The Project Gutenberg eBook of Novelleja, by Rūdolfs Blaumanis

R. Blauman.
Kuoleman varjossa.
Raudupin emäntä.
Ukonilma.
Andrikson.
Onnen helmassa.
Jäähyväiset.

Karl Rudolf Leonid Blauman on maakylien kasvatteja, kuten miltei järkiään kaikki muutkin Latvian kaunokirjailijat. Hän syntyi 1862 Liivinmaalla arentimiehen poikana ja viettää aikaisimman nuoruutensa kotikylässä. Lahjakas poika saa alkuopetusta eräässä yksityiskoulussa ja pääsee sitten Riian kauppakouluun, jonka kurssin päättää 20-vuotiaana. Siinä hänen opinkäyntinsä. Koulun päättäessään hän tuntee ensi kerran runollisen suonen itsessään: silloin syntyy hänen ensimmäinen kaunokirjallinen kyhäyksensä, saksankielinen pikku kertomus »Wiedergefunden» (Jälleen löydetty).

Koulusta päästyään hän viettää kolmisen vuotta vanhempain kodissa, valitaan sitten kunnankirjuriksi Kokenhuseniin, elää siellä ensimmäisen rakkauden ilot ja surut (sankaritar esiytyy myöhemmin Kristina-nimisenä draamassa »Ugunt») ja sairastuu keuhkotautiin. Kokenhusenissa nuori sairasteleva kunnankirjuri alkaa myöskin runoilla äidinkielellään ja erottuaan pikkuvirastaan rupeaa ahkerasti kirjoittelemaan saksankieliseen aikakauskirjaan »Zeitung für Stadt und Land».

V. 1891 Blauman julkaisee ensimmäisen näytelmänsä; se on huvinäytelmä nimeltä »Zagli» (Varkaat). Seuraavat näytelmät »Launats gars» (Paha henki) ja »Pazudusais dēls» (Tuhlaajapoika) perustivat hänen maineensa dramaatikkona ja tekivät hänen nimensä laajemmalta tunnetuksi. V. 1891 hänet kiinnitettiin latviankielisen aikakauskirjan »Dienas Lapa’n» toimitukseen; samaan aikaan ilmestyivät hänen arvokkaimmat novellinsa, tähän kokoelmaan suomennetut »Andriksons» (Andrikson), »Nāves ēnā» (Kuoleman varjossa).

V. 1901 Blauman siirtyy Pietariin ottaakseen osaa »Peterburgo
Avīzes’in» (Pietarin lehden) ja kuukausjulkaisun »Vērotajs’in»
(Vaarinottajan ) toimittamiseen. Viimemainitussa ilmestyi ensi
painoksena myöskin hänen viimeinen draamansa »Indrani» (Indranit).

V. 1906 hänestä tulee »Latvija’n» vastaava toimittaja; mutta samaan aikaan rupeaa salassa hiipinyt keuhkotauti näyttämään tuhoavaa vaikutustaan. 1907 se puhkee täyteen voimaansa, mutta taloudelliset vaikeudet sallivat sairaan kirjailijan vasta seuraavana keväänä lähteä Suomeen Takaharjun sanatoorioon parannusta etsimään. Aluksi tauti näyttääkin lieventyvän, mutta aamulla elokuun 22:na 1908 hänet tavataan kuolleena vuoteestaan.

Blauman on epäilemättä latvialaisen novellistiikan perustaja ja kansansa parhaita näytelmäkirjailijoita. Hänen tyylinsä on kirkas ja ilmaisurikas, latvialaisia kansantyyppejä hän kuvailee mestarillisesti, ja lahjakkaana dramaatikkona hän novelleissaankin luo selkeitä, vaikuttavia tilanteita ja tunnelmia. Hänen alakuloinen elämäntarinansa itsessään kuvastaa liikuttavalla tavalla hänen kansansa kahlittuja elämänmahdollisuuksia ennen sen lopullista vapautumisia vieraiden isäntien sorron alta.

KUOLEMAN VARJOSSA.

Yhä vain puhalsi koillistuuli ja yhä vielä uiskenteli kammottava jäälautta kauemmaksi ja kauemmaksi merelle.

Jäälautalla oli neljätoista kalastajaa ja kaksi hevosta. Miehet olivat olleet avantoa hakkaamassa ja verkkoja asettamassa, eikä kukaan heistä ollut huomannut, että jää oli alkanut liikkua. Vasta silloin kun Karlen, eräs kuusitoistavuotias poika, oli lähtenyt ottamaan kiinni hevosta, joka oli juossut jokseenkin kauas rantaa kohti, huomasi hän rannan lähellä jään liikkuvan. Poika oli nyt äkkiä kääntynyt takaisin ja kertonut kalastajille onnettomuuden. Kun nämä henkensä edestä juosten olivat saavuttaneet jään reunan, ei mikään pelastus enää ollut mahdollinen. Juris Skara, jolla kotona oli nuori vaimo ja kolme lasta, oli kuitenkin, kaikesta huolimatta, toivottomana syöksynyt mereen, ja toverit olivat nähneet, miten hän oli hukkunut aivan lähellä rantaa.

Tästä tapahtumasta oli jo kulunut useampia tunteja ja yhä vielä liikkui jää samaan huomaamattomaan tapaansa kuin alussakin.

Ensi pelästyksen kalpeus oli kadonnut miesten kasvoilta. Kaikkien kasvonilmeissä oli huomattavissa jotain merkillistä jännitystä. Kaikkien kulmakarvat olivat tuskallisesti rypistyneet, ja silmissä huomasi sen vapisevan liekin, joka ilmaisee salaista tuskaa.

He tiesivät kaikki, että he joka hetki loittonivat, eivät yksistään meren rannasta, vaan elämästä.

Kalastajat olivat jakautuneet ryhmiin ja puhelivat puoliääneen keskenään. Karlenin ympärillä seisoivat nuoret ja naimattomat: Gulbis, Birkenbaum ja Janis Dauda, kaikki kukoistavan näköisiä ja voimakkaita. Poika kertoi heille vielä kerran, miten hän oli kulkenut ja juossut, ja mitenkä pitkälle suunnilleen jää jo oli irtaantunut rannasta, kun hän oli huomannut onnettomuuden.

»Olisin kyllä», vastasi poika. »Vesi on kylläkin kylmää, mutta luulen, että sittenkin olisin voinut.»

»Vahinko, — jos olisit tiennyt, että sinä turhaan… että me kaikesta huolimatta… niin olisi ollut parempi, että olisit koettanut.»

»Niin, ehkä… Mutta luulen sittenkin, että olisin onnistunut», huokasi poika. »Jos olisin heittänyt turkkini pois ja oikein yrittänyt…»

»No, no, elähän nyt huoli, kyllä kaikki vielä hyväksi tulee», rauhoitti Birkenbaum. »Tuuli kääntyy ja meitä tullaan kaipaamaan. Ole vain hiljaa.»

Poika pyyhki äkkiä kämmenellään kosteita, kalpeita poskiaan ja vastasi:
»Enhän puhukaan mitään.»

Vähän loitommalla tästä ryhmästä seisoi pitkä, jäntevä, tummahipiäinen vanhus, jolla oli lyhyt parta ja kyömynenä. Hänen katseensa oli suunnattuna mieheen, joka kyyristyneenä ja ristityin käsin seisoi hänen edessään, eikä näyttänyt paljoakaan nuoremmalta kuin hän itse. Ne olivat kalastaja Zubuk ja hänen poikansa Ludis.

Nuoremmat, naineet miehet olivat sattumalta joutuneet yhteen ryhmään: jättiläismäinen, komea Grünthal, hidas Skapann, jonka posket hehkuivat kuin pionikukat, kalpea, ystävällinen Skrastinsch ja pienikasvuinen Ssihlis.

Vanha Dauda jutteli Stuhren, iäkkään vanhanpojan kanssa, ja Salga sekä
Gurlum seisoivat kahden etäämmällä.

Soinnukkaalla äänellään ja rauhallisella olemuksellaan hallitsi Grünthal ryhmäänsä. Hän puhui koko ajan melkein yksin, punnitsi yhtä ja toista pelastuksen mahdollisuutta ja hänen sanansa olivat täynnä lohdullista luottamusta.

»Tämä retki tulee kestämään korkeintaan kaksi, kolme päivää», sanoi hän sellaisella luottamuksella, kuin olisivat he kaikki laivalla, jossa hän on perämiehenä, »kaksi, kolme päivää. Ja vaikkapa menisi vielä yksi päivä lisäksi — onhan meillä kaloja. Salgalla on koko kuorma, ja sitten kun kalat ovat loppuneet, niin voimme ottaa hevosen.»

»Aivan niin», myönsi Skrastinsch, pahoittaen kalpeat, ystävälliset kasvonsa heikkoon hymyyn, sillä hänellä oli tapana antaa sanoilleen leikillinen leima, »teurastakaamme hevonen. Sanotaan hevosen lihan olevan makeata.»

Skapannin punaiset huulet vääntyivät hiukan irvistykseen, mutta
Ssihliksen kasvoilla sitä vastoin kuvastui peittämätön vastenmielisyys.

»Ja kun me sitä syömme, tulee hän pyytämään suurimman palan», sanoi
Skrastinsch. »Tai ehkä luovutat osasi minulle, Ssihlis?»

»Luovuttaa… kuka nyt luovuttamisesta puhuu», vastasi Ssihlis harvakseen. »Jos kerran täytyy sitä syödä — no niin, sitten syödään. Mutta tällaista! Tällaista ei ole moneen aikaan tapahtunut. Toissa vuonna joutui pari kalastajaa Jamburgista, tai jostain sieltä päin, ajelehtimaan merelle. Kolmen päivän perästä ajautuivat he takaisin maalle.»

»Aivan niin», myönsi Grünthal. »Ja samanlaisen jutun Arensburgista luin viime vuonna lehdistä. Silloin kalastajat olivat pelastuneet kahden päivän perästä.»

»Onhan täällä Kuurinmaan rannoilla sellaista tapahtunut», sanoi Skrastinsch, »täällä meidän tienoillamme ei kuitenkaan ole vielä tällaista sattunut.»

»Isäni kertoi minulle samanlaisen tapauksen», puhui vanha Dauda, joka nyt oli lähestynyt tätä ryhmää. »Olen nyt unohtanut liekö heitä ollut yhdeksän vai kymmenen, jotka silloin hukkuivat.»

»Niin, hukkuivat», sanoi vanhus hiljaa ja katsoi hiukan himmeillä, punertavilla silmillään, joita ympäröi turvonneet pussit, poikaansa Janista.

Kaikki vaikenivat uskaltamatta katsahtaa toisiinsa, sillä suuressa onnettomuudessa ujostelee ihminen yhtä paljon kuin suuressa häpeässä.

»No», alkoi Grünthal hetken kuluttua uudelleen, »kävisikö meidänkin niin? Sitä en usko. Minusta tuntuu, kuin kaikki tämä olisi ainoastaan tuollainen… tuollainen… mitenkä minä sanoisin — ehkä hiukan vaarallinen huvimatka. Eikä muuta. Ensi silmänräpäyksessä — tietysti — tunsin minäkin kylmän väreet ruumiissani, eihän tämä ole leikkiä… mutta nyt ajatelkaahan, meitä on neljätoista henkeä, joista — yksi, kaksi, neljä, kuusi, kahdeksan — joista kahdeksan on aivan korvaamatonta miestä. Ja nekö nyt noin vain häviäisivät? Sehän on mahdotonta!»

Grünthalin syvä, voimakas ääni kaikui tovereista niin miellyttävältä, että heidän kasvonsa kirkastuivat. Kukaan ei kylläkään uskonut hänen sanojaan, sillä ei ainoakaan ollut kyllin yksinkertainen uskoakseen, että nuoruus ja voima voisivat onnettomuuden ja kohtalon muuttaa, mutta sittenkin helpoitti kaikkia kuunnellessaan tätä miehekästä ääntä, joka lausui sellaisella vakaumuksella juuri sen, mitä jokaisen sydän vavisten toivoi.

»Sehän on mahdotonta», toisti kalastaja. »Kotona näkee vaimoni joka kerta unissaan, jos onnettomuus tapahtuu. Aivan totta… Eikä hän tänä aamuna sanonut minulle mitään. Ja sitten katsokaahan Birkenbaumia. Jo yksin sellaisen miehen menettäminen olisi suuri vahinko, meistä muista puhumattakaan.»

Birkenbaum hymyili heikosti ja katsoi miehestä mieheen. Hänellä oli ihmeellisen kirkkaat, ystävälliset lapsensilmät ja keskellä punertavia poskia oli hento, valkea pilkku, aivan kuin lepäisi siinä valkean kevätkukan koskematon tomu. Muut kaikki ymmärsivät, että Grünthalin sanat olivat lausutut ivalla, ainoastaan nuorukainen itse käsitti ne imarteluksi. Hän luuli viittauksen koskevan hänen ulkomuotoaan, jota vastoin toverit arvasivat Grünthalin tarkoittavan hänen luonnettaan. Ja sitä piti jokainen hyvin huonona. Birkenbaum ei ollut kuurinmaalainen, vaan oli Liivinmaalta joutunut sinne. Hän oli tukkilaisena tullut Ogerista Wäinäjoelle ja Wäinäjoki oli hänet tuonut Riikaan. Riiasta oli hän joutunut Mitauhun, sieltä oli kohtalo kuljettanut hänet Goldingeniin ja sitten Libauhun, ja lopuksi oli hän pohjastunut rengiksi Salgalle, joka seisoi muista vähän erillään tuskainen ilme kapeilla kasvoillaan.

Kalastajat pitivät Birkenbaumia voimaihmisenä ja tappelijana. Hän oli tuhlannut voimiaan samalla tavalla kuin amerikalaisen miljonäärin poika tuhlaa isänsä kultaa. Tähän mennessä ne eivät vielä olleet loppuneet. Virkeänä ja eloisin silmin katseli hän onnettomuustovereihinsa.

»Niin, se ainakin täytyy myöntää, että useamman silmä hänen tähtensä itkisi kuin yhdenkään meistä», sanoi Skrastinsch surumielisesti hymyillen. »Eikö totta Birkenbaum? Minulla on vaimo, poika ja tytär, ne kyllä itkisivät minua, mutta sinua surisi — niin sanoppa kuinka moni?»

»Niin», sanoi Grünthal, kääntyi sivulle ja huomasi kalat, jotka olivat jäällä hajallaan Salgan reen ympärillä. »Lasketaanpa nyt kalat. Eipä tiedä, missä ja milloin jää halkeaa, ja olisi vahinko menettää ainoatakaan kalaa.»

Joukko hajaantui. Hetken kuluttua kokoontuivat he taas Salgan reen ympärille ja tahtoivat asettaa kalat jälleen kuormaan. Mutta Salga istui kuormansa päällä eikä päästänyt ketään lähelle.

»Pitäkää hyvänänne, pitäkää ne vain», hän sanoi. »Menetetty on menetetty.»

»Tarkoitan sillä, että kuorma on minun eikä muilla ole sen kanssa mitään tekemistä», vastasi Salga, peittäen matolla ja peitteellä ahneen huolellisesti kuormansa molemmilta puolin.

»Tuo on hullu», huudahti Birkenbaum. »Hän kai aikoo yksin syödä koko kuorman.»

»Se on minun asiani, mitä aion», vastasi Salga röyhkeästi, ja hänen keltainen naamansa vääntyi lukemattomiin ryppyihin. Hänen silmänsä muistuttivat kateellisen apinan silmiä.

»Jumalauta, hän luulee vielä olevansa noiden kalojen omistaja», huusi hän. »Pois reestä! Heti!» Ja hän heitti kalansa jäälle, tarttui Salgaan riuhtaisten tämän kuormalta alas. Vanhus piteli kuitenkin kiinni peitosta kuten hämähäkki verkostaan, silloin kun sitä tahdotaan saada pois piilopaikastaan.

»Anna hänen olla, anna olla, Birkenbaum», sanoi Grünthal astuen rauhoittaen väliin. »Sopikaamme kaikki rauhassa. Ellei muuten, niin maksakaamme hänelle kalojen hinta.»

Birkenbaum päästi Salgan irti, ja tämä kiipesi kuormalleen takaisin. Kalastajista tuntui nyt, että Birkenbaum ei olekaan varsin huono ihminen. Yksi ja toinen lausui jo jonkun kiittävän sanan.

Gurlum seisoi yksinään syrjässä, puhumatta mitään. Hän oli kova mies ja tiesi, ettei kukaan häntä suosinut. Hänen ainoana huolenaan nyt oli pelko joutua naurun alaiseksi, sillä hän oli myöskin helposti loukkaantuva ja itserakas. Hän koetti peittää tuskaansa välinpitämättömällä synkkämielisyydellä ja pelkäsi nyt jo, että häneltä puuttuisi voimaa vapaaehtoisesti ja kunnialla kuolla, kun kaikki pelastuksen toivo olisi kadonnut.

Päivällisaikaan tuli aallokko ankarammaksi ja jää alkoi merkillisesti natista. Natiseminen yhä koveni ja kalastajat, joiden kasvoilta synkät varjot olivat hieman väistyneet, synkistyivät uudelleen ja vaikenivat.

»Murtuu? Tietysti. Tietysti se murtuu. Niin mikäpä meillä olisi hätänä ajelehtia tällaisella kummituksella ympäri.»

Poikanen puristi hiukan lujemmin Birkenbaumin kättä, ja niin he seisoivat yhdessä antaen kuten muutkin katseensa harhailla ympäri nähdäkseen, oliko jääkappaleita jostakin irtaantunut.

Kun tuo outo natina uudistui ankarampana, laski Birkenbaum tahtomattaan kätensä pojan kaulalle. Hän tunsi ystävällistä myötätuntoa tuota poikasta kohtaan, joka oli valinnut juuri hänet lähimmäksi onnettomuustoverikseen.

»Ei. Minusta tuntuu… en oikein tiedä … sydän ikäänkuin kutistuu kokoon… sanon itselleni: mitä nyt tapahtuu, sen täytyy tapahtua… mutta en tiedä.»

Vaot, jotka kulkivat pojan kasvoilla nenästä suupieleen ja jotka antoivat kasvoille vanhan leiman, tulivat syvemmiksi. Vaiettuaan pitkän aikaa, kysyi hän sitten:

»Minun. Ei ainakaan hyvin. Luonnollisesti… Voimallahan ei täällä tee mitään», lisäsi nuorukainen, kuten anteeksi pyytäen.

»Mistä minä tietäisin… Sinähän kuulit, mitä Grünthal sanoi. Kolme, neljä päivää.»

»Niin, pelastuksen toivohan meillä kaikilla on. Ehkä tapaamme jonkun laivan.»

Poika vaikeni. Tässä voi olla kysymys ainoastaan joko pelastuksesta tai perikadosta, mutta hänen sydämensä halusi vielä jotain kolmatta mahdollisuutta, jotain tuntematonta, käsittämätöntä, jotain ihmettä, sillä juuri puhjenneelle elämälle on kuolema aivan uskomaton…

Kamala jäälautta liukui edelleen, meri pauhasi ja alkoi kuluttaa sen reunoja. Pala palalta kiskoutui irti, liukui mukana ja hankautui sen ison lautan reunoja vastaan, jolla kalastajat olivat. Äkkiä ilmaantui kapea harmaanvihreä rako, joka levisi ja kasvoi, eroittaen molemmat Zubukit, Stuhren ja Skapannin toisista tovereista. Molemmilta puolin kuului huuto, miehet huitoivat käsillään toisilleen ja juoksentelivat kuin häirityt muurahaiset jääkappalten reunoja pitkin sinne tänne. Vanha Zubuk aikoi hypätä mereen, mutta poika esti hänet siitä, pidellen hänestä kiinni. Molempien jääkappalten väli suureni nopeaan, ja vihdoin oli uiminen toiselta kappaleelta toiselle aivan mahdoton.

»Se oli heidän loppunsa», sanoi Grünthal. »Ei palaakaan ravintoa. Sääliksi käy Skapann… Keskelle! Enemmän keskelle! Ja pysytelkäämme yhdessä.»

Kun he olivat seisahtuneet, katselivat he kauan ääneti levottomin silmin pilviä, jotka hulmusivat kuin harmaat lakanat, tai seurasivat aaltojen lakkaamatonta taistelua, joka täytti ilman heidän ympärillään sihinällä ja rätinällä. Vähitellen suli tässä yksitoikkoisuudessa taas heidän jäykkyytensä, ja siellä täällä lähekkäin seisovat jo vaihtoivat jonkun sanankin.

»Skapannia käy sääli», sanoi Janis vanhalle Daudalle, isälleen, »sääli miestä, tuskin viittä kuukautta naimisissa.»

»Vanha Zubuk… niin, hänestä ei niinkään väliä… hänen aikansa oli jo ohi. Samaten Ludiksen. Ei hänestä olisi mitään enää tullut… Mutta Stuhre, tuo säästäväinen tunnollinen ihminen… joka koko elämänsä rehellisesti ja vaivalla… ja nyt… täten…»

Vanha Dauda ei puhunut mitään. Mitäpä hyödytti toisten kurjuutta kuvailla, kun itseään odotti sama kohtalo. Hän katsahti poikaansa ja hänen huulensa vapisivat.

»Äiti aikoi vastaanottaa meidät tänä iltana lämmitetyllä hapankaalilla», sanoi hän. »Mutta nyt kai hän jo tämän tietää…»

Janis nyökäytti päätään. Isä puristi silmänsä kiinni ja painoi vielä toista etusormellaan, mutta ei voinut sittenkään estää paria kyyneltä putoamasta valkealle parralleen.

»Niin, hän sen kyllä nyt jo tietää», toisti hän. »Mitähän mahtanee sanoa, kun me molemmat… molemmat… Olisitpa sinä edes jäänyt kotiin. Itsestäni en puhu… eikä hänkään… Mutta sinusta… Sinähän olit hänen…»

Hänen turvonneet silmänsä sulkeutuivat jälleen ja hänen suupielensä vavahti.

Janis puri hampaansa yhteen. Ei mikään kohota ja samalla haavoita meitä niin syvästi kuin toisten suru meidän kohtalostamme.

»Ei», sanoi hän tukahutetusti, »älä vielä puhu tuolla tavoin, kyllä me vielä kaikki saavumme onnellisesti rantaan.»

»Niin, niin tietysti, samaten kuin ne kymmenen tahi yksitoista silloin.
Nythän meitäkin on enää vain kymmenen jäljellä.»

Illemmällä kutsui Grünthal joukon koolle kysyen, eikö heidän ole nälkä. Hän puhui taas samalla luottavalla äänellä kuin ennenkin. Kalastajien masentunut mieli virkistyi, ja he tunsivat kiitollisuutta puhujaa kohtaan. Skrastinsch vastasi kaikkien puolesta, että he kyllä ovat nälkäisiä, mutta mitä syödä? Kalat ovat raakoja ja hevoset vielä elossa.

»Aloittakaamme kaloista», sanoi Grünthal. »Kattilaa ei ole. Mutta minä olen tuuminut, että meidän täytyy keittää kalat lakissa. Minä annan omani sitä varten.»

»No sitten meidän täytyy tyytyä lakkiin. Pilkkokaa yksi reki ja särkekää jääkappaleita.»

Silläaikaa kun nämä asiat toimitettiin, astui Grünthal Salgan luo, joka, kädet polvien välissä, istui kuormansa reunalla.

Mutta Salga ei totellut. Hän levitti käsivartensa aivan kuin olisi niillä tahtonut suojella kuormaansa.

»Ala purkaa kuormaasi!» huusi Grünthal vielä kerran, ja rypisti kulmakarvansa yhteen.

Salga alkoi molemmin käsin haparoida kuormaansa, hänen alaleukansa keltainen ja ryppyinen nahka vapisi, joten leuka tuli aivan teräväksi. Hän mumisi jotain hampaittensa välistä, ja lopuksi Grünthal eroitti sanat »määrätkää hinta».

Grünthal avasi kuorman, valitsi jokaiselle kaksi kutakuinkin yhtäsuuria kalaa ja alkoi niitä leikata ja puhdistaa.

Kun tuli suurella vaivalla oli saatu syttymään, pidettiin Grünthalin lakkia varovasti korvalapuista liekin yli, kunnes jää tuossa omituisessa kattilassa oli sulanut. Sitten asetettiin lakkiin osa kaloista, ja kun nämä olivat puolikypsiä, toinen osa, kunnes kaikki kalat tällä tavalla olivat keitetyt. Aivan kypsiksi ei niitä saanut keittää, sillä täytyi säästää puita.

»Täytyy kai olla kiitollinen», sanoi Skrastinsch hiljaa, »mutta en usko että kukaan tämän aterian jälkeen nuoleskelee sormiansa.»

Kalastajat koettivat syödä kalansa, mikä kuitenkin oli melkein mahdotonta. Ne maistuivat inhoittavasti lakin kankaalta ja olivat sitä paitsi vielä puoliraakoja. Birkenbaum oli ainoa, joka söi osansa loppuun.

»Minulla on aina ollut hyvä vatsa», selitti hän. »Voisin nielaista vaikka kiviä.»

»Silloin kun vesi nousee suuhun saakka, oppii uimaan. Kun nälkä meitä ahdistaa, opimme syömään», huomautti Grünthal ja pisti kalansa taskuun.

»Eiköhän olisi parempi paistaa kalat», arveli joku. Tämä ajatus näyttäytyi kuitenkin mahdottomaksi, koska keittämällä voi valmistaa enemmän kaloja yhtaikaa kuin paistamalla.

»Minulla on vielä vähän leipää aamusta jälellä», kuiskasi vanha Dauda pojalleen, »tule sivulle, että voin sen antaa sinulle.»

»Ei, en syö, minä tiedän, että sinun on nälkä… Nuorella ihmisellä on enemmän nälkä…» ja hän veti Janiksen sivuun, tahtoen painaa hänen käteensä puoli leivänviipaletta.

Kun alkoi hämärtää, käski Grünthal viedä hevoset jälelle jääneen reen taakse tuulen puolelle. Sitten istuutuivat kalastajat rekeen. Siinä aikoivat he viettää yönsä.

Ja sitten tuli pimeä. Ei ainoakaan tähti loistanut taivaalla, vinha tuuli puhalsi, meri ympärillä ulvoi ja kohisi.

Ei ainoakaan silmä sulkeutunut. Kaikki tuijottivat pimeyteen, joka laskeutui lyijynraskaana harteille.

»Voi miten minun on nälkä», kuiskasi Karlen Birkenbaumille. »Jospa vain kalat eivät olisi niin inhoittavan makuisia.»

Birkenbaum istui hetken vaiti, löi sitten kärsimättömänä kädellään polveensa nousten seisaalleen ja kiskoen pojan mukanaan ylös. Hän vei Karlenin muutaman askeleen päähän reestä, veti jotain puserostaan esiin ja painoi sen hänen käteensä.

»Mutta älä kerro kenellekään», sanoi Birkenbaum, ottaen pullon takaisin. »Ja nyt koeta syödä.»

Sitten ei pitkään aikaan kukaan liikkunut. Yö kului, meri kohisi, jää natisi ja tuuli toi suolaveden hajun jäälle.

Karlen asetti kätensä Birkenbaumin syliin ja kyyristyi niiden varaan. Hetken kuluttua tunsi nuorukainen, miten kylmät poikasen kädet olivat. Hän riisui kintaansa ja otti omaan lämpöiseen, voimakkaaseen käteensä pojan jäykät laihat sormet. Hitaasti ne lämpenivät, ja sitten virtasi lämpö pojasta nuorukaiseen ja nuorukaisesta poikaan.

Poikasen rauhallinen hengitys, jota hän kylläkään ei kuullut, vaan jonka hän tunsi rinnan tasaisesta noususta, ja hänen sormiensa lämpö toi hänen mieleensä öitä, joilla ei ollut mitään yhteyttä tämän poikasen rauhan kanssa.

Tähän siis päättyy nyt kaikki. Hän ei tulisi enää koskaan kuumin sykkivin sydämin makaamaan sängyssään odotellen, että kaikki nukkuisivat, voidakseen sitten ääneti nousten ja varovaisin askelin hiipiä savilattian yli huoneen toiseen nurkkaan… Ei enää koskaan hän avaisi raollaan olevaa luhdin ovea, eikä milloinkaan enää makaisi puolivalmiin heinäauman varjossa leikkien auringon polttamilla sormilla… Miten kaikki tämä oli tapahtunut? Miten hän oli tänne joutunut? Hänhän oli paimentanut karjaa tuolla kaukana Erlaashin vuorilla, oli elänyt siellä pitkät vuodet, juonut, mellastanut, näytellyt teatteria, oli ikäänkuin leikillä jonkun kolttosen takia istunut arestissa kaksikymmentäneljä tuntia ja nyt… nyt hän istui kalastajareessä, meri kohisi hänen ympärillään ja hän ajelehti kohti kuolemaansa. Sehän oli mahdotonta! Sellaista tapahtuu ainoastaan saduissa, ainoastaan unissa. Tämä oli yksi niitä kamalia unia, jotka ovat niin eläviä ja selviä kuin itse elämä. Kunhan hän voisi herätä! Herätä! Mikä mielettömyys! Hän tiesi sen aivan selvään, ettei hän uneksinut. Tämä jää, tämä kitkeränsuolainen meri-ilma, tämä kohina, kaikki, kaikki oli todellista; hänen oli nälkä ja hänen tuli todella kuolla — täytyi nääntyä nälkään tahi heittäytyä mereen, pimeyteen, perikatoon, yhdessä tämän pojan, Grünthalin ja kaikkien toisten reippaitten ja terveitten ihmisten kanssa. Kylmä puistatus vapisutti nuorukaista ja hänen suunsa tuli kuivaksi ja karkeaksi. Ei, se ei voinut tapahtua. Sellaiset kauhut tapahtuivat vieraissa maissa, jossain kaukana, ja niistä juteltiin ja kirjoitettiin kuin jostain jokapäiväisestä ja välttämättömästä, mutta eihän sellaista toki itselle satu. Birkenbaum oli aina ollut tietoinen siitä, että hän tulisi vahingoittumatta kulkemaan elämänsä läpi. Jos jossain joku oli tehnyt haavan käteensä, lyönyt kirveellä jalkaansa, jos kone oli jonkun repinyt säpäleiksi tai joku oli hukkunut, silloin oli hänellä aina sellainen varma tunne, että hänelle tuollaiset onnettomuudet eivät koskaan tapahdu. Ja nyt hän istui natisevalla ja halkeilevalla jäälautalla ja ylt'ympäri oli yö ja kuolema… Tuo Salga! Jospa hän ei olisi minua tavannut! Silloin hän ehkä olisi joutunut takaisin kotipuolelleen, nukkuisi lämpimässä tuvassa, ja isäntä, pieni lamppu kädessä, astuisi kamaristaan, herättäisi hänet hevosia syöttämään.

Nuorukaista värisytti ja hän puristi tahtomattaan pojan sormia niin lujasti, että tämä vavahti. Birkenbaum hillitsi itsensä, päästi Karlenin sormet irti ja laski ikäänkuin rauhoittaakseen toisen kätensä pojan harteille. Hänen kiihtymyksensä laimentui vähitellen. Olihan vielä toivoa, olihan ravintoa, voihan vielä, kuka tiesi, jotain tapahtua.

Kuitenkin, yön kuluessa hitaasti, kasvoi hänen tuskansa uudelleen. Halu elää nousi vastustamaan äkkinäistä, luonnotonta häviämistä, kunnes idässä aamuruskon ensisäteet häämöittivät ja nuorukainen kumartunein päin hiukan torkahti. Vavisten hän heräsi. Toiset olivat jo nousseet reestä ja seisoivat paikoillaan katsellen kauas merelle. Oli epämiellyttävän kylmä. Karlen vapisi myös, mutta nukkui kuitenkin vielä. Birkenbaum ei tahtonut häntä herättää ja jäi istumaan, kunnes hänkin heräsi. Sitten nousivat hekin molemmat ja lähettivät katseensa yli aavan joka suunnalle.

Sama eilinen toivoton näky: harmaat laineet valkeine vaahtoharjoineen ja ylhäällä harmaat pilvet. Jäälautta oli tullut pienemmäksi ja pyöreäksi, tuulen puolella keinui ja hankasi lakkaamatta vihertävät kappaleet. Kalastajien kasvot näyttivät paljon vanhemmilta kuin eilen ja kaikkien silmissä oli sellainen kauhun ilme kuin ihmisellä, joka näkee aaveen lähestyvän hänen sydänvertansa imemään.

Kun Skrastinsch oli vaihtanut pari sanaa ystävänsä Janiksen kanssa ja taputtanut Karlenia olalle, astui hän Grünthalia kohti. Sekä hän, että kaikki toisetkin pitivät Grünthalia onnettomuustoverien johtajana.

»Otamme jälleen kaloja», vastasi Grünthal. »Joka tahtoo, syököön kalat raakoina, toisille keitämme ne taas puolikypsiksi, niin kauan kuin puut riittävät.»

Tehtiin taas tuli ja kalat keitettiin samalla tavalla kuin illalla. Vastenmielisesti kalastajat söivät. Birkenbaum veti taas pojan sivulle ja molemmat joivat.

»Tiedätkö, kun päästään maihin, silloin … niin silloin meistä tulee hyvät ystävät.»

Kun he taas olivat liittyneet toisten joukkoon, komensi Grünthal, että Birkenbaum kiinnittäisi keksin lujasti aisaan, jotta voitaisiin nostaa hätälippu. Eikö kenelläkään ollut punaista liinaa? Huomattiin, ettei kukaan omistanut sellaista, mutta neljällä miehellä oli punainen paita. Grünthalilla, Janiksellä, Daudalla ja Skrastinschilla.

»Miten lie sinun paitasi laita, Skrastinsch?» kysyi Grünthal. »Annatko sen hätälipuksi?»

»Jos minun täytyy antaa, niin samapa tuo», vastasi kalastaja surunvoittoisesti. »Mutta ilman paitaa minua paleltaa. Minä olen sellainen viluinen ihminen. Tiedän, että minulla nytkin, vaikka paita on päälläni, on siniset huulet. Mutta jos niin on, että täytyy antaa, en pane vastaan.»

Kaikkien katseet kääntyivät puhujaan, jonka huulet todellakin olivat sinertävät. Grünthalin kasvoilla leikki vieno hymy.

»No, koettakaamme tulla toimeen ilman sinua», sanoi hän. »Minä suostun vetämään Janiksen kanssa arpaa siitä, kumman tulee luovuttaa paitansa.»

Grünthal veti puserostaan esiin muistikirjan, repäisi yhden lehden irti ja teki siitä kaksi arpaa, piirtäen toiseen niistä ristin. »Risti merkitsee paitaa», sanoi hän ja ojensi Janikselle molemmat arvat kämmenellään.

»Asettukaa yhteen tuulen puolelle», sanoi hän, heitti äkkiä yltään turkit, takin, liivit; silmänräpäyksen ajaksi paljastui hänen jäntereiset käsivartensa ja valkea rintansa, sitten hän taas seisoi siinä turkissaan kuten muutkin.

Paita kiinnitettiin keksin päähän ja nostettiin pystyyn. Kalastajat aikoivat hakata jäähän syvennyksen, asettaa aisan toisen pään siihen ja kiinnittää sen sitten reen etuosan jalakseen, ettei tarvitsisi lippua pidellä. Mutta Grünthal, joka tahtoi antaa näille epätoivoisille ihmisille jotain työtä, vastusti tätä ja määräsi, että tankoa pidettäisiin pystyssä vuoron perään, aina kaksi henkeä kerrallaan.

Kun Birkenbaumin vuoro tuli, tahtoi hän olla yksin määräaikansa tankoa pitämässä, mutta Karlen ei siihen suostunut, vaan tarttui tankoon ja auttoi omalta osaltaan tuulen pieksämän hätämerkin pystyssä pitämistä.

»Niele ja ime! Mitä minä nielaisen, mitä imen, kun suuni nyt jo on kuin paistettu? Miten kauan voimme tällaista kestää?»

»Niin, sinä olet suuri. Mutta jos olisit sellainen kuin minä, niin et puhuisi tuolla tavalla.»

»En ole ennenkään voinut kärsiä kylmiä ruokia ja juomia», jatkoi Karlen valittamistaan. »Ja nyt täytyy minun nielaista puhdasta jäätä. — — — Kylkiluiden alapuolella, vasemmalla puolen tunnen kovaa kipua. Joskus pistää kuin veitsellä.»

