannen polville. Ja nyt hän tunsi, kuinka Marianne nousi. Tuskan tukahuttama kun oli antoi hän vastuksetta työntää itsensä syrjään, ja Marianne poistui.

Haldor vaipui kasvoilleen maahan. Hän tunsi olevansa häpeissään, nöyrtynyt, kykenemätön kaikkeen. Hän aavisti, että he nyt erosivat, ja silloin muuttui maailmassa kaikki hänelle arvottomaksi.

Marianne meni ikkunan luo ja jäi sinne seisomaan, käsivarret ristissä. Tuon tuostakin katsoi hän Haldoriin, joka lojui lattialla entisessä asennossaan. Se kiukustutti häntä. Mitä hyödytti sellainen tyhmä ja naurettava narripeli? Minkätähden makaa hän tuolla lailla? Eikö hän ymmärrä, että hän siten vielä enemmän alentaa itsensä Mariannen silmissä?

— Sinä erehdyt täydellisesti, Haldor — sanoi hän vihdoin kuivalla, pakotetun jokapäiväisellä äänellä — sinä et ole loukannut minua pienemmälläkään. Millä lailla sen olisit tehnyt? Minä en sitä paitse ole ensinkään toivoton. Mitä syytä minulla siihen olisi?

Musta möhkäle lojui edelleen liikkumattomana lattialla ja sai lopulta Mariannen kokonaan raivoon. Häntä inhotti tuo hänen sääliinsä vetoaminen. Hän polki jalkaansa ja sanoi töykeällä, ivallisella äänellä:

— Ei, nyt sinun todellakin täytyy nousta. Miksi turhia temppuja? Ajattele, että joku sattuisi tulemaan ja näkisi sinut tuolla lailla nelin ryömivän!

Yhdellä hyppäyksellä oli Haldor hänen edessään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja hurjat, suu värähteli, hän kohotti nyrkkiin puristetun kätensä, ja Marianne näki, kuinka hänen hampaansa puristautuivat hänen alahuultaan vastaan.

— Varo!

Se kuului pikemmin ähkymiseltä kuin uhkaukselta, mutta surumielisissä eläimensilmissä paloi hehku, joka kauhistutti Mariannea.

Sitten kääntyi Haldor ympäri ja meni kiirein askelin huoneesta. Hänen päänsä oli painunut rintaa vastaan ja olkapäät kohonneet ylöspäin. Itkikö hän?

Marianne naputteli ikkunaa. Hän ei ollut oikein tyytyväinen itseensä, mutta kun hän ajatteli mitä oli tapahtunut, niin hän ei löytänyt syytä tyytymättömyyteen. Sillä oliko hänen velvollisuutensa olla hyväntahtoinen? Eikö häntä oltu vedetty harhaan? Eivätkö he olleet hävittäneet koko hänen elämänsä? Hänen nuoruutensa, hänen viattomuutensa, hänen kykynsä rakastaa — kaikki he olivat raiskanneet. Miksikä he hänet olivat tehneet? Mitä hänen elämänsä nyt oli? Suuri ikävyyden erämaa! Ja pitäisikö hänen kaiken tämän jälkeen olla hyvä niille, jotka niin säälimättömästi olivat riistäneet hänen nuoruutensa? Jotka olivat tehneet hänet siksi kovaksi ja kylmäksi naiseksi, mikä hän nyt oli? Eivätkö he ehken tienneet, että hänessä tylyyden takana oli neitsyt, joka itki ja kuroitti kätensä ikipäiviksi kadotettua elämää kohti?

Ei, he eivät sitä tienneet, eivätkä koskaan saisikaan sitä tietää. Mutta tyytymättömyyden tunne kalvoi häntä edelleen. Hän ei saattanut nukkua, vaan heittelehti sängyssään, kuunteli jokaista ulkoapäin tulevaa ääntä, ajatteli pitkät ajat hävitettyä elämää ja koetti itkeä, mutta ei voinut.

Haldor tuli kotiin vasta aamupuoleen. Oli jo jokseenkin valoisata. Hän törmi tuoleja ja pöytiä ja roiski vaatteensa mihin sattui. Oli helppo huomata, että hän oli juopunut.

Siihen vastenmielisyyden tunteeseen, jota Marianne häntä kohtaan tunsi nähdessään hänet sellaisena, sekoittui samalla jotain huojentavaa, keventävää. Sillä nyt katosi hänen äskeinen käsittämätön tyytymättömyytensä.

Ja sitten hän itki itsensä uneen.

XI

Kaksi vanhaa, viisasta silmää seurasi siihen aikaan lakkaamatta
Mariannea. Ne olivat hänen isänsä.

Hän huomasi selvemmin kuin kukaan muu Mariannessa tapahtuneen muutoksen, ja hän yksin tiesi syyn siihen.

Jo Mariannen avioliiton alusta asti hän oli pelännyt tätä hetkeä. Hän oli aina ymmärtänyt, että tyttärensä oli ihminen, jolla oli paljonkin persoonallisia elämänvaatimuksia, ja ne olivat ennemmin tai myöhemmin murtautuvat esiin ja vaativat oikeuksiaan.

Hän oli viimeiseen saakka toivonut, että lapsi olisi Mariannen tyynnyttänyt ja antanut hänen elämälleen sisältöä.

Mutta kun tämä toivo petti ja kun hän näki Mariannen syvän pettymyksen, silloin hän ymmärsi, että ankara sisäinen taistelu oli puhkeava esiin Mariannessa. Ja se taistelu oli päättyvä joko väsyneeseen malttumukseen tai ankaraan sisäiseen mullistukseen.

Ja nyt oli taistelu alkanut.

Hän kävi Mariannen luona joka päivä, kuten hän muuten oli tehnyt aina siitä saakka, kun Marianne oli mennyt naimisiin. Ulkonaisesti oli Mariannessa kaikki entisellään. Ja kuitenkin oli hänen silmissään uusi ilme, sellainen valpas ilme, jonka usein näkee vanhoilla lääkäreillä. Konsulikin oli sitä paitsi varovaisempi kuin ennen Mariannen kanssa keskustellessaan eikä neuvonut häntä milloinkaan, ei edes leikillään. Sillä hän näki vallankumouksen kaikissa hänen tunteissaan, joten hän pienimmälläkin varomattomasti lausutulla sanalla olisi voinut päästää hänen katkeruutensa valloilleen. Hän tunsi, että hänen olisi ollut mahdoton kestää Mariannen soimauksia. Sitä paitsi olisi se voinut tehdä kylmäksi heidän välinsä, joka enää tuskin koskaan olisi voinut sulaa.

Hän valitsi sanansa miehen kaikella hienotunteisuudella, hän vainusi vaaran jo kaukaa ja koetti aina kääntää keskustelun keveään leikkiin. Hän puhui siitä mikä oli ollut onnellisinta ja valoisinta Mariannen lapsuudessa, muisteli hiljaisia, rauhallisia päiviä vanhassa kodissa, koetti vahvistaa sitä mitä Mariannen luonteessa oli tyyntä ja tasapuolista, että Mariannella, myrskyn tullen, olisi ollut tarpeellinen painolasti.

* * * * *

Myöhään eräänä iltapäivänä, kun konsuli Ebbesen tuli juomaan kahvia Björnin luokse, oli Marianne tavattoman alakuloinen. Konsuli koetti nytkin tekeytyä kuin hän ei sitä ensinkään olisi huomannut ja kertoi pari iloista kaskua häntä huvittaakseen.

Mutta tänään oli Marianne aivan mahdoton. Hän istui hiljaa ja kumarassa ja tuijotti eteensä suurilla toivottomilla silmillä.

Lopulta ei Ebbesen löytänyt enää mitään sanottavaa. Raskas vaitiolo valtasi vanhan miehen. Hän katseli kauan aikaa Marianneen, ravisti huolestuneen näköisenä päätään ja huokasi.

Marianne kuuli sen ja kiinnitti häneen synkästi palavan katseensa. Pitkän aikaa istuivat, he sitten samassa asennossaan ilmettä muuttamatta.

Mariannen silmäys sanoi enemmän kuin pitkät puheet. Ei hyödyttänyt enää kuljeskella äänettömänä. Nyt olivat heidän sydämensä ajatukset paljastuneet toisilleen ja nyt täytyi heidän puhua.

Konsuli nousi ylös ja meni suoraa päätä Mariannen luo, ja silitti hänen tukkaansa monta kertaa. Ah, kuinka Mariannen täytyi kärsiä!

Hänen suurissa silmissään paloi edelleen uhkaava hehku, niitten lakkaamatta tuijottaessa konsuliin. Niissä oli ilkeä, keltainen loiste, jommoista konsuli ei koskaan ennen niissä ollut nähnyt.

— Lapsi rukkani — sanoi vanha mies — rakas pieni ystäväni, joka saat kärsiä niin paljon!

Ja siellä on jotain, joka huutaa. Elämässä on niinkuin sadussa: on olemassa korkea onnellisuuden vuori, jonka huipulta voi nähdä koko maailman ihanuudet. Ja kaikki pyrkivät sinne. Sen tiedät itse. — Mutta vanhat ja viisaat, jotka siellä ovat olleet ja sieltä palanneet laakson tyyneen rauhaan takaisin, ne vakuuttavat nyt niinkuin ennenkin nuorille: Älkää kiihtykö! pysykää vakavina niinkuin mekin! — Mutta se ei auta, ei auta. Sillä meidän oikeutemme, meidän nuorten oikeus on päästä tuolle korkealle vuorelle. — Kuuletko, se on meidän oikeutemme, oikeutemme, oikeutemme!

Marianne seisoi konsulin edessä suorana ja innostuneena ja hänen kiihkonsa paloi ja loisti hänen sanoissaan niin syvästi ja voimakkaasti, ettei sitä enää näyttänyt voivan sammuttaa.

Syntyi pitkä äänettömyys.

Konsuli Ebbesen ei enää löytänyt sanoja ja ajatuskin tuntui pysähtyvän. Hän tunsi itsensä vanhaksi tuon uhmailevan nuoruuden edessä, väsyneeksi ja vieraaksi.

Ulkoa häämöitti kesäyön syvänsininen taivas. Tuon tuostakin tuoksahti ikkunasta sisään sireenin tuoksu.

Konsuli Ebbesen nousi, päästäen syvän huokauksen. Hän meni Mariannen luo, silitti hellästi hänen hiuksiaan ja sanoi:

— Niin, niin, minä ymmärrän sinua, lapsi. Nuorilla on aina oikein. Mutta lopulta näkyy kuitenkin, että vanhat ovat nähneet pitemmälle. Niin ihmeellinen on elämä. Päivä on koittava, — muista mitä nyt sinulle sanon — päivä on koittava, jolloin olet näkevä, että on onnellisempaa uhrata kuin vaatia. Elämä tekee ihmisen nöyräksi ja väsyneeksi. Ei. tänä iltana en enää voi puhua. Hyvästi. Marianne! Kiitos, että olet puhunut minulle suoraan!

XII

Kun konsuli Ebbesen sinä iltana tuli kotiinsa kulki hän kauan aikaa edes ja takaisin huoneessaan. Lopulta pistäysi hän puutarhaan ja kuljeskeli vitkaan ja mietiskeleväisenä vanhojen jasmiinipensaitten reunustamia polkuja.

