The Project Gutenberg eBook of Taistelu paalumajalla, by Charles Sealsfield

Mississipin alajuoksulla oleva Louisianan maa, joka nykyään on osa Pohjois-Amerikan Yhdysvalloista, saa kiittää ensimäisestä viljelyksestään ranskalaisia. Kahdeksannentoista vuosisadan lopulla tämä maa kuului vielä Espanjalle. Siihen aikaan siirtyi sinne muutamia ranskalaisia aatelismiehiä, kreivi Vignerolles ja muuan hänen ystävänsä. He olivat hankkineet lahjoituskirjan suuriin maa-alueihin. Ensiksi ottivat he kuitenkin vain vuokratilan saadakseen kokemuksia istutusten viljelyksessä.

Eräällä metsästysmatkallaan eksyivät kreivi ja hänen ystävänsä paroni de Lassalle, ja joutuivat kauheaan preriotulipaloon. Kun olivat erään joenpolvekkeen rannalla jo melkein tajuttomina tulen ja savun keskellä, korjasi heidät veneeseensä vanha amerikalainen Nathan ja hänen toverinsa.

Miten kauan tajuttomina makasimme veneessä, en voi sanoa, ehkäpä noin neljännestunnin verran. Vanhus ravisti meidät hereille tajuttomasta tilastamme.

Edessämme oli silmänkantamattomiin sypressisuo, takanamme toisiinsa yhtyvien joenpolvekkeiden laaja pinta, jonka yläpuolelle oli keräytynyt tavaton savukerros sillä tavoin, että me näimme sen alapuolella teräksensinisen veden ja yläpuolella sinisen taivaan, minkä kuitenkin etempänä lounaassa peittivät katseiltamme korkealle pyrkivät savupatsaat. Ainoastaan toisinaan leimahtivat liekit näitten takaa esille, ja mahtavat sypressimetsät olivat kuin tulimeressä.

»Turvassa kylläkin», vastasi vanhus, »mutta tulee myöhä, aurinko ei ole enää tuntiakaan taivaanrannalla, ja meillä on vielä sievoinen matka kuljettavana».

»Minnekö se vie? Jopa nyt jotakin, minne se vie? Se riippuu teistä. Se kulkee sypressisuon poikki, jos ette pidä kierrosta parempana.»

»Lyhin tie on paras», toisti vanhus ivallisesti, kääntyen tovereihinsa päin. »Siinäpä näette taas kerran ranskalaisen. Tahdot tehdä hänelle mieliksi, mutta älä luulekaan siinä onnistuvasi.»

»James», sanoi hän kääntyen erään toverinsa puoleen, »te menette edelleen Kilpikonnasuon poikki alapuolelta, me menemme keskeltä.»

»Teidän hevosenne kulkevat ylätietä, kunnes tuli on aikansa raivonnut. Luulen, että saamme sadetta tänä yönä, ja silloin ne eivät polta kavioitaan.»

»Te kysytte liian paljon, mies hyvä», vastasi vanhus yksikantaan.
»Saatte sen kyllä nähdä.»

Me olimme nyt järven rannalla, joka muodostui molempien joenpolvekkeiden yhtymästä. Edessämme oli sypressisuo.

Minä jo tunsin nämä suot, vaikkakin pintapuolisesti, sillä me emme olleet milloinkaan onnistuneet tunkeutumaan oikein pitkälle. Mutta kun nyt tähystelin synkkään pimeyteen, täytyi minun mielestäni vielä kerran kysyä: »Vanhus, onko teitä tai portaita olemassa tämän suon halki?»

»Teitä tai portaita?» virkkoi mies; »ei ainakaan puistikkoteitä, voin teille vakuuttaa — ei ainakaan puistikkoteitä. Teitä tai portaita — hyvä ihme, tie, jonka uupunut luonto on teille raivannut», jatkoi hän, hypäten puunrungolle, joka sammaleen ja köynnöskasvien peittämänä törrötti esiin pohjattomasta syvyydestä. »Näettekö, tässä ovat portaat.»

»Siinä tapauksessa kuljemme me mieluummin pitempää tietä hevostemme mukana», arvelin minä. »Mutta missä ovat hevosemme? En näe niitä.»

»Tehkää, niinkuin parhaaksi näette, me menemme. Minun täytyy myöskin sanoa teille, että te tuskin voitte saada suuhunne vuorokauteen mitään muuta kuin putkikasvien lehtiä, jos niitä voitte syödä illalliseksenne, kuten hevosenne.»

»Kyllä sitä on ylenmäärin, jos vain haluatte syödä niitä raakoina, kuten intiaanit, tai jos tiedätte kahden peninkulman piirissä yhden neliöjalankin verran lujaa maaperää tehdäksenne tulta.»

Minua rupesi vähän pelottamaan näitten ihmisten parissa, ja heidän puheensa ei enää minua miellyttänyt, se oli niin säälimättömän häikäilemätöntä. — Katselimme vuoroin vanhusta, vuoroin hänen seuralaistaan. Meillä ei ollut amerikalaisista juuri hyviä ajatuksia, varsinkaan sellaisista, jotka ilman omistusoikeutta olivat tunkeutuneet Louisianan eri osiin. Me olimme kuulleet heitä kuvattavan miehiksi, jotka eivät pelkää Jumalaa eivätkä ihmisiä, luottavat vain käsivarteensa, kirveisiinsä ja pyssyihinsä ja asettuvat näin asumaan metsiin. He asuivat, kuten villit eräänlaatuisissa kömpelötehoisissa puisissa hökkeleissä, varastivat karjaa, varsinkin hevosia, elivät maissilla ja suolatulla lihalla, ja olivat villeydessä melkein intiaaneihin verrattavia. — Meille oli kerrottu, että vähän ennen tuloamme Louisianaan muuan näistä puolivilleistä tasavaltalaisista oli kestänyt paalumajassaan hallituksen joukkojen piirityksen. Hän oli uskaltanut tunkeutua Louisianan länsi-alueelle asti, pyydystänyt joukon villejä hevosia, tavattu matkallaan Mississippijoelle sekä ajettu takaa paalumajaansa asti, missä hän oli kestänyt murhaavan piirityksen. — Huhu oli tietysti liioitellut tapauksen. Mutta jos vain puoletkin oli totta siitä, mitä näistä ihmisistä kerrottiin, niin emme me tällä kertaa olleet juuri parhaimmassa seurassa.

Samalla kun nämä huolet toinen toisensa perästä liikkuivat mielessämme, tarkastelimme me vielä kerran tuota miestä ja hänen seuralaisiaan.

Hän oli kuusi jalkaa pitkä, solakka, mutta hänen lihaksensa ilmaisivat harvinaista voimaa, Kasvojen piirteet olivat terävät, varsinkin silmät, joissa ilmeni todellinen kotkankatse. Hänen kasvojensa eleet kuvastivat itsetietoisuutta, samoin kuin koko hänen käytöksensä meitä kohtaan ennemmin halveksumista kuin kunnioitusta. Hänellä oli pukuna ainoastaan nahkapusero vöineen, mihin oli pistetty pitkä veitsi, lyhyet nahkahousut, olkihattu, jossa ei ollut enää lieriä, ja kivääri.

»Tarkoitatteko nuorta ranskalaista, joka pyysi meitä ottamaan teidät huostaamme?» kysyi vanhus.

»Siinä tapauksessa me haluamme hänen luokseen, — mutta missä ovat hevosemme?»

»Luulen», arveli muuan nuorista miehistä, »että tuo ranskalainen ei tiedä oikein, mitä hän tahtoo. Teidän hevosenne ovat laitumella puolen peninkulman päässä tuolla jäljelläpäin ruohikossa. — Ette kait vaadi, että eläinparkojen olisi pitänyt uida puolen peninkulmaa veneen perässä. Bill on niitä vartioimassa.»

»Joe menee sinne veneellä, ja kunhan tuli on aikansa raivonnut, niin näette loput. Ette kaiketi luule, että me teidän hevosianne — —?»

Vanhus ei lausunut viimeisiä sanoja, mutta hänen kasvoilleen vetäysi ylimielinen hymy.

Minä olin tarkannut häntä terävästi, samoin Lassalle. Me vastasimme yhdestä suusta, että lähdemme hänen kanssaan ja luotamme häneen.

»James!» sanoi hän kääntyen muutaman nuoren miehen puoleen. »Te menette siis Joen kanssa edelleen Kilpikonnasuon alalaitaa, me oikasemme tästä keskeltä. Mutta ei haittaa, jos jo heti täällä varustamme päresoihdut.»

Vanhuksen silmäys näytti sanovan: pitääkö teidän sitte sekaantua joka asiaan? Samassa hän tokasi: »Päresoihdut, ne ovat tässä sypressisuossa samanarvoisia kuin teidän henkenne, vaikka teillä olisi niitä kymmenen.»

Vanhus iski tulta ja sytytti päreen, joita oli otettu veneestä. Hän sytytti toisenkin, katseli vielä kerran joen polvekkeeseen, sitten veneen jälkeen, joka alkoi jo hävitä näkyvistä kaislikonreunassa, ja lähti liikkeelle.

»Kirottu espanjalainen suo», murahti hän, »kunpa se olisi kunnolleen amerikalainen eikä pettävä espanjalainen, niin se kestäisi kuin rehellinen mies ainakin, kunnes olette käyneet siihen käsiksi, eikä pettäisi ja vetäisi teitä mukanaan päätänne myöten, vaikkapa se olisi kahdenkymmenen jalan päässä jalkapohjista.»

»Seuratkaa minua askel askeleelta», sanoi hän kääntyen meihin, »ja sinä, Jonas, pidä silmällä molempia ranskalaisia, äläkä odota siksi, kunnes näet heidät rintaa myöten liejussa.»

Meistä ei tuntunut varsin rohkaisevalta kuulla näitä perin vähän lohduttavia neuvoja, mutta kooten kaiken rohkeutemme astelimme vanhuksen jäljissä.

Olimme kulkeneet noin viisikymmentä jalkaa suota. Tähän asti oli aurinko valaissut kulkuamme. Sypressit olivat noin kymmenen tai viidentoista jalan päässä toisistaan, ja niitten mahtavat rungot kohosivat viidenkymmenen jalan korkeuteen, missä leveät, sateensuojan kaltaiset oksat tuuheina levenivät, runko rungon, latva latvan vieressä rivittäin, niin että suo muistutti ääretöntä suojakatosta, jonka läpi ei yksikään auringonsäde voinut tunkeutua. Me näimme vielä, mitenkä taivaanrannalla tuikahtelevat valonsäteet kiistelivät hämärän kanssa ylivallasta, vähitellen vain välähdellen pimeässä ja lopulta häviten yön helmaan. Mikäli päivänvalo väheni, sikäli paksummaksi, tukahuttavammaksi ja lopulta aivan saastaiseksi tuli ilma suolla. Meidän päresoihtumme, jotka ensimältä loimusivat niin kirkkaasti, himmenivät himmenemistään, kunnes ne viimeiseltä näyttivät vain välähtelevän silmissämme kuin virvatulet.

»Niin, niin», puheli taas vanhus, »yksi yö tässä suossa voi istuttaa ruumiiseenne myrkyllisen taudin; — Mitä yö? Puolituntinen voisen tehdä, jos teillä vain on kolmekin huokosta auki ruumiissanne. Vaan ei hätää, preriotulipalolla on hyvätkin puolensa, se kuivaa hien, sulkee huokoset.»

Ja näin itsekseen puhellen kulki hän edelleen valaisten ensin ja sitten koetellen jokaisen rungon, jolle hän jalkansa sovitti. Tämän kaiken teki hän niin taitavasti, että selvästi huomasi hänen kulkeneen jo useinkin tätä samaa vaarallista tietä.

»Seuratkaa vain aina jäljissä», mutisi hän taas, »mutta tehkää itsenne kepeiksi, te ranskalaiset, niin kepeäksi kuin vain ranskalainen voi, pidättäkää hengitystä. — Katsoppa tuota pökkelöä.»

»Kas vain, Nathan!» huusi hän itselleen, »kas vain. Olitpa vähällä hölmistyä. Niin vanha suonpolkija kuin oletkin, olit jo pitämäisilläsi kuusitoista jalkaa pitkää alligatoria mätänevänä puunrunkona.»

Vanhus oli kohottanut jalkaansa ja ojentanut sen, mutta epäillen vielä töykännyt puuksi luultua kiväärinsä perällä: puupökkelö oli livahtanut tiehensä, ja vanhus lennähtänyt kiivaasti minua vasten, jolloin olin vähällä horjahtaa suohon kapeilta portailta.

»Senkin lurjus!» huusi hän aivan säikähtyneenä, »luuletko sinä voivasi vilpistellä hävyttömyyksilläsi kunnollisille ihmisille?»

»Mikäkö on?» matki hän vetäen tupesta pitkän jahtipuukon, »ei mitään muuta kuin että muuan ailigatori — mutta tuollahan sen näette.»

»Älkää ampuko, munsööri», kuiskasi minulle vanhus, »älkää ennen kuin on pakko! — Te ette ole yksin täällä. Näin sen pitää käydä», sanoi hän kyykistyen hitaasti ja työntäen pitkän puukkonsa pedon silmään. Se paiskeli häntäänsä, niin että musta suolieju räiskyi päällemme.

»Tästä saat», sanoi vanhus nauraen, »ja tästä — ja tästä», ja petoa, joka kiemurrellen yritti siepata hänet suuhunsa, iski hän vielä muutamia kertoja kaulaan ja kylkiluitten väliin.

Sitten pyyhki hän veren veitsestä, pisti sen vyöhönsä ja katseli ympärilleen.

»Tuolla pitäisi olla jonkun puunrungon, — en ole toki ensi kertaa tällä suolla. Mutta tuossahan se onkin, runsaasti kuusi jalkaa pitkä. — Nyt, ranskalaiset, ovat teidän tanssikoipenne jonkun arvoiset.»

Näin sanoen hyppäsi hän yhdellä loikkauksella sille, mitä hän kutsui puunrungoksi.

»Herranen aika, mies! Minä näen veden kimmeltävän, oletteko te pystyssä?»

»Vai veden kimmeltelevän! Se mitä te luulette vedeksi, on pari vaivaista käärmettä — kunnollisia mokassini — mutta väärennettyjä kongokäärmeitä — ne tahtovat myöskin elää, ovat hyvää ruokaa meidän sijoillemme. Lähtekää nyt liikkeelle.»