»Niin, siinä suhteessa olen minä onnellisempi, minua ei jäävesi ole vielä vahingoittanut.»

Mutta myöhemmin alkoi myöskin Skrastinsch valittaa, samalla tavalla kuin poikanenkin, ja kalastajat tulivat levottomiksi tästä uudesta uhkaavasta vastuksesta, jota useimmat heistä eivät olleet ajatelleet.

»Onhan meillä vielä kaksi hevosta», sanoi hän. »Näissä on vielä kylliksi lämmintä mehua, jos joku tarvitsisi.»

»Suolaisen-makea juoma», selitti Birkenbaum rauhallisesti. »Minä olen juonut verta.»

Kalastajien kasvoille kuvastui samalla kertaa mieliteko ja inho. Halu saada lämmintä nestettä ja luonnollinen vastenmielisyys verta kohtaan.

»Emme ole vielä kylliksi nälkiintyneet», huomautti Grünthal katsoen tovereihinsa. »Kaivakaamme sitten vasta koivuihin reiät, kun sen mahla meistä tuntuu miellyttävältä.»

Kun jälleen tuli Birkenbaumin ja Karlenin vuoro seistä tankoa pitelemässä, kysyi poika, oltuaan pitemmän aikaa vaiti.

»Senkötähden niin luulet, kun olen juonut verta? Sen sinäkin olisit voinut jo kokea. Minä olin silloin sinun ikäisesi. Me teurastimme vasikan — — — olin silloin huima poika — — —.»

»Ei — — — En tarkoita mitään — — — Sanohan mikä sinua eninten surettaisi, ellemme enää pääsisi maihin?»

»Jokainenhan sitä surisi. Mutta tarkoitan jotain erikoista. Äiti, veli, morsian tai joku muu.»

»Ei minulla ole ketään. Ajattelen vain, että olisin voinut elää samalla tavalla kuin tähänkin asti vielä monta vuotta ja sitten säälin elämääni tai itseäni — — — en oikein tiedä.»

»Niin, itseäni — — — sillä tavalla minäkin tunnen. Mutta minä suren erittäinkin yhtä asiaa. Olen tähän saakka aina tuuminut, mitenkä erään asian laita oikeastaan on — — — ja olen yhä enemmän toivonut saavani kokea miltä tuntuu kun kaksi ihmistä noin — — — oi Birkenbaum, kunpa olisin sinun sijassasi.»

Hän katsoi mieheen ja hänen silmissään paloi tyydyttämättömän kaipuun tuskallinen tuli.

»Se on yhdentekevää», mumisi Birkenbaum lyhyesti, tuntien itsensä omituisen liikutetuksi kaikkein sisimmässään. »Se on kaikki samanlaista. Sinä valitat yhtä, minä toista — — — Mitä turhia.»

Heidän vahtiaikansa loppui ja tangon luo astui toinen pari. Iltaan mennessä sai jokainen taas kalaosuutensa ja sitten levisi onnettomien yli jälleen yö, pitkä yö näkyineen ja unineen — lämmin kamari, jossa paloi kirkas lamppu, kalpea vaimo, vääntelevät kädet, itkettyneet silmät.

Ei Karlenkaan, vaikka hän tänäkin yönä nojasi mukavasti Birkenbaumin sylissä, nukkunut kuin vähän aikaa ja levottomasti.

Kolmannen päivän aamuna ei ollut enää puita. Mutta ei myöskään kukaan enää ajatellut keittää kaloja. Himokkain silmin katsoi jokainen jakamista, ettei vaan kukaan saisi suurempaa kalaa.

»Eikö sinulla ole enää mitään pullossasi?» kysyi Karlen, vieden
Birkenbaumin sivulle.

»Luvannut! — — — Mutta sinähän näet, että minun on vaikeampi kestää kuin sinun.»

»Mutta se oli minun pulloni. Ja huonosti minäkin voin. Kiitä Jumalaa, että sait edes jotain. Toinen minun sijassani — — —.»

»Voi mene — — — siinähän oli vielä niin paljon — — — olisi riittänyt meille molemmille vielä huomiseen, ylihuomiseen», huusi poika katkerana. »Ja nyt on hän juonut yksinään kaikki.»

»Katsoppa», huudahti Birkenbaum raivostuen. »Tuo aikoo minua haukkua!
Tuollainen mitätön! Varo vain ettet vielä saa vasten naamaasi.»

»Varo sinä itseäsi!» huusi poika, vaivalla pidättäen kyyneleensä, ja heitti Birkenbaumiin vihasta leimuavan katseen. »Juoppo.»

Birkenbaum tuli aivan lähelle poikaa, katsoi häntä kiinteästi silmiin ja iski häntä lujasti suulle.

Pojan kasvot jäykistyivät vihasta. Hän tarttui miehen käteen ja koetti purra sitä.

Birkenbaum vapautui kuitenkin otteesta ja puristi pojan kädet yhteen kuin ruuvipenkkiin.

Karlen puri keltaiset hampaansa kalpeaan alahuuleen ja koetti potkia Birkenbaumia, mutta mies veti hänet niin lähelle itseään, ettei se onnistunut. Äkkiä Birkenbaum huomasi, että poika tuli aivan veltoksi. Hän päästi kädet irti, mutta silloin Karlen olisi lysähtänyt maahan, ellei hän olisi uudelleen tarttunut hänen käsiinsä. Hetken lepäsi Karlenin pää kuin kuolleena miehen rintaa vastaan.

Birkenbaum vei pojan reen luo ja astui sitten Grünthalin luo kysyen eikö nyt voisi ottaa toisesta hevosesta verta? Poika on aivan voimaton.

»Siitä täytyy neuvotella toisten kanssa», vastasi Grünthal. »Yksistään pojan tähden emme teurasta hevosta.»

Hän astui vaiteliaan Gurlumin luo ja jutteli pari sanaa, mutta kalastaja vain katseli häntä eikä vastannut mitään. Hän kääntyi Skrastinschin puoleen, tämä katsoi häneen kuoppaisilla silmillään surullisena sanoen: »No, Birkenbaum — — —», pudisti päätään ja kääntyi pois. Hän meni Daudojen seuraan. Nämä juttelivat äidistä, hänen yksinäisyydestään ja heidän mahdollisesta pelastuksestaan. Hän seisoi hetken heidän luonaan, mutta nämä juttelivat edelleen välittämättä miehestä mitään. Hän kulki edelleen. Gulbis ja Ssihlis tarkkasivat miten Salga ruokki hevostaan oljilla. Tätä ryhmää Birkenbaum ei tahtonut lähestyä. Hän vihasi Salgaa ja hänen apinankatsettaan. Hän kääntyi Grünthalin puoleen, joka tällä hetkellä seisoi yksin tangon luona, mutta jatkoi pysähtymättä matkaansa hänen ohitseen. Tässä kalastajassa oli jotain, joka Birkenbaumilta puuttui, joka häntä kuin näkymättömällä kädellä painoi alas ja kiihoitti salaiseen vastarintaan. Hän asteli takaisin reen luo, jonka päälle Karlen oli jäänyt kyyristyneenä istumaan, tuijottaen ammottavilla silmillään kauas. Birkenbaum kulki kerran hitaasti hänen ohitseen, toisenkin kerran — — — poika istui siinä tuijottavin katsein ja huulet raolla, eikä huomannut miestä. Lopulta istuutui Birkenbaum hänen viereensä reelle.

Mutta poika ei huomannut tätäkään. Kun hän tällä tavalla oli istunut kauan aikaa, nousi Birkenbaum uudelleen. Nyt oli taas tullut hänen vuoronsa pidellä tankoa.

Masentuneena seisoi hän aikansa siinä, ei kukaan tullut hänen luokseen, eikä kukaan häntä huomannut. Kun hän oli luovuttanut tangon Skrastinschille ja Gulbikselle, kulki hän aivan jäälautan reunalle asti. Jos tämä kappale, jolla hän nyt seisoi, murtuisi, mitäpä suurta siinä olisi? Kuollahan hänen täytyi kaikessa tapauksessa tällainen kuolema, — — ennemmin tai myöhemmin hänen täytyisi syöksyä mereen, kun jää murtuisi. Miten paljon pienemmäksi olikaan tämä suuri jäälautta tullut! Ja millä väsymättömällä innolla irtaantuneet palat hankautuivat toisiinsa ja lauttaan, jolla kalastajat olivat. Ja tuolla kauempana miten ahneesti aallot koettivat huuhtoa näiden vihertävien lautasen muotoisten palojen ja möhkäleiden yli, heittääkseen vaahtoavat huippunsa kalastajien jalkoihin — — —.

Birkenbaum käveli vaarallisesta halkeamasta välittämättä jäälautan ympäri ja palasi sitten jälleen reen luo. Poika ei ollut vieläkään liikkunut paikaltaan. Hänen leveät huulensa olivat sinertävät, hänen kapea otsansa, jolta lakki oli siirtynyt niskaan, kuulsi kelmeän kalpeana.

»Ei löydy mitään juotavaa», jatkoi mies. »Vain jäätä on. Mutta jos tahdot, niin pitelen jääpalaa niin kauan kädessäni, että se sulaa ja vesi on tullut lämpimäksi. Mutta ellet jaksa enää — — — kuulehan — — — ellet kestä enään — — — niin minä — — — leikkaan haavan käteeni.»

Karlen lysähti kokoon, vavahteli mutta heitti sitten pyytävän silmäyksen Birkenbaumin käteen.

Poika tarttui Birkenbaumin käteen, koetti työntää sitä luotaan, rauhoittui ja imi — — —

Sitten kiskoi mies liinan kaulastaan ja sitoi sillä kätensä peukalon alapuolelta.

Kun Grünthal illalla oli jakanut kalat, nousi pieni pilvi taivaalle, ja pieniä lumihiutaleita putoili alas. Mutta sitten tyyntyi tuuli ja ilma selkeni. Ystävällisinä loistivat tähdet taivaalla, kalpeana loisti linnunrata. Mutta ei ainoakaan onnettomista ihmisistä nostanut katsettaan korkeuteen. Tylsän välinpitämättöminä he viettivät yönsä.

Uuden aamun valjetessa, syttyi heihin uusi toivo, sillä ilma pysyi kirkkaana ja tyynenä. Ehkäpä nyt joku ohikulkeva laiva paremmin huomaisi heidän hätälippunsa.

Illalla ilmoitti Grünthal, että kalavarasta riittää ainoastaan kahdeksi päiväksi. Eiköhän tänä iltana olisi parasta antaa ainoastaan yksi kala kullekin, että ne riittäisivät pitemmäksi aikaa.

Jääköön tänä iltana vielä ennalleen, päätti enemmistö, ja Grünthal jakoi vanhan osuuden.

Kun rusko alkoi häipyä lännessä, kohotti vanha Dauda juhlallisena äänensä ja kysyi, eivätkö kalastajat tahtoisi yhtyä hänen kanssaan rukoukseen? Äänettöminä katselivat miehet toisiinsa ja asettuivat sitten vanhuksen ympäri, joka tottumattomalla tavalla rukoili sydämellisesti ja pitkään ja lopuksi lankesi polvilleen. Toiset seurasivat esimerkkiä, ja sitten kuului kaikkien suusta: »Isä meidän, joka olet taivaissa — — —.»

Hiljaisina asettuivat he jälleen reelle ja peittyivät pian pimeyteen.
Meri kohisi lähempänä ja jää nousi ja laski arveluttavalla tavalla.

»Kunpa kaikki tämä ei kävisi niin hitaasti — — —. Ne meistä jotka kuolevat, ne kai heitetään mereen?»

»Laske sinä sitten minut — — —. Oi, kumpa ei kaikki kävisi niin hitaasti — — —.

Sido minulle myös jotain kasvoille — — —. Oi rakas Birkenbaum, oi,
Birkenbaum.»

Poikanen tarttui miehen käsivarteen, painoi päänsä hänen olkapäätään vastaan ja nyyhkytti.

Viidennen päivän aamuna luuli Grünthal näkevänsä taivaanrannalla savua. Suurimmalla tarkkuudella katselivat kaikki osoitettua paikkaa. Siellä näkyi pitkulainen pilvi, joka yhä selveni, ja lopulta ei ollut epäilystäkään siitä, etteikö se ollut ohikulkevan laivan savua.

»Nostakaa lippu korkeammalle! Antakaa liehua!» huusivat kalastajat sekaisin ja kaikki tunkeutuivat tangon ympärille.

Savupilvi kasvoi. Kalastajien kasvot vilkastuivat jälleen ja silmät säteilivät. Jopa hiljainen Gurlumkin puhkesi pariin ilonhuudahdukseen.

Pitkän aikaa pysyi pilvi yhtä suurena. Liikkumatta tuijottivat kalastajat siihen, melkeinpä silmiä räpäyttämättä.

Mutta sitten muuttuivat katseet yhä jäykemmiksi, yhä kauhistuneemmiksi. Pilvi alkoi hävitä. Laiva ei lähestynytkään heitä, se ei huomannut heitä tai ei tahtonut huomata! Se kulki ohi.

Kalastajien kasvoille levisi yön varjo. Tangon pitäjät hellittivät otteensa, se kaatui ja Salga polki jaloillaan punaista paitaa ja puri turkkinsa hihaa. Skrastinsch raukka oli kaatunut reelle, mumisi jotain käsittämätöntä ja nauroi. Karlen piti Birkenbaumia lujasti kiinni, ja Grünthal seisoi katsellen yhä vielä siihen paikkaan, johon savupilvi oli hävinnyt.

Kaikki kääntyivät mieheen päin, joka iloissaan huitoi käsillään. Kenenkään huomaamatta oli vastaiselta puolen tullut vene niin lähelle, että voi nähdä, miten monta ihmistä siinä istui. Heitä oli kaikkiaan seitsemän. Kaksi souti, yksi piti perää ja neljä miestä istui toimetonna.

Kun vene oli tullut niin lähelle, että voi eroittaa kasvot, näkivät miehet, että veneessä oli kolme vierasta sekä Stuhre, Skapann ja molemmat Zubukit, kaikki neljä olivat enemmän kuolleita kuin elävien ihmisten näköisiä.

Kalastajat riensivät venettä vastaan. Suurella vaivalla onnistui toisen soutajista nousta jäälautalle.

Hän tervehti ja sanoi jotain, mutta ei kukaan häntä ymmärtänyt, sillä hän ei puhunut lätinkieltä. Lopulta sai Grünthal kuitenkin merkkikielellä selville, että vene ei voinut ottaa enempää kuin seitsemän henkeä lisää.

Ainoastaan seitsemän! Ja heitä oli kymmenen! Kuka pelastuisi, kuka jäisi? Hetkisen seisoivat kaikki ymmällä, sitten alkoi Salga lähestyä venettä.

»Täytyy astua veneeseen», sanoi hän, »joka sitten jää jälelle, hän jääköön.»

»Jää. Se olisi — — —! Meidän täytyy taas vetää arpaa. Kaikki kai olemme yksimielisiä siitä.»

»Koettakaamme ensin jos kaikki mahtuisimme veneeseen», sanoi Skrastinsch, »jos sitten huomaamme ettei se kanna niin monta, niin on silloin vielä aikaa arpoa.»

Mutta vieras ei suostunut siihen. Hän näytti että silloin tapahtuisi ryntäys ja vene voisi siinä kaatua.

»No, vetäkäämme sitten arpaa», puhui Grünthal. »Asettukaa ijän mukaan seisomaan. Dauda, Salga, Gurlum, Skrastinsch, Ssihlis — niin kai on oikein? — — — Vai mitä?» — — — Kuka sitten seuraa? Janis — — — Hyvä. Ja sitten? Gulbis ja Birkenbaum? Niin. — — — Karlen ja minä jäämme viimeisiksi.»

Hän repäisi taas pari lehteä muistikirjastaan, taittoi niistä kymmenen samanlaista lappua, merkitsi kolme niistä ristillä ja kiersi arvat kokoon.

Hän asetti arvat lakkiinsa ja lähestyi vanhaa Daudaa. Vanhus avasi lappunsa: se oli tyhjä. Vapisevin käsin tarttui Salga lakkiin. Otti ensin yhden arvan, sitten toisen ja avasi lopulta kolmannen. Se oli tyhjä. Gurlumilla oli sama onni. Skrastinsch risti itsensä varmuuden vuoksi ja veti sitten arpansa. Tyhjä — — — Ssihliksen käsi vapisi niin, että hän töin tuskin saattoi avata arpansa. Pelastettu hänkin. — — — Varmalla kädellä tarttui Janis lakkiin ja veti ensimmäisen ristin. Gulbiksella oli hyvä onni. Lakkiin jäi nyt enään yksi puhdas arpa kahden ristin seuraan. Huulet yhteen puristettuina ojensi Grünthal Birkenbaumille lakkia. Henkeään pidätellen katsoi mies silmänräpäyksen ajan siihen, tarttui sitten äkkiä arpaan ja avasi sen. Hän oli vetänyt viimeisen puhtaan arvan.

Vikkelinä nousivat Salga ja Gurlum veneeseen. Heitä seurasivat Gulbis ja Ssihlis. Skrastinsch tuli Grünthalin luo ja puristi hänen kättään.

Birkenbaum sanoi myös hänelle hyvästit, samaten Janikselle. Sitten hän kääntyi Karlenin puoleen, joka seisoi aivan kivettyneenä ja tuijotti veneeseen.

Birkenbaumin kasvoille levisi varjo. Hän tarttui pojan käteen ja puristi hänen laihoja, kylmiä sormiaan. Poika ei vastannut kädenpuristukseen, ja kun mies päästi käden irti, putosi se kuin hervottomana Karlenin viereen. Kun hän oli ottanut pari askelta, jäi Birkenbaum äkkiä seisomaan, heitti poikaan omituisen katseen, näytti taistelevan itsekseen ja astui sitten hitaasti veneeseen.

Dauda ja Janis olivat astuneet sivulle; vanhus ei nähtävästi voinut erota pojastaan.

»Sinä menet. Mene! Sinä voit paremmin tulla minua hakemaan kuin minä sinua. Minä odotan. Mene! Mene!»

»Mene! — — — Vie äidille vanhukselta terveisiä. Ja tule noutamaan minut. Mene, astu veneeseen.»

Vanha Dauda työnsi Janista venettä kohti, johon hän lopulta epäröiden astui.

»Jumala sinua varjelkoon, poikani. Jumala sinua varjelkoon, rakas poikani!» huusi vanhus hänen jälkeensä ja uudisti hiljaa veneen loitotessa hitaasti: »Jumala sinua varjelkoon, poikani! Jumala sinua varjelkoon, poikani!»

Grünthal heilutti hyvästiksi lakkiaan, kiersi sitten kätensä Karlenin kaulaan ja jäi liikkumattomana seisomaan.

Näin heidät näki vielä hetken Janis ja Birkenbaum, jotka eivät kääntäneet silmiään heistä. Sitten he muuttuivat epäselvemmiksi, sulivat yhteen, ja viimein näkyi koko jäälautta taivaanrannalla vain pienenä harmaanvihreänä pisteenä.

RAUDUPIN EMÄNTÄ.

Korkeasta tapulista kuuluvat kuolinkellot, hautausvirsi hautuumaalta, avatun haudan partaalla joukko surullisia kasvoja, haudassa komea musta kirstu, kaunis kukkaisseppele kirstulla, mutta kyyneleitä — — — ei — — —.

»Meidän elämämme kestää seitsemänkymmentä ajastaikaa tai korkeintaan kahdeksankymmentä ja jos elo on ollut parhainta, on se ollut työtä ja vaivaa» — — — niin alkaa pappi juhlallisella äänellä ja pitää noiden sanojen johdosta liikuttavan puheen. Hän kertoo vainajasta, miten hänenkin elämänsä oli ollut työtä ja vaivaa, hän kertoo pitkäaikaisesta sairaudesta, kertoo, miten hän oikealla kristityn kärsivällisyydellä kaikki kesti. Hän puhuu maallisesta tavarasta, ja että vainajalla sitä oli yltä kyllin, mutta ettei hänen sydämensä liikoja ollut kiintynyt siihen, vaan oli halannut sitä tavaraa, jota ei koi syö eikä ruoste raiskaa, eikä varkaat kaiva ja varasta — — —. Hän puhuu vihdoin jälkeenjääneestä sairaasta orvosta, lesken murtuneesta sydämestä ja kääntyy Hänen puoleensa, joka hyljättyjen kyyneleet kuivaa — — —.

Ja leski, murtunein sydämin, peittää kasvonsa valkealla liinalla — — — peittääkseen sitä, ettei hänellä ollut kyyneleitä, mitä kuivata. Jälkeenjäänyt sairas orpo istuu haudan reunalla ja katsoo puoleksi pelästynein, puoleksi uteliain silmin arkkua, ajattelee ja tuumii eikä voi ymmärtää, mitä varten isä pannaan niin syvälle maahan — — —.

»Pikku Matihs, heitä nyt isälle kolme kourallista santaa ja katso vielä kerran kirstua, sinä näet hänet nyt viimeisen kerran.»

Lapsi tottelee ja heittää välinpitämättömänä nuo kolme kourallista santaa. Sitten pistää mies lapionsa maahan, nostaa lapsen ylös, kantaa hänet hautajaisvieraiden joukosta lähellä olevalle kummulle istumaan.

Lapsi, joka heikkojen jalkojensa vuoksi mielellään kannatutti itseään, katsoo mieheen ja sanoo:

»En voi, minulla ei nyt ole aikaa, mutta tulen pian taas luoksesi», vastasi mies tahtoen lähteä. Mutta lapsi ei häntä päästä. Silloin saapuu Raudupin emäntä.

Kumea ääni lähtee komeasta kirstusta, kun hiekka putoilee sille. Seppele hajoaa ja häviää, hauta täyttyy hitaasti, hautajaisvieraat laulavat. Pikku Matihs alkaa itkeä.

»En tahdo makeisia, mene pois, tahdon Kahrlin tänne», sanoo lapsi uhmaavasti.

Pikku Matihs tarttuu hänen käteensä, Kahrlen täytyy istuutua hänen luokseen. Näin he istuvat suuren sammaltuneen puuristin alla, Raudupin emäntä, pieni Matihs, Kahrl…

Hauta on peitetty, kumpu muodostunut. Raudupin emäntä menee sen luo ja koristaa kummun vihreillä köynnöksillä, joissa loistaa punaiset, hienoista värjätyistä höylän lastuista tehdyt kukat. Sitten jättävät kaikki haudan ja astuvat kärryjen luo, jotka odottavat hautuumaan edessä. Täällä tarjoillaan vanhan tavan mukaan viinaa, hautajaisvieraat juovat ja syövät ohutta valkoista leipää. Raudupin emäntä syö myöskin ja juo sekä ojentaa omalla kädellään lasin Kahrlille, joka on nostanut pikku Matihsin vaunuihin.

»Minä ajan sinun kanssasi kotiin», sanoo lapsi, kun hautajaisvieraat tekevät lähtöä. »Äiti istukoon sinun paikallasi isän vaunuissa.» Hän puhuu ruumisvaunuista, jotka Kahrl ajoi hautuumaalle.

Mutta emännän kärryissä on tilaa kolmellekin, ja niin ajavat he kaikki kolme yhdessä. Matkalla nukahtaa lapsi. Raudupin emäntä puhuu. Hän puhuu vähän liian paljon ja vilkkaasti, mikä ei ole oikein sopivaa leskelle, jolla on murtunut sydän. Kahrl kuuntelee, vaikenee ja välillä haukottelee. Kaikki se, mitä emäntä puhuu, on hänelle jo aikoja sitten tuttua. Hän tietää, että Raudup oli vanha, sairas mies ja että vaimolle oli raskasta hoitaa häntä; hän tietää, että Raudupin tilat ovat suuret ja että Raudupin emännälle tulee vaikeaksi hoitaa sitä ilman miehistä tukea; hän tietää, että hän on vainajan ainoa kummilapsi ja että emäntä ei vielä ole täyttänyt kolmeakymmentäviittä vuottaan; mutta mitä varten kuunnella kaikkea tätä uudelleen…?

Silloin vasta, kun emäntä huomauttaa, ettei hänellä ole nyt rahaa kotona, jos Kahrl nyt heti tahtoisi ne sata ruplaa, jotka kummisetä oli hänelle testamentissaan määrännyt, vastasi Kahrl:

»Jääköön rahat vielä toistaiseksi sinun haltuusi», sanoi hän, »minä en niitä vielä tarvitse. Jos minä niitä tänä vuonna tarvitsen, tapahtuu se siinä Martinpäivän aikoina.»

»Mutta käy nyt edelleen yhtä usein meillä kuin tähänkin asti. Käy sairaan kummisi asemesta tervehtimässä hänen poikaansa. Kuten näet on hän mieltynyt sinuun.»

Renki ottaa vastaan hevosen. Kahrl auttaa emäntää alas kärryistä ja kantaa pienen Matihsin tupaan. Tuvassa on hyvin kuuma ja ilmassa tuntuu hakatun kuusenoksan tuoksu.

Pöydälle, joka ulettuu koko väentuvan seinän pituuden, on asetettu kaksi kulhoa keitettyjä vihreitä herneitä, jotka kuvaavat kyyneleitä latvialaisissa hautajaisissa. Kaksi piikatyttöä kantaa nyt »kyyneleet» pois ja ryhtyy illallispöytää kattamaan. Tupa tulee täyteen väkeä. Muutamilla on kuusenoksia, jotka he ovat tuoneet mukanaan hautuumaalta.

»Älkää kuolko, älkää kuolko, kirkkomaalla ei ole enään tilaa», sanotaan nuorille; »kuolkaa pois, kuolkaa pois, vielä on kirkkomaalla tilaa», sanotaan vanhoille, jotka eivät ole olleet hautuumaalla, ja lyödään heitä oksilla. Lyöjät ja lyödyt nauravat.

Sitten istuutuvat vieraat pöytään, ruveten syömään ja juomaan. Pöydällä on aina neljälle hengelle yhteensä pullo väkevää viinaa. Viina pulloissa voittaa, vieraiden puhe käy äänekkäämmäksi ja vilkkaammaksi, silloin tällöin nauraa joku, niin että tuvan seinät tärisevät.

Raudupin emäntä istuu myös pöydässä — häntä vastapäätä istuu Kahrl. Mistä lie johtunut, että miehen posket punoittivat, siitäkö, että huoneessa oli niin kuuma, vai liekö ollut ryypyn syy — — — yhdentekevää; ne aivan hehkuivat, ja hän oli hyvin komea.

Tulee pimeä, ennenkuin kaikki vieraat ovat syöneet. Tulet sytytetään katosta riippuvaan, vihreillä köynnöksillä kiedottuun monihaaraiseen puukruunuun. Ulkona pihalla välkkyy hopeahohteisena kuu. Tuvassa juo vanhempi väki olutta ja grogia sekä pelaa korttia, pihalla kävelee nuoriso, laskee leikkiä, nauraa — — —.

»Se on oikein, tuo on viisasta!» huudahtaa eräs vanhus, joka on tullut tuvasta, ja jonka ääni joko juomisesta tai äänekkäästä puheesta on tullut käheäksi.

»Tanssikaa lapset! Tanssikaa! Minun hautajaisissani on myöskin tanssittava! Mitä varten, helkkarissa, tulisi itkeä; se joka on kuollut, hän on kuollut — — — Kun vaan kunniallisesti ja kunnialla on haudattu — — — Vanha Raudup oli kunnon mies — — — jumaliste kunnon mies — — — ja hän sanoi samaa, hän sanoi: jos tahtovat, niin viettäkööt hautajaisiani yhtä iloisesti kuin häitä!»

Muutamat nuorukaiset lähestyvät vanhusta ja kysyvät häneltä, onko vainaja todellakin sellaista puhunut?

»Tietysti hän on niin sanonut!» huutaa vanhus, »enhän toki rupea häntä hänen omissa hautajaisissaan panettelemaan.»

»No, sittenhän voimme rauhassa jatkaa tanssimista. Vahinko ettei ole ketään pelimannia saapuvilla — — —. Eiköhän jollain talon rengeistä ole viulua tai hanuria?»

Eräällä heistä on hanuri. Hänen täytyy tuoda se esiin ja ruveta soittamaan. Pojat ja tytöt tanssivat. Yhä useampi pari pyörähtelee pihalla.

Kahrl tanssii myös. Puutarhan porttiin nojautuneena, katsoo Raudupin emäntä, miten hyvin hän tanssii ja kuinka mielellään tytöt hänen käsivarrellaan lentävät pihan poikki. Hän lähestyy hiukan tanssijoita.

Silloin huutaa joku Kahrlia. Pikku Matihs on herännyt ja kaipaa häntä. Kahrl jättää tanssitoverinsa ja menee isännän makuusuojaan. Pöydällä palaa talikynttilä, Raudupin sängyssä makaa kaksi vanhaa vaimoa sikeässä unessa, emännän sängyssä istuu pikku Matihs ja itkee. Puheensorina viereisestä tuvasta ja hanurin säveleet pihalta ovat herättäneet hänet ja vaivaavat hänen heikkoja hermojaan.

Kahrl istuutuu sängylle ja rauhoittaa lasta. Pienokainen ei kuitenkaan tahdo enää nukkua eikä Kahrl voi palata tanssipaikalle.

»Etkö jo pane maata ja nuku», toruu hän. Pikku Matihs ei kuitenkaan häntä tottele, katsoo vain Kahrliin suurilla silmillään ja painautuu yhä lähemmäksi tämän rintaa.

Raudupin emäntä menee kaapille. Tässä kaapissa on viiniä, tummaa, punaista, makeata unkarin viiniä, jota lääkäri on määrännyt pikku Matihsille. Kaapissa on myöskin lääkepullo, josta Raudup otti pari pisaraa, kun uni pakeni. Emäntä ravistaa pulloa: mitätön pisara on vielä tallella. Hän ravistaa sen viinilasiin, täyttää lasin puolilleen viiniä ja ojentaa sen pienokaiselle juotavaksi.

Lapsi juo mielellään voimakasta, makeata viiniä. Eikä hän nytkään torju sitä luotaan, juo — ja on kymmenen minuutin perästä sikeässä unessa.

Kahrl antaa lapsen hiljaa vaipua vuoteelle, peittää hänet kevyellä peitteellä ja aikoo lähteä. Mutta emännän ruvetessa puhumaan hän pysähtyy.

»Kas tässä, maistapa sinäkin kerran tätä viiniä», sanoo hän ja kaataa lasin reunoja myöten täyteen. »Juo!»

Kahrl ei anna itseään kahdesti pyytää. Hän tyhjentää lasin parilla siemauksella.

Poika juo, kiittää ja poistuu huoneesta. Raudupin emäntä kaataa myös itselleen lasillisen ja sulkee sitten kaapin.

Hanuri soi lakkaamatta ja piha on täynnä tanssivia. — Jopa jokunen vanhempikin pari pyörähtelee…

Mutta kukaan ei vikkelämmin kuin Kahrl, hän aivan lentää — — —. Äkkiä hän astuu emännän luo:

»Etkö sinäkin tahdo tanssia?» kysyy hän puoleksi leikillään. Hänen silmänsä palavat kuten tulinen viini, jota hän juuri on juonut.

Hämmästyneenä katsahti Kahrl häneen hetkisen, heitti sitten nauraen päänsä taaksepäin ja vie hänet pihan keskelle.

Raudupin emäntä tanssii Kahrlin kanssa — ja tuoreelle hautakummulle kutoo kuu hopeahuntuaan.

Suuret, kovin suuret ovat Raudupin maat, vaikeaksi, perin vaikeaksi käy Raudupin emännälle niiden hoitaminen ilman isäntää. Kun hän menee pellolle tarkastamaan, mitä rengit tekevät, laiskottelevat piiat kotona, ja jos hän tekee piikojen kanssa kotona työtä, laiskottelevat rengit ulkona. Ja kunpa he vain laiskottelisivat! Mutta ne ymmärtämättömät kylvävät pellavaa ohrapeltoon ja ohraa pellavapeltoon, ja tattarit sinne, minne perunat olisi istutettava, ja pilaavat siten vainajan niin ankarasti noudattaman järjestyksen ja vuoroviljelyksen. Mutta kun tämä ei ole emännän mielestä aivan oikein ja hän lausuu jonkun moitteen sanan, saa hän vastaukseksi: »Isäntä teki myös näin, isäntä tahtoi tämän ja tuon aivan tällä tavalla tehdyksi.» Ja Raudupin emäntä, joka ei ennen ole juuri nimeksikään välittänyt peltotöistä, vaikenee ja uskoo — — —.

Kellarissa seisoo astia astian vieressä, voita täynnä. Kuka lähtee kaupunkiin? Raudupin emäntä kyllä tuntee tien Riikaan, hän kävi siellä kerran miehensä kanssa, mutta sillä aikaa, kun he olivat matkalla, oli varsa kuollut kotona. Häntä ei haluta toista kertaa olla niin kauan kotoa poissa. Silloin tällöin kyllä joku rengeistä kulkee Riikaan kuorman kanssa, mutta emännän mielestä hän tuo aina pari ruplaa vähemmän kotiin, kuin Raudupin isäntä itse olisi tuonut.

Emäntä valittaa huoliaan holhoojilleen. Holhoojat nauravat: »Ota itsellesi mies», sanoi heistä toinen.

»Niin todellakin, ota itsellesi mies», vakuutti toinenkin. »Näin suuri talous ei tule isännättä toimeen.»

»Pitäisikö minun kosia itselleni miestä nyt jo, vaikka ei vielä ruoho kasva vainajan hautakummulla?»

Mutta kovin, kovin suuri on Raudupin talous, vaikeaa, kerrassaan vaikeaa on Raudupin emännän sitä isännättä hoitaa. Palvelusväki tulee päivä päivältä rohkeammaksi ja tottelemattomammaksi; emännän täytyy kutsua holhoojat uudestaan luokseen ja pyytää heiltä neuvoa.

»Ja minä sanoin, ettei näin suuri talous tule isännättä toimeen», huomautti toinen.

»No, jos te minua siihen neuvotte — — — voinhan mennä naimisiin — — —.
Mutta kukapa suostuisi ottamaan tällaista vanhaa leskeä?»

»No, kuulkaapas tuota — vanhaa leskeä! Me itse, holhoojasi, ottaisimme sinut, jos vaan voisimme.»

Mutta holhoojat eivät voi. He ovat jo kauan sitten huomanneet, että ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla ja ovat hakeneet sekä löytäneet toverinsa. Mutta he esittävät Raudupin emännälle toisia miehiä, joista hän voi valita: Mahrz Mizpap, Spriz Schlakan, Peeter Tschutschakok, Andsch Schwaukst, Krustia Kwehpin ja Brenz Besben — kumpikin kolme, yhteensä kokonaista puoli tusinaa, sillä niistä, jotka Raudupin emännän kanssa tahtovat jakaa ilot ja surut ja ihanan elämän Raudupin talossa, niistä ei ole puutetta.

Mutta emännälle ei kelpaa kukaan tästä puolesta tusinasta. Kaksi ensimmäistä juovat itsensä liian usein humalaan, kaksi seuraavaa pitävät kortin peluusta ja ovat inhottavia, Kwehpin on rikas tyhmyri ja Brenz Besbeniä ei pikku Matihs voi sietää.

»Sillä en tarvitse yksinomaan miestä itselleni, vaan myöskin lapselleni isän.»

»Aivan oikein», vakuuttivat holhoojat. »Mutta mistä keksiä sellainen, joka miellyttää sinua, eikä ole lapsellesi vastenmielinen?»

Sitten saapuu Kahrl taloon. Hän tulee melkein joka toinen sunnuntai, mutta ei ole vielä kummisetänsä kuoleman jälkeen käynyt emännän huoneessa. Hän leikkii pikku Matihsen kanssa väentuvassa, ulkona pihalla, jos jossain, mutta emännän huoneeseen hän ei mene. Mutta tänään, kun hän kuuli, että emännällä on vieraita, ei hän jäänyt isoon tupaan, vaan meni sisähuoneisiin.

Riemuiten ontuu pikku Matihs häntä vastaan, riiputtaa itseään hänen kaulassaan ja painaa poskensa Kahrlin poskea vastaan. Kahrl rauhoittaa lasta, tervehtää emäntää ja emännän holhoojia. Sitten hän istuutuu, ottaa lapsen polvelleen, keskustelee holhoojien kanssa ja rakentaa pienokaiselle korttitaloja.

