SAVUA

Romaani

Kirj.

I. S. TURGENEv

Venäjänkielestä suomensi

Samuli S.

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1899.

I.

10 p:nä elokuuta 1862, kello neljä iltapuoleen oli paljo yleisöä liikkeellä Baden-Badenin kuuluisan "Conversation'in" edustalla. Ilma oli erinomaisen kaunis. Ylt'ympärillä oli kaikki juhla-asussa: viheriöivät puut, kodikkaan kaupungin vaaleanväriset kartanot, aaltomaiset vuoret, — kaikki levitlelihe siinä täydessä apeudessaan hyvänsävyisen auringon paisteessa. Kaikki siinä hymyili, ja oli tuossa hymyilyssä jotain sokeasti luottavaista, herttaista. Samallainen epämääräinen, mutia hyväntahtoinen hymy se asui ihmistenkin kasvoilla, nuorilla ja vanhoilla, rumilla ja kauniilla. Parisilaiset lordit, mustattuine kulmineen ja puuderoituine kasvoineen, eivät hekään häirinneet ilmeisen tyytyväisyyden ja riemuisan mielen tunnelmaa. Päin vastoin muistuttivat kirjavat nauhat, höyhenet ja terästäplät naisten hatuissa ja harsoissa ehdottomastikin keväisten kukkasten ja väririkkaitten siipien heleätä kimaltelua ja hilpeää elähtelyä. Ainoastaan kaikkialla kajahleleva, kuiva, sorahtava franskankieli, — se yksinään ei voinut korvata lintujen liverrystä, ei edes olla sen vertaistakaan.

Kaikki kävi muutoin entiseen tapaansa. Lavalla soitteli orkesteri milloin potpourria "Traviatasta", milloin Straussin valssia, milloin "Jos tietäis hän", erästä venäläistä romanssia, jonka ystävällinen kapellimestari oli sovittanut soittimille. Pelisaleissa, viheriäinpöytäin ympärillä, tungeskeli yhä entisiä, kaikille tuttuja henkilöitä, ja heidän kasvoillaan asui yhä tuo entinen tylsä ja ahnas, milloin hämmästyksen, milloin harmin, selvään sanoen saaliinhimon ilme, jonka korttikuume painaa kaikkiin, kaikkein aristokraattisimpiinkin piirteisin. Siellä seisoi kuin ennenkin tuo tuttu, lihavanläntä ja varsin keikarimaisesti puettu tamhovilainen tilan-omistaja, joka silmät pullollaan,, nojaten rintaansa pöytää vastaan ja välittämällä croupierien[1] kylmäverisistä myhäilyistä, käsittämättömillä, kiihkoisilla tempouksilla karisteli hikisestä kädestään kultarahoja ruletin kaikkiin neljään nurkkaan juuri silloin kuin huudettiin rien ne ra plus![2] ja siten riisti itseltään jok'ainoan voittamisen mahdollisuudenkin, vaikka onni olisi ollutkin suosiollinen. Tämä ei häntä kumminkaan estänyt samana iltana kaikin puolin yhtymästä ruhtinas Cocòn tyytymättömyyden purkauksiin, saman ruhtinas Cocòn, joka oli aateliston oppositsionin kuuluisia johtajia ja joka Parisissa, prinsessa Matildan salonissa, keisarin kuullen oli niin koreasti sanonut: "Madame, le principe de la propriété est profondement ébranlé en Russie."[3]

Venäjän puun luokse, à l'Arbre russe, kerääntyi, kuten ainakin, meidän armaita kansalaisiamme, mies- ja naispuolisia. He saapuivat sinne ahkerasti, välinpitämättömästi, muodinmukaisesti, tervehtivät toisiansa ylevällä tavalla, hienosti ja vapaasti, niinkuin sopikin sellaisten olentojen, jotka seisovat aikakautensa sivistyksen korkeimmalla huipulla, mutta jotka, yhdyttyään ja istahdettuaan, eivät osanneet sanoa toisilleen juuri mitään. Heitä saattoi siinä huvittaa joutavanpäiväinen jaaritus, tuommoinen "tyhjän kaataminen siihen, missä ei mitään ole", tahi saattoi heille tuottaa huvitusta muuan jo aikaa sitten syrjään jäänyt franskalainen eks-kirjailija, narri ja lörppö, joka siinä heidän edessään vinkuroitsi, juutalaiskengät huononpäiväisissä jaloissa ja iljettävä parranviikkoinen ruokottomassa, kuonomaisessa leuassa, ja lateli heille ikivanhoja, peräti julkeita ja peräti tympeitä juttuja. Hän mätti heille, à ces princes russes[4] kaikenlaista äitelää pölyä vanhoista kalentereista Charivari ja Tintamarre, ja nämä, ces princes russes nauraa kikattivat ja hohottivat kiitollista naurua, siten ikäänkuin vasten tahtoansakin tunnustaen, kuinka masentavan etevä tuo muukalainen älyniekka oli ja kuinka kerrassaan mahdottomia he itse olivat keksimään mitään hauskaa. Ja kumminkin oli siinä melkein koko fine fleur[5] meidän yleisöä, — "kaikk' ylhäisö ja mallit muodinkin".

Siellä oli kreivi X, meidän verraton dilettantti, syvä musikaalinen henki, joka niin jumalaisesti lausuu romansseja, mutta joka todenteolla ei saa selvää paristakaan nuotista, ellei etusormellaan luiki koskettimia pitkin päin ja poikki puolin, ja jonka laulu on huononpäiväistä mustalaisen mölinää ja parisilaisen parturin vikinää, sillä välillä.

Oli siinä myöskin meidän ihastuttava paroni Z, tuo kaiken taidon mestari: kirjailija ja administraatori ja puhuja ja pelipetturi; — oli siinä myös ruhtinas Y, uskonnon ja kansan ystävä, joka, siihen aikaan, viina-arentien kaunoisena kautena, oli hankkinut itselleen suurenmoisen omaisuuden, myömällä hulluruohon sekaista sikunaa; — oli siinä myös loistava kenraali O.O., joka aikoinaan oli valloittanut sen ja sen ja rauhoittanut ne ja ne, mutta sittenkään ei nyt tiedä minne mennä ja millä suositteleida; — samoin R.R., lystikäs lihava herra, joka luulee olevansa hyvin sairas ja hyvin viisas, mutta on terve kuin härkä ja tyhmä kuin pölkky… Tämä R.R. oli melkein ainoa, joka meidän aikoihin saakka oli säilyttänyt "leijonain" traditsionit viisillä kymmenillä, "Meidän ajan sankarin"[6] ja kreivitär Vorotinskin päiviltä. Hänessä oli tallella vielä tuo kantapäillä heilahteleva käynti ja "le culte de la pose" (jota ei muulla kielellä edes osaa sanoakaan) ja luonnoton hitaisuus liikkeissä ja ylevä, ikäänkuin minkä loukkauksen ilme unisilla, liikkumattomilla kasvoilla ja tuo lapa, haukotellen keskeyttää toisen puhetta, huolellisesti tarkastella omia sormia ja kynsiä, nauraa nenäänsä, äkkiä siirtää hattu niskalta otsalle j.n.e., j.n.e.

Oli siinä valtiollisiakin henkilöitä, diplomaatteja, nimet Europassa tunnetuita, neuvon-annon ja ymmärryksen miehiä, jotka luulivat kultaista bullaa paavin antamaksi ja Englannin "poor-tax'ia" veron-otoksi köyhiltä.

Oli siinä vihdoin kuumaverisiä, mutta kainoja kameliain ihailijoita, suuren maailman nuoria leijonia, kullakin erinomaisen selvä jakaus niskassa ja soma, riippuva parta poskissa ja todellinen lontoolainen puku yllään, nuoria leijonia, joitten kyllä olisi luullut kelpaavan aivan yhtä hyviksi narreiksi kuin mainio franskalainenkin jaarittelija. Mutta kas ei! Ei ole meillä menekkiä sillä, mikä kotimaista on. Ja niinhän menetteli kreivitär Sh., kuuluisa muotilakien laatija ja grand genre'n[7] säätäjä, pahain kielten antamalla liikanimeltä "Ampiaisten kuningatar" ja "Medusa myssy päässä", ja näin hän menetteli: kun ei lörppöä ollut saapuvilla, silloin katsoi hän asianmukaiseksi kääntyä lähitteillä hyöriviin Italialaisiin, Moldavalaisiin, amerikalaisiin spiritisteihin, rohkeisiin ulkomaisten lähetyskuntain sihteereihin, kaikenmoisiin Saksalaisiin, joilla oli naismaiset, mutta varovaiset kasvot j.n.e. Kreivittären esimerkkiä noudattivat ruhtinatar Babette, se samainen, jonka syliin Chopin kuoli (Europassa on tuhatkunta rouvaa, joitten sylissä Chopin veti viimeisen hengenvetonsa), ja samoin ruhtinatar Annette, jolla oli kaikki edut puolellaan, ellei vaan hänessä välistä yht'äkkiä, niinkuin kaalin haju kesken hienointa ambraa, olisi pilkistänyt esiin tavallinen pesijätär maaseuduilta; ja samoin ruhtinatar Pachette, jolla oli ollut tämmöinen kova onni: hänen miehensä oli saanut uhkean viran ja äkkiä, Dieu sait pourquoi,[8] oli antanut kaupunginpäällikköä selkään ja varastanut 20,000 hopearuplaa kruunun rahoja; ja samoin ruhtinatar Zizi, herkkä nauramaan, ja samoin ruhtinatar Zozo, herkkä itkemään. Kaikki he jättivät maamiehensä syrjään, kohdellen heitä armottomasti… Jätämmepäs mekin heidät syrjään, nämä armahat daamit, ja lähdemme loitommas tuon kuuluisan puun lähitteillä, missä he kaikki istuvat niin kalliissa, mutta vähän aistittomissa puvuissa, ja suokoon Herra heille huojennusta heidän kalvavassa ikävässään!

II.

Muutaman askeleen päässä "Venäjän puusta" Weberin kahvilan edustalla, istui pienen pöydän ääressä muuan pulska, noin 30 vuoden vanha, mies. Hän oli varttansa keskikokoinen, laihanläntä, tummaverinen, kasvot miehekkäät ja miellyttävät. Eteenpäin kumartuneena ja keppiinsä nojaten hän istui siinä tyynenä ja huoletonna, kuten konsanaankin ihminen, jonka ei juolahda mieleenkään, että kukaan häntä huomaisi tai hänestä väliä pitäisi. Hänen ruskeat, kellansekaiset ja suuret, lausekkaat silmänsä katselivat verkalleen ympäristöä, milloin hieman siristellen päivänpaisteessa, milloin taas itsepintaisesti seuraten jotain ohi kulkevaa, omituista olentoa, jolloin hetkellinen, melkein lapsen-omainen hymy hennosti elähti hänen hienoilla viiksillään, huulillaan ja etenevällä leuallaan. Hänellä oli yllään avara paltto, saksalaista kuosia, ja päässä harmaa, pehmeä hattu, vedettynä puoliväliin korkeata otsaa. Heti ensi silmäykseltä näytti hän rehelliseltä, järkevältä, itseensä luottavalta kunnon mieheltä, jommoisia kyllä runsaasti löytyy avarassa maailmassa. Hän nautti nyt nählävästikin lepoa pitkällisen työn perästä, ja sitä luontevammin hän huviksensa katselikin edessään levitteleivää kuvaa, koska hänen ajatuksensa olivat kaukana. Ja ne samoilivatkin, nuo ajatukset, toisellaisessa maailmassa kuin se, joka tällä hetkellä häntä ympäröitsi.

Hän oli Venäläinen, nimellä Grigori Mihailovitsh Litvinow.

Meidän on tutustuminen häneen, ja sen vuoksi otettakoon tässä muutamin sanoin puheeksi hänen menneisyytensä, varsin yksinkertainen juonelleen ja mutkaton.

Litvinowin isä oli virasta eronnut, uuttera virkamies, alkujaan kauppasäädystä. Hän ei kasvattanut poikaansa kaupungissa, niinkuin asianmukaista olisi ollut, vaan maalla. Pojan äiti oli aatelissukuinen, instituutissa kasvatettu, varsin hyväntahtoinen ja varsin innosteleva olento, ei kumminkaan vailla luonteen itsenäisyyttä. Miehelle mennessään oli hän kaksikymmentä vuolta nuorempi puolisoaan, jonka hän kasvattikin uudelleen, mikäli mahdollista oli, laahasi hänet pois virkamies-uralta tilan-omislajan toimialalle, kesytti ja laimensi hänen jäykän, katkeran luonteensa. Vaimonsa vaikutuksesta alkoi mies käydä siivossa puvussa ja käyttäytyä säveästi, herkesipä riilelemästäkin; hän rupesi pitämään kunniassa oppineita ja tieteitä, vaikk'ei tietysti ottanut kirjaa käteensäkään, ja koetti joka tapauksessa esiintyä arvokkaasti; käyntikin näet muuttui verkkaisemmaksi ja puhelukin vähemmin äänekkääksi, ja keskustelussakin kosketteli hän enimmäkseen tuommoisia yleviä asioita, vaikka tuntuikin se hänestä varsin vaikealta. "Selkäänsä tarvitsis kaikki tuo!" ajatteli hän välistä itsekseen, mutta ääneen hän virkkoi: "niin, niin, tietysti… se on tärkeä kysymys." Kotinsa asetti Litvinowin äiti myöskin europalaiseen asuun; hän teititteli palvelijoitansa eikä sallinut päivällispöydässä ylensyömystä torkahtelemiseen saakka. Mitä taas hänen perimäänsä maatilaan tulee, ei osannut hän eikä hänen miehensäkään saada siinä mitään parannuksia aikaan. Tila oli jo aikaa siten jäänyt rappiolle, mutta alaa siinä oli runsaasti, peltoja ja niittyjä ja metsiä ja järvi. Tämän järven rannalla oli takavuosina seisonut suuri tehdas, jonka oli rakentanut muuan innokas, mutta tolkuton hovinherra; sitten se oli päässyt kukoistavaan tilaan kauppiasveijarin käsissä, ja joutunut vihdoin täydelliseen häviöön rehellisen saksalaisen vuokraajan huostassa. Rouva Litvinow oli hyvillään jo siitäkin, että hänen rahavaransa olivat jäljellä, ja ett'ei hänellä ollut velkoja. Pahaksi onneksi oli hän heikko terveydeltään ja kuoli keuhkotautiin samana vuonna kuin hänen poikansa pääsi Moskovan yliopistoon. Nuori Litvinow ei päättänyt opinnoitaan (lukija saa myöhemmin tietää syyt siihen), vaan siirtyi maalle, missä vetelehti jonkun aikaa toimetonna, ilman ystäviä, melkein ilman tuttavia. Sikäläisen piirin aatelisto ei häntä suosinut, ja niinpä joutui hän v. 1855 nostoväkeen, eikä siihen noissa aatelisissa vaikuttanut niin paljoa länsimaitten teoria "absenteismin" vahingollisuudesta kuin kotinurkissa saatu vakuutus, että "oma suu lähin". Nuori Litvinow joutui, kuten sanottu, nostoväkeen, oli vähällä kuolla lavantautiin Krimissä, jossa hän, näkemättä ainoatakaan "liittoutunutta", vietti kuusi kuukautta maakuopassa Mätämeren rannalla. Sen jälkeen palveli hän aateliston edustajana, saaden siinä toimessa tietysti paljonkin harmia, ja mieltyi vihdoin tilanhoitoon. Hän ymmärsi, ett'ei äidin maatila, raihnautuneen isän veltossa ja huonossa hoidossa, tuottanut kymmenettä osaakaan niistä tuloista, joita siitä olisi voinut saada, ja että siitä taitavan ja kokeneen miehen käsissä koituisi kultakaivos. Hän ymmärsi, että juuri kokemusta ja tietoja häneltä puuttui, ja niin hän läksi ulkomaille, oppimaan maanviljelystä ja teknologiaa, alkamalla a:sta asti.

Viidettä vuotta oleskeli hän Meklenburg'issa, Silesiassa, Karlsruhessa, matkusteli Belgiassa, Englannissa, teki työtä tunnollisesti ja hankki tietoja. Ei ne olleet niin helposti saatavissa, nuo tiedot, mutta hän kesti koetus-aikansa loppuun asti. Ja niinpä hän nyt, luottaen itseensä, tulevaisuuteensa, varmana siitä hyödystä, jonka hän on tuottava kuntalaisilleen, kenties koko senpuoleiselle maankulmallekin, oli valmiina palajamaan kotipuolelleen. Ja sinnepä oli häntä jok'ainoassa kirjeessään epätoivoisilla manauksilla ja rukouksilla kutsunut vanha isä, jonka pään olivat kerrassaan panneet pyörälle kaikki nuo uuden-aikaiset puuhat, talonpoikain vapauttamiset ja tilusten lohkomiset ja tilanlunastukset ja uudet järjestykset, sanalla sanoen…

Mutta mitäs varten nuori Litvinow on Badenissa?

Badenissa hän on sitä varten, että sinne on juuri näinä päivinä saapumassa hänen toisserkkunsa ja morsiamensa Tatjana Petrovna Shestow. Hän oli tuntenut tämän neidin melkein lapsesta pitäin ja oli viettänyt hänen seurassaan kevään ja kesän Dresdenissä, jonne Tatjana oli asettunut asumaan tätinsä kanssa. Litvinow rakasti sydämmensä pohjasta ja kunnioitti syvästi nuorta sukulaistansa. Suoritettuaan nyt pohjustustyöt, valmiina astumaan uudelle uralle, ryhtymässä todelliseen toimeen, ei kruunun palvelukseen, oli hän ehdottanut tälle rakastamallensa naiselle, kumppanilleen ja ystävälleen, että he yhdistäisivät elämänsä, yhdessä nauttiakseen iloja ja suruja, vaivaa ja lepoa, for better for worse,[9] kuten Englantilainen sanoo. Tyttö oli suostunut, ja nuori Litvinow oli vielä palannut Karlsruheen, noutamaan kirjojansa, kapineitansa ja papereitansa… mutta mitäs varten hän on Badenissa, kysäistään?

Badenissa hän on sitä varten, että Tatjanan täti, Kapitolina Markovna Shestow — 55 vuotta vanha neito, kaikkein hyväntahtoisin ja rehellisin tyllerö, vapaa sielu, täynnä uhrautuvaisuuden ja kieltäymyksen tulta, esprit fort[10] (hän luki vainenkin Straussia, mutta salaa veljensä tyttäreltä) ja demokraatti, kaiken suuren maailman ja arislokraattien silmitön vihollinen — ei voinut vastaanseisoa kiusausta, saada edes yhdenkin kerran vilaista tuota samaista suurta maailmaa, niin muodin-omaisessa paikassa kuin Badenissa. Kapitolina Markovna kävi ilman krinoliiniä ja leikkuutti valkoisia hivuksiansa kaareen, mutta komeus ja prameus ne sittenkin salaa synnyttivät hänessä levottomuutta, ja hauskaa ja suloista oli hänen torua ja ylenkatsoa niitä.

Pitihän muorille tehdä tuo mielihyvä.

Ja siksipä istuukin Litvinow niin tyynenä ja huoletonna, siksipä katseleekin hän ympärilleen sellaisella varmuudella, sillä elämä on niin selvänä, hänen kohtalonsa on niin tarkkarajaisena hänen edessään. Hän on ylpeä Iästä kohtalostaan ja iloitsee siitä, se kun on hänen omain kättensä työtä.

III.

— Ahaa! Tässäkös se mies on! — kajahti äkkiä — ihan hänen korvansa juuressa vikisevä ääni, ja turpea käsi taputti häntä olalle.

Litvinow katsahti ylös. Hänen edessään seisoi yksi hänen harvalukuisista moskovalaisista tuttavistaan, muuan Bambajew, hyväntahtoinen, ei enää nuori, mies, noita tyhjänpäiväisimpiä, posket ja nenä pehmeät kuin olisi ne vasta keitetty, harva tukka pörrössä, ruumis ränstynyt, lihavanpuoleinen. Aina rahatonna ja aina jostakin ihastuksissaan, meluten, mutta ilman tarkoitusta — sellaisena vetelehti Rostislaw Bambajew maan pinnalla, joka sietää niin paljon kaikellaista.

— Tämähän on kohtaus, kohtaus, jos mikään! — jatkoi hän, aukoen syvälle vajonneita, pikkuisia silmiään ja työntäen ulos pöhöisiä huuliansa, joissa varsin omituisesti ja kömpelösti törröttivät värjätyt viikset. — No tämä Baden, se se vasta on! Tänne ne tulla työntäytyy kaikki kuin torakat. Mitenkäs sinä tänne tulit?

Bambajew sinutteli ihan jokaikistä ihmistä.

— Minä tulin tänne kolme päivää sitten.

— Mistä?

— Ja mitäpäs sinä sillä tiedolla?

— Minäkö? Niin, mutta maltas, maltas! Sinä kukaties et tiedäkään, kuka tänne on vielä saapunut! Gubarew! Itse, omassa personassaan! Jaa-a! Eilenhän tulla tuhautti tänne Heidelbergistä. Tunnethan sinä tietysti hänet?

— Olen kuullut hänestä.

— Etkö muuta? No mutta, hyvä ystävä! Sinne me laahaamme sinut heti kohta, ihan tässä paikassa! Vai et sinä tunne mointa miestä! Jaa niin, tässähän on parahiksi myös Voroshilow… Maltas! Kenties et tunne häntäkään? Sallikaa minun esitellä teidät toisillenne. Oppineita herroja kumpikin! Tämä se on oikea feniks lintu. Ja nyt suikatkaa suuta toisillenne!

Näin sanottuaan kääntyi Bambajew hänen vieressään seisovaan nuoreen, kauniisen mieheen, jolla oli tuoreet ja punakat, mutta jo vakavat kasvot. Litvinow kohosi istuvillaan eikä tietysti suudellut, vaan vaihtoi lyhyen kumarruksen feniks linnun kanssa, joka, kankeasta ryhdistä päättäen, ei ollut kovinkaan mielissään tästä odottamattomasta esittelystä.

— Minä sanoin: feniks, enkä ota sanaani takaisin — jatkoi Bambajew. — Mene Pietariin N. N:n kadettikouluun ja katsahda kultaiseen tauluun: mikä nimi siinä on ylinnä muita? Voroshilow, Semjon Jakovlevitsh! Multa Gubarew, Gubarew, voi veikkoset!! Siinä mies, jonka luokse pitää rientää juoksujalassa! Sen miehen edessä minä oikein polvistun! Enkä minä yksin, vaan kaikki polvistuvat, jok'ikinen ihminen. Ja sitä teosta, mitä hän paraikaa sepittelee, ai-ai-ai!

— Mistä hän kirjoittaa? — kysyi Litvinow.

— Kaikesta, veikkonen, siihen tapaan kuin Buckle, tiedäthän, mutta syvemmältä kannalta, syvemmältä… Kaikki siinä tulee perin pohjin tulkituksi ja kaikki siinä selviää.

— Oletko itse lukenut sitä?

— En, en ole lukenut, ja salaisuushan se vielä onkin, eikä siitä saa torveen toitottaa; mutta Gubarewilta sopii odottaa kaikkea, kaikkea! Niin, niin! — Bambajew huokasi ja pani kätensä ristiin. — Annas, että olisi meillä vielä pari kolme samallaista päätä Venäjänmaassa, mitä kaikkea siitä heruisikaan, voi hyvä Isä kuitenkin! Kuules, Grigori Mihailovitsh! Yhden seikan minä sulle vaan sanon: vaikka sinä olisit viime aikoina opiskellut mitä hyvänsä, — ja enhän minä tiedä edes mitä sinä ylipäänsä opiskeletkaan — ja vaikka sinun mielipiteesi olisivat mitkä tahansa — enkä minä tunne niitäkään — niin Gubarewilta on sinulla paljo oppimista. Ikävä vaan, ett'ei hän viivy täällä kuin vähän aikaa. Tilaisuutta pitää siis käyttää, pitää lähteä hänen luokseen. Sinne! Sinne!

Ohitse kulki muuan punatukkainen keikari, kiheröissä ja matala, sininauhainen hattu päässä. Hän vilkaisi monokkelinsa läpi Bambajewiin ja veli suunsa myrkylliseen ivaan.

Litvinowia harmitti.

— Mitäs sinä huudat, — virkkoi hän, — niinkuin olisi hurtta saatava jäniksen jäljille? Minä en ole vielä syönyt päivällisiäkään.

— Entä sitten? Saahan Weberillä… kolmelle hengelle… sehän sopii mainiosti!… Onkos sinulla maksaa minunkin edestäni? — lisäsi hän hiljaisella äänellä.

— On kylläkin, mutta en minä todellakaan tiedä…

— Älä nyt, veikkonen! Kiität minua vielä perästäpäin, ja hänkin tulee iloiseksi. Voi, herrainen aika! — keskeytti hän oman itsensä. — Nyt ne soittavat finaalia "Ernanista". Kuinka ihanaa! A… som… mo Carlo… No kyll' on minuakin! Kyynel silmään heti. No Semjon Jakovlevitsh! Voroshilow! Lähtäänkö vai?

Voroshilow, joka koko ajan oli seisonut entisessä solakassa asennossaan ja yhä edelleen säilyttänyt ylpeähkön, arvokkaan ryhtinsä, laski silmänsä lausuvasti alas, rypisti kulmiansa ja mumisi jotain hampaitten välitse… kielläymättä kumminkaan.

Litvinow ajatteli itsekseen: "Olkoon menneeksi! Suoritetaan sekin tehtävä, kun aikaa on."

Bambajew tarttui hänen käsivarteensa, mutta ennenkuin he kääntyivät kahvilaan päin, viittasi hän sormellaan Isabellalle, Jockey-Club'in tunnetulle kukkainmyöjälle: hänen pisti näet päähän ostaa häneltä buketti. Mutta aristokraattinen kukatar ei liikahtanutkaan, ja mitäpä tuommoinen herra, ilman sormikkaita, täpläisessä plyysitakissa, kirjavassa kaulahuivissa ja länttäsaappaissa olisi saanut häntä tykönsä tulemaan! Ei hän ollut tuota herraa nähnyt Parisissakaan. Silloin viittasi häntä vuoroonsa Voroshilow. Kukatar tuli, Voroshilow valitsi hänen koristaan pikkuisen orvokkivihkon ja viskasi hänelle guldenin. Hän luuli tytön hyvinkin hämmästyvän hänen anteliaisuuttaan, mutta toinen ei edes väräyttänyt silmäänsäkään; herrain mentyä ohitse, rypisti vain huulensa ylenkatseellisesti. Voroshilowäilla oli yllään hyvin keikarimainen, oikeinpa valiopuku, mutta parisittaren kokenut silmä huomasi pukutavasta, liikkeistä, itse käynnistä, jossa oli jälkiä jo varhaisesta sotilaallisesta oikomisesta, että siitä puuttui tuo oikea, täysiverinen "chic".

Tultuaan Weberin kahvilan pääsaliin ja tilattuansa päivällisen, istahtivat tuttavukset pöytään ja rupesivat pakinoimaan. Bambajew puheli innokkaasti ja kovalla äänellä Gubarewin suuresta merkityksestä, mutta pian hän vaikeni, kävi ruokiin käsiksi ja tyhjensi lasin toisensa perästä, aina väliin huoata pullauttaen. Voroshilow ei juonut eikä syönyt kuin vähäsen, ikäänkuin eten kehaten, kysäsi sitten, mitä Litvinow tutkii, ja alkoi sitten esiintuoda mielipiteitään… vähemmin näistä opinnoista semmoisinaan kuin kaikellaisista "seikoista" yleensä… äkkiä hän vilkastui, sai vauhtia ja läksi nyt kiitämään kuin hyväkin pekuna, sujuvasti ja täyteläisesti tuoden esiin jok'ainoan tavun, jokaisen äänteen, kuni uhkea kadetti päästäintutkinnossa, ja kovasti, vaikka tarpeettomasti viittoen käsillään. Hetki hetkeltä hän yltyi yhä puheliaammaksi, yhä rohkeammaksi, varsinkin kun ei kukaan häntä keskeyttänyt: tuntui kuin olisi hän mitä luentoa pitänyt tai väitöskirjaa puolustanut. Ja nyt hänen kieleltään läksi tulvana tulemaan uusimpain oppineitten nimiä, syntymä- tai kuolinvuosien kanssa, vasta ilmestyneiden broshyyrien nimiä, ylipäänsä nimiä, nimiä, nimiä, ja siitä näytti hän itse olevan peräti hyvillään, päättäen hänen hehkuvista katseistaan. Voroshilow halveksi ilmeisesti kaikkea, mikä vanhaa oli: sivistyksestä oli pelkkä kerma hänelle otollista, ainoastaan uuden uutukaisin, huipummaisin tieteen kanta hänelle kelpasi. Mainita edes ohimennen, vaikkapa syyttä suottakin, jonkun tohtori Sauerbengelin teos Pennsylvanian vankiloista tai "Asiatic Journal'in" eilinen kirjoitus Védoista ja Puránoista (hän lausuikin ihan "Dshörnel", vaikk'ei tietysti osannutkaan englanninkieltä), — se tuotti hänelle todellista mielihyvää ja nautintoa. Litvinow kuunteli häntä kuuntelemistaan, mutta ei voinut millään tavoin päästä perille, mikä hänen erikois-alansa oikeastaan oli. Väliin haastoi Voroshilow kelttiläisen heimon merkityksestä historiassa, väliin hänet äkkiä lennätti muinaiseen aikaan, ja hän pohti kysymystä aiginalaisesta marmorista ja puheli ponnistellen Feidiaan edellä-kävijästä, Onálas nimisestä kuvanveistäjästä, vaikka se hänellä muuttuikin Jonataniksi, jotenka hänen puheluunsa tuli osaksi raamatun-omaista osaksi amerikalaisla tunnelmaa. Välistä hän äkkiä keikahti valtiotalouteen, ja silloin oli Bastiat hänen mielestään pöllö ja pölkkypää, samanlainen kuin Adam Smith ja kaikki fysiocraatit. — "Fysiokraatit!" toisti Bambajew hiljakseen… "Aristokraatit, vai?" Muun muassa sai Voroshilow hämmästyksen ilmeen lehahtamaan samaisen Bambajewin kasvoille, sanoen ohimennen ja huolettomasti, että Macaulay oli vanhettunut kirjailija, jonka muut ovat jo jättäneet jälkeensä. Mitä taas Gneisliin ja Riehliin tulee, niin sellaisia nimiä maksaa vaan mainita. Niin arveli Voroshilow ja kohautti olkapäitään. Bambajew kohautti hänkin.

— Ja kaikki tämä yhteen menoon, ilman mitään aihetta, vieraitten seurassa, kahvilassa! — mietiskeli Litvinow, katsellen uuden tuttavansa vaaleita hivuksia, kirkkaita silmiä ja valkoisia hampaita (varsinkin hämmästyttivät häntä nuo suuret hampaat, valkoiset kuin sokuri, ja vielä nuo kädet, jotka viuhtoivat niin tolkuttomasti.) — Eikä edes myhähdäkään… Lienee sentään kelpo poika, mutta peräti kokematon.

Voroshilow talttui vihdoinkin. Hänen äänensä, heleän kimeä ja käheä kuin kukonpoikasen, oli mennyt hieman sorroksiin… Samassa rupesi Bambajew lausumaan runoa ja oli taaskin tillahtaa itkemään. Tämä käsitettiin jonkunlaisena skandaalina läheisessä pöydässä, jossa istui muuan englantilainen perhe, ja synnytti hihitystä toisessa, jossa oli aterioimassa kahden lorellin kanssa joku elähtänyt poikanen, punasinerväinen perukki päässä.

Passari toi laskun. Tuttavuksel maksoivat.

— Kas niin! — huudahti Bambajew, nousta jyristen pöydästä. — Nyt kupponen kahvia ja mars!

Ovessa hän vielä seisahtui ja melkein riemuissaan osoittaen pehmeällä, punaisella kädellään Voroshilowia ja Litvinowia, virkkoi:

— Kas tuommoista se sentään on, se meidän Venäjä!… Eikös kelpaa?

— Venäjä vainenkin, — ajatteli Litvinow.

Voroshilow, joka jo oli ennättänyt saada kasvonsa mietiskelevään asuun, myhähti suopeasti ja kolautti hiljaa korkojansa lattiaan.

Viisi minuttia sen jälkeen astuivat he ylös portaita siinä hotellissa, jossa asui Stepan Nikolaitsh Gubarew.

Samoja portaita kulki sillä hetkellä kiireesti alas muuan kookas, solakka nainen, hattu päässä ja lyhyt, musta harso silmillä. Huomattuaan Litvinowin, hän äkisti käänsi päänsä hänen puoleensa, ikäänkuin mitä hämmästyen. Hänen kasvonsa lensivät punaisiksi ja kalpenivat sitten yhtä äkisti tiheän harsoverkon alla.

Litvinow ei häntä huomannut, ja nainen kiirehti leveitä portaita alas entistä nopeammin.

IV.

— Grigori Litvinow, poika punapaita. Venäläinen ytimiään myöten, saan esittää. — Näin huudahti Bambajew, taluttaen Litvinowia erään lyhyenlännän miehen eteen. Tämä mies, tilan-omislajain mallia, oli puettu lyhytliepeiseen, avokauluksiseen takkiin, harmaisin housuihin, tohvelit jalassa. Hän seisoi keskellä valoisata, sangen hyvin sisustettua huoneita.

— Ja tämä tässä — lisäsi Bambajew, kääntyen Litvinowiin - tämä on nyt justiinsa se, ymmärrätkö? Sanalla sanoen Gubarew.

Uteliaisuudella tarkasti Litvinow tuota "justiinsa sitä". Ensi silmäykseltä ei hän huomannut hänessä mitään tavatonta. Hänen edessään seisoi herrasmies arvokasta, vähän tylsänpuoleista ulkomuotoa, otsikas, silmikäs, huulikas, parrakas, kaula leveä ja katse maahan luotu, syrjästä käypä. Tämä herra myhähti hieman, virkkaen: "Mmm… niin… se on hyvä se… hauskaa…", nosti käden kasvoilleen ja samassa, kääntyen seljin Litvinowiin, astui muutaman kerran mattoa pitkin, verkalleen ja omituisesti heilahdellen, niinkuin salavihkaa. Gubarewin oli tapa astuskella alinomaa edestakaisin, lakkaamatta nykien ja näpelehtien partaansa lujilla ja pitkillä kynsillään.

Paitsi Gubarewia oli huoneessa vielä muuan noin 50:n vanha nainen, kulunut silkkipuku yllä, kasvot tavattoman vilkkaat ja keltaiset kuin sitrona, mustia haivenia ylähuulessa, silmät pienet ja ketterät, ikäänkuin aina valmiina hyppäämään ulos. Lisäksi istui huoneessa nurkkaan hyyristyneenä muuan roteva mies-eläjä.

— No niin, arvoisa Matrjona Semjonovna — alkoi Gubarew, kääntyen naisen puoleen ja nähtävästi pitäen tarpeettomana esittää hänelle Litvinowia. — Mitäs te olittekaan meille kertomassa?

Nainen (nimellä Matrjona Semjonovna Suhantshikow, leski, lapseton, vähävarainen, toista vuotta jo vaeltamassa maailmaa äärestä niin toiseen) rupesi heti puhumaan erityisellä, suuttumuksen sekaisella kiihkolla:

— Ja niin tulee hän kuin tuleekin ruhtinaan luokse ja sanoo näin: teidän ylhäisyytenne, sanoo hän, teillä on niin ylhäinen arvo ja niin korkea virka, sanoo hän, että teidän olisi varsin helppo parantaa minun kohtaloani. Te ette saata olla, sanoo hän, kunnioittamatta minun mielipiteitteni vilpittömyyttä! Ja kuinkas, sanoo hän, meidän aikana voisikaan vainota ihmistä hänen mielipiteittensä tähden? Niin, ja tiedättekös te, mitä ruhtinas teki, tuo sivistynyt, tuo ylhäinen virkamies?

— No mitäs hän teki? — kysäsi Gubarew, sytytellen miettivänä paperossia.

Rouva kohottihe ja ojensi eteenpäin luisevan kätensä, etusormi sojossa.

— Hän kutsui lakeijansa ja sanoi hänelle: "riisu heti paikalla sertukki tuon miehen päällä ja ota se itsellesi. Minä lahjoitan tämän sertukin sinulle!"

— Ja lakeija riisui? — kysäsi Bambajew, lyöden kätensä yhteen.

- - Riisui ja otti. Ja tämän teki ruhtinas Barnantow, tunnettu pohatta, ylimys, erityisellä vallalla varustettu, hallituksen edusmies! Mitäs me enää enemmältä?

Rouva Suhantshikowin raihnainen ruumis se oikein hytkähteli suuttumuksesta, kasvot värähtelivät, kuihtunut rinta kohoeli tempoellen litteän kureliivin alla; silmistä ei puhettakaan: ne hyppivät vaan, vaikka samallaista iloa ne pitivät aina, puhui hän mistä asiasta hyvänsä.

— Kostoa huutava, kostoa huutava vääryys! — kiljasi Bambajew. — Missä rangaistus, kylliksi kova!

— Mmm… mmm… Mätää on kaikki, ylhäällä hamaan alas asti, — virkkoi Gubarew, korottamatta ääntään. — Ei tässä ole kysymyksessä rangaistus… tässä pitää ryhtyä… muihin toimiin.

— Mutta voiko se nyt olla totta? — kysäsi Litvinow.

— Sekö? — sanoi rouva Suhantshikow. — Sitä ei saa edes yrittääkään epäillä, ei yri-yri-yrittääkään, — ja tämän sanan hän lausui semmoisella voimalla, että oikein kokoon lyykähti. — Sen minulle kertoi muuan kaikkein luotettavin henkilö. Ja kyllähän te, Stepan Nikolajewitsh, hänet tunnettekin — Kapiton Jelistratow. Hän itse oli sen kuullut niillä, jotka olivat omin silmin nähneet tämän ilkeän tapauksen.

- Mikä Jelistratow? — kysyi Gubarew. — Sekö, joka oli Kasanissa?

— Se sama. Minä tiedän kyllä, Stepan Nikolaitsh, hänestä kerrotaan, että hän muka oli kiskonut rahoja joiltakin vuokramiehiltä tai viinanpolttajilta. Mutta kukas se sellaista on kertonut? Pelikanow! Kuka semmoisen miehen puheita uskoo? Tietäähän sen jokainen, että hän on — nuuskija!

— E-hei! Sallikaas nyt, Matrjona Semjonovna — puuttui Bambajew puheesen, — Pelikanow on minun ystäväni. Mikäs nuuskija hän on?

— Nuuskija hän juuri on, nuuskija!

— Mutta malttakaa nyt…

— Nuuskija se on, nuuskija! — huusi rouva Suhantshikow.

— Eikä olekaan, ei ikinä olekaan! Malttakaas, niin minä kerron teille, — huusi vuoroansa Bambajew.

— Nuuskija se on, nuuskija! — toisteli vaan rouva.

— Eikä ole! Eikä ole! — parkui Bambajew vihdoin täyttä kurkkua. — Mutta kas Tentelejew, se se toisia on!

Rouva vaikeni heti.

— Siitä herrasta minä tiedän täytenä totena seuraavan jutun, — jatkoi Bambajew tavallisella äänellään. — Saatuaan haasteen kolmannelta osastolta,[11] mateli hän kreivinna Blasenkrampfin jalkain juuressa, vikisten ja vaikeroiden: "auttakaa minua, pelastakaa minut!" Noin halpamaisesti ei Pelikanow olisi milloinkaan menetellyt.

— Mm… Tentelejew… — mumisi Guharew; — se… se on pantava muistiin.

Rouva kohautti ylenkatseellisesti olkapäitään.

— Kyll' ovat hyviä kumpainenkin, — läksi hän taas puhumaan. — Mutta tiedänpäs minä Tentelejewistä paremmankin jutun. Niinkuin tiettyä on, oli hän kauhea tyranni alustalaisiansa kohtaan, vaikka oli olevinaan hyväkin emansipaattori. No niinpä istuu hän kerran tuttaviensa luona Parisissa, ja yht'äkkiä astuu sisään rouva Beecher-Stowe, tiedättehän, se "Setä Tuomon Tupa". Tentelejew, julman korskea mies, alkoi pyytää isäntää esittämään häntä rouva Beecher-Stowelle, mutta tämä oli tuskin saanut kuulla hänen nimensä, niin heti sanoo: "Mitä?" sanoo, "rohkeneeko tuo pyrkiä tuttavaksi Setä Tuomon Tuvan tekijän kanssa?" Ja vetää läimäyttää samassa hänelle sellaisen korvatillikan! "Ulos!" sanoo: "heti paikalla!" — Ja kuinkas kävi? Tentelejew sieppasi lakkinsa ja luikki häntä lyyhyssä tiehensä.

— No tuo nyt on nähtävästi liioiteltua, — huomautti Bambnjew. —
"Ulos!" se hänelle tosin sanottiin; se on tosi asia; mutta korvalle ei
Beecher-Stowe antanut!

— Antoi, antoi, korvalle antoi! — toisti rouva Suhantshikow kiihkeällä ponnistuksella. — En minä joutavia jaarittele. Ja semmoisten miesten kanssa te olette ystävä!

— Malttakaas nyt, Matrjona Semjonovna, malttakaas nyt! Enhän minä ole milloinkaan sanonut Tentelejewia ystäväkseni; Pelikanowistahan minä puhuin. —

— No, jos ei Tentelejew, niin joku toinen, esimerkiksi Mihajow.

— Mitäs hän sitten on tehnyt? — kysäsi Bambajew, hätkähtäen jo ennakolta.

— Mitäkä tehnyt? Niinkuin te ette sitä tietäisi! Vosnesenskin prospektilla[12] huusi koko kansan kuullen, että kaikki liberaalit olisi työnnettävä tyrmään. Entäs vielä: kerran tulee hänen luokseen entinen kymnaasitoveri, köyhä tietysti, ja kysäisee: "annatkos sinä päivällistä minulle?" Ja siihen vastaa Mihnjow: "en; ei sovi; tänään tulee kaksi kreiviä minun luokseni päivällisille; mene tiehesi!"

— Tuo nyt on pelkkää parjausta! — vaikeroi Bambajew.

— Parjaustako? Vai parjausta? Ensinnäkin ruhtinas Varhushkin, joka niinikään oli päivällisillä ystävänne Mihnjowin luona…

— Ruhtinas Varhushkin — virkkoi ankarasti Gubarew; — me olemme tosin serkuksia, mutta minä en päästä häntä luokseni. Niin muodoin ei maksa vaivaa mainitakaan häntä.

— Toiseksi — jatkoi rouva Suhantshikow, nöyrästi nyökäyttäen päätään
Gubarewin puoleen — toiseksi sanoi sen minulle itse Praskovja
Jakovlevna.

— Mokomakin vierasmies! Hän ja sitten vielä tuo Sarkisow, nehän ne juuri ovat mestareita keksimään kaikenlaista.

— Eipäs niinkään! Sarkisow valehtelee kyllä, se on totta; hänhän se isä vainajansa ruumis-arkusta puhalsi kultakirjaisen hikiliinankin, siitä minä en rupea riitelemään, mutta Praskovja Jakovlevna — mikä erotus! Muistakaa toki, kuinka ylevämielisesti hän otti miehestänsä eron! Mutta kas te, te olette aina valmis…

— No niin, riittää jo, Matrjona Semjonovna, — keskeytti hänet Bambajew. — Heittäkäämme nyt nämä joutavat puheet ja kohotkaamme ylös korkeuksiin. Minähän olen monessa liemessä keitetty, minä. Oletteko lukeneet "M:lle de la Quintinie?" Erinomaisia! Ja aivan teidän periaatteittenne mukaan!

— Min'en lue enää romaaneja, — vastasi rouva lyhyesti ja jyrkästi.

— Miks'ette?

— Siks'en, ett'ei nyt ole niitten aika: minulla pyörii päässäni yksi ainoa asia: ompelukoneet.

— Mitkä koneet? — kysäsi Litvinow.

— Ompelu-, ompelukoneet. Nyt pitää joka naisen, jok'ainoan naisen hankkia itselleen ompelukone ja perustaa yhtiöitä. Sillä lapaa saattaa jokainen hankkia leipänsä, eikä aikaakaan, niin ovat kaikki naiset itsenäisiä. Muutoin he eivät pääse vapaiksi, ei millään ehdolla. Tämä on tärkeä, sangen tärkeä sosiaalinen kysymys. Meillä oli siitä aika kina Boleslaw Stadnitskin kanssa. Tuo Boleslaw Stadnitski on varsin kelpo mies, mutta käsittelee tällaisia asioita kauhean kevytmielisesti. Nauraa vaan hohottaa… Pöllö!

— Jokainen saa vielä aikoinaan vastata edestään, jokainen joutuu tilille, — lausui Gubarew osittain opettavalla, osittain profetallisella äänellä.

— Niin, niin, — toisti Bambajew, — tilille justiin, tilille… No,
Stepan Nikolaitsh, - lisäsi hän, laskien ääntänsä — edistyykö teos?

— Aineksia kokoilen, — vastasi Gubarew, rypistäen silmiään.

Senjälkeen hän kääntyi Litvinowiin, kysyen, mitä tieteitä hän tutkii.

Litvinow, jolla jo alkoi pää mennä pyörälle tästä outojen nimien kauheasta munakokkelista, tästä parjauksen vimmasta, tyydytti hänen uteliaisuutensa.

— Vai niin! Luonnontieteitä siis. Ne ovat hyödyllisiä opintoina, opintoina, ei päämääränä. Päämääränä pitää nyt olla… mm… pitää olla… muuta. Sallikaa kysyäni, millaiset ovat teidän mielipiteenne?

— Mistä seikasta?

— Niin, se tahtoo sanoa, mitkä ovat teidän valtiolliset mielipiteenne?

Litvinow myhähti.

— Ei minulla ole mitään varsinaisia valtiollisia mielipiteitä.

Roteva mies nurkassa nosti nyt äkkiä päätään ja loi tarkkaavan silmäyksen Litvinowiin.

— Kuinka niin? — kysäsi Gubarew omituisen säveästi. — Ettekö ole vielä asiaan perehtynyt vai joko väsyttää?

— Mitenkäs minä sanoisinkaan? Minun mielestäni meidän, Venäläisten, on liian aikaista pitää mitään valtiollisia vakaumuksia taikka luulla, että meillä sellaisia on. Huomatkaa, että minä käsitän sanan "valtiollisia" todellisessa merkityksessä ja että…

— Ja-ha. Epäkypsäin joukkoa, — keskeytti hänet Gubarew yhtä säveästi.

Senjälkeen astui hän Voroshilowin luokse, kysäisten, oliko tämä lukenut häneltä saamaansa broshyyriä.

Voroshilow oli Litvinowin kummaksi koko ajan ollut aivan ääneti; oli vaan rypistellyt kulmiansa ja miettivästi liikutellut silmiänsä (hänen oli yleensäkin tapana joko pitää pitkiä puheita tai olla vaiti). Hän ojensihe nyt, sotilaan tavoin, kolautti saappaankorot yhteen ja nyykäytti myöntävästi päätään.

— No? Oletteko tyytyväinen?

— Pääperustelmiin kyllä, mutta johtopäätöksiin en.

— Mmm… Andrei Ivanitsh kumminkin kehui tätä kirjaa hyväksi. Perästä päin saatte sitte tuoda esiin epäilyksenne.

— Käskettekö, että esitän ne kirjallisesti?

Gubarew hämmästyi nähtävästikin: tuo oli hänelle odottamatonta.
Kotvasen mietittyään hän kumminkin virkkoi: — Niin, kirjallisesti.
Ja samalla minä pyytäisin teitä myöskin esittämään ajatuksenne…
noista… noista assosiationeista.

— Lassallen mukaan vai Schultze-Delitshin, kummin käskette?

— Mmm… kummankin. Siinä, nähkääs, on meille, Venäläisille, erittäin tärkeä tuo finansipuoli asiata. No niin, ja samoin myöskin artellilaitos… ituna… Kaikki tämä on otettava lukuun… Täytyy päästä asian ytimeen. Niinikään talonpoikain maa-osuuden seikka…

— Mikä on teidän ajatuksenne, Stepan Nikolaitsh, maa-osuutta kohti tulevasta desätina-määrästä?[13] — kysäsi Voroshilow, kunnioittavan hienotunteisesti.

— Mmm… Entäs kunnan yhteismaa? — lausui Gubarew syvämietteisesti ja purasi partaansa, katsoa tuijottaen pöydänjalkaan. — Yhteismaa… Ymmärrättekö te sitä? Sillä on suunnaton merkitys. Ja sitten, mitä on sanottava noista tulipaloista… noista… noista… hallituksen toimenpiteistä, joilla vastustetaan sunnuntaikouluja, lukutupia, sanomalehtiä? Mitä tietää se, että talonpojat kieltäytyvät allekirjoittamasta ohjesääntöjä? Ja vihdoin, millainen on asiain tila Puolassa? Ettekö te huomaa, mihin kaikkeen tämä vie? Ettekö te huomaa, että… mm… että meidän… että meidän pitää nyt yhtyä kansaan, saada selville… saada selville, mitä se ajattelee? — Gubarew joutui äkkiä omituisen raskaasen, suuttumuksen sekaiseen kiihkoon: ihan kävivät kasvot harmaiksi, mutta yhä hän pureskeli partaansa, silmiään nostamalla. — Ettekö te huomaa…

— Jevsejew on roisto! — pamautti äkkiä rouva Suhantshikow, jolle Bambajew, kunnioituksesta isäntää kohtaan, oli ollut jotain puhumassa hiljaisella äänellä.

Gubarew pyörähti kantapäillään ja läksi taas kävellä huojumaan pilkin lattiaa.

Vähitellen alkoi saapua muitakin vieraita. Illemmalla oli jo sangen paljo väkeä koolla. Muun muassa saapui herra Jevsejewkin, josta rouva Suhantshikow äsken oli antanut niin ankaran lausunnon. Nyt puheli rouva hänen kanssaan varsin ystävällisesti ja pyysi Jevsejewiä saattamaan häntä kotia. Saapui niinikään muuan Pishtshalkin, ideaalinen sovintotuomari, niitä ihmisiä, joita Venäjä todellakin tarvinnee, nimittäin yksinkertainen, vähätietoinen ja huonolahjainen, mutta tunnollinen, kärsivällinen ja rehellinen. Talonpojat hänen piirissään melkein silmiänsä häneen ristivät, ja itsekin hän kohteli omaa itseänsä kunnioittavasti, niinkuin todellisesti arvokasta miestä konsanaankin. Saapui myös muutamia nuoria upseereita, jotka olivat pujahtaneet lyhyelle lomalle Europaan ja olivat kovasti mielissään, saadessaan vapaasti seurustella viisasten, jopa vähän vaarallistenkin miesten kanssa, varovasti tietenkin ja perimmäisenä säilyttäen mielessään sittenkin rykmenttinsä päällikköä. Sinne tulla tuhautti myös kaksi laihaa ylioppilasta Heidelbergistä; toinen heisiä loi lakkaamatta ympärilleen ylenkatseellisia silmäyksiä ja toinen nauraa hohotti myötäänsä… ja kumpaisenkin oli peräti hankala olla. Heidän perästään hierautui sisään muuan franskalainen miehenveikkoinen, niin sanottu petit jeuue homme. likaisenläntä, tyhmänläntä, köyhänläntä olento. Hänen kumppaniensa, kauppamatkustajain, kesken kävi hänestä se maine, että venäläisten kreivitärten oli tapana rakastua häneen. Itse puolestaan hän mietiskeli vaan, mistä saisi illallista ilmaiseksi. Vihdoin saapui Titus Bindasow, ulkonäöltä meluisa huimapää, mutta todellisuudessa koronkiskuri ja veijari, puheesta päättäen terroristi, taipumuksilleen poliisipäällikkö, venäläisten kauppakirjain ja parisilaisten lorellien ystävä, kaljupää, hampaaton, viinaan menevä. Nytkin ilmestyi hän hohtavan punaisena ja epähauskana; kertoi menettäneensä pelissä vihoviimeisen kopekkansa tuolle "Benazel'in kanaljalle", vaikka olikin voittanut kuusitoista guldenia…

Sanalla sanoen, väkeä kokoontui jommoinenkin joukko.

Silmiinpistävää, todellakin silmiinpistävää oli se kunnioitus, jolla kaikki kohtelivat Gubarewia, niinkuin mitä opettajaa tai päämiestä. He edeskantoivat hänelle epäilyksiänsä, jättäen ne hänen ratkaistavikseen. Hän puolestaan vastaili mumisten, partaansa nykien, silmiään mulkoillen tai lausumalla moniaita katkonneisia, vähäpätöisiä sanoja, joita muut heti kohta ihan lennosta sieppailivat, niinkuin kaikkein korkeimman viisauden suusta lähteneitä. Keskusteluihin ei Gubarew itse puuttunut kuin harvoin. Muut ne sen sijaan ponnistelivat viimeisiinsä. Sattui monastikin, että kolme, neljä henkeä huusi yht'aikaa kymmenisen minuuttia, ja kaikki olivat tyytyväisiä ja ymmärsivät toisiansa.

Keskusteluja kesti yli puolen-yön, ja aineita, mitä erilaisimpia, oli tietysti ylenpalttisesti.

Rouva Suhantshikow puheli Garibaldista, muutamasta Karl Ivanovitshista, joka oli saanut pieksijäiset omilta alustalaisiltaan, Napoleon III:sta, naisen työstä, kauppias Pleskatshewista, jonka tiedettiin liiallisella työllä tappaneen kaksitoistakymmentä naispuolista työntekijää ja joka siitä syystä oli saanut kunniamerkin "hyödyllisestä toimesta"; grusialaisesta ruhtinaasta Tshuktsheulidsewista, joka oli tykillä ampunut vaimonsa kuolijaksi, ja Venäjän tulevaisuudesta. Pishtshalkin jutteli myöskin Venäjän tulevaisuudesta, viina-arennista, kansallisuuksien merkityksestä ja siitä, että hän ennen kaikkea halveksii sitä, mikä on typerää ja tölhömäistä. Voroshilow ratkesi äkkiä jälleen: yhdessä hengenvedossa — vähällä oli mennä väärään kurkkuun — tulla tupsahtivat sieltä nimet: Draper, Virehow, herra Shilgunow, Bish, Heimholtz, Star, Sloor, Reymondt, Johann Müller, fysiologi, Johann Müller, historioitsija — nämä hän nählävästikin sekoitti toisiinsa — Taine, Rénan, herra Shtshapow, ja sitten Thomas Nash, Piehl, Green…

— Mitäs lintuja ne sitten on? — jupisi Bambajew, hämmästyen.

— Shakespearen edelläkävijöitä, joitten suhde häneen on sama kuin alppien sivuselänteiden suhde Montblanciin - paiskasi Voroshilow ja kosketti hänkin Venäjän tulevaisuutta.

Bambajew puhui kanssa Venäjän tulevaisuudesta ja maalaili sitä kaikissa taivaankaaren väreissä, mutta aivan erityiseen ihastukseen hänet nosti ajatus venäläisestä musikista, jossa hän oli näkevinään jotain niin suuria "että huh!" Todistaakseen sitä, rupesi hän veisaamaan Varlamowin romanssia, mutta siinä hänet keskeytti ylt'yleinen huuto, että muka "hän laulaakin Miserereä Trubadurista ja laulaa niin häijyn huonosti". Yksi upseereista, hieman hieverissä, letkautti venäläistä kirjallisuutta; toinen lausui moniaan värssyn "Kipinästä", mutta Titus Bindasow se menetteli paljoa selvemmin: hän julisti, että kaikkia noita roistoja pitäisi antaa vast'kuonoa ja siinä se; häneltä jäi vaan lähemmin määräilemättä, ketä kaikkia nuo roistot olivat.

Sikarinsavua oli huoneessa liikauttaviin asti; kaikkien oli kuuma, ja kaikkia raukasi, jokaisella oli ääni käynyt käheäksi, silmät talmaisiksi, ja hiki vuosi virtana jokaisen kasvoilla. Kylmää olutta kannettiin myötäänsä sisään, ja sitä menikin kuin kuumille kiville. "Mitäs se olikaan kuin minä nyt äsken juuri puhuin?" haasteli yksi. "Kenenkäs kanssa minä vast'ikään kiistelin ja mitäs se taas olikaan?" kyseli toinen. Ja kesken kaikkea tätä humua ja käryä käveli Gubarew väsymättä kuin ennenkin, käämyröitellen ja partaansa näpelehtien. Väliin kallisti hän korvaansa jonkun puoleen, kuunnellen hänen puhettansa, väliin taas itse liitti jonkun sanan. Ja kaikki tunsivat ehdottomastikin, että Gubarew se juuri on kaiken lähde ja alkujuuri, että hän se isäntä on ja etevin henkilö…

Kello kymmenen maissa rupesi Litvinowin päätä kovasti kivistämään, ja hän läksi hiljaa ja huomaamalla tiehensä, käyttäen hyväkseen tilaisuutta, jolloin yleinen melu oli noussut korkeimmilleen: rouva Suhantshikowin mieleen oli näet muistunut uusi pahanteko ruhtinas Barnaulowilla: kunhan ei vaan olisi ruhtinas käskenyt palvelijaansa puraisemaan joltakin korvalehteä pois.

Raitis öinen ilma löyhähti niin ystävällisesti Litvinowin kasvoihin ja puhalsi tuoksuvana virtana hänen kuivuneisin huuliinsa.

— Mitäs tämä nyt oli? — ajatteli hän, astuessaan pimeätä lehtokujaa myöten. — Missä minä, nyt oikeastaan olin läsnä? Mitä varten he olivat koossa? Miksikä he huusivat ja riitelivät ja ponnistelivat niin vimmatusti? Missä tarkoituksessa?

Litvinow kohautti olkapäitään ja meni Weberiin, otti sanomalehden käteensä ja käski jäätelöä. Sanomalehdessä pohdittiin Italian kysymystä, ja jäätelö oli kelvotonta. Hän oli jo lähtemäisillään kotiansa, kun äkkiä hänen luokseen astui tuntematon mies, leveälierinen hattu päässä, ja kysäistyään venäjäksi: "enhän häirinne teitä?" istahti saman pöydän ääreen. Lähemmin tarkasteltuaan vierasta, tunsi Litvinow hänessä tuon samaisen rotevan herran, joka oli Gubarewin luona istunut nurkassa ja luonut häneen niin tarkkaavan katseen, puheen kääntyessä valtiollisiin mielipiteisin. Koko iltana ei hän ollut avannut suutansakaan, ja nyt, istahdettuaan ja otettuaan hatun pois päästään, katseli hän Litvinowia ystävällisesti ja hieman hämillään.

V.

— Herra Guharew, jonka luona minulla oli mielihyvä nähdä teitä tän'iltana — alkoi hän — ei esittänyt minua teille. Sallinette minun itse esittäytyä: Potugin, virasta eronnut hovineuvos, palvellut aikoinaan Pietarissa, valtiovarain ministeriössä. Toivoakseni te ette oudostele… minä ylimalkain en tapaa tutustua näin äkkipäätä… mutta teidän kanssanne…

Potugin takertui sanoihinsa ja käski passarin tuoda lasillisen kirsiviinaa. "Pitää rohkaista itseään", virkkoi hän, myhähtäen.

Litvinow katseli yhä suuremmalla huomiolla viimeistä niistä monista henkilöistä, joitten yhteyteen hän tänä päivänä oli tullut, ja ajatteli heti: "ei tämä ole samaa laatua".

Eikä ollutkaan. Hänen edessään istui, nyppien hienoilla käsillään pöydän laitaa, leveähartiainen, rotevaruumiinen, lyhytjalkainen mies, kiharatukkainen pää nyökällään, silmät sangen viisaat ja sangen surulliset tuuheain kulmain suojassa, suu suuri, säännöllinen, hampaat rumanlaiset ja nenä sitä perin venäläistä laatua, jota sanotaan perunaksi. Hän oli päällä iskien kankealiikkeinen, melkein juro, mutta ei varmaankaan jokapäiväisiä. Hän oli puettu huolimattomasti: lakki, vanhan-aikuista kuosia, istui säkkinä hänen yllään, ja kaulaliina oli siirtynyt sivulle. Hänen äkillinen luottavaisuutensa ei tuntunut Litvinowista ensinkään tunkeilevalta; se oli hänestä päinvastoin mielistelevääkin: näkihän selvään, ettei tuolla miehellä ollut tapana työntäytyä outojen tuttavuuteen. Omituisen vaikutuksen hän teki Litvinowiin, herättäen hänessä sekä kunnioitusta että myötätuntoisuutta ja samalla jonkinlaista ehdotonta sääliä.

— Enhän siis häiritse teitä? — toisti hän pehmeällä, hieman sortuneella ja heikolla äänellä, joka sopi erittäin hyvin hänen ulkoasuunsa.

— Ette millään muotoa, — vastasi Litvinow, — päinvastoin on se minulle mieluisia.

— Todellakin? No mieluisia se on minullekin. Minä olen kuullut teistä paljonkin ja tunnen teidän opintonne ja aikeenne. Minä kunnioitan niitä. Siksipä te olittekin ääneti tänään.

— Ettepä tekään, luullakseni, paljoa puhunut, — huomautti Litvinow.

Potugin huokasi.

— Puhuivathan ne muut liiankin paljon. Minä kuuntelin valmista. No miltäs - lisäsi hän, vaiettuaan hetkisen ja kohottaen kulmiaan vähän lystikkäästi — miltäs teistä näytti tuo meidän Baabelin torni?