Hätä antoi minulle voimia! Painoin vasemman jalan niin lujasti liejussa huojuvaa puuta vasten kuin vain voin ja hyppäsin sitte yli.

»Hyvä!» myhähti vanhus. »Nopeasti ylös, ja toinen munsööri myöskin, että päästään eteenpäin. Vielä pari tällaista paikkaa, ja matka sujuu paremmin.»

Niin me mennä komppuroimme edelleen askel askeleelta, nostimme toista jalkaa, asetimme sen kevyesti maahan, mutta vedimme heti takaisin, kunnes luulimme löytäneemme kestävän maaperän. Kiväärillämme töykkäsimme samalla puunrunkoja. Neljännestunnissa olimme tulleet ihmeellisen taitaviksi, mutta hätä opettaa kömpelönkin tanssimaan. Ja täällä oli hätä. Sypressisuota ulottui noin neljä tai viisi peninkulmaa pitkälle joenpolvekkeen vartta. Se oli syvä, täynnä mustaa mutaa, jota peitti paikoin likainen, paikoin kirkkaanvihreä hyllyvä kerros köynnöskasveja, lianeja ja sammalta, jotka kaikki olivat verhonneet allensa suon ja puunrungot. Näitä runkoja ei tosin ollut säännöllisesti, mutta kuitenkin niin, että huomasi ihmiskätten olleen täällä toimessa.

»Sanokaa», kysäsin minä, »eikö tästä näytä kuitenkin kulkevan polku, sillä —»

»Vaiti», tiuskasi vanhus, »kunnes olemme varmalla pohjalla, vaiti jos henkenne on teille kallis. Älkää välittäkö käärmeistä, vaan astukaa jäljissäni.»

Mutta heti kun taas ojensin jalkaani eteenpäin ja olin asettaa sen päresoihtujen himmeästi leiskahtelevassa valossa vanhuksen jalansijaan, nousi noin neljän tuuman päässä jalastani puunrungon yli hirveä alligatorin kita esille liejusta ja iski nopsasti minua kohti. Ennätin laukaisemaan kiväärini pedon säkenöivään sisiliskon silmään. Alligatori ponnahti taaksepäin, karjasi kovasti, viskelihe raivoisasti muutamia kertoja mudassa, mutta upposi lopulta.

Vanhus oli vilaissut taakseen, ja tyytyväinen hymy kuvastui hänen avoimen suunsa ympärillä, mutta minä en kuullut, mitä hän sanoi, sillä kapina, joka nyt syntyi joka puolella, oli niin hirvittävä, että se aivan huumasi minut hetkeksi.

Tuhannet, kymmenet tuhannet alligatorit, rupisammakot, yöpöllöt ja havukat, jotka asustavat liejussa ja sypressien lehvissä, kajauttivat nyt ilmoille äänensä, karjuntansa ja voihkinansa sekä alkoivat kapinoida. Kirkuen työntyivät ne lymypaikoistaan esille, piirittivät meidät ja lensivät päittemme ympäri. Me vedimme puukot tupesta suojellen käsillämme päätämme ja silmiämme, mutta meidän hetkemme olisivat olleet luetut, jos ei —

Kauheassa eläinmaailman kapinassa kajahti pamaus ja heti toinen. Eläinten raivoaminen muuttui samalla ulvovaksi ja valittavaksi. Ne tulla töksähtivät vielä eräitä kertoja meitä kohti, sitten kaartelivat ne suurissa ympyröissä ympärillämme, lopulta vaimeni kirkuminen ja karjuminen. Meidän soihtumme olivat sammuneet. Me seisoimme siinä sysipimeässä yössä.

»No, oletteko vielä elossa?» naurahti vanhus niin omituisella äänensoinnulla, että minua hirvitti — »ja teidän ystävänne? Enkö minä teille jo sanonut, että emme ole yksin, nämä pedot puolustautuvat myöskin, kun heitä ahdistaa lymypaikoissaan. Yksi ainoa laukaus on kylliksi saattamaan teidän kimppuunne koko viheliäisen joukon, mutta ne saa kylläkin taas järkiinsä, jos näkevät, että tosi on kysymyksessä. Tavallisesti saa kaksi peräkkäistä niitä kohti ammuttua laukausta ne ymmärtämään, että ovat vain typeriä, kirkuvia elukoita.»

Samalla kun vanhus puhui näin, iski hän varovasti tulta ja sytytti yhden päresoihdun.

»Onneksi on meillä täällä vähän leveämmälti jalansijaa», naurahti hän, »Ja nyt eteenpäin. Aika on täpärällä, aurinko on mennyt mailleen, huomaan minä, ja meillä on vielä sievä taival edessämme.»

Ja hän painoi taas edelleen, askel askeleelta, mutta sellaisella varmuudella, että se joka askeleelta antoi meille enemmän luottamusta tähän mieheen.

Lienemme näin jatkaneet kulkuamme puolen tuntia, kun yhtäkkiä meille tuikki vastaan heikko, kelmeä valo.

»Vielä viisi minuuttia, ja me olemme perillä, mutta olkaa varoillanne: tämän kirotun espanjalaisen sypressisuon reunoilla oleskelevat mieluimmin nuo hirtehiset, alligatorit, samoin pitävät eräänlaiset kilpikonnat lujasta maaperästä.»

Innokas kun olin pääsemään viimeinkin varmalle maakamaralle, en totellut enää vanhuksen sanoja, ja kun porraspuutkin olivat täällä lähempänä toisiaan, astuin vanhuksen edelle. Yhtäkkiä tunsin puunrungon, jolle olin asettanut jalkani, pettävän. Minulla oli aikaa vain senverran, että huusin pysähtymään, mutta samassa olinkin vajonnut kainaloita myöten liejuun.

»Kas niin, tahdoitte ranskalaisten kevytmieliseen tapaan kulkea kerran omaa tietänne», puheli vanhus hypäten eteen ja tarttuen minua tukankiehkurasta kiinni.

»Katsokaapa», sanoi hän. Ja todellakin erotin useampia alligatoreja, jotka olivat syöksähtäneet paikalle.

»Ottakaa kulaus sydämenvahvistukseksi, tai älkää ottako, odottakaa siksi, kunnes olemme Palmetossa, Levähtäkää — tointukaa — antakaa sydämen tykytyksen mennä ohi. — Kas niin, hyvä ranskalainen ystäväni — jos teette vielä muutamia retkiä vanhan Nathanin kanssa, niin sen minä sanon teille, että teistä tulee aivan toinen mies. Mutta tulkaa nyt.»

Me astelimme nyt lopultakin suon laitaa kohti. Kirkkaassa kuutamossa näimme huojuvan palmukentän, jonka tuhannet rungot kohisten ja aaltomaisesti taipuen tervehtivät meitä. — Hengitimme kevyemmin.

Pian tapasimmekin jo taas Nathanin pojat. He olivat kaataneet hirven.
Sen he valmistivat ruuaksi. Kaikki koettivat pitää puolensa syödessä.

»Oikeastaan ottaisimme sen mieluummin Techjoen varrelta, mutta jos minun suoraan täytyy tunnustaa, niin —»

»Niin ette», sanoi vanhus, »juuri välittäisi valita juuri sitä paikkaa, joka näyttää teistä edullisimmalta.»

»Sillä edellytyksellä, että se ei ole vielä annettu anteeksi», pistin minä väliin.

»Mitenkä te käsitätte sen? — Taidatte tarkoittaa, että espanjalaiset viranomaiset ovat antaneet sen anteeksi?»

»Tai myöskin entinen tämän maan omistaja, Ranskan valtio», lisäsin minä. »Sillä nämä molemmat, tietääkseni, ovat ainoat, joilla kansanvälisten lakien mukaisesti on ja on ollut käytettävänään lahjoittamisoikeus.

»Jos siis joku vanhan maailman kuningas suvaitsee lähettää tänne jonkun lakeijansa mukanaan likainen lippu, ja tämä näkee hyväksi pystyttää rievun jonkun mädänneen puuvillapökkelön päähän, niin luuletteko te tosissanne, että tämä 'hökötys' antaisi tuolle kuninkaalle oikeuden nimittää omaisuudekseen noin parin sadantuhannen neliöpeninkulman suuruisen maa-alueen ja lahjoittaa siitä sekä jakaa sitä oman ja sotamiestensä mielen mukaan?»

»Jos kuningas tai hänen hallituksensa on saanut omakseen maan teon kautta, jota te nimitätte hökötykseksi, nimittäin perustamalla kaupunkeja, uutisasutuksia ja linnoituksia, niin silloin vastaisin myöntävästi», sanoin minä päättävästi.

»Sitä ei epäile kukaan», vastasi hän paljon maltillisemmin, »että kaupungit ja linnoitukset myöntävät omistusoikeuden. Ei kukaan tahdo kieltää omistusoikeuttanne Neworleans’iin ja molempiin joenrantamaihin aina Baton Rouge’en ja Point Coupe’en asti. Mutta väitättekö, että kuninkaallanne olisi oikeus hallita sellaisiakin maita, jonne ei hän itse eikä yksikään hänen alamaisistaan ole jalallaan astunut?»

»Jos ne ovat hänen linnoitustensa ja uutisasutustensa rajojen sisäpuolella, niin väitän sitä.»

»Olette lyhyt», sanoi vanhus, joka oli noussut seisaalle keskustelun aikana ja iskenyt tuimasti luodikkonsa perän maahan, »hyvin lyhyt — ja yhtä hyvin ja lyhyesti voitte te julistaa maamme lahjoitukseksi ja karkottaa kunniallisia ihmisiä heidän maastaan.»

»Mitä teille juolahtaakaan yhtäkkiä mieleenne, vanhus? Kuka on antanut julistaa itselleen lahjoituksena teidän maanne?»

»Olette ranskalainen, teillä on liukas kieli, ja niin oli muutamalla paronillakin, jonka nimi oli Bostropp. Mutta älkää kulkeko hänen jäljissään.»

»Mitäkö hän on tehnyt? Tahdonpa kertoa teille, mitä hän on tehnyt. Hänkin antoi hallituksen lahjoittaa itselleen maa-alueen, joka käsitti noin viisikymmentätuhatta tynnyrinalaa ja ulottui Arkansas jokeen asti. Mutta hän ei tyytynyt maihinsa, jotka yhtäkaikki ovat mitä kauneimmat. Olipa muuan uutisasukas hänen maa-alueensa rajalla, nimeltä Jean. Hyvä, uutisasukas oli hiki otsalla laittanut itselleen istutuksia ja hoitanut taloutta vaimonsa ja kymmenen lapsensa kanssa ja oli tehnyt sen hyvin. Tulipa eräänä päivänä tuo kirottu paroni, hän näkee istutukset, ja heti panee hän Neworleans’issa koneensa liikkeelle. — Jean raukan täytyy mennä tiehensä, vielä kerran salolle, hänen täytyy luovuttaa istutuksensa paronille, joka tahtoo toteuttaa ties minkälaisen paroni-aatteen näillä istutuksilla. Kaksi vuotta sen perästä oli tuo seikkailija mennyt vararikkoon, hänen täytyi paeta maasta tuulella ja tuiskulla, mutta istutukset otettiin kuitenkin Jean raukalta. — Nyt ovat rakennukset raunioina ja karhut temmeltävät siellä. — Olisinpa minä ollut Jean, kuulan olisin antanut paronille istutusten asemesta.»

»Mitä paroniin tulee, niin en voi enkä tahdokaan ottaa häntä puolustaakseni», sanoin minä antamatta tuon liikkeen hämmästyttää itseäni. »Jos tapaus on ollut sellainen kuin te sanotte, on hän menetellyt kevytmielisesti, tunnottomasti.»

Vanhus teki lähtöä, mutta pysähtyi kuitenkin ja kuunteli olkansa ylitse. Hän seisoi hetkisen miettien, samalla kun hänen poikansa viskasivat olalleen hirven lonkka- ja selkälihat sekä kirveet ja näyttivät aikovan seurata häntä.

»Sanat eivät ole nuolia, mies hyvä. Joka kansassa löytyy hyviä ja huonoja. Tulkaa, sillä täällä ei teidän kävisi hyvin.»

Tie tai pikemmin suunta, jota aloimme kulkea — sillä tiestä tai polusta ei ollut jälkiäkään näkyvissä — vei prerion yli, sitten metsän läpi. Kuljimme sen perästä tiheikön läpi, joka teki viimeisen lopun vaatteistamme. Sitten menimme edelleen n.k. aaltomaan, aallon tapaisten mäkien poikki. Mäiltä selvästi näimme preriotulen. Ruokoin rätinä, oksien räiskynä ja puiden romahteleminen kuului jaksottain tuulen mukana, mutta me olimme jo siihen kokolailla tottuneet.

Olimme kulkeneet muutamia peninkulmia maita ja mantereita, kun maaperä tuli pehmeäksi ja näkyi merkkejä siitä, että suo oli lähellä. Kävelimme niin pitkälle kuin maa meitä kannatti ja pysähdyimme lopulta suon laitaan. Sanaakaan sanomatta nakkasivat James ja Joe taakkansa selästä, ottivat esille kirveet ja alkoivat kaataa lähellä olevia sypressiä. Lassalle ja minä seisoimme ääneti odottaen, mitä tapahtuman piti, ja ihmetellen, mitenkä erinomaisen helposti metsäläiset kaatoivat puita. Se oli enemmän leikkiä kuin työtä. He heiluttivat kirveitään yhtä kevyesti kuin me miekkaa, ja säännöllisesti ja tahdissa! Ei viittä minuuttia, kun neljän tai viiden jalan paksuinen runko romahti maahan ja vaipui latva edellä suohon. Heti kun sypressi oli kaatunut, hyppäsivät nuoret kirvesmiehet rungolle ja karsivat yläpuolelta oksat latvaan asti, niin että puu tosin oli suossa, mutta kuitenkin suuremmalta osalta pinnalla. Sitten alkoivat he kaataa toista, kolmatta ja neljättä — puolessa tunnissa olivat nuo neljä metsäläistä kaikessa rauhassa tehneet työn, johon neljältä ranskalaiselta olisi mennyt ainakin päivä.

Me olimme katselleet ihmetellen ja kysyimme nyt, mitä tämä kaikki merkitsisi?

»Saatte sen pian nähdä», arveli vanhus, joka katseli synkkänä suohon nojautuen pyssyynsä. Hän heräsi kuitenkin synkistä aatoksistaan, kun kuului Jamesin ääni: »Valmis on.»