Pitkä keskustelu oli saattanut hauet suunniltaan, ja hän tunsi, ettei Se suinkaan ollut lähentänyt häntä Marianneen — päin vastoin. Hetkisen tunsi hän halua palkita Mariannen avomielisyyden kertomalla hänelle rehellisesti ja vilpittömästi siitä onnettomasta hetkestä, josta Mariannella jo näytti olevan aavistus. Mutta hänet valtasi heikkous. Ja sitäpaitse — mitä se olisi hyödyttänyt? Nykyisessä mielentilassaan ei Marianne sitä kuitenkaan olisi ymmärtänyt. Hänessä vain olisi vakiintunut käsitys, että se sittenkin oli ollut »kauppa». — Ei, paras oli niinkuin oli. Piti siis yhä edelleenkin kaartaa hänen kysymyksensä. Nuoriso on niin sydämetön. Se on sen suuri etuoikeus. Ja vanhuuden velvollisuus on mahtua ja antaa anteeksi.

Kaikki jäi entiselleen. Ei ollut enää aika miettiä sitä, jota ei voinut muuttaa — oli toimittava.

Sillä semmoisella päällä, kuin Marianne nyt oli, saattoi hän tehdä mitä tahansa. Mikään ei enää sitonut häntä siihen, johon kohtalo oli hänet johtanut, ja mikään ei niin saattanut häntä kiihtymään kuin sana »velvollisuus».

Jos hän kauemmin aikaa saisi olla sillä olollaan ja katkeruus ja tylyys juurtuisi hänen sieluunsa, niin saattaisi hänen päähänsä pälkähtää mikä tyhmyys tahansa. Jumala ties mihin hän ryhtyisi. Hän saattaisi karata ensimäisen parhaan seikkailijan kanssa minkä kohtaa — ei sen vuoksi, että intohimo hänet siihen johtaisi, vaan yksinkertaisesti sen vuoksi, että saisi antaa potkun tuolle inhottavalle velvollisuudelle.

Ei, hänen täytyi päästä pois. Hänen täytyi päästä toiseen ympäristöön, nähdä toisia ihmisiä, huvitteleida, nauttia nuoruudestaan, unohtaa tuumailunsa, siksi kunnes hän väsyisi kaikkeen, siksi kunnes hänen unelmiensa kultaus kuluisi pois ja hän alkaisi ikävöidä rauhaa ja hiljaisuutta.

Mutta sellainen tuuma ei ollut yhtä helposti toteutettu kuin ajateltu. Saattaa Haldor se ensin käsittämään — Jumala ties, millä lailla se kävisi päinsä, sillä sellainen oli kokonaan Haldorin ajatuspiirin ulkopuolella — ja toiseksi ilmoittaa se sopivalla tavalla Mariannelle? Kuka tietää mitä uusia epäluuloja koko tuuma hänessä herättäisi. Hän oli viimeaikoina käynyt niin omituiseksi eikä luottanut enää kehenkään.

Vaikeinta kaikista oli pysyttää häntä sopivien rajojen sisällä, jos hänen päähänsä äkkiä pälkähtäisi riuhtaista itsensä irti inhoomistaan velvollisuuksista ja hautaantua ilojen ja huvittelujen hautaan.

Niin, vaarallinen koe hänen tuumansa joka tapauksessa oli, ehken liian vaarallinen. Mutta toiselta puolen oli jotain tehtävä Mariannen pelastamiseksi siitä katkeruudesta, mikä kyti hänen mielessään — ja eikö hän ollut velvollinenkin sitä tekemään? Eikö Mariannella sitä paitsi ollut oikeus moittia häntä, että hän oli hänet kasvattanut elämään vapaudessa ja sopusointuisessa onnessa, mutta sitten sitonut hänet ilottomaan avioliittoon? Mariannen suonissa virtasi sukunsa veri, sen tiesi konsuli itsekin, ja se vaati huvituksia ja juhlia.

Ei, muutos oli saatava aikaan, mitä pikemmin sitä parempi. — Ehkä hänen oli jo tänä iltana puheltava Haldorin kanssa, oli taottava, niin kauan kuin rauta oli kuuma, ja konsuli tunsi itsensä tällä kertaa niin innostuneeksi ja voimakkaaksi, että hän voisi asiasta puhua tarpeellisella voimalla ja lämmöllä.

Hän katsoi kelloansa — se oli vasta puoli yksitoista. — Oli siis aikaa vielä, niin, ehken juuri nyt oli paras aika, sillä sellainen valoisa kesäyö tekee mielen aina tuttavalliseksi ja sovinnolliseksi.

Hän tiesi kyllä missä Haldorin tapaisi. Kaupunkihan oli siksi pieni ja ihmisten laverteliaisuus siksi suuri, että hän jo aikoja sitten oli saanut tietää Haldorin joka ilta istuvan klubin puistossa entisellä paikallaan.

Klubi oli vanha laitos. Sen matala, vanhanaikainen huoneusto oli jo monta sukupolvea ollut kaupungin nuorten miesten kokouspaikka. Siellä he olivat vuosikymmeniä pelanneet biljardia, siellä oli kaupungin nuoriso tanssinut suuressa juhlasalissa, jonka seiniä koristi aikojen kuluessa klubin johtajina olleitten, kunnianarvoisien miesten muotokuvat.

Houkuttelevammaksi teki klubin kuitenkin sen suuri, muhkea puisto, joka ulottui aina rantaan asti ja johon oli rakennettu pieniä, siroja, huvihuoneita.

Kaunein niistä sijaitsi pienellä kummulla lähellä rantaa. Valoisina kesäöinä, jolloin meri oli peilikirkas silmän siintämän asti, istui siellä, »skanssissa», kuten sitä kutsuttiin, aina joku seurue, ja vakuutettiin siellä olevan niin kaunista, ettei sieltä voinut poistua ennen auringon nousua.

Ennen oli Haldor ollut siellä jokapäiväinen, eli oikeammin, jokaöinen vieras, ja nyt nähtiin hänet sinne jälleen kulkevan joka ilta.

Kaupunkiin oli tullut nuori kaunis-ääninen luutnantti, ja kun hän lauloi Hellmania tai juomalauluja hämärinä, omituisen surumielisinä kesäöinä, niin valtasi runollinen tunnelma nuo puolivanhat vanhatpojat, joita ei jokapäiväisessä merkityksessä suinkaan saattanut sentimentaalisiksi kutsua.

Haldor Björn oli luutnantin kiitollisimpia kuulijoita. Hän piti etenkin niistä haikeamielisistä lauluista, jotka saivat hänen sielunsa tyyneen, surunvoittoiseen vireeseen. Sellainen mieliala häntä erikoisesti viehätti.

Luutnantti lauloi parhaillaan vanhaa espanjalaista laulua, kun eräs kuulijoista näki jonkun tulevan käytävää myöten »skanssiin» päin. Hän katseli uteliaasti tulijaa, mutta tämä pysähtyi niin pitkän matkan päähän, ettei hän saattanut häntä tuntea.

Kun luutnantti oli laulanut laulunsa loppuun, tuli mies lähemmäksi. Uteliaisuus valtasi koko seuran, ja kaikki kääntyivät ympäri nähdäkseen kuka tulija oli.

Hämmästys oli kokonaan yllättävä, kun huomattiin, että se oli — itse konsuli Ebbesen.

Miia ihmettä hänellä oli siellä tehtävää? Tuliko hän tarkastamaan jotain? Tai ehken noutamaan vävyänsä, jo puoli humaltunutta Haldoria?

— Anteeksi, herrat — sanoi konsuli, astuessaan huvihuoneeseen ja tervehtiessään seuruetta. — Älkää antako häiritä itseänne. Olin puutarhassa kävelyllä ja satuin kuulemaan kaunista lauluanne. En voinut vastustaa houkutusta. Minun täytyi pistäytyä tänne kiittääkseni laulajaa erinomaisesta esityksestä.

Luutnantti esitettiin hänelle. Konsuli lausui muutamia kohteliaita sanoja, jotka ylenmäärin mairittelivat hänen vävyänsä. Niin, ne tuntuivat hyvältä itse kustakin läsnäolijasta, sillä luutnantti oli yksi heistä. Niinhän hänellä oli tapana laulaa joka ilta. Nyt saattoivat ihmiset nähdä, kuinka heidän seurassaan elettiin. Ei ollut kysymyksessä yksinomaan juominen, sillä sellaisessakin miehessä kuin konsuli Ebbesenissä, jolla oli niin paljon makua, saattoi heidän seuransa ihastusta herättää.

— Täällähän teillä on kerrassaan miellyttävää — sanoi konsuli. — Niin, niin, muistan tämän paikan vielä nuoruudestani. Täällä istuin monena iltana — niin kuin te nyt istutte. Ah! Tämä näköala on suorastaan suurenmoinen — huudahti hän innostuneesti ja osotti merelle päin, jonka takaa suuri, punainen täysikuu parastaikaa teki nousuansa — ja tällainen yöilma! Suvaitsetteko, herrani, että istun hetkiseksi nuorten seuraan?

Pyyntöön tietysti suostuttiin vilpittömällä ilolla — joka päivä ei tarjoutunut tilaisuus sysätä ihmisten nenän eteen sellaista valttia, että oli istunut »ryyppäämässä» konsuli Ebbesenin kanssa yöllä. Seuran vanhin — jota nimitettiin magister, bibendi, juomataidon maisteriksi kysyi saisiko konsulille tarjota lasin sampanjaa.

— Ei, kiitoksia — ei sampanjaa. Mutta jos minä sen sijaan saisin tarjota seuralle lasin madeiraa, jota minulla on täällä ollut säästössä isäni ajoilta asti, niin tekisivät herrat minulle suuren ilon ja kunnian.

Ebbesenin madeira oli kuuluisata. Siitä jalosta juomasta kerrottiin oikeita taruja. Sitä tarjottiin ainoastaan huomattavissa tilaisuuksissa, joitten välillä joskus saattoi kulua vuosikausia. Ymmärtää niin ollen, että herrat tunsivat itsensä Ebbesenin ehdotuksen johdosta suloisesti liikutetuiksi, miltei juhlallisiksi.

Konsuli istui nuorten seurassa noin neljännestunnin. Hän otti vilkkaasti osaa keskusteluun ja kertoi entisestä klubi-elämästä monta kaskua, joita mielenkiinnolla kuultiin, ja lausui vielä kerran ilonsa siitä, että sai nyt niin hupaisessa seurassa vanhoja muistojansa uudistaa.

Kun luutnantti vielä oli laulanut erään parhaimmista numeroistaan ja kun konsuli oli häntä sen johdosta kiittänyt, nousi Ebbesen ja sanoi itsekullekin ystävälliset hyvästit.

Hehkuvin sanoin ehdotti magister bibendi konsulin maljan ja muuan puolihumalainen tukkukauppias aikoi huutaa hurraata, mutta häntä tölmästiin heti sekä mahaan että selkään, niin että ääni heti kurkkuun katkesi.

Sitten poistui konsuli seurasta. Haldor, jonka piti päästää kunniavieras suljetusta portista, lähti hänen mukaansa.

Seura jäi edelleen istumaan ja alkoi yhä ylistävämmin puhua Ebbesenin persoonallisuuden hienoudesta ja elämän tottumuksesta. Tiesipä muuan väittää, että hänelle kerran olisi tarjottu kamariherran toimi, mutta sitä uskalsivat kuitenkin useimmat epäillä. Mutta myönsivät lopulta, että se hänestä olisi pitänyt tulla.

Ja sitten täytyi luutnantin laulaa jälleen.