— Baabelin torni todellakin. Se sana osui aivan kohdalleen. Minun teki yhä mieleni kysäistä tuolta herrasväeltä, mitä heidän melunsa oikeastaan tarkoitti.

Potugin huokasi jälleen.

— Sepä se: eivät he itsekään sitä tiedä. Ennen muinoin olisi heistä sanottu näin: "he ovat korkeampain tarkoitusten sokeita aseita"; no niin, mutta nykyjään me käytämme räikeämpiä epiteelejä. Enkä minä oikeastaan aio heitä suinkaan moittia; sanonpa vielä senkin, että he kaikki… se on melkein kaikki, ovat kelpo ihmisiä. Rouva Suhantshikowista, esimerkiksi, tiedän minä todellakin sangen paljon hyvää: hän on antanut viimeiset rahansa kahdelle köyhälle sisarentyttärelle. Olkoon niinkin, että siihen vaikutti halu, saada hieman kerskailtua ja näyttäytyä, mutta myönnättehän, että tuo oli sentään merkillistä uhrautumista naisella, joka ei itsekään ole rikas! Herra Pishtshalkinista ei puhettakaan: aikoinaan saapi hän piirinsä talonpojilta aivan varmaan kunnialahjaksi hopeisen pikarin, arbusin muodossa, mitäpä pyhimyskuvankin, joka esittää hänen suojelus-enkeliänsä, ja vaikka hän kiitospuheessaan sanookin heille, ett'ei hän mointa kunniata ansaitse, niin ei hän silloin puhu totta: hän sen kyllä ansaitsee. Herra Bambajew, teidän tuttunne, on erittäin hyväsydämminen mies. Hänen laitansa tosin on sama kuin runoilija Jasikowin, joka, niinkuin kerrotaan, ylistellessään huimia kemuja, itse joi pelkkää vettä. Bambajewinkaan ihastus ei kohdistu mihinkään varsinaiseen, mutta ihastusta se kuluminkin on. Herra Voroshilow on hänkin luonteeltaan parhaimpia, mitä olla saattaa. Hän — kuten muutkin hänen tapaisensa, nuo kultaisen taulun miehet — on ikäänkuin lähetetty tieteen, sivistyksen käskyläiseksi, ja hän vaikeneekin varsin lausevasti, mutta mies on vielä niin nuori! Niin, niin, kaikki he ovat kelpo väkeä, mutta lopputulos on sittenkin tyhjä; ruuakset ovat hyviä, mutta ruoka — viskaa vaikka pellolle.

Yhä enenevällä ihmettelyllä kuunteli Litvinow Potuginia. Kaikki hänen liikkeensä, kaikki käänteet hänen hätäilemättömässä, vaan itseensä luottavassa puheessaan osoittivat sekä puhetaitoa että puhehalua.

Mielellään Potugin puhui, ja puhua hän osasikin. Hän ei kumminkaan tehnyt sitä missä ja milloin hyvänsä, vaan odotteli filosoofin tyyneydellä sopivaa, mielenmukaista tilaisuutta siihen, kuten ainakin mies, josta elämä on jo ennättänyt kukistaa itserakkauden.

— Niin, niin, — jatkoi hän jälleen omituisella, alakuloisella, ei kumminkaan sairasmaisella, huutotorilla, — kaikki tämä on varsin kummallista, nähkääs. Ja sitten vielä yksi seikka. Jos esimerkiksi tulee kymmenen Englantilaista yhteen, niin heti he rupeavat keskustelemaan veden-alaisesta lennätinlangasta, paperiverosta, rotannahkain valmistelutavasta, sanalla sanoen jostain, jolla on pohjaa ja pontta. Jos kymmenen Saksalaista sattuu yhteen, silloin tietysti astuu näyttämölle Schleswig-Holslein ja Saksan yhteys. Jos kymmenen Franskalaista tulee yhteen, niin keskustelu kajoaa ehdottomasti lemmen-asioihin, kierrelkööt miten paljon hyvänsä, mutta jos kymmenen Venäläistä joutuu toistensa seuraan, silloin — ja senhän te saitte itse nähdä tänään — silloin ruvetaan puhumaan Venäjänmaan merkityksestä ja tulevaisuudesta, mutta aivan yleisissä piirteissä, Ledan munista alkaen, ilman todisteita, ilman johtopäätöksiä. He märeksivät myötäänsä tuota kovan onnen kysymystä, niinkuin lapset gummiansa: ei mehua, ei makua! Samalla siinä sitten tuo mädännyt Länsikin saa kuulla kunniansa! Omituinen juttu: tuo Länsi se lyö meitä alakynteen jok'ikisessä kohdassa, ja mätä se vaan on! Ja jospa me oikein todenteolla sitä halveksisimme, mutta tyhjää puhettahan se on, pelkkää valhetta. Me moitimme sitä kyllä, mutta sen mielipide se sittenkin on meille kallis-arvoista, sen, nimittäin parisilaisten suupalttien. Minä tunnen erään miehen, ja hyvä mies taitaa ollakin, perheen-isä, eikä aivan nuorikaan: tämä, tiedättekös, oli monta päivää pahoillaan siitä, että oli kerran eräässä Parisin kahvilassa tilannut itselleen "une portion de biftek aux pommes de terre",[14] mutta oikea Franskalainen oli samassa kiljaissut: "Garçon! Biftek pommes!" Ystäväni oli haljeta häpeästä. Ja sen koommin hän huusi kaikkialla: Biftek pommes! Ja niin hän neuvoi muitakin. Itse lorditkin ihmettelevät sitä vapisevaa kunnioitusta, jolla meidän nuoret arolaiset astuvat heidän häpeällisiin vierashuoneisinsa… Herrainen aika, arvelevat nuo aromaan nuorukaiset, aatelkaas, missä sitä nyt oikeastaan ollaankaan? Itse Annah Deslionsin luona!!

— Sanokaapas — virkkoi Litvinow — mikä se tuossa Gubarewissa teidän mielestänne niin valtavasti vaikuttaa kaikkiin, jotka hänen kanssaan seurustelevat? Eihän toki hänen taitonsa, hänen älynsä?

— Eipä suinkaan; eipä suinkaan. Semmoista ei hänellä ole olemassakaan…

— Hänen luonteensako sitten?

— Eikä ole hänessä sitäkään, mutta tahtoa hänellä on runsas määrä. Ja tätä lahjaa, kuten tiedätte, ei meillä, Slaavilaisilla, ylen määrin ole. Sen edessä me sanomme pass. Herra Gubarew tahtoi olla päällikkönä, ja päällikökseen hänet kaikki tunnustivatkin. Minkäpäs sille tekee? Hallitus on meidät vapauttanut maaorjuudesta, ja siitä me olemme kiitollisia, mutta orjantavat ovat meihin liian syvälle juurtuneet; emme me niistä niinkään pian pääse. Kaikessa ja kaikkialla on meille tarpeen "baarin", herra. Tämmöisenä herrana on enimmäkseen elävä olento; väliin on meidän valtiaanamme joku niin sanottu suunta… tällä haavaa, esimerkiksi, olemme me ruvenneet luonnontieteiden orjiksi… Miksikä, niillä perusteilla me orjiksi rupeamme, se on epätietoista; luonto kai meissä siinä omansa ottanee. Pääasia vaan se, että olisi meillä "baarin". No niin, sellainen meillä on; hän siis on meidän, ja kaikesta muusta me viis! Orjia ollaan kuin ollaankin! Ja orjan on ylpeys ja orjan on nöyryytys kanssa. Uusi baarin saatiin, — vanha pois! Ennen oli Jaakko, nyt on Simo; korvalle Jaakkoa, polville Simon eteen! Muistakaapas vaan, mitä kaikkia kepposia meillä on ollut tähän lapaan! Me puhumme epäämisestä; se muka on erikoinen puoli meissä; mutta ei se epääminenkään ole meissä samallaista kuin vapaan miehen, joka miekalla lyö, vaan lakeijan, joka tuuppaa nyrkillään, vieläpä herransa käskystäkin. No niin, ja pehmeätä väkeä me olemme kanssa; ei ole konsti eikä mikään saada meidät kynsiinsä. Sillä tavoin on herra Gubarewkin päässyt herraksi! Hän kolhi kolhimistaan yhteen paikkaan ja reiän sai kuin saikin. Ja siitä miero miettimään: tuossahan mies, jolla on suuria ajatuksia itsestään, joka luottaa itseensä ja antaa käskyjä, — pääasia juuri se, että käskyjä antaa; hän on siis oikeassa, ja häntä pitää siis totella. Kaikki lahkot meillä, nuo Onufrievilaiset ja Akufinovilaiset, — kaikki ne ovat syntyneet ihan samalla tavalla. Keliä on keppi kerran, se on meidän herra.

Potugin punastui, ja hänen silmänsä himmenivät.. Mutta omituista: hänen puheessaan, niin katkeraa, jopa pahan-ilkistä kuin olikaan, ei kumminkaan kuulunut sappea: siinä helähti pikemmin suru, todellinen, vilpitön suru.

— Millä tavoin olette le tullut tuttavaksi Gubarewin kanssa? — kysyi
Litvinow.

— Tunnen hänet jo ammon ajoista. Ja katsokaas taas tätäkin kummallista seikkaa: Joku kirjailija, esimerkiksi, tai muu sellainen on koko ikänsä sekä runossa että suorasanaisesti moittinut juoppoutta, viina-arentia… mutta äkkiäpä ostaakin pari viinatehdasta ja vuokraa satakunnan kapakkaa — ja sillä hyvä. Toinen mies hänen sijassaan olisi joutunut tuhoon ja turmioon, mutta tätä ei edes moititakaan. Sama se on Gubarewinkin laita: hän on slavofiili ja demokraatti ja sosialisti ja jos mitä, mutta hänen omaisuuttaan hoiti ja hoitaa tänäkin päivänä hänen veljensä, noita vanhan kuosin herroja, joita ennen muinoin sanottiin hammaslääkäreiksi. Entäs sitten rouva Suhantshikow, joka panee Beecher-Stowen antamaan Tentelejewille korvapuusteja: hän melkein matelee herra Gubarewin edessä! Ja tuossa Gubarewissa ei lopultikaan ole muuta kuin se, että hän lukee viisaiden kirjoittamia kirjoja ja yhä syvyyksiin pyrkii. Millainen hänellä on puhelahja, sen saatoitte huomata tänään itsekin; ja Jumalan kiitos, eIlei hän puhukaan paljoa, luimistelekse vaan. Mutta kun mies on hyvällä tuulella, oikein levällään, niin silloin on minunkin, maltillisen ihmisen, vaikea sitä sietää. Silloin hän rupeaa ivailemaan ja kertomaan likaisia juttuja, — — niin, niin, tuo meidän suuri Gubarew kertoo likaisia juttuja ja nauraa niille niin inhottavasti…

— Olettekohan te niinkään maltillinen, — virkkoi Litvinow. — Luulisin päinvastoin… mutta sallikaa kysyäni, mikä teidän nimenne ja isännimenne on.[15]

Potugin ryyppäsi kirsiviinaa.

— Nimeni on Sosont… Sosont Ivanitsh. Tämän ihanan nimen sain minä erään sukulaisen, arkkimandriitin, kunniaksi, ja tämä kunnia onkin ainoa asia, josta olen hänelle kiitollisuuden velassa. Minä olen, jos niin saisin sanoa, papillista alkujuurta. Mitä taas minun maltillisuuteeni tulee, niin turhaan te sitä epäilette: maltillinen minä olen. Kaksikolmatta ajast'aikaa oli virastossa minun päällikkönäni oma setäni, todellinen valtioneuvos Irinarkus Potugin. Tunsitteko häntä?

— En.

— Jonka johdosta teitä onnittelenkin. Ei, kyllä minä olen maltillinen mies, mutta "palatkaamme alkuun", niinkuin lausuu kristiveljeni, roviolla polteltu esipappi Habakuk.[16] Kummakseni käyvät vaan nuo minun kansalaiseni. Kaikki he ovat alakuloisia, kaikki he kävelevät nenä norpallaan, ja kumminkin on joka mies toivoa täynnä, ja jos vaan vähänkin mitä sattuu, niin ovat valmiita lyömään päänsä seinään. Ottakaa nyt esimerkiksi nuo slavofiilit, joihin herra Gubarewkin lukee itsensä: kelpo väkeä; mutta heissäkin sama sekotus epätoivoa ja ärtyisyyttä, hekin elävät pelkästä alkukirjaimesta. Tulee muka, tulee kaikki tyyni. Omaa meillä ei ole mitään, eikä Venäjä ole kymmenen vuosisadan kuluessa jaksanut saada mitään ominaista aikaan, ei hallinnossa, ei oikeudenkäynnissä, ei tieteessä, ei taiteessa, ei edes teollisuudessakaan… Mutta, maltas muka aikaa: kaikki tulee vielä. Mutta mitenkäs se tulee, sallittakoon minun udella? Siten se, nähkääs, tulee, että me, sivistyneet ihmiset olemme pelkkää pölyä vaan, mutta kansa… o tuota suurta kansaa! Katsokaas tuota talonpojan ärmäkkää![17] Siitä se on lähtevä kaikki tyyni. Kaikki muut epäjumalat on kukistettu; uskokaamme siis ärmäkkään. Entäpä jos ärmäkkäkin pettää? Ei, se ei petä; lukekaa rouva Kohanowskia, ja sitten silmät ylös lakeen! Jos minä olisin maalari, niin tällaisen minä laittaisin kuvan: sivistynyt mies seisoo musikan edessä ja kumartaa häntä syvään: tee minut terveeksi, musikka, hyvä ystävä; tauti minut tappaa tuohon paikkaan; ja musikka vuorostaan kumartaa sivistynyttä miestä syvään: opeta minua, baarin, hyvä ystävä; pimeys minut tappaa tuohon paikkaan. Eikä tietysti liikahda kumpainenkaan. — Ja kumminkin: ei tarvitsisi muuta kuin rauhoittua, eikä yksin sanoissa, ja lainata vanhemmilta veljiltä sellaista, mitä he ovat aikaan saaneet parempaa kuin me ja ennen meitä. Kellner, noch ein Gläschen Kirsch! älkää pitäkö minua juomarina. Alkoholi, katsokaas, hellittää kieleni sileitä.

— Siitä päättäen mitä te nyt juuri sanoitte, — virkkoi myhähtäen Litvinow — ei minun tarvitse tiedustellakaan, mihin puolueesen te kuulutte ja mitä te Europasta ajattelette. mutta sallikaa minulle yksi huomautus. Teidän mielestänne meidän pitäisi lainata, omaksemme ottaa vanhemmilta veljiltämme, mutta mitäs hyötyä lainasta on, ellei sitä soviteta ilman-alan, maanlaadun, paikallisten ja kansan olojen mukaan? Isäni, muistaakseni, tilasi Boolenhopeilla valurautaisen, erittäin hyväksi suositetun viskuukoneen, ja hyvä se todella olikin, mutta mitenkäs kävi? Viisi vuotta se loikoi liiterissä aivan hyödytönnä, kunnes sijaan ostettiin puinen, amerikalainen kone, joka paljoa paremmin soveltui meidän oloihin ja tapoihin, niinkuin yleensä muutkin amerikalaiset masinat. Ei sovi sentään ihan umpimähkään lainailla, Sosont Ivanitsh.

Potugin kohotti päätään.

— Tuollaista lausetta en olisi teiltä odottanut, arvoisa Grigori Mihailovitsh, — alkoi hän hetkisen kuluttua. — Kukas teitä pakottaa lainaamaan umpimähkään? Ettehän te vierasta ota siitä syystä vain, että se on vierasta, vaan siitä syystä, että se sopii teille: te harkitsette siis, te valitsette. Mutta mitä seurauksiin tulee, älkää niistä itsellenne surua tehkö: omaperäisyys muodostuu niihin juuri noita paikallisia oloja, ilman-aiaa ja muita seikkoja myöten, joista te mainitsitte. Tarjotkaa vaan hyvää ruokaa; kyllä kansan vatsa sen sulattaa omalla lavallaan, ja aikaa voittaen, kun elimistö on vahvistunut, antaa se kyllä oman ravintonesteen. Otetaanpas esimerkki vaikka meidän kielestä. Pietari Suuri liitti siihen tuhansia ulkomaisia sanoja, hollannin-, franskan-, saksankielistä: nämä sanat ilmoittivat käsitteitä, jotka oli tehtävä tunnetuiksi Venäjän kansalle. Viisastelematta ja kursailematta kaatoi Pietari noita sanoja kahmaloittain, saavittain, aamittain meikäläisten vatsoihin. Ensi alussa syntyi todellakin jotain kamalan kummallista, mutta sittemmin alkoi juuri tuo sulattelu, josta minun oli kunnia mainita teille. Käsitteet imeytyivät, juurtuivat kiinni; vieraat muodot katosivat vähitellen, kieli löysi omissa sisimmissään sellaista, joka saattoi astua niitten sijaan — ja nyt teidän nöyrin palvelijanne, varsin keskinkertainen stilisti, ottaa kääntääkseen minkä sivun hyvänsä Hegelistä — jaa, jaa, Hegelistä juuri — käyttämättä ainoatakaan epä-slaavilaista sanaa. Ja niinkuin on käynyt kielen, niin käy, toivottavasti, kaiken muunkin. Kysymys on vaan: kestääkö luonto? Ja Venäläisen luonto se kestää kyllä: on se pahemmistakin hämmingeistä selvinnyt. Peljätä terveyttänsä, omaa itsenäisyyttänsä saattavat ainoastaan hermotautiset ja heikot kansat; ja taas: innostella vaahto suussa siitä, että me muka ollaan Venäläisiä, — sellainen on mahdollista ainoastaan joutilaalle väelle. Minä pidän tarkkaa huolta terveydestäni, mutta en ihastele sitä milloinkaan: minua hävettäisi.

— Niinpä kyllä, Sosont Ivanitsh — puheli vuoroansa Litvinow — mutta miksikä sälyttää päällemme moisia koettelemuksia? Itsehän te sanoitte, että ensi alussa syntyi jotain kamalan kummallista. Entäpäs, jos tuo kamalan kummallinen olisi jäänytkin olemaan? Ja jäihän se, kuten kyllä tiedätte.

— Ei ainakaan kieleen, ja se on varsin tärkeätä, mutta enhän minä ole kansaa luonut; eihän ole minun syyni, että sen täytyy käydä moinen koulu. "Saksalaiset ovat kehittyneet säännöllisesti", huutavat meidän slavofiilit, "antakaa meillekin säännöllinen kehitys!" Mutta mistäs sen otti, koska meidän heimomme ensimmäinenkin historiallinen toimi — kutsua ruhtinaansa merten takaa — oli epäsäännöllistä, epänormaalista, mikä tähän päivään asti yhä uudistuu meissä jokaisessa, sillä jokainen meistä on aivan varmaan, edes kerran eläissään, sanonut muukalaiselle, epävenäläiselle: "tulkat, hallilkat meitä ja vallitkat!" Minä saatan kenties myöntää, että, istuttaessamme vieraita aineksia omaan ruumiisemme, emme suinkaan saata ennakolta tietää, mitä me siihen panemme, leipäpalasenko vai myrkkypalasenko. Mutta tietty asiahan on: huonosta hyvään ei pääse milloinkaan parhaimman kautta, vaan pahimman. Ja myrkkykin on lääkkeenä välisiä hyvää. Tylsämieliset ja lurjukset ne yksin osoitelkoot riemumielin talonpoikain köyhyyttä vapauttamisen jälkeen, juoppouden lisääntymistä viina-arentien lakkautettua… Pahimman kautta hyvään!

Potugin pyyhkäsi kädellään kasvojansa.

— Te kysyitte, mitä minä ajattelen Europasta — jatkoi hän jälleen. — Minä ihailen sitä ja puolustan sen perusteita aina äärimmäisiin, enkä yhtään katso tarpeelliseksi salata sitä. Siitä on jo pitkä aika… eikä niinkään pitkä… kuin en enää ole peljännyt julki lausumasta mielipiteitäni… ettehän tekään epäröineet, ilmoittaessanne kantaanne herra Gubarewille. En minä enää, Jumalan kiitos, muodostele käsitteitäni, mielipiteitäni, tapojani sitä myöten, kenen kanssa kulloinkin seurustelen. Minusta nähden ei ole mikään niin kehnoa kuin se tarpeeton arkamaisuus, se halpa miellyttämisen halu, joka tekee sen, että meillä väliin hyvinkin ylhäisen viran mies koettaa hierautua jonkun ylioppilaan suosioon, ylioppilaan, joka hänen silmissään sittenkin on mitätön olento, mutta jonka edessä hän virnailee, kissana kiemuroitsee. Olkoon menneeksi, että tuo ylhäinen virkamies menettelee sillä lavoin, päästäkseen hyviin kirjoihin yleisön edessä, mutta meikäläinen mies, suku-aatelia vailla, mitä hänen tarvitsee kierrellä ja kaarrella? Minä olen kuin olenkin länsimaitten ystävä, Europan uskollinen ystävä; toisin sanoen, minä puolustan sivistystä, juuri sitä samaista sivistystä, josta meillä tehdään niin sievää pilaa, sivilisatsionin ystävä — niin juuri, tämä sana on vielä sattuvampi — ja rakastan sitä kaikesta sydämmestäni ja uskon siihen, eikä minulla muuta uskoa ole eikä olemankaan pidä. Tämä sana: si-vili-sa-tsio-ni (Potugin lausui selvästi ja painolla jok'ainoan tavun) on selvä ja puhdas ja pyhä, mutta kaikki muut, kansallisuudet ja maineet ja sen semmoiset, — ne tulevat verettä… Olkoot omissa lämpösissään!

— Entäs Venäjätä, Sosont Ivanowitsh, isänmaatanne, — rakastatteko sitä?

Potugin pyyhkäsi kädellään kasvojaan.

— Rakastan tulisesti ja tulisesti vihaankin.

Litvinow kohautti olkapäitään.

— Tuo nyt on vanhaa, Sosont Ivanowitsh, pelkkiä yleisiä lauseparsia.

— Entäpä sitten? Mitäs se tekee? Sitäkös te säikähditte? Yleisiä lauseparsia! Tunnen minä montakin hyvää yleistä lausepartta. Esimerkiksi: vapaus ja järjestys — ovathan nekin semmoisia. Onko teidän mielestänne sitten parempaa tämä meidän: arvojärjestys ja epäjärjestys? Ja sitä paitsi: eivätköhän kaikki nuo lauseparret, joista nuorten päät huumautuvat: ylenkatsottu bourgeoisie, souverainité du peuple[18] työnteon oikeus, — eivätkös nekin kaikki ole yleisiä lauseparsia? Mitä taas tulee rakkauteen, johon viha on erottamattomasti yhdistetty…

— Byronilaista tuo — keskeytti Litvinow, — romanttisuutta neljänsillä kymmenillä.

— Se on erehdystä, älkää pahaksi panko! Ensimmäisenä viittasi tuollaiseen tunteitten sekoitukseen Catullo, roomalainen runoilija CatuIlo.[19] Häneltä minä sen olen saanut, sillä hiukkasen osaan minä latinaakin, koskapa, niin sanoakseni, olen papillista alkua ja juurta. Niin, niinä rakastan Venäjänmaata, rakastan tuota kummallista, armasta, ilkeätä, kallista synnyinmaatani. Tällä erää olen sen jättänyt: pitihän päästä tuulottelemaan, istuttuani kaksikymmentä ajast'aikaa virkapöydän ääressä, kruunun rakennuksessa. Minä hylkäsin Venäjän, ja täällä on hauskaa ja suloista olla; mutta pian lähden takaisin jälleen; siltä tuntuu. Muokattua on puutarhassa maa, mutta ei siinä muuraimet kasva.

— Teidän on täällä hauskaa ja suloista, ja hyvältä täällä tuntuu minustakin, — sanoi Litvinow. — Oppimaan tänne minäkin tulin, mutia silti en saata olla näkemättä esimerkiksi tuollaisia asioita… — Hän viittasi kahteen ohikulkevaan lorelliin, joitten ympärillä keikaili muutamia sorakielisiä Jockey-clubin jäseniä, ja pelisaliin, joka oli täpö täynnään väkeä, vaikka olikin jo myöhäinen aika.

— Luuletteko sitten, että minä katselen tuollaista silmät ummessa? — vastasi Potugin. — Mutta, suokaa anteeksi: teidän huomautuksenne johtaa mieleeni meikäläiset poloiset sanomalehdet Krimin sodan aikana: nekin riemumielin viittailivat Timesin paljastamiin puutteisin Englannin sota-asiain hallinnossa. En ole itsekään optimisti, ja kaikki mikä inhimillistä on, kaikki tämä ihmis-elämä, koko tämä komedia traagillisine loppuineen, — ei se minulle esiinny ruusuisessa valossa, mutta miksikä sysätä Lännen syyksi sitä, minkä alkujuuri kenties asuu syvällä itse inhimillisessä olemuksessamme? Tuo pelisali tuossa on jotain, joka on suunnalta pois, totta kyllä; entäs meidän kotimaiset pelipetokset, — nekö ne ovat koreampia? Ei, hyvä Grigori Mihailowitsh; olkaamme vaan hiljaisempia, sävyisempiä! Kelpo oppilas huomaa kyllä opettajansa erehdykset, mutta hän vaikenee kunnioittavasti, sillä itse noista erehdyksistäkin on hänelle hyötyä; ne ohjaavat häntä oikealle tielle. Mutia — jos teidän välttämättömästi tekee mieli hioa hampaitanne mädänneesen Länteen, niin kas tuolla mennä pyyhkäisee ruhtinas Cocó; hän on kaiketi neljännestuntia sitten viheriän pöydän ääressä tuhlannut verorahat, mitkä on puserreltu satakunnalta perheltä; hänen hermonsa ovat ärtyneet, ja sitä paitsi näin minä hänen tänään selailevan Marxin kahvilassa Veuilleux'in broshyyriä… Siinä teillä oiva seura!

— Malttakaa toki, malttakaa vähäsen — puuttui Litvinow kiireisesti puheesen, huomattuaan Potuginin aikovan nousta pöydästä. — Minä en tunne ruhtinas Cocóta kuin varsin vähän, ja tietysti on minun mieluisampi haastella teidän kanssanne….

— Kiitos ja kunnia — keskeytti Potugin, nousten ylös ja kumartaen jäähyväisiksi; — mutta olenpa jo jutellutkin teidän kanssanne, se on: minä olen oikeastaan puhunut yksin koko ajan, ja olette te kai itsestännekin havainnut, että ihmisen on vähän nolo ja tukala olla, kun hän huomaa puhuneensa liian paljon — yksinään. Hyvästi siksi… Sanonpa vieläkin, että minun on ollut hyvin hauska tutustua kanssanne.

— Mutta odottakaas loki yksi silmänräpäys, Sosont Ivanowitsh! Sanokaa edes, missä asutte ja aiotteko vielä kauan olla näillä mailla!

Näytti kuin olisi Potugin vähän joutunut hämille.

— Viikon päivät olen vielä Badenissa, mutta saatammehan ylipäänsä kohdata toisiamme täällä, Weberissä tahi Marxissa. Ja sopiihan minun pistäytyä teilläkin.

— Pitää minun kumminkin saada tietää osoitteenne.

— Niin, mutta katsokaas: minä en ole yksinäni.

— Oletteko naimisissa? — kysäsi Litvinow.

— Enpä suinkaan… kylläpäs te nyt… mutta minun luonani on muuan tyttönen.

— Vai niin! — virkkoi Litvinow hämillään, ikäänkuin anteeksi pyytäen.

— Hän on kaikkiansa kuuden vuoden vanha, — jatkoi Potugin. — Hän on orpo… erään rouvan, hyvän tuttavani, tytär. Kyllä se on sittenkin parasta, että yhdymme täällä. Voikaa hyvin! Hän painoi hatun syvälle päähänsä ja läksi kiirein askelin pois. Pari kertaa hänestä vielä näkyi vilaus kaasuliekkien alla, jotka jotenkin niukasti valaisivat tietä Lichtenthalin lehtokujalle päin.

VII.

— Omituinen mies! — ajatteli Litvinow itsekseen, astuessaan hotelliinsa. — Omituinen mies! Pitää ottaa selko hänen asunnostaan.

Hän astui huoneesensa. Kirje pöydällä pisti hänen silmäänsä. "Se on Tanjalta!" ajatteli hän, iloiten siitä jo ennalta, mutta kirje olikin maalta, hänen isällään. Litvinow mursi vaakunasinetin ja rupesi lukemaan kirjeitä. Äkkiä tunsi hän väkevän, erittäin miellyttävän ja tutun hajun. Hän katsahti ympärinsä ja huomasi akkunalla vesilasissa suuren vihkon heliotroopeja. Vähän kummastellen kumartui hän kukkasia kohti, kosketti niihin, haisteli niitä… Jotain alkoi kangastaa hänen mielessään, jotain varsin kaukaista… mutta mitä, se ei johtunut mieleen. Hän soitti palvelijaa ja kysäsi, mistä nuo kukkaset. Palvelija sanoi erään rouvas-ihmisen tuoneen ne tänne. Nimeänsä hän ei ollut ilmoittanut; olihan vaan arvellut, että kyllä "herra Zluitenhoff" näistä kukkasista varmaankin arvaa, kuka niitten luoja on. Taaskin vilahti jotain mielessä. Hän tiedusteli palvelijalla rouvan ulkomuotoa. Palvelija selitti hänen olleen kookkaan ja erittäin hyvin puetun, harso kasvoilla.

— Kaiketikin venäläinen kreivitär — lisäsi hän.

— Mistä sen päätätte? — kysyi Litvinow.

— Hän antoi minulle kaksi guldenia, — vastasi palvelija, vetäen suunsa irveen. Litvinow päästi hänet menemään ja seisoi sitten kauan aikaa akkunan ääressä mietiskellen. Vihdoin hän viittasi kädellään ja rupesi uudestaan lukemaan kirjettä.

Isä ruikutteli siinä tavallisia huoliansa, vakuuttaen, ett'ei vilja kelpaa kellenkään, vaikka ilmaiseksi tarjoaisi, että palvelusväkeä ei enää saa tottelemaan millään, ja että pian kaiketi tulee maailmanloppu. "Aatteles", kirjoittaa hän muun muassa; "olivat pilata viimeisen kuskini, muistathan, sen kalmukkipojan. Ja kerrassaan olisi poika ollutkin mennyttä kalua, niin ett'ei olisi minulla edes ajuriakaan ollut, ellei kaikeksi onneksi hyvät ihmiset olisi auttaneet ja poikaa Rjäsaniin lähettämään neuvoneet papin tykö, joka kyllä kuuluisa panentatautien parantaja on. Hänen keinonsa onnistuikin ylenpalttisesti, kuin myös todistukseksi siitä tyköliitetään itse sen papin kirje, niinkuin dokumentti." Uteliaana silmäsi Litvinow pikimmiten läpi tämän "dokumentin". Siinä luki: "Renkimies Nikanor Dmilrijew vaivattiin senkaltaiselta taudilta kuin lääketaidolle saavuttamaton on; ja tämä tauti on muitten ihmisten pahansuomuksen kautta päälle tullut; mutta syynä siihen on hän itse, Nikanor, ett'ei hän lupaustansa muutamalle neitsyelle täyttää tahtonut, jonka lähden tämä neitsyt muitten ihmisien kautta saattoi hänet kaikkeen kelpaamattomaksi, ja ellen minä tainkaltaisessa tilassa olisi hänen avuksensa rientänyt, niin olisi hän kokonaan hukkaan joutunut, niinkuin yksi kaalimato; mutta minä, luottaen itseni Kaikkinäkevän Silmän päälle, tulin hänelle avuksi hänen elämässänsä; mutta millisellä tavalla minä tämän matkaansaattanut olen, se on salaisuuteen kätketty; vaan teitä, arvoisa herra, minä pyydän, ett'ei tämä neitsyt saa tainkaltaisia häjyjä tapoja täst'edes toimittaa, kuin myös ei uhkauskaan olisi haitaksi, koska hän muutoin jälleen voi pahan-elkisesti itseänsä häntä kohtaan käyttää." Miettimään pani moinen dokumentti Litvinowin.

Häneen tuulahti arojen takamaat, tuulahti ummehtuneen elämän synkkä pimeys, ja suloiselta tuntui hänestä, tietäessään lukevansa tätä kirjettä juuri Badenissa.

Puoliyö oli jo aikaa sitten kulunut. Litvinow kävi vuoteesen ja sammutti kynttilän, mutta hän ei saanut unta silmiinsä. Hänen näkemänsä ihmiset, hänen kuulemansa puheet ne myötäänsä hyörivät ja pyörivät hänen päässään, kummallisesti sekaantuen ja punoutuen toisiinsa. Pää oli kuuma ja tupakansavusta kipeä. Vuoroin oli hän kuulevinaan Gubarewin muminaa ja näkevinään hänen alasluodut silmänsä ja niitten tympeän, itsepäisen ilmeen; vuoroin taas nämä silmät rupesivat hehkumaan ja hyppimään, ja hän tunsi rouva Suhantshikowin ja kuuli hänen rämeän äänensä, ja hänen täytyi vasten tahtoansakin toistaa rouvan sanoja: "antoi, antoi, korvalle antoi". Väliin muodostui hänen eteensä Potuginin epäsuhtainen olento, ja monistellen muisteli hän Potuginin jok'ainoata sanaa; tämä oli jo kymmenes, kahdeskymmenes kerta. Väliin taas hyppäsi näkyviin, kuni nuuskarasian nukke, Voroshilow taiteellisesti prässätyssä palttoossaan, joka istui hänen yllään kuin uudenuutukainen uniformu. Vuoroin ilmestyi Pishtshalkin, viisaasti ja arvokkaasti nyökäytelien hyvin kerittyä ja todella hyvänsävyistä päätään; vuoroin kirkui ja sätti Bindasow; väliin Bambajew itki ja innosteli… Mutta yhä vaan tuo lemu, luopumaton, hellittämätön, suloinen, raskas lemu ei päästänyt häntä rauhaan; yhä väkevämpänä se levisi pimeässä ja yhä kiihkeämmin muistutti se hänelle jotain, josta hän ei mitenkään saanut kiinni… Litvinowin juolahti mieleen, että kukkain tuoksu yöllä makuuhuoneessa on epäterveellistä. Hän nousi, pääsi kopeloimalla kukkavihkon luo ja kantoi sen viereiseen huoneesen, mutta sieltäkin tunkeusi hänen luokseen pielukseen, peitteen alle tuo uuvuttava tuoksu, ja hänen täytyi tuskitellen käännellä kyljeltä loiselle. Jo rupesi kuume ahdistamaan häntä; jo ilmestyi pappi, — kuuluisa panentatautien parantaja, kahdesti hypäten tien poikki, ketteränä jäniksenä, parta leuassa ja palmikko niskassa; jo ilmestyi Voroshilow, istuen kenraalin töyhdössä kuin missä pensaassa ikään ja rupesi satakielenä livertelemään.

Äkkiä kavahti Litvinow vuoteeltaan ja löi kätensä yhteen, huudahtaen:

— Olisikohan se hän! Mahdotonta!

Ymmärtääksemme tämän huudahduksen, täytyy meidän pyytää suosiollista lukijaa palajamaan kanssamme muutamia vuosia ajassa taaksepäin…

VII.

50-luvun alkupuolella eli Moskovassa, varsin ahtaissa oloissa, melkeinpä köyhyydessä, ruhtinas Osininin monilukuinen perhe. Osininit olivat todellisia, ei tatarilais-grusilaisia, vaan täysverisiä ruhtinaita, Rurikin jälkeisiä. Heidän nimensä esiintyy useasti meidän aikakirjoissa ensimmäisten Moskovan ruhtinaitten, Venäjänmaan kokoonpanijain, hallituskausina. Heidän hallussaan oli ollut suuria sukukartanoita ja laveita maatiloja, he olivat monasti saaneet hallitsijoiltaan suosion-osoituksia "työn ja veren ja haavojen takia", istuneet bojaarien neuvoskunnassa; olipa yksi jo kirjoittanut nimensä perään "vitsh". Sittemmin olivat he joutuneet vihamiesten syytösten kautta epäsuosioon "noituuden ja salayrttien tähden". Heidät hävitettiin "hirmuisesti ja juurta jaksain"; heiltä riistettiin kunnia ja heidät lähetettiin sinne, missä ei päivä paista. Ja niin kukistuivat Osininit eivätkä siitä enää entiselleen kohonneet. Pannasta he aikaa voittain pääsivät, annettiinpa heille vielä takaisin "talonrähjäkin Moskovassa" ja "huonekalunkin vähäiset", mutta ei siitäkään ollut apua. Osininien suku köyhtyi, "laihtui", eikä kohonnut enää Pietarin aikoina eikä Katarinankaan. Se hälveni yhä ja aleni ja näki jäseniänsä jo yksityisten vouteina, viinakonttorien hoitajina ja polisipäällikköinä.

Nykyisessä Osininien perheessä, jonka me otamme puheeksi, oli mies, vaimo ja viisi lasta. He asuivat lähellä Hurttatoria, yksikerroksisessa puukartanossa, jossa oli viirukas, kadulleantava paraatikuisti, viheriät jalopeurat portin päällä ynnä muita aatelisia keksinnöitä. Hätinä he tulivat toimeen, olivat velkaa ruokapuotiin ja saivat useinkin istua talvisin puitta ja kynttilöittä. Ruhtinas itse oli veltto ja typeränpuoleinen, aikoinaan pulska mies ja keikari, mutta nyt kokonaan rappeuksissa. Hänelle annettiin — ei niin paljoa kunnioituksesta hänen nimeänsä kuin kohteliaisuudesta hänen vaimoansa, entisiä hovineitsyttä, kohtaan — muuan vanhantestamentin aikuinen moskovalainen virka, jossa oli vähäinen palkka ja jolla oli kummallinen nimi ja jossa ei ollut työtä mitään. Ei hän puuttunut mihinkään, polttelihan vaan aamusta iltaan, riisumatta yönuttuaan ja raskaasti huokaillen. Hänen puolisonsa oli kivulloinen, ärtyisä rouva, jota yhtä mittaa rasittivat taloudelliset huolet, lasten sijoittaminen kruunun kasvatuslaitoksiin ja pietarilaisten tuttavasiteitten säilyttäminen. Hän ei osannut millään muotoa tottua nykyiseen asemaansa ja etäytymiseensä hovista.

Litvinowin isä oli tutustunut Osininien kanssa Moskovassa asuessaan. Siellä oli hänellä ollut tilaisuus osoittaa heille muutamia palveluksia ja antaa heille kerran kolmesataa ruplaa velaksi. Hänen poikansa kävi, ylioppilaana ollessaan, usein heidän luonansa; olihan hänen asuntonsakin lähellä Osininien taloa. Mutta ei se ollut läheinen naapuruus eikä heidän elintapainsa niukat mukavuudet, jotka häntä sinne houkuttelival: hän rupesi käymään Osinineilla usein siitä pitäin kuin oli rakastunut heidän vanhimpaan tyttäreensä, Irinaan.

Irina oli täyttänyt seitsemäntoista vuotta. Hän oli juuri jättänyt instituutin, josta äiti oli hänet ottanut pois johtajattaren kanssa sattuneen selkkauksen tähden. Selkkaus oli syntynyt siitä, että Irinan oli ollut määrä julkisissa päättäjäisissä lausua tervehdysruno tarkastajalle franskaksi, mutia juuri ennen juhlallisuuden alkua oli hänen sijaansa pantukin toinen oppilas, rikkaan vuokraajan tytär. Tuollaista häväistystä, tuollaista "affront" oli vanhan ruhtinattaren mahdoton sietää. Eikä Irinakaan voinut antaa johtajattarelle anteeksi kärsimäänsä vääryyttä. Hän oli jo ennakolta kuvaillut mielessään, kuinka hän, kaikkien nähden, vetäen kaikkien huomion puoleensa, astuu esille ja lausuu runonsa, ja kuinka sitten koko Moskova puhuu hänestä…

Ja Moskova olisi puhunutkin Irinasta.

Hän oli kookas, solakka tyttö, rinta vähän sisään painunut, olkapäät nuoret, kaposet, iho hänen iäkseen harvinaisesti himmeän kalpeahko, puhdas ja sileä kuin posliini, tukka tuuhea, vaalea, jossa tummemmat suortuvat niin kummallisesti liittyivät toisiin, heleämpiin. Hänen somista, melkein harvinaisen säännöllisistä kasvojensa piirteistä ei vielä ollut kokonaan kadonnut tuo avonainen ilme, joka on niin omituista nuoruuden ensi ajalla, mutta kauniin kaulan verkalliset käänteet, tuo osittain hajamielinen, osittain väsähtynyt hymy tiesivät herkkähermoista impeä, ja itse noitten tuskin myhähteleväin, hienojen huulten, tuon pienen, hieman kapean nenän muodosteissa oli jotain omavaltaista ja intohimoista, jotain sekä muille että hänelle itselleen vaarallista. Hämmästyttäviä, todella hämmästyttäviä olivat hänen mustanharmaat, hiukenevat silmänsä viheriäisine vivahteineen, nuo säteilevät ripset, pitkät kuin Egyptin jumalattarilla, ja tuo silmäkulmain rohkea rypistys. Omituinen ilme asui noissa silmissä: ne näyttivät tarkasti ja miettivästi katselevan jotain tuntemattomain syvyyksien ja kaukaisuutten takaa.

Instituutissa pidettiin Irinaa paraimpina oppilaina ymmärryksen ja taipumusten puolesta, mutta luonteelleen häälyvänä, vallanhimoisena ja huimapäisenä. Yksi luokkadaami ennusti hänen sortuvan intohimoihinsa: — "vos passions vous perdront". — Toinen luokkadaami vainosi häntä hänen kylmyytensä ja tunteettomuutensa tähden, sanoen hänen olevan "une jeune fille sans coeur".[20] Kumppalit pitivät Irinaa ylpeänä ja umpimielisenä, sisaret ja veljet pelkäilivät häntä, äiti ei luottanut häneen, ja isä tuli hämilleen joka kerta kuin tytär kiinnitti häneen salaperäiset silmänsä. Mutta ehdottoman kunnioituksen tunnetta hän vaikutti sekä isässään että äidissään, ei ominaisuuksillaan, vaan sillä, että hän, ties Herra miksi, herätti heissä omituisia, epäselviä toiveita.

— Saatpas nähdä, Praskovja Danilowna, — virkkoi kerran vanha ruhtinas, ottaen piipun suustaan — vielä se Arinka[21] meidät vie selville vesille.

Ruhtinatar närkästyi ja sanoi miehelleen, että tämä käyttää aina tuommoisia "des expressions insupportables",[22] mutta sitten hän mietti hieman ja lisäsi hampaittensa läpi:

— Niin… kyllä sietäisi viedäkin.

Irinalla oli kotonaan melkein rajaton vapaus. Ei häntä hemmoiteltu, jopa vierottiinkin vähän, mutta ei häntä myös kukaan vastustellut: ja sitä hän vaan tahtoikin… Sattui joskus liiankin nöyryyttäviä kohtauksia: puotimies esimerkiksi on tullut ja huutaa hoilottaa kohti kulkkua, että se muka tässä vielä juoksennelkoon omia rahojansa peräilemässä, taikka alkavat palvelijat sättiä herrasväkeänsä vasten silmiä, että mokomiakin ruhtinaita, joilla on itselläänkin nälkä niin, että näköä haittaa, — silloin istui Irina liikahtamatta ja silmäänsäkään räväyttämättä, häjy hymy synkillä kasvoilla. Vanhemmille oli hänen yksi ainoa hymynsä paljoa katkerampi kaikkia moitteita. He tunsivat olevansa syypäitä, syyttömästi syypäitä tuon olennon edessä, jolla hamasta synnyinhetkestään näkyi olevan oikeus nauttia rikkautta, prameutta, kunnioitusta.

Litvinow rakastui Irinaan heti ensi silmäyksellä; (hän ei ollut kuin kolme vuolta vanhempi Irinaa). Pitkiin aikoihin ei hänen kumminkaan onnistunut herättää hänessä vastarakkautta, ei edes huomiotakaan. Tytön käytös häntä kohtaan vivahti päinvastoin jonkinlaiseen vihamielisyyteen, ikäänkuin Litvinow olisi tehnyt itsensä syypääksi häntä kohtaan johonkin loukkaukseen, jonka hän oli kätkenyt sydämmeensä, voimatta antaa sitä anteeksi. Litvinow oli siihen aikaan liian nuori ja kokematon, käsittääkseen, mitä tuon vihamielisyyden, melkeinpä halveksimisen alla saattoi piillä. Niinpä istuu poika parka useinkin, unohtaen luennot ja kirjat, tuossa Osininien ilottomassa vierashuoneessa, salaa katsellen Irinaa, ja sydän se verkalleen hiukenee ja hiljalleen kytee, ja rintaa ahdistaa. Irina taas on ikäänkuin suutuksissaan, ikäänkuin ikävissään; hän nousee, kulkee kerran huoneen poikki, katsahtaa häneen kylmästi, niinkuin katsahtaisi tuoliin tai pöytään, kohauttaa olkapäitään ja panee kätensä ristiin. Saattaa käydä niinkin, ett'ei hän koko illassa kertaakaan katsahda Litvinowiin, ei puhellessaankaan hänen kanssansa, ikäänkuin kieltäen häneltä senkin almun; tahi ottaa kirjan, on lukevinaan, mutta ei lue kumminkaan, rypistelee silmiänsä ja pureksii huuliansa tai äkkiä kysäisee ääneen isältä tai veljeltä: mitä kärsivällisyys on saksaksi? Litvinow koetti päästä pois tästä taikapiiristä, jossa hänen oli niin tuskallista ja jossa hän räpistelihe lakkaamatta kuin lintu satimessa. Hän poistui Moskovasta viikoksi maalle, mutta siellä oli hän tulla hulluksi surusta ja ikävästä, ja ihan laihtuneena, sairaana palasi hän Osininien luokse… Kummallista! Irinakin oli näinä päivinä huomattavasti laihtunut; kasvot olivat kellastuneet, posket kuopallaan… Mutta entisiä kylmemmin hän tervehti Litvinowia, melkein ilkkuvalla välinpitämättömyydellä, ikäänkuin olisi Litvinow entistä enemmän häntä loukannut.

Näin piinasi hän Litvinowia pari kuukautta.

Ja sitten muuttui äkisti kaikki yhtenä ainoana päivänä. Rakkaus leimahti ilmi kuin tulipalo; se syöksähti esiin kuin ukkosen pilvi.

Kerran ja se päivä pysyi hänellä muistossa kauan aikaa — istui Litvinow jälleen Osininien vierashuoneessa akkunan ääressä, tylsästi katsellen ulos kadulle. Häntä harmitti, ja hänen oli ikävä, ja hän halveksi omaa itseänsä eikä päässyt paikaltaan liikahtamaan… Olisi tuossa joki akkunain alla, sinne — niin tuntui — sinne hän syöksisi kauhulla, mutta säälittä. Irina oli istahtanut lähelle häntä ja oli niin omituisesti äänetön ja liikkumatta. Pariin päivään ei hän enää ollut puhellut Litvinowin kanssa sanaakaan, enempää kuin muittenkaan kanssa. Hän istui istumistaan, pää käden varassa, ikäänkuin neuvotonna, silloin tällöin vaan vilaisten ympärilleen. Tämä jäädyttävä riutuminen kävi Litvinowille vihdoin sietämättömäksi. Hän nousi ja alkoi hakea lakkiansa, jäähyväisiä sanomatta.

— Älkää menkö, — kuului äkkiä hiljainen kuiskaus.

Litvinow tunsi sydämmensä vavahtavan. Hän ei ollut tuntea Irinan ääntä: jotain ennen olematonta helähti noissa sanoissa. Hän katsahti ylös ja tyrmistyi: Irina katsoi häneen lempeästi, niin juuri, lempeästi.

— Älkää menkö, — toisti hän, — jääkää tänne. Minä tahdon olla teidän kanssanne.

Hän hiljensi vieläkin äänensä.

— Jääkää tänne… Minä tahdon.

Ymmärtämättä mitään ja tietämättä oikein itsekään, mitä teki, lähestyi Litvinow häntä ja ojensi kätensä häntä kohti… Irina antoi hänelle molemmat kätensä, myhähti sitten, punastui ja yhä hymyillen läksi huoneesta ulos… Kotvasen kuluttua hän palasi nuoremman sisarensa kanssa, loi Litvinowiin jälleen samallaisen pitkän ja hellän katseen ja osoitti hänet istumaan viereensä…

Ensi alussa ei Irina voinut virkkaa sanaakaan, huokaili vaan ja punastui. Sitten alkoi hän, aristellen, tiedustella hänen opinnoistaan, mitä ei koskaan ennen ollut tehnyt. Saman päivän illalla koetti hän useampia kertoja lausua mielipahaansa siitä, ett'ei ollut kylliksi osannut arvostella häntä, vakuutti muuttuneensa nyt aivan toisellaiseksi ja hämmästytti häntä äkkinäisellä tasavaltaisuuden mielen-ilmauksella. (Litvinow ihaili siihen aikaan Robespierreä eikä uskaltanut ääneen moittia Maratia). Viikon perästä tiesi Litvinow Irinan rakastavan häntä.

Niin. Kauan säilyi Litvinowin muistossa tuo ensimmäinen päivä, mutta ei unohtanut hän seuraaviakaan, niitä päiviä, jolloin hän vielä, koettaen epäillä ja tohtimatta uskoa, tuntien rinnassaan liikauttavaa riemua, melkeinpä pelkoa, selvään näki, kuinka tuo odottamaton onni alkoi itää, kasvamistaan kasvoi ja vihdoin, vastustamattomasti ottaen valtoihinsa kaikki, mitä sen edessä oli, syöksähti häneen täydellä voimalla. Silloin löivät ensi lemmen heleät hetket, nuo hetket, joita ihminen ei saa eikä saatakaan elää kuin kerran elämässään.

Irina muuttui äkkiä säveäksi kuin karitsainen, pehmeäksi kuin silkki ja äärettömän hyväntahtoiseksi. Hän rupesi antamaan nuoremmille siskoilleen opetusta, ei pianonsoitossa, sillä hän ei ollut soitannollinen, vaan franskan- ja saksankielessä. Hän valmisteli heidän läksyjänsä ja otti osaa talouden askareihin. Kaikki häntä huvitti; kaikkeen hän mielellänsä kiintyi. Vuoroin hän puheli lakkaamatta, vuoroin vaipui äänettömään sulo-oloon. Hän rakenteli kaikenlaisia suunnitelmia; mietiskeli loppumattomiin, mitä kaikkea hän on tekevä, jouduttuaan naimisiin Litvinowin kanssa (heidän avioliittoansa ei hän epäillyt ensinkään), kuinka he sitten yhdessä alkavat…

— Tehdä työtä — lisäsi Litvinow.

— Niin, teemme työtä — toisteli Irina — lueskelemme… mutta ennen kaikkea matkustelemme.

Varsinkin teki hänen mielensä lähteä piammiten pois Moskovasta, ja kun Litvinow huomautti, ett'ei hän ole vielä päättänyt kurssiansa yliopistossa, silloin Irina, hetkisen mietiskeltyään, vastasi, että sopiihan opinnot päättää Berlinissää tai… siellä nyt missä hyvänsä.

Irina ei pitänyt tarpeellisena kätkeä tunteitansa, ja senpä vuoksi hänen mieltymyksensä Litvinowiin ei pysynytkään pitkää aikaa salassa ruhtinaalta ja ruhtinattarelta. Mikään varsinainen, ilon aihe se ei heille ollut, mutta, ottaen olot ja asianhaarat lukuun, eivät he tahtoneet heti kohta panna jyrkkää kieltoakaan sitä vastaan. Olihan Litvinowilla sentään melkoinen omaisuus.

— Mutta nimi, mutta nimi! — huokaili ruhtinatar.

— No niin, nimi kyllä… se on totta, — oli ruhtinaalla tapana vastata. — Mutta onhan hän kumminkin aatelismies ja sitä paitsi: eihän Irina meitä kumminkaan tottelisi. Vai onko hän milloinkaan jättänyt tekemättä, mitä kerran on tahtonut tehdä? Vous connaissez sa violence![23] Ja eihän asia vielä olekaan lopullisesti lukossa.

Näin puheli ruhtinas, mutia itsekseen hän ajatteli: "Madame Litvinow, — eikö muuta? Toista minä olisin odotellut."

Litvinow joutui kokonaan tulevan morsiamensa valtaan, ja mielellään hän siihen antautuikin. Hän oli ikäänkuin kiertynyt kurimukseen, ikäänkuin kadottanut oman itsensä… Se tuntui hänestä kammottavalta ja se tuntui suloiselta; ei hän säälinyt mitään eikä hän säästänyt mitään. Mikä avioliiton merkitys on, ja mitä velvollisuuksia siinä; voiko hänestä, niin auttamattomasti toisen valtaan joutuneesta, tulla hyvää aviomiestä, ja millainen tulee Irinasta aviovaimo, ja onko heidän keskinäinen välinsä oikealla tolalla — sitä hän ei voinut ratkaista. Hän oli kiihkeässä tilassa. Yksi asia oli hänelle selvillä: mennä Irinan jäljestä, Irinan kanssa, eteenpäin loppumattomiin, tuli mitä tuli! mutta vaikk'ei Litvinowin puolelta tullut vähintäkään vastustelua, ja vaikka Irinan lempeys edelleen oli ylenpalttisen hehkuvaa, sattui kumminkin joskus väärin-ymmärryksiä ja selkkauksia.

Kerrankin riensi Litvinow hänen luokseen suoraa päätä yliopistolta, yllään vanha nuttu ja sormet musteessa. Irina kiiruhti häntä vastaan, tavallisella ystävällisellä tervehdyksellä, mutta pysähtyi äkkiä.

— Tehän olette ilman sormikkaita — lausui hän painavasti, ja lisäsi samassa: — hyi, te olette tuommoinen… ylioppilas!

- Kovinhan te olette herkkätunteinen, Irina, — virkkoi Litvinow.

— Te olette todellakin… ylioppilas. Vous n'êtes pas distingué[24]

Ja kääntäen hänelle selkänsä, meni Irina toiseen huoneesen. Tuntia myöhemmin hän kyllä pyysi anteeksi…

Yleensä myönsi Irina mielelläänkin syyllisyytensä ja pyysi häneltä anteeksi, mutta — kummallista — useinkin hän, melkein itkusilmin, syytti itseänsä pahoista taipumuksista, joita hänessä ei ollutkaan, ja sen sijaan itsepäisesti kielsi todellisia virheitänsä.

Toisen kerran oli hän, Litvinowin tullessa, itkussa silmin, pää käden nojassa, suortuvat hajallaan. Kun Litvinow säikähtäneenä kysäsi syytä hänen mielipahaansa, osoitti hän sanaakaan sanomatta sormella rintaansa. Litvinow säpsähti. "Keuhkotauti!" iski hänen mieleensä, ja hän tarttui tyttöä käteen.

— Oletko sinä sairas? — kysyi hän vapisevalla äänellä. (Tärkeissä kohtauksissa he jo sinuttelivat toisiansa)… — Minä käyn heti lääkärin.

— Minä olen aivan terve… mutta tämä leninki… ettekö te ymmärrä?

— Kuinka niin? Tämä leninkikö?… — virkkoi toinen ymmällä.

— Kuinkako niin? Niinpä vaan niin, ett'ei minulla ole toista, ja että tämä on vanha ja inhoittava, ja tämä minun pitää ottaa ylleni joka päivä silloinkin kuin sinä… kuin te tulette… Sinä hylkäät minut vihdoin, nähdessäsi minua aina tämmöisenä tuhkapöperönä.

— No mutta, Irina hyvä, mitäs sinä nyt puhutkaan? Onhan tuo leninki erittäin sievä… Minulle se on sitäkin rakkaampi kuin sinut juuri siinä näin ensi kerran.

Irina punastui.

— Olkaa hyvä, Grigori Mihailovitsh, älkää muistuttako minulle sitä, että tämä oli jo silloinkin minun ainoa leninkini.

— Mutta, Irina Pavlovna, se pukee teitä niin erinomaisen hyvin.

— Eikä pue: se on ilkeä, se on inhoittava, — vakuutteli tyttö, hermostuneena nyppien pitkiä, pehmoisia suortuviaan. — Voi tätä köyhyyttä, tätä köyhyyttä, tätä alhoa kuitenkin! Mitenkä päästä tästä köyhyydestä! Mitenkä nousta alhosta!

Litvinow ei tiennyt mitä sanoa ja kääntyi hieman syrjään.

Äkkiä hyppäsi Irina tuoliltaan ja laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen.

— Mutta sinähän rakastat minua! Rakastathan sinä? — lausui hän, läheten häntä, ja hänen kyynelisissä silmissään välähti onnen ilo. — Rakastathan sinä minua tässä inhoittavassakin leningissä?

Litvinow heittäysi polvilleen hänen eteensä.

— Niin, rakasta minua, rakasta minua, armas, sinä pelastajani, — kuiskasi hän, kumartuen hänen puoleensa.

Päiviä kului, viikkoja vieri tällä tavoin. Mitään muodollisia selityksiä ei tosin vielä tehty, ja Litvinow yhä viivytteli kysymystään, tietysti ei siitä syystä, että hän itse tahtoi niin tehdä, vaan odotellessaan Irinalta käskyjä. (Irina oli näet kerran ohi mennen huomauttanut heidän kumpaisenkin olevan niin naurettavan nuoria, että edes moniahta viikko pitäisi lisätä heidän ikäänsä). Kaikki asiat kulkivat kumminkin lopullista ratkaisuaan kohti, ja lähin tulevaisuus astui astumistaan yhä selvempipiirteisenä esiin. Silloin sattui tapaus, joka hajoitti kaikki aikeet ja suunnittelut, hajoitti kuin tuuli tiellä köykäisen tomun.

VIII.

Sinä talvena vieraili hovi Moskovassa. Juhlallisuuksia oli myötäänsä, ja niin tuli tavanmukaisen suuren baalinkin vuoro Aatelis-klubissa. Tieto siitä tuli Hurttatorinkin varrella olevaan taloon, vaikk'ei muutoin kuin ilmoituksena "Polisi-Sanomissa". Ruhtinaalle tuosta ensiksi hoppu käteen. Hän päätti heti, että baaliin on mentävä ja Irina sinne vietävä; anteeksi antamatonta olisi nimittäin päästää käsistään tilaisuus, jossa saisi nähdä oman keisarinsa ja hänen perheensä; perinnöllinen aatelismies on hänen mielestään siihen tavallaan velvoitettukin. Hän pysyi tässä vaatimuksessaan harvinaisella, hänelle aivan tavattomalla innolla. Ruhtinatar oli joissakin määrin samaa mieltä; huokailihan vaan kulunkien tähden. Irina oli kerrassaan asiata vastaan.

— Ei! En lähde! — vastasi hän kaikkiin vanhempainsa todisteluihin. Hänen niskoittelunsa meni niin pitkälle, että vanha ruhtinas vihdoin päätti kääntyä Litvinowin puoleen, pyytäen, että hän koettaisi taivuttaa Irinaa, selittämällä hänelle, muitten "resonien" ohella, kuinka sopimatonta nuoren tytön on vierastella maailmaa, ja että "pitäähän sellaistakin kokea", ja että hän muutoinkin karttelee ihmisiä liian paljon.

Litvinow otti esittääkseen hänelle nämä "resonit". Irina loi häneen terävän ja tarkan, tutkistelevan katseen, niin terävän ja tutkistelevan, että toinen tuli aivan hämilleen. Leikitellen vyönsä hesuilla, virkkoi Irina tyynesti:

— Tekö sitä tahdotte? Tekö?

— Niin… tuota, minä arvelen — änkytti Litvinow. — Minä olen aivan samaa miellä kuin teidän isänne… Ja miksipäs ette menisikään?… muita katsomaan ja itseänne näyttämään, — lisäsi hän, naurahtaen.

— Itseäni näyttämään — virkkoi Irina verkalleen. — No niin, minä lähden… mutta muistakaa, että se oli teidän tahtonne.

— Niin, tuota… minä… — alotti Litvinow.

— Se oli teidän tahtonne, — keskeytti Irina. — Ja vielä yksi ehto: teidän täytyy luvata minulle pysyä poissa tuosta baalista.

— Mutta miksikä niin?

— Minä tahdon sitä.

— Minä tottelen… mutta olisi minun sentään ollut hauska katsella teitä kaikessa loistossanne, omin silmin nähdä, kuinka syvän vaikutuksen te teette, ja sen te olette varmaankin tekevä… Voi kuinka minä olisin ylpeä teistä! — lisäsi hän, huoahtaen.

Irina naurahti.

— Koko tuo minun loistoni ei ole oleva muuta kuin valkoinen leninki, ja mitä vaikutukseen tulee… Sanalla sanoen, minä tahdon, että tehtäisiin niin.

— Irina! Oletko suutuksissa?

Irina naurahti jälleen.

— En suinkaan! En minä ole suutuksissa, mutta sinä… — Hän iski Litvinowiin silmänsä, ja sellaista ilmettä ei tämä muistanut niissä milloinkaan ennen nähneensä. - Kenties — jatkoi hän puoliääneen — kenties se on tarpeellista.

— Mutta, Irina, rakastathan sinä minua?

— Minä rakastan sinua, — vastasi hän melkein juhlallisella arvokkaisuudella ja likisti hänen kättänsä lujasti, milt'ei miesmäisesti.