»Senvuoksi että tämä on lyhin tie ja teidän vaivainen ruumiinne varmaankin enemmän väsyisi, jos teidän pitäisi kiertää suo. Paljon työtä», murahti hän jatkoksi luoden halveksivan silmäyksen sypressin runkoon. »Jos te tätä sanotte paljoksi, niin olette vielä vähän tehneet työtä, ja olisi teidän pitänyt jäädä omaan maahanne, jossa kuulemma on miljoonittain narreja, jotka tekevät toisille työtä. Taidattepa olla ylimyksiä, jotka antavat mieluummin muitten hommata puolestaan ja pitävät parempana asettua valmiiseen pesään. Mutta me tulemme teille näyttämään, että ei käy päinsä meillä asettua valmiiseen pesään; — me emme ole Jeaneja, emme totta vieköön! — emme niitä miehiäkään, jotka antavat paronin karkottaa meidät tilaltamme, vaikkapa hän tulisi sadan viidenkymmenen miehen kanssa.»

Vanhusta ahdisti ilmeisesti se ajatus, että me, uudet Bostropp’it, olimme tulleet silmäilemään ensin hänen maataan karkottaaksemme sitten hänet omaisineen. Selvästi sen älysimme, mutta vanhuksen ylpeä käytös, meidän seikkailumme, öinen marssimme ja vaarat, jotka olimme kestäneet, useat whiskykulaukset ja voimakas ateria, jonka olimme nauttineet, kaikki tuo oli herättänyt meissä jonkun verran metsäläisen uhkamielisyyttä, niin että emme välittäneet karkottaa vanhuksen mielestä tuota kummitusta.

»Saammepa nähdä», sanoimme me viivyteltyämme hetken metsäläisen tapaan ja niin huolettomasti, että se olisi hyvin sopinut nelikymmenvuotiselle metsämiehelle.

Varmoin askelin me seurasimme vanhusta, joka kulki edellämme puunrunkoa pitkin. Kun olimme tulleet latvapäähän, loikkasimme poikki puolin olevilta oksilta toiselle rungolle, siltä kolmannelle ja heti neljännelle. Ennenkun olimme tulleet viimeisen latvaan, olimme jo taas lujalla maakamaralla. Vanhus viittasi meitä seuraamaan tähänastisessa järjestyksessä, perätysten, ja me mennä kipitimme toinen toisemme jäljissä puolen peninkulmaa läpi tiheän viidakon.

Lopulta Nathan pysähtyi, kääntyi meihin päin, asettaen rihlansa maahan, ja tuijotti meihin oikein pöllön silmillä.

»Sanokaappa, missä me olemme?» kysyin minä, antaen minäkin kaksipiippuiseni solahtaa maahan ja matkien hänen asentoaan.

Vanhus silmäili minua ja kasvonsa vetäytyivät omituiseen hymyyn. »Louisianassa tietenkin Red River'in, Mexikon lahden ja Mississipin välisillä tienoilla, teidän kuninkaanne asettamien rajojen sisäpuolella, mutta kuitenkin paikassa, minne hänen käsivartensa eivät ulotu, niin pitkät kädet kuin kuninkailla kuuluukin olevan.»

Se äänensävy, jolla hän tämän sanoi, oli niin purevan pilkallinen, että tulin ehdottomasti katsoneeksi puhujaan lukeakseni hänen kasvoiltaan, mitä hän oikeastaan meistä tahtoi.

Hän oli välinpitämättömän näköinen kuten aina. — Tarttuen käsivarteeni, vei hän minut muutamia askeleita sivulle ja osotti erästä tummaa rykelmää, joka oli multavallin kaltainen.

»Niinpä niinkin, te olette arvannut oikein, hauta se on, vaikkakaan ei punanahan, vaan oikean miehen — ei yksikään häntä parempi ole laskenut tätä virtaa alas. Voitte olla oikeassa, että se on kuulunut punanahkaisille, luulen näet, että tätä sanottiin 'Indian Mound'. Ettekö tahdo astua lähemmäksi?»

Me menimme lähemmäksi ja näimme paaluvarustuksen ja sen takana hirsikaton, joka ehkä oli noin kymmenen jalkaa edellistä korkeammalla.

Laskettiin sitte maahan tikapuut, joita myöten pääsimme jyrkälle multavallille. Muuan nuorista miehistä aukaisi paaluvarustuksen portin, ja me astuimme tuon omituisen rakennuksen sisempään osaan.

Se oli tehty jotenkin tukevista, veistämättömistä sypressinrungoista. Se oli neliskulmainen rakennus, jossa oli matala puunrungoista kyhätty katto. Se oli noin neljäkymmentä jalkaa pitkä ja yhtä leveä. Sisäpuolella ei ollut muuta nähtävänä kuin polttamattomista tiilikivistä tehty uuni, ja puinen pöytä, joka oli asetettu pystyyn paalumajan nurkkaan.

»Älkää astuko tälle kummulle», sanoi mies juhlallisesti, »siinä on pyhää maata».

»Pyhää maata, mies! Tämän pöydän alla on haudattuna muuan niin reilu metsäläinen, ettei milloinkaan ole hänen vertaisensa laskenut Mississippi virtaa alas.»

»Hauta on — hänen hautansa — hänen paalumajansa, jonka hän oli rakentanut, jota oli puolustanut. Siinä hän kaatui, hänen verensä kostutti sitä, veriseksi oli hän sen ristinyt jo silloin kun se tuskin vielä oli valmis.»

»Saatte kuulla vielä enemmän tästä verisestä paalulinnasta, saatte kuulla, mitenkä kuusi rihlakyttää piti puolensa kahdeksaakymmentä viittä espanjalaista ja ranskalaista muskettisoturia vastaan.

Hän otti meitä molempia käsivarresta kiinni ja vei meidät ulos rakennuksesta. Kun tulimme erääseen kuuden neliöjalan laajuiseen kylkeiseen, pysähtyi hän.

»Pitivät puolensa kahdeksaakymmentä viittä espanjalaista muskettisoturia vastaan», toisti hän varmalla äänellä. »Se oli Asa kolmen veljensä, lankonsa ja serkkunsa sekä heidän vaimojensa kanssa. Hän kaatui kuin mies, kuin aito metsäläinen, kuin kunnon amerikalainen, mutta katkaisi sitä ennen elämänlangan kolmeltakymmeneltäviideltä espanjalaiselta. Tuolla» — hän viittasi puuvillapuitten lehviin, joitten kuun valaisemissa latvoissa todellakin kaatuneitten henget näyttivät harhailevan — »tuolla noitten puitten varjossa he taistelivat, kaatuivat ja sinne he haudattiinkin.»

Yön pimeä, tähtitaivaan hohde, joka valaisi prerioon pistäytyvää metsänkielekettä, synkät varjoisat metsät kummallakin puolen paalumajaa, metsät, joiden laidoille kuu lähetti valoaan — kaikki tämä yhdessä vanhuksen juhlallisen käytöksen kanssa vaikutti meihin vähitellen niin, että seisoimme paikoillamme sanaakaan vastaamatta.

»Niin», toisti hän, nojautuen rihlaansa — »täällä kaatui kolmekymmentäviisi espanjalaista yhtä amerikalaista vastaan.»

»Mitä te kysytte, mikä hänen nimensä oli? Mitä te kyselette nimiä aivan kuin olisitte hevosvarkaitten kintereillä. Älkää yleensä kyselkö niin paljon. Katselkaa silmillänne, kuunnelkaa korvillanne, mutta pitäkää kielenne kurissa, sillä puilla on korvat yhtä hyvin kuin seinillä omassa maassanne.»

»Anteeksi, ei meillä ollut minkäänlainen loukkaus mielessä», koetin minä rauhoittaa vanhusta.

»Loukkaus mielessä», tokasi vanhus hymyillen pilkallisesti. »Uskon, ettei teillä ollut se mielessä — uskon kyllä. Tahtoisinpa nähdä sen, jonka tekisi mieli loukata Nathania tai tulla liian lähelle häntä tai asettaa joitakin esteitä hänen tielleen. Kyllä vanha Nathan karkottaisi pian häneltä tämän halun, niinkauan kun hänellä on pyssynsä ja tikarinsa käden yltämällä. — Se on varma; — niin on asianlaita kuin sanon. Mies, joka on rakentanut paalumajan, — ja katsokaa oikein tarkkaan, se on perin vähän muuttunut, lukuunottamatta kattoa, joka oikeastaan oli hänen kuolemansa syynä — lepää nyt omassa maassaan ja oli metsäläisten kaunistuksena. Mutta espanjalaiset saivat kalliisti ostaa hänen kuolemansa, ja niinpä on heiltä mennyt halu koskea Asan omaan. He eivät niinkään helposti unohda Asa Nolins’en nimeä!»

»Asa Nolins», huudahdin minä. »Minusta tuntuu kuin olisin kuullut mainittavan tätä nimeä.»

»Vielä opetus», jatkoi hän, välittämättä ensin sanoistani, »jonka hän on antanut teille». Mutta sitte hän sanoi:

»Vai niin, te olette kuullut Asasta, ja mitä?» ja hän kääntyi synkkänä minuun päin.

Tällä lyhyellä väliajalla olin malttanut mieleni, sillä me olimme molemmat alkaneet huomata yhä enemmän, että uusi tuttavamme perin herkästi ärtyi.

»En voi tosin aivan tarkkaan sitä teille sanoa», arvelin minä. »Muistan vain kuulleeni tuon miehen nimen. Mutta olen kuullut niin paljon, että olen unohtanut taas ainakin toiset puolet kaikista noista jutuista.»

»Ymmärrän», sanoi vanhus — »luulen, että ette tahdo sanoa suoraan totuutta, ja se lienee ehkä yhtä hyvä, joka tapauksessa viisaammin tehty. Tahdonpa sanoa teille, mitä olette kuulleet. — Te olette kuulleet, että mies, jonka hautakummun olette nähneet, oli tunkeutunut teidän alueellenne ja sieltä varastanut hevosia. Eikö niin? Ja että hän oli ollut verenhimoinen kapinallinen?»

»Ja minä sanon teille», sanoi vanhus kiivastuen, — »saavat ampua minut, jos se ei ole kurjaa valetta. Ei ole Asa enempää varastanut hevosia kuin minäkään, joka olen heidän tuomarinsa. Ja minullehan kansalaiseni ovat antaneet tehtäväksi pitää yllä järjestystä. Mitä taas tulee siihen, että hän olisi ollut kapinallinen, niin oli hän amerikalainen, ja tämä ei ole kapinallinen milloinkaan, sillä hän on vapaana syntynyt.»

»Tuomari?» kysyin minä, ollen muka kuulematta puhetta vapaana syntyneestä amerikalaisesta, joka ei voinut milloinkaan olla kapinallinen.

»Tuomari», toisti hän, itsetyytyväisesti korostaen puhettaan. »Ette varmaankaan tiedä, mitä sillä tarkoitetaan? — Se on virka, jonka me olemme perustaneet täällä takalistoilla, itse pitäen lainohjaksia käsissämme, antamatta palkattujen tuomarien ja asianajajien mitata oikeutta itsellemme niin ja niin monen dollarin edestä. Saatte tuonnempana tietää enemmän siitä, mutta sitä ennen tulee teidän kuulla Asasta ja hänen paalumajastaan, jonka hän oli ristinyt veriseksi, ja joka on tullut veriseksi.»

»Toiseen kertaan?» toisti vanhus. »Kuulkaahan, narrit jättävät toiseen kertaan, viisaat toimivat, kaikelle on oma aikansa; ja nyt on sopiva aika kertoa Asasta, sillä nyt te kuljette hänen maillaan ja teidän tulee kuulla, ennenkun näette; — huomenna ei ole enää siihen aikaa.»

Ja Nathan alkoi kertoa, mitenkä hän ja hänen lankonsa Asa Nolins, mukana muutamia matkatovereita vaimoineen ja lapsineen kulkivat Kentuckystä etelään, mitenkä he laskivat myötävirtaa Mississippiä monesta vaarasta ja vastustuksesta huolimatta ja nousivat sen syrjäjokea, Red River’iä ja löysivät lopulta ihanan maan: tupakka-, puuvilla- ja vieläpä sokerimaankin — ja ihanat vedet!

»Sydämeni sykähti ilosta, sen voitte arvata», sanoi vanhus. »Me panimme kaiken viisautemme liikkeelle ja teimme laskelmia siitä, minnekä voisimme paraiten rakentaa rakennuksemme, aloimme kaataa puita ja tehdä valmistuksia hirsimajan rakentamista varten.

Pian olikin meillä talvivarastot kunnossa ja me asuimme, kaksi perhettä yhdessä rakennuksessa. Olisimme mielellämme rakentaneet vielä kolme hirsimajaa, niin että jokaisella olisi ollut oma suojapaikkansa, sillä tietäkää, että meidän sananpartenamme on: meidän talomme on meidän linnamme. Mutta meidän täytyi ajatella peltojen raivaamista ja perkkaamista — eikä se ollut mikään pieni asia, kun ei meillä ollut ainoatakaan hevosta, vaikka tosin kaksi auraa tarpeineen. Pellot kylläkin raivattiin, ja Asa ja minä otimme rihlamme, me halusimme kuljeskella ympäristöllä nähdäksemme, emmekö voisi saada liikkeelle paria hevoskonia ja lehmää, sillä ilman hevosia, sen huomasimme hyvin, ei voinut ryhtyä mihinkään. Lehmiä me tarvitsimme kolmisen kappaletta ja rahaa meillä oli vielä viisikymmentä dollaria. Me kuljeskelimme noin yli viidenkymmenen peninkulman piirissä, mutta emme tavanneet yhtään istutusta, ja palasimme takaisin, mutta olimme kuitenkin ampuneet pari karhua ja hirveä.

Panimme peltomme kuntoon toiseen kyntöön asti, kalvoimme nimittäin ojat puiden ympäri ja kiskoimme juuret irti. Kymmenen tynnyrinalaa puuvillametsää tuli maissille, noin kuusi tupakalle — ja kaikki oli mallikelpoisessa kunnossa, kyntö vain puuttui.

[Kun metsäalueita tehdään käyttökelpoisiksi, hakataan vain pienemmät puut poikki ja kiskotaan juurineen, mutta isommat ympäröidään noin kolmen neljän tuuman levyisellä ja syvällä piirillä, mikä isketään maahan kirveellä. Puut kuoritaan, ja sitten kylvetään siementä sijaan.]