Kun Ebbesen ja Haldor kulkivat yhdessä puiston käytävää portille päin, otti vanhus sydämellisesti vävyänsä käsivarresta ja hyräili säkeen eräästä luutnantin laulusta.

Haldor olikin sinä iltana peräti ihastunut appeensa sen tavan johdosta, jolla vanhus oli kohdellut hänen tovereitaan. Sillä se, että konsuli oli istunut heidän seurassaan, riittää varmaan sitomaan suun kaikilta panettelijoilta. Nyt he näkivät, että hän ja hänen appensa olivat parhaimpia ystäviä maailmassa. Mikään ei enää estä häntä viettämästä muutamia hetkiä vanhojen ystävien seurassa.

Niin, ukkokin oli mitä parhaimmalla tuulella, puheli niin innokkaasti, että oli oikein hauska häntä kuunnella, ja kun he olivat saapuneet portille, huomautti hän hymähtäen:

— Kuules nyt, rakas Haldor, minähän olen joutunut oikein »viftille» tänä iltana. Ehkei ollut oikein viisasta antautua niin nuorekkaaseen seuraan. Tiedätkö mitähän jos mentäisiin minun luokseni istumaan? Aukaisen pullon kaikkein parhainta madeiraani. Mitä sanot siitä? Ja sikaarilaatikon, josta voin myöskin mennä takuuseen. Mitä? Sillä tavalla voimme vielä viettää hetkisen, ennenkuin menemme levolle.

Haldor tunsi itsensä oikein ylpeäksi mennessään sanomaan tovereilleen hyvästiä. Tämä oli vasta ensimäinen kerta, jolloin hänen appensa julkisesti osotti antavansa hänelle arvoa.

Ebbesenin luo tultuaan sytytti konsuli lampun, tarjosi Haldorille nahkapäällyksisen nojatuolin ja hienon sikaarin — lyhyesti osotti aivan harvinaisia ystävällisyyttä.

Haldor alkoi aavistaa, että konsulin kohteliaisuuden aiheutti jokin ehdotus, jonka hän tyttärensä puolesta aikoi tehdä. Niin, kuka tietää? Tuo vanha ja viisas ukko ei suinkaan ole voinut olla huomaamatta sitä muutosta, mikä Mariannessa viime aikoina on tapahtunut, ja nyt oli konsuli varmaan Haldorin puolella siinä asiassa.

Kun konsuli sitten varovaisesti alkoi johtaa puheen Marianneen, niin ei Haldorilla ollut mitään sitä vastaan — päinvastoin — Haldor ei muuta halunnutkaan kuin saada aukaista huolestuneen sydämensä.

Ja hän alkoi heti kertoa Mariannen muutoksesta.

— En voi ensinkään käsittää, mistä se aiheutuu — valitteli mies rukka.
— Minä koetan tehdä kaikki huvittaakseni häntä. Mutta turhaan.

— Rakas Haldor — vastasi konsuli Ebbesen — sinun ei pidä ottaa asiaa noin vakavalta kannalta. Saat nähdä, että kaikki pian menee ohi. Katsos, Marianne käy tällä hetkellä sisäistä taistelua, joka tapahtuu jokaisessa hänen kaltaisessaan nuoressa naisessa. Sellainen taistelu tekee asianomaisen sairaaksi, ja häntä on siis sellaisena kohdeltava.

Haldor kuunteli tarkkaavaisena eikä ymmärtänyt rahtuakaan. — Sisäinen taistelu — ei, sellaisesta hän ei koskaan ollut kuullut puhuttavan. Sen hän nyt vielä saattoi käsittää, että nuoret tytöt eräässä ijässä saattavat olla hermostuneita ja oikukkaita, mutta että nuori rouva, joka on hyvissä naimisissa, jolla on kunnon mies, kaunis koti, terve lapsi — että sellainen rouva yhtäkkiä joutuu viettelyksiin, se oli yläpuolella hänen ymmärrystään.

Mutta koska konsuli Ebbesen niin sanoi, niin mahtoi siinä olla perää. Hän ymmärsi paremmin naisia, ja Haldor tunsi, että hän hyvin saattoi appeensa luottaa. Siksi hän nyt kysyi häneltä neuvoa, valmiina suostumaan mihin tahansa.

— Niin, — vastasi konsuli — ei ole tosiaankaan niinkään helppoa tehdä käännöstä. Siihen tarvitaan pitempi aika. Mutta ensiksi täytyy hänen päästä pois kaupungista.

Haldor tuijotti häneen. — Mitä tarkoitti konsuli?

— Mutta ei ole odotettavissakaan — jatkoi konsuli avomielisesti — että hän muitta mutkitta siihen suostuisi. Sen vuoksi olen ajatellut pientä kepposta. Menen huomenna hänen luokseen, ilmoitan hänelle, että lääkärini on määrännyt minut kylpymatkalle, mutta että olen niin vanha, etten mielelläni matkustaisi yksin. Siksi täytyy hänen matkustaa kanssani kylpylaitokseen. Luonnollisesti on se sinulle hieman vastenmielistä, Haldor. Mutta sinun täytyy etukäteen luvata, että annat siihen suostumuksesi. Meidän kumpaistenkin täytyy välttämättömästi toimia yksissä, muuten emme pääse tarkoitustamme perille.

Ilta päättyi kummankinpuoleiseen mieltymykseen ja tyydytykseen. Konsuli oli aikeissaan onnistunut, ja Haldor tyyntyi vaimoonsa nähden.

Konsuli oli melkolailla liioitellut sitä ikävää, jota Haldor muka tulisi tuntemaan saadessaan viettää yksin kesäkuukaudet kaupungissa. Itseasiassa oli asianlaita päinvastoin. Sillä Haldorin mielikuvituksessa kytivät jo kuvittelut hupaisista nuorenmiehen illallisista, virkistävistä purjehdusmatkoista viinoineen, ruokineen ja naikkosineen ja pitkistä, kauniista kesäilloista »skanssissa», lauluista ja sarkkojin kilinästä.

Ei, konsulin ehdotus ei ollut ensinkään hullumpi. Ja päällepäätteeksi tulevat ihmiset hänestä sanomaan, että »hän hoitaa kotana liikettä sillä aikaa, kun vaimonsa oleskelee kylpylaitoksessa». ja sehän tuntuu sekä uhrautuvaiselta että kauniilta.

XIII

Alussa näytti siltä, kuin olisi konsuli Ebbesenin suunnitelmat onnistuneet, sillä pian kerääntyi Marianne rouvan ympärille vilisemällä ihailijoita, ja ensimäisinä päivinä joutui hän kerrassaan huumeeseen kaikesta siitä hälinästä, juhlimisesta ja imartelusta. Mutta hän oli onnellinen ainoastaan pinnalta, ja opittuaan lähemmin tuntemaan uutta seurapiiriänsä muuttui se ikävystyttäväksi ja lopulta sietämättömäksikin. Kun samat huvitukset yhä uusiutuivat, niin menettivät nekin vetovoimansa, ja hän alkoi niitä karttaa.

Hänen vakavan ja suruvoittoisen sydämensä syvyydestä pulpahtivat taaskin etsivät ja vastausta vaativat ajatukset esiin. Se toi hänen silmiinsä synkän, tutkivan ilmeen. Hänen katseensa kiintyi pitkäksi aikaa jokaiseen uuteen ihmiseen, jonka hän tiellänsä tapasi, ja lopulta siinä kuvastui jotakin niin tuskallista, mikä näytti rukoilevan apua.

Saattoipa tapahtua, että hänet keskellä keinujen hälinää ja iloisuutta valtasi kamala tunne. Hymyilevät kasvot hänen ympärillään muuttuivat hänestä irvistäviksi naamareiksi, kohteliaat herrat ja kauniisti puetut naiset näyttivät hänestä valepukuisilta eläimiltä, joiden naamiopuku oli vain heidän inhottavien intohimojensa, heidän itsekkäisyytensä, pahuutensa ja kostonhimonsa verhona.

Suuri tyhjyys ympäröi hänet. O Jumala, kenties oli koko elämä sellaista karnevaalia. Ypö yksin täytyi ihmisten kantaa kohtalonsa, jokainen sielu oli sävel, joka helähtäisi ilman tarkoitusta avaruudessa. Eikä koskaan soinnahtaisi toinen sävel, joka sulaisi sen kanssa siksi suureksi sopusoinnuksi, minkä hän tunsi syvällä rinnassansa elämän pyhänä päämääränä.

Hän hypähti ylös kuin unesta, milloin joku puhutteli häntä ja yht'äkkiä herätti hänet näistä raskaista ajatuksista.

* * * * *

Ei kestänyt kauan ennenkuin konsuli Ebbesen huomasi, että Mariannen sairaus oli syöpynyt liian syvälle veriin, jotta se voitaisiin parantaa vain kuukauden kestävällä kylpymatkalla. Hän tiesi vallan hyvin että Marianne oli kuumeentapaisessa tilassa joka kerta kun hän oli iloinen, sillä hänen ilonsa ei ollut sitä pysyvää ja tervettä laatua, jonka juuret tunkevat syvälle temperamenttiin ja joka levittää koko olemukseen kirkastavan hymyn. Ei, hänen ilonsa oli puuskapäistä niinkuin rajumyrsky. Se oli iloa, joka painosti muita ja teki heidät mykiksi, ja hänen naurunsa oli niin hurjaa, että usein saattoi pelätä sen tuossa tuokiossa päättyvän hillittömään itkuun.

Semmoisina hetkinä levisi tumma, synkkä kauneus Marianneen, ja vanha konsuli katsahti surullisesti häneen. Ah, missä oli hänen pikku Mariannensa, jonka silmät olivat kirkkaat ja piirteet pehmoiset? Hänestä oli tullut kookas, vieras nainen, nainen, jonka suruun hän kenties oli syypää, mutta jonka kohtaloa hän ei enää voinut muuttaa.

Niin, vanhalla konsulilla oli monta surunhetkeä, erittäinkin silloin kun hän istui yksinään ja, niinkuin vanhoilla usein on tapana, ajatteli menneisyyttä jota ei enää voitu muuttaa tai mietti mitä sitten tulisi tapahtumaan, kun hänen silmänsä nyt pian ummistaisivat kaikelle.

Tuon merkillisen illan jälkeen hän ei ollut kertaakaan puhunut Mariannen kanssa siitä arasta asiasta. Ei maksanut vaivaa. Marianne sai taistella taistelunsa yksin. Kerran hän kuitenkin joka tapauksessa saavuttaisi sisäisen rauhan, kerranhan hänen silmänsä avautuisivat näkemään että se mitä hän oli uneksinut oli vain pelkkä harhakuva.

Niin niin, kerranhan hänen pikku Mariannensa vanhenisi ja vakaantuisi — kerran hänkin alkaisi kaivata elämän suurta, viileätä iltarauhaa.

Oli tämä matka sittenkin vaikuttanut Marianneen: hänet oli vallannut ainainen levottomuus. Hän ei voinut enää istua toimettomana hiljaa huoneissaan, niinkuin hän oli tehnyt usein ennen. Nyt hän kulki lakkaamatta ulos ja sisään, edes ja takaisin.

Kaupunki näytti hänestä vielä pienemmältä kuin ennen, ja tunturit vuonon ympärillä seisoivat kuin muuri vankilan ympärillä. Hän halusi kiihkeästi pois, kauas pois sinne missä elämä hehkui. Suuret kaupungit houkuttelivat häntä. Niiden loisto lohduttaisi, niiden elämä ja pauhina huumaisi.

