The Project Gutenberg eBook of Satuja ja tarinoita IX, by H. C. Andersen

Suomennostyö on suoritettu Suomalaisen Kirjallisuuden
Edistämisrahaston avustuksella.

SISÄLLYS:

Kummisedän kuvakirja.
Rääsyt.
Vänö ja Glänö.
Kuka oli onnellisin?
Dryadi.
Kana-Kreetan perhe.
Ohdakkeen kokemukset.
Sepä oli keksintö.
Onni voi piillä puupalikassa..
Pyrstötähti.
Viikonpäivät.
Päiväpaisteen tarinoita.
Vaarinisä.
Kynttilät.
Tavattomin.
Mitä koko perhe sanoi.
Tanssi, tanssi tyttisein.
Suuri merikäärme.
Puutarhuri ja herrasväki.
Kirppu ja professori.
Mitä vanha Johanna kertoi.
Portinavain.
Rampa.
Täti hammastauti.

Kummisetä osasi kertoa tarinoita paljon, ja pitkiä tarinoita, hän osasi leikata ja piirtää kuvia, ja kun päästiin likemmä joulua, otti hän esiin kirjoitusvihon, jossa oli puhtaat valkoiset lehdet: näille hän liimasi kirjoista ja sanomalehdistä ottamiaan kuvia. Jolleivät nämä riittäneet siihen, mitä hän aikoi kertoa, niin hän itse piirsi lisää. Sain pienenä monta sellaista kuvakirjaa, mutta kaikkein kaunein oli kuitenkin kuvakirja »siitä mainiosta vuodesta, jolloin Köpenhamina sai kaasun hylkeenrasvaIyhtyjen sijaan», ja tämä oli merkitty ensimmäiselle lehdelle.

— Tämä kirja täytyy säilyttää oikein hyvin, sanoivat isä ja äiti, — sen saa ottaa esiin vain juhlatilaisuuksissa.

Hauskinta oli, kun kummisetä itse näytteli kirjaa, luki runot ja muun kirjoituksen ja samalla kertoi paljon lisää. Silloin tarinasta tuli juuri oikea tarina. Ensimmäiselle lehdelle oli liimattu »Lentävästä postista» leikattu kuva, missä nähtiin Köpenhamina »Runde Taarneineen», ja »Frue Kirkeineen», vasemmalle oli liimattu vanhaa lyhtyä esittävä kuva, johon oli kirjoitettu: »rasvaa», oikealla oli kandelaaberi, johon oli kirjoitettu: »kaasua».

— Siinä on ohjelma! sanoi kummisetä, — se on johdanto tarinaan, jonka saat kuulla. Sen olisi myöskin voinut esittää kokonaisena huvinäytelmänä, kunhan se vain olisi voitu esittää: »Hylkeenrasva ja kaasu eli Köpenhaminan elämä ja olot». Se on hyvin hyvä otsake. Aivan alhaalla lehdessä nähdään vielä pieni kuva, jota ei ole niin helppo ymmärtää, minkätähden selitän sen sinulle. Se on manalanhepo. Sen olisi pitänyt joutua vasta kirjan loppuun, mutta se on juossut edelle sanomaan, etteivät johdanto, keskiosa eikä loppu kelpaa mihinkään. Se olisi osannut tehdä sen paremmin, jos se olisi voinut sen tehdä. Kas, manalanhepo on päivällä sanomalehdessä liekaan pantuna, se hätyyttelee palstoilla, joiksi niitä nimitetään, mutta illalla se pääsee ulos ja asettuu silloin runoilijan oven eteen hirnumaan, että siellä sisällä asuvan miehen on kuoltava. Mutta hän ei kuitenkaan kuole, jos hänessä on oikeaa elämää. Manalanhepo on miltei aina eläinraukka, joka ei löydä omaa itseään, joka ei tule toimeen, jonka täytyy hankkia ilmaa ja ravintoa kuljeskelemalla ja hirnumalla. Olen varma siitä, ettei hän ensinkään pidä kummisedän kuvakirjasta, mutta saattaa se sentään olla sen paperin arvoinen, joka on kirjaan mennyt.

Oli juuri viimeinen ilta, jolloin vanhat hylkeenrasvalyhdyt oli sytytetty. Kaupunki oli saanut kaasun, ja se loisti niin, että vanhat lyhdyt melkein häipyivät olemattomiin siinä.

— Minä olin tuona iltana itse kadulla, sanoi kummisetä. — Ihmiset kulkivat edestakaisin, katsellen uutta ja vanhaa valaistusta, paljon ihmisiä oli liikkeellä ja kaksi kertaa niin monta jalkaa kuin päätä. Lyhdynsytyttäjät seisoivat hyvin alakuloisina; saattoivathan he koska tahansa joutua pois viralta niin kuin hylkeenrasvalyhdyt. Näiden lyhtyjen omat ajatukset kulkivat kauas taaksepäin — eteenpäinhän ei niiden ollut lupa mennä: Niiden mieleen oli jäänyt paljon hiljaisista illoista ja pimeistä öistä. Minä nojasin erääseen lyhtypatsaaseen, sanoi kummisetä, — sekä hylkeenrasva että sydän räiskyivät; minä kuulin mitä lyhty sanoi, ja sinäkin saat sen kuulla.

— Me olemme tehneet mitä voimme, sanoi lyhty. — Me olemme kelvanneet omalle ajallemme, loistaneet ilossa ja loistaneet surussa. Me olemme kokeneet paljon ihmeellistä, olemme niin sanoaksemme olleet Köpenhaminan yösilmät. Vapauttakoot nyt vain uudet valot meidät toimestamme ja ottakoot haltuunsa ammattimme. Miten monta vuotta ne loistavat ja mitä niiden valossa tapahtuu, se nähdään sitten! Tosinhan ne valaisevat jonkin verran voimakkaammin kuin me vanhat, mutta se ei ole ihmekään, kun on valettu kaasukandelaberiksi ja kun käytettävänä on sellaisia suhteita kuin heillä on — toinen pitää toista kädestä! Heillä on putkia joka taholla, ja he voivat saada voimia sekä kaupungista että kaupungin ulkopuolelta! Mutta jokainen meistä hylkeenrasvalyhdyistä saa loistonsa vain siitä, mitä sillä sisässään on eikä perhetuttavuuksista. Me ja meidän esi-isämme olemme loistaneet Köpenhaminalle ikivanhoista ajoista lähtien, kauan sitten. Mutta koska tämä on viimeinen ilta, jolloin me seisomme tässä kadulla valaisten teidän kanssanne niin sanoaksemme toisella sijalla, te loistavat toverit, niin emme tahdo olla nyrpeitä ja kateellisia, ei, kaukana siitä, me olemme iloisia ja hyväntahtoisia. Me olemme vanhoja vahtisotilaita, joiden sijalle astuu vastaleivotut alokkaat paremmassa univormussa kuin me. Mepä kerromme teille mitä meidän sukumme taaksepäin aina isoäidinisoäidinisoäitilyhtyyn asti on nähnyt ja kokenut: koko Köpenhaminan historian. Toivottavasti te ja teidän jälkeläisenne viimeiseen kaasukandelaberiin asti saatte kokea ja voitte kertoa yhtä merkillistä kuin me, kun te kerran saatte eron virastanne, ja sen te saatte, siitä te voitte olla varmat! Ihmiset kyllä keksivät voimakkaamman valon kuin kaasu. Minä olen kuullut erään ylioppilaan kertovan kuulemastaan huhusta, että ruvettaisiin polttamaan merivettä! Sydän sähisi, kun lyhty sanoi nämä sanat. Tuntui siltä kuin sen sisässä jo olisi ollut vettä.

Kummisetä kuunteli tarkkaan, mietti ja havaitsi, että vanhat lyhdyt olivat erinomaisen kekseliäitä halutessaan tänä iltana, jolloin siirryttiin hylkeenrasvasta kaasuun, kertoa ja esittää koko Köpenhaminan historian.

— Ei saa koskaan päästää käsistään hyvää aihetta, sanoi kummisetä. — Minä tartuin siihen heti, läksin kotiin ja laitoin sinulle tämän kuvakirjan. Se ulottuu ajassa vielä kauemma kuin lyhtyjen elämä.

Katsopas tätä kuvaa! Vain aavaa merta ja koillistuulen puhuria. Se ajaa jykeviä jääkappaleita. Niillä ei ole muita purjehtijoita kuin suuret kivilohkareet, jotka kaukana Norjassa ovat vierineet tuntureilta jäälle. Koillistuuli puhaltaa jään liikkeelle; se tahtoo näyttää saksalaisille vuorille, mitä paasia on täällä kaukana Pohjolassa. Jäälautta oli jo ehtinyt salmeen Själlandin edustalle, missä Köpenhamina nyt on, mutta silloin ei siellä ollut mitään Köpenhaminaa. Siellä oli veden alla suuria hiekkasärkkiä. Yhtä tällaista vastaan törmäsivät jääkappaleet suurine vierinkivineen. Koko jäälautta pysähtyi, koillistuuli ei saanut sitä irti pohjasta, ja silloin se kävi niin hurjapäiseksi kuin suinkin saattoi ja kirosi tuon hiekkasärkän, tuon Varaskarin (Tyvegrundin), joksi hän sitä nimitti, ja hän vannoi, että jos se joskus kohoaisi yli merenpinnan, niin sinne tulisi varkaita ja ryöväreitä, teilausvehkeitä ja kidutuspyöriä.

Hänen näin kiroillessaan ja haukkuessaan tuli aurinko esiin, ja sen säteillä keinui ja liiteli valoisia, lempeitä henkiä, valon lapsia. Ne tanssivat yli kylmää hohkavien jääkappaleiden, jotka silloin sulivat, ja suuret vierinkivet vajosivat hiekkapohjalle.

— Auringon roskajoukkoa! sanoi koillistuuli. — Onko tämä toveruutta ja sukulaisuutta! Kyllä minä tämän muistan ja kostan. Nyt minä lähetän kirousta! —

— Me lähetämme siunausta! lauloivat valon lapset. — Kari tulee kohoamaan, me suojelemme sitä! Tosi, kaunis ja hyvä tulevat viihtymään siellä!

— Kas, tätä kaikkea eivät lyhdyt tietäneet kertoa, sanoi kummisetä, — mutta minä tiedän sen, ja se on hyvin tärkeää Köpenhaminan elämälle ja oloille.

Vuosia on kulunut, hiekkasärkkä on kohonnut. Vesilintu on istuutunut ensimmäiselle kivelle, joka nousi vedestä. Voit nähdä sen kuvasta. Vuosikausia on kulunut. Meri viskasi hiekalle kuolleita kaloja, sitkeä vaivaiskaisla kasvoi, kuihtui, mätäni, lannoitti. Tänne tuli useampia lajeja ruohoa ja kasveja, särkkä muuttui vihreäksi saareksi.

Viikingit astuivat maihin. Alkoi taistelu elämästä ja kuolemasta. Saari
Själlandin edustalla tarjosi hyvän ankkuripohjan.

Ensimmäinen hylkéenrasvalamppu paloi. Luullakseni paistettiin liekissä kalaa, ja kalaa täällä oli yllinkyllin. Silli kulki suurissa parvissa läpi salmen — oli vaikeaa saada vene kulkemaan niiden yli — vedessä tuikahteli, ikäänkuin kalevantulet olisivat siellä välkähdelleet, syvyydessä oli kuin revontulten loistetta. Salmessa oli kalaa runsaasti, sentähden rakennettiin Själlandin rannalle taloja. Seinät olivat tammipuuta ja katto kaarnaa, siihen tarkoitukseen oli yllinkyllin puita. Laivoja tuli satamaan, hylkeenrasvalamppu keinui köysistössä. Koillistuuli puhalsi ja lauloi: Huu — uuu-uh! Jos saarella näkyi lyhty, niin se oli varkaan lyhty: salakuljettajat ja varkaat harjoittivat ammattiaan Varassaarella, Tyvsöllä.

Paha itää, niinkuin pitää, siitä olen varma, sanoi koillistuuli. — Pian saadaan puu, josta voin varistaa hedelmiä.

— Ja tässä puu onkin, sanoi kummisetä. — Näetkö hirsipuuta Tyvsöllä! Siinä riippuvat rautaketjuissa ryövärit ja murhamiehet aivan niinkuin ne siihen aikaan riippuivat. Tuuli puhalsi niin että pitkät luurangot kalisivat, mutta kuu paistoi niihin hyvin tyytyväisenä, aivan niin kuin se nyt paistaa joihinkin metsätanssiaisiin. Aurinkokin paistoi niihin tyytyväisenä, murenteli roikkuvia luurankoja, ja valon lapset lauloivat auringonsäteillä: Me tiedämme, me tiedämme! Tulevaisuudessa täällä kerran on oleva kaunista! Täällä on hyvää ja komeaa!

Kellot soittivat Roeskilden kaupungissa, missä piispa Absalon asui. Hän osasi sekä lukea raamattuaan että heiluttaa kalpaansa. Hänellä oli valtaa ja voimaa. Absalon tahtoi hyökkäyksiltä suojella sataman äveriäitä kalastajia, joiden kaupunki kasvamistaan kasvoi ja oli tullut markkinapaikaksi. Hän antoi vihkivedellä pirskoittaa pahamaineisen kamaran: Tyvsö, varassaan, sai rehellisyyden merkin. Muurarit ja kirvesmiehet aloittivat siellä työnsä. Muuan rakennus kohosi sinne piispan käskystä. Auringonsäteet suutelivat punaisia muureja sitä mukaa kun ne kohosivat.

    »Linna jylhä,
    torni ylhä,
    portaat, ovet,
    nurkat, lovet. —
    Uhuu,
    huhuu!
     Koillistuuli
     paksuhuuli
     riehui,
     kiehui.
    Linna seisoi sittenkin.»

Muukalaisia tuli sinne ostamaan suuria kalamääriä ja he rakensivat aittoja ja taloja, joiden ikkunareikäin peitteenä käytettiin rakkokalvoa, lasi kun oli liian kallista. Sinne tuli pakkahuone päätyineen ja nostureineen. Näetkö aitoissa istuvat vanhat kisällit — ne eivät saa mennä naimisiin, ne kauppaavat inkivääriä ja pippuria, pippurisällit, vanhatpojat!

Koillistuuli puhaltaa läpi katujen ja kujien, panee tomun liikkeelle, repäisee myöskin mennessään jonkun olkikaton. Lehmä ja porsas syövät ruohoa katu-ojassa.

— Kyllä minä pudistan ja ravistan, sanoo koillistuuli, — kyllä tuulee, että talot kuulee, ja Akselin talo myöskin! Minä en erehdy, sitä kutsutaan Tyvsön Steileborgiksi, Varassaaren teilauslinnaksi.

Ja kummisetä näytti kuvan, jonka hän itse oli piirtänyt siitä: muurissa oli paalu paalun vieressä; jokaisessa paalussa oli vangitun merirosvon irvistävä pää.

— Näin on todella tapahtunut, sanoi kummisetä, — on hyvä tietää ja se on hyvin ymmärrettävissä.

Piispa Absalon oli saunassa ja kuuli ohuen seinän läpi rosvolaivan tulevan ulapalla. Heti paikalla hän hyppäsi kylvystä ja riensi laivalleen, puhalsi torveen, ja miehistö tuli. Nuolet lentelivät rosvojen selkään, nämä katsoivat parhaaksi paeta ja soutivat kiireesti. Heidän käsiinsä tarttui nuolia, ei ollut aikaa nyhtää niitä pois. Piispa Absalon otti kiinni jokaisen eloon jääneen ja löi heiltä pään poikki; jokainen pää pantiin linnan ympärysmuurille. Koillistuuli puhalsi posket pullollaan, kidassaan paha ilma, niinkuin merimiehen on tapana sanoa.

— Tähän minä oikaisen itseni, sanoi tuuli. — Tähän minä asetun katselemaan tuota rojuläjää.

— Vartia tuli linnan torniin. Hän katsoi itään, länteen, etelään ja pohjoiseen.

— Tuossa näet sen kuvassa, sanoi kummisetä ja näytti. — Sinä näet hänet siinä, ja minä sanon sinulle heti mitä hän näki.

— Steileborgin muureilta ulottuu meren selkä Kjögevuonoon asti, ja kulkuväylä Själlandin rannalle on avara. Uusi kaupunki kasvaa kasvamistaan päädyillä varusteltuine ristikkorakenteineen Serritslevin maan ja Solbjergin maan edessä, missä suuret maakylät sijaitsevat. Siellä on kokonaisia suutarien ja nahkurien, ryytikauppiaiden ja oluenmyyjäin katuja, siellä on markkinapaikka, siellä on kiltatupa, ja aivan rannalla, siinä missä ennen oli saari, kohoaa pyhän Nikolauksen mahtava kirkko. Siinä on torni ja äärettömän korkea huippu. Kuinka se päilyykään kirkkaassa vedessä! Jonkun matkaa siitä on »Vor Frue Kirke», Jumalanäidin kirkko, missä messuja luetaan, pyhä sauhu tuoksuu, vahakynttilät palavat. Kjöbmandshavn, »kauppiaan hamina», on nyt piispan kaupunki. Roeskilden piispa käskee ja hallitsee.

Piispa Erlandsen asuu Akselin talossa. Sen keittiössä paistetaan, siellä tarjotaan ruskeata ja kirkasta olutta, siellä soivat suuharput ja kattilarummut. Lamput ja kynttilät palavat, linna loistaa koko maan ja valtakunnan lyhtynä. Koillistuuli kiertää tornia ja muureja, ne kyllä pysyvät paikallaan. Koillistuuli kiertää kaupungin läntistä linnoitusta — se on vain vanha lankkuaita. Se kyllä kestää. Sen ulkopuolella seisoo Tanskan kuningas Kristoffer I. Kapinalliset löivät hänet Skjelskörin luona, ja hän hakee suojaa piispan kaupungista.

Tuuli puhaltaa sanoen samaa kuin piispa: »Pysy siellä! Pysy siellä!
Porttia ei sinulle avata!»

On vihan aika, on raskaita päiviä. Joka mies tahtoo olla oma herransa. Holsteinilainen lippu liehuu linnan katolla. On kärsimysten, on huokausten, on tuskien yö: sota maassa, kuolo ja surma, pilkkosenpimeä yö — mutta sitten tuli »jälleen päivä», Atterdag.

Piispankaupunki on nyt kuninkaan kaupunki. Siinä on päädyillä varustetut talot ja kapeat kadut, sillä on vartiat ja raatihuone, sillä on Länsiportin luona muurattu hirsipuu. Siihen ei saa hirttää ketään vieraspaikkakuntalaista, pitää olla kaupungin porvari saadakseen riippua siinä, päästäkseen niin korkealle että näkee Kjögen ja Kjögen kanat.

— Se on komea hirsipuu, sanoo koillistuuli. — Kauneus menestyy! — Ja sitten se sähisi ja suhisi.

— Kansalaiset tulivat, sanoi kummisetä, — Rostockin, Lyypekin ja Bremenin rikkaat kauppiaat tulivat pakkahuoneensa ja myymäläpöytänsä äärestä. Heidän tarkoituksensa oli ottaa muutakin kuin kultahanhi Valdemarin tornista. Heillä oli tanskalaiskuninkaan kaupungissa enemmän sanomista kuin tanskalaiskuninkaalla itsellään. He saapuivat asestetuin laivoin, eikä kukaan ollut varuillaan. Eerik kuninkaan ei myöskään tehnyt mieli taistella saksalaisia sukulaisiaan vastaan, joita oli hyvin paljon ja jotka olivat hyvin väkeviä. Eerik kuningas ja kaikki hänen hovimiehensä ajoivat kiireimmiten Länsiportista Sorön kaupunkiin, sen hiljaiselle järvelle ja vihreihin metsiin, rakkaudenlaulun ja maljojen kilinän ääreen.

Mutta eräs jäi Köpenhaminaan, eräs, jolla oli kuninkaallinen sydän ja kuninkaallinen mieli. Näetkö tässä kuvassa tuon nuoren naisen, joka on hyvin hieno ja hento, jolla on merensiniset silmät ja pellavankeltaiset hiukset: se on Tanskanmaan kuningatar Filippa, Englannin prinsessa. Hän jäi kauhun valtaamaan kaupunkiin, jonka pienet kadut ja kujat jyrkkine portaineen, vajoineen ja kiinnimuurattuine puoteineen vilisevät ymmälle joutuneita kaupungin asukkaita. Hänellä on miehen rohkeus ja sydän. Hän kutsuu puheilleen porvareja ja talonpoikia, rohkaisee, kehoittaa. Laivat taklataan, hirsitalot miehitetään, pyssyt paukkuvat. Ilmassa on tulta ja savua, rinnassa uskallusta: Jumala ei heitä Tanskan maata. Ja aurinko paistaa kaikkiin sydämiin, kaikkien silmistä loistaa voiton ilo. Siunattu olkoon Filippa! Hän on milloin töllissä, milloin talossa, milloin kuninkaan linnassa, missä hän hoitaa haavoitettuja ja sairaita. Minä olen leikannut seppeleen ja pannut sen tähän kuvan ympärille, sanoi kummisetä. — Siunattu olkoon kuningatar Filippa!

— Nyt me hyppäämme vuosia eteenpäin! sanoi kummisetä. — Köpenhamina hyppää samalla. Kuningas Kristian I on ollut Roomassa, paavi on siunannut hänet, häntä on tällä pitkällä matkalla juhlittu ja kunnioitettu. Täällä kotona hän rakentaa talon poltetuista kivistä. Siinä tulee opin kasvaa, siellä sitä esitetään latinaksi. Auran äärestä ja työpajasta tulleet köyhän lapset voivat nekin päästä sinne, kerjäten raivata tietään, saada ylleen pitkän mustan kapean puvun, laulaa porvarien oven edessä.

Aivan opinahjon likeisyydessä, missä kaikki käy latinaksi, on pieni talo. Siellä hallitsee tanskalaisuus sekä kielessä että tavoissa. Siellä on aamiaiseksi olutkeittoa murennetun leivän höystämänä ja siellä tarjotaan päivällinen klo 10 aamupäivällä. Aurinko paistaa sisään pienistä ruuduista ruokakaappiin ja kirjakaappiin. Siellä säilytetään kirjoitettuja aarteita: herra Mikkelin »Rosenkrands», Rukousnauha ja »Gudelige Comedier», Jumalaisia komedioja, Henrik, Harpenstrengin Lääkekirja ja sorölaisen veli Nielsin Tanskanmaan Riimikronikka. Ne täytyy jokaisen Tanskan miehen tuntea, sanoo talon herra, ja tämä mies saattaa tehdä ne tunnetuiksi. Hän on Tanskanmaan ensimmäinen kirjanpainaja, hollantilainen Gotfred van Gehmen. Hän harjoittaa tuota siunaustatuottavaa mustaa taitoa, kirjapainotaitoa.

Ja kirjat tulevat kuninkaan linnaan ja porvarin taloon. Sananparret ja laulut saavat ikuisen elämän. Sen, mitä ihmiset suruissaan ja iloissaan eivät uskalla lausua, laulaa kansanlaulun lintu julki, laulaa sen verhotussa ja kuitenkin selvässä muodossa. Se vapaana lentää ja se loitos entää, läpi porvaris tuvan, läpi ritarin linnan. Se istuu haukkana ritarineidon kädellä ja visertää, se hiipii pienenä hiirenä ja piipattaa orjuuteen kahlehditulle talonpojalle.

— On kevät! sanovat auringonsäteet. — Katso kuinka vihanta pistää esiin!

Kuinka Köpenhamina loistaakaan! Siellä on turnaukset ja leikit, juhlakulkueet ja komeutta. Katsopa jaloja ritareja rautavarustuksineen, katsopa silkissä ja kullassa kahisevia ylhäisiä rouvia! Kuningas Hannu antaa tyttärensä Elisabetin Brandenburgin kuuriruhtinaalle. Kuinka nuori morsian onkaan, kuinka iloinen hän onkaan! Hän astelee sametilla ajatellen tulevaisuutta: kotoisen elämän onnea. Aivan hänen vieressään seisoo hänen kuninkaallinen veljensä, prinssi Kristian, jolla on raskasmieliset silmät ja kuuma kiehuva veri. Häntä rakastaa porvarisväki, hän tuntee sen ikeen, köyhän kansan tulevaisuus askarruttaa hänen ajatuksiaan.

— Nyt selailemme kuvakirjaa eteenpäin! sanoi kummisetä. — Purevasti puhaltaa tuuli, laulaen terävästä miekasta, raskaasta ajasta, vainon ajasta.

Päivä on jäätävän kylmä, ollaan keskellä huhtikuuta. Minkätähden kokoontuvat joukot linnan edustalle, vanhan Hiilihuoneen eteen, missä kuninkaallinen laiva viireineen ja lippuineen odottaa? Kansaa näkyy ikkunoissa ja katolla. Vallitsee suru ja murhe, odotus ja tuska. Väki katselee linnaan päin, jonka kultaisissa saleissa muinoin oli soihtutanssit, mutta joissa nyt on hiljaista ja autiota. Se katsoo kohti ikkunakomeroa, mistä kuningas Kristian niin usein ennen yli Hovisillan ja Hovisillankadun katseli Dyvekeänsä, hollantilaista tyttöä, jonka hän on tuonut Bergenin kaupungista. Ikkunaruudut ovat suljetut. Joukko katselee linnaan päin: nyt avataan portti, nostosilta lasketaan. Siellä tulee kuningas Kristian uskollisen vaimonsa Elisabetin seuraamana. Kuningatar ei tahdo jättää kuninkaallista herraansa nyt kun tämä on niin kovassa hädässä.

Kuninkaalla oli veressä tulta, tulta oli hänen ajatuksissaan; hän tahtoi murtaa vanhan ajan, murtaa talonpojan ikeen, olla porvarille hyvä, nujertaa »nälkäiset haukat». Mutta niitä oli liian paljon. Hän lähtee maasta ja valtakunnastaan hankkiakseen maailmalta ystäviä ja sukulaisia. Hänen vaimonsa ja uskolliset miehensä seuraavat häntä. Joka silmä kastuu eronhetkellä.

Ajan laulussa kuuluu ääniä sekä häntä vastaan että hänen puolestaan, kolminkertainen kuoro. Kuule aateliston sanat, ne luetaan sekä kirjoitettuina että painettuina.

»Voi sinua, Kristian Paha! Tukholman torille vuodatettu veri huutaa sinulle kirousta!»

Ja munkkien huuto sisältää saman tuomion: »Me hylkäämme sinut, niinkuin Jumala on sinut hyljännyt! Luterilaisen opin kutsuit tänne, sille sinä annoit kirkon ja saarnatuolin, sallit saatanan kielen puhua. Kirous sinulle, Kristian Paha!»

Mutta talonpoika ja porvari itkevät hyvin katkerasti: »Kristian, sinä kansan ystävä! Ei käy talonpoikaa myyminen niinkuin karjaa eikä vaihtaminen metsästyskoiraan! Se laki on sinun mainetodistuksesi!»

Nyt purjehtii laiva linnan ohitse, ja porvarit juoksevat valleille vielä kerran nähdäkseen lähtevän kuningaspurren.

Kielin linnassa asuva Fredrik-setä kyllä tahtoisi päästä kuninkaaksi maahan.

Fredrik kuningas on Köpenhaminan edustalla. Katsopas tätä kuvaa: »uskollinen Köpenhamina». Ympärillä on sysimustia pilviä, kuva kuvan vieressä. Katsele vain jokaista! Tuossa on helisevä kuva, se soi vieläkin sadussa ja laulussa: raskas, ahdas, ankea aika vuosikaudet umpeensa.

Kuinka kävi kuningas Kristianin, tuon levottoman linnun? Siitä ovat linnut laulaneet, ja ne lentävät kauas yli maiden ja merten. Haikara tuli varhain keväällä, etelästä yli Saksanmaan. Se oli nähnyt, mitä tässä nyt kerrotaan.

— Näin pakenevan kuningas Kristianin ajavan punaisella kanervanummella. Siellä kohtasi hän kurjat ajopelit, joita veti yksi hevonen. Niissä istui nainen, kuningas Kristianin sisar, Brandenburgin maakreivitär. Kun hän pysyi luterilaisen opin uskollisena tunnustajattarena, oli hänen isäntänsä karkoittanut hänet. Pimeällä nummella kohtasivat nuo maanpakolaiset, kuninkaanlapset. Aika on tukala, aika on pitkä, älä luota ystäviin äläkä sukulaisiin!

— Kuningas Kristian on petetty! Hän istuu tornissa, joka on syvä kuin kaivo, hänen askeleensa kuluttavat jälkiä kivipermantoon, hänen sormensa tekevät merkkejä kovaan marmoriin.

Kalahaukka tuli myrskyävältä mereltä. Meri on aava ja vapaa. Siellä lentelee pursi, rohkean fyeniläisen Sören Norbyn pursi. Onni on myötäinen — mutta onni on vaihteleva niinkuin tuuli ja ilma.

Jyllannissa ja Fyenissa huutavat korpit ja varikset: »Me olemme retkeilemässä! Se on kerrassaan rattoisaa! Täällä on hevosten raatoja, ja ihmisten raatoja.» On vainon aika, on kreivien sota. Talonpoika otti nuijansa, kaupunkilainen veitsensä, ja sitten he ääneen huusivat: »Me lyömme kuoliaaksi sudet niin ettei ainoaakaan pentua jää!» Pilvet ja palavien kaupunkien sauhu ajelehtivat.

Kuningas Kristian on vankina Sönderborgin linnassa; hän ei pääse vapaaksi, ei näe Köpenhaminaa eikä sen katkeraa hätää. Pohjois-Fälledissä seisoo Kristian III samalla paikalla, missä hänen isänsä seisoi. Kaupungissa vallitsee hätä, siellä on nälkä ja rutto.

Kirkon muuriin nojaten istuu rääsyinen, laihtunut nainen; hän on ruumis vain. Kaksi elävää lasta lepää hänen sylissään, imien verta kuolleen rinnoista.

— Fanfaareja puhalletaan, kuule rumpuja ja torvia! Aateliset herrat saapuvat ratsain, töyhdöt liehuen, komeissa silkki- ja samettivaatteissa, kultapäärmeiset peitteet hevosten selässä. He ratsastivat Gammeltorville. Onko siellä karuselli vaiko turnajaiset vanhan tavan mukaan? Porvarit ja talonpojat parhaissa vaatteissaan pyrkivät hekin sinne. Mitä siellä on nähtävää? Onko sinne pystytetty rovio paavillisten kuvien polttamista varten, vai onko siellä pyöveli, niinkuin Slagheckin rovion ääressä oli. Kuningas, maan herra, on luterilainen, se on tehtävä tiettäväksi, se on juurrutettava mieliin ja laillistettava.

Ylhäiset rouvat ja aateliset neidot istuvat korkein kauluksin ja helmikoristeisin hunnuin avonaisten ikkunoiden takana katsellen koko tätä komeutta. Lattialle levitetyllä veralla, verkakatoksen alla, istuu valtakunnan neuvosto ikivanhassa puvussa lähellä kuninkaan valtaistuinta. Kuningas vaikenee. Nyt luetaan tanskankielellä julki hänen tahtonsa, valtakunnan neuvoston tahto.

Porvari ja talonpoika saavat kuulla ankaria sanoja, kurituksen sanoja sen johdosta, että he ovat vastustaneet korkeata aatelia. Porvari nöyryytettiin, talonpojasta tuli orja. Nyt julistetaan tuomion sanat maan piispoja vastaan. Heidän valtansa on mennyttä. Kaikki kirkkojen ja luostarien omaisuus luovutetaan kuninkaalle ja aatelistolle. Täällä on pöyhkeilyä ja vihaa, täällä on komeutta, täällä on valitusta.

»Tuli köyhät linnut nilkuttain, tuli vilkuttain. Tuli rikkaat linnut liehuen, tuli riehuen.»

    Taiteaikaan kuuluu raskaita pilviä, mutta myöskin auringonpaistetta.
    Juuri nyt välähteli opinahjo, ylioppilaan koti, ja muutamat nimet
    loistavat sieltä meidän aikaamme asti. Hans Tausen, fyeniläinen köyhä
    sepänpoika.

»Oli Birkendestä se poikanen, yli Tanskan lensi jo maine sen. Sanan miekalla soti hän lailla Lutherin, tien sydämihin raivasi hengen asehin.»

Loistaa myös nimi Petrus Palladius, — näin latinaksi, mutta tanskaksi Peter Plade, Roeskilden piispa, niinikään köyhän sepän poika juuttien maalta; ja aatelisnimistä loistaa Hans Friis, valtakunnan kansleri. Hän istutti ylioppilaan pöytänsä ääreen, piti hänestä huolta ja koululaisesta myöskin. Yhdelle kuitenkin kuuluu ennen muita hurraahuuto ja laulu:

»Niin kauan teinit Tanskanmaan kun kynänvartta käyttää, niin Kristianille hurrataan. sen maine kirjat täyttää.»

— Nyt me käännämme lehden. Mikä laulaa ja humisee Isossa Beltissä Samsön rannalla? Merestä nousee vedenneito kaislanvihrein hiuksin; hän ennustaa talonpojalle: on syntyvä prinssi, josta tulee suuri, mahtava kuningas.

Hän syntyy kedolla, kukkivan orapihlajan alla. Nyt kukkii hänen nimensä saduissa ja lauluissa, ritarikartanoissa ja linnoissa, kaikkialla. Pörssi kohosi tornineen ja huippuineen. Rosenborg nousi, katsellen kauas yli vallin. Ylioppilaskin sai oman talonsa, ja siinä lähellä oli »Runde Torn», Pyöreä torni, joka vieläkin viittaa taivasta kohti, ja uraniapylväs, joka katselee Hveeniin päin, missä Uranienborg ylvästeli. Sen kultaiset kupukatot saivat kuutamossa loistetta, ja vedenneidot lauloivat sen muurien takana olevasta miehestä, miehestä jota kuninkaat ja hengen suurmiehet kävivät tervehtimässä, nerolahjaisesta aatelissyntyisestä Tyko Brahesta. Hän kohotti Tanskan nimen niin korkealle, että se tähtitaivaan mukana tunnettiin kaikissa maailman valistuneissa maissa. Ja Tanska työnsi hänet luotaan.

Hänen laulussaan elää kansanlaulun henki, niinkuin vedenneidon laulussa
Kristian neljännestä.

Nyt tulee lehti, jota sinun pitää tarkasti katsella! sanoi kummisetä. —
Siinä seuraa kuva kuvaa, niinkuin sankarilaulussa säkeistö säkeistöä.
Se on laulu, jonka alku on hyvin iloinen ja jonka loppu on hyvin
surullinen.

— Kuninkaan linnassa tanssii kuninkaan lapsi. Kuinka kaunis hän onkaan katsella! Hän istuu Kristian neljännen sylissä, se on hänen rakas tyttärensä Eleonora. Tytär varttuu naisellisissa hyveissä ja tavoissa. Mahtavan aatelin ensimmäinen mies Corfits Ulfeldt on hänen kihlattunsa. Eleonora on vielä lapsi, hän saakin ankaralta hovimestarittareltaan vitsaa. Hän valittaa siitä armaalleen ja hän on oikeassa. Hän on sukkela, kohtelias ja oppinut, osaa kreikkaa ja latinaa, laulaa italiaksi luuttunsa säestyksellä, osaa puhua paavista ja Lutherista.

Kuningas Kristian lepää Roeskilden tuomiokirkon hautakappelissa, Eleonoran veli on kuninkaana. Köpenhaminan linnassa on komeutta ja loistoa, siellä on kauneutta ja neroa. Ensinnä kuningatar itse: Sofia Amalia Lüneburgilainen. Kuka taitaa ohjata hevostaan niin hyvin kuin hän? Kuka esiintyy tanssissa niin majesteettisen ryhdikkäänä kuin hän, kuka osoittaa puheessaan sellaista asiantuntemusta ja nerokkuutta kuin Tanskan kuningatar?

»Eleonora Kristiina Ulfeldt!» — Ranskan lähettiläs lausui nämä sanat.
»Hänen kauneutensa ja viisautensa voittaa kaikki muut.»

Kateuden takkiainen kasvoi korkeaksi linnan vahatusta tanssilattiasta, se kävi kiinni, se takertui ja kiersi ympärilleen parjauksen ivan: »Mokomakin äpärälapsi! Pysähtykööt hänen vaununsa linnansillan eteen! Siellä missä kuningatar ajaa, saa rouva kävellä.» Juoruja, juttuja ja valheita syntyy kuin satamalla.

Ja Ulfeldt ottaa vaimoaan kädestä hiljaisena yönä. Hänellä on kaupungin portin avaimet. Hän avaa portin, hevoset odottavat ulkopuolella. He ratsastavat pitkin rantaa, ja purjehtivat sitten pois Ruotsinmaalle.

On syksy, päivä on lyhyt, yö on pitkä. On harmaata ja märkää, tuuli on kylmä, sen voima kasvaa kasvamistaan. Lehdet vallin puissa humisevat, lehdet lentävät Peder Oxen taloon. Oma isäntäväki on hyljännyt sen ja jättänyt sen tyhjäksi. Tuuli puhaltaa yli Kristianshavnin kiertäen Kai Lykken taloa, joka nyt on kuritushuoneena. Hän itse karkoitettiin kunniattomana maasta, hänen vaakunansa särettiin, hänen kuvansa ripustettiin korkeimpaan hirsipuuhun. Niin rangaistiin kevytmieliset, ajattelemattomat sanat, jotka hän lausui maan kunnioitetusta kuningattaresta. Tuuli toitottaa ääneensä ja lentää yli sen avonaisen paikan, missä valtakunnan hovimestarin talo oli. Nyt on siitä jäljellä vain yksi ainoa kivi. »Sen minä ajoin vierinkivenä purjehtivalle jäälautalle», humisee tuuli. »Kivi ajautui maihin sillä kohdalla, mihin minun kiroamani Tyvsö sittemmin nousi. Niin se joutui herra Ulfeldtin taloon, missä rouva lauloi helisevän luutun säestyksellä, luki kreikkaa ja latinaa ja pöyhkeili — nyt pöyhkeilee vain kivi kirjoituksineen:

Mutta missä tuo ylhäinen rouva nykyään onkaan? "Huu — ih! huu-ih!" vinkuu tuuli vihlovin äänin. Sinisessä tornissa linnan takana, missä merivesi huuhtoo limaista muuria, siellä hän on jo istunut monta vuotta. Huoneessa on enemmän sauhua kuin lämpöä. Pieni ikkuna on korkealla katon rajassa. Kuningas Kristian neljännen hemmoteltu lapsi, tuo hienoin neiti ja rouva, kuinka onkaan hänen osansa vaatimaton ja huono! Muisto ripustaa vankilan savuttuneille seinille uutimia ja verhoja. Hän muistaa lapsuutensa kauniin ajan, isänsä lempeät, säteilevät piirteet, hän muistaa komean hääretkensä, ylpeytensä päivät, ahdistuksensa ajan Hollannissa, Englannissa ja Bornholmilla.

»Ei mitään raskaaks moiti aviorakkaus,
ja kunniaksi sille on luja luottamus.»

Mutta silloin hän oli puolisonsa luona, nyt hän on yksin, ainiaaksi yksin! Hän ei tiedä miehensä hautasijaa, eikä kukaan tiedä sitä.

Hän istui vuosikausia, pitkiä vuosia, elämän jatkaessa hyörinäänsä ulkopuolella. Se ei koskaan pysy paikoillaan, mutta me pysähdytämme sen hetkeksi tässä ajatellaksemme häntä ja laulun sanoja:

On talvi. Pakkanen rakentaa sillan Laalandin ja Fyenin välille, sillan Kaarle Kustaata varten, joka pysähtymättä marssii eteenpäin. Ryöstetään ja poltetaan, koko maassa vallitsee hätä ja ahdistus.

Ruotsalainen on Köpenhaminan edustalla. On pureva pakkanen ja lumipyry. Mutta uskollisina kuninkaalleen ja itselleen ovat miehet ja naiset valmiina taisteluun. Jokainen käsityöläinen, puotipalvelija, ylioppilas ja maisteri on noussut vallille puolustamaan ja suojelemaan. Ei pelätä tulisia kuulia. Kuningas Fredrik vannoi haluavansa kuolla pesäänsä. Hän ratsastaa ylhäällä vallilla ja kuningatar hänen kanssaan. Rohkeus, kuri ja isänmaallinen mieli vallitsevat. Antaa ruotsalaisen vain vetää ylleen kuolinpaitansa ja ryömiä eteenpäin valkeassa lumessa ja koettaa hyökätä! Heidän päälleen vyörytetään hirsiä ja kiviä, ja naiset tulevat oluenpanokattiloineen ja kaatavat tulikuumaa pikeä ja tervaa hyökkäävien vihollisten niskaan.

Tänä yönä ovat kuningas ja porvari yhtä miestä ja voimaa. Ja pelastus ja voitto saavutetaan. Kellot soittavat, kiitoslaulu kaikuu. Porvariväki, nyt voitit sinä aateliskannukset!’

Piispa Svanen puoliso saapuu suljetuissa vaunuissa. Siihen on lupa vain korkealla, mahtavalla aatelilla. Ylpeät junkkarit rikkovat vaunut, piispattaren täytyy kulkea jalan piispankartanoonsa.

Onko tässä koko tarina? — Paljon enemmän rikotaan seuraavassa hetkessä: ylimielisyyden valta.

Pormestari Hans Hansen ja piispa Svane ojentavat toisilleen kätensä merkiksi yhteistyöstä Herran nimeen. He puhuvat viisaasti ja rehellisinä miehinä. Se kuuluu kirkkoon ja porvarin taloon asti. Kädenlyönti yhteenkuuluvaisuuden merkiksi, ja satama suljetaan, portit suljetaan, hälytyskello soi, valta on annettu kuninkaalle yksin, hänelle, joka jäi pesäänsä vaaran hetkellä: hän vallitkoon; hän vallitkoon suuria ja pieniä!

Halloo, hei, halloo! Aura on siirretty syrjään, kanerva saa rauhassa kasvaa, mutta metsästys menestyy. Halloo, hei! Kuulepa torvien toitotuksia ja koirien haukuntaa! Katsopa metsästysjoukkoa, katsopa kuningasta itseään, kuningas Kristian viidettä! Hän on nuori ja iloinen! Linnassa ja kaupungissa pidetään iloa. Saleissa palaa vahakynttilät, kartanolla soihdut, ja kaupungin katuja valaisevat lyhdyt. Kaikki loistaa uutena. Uusi aateli, Saksasta kutsutut paronit ja kreivit, saavat suosionosoituksia ja lahjoja. Nyt ovat arvonimet ja säätyedut ja saksankieli vallalla.

Silloin kajahtaa aitotanskalainen ääni. Se on kankurin pojan, joka nyt on piispana, se on Kingon ääni, hän veisaa kauniita virsiä.

On toinenkin porvarismiehen poika, viinanlaskijan poika. Hänen ajatuksensa loistaa lain ja oikeuden palveluksessa; hänen lakikirjastaan tuli kultainen pohja kuninkaan nimelle, joka kestää tuleviin aikoihin asti. Tuo porvarispoika, maan mahtavin mies, saa aateliskilven ja samalla vihollisia, joten pyövelin miekka mestauspaikalla riippuu Griffenfeldtin pään päällä. Silloin julistetaan armahdus ja elinkautinen vankeus. Hänet lähetetään kalliosaarelle Trondhjemin rannalle:

Mutta kevyesti liitää tanssi linnan salissa, siellä on komeutta ja loistoa, siellä on vilkasta soittoa, siellä tanssivat hoviherrat ja -naiset.

Katsopa ylpeää laivaa voittolippuineen! Katsopa vyöryvää merta! Niin, se voi kertoa sankariteoista, Tanskanmaan kunniasta. Me muistamme voittoisia nimiä, sellaisia kuin Sehested ja Gyldenlöve. Me muistamme Hvitfeldtin, joka pelastaakseen tanskalaisen laivaston räjäytti laivansa ja lensi taivaaseen yhdessä Danebrogin, Tanskan lipun kanssa. Me muistelemme tuota aikaa ja sen taistoja ja sankaria, joka Norjan tuntureilta riensi Tanskanmaan avuksi: Peter Tordenskjoldia. Hänen nimensä kajahtaa korviimme ihanalta mereltä, paisuvilta laineilta, rannalta rannalle:

•Löi ukonnuoli kesken ruudinsauhun, katkaisi päivän humun pitkäinen. Pois räätäl' poika pöydältänsä nousi, läks’ matkaan laiva Norjan rannikon. Ja nuori, uljas henki viikinkein taas merta Pohjan voitollisna sousi.»

Tuli tuulahdus Grönlandin rannalta, tuoksu kuin Betlehemin maasta: se kertoi voitoista, jotka Hans Egede ja hänen vaimonsa olivat hankkineet evankeliumin valolle.

Sentähden on toinen puoli lehteä saanut kultaisen pohjan. Toinen puoli, joka kuvaa surua, on tuhkanharmaa ja mustatäpläinen, ikäänkuin siihen olisi sattunut tulisia kipunoita, jälkiä rutosta ja taudista.

Köpenhaminassa raivoaa rutto. Kadut ovat autiot, ovet lukossa, kaikkialle on liidulla merkitty ristejä: siellä on rutto; mutta missä risti on musta, siellä ovat kaikki kuolleet.

Yöllä saatetaan ruumiit pois ilman kellonsoittoa. Kaduilta otetaan puolikuolleet mukaan. Vankkurit rämisevät, ne ovat täynnä ruumiita. Mutta kapakasta kuuluu päihtyneitten hoilotusta ja villiä huutoa. He tahtovat juomalla unohtaa katkeran hädän. He tahtovat unohtaa ja päättää päivänsä — päättää! Kaikkihan päättyy.

Tässä päättyy lehti kuvaamalla toistakin hätää ja Köpenhaminan koettelemuksen aikaa.

Kuningas Kristian IV elää vielä. Hänen hiuksensa ovat harmaantuneet vuosien kuluessa. Hän katselee linnan ikkunasta myrskyävää ilmaa. Ollaan vuoden lopulla.

Pienessä talossa Länsiportin luona leikkii pallollaan pieni poika. Pallo lentää vinnille. Pienokainen ottaa talikynttilän, kiipeää etsimään. Silloin syttyy pieni talo tuleen, samoin koko katu. Ilma käy niin valoisaksi, että pilvet hohtavat. Katso kuinka liekit kasvavat! Tuli saa yllin kyllin ravintoa, se tarttuu heiniin ja olkiin, se tarttuu silavaan ja tervaan ja talven ajaksi varattuihin halkopinoihin. Ja kaikki palaa. Kuuluu itkua ja parkua, kaupungissa on suuri hämminki. Sekamelskassa ratsastaa vanha kuningas rohkaisten, käskien. Räjäytetään ruudilla, puretaan taloja. Nyt palaa myöskin pohjoinen kortteli, ja kirkot palavat St. Petri, Vor Frue! Kuule kuinka kellot soittavat viimeisen laulunsa: »Pois vihasi käännä, armossa Herra!»

Ainoastaan Runde Taarn seisoo paikallaan, samoin linna. Yltympäri savuavat rauniot. Kuningas Fredrik IV on hyvä kansalleen, hän lohduttaa ja ravitsee, hän ei jätä sitä, hän on kodittomiksi jääneiden ystävä. Siunattu olkoon Fredrik IV!

Katso kultaisia vaunuja, jotka tulevat linnasta palvelijoiden ympäröiminä, edessä ja takana aseistetut ratsumiehet. Linnan ympärille on jännitetty rautaketjut, jotta kansa ei pääsisi liian lähelle. Jokaisen aatelittoman miehen täytyy kulkea torin yli paljastetuin päin. Sentähden ei niitä näykään monta, ne karttavat paikkaa. Nyt tulee eräs, katse maahan luotuna, hattu kädessä, ja se on juuri se tämän ajan mies, jonka nimen me lausumme ääneen.

»Oli vihurin virkeys äänessään, nous aurinko entein kirkkain. Tavat lainatut kirpos lentämään pois parvina heinäsirkkain.»

Se on nero ja huumorin mies, se on Ludvig Holberg. Tanskalainen näyttämö, hänen suuruutensa linna, on suljettu, ikäänkuin se olisi pahennuksen pesä. Kaikki ilo on haudattu, tanssi, laulu ja musiikki ovat kielletyt ja karkoitetut. Synkkä kristillisyys vallitsee.

»Der Dänenprinz!» joksi hänen äitinsä häntä kutsui, nyt seuraa hänen aikansa, täynnä auringonpaistetta, linnunlaulua, iloa, tanskalaista mieltä ja hupaisuutta: kuningas Fredrik V on kuninkaana. Ja kahleet otetaan pois torin ympäriltä linnan luota. Tanskan näyttämö on jälleen avoinna, sieltä kuuluu naurua ja riemua, sieltä kajahtaa hyvä tuuli. Ja talonpojat ratsastavat, juhlivat kesäntuloa! Tämä on huvin aika, joka seuraa paastoa ja alakuloisuuden aikaa. Kauneus viihtyy, tuottaen kukkia ja hedelmiä sekä sävelten että värien ja veistosten muodossa. Kuuntele Gretryn musiikkia, katsele Londemannin näyttelemistä! Ja Tanskan kuningatar rakastaa kaikkea tanskalaista. Englannin kaunis, lempeä Lovisa, siunatkoon sinua Jumala taivaassaan! Auringonsäteet laulavat raikkaassa kuorossa ylistystä tanskalaisille kuningattarille: Filippa, Elisabet, Lovisa.

Maallinen osa on kauan sitten laskettu hautaan, mutta sielut elävät ja nimet elävät. Jälleen lähettää Englanti kuninkaanmorsion: nuoren ja pian hyljätyn Matilden! Sinusta tulevat aikojen kuluessa runoilijat laulamaan, laulamaan nuoresta sydämestä ja koettelemuksen hetkestä. Ja laululla on valta, kuvaamaton valta kautta aikojen ja kansojen.

Katso linnan paloa, kuningas Kristianin linnan! Sieltä koetetaan pelastaa kallisarvoisimmat tavarat. Katso kuinka Holmenin väki kantaa pois kokonaista korillista hopeatavaraa ja kallisarvoisia esineitä. Suuria rikkauksia siinä on, mutta äkkiä näkevät he avoimesta ovesta, missä liekit loistavat, kuningas Kristian IV pronssisen kuvapatsaan. Silloin he heittävät käsistään aarteet, joita he kantavat; hänen kuvansa on heille paljon enemmän arvoinen! Se heidän täytyy pelastaa, oli se miten painava tahansa. Tuntevathan he hänet Ewaldin laulusta, Hartmannin kauniista sävelestä.

Mahti on sanassa ja laulussa ja kerran on se voimakkaana soiva ja kertova onnettomasta kuningatar Matildesta.

Ulfeldtin torilla kohoaa häpeäkivi — onko koko maailmassa pystytetty toista sellaista? Länsiportille pystytettiin patsas — kuinka monta lieneekään maailmassa sellaista?

Auringonsäteet suutelivat vierinkiveä, joka oli »vapaudenpatsaan» alustana. Kaikki kirkonkellot soivat, liput liehuivat, kansa osoitti riemuitsevaa kunnioitusta kruununprinssi Fredrikille. Vanhojen ja nuorten sydämissä ja kielillä elivät nimet Bernstorff, Reventlcw, Colbjörnsen. Loistavin silmin ja kiitollisin sydämin luettiin patsaan ihana kirjoitus:

»Kuningas on säätänyt: maaorjuus lakkautettakoon, maalaislait pidettäkööt järjestyksessä ja voimassa, jotta vapaa talonpoika voi olla peloton ja valistunut, ahkera ja kunnollinen, rehellinen kansalainen, onnellinen!»

Valon henget lauloivat: »Hyvä kasvaa! Kaunis kasvaa! Pian kaatuu kivi Ulfedtin torilta, mutta Vapauden patsas on seisova auringonpaisteessa, sekä Jumalan että kuninkaan ja kansan siunaamana.».

Aava meri on avoinna sekä ystävälle että viholliselle, ja vihollinen tuli. Mahtava Englannin laivasto oli liikkeellä, suurvalta purjehti pientä vastaan. Taistelu oli kova, mutta kansa urhoollista:

Voitti vihollisensa ihailun ja innosti Tanskan runoilijat. Tätä taistelupäivää vietetään vielä tänäkin päivänä liehuvin lipuin. Tanskan kunniakasta »huhtikuun toista päivää» kiirastuorstain taistelua sataman edustalla.

Vuodet kuluivat. Juutinraumassa nähtiin sotalaivasto. Tarkoittiko se Venäjää vaiko Tanskanmaata? Sitä ei tietänyt kukaan, ei edes laivastossa.

Kansan suussa kulkee tarina, että tuona aamuhetkenä Juutinraumassa, kun suljettu käskykirje avattiin ja luettiin ja se teki tiettäväksi, että koko Tanskan laivasto on vallattava, silloin astui esimiehensä eteen nuori, sanoiltaan ja teoiltaan uljas kapteeni, Britteinmaan poika: »Minä olen vannonut», kuuluivat hänen sanansa, »kuolemaani saakka taistelevani Englannin lipun puolesta avoimessa, rehellisessä taistelussa, mutta en ryhtyväni äkkivaltaukseen».

•Päin Tanskan rantaa laivat ohjataan. — Vaan jossain, taistelusta etähällä, hän, kylmä ruumis — nimeä ei hällä — saaliina vetten kulkee kulkuaan. Veen pintaan virta painoi vainajan, sen kalamiehet Ruotsin lainehista täht'yönä nosti, saattoi rantahan ja — arpaa löivät olkalappusista.»

Vihollinen oli Köpenhaminan edustalla. Liekit loimusivat, me menetimme laivaston, mutta emme rohkeuttamme ja uskoamme Jumalaan. Hän nöyryyttää, mutta kohottaa jälleen. Haavat paranevat niinkuin Valhallan urhojen taistelussa. Köpenhaminan historia on lohdutuksesta rikas.

    »Kansamme luja on uskossaan:
    Herra on ystävä Tanskanmaan.
    Häneen jos luotamme, meihin hän,
    ja huomenna aurinko paistaa.»

Pian paistoi aurinko uudestaan rakennettuun kaupunkiin, luoden säteensä reheville viljapelloille, älyyn ja neroon. Oli päästy rauhan siunattuun kesäpäivään, jolloin runous loi värikkään, ihanaisen Fata Morganansa, Oehlenschlägerin kangastuksen.

Ja tieteen alalla tehtiin arvokkaampi löytö kuin kultainen sarvi oli muinaisaikaan; löydettiin kultainen silta:

Ja katso! Linnan luo kirkon puolelle rakennettiin talo, johon köyhinkin mies ja nainen ilomielin antoi roponsa.

— Sinä muistat kuvakirjan alkupuolelta, sanoi kummisetä, — nuo vanhat kivipaadet, jotka vierivät Norjan tuntureilta ja jään mukana joutuivat tänne. Ne ovat jälleen nostetut syvältä hiekkapohjasta ja ne ovat Thorvaldsenin käskystä pukeutuneet marmorin kauniiseen hahmoon. Ihanaa sitä on katsella!

— Muistahan nyt, mitä olen sinulle näyttänyt ja mitä olen kertonut! Meren hiekkapohja kohoutui, soi suojaa satamalle, kannatti Akselin taloa, kannatti piispankartanoa ja kuninkaan linnaa ja kannattaa nyt tuota kauneuden temppeliä. Kirouksen sanat ovat häipyneet tuuleen, mutta se mitä auringonvalon lapset iloiten lauloivat tulevista ajoista, on toteutunut.

Moni myrsky on mennyt menojaan, moni voi palata ja voi taasen mennä menojaan. Totuus ja hyvyys ja kauneus saavat kuitenkin voiton.

Ja tähän päättyy kuvakirja. Mutta ei lainkaan Köpenhaminan historia.
Kuka tietää, mitä sinä itse kerran tulet näkemään.

Usein on näyttänyt pimeältä, myrsky on puhaltanut, mutta auringonpaiste ei kuitenkaan ole hävinnyt tuuleen: se jää! Ja väkevämpi kuin väkevinkin auringonpaiste on Jumala! Meidän Herramme ja Jumalamme vallassa on enemmän kuin pelkkä Köpenhamina.

Tämän sanoi kummisetä ja antoi minulle kuvakirjan. Hänen silmänsä säteilivät, hän oli varma asiastaan. Ja minä tartuin kirjaan yhtä iloisena, yhtä ylpeänä ja hellävaroen kuin vasta olin ollut kantaessani pientä sisartani ensi kertaa.

— Sinä saat hyvin mielelläsi näyttää kuvakirjaasi muillekin, saat myöskin kyllä sanoa, että minä olen pannut kokoon, liimannut ja piirtänyt koko teoksen. Mutta pääasia on, että he heti tietävät, mistä olen saanut aiheen siihen. Sinä sen tiedät, kerro se!

Aihe on saatu vanhoilta hylkeenrasvalyhdyiltä, jotka juuri viime iltana palaessaan kangastuksen muodossa näyttivät kaupungin kaasukandelaabereille kaikki mitä oli nähty siitä asti, jolloin ensimmäinen lyhty satamassa sytytettiin, siihen iltaan asti, jolloin Köpenhaminaa valaisivat sekä hyikeenrasva että kaasu. Sinä saat näyttää kirjaa kenelle tahdot, nimittäin ihmisille, joilla on lempeä katse ja ystävällinen mieli, mutta jos manalanhepo tulee lähelle — niin sulje kummisedän kuvakirja.

RÄÄSYT.

Tehtaan edustalla oli korkeisiin läjiin kasattuina kaikkialta koottuja rääsypinkkoja. Jokaisella rääsyllä oli oma tarinansa, jokainen puhui omia asioitaan, mutta eihän niitä kaikkia voi kuunnella. Muutamat rääsyt olivat kotimaisia, toiset olivat vieraista maista. Tuossa oli nyt tanskalainen rääsy norjalaisen rääsyn vieressä. Tositanskalainen oli toinen ja aitonorjalainen oli toinen, ja se heissä juuri oli huvittavaa; niin olisi jokainen järkevä norjalainen ja tanskalainen sanonut.

Nyt he tunsivat toisensa kielestä, vaikka nämä kielet norjalaisen rääsyn sanojen mukaan olivat niin erilaiset kuin ranska ja hepreankieli. Me nousemme tuntureille saadaksemme tarpeeksi raakuutta ja alkuperäisyyttä, kun taas tanskalainen höystää itselleen imelänäitelän Brage-kielensä.

Rääsyt puhelivat, ja rääsy pysyy rääsynä joka maassa. Vain lumppuläjässä ovat ne jonkin arvoisia.

— Minä olen norjalainen! sanoi norjalainen, — ja kun minä sanon olevani norjalainen, niin luulen sanoneeni tarpeeksi! Minä olen loimiltani vahva kuin ikitunturit vanhassa Norjassa, maassa, jolla on perustuslaki kuin vapaalla Amerikalla! Loimiani kutkuttaa, kun ajattelen mitä olen ja kun puen ajatukseni malmikajahteisiin graniittisanoihin.

— Mutta meillä on kirjallisuus, sanoi tanskalainen rääsy. —
Ymmärrättekö mitä se on?

— Ymmärrän! vastasi norjalainen. — Te alamaan asukas, nostanko teidät tuntureille ja valaisen teidät revontulilla, mokomakin lumppu! Kun norjalainen aurinko sulattaa jäätä, niin tanskalaiset »päärynäpurret» tulevat meille tuomaan voita ja juustoa — sangen maukasta syötävää muuten! Ja painolastina seuraa tanskalaista kirjallisuutta. Me emme tarvitse sitä, me emme kaipaa väljähtynyttä olutta siellä, missä raikas lähde pulppuaa, ja se on sentään kaivo, joka ei ole porattu, joka ei ole juorunnut itselleen eurooppalaista mainetta sanomalehtien, ystävyyssuhteiden ja kirjailijain ulkomaamatkojen avulla. Puhun suuni puhtaaksi, ja tanskalainen tottukoon suoraan puheeseen, ja sen hän saa tehdä, kun hän skandinavilaisuuden nimessä tarrautuu kiinni meidän ylpeään tunturimaahamme, maailman alkunystyrään!

— Noin ei ikinä tanskalainen rääsy saattaisi puhella! sanoi tanskalainen. — Se ei ole meidän luonteemme mukaista. Minä tunnen itseni, ja kaikki meidän rääsymme ovat samanlaiset, me olemme niin hyväntahtoiset, niin vaatimattomat, me luulemme liian vähän itsestämme ja sillä ei kukaan mitään voita, mutta minä pidän siitä, se on minusta hyvin kaunista! Muuten, sen voin teille vakuuttaa, tunnen täydelleen oman laatuni ansiot, mutta minä en puhu siitä, sellaisesta ei kukaan saa syyttää minua. Minä olen pehmeä ja taipuisa, siedän kaikki, en kadehdi ketään, puhun kaikista hyvää, vaikka ei useimmista muista olekaan paljon hyvää sanottavaa, mutta olkoon se heidän asiansa! Minä lasken siitä aina leikkiä, sillä sellainen on luontoni!

— Älkää puhuko minulle tuota alamaan voimatonta liisterikieltä, se inhoittaa minua! sanoi norjalainen ja irtautui tuulessa läjästä ja joutui toiseen.

Molemmista tuli paperia ja sattumalta tuli norjalaisesta rääsystä paperi, jolle norjalainen mies kirjoitti uskollisen rakkauskirjeen tanskalaiselle tytölle, ja tanskalaisesta rääsystä tuli tanskalaisen oodin käsikirjoitus, jolla ylistettiin Norjan voimaa ja ihanuutta.

Rääsyistäkin voi syntyä hyvää, kun ne ensin ovat joutuneet pois lumppuläjästä ja muutos on merkinnyt pääsyä totuuteen ja kauneuteen; silloin ne loistavat hyvässä yhteisymmärryksessä, ja siinä piilee siunaus.

Tällainen on tarina. Se on varsin huvittava eikä loukkaa lainkaan ketään, paitsi — rääsyjä.

VÄNÖ JA GLÄNÖ.

Lähellä Själlandin rantaa, Holsteinborgin ulkopuolella, oli kerran kaksi metsäistä saarta, Vänö ja Glänö. Niillä oli sekä kirkonkylä että taloja. Ne olivat lähellä rantaa ja samalla lähellä toisiaan. Nyt on täällä enää vain toinen saari.

Eräänä yönä tuli hirveä ilma, meri nousi korkeammalle kuin se on noussut miesmuistiin. Myrskyn voima kasvoi, se kävi yhä rajummaksi. Oli maailmanlopun-ilma, tuntui siltä kuin maa olisi ollut repeämäisillään. Kirkonkellot alkoivat heilahdella ja soivat ihmisten koskematta niihin.

Sinä yönä hävisi Vänö meren syvyyteen. Oli kuin ei tätä saarta koskaan olisi ollut. Mutta sittemmin useinkin kesäisinä öinä, tyynellä, kirkkaalla ilmalla, veden ollessa matalalla, kun kalastaja oli ulapalla tuulastamassa ankeriaita ja valo veneen kokassa tuikki, näki hän oikein tarkkaan katsellessaan syvällä pohjassa Vänön valkeine kirkontornineen ja korkeine muureineen. »Vänö odottaa Glänötä» sanoi tarina. Hän näki saaren, hän kuuli kirkonkellojen alhaalla vedessä soivan. Mutta tämä oli sittenkin erehdys, äänet kuuluivat varmaan villien joutsenten parvesta, joita täällä nähdään usein vedenpinnalla. Ne ääntelevät ja valittelevat, ikäänkuin kaukaa kuuluisi kirkonkellojen soittoa.

Monet Glänön vanhukset muistivat vielä hyvin tuon myrsky-yön. He olivat itse pieninä veden ollessa alhaalla ajaneet näiden kahden saaren väliä niinkuin nykyään ajetaan Glänöhön Själlandin rannalta, jonkun matkan päästä Holsteinborgista; vesi ulottuu vain puoliväliin pyöriä. »Vänö odottaa Glänötä» sanottiin, ja siitä tuli sananparsi ja varma usko.

Moni pieni poika ja tyttö makasi myrsky-yöt ajatellen: tänä yönä tulee hetki, jolloin Vänö noutaa Glänön. Peloissaan lukivat he isämeitänsä, nukkuivat sitten, näkivät suloisia unia, ja seuraavana päivänä oli Glänö vielä paikoillaan metsineen ja viljapeltoineen, ystävällisine talonpoikaistaloineen ja humalistoineen. Lintu lauloi, kuusipeura hyppeli, myyrä ei tuntenut meriveden hajua missään myllerrysmaillaan.

Ja kuitenkin ovat Glänön päivät lasketut. Me emme saata sanoa kuinka monta niitä on, mutta ne ovat lasketut. Eräänä kauniina aamuna on saari kadonnut.

Olit ehkä vielä eilen täällä rannan kaltaalla, näit villien joutsenten lipuvan vedenpinnalla Själlandin ja Glänön välillä, purjevene kiiti purjeet pullollaan metsikön ohi, sinä ajoit itse matalasta kaalamosta; muuta tietä ei ollut. Hevoset polskuttivat vettä, se loiski rattaiden pyörissä.

Olet lähtenyt saarelta, matkustat ehkä hiukkasen muualla maailmassa ja palaat muutamien vuosien perästä takaisin: nyt näet metsän saartavan suurta vihreää niittyaukeaa, missä heinä tuoksuu somien talonpoikaistalojen edustalla. Missä sinä oletkaan? Holsteinborghan tässä vielä komeilee kullattuine huippuineen, mutta ei aivan vuonon varrella, vaan ylempänä maalla. Kuljet metsän läpi, kedon poikki rantaa kohden — missä on Glänö? Näet taasen edessäsi metsää, näet avoveden. Onko Vänö noutanut Glänön, jota se oli niin kauan odottanut? Milloin olikaan se myrsky-yö, jolloin tämä tapahtui, jolloin maa tärisi niin, että vanha Holsteinborg siirtyi monta tuhatta kukonaskelta ylemmä maalle?

Se ei tapahtunut myrsky-yönä, se tapahtui valoisana, aurinkoisena päivänä. Ihmisnero asetti patoja meren eteen, ihmisnero puhalsi padotun veden pois, liitti Glänön mannermaahan. Vuonosta on tullut niitty, joka kasvaa rehevää heinää, Glänö on kasvanut kiinni Själlandiin. Vanha talo on siinä, missä se on aina ollut. Vänö ei tullut noutamaan Glänötä, vaan Själland tarttui siihen kiinni pitkin käsivarsin ja puhalsi pumppujen henkitorvella, lukien loitsusanoja, kihlajaislukuja. Själland sai monta kyynärää maata lahjaksi. Tämä on totta, se on laissa vahvistettu. Sinä voit nähdä omin silmin: Glänön saari on kadonnut.

KUKA OLI ONNELLISIN?

— Miten ihania ruusuja! sanoi auringonpaiste. — Ja joka nuppu puhkeaa ja tulee yhtä kauniiksi. Ne ovat minun lapsiani! Minä olen suudellut ne eloon!

— Ne ovat minun lapsiani! sanoi kaste. — Minä olen imettänyt ne kyynelilläni.

— Minä uskoisin sentään olevani niiden äiti! sanoi ruusupensas. — Te muut olette vain kummeja, jotka kykynne ja halunne mukaan annoitte kummilahjoja.

— Te suloiset ruusulapseni! sanoivat ne kaikki kolme ja toivoivat jokaiselle kukkaselle mitä suurinta onnea, mutta vain yksi saattoi tulla onnellisimmaksi ja yhden täytyi tulla vähimmin onnelliseksi — mutta minkä heistä?

— Sen minä kyllä saan tietää! sanoi tuuli. — Minä kierrän kaikkialla, tunkeudun sisään ahtaimmistakin raoista, ja otan selvän mitä tapahtuu sekä ulkona että sisällä.

Jokainen puhjennut ruusu kuuli mitä sanottiin, jokainen paisuva nuppu tajusi sen.

Silloin astui läpi puutarhan sureva, hellä äiti, yllään mustat vaatteet. Hän taittoi yhden ruusuista, joka oli puoleksi puhjennut, raikas ja täyteläinen ja joka hänen mielestään oli kaikista kaunein. Hän vei kukkasen hiljaiseen, äänettömään huoneeseen, missä hänen elämänhaluinen tyttärensä muutama päivä sitten oli leikkien temmeltänyt, mutta nyt nukkui mustassa arkussa, maaten kuin marmorikuva. Äiti suuteli kuollutta, suuteli sitten puoleksipuhjennutta ruusua ja laski sen nuoren tytön rinnalle, ikäänkuin se raikkautensa ja äidin suudelman voimalla olisi voinut saattaa sydämen jälleen lyömään.

— Mikä rakkauden tie minulle suotiinkaan! Minusta tulee ikäänkuin ihmislapsi, saan osakseni äidin suudelmat, siunauksen sanat, ja minä astun tuntemattomaan valtakuntaan, uneksien kuolleen rinnassa! Totisesti tulin minä onnellisimmaksi kaikista sisaristani!

Puutarhassa, missä ruusupensas kasvoi, kulki vanha kitkijävaimo. Hänkin katseli pensaan ihanuutta ja kiinnitti silmänsä suurimpaan, täysin puhjenneeseen ruusuun. Kastepisara ja lämmin päivä vielä, niin lehdet putoavat; sen näki vaimo, ja hänen mielestään ruusu jo oli täyttänyt kauneustehtävänsä. Nyt sen myöskin piti tuottaa hyötyä. Ja sitten hän poimi sen ja pani sanomalehteen viedäkseen sen kotiin toisten varisseiden ruusujen joukkoon, hillottavaksi yhdessä niiden kanssa »seokseksi». Se oli joutuva niiden pienten sinisten poikain joukkoon, joita kutsutaan lavendeleiksi, se oli palsamoitava suolalla. Vain ruusut ja kuninkaat palsamoidaan.

— Minun osakseni tulee suurin kunnia! sanoi ruusu, kun kitkijävaimo otti sen. — Minä tulen onnellisimmaksi! minut palsamoidaan.

Puutarhaan tuli kaksi nuorta miestä, toinen oli maalari, toinen oli runoilija. Kumpikin poimi silmäähivelevän ruusun.

Ja maalari loihti kankaalle kukoistavan ruusun kuvan niin että se luuli näkevänsä kasvonsa kuvastimessa.

— Näin, sanoi maalari, — se elää monta ihmispolvea, jona aikana miljoonat ja taas miljoonat ruusut kuihtuvat ja kuolevat.

— Minusta tuli suosituin, sanoi ruusu, — minä sain osakseni suurimman onnen!

Runoilija katsoi omaa ruusuaan, kirjoitti siitä runon, kokonaisen mysteerion, kaiken mitä hän luki ruususta, lehti lehdeltä: »Rakkauden kuvakirjan». Siinä oli kuolematon runoelma.

Koko tuossa upeassa ruusurykelmässä oli kuitenkin yksi, joka pysyi melkein toisten peitossa. Siinä oli sattumalta — mahdollisesti sen onneksi — vika, se oli kallellaan kiinni varressaan ja toisella puolella olevat lehdet eivät vastanneet toisen puolen lehtiä. Keskellä kukkaa kasvoi lisäksi ikäänkuin pieni rypistynyt vihreä lehti — sellaista sattuu ruusuille!

— Lapsiraukka! sanoi tuuli ja suut eli sitä poskelle. Ruusu luuli sitä tervehdykseksi, kunnianosoitukseksi. Sillä oli se tunne, että se oli hiukan toisenlainen kuin muut ruusut ja että sen sisästä nousi vihreä lehti, ja tätä se katsoi erikoiseksi eduksi. Perhonen lensi ruusuun ja suuteli sen lehtiä; se oli kosija. Hän antoi sen lentää tiehensä. Tulipa myös hirvittävän suuri heinäsirkka, joka tosin asettui toiseen ruusuun ja kihnutti rakkaudessaan säärtänsä — se on heinäsirkoilla rakastumisen merkki. Se ruusu, jossa se istui, ei sitä ymmärtänyt, mutta sen teki tuo erikoislaatuinen ruusu, jolla oli vihreä rypistynyt lehti, sillä heinäsirkka katsoi häneen silmin, jotka sanoivat: »Minä olisin valmis syömään sinut rakkaudesta!» Eikä rakkaus voi mennä pitemmälle: toinen sulautuu toiseen! Mutta ruusu ei tahtonut sulautua hyppyniekkaan. Satakieli lauloi tähtikirkkaassa yössä.

— Se tarkoittaa yksin minua! sanoi ruusu, jolla oli tuo vika tai erikoisuus. — Kuinka minulle näin joka suhteessa osoitetaan kunniaa kaikkien sisarteni edellä! Miksi minä sainkaan tuon omituisuuden, joka tekee minut kaikkein onnellisimmaksi!

Silloin tuli puutarhaan kaksi sikariapolttavaa herraa. He puhelivat ruusuista ja tupakasta: ruusut eivät kuulu sietävän savua, ne muuttavat väriä, tulevat vihreiksi. Tätä oli koeteltava. He eivät raskineet ottaa kaikkein komeimpia ruusuja, he ottivat sen, jossa oli vika.

— Mikä uusi kunnianosoitus! sanoi ruusu. — Minä olen ylenpalttisen onnellinen! Kaikkein onnellisin!

Eräs ruusuista, vielä puoleksi nuppu, ehkä kaikkein kaunein koko pensaassa, sai kunniapaikan puutarhurin taidokkaasti sidotussa kukkavihossa. Se vietiin nuorelle herralle, joka oli käskijänä talossa, ja ajoi hänen mukanaan vaunuissa. Se istui kauneuden kukkasena toisten kukkien ja kauniin vihannan joukossa. Se joutui juhlan loistoon: miehiä ja naisia istui tuhansien lamppujen upeassa valossa. Musiikki soi. Oltiin teatterin valomeressä. Ja kun juhlittu nuori tanssijatar myrskyisen suosion tulvassa liiteli näyttämölle, lensi kukkavihko toisensa jälkeen hänen jalkojensa juureen. Sinne putosi sekin kukkavihko, missä kaunis ruusu hohti jalokivenä.

Se tunsi sanomattoman onnensa, kunnian ja loiston, johon se liiti. Ja kun tanssijatar kosketti lattiaa, tanssi ruusu mukana, vieri yli palkkien irti varrestaan, se kun pudotessaan taittui. Se ei joutunut juhlitun käsiin, se vieri kulissien taakse, missä konemies otti sen käteensä, näki kuinka se oli kaunis ja tunsi kuinka se oli täynnä tuoksua; mutta vartta ei siinä ollut. Sitten hän pisti sen taskuunsa, ja kun hän illalla tuli kotiin, pantiin ruusu ryyppylasiin ja oli siinä vedessä koko yön. Varhain aamulla asetettiin se isoäidin eteen, joka vanhana ja voimattoman istui nojatuolissa. Hän katseli taittunutta kaunista ruusua nauttien siitä ja sen tuoksusta.

— Niin, sinä et joutunut sen rikkaan hienon neidin pöydälle, vaan köyhän vanhan vaimon luo. Mutta täällä sinä oletkin kuin kokonainen ruusupensas, kylläpä sinä oletkin kaunis!

Ja iloisena kuin lapsi hän katseli kukkaa ja ajatteli myöskin varmaan omaa kauan sitten mennyttä raikasta nuoruuden-aikaansa.

— Ruudussa oli läpi, sanoi tuuli, — pääsin helposti sisään, näin vanhan vaimon nuoruutta loistavat silmät ja ryyppylasiin joutuneen taittuneen kauniin ruusun. Onnellisin kaikista! Minä tiedän sen! Minä voin sen kertoa!

Jokaisella ruusupensaan kukkasella puutarhassa oli oma tarinansa. Jokainen ruusu uskoi ja ajatteli olevansa onnellisin, ja usko tekee autuaaksi. Viimeinen ruusu oli kuitenkin kaikkein onnellisin, arveli se.

— Minä elin kauemmin kuin he kaikki! Minä olen viimeinen, ainokainen, äidin rakkain lapsi.

— Jokaisella meistä on kukkasissa osansa! sanoi tuuli. — Ja jokainen saa heistä osansa! ja sitten siroitteli tuuli lehdet yli koko pensaan, missä kastepisarat päilyivät, minne aurinko paistoi. — Minäkin sain osani, sanoi tuuli. — Minä sain kaikkien ruusujen tarinan, jota minä voin kertoa pitkin maailmaa! Sanopa minulle nyt, kuka noista kaikista oli onnellisin? Niin, sen saat sinä sanoa, minä olen sanonut tarpeeksi.

DRYADI.

Nyt me olemme siellä! Sepä oli vauhtia, sepä oli menoa, ja aivan ilman taikakeinoja. Me kuljimme höyryn avulla laivassa, ja maantietä. Meidän aikamme on sadun aikaa.

Olemme keskellä Pariisia suuressa hotellissa. Kukkaset koristavat koko porraskäytävää, pehmeät matot peittävät astuimia.

Meillä on hauska huone, parvekkeen ovi on avoinna suurelle torille. Siellä asuu Kevät, se on ajanut Pariisiin, saapunut paikalle samaan aikaan kuin me, se on tullut suuren nuoren kastanjapuun muodossa, jolla on vastapuhjenneet hienot lehdet. Kuinka keväisen ihana sen puku onkaan noiden torin toisten puiden rinnalla! Yksi niistä on tykkänään poistunut elävien puiden joukosta ja makaa juurineen riuhtaistuna ja viskattuna maahan. Sen paikalle on nyt määrä istuttaa kasvamaan tuo tuore kastanjapuu.

Pystyyn nostettuna on se vielä paikallaan raskailla vankkureilla, jotka ovat tänä aamuna tuoneet sen Pariisiin monen peninkulman takaa maalta. Siellä se oli vuosikausia seisonut mahtavan tammen rinnalla, ja sen alla istui usein vanha lempeä pappi, joka puhui ja kertoi kuunteleville lapsille. Nuori kastanjapuu kuunteli sekin. Sen dryadihan vielä oli lapsi, hän saattoi muistaa ajan, jolloin puu oli niin pieni, että se kohosi vain hiukan korkeiden heinäkorsien ja sananjalkojen yläpuolelle. Ne olivat silloin niin suuria kuin miksi ne saattoivat tulla, mutta puu kasvoi ja varttui joka vuosi. Se joi ilmaa ja auringonpaistetta, sai kastetta ja sadetta, ja tuimat tuulet sitä röykyttivät ja ravistivat, niinkuin pitikin. Se kuuluu kasvatukseen.

Dryadi nautti elämästään ja olostaan, auringonpaisteesta ja lintujen laulusta, mutta eniten ihmisten äänestä. Hän ymmärsi heidän puheensa yhtä hyvin kuin eläintenkin puheen.

Perhoset, sudenkorennot ja kärpäset, niin, kaikki mikä lentää taisi, tuli tervehtimään. Kaikki ne puhuivat ja pakisivat: ne puhuivat kylästä, viinitarhasta, metsästä, vanhasta linnasta ja sen puistoista, missä oli kanavia ja lammikkoja. Vedessäkin asui eläviä olentoja, jotka omalla tavallaan osasivat lentää paikasta toiseen veden alla, olentoja, joilla oli tietoja ja ajatuksia. Ne eivät sanoneet mitään, niin viisaita ne olivat.

Ja pääskynen, joka oli sukeltanut veteen, kertoi kauniista kultakaloista, lihavasta lahnasta, paksuista suutareista ja vanhoista sammaltuneista ruutanoista. Pääskynen antoi hyvin hyvän kuvauksen, mutta paremminhan jokainen aina itse näkee, sanoi se. Mutta mitenkä dryadi saisikaan nähdä noita olentoja! Hänen täytyi tyytyä katselemaan kaunista maisemaa ja seuraamaan ihmisten kiireistä toimeliaisuutta.

Kaunista se oli, mutta kauneinta oli kuitenkin, kun vanha pappi seisoi täällä tammen alla ja kertoi Ranskasta, sankariteoista, joita miehet ja naiset olivat suorittaneet, henkilöt, joiden nimiä mainittiin ihaillen kautta kaikkien aikojen.

Dryadi kuuli puhuttavan Johanna d’Arcista, paimentytöstä, Charlotte Cordaysta. Hän kuuli puhuttavan ikivanhoista ajoista, Henrik neljännen ja Napoleon ensimmäisen ajoista, ja kunnosta ja suuruudesta aina nykyisiin aikoihin asti. Hän kuuli nimiä, ja jokainen nimi soi kansan sydämeen asti. Ranska on maailman-valtakunta, neron maaperä, josta aukeaa vapauden kraateri!

Maalaislapset kuuntelivat hartaasti, ja samaten dryadi. Hän oli koululaisena, kuten muutkin. Hän näki purjehtivien pilvien hahmossa kuvan toisensa jälkeen siitä, mitä hän oli kuullut kerrottavan.

Onnellinen hän tunsi olevansa tässä kauniissa Ranskanmaassa, mutta kuitenkin oli hänellä se tunne, että linnut, jokainen eläin, joka osasi lentää, oli paljon onnellisemmassa asemassa kuin hän. Kärpänenkin saattoi katsella ympärilleen, laajalti ympärilleen, kauas dryadin näköpiirin taakse.

Ranskanmaa oli niin laaja ja ihana, mutta hän saattoi nähdä siitä vain pienen palasen. Äärettömiin asti ulottuivat maan viinitarhat, metsät ja suuret kaupungit, ja kaikista kaupungeista oli Pariisi ihanin, mahtavin. Sinne saattoivat linnut päästä, hän ei milloinkaan.

Kylän lasten joukossa oli pieni, risainen, köyhä, mutta kaunis tyttö. Hän lauloi aina ja hän nauroi aina ja ripusti punaisia kukkia mustiin hiuksiinsa.

— Älä lähde Pariisiin! sanoi vanha pappi. — Lapsiraukka, jos sinä joudut sinne, niin olet kadotuksen oma!

Dryadi ajatteli häntä usein; elihän molemmissa sama kaipu ja ikävä tuohon suureen kaupunkiin.

Dryadin puuhun puhkesivat ensimmäiset kastanjakukat, linnut visersivät siitä suloisessa auringonpaisteessa. Silloin tuli tietä pitkin komeat vaunut, joissa istui ylhäinen nainen; hän ajoi itse keveästi juoksevaa kaunista hevostaan. Pieni siropukuinen palvelijapoika istui takana. Dryadi tunsi naisen, vanha pappi tunsi hänet, ravisti päätään ja sanoi surullisena:

— Hänkö raukka! ajatteli dryadi. — Mikä muutos! Hänhän oli puettu kuin herttuatar. Tuollaiseksi hän oli tullut tuossa lumotussa kaupungissa. Oi, olisinpa minäkin siinä loistossa ja komeudessa! Se loistaa tänne yksinpä pilvistäkin yöllä, kun minä katselen sinnepäin, missä tiedän kaupungin olevan.

Niin, sinne, sille suunnalle katseli dryadi joka ilta, joka yö. Hän näki taivaanrannalla loistavan sumun; hän kaipasi sitä valoisina, kuutamoisina öinä. Hän kaipasi purjehtivia pilviä, jotka näyttivät hänelle kuvia kaupungista ja historiasta.

Lapsi tarttuu satukirjaansa, dryadi tarttui pilvimaailmaan, ajatustensa kirjaan.

Kesäisen lämmin pilvetön taivas oli hänelle tyhjä lehti, ja nyt hän oli monena päivänä nähnyt vain sellaisen.

Oli lämmin kesäaika, päivät olivat helteiset, ei tuntunut tuulahdustakaan. Joka lehti, joka kukka oli kuin tainnoksissa, ja ihmiset niinikään.

Silloin nousi pilviä; ne nousivat siltä suunnalta, josta säteilevä sumu yöllä ilmoitti: Täällä on Pariisi. Pilvet nousivat, muodostivat kokonaisen vuoristomaan, työntyivät eteenpäin ilmassa, levittäytyivät yli koko maiseman, niin kauas kuin dryadi saattoi nähdä.

Pilvet vaappuivat tummansinisinä mahtavina kallioröykkiöinä kerroksittain ilmassa. Salamat läksivät liikkeelle. »Nekin ovat Jumalan palvelijoita», oli vanha pappi sanonut. Ja välähti sinertävä, häikäisevä salama, valonkipuna, joka oli kuin kalliopaasia halkova aurinko itse; salama iski maahan ja pirstoi juuria myöten vanhan mahtavan tammen. Sen latva irtaantui rungosta, ja runko kaatui halkaistuna kahtia, ikäänkuin se olisi levittänyt käsivartensa syleilemään valon sanansaattajia.

Mitkään valetut tykit eivät pysty kuninkaanlapsen syntyessä jylisemään läpi ilmojen ja yli maiden niinkuin ukkosenjyrinä nyt jylisi vanhan tammen kuolinhetkellä. Satoi kaatamalla. Tuuli puhalsi virvoittavana, rajuilma oli ohi, luonnossa vallitsi kuin sunnuntaijuhla. Kylän väet kokoontuivat kaatuneen vanhan tammen ympärille. Vanha pappi puhui kunnioituksen sanoja, muuan maalari piirsi puun, jotta siitä jäisi pysyväinen muisto.

— Kaikki menee menojaan! sanoi dryadi, — menee niinkuin pilvi eikä milloinkaan palaa.

Vanha pappi ei enää tullut tänne. Koulun katto oli romahtanut, oppituoli oli poissa. Lapsetkaan eivät tulleet tänne, mutta syksy tuli tänne, talvi tuli tänne, ja myöskin kevät, ja kaikkien näiden aikojen vaihtuessa katseli dryadi yhä sille kulmalle, missä kaukana taivaanrannalla joka ilta ja yö Pariisi loisti säihkyvänä usvana. Sieltä lensi maailmalle veturi veturin perästä, juna toisensa rinnalla ja toisensa jälkeen, humisten, kohisten ja kaikkina vuorokauden aikoina. Illoin ja keskiyön aikaan, aamulla ja kautta koko valoisan päivän tuli junia, ja jokaisesta ja jokaiseen syöksyi kansaa kaikista maailman maista. Uusi maailmanihme oli kutsunut heidät Pariisiin.

— Taiteen ja teollisuuden loistokukka, sanoivat ihmiset, — on kasvanut esiin Marskentän hedelmättömästä hiekasta, jättiläiskokoinen auringonkukka, jonka lehtien avulla saattaa lukea maantiedettä, tilastotiedettä; saada kunnallistietoja, kohota taiteen ja runouden kukkuloille, oppia tuntemaan maiden koon ja suuruuden. — Sadunkukka, sanoivat toiset, — kirjava lootuskasvi, joka levittää vihreät lehtensä samettimattoina yli hiekan, nousi varhain keväällä. Kesä tulee näkemään sen koko loistossaan, syksymyrskyt tulevat puhaltamaan sen pois; ei jää lehteä, ei jää juurta.

Sotakoulun edustalla sijaitsee sodan näyttämö rauhan aikana, keto vailla ruohoa ja kortta, kappale hiekka-aroa, joka on leikattu Afrikan erämaasta, missä kangastus näyttelee ihmeellisiä ilmalinnojaan ja riippuvia puutarhojaan. Mars-kentällä ne nyt olivat vieläkin komeampia, vieläpä ihmeellisempiäkin, sillä nero oli tehnyt ne todellisuudeksi.

— Nykyajan Aladdinin linna on rakennettu! sanottiin. — Päivä päivältä, hetki hetkellä kasvaa sen loisto. Marmorissa ja väreissä upeilevat äärettömät hallit. »Mestari Veretön» liikuttelee täällä teräs- ja rautajäseniään koneitten suuressa pyörösalissa. Metalliin, kiveen, kankaaseen puettuina julistavat taideteokset sitä hengenelämää, joka liikkuu maailman maissa. Taulusalit, kukkaisloisto, kaikki, mitä nero ja käsi kykenevät yhdessä luomaan käsityöläisen työpajassa, on täällä pantu näytteille. Yksinpä muinaisajan muistoja vanhoista linnoista ja turvesoista on saapunut paikalle.

Tuo valtavansuuri kirjava näky on täytynyt pienentää, ahtaa kokoon leikkikaluksi, jotta se voitaisiin esittää, käsittää ja nähdä kokonaisuutena.

Marskentällä oli ikäänkuin suurena joulupöytänä teollisuuden ja taiteen Aladdinin-linna, ja sen ympärille oli asetettu koruja kaikista maista: suuruuden koruja. Jokainen kansallisuus sai tervehdyksen kotoa.

Täällä oli Egyptin kuninkaanlinna, täällä erämaan karavaanitalli. Tullen aurinkoisesta maastaan kiiti beduiini ohitse kamelinsa selässä. Täällä oli venäläisiä talleja tulisine, uljaine arohevosineen. Pieni olkikattoinen tanskalainen talonpoikaistalo Dannebrog-lippuineen sijaitsi Kustaa Vaasan hauskasti puuleikkauksilla varustetun taalalaistalon vieressä. Amerikkalaisia majoja, englantilaisia huviloita, ranskalaisia paviljonkeja, kioskeja, kirkkoja ja teattereja näkyi siroiteltuina kummallisesti huiskinhaiskin, ja tämän kaiken keskellä oli vihreä tuore nurmikko, kirkasta vilisevää vettä, kukkivia pensaita, harvinaisia puita, lasitaloja, joissa uskoi joutuneensa troopillisiin metsiin. Kokonaiset ruusutarhat, jotka olivat kuin Damaskoksesta tuodut, upeilivat katon alla. Mikä väriloisto, mikä tuoksu!

Taidokkaasti tehdyt pisarakiviluolat sulkivat piiriinsä sekä suolaista että makeaa vettä, asettaakseen nähtäväksi kalojen valtakunnan. Jouduttiin alas merenpohjalle, keskelle kaloja ja polyyppeja.

Kaikki tämä, sanoivat ihmiset, on nyt tarjolla Mars-kentällä, ja tämän suuren, runsaan juhlapöydän ympärillä liikuskelee kiirehtivien muurahaislaumojen tavoin koko vilisevä ihmisparvi sekä jalan että pienissä vaunuissa — kaikkien jalat eivät kestä niin väsyttävää retkeä.

Niitä tulee tänne varhaisesta aamusta alkaen myöhään iltaan asti. Höyrylaiva toisensa vieressä liukuu alas Seineä, täpötäynnä ihmisiä, vaunujen määrä kasvaa kasvamistaan, sekä jalkamiesten että hevosella kulkijain joukko kasvaa kasvamistaan, raitiovaunut ja omnibussit ovat tupaten ja ahtaen täynnä, niissä suorastaan riippuu ihmisiä, ja kaikki nämä virrat kulkevat samaa päämäärää kohti: Pariisin näyttelyä! Kaikilla sisäänkäytävillä loistavat Ranskan liput, muiden maiden basaari-rakennuksen ympärillä liehuvat kaikkien kansallisuuksien liput. Koneitten hallista kuuluu humina ja surina, torneista kajauttavat kellolaitteet säveliään, kirkoissa soivat urut. Niihin sekaantuu itämaisista kahviloista kuuluvia sameita, käheitä lauluja. Tämä on kuin Baabelin valtakuntaa, täällä puhutaan baabelinkieltä, tämä on maailman ihme.

Tällaista siellä totitesti oli, tällaisina levisivät tiedot siitä; kuka ei olisi niitä kuullut? Dryadi tiesi kaikki, mitä tässä on sanottu tuosta uudesta kaupunkien kaupungin ihmeestä.

— Lentäkää, te linnut, lentäkää katsomaan ja tulkaa takaisin kertomaan! kuului dryadin rukous.

Kaipaus paisui toivoksi, muuttui elämänajatukseksi — ja silloin: eräänä hiljaisena äänettömänä yönä, kun täysikuu paistoi, kirposi sen pinnasta — dryadi näki sen — kipuna, joka putosi loistaen kuin tähdenlento. Ja puun edessä, jonka oksia vapisutti ikäänkuin tuulenpuuska, seisoi mahtava hohtava olento. Se puhui pehmein sävelin, ja samalla nuo sävelet olivat voimakkaat kuin tuomiopäivän pasuna, joka suudelmallaan antaa elämää ja kutsuu tuomiolle.

— Sinä olet pääsevä lumouksen kaupunkiin, sinä olet sinne juurtuva, kokeva sen humisevat virtaukset, sen ilman ja auringonpaisteen. Mutta sinun elämäsi aika on lyhenevä. Se vuosien sarja, joka sinua odotti täällä vapaassa luonnossa, on siellä supistuva pieneen vuosimäärään. Dryadi-raukka, se on oleva sinun turmiosi! Sinun kaipauksesi on kasvava, sinun ikäväsi, sinun halusi on käyvä yhä voimakkaammaksi. Sinun oma puusikin on sinusta tuntuva vankilalta, sinä jätät piilopaikkasi, jätät oman luontosi, lennät pois ja sekaannut ihmisten joukkoon, ja silloin ovat sinun vuotesi kutistuneet puoleen sudenkorennon elinajasta, yhteen ainoaan yöhön. Sinun elämäsi puhalletaan pois, puun lehdet kuihtuvat ja lentävät tiehensä eivätkä koskaan tule takaisin.

Tällainen laulu ja helinä kuului dryadin korvissa, ja valo-olento hävisi, mutta ei dryadin kaipaus ja kiihko. Hän vapisi odotusta, hurjaa tunteen kuumetta.

— Minä pääsen sinne kaupunkien kaupunkiin! riemuitsi hän. — Elämä alkaa, paisuu kuin pilvi, kukaan ei tiedä minne se menee.

Aamun koittaessa, kun kuu kalpeni ja pilvet alkoivat punoittaa, löi täyttymyksen hetki, lupauksen sanat toteutuivat.

Tuli väkeä lapioineen ja seipäineen. He kaivoivat puun juurien ympäriltä syvälle maata, juurien alta. Paikalle tuli hevosten vetämät vankkurit. Puu nostettiin juurineen päivineen, ympärillään maakimpale juurimultina, käärittynä kaislamattoihin kuin lämpimään jalkapussiin, ja sitten se pantiin vankkureihin, sidottiin kiinni, sen piti lähteä matkalle, Pariisiin, kasvaa ja jäädä sinne Ranskan suuruuden kaupunkiin, kaupunkien kaupunkiin.

Kastanjapuun oksat ja lehdet vapisivat ensi liikutuksen hetkenä.
Dryadia vapisutti odotuksen hekkuma.

Pois, pois! soi jokainen suonenlyönti. — Pois! pois! lausuivat värisevät, huulilta häipyvät sanat. Dryadi unohti sanoa hyvästi kotiseudulleen, keinuville heinänkorsille ja viattomille satakaunoille, jotka olivat ihailleet häntä ylhäisenä naisena Jumalan yrttitarhassa, nuorena prinsessana, joka leikki paimentyttöä täällä luonnonhelmassa.

Kastanjapuu oli vankkureissa, sen oksat nyökyttivät »hyvästi» tai »pois» — dryadi ei tietänyt sitä — hän ajatteli ja uneksi vain tuota kummallista uutta ja samalla hyvin tuttua, joka oli koittava. Yksikään viattomassa ilossaan sykkivä lapsen sydän, mikään aistillisuuden kuuma veri ei ole aloittanut matkaa Pariisiin niin runsain ajatuksin kuin dryadi nyt.

Vankkurien pyörät lähtivät liikkeelle, etäinen läheni sitä mukaa kuin matka kului. Seudut vaihtelivat niinkuin pilvet vaihtelevat. Uusia viinitarhoja, metsiä, kyliä, huviloita ja puutarhoja tuli näkyviin, vieri ohi. Kastanjapuu kulki eteenpäin, dryadi kulki sen mukana. Veturit pyyhälsivät tiheään toistensa ohitse tai risteilivät. Veturit suitsuttivat ilmaan pilviä, nämä muodostivat olentoja, jotka kertoivat siitä Pariisista, josta ne tulivat ja jonne dryadi oli matkalla.

Kaikki täällä ympärillä tiesi, ja senhän täytyi tietää, mihin hänen tiensä kulki. Hänestä tuntui siltä kuin jokainen puu, jonka ohitse hän riensi, olisi ojentanut oksiaan häntä kohti ja pyytänyt: ota minut mukaan, ota minut mukaan! Ja olihan jokaisessa puussa kaihomielinen dryadi.

Mikä vaihtelu, mikä vauhti! Oli kuin taloja olisi kasvanut esiin maasta, yhä useampia ja useampia, yhä tiheämpään ja tiheämpään. Savupiiput kohosivat kuin kukkaruukut, joita on pantu päälletysten ja vieriviereen pitkin kattoa. Tuli näkyviin kirjoituksia kyynäränkorkuisine kirjaimineen ja maalattuja olentoja, jotka ylettyivät pitkin seinää maasta katon rajaan asti.

Koska alkaa Pariisi ja koska minä olen siellä? kysyi dryadi itsellään. Ihmisvilinä kasvoi, melu ja kiire lisääntyi, vaunut seurasivat toisiaan, jalankulkijat seurasivat ratsastajia, ja kaikkialla oli kauppapuoti kauppapuodin vieressä, musiikkia, laulua, huutoa, puhetta.

Suuret raskaat vankkurit pysähtyivät pienelle torille, jolle oli istutettu puita ja jonka ympärillä oli korkeita taloja, oma parvekkeensa joka ikkunassa. Ihmiset katselivat ylhäältä nuorta tuoretta kastanjapuuta, joka saapui tänne vankkureilla ja joka nyt oli istutettava sen kuolleen, maasta nostetun puun lilalle, joka oli pitkällään tantereella. Ihmiset pysähtyivät torille ja katselivat hymyillen ja tyytyväisinä keväistä vihantaa. Vanhemmat puut, jotka vielä olivat nupulla, lausuivat humisevin oksin: »Tervetuloa, tervetuloa!» ja suihkukaivon vesi, jonka säteet nousivat ilmaan ja loiskuen putosivat laajaan altaaseen, lähetti tuulen mukana pisaroita vastatulleelle puulle, ikäänkuin tarjoten sille tervetuliaisjuoman.

Dryadi tunsi, että sen puu nostettiin rattailta ja että se asetettiin tulevalle paikalleen. Puun juuret kätkettiin maahan, päälle pantiin tuoretta turvetta. Niinikään istutettiin kukkia ja pensaita ja kukkaruukkuja kukkineen. Keskelle toria muodostui kokonainen pieni puutarha. Kuollut, maasta nostettu puu, jonka kaasunhaju, ruuanhaju ja koko kasvia myrkyttävä kaupunginhaju olivat surmanneet, nostettiin vankkureihin ja vietiin pois. Kansanjoukko katseli sitä, lapset ja vanhukset istuivat penkillä keskellä vihantaa ja katselivat vastaistutetun puun lehtien lomitse. Ja me, jotka tämän kerromme, seisoimme parvekkeella katsellen tuota nuorta kevättä, joka oli tuotu raikkaasta maalaisilmasta, ja sanoimme niinkuin vanha pappi oli sanonut: Dryadi-raukka!

— Onnellinen minä olen, onnellinen! sanoi dryadi. — Mutta en kuitenkaan oikein ymmärrä enkä voi sanoa, mitä tunnen. Kaikki on niinkuin minä kuvittelin! Eikä kuitenkaan niinkuin minä kuvittelin!

Talot kohosivat hyvin korkeina, ne olivat aivan likellä. Aurinko pääsi paistamaan vain yhteen seinään, ja se oli liimattu täyteen tiedonantoja ja ilmoituksia, joiden edessä kansa seisoskeli ja tungeskeli. Vaunuja, sekä keveitä että raskaita, kiiti ohi, omnibussit, nuo täpötäydet kulkevat talot, lähtivät liikkeelle, ratsastajat syöksyivät eteenpäin, rattaat ja loistovaunut vaativat itselleen samoja oikeuksia. Eivätköhän myöskin nuo korkeat talot, jotka kohoavat tuossa noin likellä, aio ruveta liikkumaan, -muuttaa muotoa niinkuin taivaan pilvet tekevät, liukua syrjään, jotta voisi nähdä Pariisin sydämeen, sen yli, ajatteli dryadi. Notre-Dame’in toki täytyy tulla näkyviin niinikään Vendôme-pylvään ja tuon ihmeen, joka on kutsunut ja yhä kutsuu nuo monet vieraat tänne.

Oli vielä päivä, kun lyhdyt sytytettiin, kaasusäteet loistivat kauppapuodeista, loistivat korkealle puiden oksien lomitse; oli kuin kesäinen aurinko olisi paistanut. Tähdet taivaalla tulivat esiin; samat, jotka dryadi oli nähnyt kotiseudullaan. Hän luuli tuntevansa puhtaan, lempeän tuulahduksen tulevan sieltä. Hän tunsi mielensä ylenevän, vahvistuvan, hän sai näön voiman, jolla hän katsoi läpi puun jokaisen lehden, tunnon, jolla hän tunki juurten etäisimpiin haaroihin. Hän tunsi kuuluvansa elävään ihmismaailmaan, tunsi lempeiden silmien katselevan häntä. Ympärillä oli melua ja säveliä, värejä ja valoa.

Sivukadulta kajahti puhallussoitinten ääni ja kuului tanssiin houkuttelevia posetiivin säveliä. Niin, tanssiin, tanssiin! Iloon ja elämän nautintoon ne kutsuivat.

Tuo oli sellaista soittoa, että ihmisten, hevosten, vaunujen, puiden ja talojen väkisinkin täytyi tanssia, jos ne vain osasivat tanssia. Dryadin rintaan nousi huumauksen ilo.

Seuraava päivä, tuleva yö ja taasen seuraava päivä tarjosivat saman näytelmän, saman vilinän, saman alati vaihtuvan ja kuitenkin muuttumattoman elämän.

— Nyt tunnen joka puun, joka kukkasen täällä torilla! Minä tunnen joka talon, parvekkeen ja kauppapuodin tässä ahtaassa nurkassa, mihin minut on aseteltu ja mikä peittää minulta tuon mahtavan suuren kaupungin. Missä ovatkaan triumfikaaret, bulevardit ja maailmanihme? En näe mitään tästä kaikesta. Olen täällä ikäänkuin häkissä noiden korkeiden talojen keskellä, jotka nyt osaan ulkoa kirjoituksineen, ohjelmineen, kilpineen, kaikkine liimattuine herkkuineen, jotka eivät enää maistu minusta miltään. Missä onkaan tuo kaikki, josta minä kuulin puhuttavan, jonka tiedän täällä olevan, jota kaipasin ja jonka tähden tänne tahdoin tulla? Mitä minä olen saavuttanut, voittanut, löytänyt? Minä ikävöin niinkuin ennenkin, minulla on aavistus elämästä, johon minun täytyy päästä käsiksi ja jossa minun täytyy elää! Minun täytyy päästä elävien joukkoon, temmeltää, lentää kuin linnut, nähdä ja tajuta, tulla kokonaan ihmiseksi, saada vaihtaa puoleen elämän vuorokauteen arkipäivän väsymyksessä ja ikävyydessä vietetyt vuosikaudet, missä minä kuihdun, vaivun, haihdun niinkuin niityn sumu ja häviän. Minä tahdon loistaa pilven lailla, loistaa elämän auringossa, katsella maailmaa ylhäältä päin, mennä menojani niinkuin se, kenenkään tietämättä minne!

— Ota minun elämäni vuodet, anna minulle puolet päiväperhosen elämää! Päästä minut vankeudesta, anna minulle ihmis-elämä, ihmis-onni lyhyeksi hetkeksi, vain täksi ainoaksi yöksi, jos niiksi tulee, ja rankaise minua sitten vain rohkeasta elämänuskalluksestani, elämäni kaipauksesta! Pyyhi minut pois, anna verhoni, tuoreen nuoren puuni kuihtua, kaatua, muuttua tuhaksi, haihtua tuuleen!

Puun oksat humisivat, jokaisessa lehdessä liikkui kihisevä tunto, väristys, ikäänkuin sen läpi tai siitä olisi kulkenut tuli. Tuulenpuuska ravisteli puun latvaa, ja keskeltä tätä nousi naishahmo, dryadi itse. Samassa hetkessä istui hän kaasun valaisemien tuuheiden oksien alla nuorena ja kauniina niinkuin Mari-raukka, jolle oli sanottu: suuri kaupunki on oleva sinun kadotuksesi!

Dryadi istui puun juurella, talonsa ovella, jonka hän oli sulkenut ja jonka avaimen hän oli heittänyt luotaan. Niin nuorena, niin kauniina! Tähdet näkivät hänet, tähdet tuikkivat, kaasulamput näkivät hänet, loistivat, vilkuttivat. Kuinka hän oli solakka ja kuitenkin joustava, lapsi ja samalla täysikasvanut neito! Hänen pukunsa oli silkinhieno, vihreä kuin vastapuhjenneet tuoreet lehdet puun latvassa. Hänen pähkinänkarvaisissa hiuksissaan riippui puoleksipuhjennut kastanjankukka. Hän muistutti kevään jumalatarta.

Vain lyhyen hetken hän istui liikkumattomana. Sitten hän hypähti pystyyn ja juoksi ponnahtaen kuin gaselli paikoiltaan ja oli jo nurkan takana. Hän juoksi, hän hyppeli kuin kuljetettavan peilin väike auringonpaisteessa. Välkähdys sattuu milloin sinne, milloin tänne. Ja jos olisi tarkkaan katsellut ja nähnyt, mitä oli nähtävissä, niin — kuinka kummallista! — kaikkialla, missä hän hetkenkin viipyi, muuttui hänen pukunsa ja hänen muotonsa paikan erikoisuuden mukaiseksi, sen talon mukaiseksi, jonka lamppu loi häneen valoaan.

Hän saapui bulevardille. Täällä tulvivat häntä vastaan lamppujen kaasuliekkien, kauppapuotien ja kahviloiden valot, kokonainen valomeri. Puut seisoivat täällä riveissä, nuorina ja solakkoina, jokainen suojeli dryadiansa tuon keinotekoisen auringonvalon säteiltä. Koko tuo loppumattoman pitkä katukäytävä oli ainoana seurustelusalina. Katetut pöydät tarjosivat kaikenkaltaisia virvokkeita, samppanjaa, schartreuse'ä, aina kahviin ja olueen saakka. Täällä oli näytteillä kukkia, kuvia, veistoksia, kirjoja ja kirjavia kankaita.

Vilinästä korkeiden talojen juurelta hän katseli puukujanteen keskellä vyöryvää peloittavaa virtaa. Siellä aaltoili vierivien rattaiden, keveiden ajoneuvojen, vaunujen, omnibussien, ratsastavien herrojen ja marssivien rykmenttien virta. Henki ja jäsenet olivat vaarassa, kun luovaili vastaiselle puolelle. Milloin loisti sininen valo, milloin oli vallalla kaasuvalo, äkkiä kohosi raketti, mistä, mihin?

Tuolta kajahteli vienoja italialaisia säveliä, täältä kastanjettien näppäysten säestämiä espanjalaisia lauluja, mutta voimakkaammin, voittaen tämän kaiken, soivat hetken posetiivinsävelet, tuo kutkuttava cancanmusiikki, jota ei Orfeus tuntenut ja jota ei kaunis Helena koskaan kuullut; yksinpä työntökärryjenkin olisi täytynyt tanssia yhdellä jalallaan, jos ne vain olisivat osanneet tanssia. Dryadi tanssi, liiteli, lensi, vaihtaen värejä niinkuin kolibri auringonpaisteessa; jokainen talo ja sen sisäinen maailma loivat häneen heijastuksensa.

Niinkuin virta pyörteissään kuljettaa juurestaan irroitettua loistavaa lotuskukkaa, niin hän ajelehti eteenpäin, ja kaikkialla, minne hän pysähtyi, oli hän taasen uusi olento: sentähden ei kukaan voinut seurata häntä, oppia tuntemaan häntä ja pysähtyä katselemaan häntä.

Pilvikuvina kiiti kaikki hänen ohitsensa, kasvot toistensa jälkeen, mutta hän ei tuntenut ainoatakaan, hän ei nähnyt yhtään olentoa kotipaikaltaan. Hänen ajatuksissaan loisti kaksi säteilevää silmää: hän ajatteli Maria, Mari-raukkaa, rääsyistä, iloista lasta, punainen kukka mustissa hiuksissa! Hänhän oli maailmankaupungissa, rikkaana, loistavana, sellaisenahan hän oli ajanut papin talon, dryadinpuun ja vanhan tammen ohitse.

Varmaan hän oli tässä huumaavassa melussa, ehkäpä hän juuri oli astunut alas pysähtyvistä komeista vaunuista. Tänne pysähtyi alituisesti upeita ajoneuvoja, kuskit kultakalunoissa ja palvelijat silkkisukissa. Herrasväet, jotka niistä astuivat kadulle, olivat kaikki ylellisesti puettuja naisia. He kulkivat avonaisesta rautaristikolla varustetusta portista ylös korkeita, leveitä portaita, jotka johtivat marmorinvalkeilla pylväiköillä koristettuun rakennukseen. Oliko maailmanihme ehkä tässä? Mari oli varmaan siellä.

— Sancta Maria! laulettiin Siellä sisällä, tuoksuva suitsutus liiteli korkeiden maalattujen ja kullattujen kaarten alla, missä hämärä vallitsi.

Kiiltävää lattiaa pitkin kulki täällä ylhäinen naismaailma puettuna mustiin, mitä kallisarvoisimmista kankaista tehtyihin ja viimeisen muodin mukaan valmistettuihin vaatteisiin. Vaakuna oli nähtävänä rukouskirjan samettikannella ja hienossa nenäliinassa, joka tuoksui voimakkailta hajuvesiltä ja jota koristivat brysseliläiset pitsit. Toiset naiset viipyivät polvillaan hiljaisessa rukouksessa alttarien ääressä, toiset menivät rippituolien ääreen.

Dryadin valtasi levottomuus, tuska, ikäänkuin hän olisi joutunut paikkaan, minne hän ei saanut tulla. Tämä oli äänettömyyden koti, salaisuuksien suuri suoja. Kaikki kuiskattiin ja uskottiin toiselle äänettömästi.

Dryadi huomasi olevansa itse samanlaisessa silkki- ja harsopuvussa ja olemukseltaan samanlainen kuin nuo muutkin rikkaat ja ylhäiset naiset. Olivatkohan hekin kaikki kaipauksen lapsia niinkuin hän?

Kuului tuskallisen syvä huokaus — tuliko se rippituolin nurkasta vaiko dryadin rinnasta? Hän kietoi harsoaan lujemmin ympärilleen. Hän hengitti kirkon suitsutusta eikä raikasta ilmaa. Tämä ei ollut hänen kaipauksensa paikka.

Pois, pois, lentoon, levähtämättä! Päiväperhosella ei ole lepoa, lentäminen on sille elämää.

Hän oli taasen ulkoilmassa, loistavien kaasukandelaaberien alla, komeiden suihkulähteiden luona.

— Mitkään vesivirrat eivät kuitenkaan voi huuhtoa pois täällä vuodatettua viatonta verta.

Täällä oli vieraita ihmisiä; he puhuivat ääneen ja vilkkaasti. Niin ei kukaan uskaltanut tehdä salaisuuksien suuressa juhlasalissa, mistä dryadi tuli.

Kierrettiin suurta kivilaattaa, se nostettiin. Hän ei ymmärtänyt tätä. Hän näki avoinna käytävän joka johti maan sisään. Sinne he astuivat tähtikirkkaasta ilmasta, päivänpaisteisista kaasuliekeistä, koko elävästä elämästä.

— Minua peloittaa! sanoi yksi niistä naisista, jotka seisoivat siinä. — Minä en uskalla astua alas! Enkä väiltäkään koko tuosta komeudesta! Jää minun luokseni!

— Ja matkusta kotiin, sanoi mies, — ja lähde Pariisista näkemättä sen merkillisintä merkillisyyttä, nykyajan varsinaista ihmettä, joka on syntynyt yhden miehen nerosta ja tahdosta!

»Nykyajan ihmettä», oli sanottu. Dryadi kuuli sen, ymmärsi sen. Hän oli saapunut suurimman kaipauksensa määränpäähän. Ja tässä oli käytävä, alas syvyyteen, Pariisin alle. Sellaiseksi ei hän ollut sitä ajatellut, mutta nyt hän sen kuuli, näki vieraitten astuvan alas ja seurasi mukana.

Portaat olivat valuraudasta, kierteenmuotoiset, leveät ja mukavat.
Alhaalla loisti lamppu ja alempana taasen toinen.

He seisoivat äärettömän pitkien, risteilevien hallien ja kaariholvien käytävien sokkeloissa. Täällä saattoi nähdä kaikki Pariisin kadut ja kujat niinkuin himmeässä peilikuvassa, ja nimet saattoi lukea. Jokaisella maanpäällisellä talolla oli täällä numeronsa, juurensa, joka tunki autioiden, makadamisoitujon katukäytävien alle. Nämä katukäytävät pitivät puristuksessaan kokonaista leveää kanavaa ja siinä eteenpäin viilaavaa mutaa. Ylempänä johdettiin kaaria myöten raikasta juoksevaa vettä, ja kaikkein ylimpänä riippuivat verkkona kaasuputket, sähkölennätinlangat. Matkan päässä loistivat lamput ikäänkuin ajastuskuvina yläpuolella olevasta maailmankaupungista. Silloin tällöin kuului meluavaa räminää: raskaat vaunut ajoivat yli maan alle johtavien siltojen.

Sinä olet kuullut puhuttavan katakombeista. Ne ovat vain häviäviä osia tässä uudessa maanalaisessa maailmassa, nykyajan-ihmeessä, jonka. kloakit Pariisin alla muodostavat. Tänne oli dryadi joutunut, eikä Marskentälle maailman näyttelyyn.

— Täältä, sanottiin, — leviää nyt terveyttä ja elinvuosia tuhansille ja yhä tuhansille tuonne ylhäälle! Meidän aikamme on edistyksen siunauksellista aikaa.

Näin ajattelivat ihmiset, näin puhuivat ihmiset, mutta eivät ne olennot, jotka asuivat, oleskelivat ja olivat syntyneet täällä: rotat. Ne vinkuivat vanhan muurin repeämästä niin ääneen, niin selvään ja kielellä, jonka dryadi täysin ymmärsi.

Suuri vanha urosrotta, jonka häntä oli puraistu poikki, vinkui vihlovasti ilmoille tunteensa, ahdistuksensa ja ainoan oikean mielipiteensä, ja perhe myönsi sen jokaisen sanan oikeaksi.

— Minua ällöttää tuo naukuminen, tuo ihmisnaukuminen, tuo tietämätön puhe! Kyllä nyt on kaunista, kun on kaasua ja petrolia! Minä en syö sellaista. Täällä on nyt niin hienoa ja valoisaa, että häpeää omaa itseään eikä tiedä minkätähden häpeää. Eläisimmepä vielä talikynttiläin ajassa! Sehän ei ole kaukana. Se oli romanttista aikaa, niinkuin on tapana sanoa.

— Mitä sinä kerrotkaan? kysyy dryadi. En ole nähnyt sinua ennen. Mitä sinä puhut?

— Puhun vanhoista ihanista ajoista! sanoi rotta, — vaari- ja muori-rotan ihanista ajoista! Silloin kannatti tulla tänne alas. Tämä oli toisenlainen rottala kuin koko Pariisi! Ruttoemo asui täällä, hän tappoi ihmisiä, mutta ei milloinkaan rottia, rosvot ja salakuljettajat hengittivät vapaasti täällä. Täällä oli kaikenlaisten mieltäkiinnittävien henkilöiden tyyssija, joita nyt nähdään vain melodraama-teattereissa tuolla yläpuolella. Romantiikan aika on mennyttä meidän rotanpesässämmekin. Olemme saaneet tänne alas raittiin ilman ja petrolin. Näin vinkui rotta, vinkui uutta aikaa vastaan vanhan kunniaksi, jolloin ruttoemo eli.

Paikalle tuli vaunut, eräänlainen avonainen omnibussi, edessään virkut pienet hevoset. Seurue asettui niihin, läksi kulkemaan maanalaista Sevastopolin-bulevardia pitkin — juuri sen yläpuolella kulki Parisin tunnettu samanniminen bulevardi, täynnä ihmisiä.

Vaunut hävisivät puolipimeään. Dryadi hävisi, kaasuliekkien valo oli nostanut hänet ulkoilmaan. Sieltä, eikä alhaalta noista risteilevistä holveista ja niiden tukahduttavasta ilmasta, saattoi löytää ihmeen, maailmanihmeen, sen, jota hän elämänsä lyhyenä yönä etsi. Sen täytyy loistaa voimakkaammin kuin kaikki kaasuliekit täällä ylhäällä, voimakkaammin kuin kuu, joka nyt tuli esiin.

Niin, varmaan! Ja hän näkikin sen tuolla, se säteili hänen edessään, se välkkyi, kutsui, niinkuin Venustähti taivaalla.

Hän näki avonaisen säteilevän portin; se johti pieneen puutarhaan, joka oli täynnä valoa ja tanssin säveliä. Kaasuliekit hohtivat siellä kukkaspenkereinä, ympäröiden pieniä hiljaisia järviä ja lammikkoja, missä taidokkaasti muodostetut, läkkipellistä leikatut, taivutetut ja maalatut vesikasvit upeilivat täydessä valaistuksessa, nostaen kyynäränkorkuisia vesisateita kukkakuvuistaan. Kauniit itkuraidat, todelliset kevään itkuraidat pitelivät raikkaita oksiaan riipuksissa kuin vihantia, läpikuultavia ja kuitenkin suojaavia huntuja. Pensaitten keskellä paloi täällä rovio, sen punainen valo loisti pieniin puolipimeihin, hiljaisiin lehtimajoihin, joiden läpi sävelet viilasivat. Korvia kutkuttava soitto huumasi, houkutteli, pani veren ihmisissä kiehumaan.

Hän näki nuoria, kauniita juhlapukuisia naisia, huulilla vilpittömyyden hymy, ilmeessä nuoruuden kevyt, hilpeä mieli. Jokainen oli tuollainen »Mari», hiuksissa ruusu, mutta vailla vaunuja ja palvelijapoikaa. He pyörivät ihan kuin aallokossa, he liitelivät kuin villissä karkelossa. Ylöspäin tai alaspäin, se oli samantekevää. Ikäänkuin tarantellan puremina he juoksivat, nauroivat, hymyilivät, niin autuaanonnellisina, että he olisivat olleet valmiit syleilemään koko maailmaa.

Tanssi tempasi dryadin pyörteisiinsä. Silkkisaapas kapaloi hänen pienen hennon jalkansa samanvärisenä kastanjanruskeana kuin nauha, joka hänen hiuksistaan liehui paljaille olkapäille. Silkinvihreä hame aaltoili suurissa laskoksissa, peittämättä kuitenkaan kaunismuotoista säärtä ja siroa jalkaa, joka näytti aikovan kirjoittaa taikaympyröitä ilmaan tanssivien nuorukaisten päiden päälle.

Sävelet ja kättentaputukset, raketit ja vedensolina räiskyivät täällä kilpaa samppanjan kanssa, tanssi oli bakanttisen hurjaa. Ja kaiken tämän yläpuolella purjehti kuu, tosin hiukan vinona kasvoiltaan. Taivas oli pilvetön, kirkas ja puhdas. Tästä Mabillesta luuli katsovansa suoraan taivaan sisään.

Hänen silmänsä puhuivat, huulet puhuivat, mutta sanat hukkuivat huilujen ja viulujen soittoon. Hänen tanssitoverinsa kuiskasi hänen korvaansa sanoja, jotka vaappuivat cancan’in tahtiin. Hän ei ymmärtänyt niitä, me emme ymmärrä niitä. Hän ojensi käsivartensa toveriaan kohti, kiersi ne hänen ympärilleen ja tunsikin syleilevänsä vain läpikuultavaa, kaasuista ilmaa.

Ilmavirta kuljetti dryadia niinkuin tuuli kuljettaa ruusun lehteä. Hän näki korkealla edessään liekin, tuikkivan soihdun tornin huipulla. Valo loisti hänen kaipauksensa päämäärästä, se loisti punaisesta majakkatornista, Marskentän Fata Morganasta. Kevättuuli kantoi hänet sinne. Hän kiersi tornin; työmiehet luulivat perhosen laskeutuvan alas kuolemaan, sentähden että se oli syntynyt liian varhain.

Kuu paistoi, kaasusoihdut ja lyhdyt loistivat suurissa halleissa ja sinne tänne siroitetuissa »kaikkien maiden rakennuksissa», ne valaisivat nurmipenkereitä ja ihmisneron pystyttämiä kallionlohkareita, mistä »mestari Veretön» pani vesiputoukset syöksymään alas. Täällä avautuivat nähtäviksi merenpohjan rotkot ja suolattoman veden syvänteet, kalojen valtakunta; jouduttiin syvän suon pohjalle, jouduttiin mereen, lasiseen sukeltajan kelloon. Vesi painoi paksuja lasiseinämiä sekä sivuilta että yläpuolelta. Polyypit, nuo sylen pituiset, notkeat, ankeriaan tavoin kiemurtelevat, värisevät, elävät suolet tai käsivarret, kävivät kiinni, kohoutuivat, kasvoivat kiinni meren pohjaan.

Suuri maariankala lekotteli siinä mietteissään, levitellen eviään varsin rauhallisesti ja mukavasti. Merikrapu ryömi kuin ääretön hämähäkki sen päällitse äyriäisten hyppiessä notkeasti ja nopeasti ikäänkuin olisivat olleet meren koita ja perhosia.

Suolattomassa vedessä kasvoi lumpeita, kaislaa ja levää. Kultakalat olivat asettuneet riviin niinkuin punaiset lehmät kedolla, kaikkien päät samassa suunnassa saadakseen kitaansa suihkun. Paksut lihavat suutarit muljottivat tyhjin silmin lasiseiniin. Ne tiesivät olevansa Pariisin näyttelyssä. Ne tiesivät tehneensä tänne aika vaivaloisen matkan, vedellä täytetyissä tynnyreissä, he tiesivät tulleensa rautateitse ja olleensa maakipeitä, niinkuin ihmiset merellä tulevat merikipeiksi. He olivat tulleet katsomaan näyttelyä ja näkivät sen omasta makeavesi- tai suolavesi-aitiostaan, näkivät ihmishyörinän, joka vyöryi ohi aamusta iltaan. Kaikki maailman maat olivat lähettäneet näytteille ihmisensä, jotta vanhat suutarit ja lahnat, äveriäät ahvenet ja sammaltuneet ruutanat näkisivät nämä olennot ja lausuisivat mielipiteensä sentapaisista.

— Ne ovat koppakuoriaisia! sanoi mutainen pieni särki. — Ne vaihtavat nahkaa pari kolme kertaa päivässä ja ääntelevät suullaan, mitä kutsutaan puhumiseksi. Me emme vaihda ja me ilmaisemme sanottavamme helpommin ymmärrettävällä tavalla: liikuttelemalla suupieliämme ja muljottamalla silmiämme. Me olemme ihmisistä paljon edellä!

— Uimaan ne kuitenkin ovat oppineet, sanoi pieni suolattoman veden kala. — Minä olen suuresta sisäjärvestä. Siellä menevät ihmiset kuumana aikana veteen; mutta ensin ne riisuvat suomukset ja sitten vasta uivat. Sammakot ovat opettaneet niille uimisen, takajalkatöytäyksen ja etujalkasoudun. Kauan ne eivät jaksa. Tahtovat olla meidän kaltaisiamme, mutta siitä ei tule mitään! Ihmisraukat!

Ja kalat muljottivat. He luulivat koko sen ihmisvilinän, jonka he olivat nähneet väkevässä päivänvalossa, vieläkin liikkuvan täällä. Niin, he olivat varmat siitä, että he vieläkin näkivät samat olennot, jotka ensin olivat, jos niin voi sanoa, herättäneet toimintaan heidän käsittämishermonsa.

Pieni ahven, jolla oli kaunis tiikerinnahka ja kadehdittavan pyöreä selkä, vakuutti, että »ihmismuta» oli kuin olikin vielä siinä; näkihän hän sen.

— Minä näin sen myöskin, näin ihan selvästi! sanoi keltatautisen kullankarvainen suutari, — minä näin selvästi tuon soman, kaunismuotoisen ihmisolennon, »korkeakoipisen rouvan», tai miksi ne häntä kutsuivatkaan. Hänellä oli meidän suupielemme ja mulkosilmämme, kaksi ilmapalloa takapuolella ja kokoonpantu sateenvarjo etupuolella, suuri meriruohokillutin, hepeniä ja helistimiä. Jättäisipä pois sen pyrstön ja kulkisi niinkuin me luomisen mukaisessa asussa, niin hän olisi rehellisen suutarin näköinen, mikäli ihmiset voivat olla.

— Minnekä hän joutui, hän, joka oli siimassa, uros-ihminen, jota vedettiin.

— Hän ajoi rullatuolissa, edessään paperia, mustetta ja kyniä, kirjoitti kaikki asiat, piirsi paperit täyteen. Mikä hän oikeastaan oli? Sanoivat häntä referentiksi!

— Kyllä hän ajaa tuossa vieläkin! sanoi sammaleenkarvainen, neitseellinen ruutana, joka kantoi kurkussaan koko maailman tuskaa ja oli siitä aivan käheä. Hän oli kerran nielaissut koukun ja uiskenteli vieläkin kärsivällisesti koukku kurkussaan.

— Referentti, sanoi hän, — kalamaisesti ja järkevästi puhuen on hän eräänlainen musteruisku ihmisparvessa.

Näin puhuivat kalat omaan tapaansa. Mutta keinotekoisessa, vesialtaita kannattavassa luolassa kajahtelivat työmiesten laulut ja vasaraniskut. Heidän täytyi ottaa yö avuksi saadakseen kaikki valmiiksi. Heidän laulunsa vyöryi dryadin kesäyöunelmaan. Itse hän seisoi heidän keskellään lähteäkseen heti taas lentoon ja hävitäkseen.

— Nuo ovat kultakaloja! sanoi hän ja nyökkäsi niille — Sain siis kuitenkin nähdä teidät! Niin, minä tunnen teidät! olen tuntenut teidät kauan, pääskynen kertoi minulle teistä yhteisellä kotiseudullamme. Kuinka te olette kauniita, loistavia, ihania! Minä tahtoisin suudella jokaista teistä. Tunnenhan minä nuo toisetkin. Tämä varmaankin on lihava ruutana, tämä taas herkullinen lahna, ja tämä vanha sammaltunut karppi! Minä tunnen teidät, mutta te ette tunne minua.

Kalat mulkoilivat,, ne eivät ymmärtäneet ainoatakaan sanaa, ne tuijottivat hämärään sarastukseen. Dryadi ei enää ollut siellä, hän seisoi ulkona, missä maailman ihmekukka levitti tuoksuaan eri maista, ruisleivän-maasta, kalliokalanrannalta, ryssännahan-valtakunnasta, eau-de-cologne’in jokirannoilta ja ruusuöljyn Itämailta.

Kun me ajamme kotiin tanssiaisyön jälkeen, soivat kuulemamme sävelet vielä korvissamme; me voimme laulaa jokaisen niistä. Ja niinkuin murhatun silmissä vielä valokuvan tapaan jonkun aikaa viipyy viimeinen välähdys siitä, mitä silmä näki, niin viipyi täällä vielä yössä päivä-elämän humu ja hohde; se ei ollut lentänyt pois eikä sammunut. Dryadi tunsi sen ja tiesi: näin se on taas kohiseva huomenna.

Dryadi seisoi tuoksuvien ruusujen keskellä ja luuli tuntevansa ne kotiseutunsa ruusuiksi. Hän näki täällä sekä linnanpuistosta että papin puutarhasta otettuja ruusuja, punaisen granaattikukkasenkin hän näki — sellainen oli ollut Marin sysimustissa hiuksissa.

Muistot maalta, lapsuuden kodista alkoivat tuikkia hänen mielessään. Ympärillä olevaa näkyä ahmi hän ahnein silmin, mutta kuumeinen levottomuus täytti hänet kuljettaen häntä läpi kummallisten salien.

Hän tunsi olevansa väsynyt, ja tämä väsymys kasvoi. Hän olisi tahtonut levätä pehmeillä itämaisilla patjoilla ja matoilla, joita oli levällään täällä sisällä, tai nojautua itkuraitaan, painua kirkasta vettä kohti ja sukeltaa sinne.

Mutta päiväperholla ei ole lepoa. Jonkun minuutin kuluttua on vuorokausi lopussa.

Hänen ajatuksensa värisivät, hänen jäsenensä värisivät, hän vaipui nurmelle, solisevan veden ääreen.

— Sinä pysyt aina elossa, sinä, joka kumpuat maasta! sanoi hän. —
Kirvoita kieltäni, anna minulle virvoitusta!

— Anna minulle raikkauttasi, sinä vihreä nurmi, pyysi dryadi. — Anna minulle yksi tuoksuvista kukkasistasi.

— Pian suutelee aurinko pilvet punaisiksi! sanoi tuuli, — ja silloin olet sinä kuolleitten joukossa, olet mennyttä, niinkuin kaikki tämä loisto on mennyttä ennenkuin vuosi on kulunut loppuun, ja minä voin jälleen leikitellä tämän torin keveällä pölyävällä hiekalla, puhaltaa tomua yli maan, puhaltaa tomua ilmaan, niin että tupruaa! Pelkkää tomua vain!

Dryadin valtasi ahdistus, niinkuin naisen, joka kylvyssä on leikannut poikki valtasuonensa ja vuodattaa verensä kuiviin, mutta samalla vielä toivoo jäävänsä eloon. Hän nousi, pääsi muutaman askeleen eteenpäin ja vaipui jälleen maahan pienen kirkon eteen. Portti oli auki, kynttilät paloivat alttarilla, urut soivat.

Mikä soitto! Sellaisia säveliä ei dryadi ollut milloinkaan kuullut, ja kuitenkin hän luuli niissä kuulevansa tuttuja ääniä. Ne läksivät koko luomakunnan sydämen syvyydestä. Hän luuli kuulevansa vanhan tammen huminan, hän luuli kuulevansa vanhan papin puhuvan sankariteoista, kuuluisista nimistä, siitä, mitä Jumalan luomakunta aikojen kuluessa on lahjoittava, mitä sen täytyy lahjoittaa saavuttaakseen itse pysyväisen elämän.

— Sinun kaipauksesi ja halusi kiskoivat sinut juurinesi paikalta, jonka
Jumala oli sinulle antanut. Se oli sinun kadotuksesi, dryadi-raukka!

Pehmeät, lempeät urkujen sävelet soivat ikäänkuin nyyhkyttäen, ne sammuivat kuin nyyhkytykseen.

Ensimmäinen säde sattui dryadiin. Hänen olentonsa hohti välähdellen, niinkuin saippuakupla sammuessaan häviää ja muuttuu pisaraksi, kyyneleeksi, joka putoaa maahan ja häviää.

Aurinko paistoi Marskentän Fata Morganaan, paistoi yli suuren Pariisin, paistoi pienelle aukealle, jossa korkeitten talojen keskellä oli puita ja loiskiva suihkulähde. Siellä seisoi kastanjapuu, mutta oksat lamassa, lehdet kuihtuneina, puu, joka vielä eilen kohosi elinvoimaisena kuin kevät itse. Nyt se oli kuollut, niin sanottiin, dryadi oli kuollut, mennyt menojaan kuin pilvi, kukaan ei tiedä minne.

Maassa virui kuihtunut, taittunut kastanjakukka. Kirkon vihkivesi ei saattanut herättää sitä eloon. Pian polki ihmisjalka sen soraan.

Me näimme sen omin silmin näyttelyn aikana Pariisissa 1867, meidän aikanamme, sadun suurena ihmeellisenä aikana.

KANA-KREETAN PERHE.

Kana-Kreeta oli ainoa ihmisasukas uudessa komeassa rakennuksessa, joka oli tehty herraskartanon kanoja ja ankkoja varten. Se sijaitsi samalla paikalla, missä vanha ritarikartano päätykattoineen, torneineen, vallihautoineen ja nostosiltoineen oli ollut. Vieressä rehoitti puitten ja pensaitten ryteikkö; siinä oli ollut puutarha, ja tämä puutarha ulottui aina tuohon suureen järveen asti, joka nyt oli suona. Korpit, varikset ja naakat lensivät kirkuen ja rääkyen vanhojen puiden yli. Siellä oli kihisevä liuta lintuja. Ne eivät vähentyneet, vaikka ampui parveen, päinvastoin ne lisääntyivät. Äänet kuuluivat kanalaan asti, missä Kana-Kreeta istui kananpoikien juoksennellessa hänen puukenkiensä yli. Hän tunsi jokaisen kanan, jokaisen ankan, hän oli tuntenut ne siitä hetkestä asti, jolloin ne lähtivät munasta, hän oli ylpeä kanoistaan ja ankoistaan, ylpeä komeasta rakennuksesta, joka oli tehty niille. Siisti ja soma oli hänen pieni huoneensa, sitä vaati herrasrouva, jonka oma kanala oli. Usein hän tuli tänne hienoine, ylhäisine vieraineen ja näytti »kanojen ja ankkojen kasarmia», joksi hän sitä sanoi.

Siellä oli sekä vaatekaappi että nojatuoli, ja siellä oli piironki, johon oli kiinnitetty kirkkaaksi kiilloitettu messenkilaatta; laattaan oli kaiverrettu sana Grubbe — se oli juuri sen vanhan ylhäis-aatelisen suvun nimi, joka oli asunut täällä ritarikartanossa. Messinkilaatta oli löydetty täältä maata kaivettaessa, ja lukkari oli sanonut, ettei sillä ollut muuta arvoa kuin että se oli vanha muisto. Lukkarilla oli paljon tietoja tästä paikasta ja entisistä ajoista; hän oli saanut oppinsa kirjoista. Hänen pöytälaatikossaan oli paljon muistiinpanoja. Hänellä oli suuret tiedot noista vanhoista ajoista. Vanhin varis sentään tiesi ehkä vieläkin enemmän, ja se rääkyi ilmi tietojaan omalla kielellään, mutta se oli variksen kieltä; lukkari ei ymmärtänyt sitä, vaikka hän olikin viisas.

Lämpimän kesäpäivän jälkeen höyrysi suo usein niin että vanhojen puiden eteen muodostui ikäänkuin kokonainen järvi, jonka yli korpit, varikset ja naakat lensivät. Sellaiselta oli täällä näyttänyt, kun ritari Grubbe eli ja vanhan kartanon paksut punaiset muurit olivat pystyssä. Siihen aikaan ulottuivat koirankahleet ihan portin tuolle puolen. Tornista päästiin kivillä laskettuun käytävään ja huoneisiin. Ikkunat olivat kapeat ja ruudut pienet, yksinpä suuressa salissa, missä tanssittiin, mutta viimeisen Grubben aikana ei oltu miesmuistiin tanssittu; kuitenkin oli jäljellä vanha patarumpu, jota oli käytetty soittoon. Täällä oli taidokkaasti veistetty kaappi, missä säilytettiin kukkasipulia, sillä rouva Grubbe piti puutarhaviljelyksestä ja kasvatti puita ja yrttejä. Hänen isäntänsä ratsasti mieluummin ampumaan susia ja villisikoja, ja hänen pieni tyttärensä Marie seurasi häntä aina näillä matkoilla. Viisivuotiaana istui hän uljaana hevosensa selässä ja katseli suurin mustin silmin rohkeasti ympärilleen. Hänen erikoinen huvinsa oli läjäyttää piiskallaan metsästyskoirien parveen — vaikka isä olisi mieluummin nähnyt, että hän olisi suunnannut lyöntinsä rahvaan lapsiin, jotka tulivat katsomaan herrasväkeä.

Talonpojalla, joka asui turvemajassa aivan likellä kartanoa, oli poika, Sören, samanikäinen kuin pieni ylhäissyntyinen neito. Poika osasi kiivetä, ja hänen täytyi aina nousta puihin ottamaan tytölle linnunpesiä. Linnut huusivat minkä jaksoivat, ja joku suurimmista iski häntä silmän yläpuolelle niin että veri virtasi. Luultiin silmän vioittuneen, mutta se ei ollut kuitenkaan vahingoittunut. Marie Grubbe kutsui häntä omaksi Sörenikseei; se oli suurin suosionosoitus, ja siitä oli hyötyä isälle, Janne-raukalle. Hän oli eräänä päivänä tehnyt itsensä syypääksi hairahdukseen, ja hänen piti kärsiä rangaistus, ratsastaa puuhevosella. Tämä seisoi pihamaalla, jalkoinaan neljä paalua ja selkänä yksi ainoa kapea lauta. Sillä tuli Jannen ratsastaa hajareisin ja jalkoihin oli sidottava muutamia raskaita tiilikiviä, jottei hänen olisi liian helppo istua.

Hän irvisteli hirveästi, Sören itki ja rukoili pientä Marie’ta. Paikalla käski tämä ottamaan Sörenin isän alas, ja kun häntä ei toteltu, polki hän jalkaansa kivisiltaan ja repi isää hihasta, niin että se repesi. Hänellä oli oma tahtonsa ja häntä toteltiin: Sörenin isä pääsi vapaaksi.

Rouva Grubbe, joka tuli paikalle, silitti pienen tyttärensä hiuksia ja katseli häneen lempein silmin; Marie ei ymmärtänyt minkätähden.

Marie pyrki metsästyskoirien luo eikä äidin mukaan, joka läksi puutarhaan alas järvelle, missä valkeat ja keltaiset lumpeet kukkivat. Kaislan keskellä huojui osmankäämiä ja sarjarimpiä. Hän katseli kaikkea tätä rehevyyttä ja raikkautta. — Kuinka suloista! sanoi hän. Siihen aikaan kasvoi puutarhassa harvinainen puu, jonka hän oli itse istuttanut. Sitä sanottiin veripyökiksi. Se oli jonkinlainen murjaani muiden puiden joukossa, niin tummanruskeat olivat lehdet. Se vaati voimakasta auringonpaistetta, muuten se alituisessa varjossa kävi vihreäksi niinkuin toisetkin puut ja menetti siten erikoisuutensa. Korkeissa kastanjoissa oli paljon linnunpesiä, samoin myöskin pensaissa ja nurmikoissa. Linnut ikäänkuin tiesivät, että ne olivat täällä rauhoitetut, ettei kukaan täällä uskaltanut paukuttaa pyssyään.

Pieni Marie saapui, mukanaan Sören. Poika osasi kiivetä, niinkuin me tiedämme, ja nyt tuotiin alas sekä munia että untuvaisia poikasia. Linnut lensivät hädissään ja tuskissaan, pienet ja suuret lensivät! Kedolla istuva töyhtöhyyppä, korpit, varikset ja naakat korkeista puista kirkuivat kirkumistaan; se oli samaa kirkunaa, jota niiden sukukunta käyttää vielä meidänkin päivinämme.

— Mitä te teettekään, lapset! huudahti lempeä rouva, — tuohan on jumalatonta työtä!

Sören seisoi allapäin; pieni aatelisneito katseli hänkin hiukkasen syrjään. Sitten hän sanoi lyhyesti ja nyrpeänä:

— Karkuun, karkuun! kirkuivat suuret mustat linnut ja lensivät, mutta palasivat seuraavana päivänä, sillä täällähän oli niiden koti.

Hiljainen, lempeä rouva sensijaan ei kauan pysynyt täällä kodissaan, Jumala kutsui hänet luokseen. Siellähän hänen kotinsa oikeastaan enemmän olikin kuin täällä kartanossa. Ja kirkonkellot soittivat komeasti, kun hänen ruumiinsa kuljetettiin kirkkoon. Köyhän miehen silmät kastuivat, sillä rouva oli ollut heille hyvä.

Kun hän oli poissa, niin ei kukaan pitänyt huolta hänen istutuksistaan, ja puutarha metsistyi.

Herra Grubbe oli kova mies, niin sanottiin, mutta tytär, vaikka olikin nuori, piti hänet kurissa. Isän täytyi vetää suunsa hymyyn, ja tyttären tahto täytettiin. Nyt tytär oli kahdentoista vuoden vanha ja varreltaan roteva. Hänen mustat silmänsä katsoivat melkein ihmisten läpi, hän ratsasti hevosellaan kuin mies ja ampui kuin harjaantunut metsästäjä. Paikkakunnalle tuli suuria vieraita, kaikkein suurimpia: nuori kuningas ja hänen velipuolensa ja toverinsa herra Ulrik Fredrik Gyldenlöwe. He tahtoivat ampua täällä metsäsikoja ja viipyä vuorokauden herra Grubben talossa.

Gyldenlöwe istui pöydässä Marie Grubben vieressä, otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä, ikäänkuin he olisivat olleet sukulaisia, mutta tyttö läjäytti vierasta suulle ja sanoi, ettei hän voi kärsiä häntä, ja tälle naurettiin ikäänkuin se olki hyvin hauskaa.

Niin se ehkä lienee ollutkin. Sillä viisi vuotta myöhemmin, kun Marie oli täyttänyt seitsemännentoista ikävuotensa, saapui taloon sanansaattaja tuoden kirjeen. Herra Gyldenlöwe pyysi korkean aatelisneidon kättä. Se se oli jotakin!

— Hän on ensimmäinen ja hienoin herra valtakunnassa! sanoi herra
Grubbe. — Tarjousta ei sovi hyljätä.

— Vähät minä hänestä välitän! sanoi Marie Grubbe, mutta hän ei hyljännyt maan ensimmäistä miestä, joka istui kuninkaan vieressä.

Laiva läksi viemään hopeatavaraa, villa- ja liinavaatetta Köpenhaminaan. Marien matka maitse kesti kymmenen päivää. Myötäjäisiä kohtasi vastatuuli tai tuulen puute, kului neljä kuukautta ennenkuin ne tulivat perille, ja kun ne tulivat, oli rouva Gyldenlöwe poissa.

— Mieluummin minä makaan rohdinhurstilla kuin hänen silkkivuoteessaan! sanoi hän. — Mieluummin kuljen paljain jaloin kuin ajan hänen kanssaan umpivaunuissa.

Eräänä myöhäisenä iltana marraskuussa matkusti kaksi naista Aarhuusin kaupunkiin. Ne olivat Gyldenlöwen rouva, Marie Grubbe, ja hänen palvelijattarensa. He tulivat Veilestä. He olivat saapuneet sinne laivalla Köpenhaminasta. He ratsastivat herra Grubben kivestä muuratulle kartanolle. Vieraat eivät olleet herra Grubbelle mieluisat. Tytär sai kuulla kovia sanoja, mutta hänelle annettiin toki huone, mihin hän sai panna levolle. Aamulla hän sai olutkeittoa leipäsilpeineen, mutta ei ystävällistä puhetta. Isän kiukkuisa luonto oli purkautunut häntä vastaan. Tytär ei ollut siihen tottunut. Hänkään ei ollut luonnostaan lempeä; vastaukset olivat kysymysten mukaiset. Hän antoikin selvät vastaukset ja puhui vihaa ja katkeruutta uhoen aviomiehestään, jonka kanssa hän ei tahtonut asua yhdessä, siksi hyväntapainen ja kunniallinen hän oli.

Niin kului vuosi; se ei kulunut hauskasti. Isä ja tytär vaihtoivat tylyjä sanoja, mitä ei koskaan pitäisi tehdä. Pahat sanat kantavat pahaa hedelmää. Miten tämä olikaan päättyvä!

— Me kaksi emme voi jäädä saman katon alle! sanoi isä eräänä päivänä. — Muuta täältä vanhalle talollemme, mutta pure mieluummin poikki kielesi kuin päästät liikkeelle valheita!

Niin he erosivat. Tytär läksi palvelijoineen vanhalle talolle, missä hän oli syntynyt ja kasvanut, missä hiljainen hurskas rouva, hänen äitinsä, lepäsi kirkon hautakammiossa. Talossa asui vanha karjapaimen, siinä koko sen henkilökunta. Huoneessa riippui mustia, tomunpeittämiä hämähäkinverkkoja, puutarha kasvoi vapaasti, mielensä mukaan. Humalaköynnökset ja peltokierrot punoivat verkkoa puiden ja pensaiden välille, katkot ja nokkoset varttuivat ja rehoittivat. Veripyökki oli joutunut ryteikköön ja varjoon, sen lehdet olivat vihreät kuin toisten tavallisten puitten, sen loisto oli mennyttä. Korpit, varikset ja naakat lensivät kihisevänä liutana yli korkeiden kastanjapuiden. Siinä sitä oli huutoa ja kirkunaa, ikäänkuin niillä olisi ollut tärkeitä uutisia kerrottavana toisilleen: nyt hän taasen on täällä tuo pikkuinen, joka oli käskenyt varastaa heidän munansa ja poikasensa. Itse varas, hän, joka oli ne ottanut, kiipeili lehdettömässä puussa, istui korkean maston huipussa ja sai maistaa köydenpäätä, jollei käyttäytynyt kunnollisesti.

Tämän kaiken kertoi meidän aikanamme lukkari. Hän oli hankkinut tiedot ja pannut ne kokoon kirjoista ja muistiinpanoista. Paljon muitakin muistiinpanoja oli tallella pöytälaatikossa.

Ja me saamme nyt kuulla, kuinka Marie Grubben kävi, mutta silti emme unohda Kana-Kreetaa. Hän istuu nyt komeassa kanalassaan. Marie Grubbe teki samoin aikoinaan, mutta ei sillä mielellä kuin vanha Kana-Kreeta.

Talvi meni, kevät ja kesä menivät, sitten tuli jälleen tuulinen syksy kosteine, kylmine merisumuineen. Elämä talossa kävi yksinäiseksi, ikäväksi.

Marie Grubbe otti pyssynsä ja läksi kanervakankaalle, ampui jäniksiä ja kettuja, ampui mitä lintuja vain tapasi. Siellä hän kohtasi usein aatelisherra Palle Dyren Nörrebäkistä, joka hänkin kulki täällä pyssyineen ja koirineen. Hän oli suuri ja väkevä, siitä hän ylpeili, kun he puhelivat keskenään. Hän olisi voinut käydä voittosille fyeniläisen Egeskovin herran Brockenhuus-vainajan kanssa, joka vieläkin oli kuuluisa voimistaan. Palle Dyre oli hänen esimerkkiään seuraten antanut ripustaa porttiinsa rautavitjat, joihin oli kiinnitetty metsästyssarvi, ja kotiin ratsastaessaan tarttui hän vitjoihin, nosti itsensä hevosineen päivineen maasta ja puhalsi torveen.

— Tulkaa itse katsomaan, Marie-rouva! sanoi hän — Nörrebäkissä puhaltaa raikas tuulenhenki!

Ei ole merkitty muistiin, milloin Marie-rouva tuli Palle Dyren taloon, mutta Nörrebäkin kirkon kynttiläjaloissa on kirjoitus, josta näkee, että ne ovat Palle Dyren ja Marie Grubben lahja Nörrebäkin herraskartanosta.

Palle Dyrellä oli kokoa ja voimia. Hän joi kuin sieni, hän oli kuin tynnyri, jota on mahdoton täyttää. Hän kuorsasi kuin kokonainen sikolätti ja oli näöltään punainen ja pullea.

— Sikamainen ja äreä hän on! sanoi rouva Palle Dyre, Grubben tytär. Pian oli hän kyllästynyt siihen elämään, mutta eihän se siitä parantunut.

Eräänä päivänä oli pöytä katettuna ja ruoka jäähtyi. Palle Dyre oli ketunpyynnissä eikä rouvaa löydetty mistään. Palle Dyre saapui kotiin puoliyön aikaan; rouva Dyre ei saapunut puoliyön aikaan eikä aamullakaan. Hän oli kääntänyt Nörrebäkille selkänsä, ratsastanut tiehensä jättämättä tervehdystä ja sanomatta hyvästi.

Oli harmaa, räntäinen ilma. Kylmä tuuli puhalsi, hänen ylitseen lensi parvi mustia kirkuvia lintuja. Ne eivät olleet niin kodittomia kuin hän.

Ensin hän kulki etelää kohti, aina Saksan valtakunnan rajalle asti; pari kultasormusta kallisarvoisine kivineen muutettiin rahaksi. Sitten hän matkusti itään päin, sitten hän jälleen kääntyi länttä kohti. Hän ei nähnyt mitään päämäärää ja oli suuttunut kaikille, yksinpä hyvälle Jumalallekin, niin kurjalta tuntui hänestä kaikki. Pian kävi hänen ruumiinsa samanlaiseksi; hän saattoi tuskin jalkaansa liikuttaa. Töyhtöhyyppä lensi ilmaan mättäältään, kun hän kaatui tälle mättäälle. Lintu kirkui niinkuin sen on tapana: senkin varas, senkin varas! Hän ei koskaan ollut varastanut lähimmäisensä omaisuutta, mutta linnunmunia ja linnunpoikasia hän pienenä tyttönä oli haetuttanut itselleen mättäistä ja puista. Sitä hän nyt ajatteli.

Siltä paikalta, missä hän oli pitkällään, näki hän rannalla olevat hiekkaharjut. Siellä asui kalastajia, mutta sinne hän ei saattanut päästä, niin sairas hän oli. Suuret valkeat kalalokit lensivät hänen ylitseen huutaen niinkuin korpit, varikset ja naakat olivat huutaneet kotona kartanon puutarhassa. Linnut lensivät aivan likeltä; vihdoin hänestä tuntui siltä kuin ne olisivat käyneet mustiksi, mutta maailma mustenikin kokonaan hänen silmissään.

Kun hän jälleen avasi silmänsä, nostettiin häntä maasta ja kannettiin jonnekin. Suuri, väkevä mies oli ottanut hänet syliinsä. Hän katseli suoraan miehen parroittuneisiin kasvoihin; miehellä oli toisen silmän yläpuolella arpi, niin että kulmakarvat olivat jakaantuneet ikäänkuin kahteen osaan. Mies kantoi viheliäisen naisparan laivalle, missä kippari torui häntä hänen teostaan.

Seuraavana päivänä läksi laiva merelle. Marie Grubbe ei palannut maihin, hän joutui siis mukaan. Mutta hän tuli kai takaisin? Niin, milloin ja minne?

Senkin tiesi lukkari kertoa eikä hän itse ollut keksinyt sitä tarinaa, hän oli lukenut asian kaikki kummalliset vaiheet vanhasta, luotettavasta kirjasta, jonka me itsekin voimme ottaa esille lukeaksemme sen. Tanskalainen historiankirjoittaja Ludvig Holberg, joka on kirjoittanut niin monta arvokasta kirjaa ja hauskat huvinäytelmänsä, joista me oikein opimme tuntemaan hänen aikansa ja sen ihmiset, kertoo kirjeissään, miten ja missä hän maailmalla tapasi Marie Grubben. Se on kylläkin kuulemisen arvoista, mutta me emme silti unohda Kana-Kreetaa, hän istuu iloisena ja tyytyväisenä komeassa kanalassaan.

Köpenhaminassa raivosi rutto; tämä tapahtui 1711. Tanskan kuningatar läksi kotiseudulleen Saksaan, kuningas jätti maan pääkaupungin; jokainen, joka voi, kiirehti pois. Yksinpä ylioppilaatkin, vaikka heillä olisi ollut vapaa asunto ja ruoka, pyrkivät pois kaupungista. Yksi heistä, viimeinen, joka vielä oli jäänyt niinkutsuttuun »Borchin Collegiumiin» aivan likellä Regentseniä, hänkin läksi nyt tiehensä. Kello oli kaksi aamulla. Hän tuli reppuineen, jossa oli enemmän kirjoja ja muistiinpanoja kuin vaatetavaraa. Kylmä, tahmea sumu vaappui kaupungin yllä; ei näkynyt ainoatakaan ihmistä kadulla, jolla hän kulki. Oville ja porteille oli kaikkialla piirretty ristejä; rutto raivosi siis siellä, tai ihmiset olivat kuolleet. Myöskään ei näkynyt ainoatakaan ihmistä leveämmällä, kiemurtelevalla Kjödmangergadella, joksi kutsuttiin Rundc Taarnilta kuninkaallista linnaa kohti vievää katua. Nyt rämisivät ohi suuret kuormavankkurit. Kuski heilutti piiskaa, hevoset nelistivät, vankkuri oli täynnä kuolleita. Nuori ylioppilas nosti kätensä kasvoilleen ja haistoi väkevää spriitä, jota hän säilytti sienessä messinkirasian sisällä. Eräällä kadulla kuului kapakasta laulunhoilotusta ja hirvittävää naurua; ihmiset joivat siellä yökauden unohtaakseen, että rutto odotti oven takana haluten ottaa heidät mukaansa kuormavankkureihin toisten kuolleiden joukkoon. Ylioppilas suuntasi askeleensa linnan sillalle, jossa oli pari pientä purtta; toinen nosti juuri ankkurinsa jättääkseen ruton saastuttaman kaupungin.

Jos Jumala sallii meidän elää ja me saamme tuulta, niin lähdemme Grönsundiin Falsterin luo! sanoi kippari ja kysyi mukaanpyrkivältä ylioppilaalta hänen nimeään.

— Ludvig Holberg, sanoi ylioppilas, ja se nimi kuului samanlaiselta kuin mikä muu nimi tahansa. Nyt se on Tanskanmaan uljaimpia nimiä. Silloin hän vielä oli nuori, tuntematon ylioppilas.

Laiva purjehti linnan ohi. Aamu ei ollut vielä valjennut, kun he pääsivät avovedelle. Puhalsi kevyt tuuli, purje pullistui, nuori ylioppilas asettui kasvot raikasta tuulta vastaan ja vaipui uneen, mikä tosin ei ollut terveellisintä.

— Tunnetteko täällä ketään, jonka luona voisin asua pienestä maksusta, kysyi Hoiberg kapteenilta.

— Minä luulen että teidän on parasta mennä Borrehusin lauttavaimon luo, sanoi hän. — Jos tahdotte olla hyvin kohtelias, niin on muorin nimi Sören Sörensen Möller. Saattaa kuitenkin käydä niin, että hän suuttuu, jos käyttäydytte liian hienosti häntä kohtaan. Mies on vangittuna jostakin pahanteosta; vaimo kuljettaa itse lauttavenettä, ja hänellä on lujat kämmenet.

Ylioppilas otti reppunsa ja meni lautturin taloon. Tuvan ovi ei ollut lukossa, linkku aukeni ja hän astui kivilattiaiseen tupaan, missä vetosohva suurine nahkatyynyineen herätti eniten huomiota. Valkoinen kana, jolla oli poikaset, oli köytetty kiinni vetosohvaan; se oli kaatanut vesilautasen, niin että vesi valui permannolle. Tuvassa ei ollut ketään ihmistä eikä viereisessä kamarissakaan, ainoastaan kehto ja siinä lapsi. Lauttavene palasi; siinä oli vain yksi ihminen — oli vaikea sanoa, oliko se mies vai nainen. Tuolla henkilöllä oli yllään suuri takki ja päässä reuhkalakki, jonkinlainen myssyntapainen. Vene laski maihin.

Naishenkilö astui tupaan. Hän näytti sangen kookkaalta oikaistessaan selkänsä. Kulmakarvojen alta katsoi kaksi ylpeää silmää. Se oli Sören-muori, lauttavaimo. Korpit,, varikset ja naakat olisivat kirkuneet ilmoille toisen nimen, jonka me tunnemme paremmin.

Hän näytti nyrpeältä eikä ollut monisanainen; sen verran kuitenkin puhuttiin ja päätettiin, että ylioppilas saa täysihoidon epämääräiseksi ajaksi, koska Köpenhaminassa asiat ovat niin huonosti.

Lauttataloon tuli tuontuostakin kunnon naapureja läheisestä kaupungista. Tuli Frans Veitsiseppä ja Sivert Pussinnuuskija. He joivat ruukullisen olutta lauttatalossa ja keskustelivat ylioppilaan kanssa. Hän oli taitava nuori mies, joka osasi »practicansa», kuten sanottiin; hän luki kreikkaa ja latinaa ja oli opin asioissa viisas.

— Kuta vähemmän ihminen tietää, sitä vähemmän se häntä painaa! sanoi
Sören-muori.

— Lujilla pitää teitäkin elämä, sanoi Holberg eräänä päivänä, kun vaimo pesi vaatteitaan väkevässä lipeässä ja itse sai hakata kannot polttopuiksi.

— Kai te voitte nähdä sen kämmenistä! sanoi vaimo ja näytti kahta tosin pientä, mutta kovaa, vahvaa kättä, joiden kynnet olivat kuluneet. — Olettehan te oppinut ja osaattehan te lukea.

Joulun tienoissa tuli ankara lumipyry. Pakkanen kouristi lujasti, tuuli puhalsi niin purevana, että olisi luullut sen pesevän lusikkavedellä ihmisten kasvoja. Sören-muori ei ollut tietääkseen, heitti takin yllensä ja veti myssyn päähänsä. Talossa oli pimeää jo varhain iltapäivällä. Hän pani takkaan puita ja polttoturvetta ja istuutui sitten paikkaamaan kenkiään; ei ollut ketään muuta, joka olisi sen tehnyt. Illalla hän puhui ylioppilaalle enemmän kuin hänen tapansa muuten oli. Hän puhui miehestään.

— Hän surmasi vahingossa erään Dragörin kipparin ja saa nyt sentähden raataa kolme vuotta raudoissa Holmissa. Hän on vain tavallinen merimies, joten laki käy täydestä.

— Luuletteko! sanoi Sören-muori ja tuijotti tuleen, mutta sitten hän jälleen alkoi. — Oletteko kuullut puhuttavan Kai Lykkestä, joka revitti yhden kirkoistaan, ja kun pappi Mads saarnatuolista pauhasi tuomiota sen johdosta, panetti hän herra Madsin köysiin ja rautoihin, asetti oikeusistuimen ja tuomitsi papin menettämään kaulansa, mikä hakattiinkin. Se ei tapahtunut vahingossa, ja kuitenkin pääsi Kai Lykke sillä kertaa irti ja vapaaksi.

— Hän oli oikeassa sen ajan käsityksen mukaan! sanoi Holberg. — Me olemme nyt sivuuttaneet sen!

— Sitä ei pöllökään usko! sanoi Sören-muori, nousi ja meni kamariin, missä »tylleröinen», talon pieni lapsi makasi. Sitä hän nosteli ja hoiteli, sitten hän pani kuntoon ylioppilaan vetosohvan. Nahkatyyny oli ylioppilaan käytettävänä; mutta hän oli viluisempi kuin muori, vaikka hän olikin syntynyt Norjassa.

Uudenvuoden aamuna oli oikein kirkas, aurinkoinen päivä. Pakkanen oli ollut ja oli vieläkin niin ankara, että tuiskun ajama lumi oli jäätynyt kovaksi, joten sen pinta kannatti astujaa. Kaupungin kellot soittivat kirkkoon. Ylioppilas Holberg otti ylleen villatakkinsa ja aikoi lähteä kaupunkiin.

Borrehusin yli lensivät korpit, varikset ja naakat kirkuen ja rääkyen; niiden rääkynältä ei voinut kuulla kirkonkelloja. Sören-muori seisoi pihamaalla täyttämässä lumella messinkikattilaa pannaksensa sen tulelle ja saadaksensa siten juomavettä. Hän loi katseensa lintuparven vilinään ja ajatteli omia ajatuksiaan.

Ylioppilas Holberg meni kirkkoon. Matkalla sinne ja kotiin kulki hän Sivert Pussinnuuskijan talon ohi, joka sijaitsi portin luona. Täällä hänelle tarjottiin malja lämmintä, siirapilla ja inkiväärillä höystettyä olutta. Puhe johtui Sören-muoriin, mutta Pussinnuuskija ei tietänyt mitään, eikä hänestä yleensä moni tietänyt: hän ei ollut kotoisin Falsterista, sanoi Sivert, hiukan varoja hänellä aikoinaan oli ollut, hänen miehensä oli tavallinen, luonteeltaan kiihkeä merimies, joka oli tappanut erään dragöriläisen kipparin; »akkaansa mies lyö ja kuitenkin tämä häntä puolustaa».

— Sellaista kohtelua en minä kärsisi! sanoi Pussinnuuskijan vaimo. — Mutta minä olenkin parempien ihmisten lapsia! Minun isäni oli kuninkaallinen sukankutoja.

— Siksipä olettekin joutunut naimisiin kuninkaallisen virkamiehen kanssa, sanoi Holberg ja teki suuren kumarruksen hänelle ja Pussinnuuskijalle.

Oli pyhä loppiaisilta. Sören-muori sytytti Holbergin eteen pyhän kolmenkuninkaan kynttilän, nimittäin kolme talikynttilää, jotka hän itse oli valanut.

— Vai sillä tavalla! sanoi vaimo ja oli vaiti pitkän aikaa. Mutta pyhänä loppiaisiltana sai ylioppilas kuitenkin tietää enemmän kuin hän ennen oli tietänyt.

— Teillä on hellä sydän häntä kohtaan, jonka kanssa elätte avioliitossa, sanoi Holberg. — Ihmiset sanovat kuitenkin, että hän kohtelee teitä joka päivä pahasti.

— Se ei kuulu kehenkään muuhun kuin minuun! — Ne lyönnit olisivat tehneet minulle hyvää pienenä, nyt minä kai saan ne syntieni tähden. Minä tiedän mitä hyvää hän on tehnyt minulle; ja näin sanoessaan hän oikaisi itsensä suoraksi. — Kun minä makasin kipeänä autiolla kankaalla eikä kukaan viitsinyt välittää minusta, paitsi ehkä korpit ja varikset nokkiaksensa minua, kantoi hän minut käsivarsillaan ja sai nuhteita kuormasta, jonka hän toi laivalle. Minä en ole luotu makaamaan sairaana ja minä paraninkin. Jokainen elää omalla tavallaan. Sörenkin elää omalla tavallaan; ei ole koiran karvoihin katsomista! Hänen kanssaan olen kaikesta huolimatta elänyt onnellisempana kuin sen miehen kanssa, jota sanottiin hienoimmaksi ja ensimmäiseksi kaikista kuninkaan alamaisista. Olen ollut naimisissa valtioneuvos Gyldenlöwen, kuninkaan velipuolen kanssa. Sitten otin Palle Dyren. Siinä toinen hyvä; tapansa kullakin, niin minullakin! Olipa siinä tarinaa, mutta nyt te sen tiedätte! Ja hän läksi huoneesta.

Se oli Marie Grubbe. Niin kummallisesti oli hänen elämänsä kiekko pyörinyt. Monta loppiais-iltaa ei hän enää elänyt. Holberg on kirjoittanut muistiin hänen kuolleen kesäkuussa 1716, mutta hän ei ole kirjoittanut, koska hän ei sitä tiennyt, että kun Sören-muori, joksi häntä kutsuttiin, makasi ruumiina Borrehusissa, niin lensi suuri joukko mustia lintuja siitä yli. Ne eivät kirkuneet, ne ikäänkuin tiesivät hiljaisuuden kuuluvan hautajaisiin. Heti kun hän oli maan povessa, ei lintuja enää nähty, mutta samana iltana nähtiin Jyllannissa, vanhan kartanon luona, ääretön määrä korppeja, variksia ja naakkoja. Ne kirkuivat kilpaa, ikäänkuin niillä olisi ollut jotain ilmoitettavaa: ehkäpä ne halusivat sanoa, että mies, joka pienenä poikana otti niiden munat ja untuvaiset pojat, rahvaan poika, oli saanut rautaiset sukkanauhat ja istui kuninkaan Holmissa, ja myöskin, että ylhäinen aatelisneito oli päättänyt päivänsä lautturinvaimona Grönsundin luona. »Hyvä, hyvä! Kraa, kraa!» kirkuivat ne.

— Sitä ne kirkuvat vieläkin, vaikkei enää ole kirkumiseen aihetta! sanoi lukkari tätä kertoessaan. — Heimo on kuollut sukupuuttoon, kartano on hajoitettu, ja siinä, missä se muinoin oli, on nyt komea kanala kullattuine viireineen ja vanhoine Kana-Kreetoineen. Hän on hyvin iloinen kauniista asunnostaan; jollei hän olisi päässyt tänne, niin olisi hän joutunut vaivaistaloon.

Kyyhkyset kuhersivat hänen yläpuolellaan, kalkkunat maiskuttelivat ympärillä ja ankat raksuttivat.

— Kukaan ei tuntenut häntä! sanoivat he. — Hänellä ei ollut sukulaisia. Oli laupeudentyö, että hän pääsi tänne. Hänellä ei ole ankka-isää eikä kana-emoa eikä mitään perillisiä!

Sukulaisia hänellä kuitenkin oli. Hän ei tuntenut heitä, eikä lukkari myöskään, vaikka hänellä oli niin paljon muistiinpanoja pöytälaatikossaan, mutta eräs vanha varis sen tiesi ja kertoi siitä. Se oli äidiltään ja äidinäidiltään kuullut Kana-Kreetan äidistä ja hänen äidinäidistään, jonka mekin tunnemme niiltä ajoilta, jolloin hän lapsena ratsasti nostosillan yli ja ylpeänä katseli ympärilleen, ikäänkuin koko maailma ja kaikki sen linnunpesät olisivat olleet hänen, me näemme hänet kankaalla ja vihdoin Borrehusissa. Lapsenlapsi, suvun viimeinen jäsen, oli palannut kotiin, sinne, missä vanha kartano oli seisonut, missä mustat villit linnut kirkuivat, mutta hän istui kesyjen lintujen keskellä; ne tunsivat hänet ja hän tunsi ne. Kana-Kreeta ei toivonut enää mitään, hän odotti iloisena kuoleman tuloa, hänellä oli yllinkyllin ikää.

Ja Kana-Kreeta sai hyvän haudan, jota ei kukaan muu tunne, paitsi tuo vanha varis, jollei sekin ole kuollut.

Ja nyt tunnemme mekin tarinan vanhasta kartanosta, vanhasta suvusta ja koko Kana-Kreetan perheestä.

OHDAKKEEN KOKEMUKSET.

Rikkaan herraskartanon laidalla oli kaunis, hyvin hoidettu puutarha harvinaisine puineen ja kukkasineen. Talon vieraat puhuivat niistä ihastuneina, paikkakuntalaiset tulivat sunnuntai- ja pyhäpäivinä sekä maalta että kaupungeista pyytämään, että he saisivat katsella puutarhaa. Kokonaiset koulutkin saapuivat samantapaiselle vierailulle.

Ulkopuolella puutarhaa kasvoi mahtava ohdake aitauksen luona, vainioille vievän tien varrella. Se oli suuri ja juurestaan monihaarainen, joten se levittäytyi laajalle; sitä saattoi syystä kutsua ohdakepensaaksi. Kukaan ei katsellut sitä, paitsi vanha aasi, joka veti karjapiikojen maitorattaita. Tämä oikaisi kaulansa pitkäksi ja sanoi: »Sinä olet kaunis, minun tekisi mieli syödä sinut!» Mutta nuora ei ollut niin pitkä, että aasi olisi ylettynyt syömään sitä.

Talossa oli paljon vieraita, ylhäisiä sukulaisia pääkaupungista, nuoria kauniita tyttöjä ja näiden joukossa muuan kaukaa saapunut neiti. Hän oli kotoisin Skotlannista, hän oli ylhäistä syntyperää ja hänellä oli kultaa ja tavaraa — siis hän oli morsian, jota kannatti tavoitella, kuten monet nuoret herrat sanoivat ja äidit niinikään.

Nuoriso kisaili nurmikentällä ja pelasi krokettia. Se asteli kukkien keskellä, ja jokainen nuori neito poimi kukkasen, jonka pisti nuoren herran napinläpeen. Mutta skotlantilainen neiti katseli kauan ympärilleen, hyljäten kukan toisensa jälkeen. Yksikään ei tuntunut miellyttävän häntä. Silloin hän katsahti aidan taakse; siellä oli suuri ohdakepensas sinipunertavine, rehevine kukkineen. Hän näki sen, hymyili ja pyysi talon nuorta herraa ottamaan hänelle yhden kukista.

— Se on Skotlannin kukka! sanoi hän. — Se upeilee maan vaakunassa; antakaa minulle se!

Ja nuori herra toi kauneimman kukan, joka pisti hänen sormiinsa ikäänkuin se olisi kasvanut mitä teräväpiikkisimmässä orjantappurapensaassa.

Tyttö pisti ohdakkeen kukan nuoren herran napinläpeen, ja poika tunsi saaneen osakseen suuren kunnianosoituksen. Jokainen noista muista nuorista herroista olisi mielellään antanut loistokukkansa saadakseen tämän, jonka skotlantilaisen neidin hieno käsi oli ojentanut. Ja jos talon nuori herra tunsi saaneensa osakseen kunnianosoituksen, niin entä sitten ohdakepensas! Oli kuin kaste ja auringonpaiste olisi kulkenut sen läpi.

— Minä olen enemmän kuin uskonkaan! sanoi se itselleen. — Kuulun oikeastaan aitauksen sisäpuolelle enkä ulkopuolelle. Kaikki täällä maailmassa on järjestetty niin kummallisella tavalla! Mutta olenpa saanut yhden lapsistani yli aitauksen, vieläpä napinläpeen!

Hän kertoi tämän tapauksen jokaiselle nupulle, joka kehittyi ja avautui, eikä ollut kulunut montakaan päivää, ennenkuin ohdakepensas kuuli — ei ihmisiltä eikä linnunlaulusta, vaan itse ilmalta, joka säilyttää ja toistaa kaukaisetkin äänet, aina puutarhan sydämessäolevilta käytäviltä ja talon huoneista asti, missä ikkunat ja ovet ovat avoinna —, että nuori herra, joka hienon skotlantilaisen neidin kädestä oli saanut ohdakkeen kukan, nyt oli saanut myöskin itse käden ja sydämen. Se oli kaunis pari, hyvä naimakauppa.

Sen olen minä liittänyt yhteen! arveli ohdakepensas ajatellen kukkaa, jonka se oli antanut napinläpeen. Jokainen puhkeava kukka sai kuulla tämän tapauksen.

— Varmaan minut istutetaan puutarhaan! ajatteli ohdake, — ehkä pannaan ruukkuunkin, joka likistää; se onkin kaikkein kunniakkainta.

Ja ohdakepensas ajatteli tätä niin elävästi, että se jo varmasti vakuutettuna asiasta sanoi: Minä joudun ruukkuun!

Se lupasi jokaiselle pienelle kukalleen, joka puhkesi, että sekin pääsisi ruukkuun, ehkäpä napinläpeen, mikä oli korkein saavutus. Mutta ei kukaan joutunut ruukkuun, vielä vähemmin napinläpeen. Ne joivat ilmaa ja valoa, nuolivat päivällä auringonpaistetta ja yöllä kastetta, kukkivat, saivat vieraikseen mehiläisiä ja paarmoja, jotka hakivat myötäjäisiä, kukkasten hunajaa; hunajan ne veivät, kukkasen ne jättivät paikoilleen.

— Senkin rosvojoukkoa! sanoi ohdakepensas. — Saisinpa minä seivästää heidät! Mutta minä en voi.

— Te tulette kuin käskettyinä, sanoi ohdakepensas, — odotan joka hetki, että me joudumme aitauksen toiselle puolelle.

Pari viatonta satakaunoa ja ratamoa kuunteli syvästi ihaillen tätä puhetta, ja ne uskoivat kaikki, mitä se sanoi.

Vanha maitorattaiden eteen valjastettu aasi loi tiepuolesta syrjäkatseita ohdakepensaaseen, mutta nuora oli liian lyhyt ulottuakseen sinne. Ja ohdake ajatteli niin kauan Skotlannin ohdaketta, jonka sukuun se lukeutui, että se vihdoin luuli tulleensa Skotlannista, ja se otaksui, että sen vanhemmat itse kasvoivat valtakunnan vaakunassa. Se oli suuri ajatus, mutta suurella ohdakkeella sopiikin olla suuria ajatuksia.

— Usein ollaan niin ylhäistä sukua, ettei sitä uskalla ajatellakaan! sanoi nokkonen, joka kasvoi siinä vieressä. Se ikäänkuin aavisti, että siitä voisi tulla musliinia, jos se saisi oikean käsittelyn.

Ja kesä meni, ja syksy meni. Lehdet putosivat puista, kukkasiin tuli voimaas väri ja tuoksu väheni. Puutarhaoppilas lauloi puutarhasta aitauksen yli:

Metsän nuoria kuusipuita alkoi vaivata joulu-ikävä; mutta jouluun oli pitkä aika.

— Tässä minä vielä seison, sanoi ohdake. — Tuntuu siltä kuin ei kukaan ajattelisi minua, vaikka minä olen solminut naimakaupan. He joutuivat kihloihin ja viettivät häitä; siitä on nyt kahdeksan päivää. Niin, minä en ota askeltakaan, sillä minä en voi.

Kului vielä muutamia viikkoja. Ohdakkeeseen oli puhjennut viimeinen kukka, suurena ja täyteläisenä se oli noussut aivan juuresta. Tuuli puhalsi kylmänä sen päällitse, värit katosivat, loisto katosi; kukankanta, joka oli suuri kuin arttisokan kukalla, muistutti hopeoitua auringonkukkaa.

Silloin tuli puutarhaan nuori pari, nyt mies ja vaimo. He astelivat pitkin aitausta. Nuori rouva katsahti sen taakse.

— Siellähän se vanha ohdake vielä on! sanoi hän. — Nyt ei siinä ole yhtään kukkaa!

— Onhan siinä viimeisen varjo! sanoi mies ja viittasi hopeankarvaiseen kukanjäännökseen, joka itse oli kuin kukkanen.

— Kaunishan se on! sanoi rouva. — Sellainen on kaiverrettava kehykseen meidän kuvamme ympärille.

Ja nuoren miehen täytyi jälleen kiivetä aitauksen yli taittamaan ohdakkeen kukkaa. Se pisti häntä sormiin, olihan hän kutsunut sitä »varjoksi». Ja se joutui puutarhaan, kartanoon ja saliin. Siellä oli maalaus: »Nuori pari». Sulhasen napinläpeen oli maalattu ohdakkeen kukka. Puhuttiin sekä siitä että kukanverhiöstä, jonka he toivat, viimeisestä, nyttemmin hopeanvälähteisestä ohdakkeen kukasta, joka oli jäljennettävä kehykseen.

— Mitä kaikkea sentään saakaan kokea! sanoi ohdakepensas. Minun esikoiseni joutui napinläpeen, viimeinen lapseni joutui kehykseen. Mihin minä joudun?

— Tule minun luokseni, sulo-armahain! Minä en voi tulla sinun luoksesi, nuora ei ole tarpeeksi pitkä.

Mutta ohdakepensas ei vastannut. Se vaipui yhä syvempiin mietteisiin. Se mietti miettimistään jouluun asti, ja silloin puhkesi ajatus kukkaan. — Kun lapset onnellisesti ovat päässeet sisäpuolelle, niin tyytyy äiti seisomaan aitauksen ulkopuolelle.

— Se oli oikea ajatus! sanoi auringonsäde. — Te saatte tekin hyvän paikan!

SEPÄ OLI KEKSINTÖ!

Oli nuori mies, joka luki runoilijaksi. Hän tahtoi valmistua pääsiäiseksi, mennä naimisiin ja elää runoilusta, mikä on vain sitä — kuten hän tiesi — että keksii. Mutta hän ei voinut keksiä. Hän oli syntynyt liian myöhään, kaikki oli otettu talteen ennenkuin hän oli tullut maailmaan, kaikesta oli runoiltu ja kirjoitettu.

— Onnelliset ihmiset, jotka ovat syntyneet tuhat vuotta sitten! sanoi hän. — He saattoivat helposti tulla kuolemattomiksi! Onnellinen sekin, joka syntyi sata vuotta sitten, silloinkin oli vielä jotakin, josta saattoi kirjoittaa runoja. Nyt on maailma runoiltu loppuun, mistä minä saatankaan enää runoilla!

Hän tutki sitä niin, että sairastui ja heikkeni, tuo ihmisraukka. Yksikään tohtori ei voinut auttaa häntä, mutta mahdollisesti tietäjävaimo. Tämä asui pienessä talossa keskellä ketoja portin luona, jota hän aukaisi ajajille ja ratsastajille. Hän osasi avata muutakin, hän oli viisaampi kuin tohtori, joka ajaa omissa vaunuissaan ja maksaa säätyveroa.

Talo, missä tietäjävaimo asui, oli pieni ja soma, mutta ikävä ulkoapäin. Siellä ei ollut ainoatakaan puuta eikä kukkaa. Oven ääressä oli mehiläispesä — hyödyllinen kyllä! Siellä oli pieni perunamaa, hyödyllinen kyllä! ja oja oratuomineen. Tämä oli lakastunut ja kasvattanut noita marjoja, jotka vievät suun väärään, kun niitä maistaa ennenkuin pakkanen on pannut ne.

— Tässä näen ilmielävän kuvan meidän runottomasta ajastamme! ajatteli nuori mies, ja olihan siinäkin ajatus, kultajyvä, jonka hän löysi tietäjävaimon ovelta.

— Kirjoita se muistiin! sanoi vaimo. — Muruset ovat nekin leipää!. Minä tiedän, miksi sinä olet tullut tänne. Sinä et keksi ja tahdot kuitenkin olla valmis runoilija pääsiäisenä!

— Kaikesta on kirjoitettu! sanoi nuorukainen. — Meidän aikamme ei ole mitään vanhaa aikaa!

— Ei! sanoi vaimo. — Vanhaan aikaan poltettiin tietäjävaimot, ja runoilijat kulkivat nälkäisin vatsoin ja kyynärpäissä reikä. Ajassa ei ole mitään vikaa, se on mitä parhain. Mutta sinä et käytännössä toteuta sanojasi, sinä et ole teroittanut kuuloasi etkä varmaan koskaan lue isämeitääsi illalla. On yllin kyllin joka lajia runoilemisen ja kertomisen aiheita, kun vain osaa kertoa. Sinä voit ottaa niitä maan kasveista ja laihosta, ammentaa sekä juoksevasta että seisovasta vedestä, mutta sinun täytyy osata tehdä se, ymmärtää, kuinka auringonsäde otetaan kiinni. Koetapa kerran silmälasejani, pane korvaasi minun kuulotorveni, rukoile sitten Jumalaa ja ole ajattelematta itseäsi.

Tämä viimeinen nyt oli hyvin vaikeaa, jopa enemmän kuin tietäjävaimo saattoi vaatia.

Nuori mies sai silmälasit ja kuulotorven, hänet asetettiin keskelle perunamaata; vaimo antoi hänen käteensä suuren perunan. Perunassa helähteli, siitä soi laulu sanoineen päivineen, perunoiden historia, erittäin mieltäkiinnittävä — arkinen tarina kymmenessä osassa; mihin kymmenen riviä riitti.

Se lauloi itsestään ja perheestään: perunoiden saapumisesta Eurooppaan, kuinka niitä tuomittiin väärin, mitä ne olivat kokeneet ja karsineet, ennenkuin ne, niinkuin nyt, oli tunnustettu siunaukseltaan suuriarvoisemmiksi kuin kultakimpale.

— Meitä jaettiin kuninkaan käskystä raatihuoneella kaikissa kaupungeissa. Meidän suurta merkitystämme julistettiin, mutta siihen ei uskottu, ei edes osattu istuttaa meitä. Joku kaivoi kuopan ja viskasi siihen koko perunakappansa. Toinen pisti perunan sinne, toisen tänne maahan ja odotti, että siitä nousisi kokonainen puu, josta ravistettaisiin perunoita. Maasta nousikin kasvi, kukkia, vetisiä hedelmiä, mutta ne kuihtuivat kaikki. Kukaan ei ajatellut mitä oli pohjalla, siunausta, perunoita. Niin, olemmehan me hiukan kärsineet, nimittäin meidän esi-isämme; he ja me olemme yhtä. Mitä tarinoita!

— Meillä on meilläkin, sanoivat oratuomet — läheisiä sukulaisia perunoiden kotimaassa, jonkin verran pohjoisemmassa kuin ne kasvoivat. Norjasta tuli norjalaisia, he purjehtivat sumujen ja myrskyjen halki länttä kohden, tuntemattomaan maahan, missä he lumen ja jään takaa löysivät kasveja ja vihantaa, pensaita, joissa oli viinin tummansiniset marjat: oratuomia; ne paleltuivat kypsiksi rypäleiksi, niinkuin mekin teimme. Ja maa sai nimen Viinlanti, s.o. Grönlanti, s.o. Oratuomimaa.

— Tulkaa nyt mukaan! sanoi tietäjävaimo ja kuljetti hänet mehiläispesälle. Hän katsahti sinne. Mikä elämä ja mikä hyörinä! Kaikissa käytävissä seisoi mehiläisiä löyhytellen siipiään, jotta koko tuossa suuressa tehtaassa olisi terveellinen ilma — se oli niiden tehtävä. Nyt tuli ulkoa mehiläisiä, jotka olivat syntyneet korit jaloissa: ne toivat kukkaispölyä. Se varistettiin maahan, lajiteltiin ja siitä tehtiin hunajaa ja vahaa. Niitä tuli, niitä lensi pois. Mehiläiskuningatar olisi hänkin tahtonut lentää, mutta silloin niiden kaikkien olisi täytynyt mennä mukaan. Nyt ei ollut se aika. Hän tahtoi kuitenkin lentää. Silloin purivat he poikki hänen majesteettinsa siivet, ja hänen täytyi pysyä pesässä.

— Nousepa nyt ojanpartaalle! sanoi tietäjävaimo, — katsele maantielle; siellä näet paljon ihmisiä!

— Onpa siinä kihisevä joukko! sanoi nuori mies. — Tarina toisensa kintereillä! Hurisee ja surisee vain! Alkaa ihan pyörryttää! Minä kuljen taaksepäin!

— Ei, mene suoraan eteenpäin! sanoi vaimo. — Mene suoraan ihmisvilinään, katsele sitä avoimin silmin, pidä korvat auki ja sydän niinikään! Silloin keksit pian! Mutta minun täytyy saada takaisin silmälasini ja kuulotorveni ennenkuin sinä lähdet! Ja sitten hän otti molemmat.

— Nyt en näe yhtään mitään! sanoi nuori mies. — Nyt en kuule enää mitään!

— No, silloin ei sinusta voi tulla runoilijaa pääsiäiseksi! sanoi tietäjävaimo.

— Siihen voit ehtiä jo laskiaisena! Rupea härnäämään runoilijoita! Ruoski niiden kirjoituksia, silloin ruoskit heitä itseänsä. Älä haikaile. Anna tulla vain, niin saat pullia, joilla voit elättää sekä itsesi että vaimosi!

— Sepä olikin keksintö! sanoi nuori mies, ja sitten hän ruoski runoilijoita, minkä ehti, kun hänestä itsestään ei tullut runoilijaa.

ONNI VOL PIILLÄ PUUPALIKASSA.

Nyt minä kerron tarinan onnesta. Kaikkihan me tunnemme onnen. Toiset näkevät sen vuodesta vuoteen, toiset vain määrättyinä vuosina, jonakin yksityisenä päivänä, niin, onpa ihmisiä, jotka näkevät sen vain kerran elämässään, mutta kaikki me näemme sen.

Sitähän ei minun tarvitse kertoa, koska jokainen sen tietää, että Jumala lähettää maailmaan pienen lapsen ja laskee sen äidin helmaan — tämä voi tapahtua rikkaassa linnassa ja varakkaassa suojassa, mutta myöskin ulkona kedolla, missä kylmä tuuli puhaltaa. Mutta jokainen ei tiedä — ja se on kuitenkin totta — että Jumala, tuodessaan lapsen, samalla tuo sille onnenlahjan. Sitä ei kuitenkaan panna näkyviin juuri sen viereen, se pannaan jonnekin maailmalle, paikkaan, missä vähimmin luulee löytävänsä sen, ja kuitenkin se aina löytyy, mikä on tässä lohdullista. Lahja saattaa olla kätkettynä omenaan: — niin kävi sen oppineen miehen, jonka nimi on Newton: omena putosi ja hän löysi onnensa. Jollet tunne tarinaa, niin pyydä niitä kertomaan, jotka osaavat. Minulla on kerrottavana toinen tarina, tarina eräästä päärynästä.

Oli muuan mies-raukka, joka oli syntynyt köyhyydessä ja mennyt köyhänä naimisiin. Muuten hän ammatiltaan oli sorvari ja sorvasi varsinkin sateenvarjon varsia ja sateenvarjon renkaita. Mutta hän ansaitsi vain hengen pitimiksi ja eli kädestä suuhun.

— Minä en löydä koskaan onnea! sanoi hän. Tämä on tosiperäinen tarina, saattaapa mainita maan ja paikankin, missä mies eli, mutta se on nyt samantekevää.

Komeimpana koristuksena hänen talonsa ja puutarhansa ympärillä kasvoi punaisia, happamia pihlajanmarjoja. Siellä oli kyllä myöskin päärynäpuu, mutta siihen ei tullut ainoatakaan päärynää, ja kuitenkin oli onni kätketty tähän päärynäpuuhun, kätketty näkymättömiin päärynöihin.

Eräänä yönä raivosi kauhea myrsky. Sanomalehdissä kerrottiin, että myrsky oli nostanut raiteilta suuren raitiovaunun ja viskannut sen tiepuoleen kuin rääsyn. Helpostihan silloin päärynäpuustakin katkesi suuri oksa.

Oksa tuotiin työhuoneeseen, ja leikillään sorvasi mies siitä suuren päärynän ja sitten vielä toisen suuren päärynän, senjälkeen pienemmän ja sitten muutamia aivan pieniä.

Pitihän puun toki kerran kasvattaa päärynöitä, ajatteli mies, ja sitten hän antoi ne lapsilleen leikkikaluiksi.

Elinehtoihin kosteassa maassa kuuluu totisesti sateenvarjo. Koko talolla oli yhteisesti käytettävänä yksi ainoa sateenvarjo: Jos tuuli oli liian voimakas, niin kääntyi sateenvarjo, ja pari kertaa se meni rikkikin, mutta mies pani sen heti taas kuntoon. Kiusallisinta oli kuitenkin, että nappi, jonka tuli pitää sitä koossa, alaslaskettaessa läksi irti, tai rengas, joka pantiin sen ympäri, meni kahtia.

Eräänä päivänä läksi nappi irti. Mies haki sitä lattialta ja sai silloin käsiinsä yhden kaikkein pienimmistä sorvaamistaan päärynännyppylöistä, yhden noita, jotka oli tehty lasten leikkikaluiksi.

— Nappia ei löydy, sanoi mies, mutta voihan tuo pieni kapine tehdä saman palveluksen! — Sitten hän porasi siihen läven, pujotti läpeen nyörin, ja pieni päärynä sopi hyvin taittuneeseen renkaaseen. Se oli totisesti parhain kiinnitin, mitä sateenvarjossa vielä oli ollut.

Kun miehen seuraavana vuonna piti lähettää sateenvarjonvarsia pääkaupunkiin, minne hän myi niitä, lähetti hän myöskin pari noita sorvatuita pieniä puupäärynöitä yhdessä renkaanpuoliskon kanssa ja pyysi, että niitä koeteltaisiin, ja sillä tavalla ne tulivat Amerikkaan. Siellä huomattiin pian, että pieni päärynä kesti paljon paremmin kuin mikään muu nappi, ja nyt annettiin kauppiaalle määräys, että kaikki seuraavat sateenvarjot oli kiinnitettävä pienellä päärynällä.

No nytpä tuli työtä! Tuhansittain päärynöitä, puupäärynöitä kaikkiin sateenvarjoihin! Miehen täytyi todenteolla käydä työhön käsiksi. Hän sorvasi ja sorvasi. Koko päärynäpuu muuttui noiksi pieniksi puupäärynöiksi! Se tuotti killinkejä, se tuotti taalareja!

— Siinä päärynäpuussa piili minun onneni! sanoi mies. Hän sai nyt suuren työhuoneen, kisällejä ja oppipoikia. Aina hän oli hyvällä tuulella ja sanoi: — Onni voi piillä puupalikassa!

Samaa sanon minäkin, joka kerron tarinan. Sanotaan: ota suuhusi valkoinen palikka, niin olet näkymätön! Mutta silloin sen täytyy olla tuo oikea palikka, se, jonka Jumala antoi meille onnenlahjana. Sen minä sain, ja minä voin minäkin tämän miehen tavoin tuottaa helisevää kultaa, kimmeltävää kultaa, kaikkein parasta, sitä, joka kiiltää lapsen silmästä, sitä, joka helisee lapsen suussa, ja isän ja äidin myöskin. He lukevat tarinat, ja minä seison keskellä tupaa heidän luonaan, mutta näkymättömänä, sillä minä pitelen suussani tuota valkeata palikkaa. Jos nyt huomaan, että he ovat iloissaan siitä, mitä kerron, niin silloin sanon minäkin: onni voi piillä puupalikassa!

PYRSTÖTÄHTI.

Pyrstötähti tuli välkyttäen tuli-sydäntään ja uhaten vitsallaan. Sitä katseltiin rikkaasta linnasta, köyhästä majasta ja kadunvilinästä, ja yksinäinen matkamies, joka kulki yli tiettömän nummen, katseli sitä hänkin. Jokainen ajatteli omia ajatuksiaan.

— Tulkaa katsomaan taivaanmerkkiä! Tulkaa katsomaan mahtavaa näkyä! sanottiin, ja kaikki riensivät katsomaan.

Mutta huoneessa istui vielä pieni poika ja hänen äitinsä. Talikynttilä paloi, ja äidistä näytti siltä kuin sen sydämessä olisi ollut varas. Kynttilä muodosti piikin ja kiertyi; se merkitsi äidin luulon mukaan, että pienen pojan oli pian kuoltava, kääntyihän varas häntä kohden.

Tämän pienen pojan oli määrä elää monta vuotta maan päällä, elää ja nähdä pyrstötähti, kun se yli kuudenkymmenen vuoden perästä taasen näyttäytyi.

Pieni poika ei nähnyt kynttilän varasta eikä myöskään ajatellut pyrstötähteä, joka ensi kerran hänen elämässään loisti taivaalla. Hän istui, edessään paikattu vati. Siinä oli vispilöityä saippuavettä ja tähän hän kastoi pienen liitupiipun pään, pisti sitten varren suuhunsa ja puhalsi saippuakuplia, suuria ja pieniä; ne värisivät ja liitelivät, välähdellen mitä kauneimmissa väreissä, ne vivahtelivat keltaisesta punaiseen, sinipunervaan ja siniseen, ja sitten tuli metsän lehden vihreä väri, kun aurinko paistaa sen läpi.

— Suokoon Jumala sinulle täällä maan päällä yhtä monta vuotta kuin sinä puhallat saippuakuplia!

— Yhtä monta, yhtä monta! sanoi pienokainen. — Saippuavettä ei voi koskaan puhaltaa loppuun! Ja pienokainen puhalsi kuplan toisensa jälkeen.

— Tuossa lentää vuosi! Tuossa lentää vuosi! Kas kuinka ne lentävät! sanoi hän joka kuplan irtautuessa lentämään. Pari meni suoraan hänen silmiinsä. Kirveli, poltti, kyyneleet tulivat silmiin. Hän näki joka kuplassa tulevaisuuden kuvan, hohtavan, välkkyvän.

Ja äiti otti pienokaista kädestä. Hänen täytyi päästää liitupiippu, jättää saippuakuplaleikki. Taivaalla oli pyrstötähti.

Ja pienokainen näki loistavan tulikuulan säteilevine pyrstöineen. Toiset sanoivat, että se oli kolmen kyynärän pituinen, toiset, että se oli miljoonien kyynäräin pituinen — ihmiset näkevät niin eri tavalla. Lapset ja lapsenlapset saattavat olla kuolleet ennenkuin se jälleen näyttäytyy! sanoivat ihmiset.

Useimmat niistä, jotka näin sanoivat, olivatkin kuolleet ja poissa, kun se jälleen näyttäytyi. Mutta pieni poika, jota kynttilässä palanut varas oli tarkoittanut ja josta äiti oli ajatellut: »hän kuolee pian», hän eli vielä, oli vanha ja valkohapsinen. Valkeat hapset ovat iän kukkasia! sanoo sananlasku, ja hänellä oli paljon niitä kukkasia. Hän oli nyt vanha koulumestari.

Koululapset sanoivat häntä hyvin viisaaksi, hän tiesi paljon, tunsi historian ja maantieteen ja oli hyvin selvillä taivaankappaleista.

— Kaikki tulee takaisin! Purkaa vain merkki ihmisiin ja tapauksiin, niin huomaatte, että ne tulevat aina takaisin, toisissa vaatteissa ja toisissa maissa.

Ja silloin oli koulumestari kertonut Vilhelm Tellistä, jonka täytyi ampua omena poikansa päästä, mutta ennenkuin hän ampui nuolen, kätki hän omaan poveensa toisen nuolen ampuakseen sen pahan Gesslerin rintaan. Tämä tapahtui Sveitsissä, mutta monta vuotta aikaisemmin tapahtui sama asia Tanskassa Palnatokelle: hänenkin täytyi ampua omena poikansa päästä ja hänkin kätki, niinkuin Tell, nuolen koston varalta. Mutta toista tuhatta vuotta aikaisemmin kirjoitettiin sama tarina muistiin Egyptissä tapahtuneena. Sama asia palautuu niinkuin pyrstötähdet; ne menevät menojaan, ovat poissa ja tulevat takaisin.

Ja hän puhui pyrstötähdestä, jota odotettiin, pyrstötähdestä, jonka hän oli nähnyt pienenä poikana. Koulumestari tiesi paljon taivaankappaleista, ajatteli niitä, mutta ei silti unohtanut historiaa ja maantiedettä.

Hän oli muodostanut puutarhansa Tanskan kartan mukaan. Kasvit ja kukkaset olivat täällä istutetut sen mukaan, mikä missäkin seudussa parhaiten viihtyisi. — Tuo minulle herneitä! sanoi hän, ja sitten mentiin sille lavalle, joka oli olevinaan Lolland. — Tuo minulle tattaria! Ja sitten mentiin Langelandiin. Kaunis sininen katkero ja suopursu tavattiin Skagenista, kiiltävä rautatammi Silkeborgista. Kaupungit olivat merkityt kuvapatsailla. Tässä seisoi pyhä Knut lohikäärmeineen — se merkitsi Odenseta. Absalon-piispa sauvoineen merkitsi Sorötä. Pieni vene airoineen merkitsi, että tässä oli Aarhuusin kaupunki. Koulumestarin puutarhasta saattoi hyvin oppia tuntemaan Tanskan kartan. Mutta ensinhän täytyi olla hänen oppilaanaan, ja se oli hyvin hauskaa.

Nyt odotettiin pyrstötähteä ja sen johdosta hän kertoi mitä kansa ennen vanhaan, kun pyrstötähti viimeksi oli täällä, oli siitä sanonut ja päätellyt. — Pyrstötähtivuosi on hyvä viinivuosi, sanoi hän, silloin voidaan sekoittaa viiniin vettä eikä sitä huomaa. Viinikauppiaat kuuluvat pitävän paljon pyrstötähtivuosista.

Taivas oli pilvessä neljätoista yötä ja päivää; pyrstötähteä ei näkynyt, mutta se oli taivaalla.

Vanha koulumestari istui pienessä huoneessaan, aivan kouluhuoneen vieressä. Bornholmilainen kello hänen vanhempiensa ajoilta oli nurkassa, raskaat lyijyluodit eivät nousseet eivätkä laskeneet, heiluri ei liikkunut. Pieni käki, joka ennen oli tullut esiin kukkumaan kellonlyönnit, oli vuosikausia istunut mykkänä lukitun oven takana. Huoneessa vallitsi täysi äänettömyys ja hiljaisuus, kello ei enää käynyt. Mutta vanha soittokone siinä vieressä — sekin vanhempien ajoilta — eli vielä; kielet saattoivat soida, tosin hiukan käheinä, ne saattoivat soida kokonaisen ihmisiän sävelet. Vanhan miehen mieleen tuli siinä hyvin paljon, sekä iloista että surullista, vuosien sarjasta, siitä lähtien, kun hän pienenä näki pyrstötähden, aina tähän asti, jolloin se jälleen oli täällä. Hän muisti, mitä äiti oli sanonut kynttilässä palavasta varkaasta, hän muisti puhaltamansa kauniit saippuakuplat. Jokainen oli elämän vuosi, niin oli hän sanonut, kuinka hohtava, kuinka värikäs! Kaiken kauniin ja iloisen hän siinä näki: lapsuusleikit ja nuoruudenilon; koko maailma ui auringonpaisteessa, ja sinne hän tahtoi päästä! Ne olivat tulevaisuuden kuplia. Vanhana miehenä hän kuuli soittokoneen kielistä säveliä menneiltä ajoilta: muistokuplia, muistojen värihohteessa kimmeltäviä. Kuului laulu, jota isoäiti kutoessaan lauloi:

Kuului laulu, jota talon vanha palvelija oli laulanut hänelle, kun hän oli lapsi:

»Niin moni vaara siellä ihmistä piirittää. kun nuori on hän vielä ja vähän ymmärtää.»

Nyt kuuluivat sävelet ensimmäisistä tanssiaisista, menuetti ja molinaski. Nyt kuului pehmeitä surunvoittoisia säveliä; vanhan miehen silmiin tuli kyyneliä, nyt pauhasi sotamarssi, nyt virrenveisuu, nyt iloisia säveliä, kupla kuplan jälkeen, aivan kuin silloin, kun hän pienenä poikana puhalsi ne saippuavedestä.

Hänen silmänsä tähtäsivät ikkunaan; pilvi taivaalla kiiti syrjään, hän näki kirkkaassa ilmassa pyrstötähden, sen loistavan sydämen, sen kiiltävän sumuharson.

Hänestä tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt sen eilen illalla, ja kuitenkin mahtui sen ajan ja nykyisyyden väliin kokonainen rikas ihmiselämä. Silloin hän oli lapsi ja katseli kuplissa eteenpäin; nyt osoittivat kuplat takaisin päin. Hänen mielensä oli kuin lapsen mieli ja hänen uskonsa kuin lapsen, hänen silmänsä loistivat, hänen kätensä vaipuivat koskettimille — helähti, ikäänkuin kieli olisi katkennut.

— Tulkaa toki katsomaan, pyrstötähti näkyy! huusivat naapurit. — Taivas on ihanan kirkas, tulkaa toki oikein katsomaan!

Vanha koulumestari ei vastannut, hän oli lähtenyt oikein katsomaan. Hänen sielunsa oli lähtenyt suuremmalle radalle, avarampaan tilaan kuin se, jonka läpi pyrstötähti lentää. Ja taasen katseltiin sitä rikkaasta linnasta, köyhästä majasta, kadun ihmisvilinästä, ja sitä katseli yksinäinen matkamies tiettömällä nummella. Hänen sieluaan katseli Jumala ja rakkaat vainajat, joita hän oli ikävöinyt.

VIIKONPÄIVÄT.

Viikonpäivät tahtoivat nekin kerran heittää pois huolet, kokoontua ja juhlia. Jokainen päivä oli muuten niin sidottu työhön, ettei niillä vuoden mittaan ollut käytettävänään ollenkaan vapaata aikaa. Heidän täytyi saada kokonainen erikoinen päivä, ja se heillä olikin joka neljäs vuosi: karkauspäivä, joka on sijoitettu helmikuuhun, toimittamaan järjestystä ajanlaskuun.

Karkauspäivänä he päättivät siis kaikki kokoontua juhlimaan, ja kun helmikuu on laskiaiskuukausi, niin he päättivät tulla karnevaalivaatteissa, jokainen luonteensa ja kutsumuksensa mukaan. He tahtoivat syödä hyvin, juoda hyvin, pitää puheita ja sanoa toisilleen miellyttävät ja epämiellyttävät sanottavansa kursailemattoman toverillisesti. Vanhan ajan sankareilla oli tapana aterioiden aikana viskellä toisiaan päähän kalutuilla luilla, viikonpäivät sensijaan tahtoivat viskellä toisiaan päähänpistojen herkkupaloilla ja häikäilemättömillä sukkeluuksilla, jommoisia sopii lausua viattomissa laskiaishuveissa.

Sunnuntai, viikonpäivien esimies, esiintyi mustassa silkkivaipassa. Hurskaat ihmiset luulivat hänen olevan papin vaatteissa ja menossa kirkkoon. Maailmanlapset näkivät, että hän oli pukeutunut dominoon mennäkseen huveihin ja että se hehkuva neilikka, jota hän kantoi napinlävessään, oli teatterin pieni punainen lyhty, joka sanoi: »Kaikki on myyty loppuun; pitäkääkin nyt hauskaa!»

Maanantai, nuori mies, Sunnuntain sukulainen ja erittäin taipuvainen huvitteluun, seurasi häntä. Hän läksi työpajastaan omien sanojensa mukaan vahtiparaadin saapuessa.

— Minun täytyy lähteä ulos kuulemaan Offenbachin musiikkia. Se ei mene päähäni eikä sydämeeni, se kutittaa jalkajänteitäni; minun täytyy tanssia, saada pieni humala, saada kuhmu päähäni, nukkua sen jälkeen ja sitten seuraavana päivänä käydä kiinni työhön. Minä olen viikon esikoinen.

— Niin, se minä olen! sanoi Tiistai. — Minä käyn kiinni työhön, kiinnitän Merkuriuksen siivet Kauppiaan saappaihin, valvon tehtaissa, että pyörät ovat voidellut ja luistavat, katson, että räätäli istuu pöydällä ja kadunlakaisija katukivillä. Hoitakoon jokainen tehtävänsä. Minä pidän silmällä kokonaisuutta, sentähden esiinnyn poliisiunivormussa ja kutsun itseäni »politiistaiksi». Jos tämä on huono sukkeluus, niin koettakaa te toiset keksiä parempi!

— Sitten tulen minä! sanoi Keskiviikko. Minä seison keskellä viikkoa. Saksalainen kutsuu minua herra Mittwochiksi. Minä seison myyjänä kauppapuodissa, kukkasena muiden kunnioitettavien viikonpäivien keskellä. Jos me kaikki marssimme ylöspäin, niin minulla on kolme päivää edellä, kolme päivää takana — se on kuin kunniavahti. Minulla lienee oikeus uskoa, että olen huomattavin päivä viikossa.

Torstai saapui puettuna kuparisepäksi, matkassaan vasara ja kuparikattila; se oli hänen aatelismerkkinsä.

— Minä olen mitä ylhäisittä sukua! Pakanallista, jumalallista! Pohjoismaissa minua nimitetään Torin mukaan ja etelämaissa Jupiterin mukaan, jotka molemmat osasivat jyrisemisen ja salamoimisen taidon. Se on säilynyt suvussa!

Perjantai esiintyi nuoren tytön puvussa ja kutsui itseänsä Freijaksi sekä vaihteen vuoksi Venukseksi, riippuen kielenkäytöstä niissä maissa, missä hän esiintyi. Hän oli muuten hiljainen, lempeä luonne, sanoi hän, mutta tänään vapaa ja vallaton. Olihan karkauspäivä, ja se antaa naiselle vapauden; silloin hän vanhan tavan mukaan itse saa kosia eikä olla muiden kosittavana.

Lauantai esiintyi vanhana taloudenhoitajattarena, kainalossa luuta ja siivousvälineitä. Hänen himoruokansa oli olutkeitto leipämurennuksineen; hän ei kuitenkaan toivonut, että se tässä juhlallisessa tilaisuudessa pantaisiin pöytään heitä kaikkia varten, vaan että ainoastaan hän saisi sitä, ja hän sai.

Ja sitten viikonpäivät istuutuivat. Tässä ne ovat kuvattuina kaikki seitsemän, ja valmiit käytettäviksi kuvaelmiin perhepiirissä. Siellä heidät voi esittää niin hauskasti kuin mahdollista. Me esitämme heidät tässä vain pilanpäin helmikuun kunniaksi, sen ainoan kuukauden, joka on saanut yhden ylimääräisen päivän.

PÄIVÄPAISTEEN TARINOITA.

— Ei, jos suvaitsette, sanoi Sade-ilma, — nyt on minun vuoroni! Te olette tarpeeksi kauan seisonut kadunkulmassa ja toitottanut minkä olette jaksanut!

— Onko se, sanoi tuuli, — kiitos siitä, että minä teidän kunniaksenne olen kääntänyt nurin ja taittanut monen sateenvarjon, kun ihmiset eivät ole tahtoneet joutua tekemisiin teidän kanssanne!

— Minä kerron! sanoi Päiväpaiste. — Olkaa hiljaa! Ja tämä sanottiin niin loistavasti ja majesteettisesti, että Tuuli laskeutui maahan pitkin pituuttaan, mutta Sade-ilma ravisti Tuulta ja sanoi:

— Pitäisikö meidän kärsiä tätä! Hän tunkeutuu kaikkialle, tuo rouva
Päiväpaiste. Me emme kuuntele! Ei maksa vaivaa kuunnella!

— Joutsen lensi yli aaltoilevan meren. Jokainen sen höyhen kiilsi kuin kulta. Yksi höyhen putosi suureen kauppalaivaan, joka täysin purjein kiiti ohi. Höyhen putosi nuoren miehen kiharaan tukkaan; mies oli tavaroiden katsastusmies, »supercargoksi» he häntä kutsuivat., Onnenlinnun höyhen kosketti hänen otsaansa, muuttui kynäksi hänen kädessään, ja pian hänestä tuli rikas kauppias, joka saattoi hyvin ostaa itselleen kultaiset kannukset, muuttaa kultavadit aateliskilveksi. Minä olen paistanut siihen! sanoi Päiväpaiste.

— Joutsen lensi vihreän niityn yli, missä pieni lammaspaimen, seitsenvuotias, oli pannut nukkumaan vanhan puun varjoon, ainoan puun, mitä täällä oli. Ja lentäessään suuteli joutsen puun lehteä; se putosi pojan kädelle, ja tästä yhdestä lehdestä tuli kolme, tuli kymmenen, tuli kokonainen kirja, ja siitä hän luki luonnon ihmetöistä, äidinkielestä, uskosta ja tiedosta. Maata pannessa laski hän kirjan päänsä alle, jottei unohtaisi mitä oli lukenut, ja kirja johdatti hänet koulupenkille, opin pöydän ääreen. Minä olen lukenut hänen nimensä oppineiden joukossa, sanoi Päiväpaiste.

— Joutsen lensi metsän yksinäisyyteen, lepäili siellä hiljaisilla tummilla järvillä, missä lumme kasvaa, missä villit metsäomenat kasvavat, missä käki ja metsäkyyhky asustavat.

Köyhä vaimo kokosi polttopuita, varisseita oksia, ja kantoi niitä selässään. Pientä lastaan hän kantoi sylissään ja asteli niin kotiin päin. Hän näki kultaisen joutsenen, onnen joutsenen kohoavan kaislanvihreältä rannalta. Mikä siinä välkkyikään? Kultainen muna! Hän laski sen povelleen ja lämpö säilyi siinä. Varmaan oli munan sisällä elämää. Niin, kuoren sisältä kuului naputusta. Hän kuuli sen ja luuli oman sydämensä lyövän.

Kotona köyhässä tuvassaan hän otti esiin kultamunan. Tik, tik! pani se ikäänkuin se olisi ollut kallisarvoinen kultakello; mutta muna se oli, jonka sisällä oli elävä elämä. Muna halkesi, pieni joutsenenpoikanen, untuvat kuin puhdasta kultaa, pisti esiin päänsä. Sen kaulassa oli neljä rengasta, ja kun köyhällä vaimolla juuri oli neljä poikaa, kolme kotona ja se neljäs, jota hän oli kantanut sylissään metsän yksinäisyydessä, niin hän heti ymmärsi, että tässä oli rengas jokaista lasta varten, ja juuri kun hän oli sen tajunnut, lähti pieni kultalintu lentoon.

Hän suuteli jokaista rengasta, antoi jokaisen lapsen suudella yhtä rengasta, laski sen lapsen sydämen kohdalle, pani sen lapsen sormeen.

Eräs pojista asettui savikuoppaan, otti käteensä savikimpaleen, vanutti sitä sormissaan, ja siitä tuli Jasonin kuva, miehen, joka oli noutanut kultaisen taljan.

Toinen pojista juoksi heti niitylle, missä kasvoi mitä erivärisimpiä kukkasia. Hän poimi kourallisen, pusersi ne niin lujasti nyrkkiinsä, että ne ruiskuttivat nestettään hänen silmiinsä, kastelivat renkaan. Sekä lapsen ajatuksissa että käsissä kihisi ja kuhisi ja vuosien perästä puhui suuri kaupunki suuresta maalarista.

Kolmas pojista piteli rengasta niin lujasti suussaan, että helähti, ja kaiku kuului sydämen syvyydestä. Tunteet ja ajatukset kohosivat säveliksi, kohosivat kuin laulavat joutsenet, sukelsivat joutsenten tavoin alas järven syvyyteen, ajatuksen syvään järveen. Hänestä tuli sävelten mestari. Jokainen maa saattoi nyt ajatella: hän kuuluu minulle!

Neljäs pienokainen oli onnistumaton, hän kun muka oli pillipiipari. Hänen täytyi saada pippuria ja voita, niinkuin kipeät kananpojat! Sanat lausuttiin erikoisella äänenpainolla: »pippuria ja voita», tarkoittaen voitelua, ja sitä hän sai. Mutta minulta hän sai päiväpaisteisen suudelman, sanoi Päiväpaiste. — Hän sai kymmenen suudelmaa yhden asemesta. Hän oli runoilijaluonne, häntä kuritettiin ja suudeltiin, mutta onnenrenkaan hän oli saanut onnen kultaiselta joutsenelta. Hänen ajatuksensa lensivät maailmalle kultaisina perhosina, kuolemattomuuden vertauskuvina!

— Onnen joutsen lensi korkealta yli syvän merenlahden, minne kalastajat olivat laskeneet verkkojaan. Köyhin heistä aikoi mennä naimisiin, ja hän menikin.

Hänelle toi joutsen palasen meripihkaa. Meripihka vetää puoleensa, se veti sydämiä talon puoleen. Meripihka on kauneinta suitsutusainetta. Se toi kuin kirkon tuoksua, se toi kuin Jumalan luonnon tuoksua. He tunsivat syvästi kodin onnea, tyytyväisyyttä pienissä oloissaan, ja silloin heidän elämänsä muodostui kokonaiseksi päiväpaistetarinaksi.

— Jokohan me nyt lopettaisimme! sanoi Tuuli. — Nyt on Päiväpaiste kertonut tarpeeksi kauan. Minä olen ikävystynyt!

VAARINISÄ.

Vaarinisä oli hyvin herttainen, viisas ja hyvä, kaikki me ihailimme vaarinisää. Oikeastaan häntä kutsuttiin, niin kauas kuin saatan muistaa taaksepäin, vaariksi tai äidinisäksi, mutta kun Fredrik-veljeni pieni poika liittyi perheeseen, korotettiin hänet vaarinisäksi — korkeammalle ei hän voinut päästä! Hän piti hyvin paljon meistä kaikista, mutta meidän ajastamme ei hän oikein näyttänyt pitävän.

— Vanha aika oli hyvä aika! sanoi hän, — se oli levollinen ja vakava. Nykyaika on sellaista nelistämistä, ja kaikki käännetään ylösalaisin. Nuoriso pitää suurinta ääntä, nuoret puhuvat kuninkaistakin ikäänkuin he olisivat näiden vertaisia. Jokainen jätkä voi kastaa rääsynsä likaiseen veteen ja pusertaa sen kunnon miehen pään päälle!

Näitä puhuessaan kävi vaarinisä aivan punaiseksi kasvoiltaan. Mutta hetken perästä palasi hänen ystävällinen hymynsä ja hän sanoi:

— No niin, ehkä minä jonkunverran erehdyn. Minä olen vanhan ajan lapsi enkä oikein osaa asettua uuteen; ohjatkoon ja johtakoon sitä Jumala!

Kun vaarinisä puhui vanhoista ajoista, niin ne ikäänkuin palasivat minun luokseni. Ajatuksissani ajoin silloin kultavaunuissa, joita heitukat koristivat, näin ammattikuntien muuttavan kilpiä juhlakulkueiden marssiessa, musiikin soidessa ja lippujen liehuessa, olin mukana hauskoissa joulutuvissa, joissa leikittiin panttileikkejä ja esiinnyttiin valepuvuissa — tapahtuihan noina aikoina tosin paljon rumaa ja hirveääkin, teilattiin, sidottiin ihmisiä kidutusrattaisiin ja vuodatettiin verta, mutta kaikessa tuossa hirveässä oli jotakin houkuttelevaa ja herättävää. Minä kuulin hyvin paljon kaunista, minä kuulin tanskalaisesta aatelismiehestä, joka vapautti talonpojan, ja Tanskan kruununprinssistä joka lakkautti orjakaupan.

Oli kaunista kuulla vaarinisän kertovan siitä, kuulla hänen nuoruutensa päiviltä. Mutta sen edellinen aika oli kuitenkin kaikkein kaunein, se oli voimakas ja suuri.

— Raaka se oli! sanoi Fredrik-veli. — Jumalan kiitos, että se on jäänyt taaksemme! ja sen hän sanoi suoraan vaarinisälle. Se ei ollut sopivaa, ja kuitenkin minä kunnioitin suuresti Fredrikiä. Hän oli vanhin veljeni, hän olisi saattanut olla isäni, sanoi hän — hän sanoikin kaikenlaista hullunkurista. Ylioppilaaksi hän oli päässyt korkein arvosanoin ja isän konttorissa oli hän niin taitava, että hän pian saattoi joutua osakkaaksi liikkeeseen. Hänen kanssaan oli vaarinisän tapana eniten antautua puheisiin, mutta he joutuivat aina kiistaan. Nämä kaksi eivät koskaan ymmärtäneet toisiaan eivätkä koskaan tulisi ymmärtämään, väitti koko perhe; mutta vaikka minä olinkin pieni, huomasin kuitenkin pian, etteivät nämä kaksi voineet tulla toimeen ilman toisiaan.

Vaarinisä kuunteli silmät loistaen, kun Fredrik kertoi tai luki jotakin tieteen edistyksestä, keksinnöistä luonnonvoimien alalla, meidän aikamme merkillisyyksistä.

— Ihmiset tulevat viisaammiksi, mutta eivät paremmiksi! sanoi silloin vaarinisä. — He keksivät mitä kauheimpia hävitysaseita toisiaan vastaan!

— Sitä nopeammin loppuvat sodat! sanoi Fredrik. — — Ei odoteta iänkaiken rauhan siunausta! Maailma on verevä, se vaatii silloin tällöin suonenlyöntiä; se on tarpeellista!

Eräänä päivänä kertoi Fredrik hänelle jotakin, joka todella oli tapahtunut meidän aikanamme eräässä pienessä valtiossa. Pormestarin kello, raatihuoneen suuri kello osoitti ajan kaupungille ja sen väestölle. Kello ei käynyt aivan oikein, mutta koko kaupunki eli kuitenkin sen mukaan. Nyt tuli tähänkin maahan rautateitä ja ne ovat yhteydessä kaikkien muiden maiden rautateiden kanssa; siksi täytyy tietää aika täsmälleen, muuten ajetaan vastatusten. Rautatie sai auringon mukaan tarkistetun kellonsa, se kävi oikein, mutta ei pormestarin kello, ja nyt elivät kaikki kaupungin asukkaat rautatiekellon mukaan.

Minä nauroin ja pidin tarinaa hauskana, mutta vaarinisä ei nauranut, hän kävi varsin vakavaksi.

— Siinä on paljon varteenotettavaa, mitä sinä nyt kerroit, — ja minä ymmärrän myöskin minkätähden sinä kerrot sen minulle. Sinun kellolaitteessasi on viisautta. Minä tulen sen johdosta ajatelleeksi toista, nimittäin vanhempien vanhaa, yksinkertaista, lyijyluodeilla varustettua bornholmilaiskelloa. Se oli heidän ja minun lapsuuteni ajanmittari. Ei kai se käynyt aivan tyydyttävästi, mutta se kävi kuitenkin, ja me katsoimme viisareihin, luotimme niihin emmekä ajatelleet sisäpuolella olevia rattaita. Sellainen oli siihen aikaan myöskin valtiokoneisto; siihen katsottiin luottavasti ja uskottiin viisareihin. Nyt on valtiokoneistosta tullut lasikello, jonka koneistoon saattaa suoraan katsella, nähdä rattaiden kiikkumisen ja pyörimisen; me tulemme aivan levottomiksi sen tai sen nappulan, sen tai sen rattaan puolesta! Kuinka käykään lyömisen? ajattelen, eikä minulla enää ole lapsen uskoa. Se on nykyajan heikkous!

Ja vaarinisä puhui niin, että hän aivan suuttui. Hän ja Fredrik eivät voineet sopia, mutta erota eivät he myöskään voineet, »niinkuin vanha ja uusi aika»! Sen huomasivat he molemmat ja koko perhe, kun Fredrikin piti lähteä pitkälle matkalle, Amerikkaan. Matka tapahtui liikkeen asioissa. Ero tuntui vaarinisästä raskaalta, ja matka oli pitkä, yli koko valtameren, maapallon toiselle puoliskolle asti.

— Joka neljästoista päivä saat minulta kirjeen, sanoi Fredrik, — ja nopeammin kuin mistään kirjeistä saat sähkölangan kautta tietoja minusta. Päivät muuttuvat tunneiksi, tunnit minuuteiksi.

Sähkölanka toi tervehdyksen, kun Fredrik astui Englannissa laivaan. Aikaisemmin kuin kirje, vaikkapa kiitävät pilvet olisivat kirjeenkantajina, saapui tervehdys Amerikasta, kun Fredrik oli noussut maihin. Siitä oli vain muutama tunti.

— Onpa sentään jumalallinen ajatus suotu tälle meidän ajallemme! sanoi vaarinisä. — Se on siunaus ihmiskunnalle!

— Ja meidän maassamme ymmärrettiin nämä luonnonvoimat ensinnä ja lausuttiin julki; sen on minulle Fredrik sanonut.

— Niin, sanoi vaarinisä ja suuteli minua. — Niin, ja minä olen katsonut noihin molempiin lempeihin silmiin, jotka ensinnä näkivät ja ymmärsivät tämän luonnonvoiman. Ne olivat lapsen silmiä niinkuin sinun silmäsi. Ja minä olen painanut hänen kättään! Ja sitten hän jälleen suuteli minua.

Toista kuukautta myöhemmin tuli Fredrikiltä tieto, että hän oli joutunut kihloihin nuoren, kauniin tytön kanssa, josta varmaan koko perhe tulisi pitämään. Hänen valokuvansa seurasi mukana, ja sitä katseltiin sekä paljain silmin että suurennuslasilla, sillä näillä kuvilla on se hyvä puoli, että niitä voi katsella kaikkein voimakkaimmankin lasin läpi, jolloin näköisyys tulee esiin vieläkin paremmin. Siihen ei kukaan maalari ole päässyt, eivät menneiden aikojen kaikkein suurimmatkaan.

— Jospa tämä keksintö olisi ollut tunnettu ennenaikaan! sanoi vaarinisä. — Silloin olisimme me voineet katsoa maailman hyväntekijöitä ja suurmiehiä kasvoista kasvoihin! Onpa tämä tyttölapsi hyvän ja herttaisen näköinen! sanoi hän tuijottaen lasin läpi. — Minä tunnen hänet nyt, kun hän astuu sisään ovesta!

Mutta se oli vähällä jäädä tapahtumatta. Onneksi saimme kotona tiedon vaarasta vasta kun se oli ohi. Nuoret vastanaineet saapuivat iloisina ja hyvissä voimissa Englantiin, lähteäkseen sieltä laivalla Köpenhaminaan. He näkivät Tanskan rannan, Länsi-Jyllannin valkoiset hiekkaharjanteet. Silloin nousi myrsky, laiva töytäsi rantasärkkää vastaan ja jäi siihen. Meri möyrysi suurin aalloin ja oli murskaamaisillaan laivan. Ei yhtään pelastusvenettä voitu käyttää. Tuli yö, mutta keskellä pimeyttä lensi rannalta loistava raketti karille ajautuneeseen laivaan. Raketti viskasi köytensä laivan päällitse: oli syntynyt yhteys merellä olijoiden ja maalla olijoiden välillä ja pian vedettiin läpi raskaiden, vyöryvien selkien pelastuskorissa maihin nuori kaunis nainen ilmielävänä. Ja sanomattoman iloinen ja onnellinen hän oli, kun hänen nuori puolisonsa pian oli hänen luonaan maakamaralla. Kaikki laivassa olleet pelastettiin; aamu ei vielä ollut valjennut.

Me nukuimme makeata unta Köpenhaminassa tietämättä mistään huolista tai vaaroista. Meidän kokoontuessamme pöytään juomaan aamukahvia saapui sähkösanoman tuoma huhu, että englantilainen laiva oli joutunut haaksirikkoon länsirannikolla. Meidät valtasi suuri hätä, mutta samassa hetkessä tuli sähkösanoma pelastuneilta, rakkailta kotiinpalaajilta, Fredrikiltä ja hänen nuorelta vaimoltaan, jotka pian saapuivat luoksemme. He itkivät kaikki, minä itkin minäkin, ja vaarinisä itki, pani kätensä ristiin ja — olen varma siitä — siunasi uutta aikaa.

Sinä päivänä antoi vaarinisä kaksisataa riikintaaleria Hans Kristian Örstedin muistopatsasrahastoon. Kun Fredrik tuli kotiin nuoren vaimonsa kanssa ja kuuli tämän, sanoi hän:

— Se oli oikein, vaarinisä! Nytpä minä luen sinulle, mitä Örsted jo monta vuotta sitten kirjoitti vanhasta ajasta ja meidän ajastamme!

— Niin olikin! sanoi Fredrik. — Ja sinä olet myöskin; olethan antanut rahaa hänen muistopatsaaseensa!

KYNTTILÄT.

— Minä olen syntynyt vahasta ja muovattu muotissa! sanoi se. — Minä loistan paremmin ja palan kauemmin aikaa kuin muut kynttilät. Minun paikkani on kynttiläkruunussa tai hopeajalassa.

— Mahtaa olla ihanaa elämää! sanoi talikynttilä. — Minä olen vain talia, vain valettu kynttilä, mutta lohdutan itseäni sillä, että se sentään en hiukan parempaa kuin jos olisin tuikkukynttilä. Se kastettiin taliin vain kaksi kertaa, ja minut on kastettu kahdeksan kertaa, jotta saisin kunniallisen paksuuteni. Olen tyytyväinen! Tietysti on hienompaa ja onnellisempaa syntyä vahasta kuin talista, mutta eihän kukaan itse asetu paikalleen tässä maailmassa. Ne joutuvat saliin lasikruunuun, ja minä jään keittiöön; mutta sekin on hyvä paikka, sieltä saa koko talo ruuan.

— Mutta on semmoista, mikä on tärkeämpää kuin ruoka, sanoi vahakynttilä: — seurustelu! Onpa jotain nähdä sen säteilevän ja itse säteillä! Täällä on tänä iltana tanssiaiset; pian noudetaan sekä minut että koko perheeni.

Tuskin tämä oli sanottu, kun kaikki vahakynttilät noudettiin, mutta talikynttilä pääsi sekin mukaan. Rouva itse otti sen hienoon käteensä ja vei sen keittiöön. Siellä seisoi pieni poika, käsivarrellaan kori; se pantiin perunoita täyteen ja pari omenaakin joutui siihen. Kaiken tämän antoi hyvä rouva köyhälle pojalle.

— Siinä saat vielä kynttilän, pieni ystäväni! sanoi hän. — Äitisi tekee työtä myöhään yöhön, hän saattaa tarvita sitä.

Talon pieni tytär seisoi aivan vieressä ja kun hän kuuli sanat: myöhään yöhön, niin virkkoi hän hartaan iloisena:

— Minä olen minäkin ylhäällä myöhään yöllä. Meillä on tanssiaiset, ja minä saan koristeekseni suuret punaiset nauharuusut.

Kuinka hänen kasvonsa säteilivätkään! Se se oli iloa! Yksikään vahakynttilä ei loista niinkuin lapsen kaksi silmää.

— Ihanan näköistä se oli, ajatteli talikynttilä. — Sitä en koskaan unohda ja varmaan en sitä koskaan enää näe.

— Minne minä mahtanen joutua? ajatteli kynttilä. — Tulen köyhään kotiin, ehkä en saa edes messinkijalkaa, kun vahakynttilä istuu hopeassa ja näkee mitä hienoimpia ihmisiä. Kuinka mahtaakaan olla ihanaa loistaa noille hienoille ihmisille! Minun kohtalokseni tuli olla talia eikä vahaa.

Ja kynttilä joutui köyhään kotiin, lesken luo, jolla oli kolme lasta, pieneen matalaan tupaan aivan vastapäätä tuota rikasta taloa.

— Jumala siunatkoon hyvää rouvaa kaikesta, mitä hän antoi! sanoi äiti.
— Sehän on kaunis kynttilä, se palaa myöhään yöhön asti.

— Fut — foi! sanoi se. — Pahanhajuisella tulitikulla hän minut sytytti.
Sellaista tuskin tarjotaan vahakynttilälle rikkaassa talossa.

Sielläkin sytytettiin kynttilät. Ne säteilivät kadulle asti. Vaunut vierivät tuoden koreapukuisia tanssiaisvieraita, musiikki soi.

Nyt ne alkavat tuolla ylhäällä! käsitti talikynttilä ja ajatteli pienen rikkaan tytön säteileviä kasvoja, jotka säteilivät kirkkaammin kuin kaikki vahakynttilät. — Sitä näkyä en koskaan enää näe.

Silloin tuli köyhän talon pienin lapsi, pieni tyttö se oli. Hän kietoi kätensä veljen ja sisaren kaulaan; hänellä oli jotakin hyvin tärkeää kerrottavaa, minkä täytyi kuiskata:

— Me saamme tänä iltana — ajatelkaas! — me saamme tänä iltana kuumia perunoita!

Ja hänen kasvonsa säteilivät onnea. Kynttilä paistoi suoraan niihin, se näki yhtä suuren ilon ja onnen kuin rikkaassa talossa, missä pieni tyttö sanoi: meillä on tänä iltana tanssiaiset ja minä saan koristeekseni suuret punaiset nauharuusut!

— Merkitseekö yhtä paljon saada kuumia perunoita? ajatteli kynttilä. — Näiden pienokaisten luonahan vallitsee yhtä suuri ilo! Ja kynttilä aivasti, nimittäin se räiski; siinä kaikki mitä talikynttilä voi tehdä.

Pöytä katettiin, perunat syötiin. Oi, kuinka hyvältä ne maistuivat! Se oli oikein juhla-ateria, ja sitten sai jokainen jälkiruuaksi omenan, ja pienin lapsista lausui pienen runon:

— Sitä ei sinun pidä kysyä tai sanoa! sanoi äiti. — Sinun pitää vain ajatella hyvää Jumalaa, joka on ravinnut sinut!

Lapset joutuivat sänkyyn, saivat suudelman ja nukkuivat aivan heti, ja äiti istui ommellen myöhään yöhön hankkiakseen toimeentulon heille ja itselleen. Ja rikkaasta talosta paistoivat kynttilät ja musiikki soi. Tähdet tuikkivat kaikkien talojen yläpuolella, rikkaiden ja köyhien, yhtä kirkkaina, yhtä lempeinä.

— Se oli todella ihana ilta! arveli talikynttilä. — Mahtoiko vahakynttilällä olla hauskempaa hopeisissa kynttiläjaloissa? Sen minä tahtoisin tietää ennen kuin olen palanut loppuun!

Ja se ajatteli noita kahta onnellista, joista toiseen oli loistanut vahakynttilä, toiseen talikynttilä!

TAVATTOMIN.

Se, joka saattoi tehdä tavattominta, oli saapa kuninkaan tyttären ja puolet valtakuntaa.

Nuoret miehet, ja vanhat myöskin, jännittivät kaikki ajatuksensa, jäntereensä ja lihaksensa. Kaksi söi itsensä kuoliaaksi ja yksi joi kuoliaaksi tehdäkseen mielestään tavattominta, mutta sellainen ei kelvannut. Pienet katupojat opettelivat jokainen kohdastaan sylkemään omaan selkäänsä; he pitivät sitä tavattomimpana.

Määrättynä päivänä piti esitettämän kaikki se tavattomin, mitä jokaisella oli esitettävänä. Tuomareiksi oli määrätty henkilöitä kolmevuotisista lapsista aina yhdeksänkymmenvuotisiin asti. Tästä syntyi kokonainen kaiken tavattoman näyttely, mutta pian olivat kaikki yksimieliset siitä, että tavattominta täällä oli suuri, koteloon suljettu, sekä ulkoa että sisältä ihmeellisesti rakennettu salinkello. Jokaisella kellonlyönnillä tuli esiin eläviä kuvia, jotka osoittivat mitä kello oli lyönyt. Siten syntyi kokonaista kaksitoista näytäntöä, joissa esiintyi liikkuvia kuvia laulaen ja puhuen.

Kello löi yksi, ja vuorella seisoi Mooses kirjoittaen lain tauluihin ensimmäisen käskyn: on vain yksi ainoa totinen Jumala.

Kello löi kaksi, silloin tuli näkyviin paratiisin yrttitarha, missä Aatami ja Eeva kohtasivat toisensa, molemmat onnellisina, vaikkei heillä ollut yhtään ainoata vaatekappaletta. He eivät niitä tarvinneetkaan.

Kolmen lyönnillä tulivat esiin tietäjät itäiseltä maalta, yksi pikimustana, mille hän ei voinut mitään, aurinko kun oli mustannut hänet. He toivat suitsutusta ja kalleuksia.

Neljän lyönnillä tulivat vuodenajat: kevät kantoi vastapuhjenneella pyökinoksalla käkeä, kesä kypsän viljalyhteen harjalla heinäsirkkaa, syksy tyhjää haikaran pesää — lintu oli lentänyt pois —, talvi vanhaa varista, joka osasi uuninnurkassa kertoa tarinoita, vanhoja muistoja.

Kun kello löi viisi, tuli näkyviin viisi aistia: näkö silmälasintekijän muodossa, kuulo kupariseppänä, haisti myi kedon orvokkeja, maku oli kokki ja tunne hautajaisiin kutsuja, jonka suruharso ulottui kantapäihin saakka.

Kello löi kuusi, siinä istui pelaaja viskaten nappulaa, joka kääntyi korkein numero ylöspäin, ja siinä luettiin kuusi…

Sitten tulivat seitsemän viikonpäivää tai seitsemän kuolemansyntiä; tästä eivät ihmiset olleet yksimieliset. Nehän kuuluivatkin yhteen eikä niitä ollut helppo erottaa.

Yhdeksän lyönnillä saapuivat yhdeksän runotarta. Yksi oli tähtitieteen palveluksessa, yksi historiallisessa arkistossa, muut kuuluivat teatteriin.

Kymmenen lyönnillä astui Mooses jälleen esiin kantaen lain tauluja. Kaikki Jumalan käskyt olivat kirjoitetut niihin, ja niitä oli kymmenen.

Taasen löi kello; silloin hyppeli ja juoksi esiin pieniä poikia ja tyttöjä. He leikkivät leikkejä ja lauloivat:

Nyt löi kello kaksitoista. Silloin astui esiin vartija, päässä reuhkalakki ja kädessä aamutähti.

Ja hänen laulaessaan puhkesi kaikkialle ruusuja, ja ne muuttuivat enkelinpäiksi, joita taivaankaarenväriset siivet kannattivat.

Ihanaa sitä oli kuunnella, ja kaunista katsella. Koko laitos oli mainio taideteos, tavattomin mitä voi ajatella, sanoivat kaikki ihmiset.

Taiteilija oli nuori, sydämellisen hyvä, lapsellisen iloinen mies, ystävänä uskollinen ja hellä mies, joka auttoi köyhiä vanhempiaan. Hän ansaitsi prinsessan ja puolet valtakuntaa.

Ratkaisun päivä oli tullut, koko kaupunki oli komeasti koristettu ja prinsessa istui maan valtaistuimella, joka oli saanut uuden täytteen, mutta joka ei silti ollut mukavampi ja miellyttävämpi. Tuomarit vilkuilivat pahansuovasti mieheen, joka oli oleva voittaja; hän seisoi vapaana ja iloisena, hän oli varma onnestaan, hän oli keksinyt tavattomimman.

— Ei, senpä minä teenkin! huusi samassa pitkä luiseva voimamies. — Minä se tässä teen tavattomimman! Ja sitten hän heilutti suurta kirvestä taideteosta kohti.

Rits, rats, ruts! Siinä oli kaikki läjässä. Rattaat ja vieterit kiertelivät, kaikki oli rikki.

— Sen osasin minä! sanoi mies. — Minun tekoni on voittanut hänen tekonsa, hämmästyttänyt teidät kaikki. Minä olen tehnyt tavattomimman.

— Hävittää sellainen taideteos! sanoivat tuomarit. — Niin, se oli tavattominta!

Koko kansa sanoi samaa, ja sitten miehen tuli saada prinsessa ja puolet valtakuntaa, sillä laki on laki, vaikka se olisikin mitä tavattomin.

Nyt puhallettiin valleilta ja kaikista kaupungin torneista: häät vietetään! Prinsessa ei ollut ollenkaan tyytyväinen tähän, mutta kauniin näköinen hän oli ja komeissa pukimissa. Kirkko loisti kynttiläin valossa myöhään iltaan asti; se näyttää silloin kauneimmalta. Kaupungin aatelisneidot lauloivat ja saattoivat esiin morsiamen, ritaristo lauloi ja seurasi sulhasta. Hän pöyhkeili ikäänkuin ei mikään voisi häntä nöyryyttää.

Nyt lakkasi laulu; syntyi sellainen hiljaisuus, että olisi voinut kuulla nuppineulan putoavan maahan, mutta keskellä tätä hiljaisuutta lensi ryskien ja meluten auki suuri kirkon ovi — pum, pum! Siellä tuli marssien koko kellokoneisto kirkon keskikäytävää pitkin ja asettui morsiamen ja sulhasen väliin. Kuolleet ihmiset eivät voi kummitella, sen me hyvin tiedämme, mutta taideteos voi kummitella. Runko oli lyöty kappaleiksi, mutta ei henki; taiteen henki kummitteli, eikä se ollut mitään leikintekoa.

Taideteos seisoi siinä ilmielävänä, niinkuin silloin, kun se oli ollut eheä ja koskematon. Kellonlyönnit kajahtelivat toinen toisensa jälkeen, kahteentoista asti, ja henkilöt vilisivät esiin. Ensin tuli Mooses; hänen otsastaan loisti ikäänkuin tulenliekkejä, hän viskasi lain raskaat kivitaulut sulhasen jaloille ja köytti ne kiinni kirkonlattiaan.

— Minä en enää voi nostaa niitä, sanoi Mooses. Sinä olen lyönyt poikki käsivarteni; seiso nyt siinä missä seisot!

Nyt tuli Aatami ja Eeva, tietäjät itäiseltä maalta ja neljä vuodenaikaa. Jokainen sanoi hänelle epämieluisia totuuksia: häpeä!

Kaikki kellonlyöntejä esittävät henkilöt astuivat ulos kellosta ja kaikki kasvoivat hirvittävän suuriksi; tuntui siltä kuin ei olisi ollut tilaa todellisille ihmisille. Ja kun kahdentoista lyönnin vartia astui ulos reuhkalakkeineen ja aamutähtineen, niin syntyi hirveä sekamelska. Vartia astui suoraan sulhasta kohti ja iski häntä aamutähdellä otsaan.

— Makaa siinä! sanoi hän. — Nyt olemme kuitit! Me olemme kostaneet itsemme puolesta, ja mestarin myöskin! Me häviämme.

Ja sitten hävisi koko taideteos. Mutta kynttilät kautta koko kirkon muuttuivat suuriksi valokukkasiksi, kullatut tähdet katossa lähettivät alas pitkiä kirkkaita säteitä, ja urut soivat itsestään. Kaikki ihmiset sanoivat, että tämä oli tavattominta, mitä he olivat nähneet.

— Tahtoisitteko nyt kutsua sen oikean, sanoi prinsessa. — Hän, joka teki taideteoksen, hän olkoon aviopuolisoni ja herrani!

Ja hän seisoi kirkossa, koko kansa oli hänen seurueenaan, kaikki iloitsivat, kaikki siunasivat häntä. Ei ollut yhtään, joka olisi kadehtinut — niin, se oli tavattominta.

MITÄ KOKO PERHE SANOI.

Oli pienen Marin syntymäpäivä, hänen mielestään kaikkein kaunein päivä. Kaikki pienet ystävät, pojat ja tytöt, tulivat leikkimään hänen kanssaan ja hän oli puettu hienoimpaan pukuunsa. Sen hän oli saanut isoäidiltä, joka oli hyvän Jumalan luona, mutta isoäiti oli itse leikannut ja neulonut sen ennenkuin hän meni valoisaan kauniiseen taivaaseen. Pöytä Marin huoneessa hohti lahjojen runsautta. Siinä oli mitä kaunein pieni keittiö kaikkine keittiöön kuuluvine tavaroineen ja nukke, joka osasi kääntää silmiään ja sanoa »au!», kun sen vatsaa painettiin. Ja siellä oli myöskin kuvakirja, josta saattoi lukea mitä kauneimpia tarinoita, kun osasi lukea. Mutta kauniimpaa kuin kaikki tarinat oli kuitenkin se, että sai elää monta syntymäpäivää.

— Niin, on ihanaa elää! sanoi pieni Mari. Kummisetä lisäsi, että se oli kaikkein kaunein tarina.

Viereisessä huoneessa astelivat molemmat veljet. He olivat suuria poikia, toinen yhdeksän vuoden vanha, toinen yhdentoista. Heidänkin mielestään oli kaunista elää, elää heidän tavallaan, ei lapsena, niinkuin Mari, vaan reippaana koulupoikana, jolla on arvostelukirjassa »kiitettävä», joka pystyy tappelemaan toveriensa kanssa kaikessa ystävyydessä, joka talvisin luistelee ja kesäisin ajaa polkupyörällä, lukee ritarilinnoista, nostosilloista ja linnan vankiloista, kuulee sisä-Afrikan löydöistä. Toista poikaa huoletti kuitenkin se, että kaikki löydettäisiin ennenkuin hän tulisi suureksi. Silloin hän aikoi lähteä seikkailuretkelle. Sanoihan toki kummisetä elämän olevan ihaninta satua, ja siinä sadussa saa olla itse mukana.

Nämä lapset asuivat ja telmivät alakerrassa. Yläpuolella asui perheen toinen haara, jolla myöskin oli lapsia, mutta nämä olivat heittäneet nurkkaan lapsenkengät, niin suuria he olivat. Toinen poika oli seitsemäntoista vanha, toinen kahdenkymmenen, mutta kolmas oli hyvin vanha, sanoi pieni Mari, hän oli kahdenkymmenen viiden vuoden vanha ja kihloissa. He olivat kaikki onnellisessa asemassa, heillä oli hyvät vanhemmat, hyvät vaatteet, hyvät hengenlahjat, ja he tiesivät mitä tahtoivat: eteenpäin! Pois kaikki vanhat aitaukset! Vapaa näköala koko maailmaan! Se on kauneinta, mitä tunnemme. Kummisetä on oikeassa: elämä on kaunein satu!

Isä ja äiti, molemmat vanhempaa väkeä — tietysti heidän täytyi olla vanhempia kuin lapset —, sanoivat hymyhuulin, hymy silmissä ja sydämessä:

— Kuinka nuoria ne ovatkaan, nuo nuoret! Maailmassa ei aina käy niinkuin he luulevat, mutta jotenkinhan aina käy. Elämä on kummallinen, kaunis satu!

Ylhäällä, vähän lähempänä taivasta, niinkuin on tapana sanoa ihmisistä, jotka asuvat vinttikerroksessa, asui kummisetä. Vanha hän oli ja kuitenkin hyvin nuori mieleltään, aina hyvällä tuulella, ja lisäksi hän osasi kertoa tarinoita, paljon ja pitkiä. Kaukana maailmalla hän oli ollut, ja hänen huoneessaan oli kauniita esineitä kaikista maailman maista. Siellä oli kuvia laesta lattiaan asti, ja monet ruudut olivat punaista ja keltaista lasia. Kun niiden läpi katsoi, niin oli koko maailma auringonpaisteessa, olipa ulkona miten harmaa ilma tahansa. Suuressa lasilaatikossa kasvoi vihreitä kasveja, ja eräässä sen osastossa uiskenteli kultakaloja. Ne katselivat ihmiseen ikäänkuin ne olisivat tietäneet paljon sellaista, mitä ne eivät tahtoneet kertoa. Aina täällä tuoksuivat kukkaset, talvisaikaankin, ja silloin paloi kaminissa roihuava tuli. Oli niin hauskaa istua katselemassa tuleen ja kuunnella, kuinka siinä ritisi ja ratisi.

— Se lukee minulle vanhoja muistoja!, sanoi kummisetä, ja pienestä
Maristakin näytti siltä kuin tulessa olisi ollut kaikenlaisia kuvia.

Mutta suuressa kirjakaapissa siinä vieressä olivat oikeat kirjat. Yhtä näistä kummisetä usein luki ja sitä hän kutsui kirjojen kirjaksi; se oli Raamattu. Koko maailman ja kaikkien ihmisten tarina oli siinä esitetty kuvissa, luominen, vedenpaisumus, kuninkaat ja kuninkaiden kuningas.

— Kaikki, mitä on tapahtunut ja tulee tapahtumaan, on kirjoitettu tähän kirjaan, sanoi kummisetä. — Niin äärettömän paljon yhdessä ainoassa kirjassa, ajattelehan! Niin, kaikki mitä ihmisellä on pyytämistä, on lausuttu ja mahdutettu muutamaan sanaan isämeidän-rukouksessa. Se on armonpisara, se on Jumalan lohdutuksen pisara. Se lasketaan lahjana lapsen kehtoon, lasketaan lapsen sydämelle. Lapsi pieni, kätke se hyvin! Älä milloinkaan hukkaa sitä, vaikka kasvaisit kuinka suureksi, niin et joudu hukkaan monimutkaisilla teillä! Se loistaa sinussa etkä sinä joudu kadotukseen.

Kummisedän silmät loistivat hänen tätä lausuessaan, ne loistivat ilosta. Kerran nuoruudessa ne olivat itkeneet, ja sekin oli hyvä, sanoi hän. Ne olivat koettelemuksen aikoja, silloin näytti harmaalta. Nyt on päivänpaistetta sekä ympärilläni että itsessäni. Kuta vanhemmaksi ihminen tulee, sitä paremmin hän myötä- ja vastoinkäymisessä näkee, että Jumala aina on mukana, että elämä on kaunein satu, ja sen voi vain hän antaa meille ja se kestää iäisyyteen asti!

Samaa sanoivat myöskin suuret ja pienet pojat, isä ja äiti, koko perhe sanoi niin, mutta ennen kaikkea muita kummisetä, ja hänellä oli kokemusta, hän oli vanhin kaikista, hän tunsi kaikki tarinat ja kaikki sadut ja hän sanoi täydestä sydämestään:

TANSSI, TANSSI TYTTISEIN!

— Niin, se laulu sopii hyvin pienille lapsille, vakuutti täti Malla.
— Minä en parhaimmallakaan tahdolla saa ajatuksiani seuraamaan tuota
»Tanssi, tanssi, tyttisein!»

Mutta pieni Amalia saattoi seurata. Hän oli vain kolmen vuoden vanha, hän leikki nukeilla ja kasvatti näitä yhtä viisaiksi kuin täti Malla.

Taloon tuli ylioppilas, joka opetti veljiä. Hän puhui hyvin paljon Amalialle ja hänen nukeilleen, puhui aivan toisin kuin kaikki muut. Se oli tyttösen mielestä hyvin hauskaa, ja kuitenkin täti Malla sanoi, ettei ylioppilas ensinkään osannut seurustella lasten kanssa. Pienet päät muka vain tuskaantuvat sellaisesta lörpötyksestä. Pieni Amalia ei tuskaantunut, oppipa vielä ylioppilaalta ulkoa koko laulun: »Tanssi, tanssi tyttisein!» Ja hän lauloi sen kolmelle nukelleen; kaksi oli uutta, toinen neiti, toinen mieshenkilö, mutta kolmas nukke oli vanha ja sen nimi oli Liisa. Hänkin sai kuulla laulun ja pääsi siihen mukaan:

Tanssi, tanssi, tyttisein, voi, kuin hienoksi sun tein! Hieno myös on herrasmies, hatun, hanskat ottaa ties. Liivit, housut valkeat, suuret liikavarpahat. Hienoks kumpaisenkin tein, tanssi, tanssi tyttisein!

    Liisa muori verraton
    viime vuoden nukke on.
    Tukka uus’ on, pellavaa.
    Voide otsan puhdistaa.
    Oikein hienoksi sun sain.
    Muori kulta, mukaan vain!
    Kaikki kolme tanssikaa,
    sitä nähdä kannattaa.

Tanssi, tanssi, tyttisein, sievin tanssiaskelein. Suora, sorja, mallikas, kas, kuin olet kaunis, kas! Niiatkaa ja pyörikää, sepä teitä virkistää. Tanssikaa, te pienoiset, kaikki ootte herttaiset.

Ja nuket ymmärsivät laulun, pieni Amalia ymmärsi sen, ylioppilas ymmärsi sen; olihan hän itse tehnyt sen ja hän sanoi sitä erinomaiseksi. Vain täti Malla ei ymmärtänyt sitä. Hän oli joutunut lapsellisuuden aitauksen ulkopuolelle. »Hullutusta!» sanoi hän. Mutta pieni Amalia oli aitauksen sisäpuolella ja hän laulaa sitä.

KYSY AMAGERIN MUORILTA VAIN!

Oli porkkana vanha ja painava, niin pullea, paksu ja kyhmyinen. Sisu sill' oli sentään ankara, kun kihlasi nuoren neitosen, niin korean, niin sorean, ylhäissäätyisen porkkanan. Häät vietettiin. Kestitys oli verraton, sitä rahalla maksaa ois mahdoton. Oli kaste ja kuutamo juomana, ja kukkien höytyvät ruokana, niitä lenteli niityllä hiljalleen. — Sulhanen puuttui puheeseen, kakisteli vanhaa kurkkuaan, monin kääntein tervehti vieraitaan. Nuori morsian mitään ei hiiskunut, ei hymyillyt, ei huoannut. Ja jos usko et lain, kysy Amagerin muorilta vain! Punakaalinpää oli pappina, valkojuuret neitoina morsion, parsa ja kurkku oli vieraina ja perunat lauloi kuorossa. Kaikki alkoivat sitten karkelon, ja jos usko et lain, kysy Amagerin muorilta vain! Vanha porkkana tanssi ja hyppeli, huhhei! ja selästä halkesi, siihen paikkaan kuolla kupsahti. Vaan morsian nyt hymyää, hän riemuitsee, kun leskeks jää! Miten kummasti kääntyy kohtalo! Hän vapaa, onnekas on jo, lihaliemessä impenä kellua voi, iloitsee ja karkeloi, ja jos usko et lain, kysy Amagerin muorilta vain!

SUURI MERIKÄÄRME.

Oli pieni merikala, joka oli hienoa sukua, mutta nimeä en muista; sen saavat oppineet sanoa sinulle. Tuolla pienellä kalalla oli kahdeksantoistasataa sisarusta, kaikki yhtä vanhoja. Ne eivät tunteneet isäänsä eivätkä äitiään; niiden täytyi heti tulla toimeen omin neuvoin ja lähteä uiskentelemaan, mutta se tuotti niille vain suurta iloa. Niillä oli yllin kyllin juomavettä, koko valtameri; ruokaa ne eivät ajatelleet, sitä kyllä tulisi aikoinaan. Jokainen tahtoi seurata omaa haluaan, jokainen tahtoi saada omat vaiheensa — niin, sitäkään ei kukaan niistä ajatellut.

Aurinko paistoi alas veteen, se loisti niiden ympärillä. Oli hyvin kirkasta, tämä maailma oli täynnä mitä ihmeellisimpiä luomia, ja toiset olivat hirvittävän suuria; niillä oli kauheat kidat, ne saattoivat niellä nuo kahdeksantoistasataa sisarusta. Mutta sitäkään nämä eivät ajatelleet, sillä kukaan niistä ei ollut joutunut kitaan.

Pienokaiset uiskentelivat yhdessä, aivan lähekkäin, niinkuin sillit ja makrillit uivat. Mutta juuri niiden kaikessa rauhassa ja mitään ajattelematta uiskennellessa vedessä vaipui ylhäältä päin, hirvittävästi pauhaten, niiden keskelle pitkä painava esine, josta ei ensinkään tahtonut tulla loppua. Se oikaisi itseänsä yhä pitemmälle, ja kaikki pikkukalat, joihin se kosketti, murskautuivat tai saivat vian, josta ne eivät enää voineet parantua. Kaikki pikkukalat ja suuret myöskin, aina meren pinnalta alas pohjaan saakka, karkasivat kauhistuneina syrjään. Tuo itsevaltainen, raskas esine painui yhä syvemmälle ja syvemmälle, 'se piteni pitenemistään, käyden penikulmien pituiseksi ja ulottuen kautta koko meren.

Kalat ja simpukat, kaikki uivat, kaikki ryömivät tai virtojen kuljettamat eläimet huomasivat tuon kauhistuttavan esineen, tuon äärettömän, tuntemattoman meri-ankeriaan, joka yhtäkkiä oli tullut ylhäältä alas.

Mikä ihmeen esine se olikaan? Niin, sen me tiedämme! Se oli suuri, penikulmien pituinen sähkölennätinkaapeli, jonka ihmiset laskivat Euroopan ja Amerikan välille.

Meren oikeutettujen asukkaitten kesken syntyi kauhu ja sekamelska sillä kohdalla, mihin kaapeli laskettiin. Lentokala teki loikkauksen merenpinnan yläpuolelle, niin korkealle kuin se taisi, ja murinakala hypähti kokonaisen pyssynkantaman veden yläpuolelle, sillä sen se osaa tehdä. Toiset kalat kiirehtivät meren pohjalle, ne menivät sellaista kyytiä, että ne pääsivät perille kauan ennenkuin sähkölennätinkaapelia vielä oli siellä nähtykään. Ne säikäyttivät sekä turskat että maariankalat, jotka rauhallisesti kulkivat pitkin merenpohjaa syöden kalatovereitaan.

Pari merimakkaraa säikähti niin, että ne oksensivat ulos vatsansa, mutta siitä huolimatta saattoivat ne kuitenkin elää. Monet hummerit ja taskuravut riisuivat hyvän haarniskansa ja saivat luovuttaa jalkansa.

Tämän kauhun ja sekaannuksen aikana joutuivat nuo kahdeksantoistasataa sisarusta eroon toisistaan eivätkä enää tavanneet eivätkä tunteneet toisiaan. Vain joku kymmenkunta jäi samaan paikkaan, ja kun ne pari tuntia olivat pysytelleet hiljaa, pääsivät ne ensi pelostaan ja alkoivat käydä uteliaiksi.

Ne katselivat ympärilleen. Ne katselivat ylös ja ne katselivat alas ja ne luulivat syvyydessä näkevänsä sen kauhistuttavan esineen, joka oli peloittanut heidät, peloittanut suuret ja pienet. Esine ulottui pitkin merenpohjaa niin kauas kuin he saattoivat nähdä. Hyvin ohut se oli, mutta eiväthän he tietäneet kuinka paksuksi se saattoi paisua tai kuinka väkevä se oli. Se makasi aivan hiljaa, mutta he arvelivat tämän olevan vain salakavaluutta.

— Antaa sen olla siinä paikoillaan! Se ei liikuta meitä! sanoi varovaisin pikkukaloista. Mutta kaikista pienintä vaivasi vastustamaton halu saada tietää, mikä tuo esine saattoi olla. Ylhäältä se oli tullut alas, ylhäältä mahtoi parhaiten saada tuon tiedon; ja sitten he uivat ylös merenpintaa kohti, joka oli rasvatyven.

Siellä he kohtasivat delfinin; se on sellainen hyppymestari, merenkiertäjä, joka heittää kuperkeikkoja pitkin merenpintaa. Sillä on päässä hyvät silmät ja varmaan se oli nähnyt ja tiesi asiat. Siltä he kysyivät, mutta se oli vain ajatellut itseään ja omia kuperkeikkojaan eikä nähnyt mitään; se ei osannut vastata, se vaikeni ja oli ylpeän näköinen.

Nyt pikkukalat kääntyivät hylkeen puoleen, joka juuri sukelsi. Se oli kohteliaampi vaikka se syökin pikkukalaa; mutta tänään se oli kylläinen. Se tiesi hiukan enemmän kuin hyppymestari.

— Olen monena yönä loikonut märällä kivellä ja katsonut maalle, penikulmien päähän. Siellä on hyvin kavalia olentoja; niitä kutsutaan niiden omalla kielellä ihmisiksi ja ne tavoittelevat meitä, mutta useimmiten me kuitenkin livahdamme niiden käsistä; siitä minä olen selvillä ja siitä sekin on selvillä, tuo meriankerias, jota te kysytte. Se on ollut niiden vallassa, ollut ylhäällä maankamaralla, varmaan jo ammoisista ajoista. Sieltä ne ovat vieneet sen laivalle kuljettaakseen sen meren yli toiseen kaukaiseen maahan. Minä näin miten paljon vaivaa niillä oli, mutta ne pitivät sen vallassaan; olihan se maalla käynyt voimattomaksi. Ne kiersivät sen ympyrään ja pyörylään, ja minä kuulin, kuinka se kilisi ja kalisi, kun ne sitä asettivat, mutta pääsipäs karkuun, pääsipäs tänne! Ne pitelivät sitä kiinni kaikin voimin, monet kädet pitelivät kiinni. Se livahti kuitenkin irti ja pääsi pohjaan. Siellä se pysyy niin uskon toistaiseksi.

— Ne ovat pitäneet sitä nälässä! sanoi hylje. — Kyllä se pian tointuu, saa vanhan paksuutensa ja kokonsa. Minun luullakseni se on suuri merikäärme, jota ihmiset niin pelkäävät ja josta ne niin paljon puhuvat. Minä en ole koskaan ennen nähnyt sitä enkä uskonut siihen. Nyt uskon! Se se on! — Ja sitten hylje sukelsi.

— Kylläpä hän tiesi paljon! Kylläpä hän puhui paljon! sanoivat pikkukalat. — Minä en koskaan ennen ole ollut niin viisas! Kunhan kaikki vain ei olisi ollut valetta!

— Voimmehan uida alas tarkastamaan! sanoi pienin. — Matkalla kuulemme toisten mielipiteet!

— En viitsi edes liikahuttaa yhtä evääni tuollaisen tiedon takia! sanoivat toiset ja kääntyivät pois.

— Mutta minä lähden! sanoi pienin ja suuntasi kulkunsa syvyyteen. Mutta se oli kaukana siltä paikalta, missä tuo »pitkä upotettu esine oli». Pieni kala katseli ja etsi joka taholta pitkin syvyyttä.

Se ei ollut koskaan huomannut maailmaansa niin suureksi. Sillit kulkivat suurissa parvissa hohtaen kuin hopeinen jättiläisvene. Makrillit kulkivat nekin seurassa ja näyttivät vieläkin komeammilta. Tuli kaikenmuotoisia kaikenvärisillä kuvioilla kirjailtuja kaloja. Meduusat olivat kuin puoleksi läpikuultavia kukkasia, jotka heittäytyivät virtojen vietäviksi. Merenpohjalta kohosi suuria kasveja, sylen korkuista heinää ja palmunmuotoisia puita, loistavia kuoriaisia joka lehteen upotettuna.

Vihdoin pieni merikala näki syvyydessä pitkän tumman juovan ja suuntasi kulkunsa sitä kohti, mutta se ei ollut kala eikä köysi, se oli suuren, vajonneen laivan kaide; sekä ylempi että alempi kansi olivat haljenneet merenpaineesta. Pieni kala ui ruumaan, missä niin monet ihmiset laivan upotessa olivat hukkuneet; nyt oli vesi huuhtonut ne pois, paitsi kahta: siinä oli nuori nainen pitkällään, sylissä pieni lapsi. Vesi nosteli ja ikäänkuin keinutteli heitä. He näyttivät nukkuvan. Pieni kala säikähti kovasti; se ei tietänyt, etteivät ne enää voineet herätä. Vesikasvit riippuivat lehvien tavoin kaiteen yli, äidin ja lapsen kauniita ruumiita kohden. Täällä oli hiljaista, täällä oli yksinäistä. Pieni kala kiirehti jois minkä taisi, sinne, missä vesi oli kirkkaammin valaistua ja missä näkyi kaloja. Se ei ollut päässyt kauas, kun se kohtasi nuoren valaan, ihan hirvittävän suuren.

— Älä niele minua! sanoi pieni kala. — En ole edes suupalanen, niin pieni minä olen, ja minusta on äärettömän hauskaa elää!

— Mitä sinä teet täällä näin syvällä, minne sinunlaisellasi ei ole asiaa? kysyi valas. Ja sitten pieni kala kertoi tuosta pitkästä, kummallisesta ankeriaasta, tai mikä esine se lienee ollut, joka ylhäältä oli laskeutunut tänne ja säikäyttänyt rohkeimmatkin meriolennot.

— Höh, höh! sanoi valas ja joi vettä niin rajusti, että sen täytyi päästää mahtava vesisuihku, kun se nousi hengittämään ilmaa. — Höh, höh! sanoi se, — se oli siis se esine, joka kutkutti selkääni, kun tässä käännyin! Minä luulin sitä laivanmastoksi, jota olisin voinut käyttää raaputuspalikkana. Mutta se ei ollut tällä kohtaa. Ei, esine on paljon kauempana. Menenpä kuitenkin tutkimaan sitä, kun ei minulla ole muuta tekemistä.

Ja sitten se ui edellä ja pieni kala perässä, ei liian lähellä, sillä syntyi ikäänkuin vuolas virta siihen kohtaan, missä suuri valas pyyhälsi veden halki.

He kohtasivat haikalan ja vanhan sahakalan. Nämäkin molemmat olivat kuulleet puhuttavan tuosta pitkästä ja ohuesta kummallisesta meriankeriaasta. He eivät olleet sitä nähneet, mutta he tahtoivat nähdä.

— Jollei se suuri merikäärme ole paksumpi kuin ankkurin touvi, niin naksautan sen poikki yhdellä puraisulla! ja se avasi kitansa ja näytti kuutta hammasriviään. —- Minä puren merkin laivanankkuriinkin, miksen sitten voisi purra poikki tuota koitta!

— Tuossa se on, sanoi suuri valas. — Minä näen sen. — Se luuli näkevänsä paremmin kuin toiset. — Kas kuinka se kohottelee, kuinka se häilyy, kiemurtelee ja kaartelee!

Se ei kuitenkaan ollut etsitty esine, vaan tavattoman suuri, monen kyynärän pituinen meriankerias, joka lähestyi.

— Sen minä olen ennen nähnyt! sanoi sahakala, — se ei koskaan ole pitänyt suurta melua tässä meressä, ei peloittanut ketään suurkalaa.

Sitten he puhuivat sille tuosta uudesta ankeriaasta ja kysyivät, tahtoiko se lähteä tutkimusretkelle.

— Jos tuo ankerias on pitempi kuin minä, sanoi meriankerias, — niin voi häntä!

— Aivan niin! sanoivat toiset. — Me emme totisesti kärsi sitä, siihen meitä on tarpeeksi monta! Ja sitten ne kiiruhtivat eteenpäin.

Mutta silloin tuli jotakin heidän tielleen; kummallinen hirviö, suurempi kuin he kaikki yhteensä.

Se oli ikivanha valas. Sen pää oli kasvanut täyteen merikasveja, sen selkään oli asettunut matelijoita ja niin ääretön määrä ostereja ja näkinkenkiä, että sen musta nahka oli käynyt aivan valkeankirjavaksi.

— Tule mukaan, vanhus, sanoivat ne. — Tänne on tullut uusi kala, jolle on annettava kyytiä.

— Minä makaan mieluummin paikallani! sanoi vanha valas. — Jättäkää minut rauhaan! Antakaa minun maata! Aa-jaa, jaa-jaa! Minussa on niin ankara tauti! Helpottaa, kun pääsen vedenpinnalle ja saan selkäni veden yläpuolelle! Silloin tulevat herttaiset merilinnut nokkimaan minua. Se tekee niin hyvää, kun ne vain eivät iske nokkaansa liian syvään; usein se menee rasvaani saakka. Katsokaahan, selässäni on vielä kokonainen linnun luuranko: lintu iski kyntensä liian syvään eikä päässyt irti, kun minä menin pohjaan. Nyt ovat pikkukalat maistelleet sitä. Katsokaa minkänäköinen se on ja minkänäköinen minä olen! Minä olen sairas.

— Se on pelkkää kuvittelua! sanoi valas. — Minä en ole koskaan sairas.
Yksikään kala ei ole sairas.

—- Anteeksi, sanoi vanha valas, — ankeriaalla on päätauteja, ruutanalla kuuluu olevan rokko ja kaikkia meitä vaivaa sisällinen mato!

— Roskaa! sanoi haikala. Hän ei enää viitsinyt kuulla eivätkä toisetkaan; olihan heillä muuta tekemisiä.

Vihdoin he tulivat paikalle, mistä sähkölennätinkaapeli kulki. Sillä on merenpohjalla pitkä uoma, Euroopasta Amerikkaan asti, se kulkee yli hiekkaharjujen ja merimudan, kalliopohjien ja kasviryteikköjen, niin, yli kokonaisten korallimetsien; ja lisäksi vaihtelevat virrat alhaalla, vesipyörteet kiertelevät, kaloja vilisee esiin suuremmissa parvissa kuin lintuja on niissä lukemattomissa laumoissa, joita ihmiset näkevät lintujen muuttoaikana. Siellä sitä on kihinää, loisketta, surinaa ja huminaa. Jotakin tuosta huminasta kummittelee vielä suurissa, tyhjissä merisimpukoissa, kun me pitelemme niitä korviamme vasten.

— Tuossa se elukka makaa! sanoi suuri kala, ja pieni sanoi samoin. He näkivät kaapelin, jonka alku ja loppu ei ollut heidän silmiensä ulottuvilla.

Sienet, polyypit ja nilviäiset löyhyttelivät pohjalla, nousten ja laskeutuen sen päälle, niin että se vuoroin hävisi näkyvistä, vuoroin taasen näkyi. Merisiat, etanat ja madot kiertelivät sitä. Jättiläiskokoiset hämähäkit, joiden selässä oli kokonainen matelevaisten asutus, astelivat pitkin kaapelia. Tummansiniset merikurkut, tai miksi noita ryömijeitä nimitettäneenkään, jotka syövät koko ruumiillaan, lojuivat ikäänkuin haistellen tuota uutta eläintä, joka oli asettunut meren pohjalle. Maariankalat ja turskat kääntelehtivät vedessä kuunnellakseen joka taholle. Meritähti, joka muuten aina kaivautuu alas pohjaan ja jonka molemmat pitkät, silmillä varustetut sakarat vain kohoavat ulkopuolelle, makasi mulkoillen, nähdäkseen, mitä tästä sekasotkusta syntyisi.

Sähkölennätinkaapeli pysyi liikkumatta. Mutta elämää ja ajatusta siinä oli. Ihmisajatukset kulkivat sen läpi.

— Se pakana on salakavala! sanoi valas. — Se voi lyödä minua vatsaan, mikä juuri on minun arka puoleni!

— Koetellaanpas tunnustella! sanoi polyyppi. — Minulla on pitkät käsivarret, minulla on notkeat sormet. Minä olen koskettanut sitä; nyt minä otan kiinni vähän lujemmin.

Ja se ojensi notkeat, pisimmät käsivartensa alas kaapelia kohti ja sen ympärille.

— Sillä ei ole mitään kuorta, sanoi polyyppi, — sillä ei ole nahkaa.
Minä en ikinä usko, että se synnyttää eläviä poikasia.

Meriankerias asettui pitkäkseen kaapelin päälle ja ojentui niin kauas kuin saattoi.

— Tuo esine on pitempi kuin minä, sanoi se. — Mutta pituus ei olekaan pääasia; täytyy olla nahkaa, vatsa ja notkeutta.

Valas, tuo nuori, väkevä valas, kurottautui syvemmälle kuin se oli koskaan ollut.

— Oletko sinä kala vai kasvi? kysyi se. — Vai oletko sinä maanpäällisvehje, joka ei voi viihtyä täällä meidän luonamme?

Mutta sähkölennätinkaapeli ei vastannut. Se ei kuulunut sen tapoihin. Sen läpi kulki ajatuksia, ihmisajatuksia. Ne lensivät yhdessä sekunnissa nuo monet sadat penikulmat maasta maahan.

— Vastaatko, tai lyömme rikki sinut! sanoi muljottava haikala, ja kaikki muutkin suuret kalat sanoivat samalla tavalla: — vastaatko, tai lyömme rikki sinut!

Kaapeli ei liikahtanut, sillä se oli vaipunut omiin ajatuksiinsa, kuten sen sopiikin; se kihisi ajatuksia.

— Lyökööt minut vain rikki, niin minut nostetaan ylös ja pannaan kuntoon jälleen; sillä lailla on tapahtunut muillekin minun kaltaisilleni pienemmissä vesissä.

Sentähden ei se vastannut; sillä oli muuta tekemistä, se sähkötti, hoiti laillista tointaan merenpohjalla.

Yläpuolella laski aurinko, niinkuin ihmiset sanovat; se loisti kuin mitä punaisin tuli, ja kaikki taivaan pilvet loistivat kuin tuli, toinen toistaan komeammin.

— Nyt me saamme punaisen valaistuksen, sanoivat polyypit, — joten tuo esine ehkä näkyy paremmin, jos tarve vaatii.

— Käydään kiinni, käydään kiinni! huusi merikissa ja näytti kaikkia hampaitaan.

— Käydään kiinni, käydään kiinni! sanoivat miekkakalat ja valas ja meriankerias.

Ne hyökkäsivät esiin, merikissa edellä. Mutta juuri samassa hetkessä, jolloin se aikoi puraista kaapelia, ajoi sahakala kiivaudessaan sahansa suoraan merikissan takapuoleen. Se oli paha erehdys, eikä kissa jaksanut puraista.

Liejussa syntyi aikamoinen myllerrys: suuret kalat ja pienet kalat, merikurkut ja näkinkengät juoksivat vastatusten, toistensa päällitse, söivät toisiaan, murskasivat toisiaan ja löivät toisiaan mäsäksi. Kaapeli pysyi paikoillaan täyttäen tehtävänsä, ja niin pitääkin.

Ylhäällä murjotti pimeä yö, mutta meren miljardit ja miljardit pienet eläjät loistivat. Kravut, jotka eivät olleet edes nuppineulan pään kokoisia, loistivat. Se on varsin kummallista, mutta niin kuitenkin on.

Silloin tuli vanha merilehmä. Ihmiset kutsuvat sellaisia merenneidoksi tai ahdiksi. Naispuoli hän oli, hänellä oli pyrstö ja kaksi lyhyttä käsivartta veden loiskuttamista varten, riippuvat rinnat ja päässä meriruokoa ja loiselaimiä, ja siitä hän ylpeili.

— Tahdotteko te tietoa ja selvitystä? sanoi hän — minä olen ainoa, joka pystyn sitä antamaan. Mutta minä vaadin tästä itselleni ja omaisilleni rauhallisen laitumen merenpohjalla. Minä olen kala niinkuin tekin ja minä olen harjoituksen avulla tullut myöskin matelijaksi. Minä olen viisain meressä. Minulla on tiedossani kaikki, mitä liikkuu täällä alhaalla, ja kaikki, mitä on ylhäällä. Se esine, jolla te nyt vaivaatte päätänne, on ylhäältä, ja mikä sieltä ylhäältä loiskahtaa tänne alas, on kuollutta tai kuolee ja käy voimattomaksi. Olkoon mikä on. Se on vain ihmisten kujeita.

Ja merilehmä selitti heille, että koko tuo huolestuttava eläin, joka muuten ei hiiskahtanutkaan, oli vain kuivan maan keksintöä. Ja se piti pienen esitelmän ihmisten ilkeydestä.

— Ne tahtovat saada meidät käsiinsä, sanoi se, — vain sentähden ne elävät. Ne virittävät pauloja, tuovat ruokaa koukunnenässä houkutellakseen meitä. Tämä on eräänlainen suuri siima, jota ne luulevat meidän syövän, niin tyhmiä ne ovat! Sitä me emme tee! Älkää vain koskeko siihen tekeleeseen, se purkautuu, murenee ja muuttuu mudaksi kaikki tyynni. Kaikki, mikä ylhäältä tulee, taittuu, murtuu, ei kelpaa!

— Ei kelpaa! sanoivat kaikki meriolennot ja yhtyivät merilehmän mielipiteeseen saadakseen siten mielipiteen hekin.

— Tuo äärettömän pitkä ohut käärme on ehkä ihmeellisin kala meressä.
Minulla on se tunne.

— Ihmeellisin! sanomme me ihmiset myöskin ja sanomme sen asiantuntemuksella ja varmasti.

Se on tuo suuri merikäärme, josta aikaa sitten on kerrottu lauluissa ja saduissa.

Se on syntynyt ja noussut, puhjennut esiin ihmisnerosta ja laskettu merenpohjalle ulottuakseen itämailta lännen maihin, viemään sanomaa yhtä nopeasti kuin valonsäde auringosta meidän maahamme. Se kasvaa, se voimistuu ja laajenee, kasvaa vuodesta vuoteen, ulottuu kaikkiin meriin kautta maailman. Se menee sekä myrskyävien vesien että lasikirkkaiden vesien alle, mihin laivamies katselee ikäänkuin hän purjehtisi halki läpikuultavan ilman ja näkee kalojen vilinää, näkee kokonaisen värien ilotulituksen.

Syvimmällä pohjassa kulkee käärme, siunattu Midgårdin käärme, joka ympäröidessään maailmaa puree omaa pyrstöään. Kalat ja matelijat iskevät siihen otsansa eivätkä kuitenkaan ymmärrä tuota ylhäältä tullutta esinettä: ihmiskunnan ajatuksen täysinäistä, kaikkia kieliä puhuvaa ja kuitenkin äänetöntä hyvän- ja pahantiedon käärmettä, ihmeellisintä kaikkien merenihmeiden joukossa, meidän aikamme suurta merikäärmettä.

PUUTARHURI JA HERRASVÄKI.

Penikulman päässä pääkaupungista oli vanha herraskartano paksuine muureineen, torneineen ja katospäätyineen.

Täällä asui, vaikka tosin vain kesän aikaan, rikas, ylhäinen aatelisperhe. Tämä oli paras ja kaunein heidän omistamistaan kartanoista. Se oli ulkopuolelta ihka uuden näköinen ja sisäpuolelta hauska ja mukava. Suvun vaakuna oli hakattu kiveen portin yläpuolelle, kauniit ruusut kiertelivät vaakunaa ja ikkunanulokkia, kokonainen nurmimatto peitti rakennuksen edustan. Siinä oli punakukallista ja valkokukallista orapihlajaa, siellä tapasi harvinaisia kukkia kasvihuoneen ulkopuolellakin.

Herrasväellä olikin taitava puutarhuri. Ilokseen katseli kukkatarhaa, hedelmä- ja keittiötarhaa. Tähän liittyi vielä osa kartanon alkuperäistä vanhaa puutarhaa muutamine puksipuupensaineen, jotka olivat leikatut kruunujen ja pyramidien muotoon. Näiden takana kohosi kaksi mahtavaa vanhaa puuta. Ne olivat miltei aina lehdettömät, ja helposti saattoi luulla tuulenpuuskan tai pilvipatsaan pirskoittaneen ne täyteen lantakimpaleita, mutta jokainen kimpale oli linnunpesä.

Täällä oli ikivanhoista ajoista asti asunut vilisevä joukko kirkuvia korppeja ja variksia: tämä oli kokonainen lintukaupunki, ja linnut olivat täällä herrasväkenä, tilanomistajina, herraskartanon vanhimpana sukuna, varsinaisena herrasväkenä talossa. Heillä ei ollut mitään tekemistä ihmisten kanssa, mutta he sietivät näitä matalalla kulkevia olentoja, vaikka nämä silloin tällöin paukuttelivat pyssyjään niin että lintujen selkärankaa kutitti ja joka lintu paukauksen kuullessaan pelästyneenä lensi ilmaan ja huusi: kraa, kraa!

Puutarhuri puhui usein herrasväelle, että nuo vanhat puut olisi kaadettava. Ne olivat ikävännäköiset, ja jos ne joutuisivat pois, niin ehkä päästäisiin eroon kirkuvista linnuistakin; varmaan ne menisivät muualle. Mutta herrasväki ei tahtonut luopua puista eikä lintujen vilinästä; se kuului taloon, se oli perintöä vanhoilta ajoilta eikä sitä saanut kokonaan hävittää.

— Puut ovat kerta kaikkiaan lintujen perintöosa, antaa niiden pitää se, hyvä Larsen!

Puutarhurin nimi oli Larsen, mutta sillä ei ole tässä minkäänlaista merkitystä.

— Eikö teillä, hyvä Larsen, ole tarpeeksi toiminta-alaa? Koko kukkatarha, kasvihuoneet, hedelmä- ja kyökkitarha?

Olihan siinä; niitä hän hoiteli, vaali ja muokkasi innokkaasti ja taitavasti. Ja tämän herrasväki tunnusti, mutta se ei salannut häneltä, että he usein vieraissa söivät hedelmiä ja näkivät kukkasia, jotka veivät voiton heidän puutarhansa tuotteilta, ja tämä suretti puutarhuria, sillä hänellä oli hyvä tahto ja hän teki parhaansa. Hän oli sydämellisen hyvä ja toimessaan tunnollinen.

Eräänä päivänä kutsutti herrasväki hänet puheilleen ja huomautti ystävällisesti ja armollisesti, että he edellisenä päivänä olivat ylhäisten ystäviensä luona saaneet eräänlaisia omenia ja päärynöitä, jotka olivat niin meheviä ja niin hyvänmakuisia, että kaikki vieraat olivat lausuneet julki ihailunsa. Varmaan eivät hedelmät olleet kotimaisia, mutta niitä on tuotettava tänne, ne täytyy koteuttaa täällä, jos tämä ilmasto sen sallii. Tiedettiin, että ne olivat ostetut kaupungin ensimmäiseltä hedelmäkauppiaalta; puutarhurin oli ratsastettava sinne tiedustelemaan, mistä nämä omenat ja päärynät olivat tulleet ja tilata jalostusoksia.

Puutarhuri tunsi hyvin hedelmäkauppiaan; hänelle hän hän juuri herrasväen laskuun myi sen hedelmien paljouden, joka kasvoi kartanon puutarhassa.

Ja puutarhuri läksi kaupunkiin ja kysyi hedelmäkauppiaalta, mistä hän oli saanut nuo kehutut omenat ja päärynät.

— Ne ovat teidän omasta puutarhastanne! sanoi hedelmäkauppias ja näytti hänelle sekä omenia että päärynöitä, jotka toinen hyvin tunsi.

No, kylläpä puutarhuri ilostui! Hän riensi herrasväen luo kertomaan, että sekä omenat että päärynät olivat heidän omasta puutarhastaan.

— Se ei ole mahdollista, Larsen! Voitteko hankkia kirjallisen todistuksen hedelmäkauppiaalta?

Nyt tuli herrasväen pöytään joka päivä suuria maljallisia näitä heidän oman puutarhansa erinomaisia omenia ja päärynöitä. Näitä hedelmiä lähetettiin kapoittain ja tynnyreittäin ystäville kaupunkiin ja ulkopuolelle kaupunkia, niin, jopa ulkomaillekin. Olipa se hauskaa! Heidän täytyi kuitenkin lisätä, että oli ollut kaksi hedelmille erittäin suotuisaa kesää ja että nämä olivat kaikkialla maassa menestyneet hyvin.

Kului jonkun aikaa. Herrasväki oli kerran päivällisillä hovissa. Seuraavana päivänä kutsuttiin puutarhuri herrasväkensä puheille. He olivat hovin pöydässä saaneet melooneja, mitä mehevimpiä, maukkaimpia, majesteettien ansarissa kasvaneita.

— Teidän täytyy mennä hovin puutarhurin luo, hyvä Larsen, ja hankkia meille muutamia näiden mainioiden meloonien siemeniä.

— Mutta hovin puutarhuri on saanut siemenet meiltä! sanoi puutarhuri varsin tyytyväisenä.

— Silloin on se mies osannut jalostaa ja kehittää hedelmät, vastasi herrasväki. — Jokainen melooni oli erinomainen!

— Niin, silloin saan minä olla ylpeä! sanoi puutarhuri. — Minä saan ilmoittaa armolliselle herrasväelle, etteivät linnan puutarhurin meloonit ole tänä vuonna onnistuneet, ja kun hän näki kuinka komeat meidän olivat ja maistoi niitä, niin hän tilasi kolme niistä linnaan!

— Larsen, älkää uskotelko, että ne meloonit olivat meidän puutarhastamme!

— Minä uskon niin! sanoi puutarhuri, meni linnan puutarhurin luo ja sai häneltä kirjallisen todistuksen, että kuninkaallisen pöydän meloonit olivat kotoisin herrasväen kartanosta.

Se oli todellinen yllätys herrasväelle, eivätkä he suinkaan salanneet asiaa, he näyttivät todistuksen, ja meloonin siemeniä lähetettiin kaikkialle, aivan niinkuin aikaisemmin jalostusoksia.

Näistä tuli tieto, että ne menestyivät ja kantoivat erinomaisia hedelmiä, ja näitä kutsuttiin herraskartanon nimellä, joten tuo nimi nyt siten oli luettavana sekä englannin-, saksan- että ranskankielellä.

— Kunhan ei puutarhuri vain rupeaisi luulemaan liian suuria itsestään! sanoi herrasväki.

Hän katsoi asiaa toiselta kannalta: hän tahtoi nyt juuri ponnistaa vakiinnuttaakseen nimensä yhtenä maan parhaimpia puutarhureita ja koetti joka vuosi tuottaa jotain oivallista kaikkien puutarhatuotteiden alalla, ja siinä hän onnistuikin. Mutta usein hän kuitenkin sai kuulla, että kaikkein ensimmäiset hedelmät, jotka hän oli kasvattanut, omenat ja päärynät, oikeastaan olivat parhaimmat, kaikki myöhemmät lajit jäivät niistä jälkeen. Meloonit olivat tosin olleet hyvin hyvät, mutta nehän olivat aivan toista lajia. Puutarhamansikoita tosin saattoi sanoa erinomaisiksi, mutta ei kuitenkaan paremmiksi kuin mitä muilla herrasväillä oli, ja kun eivät retikat eräänä vuonna onnistuneet, niin puhuttiin vain onnistumattomista retikoista eikä mistään onnistuneesta, mitä oli saatu.

Näytti miltei siltä kuin herrasväki olisi tuntenut helpotusta voidessaan sanoa:

— Ne eivät tänä vuonna onnistuneet, hyvä Larsen. He olivat varsin iloiset voidessaan sanoa: — Ne eivät onnistuneet tänä vuonna.

Pari kertaa viikossa toi puutarhuri saliin tuoreita kukkia, aina hyvin aistikkaasti järjestettyinä. Sommittelu saattoi värit ikäänkuin voimakkaammin esille.

— Teillä on makua, Larsen! sanoi herrasväki. — Sen lahjan on Jumala teille antanut, ette te itse.

Eräänä päivänä toi puutarhuri suuren kristallimaljakon, jossa oli lumpeenlehti. Tämän päälle oli laskettu auringonkukan kokoinen loistavan sininen kukka, jonka pitkä, paksu varsi uppoutui veteen.

Sellaista kukkaa he eivät olleet koskaan nähneet. Ja se asetettiin päivällä auringonpaisteeseen ja illalla heijastusvaloon. Jokainen, joka sen näki, piti sitä ihmeellisen kauniina ja harvinaisena. Niin, tämän myönsi maan ensimmäinen nuori nainenkin, joka oli prinsessa ja joka oli viisas ja sydämellisen hyvä.

Herrasväki piti kunniana saada ojentaa hänelle kukkasen, ja se joutui prinsessan mukana linnaan.

Nyt läksi herrasväki puutarhaan itse saadakseen sieltä samanlaisen kukan, jos sellaista vielä oli saatavana, mutta sitä ei löytynyt. Sitten he kutsuivat puutarhurin ja kysyivät, mistä hän oli saanut tuon sinisen lotuksen:

— Me olemme turhaan etsineet, sanoivat he, — olemme olleet kasvihuoneessa ja kaikkialla puutarhassa!

— Ei siellä sitä olekaan, sanoi puutarhuri. — Se on vain keittiötarhan vaatimaton kukka. Mutta eikö se olekin kaunis! Se on kuin mikäkin sininen kaktus ja kuitenkin se on vain artisokan kukka.

— Sen te olisitte voinut sanoa meille heti! sanoi herrasväki. — Me emme voineet uskoa muuta kuin että se oli harvinainen vieras kukka. Te olette häväissyt meidät nuoren prinsessan silmissä. Hän näki kukan meillä, piti sitä kauniina, ei tuntenut sitä, vaikka hän on varsin taitava kasvitieteessä, tällä tieteellä kun ei ole mitään tekemistä keittiökasvien kanssa. Kuinka teidän johtuikaan mieleen, hyvä Larsen, tuoda saliin sellainen kukka? Mehän tulemme naurunalaisiksi!

Ja kaunis sininen loistokukka, joka oli tuotu keittiötarhasta, vietiin pois herrasväenhuoneesta, minne se ei kuulunut, ja herrasväki pyysi anteeksi prinsessalta ja kertoi, että kukkanen oli vain keittiökasvi, jonka puutarhuri oli keksinyt tuoda sisään, mutta hän oli saanut siitä vakavan muistutuksen.

— Se on synti ja väärin, sanoi prinsessa. — Hänhän on avannut meidän silmämme huomaamaan loistokukan, jota me emme ensinkään huomanneet, hän on osoittanut meille kauneutta siellä, mistä emme ensinkään osanneet sitä etsiä! Linnan puutarhurin täytyy joka päivä niin kauan kuin arttisokat kukkivat tuoda kukkanen minun huoneeseeni.

Herrasväki käski sanoa puutarhurille, että hän taasen saattoi tuoda heille tuoreen arttisokankukkasen.

— Oikeastaan se on kaunis, sanoivat he. — Hyvin kummallinen! — Ja puutarhuria kiitettiin.

Syksyllä nousi kerran hirvittävä myrsky. Se kasvoi yöllä niin rajuksi, että se raastoi juurineen monet suuret puut metsän laidasta, ja herrasväen suureksi suruksi — suruksi, niinkuin he sanoivat, mutta puutarhurin iloksi —, kaatuivat molemmat suuret puut kaikkine linnunpesineen. Myrskyssä saattoi kuulla korppien ja variksien kirkunan; ne löivät siipineen ikkunaruutuihin, niin kertoi talonväki.

— Nyt te olette iloissanne, Larsen! sanoi herrasväki. — Myrsky on kaatanut puut, ja linnut ovat lähteneet metsään. Täällä ei enää ole mitään jälkeä vanhoilta ajoilta. Jokainen merkki ja häive on poissa. Meitä se on surettanut.

Puutarhuri ei sanonut mitään, mutta hän ajatteli asiaa, jota hän jo kauan oli ajatellut; että hän nyt oikein koettaa käyttää hyväkseen tuota erinomaista aurinkoista paikkaa, jota hän ei ennen ollut hallinnut; siitä piti nyt tulla puutarhan kaunistus ja herrasväen ilo.

Nuo suuret puut olivat kaatuessaan murskanneet ja taittaneet ikivanhat puksipensaat kuvioineen päivineen. Tänne hän istutti ryhmän kasveja, kotimaan kasveja, kedolta ja metsästä saatuja.

Hän teki mitä ei mikään muu puutarhuri ollut huomannut tehdä: istutti niitä runsaat määrät herraspuutarhaan, asettaen jokaisen siihen maaperään, jota sen laatu vaati, milloin varjoon, milloin auringonpaisteeseen. Hän vaali niitä hellästi, ja ne menestyivät loistavasti.

Juutinmaan kankaalta saatu katajapensas kohosi muodoltaan ja väriltään Italian kypressin kaltaiseksi. Kiiltävä, piikkinen rautatammi pysyi sekä talvipakkasessa että kesäauringossa alati vihreänä ja oli komean näköinen. Etupuolella kasvoivat sananjalat, joita oli monta eri lajia. Muutamat näyttivät olevan palmupuun lapsia, ja toiset olivat ikäänkuin sen kauniin, hennon kasvin vanhempia, jota me kutsumme Venuksen hiuksiksi. Täällä kasvoi halveksittu takiainen, joka raikkaudessaan on niin kaunis, että se kaunistaisi vaikkapa kukkavihkoa. Takiainen kasvoi kuivassa maaperässä, mutta kauempana, kosteassa maassa kasvoi pallo-chdake, sekin halveksittu kasvi ja kuitenkin korkean vartensa ja mahtavien lehtiensä vuoksi koristeellisen kaunis. Sylen korkuisena, kukka kukan vieressä kohosi kedolta tuotu kuninkaankynttilä kuin mikäkin mahtava monihaarainen kynttiläjalka. Täällä kasvoi tuoksumaratteja, esikkoja ja metsäkieloja, villi kallakukka ja kolmilehtinen hieno ketunleipä. Ilokseen niitä katseli.

Etupuolella kasvoi rivissä, rautalangalla tuettuina, aivan pieniä päärynäpuita, jotka olivat ranskalaista alkuperää. Ne saivat aurinkoa ja hyvää hoitoa ja kantoivat pian yhtä suuria, meheviä hedelmiä kuin siinä maassa, josta ne olivat kotoisin.

Vanhojen lehdettömien puiden paikalle pantiin korkea lipputanko, missä Dannebrog liehui, ja aivan viereen vielä toinen, jonka ympärille kesäisin ja syksyisin humala kiertyi tuoksuvine kukkapyörylöineen, mutta jonne talvella vanhan tavan mukaan ripustettiin kauralyhde, jotta taivaan linnut saisivat aterioida iloisen joulun aikana.

— Meidän hyvä Larsenimme käy vanhoilla päivillään tunteelliseksi! sanoi herrasväki. — Mutta hän on meille uskollinen ja meihin kiintynyt.

Uudenvuoden aikaan nähtiin eräässä pääkaupungin kuvalehdessä vanhan kartanon kuva: siinä näkyi lipputanko ja taivaan linnuille joulun iloksi varattu kauralyhde, ja tästä puhuttiin ja huomautettiin, että se oli kaunis ajatus, joka merkitsi vanhan tavan saattamista kunniaan ja oikeuksiinsa, mikä tapa oli erikoisesti luonteenomaista kuvatulle vanhalle talolle.

— Kaikki, mitä tuo Larsen tekee, sanoi herrasväki, — toitotetaan maailmalle. Hän on onnellinen mies! Milteipä meidän täytyy olla ylpeitä siitä, että hän on meidän puutarhurimme.

Mutta he eivät olleet ensinkään ylpeitä siitä. He tunsivat, että he olivat herrasväki, he saattoivat sanoa irti Larsenin, mutta sitä he eivät tehneet. He olivat hyviä ihmisiä, ja heidän tapaisiaan hyviä ihmisiä on hyvin paljon, ja se on ilahduttavaa jokaiselle Larsenille.

KIRPPU JA PROFESSORI.

Oli ilmapurjehtija. Hänen kävi huonosti, ilmapallo halkesi, mies putosi alas ja murskaantui. Palvelijapoikansa hän oli paria minuuttia aikaisemmin lähettänyt alas laskupurjeen avulla; se oli pojan onni. Hän pääsi vahingoittumattomana ja hänen mielessään kierteli suuria ilmapurjehtijan aikeita. Mutta hänellä ei ollut ilmapalloa eikä varoja sen hankkimiseen.

Elää hänen täytyi ja niin hän rupesi harjoittamaan taikatemppuja ja puhumaan vatsasta; sen suorittajia kutsutaan vatsapuhujiksi. Nuori hän oli ja hauskannäköinen, ja kun hän sai viikset ja hyvät vaatteet, niin häntä saattoi pitää kreivin lapsena. Naiset pitivät häntä kauniina, niin, eräs neito ihastui hänen kauneuteensa ja taikuritaitoonsa niin suuresti, että seurasi häntä vieraisiin kaupunkeihin ja maihin. Mies kutsui itseään professoriksi; vähemmästä ei voinut olla puhettakaan.

Hänen alituinen ajatuksensa oli, että hänen täytyy saada ilmapallo ja lähteä lentoon pienen vaimonsa kanssa; mutta heillä ei vielä ollut varoja.

— Mehän olemme nuoria ihmisiä! Nyt minä olen professori. Leipää murutkin ovat.

Vaimo auttoi miestään uskollisesti, istui ovella myyden lippuja näytäntöön, ja se oli kylmää huvia talvella. Eräässä taikatempussa hän myöskin auttoi miestään. Tämä pisti vaimonsa pöytälaatikkoon, suureen pöytälaatikkoon. Vaimo konttasi takalaatikkoon, ja niin ei häntä voitu löytää etulaatikosta. Se oli silmänkääntäjätemppu.

Mutta eräänä iltana, kun mies veti ulos laatikon, ei hänkään löytänyt vaimoa. Tämä ei ollut etulaatikossa eikä takalaatikossa, ei koko talossa, ei näkyvissä, ei kuuluvissa. Se oli hänen taikatemppunsa. Hän ei koskaan tullut takaisin. Hän oli kyllästynyt koko peliin, ja mieskin kyllästyi siihen, menetti hyvän tuulensa, ei enää osannut nauraa ja ilveillä, ja sitten ei tullut enää väkeä. Ansio huononi, vaatteet huononivat, vihdoin hänellä oli vain suuri kirppu; se oli vaimon perintöä, ja sentähden hän piti siitä hyvin paljon. Sitten hän harjoitti sitä, opetti sille taikatemppuja, opetti sen tekemään kunniaa ja laukaisemaan kanuunan, aivan pienen kanuunan.

Professori oli ylpeä kirpusta, ja kirppu oli ylpeä itsestään. Se oli oppinut jotakin, siinä oli ihmisverta, se oli käynyt maan suurimmissa kaupungeissa, prinssit ja prinsessat olivat sitä katselleet, se oli saavuttanut heidän korkean kiitoksensa. Tämä oli painettu sanomalehtiin ja ohjelmiin. Se tiesi olevansa kuuluisuus ja voivansa elättää professorin, jopa kokonaisen perheenkin.

Ylpeä se oli ja kuuluisa se oli ja kuitenkin se kulki professorin kanssa matkalla ollessaan neljännessä luokassa. Neljäs luokka tulee perille yhtä nopeasti kuin ensimmäinenkin. He olivat tehneet hiljaisen lupauksen, etteivät koskaan eroaisi, etteivät menisi naimisiin; kirppu oli päättänyt pysyä nuorena miehenä ja professori leskimiehenä. Ja yksiinhän se vetää.

— Sinne, missä on onnistunut parhaiten, sanoi professori, — ei pidä mennä toista kertaa. Hän oli ihmistuntija, ja se on taito sekin.

Vihdoin he olivat matkustaneet kaikki maat, paitsi villien maan. Silloin professori päätti lähteä villien maahan. Siellä tosin syödään kristittyjä ihmisiä, sen tiesi professori, mutta ei hän ollut oikea kristitty eikä kirppu ollut oikea ihminen; sentähden hän arveli heidän uskaltavan matkustaa sinne ja ansaitsevan hyvin.

He matkustivat höyrylaivalla ja purjelaivalla. Kirppu teki temppujaan, ja niin ne saivat matkustaa maksutta ja tulivat villien maahan.

Täällä hallitsi pieni prinsessa; hän oli vain kahdeksan vuoden vanha, mutta hän hallitsi. Hän oli ottanut vallan isältä ja äidiltä, sillä hänellä oli tahtoa ja hän oli erinomaisen kaunis ja vallaton.

Heti, kun kirppu teki kunniaa ja laukaisi kanuunan, ihastui prinsessa niin kirppuun, että hän sanoi: »Hän tai ei kukaan!» Hän kävi aivan villiksi rakkaudesta, ja villihän hän oli ennestäänkin.

— Herttainen pieni ymmärtämätön lapsi, sanoi hänen oma isänsä, — kunhan siitä ensiksi voisi tehdä ihmisen.

— Jätä se minun huolekseni, vanhus! sanoi prinsessa, eikä se ollut kaunista kieltä pienen prinsessan puolelta, joka puhuu isälleen; mutta hän oli villi.

— Nyt sinä olet ihminen ja hallitset minun kanssani. Mutta sinun pitää tehdä mitä minä tahdon, muuten lyön sinut kuoliaaksi ja syön professorin.

Professori sai suuren salin asuakseen. Seinät olivat sokeriruokoa, hän saattoi nuolla niitä, mutta hän ei ollut herkkusuu. Hän sai keinuverkon nukkuakseen; siinä hän makasi kuin ilmapallossa, jota hän aina oli toivonut ja joka oli hänen alinomainen ajatuksensa.

Kirppu jäi prinsessan luo, istui hänen pienellä kädellään ja hienolla kaulallaan. Prinsessa oli ottanut hiuksen päästään, professorin täytyi köyttää se kirpun jalan ympäri, ja siten prinsessa piti sitä kiinni suuressa korallikappaleessa, joka oli hänen korvalehdessään.

Se oli ihanaa aikaa prinsessasta, ja kirpusta myöskin, prinsessan arvelun mukaan. Mutta professori ei ollut tyytyväinen, hän piti matkustamisesta, kulki mielellään kaupungista kaupunkiin ja luki sanomalehdistä kuvauksia, miten sitkeästi ja viisaasti hän oli opettanut kirppua suorittamaan ihmisen tehtäviä. Päivästä toiseen hän makasi riippumatossa, laiskotteli ja sai hyvää ruokaa: tuoreita linnunmunia, elefantinsilmiä ja paistettuja kirahvinreisiä. Ihmissyöjät eivät elä ainoastaan ihmislihasta; se on herkkua. — Lapsen hartioita kirpeän kastikkeen kera, sanoi prinsessan äiti, — se on kaikkein herkullisinta.

Professorin oli ikävä, ja hän halusi pois villien maasta, mutta kirpun hän tahtoi mukaansa; se oli hänen ihmeotuksensa ja tulolähteensä. Kuinka hän saattaisikaan ottaa sen kiinni ja saada sen käsiinsä? Se ei ollut suinkaan helppoa.

Hän pingoitti kaiken ajatuskykynsä ja sitten hän sanoi: nyt minä sen tiedän!

— Prinsessalais-isä, salli minun tehdä jotakin! Saanko minä harjoittaa maan asukkaat tekemään kunniaa? juuri sitä maailman suurimmissa maissa kutsutaan sivistykseksi.

— Suurimman taitoni, sanoi professori, — sen, miten kanuuna laukaistaan niin että koko maa vapisee ja kaikki taivaan herkullisimmat linnut putoavat paistettuina alas. Se se on paukahdus!

Mutta koko maassa ei ollut yhtään kanuunaa, paitsi minkä kirppu oli tuonut, ja se oli liian pieni.

— Minä valan suuremman! sanoi professori. — Anna minulle vain varat! Minä tarvitsen hienoa silkkikangasta, neulaa ja lankaa, touveja ja köysiä sekä ilmapallojen vatsatippoja, ne puhistavat, keventävät ja nostavat. Ne matkaansaattavat paukauksen kanuunanvatsassa.

Koko maa kokoontui katsomaan suurta kanuunaa. Professori ei huutanut ennenkuin hän oli saanut pallon aivan valmiiksi, ja se oli täytettävä ja laskettava ilmaan.

Kirppu istui prinsessan kädellä ja katseli. Ilmapallo täytettiin, se pullistui ja sitä saattoi töin tuskin pidellä, niin villi se oli.

— Minun täytyy saada se ilmaan, jotta se jäähtyy, sanoi professori ja asettui koriin, joka riippui sen alla. — Yksin en voi sitä ohjata. Tarvitsen avukseni taitavan toverin. Täällä ei ole ketään muita kuin kirppu!

— Minä en mielelläni laskisi sitä, sanoi prinsessa, mutta ojensi kuitenkin kirpun professorille, joka asetti sen kädelleen.

— Päästäkää irti köydet ja touvit! sanoi hän. — Nyt ilmalaiva nousee!

Ja sitten kohosi ilmapallo kohoamistaan, pilvien yläpuolelle, pois villien maasta.

Pieni prinsessa, hänen isänsä ja äitinsä ja koko kansa seisoi ja odotti. He odottavat vieläkin, ja jollet sinä usko sitä, niin lähde villien maahan; siellä puhuu jokainen lapsi kirpusta ja professorista ja uskoo heidän palaavan, kun kanuuna on jäähtynyt. Mutta he eivät tule, he ovat kotona täällä meillä, ja he ovat omassa isänmaassaan, ajavat rautatiellä ensimmäisessä luokassa eikä neljännessä. Heillä on hyvät ansiot, suuri ilmapallo. Kukaan ei kysy, miten he ovat saaneet ilmapallon tai mistä se on kotoisin; he ovat varakasta väkeä, kunnioitettavaa väkeä, kirppu ja professori.

MITÄ VANHA JOHANNA KERTOI.

Tuntuu siltä kuin kuulisi laulua; tuuli laulaa, puu kertoo. Jollet ymmärrä sitä, niin kysy vanhalta vaivaistalon Johannalta, hän tietää asiat, hän on syntynyt tässä pitäjässä.

Vuosia sitten, kun valtamaantie vielä kulki tästä, oli puu jo suuri ja merkillinen. Se oli samassa paikassa kuin se vieläkin on, räätälin valkeaksi rapatun ristikkotalon luona, likellä suota, joka siihen aikaan oli niin suuri, että siellä juotettiin karjaa, ja jossa kuuman kesän aikana pienet talonpoikaispojat juoksentelivat alastomina vedessä pulikoiden. Aivan puun alle oli hakatuista kivistä pystytetty virstanpatsas. Nyt se on kaatunut, karhunmarjanvarret peittävät sen.

Uusi valtamaantie rakennettiin rikkaan talonpoikaistalon toiselle puolelle, vanhasta tuli peltotie, suosta lammikko, joka on kokonaan limaskan peitossa. Kun sammakko putosi veteen, hajaantui vihanta ja musta vesi tuli näkyviin. Yltympärillä kasvoi ja kasvaa tussaria, osmankäämiä, kieloja ja keltaisia vesililjoja.

Räätälin talo kävi vanhaksi ja kallistui; katosta tuli taimilava, jossa kasvoi sammalta ja kynsilaukkaa. Kyyhkyslakka luhistui, ja rastas rakensi sinne pesänsä. Pääskyset ripustivat talonpäätyyn ja katon alle pesän toisensa viereen, ikäänkuin onni oikein olisi asustanut täällä.

Se olikin kerran täällä. Nyt oli elämä käynyt yksinäiseksi ja hiljaiseksi. Yksinään ja tylsänä asui siellä »Rasmus raukka», joksi häntä kutsuttiin. Hän oli syntynyt täällä, hän oli leikkinyt täällä, hän oli juossut ketojen poikki ja aitojen yli, pienenä pulikoinut aavassa suossa ja kiivennyt vanhaan puuhun.

Puu nosti kauniisti ja ylpeästi suuria oksiaan, niinkuin se nostaa niitä vielä nytkin, mutta myrsky oli jo hiukan vääntänyt runkoa ja aika tehnyt siihen revelmän. Nyt ovat tuuli ja sade tuoneet multaa revelmään; siinä kasvaa ruohoa ja vihantaa, yksinpä pieni pihlajapuukin on asettunut sinne.

Kun pääskyset keväällä tulivat, lentelivät ne puun ja katon ympäri, ne muurasivat ja paikkasivat vanhoja pesiään. Rasmus raukka antoi pesänsä pysyä pystyssä tai kaatua, kuinka vaan. Hän ei muurannut eikä tukenut sitä: »Mitä se auttaa!» oli hänen sananpartensa, ja se oli niinikään ollut hänen isänsä.

Hän jäi kotiinsa, pääskyset lensivät pois, mutta ne palasivat jälleen, nuo uskolliset eläimet. Rastas lensi ja tuli takaisin ja vihelsi lauluaan. Kerran osasi Rasmuskin viheltää kilpaa sen kanssa; nyt ei hän laulanut eikä viheltänyt.

Tuuli humisi vanhassa piilipuussa, se humisee vieläkin, on kuin kuulisi laulua. Tuuli laulaa, puu kertoo. Jollet ymmärrä sitä, niin kysy vanhalta vaivaistalon Johannalta, hän tietää, hän tuntee vanhat asiat, hän on kuin kronikkakirja, jossa on muistiinpanoja ja vanhoja muistoja.

Kun rakennus oli uusi ja hyvä, muutti kyläräätäli Iivari Ölse sinne vaimonsa Maarenin kanssa. Molemmat olivat ahkeria, rehellisiä ihmisiä. Vanha Johanna oli siihen aikaan lapsi, hän oli puusuutarin tytär, köyhimpiä pitäjässä. Monen hyvän voileivän sai hän Maarenilta, jolla ei ollut puutetta ruuasta. Maaren oli hyvissä väleissä herrasrouvan kanssa; aina hän nauroi ja oli iloinen, hän ei masentunut mistään, suutansa hän käytti, mutta myöskin käsiään. Hän käytti silmäneulaa yhtä nopeasti kuin suutaan ja hoiti sitäpaitsi talonsa ja lapsensa. Heitä oli miltei tusina, kokonaista yksitoista; kahdestoista jäi tulematta.

— Köyhällä kansalla on aina pesä täynnä poikasia, murisi herra. — Jos ne voisi hukuttaa kuin kissanpojat ja pitää vain yhden tai kaksi voimakkainta, niin olisi maailmassa vähemmän kurjuutta.

— Jumala varjelkoon! sanoi räätälin vaimo. — Lapsethan toki ovat Herran lahja. Ne ovat talon ilo. Joka lapsi on yksi isämeitä lisää. Jos tulee tiukka ja täytyy syöttää monta suuta, niin ponnistaa enemmän, keksii keinoja, kaikenlaisia rehellisiä apuneuvoja. Jumala ei jätä, jollemme me jätä.

Herraskartanon rouva oli hänen puolellaan, nyökäytti ystävällisesti päätään ja taputti Maarenia poskelle. Sen hän oli tehnyt monta kertaa ja myöskin suudellut häntä, mutta silloin rouva oli pieni lapsi ja Maaren hänen lapsenhoitajansa. Nämä molemmat pitivät toisistaan, eikä tämä kiintymys pettänyt.

Joka vuosi joulun aikaan lähetettiin herraskartanosta räätälin taloon talvivaroja: tynnyri jauhoja, sika, kaksi hanhea, nelikollinen voita, juustoa ja omenia. Se oli suuri lisä ruokasäiliöön. Iivari Ölse näyttikin silloin varsin tyytyväiseltä, mutta toi taas pian esiin vanhan sananpartensa: »Mitä se auttaa!»

Talossa oli siistiä ja somaa, ikkunoissa uutimet ja kukkia myöskin, sekä neilikkoja ja palsamiineja. Merkkausliina riippui kehyksissä seinällä ja vieressä riippui runomittainen syntymäpäivätoivotus; sen oli Maaren Ölse itse sepittänyt. Hän tiesi kuinka riimit ovat sovitettavat. Hän on miltei hiukan ylpeä sukunimestä »Ölse». Se oli ainoa sana tanskankielessä, joka oli loppusoinnussa »pölse» [makkara] sanan kanssa — silloin on kuitenkin aina jossakin suhteessa edellä muita, sanoi hän ja nauroi. Aina hän säilytti hyvän tuulensa; hän ei koskaan sanonut niin kuin mies: »Mitä se auttaa!» Hänen sananpartensa oli: »Luota itseesi ja Jumalaan!»' Sen hän teki, ja tämä piti koossa kaikki. Lapset menestyivät, tulivat suuriksi ja jättivät pesän, joutuivat kauas ja kunnostautuivat. Rasmus oli pienin. Hän oli hyvin kaunis lapsi. Eräs kaupungin suurista taidemaalareista lainasi hänet maalattavakseen, maalasipa hänet yhtä alastomana kuin hän oli syntynyt tähän maailmaan. Kuva riippui nyt kuninkaan linnassa; siellä oli kartanon rouva nähnyt sen ja tuntenut pienen Rasmuksen kuvaksi, vaikka poika oli ilman vaatteita.

Mutta nyt tuli raskas aika. Räätäli sai säryn molempiin käsiinsä; niihin syntyi suuria pahkoja. Yksikään tohtori ei voinut auttaa, ei edes viisas Stiina, joka hänkin tohtoroi.

— Ei pidä lamaantua! sanoi Maaren. — Ei siitä ole mitään apua, että päästää pään riipuksiin! Kun ei meillä ole isän molempia käsiä apunamme, niin minun täytyy käyttää käsiäni sitä ahkerammin. Pieni Rasmus voi hänkin neuloa!

Koko päivää ei hänen tarvinnut siinä istua, sanoi äiti, se olisi ollut väärin lasta kohtaan. Hänen piti myöskin leikkiä ja juosta.

Puusuutarin Johanna oli hänen paras leikkitoverinsa. Hän oli vielä köyhemmistä oloista kuin Rasmus. Kaunis ei hän ollut, paljain jaloin hän kulki, vaatteet riippuivat repaleina hänen ympärillään, kukaan ei korjannut niitä, eikä hänen päähänsä pälkähtänyt itse tehdä sitä. Hän oli lapsi ja iloinen kuin lintu Jumalan päivänpaisteessa.

Kivestä pystytetyn virstapatsaan luona leikkivät Rasmus ja Johanna suuren piilipuun alla.

Pojalla oli suuria tuumia. Hän tahtoi kerran päästä hienoksi räätäliksi ja asua kaupungissa, missä oli mestareja, joilla oli pöydällä kymmenen kisälliä; sen hän oli kuullut isältään. Siellä hän tahtoi ruveta kisälliksi ja sinne hän tahtoi jäädä mestariksi, ja sitten piti Johannan tulla häntä tervehtimään, ja jos tyttö silloin osaisi keittää, niin hän saisi valmistaa ruuan heille kaikille ja asua omassa kauniissa huoneessaan.

Johanna ei oikein uskaltanut uskoa tähän, mutta Rasmus kyllä uskoi, että näin tuli käymään.

Niin he istuivat vanhan puun alla, ja tuuli humisi oksissa ja lehdissä; tuntui siltä kuin tuuli olisi laulanut ja puu kertonut.

— Ruokasäiliö on täynnä, sanoi vaimo. — Siitä saamme kiittää hyvää rouvaa; minä olen terve ja hyvissä voimissa. On synti, jos me valitamme.

Herrasväki viipyi yli joulun kartanossaan maalla, mutta uudenvuoden viikolla he muuttivat kaupunkiin, missä he viettivät talven, pitäen iloa ja huvitellen. Heidät kutsuttiin juhliin ja tanssiaisiin itse kuninkaankin luo.

Rouva oli saanut kaksi kallisarvoista pukua Ranskasta. Ne olivat sellaisesta kankaasta, sellaista kuosia ja niin neulotut, ettei räätälin Maaren koskaan ollut nähnyt moista komeutta. Hän pyysi nyt kartanon rouvalta, että hän saisi tuoda taloon myöskin miehensä, jotta tämäkin näkisi nuo puvut. Sellaisia ei maalaisräätäli ikinä näe, sanoi hän. Räätäli näki ne eikä sanonut mitään ennenkuin hän tuli kotiin, ja silloin hän sanoi samaa, mitä hän aina toisti: »Mitä se auttaa!» Ja tällä kertaa menivät hänen sanansa toteen.

Herrasväki tuli kaupunkiin. Siellä alkoivat tanssiaiset ja huvitukset, mutta keskellä tätä iloa kuoli vanha herra eikä rouva ensinkään saanut ylleen noita komeita vaatteita. Hän oli kovasti suruissaan ja pukeutui kiireestä kantapäähän mustaan surupukuun. Ei ainoatakaan valkoista viirua näkynyt. Kaikki palvelijat olivat mustissa vaatteissa, yksinpä loistovaunut verhottiin hienolla mustalla veralla.

Oli jäätävä pakkas-yö, lumi loisti, tähdet välkkyivät. Raskaat kuormastovaunut toivat ruumiin kaupungista herraskartanon kirkkoon, missä se oli laskettava suvun perhehautaan. Isännöitsijä ja pitäjän vouti istuivat kirkonportilla hevosen selässä, tulisoihtu kädessä. Kirkko oli valaistu ja pappi seisoi avoimen oven suussa vastaanottamassa ruumista.

Arkku kannettiin kuoriin, koko seurakunta kulki perässä. Pappi puhui, veisattiin virsi. Rouva oli hänkin kirkossa. Hän oli ajanut tänne mustiin verhotuissa loistovaunuissa. Ne olivat mustat sisältä ja mustat ulkoa; sellaista ei koskaan oltu nähty tässä pitäjässä.

Koko talven puhuttiin tästä surukomeudesta, niin, ne olivat oikein herrashautajaiset.

Siinä se nähtiin, mitä se mies merkitsi! sanoivat pitäjäläiset. — Hän oli ylhäissyntyinen ja ylhäissyntyisenä hänet haudattiin.

— Mitä se auttaa! sanoi räätäli. — Nyt häneltä on poissa sekä henki että tavara. Meillä on sentään toinen näistä.

— Älähän toki puhu sillä lailla! sanoi Maaren. — Hänellä on iankaikkinen elämä taivaan valtakunnassa.

— Kuka sen on sinulle sanonut, Maaren! sanoi räätäli. — Kuollut mies on hyvää lannoitusainetta! Mutta se mies lienee ollut liian ylpeä tuottaakseen hyötyä mullassa, koska hänen pitää maata hautakappelissa.

— Älähän toki puhu niin jumalattomasti! sanoi Maaren. — Sanon vieläkin: hänellä on iankaikkinen elämä!

Ja Maaren viskasi esiliinansa pienen Rasmuksen pään yli. Poika ei saanut kuulla sitä puhetta.

— Se puhe, jonka sinä juuri kuulit, pikku Rasmus, — se ei ollut sinun isäsi puhetta, vaan paholainen kulki huoneen läpi ja puhui isäsi äänellä. Lue isämeitäsi! Me luemme sen molemmat. Hän liitti yhteen lapsen kädet.

Suruvuosi oli mennyt, leski esiintyi vain puolittain suruvaatteissa.
Hänen sydämessään vallitsi täysi ilo.

Huhuttiin, että hän oli saanut kosijan ja jo ajatteli häitä. Maaren tiesi siitä jonkun verran ja pappi tiesi hiukan enemmänkin.

Palmusunnuntaina saarnan jälkeen oli leskirouva ja hänen sulhasensa kuulutettava avioliittoon. Sulhanen oli paalunveistäjä tai kuvanveistäjä, hänen ammattiaan ei oikein tiedetty, siihen aikaan ei Thorvaldsen ja hänen taiteensa vielä eläneet kansan suussa. Kartanon uusi herra ei ollut ylhäistä aatelia, mutta kuitenkin hyvin komea mies. Hän oli niitä, jonkalaisia ei kukaan ymmärrä, sanottiin. Hän veisti kuvia, oli taitava työssään, nuori ja kaunis.

Palmusunnuntaina luettiin avioliittokuulutus saarnatuolista, sitten seurasi virsi ja rippi. Räätäli, hänen vaimonsa ja pieni Rasmus olivat kirkossa; vanhemmat menivät ripille, Rasmus istui kirkonpenkissä, hän ei vielä ollut päässyt ripille. Viime aikoina oli räätälin talossa ollut puute vaatteista; vanhoja oli käännetty ja taasen käännetty, korjattu ja paikattu. Nyt he kaikki kolme olivat uusissa vaatteissa, mutta ikäänkuin mustissa hautajaisvaatteissa; he olivat puetut suruvaunujen päälliseen. Mies oli saanut siitä takin ja housut, Maaren leningin, jossa oli korkea kaulus, ja Rasmus koko puvun, jossa oli kasvamisen varaa ensimmäistä ripillekäyntiä varten. Kangas sekä suruvaunujen ulkopuolelta että sisäpuolelta oli käytetty. Eihän kenenkään tarvinnut tietää, mihin se oli pantu, mutta ihmiset saivat kuitenkin pian tietää sen; viisas Stiina-muori ja pari muuta yhtä viisasta vaimoa, jotka eivät käyttäneet viisauttaan elinkeinonaan, sanoivat, että nuo vaatteet tuovat taloon tautia ja sairautta; »ihmiset eivät saa pukeutua ruumisvaunuihin muuta kuin ajaakseen hautaan».

Puusuutarin Johanna itki kuullessaan tämän puheen. Ja kun räätäli siitä lähtien päivä päivältä huononi, niin saataisiin muka piankin nähdä, ketä tämä koskisi.

Ensimmäisenä sunnuntaina kolminaisuudesta kuoli räätäli Ölse. Huolenpito kodista oli nyt yksistään Maarenin hartioilla. Hän piti kodin koossa, luotti itseensä ja Jumalaan.

Vuotta myöhemmin pääsi Rasmus ripille. Nyt hänen piti päästä kaupunkiin oppiin suurräätälin luo, tosin ei sellaisen, jolla on pöydällä kaksitoista kisälliä, vaan sellaisen, jolla oli yksi. Pientä Rasmusta saattoi pitää puolena. Iloinen hän oli, ja tyytyväisen näköinen, mutta Johanna itki, tyttö piti Rasmuksesta enemmän kuin itsekään tiesi. Räätälin vaimo jäi vanhaan taloon jatkamaan ammattiaan.

Tähän aikaan avattiin uusi valtamaantie. Vanha, joka kulki piilipuun ja räätälin asunnon ohi, tuli peltotieksi, suo kasvoi umpeen, limaska täytti vesilätäkön, joka oli säilynyt. Virstanpatsas kaatui, sillä ei ollut mitään tehtävää, mutta puu pysyi voimakkaana ja kauniina, tuuli humisi oksissa ja lehdissä.

Pääskyset lensivät pois, kottarainen lensi pois, mutta ne palasivat keväällä, ja kun ne nyt neljännen kerran tulivat takaisin, tuli myöskin Rasmus kotiinsa. Hän oli suorittanut kisällinnäytteensä ja oli kaunis, mutta hento mies. Nyt oli hänen tarkoituksensa panna kuntoon reppunsa, nähdä vieraita maita. Sinne hänen mielensä paloi. Mutta hänen äitinsä ei tahtonut päästää häntä, kotona on kuitenkin paras olla! Kaikki muut lapset olivat majallaan maailmalla, Rasmuksen piti saada talo. Työtä hänelle riittäisi yllinkyllin, jos hän haluaa kulkea pitkin paikkakuntaa, olla kiertävänä räätälinä, neuloa pari viikkoa tässä talossa ja pari viikkoa tuossa. Olihan sekin matkustamista. Ja Rasmus seurasi äitinsä neuvoa.

Niin hän siis jälleen nukkui syntymätalonsa katon alla, istui jälleen vanhan piilipuun juurella ja kuuli sen humisevan.

Hauskan näköinen hän oli, osasi viheltää kuin lintu ja laulaa sekä uusia että vanhoja lauluja. Mielellään hänet nähtiin suurissakin taloissa, varsinkin Klaus Hansenin luona, joka oli lähinnä rikkain talonpoika pitäjässä.

Tytär Elsa oli kuin kaunein kukka, ja hän nauroi aina. Tosin oli pahoja ihmisiä, jotka sanoivat hänen nauravan vain näyttääkseen kauniita hampaitaan. Naurusuu hän oli ja aina valmis ilveilemään. Kaikki puki häntä.

Hän rakastui Rasmukseen ja Rasmus rakastui häneen. Mutta ei kumpikaan sanonut sitä selvin sanoin.

Rasmus kulki ja mietti ja kävi synkkämieliseksi. Hänessä oli enemmän isänsä luonnetta kuin äitinsä. Hyvä tuuli tuli vain kun Elsa tuli; silloin nauroivat he molemmat, laskivat leikkiä ja pitivät iloa, mutta vaikka siihen oli hyvä tilaisuus, niin ei hän sanonut edes ainoaa peitettyä sanaa rakkaudesta. »Mitä se auttaa!» ajatteli hän. »Vanhemmat toivovat hänelle varallisuutta, ja sitä ei minulla ole. Viisainta olisi lähteä pois täältä!» Mutta hän ei voinut päästä talosta, Elsa oli ikäänkuin kiinnittänyt häneen langan, hän oli ikäänkuin tytön opetettu lintu, hän lauloi ja vihelteli hänen mielikseen ja tahtonsa mukaan.

Johanna, puusuutarin tytär, palveli talossa ja toimitti halpoja tehtäviä. Hän ajoi maitokärryt kedolle, missä hän toisten palvelustyttöjen kanssa lypsi lehmät, niin, lantaakin hänen piti ajaa, kun tarvittiin. Hän ei joutunut saliin eikä paljon nähnyt Rasmusta tai Elsaa, mutta sen hän kuuli, että nämä molemmat olivat miltei kihloissa.

— Nyt pääsee Rasmus varallisuuteen! sanoi hän. — Sen minä mielelläni suon hänelle! Ja hänen silmänsä kostuivat, vaikkei siinä mitenkään ollut syytä itkuun.

Kaupungissa oli markkinat. Klaus Hansen ajoi kaupunkiin ja Rasmus oli mukana; hän istui Elsan vieressä sekä mennen että tullen. Hän oli rakkauden huumassa, mutta ei sanonut sanaakaan.

— Täytyyhän hänen toki sanoa minulle jotakin siitä asiasta, arveli tyttö, ja siinä hän oli oikeassa. — Jollei hän muuten puhu, niin minä saan hänet peloittamalla siihen.

Ja pian kerrottiin talossa, että pitäjän rikkain talollinen oli kosinut Elsaa, ja niin hän todella oli tehnytkin, mutta kukaan ei tietänyt, minkä vastauksen tyttö oli antanut.

Eräänä iltana pani Elsa sormeensa kultasormuksen ja kysyi Rasmukselta mitä se merkitsi.

Mutta Rasmus livahti tiehensä hänkin, tuli kotiin äitinsä talolle hurjistuneena ja kiersi kiinni reppunsa. Kauas maailmalle hän päätti lähteä, äidin itku ei auttanut.

Hän veisti itselleen vanhasta piilipuusta sauvan, hän vihelteli ikäänkuin olisi ollut hyvällä tuulella, hän tahtoi päästä näkemään kaiken maailman ihanuuksia.

— Se on minulle suuri suru, sanoi äiti. — Mutta sinun mielestäsi kai on sopivinta ja parasta päästä pois. Minun täytyy tyytyä kohtalooni. Luota itseesi ja Jumalaan, niin minä kyllä saan sinut iloisena ja reippaana takaisin!

Rasmus asteli uutta maantietä; siellä hän näki Johannan tulevan ajaen lantakuormaa. Johanna ei ollut huomannut häntä, eikä Rasmus toivonut hänen näkevän häntä. Hän asettui pensaikon taakse ojan reunalle, siellä hän oli piilossa — ja Johanna ajoi ohitse.

Maailmalle hän läksi, kukaan ei tietänyt minne, hänen äitinsä ajatteli, että hän kai palaa kotiin ennen vuoden loppua. Nyt hän saa nähdä uutta, nyt hän saa uutta ajattelemista, pääsee sitten jälleen takaisin vanhoihin laskoksiinsa, joita ei silitetä pois millään prässiraudalla. Hänessä on hiukan liian paljon isänsä luontoa; näkisin mieluummin että hänessä olisi minun luonnettani, lapsi-parassa! Mutta kyllä hän tulee takaisin kotiin. Eihän hän voi jättää minua ja taloa.

Äiti oli valmis odottamaan vuosikausia. Elsa odotti vain kuukauden. Silloin hän salaa läksi tietäjä-vaimon, Stiina Matintyttären luo, joka osasi »tohtoroida», ennustaa korteista ja kahvista ja taisi muutakin kuin isämeitänsä. Tietysti hän tiesi, missä Rasmus oli, sen hän luki kahvinsumpista. Hän oli vieraassa kaupungissa, mutta sen nimeä hän ei voinut lukea. Siinä kaupungissa on sotamiehiä ja kauniita neitosia. Hänen aikomuksensa on ottaa pyssy tai joku neitosista.

Tätä ei Elsa voinut kuunnella. Hän oli valmis luovuttamaan säästörahansa ostaakseen Rasmuksen vapaaksi, mutta kenenkään ei pitänyt saada tietää, että hän oli sen tehnyt.

Ja vanha Stiina lupasi, että Rasmus tulee takaisin, hän tiesi erään tempun; se oli kyllä vaarallinen temppu sille, jota se koski, mutta se oli viimeinen keino. Hän aikoi panna padan kiehumaan häntä kotiin, ja silloin hänen täytyi lähteä liikkeelle. Vaikka hän olisi ollut missä tahansa maailmalla, niin hänen täytyi lähteä kotiin, sinne, missä pata kiehui yli laitainsa ja missä rakastettu odotti häntä. Saattoi kulua kuukausia ennenkuin hän tuli, mutta hänen täytyi tulla, jos hän oli elossa.

Hänen täytyi kulkea saamatta lepoa ja rauhaa, yötä ja päivää, yli järvien ja vuorten, oli ilma sitten hyvä tai paha, vaikka hänen jalkansa olisivat olleet kuinka väsyksissä. Kotiin hän pyrki, kotiin hänen täytyi tulla.

Kuu oli ensimmäisellä neljänneksellä. Sitä vaati vanhan Stiinan sanojen mukaan tämä temppu. Oli tuulinen ilma, vanha piilipuu ryski. Stiina leikkasi siitä oksan, sitoi sen solmuun; se kyllä auttaa vetämään Rasmuksen kotiin äitinsä taloon. Katolta otettiin sammalia ja kynsilaukkaa, pantiin pataan, joka asetettiin tulelle. Elsan piti repiä lehti virsikirjasta; hän repi sattumalta viimeisen lehden, sen, jossa painovirheet olivat.

Monenlaista tarvittiin siihen puuroon, jonka piti kiehua ja lakkaamatta kiehua, kunnes Rasmus tulisi kotiin. Mustan kukon vanhan Stiinan tuvassa täytyi luovuttaa punainen harjansa; sekin joutui pataan. Elsan paksu kultasormus joutui sinne myöskin, eikä hän koskaan saa sitä takaisin, sen sanoi Stiina hänelle etukäteen, Stiina oli niin viisas. Monet esineet, joita me emme tunne edes nimeltä, joutuivat pataan. Se oli lakkaamatta tulella tai tulisilla hiilillä tai kuumassa tuhassa. Vain tietäjämuori ja Elsa tiesivät sen.

— Paljon minä tiedän, sanoi Stiina, — ja paljon minä näen, mutta hänen matkansa pituutta en voi nähdä. Nyt hän on päässyt ensimmäisten vuorten yli, nyt hän on merellä pahassa ilmassa. Hän kulkee pitkää tietä suurten metsien läpi, hänen jalkansa ovat rakoilla, hänessä on kuume, mutta hänen täytyy kulkea.

— Nyt emme voi häntä pysäyttää. Sillä jos me sen teemme, niin hän kaatuu kuolleena maantielle.

Kului toista vuotta. Kuu paistoi pyöreänä ja suurena, tuuli suhisi vanhassa puussa. Taivaalle ilmestyi kuutamolla sateenkaari.

— Nyt minä olen väsynyt odotukseen! sanoi Elsa. Hän tuli harvemmin
Stiinan luo eikä enää tuonut hänelle uusia lahjoja.

Mieli kävi keveämmäksi, ja eräänä kauniina aamuna tiesivät kaikki pitäjäläiset, että Elsa oli antanut myöntävän vastauksen rikkaalle talolliselle.

Hän läksi katsomaan taloa ja viljelyksiä, karjaa ja taloustarpeita. Kaikki oli hyvässä kunnossa, ei ollut mitään syytä siirtää häiden viettoa.

Ne vietettiin suurellisesti ja kestivät kolme päivää. Tanssittiin klarinetin ja viulujen soiton mukaan. Kaikki pitäjäläiset olivat kutsutut, Ölse-muorikin oli mukana, ja kun kemut olivat loppuneet, isäntäväki oli sanonut vieraille hyvästi ja torventoitottajat puhalsivat loppusävelet, niin läksi hän kotiin mukanaan pidoista ottamansa ruuanjäännökset.

Hän oli palikalla sulkenut oven; palikka oli otettu pois, ovi oli auki ja tuvassa istui Rasmus. Hän oli tullut kotiin, tullut tällä hetkellä. Herra Jumala, minkä näköinen hän oli! Pelkkää luuta ja nahkaa, keltainen ja kalpea hän oli.

—- Rasmus! sanoi äiti. — Sinäkö siinä olet! Kuinka surkean näköinen sinä olet! Mutta minä iloitsen kaikesta sydämestäni, että olet luonani.

Ja äiti antoi pojalleen hyvää ruokaa, jota hän oli tuonut kotiin pidoista, kappaleen paistia ja häätorttua.

Rasmus sanoi viime aikoina usein ajatelleensa äitiään, kotiseutuaan ja vanhaa piilipuuta. Oli kummallista kuinka usein hän unissaan oli nähnyt puun ja paljasjalkaisen Johannan.

Elsaa hän ei ensinkään maininnut. Sairas hän oli, ja hänen täytyi paneutua vuoteeseen. Mutta me puolestamme emme usko tätä padan ansioksi tai että se olisi vaikuttanut häneen mitään. Ainoastaan vanha Stiina ja Elsa uskoivat, mutta he eivät puhuneet siitä.

Rasmus makasi kuumeessa, joka oli tarttuvaa. Sentähden ei kukaan tullut käymään räätälin taloon, paitsi Johanna, puusuutarin tytär. Hän itki nähdessään kuinka surkeassa tilassa Rasmus oli.

Tohtori kirjoitti hänelle apteekin lääkkeitä. Hän ei tahtonut ottaa niitä.

— Sinä paranet siitä, sanoi äiti. — Luota itseesi ja Jumalaan! Kun vain saisin nähdä sinun hiukan lihovan, kuulla sinun viheltävän ja laulavan, niin mielelläni antaisin elämäni.

Ja Rasmus pääsi sairaudesta, mutta hänen äitinsä sai sen; Jumala kutsui hänet eikä hänen poikaansa.

Hän oli matkalla viettänyt hurjaa elämää; se oli imenyt hänestä voimat ja pannut hänen ruumiiseensa levottomuuden, eikä kiehuva musta pata. Hiukset kävivät ohuiksi ja harmaiksi, hän ei pystynyt saamaan aikaan mitään kunnollista. »Mitä se auttaa!» sanoi hän. Hän meni mieluummin kapakkaan kuin kirkkoon.

Eräänä syysiltana hän taivalsi tuulessa ja sateessa vaivaloisesti likaista tietä kapakasta taloonsa. Hänen äitinsä oli aikaa sitten poissa, makasi haudassaan. Pääskyset ja kottaraiset olivat nekin poissa, nuo uskolliset eläimet. Johanna, puusuutarin tytär, ei ollut poissa. Hän tavoitti Rasmuksen tiellä, hän seurasi häntä kappaleen matkaa.

— Muista äitisi sanat: luota itseesi ja Jumalaan! Sitä sinä et tee,
Rasmus! Niin täytyy ja tulee tehdä. Älä koskaan sano: »Mitä se auttaa».
Silloin sinä nyhdät juuret kaikelta toimeltasi.

Johanna seurasi häntä hänen talonsa ovelle, siinä hän läksi hänen luotaan. Rasmus ei jäänyt huoneeseen, hän karkasi vanhan piilipuun alle, istuutui kivelle, joka oli jäljellä kumoonkaatuneesta virstanpatsaasta.

Tuuli humisi puun oksissa, se oli kuin laulua, se oli kuin puhetta. Rasmus vastasi siihen. Hän puhui ääneen, mutta kukaan ei kuullut, paitsi puu ja humiseva tuuli.

Ja hän meni, mutta ei taloon, vaan suolle päin. Siellä hän horjahti ja kaatui. Sade tulvi taivaasta, tuuli oli jäätävän kylmää; hän ei tuntenut sitä. Mutta kun aurinko nousi ja varikset lensivät suokaislikon yli, niin hän heräsi ja hänen ruumiinsa oli kuin puolikuollut. Jos hän olisi laskenut päänsä siihen, missä hänen jalkansa olivat, niin ei hän koskaan olisi noussut, vihreästä limaskasta olisi tullut hänen käärinliinansa.

Päivemmällä tuli Johanna räätälin taloon. Hän oli Rasmuksen apuna, hän toimitti hänet sairaalaan.

— Me olemme tunteneet toisemme pienestä pitäen, sanoi hän, — sinun äitisi antoi minulle sekä olutta että ruokaa; sitä en koskaan voi palkita hänelle. Sinä saat takaisin terveytesi, sinusta tulee ihminen ja sinun täytyy elää!

Ja Jumala tahtoi, että hän jäisi eloon. Mutta terveys ja mieli vuoroin nousivat ja laskivat.

Pääskyset ja kottarainen tulivat ja lensivät pois ja tulivat takaisin. Rasmus vanheni ennen aikojaan. Yksinään hän istui talossa, joka ränstymistään ränstyi. Köyhä hän oli, köyhempi kuin Johanna nyt.

— Sinulla ei ole uskoa, sanoi Johanna, — ja jollei meillä ole Jumalaa, niin mitä meillä sitten on? Menisit ripille, — sanoi hän, — varmaan sinä et ole ollut ehtoollisella sittenkuin pääsit ripille.

— Jos sinä sanot niin ja uskot sellaista, niin anna sitten olla! Jumala ei tahdo pöytäänsä vastahakoista vierasta. Ajattele toki äitiäsi ja lapsuutesi aikaa! Sinä olit silloin herttainen, hurskas poika. Saanko lukea sinulle virren?

— Johanna, sinusta on varmaan tullut pyhimys! ja Rasmus katsoi häneen himmein, väsynein silmin.

Ja Johanna luki virren, mutta ei kirjasta; hänellä ei ollut kirjaa, hän osasi sen ulkoa.

— Ne olivat kauniita sanoja, sanoi Rasmus. — Mutta minä en kokonaan voinut seurata. Minun päässäni on niin raskas paino.

Rasmus oli tullut vanhaksi mieheksi, mutta Elsakaan ei ollut enää nuori, jos nyt mainitsemme hänetkin — Rasmus ei koskaan maininnut häntä. Hän oli isoäiti, pieni tyttönen oli hänen lapsenlapsensa; pienokainen oli leikittelemässä kylän toisten lasten kanssa. Rasmus tuli, sauvaansa nojaten, hän pysähtyi, katseli lasten leikkiä ja hymyili heille; entiset ajat muistuivat hänen mieleensä. Elsan lapsenlapsi osoitti häntä sormellaan.

— Rasmus-raukka! huusi hän. Toiset pikkutytöt seurasivat hänen esimerkkiään. — Rasmus-raukka! huusivat hekin ja seurasivat kirkuen vanhaa miestä.

Oli raskas, harmaa päivä, ja sitä seurasi toiset samanlaiset, mutta harmaiden ja raskaiden päivien jälkeen tulee aurinkoinen päivä.

Oli ihana helluntaiaamu. Kirkko oli koristettu vihreillä koivunoksilla; siellä vallitsi metsän tuoksu, ja aurinko paistoi kirkonpenkeille. Suuret alttarikynttilät olivat sytytetyt, oli ehtoollinen; Johanna oli polvistuvien joukossa, mutta Rasmus ei ollut heidän joukossaan. Juuri sinä aamuna oli Jumala kutsunut hänet luokseen.

Siitä on kulunut monta vuotta. Räätälin talo on vielä paikoillaan, mutta siellä ei asu ketään, ensimmäinen yömyrsky voi sen kaataa. Suo on kasvanut kaislojen ja raatteiden peittoon. Tuuli humisee vanhassa puussa, on kuin kuulisi laulua. Tuuli laulaa sitä, puu kertoo. Jollet ymmärrä sitä, niin kysy vanhalta vaivaistalon Johannalta. Hän elää siellä, veisaa virttään, jota hän veisasi Rasmukselle, hän ajattelee häntä, rukoilee Jumalaa hänen puolestaan, hän, tuo uskollinen sielu. Hän voi kertoa menneistä ajoista, muistoista, jotka humisevat vanhassa puussa.

PORTINAVAIN.

Jokaisella avaimella on tarinansa, ja avaimia on monenlaisia: kamariherran avaimia, kellon avaimia, P. Pietarin avaimia. Me osaamme kertoa kaikista avaimista, mutta nyt kerromme vain kamarineuvoksen portinavaimesta.

Se syntyi lukkosepän pajassa, mutta saattoi syystä luulla olevansa rautasepän luona, niin kovin kourin mies sitä piteli, vasaroi ja viilasi. Se oli liian suuri housuntaskuun, sentähden sen täytyi joutua takintaskuun. Siellä se makasi pimeässä, mutta muuten sen määräpaikka oli seinässä, kamarineuvoksen lapsuudenaikaisen varjokuvan vieressä, joka muistutti kaulusröyhelöllä koristettua pullaa.

Sanotaan jokaisen ihmisen saavan luonteeseensa ja toimintatapaansa jotakin siitä taivaanmerkistä, jonka alla hän syntyy, Härältä, Neitsyeltä, Skorpionilta, joiksi niitä kutsutaan allakassa. Kamarineuvoksetar ei maininnut yhtään näistä nimistä, hän väitti miehensä syntyneen »työntökärryjen merkeissä»; häntä täytyi aina työntää eteenpäin.

Hänen isänsä työnsi hänet erääseen virastoon, hänen äitinsä työnsi hänet aviosäätyyn, ja hänen vaimonsa työnsi hänet kamarineuvoksen arvoon, mutta tätä viimeistä ei hän sanonut; hän oli järkevä, kelpo vaimo, joka vaikeni oikealla kohdalla, puhui ja työnsi oikealla paikalla.

Nyt oli kamarineuvos jo iäkäs mies, »sopusuhtainen», niinkuin hän itse sanoi, lukenut mies, hyväntahtoinen ja lisäksi avainviisas, jonka asian myöhemmin tulemme ymmärtämään. Aina hän oli hyvällä tuulella, kaikista ihmisistä hän piti ja puhui mielellään heidän kanssaan. Kun hän meni kaupunkiin, niin oli vaikeaa saada häntä takaisin kotiin, kun ei äiti ollut työntämässä häntä. Hänen täytyi puhua jokaisen tuttavan kanssa, jonka hän tapasi. Hänellä oli paljon tuttavia, ja tästä joutui päivällisruoka kärsimään.

Kamarineuvoksetar katseli ikkunasta. — Nyt hän tulee! sanoi hän palvelustytölle. — Pane pata tulelle! — Nyt hän seisoo ja puhuu jonkun kanssa, ota pata tulelta, muuten ruoka kiehuu liiaksi! — Nyt hän vihdoinkin tulee! Niin, pane pata jälleen tulelle!

Hän saattoi seisoa aivan talon ikkunan alla ja nyökyttää sinne. Mutta kun sitten kulki tuttava ohitse, ei hän saanut rauhaa, hänen täytyi sanoa tuttavalle pari sanaa. Hänen puhuessaan tämän kanssa tuli siihen toinen tuttava. Niin hän siis piti ensimmäistä napinlävestä ja tarttui toista käteen samalla kuin huusi kolmannelle, joka aikoi mennä ohi.

— Kamarineuvos, kamarineuvos! huusi hän silloin. — Niin se mies on syntynyt työntökärryjen merkeissä; hän ei pääse paikalta, jollei häntä työnnä eteenpäin!

Kamarineuvos kävi mielellään kirjakaupoissa, katseli kirjoja ja lehtiä. Hän maksoi kirjakauppiaalleen pienen palkkion saadakseen kotona lukea uudet kirjat, nimittäin saadakseen leikata auki kirjan pitkän sivun, mutta ei poikkisivua, sillä silloin ei niitä olisi voitu myydä uusina. Hän oli elävä sanomalehti kaikessa säädyllisyydessä, tiesi kihlaukset, vihkiäiset ja hautajaiset, kirjajuorut ja kaupunkijuorut, ja hän antoi salaperäisillä viittauksilla huomata, että hän tiesi asioita, joita ei kukaan tietänyt. — Tämän kaiken hän oli saanut portinavaimelta.

Jo nuorina vastanaineina olivat kamarineuvoksen väet asuneet omassa talossaan, ja näiltä ajoilta asti oli heillä ollut sama portinavain, mutta silloin he eivät tunteneet sen ihmeellistä voimaa; sen he oppivat tuntemaan vasta myöhemmin.

Tämä tapahtui kuningas Fredrik kuudennen aikana. Köpenhaminalla ei silloin ollut kaasua, sillä oli hylkeenrasvalyhdyt, sillä ei ollut Tivolia eikä kasinoa, ei raitiovaunuja eikä rautateitä. Huvitukset olivat vähäiset sen rinnalla mitä ne nyt ovat. Sunnuntaisin tehtiin retki portin ulkopuolelle, Assistentti-kirkkomaalle, luettiin hautakivien kirjoituksia, asetuttiin nurmikolle, syötiin omia eväitä ja otettiin ryyppy tai lähdettiin Frederiksbergiin, missä rykmentin soittokunta soitti linnan edustalla ja missä oli liikkeellä paljon ihmisiä katselemassa, kuinka kuninkaallinen perhe souteli pienissä, ahtaissa kanavissa, vanhan kuninkaan ohjatessa venettä. Hän ja kuningatar tervehtivät kaikkia ihmisiä säätyerotukseen katsomatta. Tänne saapui varakkaita perheitä kaupungista nauttimaan iltateetään. Kuumaa vettä saatiin ulkopuolella puutarhaa olevalta vainiolta pienestä talonpoikaistalosta, mutta teekeittiö oli tuotava mukaan.

Tänne luonnonhelmaan läksivät kamarineuvoksen väet eräänä aurinkoisena sunnuntai-iltapäivänä. Palvelustyttö kulki edellä kantaen teekeittiötä ja eväskoppaa, missä myöskin oli naukku »Spendrupin parasta».

— Ota portinavain, sanoi kamarineuvoksetar, — jotta me pääsemme huoneisiimme, kun tulemme takaisin. Sinä tiedät, että täällä suljetaan, kun tulee pimeä, ja kellonnuora on ollut poikki aamusta asti. Me tulemme myöhään kotiin. Kun olemme olleet Frederiksbergissä, menemme Casortin teatteriin Vesterbrolle katsomaan panttomiimia »Harlekini puimamiesten sijaisena». Sinne tulee ihmisiä pilvenä, maksu on kaksi markkaa hengeltä.

Ja he menivät Frederiksbergiin, kuuntelivat musiikkia, näkivät kuninkaalliset veneet liehuvine lippuineen, näkivät vanhan kuninkaan ja valkoiset joutsenet. Nautittuaan hyvää teetä he kiirehtivät teatteriin, mutta eivät kuitenkaan tulleet ajoissa.

Nuorallatanssi oli loppunut, puujalkatanssi oli loppunut ja pantomiimi alkanut. He tulivat myöhään, niinkuin aina, ja se oli kamarineuvoksen syy. Matkalla hän joka hetki seisahtui puhumaan tuttavien kanssa. Teatterissa hän niinikään tapasi hyviä ystäviä, ja kun näytäntö oli loppunut, täytyi hänen ja hänen rouvansa välttämättä pistäytyä erään perheen luo juomaan lasi punssia. Siihen piti mennä vain kymmenen minuuttia, mutta nämä minuutit venyivät todellisuudessa kokonaiseksi tunniksi. Puhuttiin ja puhuttiin. Erittäin huvittava oli muuan ruotsalainen paroni, vai saksalainenko hän lienee ollut, sitä ei kamarineuvos tarkkaan muistanut, mutta sen sijaan hän ikuisiksi ajoiksi kätki muistiinsa sen avaintaidon, minkä paroni hänelle opetti. Tämä oli erinomaisen mieltäkiinnittävää! Hän saattoi saada avaimen vastaamaan kaikkeen, mitä siltä kysyttiin, kaikkein salaisimpiinkin asioihin.

Kamarineuvoksen portinavain soveltui tarkoitukseen erikoisesti; Se oli alaosastaan painava ja juuri sen täytyi riippua alaspäin. Avaimen kahvan paroni antoi pysyä oikean kätensä etusormella. Se riippui siinä irrallisena ja keveänä, jokainen suonentykintä sormenpäässä saattoi panna sen heilumaan niin että se liikkui, ja jollei tämä tapahtunut itsestään, niin osasi paroni erinomaisesti panna sen liikkumaan niinkuin hän tahtoi. Jokainen liikahdus merkitsi kirjainta, a:sta alkaen niin kauas aakkosiin kuin halutti. Kun ensimmäinen kirjain oli keksitty, liikkui avain vastakkaiselle puolelle. Sitten etsittiin seuraavaa kirjainta, ja tällä tavalla saatiin kokonaisia sanoja, kokonaisia lauseita, vastauksia kysymyksiin. Valetta se oli kaikki tyynni, mutta sentään huvittavaa. Se oli kamarineuvoksenkin ensimmäinen ajatus, mutta siinä mielipiteessä hän ei pysynyt; hän joutui kokonaan avaimen lumoihin.

— Ukkoseni, ukkoseni! huusi kamarineuvoksetar. — Länsiportti suljetaan kello kaksitoista! Me emme pääse sisään, meillä on aikaa vain neljännestunti.

Heidän täytyi kiirehtiä. Useat kaupunkiin rientävät henkilöt pääsivät pian heidän ohitseen. Vihdoinkin lähestyivät he viimeistä vahtihuonetta; silloin kello löi kaksitoista, portti läiskähti kiinni. Koko ihmisjoukko seisoi nyt portin ulkopuolella ja näiden joukossa kamarineuvoksen väet ja heidän palvelustyttönsä, joka kantoi teekeittiötä ja tyhjää eväskoppaa. Toiset seisoivat siellä suuren pelon vallassa, toiset raivoissaan. Jokainen otti asian omalla tavallaan. Mitä sille mahtoi!

Onneksi oli viime aikoina annettu määräys, ettei yhtä kaupungin porteista lukittaisi, nimittäin Pohjoisporttia; siitä saattoivat jalankulkijat päästä kaupunkiin vahtihuoneen läpi.

Tie ei kuitenkaan ollut aivan lyhyt, mutta ilma oli kaunis, taivas kirkas tähtineen ja tähdenlentoineen, sammakot kurnuttivat ojassa ja suossa. Itse seurue alkoi laulaa, laulaen laulun toisensa jälkeen, mutta kamarineuvos ei laulanut eikä katsonut tähtiä; hän ei katsonut edes omia jalkojaan, hän kaatui pitkin pituuttaan aivan ojan viereen. Olisi luullut hänen juoneen liiaksi, mutta tähän ei ollut syynä punssi, vaan avain, joka oli mennyt hänen päähänsä ja heilui siellä.

Vihdoinkin he saapuivat Pohjoisportin vahtihuoneelle, pääsivät sillan yli ja tulivat kaupunkiin.

— Nyt minä taasen olen tyytyväinen! sanoi kamarineuvoksetar. — Tässä on meidän oma porttimme.

— Mutta missä on portinavain? sanoi kamarineuvos. Se ei ollut takataskussa eikä sivutaskussa.

— Auta armias! huudahti kamarineuvoksetar. — Eikö sinulla ole avainta? Sen sinä olet hukannut tehdessäsi avaintemppuja paronin kanssa. Kuinka me nyt pääsemme sisään? Kellonnuora meni, niinkuin tiedät, aamulla poikki, palovartijalla ei ole talonavaimia. Mehän olemme hukassa!

Palvelustyttö rupesi ääneen itkemään; kamarineuvos oli ainoa, joka pysyi tyynenä.

— Meidän täytyy lyödä rikki ruokakauppiaan ikkuna, sanoi hän, — herättää hänet ja siten päästä sisään.

— Petersen! huusi hän ja pisti sateenvarjon varren sisään ikkunasta. Silloin kirkaisi kellarikerroksessa asuvan miehen tytär ääneensä. Kellarikerrosmies työnsi auki puodin oven ja huusi: »Palovartija!» ja ennenkuin hän selvästi näki kamarineuvoksen perheen, tunsi sen ja päästi sen sisään, puhalsi palovartija torveensa ja seuraavalta kadulta vastasi toinen palovartija ja puhalsi. Ihmisiä tuli ikkunoihin. — Missä on tuli irti? Mistä meteli kuuluu? kysyivät he vielä sittenkin, kun kamarineuvos jo oli huoneessaan riisumassa takkiaan ja — sieltä löytyi portinavain! Ei taskusta, vaan vuorista; se oli luisunut reikään, joita ei pitäisi olla taskussa.

Siitä illasta lähtien sai portinavain erikoisen merkityksen, eikä yksin kun mentiin viettämään iltaa ulkona, vaan kun istuttiin kotonakin ja kamarineuvos näytti taitoaan ja pani avaimen vastaamaan kysymyksiin.

Hän ajatteli valmiiksi sopivimman vastauksen ja pani sitten avaimen antamaan sen; vihdoin hän uskoi itse siihen. Mutta apteekkari, nuori mies, joka oli kamarineuvoksettaren läheinen sukulainen, ei uskonut.

Tuo apteekkari oli hyväpäinen, terävä mies, hän oli jo koulupoikana antanut lehtiin kirja- ja teatteriarvosteluja, mainitsematta kuitenkaan nimeään — se merkitsee hyvin paljon. Hän oli sitä mitä sanotaan kaunohengeksi, mutta hän ei ensinkään uskonut henkiin, kaikkein vähimmän avainhenkiin.

— Kyllä minä uskon, minä uskon, sanoi hän, — hyvä herra kamarineuvos, minä uskon portinavaimeen ja kaikkiin avainhenkiin yhtä lujasti kuin uskon uuteen tieteeseen, jota nyt juuri aletaan tuntea, nimittäin pöytätanssiin ja vanhojen huonekalujen henkiin. Oletteko te kuullut siitä? Minä olen kuullut! Olen epäillyt — te tiedätte, että minä olen epäilijä — mutta olen kääntynyt luettuani eräässä aivan luotettavassa ulkomaalaisessa lehdessä olleen hirvittävän historian. Kamarineuvos, ajatelkaahan! Minä kerron historian sellaisena kuin olen sen lukenut. Kaksi älykästä lasta oli nähnyt vanhempien herättävän erään suuren ruokapöydän hengen. Pienokaiset olivat yksinään ja tahtoivat nyt koettaa samalla tavalla hangata eloon vanhan piirongin. Se rupesi elämään, henki heräsi, mutta se ei sietänyt lasten komentoa. Se nousi, piironki paukkui, se työnsi ulos laatikot ja pisti piironginjalkojen avulla molemmat lapset sisäänsä, kummankin laatikkoonsa, ja sitten läksi piironki viemään niitä avonaisesta ovesta alas portaita kadulle, kanavaa kohti, mihin se syöksyi ja hukutti molemmat lapset. Pienet ruumiit joutuivat siunattuun maahan, mutta piironki vietiin raatihuoneelle, tuomittiin lapsenmurhasta ja poltettiin elävänä torilla. Sen minä olen lukenut, sanoi apteekkari, — lukenut ulkomaalaisesta lehdestä, en ole itse keksinyt tätä. Tämä on, avain vie, totta! Siis teen ankaran valan.

Kamarineuvoksen mielestä oli tämä tällainen puhe liian karkeaa pilaa; nämä molemmat eivät koskaan voineet puhua avaimesta. Apteekkari oli avaintyperä.

Kamarineuvos edistyi avaintiedossa. Avain oli hänen huvituksensa ja hänen viisaudenlähteensä.

Eräänä iltana, kun kamarineuvos oli panemaisillaan maata ja jo puoleksi riisuutunut, koputettiin eteisen oveen. Koputtaja oli kellarikerroksen mies, joka tuli näin myöhään. Hänkin oli puoleksi riisuutunut, mutta sanoi, että hänen päähänsä oli tullut ajatus, jonka hän pelkäsi haihtuvan yön kuluessa.

— Se koskee tytärtäni Lotta-Leenaa, josta minun täytyy puhua. Hän on kaunis tyttö ja jo ripilläkäynyt; soisin mielelläni, että hänen tulevaisuutensa olisi turvattu.

— Minä en vielä ole leski, sanoi kamarineuvos hymyillen, — eikä minulla ole poikaa, jota voisin tarjota hänelle.

— Sen minä kyllä ymmärrän, kamarineuvos! sanoi kellarikerroksen mies. — Hän osaa soittaa pianoa, hän osaa laulaa — varmaan se kuuluu tänne ylös asti. Te ette aavista, mitä kaikkea se tyttölapsi voi keksiä, se osaa matkia kaikkien ihmisten puhetta ja käyntiä. Hän on kuin luotu teatteriin, ja se on hyvä ura hyvästä perheestä oleville sieville tytöille; he voivat naimisen kautta saada vaikkapa kreivikunnan, vaikkemme me suinkaan sitä ajattele, minä enempää kuin Lotta-Leenakaan. Hän osaa laulaa, pianoa hän osaa soittaa. Siksi vein hänet tässä hiljan laulukouluun. Hän lauloi, mutta hänessä ei ole sitä mitä minä naisilla kutsun olut-bassoksi, eikä korkeissa äänissä sitä kanarialinnun-kirkunaa, jota nykyään vaaditaan laulajattarilta, ja sitten he kehoittivat häntä tykkänään heittämään mielestään tämän uran. No, ajattelin minä, jollei hänestä tule laulajatarta, niin aina hänestä voi tulla näyttelijätär; siihen ei vaadita muuta kuin kieltä suussa. Tänään puhelin siitä tirehtöörille, joksi ne sitä sanovat. — Onko hänellä lukeneisuutta? kysyi hän. — Ei, sanoin minä, ei yhtään. — Lukeneisuus on välttämätön taiteilijattarelle, sanoi hän. Sen hän vielä voi saada, arvelin minä ja menin kotiin sitten. Hän voi lähteä lainakirjastoon ja lukea mitä siellä on, ajattelin minä. Mutta nyt, kun minä tässä juuri tänä iltana riisuuduin, niin johtui mieleeni: minkätähden vuokrata kirjoja, kun voi saada niitä lainaksi; kamarineuvoksella on yllinkyllin kirjoja, antaa hänen lukea ne. Siinä on lukeneisuutta yllinkyllin, ja sen hän voi saada vapaasti.

— Lotta-Leena on herttainen tyttö, sanoi kamarineuvos, — kaunis tyttö! Kyllä hän saa kirjoja luettavakseen. Mutta onko hänellä sitä, mitä sanotaan kipinäksi, nerokkuutta, neroa? Ja onko hänellä sitä, mikä on yhtä tärkeää, onko hänellä onnea?

— Hän on kaksi kertaa voittanut allegriarpajaisissa, sanoi kellarikerroksen mies. — Kerran hän voitti vaatekaapin ja toisella kertaa kuusi paria lakanoita; se on onnea jos mikä, on hänellä onnea.

Ja hän asetti avaimen oikean kätensä etusormeen ja kellarikerroksen miehen oikeaan etusormeen, antoi avaimen liikkua ja ilmoittaa kirjaimen toisensa jälkeen.

Avain sanoi: »voittoa ja onnea!» Ja niin oli Lotta-Leenan tulevaisuus määrätty.

Kamarineuvos antoi hänelle heti luettavaksi kaksi kirjaa: »Dyveken» ja
Kniggen »Seurustelu ihmisten kesken».

Tästä illasta lähtien syntyi Lotta-Leenan ja kamarineuvoksen kesken lähempi tuttavuus. Tyttö tuli käymään perheessä, ja kamarineuvos huomasi, että hän oli järkevä tyttö: hän uskoi häneen ja avaimeen. Kamarineuvoksetar näki siinä suoruudessa, jolla tyttö joka hetki osoitti suurta tietämättömyyttään, jotain lapsellista, viatonta. Aviopuolisot pitivät hänestä kumpikin tavallaan, ja hän heistä.

Käytävässä hajusi todella, tai tuoksui, tuoksui omenilta, sillä kamarineuvoksettarella oli täällä kokonainen tynnyri gravensteiniläisiä omenia. Kaikissa huoneissa tuntui sitäpaitsi ruusujen ja lavendelien suitsutuksen tuoksu.

— Onpa se hienoa! sanoi Lotta-Leena. Sitten hivelivät hänen silmiänsä ne monet kauniit kukkaset, joita kamarineuvoksettarella aina oli. Täällä kukoistivat talvellakin sireeni- ja kirsikkapuun-oksat. Poikkileikatut lehdettömät oksat pantiin veteen, ja lämpimässä huoneessa niihin taas pian ilmestyi kukkia ja lehtiä.

— Luulisi, ettei noissa alastomissa oksissa ole mitään elämää, mutta kas vaan, kuinka ne nousevat kuolleista!

— Se ei koskaan ennen ole johtunut mieleeni! sanoi Lotta-Leena. —
Luonto on sentään kaunis.

Ja kamarineuvos näytti hänelle avainkirjaansa, mihin oli kirjoitettu avaimen lausumat merkilliset asiat, myöskin tieto omenakaakusta, joka katosi kaapista juuri sinä iltana, jolloin palvelustytöllä oli vieraana hänen lemmittynsä.

Ja kamarineuvos kysyi avaimeltaan: »Kuka on syönyt omenakaakun, kissa vaiko lemmitty?» ja portinavain vastasi: »Lemmitty!»

Kamarineuvos uskoi sen jo ennenkuin hän kysyikään, ja palvelustyttö myönsi. Tuo avainpahuushan tietää kaiken.

— Niin eikö se ole kummallista! sanoi kamarineuvos. — Se avain, se avain! Lotta-Leenasta se on sanonut: Voitto ja onni. Saadaanpa nyt nähdä. Minä takaan sen.

Kamarineuvoksen rouva ei ollut asiasta yhtä vakuutettu, hän ei kuitenkaan lausunut epäilystään miehensä kuullen, vaan uskoi myöhemmin Lotta-Leenalle, että kamarineuvos nuorenamiehenä oli ollut aivan teatterin lumoissa. Jos joku siihen aikaan olisi työntänyt häntä, niin hän varmaan olisi esiintynyt näyttelijänä, mutta sukulaiset työnsivät poispäin. Näyttämölle hän tahtoi ja päästäkseen sinne hän kirjoitti näytelmän.

— Minä uskon teille nyt suuren salaisuuden, pieni Lotta-Leena. — Näytelmä ei ollut huono, se esitettiin kuninkaallisessa ja sille vihellettiin, joten siitä ei sen jälkeen enää puhuttu mitään, ja siitä minä olen iloissani. Minä olen hänen vaimonsa ja tunnen hänet. Nyt te aiotte kulkea samaa tietä — toivotan teille kaikkea hyvää, mutta en usko teidän menestyvän, en usko portinavaimeen.

Heidän sydämensä ymmärsivät toisensa kaikessa viattomuudessa ja puhtaudessa.

Tytöllä oli muuten monta hyvää ominaisuutta, joille kamarineuvoksetar antoi arvoa. Lotta-Leena osasi valmistaa perunoista tärkkelystä, neuloa vanhoista silkkisukista silkkisormikkaita, päällystää silkkiset tanssikenkänsä, vaikka hänellä oli varaa ostaa itselleen kokonaan uudet vaatteet. Hänellä oli, niinkuin ruokakauppiaskin sanoi, killinkejä pöytälaatikossa ja osakkeita rahakaapissa. Hänhän oikeastaan sopisi apteekkarin vaimoksi, ajatteli kamarineuvoksetar, mutta hän ei sanonut sitä eikä myöskään antanut avaimen sanoa sitä. Apteekkarin piti pian ryhtyä toimeensa, hoitamaan omaa apteekkia lähes suurimmassa maaseutukaupungissa.

Lotta-Leena luki lakkaamatta »Dyvekeä» ja Kniggen »Seurustelua ihmisten kesken». Hän piti nuo kaksi kirjaa hallussaan kaksi vuotta, mutta sitten hän osasikin toisen ulkoa, Dyveken kaikki osat, mutta vain yhdessä hän aikoi esiintyä, Dyveken osassa, eikä pääkaupungissa, missä on paljon kateutta ja minne ei häntä tahdottu. Hän aikoi aloittaa taiteilijauransa, käyttääksemme kamarineuvoksen sanoja, eräässä maan suurimmista maaseutukaupungeista.

Nyt sattui niin kummallisesti, että tämä tapahtui juuri siellä, minne nuori apteekkari oli asettunut kaupungin nuorimmaksi, vaikkakaan ei ainoaksi apteekkariksi.

Suuri odotettu ilta tuli, Lotta-Leenan piti esiintyä, saavuttaa voitto ja onni, niinkuin avain oli sanonut. Kamarineuvos ei ollut siellä, hän makasi vuoteen omana, ja kamarineuvoksetar hoiti häntä. Kamarineuvokselle oli määrätty kuumia kääreitä ja kamomillateetä, kääreet vatsan ulkopuolelle ja tee sisäpuolelle.

Aviopari ei ollut läsnä Dyveke-esityksessä, mutta apteekkari oli siellä ja kirjoitti sitten asian johdosta kirjeen sukulaiselleen kamarineuvoksettarelle.

— Dyveken kaulus oli paras! kirjoitti hän. — Jos kamarineuvoksen portinavain olisi ollut minun taskussani, niin minä olisin ottanut sen esiin ja viheltänyt siihen. Sen ansaitsi tyttö ja ansaitsi avain, joka niin häpeällisesti oli valehdellut hänelle: Voitto ja onni!

Kamarineuvos luki kirjeen. Kaikkityynni oli pahuutta, sanoi hän, avainvihaa, joka suunnattiin viattomaan tyttöön.

Ja heti kun hän nousi vuoteesta ja taas oli terve ihminen, lähetti hän pienen, mutta myrkyllisen kirjoituksen apteekkarille, joka puolestaan taasen vastasi, ikäänkuin ei hän tässä epistolassa olisi huomannut mitään muuta kuin leikkiä ja hyvää tuulta.

Hän kiitti tästä niinkuin jokaisesta tulevasta ystävällisestä avustuksesta, jonka tarkoitus oli avaimen verrattoman arvon ja merkityksen tunnetuksi tekeminen. Sitten hän kertoi kamarineuvokselle apteekkaritoimintansa ohella kirjoittavansa suurta avainromaania, jossa kaikki toimivat henkilöt olivat avaimia, yksistään ja ainoastaan avaimia. Portinavain oli tietysti päähenkilö ja kamarineuvoksen portinavainta hän käytti esikuvana, jolle oli suotu tietäjän katse ja ennustajan lahja. Tämän ympärillä piti kaikkien muiden avainten liikkua: vanhan kamariherran-avaimen, joka tunsi hovin loiston ja juhlallisuudet, pienen siron ja ylhäisen kellon-avaimen, joka saatiin neljällä killingillä rautakauppiaalta, kirkonpenkin avaimen, joka lukeutuu hengelliseen säätyyn ja joka, vietettyään yön kirkossa avaimenreiästä, on nähnyt henkiä. Ruokasäiliön-, puuvajan- ja viinikellarinavaimet esiintyvät nekin kaikki kumartaen portinavaimelle ja liikkuen sen ympärillä. Auringonsäteet hopeoivat sen, tuuli, maailmanhenki, syöksyy siihen niin että se viheltää. Se on kaikkien avainten avain; se oli kamarineuvoksen portinavain, nyt se on taivaan portinavain, se on paavin avain, se on »erehtymätön!»

Hän ja apteekkari eivät enää koskaan nähneet toisiaan. Kyllä sentään; kamarineuvoksettaren hautajaisissa.

Talossa vallitsi suru ja kaipaus. Yksinpä kirsikkapuun oksatkin, joissa oli tuoreita vesoja ja kukkia, surivat ja kuihtuivat. Ne olivat joutuneet unohduksiin, hän ei enää hoitanut niitä.

Kamarineuvos ja apteekkari astuivat läheisimpinä omaisina hänen arkkunsa jäljessä, rinnakkain, nyt ei ollut aikaan eikä halua suukopuun.

Lotta-Leena sitoi suruharson kamarineuvoksen hatun ympäri. Hän oli nyt talossa, hän oli aikaa sitten palannut, saavuttamatta voittoa ja onnea taiteen uralla. Mutta se saattoi tulla, Lotta-Leenalla oli edessään tulevaisuus. Avain oli sanonut sen, ja kamarineuvos oli sanonut sen.

Hän tuli ylös kamarineuvoksen luo. He puhuivat vainajasta ja he itkivät. Lotta-Leena oli hempeä. He puhuivat taiteesta, ja Lotta-Leena oli voimakas.

— Teatterielämä on ihanaa! sanoi hän. — Mutta siellä on niin paljon hälinää ja kateutta! Minä kuljen mieluummin omaa tietäni. Ensin minä itse, sitten taide!

Knigge oli puhunut totta kuvatessaan näyttelijöitä, sen tyttö ymmärsi. Avain ei ollut puhunut totta, mutta sitä hän ei sanonut kamarineuvokselle. Hän piti kamarineuvoksesta.

Muuten oli portinavain koko suruvuoden aikana kamarineuvoksen lohdutus ja virkistys. Hän teki sille kysymyksiä, ja se antoi hänelle vastaukset. Ja kun vuosi oli kulunut umpeen ja hän ja Lotta-Leena eräänä tunnelmallisena iltana istuivat yhdessä, kysyi hän avaimelta:

Kukaan ei työntänyt häntä, hän työnsi avainta ja se sanoi: Lotta-Leenan kanssa.

RAMPA.

Oli kerran vanha herraskartano, jossa asui nuorta kelpo herrasväkeä. Heillä oli rikkautta ja siunausta, he tahtoivat elää iloisesti ja he tekivät hyvää. He halusivat tehdä kaikki ihmiset yhtä onnellisiksi kuin he itse olivat.

Jouluaattona seisoi vanhassa ritarisalissa kauniisti koristettu joulupuu, uuneissa paloi tuli, ja vanhojen taulujen ympärille oli ripustettu kuusenoksia. Tänne kokoontui herrasväki vieraineen, täällä laulettiin ja tanssittiin.

Aikaisemmin illalla oli väentuvassa jo vietetty joulujuhlaa. Sielläkin oli suuri kuusi, oksillaan punaisia ja valkoisia kynttilöitä, pieniä Tanskan lippuja, paperista leikattuja joutsenia ja kirjavasta paperista tehtyjä verkkoja, joissa oli namusia. Pitäjän köyhät lapset oli kutsuttu tänne, jokaisella oli äiti mukanaan. Äiti ei paljoakaan katsonut puuta, hän katsoi joulupöytiin, minne oli levitetty villa- ja palttinatavaraa, takkikangasta ja housukangasta. Niin, sinne katselivat äidit ja isot lapset; vain aivan pienet ojensivat kätensä kynttilöitä, kultalankoja ja lippuja kohti.

Koko tuo joukko tuli varhain iltapäivällä, sai joulupuuroa ja hanhenpaistia punakaalin kera. Kun sitten joulupuu oli nähty ja lahjat jaettu, sai jokainen pienen lasillisen punssia ja omenatorttuja.

He tulivat takaisin omaan köyhään tupaansa, ja nyt puhuttiin »hyvästä kestityksestä», nimittäin ruuista, ja lahjat tarkastettiin vielä kerran.

Siinä olivat nyt Puutarha-Kirsti ja Puutarha-Olli. Ollen keskenään naimisissa saivat he kartanosta asunnon, ja jokapäiväisen leipänsä he ansaitsivat kitkemällä ja muokkaamalla kartanon puutarhaa. Joulujuhlilla tuli heille aina hyvä, runsas osa lahjoista. Heillä olikin viisi lasta, jotka kaikki saivat vaatekerran herrasväeltä.

— He ovat hyviä ihmisiä, meidän herrasväkemme, — sanoivat he, — mutta heillä on myöskin varaa, ja se tuottaa heille iloa.

— Tässä on hyvät vaatteet neljän lapsen kulutettaviksi, sanoi Puutarha-Olli. — Mutta miksei tässä ole mitään rammalle? Onhan heillä aina ollut tapana muistaa häntä, vaikkei hän ole mukana pidoissa.

Se oli vanhin lapsista, he kutsuivat häntä »rammaksi»; hänen oikea nimensä oli Hannu.

Hän oli pienenä ollut mitä viisain ja vilkkain lapsi, mutta sitten hänen jalkansa olivat yhtäkkiä käyneet »hervottomiksi», niinkuin he sanoivat. Hän ei voinut seisoa eikä kävellä ja nyt hän oli ollut viisi vuotta vuoteenomana.

— Niin, sainhan minä hänellekin jotakin, sanoi äiti. — Mutta se ei ole mitään erikoista, se on vain kirja, jota hän voi lukea.

Mutta Hannu tuli iloiseksi. Hän oli oikein viisas poika, joka mielellään luki, mutta muuten hän kyllä käytti aikansa myöskin työhön, mikäli saattoi tehdä oikeata työtä, hänen kun aina piti olla vuoteessa. Hän oli kätevä, käytti näppärästi käsiään, kutoi villasukkia, jopa kokonaisia sänkypeittoja. Kartanon rouva oli kehunut häntä ja ostanut niitä.

— Siitä ei ole mitään hyötyä tässä talossa, sanoivat vanhemmat. — Mutta antaa hänen lukea, niin aika kuluu, eihän hän aina voi kutoa sukkaakaan.

Kevät tuli, kukat, ruoho ja lehdet alkoivat kasvaa, rikkaruohot niinikään, joiksi täydellä syyllä voi sanoa nokkosia, vaikka niistä niin kauniisti sanotaan psalmissa:

»Ja kaikki maailman kuninkaat jos saapuis loistossansa, he lehteä ei nokkoseen lois koko voimallansa.»

Kartanon puutarhassa oli paljon tekemistä, eikä vain puutarhurilla ja hänen oppilaillaan, vaan myöskin Puutarha-Kirstillä ja Puutarha-Ollilla.

— Kyllä tämä on raatamista! sanoivat he. — Ja kun me olemme oikein hyvin puhdistaneet käytävät ja saaneet ne oikein kauniiksi, niin ne heti taas sotketaan. Täällä kartanossa käy alituisesti vieraita. Kyllä se mahtaa maksaa! Mutta herrasväet ovat rikkaita ihmisiä.

— Kummallisesti täällä maailmassa on jaettu ihmisten osat! sanoi Olli. — Kaikki me olemme Jumalan lapsia, sanoo pappi. Minkätähden sitten on sellainen ero?

Ahtaat olot, työ ja raadanta olivat koventaneet vanhempien kädet, mutta myöskin heidän arvostelunsa ja mielipiteensä. He eivät jaksaneet olla ärtymättä, selvittää niitä itselleen, ja puhuessaan he kiihtyivät yhä nurjamielisemmiksi ja äreämmiksi.

— Toiset ihmiset saavat varallisuutta ja onnea, toiset vain köyhyyttä. Minkätähden pitää meidän ensimmäisten vanhempiemme tottelemattomuuden ja uteliaisuuden kohdata meitä? Me emme olisi käyttäytyneet niinkuin he molemmat!

— Kyllä me olisimme! sanoi yhtäkkiä Rampa-Hannu. — Sen näkee kaiken tästä kirjasta!

Ja Hannu luki heille vanhan tarinan puunhakkaajasta ja hänen vaimostaan. Hekin moittivat Aatamin ja Eevan uteliaisuutta, joka oli syynä heidän onnettomuuteensa. Silloin kulki maan kuningas ohitse. — Tulkaa minun mukaani, sanoi hän, — niin te saatte viettää yhtä hyviä päiviä kuin minäkin: seitsemän ruokalajia ja yksi näkyruoka. Se on maljassa kannen alla, siihen ette saa koskea, sillä silloin loppuu herraselämä. — Mitähän siinä maljassa onkaan? sanoi vaimo. — Se ei liikuta meitä, sanoi mies. — Minä en ole utelias, sanoi vaimo, — minä vain tahtoisin tietää, miksi me emme saa nostaa kantta. Siellä on varmaan jotakin herkkua. — Kunhan siellä vain ei olisi jokin kone, sanoi mies, — jokin pistoolinlaukaus, joka paukahtaa ja herättää koko talon! — Hui! sanoi vaimo eikä koskenut maljaan. Mutta yöllä hän näki unta, että kansi nousi itsestään, sieltä tuli mitä ihanin punssinhaju, sellaisen punssin, jota saadaan häissä ja hautajaisissa. Siellä oli suuri hopearaha, johon oli kirjoitettu: Jos te juotte tätä punssia, niin teistä molemmista tulee maailman rikkaimmat ihmiset ja kaikki muut ihmiset tulevat kerjäläisiksi. Ja sitten vaimo heräsi ja kertoi miehelleen unensa. — Sinä ajattelet liian paljon sitä asiaa, sanoi mies. — Voimmehan me nostaa varovasti, sanoi vaimo. — Varovasti! sanoi mies. Ja vaimo nosti kantta aivan hiljaa. Samassa juoksi maljasta kaksi pientä vikkelää hiirtä, ja sentiensä ne katosivat hiirenläpeen. — Hyvää yötä! sanoi kuningas. — Nyt te voitte mennä kotiin ja käydä nukkumaan omaan vuoteeseenne. Älkää enää moittiko Aatamia ja Eevaa, te olette itse olleet yhtä uteliaat ja kiittämättömät.

— Mistä se tarina on tullut kirjaan? sanoi Puutarha-Olli. Aivanhan se tarkoittaa kuin meitä. Se antaa paljon ajattelemisen aihetta.

Seuraavana päivänä he taasen menivät työhön. Päivä poltti heitä, ja sade kasteli pintaa myöten. Heissä liikkui nurjamielisiä ajatuksia, joita he märehtivät.

— Kirjassa on hyvin monta kaunista tarinaa, sanoi Hannu. — Monta, joita te ette tunne.

— Niistä minä nyt en välitä, sanoi Puutarha-Olli. — Minä tahdon kuulla sen, jonka tunnen.

Ja hän ja hänen vaimonsa kuulivat sen uudestaan. Useampanakin iltana palasivat he tähän tarinaan. — Ei se kuitenkaan selvitä minulle kaikkea; siihen se ei kykene, sanoi Puutarha-Olli. Ihmisten laita on niinkuin rieskan maidon, joka juoksee. Toisista tulee hienoa hapanjuustoa ja toisista ohutta, vetistä heraa! Toisia ihmisiä potkii onni joka asiassa: he istuvat joka päivä kunniasijoilla eivätkä tunne surua eivätkä puutetta.

Tämän kuuli Rampa-Hannu. Hän oli heikko jaloistaan, mutta viisas päästään. Hän luki heille nyt satukirjasta tarinan »Miehestä, joka ei tuntenut surua eikä puutetta.» Niin, mistä hänet nyt löysi? Hänet oli kuitenkin löydettävä!

Kuningas makasi sairaana eikä voinut parantua, jollei hän saanut ylleen sellaista paitaa, jota oli käyttänyt ja kuluttanut ihminen, joka todella saattoi sanoa, ettei hän ollut koskaan tuntenut surua eikä puutetta.

Lähetettiin sana kaikkiin maailman maihin, kaikkiin linnoihin ja herraskartanoihin, kaikille varakkaille ja iloisille ihmisille, mutta kun oikein tutkittiin, niin jokainen heistä kuitenkin oli kokenut surua ja puutetta.

— Sitä en minä ole tehnyt, sanoi sikopaimen, joka istui ojan varrella laulaen ja nauraen. — Minä olen onnellisin ihminen.

— Annapa meille sitten paitasi! sanoivat lähetit, — saat siitä maksuksi puolet kuningaskuntaa.

Mutta hänellä ei ollut paitaa, vaikka hän sanoi itseään onnellisimmaksi ihmiseksi.

— Se oli hieno mies! huudahti Puutarha-Olli, ja hän ja hänen vaimonsa nauroivat niin, etteivät he olleet vuosikausiin nauraneet sillä tavalla.

— Kylläpä te olette hyvällä tuulella! sanoi hän. — Se on uutta tässä talossa. Oletteko te voittaneet arpajaisissa?

— Ei, ei mitään sellaista, sanoi Puutarha-Olli. — Hannu vain tässä luki meille satukirjaa. Hän luki »Miehestä, joka ei tuntenut surua eikä puutetta», ja sillä miehellä ei ollut paitaa. Ihan silmät kastuvat, kun kuulee sellaista, ja vielä lisäksi painetusta kirjasta. Kyllä jokaisella vaan aina on kuorma vedettävänään, se ei puutu keneltäkään. Onhan sekin lohdutus.

— Meidän Hannu sai sen toissa jouluna. Herrasväki antoi sen hänelle.
Kuten tiedätte, on hänellä sellainen lukuhalu, ja hänhän on rampa.
Meistä olisi silloin ollut mieluisampaa, jos hän olisi saanut pari
rohdinpaitaa.

— Lukekaa meille se sama tarina uudestaan! sanoi Puutarha-Olli. — Se ei ole vielä oikein tarttunut minun mieleeni. Sitten hänen pitää lukea myös kertomus puunhakkaajasta.

Nämä molemmat tarinat riittivät Ollille. Ne lankesivat kuin kaksi päivänsädettä köyhään tupaan, keskelle niitä nurjamielisiä ajatuksia, jotka pitivät heitä äreinä ja pahatuulisina.

Hannu oli lukenut koko kirjan, lukenut sen monta kertaa. Sadut kuljettivat hänet maailmalle, minne hän ei voinut päästä, kun jalat eivät kannattaneet.

Koulumestari istui hänen vuoteensa ääressä. He puhelivat, ja se oli hauskaa heille molemmille.

Tästä päivästä lähtien tuli koulumestari useamminkin Hannun luo, kun vanhemmat olivat työssä. Hänen tulonsa oli pojalle kuin juhlaa. Kuinka Hannu kuuntelikaan, mitä vanha mies hänelle kertoi maan suuruudesta ja monista maista ja siitä, että aurinko kuitenkin on miltei puoli miljoonaa kertaa suurempi kuin maa ja niin kaukana, että tarvitsee kokonaista viisikolmatta vuotta lentääkseen auringosta maahan, kun taas valonsäteet saavuttavat maan kahdeksassa minuutissa.

Nämä asiat tietää tietysti jokainen kelpo koulupoika, mutta Hannulle ne olivat uusia ja vieläkin ihmeellisempää kuin kaikki, mitä oli kerrottu satukirjassa.

Pari kertaa vuodessa kutsuttiin koulumestari vieraaksi herrasväen pöytään, ja tällaisessa tilaisuudessa hän kertoi mitä satukirja oli vaikuttanut köyhässä kodissa, kuinka pelkästään kaksi siinä kerrottua tarinaa oli vaikuttanut herättävästi ja aikaansaanut siunausta. Heikko, viisas pieni poika oli lukemalla niitä tuonut kotiin ajatuksia ja iloa.

Kun koulumestari läksi herraskartanosta, pisti rouva hänen käteensä pari kiiltävää hopeataalaria pienelle Hannulle.

Ja Puutarha-Olli ja Puutarha-Kirsti sanoivat: — Rampa-Hannusta on kuin onkin hyötyä ja siunausta.

Pari päivää myöhemmin — vanhemmat olivat työssä herraskartanossa — pysähtyivät herrasväen vaunut Hannun kodin luo. Hyvä, herttainen rouva oli tullut tänne onnellisena siitä, että hänen joululahjastaan oli koitunut niin paljon lohdutusta ja iloa pojalle ja vanhemmille.

Hän toi muassaan hienoa leipää, hedelmiä ja pullon makeaa mehua. Mutta vielä tervetulleempi oli kullatussa häkissä asustava pieni musta lintu, jonka hän toi. Lintu osasi viheltää hyvin kauniisti. Häkki lintuineen asetettiin vanhalle piirongille jonkun matkan päähän pojan vuoteesta. Hannu saattoi siitä nähdä linnun ja kuulla sen laulun. Ja ihmiset maantielläkin saattoivat kuulla, miten se lauloi.

Puutarha-Olli ja Puutarha-Kirsti tulivat kotiin vasta sen jälkeen kun rouva oli lähtenyt. He kuulivat, kuinka iloinen Hannu oli, mutta heidän mielestään lahjasta vain oli haittaa.

— Rikkaat ihmiset ne eivät ajattele pitkälle! sanoivat he. — Pitääkö meidän nyt hoitaa sitäkin! Eihän Rampa Hannu voi tehdä sitä. Loppu tulee olemaan, että kissa syö sen.

Kului kahdeksan päivää, kului vielä kahdeksan. Kissa oli tänä aikana monta kertaa ollut huoneessa peloittamatta lintua tai tekemättä sille pahaa. Silloin sattui suuri tapaus. Oli iltapäivä, vanhemmat ja muut lapset olivat työssä, Hannu oli aivan yksinään. Hänellä oli kädessään satukirja, ja hän luki kalastajan vaimosta, jonka kaikki toivomukset täytettiin. Hän tahtoi olla kuningas, ja hän tuli siksi. Hän tahtoi olla keisari, hän tuli siksi. Mutta sitten hän tahtoi olla hyvä Jumala itse — ja nyt hän taasen istui mutakuopassa, mistä hän oli tullut.

Tämä tarina nyt ei ollut missään yhteydessä linnun tai kissan kanssa, mutta se oli juuri se tarina, jota Hannu luki, kun tapahtuma sattui. Sen hän sittemmin aina muisti.

Häkki oli piirongilla, kissa katsoi tiukasti vihreänkeltaisine silmineen lattialta lintua. Kissan kasvoissa oli sellainen ilme kuin se olisi tahtonut sanoa linnulle: Kuinka sinä oletkin kaunis! Minä tahtoisin syödä sinut!

Hannu ei voinut tavoittaa sitä, eikä hänellä ollut muuta, millä olisi heittänyt sitä, kuin rakkain aarteensa, satukirja. Sen hän viskasi, mutta side oli irrallaan, se lensi toiselle haaralle ja itse kirja kaikkine lehtineen lensi toiselle puolelle. Kissa kulki hitain askelin takaisin huoneeseen ja katseli Hannuun ikäänkuin sanoakseen: Älä sekaannu tähän asiaan, Pikku Hannu! Minä osaan kävellä ja juosta, sinä et osaa kumpaakaan.

Hannu piti silmällä kissaa, ja ankara levottomuus kuohutti häntä. Lintukin kävi levottomaksi. Ei ollut lähellä ketään ihmistä, jota olisi voinut huutaa. Kissa näytti tuntevan tämän. Taasen se valmistautui hyppäämään. Hannu heilutti sänkypeitettään — käsiähän hän saattoi käyttää. Mutta kissa ei välittänyt sänkypeitteestä, ja kun sekin oli tuloksettomasti viskattu kissaa kohti, niin tämä yhdellä loikkauksella hyppäsi tuolille ja ikkunakomeroon. Täällä se oli likempänä lintua.

Hannu saattoi tuntea ruumiissaan lämpöisen verensä liikkeen, mutta sitä ei hän ajatellut, hän ajatteli vain kissaa ja lintua. Vuoteestahan poika ei voinut päästä, jaloillaan hän ei voinut seisoa, vielä vähemmän kävellä. Sydän ikäänkuin kiertyi hänen rinnassaan, kun hän näki kissan hyppäävän ikkunalta suoraan piirongille ja tönäisevän häkkiä niin että se kaatui. Lintu räpytteli hädissään hurjasti häkissään.

Hannulta pääsi huuto, hänen ruumiissaan tuntui vavahdus ja mitään ajattelematta hän hyppäsi vuoteesta piironkia kohti, vetäisi alas kissan ja piteli kiinni häkistä, missä lintu oli kauheassa hädässään. Hän piteli kädessään häkkiä ja juoksi sillä tavalla ovesta ulos tielle.

Silloin syöksyivät kyyneleet hänen silmistään. Hän riemuitsi ja huusi aivan ääneen:

Hän oli saanut takaisin liikuntakykynsä. Sellaista saattaa tapahtua, ja hänelle tapahtui.

Koulumestari asui aivan vieressä; Hannu juoksi hänen luokseen paljain jaloin, yllään vain paita ja takki ja kädessään lintu häkkeineen.

— Minä osaan kävellä! huusi hän. — Herra Jumalani! Ja hän nyyhkytti ääneensä ilosta.

Hannu kutsuttiin herraskartanoon. Sitä tietä ei hän ollut kulkenut moneen vuoteen; puut ja pähkinäpensaat, jotka hän niin hyvin tunsi, ikäänkuin nyökkäsivät hänelle ja sanoivat: Hyvää päivää, pikku Hannu, tervetuloa tänne! Aurinko paistoi hänen kasvoihinsa, suoraan sydämeen.

Kartanon väki, nuori, ystävällinen herrasväki, kutsui hänet luokseen, ja he näyttivät yhtä iloisilta kuin jos hän olisi ollut heidän perhettään.

Iloisin oli kuitenkin kartanonrouva, joka oli antanut hänelle satukirjan, antanut hänelle pien n laululinnun. Tosin se nyt oli kuollut, kuollut pelästyksestä, mutta se oli ollut ikäänkuin välikappaleena pojan parantumiseen, ja kirja oli ollut hänelle ja vanhemmille herätykseksi. Se hänellä vielä oli, sen hän tahtoi säilyttää ja lukea sitä, vaikka hän tulisi kuinka vanhaksi. Nyt hän myöskin saattoi olla kotiväelleen hyödyksi. Hän tahtoi oppia jonkun ammatin. Mieluumin hän tahtoi ruveta kirjansitojaksi, »sillä», sanoi hän, »sitten saan lukea kaikki uudet kirjat!»

Iltapäivällä kutsui kartanon rouva puheilleen molemmat vanhemmat. Hän ja hänen miehensä olivat puhuneet Hannun kanssa. Hannu oli hyvä ja viisas poika, hän oli lukuhaluinen ja käsitti helposti. Jumala on aina hyvän asian puolella.

Sinä iltana tulivat vanhemmat hyvin iloisina kotiin kartanosta, varsinkin Kirsti. Mutta viikkoa myöhemmin hän itki, sillä silloin läksi Hannu matkalle. Hannu oli saanut hyvät vaatteet, hän oli hyvä poika, mutta nyt hänen piti matkustaa merta myöten, kauas pois, joutua kouluun, latinalaiseen, ja vasta monen vuoden päästä he saisivat nähdä hänet.

Satukirjaa hän ei saanut mukaansa; sen tahtoivat vanhemmat pitää muistona. Ja isä luki sitä usein, mutta ei koskaan muuta kuin noita kahta tarinaa, sillä ne hän tunsi.

Ja he saivat Hannulta kirjeitä, toisen toistaan iloisemman. Hän oli ystävällisten ihmisten luona, hyvissä oloissa. Ja kaikkein hauskinta oli käydä koulua. Oli niin paljon luettavaa ja opittavaa. Hän toivoi nyt tulevansa sadan vuoden vanhaksi ja sitten kerran koulumestariksi.

Jospa me saisimme nähdä sen päivän! sanoivat vanhemmat ja painoivat toistensa käsiä niinkuin rippikirkosta palatessa.

Miten meidän Hannun pitikään käydä! sanoi Olli. — Jumala ajattelee sentään köyhänkin lasta! Juuri rampa joutui näyttämään sen meille. Eikö tunnukin siltä kuin Hannu lukisi tätä meille satukirjasta!

TÄTI HAMMASTAUTI.

Moni hyvä ja harvinainen kirja on joutunut ruoka- tai vihanneskauppiaalle, ei luettavaksi, vaan tarve-esineeksi. Tarvitaan paperia tärkkelys- ja kahvipaputötteröiksi, paperia rasvasilliä, voita ja juustoa varten. Kirjoitetutkin paperit kelpaavat tarkoitukseen.

Minä tunnen erään vihanneskaupan apulaisen, ruokakauppiaan pojan. Hän on saanut kulkea kellarin ja ensi kerroksessa sijaitsevan puodin väliä. Tällä miehellä on suuri lukeneisuus, puoti-lukeneisuus, sekä painetun että kirjoitetun sanan edustama. Hän omistaa mieltäkiinnittävän kokoelman, jossa on useita tärkeitä asiakirjoja; nämä ovat kotoisin toisen tai toisen liiaksi rasitetun hajamielisen virkamiehen paperikorista; joitakin luottamuksella kirjoitettuja kirjeitä ystävättäreltä ystävättärelle, häväistysjuttuja, joita ei saa kertoa eteenpäin, ei kertoa kenellekään ihmiselle. Hän on elävä pelastuslaitos, johon joutuu huomattava osa kirjallisuutta, ja hänellä on sitä varten suuri liikunta-ala: vanhempiensa ja isäntänsä puoti, jonne hän on pelastanut monen kirjan tai kirjanlehden, joka syystä on ansainnut lukemisen kahteen kertaan.

Hän on näyttänyt minulle sekä painettuja että kirjoitettuja papereja käsittävän kokoelmansa, joka on kotoisin tynnyristä; enin osa on saatu ruokakauppiaalta. Siinä oli pari lehteä suurenpuoleisesta kirjoitusvihosta. Erittäin kaunis ja selvä käsikirjoitus veti puoleensa huomioni.

— Tämän on ylioppilas kirjoittanut, sanoi hän. — Ylioppilas, joka asui tässä vastapäätä ja kuoli kuukausi sitten. Hän on, niinkuin näkyy, kärsinyt kovasti hammastaudista. Sitä on varsin hauska lukea. Tässä on vain vähän jäljellä tätä kirjoitusta, sitä oli kokonainen kirja ja vähän enemmänkin. Vanhempani antoivat siitä ylioppilaan emännälle kokonaisen naulan vihreää suopaa. Tämän minä sain pelastetuksi.

— Täti antoi minulle makeisia, kun olin pieni. Hampaani kestivät sen eivätkä menneet pilalle. Nyt minä olen tullut vanhemmaksi, tullut ylioppilaaksi. Hän hemmoittelee minua vieläkin makealla, sanoo, että minä olen runoilija.

Minussa on jonkun verran runoilijaa, mutta ei tarpeeksi. Usein, kun kuljen kaupungin kaduilla, näyttää minusta siltä, kuin kulkisin suuressa kirjastossa. Talot ovat kirjahyllyjä, jokainen kerros on hylly kirjoineen. Tuossa on arkitarina, tuossa vanha näytelmä, tieteellisiä teoksia joka alalta, tässä roskakirjallisuutta ja hyvää lukemista. Ajatuksillani ja mielikuvituksellani on yllinkyllin tilaisuutta askarrella tässä kirja-ainehistossa.

Minussa on jonkun verran runoilijaa, mutta ei tarpeeksi. Monessa ihmisessä en sitä varmaan yhtä paljon kuin minussa, eivätkä he kuitenkaan kirjoita kilpeensä tai kaulanauhaansa nimeä runoilija.

Heille ja minulle on annettu Jumalan lahja, siunaus, joka riittää itsekullekin meistä, mutta josta ei voi jakaa muille. Se tulee auringonsäteenä, täyttää sielun ja ajatuksen, tulee kukkaistuoksuna, sävelenä, joka on tuttu, eikä kuitenkaan tiedä miten.

Tässä edellisenä iltana istuin huoneessani ja halusin lukea, mutta minulla ei ollut kirjaa eikä edes lehteä. Samassa putosi lehmuksesta tuore vihreä lehti. Tuulahdus toi sen ikkunasta minulle.

Minä katselin noita monia haarautuvia suonia. Pieni hyönteinen kulki niiden yli ikäänkuin se olisi tahtonut perusteellisesti tutkia lehteä. Silloin täytyi minun ajatella ihmisviisautta. Mekin ryömimme pitkin lehteä, tunnemme vain sen ja pidämme heti esitelmän koko suuresta puusta, juuresta, rungosta ja latvasta, koko tuosta suuresta puusta: Jumalasta, maailmasta ja kuolemattomuudesta, ja tunnemme kaikesta vain pienen lehden!

Minä näytin hänelle lehden hyönteisineen, kerroin hänelle ajatukseni, ja hänen silmänsä loistivat.

— Sinä olet runoilija! sanoi hän. — Ehkä suurin kaikista runoilijoistamme! Jos minä saisin eläissäni sen nähdä, niin mielelläni menisin hautaan. Sinun mahtava mielikuvituksesi on aina hämmästyttänyt minua, oluenpanija Rasmussenin hautajaisista asti.

Me lapset kutsuimme äidin tätiä tädiksi, emme tunteneet häntä muulla nimellä.

II.

Hän antoi meille marjahilloa ja sokeria, vaikka se oli hyvin turmiollista hampaillemme, mutta hän piti niin paljon noista herttaisista lapsista, sanoi hän. Olihan aivan hirveää kieltää heiltä tuota makeis-murenta, jota he niin mielellään söivät.

Hän oli ollut vanha neiti niin kauas kuin minä saatan ajatella taaksepäin, aina vanha. Hänen ikänsä pysyi paikoillaan.

Varhaisempina aikoinaan hän oli potenut paljon hammastautia ja puhui siitä aina, ja sentähden hänen ystävänsä oluenpanija Rasmussen piloillaan kutsui häntä Täti Hammastädiksi.

Rasmussen ei viime vuosina ollut harjoittanut oluenpanijan ammattia, vaan eli korkorahoistaan, tuli usein tädin luo ja oli vanhempi häntä. Hänellä ei ollut ensinkään hampaita, vain muutamia mustia tynkiä.

Hän oli pienenä syönyt liian paljon sokeria, sanoi hän meille lapsille, ja silloin käy ihminen sen näköiseksi.

Täti varmaan ei koskaan lapsuudessaan ollut syönyt sokeria, hänellä oli mitä kauneimmat valkeat hampaat.

Hän säästikin niitä, ei pitänyt niitä suussaan yöllä, sanoi oluenpanija
Rasmussen.

Se nyt on häijyyttä, sanoimme me lapset, mutta täti sanoi, ettei hän tarkoittanut sillä mitään. Eräänä aamupäivänä aamiaista syödessä kertoi hän meille pahan unen, jonka hän oli nähnyt yöllä: hänen suustaan oli pudonnut hammas.

— Se merkitsee, sanoi hän, — että minä kadotan todellisen ystävän tai ystävättären.

— Jos se olikin tekohammas, sanoi oluenpanija hymyillen, — niin se voi merkitä vain, että te kadotatte valeystävän.

— Te olette epäkohtelias vanha herra, sanoi täti niin suuttuneena, etten ole nähnyt häntä sellaisena aikaisemmin enkä jälkeenpäinkään.

Myöhemmin hän sanoi vanhan ystävänsä laskeneen vain leikkiä; Rasmussen on jaloin ihminen maailmassa ja kun hän kerran kuolee, niin hänestä varmaan tulee pieni Jumalan enkeli taivaassa.

Minä mietin paljon tätä muutosta ja ajattelin, saattaisinko tuntea hänet hänen uudessa haahmossaan.

Kun täti oli nuori ja hänkin oli nuori, kosi hän tätiä. Täti mietti liian kauan ja jäi odottamaan, jäi liian pitkäksi aikaa odottamaan, jäi alati vanhaksi neidiksi,, mutta pysyi uskollisena ystävänä.

Hänet vietiin hautaan mitä kalleimmissa ruumisvaunuissa ja häntä saattoi suuri saattue henkilöitä, joilla oli kunniamerkkejä ja jotka esiintyivät univormuissa.

Täti seisoi ikkunassa meidän lasten kanssa, yllään surupuku. Olimme siinä kaikki, paitsi se pieni veli, jonka haikara oli tuonut viikko sitten.

Nyt olivat ruumisvaunut ja saatto menneet ohi, katu oli tyhjänä, täti tahtoi mennä, mutta minä en tahtonut, minä odotin enkeliä, oluenpanija Rasmussenia. Olihan hän nyt tullut pieneksi siivekkääksi Jumalan lapseksi ja täytyihän meidän nähdä hänet.

— Täti! sanoin. — Etkö luule hänen nyt tulevan? Tai että haikara, kun se taas tuo pienen veljen, samalla tuo enkeli Rasmussenin?

Täti joutui aivan haltioihinsa mielikuvituksestani ja sanoi: — Siitä lapsesta tulee suuri runoilija! Ja tätä hän toisteli koko kouluaikani ja rippikouluni jälkeen aina ylioppilasvuosiin asti.

Hän oli ja on yhäti osaaottavaisin ystävättäreni sekä runoilijataudissani että hammastaudissa. Molemmathan minua ahdistavat.

— Pane vain paperille kaikki ajatuksesi, — ja pistä ne pöytälaatikkoon! Niin teki Jean Paul. Hänestä tuli suuri runoilija, vaikken hänestä pidä, hän ei jännitä. Sinun pitää jännittää! Ja sinä tulet jännittämään!

Tämän puheen jälkeisenä yönä viruin minä kaipauksessa ja tuskassa, kituen ja haluten tulla siksi suureksi runoilijaksi, jonka täti näki ja tunsi minussa olevan. Minä viruin runoilijataudissa. Mutta on olemassa pahempikin tauti: hammastauti. Se peittosi ja pehmitti minua, minä olin kuin kiemurteleva mato, jota parannetaan ryytihauteella ja espanjan kärpäsellä.

Mutta minun täytyy aloittaa uusi ajanjakso omassa historiassani ja tädin historiassa.

III.

Olin muuttanut uuteen asuntoon ja asunut siellä kuukauden. Puhuin tästä tädin kanssa.

Minä asun hiljaisessa perheessä, se ei ajattele minua, vaikka soittaisin porttikelloa kolme kertaa. Muuten se on oikea melutalo, jossa sekä tuuli ja sade että ihmiset pitävät ääntä ja hälinää. Minä asun aivan portin yläpuolella: jokaiset rattaat, jotka ajavat portista panevat kuvat seinillä tärisemään. Portti paukkuu ja ryskää ikäänkuin talossa olisi maanjäristys. Vuoteessa maatessa tuntuvat tärähdykset kaikissa jäsenissäni, mutta sehän kuuluu vahvistavan hermoja. Kun tuulee — ja tässä maassa tuulee aina — niin heiluvat pitkät ikkunahaat ulkopuolella edestakaisin lyöden seinää vasten. Pihalla asuvan naapurin porttikello soi joka tuulenpuuskan tullen.

Talomme asukkaat saapuvat kotiin yksitellen, myöhään illalla tai myöhään yöllä. Se vuokralainen, joka asuu juuri yläpuolellani ja joka päivällä antaa tunteja pasuunan puhaltamisessa, tulee kotiin viimeisenä eikä pane nukkumaan ennenkuin hän ensin on suorittanut pienen yökävelyn raskain askelin ja raudoitetuin saappain.

Meillä ei ole kaksinkertaisia ikkunoita, mutta on rikkinäinen ruutu; sen on emäntä paikannut paperilla. Tuuli puhaltaa kuitenkin rakoon ja saa aikaan samanlaisen äänen kuin suriseva paarma. Se on nukkumismusiikkia. Kun sitten vihdoin olen vaipunut uneen, herättää minut pian kukonlaulu. Kukko ja kana kellarikerrosmiehen kanakopista ilmoittavat, että aamu pian koittaa. Pienillä norjalaishevosilla ei ole tallia, ne ovat sijoitetut santasäiliöön portaiden alle; siellä ne saadakseen liikuntaa potkivat ovea ja laudoitusta.

Päivä hämärtää, portinvartija, joka perheineen nukkuu vinnillä, tulla tömistelee alas portaita. Puukengät kolisevat, portti läiskää, talo tärisee, ja kun tästä on päästy, alkaa asukas minun yläpuolellani harjoittaa voimistelua. Hän nostaa molemmilla käsillään raskasta rautakuulaa, jota hän ei jaksa pidellä. Se putoaa uudestaan ja uudestaan ja talon nuoriso, jonka pitää mennä kouluun, samalla lähtee liikkeelle huutaen ja remuten. Minä menen ikkunan luo, avaan sen saadakseni raitista ilmaa, ja se virkistääkin, kun vain saan sitä eikä matami pihan perällä olevassa rakennuksessa juuri pese hansikkaita tahranpuhdistusvedessä — se on hänen elinkeinonsa. Muutoin talo on varsin mukava ja minä asun hiljaisessa perheessä.

Tämän selostuksen annoin tädille asunnostani. Tein sen vilkkaammin, suullisessa esityksessä voi käyttää tuoreempia sanoja ja ääniä kuin kirjoitetussa.

— Sinä olet runoilija! huudahti täti. — Pane vain paperille puheesi, niin sinä olet yhtä hyvä kuin Dickens! Niin, minulle sinä olet paljon mieltäkiinnittävämpi. Sinä maalaat, kun puhut. Sinä kuvaat talosi niin että sen näkee ilmielävänä. Tuntee kylmät väreet ruumiissa! Runoile yhä eteenpäin! Aseta kuvaukseesi joku elävä olento, ihmisiä, kauniita ihmisiä ja mieluummin onnettomia!

Talon todella panin paperille meluineen menoineen päivineen, mutta sijoitin siihen vain itseni, ilman toimintaa. Toiminta tuli myöhemmin.

IV.

Kerran talvella iltamyöhällä, kun teatterinäytäntö oli loppunut, oli hirvittävä ilma, sellainen lumipyry, että oli miltei mahdoton päästä eteenpäin.

Täti oli teatterissa ja minä olin tullut noutamaan häntä kotiin, mutta minun oli itsenikin vaikea päästä eteenpäin, saatikka sitten saattaa muita. Kaikki vuokra-ajurit olivat tilatut. Täti asui kaukana kaupungilla, minun asuntoni sen sijaan oli aivan teatterin vieressä. Jollei näin olisi ollut, olisimme toistaiseksi saaneet seisoa kuin jonkun vesikäsittelyn alaisina.

Me ponnistimme eteenpäin syvässä lumessa, lumituprujen kiertäessä ympärillämme. Minä nostin häntä, minä kannatin häntä, minä työnsin häntä eteenpäin. Kaaduimme vain kaksi kertaa, mutta kaaduimme pehmeään lumeen.

Me saavuimme minun portilleni, missä ravistimme lunta yltämme. Portailla teimme sen niinikään, ja silti riitti vielä lunta peittämään eteisen lattian.

Saimme yltämme päällysvaatteet ja alusvaatteet ja kaikki vaatteet, mitä saattoi riisua. Emäntä lainasi tädille kuivat sukat ja aamuröijyn. Se oli välttämätöntä, sanoi emäntä ja lisäsi, mikä olikin totta, että tädin oli mahdoton mennä kotiin sinä yönä. Hän pyysi häntä tyytymään hänen arkihuoneeseensa; sinne hän lupasi valmistaa vuoteen sohvalle oven eteen, joka johti minun huoneeseeni ja jota aina pidettiin lukossa.

Tuli paloi uunissani, teekeittiö tuli pöydälleni, pienessä huoneessa oli hauskaa, joskaan ei niin hauskaa kuin tädin luona, missä talvella ovet peitettiin paksuilla uutimilla, ikkunat paksuilla uutimilla, lattiat kaksinkertaisilla matoilla, joiden alla oli kolme kerrosta paksua paperia. Siellä on ihminen kuin hyvin suljetun pullon lämpimässä ilmassa.

Mutta minunkin asunnossani oli hauskaa, niinkuin sanottu. Tuuli humisi ulkopuolella.

Täti puhui ja kertoi. Nuoruuden ajat palasivat, oluenpanija palasi, vanhat muistot. Hän muisti kuinka minä sain ensimmäisen hampaani ja perheen ilon tapauksen johdosta.

Ensimmäinen hammas! Viattomuuden hammas, hohtava kuin pieni maitopisara, maitohammas.

Tuli uusi hammas, tuli useita, kokonainen rivi, vierekkäin, ylös ja alas, mitä kauneimpia lapsenhampaita. Ja kuitenkin ne olivat vain etujoukkoja eikä niitä oikeita, joiden piti kestää koko elämä.

Nekin tulivat ja viisaudenhampaat niinikään, nuo sivustamiehet riveissä, synnyttyään tuskassa ja suuressa vaivassa.

Ne menevät menojaan, jok’ainoa! Ne menevät ennenkuin palvelusaika on päättynyt, viimeisinkin hammas menee, eikä se ole juhlapäivä, se on surunpäivä.

Tällainen ajatus ja puhe ei ole hauskaa, ja kuitenkin me jouduimme puhumaan tästä kaikesta, me palasimme lapsuusvuosiimme, puhuimme ja puhuimme. Kello tuli kaksitoista ennenkuin täti meni levolle viereiseen huoneeseen.

— Hyvää yötä, lapsikultani! huudahti hän. — Nyt minä nukun ikäänkuin makaisin omassa vetosohvassani.

Ja hän nukkui. Mutta lepoa ei tullut taloon enempää kuin ulkopuolellekaan. Myrsky rönkytti ikkunoita, paiskeli pitkiä heiluvia rautakoukkuja, soitti naapurin ovikelloa pihan perällä. Yläpuolella asuva oli saapunut kotiin. Hän asteli vielä pienen yökävelyn edestakaisin, paiskasi saappaat jaloistaan, meni sitten vuoteeseen nukkumaan, mutta hän kuorsaa niin, että ihminen, jolla on hyvät korvat, kuulee sen läpi permannon.

Minä en päässyt uneen enkä saanut rauhaa. Ilma ei sekään rauhoittunut, se oli harvinaisen levoton. Tuuli humisi ja lauloi omalla tavallaan, minun hampaani alkoivat nekin vilkastua, nekin humisivat ja lauloivat omalla tavallaan. Niissä alkoi ankara hammastauti.

Ikkunasta veti. Kuu paistoi lattialle, valo kulki edestakaisin sen mukaan kuin tuulet tulivat ja menivät myrskyssä. Sekä valo että varjo liikkuivat levottomina, mutta vihdoin viimein oli varjo lattialla jonkin esineen näköinen. Minä katselin tätä liikkuvaa olentoa ja tunsin, että minuun puhalsi jäätävän kylmä tuuli.

Lattialla istui olento, pitkä ja kapea niinkuin kuvio, jonka lapsi kivikynällä piirtää taululle ja jonka on määrä olla ihmisen näköinen. Ruumis on pelkkä pitkä viiva, vielä viiva ja toinen lisää, siinä käsivarret. Jalat ovat nekin vain viivoja, pää on monikulmio. Pian kävi olento selvemmäksi, se sai ympärilleen jonkinlaisen hameen, hyvin ohuen, hyvin hienon, mutta se osoitti hänen kuuluvan naissukuun.

Minä kuulin suhinaa. Hänkö äänteli vaiko tuuli, joka surisi kuin paarma ruudun halkeamassa.

Ei, se oli hän itse, rouva Hammastauti, hänen kauhistuttavuutensa Satania infernalis — Jumala varjelkoon meitä hänen vierailustaan!

— Täällä on hyvä olla! surisi hän. — Täällähän on hyvä asunto, mutamaa, suopohja, sääsket ovat täällä ynisseet myrkyllisin pistimin, nyt on pistin minulla. Sitä täytyy hioa ihmishampailla. Tällä miehellä täällä vuoteessa, hänellähän hampaat ovat hohtavan valkoiset. Ne ovat uhmanneet makeaa ja hapanta, kuumaa ja kylmää, pähkinänkuoria ja luumunkiviä, mutta minä muserran ne, minä ne särjen, minä lannoitan juurta vedolla, annan niille kylmiä jalkakylpyjä.

— No, vai olet sinä runoilija! sanoi hän. — Minäpä opetan sinua laulamaan kaikilla taudin runomitoilla! Minäpä panen ruumiiseesi rautaa ja terästä, minäpä panen kaikki hermosäikeesi hyppimään.

Oli kuin poskiluuhuni olisi tungettu tulista naskalia. Minä kiertelin ja vääntelin.

— Erinomainen hammaskipu, sanoi hän. — Oikeinhan tässä soittaa kuin urkua. Suurenmoinen huuliharppukonsertti, jossa rummut ja torvet, piccolo-huilu ja viisaudenhampaan pasuuna säestävät. Suuri runoilija; suuri konsertti!

Ja hän alkoi soittaa ja kauhistuttavan näköinen hän oli, vaikkei hänestä nähnyt muuta kuin käden, varjomaisen harmaan, jääkylmän käden pitkine naskalinpaksuisine sormineen. Jokainen niistä oli kidutusväline. Peukalopotilla ja Suomensotilla oli hohtimet ja ruuvit, Engelsmanni päättyi terävään naskaliin, Kultaralli oli pora ja Pikkurilli ruisku täynnä sääskenmyrkkyä.

— Kyllä minä opetan sinulle runomitat! sanoi hän. — Suurelle runoilijalle kuuluu suuri hammastauti, pienelle runoilijalle pieni hammastauti.

— Oi, salli minun olla pieni! rukoilin minä. — Salli etten ole mikään runoilija! Enkä minä ole runoilija, minulla on vain runoilemiskohtauksia, niinkuin hammastautikohtauksia! Väisty, väisty!

— Tunnustatko sitten, että minä olen väkevämpi kuin runous, filosofia, matematiikka ja koko musiikki? sanoi hän. — Väkevämpi kuin kaikki nuo maalatut ja marmoriin hakatut näyt. Minä olen vanhempi kuin ne kaikki. Minä synnyin aivan lähellä paratiisin yrttitarhaa, juuri ulkopuolella, missä tuuli puhalsi ja märät sienet kasvoivat. Minä pakotin Eevan kylmässä pukemaan vaatteet ylleen, ja Aatamin myöskin. Saat uskoa, että ensimmäisessä hammastaudissa oli voimaa!

— Niin, lakkaatko siis olemasta runoilija, lupaatko, ettet koskaan pane runoja paperille, taululle tai minkäänlaiselle kirjoitusaineelle? Silloin minä päästän sinut, mutta minä tulen takaisin, jos sinä runoilet.

— Minä vannon! sanoin minä. — Kun ei minun vain koskaan tarvitse nähdä ja kuulla sinua!

— Näkemään sinä kyllä tulet minut, mutta täyteläisemmässä ja sinulle rakkaammassa hahmossa kuin nyt olen. Tulet näkemään minut täti Millenä. Ja minä sanon sinulle: runoile, poikakultani! Sinä olet suuri runoilija, ehkä suurin kaikista runoilijoistamme. Mutta jos sinä uskot minuun ja rupeat runoilemaan, niin minä sävellän sinun runosi, soitan ne huuliharpullani. Suloinen lapsi — muista minua, kun sinä näet täti Millen!

Jäähyväisiksi pistettiin poskiluuhuni ikäänkuin tulinen naskali. Mutta pian särky hiljeni, minä ikäänkuin ajelehdin pehmeässä vedessä, näin valkeiden lumpeiden ja niiden leveiden vihreiden lehtien kumartuvan, painuvan alleni, kuihtuvan, hajoavan, ja minä vaivuin niiden mukana, hajosin lepoon ja rauhaan.

— Kuolla, sulaa kuin lumi! kuului laulaen ja soittaen vedestä. —
Haihtua pilveen, mennä menojaan kuin pilvi!

Näin läpi veden suuria loistavia nimiä, liehuvien voittolippujen kirjoituksia — kuolemattomuuden patentti piirrettynä päiväperhosen siipeen.

Uni oli syvää, unta ilman unikuvia. En kuullut tuulen huminaa, en portinläiskettä, en naapurin kilisevää ovikelloa tai vuokralaisen raskasta voimistelua.

Silloin tuli tuulenpuuska, joka työnsi auki lukitun oven tädin huoneeseen. Täti hypähti pystyyn, sai kengät jalkaansa, vaatteet ylleen ja tuli minun luokseni.

Minä heräsin itsestäni, avasin silmäni, olin jo unohtanut että täti oli täällä talossa, mutta pian minä sen muistin, muistin hammastautinäkyni. Uni ja todellisuus sulivat yhteen.

— Et kai sinä eilen kirjoittanut mitään sen jälkeen kun sanoimme toisillemme hyvää yötä? kysyi hän. — Kunhan vain olisitkin! Sinä olet minun runoilijani ja sellaisena pysyi!

Hän hymyili mielestäni hyvin viekkaasti. En tietänyt oliko hän tuo kunnollinen täti Mille, joka rakasti minua, vai kauhistuttava olento, jolle yöllä olin antanut lupaukseni.

Minä kirjoitin, mitä tähän on kirjoitettu. Se ei ole runon muodossa, eikä sitä koskaan painateta — —.

Nuori ystäväni, tuo tuleva vihanneskaupan myyjä, ei saattanut löytää sitä mikä puuttui. Se oli lähtenyt maailmalle käärepaperina rasvasillin, voin ja vihreän suovan ympärillä. Se oli täyttänyt kutsumuksensa. ’,

Oluenpanija on kuollut, täti on kuollut, ylioppilas on kuollut, hän, jonka ajatuksen kipinät joutuivat tynnyriin. Tähän loppuu tarina — tarina täti Hammastaudista.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATUJA JA TARINOITA IX ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.