Naisväkemme ja miehetkin alkoivat jo muokata maata, mikä on yksi niitä töitä, joita me metsäläiset vähimmän siedämme. Se tekee sielun ja ruumiin tympeäksi, kun siinä päivästä päivään et tee muuta kuin kiskot turvetta; — en voinut sitä koskaan kärsiä, ja sehän onkin vain neekerien ja valkoisten orjien työtä.

Meillä oli siis pari tynnyrinalaa maata ja olimme suorittaneet oikein hyvällisen joukon todellista neekerityötä ja olimme taas paraillaan pellolla, kun äkkiä kuulimme kavioitten kopsetta ja näimme neljän ratsastajan ajaa karauttavan preriolta tänne päin. Heti kun he huomasivat meidät, pysähtyivät he aika lailla säikähtyneinä ja alkoivat puhella keskenään. Heillä oli muassaan myöskin muutamia komeita susi- ja lintukoiria. Silloin sanoi Asa: 'Olisipa nyt mainio tilaisuus saada pari hevosta. Saa nähdä, eikö kaupat suju.'

Asa menee heidän luokseen ja tervehtii heitä, sillä Asa oli vapaussodan aikana palvellut sotamiehenä Lafayette'n joukoissa — ja kysyy heiltä, eivätkö he tahtoisi laskeutua selästä ja pistäytyä sisälle.

Mutta samassa kun Asa näin kysyy, otamme me rihlat esille, jotka olimme asettaneet puunrunkoa vasten nojaamaan, sillä tietänette, että metsäläiset eivät saa milloinkaan laskea pyssyjään kauaksi luotaan — ne ovat heidän uskollisimmat ystävänsä varman käden ja tarkan silmän kanssa.

Tuskin ovat kreolit nähneet pyssymme, kun he jo kannustavat hevosiaan kovasti säikäyksissään! [Kreoleiksi kutsutaan uutisasutuksella syntyneitä puhdasveristen europalaisten jälkeläisiä.]

'Älkää peljätkö', huutaa Asa, 'olette rauhallisten ihmisten parissa, pyssyt meillä on käsillä karhujen, susien ja punanahkaisten varalta, mutta ei kristittyjen ihmisten.' Nämä sanat rauhoittavat heitä, he laukottavat taas meitä lähelle, ja me laskemme pyssyt maahan. He laskeutuvat hevosten selästä ja astuvat Asan rakennukseen.

He katselivat ensin ihmetellen ympärilleen. Asa toi heille pullon erinomaista viiniä. Ja kun he sitä maistelivat hetkisen, tuli heidän sydämensä kevyeksi. Rakel paistoi hirvenpaistia, ja me pyysimme metsämiehiä syömään, mihin he kylläkin suostuivat. Syödessä kysyi Asa heiltä, eivätkö he haluaisi vaihtaa hevosiaan välkkyviin espanjalaisiin dollareihin.

Kuullessaan mainittavan espanjalaisia dollareita, loistivat heidän silmänsä ilosta, sillä ne olivat siihen aikaan ja ovat vielä tänäpäivänä harvinaista tavaraa maassa. He kysyivät, montako dollaria Asa antaisi hevosesta.

Ja Asa sanoi: 'Tuosta ruskeasta, jolla te ratsastatte', hän puheli heidän johtomiehensä kanssa, 'kaksikymmentä dollaria, ja tuosta toisesta ruskeasta, jolla on valkoinen sukka jalassa, viisitoista.'

Ranskalaiset mongersivat melskaansa ja sanoivat lopuksi, että Asa saisi nuo kaksi hevosta neljälläkymmenellä dollarilla.

'Siis kolmekymmentäviisi', sanoivat espanjalaiset tai ranskalaiset, mitä lienevätkin olleet, luulen, että olivat kumpiakin. He puhuivat molempia kieliä. Tahtoivat saada laskettuina rahat käteensä, ennenkun antaisivat hevoset, mutta me emme suostuneet siihen.

'Meidän täytyy ensin saada hevoset', sanoimme me ja menimme ulos. Ulkona ei heidän johtomiehensä tahtonut antaa ruskoa, ja se suututti meitä. Vihdoin viimein ottivat he rahat, kun huomasivat, että tosi oli kysymyksessä.

Mutta nyt älysimme mekin, että he eivät olleet sellaisia miehiä, joiden kanssa kunniallinen mies mielellään tekee kauppaa. He tulivat takaisin tupaan meidän mukanamme muka juomaan harjaisiksi pullon viiniä.

He joivat yhden pullon, ja useampia seurasi tätä kunnes he tuskin enää voivat seistä pystyssä. Lepertelyistään ymmärsimme, mitenkä he eivät nähneet sitä erikoisen mielellään, että me olimme tänne asettuneet asumaan, metsästäjiä muka tulisi liian paljon.

Me sanoimme heille, ettei metsämiehiä olisi milloinkaan liiaksi, sillä vielä on tarpeeksi karhuja, susia, panttereita ja hirviä. Kuta pikemmin nämä häviäisivät, sitä parempi se olisi maalle, joka ei ollut luotu metsästysalueita varten, vaan tuottamaan puuvillaa, sokeria ja maissia.

He mutisivat jotakin keskenään puhuen omaa ranskalais-espanjalaista mongerrustaan, ja murahtivat ajaessaan kaksi yhden hevosen selässä, että he tulisivat pian tapaamaan meitä toistamiseen.

Mutta Asa, joka katseli heidän menoaan pudistaen päätään, sanoi: 'Kuulkaa, miehet, nuo ovat n.k. kreoleja, se on, heissä on kolmas osa espanjalaista, kolmas osa ranskalaista ja loput intiaanien verta. Heillä on senvuoksi kaikki kolmen kansan pahat kurit veressään, ja saattepa nähdä, he tekevät meille vielä perästäpäin jonkun koiramaisen kepposen.'

'Sitä en vielä tiedä, mutta yhtä varmaan kuin valtioissa löytyy maavouteja, löytyy täälläkin sellaisia maanvitsauksena, vaikkakin niillä voi olla toisellaisia nimiä.'

'Mutta kun ei nyt kukaan ole anastanut omakseen meidän maa-aluettamme, ja me olemme ensimäisinä pystyttäneet tänne majamme?'

'Niin kuuluu se oikeuden mukaisesti meille', sanoi Asa, 'mutta minua aavistuttaa. — Paina mieleesi, niillä on paha mielessä noilla.'

'Niin kylläkin, Asa', sanoin minä, 'ja joskin he eivät tuo hyvää mukanaan, niin eivät he sitä itselleenkään saa. Voimme mekin olla myrkyllisiä, Asa', sanoin minä, 'myrkyllisiä kuin kongokäärmeet, enkä minä pelkää kymmentä tuollaista kreolia. Olen kylläkin nähnyt ja kuullut omin korvin puhuttavan, että he ovat joutavia miehiä, jotka pitävät yhtä huonosti sanansa kuin neekerit Kentuckyssa. Onhan meillä nyt hevoset ja voimme panna peltomme lainmukaiseen kuntoon.'

'Sen voimme tehdä', sanoi Asa, 'ja käymmekin heti siihen käsiksi, mutta hevoset näyttävät vielä olevan nuoria, ei liene pitkä aika siitä, kun ne ovat pyydystetyt prerioiltaan.'

Ja niin olikin. Saimme panna pari päivää valjastamiseen ja taltuttamiseen, ennenkun ne oppivat vetämään suoran vaon. Mutta työ sujui sitten sitä nopeammin. Me olimme muokanneet ainakin kymmenen tynnyrinalaa maissi-aikaa varten ja noin kymmenen virginiakasville, ja olimme juuri aikeissa ojittaa noin parinsadan puuvillapensaan ympärystät hävittääksemme juuret, orjantappurapensaat ja köynnöskasvit ja kylvääksemme vielä jonkunverran maissia ja Virginiaa, kun jouduimme vähän harhaan koko yrityksestämme.

Olipa Asa sittenkin aavistanut oikein. Nuo kreolilaiset hurtat olivat ennen niskassamme kun odotimmekaan. Olimme parhaillaan viidakossa työssä, vähän matkan päässä kirves kädessä, kun Jonas tulee juosten: 'Miehet, ettekö kuule mitään? Punanahkaisia!'

'Punanahkaisia!' huusimme me. 'Mitä ihmettä ne meistä tahtovat, ei toki päänahkojamme? Mutta jos he niitä haluavat, täytyy heidän nousta aikaisin aamulla.'

Otimme kuitenkin pyssyt esille, jotka olimme asettaneet puunrunkoja vasten, ja kapusimme mäen rinnettä ylös, missä talomme olivat taaempana. Ja aivan oikein. Me kuulimme ääniä ja näimme myöskin tuossa tuokiossa noin neljä- viisikymmenen miehisen ratsastajajoukon, joka hurraten ja huutaen tulla karautti meidän viljelyksiämme kohti.

Silloin sanoo Asa: 'Nathan, eivät ne ole punaihoisia, ne ovat nuo kirotut kreolit, jotka tulevat tänne seurueensa kera. Ne näyttävät olevan oikein roskaväkeä, käyttäytyvät kuin olisivat humalassa.'

He melusivat ja huusivat kuin peikot ja karauttivat meitä kohti. Kun he olivat vielä noin viidenkymmenen askeleen päässä meistä, astui Asa esille.

Silloin oli yksi jo valmiina puhumaan, ja huusi: 'Tuossa hän on, hevosvaras, petturi, joka vei minulta ruskoni.'

Asa ei vastannut mitään näin raakaan puheeseen, vaan katseli heitä ja odotti, kunnes tulisivat lähemmäksi.

Ja he tulivatkin lähemmäksi, — ja yksi heistä kysyi: 'Kuka on täällä esimiehenä?'

Asa pudistaa päätään ja vastaa: 'Täällä ei ole esimiestä, täällä on kansalaisia, ja ne ovat kaikki toistensa vertaisia.'

Mies sanoo: 'Te olette varastanut tältä hra Groupier'ta hänen hevosensa, teidän täytyy antaa se takaisin.'

'Ei kaikki', sanoo mies. 'Sitten täytyy teidän lähteä täältä pois. Kuka on antanut teille luvan metsästää näillä mailla?'

'Luultavasti sama, joka on antanut sen teillekin', sanoo Asa tuolle miehelle, joka rupesi hyvin koppavaksi.

Kylläpä kreolit hämmästyivät tästä vastauksesta, ja toiset huusivat: 'Meillä on metsästyslupamme ja lahjoituksemme hänen ylhäisyydeltään kenraalikuvernööriltä'; toiset taas: 'ja meillä Hänen Majesteetiltaan, suurelta Espanjan kuninkaalta.'

'Ja me emme tahdo', huusivat kaikki, 'että vieraat ovat täällä tiellämme meidän omalla metsästysalueellamme. Karhut tulevat yhä harvinaisemmiksi, samoin kaguarit ja hirvet, puhvelit ovat tykkänään siirtyneet muualle.'

Mutta Asa sanoo: 'Kuta pikemmin karhut, sudet ja kaguarit karkotetaan muille maille, sitä parempi on se meidän maallemme. Maa ei ole karhuja ja susia varten, vaan ihmisiä.'

Kreolit sanoivat: 'Teillä ei ole minkäänlaista oikeutta metsästää täällä, vaan pitää teidän pötkiä tiehenne.'

He hätkähtivät tämän kuullessaan ja mutisivat keskenään. Nyt huomasi Asa kylläkin, ett’ei heillä ollut mitään valtuutusta, eivätkä olleet viranomaisia, vaan liittoutuneita naapureita, jotka tulivat ilman valtuutusta ja luulivat voivansa ajaa meidät käpälämäkeen.

He kysyivät vielä toistamiseen, oliko meillä lupaa asettua tänne ja rakentaa asuinrakennuksia ja raivata peltoja.

Asa sanoo silloin heille, ettei heidän pitäisi antaa hiustensa harmaantua senvuoksi. Hän oli asettunut tänne asumaan muutamien maanmiesten kanssa ja tulisi pitämään huolta siitä, että lupakirja on.

Mutta he sanoivat ilmoittavansa asiasta Natchitoches’in käskynhaltijalle ja tuomarille, ja ties kenelle, että me olemme luvatta asettuneet tänne, ja silloin saisimme katsoa eteemme.

Sitten sanoi Asa heille, että he voivat mennä ja ilmoittaa hänen puolestaan vaikka itse paholaiselle, mutta heidän pitäisi tehdä se pian. Jos näet he näin suututtavat häntä, niin hän näyttää heille, etteivät he ajattele enää takaisin tuloa.

Silloin huusi tuo kreoli, jonka nimi oli Groupier, että hänen täytyy saada hevosensa.

Asa sanoo: hän saa kyllä sen ja molemmatkin, jos hän antaa takaisin kauppasumman, kolmekymmentäviisi dollaria.

Asa huusi meidät luokseen, me olimme näet pysytelleet noin kolmenkymmenen askeleen päässä puuvillapensaiden takana. Me astuimme nyt pyssyt käsissä joukkoa kohti. He näyttivät vähän noloilta, kun he näkivät meidät valmiina laukasemaan, katselivat toinen toisiansa ja vetäytyivät taakse päin.

Mutta Asa sanoi aivan levollisesti — hän puhui jotensakin sujuvasti ranskaa, oli näet ollut vapautussodassa Lafayette’n armeijaosastossa —: 'Hyvät herrat, ette ole tulleet tänne kohteliaitten miesten tavoin, te olette antaneet tuon miehen vetää itseänne nenästä, huomaan minä. Tässä on viisi maanmiestäni, kysykää heiltä kaikilta, eivätkö hevoset ole kunnolleen myödyt, ja rahat, nimittäin kolmekymmentäviisi dollaria, kaksikymmentä yhdestä, viisitoista toisesta, maksettu asianmukaisesti ja kaikki tapahtunut järjestyksessä.'

'Larifori', huusi kreoli, 'Larifori. Te ette saa pilata täällä meidän metsästystämme ja rakentaa taloja. Minä ilmoitan Hänen Ylhäisyydelleen kuvernöörille ja Natchitoches’in käskynhaltijalle, kaikille minä sen ilmoitan.'