Ja hyväsydäminen Haldor oli heti suostuvainen. Eräänä kauniina syyskuun päivänä matkustivat he molemmat etelään.

Laivarantaan jäi vanha konsuli Ebbesen yksin seisomaan ja heiluttamaan jäähyväisiksi. Ja kun laiva pääsi vauhtiin ja katosi saaren taakse, läksi hän hitaasti takaisin kotiin. Oli niin autiota ja tyhjää suurissa, korkeissa huoneissa, oli niin hiljaista sisällä ja ulkona. Lehdet loistivat auringonpaisteessa punaselta ja kultaselta — tuntui syksyistä tuoksua syksyisessä ilmassa.

Vanhus istui tuoliinsa ja katseli ulos kellertyvään syksyyn.

Hän huokasi syvään ja nojasi päänsä kätensä varaan.

Kuinka häntä väsytti! — Hän sulki hiljaa silmänsä ja kuunteli lehtien hiljaista rapinaa, kun ne putoilivat nurmikolle.

XIV.

Useimpien ihmisten elämässä on aika, jolloin tuntuu että nyt — juuri nyt on korkein huippu saavutettu. Ja ellei nyt tapahdu ihmettä, niin päivät alkavat taas painua mailleen päin, eikä sitten enää kohoa toista kukkulaa elämässä.

Semmoinen tunne syntyi Mariannessa heti ensimäisenä iltana, jonka hän vietti Parisissa. Kävellessään bulevardeilla tuuheiden puiden alla oli hän tuntevinaan väristykset! kulkevan pitkin selkäänsä, hän hengitti ulos pitkissä siemauksissa, niinkuin se joka on kauan hakenut ja vihdoin löytänyt, ja hänen sydämessään kuului ääni, joka sanoi:

— Täällä! Nyt!

Ja jokaikisenä aamuna, joka senjälkeen koitti, heräsi hän vavisten odotuksesta, ja katsellessaan yli korkeiden kattojen, joita kohoili sekavana vilinänä aina äärettömyyteen asti, ajatteli hän:

— Jossakin täällä — kenties ihan lähellä tai kenties hyvin kaukana jonkun syrjäkadun etäisimmässä sokkelossa — mutta jossakin täällä seisoo suuri aavistamaton ja odottaa sinua, ja kenties juuri tänään tapaat hänet.

Mutta joka ilta hän palasi kotiinsa pettyneenä, äärettömän huolissaan.
Taaskin oli kulunut hukkaan kallis päivä.

Oli kerran aamu — varhainen, usvainen aamu. Aurinko ei ollut vielä päässyt täyteen valtaansa. Puiden lehdet kiilsivät yöllisestä kasteesta.

He menivät kahvilaan syömään suurusta. Marianne oli nälissään, unisen ärtyinen ja huonolla tuulella.

Silloin hän säpsähti yhtäkkiä, hän pelästyi ikäänkuin olisi nähnyt jotakin hirveätä. Salamana välähti hänen aivoissaan ajatus, kaikki veri pusertui hänen sydämeensä.

Tuossa! — Vihdoinkin!

Nuori herra, parraton ja jotenkin laiha kasvoiltaan, joista kaksi ihmeellistä silmää tuijotti häneen. Samassa kun hän kohtasi tämän katseen, oli hän tuntevinaan sen oudon tunteen, jota hän oli odottanut. Marianne tunsi hänet.

Hänhän oli Kristian — Kristian Fredrik Trolle — sama mies, joka oli silloin tällöin kummitellut hänen mielessään kaikkina kuluneina vuosina.

Ja kuitenkin hän oli vieras. Sillä sensijaan että Marianne oli ennen ajatellut häntä vain uneksiessaan valveilla, oli hänelle nyt heti selvillä että hän oli kerrassaan Trollen vallassa.

Puoleksi hajamielisesti kuuli Marianne miehensä — ihastuksissaan tutun tapaamisesta — tervehtivän häntä ja kuuli Trollen vastaavan tervehdykseen. Marianne haki vaistomaisesti hänen katsettansa, ja hänestä tuntui kuin olisi Trolle tehnyt samoin. Se vaikutti että heti ensimäisestä silmänräpäyksestä alkaen syntyi heidän välilleen jonkunlainen salaisuus.

He söivät yhdessä aamiaisensa, mutta Marianne tuskin virkkoi sanaakaan. Häntä huumasi omituisesti. Joka kerta kun hän rohkeni katsahtaa Trolleen, vavahdutti häntä sydänjuuria myöten riemuitseva ilo. Mutta lopulta hän ei enää uskaltanut. Hurja vapautumisen tunne valahti yli koko hänen olemuksensa. Jos hän olisi katsonut Trolleen kauemmin, olisi hänen ollut pakko heittäytyä maahan ja itkeä kaipauksensa ilmi.

He kävelivät yhdessä pitkin katuja. Trolle kulki hänen vieressään ja puheli hänelle, ja hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt auringon paistavan jossakin äärettömän etäällä ja ihmisten kulkevan ohitsensa, ja ikäänkuin hän olisi kuullut katuliikkeen kohinan tulevan jostakin hyvin, hyvin kaukaa.

Hän tunsi itsensä niin vapaaksi, onnelliseksi ja kiitolliseksi. Tuntui kuin olisi hän liidellyt kauas kohti kultaista merta.

Ei pieninkään katkeruuden rahtu enää ahdistanut hänen sieluansa; kaikki hänen ajatuksensa muuttuivat lempeiksi ja hyviksi, ja hän tuli muistaneeksi vanhaa isäänsä. Oi, kuinka mielellään hän olisi suonut hänen olevan nyt luonansa täällä! Hän olisi tarttunut häntä kaulaan ja silittänyt hänen poskeansa ja pyytänyt häntä unohtamaan kaiken sen häijyyden, jolla hän oli häntä kiusannut joka ilta.

Ja hän olisi pyytänyt isänsä katsomaan häntä syvälle silmiin, jotta hän tulisi vakuutetuksi ettei niissä nyt enää ollut mitään pahaa — vaan pelkkää hyvyyttä ja lempeyttä.

Mitä enemmän hän ajatteli isäänsä, sitä kiihkeämmin hän tunsi kaipaavansa häntä. Jospa hän nyt olisi täällä ja näkisi kuinka kaunista kaikki oli, niin hän nauraisi ja telmisi hänen kanssaan, kunnes isäänkin tarttuisi hänen raikas riemunsa.

Vihdoin hän ei voinut hillitä itseään, vaan meni erääseen kahvilaan kirjoittamaan kirjettä isälleen.

Siitä tuli hypähtelevän iloinen kirje, ilman tarkkaa ajatusten yhteyttä, mutta sanat tanssivat riemusta. Luettuaan sen läpi, täytyi hänen itsensäkin sille nauraa, ja varmuuden vuoksi lisäsi hän siihen seuraavan jälkikirjoituksen:

»Tämä kirje tuntunee hyvin kummalliselta sinusta raukasta, joka istut kotona, ja kenties sanot itseksi, että se on kirjoitettu vankkojen samppanjapäivällisten perästä, ja senvuoksi on ehkä parasta sanoa, että kello on vasta kaksi ja että minä olen aivan täydessä tajussani. Mutta tahdoin vain ilmoittaa sinulle, rakas isä, että nyt minä olen terve taas ja etten minä tästä puoleen enää koskaan ole häijy, vaan olen sinun entinen, iloinen ja onnellinen

Mariannasi

Hän jäi istumaan ja katsomaan eteensä. Hän muisti kaiken sen pahan, mitä hän oli tehnyt ja ajatellut näinä vuosina. Tällä hetkellä hän ei voinut ymmärtää, miten se oli voinut tapahtua. Hänet valtasi suuri nöyryyden tunne. Hän pyysi anteeksi koko maailmalta, istuessaan siinä ja katsellessaan ulos päivänpaisteeseen — kaikelta maailmalta — samassa kun kyynel tunkeutui esiin silmänurkasta.

Mutta sitten hän ponnahti pystyyn, tarttui Haldorin käsivarteen ja tanssien moni ulos hänen kanssaan. Häntäkin kohtaan hän tahtoi olla hyvä ja koettaa sovittaa kaiken sen surun, jonka hän oli hänelle tuottanut.

Koko sen päivää hän kulki onnesta juopuneena. Silloin tällöin yritti joku synkkä ajatus nostaa päätänsä esiin ja kuiskata hänen korvaansa ilkeän kysymyksen, mutta hän karkoitti luotansa kaikki mustat mietteet. Hän tahtoi olla onnellinen ja riemuita, riemuita, tuntematta katumusta, tuntematta tuskaa.

Herra Jumala! Olihan se ensi kertaa hänen elämässään.

Ja saattoahan tapahtua, että se olisi ollut samalla viimeinen.

XV.

Pari kummallista päivää liukui hänen ohitsensa kuin unessa. Poislähtö yhä läheni, mutta hän ei ajatellut sitä, hän ei tahtonut ajatella sitä.

Silloin ehdotti Haldor eräänä iltana, että Kristian Fredrik ja Marianne söisivät seuraavana päivänä päivällisen kahdenkesken. Hänen itsensä täytyisi näet mennä kotoa pois muutamien liiketuttaviensa kanssa katsomaan elämää, eivätkä he mielellään ottaneet naisia mukaansa.

— Minä jätän senvuoksi sinun tehtäväksesi — lopetti Haldor taputtaen Kristian Fredrikiä ystävällisesti olalle — pitää huolta siitä, että vaimollani on hauskaa viimeisenä iltana, minkä hän viettää Parisissa.

Kristian Fredrik ei vastannut heti. Pieni hermostunut ryppy ilmestyi hänen otsallensa kulmakarvojen yläpuolelle, mutta muuten hänen kasvonsa eivät vähintäkään värähtäneet.

— No — sanoi Marianne — näyttää siltä kuin ette olisi erittäin ihastunut jäämään minun kanssani koko illaksi.

— Niin, se on hyvin harmillista — vastasi Trolle, hakien sanoja ja nähtävästi koettaen hillitä itseänsä — mutta huomenna se on sen pahempi kerrassaan mahdotonta. Minulla ei ole silloin aikaa.

Hän katsoi toisaalle tätä sanoessaan ja pieni ryppy otsalla vavahteli koko ajan tuskin huomattavasti.

— Saisitpa ihan hävetä — sanoi Haldor moittivasti. — Onko nyt kohtuullista vastata, ettet voi siirtää muutamia joutavia toimiasi toiseen kertaan, kun sinulle tarjotaan tilaisuus viettää iltaa yhdessä vanhan ystävättäresi kanssa — kenties viimeisen kerran moneen vuoteen.

Kristian Fredrik murahti vastaukseksi jotakin sentapaista, että paha kyllä se ei käy päinsä. Hän toisti sanansa uudelleen, ikäänkuin hakien parempaa anteeksipyyntöä, mutta vaikeni sitten aivan yhtäkkiä.

— Mutta entäpä jos minä pyydän teitä, Kristian Fredrik? — Marianne ojensi hänelle kätensä. — Voitteko sitten todellakin kieltäytyä? — lisäsi hän hellästi ja hartaasti.

Silloin vilkasi Trolle häneen nopeasti.

— No kun te kerran pyydätte minua, rouva Marianne!

— Tuletteko siis?

— Tulen.

No, sepä hyvä — riemuitsi Haldor ja tarjosi heille molemmille käsivartensa. — Mennään nyt Mülleriin Richelieukadun varrelle syömään krapuja ja oliiveja.