Hetken kuluttua nousevat holhoojat, mennäkseen Raudup-alueen peltoja tarkastamaan. Pikku Matihs tahtoo päästä mukaan, hän tahtoo nimittäin, että Kahrl kantaa häntä. Äiti toruu lasta sellaisesta pyynnöstä, mutta Kahrl nousee ja lähtee lapsi käsivarrellaan holhoojien kanssa.

Raudup-alueen pellot ovat hyvässä kunnossa, vaikkei siementä olekaan kylvetty oikeihin peltoihin, Raudupin emäntä saa toivoa hyvää satoa.

Pellot ovat laajat, Karhiin voimakas käsivarsi väsyy kantaessaan pikku
Matihsia niitä pitkin — — —.

Vihdoin he palaavat takaisin taloon, josta hyvän ruuan haju tulee heitä vastaan. Kun pikku Matihs on kylläinen, tulee hän uniseksi ja menee vuoteeseen, Kahrl odottaa, kunnes lapsi on nukahtanut ja sanoo sitten jäähyväiset. Holhoojat jäävät vielä. He puhuvat Kahrlista ja innostuvat häntä ylistämään. Raudupin emäntä kuuntelee.

»Tiedätkös mitä, emäntä? Naipa tuo Kahrl: hänestä saat pulskan miehen!… Mitäpä siitä, jos hän nyt on Gailitilla vain renkinä eikä isäntänä ja vaikka hän on sinua nuorempi! Sellaisille seikoille en pane mitään arvoa.»

»Ja miten pikku Matihs häntä rakastaa ja hänkin näyttää pitävän pienokaisesta», sanoi toinen. »Minä en sinun sijassasi ottaisi ketään muuta kuin Kahrlin.»

»Mahtaiskohan Kahrl minusta huolia?» sanoi hän. »Niin kaunis mies — — — suostuisikohan hän naimaan lesken — — — voisi valita tytön — — — vaikka kuinka komean.»

»Kaikkein komeimman kyllä, mutta ei ketään niin rikasta kuin sinä. Äsken juuri kun tarkastelimme peltoja, sanoi hän, että Raudupin talo on vallan kuin herraskartano — — — Ja hänkö kieltäytyisi rupeamasta tähän kartanoon isännäksi? Synti olisi luulla häntä niin tyhmäksi.»

Eräänä päivänä hakee hän vaateaitasta suuren nyytin pyhävaatteita ja rupeaa pukeutumaan ja siistimään itseään.

»Mihin lähdet?» kysyi pikku Matihs, joka istuu lattialla uuninnurkassa. ja ompelee tilkuista tehdylle nukelleen hametta.

Äiti katselee peiliin, näkee suurta vaivaa saadakseen hiuksensa kauniisti jakautumaan, eikä vastaa lapselle mitään.

»Mihinkä sinä lähdet, äitiseni?» toistaa lapsi hetken kuluttua, laskien kalpeat, laihat kätensä syliinsä.

Emännällä ei taaskaan ole aikaa vastata. Hän katselee itseään peiliin ja koettaa, mikä silkkiliinoista parhaiten sopii päähän keltainen vaiko valkoinen? Ruskea vaaleanpunaisilla vaiko harmaa punaisilla kukilla?

»Äiti kultani, sanohan toki, minne aijot lähteä?» pyytää poika, antaa neulomuksensa jäädä uuninnurkkaan ja ryömii huoneen keskustaa kohti.

»Älä tule jalkoihini», huutaa äiti, sitoen harmaan, punaisilla kukilla koristetun liinan päähänsä. »Jää vain sinne uunin luo. — — — Minnekö lähden? Vieraisille minä lähden ja jos olet kiltti kotona, niin tuon sinulle jotain mukanani palkaksi.»

»Myöhemmin, sormesi eivät nyt ole puhtaat», vastaa äiti ja jatkaa itsensä koristamista.

Pikku Matihs istuutuu jälleen uunin luo ja jatkaa neulomistaan. Neulominen ei kylläkään ole mikään poikain tehtävä, mutta mitäpä tuollaiselle rammalle muutakaan antaisi ajan kuluksi? Veistä hänelle ei voi antaa, hän voisi kaatua ja vahingoittaa itseään, hänhän on niin heikko jaloistaan.

»Nyt olet kaunis», sanoo lapsi, katsoen emäntään, joka lopultakin on valmiiksi pukeutunut.

»Olenko?» huudahtaa emäntä, ja katsahtaa vielä kerran peiliin. Hän naurahtaa tyytyväisenä.

Mennessään ovelle, kumartuu hän lapsen puoleen ja antaa tämän koettaa päällinänsä nurkkaa.

Lapsi koskettaa hennoilla sormillaan liinaa, katsoo äitiään suurilla sinisillä silmillään ja kysyy:

Hieno puna kavahtaa emännän poskille, hän poistuu huoneesta, nousee oven edessä odottaviin kärryihin ja ajaa pois.

Gailitissa puhdistetaan juuri savupiippua, kun Raudupin emäntä saapuu. Katolla kumartuu pitkä, jäntevä mies ylös ja alas, silloin tällöin huutaen jonkun määräyksen piippuun.

Raudupin emäntä tuntee nuohoojan äänestä — se on Kahrl. Hän astuu alas kärryiltä ja sitoo hevosen. Outo, hänelle tähän saakka tuntematon levottomuus vaivaa häntä.

Puoli tuntia — ehkäpä enemmänkin — kuluu, Gailitin emäntä astuu tuvasta, lähestyy Kahrlia, joka on tuhkaa ulos kantamassa väentuvasta ja sanoo, että tuhankanto voi jäädä toiseen kertaan, hänen tulisi laittaa itsensä kuntoon ja siistiksi, ja saapua sitten toiseen kamariin, Raudupin emännällä olisi hänen kanssaan puhumista.

»Sen mitä Raudupin emännällä on sanomista, voin kuulla tällaisenakin», vastaa Kahrl nauraen.

»Ihminen!» huudahti Gailitin emäntä hiljaa ja lyö miestä kevyesti olalle. »Mene äkkiä peseytymään! Etkö sitten ollenkaan aavista, mitä varten Raudupin emäntä on saapunut tänne. Hän tahtoo naida sinut!»

»Ohoo!» huudahti renki ja avasi silmänsä selkoselälleen. »Vai naida minut? — —- — Sano hänelle etten ole kotona. Minä en tule teidän kamariinne.»

»Älä nyt siinä — — — enhän voi sanoa hänelle, ettet ole kotona, hän näki sinut katolla ja tunsi sinut… Mutta miksikä et tahdo mennä sisälle? Hävettääkö sinua? Mene nyt vain rohkeasti sisään, minä jätän teidät kahdenkesken.»

»En aio häntä ottaa», keskeytti Kahrl emännän puheen. »Jumaliste, en nai häntä, tehköön sitten mitä tahtoo. Ole hyvä ja sano hänelle, että olin kotona, mutta olen juuri lähtenyt pois.»

»Mene nyt, äläkä puhu joutavia. Tee miten haluat, mutta sinun täytyy puhutella Raudupin emäntää. Ellei hän tapaa sinua tänään, tulee hän toisen kerran. Muuten — ei hän sinua heti vie mukanaan.»

»No, samapa tuo. Menen sitten hänen luokseen», sanoi Kahrl melkein uhmaten. »Mutta tällaisena kuin tässä seison, pesemättömänä, jotta Raudupin emäntä pelästyy jo ulkonäköänikin ja kiiruhtaa pois.»

Mutta se tunne, joka emännän kasvoilla kuvastuu, on aivan toinen kuin pelon tunne hänen nähdessään Kahrlin astuvan luokseen. Tuolla ovella seisoo pitkä, voimakas mies, mustana kuin itse piru, ja kuitenkin — tai ehkäpä juuri sentähden — kauniina kuin enkeli. — Heikko vavistus kulkee pitkin hänen ruumistaan.

Kahrl hymyilee, puolittain häveten, puolittain uhmaten, selvittää kurkkuaan ja sanoo: »Hyvää päivää.»

»Hyvää päivää!» vastaa Raudupin emäntä. Hänestä tuntuu äkkiä kuin olisi hänelle tarttunut pala kurkkuun.

»Kenenkä meistä on alotettava keskustelu?» kysyy hän vihdoin. »Minun ehkä on kysyttävä mitä Raudup-äiti minusta tahtoo?»

Raudup-äiti! … Kuumana nousee veri emännän kasvoille. Tähän asti Kahrl ei vielä koskaan ole häntä nimittänyt Raudup-äidiksi, vaan emännäksi. Minkätähden hän teki sen nyt? Emäntä tointuu jälleen.

Kuta vähemmän sanoja tässä asiassa käyttää, sitä parempi. Ja hän vastaa:

»Mitäpä minä sinulta tahtoisin… Ehkä olet jo huomannut mitä sinusta tahdon… Minua säälittää, että sinua kiusataan täällä uunin puhdistajana. Tahtoisin mielelläni tehdä sinusta isännän.»

»Tuo on hyvin hyvä tarkoitus Raudup-äidillä», vastaa Kahrl ja luo
silmänsä alas katsellen nokisia käsiään. »Mutta en oikein tiedä.
Minulla taitaisi olla vaikeampi olo isäntänä kuin uunin puhdistajana.
Savupiippua puhdistamaan kykenen, mutta isännöimään en.»

»No, jos minä olen tehnyt sinusta isännän, pidän minä siitäkin huolen, että sinä ymmärrät isännöidä. Uskon, että tulet olemaan tyytyväinen siihen, että minä itse sinua opetan.»

Että heidän keskustelunsa saisi tällaisen luonteen, tiesi Kahrl jo edeltäkäsin, mutta kun hänen nyt tuli antaa päättävä vastaus, kainosteli hän kuitenkin ja epäröi.

»No, mitä tästä tuumit?» kysyy häneltä naimahaluinen leski ja hymyilee suloisesti.

Koska hän nyt välttämättä tahtoo sitovan vastauksen, niin tahdon sen hänelle antaa, ajattelee Kahrl ja sanoo: »Ellen ole väärin ymmärtänyt, tahtoo Raudup-äiti, että minä — — — että me menisimme naimisiin… Raudup-äiti, siitä ei tule mitään.»

»No, emmehän me sovi yhteen. Sinä, rikas emäntä, minä köyhä renki — — — ajattele, mitä maailma naimisestamme tulisi sanomaan.»

»Maailma! Mitä minä maailmasta välitän! Puhukoon se mitä haluaa, emmekö me saisi tehdä, mikä meitä haluttaa? Joka välittää ihmisten juoruista, hän ei pääse pitkälle.»

»Olkoon niinkin, mutta sittenkin — — —. Raudup-äiti… en voi tulla
Raudupin isännäksi», lausui Kahrl.

Mitä tuo mies puhuukaan? Laskeeko hän leikkiä vai onko hän vakavissaan? Ei, vakavissaan hän ei puhu, Raudupin emännälle johtuu mieleen, mitä holhooja oli sanonut, että olisi synti pitää Kahrlia niin tyhmänä, ja hän lähestyy Kahrlia, aikoen istuutua hänen viereensä.

»Enhän minä mitään verukkeita», sanoo renki ja siirtyy äkkiä hyvän matkan päähän. »Älä tule liian lähelle minua, mustaat pukusi.»

»No niin, miksi sitten epäröit, etkä sano suoraan, jotta tahdot tulla
Raudupin isännäksi?»

Raudupin emäntä vuoroin punastuu, vuoroin kalpenee, katsoo silmät suurina komeata miestä, joka on luonut silmänsä alas — — —. Kahrl ei siis hänestä todellakaan välitä — — — yksinkertainen renki hylkää rikkaan Raudupin emännän käden. Häpeä ja katumus vahaavat hänet äkkiä, vaivoin saa hän hillityksi äänensä vapisemasta sanoessaan:

»Mutta miks’et sitten minusta huoli? Joku syyhän sinulla täytyy olla, minkätähden et tahdo tulla Raudupin isännäksi?»

»Totta puhuen, löytyy todellakin yksi este, jonka tähden en voi sinua ottaa», vastaa Kahrl ja hymyilee. »Ellei sitä olisi — — —.»

»Mikä se este on?» kysyy Raudupin emäntä väliin. »Onko sinulla jo toinen morsian?»

Kahrl tuntee miten hän tämän kysymyksen johdosta punastuu — — — olipa hyvä, ettei hän ole itseään pessyt. Hän tekee kieltävän liikkeen kädellään.

»No, mikä muu sitten voisi olla esteenä? Voithan sen minulle sanoa,
Kahrl… totta tosiaan.»

Kahrl nousee. Mitä hän vastaisi tuolle tunkeilevalle naiselle, ettei häntä loukkaisi? Hämillään pistää hän nokisen kätensä taskuun. Siellä hänen sormensa sattuvat pieneen pyöreään kiveen, jonka pikku Matihs on hänelle leikillään antanut viime pyhänä ja jonka hän on unohtanut taskuunsa. Hänelle juolahti eräs tuuma mieleen.

»No, jos nyt niin mielelläsi tahdot syyn kuulla», sanoi hän ja kääntyy oveen päin, niin voinhan sen sinulle sanoa: »minä en voi olla isäpuolena.» Hän aikoo lähteä.

»Miten on mahdollista, että lapsi olisi sinun kieltoosi syynä?» huudahtaa hän. »Poikahan rakastaa sinua ja sinä häntä. Minkä tähden et voisi olla hänelle isänä? Älä nyt joutavia, tuo ei ole todellinen syy, en laske sinua kamarista, ennenkuin olet sanonut minulle todellisen syyn.»

Nyt hän tahtoo tietää salaisuuteni — — —. Mutta sitä hän ei saa — — —. Nyt sanon hänelle sellaisen syyn, joka varmasti riittää. Ja ääneen sanoo hän:

»Oikea syy on siinä, että talo, jonka isännäksi lupaat minut tehdä, ei ole sinun talosi vaan pikku Matihsin…»

Sanomatta sanaakaan jättää hän hevosensa tielle kiiruhtavalle rengille ja menee kamariinsa. Masentuneena istuutuu hän tuolille. Oi, mikä häpeä! Mies, jolle Jumala ei ole antanut muuta kuin vähän punaa poskille ja jokseenkin komean vartalon, hylkää rikkaan Raudupin emännän! Niin, rikas — — — vaikka talo kuuluukin lapselle, on hänen osansa siitä huolimatta vielä niin suuri, että häntä hyvällä syyllä voi kutsua paikkakunnan rikkaimmaksi naiseksi. Tämän mies kyllä tietää, ja sittenkin hän hylkää hänet. Mies himoitsee vielä suurempaa rikkautta — — — tyhmyri, mistä hän enemmän löytäisi kuin Raudupin emännällä on… Komea olet kyllä miekkonen, mutta tuskinpa vaan kartanoiden tyttäret sinusta huolisivat…!

Emännän katse harhailee huoneessa. Missä lapsi? Nukke yksin makaa uunin luona lattialla, pienokainen itse on poissa. Omituinen ajatus juolahtaa emännän mieleen: olisikohan pikku Matihsille tapahtunut onnettomuus, sillä aikaa kun hän oli poissa kotoa?

Hän menee toiseen huoneeseen ja hakee lasta vuoteesta. Siellä makaa lapsi huivilla peitettynä ja nukkuu. Pienet kasvot ovat käännetyt valoon päin ja emäntä huomaa miten kapeat ja kalpeat ne ovat. Mutta tällä kertaa tämä näky ei häntä liikuta, kuten se ennen on tehnyt, päinvastoin tämä näky lisää yhä enemmän katkeruutta hänen sydämessään. Hän kääntyy poispäin lapsestaan, ottaa silkkihuivin päästään ja asettaa sen kaappiin.

Kaapin ovi narahtaa ja pikku Matihs herää. Hän nousee istumaan sängyssä, hieroo silmiä kädellään ja sanoo:

Emäntä avaa laatikon, joka on kaapin alimmaisen hyllyn alla ja ottaa siitä sokerin palasen.

»Kas tässä», sanoi hän ja heittää paikaltaan sokerin palan lapsen syliin. Sitten hän sulkee kaapin ja menee toiseen kamariin muuttamaan pukua.

Seuraavana yönä kiusaavat rumat mielikuvat Raudupin emäntää. Lopulta ne muuttuvat omituiseksi uneksi. Raudupin emäntä seisoo kamarissaan, jonka lattialla on kuusenhavuja ja seinillä kuusenoksia. Keskellä kamaria on pieni valkea kirstu, kirstussa lepää kapeakasvoinen, kalpea lapsi — pikku Matihs. Mutta ikkunan ääressä — samalla paikalla kuin silloinkin, jolloin hän oli holhoojien kanssa emännän vieraana — istuu Kahrl, on niin kaunis, niin komean ja miehekkään näköinen ja hymyilee, viittaa emäntää kädellään —. Ilosta huudahtaen syöksyy hän Kahrlin syliin, syleilee komeata miestä ja suutelee punaisia huulia himokkaasti… Silloin alkaa lapsi arkussa valittaa ja itkeä, Kahrl pelästyy — työntää emännän luotaan. Hän kaatuu — kaatuu lapsen arkulle ja herää.

Onko lapsi nyt esteenä, ettei hän edes unissaan saa omistaa Kahrlia.
»Mitä tahdot?» »Juotavaa!» pyytää pienokainen kuivin suin.

Vielä myöhemminkin hän silloin tällöin valittelee unissaan. Mutta äiti ei sitä kuule, hän uneksii edelleen.

Neljä viikkoa on kulunut. Raudupin talossa ei näinä neljänä viikkona ole tapahtunut mitään erikoista, emännän suhde pikku Matihseen on vain muuttunut aivan toiseksi.

Ennen sattui, että hän joskus torui lastaan sangen ankarasti tai sanoi muuten pahasti, mutta nyt pikku Matihs ei enään kuule emännän suusta sellaista; ennen kielsi hän poikaa tekemästä sitä tai tätä, mutta nyt saa poika tehdä mitä itse haluaa. Hän saa leikkiä tulen kanssa aivan kuin kukkien kanssa: hän saa tuntikaudet istua kaivon reunalla ja heitellä puupaloja veteen, tahi leikkiä muuten vedellä; hän saa heikoilla jaloillaan kiipeillä kaikilla tikapuilla pihassa; saa ryömiä talon takana olevaan hiekkakuoppaan, joka jo kerran on vierinyt ja täyttynyt, kaivaa siellä nukelleen kodin —. Raudupin emäntä antaa tämän kaiken rauhassa tapahtua.

»Eihän sitä tuollaiselta lapsiraukalta voi kaikkea kieltää», tapasi hän sanoa, kun ihmiset huomauttivat, että hän antaa lapsen olla liian paljon omin valloin. »Onhan sääli kieltää ramparaukalta kaikki, mikä sitä edes vähän tässä elämässä huvittaa. Olen kyllin kauan kohdellut häntä tarpeettoman ankarasti, eläköön nyt hiukan oman mielensä mukaan. Minä en ole levoton hänestä, tuollaiset rammat ottaa Jumala erikoisesti hoivaansa.»

Ja todellakin. Näyttipä melkein siltä, että Jumala oli ottanut pikku Matihsin erikoiseen huomioonsa. Hän tekee kaikkea mikä hänen lapsenmieleensä kulloinkin juolahtaa, eikä hänelle sittenkään tapahdu pienintäkään onnettomuutta. Niin, tuntuupa melkein siltä kuin tämä riippumaton vapaus, jossa lapsi elää, edistäisi hänen terveyttään. Hänen poskensa sairaloinen kalpeus häviää, jopa niillä joskus väreilee hieno punakin.

Kun emäntä huomaa että lapsen voimat vahvenevat, ostaa hän eräänä päivänä hänelle juutalaiselta veitsen.

Täytyyhän pojalle kerran antaa veitsi käteen, muutenhan hänestä tulee täydellinen ompelija… kyllin vanha hän on siihen. Ja jos lapsi vaatii, että veitsi on teroitettava, antaa äiti teroittaa sen oikein teräväksi — — —

Täten on pikku Matihsillä yksi lelu lisää. Raudupin emäntä on hyvä äiti. Sitä ei voi kieltää. Ja kuitenkin käy äiti pojalle päivä päivältä vastenmielisemmäksi. Poika pelkää äitiään. Hän on ehkä huomannut jonkun niistä ilkeistä katseista, joilla äiti häntä väliin salaisesti katselee, ehkäpä ei. Hän ehkä vain vaistomaisesti tuntee, mitä kamalaa tekoa äiti tuumii ja mitkä luonnottomat ajatukset hänen aivoissaan kierii… ajatukset niin pimeät, kuin jos ne olisivat syntyneet itse helvetissä.

— — — Tämänkö ramman takia pitäisi minun kadottaa onneni? Näin puhelee Raudupin emäntä itsekseen. Enkö ole kyllin kauan istunut jo mieheni sairasvuoteen ääressä ja hoitanut häntä? Tuleeko minun koko elämäni olla sairaanhoitajana? Ei, sitä en tahdo. Minkätähden sen tekisin. Olenko minä pahempi kuin toiset naiset? Muut elävät lakkaamatta onnessa ja ilossa, enkä minä muka ennen vanhuuden päiviänikään saisi onnea ja iloa, en saisi rakastaa. Ensimmäistä miestäni en voinut rakastaa. Kahrlia rakastaisin… Oi, rakastan häntä sanomattomasti! Miten kaunis hän on! Miten kookas, miten voimakas, miten terve hän on. Miten hänen huulensa ovat punaiset, ja nämä huulet suutelisivat minua, ellei minulla olisi lasta — — —. Oi, mikä onnettomuus! Miksi ei tuo lapsi kuole? Hänhän on ristinä ja taakkana sekä itselleen että minulle. Miksei kuolema ota minulta tätä ristiä!… Minä ravistan sen vielä päältäni. En voi elää enää ilman Kahrlia… Ellei lapsi pian kuole voi vielä tapahtua onnettomuus … Tietysti, eihän se voi olla syntiä? Ei niinkään ramman maailmassa pitäisi saada elää. Kenelle siitä on hyötyä? Kenellä on siitä hyötyä jos pikku Matihs elää? Ei kenelläkään, ei ainoallakaan. Mutta jos hän kuolee, tekee hän minut onnelliseksi, ja sen vuoksi pitäisi hänen kuolla. Minä kuolisin myös mielelläni hänen tähtensä, jos tekisin hänet kuolemani kautta terveeksi ja onnelliseksi, mutta sitä en voi. Minun kuolemani ei häntä auta, mutta hänen kuolemansa minua kyllä…

Tällaiset ajatukset ovat saaneet Raudupin emännän ajatukset sekaisin ja ne tulevat yhä pakottavammiksi ja uhkaavammiksi. Kaiken päivää on hänellä vain mielessään kaunis Kahrl, yöllä uneksii hän yhä hänestä. Kirkossa ei hän kuule saarnaa, eikä hän rukoile Jumalaa, katselee vain Kahrlia. Vastustamaton mustasukkaisuus valtaa hänet, jos hän huomaa Kahrlen ystävällisessä keskustelussa jonkun nuoren tytön kanssa, eikä hän tiedä miten olla, kun Kahrl häntä tervehtää ja puhuttelee. Omatunto varoittaa häntä kyllä: »Sinä lähestyt kuilua, joka sinut nielaisee, ellet karkeita pahoja ajatuksiasi! Lapsesi on rampa, sitä enemmän sinun tulee sitä rakastaa. Niitä kipuja, jotka häntä vaivaavat, koeta sinä niitä äidillisellä rakkaudellasi lieventää… Ja oletko muuten varma, että viettäisit onnellista elämää Kahrlin kanssa? Eikö teko, jota tuumit, nostaisi Jumalan vihan teidän ylitsenne? Eikö siitä tulisi sydämeesi ikuinen painajainen? Heitä ne ajatukset, heitä luotasi nuo kamalat aikeet, jotka vievät sinut varmaan perikatoon.»

Raudupin emäntä ei kuuntele mitä hänen hyvä henkensä kuiskaa. Hänen päätöksensä vapautua vihatusta lapsesta, tulee yhä varmemmaksi. — Niin lähestyy onnettomuus päivä päivältä.

Kuuma elokuun päivä. Raudupin väki leikkaa ohraa talosta kaukana olevalla pellolla, emäntä on yksin kotona. Hän on valmistanut juustomaitoa ja pesee keittiön edessä maitoastioita. Emännän kasvot ovat hehkuvan kuumat, hän keskeyttää työnsä vähän väliä, pyyhkii otsaansa ja tuijottaa avaruuteen.

Miten hiljaista on ympärillä, kun hän keskeyttää työnsä. Yksinpä pääskysetkin näyttävät lentäneen väen mukana pellolle, sillä vain harvoin visertelee joku niistä tai kiitää vinhassa lennossa emännän ohi. Pikku Matihsiakaan ei näy, eikä kuulu lähistöllä. Emäntä jatkaa rauhassa työtään. Ellei leikkuuväki ole ottanut lasta mukaansa, leikkii se jossain lähistöllä.

Emäntä ottaa kantopuun, noutaakseen kaivosta vettä astiain huuhtomista varten. Kaivo ei ole kovinkaan kaukana asuinrakennuksesta, saunan vieressä. Puolitiessä, tallin luona, josta jo näkyy kaivolle, huomaa emäntä, että pikku Matihs askartelee kaivon kannella, joka ulettuu kaivon yli ja koettaa haravalla onkia jotain vedestä ylös. Se on luultavasti jotain raskasta. Miten hän yrittääkään! Hän sai sen jo kerran onnellisesti ylös. Se on pieni kivinen kanuunan kuula, jonka Kahrl kerran oli löytänyt kyntäessään ja jolla lapsi hyvin mielellään leikki. Hän tarttuu kiveen, tahtoen nostaa sen kannelle, mutta liukas kuula luiskahtaa hänen käsistään, poika kurkottaa tavoittaakseen sitä — vesi kaivossa räiskähtää, heikko pelästyksen huuto kuuluu ja häipyy.

Emäntä jää aivan kivettyneenä hetkeksi seisomaan. Pikku Matihs on hävinnyt kaivon kannelta. Kansi uiskentelee vedessä. Lapsi on pudonnut kaivoon.

»Joudu, kiiruhda lastasi pelastamaan!» huutaa emännälle hänen hyvä henkensä.

Ja hän juoksee — juoksee niin että kantopuunhaat heltiävät, saapuu kaivolle ja näkee miten pojan pää taas nousee pinnalle ja miten hänen kätensä kuoleman tuskassa tarttuvat kanteen.

»Äiti!» sopertaa lapsi tuskin kuuluvasti, sillä vesi tunkeutuu hänen suuhunsa ja vetää hänet alas. Hän tarttuu pienillä sormillaan kanteen, heikot jalat räpyttelevät ja koettavat etsiä tukea kaivon reunasta.

Tuleeko tuolla tiellä joku laaksosta päin, tahi tuolta metsän reunasta? Ei, ei kukaan… Kamala tuli syttyy emännän silmissä. Hän kiskoo kantopuun olaitaan alas, kohottaa sen ilmaan — ei, hän antaa sen jälleen vaipua, tapahtukoon Jumalan tahto.

Raudupin emäntä ajattelee Jumalaa ja samassa silmänräpäyksessä vaipuu pikku Matihs kaivoon. Pääskynen sukeltautuu esiin taivaan sinestä, räpyttelee siipiään aivan emännän pään päällä, kuuluu äänekäs kvirikviri ja lintu häviää.

Tuolla hän nyt makaa kaivon syvyydessä, ei enään elä eikä hengitä. Tuolla hän nyt makaa niinkuin olet hänen jo kauan sitten toivonut makaavan, kylmänä ja äänettömänä… Miksi et iloitse siitä emäntä, miksi et naura ja riemuitse — miksi olet noin kalpea? Sinä vapiset — voimakas nainen, joko sinut valtaa suloinen tunne siitä, että ihana Kahrl vihdoinkin tulee omaksesi? Älä nyt ajattele Kahrlea, vaan ajattele miten sinun on ihmisille ilmoitettava lapsesi kuolema… Juokse pellolle, hajota hiuksesi, että väkesi näkee sen jo kaukaa liehuvan, ja ovat valmiit vastaanottamaan järkyttävää uutista, kerro, että pikku Matihs on pudonnut kaivoon ja uponnut, sillä aikaa kuin sinä askartelit kotona, vääntele käsiäsi, vaikeroi ja itke, jos voit… Mutta joudu, joudu, onneton äiti, ellet tahdo, että joku toinen ehtisi ennen ja levittää uutisen vieläpä luultavasti toisella tavalla kuin sinä tahtoisit tehdä. Etkö näe tuolla saunan nurkalla jonkun liikkuvan? Niin, nyt näet hänet, älä pelästy, sehän on vaan Jankel Goldbaum, joka siellä hakee paria luunpalaa. Sokea ja mykkä juutalainen, jos sulkee hänen suunsa kulta-avaimella ja kaataa silmiin hopeaa… Hän lähestyy sinua hitaasti, näyttää sinulle keltaiset hampaansa ja kysyy minkä tähden olet antanut lapsen hukkua? — — — Raudupin emäntä, Raudupin emäntä, eikö sinulla ole kultaa ja hopeata kädessäsi? Ei ole, ainoastaan kantopuu. Tahdotko sen avulla tehdä hänet sokeaksi ja mykäksi, ehkä kuuroksikin? Kas niin, voimakas nainen, sinähän osaat käsitellä tätä kantopuuta, kulta ja hopea jäävät itsellesi ja Kahrlille. — — — Mitä, eikö vanha mies tyydy siihen? … Hän pakenee, hän huutaa? Älä anna hänen huutaa, emäntä, viisas nainen, vie hänet kamariisi ja avaa hänelle kaappisi… Noin paljon? Täytyykö sinun miesvainajasi rahoja hellittää noin paljon? Älä vääntele kasvojasi tuolla tavalla, kuta enemmän annat, sitä mykempi ja sokeampi hän tulee olemaan, eikä hän sinulle voi koskaan olla kyllin mykkä ja sokea. Kas noin — nyt hän taas lähtee ja sinä voit vapaammin hengittää, hän menee ystävänäsi, sydämesi ja rahapussisi ovat paljon keventyneet! … Ja nyt, juokse pellolle, hajota hiuksesi, että väkesi jo kaukaa näkee sen hulmuavan ja on valmistunut vastaanottamaan järkyttävää uutista, kerro että pikku Matihs on pudonnut kaivoon ja hukkunut, sillä aikaa kun sinä askartelit kotona, vääntele käsiäsi, vaikeroi ja itke — itke, jos voit niin tehdä…

Raudupin emännän kamarissa on kuusen hakoja lattialla ja kuusen oksia seinillä, keskellä seisoo pieni valkea kirstu ja kirstussa lapsi, kapeaposkinen, kalpeakasvoinen. Tähän saakka on emännän uni toteutunut. Mutta Kahrl ei istu ikkunan ääressä ja viittaa kädellään — Kahrl on lähtenyt kaupunkiin isäntänsä kanssa ja ostaa siellä lemmikilleen, jolle samalla hetkellä veisataan kuolinvirttä, pahvista tehdyn hevosen. Kotomatkalla vasta kuulee hän onnettomuudesta. Hän ei tahdo sitä uskoa ja kiiruhtaa Raudupiin, kuullakseen asian emännän omasta suusta. Kuultuaan kaiken, ei tämä, tavallisissa oloissa jokseenkin karski mies, voi pidättää kyyneleitään. Raudupin emäntä itkee myös. Hän on samalla niin äärettömän surkean ja masentuneen näköinen, ettei Kahrl voi hillitä itseään, vaan istuutuu hänen viereensä, tarttuu hänen käteensä ja lohduttaa häntä…

Kaksi kuukautta kuluu, heidän näkemättä toisiaan, kaksi kuukautta, jotka Raudupin emäntä on pyhittänyt pikku Matihsille ja suremiseen. Tällä ajalla on lohduttomasta äidistä vähitellen tullut elämänhaluinen leski, josta ei huomaa, millaisen raskaan, korvaamattoman surun hän vastikään on läpikäynyt. Eräänä päivänä, jolloin hän taas seisoo peilin ääressä, sitoen päähänsä harmaata silkkiliinaa, jossa on punaiset kukat, hän huomaa kaksi uutta ryppyä otsallaan. Hän vetää liinan syvemmälle kasvoilleen, pukeutuu ja ajaa Gailitiin.

Tällä kertaa Kahrl ei seiso katonharjalla, ja Raudupin emännän mennessä sisälle, tulee vanha köyryinen vaimo häntä vastaan. »Olisitpa voinut viivyttää hetken tulemistasi», ajatteli emäntä, sillä hän muistaa, että matka tai kyläily epäonnistuu, jos ensimmäinen vastaantulija on vaimoihminen.

Ja hänen matkansa on todellakin turha. Kahrl ei ole kotona. Kysymykseensä, missä hän on, vastaa Gailitin emäntä: »Hän lähti tänä aamuna käräjätalolle. Kirjurin kaivo on luhistunut ja se täytyy puhdistaa.»

»Vai niin», sanoi Raudupin emäntä purren huultaan, eikä puhu enään
Kahrlista. Hetken kuluttua lähtee hän sieltä.

Parin päivän kuluttua ovat sen kunnan jokavuotiset syysmarkkinat. Raudupin emäntä toivoo tapaavansa Kahrlin markkinoilla, saadakseen asiansa selväksi.

Markkinat ovat laajalla alueella ja Raudupin emäntä hakee Kahrlea turhaan pitkän aikaa. Lopulta hän hänet löytää.

Kahrl seisoo maantien toisella puolen, torin päässä, mäntymetsän reunassa, ja juttelee erään miehen kanssa. Kun emäntä lähestyy heitä, poistuu vieras mies ja Raudupin emännän toivo jäädä kahden Kahrlin kanssa on täyttynyt.

»Kylläpä olen saanut sinua hakea», sanoi hän, ojentaen Kahrlelle kätensä. »Näyttää siltä kuin olisit juuri vastikään saapunut.»

»Eipä» vastaa Kahrl, »en suinkaan vastikään. Voisinko minä olla näin humalassa, jos vasta äsken olisin tullut? …»

Hän nauraa äänekkäästi, hän on todellakin maistanut. Hänen punakat poskensa ovat vielä helakammat kuin tavallisesti, hänen iloiset silmänsä säkenöivät elämän halua, hänen liikkeensä ovat niin vapaat, niin varmat, niin pehmeät, ettei Raudupin emäntä enään voi irroittaa katsettaan hänestä ja hänestä tuntuu, ettei Kahrl vielä koskaan ole ollut niin ihana kuin tällä hetkellä.

»Humalassa?» sanoi hän ja löi Kahrlea kevyesti kädelle. »Sinä leikinlaskija.»

»Tietysti. Olenhan ollut jo aamusta varhain täällä, olin tuonut lehmän markkinoille, myin sen, join margritschia… Olen nähnyt sinutkin ainakin kymmenen kertaa.»

Kahrl ei lausunut loppuun, mitä hän oli luullut, vaan poistaa muutaman kuivan heinänkorren hihaltaan välinpitämättömän näköisenä.

»Päättynyt? … Kahrl, älä puhu noin!» huudahtaa Raudupin emäntä, joka ei enään jaksa hillitä itseään. »Jospa tietäisit, kuinka minä sinua rakastan. En voi sitä oikein sanoakaan!… Rakas Kahrl, tule Raudupiin, tule Raudupin isännäksi! Sano mikä sinulla on hätänä, kun olet tullut Raudupiin? Tulet olemaan rikas ja kunnioitettu, elät kuin herra! Jumaliste, tulen pitämään ja palvelemaan sinua herranani, enkä miehenäni, tulen pitämään sinua — en tiedä miten — minä tulen…» Emäntä vaikenee, hän ei löydä sanoja. Hänen povensa nousee ja laskee suuren kiihtymyksen tähden, hänen olisi ollut helppo kuolla Kahrlin tähden — — —.

»Nyt et saa vastustaa enään», jatkaa hän hetken kuluttua liehakoiden, »nyt et voi mainita enään mitään estettä, joka olisi avioliittomme tiellä, nyt sinun täytyy, niin nyt täytyy sinun tulla isännäksi Raudupiin.» »Todellako?» kysyy Kahrl leikillisen ivallisesti ja katsoo lakkaamatta tielle odottaen, että joku tulisi kuulemaan heidän keskusteluansa. »Kukapa tietää, vaikka voisinkin sinulle mainita jonkun esteen. Ehkäpä voinkin?»

»Älä nyt joutavia, älä nyt enään vastusta… Silloin kun olin luonasi, mainitsit yhden ainoan esteen, ja tämä este on nyt poissa.»

»On poissa? Mistä esteestä sinä sitten puhut?» kysyi Kahrl, joka jo melkein oli unohtanut, millä hän silloin oli perustellut vastustamisensa.

»Pikku Matihs? Mitä, Raudup-äiti, ethän toki ajattele että minä tuon lapsiraukan takia kieltäydyin tulemasta Raudupin isännäksi?»

»Niin, nyt muistan, että sanoin niin. Mutta minä sanoin sen vain sillä, kun sinä minua niin ankarasti vaadit ilmaisemaan syytä kieltooni. Oikeata syytä en voinut enkä tahtonut sinulle sanoa, mutta pikku Matihs ei suinkaan ollut minään esteenä, pikku Matihs, joka oli minulle yhtä rakas kuin pieni veli.»

»Pikku Matihs ei ollut esteenä», toistaa Raudupin emäntä soinnuttomalla äänellä. »Hän ei ollut esteenä, mikä oli, mikä on siis oikea syy kieltoosi?»

»Nyt kai voin sen sinulle sanoa», jatkoi Kahrl. »En voi naida sinua sen tähden, että minulla jo on morsian. Marija Kahrklen nai minut taloonsa. Me olemme jo viime kesästä saakka kihloissa. Mutta tähän asti piti asian pysyä salassa, koska vanhus ei minusta huolinut, mutta sen jälkeen kun perin kummisedältäni ne sata ruplaa, on hän muuttunut toisenlaiseksi minua kohtaan, ja viime sunnuntaina antoi hän myöntymyksensä. Ja sen tähden voin nyt vapaasti puhua onnestani. Martin päiviksi voit hankkia minulle nuo sata ruplaa, Martin päivänä ovat häämme.»

»Jää, älä mene!» huutaa emäntä tukahutetulla äänellä, tarttuu lujasti Kahrlia käteen, eikä päästä häntä. »Kahrl onko se täyttä totta: — sinä hylkäät minut, otat toisen… Marija Kahrklenin… Kahrl, silloin täytyy minun kuolla.»

»Älä ole hullu, Raudup-äiti, päästä minut», sanoi komea mies äkäisenä ja koettaa irroittaa kätensä emännän kädestä. »Katso, ihmiset tuolla alkavat meitä tarkastaa.»

»Katsokoot, jos se heitä haluttaa, mitä se minua liikuttaa», sanoo Raudupin emäntä hillittömänä. »Katsokoot vain meitä, minä en päästä sinua vapaaksi, ennenkuin olet minulle luvannut…»

»Hullu nainen», keskeyttää hänet Kahrl vihaisena ja kiskoo hänet pari askelta mukanaan. »Mitä tahdot minusta? Mene pois piru, en voi myydä itseäni sinulle! Mutta jos tahdot niin tule mukaan, minä ostan sinulle puoli tusinaa toisia minun tilalleni.»

Silmänräpäyksen ajan seisoo Raudupin emäntä Kahrlin edessä ikäänkuin kovan iskun huumaamana — suu auki, himmein, tuijottavin silmin. Mutta silmänräpäyksen ainoastaan. Sitten hän tointuu jälleen. Hän puristaa Kahrlin käden kuin ruuviin ja vetää hänet metsään sellaisella voimalla, että mies turhaan taistelee vastaan.

»Mitä sinä sanoitkaan?» sähisee hän ja silmänsä säkenöivät aivan vihreinä, »mitä sinä minulle sanoit? Onko sinulla oikeutta puhua minulle tuolla tavalla? Tiedätkö, että voisin tappaa sinut kuin koiran — sinä ilkiö… Miksi sinä petit minua? Miksi et sanonut minulle heti, että sinulla on toinen morsian? Miksi puhuit pojasta, kun sinun olisi pitänyt puhua Marijastasi? Kahrklen, hän on siis tuo valittu, jonka edestä minun on väistyttävä — tuo kerjäläinen, joka ei omista edes kymmenettä osaa siitä, mitä minä omakseni kutsun. Ja sittenkin tahdot ottaa hänet, ja sittenkin hän on sinulle rakkaampi kuin minä! … Millä taikaruualla hän sinua on ruokkinut, minkä noitajuoman sinulle juottanut… Mitä hän on edestäsi tehnyt? Ei hän ole sinulle edes oljenkortta maasta nostanut, ja sittenkin hän on sinulle rakkaampi kuin minä, kuin minä — — — joka olen — — — tiedätkö mitä minä olen tähtesi tehnyt?»

Tätä sanoessaan ravistaa emäntä mielipuolen tavoin kauhistuneen miehen kättä.

»Tiedätkö, mitä olen tähtesi tehnyt? … Sinä uskot, että poika kuoli, Jumalan hänelle määräämän kuoleman? … Niin, kalpene vain — — kalpene vahan valkeaksi, pikku Matihs ei kuollut luonnollista kuolemaa. Sinun tähtesi annoin hänen hukkua kaivoon. Minä olisin voinut pelastaa hänet, mutta sinä olit minulle rakkaampi kuin lapseni, ja sentähden annoin hänen hukkua. Voi, voi! Ja nyt sinä siitä huolimatta otat toisen! Ota Marijasi, ota hänet! Mutta tämän sanon sinulle: kielesi kuivukoon kirotun valheesi tähden ja lapsen henki kiusatkoon sinua yötä päivää ja tuottakoon teille molemmille onnettomuutta, aina hautaan asti.»

Viimeisiä sanoja lausuessa, päästi emäntä Kahrlen käden irti, iski nyrkkinsä hänen rintaansa, niin että mies horjahti, ja katosi sitten metsään.

Kuin huumaantuneena katsoo mies hetkisen poistuvan jälkeen ja kääntyy sitten maantielle. Tiellä kulkee ihmisvirta edes takaisin. Hevosmarkkinaväkeä tulee ja menee, iloiset parit käyskentelevät ilakoiden ja leikkiä laskien. Itse markkinapaikalla tunkeilevat sekä suuret että pienet myymäkojujen luona, raha helisee, ostajat ja myyjät nauravat, lapset piipittävät pieniä savesta tehtyjä ankkoja, siellä täällä joku pari riitelee. Ravintolassa kilisevät lasit ja pullot, nuoret miehet kostuttavat kurkkuaan vaahtoavalla oluella ja vanhat isät tekevät samoin. Kärryissä istuvat nuoret tytöt, syövät piparkakkuja ja rinkilöitä juoruten poissaolevista. Vaimojen ja vanhojen äitien kielet liikkuvat yhtä nopeaan kuin nuortenkin. Kaikki käy aivan samalla tavalla kuin edellisenä, sitä edellisenä ja sitäkin edellisenä vuonna tässä samassa paikassa…

Silloin vanhat vaimot äkkiä vaikenevat ja kuuntelevat. Mikä ilkeä humu tuolla syntyy? … Ja nuoret tytöt pistävät puoliksi haukatut piparikakut ja rinkilät taskuunsa, nousevat seisomaan kärryissään ja katselevat ympärilleen: mitä ihmiset tuonne tielle kokoontuvat? Vanhat isännät ja nuoret miehet jättävät ravintolan, viiden minuutin perästä kulkeutuu koko markkinaväki maantielle uteliaisuudestaan.

»Mitä on tapahtunut?» kysyy toinen toiseltaan ja ihmisjoukon keskeltä kuuluu vastaus:

Niin Raudupin emäntä. Suuren ihmisjoukon keskellä makaa hän liikkumattomana maantiellä. Hänen musertunut päänsä lepää markkinavahdin sylissä, ja tämä valelee sitä vedellä. Kukaan ei voi sanoa, miten onnettomuus tapahtui? Toiset kertovat, että syy oli hänessä itsessään; toiset taas, että syy oli ajajan… Oli muodostunut sankka tomupilvi, kun mies oli ajanut kaksivaljakollansa kuormaa markkinoilta pois, Raudupin emäntä oli juuri sillä hetkellä juossut maantien yli — ja kun pöly oli hälventynyt, oli emäntä maannut maantiellä murskaantunein päin…

Korkeasta tapulista kuuluu kuolinkellot, hautausvirsi kirkkomaalta, avonaisessa haudassa komea musta kirstu, kaunis kukkaseppele kirstulla ja haudan ja kirstun ympärillä joukko hymyileviä perijöitä…

Mutta Martin päivänä viettävät Kahrl ja Marija häitään. Häät ovat komeat, paljon vieraita saapuvilla, morsian on herttainen ja kaunis. Mutta sittenkään ei Kahrl voi päästä oikealle häätuulelle, sillä hänen sydäntään painaa vuoren tavoin Raudupin emännän kirous. Hän ei tunne itseään syylliseksi, mutta hän ei kuitenkaan voi olla yhtä iloinen kuin toiset. Onnettoman lapsen siniset silmät eivät tahdo poistua mielestä.

»Ollaanko surumielisiä?» kysyy kaunis morsian, ja kiertää kätensä hänen kaulalleen. »Koettakaamme huvittaa itseämme tanssilla.»

Arkioloissa nuori aviomies oppii tuntemaan vaimonsa hyvät ja heikot puolet, nuori aviovaimo taas miehensä hyvät ja huonot ominaisuudet. He eivät ole pettyneet. He ovat toisiinsa ja kohtaloonsa tyytyväisiä. Maallista tavaraa heillä on kylliksi… Ja kuitenkaan Kahrl ei voi jättää huokailemistaan eikä hän ole niin onnellinen kuin pitäisi.

»Mikä sinun on?» kysyy nuori aviovaimo yhä useammin, luullen että Kahrl ei ole onnellinen hänen kanssaan ja itkee.

Nuori vaimo on kovin järkytetty, tumman varjon lailla laskeutuu Raudupin emännän kirous hänen aurinkoiseen mieleensä. Tuottaako lapsen henki hänelle todellakin onnettomuutta? Ehkäpä noina vaikeina hetkinä, jotka pian lähestyvät. Hänen sydämensä pelkää, ja lapsen siniset silmät, joita hän ei ole koskaan nähnyt, kiusaavat myöskin häntä.

Mutta kaikki käy onnellisesti. Ja Kahrlin pitäessä pientä punakkaa poikaansa käsivarsillaan, katselee se häntä suurilla sinisillä silmillä, joista isälle avautuu kokonainen taivas onnea ja sovintoa. Vapisevin käsin laskee hän tuon nuoren ihmistaimen kehtoon ja kumartuu nuoren vaimonsa puoleen…

»Iloitse vaimoni, kirous on poistettu meistä, hän ei meitä vihaa, koska on tullut takaisin meidän luoksemme.

UKONILMA.

Kaiken sen, minkä Luther mainitsee neljännessä rukouksessa kuuluvan jokapäiväiseen leipään ja tarpeeseen — kaiken sen omisti Roplainin isäntä, mutta muutapa ei. Hän ei ollut rikas, joksi ihmiset häntä kutsuivat, ei myöskään saita, kuten he häntä nimittivät. Mutta huonosta ajasta huolimatta oli hän, viisaasti lisäämällä tulojaan ja välttäen kaikkia turhia menoja, säästynyt tekemästä velkoja. Ja tämän johdosta sai hän sekä rikkaan että saidan maineen. Se, että häntä nimitettiin rikkaaksi, oli hänelle mieleen, eikä hän väittänyt vastaan, vaikka sellaista hänen kuultensa mainittiin, mutta se että häntä sanottiin saidaksi, se häntä monta kertaa suututti, ja hänen teki usein mieli näyttää miten väärässä ihmiset olivat siinä luulossa. Vakavana miehenä malttoi hän kuitenkin aina mielensä, eikä ryhtynyt mihinkään, saadakseen ihmiset uskomaan toisin. »Puhukoot vain», sanoi hän itsekseen, »kunhan vain tiedän sydämeni vapaaksi näistä vioista; parempi on kuulla soimauksia rikkaudesta ja saituudesta kuin tuhlauksesta ja veloista». Velka. Niin se on ruma sana, sana, jota Roplain ei voinut kärsiä. Velka, se oli sellaisen vieraan nimi, jota hän on koettanut pitkät vuodet ajaa talostaan ulos tuskalla ja vaivalla.

Sillä hän ei ole aina ollut tuo »rikas» Roplain. Oli aika, jolloin tuskin kukaan tiesi sellaisesta miehestä mitään kuin Andrew Osch — kukapa muuten rengeistä mitään välittäisi? — onko sellainen olemassa vai ei. Vasta silloin, kun hän nai Roplainin isännän tyttären, tahi oikeammin kun hän appensa kuoltua, otti huostaansa ylt’yleensä velkautuneen Roplainin talon, mitättömän vuokratalon — vasta silloin ruvettiin häntä enemmän tarkkaamaan.

Ihmiset vaivasivat silloin päätään ja ihmettelivät, minkä takia Osch sälytti harteilleen koko suuren velkataakan. »Tyhmyydestä», tuumivat toiset. »Kun hänkin kerran tahtoo olla isäntänä», tuumivat taas toiset. Mutta siitä olivat kaikki yksimielisiä, ettei hän vuotta kauempaa tulisi Roplainin talossa toimeen. Mutta hän pysyi siellä kauemmin. Kului yksi, jopa kaksikin vuotta, ja Oschin omaisuus ei joutunut vasaran alle. Kului vielä muutama vuosi ja katso — sen sijaan että olisi vajonnut, rupesi Roplainin isäntä nousemaan. Viiden lehmän sijaan seisoi nyt seitsemän navetassa, kolme hevosta hän omisti, ja kartanoon maksettava vuokravelka oli sulanut puoleen entisestä. Sitäpaitsi maksoi hän palvelijoilleen palkan täsmällisyydellä, joka oli ollut aivan vierasta hänen apelleen ja joka sopi esimerkiksi vaikka kylän rikkaimmalle isännälle. Tästä johtui ettei Oschin tarvinnut koskaan olla ilman piikaa tai renkiä, kuten hänen edeltäjänsä usein joutuivat olemaan, vaan hän saattoi vieläpä valita parhaimmat joukosta.

Näin tapahtui, että Roplainin talo tuli yhä enemmän tunnetuksi ja että Oschia kutsuttiin varakkaaksi, ennenkuin olikaan maksanut kaikki velkansa, ja kun hänellä ei ollut enään velkaa kutsuttiin häntä rikkaaksi. Ja koska tavallisesti se joka on rikas, on myös onnellinen, niin ei ole kummeksuttavaa, jos Roplainiakin pidettiin onnellisena ja — kadehdittiin. Ja todellakin, Osch ei tuntenut itseään ollenkaan onnettomaksi kaiken kestetyn vaikean ajan jälkeen, mutta ei hän silti vieläkään saanut nauttia elämän himmentämätöntä iloa, jotain oli vielä, joka valmisti hänelle ikäviä hetkiä, syviä huokauksia, ja tämä hänen huolensa ja murheensa syy oli Andrew, hänen ainoa poikansa. Hänellä oli kyllä isän etunimi ja piirteet, mutta isän luonnetta hänellä ei ollut. Kenessä lienee syy, että hänestä oli tullut kevytmielinen ja irstas — liekö isässä joka taistellen köyhyyttä vastaan ja koettaen maksaa velkaansa, liian vähän huolehti poikansa kasvatuksesta, tahi äidissä, joka oli liiaksi hemmoitellut ainoata poikaansa, ja liian vähän kurittanut, vaiko Andrewissa itsessään, joka ei ottanut kuuleviin korviinsa isän opetuksia ja äidin ystävällisiä neuvoja — kuka sen tietää! Oliko ehkä syy isässä, mutta hän ainakin eniten suri tehtyään tämän surullisen huomion. Vähemmän tahi tuskin ollenkaan äiti suri tätä seikkaa, äiti, joka, kuten ainoan lapsen äidit tavallisesti, uskoi Andrewinsa syyttömyyteen ja joka ei antanut Andrewin monien vikojenkaan sitä itselleen vakuuttaa, vaan löysi aina helposti jokaiselle vialle anteeksiannon. Ja sanoaksemme totuuden, niin ei Andrew taas ollut niin huono, ettei hänessä olisi löytänyt monta hyvääkin ominaisuutta, yksi näistä oli hänen ahkeruutensa. Koulussa ei hän millään erikoisella innolla pyrkinyt eteenpäin, mutta kotona sitävastoin hän teki työtä, niin että oli ilo häntä katsella. Kuudentoista vuotiaana kykeni hän täysin täyttämään yhden miehen paikan ja käsitteli auraa, viikatetta ja puimakonetta kuin leikkikalua vain. Yhdeksäntoista vuotiaana ei Andrew ollut sen parempi tai huonompi kuin muutkaan hänen laisensa, jotka, tuntematta muita päämääriä ja koettamatta pyrkiä parempaan, elävät miten itse haluavat. Jos hänelle suinkin sattui tilaisuutta, joi hän itsensä humalaan. Hän piti paljon kapakka- ja sen tapaisista iloista, kävi joka ilta »seurassa», pelasi korttia, nimittäin rahapeliä, jos hänellä sattui olemaan rahaa, ja antoi rakkauden liekin mielellään salassa leimahtaa sydämessään jotakuta tyttöä kohtaan. Pitkään aikaan ei isä huomannut poikansa huonoja taipumuksia, sillä poika osasi hyvin salata isältään kaiken sen, minkä vaisto sanoi olevan isälle vastenmielistä. Ja kuten usein tapahtuu, että vieraat avaavat meidän silmämme omien asioittemme suhteen, niin tapahtui nytkin Roplainille.

Palattuaan pitemmältä matkalta, poikkesi hän väsyneenä pitäjän krouviin, levähtämään. Ilta jo hämärsi. Hetken istuttuaan tuvassa, aikoi hän nousta ja lähteä, kun kaksi nuorta miestä astui sisään, pyytäen pari pulloa olutta, ja tuntematta häntä, tahi ehkeivät häntä huomanneetkaan, istuutuivat Oschin lähelle ja alkoivat jutella.

»Mutta sanohan minulle Paul», sanoi toinen, senjälkeen kun olivat hetken puhuneet jonnin joutavia, ja alensi äänensä kuiskeeksi, »miten on Dsenin laita? Sinähän asut hänen naapurissaan ja olet varmaan kuullut, joko hän on terve? Luultavasti ei hän vielä ole?» »Miten lie», nauroi puhuteltu hiljaa, »sellainen reikä ei sentään niin helposti parane, kun se päällepäätteeksi sattuu olemaan räätälin päässä.»

»No, kenen päässä tahansa ei tuollainen reikä niinkään helposti parane», sanoi edellinen, »se oli todellakin hyvin lyöty! Mutta kyllä se olikin tarpeen. Dsen rupesi olemaan liian röyhkeä. Ja kuka käski hänen koko illan liehakoida Marja Leepkahjia, hänhän tietää vallan hyvin, että tyttö on nuoren Oschin mielitietty.»

»Niin sanoppa muuta», vastasi toinen, »se oli häneltä suuri tyhmyys, niinkuin tytöistä olisi muka puute. Mutta onhan se toki onni, ettei kukaan muu, meitä molempia lukuunottamatta, tiedä kuka on syypää, muuten kävisi Andrewin huonosti. Uskon varmasti, että jos hänen isänsä saisi sen tietää, niin hän iskisi kaksi samanlaista reikää pojan päähän. Minä tunnen hänet hyvin, olin hänellä vuoden renkinä.»

»Niin», sanoi edellinen, »ota siitä selko! Koko maailma pitää vanhusta viisaana, ankarana ja niin säästäväisenä, että hän kääntää kopeekankin kolmasti kädessään, ennenkuin antaa sen pois — ja poika elää leveästi, kuin mikäkin! Miten se on mahdollista, Paul?»

»Mitenkäkö mahdollista, Mahrz?» toisti hän: »no on sekin kysymys! Isä ei tietystikään tiedä mitään. Sinulla ei ole vanhuksia, etkä sentähden tiedä, miten heitä voi kaikenlaisilla tyhmyyksillä petkuttaa. Etenkin äitejä! Jumaliste, en voi omaanikaan moittia, mutta Andrewin äiti on kullan veroinen! Yhdessä pojan kanssa peittävät he isältä kaiken: no ymmärrätkö nyt?»

»Vaikka vain», sanoi hän, »mutta niin paljon rahaa kuin näkee Andrewin tuhlaavan, niin paljoa hänen isänsä ei koskaan anna hänelle.»

»Mutta jopa sinä olet yksinkertainen», huudahti Paul. »Eikö Andrew sitten ansaitse mitään? Ja onhan tuollaisen isän pojalla luottoa missä vain! Äiti antaa minkä voi ja kun ei se riitä — no niin, minkä sille voi — — —». Ja kumartuen Mahrzin puoleen, jatkoi hän aivan hiljaa: »Hänen ystävänään tunnen asianlaidan aivan tarkalleen ja tiedän, ettet kerro tätä edelleen; tällekin kapakan isännälle Andrew on velkaa kaksikymmentäkolme…»

Hän ei lopettanut lausettaan, vaan hieroi kiivaasti oikean käden peukaloa nimettömään ja hymyili.

Kun isäntä ja emäntä seuraavana päivänä olivat kahden kesken, kertoi hän vaimolleen, mitä oli kuullut eilen krouvissa.

»Uskotko sinä sitten kaikkea sitä, mitä ihmiset puhuvat?» sanoi hän, »onko se mahdollista, että meidän Andrewimme voisi tehdä sellaista? Oi, Jumalani, millaisia pahoja ihmisiä ja kieliä! Mitä pahaa poikamme onkaan heille tehnyt, kun he näin hänestä juttelevat?»

»Kysykäämme Andrewilta itseltään tätä asiaa», puhui Roplainin isäntä, avasi ikkunan ja huusi poikaansa, joka pilkkoi pihalla puita.

Hän tuli sisään, kaunis, voimakasrakenteinen nuorukainen, josta jokainen isä ja äiti voi ylpeillä.

Andrew katsoi ensin isäänsä ja sitten äitiinsä, joka pyyhki silmiään esiliinannurkalla, ja vastasi epävarmalla äänellä:

»Lyönyt päähän? Siitä en tiedä mitään.» Roplainilla nousi veri poskiin.

»Vai et tiedä siitä mitään? No, sitten minä tiedän enemmän kuin sinä; itse sinä olet tehnyt tuon urotyön», sanoi hän.

»Joka on sinulle sellaista puhunut, hän on valehdellut», vastasi poika rohkeasti, »sanon sinulle vielä kerran, etten ole lyönyt Dseniä.»

»Sinä valehtelija!» huudahti isä, »etkö häpeä valehdella minulle vasten kasvojani, pitääkö minun ehkä hakea todistajia?»

»Jos puhut todistajista, niin ovat he vääriä», vastasi Andrew muistaen ystäviensä koeteltua vaiteliaisuutta.

»Häpeämätön lapsi!» huusi isä vihasta vavisten ja löi Andrewia poskelle, »onko Paul Puhlit ehken väärä todistaja, sano?»

»Andrew, Andrew, älä kiellä enään, jos olet syypää», pyysi nyt äiti, asettuen isän ja pojan väliin, välttääkseen uudistuvia lyöntejä. »Älä suututa isää vielä enemmän. Vastaa äidillesi, joka sinulta kysyy: oletko lyönyt Dseniä?»

»Minkä rakastetun kanssa olet tuona iltana eniten tanssinut?» kyseli isä edelleen, korostaen erittäin sanaa rakastettu.

»Kuulitko, Marija», sanoi hän vaimolleen, »kuulitko ketkä ovat kunniallisen poikasi tanssitovereita? Kaksi lasta tällä rakastetulla jo on, tahdotko sinä tulla kolmannen isäksi?»

»Kun on niin hienoja naisia seurassaan, niin ei varmaankaan tulla toimeen niillä vähäisillä rahoilla, joita olet minulta saanut tähän saakka — miten on menojesi laita — ja velkojesi?»

»Johan sinä sen tiedät, mitä varten enään kysyt?» vastasi poika hiljaisesti.

»Tahdonpahan kuulla sen omasta suustasi, ehkä minulla tässäkin asiassa on annettu vääriä tietoja.»

Hetkisen seisoi Andrew mykkänä, kasvot kuumana kuin tulessa, katse arkana hapuillen lattiaa. Sitten hän, nostamatta katsettaan, astui äkkiä isänsä luo ja tarttui tämän käteen.

»Isä, rakas isä, anna minulle anteeksi vielä tämän kerran», pyysi hän itkunsekaisella äänellä, »en itsekään tiedä, miten tuo kaikki tapahtui. Minun kirottu kevytmielisyyteni on minut saattanut näin pitkälle — mutta minä lupaan sinulle — toisella kertaa — tulevaisuudessa — ei koskaan enään velkoja — tulevaisuudessa tahdon olla kunnollinen.»

Kyyneleet vuotivat hänen silmistään, hän heittäytyi vuoteelle ja nyyhkytti.

»Anna hänelle toki anteeksi», pyysi emäntä. Mutta tätä äidin pyyntöä ei olisi tarvittu. Katumuksen kyynel on paras vesi, jolla saa vihan liekin sammumaan. Oschin viha sammui myöskin pian, nähdessään pojan syvän masennuksen. Hän tuli vuoteen luo, pani kätensä Andrewin olalle ja sanoi:

»Hyvä on, uskon sinua, poikani! Mutta ole mies ja pidä sanasi. Tällaisissa tilaisuuksissa annetut lupaukset unohtaa helposti — toivon, että se ei tule tapahtumaan sinuun nähden. Ja muista sekin, ettemme ole niin rikkaita, kuin ihmiset sanovat, ja järjestä menosi tulevaisuudessa todellisen, eikä luulotellun varallisuutemme mukaan.»

Nämä sanat olivat tässä asiassa ensimmäiset ja viimeiset. Kapakkavelka maksettiin ilman toruja ja isä ja poika olivat taas parhaimmassa sovussa keskenään. Andrew, liikutettuna isän lempeydestä oli aivan muuttunut. Hän ei käynyt seurassa enään, ei jäänyt sunnuntaisin »ystäviensä kanssa juttelemaan» jumalanpalveluksen jälkeen, eikä käynyt naapurissa »lehtiä lukemassa», vaan oli todellakin muuttunut. Tällä tavalla kului yli puoli vuotta. Roplainin sydän keventyi päivä päivältä, silmä säteili ilosta, kun hän katseli poikansa komeata, terveyttä uhkuvaa vartaloa, katseli poikaansa, joka nyt lupasi tulla isänsä kaltaiseksi kaikessa. Äiti iloitsi myöskin, ei niinkään paljon Andrewin parannuksen johdosta, vaan siitä yhteisymmärryksestä, joka nyt vallitsi isän ja pojan välillä.

Pari renkiä järjesti syksyllä suuremmoisen seuran. Kerrottiin, että Hirschenhofista kaksi siirtolaista, jotka kuuluivat musikaaliseen Märzin perheeseen, soittaisivat klarinettia ja lisäksi tulisi iltaa juhlallistuttamaan kaksi latvialaista, joista toinen soittaisi viulua ja toinen bassoa. Jo viikkokausia ennen jaettiin kutsut. Andrew kutsuttiin myös. Ja miksikä ei hänkin lähtisi taas pitkästä aikaa liikuttelemaan jalkojaan varsinkin noin hyvän tanssimusiikin mukaan! Hän jutteli äidilleen, että tämä puhuisi isälle hänen seuramatkastaan. Hän arasteli puhua siitä itse.

»Ei minulla mitään sitä vastaan ole, voit mennä sinne», sanoi isä Andrewille. «Missäpä nuori mies muuallakaan kuin seurassa voi hakea hetken huvitusta. Meidän unisessa ympäristössähän ei ole mitään yhdistystä — paitsi palovakuutusyhdistystä — eikä edes lainakirjastoa, jossa voisi vapaa-aikansa hyödyllisesti ja miellyttävällä tavalla viettää! — Mutta älä jää aamuun saakka, vaan tule kotiin jo ennen puolta yötä — minä odottelen sinua», lisäsi hän päättävästi.

Hänen vanhat ystävänsä ottivat hänet seurassa peittämättömällä ilolla vastaan. Paul Puhlit, joka jo aikoja sitten oli ystävälleen selvittänyt, miten isä oli tullut salaisuuden perille, esitti hänelle heti puolisen tusinaa vieraita rakastettuja, ja räätäli Dsen — käsityöläiset ovat seuran innokkaimpia kannattajia, joten niitä ei puuttunut yhdestäkään tilaisuudesta — solmi hänen kanssaan kaikkien sääntöjen mukaan rauhan. Soitto oli hyvää, nimittäin kovaäänistä ja hyvätahtista, muita ominaisuuksiahan hyvä maalaissoitto ei kaipaakaan, ja ilo oli siis ylimmillään. Puoliyön aikaan se oli saavuttanut huippunsa. Andrewilla ei ollut ollenkaan halua lähteä kotiin. Vilvoitellessaan ulkona tanssista kuumentunutta otsaansa, tuumi hän mitä olisi tehtävä. Rikkoa isälle antamansa lupaus? Ei, sitä hän ei saanut tehdä. Mutta keskellä tätä riemua ja iloista soittoa, tuntui isän käsky hänestä kylmältä ja hyödyttömältä. Miksi hän ei saanut jäädä kunnes seura loppuisi? … Silloin lähestyi Paul häntä.»

»Mutta pakana, missä elät, missä piileskelet?» huusi hän. »Nyt juuri alkaa franseesi ja sinun on oltava vastaparinani. Tule — tytönkin olen sinulle hankkinut, tämän iltaisen helmen, kauniin Mada Ssehtmalin.»

»Ohoo, mitä tämä merkitsee?» kysyi Paul hämmästyen. »Ethän vain liene sairas, mitä?»

»Älä puhu joutavia», intti Paul suuttuneena, »mies kuin jättiläinen ja puhuu väsymyksestä. Naurettavaa. Sano mieluummin totuus, että isäukko odottaa sinua kotona vitsa kädessä. Eikö ole niin?»

Ellei olisi ollut jo niin pimeä, olisi Paul huomannut, miten hänen ystävänsä punastui korviaan myöten, nyt kuuli hän vain miten Andrew naurahti lyhyesti ja vastasi:

»Isäukko vitsa kädessä! Miten minun on käsitettävä tämä? Mitä sillä tarkoitat?» Ja tarttuen Paulin käteen, kääntyi hän takaisin tanssitupaan päin, tanssiakseen franseesin kauniin Madan kanssa.

Päivä häämöitti jo, kun Andrew palasi kotiin. Hän oli saattanut kaunista Madaa hyvän matkaa ja saanut ritaripalveluksestaan palkaksi kolme tai neljä suudelmaa, jotka tekivät hänet ylen iloiseksi. Kuta lähemmäksi hän sitten tuli Roplainin aluetta, sitä enemmän hänen iloinen mielensä masentui, ja astuessaan isännän huoneeseen, oli kuin kivi olisi laskeutunut sydämelle. Vanhemmat nukkuivat takimmaisessa huoneessa, ja vaikka Andrew avasi hiljaa oven, oli isä sittenkin kuullut hänen tulonsa. Hän pisti päänsä ovesta, katsoi hetken Andrewiin, sulki sitten oven, ja Andrew kuuli miten hän kiivaasti heittäytyi takaisin sänkyynsä.

Kun Andrew oli nukkunut kyllikseen ja noussut päivällisen aikaan ylös, tuli isä hänen luokseen kamariin. Tarkastettuaan hetken ääneti poikaansa, sanoi hän ankaralla äänellä:

»Miksi et tullut ajoissa kotiin? Sinähän lupasit! — Olkoon tämä nyt viimeinen kerta, kun et totellut käskyäni. Muuten minun on pakko toimia toisin kanssasi. Muistakin se.»

Sanottuaan tämän, jätti hän Andrewin, joka oli iloinen, että toruminen loppui näin lyhyeen; hän oli valmistautunut paljon pitempään ja ankarampaan vastaanottoon! Hän ei kuitenkaan voinut olla tuntematta jonkinlaista katkeruutta isää kohtaan. Mikä suuri onnettomuus tuo nyt oli, että hän oli jäänyt määrätyn ajan yli? Isähän tiesi, ettei seuraa pidetty kapakassa, vaan kunnollisen isännän talossa; ei saanut, eikä voinut juoda itseään humalaan! Ja sitä paitsi, hän oli jo pitemmän aikaa elänyt kunnollisesti. Isän olisi täytynyt muistaa se, ennenkuin hän lausui niin ankaroita sanoja Andrewille! »Minun on muuten pakko toimia toisin kanssasi»… Mitä hän niillä sanoilla tarkoitti? Eihän hän vain lopuksikin aikonut ottaa vitsaa käteensä? …

Seuraavana pyhänä puki Andrew päälleen pyhävaatteet, käydäkseen tervehtimässä Paulia. Sillä sen, mitä ystävä oli sanonut hänelle vasten kasvoja, että hän muka tuon verisen tapauksen jälkeen Dsenin kanssa olisi joutunut isänsä kurituksen alaiseksi, sen oli hän saanut kuulla myöskin toisilta, enemmän tai vähemmän koristellussa ja hävyttömässä muodossa, ja koska hän tunsi itsensä loukatuksi sellaisista viittauksista, tahtoi hän näyttää olevansa yhtä vapaa kuin ennenkin.

»Minne sinä menet?» kysyi isä häneltä; hän oli huomannut että poika pukeutui aitassa. »Paulin luo,» vastasi Andrew. »Hänelle tulee Balss-lehti, enkä ole nyt pitkään aikaan lukenut mitään lehteä.»

»Tiedätkö mitä, Andrew», puhui Osch, kulkien pari kertaa aitassa edes takaisin, »olin jo aikaa sitten aikonut sanoa sinulle tämän. Minua ei miellytä laisinkaan ystävyytesi Paulin kanssa. Häntä pidetään hyvin kevytmielisenä ja tiedän, että se on totta. Sentähden olisi parempi, ettet seurustelisi hänen kanssaan. Mutta ellet tahdo kokonaan hänestä erota, koska hän on sinun vanha koulutoverisi, niin voihan hän tulla sinun luoksesi. Minulla ei ole mitään sitä vastaan. Se näyttääkin muuten paremmalta, että hän käy sinua tervehtimässä, etkä sinä häntä, sillä olethan sinä talon poika ja hän on vaan yksinkertainen renki. Mitä sanomalehteen tulee, niin lähden minä ylihuomenna Riikaan ja tilaan sinulle Balssin, tai minkä muun lehden tahdot, josta sitten voit kylläksesi lukea. Ilman lehteähän ei tule toimeen. Sitä elää kuin säkissä.»

Sen yhden katkeran tipan lisäksi, joka jo löytyi Andrewin sydämessä, tuli nyt toinen, jota ei edes ilo luvatusta lehdestä voinut lieventää. Nyt isä jo kielsi häntä tapaamasta ystäviäänkin. Mitä kaikkea vielä seuraisikaan!… Mutta hän totteli ja riisui pyhävaatteet yltään vastattuaan ensin jotain.

»Mitä minä nyt sitten kotona teen?» puheli hän puoliääneen itsekseen, ja ripusti vaatteet säilöön.

»Mutta rakkaani, mitä sitten olet muina pyhinä tehnyt», sanoi isä, »voisithan ottaa kerran virsikirjan tahi raamatun käsiisi — ei se häpeäksi olisi.»

Poika kääntyi pois, ettei isä huomaisi hänen hymyilyään. Toivoiko isäukko hänestä vanhaa vaimoa! Tultuaan tupaan alkoi hän pelata tulitikuilla Aatami-rengin kanssa.

Viikko vieri. Pyhänä ei isä vielä ollut tullut kotiin kaupungista. Andrew lähti yksin kirkkoon. Jumalanpalveluksen jälkeen tapaa hän kapakassa Paulin.

»No, miksi annoit minun turhaan odottaa itseäsi viime pyhänä», oli ensimmäinen kysymys, jonka tämä hänelle teki.

»Mitä tehdä», vastasi Andrew, »kun lintu on häkissä ja häkki kiinni, miten se silloin pääsisi pois?»

»Vai niin! sinä olet siis todellakin poliisin valvonnan alla, no, onnittelen!» huudahti Paul. »Mutta mikä nyt oikeastaan on mennyt isäukkoosi, Andrew?»

»Kysy häneltä itseltään! Hän kohtelee minua, aivan kuin pientä lasta! En kylläkään aikonut siitä kenellekään puhua, mutta sinulta en ole salannut ennenkään mitään, ja niin saat tämänkin tietää.»

Ja Andrew valitti ystävälleen suruaan, kertoi hänelle peittelemättä kaiken, mitä oli tapahtunut hänen ja isänsä välillä.

»Todellakin merkillinen otus, tuo sinun isäukkosi», ihmetteli Paul. »Tahtooko hän tehdä sinusta munkin? Ja meidän ystävyytemme on hänelle myöskin vastenmielistä. No, jaa… Mutta hän antaa minulle luvan tulla tervehtimään sinua. Mihinkähän me teillä oikein ryhtyisimme? Vanhoilla ihmisillä ovat omat juttunsa ja nuorilla omansa! — Mutta älkäämme näin kuivin suin istuko, aivan kuin sillit ilman suolavettä. Kukapa tietää, koska meille taas ilmestyy näin hyvä tilaisuus tyhjentää lasillinen olutta yhdessä. Ja ilman sinua, usko tai ole uskomatta, ei minulle maistu mikään puoleksikaan niin hyvälle, kuin sinun seurassasi. Onko sinulla rahaa?»

»Enkö sitä arvannutkin», nauroi Paul, »isäukkosi ei ole niin tyhmä, ettei hän sitoisi toista siipeä kun on toisen jo sitonut. Olehan huoletta. Niinkauan kuin minulla vielä on, on sinullakin! Äitimuorini on myynyt lampaita, eikä ole kristillisenä äitinä unohtanut minuakaan. Katsohan!» Ja hän veti kolme rypistynyttä ruplan seteliä housunsa taskusta.

»Mutta tämä onkin koko nykyinen omaisuuteni», jatkoi hän, »ei voi saada isännältä ropoakaan, sillä hän kokoaa rahaa syysvuokraansa varten. Kuitenkin luulen, että tämä riittää täksi illaksi.»

Ja riittihän se. Jäipä vielä vähän jälellekin. Kun ystävykset myöhään puoliyön seuduissa lähtivät käsitysten kapakasta, kilisi Paulin taskussa vielä viisitoista tai kaksikymmentä kopeekkaa.

»Sinä olet todellakin paras mies koko maailmassa», puhui Andrew kankein kielin matkalla. »Jumaliste, kaikkein uskollisin, vaikka oletkin syynä siihen, että olen joutunut tähän kirottuun asemaan — jumaliste.»

»Usko minua», vakuutti Paul samalla tavalla kangertaen, »usko minua, että minun kauttani ei pidä enään pienintäkään ikävyyttä sinulle sattua — ei niin koskaan enään! Ja siitä pidän kyllä huolen, että vielä monet kerrat tapaamme muuallakin ei vain Roplainissa, huolimatta omituisesta isästäsi! — Kuka nyt olisi voinut uskoa, että seinillä on korvat.»

Kun ystävysten oli aika erota, uudistivat he vielä kerran ystävyyslupauksensa.

Kun he vielä muutaman kerran olivat suudella läiskäyttäneet toisiaan poskille, erosivat he ja kukin meni omaa tietään.

»Koska tulit kotiin eilen?» kysyi äiti maanantaiaamuna Andrewilta, asettaen hänelle vadillisen puuroa pöydälle isännän kamariin, »en kuullut sinun tuloasi.»

»En tiedä», vastasi poika lyhyesti, sekoittaen puuroa lusikallaan.
Kysymys tuntui hänestä kovin vastenmieliseltä. »Mitä sitten?»

»Ei mitään, ajattelin vain, että isä, jos hän saisi tietää, että sinä istuit niin kauan eilen kapakassa, tulisi taas kovin vihaiseksi. Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin, Andrew-poikaseni.»

»Ei pitänyt tehdä?» kiivastui poika, jonka mieli ei ollut vielä täysin rauhoittunut eilisen humalan jälkeen, ja heitti lusikan pöydälle, »ei pitänyt tehdä! Mitä sitten olen tehnyt? Mitä rikkonut? Rupeatko sinäkin kuten isä minua moittimaan? Kerran puolessa vuodessa jään pitemmäksi aikaa kotoa pois ja heti minua moititaan. Tahdotko todellakin, että mätänisin kotona, ajaisin vanhat akat alas uunilta ja menisin itse heidän sijaansa?»

»Älä riitele, älä riitele», koetti äiti Andrewia rauhoittaa, nosti lusikan, joka oli pudonnut lattialle, ylös, pyyhki sen huolellisesti ja asetti sen jälleen puuroon. »Enhän sanokaan mitään omasta puolestani, kunhan ei isä vain — — —.»

»Isä», keskeytti Andrew äitinsä, mutta puhui jo sävyisemmin kuin äsken, »mitä isä minusta oikeastaan tahtoo? Koko maailma nauraa, että minusta tahdotaan tehdä munkki, että minua pidetään kaapissa ja ruokitaan reiästä. Ellei sitä nuoruudessaan saa nauttia ainoatakaan iloista hetkeä, koska sitten? Kainalosauvoilla en enään mene kapakkaan enkä tanssi kolmella jalalla! — Olen eilen juonut Paulin kanssa muutaman pullon olutta ja ottanut pari ryyppyä — ketä se vahingoittaisi? Olenko tullut huonommaksi siitä? Onko terveyteni siitä kärsinyt? Olin tänä aamuna työssä kuten muutkin ja olen saanut enemmän aikaan kuin heistä yksikään. Katso minua ja katso Aatamia, isän rakasta renkiä, joka ei ole valvonut ainoatakaan yötä — minkä näköinen hän on, minkä näköinen minä! Niinkuin ruoto verrattuna kalaan… Ja, jospa minä olisin ainoa, joka elää tällä tavalla! Tuttavistani ei ole kukaan parempi kuin minä, Aatamia lukuunottamatta, ihmistä, jossa Jumala on erehtynyt, kun ei ole luonut hänestä vaimoihmistä. Eikä kukaan isä ja äiti kuulu olevan niin tyytymätön lapsiinsa kuin te olette minuun!»

»Älä sano te», puhui äiti hellyttävällä äänellä, »enhän minä koskaan ole sanonut, että olisin tyytymätön sinuun. Totta se on, että jos nuoruus kuluu ilotta, ei niitä vanhuus tuo. Näen sen omasta itsestäni. Mutta minä vain pelkään, että joudut taas isän kanssa riitaan ja sen tähden puhuin.»

Tästä pelosta johtui sitten, ettei isä kotiin palattuaan saanut tietää mitään Andrewin ja Paulin seurustelusta. Äiti vaikeni siitä kokonaan, ja kukapa muu siitä ilmoittaisi isälle? Palvelijat, Aatami niihin luettuna, eivät varmastikaan. Miksi sekaantua isännän perheasioihin? Mitä hyvää siitä olisi? Isännän viha omaisiaan kohtaan, emännän ja Andrewin vihamielisyys palvelijoita kohtaan olisi ollut seurauksena sellaisesta ilmiannosta. Täytyy näet osata elää.

Sitten tapahtui yhä useammin, että Andrew, isän ollessa jollain asioilla kotoa pois, oli Paulin seurassa joko kapakassa, tai heilojensa luona, tahi toisinaan »kuivissa» toisinaan »märissä» seuroissa. Mutta tämä tapahtui joskus isän ollessa kotonakin. Hänhän antoi pojalle luvan käydä seurassa, ja tämä oli nyt niin viisas, että oli määrätyllä ajalla kotona. Mutta eikö seuraan mennessä voi eksyä ja joutua muualle? Eikö usein riittänyt, että vain näyttäytyi seurassa ja hävisi heti sen jälkeen… Ja nukkuihan Andrew omassa huoneessaan ja näki miten kissa eräänä päivänä hiipii sisään ja taas ulos avonaisen ikkunan kautta…

Tästä johtui, isän yhä iloisemmalla mielellä katsoessa tulevaisuuteen, että Andrew yhä lujemmin joutui kevytmielisyyden pauloihin, yhä kauemmaksi siitä tiestä, jolla Roplain luuli poikansa kulkevan.

Kyllä hän joskus kuuli sisässään äänen, joka sanoi: »et tee oikein, pettäessäsi isääsi», joskus sydän löi omituisesti, kun hän mitään pahaa aavistamattomalle isälleen lateli hävittömiä valeitaan, mutta sitten hän rauhoittui taas pian, sanoen itselleen, että isäukkohan itse pakoitti hänet tähän kaikkeen, kieltäessään häneltä kaikki nautinnot, joihin nuoruus hänet oikeutti. Mutta hän ei voinut rauhoittaa omaatuntoaan kokonaan, kuten ennen. Kun hän ennen oli jotain isältään salannut, voi hän itseään rauhoittaa sillä, ettei isä häntä ehkä toruisikaan, vaikka sen tietäisi. Nyt Andrew tiesi varmaan, että hän toimi vastoin isän ankaraa käskyä.

Oli jälleen kesä, suurten markkinain aatto. Ympärillä olevat kapakat olivat täynnä mustalaisia, karjanostajia ja kaikenkaltaista kansaa, jotka kaikki toivoivat voittavansa oikein tai väärin keinoin seuraavana päivänä. Roplainin lähellä oleva kirkkokapakka vilisi myös väkeä täynnä.

Roplain ei ollut kotona, vaan kaupungissa. Ennen lähtöään oli hän yhä uudelleen sanonut pojalleen, että jollei hän ole palannut kotiin, tuli tämän markkinain edellisenä ja jälkimmäisenä yönä vartioida hevosia, sillä sellaisina öinä hevosvarkaat ovat innokkaimmin toimessa. Sentähden Andrewilla olikin pyssy olallaan, kun hän ja Aatami veivät hevoset hämärässä hakaan.

»Mikä tuo tuolla loistaa aivan kuin hopea?» sanoi Aatami, ratsastaen kaivon viertä, josta etäisen matkan vuoksi haettiin vettä ainoastaan ruokaa ja juomaa varten. »Näyttää olevan rahaa.»

»Se on avain», vastasi Andrew, hypähtäen hevosen selästä alas ja nostaen esineen ylös, »meidän kaappimme avain — äiti on sen varmaan kadottanut.»

»Minä tulen vaatimaan suuria löytäjäisiä, jos se sattuu olemaan rahakaapin avain», laski Aatami leikkiä.

»En tiedä, saatkohan paljon, jos löytäjäiset lasketaan sen rahan mukaan, joka on avaimen turvassa.»

»En osaa sanoa. Sinähän tiedät, että isä pitää minua huonona rahanlaskijana ja laskee sentähden rahat aina itse», nauroi Andrew.

Kun hevosille oli pantu rautariimut ja Aatami tehnyt tulen, sanoi
Andrew hetken kuluttua:

»Tiedätkö mitä, Aatami? Ole hyvä ja jää hetkiseksi yksin hevosten luo. Tahtoisin mielelläni juosta hetkeksi kapakkaan katsomaan, miten kirjavaa siellä on. Eihän se ole kaukana, eikä piru hevosia sillä aikaa hae! Uninen et ole liioin, ja teen mielelläni sinulle toisella kertaa palveluksen.»

»Enhän toki, niitä varten minulla olisi», hän löi pyssyään, »tämä mukanani! Mutta minusta tuntuu kuin saisimme ukkosta. Ilma on hyvin painostavaa ja — katsohan tuonne.» Hän näytti koilliseen, jossa näkyi tumma pilvi taivaanrannalla. »Sade yllättää sinut matkalla, eikä sinulla ole muuta päälläsi kuin ohut takki.»

»Oh, ennenkuin tuo otus on noussut, olen jo takaisin, sehän liikkuu tuskin ollenkaan.»

»Tuollaisten pilvien liikkeet ovat epävarmoja», vastasi Aatami, heittäen lahon puun tuleen, »ne voivat peittää taivaan aivan äkkiä. Jää mieluummin tänne, tule, kömmi kiinteästi paksun takin alle ja jutelkaamme — mitäpä siellä olisi katsomista.»

»Lähde vain minun puolestani, jos niin luulet!» huudahti renki, hiukan äkeissään siitä, että hänen rohkeuttaan epäiltiin.

Yö oli niin hiljainen, että Aatami voi seurata hänen varmaa astuntaansa vielä kauan.

»Ukonilma yllättää hänet», puheli hän itsekseen, »tänään tämä ja ennen pitkää jokin muu, sillä näin ei voi kauankaan jatkua. Poika parka, ja sääli vanhempia». Hän huokasi ja vaipui ajatuksiinsa, tuijottaen tuleen. —

Kuljettuaan noin puoli virstaa, pysähtyi Andrew äkkiä suuren kuusen ääreen, jonka alemmat oksat melkein koskettivat maata. Tutkien katseli hän näiden läpi, mutta oli jo niin pimeä, että tuskin mitään eroitti.

»Hyvää iltaa», sanoi silloin ääni, ja Paulin vartalo irroittautui kuusen kyljestä. »Kylläpä sinä annat itseäsi odottaa! Minä jo luulin ettet tulisikaan.»

»Hyvänen aika, miten sellainen voi pälkähtää päähäsikään? Koska en ole sanaani sinulle pitänyt?» vastasi Andrew, puristaen ystävänsä kättä, »ellei Aatami olisi antanut minulle lomaa, ja vähältä piti, ettei olisi antanutkaan, niin olisin tullut siitä sinulle ilmoittamaan».

»Enkä minä olisi yksin mennyt kapakkaan», puhui Paul, »kahdesta syystä en: ensiksikin minulla on perin vähän rahaa ja toiseksi, ilman sinua — no senhän tiedät!» Ja riippuen Andrewin käsivarressa, lähti hän kävelemään.

»Kassakirstun pohjalla voi itseään peilailla!» nauroi Andrew, »kamala, ennenkuulumaton tyhjyys! Tuskalla ja vaivalla olen saanut kokoon muutamia kolikoita, joiden toivon kuitenkin päitämme tänä iltana lämmittävän.»

»En tarkoittanut sitä», sanoi Paul, pakottaen ystävänsä hitaampaan kävelyyn. »Mutta muuta, jotain hyvin ikävää. Kuule, mitä unohdin sanoa sinulle jo aikaisemmin: Marija Leepkahj on kai tullut hulluksi. Ajatteles, hän pyysi minua toimittamaan sinulle asiansa, koska hän ei enään sinua koskaan saa tavata, ja käski sanoa, ettei hän tahdo kauemmin odottaa sitä toista viittäkymmentä ruplaa, jotka olet hänelle luvannut — ajatteles, ei kauemmin kuin Martin päivään! Sinun on otettava rahat mistä saat. Ja ellet maksa, menee hän isäsi luo.»

»Eikö hän ole täysjärkinen!» huudahti Andrew pelästyneenä ja pysähtyi. »Todellakin se ihminen on tullut hulluksi! Mistä minä saan niin paljon rahaa irti tällaisena köyhänä aikana?»

»Selitinhän minä hänelle tuon kaiken», vastasi Paul, »mutta hän vastasi, ettei se häntä liikuta, hän on jo kyllin kauan odottanut ja tarvitsee välttämäti rahaa.»

»Jumaliste, silloin käy minun huonosti! Mutta miten ihmeessä hän on tällaisen ilkeän uhkauksen keksinyt? Eiköhän joku ole yllyttänyt häntä minua vastaan? … Niin paljon rahaa! Hankkia viisikymmentä ruplaa, kun en tiedä mistä ottaa viisikymmentä kopeekkaa. Enhän sinun apuusi liioin voi enään turvautua?»

»Ikävä kyllä, et», vastasi Paul alakuloisena, »tiedäthän, miten vaikeaa minun oli saada kokoon sinulle nuo ensimmäiset viisikymmentä ruplaa — ja silloin oli paremmat ajat. Olisihan minulla vielä pari ruplaa saatavaa vanhalta isännältäni, mutta niiden saanti on nyt aivan mahdotonta. Olen sitäpaitsi itse kiipelissä — nain luultavasti Mada Ssehtmalin!»

»No — kyllä Jumala pitää huolen. Mitäpä tässä antaisit niin kovin itsesi masentua», alkoi Paul uudelleen.

»Pitäisi koettaa iskeä tuo paksu rinkelimuija kuoliaaksi», sanoi Paul äkkiä, leikkiä laskien, kuten kevytmielisten on tapana, »sanotaan hänen olevan rikkaan, ja silloin olisimme molemmat autetut.»

»Mutta älä luule, että minä tuollaisten asioiden tähden annan sinun kauan vaivata päätäsi», nauroi Paul. »Sehän turmelisi meiltä koko illan. Uusi päivä, uudet neuvot! Martin päivään on vielä pari viikkoa, ja niin pitkässä ajassa ehtii tapahtua paljon. Ole iloinen veliseni! Joko kuulet, miten kapakassa surisee ja kuhisee kuin ampiaispesässä?»

Mutta johtuiko tuo kuhiseva, suriseva ääni todellakin kapakasta, vai taivaalla yhä mustenevista pilvistä…?

Suljettuaan luhdit ja maitokamarin jäi Roplainin emäntä vielä hetkeksi pihalle seisomaan ja katseli mustia, hitaasti kasvavia pilviä.

»Tänään saamme vielä ukkosta», mumisi hän, »sitä jo tuuminkin, koska pääskyset lensivät niin matalalla koko illan, ja kiuru huusi metsässä. Miten raskas, painostava ilma… se ahdistaa rintaani kuin vuori! Voi!… miten outo tunne sydämessäni, aivan merkillinen… Miten on kylmä!… Mistä tuo kylmä viima johtuu, joka tarttui minuun? Ja nyt kauhea kuumuus!…

»Eikö teille puuro maistu, emäntä?» kysyi palvelija, joka oli valmistanut illallisen, »luulen kuitenkin keittäneeni sen hyväksi.»

»Minulla ei tänä iltana ole nälkä», vastasi emäntä, ja meni etummaiseen isännän kamariin. Siellä seisoi kaappi ja sen takana oli Andrewin vuode. Emäntä meni vuoteen luo, valmisti sen yökuntoon ja muisti vasta sitten, että Andrew on tämän yön hevosten luona haassa. Miten hän onkaan tänään hajamielinen — — —. Hän meni toiseen huoneeseen.

Se tuntui hänestä omituisen vieraalta ja niin tyhjältä tumman pilven aiheuttamassa valossa. Mutta siellä oli kaikki entisellään. Hänen oma ja miehensä vuode, pöytä, tuolit — ei mitään oltu siirretty. Miksi täällä oli sellainen hiljaisuus? Mahtoikohan kello seistä? Aivan oikein, joku on sen seisauttanut. Hän kosketti heiluria, joka, tehtyään pari heilahdusta, seisahtui jälleen. Kammottava hiljaisuus vallitsi uudelleen. Emännän valtasi käsittämätön pelko, hän meni kiireesti takaisin väentupaan.

»En tiedä mitä tapahtuu», sanoi hän väelle, »mutta minun ei ole hyvä olla. Iskeekö salama alas meillä, vai varastetaanko meiltä hevoset? … Peterit, voisit todella juosta sinne, sanomaan Andrewille ja Adamille, että he kaikin mokomin vartioisivat hevosia! Tällaisina öinä ei voi olla kyllin varuillaan.»

»Emäntä, älä anna», sanoi Aatamin isä, nousten istumaan sängyssään, »älä anna väsyneen paimenpojan tehdä turhia matkoja. Vaikka Aatamin olisi hevosten luona yksin, ei sinulta vietäisi ainoatakaan, siitä menen takuuseen.»

»No, jääköön sitten, Peterit. Mutta karja on kaikessa tapauksessa ajettava ulos navetasta, karja ja lampaat. Mene Peterit, menkää tytöt, auttakaa! Kuka tietää mitä voi tapahtua.»

»Niin kunpa hän jo olisi kotona», huokasi emäntä, »sitä minäkin toivon.
Olisin heti paljoa rauhallisempi. Matkalla voi tapahtua jos jotain.
Hänelle on ehkä sattunut joku onnettomuus, sydämeni aavistaa sen ja on
siitä syystä niin rauhaton.»

»Jumala häntä varjelkoon ja auttakoon», sanoi Aatamin isä, »emäntä, älä puhu sellaista.»

Silloin halkaisi kapea, valkea, käärmeen tapainen salama synkän pilven ja katosi.

»Ovatko ulkohuoneiden ovet kunnolla lukitut?» kysyi emäntä sisään tulleilta tytöiltä vapisevalla äänellä.

»Kyllä ovat», vastasi toinen. »Mutta emäntä, teillä on veri noussut päähän, tahdotteko lasin kylmää vettä? Minä tuon.»

Hän joi, meni sitten huoneeseensa ja koetti nukkua. Mutta turhaan! Niinpian kuin hän sulki silmänsä, tanssivat tuliset liekit hänen silmiensä edessä, ne ilmestyivät ja hävisivät, ja taas ilmestyivät… Hän nousi, avasi ikkunan, että huoneeseen tulisi raitista ilmaa; mutta ulkona vallitsi sama kuumuus kuin sisälläkin — hän sulki jälleen ikkunan.

Istuutuen takkakivelle, risti hän kätensä ja alkoi sanella erästä hengellistä laulua. Se rauhoitti häntä jonkun verran, hänen silmäluomensa painuivat raskaasti kiinni, sulkeutuivat kokonaan hetken kuluttua, — ja hän vaipui keveään uneen.

Äkkiä hän heräsi huudahtaen — huone oli aivan valoisa, talo paloi. Hän tahtoi kiiruhtaa ulos, herättääkseen väkensä, mutta kynnyksellä seisoi hänen miehensä, pitäen palavaa kynttilää kädessään.

»Mikä on hätänä? Mitä varten huusit? Etkö ole terve?» kysyi isäntä, pelästyneenä, tarkastaen vaimonsa kalpeita, muuttuneita kasvoja. »Puhuhan Marija!»

»Jumalan kiitos, että olet kotona!» huudahti emäntä kohotetuin käsin. »Jumalan kiitos! Tuntuu kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni, nyt on kaikki niin hyvää jälleen. Jos tietäisit, miten minä olin levoton sinun tähtesi — oi!»

»Sinä olet sairas», sanoi isäntä levottomana, »sano, mikä sinua vaivaa?»

»Ei, ei», vastasi emäntä rauhoittuen, »en ole sairas, olin vain levoton sinun tähtesi, ja se minut teki niin rauhattomaksi.»

Isäntä riisui päällystakkinsa, veti sen toisesta taskusta jotain kiiltävää esiin ja pani sen pöydälle.

»Siis sinä et ole sairas?» kysyi hän, ripustaen takkinsa naulaan. »Jumalan kiitos, mutta minusta tuntuu kuin olisi sinulla jotain pahaa minulle sanottavana. Onko talossa kaikki kunnossa — missä Andrew on?»

»Kotona on kaikki ennallaan, Andrew vartioi hevosia Aatamin kanssa», kertoi emäntä.

»Se on hyvä, Jumalan kiitos!» puhui Roplain. »Minä olin koko matkan levoton hevosten tähden. Mutta nyt minun täytyy korjata ostokseni ja viedä kärryt talteen; pian on ukkonen täällä. En olisi vielä kotona, mutta välttääkseni sitä, kiiruhdin.»

Hetken kuluttua isäntä toi erinäisiä kääröjä sisään, jotka hän asetti osaksi pöydälle, osaksi tuoleille, ja meni jälleen ulos.

Emäntä nousi ja astui pöydän luo. Ensimmäinen, mikä sattui hänen silmiinsä oli uusi pieni pistooli, joka siinä makasi paljaana. Emäntä otti sen ja tarkasti sitä kaikilta puolin. Hän ei ollut vielä koskaan pitänyt pistoolia kädessään… Miten ystävälliseltä tuo pieni ase näytti, voiko tuollainen todellakin tuottaa kuoleman? Miten kuolema voi ryömiä esiin tuollaisesta pienestä reiästä — tuo suuri, peloittava kuolema? … Ihmettelivätköhän nekin sitä ne, jotka käänsivät tämän siron esineen omaa rintaansa vastaan ja tiesivät, että kuolema heidät seuraavassa hetkessä nielisi — — —. Mutta mistä kaikki nämä oudot ajatukset tulivat hänen mieleensä, ennen hän ei koskaan ollut tällaista ajatellut? Kadottaisiko hän ehkä tämän aseen kautta elämänsä? … Hän ravisteli itseään, pani pistoolin varovasti takaisin pöydälle ja avasi pyöreän käärön. Andrewille lakki, hänelle itselleen silkkinen liina! Tähän asti oli hän sitonut päähänsä vaan kattuunisen liinan, kuten köyhimmät piiat. Niin — nyt hän olisi ensimmäinen heidän joukossaan. Sillä kuka voisi Roplainittaren kanssa kilpailla, kun hän pyhänä menisi kirkkoon, kauniisti puettuna, rinnallaan kulkisi poikansa, voimakas kuin tammi, kaunis kuni päivä…

»Kärryt on korjuussa, hevonen varmasti kiinni», sanoi hän, »ja nyt levolle. Kas — olet jo tarkastellut ostoksiani!»

»Itselleni. Tiedätkö, matkustaa puolta varmemmin tuollainen ase mukanaan. Kuljin tällä kertaa aivan yksin Kangernin vuorien yli, eikä vähääkään peloittanut. Kun olin onnellisesti yli, ammuin yhden laukauksen ilmaan, koetellakseni pistoolia, se pamahti — kovempaa kuin mitä voisi odottaa tuollaisesta pienestä aseesta. Mutta annappa minulle kaappini avain, tahtoisin vielä tänään panna tämän pois.»

»Olen kadottanut avaimen, voithan yhtä hyvin huomenna tehdä sen», vastasi emäntä, etsittyään sitä turhaan kahden hameen taskuista.

»En, vaan nukkua, nukkuminen on parasta tällaisen retken jälkeen!» vastasi Roplain ja sammutti tulen.

Mutta vaikka hän oli hyvin väsynyt, ei hän kuitenkaan vaipunut sikeään uneen, vaimonsa omituisen levottomuuden takia.

Silläaikaa kun Roplainissa kaikki hiljeni, alkoi elämä kyläkapakassa tulla yhä vilkkaammaksi, yhä iloisemmaksi. Toiset lauloivat, toiset tanssivat, monet joivat meluten veljenmaljoja ja vannoivat ikuista ystävyyttä, joka oli unohdettu, ennenkuin setvisivät humalastaan, jossa se oli solmittu. Toiset pelasivat korttia. Yksi ryhmä suuressa tarjoiluhuoneessa, toinen — isännän valitsemaa väkeä — pienemmässä huoneessa, johon ei päästetä ketä vaan.

Näiden etuoikeutettujen joukossa, jotka saivat astua tähän mammonan pyhäkköön, kuuluivat kapakanisännän molemmat läheiset ystävät Andrew ja Paul.

Päät kuumina ja silmät palaen, seisoivat he siinä, nojaten seinään ja seurasivat peliä.

Se oli hyvin jännittävää. Pisamainen piparikakkukauppias piti pöydällä edessään paksua lompakkoaan, josta hän otti kymmenruplasen toisensa jälkeen, aivan niinkuin se ei koskaan voisi tyhjentyä, ja hävisi — sillä hän oli kovasti humalassa. Kerrottiin, että hän vähää ennen, toisilla markkinoilla oli voittanut yli kolmesataa ruplaa, ja niiden voittaminen häneltä, oli nyt joka miehen pyhä velvollisuus. Lihava karjakauppias ei ollut niin humalassa, mutta pelasi varomattomasti ja kiihtyi helposti. Kerran hän hävisi kuusikymmentä ruplaa, mutta voitti taas toisella kertaa seitsemänkymmentäviisi. Parhaiten pelasi eräs vanhempi mies, jolla oli komea parta, ja josta olisi saanut erinomaisen Mooseksen mallin, ellei hänellä olisi ollut liian paljon värejä nenällään ja liian monta lakitaulua kädessään.

Kun ystävykset olivat pitkän aikaa seuranneet vaihtelevaa onnea ja onnellisia ihmisiä, jotka käsittelivät rahaa, kuin kiviä vain, nykäsi Andrew Paulia hiljaa ja molemmat vetäytyivät nurkkaan.

»Olisipa meilläkin rahaa», sanoi Andrew. Paul kohautti olkapäitään. Niin, olisipa! Mutta mistä ottaa? Jospa meillä aluksi olisi vaikkapa vain kaksikymmentäviisi tai kaksikymmentä ruplaa, olen varma siitä, että me molemmat yhdessä voittaisimme, ellei enemmän, niin ainakin nuo tarvittavat viisikymmentä ruplaa. Mutta mitä tehdä? Isännän luona olemme jo liian tiukasti kiinni, hän ei meille enää lainaa. Eikö äitimuorisi —?»

»Ei, hän ei anna, hän ei saa antaa. Mutta minulle juolahti juuri jotain mieleen», kuiskasi Andrew. »Minulla on sen kaapin avain, jossa isän rahat ovat. Isä ei ole kotona, tiedäthän että voin avata kamarin ikkunan myöskin ulkoapäin. Tuo kaappi on minun huoneessani. Miten olisi, jos hakisin sieltä tuon tarpeellisen summan? Huomennahan panen kaikki — ehkä enemmänkin — takaisin. Mitä arvelet?»

»Arvelen, että meillä tänä yönä tulee olemaan ennen kuulumaton onni!» vastasi Paul kiireesti. »Ihminen, miksi ei tuo tuuma jo ennemmin ole juolahtanut päähäsi? Mutta ei haittaa, siihen mennessä ovat noiden päät kuumenneet sitä enemmän. Voi, miten me nyljemme heitä! Kirjavan Piparikakun, rikkaan Luinan, Sininenän ja kaikki muut! Mutta ole tarkka merkeistämme!» »Minä lähden siis!»

»Piru, miten korkealle lyijykimpale jo on kohonnut — kas, millainen salama! Andrew, Andrew!»

Paul juoksi portaita alas ja huusi vielä kerran ystäväänsä, että hän ei menisi, vaan palaisi takaisin.

Mutta Andrew ei kuullut enää, ja huolestuneena kääntyi Paul takaisin kapakkaan.

Vaikka ympärillä oli sysimusta yö, astui Andrew kuitenkin nopeasti eteenpäin, sillä eihän tämä ollut ensikertaa, kun hän kulki pimeässä tätä tietä kapakasta kotiin. Talon läheisyydessä hän kuitenkin tahtomattaan hiljensi askeleitaan. Pieni humalansa oli melkein hävinnyt, hän alkoi miettiä. Mitä varten hän läheni kotiaan niin hiipien, mitä hän aikoi? Mitä, aikoiko hän anastaa isänsä omaisuutta, tämän tietämättä — kuka niin teki?… »Älä varasta, älä varasta isältäsi!» varoitti sisäinen ääni häntä. Joutavia. Aikoiko hän sitten varastaa, todella varastaa? Ei, varmasti ei. Varkaalla ei ole aikomusta viedä ottamaansa takaisin, mutta Andrew aikoi. Mutta ellet voi viedä mitään takaisin, jos häviävät pelissä kaikki, mitä sitten?… Niin ei voisi tapahtua; kun hän pelasi Paulin kanssa sovitulla tavalla, täytyi heidän voittaa. Niin, heidän täytyi. Ja toiseksi, jos hän nyt todella varasti rahat, sitä parempi. Hänhän varasti ne vaan yhdeksi yöksi ja varastettu raha tuottaa onnea! Andrew muisti lukeneensa äskettäin lehdestä, miten poika oli ottanut isältään yhden ruplan, voittaen sillä kahdeksantuhatta, Pietarin arpajaisissa. Sitten hän osti arpalipun, jolla hän taas voitti neljäkymmentätuhatta. Eikö hänellekin voinut käydä samalla tavalla? Kylläpä isä saisi suuret silmät, kun äkkiä löytäisi kaapissaan parituhatta ruplaa! …

Varovaisesti lähestyi hän ikkunaa, varovasti avasi hän sen ja astui kamariin. Hän hapuili kaapille, haki avaimen reiän, veti taskustaan avaimen ja avasi kaapin. Kun hän avasi sen, narisi ovi hiukan. Andrew pelästyi kauheasti ja painoi vaistomaisesti kätensä rintaa vasten, jonka sydämen ankara tykytys oli vähällä halkaista. Jos äiti yllättäisi hänet tässä. Pidättäen hengitystään hän kuunteli. Puoleksi avatun kamarin oven kautta, kuuli hän tasaista hengitystä. Jumalan kiitos, äiti nukkui eikä ollut herännyt. Vapisevin käsin hapuili hän raha-arkkua, avasi sen ja otti siitä isänsä pienen rahapussin. Hän pisti sen puseroonsa, sulki äänettömästi kaapin ja heittäytyi ketterästi vapauteen.

Kaikki oli käynyt hyvin — Andrew hengitti vapaasti. Mutta niinä parina minuuttina, jotka hän oli viettänyt kamarissa, oli ulkona tapahtunut äkkinäinen muutos. Yhä kovemmin, yhä pienemmällä väliajoilla jyrähteli ukkonen nyt, kohisten nousivat tähän saakka melkein liikkumattomina olleet pilvet korkeuteen, talon ympärillä olevien puiden lehdet alkoivat kahista, ja etäisyydestä läheni sihinä, kuin jättiläiskäärmeen kidasta. Tähän sekaantui unestaan heränneiden lintujen huuto ja yhä kiihtyvän tuulen vinkuminen. Aika ajoin valaisivat sinertävän valkeat liekit taivasta, levittäen päivän valoa hetkeksi ympäristöön, mutta antaen vuorostaan tilaa yhä mustemmalle yölle.

Käsittämätön, tuntematon pelko valtasi Andrewin. Kuljettuaan noin parikymmentä askelta, pysähtyi hän — jalat eivät häntä kantaneet. Mitä jos tuo hänen yläpuolellaan leimuava salama iskisi häneen? … Eikö hän olisi ansainnut kuoleman salaman iskusta? … Hän oli sadat kerrat rikkonut isänsä käskyt, oli pettänyt, valehdellut… varastanut. Mikä vielä puuttuisi? Tappaa hänet vielä täytyy, tappaa, tuntui joku ääni huutavan. Andrewin koko ruumis vapisi. Ei varkaana hän ei tahtonut olla… Tulkoon, mitä tuli, hänen täytyi viedä rahat takaisin kaappiin. Hän kääntyi, hiipi takaisin, tuli jälleen ikkunaan ja nosti toisen jalkansa huoneeseen. Silloin hänen sormensa sattuivat kylmään esineeseen, joka vieri ikkunalta alas ja särkyi, kilahtaen heleästi lattiaan.

Andrewin veri jähmettyi suonissa. Kuin naulittuna paikalleen seisoi hän, voimatta liikuttaa jäseniään.

»Kuka siellä», kysyi nyt yht’äkkiä isän ääni, avaten ovea enemmän.
»Mitä, onko täällä joku?»

Isä, totisesti isä! Kamalammalta kuin ukkosen isku, tuntui pojan korvissa kysymys. Pois, pois! Ja hän nosti jalkansa takaisin ulos.

»Pysähdy älä liiku, jos olet ihminen, jos elämäsi on sinulle rakas, minä muuten ammun! Puhu!»

Pamaus kuului, ja laukaukseen yhtyi ukkosen jyrinä, joka tuntui tärisyttävän maan perustuksia.

»Ukkonen on lyönyt alas! … Ammuttiin! … Kuka ampui? … Palaa! Ei.
Joku ampui! … Valoa! Valoa! …» kuului väentuvasta huudot sekaisin.
Sitten avattiin kiivaasti tuvan ovi ja suljettiin taas.

»Kaikki, voimani ovat lopussa… Jumala minua auttakoon», vaikeroi emäntä, heittäen liinan harteilleen, »mitä ihmiset huutavat, onko salama iskenyt vai ei?»

Silloin kuului kimakka ääni huutavan ulkoa: »Auttakaa, auttakaa, ihminen makaa pihalla salaman iskemänä!»

»Varas nousi ikkunasta sisään — minä — ammuin — olen luultavasti osunut häneen! …» puhui isäntä, suuresti järkytettynä ja haki tulitikkuja.

Hän sytytti kynttilän ja aikoi asettaa sen lyhtyyn, kun yksi tytöistä kiiruhti avonaisen ikkunan luo ja huusi kimakalla äänellä:

»Andrew» huusi isä, ja hänen äänensä oli kadottanut kaiken inhimillisen soinnun, »Andrew… Andrew!» ja kiiruhti ulos.

»Hukassa, kaikki hukassa… kaikki… kaikki… »vaikeroi emäntä, seuraten miestään lyijynraskailla askelilla. »Auttakaa … pelastakaa…»

Ukkosen jyrinä, joka nyt kuului taukoamatta, tukahutti hänen valittelunsa, taivas muistutti tulimerta, niin että olisi voinut nähdä mitä pihalla tapahtui ilman lyhtyäkin, jota eräs vanha vaimo piti kädessään.

Aatamin isä oli polvillaan maassa ja piteli onnettoman päätä sylissään samalla kuin palvelustyttö koetti ehkäistä veren vuotoa. Toiset seisoivat toimettomina ympärillä ja vääntelivät käsiään tuskissaan.

»Oi, mikä erehdys, mikä erehdys…» voivotti isä, »poikani, rakas poikani — älä kuole — oi, älä kuole…» rukoili äiti, ja molemmat heittäytyivät alas maahan.

Aivan kuin hän olisi tahtonut vielä sanoa jotain, koetti Andrew kohottaa päätään, mumisi pari käsittämätöntä sanaa ja vaipui takaisin…

Alasvirtaavan sateen raskaat, kylmät pisarat löivät kuolleen kasvoja vastaan.

Koriseva ääni kuului emännän huulilta, hän vaipui maahan — yksi ruumis lisää.

»Viekää heidät katon alle, sade yltyy liikaa», sanoi isäntä, katsoa tuijottaen ympärilleen. Ja hetken kuluttua hän toisti pelottavan rauhallisella äänellä: »Katon alle!»

Kynttilä, jonka hän kiireessä oli asettanut pöydälle, oli vinossa, liekki lepatti vedossa ja hitaasti tippui tali uudelle silkkiselle liinalle. Roplain ei huomannut sitä. Kuolemanväsyneenä vaipui hänen ruumiinsa penkille. Hän peitti kasvonsa käsillään. Mitä varten hän vielä eli? Miksi ei hänenkin sydämensä murtunut?

»Löysin nämä Andrewin kädestä», sanoi hän puoliääneen, pannen rahakukkaron ja avaimen pöydälle. Sitten hän poistui jälleen.

Roplain heitti pöydälle välinpitämättömän silmäyksen — mutta sitten vääntyivät hänen kasvonsa irvistykseen, hän tarttui pistooliin. Miksi tuolla kurjalla aseella oli vain kaksi tyhjää aukkoa! … Hän heitti pistoolin luotaan; tarttui molemmin käsin päähänsä ja löi sitä hirveässä tuskassaan seinää vastaan…

ANDRIKSON.

Hoikka palvelija poistuu äänettömästi huoneesta ja kreivi jatkoi vielä hetkisen sanomalehden lukemista. Sitten lehti rapisi ja hän nousi. Kalpeana kuumuudesta, astui hän korkean ikkunan eteen, jonka markiisi oli laskettu alas asti ja avasi sitä hiukan. Uunin kuumuus löi ulkoa häntä vastaan. »Kauheata», mumisi hän, sulkiessaan nopeasti taas ikkunan ja kääntyi katsomaan kallisarvoista ilmapuntaria, joka jo viikkokauden oli näyttänyt »kuivuutta». Eikä nytkään toivoa! Kreivi vääristi kasvonsa ja lähestyi hitain askelin pientä pöytää, jonka mustalla marmorilaatalla leveässä hopeavadissa oli sifoonipullo läpikuultavien jääpalojen keskellä. Sihisten valui kylmä kivennäisvesi hiottuun juomalasiin, ja kreivi joi.

Linnassa ei löytynyt erikoista vastaanottohuonetta talonpojille, ja nämä vastaanotot tapahtuivat sentähden käytävässä. Niin olivat isä ja isoisä tehneet, samaten teki myöskin nykyinen omistaja. Hän tuli kylläkin pääkaupungista, maan hienojen tapojen yliopistosta, ja hänen arvolleen alentavaa oli, seistä puoli — jopa kokonaisia tunteja käytävän vedossa, palvelustyttöjen, palvelijain ja kyökkipiian kuunnellessa hänen keskustelujaan alustalaistensa kanssa, mutta ruokasaliin, jonne hän antoi kutsua talonpojat, jättivät ne niin pahan hylkeenrasvalla voideltujen saappaiden ja kosteiden vaatteiden hajun, että hänen täytyi ottaa uudelleen käytäntöön isän ja isoisän tapa. Siksi aikoi hän tälläkin kertaa lähteä ulos käytävään, mutta muisti samalla että Klauzen kuului hänen sivistyneempiin alustalaisiinsa. Hän oli kai vapautunut hylkeenrasvan hajusta. Kreivi kosketti soittokellon nappia, jonka kutsusta sama hoikka palvelija tuli sisään.

Kreivi vetäytyi ruokapöydän taa. Miehellä voisi kaikesta huolimatta olla hylkeen rasvalla voidellut saappaat jaloissaan ja siltä varalta olisi neljän askeleen etäisyydestä hieman etua. Sitäpaitsi ei hän antanut alustalaistensa, joilla oli hiukan sivistystä, suudella kättään. Pöytä muodosti jonkinlaisen kädelle suutelemisen mykän torjumisen, jos alustalaisisännällä oli kyllin hienotunteisuutta tätä huomata. Käytävässä kreivi tavallisesti pani kädet selän taa sanoessaan ystävällisesti: »ei ole tarpeellista, ei ole tarpeellista.» Mutta hänellä oli samalla aina epämieluinen tunne ja siitä syystä hän teki tällaiset yritykset niin vaikeiksi kuin suinkin mahdollista.

Hetken kuluttua avautui ovi ja talonpoikaisesti, mutta siististi puettu mies astui sisään ja jäi aivan oven suuhun seisomaan.

Tervehdys kuulosti nöyrältä, vastaus ystävälliseltä. Herra ja alustalainen tarkastivat toisiaan. Kreivi näki päivän polttamat, täyteläiset, kauniit talonpoikaiskasvot, joissa kuvastui voima ja tyyni itsetietoisuus; isäntä hienot kalpeat kasvot, suuret, ystävälliset silmät ja tarmokkaan suun.

»Minua ilahduttaa nähdä teitä, Andrikson. Olen jo kuullut teistä. Te olette hyvä, ahkera isäntä.»

Andrikson joutui hämilleen ja mumisi jotain itsekseen. Sitten hän sanoi: »Työtä täytyy tehdä, armollinen herra kreivi, muuten ei tule toimeen tällaisina aikoina.»

»Niin, ei ole helppoa», vastasi kreivi. »On vaikea aika sekä suurille että pienille maaisännille… Joko olette isännöinyt kauankin Klauzenissa?»

»No, silloinhan teillä on ollut kylliksi aikaa oppiaksenne isältänne talouden hoitoa. Miten se teiltä sujuu?»

»Koska en tahdo olla… näyttää kiittämättömältä. Armollinen herra kreivi on vähentänyt tänä keväänä meille taalerista kaksi ruplaa — silloin ei saa teille valittaa huonoa vuodentulotoivoa.»

»Ei sada, armollinen herra kreivi. Ja sitä paitsi on minulla melkein pelkkää savimaata.»

»Vai niin… Mutta pellot voivat ehkä vielä parantua. Meillä on nyt ollut kuivaa niin kauan ja kuuma ilma, että voimme joka hetki odottaa ukkosta. Tänään sitä tuskin enään saamme», jatkoi hän hymyillen, muistaessaan ilmapuntarin tilaa.

»Kyllä sateesta olisi hyötyä, mutta parantaa vahinkoa, sitä se ei voisi, armollinen herra.»

»Sitä minäkin pahoin pelkään. Se on paha, Andrikson… Niin… Mutta koska sanoitte, että ette ole tullut valittamaan huonoa satoa, niin on joku muu asia tuonut teidät tänne luokseni. Mitä asiaa teillä olisi, rakas Andrikson?»

»Armollinen herra…» sanoi isäntä, mutta ei päässyt pitemmälle punastuessaan.

»Puhukaa vaan aivan vapaasti, Andrikson. Olenhan osoittanut alustalaisilleni, että tahdon teille kaikille pelkkää hyvää. Ja etenkin te, sen miehen poikana, jota isäni piti parhaimpana miehistään, voitte olla varma minun erikoisesta avustani kaikkina aikoina. Se tahtoo sanoa, jos te olette sen tarpeessa. Minä luulen että olette isäukkonne tapainen. Teidän maineenne ainakin takaa sen. Mitä teillä on sydämellänne? Puhukaa ilman minkäänlaista arkuutta.»

Isäntä oli puristanut vasemman kätensä sormet nyrkkiin ja hieroi tätä koneellisesti oikeata kämmentä vastaan.

»Armollinen herra kreivi», alkoi hän, »tämä ei ole mikään valitus, joka minut on tuonut tänne ja sittenkin — on se jonkinlainen. Minun täytyy syyttää metsänvartijaanne.»

»Metsänvartijaa? Mitä hän sitten…? Onko hän kieltänyt teiltä jotain jota tarvitsette?»

»Mitä? Mitä?» kysyi hän. »Te olisitte kaatanut tammia? Miten hän sellaista väittää? Oletteko sitten joitakin kaatanut?»

»Mutta kuulkaapa nyt, kuulkaapa nyt, Andrikson! Mistä olette sitten kaatanut tammet?»

Kreivi käänsi kirkkaat silmänsä talonpoikaan ja katsoi häntä hetken läpitunkevasti silmiin.

»Omalta alueelta? Ja kuitenkin sanotte, että se ei ole tapahtunut ilman oikeutta?» puhui hän hitaasti. »Tunnettehan välikirjanne? Teidän välikirjassanne ei löydy ainoatakaan kohtaa, joka teidät oikeuttasi ilman kartanon lupaa kaatamaan edes seipään paksuista haapaa. Tammista puhumattakaan. Jos te siis olette kaatanut, niin olette toiminut vastoin lakia.»

»Armollinen herra kreivi, siltä ehkä näyttää. Mutta jos sallitte minun selittää tämän asian… niin… niin… näette sen varmaan toisessa valossa.»

Mitä puhtainten periaatteiden täyttämättä, oli hän jättänyt virkamiesuransa ja muuttanut maalle ollakseen sadalleviidellekymmenelle alustalaiselleen esikuvana, neuvonantajana, auttajana ja suojelijana. Hänen isänsä oli joka talvi sairautensa tähden matkustanut etelään kylpypaikkoihin, jättäen kartanonsa isännyyden eräälle vähemmän oikeudenmukaiselle sukulaiselle. Mitä vääryyttä tämä ankaruudellaan oli talonpojille tehnyt, sen tahtoi kreivi hyvittää. Hän ei ollut välittänyt niistä varoittavista äänistä, jotka olivat kuvailleet Baltesernin talonpoikia omavaltaisiksi, itsehyväisiksi ja hemmotelluiksi vanhan sielunpaimenen pitkäaikaisen lempeyden kautta. Hän oli muistanut vertauksen auringosta ja myrskystä ja oli ottanut Baltesernin linnan voitonvarmana haltuunsa. Nyt näki hän taistelun alkavan. Ei, se oli jo alkanut. Niinä parina kuukautena, joina hän oli hoitanut perintöään, oli hänelle sattunut jo useita ikäviä juttuja. Hänelle oli esitetty eräs väärennetty maksukuitti, ja metsävahti oli joutunut kiinni lahjuksien otosta. Sitäpaitsi oli eräs pientilallinen varastanut tiilitehtaasta kuormallisen tiilejä. Nyt asetettaisiin hänen hyväntahtoisuutensa jälleen koetukselle.

»Puhukaa», sanoi kreivi hetken vaitiolon jälkeen, muuttamatta äänensä ystävällistä sävyä.

»Armollinen herra kreivi, suvaitsee minun alottaa jotenkin varhaisista ajoista.»

»Minun täytyy muistuttaa armollista herraa verotyön ajoista. Kun se lakkautettiin ja vuokra tuli sijaan, oli Klauzenin alueella enemmän metsää ja pensasta kuin niittyjä. Tällaista oli melkein joka paikassa, mutta sellaiseksi ei se voinut jäädä. Sentähden antoi armollinen kreivivainaja alustalaisilleen luvan hakkauttaa metsät ja suurentaa viljelysmaita. Joka kevät saatiin raivata kaskimaata ohraa varten. Näin tehtiin pitkät ajat. Sitten meiltä kiellettiin kaskenpoltto.»

»Niin», sanoi kreivi, »sekä kaskimaan raivaus että myös yksityisten puiden kaataminen.»

»Aivan niin, armollinen herra. Mutta isäni oli kaskenpolttoaikana jättänyt kaadettavaksi määrätyssä metsässä tammet seisomaan. En muista että hän olisi kaatanut niistä ainoatakaan, vaikka se oli sallittua. Olin silloin vasta pikkuinen poika, mutta en ole unohtanut mitä hän silloin sanoi: »Ne koristavat maita», sanoi hän suurista tammista. »Noiden täytyy vielä kasvaa», tuumi hän pienemmistä. »Kyllä tulee aika, jolloin me niitä tarvitsemme. Silloin tulevat ne hyvään tarpeeseen.» Sentähden ovat ne kaikki jääneet paikoilleen, ja moni niityistäni muistuttaa sen johdosta nyt tammipuistoa.»

»Niitä, armollinen herra kreivi. Minun alueellani olevat tammet olisivat kauan sitten olleet sahattuina puiksi tai tulleet muuten käytetyiksi, ellei isäni olisi niitä suojellut. Pyydän sentähden anteeksi, jos uskallan sanoa, että minä…. niin sanoakseni… olen kaatanut omia tammiani teidän maallanne. Olen ne perinyt isältäni.»

Kreivi nojasi kevyesti ruokakaapin nurkkaan ja hänen suunsa ympärillä oleva ankara ilme tuli selvemmäksi. Mitä tämä ihminen teki? Oliko hän niin talonpoikaisen yksinkertainen, että hän omisti itselleen täydellä todella isänsä, jo kauan sitten vanhentuneen oikeuden, vai oliko se talonpoikaista viekkautta, joka sai hänet siten puhumaan? Miksi oli hän juuri nyt hakkauttanut tammet? Oliko hän tahtonut käyttää hyväkseen sitä höllempää tarkastusta, sekä maihin että metsään nähden, joka johtui omistajan vaihdosta Baltesernissä?

»Miksi ette ole kaataneet tammia jo isäni eläessä?» kysyi kreivi »Hän oli asiasta selvillä. Miksi teitte sen juuri nyt?»

»Olette siis vain kaatanut niin paljon kuin tarvitsitte näihin kolmeen vankkuriin? Mitkä osat valmistetaan tammesta tällaisissa vaunuissa? Lautoihinhan käytetään kuusipuuta?»

»Lautoihin käytetään kuusipuuta, armollinen herra kreivi, mutta pyörien napa ja puolat ovat tammi- tahi jalavapuuta.»

»Vai niin. Te olette siis kaatanut näihin kolmeen vankkuriin tarvittavat puuaineet?» »Armollinen herra kreivi… minun täytyy Teille… niitä on… niitä on kaadettu useampia puita.»

Kreivin kalpeille poskille nousi heikko puna. Siis yksinkertainen, hävytön metsänhaaskaus. Ja tuo ihminen tuossa hänen edessään Biedermann-aikuisine kasvonpiirteineen ei tahtonut sitä myöntää, vaan valehteli hänelle kauniin jutun. Kreivi meni huoneeseensa ja isäntä kuuli, miten kivennäisvesi sifoonipullosta sihisi lasiin. Kun kreivi tuli takaisin, oli puna hänen kasvoiltaan hävinnyt.

»Kuulkaahan nyt, Andrikson, olemme viisaina miehinä kumpikin molemmat liian hyvät minkäänlaiseen turhanpäiväiseen jutusteluun. Tunnustakaa suoraan, mitä olette tehnyt. Minä tiedän, että talonpoika yhä vielä pitää metsää jonkinlaisena isännättömänä omaisuutena. Te olette… Te olette käynyt koulua, mutta se vanha Aatami, toisin sanoen, vanha käsityskanta istuu vielä osaksi teissäkin. Se käsityskanta on johtanut teidät tähän epäoikeutettuun tekoon. Älkää tehkö sitä minun silmissäni vielä suuremmaksi, tahtoessanne kaunistaa sitä. Myöntäkää pois, että olette varastanut minulta nuo tammet.»

Tuntui siltä, kuin nämä kreivin viimeiset sanat olisivat olleet, eivät ainoastaan sanoja, vaan sekä sanoja että lyöntejä. Huomattavalla nykäyksellä Andrikson väistyi pää taaksepäin kohoitettuna ja hänen kasvonsa tulivat hyvin kalpeiksi.

»Armollinen herra», sammalsi hän hetken kuluttua, katsoen kreiviä tiukasti silmiin, »herra kreivi, tuo… tuo on sana… jota minä… en voi hyväksyä.»

»Siinä en voi teitä auttaa, rakas Andrikson. Täytyy kaikkia asioita nimittää oikealla nimellä. Mihinkä summaan metsänvartija arvioi kaadetut rungot?»

»Kolmeensataan ruplaan», sanoi hän sitten hiljaa ja jatkoi: »Jos asia menee käräjiin.»

Kreivi tuumi. Mitenkä hän suoriutuisi parhaiten tästä asiasta? Sakkohinnastoa hän ei halunnut käyttää, isäntä taisi sittenkin toimia hyvässä uskossa. Kreivi on kuullut niin paljon hyvää vanhasta Andriksonista, ja poika oli niin rehellisen näköinen. Ehkä tavallisen hinnaston käyttäminen olisi tässä tapauksessa paikallaan? Sillä hän ei myöskään tahtonut esiintyä liian avuliaana — periaatteen vuoksi.

»No, mitä tuumitte, Andrikson, miten teitä rankaisen?» kysyi hän lopulta ja katsoi kirkkailla silmillään isäntää, joka seisoi siinä rypistetyin kulmakarvoin.

»Armollinen herra kreivi suvaitsisi, katsoa asiaa siten kuin minä sen esitin. Minä pyydän nöyrimmästi herra kreiviä.»

»Sitä en voi, sitä en voi Andrikson. Ajatelkaahan itse. Kunpa olisitte edes ottanut vain noihin kolmeen vankkuriin tarvittavat puut! Mutta te olette ottanut enemmän. Mitä varten teitte sen?»

Kreivi ei kääntänyt Andriksonista katsettaan ja tämä koetti turhaan olla punastumatta. Hän painoi hetkeksi katseensa alas ja sanoi sitten lujalla äänellä:

»Armollinen herra kreivi, saa kuulla totuuden. Tahdoin myydä loput puut. Salaa tein sen siitä syystä, että herra kreivi ei koskaan olisi sallinut minun kaataa edes yhtä ainoatakaan puuta.»

»Salliiko armollinen herra kreivi, minun tehdä vastakysymyksen: olisitteko antanut minulle luvan kaataa?»

Kreivi hermostui. Hän oli aikonut niin mukavasti, »yksinkertaisten» talonpoikien kanssa käyttäytyä isällisesti, »sivistyneiden» kanssa tuttavallisesti ja oli päättänyt armollisesti sivuuttaa varmaan odotettavissa olevan tapojen puutteen. Mutta tämä tuli hänelle käytännössä kuitenkin vaikeaksi. Hän piti itseään linnassaan maailmanmiehenä ja tunsi arvonsa loukatuksi sen kautta, että häntä ei kunnioitettu. Teoriiassa hän asetti sivistyneen aatelismiehen samalle tasolle kuin sivistyneen talonpojan, todellisuudessa voitti vuosisatojen peritty ylpeys ja tästä johtuva halveksuminen ymmärryksen. Hän rypisti otsaansa.

»Te ette puhu minulle kunnioittavasti, Andrikson», sanoi hän ankaralla äänellä. »Mitä olisi tapahtunut tai ei olisi tapahtunut, siitä meidän ei tarvitse riidellä. Nyt on vaan kysymys siitä, mitä on tapahtunut. Älkää poiketko siitä turhilla kysymyksillä, olkaa hyvä!» Hän lausui viimeiset sanat melkein kiivaasti, joka johtui osaksi luonnollisesta suuttumuksesta Andriksonin käyttäytymisen johdosta, osaksi tuntien hämärän aavistuksen siitä, että hän hyvin todennäköisesti olisi kieltänyt isännältä puut.

»Pyydän armollista herra kreiviä suomaan minulle anteeksi, en ole millään muotoa tahtonut herra kreiviä suututtaa», sanoi isäntä. »Mutta täytyyhän minun puolustautua. Metsänvartija ei olisi merkinnyt minulle näitä puita. Sentähden täytyi minun hakata ne salassa. Se oli oikeuteni. Minun täytyy se sanoa, minun on pysyttävä siinä.»

»Armollinen herra kreivi, mitä isäni on minulle säästänyt ja perinnöksi jättänyt, on minun omaisuuttani, samoin kuin se on teidän omaisuuttanne, jonka autuas herra kreivi on teille säästänyt ja perinnöksi jättänyt.»

Tämä rohkea vertaus vei kreiviltä kokonaan maltin pois. Kiivain askelin meni hän huoneeseensa, siinä mielessä ettei enään vaihtaisi Andriksonin kanssa ainoatakaan sanaa. Hän malttoi kuitenkin mielensä, joi vielä puoli lasia kivennäisvettä ja etsi metsähinnoittelupaperit. Hän aikoi ottaa tammista yksinkertaisen hinnan. Mutta hän ei löytänyt hinnoittelua ja meni takaisin ruokasaliin.

»Sakkohinnaston mukaan on puiden arvo kolmesataa ruplaa. Te maksatte minulle sata ruplaa, Andrikson», sanoi hän lyhyesti ja rauhallisesti.

Andrikson seisoi siinä, kalpeana ja mykkänä puristaen lujasti vasemman käden sormia oikealla kädellään.

»Armollinen herra kreivi pitää minua siis todella varkaana?» sanoi hän tukahdetun vapisevalla äänellä.

»Kuulettehan hinnan!» huusi kreivi pidätetyllä vihalla. »Minä en rankaise teitä varkaana. Minä pidän teitä ostajana. Te ostatte minulta tammet.»

»Armollinen herra kreivi, miten voin ostaa jotain, jonka olen itseltäni ottanut. Joko minulla oli oikeus hakata rungot, ja silloin en tarvitse maksaa niistä mitään, tahi minulla ei ollut oikeutta niihin ja silloin minä olen varas.»

Kreivi kulki ruokasalissa kaksi kertaa vasempaan ja kaksi kertaa oikeaan ja jäi sitten taas kaapin luo seisomaan tarttuen vasemman kätensä hoikilla sormilla kaapin kiiltävään, vilpoiseen reunaan.

»Kuulkaapa nyt, Andrikson, nyt minun täytyy puhua teidän kanssanne niin, että te ymmärrätte minut. En voi pitää teitä niin tyhmänä, ettette ymmärtäisi mitä olette tehnyt. Te asetutte tahallanne minua vastaan, luulotellun oikeuden nimessä. Te tiedätte aivan hyvin, että isänne sai hakkaamisluvan ainoastaan yhdeksi kertaa, eikä ainiaaksi. Jos isänne on antanut tämän tilaisuuden mennä ohi käyttämättä sitä, niin on hän myös silloin menettänyt oikeutensa. Mistään oikeudesta, jonka te olisitte perinyt, ei siis voi olla kysymystä. Te olette toiminut lakia vastaan, ja jos en minä vedä teitä oikeuteen siitä, saatte kiittää hyvyyttäni eikä mitään muuta.»

Andriksonin kasvoilla vapisi jotain, toistuen salaman nopeudella, hän risti kätensä ja hieroi peukaloitaan yhteen. Sitten sanoi hän syvästi liikutettuna:

»Armollinen herra kreivi ei vie minua oikeuteen, mutta halventaa minua siitä huolimatta. Tiedän kyllä, että laki on minua vastaan. Se on tehty kaikkia varten, eikä sitä voida lukea tänään näin ja huomenna toisin. Sen täytyy siis olla minua vastaan. Mutta herra kreivin ei tarvitse olla minua vastaan. Herra kreivi voi tätä tapausta varten laatia itse lain. Olenko syyllinen vai en herra kreivin mielestä. Herra kreivi sanoo, että olen syyllinen. Armollinen herra ei usko, mitä minä olen kertonut, muuten ei minun tarvitsisi maksaa mitään. Mitä minun on tehtävä? Voin vain vakuuttaa, että isäni oli rehellinen mies ja että en ole perinyt ainoatakaan kolikkoa väärää omaisuutta… ja… voin sen teille vannoa, että olen puhunut teille totuuden. Minä tiesin, että varastan, mutta minä uskoin ja uskon yhä vieläkin, että olen varastanut itseltäni. Sillä isäni ei ole säästänyt tammia kenellekään vieraalle — ei teille eikä muille, — vaan yksistään minulle tammet, jotka jo aikoja sitten muuten olisivat tulleet poltetuiksi tuhaksi ja tomuksi.»

Kreivi kääntyi, astui ikkunan luo ja katseli kukkapenkkiä, jossa kasvoi hehkuvan punaisia pelargooneja. Ihmisen äänessä on sointu, joka niin pian kuin sitä käyttää, pakoittaa uskomaan. Tässä äänilajissa oli Andrikson puhunut. Kreivi oli varma. Mutta saisiko hän myöntää tätä? Mikä olisi seuraus, jos Andriksonin teko jäisi kokonaan rankaisematta? Toiset isännät haaskaisivat metsiään ja vedoten Andriksoniin vaatisivat he samanlaista lempeyttä. Loppumaton sarja riitoja ja lainrikkomisia häämöitti jo kreivin silmissä. Vai tuliko hänen antaa anteeksi talonpojalle ja käskeä häntä vaikenemaan? Sellainen salaaminen ei ollut sopivaa hänen arvolleen, sitäpaitsi oli hän jo maininnut runkojen hinnan, eikä hän mielellään ottanut sanaansa takaisin. Ei, hän ei voinut antaa asian olla sinänsä. Hän kääntyi taas äkkiä ympäri.

»Andrikson, te maksatte minulle nyt viisikymmentä ruplaa. Loput viisikymmentä suoritatte minulle kuuden vuoden kuluessa.»

Tätä sanoessaan, ajatteli kreivi, että kuusi vuotta on pitkä aika, jonka kuluessa varmaan sattuisi joku syy, jonka nojalla voisi pyyhkiä nämä viisikymmentä ruplaa pois.

Andriksonin kookas vartalo tuntui hiukan pienentyvän. Hän heitti kreiviin kuolemaan haavoitetun katseen ja sanoi tukahutetulla äänellä:

»Herra kreivi, siis olen ja pysyn teidän silmissänne varkaana! Hyvä. Asettakaa minut sitten myös oikeuteen. Nuo pari sataa ruplaa eivät minua vielä vie mierontielle. Menkööt nekin sinne, minne niin monet sadat ennenkin ovat menneet. Minä hylkään hyvyytenne, herra kreivi.»

Kreivi sulki hetkeksi silmänsä, nosti vähän päätään ja loi puhujaan katseen, joka sanoi selvään:

»Maan mato!» Ei mikään kylmennä toista ihmistä toista kohtaan niin kuin hyvyyden ylimielinen hylkääminen.

»Kuten tahdotte, Andrikson», vastasi hän virallisesti ja lähti arvokkain askelin ruokasalista. Mutta ajatuksissaan toisti hän Andriksonin sanoja: »Minne niin monet muut sadat ovat menneet… Minä hylkään hyvyytenne, herra kreivi… No, kyllä minä hänet…!»

Kreivi istuutui jälleen ottaen sanomalehden käteensä. Mutta hän ei nähnyt siinä muuta kuin sanat: »Minne niin monet sadat jo ovat menneet… Minä hylkään hyvyytenne, herra kreivi…» Kiivaasti painoi hän soittokelloa ja käski sisäänkiiruhtavan palvelijan kutsua metsänvartijan.

Tällä välin oli Andrikson lähtenyt ruokasalista, ottanut käytävästä lakkinsa ja astunut ulos kesäpäivän helteeseen. Hän oli niin täynnä katkeraa vihaa, ettei ollenkaan välittänyt minne meni. Vasta kun vahva pihkan tuoksu ja siedettävämpi ilma ympäröi hänet, huomasi hän, että oli Balteserin metsässä ja matkalla kotiin. Kuljettuaan pitkän matkaa solakoiden, korkeiden kuusien varjossa, istuutui hän tien viereen kannolle.

Tällaista siis oli tuo kreivin paljon kehuttu hyvyys… Kolmesataa ruplaa… Varas… Häntä, vanhan Andriksonin poikaa, rangaistiin varkaana… Häntä ei uskottu… Hän vannoi, eikä häntä uskottu! Ei, se ei voinut olla niin. Asiahan oli niin selvä. Mutta kreivi tahtoi rahaa, siinä se! Hän kätkeytyi uskomattomuuden taa, saadakseen nuo sata ruplaa. Rikas ei koskaan saa kyllikseen. Oi, onhan niin helppo sanoa: »Andrikson, olet rikkonut lakia vastaan», kun ei tahtonut kuulla oman sydämensä lakia.

Hän nousi ja lähti eteenpäin. Mielenliikutuksestaan huolimatta tunsi hän nälkää. Hän muisti, että vaimonsa oli tarjonnut hänelle juustoa ja että hän oli unohtanut pistää sekä sen että piipun taskuunsa, ja vielä muisti hän, miten vaimo oli häntä varoittanut kiihtymästä ja miten hän vakuuttavasti oli sanonut, ettei vaimon tarvitse olla levoton, sillä kaikki kävisi kyllä hyvin. Mitä hän nyt sanoisi? Eikö hän ollut kiihtynyt? Eikö olisi ollut parempi tyytyä ja maksaa? Hänelle muistui mieleen sananlasku: »Vältä riitaa vahvemman kanssa ja oikeuden käyntiä rikkaan kanssa.» Eikö tuota kaikkea vielä voisi parantaa? Ei, nyt oli jo liian myöhäistä. Hän oli kovasti ärsyttänyt kreiviä, vastustaessaan häntä itsetietoisena ja sitä, sen hän tunsi, ei kreivi antaisi hänelle anteeksi. Ja vaikka kreivi olisikin myöntyväinen anteeksiantoon — ei hän voisi sitä kuitenkaan pyytää! Sehän olisi samaa kuin myöntää olevansa väärässä, eikä hän ollut väärässä. Ei ollenkaan… Ei, tahi oikeammin niin paljon väärässä kuin se, joka käy hakemassa kotiin kadonneen lampaansa naapurin tallista, naapurin ollessa siitä tietämätön. Niin, juuri niin se oli. Andriksonia harmitti, ettei hän ollut huomannut kreivin läsnäollessa tätä kaunista vertausta… Mutta voisihan hän sen vielä oikeudessa tuoda esiin. Se ei kylläkään enää mitään auttanut; kreivi ei häntä silloin kuullut ja laki tuomitsi hänelle kaikesta huolimatta… kolmesataa ruplaa… Se on sittenkin aika suuri summa. Ja kun oikein ajatteli, niin ei hän ottanut sitä yksinomaan omasta taskustaan, vaan se oli samalla vähennys vaimon ja lasten osuudesta… Sanomaton katkeruus valtasi Andriksonin, syöpyvä katkeruus, joka syntyy, kun ihminen tunnustamatta sitä itselleen, on itsensä kanssa piilosilla ja sekottaa tehdyn vääryyden kärsityn vääryyden kanssa.

Aurinko paistoi puiden lomitse, pihka tuoksui, aika ajoin kuului linnun viserrys. Virstojen laajuudelle ulottui metsä. Se ympäröi soita, lampia ja yhden järven, jolla oli merkillinen sirpin muoto, sekä suuria, kuivan ruohon, kanervan ja pähkinäpensaiden peittämiä aukeamia. Andrikson tunsi metsän hyvin. Poikasena hän oli usein käyskennellyt siellä marja-aikoina. Klauzenin aluehan oli tässä aivan lähellä. Nyt oli mustikoiden ja vadelmien aika ja hänen lapsensa kulkivat nyt vuorostaan tuttuja paikkoja.

Nälkä tuli yhä tuntuvammaksi. Andrikson kumartui ottamaan pari mustikkaa tien viereltä, mutta ne olivat hienon tomun peitossa ja hän antoi niiden olla. Hänen alakuloisuutensa kasvoi, tukahutetun katumuksen tunne katkeroitti häntä yhä enemmän ja hän tuli yhä enemmän epäoikeuden mukaiseksi kreiviä kohtaan. Yhtäkkiä hän ajatteli: »Jospa voisin kostaa hänelle!»

Mutta se oli mahdotonta. Kreivi oli liian varmassa ja korkeassa asemassa, hän ei voisi mitenkään kreiviä tuntuvasti vahingoittaa.

Saapuessaan laajan aukeaman luo, joka oli tiestä vasemmalla, pysähtyi Andrikson. Mitäpä jos seuraisi poikavuosien tapoja ja kävisi kuivettuneen pähkinäpensaan takaa katsomassa, olisiko siellä vielä vadelmapensas?

Tahi tuolla, tuon harvalatvaisen männyn luona, jolla oli niin omituisen käpertynyt oksa? Mutta mitä tuo on? Savupilvi nousi äkkiä männyn luota, Andrikson kuuli, miten tuli räiskyi, ja näki, miten mies hyppäsi maasta ylös, juoksi vähän pitemmälle, leikkasi pitkän pähkinäoksan, juoksi takaisin ja löi maata vimmatusti. Savu laajeni, ja mies työskenteli yhä kiivaammin.

Kuin näkymättömän voiman vetämänä, kiiruhti. Andrikson oikealle, tien yli metsään ja kätkeytyi puiden taa. Hän ei mistään hinnasta tahtonut tulla huomatuksi ja huudetuksi apuun. Ellei miehen onnistuisi sammuttaa tulta, niin palakoon koko metsä. Kostakoon tuli Andriksonin puolesta!… Jännitetyllä mielenkiinnolla seurasi isäntä taistelua. Liekki näytti leikkivän miehen kanssa. Väliin leimusi se hänen jalkojensa juuressa, väliin taas monen askeleen päässä hänestä. Mies juoksi edes takaisin, oikeaan, vasempaan ja oli lopuksi sananmukaisesti vitsallaan piessyt tulen sammuksiin. Hien vuotaessa seisoi hän keskellä ruskeanmustaa saarta ja tarkasteli ympäristöään, vieläkö jossain leimahtaisi. Mutta tuli oli sammunut. Kun hän oli odottanut vielä hetkisen, sylkäisi hän, veti piipun esiin, sytytti sen, sammutti tulitikun sormillaan ja lähti menemään sitä tietä, jota Andrikson oli tullut.

Liikkumattomana tuijotti Andrikson palanutta paikkaa. Eikö tuolla jossain ollut pientä liekkiä huomattavissa ruskean reunan luona? Ei, kaikki tarkastus ja odottaminen oli turhaa. Varovasti lähestyi Andrikson tietä ja astui kiireesti sen poikki, palopaikkaa kohti. Sieltä täytyi löytyä kipinä! Sattuma oli osoittanut hänelle, miten kreivin kovuus voisi tulla kostetuksi. Andrikson voisi kostaa, joutumatta itse vähimmällekään vaaralle alttiiksi. Mies, joka juuri oli mennyt matkaansa, asui kartanossa, söi kreivin armoleipää ja kokosi taloon kesällä marjoja ja sieniä. Hän vei vaatteissaan palaneen ruohon vahvan, läpitunkevan hajun. Tämä haju kohdistaisi epäilykset heti häneen ja vanhus ei varmaankaan kieltäisi, sillä tuli oli syttynyt vastoin hänen tahtoaan ja hän oli tunnollisesti koettanut tukahuttaa sitä… Andrikson kyykistyi, haki tulitikkulaatikkonsa esiin, sytytti kolme tikkua yhtaikaa, sytytti kuivan ruohon palamaan ja heitti tulitikut kauas luotaan. Molemmissa paikoissa leimahti tuli, ja Andrikson kiiruhti jälleen tien yli takaisin metsään.

Hän tahtoi paeta kauemmaksi, mutta vastustamaton voima sai hänet kääntämään silmänsä aukeamaan päin. Hänen täytyi nähdä, miten keltainen piru synnytti yhä useampia keltaisia, punaisia ja sinertäviä pikku piruja, jotka yhä nopeammin liitelivät, ryömivät, lensivät eteenpäin. Suoraan eteenpäin, oikealle, vasemmalle kiemurtelivat ne, aikaansaaden yhä äänekkäämmän suhinan ja rätinän. Linnut lähtivät lentoon, varikset rääkyivät, jänis juoksi läheltä pitkin loikkauksin pois päin. Pian oli koko aukeama savun ja liekkien peittämänä. Heikko, tuskin tuntuva ilmanveto määräsi tulelle suunnan. Se kulki aukeaman yli puita kohti. Jos koko metsä palaisi! Sitähän hän oli tahtonutkin, tätä toivoen hän oli heittänyt tulen kuivaan ruohoon… Jottako koko metsä palaisi? Oliko hän todellakin sitä tahtonut? Koko metsä — viisitoista neliövirstaa ihania mäntyjä! Koko metsä? Miten kamalaa! Kuka voisi nähdä koko metsän palavan? Ei, sitä ei Andrikson ollut tarkoittanut! Hän oli vaan tahtonut pelästyttää kreiviä, hän oli tahtonut antaa kreivin kokea, miltä tuntuu, kun syyttömänä saa kärsiä. Mutta koko metsä — oi, eihän se voisikaan tapahtua! Sillä tuolla puiden takana, aivan vastapäätä aukeamaa oli sirpin muotoinen järvi, sen veteen palo kyllä sammuisi!

Mutta jos tuli kiertäisikin järven molemmat päät! Se laajeni niin uskomattomalla nopeudella! Nyt oli se jo saavuttanut aukeaman keskustan, jo leimahti nuori näreikkö tuolla takana sihisten tuleen ja nyt — nyt tarttui keltainen piru kauhealla suhinalla suuriin mäntyihin! Ääretön kauhu valtasi Andriksonin. Mitä hän olikaan tehnyt? Mitä metsä oli tehnyt hänelle, kun hän antoi sen tuhon valtaan, — tuo ihana, suuri metsä? Ja kreivi? Oliko hän todella ollut niin huono, että häntä täytyi rangaista hävittämällä koko metsän?

Mutta tuli valtasi yhä laajempia aloja. Jäisikö Andrikson katsomaan, miten metsä joutuisi koko laajuudessaan tulen valtaan? Eikö ollut pelastamisen mahdollisuutta? Kenen kautta? Hänen itsensä kautta — toisten avulla! Miten, tuliko hänen huutaa väkeä apuun vihollista vastaan, jonka hän itse oli manannut esiin? Jos hän tekisi sen, lankeaisi epäluulo vielä vähemmin hänen päälleen… Lähin ihmisasunto oli hänen talonsa. Siis sinne! Kunhan ei vaan olisi jo liian myöhäistä!… Hän lähti eteenpäin, kiiruhtaen, juosten. Pian olivat viimeisetkin puut metsässä hänen takanaan ja kesäpäivän helle ympäröi hänet jälleen. Hän ei välittänyt siitä, vaan juoksi eteenpäin. Veri tykytti hänen ohimoissaan, kuin tahtoisi se halkaista hänen päänsä, kova paino tunki silmät melkein ulos kuopistaan, mutta hän ei hiljentänyt vauhtiaan. Talonsa läheisyydessä hän kompastui nyrkin kokoiseen kiveen ja kaatui. Painaen kasvonsa kuihtuneeseen, lämpimään ruohoon, tuumi hän: »Palakoon. Nyt minusta kaikki on yhdentekevää. Minä olen kuitenkin mennyttä miestä… »Hetken kuluttua palasi hänen tarmonsa kuitenkin, hän nousi istumaan ja katsoi metsään päin. Valkea, hyvin leveä savupilvi nousi sieltä. Andrikson hypähti ylös. »Isä Jumala», rukoili hän, »älä anna tulen päästä järven yli! Herra Jumala! Herra Jumala!» Sitten koetti hän päästä eteenpäin.

»Metsä palaa», toisti Andrikson. »Missä rengit ovat? Pian! Ja palvelustytöt ja kaikki!»

»Mitä kaikki? Tuleeko kaikkien…? Mutta Jahn, minkä näköinen sinä olet! Mikä sinua vaivaa?»

»Tietysti pellolla! Antaa toki palaa. Kyllä se sammutetaan. Herralla on kylliksi metsää… Juosta tuolla tavalla! Olisit mieluummin etsinyt lapsia, kuin juossut tuolla tavalla.»

»Eivät. He lähtivät marjaan. Minua niin peloittaa. Kahrlilla on joskus tulitikkuja taskussaan. Kunpa vain lapset eivät olisi tehneet mitään pahoja metsässä.»

»Ovatko lapset menneet metsään?» huudahti Andrikson, ja hänestä tuntui siltä, kuin joku olisi kiskonut sydäntä hänen rinnastaan.

»Minne he sitten olisivat menneet, hehän menivät marjoja poimimaan», vastasi emäntä. »Oi Jumalani, Jumalani.»

»Missä väki on? Kutsu heitä! Kutsu heitä!» huusi isäntä, niin että äänensä murtui tullen aivan käheäksi. »Tänne pojat, tänne tytöt! Apuun, apuun!»

»Jumalan tähden! Ole toki hiljaa!» huudahti emäntä pelästyneenä. »Mikä sinun on? Kyllä minä kutsun heidät kaikki. Jos nyt yksi mänty enemmän tai vähemmän palaa, sehän on yhdentekevää. Syntihän on sanoa, mutta totta se on: palolla on myös hyvät puolensa. Köyhät ihmiset saavat halpaa puuta.»

Emäntä kiiruhti pois, ja Andrikson käveli pihalla kuin huumaantuneena. Hän heittäytyi penkille talon edustalle, nousi ylös, istuutui jälleen, nousi uudelleen ja meni huoneeseen. Tyhjää, kaikki hiljaista ja tyhjää — — —. Tuossa nurkassa seisoi hänen pienten poikainsa sänky. Kunpa he nyt makaisivat siinä! Pellavapäät nojaten toisiinsa, nuoremmalla käsi nyrkkiin puristettuna, peukalo sisäänpäin… Isäntä rupesi vapisemaan. Ei, oi ei, tuo ajatus oli liian julma… Hän hoiperteli taas ulos ja katseli metsään päin. Savupilvi oli yhä kasvamassa. Missä hänen lapsensa viipyivät! Vaikka mitä siitä… sehän oli jo liian myöhäistä…

Vihdoin oli väki koolla. Kaikki varustivat itsensä lapioilla ja kirveillä ja kiiruhtivat, Andriksonin yhä hoputtaessa, metsään. Emäntä jäi yksin kotiin.

»Jos tapaatte lapset, niin sanokaa, etteivät he hetkeäkään enää viipyisi metsässä, kuuletteko? Kuuletko Jahn? Lähetä heidät heti kotiin!» huusi hän yhä uudelleen väen jälkeen.

Tuli oli metsässä saavuttanut metsäjärven, oli kiertänyt molemmat järven reunat ja levisi nyt kaksi haaraisena virtana yhä laajemmalle. Neuvotonna seisoi Andrikson viiden ihmisen kanssa siinä. Mitä lapiot ja kirveet heidän käsissään hyödyttivät! Liekit kulkivat korkealla latvoissa puusta puuhun. Kipinäsade lensi alas, sytytellen vuorostaan kuivan sammaleen ja kaatuneet puut. Jos he kaataisivat pari puuta? Se olisi ollut naurettavaa. Mutta jotain oli tehtävä.

»Lähde Peter, juokse kartanoon, ja ilmoita että metsä palaa», käski Andrikson vihdoin. »Jumala tietää, saisivatko muuten siitä tänään tiedon. Me toiset etsikäämme — — — etsikäämme lapsia.»

»Me toiset etsimme», toisti Andrikson. »Jos he olisivat lähteneet kotiin, niin olisivat he tulleet meitä vastaan.»

Ei kukaan enää väittänyt vastaan, sillä todennäköisesti lasten olisi pitänyt tavata heidät, elleivät lapset olisi menneet jotain aivan outoa tietä kotiin.

Mutta mistä etsiä heitä? Jos he olisivat paenneet syvemmälle metsään, niin ei tarvinnut pelätä: tuli ei saavuttaisi heitä. Mutta jos tuli oli heidät saavuttanut järven luona!

Tämä kamala ajatus näytti johtuvan kaikkien mieleen, sillä aivan vaistomaisesti kääntyivät kaikki järvelle päin. Andrikson tuli tuhkanharmaaksi. Se voisi siis olla mahdollista! Jos joku pojista tai tytöistä olisi nauranut tälle ajatukselle, olisi hän suuttunut, mutta samalla kuitenkin vielä toivonut, sillä toivo tarttuu kiinni heikoimpaankin lohdunsanaan, mutta nyt hänestä tuntui kuin voisi hän millä hetkellä tahansa löytää poikastensa hiiltyneet luut.

Pidättäen valitustaan, alkoi hän etsiä. Rengit ja tytöt kiersivät varovaisina, jalkineitaan varjellen, yhä vielä savuavia paikkoja, mutta Andrikson ei välittänyt, minne hän astui. Hän hävisi mustien runkojen taa ja oli pian järven rannalla. Liekit olivat ehkä ajaneet poikaset rantaan. Ehkä veteen, sillä paikoittain oli kaislikkokin sotkeutunut. Olivatko he hukkuneet? Andrikson katsoi veteen, hän kulki pitkin rantaa, ylös, alas — mutta turhaan! Hän jätti rannan tullen takaisin väkensä luo, jotka kaikki olivat hajaantuneet aukeaman eri osiin ja lähestyivät rantaa. Vihdoin oltiin varmoja, että lapsia ei ollut onnettomuus kohdannut ainakaan täällä.

»He ovat varmaan menneet kotiin», huomautti eräs tytöistä. »Niin suuret pojat… Olisihan vallan ihme, elleivät he voisi itseään pelastaa.»

»Niin, menehän kotiin Lihse, ja katso, ovatko he siellä ja tule takaisin», sanoi isäntä. »Niin, mene, mene!»

»En tiedä», vastasi isäntä väsyneesti.» Hakekaa! Sammuttakaa!
Hakekaahan vielä…»

»Oi isäntä, lapset ovat varmaan kotona. Aivan varmaan. Olet pelottanut meitä turhan tähden.»

»Niinkö luulet? No niin, Jumala sen suokoon, Jumala suokoon…
Mahtaakohan koko metsä palaa? Mitä arvelette?»

»Kuka sen tietää! Jos tuli tällä lailla jatkaa kulkuaan, eikä ihmisiä tule apuun ja myrsky alkaa. Tuuleehan nytkin jo.»

He jättivät aukeaman ja alkoivat kaivaa ojaa kaukana tulen alapuolella. Kun he olivat kaivaneet pari syltä, kuului metsästä ääniä ja metsänvartija astui esiin, joukko kartanon työväkeä mukanaan. Lyhyen keskustelun jälkeen käski hän lopettaa ja lähetti Andriksonin väkensä kanssa vielä syvemmälle metsään ja aloittamaan siellä kaivamisen — täällä tuli yllättäisi heidät piankin. Itse poistui hän kiireesti, koettaakseen päästä paloruiskun avulla tulen herraksi metsän toisella puolen.

»Missä kreivi itse on?» kysyi eräs Klauzenin talon tytöistä kartanon rengiltä.

»Hän jäi vielä järjestämään sananviejiä. Koko piiri saa tänään vielä ilmoituksen. Hän on aivan pian täällä.»

Hetken kuluttua tuli metsänvartijalta sana, että hän tarvitsisi kaksi voimakasta miestä avuksi, hevonen ei pääse tiheikön läpi paloruiskuineen, vaan täytyisi ihmisten sitä vetää.

Hän katseli ympärilleen, ja kun hän ei nähnyt ympärillään muuta niin voimakasta vartaloa kuin renkinsä Peterin, niin viittasi hän tätä ja he lähtivät menemään.

Mutta ihmisvoiminkin oli vaikeaa ja lopulta mahdotonta saada ruiskua eteenpäin. Metsäkin oli viime vuosina laiminlyöty, maassa oli paljon kaatuneita runkoja ja puut seisoivat paikoittain liian tiheässä. Juuri kun oli päätetty luopua veden avusta, tuli kreivi ratsastaen. Hän näki miten miehet vielä rasittavan vetämisen jälkeen vapisivat ja huomasi metsänvartijan vieressä Andriksonin, kasvot hien peittäminä ja vääristyneinä. Kaikki viha häntä kohtaan oli kuin poispyyhitty.

»Oh, Andrikson!» huudahti hän ja hyppäsi hevosen selästä alas. »Ja niin ahkerana. Minä kiitän teitä Andrikson, tiedonannostanne. Se oli kauniisti tehty teiltä. Minä kiitän teitä.» Ja nopein askelin astui kreivi isännän luo, tarttui tämän nokiseen käteen ja puristi sitä.

»Herra kreivi — — — herra kreivi… sammalsi Andrikson, »minä tein vain… minä tein vain… mitä… mitä…»

»Minä tulen muistamaan tämän, Andrikson. Mutta levätkäähän vähän. Te näytätte liian rasittuneelta.»

Metsänvartija kysyi, mitä olisi tehtävä. Hän ilmoitti, että ruiskulla ei voisi mitään toimittaa ja että metsän toisella puolella kaivettiin ojaa.

Tätä käskyä toteltiin ja Andrikson työskenteli jälleen väkensä etunenässä. Palaneen haju, jonka tuuli toi palopaikalta, oli tuntuvasti voimakkaampi kuin ennen.

»Me saamme hyvin vähän aikaan, herra kreivi», huomautti metsänvartija alakuloisena. »Punaisella hyenalla on liian nopsat jalat.»

»Saamme pian lisäväkeä. Sananviejät ovat jo varmaan saaneet useille alustalaisille tiedon», vastasi kreivi ja katsoi ylös puiden latvoihin. Hän oli hyvin kalpea ja hermostuneet nykäykset tuntuivat huulissa.

Sitten kääntyi hän väkensä puoleen, innostaen heitä yhä enemmän ponnistamaan. Silloin huomasi hän miten eräs vanha mies nojasi uupuneena lapioonsa. Kreivi astui hänen luokseen, otti häneltä lapion, sanoen samalla pari ystävällistä sanaa, ja ryhtyi itse kaivamaan.

Tämä oli paras kannustus ja väki teki työtä ponnistaen kaikki voimansa. Ainoastaan Andrikson näytti hellittävän. Yhä useammin ja yhä kasvavalla levottomuudella, katsoi hän sinne päin, mistä hänen palvelijansa tulisi. Lopulta tämä saapui. Hän oli kuuman ja menehtyneen näköinen.

»Lapset eivät olleet kotona», sanoi hän hiljaa, tultuaan Andriksonin luo ja tervehdittyään kreiviä.

»Niin, armollinen herra», vastasi isäntä, vaivoin hilliten itsensä. »He ovat tänä aamuna tulleet tänne marjoja poimimaan. Ja nyt eivät he vieläkään ole kotona. Metsäaukeamassa kasvoi kaikenlaisia marjoja.»

»Ettehän toki luule… Ei Andrikson, te ette saa heti ajatella kaikkein pahinta. Lapsille ei varmaankaan ole tapahtunut mitään.»

»Eihän se ole tarpeellista. He ovat voineet mennä syvemmälle metsään…
Miten vanhat ovat lapsenne?»

»No, katsokaahan. Kymmenen vanha. Silloinhan poikanne on jo aika mies. Hän on kyllä ymmärtänyt lähteä tulen alta pois. Ei, ei, rauhoittukaa vain Andrikson, lapsille ei varmaankaan ole tapahtunut mitään.»

»Tahtoisin uskoa siihen hyvin mielelläni. Mutta… Mutta… Salliiko armollinen herra kreivi, että lähden hakemaan heitä. En voi tehdä työtä ennenkuin tiedän, missä lapseni ovat.»

»Tietysti, tietysti, menkää vain! Ja jos tahdotte, niin ottakaa joku kanssanne», vastasi kreivi hyväntahtoisesti.

Andrikson luovutti lapionsa palvelustytölle ja lähti. Kun hän huomasi olevansa yksin, tuntui hänestä kuin olisi hänen pitänyt ääneensä huutaa metsään lastensa nimiä mutta hän hillitsi itsensä, sillä häntä hävetti, että ihmiset sen kuulisivat. Mykkänä vaelteli hän metsässä, ja vasta kun hän oli päässyt kauas toisista, huusi hän puoliääneen uudelleen ja yhä uudelleen: »Jahnit! Kahrlit! Jahnit! Kahrlit!»

Pitkän turhan etsinnän jälkeen, kääntyi Andrikson jälleen aukeamalle päin. Matkalla tapasi hän vähän väliä ihmisiä, jotka kiiruhtivat sammutustyöhön. Hän kysyi heiltä kaikilta, olivatko he nähneet kahta lasta, mutta sai aina kieltävän vastauksen. Hän kuuli melua sieltä puolen, missä ojaa kaivettiin ja päätteli siitä, että sinne jo oli saapunut paljon väkeä. Metsä pelastuisi siis kaikesta päättäen. Mutta mitä hän nyt siitä välitti enää. Hän kulki edelleen ja joutui tulen rajalle, joka eteni vähentymättömällä nopeudella. Andrikson kiersi sen ja joutui palaneelle alueelle. Alahuulta purren, olkapäät hiukan nostettuina, ikäänkuin joka hetki peläten lyöntiä, kulki hän mustuneiden runkojen välissä. Puut levittivät alastomia oksiaan hänen yläpuolellaan, muodostaen punaisenruskean sotkeutuneen verkon. Kaukaa kuulsi järvi mutta sekin oli nyt vieraan ja kammottavan näköinen, sininen keskeltä ja musta reunoilta, joilta rumat viirut, mäntyjen katkonaiset peilikuvat, kuvastuivat kauas sineen. Ympärillä kävi yhä hiljaisemmaksi, ja lopulta Andriksonia ympäröi hautuumaan juhlallinen hiljaisuus. Aurinko oli jo hyvin alhaalla ja omituinen hämäryys täytti metsän. Siellä täällä nousi vielä savupilvi vinosti ilmaan ja ikäänkuin itsestään syttyen leimahti vielä yksinäinen vadelmapensas palamaan. Silloin tällöin kuului joku tukahutettu ääni palopaikalta, syventäen yhä enemmän hiljaisuutta ja rauhaa. Kuin raskaan kuorman painamana laahautui Andrikson eteenpäin. Aukeaman reunalla murtui hän kokonaan ja purskahti itkuun.

Andrikson suoristautui. Vielä kerran kotiin, vielä kerran katsomaan, eivätkö lapset ole kotona.

Siellä istui hänen nuori vaimonsa tien vierellä ja tuijotti häneen. Hän tuijotti vaimoonsa. Sitten alkoi vaimo huutaa.

»Kuolleet! kuolleet!» huusi hän. »Oletko löytänyt heidät? Oi, lapseni, lapseni, lapseni!»

»Kyllä minä heidät löydän», vaikeroi äiti. »Minä löydän heidän hiiltyneet luunsa. Voi lapseni, voi poikani!»

Hän meni sisään, jossa hän jo oli siistinyt ja tehnyt kaikki askareensa sekä antoi paimenpojalle ja -tytölle, jotka nyt jäivät aivan yksin kotiin, muutaman käskyn.

Sitten menivät he ulos hämäryyteen, emäntä edellä, isäntä jälessä.
Silloin tällöin kysyi emäntä, päätään kääntämättä, yksityiskohtia
palosta, mutta ei suinkaan palon itsensä tähden, vaan lastensa vuoksi.
Lopulta sanoi hän:

Sen jälkeen hän ei puhunut enää sanaakaan vaan otti tien vierestä miehen korkuisen seipään olalleen. Andrikson antoi hänen kantaa sitä. Hän tunsi itsensä liian voimattomaksi sitä kantamaan. Hänestä oli muuten kaikki yhdentekevää. Jos lapset olivat kuolleet, oli hänestä samantekevää, missä he lepäsivät ja jos heidät löydettäisiin tahi ei. Hakekoon vaimo.

Tultuaan järven pohjukkaan, jäi Andrikson seisomaan. Väristys kulki pitkin hänen ruumistaan, nähdessään tumman veden. Emäntä sitävastoin alkoi vitkastelematta huolellisesti tutkia järven pohjaa seipäällään niin syvältä kuin tämä ulettui. Hitaasti kulki hän eteenpäin, hitaasti, kuin lumottuna seurasi isäntä häntä. Lopulta, tuntikauden haettuaan nosti emäntä jotain muodotonta veden pinnan yläpuolelle. Andrikson tunsi, miten häntä huimasi ja hän oli vähällä pyörtyä. Mutta vaimo antoi seipään vaipua takaisin ja haki uudelleen.

Andrikson kääntyi pois. Hän ei voinut enään katsella. Puhumatta sanaakaan lähti hän pois. Hänestä tuntui, kuin rautainen käsi pitelisi hänen sydäntään ja puristaisi sitä armottomasti yhä lujemmin. Hän voihki. Hän ei voinut ajatella muuta, kuin sitä yhtä ja samaa: »Mennyttä, kaikki on mennyttä.»

Hän kulki edelleen, kulki ja kulki, jäi seisomaan, nojautui puun runkoa vastaan, tuijotti pitkän aikaa eteensä ja kulki edelleen. Hän ei tiennyt, miten kauan hän oli näin ilman päämäärää kulkenut, ennenkuin huomasi jälleen lähestyvänsä paloa. Oli ihana näky, kun liekit hiipivät pitkin puiden runkoja ja tuhannet kipinät lensivät joka puolelle alas. Palo muistutti jättiläisilotulitusta, joka oli sytytetty silmien iloksi ja riemuksi. Mutta eikö niin ollutkin laita? Eikö tuolla takana huutaneet ja laulaneet iloiset ihmiset? Andrikson kuunteli ja kääntyi sitten vaistomaisesti melua kohti. Ei, hänen korvansa eivät olleet pettäneet. Hetken kuluttua saapui hän pitkälle kummulle ja samaan suuntaan tämän kanssa kulkevan vasta kaivetun ojan luo, jota pitkin kulki edes takaisin vahtimiehiä. Metsä oli pelastettu. Näin Andrikson ajatteli, mutta ei pieninkään ilon ja tyytyväisyyden tunne herännyt hänessä. Eikö olisi ollut parempi, että metsä olisi tuhoutunut? Ja metsän mukana hänen talonsa? Ja hänen vaimonsa, joka tuolla etsi mustasta vedestä ja hän itse — eikö hän hirttäytyisi? Ehkäpä se olisi parasta, mutta hänellä oli vielä aikaa sitä miettiä.

Isännällä ei ollut halua vastata, ja vaikeni. Mutta mies huusi vielä kerran.

»Kreivi? Mitä kreivi tahtoo?» »Hänen luonaan siellä on pari lasta.» »Pari lastako? Minun lapseniko?» »Sinunko — en tiedä kenenkä.» Andrikson riensi sieltä. Parissa minuutissa hän oli saavuttanut tulen, jonka ympärille oli kokoontunut suuri joukko ihmisiä, syöden voileipiä ja juoden viinaa ja olutta. Vähän sivussa paloi pienempi tuli. Tämän äärellä istuivat kreivi, metsänvartija ja pehtori ja hänen molemmat poikansa seisoivat vieressä.

»No, siinä te vihdoinkin olette Andrikson», huudahti hän iloisesti. »No, enkö sanonut, että poikaset ovat liian viisaat polttaakseen itsensä? He olivat vain eksyneet. Sellainen onnettomuushan ei tapahdu yksin pikkuväelle. No, minä olen heidät onnellisesti löytänyt ja olen iloinen, että saatte heidät vastaanottaa minun kädestäni. Ottakaa heidät ja viekää heidät pian kotiin, ettei emäntänne enään turhaan hätäile.»

Hymyillen tuli kreivi poikien kanssa Andriksonin luo ja isästä tuntui kuin olisi saanut vastaanottaa elämänsä kreiviltä takaisin. Äänettömästi nyyhkyttäen, vasen käsi kierrettynä vanhemman poikansa kaulaan, vaipui hän kreivin eteen.

»Ei, ei ei, Andrikson. Jos tahdotte minua kiittää — ei älkää kiittäkö.
En ole tehnyt mitään, joka ansaitsisi kiitostanne», torjui kreivi.

Mutta autuaan tunteen tulva ei sallinut mitään järjen rajoituksia, hänen sielunsa tahtoi olla aivan vapaana ilman kahleita, vapaana ja lunastettuna hänen tekonsa raskaasta salaisuudesta, josta teosta rangaistuksen kärsiminen hänestä tällä hetkellä tuntui vain nautinnolta. Ja sammaltaen tunkeutuivat sanat hänen huuliltaan:

»Rauhoittukaahan, Andrikson, rauhoittukaa, rakas Andrikson», sanoi kreivi ja laski kätensä rauhoittaen hänen olkapäälleen.

»Andrikson!» huusi kreivi, mutta tointui pian ja toisti surullisena:
»Andrikson, Andrikson!»

ONNEN HELMASSA.

»Otan», vastasi vanha Lausk, ja hänen äänensä kaikui kirkossa niin kuivana, kuin olisi se jo pitkät ajat ollut uunin takana kuivamassa.

Sillä aikaa kun pappi toisti vihkimäkaavan kysymystä, alkoivat tytön polvet puutua. Hänellä oli vielä aikaa… Hän voisi vielä vapautua, ja kaikki, mikä oli tapahtunut, jäisi unhoon, kuin ennen keskiyötä uneksittu uni… Lausk, paljaine, kiiltävine päälakineen, hänen molemmat talonsa, Eevan tuleva koti ruskeaksi maalattuine lattioineen ja kiiltävine ikkunoineen; uudet vieterivankkurit, joita voimakas musta veti ja joita hän äsken vielä tuolla kapakan edustalla, salaisella ilolla oli katsellut — kaiken, kaiken tämän hän voisi vielä työntää luotaan ja elää edelleen väentuvan puolipimeässä nurkassa, jossa hänen äitinsä ei saanut edes rauhassa kuolla, kun vieraat lapset melusivat, ja jonne mahtui tuoli, mutta ei penkki. Ja ensi vuonna ehkä joutuisi palvelemaan sellaiselle isännälle, jonka navetassa lika ulettuu puolisääreen ja sama solkkaaminen kestää sitten pitkän kesän ja syksyn… Ja sisar saa kahlata samaten, ja molempien täytyy odottaa, kunnes tulee joku mies, ehkä komea ja siivo, ehkä myös joku juopporenttu…

»Otan», sanoi Eeva ääneen ja selvästi, niin että sen kuuli urkujen polkijakin. Sitten sydämensä tuntui niin kevyeltä, kuin olisi hän päässyt korkean vuoren yli. Jalkojen puutuminen hävisi; ja papin liittäessä morsiusparin kädet yhteen ja vanhuksen puristaessa heikosti morsiamen kättä, vastasi hän käden puristukseen. Olihan hän omasta vapaasta tahdostansa tällä paikalla. Kukaan ei häntä ollut koettanut puhumalla taivuttaa, itse hän oli tahtonut tulla ison talon emännäksi ja tämän vanhan lesken perijäksi. Sillä isännän suonikas, viileä käsi ei voisi enää kauan pitää talon avainta hallussaan.

Morsiuspari lankesi polvilleen alttarin eteen, vastaanottaakseen siunauksen, ja Eevan sydämeen virtasi valoisa rauha. Hänen vapaa kätensä hypisteli morsiuspukua ja hän tunsi jälleen, miten hienoa tämä kallis kangas oli. Mies oli valinnut tämän kankaan, Eeva ei. Samaten hän oli valinnut pitkän hunnun, joka hulmusi maahan saakka. Ja kuka tiesi, mitä kaikkea hän vielä olisi ostanut, jos Eeva vain olisi sallinut. Niin hyvä mies hänellä oli.

Ja Eeva lupasi myös itselleen, tänä juhlallisena hetkenä, olla vanhukselle yhtä hyvä, ja näyttäytyä tänä lyhyenä koetusaikana, joka hänellä oli jälellä, niin onnellisena, kuin jos olisi nainut kauneimman nuorukaisen.

Häveliäästi maahan luoduin silmin poistui hän alttarilta. Mutta kun urkurin soittama häämarssi kaikui yhä voimakkaammin ja riemusäveleet tunkeutuivat mahtavana virtana alas, nosti Eeva päänsä katsellen oikealle ja vasemmalle. Ja siellä näki hän niin paljon ihailua ja kateutta, ettei hän enään painanut päätään alas. Hymyillen ja posket polttavina poistui hän kirkosta. Mutta ulkona tuntui hänestä kuin olisi joku painanut vielä kruunun hänen myrttiseppeleelleen kun hän kuuli puolikovaa lausutut sanat: »Jumaliste, eipä mieskään ole niin kovin vanhan näköinen»…

Talossa vastaanotti häävieraiden pitkän jonon kuusi soittoniekkaa, jotka soittivat myöskin vieraiden istuessa kahvin ja ruuan ääressä. Rengit kuljettivat oluthaarikoita ja laseja vieraille ja käskivät vierasta nauttimaan. Pian oli jäykkyys, joka aina vallitsee sellaisessa juhlatilaisuuksissa, missä osanottajat ovat toisilleen vieraita, hävinnyt ja iloinen tanssi alkoi.

Sulhanen vei morsiamen, joka hunnussaan muistutti sumussa olevaa ruusunnuppua, kansakoulunopettajan luo ja sanoi leikillisesti, että tanssituvassa saisi opettaja olla hänen sijaisensa. He tanssivat, sitten lähestyi morsianta kirjurin apulainen, sen jälkeen seurasivat rohkaistuneina muut nuoret miehet, niin että Eeva ehti tuskin hengähtää välillä. Lopulta astui hänen luokseen solakka nuorukainen, tummatukkainen, kihara pudonneena hikiselle otsalle. Hän oli Eevan sukulainen ja oli hän hiljattain lopettanut oppiaikansa ja päässyt suutariksi. Hän kumarsi äänettömänä ja arkana ojentaen Eevalle molemmat kätensä. Eeva nousi ja tanssi tuntien samalla, että mies piteli hänen käsiään lujemmin kuin toiset. Tanssittuaan yhden kierroksen, pysähtyi Eeva. »Olen väsynyt», sanoi hän.

»Sinä tanssit paljon», vastasi mies selitykseksi ja laski Eevan irti. »Levähdä. Onhan koko ilta vielä jälellä.» Hän kumarsi kömpelösti ja lähti pois.

Eeva istuutui ja katsoi hänen jälkeensä. Olipa tuo merkillinen poika, tuo tuossa… Hän ei ollut koskaan huolinut Eevalta maksua, ei uusista kengistä eikä paikkauksista.

Sentähden olikin sisar vaatinut, että hänet kutsuttaisiin häihin. Ja poika oli laitattanut itselleen häiksi uuden, huonosti istuvan puvun.

Jonkun ajan kuluttua tuli suutari takaisin tanssitupaan. Hän katseli ympärilleen, lähestyi Eevaa uudelleen ja istuutui tyhjälle paikalle hänen viereensä. Hänen henkensä haisi viinille, kun hän kumartuen Eevan puoleen sanoi:

Nuori mies lausui tämän keveästi, tarkoittamatta mitään pahaa, mutta
Eevaan nämä sanat sattuivat kuin ruoskan isku. Hän ei vastannut mitään.

Istuttuaan hetken ääneti, kumartui suutari vielä syvemmälle alas, pani varovasti lämpimän kätensä Eevan kädelle, etsi hänen katsettaan ja kysyi pehmeällä, surullisella äänellä: »No, miten on nyt laitasi?»

Eeva liikahti, niin että miehen käsi putosi hänen kädeltään pois. Hän huomasi pojan äänessä jotain käsittämätöntä, ja hänellä oli jo kova ja tyly vastaus valmiina. Mutta hilliten äkkiä itsensä, jätti hän sen sanomatta, hymyili ja vastasi hilpeästi:

»Mitenkö on laitani? Minä voin hyvin — erittäin hyvin! Etkö tahdo tanssia jälleen?»

He tanssivat, ja nyt kauemmin kuin edellisellä kerralla. Ja tahtomattaan nojasi nuorukainen lujemmin Eevan rintaan.

»Viimeisen kerran sinun kanssasi!» ajatteli Eeva, kun suutari oli päästänyt hänet vapaaksi, ja lähti toiseen tupaan.

Hän oli suuttunut. Hän oli ollut niin rauhallinen ja onnellinen, ja silloin piti tämän pojan tulla kömpelöine käsineen…

Huone, johon hän tuli oli täynnä paperossin ja sikarin savua. Pöydän ympärillä istui melkein yksinomaan keski-ikäisiä tai aivan vanhoja miehiä, jutellen ja juoden tai korttia pelaten. Juuri kun Eeva avasi oven nauroi Lausk täyttä kurkkua. Hän istui nojaten ikkunaan, niin että Eeva ei voinut nähdä hänen kasvoistaan muuta kuin likaisen keltaisen ihon, joka oli suuren mustan suun ympäri vetäytynyt hirveihin ryppyihin. Nopeasti poistui hän taas toisen oven kautta.

Eevassa oli herännyt jotain, jonka hänen täytyi tukahuttaa. Tietämättä mihin ryhtyä, tuli hän luhdin luo. Vaatteiden säilytys huoneen ovi oli auki, itse luhti oli tyhjä. Sitä luultavasti tuuletettiin, sillä siitä oli muodostettu morsiushuone. Valkeaksi pestyllä lattialla peräseinällä oli uusi, kauniisti kiilloitettu sänky korkeine patjoineen. Tyynyt oli pistetty uusiin vaaruihin, lakanat olivat samaten uudet ja jäykät. Sänky oli peitetty Eevan omalla kutomalla peitteellä, joka muutamia vuosia oli maannut aitassa. Nyt levitettynä sängyn päälle, huomasi siinä selvästi taitekohdat. Eevan mielestä se oli kuin maalattua läkkipeltiä. Hänelle muistui eräs kirja mieleen, jonka joku poika oli tuonut mukanaan kaupungista. Siinä oli kuvattu vanhanajan eri kidutusvälineitä ja kidutuspenkki… Huulet lujasti yhteen puristettuina, lähti hän luhdista. Pihalla seisoi hänen sisarensa Ilse, joka haki Eevaa, sillä kirjuri tahtoi tanssia franseesin hänen kanssaan. Mutta Eevan kasvot vääristyivät, hän otti sisartaan vyötäisiltä ja veti hänet kanssaan pihasta pois.

Vastaamatta mitään, kulki Eeva edelleen, valitsi puutarhan läpi kulkevan polun, jonka molemmin puolin kasvoi omenapuita ja heittäytyi lopulta puutarhan takana pellolle maahan. Ilse vaipui myöskin istumaan.

»Vaikene, vaikene!» supisi Eeva, painoi molemmin käsin ohimoltaan ja peitti kasvonsa sisarensa rintaa vasten.

Aurinko oli laskemaisillaan, ilta lämmin ja rauhaisa. Joku pääskynen liiteli vielä korkealla ilmassa, ja jossain naapurissa huuteli naisääni sikoja kotiin.

Ilse syleili Eevaa ja alkoi itkeä. Hänen kyyneleensä tippuivat Eevan hiuksiin ja kaulalle.

»Oi, Ilse, Ilse!» kuiskasi hän yhä uudelleen, »kun olisin sen tiennyt, kunpa vain olisin tiennyt!»

Näin istuivat he sylitysten, toisiaan hyväillen, kunnes yö sammutti iltaruskon ja ruisrääkkä viritti niityllä laulunsa yksinäisyydestään.

Sillä välin hävisivät vieraat toinen toisensa jälkeen, kömpien hiljaa latojen heiniin ja olkiin. Morsiusäiti kysyi morsianta ja tahtoi viedä hänet vuoteeseen. Lopulta kaikui hänen äänensä jo yli koko pihamaan. »Olisikohan morsian karannut?» huusi hän leikkiä laskien.

Ilse nousi. Raskaasti, puoleksi tajuttomana, seurasi Eeva häntä. Hän ei vastannut mitään morsiusäidin kysymykseen, missä hän oli piileskellyt, astui vain ääneti luhtiin, soittajien häntä iloisella marssilla saattaessa. Luhdissa paloi kynttilä ja Lausk istui odottamassa. Saattajien vaihdettua vielä pari leikkipuhetta morsiusparin kanssa, poistuivat he luhdista, morsiusisä sulki oven, soittajat soittivat vielä kerran ja menivät sitten nukkumaan.

Seuraavana aamuna aamiaisen aikaan herätettiin vastavihityt. Soittajat soittivat laulun: »Kas kirkas nyt kointähtönen jo koittaapi», ja heti sen jälkeen seurasi kamala kolina, jonka aikaansaivat nuorukaiset lyömällä pannuja ja muita keittiöastioita nuijilla. Sitten avasi morsiusisä luhdin ja morsiuspari astui ulos. Eeva oli niin kalpea, kuin olisi hän kamppaillut kuoleman kanssa. Hän suuteli Ilseä ja kuiskasi hänen korvaansa, että tämä hankkisi pian viiniä. Otettuaan aika kulauksen viiniä, tuli hän jälleen iloiseksi ja oli yhtä hyvällä tuulella kuin eilenkin. Lausk säteili onnea. Hän laski leikkiä, joi ja oli niin ketterä, että joku koiranleuka nauroi, että nuori aviomies vielä lopuksi tanssiikin. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään.

Illalla, kun taas tuli maatamenon aika, ei Eeva enään itkenyt, vaan joi kaksi lasia viiniä. Ja samaten hän teki kolmantena hääiltana.

Silloin höyrysi pöydällä hapankaali ja sianliha, merkiksi siitä, että juhlat olivat lopussa. Vieraat tekivät lähtöä. Jokainen väitti, ettei hän ollut pitkiin aikoihin viettänyt näin iloisia häitä. Ja kaikki puristivat Lauskin ja Eevan käsiä sekä erosivat siinä vakaumuksessa, että jättivät hyvin erilaisen kylläkin, mutta kaikesta huolimatta onnellisen parin.

Ilse jäi vielä pariksi päiväksi Eevan luo auttamaan suuren juhlan jälkeen ja järjestämään taloa jälleen arkioloja varten. Sitten hänkin valmisteli lähtöään. Eeva saatteli häntä jonkun matkaa. Hyvästiä sanoessa antoi nuori emäntä sisarelleen kaikki rahat, jotka vieraat olivat hänelle lahjoittaneet. Ilse aikoi kiittää, mutta Eeva syleili häntä ja rupesi itkemään.

»Sisko, sisko!» huudahti hän lopuksi, »miksi et syössyt puukkoa sydämeeni, kun minä ensi kerran puhuin sinulle Lauskista?»

Mutta iloisesti laulaen palasi Eeva taloon. Kun hän kerran oli itselleen luvannut, olla onnellisen näköinen, niin jatkukoon näytteleminen. Hän kätki surunsa sydämensä pohjaan ja askaroi talossa iloisella innolla. Väsymättömällä huolella täytti hän vanhuksen toivomukset ja otti huomioon hänen heikkoutensa. Se ei tuntunut hänestä raskaalta, sillä hän oli pienestä pitäen tottunut työhön, oli ahkera ja nopea, eikä Lauskaan ajan pitkään tuntunut hänestä niin sietämättömältä kuin avioliiton ensi päivinä. Sitä paitsi oli vanha mies ymmärtäväinen ja hänellä oli hyvä luonne. Kun hän huomasi, miten häntä pidettiin arvossa, ei hän lainkaan tiennyt, millä hän palkitsisi »Eevan rakkauden», kuten hän sitä nimitti. Hän osti Eevalle kalliita liinoja ja kaikenlaista muuta korua, antoipa lopuksi koko omaisuutensa Eevan käsiin. Mutta Eeva ei koristanut itseään. Hän kyllä näytteli palvelijoilleen ja ystävilleen, mitä vanhus hänelle lahjoitti, mutta jätti sitten kaikki makaamaan ja vanhentumaan kaappeihin ja laatikoihin. Ketä varten itseään koristaisi? Ei suinkaan kaljupäistä vanhusta varten?

Ystävättäret ja toiset emännät ihailivat häntä vielä enemmän, kun hän jossain esiintyi vain kattuuniliina päässään. Hehän tiesivät, että Eeva voisi pukeutua puhtaaseen silkkiin, mutta ei sitä tahtonut. Tämä yksinkertaisuus, suuresta rikkaudesta huolimatta, kohotti suuresti Eevan mainetta ihmisten silmissä, sen hän tiesi — ja koetti mainettaan lisätä.

Tällaisen huolellisen hoidon ja rauhallisen elämän kautta ei Lausk suinkaan ollut heikontunut, vaan päinvastoin oli hän voimistunut. Katolta varpuset visertivät Eevan onnea naapuritaloihin. Häntä kehuttiin esimerkiksi kelpaavaksi talon emännäksi, ja moni köyhä tyttönen huokasi itsekseen: »Oi olisipa minullakin tuollainen olo, kuin tuolla siellä Lauskin talossa! Olenko minä häntä huonompi?»

Mutta kukaan ei tiennyt, miten usein Eeva hiljaisina öinä käsiään väännellen oli epätoivoisena valittanut: »Jumalani! Pelasta minut! Ota hänet rinnaltani tahi anna minun kuolla!»

Mutta Lausk ei kuollut. Eevakin oli hyvissä voimissa, vaikka ei hänen poskillaan enää ollut ruusuja, ja hänen suupieliinsä oli muodostunut kaksi terävää ryppyä.

Vanha isäntä tunsi itsensä nuoreksi kuin poikanen. Niin hän ainakin kehuskeli.

Viidentenä aviovuotena tuli Lauskiin tuossa Yrjönpäivän aikana, nuori renki palvelukseen, nimeltä Jahnis. Hän oli kookas, kaunis mies, leveä harteinen. Hänellä oli herttaiset siniset silmät ja vaaleat hiukset. Hän toi mukanaan äitinsä, joka ei enään kyennyt peltotöihin ja joka elättääkseen itsensä kehräsi, paikkasi tai kutoi.

Alussa ei Eeva paljon huomannut Jahnista. Lausk oli kyllin terve itse määrätäkseen rengeille työt, eikä Eeva sekaantunut hänen toimiinsa. Mutta palvelustytöt rupesivat kertomaan hänelle Jahniksesta. Miten hyvä hän on! Miten hän hoitaa äitiään! Se on vallan ihmeellistä!

Nyt alkoi emäntäkin tarkata Jahnista ja huomasi, että tytöt olivat oikeassa. Mitä liikuttavimmalla rakkaudella palveli tuo iso mies vanhaa vaimoa, sieti kärsivällisenä hänen pienet oikkunsa ja laittoi hänelle vuoteenkin kuntoon, kun vanhus joskus ei jaksanut itse sitä tehdä.

»Sinä varmaan suuresti rakastat vanhaa äitiäsi?» kysäsi Eeva kerran
Jahnikselta.

Mies loi silmänsä alas ja hämmentyi. Hänen yksinkertainen mielensä käsitti tämän kysymyksen väärin ja piti sitä jonkinlaisena ivana. Eiväthän miehet tavallisesti ole näin helliä äitejään kohtaan. Ehkä ei sellainen ollut sopivaa emännänkään mielestä.

»Hän on vanha ja sairaaloinen», vastasi mies, puolustaen itseään. »Kuka tietää, miten kauan saan hänet pitää luonani.» Ja jatkoi sitten hetkisen vaiettuaan: »Teidänhän käy kuten minunkin. Teillähän on myöskin vanhuksenne, jota rakastatte.»

»Aivan niin, aivan niin», vastasi Eeva ja hymyili ystävällisesti. »Meidän on kummankin pelättävä, että jo tänään tai huomenna eronhetki lyö.»

Sitten kääntyi hän pois ja puri hampaansa yhteen. Kamalaa vaikka tarkoituksetta lausuttua ivaa! Tuo mies vertaa äitimuoriaan Eevan vanhukseen.

Tämän keskustelun jälkeen kantoi Eeva vanhalle vaimolle melkein joka päivä vadillisen palvelusväen lämmintä ruokaa. Ja keittäessään jotain erityistä lämmintä ruokaa itselleen ja Lauskille, ei hän koskaan unohtanut Jahniksen äitiä. Emäntä viipyi mielellään vanhuksen nurkassa ja kuunteli, kun tämä avomielisesti jutteli pojastaan. Jahnis oli äitinsä näköinen, ja Eeva näki miehen herttaiset siniset silmät katsoessa äitiä…

Eevan valtasi levottomuus, ja hän nukkui yönsä huonosti. Hän tuli vielä kalpeammaksi kuin ennen, niin että isäntä tuli levottomaksi hänen ulkonäöstään ja kyseli, mikä Eevaa vaivaa. Sanoi, että Eeva tekee liian paljon työtä, että hänen tulisi toki enemmän luottaa palvelustyttöihinsä.

Eeva vavahti. Luottaa palvelustyttöihinsä! Vetäytyä työstä pois, työstä, joka kuitenkin oli ainoa turva kaikenlaisia ajatuksia vastaan!

Hän vastasi, tuntevansa itsensä täysin terveeksi ja teki työtä vielä enemmän kuin ennen, aamun sarastuksesta myöhään iltaan.

Hän kävi useammin kirkossa, mutta rauhaa hän ei tuonut sieltä kotiinsa.
Ja hänen oli yhä vaikeampi kätkeä tuskaansa.

Jahnis oli sukkela ja huolellinen mies, mutta miten lie sattunut — hänen kerran kotona terottaessaan viikatetta, leikkasi hän syvän haavan sormeensa. Veri virtasi kovasti, ja hänen äitinsä, joka oli läheisyydessä, rupesi huutamaan apua.

Eeva tuli tuvasta, ja kun hän näki Jahniksen vuotavan verta, hän melkein kivettyi säikähdyksestä. Hän juoksi tupaan takaisin, haki liinariepuja, otti hiekkasokeria, jota talonpoika mielellään sirottaa tällaisille haavoille ja juoksi pihan yli Jahniksen luo. Vapisevin sormin sitoi hän haavan ja rauhoittui sisimmässään vasta sitten kun mies toistamalla vakuutti, ettei hän juuri nimeksikään tunne tuskia. Ja ikäänkuin sanojensa vakuudeksi hymyili hän Eevalle ja sanoi iloisella äänellä: »Kiitän emäntä, minä kiitän!»

Tämän vähäpätöisen tapauksen jälkeisenä yönä, sai Eeva vain vähän nukutuksi. Hän oli tuntevinaan yhä vielä Jahniksen lämpöisen veren käsillään. Hän hieroi niitä lakanaan, asetti ne peitteen päälle, ikäänkuin vilvoitellakseen, kääntyili vuoteessaan ja itki.

Kun aamu vaikeni ja Eeva nousi ylös, oli hän vakavan näköinen, aivankuin se, joka on tehnyt peruuttamattoman päätöksen. Rauhallisena aloitti hän päivän työt, mutta ei muuttanut sidettä Jahniksen käteen, vaan käski apulaistytön tehdä se. Hänen tuli paha olla eilen, nähdessään verta, selitti hän.

Vähän sen jälkeen, kun Jahniksen sormi oli parantunut, nosti emäntä suuren melun puolesta leipänaulasta, jota hän sanoi kaipaavansa. Kun ei leipää paljosta etsimisestäkään huolimatta löytynyt, sanoi Eeva Lihselle, hyvin löyhäsukaiseksi tunnetulle tytölle, että eiköhän se leipä liene kadonnut Jahniksen äidin nurkassa. Vielä samana päivänä tuli Jahnis, kasvot punaisina emännän tupaan ja kysyi oliko emäntä todella sellaista puhunut, ja pitänyt hänen äitiään varkaana?

»En minä häntä varkaana pidä», vastasi Eeva, »mutta merkillistä on, missä leipä piilee.» Nämä sanat riittivät. Jahnis sanoutui irti palveluksestaan ja lähti heti pois, hakeakseen uutta paikkaa.

»Täytyisi lepytellä häntä», sanoi Lausk. »Hän on niin hyvä työmies, eikä hänen äitinsä varmaankaan ole varastanut tuota leipää.»

»Tietysti ei. Mutta kun mies kerran on tuollainen kiivas — lähteköön sitten.»

»Jos niin tahdot, sama tuo minulle», vastasi vanhus, eikä puhunut enää sanaakaan Jahniksen puolesta, kun tämä ajoi vieraalla hevosella pihaan ja ryhtyi tavaroitaan sijoittamaan vankkureihin.

»Minulla ei siellä ole mitään tekemistä», vastasi Jahnis, luki rahat ja pani ne takaisin pöydälle. »Ei minulle näin paljon kuulu.»

»Ota vaan. Minun kiivauteni tähden sinä lähdet pois, ja siksi on oikeus ja kohtuus, että minä kärsin vahingon.»

»Vai et — tyydy sitten vain puoleen.» Hänelle kuului vain kolmasosa ja hän epäröi uudelleen. Lopulta otti hän kuitenkin rahat ja pani ne mitään sanomatta kukkaroonsa.

Eeva ojensi hänelle kätensä ja sanoi sydämellisesti: »Jumala sinua auttakoon, Jahnis!

Jumala sinua auttakoon! Elä onnellisena!» Ja sitten mies lähti äitinsä kanssa.

Vaikka talossa oli vain nurkka tullut tyhjäksi, tuntui. Eevasta kuin olisi koko palvelusväki lähtenyt. Sanomaton kaiho valtasi hänet. Ei mikään häntä miellyttänyt. Työt laajoilla vihreillä niityillä, askareet sisällä, koko suuri omaisuus, Lauskin hoito — kaikki oli tullut hänelle vastenmieliseksi. Silloin saapui onneksi Ilse vierailemaan. Hän oli mennyt naimisiin ja isännöi yhdessä miehensä kanssa Hälftnerin nimellä, Lauskin toista tilaa, joka oli joutunut Lauskille, ruton kautta kuolleen vävypoikansa ja tyttärensä kautta. Ilse oli ottanut mukaansa nelivuotiaan esikoisensa, joka ilollaan vähitellen karkoitti Eevan alakuloisuuden. Onneton emäntä kiintyi poikaan niin, ettei hän tahtonut laskea sitä enää luotaan. Mutta pienokainen ei tahtonut millään hintaa jäädä hänen luokseen ilman äitiään. Niin vei Ilse lapsen pois, ja Eeva vaipui entiseen alakuloisuuteensa. Hänen sielussaan oli kosketeltu uutta kieltä, joka koski. Miksi ei hänelläkin ollut tuollaista pellavapäätä, kuin llsen poikanen? Eikö häntä koskaan ympäröisi iloinen lapsilauma? … Ei, ei koskaan, ei koskaan…

Hän kuljeskeli talossa aivan menehtyneen näköisenä. Aikoiko hänen vanhuksensa elää ijankaikkisesti? Hän oli pettänyt Eevaa… Eeva muisteli epäselvästi, että hän kosiessaan oli sanonut elävänsä vain pari vuotta. Jotain sentapaista hän oli puhunut. Ja nyt — miksikä hän ei kuollut? Täytyisikö Eevan itse kutsua kuolemaa? … Ja täynnä vihaa, joka olisi kuolettanut, jos toivolla olisi ollut sellainen voima, katsoi hän kahdeksankymmenen vuotiasta vanhusta, joka pienin, mutta varmoin askelin kulki luhdista talliin ja tallista asuinrakennukseen. Hän oli niin reippaan näköinen, kuin aikoisi viettää vielä sadannetta syntymäpäiväänsä!

Kamalat ajatukset heräsivät Eevassa. Vanhus täytyi joutua pois elävien joukosta. Jos hän äkkiä kuolisi, kuka kysyisi kuoleman syytä. Eikö hänen aikansa ole ollut jo kauan sitten lopussa? Eivätkö he olleet eläneet yhdessä kaikessa sovussa, paha epäilys ei voisi tulla kysymykseenkään? Ja jos sellainen tapahtuisikin, eikö hänkin voisi kuolla? Mitä tällaisesta elämästäkään oli hyötyä?

Näin hänen sieluaan ympäröi yhä synkempi pimeys. Hän rupesi valittamaan unettomuutta ja päätti lopulta lähteä lääkäriin. Hevonen seisoi jo valjaissa, kun joku suurella hädällä astui sisään ja ilmoitti Eevalle, että Ilse on kuolemaisillaan, ja hänen täytyisi heti lähteä jäähyväisiä sanomaan.

Kuten kova isku veteen, särkee vesikuplat, jotka ovat nousseet liejuisesta syvyydestä pinnalle, niin karkoitti tämä äkillinen onnettomuussanoma Eevan kamalat ajatukset. Hän istuutui vankkureihin ja ajoi sisarensa luo.

Sanantuoja oli oikeassa, Ilse oli kuolemansairas. Mutta hän ei kuollut.
Mitä suurimmalla huolella hoiti Eeva häntä, niin että hän onnellisesti
sivuutti taudin vaarallisen käänteen ja virkosi sitten hitaasti.
Muutaman viikon kuluttua sai hän jo jättää vuoteensa.

Eeva ei muistanut koska hän olisi nukkunut niin makeasti kuin tämän iloisen tapauksen jälkeen. Kun hän heräsi tunsi hän itsensä niin kevyeksi ja terveeksi kuin nuorena tyttönä. Hän viipyi vielä jonkun aikaa siskonsa luona, ja kun hän vihdoin ajoi kotiinsa, tuntui hänestä kuin olisi hän, muutaman viikon sijasta, ollut useita kuukausia poissa. Hän kalpasi talouttaan ja ajoi juhlamielin pihaan. Lausk, joka tiesi hänen tulonsa, oli antanut ripustaa oven yläpuolelle tammiköynnöksen ja huoneisiin seppeleet. Tämä odottamaton vihreä tervehdys liikutti Eevaa syvästi, ja sydämellisesti puristi hän vanhuksen kättä. Mutta voi! mitä tämä kaikki hyödytti — vanhana ja rumana ukko siitä huolimatta pysyi!

Uusin voimin ryhtyi Eeva askaroimaan. Työ, työ oli hänelle turvana kaikkia pahoja kiusauksia vastaan, sen hän tiesi. Hän teki työtä kuin palvelija ainakin ja sai tällä tavalla säilytetyksi itsessään ainakin joksikin aikaa sielunsa tasapainon. Mutta vähitellen levisi alakuloisuuden harso uudelleen hänen ylitseen… Kenen hyväksi minä työtä teen? Kenelle minä säästän? Kuka tämän kaiken perii? kysyi hän itseltään katkerana. Hän oli varma siitä, että Lausk eläisi niin kauan, ettei hänelle enää jäisi aikaa mennä naimisiin toista kertaa. Vastenmielisyys sitkeää vanhusta kohtaan heräsi uudelleen.

Väsyneenä itsensä hillitsemiseen ja välinpitämättömänä ihmisten puheille ei hän peittänyt tunnettaan entisellä huolella. Lausk kuuli silloin tällöin epäystävällisen sanan. Mutta hän ei siitä pahastunut. Hän näki, miten Eeva kulki ja ahkeroitsi, ja hän tiesi, että se, jolla on kädet täynnä työtä, ei ota itselleen aikaa, punnitakseen jokaista sanaa. Hän huomasi, miten hänen omaisuutensa kasvoi, ja se tuotti hänelle iloa. Yllin kyllin hänellä oli tavaraa, ei Eevan olisi tarvinnut sillä tavalla itseään kiusata, mutta vanhat ihmiset pitävät nyt kertakaikkiaan siitä, että säästetään, ja kun he eivät itse enää voi, niin on se heidän mieleensä, kun toiset tekevät heidän toivomustensa mukaan.

Siksi vaikeni myöskin Lausk silloin, kun Eeva ei enää pannut samaa huolta ruuan valmistukseen kuin ennen. Hänellehän Jumalan kiitos, Vielä maistui kaikki. Miksi Eeva vaivaisikaan itseään liikaa keittämällä ja paistamalla.

Mutta aikaa myöden palvelusväkikin huomasi, että ruoka huononi. Syynä tähän oli se, että Eeva oli tullut saidaksi. Aina säästäen ja koettaen pitää koossa, oli hän saanut sellaisen tavan, että mitä kuului hänelle, sen hän pani pois, lukitsi, nosti sivuun, lisäsi ja yhä uudelleen lisäsi, ilman tarkoitusta, ilman syytä…

Kysymys: kenelle minä säästän, oli vaiennut. Eevan epätoivo oli kylmennyt. Ei se vaan sokea, sairaalloinen itsekkyys ajoi hänet sängystä ylös keskiyöllä ja salli hänen lopettaa työt vasta yön tullessa.

Tähän mennessä oli Lausk täyttänyt kahdeksankymmentäkuusi vuotta. Hänen ruumiinsa oli kokonaan kuivettunut ja hänen ihonsa oli vihertävään vivahtavan maan värinen. Mutta, »ei hän sittenkään kuole» sanoivat ihmiset. Eeva oli muuttunut lihavaksi, kalpeaksi matruunaksi ja oli sen näköinen, kuin hän ei voisi astua ainoankaan kukkasen ohi sitä tallaamatta.

Hänen mieluisin työnsä oli kitkeminen, poimiminen, ja taas kitkeminen ja poimiminen, repiminen ja kasaan kerääminen, se häntä miellytti..

Täten istui hän kerran nuorten punajuurien keskellä puutarhassa. Kokonainen vuori linnunruohoa, tähtikukkia ja kamomillaa oli hänen takanaan. Hän kiskoi juuri nuorta koiranputkea maasta ylös, mutta samalla nousi punajuuri mukana. Pannessaan tätä takaisin maahan, kaivoi hän vasemmalla kädellään maata ja haavoitti keskisormensa maassa olevaan lasinpalaan. Kaksi tummaa veripisaraa tippui kämmeneltä alas, ja nähdessään nämä pisarat, muisti Eeva erään toisen verisen käden ja kaksi herttaista sinistä silmää katsoivat häneen.

Kun hän taas alkoi kitkeä, oli hän unohtanut haavansa, eikä muistanut sitä koko päivänä. Mutta yöllä hän heräsi ja tunsi kipua haavoittuneessa sormessaan. Seuraavana päivänä oli kipu kovempi, sormi oli ajettunut ja tumman sininen. Eeva kietoi tuoreita rataman lehtiä sormen ympäri, mutta kipu ei hellittänyt vaan oli yöllä aivan sietämätön.

Seuraavana aamuna tahtoi Lausk, että Eeva lähtisi lääkärin luo tahi että lääkäri haettaisiin sinne. Mutta Eeva vakuutti, joko peläten maksun suuruutta tai ehkä asia olikin niin, että tuska antoi perään. Illan tullen ei hän kuitenkaan enää voinut kestää, vaan sanoi, että olisi tuotava lääkäri. Usean tunnin kuluttua saapui lääkäri. Tutkittuaan käden huolellisesti muuttui lääkäri vakavan näköiseksi ja sanoi, että asiat eivät olleet hyvin päin. Lihava, hyvin lannoitettu maa sisältää paljon mätäneviä aineita ja verelle vaarallisia siemeniä, jotka helposti voivat myrkyttää veren. Emäntä on saanut tällaisen myrkytyksen, ikävä kyllä. Käteen oli tullut verenmyrkytys ja käsi täytyisi ottaa kyynärpäätä myöden poikki. Emännän pitäisi heti tulla naapurilääkärin sairaalaan, sillä tällaista leikkausta ei hän voisi tehdä täällä, eikä kotonaankaan.

»Antakaa lääkettä, herra tohtori!» sanoi Eeva. »Kättäni en anna leikattavaksi.»

Lääkäri selitti vielä kerran, että leikkaus on välttämätön ja kiireellinen, ja pyysi ettei vaan Jumalan tähden viivyteltäisi matkalle lähtiessä.

Mutta Eeva pysyi itsepäisenä ensimmäisessä päätöksessään, että kättä ei saa leikata, ja lääkäri lähti sieltä, luvattuaan lähettää jotain lievitystä tuskille.

Tavattomalla itsensähillitsemisellä oli hän kuollut tuskallisen kuoleman. Lausk virui kyynelissä.

»Miksi tuli sinun nyt jo kuolla?» vaikeroi hän epätoivoisena. »Enkö minä olisi voinut kuolla sinun asemastasi! Mitä minä nyt enää teen täällä yksinäni, mitä teen ilman sinua?… Oi, sinä olit niin hyvä minua kohtaan, niin hyvä… Sinä rakastit minua paljon enemmän kuin ensimmäinen vaimoni… Lepää nyt, lepää rauhassa… Minähän seuraan sinua pian. Minä valmistan sinulle suuret hautajaiset… niin sen minä teen.»

Ja hän kumartui arkun yli suudellen Eevan mykkää suuta kuivettuneilla huulillaan.

JÄÄHYVÄISET.

»Etkö tänään lähde sukulaisten luo jäähyväisille, äiti?» kysyi isäntä emännältä, astuessaan tupaan. »Tie on kuivanut eilisestä ja eilisyöstä, ilma on lämmin. Kukapa tietää, miksikä se huomenna, ylihuomenna muuttuu.»

Emäntä laski kätensä sukankutimineen alas syliinsä ja katseli ikkunasta ulos.

»Voisinhan lähteä», sanoi hän sitten ja huokasi. »Sinä siis tänään tahdot…?»

»Niin, niin», toisti vaimo hitaasti ja hiljaa. »Päivä enemmän tai vähemmän. Niin … Mitäpä siitä… minä lähden.»

Hän pani kutimensa vitkastellen koriin pöydälle, leikitteli vielä puikoilla ajatuksiinsa vaipuneena, nousi sitten päättävästi ja rupesi pukeutumaan.

He olivat molemmat jo yli keski-iän, mutta siitä huolimatta vielä kutakuinkin voimissaan. Heillä oli tähän saakka ollut suuri tila vuokralla, mutta ryhtyivät nyt toimenpiteisiin muuttaakseen kaupunkilaisiksi. Emännän veli oli kuollut ilman lähempiä perillisiä ja oli jättänyt sisarelleen pienen mukavan talon kaupungissa perinnöksi. Aviopari oli päättänyt jättää maaelämän vaivat tämän talon tähden. Oli huhtikuun alkupuoli, eikä ollut enää pitkältä siihen päivään, jonka Rodsneekit olivat määränneet huutokauppapäiväksi, ja jolloin he myisivät pitkinä vuosina kokoomansa kiinteän ja irtaimen omaisuutensa. Sentähden täytyi kiiruhtaa, niinkauan kuin hevoset vielä olivat käytettävinä, tekemään välttämättömät matkat.

Sillävälin kun emäntä pukeutui, meni isäntä jälleen ulos, pannakseen vankkurit kuntoon matkaa varten.

Isäntä valjasti juuri pientä, hyvin syötettyä tammaa vankkurien eteen.
Emäntä lähestyi häntä.

»Mutta ole nyt itse mukana siinä toimituksessa, että kaikki kävisi kunnolleen», sanoi hän.

»Odota! Pilaat vaatteesi, jos menet sisään!» huusi isäntä. »Odota, minä tuon sen ulos.»

Hän talutti pienen ruskean tamman puutarhan aidalle ja sitoi sen siihen höllästi kiinni.

Sillä aikaa oli emäntä tullut avonaisen tallinoven luo ja katsoi tuskallisin katsein talliin.

Siellä seisoi vanha keltaisenruskea tamma, ja kolme valakkaa. Kaikki kolme: hoikka, ylpeä Rusko ja kaksi ripeätä Mustaa olivat vanhan tamman poikia. Näiden neljän eläimen keskinäisestä sovusta ja rakkaudesta tiesivät isäntä ja emäntä useita juttuja, joista muutamat tuntuivat aivan uskomattomilta. Niityllä ne olivat aina olleet eroittamattomat, ja pojat olivat mustasukkaisina varjelleet emoaan muilta hevosilta. Ne eivät koskaan suvainneet, että kärryjen eteen valjastettu Rusko lähestyi vanhusta. Jos isäntä tahtoi, että ne kaikki neljä pysyivät yhdessä, oli hän vain sitonut vanhuksen köyteen ja kaikki pysyivät koolla. Kun Mustat kerran olivat potkineet toisiaan, oli vanhus heti tullut väliin ja eroittanut ne. Ei ollut koskaan tapahtunut, että joku nuorista olisi koettanut vanhaa purra tai potkia, vaikka Rusko olikin jo viidentoista vuoden vanha eikä suinkaan mikään lauhkea hevonen.

Isäntä tuli ja talutti vanhan tamman tallista. Hiukan ontuen astui se kynnyksen yli. Se oli vielä jokseenkin voimakkaan ja hyvin syötetyn näköinen, eikä mitenkään näyttänyt niin vanhalta kuin se todellisuudessa oli.

Kun se näki emännän, hirnui se hänelle hiljaa. Tässä äänessä oli jotain selittämätöntä. Hyvänsuopaa vanhuuden heikkoutta, kiitollisuutta, kysyvää, — kaikki tämä tuntui tuossa mumisevassa, hiukan vapisevassa hirnunnassa.

Emäntä seisoi siinä ääneti. Veri nousi hänen poskiinsa ja huulet nytkähtelivät pari kertaa.

»Pieni rampaseni», mumisi hän sitten, kutsuen sitä keksimällään vanhalla lempinimeltä ja silitti sen kaulaa. »Vanhus parkani…»

Ja hetken kuluttua silitti hän uudelleen hevosen kaulaa ja toisti liikutettuna: »Pieni rampaseni… vanhus parkani.»

»No katsohan tuota!» sanoi isäntä puoleksi kiusoitellen, puoleksi kärsimättömänä. »Ensin aijot lähteä pois kotoa, jotta kaikki tapahtuisi selkäsi takana, ja nyt… nyt…»

»Lähdenhän kohta… lähdenhän… Mutta onpa omituista. En olisi uskonut, että eroaminen tuollaisesta eläimestä olisi niin vaikeaa. Etkö sinä sitten ollenkaan sääli sitä?»

»Jos tahdot, niin myymme sen muiden mukana huutokaupassa, sen voimme vielä tehdä», ehdotti isäntä.

»Tietysti, tietysti huutokaupassa! Jotta se joutuisi jonkun
juutalaisen, jonkun mustalaisen kuorman eteen ja sortuisi ojaan…
Sellainen olisi siis se armonosoitus, joka on sinulle aina luvattu.
Eikö totta, vanhus?»

Ikäänkuin vastaukseksi, kuului taas hevosen vapiseva, mumiseva hirnunta, ja kääntäen päänsä emännän puoleen, katsoi se häntä himmeillä silmillään ja liikutteli pitkää alahuultaan. Se oli niin omituisen näköistä.

»Sinulla ei todellakaan näytä olevan aikaa pitää sitä vielä vähän aikaa pilttuussa», vastasi emäntä hiukan suuttuneena. »Näetkös vanhus, näin kiittää hän sinua siitä, että olet häntä kaksikymmentä neljä vuotta kuljettanut edes ja takaisin. Nyt ei hän sallisi minun ottaa sinulta edes kunnollisia jäähyväisiä.»

»No niin, anna sille suudelma!» sanoi isäntä lyhyesti. »En minä sitä estä.»

»Sen teenkin. Muistelotko vielä sitä, miten ylpeänä sinä sillä ajoit isäni luo… silloin… koristetuin luokin? … Tämän yhden ainoan muiston tähden on se jo ansainnut suudelman, se kun silloin kantoi päätään niin korkealla.» Emäntä silitti kädellään hyväillen sen harjaa, astui askeleen eteenpäin, tarttui molemmin käsin tamman päähän ja painoi todellakin suudelman pehmeälle, harmaalle turvalle. Sitten kääntyi hän nopeasti ja kiiruhti puutarha-aidan luo, päästi Ruskon irti, istuutui vankkureihin ja ajoi pois, painaen päänsä syvälle alas.

Isäntä oli sillä välin aikonut viedä vanhan tamman takaisin talliin, mutta muutti mieltään, ja kiinnitti sen nyt ulos renkaaseen. Sitten lähti hän renkien luo, jotka tekivät riihen luona työtä ja käski heidän ottaa lapiot mukaan ja kaivaa kuopan koivumetsään, vanhan perunakuopan luo.

»Mitä? Tuleeko se… tuleeko se…? Sellainen hevonen niin voimakas vielä! Siitä maksetaan vielä vaikka keskellä yötä kolmekymmentä ruplaa! Ei isäntä, se ei käy laatuun!»

»Ole vaiti», kuiskasi toinen rengeistä. »Tässä ei mikään auta. Se on sama tamma, jolla hän sulhasena on ajanut. Sitä hän ei anna vieraisiin käsiin.» Ja he lähtivät hakemaan lapioita ja ottivat mukaansa myöskin tylsän kirveen, siltä varalta, että maa vielä olisi kovin jäässä.

Isäntä lähti tupaan, otti pyssyn, joka riippui seinällä kahden puunaulan varassa ja ryhtyi sitä lataamaan. Tuon tuostakin antoi hän kätensä vaipua, ikäänkuin väsyneenä ja katseli ulos pihalle, jossa tamma kärsivällisenä seisoi renkaassaan. Lopulta olivat molemmat piiput täynnä.

Hän asetti pyssyn nurkkaan, astui kaapille ja kaatoi itselleen lasillisen viinaa.

Renki poistui, isäntä meni vielä kerran kaapilleen, heitti pyssyn olalleen ja lähti sitten tuvasta.

Renki irroitti tamman. Kun hän vei sitä tallin ohi, hirnuivat Rusko ja molemmat Mustat yhtaikaa äänekkäästi. Vanhus vastasi, tahtoen takaisin talliin.

»Se ottaa jäähyväisiä», huomautti Martin ja talutti tammaa porttia kohti. Isäntä seurasi.

Hitain, rauhallisin askelin liikkui tamma eteenpäin. Se piti päätään alhaalla ja kosketti silloin tällöin turvallaan lumen liottamaa viimevuotista ruohoa, ottamatta siitä kuitenkaan ainoatakaan kortta.

»Miten se tekee tuon. Miten omituista… Aivan kuin se tietäisi, mitä tulee tapahtumaan.»

»Omituista… Toisen eläimen voit teurastaa… se ei tunnu miltään. Mutta hevonen! … Silloin tuntuu niin sydämessä… noin… aivan… aivan… Etenkin, jos vielä näin voimakas eläin kuin tämä… Silloin tuntuu se suorastaan murhalta… tuollainen ampuminen. Tahtoisinpa tietää — jos se osaisi puhua ja siltä kysyisi: »tahdotko vielä elää, ja tästä lähtien palella, nähdä nälkää ja vetää liian raskaita kuormia?» — tahtoisinpa tietää, eikö se sittenkin vielä tahtoisi hetken raastaa. Ihminen, hän ei miettisi! Hän vastaisi, jos hänelle sanottaisiin: »Nyt tulee hauta. Minä itse…»

»Lopeta jo lörpötyksesi», keskeytti isäntä hänet jotenkin äreällä äänellä ja katseli kauas eteensä. »Mitä tapahtuu, se tapahtuu.»

Renki ei puhunut enää mitään ja he saapuivat vaieten metsään, jossa harvassa seisovien koivujen välissä näkyi tuore santakasa. Nojautuneena lapioonsa, odotti toinen renki siellä. Noin kolme askelta kuopasta seisoi hoikka koivu. Siihen käski isäntä sitoa tamman. Juhlallinen vakavuus kuvastui hänen kasvoillaan ja hänen pyssynsä vapisi hiukan, kun hän viritti hanan ja katsoi, oliko nalli kunnossa.

»Menkää pois», käski isäntä sitten hiljaa, ja rengit vetäytyivät syrjään. Hän astui itsekin matkan päähän, nosti pyssyn ja tähtäsi tammaa päähän.

Äkkiä antoi hän pyssyn vaipua, puri alahuultaan ja seisoi hetken siinä asennossa. Tamma katsoi häneen ja tuli rauhattomaksi. Silloin nosti hän uudelleen pyssynsä — laukaus pamahti, ja tamma horjahti kaatuen maahan.

Tamman otsa oli murskaantunut, veri virtasi pään alta muodostuen tummaksi lätäköksi. Hevosen sammunut silmä tuijotti häneen lasimaisesti.

»Vanhukseni», mumisi isäntä tuskin kuuluvasti, »vanhukseni…», sitten putosi pyssy hänen kädestään ja hän painoi molemmat nyrkkinsä lujasti silmiään vastaan. Hänen päänsä vapisi, ja rengit kuulivat kuinka hän nyyhkytti hiljaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NOVELLEJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.