Mutta tiedättekö, kreolit, jotka näyttivät jo tulevan järkeviksi ja rauhallisiksi, olivat aivan sekaisin päästään, kun Asa puhui. He kirkuivat ja tekivät liikkeitään niin surkean näköisinä, ja ajaa karauttelivat edes takaisin. Heiluttelivat pyssyjään kuin intiaanit ja huusivat hurjasti: meidän piti muka mennä tiehemme, he eivät muka tarvitse amerikalaisia, osaavat kyllä itsekin pyytää otuksia. Lähteä meidän piti heti — tahi —

Nyt raivostuimme mekin, Asa ja minä, ja Asa huusi, että heidän tulee paikalla pötkiä tiehensä. He eivät käyttäytyneet kuin herrasmiehet, vaan kuin roskaväki, jonka hän karkottaisi luotaan piiskalla. Heidän olisi parasta mennä eikä ärsyttää häntä myrkylliseksi, muuten saavat he sitä katua lopun elämäänsä.

Asa nosti silloin vihaisena pyssyn poskelle, ja me samoin. Samassa silmänräpäyksessä, kun kreolit huomasivat tämän, kannustivat he hevosiaan ja nelistivät tiehensä. Mutta kun he olivat noin viisisataa askelta meidän pyssyjemme kantomatkalta, päästivät he, tiedättekö, niin hirvittävän mökä-äänen, että viidenkymmenen tuhannen villihanhen rääkyntä Red River’illä tai Mississipillä on siihen nähden sääsken ääntä. Sitten laukasivat vielä useat ruostuneet pyssynsä meitä kohti.

Mutta me vasta nauroimme sydämen pohjasta näille suusankareille. Asa ei kuitenkaan nauranut.

'Enkö sitä sanonut', virkkoi hän, 'että nuo kreolit tekevät meille hävyttömyyksiä?'

'Hävyttömyyksiä?' sanoin minä; 'kutsutko sinä tätä hävyttömyydeksi, Asa? Mokomatkin vanhat lörpöttelijät! Saisivat hävetä sydänjuuriaan myöten, kun tulevat noin vieraitten ihmisten tanhuille päästääkseen ilmoille mongerrustaan niin, että meidän akkaväenkin täytyy ihan hävetä. Ja kohtelevat tuolla lailla rauhallisia kansalaisia heidän omassa kodissaan. Voimmeko me tätä sulattaa?'

'Se ei olisi vielä pahinta', sanoi Asa. 'Jos niin olisi, voisimme kylläkin sen sulattaa, eikä se nyt vielä veisi meitä maantienojaan! Mutta luulen, että nuo miehentolvanat kertovat siitä edelleen. Ja se tulee jonkun heidän kuvernöörinsä tai käskynhaltijansa korviin, että muka me emme ole tehneet mitään taloissamme heidän maallaan, minä sen enempää kuin sinäkään. Ja ennenkun vielä olemme kuukauttakaan vanhemmiksi eläneet, tulee komppania tai kaksi heidän pyssymiehiään, ja silloin —?'

'Ja silloin? ja jos tulevatkin Asa, mitä sitten?' sanoin minä. 'Jos he tulevat meitä kohti, menemme me heitä vastaan, ja oletko unohtanut Intiaanikummun?'

'En ole unohtanut', sanoi Asa. 'Ajattelin juuri, emmekö voisi rakentaa sinne paalumajan, joka pitäisi puolensa.'

'Se on kaikki oikeata puhetta', sanoi Asa, 'aivan oikeata, mutta onko meillä myöskin oikeutta siihen, Nathan, se on toinen juttu', sanoi hän. 'Yötä ja päivää on minua kiusannut tuo ajatus siitä asti, kun nuo kirotut kreolit ensikerran täällä kävivät, yötä päivää, sanon minä. En minä tahdo tehdä mitään vääryyttä, Nathan!' virkkoi hän — 'vaan oikeutta!', sanoi hän, 'oikeus on kaikkea muuta parempi. Jos olet väärällä tolalla, menee kaikki päin mäntyä, ja sinä joudut suonpohjaan alligatorien pariin.'

'Asa', sanoin minä, 'olen minäkin jo pitemmän aikaa sitä ajatellut, olen tuuminut ja tuuminut, ja olen nyt sitä mieltä, että emme ole kulkeneet väärällä tolalla, vaan oikealla, niin oikealla, kuin vain voi olla olemassa, ja että meillä on yhtä hyvin omistusoikeus maahan, kuin yhdelläkään voudilla eri valtioissa, yhdelläkään ranskalaisella tai espanjalaisella, tulkoot sitte mistä tahansa. Meillä on kunnolleen oikeus tähän maahan, Asa', sanoin minä.

'Olethan toki siitä varma, Asa, ja olet kai itse usein kuullut ja nähnytkin, että tämä Louisiana ei ole muuta kuin Mississipin pohjaa? — pelkkää Mississipin pohjaa — Mississipin liejun muodostamaa, ja että tämä lieju on meidän maastamme kotoisin?'

'Ja että Louisiana on syntynyt tästä joen pohjamudasta, meidän mudastamme, amerikalaisesta mudasta, johon nähden ranskalaisilla ja espanjalaisilla ei ole vähintäkään sanottavaa.'

'Se vasta olisi?' sanoi Asa. 'Olivathan he ennen täällä, Nathan, ranskalaiset ja espanjalaiset, kuin me', jatkoi hän.

'Ja me olemme tulleet tänne myöhemmin, Asa — myöhemmin, yhdennellätoista hetkellä! Mutta siitä huolimatta olemme me kuitenkin ilonpidossa mukana. Emme riistä ranskalaisilta emmekä espanjalaisiltakaan heidän oikeuksiaan, mutta emme anna myöskään riistää itseltämme oikeuksiamme. Meillä on yhtä paljon sanottavaa Louisianassa kuin heilläkin ja tahdomme pitää kiinni siitä', sanoin minä. 'Mississippi on meidän virtamme, se saa alkunsa meidän maastamme jossain Pyhän Anthony-putouksen yläpuolelta. Se tempaa mukanaan joka vuosi yhä enemmän maata, sanovat ihmiset, jotka ovat tulleet vanhasta maailmasta suolaisen veden yli tänne. Siitä voisi jo syntyä kokonainen kuningaskunta. Onko siis tämä maa meidän!'

'Mutta', sanoi Asa, 'meitä on vain kuusi, miten voimme me pitää puoliamme satoja vastaan?'

'Kuusi — mutta jos me rakennamme komean paalulinnan Indianer-Mound’ille, on meitä kuusikymmentä, ja voimme pitää puolemme sataa tuollaista espanjalaista sotamiestä vastaan', arvelin minä. 'Ja meillä on nyt niin hyvä tilaisuus valloittaa palanen maata', sanoin minä, 'ja jos me antaisimme karkottaa itsemme, niin pitäisi ensin heidän särkeä palasiksi pyssymme ja antaa meille niitten asemesta luudat käsiimme.'

'Mutta jos nyt tulee satakunta espanjalaista pyssymiestä?' sanoi Asa, 'ja luulen, että heitä tuleekin.'

'Senpä vuoksi rakennamme juuri paalulinnan', puheli Rakel, 'ja puolustamme siellä omaisuuttamme, ja sen minä sanon sinulle Asa', jatkoi hän, 'jos meikäläiset Saltriver'in ja Kentucky’n varrella ja Cumberlandissa saavat tietää, että espanjalaiset marssivat meitä vastaan, niin eivät he varmaankaan istu kädet ristissä.'

'Mutta Red River’ilta on pitkä matka Saltriverille ja Kentucky’in sekä Cumberland’iin', arveli Asa, 'rohkeasti viisitoistasataa peninkulmaa ja enemmänkin. En välitä itsestäni, olen kylliksi usein katsellut tultasuitsevien kanuunankitoihin ja kuullut englantilaisten pyssyjen pauketta, mutta minulla on vaimo ja lapset.'

'Älä sinä sure vaimosta ja lapsista', sanoi Rakel; 'älä heistä sure, kun kunnia ja oikeus on kysymyksessä; — johan meidän pitäisi ikuisesti hävetä, jos me väistyisimme mokomienkin suusankarien tieltä. — Jos ne edes olisivat intiaaneja, mutta ei heillä ole suonissaan pisaraakaan punanahkaisten verta, nehän ovat sellaisia pelkureita, pahempia kuin neekerit. Sen minä sinulle sanon, Asa, ja sanon sen jo etukäteen, että en mene takaisin likaisen Mississipin rannoille, en tahdo enää olla missään tekemisissä mokomankin kanssa, olen saanut siitä tarpeekseni koko elämäkseni. Se on hienostumaton toveri — se on totinen tosi. Jos tahdot olla sen kanssa tekemisissä, niin mene, mutta anna minulle pyssy, niin puolustan paalulinnaani. Ja jos espanjalaiset minulta päänahan vievät, niin sanovat toki ihmiset Saltriver’in varsilla: Rakel oli Hiram Strongin oikea tytär ja on pitänyt puolensa.'

Nyt oli asia ratkaistu, ja Asa oli vakuutettu siitä, että hän voisi täydellä syyllä puolustautua espanjalaisia vastaan. Ja me ryhdyimme heti hommiin. Se ajatus kutkutti meitä aika lailla, että me olisimme ensimäiset, jotka pystyttivät Yhdysvaltojen lipun Louisianaan. Mitä sanoisivatkaan meikäläiset Saltriver'in varsilla, jos he kuulisivat, että me ensimäisinä olemme pystyttäneet tähtitaivaisen lipun Louisianaan.

Ja me päätimme nyt puolustaa oikeuksiamme paraimmalla verellämme ja paraimmilla voimillamme, aloimme myöskin valmistautua puolustusta varten.

Kaadoimme puita, enimmäkseen nuoria sypressejä ja kuljetimme paikalle, veistimme niitä ja vedimme ne sitten nuorilla ylös sekä asetimme ne, niinkuin näette, nelikulmion muotoon, neljäkymmentä jalkaa pitkään ja yhtä leveään. Keskelle sijoitimme uunin. Mutta siinä ei ollut vielä kaikki.

Asa, joka oli ollut mukana Brandywine’n taistelussa, ja taistellut Lafayette’n rinnalla, kun tämä haavoittui, ja myöhemmin Carolinan valtiossa Cowpensissa Cornwallista vastaan, oli huomannut siellä etupaalutuksen hyödyn, jos tusina tai puoli kunnon kyttää seisoo sen takana. Hän teetti paaluja ja veistätti ne teräviksi sekä kaivatti reikiä valliin, joihin ne iskettiin ja yhdistettiin toisiinsa oksilla, niin ettei niitä voinut helposti irrottaa toisistaan. Ja kun olimme saaneet pystyyn paalulinnamme, peitimme rakennuksen laudoilla.

Laudat otimme mustasta männystä. Jonas ja Rigtheons kaatoivat männyt puolen peninkulman päässä, halkoivat ja kulettivat sitte reellä tänne. — Siinä teimme hullusti, sillä musta mänty syttyy herkästi, jos se on ollut pari päivää ilman vaikutuksen alaisena, mutta ei meillä ollut aikaa ottaa lujempaa puuta. Meillä oli ainoastaan kuusi seitsemän jalkaa paksuja sypressejä, ja niitä ei halkaise niinkään helposti. Näin ollen täytyi meidän turvautua noihin kirottuihin mustiin mäntyihin, jotka kuitenkin saattoivat meidät toivottomaan pulaan, niinkuin saatte kuulla myöhemmin.

Paalulinna oli siis pystyssä ja kattolaudat paikoillaan. Ne me peitimme säleillä. Nauloilla me sitten iskimme koko laitoksen kokoon uunin muun mukana, niin että naisväki töin tuskin voi keittää. Sitten täytimme whisky- ja jauhoastiat kaikella vedellä, mikä oli saatavissa ja toimme kaikki kapistuksemme, kinkut, jauhot ja maissin ja kaikki paalulinnaan. Yöt ja päivät olimme hommissa pannessamme mallikelpoiseen kuntoon ajattelematta sitä, että nuo onnettomat mäntylaudat saisivat meidät sellaiseen pulaan.

Ja me laskimme, etteivät espanjalaiset pyssymiehet tulisi ennenkun kuukauden tai kahden kuluttua, sillä tunsimme jotensakin tarkkaan Natchitoches'in linnaväen miesluvun, että se oli nimittäin tällä kertaa kaksisataa. Kaikkia taas ei linnanpäällikkö voinut lähettää meitä vastaan, niin tuumimme. Ja ennenkun hän voisi hankkia lisäväkeä Mississippin varsilta tai Neworleans’ista, täytyisi kulua ainakin kahdeksan viikkoa, niin laskimme.

Tämä lohdutti meitä suuresti, sillä jos espanjalaiset olisivat tulleet neljän viikon kuluessa, ei meidän paalulinnamme olisi ennättänyt valmiiksi. Ja kuudella rihlalla ei sentään voi tapella kuuttakymmentä vastaan, olivatpa ne kuin hyvät tahansa. On komeata, kun on rihla varmassa kädessä ja takana terävä silmä, mutta ei sillä voi kuitenkaan lyödä, kuten raamatussa aasin leukaluulla, sata yhdellä iskulla.

Neljän viikon kuluttua oli paalumaja jo paaluvarustuksineen kunnossa, ja naisväki toimitti kaikki varastomme sinne, ainoastaan välttämättömimmän jätimme asuinrakennuksiin. Meidän oli nyt paljon parempi ja rattoisampi olla ajatellessamme, että paalulinnamme oli kunnossa, ja että pystyimme tekemään vastarintaa. Asa vain oli edelleen raskasmielinen, tarkasteli usein paalulinnaa ja arveli: 'Luulenpa, että tästä on pian tuleva verinen linna. Ja sen sanon teille, että yksi meistä saa täällä verisen hautansa, ja kuka se on, sen tiedän minä parhaiten.'

Minä sanoin hänelle: 'Hiljaa, Asa! Mitä kuvitteluja nuo ovat? Miksi painostat mieltämme? Me kaipaamme nyt kevyttä mieltä, Asa.'

Asa näytti taas iloiselta, ja meni uudelleen levollisesti työhön, mikä oli käsillä. Mutta kun ei aina tarvittu hevosia, niin oli kukin vuorostaan vakoilemassa noin kymmenen peninkulman päässä ottamassa selkoa, eivätkö nuo kutsumattomat vieraat jo tulisi meitä tervehtimään. Öiseenkin aikaan olimme varuillamme, niin että joka yö oli kaksi vuorotellen vahdissa. Heidän täytyi kulkea edes takaisin vartiopaikallaan. Ja kun me eräänä aamuna olimme parhaillaan työssä pensaikossa kaivamassa ojia puitten ympärille, tulee Rigtheons täyttä laukkaa ajaen luoksemme.

'Nyt sitä koetellaan', sanoo Asa niin levollisesti kuin olisi hän käynyt hirveä ampumaan — 'nyt sitä koetellaan. Ovatko ne vielä etäällä?'