* * * * *

Marianne kulki kuumeentapaisessa jännityksessä koko seuraavan aamupäivän. Oli yhtä ja toista järjestettävää lähtöä varten. Viimeiset ostokset oli tehtävät, matka-arkut pakattavat, uutta pukua koeteltava, ja keskellä kaikkia näitä puuhia eli hänessä yksi ainoa ajatus hohtaen ja houkuttaen. Minä tapaan hänet! Minä tapaan hänet kahden kesken! soi hänen sydämessään ja suonet tykyttivät saman tahtiin.

Ja kun enää oli vain yksi tunti aikaa heidän kohtaamiseensa, silloin johtui hänen mieleensä ajatus pukeutua juhlapukuun. Oo, hän olisi kaunis, hän ihan säteilisi tavatessaan Trollen, ja sitten he eläisivät tänä iltana koko elämänsä kauniimman ja ihmeellisimmän hetken.

Ja sitten — huomenna? — Ei, ei ajatustakaan huomisesta! Tänään! Tänään! Vielä oli muutamia tunteja tätä päivää, ja nämä tunnit olivat ihanimmat kaikista. Mutta miksi ne olisivat ihanimmat? Mitä sitten tapahtuisi? — Ei, ei, ei ajatella mitä tapahtuu! Antaa vain johtaa itseänsä sokeasti eteenpäin, minne tahansa, minne tahansa! Hän vain hymyilisi ja olisi onnellinen, vieköön Trolle hänet sitten mihin tahansa.

Kun hän oli pukeutunut, katsoi hän vielä kauan kuvaistansa suurista peileistä. — Niin, nyt hän oli kaunis. Tokkohan Trolle vain huomaisi hiilien koristautuneen häntä varten? Ja hän katsoi taaskin kuvaansa peilistä. Kyllä Trollen täytyy huomata se!

Hän ei ollut koskaan ollut niin säteilevän kaunis.

Ja ojentaen vartalonsa suoraksi tietäessään olevansa nuori ja kaunis, hän laskeutui alas portaita ja kulki läpi hotellin eteisen. Silkkihameen liepeet kahisivat hänen käydessään. Muuan vanha herra seisahtui häntä katsomaan, painaen ihan huimauksissaan monokkelin silmänurkkaansa. Ha ha! Luonnollista — olihan hän nuori ja kaunis!

Hän meni hotellin seurusteluhuoneeseen. Trolle seisoi jo siellä ikkunan luona syviin mietteisiin vaipuneena. Marianne hiipi aivan hiljaa edelleen pehmeitä mattoja myöten — vain silkki hiukan kahisi hänen kulkiessaan. Trolle ei huomannut mitään, ennenkuin Marianne seisoi ihan hänen vieressään ja sanoi hänelle hyvää päivää.

Silloin hän säpsähti ja kumarsi.

Marianne seisoi hänen edessään.

— Enkö minä ole kaunis? — kysyi hänen hymynsä. — Juuri sinua varten minä olen koristautunut — säteilivät hänen silmänsä.

Trolle ei virkkanut heti mitään, vaan jäi vain katsomaan häneen, ja heikko punerrus levisi hänen ohimoillensa. Mutta hänen äänettömyytensä puhui enemmän kuin monet kohteliaisuudet, ja hänen katseensa liiteli ympäri Mariannen koko olemuksen, täynnä suurta harrasta jumaloitsemista.

Voitollinen riemu kohosi Mariannen sydämeen, ja hän laski kätensä hänen käsivarrelleen.

— Lähtekäämme liikkeelle — sanoi hän. — Minulla on nälkä, Kristian
Fredrik.

Ulkona oli mitä ihanin ilta. Vieno, lempeä ilma, jossa vielä tuntui pian loppuunsa kallistuvan päivän lauhaa lämpöä, ja tuolloin tällöin heikko tuulahdus yöstä, joka teki tuloaan.

He kulkivat käsi kädessä katua pitkin. Ja selittämätön tunne valtasi heidät molemmat. He kulkivat hiljaa, mitään ajattelematta, nauttien vain yhdessäolostaan.

Vihdoin heräsi Trolle ikäänkuin unesta ja kysyi:

— Oletteko väsynyt? Emmekö kutsuisi vaunuja?

Marianne katsahti kummallisesti häneen ja hymähti:

— Apropos, mitä ajattelitte juuri nyt kulkiessanne?

— Minäkö? Oh, en paljon mitään. Mutta olemme kävelleet jo kauan, luulen ma.

— Se on ihanaa. Luulisin voivamme kävellä tänä iltana vaikka maailman ääriin.

— Niinkö luulette?

— Hän olisi tahtonut sanoa enemmänkin, mutta puri huultansa ja vaikeni.

He löysivät kahvilan kaukana bulevardilta, hiljaisen kahvilan vanhan, yksinäisen kadun varrella. Suuret puut kaareutuivat yli kadun ja varjostivat sen himmeäksi ja salaperäiseksi.

Kahvilassa he ottivat haltuunsa pöydän etäisimmässä nurkassa. Jokaisen vieraan edessä paloi kynttilä, jota suojasi pieni punainen varjostin.

Paitsi heitä oli huoneessa vain pari vanhaa, yksinäistä herraa, joita tarjoilijat palvelivat, liikkuen äänettömästi paksuilla matoilla.

Tämä himmeä äänettömyys hyväili sanomattoman suloisesti heidän kiihtyneitä hermojansa. Koko maailma oli heistä niin kaukana. He olivat aivan yksin yhdessä ja rauha vallitsi kaikkialla heidän ympärillään.

Marianne istui ja katseli Kristian Fredrikin kasvoja. Hetkistä aikaisemmin oli joka lihas niissä ollut jännitettynä, värähdellen eloa ja hermokkuutta, nyt oli kaikki toisin. Raskas ja kolkko rauha oli laskeutunut joka piirteeseen, ja kun hän nosti katseensa Marianneen, valtasi tämän vitkalleen suuri ja väkevä toivottomuus.

— Kristian Fredrik — sanoi Marianne hänelle — miksi olette niin omituinen tänä iltana?

Hänen äänessään oli sitä sanoessaan ääretön hellyys, ja se näytti ihankuin koskevan Trolleen, sillä hän painoi katseensa maahan ja hänen suupielissään aivan kuin olisi vavahdellut.

— Ette saa istua sillä tavoin minua katselemassa — kuiskasi hän.

Samassa tuli tarjoilija tuomaan viiniä. Kristian Fredrik kaatoi suuren lasin täpö täyteen ja tyhjensi sen yhdellä ainoalla siemauksella. Sitten hän hymähti hiukan kuumeellisesti ja sanoi:

— Ei, syödään nyt. Se on kuitenkin parasta maailmassa. Ja tehän mainitsitte äsken olevanne kovin nälissänne.

Hetkisen meni kaikki hyvin. He juttelivat niitä näitä, kilistivät ja hymyilivät. Mutta he olivat kuitenkin hiukan levottomia. Joka kerta kun keskustelu katkesi, ehätti Kristian Fredrik kertomaan jotakin joutavanpäiväistä.

Mutta kun he saivat syödyksi ja istuivat kahvilan edessä kadulla tuuheiden puiden alla, näytti Trolle yhtäkkiä ikäänkuin lamautuneelta. Entinen toivoton ilme tuli jälleen hänen kasvoihinsa.

Silloin laski Marianne kätensä hänen käteensä ja sanoi:

— Rakas Kristian Fredrik, ette saa olla pahoillanne taas.

Ja Trolle puristi hänen kättänsä yhtäkkiä kovasti, ja veti sitten oman kätensä pois ja vastasi surumielin:

— Ei, koetan olla kiltti.

— Kertokaa minulle, millaista teistä on ollut sittenkun viimeksi tapasimme toisiamme — jatkoi Marianne. — Siitähän on jo monta vuotta. Kristian Fredrik, niin että teillä on varmaankin paljon kerrottavaa.

— Niin, siitä on monta vuotta, rouva Marianne — vastasi hän ja kiivastui samassa. — Luulin jo ehtineeni miehistyä, ja kuitenkin istun tässä ja käyttäydyn kuin koulupoika. Ihminen uskottelee itsellensä karaisseensa luonteensa ja verensä käyneen kovaksi ja karkeaksi. Luulee kaiken sentimentaalisuuden palaneen pois ajatuksistansa, luulee tulleensa kaikelle välinpitämättömäksi maailmanmieheksi ja silloin huomaakin äkkiä olevansa aivan yhtä mieletön kuin ennenkin. Se on kiusallista, ja vähän surullista se myöskin on. Sillä nyt tietää, että on taas alettava alusta tuo naurettava taistelu, joka näyttää toivottomalta — yhtäkaikki.

Hänen äänessään värähteli kovaa katkeruutta, ja kun Marianne kuuli hänen puhuvan niin, heräsi hän ikäänkuin unestaan. Syvä tuska tunki hänen päällensä, hän oli purskahtamaisillaan itkuun — itkemään Kristian Fredrikiä, itseänsä ja koko elämää.

— Minkätähden te tulittekaan tänne? — jatkoi Trolle, ja hänen äänensä sävy oli vielä kovempi kuin äsken. — Miksette antanut minun tälläkään iltana mennä matkoihini? Miksette voi jättää minua jo rauhaan kerran?

Hän oli noussut seisoalleen ja pani takkinsa nappeja kiinni vapisevin käsin.

Marianne istui hiljaa, pää painuneena alas. Sitten virkkoi hän liikahtamatta vähääkään:

— Miksi moititte siitä minua? Luuletteko minun olevan siihen syypään?

Trolle istuutui jälleen ihmeellisesti murtuneena.

Elä suutu minuun, Marianne. Salli minun sanoa sinua Marianneksi. Saanko sinutella sinua, Marianne? Anna minulle anteeksi — en tiedä itsekään, mitä puhun.

He istuivat sitten hetken sanaakaan sanomatta.

— Joko lähdemme? — kysäsi Trolle vihdoin.

Marianne nousi vaistomaisesti, ja he kävelivät yhdessä katua edelleen hitaasti ja äärettömän murheissaan.

Mutta juuri kun he olivat jättämäisillään ahtaan kadun ja kääntymäisillään kihisevälle bulevardille, pysähtyi Marianne yhtäkkiä ja seisoi hänen edessään suorana ja hehkuvana, ja sanoi hänelle hillityllä äänellä:

Mutta olenhan minä teidän. Olen teidän omanne.

Trolle pudisti vain päätänsä ja jatkoi matkaansa.

Mutta kuhiseva liike kadulla särki heidän korviansa, ja he poikkesivat taas pian pimeälle syrjäkadulle.

Silloin sanoi Kristian Fredrik:

— Mitä se hyödyttää? Tiedättehän sen itse parhaiten. Ette te ole niitä ihmisiä, jotka pystyvät semmoiseen. — Enkä minäkään. Kuluneet pitkät vuodet ovat opettaneet minut epäilemään. Epäilemään kaikkea ja kaikkia. Marianne Teitä ja itseäni ja kaikkien ihmisten tunteita. — Nyt en enää uskalla mitään. En uskalla astua ratkaisevaa askelta — en teidän, en itseni, enkä Sen vuoksi, joka asuu tuolla ylhäällä ja näkee meidät kaikki ja tuomitsee kaikki. — Olen varma siitä, että se tuottaisi meille vain surua ja onnettomuutta. Ah, Marianne, Marianne! Olen surrut liian paljon ja ajatellut liian paljon ja liian pahasti meistä molemmista. En usko enää kumpaankaan meistä. — Kulkekaamme kumpikin — omaa tietämme. Eläkäämme kumpikin omaa elämäämme, mikäli parhaiten taidamme.

Silloin sammui Mariannen sydämessä se liekki, joka oli äsken hänessä leimahtanut, ja hän kulki edelleen, rinnassa raskas, raateleva tuska.

Hän tunsi, että Trollen käsi haki hänen kättänsä, ja hän antoi hänen pitää sitä omassaan. — Trolle puristi sitä heikosti.

— Ystäväni — toisti hän hiljaan kerta toisensa perästä.

Ja yht'äkkiä huomasi Marianne, että he seisoivat hänen hotellinsa edessä. Hän katsahti kysyvästi Trolleen.

— Erotkaamme nyt — sanoi tämä — sillä tämä on sietämätöntä. Sanokaamme jäähyväiset toisillemme, Marianne.

Taas tarttui hän Mariannen käteen ja sanoi tavattoman juhlallisella äänellä:

— Tahdon rukoilla Jumalaa, johon uskon, että hän tekisi minut iloiseksi jälleen. Hyvästi… rakastettuni!

Mutta ihan haltioissaan kiersi Marianne kätensä hänen kaulaansa, ja samassa tunsi hän Trollen huulien painavan hänen huulilleen suutelon niin tulisen, kuin olisi se tahtonut imeä sielun hänestä.

Trolle riistäytyi irti hänestä. — Hyvästi! — kuuli Marianne hänen sanovan, ja poissa oli Trolle.

Marianne katsahti ympärilleen. Hän oli yksin. Kuinka pimeä oli! Ja kuinka tähdet kimaltelivat! Niin, kuinka ne kimaltelivat!

Ja hän oli niin väsynyt — oo, niin väsynyt, niin väsynyt! Onnellinen se, joka saisi nukahtaa pois koko maailmasta. Itkeä itsensä uneen ja nukahtaa pois kaikesta.

Kankeana hoiperteli hän ylös portaita ja astui huoneeseensa. Hän siirsi kynttilän kauemmaksi pöydälle ja vaipui tuolille väsyneenä.

Hän tunsi vielä Trollen suutelon. Hän sulki silmänsä ja taivutti päänsä taapäin. Hän tahtoi tuntea sen suutelon koko ruumiissaan.

Mutta äkkiä hän kavahti ylös huumauksestaan. Ajatus, kauhea ajatus oli hänet herättänyt. Hän ei saisi enää koskaan nähdä häntä, ei koskaan enää. Hän seisoi keskellä lattiaa, puristaen päätänsä molemmilla käsillään.

Ei, hän ei voinut erota Trollesta. Hänen täytyi tavata hänet. Samassa syöksyi hän ovelle, mutta hillitsi siinä itsensä.

Ajatukset lentelivät sikin sokin hänen aivoissaan. Hän ajatteli isäänsä, lastansa, Haldoria. Kaikkialta parveutuivat ajatukset yhteen, kaikki muistot astuivat ilmielävinä hänen eteensä.

Hän vaipui lattialle ja rukoili. Jumalan täytyi auttaa häntä, hän ei jaksanut enää itse. Jumalan täytyi auttaa häntä tässä äärettömässä hädässä.

Sinä et saa enää koskaan nähdä häntä, vastasi ääni hänen sielustaan. Ja yhdellä hyppäyksellä oli hän taas pystyssä, kiiti alas portaita ja ulos kadulle, jossa hän juoksi ja huusi Kristian Fredrikiä nimeltä, niin että kansa seisattui ihmetellen katsomaan häntä.

Hän pysähtyi ihan hervottomana avoimelle paikalle. Vieraat ihmiset kuhisivat hänen ohitsensa. Mihin hän menisi? Oi Herra, mihin hän todella menisi?

Sitten hän kääntyi takaisin ja palasi pimeätä katua myöten asuntoonsa.

XVI.

Pariisista matkustivat Haldor ja Marianne Lontooseen.

Kun he saapuivat sinne, odotti heitä sähkösanoma kotoa. Ebbesen oli yhtäkkiä sairastunut vaarallisesti, ja heidän läsnäoloaan kaivattiin.

Samana iltana läksivät he laivalla Norjaan.

Synkkänä, harmaan kylmänä aamuna saapuivat he takaisin kotiinsa. Laiturilla oli vastassa muutamia vakavannäköisiä sukulaisia, jotka tervehtivät heitä ääneti ja juhlallisesti. Konsuli oli hyvin huonona, hänen ei luultu enää voivan elää yli yön.

Marianne kesti sen ihmeteltävän levollisesti. Hän ei itkenyt eikä sanonut sanaakaan. Semmoinen hän oli ollut aina Pariisista asti. Hän oli kulkenut kuin horroksissa. Mutta Haldor oli lohduttanut. Marianne oli luonnollisesti väsynyt matkasta — ja sen lisäksi oli isä sairas. Haldor antoi Mariannen olla rauhassa. Hän ymmärsi että oli meneteltävä varovaisesti. Parasta oli jättää Marianne omiin hoteisiinsa, kunnes pahin puuska olisi ohitse.

Koko viime vuorokauden oli konsuli Ebbesen ollut täydessä tajussaan. Hän oli maannut vuoteellaan, tuntematta kipujaan, mutta hänen silmänsä, jotka sairauden aikana olivat tulleet tavattoman suuriksi ja saaneet omituisen loisteen, harhailivat ylt'ympäri alituisesti levottomina. Lakkaamatta kyseli hän Mariannea. Hän halusi nähdä hänet ennen kuolemaansa. Eikö hän tule pian?

Ja kun Marianne vihdoin istui hänen luonansa ja piti hänen kättänsä ja pyyhkäsi hiukset hänen kostealta otsaltaan, silloin kirkastuivat hänen kasvonsa, ja hän nousi istualleen ja suuteli Mariannea.

— Jumalan kiitos! — sanoi hän. — Jumalan kiitos, että vielä sain nähdä sinut ja kiittää sinua kirjeestäsi. Kiitos, kiitos, lapseni! Nyt kuolen tyytyväisenä. Kuuletko? Lähden täältä rauhassa, sillä nyt tiedän sinulla olevan hyvän — vihdoinkin!

Marianne ei vastannut hänelle montakaan sanaa. Hän taputti isänsä kättä ja suuteli hänen otsaansa, kun hän raskaasti ja väsyneenä vaipui takaisin tyynylle ja huokasi — syvään ja vapautuneesti.

Suuri väsymys valtasi nyt konsulin, ja hän makasi useita tunteja liikahtamatta, onnellinen ilme kasvoilla. Hän tunsi kuitenkin kaiken aikaa Mariannan läsnäolon, sillä kun tämä vähänkin liikahti, avasi konsuli heti silmänsä ja katsahti levottomasti. Mutta kun hän näki tyttärensä, sulki hän ne jälleen rauhallisesti hymyillen.

Myöhemmin yöllä oli hän hetken tajuttomassa tilassa. Hän houraili kuumeen käsissä, mutta puolen yön tienoilla selvisivät ja rauhoittuivat hänen aivonsa taas.

Hän nousi vaivoin istumaan vuoteellensa ja alkoi puhua. Ääni kuului ontolta ja luonnottoman voimakkaalta.

— Marianne, pyydän sinun unohtamaan — sanoi hän — jos olet sydämesi syvimmässä sopukassa kantanut kaunaa minua vastaan. Olen tehnyt sinulle kerran pahaa. Marianne. Tiedän sen sinuun koskeneen. Minulla olisi ollut paljon sinulle selittämistä — mutta nyt on liian myöhäistä. Anna minulle anteeksi, Marianne! Olen rakastanut sinua sydämestäni.

Hänen silmiinsä tuli omituinen ilme, ikäänkuin hän olisi nähnyt kauas tulevaisuuteen. Ne kuulsivat kamalan suurina ja saivat särkyvän loisteen.

— Ja jos tulee aika — mutisi hän — jolloin joudut elämään yksin ja surussa, niin ole vahva ja ylpeä, Marianne… sitä hyvää ylpeyttä… Ääni hiljeni aivan kuulumattomaksi. Hän vaipui takaisin vuoteelle ja silmät sulkeutuivat. Mutta kohta alkoi hän haparoida ilmaa käsillään. Marianne tarttui hänen käsiinsä, ja kuuli hänen kuiskaavan ikäänkuin kaukaisesta etäisyydestä: — Minä siunaan sinua… siunaan… Mariannea!

Sitten häipyi kaikki hänen tajunnastaan. Kummallinen hämärä levisi hänen silmiensä eteen, ja vähitellen muuttuivat hänen kasvonsa kalpeahkoiksi ja vieraiksi.

Niin hän kuoli — rauhallisesti — taistelutta ja tuskitta.

* * * * *

Ja tuli päiviä, jotka tuntuivat Mariannesta sietämättömiltä. Iltasilla kysyi hän usein itseltänsä, kuinka oli mahdollista, että hän vielä eli.

Mutta niin kummallista on meidän ihmisten elämä, että jokapäiväinen huoli ja jokapäiväiset mielenharmit polkevat sydämmen kovaksi ja karuksi, kun siihen sijaan suuri suru uurtaa verisiä vakoja sydämeen ja kyntää nurin hedelmällisen mullan, niin että rehevä oras pääsee siinä toimimaan.

Niin kohentaa elämä itseänsä ja vain aniharvoin menettelee se hellävaroen. Siltä joka ajattelee vain omaa iloansa, riistetään usein kaikki ilo, eikä sydämesi saa koskaan mitään, ellet itse ole antanut enemmän kuin sait.

Sen sai Mariannekin nyt kokea. Kun hän heräsi elämään, oli hän vihamielin vaatinut itsellensä kaikki sen oikeudet. Nyt sai hän vähitellen oppia taivuttamaan niskansa ja nauttimaan niitä niukkoja armopaloja, joita aina viruu elämän pöydällä.

Mutta nyt, sitten kun hänen sielunsa ainakin tuokion oli liidellyt läpi taivaan autuuden ja sitten syöksynyt alas tuskan onkaloihin — nyt tuntui todellinen elämä hänestä kevyemmältä kantaa.

Hänen nuoruutensa epämääräinen kaipaus oli tyydytetty. Veren levottomuus oli tyyntynyt. Hän ei enää rauhatonna udellut tietämätöntä tulevaisuutta. Hän katsoi taapäin siihen, mikä oli ollut.

Tälle entisyydelle hän rakensi alttarin sisimpään sydämeensä. Pyhän paikan, jota ei kukaan tuntenut ja johon hän ei itsekään koskaan astunut valmistumattomalla mielellä.

Ainoastaan hiljaisina, yksinäisinä hetkinään avasi hän tämän pyhäkkönsä oven, ja parhaimman mitä hän omisti, hienoimman mitä hän ajatteli, kaiken sen hän uhrasi silloin niille kahdelle hengelle, joita hän oli enimmän rakastanut.

Ja vähitellen ja hiljaa, niin ettei hän itsekään sitä huomannut, alkoi hänen sydämensä verisistä vaoista orastaa jotakin uutta ja ennen aavistamatonta.

XVII.

Oli hyvä, ettei konsuli Ebbesen haudastaan voinut nähdä, miten kauhealla tavalla hänen teoriansa onnen vaihtelevaisuudesta toteutuivat.

Sillä jo parin vuoden perästä hänen kuolemansa jälkeen kääntyi niiden onni, jotka ennen aikaan olivat aina voittaneet, silloinkin kun pelasivat sokeasti.

Ei kestänyt kauan ennenkuin saatiin kuulla yhden ja toisen pienen toiminimen menneen kumoon. Mutta se ei säikyttänyt niitä, joilla oli vanhoja ja suuria rikkauksia turvanaan. Yleensä ajateltiin vain, että se oli ohimenevä pula ja että se oli kestettävä urhoollisesti.

Mutta silloin kuultiin eräänä päivänä suuren arvossa pidetyn kauppaliikkeen kukistuneen perinpohjin semmoisella ryskeellä, että kaiku siitä kuului yli koko maan.

Ja niinkuin lumipallo kasvaa, niin kasvoi myös tämä kaatuminen. Ne monimutkaiset säikeet, jotka liittävät eri kauppaliikkeitä toisiinsa ja tukevat niitä keskenänsä, olivat katkenneet, ja tuloksena oli kaatuminen pitkin linjaa.

Niiden huomattavien kauppahuoneiden joukossa, joitten häviö oli täydellisin ja perikato suurin, mainittiin Björn & poika.

Velkamiehet joutuivat silmittömän säikähdyksen valtaan. Tuokiossa oli kaikki tyyni muutettava rahaksi, ja viimein tuli perheen kaupungissa ja maalla omistamien kiinteimistöjen vuoro niihin kuuluvine irtaimistoineen ja kalleuksineen.

Yksin rouva Mariannen kuuluisat koristeetkin, jotka suurimmaksi osaksi olivat Ebbesenien suvussa polvesta polveen kulkenutta perintötavaraa, — joutuivat vasaran alle.

Ja Haldor Björnin täytyi tyytyä vuokraamaan itselleen pieni, kolme ahdasta huonetta sisältävä huoneusto, joka kalustettiin halpahintaisilla huonekaluilla ja koristettiin vanhan pesän tähteillä, jotka oli armosta ja säälistä heille jätetty.

Tätä iskua ei Haldor kestänyt. Hän kerrassaan murtui onnettomuuden taakan alle. Joka ilta istui hän »linnanvalleilla» ja jutteli jokaiselle, ketä vain halutti kuulla, kuinka väärin kohtalo oli menetellyt häntä vastaan ja kuinka häpeämättömästi ihmiset olivat häntä kohdelleet.

Samalla hän juopotteli yhtämittaa lievittääkseen surujaan, ja lopuksi hän aina purskahti itkuun niinkuin pieni lapsi.

Marianne ei alussa käsittänyt sitä lainkaan. Olihan kerrassaan mahdotonta, että he todellakin olivat köyhtyneet. Ja vaikkapa he nyt jonkun aikaa olisivatkin pakotetut asumaan köyhästi ja supistamaan elämänsä kaikin tavoin, niin eihän se ajan pitkään mitenkään kävisi päinsä. Sen täytyi ehdottomasti olla aivan ohimenevää laatua, josta he ennemmin tai myöhemmin suoriutuisivat.

Vasta sitten kun hän huomasi, että monta kertaa oli niukalta ruokaa päivällispöydässä, että hänen pukunsa vanhenivat ja kuluivat, eikä hän tiennyt enää mitään keinoa hankkiakseen rahaa uusien ostoon — vasta sittenkun hän joka hetki tunsi muutoksen lepäävän hartioillaan kuin raskaan taakan ja kun useimpien ihmisten käytös saattoi hänet tuntemaan alennustilansa — vasta silloin hän täydelleen tajusi mitä oli tapahtunut.

Ja huomatessaan kuinka syvästi Haldor oli masentunut kovasta iskusta, hän myöskin älysi, ettei enää ollut mitään parantumisen toivoa.

Sillä nekin, jotka alussa olivat olleet valmiit auttamaan Haldoria taas jaloilleen, kyllästyivät vihdoin hänen iankaikkisiin valituksiinsa. Hänen vanhat ystävänsä kohauttivat olkapäitään ja pitivät häntä haaksirikkoutuneena hylkiönä ja surkuteltavana raukkana, ja Marianne tunsi hyvin hyvästi, mitä ne hiljaisessa mielessään ajattelivat: mies, joka onnettomuudesta siinä määrin masentuu, on poloinen, joka ei ansaitse parempaa kohtaloa.

Siinä oli jotakin, mikä liikutti Mariannea. Ei yksikään niistä, jotka ennen olivat pitäneet kunnianansa kuulua hänen ystäväpiiriinsä ja jotka usein olivat osanneet käyttää hänen hyvyyttänsä hyväkseen — ei yksikään niistä rientänyt nyt hänen avukseen, pidättämään häntä pinnalla.

He katsoivat mitä suurimmalla kylmäverisyydellä, kuinka heidän entinen toverinsa vajosi yhä syvemmälle ja syvemmälle kurjuuteen.

Mutta siihen oli Haldor liian hyvä. Ensi kertaa elämässään tunsi
Marianne, että hän sydämestään otti osaa hänen kohtaloonsa.

Hän tunsi syvää sääliä Haldoria kohtaan. Hän näki, kuinka heikko Haldor todellakin oli ja kuinka mahdoton hänen oli yksinään kestää elämän taisteluissa. Hän itse oli vahvempi heistä. Ebbesenien rotutunne heräsi hänessä. Häntä ei kuten Haldoria voitu johtaa mihin tahansa. Hän oi voinut sallia sääliä itseänsä kohtaan niitten puolelta, jotka olivat olleet hänen perheensä nöyriä palvelijoita. Hänen itsensä täytyi ryhtyä kohtaloonsa käsiksi. Ei ollut hänellä ketään, joka olisi voinut häntä tukea. Hänen, maailmannaisen, täytyi olla oman onnensa seppä.

Sanottu ja tehty. Hän oli työssä jo varhain aamulla, kun Haldor vielä nukkui sikeässä unessa, ja myöhään illalla, kun miehensä saapui hoiperrellen kotiin.

Ensinnäkin, ajatteli hän, täytyi hänen saada pienet, surkeannäköiset huoneet ainakin siksi siisteiksi ja kodikkaiksi, että Haldorin ei liiaksi tarvitsisi kaivata menettämiänsä mukavuuksia.

Rohkealla maullaan onnistui hänen todellakin verrattain lyhyessä ajassa tehdä uusi kotinsa niin somaksi ja miellyttäväksi, että hän usein ajatteli itsekseen, ettei edes heidän entisessä kodissaan kaikkine komeuksilleen ollut niin kodikasta kuin nykyisessä.

Haldor ei näyttänyt ensinkään huomanneen Mariannessa tapahtunutta muutosta. Totuttuun tapaansa hän seurusteli edelleenkin ystäviensä kanssa, jotka häntä halveksivat ja ivailivat. Useasti koetti Marianne hänelle osottaa, kuinka alentavaa se hänelle oli. Haldor tästä vain äkämystyi. Eikö hänelle edes suotaisisi sitä iloa? Ja kerran hymähti hän ivallisesti ja kysyi, minkä vuoksi Marianne juuri nyt oli ruvennut huolehtimaan hänen kohtalostaan? Ennenhän oli tuskin huomattu hänen olemassa oloaan, vaikka — sen tietää Jumala — hän oli tehnyt kaikki mitä oli voinut.

Tähän huomautukseen ei Marianne ollut mitään vastannut. Mutta se oli häneen kipeästi koskenut, sillä Haldorillahan oli itse asiassa oikein. Ennen oli Haldor koettanut voittaa hänet. Ja silloin oli hän puolestaan ollut välinpitämätön, sureksinut ja miettinyt.

Nyt oli suhde aivan toinen. Nyt oli Mariannen vuoro rukoilla ja
Haldorin työntää luotaan.

Mikä ihmeellisin kohtalon iva! ajatteli Marianne.

Tai ehkä olikin se vain entisen hyvitystä?

Useasti kun Haldor oli katkerasti häntä loukannut ja toivottomuus oli hänet vallata, tuli tämä itsesoimaus hänen avukseen ja teki hänet kärsivälliseksi. Hänellä oli Haldorille niin paljon sovitettavaa. Siksi hänellä ei ollut oikeutta valittaa. Ja hän unohti loukkauksen ja loi Haldoriin jälleen ystävällisen katseensa.

Mariannen ahertelusta huolimatta huononi heidän taloutensa huononemistaan ja raha tuli yhä ahtaammalle. Jos niin olisi saanut jatkua, olisi heiltä puuttunut pian välttämättömimmät elinehdot.

No niin! Ei siis sillä hyvä, että hän huolehti kotitaloudesta, hänen täytyi myöskin auttaa Haldoria toimeentulon hankkimisessa. Ja kun hänellä oli liikemiehen verta suonissaan, osasi hän käyttää hyödykseen kaikki pienetkin kykynsä. Hän antoi opetusta ranskan kielessä ja soitossa, hän laittoi koruompeluksia, käänteli kirjoja ja vihdoin sai hän vakinaisen toimen kirjeenvaihtajana eräässä konttorissa.

Tämän ohella riitti häneltä aikaa laittaa ruokaa Haldorille ja pitää huolta perheen vaatetuksesta, niin että heidän kodissansa oli sentään aina jonkinlainen hyvinvoinnin leima. Sillä hän ajatteli usein, kun hän oli väsymyksestä nääntymäisillään, että vaikka hänen ja Haldorin koko elämä kuluisi alituiseen taisteluun toimeentulosta, niin koettaisi hän ainakin saada aikaan sen, etteivät hänen lapsensa tarvitse muistella lapsuudestaan ainoastaan huolia ja puutteita.

Haldor mukaantui kaikkeen, niinkuin ei muuta olisi ollut ajateltavissakaan. Hänet, joka ennen oli ollut hyvä ja oikein ajatteleva, hänet olivat vastoinkäymiset tehneet itsekkääksi, joka ei ajatellut muuta kuin omaa onnettomuuttaan.

Hän tunsi itsensä katkeraksi ja kohtalon pahoin pitelemäksi. Ei ollut muuta kuin kohtuullista, että joku toinen ponnisti voimiaan hänen puolestaan, saattaakseen kaikki jälleen entiselleen. Ja kukaan ei ollut enemmän siihen velvollinen kuin Marianne.

Vuodet vierivät. Mariannalle koitti uusi nuoruus, vaikka hän olikin jo keski-ikäinen nainen, jonka entistä kauneutta ei enää kukaan muistanut.

Hän pyrki yhä edelleen voittamaan Haldorin itselleen, ja vihdoin alkoi hän päästä päämääränsä perille, vähitellen, askel askeleelta.

Heti kun hän oli saanut säästetyksi muutamia markkoja taloustarpeilta, alkoi hän panna toimeen yksinkertaisia »juhlailtoja» lapsille, ja näinä iltoina jäi Haldor säännöllisesti kotiin.

Tällöin tarjosi hän pienille vierailleen marjamehua ja pähkinöitä, Haldorille sikaareja ja totia, ja kun lapset olivat menneet levolle, silloin piti hänen pitää seuraa Haldorille, ettei toverien seura heti olisi häntä luokseen houkutellut.

Kuinka hänen usein täytyi ponnistaa voimiaan löytääkseen jotain huvittavaa! Ja kuinka usein hän sittenkin aikeissaan pettyi!

Hän luki ääneen, ensin vakavista, sitten humoristisista teoksista.
Mutta se tuntui vaan Haldoria ikävystyttävän.

Sitten ehdotti hän, että he palaisivat besikkiä. Sama tulos. Haldor närkästyi, kun hävisi, ja kun Marianne antoi hänen voittaa, niin heitti Haldor kortit pöytään ja sanoi, että hän oli liiaksi vanha voidakseen pelata »naisten peliä».

Lopulta keksi Marianne kuitenkin jotain, joka todellakin Haldoria huvitti. Hän lauloi.

Vaikka hänen äänensä jo oli käynyt heikoksi ja soinnuttomaksi, niin näytti se kuitenkin Haldoria miellyttävän, ja usein puuttui hän itsekin laulamaan, mutta lauloi tietysti päin hongikkoa.

Marianne lauloi kaikkia niitä lauluja, joita luutnantti oli laulanut sinä unohtumattomana keväänä, jolloin Haldor joka ilta oli istunut »skanssissa» Mariannen oleskellessa kylpylaitoksessa.

Ja Mariannen laulaessa näitä lauluja vaipui Haldor helliin, surumielisiin unelmiin ja ajatteli, kuinka surkeasti hänen oli elämässä käynyt.

Ja sillä lailla sai Marianne Haldorin vähitellen viihtymään kotona, niin että hän lopulta kävi vaan kerran viikossa toveriensa luona pelaamassa korttia.

Mutta hän kohteli Haldoria samalla harkitulla varovaisuudella kuin ennenkin — niin, ehkä vielä suuremmalla, ettei häntä uudestaan olisi vallannut ikävä toveriensa luo.

Ja nyt kun ihmiset eivät enää nähneet Haldoria keskuudessaan, alakuloisena ja apeana, eivätkä enää kuulleet hänen alituisia valittelujaan, niin alkoivat he niinkuin vähän enemmän häntä kunnioittaa ja lopulta uskoa, että hän ehken vähitellen virkoisi toivottomuudestaan.

Ja virkoaminen tekikin hänessä tuloaan, vitkaan, mutta varmasti, ja ilma heidän ympärillään ikäänkuin kirkastui.

Mutta kukaan ei aavistanut, mitä taisteluja Marianne oli kestänyt ja kuinka syviä jälkiä ne häneen olivat jättäneet.

Joskus, kun hän sai hetkisen levähtää, istua yksikseen ja vaipua raukeaan lepoon, silloin saattoi hän kuulla jonkun hopeasävelen, joka tuntui tulevan jostain kaukaa — oi, mitähän se oli! — elämästä, jota hän kerran oli elänyt, mutta jota hän ei enää tuntenut omakseen.

Hän antoi kuitenkin tällöin muiston mennä menojaan ja kadota, hän ei uskaltanut sitä säilyttää. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, ja hänen täytyi kiirehtiä lepäämään — hänellä oli vielä paljon tekemättä.

XVIII.

Tapahtuu joskus, että vielä myöhään syksyllä kaunis lämmin päivä yllättää kylmät, koleat säät.

Koskaan ei luonto ole suurempi ja vakavampi kuin silloin, koskaan ei ilma ole niin korkea ja meri niin aava ja peilikirkas.

Tuntuu niinkuin ei kesä tahtoisi luopua kaikesta kauneudestaan. Ruusut alkavat kukoistaa uudelleen ja linnut laulavat lehdossa.

Ja kuitenkin ne eivät ole kevään lintuja, jotka laulavat, eikä kesän ruusuja, jotka puhkeavat kukkaan. Lintujen laulu tuntuu niin surumieliseltä, ja ruusujen tuoksu on niin heikkoa kuin tulisi se jostain äärettömän kaukaa.

Ja kun aurinko laskee, silloin kaikki ikäänkuin säikähtyy ja vaikenee. Ei ole sitä elämää ja liikettä kuin keväällä, ainoastaan salaperäistä kahinaa pimeässä, lehti, joka putoo puusta, hedelmä, joka irrottuu varrestaan.

Se aika on mietteitä synnyttävä, mutta se on samalla täynnä lohdutusta. Kevään kaihot eivät enää ole olemassa. Kaikki mikä ennen kuohui, kuinka liikkumatonta se nyt on, se mikä silloin humisi, se vaikenee nyt.

Pian on kaikki ohi, ja sitten tulee talvi ja sen suuri, valkoinen rauha.

* * * * *

Muuan vanha herra kulki tietä myöten sellaisena päivänä, jolloin myöhäiset ruusut erehtyvät kukoistamaan puutarhassa ja linnut laulamaan käytävien puissa.

Hän oli kaunis, vanha mies. Hänellä oli suuret, parrattomat ja surumieliset kasvot. Oli varmaan muukalainen, sillä hänen vaatteillaan oli outo kuosi, ja hän pysähtyi kauaksi aikaa sinne tänne ja katseli ympärilleen, niinkuin se, joka saapuu seudulle, missä hän on ollut monta vuotta takaperin.

Lopulta istui hän penkille käytävän viereen.

Kun hän oli siinä hetkisen istunut, kuului askelia käytävän toisesta päästä. Muukalainen käänsi päätään ja katseli sinne päin, mistä askelet kuuluivat. Se oli pieni, kumarainen nainen. Hän oli vielä kaukana, multa muukalainen saattoi jo kuulla hänen askelensa. Puutarhassa oli sinä päivänä niin hiljaista.

Nainen kulki verkkaan, hieman laahustaen askeliaan. Hän oli varmaan hyvin vanha, ainakin yhtä vanha kuin muukalainen itse. Mahtoiko hän hänet tuntea?

Lopulta saapui nainen niin lähelle, että muukalainen saattoi erottaa hänen kasvonsa. Ja kurttu hänen kulmakarvojensa yläpuolella alkoi syventyä.

Nainen ei häneen katsonut. Hän vaan mennä tapsutti eteenpäin, kädessään vesikannu ja puutarhaharava. Ehkä hän meni kirkkomaalle?

Kuinka hän oli tullut vanhaksi! Herra Jumala!

Kuinka hänen kasvonsa olivat ryppyiset ja keltaiset!

Muukalainen nousi penkiltä ja meni häntä vastaan.

— Päivää, rouva Marianne! — sanoi hän ja tervehti häntä.

Nainen kääntyi häneen päin, hieman jäykästi, ikäänkuin tuntien itsensä häirityksi, kohotti päätään ja tarkasteli häntä, hajamielisen, miltei välinpitämättömän näköisenä, mutta ei vastannut mitään.

— Ettekö tunne minua? — kysyi muukalainen.

Heikko hämmästyksen välkähdys loisti vanhan naisen silmistä.

— Kristian Fredrik! — huudahti hän heikolla äänellä. — Oletteko todellakin hän?

Kristian Fredrik näki heikon punan nousevan Mariannen kellahtaville poskille ja katseen vaipuvan alas. Kristian Fredrik ei tiennyt miksi, mutta ääretön hellyys valtasi hänet. Hän tarjosi Mariannalle kätensä, mutta ei voinut mitään sanoa.

— Saatoittako todellakin tuntea minut jälleen? — kysyi Marianne.

— Kuten näitte, vastasi Kristian Fredrik, ja he alkoivat kulkea käytävää eteenpäin. Kristian Fredrik ei voinut mitään sanoa; hän tunsi itsensä niin murheelliseksi, että kyynelet herahtivat hänen silmiinsä.

— Jäättekö tänne kauaksi aikaa? — kysyi Marianne vihdoin.

— En, ainoastaan muutamiksi tunneiksi. — Kristian Fredrik tunsi vihdoinkin voivansa hallita ääntänsä, ja hän jatkoi: — Lähden jälleen Ranskaan. Pistäysin täällä nähdäkseni näitä rakkaita, rakkaita seutuja, ennenkuin kuolen. Ja nyt sattuikin niin, että tapasin teidät!

Kristian Fredrik pysähtyi, katseli naista ja tarttui liikutettuna hänen käteensä.

— Marianne rukka! — sanoi hän. — Kuinka teillä on ollut vaikeata elämässä!

Marianne hymyili.

— Entäs teillä itsellä?

— Minulla? En tiedä, mitä siitä sanon. En vaan tahtoisi uudestaan elämääni elää. Usein ajattelen, että on ollut samantekevä olenko elänyt tai en. Sen vaan tiedän, että sitä päivää, jona kuolen, ei kukaan huomaa.

— Teillä siis ei ole ketään, joka teistä pitäisi ja josta te pitäisitte.

Kristian Fredrik hymyili.

— Pitäisi — toisti hän. — Ei, ainakaan sillä lailla kuin tarkoitatte.

— Silloin miltei luulen, että minä puolestani saan sanoa teille:
Kristian Fredrik rukka! — sanoi Marianne.

— Mitä sillä tarkoitatte? — kysyi Kristian Fredrik.

— Kysymykseenne on jokseenkin vaikea vastata. Ja sitä paitse vaatisi se monta tuntia. Se Marianne, jonka tunsitte oli toinen kuin se, jonka nyt näette tässä edessänne. Ei, älkää pahastuko, Kristian Fredrik, älkää pahastuko siitä mitä nyt teille sanon. Olette puhunut itsestänne, nyt saatte kuulla, kuinka minun on käynyt. — Kuuluin kokonaan teille — sanon sen vielä kerran — kuuluin kokonaan teille, kun olin nuori ja kun vielä ajattelin ainoastaan omaa iloani. Silloin oli kohtaloni teidän ja teidän kohtalonne oli minun. — Mutta on jotain, joka sitoo ihmiset vielä lähemmin toisiinsa kuin ilo. Se on epätoivo, Kristian Fredrik, ja jos minä tällä hetkellä äkkiä muuttuisin nuoreksi ja saisin valita — silloin valitsisin sen, jonka kanssa olen taistellut epätoivoa vastaan elämässä.

He olivat saapuneet kirkkotarhan portille.

— Minun täytyy tänne — sanoi Marianne. — Minun on hoidettava kahta kuollutta. Älkää sentähden olko tähteni huolissanne. Minun on hyvä olla, Kristian Fredrik. Olen nyt kerran tullut semmoiseksi, että pidän vanhan ihmisen kohtalona — ne molemmat täällä, jotka minua odottavat, ja ne kaksi siellä kotona, joista en voi luopua.

Kristian Fredrik ravisti päätään. — En ymmärrä, mitä sanotte — sanoi hän raskaasti ja vitkaan. — Nyt olette tullut minulle vieraaksi.

Marianne ojensi Kristian Fredrikille kätensä.

— Niin ette saa sanoa. Ettekä myöskään niin ajatella. Älkäämme muuten enää tästä keskustelko. Vai kuinka?

Kristian Fredrik puristi hänen kättään, ja he katsoivat toisiaan kauan ja lämpimästi silmiin.

— Ystäväni — sanoi Marianne lempeästi ja hiljaa — hyvästi, ystäväni! Ehkä on olemassa paikka, jossa vielä voimme tavata. Ja silloin ymmärrämme kaikki ehken paljon paremmin.

Hän kiiruhti kirkkomaan käytävää myöten niin joutuisasti kuin hänen vanhat jalkansa sallivat. Oli jo myöhäistä, ja hänen piti joutua kotiin hyvissä ajoin — muuten menisi siellä kaikki mullin mallin.

Kristian Fredrik poistui vastaiselle suunnalle, missä ilta-aurinko sammumistaan sammui. Hän kulki hiljaa ja välinpitämättömästi, niinkuin se, joka ei tiedä, minne suuntaa matkansa kulun.

(Loppu.)