Kaikki seuraavat päivät kuluivat Irinalta puvun valmistelemisen ja tukkansa laittelemisen puuhissa. Baalipäivän aattona tunsi hän huonovointisuutta, ei malttanut istua asemillaan, itkeäkin tillautti muutaman kerran… Litvinowin läsnä-ollessa hän myhäili omituisen yksitoikkoisesti, kohdellen häntä muutoin yhtä lempeästi kuin ennenkin, mutta hajamielisenä myötäänsä tirkislellen peiliin. Itse juhlapäivänä hän oli hyvin äänetön ja kalpea, mutta tyyni. Kello yhdeksän tienoissa illalla tuli Litvinow, nähdäkseen häntä ennen lähtöä. Kun Irina astui hänen luokseen valkoisessa tartalani-puvussa, lehvänen pieniä sinikukkia hennosti pöyhätetyissä hivuksissa — silloin hän huudahti ihastuksesta: niin ihanalta ja ylevältä näytti Irina, enemmänkin kuin hänen ikäänsä nähden olisi odottanut.

— Hän on todellakin kasvanut sitten tän'aamun — arveli Litvinow itsekseen, — ja mikä ryhti! Sitä se sukuperä tekee!

Irina seisoi hänen edessään, kädet alas laskettuina, hymyilemättä, keimailematta, ja katsoi päättäväisenä, melkein rohkeana, ei häneen, vaan jonnekin kauas, suoraan eteenpäin.

— Niinhän te olette kuin sadun kuningatar — virkkoi vihdoin Litvinow, — taikka ei, te olette kuin sotajoukon johtaja taistelun, voiton edellä…

Irina seisoi edelleen liikkumatonna. Ei hän ollut juuri kuulemattakaan Litvinowin sanoja, mutta hän näytti seuraavan jotain toista, sisällistä puhetta.

— Te ette sallinut minun tulla tuohon baaliin, — jatkoi Litvinow, — mutta ettehän kieltäytyne vastaan-ottamasta minulta mukaanne näitä kukkasia?

Hän ojensi hänelle vihkon heliotroopeja.

Irina katsahti nopeasti Litvinowiin, ojensi kätensä, mutta tarttui sitten äkkiä lehvään, joka oli hänen päänsä koristuksena ja virkkoi:

— Tahdotko? Sano sananen vaan, ja minä repäisen tämän pois ja jään kolia!

Litvinow tunsi sydämmensä sykähtävän riemusta. Irinan käsi raastoi jo lehvää…

— Ei, ei, miksikä noin! — huudahti Litvinow, täynnä kiitollisuuden ja ylevämielisyyden tunteita, — en minä ole itsekäs; miksikä estäisin vapautta… koska tiedän, että sinun sydämmesi…

— Älkää sitten tulko lähelle, runtelette pukuni — sanoi Irina hätäisesti.

Litvinow kävi hämille.

— Otatteko kukkaset? — kysyi hän.

— Tietysti; ne on erittäin suloiset, ja minä pidän paljon tästä tuoksusta. Merci… Minä pidän tämän muistona…

— Muistona lähdöstä ensimmäiseen, juhlakulkuunne — huomautti Litvinow, — ensimmäiseen riemusaattoonne.

Irina katsahti peiliin olkapäänsä yli, hiukan taivuttaen vartaloansa.

— Olenko minä sitten todellakin niin soma? Oletteko puolueellinen?

Litvinow tuosta latelemaan innostuneita ylistyssanoja, mutta Irina ei kuunnellut häntä. Nostaen kukkavihkoa kasvojaan kohti, katseli hän jälleen jonnekin kauas noilla kummallisilla, ikäänkuin samenneilla ja laajenneilla silmillään, hiljaisen ilmanhengen hennosti kohotellessa hienoja nauhoja hänen hartioillaan, kuni siipiä.

Sisään astui vanha ruhtinas, hivukset käherreltyinä, yllään musta virttynyt frakki ja aatelismedalji Vladimirin nauhassa kiinnitettynä napinläpeen. Hänen perässään astui ruhtinatar, silkkisessä chinapuvussa vanhaa kuosia. Tuimalla totisuudella, jolla äidit koettavat salata omaa levottomuuttaan, korjasi hän takaa tyttärensä pukua, se on: aivan tarpeettomasti puisteli leningin laskoksia. Nelin-istuttavat kyytivaunut, kaksi takkukarvaista hevoskulua edessä, tulla heiluivat kuistin edustalle, vongahdellen pyörillään lapioimattomissa luminietoksissa. Heiveröinen lakeija epätodellisessa livreassa syöksähti eteisestä sisään ja julisti rajunpuoleisesti, että vaunut ovat valmiit.

Siunattuaan lapset yöksi ja kietouttuansa turkkeihin, läksivät ruhtinas ja ruhtinatar kuistille. Irina otti hartioilleen ohukaisen, lyhyen salopin — voi kuinka hän vihasi tuota saloppia! — ja seurasi heitä ääneti. Litvinow läksi heitä saattamaan ja toivoi saavansa jäähyväisiksi silmäyksen Irinalta, mutta tämä nousi vaunuihin, taakseen katsahtamatta.

Puolen-yön aikana käveli Litvinow klubin edustalla. Suurista kruunuista kuulsi lukemattomia tulia kirkkaina täplinä punaisien verhojen läpi, ja yli koko torin, joka oli ajokaluja täynnään, kajahtelivat Straussin valssin sävelet, kajahtelivat kuni kainostelematon kutsu huimaan juhlintaan.

Seuraavana päivänä, kello yhden maissa, läksi Litvinow Osininien luo. Hän tapasi kotosalla ainoastaan ruhtinaan, joka ilmoitti hänelle, että Irinalla kivistää päätä, ja että hän on vuoteessa eikä nouse ennen iltaa, ja että tällainen riutumus ei ole ihme eikä mikään ensimmäisen baalin jälkeen.

— C'est très naturel, vous savez, dans les jennes filles,[25] — lisäsi hän franskaksi, mikä Litvinowista tuntui jotenkin oudolta, varsinkin kun hän samassa huomasi. ett'ei ruhtinaan päällä ollutkaan tavanmukainen yönuttu, vaan sertukki.

— Ja sitä paitsi — jatkoi Osinin — täytyihän hänen tulla huonovointiseksi eilisien tapausten jälkeen.

— Tapaustenko? — jupisi Litvinow.

— Niin, tapaustenpa kyllä, tapausten, de vrais évévenementes![26] Ette voi kuvailla, Grigori Mihailovitsh, quelle succès elle a en![27] Koko hovi hänet huomasi! Ruhtinas Aleksander Fjodorovitsh sanoi, että hänen asemansa ei ole täällä, ja että Irina muistuttaa hänelle Devonshiren kreivitärtä… niin no, tiedättehän te… tuota kuuluisata… Ja ukko Blasenkrampf julisti kaikkein kuullen, että Irina oli la reine du bal[28] ja pyysi tulla hänelle esitetyksi, ja minullekin hän esitti itsensä, se on, hän sanoi muistavansa minua husareissa ja tiedusteli, missä minä tätä nykyä palvelen. Se on peräti hauska mies, tuo kreivi ja sellainen adorateur du beau sexe![29] Ja mitäpäs minusta! Puolisoni, ei hänkään saanut olla rauhassa: Natalia Nikitishna itse tuli monta kertaa puhelemaan hänen kanssaan… vieläkö sen enempää! Irina tanssi avec tous les meilleurs cavaliers:[30] ja niitäkös minulle esiteltiin, per'perää, per'perää… en minä enää muista lukuakaan; aatelkaa: noin vaan tungeskelivatkin joukottain meidän ympärillämme. Masurkkaan ei muita pyydettykään kuin Irinaa. Muuan ulkomaan diplomaatti, kuultuaan Irinan olevan moskovattaren, sanoi keisarille näin: "Sire", sanoi hän, "décidement c'est Noscou qui est le centre de votre empire!"[31] Ja toinen diplomaatti liitti siihen: "C'est une vraie révolution, Sire."[32] Oliko se nyt révelation vai révolution… jotain sinne päin. Niin, niin… se oli… se oli… tiedättekös… se oli jotain tavatonta…

— Entäs itse Irina Pavlovna? — kysäsi Litvinow, jolla ruhtinaan puhuessa oli ruvennut kylmämään sekä jalkoja että käsiä, — iloitsi kaiketi hänkin ja oli tyytyväinen?

— Iloitsi tietysti: ja vähäkös oli syytä olla tyytyväinen! Mutta muutoin, eihän hänestä yhdellä kertaa saa selvää, tiedättehän sen. Eilen ne kaikki sanoivat minulle: kuinka tämä on ihmeellistä! Jamais on ne dirait que mademoiselle vutre fille est a son premier bal.[33] Kreivi Reisenbach muun muassa… tietysti te tunnette hänet…

— En, en tunne häntä ensinkään enkä ole koskaan tuntenutkaan.

— Vaimoni serkku…

— En tunne.

— Rikas mies, kamariherra, asuu Pietarissa, suosittu kaikkialla. Liivinmaalla se on hän, joka johtaa ja ohjaa kaikki tyyni. Hän ei tähän saakka ole välittänyt meistä… enkä minä sellaista tavoittelekaan. J'ai l'humeur facile, comme vous savez.[34] No niinpä nyt hänkin: istahti Irinan viereen, jutteli hänen kanssaan neljänneksen tuntia, ei enempää, ja sanoi sitten ruhtinattarelleni: "Ma cousine", sanoo, "votre fille est une perle: c'est une perfection";[35] kaikki onnittelevat minua siitä, että minulla on sellainen sukulainen… Ja sitten astuu hän… minä huomasin sen… erään ylhäisen henkilön luokse, puhelee hänen kanssaan, itse yhä vaan katsellen Irinaa… no ja ylhäinen katselee hänkin…

— Eikä Irina Pavlovnaa todellakaan saa nähdä koko päivään? — kysäsi
Litvinow.

— Ei. Hänellä on kova päänsärky. Hän käski sanomaan teille terveisiä ja kiittämään kukkavihkosta, qu'on a trouvé charmant.[36] Hänen täytyy saada levätä… Ruhtinattareni on ajelemassa visiteillä… ja niinpä tästä minäkin…

Ruhtinasta alkoi yskittää, ja hänen jalkansa rupesivat elähtelemään. Näytti kuin hän olisi epätiedossa, mitä vielä sanoa. Litvinow otti hattunsa ja sanoi, ett'ei hän aio nyt olla esteenä hänelle, vaan tulee myöhemmin kuulemaan, kuinka täällä jaksetaan. Sen sanottuaan hän läksi.

Muutaman askeleen päässä Osininien talosta huomasi hän uhkeiden kahden-istuttavain vaunujen pysähtyneen vahtikojun eteen. Yhtä uhkeaan livreaan puotin lakeija kallistui eten-kehdaten kuskin vierestä suomalaisen polisimiehen puoleen, tiedustellen, missä täällä asuu ruhtinas Pavel Vasiljevitsh Osinin. Litvinow vilkaisi vaunuihin: niissä istui soopelinnahkaisissa turkeissa keski-ikäinen mies, kivulloista rakennetta, kulmat korskeassa rypyssä, nenä kreikkalainen ja huulet häijyt. Kaikista merkeistä päättäen, oli se ylhäinen virkamies.

IX.

Litvinow ei mennytkään Osininien taloon myöhemmin, vaikka oli luvannut. Hän piti parempana siirtää käyntinsä seuraavaksi päiväksi. Tultuaan puolenpäivän maissa tuohon tuttuun vierashuoneesen, kohtasi hän siellä talon pienet tyllärel, Viktoriaan ja Kleopatran. Hän tervehti heitä ja kysyi, onko Irina Pavlovnan nyt parempi ja saako häntä nähdä.

— Ilina läksi ulot mamman kanssa, - vastasi Viktorina, joka oli rohkeampi sisartaan, vaikka puhui vielä lapsen kieltä.

— Mitenkä?… Läksikö ulos? — toisti Litvinow, tuntien jotain hiljaista vavahtelua sydämmen syvimmissä. — Eikös… eikös… eikös hän tähän aikaan lue teidän kanssanne, anna teille tunteja?

— Ei Ilina tästä puolin enää anna meille tunteja, — vastasi Viktorina.

— Ei annakaan, — toisti Kleopatra.

- Onko pappa kotona? — kysäsi Litvinow.

— Ei ole pappa kotona — jatkoi Viktorina, — mutta Ilina on kippee; hän itki ja itki koko yön…

— Itkikö?

— Niin, itki… Jegolovna keltoi minulle, ja silmät oli hänellä niin punaiset ja niin pöhössä, niin pöhössä.

Litvinow astui pari kertaa huoneessa edestakaisin, vavahdellen niinkuin viluissaan, ja palasi asuntoonsa.

Hän tunsi melkein samaa kuin se, joka korkeasta tornista katsoo alas: koko hänen sisällinen ihmisensä hiukeni ja riutui, ja päätä pyörrytti hiljalleen ja ilkeästi. Tylsä ympeys ja ajatusten neuvoton harhailu, odotuksen epäselvä, sanaton kauhistus ja omituinen, melkein ilkkuva uteliaisuus, ahdistettu kurkku täynnä ulospyrkiväin kyynelten katkeruutta, huulilla väkinäinen, tyhjä pilkkanauru, ja sitten rukous, mieletön, kehenkään kohdistamaton… voi kuinka kaikki tämä oli julmaa ja niin nöyryyttävän ilkeätä! "Irina ei tahdo nähdä minua", pyöri myötäänsä hänen päässään; "se on selvää, mutta miks'ei tahdo? Mitä onkaan tapahtunut noissa kovan onnen tanssiaisissa? Ja kuinka on mahdollista tällainen äkillinen muutos? Näin odottamatta…" (Ihmiset näkevät alati, kuinka kuolema tulee odottamatta, eivätkä kumminkaan voi tottua tuohon äkillisyyteen ja pitävät sitä järjettömänä.) "Minulle ei jätetä mitään sanaa, ei tahdota antaa mitään selityksiä…"

— Grigori Mihailitsh! — kuului joku väkinäisesti virkkavan aivan hänen korvansa juuressa.

Litvinow säpsähti ja huomasi edessään palvelijansa, jolla oli kirje kädessä. Hän tunsi Irinan käsialan… Kirjettä aukaisemattakaan aavisti hän jo pahaa. Hänen päänsä painui alas rinnalle, ja olkapäät kohosivat, ikäänkuin olis ollut isku väistettävänä.

Vihdoin hän rohkaisi mielensä ja repäisi yhdellä tempauksella kuoren auki. Pienellä postipaperi-lehdellä luki seuraavat sanat:

"Antakaa minulle anteeksi, Grigori Mihailitsh!! Kaikki on meidän välillämme loppunut: minä muutan Pietariin. Minun on kauhean raskas olla, mutta mikä tehty, se tehty. — Kohtaloni kaiketikin… ei vainenkaan, en tahdo puolustella. Aavistukseni ovat käyneet toteen. Antakaa minulle anteeksi, unohtakaa minut: minä en ansaitse teitä.

Irina."

"Olkaa jalomielinen: älkää koetelko tavata minua."

Litvinow luki nämä moniaat rivit ja vaipui verkalleen sohvalle, niinkuin olisi mikä rintaan pistänyt. Hän pudotti kirjeen, nosti sen, luki uudelleen, kuiskasi: "Pietariin", — ja pudotti sen uudestaan, siinä kaikki. Tyyneys valtasi hänet; niskaan ojennetuilla käsillään hän oikein pielustakin korjasi. Ei kuolijaksi lyöty riuhtoile, ajatteli hän; "tuulispää toi, vihuri vei… Ja luonnollista kyllä; — sitä minä odotinkin…" (Hän valehteli omalle itselleen; sillä hän ei ollut koskaan odottanut.) "Ilkikö?… Hänkö ilki?… Mitä hän sitten ilki? Eihän hän minua rakastanut! Sitä paitsi, onhan tämä aivan selvää ja hänen luonteensa mukaista. Hän muka ei ansaitse minua… Kas niin!" (Litvinow naurahti katkerasti.) "Hän ei tiennyt itsekään, millainen voima hänessä piili, mutta saatuaan baalissa selville, mitä se voi aikaan saada, hän ei tietystikään saattanut pysähtyä mitättömään ylioppilaasen… sehän on selvä se."

Mutta silloin johtuivat hänen mieleensä Irinan hellät puheet, hänen hymynsä ja nuo silmät, nuo unohtumattomat, joita hän ei enää milloinkaan saa nähdä, jotka sekä kirkastuivat että sulivat, kohdatessaan hänen katseensa; johtui vielä yksi ainoa, nopea, pelvon-alainen, polttava suudelma — ja silloin hän äkkiä purskahti itkuun, rajuun, tempoilevaan, myrkylliseen itkuun; hän kääntyi kasvoilleen sohvalla; hänestä tuntui, kuin tahtoisi hän raadella rikki oman itsensä ja kaikki, mitä ympärillä on, ja hurjalla nautinnolla painoi hän hehkuvat kasvonsa pielukseen, hengästyen ja läkähtymäisillään, ja tarttui siihen hampain kiinni.

Se herra, jonka Litvinow oli edellisenä päivänä nähnyt vaunuissa, oli todellakin ruhtinatar Osininin orpana, rikas kamariherra, kreivi Reisenbach, tarmokas mies, joka osasi hierautua suurten suosioon. Nähtyään, kuinka valtavan vaikutuksen Irina oli tehnyt ylhäisiin henkilöihin ja harkittuansa silmänräpäyksessä, kuinka paljon etuja tuosta "mit etwas Accuratesse"[37] voisi saada, teki hän heti suunnitelmansa. Hän päätti toimia nopeasti, Napoleonin tavoin. "Minäpä vien tuon omituisen tytön Pietariin ja otan hänet talooni", mietti hän; "teen hänet, hitto vieköön, perillisekseni, no niin, en sentään koko omaisuuteni, ja ikävähän on puolisonikin olla ypö yksinään… Ainahan tuo on hauskempaa, kun näkee somat kasvot vierashuoneessa. Jaa, jaa; niin se on: es ist eine Idee, es ist eine Idee."[38]

Vanhempain silmät piti sitä varten häikäistä, so'aista.

"Nälkäähän ne näkevät", jatkoi kreivi harkintaansa, istuen jo vaunuissa, matkalla Hurttatorin varrelle; "mitäpä he sitten vastaankaan panisivat? Ei ne ole niin kovin tunteellisia. Sopii antaa heille jokunen sumina rahaakin… Entäs tyttö? Suostuu maar hänkin. Hunaja on makeata… hän ennätti jo nuolaista sitä. Tämä nyt on minun oikkuni, kukaties… no käyttäkööt hyödyksensä sitä… tomppelit. — Minä sanon heille: niin ja niin on asia; päättäkää. Muutoin minä otan loisen, jonkun orvon — se on minulle vielä mukavampaa. Niinkö vai eikö? Neljäkolmatta tuntia mietintäaikaa, und daniit Punctum."[39]

Nämä sanat huulillaan astui kreivi ruhtinaan eteen, jolle hän jo edellisenä päivänä, baalissa, oli ilmoittanut käyntinsä.

Tämän käynnin seurauksista ei luullaksemme tarvitse liian lavealti puhua.

Kreivi ei ollut erehtynyt laskuissaan: ruhtinas ja ruhtinatar eivät todellakaan panneet vastaan ja ottivat jokusen summan rahaakin. Irinakin suostui, jopa ennen kuin määräaika oli kulunutkaan. Ei hänen ollut helppo katkaista siteitänsä Litvinowin kanssa, jota hän rakasti. Lähetettyään hänelle kirjeen, oli hän vähällä joutua vuoteen omaksi, itki lakkaamatta, laihtui, kellastui. Mutta oli miten oli, kuukauden kuluttua saattoi ruhtinatar tyttärensä Pietariin ja sijoitti hänet kreivin luokse, jätettyään hänet kreivittären huostaan, joka oli hyväntahtoinen rouva, mutta ymmärrys kuin kananpojalla ja ulkomuotokin kuin kananpojalla.

Litvinow keskeytti silloin opintonsa yliopistossa ja matkusti isänsä luokse maalle.

Vähitellen alkoi hänen haavansa arpeutua. Ensi aikoina ei hänellä ollut mitään tietoja Irinasta, ja yleensä hän karttoikin keskusteluja Pietarista ja seuraelämästä siellä. Sitten alkoi vähitellen Irinasta kuulua yhtä ja toista, ei mitään pahaa, vaan omituista; hän tuli laajalti puheen-aineeksi. Ruhtinatar Osininin nimi alkoi yhä useammin kajahdella maaseutujenkin seuroissa, loiston ympäröimänä, erityisellä painolla lausuttuna. Sitä mainittiin uteliaisuudella, kunnioituksella, kateudella, niinkuin aikoinaan kreivitär Vorotinskinkin nimeä. Vihdoin levisi tieto hänen miehellemenostaan. Mutta tähän uutiseen ei Litvinow juuri sanottavaa huomiota kiinnittänyt: hän oli silloin jo kihloissa Tatjanan kanssa.

Nyt lukija varmaankin käsittää, mitä Litvinowin mieleen oli muistunut silloin, kuin hän huudahti: "Olisikohan se hän!"

Siksipä palajamme jälleen Badeniin ja lähdemme jatkamaan keskeytynyttä kertomustamme.

X.

Litvinow nukkui varsin myöhään eikä kauan maannutkaan. Aurinko oli juuri noussut, kun hän heräsi. Hänen ikkunaansa kuulsivat vuorten usvaiset huiput purppurahohteessa kirkasta taivasta vasten.

— Tuolla mahtaa olla niin raitista, tuolla puitten suojassa, — ajatteli hän ja pukeutui kiireesti. Hajamielisenä vilkaisi hän vielä kukkavihkoon, joka oli yön aikana yhä uhkeammaksi puhjennut, otti keppinsä ja läksi "Vanhan Linnan" taakse, tunnetuille "Kallioille". Raikas aamu sulki hänet syliinsä, hiljaisesti hyväillen. Reippaasti hän hengitti ja reippaasti hän kulki. Nuoruuden terveys uhkui hänessä jok'ainoassa suonessa; tuntui kuin itse maakin kohotteleisi hänen keveitä jalkojansa. Joka askelella kävi hän yhä vapaammaksi, iloisemmaksi: hän kulki koskisessa siimeksessä, teitten karkeata hiekkaa myöten, kuusien sivuitse, joitten oksilla heleät kelkat viheriöitsivät.

— Kyllä vaankin tuntuu hyvälle! — Näin hän puheli puhelemistaan itseksensä.

Alkoi kuulua tuttuja ääniä. Hän katsahti eteenpäin: siellä tuli häntä kohti Voroshilow ja Bambajew. Hän hätkähti ja, paeten kuin koulupoika opettajaansa, lymysi pensaan taakse… "Laupias Luoja!" huokasi hän, "kiidätä ohitse maani miehet!" Hän olisi ollut valmis uhraamaan vaikka kuinka suuren summan rahoja, estääkseen heitä näkemästä häntä. Ja näkemättä heiltä hän jäikin: laupias Luoja kiidätti ohitse hänen maansa miehet. Kadettimaisella äänen varmuudella selitteli Voroshilow Bambajewille goottilaisen rakennustavan erillaisia "faaseja", ja Bambajew se vaan myhähdellen myönsi kaikki. Voroshilow oli nähtävästikin jo kotvan aikaa ravinnut ystäväänsä faaseillaan, joihin hyvänsävyinen innostelija jo alkoi pitkästyä. Suu supussa ja kaula kurossa kuunteli Litvinow kauan aikaa yhä poistuvia askeleita — ja kauan vielä kajahtelivat milloin kurkku- milloin nenä-äänteiden vivahdukset tuosta opettavaisesta puheesta. Vihdoin oli kaikki hiljaa jälleen. Litvinow huokasi, nousi kätköstään ja läksi astumaan edelleen.

Pari kolme tuntia vaelteli hän vuorilla. Väliin poikkesi hän tieltä syrjään ja hyppi kiveltä kivelle, silloin tällöin luistaen pehmeätä sammalta myöten; väliin istahti hän kallion lohkareelle tammen tai pyökin alle, ajatellen armaita ajatuksia, ja ympärillä haastelivat purot sananjalkain verhossa taukoamatonta taruansa, ja puitten lehdet suhisivat niin rauhoittavasti, ja yksinäinen mustarastas soitteli heleitä virsiänsä. Keveä, mieluinen torkahtelu pyrki hiipimään häneen, ikäänkuin takaa häntä syleillen, ja hän nukahti… mutta avasi jälleen silmänsä ja katseli hymyillen ympärilleen: metsän ja metsäisen ilman kulta ja vehreys hivelivät hennosti hänen silmiänsä… hän myhähteli ja sulki ne jälleen.

Hänen rupesi tekemään mieli aamiaista, ja hän läksi Vanhalle Linnalle, jossa muutamalla kreutserillä saa lasillisen hyvää maitoa kahvin kanssa. Hän valitsi paikan noitten pienten valkoisten pöytäin luona linnan paltalla, mutta oli tuskin ennättänyt istahtaa, kun kuuli raskasta hevosien korskunaa. Samassa ilmaantuivat kolmet kaleskat, joista nousi suuri seura rouvia ja herroja. Litvinow tunsi heidät heti Venäläisiksi, vaikka he puhuivatkin kaikki franskaa — tunsi siitä syystä, että he puhuivat franskaa. Naisien toaletit olivat hienot ja loistavat. Herrat olivat puettuja uuden uutukaisiin sertukkeihin, ruumiinmukaisiin ja piukkoihin, mikä ei enää ole aivan nyky-aikuista, harmaisin, täplikkäisin housuihin, päässä kaupunkilaiset, hyvin kiiltävät hatut. Jokaisella oli kaulassa kapea, tiukalle vedetty musta liina, ja koko heidän ryhdissään haiskahti jotain sotilasmaista. Sotilaita he olivatkin. Litvinow oli joutunut kemuihin, joitten osanottajat olivat nuoria kenraaleja, ylhäisimmän yleisön jäseniä, mahtavia henkilöitä. Kaikki tiesi heissä mahtavuutta: pidätetty luontevuus, ylevän suloiset myhäilyt, ponnistettu huolettomuus katseessa, hemmoteltu olkapäitten kohottelu, vartalon heiluttaminen ja polvien taivutus. Sitä tiesi jo äänen helykin: se oli kuin ystävällistä, inhon sekaista kiitoksen lausumista joukolle alamaisia. Kaikilla näillä sotilailla oli erittäin hyvin pestyt kasvot, parta erittäin hyvin ajeltu, ja jokainen heisiä oli läpensä täytetty tuommoisella todellisesti aatelisella ja kaartilaisella tuoksulla, kaikkein hienoimman sikarinsavun ja hienoimman pastillin sekoituksella. Kädetkin heillä oli aateliset joka miehellä: valkoiset, suuret, ja sormissa kynnet, lujat kuin norsunluu. Viikset ne kilvassa kiilsivät, hampaat välkähtelivät, ja mitä hienoin hipiä se vivahteli poskilla punaiseen ja leu'oissa taivaansiniseen. Muutamat nuorista kenraaleista olivat leikkisää väkeä, toiset syvämietteisiä, mutta erinomaisen säädyllisyyden leima lepäsi jokaisen päällä. Jokainen näkyi syvästi tuntevan oman arvonsa ja sen merkityksen, joka hänellä valtiossa vast'edes oleva oli, ja jokainen esiintyi sekä ankarana että vapaana, ja tuossa esiintymisessä kuulsi hieman sitä iloisuutta, tuota "hitto huoli", joka niin luonnollisesti astuu näkyviin ulkomaisilla matkoilla. Jyristen ja uhkeasti asettuivat seuralaiset istumaan ja kutsuivat hääriviä passareita.

Litvinow tyhjensi kiiruimmiten maitolasinsa, maksoi ja, painaen hatun syvälle päähänsä, oli jo luikahtaa kenraalien kemuista loitommas…

— Grigori Mihailitsh! — lausui äkkiä naisen ääni. — Ettekö tunne minua enää?

Hän pysähtyi ehdottomasti. Tuo ääni… Tuo ääni oli ennen muinoin niin usein saanut hänen sydämmensä sykähtämään.

Hän kääntyi ympärinsä ja huomasi Irinan.

Irina istui pöydän ääressä, kädet sivulle siirretyn tuolin selkämyksellä, pää kallellaan, ja katseli Litvinowia myhäillen, ystävällisesti, melkein iloissaan.

Litvinow tunsi hänet heti, vaikka Irina olikin ennättänyt muuttua, muodostua tytöstä naiseksi siitä pitäin, kuin Litvinow oli hänet viimeksi nähnyt, noin kymmenen vuotta sitten. Hänen hoikka vartalonsa oli kehittynyt ja täydentynyt; ennen kokoon puristuneiden olkapäiden piirteet muistuttivat nyt jumalattaria, joita astuu esille vanhan-aikuisten hovien katoissa Italiassa. Mutta silmät olivat entiset, ja Litvinowin mielestä ne katsoivat häneen samalla tavoin kuin silloinkin, tuolla pienessä talossa Moskovassa.

— Irina Pavlovna… — virkkoi hän epäröiden.

— Tunsitte siis minut! Se ilahduttaa minua! Kuinka minä… (Irina pysähtyi, punastui hieman ja oikaisihe.) — Tämä on hyvin hauska kohtaus — jatkoi hän franskaksi. — Sallikaa minun esitellä teidät miehelleni. Valerien! tässä on monsieur Litvinow, un ami d'enfence;[40] Valerian Vladimirovitsh Ratmirow, minun mieheni.

Yksi nuorista kenraaleista, ulkoasultaan kenties hienoin heistä kaikista, nousi tuoliltaan ja vastasi erittäin kohteliaasti Litvinowin kumarrukseen. Hänen kumppalinsa siristivät hiukkasen silmiänsä, taikka eivät oikeastaan siristäneetkään, vaan vaipuivat silmänräpäykseksi kukin omaan itseensä, ikäänkuin jo ennakolta pannen vastalauseensa kaiken syrjäisen sivilihenkilön lähentelemistä vastaan. Muut kemuihin osalliset naiset katsoivat tarpeelliseksi sekä siristellä että myhähtää, jopa osoittaa kummastustakin kasvoillaan.

— Oletteko… oletteko jo kauankin ollut Badenissa? — kysyi kenraali Ratmirow, keikaroiden omituisella, epävenäläisellä tavalla, nählävästikin neuvotonna mistä keskustella vaimonsa lapsuuden-ystävän kanssa.

— Vähän aikaa, — vastasi Litvinow.

— Aiotteko jäädä tänne kauemmaksikin? — jatkoi kohtelias kenraali.

— En ole vielä päättänyt.

— Vai niin! Jaha, se on varsin hauskaa… varsin…

Kenraali vaikeni. Litvinow oli ääneti hänkin. Kumpikin piti hattua kädessään, ja niin he, eteenpäin kumartuneina ja myhäillen, katselivat toisiansa otsaan.

— Deux gendarmes un beuu dimanche[41] — laulahti muuan toinen kenraali ja laulahti tietysti väärin, sillä me emme vielä ole tavanneet venäläistä aatelismiestä, joka olisi laulanut kohdalleen. — Tämä oli likinäköinen, kelta-ihoinen herra, kasvoilla alituinen ärtymyksen ilme, ikäänkuin hän ei voisi antaa itselleen anteeksi sitä, että oli sen näköinen. Kumppaleistansa hän oli ainoa, joka ei ollut ruusun näköinen.

— Miksette istu, Grigori Mihailitsh? — virkkoi vihdoin Irina.

Litvinow totteli ja kävi istumaan.

— I say, Valerien, give me some fire.[42] Onko teillä paperosseja — sanoi englanninkielellä toinen kenraali, nuori hänkin, mutta jo lihava, silmät liikkumattomat, katse ikäänkuin naulattu yhteen kohtaan ilmassa, leuvoissa sakea sulkkuinen parta, johon hänen lumivalkoiset sormensa tuon tuostakin verkalleen sukelsivat. Ratmirow ojensi hänelle hopeisen tikkurasian.

— Avez vous des papiros?[43] — kysäsi, sorahdelIen, muuan rouvista.

— De vrais papelitos, comtesse.[44]

— Deux gendarmes un beau dimanche, — alkoi jälleen likinäköinen kenraali, milt'ei hampaitaan kiristellen.

— Teidän täytyy välttämättömästi käydä meillä — puheli sillä välin Irina Litvinowiile. — Me asumme Hôtel de l'Europe'ssa. Neljän ja kuuden välillä olen minä aina kotosalla. Emmehän ole nähneet toisiamme niin pitkään aikaan.

— Emme todellakaan, Irina Pavlovna. Moskovan ajoilta asti.

— Niin, Moskovan, Moskovan, — lausui Irina verkalleen. — Tulkaahan käymään, niin juttelemme, muistelemme entisiä aikoja. Mutta tiedättekös. Grigori Mihailitsh? Ette te ole sanottavasti muuttunut.

— Niinkö? mutta te, Irina Pavlovna, te olette muuttunut.

— Minä olen vanhettunut.

— Ei, en minä sitä tarkoittanut…

— Irene? — virkkoi kysyvästi muuan rouva, keltainen hattu keltaisilla hivuksilla, kuiskailtuaan ja hihiteltyään viereisensä herran kanssa. — Irene?

— Minä olen vanhettunut, — jatkoi Irina, vastaamatta rouvalle, — mutta minä en ole muuttunut. En ensinkään, en ole yhtään muuttunut.

— Deux gendarmes un beau dimanche! — kajahti taas ärtyisä kenraali ei muistanut muuta kuin ensimmäisen säkeen tuosta tunnetusta laulusta.

— Yhä vielä pistättellöö, teidän ylhäisyytenne, — lausui äänekkäästi ja painaen "löötä" lauloi lihava kenraali, suuren poskiparran omistaja, nählävästikin viittaillen johonkin hauskaan juttuun, jonka koko beau monde[45] tunsi. Hän päästi sitten puisevan naurun ja kiinnitti silmänsä jälleen avaruuteen. Koko muu seura purskahti myöskin nauruun.

— What a sad dog you are. Boris![46] — huomautti puoliääneen Ratmirow. Hän lausui tuon nimenkin "Boris" englantilaiseen viisiin.

— Irene? — äänsi keltahattuinen rouva kolmatta kertaa.

Irina kääntyi nopeasti häneen:

— Eh bien, quoi? Que me voulez-vous?[47]

— Je vous le dirai plus tard,[48] — vastasi virnuillen toinen. Hänen ulkomuotonsa ei ollut lainkaan viehättävä, mutta alinomaa hän keikaili ja keimaili. Joku irvihammas oli sanonut hänestä, että hän "miauudait dans le vide", "virnaili tyhjässä avaruudessa".

Irina rypisti silmiänsä ja kohautti maltittomasti olkapäitään.

— Mais que fait donc monsieur Verdier? Pourquoi ne vient-il pas?[50] — huudahti muuan rouvista noilla pitkällisillä venähdyksillä, jotka ovat omituisia suurvenäläiselle lausumistavalle, ja jotka kuuluvat Franskalaisen korvaan niin sietämättömiltä.

— Ah, vui, vui, msjö Verdjee, msjö Verdjee — huokasi toinen rouva, kotoisin suorastaan Arsamasista.[51]

— Tranquillisez vous, mesdames — sekaantui Ratmirow puheesen: — monsieur Verdier m'a promis de venir se mettre à vos pieds.[52]

— Hi-hi-hi! — Rouvain viuhkat elähtivät.

Passari toi muutamia lasia olutta.

— Bayrisch-Bier? — kysyi poskiparta kenraali, tahallaan puhuen möräkästi ja tekeytyen hämmästyneeksi. — Guten morgen.

— Mitenkäs se on? Onko Paavali kreivi yhä vielä siellä? — kysäsi muuan nuori kenraali toiselta kylmästi ja veltosti.

— Siellä on, — vastasi toinen yhtä kylmästi. — Mais c'est provisoire.[53] Serge kuuluu tulevan hänen sijaansa.

— Hm-m! — äänsi ensimmäinen hampaittensa välisiä.

— Nii-in! — äänsi toinenkin.

— Minä en ymmärrä, — vastasi laulahteleva kenraali, — minä en ymmärrä, mitä se Paavali rupesi puolusteleimaan ja esiintuomaan kaikenlaisia syitä… Asia oli sangen yksinkertainen: hän puristi vähäsen kauppamiestä, il lui a fait rendre gorqe…[54] entäpä sitten? Saattoi hänellä olla siihen omat syynsä.

— Hän pelkäsi… paljastuksia sanomalehdissä — mörähti joku.

Ärtyisä kenraali vimmastui.

— No se nyt on sitä vihoviimeistä! Sanomalehdissä! Paljastuksia! Jos asia olisi minun vallassani, niin en minä sallisi noissa teidän sanomalehdissänne painattaa muuta kuin lihan ja leivän taksoja ja ilmoituksia, mistä saa ostaa turkkeja ja saappaita.

— Ja myös, missä aatelisten tiluksia myödään huutokaupalla, — pisti
Ratmirow väliin.

— Olkoon menneeksi, nykyisissä oloissa… mutta mitäs puheita nämä ovat
Badenissa, Vieux-château'ssa!

— Mais pas du tout! pas du tout! — liversi keltahattu rouva. — J'adore les questions politiques.[55]

— Madame a raison,[56] — puuttui puheesen kenraali, jolla oli erittäin miellyttävät, melkein naismaiset kasvot. — Miksikä karttaa tällaisia asioita… Badenissakaan? — Tätä sanoessaan hän katsahti kohteliaasti Litvinowiin ja myhähti suopeasti. — Kunnon ihminen ei saa milloinkaan eikä missään peräytyä mielipiteistään. Eikö niin?

— Se on tietty — vastasi ärtyisä kenraali, luoden katseitansa Litvinowiin, ikäänkuin välillisesti häntä löylyttääkseen, — mutta minä en katso tarpeelliseksi…

— Ei, ei — keskeytti ystävällinen kenraali entisellä säveydellä. — Niinpä teidän ystävänne, Valerian Vladimirovitsh, mainitsi vast'ikään aatelis-tilusten myönnistä. No niin! Eikös se ole tosiasia?

— Mutta mahdotontahan niitä on myödäkään tällä haavaa; niistä ei huoli kukaan! — huudahti ärtyisä kenraali.

— Saattaa olla… saattaa olla… mutta senpä tähden pitääkin tätä tosiasiata tuoda esille… tuoda esille tätä surullisia tosiasiaa aina ja joka paikassa. Me olemme joutuneet häviöön — aivan niin; meidät on nöyryytetty — siitä ei puhettakaan, mutta me, suurten hovien omistajat, me kumminkin edustamme pohjaa… un principe. Ja meidän on velvollisuutemme ylläpitää tätä prinsiipiä. Pardon, madame, te pudotitte, luullakseni, nenäliinan… Koska nyt jonkunlainen, niin sanoakseni, himmennys verhoaa älykkäimmätkin päät, niin tulee meidän osoittaa… nöyryydessä osoittaa — kenraali ojensi sormensa — osoittaa kansalaisen sormella, mitä kuilua kohti kaikki syöksyy. Meidän tulee varoittaa, meidän tulee kunnioittavalla lujuudella sanoa: ..palailkaa! palailkaa!!… Näin meidän tulee sanoa.

— Mutta eihän toki sovi palaita kokonaan, — virkkoi miettivästi
Ratmirow.

Kohtelias kenraali myhähti vaan.

— Kokonaan, kokonaan, ihan takaisin, mon très-cher. Mitä kauemmas taakse, sitä parempi.

Kenraali katsahti jälleen kohteliaasti Litvinowiin. Tämä ei malttanut enää olla alallaan.

— Ihanko seitsemään päivätyöhön viikossa, teidän ylhäisyytenne?

— Vaikkapa niinkin! Minä lausun ajatukseni kiertelemättä. Uudesti on muodostettava… niin… uudesti on muodostettava kaikki, mikä tehty on.

— Helmikuun 19:s[57] myöskin, niinkö?

— Helmikuun 19:s myöskin — mikäli mahdollista. On est patriote ou on ne l'est pas.[58] Entäs vapaus, sanotaan. Luuletteko, että kansalle on hyvinkin suloista tuo vapaus? Kysykääpäs siltä…

— Koettakaa vaan — liitti Litvinow — koettakaa vaan ottaa kansalta pois tämä vapaus…

— Comment nommez-vous ce monsieur?[59] — kuiskasi kenraali RatinirowiIle.

— Mistäs te nyt oikeastaan haastelette? — virkkoi äkkiä lihava kenraali, joka ilmeisestikin näytteli tässä seurassa lellitellyn lapsen roolia. — Yhäkö sanomalehdistä vaan? Töhräsormisia, niinkö? Malttakaas, niin kerron teille hassun kohtauksen, mikä minulla oli erään töhräsormen kanssa — mainiota! Minulle kerrotaan: eräs folliculaire[60] on sepittänyt teistä häväistyskirjoituksen. No minä tietysti haetin miehen heti luokseni. Ja niin tuotiin tuo armas ystävä minun eteeni. — Mitenkäs sinä, sanoin minä, mitenkäs sinä, veikkonen, folliculaire, rupeatkaan paskvilleja sepittämään? Vai riivaako patriotismi? "Riivaa", sanoo. — No entäs — sanon minä — tykkäätkö sinä rahoista, folliculaire? "Tykkään", sanoo. Silloin, rakkaat sanankuulijat, annoin minä hänen haistella sauvani pontta. Tykkäätkös tästä, kultaseni? "En", sanoo, "siitä en tykkää." — Otapas nyt vaan, sanon minä, ja haistele niinkuin haistella pitää; puhtaat on minulla kädet. "En lykkää", sanoo vaan. — Mutta minä, lintuseni, sanon minä, minä tykkään tästä hyvin paljon, en kumminkaan itseäni varten. Mahdatkos ymmärtää tainkaltaisen vertauksen, sinä sydämmeni kaiho ja kaipaus? "Ymmärrän", sanoo. — Kas niin; ole nyt vast'edes pai poika, ja täss'on sinulle rupla rahhoo, ja mene nyt ja siunaa minun muistoani, virsiä veisaten. Ja tiehensä meni töhräsormi.

Kenraali rupesi nauramaan, ja samoin tekivät kaikki muutkin, kaikki, paitsi Irinaa, joka ei myhähtänytkään. Hän loi vaan sumean katseen kertojaan.

Ystävällinen kenraali taputti Borisia olkapäähän.

— Tuon sinä olet itse tekaissut, armas ystävä. Jopa sinä kepillä ketään häristelisit!… Eikä sinulla keppiä edes olekaan. C'est pour faire rire ces dames.[61] Lystin vuoksi vaan, mutta vähät siitä. Minä sanoin äsken, että meidän pitää palaita kokonaan. Ymmärtäkää minua oikein. Minä en ole mikään niin sanotun progressin[62] ystävä; mutta kaikki nuo yliopistot ja seminaarit ja sen semmoiset ja kansakoulut, nuo ylioppilaat, papinpojat, porvarilliset virkamiehet, koko tuo viheliäinen joukkio, tout ce fond du sac, la petite propriété, pire que le proletariat — (kenraali puhui hennolla, melkein hempeällä äänellä) — voilà ce qui m'eftraie…[63] juuri siinä pitää pysähtyä… ja pysäyttää. (Hän katsahti jälleen lempeästi Litvinowiin.) Niin juuri, pysähtyä pitää, älkää unohtako sitä, että meillähän ei kukaan mitään vaadi, mitään pyydä. Esimerkiksi itsehallintoa — kuka sitä tahtoo? Tekö sitä tahtoisitte, vai sinä, vai sinä, vai te, mesdames? Tehän hallitsette ei ainoastaan itseänne, vaan kaikkia meitäkin. (Kenraalin kauniille kasvoille nousi leikillinen hymy.) — Rakkaat ystävät, miksikä tässä siis kuurrella ja kaarrella? Demokratia on teille altis, se suitsuttaa edessänne, se on valmis palvelemaan teitä… mutta sehän on kaksiteräinen miekka. Paras on olla ennellään, se on paljoa varmempi se. Älkää salliko rahvaan viisastella ja turvautukaa aristokratiaan, — siinä yksin, siinä yksin voima… Siten käy todellakin parhaiten. Mitä taas progressiin tulee… ei minulla oikeastaan ole mitään sitä vastaan. Älkää vaan antako meille asianajajia, valamiehiä ja noita kummallisia kunnallishallituksen virkamiehiä, älkääkä koskeko discipliiniin, ennen kaikkea jättäkää discipliini rauhaan. Siltoja sen sijaan ja laitureita ja sairastaloja — niitä saatte rakentaa, ja kaasuvaloa kaduille — miks'ei!

— Pietari on sytytetty kaikilta neljältä ilman suunnalta, — siinä se on se progressi! — kihnutti ärtyisä kenraali.

- Sinähän olet häijy, näen ma — virkkoi laiskasti lihava kenraali, ruumistaan huojutellen. — Sinut sopisi korottaa yliprokuraattoriksi; mutta minun mielestäni avec Orphée aux enfers le progrés a dit son dernier mot.[64]

— Vous dites toujours des bêtises,[65] — hihitti Arsamasilainen rouva.

Kenraali oikaisihe.

— Je ne suin jamais plus sérieux, madame, que quand je dis des bêtises.[66]

— Tuon lauseen on monsieur Verdier sanonut jo monta kertaa, — huomautti
Irina puoliääneen.

— De la poigne et des formes! — huudahti lihava kenraali, — de la poigne surtout.[67] Ja tämä sana venäjäksi käättynä olisi niin paljon kuin: kohteliaasti, mutta hampaita vasten!

- No kyllä on sinun koko veitikka, auttamaton veitikka! — liitti ystävällinen kenraali. — Mesdames, älkää uskoko häntä! Ei hän tekisi pahaa hyttysellekään. Hän tyytyy vaan siihen, että saa ahmia ihmisten sydämmiä.

- Multa kuulehan, hyvä Boris, — alkoi Ratmirow, vaihdettuaan katseita vaimonsa kanssa, — leikki saakoon sijansa, mutta tuo on liikaa. Progressi — sehän on yhteiskunnallisen elämän ilmausta, sitä ei käy unohtaminen; sehän on symptoomi. Pitää seurata sen vaiheita.

— No niin, niin, — vastasi lihava kenraali, yrmeän näköisenä. — Tietty asiahan se on: sinä tähtäät valtiomiehen asemaa!

— En ollenkaan… Jopa tässä valtiomieheksi! Mutta totuus on tunnustettava.

"Boris" päästi jälleen sormet pariansa syvyyksiin ja kiinnitti katseensa ilmaan.

— Yhteiskunnallinen elämä, se on sangen tärkeä seikka, sillä kansan kehityksessä, isänmaan, niin sanoakseni, vaiheissa…

— Valerien! — keskeytti "Boris" nuhdellen, — il y a des dames ici.[68] En minä olisi odottanut sinulta tuollaista. Vai tekeekö mielesi komitean jäseneksi?

— No ne ovat nyt, Jumalan kiitos, lopussa kaikki tyyni, — virkkoi ärtyisä kenraali ja rupesi jälleen vetämään: "Deux gendarmes un beau dimanche…"

Ratmirow nosti batistisen nenäliinan huulilleen ja vaikeni sulavalla liikkeellä. Ystävällinen kenraali virkkoi jälleen: kyllä olet veitikka. Mutta "Boris" kääntyi avaruudessa virnuilevaan rouvaan ja, ääntään alentamatta, kasvojen ilmeitäkään edes muuttamatta, rupesi tiedustelemaan, milloinka tämä "kruunaa hänen liekkinsä", koskapa hän on rakastunut häneen aivan hämmästyttävällä tavalla ja kärsii kauheita tuskia.

Litvinowin tila oli tämän keskustelun aikana käynyt hetki hetkeltä yhä tukalammaksi. Hänen ylpeytensä, hänen rehellinen, plebeijillinen ylpeytensä pyrki kapinoimaan. Mitä oli heillä yhteistä — hänellä, pikku virkamiehen pojalla, ja noilla sotaväkeen kuuluvilla pietarilaisilla aristokraateilla? Hän rakasti kaikkea, mitä he vihasivat; hän vihasi kaikkea, mitä he rakastivat. Hän tunsi sen liiankin hyvin, tunsi sen sisimpiänsä myöten. Heidän pilantekonsa tuntuivat hänestä tympeiltä, heidän keskustelutapansa tuskalliselta, heidän jok'ainoa liikkeensä valheelliselta. Yksin heidän puheensa pehmeydessäkin kuuli hän ärsyttävää ylenkatsetta, — ja sittenkin hän melkein aristeli heitä, noita ihmisiä, noita vihollisiansa… "Huh! Kuinka tuntuukaan ilkeältä! Minä olen heidän vastuksinaan, minä näytän heistä naurettavalla", ajatteli hän myötäänsä. "Ja mitä minä tässä viivyn? Pois, pois, piammiten!" Irinan läsnäolo ei voinut pidättää häntä: epähauskoja tunteita Irinakin heräili hänessä. Hän nousi ja rupesi jäähyvästeleimään.

— Joko te lähdette? — kysäsi Irina eikä ruvennutkaan, hetkisen mietittyään, pidättelemään häntä. Hän pyysi vaan Litvinowia välttämättömästi käymään heillä. Litvinow lupasi.

Kenraali Ratmirow sanoi hänelle hyvästi entisellä hienolla kohteliaisuudella, puristi hänen kättänsä ja saattoi hänet paltan reunalle asti.

Tuskin oli Litvinow ennättänyt ensimmäiseen tienmutkaan, niin räjähti yleinen naurun hohotus hänen takanaan. Tämä nauru ei tarkoittanut häntä, vaan siihen oli syynä kauan odotettu monsieur Verdier, joka äkkiä oli ilmestynyt paikalle, aasin seljässä, sininen mekko yllä ja tyrolilainen hattu päässä. Mutta veri syöksähti kumminkin Litvinowin kasvoihin, ja hänen tuli haikea olla; huulet veti kokoon niinkuin koiruohoa olisi syönyt. "Inhoittavaa, halpaa väkeä!" jupisi hän, ajattelematta, ett'ei muutaman hetken seurusteleminen heidän kanssaan vielä antanut aihetta moisiin ankariin sanoihin.

Ja tuollaiseen piiriin oli nyt joutunut Irina, ennen muinoin hänen Irinansa! Siinäkö hän nyt liikkui ja eli ja hallitsi? Sillekö hän oli uhrannut oman arvonsa, sydämmensä parhaimmat tunteet!… Oma syynsä kaiketikin. Nähtävästi hän ei ansainnutkaan parempaa kohtaloa. Kuinka iloinen oli Litvinow siitä, ett'ei Irinan mieleenkään johtunut ruveta tiedustelemaan hänen aikeitansa! Hänen olisi pitänyt kertoa "heidän" kuullen, "heidän" läsnäollessaan… "En milloinkaan, en hinnasta mistään!" puheli hän hiljaa, syvästi hengittäen raitista ilmaa ja melkein juoksujalassa kiirehtien alas Badeniin vievää tietä myöten. Hän muisteli morsiantaan, armasta, hyvää Tatjanaansa, hänen sielunsa pyhyyttä. Niin puhdas, jalo, vilpitön! Kuinka teeskentelemättömällä liikutuksella hän muisteli hänen piirteitänsä, hänen sanojansa, hänen tapojansakin… millä kärsimättömyydellä hän odotteli morsiamensa tuloa!

Nopea käynti rauhoitti hänen hermojansa. Kotia tultuansa istui hän pöydän ääreen, otti kirjan käteensä, mutta pudotti sen äkisti. Oikein hän säpsähti… Mitäs hänen oli tapahtunut? Ei hänen ollut tapahtunut mitään, mutta Irina… Irina… Tuo kohtaus oli hänestä niin ihmeellistä, kummallista, tavatonta. Oliko se todellakin hän? Oliko hän kohdannut tuon saman Irinan ja puhellut hänen kanssaan? Ja miks'ei hänen päällään ole tuota iljettävää, suuren maailman leimaa, joka niin räikeänä näkyy kaikissa noissa muissa? Miksikä tuntuu hänestä, että Irinan on ikävä, tukala olla, että hän suree? Hän on heidän leirissään, mutta vihollinen hän ei ole. Ja miksikä Irina niin ystävällisesti kääntyi häneen ja kutsui luokseen?

Litvinow hätkähti. — Oi, Tanja, Tanja — huudahti hän innostuen, — sinä yksin olet enkelini, hyvä hengettäreni, sinua yksin minä rakastan nyt ja ikäni kaiken. Tuon toisen luokse en lähde. Jääköön Herran haltuun! Huvitelkoon kenraaliensa kera!

Litvinow kävi jälleen kirjaan käsiksi.

XI.

Litvinow kävi kirjaan käsiksi, mutta luku ei luistanut. Hän läksi ulos, käveli jonkun verran, kuunteli hetkisen soittoa, katseli kotvan aikaa peliä ja palasi jälleen huoneesensa. Yritti taas lukea, — ei onnistunut. Omituisen verkkaisesti kului aika.

Tulipa tuosta sitten Pishtshalkin, hyväntahtoinen sovintotuomari, eikä istunut kuin kolmisen tuntia. Hän haasteli ja hän kertoili ja hän kyseli, jutteli erillaista, se on: vuoroin korkeista asioista, vuoroin hyödyllisistä asioista ja lopulti levitti ympärilleen semmoisen ikävän, että Litvinow oli vähällä ulvahtaa. Tuota ikävää, tuskallista, kylmää, auttamatonta, toivotonta ikävää, — siinä taidossa ei ollut Pishtshalkinille verran vetävätä, ei edes siveellisyyden huipullakaan seisovien joukossa, jotka kyllä ovat tässä asiassa mestareita. Jo pelkästään hänen lyhyt ja sileäksi kammattu tukkansa, hänen kirkkaat, elottomat silmänsä, hänen hyvänluontoinen nenänsä olivat omiaan herättämään alakuloisuutta. Hänen baritoniäänensä, verkallinen, ikäänkuin reservissä pysyvä, näkyi olevan luotuna lausumaan vakuuttavasti ja opettavasti sellaisia totuuksia kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä eikä suinkaan viisi eikä kolme, että vesi on märkää, että hyvä avu on kiitettävä asia, että yksityinen, niinkuin valtiokin, ja valtio, niinkuin yksityinenkin, tarvitsee välttämättömästi luottoa rahallisia operatsioneja varten. Ja kaiken tämän ohella oli Pishtshalkin kunnon mies! Alutta sellainen vaan on kohtalo Venäjänmaassa: kunnon miehet meillä ovat ikäviä.

Pishtshalkin läksi pois, ja hänen sijaansa tuli Bindasow, joka heti kohta, aivan ujostelematta, pyysi Litvinowilta lainaksi sata guldenia. Litvinow antoikin, vaikk'ei hän yhtään ollut huvitettu Bindasowista, vieläpä inhosikin häntä ja tiesi aivan varmaan, ett'ei hän ikinä saisi rahojaan takaisin. Sitä paitsi olisi hän itsekin tarvinnut nuo rahat. Mutta miksikäs hän antoi? kysyy lukija. Hitto ties miksi! Mutta siihenhän ovat Venäläiset koko mestareita. Pankoonpas vaan lukija kätensä sydämmelleen ja muistelkoon, kuinka monasti hän itsekin elämässään on menetellyt ihan samalla tavalla ilman mitään muuta syylä! Bindasow ei edes kiittänyt Litvinowia; tilasipa vielä lasillisen affenthaleria (badenilaista punaviiniä) ja läksi pois, suutaan pyyhkäisemättä ja saappaillaan julkeasti kolisten.

Illan suussa sai Litvinow Tatjanalta kirjeen, jossa hän ilmoittaa, ett'ei hän, tädin sairastumisen tähden, saata saapua Badeniin ennenkuin viiden, kuuden päivän perästä. Tämä sanoma teki Litvinowiin tuskallisen vaikutuksen: se lisäsi hänen harmiansa, ja hän pani maata pahalla tuulella.

Ei ollut seuraavakaan päivä parempi; oli kenties huonompikin. Hamasta aamusta asti täyttyi Litvinowin asunto maanmiehistä: Bambajew, Voroshilow, Pishtshalkin, kaksi upseeria, kaksi ylioppilasta Heidelbergistä — kaikki ne vääntyivät yht'aikaa ja olivat uskollisesti yhtä mittaa päivällisiin saakka, vaikka olivatkin pian puhuneet puhuttavansa ja kärsivät ikävää. Ensinnäkin puheltiin siitä, että Gubarew oli palannut Heidelbergiin, ja että pitää lähteä sinne hänen luokseen; sitten filosofoitiin pikkusen, kajottiin Puolan asiaan; sitten ruvettiin keskustelemaan pelistä ja loreleista ja kertomaan skandaalijuttuja. Vihdoin syntyi keskustelu siitä, millaisia löytyy ravajaakkoja, millaisia löytyy lihavia ja millaisia suursyömäreitä. Ja sitten tuli vanhoja juttuja Lukinista, diakonista, joka vedon perästä oli syönyt kolmekymmentä kolme silliä, lihavuudestaan kuuluisasta ulani-överstistä Isjedinowista, sotamiehestä, joka löi luita rikki otsaansa vasten, ja sitten tuli jo pelkkää valhetta. Itse Pishtshalkin kertoi, haukotellen, tunteneensa Ukrainassa erään ämmän, joka kuollessaan painoi seitsemänkolmatta puutaa ja nauloja vielä päälle kaupan,ja tilanomistajan, joka tavallisesti aamiaisekseen syödä popsi kolme hanhea ja sammen. Bambajew joutui äkkiä kiihkotilaan ja julisti voivansa pistää poskeensa kokonaisen lampaan, "höystettynä tietysti". Voroshilow paukautti vihdoin jostakin väkevästä kumppalistaan kadettikoulussa jotain niin tolkutonta, että muut olivat hetken aikaa ääneti, katselivat sitten toisiansa, sieppasivat lakkinsa ja laputtivat tiehensä.

Jäätyään yksikseen, yritti Litvinow ryhtyä työhön, mutta pää oli kuin nokea ja karstaa täynnä. Hän ei voinut saada mitään kunnollista aikaan, ja tyhjiin meni iltakin.

Seuraavana aamuna oli hän käymäisillään aamiaiselle, kun joku koputti oveen.

— Herrainen aika, — ajatteli hän, — taaskin joku eilisistä ystävistä. —
Jonkunlaisella vavistuksella hän sanoi:

— Herein!

Ovi aukeni hiljalleen, ja sisään astui Potugin. Litvinow tuli siitä erinomaisen iloiseksi.

— Sehän oli kovin ystävällistä! — lausui hän, lujasti puristaen odottamattoman vieraan kättä; — kiitos ja kunnia! Minä olisin aivan varmaan tullut teitä tervehtimään, mutta ettehän te tahtonut ilmoittaa minulle asuntoanne. Istukaa, olkaa hyvä; pankaa hattu pois. Istukanhan.

Potugin ei vastannut mitään Litvinowin ystävällisiin sanoihin, seisoi vaan keskellä lattiata, muutellen jalkojaan, naurahdellen ja päätään pyöritellen. Litvinowin lämmin tervehdys oli häntä nähtävästikin liikuttanut, mutta hänen kasvoillaan asui jotain pakotettua.

— Tässä… tässä on vähäsen väärinkäsitystä — aloitti hän, tavoitellen. — Tietysti minun olisi aina mieluista… mutta minä olen oikeastaan… minä tulen läheteltynä.

— Vai niin, — virkkoi Litvinow alakuloisesti — te tahdotte siis sanoa, että itse puolestanne ette olisi tullut tänne.

- En sitä, en suinkaan! mutta minä… minä en olisi kenties häirinnyt teitä tänään, ellei minua olisi pyydetty pistäymään täällä. Sanalla sanoen, minut on tänne lähetetty asialle.

— Kenenkä, saanko udella?

— Erään naishenkilön, jonka hyvin tunnette, Irina Pavlovna Ratmirowin.
Toissa päivänä lupasitte käydä häntä tervehtimässä ettekä käynytkään.

Litvinow katsahti kummastellen Potuginiin.

— Oletteko tuttu rouva Ratmirowin kanssa?

— Niinkuin näette.

— Läheinenkin?

— Joissakin määrin hänen ystävänsä.

Litvinow vaikeni.

— Sallikaa kysyäni, — alkoi hän uudelleen — tiedättekö, miksi Irina
Pavlovna halajaa minua nähdä?

Potugin astui akkunan luokse.

- Tiedän osapuille. Mikäli minä ymmärrän, oli hän hyvin iloinen kohdattuaan teidät, ja tahtoo uudistaa entiset välit.

— Uudistaa, — toisti Litvinow. — Suokaa anteeksi epäujous, mutta sanokaas: tiedättekö, millaisia nuo välit olivat?

— Sanottavaksi en, mutta — lisäsi Potugin, äkkiä kääntyen Litvinowiin ja katsellen häntä leppeästi — luulen kuin luulenkin niitten olleen hyviä. Irina Pavlovna kehui teitä paljon, ja minun täytyi sanallani luvata, että toisin teidät sinne. Lähdetiekö?

— Milloinka?

— Nyt… heti.

Litvinow kohautti vaan olkapäitään.

— Irina Pavlovna arvelee — jatkoi Potugin — että se…. kuinka mä sanoisin… se piiri tai seura, jossa te tapasitte hänet toissa päivänä, ei suinkaan ollut omiaan herättämään teissä myötätuntoisuutta, mutta hän pyysi sanomaan teille, ett'ei piru ole niin musta kuin hoetaan.

— Hm. Onko tuo sananparsi soviteltava juuri tuohon… piiriin?

— Niin… ja yleensäkin.

— Hm… Mutta mitäs te, Sosont Ivanitsh, ajattelette pirusta?

— Minun luullakseni, Grigori Mihailitsh, ei se sittenkään ole sellainen kuin hoetaan.

— Parempiko on?

— Parempiko lie vai pahempi, sitä on vaikea ratkaista, mutta ei se sellainen ole. No niin, lähdetäänkö?

— Mutta istukaa toki ensin hetkinen. Minusta vaan tuntuu vähän oudolta…

— Mikä niin, jos saisin tietää?

— Mitenkä teistä, juuri teistä, on saattanut tulla Irina Pavlovnan ystävä?

Potugin loi silmäyksen omaan itseensä.

— Minun ulkonaiseen ihmiseeni ja minun yhteiskunnalliseen asemaani nähden se onkin varsin vähän todennäköisiä, mutta tiedättehän te, mitä jo Shakespeare sanoi: "Horatio, taivaassa ja maassa on paljo" ja niin edespäin. Ei elämä leikkiä laske. Ja esimerkiksi tällainen vastaus: Tuossa kasvaa puu; tuulta ei tunnu. Milläs tavoin alemman oksan lehti koskettaa ylempänsä lehtiä? Ei millään, mutta tuli myrsky ja myllersi kaikki, — silloin nuo lehdetkin yhtyivät.

— Vai niin! On siis ollut myrskyjä?

— Tietty se! Kukapa se elämässään myrskyt vältti? Mutta pannaanpas nyt filosofiat syrjään. Jo olisi aika lähteä.

Litvinow epäili vieläkin.

— Mutta hyväinen aika! — huudahti Potugin koomillisesti. — Minkälaisia ne ovatkaan, nämä nykyiset nuoret herrat! Mitä ihanin rouva kutsuu heitä tykönsä, panee airuet ja muut sanansaattajat heitä noutamaan, ja he vielä virnuilevat! Jo minua hävettäisi, jo vainenkin hävettäisi. Kas tässä on teidän hattunne. Ottakaa se ja "vorwärts!", niinkuin sanovat ystävämme Saksalaiset, tulinen väki.

Litvinow seisoi vielä kotvan aikaa neuvotonna, mutia loppujen lopuksi hän otti halliinsa ja läksi Potuginin kanssa ulos.

X.

He saapuivat yhteen Badenin parhaimmista hotelleista ja kysyivät kenraalitar Ratmirowia. Ovenvartija tiedusti ensin heidän nimeänsä, vastasi sitten heti, että "die Frau Fürstin ist zu Hause"[69] ja itse saattoi heidät portaita ylös, itse koputti oveen ja ilmoitti heidän tulonsa. "Die Frau Fürstin" otti heidät heti vastaan; hän oli yksin: hänen miehensä oli lähtenyt Karlsruheen, kohtaamaan jotakin matkoilla olevaa korkeata virkamiestä, "maan mahtavia".

Potuginin ja Litvinowin astuessa sisään, istui Irina pienen pöydän ääressä, neuloen kanvaalle. Hän heitti ompeluksensa syrjään, sysäsi pöydän edestään ja nousi. Vilpitön mielihyvä näkyi hänen kasvoillaan. Hänellä oli päällään kaulaa myöten umpinainen aamupuku; olkapäitten ja käsivarsien kauniit piirteet kuulsivat hennon kankaan läpi; huolimattomasti kierretty palmikko oli auennut ja laskeutunut alas hienolle kaulalle.

Irina heitti nopean silmäyksen Potuginille, kuiskasi "merci" ja, ojentaen kätensä Litvinowiile, nuhteli häntä lempeästi unohduksen tähden. "Ja vanhoja ystäviä muka ollaan", lisäsi hän.

Litvinow rupesi puolusteleimaan.

— C'est bien, c'est bien,[70] — virkkoi Irina kiireesti, otti lempeällä väkivallalla hatun hänen kädestään ja pakotti hänet istumaan. Potugin istahti myöskin, mutta nousi heti jälleen ja sanoi, että hänellä on muuan välttämätön asia suoritettavana, lupasi pistäytyä iltapäivällä ja rupesi tekemään lähtöä. Irina heitti hänelle jälleen pikaisen silmäyksen ja nyykäytti ystävällisesti päätään, mutta ei ruvennut häntä pidättelemään. Heti kuin Potugin oli kadonnut oviuutimien taakse, kääntyi Irina maltittoman vilkkaasti Litvinowin puoleen.

— Grigori Mihailitsh — alkoi hän venäjäksi pehmeällä ja heleällä äänellään, — nyt olemme vihdoinkin kahden kesken, ja minä voin sanoa teille iloitsevan! tästä kohtauksesta… joka… joka tekee minulle mahdolliseksi — Irina katsoi häntä suoraan silmiin — pyytää teiltä anteeksi.

Litvinow vavahti vasten tahtoansakin. Näin äkkinäistä hyökkäystä hän ei ollut odottanut. Hän ei ollut odottanut, että Irina itse suuntaisi puheen entisiin aikoihin.

— Anteeksi… mitäpäs niin… — jupisi hän.

Irina punastui.

— Mitäkö?… Kyllä te sen tiedätte, — virkkoi hän ja kääntyi hieman toisaalle. — Minä olen rikkonut teitä vastaan, Grigori Mihailovitsh… vaikka kohtalo kaiketikin… (Litvinowin muistui mieleen Irinan kirje) enkä minä kadukaan… ainakin olisi se nyt jo liian myöhäisiä, mutta kohdattuani teidät niin odottamatta, päätin minä, että meistä pitää välttämättömästi tulla ystävät, välttämättömästi… ja minun olisi hyvin katkeraa, ellei se minulle onnistuisi… ja sitä varten täytyy meidän, luullakseni, saada välimme selväksi, viipymättä ja kerrakseen, ett'ei sitten enää olisi mitään… gene… mitään tukalaa suhdetta, kerrakseen, Grigori Mihailitsh; ja teidän täytyy sanoa, että annatte minulle anteeksi, muutoin täytyy minun epäillä teissä… de la raneune. Voilà.[71] Tämä on minun puoleltani — kenties — liikaa vaatimusta, sillä te olette varmaankin jo aikaa sitten unohtanut kaikki tyyni, mutta sanokaa sittenkin, että olette minun anteeksi antanut.

Irina oli puhunut pysähtelemättä, ja Litvinow huomasi kimaltelevia kyyneleitä hänen silmissään… oikeita kyyneleitä.

— Älkää nyt toki, Irina Pavlovna — virkkoi hän kiireesti — kuinka saatattekaan tässä tehdä tunnustuksia ja pyytää anteeksi? Mikä oli, se oli ja meni, enkä minä voi muuta kuin ihmetellä, kuinka te, keskellä kaikkea sitä loistoa, joka teitä ympäröitsee, vielä oleile voinut muistossanne säilyttää vähäpätöisen kumppalinne ensimmäisen nuoruutenne päiviltä.

— Ihmettelettekö sitä? — kysäsi Irina hiljaa.

— Se on liikuttavaa, — liitti Litvinow — minä kun en mitenkään saattanut luulla…

— Mutta ettepä sittenkään ole sanonut, antavanne minun anteeksi, — keskeytti Irina.

— Minä iloitsen vilpittömästi teidän onnestanne, Irina Pavlovna; toivotan kaikesta sydämmestäni teille parhainta maailmassa…

— Ettekä muistele pahaa?

— Minä muistelen vaan niitä ihania hetkiä, joista ennen muinoin olin teille kiitollisuuden velassa.

Irina ojensi hänelle molemmat kätensä. Litvinow puristi niitä lujasti eikä heti päästänyt niitä irti. Tämä pehmoinen kosketus sai jotain jo aikoja olematonta salaa liikahtamaan hänen sydämmessään. Irina katsoi häntä suoraan silmiin, mutta tällä erää hän myhäili… Ja ensi kertaa Litvinowkin katsahti häneen suoraan ja tarkasti… Hän tunsi jälleen nuo piirteet, ennen niin kalliit hänelle, ja nuo syvät silmät merkillisine ripseineen, tunsi poskella luoman ja otsalla omituisen hivusten asun ja tuon entisen miellyttävän ja hupaisen huulten nypistyksen ja silmäkulmain vähäisen elähtelyn, kaikki, kaikki tunsi hän jälleen… Ja kuinka kauniiksi Irina oli käynyt! Mikä sulo, mikä voima naisellisessa olennossa! Ei tekopunaa, ei tekovalkoa, ei mustoa kulmilla, ei puuderia, ei mitään valhetta verevillä, puhtailla kasvoilla. Irina oli todellakin kaunotar!

Mietteisin vaipui Litvinow. Hän katseli katselemistaan Irinaa, mutta hänen ajatuksensa samoilivat jo kaukana. Irina huomasi tuon.

— No nyt on kaikki hyvin — puhui Irina ääneensä, — nyt on minun omatuntoni rauhassa, ja minä voin tyydyttää uteliaisuuteni.

— Uleliaisuutenneko? — toisti Litvinow, hiukan ymmällä.

— Niin juuri. Minä tahdon välttämättömästi saada tietää, mitä te tämän ajan kuluessa olette tehnyt, mitä vast'edes aiotte; minä tahdon tietää kaikki, mitä ja miten ja milloin ja kaikki tyyni. Ja teidän pitää puhua totta, sillä sen minä sanon teille ennakolta: minä en ole teitä kadottanut näkyvistäni… mikäli se on ollut mahdollisia…

— Tekö ette ole kadottanut minua näkyvistänne, te… siellä…
Pietarissa?

— Keskellä kaikkea loistoa, joka minua ympäröitsi, niinkuin te vast'ikään sanoitte. Niin, en ole kadottanut. Tuosta loistosta saatamme vielä haastella, mutta nyt teidän pitää kertoa, kertoa paljo ja kauan; meitä ei kukaan häiritse. Sepä on oleva hauskaa! — lisäsi hän hilpeänä, istuen ja sievistellen itseään nojatuolissa. — Kas niin, alkakaas nyt!

— Ennenkuin rupean kertomaan, pitää minun kiittää teitä, — virkkoi
Litvinow.

— Mistä?

— Kukkavihkosta, joka ilmestyi huoneeseni.

— Mistä kukkavihkosta? En minä tiedä mitään.

— Kuinka?

— Kuulittehan, ett'en minä tiedä mitään. Mutia minä odottelen… odottelen vaan teidän kertomustanne… Potugin oli sentään oikein kiltti, kun saattoi teidät tänne.

Litvinow kuulahti.

— Oletteko jo kauan ollut tuttu tuon herra Potuginin kanssa? — kysäsi hän.

— Olen kyllä, mutta kertokaa nyt.

— Ja tunnette hänet hyvinkin?

— Kyllä! — huokasi Irina. — Siihen on omat syynsä… Olettehan tietenkin kuullut Elisa Belskislä… hänestä, joka tässä toissa vuonna kuoli niin kauhean kuoleman!… Niin vainenkin, enhän minä muistanutkaan, että meidän historiamme ovat outoja teille… onneksi, kaikeksi onneksi outoja. Oh quelle chance![72] Löytyipäs toki, löytyi vihdoinkin ihmis-olento, joka ei tiedä mitään noista tuollaisista. Ja hänen kanssaan saa venättäkin puhua, vaikkapa huonoakin, niin, venättä, eikä tuota iän-ikuista, äitelää, inhoittavaa pietarilaista franskaa!

— Ja Potugin, sanoitte te, oli suhteissa tuon…

— Minun on hyvin katkerata muistellakaan sitä, — keskeytti Irina. — Elisa oli paras ystäväni instituutissa ja sitten kohtasimme toisiamme usein Pietarissa. Hän uskoi minulle kaikki salaisuutensa: hän oli hyvin onneton, sai paljon kärsiä. Potugin menetteli tässä jutussa kauniisti, todella ritarimaisesti. Hän uhrasi oman itsensä. Silloin vasta minä osasin arvostella häntä kyllin korkealle! Mutta nyt olemme taas joutuneet syrjään. Minä odottelen teidän kertomustanne, Grigori Mihailovitsh.

— Eihän minun kertomukseni saata olla teille yhtään intressanttia,
Irina Pavlovna.

— Se ei kuulu teihin.

— Muistakaapas, Irina Pavlovna: emme ole kymmeneen vuoteen kohdanneet toisiamme. Paljon on jo vettä vuotanut siitä pitäin.

— Ei yksin vettä! Ei yksin vettä! — toisti Irina, omituisella katkeruudella. — Siksipä tahdonkin kuulla teitä.

— Enkä minä sitä paitsi tiedä, mistä oikein aikaakaan.

— Alusia. Siitä asti kuin te… kuin minä muutin Pietariin. Te läksitte silloin Moskovasta. Tiedättekö, sen koommin en ole siellä enää käynyt.

— Todellako?

— Ensin se oli mahdotonta; mutta sitten, jouduttuani naimisiin…

— Kauanko olette ollut naimisissa?

— Neljättä vuotta.

— Onko teillä lapsia?

— Ei, — vastasi Irina kuivasti.

— Ja asuitteko ennen naimisiin menoanne yhtä mittaa tuon… mikä hänen nimensä olikaan… kreivi Reisenbachin luona?

Irina loi tarkkaavan katseen kysyjään, ikäänkuin päästäkseen selville, miksikä hän tuota tiedustelee.

— En, — vastasi hän viimein.

— Siis teidän vanhempanne… Niin, enpä ole heistä tiedustellutkaan.
Ovatko he…

— Terveitä ovat kumpikin.

— Ja asuvat edelleen Moskovassa?

— Edelleen Moskovassa.

— Entä veljenne ja sisarenne?

— Heidän on hyvä olla; olen hankkinut heille hyvän aseman.

— Vai niin! — Litvinow vilkaisi Irinaan. — Kertominen ei olisi tässä oikeastaan minun tehtäväni, vaan teidän, jos vain…

Litvinow keskeytti puheensa äkkiä ja vaikeni.

Irina nosti käden kasvoilleen ja pyöräytti kihlasormusta sormessaan.

— No niin. Miksikä en kertoisi? — virkkoi hän viimein. - Kenties, toiste… Mutta ensin on teidän vuoronne, sillä, katsokaas, vaikka olenkin seurannut teitä, en minä kumminkaan tiedä teistä juuri mitään, mutta minusta… minusta olette te kai kyllinkin kuullut. Eikö niin? Olettehan kuullut, olettehan?

— Teillä, Irina Pavlovna, oli niin huomattava asema maailmassa, että sen täytyi pakostakin synnyttää puheen-aihetta… varsinkin maaseuduilla, missä minä oleskelin, ja missä uskotaan kaikkia huhuja.

— Uskoitteko tekin niitä? Ja millaisia nuo huhut olivat?

— Suoraan sanoen, Irina Pavlovna, min'en niitä kuullut kuin harvoin.
Minä vietin varsin yksinäisiä elämää.

— Mitenkä niin? Olittehan te Krimissä, nostoväessä?

- Tiedättekö senkin?

— Niinkuin näätte, on teitä pidelty silmällä.

Litvinowin oli jälleen syytä kummastella.

— Miksipäs sitten kertoisinkaan, mitä te jo muutoinkin tiedätte? — virkkoi Litvinow puoliääneen.

— Siksi… siksi, että täyttäisitte pyyntöni. Minähän pyydän teitä,
Grigori Mihailovitsh.

Litvinow painoi päänsä alas ja rupesi sekavanpuoleisesti, yleisissä piirteissä kertomaan Irinalle mutkattoman elämänsä vaiheita. Usein hän pysähteli ja katsahti kysyvästi Irinaan: eikö muka riitä? Mutta toinen vaati vaan kertomisen jatkamista, pyyhkäsi hivukset ohimoiltaan, nojautui kyynäspäällään tuoliin ja näkyi ponnistetulla tarkkaavaisuudella ikäänkuin tahtovan lennosta siepata jok'ainoan sanan. Syrjästä häntä katsellen ja hänen kasvojensa ilmeitä seuraten, olisi outo kenties tullut siihen päätökseen, ett'ei hän ensinkään kuule Litvinowin sanoja, vaan on vaipunut mietiskelyyn… Litvinow ei kumminkaan ollut hänen mietiskelynsä esineenä, vaikka usein joutuikin hämille ja lensi punaiseksi tuon hellittämättömän katseen alaisena. Irinan edessä kohoili kokonainen elämä, ei Litvinowin, vaan hänen omansa.

Litvinow alkoi tuntea yhä lisääntyvää, sisällistä tukaluutta, ja tämän epämiellyttävän tunteen alaisena hän keskeytti kertomuksensa ja vaikeni. Tällä kertaa ei Irina sanonut hänelle mitään, ei pyytänyt häntä jatkamaan, vaan peitti silmänsä kädellään ja nojautui tuolin selkämystä vasten, jääden siihen asentoon. Litvinow puhui vielä muutamia sanoja ja oli, huomattuaan käyntinsä kestäneen jo pari tuntia juuri tarttumaisillaan hattuunsa, kun äkkiä kuului läheisestä huoneesta hienojen kiiltokenkäin kiireistä narskutta, ja sisään astui Valerian Vladimirovitsh Ratmirow, edellään tuo luopumaton aatelimais-kaartilainen lemu.

Litvinow nousi ylös ja vaihtoi tervehdystä siromuotoisen kenraalin kanssa. Irina otti verkalleen käden silmiltään, katsahti kylmästi puolisoonsa ja virkkoi franskaksi:

— Ahaa! Joko te palasitte? Mitäs kello on?

— Kello on kohta neljä, ma chère amie,[73] ja sinä et ole vielä pukeissasi; ruhtinattaren täytyy meitä odotella, — vastasi kenraali, käänsi sitten pingoitetun vartalonsa somasti Litvinowin puoleen ja lisäsi tuolla omituisella, melkein hemmotellulla leikillisyydellä äänessä: — Mieluinen vieras on kaiketi saattanut sinut unohtamaan ajan kulun.

Lukijan luvalla annamme tässä kohden moniaita tietoja kenraali Ratmirowista. Hänen isänsä isä oli muuan Aleksanderin-aikuinen, korkea-arvoinen ylimys… taikka, paremmin sanoen, hänen isänsä äiti oli muuan kaunis franskalainen näyttelijätär. Ylimys sai poikansa mieheksi, jättämättä hänelle mitään omaisuutta, ja tämä poika (meidän sankarimme isä) ei ennättänyt hänkään tulla rikkaaksi. Hän kuoli överstin arvossa ja polisimestarin virassa. Vuotta ennen kuolemaansa hän oli nainut erään kauniin nuoren lesken, jonka oli täytynyt turvautua hänen suojeluksensa alle. Hänen ja lesken poika, Valerian Vladimirovitsh, pääsi suositusten avulla paashien kouluun, jossa veti esimiesten huomion puoleensa. Siihen ei ollut niin paljoa syynä edistykset opinnoissa kuin uljas ryhti rintamassa, hyvä, miellyttävä käytöstapa ja hyvänsävyisyys (vaikka hän saikin osakseen kaikkea sellaista, mikä välttämättömästi tuli kaikkien kasvattien osaksi entisissä kruununlaitoksissa), ja pääsi palvelemaan kaartiin. Hän loi itselleen loistavan palvelus-uran, ja siitä hänen oli kiiltäminen luonteensa säveätä iloisuutta, notkeuttansa tansseissa, mestarillista ratsastustaitoansa ordonanssina paraadeissa (enimmästä päästä lainatuilla hevosilla) ja vihdoin erästä omituista kykyä käyttäytyä kunnioittavan tuttavallisesti ylempäinsä kanssa ja osoittaa surullisen lempeätä, melkein orvon-omaista alttiutta, johon oli sekaantunut jokunen määrä liberaalisuutta, köykäistä kuin höyhen… Kaikessa liberaalisuudessaan pieksätti hän kumminkin puolensataa talonpoikaa eräässä kapinoivassa paikkakunnassa Valkeassa Venäjässä, jonne hänet oli lähetetty mieliä rauhoittamaan. Hänen ulkonainen ihmisensä oli miellyttävä ja tavattoman nuorekas; sileänä ja punaposkisena ja notkeana ja nokkelana oli hänellä ihmeteltävä menestys naismaailmassa: ylhäiset vanhat rouvat olivat suorastaan tulla hupeloiksi hänen tähtensä. Tottumuksesta varovaisena, harkinnan mukaan vaiteliaana, menetteli kenraali Ratmirow ahkeran mehiläisen tavalla, joka imee hunajata huonommistakin kukkasista, ja niinpä hän pysyttelihe enimmäkseen vaan ylhäisimmissä piireissä. Ilman siveellistä pohjaa, ilman mitään tietoja, mutta säilyen toimeliaan miehen kirjoissa, vaistomaisesti käsittäen ihmisiä ja osaten menetellä asianhaaroja myöten, mutta pääasiallisesti järkähtämättömän lujasti pyytäen omaa parastaan — semmoisena näki hän vihdoin kaikki tiet avoinna edessään.

Litvinow naurahti väkinäisesti. Irina kohautti vaan olkapäitään.

— No? — virkkoi Irina yhtä kylmällä äänenpainolla kuin äskenkin, — tapasitteko kreivin?

— Tapasin kyllä. Hän käski sanomaan sinulle terveisiä.

— Oo! Onko hän yhtä typerä kuin ennenkin, tuo teidän suojelijanne?

Kenraali Ratmirow ei vastannut mitään. Hän naurahti vaan nenäänsä, ikäänkuin osoittaakseen suopeutta naisten kiivaudelle. Hyväntahtoinen aikaihminen naurahtaa juuri tuolla tavalla lasten kiukuille.

— Niin — lisäsi Irina — minä olen ennättänyt nähdä yhtä ja toista, mutta teidän kreivinne typeryys on sittenkin hämmästyttävä.

— Itsepä te minut hänen luokseen lähetitte — virkkoi hampaittensa välisiä kenraali ja, kääntyen Litvinowiin, kysäsi venäjäksi, onko hän kylpyvieraana Badenissa.

— Minä olen, Jumalan kiitos, terve — vastasi Litvinow.

— Se onkin kaikkein parasta — jatkoi kenraali, myhähtäen ystävällisesti, — eikä sitä Badeniin juuri tullakaan parannuksille, mutta täkäläiset kylvyt ovat varsin tehokkaita, je veux dire, effices.[74] Ja jos ken, niinkuin esimerkiksi minä, sairastaa hermostuttavaa yskää…

Irina nousi kiireisesti.

— Me tapaamme vielä toisemme, Grigori Mihailovitsh, ja luullakseni piankin — lausui hän franskaksi, ylenkatseellisesti keskeyttäen miehensä puheen; — nyt minun täytyy mennä pukeutumaan. Tuo vanha ruhtinatar ja hänen iän-ikuiset parties de plaisir[75] ovat sietämättömiä; niissä ei ole muuta kuin ikävää.

— Olette tänään liian ankara kaikkia kohtaan, — jupisi hänen miehensä ja pujahti loiseen huoneesen.

Litvinow astui ovea kohti. Irina pysäytti hänet.

— Te oleile kertoneet minulle kaikki, mutta pääasian salasitte sittenkin.

— Minkä niin?

— Te aiotte naida, kuulin.

Litvinow punastui korviaan myöten… Hän oli tahallaankin jättänyt mainitsematta Tatjanasta, mutta nyt häntä kovasti harmitti ensinnäkin se, että Irina näkyi tietävän hänen häistään, ja toiseksi se, että Irina oli ikäänkuin saanut hänet kiinni salaamisen halusta, kun hän ei ollut noista häistään mitään puhunut. Litvinow ei osannut virkkaa sanaakaan, mutta Irina ei vaan lakannut häneen katsomasta.

— Niin, minä aion naida, — sanoi hän viimein ja läksi samassa pois.

Ratmirow palasi huoneesen.

- Miks'etkäs sinä pukeudu? — kysyi hän.

— Menkää yksin; minulla kivistää päätä.

— Mutta ruhtinatar…

Irina loi mieheensä silmäyksen, kantapäästä kiireesen, käänsi hänelle sitten selkänsä ja läksi omaan huoneesensa.

XIII.

Litvinow oli peräti tyytymätön omaan itseensä, niinkuin olisi kadottanut ruletissa tai syönyt sanansa. Sisällinen ääni sanoi hänelle, ett'ei hänen, nyt jo vakaantuneen, sulhasmiehen sopinut poikamaisesti antautua uteliaisuuden yllytysten eikä muistojen houkutusten valtaan. "Ja mitäs varten minä meninkään sinne!" keskusteli hän itsekseen. "Hänen puoleltaan tuo on pelkkää keikailua, oikkuja vaan, päähänpistoa… Hänen on ikävä, hän on kyllästynyt kaikkeen, hän on ruvennut minuun… herkkusuun tekee välisiä mieli ruisleipää… siinä kaikki. Mutta miksikäs minä sinne juoksin? Voinko minä olla… halveksimatta häntä?" Tämä viimeinen sana ei lähtenyt, ajatuksissakaan lausuttuna, aivan ilman ponnistusta. "Tietysti ei tässä ole eikä saata ollakaan mitään vaaraa, mutta eipä sentään tulen kanssa leikkimistä… Min'en enää astu jalkaanikaan sinne."

Litvinow ei rohjennut tahi ei voinut vielä tunnustaa itselleen, kuinka kauniilta Irina oli hänestä näyttänyt, ja kuinka syvän vaikutuksen Irina oli häneen tehnyt.

Päivä kului jälleen ikävästi ja sameasti. Päivällispöydässä sattui Litvinow istumaan erään ryhdikkään, väriviiksisen "belle-home'n" viereen, joka ei puhunut sanaakaan, ähkihän vaan ja puhki, silmiään mulkoillen… mutta äkkiä tuli hänen hikka, ja silloin ilmenikin, että hän oli oman maan miehiä, sillä hän tiuskasi äkäisesti venäjäksi: "no johan minä sanoin, ett'ei pidä syödä melonia". Illallakaan ei tapahtunut mitään lohdullista. Bindasow voitti, Litvinowin nähden, neljä kertaa suuremman summan kuin se, minkä oli häneltä lainannut, mutta velkaansa hän ei maksanut takaisin, oikeinpa katsahti uhkaavasti Litvinowiin, ikäänkuin päättäen vielä tuntuvammin rangaista häntä, hänen voittonsa todistajaa. Seuraavana aamuna tulla tulvahti taas maanmiehiä. Töin tuskin pääsi hän heisiä irti ja läksi vuoristoon. Siellä tuli häntä vastaan ensiksi Irina, jota hän ei kumminkaan ollut näkevinään, vaan meni hänen ohitsensa. Siilon kohtasi hän Potuginin, jonka kanssa yritti ruveta pakinoille, mutta toinen vastaili elon kehdaten. Potugin talutti kädestä somasti puettua tyttöä, jolla oli tuuheat, melkein valkoiset suortuvat ja suuret, tummat silmät. Tytön kalpeilla, kivulloisiila kasvoilla asui tuo omituinen ilme, käskevä ja maltiton, joka on niin tavallista hemmotelluissa lapsissa. Litvinow viipyi pari tuntia vuoristossa ja oli palajamassa kotia Lichtenthalin lehtokujaa myöten.

Penkillä istui muuan nainen, sininen harso silmillä. Hän nousi kiireisesti ylös ja astui Litvinowia kohti. Se oli Irina.

— Miksi te karttelette minua, Grigori Mihailovitsh? — lausui hän epävarmalla äänellä, niinkuin ainakin se, jonka sydän kuohuu.

Litvinow hämmästyi.

— Minäkö teitä karttelen, Irina Pavlowna?

— Niin, te juuri…

Irina näytti kiihkeältä, melkein suuttuneelta.

— Te erehdytte, sen vakuutan.

— En erehdy. Enkös minä, tullessamme tänä aamuna vastakkain, enkös minä huomannut teidän tunteneen minua? Sanokaas, ettekö tuntenut minua? Ettekä?

— Mutta… Irina Pavlovna…

— Grigori Mihailovitsh, te olette suora, olette aina puhunut totta; sanokaa nyt, tunsittehan te minut? Tahallannehan te käännyitte syrjään?

Litvinow katsahti häneen. Irinan silmissä hehkui kummallinen palo, mutta posket ja huulet kuulsivat kalmankalpeina tiheän harson läpi. Hänen kasvoillaan, hänen katkonnaisessa kuiskeessaan oli jotain niin vastustamattoman surullista, rukoilevaa.

Litvinow ei voinut enää teeskennellä.

— Niin — virkkoi hän jonkinlaisella ponnistuksella — kyllä minä tunsin teidät.

Irina vavahti ja laski kätensä hiljaa vaipumaan.

— Miks'ette tullut minun luokseni? — kuiskasi hän.

— Miksikä… miksikä en! — Litvinow astui tien viereen. Irina seurasi häntä ääneti. — Miksikä en? — toisti hän vielä kerran. Hänen kasvonsa lehahtivat punaisiksi, ja suuttumuksen tapainen tunne ahdisti hänen rintaansa ja kurkkuansa. — Te… Te kysytte tuota… kaiken sen perästä, mitä välillämme on ollut, nimittäin ei nyt, vaan silloin… siellä… Moskovassa?

— Mutta johan me olemme päättäneet; johan te lupasitte… — yritti
Irina.

— Minä en ole luvannut mitään. Suokaa anteeksi puheeni räikeys, mutta tehän vaaditte totuutta; niinpä päättäkää sitten itse: voinko minä tuohon teidän… kuinka mä sanoisin… teidän itsepintaisuuteenne, löytää muuta syytä kuin pelkkää kokettimaisuutta, minulle suoraan sanoen varsin käsittämätöntä, muuta kuin teidän haluanne saada selville, missä määrin minä vielä olen teidän vallassanne? Meidän tiemme ovat eronneet niin kauas toisistaan! Minä olen unohtanut kaikki tyyni: entiset haavat ovat menneet umpeen; minusta on tullut aivan toinen mies. Te olette naimisissa, olette onnellinen, ainakin päältä nähden, teillä on kadehdittava asema maailmassa. Miksikä siis tämä lähentyminen? Mitä minä olen teille? Mitä te minulle? Mehän emme enää voi käsittäänkään toisiamme; meillä ei enää ole mitään yhteistä, ei menneisyydessä eikä nykyisyydessä, liiatenkaan menneisyydessä.

Litvinow oli lausunut nämä sanansa kiireisesti, katkonnaisesti, päätään kääntämättä. Irina ei ollut liikahtanutkaan; silloin tällöin oli hän vaan ojentanut käsiänsä hänen puoleensa, ikäänkuin pyytäen häntä pysähtymään ja kuulemaan häntä. Viimeiset sanat kuultuaan, puraisi hän alahuultaan, ikäänkuin olisi tuntenut terävän ja äkkinäisen pistoksen, jonka kipua hän nyt koetti liikauttaa.

— Grigori Mihailitsh — lausui hän vihdoin jo paljoa levollisempana ja astui vielä loitommas tieltä, jota myöten välistä liikkui ihmisiä.

Litvinow seurasi vuoroonsa häntä.

— Grigori Mihailitsh! Uskokaa minua: jos minä olisin saattanut ajatella, että minulla olisi rahtunenkaan valtaa teidän ylitsenne, olisin minä ensimmäisenä karttanut teitä. Mutta kun minä en ole sitä tehnyt, kun minä… huolimatta minun… entisestä virheestäni… olen päättänyt uudistaa tuttavuutemme, niin siihen on ollut… on ollut syynä…

— Mikä niin? - kysäsi Litvinow melkein karkeasti.

— Se on ollut syynä — vastasi Irina äkkinäisellä voimalla — se, ett'en minä enää voi sietää, en jaksa kärsiä tilaani, että minä tukehdun tuossa kadehdittavassa asemassa, josta te puhuitte, — se, että kun minä kohtasin teidät, elävän ihmisen, kaikkien noitten elottomain nukkien jälkeen — siellä, au Vieux château, te saitte nähdä, millaisia ne ovat — silloin minä ihastuin, kuni lähteen nähnyt erämaassa, ja te sanotte minua koketiksi, te epäilette minua ja sysäätte minut luotanne siitä syystä, että minä todellakin olen rikkonut teitä vastaan, ja vielä enemmän omaa itseäni vastaan.

— Itsehän te olette osanne valinnut, Irina Pavlovna, — virkkoi Litvinow jurosti, yhä kääntämättä päätään.

— Itse, itse kyllä… enkä minä valitakaan, minulla ei ole oikeutta valittaa, — sanoi kiireisesti Irina, jolle Litvinowin jurouskin näkyi tuottavan salaista iloa, — tiedän senkin, että teidän täytyy minua tuomita, enkä rupea puolusteleimaan; tahdon vaan ilmoittaa teille, mitä tunnen, tahdon vakuuttaa teille, että kaukana on nyt kokettisuus mielestäni. Ja minunko virnailla teidän edessänne! Eihän siinä olisi mitään järkeä… Nähtyäni teidät, heräsi minussa kaikki, mitä minussa hyvää, mitä minussa nuorta on… palasi jälleen se aika, jolloin en vielä ollut osaani valinnut… palasi kaikki, mikä säilyy tuolla… tuolla kymmenen ajast'ajan takaisessa, valoisassa piirissä.

— Mutta sallikaahan loki, Irina Pavlovna! Minun tietääkseni alkoi teidän elämänne valoisa piiri juuri siitä hetkestä kuin me erosimme.

Irina nosti nenäliinan huulilleen.

— Tuo on armotonta, Grigori Mihailovitsh, mutta minä en voi suuttua teihin. Voi sentään! Ei ollut valoisata se aika; ei ollut minulle onneksi tuo Moskovasta lähtö. En ole tuntenut onnea hetkeäkään, en silmänräpäystäkään… uskokaa minua, vaikka olisivat mitä hyvänsä teille kertoneet. Jos olisin onnellinen, saattaisinko puhua teidän kanssanne tällä tavalla?… Sanon vielä kerran, te ette tiedä, mitä ihmisiä nuo ovat… He eivät käsitä mitään, eivät harrasta mitään; ei heissä ole edes järkeä, ni esprit. ni intelligence:[76] kaikki heissä on pelkkää viekkautta, vehkeilyä; oikeastaan musikki ja runous ja taide, nekin ovat heille yhtä outoja… Te sanotte, että minä itsekin olen ollut kyllin välittämätön kaikesta tuosta; en kumminkaan siinä määrässä, Grigori Mihailovitsh, en siinä määrässä! Ei se ole suuren maailman nainen, joka nyt edessänne seisoo; teidän maksaa vaan vilkaista minuun, ei jalopeuratar… niinhän ne meitä luullakseni nimittelevät… vaan kurja, kurja olento, joka todellakin ansaitsee sääliä. älkää kummastelko sanojani… kaukana on nyt ylpeys minusta! Minä kurotan kättäni teidän puoleenne kuni kerjäläinen; ymmärtäkää toki minua, kurotan kuni kerjäläinen… Minä anelen almua, — lisäsi hän äkkiä rajulla kiihkolla — minä anelen almua, mutta te…

Ääni katkesi. Litvinow nosti silmänsä ja katsahti Irinaan. Tämä hengitti kiivaasti; hänen huulensa vapisivat. Sydän sykähti äkkiä Litvinowissa, ja suuttumuksen tunne oli haihtunut.

— Meidän tiemme ovat eronneet toisistaan, sanotte te, — jatkoi Irina, — minä tiedän, te naitte mieleisenne, te olette suunnittanut jo koko elämänne, niin, kyllä se kaikki niin on, mutta emme sittenkään ole vento vieraita toisillemme, Grigori Mihailitsh; vielä voimme ymmärtää toisemme. Vai luuletteko minun kokonaan tylsistyneen, kokonaan uponneen tuohon suohon? Ei, älkää luulko sitä, minä pyydän teitä. Sallikaa minun huojentaa sydäntäni, edes noitten entisien aikain nimessä, ellette tahdo niitä unohtaa. Tehkää niin, ett'ei kohtauksemme jäisi hyödyttömäksi; se olisi kovin katkeraa, eikä se muutoinkaan ole oleva pitkäaikainen… Min'en osaa puhua, niinkuin pitäisi, mutta te ymmärrätte minua, sillä minä en vaadi kuin vähäsen, vähäsen vaan, hiukkasen osan-ottoa vain, ett'ei minua sysättäisi pois, että saisin sydäntäni huojentaa…

Irina vaikeni. Hänen äänessään oli kyyneleitä helähdellyt. Hän huokasi syvään ja, luoden syrjästä Litvinowiin aran, etsiskelevän katseen, ojensi hänelle kätensä.

Litvinow kävi siihen verkalleen ja puristi hiljaa.

— Olkaamme ystäviä, — kuiskasi Irina.

— Ystäviä, — toisti Litvinow miettiväisenä.

— Niin, ystäviä… mutta jos se on ylen suuri vaatimus, niin olkaamme edes hyviä tuttuja… Olkaamme kuin ennenkin, niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan…

— Niinkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, — toisti Litvinow jälleen. — Te sanoitte äsken, Irina Pavlovna, ett'en minä tahdo unohtaa menneitä päiviä.. Mitäs, jos minä en voi niitä unohtaa?

Autuaallinen hymy välähti Irinan kasvoilla, mutta katosi samassa, ja sen sijaan astui huolehtiva, melkein säikähtynyt ilme.

— Tehkää kuten minäkin, Grigori Mihailitsh: muistelkaa vaan hyviä puolia; mutta luvatkaa minulle varsinkin, luvatkaa kunniasanallanne…

— Mitä niin?

— Ett'ette minua karttele, ett'ette turhanpäiten mieltäni pahoita…
Lupaatteko?

— Kyllä.

— Ja heitätte kaikki pahat ajatukset mielestänne?

— Kyllä… mutta minä kieltäydyn sittenkin käsittämästä teitä.

— Ei se ole tarpeellistakaan… mutta muuten, kyllä vielä käsitättekin minut, mutta lupaattehan?

— Johan minä sanoin.

— Kiitos! Muistakaa nyt, että minä olen tottunut uskomaan teitä. Minä odotan teitä tänään, huomenna; en lähde kotoa minnekään. Mutta nyt minun pitää jättää teidät. Herttuatar tulee tuolla lehtokujaa myöten… Hän on huomannut minut, ja minun täytyy astua hänen luokseen… Näkemiin! Antakaa toki kättä, vite, vite.[77] Näkemiin!

Ja puristettuaan lujasti Litvinowin kättä, suuntasi Irina kulkunsa erästä keski-ikäistä, ulkonäöltäänkin ylhäistä, naisia kohti, joka raskaasti astui hiekkaista tietä myöten, kahden muun naisen ja livreaan puetun, erittäin somamuotoisen lakeijan seuraamana.

— Eh bonjour, chère madame,[78] — virkkoi ylhäinen rouva Irinalle, joka kunnioittavasti niiaili hänen edessään. — Comment allez-vuus aujourd'hui? Venez un peu avec moi.[79]

— Votre Altesse a trop de bonté.[80] — kuului Irinan mielistelevä ääni.

XIV.

Litvinow odotti, kunnes herttuatar seurueineen oli mennyt ohitse, ja astui sitten lehtokujalle. Hän ei ollut itsekään selvillä siitä, mitä hän tällä haavaa tunsi. Häntä hävetti, ja häntä pelotti, ja samalla oli hänen itserakkauttaan hivellelty… Irinan odottamaton selitys oli yllättänyt hänet äkkiarvaamatta. Irinan tuliset, kiihkoisat sanat olivat kulkeneet hänen ylitsensä kuni rankka ukkosensade.

— Kummallisia ne ovat, nuo suuren maailman naiset! — ajatteli hän itsekseen, — ei vähääkään johdonmukaisuutta… Ja kuinka heidät tärveleekään se piiri, jossa he elävät, ja jonka ilkeys on heille itsellekin kyllin selvä!

Oikeastaan hän ei lainkaan ajatellut sillä tapaa, kertoili hän vaan koneen-omaisesti näitä kuluneita fraaseja, ikäänkuin siten päästäkseen toisista, tukalammista mietteistä. Hän ymmärsi, ett'ei vakava mietiskely nyt ollut paikallaan, hän kun silloin kaiketikin olisi tullut syyttäneeksi itseään, ja siksipä kulki hän, käyntiänsä hiljennellen, ja melkein väkipakolla kääntäen huomiotansa kaikkeen, mitä vastaan sattui.

Äkkiä hän osui penkin kohdalle, näki siinä jonkun jalat ja seurasi niitä silmillään ylöspäin. Siinä muuan sanomalehteä lukeva mies. Tämä mies oli Potugin. Litvinow huudahti hiljaa. Potugin laski lehden polvilleen ja katsahti Litvinowiin tarkasti, hymyilemättä. Litvinowkin katsahti Potuginiin tarkasti ja hymyilemättä hänkin.

— Saako istahtaa teidän viereenne? — kysyi hän viimein.

— Olkaa hyvä, mutta sen minä sanon ennakolta, että jos te tahdotte jutella minun kanssani, niin älkää pahaksi panko: minä olen nyt tällä haavaa peräti misantroopillisessa mielentilassa, ja kaikki näyttäytyy minulle liioitellun kehnossa valossa.

— Ei se tee mitään, Sosont Ivanitsh, — vastasi Litvinow, laskeutuen istumaan, — parahiksipa se sattuukin… mutta mikäs teidät on saattanut sellaiselle tuulelle?

— Oikeastaan ei minulla pitäisi olla syytä suuttua, — alkoi Potugin. — Luin tässä juuri sanomalehdessä ehdotuksen oikeuslaitoksen muutokseksi Venäjällä, ja todellisella mielihyvällä minä huomaan, että meilläkin vihdoin äly älähti, ett'ei meilläkään, itsenäisyyden ja kansallisuuden ja omaperäisyyden ja sen semmoisen vaipan alla, ruveta pistämään puhtaan ja selvän europalaisen logikan perään kotikasvuista saparoa, vaan se, mikä vieraalla hyvää on, otetaan kokonaisuudessaan. Jo sitä riittää yksikin myönnytys talonpoikain asiassa… helisemässä ollaan sittenkin yhteisen omistus-oikeuden kanssa. Niin, niin, ei minulla pitäisi olla syytä suuttua, mutta pahaksi onneksi osui tässä tielleni Venäläinen, tuommoinen oman teon mies, ja hänen kanssaan jouduin pakinoille… nuo oman teon miehet ja oman opin miehet ne minulta vielä haudassanikin levon vievät.

— Mikä oman teon mies? - kysyi Litvinow.

— No täällä nyt juoksentelee muuan herra, joka luulee olevansa musikkinero. "Tietysti", sanoo hän, "minä en ole mitään, minä olen nolla vaan, sillä minä en ole oppia käynyt, mutta minulla on verrattomasti paljoa enemmän melodioita ja aatteita kuin Meyerbeerillä". Minäpä sanon ensiksi: miks'etkäs sinä ole oppia käynyt? ja toiseksi: ei ainoastaan Meyerbeerillä, vaan vihoviimeisellä saksalaisella pillipiiparilla, joka osaansa huiluttelee vihoviimeisessä saksalaisessa orkesterissa, — silläkin on kymmenen kertaa enemmän aatteita kuin kaikilla meikäläisillä oman teon miehillä yhteensä; erotus vaan se, että pillipiipari kätkee ne itseensä eikä niillä melua pidä Mozartien ja Haydnien kotimaassa. Entäs meikäläinen oman teon mies! Heti kuin syntyi jokunenkaan valssinviikkoinen tai romanssin remputus, tuommoinen tirulii, niin heti kädet housuntaskuihin ja suu ylenkatseelliseen irveen: täss'on nero, nähkääs! Ja niin se on maalaustaiteessa, ja niin se on kaikessa. Senkin oman teon miehet! Ja tietäähän sen jokainen, että moisilla loiskahdellaan vaan siellä, missä ei ole oikeata, henkeen ja vereen imeynyttä, tietoa eikä oikeata taidetta. Eiköhän vainenkin olisi jo aika sysätä arkistoon kaikki tuo loiskahtelu, tuo inhottava romu, ja samaa tietä myös nuo tunnetut fraasit siitä, ett'ei muka meillä Venäjällä kukaan nälkään kuole, ja että meillä kyytikulku on erittäin nopeata, ja että me muka pistämme pussiin kenet hyvänsä? Syötetään minulle Venäläisen luontoperäistä labjakkaisuutta, hämmästyttävää vaistoa, Kulibineja… Ja mitä lahjakkaisuutta se oikeastaan on? Hyvät ihmiset! Höpinää se on unenhöppörissä tai puoleksi elukkamaista hoksaamista. Vaisto! Kyll'on kerskaamista siinäkin! Ottakaa muurahainen metsästä ja viekää se virstan päähän keostaan: tien se löytää kotiansa. Ihminen ei siihen kykene, — onkosta siis ihminen alempi muurahaista? Olkoon vaisto vaikka genialisin kaikkein genialisimmista, — alle ihmisarvon se sittenkin on. Järki, yksinkertainen, terve, jokapäiväinen järki — se se on ihmisen välitön omaisuus, hänen ylpeytensä. Järki ei heittele vekarajalkaa; siksipä se onkin kaiken pohja ja ponsi. Mitä taas tulee Kulibiniin, joka, tuntematta mekanikan aiheitakaan, kyhäsi jonkunlaisen muodottoman kellontekeleen, niin minä olisin panettanut moisen kellon kaakinpuuhun: katsokaa, hyvät ihmiset, millaisia ei pidä tehdä. Kulibin itse ei ole siihen syypää, mutta hänen tekonsa on roskaa. Telushkin kiipesi amiraliteetin tornin huippuun, — no niin… häntä sopii kehua notkeudesta ja rohkeudesta… miks'ei? Mutta ei sovi huutaa, että hän se muka näytti pitkän nenän saksalaisille arkkitehdeille, ja mitä heistä muka on tolkkua: rahaa vaan kiskovat. Näyttämättäpä se pitkä nenä jäi kuin jäikin, sillä tornin ympärille piti vainenkin laittaa telineet ja korjata se tavallisella lailla. Älkää, Jumalan tähden, yllytelkö Venäjänmaassa sitä mielipidettä, että ilman oppia voi mitäkään saavuttaa! Ei! Vaikka sulla olisi pää kuin partaveitsi, niin opi, opi aapiskirjasta nivelen. Ellet, niin ole vaiti ja istu häntä lyyhyssä! Huh! Oikein kuumaksi löi!

Potugin otti hatun päästään ja viuhtoi kasvojansa nenäliinallaan.

— Venäläinen taide — jatkoi hän jälleen — venäläinen taide! Venäläisen puhkuilemisen minä tunnen, ja venäläisen tarmottomuuden minä tunnen, mutta venäläistä taidetta… suokaa anteeksi… sellaista en ole kohdannut. Kaksikymmentä ajast'aikaa meillä suitsutettiin mokomallekin pöhöiselle mitättömyydelle kuin Brüllowille ja kuviteltiin, että on sitä muka meilläkin maalarikoulu, ja että on se vähän parempikin kuin muilla. Venäläinen taide, ha-ha-ha!

— Mutta sallikaas, Sosont Ivanitsh, — huomautti Litvinow — ette siis tunnusta Glinkaakaan?

Potugin raapaisi korvallistaan.

— Poikkeukset ovat vaan säännön vahvikkeita, tiedättehän te sen, mutta emmepäs me tässäkään kohden ole päässeet kerskailuitta. Jos esimerkiksi olisi sanottu, että Glinka oli todellakin huomiota ansaitseva soittotaiteilija, josta olisi voinut tulla venäläisen ooperan perustaja, ellei sekä sisälliset että ulkonaiset asianhaarat olisi estäneet, niin ei kellään olisi ollut siihen mitään sanomista, mutta eipäs vaan! Hänestä pitää heti tehdä kenraali en-chef, ylimmäinen hovimarsalkka musikin alalla, ja samalla pitää letkauttaa muitakin kansoja: heillä, nähkääs, ei mitään senkaltaista ole; ja samalla osoitetaan teille jotakin "valtavaa" kotikasvu-neroa, jonka teokset eivät ikään muuta ole kuin ulkomaisten toisluokkaisten tekijäin viheliäistä jäljittelyä, niin, toisluokkaisten juuri, sillä niitä on helpompi jäljitellä. Ei vainen mitään senkaltaista? Voi vaivaisia barbaari-tomppeleita, joille ei ole olemassa taiteen perinnöllisyyttä! Voi taiteilijoita, tuollaisia Rappeaun tapaisia: muukalainen nostaa yhdellä kädellä kuusi puutaa, mutta kas meidänpä mies kiskaisee kaksitoistakymmentä! Ei mitään senkaltaista, niinkö!?? Ei vainenkaan mene mielestäni seuraava muistelma. Tänä keväänä käväsin minä Kristallipalatsissa lähellä Lontoota. Tähän palatsiin on, niinkuin tiedätte, asetettu näytteille kaikki, mitä inhimillinen kekseliäisyys tähän asti on luonut; siinä on ihmisyyden encyklopedia, kas se sana sattui kohdalleen. No niin, kävellessäni siellä ja katsellessani kaikkia noita koneita ja ampuma-aseita ja suurten miesten veistokuvia, johtui mieleeni tämä tämmöinen ajatus: jos nyt kävisi sellainen käsky, että samalla kuin joku kansa katoaa maan pinnalta olemattomiin, samalla myös pitää Kristallipalatsista kadota kaiken sen, mitä tuo kansa oli keksinyt, — silloin meidän armas maamme, Venäjä pravoslavnaja, saisi mennä manan majoille, eikä naulanenkaan, ei nuppineulan pahainenkaan silloin liikahtaisi paikallaan meidän kultaisen maan tähden, vaan kaikki jäisi koreasti paikoilleen, sillä yksin samovaarikin ja niinikengäl ja vemmel ja ruoska — kaikki nuo meidän kuuluisat luoneemme — ovat muitten keksimiä. Mointa koetta ei voi tehdä edes Sandwichin saartenkaan kanssa; sikäläisetkin asukkaat ovat keksineet jonkunlaisia omia veneitä ja keihäitä; yleisö huomaisi, että ne ovat poissa… Tuo on parjausta, tuo on liian räikeätä, sanotte kenties! Minäpä sanon ensiksikin: minä en osaa moittia simasuin, ja toiseksi: ei ainoastaan pirua, vaan ei omaa itseänsäkään rohkene kukaan katsoa vasten silmiä, ja univirttä kuuntelevat meillä muutkin kuin lapset. Vanhat keksinnöt ovat meille tulla kontanneet Idästä; uudet me olemme miten kuten laahanneet Lännestä, ja kumminkin me yhä edelleen puhumme taiteesta! Onhan niitä meillä miekkosia, jotka ovat saaneet päivänvaloon venäläisen tieteenkin: kaks kertaa kaks on, nähkääs, meilläkin neljä, mutta on se meillä vähän uljaampaa kuin muilla.

— Malttakaas, Sosont Ivanitsh! — huudahti Litvinow. — Malttakaas! Lähetämmehän toki mekin jotain maailmannäyttelyihin, ja ottaahan Europa meiltä sentään yhtä ja toisia tavaraa.

— Ottaa raaka-aineksia, raakaa tavaraa. Ja huomatkaa, hyvä herra: nämä meidän raaka-ainekset ovat hyviä ainoastaan sen tähden, että on olemassa toisia, kerrassaan epäedullisia, asianhaaroja. Harjas on meillä pitkää ja kovaa siitä syystä, että siat ovat meillä huonoja; nahka on lujaa ja paksua siksi, että lehmät ovat laihoja; tali on rasvaisia sen vuoksi, että talikattiloissa kiehuu lihaa toinen puoli Mutta mitäpäs minä tästä asiasta teille laveasti juttelen; tehän olette tutkinut teknologiaa ja tiedätte sen paremmin kuin minä. Minulle sanotaan: keksintäkyky! Venäläinen keksintäkyky! Ja kumminkin meidän herrat tilan-oniistajat vaikeroivat haikeasti ja kärsivät tappioita sen takia, ett'ei ole kunnollista kuivauskonetta, jonka puutteessa heidän täytyy panna lyhteet kuivinhuoneisin, niinkuin Rurikin aikoina. Nuo kuivinhuoneet ovat kauheasti epäedullisia, niinkuin niinikengät ja niinimatotkin, ja niitä palaa myötäänsä. Tilan-omistajat vaikeroivat, mutta kuivauskoneita ei vaan ole. Ja miks'ei ole? Siksi, ett'ei Saksalainen niitä tarvitse: hän pui elonsa tuoreeltaan eikä siis rupea niitä keksimäänkään, mutta me… meistä ei ole niitten keksijäksi! Ei ole, ja siinä se, vaikkas pakahtuisit! Tästä päivästä ruveten minä teen tämän lupauksen: milloin vaan tulla luiskahtaa tielleni tuommoinen oman teon mies tai oman opin mies, — seis, hyvä herra! sanon minä; missä on kuivauskone? Tuopas tänne! Ja heisiä sitten olis! Mutta annas, kun pitää nostaa ylös vanha kengän länttä, joka jo aikaa sitten on pudonnut Saint Simonin tai Fourierin jalasta, ja panna se päälaelleen ja kulkea sitten könötellä, kantaen sitä kuin hyvääkin pyhää aarretta, kas semmoiseen me kykenemme! Tahi kun pitää kirjoittaa rapsauttaa joku kyhäys proletariaatin merkityksestä Franskan tärkeimmissä kaupungeissa nyt ja ennen, — sitä me osaamme kanssa. Kerran minä koetteeksi pyysin tuollaista kirjailijaa ja valtioekonoomia, samanlaatuista kuin tuo teidän herra Voroshilow, luettelemaan minulle kaksikymmentä kaupunkia samaisessa Franskanmaassa, niin tiedättekös, mitä siitä tuli? Sitä vaan tuli, että valtioekonoomi epätoivoissaan vihdoin pistää sujautti Franskan kaupunkien joukkoon Montfermeilin, joka kaiketi oli äkkiä juolahtanut hänen mieleensä Paul-de-Kock'in romaanista. Ja tässä muistuu minulle eräs tarina… Olin kerran pyssyineni ja koirineni…

— Vai niin: te olette siis metsämies? — kysyi Litvinow.

- Ammuskellaanhan sitä välistä. Olin kerran kulkemassa kurpan ammuntaan eräälle suolle, josta muut metsämiehet olivat minulle kertoneet jos mitä. Näin tuosta metsänrinteeltä mökin, jonka edessä istui muuan puotipalvelija, rehevä ja täyteläinen kuin kuorittu pähkinä. Siinä hän istui, myhähdellen — ties mitä… "Missäs täällä on suo, ja tapaako siellä olla kurppia?" — "Olkaa hyvä, olkaa hyvä", rupesi hän latelemaan heti kohta ja nokkelan nöyrästi, niinkuin olisi saanut ruplan juomarahaa, "se tulee olemaan aivan mielenne mukaista; suo on ihan ensimmäistä sorttia; ja mitä taas niinkuin lintuun ja muuhun metsänriistaan, niin — herrainen aika! — semmoista löytyy erityisen runsas varasto." Minä läksin, mutta lintuja ei ollut ensinkään; itse suokin oli jo aikoja sitten kuivunut. No sanokaas nyt minulle, olkaa hyvä, miksikä valehtelee Venäjän mies? Miksikä valehteli valtioekonoomi, ja miksikä tuo tuossa valehteli metsälinnuista?

Litvinow ei vastannut mitään, huokasihan vaan myöntymällä.

— Mutta — jatkoi Potugin — ottakaapas tuon samaisen valtioekonoomin kanssa puheen-aineeksi kaikkein vaikeimmat seikat yhteiskunta-opista, mutta ylimalkain vain, ilman faktoja… huh sitä menoa!

Lintuna hän pyrähtää lentoon, ja kotkana hän kohoo, mutta sainpas minä kerran kiinni sellaisen linnun; oli minulla sentään syöttikin hyvä ja houkutteleva, niinkuin saatte nähdä. Joutui näet kerran pakinoille minun kanssani yksi noita meidän nykyaikuisia nuorukaisia, "naurukaisia", erillaisista, niinkuin he sanovat, kysymyksistä. No niin, hän purki tyytymättömyyttänsä, niinkuin tapa on. Muun muassa tuomitsi hän avioliiton hyljättäväksi ja teki sen oikein lapsellisella vimmalla. Minä toin esiin syitä jos minkälaisia — vaikka olisin seinille puhunut. Eihän tuon kimppuun pääse puolelta eikä miltään, ajattelin minä. Mutta iskipäs silloin onnellinen ajatus päähäni! Sallikaas, hyvä herra, sanoin minä — "naurukaisten" kanssa näet pitää aina puhua kunnioittavasti — sallikaas, hyvä herra, minun ihmetellä yhtä asiata: te tutkitte luonnontieteitä, mutta ette ole hamaan tähän asti kiinnittäneet huomiotanne siihen seikkaan, että kaikki lihansyöjät ja raatelijat, nelijalkaiset, linnut, kaikki, joitten täytyy käydä saaliinhaussa, hankkia elävää ruokaa itselleen ja pennuilleen — ja tottahan te luette ihmisenkin sellaisten eläinten joukkoon? "Tietysti", sanoi 'naurukainen', "ihminen ei ole muuta kuin lihansyöjä eläin". — Ja raatelija, lisäsin minä. — "Ja raatelija", todisti hän. — Se on kohdalleen sanottu, todistin minä. No katsokaas, tuotapa minä ihmettelen: mitenkäs te ette ole huomanneet, että kaikki tuollaiset eläimet elävät yksiavioisuudessa? Naurukainen hätkähti. — "Kuinka niin?" — Niinpä niin. Ottakaa jalopeura, susi, kettu, haukka, korppikotka: kuinkasta ne muutoin voisivat tehdäkään, sanokaas se? Työtä sitä on kahdenkin kesken lapsia ruokkiessa! — Naurukainen vaipui mietteisinsä. — "No niin", virkkoi hän, "ei eläin tällaisissa tapauksissa kelpaa ihmiselle esikuvaksi." Silloin minä sanoin häntä idealistiksi, — ja senkös mies pani pahakseen! Vähällä oli purskahtaa itkemään. Minun täytyi rauhoitella häntä ja luvata, ett'en kerro tätä tapausta hänen kumppanilleen. Saada idealistin nimi — mikä häpeä! Siinäpä se temppu onkin, että nykyajan nuoriso on pettynyt laskuissaan. Se luulee, että entisen halvan, maan alaisen työn tekemisen aika on ollut ja mennyt; isäukot ne kaivelkoot, penkoelkoot, myyräin lailla, mutta meille se, katsokaas, on halventavaista; me rupeamme toimimaan päivänvalossa, me rupeamme toimimaan… Poika kullat! Ei ne teidän lapsennekaan vielä rupea toimimaan, ja te itse — olkaapas hyvät ja puikkikaa koloon, koloon takaisin, niinkuin isätkin ovat tehneet.

Syntyi hetkinen äänettömyyttä.

— Minä puolestani - alkoi Potugin jälleen — olen sitä miellä, että meidän on sivistystä kiittäminen ei ainoastaan tiedosta, taidosta, oikeudenkäynnistä, vaan että itse kauneuden ja runouden tunnekin kehittyy ja käy tehokkaaksi samaisen sivistyksen vaikuttaessa, ja että puhe synnynnäisestä, tajuttomasta kansan luomiskyvystä on pelkkää joutavaa tuulen pieksämisiä. Jo Homerossakin huomaa hienon ja rikkaan sivistyksen jälkiä; se jalostuttaa itse rakkaudenkin. Slavofiilit ne mielellään vetäisivät minut hirteen tällaisen kerettiläisyyden takia, elleivät olisi niin kovin sääliväistä väkeä. Mutta mielipiteessäni minä sittenkin pysyn, ja vaikka minulle tarjottaisiin kuinka viljalti hyvänsä rouva Kohanovskeja ja "Mehiläisparvia levossa", en maar sittenkään riipoisi haistelemaan tuota triple extrait de mougik russe,[81], sillä minä en kuulu tuohon ylhäisimpään yleisöön, jonka pitää aika ajoin yhä uudelleen vakuutella itseään siitä, ett'ei se vielä ole kokonaan franskalaistunut, ja jota varten sepitelläänkin tuota kirjallisuutta en cuir de Russie.[82] Yrittäkääpäs lukea nimen-omaiselle kansanmiehelle — kaikkein huikeimpia, kaikkein "kansantajuisimpia" kohtia "Mehiläisparvista"; hän luulee teidän ilmoittavan hänelle loitsuja kuumetta tai juopumusta vastaan. Sanonpa vieläkin kerran: ilman sivistystä ei ole runoutta. Tahdotteko saada selville, millinen sivistymättömän Venäläisen runollinen ihanne on? Avatkaa meidän eepilliset runomme, meidän legendamme. En nyt puhukaan siitä, että rakkaus niissä aina esiintyy noituuden, panennan seurauksena, saadaan aikaan unhojuomalla ja on väliin nimeltäänkin näivettäjäinen ja palelma; enkä puhu siitäkään, että meidän niin sanottu eepillinen runoutemme on europalaisista ja aasialaisista ainoa — huomatkaa, ainoa, — joka, elleihän Vanjka-Tanjkaa[83] oteta lukuun, ei ole luonut yhtäkään tyypillistä paria rakastuneita olentoja; en siitäkään, että pyhän Venäjän tarusankari alkaa tuttavuutta mielitiettynsä kanssa sillä, että pieksää hänen valkoista ruumistansa "armottomasti" aivan — josta "naispuoli käykin ylen pöhöisenä". Tuosta en minä ota puhuaksenikaan, mutta pyydän saada kiinnittää huomionne nuorukaisen, tuommoisen juurikuvaan, jommoisena hän esiintyi alkuperäisen, sivistymättömän Slaavilaisen mielikuvituksessa. Tällaisena hän kulkee, tuo jeune-premier,[84] suvaitkaa katsella: turkit hän tekaisi näädännahkaiset, tikkauksia joka saumassa; vyöhyt seitsensulkkuinen on vedetty kainaloita myöten; sormet hihasien peitossa; turkinkaulus tehty yli pään, ei näe edestä hänen poskiansa punaisia, eikä näe takaa kenokaulan valkeutta; lakki on toisella korvalla; mutta jalassa safiaani-saappahaiset, kärjet naskalina, kantapäät terävinä, ja kärjillä vaikkas munaa vieritteleisit, ja kantapäitten alitse vaikka varpunen lentelis, räpyttelis. — Hän kulkee, uljas mies, kulkee tuota mainiota tiheätä keikutusta, jolla meidän Alkibiades, Tshurilo Plenkowitsh,[85] sai aikaan niin hämmästyttäviä, melkein lääkkeentapaisia vaikutuksia vanhoissa ämmissä ja nuorissa neidoissa, tuota samaista käyntiä, jolla hamaan tähän päivään asti niin verrattomasti juosta piipottelevat meillä ravintolanpassarit, jolla heiluu ja hyllyy jok'ikinen jänne ja nivel, tuo venäläisen keikarimaisuuden kerma ja kukkanen, tuo venäläisen maun nec plus ultra.[86] Minä en puhu pilaa: kömpelö uljuus — siinä meidän taiteellinen ihanne. Kelpaako? Onko siinä viljaltikin aiheita maalarille, kuvanveistäjälle? Entäs kaunotar, joka nuorukaista hurmaa, ja jolla "kasvoissa veri on kuin jänöllä?"… Mutta ettehän te kuuntelekaan…?

Litvinow hätkähti. Hän ei todellakaan ollut kuullut Potuginin sanoja. Hänen mielessään pyöri pyörimistään Irina ja heidän viimeinen kohtauksensa…

— Suokaa anteeksi, Sosont Ivanitsh — virkkoi hän, — mutta minun tekisi mieleni vieläkin kysyä teiltä… rouva Ratmirowista.

Potugin pani sanomalehden kokoon ja pisti sen taskuunsa.

— Te tahtoisitte tietää, millä tapaa minä tulin tutuksi hänen kanssaan?

— En, en sitä; mutta minä haluaisin tietää, mitä te ajattelette hänen esiintymisestään Pietarissa. Millainen hänen roolinsa siellä oikeastaan oli?

— Enpä todellakaan osaa sanoa tuohon mitään, Grigori Mihailovitsh. Minä tulin rouva Ratmirowin kanssa hyvin likeiseen tuttavuuteen… mutta aivan sattumalta ja vähäksi aikaa vain. Hänen maailmaansa en minä tullut katsahtaneeksi; mitä siellä tapahtui, — siitä ei minulla ole tietoa. Minun kuullen lörpöteltiin kyllä yhtä ja toista, mutta parjaushan, sen tiedätte, vallitsee meillä muuallakin eikä pelkissä demokraattisissa piireissä. Enkä minä udellutkaan. Mutta — lisäsi Potugin, hetken vaiettuaan, — näkyypä hän vetävän teidän huomiotanne puoleensa.

— Niin, me olemme pari kertaa haastelleet keskenämme jotenkin avonaisesti. Ja sittenkin minä kyselen itseltäni: onko hänessä vilppiä?

Potugin loi silmänsä maahan.

— Innostuessaan hän on vilpitön, niinkuin kaikki intohimoiset naiset.
Ylpeyskin välistä estää häntä valehtelemasta.

— Onko hän ylpeä? Minä luulisin häntä pikemminkin oikulliseksi.

— Ylpeä kuin hitto; mutta se ei tee mitään.

— Minusta nähden hän liioittelee joskus.

— Ei sekään tee mitään; vilpitön hän on sittenkin. Mutta, ylimalkain puhuen, kenessä te sitten luulette löytävänne totuutta? Parhaimmatkin noista rouvista ovat turmeltuneet luitaan ja ytimiään myöten.

— Mutta, Sosont Ivanitsh, itsehän te sanoitte olevanne hänen ystävänsä.
Itsehän te melkein väkisin veitte minut hänen luokseen!

— Entäs sitten? Hän pyysi minua tuomaan teidät; minä ajattelin: miks'ei! Mutta minä olen todellakin hänen ystävänsä. Ei hän ole hyviä ominaisuuksia vailla: hän on hyväntahtoinen, toisin sanoen antelias, toisin sanoen antaa muille, mitä ei itse välttämättömästi tarvitse. Sitä paitsi, tiedättehän te tämän paremmin kuin minä.

— Minä tunsin Irina Pavlovnan kymmenen vuotta sitten; mutta siitä pitäin…

— Voi, hyvä Grigori Mihailitsh, mitä puhuittekaan! Luuletteko te, että ihmisluonne muuttuu? Sellaisena hautaan kuin heijaankin. Tahikka kukaties… — Potugin kumartui vielä alemmas, — kukaties teitä pelottaa joutua hänen käsiinsä? Onhan se niinkin… Mutta aina sitä jonkun käsiin joutuu.

Litvinowilta pääsi väkinäinen nauru.

— Niinkö luulette?

— Joutuu niinkin. Ihminen on heikko, nainen on väkevä, sattuma väkevin kaikista; vaikea on löytää tyydytystä ilottomassa elämässä; mahdoton on unohtaa oma itsensä kokonaan… ja sitten tulee kauneus ja osan-otto ja lämpöä ja valoa… Menepäs vastustamaan! Niin maar riennätkin juoksujalkaa, niinkuin lapsi hoitajansa tykö… No, ja sitten tulee tietysti kylmyyttä ja pimeyttä ja tyhjyyttä… niinkuin konsanaankin. Ja loppujen loppu on se, että vieraantuu kaikesta eikä ymmärrä enää yhtään mitään. Ensinnä ei ymmärrä, kuinka voi rakastaa, ja sitten ei enää ymmärrä, kuinka voi elää…

Litvinow katsahti Potuginiin, ja tuntui hänestä kuin ei hän vielä milloinkaan olisi kohdannut niin yksinäistä, hyljättyä… onnetonta ihmistä. Tällä kertaa Potugin ei arkaillut, ei kursaillut. Lyyhistyneenä, kalpeana, pää painuksissa rinnalla ja kädet polvilla, — semmoisena hän siinä istui liikahtamatta, myhähdellen alakuloisesti. Litvinowin kävi sääli tuota katkeraa, omituista mies parkaa.

— Irina Pavlovna — virkkoi hän hiljaisella äänellä, — mainitsi muun muassa eräästä hyvästä tuttavastaan, nimeltä, muistaakseni, Belski tai Dolski…

Potugin nosti surulliset silmänsä Litvinowiin.

— Vai niin? — virkkoi hän kuivakiskoisesti… — Mainitsi vainen… no, mitäpäs tuosta? Mutta — lisäsi hän, haukotellen jotenkin luonnottomasti — jopa on aika kotia päivälliselle. Voikaa hyvin!

Hän hyppäsi penkiltä ja läksi kiireesti pois, ennenkuin toinen oli ehtinyt virkkaa sanaakaan. Säälin sijaan syntyi Litvinowissa nyt suuttumus, suuttumus tietysti omaan itseensä. Epähienous ei ollut ensinkään hänen luonteensa mukaisia; hän oli tahtonut lausua Potuginille osan-ottonsa, mutta siitä tulikin kömpelö viittaus. Salainen harmi sydämmessään hän palasi hotelliinsa.

"Turmeltuneet luitaan ja ytimiään myöten". — ajatteli hän kotvasen kuluttua, — "mutta ylpeä kuin hitto! Hän, tuo nainen, joka melkein polvistuu minun edessäni, — hänkö olisi ylpeä? Ylpeäkö eikä oikullinen?"

Litvinow koetti karkoittaa mielestään Irinan kuvan, mutta turhaan. Juuri senvuoksi ei hän muistellutkaan morsiatansa; hän tunsi, ett'ei tuo edellinen kuva tänään väisty sijaltaan. Hän päätti olla sen enempää huolehtimatta ja odottaa tämän "omituisen jutun" ratkaisua. Ja eihän tämä ratkaisu voi kauan viipyäkään, eikä Litvinow ensinkään epäillyt, ett'ei se olisi varsin viatonta ja luonnollista laatua.

Näin hän ajatteli, mutta Irinan kuva se ei vaan hänestä luopunut, eikä yksin kuvakaan — kaikki Irinan sanatkin johtuivat perättäin hänen mieleensä.

Passari toi hänelle lipun: se oli samalla Irinalta.

"Jos olette jouten tänä iltana, niin tulkaa. En ole yksinäni kotona. Minulle tulee vieraita, ja te saatte vielä lähemmälti nähdä meikäläiset, meidän yleisön. Kovin tekisi mieleni, että teillä olisi tilaisuus nähdä heidät; minusta tuntuu, että he esiintyvät nyt täydessä loistossaan. Pitäähän teidän saada tietää, millainen se ilma on, jota minä hengitän. Tulkaa; minun on oleva hauska nähdä teitä, eikä teidänkään tule ikävää. (Irina tahtoi sanoa: ikävä). Osoittakaa minulle, ett'ei meidän tänpäiväisen keskustelumme jälkeen enää mikään väärinkäsitys meidän välillämme ole mahdollinen.

Teidän I."

Litvinow pani päällensä frakin, sitoi kaulaansa valkoisen liinan ja läksi Irinan luokse. "Ei tuo niin tärkeätä ole", sanoi hän monta kertaa itselleen matkalla, "mutta sopiihan heitä katsella… sopii niinkin. Hauska nähdä."

Moniahta päivä sitten nuo samat ihmiset olivat herättäneet hänessä toisellaisia tunteita: inhoa.

Hän kulki kiireisin askelin, hattu syvään otsalle painettuna, pinteä hymy huulilla.

Bambajew oli istumassa Weberin kahvilan edessä, Voroshilowin ja Pishtshalkinin kanssa. Nähtyään kaukaa Litvinowin, osoitti hän häntä kumppaleilleen ja huudahti innostuneena: "Näettekös te tuota miestä? Se on kiveä! Se on kalliota!! Se on granittia!!!"

XV.

Litvinowin tullessa oli Irinan luona paljo vieraita. Nurkassa istui korttipöydässä kolme tuonottaisista kemuista tuttua kenraalia: lihava, ärtyisä ja ystävällinen. He pelasivat vistiä mollan kanssa, ja mahdoton on ihmiskielin kertoa, millä arvokkaisuudella he tunnustivat, kaasivat, pitivät ristiä, pitivät herttaa… valtiollisia henkilöitä kerrassaan! Käyttäkööt aatelittomat virkamiehet, bourgeois, noita kortinlyönnissä tavallisia jälkisanoja ja sananparsia, — herrat kenraalit lausuivat vaan sellaista, mikä oli aivan välttämätöntä. Kerran vaan, kahden tunnustamisen välillä, sanoa paukautti lihava kenraali varsin pontevasti: "ce satané as de pigue!"[87]

Vieraitten joukossa tunsi Litvinow kemuihin osaa-ottaneita rouvia, mutta oli muitakin, joita hän ei tuntenut. Muun muassa oli siellä muuan niin vanha, että olisi luullut hänen tuohon paikkaan raunioiksi raukeavan. Hän liikautteli paljaita, kauheita, tummanharmaita olkapäitään, peitteli suutaan viuhkalla ja loi Ratmirowiin syrjäisiä, hiukenevia katseita jo aivan himmenneistä silmistään. Ratmirow hienosteli häntä, sillä tuolle rouvalle, keisarinna Elisabetin viimeiselle hovineitsyelle, osoitti ylhäinen maailma suurta kunnioitusta.

Ikkunan luona istui kreivitär Sh., "ampiaisten kuningatar", paimentytön puvussa, ympärillään liuta nuoria herroja, niiden joukossa, paitsi muita, rikkaudestaan ja kauneudestaan tunnettu Finikow, jonka ylpeä ryhti, aivan litteä pääkallo ja eloton, elukkamainen kasvojen juonne, aivan omiansa Buharan kaanille tai Rooman Heliogabalolle, pisti kylläkin räikeästi silmiin.

Toinen rouva, kreivitär sekin, tunnettu lyhyellä nimellä Lise, puheli pitkätukkaisen, vaaleaverisen ja kalpean spiritistin kanssa. Hänen vieressään seisoi muuan herra, kalpea ja pitkätukkainen hänkin, naureskellen varsin painavasti: tämä herra uskoi myöskin spiritismiä, mutta esiintyi sitä paitsi ennustajanakin, tehden Ilmestyskirjan ja Talmudin nojalla tiettäväksi kaikenlaisia ihmeellisiä tapahtumia. Hänen julistuksistaan ei vielä ainoakaan ollut lyönyt lukkoon, mutta siitä huolimalla ennusteli hän edelleen kuin hyväkin profetta.

Pianon ääreen oli asettunut se samainen oman teon mies, josta Potugin oli ollut niin kovasti harmissaan. Hän poimiskeli akordeja huolettomasti, d'une maine distraite,[88] ja katseli välinpitämättömästi ympärilleen.

Irina istui sohvalla, vieressään toisella puolen ruhtinas Cocó ja toisella rouva X. Viimeksi mainittu oli taka-aikoina ollut yli koko Venäjän valtakunnan kuuluisa älykkyydestään ja mainio kaunotar, mutta oli jo aikoja sitten kutistunut pahanpäiväiseksi korvasieneksi, joka lemahteli pellavaöljylle ja väljähtyneelle myrkylle.

Huomattuaan Litvinowin, Irina punehtui, nousi, ja kun Litvinow oli astunut hänen luokseen, puristi lujasti hänen kättään. Hänen yllään oli leninki mustasta kreepistä, tuskin huomattavilla kultakoristeilla; olkapäät kuulsivat himmeän valkoisina, mutta kalpeilla kasvoilla, joihin hetkiseksi oli punerva aalto lehahtanut, asui kauneuden voiton riemu eikä yksin kauneudenkaan: salailu, melkein pilkallinen ilo kuulsi puoliavoimista silmistä ja elähteli huulien ja sieranten seutuvilla…

Ratmirow lähestyi Litvinowia ja vaihtoi hänen kanssaan tavalliset tervehdykset, joihin ei tällä kertaa kumminkaan liittynyt tavallista leikillisyyttä. Sen jälkeen esitti hän Litvinowin parille kolmelle naiselle: vanhoille raunioille, ampiaisten kuningattarelle, kreivitär Liselle… He kohtelivat häntä varsin suopeasti. Litvinow ei kuulunut heidän piiriinsä, mutta hän oli soma ulkomuodoltaan, vieläpä hyvinkin, ja hänen nuorekkaitten kasvojensa lausevat piirteet vetivät heidän huomionsa puoleensa. Hän ei vaan osannut pitää vireillä tätä huomiota; hän oli vieraantunut seuraelämästä ja tunsi jonkinlaista hämillä-oloa, ja vielä tuo lihava kenraalikin katsoa tuijotteli häneen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "Kas lipilaari, liberaali! Pitipäs vaan kiltisti tulla tänne; sallikaa muka suudella kättänne!"

Irina tuli Litvinowin avuksi. Hän sovitti niin sukkelasti, että Litvinow joutui istumaan oven viereen, heti hänen taakseen. Puhutellessaan Litvinowia, täytyi Irinan joka kerta kääntyä ympärinsä, ja silloin aina ihaili Litvinow loistavan kaulan kaunista kaarevuutta ja imi itseensä hänen hivustensa hienoa tuoksua. Syvän ja hiljaisen kiitollisuuden ilme ei hetkeksikään poistunut Irinan kasvoilta. Litvinowin täytyi tunnustaa itselleen, että juuri kiitollisuutta nuo myhäilyt, nuo katseet ilmoittivat, ja koko hänen omassakin olennossaan tulvahteli sama tunne… ja häntä alkoi hävettää, ja hänestä alkoi tuntua suloiselta, ja häntä rupesi pelottamaan… ja sill'aikaa näytti Irina myötäänsä tahtovan sanoa: "no mitä arvelette noista?" Varsinkin selvänä kuului tuo äänetön kysymys heti kuin joku läsnäolijoista oli lausunut jonkun tympeän sukkeluuden tai tehnyt jonkun typerästi nokkelan tempun, ja sellaista tapahtui monastikin illan kuluessa. Kerran kävi niinkin, ett'ei Irina voinut pidättää itseään, vaan purskahti nauramaan.

Kreivitär Lise, varsin taikauskoinen rouva ja taipuisa kaikkeen erinomaiseen, oli puhellut kyllältänsä vaaleaverisen spiritistin kanssa Homesta, tanssivista pöydistä, itsestään soittavista harmonikoista y.m. Vihdoin kysäsi hän, löytyykö sellaisia eläimiä, joihin magnetismi vaikuttaa.

— Yksi sellainen eläin kumminkin löytyy, — vastasi kauempaa ruhtinas Cocó. — Tunnettehan te Milvanovskin? Hänet nukutettiin minun nähteni, ja mies rupesi kuorsaamaan, jumaliste!

— Te olette häjy, mon prince; minä puhun varsinaisista elukoista. Je parle des bêtes.[89]

— Mais moi aussi, madame, je parle d'une bète…[90]

— On varsinaisiakin, — puuttui puheesen spiritisti — esimerkiksi kravut; ne ovat hyvin herkkähermoisia ja joutuvat helposti katalepsiaan.

Kreivitär hämmästyi.

— Kravutko? Onko se mahdollista? Tuohan on äärettömän intressanttia! Sitä minä mielelläni näkisin! Monsieur Luzhin, — lisäsi hän, kääntyen nuoreen mieheen, jolla oli ihan kiviset kasvot, niinkuin nukeilla, ja kivinen kaulus (hän oli kuulu siitä, että oli kostuttanut nuo samaiset kasvonsa ja tuon samaisen kauluksensa Niagaran ja Nubian Niilin pärskeillä, vaikk'ei hän muutoin muistanut monilta matkoiltaan yhtään mitään ja piti paljon vain venäläisistä sanasutkauksista). — Monsieur Luzhin, olkaa niin ystävällinen ja hankkikaa meille krapu.

Monsieur Luzhin veti suunsa vinoon.

— Suvaitsetteko joutuisaa vai joutuisaan? — kysäsi hän.

Kreivitär ei käsittänyt häntä.

— Nais oui. krapu, — toisti hän — une écrevisse.[91]

— Mitenkä? Mitä niin? Krapuako? Krapuako? — virkkoi ankarana kreivitär Sh. Häntä harmitti monsieur Verdierin poissaolo, eikä hän voinut käsittää, miks'ei Irina ollut kutsunut luokseen tuota Franskalaisista herttaisinta. Rauniot eivät olleet enää pitkään aikaan ymmärtäneet yhtään mitään — kuurouskin rasitti häntä; — hän puisteli vaan päätään.

— Oui, oui, vous allez voir.[92] Monsieur Luzhin, olkaa hyvä…

Nuori matkustaja kumarsi, läksi ulos ja palasi pian takaisin. Hänen perässään kulki passari, joka, myhäillen koko suun leveydeltä, kantoi vatia ja siinä isoa, mustaa krapua.

— Voici, madame, — huudahti Luzhin; — nyt alkaa se kravun operatsiooni. Ha, ha, ha! — (Venäläisen on tapana nauraa ensimmäisenä omalle sukkeluudelleen.)

— He, he, he! — naurahti myös ruhtinas Cocó suopeasti, patrioottina ja kaikenlaisten kotimaisten tuotetten suojelijana.

(Älköön lukija tuota ihmetelkö älköönkä olko pahoillaan: kukapa voi taala, ett'ei hän itse Aleksandran teatterin partterilla istuessaan ja sen ilmaa hengittäessään, ole taputtanut käsiään vielä laihemmalle sanasutkaukselle?)

— Merci, merci, — sanoi kreivitär, — Allons, allons, monsieur Fox, montrez, montrez nous ça.[93]

Passari laski vadin pienelle pyöreälle pöydälle. Vieraitten keskuudessa nousi vähäinen liike; muutamia päitä kurottautui. Kenraalit ne vaan korttipöydässä säilyttivät asemansa järkähtämättömän juhlallisuuden.

Spiritisti pörrötti tukkansa, rypisti kulmansa, lähestyi pöytää ja rupesi niillä tekemään liikkeitä ilmassa: krapu se käämyröitsi, peräytyi ja nosteli saksiaan. Spiritisti uudisti ja tihensi huitomisensa: krapu käämyröitsi vaan.

— Mais que doit elle donc faire?[94] kysyi kreivitär.

— Elle dolt rester immdbile et se dresser sur sa quiou[95] — vastasi hra Fox kovalla amerikalaisella murteella, tehden sormillaan tempoisia liikkeitä vadin päällä, mutta magnetismi ei vaikuttanut: krapu ei ollut tietääkseenkään; liikkui vaan liikkumistaan. Spiritisti ilmoitti silloin, ett'ei hän tällä haavaa ole tenhoissaan, ja läksi tyytymättömän näköisenä pöydän äärestä. Kreivitär rupesi häntä lohduttelemaan, vakuuttaen, että semmoista sattui joskus monsieur Homellekin… Ruhtinas Cocó vakuutti hänen sanansa todeksi. Ilmestyskirjan ja Talmudin tuntija puikahti salavihkaa pöydän luokse ja sysätä luikautti lujasti sormiaan krapuun päin, koetellen hänkin onneaan, mutta turhaan: katalepsiasta ei merkkiäkään. Silloin kutsuttiin passari ja käskettiin viedä krapu pois. Sen hän tekikin, hymyillen jälleen suun täydeltä. Oven takaa kuului hänen tirskauksensa… Kyökissä naurettiin sitten paljo über diese Russen.[96]

Oman teon mies oli kokeitten aikana yhä edelleen poimiskellut akordeja, pysytellen molli-lajeissa, sillä mistäpäs sen tietää, mikä mitenkin vaikuttaa. — Nyt hän soitti ainaisen valssinsa ja sai tietysti mitä maireisimmat kiitokset.

Kilpailun innossa esiintyi kreivi X, verraton dilettantti (katso lukua I), lausuen oman keksimänsä chansonetin, joka oli alusta loppuun varastettu Offenbachista. Sen leikkisä jälkisäe sanoihin: Quel oeuf? quel boeuf[97] pani kaikki naisten päät heilahtelemaan oikealle ja vasemmalle; yksi naisista rupesi hiljalleen voivottamaankin, ja vastustamaton, välttämätön sana charmant! charmant[98] kajahti kaikkien huulilta.

Irina katsahti Litvinowiin, ja hänen suupielissään vavahti jälleen tuo salainen, pilkallinen ilme… Mutta vielä elävämmäksi se kävi, jopa ilkkumiseenkin vivahti, kun ruhtinas Cocó, tuo aatelis-etujen edustaja ja puolustaja, rupesi latelemaan mielipiteitään äskeiselle spiritistille ja tietysti heti kohta päästi ilmoille kuuluisan lauseensa omistus-oikeuden järkäyttämisestä Venäjällä, letkauttaen ohimennen demokraattejakin. Amerikalainen veri kuohahti spiritistissä: hän rupesi väittämään vastaan. Ruhtinas puolestaan, tietty se, alkoi huutaa pauhata, uudistellen ilman mitään todisteluja: C'est absurde! Cela n'a pas le sens commun![99] Rikas Finikow rupesi puhumaan julkeuksia, huolimatta, kehenkä ne sattuivat. Jo rupesi Talmudin tuntija piipittämään, itse kreivitär Sh. rämisemään… Sanalla sanoen, nousi melkein samallainen sekamelu kuin Gubarewinkin luona; erotus kenties vaan se, ett'ei täällä ollut olutta eikä tupakan savua, ja ihmisetkin olivat paremmissa puvuissa.

Ratmirow koetti saada hiljaisuutta aikaan (kenraalit olivat jo lausuneet julki tyytymättömyyttänsä, ja Borisilta oli jo kuulunut: encore cette satanée politique!),[100] mutta yritys ei onnistunut. Samassa astui esiin korkea virkamies, noita luikertelevia, ja lupasi esittää le resumé de la question en peu de mots[101], mutta karille hänkin kävi. Hän ei nähtävästikään osannut kuulla muitten puheita loppuun asti eikä kyennyt käsittämään vastaväitteitä; siksipä hän vain muhenteli ja toisteli omia sanojaan niin yhtä mittaa ja oli niin ilmeisesti itsekin epätiedossa siitä, mikä iässä juuri oli itse la question, ett'ei muuta tulosta sopinut odottaakaan. Lisäksi Irinakin vielä syrjästä ärsytteli ja uhitteli väitteleviä toistensa kimppuun, silloin tällöin vilkaisten Litvinowiin ja nyykäyttäen päätä hänelle.

Mutta Litvinow istui, kuni lumottuna; ei hän kuullut mitään, hän odotteli vaan, milloinka jälleen tuikahtavat hänen edessään nuo kauniit silmät, milloinka jälleen välähtävät nuo kalpeat, hennoi, häijyt, ihanat kasvot…

Väittely päättyi siihen, että naiset nousivat kapinaan ja vaativat kiistan lopettamista. Ratmirowin pyynnöstä lausui dilettantti uudestaan chansonettinsa, ja oman teon mies soitti vielä kerran valssinsa…

Keskustelu kosketteli illan kuluessa erillaisia asioita, huolellisesti kartellen kaikkea, mikä olisi ollut vähänkin intressanttia. Kenraalit, lopetettuaan uljaan pelinsä, yhtyivät uljaina keskusteluun. Näitten valtiollisten miesten vaikutus osoittautui heti kohta. Puhe kääntyi parisilaisen demi-monden[102] merkillisiin henkilöihin, joitten nimet ja kyky näkyivät olevan hyvinkin tunnetuita jokaiselle. Puheltiin viimeisestä Sardoun näytelmästä, About'in romaanista, Pattista Traviatassa. Joku ehdotti sihteeri-leikkiä, "au secrétaire", mutta se ei onnistunut; vastaukset tulivat hyvin tympeitä, olipa niissä kielivirheitäkin. Lihava kenraali kertoi, kuinka hän kerran kysymykseen: qu'est ce que l'amour?[103] oli vastannut: une colique remontée au coeur,[104] ja sen sanottuaan hän purskahti puisevaan nauruun. Rauniot lyödä läimäyttivät häntä viuhkallaan kädelle, ja tästä äkkinäisestä liikkeestä lohkesi palanen valkomaalia raunioitten otsalta. Kuivunut korvasieni yritti puhua slaavilaisista ruhtinaskunnista ja oikeauskoisuuden propagandasta Tonavan takaisissa maissa, mutta, kun ei häntä kukaan kuunnellut, pihisi hän vaan vähän aikaa ja lymysi kaikessa hiljaisuudessa. Kaikista enemmin puhuttiin Homesta; "ampiaisten kuningatar" kertoi hänkin, kuinka salaiset kädet olivat häntä hivelleet, ja kuinka hän oli niitä nähnyt ja pannut yhteen niistä oman sormuksensa.

Irinan oli todella syytä riemuita voitostaan. Vaikka Litvinow olisi kiinnittänyt enemmänkin huomiota siihen, mitä hänen ympärillään tapahtui, ei hän kaikesta tuosta löyhästä, hengettömästä jaarituksesta olisi saanut irti poimituksi yhtään ainoata vilpitöntä sanaa, ei yhtään kunnon ajatusta, ei yhtään ainoata tosiasiata. Huudahduksissa ja äännähdyksissä ei kuulunut niissäkään elinvoimaa; moitteessakaan ei tuntunut intohimoa; joskus vain lymysi luuloteltu kansalaisuus suuttumuksen verhoon, luuloteltu ylenkatse välinpitämättömyyden naamarin alle, ja silloin lausuttiin ruikuttavalla vikinällä mahdollisten tappioitten pelkoa, ja hampaita kiristellen mainittiin muutamia nimiä, joita jälkimaailma ei ole unohtava. Ja jospa edes yhtäkään elävää virtausta kaiken tämän romun ja ruuhkan alla! Kuinka vanhaa, kuinka tarpeetonta, kuinka turhanpäiväisen joutavaa oli kaikki se, mikä vireillä piti näitä päitä, näitä sieluja, eikä ainoastaan tänä iltana, ei ainoastaan ulkona maailmassa, vaan kotonakin, hetkestä niin hetkeen ja päivästä niin päivään, niin leveälti ja syvälti kuin koko heidän olemuksensa ulottui! Ja mikä tiedon puute loppujen lopussa! Ja mikä kyvyn puute käsittämään sitä, mihin ihmis-elämä perustuu, ja mikä ihmis-elämää kaunistaa!

Litvinow viipyi vieraissa yli puolen-yön ja läksi viimeisenä.

Ottaessaan jäähyväisiä Liivinowilta, puristi Irina jälleen hänen kättänsä ja kuiskasi painavasti: "Oletteko nyt tyytyväinen? Saitteko nyt kylliksenne nähdä? Kelpaako?"

Litvinow ei vastannut mitään. Hän kumarsi vaan hiljaa ja syvästi.

Jäätyään kahden kesken miehensä kera, oli Irina lähtemäisillään makuuhuoneesensa, kun Ratmirow pidätti hänet.

— Je vous ai beaucoup admirée ce soir, madame, — virkkoi hän, sytyttäen paperossiansa ja nojaten kaminiin. — Vous vous êtes parfaitement moquée de nous tous.[105]

— Pas plus cette fois-ci que les autres[106] — vastasi Irina kylmäkiskoisesti.

— Kuinka käskette käsittämään teitä? — kysyi Ratmirow.

— Niinkuin tahdotte.

— Hm. c'est clair.[107] — Ratmirow karisti paperossista tuhan pikku sormensa pitkällä kynnellä varovasti, kissan-omaisesti. — Niin, tuota… Tuo teidän uusi tuttavanne — mikä se nyt olikaan hänen nimensä? — herra Litvinow — mahtaa olla erittäin viisaan miehen kirjoissa.

Kuultuaan Litvinowin nimen, kääntyi Irina kerkeästi mieheensä.

— Mitä te tarkoitatte?

Kenraali naurahti.

— Hän ei puhu mitään… pelkää, nähtävästi, joutuvansa häpeään.

Irina naurahti hänkin, mutta kokonaan toisella tavalla.

— Parempi on olla vaiti kuin puhua… niinkuin eräät toiset puhuvat.

— Attrapá[108] — virkkoi Ratmirow teeskennellyllä alistumisella, — mutta pila sikseen… Hänellä on erinomaisen intressantit kasvot… Tuollainen… itseensä keskittyvä ilme… ja yleensä ryhti… Niin.

Kenraali korjasi kaulaliinaansa, taivutti päätään ja katsahti omiin viiksiinsä. — Hän on, luullakseni, tasavaltalainen mielipiteineen, samaan tapaan kuin se teidän toinenkin ystävänne, herra Potugin. Siinä kanssa yksi noila vaikenevia viisaita.

Irinan kulmat kohosivat kirkkaitten silmien laajetessa, huulet puristuivat yhteen ja vääntyivät hiukan.

— Miksi te tuollaista puhutte, Valerian Vladimirovitsh? - huomautti hän ikäänkuin osan-otlavasti. — Panoksia vaan tuhlaatte ilmaan turhanpäiten… Me emme ole nyt Venäjällä, eikä teitä kuule kukaan.

Ratmirowia repäisi.

— Se ei ole yksistään minun arveluni, Irina Pavlovna — lausui kenraali, puhuen äkkiä omituisilla sora-äänteillä; — toistenkin mielestä tuo herra näyttää karbonaariolta.[109]

— Todellakin? Ja kenenkä?

— No esimerkiksi Borisin…

— Mitenkä? Pitikö nyt tuonkin lausua ajatuksensa julki?

Irina liikautti olkapäitään, ikäänkuin hytistellen kylmässä, ja siveli niitä hiljaa sormiensa nenillä.

— Tuon juuri… tuon… Sallikaa minun sanoa teille, Irina Pavlovna: te olette ikäänkuin suutuksissa. mutta tiedättehän itsekin, joka suuttuu…

— Minäkö suutuksissani? Ja miksi?

— En tiedä. Kenties teidän oli vastenmielistä kuulla tuota huomautusta, jonka minä rohkenin tehdä, ja joka koski…

Ratmirow takertui.

— Koski? — toisti Irina kysyvästi. — Tehkää hyvin, ilman ivaa ja pian.
Minä olen väsynyt, minua nukuttaa. — Hän otti kynttilän pöydältä. —
Koski?

— Koski juuri tuota samaista herra Litvinowia. Ja kosk'ei nyt enää ole epäilemistäkään, ett'ei hän ole suurissa määrin vetänyt teidän huomiotanne puoleensa…

Irina kohotti kätensä, jossa piteli kynttiläjalkaa, — liekki osui juuri hänen miehensä kasvojen tasalle. Katseltuaan häntä hetken aikaa tarkasti, melkein uteliaana, purskahti Irina äkkiä kovaan nauruun.

— Mikäs teidän nyt on? — kysyi Ratmirow, rypistäen silmiään.

Irina nauroi nauramistaan.

— Mikä teidän on? — uudisti kenraali, polkaisten jalkaansa.

Ratmirow tunsi olevansa loukattu, saaneensa pistoksen, ja samalla häntä hämmästytti tuon naisen kauneus, tuon naisen, joka niin keveänä ja rohkeana seisoi hänen edessään, raadellen häntä. Hän näki kaikki, näki kaikki hänen sulonsa, näki sirojen kynsien ruusuisen hohteen hänen hienoissa sormissaan, jotka tuossa lujasti pitelivät raskaan kynttiläjalan tummaa pronssia — ei tuo hohdekaan jäänyt häneltä huomaamatta — ja loukkaus tunkihe yhä syvemmälle hänen sydämmeensä.

Mutta Irina nauroi yhä.

— Mitenkä? — lausui Irina vihdoin. — Tekö? Oletteko te luulevainen? —
Ja kääntäen miehelleen selkänsä, läksi hän huoneesta pois.

— Hän on luulevainen! — kuului oven takaa, ja jälleen räjähti nauru.

Ratmirow loi synkkämielisen katseen vaimonsa jälkeen, mutta siinäkään ei hän saattanut olla huomaamatta hänen vartalonsa, hänen liikkeittensä lumoavaa sulavuutta. Kiivaalla iskulla särki hän paperossinsa kaminin marmori-olkaa vastaan ja heitti sen kauaksi pois. Hänen poskensa kalpenivat äkisti, leuka elähti tempoisesti, ja silmät katselivat tylsästi ja petomaisesti ympäri lattiata, ikäänkuin hakien jotain… Ei ollut somuuden merkkiäkään enää hänen kasvoissaan. Tuollaiselta hän mahtoi näyttää silloin kuin hän ruoskitutti Valkean-Venäjän talonpoikia.

Huoneesensa tultuaan laskeutui Litvinow tuolille pöydän ääreen, tarttui molemmin käsin päähänsä ja istui kauan aikaa liikahtamatta. Vihdoin hän nousi, veti laatikosta esille salkun ja otti sen sisälokerosta Tatjanan valokuvan. Surullisesti siitä katsahtivat häneen Tatjanan kasvot, jotka valokuvaus, niinkuin tavallisestikin, oli typistänyt ja vanhentanut. Litvinowin morsian oli neitonen isovenäläistä verta, vaaleaverinen, lihavahko, kasvonpiirteet vähän raskaat, mutta älykkäissä, vaaleanruskeissa silmissä erinomainen hyväntahtoisuuden ja lempeyden ilme, otsa hieno-ihoinen ja valkoinen; tuntui kuin siinä alituisesti heloitteleisi päivänsäde. Litvinow ei pitkään aikaan kääntänyt silmiään siitä pois. Sitten hän siirsi sen hiljakseen syrjään ja otti jälleen molemmin käsin päästään.

— Kaikki on lopussa, — kuiskasi hän vihdoin.

- Irina! Irina!

Vasta nyt, vasta tässä silmänräpäyksessä ymmärsi hän olevansa auttamattomasti ja mielettömästi rakastunut Irinaan, rakastuneensa häneen hamasta siitä saakka kuin ensi kerran oli kohdannut häntä Vanhan Linnan edustalla, eikä enää voivansa lakata häntä rakastamasta. Ja kumminkin — kuinka uskomattomalta, jopa naurettavaltakin tuo olisi kuulunut hänestä, jos joku olisi hänelle sen sanonut parisenkaan tuntia sitten!

— Mutta Tanja, Tanja! Voi hyvä isä! Tanja! Tanja! — toisteli hän epätoivoissaan.

Mutta Irinan kuva se kohoilemistaan kohoili hänen edessään mustassa puvussa, kuni suruvaatteissa, voiton hiljainen hohde marmorivalkoisilla kasvoilla…

XVI.

Litvinow ei saanut unta silmiinsä koko yössä, ei riisunutkaan. Hänen oli raskas olla. Rehellisenä ja oikeamielisenä miehenä käsitti hän velvollisuuksien tärkeyden, lupausten pyhyyden ja olisi lukenut häpeäksi ruveta viekastelemaan oman itsensä edessä, peittelemään omaa heikkouttansa, omaa virheitänsä. Ensin hän tyrmistyi: kauan aikaa kalvoi häntä yhä sama, puoleksi itsetietoinen, epäselvä tunne, josta hän ei voinut päästä; sitten joutui hän kauhistuksen valtaan, ajatellessaan, että hänen tulevaisuutensa, hänen melkein valloittamansa tulevaisuus oli kätkeynyt pimeyteen, että hänen rakennuksensa, luja, vasta perustamansa kartano oli horjahtanut… Hän rupesi armotta nuhtelemaan omaa itseänsä, mutta hillitsi samassa nämä mielenpuuskat.

— Mikä heikkous, — ajatteli hän. — Ei nyt ole aikaa nuhteluihin; nyt pitää ryhtyä toimeen. Tanja on minun morsiameni, hän luottaa minun rakkauteeni, minun kunniaani; me olemme iäksi liitetyt toisiimme; me emme voi, emme saata toisistamme erota.

Vilkkaasti johti hän mieleensä kaikki Tatjanan ominaisuudet; hän poimiskeli niitä, hän luetteli niitä uudestaan ja uudestaan. Hän koetti herättää itsessään liikutusta, hellyyttä.

— Ei ole kuin yksi keino jäljellä, — ajatteli hän sitten, — paeta, paeta heti, odottamatta hänen tuloansa, kiiruhtaa häntä vastaan. Tuleeko elämässäni Tanjan kanssa kärsimystä ja tuskaa osakseni, luultavissa se ei ole… mutta tuollaista ei missään tapauksessa sovi nyt ruveta punnitsemaan ja lukuun ottamaan. Velvollisuus on täytettävä, tulkoon sitten vaikka kuolema!

— Mutta sinulla ei ole oikeutta pettää häntä — kuiskutti toinen ääni; — sinulla ei ole oikeutta salata häneltä sitä muutosta, joka on tapahtunut tunteissasi. Kenties hän, saatuaan tietää rakastuneesi toiseen, ei enää tahdokaan ruveta vaimoksesi?

— Joutavia! Joutavia! — vastaili hän. — Tuo kaikki on sofismeja, häpeällistä viekastelemista, valheellista tunnollisuutta. Minulla ei ole oikeutta rikkoa antamaani lupausta; siinä se. Niinpä niin… Ja siksipä pitää lähteä täältä pois, tuota toista näkemättä…

Mutta nyt vihlasi kipeästi Litvinowin sydäntä; häntä alkoi vilustaa, pikainen väristys kävi kautta hänen ruumiinsa, hampaat kolahtivat yhteen. Häntä venytti ja haukotti, niinkuin kuumeessa. Viivähtelemättä enää viimeisessä ajatuksessaan, koetti hän tukauttaa sen, kääntyä pois siitä, ja alkoi ihmetellä ja kummastella, mitenkä hän saattoi jälleen… jälleen rakastua tuohon turmeltuneesen suuren maailman lapseen, jonka olosuhteita hän inhosi ja vihasi. Hän yritti kysäistä omalta itseltään: tokkohan sinä vainenkaan olet rakastunut? eikä kysynytkään; viittasi vain kädellään, mutta hänen vielä ihmetellessään ja kummastellessaan, alkoivat jo ihanat kasvot astua hänen eteensä, selviten ikäänkuin pehmeästä, tuoksuvasta usmasta; sätehikkäät ripset kohosivat, ja lumoavat silmät tunkivat hiljaa, vastustamattomasti hänen sydämmeensä, ja ääni helähteli niin kirkkaasti, ja nuoren valtijattaren loistavat olkapäät kuulsivat raikasta, tulista hempeyttä…

Aamuksi oli Litvinowissa vihdoin kypsynyt ratkaisu. Hän päätti lähteä samana päivänä matkalle Tatjanaa vastaan, ensin kohdattuaan Irinan vielä viimeisen kerran ja sanottuansa hänelle, jos tarvis vaatisi, kaiken totuuden ja erotaksensa hänestä sitten ainaiseksi.

Hän järjesti ja pani kokoon tavaransa, odotteli, kunnes kello oli kaksitoista, ja läksi Irinan luokse, mutta nähtyään hänen puoleksi verhotut akkunansa, tunsi hän rohkeutensa kerrassaan masentuvan… hän ei uskaltanut astua hotellin kynnyksen yli.

Hän läksi Lichtenthalin lehtokujalle ja käveli sitä muutaman kerran edes takaisin.

— Herra Litvinowille kunnioitukseni! — kajahti äkkiä pilkallinen ääni kiireesti ohi kiitävästä korkeasta "dogcartesta". Litvinow nosti silmänsä ja huomasi kenraali Ratmirowin, joka istui ruhtinas M:n, tunnetun urheilijan ja englantilaisten ajopelien ja hevosten ystävän, vieressä. Ruhtinas piti ohjaksia ja kenraali oli kumartunut sivulle ja nauroi, pitäen hattuansa korkealla ilmassa. Litvinow kumarsi hänelle ja läksi, ikäänkuin salaisen käskyn saatuaan, juoksujalassa Irinan luokse.

Hän oli kotona. Litvinow käski ilmoittaa tulonsa, ja hänet otettiinkin heti vastaan. Irinalla oli yllään aamupusero leveillä avonaisilla hihoilla. Hänen kasvonsa, yhtä kalpeat kuin eilenkin, mutta ei niin tuoreet kuin eilen, osoittivat väsymystä, jota vielä selvemmin ilmoitti se raukea hymy, jolla hän vierastansa tervehti. Hän ojensi Litvinowille kätensä ja katsahti häneen lempeästi, mutia hajamielisesti.

— Kiitos, että tulitte — virkkoi hän valittavalla äänellä ja laskeutui nojatuoliin. — Minä en voi oikein hyvin tänään; yö oli levoton. No mitäs sanotte eilisillasta? Enkö minä ollut oikeassa?

Litvinow kävi istumaan.

— Minä tulin tänne, Irina Pavlovna… — alkoi hän.

Irina oikaisihe samassa ja kääntyi vieraansa puoleen, luoden häneen tutkivan, terävän katseen.

— Mikä teitä vaivaa? — huudahti hän. — Te olette kalman kalpea. Te olette sairas. Mikä teitä vaivaa?

Litvinow kävi hämille.

— Minuako, Irina Pavlovna?

— Oletteko saanut pahoja sanomia? Onko joku onnettomuus tapahtunut?
Puhukaa, puhukaa!

Litvinow katsahti vuoroonsa Irinaan.

— En ole saanut pahoja sanomia — virkkoi hän, ei ilman ponnistusta, — mutta onnettomuus on todella tapahtunut, suuri onnettomuus… ja se se minut toikin teidän luoksenne.

— Mikä onnettomuus?

— Se… että…

Litvinow yritti jatkaa… mutta ei voinut. Kätensä hän vaan puristi niin lujasti yhteen, että sormet rusahtivat. Irina kumartui eteenpäin ja näytti kivettyneeltä.

— Voi! Minä rakastan teitä! — riuhtasihe viimein koleana voivotuksena Litvinowin rinnasta. Hän käänsi päänsä toisaanne, ikäänkuin olisi tahtonut kätkeä kasvonsa.

— Mitenkä, Grigori Mihailitsh!? Tekö… — Ei Irinakaan saanut sen enempää sanotuksi. Hän heittäytyi nojatuolin selkämystä vasten ja nosti molemmat kädet silmilleen… Te… rakastatte minua, niinkö?

— Niin… niin… niin — toisti Litvinow raivokkaasti, yhä enemmän kääntäen päätään toisaalle.

Kaikki vaikeni huoneessa. Sisään lentänyt perhonen räpisteli vapisevilla siivillään uutimien ja akkunan välissä.

Litvinow katkaisi äänettömyyden.

— Siinä, Irina Pavlovna, — alkoi hän, — siinä se onnettomuus, joka minua on kohdannut. Minun olisi pitänyt aavistaa sitä, välttää se, mutta pyörre tempasi minut nyt, kuten silloinkin, siellä Moskovassa. Kohtalo on nähtävästikin tahtonut minua pakottaa, ja taaskin teidän kauttanne, kärsimään nuo entiset tuskat, joitten ei olisi luullut enää uudistuvan… Minä vastustin… koetin vastustaa, mutta ihminen ei näy voivan karttaa kohtaloansa. Minä puhun tätä teille sitä varten vain, että pikemmin saataisiin loppuun tämä… tämä tragikomedia. — Viimeiset sanat lausuttiin uudella raivostumisen ja häpeämisen puuskalla.

Litvinow vaikeni taas. Perhonen räpytteli ja vapisi edelleen.

Irina ei ottanut pois käsiään silmiltänsä.

— Ettekö ole pettynyt omassa itsessänne? — kuului hänen kuiskauksensa noitten valkoisten, ikäänkuin verettömien käsien alla.

— En ole pettynyt, — vastasi Litvinow soinnuttomalla äänellä. — Minä rakastan teitä enemmän kuin koskaan ketään olen rakastanut. En rupea teitä moittimaan: sehän olisi kovin mieletöntä; en rupea uudestaan sanomaan, että tämä kenties olisi ollut mahdotonta, jos te itse olisitte menetellyt toisin minun kanssani… Tietysti on vika minun yksin. Luotin itseeni liian paljon; se se minut turmioon vei. Minä olen ansainnut rangaistukseni, ettekä te suinkaan ole sitä osannut odottaa. Te ette tietystikään saattanut ottaa lukuun, että minulle olisi ollut paljoa vähemmin vaarallista, jos te ette olisi niin syvästi tuntenut väärintekoanne, luuloteltua väärintekoanne minua kohtaan ja tahtonut sitä sovittaa… mutta tehty mikä tehty Minä olen tahtonut vaan selittää teille tilani; tuskallinen se on muutoinkin… Ei pidä ainakaan oleman, niinkuin te sanotte, väärinkäsitystä, ja minun tunnustukseni vilpittömyys on toivoakseni lieventävä sitä loukkausta, jota te ette saata olla tuntematta.

Litvinow oli puhunut, silmiään nostamatta, ja vaikkapa hän olisi Irinaan katsahtanutkin, ei hän kumminkaan olisi voinut huomata hänen kasvojensa ilmeitä, Irina kun edelleen piti käsiään silmillänsä. Nämä ilmeet ne kumminkin olisivat häntä varmaankin hämmästyttäneet: niissä asui sekä pelkoa että iloa ja omituista onnellista raukeutta ja levottomuutta. Silmät tuskin välählelivät alaspainuneitten luomien alla, ja pitkällinen, tempoileva hengitys jäähdytti avonaisia, ikäänkuin janoavia huulia…

Litvinow oli vaiti, odotellen äännähdystä, vastausta… Turhaan!

— Minulla, — aloitti hän — minulla ei enää ole muuta tehtävää kuin lähteä. Tulin sanomaan teille jäähyväisiä.

Irina laski verkalleen kädet polvillensa.

— Mutta, Grigori Mihailitsh, — virkkoi hän — muistaakseni sanoitte te, että se se henkilö, josta te olette puhunut, tulee Badeniin? Odotatteko häntä?

— Kyllä, mutta minä kirjoitan hänelle… hän pysähtyy jossain… esimerkiksi Heidelbergissä.

— Vai niin! Heidelbergissä… Niin… Siellä on varsin hyvä… mutta kaikki tämä muuttaa nyt teidän suunnitelmanne. Oletteko varma, Grigori Mihailitsh, siitä, ett'ette liioittele, et que ce n'est pas une fausse alanne?[110]

Irina puhui hiljaa, melkein kylmästi, pienillä pysäyksillä, ja katsellen syrjään, akkunaan. Litvinow ei vastannut mitään hänen viimeiseen kysymykseensä.

— Mutta miksikä te puhuitte loukkauksesta? — jatkoi Irina. — En minä ole loukattu… en suinkaan! Ja jos tässä kukaan on syyllinen, — ette ainakaan te, ette te yksin… Muistakaa meidän viimeisiä keskustelujamme, silloin huomaatte, ett'ette te ole syyllinen.

— En ole milloinkaan epäillyt teidän jalomielisyyttänne, — virkkoi Litvinow hampaittensa välistä, — mutta minä haluaisin tietää, hyväksyttekö te minun aikomukseni.

— Lähteäkö pois?

— Niin.

Irina katseli yhä syrjään.

— Ensi hetkenä tuntui minusta teidän aikomuksenne ennen-aikaiselta… mutta nyt olen tarkemmin miettinyt teidän sanojanne… ja ell'ette todellakaan ole erehtynyt, niin arvelen minä, että teidän on lähteminen. Se on parempi… parempi meille molemmille.

Irinan ääni oli hiljennyt hiljenemistään ja itse puhe käynyt yhä hitaammaksi.

— Kenraali Ratmirow saattaisi todellakin huomata, — yritti Litvinow.

Irina loi silmänsä jälleen alas, ja jotain kummallista elähti hänen suupielissään, — elähti ja katosi.

— Ei. Te ette käsittänyt minua, — keskeytti hän. — Miestäni en ajatellut. Ja mitäpä olisi syytäkään siihen? Ei hänellä olisi mitään huomaamista, mutta minä sanon vieläkin kerran: ero on välttämätön meille kummallekin.

Litvinow nosti hattunsa, joka oli pudonnut lattialle. "Kaikki on lopussa", ajatteli hän; "täytyy lähteä".

— Ja nyt, — lausui hän ääneensä, ja äkkiä alkoi häntä hirvittää, niinkuin olisi hän julistamassa omaa tuomiotansa, — minun on vaan sanominen teille jäähyväiset. Minä en voi muuta kuin toivoa, ett'ette säilyttäisi minusta pahoja muistoja… ja jos me joskus…

Irina keskeytti hänet taas:

— Malttakaa, Grigori Mihailitsh! älkää vielä sanoko jäähyväisiä. Se olisi hätäilemistä.

Litvinowin sydämmessä sävähti, mutta samassa tunkesi sinne polttava tuska kaksinkertaisella voimalla.

— Mutta minä en voi jäädä! — huudahti hän.
— Miksikä? Miksikä pitkittää tätä riutumusta?

— Älkää vielä sanoko jäähyväisiä, — toisti Irina. — Minun pitää nähdä teidät vielä kerta… Taaskin tuollainen mykkä ero, niinkuin Moskovassa — ei, min'en tahdo sitä. Nyt saatte mennä, mutta teidän pitää luvata minulle, luvata kunniasanallanne, ett'ette lähde Badenista, ennenkuin olemme vielä kerran tavanneet toisiamme.

— Niinkö tahdotte?

— Minä vaadin sitä. Jos lähdette pois, sanomatta minulle hyvästi, niin sitä minä en milloinkaan anna teille anteeksi, kuulitteko: en milloinkaan!… — Kummallista! — lisäsi hän, puhuen melkein itsekseen — min'en saata mitenkään käsittää olevani Badenissa… Tuntuu vaan kuin olisin Moskovassa… Saatte mennä.

Litvinow nousi.

— Irina Pavlovna, — virkkoi hän, — antakaa minulle kätenne.

Irina pyöritti päätään.

— Johan minä ilmoitin, ett'en tahdo sanoa jäähyväisiä.

— En minä jäähyväisiksi pyydäkään.

Irina oli ojentaa hänelle kätensä, mutta katsahdettuaan Litvinowiin, ensi kertaa hänen tunnustuksensa jälkeen, veti hän kätensä jälleen pois.

— Ei, ei, — kuiskasi hän, — en anna teille kättäni. En… en… Menkää.

Litvinow kumarsi ja läksi. Hän ei voinut tietää, miksikä Irina oli kieltänyt häneltä viimeisen ystävällisen kädenpuristuksen. Hän ei voinut tietää, mitä Irina pelkäsi.

Litvinow läksi ulos, mutta Irina laskeusi takaisin nojatuoliin ja kätki jälleen kasvot käsiinsä.

XVII.

Litvinow ei palannut kotiansa. Hän läksi vuoristoon, samosi tiheään metsään ja heittäysi siellä kasvoilleen maahan.

Siinä asennossa hän viipyi tunnin verran.

Ei hän tuskitellut, ei hän itkenyt. Se oli vaan kummallista, raskasta ja ahdistavaa riutumista. Tällaista ei hän ollut vielä koskaan kokenut; se oli sietämättömän jäytävää, kalvavaa tyhjyyttä: tyhjyyttä omassa itsessään, ympärillään, kaikkialla… Ei hän ajatellut Irinaa eikä hän ajatellut Tatjanaa. Hänessä oli yksi ainoa tunne: isku oli käynyt, ja elämä lyöty poikki, poikki kuin köysi, ja se oli jotain salaperäisiä, mutta kylmää, joka oli temmaissut hänet ja kuljettaa häntä nyt eteenpäin. Välistä tuntui kuin olisi tuuliaispää syössyt hänen päällensä: hän tunsi kiivasta kieputusta ja sen tummain siipien epäsuhtaisia iskuja…

Hänen päätöksensä ei kumminkaan järkähtänyt. Jäädä Badeniin… siitä ei saata olla puhettakaan. Ajatuksissaan oli hän jo matkalla: hän istuu jo tärisevässä, savuisessa vaunussa ja kiitää ja kiitää tuonne sanattomaan, elottomaan kaukaisuuteen….

Vihdoin hän nousi ja nojasi päänsä puuta vasten. Siinä hän istui liikahtamatta; toisella kädellään vaan tietämättänsäkin heilutellen määränperäisesti sananjalan ylimmäistä lehteä.

Lähenevien askelten rapina herätti hänet huumauksesta. Kaksi sysimiestä tuli jyrkkää polkua myöten, suuret säkit seljässä.

— Jo on aika! — kuiskasi Litvinow ja laskeutui sysimiesten jälkeen kaupunkia kohti. Siellä poikkesi hän rautatien asemalle ja lähetti sieltä sähkösanoman Tatjanan tädin, Kapitolina Markovnan, nimelle. Siinä hän ilmoittaa heti kohta lähtevänsä Badenista ja määrää yhdyntäpaikaksi Schröderin hotellin Heidelbergissä.

— Jyrkkä pitää tehdä loppu! — ajatteli hän. — Mitäpä sitä huomiseksi jättää?

Senjälkeen pistäytyi hän pelisaliin, katsahti tympeällä uteliaisuudella paria kolmea peluria kasvoihin, huomasi kaukaa Bindasowin inhottavan niskan ja Pishtshalkinin nuhteettomat kasvot, seisoi kotvasen aikaa pylväskäytävässä ja läksi sitten verkalleen kulkemaan Irinan luokse.

Se ei ollut äkillistä, tahdotonta intoilemista, joka ohjasi hänen askeleitansa Irinan luo. Päätettyään matkustaa pois, päätti hän myös täyttää antamansa lupauksen ja kohdata häntä vielä kerran.

Hän astui hotelliin, ovenvartijan huomaamatta, ja nousi portaita ylös, tapaamatta ketään. Koputtamatta sysäsi hän oven koneen-omaisesti auki ja astui huoneesen. Siellä istui Irina samassa nojatuolissa, samassa puvussa, samassa asennossa kuin kolme tuntia sitten… Nähtävästi ei hän ollut liikahtanutkaan.

Hän nosti verkalleen päätään. Huomattuaan Litvinowin, hän hätkähti ja tarttui kiinni tuolin nojiin.

— Te säikäytitte minut, — virkkoi hän hiljaa.

Litvinow katseli häntä äänettömällä kummastuksella. Ilme Irinan kasvoissa, sammuneessa katseessa hämmästytti häntä.

Irina myhähti väkinäisesti ja korjasi hajaantunutta tukkaansa.

— Ei se tee mitään… minä en tiedä todellakaan… minä taisin tässä nukahtaa…

— Suokaa anteeksi, Irina Pavlovna — puhui Litvinow — minä astuin sisään ilmoittamatta… Minä tahdoin täyttää sen, mitä te suvaitsitte minulta vaatia. Ja koska minä tänään matkustan…

— Tänäänkö? mutta sanoittehan te aikovanne ensin kirjoittaa kirjeen…

— Minä lähetin sähkösanoman.

— Vai niin! Te olette nähnyt tarpeelliseksi jouduttaa lähtöänne. Ja milloinka aiotte lähteä? Minä tarkoitan: mihin aikaan päivästä?

— Kello seitsemän illalla.

— Vai kello seitsemän! Ja nyt tulitte jäähyväisille?

— Niin, Irina Pavlovna, jäähyväisille.

Irina vaikeni hetkisen.

— Minä olen teille kiitollinen, Grigori Mihailitsh; teidän ei suinkaan ollut helppo tulla tänne.

— Totta kyllä, Irina Pavlovna; raskasta se oli.

— Elämä on yleensäkin raskasta, Grigori Mihailitsh, vai kuinka?

— Kelle mitenkin, Irina Pavlovna.

Irina vaikeni jälleen, ikäänkuin miettien jotain.

— Te olette todistanut minulle ystävyytenne, tulemalla tänne, — virkkoi hän viimein. — Kiitos. Ja yleensä hyväksyn minä teidän aikomuksenne saattaa kaikki loppuun niin pian kuin mahdollista… sillä jokainen viivytys… sillä… sillä minä, se juuri, jota te moititte koketiksi, sanoitte näyttelijäksi… niinhän te, muistaakseni, sanoitte…

Irina nousi äkisti, istahti toiseen nojatuoliin ja painoi päänsä ja kätensä pöydän laitaan…

— Sillä minä rakastan teitä… — kuiskasi hän kokoonpuristettujen sormiensa välitse.

Litvinow horjahti, niinkuin olisi saanut sysäyksen rintaansa. Tuskaisena käänsi Irina päänsä toisaalle, ikäänkuin olisi hänkin tahtonut vuorostaan kätkeä kasvonsa häneltä, ja painoi ne pöytään.

— Niin… minä rakastan teitä… minä rakastan teitä… ja te tiedätte sen.

— Minäkö? Minäkö tiedän sen? — virkkoi viimein Litvinow. — Minäkö?

— Nyt te huomaatte, — jatkoi Irina — että teidän todellakin pitää matkustaa pois, viipymättä… minä… me… emme saa viivytellä. Se olisi vaarallista, se olisi hirveätä… Hyvästi! — lisäsi hän, kavahtaen ylös. — Hyvästi!

Hän astui muutaman askeleen kabinetin ovea kohti, pani käden selkänsä taakse ja teki sillä kiireisen liikkeen ilmassa, ikäänkuin olisi tahtonut vastaan-ottaa ja puristaa Litvinowin kättä. Mutta Litvinow seisoi taampana, kuni huumautunut…. Vielä kerran virkkoi Irina: "hyvästi, älkää unohtako!" ja syöksi sitten huoneesta, taakseen katsahtamatta.

Litvinow oli yksin eikä pitkään aikaan voinut tointua. Vihdoin hän heräsi huumauksestansa, riensi kabinetin ovelle, lausui Irinan nimen kerran, toisen, kolmannen… Hän oli jo tarttua ovenripaan…

Hotellin portailla kuului kenraali Ratmirowin heleä ääni.

Litvinow painoi hatun päähänsä ja astui portaille. Tuo sievä kenraali seisoi ovenvartijan kammion edessä ja selitteli huonolla saksankielellä tahtovansa vuokrata vaunut koko huomispäiväksi. Huomattuaan Litvinowin, nosti hän jälleen hattunsa luonnottoman korkealle ja edeskantoi hänelle jälleen "kunnioituksensa". Hän teki ilmeistä ivaa Litvinowista, mutta tällä ei ollut aikaa kiinnittää siihen huomiota. Tuskin vastattuaan Ratmirowin kumarrukseen, kiiruhti hän asuntoonsa.

Siellä jäi hän seisomaan valmiiksi pakatun ja suljetun matka-arkkunsa ääreen. Hänen päätänsä pyörrytti, ja sydän värisi kuin soittimen kieli. Mitä tehdä nyt? Olisiko hän tuollaista voinut aavistaakaan?

Niin, kyllä hän oli sellaista aavistanut, niin uskomattomalta kuin se nyt näyttikään. Tapaus oli nyt kohdannut häntä kuin ukkosen isku, mutta hän oli sitä aavistanut, vaikk'ei rohjennutkaan sitä tunnustaa, mutta eihän hän ollut tiennyt mitään varmaan… Kaikki hänessä hämmentyi ja sekaantui; hän ei voinut koota ajatuksiansa. Hänen mieleensä muistui Moskova, muistui, kuinka "tuo" silloinkin oli tullut tuuliaispään lailla. Häntä ahdisti; riemastus, mutta iloton ja toivoton, runteli ja raateli hänen rintaansa. Ei hän olisi kaiken maailmankaan aarteista suostunut siihen, että Irinan lausumat sanat eivät todella olisi olleet hänen lausumiansa… Ja sittenkin… nuo sanat eivät voi muuttaa hänen päätöstänsä. Hän ei horju nytkään, vaan pysyy lujana kuin pohjaan laskettu ankkuri.

Litvinow ei voinut koota ajatuksiansa… niin kyllä; mutta tahto oli hänessä vielä jäljellä, ja hän komenteli omaa itseänsä niinkuin käskyläistä konsanaankin. Hän soitti passarin, vaati laskun, tilasi paikan illan omnibusvaunuissa; hän poisti itseltään tahallansa kaikki peräytymisen mahdollisuudetkin.

— Tulkoon sitten vaikka kuolema, puheli hän, niinkuin edellisenä, unettomana yönäkin. Kovin tämä lause miellytti häntä.

— Tulkoon sitten vaikka kuolema, toisteli hän myötäänsä, hiljalleen kävellen huoneessansa edestakaisin ja silloin tällöin vain ehdottomasti sulkien silmänsä ja pidättäen hengitystään, kun "nuo" sanat, nuo Irinan sanat, tunkeutuivat hänen sydämmeensä ja tulena polttivat sitä.

— Kahta kertaa ei näy voivan rakastua — ajatteli hän. — Kun toinen elämä on sinuun saanut, ja sinä olet päästänyt sen sisääsi, silloin et tuosta myrkystä enää ikinä pääse; ei ne siteet enää katkea! Niin, mutta mitäpäs se nyt todistaa? Onneako… Onko se sitten mahdollista? Sinä rakastat häntä, olkoon menneeksi… ja hän… hän rakastaa sinua…

Mutta tässä hänen täytyi jälleen ottaa oma itse kouriinsa. Niinkuin vaeltaja, joka yön pimeässä huomaa kaukana valontuikkeen eikä hetkeksikään päästä sitä näkyvistään, peljäten eksyvänsä, niin Litvinowkin kiinnitti kaikin voimin huomionsa yhteen ainoaan kohtaan, yhteen ainoaan päämäärään. Astua morsiamensa luokse, eikä juuri morsiamensakaan (hän koetti olla ajattelematta Tanjaa), vaan hotellihuoneesen Heidelbergissä, — se seisoi hänen edessään järkählämätönnä, se oli valontuike hänen tiellään. Mitä sitten tapahtuu, — sitä hän ei tiennyt eikä tahtonut tietääkään. Yksi oli varma: takaisin hän ei käänny.

— Tulkoon vaikka kuolema, — toisti hän kymmenettä kertaa ja katsahti kelloonsa.

Neljännestä yli kuuden. Kuinka pitkä odotusaika vielä! Hän rupesi jälleen astumaan edes ja takaisin. Aurinko teki laskuaan, taivas alkoi rusottaa puitten latvoilla, ja punerva puolivalo laskeusi kapeista akkunoista hänen pimenneesen huoneesensa.

Äkkiä oli hän kuulevinaan oven takanansa hiljaa ja kiireisesti aukenevan ja yhtä kiireisesti sulkeutuvankin.

Hän kääntyi ympärinsä. Ovella seisoi mustaan mantilliin kietoutunut nainen…

— Irina! huudahti Litvinow, lyöden kätensä yhteen.

Irina kohotti päänsä ja vaipui hänen rinnoilleen.

* * * * *

Kahden tunnin perästä istui Litvinow huoneensa sohvalla. Matka-arkku oli nurkassa, avattuna ja tyhjänä. Pöydällä, hujan hajan heiteltyjen esineitten seassa oli Tatjanan kirje, vast'ikään tullut. Tatjana ilmoittaa siinä päättäneensä jouduttaa heidän lähtöänsä Dresdenistä, koskapa täti oli taas täysissä voimissaan. Ellei mitään esteitä väliin tule, saapuvat he huomenna kahdentoista tienoissa Badeniin ja toivovat hänen silloin olevan asemalla. Asunnon oli Litvinow vuokrannut heille samassa hotellissa, missä itsekin majaili.

Samana iltana lähetti hän kirjeen Irinalle ja sai seuraavana aamuna vastauksen. Irina kirjoittaa:

"Päivää ennemmin tai myöhemmin, — sitä ei voinut välttää. Mutta minä uudistan eiliset sanani: elämäni on sinun käsissäsi; tee minun, mitäs tahdot. En tahdo sitoa sinun vapauttasi, mutta tiedä, että, jos vaaditaan, minä hylkään kaikki ja lähden kerallasi maailman ääriin. Näemmehän toisiamme huomenna? Omasi Irina."

Kaksi viimeistä sanaa oli kirjoitettu suurilla kirjaimilla ja rohkealla, tarmokkaalla käsialalla.

XVIII.

Rautatien asemasillalle oli elokuun 18 p:nä kello 12:n tienoissa kokoontunut runsaasti yleisöä. Siellä oli Litvinowkin.

Vähäistä ennen oli Irina tullut häntä vastaan, ajaen avonaisissa vaunuissa miehensä ja erään toisen, vanhanpuoleisen, herran kanssa. Irina oli huomannut Litvinowin; jotain epäselvää oli välähtänyt hänen silmissään, mutta hän oli heti piiloittunut päivänvarjonsa suojaan.

Kummallisesti oli Litvinow eilisestään muuttunut. Hänen ulkonainen ihmisensä, hänen liikkeensä, hänen kasvojensa ilme — kaikki oli nyt toisellaista. Ja toisellainen hän oli omastakin mielestään. Itseensä luottamus oli kadonnut, mielenrauha oli kadonnut, samoin kunnioituskin omaa itseänsä kohtaan. Entisestä sopusoinnusta sielussa ei ollut jälkeäkään. Äsköiset, poistamattomat mielenliikutukset yksin olivat nyt hänessä vallalla. Se oli tuommoista outoa tunnelmaa, voimakasta, suloista ja — pahaa. Salaperäinen vieras oli hiipinyt pyhäkköön ja anastanut sen ja ottanut siellä sijansa, sanaakaan sanomatta, ja rehenteli nyt siellä kuni isäntä uutistalossaan. Litvinowia ei enää hävettänyt; häntä pelotti, ja samassa alkoi hänessä kiehahdella epätoivoinen uskaliaisuus. Voitetuille, sotavangiksi otetuille, on tuttua tämä ristiriitaisten tunteiden sekaannus; eikä se ole outoa varkaallakaan, ensimmäisen varkauden perästä. Ja Litvinow oli voitettu, voitettu äkkiarvaamatta… ja mihin nyt oli saanut hänen rehellisyytensä?

Juna oli myöhästynyt muutamia minutteja.

Litvinowin riutuminen oli muuttunut tuskaksi; hänen oli mahdoton pysyä asemillaan. Kalpeana hän liikkui ja tunkeili väkijoukossa.

— Hyvä Jumala! — ajatteli hän. — Olisipa edes yksikään vuorokausi vielä!…

Ensimmäinen katsahdus Tanjaan, ensimmäinen katsahdus Tanjaan… se se häntä hirvitti… se silmänräpäys oli elettävä niin pian kuin mahdollista. Mutta sitten? Sitten… tulkoon sitten mitä hyvänsä!… Ei hän enää tehnyt mitään päätöksiä, ei hän enää taannut itseään. Eilinen lempilause välähti kirpaisten hänen mielessään…

Tällaisena hän nyt on tullut vastaan-ottamaan Tanjaa…

Vihdoin kuului pitkä kimeä vihellys, sen jälkeen raskasta, yhä paisuvaa jyrinää, ja tuolla radankäänteessä näkyi veturi, verkalleen vyöryen asemalle. Väki liikahti sitä kohti, Litvinow väen mukana, laahaten jalkojaan kuni kuolemaan tuomittu. Vaunuista alkoi näkyä kasvoja ja naisten hattuja; yhdessä ikkunassa alkoi vilkkua valkoinen nenäliina… Se oli Kapilolina Markovna, joka viuhtoi… Kas niin: hän oli huomannut Litvinowin, ja tämäkin tunsi hänet.

Juna pysähtyi. Litvinow riensi vaunun tuo ja avasi oven: Tatjana seisoi tätinsä vieressä ja ojensi kättään, kirkkaasti hymyillen.

Litvinow auttoi naiset ulos vaunusta, virkkoi muutamia kohteliaita sanoja, kesken-eräisiä ja epäselviä, ja rupesi samassa puuhaamaan, otti haltuunsa heillä pilotit, matkalaukut, pledit, juoksi hakemaan kantajaa, tilasi vaunut. Muut ihmiset puuhailivat hekin hänen ympärillään, ja mieluista oli hänelle heidän läsnäolonsa, heidän melunsa ja huutonsa. Tatjana astui syrjään ja, yhä hymyillen, odotteli tyynesti hänen hääräilemisensä loppua. Kapitolina Markovna sen sijaan ei voinut mitenkään pysyä alallaan. Hän ei vieläkään ottanut uskoakseen, että nyt sitä todellakin oltiin Badenissa.

— Mutta missä päivänvarjot? Tanja, missä päivänvarjot? — huudahti hän äkkiä, huomaamatta pitelevänsä niitä lujasti omassa kainalossaan.

Senjälkeen alkoivat äänekkäät ja pitkälliset jäähyväiset erään rouvan kanssa, johon täti oli tutustunut Heidelbergin ja Badenin välillä. Tämä rouva ei ollut kukaan muu kuin tultavamme, rouva Suhantshikow, — joka silloin tällöin tekaisi toivioretkiä Gubarewin luokse Heidelbergiin ja oli nyt palajamassa sieltä, kasa "menettelyohjeita" mukanaan.

Kapitolina Markovnalla oli yllään jotenkin kummallinen, kirjava mantilli ja päässään tatinmuotoinen matkahattu, jonka alta pilkisti esiin valkoinen, leikattu tukka, pörröytyneessä tilassa. Tuo lyhytkasvuinen, laiha neiti oli matkasta punaisenaan ja haastoi venättä kimeällä ja laulavalla äänellä… Hän veti heti huomiota puoleensa.

Litvinow sai vihdoin sijoittaneeksi hänet ja Tatjanan vaunuihin ja asettui itse vastapäätä heitä. Hevoset läksivät liikkeelle. Ja siinä sitä tiedusteltiin ja kättä uudestaan puristeltiin ja hymyiltiin molemmin puolin ja lausuttiin ystävällisiä sanoja… Litvinow huokasi helpommin: ensimmäiset silmänräpäykset olivat onnellisesti ohitse. Nähtävästi ei hänessä ollut mitään, joka olisi Tanjaa oudostuttanut, kummastuttanut: yhtä kirkas ja luottava oli immen katse, yhtä sievästi hän punastui, yhtä herttaisesti hän nauroi kuin ennenkin. Vihdoin uskalsi Litvinow katsahtaa häneen, ei syrjästä eikä ohimennen, vaan suoraan silmiin. Tähän asti olivat hänen silmänsä kieltäytyneet tottelemasta. Ehdoton liikutus valtasi hänet: noitten rehellisten kasvojen levollinen ilme se oli kuin nuhtelevaa pistosta hänelle. "Tänne sinä tulit, tyttö rukka, sinä, jota minä niin kauan olin odotellut ja kutsunut, jonka kanssa olin päättänyt elää yhdessä loppuun saakka; sinä tulit, sinä uskoit minua… ja minä… ja minä .."

Litvinowin pää vaipui alas, mutta Kapitolina Markovna ei antanut hänelle aikaa mietiskelyihin. Kysymyksiä alkoi tulla tuiskuna.

— Mikäs rakennus se on tuo, pylväillä koristettu? Missäs täällä on pelisali? Kukas tuossa tulee? Tanja, Tanja, katsopas noita krinoliineja! Kukas tuo sitten on? Täällä kai on enimmäkseen franskattaria Parisista! Ai, ai, sentään tuotakin hattua! Saakos täällä kaikkea niinkuin Parisissakin? Mutta kaikki on luultavasti hirmuisen kallista täällä? Mutta sepä oli erinomaisen kelpo, älykäs rouva, johon minä tutustuin matkalla! Kyllä te tunnette hänet, Grigori Mihailitsh; hän kertoi tavanneensa teitä erään Venäläisen luona, joka niinikään on ihmeellisen älykäs. Hän lupasi tulla meillä käymään. Ja hänkös osaa suomia noita aristokraatteja! Ihan on hauska kuulla. Mikäs herra tuo on, tuo harmaaviiksinen? Preussin kuningasko? Tanja, Tanja, katsos, tuo on Preussin kuningas! Eikö? Eikös se ollutkaan Preussin kuningas? Vai niin, vai Hollannin lähettiläs, jaha. Täss'ei oikein tahdo kuulla, pyörät kolisevat. Voi, kuinka ihania puita!

— Ihania kyllä, täti, — vahvisti Tanja — ja kuinka täällä kaikki viheriöitsee, kaikki on niin hauskaa! Eikö niin, Grigori Mihailitsh?

— Niin on… — vastasi toinen hampaittensa välistä.

Vaunut pysähtyivät viimein hotellin eteen. Litvinow saattoi matkustajat heille vuokrattuun numeroon, lupasi pistäytyä tunnin perästä ja palasi omaan huoneesensa.

Hetkeksi haihtunut lumous valtasi hänet jälleen, heti kun hän oli astunut kamariinsa. Täällä, tässä huoneessa, halliisi eilisestä saakka Irina. Kaikki täällä puhui hänestä, itse ilmakin näkyi säilyttäneen salaiset jäljet hänen käynnistään… Litvinow tunsi taaskin olevansa hänen orjansa. Hän sieppasi esille Irinan nenäliinan, jonka oli kätkenyt povellensa, painoi siihen huulensa, ja hienona myrkkynä läksi silloin virtailemaan hänen suonissaan päivänpaisteisia muistelmia. Hän ymmärsi silloin, että nyt on palajaminen mahdotonta, valinta myöhäistä. Tatjanan herättämä surumielinen liikutus oli sulanut kuin tulessa lumi; katumus oli turtunut… turtunut niin, että kiihkokin asettui, ja mieleen iskenyt teeskentelemisen mahdollisuus — ei sekään enää tuntunut vieraalta… Rakkaus, Irinan rakkaus — se yksin oli nyt hänelle totuus ja laki ja omatunto… Tuo varovainen, järkevä Litvinow ei edes ajatellutkaan, kuinka päästä tästä asemasta, ja kaiken kauheuden ja ilkeydenkin hän tunsi omituisen keveältä kannalta, ikäänkuin' taampaa vain.

Tuskin oli tuntiakaan kulunut, niin jo saapui Litvinowin luokse passari, ilmoittaen vasta saapuneitten daamien kutsuvan häntä luoksensa yleiseen saliin. Hän läksi sanantuojan perässä ja tapasi heidät jo täysissä tamineissa, hatut päässä. Sekä täti että Tatjana halusivat heti lähteä katselemaan Badenia, koskapa ilmakin oli niin kaunis. Kapitolina Markovna se etenkin oli menettänyt malttinsa. Oikein hänen tuli vähän paha mielikin, kuultuaan, ett'ei vielä ollut tavanmukaista, fashionablia, kokoontua Conversationshausin edustalle. Litvinow tarjosi hänelle kätensä — ja niin alkoi virallinen kävely. Tatjana kulki tätinsä rinnalla, tyynellä uteliaisuudella katsellen ympärilleen. Kapitolina Markovna jatkoi tiedustelujaan. Rulettipöytä, komeat croupierit, joita hän muualla olisi varmaankin luullut ministereiksi, heidän nopealiikkeiset kauhansa, kulta- ja hopeakasat viheriällä veralla, peliin osalliset vanhat rouvat ja koristellut lorelit — kaikki tuo teki sen, että Kapitolina Markovna joutui jonkinlaiseen äänettömään raivotilaan. Ei hän edes muistanut sitäkään, että nythän hänen olisi pitänyt ärhennellä. Tuijottaen hän vaan katseli katselemistaan, väliin hätkähtäen croupierien huudahduksista… Pienen luisen pallon surina ruletin komeroissa tunki hänen luihinsa ja ytimiinsä… Vasta sitten kuin oli tultu ulos raittiisen ilmaan, sai hän sen verran voimia kootuiksi, että huokasi syvään ja sanoi uhkapeliä aristokraattisuuden epäsiveelliseksi keksinnöksi.

Litvinowin huulille ilmaantui liikahtamaton, paha hymy. Hän puhui katkonaisesti ja eten kehdaten, niinkuin se, joka on harmissaan, tai jonka on ikävä…

Mutta äkkiä hän kääntyi Tatjanan puoleen ja hämmästyi: Tatjana katseli häntä tarkkaavasti ja sellainen ilme kasvoillaan kuin itsekin olisi epäselvillä siitä, mitä mielessä alkoi liikkua. Litvinow nyökäytti hänelle päätään, Tatjana vastasi samalla tavalla ja katsahti häneen jälleen kysyvästi, jonkinlaisella ponnistuksellakin, ikäänkuin Litvinow olisi ollut hänestä kauempana kuin olikaan.

Litvinow saattoi daaminsa loitommas Conversationshausista, kulki ohi "Venäjän puun", jonka alla jo istua uljaita maanmiehiä, ja kääntyi vieraineen Lichtenthaliin päin. Tuskin oli tultu sinne vievälle lehtokujalle, niin huomasi hän kaukaa Irinan.

Hän oli tulemassa heitä kohti miehensä ja Potuginin kanssa. Litvinow kalpeni kalmanvaaleaksi, kulkuansa kumminkaan hidastuttamatta. Tultuaan heidän kohdalleen, kumarsi Litvinow, sanaakaan sanomatta. Irina kumarsi myöskin kohteliaasti, mutta kylmästi, ja kulki ohitse, heitettyään pikaisen silmäyksen Tatjanaan… Ratmirow kohotti hattunsa korkealle. Potugin murahti jotain…

— Kukas se rouva oli? — kysäsi äkkiä Tatjana, joka siihen saakka tuskin oli suutaan avannut.

— Sekö? — toisti Litvinow. — Sekö? Se oli muuan rouva Ratmirow.

— Onko hän Venäläinen?

— On.

— Täälläkö te olette häneen tutustunut?

— En. Tunnen hänet jo ennestään.

— Hän on niin kaunis.

— Huomasitko sinä hänen toalettiansa? — sekaantui Kapitolina Markovna.
— Kymmenen perhettä voisi vuoden umpeensa elättää pelkästään hänen
pitsiensä hinnalla. Oliko se hänen miehensä, se toinen? — kysäsi hän
Litvinowilta.

— Oli.

— Mahtaa olla hirmuisen rikas.

— Enpä todellakaan osaa sanoa. Tuskin vaan.

— Mikä hän on?

— Kenraali.

— Kuinka erinomaiset silmät! — virkkoi Tatjana, — ja ilmekin niissä niin kummallinen: sekä haaveksiva että terävä… En minä ole sellaisia silmiä koskaan nähnyt.

Litvinow ei vastannut mitään. Hän oli jälleen tuntevinaan kasvoillansa Tatjanan kysyvän katseen, mutta siinä hän erehtyi: Tatjana katseli maahan, katseli hiekkaista tietä.

— Herrainen aika! Kuka tuo tarhapöllö on? — huudahti äkkiä Kapilolina Markovna, osoittaen sormellaan matalia char-à-bane-rattaita, joissa julkeasti loikoi muuan punatukkainen, kippuranenäinen naisihminen tavattoman uhkeassa puvussa, punasinervät sukat jalassa.

— Tarhapöllökö? Hyvät ihmiset, sehän on mamseli Corá.

— Kuka?

— Mamseli Corá, kuuluisa parisitar.

— Tuoko marakatti? mutta rumahan se on.

— Eipä se näy olevan esteenä.

Kapilolina Markovna kohautti vaan olkapäitään.

— Kyll'on hyvä, tämä teidän Badeninne! — virkkoi hän viimein. — Saakos tuohon penkille käydä istumaan? Minua alkaa väsyttää.

— Tietysti saa, Kapitolina Markovna. Sitähän varten ne on penkitkin.

— Ties ja! Kuuluu Parisissakin olevan penkkejä bulevaardeilla, mutta niissä ei ole säädyllistä istua.

Litvinow ei vastannut siihen mitään. Hänen mieleensä johtui vaan tässä silmänräpäyksessä, että moniaan askeleen päässä tästä oli se penkki, jossa hänen ja Irinan välillä oli ollut ratkaiseva keskustelu.

Sitten muisti hän huomanneensa tänään Irinan poskella pienen punaisen täplän…

Kapitolina Markovna laskeutui penkille istumaan, Tatjana hänen viereensä. Litvinow jäi seisomaan tielle. Hänen ja Tatjanan välillä oli — vai muutoinko se vain siltä tuntui? — oli tekeillä jotain… tiedottomasti, vähitellen.

— Voi sitä narria, sitä narria — valitteli Kapitolina Markovna, päätään pyöritellen. — Olisipa myödä tuon mamselin toaletti, niin ei ainoastaan kymmenen, vaan satakin perhettä voisi niillä rahoilla elättää. Huomasittekos te, että hänellä hattunsa alla, noissa punaisissa hivuksissa, oli timantteja? Päiväsydännä timantteja, aatelkaa!

— Ei hän ole punatukkainen, — huomautti Litvinow; — hän värjää vaan tukkansa punaiseksi; se on muodissa nyt.

Kapilolina Markovna kohautti jälleen olkapäitään, oikeinpa vaipui mietteisinsä.

— No mutta, — virkkoi hän viimein; — tämähän on skandaalia. Ei meillä Dresdenissä ole sentään vielä niin pitkälle menty. Onhan se loki vähän kauempana Parisista. Eikös niin, Grigori Mihailitsh, vai kuinka?

— Niin sekö? — vastasi Litvinow, ajatellen itsekseen: "mistäs hän puhuikaan?" — Niin, tietysti, tietysti…

Samassa kuului verkallisia askeleita, ja Potugin lähestyi heitä.

— Hyvää päivää, Grigori Mihailitsh, — virkkoi hän, naurahdellen ja päätään nyökytellen.

Litvinow tarttui häntä heti käteen.

— Hyvää päivää, hyvää päivää, Sosont Ivanitsh, — äsken te luullakseni tulitte vastaan yhdessä… niin vast'ikään, lehtokujassa.

— Niin, minä se olin.

Potugin kumarsi kunnioittavasti daameille.

— Sallikaa esittääni teidät, Sosont Ivanitsh. Läheiset tuttavani, sukulaiseni, vasta tulleet Badeniin. Potugin, Sosont Ivanitsh, maanmiehiä, vierailee niinikään Badenissa.

Daamit kohottautuivat vähäsen kumpikin. Potugin kumarsi uudelleen.

— Täällä on ilmeinen rout[111] — alkoi vienolla äänellä Kapitolina Markovna. Hyväntahtoista vanhaa piikaa hieman pelottikin, mutta ennen kaikkea hän tahtoi säilyttää arvokkaisuuden. — Kaikki pitävät mieluisana velvollisuutenaan olla jonkun aikaa täällä.

— Baden on todellakin miellyttävä paikka, — vastasi Potugin, luoden syrjäisen silmäyksen Tatjanaan; — erittäin miellyttävä paikka on Baden.

— Kyllä, mutta liian aristokraattinen, mikäli minä osaan päättää.
Me olemme — hän viittasi Tatjanaan — asuneet koko tämän aikaa
Dresdenissä… Se on myöskin sangen intressantti kaupunki, mutta täällä
on sanalla sanoen rout.

— Sattuipas lempisana — ajatteli Potugin itsekseen ja lausui sitten ääneen: — siinä te olette aivan oikeassa, mutta sen sijaan on luonto täällä erinomaisen ihana, ja paikkakunta on sitä laatua, että sellaista turhaan hakee muualta. Teidän matkatoverinne varmaankin on samaa mieltä. Eikö niin, hyvä neiti? — lisäsi hän, kääntyen suoraan Tatjanaan.

Tatjana nosti suuret, kirkkaat silmänsä Potuginiin. Hän ei näyttänyt oikein käsittävän, mitä he nyt hänestä tahtovatkaan, ja miksikä Litvinow oli jo ensi päivänä tehnyt hänet tuttavaksi tämän tuntemattoman miehen kanssa, joka kyllä näyttää viisaalta ja hyväntahtoiselta ja katsoo häneen niin kohteliaasti ja ystävällisesti.

— Niin, — sanoi hän vihdoin, — täällä on varsin kaunista.

— Teidän pitää käydä vanhassa linnassa, — jatkoi Potugin, — erittäinkin kehoittaisin teitä käymään Iburgissa.

— Saksin Sveitsi… — yritti Kapilolina Markovna.

Vaskitorvien täräys vyörähti pitkin lehtokujaa: preussilainen sotaorkesteri Rastadtista (vuonna 1862 oli Rastadt vielä liittovaltain linnana) oli aloittanut viikkokonserttinsa paviljonissa. Kapilolina Markovna kavahti pystyyn.

— Musikki! — virkkoi hän, — musikki à la conversation. Pitää lähteä sinne. Onhan kello jo lyönyt kolme, vai kuinka? Eikös se ole tähän aikaan kuin yleisö kokoontuu?

— Kyllä, — vastasi Potugin, — nyt on se kaikkein muodinmukaisin hetki, ja soittokin on erittäin hyvää.

— No, siksipä ei auta viipyäkään. Tanja, lähdetäänpäs.

— Sallitteko minun tulla mukaanne? — kysäsi Potugin Litvinowin suureksi ihmeeksi. Litvinow ei osannut ajatellakaan, että Irina oli hänet lähettänyt. Kapilolina Markovna myhähti kohteliaasti.

— Varsin kernaasti, m'sjö… m'sjö… —

— Potugin — auttoi tämä ja tarjosi hänelle käsivartensa.

Litvinow teki samoin Tatjanalle, ja kumpikin pari läksivät
Conversationshausia kohti.

Potugin keskusteli edelleen Kapilolina Markovnan kanssa. Litvinow kulki sanaakaan sanomatta. Pari kertaa vain myhähti hän ilman vähintäkään aihetta, ja likisti hiljaa Tatjanan kättä kainalossaan. Valhetta oli noissa likistyksissä; toinen ei niihin vastannut, ja Litvinow tunsi valhettelevansa. Ne eivät olleet niinkuin entis-aikaan, kahden, toisillensa antautuneen sielun molemmanpuolista vakuuttamista lujasta liitosta; ne tulivat siitä syystä, ett'ei Litvinow tiennyt, mitä sanoa. Tuo äänetön jotain, mikä heidän välillänsä oli alkanut itää, kasvoi kasvamistaan ja varmeni. Tatjana katsahti häneen jälleen tarkasti, melkein tutkivasti.

Samoin kävi Conversationshausinkin edustalla, pöydän ääressä, johon he istahtivat neljän kesken. Erotus oli vaan se, että Litvinowin äänettömyys nyt, väkijoukon levottomassa humussa ja musikin raikuessa ja räikyessä, näytti luonnollisemmalta. Kapitolina Markovna tuli, niinkuin sanotaan, haltijoihinsa. Potugin tuskin ennätti vastailla hänelle ja tyydyttää hänen uteliaisuuttansa. Kaikeksi onneksi ilmestyi ohikulkevain joukossa äkkiä rouva Suhantshikowin laiha olento, ja samassa välähtivät nuo silmät, jotka eivät ikinä asemillaan kestäneet. Kapilolina Markovna tunsi hänet heti, kutsui luokseen ja pani istumaan saman pöydän ääreen, ja — nyt alkoi sanojen tulo ja tulva.

Potugin kääntyi Tatjanan puoleen ja rupesi keskustelemaan hänen kanssaan hiljaisella, pehmeällä äänellä, lempeä ilme hiukan alas painuneilla kasvoilla. Tatjana vastaili hänelle sujuvasti ja vapaasti, itsekin sitä ihmetellen. Hänen oli mieluista puhella tämän vieraan, tuntemattoman miehen kanssa, sillä välin kuin Litvinow yhä istui liikahtamatta, entinen järkähtämätön, paha hymy huulillaan.

Tuli päivällis-aika. Soitto vaikeni, väkijoukko alkoi harveta. Kapitolina Markovna sanoi hellät jäähyväiset rouva Suhantshikowille. Erinomainen kunnioitus oli hänessä herännyt tätä rouvaa kohtaan, vaikka sitten myöhemmin sanoikin Tatjanalle, että rouva Suhantshikow on sentään tavattomasti ärtyisä ihminen, mutta sen sijaan tietää hän jok'ikisestä ihmisestä jok'ikisen asian. Ompelukoneet, arveli Kapitolina Markovna, pitää kumminkin hankkia, heti kuin häät on pidetty. Potugin sanoi hyvästi.

Litvinow läksi saattamaan daamejansa kotia. Hotellin ovella annettiin hänelle kirje. Hän astui syrjään ja repäisi kiireesti kuoren auki. Pienellä velinipaperin palasella luki seuraavat, lyijykynällä piirretyt, sanat: "Tulkaa tänä iltana kello seitsemän luokseni silmänräpäykseksi. Sitä rukoilee Teiltä Irina." Hän pisti kirjeen taskuunsa, kääntyi ympärinsä ja naurahti jälleen… Kelle? Miksi? Tatjana seisoi häneen selin.

Päivällistä aterioitiin yhteisessä pöydässä. Litvinow istui Kapilolina Markovnan ja Tatjanan välissä ja oli niin omituisesti vilkas, puheli, kertoi hauskoja juttuja, kaadellen laseihin itselleen ja naisille. Hän käyttihe niin vapaasti, että heidän vastassaan istuva franskalainen jalkaväen upseeri Strassburgista, piikkiparta ja viikset à la Napoleon III, katsoi sopivaksi sekaantua heidän puheesensa, jopa esitti lopuksi maljankin à la santé des belles moscovites![112]

Päivällisen jälkeen saattoi Litvinow daamit heidän huoneesensa, seisoi hetken aikaa akkunassa, kulmat rypyssä ja ilmoitti sitten äkkiä olevansa pakotettu lähtemään eräälle asialle, luvaten varmasti tulla illaksi takaisin. Tatjana ei virkkanut mitään, kalpeni vaan ja loi silmänsä maahan. Kapitolina Markovnan oli tapana nukahtaa päivällisen päälle. Tatjana tiesi, että tämä tädin tapa oli Litvinowille kylläkin tunnettua, ja odotti Litvinowin käyttävän sitä hyödykseen ja jäävän hänen luokseen, varsinkin, kun hän ei vielä kertaakaan, heidän tänne tultuaan, ollut kahden kesken hänen kanssaan eikä puhunut hänelle mitään. Mutta nyt hän jo lähtee! Mitenkä tuo oli selitettävä? Ja yleensäkin oli Litvinowin koko käytös ollut sinä päivänä…

Litvinow läksi kiireimmiten, odottelematta vastaväitteitä. Kapilolina Markovna oikaisihe sohvalle, voivotellen, huokasi pari kertaa ja nukkui levollisesti.

Tatjana astui nurkkaan, istahti nojatuoliin ja pani kätensä lujasti ristiin rinnalleen.

XIX.

Litvinow astui nopeasti Hôtel de l'Europen portaita ylös… Hänet pysäytti muuan noin kolmentoista vanha tyttönen, kasvot viekkaat, kalmukkilaiset. Hän oli nähtävästi vartioinut häntä ja virkkoi:

— Tänne näin, olkaa hyvä. Irina Pavlovna tulee heti.

Litvinow katsahti häneen kummastellen, tyttönen naurahti ja toisti:

— Tulkaa, tulkaa!

Hän saattoi Litvinowin pieneen huoneesen, joka oli vastapäätä Irinan makuuhuonetta, täynnä arkkuja ja kapsäkkejä. Tyttönen katosi kohta, painettuaan oven kiinnemmäs.

Tuskin oli Litvinow ennättänyt katsahtaa ympäriinsä, niin jo aukeni sama ovi selkoseljälleen, ja sisään astui Irina, yllään ruusunpunainen baalipuku, helmiä hivuksissa ja kaulassa. Hän riensi suoraa päätä Litvinowin luokse, tarttui hänen käsiinsä ja seisoi niin hetken aikaa äänetönnä; hänen silmänsä loistivat, ja rinta kohoili, ikäänkuin olisi hän juossut ylös vuoren rinnettä.

— Min'en saattanut vastaan-ottaa… teitä tuolla — puhui Irina kiirehtivällä kuiskutuksella — me olemme kutsutut päivällisille ja olemme juuri lähdössä, mutta minä tahdoin välttämättömästi tavata teitä. Olihan se teidän morsiamenne, jonka kanssa te tänään tulitte vastaani?

— Kyllä; minun morsiameni se oli — vastasi Litvinow, pannen painoa sanalle "oli".

— No niin, minä tahdoin nähdä teitä vaan hetkisen, sanoakseni teille, että te saatte pitää itseänne aivan vapaana, ett'ei se, mikä eilen tapahtui, suinkaan saa muuttaa teidän päätöksiänne…

— Irina! — huudahti Litvinow, — miksis puhut tuolla tavalla?

Hän lausui nämä sanat kovalla äänellä… Salaamaton intohimo helähti noissa sanoissa. Irina sulki ehdottomastikin silmänsä hetkiseksi.

— Voi sua armas! — jatkoi Irina, kuiskaillen vielä hiljemmin, mutta hillittömällä viehättymisellä. — Et tiedä, kuinka minä lemmin sua. Minä olen vain maksanut velkani sinulle, olen sovittanut entisen rikokseni… Voi mua! Min'en voinut antaa sinulle nuoruuttani, niinkuin olisin tahtonut, mutta minä en ole sälyttänyt päällesi mitään velvollisuuksia, ei ole mitään lupausta siteenä sulla, armas! Tee mitäs tahdot; sinä olet vapaa kuni ilma, sinua ei pidätä mikään; muista se, muista!

— Mutta minä en voi elää ilman sinua, Irina, — keskeytti Litvinow, nyt jo kuiskaamalla. — Eilisestä ruveten olen sinun omasi iäti… Sinun jalkaisi juuressa ainoastaan voin minä hengittää…

Vavisten painoi hän kasvonsa Irinan käsiin. Irina katsahti hänen kumartuneesen päähänsä.

— No tiedä sitten — virkkoi hän, — että minäkin olen valmis kaikkeen; en kaipaa ketään, en mitään. Päätä sinä, minä olen altis… Minäkin olen iäti sinun… sinun.

Joku koputti varovasti ovelle. Irina kumartui ja kuiskasi vielä kerran: "sinun omasi; hyvästi!" Litvinow tunsi hivuksissaan hänen hengityksensä, hänen huultensa kajonnan. Kun hän oikaisihe, ei Irinaa enää ollut huoneessa; hänen vaatteensa kahahtivat vaan käytävässä, ja kaukaa kuului Ratmirowin ääni:

— Eh bien! Vous ne venez pas?[113]

Litvinow istahti korkealle arkulle ja kätki kasvot käsiinsä. Naisentuoksu, hieno ja raikas, tuulahti häneen… Irina piteli hänen käsiään omissansa.

— Tämä on liikaa, — kävi kautta hänen mielensä, — tämä on liikaa. —

Tyttönen tuli huoneesen, myhähti hänen kysyvään katseesensa ja virkkoi:

— Olkaa hyvä ja lähtekää pois, ennenkuin…

Litvinow nousi ja meni ulos hotellista. Ei ollut ajattelemistakaan palata heti kotia: ensin oli tyyntyminen. Sydän löi kiihkeästi ja epätasaisesti; tuntui kuin maa hänen jalkainsa alla olisi hiljalleen huojahdellut.

Hän läksi jälleen kulkemaan Lichtenthalin lehtokujaa pitkin. Hän ymmärsi, että ratkaiseva hetki oli nyt tulossa; siirtää asiata kauemmas, peitellä, kartella — se käy nyt jo mahdottomaksi; selitys Tatjanan kanssa on välttämätöntä. Hän kuvaili mielessään, kuinka Tatjana istuu siellä liikahtamatta, odotellen häntä… Litvinow aavisteli itsessään, mitä hän on Tatjanalle sanova, mutta kuinka ryhtyä tuohon, kuinka aloittaa? Hän oli sysännyt luotansa koko säännöllisen, kunnollisen, tukevan tulevaisuutensa; hän tiesi syöksyvänsä nyt suin päin kuiluun, jonne ei saisi katsahtaakaan… Se ei häntä levottomaksi tehnyt; sehän oli päätetty asia. Mutta kuinka on hän astuva tuomarinsa eteen? Ja jospa siinä todellakin tuomarina seisoisi enkeli, säkenöitsevä säilä kädessä — helpommalta tuntuisi pahantekijän sydämmessä… nyt sen sijaan täytyy kenties hänen itsensä iskeä puukko… Ilkeätä! Mutta palaita, kieltäytyä tuosta toisesta, käyttää hyödykseen tarjottua, hänen oikeudekseen tunnustettua vapautta… Ei! Parempi kuolla! Ei ole tarvis tuota inhottavaa vapautta… nyt syöstään alas tuhoon ja turmioon… ja nuo silmät ne lemmellä katsahtakoot…

— Grigori Mihailitsh! — lausui muuan surullinen ääni, ja jonkun käsi laskeusi raskaana hänen olalleen. Hän kääntyi hätkähtäen ja huomasi Potuginin.

— Suokaa anteeksi, Grigori Mihailitsh, — aloitti tämä tavallisella arkuudellaan. — Taisin häiritä teitä, mutta nähtyäni teidät tuolta kaukaa, aattelin itsekseni… mutta jos tulin sopimattomaan aikaan…

— Päinvastoin, minun on hyvin mieluista — jupisi Litvinow hampaittensa välistä.

Potugin läksi kulkemaan hänen rinnallaan.

— Herttainen ilta, — alkoi hän, — niin lämmin! Oletteko jo kauan ollut kävelemässä?

— Vähän aikaa.

- Ja mitäpäs minä kyselenkään; näinhän minä teidän tulevan Hôtel de l'Europesta.

— Kuljitte siis jäljissäni?

— Kuljin.

— Onko teillä jotain sanottavaa minulle?

— On, — vastasi Potugin tuskin kuuluvasti.

Litvinow pysähtyi ja katsahti kutsumattomaan kumppaliinsa. Potugin oli kalpea, silmät harhailivat; entinen, vanha suru näkyi jälleen ottaneen sijansa hänen vääntyneisiin piirteisiinsä.

— Mitäs teillä sitten on minulle sanomista? — kysyi Litvinow verkalleen ja läksi astumaan edelleen.

— Malttakaahan… minä sanon heti. Ell'ei teillä ole mitään sitä vastaan, niin istumme tähän penkille. Täss'on mukavampi.

— Tämähän tuntuu oikein salaperäiseltä, — virkkoi Litvinow, istuen hänen viereensä. - Ette mahda olla aivan entisellänne, Sosont Ivanitsh?

- Minua ei vaivaa mikään, eikä tässä ole mitään salaperäistäkään. Minä aioin oikeastaan vaan ilmoittaa teille, minkä vaikutuksen minuun teki teidän morsiamenne… olihan se teidän morsiamenne, vai kuinka?… no niin, se neiti, jonka kanssa minut tänään tutustitte. Minun täytyy sanoa, ett'en elämäpäivänäni koskaan ole tavannut sympaattisempaa olentoa. Siinä kultainen sydän, siinä enkelisielu.

Potuginin kasvoilla asui edelleen entinen haikeus ja murhe, niin ett'ei Litvinowkaan saattanut olla huomaamatta ristiriitaisuutta hänen kasvojensa ilmeen ja hänen sanainsa välillä.

— Arvostellessanne Tatjana Petrovnaa, olette osannut aivan oikeaan, — alkoi Litvinow, — vaikka kummakseni käy ensinnäkin, että te tiedätte meidän keskinäiset välimme, ja toiseksi, että te niin pian olette päässeet hänen perillensä. Enkelisielu hän todella on, mutta… sallikaa kysyäni… siitäkö teidän oli aikomus puhella minun kanssani?

— Hänen perillensä ei voi olla pääsemättä heti kohta, - virkkoi Potugin kiireesti, ikäänkuin väistäen viimeistä kysymystä, — maksaa vain kerran katsahtaa hänen silmiinsä. Hän ansaitsee kaikkea mahdollista onnea maailmassa, ja miekkonen se, jonka osana on oleva tehdä hänet onnelliseksi! Olkoon se miekkonen vaan kyllin mahdollinen moiseen kohtaloon!

Litvinowin silmäkulmat rypistyivät hieman.

— Sallikaas, Sosont Ivanitsh, — virkkoi hän, — minun täytyy sanoa, että tämä keskustelu on mielestäni varsin omituista… Minä tahtoisin tietää, minuako teidän viittauksenne tarkoittaa?

Potugin viivytteli vastausta: hän taisteli ilmeisestikin oman itsensä kanssa.

— Grigori Mihailitsh! — lausui hän sitten; — joko minulla on kokonaan väärä käsitys teistä tahi on teissä miestä kuulemaan totuutta, tulkoon se keltä hyvänsä, ja ilmaantukoon se kuinka mitättömän ulkokuoren alta tahansa. Vast'ikään minä sanoin nähneeni, mistä te tulille.

— Niinpä niinkin: Hôtel de l'Europesta. Entä sitten?

— Tiedänhän minä, kenet te siellä tapasitte.

— Mitenkä?

— Rouva Ratmirowinhan te siellä kohtasitte.

— Niin, minä olin hänen luonaan. Mitä sitten?

— Mitäkö sitten?… Te, Tatjana Petrovnan sulhanen, te kohtailette rouva Ratmirowia, jota te rakastatte… ja joka rakastaa teitä.

Litvinow ponnahti seisovilleen; veri syöksi hänen päähänsä.

— Mitäs tämä on? — tiuskasi hän vihdoin ärtyneellä, pidätetyllä äänellä, — onko tämä kehnoa pilantekoa vai vakoilemista? Selittäkää heti kohta!

Potugin katsahti häneen alakuloisesti.

— Älkää loukkaantuko minun sanoihini, Grigori Mihailitsh; minua te puolestanne ette voi loukata. En ole tullut tänne teitä loukkaamaan, ja kaukana on pilankin teko minusta nyt.

— Saattaa olla, saattaa olla. Minä uskon kernaasti tarkoituksenne vilpittömyyttä, mutta sallikaa minun sittenkin tietää, millä oikeudella te sekaannutte toisen ihmisen kotielämään, sydämmen asioihin, ja millä perustuksella te niin varmana lyötte totuuden leiman tuohon keksintöönne?

— Keksintöönikö? Jos minä olisin tuon keksinyt, niin ette te vainkaan olisi suuttunut! Ja mitä taas totuuteen tulee, niin en minä vielä milloinkaan ole kuullut ihmisen kyselevän itseltään, onko hänellä oikeutta ojentaa hukkuvalle kättään.

— Kiitän nöyrimmästi huolenpidostanne, — vastasi Litvinow kiivaasti, — mutta minä en tarvitse sitä, ja kaikki nuo fraasit siitä perikadosta, johon suuren maailman naiset syöksevät nuorukaisia, ja ylhäisen maailman siveettömyydestä ja niin edespäin,… ne ovat mielestäni pelkkiä fraaseja, ja joissakin määrin minä halveksinkin niitä, ja senpä vuoksi pyydän minä, älkää vaivatko voimallista, auttavaa käsivarttanne, vaan sallikaa minun rauhassa hukkua.

Potugin katsahti jälleen Litvinowiin. Hän hengitti raskaasti, hänen huulensa vavahtelivat.

— Katsokaa toki minua, nuori mies, — huudahti hän vihdoin, lyöden rintaansa, — olenko minä joutavan, itserakkaan siveilijän näköinen, näytänkö minä saarnamieheltä? Ettekö te ymmärrä, että, vaikka minun osan-ottoni teidän kohtaloonne olisi kuinka suuri hyvänsä, minä en pelkästään siitä syystä olisi virkkanut sanaakaan, en olisi antanut teille oikeutta moittimaan minua siitä, mitä minä ennen kaikkea inhoan, nimittäin epähienoudesta, tunkeilevaisuudesta. Ettekö te näe, että asia on aivan toista laatua, että teidän edessänne on mies, jonka on särkenyt, murtanut, juuriaan myöten masentanut juuri se sama tunne, jonka seurauksilta hän tahtoisi varoittaa teitä, sama tunne… ja… ja samaa henkilöä kohtaan.

Litvinow astui askeleen takaperin.

— Onko se mahdollista? Te… te… Sosont Ivanitsh! Mutta rouva
Belski… tuo lapsi…

— Ah, älkää kyselkö minulta… uskokaa minua! Se on synkkä, kamala historia, jota en rupea tässä kertomaan. Rouva Belskiä minä tuskin tunsinkaan; tuo lapsi ei ole minun, minä otin sen omakseni… sillä… sillä se oli hänen tahtonsa, hänelle se oli tarpeellista. Mitästä varten minä olisin täällä, teidän ilkeässä Badenissanne? Ja vihdoin, luuletteko te, onko edes saattanut juolahtaa mieleennekään, että minä vain myötätuntoisuudesta teitä kohtaan olisin päättänyt varoittaa teitä? Minun on sääli tuota hyvää, herttaisia tyttöä, morsiantanne… Mutta mitäpäs minua teidän tulevaisuutenne liikuttaa, mitäs minulla on tekemistä teidän kumpaisenkaan kanssa? Tytön tähden minä vaan pelkään… yksistään hänen.

— Liian paljon kunniata, herra Potugin — alkoi Litvinow, — mutta koska me nyt, teidän puheenne mukaan, olemme kumpainenkin samassa asemassa, niin miksikäs te ette pidä moisia nuhdepuheita itsellenne, ja eiköhän minun pitäne lukea varomisenne syyksi muuta tunnetta?

— Nimittäin luulevaisuutta; sitähän te aioitte sanoa? Nuori mies, nuori mies, eikö teitä hävetä tuollainen kujeileminen ja viekastelu, eikö teitä hävetä olla ymmärtämättä, kuinka katkerata se suru on, joka minun suuni kautta puhuu! Ei, emme vainkaan ole samassa asemassa! Minä, minä olen vanha, naurettava, aivan vaaraton narri… mutta te! Ja mitäs minä tässä turhia puhun? Te ette hetkeksikään ottaisi päällenne sitä roolia, jota minä näyttelen, näyttelenpä kiitollisuudellakin! Entäs luulevaisuus? Ei ole luulevainen se, jolla ei ole toivon kipinätäkään. Jos koskaan tuo tunne olisi minussa herännyt, niin ei ainakaan nyt. Minua vain hirvittää… hirvittää hänen tähtensä, ymmärtäkää toki tuo. Ja olisinko minä silloin, kuin hän lähetti minut teitä noutamaan, osannut aavistaakaan, että hänen tuntemansa väärinteko olisi vievä hänet niin pitkälle?

— Mutta sallikaa, Sosont Ivanitsh, näyttää siltä kuin te tietäisitte…

— Min'en tiedä mitään, ja minä tiedän kaikki tyyni. Minä tiedän — lisäsi hän, kääntyen pois, — minä tiedän, missä hän oli eilen. Ja nyt ei häntä enää pidätä mikään; hänen täytyy vajota pohjaan asti, niinkuin kiven, joka on veteen heitetty. Olisinpa kaksin kerroin mieletön, jos luulisin, että minun sanani heti kohta pysäyttävät teidät… teidät, jolle moinen nainen… Mutta kylliksi siitä jo. Min'en voinut hillitä itseäni, siinä selitys, miksi tein, niinkuin tein. Ja sitä paitsi, miksikäs en olisi yrittänyt? Kenties muutatte vielä mielenne, kenties lankeaa jokunen sanani teidän sydämmeenne, kenties päätätte pelastaa sekä hänet että itsenne ja tuon ihanan, viattoman olennon… älkää nyt kiivastuko, älkää polkeko jalkaanne! Mitäpäs minä pelkäisin, mitäpäs kursailisinkaan? Ei se ole luulevaisuus, joka minussa nyt puhuu, ei se ole harmikaan… Minä olen valmis laskeutumaan teidän jalkainne juureen ja rukoilemaan teitä… Mutta mitäpä tästä… Voikaa hyvin! Olkaa huoleti: kaikki tämä jää meidän välillemme. Teidän parastanne olen tarkoittanut.

Potugin läksi astumaan lehtokujaa pitkin ja katosi pian näkyvistä yhä sakenevaan hämärään…

Litvinow ei pidätellyt häntä.

"Se on kamala, synkkä historia!" oli Potugin sanonut Litvinowille eikä tahtonut kertoa sitä.

Kajotkaamme siihen parilla sanalla.

* * * * *

Noin kahdeksan vuotia sitten oli Potugin saanut ministeriöltänsä käskyn astua palvelukseen kreivi Reisenbachin luo. Se tapahtui kesäiseen aikaan. Potugin matkusteli paperien kanssa hänen kesähuvilaansa ja viipyi siellä päiväkausia. Irina, joka silloin asui kreivin luona, ei koskaan halveksinut alhaisessa asemassa olevia ihmisiä, ei ainakaan vieronnut heitä, ja kreivitär se useinkin purpatti Irinalle tuosta liiallisesta, moskovalaisesta tuttavallisuudesta. Irina näki piankin, että tuo vaatimaton virkamies, kaulaa myöten napitetussa virkafrakissa, oli älykäs henkilö. Usein ja mielellään hän keskustelikin Potuginin kanssa, ja Potugin… hän rakastui Irinaan syvästi, tulisesti, salaisesti… Salaisesti! Niin hän itse luuli.

Kului kesä. Kreivi ei tarvinnut enää apulaista. Potugin kadotti Irinan näkyvistään, mutta ei voinut unohtaa häntä.

Noin kolme vuolta sen jälkeen sai hän aivan odottamatta kutsun eräältä melkein oudolta, keskinkertaiseen säätypiiriin kuuluvalta naiselta. Tämä haasteli hänelle ensin kuurtain kaartain, vaan kun Potugin hänen pyynnöstään oli vannonut pitävänsä salassa kaiken sen, minkä nyt saa kuulla, ehdotti hän vihdoin, että Potugin menisi naimisiin erään naisen kanssa, jolla oli huomattava asema maailmassa, ja jolle naimisiin meno oli käynyt välttämättömäksi. Päähenkilöä ei nainen uskaltanut mainita kuin viittaamalla ja lupasi samassa Potuginille rahaa, paljon rahaa. Potugin ei suuttunut; hämmästys oli tukahuttanut hänessä vihan tunteen. Hän antoi tietysti jyrkän kiellon. Silloin jätti nainen hänelle kirjeen — Irinalta. "Te oleile hyvä, ylevämielinen mies", kirjoitti Irina, "ja minä tiedän, että tahdotte minun tähteni tehdä kaikki. Minä pyydän teiltä tätä uhrautumista. Te pelastatte erään minulle kalliin olennon. Pelastaessanne hänet, pelastatte minutkin… Älkää kyselkö, miten. En olisi rohjennut kääntyä kenenkään puoleen tällaisella pyynnöllä, mutta teidän puoleenne minä kurotan käteni, sanoen: tehkää tämä minun tähteni." Potugin rupesi miettimään ja sanoi olevansa Irina Pavlovnan tähden valmis paljoonkin, mutta tahtovansa kuulla hänen toivomuksensa hänen omasta suustaan.

He kohtasivat toisensa samana iltana. Kohtausta ei kauan kestänyt, eikä kukaan muu siitä tiennyt kuin tuo nainen. Irina ei siihen aikaan enää asunut kreivi Reisenbachin luona.

— Miksikäs te juuri minua tulitte ajatelleeksi? — kysäsi Potugin.

Irina rupesi puhelemaan hänen hyvistä ominaisuuksistaan, mutta pysähtyi äkkiä.

- Ei, - virkkoi hän, — teille pitää puhua totta. Minä tiesin ja tiedän, että te rakastatte minua… siinä syy, miksi päätin kääntyä teidän puoleenne.

Samalla kertoi hän Potuginille kaikki.

Elise Belski oli orpo. Sukulaiset eivät häntä suvainneet ja toivoivat saavansa periä hänet… häntä uhkasi perikato. Pelastamalla hänet oli Irina todella tekevä palveluksen sille, joka oli kaikkeen tähän syynä, ja joka nyt oli tullut Irinalle itselleenkin hyvin läheiseksi… Potugin katseli kauan aikaa ääneti Irinaa ja suostui. Irina purskahti itkuun ja heittäytyi hänen kaulaansa. Itkemään purskahti Potuginkin… mutta erillaisia olivat heidän kyynelensä.

Kaikki oli jo valmiina salaisia vihkiäisiä varten; mahtava käsi oli poistanut kaikki esteet… mutta sitten tuli taudinpuuska… ja sitten syntyi tytär… ja sitten äiti myrkytti itsensä. Miten oli käyvä lapsen? Potugin otti sen huostaansa samoista käsistä, Irinan käsistä.

Synkkä, kamala historia… Mennään sen ohitse, lukija, mennään!

* * * * *

Toisia tuntia kului, ennenkuin Litvinow rohkeni palata hotelliinsa. Hän oli jo saapumaisillaan perille, kun äkkiä kuuli askeleita takanaan. Joku seurasi häntä ilmeisestikin, jouduttaen käyntiään sitä myöten kuin hänkin. Lyhdyn kohdalla katsahti Litvinow taakseen ja tunsi tulijassa kenraali Ratmirowin. Tämä oli palajamassa päivällisiltä yksinään, valkoinen liina kaulassa, keikarimainen palttoo levällään, kokonainen liuta tähtösiä ja ristejä rinnalla kultaisissa käädyissä frakin napinlävessä. Hänen katseensa iski suoraan ja julkeasti Litvinowiin, ilmaisten sellaista ylenkatsetta ja sellaista inhoa, ja koko hänen olentonsa huokui niin uhkaavaa haastoa otteluun, että Litvinow, rohkaisten itsensä, katsoi velvollisuudekseen lähteä häntä vastaan, lähteä "skandaaliin". Mutta heti kuin Litvinow oli tullut hänen kohdalleen, muuttuivat kenraalin kasvot kokonaan: niihin ilmestyi jälleen entinen leikillinen sievyys, ja käsi vaaleissa lilavärisissä sormikkaissa kohotti korkealle kiiltoisan hatun. Litvinow nosti sanaakaan sanomatta hattuansa, ja kumpikin meni menojaan.

— Lienee huomannut jotain! — ajatteli Litvinow.

— Olisi edes… joku toinen! — ajatteli kenraali.

Tatjana istui tätinsä kanssa lyömässä pikettiä, Litvinowin astuessa heidän huoneesensa.

— Kyll'olet hyvä, sinäkin, kyll'olet! — huudahti Kapitolina Markovna, heittäen kortit pöydälle. — Tänään sitä vasta tultiin, ja mies on koko ilpoisen illan tiessään! Ja mekös teitä odottelimme ja odottelimme ja toruimmekin tässä niin että…

— Täti hyvä, — en minä puhunut mitään, — virkkoi Tatjana.

— Niin, mitäpäs sinä pai tyttö! Jo minua hävettäis, hyvä herra! Ja sulhasia vielä ollaan!

Litvinow pyysi miten kuten anteeksi ja istahti pöydän ääreen.

— Miksikäs te pelinne keskeytitte? — kysyi hän, sittenkuin hetkinen oli oltu ääneti.

— Kas niin! Mehän löimme kortteja ikävissämme, kun ei tiennyt mitä tehdä… mutta nythän te tulitte vihdoinkin.

— Jos suvaitsette kuulla iltamusikkia, — virkkoi Litvinow, — niin minä varsin mielelläni lähden saattamaan.

Kapitolina Markovna katsahti Tatjanaan.

— Mennään vaan, täti, kyllä minä tulen mukaan, — vastasi tämä, — mutta eiköhän olisi paras jäädä kotia?

— Sitä minäkin. Juodaanpas vainenkin teetä, oikein meidän tapaan, moskovan-viisiin, samovaari pöydällä, ja haastellaan sitten kunnollisesti. Eihän tässä vielä ole juteltukaan niinkuin jutella pitää.

Litvinow käski teetä, mutta haastella kunnollisesti — se ei ottanut onnistuakseen.. Hän tunsi myötäänsä omantunnon kalvamista: puheli hän mistä hyvänsä, aina vaan tuntui hänestä kuin valehtelisi hän ja kuin Tatjana arvaisi tuon. Tatjanassa sitä vastaan ei huomannut mitään muutosta; niin luontevaa oli hänen käytöksensä, mutta hänen katseensa ei kertaakaan pysähtynyt Litvinowiin; ystävällisesti ja arasti se vaan hiipaisi häntä joskus. Kalpeampi hän myös oli tavallista.

Kapitolina Markovna kysäisi, kivistääkö hänellä päätä.

Tatjana oli ensin vastata kieltämällä, mutta hetken mietittyään sanoi:

— Kyllä hiukan.

— Matkan rasitusta — virkkoi Litvinow ja punastui häpeästä.

— Niin, matkan rasitusta — toisti Tatjana, ja taas hänen katseensa hiipaisi Litvinowia.

— Sinun pitäisi käydä lepäämään, kultaseni.

— Pianhan minä muutoinkin jo panen maata, täti.

Pöydällä oli matka-opas, Guide des Voyageurs. Litvinow rupesi siitä ääneen lukemaan kuvauksia Badenin ympäristöstä.

— Kyllähän se niin on, — keskeytti täti, — mutta yhtä seikkaa ei saa unohtaa. Täällä kuuluu palttina olevan hyvin huokeata; sitä pitäisi ostaa myötäjäisiksi.

Tatjana loi silmänsä maahan.

— Ennättää sitä vielä, täti hyvä. Itseänne te ette milloinkaan muista, vaikka teidän pitää välttämättömästi saada uusi leninki. Näittehän, kuinka koreissa puvuissa ne täällä käyvät.

— Voi lintuseni, mitäs minä? Mikäs muotinukki minä olen? Olisin edes sellainen kaunotar kuin tuo teidän tuttavanne, Grigori Mihailitsh, tuo… mikä hänen nimensä nyt olikaan?

— Mikä tuttava?

— Sepä, joka tänään tuli meille vastaan.

— Niin, sekö! — virkkoi Litvinow teeskennellyllä välinpitämättömyydellä, ja häntä hävetti taas, ja oli niin ilkeä olla. "Ei!" ajatteli hän, "tämä on ajan pitkään mahdotonta."

Hän istui morsiamensa vieressä, ja muutaman tuuman päässä hänestä oli
Litvinowin povitaskussa Irinan nenäliina.

Kapilolina Markovna poistui hetkiseksi toiseen huoneesen.

— Tanja! — virkkoi Litvinow ponnistuksella. Ensi kertaa hän sinä päivänä puhutteli morsiantaan tällä nimellä.

Tanja kääntyi häneen.

— Minulla… minulla on jotain tärkeätä sanottavaa teille.

— Todellako? Milloinka? Nytkö heti?

— Ei! Huomenna.

— No huomenna sitten.

Sanomaton sääli täytti hetkeksi Litvinowin sydämmen. Hän otti Tatjanaa kädestä ja suuteli sitä nöyrästi, kuni syyllinen. Hiljainen ahdistus kouristi Tatjanan rintaa, eikä tuonut iloa hänelle tuo suutelo.

* * * * *

Yöllä, kello kahden tienoissa, heräsi äkkiä Kapilolina Markovna — hän makasi samassa huoneessa Tatjanan kanssa — kohotti päätänsä ja kuulahti.

— Tanja! Itketkö sinä?

Tatjana ei vastannut heti.

— En, täti, — kuului sitten hänen lempeä äänensä; — minulla on nuha.

XX.

— Minkäs tähden minä sen hänelle sanoin? — ajatteli Litvinow seuraavana aamuna, istuen akkunansa ääressä, ja kohautti olkapäitään harmissaan. Tahallaan hän sen oli sanonutkin Tatjanalle, katkaistakseen itseltään kaiken peräytymisen. Akkunalla oli kirje Irinalla; siinä Irina kutsuu häntä luokseen tänään kello kaksitoista.

Potuginin sanat johtuivat alinomaa hänen mieleensä; ne kajahtelivat pahaenteisenä, vaikka heikkonakin, ikäänkuin maan-alaisena kumuna. Litvinowia suututti, mutia yhä ne vaivasivat häntä.

Joku kolkutti oveen.

— Wer da?[114] — kysyi Litvinow.

— Aha! Olettehan te kotona! Avatkaas! — kuului Bindasowin käheä basso.

Ovenripa raksahti.

Litvinow kalpani vihan vimmassa.

— Minua ei ole kotona, — sanoi hän jyrkästi.

— Miks'ei ole? Mitä konstia tuo nyt on?

— Kuulittehan… minua ei ole kotona. Menkää tiehenne!

— Sepä vasta kaunista! Minä vaan aioin pistäytyä lainaamaan vähäsen rahaa, — jupisi Bindasow.

Pois hän kumminkin läksi, kantapäillään tömisten.

Litvinow oli vähällä hypätä hänen jälkeensä: kovin teki hänen mielensä' pehmittää luut tuolta hävyttömältä mieheltä. Viime päiväin tapaukset olivat saattaneet hänen hermonsa epäjärjestykseen; vielä vähäsen, ja hän olisi ratkennut itkuun. Hän joi lasillisen kylmää vettä, pani lukkoon kaikki laatikot, syytä siihen itsekään tietämättä, ja läksi Tatjanan luokse.

Tatjana oli yksin kotona. Täti oli lähtenyt puoteihin ostoksille. Tatjana istui sohvalla, pidellen molemmilla käsillään kirjaa, mutta ei hän sitä lukenut, tuskin tiesikään, mikä kirja se oli. Hän ei liikahtanut, mutta ankarasti tykytti sydän hänen rinnassaan, ja valkoinen kaulus se liikahteli niin selvästi, niin määränperäisesti.

Litvinow joutui ymmälle… Hän istahti kumminkin hänen viereensä, tervehti, myhähti. Tatjanakin myhähti ääneti. Hän oli nyykäyttänyt päätään Litvinowille, tämän astuessa sisään, nyykäyttänyt kohteliaasti, ei niinkuin ystävysten on tapana, vaan katsahtamatta häneen. Litvinow ojensi hänelle kätensä; Tatjana antoi hänelle kylmät sormensa, veti ne jälleen takaisin ja tarttui kirjaan. Litvinow tunsi, että keskustelun alkaminen vähäpätöisistä asioista olisi loukkausta Tatjanalle, joka, tapansa mukaan, ei vaatinut mitään, vaan jossa kumminkin kaikki ilmoitti: "minä odotan, minä odotan." Lupaus oli täytettävä, mutta Litvinowilla — vaikk'ei hän koko yöhön ollut muuta ajatellutkaan — ei ollut varattuna edes puheen alkua… ei ensimmäisiä sanojakaan. Hän ei tiennyt ensinkään, mitenkä katkaista tämä kauhea äänettömyys.

— Tanja, — alkoi hän vihdoin, — minä sanoin eilen, että minulla olisi jotain tärkeätä sanottavaa teille. — Dresdenissä oli hän kahden kesken sinutellut häntä, mutta nyt ei sitä ollut ajattelemistakaan. Minä olen valmis; minä pyydän vaan ennakolta, ett'ette minua moittisi, vaan olisitte vakuutettu, että minun tunteeni teitä kohtaan…

Hän pysähtyi. Häneltä salpasi hengen. Tatjana ei vieläkään liikahtanut eikä katsahtanut häneen; entistä lujemmin hän vaan puristi kirjaa käsissään.

— Meidän kesken, — jatkoi Litvinow, päättämättä äskeistä lausettaan, — meidän kesken on aina vallinnut täydellinen suoruus; minä kunnioitan teitä siksi liian paljon, saattaakseni viekastella edessänne; minä olen todistava teille, että osaan panna täyden arvon teidän sydämmenne ylevyydelle ja vapaudelle, ja vaikka minä… vaikka minä, tietysti…

— Grigori Mihailitsh, — alkoi Tatjana tasaisella äänellä, kasvojen kalvetessa kalman vaaleiksi, — minä tulen teille avuksi: te ette enää rakasta minua ettekä tiedä, millä tavoin tuon ilmoittaisitte minulle.

Litvinow hätkähti vastoin tahtoansakin.

— Kuinka niin? — lausui hän tuskin kuuluvasti; — mistä sellainen ajatus on tullut teihin? Minä en todellakaan ymmärrä…

— Eikös se sitten ole totta? Eikös se ole totta? Sanokaa, puhukaa!

Tatjana kääntyi kokonaan Litvinowiin; hänen kasvonsa, taaksepäin hulvahtaneine hivuksineen, lähestyivät Litvinowin kasvoja, ja hänen silmänsä, jotka niin pitkään aikaan eivät olleet katsoneet häneen, iskivät häneen nyt läpitunkevan katseen.

Litvinow oli ääneti, eikä Tatjana kaivannutkaan vastausta: hän oli lukenut selvän vastauksen juuri Litvinowin vaitiolossa, noissa syyllisissä, alasluoduissa silmissä. Hän heittäysi sohvan selkämyksen nojaan ja pudotti kirjan lattialle… Hän oli ollut epätietoinen hamaan tähän hetkeen saakka, ja sen käsitti Litvinowkin; hän käsitti Tatjanan vielä olleen epätietoisen — ja voi kuinka typerästi, ilkeästi hän, Litvinow, oli menetellytkään!

Litvinow heittäytyi polvilleen hänen eteensä.

— Tanja, — huudahti hän; — jos tietäisit, kuinka raskasta minun on nähdä sinua tuossa tilassa, kuinka minua hirvittää, ajatellessani, että minä, juuri minä!… Sydämmeni on revitty rikki; min'en tunne omaa itseänikään; minä olen kadottanut itseni ja sinut ja kaikki… Kaikki on raunioina, Tanja, kaikki! Olisinko niinä voinut aavistaakaan, että minä… minä olen saattanut sinulle tämän iskun, sinulle, parhaimmalle ystävälleni, suojelus-enkelilleni!… Olisinko voinut aavistaa, että tällä tavoin toisemme kohtaamme ja vietämme sellaisen päivän kuin eilinen!

Tatjana yritti nousta, lähteäkseen pois, mutta Litvinow pidätti hänet hänen vaatteensa liepeestä.

— Ei! Kuule minua vielä hetkinen! Sinä näet minut polvillani edessäsi, mutta en minä ole tullut pyytämään anteeksi, — sinä et voi etkä saakaan minulle anteeksi antaa, — tulin sanomaan sinulle, että sinun ystäväsi on hukassa, että hän on vajoamassa pohjattomaan kuiluun eikä tahdo raastaa sinua mukaansa… Pelastaa minua… ei! Et edes sinäkään voi minua pelastaa. Minä itse sysäisin kätesi pois… Minä olen hukassa, Tanja, auttamattomasti hukassa.

Tatjana katsahti Litvinowiin.

— Tekö hukassa! — virkkoi hän, niinkuin ei olisi häntä täysin ymmärtänyt. — Tekö hukassa?

— Niin, Tanja, hukassa minä olen. Kaikki, mitä minulla ennen oli, kaikki, mikä oli kallista minulle, kaikki, mitä varten minä elin, — kaikki on minulta mennyt. Kaikki on kukistettu, hajoitettu, enkä tiedä, mikä kohtalo minua odottaa. Sinä sanoit äsken, ett'en sinua enää rakasta. Ei se niin ole, Tanja; minä en ole lakannut sinua rakastamasta, mutta toinen, hirmuinen, vastustamaton tunne on hyökännyt minuun, vallannut minut. Minä tein vastarintaa viimeisiin asti…

Tatjana nousi; hänen kulmansa rypistyivät; kalpeat kasvot synkistyivät.
Litvinow nousi hänkin.

— Te rakastatte toista naista, — lausui Tanja, — ja minä arvaan, kuka se on… Me kohtasimme hänet eilen, kohtasimmehan? No niin! Minä tiedän, mitä minun nyt on tekeminen. Koska te itsekin sanoitte, että tämä tunne on teissä järkähtämätön… Tatjana pysähtyi tuokioksi: (kenties hän vielä toivoi, ett'ei Litvinow jätä vastaamatta tähän viimeiseen sanaan, mutta toinen oli ääneti), — niin ei minulla ole muuta jäljellä kuin päästää teidät… lupauksestanne.

Litvinow painoi päänsä alas, ikäänkuin nöyrästi vastaan-ottaen ansaitsemansa iskun.

— Teillä on oikeus olla minulle vihoissanne, — virkkoi Litvinow, — teillä on täysi oikeus moittia minua pelkurimaisuudesta… petoksesta.

Tatjana katsahti häneen taas.

— En ole teitä moittinut, Litvinow, enkä syytä teitä. Olen samaa mieltä kuin tekin: katkerinkin totuus on parempi kuin se, mitä eilen tapahtui. Millaista olisikaan meidän elämämme nyt!

"Millaista onkaan minun elämäni oleva nyt!" kajahti kirpeästi
Litvinowin mielessä.

Tatjana lähestyi makuuhuoneen ovea.

— Grigori Mihailitsh, jättäkää minut nyt yksikseni hetkiseksi; me kohtaamme vielä toisemme, saamme vielä haastella. Kaikki tämä tuli niin äkisti. Minun täytyy koota voimia… jättäkää minut… säälikää minun ylpeyttäni… Kyllä me vielä kohtaamme toisemme.

Näin sanottuaan riensi Tatjana kiirein askelin pois ja kiersi ovensa lukkoon.

Hämillänsä, huumauneena astui Litvinow hotellista kadulle. Jotain himmeätä ja raskasta oli painunut hänen sydämmensä syvimpiin. Tuollaista mahtaa tuntea se, joka on murhannut toisen ihmisen. Ja samalla alkoi tuntua helpolta, ikäänkuin hän vihdoinkin olisi saanut heitetyksi hartioiltaan vastenmielisen taakan. Tatjanan jalomielisyys oli hänet masentanut. Hän tunsi selvään, mitä kaikkea hän oli kadottamaisillaan ja — sittenkin! Sittenkin yhtyi hänen katumukseensa harmia. Hänen mielensä paloi Irinan luo, ainoaan enää jäljellä olevaan turvapaikkaan, ja — hän oli vihoissaan Irinalle.

Jo jonkun aikaa olivat Litvinowin tunteet käyneet päivästä päivään yhä voimakkaammiksi ja epäselvemmiksi, ja tämä sekaannus rasitti häntä, ärsytti häntä; hän oli menehtyä tähän kurimukseen. Yhtä hän himosi: päästä vihdoinkin selvälle tielle, vei se sitten minne hyvänsä, kunhan ei vaan tarvitsisi olla tässä päättömässä sekasorrossa. Vakavain ihmisten, sellaisten kuin Litvinow, ei pitäisi antautua intohimon valtaan; se häiritsee koko heidän elämänsä määrän ja suunnan… mutta luonto se ei vedä yhtä köyttä inhimillisen logikan kanssa; sillä on oma logikkansa, jota me emme ymmärrä emmekä tunnusta hamaan siihen saakka kuin se on ruhjonut meidät, kuni pyörä, jonka alle olemme joutuneet.

Jätettyänsä Tatjanan, ei Litvinowilla ollut kuin yksi ainoa asia mielessä: saada kohdata Irina, ja sinne hän läksikin. Mutta kenraali oli kotona — niin ainakin ilmoitti ovenvartija, — ja Litvinow ei tahtonut mennä sisälle, sillä nyt oli hänen mielestänsä mahdoton teeskennellä. Hän läksi hiljalleen astumaan Conversationshausia kohti. Kuinka mahdotonta hänen oli tänään teeskennellä, sen saivat kyllä tuta sekä Voroshilow että Pishtshalkin, jotka sattuivat tulemaan häntä vastaan. Pitkittä puheitta sanoa pamautti Litvinow toisia niin tyhjäksi, että kumisee, ja toisia niin ikäväksi, että mieltä kääntää. Hyvä toki, ett'ei Bindasow sattunut kohdalle: olisi varmaankin syntynyt "grosser Scandal". Nuoret herrat kummastuivat kumpikin. Voroshilow se ihan kysäisi itseltään, eiköhän upseerin kunnia oikeastaan vaatisi tyydytystä, — mutta sitten hän kumminkin, niinkuin Gogolin luutnantti Pirogow, rauhoitti mielensä kahvilassa voileivillä. Litvinow huomasi kaukaa Kapitolina Markovnan juosta puikeltelevan kirjavassa mantillissaan puodista puotiin… Häntä hävetti, nähdessään tuota hyväntahtoista, lystikästä, jalomielistä naikkosta. Sitten muistui hänen mieleensä Potugin ja eilinen keskustelu…

Äkkiä tuulahti häneen jotain omituista, käsittämätöntä ja epäilemätöntä. Ei varjonkaan vaihe olisi voinut olla hennompaa, mutta hän tunsi heti Irinan lähestyvän. Ja todellakin: Irina ilmestyi muutaman askelen päässä hänestä, kulkien erään toisen rouvan kanssa. Heidän katseensa kohtasivat toisiaan.

Irina lienee huomannut jotain omituista Litvinowin kasvoissa. Hän pysähtyi erään puodin eteen, jossa oli kaupan runsaissa määrin pikkuruisia puisia Schwartzwaldin kelloja, ja viittasi päällään Litvinowia luoksensa. Siinä hän, osoittaen erästä kelloa ja ihastellen sen somaa numerotaulua, jonka ylälaidassa istui kirjavaksi maalattu käki, virkkoi Litvinowille, ei kuiskaten, vaan tavallisella äänellä, ikäänkuin vaan jatkaen entisiä lauseitaan — se ei näet niinkään vedä puoleensa syrjäisen huomiota:

— Tulkaa tunnin perästä; olen yksin kotona.

Mutta samassa tulla tuhahti Irinan luokse tunnettu naisten suosikki, monsieur Verdier, ja rupesi ihaillen puhumaan hänen leninkinsä väristä, feuille morte, ja hänen matalasta, kulmille painetusta, espanjalaisesta hatustaan…

Litvinow katosi väkijoukkoon.

XXI.

— Grigori — puheli Irina hänelle kahden tunnin kuluttua, istuen hänen vieressään leposohvalla ja molemmat kätensä hänen olkapäällään. — Mikä sinun on? Sano pian, niin kauan kuin olemme yksin.

— Minunko? — sanoi Litvinow. — Minä olen onnellinen, onnellinen. Siinä kaikki.

Irina loi silmänsä maahan, myhähti, huokasi.

— Et vastaa kysymykseeni, armas.

Litvinow vaipui ajatuksiinsa.

— Niinpä tiedä sitten… koska sitä välttämättömästi tietää tahdot… — Irina avasi silmät seljalleen ja hykähti hieman. — Minä olen tänään sanonut morsiamelleni kaikki.

— Kaikkiko? Mainitsilko minutkin?

Litvinow löi hämmästyen kätensä yhteen.

— Irina! Herrainen aika, kuinka sinä saatat sellaista ajatellakaan!
Ettäkö minä!…

— No niin, suo anteeksi… suo anteeksi. Mitäs sinä hänelle sanoit?

— Sanoin, ett'en rakasta häntä enää.

— Ja hän kysyi, miks'et?

— Minä en salannut, että rakastan toista, ja että meidän täytyy erota.

— No niin… Entäs hän? Suostuuko?

— Oi, Irina, sitä tyttöä! Pelkkää jalomielisyyttä, uhrautumista!

— Uskon, uskon… mutta eihän hänellä ollut muuta jäljelläkään.

— Eikä ainoatakaan moitetta, ei yhtään katkerata sanaa minulle, minulle, joka olen turmellut hänen elämänsä, pettänyt hänet, hyljännyt hänet armottomasti…

Irina tarkasteli kynsiänsä.

— Grigori, sano minulle, rakastiko hän sinua?

— Rakasti, Irina; hän rakasti minua.

Irina oli vaiti ja korjasi sitten leninkiänsä.

— Minun täytyy sanoa, — virkkoi hän sitten, — min'en oikein ymmärrä, mitä varten sinä oikeastaan kävit selityksille hänen kanssaan…

— Mitäkö varten, Irina? Olisitko sinä todellakin tahtonut, että olisin valehdellut hänelle, olisin teeskennellyt hänen edessään, tuon puhtoisen sielun edessä? Vai luulitko…

— Min'en luullut mitään, — keskeytti Irina. — Minä todellakin olen häntä varsin vähän ajatellut… Minä en osaa yhdistää ajatuksiini kahta ihmisiä yhtä haavaa.

— Sinä siis tarkoitat…

— No kuinka sitten kävi? Hän matkustaa pois, tuo puhtoinen sielu, vai kuinka? — keskeytti Irina uudestaan.

— Siitä en tiedä mitään, vastasi Litvinow. — Minun pitää kohdata hänet vielä kerta, mutta ei hän tänne jää.

— Vai niin! Onnea matkalle sitten!

— Niin, ei hän tänne jää. Mutta enpä minäkään tällä haavaa ajattele häntä; minä ajattelen vaan, mitä sinä olet minulle sanonut, mitä sinä, olet minulle luvannut.

Irina katsahti häneen kulmainsa alla.

— Kiittämätön! Etkö vieläkään ole tyytyväinen?

— Niin, Irina, en ole tyytyväinen. Sinä olet tehnyt minut onnelliseksi, mutta minä en ole tyytyväinen, ja sinä ymmärrät minua.

— Toisin sanoen, minä…

— Niin, kyllä sinä ymmärrät minua. Muista, mitä olet minulle sanonut, mitä kirjoittanut. Minä en voi onneani toiselle ositella, en, en; minä en voi tyytyä salaisen rakastajan halpaan rooliin, sillä minä olen heittänyt jalkaisi juureen toisenkin ihmisen elämän, en omaani yksin, minä olen kieltäytynyt kaikesta, minä olen säpäleiksi särkenyt kaikki tyyni, säälimättä, auttamattomasti. Siksipä minä uskon, olen lujasti vakuutettu, että sinäkin pysyt lupauksessasi ja liität kohtalosi ainaiseksi minun kohtalooni…

— Tahdotko minua pakenemaan kanssasi? Minä olen valmis. — Litvinow suuteli hänen kättään. — Minä olen valmis, minä en sanaani peräytä. Mutta oletko sinä ottanut lukuun kaikki vaikeudet… oletko varustanut tarvittavat varat?

- Minäkö? Min'en ole vielä mitään ottanut lukuun, en ole varustanut mitään, mutta sano sinä vaan sanasi, salli minun ryhtyä toimiin, niin ei kulu kuukauttakaan…

— Kuukauttakaan? Kahden viikon perästä me matkustamme Italiaan.

— Riittää minulle kaksi viikkoakin… Voi Irina! Minusta tuntuu kuin kohtaisi tämä ehdotukseni kylmyyttä sinun puoleltasi. Kenties pidät sinä sitä haaveiluna, mutta minä en ole poika nulikka, minä en ole tottunut huvitteleimaan haaveiluilla; minä tunnen, kuinka kauheata askelta olen ottamassa; minä tiedän, minä tiedän, minkä suuren edesvastuun päälleni sälytän, mutta minä en näe muuta mahdollisuutta. Muista vihdoin, että minun pitää senkin tähden katkaista kaikki siteet menneisyyteni kanssa, ett'en esiintyisi halpana valehtelijana sen tytön edessä, jonka olen sinulle uhrannut.

Irina ojensihe. Hänen silmänsä iskivät tulta.

— Suokaa anteeksi, Grigori Mihailitsh! Jos minä kerran päätän paeta, niin minä pakenen sen kanssa, joka tekee tuon minun tähteni, yksistään minun, eikä siksi vaan, ett'ei häntä tulisi moittineeksi joku flegmattinen mamseli, jonka suonissa ei vuoda verta, vaan maitoa, vedensekaista, du lait coupé. Ja sitä paitsi, minun täytyy sanoa teille kuulevani nyt ensi kertaa, että se, jolle minä osoitan suosiotani, on surkuteltava, näyttelee raukkamaista roolia! Minä tiedän vielä viheliäisemmän roolin: sitä näyttelee se, jok'ei itsekään tiedä, mitä hänen sydämmessään tapahtuu!

Litvinow oikasihe vuoroansa hänkin.

— Irina! yritti hän…

Mutta Irina painoi molemmat kätensä otsaansa, heittäytyi tempovalla kiihkolla hänen rintaansa vastaan ja syleili häntä epänaisellisella voimalla.

— Anna minun anteeksi, anna anteeksi, — puheli hän vapisevalla äänellä; — anna minun anteeksi, Grigori! Nääthän, kuinka pilalla minä olen, kuinka ilkeä, luulevainen, häjy! Näethän, kuinka minä tarvitsen sinun apuasi, sinun lempeyttäsi! Niin, pelasta minut, tempaa minut tästä kuilusta, ennenkuin olen kokonaan hukassa! Niin, me pakenemme, me pakenemme pois näitten ihmisten luota, tästä maailmasta jonnekin kauas, ihanaan, vapaasen seutuun! Kenties Irinasi on kohoava sinun silmissäsi korkeammallekin niitä, joita nyt kannat hänelle uhriksi! Älä nyt ole suutuksissasi minuun, anna minun anteeksi armas, ja tiedä, että minä olen tekevä kaikki, mitä vaan käsket, ja lähden kanssasi, minne minua vienetkään!

Sydän käännähti Litvinowin rinnassa. Irina puristautui entistä lähemmäs häntä, nuorena, notkeana. Litvinow kumartui hänen tuoksuavia, hajaantuneita hivuksiansa kohti ja, kiitollisuudesta ja riemusta hurmauneena, tuskin uskalsi silitellä niitä kädellään, tuskin kajota niihin huulillaan.

Irina nosti äkkiä päänsä ja kuulahti…

— Ne ovat mieheni askeleita… hän on juuri astunut huoneesensa, — kuiskasi hän, kavahti loitommas ja istahti nojatuoliin.

Litvinow yritti nousta.

— Minnekä sinä nyt? — jatkoi Irina sopottamalla kuin ennenkin. — Jää tänne; hän epäilee jo muutoinkin sinua. Vai pelkäätkö häntä? — Irina katseli lakkaamatta ovea kohti. — Niin, se on hän; hän on heti täällä. Kerro nyt minulle jotain; puhele minun kanssani.

Litvinow ei osannut tointua, vaan oli edelleen ääneti.

— Menettekö huomenna teatteriin? — kysäsi Irina ääneensä. — Siellä annetaan Le Verre d'eau. Iän-ikuinen vanha kappale, ja Plessis virnailee kauheasti… Niinhän me olemme kuin kuumeissamme — lisäsi hän, alentaen ääntänsä; — tämä ei käy laatuun. Pitää harkita tarkoin. Minun täytyy sanoa sinulle, että kaikki minun rahani ovat hänellä; mais j'ai mes bijoux.[115] Lähdemmekö Espanjaan, vai kuinka? — Hän korotti taas äänensä. — Miksikähän kaikki nuo näyttelijättäret lihoovat? Tuossa nyt esimerkiksi Madeleine Brohan… mutta puhu toki jotakin, älä istu noin ääneti. Pääni menee ympäri. Epäillä vaan et saa minua. Minä ilmoitan, missä huomenna kohtaamme toisemme. Turhaa oli sinun sanoa tuolle mamselille… Ah, mais c'est charmant![116] — naurahti hän äkkiä hermostuneesti ja repäisi rikki nenäliinan reunusteen.

— Saako tulla? — kuului Ratmirowin ääni toisesta huoneesta.

— Saa kyllä.

Ovi aukeni, ja kynnykselle ilmaantui kenraali. Hän rypisti kulmiansa, huomattuaan Litvinowin, mutta kumarsi hänelle kumminkin, se on: heilautti ruumiinsa yläosaa.

— Minä en tiennyt sinulla olevan vieraita, — lausui hän. — Je vous demande pardon de mon indiscretion.[117] Baden näkyy teitä vielä huvittavan, m'sjö… Litvinow.

Ratmirow ei lausunut milloinkaan Litvinowin nimeä muutoin kuin pysähtymällä, ikäänkuin olisi joka kerta sen unohtanut, eikä saisi siitä heti kiinni. Täten ja tuolla liioitellulla hatun kohottamisella luuli hän pistelevänsä Litvinowia.

— Ei minun ole ikäväkään täällä, m'sjö le general.

— Vai niin? Minua sen sijaan rupeaa Baden kauheasti inhottamaan. Me lähdemme täältä piakkoin, eikö niin, Irina Pavlovna? Assez de Bade comme ça.[118] Muutoin… tänään voitin teidän onnellenne viisisataa frankkia.

Irina ojensi kokettimaisesti kätensä.

— Missäs ne ovat? Suvaitkaa antaa minulle. Neularahoiksi.

— Toisen kerran, toisen kerran. Kas, johan te lähdette, m'sjö…
Litvinow.

— Lähden kyllä, niinkuin suvaitsette nähdä.

Ratmirow heilahti jälleen.

— Mieluisiin näkemiin!

— Hyvästi, Grigori Mihailitsh, — virkkoi Irina.
— Lupauksessani minä pysyn.

— Millaisessa? Saanko udella? — kysyi hänen miehensä.

Irina myhähti.

— Ei, muutoin vaan… meidän kesken. C'est à propos du voyage… où il vous plairá.[119] Tunnethan sinä Staëlin teoksen?

— Kuinkas sitten! Tunnen kyllä. Erinomaisia piirroksia.

Ratmirow näkyi olevan sovussa vaimonsa kanssa: hän sinutteli häntä.

XXII.

— Parasta on, ett'ei ajattele ensinkään, — puheli Litvinow itsekseen, astuen katua pitkin ja tuntien sisällisen sekasorron jälleen pääsevän alkuun. - Asia on ratkaistu. Hän pysyy lupauksessaan, ja minun tulee vaan ryhtyä tarpeellisiin toimiin… mutta hän näyttää sittenkin vähän epäröivän…

Hän puisteli päätänsä. Hänestä alkoivat hänen omat aikeensakin astua omituiseen valoon: niissä oli jotain pakotettua ja epätodellista. Ei käy kovin kauan hautominen samoja ajatuksia; ne vaihtelevat myötäänsä, kuni lasisirpaleet kaleidoskoopissa: ei aikaakaan, niin ovat jo toiset kuvat silmäisi edessä. Kova väsymyksen tunne valtasi Litvinowin… Olisi edes levähtää hetkinen… Entä Tanja?

Litvinow hätkähti ja mietiskelemättä läksi nöyrästi astumaan kotiansa kohti. Hänen mieleensä iski vain, että tänään häntä heittelee kuin palloa toisen luota toisen luo… Sama se… Loppu Iästä saada pitää. Hän palasi hotelliinsa ja yhtä nopeasti, melkein tahdottomasti, ilman epäilyjä ja viivytyksiä, meni Tatjanan luokse.

Hän kohtasi aluksi Kapitolina Markovnan. Ensi silmäyksellä huomasi hän tädin tietävän kaikki: neiti paran silmät olivat itkusta pöhössä, ja punehtuneilla, pöyhäisten suortuvain reunailemilla kasvoilla asui säikähdys ja suuttumus, murhe ja ääretön hämmästys. Hän oli rientää Litvinowin luokse, mutta pidättihe samassa ja, puraisten kiinni vapisevat huulensa, katsoi häneen sillä tavoin kuin olisi tahtonut rukoilla häneltä jotain ja tappaa hänet ja saada selville, että kaikki tämä on unta, mielettömyyttä, mahdottomuutta, eikö niin?

— Vai niin… te tulitte, jaha… jaha — aloitti hän.

Samassa aukeni viereisen huoneen ovi, ja sisään astui keveätä käyntiänsä Tatjana, läpikuultavan kalpeana, mutta tyynenä.

Hän syleili toisella kädellään tätiänsä ja veti hänet istumaan viereensä.

— Istukaa tekin, Grigori Mihailitsh, — sanoi hän Litvinowiile, joka seisoi oven suussa kuin huumautunut. — Mieleni on hyvä, että vielä kerran saan tavata teitä. Minä olen ilmoittanut tädille teidän päätöksenne, meidän yhteisen päätöksemme, ja hän on aivan samaa mieltä ja hyväksyy sen… Ilman molemmanpuolista rakkautta ei voi olla onnea; pelkkä molemmanpuolinen kunnioitus ei riitä, — kuultuaan sanan "kunnioitus", loi Litvinow vastoin tahtoansakin katseensa maahan, — ja paras on erota ajoissa, ett'ei sittemmin tarvitsisi katua. Eikö niin, täti?

— Jaa, se on tietty — vastasi Kapitolina Markovna; — se on tietty, Tanjusha, sillä se, joka ei ymmärrä antaa sinulle oikeata arvoa… se, joka on päättänyt…

— Täti, täti, — keskeytti hänet Tatjana; — muistakaa, mitä minulle lupasitte. Itsehän te olette minulle aina sanonut: totuus, Tatjana, totuus ennen kaikkea ja vapaus. Mutta totuus ei ole aina mieltä myöten, vapaus ei myöskään, ja ellei niin kävisi, niin mikäpäs meidän ansiomme olisikaan?

Hän suuteli hellästi Kapitolina Markovnan valkoisia hivuksia ja jatkoi sitten, kääntyen Litvinowiin:

— Me olemme tädin kanssa päättäneet lähteä Badenista… Luullakseni se on parasta meille kaikille.

— Milloinka aiotte lähteä? — kysäsi Litvinow kumeasti. Hän muisti kuulleensa nuo samaiset sanat vähän aikaa sitten Irinan suusta.

Kapilolina Markovna oli jo astua esiin, mutta Tatjana pidätti hänet, hellästi koskettaen hänen olkapäähänsä.

— Kaiketikin pian, sangen pian.

— Sallitteko kysyäni, — jatkoi Litvinow samalla äänellä, — minne aiotte matkustaa?

— Ensin Dresdeniin, sitten kaiketikin Venäjälle.

— Mutta mitäs te nyt sillä tiedolla teette, Grigori Mihailitsh? — huudahti Kapilolina Markovna.

— Mutta täti! — keskeytti Tatjana jälleen.

Seurasi hetkinen äänettömyyttä.

— Tatjana Petrovna, — lausui Litvinow, — te käsitätte, kuinka tuskallisen raskaalta ja haikealta minusta tuntuu tällä hetkellä…

Tatjana nousi.

— Grigori Mihailitsh, — sanoi hän, — älkäämme puhuko siitä… Minä pyydän teitä, elleihän teidän tähtenne, niin ainakin minun. Eihän se ole eilispäivästä saakka kuin minä tunnen teidät, ja minä voin varsin hyvin käsittää teidän tilanne tällä haavaa. Mutia, miksikä puhua siitä, miksikä repiä… — Hän pysähtyi. Hän tahtoi nähtävästikin odottaa, kunnes alkava mielenliikutus menisi ohitse, tahtoi nielaista pois kyynelet, joita jo rupesi silmiin kiehahtelemaan; ja siinä hän onnistuikin. — Miksikä repiä auki haavaa, jota ei voi parantaa? Tehköön aika, minkä voi. Mutta nyt olisi minulla jotain pyydettävänä teiltä, Grigori Mihailitsh. Minä annan teille kohta erään kirjeen; olkaa hyvä ja viekää se itse postiin; se on varsin tärkeä, emmekä me nyt tädin kanssa joutaisi… Olen oleva teille hyvin kiitollinen. Odotelkaa silmänräpäys .. minä tuon sen heti…

Kynnykseltä katsahti Tatjana vielä levottomasti tätiinsä, mutta tämä istui niin arvokkaan ja juhlallisen näköisenä, ja rypistetyt kulmat ja yhteen puristetut huulet ilmaisivat sellaista ankaruutta, että Tatjana nyykäytti vain päätään hänelle ja poistui.

Mutta tuskin oli ovi hänen perässään sulkeutunut, niin katosi Kapitolina Markovnan kasvoilta kerrassaan kaikki arvokkaisuus ja ankaruus. Hän nousi, juoksi varpaisillaan Litvinowin luokse ja, hyyristellen ja koettaen katsoa häntä silmiin, puhkesi puhumaan vapisevalla, vaikeroivalla äänellä:

— Mutta hyväinen aika, Grigori Mihailitsh! Mitäs tämä nyt on! Uniako, vai mitä? Tekö hylkäätte Tanjan, tekö ette enää häntä rakasta, tekö olette syönyt sananne! Tekö, Grigori Mihailitsh, te, johon me luotimme kuin mihin kallioon ikään! Tekö? Tekö? Sinäkö, Grisha! — Kapitolina Markovna pysähtyi. — Mutta ihanhan te surmaatte hänet tällä tavalla, Grigori Mihailitsh, — jatkoi hän, vastausta odottamatta, ja kyynelet syöksyivät hänen silmistään. — Älkää yhtään luottako siihen, että hän nyt näyttää niin urhoolliselta; tiedättehän millainen hänellä on luonto. Hän ei valita milloinkaan, ei sääli itseään koskaan; pitäähän sitten muitten sääliä häntä. Niinpä hän nytkin hokee minulle: "täti, meidän pitää menetellä arvokkaasti." Menettele nyt tässä arvokkaasti, kun näet hänet ilmeisesti ihan kuoleman kynnyksellä… — (Tatjana kolautti tuolia viereisessä huoneessa). — Niin, hän on ihan kuoleman kynnyksellä, — liitti eukko vähän hiljaisemmin. — Ja mitenkäs tämä oikeastaan on käynyt? Noidutteko te olette, vai? Kuinka pitkä aika siitä on, kuin te vielä kirjoititte hänelle niin helliä kirjeitä? Ja siksi toiseksi, onkos tämä nyt rehellisen ihmisen työtä? Minä, niinkuin tiedätte, olen nainen ilman ennakkoluuloja, ésprit fort,[120] ja minä olen antanut Tanjallekin saman kasvatuksen; hän on myöskin tuollainen vapaa henki…

— Täti! — kuului Tatjana huutavan viereisestä huoneesta.

— Kunniasana, sehän on velvollisuus, Grigori Mihailitsh, varsinkin niillä ihmisillä, joilla on sellaiset periaatteet kuin teillä ja meillä! Ellemme tunnusta velvollisuuttamme, mitästä sitten on jäljelläkään? Sitä ei saa laiminlyödä noin vaan, milloin päähän pistää, ottamatta lukuun, mitenkä se toisesta tuntuu! Se on tunnotonta… niin juuri, se on rikosta… missäs se vapaus siinä on?

— Täti! Tulehan tänne, ole hyvä! — kuului jälleen.

— Tulen, tulen, kultaseni, tulen heti. — Kapitolina Markovna tarttui Litvinowin käteen. — Minä huomaan, että te olette suutuksissanne, Grigori Mihailitsh… — Litvinowin teki mieli huudahtaa: "minäkö?! minäkö suutuksissa?" mutta ei saanut sanaakaan huuliltansa. — En minä mitenkään tahdo teitä suututtaa… hyvä Isä, se tässä nyt vielä puuttuisi… Päin vastoin tahdon minä pyytää teitä: muuttakaa mielenne, niin kauan kuin vielä aikaa on, älkää saattako häntä perikatoon, älkää omaa onneanne turmelko. Kyllä hän vielä uskoo teitä Grisha, kyllä hän vielä uskoo sinua; ei ole vielä mitään kadotettu, hänhän rakastaa sinua enemmän kuin kukaan milloinkaan voi sinua rakastaa! Mene pois tästä inhottavasta Baden-Badenista, lähtekäämme yhdessä, riuhtaise itsesi vaan irti tästä taikapiiristä, ja ennen kaikkea: sääli, sääli…

— Mutta täti, — kutsui Tatjana jälleen, ja kuului hänen äänessään vähäinen maltittomuuden väre.

Mutta Kapitolina Markovna ei kuullut häntä.

— Sano vaan: "kyllä!" — puheli hän puhelemistaan Litvinowille; ja minä toimitan sitten kaikki asiat lukkoon… nyökäytähän edes päätäsi! Päätäsi nyökäytä vain, edes kerrankin, kas tuolla tavalla!

Litvinow olisi ehkä kernaasti kuollutkin tällä hetkellä, mutta sanaa "kyllä" hän ei lausunut, eikä hän päätänsäkään nyökäyttänyt.

Tatjana tuli kirje kädessä. Kapitolina Markovna hyppäsi samassa syrjään Litvinowin luota, kumartui pöydän yli ja, kääntäen kasvonsa toisaanne, oli katselevinaan siinä olevia laskuja ja papereita.

Tatjana astui Litvinowin luo.

— Kas tässä, — sanoi hän, — on se kirje, josta teille mainitsin.
Viettehän sen suoraa päätä postiin, eikö niin?

Litvinow nosti silmänsä… Hänen edessään seisoi todellakin hänen tuomarinsa. Tatjana näytti hänestä kookkaammalta, solakammalta entistänsä; tavaton kauneus oli kirkastanut hänen kasvonsa, mutta ne olivat kivettyneet kuin kuvapatsaan; rinta ei kohoillut, ja yksivärinen, ahdas, khitonikuosinen leninki loi marmoriseen kudelmaan pitkiä, suoria laskoksia, jotka valuivat alas ja kätkivät hänen jalkansa. Tatjana katsoi suoraan eteenpäin, yksinomaan Litvinowiin, ja oli hänen katseensa sekin tasainen ja tyyni kuin kuvapatsaan. Litvinow luki siinä tuomionsa. Hän kumartui, otti kirjeen häntä kohti ojennetusta, vavahtamattomasta kädestä ja läksi, sanaakaan sanomatta.

Kapitolina Markovna syöksi Tatjanan luokse, mutta tämä väisti hänen syleilynsä ja loi silmänsä maahan. Puna levisi hänen kasvoilleen, ja sanottuaan: "no nyt joutuun", palasi hän makuuhuoneesensa. Kapitolina Markovna seurasi häntä nuukalla päin.

Litvinowille annettu kirje oli osoitettu Dresdeniin eräälle Tatjanan tuttavalle saksalaiselle neidelle, joka antoi vuokralle pieniä, sisustettuja asuntoja. Litvinow laski kirjeen laatikkoon, ja silloin tuntui hänestä kuin olisi hän tämän pienen paperipalasen mukana laskenut kaiken menneisyytensä, koko elämänsäkin hautaan.

Hän läksi ulkopuolelle kaupunkia ja samoili kauan aikaa viinitarhojen kapeilla poluilla. Oman itsensä halveksimisen tunne vaivasi häntä; hänen oli mahdoton päästä siitä; se piti imuaan myötäänsä kuni ilkeä poutakärpänen: kyllä vainenkin hänen roolinsa tässä viimeisessä kohtauksessa oli ollut viheliäinen.

Palattuaan hotelliinsa ja jonkun ajan perästä tiedusteltuaan daamejansa, sai hän kuulla, että he olivat heti, hänen mentyään, vaunuilla lähteneet rautatielle ja matkustaneet postijunalla ties minne. Heidän tavaransa olivat olleet valmiina ja laskut maksettuina jo aamusta… Tatjana oli siis nähtävästikin pyytänyt häntä viemään kirjeen postiin, saadakseen hänet vaan loitommas. Litvinow koetti kuulustella ovenvartijalta, eivätkö muka nuo daamit olleet jättäneet hänelle jotain kirjettä, mutta ovenvartija vastasi kieltämällä, olipa ihmeissäänkin; tuo äkillinen lähtö vasta viikko sitten vuokratuista huoneista näytti kaiketi hänestäkin epäiltävältä ja kummalliselta. Litvinow käänsi hänelle selkänsä ja meni huoneesensa, lukiten oven perässään.

Hän ei lähtenyt sieltä hamaan huomiseen asti. Suurimman osan yötä istui hän pöytänsä ääressä, kirjoitellen ja repien rikki, mitä oli saanut paperille. Aamu sarasti jo, kun hän päätti työnsä. Se oli kirje Irinalle.

XXIII.

Kirje oli näin kuuluva:

"Morsiameni läksi eilen; minä en kohtaa häntä enää milloinkaan… en edes tiedä varmaan, minne hän asettuukaan. Hän vei mukanansa kaikki, mitä siihen saakka olin toivonut ja kalliina pitänyt; kaikki yritykseni, aikeeni, hankkeeni, kaikki ovat kadonneet hänen mukanaan; ponnistukseni ovat nekin menneet hukkaan, pitkällisen työn tulos on supistunut olemattomiin; kaikella sillä, mitä olen tutkinut, ei enää ole tarkoitusta, ei ole, mihin niitä sovelluttaa; kaikki se on kuollut; oma itseni, entinen oma itseni on kuollut ja haudattuna eilisestä ruveten. Minä tunnen sen selvästi, näen sen, tiedän sen. Eikä minun ole yhtään sääli sitä. Enkä ole ottanut tätä asiata puheeksi sinun kanssasi, valittaakseni… Minullako olisi syytä valittaa, kun sinä, Irina, minua rakastat! Tahdon vaan sanoa sinulle, että kaikesta tuosta kuolleesta menneisyydestä, kaikista noista — savuna ja tomuna haihtuneista — yrittelyistä ja toiveista, on jäänyt jäljelle vaan yksi, joka elää ja pysyy: rakkaus sinuun. Muuta minulla ei ole, muuta ei ole minulle jäänyt kuin tämä rakkaus. Sanoa sitä ainaiseksi aarteeksi olisi liian vähän; koko minun oma itseni on tuossa rakkaudessa, tämä rakkaus on oma itseni; siinä on minun tulevaisuuteni, kutsumukseni, pyhäkköni, isänmaani! Sinä tunnet minut, Irina; sinä tiedät, että kaikkinainen korupuhe on minulle vierasta ja inhottaa minua, ja vaikka minä kuinka voimallisin sanoin koettaisin tunteitani ilmoittaa, niin sinä et epäilisi niiden todellisuutta, et pitäisi niitä liioiteltuina. Ei ole edessäsi poika, joka hetken huumauksessa lavertelee mielettömiä valoja, vaan vuosien karkaisema mies se on, joka yksinkertaisesti ja suoraan, milt'eipä kauhistuen, ilmaisee sinulle sen, minkä hän on tunnustanut epäilemättömäksi totuudeksi. Niin, sinun rakkautesi on minulle korvannut kaikki, kaikki! Päätä sitten itse: voinko minä jättää tämän kaiken toisen huostaan, voinko jättää sinut hänen valtaansa? Sinä, sinä olet oleva hänen, sinä, koko olemukseni, sydämmeni tenho, olet oleva hänen — ja minä… missä olen minä? mikä olen minä? Syrjässä vain, katselijana… katselemassa omaa elämääni! Ei, se on mahdotonta, mahdotonta! Olla osallisena, salavihkaa olla osallisena siihen, jota vailla ei maksa, ei ole mahdollinen hengittää, — se on valhetta ja kuolemaa. Minä tiedän, kuinka suurta uhrausta minä sinulta vaadin, vaikk'ei minulla ole siihen mitään oikeutta, ja milläpä oikeudella saattaisi uhria vaatiakaan? Mutta en minä itsekkäisyydestä tätä tee: itsekäs voisi paljoa helpommin ja rauhallisemmin olla kokonaan kajoamatta tähän asiaan. Niin, vaatimukseni ovat kovat, enkä ihmettele yhtään, jos sinä niitä säikähtäisitkin. — Sinua inhottaa ne ihmiset, joitten kanssa sinun on eläminen, suuri maailma sinua rasittaa, mutta onko sinulla voimaa hyljätä tuo samainen maailma, polkea jalkaisi alle morsiusseppele, jolla se on sinut vihkinyt, nostattaa vastaasi yleinen mielipide, noiden inhoamiesi ihmisten mielipide? Tutkistele itseäsi, Irina, äläkä sälytä päällesi kuormaa yli voimiesi. — Minä en tahdo nuhdella sinua, mutta muista, että jo kerran ennenkin oli hetki, jolloin et voinut lumousta vastustaa. Minä voin antaa sinulle niin vähän kaiken sen sijaan, minkä olet menettävä! Kuule siis viimeinen sanani: Elles tunne saattavasi jo huomenna, jo tänään jättää kaikkea ja seurata minua, — katsos, kuinka rohkeasti minä puhun ja kuinka säälimätön olen itseäni kohtaan — jos sinua kammottaa epätietoinen tulevaisuus ja vieraantuminen ja yksinäisyys ja ihmisten parjaus, elles luota itseesi, niin sano se suoraan ja viivyttelemättä. Minä lähden silloin, minä lähden raastetuin sydämmin, mutta siunaten sinua vilpittömyytesi tähden. Mutta jos sinä, mun kaunis, säteissä säihkyvä valtijattareni, todellakin rakastat minun moistani vähäpätöistä, syrjäistä miestä ja todellakin tahdot yhdistää kohtalosi hänen kohtaloonsa, niin anna kätesi minulle, ja yhdessä lähdemme sitten vaivalloiselle retkellemme! Mutta muista, minun päätökseni on järkähtämätön: joko kaikki tahi ei mitään! Se on mieletöntä… mutta toisin en voi, en voi, Irina! Liiaksi rakastan sinua.

Sinun G.L."

Ei tämä kirje oikein miellyttänyt Litvinowia itseäänkään; se ei ilmaissut aivan kohdalleen ja tarkoin sitä, mitä hän tahtoi sanoa. Hän huomasi siinä kömpelöitä lauseita, milloin korkealentoisia, milloin kirjasta otetuita, eikä tämä kirje suinkaan ollut parempi kuin ne monet muutkaan, jotka hän oli repinyt palasiksi; mutta tämä nyt oli viimeinen laitos, ja onhan pääasiat siinä sittenkin tuotu ilmi… Litvinow oli niin väsynyt ja uupunut, että hänen oli mahdoton saada enää mitään muuta kokoon. Sitä paitsi ei hänellä ollut kykyä pukea koko ajatustansa sujuvalla tavalla kirjalliseen muotoon; hän, niinkuin muutkin sellaiseen tottumattomat, piti vaan huolta stiilistä. Ensimmäinen kirje olisi epäilemättä sittenkin ollut kaikkein paras, sillä se olisi lämpimämmin vuotanut sydämmestä. Oli miten oli, Litvinow lähetti kirjeensä Irinalle.

Vastaukseksi sai hän lyhyen lapun:

"Tule tänään luokseni; hän on lähtenyt pois koko päiväksi. Kirjeesi on tehnyt minut kovin levottomaksi. Minä mietin ja mietin yhä… ja päätäni pyörryttää nuo mietteet. Minun on hyvin tukala olla, mutta sinä rakastat minua, ja minä olen onnellinen. Tule!

Sinun I."

* * * * *

Sama tyttönen, joka eilen oli pitänyt vahtia, saattoi Litvinowin nytkin sisään, vieden hänet suoraan Irinan omaan huoneesen. Irina istui pöydän ääressä, toisella kädellään hajamielisenä valikoiden pitsejä puolipyöreästä pahvirasiasta, toisessa pidellen Litvinowin kirjettä. Hän oli vast'ikään itkenyt: ripset olivat vielä kosteita, luomet pöhössä; poskilla näkyi kyynelten jälkiä. Litvinow pysähtyi kynnykselle. Irina ei ollut huomannut hänen tuloansa.

— Itketkö sinä? — virkkoi Litvinow hämmästyen.

Irina säpsähti, pyyhkäisi kädellään tukkaansa ja myhähti.

— Miksi itket? — toisteli Litvinow.

Irina osoitti hänelle ääneti kirjettä.

— Siksikö siis… — virkkoi Litvinow verkalleen.

— Käy lähemmäs, istu tähän, — sanoi Irina, — anna kätesi. No niin, minä olen itkenyt… Ihmetteletkö sitä? Onkos tämä sitten helppoa?

Hän osoitti jälleen kirjettä.

Litvinow kävi istumaan.

— Kyllä minä tiedän, ett'ei se helppoa ole: sitähän minä olen kirjeessänikin sanonut, mutta jos sinä uskot, kuinka kallis-arvoinen sinun rakkautesi minulle on, jos olet täydellisesti käsittänyt minun sanani, niin ymmärrät myös, mitä minä tunnen nyt, nähdessäni sinun itkevän. Minä tulin tänne, kuin syytöksen-alainen, ja odotan, mikä tuomio minulle julistetaan. Kuolemako vai elämä? Sinun vastauksesi ratkaisee kaikki, mutta älä katsele minua tuollaisin silmin… Ne muistuttavat minulle noita entisiä silmiä, Moskovan ajoilta.

Irina punastui äkkiä ja loi silmänsä toisaalle, ikäänkuin olisi itsekin huomannut katseessaan jotain nurinpäistä.

— Kuinka voitkaan puhua tuolla lailla, Grigori! Etkö häpeä! Sinä tahdot kuulla vastaukseni… voitko epäilläkään sitä! Sinua kummastuttavat minun kyyneleni, mutta sinä olet käsittänyt ne väärin. Sinun kirjeesi, ystäväni, pani minut miettimään. Sinä kirjoitat tässä, että minun rakkauteni on korvannut sinulle kaikki, ett'ei sinulla tule edes olemaan mihin sovelluttaa tutkimustesi tuloksia, mutta minä kysyn sinulta: voiko pelkkä rakkaus ajan pitkään tyydyttää miestä? Eikö hän kyllästy siihen viimeinkin, eikö hän ala ikävöidä toimintaa ja eikö hän ole katuen nuhteleva sitä, joka hänet on tuolta toiminnalta riistänyt? Tämä ajatus se minua säikyttää, sitä minä pelkään enkä sitä, mitä sinä luulet.

Litvinow katseli tarkasti Irinaa, ja Irina katseli tarkasti häntä, niinkuin olisi kumpikin tahtonut tunkea kauemmas ja syvemmäs toisensa sieluun, kauemmaksi ja syvemmälle sitä, mihin sana pääsee, ja minkä sana voi ilmituoda.

— Turhaan sinä pelkäät, — sanoi Litvinow; nähtävästi olen minä huonosti lausunut ajatukseni… Ikävääkö? Toimettomuuttako? Sellaistako, saatuani uusia voimia sinun rakkaudestasi? Oi, Irina, usko minua: sinun rakkaudessasi on minulla kokonainen maailma, enkä osaa vielä itsekään ennakolta sanoa, mitä kaikkea siitä voi kehittyä.

Irina vaipui mietteisin.

— Minnekäs me lähdemme? — kysyi hän.

— Minnekä? Siitä saamme vielä puhua, mutta sinä siis… sinä siis… suostut, Irina, suostut, niinkö?

Irina katsahti häneen.

— Ja sinä olet oleva onnellinen?

— Irina!

— Etkä ole kaipaava mitään? Etkö milloinkaan?

Irina kumartui jälleen pahvirasian yli ja alkoi valikoida pitsejä.

— Älä ole pahoillasi, armas, että tällaisena hetkenä puuhailen tämmöisissä joutavissa… Minun täytyy lähteä baaliin erään rouvan luokse, ja minulle nämä rievut lähetettiin valikoitaviksi tänään. Voi sentään, kuinka minun on raskasta olla! — huudahti hän äkkiä ja painoi päänsä rasian laitaan. Kyyneleet alkoivat jälleen vuotaa hänen silmistään… Hän käänsi kasvonsa toisaalle: kyynelet olisivat saattaneet tipahtaa pitsien päälle.

— Irina, sinä itket taas, — virkkoi Litvinow levottomana.

— No niin, taas, — sanoi Irina kerkeästi. — Voi, Grigori, älä kiduta minua, älä kiduta itseäsi!… Olkaamme vapaita ihmisiä! Mitäpä nyt siitä, jos itkenkin? Sinä tiedät, sinä olet kuullut päätökseni, sinä olet vakuutettu, ett'ei se järkähdä, että minä olen suostuvainen tuohon… kuinka sinä sanoitkaan? joko kaikkeen tahi ei mihinkään… Mitä vaadit enää? Olkaamme vapaita! Miksikä noita molemmanpuolisia kahleita? Me olemme nyt kahden kesken, sinä rakastat minua, minä rakastan sinua, eikös meillä ole muuta tekemistä kuin vaan tutkailla toistemme ajatuksia? Katsopas minuun, minä en ole tahtonut koristeleida tässä sinun edessäsi, en ole sanallakaan viitannut siihen, että minun kenties ei ollut niinkään helppo loukata aviovelvollisuuksia… enkä petä itseäni, minä tiedän olevani rikoksentekijä ja hänellä olevan oikeuden tappaa minut. Mutta mitäpä siitä! Olkaamme vapaita, sanon minä. Päivä on meidän — ikuisuus on meidän.

Hän nousi ja katsoi Litvinowiin ylhäältä alas, hiukan hymyillen ja silmiään siristäen ja kyynäspäätä myöten paljastetulla käsivarrella pyyhkäisten kasvoiltaan pitkän suortuvan, jossa pari kolme kyynelkarpaloa kimalteli. Kallis-arvoinen pitsikoriste livahti pöydältä lattialle. Hän tallasi sitä halveksien jalallaan.

— Vai enkö miellytä sua tänään? Olenko käynyt rumemmaksi eilisestäni? Sano, oletko usein nähnyt kauniimpaa kättä? Entäs näitä hivuksia? Sano, rakastatko minua?

Irina tarttui häneen molemmin käsin ja painoi hänen päänsä rintaansa vastaan. Kampa kirposi helähtäen lattialle, ja hajaantuneet hivukset tulvahtivat Litvinowin kasvoille pehmeänä, tuoksuavana aaltona.

XXIV.

Litvinow käveli huoneessansa, syviin mietteisin vaipuneena. Nyt tuli hänen siirtyä teoriasta käytäntöön, keksiä, millä tavoin ja keinoin paeta, lähteä tietämättömiin seutuihin… mutta kummallista! Vähemmin hän mietiskeli näitä keinoja kuin sitä, oliko se päätös, jota hän niin hellittämättä oli tahtonut, oliko se nyt vainenkin epäilemätön tosiasia! Oliko lopullinen, järkähtämätön sana lausuttu? mutta niinhän Irina oli hänen lähtiessään sanonut: "ryhdy toimiin, ja kun kaikki on valmiina, anna siitä vaan tieto minulle". Asia on selvä! Pois kaikki epäilykset! Toimeen! Ja Litvinow ryhtyi — toistaiseksi harkitsemaan.

Ennen kaikkea rahaa. Litvinowilla oli puhdasta rahaa 1,328 guldenia eli, Franskan rahassa, 2,855 frankkia, mitätön summa, mutta riittää se sentään ensi tarpeiksi, ja sitten pitää pyytää isää lähettämään niin paljon kuin on mahdollista… saisihan isä myödä metsän, osan maata… mutta mitä syyksi?… No keksitäänhän joku syykin. Irina oli tosin puhunut hohtokivistään, mutta sitä ei saa millään muotoa ottaa lukuun; pahan päivän varaksi ne. Sitä paitsi oli omaisuutta vielä hyvä geneveläinen puolikronometri, josta saanee… vaikkapa 400 frankkia.

Litvinow pistäysi pankkiirinsa luokse ja tiedusteli kautta rantain, saisikohan tarpeen tullen rahaa lainaksi, mutta Badenin pankkiirit ovat monessa liemessä keitettyä, varovaista väkeä. Vastaukseksi moisiin kysymyksiin ottavat he päällensä masentuneen, näivettyneen muodon, ovat kuin kedon kukkasia, joilta viikate on varren katkaissut; jotkut ripeästi ja rohkeasti nauravat teitä vasten silmiä, ikäänkuin täydelleen käsittäen teidän viattoman pilanne. Koettipa Litvinow, häpeäksensä, onneaan ruletissakin, pannen — kuinka halpamaista! — yhden taalerin numerolle 30, ikävuosiensa luvulle. Hän teki sen, suurentaakseen ja pyöristääkseen pääomaansa, ja sai kuin saikin, elleihän suurentaneeksi, niin ainakin pyöristäneeksi pääomansa, se on: hän menetti liiat 28 guldenia.

Toinen kysymys, tärkeä sekin, oli — passi, mutta eihän se naisille ole niin aivan välttämätön, eikä sitä kaikissa maissa kysytäkään, niinpä Belgiassa esimerkiksi, samoin Englannissa. Sitä paitsi, voihan sitä hankkia muitakin passeja eikä vain venäläisiä. Litvinow harkitsi vakaasti näitä asioita: hänen päättäväisyytensä oli luja, ilman vähintäkään horjuvaisuutta, ja sittenkin, vastoin hänen tahtoaan ja sitä kysymättäkään, astui esiin jotain vähemmin vakavaa, melkein koomillista, joka pilkisteli näkyviin kesken hänen harkintojansa, ikäänkuin koko hänen hankkeensa olisi leikintekoa, ikäänkuin ei tuollaisia pakoja koskaan olisi todellisuudessa tapahtunutkaan muuta kuin komedioissa ja romaaneissa ja kenties jossakin maaseuduilla, jossakin Tshuhlomin tai Sisranin piirissä, missä, erään matkustajan kertomuksen mukaan, ihmisillä on välistä niin ikävä, että vatsaa kivistää.

Litvinowin mieleen muistui tuossa, kuinka muuan hänen tuttavistaan, virkaeron saanut kornetti Balsow, oli vienyt erään kauppiaantyttären kestikievaritroikalla kulkusten kanssa, juotettuaan sitä ennen humalaan sekä vanhemmat että itse morsiamenkin, ja kuinka sittemmin oli tullut selville, että kornettia itseään oli vedetty nenästä, ja hän vähältä oli saada selkäänsä kaupanpäällisiksi. Litvinow suuttui kovasti omaan itseensä moisista sopimattomista muistelmista. Samassa ajatteli hän Tatjanaa, hänen äkkinäistä lähtöänsä, koko tuota tuskaa ja kärsimystä ja häpeätä, ja silloin hän liiankin syvästi tunsi ryhtyneensä kovin vakaasen asiaan ja olleensa oikeassa, sanoessaan Irinalle, että hänen kunniansakin vaatii häntä menettelemään näin eikä toisin… ja taas, mainittuaan tuon nimen, tunsi hän jotain polttavaa, joka suloisella kivulla kietoutui hänen sydämmensä ympärille ja jähmettyi siihen.

Hevosten töminää kuului hänen takanansa. Hän astui syrjään… Irina ajoi hänen ohitsensa ratsain, rinnallaan lihava kenraali. Irina tunsi Litvinowin, nyökäytti hänelle päätä ja, lyöden hevostaan raipalla kylkeen, pakotti sen nelistämään ja päästi vihdoin täyteen vauhtiin. Tumma harso hulmahti tuulessa…

— Pas si vite! Nom de Dieu! pas si vite![121] — huudahti kenraali ja päästi ratsunsa hänen jälkeensä.

XXV.

Seuraavana aamuna oli Litvinow palajamassa kotia pankkiirin luota, jonka kanssa oli vielä kerran keskustellut Venäjän kurssin horjuvaisuudesta ja miten paraiten sopisi lähettää rahoja ulkomaille. Ovenvartija antoi hänelle kirjeen. Litvinow tunsi Irinan käsialan ja — ties miksi pahaa aavistellen — meni huoneesensa, sinettiä murtamatta.

Kirje oli franskankielinen ja kuului näin:

"Armas! Olen koko yön miettinyt sinun ehdotustasi… En aio viekastella edessäsi. Sinä olit suora, ja suora tahdon minäkin olla; minä en voi paeta kanssasi, minulta puuttuu siihen voimia. Tunnen kyllä, kuinka paljon olen sinua vastaan rikkonut; toinen rikokseni on vielä suurempi ensimmäistä. Minä halveksin itseäni, pelkuruuttani, minä moitin itseäni tuhansilla moitteilla, mutta minä en voi itseäni muuttaa. Turhaan minä todistelen itselleni, että minä olen sinun onnesi murtanut, että sinulla nyt on todellakin oikeus pitää minua pelkkänä kevytmielisenä kokettina, että minä itse olen tarjoutunut, itse antanut sinulle juhlallisia lupauksia… Minua kauhistaa, minä inhoan omaa itseäni, mutta minä en voi toisin menetellä, en voi, en. En rupea puolusteleimaan, en rupea puhumaan sinulle olleeni itsekin hurmauksissa.. kaikki tuo ei merkitse mitään, mutta sen minä tahdon sanoa sinulle ja taas ja taas: minä olen sinun, sinun ainaiseksi, tee minun mitäs tahdot, milloin tahdot, vastaamatta kellekään, tiliä kellekään tekemättä, sinun omasi olen. Mutta paeta, hyljätä kaikki — en, en, en! Minä rukoilin sinua pelastamaan minut, toivoin itse vielä sovittavani kaikki, saattavani polttaa kaiken entisyyteni kuni tulessa… mutta minulla ei näy pelastusta olevan; myrkky on nähtävästikin liian syvälle imeytynyt minuun; ei näy saavan rankaisemalla hengittää tätä ilmaa monen pitkän ajast'ajan kuluessa! Kauan olen epäröinyt, kirjoittaisinko sinulle tämän kirjeen; minua hirvittää, ajatellessani, mitä sinä sen johdosta päätät; minä luotan aina vaan rakkauteesi. Mutta minun mielestäni olisi ollut tunnotonta salata sinulta totuutta, sitä enemmän, koska sinä kaiketikin olet jo ryhtynyt ensimmäisiin toimiin aikeemme toteuttamiseksi. Oi se oli ihana aie, mutta mahdoton panna toimeen. Ystävä armas, pidä minua tyhjänä, heikkona naisena, ylönkatso minua, mutta älä minua hyljää, älä hyljää Irinaasi!… Minulla ei ole voimaa jättää tätä piiriäni, mutta en voi siinä sinuttakaan elää. Me palajamme piakkoin Pietariin, tule sinne, asu siellä, me hankimme sinulle siellä tointa, sinun tähän-astiset ponnistuksesi eivät mene hukkaan, sinä pääset käyttämään niitä hyödylliseen vaikutukseen… mutta pysy vaan läheisyydessäni, rakasta vain minua sellaisena kuin olen, kaikkine heikkouksineni ja virheineni, ja muista: ei kenenkään sydän ole oleva sinulle niin hellästi uskollinen kuin sinun Irinasi sydän. Tule pian luokseni; en saa hetkeäkään rauhaa, ennenkuin olen sinut kohdannut.

Sinun, sinun, sinun I."

Hurjasti hulvahti veri Litvinowin päähän, laskeutui sitten verkalleen ja raskaasti hänen sydämmeensä, ja kiveksi se sinne jähmettyikin. Hän luki Irinan kirjeen uudelleen ja hervahti, kuten kerran ennen Moskovassakin, vaipui voimatonna sohvalle ja istui siinä liikahtamatta. Pimeä pohjattomuus saarsi hänet äkisti joka haaralta, ja mielettömästi, hurjasti hän tuijotti tuohon pimeyteen. Niin muodoin jälleen, jälleen petosta, taikka ei, petostakin pahempaa — valhetta ja halpamaisuutta… Elämä on murrettu, kaikki on reväisty irti juurineen, perustuksiaan myöten, ja se ainoakin, mihin vielä olisi voinut tarttua, viimeinen tuki — säpäleinä sekin.

— "Tule meidän perässämme Pietariin", toisteli hän, sydämmessään katkerasti nauraen; "me hankimme siellä tointa sinulle… Toimiston päällikkökö minusta siellä tehdään, vai mikä? Ja ketä ovat nuo me? Tuossapa nyt tuli näkyviin hänen menneisyytensä! Siinä se nyt on, tuo salainen, tuo muodoton ydinkohta, jota minä en tunne, vaan jonka hän sanoi tahtovansa sovittaa ja polttaa kuin tulessa! Siinä se nyt on, tuo vehkeitten, salaisten suhteitten maailma, täynnä Belskien ja Dolskien juttuja… Ja mikä tulevaisuus, mikä ihana tehtävä minua odottaakaan! Elää hänen läheisyydessään, käydä häntä tervehtimässä, jakaa hänen kanssaan muotidaamin irstaisia haaveita, sellaisen, joka on tuskastunut ja kyllästynyt maailmaansa eikä kumminkaan voi elää ulkopuolella sen piiriä, olla hänen kotiystävänänsa ja tietysti herra kenraalin myös… kunnes oikku on ohitse, ja plebeiji-ystävä on kadottanut pikanttisuutensa, ja hänen sijaansa astuu tuo samainen lihava kenraali tai herra Finikow, kas se se on mahdollista ja suloista ja kenties hyödyllistä — mainitseehan hän kirjeessäänkin minun kykyjeni hyödyllisestä käyttämisestä — mutta tuo aie — se on mahdoton panna loimeen, mahdoton!"

Litvinowin sielussa sävähteli äkkinäisiä, hurjia raivonpuuskia, niinkuin ilmassa viuhahtelee vihureita ukon-ilman edellä… Jok'ainoa lause Irinan kirjeessä suututti häntä, nuo vakuuttelut hänen tunteittensa kestävyydestä nekin loukkasivat häntä.

— Min'en jätä tätä asiaa sikseen! — huudahti hän; — min'en salli hänen leikitellä niin armottomasti minun elämälläni…

Hän hyppäsi pystyyn, sieppasi hattunsa, mutta mitä oli tehtävä? Juostako Irinan luokse? Vastatako hänen kirjeesensä? Hän pysähtyi; kädet hervahtivat.

Todellakin: mitä oli tehtävä?

Eikös hän juuri itse ollut jättänyt tuota ankaraa ratkaisua Irinan valinnan varaan? Valinta oli käynyt toisin kuin Litvinow olisi suonut… mutia tämän vaaran alaisiahan kaikki valinnat ovat. Irina oli tosin muuttanut päätöksensä; hän itse oli ensimmäisenä ilmoittanut tahtovansa hyljätä kaikki ja seurata häntä, mutta eihän hän nyt vikaansa peittelekään, sanoohan hän suoraan olevansa heikko nainen. Irina ei ole tahtonut pettää häntä, hän on pettynyt omassa itsessään… Mitäpä siihen olisi sanomisia? Ei hän ainakaan teeskentele, ei viekastele… hänen kirjeensä on suoraa puhetta, säälimättömän suoraa. Eihän mikään pakottanut Irinaa heti lausumaan mieltänsä, eihän mikään estänyt häntä rauhoittelemasta Litvinowia, venyttämästä asiata ja jättämästä kaikkea epätietoiseksi hamaan siihen asti… kuin olisi miehensä kera lähtenyt Italiaan!… Mutta sittenkin on Irina murhannut hänen elämänsä, murhannut kaksi elämää!… Vähänkös sitä tapahtuu!

Mutta Tatjanan edessä Irina ei ole syypää. Hän yksin, Litvinow, hän yksin on syyllinen, eikä ole hänellä oikeutta puistaa päältään sitä edesvastausta, jonka hän nurjalla menettelyllänsä on raskaana taakkana hartioilleen sälyttänyt…

Niin kyllä; mutta mitä olisi tehtävä nyt?

Hän heittäysi jälleen sohvalle, ja jälleen kului hetki hetken perästä synkkänä, sanatonna, jäljettömästi, ahmivalla kiiruulla…

— Vai olisiko tehdä, niinkuin hän sanoo? — sävähti hänen mielessään. — Hän rakastaa minua, hän on minun; eiköhän tuo viettämys toisiimme, luo intohimo, joka monen vuoden perästä puhkesi ilmi niin voimakkaana, — eiköhän se ole jotain, jota on mahdoton välttää, mahdoton vastustaa, niinkuin luonnonlakiakin? Asua Pietarissa… ja olenko minä sitten ensimmäinen, joka olisi moisessa asemassa? Ja missäpä me tyyssijan muuallakaan saisimme?…

Hän vaipui mietteisin, ja Irinan haamu, sellaisena kuin se ikipäiviksi oli painunut hänen viimeisiin muistelmiinsa, astui hiljaa hänen eteensä…

Mutta hetkeksi vain… Hän tointui jälleen ja sysäsi uudella suuttumuksen puuskalla luotaan sekä nuo muistelmat että tuon lumoavan haamun.

— Sinä tarjoat minun juoda tuosta kultaisesta maljasta, — huudahti hän — mutta myrkkyä on sinun juomassasi, ja loalla ovat valkoiset siipesi saastutetut… Pois! Jäädä tänne sinun kanssasi sen perästä kuin minä… olen ajanut pois, ajanut pois morsiameni, — se olisi konnan työtä!

Hän puristi haikealla mielin käsiään yhteen, ja syvyydestä kohosi näkyviin muuan toinen haamu, kärsimyksen leima liikkumattomissa piirteissä, äänetön nuhde jäähyväiskatseessa…

Ja silleen kitui Litvinow vielä kauan aikaa; kauan heittelihe sinne tänne hänen runneltu mielensä, kuni sairas kovassa taudissa. Ensi hetkestä saakka oli hän aavistanut tällaista asian loppua… alussa se oli ilmestynyt hänelle kaukaisena, hiukan häämöittävänä pilkkuna keskellä sisällisten taistelujen tuuliaispäitä ja pimeyttä; sittemmin se oli alkanut astua yhä lähemmäs ja lähemmäs ja oli vihdoin kylmänä säilänä pistänyt häntä sydämmeen.

Litvinow veti vielä kerran nurkasta esille matkalaukkunsa, vielä kerran pani hän siihen kaikki tavaransa hätäilemättä, vieläpä omituisella tympeällä huolellisuudellakin, soitti passarin, suoritti laskunsa ja lähetti Irinalle näin kuuluvan venäjänkielisen kirjeen:

"En tiedä, lienettekö tällä erää syyllisempi edessäni kuin silloinkaan; sen vaan tiedän, että isku oli tällä kertaa paljoa ankarampi. Kaikki on lopussa. Te sanotte minulle: 'minä en voi', ja minä toistan teille samoin: minä en voi… sitä, mitä te tahdotte. En voi, enkä tahdo. älkää vastatko minulle. Te ette kykene antamaan minulle sitä ainoata vastausta, minkä minä ottaisin vastaan. Minä lähden huomenna varhain ensimmäisellä junalla. Jääkää hyvästi, olkaa onnellinen… Emme kaiketikaan enää näe toisiamme."

Litvinow ei liikahtanut huoneestansa koko iltana; Jumala ties, lieneekö hän mitä odottanut.

Kello seitsemän tienoissa illalla lähestyi kahdestikin hotellin kuistia muuan nainen, musta mantilli yllä, harso silmillä. Astuttuaan vähän loitommas ja katseltuaan jonnekin kauas, teki hän äkkiä kädellään päättävän liikkeen ja läksi kolmatta kerta kuistia kohti.

— Minne matka, Irina Pavlovna? — kuului hänen takanaan muuan kiihkeä ääni.

Irina katsahti vavahtaen taakseen. Potugin kiirehti siellä hänen luokseen.

Irina pysähtyi, mietti hetkisen ja syöksi hänen luokseen, tarttui häntä käsivarteen ja veti hänet syrjään.

— Viekää, viekää minut pois, — puhui hän hengästyen.

— Mikäs teidän nyt on, Irina Pavlovna? — jupisi Potugin, hämmästyen.

— Viekää minut pois — toisti hän entistä kiihkeämmin, — ellette tahdo, että minä jäisin ainaiseksi tuonne!

Potugin nyökkäsi nöyrästi päätänsä. He kiirehtivät pois.

Seuraavana aamuna aikaisin, kun Litvinow oli jo matkalle lähtemäisillään, astui hänen huoneesensa — samainen Potugin.

Hän lähestyi Litvinowia ja puristi ääneti hänen kättään. Litvinow ei virkkanut hänkään mitään. Kumpikin näytti olevan hieman hämillään, ja turhaan koetteli kumpikin myhähtää.

— Tulin toivottamaan teille onnellista matkaa, — virkkoi Potugin viimein.

— Mistäs te tiesitte minun lähtevän tänään? — kysyi Litvinow.

Potugin katseli ympäri lattiaa.

— Onpahan vaan minulla tieto siitä, niinkuin näette. Meidän viimeinen keskustelumme se sai niin kummallisen käänteen. Minä en tahtonut erota teistä, ennenkuin olin saanut lausua teille sydämmellisen sympatiani.

— Sympatianne nyt… kun lähden pois?

Potugin katsahti murheellisesti Litvinowiin.

— Voi, hyvä Grigori Mihailovitsh! — aloitti hän, huoaisten; — ei meillä nyt ole aikaa tuollaisiin hivuksen halkomisiin ja väittelyihin. Mikäli minä olen huomannut, ette te kovinkaan innokkaasti harrasta kotimaista kirjallisuutta, ja siitä syystä ei liene teille Vasjka Buslajewkaan kovin tuttu.

— Kuka?

— Vasjka Buslajew, huima poika Novgorodista, Kirsha Danilowin kokoelmassa.

— Mikä Buslajew? — kyseli Litvinow, hieman ymmällä näin äkkinäisestä puheen käänteestä. — En minä tunne sellaista.

— Välipä sillä! Katsokaas, minä tahdon vaan kiinnittää huomiotanne erääsen seikkaan. Vasjka Buslajew, saatuaan maanmiehensä toivioretkelle Jerusalemiin ja uituaan siellä, heidän suureksi kauhukseen, ilki alastomana pyhässä Jordanin joessa, sillä hän ei sanonut uskovansa "ei aivastuksia eikä unia eikä myöskään variksen vaakumista", — tämä samainen logillinen Vasjka Buslajew kiipeää sitten Taborin vuorelle, mutta tämän vuoren huipulla on iso kivi, jonka ylitse kaikenkaltaiset ihmiset ovat turhaan hypätä koettaneet… Vasjkan tekee mieli koetella onneansa hänenkin. Osuu tuosta hänen tielleen kuolleen pääkallo, ihmisen luu. Vasjka sysäisee sitä jalallaan. Ja silloin puhuu hänelle pää tällä tavalla: "Mitäs siinä sysit? Osasin minä elää, osaan minä tomussakin loikoa — ja niin se käy sinunkin." Ja niin kävikin: Vasjka hyppää kiven yli ja oli jo pääsemäisillään toiselle puolelle, mutia kanta hipasi kallioon, ja hän taittoi niskansa. Ja sallikaa minun tähän ohimennen huomauttaa, että minun ystäväni, slavofiilit, jotka ovat niin kärkkäitä sysimään jalallansa kaikenlaisia kuolleitten kalloja ja mädänneitä kansoja, — heidän ei haittaisi vähäsen mietiskellä tätä tarua.

— Mutta mitäs tämä oikeastaan tarkoittaa? — keskeytti vihdoin Litvinow maltittomana. — Suokaa anteeksi, minun pitäisi jo…

— Tätä se tarkoittaa, — vastasi Potugin, ja hänen silmissään välähti niin hellä ystävällisyys, ett'ei Litvinow olisi osannut häneltä sellaista odottaakaan; — tätä se tarkoittaa: te ette sysi ettekä lyki kuolleen ihmisen kalloa, ja siksipä teidän kenties, hyvyytenne tähden, on sallittukin päästä kovan-onnen kiven yli. En tahdo enää viivytellä teitä; sallikaa minun vain syleillä teitä jäähyväisiksi.

— En yritäkään hypätä, — virkkoi Litvinow, suudellen Potuginia kolme kertaa. Hänen sielunsa murheellisiin luuloisin liittyi tuokioksi sääli tuota yksinäisiä poloista kohtaan. — Mutta matkalle nyt…

Hän alkoi hääräillä.

— Antakaas minunkin kantaa jotain, — tarjoutui Potugin.

— Ei, kiitoksia, älkää vaivatko itseänne; kyllä minä itsekin…

Hän pani lakin päähänsä ja tarttui käsilaukkuunsa.

— No niin — virkkoi hän, seisten jo kynnyksellä, — te sanoitte nähneenne hänet eilen?

— Näin.

— No… mitäs hän?

Potugin oli tuokion ääneti.

— Hän odotteli teitä eilen… ja odottelee teitä tänäänkin.

— Vai niin! Sanokaa sitten hänelle… Tahi ei, ei tarvitse, ei tarvitse. Hyvästi!… Hyvästi!

— Jääkää hyvästi, Grigori Mihailovitsh!… Ja vielä sananen! Kyllä te ennätätte kuulla minua; junan lähtöön on vielä runsasta puoli tuntia. Te palajatte nyt Venäjälle… Te ryhdytte siellä… aikaa voittaen… toimimaan… Sallikaa vanhan lörpön — ja minähän valitettavasti en muuta ole kuin lörppö — sallikaa minun antaa teille matkaevääksi muuan neuvo. Joka kerta kuin ryhdytte johonkin asiaan, kysykää itseltänne, teettekö palveluksen sivistykselle — tämän sanan täydessä, perinpohjaisessa merkityksessä — edistättekö jotain sen aatteista, onko teidän toimellanne se pedagoginen, europalainen luonne, joka yksistään on hyödyllinen ja hedelmällinen nykyaikana! Jos niin on, — käykää pelvotta eteenpäin: te olette oikealla tiellä, ja työnne saa siunauksen! Ette enää ole yksinänne, Jumalan kiitos! Te ette ole oleva "kylväjä korvessa"; meilläkin alkaa jo olla työntekijöitä… pionierejä… Mutta… teilläpä on nyt muuta mielessä. — Jääkää hyvästi! Älkää unohtako minua!

Litvinow kiiruhti juoksujalassa portaita alas, heittäysi vaunuihin ja saapui asemalle, kertaakaan katsahtamatta kaupunkia, jonne oli jäänyt niin suuri osa hänen elämäänsä… Hänestä tuntui kuin antautuisi hän nyt aallon valtaan; se tempasi hänet, se läksi viemään häntä, ja lujasti hän päätti olla vastustamatta sen vetämystä; kaikesta muusta tahdon ilmauksesta hän oli luopunut.

Hän oli jo astumaisillaan vaunuun.

— Grigori Mihailovitsh… Grigori… kuului takaa rukoileva kuiske.

Hän säpsähti. Olisiko se todellakin Irina? Hän se on. Kietouneena naispalvelijansa shaaliin, matkahattu aamuasuisilla hivuksillaan, seisoo hän asemasillalla ja katsoo häneen himmein silmin. "Palaja takaisin, palaja takaisin; minä tulin sua noutamaan", — näin ne haastavat, nuo silmät. Ja mitä kaikkea ne hänelle lupailevatkaan! Irina ei liiku, hän ei kykene lisäämään sanaakaan; kaikki, yksin hänen pukunsa epäjärjestyskin, kaikki hänessä rukoilee armahtamista…

Tuskin jaksoi Litvinow pysyä alallaan; hän oli syöksemäisillään Irinan luokse… mutta aalto, jonka valtaan hän oli antautunut, otti omansa… Hän hyppäsi vaunuun ja, kääntyen ympärinsä, osoitti Irinalle paikkaa vieressään. Irina ymmärsi hänet. Vielä ei olisi myöhäistä. Yksi ainoa askel vaan, yksi ainoa liike, niin jo olisivat he lähteneet kiitämään kohti hämärää kaukaisuutta, nämä kaksi ainaiseksi yhdistettyä elämää… Heidän epäröidessään kuului kimeä vihellys, ja juna läksi liikkeelle.

Litvinow heittäysi selkämyksen nojaan. Irina lähestyi huojuen asemasillan penkkiä ja vaipui siihen, herättäen hämmästystä eräässä ylimääräisellä säännöllä palvelevassa virkamiehessä, joka sattumalta oli joutunut asemalle. Tämä diplomaatti tunsi Irinaa hyvin vähän, mutta oli hyvin hänestä intressautunut. Nähtyään Irinan olevan kuin täi liuoksissa, luuli hän, että nyt oli tapahtunut "une attaque de nerfs",[122] jonka vuoksi hän, kuten "un galant chevalier"[123] konsanaankin, oli velvollinen rientämään avuksi. Mutta vielä suuremmaksi kävi diplomaatin hämmästys, kun Irina, tuskin kuultuaan hänen ensimmäisen sanansa, äkkiä nousi ylös, lykkäsi luotaan hänelle tarjotun käden ja kiirehti kadulle. Tuokion kuluttua hän oli kadonnut sakeaan usvaan, joka on niin omituista Schwarlzwaldin ilmastossa syksyn ensi päivinä.

XXVI.

Kerran satuimme erääsen talonpojan pirttiin, jossa emäntä vast'ikään oli kadottanut ainoan, hellästi rakastetun poikansa. Kummastelimme kovinkin, nähdessämme hänet aivan tyynenä, melkeinpä iloisena.

— Älkää pahaksi panko, — sanoi isäntä, joka nähtävästi oli huomannut kummastuksemme; — hän on nyt puutunut.

Ja "puutunut" oli Litvinowkin. Samallainen tyyneys valtasi hänetkin matkan ensi hetkinä. Kokonaan murtuneena ja toivottomasti onnettomana hän sai nyt edes levähtää kuluneen viikon rauhattomuudesta ja kiusaantumisesta, kaikista noista iskuista, joita hän myötäänsä oli saanut tuta. Sitä kovemmin ne olivat häntä runnelleet, mitä vähemmin hän oli luotu moisia myrskyjä kestämään. Hän ei todellakaan toivonut enää mitään, ja koetti olla muistelematta, ennen kaikkea olla muistelematta. Hän oli matkalla Venäjälle… pitihän sitä jonnekin joutua, mutta mitään aikeita ei hänessä enää ollut omaan itseensä nähden. Hänen oli vaikea tuntea itseänsä; hän ei käsittänyt omia tekojansa, ikäänkuin olisi tuo oma "minä" häneltä kokonaan kadonnut, ja vähän tuo "minä" yleensäkään veti hänen huomiotaan puoleensa. Välistä tuntui hänestä kuin olisi hän kuljettamassa itseään ruumiina; haihtumattomat sisällisen tuskan kirpeät vihjaukset ne vaan silloin tällöin muistuttivat hänelle, että hän vielä on elävitten kirjoissa. Toisin ajoin näytti hänestä käsittämättömältä, mitenkä mies — miehinen mies — saattaa niin suuressa määrin joutua naisen, rakkauden vaikutuksen alaiseksi… "Häpeällistä heikkoutta!" jupisi hän, puisteli viittaansa ja asettui tanakkaampaan asentoon: nyt muka on lopussa se, mikä ollut on, ja nyt alkaa uusi…. mutta silmänräpäyksen perästä hän vain myhähti katkerasti ja kummasteli itseänsä.

Hän rupesi katsomaan akkunasta ulos. Ilma oli sameata, kosteata; sadetta ei ollut, mutta usmaa oli vielä, ja matalalti verhosivat pilvet taivasta. Tuuli oli vastainen. Loppumattomina jonoina kiiti akkunan ohi vaaleita höyryhyökyjä, milloin yksitellen, milloin sekaantuen sakeampiin savupilviin. Hän alkoi seurata silmillään tuota höyryä ja savua. Kiertymistään kierrellen, kohoillen ja painuen takertui se ruohoon ja pensaisin, ikäänkuin väännellen, venytellen ja hälveten, — semmoisina ne kiitivät, pilvi pilven perässä… ne vaihtuivat alinomaa ja pysyivät alati samoina… yksitoikkoista, hätäistä, ikävää temmellystä! Välistä tuulahti toisaalta, tie teki käänteen — silloin katosivat joukot äkkiä ja ilmestyivät vastapäiseen akkunaan; ja sitten heilahti jälleen tuo suunnaton pyrstö toiselle puolelle, jälleen kätkien hänen näkyvistään Reinin laajan laaksomaan.

Hän katseli katselemistaan, ja kummallisia mietteitä heräsi hänessä.
Hän istui vaunussa yksinään; ei kukaan häirinnyt häntä.

— Savua, savua! — toisteli hän monistellen.

Ja äkkiä näytti hänestä kaikki olevan savua, kaikki, hänen oma elämänsä, venäläinen elämä — kaikki, mikä inhimillistä on, varsinkin venäläistä. — Kaikki on savua ja usmaa! — ajatteli hän. — Näyttää siltä, kuin kaikki muutteleisi alinomaa, kaikkialta nousee uusia muotoja, ilmiöt ajelevat toisiansa, mutta todellisuudessa on kaikki sittenkin yhtä ja samaa; kaikki rientää, kiirehtii jonnekin — ja kaikki katoaa jäljettömästi, saavuttamatta mitään. Tuulahtaa vaan äkkiä toisaalta, silloin hyökkää kaikki päinvastaiselle puolelle, ja siellä alkaa sama, yhä väsymätön, levoton ja — turha temmellys.

Hänen mieleensä muistui, mitä kaikkea jyrisevää ja räiskivää oli tapahtunut hänen silmiensä edessä näinä viime vuosina.

— Savua — jupisi hän — savua.

Hänelle muistuivat mieleen kiivaat kiistat ja pohdinnat ja huudot
Gubarewin luona ja toistenkin, vanhain ja nuorten, luona.

— Savua, — toisteli hän, — savua ja usmaa.

Muistuivat hänen mieleensä vihdoin kuuluisat kenraalien kemut, muistuivat muutkin keskustelut ja toistenkin valtiollisten miesten puheet, jopa kaikki sekin, mitä Potugin oli saarnaillut…

— Savua vaan, savua eikä mitään muuta.

Entäs hänen omat pyyteensä ja tunteensa ja yrityksensä ja mietteensä!

Hän viittasi vaan kädellään.

Mutta juna se sillä välin kiiti kiitämistään. Kauaksi olivat jo jääneet Rastadtit ja Karlsruhet ja Bruchsalit. Oikeanpuoliset vuoret olivat siirtyneet loitommas ja paenneet kauas. Nyt ne lähenivät jälleen, mutta matalampina ja metsineen jo harvempina.

Juna teki jyrkän käännöksen. Oltiin Heidelbergissä. Vaunut vyöryivät asemakatoksen alle; alkoi kuulua myöjäin huutoja: siellä kaupiteltiin kaikenlaisia, venäläisiäkin, sanomalehtiä. Matkustajat hääräilemään ja astumaan asemasillalle. Litvinow yksin ei jättänyt nurkkaansa, vaan istui paikoillaan, maahan tuijottaen. Äkkiä kuuli hän nimeänsä mainittavan. Hän nosti silmänsä: Bindasowin naama kurkisti akkunasta sisään, ja sen takana — vai siltäkö hänestä näytti vain? — ei, todellakin: siellä oli koko joukko badenilaisia tuttuja kasvoja: siinä Suhantshikowin rouvat, siinä Voroshilowit, siinä Bambajewitkin; kaikki he lähenevät Litvinowia, ja Bindasow huutaa kohti kulkkua:

— Missäs se Pishtshalkin on? Hänenhän piti tulla; mutta sama se; astupas vaan ulos, vauva; me olemme lähdössä Gubarewin luokse.

— Niin, veikkonen, niin justiin; Gubarew odottaa meitä, — vahvisti
Bambajew, pujotteleiden esille; — lähde pois!

Litvinow olisi suuttunut, ellei tuo masentava taakka olisi ollut painamassa hänen sydäntään. Hän katsahti Bindasowiin ja kääntyi sanaakaan sanomatta pois.

— Kuulittehan te, että Gubarew on täällä, — huudahti rouva
Suhantshikow, ja ihan olivat silmät hypätä päästä.

Litvinow ei liikahtanutkaan.

— Mutta kuulehan toki, Litvinow, — rupesi vihdoin Bambajew puhumaan; — onhan täällä muitakin kuin Gubarew; täällä koko falangi mitä erinomaisimpia, mitä viisaimpia ihmisiä, Venäläisiä, ja jokainen tutkii luonnontieteitä, ja kaikilla on mitä jaloimmat mielipiteet. Tottahan sinä jäät edes heidän tähtensä. Täällä on muun muassa tuo… kas, kun en nyt muista nimeä, mutta se nyt on sanalla sanoen nero.

— Älkää välittäkö hänestä, Rostislaw Ardaliovitsh, — sekaantui rouva Suhantshikow, — älkää vainenkaan välilläkö! Näettehän te, millainen se on miehiänsä! Ja samallaista se on koko hänen heimonsakin. Hänellä on täti, joka ensi alussa näytti minusta järkevältä ihmiseltä; mutta toissa päivänä matkustin hänen kanssaan tänne — hän oli vast'ikään tullut Badeniin ja yks' kaks', uskottenkos, mennä jyristää jo takaisin, — no niin, minä matkustin hänen kanssaan tänne asti ja rupesin tiedustelemaan hänellä yhtä ja toista. Aatelkaas, jospa edes sanasenkaan olisi minulle vastannut, tuo korskea ihminen! Senkin aristokraatti!

Kapitolina Markovna parka — aristokraatti! Ei olisi osannut hän odottaa mointa loukkausta!

Mutta Litvinow oli yhä vaiti. Hän kääntyi pois päin ja veti lakin silmilleen.

Juna lähti viimein liikkeelle.

— No mutta sano edes jotakin jäähyväisiksi, sinä suolapatsas! — huusi
Bambajew. — Eihän tästä tämmöisestä!

— Riepu! Lällä! — ulvoi Bindasow. Vaunujen vauhti lisääntyi, ja hänen sopi siis huoleti haukkua. — Visukinttu! Etana! Inutippa!

Lieneekö Bindasow juuri tällä hetkellä tekaissut tuon viimeisen sanan, vai lieneekö sen muilta saanut, en tiedä, mutta kovin se näkyi miellyttävän kahta lähellä olevaa mitä jalomielisintä nuorta miestä, jotka olivat tutkimassa luonnontieteitä täällä. — Muutaman päivän kuluttua näet luettiin sama sana jo venäläisessä aikakauslehdessä, joka siihen aikaan ilmestyi Heidelbergissä nimellä A tout venant je crache![124] eli: "Luoja suojaa, sika ei syö!"[125]

Mutta Litvinow toisteli toistelemistaan entistä sanaansa: savua, savua, savua!

— Tällä haavaa, — näin hän ajatteli — on Heidelbergissä toista sataa venäläistä ylioppilasta; kaikki he tutkivat kemiaa, fysikkaa, fysiologiaa — muuta eivät korviinsakaan ota, mutta viiden, kuuden vuoden perästä ei samain kuuluisain professorien luennoilla enää käy viittätoistakaan henkeä… tuuli kääntyy, savu hulmahtaa toisaalle… savua, savua, savua![126]

Yöllä hän kulki Casselin ohitse. Pimeyden mukana laskeusi hänen päällensä sanomaton, jäytävä haikeamielisyys, ja hän hyrähti itkemään, hyyristyen vaunun kolkkaan. Kauan virtasivat kyynelet, tuottamatta hänelle huojennusta; päinvastoin ne raatelivat häntä katkerasti ja kipeästi.

Samaan aikaan makasi vuoteellaan eräässä Casselin hotellissa Tatjana, kuumetaudin tuskissa. Kapitolina Markovna istui hänen vuoteensa vieressä.

— Tanja, — puheli hän — salli nyt minun Herran tähden lähettää sähkösanoma Grigori Mihailitshille; saanhan lähettää, Tanja!

— Ei, täti, — vastasi toinen — ei se ole tarpeellista; älä ole huolissasi. Anna vettä juodakseni; kyllä tämä pian menee ohi.

Ja viikon perästä hän paranikin, ja molemmat nais-ystävät jatkoivat matkaansa.

XXVII.

Pysähtymättä Pietarissa enempää kuin Moskovassakaan, palasi Litvinow maatilalleen. Hän säikähti, nähtyään isänsä: kovin oli tämä käynyt heikoksi ja raihnaiseksi. Ukko iloitsi poikansa tulosta, sen verran kuin voi iloita ihminen, joka on elämänsä kanssa lopputilit jo suorittanut. Heti jätti hän poikansa huostaan kaikki rappeutuneet asiansa ja, narahdeltuansa vielä moniaan viikon, läksi pois elävitten mailta.

Litvinow oli nyt yksinään vanhassa päärakennuksessa. Sydän raskaana, ilman toivoja, ilman intoa, ilman rahoja rupesi hän hoitamaan taloutta. Talouden hoitaminen Venäjällä ei ole mikään hauska asia, niinkuin sen liiankin monet tietävät; siksi emme rupea lavealti kertomaan siitä, kuinka työläältä se Litvinowistakin tuntui. Parannuksista ja uudistuksista ei tietysti voinut olla puheitakaan; ulkomailla saatujen tietojen käytäntöön-pano siirtyi tuonnemmas epämääräisiksi ajoiksi; puute pakotti elämään vaan päivän kerrassaan ja suostumaan kaikennäköisiin myönnytyksiin, aineellisiin sekä siveellisiin. Uusi ei ottanut juurtuakseen, vanhalta oli kaikki mahti mennyt; taitamattomuus ja tunnottomuus törmäilivät yhteen; koko yleinen olemus oli järkäytetty ja huojui ja hyllyi kuin suolla hete, ja vain yksi ainoa suuri sana "vapaus" liikkui kuni Jumalan henki vetten päällä. Kärsivällisyyttä tarvittiin ennen kaikkea, ei potevaa kärsivällisyyttä, vaan toimekasta, ei ilman oveluutta, ei vailla ketteryyttä välisti… Litvinowin sieluntila teki hänen olonsa kahta tukalammaksi. Vähän oli hänessä elämänhalua enää… Mistäpä olisi tullutkaan halu puuhata ja tehdä työtä?

Mutia kului vuosi, meni toinenkin ja alkoi kolmas. Suuri aate alkoi vähitellen toteutua, muuttua lihaksi ja vereksi: vesa nousi heitetystä siemenestä, eikä tallaakaan sitä jalallaan nyt enää vihamies, ei julkinen eikä salainenkaan.

Litvinow oli tosin loppujen lopussa vuokrannut suurimman osan maatansa talonpojille kahdastuloilla (tulot puolekkain) ja ryhtynyt niinmuodoin niukkaoloiseen alkuperäiseen taloudenhoitoon, mutta jotain hän kuitenkin ennätti saada aikoin: pani tehtaan uudestaan kuntoon, perusti pienen moision, jossa oli viisi vapaehtoista palkkalaista — kaikkiaan ennätti niitä olla hänellä neljäkinkymmentä — suoritti tärkeimmät yksityiset velat… Mielenkin rohkeus kasvoi hänessä; yhä enemmän alkoi tuntea hänessä entistä Litvinowia. Syvällä piilevä surullinen tunne ei tosin milloinkaan haihtunut; liian hiljaiseksi hän oli käynyt iäkseen, sulkeutunut ahtaasen piiriinsä, luopunut kaikista entisistä tuttavista, mutta kadonnut myös oli tuo tenhoton välinpitämättömyys, ja elävitten joukossa liikkui ja toimi hän jälleen kuni elossa oleva konsanaankin. Kadonneet olivat niinikään viimeisetkin jäljet hänet vallanneesta lumouksesta: se oli nyt kuin unta vaan, kaikki tuo, mitä Badenissa oli tapahtunut… Entäs Irina?… Vaalennut oli hänenkin kuvansa ja kadonnut näkyvistä; himmeänä häämöitti vaan Litvinowin edessä jotain vaarallista tuon usvan takana, joka yhä enemmän ja enemmän oli kietoutunut Irinan haamun ympärille.

Tatjanasta tuli vaan harvoin kuulumisia. Litvinow oli saanut tietää, että hän oli tätinensä asettunut asumaan pienelle maatilallensa, parin sadan virstan päässä Litvinowin hovista, ja eleli siellä hiljakseen, liikkuen sangen vähän ja melkein ketään vieraita vastaan-ottamatta, muuten tyynenä ja terveenä.

Kerran, eräänä kauniina päivänä toukokuussa, istui Litvinow työhuoneessaan, kylmäkiskoisesti selaillen pietarilaisen aikakauskirjan viimeistä numeroa. Palvelija tuli sisään ja ilmoitti erään vanhan enon saapuneen. Tämä eno oli äskettäin käynyt tervehtimässä Kapitolina Markovnaa, jonka orpana hän oli. Eno oli ostanut maatilan Litvinowin hovin läheisyydessä, ja oli nyt matkalla sinne. Kokonaisen vuorokauden vieraili hän Litvinowin luona ja kertoili yhtä ja toisia Tatjanan oloista.

Enon lähdettyä, lähetti Litvinow seuraavana päivänä Tatjanalle kirjeen, ensimmäisen siitä asti kuin olivat eronneet. Siinä hän pyytää saada edes kirjeellisesti uudistaa entistä tuttavuutta ja tiedustelee, eikö hän enää saa ajatellakaan sitä, että he joskus vielä kohtaisivat toisiansa. Jonkunlaisella levottomuudella odotteli hän vastausta, ja vastaus tulikin vihdoin. Litvinowin kysymys sai ystävällisen kajauksen. "Jos mieleenne johtuisi käydä meillä", näin päättyi Tatjanan kirje, "niin terve tuloanne: sanotaan sairaittenkin olevan helpompi olla kahden kesken kuin yksin." Kapilolina Markovna oli liittänyt terveisiä.

Litvinow ihastui kuin lapsi. Niin iloisesti ei hänen sydämmensä ollut sykkinyt enää pitkään aikaan. Tuntui äkkiä niin keveältä ja kirkkaalta. Niinhän tuulahtaa päivän noustessa ja pimeyden hälvetessä ilman henki ja hiljaa huhahdellen kiitää auringon säteitten kera yli valveutuneen maanpinnan. Pitkin päivää myhähteli Litvinow vähä väliä, työväkeäänkin katsoessaan ja käskyjä jakaessaan.

Hän rupesi heti kohta hankkimaan lähtöä, ja kahden viikon kuluttua oli hän jo matkalla Tatjanan luokse.

XXVIII.

Hän ajoi jotenkin hitaasti, oikaisten kyläteitse, ilman sanottavia seikkailuja. Kerran vaan katkesi takapyörästä rauta. Seppä yritti keittää sitä kokoon ja yritti uudelleen, mutta Litvinow lähetti viimein sekä pyörät että sepät hiiteen, ja korjaamatta pyörä jäi. Kaikeksi onneksi tuli selville, että Venäjällä saattaa varsin hyvin matkustella, vaikka on pyörästä rautakin katkennut, varsinkin, jos kulkee "pehmosta", se on lokaa myöten. Sen sijaan oli hänellä pari kolme varsin hupaista kohtausta.

Eräässä majatalossa pidettiin sovintokäräjiä. Siellä kohtasi Litvinow Pishtshalkinin, joka esiintyi hänen mielestään jonkinlaisena Solonina tai Salomonina: niin korkeata viisautta uhkuivat hänen puheensa, ja niin rajattomalla kunnioituksella häntä kohtelivat sekä tilan-omistajat että talonpojat… Ulkomuodoltaankin oli hän yhä enemmän käynyt muinais-ajan viisaitten näköiseksi: tukka oli päälaelta lähtenyt, ja täyteläiset kasvot olivat yhtenä ainoana hyytelönä niin ylenpalttista hyvää avua, ett'ei sitä enää mikään voima hillitä voi. Hän sanoi Litvinowia tervetulleeksi "tähän, — jos minun sallitaan käyttää niin omamaireista sanaa — tähän minun omaan kihlakuntaani", ja samalla hän sitten vaipui hyvää tarkoittavien aikeitten haaveiluun. Yhden uutisen hän kumminkin ennätti kertoa, nimittäin Voroshilowista. Tämä kultaisen taulun sankari oli jälleen astunut sotapalvelukseen ja oli jo ehtinyt pitää rykmenttinsä upseereille esitelmän "buddaismista" tai "dynamismista", jotain sinne päin… Pishtshalkin ei ihan varmaan muistanut.

Toisessa majatalossa, johon hän oli saapunut aamun koittaessa, sai hän kauan aikaa odotella hevosia, ja torkahti kaleskoissaan. Hänet herätti muuan ääni, joka tuntui tutulle. Hän avasi silmänsä.

Hyväinen aika! Eikös tuo ole herra Gubarew, joka seisoo tuossa kuistilla, harmaassa kurtikassa ja roikkuvissa yöpantalongeissa ja sättii? Ei, se ei ole herra Gubarew… Mutta mikä merkillinen yhdennäköisyys! Tällä herralla vaan on suu leveämpi ja hampaampi ja alaspainuneitten silmäin katse vielä tuimempi ja nenä paksumpi ja parta sakeampi ja koko kasvojen piirteet jykevämmät, inhottavammat.

— Senkin rrroistot! — kiljui hän verkalleen ja äreästi, laajalle levitellen suden-omaista suutaan, — pakanan moukat… Siinä se nyt on… tuo kehuttu vapaus… ei saa hevosiakaan… senkin rrroistot!

— Senkin rrroistot! — kajahti samassa oven takaa toinenkin ääni, ja kuistille ilmaantui — niinikään harmaassa kurtikassa ja roikkuvissa yöpantalongeissa — tällä kertaa todellakin, ihan ilmeisesti, itse se oikea herra Gubarew, Stepan Nikolajevitsh Gubarew. — Pakanan moukat! — jatkoi hän, matkien veljeänsä (edellinen herra olikin hänen vanhempi veljensä, juuri tuo vanhan koulun "hammaslääkäreitä", joka hoiti hänen tilaansa). — Selkään niitä pitäisi antaa, niin justiin; vasten pläsiä ne tarvitsisivat; vast'kuonoa — siinä heille vapaus… Jaaritellaan… kunnan esimiehistä ja sen semmoisista!… kyllä minä näyttäisin! Ja missäs se on tuo musjee Rostón?… Mitäs se nahjustelee? Hänen asiansahan se on, senkin nälkäkurki… Tällaisia pysäyksiä matkalla!…

— Johan minä olen teille monta kertaa sanonut, veli hyvä, — puuttui vanhempi Gubarew puheesen, — ett'ei hänestä ole mihinkään; ilmeinen nälkäkurki. Te vaan, vanhan tuttavuuden nojalla… Musjee Rostón, musjee Rostón!… Missä sinä kuhnailet?…

— Rostón! Rostón! — kiljui nuorempi, suuri Gubarew. — Huutakaapas häntä oikein lujasti, veliseni Dorimedont Nikolaitsh!

— Huutelenhan minä minkä jaksan, veliseni Stepan Nikolaitsh. — Musjee
Rostón!

— Täss'on, täss'on, täss'on! kuului hätäinen ääni, ja tuvan nurkan takaa ilmestyi — Bambajew.

Litvinow hämmästyi kovin. Poloisella entusiastilla oli yllään kulunut attila, hihoissa reikiä. Hänen kasvojensa piirteet eivät olleet sanottavasti muuttuneet, mutta vääntyneet ne olivat ja rypistyneet; pienissä, levottomissa silmissä asui mateleva säikäys ja näljistynyt alamaisuus, mutta värjätyt viikset ne törröttivät kuni ennenkin pöhöisessä ylähuulessa. Gubarewin veljekset rupesivat heti kohta miehissä sättimään häntä ylhäältä, kuistilta. Bambajew pysähtyi heidän eteensä alhaalla, seisten loassa, selkä nöyrässä kyyryssä. Siinä koetteli hän lepyttää heitä aralla myhäilyllä, kouristellen lakkiaan punaisissa sormissaan ja myötäänsä muutellen jalkaa ja jupisten, että hevoset saadaan heti kohta… mutta veljekset eivät lakanneet, kunnes nuorempi katsahti Litvinowiin päin. Lieneekö Gubarew tuntenut hänet, vai lieneekö hävennyt vierasta, en tiedä, mutta äkkiä hän kääntyi ympärinsä, karhun-omaisesti, puraisi partaansa ja läksi astua huojuilemaan vierastupaan. Veli vaikeni samassa hänkin ja, käännyttyään myöskin karhun-omaisesti, meni edellisen jälkeen. Suuri Gubarew ei nähtävästi ollut kadottanut vaikutusvoimaansa kotimaassaankaan.

Bambajew läksi verkalleen astumaan tupaa kohti… Litvinow huusi häntä nimeltä. Bambajew katsahti taakseen, tarkasteli hetkisen ja, tunnettuaan Litvinowin, riensi häntä kohti, kädet ojennettuina, mutta, perille päästyään, tarttui käsillään kaleskain oveen, nuukahti sitä vastaan ja purskahti katkeraan itkuun.

— Mutta älähän toki, älähän toki, — puheli Litvinow, kumartuen hänen puoleensa ja koskettaen häntä olkapäähän.

Mutta toinen itki itkemistään.

— Näin… näin… pitkälle sitä… jupisi hän, nyyhkien.

— Bambajew! — kiljuivat veljekset tuvassa.

Bambajew kohotti päänsä ja pyyhkäisi pois kyynelensä.

— Terve, kultaseni, — kuiskaisi hän; — terve ja hyvästi kanssa!
Huudetaan, minua kutsutaan.

— Mutta mitenkäs sinä olet täällä? — kysyi Litvinow, — ja mitä tämä oikeastaan on? Minä luulin heidän kutsuvan jotakin franskalaista…

— Minä olen heillä… taloudenhoitajana, voutina, — vastasi Bambajew, tokaisten sormellaan tuvalle päin. — Franskalainen minusta tehtiin noin vaan, leikin vuoksi. Mitäs tehdä, veikkonen! Nälkä alkoi ahdistaa, rahaa ei kopekkaakaan; hätä käskee Lappalaisen jänistä ampumaan. Kyllä siinä kunnianhimo kyytinsä näkee.

— Jokos hän on kauankin ollut Venäjällä? Ja mitenkä hän selvisi entisistä tovereistaan?

— Voi, veikkonen! Tiessään se on kaikki tuo… Tuli näetkös toinen ilma… Tuon rouva Suhantshikowin, Matrjona Kuzminishnan, tiedätkös, hän ajoi ihan niskapäästä pellolle. Toinen suri sitä niin, että läksi Portugaliin.

— Portugaliinko? Mitä joutavia!

— Portugaliin kyllä, kahden Matrjonalaisen kanssa.

— Kenenkä kanssa?

— Matrjonalaisten kanssa, niin sanotaan hänen puoluelaisiansa.

— Onko Matrjona Kuzminishnalla oma puolue? Ja suurikin?

— Justiinsa ne kaksi henkeä, mutta siitä kuin hän palasi kotia, tulee jo pian puoli vuotta. Täällä maalla hän elelee veljensä kanssa ja jos nyt kuulisit…

— Bambajew!

— Heti paikalla, Stepan Nikolaitsh, heti paikalla! Entäs sinä, veli armas? Kukoistat vaan ja elämästäsi nautit! No, Luojan kiitos! Minnekäs sinua nyt viedään?… Enpä maar olisi osannut luulla… Muistatkos Badenia? Ne sitten oli aikoja, ne! Niin vainenkin! Muistathan sinä Bindasowia? Aatteles, mies kuoli! Hän pääsi aksiisi-virkamieheksi, mutta joutui ravintolassa tappeluun, ja siellä kolhasivat mieheltä biljaardisauvalla pään puhki. Niin, niin; kyllä nyt on raskaat ajat! Mutta sen minä vaan nytkin sanon: Venäjä… verraton maa! Katsos nyt esimerkiksi tuota hanhiparia tuossa, tuommoisia et löydä koko Europasta, et mistään! Oikeata arsamasilaista rotua!

Ja maksettuaan tämän viimeisen veronsa järkähtämättömälle ihastumis-innolleen, läksi Bambajew juoksujalkaa vierastupaan, jossa taaskin mainittiin hänen nimeänsä, muutamilla höysteillä.

Illan suussa läheni Litvinow Tatjanan maatilaa. Kartano, jossa hänen entinen morsiamensa asui, seisoi mäellä pienen joen varrella, keskellä hoidettua puutarhaa. Kartano oli uusi, äsken rakennettu ja näkyi kauas yli joen ja pellon. Litvinow huomasi jo parin virstan päästä sen teräväkattoisen ullakkokerroksen ja rivin akkunoita, jotka hehkuivat ilta-auringon paisteessa. Jo viimeisestä majatalosta saakka oli hän tuntenut salaista levottomuutta, mutia nyt valtasi hänet hämmästys, miellyttävä, vaikka pelvonkin sekainen. "Mitenkähän minut otetaan vastaan?" ajatteli hän; "mitenkähän minä ensin esiinnyn?" Saattaakseen ajatuksiensa toisaalle, rupesi hän puhelemaan kyytimiehensä kanssa, erään siivon, harmaapartaisen miehen, joka kaikessa siivoudessaan oli kiskonut maksun kolmestakymmenestä virstasta, vaikk'ei matkaa ollut viittäkäänkolmatta. Litvinow kysyi, tunsiko hän Shestowin hovin omistajattaria?

— Shestowejako? Miks'enkäs minä heitä tunne! Hyviä ihmisiä; paremmilla ei mitään tee. Meikäläisiä parantelevat, puhdas tosi. Lääkäreitä ovat. Ja siellä käy väkeä koko piiristä. Jaa-a. Sinne ne kaikki vaan mennä vääntyy. Jos, niinkuin esimerkiksi, joku on kipeä tai saanut haavan ja sen semmoisia, niin heti he hauteita antavat ja laastaria ja pulveria, ja apu niistä lähtee. Mutta niinkuin nyt maksua vaivasta, niin äläst': me emme siihen voi olla suostuvaisia, sanovat, sillä me emme sitä rahan edestä suinkaan tee… Koulun he niin-ikään asettivat tänne… No, se nyt oli joutavaa!

Kyytimiehen jutellessa katseli Litvinow lakkaamatta kartanoon… Kas tuolla astui nainen valkoisessa puvussa balkonille, seisoi siinä hetkisen ja katosi… "Olikohan se hän?" Sydän hypähti. "Anna mennä! Anna mennä!" huudahti hän kyytimiehelle. Tämä kiiruhti hevosiansa. Moniahta silmänräpäys vielä, ja kaleskat ajoivat avatusta portista pihaan.

Kuistilla seisoi jo Kapitolina Markovna, ja paukutti haltioissaan käsiänsä, huutaen:

— Minäpäs tunsin ensiksi, minäpäs! Se on hän! Se on hän! Minäpäs tunsin!

Litvinow hyppäsi kaleskoista, odottamatta, kunnes saapuville rientänyt passaripoika olisi avannut oven, syleili kiireimmiten Kapitolina Markovnaa ja riensi sisään, eteiseen, saliin… Siellä seisoi hänen edessään Tatjana, kainostellen, punehtuen. Hän loi Litvinowiin hyväntahtoiset, lempeät silmänsä (hän oli vähän laihtunut, mutta se vain somisti häntä) ja ojensi hänelle kätensä. Mutta Litvinow ei käynyt hänen käteensä, vaan lankesi polvilleen hänen eteensä. Tatjana ei ollut sellaista osannut odottaakaan, eikä tiennyt mitä tehdä… Kyynelet kiertyivät hänelle silmiin. Hän säikähti, mutta kasvot kirkastuivat ilosta…

— Grigori Mihailitsh, mitäs tämä nyt on, Grigori Mihailitsh! — puheli hän, mutta Litvinow suuteli hänen vaatteensa helmaa… ja muisti liikutuksella, kuinka hän Badenissakin oli ollut polvillaan hänen edessään… Mutta silloin — ja nyt!

— Tanja! — toisteli Litvinow, — Tanja, oletko antanut minulle anteeksi?

— Täti, täti, mitäs tämä on? — kääntyi Tatjana Kapitolina Markovnan puoleen, joka oli tullut huoneesen.

— Älä häiritse häntä, älä häiritse häntä, Tanja! — vastasi hyväntahtoinen täti, — näethän: hän on tuonut syyllisen päänsä sinun jalkaisi juureen.

Mutta aikapa on jo lopettaa, eikä enää ole mitään lisättävääkään. Lopun arvaa lukija itsekin.

Entäs Irina?

Hän on yhtä ihana kuin ennenkin, huolimatta kolmestakymmenestä ikävuodestaan; nuoria miehiä rakastuu häneen lukemattomissa määrin, ja rakastuisi heitä enemmänkin, ellei… ellei…

Suvaitsetteko, lukija, siirtyä meidän kanssamme hetkiseksi Pietariin, erääsen rakennukseen, joka on ensimmäisiä siellä? Katsokaas: edessänne on avara huone, sisustettu — emme sano upeasti, sillä moinen sana olisi liian jokapäiväinen, vaan — arvokkaalla, edustavalla, kunnioitusta herättävällä tavalla. Tunnetteko jonkinlaista vapisemiseen asti syvää kunnioitusta? Tietäkää siis: te olette astunut temppeliin, temppeliin, joka on pyhitetty kaikkein korkeimmalle säädyllisyydelle, rakkaudesta uhkaavalle hyväntekeväisyydelle, sanalla sanoen semmoiselle, mikä on yläpuolella tämän multaisen maan. Teidät kätkee omituinen, salainen, todella salainen hiljaisuus. Samettiset oviverhot, samettiset uutimet akkunoissa, pöyheä, möyheä matto lattialla, kaikki tarkoittaa sitä, kaikki on olemassa sitä varten, että jokainen räikeä äänne, jokainen valtava tunteen ilmauminen täällä hiljeneisi, lientyisi. Huolellisesti verhotut lamput herättävät tyyntä tunnelmaa; siveä tuoksu leviää umpeassa ilmassa; samovaarikin pöydällä kihisee kainosti ja pidätellen.

Emäntä, Pietarin ylhäisessä maailmassa mahtava henkilö, puhelee tuskin kuuluvasti. Hän puhelee koko ajan sillä tavalla, kuin olisi huoneessa joku heikko, melkein kuoloa tekevä sairas; muut daamit noudattavat hänen esimerkkiänsä, kuiskailevat hekin. Emännän sisar, joka tarjoilee teetä, liikuttelee vaan huuliaan, niin että nuori mies hänen edessään, sattumalta päässyt tähän säädyllisyyden temppeliin, ei oikein ole selvillä, mitä hänestä tahdotaan, vaikka toinen jo kuudetta kertaa huhahtaa: — Voulez vous une tasse du thé?[127] Nurkissa istuu nuoria, somamuotoisia miehiä; äänetön liehakoiminen välkkyy heidän silmissään; järkähtämättömän hiljainen, hiiviskelevä ilme asuu heidän kasvoillaan; kunniamerkkien paljous kimaltelee hämärässä valossa heidän rinnoillaan. Hiljaista on keskustelukin, kosketellen henkisiä ja isänmaallisia asioita, F.N. Glinkan "Salaista pisaraa", lähetystointa itämailla, luostareita, ja Veljeksiä Valkoisessa Venäjässä. Silloin tällöin kulkee kuulumattomin askelin pehmoista mattoa myöten livreapukuisia lakeijoita; heidän paksut pohkeensa elähtävät silkkisissä sukissaan joka askeleelta; tuo jykeväin lihasten kunnioittava vavahtelu lisää entistä valtavammaksi yleisen säädyllisyyden, hyvyyden, hartauden tunnelmaa…

Se on temppeli! Se on temppeli!

— Oletteko nähneet tänään rouva Ratmirowia? — kysäisee kainosti joku ylhäinen henkilö.

— Minä kohtasin hänet tänään Lisen luona, — vastaa Aiolon kantelena emäntä; — minun on sääli häntä… Hänellä on ärtynyt mieli… elle n'a pas la foi.[128]

— Niin, kyllä, — toistaa ylhäinen henkilö, — se oli muistaakseni Pjotr Ivanitsh, joka hänestä sanoi tuolla tavalla ja kohdalleen sanoikin, qu'elle a… qu'älle a l' ärtynyt mieli.

— Elle n'a pas la foi, huhahtaa ilmoille emännän ääni, kuni suitsutus-astian savu. — C'est une âme égarée. Hänellä on ärtynyt mieli.

— Hänellä on ärtynyt mieli, — toistaa sisar pelkillä huulillaan.

* * * * *

Kas siinä syy, mikseivät kaikki nuoret miehet rakastu Irinaan… He pelkäilevät häntä, he pelkäilevät hänen ärtynyttä mieliänsä. Sellainen syntyi hänestä käypä fraasi; mutta tässä, niinkuin fraaseissa konsanaankin, on palanen totuutta. Eikä ainoastaan nuorukaiset häntä pelkäile; häntä pelkäilevät täysikasvuisetkin ja korkeat, jopa ylhäisätkin henkilöt. Ei osaa kukaan toinen niin tarkkaan ja niin hienosti huomata naurettavia tai vähäpätöisiä puolia ihmisluonteessa, eikä kukaan muu kykene leimaamaan sitä niin sattuvalla sanalla… ja sitä kipeämmin tuo sana polttaa, se kun lähtee sulohajuisilta, ihanilta huulilta… Vaikea on sanoa, mitä tuossa sielussa milloinkin liikkuu, mutia huhu ei myönnä yhdellekään hänen kumartajistansa valitun nimeä.

Irina Pavlovnan mies astuu nopeasti eteenpäin sitä tietä, jota Franskalaisel sanovat kunnian-osoitusten tieksi. Lihava kenraali kulkee hänen ohitsensa, ystävällinen kenraali jääpi hänestä jäljelle. Ja samassa kaupungissa kuin Irina, oleskelee myös ystävämme Sosont Potugin. Harvoin hän kohtaa Irinaa, jolla ei enää olekaan erityistä syytä pitää yhteyttä hänen kanssaan… tyttönen, joka oli uskottu Potuginin hoitoon, kuoli vähän aikaa sitte.

Viiteselitykset:

[1] croupier (krupiä) on pelipankeissa pelinhoitaja, joka suorittaa pelaajille voitot, kokoaa pankille heidän tappionsa y.m. Suomentajan muistutus.

[2] Panos täys'!

[3] Omistus-oikeuden periaate on Venäjällä kokonaan järkaytetty.

[4] Näille venäläisille ruhtinaille.

[5] Hienoin osa.

[6] Lermontowin romaani. Suoment. muist.

[7] Ylhäinen vaatetus- ja käytöstapa.

[8] Jumala ties miksi.

[9] Hyvät ja pahat.

[10] Vapa-ajattelija.

[11] Ennen vanhaan kuuluisa valtiorikosten tutkimista varten asetettu virasto; nyttemmin jo lakkautettu. Suomentajan muist.

[121] Yksi Pietaria pääkatuja. Suom. muist.

[13] 1 desälina = 1,00 hehtaaria.

[14] Annos biffiä perunoin kanssa.

[15] Tuttavallisessa keskustelussa mainitsee Venäläinen puhuteltavan sekä ristimä- että isännimen. Suom. muist.

[16] Lahkolaisten johtaja.

[17] Viitta.

[18] Porvaristo, kansan ylivalta.

[19] Odi et amo. Qvare id faciam, fortasse reqviris? Neseio: sed fieri sentio et excrucior. Catullus, LXXXVI.

(Vihaan ja rakastan. Kysyt kenties: miksikä niin teen? En tiedä: vaan niin sen tunnen olevan ja kärsin siitä.)

[20] Nuori tyttö sydäntä vailla.

[21] Arina, Arinka — muodosteita Irina nimestä.

[22] Sietämättömiä sanoja.

[23] Te tunnette hänen huimapäisyytensä.

[24] Te ette esiinny hienon säädyllisesti.

[25] Se on aivan luonnollista nuorille tytöille, tiedättehän sen.

[26] Todellakin tapausten.

[27] Menestystä, minkä hän saavutti.

[28] Pitojen kuningatar.

[29] Kauniin sukupuolen ihailija.

[30] Kaikkien parhaimpain kavaljeerien kanssa.

[31] Ihan varmaan on Moskova teidän valtakuntanne keskipiste.

[32] Tämähän on ilmeistä vallankumousta.

[33] Ei suinkaan voisi sanoa, että teidän tytär neitenne on ensimmäisessä baalissansa.

[34] Minulla, niinkuin tiedätte, on suopea mielenlaatu.

[35] Serkku hyvä, teidän tyttärenne on helmi; hän on täydellisyys.

[36] Joka oli kaikkien mielestä ihastuttava.

[37] Huolellisella hoidolla.

[38] Se tuuma käy laatuun, käy niinkin.

[39] Ja siinä se.

[40] Lapsuuden ystävä.

[41] (Erään laulun alkusanat:) "Kerran santarmia kaksi".

[42] Saisinko valkeata?

[43] Onko teillä paperosseja?

[44] Oikeita (espanjalaisia) papelitos'eja, kreivitär.

[45] Ylhäinen maailma.

[46] Olettepa koko koiranleuka.

[47] No niin, mitä? Mitä tahdotte?

[48] Sen sanon teille perästäpäin.

[49] Mutta mitä tekee herra V.? Miks'ei hän tule?

[50] Muuan syrjäinen piirikunta Novgorodin läänissä. Suom. muist.

[51] Muuan syrjäinen piirikunta Novgorodin läänissä.

[52] Rauhoittukaa, hyvät rouvat. Herra V. on minulle luvannut saapua teidän jalkainne juureen.

[53] Mutta toistaiseksi.

[54] Kiristi häneltä mitä mies oli vääryydellä ottanut.

[55] Ei suinkaan! Valtiolliset keskustelut ovat minun ihastukseni.

[56] Rouva on oikeassa.

[57] Orjain vapauttamisen päivä. Suom. muist.

[58] Joko ollaan isänmaan ystäviä tai ollaan olemalta.

[59] Mikä tuon herran nimi on?

[60] Kynäsankari.

[61] Tahdoit vaan naurattaa näitä rouvia.

[62] Progressi = yhteiskunnallinen edistys, parannukset sisällisissä oloissa. 60-luvulla paljo käytetty sana Venäjällä. Suom. muist.

[63] Kaikki tuo pohjimmainen ruuhka, tuo tuloja vailla oleva joukkio, köyhälistöäkin pahempi, — se se on, joka minua hirvittää.

[64] Samalla kuin Orfeo manalassa (muuan rivoluontoinen näytelmä) ilmestyi, samalla progressikin sanoi viimeiset sanottavansa.

[65] Te laskettelette aina jonninjoutavia.

[66] Silloinhan minä vasta vakava olenkin.

[67] Nyrkkiä on muistaminen ja muotoja noudattaminen, — nyrkki varsinkin ylen tärkeä.

[68] Täällähän on naisia.

[69] Rouva ruhtinatar on kotona.

[70] Hyvä on, hyvä on.

[71] Pitkävihaisuutta.

[72] Mikä onnellinen sattuma.

[73] Rakas ystävä.

[74] Toisin sanoen vaikuttavia.

[75] Huviretket.

[76] Ei henkevyyttä, ei älyä.

[77] Joutuin, joutuin.

[78] Kas! Hyvää päivän, rakas rouva!

[79] Kuinka voitte tänään? Tulkaa kerallani vähän matkaa.

[80] Teidän korkeutenne on liian hyvä.

[81] Venäläisen moukan lemua kolminkertaisena saennuksena. (Sen nimistä hajuvettä muka.)

[82] Vejannahkaisissa siteissä.

[83] Lyhykäinen mitätön loilotus. Suom. muist.

[84] Ensimmäinen rakastaja näytelmissä.

[85] Henkilö kansantaruissa. Suom. muist.

[86] Ylin määrä.

[87] Tuo perhanan pataässä.

[88] Hajamielisesti.

[89] Minä puhun elukoista.

[90] Mutta, rouva hyvä, elukastahan minäkin puhun.

[91] Niin juuri, rapu.

[92] Niin, niin, saattepa nähdä.

[93] Kiitos, kiitos. Näyttäkääs nyt, herra Fox, miten se käy.

[94] Mutta mitäs sen pitäisi tehdä?

[95] Sen pitää jäädä liikkumattomaksi ja käännellä pyrstöllään

[96] Venäläisiä.

[97] Viehättävää.

[98] Loilotusta tähän tapaan: "Muna voi, kana voi!"

[99] Se on mieletöntä. Sillä ei ole mitään yleistä merkitystä.

[100] Taaskin tuo kirottu politiika.

[101] Keskustelun sisällyksen moniaalla sanalla.

[102] Demi monde, ylhäisiä jäljittelevä alhaiso.

[103] Mikä rakkaus on?

[104] Sydämmeen nousseita vatsapuruja.

[105] Olen ihmetellyt teitä tänä iltana, rouva. Tehän teitte kerrassaan pilkkaa meistä kaikista.

[106] En tällä erää enempää kuin muulloisinkaan.

[107] Selväähän se on.

[108] Se sattui.

[109] Salaliittolaiselta.

[110] Ja ett'ei tämä ole tyhjää hälytystä.

[111] Rout (lue: raut) ylhäisten juhlapidot, ilman tansseja.

[112] Kauniiden moskovattarien terveydeksi.

[113] No niin, ettekö tule jo?

[114] Ken siellä?

[115] Mutta hohtokiveni ovat minun hallussani.

[116] Mutta tämäpä nyt kaunista!

[117] Pyydän anteeksi epäkainouttani.

[118] Tarpeekseni olen jo saanut Badenista.

[119] Se on tuon matkan johdosta sinne, minne suvaitsette.

[120] Vapaa-ajattelija.

[121] Ei niin kiivaasti! Herran tähden! Ei niin kiivaasti.

[122] Hermoromahdus.

[123] Kohtelias kavaljeeri.

[124] Viis minä mistään.

[125] Tosi asia.

[126] Litvinowin ennustukset kävivät toteen. Vuonna 1866 oli Heidelbergissä venäläisiä opiskelevia kesä-lukukaudella 13, talvi-lukukaudella 12.

[127] Suvaitsetteko kupin teetä?

[128] Häneen ei luoteta.