'Ne tulevat juuri preriota kohti, puolessa tunnissa voivat ne olla täällä', arvelee Rigtheons.

'Ei sinne päinkään, kaikki yhdessä kasassa. Niitä lienee sadan paikkeilla', sanoo Rigtheons.

'Silloin on meillä voitto — eivät näytä käsittävän mitään sotilaskomennosta. Nyt liikkeelle naiset, liikkeelle!' huutaa Asa. 'Antakaa kaiken olla rauhassa, ja liikkeelle; me seuraamme mukana ja suojaamme teitä takaapäin, kaksi edeltä päin katsomaan, tokko he jo ovat saaneet vihiä meidän piilopaikastamme.'

Rigtheons karautti heti paalulinnaa kohti, ollakseen siellä ennen heitä, jos he olivat sen vainunneet. Mutta ei ollut vaaraa — he aavistivat yhtä vähän paalulinnasta, kuin meidän villit kalkkunamme.

Naiset ottivat vielä mukaansa kaikenlaiset kapistukset, mitkä olivat jääneet jäljelle. Paljoa ei niitä ollut, sillä metsäläiset, kuten tiedätte, eivät rupea laahaamaan mukanaan kokonaisia laivalastillisia joutavaa rihkamaa. He ottivat, mitä siellä vielä oli, ja sitten läksimme liikkeelle, kulkien metsän laitaa linnaamme kohti, missä Rigtheons jo oli. Hän oli jo avannut salaisen oven ja laskenut alas tikapuut.

Me nousimme niitä ylös, kun olimme ensin ajaneet hevosemme suolle päin ja sitoneet jalat, jotta ne eivät juoksisi karkuun. Vedimme sitten tikapuut ylös ja kiskoimme oven kiinni, ja siellä sitä oltiin.

Tuntuipa sydänalassa vähän omituiselta, kun huomasimme olevamme paalutuksen sisässä, ja voimme nähdä, mitä ulkona tapahtui, ainoastaan raoista, niin suurista, että voi pistää niistä pyssyt. Meitä rupesi ihan pelottamaan, sillä emme olleet tottuneet olemaan suljettuina.

Olimme hiljaa, niin hiljaa kuin kirkossa, kului minuutti toisensa perästä, ja korkeintain kuului kuisketta. Rakel leikkeli vanhoja paitoja, ja siveli rasvalla palaset kuulien peitteiksi. Me panimme uudet piikivet pyssyihimme ja puhdistimme ne perin pohjin. Naisväki hioi kirveet ja jahtipuukot. Kaikki tapahtui aivan hiljaa.

Näin oli kulunut aikaa. Viimein kuulimme melua ja huutoja sekä pyssynlaukauksia. Näimme raoista, mitenkä espanjalaiset soturit juoksivat sinne tänne sillä kummulla, missä meidän talomme olivat. Jälkimmäisiä emme kuitenkaan voineet eroittaa.

Nousipa ilmoille ensin yksi savupatsas, sitten toinen ja pian kolmas. 'Jumala armahtakoon meitä!' sanoi Rakel, 'nuo murhapolttajat ovat sytyttäneet tuleen talomme.'

Me vapisimme kaikki raivosta. Kuulkaa! Jos olette raataneet näin neljä viisi kuukautta, pahemmin kuin järjettömät elukat, ja saaneet kokoon hirsimajan vaimoillenne ja noille pienille raukoille, jotka he ovat synnyttäneet, ja sitte tulee hirvittävä vihamies ja polttaa ne poroksi, ikäänkuin ne olisivat olleet sänkeä maissimaassa, niin kuulkaa, ei teillä silloin olisi enää ihmissydäntä, jos eivät hampaanne kalisisi ja kädet puristuisi nyrkkiin. Hampaat kalisivat meillä suussa, mutta olimme vaiti, raivo esti puheen.

Ja Rakel huokasi: 'Voi meidän talomme! Meidän poloinen talomme! Mitä on se tehnyt murhapolttajille? — Voi teitä murhapolttajat!'

'Hiljaa vaimo', sanoi Asa. 'Hiljaa, ei ole aikaa valittelemiseen, pian varmaankin olemme valituksemme loppuun valittaneet.'

'Herra, tapahtukoon sinun tahtosi', sanoi Rakel. On hurskasten vanhempain lapsi, tuo Rakel, joka lukee raamattuaan. Hän toi nytkin sen esille, mutta Asa sanoi: 'Ei ole nyt aikaa rukoilemiseen, niin mielelläni kuin sen muuten teenkin, vaan toimintaan — heitä tuo, Rakel.'

Rakel pani pois raamatun. Me katsoimme oliko kaikki järjestyksessä, nostimme kiväärit poskelle ja tuijotimme palaviin, poloisiin taloihimme.

Mutta juuri kun me siinä katsella tuijotimme, näkyy yhtäkkiä vain sinistä ja mustaa metsänlaitojen välillä.

Oli päivällisaika — me laskimme niitä, mutta emme voineet alussa päästä oikein selville, sillä ne parveilivat sinne tänne kuin villit kyyhkyset ilman minkäänlaista järjestystä. Varmaankaan eivät he suuriakaan meistä ajatelleet, muutoin olisivat käyttäytyneet järkevämmin. Mutta kun olivat tulleet noin viidensadan askeleen päähän meistä, järjestyivät he jotenkin riviin, ja nyt me laskimme kahdeksankymmentä kaksi piilukkopyssyllä ja karabinilla varustettua miestä ja kolme ilman; — niillä oli paljastetut miekat kädessä — ja istuivat hevosen selässä. Nyt hekin astuivat maahan.

Joukossa oli vielä seitsemän muuta ratsain, jotka samoin laskeutuivat selästä ja sitoivat ratsunsa kiinni. Heidän joukostaan tunsimme kolme noiksi petollisiksi kreoleiksi, jotka olivat saattaneet meidät pulaan, ja yhden, jota he kutsuivat Groupier’iksi.

Muut kuusi olivat n.k. akadialaisia tai kanadalaisia, joitten maanmiesten kanssa me olimme jo tehneet tuttavuutta Mississipin yläjuoksulla. Ne ovat reippaita metsämiehiä, nämä akadialaiset, mutta villiytyneitä, hurjia, juoppouteen vajonneita raakalaisia.

Luulen muuten, että juuri nämä akadialaiset ne olivat ensimäiseksi osottaneet espanjalaisille sotamiehille tien meidän paalulinnaamme, sillä nämä käyttäytyivät niin hölmösti, että ne olisivat luullakseni pyörineet pari tuntia kuin yöpöllöt kirkkaana päivänä, ennenkun he olisivat havainneet, minne me olimme joutuneet.

Viimein tulivat akadialaiset, kuten sanottu, ensimäisinä ja päästivät kovan huudon nähdessään paalulinnan ja varustuksen ja hätkähtivät huomatessaan, että me olimme varustautuneet ottamaan heitä vastaan, ja menivät esikunnan luokse.

He ilmoittivat epäilemättä huomionsa upsereille, jotka tosin kuuntelivat heitä, mutta pudistivat päätään. Sitten lähti koko joukko liikkeelle.

'Nyt sitä yritetään', kuiskasi Asa, kun he tulivat kohti valkoisissa, ruskeissa ja jos joissain puvuissa, yksi toistansa likasemmassa.

He marssivat nyt paremmassa järjestyksessä, kapteni etunenässä, sivustoilla akadialaiset, jotka painuivat enemmän puuvillapensaita kohti ja hävisivät pian tykkänään niitten taakse.

Kun Asa huomasi tämän, kuiskasi hän minulle: 'Nämä ovat oikeastaan vaarallisimmat varman kätensä ja terävän silmänsä takia, — näitä vastaan täytyy meidän ensin yrittää. Muut eivät käsitä mitään sissisodasta, heidän kanssaan kyllä tulemme toimeen.'

Espanjalaiset marssivat edelleen ja tulivat lähemmäksi niin, että olivat vain sadan askeleen päässä paalulinnasta ja ihan kuin maalitauluina. Silloin kysyy Rigtheons: 'Annetaanko paukkua murhapolttajille.'

'Jumala varjelkoon!' sanoi Asa, 'meille se ei sovi. Me tahdomme puolustautua kuin miehet ainakin, mutta odotamme siksi, kunnes he ahdistavat meitä, silloin he vuodattavat itse omaa vertansa. Ja jos me kaadumme, niin kaadumme me taistellen oman ja vaimojemme hengen puolesta, mutta me tahdomme pysyä oikeuden periaatteitten pohjalla.'

Kun nyt espanjalaiset olivat tulleet sadan askeleen päähän paalulinnastamme ja näkivät selvästi, että heidän tulisi anastaa ensin etuvarustukset ennenkun pääsisivät meihin käsiksi, pysähtyivät upserit ja pitivät neuvottelua.

Kapteni asetti silloin likaisen säkkikangaspalasen miekkansa päähän ja puheli naureskellen upsereilleen. Hän astui noin kaksikymmentä askelta eteenpäin takanaan kolme miehistään.

Asa käski taas pysähtymään. 'Ei tuo ole sotatapojen mukaista', huusi hän; 'välittäjä tulkoon, mutta jos hänen miehensä noin seuraavat mukana, niin täältä paukkuu.'

Arvannette, että espanjalaiset, jotka muuten osaavat taistella vain vallien ja puitten takana, seisoivat kaikki yhdessä läjässä. Mahtoivat pitää kovin vähässä arvossa meidän pyssyjämme tai arvella tykkänään, että me emme uskaltaisi ensinkään puolustaa itseämme, muuten olisivat olleet viisaampia ja tehneet kuten akadialaiset, jotka pysyttelivät puuvillapuiden suojassa. He huusivat kaptenillekin, että hänen pitäisi vetäytyä metsään, mutta hän pudisti halveksien päätään.

Mutta kun hän kuuli vieläkin kerran Asan käskevän pysähtymään ja huutavan, että kohta pamahtaa, niin rupesi häntä kuitenkin hirvittämään. Ja hän mahtoi ajatella, että meidän kuulamme eivät menisi maalistaan ohi.

'Siinä tapauksessa tehkää se lyhyesti', huusi Asa vastaukseksi. 'Jos teillä oli jotakin ilmoitettavana, niin olisi teidän pitänyt se tehdä, jos ymmärrätte sotatapoja, ennen vihamielisiä toimenpiteitä, eikä polttaa talojamme kuin mitkäkin murhapolttajat.'

Kreolit olivat ampuneet. He eivät tosin voineet nähdä Asaa, mutta luullakseni näkivät he raosta jonkun hänen napeistaan tai pyssynsä välkkyvän; tähtäsivät nyt tähän suuntaan ääntä kohti ja antoivat paukkua.

Samassa hetkessä hyppäsivät molemmat petturit nopeasti puun taakse takaisin ja kurkistivat sieltä kuullakseen, eikö kuuluisi voihketta. Mutta Rigtheons ja minä huomasimme noiden petturien päitten kurkottavan esiin ja laukasimme yhtaikaa. Seuraavassa silmänräpäyksessä horjahtivat he maahan, eivätkä siitä enää nousseet. Ne olivat ne kaksi kreolia, joitten kanssa teimme hevoskaupan, toinen niistä tuo petturi, jonka nimi oli Groupier.

Kun espanjalaiset kuulivat laukaukset, sillä he eivät voineet nähdä mitään edessä olevan metsänkielekkeen takia, juoksi upseri päätä pahkain takaisin ja huusi: 'Eteenpäin!' ja espanjalaiset hyppelivät ja juoksivat kuin hupsut noin kolmekymmentä askelta eteenpäin ja ampuivat paalulinnaan päin, ikäänkuin olisivat luulleet meitä villeiksi hanhiksi, jotka karkottavat pelkästä pamahduksesta.

'Nyt on oikea hetki', sanoi Asa, 'parempaa he eivät kaipaa. Oletteko jo ladanneet, Nathan ja Rigtheons? Minä otan kaptenin, sinä Nathan luutnantin, Rigtheons kolmannen upserin, James aliupserin. Ymmärrättekö, ettei kaksi ota samaa, me emme saa suotta tuhlata kuuliamme.'

Espanjalaiset olivat vielä kuudenkymmenen jalan päässä, mutta me olimme varmat sattumisesta sadan kuudenkymmenen askeleen päässä, vaikka olisivat olleet oravia. Laukasimme, jokainen kuula kaatoi miehensä. Kapteni, luutnantti ja molemmat aliupserit sekä vielä yksi makasivat pitkänään kiemurrellen maassa, pian olivat he aikansa kiemurrelleet.

Silloin syntyi täydellinen hämminki noitten kahdeksankymmenen sotamiehen keskuudessa, tai montako heitä lienee ollut, ja he juoksivat, mikä minnekin. Useimmat juoksivat metsään päin, mutta noin tusinan verran tai ehkä enemmän jäi paikoilleen. He nostivat kaptenin ja muut päälliköt maasta nähdäkseen, olisiko heissä vielä henkeä.

Mutta me emme vitkastelleet. Kuulematta Asaa, joka kuiskasi meille lataamaan nopeasti, oli meillä yks’ kaks’ kuulat pyssyissämme, ja annoimme taas paukkua: — kaatui taaskin kuusi. — Nyt jätti joukko kaatuneet paikoilleen ja juosten aivan kuin olisi heidän jalkapohjiaan polttanut. Me puhdistimme niin nopeasti kuin voimme pyssymme, tietäen hyvin, ettemme voisi sitä tuonnempana enää tehdä, ja että yksi ainoa harhalaukaus voisi saattaa meidät kaikki turmioon. Puhdistettuamme ne, latasimme ja mietimme, mihin espanjalaiset nyt ensimäiseksi ryhtyisivät.

Upserit olivat tosin kaatuneet, mutta akadialaisista oli vielä viisi elossa, ja näitä sai juuri eniten pelätä. — Korppikotkia oli jo keräytynyt ja niitä tuli yhä enemmän ja enemmän. Niitä tuli lentäen sadottain, leijaillen meidän ja kaatuneitten päitten päällä.

Kun me näin tähystelemme heitä joka suunnalle metsään, viittaa minulle Rigtheons, jolla on mainiot silmät, ja osottaa maahan siihen metsän kielekkeeseen, jossa kasvoi reunalla viidakkoa.

Minä viittaan Asalle, joka juuri oli ladannut, ja kun siinä tähystelemme, näemme me, että siellä on jokin ryömivä olento, joka kiemurteleikse viidakossa päästäkseen itäiselle metsänreunalle. Me näimme selvästi, että siellä oli kaksi akadialaista etunenässä ja noin kaksikymmentä sotamiestä heidän perässään tai enemmän.

'Ota sinä, Nathan', sanoo Asa, 'ja sinä, Rigtheons, akadialaiset, me otamme espanjalaiset siinä järjestyksessä kuin he ryömivät esille.'

Niin teimmekin ja iskimme tulta, ja nuo kaksi akadialaista sekä neljä espanjalaista kumartelivat hetkisen maassa ja jäivät siihen, mutta yksi akadialaisista, jota emme olleet huomanneet, kun oli ryöminyt erään espanjalaisen takana, nousi pystyyn ja huusi: 'Tulkaa jäljessäni, nopeasti jäljessäni, he ovat ampuneet pyssynsä tyhjiksi, ja ennenkun ovat taas ladanneet, olemme me metsän suojassa. Otamme sen sittenkin, mokomankin paalulinnan!'

Akadialainen hyppäsi pystyyn ja espanjalaiset hänen perässään, ja ennenkun ennätimme ladata uudestaan, olivat he jo metsässä. Purimme hammasta vihasta, kun akadialainen oli päässyt meiltä karkuun.

Pian huomasimme, että vielä oli jäänyt eloon kolme akadialaista tai kreolia, mitä lienevätkin, sillä he ottivat nyt käskyvallan espanjalaisiin nähden, jotka olivat tulleet huomaamaan, etteivät heidän upserinsa käsittäneet rahtuakaan sissisodasta. Meidän asemamme ei ollut paljoa parempi, kun aivan alussa, jolloin he olivat vielä kaikki elossa. Heitä oli kuitenkin kymmenen jokaista vastaan meistä. Mutta rohkeus ei ollut meiltä vielä mennyt tykkänään. Meillä oli vain olosuhteet vaikeammat, koska meidän täytyi olla vahdissa eri paikoissa ja jakaa näin voimamme, ja vihollinen oli tullut viisaammaksi.

Meillä oli pian ylenmäärin puuhaa, ja sai pitää silmänsä auki, sillä missä vain joku meistä näyttäytyi jossain raossa, — kuulat olivat repineet lastuja paaluista ja tehneet niihin reikiä, — silloin pamahti laukaus ja useampiakin, mutta ampujat pysyttelivät nyt puitten takana.

Saimme mekin pari kertaa lauaista pyssymme, ja neljä, viisi, pyssymiestä menetti henkensä, mutta aika tuli meille ihan pitkäksi.

Espanjalaiset olivat asettuneet, — huomatkaa se —, kummallekin puolelle metsänreunaa ja ampuivat sieltä. Me emme kuitenkaan kiinnittäneet paljoakaan huomiota tähän. Mutta yhtäkkiä päästivät he voimakkaan hurraahuudon.

Olivat panneet ihan noiduttuja tappuroita panoksiinsa, ja yksi heidän laukauksistaan oli sytyttänyt linnamme palamaan. — Emme huomanneet sitä heti, mutta katolla alkoi rätistä ja ratista mustanmännyn laidoissa.

Kun espanjalaiset tämän näkivät, hurrasivat he kolmasti, sitten olivat he taas hiljaa.

Me katselimme katolle ja voimme jo erottaa liekin, joka nuoleskellen söi katonharjaa, ja kuulimme taas heidän riemunsa yhä äänekkäämpänä. Silloin sanoi Asa:

'Siitä täytyy tehdä loppu, muuten me paistumme täällä kuin hirven lantiolihat kaikki yhdessä. Yhden täytyy mennä uunia ylös mukanaan kipollinen vettä — minä menen itse.'

'Jää sinä tänne, yksi ei ole toista parempi. Minä nousen katolle sammuttamaan tulen', sanoi Asa.

Asa otti pöydän ja asetti tuolin sille, Rakel ojentaa hänelle vesikipon. Asa kohoaa ylös koukun varassa, jonka olimme kiinnittäneet uuniin ja ripustaneet siihen hirvenlihaa, ja nostaa kipon perässään.

Espanjalaiset tulivat yhä hurjemmiksi ja huusivat entistä kovemmin.
Olipa jo kiire estää tulen leviämistä.

Asa oli jo kiskonut kipon katolle ja valoi siitä vettä, ja Rigtheons sanoi: 'Enemmän vasemmalle, Asa, siellä palaa pahimmin.'

'Merkillinen vasen puoli, en voi nähdä sitä', sanoi Asa, 'antakaa minulle vielä kipollinen vettä.'

Me ojennamme hänelle toisen kipollisen vettä, hän kurkottaa päätään uunista esille vain nähdäkseen, missä tuli palaa. Sitten kaataa hän veden siihen, mutta samassa hetkessä paukahtaa ainakin tusinan verran laukauksia, — espanjalaiset olivat nähneet hänet.

'Seis!' huutaa Asa aivan muuttuneella äänellä, 'seis, nyt minä sen sain. Antaa heidän kirkua ja hyppiä, noiden tolvanoiden.'

Samalla putoavat uunista alas kovalla kolinalla kinkut ja hirven paistit ja heti sen perästä Asa — aivan verisenä.

'Vaiti vaimo! Vaiti, sanon minä sinulle', puhelee Asa. 'Olen jo kylliksi elänyt, mutta pitäkää puolenne, pojat, älkääkä ampuko kaksi yhtä, älkää tuhlatko kuulaakaan, te vielä ne tarvitsette. Luvatkaa se minulle!'

'Asa rakkaimpani, sinä kuolet! En minäkään tahdo enää elää, minä seuraan sinua', huutaa Rakel.

'Vaiti, hupsu vaimo — unohdatko sinä, että yksi Asa jää vielä jäljelle, ja odotat toista. Vaiti sanon minä, kuulkaa espanjalaisia — pitäkää puolenne ja puolustakaa vaimoani ja lapsiani. Ja sinä, Nathan, ole isän asemassa, lupaa se minulle!'

Meillä ei ollut hetkeäkään aikaa antaa lupauksia kuolevalle Asalle tai edes puristaa hänen kättään, sillä espanjalaiset, jotka varmaankin olivat arvanneet, mitä oli tapahtunut, olivat hyökänneet kuin villit peikot paalutuksemme kimppuun.

'Hiljaa!' huusin minä, 'hiljaa! Sinä, Rigtheons, tule tänne, ja Rakel, nyt sinä saat näyttää, että olet Hiram Strong’in tytär ja Asan vaimo, sinä lataat Asan pyssyn heti kun minä olen sen lauaissut.'

'Jumalani, voi Asani', huutaa Rakel, 'oi oma Asani, jonka nuo manalan hurtat petollisesti ampuivat.'

Hän riippui miehensä ruumiissa kiinni, eikä häntä saanut siitä eroamaan. Olin oikein äkäinen siitä, mutta viholliset eivät antaneet aikaa äkäilemiseen.

Ryntäsi esille joukko minua vastaan yhden jäljelle jääneen akadialaisen johtamana, pyssyt ja kirveet käsissä. Minä ammuin johtajan juuri, kun hän oli vallilla, mutta silloin hyppää toinen akadialainen, kuudes ja viimeisen edellinen, hänen tilalleen.

'Rakel, nyt kivääri! Jumalani, Rakel, pyssy, Jumalan tähden pyssy, yksi kuula on samanarvoinen kuin paalulinna ja elämämme!' huudan minä. Mutta Rakelia ei näkynyt, ja akadialainen miehineen, joka oli arvannut ampumisen taukoamisesta, että joko me emme olleet ennättäneet lataamaan tai olimme ampuneet varamme loppuun, juoksivat nyt kuin pedot paikalle, toinen nosti toistaan, ja näin he kapusivat pystysuoraa jyrkännettä ylös. Heitä oli noin puoli tusinaa kirveineen, edellä kulki akadialainen, joka iski kovasti paaluihin ja koetti irrottaa niitä toisistaan.

Jos niitä olisi ollut kolme sellaista kuin tämä akadialainen — totta vieköön! — olisimme olleet mennyttä miestä, sillä toisella puolella oli myöskin tusinan verta tuon noidutun seitsemännen akadialaisen johdolla, ja sieltä päin ei siis apu ollut mahdollinen. Mutta espanjalaisilta joko puuttui voimia tai taitoa. He iskivät kyllä kovasti, mutta iskut tulivat kuin lapsen käsistä. Mutta juuri kun Rigtheons oli ladannut ja ampunut yhden miehen, kiskasee akadialainen palasen paaluaidasta, mitenkä, sitä en tiedä tällä hetkelläkään, oli varmaankin jäänyt jokin oksa ulospäin törröttämään — hän tempasee sen irti, nostaa kilveksi eteensä ja viskaa sen päälleni, työntää minut taaksepäin niin, että horjahdan, ja hyppää sisälle. — Nyt olimme mennyttä miestä. Rigtheons iski tosin perässä tulevaa espanjalaista pyssyllä päähän ja sitäseuraavan kaatoi hän jahtipuukollaan. Mutta tuossa akadialaisessa oli kylläksi miestä saattamaan meidät kaikki ikävään pulaan. Silloin kuuluu pamaus, akadialainen luhistuu maahan, Seuraavassa hetkessä rientää kymmenvuotinen poikani Godsend Asan pyssy kädessä minua kohti — hän oli siepannut sen käteensä, kun hän huomasi, ettei Rakel sitä tehnyt, oli ladannut sen, tuo kelpo poika, — ja ampunut rivakasti akadialaisen. Nyt minäkin maltoin mieleni, otin kirveeni ja tämä kädessä syöksyin espanjalaisten kimppuun ja iskin oikealle ja vasemmalle, kirves oikeassa, jahtipuukko vasemmassa kädessä. Se oli vasta teurastamista, kesti hyvästi neljännestunnin ajan. Lopulta kuitenkin meni heiltä tappelemisen halu, ja olisi se mennyt ennenkin, jos olisivat tietäneet että akadialainen oli kaatunut. Nyt he puolustivat itseään vain senvuoksi, että olivat ylhäällä vallilla ja heidän täytyi varjella nahkaansa, eivätkä tietäneet hämmennyksissään, miten olisivat taas päässeet alas. Viimein hyppäsivät he kuitenkin kaikki vallin laidalta maahan ja pötkivät tiehensä, ne nimittäin, jotka kykenivät. Näin pääsimme rauhaan tällä puolen.

Rigtheons ja minä hyppäämme korjaamaan paaluvarustusta, pojalleni sanon samalla, että hänen tulee pitää silmällä espanjalaisia. Sitten juoksen toiselle puolelle, missä yhtä epätoivoinen taistelu on käymässä.

Siellä oli kolme meidän miehiä ja naiset, jotka auttoivat keihäillä ja kirveillä. He olivat iskeneet pistimillään espanjalaisia paaluvarustuksen läpi ja olivat näin haavoittaneet useampia niin, että ne vuotivat verta kuin ammutut härät. Sillä valin oli Rakelkin tointunut surustaan Asan tähden, ja hän ja muut naiset kiskoivat espanjalaisilta paalujen lomitse pyssyt pistimineen. Mutta kieppuessaan siinä sinne tänne saivat he paalut levitetyiksi niin loitolle toisistaan, että kaitaluisia kun ovat nuo espanjalaiset, pääsivät he sisälle, kun vielä toiset lisäksi työnsivät takaa. Me tulimme juuri silloin avuksi, kun pari tällaista olivinviheriäistä jumalanluomaa oli luikerrellut sisälle, kädessä pyssyn asemesta sapeli. Nyt piti muka tilinteon olla lyhyen. Ne ovat muuten taitavia käsittelemään näitä aseita, mokomatkin espanjalaiset. Yksi heistä hyökkäsi kimppuuni. Ilman jahtipuukkoani olisin ollut mennyttä miestä, sillä ei ollut tilaa heiluttamaan kirvestä. Iskin häntä ensin nyrkillä niin, että hän kellahti tantereeseen. Pistin jahtipuukolla häntä kylkeen, hyppäsin sivulle ja tempasin Rakelilta pyssyn kädestä, käänsin sen ylösalaisin — espanjalaisten pyssyjen perät ovat paljon raskaammat kuin meidän, kävi myöskin omaa pyssyäni sääliksi — ja iskin oikealle ja vasemmalle espanjalaisia päähän. Huusin samalla naisille, että heidän pitäisi mennä paalulinnaan eikä olla meidän tiellämme, ladata pyssyt ja antaa kaiken muun olla rauhassa, tuo akadialainen piti toki vielä saada käsiimme, onneksi viimeinen. Godsend latasi minun pyssyni ja naiset muut. Kun me tappelimme paaluvarustuksen ääressä, asettuivat meidän uljaat naisemme ympärillemme, nuo ihanat vaimot, ja ampuivat espanjalaisten joukkoon, — se vaikutti.

Heitä kaatui kolme tai neljä, niitten joukossa onneksi akadialainenkin. Heti kun espanjalaiset huomasivat tämän, — ne ovat aivan kuin koirat, nuo espanjalaiset, ne käyvät kimppuun vain, jos heidän isäntänsä (esimiehensä) niin käskee tekemään — hyppäsivät he alas huutaen Diostaan ja Maledito Gojastaan! ja läksivät juoksemaan, aivan kuin olisi kuularuiskulla ammuttu heidän joukkoonsa.

Mitenkä pitkältä tämä puolituntinen tai koko tunti oli tuntunut, sitä en voisi teille mitenkään kuvailla, se oli lyhyt ja pitkä, lyhyt ja kuolettavan pitkä samalla. Totta vie ei ole leikin asia, kun täytyy pitää puolensa lähemmäs sataan nousevaa espanjalaista roskaväkijoukkoa vastaan suojellakseen omaa ja rakkaitten lastensa henkeä. Me olimmekin, tiedättekö, niin lopenväsyneitä että luhistuimme maahan kuin liiaksi ajetut härät välittämättä verestä, jota vuoti niin ylenmäärin, kuin olisi aamusta asti sitä satanut. Noin seitsemäntoista espanjalaista ja kaksi akadialaista makasi tantereella paalutuksen sisäpuolella, heistä oli veri vuotanut kuiviin, ja meistäkin tihkui veri kuin ammutuista pedoista. Me olimme kaikki enemmän tai vähemmän haavoitetut. Minulla oli useampia sapelin iskuja, toisilla ampumahaavoja, jotka tosin eivät olleet vaarallisia, mutta kuitenkin verrattain syviä. Me typerryimme, kuten sanottu, kukin soppeensa aivan kuin ammutut puhvelit etsivät itselleen lymypaikkansa vetääkseen viimeisen hengenvetonsa. Jos espanjalaiset olisivat nyt hyökänneet kimppuumme, niin olisimme muitta mutkitta olleet mennyttä miestä, sillä kun veri juoksee taistelun tuoksinassa, niin ei juuri huomaa voimien vähenemistä, mutta niin pian kun kaikki on ohi, kangistuvat jäsenet eivätkä kelpaa mihinkään.

Mekään emme kyenneet mihinkään, mutta huomasimme nyt, mihin meidän naisväkemme kelpasi. Olimme tehneet tehtävämme, nyt tekivät naiset omansa. He tulivat tilkkuineen ja kääreineen ja Rakel, joka on vähän lääkäri-asioista selvillä, tuli nipistimineen ja saksineen, veti Rigtheons’ilta, Billiltä ja Jamesilta kuulat ruumiista ja sitoi sitten heidän ja minun haavani. Muut naiset sytyttivät tulen uuniin ja keittivät ensin jotakin lientä, sillä mitään muuta emme olisi saaneet syödyksi. Sitten kuljettivat he meitä kannatellen paalulinnaan, jotta pääsimme pois verilätäköistä. Siellä he asettivat meidät sammalpatjoille. Ja kun me siinä voihkimme sairasvuoteellamme, sanoi Godsend poikani yhtäkkiä: 'Isä, eikö minun pidä taas ladata pyssyt?'

'Lataa', sanon minä, 'Godsend, hyvä poikani, lataa ne, minä en voi, olen niin heikko, etten voi nostaa päätänikään.' — Minua oli pistetty niskaankin.

'Lataa nekin', sanon minä, 'lataa ne kaikki, vaikkakin ne ovat liian suurireikäisiä meidän kuulillemme, niillä kun ammutaan kahden luodin painoisia, ja me taas valamme kaksikymmentäkahdeksan luotia naulasta — lataa nekin Godsend. Mutta Godsend! luulenpa, että espanjalaisten patronalaukut eivät liene loitolla, kun he kerran jättivät pyssynsäkin — ymmärrätkö, Godsend?'

Ja Godsend, tuo kelpo poikani, latasi pyssymme ja espanjalaiset musketit espanjalaisilla patronilla, asetti ne seinää vasten riviin, kuusi rihlaa ja varmaankin kaksi sen vertaa musketteja. Nyt, arvelin itsekseni, voimme kait nukkua rauhassa.

Naiset käskivät meidän nukkua kaikessa rauhassa, he kyllä pitäisivät silmällä, suunnittelisivatko espanjalaiset vielä hyökkäystä. He valvoivat vuorotellen, mutta oli edelleenkin hiljaista lukuunottamatta korppikotkia ja vaaleapäisiä kotkia, jotka pitivät hurjaa melua.

Muuten oli aivan rauhallista koko yön. Godsend valvoi melkein koko ajan naisten kanssa, jotka antoivat meille liemikeittoa ja sitoivat haavamme, jos ne aukeilivat piehtaroidessamme vuoteellamme. Yhtä hiljaista oli seuraavana aamunakin. Kun päivä valkeni, sanoi Jonas, joka oli vähimmin kärsinyt: 'Menenpä vielä katsomaan, ja Godsend tulee mukaan, tokko vielä näkyisi jotakin jälkiä espanjalaisista.'

Hän ja Godsend lähtivät liikkeelle. He löysivät yli kaksikymmentä kuollutta ja muutamia enemmän tai vähemmän haavoittuneita, jotka nöyrästi pyysivät vesisiemausta juodakseen.

Jonas selitteli heille, että he saisivat mitä tahansa, kunhan vain sanoisivat hänelle, olivatko espanjalaiset vielä siellä vai olivatko he jo poistuneet.

'Poissa ovat, poissa ovat mokomatkin heittiöt, ja ovat jättäneet meidät tänne, senkin vintiöt, poissa ovat', puhelivat he.

Mutta Jonas ei kuitenkaan luottanut siihen, että rauha oli maassa, vaan huusi luokseen yhden naisista, ja sanoi hänelle, että hänen pitäisi tuoda vähän liemikeittoa ja vettä, jotta nuo raukat saisivat edes yhden virkistävän kulauksen.

Silloin arveli Rakel: 'Menehtykööt, katalat, jotka ovat tappaneet petollisesti mieheni.' Mutta minä sanoin: 'Rakel, Rakel, kristitty ei puhu noin, et puhunut niinkuin isäsi tyttären olisi pitänyt. Jos makaisit maassa verisenä kuin me, puhuisit toisin!'

'Sinä olet oikeassa, Nathan. Suokoon Jumala anteeksi syntini. Mene Jonas ja ota mukaasi niin paljon kuin voit kantaa. Katso samalla, montako heitä on.'

Jonas otti yhden kiulullisen vettä, toisen liemikeittoa sekä lusikoita ja pikareita. Hän antoi noille raukoille kullekin, jotka olivat taistelleet meitä vastaan tietämättä minkävuoksi, virkistävän kulauksen. Me lupasimme ottaa heidät paalulinnaan, niin pian kun vain voisimme, ja sitoa haavat.

Mutta tämä ei ollut niinkään helppoa, sillä, kuten näette, on tämä kukkula rohkeasti kolmekymmentä jalkaa korkea. Ja kun me miehet tuskin voimme liikkua kipujemme tähden, niin oli naisille melkein liian kovaa työtä kiskoa haavoittuneita mäelle, jonka rinne on miltei äkkijyrkkä. Lisäksi oli paalulinna niin täynnä kaikenlaista rojua ja pihamaalla niin paljon kuolleita, että Rakelin, minun sisareni, täytyi mennä tuonne laaksoon sitomaan heidän haavojaan.

'Mitä me teemme kuolleille? Kaikenlaiset kotkat ja petoeläimet tulevat tuhansittain', arveli Rakel, kun hän taas oli palannut haavoitettujen luota.

Me kuulimme kauheata melua. Olihan toki vaikeata nähdä, että tuollaiset inhoittavat elukat söivät suuhunsa kristittyjä ihmisiä sen sijaan, että näitten pitäisi tietää olevansa asianmukaisesti haudassa. 'Kuuleppa Rakel', sanoin minä, 'kuolleita emme voi enää herättää elämään, mutta kunnialliseen hautaan voimme heidät toimittaa. Menkää senvuoksi, te naiset, ja kaivakaa hauta, osaattehan käyttää lapiota, Jonas heittää kuolleet sinne.'

He menivätkin, ja oli jo aikakin, sillä kotkia ja kaikenlaisia eläimiä oli keräytynyt tuhansittain.

He kaivoivat tuonne kummulle suuren haudan, ja Jonas laahasi kokoon kaikki ruumiit. Kaikki rahat, kellot ja sen sellaiset, mitkä hän heiltä löysi, otti hän. Upsereilla oli yhteensä noin viisikymmentä dublonia, muilla sadan dollarin paikkeilla. Vaatteet hän jätti, mutta heidän aseensa ja rahansa, mitkä nämä olivat sotasaaliina saaneet omakseen, otti hän. Samoin kokosi hän viisisenkymmentä muskettia.

Hän pani täällä kolmekymmentä ruumista hautaan, jonka päällä kohoaa kumpu, jota juuri paraillaan kuunkäyrä valaisee. Ja ne neljä, jotka kuolivat seuraavana yönä, ovat haudatut toiselle puolelle. Haavoittuneita oli vähän, sillä meidän pyssymme eivät juuri haavoita, vaan tappavat heti.

Näihin hautaamispuuhiin meni meidän naisväeltämme melkein koko päivä, ja illalla tekivät he valmistuksia tuodakseen nuo seitsemän lievemmin haavoittunutta paalulinnaan. He vetivät ne köysillä paalutukselle ja sieltä pihamaalle, mistä kuolleet oli hommattu pois.

Tämän kristillisen työn tehtyämme oli meidän erinomaisen hyvä olla — ja nukuimme tämän yön paljon rauhallisemmin.

Seuraavana päivänä oli meidän kunnon naisillamme ylenmäärin työtä hoitaessaan haavoittuneita, keitellessään ruokia ja lievittäessään tuskiamme, jotka olivat ihan hirvittävät, — sen voin teille sanoa. — Lievemmin haavoittuneitten joukossa oli myöskin kaksi akadialaista, jotka olivat päässeet mellakasta parilla ampumahaavalla olkaluussa.

Nämä kaksi akadialaista näyttivät olevan hurskaita kristittyjä, ja vaikeroivat kovasti, että heidän oli täytynyt pakosta tulla tappelemaan meitä vastaan, ja sanoivat, etteivät he ikipäivinä unohda sitä hyvää, mikä oli tullut heidän osakseen meidän puoleltamme.

Mekin sanoimme valittavamme tätä kaikkea. Mutta kun nyt olimme tulleet tuttaviksi, niin toivoimme että aina tulevaisuudessakin olisimme hyviä ystäviä, sillä muuan sananlasku sanoo: taistelukentällä solmittu ystävyys kestää kuoloon asti.

Kolmantena päivänä voimme jo vähän paremmin. Minäkin voin jo kohottautua sammalvuoteeltani, vaikkakin tuskia tuntui. Huusin Rakelille ja muille naisille:

'Meidän asemamme ei ole varsin mukava, — luulen ma, — talomme ovat tuhkana ja itse niin runneltuja, että tuskin voimme nousta vuoteeltamme, ympärillämme on vain verta ja ruumiita. Luulenpa, että meidän täytyy neuvotella, mitä nyt on tehtävä.'

'Mutta sen me olemme tehneet, mitä meidän täytyi tehdä', arveli James.
'Ei yksikään metsäläinen olisi meidän asemassamme toiminut paremmin.'

'Mitäkö tehtävä?' puuttui Rakel puheeseen, jossa oli useita piirteitä isänsä luonteesta ja on vieläkin. 'Mitäkö tehdä?' puheli hän. 'Jumala on meille lähettänyt tämän koettelemuksen, meidän täytyy odottaa, mitä hän edelleen tahtoo lähettää. Teidän pitää olla rauhallisia, ja kun sitten olette ennallaan, silloin on kylliksi aikaa neuvotella.'

Asa lepäsi Rakelin pesualtaassa, valkoisen vaatteen peitossa, tuolla nurkassa, missä hän on haudattuna.

'Asalleko!' huudahti Rakel, 'rakkaalle Asalleni.' Samassa alkoi hän itkeä ja nyyhkyttää. 'Asa saa nukkua tuossa, missä hän kaatuikin. Hänen lepokammionsa olkoon paalulinnassa, jonka hän itse on rakentanut, tässä verisessä paalulinnassa.'

'En nyt, Nathan', vastasi hän, 'Nyt tahdon minä kaivaa tuolla ulkona haudan, mutta sittekun olemme jättäneet tämän paalulinnan, tulee hänen saada täällä leposijansa, niinkuin aivan oikein ja kohtuullista onkin.'

'Eihän toki kolme perhettä voi asua yhtaikaa paalulinnassa, ethän sitä tahtone?'

'Minnekö?' sanoi hän hämmästyen, 'minnekä muualle kuin sinne, mistä olemme tulleetkin.'

Samalla viittasi hän prerioharjanteelle, missä meidän poltetut talomme olivat.

'Mennäkö sinne!' sanoin minä. 'Rakel unohtaa, että meidät jo on kerran karkotettu sieltä, ja että espanjalaisilla on kymmenkertaisesti enemmän tulemisen syytä, ja löytävät tien tänne helpommin, kuin ensi kerralla, eivätkä tule enää kahdeksankymmenviisi-miehisenä joukkona.'

'Ja minä sanon sinulle, kun olet kerran isäsi poika, että en milloinkaan jätä tätä paikkaa ja tätä maata, joka on imenyt mieheni veren itseensä, en, vaikka tulisi kymmenentuhatta espanjalaista. Ja jos sinä tahdot mennä, niin mene, minä jään paikoilleni. Asa on verellään valloittanut itselleen tämän maan, ja Rakel tahtoo puoltaa sitä!'

'Ne ovat joutavia puheita, Rakel', sanoin minä. 'Sinä tiedät hyvin, että emme me sinua jätä tänne yksin, mutta jos nyt espanjalaiset tulevat?'

'Ne ovat joutavia puheita', vastasi Rakel, 'me olemme Jumalan kädessä, emmekä ole syypäänä onnettomaan kohtaloomme. Mitä on tapahtunut, se meidän täytyy kärsiä, ja jos espanjalaiset tulevat uudelleen, niin auttakoon meitä Jumala, ja Hän auttaakin meitä, niinkuin Hän auttoi kolmea miestä tulisessa pätsissä. Jos Yhdysvallat olisivat kivenheiton päässä tai tuolla puolen Red River’in, niin voisimme me mennä toistaiseksi sinne, kunnes teidän haavanne ovat ummessa, mutta kun ei niin ole laita, niin täytyy meidän odottaa Jumalan lähetystä, kunnes taas olette ennallanne, mutta tätä maata en minä jätä enää milloinkaan.'

Me tunsimme kylläksi Rakelin ylevän hengen ymmärtääksemme että hän pitäisi sanansa. Ei ollut muuta keinoa tarjona kuin odottaa kärsivällisesti meidän parantumistamme.

Ja me odotimme sitä, ja kun voimat olivat ennallaan, palasi entinen rohkeutemmekin.

Noin neljän viikon kuluttua olimme kutakuinkin voimissa, joskin emme kyenneet heiluttamaan kirvestä tai pitämään pyssyä kädessä.

Näitten neljän ikävän viikon kuluttua, ryömimme me jotenkin eräänä aamuna paalulinnastamme ulos, joka miltei oli tulla meidän kaikkien haudaksemme. Me laskeuduimme tikapuita alas, ja ensi työksemme menimme tietysti harjulle, jossa talomme olivat olleet, ja jonne me nytkin menemme.»

Niin he tekivätkin. Molemmat ranskalaiset saivat nauttia Nathanin vieraanvaraisuutta hänen jo kylläkin mukavasti sisustetussa talossaan. Seuraavana aamuna näytteli hän heille kukoistavia ja hyvin hoidettuja asutuksia, jotka olivat syntyneet noin viidenkymmenen perheen siirtymisestä Kentuckystä Saltriver'in varrelta.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK TAISTELU PAALUMAJALLA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Taistelu paalumajalla

TAISTELU PAALUMAJALLA

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE