The Project Gutenberg eBook of Minä tahdon kostaa
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Minä tahdon kostaa

Author: Baroness Emmuska Orczy Orczy

Translator: Armida Enckell

Release date: August 12, 2023 [eBook #71394]

Language: Finnish

Original publication: Jyväskylä: K. J. Gummerus Oy

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MINÄ TAHDON KOSTAA ***





MINÄ TAHDON KOSTAA

Kirj.

Paronitar Orczy


Englanninkielestä suomentanut

Armida Enckell





Jyväskylässä,
K. J. Gummerus Osakeyhtiö,
1919





      »Kosto on minun; minä tahdon
      kostaa, sanoo Herra». —

                   Room. XII. 19.



SISÄLTÖ:

Proloogi:

     I. Pariisi: 1783.
    II. —

Luku.

     I. Parisiisi 1793 — Väkivalta.
    II. Kansanvaltuutettu.
   III. Vierasvaraisuus.
    IV. Uskollinen kotikoira.
     V. Päivä metsässä.
    VI. Tulipunainen neilikka.
   VII. Varoitus.
  VIII. Anne Mie.
    IX. Mustasukkaisuus.
     X. Ilmianto.
    XI. »Kosto on minun.».
   XII. Damokleen miekka.
  XIII. Sotkeutuneet silmukat.
   XIV. Onnekas hetki.
    XV. Paljastettu.
   XVI. Pidätetty.
   XVII. Sovitus.
 XVIII. Luxembourgin vankilassa.
   XIX. Sekavuutta.
    XX. Cheval Borgne.
   XXI. Jakobinilaispuhuja.
  XXII. Päivän päättyessä.
 XXIII. Oikeus.
  XXIV. Julietten tutkiminen.
   XXV. Puolustus.
  XXVI. Kuolemantuomio.
 XXVII. Fructidorin mellakat.
XXVIII. Odottamatonta.
  XXIX. Père Lachaise.
   XXX. Loppu.






PROLOOGI.




I

Pariisi 1783.


»Pelkuri! Pelkuri! Pelkuri!»

Sanat kajahtivat selvästi ja äreän kiihkoisasti tuskallisen
nöyryytyksen niitä korostaessa.

Vihasta vavisten hypähti poika pystyyn, ja tasapainonsa menetettyään
hän horjahti eteenpäin käsillään tavoitellen pöytää ja samalla koettaen
silmäluomiensa vavahtavilla liikkeillä turhaan tukahduttaa häpeän
kyyneleitä, jotka sokaisivat hänen silmiään.

»Pelkuri!» Hän koetti huutaa loukkaussanaa kaikkien kuultavaksi,
mutta hänen kuiva kurkkunsa ei sitä sallinut. Hänen vapiseva kätensä
haeskeli pöydälle hajoitettuja kortteja. Hypistellen niitä kuumeisen
tarmokkaasti hän sai ne kootuiksi nopeasti ja hermostuneesti. Sitten
hän heitti ne vastapäätä seisovaan miehen yrittäen vielä kerran
sopertaa: »Pelkuri!»

Varttuneet miehet yrittivät väliin, mutta nuoret vain nauroivat ollen
valmiina seikkailuun, jonka täytyi välttämättä seurata ja joka olikin
sellaisen riidan ainoa mahdollinen loppu.

Sovintoa tai välittelyä ei otettu kysymykseenkään. Déroulèden olisi
pitänyt ymmärtää asia paremmin eikä puhua halveksuen Adèle de
Montchéri'sta, sillä olihan kreivi de Marnyn hurmaantuminen kuuluisaan
kaunottareen ollut Pariisin ja Versailles’n puheenaiheena viime
kuukausina.

Adèle oli sangen suloinen, ahneuden ja itsekkyyden todellinen
linnoitus. Marnyt olivat rikkaita ja pieni kreivi hyvin nuori. Juuri
silloin koreahöyheninen haukka kyni ahkeraan nuorinta kyyhkystä, joka
vasta oli sukunsa lakasta lennähtänyt.

Pojan ihastus oli vasta alullaan. Adèle oli hänestä kaikkien hyveiden
esikuva, ja hän olisi ollut valmis kaunottaren puolesta taisteluun
vaikkapa Ranskan koko ylimystöä vastaan — turha ponnistus, jolla hän
olisi puolustanut omaa ylevää mielipidettään sen ajan kevytmielisistä
naisista. Kreivi oli myöskin ensiluokkainen miekkailija, ja hänen
ystävänsä olivat jo oppineet, että oli parasta olla viittaamatta Adèlen
kauneuteen ja heikkouksiin.

Mutta Déroulèdehan oli kuuluisa hölmö. Hän oli sangen vähän perehtynyt
ylhäisen luokan käytöstapoihin. Ylhäisön keskuudessa hän yhä vielä
näyttikin tungettelijalta. Hän ei tietystikään olisi päässyt Ranskan
ylimystön tuttavallisiin piireihin suuritta rikkauksittaan. Hänen
esivanhempansahan olivat jotensakin epäilyttäviä, ja hänen vaakunansa
esi-isien koristeita vailla.

Hänen perheensä tai sen rikkauden alkuperä oli sangen tuntematon;
tiedettiin vain, että hänen isänsä oli äkkiä kohonnut entisen kuninkaan
parhaimmaksi ystäväksi, ja yleensä oletettiin, että Déroulèden kulta
oli useammin kuin kerran täyttänyt Ranskan ensimäisen herran raha-arkut.

Déroulède ei ollut halunnut riitaa. Hän oli vain takertunut asiaan
omalla kömpelöllä tavallaan, jonka hän epäilemättä oli perinyt
porvarillisilta vanhemmiltaan. Hän ei tuntenut kreivin yksityisasioita,
vielä vähemmin hänen suhteitaan Adèleen, mutta hän oli sangen
perehtynyt maailmaan ja Pariisiin, joten hän tunsi mainitun naisen
maineen. Hän ei ollut koskaan pitänyt naisista puhumisesta. Hän ei
kuulunut niihin, joita siihen aikaan olisi sanottu »naisten miehiksi»,
eikä hän ollut juuri naisten suosiossakaan. Mutta sillä hetkellä oli
keskustelu sujunut siihen suuntaan, ja kun Adèlen nimi mainittiin,
vaikenivat kaikki muut paitsi pieni kreivi, joka innostui kovasti.

Déroulèden olankohautus ja lisäksi muutamat sanat olivat sytyttäneet
pojan vihan. Arvaamatta oli loukkaus singahtanut, ja kortit
lennähtäneet vanhemman miehen kasvoille.

Déroulède ei liikahtanut paikaltaan. Hän istui suorana ja tyynenä
polvet ristissä, totiset melkein mustahkot kasvot tavallista
kalpeampina. Näytti kuin hänen kasvonsa eivät olisi tienneet
loukkauksesta eivätkä kortit sattuneet hänen poskeensa.

Hän oli huomannut erehdyksensä juuri parikymmentä sekuntia liian
myöhään. Hän oli pahoillaan pojan puolesta ja suuttunut itseensä, mutta
oli myöhäistä vetäytyä syrjään. Välttääkseen yhteentörmäystä olisi hän
sillä hetkellä uhrannut puolet omaisuudestaan, mutta ei hituistakaan
arvokkuudestaan.

Hän tunsi vanhan herttua de Marnyn ja kunnioitti häntä heikkoa melkein
hassahtavaa ukkoa, jonka siihenastista puhdasta kilpeä nuori kreivi,
hänen poikansa, koetti parhaansa mukaan tahria.

Kun poika kaatui vihan vimmansa sokaisemana, nojautui Déroulède hänen
ylitseen vaistomaisesti ja auttoi hänet hyvin ystävällisesti pystyyn.
Hän olisi poikaselta pyytänyt anteeksi omaa ajattelemattomuuttaan, jos
se olisi ollut mahdollista, mutta n.s. kunnian pöyhkeä laki kielsi niin
järkevän menettelyn. Siitä ei olisi ollut hyötyä, ja olisi se vain
saattanut hänen oman maineensa vaaraan torjumatta perinnäistapojen
seurausta.

Kuuluisan pelihuoneen laudoitetut seinät olivat usein olleet sellaisten
näytöksien todistajina. Kaikki läsnäolijat toimivat tottuneesti.
Kaksintaistelun säännöissä oli määrätty erikoisia muodollisuuksia, ja
tarkalleen niitä heti noudatettiinkin.

Nuoren kreivin ympärille kertyi heti lähennen ystäväpiiri. Hänen suuri
nimensä, varallisuutensa ja isänsä vaikutusvaltainen asema olivat
avanneet hänelle Versailles'n ja Pariisin ovet. Sillä hetkellä hän
olisi voinut saada kokonaisen sotajoukon tukemaan itseään lähestyvässä
ottelussa.

Déroulède oli jäänyt vähäksi aikaa yksikseen pelipöydän luo, jolla
niistämättömät kynttilät alkoivat kynttiläjaloissa savuta. Tapausten
äkillisestä käänteestä oli hän noussut pystyyn verrattain hämillään.
Hänen tummat, levottomat silmänsä katselivat hetken huonetta, niinkuin
ne olisivat tahtoneet pian löytää ystävän.

Mutta missä kreivi oli kotiutunut oikeuksiensa perustalla, sinne
Déroulède oli saanut pääsyn rikkautensa vuoksi. Hänellä oli paljon
tuttavia ja mielistelijöitä, mutta hyvin vähän ystäviä.

Ensi kerran hän tunsi sen. Kaikki läsnäolijat varmaankin tiesivät ja
käsittivät, ettei hän ollut tahallaan riitaa halunnut ja että hän oli
koko ajan käyttäytynyt _gentlemanin_ tavoin, mutta kun päätös oli
tehtävä, kukaan ei ilmoittautunut hänen puolustajakseen.

»Herra, valitsisitteko todistajanne muodon vuoksi?»

Kysyjä oli nuori markiisi de Villefranche. Hän puhui hiukan
ylimielisesti ja ivallisen armollisesti rikkaalle nousukkaalle, jolla
oli kunnia päästä miekan mittelyyn Ranskan ylhäisöön kuuluvan herran
kanssa.

»Herra Markiisi, pyytäisin teitä valitsemaan puolestani. Nähkääs,
minulla ei ole Pariisissa ystäviä.»

Markiisi kumarsi heilutellen luontevasti nenäliinaansa. Hän oli
tottunut siihen, että häneen vedottiin kaikissa seuraelämään kuuluvissa
asioissa, puvussa, takin viimeisessä kuosissa ja kaksintaistelun
menoissa. Hyväluontoinen, narrimainen ja toimeton kun oli, tuntui
hänestä sangen miellyttävältä, kun hänet oli määrätty järjestämään
surullista ilveilyä, joka oli näyteltävä pelihuoneen parkettilattialla.

Hetkisen hän katseli ympäri huonetta tarkaten läsnäolijain kasvoja.
Kullankoristeiset nuorukaiset ympäröivät de Marnyn. Muutamia
varttuneita miehiä seisoi ryhmittyneenä huoneen toisessa päässä.
Markiisi kääntyi puhuttelemaan yhtä heistä, vanhanpuoleista miestä,
jolla oli sotilaallinen ryhti ja ruskea, nukkavieru takki:

»Everstin!», sanoi hän miellyttävästi kumartaen, »herra Déroulède on
valtuuttanut minut hankkimaan itselleni todistajan tähän kunniakkaaseen
toimeen, saisinko pyytää teitä.»

»Kernaasti, kernaasti», vastasi eversti. »Tosin en ole herra Déroulèden
läheinen tuttava, mutta kun te, herra markiisi, takaatte —»

»Oi», vastasi markiisi huolettomasti, »niinkuin tiedätte, on se vain
muodon vuoksi. Herra Déroulède on hänen majesteettinsa läheisiä
seuralaisia. Hän on kunnon mies. Mutta en ole hänen takaajansa. Marny
on ystäväni, ja ellei teistä ole parempi —»

»Olen tosiaan kokonaan herra Déroulèden käskettävissä», sanoi eversti,
joka oli pikaisen tutkivasti katsahtanut pöydän luona erillään
seisovaan olentoon, »jos hän vain vastaanottaa palvelukseni —»

»Hyvä everstini, hän mielihyvin vastaanottaa», kuiskasi markiisi
ivallisesti mutistellen ylimyshuuliaan. »Hänellä ei ole ystäviä meidän
piirissä, ja jos te ja de Quetarre sillä kunnioitatte häntä, luulisin
hänen olevan kiitollisen.»

Herra de Quetarre, herra everstin ajutantti, oli valmis päällikköään
seuraamaan, ja mainitulla tavalla tervehdittyään herra markiisi de
Villefranchea menivät molemmat miehet Déroulèdea puhuttelemaan.

»Herra, jos haluatte vastaanottaa», alkoi eversti äkkiä, »minun ja
ajutanttini herra de Quetarren palvelusta, olemme kokonaan teidän
käskettävissänne.»

»Herrat, kiitoksia paljon», vastasi Déroulède, »koko juttu on vain
ilveilyä, ja tuo nuori mies on narri, mutta minä olin väärässä ja —»

»Te haluaisitte pyytää anteeksi?» kysyi eversti kylmästi.

Arvoisa sotilas oli kuullut puhuttavan Déroulèden mainehikkaasta
porvarissukuperästä. Anteeksipyyntö sopi epäilemättä keskiluokan
tapoihin, mutta eversti tietystikin sanoillaan tavoitteli sellaisen
menettelyn arvottomuutta. Anteeksipyyntökö? Pyh! Inhoittavaa!
Pelkurimaista! Herrasmiehen arvokkuutta loukkaavaa, olipa hän kuinka
väärässä tahansa. Kuinka voisikaan hänen majesteettinsa armeijan kaksi
sotilasta tunnustaa sillä tavoin menetelleensä?

Mutta Déroulède ei näyttänyt käsittävän hänen ehdotuksensa
suunnattomuutta.

»Jos voisin välttää taistelua», lausui Déroulède, »sanoisin kreiville,
etten ollenkaan tiennyt hänen ihailevan naista, josta keskustelimme
ja —»

»Herra, niinkö paljon pelkäätte miekan iskua?» keskeytti eversti
kärsimättömästi! herra de Quetarren kohautellessa ylimyksellisiä
silmäkulmiaan hämmästyneenä sellaisesta tavattoman petollisesta
pelkuruuden osoituksesta.

»Herra eversti, tarkoitatteko?» — kysyi Déroulède.

»Teidän on joko taisteltava tänä iltana kreivi de Marnyn kanssa tai
poistuttava huomenna Pariisista. Te ette voisi säilyttää asemaanne
meidän parissa», vastasi eversti ystävällisesti, sillä vaikka Déroulède
olikin erikoisessa tilanteessa, hänen käytöksensä ja esiintymisensä
eivät osoittaneet arkuutta eivätkä pelkoa.

»Herra eversti, kumarran ystävienne korkealle opille», vastasi
Déroulède vetäisten miekkansa hiljalleen huotrasta.

Huoneen keskusta tyhjentyi pian. Todistajat mittasivat miekat ja
asettuivat seisomaan taistelijoiden taakse, hiukan lähemmä kuin
katselijat, joita ryhmittäin seisoi huoneessa.

He edustivat Ranskan parhaimpia ja ylhäisimpiä nimiä ja sukuja sekä
ritarillisuutta armon vuonna 1783. Myrskypilvi, jonka muutamien
vuosien kuluttua oli määrä nousta heidän päänsä päälle pyyhkäisemään
heidät palatseistaan vankilaan ja giljotiinille, kohosi hyvin hitaasti
likaisen, nälkäisen Pariisiin himmeällä taivaanrannalla. Kuusi vuotta
he vielä tanssivat, löivät korttia, taistelivat ja kiemailivat,
ympäröivät horjuvaa valtaistuinta ja pettivät heikkoa hallitsijaa.
Kohtalon kostava miekka oli vielä huotrassaan; kova, väsymätön ajan
pyörä kannatti heitä vielä huvitusten pyörteessä; se oli juuri alkanut
liikahtaa alaspäin. Ranskan sorrettujen huuto ei ollut vielä voittanut
tanssimusiikin ja rakastajain serenaadien pauhua.

Saapuvilla oli m.m. nuori kreivi de Châteudun, joka yhdeksän
vuotta myöhemmin syyskuun koleana aamuna astui giljotiinille tukka
viimeisen muodin mukaisesti järjestettynä ja hihansuut hienoimmalla
mechliniläispitsillä koristeltuina. Hän lopetteli viimeistä
korttipeliään nuorimman veljensä kanssa, kun vankkurit kuljettivat
heitä giljotiinille Pariisin puolialastomien väkijoukkojen kaiuttaessa
ivahuutojaan.

Siellä oli myöskin kreivi de Mirepoix, joka muutamia vuosia myöhemmin
giljotiinin lavalla seistessään löi vetoa herra de Miranges'n kanssa,
että hänen oma verensä vuotaa sinisempänä kuin kenenkään muun Ranskan
sinä päivänä päänsä menettäneen. Kansalainen Samson kuuli vedon, ja kun
de Mirepoix'n pää putosi koriin, kohotti hän sen herra de Miranges'n
nähtäväksi. Jälkimäinen naurahti!

»Mirepoix oli ainainen kerskuri», sanoi hän välinpitämättömästi
asettaessaan päänsä mestauslavalle. »Kuka haluaa lyödä vetoa kanssani
siitä, että minun vereni osoittautuu sinisemmäksi kuin hänen?»

Mutta kaikista senaikaisista huvinäytelmistä ja
murhenäytelmä-ilveilyistä ei ollut silloin vielä aavistustakaan niillä,
jotka olivat saapuvilla kreivi de Marnyn taistellessa Paul Déroulèden
kanssa.

He katselivat aluksi molempia taistelevia satunnaisella
mielenkiinnolla, niinkuin olisivat katselleet ensi kertaa minuetin
uusia liikkeitä tanssittavan.

De Marny polveutui suvusta, joka oli miekkaa heiluttanut useat
vuosisadat, mutta hän oli tulinen, kiihkeä ja aika tavalla viinin ja
vihan heikentämä. Déroulède oli onnekas; hän varmaankin voi päästä
taistelusta vain pienellä naarmulla.

Hyvä miekkailija myöskin, tuo nousukas! Oli mielenkiintoista katsella
hänen miekkailuleikkiään; ensin hyvin hiljaa valeiskuitta ja
torjumatta, vastalyöntejä tuskin ollenkaan, ainoastaan varuillaan, aina
tarkkaan ja varmasti varuillaan, valmiina vastustajata vasten kaikissa
käänteissä ja tilaisuuksissa.

Vähitellen pieneni taistelevia ympäröivä piiri. Varovaiset
ihastushuudahdukset tervehtivät Déroulèden menestyksellistä torjumisia.
De Marny kävi yhä kiihtyneemmäksi, häntä vanhempi mies yhä tyynemmäksi
ja varovaisemmaksi.

Äkillinen ajattelematon isku saattoi kreivin vastustajansa valtaan.
Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän aseeton, ja todistajat astuivat
esille lopettaakseen taistelun.

Kunnian vaatimus oli tyydytetty. Nousukas ja vanhan suvun jälkeläinen
olivat mitelleet miekkoja muutaman Ranskan kevytmielisimmän naisen
maineesta. Déroulèden maltti oli opetukseksi kaikille huimapäisille
nuorille, jotka leikkivät hengellään, kunniallaan ja maineellaan
yhtä kevyesti kuin pitsireunaisilla nenäliinoillaan ja kultaisilla
muuskarasioillaan.

Déroulède oli jo vetäytynyt syrjään. Ystävällisen ihmisen lempeän
tahdikkaalla tavalla vältti hän katsomasta aseetonta vastustajaansa.
Mutta Déroulèden ryhdissä oli jotakin, mikä näytti yhä ärsyttävän
kreivin äärimmilleen kiihoittunutta tunteellisuutta.

»Herra, tämä ei ole lasten leikkiä, —» sanoi hän kiihkeästi. »Vaadin
täyttä hyvitystä.»

»Ettekö olekaan tyytyväinen?» kysyi Déroulède. »Te olette ollut
urhoollinen, olette taistellut valtiattarenne kunniaksi. Minä
puolestani —»

»Teidän», huusi poika käheästi, »teidän on julkisesti
anteeksipyydettävä jalosukuiselta ja siveältä naiselta, jota te olette
häväissyt — nyt — heti — polvillanne».

»Kreivi, te olette hullu», vastasi Déroulède kylmästi. »Olen halukas
pyytämään teiltä anteeksi, kömpelyyttäni —»

»Anteeksi — julkisesti — polvillanne —»

Poika oli käynyt yhä kiihkoisammaksi. Hän oli saanut kärsiä
nöyryytyksen toisensa jälkeen. Hän oli hemmoteltu ja imarreltu
poikanen, jota lapsuudesta saakka oli ylenpalttisesti syötetty. Viini
oli noussut hänen päähänsä, raivoisan vihan kiihko oli himmentänyt
hänen terveen arvostelukykynsä.

»Pelkuri!» huusi hän yhä uudestaan. Hänen todistajansa yrittivät
sekaantua asiaan, mutta kuumeisen jännittyneesi! hän osoitti heidät
tiehensä. Hän ei tahtonut kuunnella ketään eikä nähnyt muita kuin
Adélen häpäisijän, joka kokosi naiselle uusia solvauksia kieltäytymällä
julkisesti tunnustamasta hänen hyveitään.

De Marny vihasi Déroulèdea sillä hetkellä niin kovasti kuin, kuvitella
saattaa. Déroulèden tyyneys, kohteliaisuus ja huomaavaisuus vain
lisäsivät pojan suuttumusta ja häpeää.

Oli syntynyt yleinen hälinä. Omituinen kreivin suonissa kiehuva vihan
kiukku näytti vallanneen kaikki. Useimmat nuoret miehet piirittivät de
Marnyn koettaen rauhoittaa häntä. Markiisi de Villefranche sanoi asian
kehittyvän aivan säännöistä poikkeavaksi.

Kukaan ei juuri kiinnittänyt huomiotaan Déroulèdeen. Huoneen
äärimäisessä kolkassa muutamat vanhanpuoleiset keikarit löivät vetoa
riidan lopullisesta ratkaisusta.

Déroulède alkoi jo kuitenkin menettää malttiansa. Hänellä ei ollut
huoneessa yhtään ystävää, ja sentähden hänen katseensa synkkeni myrskyä
ennustavan pilven tavoin yhdenkään myötätuntoisen katselijan sitä
huomaamatta.

»Herrat, pyytäisin että lopettaisimme ottelun», sanoi hän viimeinkin
kovalla, kärsimättömällä äänellä. »Herra kreivi de Marny haluaa vielä
opetusta, ja, jumaliste, sitä hän saakin! Huomio, herra kreivi!»

Väkijoukko peräytyi. Todistajat koettivat vielä kerran esiintyä
kylmäverisinä, jota heidän tärkeä asemansa vaati. Hälinä lakkasi, kun
miekat alkoivat kalskahdella.

Kaikki huomasivat, että ilveily alkoi vaihtua murhenäytelmäksi.

Ja kuitenkin näytti ensihetkestä, että Déroulède aikoi vain saada
vastustajansa aseista ja opettaa häntä vielä kerran vähän ankarammin
kuin viime kerralla. Olihan hän mainehikas miekkailija ja de Marny
kiihtynyt, joten Déroulède oli alusta alkaen voiton puolella.

Kukaan ei voinut sanoa jälkeenpäin, miten se tapahtui. Epäilemättä
oli pienen kreivin miekan heilutus käynyt yhä hurjemmaksi, ja hän
osottautui uhkarohkeaksi heittäessään miekkansa vastustajansa rintaa
kohti, kunnes hän viimeinkin hurjan varomattomasti silmänräpäyksessä
näytti kirjaimellisesti sanoen heittäytyvän Déroulèden aseelle.

Déroulède yritti salaman nopein ranneliikkein välttää kuolettavaa
iskua, mutta se tapahtui liian myöhään, ja valituksen huokauksetta
jopa, melkein väristyksettä kaatui kreivi de Marny.

Miekka putosi hänen kädestään, ja Déroulède tarttuen poikaan otti itse
hänet syliinsä.

Se oli tapahtunut niin nopeasti ja äkkiä, ettei kukaan ollut sitä
edes todeksi huomannut, ennenkuin tapaus jo oli ohi, ja poika makasi
suullaan maassa sininen silkkitakki veren tahrimana vastustajan
nojatessa hänen ylitsensä.

Muuta ei saatettu tehdä. Sääntöjen mukaan oli Déroulèden poistuttava.
Hän ei saanut tehdä mitään pojan hyväksi, jonka hän tahtomattaan oli
hengiltä saattanut.

Kukaan ei huomannut häntä sen enempää kuin ennenkään. Suuren Mestarin
läsnäolon aiheuttama kauhistuttava hiljaisuus valtasi kaikki
katselijat. Vain etäisimmästä nurkasta kuului kimakka ääni sanovan:

»Markiisi, lyön vetoa viidestäsadasta louisista. [Louis nyk. 20 frangin
kultaraha. Suoment. huom.] Nousukas on oiva miekkailija.»

Miesryhmät hajosivat Déroulèden huoneesta poistuessa. Häntä seurasivat
eversti ja herra de Quetarre, jotka olivat tukeneet häntä loppuun
asti. He olivat molemmat vanhoja kokeneita sotureita, ritarillisia ja
rohkeita, joten he kyllä kykenivät osoittamaan suosiotaan urhealle
miehelle, jonka todistajina he juuri olivat olleet.

He kohtasivat huoneuston ovella lääkärin, jota oli kutsuttu sinne
saapumaan ollakseen valmiina kaiken mahdollisen varalta.

Suuri mahdollisuus oli tapahtunut. Lääkärin oppi ei siihen riittänyt.
Yläkerran komeasti valaistussa salissa hengitti herttua de Marnyn ainoa
poika viimeisiä kertojaan, joll'aikaa Déroulède kietoen vaippansa
tiukkaan ympärilleen harppasi pitkin askelin pimeää katua — aivan yksin.




II


Marnyn perheen päämies ei ollut siihen aikaan vielä täyttänyt
seitsemääkymmentä vuotta. Mutta hän oli elänyt täysin siemauksin kaikki
elämänsä tunnit ja minuutit aina siitä päivästä, jolloin Suuri monarkki
oli ensi kerran nimittänyt hänet hovipojakseen hänen vielä ollessa
kahdentoista vuotias, siihen hetkeen — noin kymmenen vuotta sitten —
jolloin luonnon kova koura osui häneen huvitusten pyörteessä, kuihdutti
hänet muutamassa hetkessä niinkuin vanhan tukevan tammen ja kiinnitti
hänet — raajarikon, melkein tylsän ukon — sairastuoliin, josta hän
poistui vain siirtyäkseen viimeiseen lepopaikkaansa.

Juliette oli siihen aikaan vielä pelkkä tytön huikale, vanhan miehen
lapsi, hänen viimeisten onnellisten vuosiensa hemmoteltu lemmikki.
Juliette oli perinyt surumielisyyden, joka oli ollut luonteenomaista
hänen äidilleen, lempeälle naiselle, joka kärsivällisesti oli kestänyt
paljon ja joka oli jättänyt perinnöksi viimeisen liikuttavan taakkansa
— pienen tyttärensä — komealle, kauniille puolisolleen, jota hän oli
kovasti rakastanut ja jolle hän oli paljon anteeksiantanut.

Kun herttua de Marny alkoi loistavan uransa viimeistä kauhistuttavaa
vaihetta, kuolontapaista elämää, jota hän kyllästyneenä elää kituutti
kymmenen vuotta haudan partaalle saakka, oli Juliette hänen ainoa
ilonsa, hänen ainoa onnen välähdyksensä kiusallisten muistojen lomassa.

Tytön syvissä tunteellisissa silmissä näki hän Julietten nykyisyyden
ja tulevaisuuden kuvastuvan. Hän unohti menneisyyden kaikkine
kuvitteluineen, hurjine hupaisine vuosineen, joista ei ollut muuta
jäljellä kuin katkera katumus ja laiminlyötyjen mahdollisuuksien
loppumaton sarja.

Olihan vielä poikakin. Pieni alikreivi, tuleva herttua de Marny,
jonka oli _omalla_ elämällään ja _omalla_ nuoruudellaan uudistettava
perheen kunnia ja saatava taaskin Ranskassa toistetuiksi urotyöt ja
ritariseikkailut, mitkä olivat tehneet Marnyjen nimen sekä hovissa että
sotatantereella kuuluisaksi.

Isä ei rakastanut nuorta kreiviä, mutta isä ylpeili hänestä, ja
ison patjoitetun nojatuolin pohjalta kuunneli vanha mies mielissään
Pariisin ja Versailles'n juttuja nuoresta kuningattaresta ja lumoavasta
Lamballesta, viimeisistä näytelmistä ja uusimmista näyttämön taivaalla
loistavista tähdistä. Hänen heikko horjuva mielensä johdatti hänet
jälleen muistojen teitä nuoruuden aikoihin ja voittoihin, ja pojastaan
iloiten ja ylpeillen unohti hän itsensä tämän tähden.

Kun nuori kreivi tuotiin kotiin yöllä, heräsi Juliette ensimäisenä. Hän
kuuli portin edustalta melua, vaunujen hiljalleen saapumisen, kuuli
ovenvartijaa soitettavan ja Mathieu nimisen vartijan murisemista.
Hänestä ei tietystikään ollut mieleen, että hänet herätettiin
keskiyöllä porttia avaamaan.

Aavistaen pahinta nuori tyttö säpsähti. Kivitetyltä pihalta ja isoilta
tammiportailta kuului raskaita vaimennettuja askeleita. Tuntui kuin
olisi kannettu jotakin raskasta, jotakin hervotonta tai kuollutta.

Juliette hypähti vuoteestaan ja kietoi, kiireesti vaipan laihoille,
hennoille hartioilleen samalla pistäen tohvelit jalkaansa. Sitten hän
avasi makuuhuoneen oven ja katseli portaille.

Kaksi tuntematonta miestä astui vieretysten portaita ylös, kaksi muuta
kantoi raskasta kuormaa ja Matthieu kulki jäljessä katkerasti itkien ja
valittaen.

Juliette ei liikahtanut. Hän seisoi ovella jäykkänä kuin muistopatsas.
Pieni saattue kulki hänen ohitseen. Kukaan ei nähnyt häntä, sillä
»hotel de Marnyn» porraskäänteet ovat tilavat, ja Matthieun lyhty
heitti vain himmeän lepattavaa valoa lattialle.

Miehet pysähtyivät kreivin huoneen eteen. Matthieu aukaisi oven, ja
sitten viisi miestä raskaine taakkoineen hävisi sisään.

Hetken kuluttua vanha Pétronelle, joka oli ollut Julietten hoitaja ja
nyt oli hänen uhrautuva orjansa, tuli hänen luokseen aivan kyynelien
vallassa.

Hän oli juuri kuullut uutisen ja tuskin kykeni puhumaan, mutta hän
sulki syliinsä nuoren tytön, oman lemmikkikaritsansa, ja keinutellen
tyttöä edestakaisin hän nyyhkytti keventäen pakottavaa äidinsydäntään.

Mutta Juliette ei itkenyt. Tapaus oli niin äkillinen ja kauhistuttava!
Hän, neljäntoista vuotias ei ollut milloinkaan ajatellut kuolemaa; ja
siinä oli nyt hänen veljensä Philippe, josta hän oli paljon iloinnut ja
ylpeillyt — hän oli kuollut — ja isälle täytyi kertoa —

Tehtävä tuntui Juliettesta niin kauhealta kuin viimeinen tuomiopäivä.
Se oli niin hirveä, niin kammottava, niin mahdoton, että, enkelilauma
oli tarpeen sen välttämättömyyttä julistamaan.

Pojan kuolleena kotiintuomisesta täytyi kertoa vanhalle raajarikolle,
jonka toinen jalka oli jo haudassa ja jonka heikot sielunvoimat ja
viimeinen toivon välähdys olivat hänen poikaansa keskitetyt.

»Pétronelle, tahtoisitteko kertoa isälle?» kysyi hän yhä uudelleen, kun
vanhan hoitajan suru varmentui aika ajoin hetkeksi.

»En — en — lemmittyni — en voi — en voi —» valitti Pétronelle uudistaen
nyyhkytyksiänsä.

Julietten koko sydän — lapsen sydän se oli — nousi kapinaan hänen
ajatellessaan tehtäväänsä. Hän oli suuttunut Jumalaan, joka oli
määrännyt hänelle sellaisen tehtävän. Mikä oikeus Hänellä oli vaatia
niin paljon sieluntuskia hänen ikäiseltään tyttöseltä.

Veljen menettäminen ja isän murheen todistajana olo! Hän ei voinut, ei
voinut, ei! Jumala oli paha ja väärässä!

Kaukaa kuuluva kellon kilinä sai hänet äkkiä värisemään. Hänen isänsäkö
siis valveilla? Hän oli kuullut melun ja soitti kelloa kysyäkseen sen
syytä.

Nopein liikkein hypähti Juliette hoitajansa sylistä, ja ennenkuin
Pétronelle ehti estää häntä, oli hän juossut huoneesta porraskäänteen
poikki vastapäiselle suurelle tammiovelle.

Vanha herttua de Marny istui vuoteensa reunalla pitkät laihat sääret
voimattomina riippuen.

Raajarikko oli yrittänyt päästä pystyyn ponnistellen säälittävän
kovasti kohottautuakseen. Hän oli myöskin kuullut raskaita askeleita,
miesten laahustavaa käyntiä heidän painokasta taakkaa kantaessaan.

Hänen mieleensä juolahti aika puoli vuosisataa sitten, jolloin hän vain
puolittain kiinnitti mieltänsä tapahtumain kulkuun. Hän tunsi hyvin
kamaripalvelijain ja ystävien muodostaman kulkueen sekä lääkärin taakan
vieressä, kallisarvoisen taakan, jota kannettiin vuoteelle surevan
perheen hoivaan jätettäväksi.

Ken tietää millaisia kuvia väikkyi hänen heikentyneessä mielessään?
Mutta hän arvasi asian. Ja kun Juliette syöksähti hänen huoneeseensa
ja kalpeana vavisten seisoi hänen edessään onnettomuuden maailman
kuvastuessa hänen sinisissä silmissään, tiesi Juliette, että hänen
isänsä oli arvannut asian hänen tarvitsematta sitä isälleen kertoa.
Jumala oli sen tehnyt hänen puolestaan.

Pietari, vanhan herttuan uskollinen kamaripalvelija puki hänet
mahdollisimman pian. Herra herttua tahtoi pukeutua juhlavaatteisiin,
mustaan samettipukuun, joka oli koristettu kallisarvoisilla pitseillä
ja timanttinapeilla ja johon hän oli ollut puettuna, kun »Kuningas
aurinko» oli kätketty ikuiseen lepoonsa.

Kunniamerkit hän ripusti rinnalleen ja kiinnitti miekan vyölleen.
Komeat vaatteet, jotka olivat soveltuneet hänelle hyvin hänen parhaina
miehuusvuosinaan, riippuivat jotensakin väljinä hänen laihtuneella
vartalollaan, mutta hän näytti loisteliaalla ja miellyttävältä. Hänen
valkea tukkansa oli isolla mustalla nauharuusukkeella niskaan sidottu,
ja hieno, kauniista englantilaisesta pitsistä tehty pehmeälaskoksinen
rinnus oli hänen leukansa alla.

Koettaen pysyä mahdollisimman suorana istui hän sairastuolissaan, ja
neljä palvelijaa täydellisissä virkapuvuissaan kantoi hänet hänen
poikansa kuolinvuoteen ääreen.

Koko talo oli jo silloin liikkeellä. Tilavassa eteisessä ja pitkin
tammisia portaita paloi soihtuja isoissa jalustoissaan, ja aavemaisesti
sadat kynttilät lepattivat ruhtinaallisen kartanon tilavissa huoneissa.

Lukuisa palvelijajoukko puettuna herttuallisen huoneen komeaan
liveripukuun oli järjestynyt porraskäänteelle.

Marnyn suvun perillisen kuolema on tapahtuma, joka on merkitty
historian lehdille.

Vanhan herttuan tuoli asetettiin vuoteen viereen, jossa nuoren kreivin
ruumis lepäsi. Herttua ei ollut liikahtanut, puhunut eikä edes
huoahtanut. Läsnäolijat sanoivat, että hän oli aivan tylsistynyt ja
ettei hän pystynyt tuntemaan eikä käsittämään poikansa kuolemaa.

Markiisi Villefranche, joka oli seurannut ystäväänsä loppuun asti,
sanoi viimeiset jäähyväiset surevalle talolle.

Juliette tuskin huomasi häntä. Hänen katseensa oli kiintynyt vain
isäänsä eikä häntä haluttanut katsella veljen ruumista. Hänet oli äkkiä
vallannut lapsellinen pelko kahden äänettömän henkilön seurassa: elävän
ja kuolleen.

Mutta juuri kun markiisi aikoi poistua huoneesta, puhui vanha mies
ensimäisen kerran.

»Markiisi», sanoi hän hyvin hiljaa, »te olette unohtanut — sanoa, kuka
poikani surmasi.»

»Herra herttua, se tapahtui kunniallisessa taistelussa», vastasi nuori
markiisi, joka vaikka olikin pintapuolinen ja kevytmielinen, pelkäsi
outoa, melkeinpä salaperäistä murhenäytelmää.

»Herra markiisi, kuka surmasi poikani?» kertasi vanha mies
koneellisesti. »Minulla on oikeus saada se tietää», lisäsi hän
kaameasta ja äkillisen tarmokkaasti.

»Herra herttua, se oli herra Paul Déroulède», vastasi markiisi.
»Toistan, se tapahtui kunniallisessa taistelussa.»

Vanha mies huokasi kuin tyydytyksestä. Loistoisan aikakauden kohteliain
jäähyväisliikkein hän lisäsi:

»Markiisi, minun ja omaisteni kiitokset tuntuisivat pilanteolta.
Teidän kiintymyksenne poikaani on ihmiskiitoksen yläpuolella. En tahdo
pidättää teitä kauemmin. Hyvästi.»

Kahden lakeijan saattamana markiisi poistui huoneesta.

»Juliette, anna kaikkien palvelijoiden poistua; minulla on vähän
sinulle sanomista», sanoi vanha herttua, ja äänettömänä totellen teki
nuori tyttö isänsä käskyn mukaisesti.

Kahden isä ja sisar olivat kuolleen kanssa.

Niin pian kuin poistuvien palvelijoiden hiljenevät askeleet
vaimentuivat etäisyyteen näytti herttua de Marny karistavan päältään
horrostilan, johon hän oli verhoutunut siihen asti. Nopein kuumeisin
liikkein tarttui hän tyttärensä ranteeseen ja mutisi kiihtyneesti:

»Juliette, hänen nimensä, sinähän kuulit hänen nimensä?»

»Kyllä, isä», vastasi lapsi.

»Paul Déroulède! Paul Déroulède! Ethän unohda sitä?»

»Isä, en koskaan!»

»Hän surmasi sinun veljesi! Käsitäthän sen? Surmasi ainoan poikani,
perheeni toivon, viimeisen miespuolisen jälkeläiseni, joka kuului
mainehikkaimpaan sukuun, mikä koskaan on Ranskan historialle kunniaa
tuottanut.»

»Isä, kunniakkaassa taistelussa!» väitti lapsi.

»Ei ole kunniakasta, että mies surmaa pojan», vastasi vanhus tarmokkaan
raivoisasti. »Déroulède on kolmenkymmenen, poikani oli tuskin
kahdenkymmenen. Jumala kostakoon murhaajalle!»

Juliette katseli kauhistuneena ja peloissaan isäänsä isoin ihmettelevin
silmin. Isä ei ollut näköisensä. Hänen kasvoillaan oli haltioitumisen
ja vihan toivonriemuinen ilme hänen katsellessaan järkähtämättömästi
lapseensa.

Tyttö oli liian nuori käsittämään, että himmeän järjen viimeinen
välähdys poistui nopeasti pakottavasta pääparasta. Hulluus oli sana,
josta hänellä oli epämääräinen käsite. Vaikkei hän ymmärtänytkään
isäänsä sillä hetkellä ja vaikka hän puolittain pelkäsi häntä, olisi
hän torjunut inhoten ja ylenkatseellisesti vihjauksenkin isänsä
hulluudesta.

Sentähden, kun isä tarttui hänen käteensä ja veti hänet lähemmäksi
kuolinvuodetta ja itseään sekä asetti tytön käden kuolleen veljen
rinnalle, peräytyi Juliette elottoman ruumiin koskettamisesta, sillä se
oli niin erilainen verrattuna hänen ennen koskemiinsa esineisiin, mutta
hän totteli isäänsä kyselemättä ja kuunteli hänen sanojaan niinkuin
viisaan miehen puhetta ainakin.

»Juliette, sinä olet nyt neljäntoista vuotias ja ymmärrät hyvin mitä
sinulta pyydän. Ellen olisi itse sidottu tähän onnettomaan tuoliin,
ellen olisi toivoton, avuton, kurja vaivainen, en valtuuttaisi ketään,
en sinuakaan, lapseni, tekemään mitä Jumala vaatii meiltä kummalta
tahansa.»

Hän pysähtyi hetkeksi jatkaakseen sitten vakavasti:

»Juliette, muista, että kuulut Marnyn perheeseen, että olet
katolilainen ja että Jumala kuulee sinua nyt. Sillä sinun on vannottava
hänelle ja minulle vala, josta vain kuolema voi sinut vapauttaa.
Lapseni, tahdotko vannoa?»

»Isä, jos niin haluat.»

»Juliette, olet kai vasta ollut rippi-isän puheilla?»

»Olen, isä, myöskin pyhällä ehtoollisella eilen», vastasi lapsi.
»Niinkuin tiedät, oli pyhän-ruumiin-juhla eilen.»

»Olet siis, lapseni, armoitettu?»

»Isä, olin eilisaamuna», vastasi nuori tyttö luonnollisesti, »mutta
olen senjälkeen tehnyt pikkusyntejä.»

»Tunnusta, ne nyt sydämessäsi Jumalalle. Sinun täytyy olla armoitettu
valaa vannoessasi.»

Lapsi sulki silmänsä, ja kun vanha mies tarkkasi häntä, saattoi hän
nähdä tytön huulten mutisevan uskonnollisen tunnustuksen sanoja.

Juliette teki ristinmerkin, avasi silmänsä katsahtaen isäänsä.

»Isä, olen valmis», sanoi hän. »Toivon, että Jumala on anteeksiantanut
eiliset pikkusyntini.»

»Lapseni, tahdotko siis vannoa?»

»Mitä, isä?»

»Että kostat veljesi kuoleman hänen murhaajalleen?»

»Isä, mutta —»

»Vanno se lapseni!»

»Kuinka voin täyttää valan? — Sitä en ymmärrä —»

»Lapseni, Jumala johtaa sinua. Kun tulet vanhemmaksi, ymmärrät kyllä.»

Hetken Juliette vielä epäröi. Hän oli juuri lapsuus- ja naisiän
rajalla, jolloin herkkyys, hermot ja tunteet ovat kireimmilleen
jännittyneet.

Koko lyhyen elämänsä ajan oli hän sydämensä pohjasta jumaloinut isäänsä
kiihkeän antaumuksellisesti Se oli kokonaan sokaissut hänet näkemästä
isän mielen laimeutta ja heikentyviä henkisiä kykyjä.

Hän oli myöskin haaveilevan hartauden alkuasteella, joka valtaa
jokaisen roomalaiskatoliseen uskontoon kasvatetun vilkasluontoisen
tytön, kun hän on päässyt perehtymään sakramenttien salaisuuksiin.

Juliette oli ollut rippi-isän puheilla ja ripillä. Hänen ylhäisyytensä
arkkipiispa oli hänet ripille päästänyt. Hänen tulinen luonteensa oli
täydellisesti sopusoinnussa vanhan uskonnon liikuttavien ja hurmaavien
muotojen kanssa.

Hänen isänsä toivomus, veljensä kuolema, ne näyttivät liittyvän hänen
ajatuksissaan uskontoon, jonka puolesta hän oli halukas antamaan
henkensä.

Hän ajatteli kaikkia pyhimyksiä, joista hän oli lukenut. Hänen nuori
sydämensä värisi hänen ajatellessaan _pyhimysten_ uhrauksia, heidän
marttyyrikuolemaansa ja velvollisuudentuntoaan.

Melkein sairaalloinen ja taikauskoinen haltioituminen valtasi hänen
mielensä, ehkäpä se oli myöskin hänen sydämensä sisimmissä sopukoissa
piilevää ylpeyttä omasta tärkeydestään, elämäntehtävästään, omasta
yksilöllisyydestään: sillä kaikissa tapauksissa hän oli kuitenkin vain
naiseksi kehittymässä oleva lapsi.

Mutta vanha herttua alkoi käydä levottomaksi.

»Juliette, sinä et tietystikään epäröi, sillä huutaahan kuolleen
veljesi ruumis äänetönnä kostoa? Sinä ainoa elossa oleva Marny! — Sillä
tästä päivästä lähtien olen minä kuin kuollut.»

»En, isä», sanoi nuori tyttö kauhistuksissaan kuiskaten.

»Minä en epäröi. Vannon niinkuin käsket.»

»Lapseni, toista lausumani sanat.»

»Kyllä, isä.»

»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut —»

»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut»,
toisti Juliette varmasti.

»Vannon etsiväni Paul Déroulèden.»

»Vannon etsiväni Paul Déroulèden.»

»Ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan hänelle kuoleman, perikadon tai
häpeän veljeni kuoleman kostoksi.»

»Ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan hänelle kuoleman, perikadon tai
häpeän veljeni kuoleman kostoksi.» sanoi Juliette juhlallisesti.

»Kidutettakoon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin
valani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen,
jolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»

»Kidutettakooon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin
valani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen,
jolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»

Lapsi lankesi polvilleen. Vala oli lausuttu, vanha mies oli tyytyväinen.

Hän kutsui kamaripalvelijansa luokseen ja lasketutti itsensä hiljalleen
vuoteeseen.

Hetkessä oli lapsi muuttunut naiseksi. Vaarallinen muutos, kun mieli
on täpötäynnä tunteita, kun hermot ovat ylen jännittyneet, ja sydän
kyllyydestä pakahtumaisillaan.

Hetkisen vielä pyrki lapsen luonto oikeuksiinsa, sillä nyyhkyttäen
pakeni Juliette oman suojansa yksinäisyyteen ja heittäytyi kiihtyneenä
rakkaan Pétronellen syliin.






LUVUT.




I LUKU.

Pariisi 1793.

VÄKIVALTA.


Olisi ollut vaikea sanoa, minkätähden kansalainen Déroulède oli niin
suosittu kuin hän oli. Vielä vaikeampaa olisi ollut esittää syitä,
miksi hän säilyi syytöksiltä, joita tehtiin kymmenittäin päivässä
milloin maltillisia girondilaisia, milloin kiihkoisia vuorelaisia
vastaan, kunnes koko Ranska oli tullut jättiläisvankilaksi, jolla oli
loppumattomasti ruokaa giljotiinille.

Mutta Déroulède säilyi vahingoittumattomana. Eipä edes Merlinin
epäiltyjen lakikaan ollut vielä saanut häntä syytetyksi. Kun Marat'n
murha saattoi kokonaisen polttouhrisaaliin giljotiinille — alkaen Adam
Luxista, joka aikoi pystyttää Charlotte Cordayn kunniaksi muistopatsaan
kirjoituksineen: »Brutusta suurempi», Chalier'hen saakka, joka olisi
antanut julkisesti piinata Charlotte Cordayta ja polttaa hänet roviolla
hänen rikoksestaan — vaikeni Déroulède yksin, ja hänen sallittiin
jatkaa vaitioloaan.

Oli kuohuvan vallankumouksen riehuvin aika. Aamuisin kenkään ei
tiennyt, oliko hänen päänsä vielä illalla omilla hartioilla vai
kohottiko johtaja, kansalainen Samson sen Pariisin sansculottien
nähtäväksi. [Sansculottes (sankylot) ilman polvihousuja. Kuuluivat
kuningasvallan vastustajiin. Suoment. huom.]

Déroulèden sallittiin kuitenkin kulkea omia teitään. Hänestä oli
Marat' kerran sanonut: »Hän ei ole vaarallinen.» Lause oli painunut
ihmisten mieliin. Kansalliskonventin piirissä pidettiin Marat’ta yhä
päällikkönä, hänen omien vakaumustensa marttyyrinä, vakaumusten, jotka
tavoittelivat äärimäisyyksiä, saastaa ja likaa, ihmisen alentamista
alhaisimmaksi olennoksi. Hänen lauseitaan yhä vain pidettiin arvossa,
eivät edes girondilaisetkaan uskaltaneet hyökätä hänen muistonsa
kimppuun. Marat' oli kuoltuaan mahtavampi kuin koskaan eläessään.

Hän oli sanonut, ettei Déroulède ollut vaarallinen. Hän ei ollut
vaarallinen tasavaltaisuudelle, vapaudelle, tasa-arvoisuuteen
kehittymiselle, vanhojen perintätapojen riistämiselle etkä entisaikojen
vaatimusten tuhoamiselle.

Déroulède oli kerran ollut hyvin rikas. Hän oli kyllin varovainen
luopuessaan jo hyvissä ajoin siitä, joka häneltä myöhemmin olisi
epäilemättä riistetty.

Hän luovutti osuutensa mielellään aikana, jolloin Ranska kipeästi
tarvitsi varoja ja jolloin se ei ollut vielä oppinut itseään auttamaan.

Ranska ei ollut unohtanut, että näkymätön muuri ympäröi Déroulèden
pitäen hänen vihollisensa loitolla. Vihollisia ei ollut paljon, mutta
kuitenkin niitä oli. Kansalliskonventti luotti häneen. Hän ei ollut
heille vaarallinen. Kansa, piti häntä joukkoonsa kuuluvana, sillä
lahjoittelihan hän, kun hänellä vain oli lahjoittamista. Kuka voi
oikein arvioida kaikista pettävimmän: kansansuosion.

Hän vietti hiljaista elämää eikä hän ollut koskaan alistunut
kirjoittelemaan lentokirjasia, johon kiusaus oli kaikkialla vallalle
päässyt, vaan hän asui äitinsä ja Anne Mien pienen serkkunsa kanssa,
josta orvosta rouva Déroulède oli huolehtinut aina lapsen ryömimisiästä
asti.

Kaikki tunsivat Déroulèden talon Ecole de Médecine kadun varrella. Se
ei ollut kaukana Marat'n elin- ja kuolintalosta, joka oli ainoa jykevä
kivirakennus siivottomien, pahanhajuisten hökkelirivien joukossa.

Siihen aikaan oli katu kapea, niinkuin se vielä nytkin on.
Pariisilla oli täysi touhu katkoessaan lastensa kauloja vapauden ja
veljeyden nimessä, joten se ei joutanut huolehtimaan puhtaudesta ja
terveysasioista.

Ecole de Médecinen katu ei suinkaan kohottanut samannimisen koulun
arvoa, vaikka se olikin siitä nimensä saanut. Mitä epämiellyttävin
väkijoukko täytti tavallisesti sen epätasaiset ja liejuiset
katukäytävät.

Siisti puku ja puhdas liina olivat aivan tavallisuudesta poikkeava näky
siellä, sillä Anne Mie oli harvoin ulkona liikkeellä, ja vanha rouva
Déroulède poistui tuskin koskaan kodistaan. Suuret määrät konjakkia
juotiin kapean pitkän kadun kumpaisessakin päässä sijaitsevassa
kapakassa, ja jo noin viiden ajoissa iltaisin oli naisten parasta
pysytellä sisässä.

Kadunkulmauksessa seisoi jutellen joukko huonosti puettuja sotaisia
naisia, joita nykyään tuskin voitaisi naisiksi nimittää. Repaleinen
alushame, punainen rasvainen liina, risainen tahrainen paita —
sellaiseen siivottomuuteen ja häpeään oli vapaus vienyt Ranskan
tyttäret.

Ja he pilkkasivat jokaista ohikulkijaa, joka ei ollut niin siivoton ja
alentunut kuin he itse.

»Voi, katsokaahan ylimystä!» huusivat he siistipukuisen miehen
tai puhtaaseen esiliinaan ja päähineeseen puetun naisen kadulla
kiirehtäissä.

Iltapäivisin oli katuliike vilkas. Oli silloin paljon
katseltavaa. Erikoista huomiota herättivät kuormavankkurit, jotka
vankiloista suuntasivat kulkunsa Place de la Revolutionille eli
Vallankumoustorille. Yleisen turvallisuuskomitean neljäkymmentäneljä
osastoa lähetti kukin vuorostaan giljotiinille osuutensa.

Väliin sisälsivät vankkurit kuninkaallisia naisia ja herroja, entisiä
herttuoita ja prinsessoja, ylhäisöä kaikista Ranskan maakunnista, mutta
sekin varasto alkoi jo loppua. Kuningatar Marie Antoinette poloinen
sai vain yhä olla Temppelitornissa poikansa ja tyttärensä kanssa.
Rouva Elisabethilla oli vielä lupa lukea rukouksiansa rauhassa, mutta
entiset herttuat ja kreivit alkoivat käydä harvinaisiksi. Keiden elämää
kansalainen Samson ei ollut vielä lopettanut, he harjoittivat jotakin
elinkeinoa Saksassa tai Englannissa.

Ulkomailla oli ylhäissukuisia puuseppiä, ravintoloitsijoita ja
kähertäjiä. Lontoon ja Hamburgin liikkeiden nimikilpien kätkössä piili
Ranskan komeimpia nimiä. Lukuisat ylimykset saivat kiittää henkensä
pelastumisesta salaperäistä Tulipunaista neilikkaa, tuntematonta
englantilaista, joka oli siepannut kymmenittäin uhreja syyttäjä
Tinvillen käsistä ja lähettänyt herra Chauvelinin nolattuna Ranskaan
takaisin.

Ylhäisö alkoi käydä harvinaiseksi, joten kansalliskonventin
valtuutettujen oppineiden, tieteen ja taiteen edustajien, henkilöiden,
jotka kaksitoista kuukautta sitten olivat lähettäneet muita
giljotiinille, ja niiden, jotka olivat suuriäänisimmin puolustaneet
anarkiaa ja hirmuhallitusta, vuoro oli myöskin tullut.

Kalenterin oli vallankumous muuttanut. Kansanedustajat ja jokainen
kunniallinen kansalainen nimitti elokuun 19 päivää uuden ajanlaskun
I:sen vuoden Fructidor-kuukauden 2:ksi päiväksi.

Saman päivän iltana noin kuuden ajoissa kääntyi nuori tyttö äkkiä Ecole
de Médecinen kadun kulmauksesta ja katsahdettuaan pikaisesti molemmille
puolilleen alkoi hän kulkea päättäväisesti kapealla kadulla.

Sillä hetkellä se sattui juuri olemaan kansaa täynnä. Joka oven
edessä seisoi kiihtyneitä naisia. Oli kotiintulon aika tavallisen
Vallankumoustorilla tapahtuneen näytelmän päätyttyä. Miehet olivat
pysähtyneet suurissa joukoin juomakojujen ääreen syrjäyttäen naiset
tieltään.

Senjälkeen tuli sotaisten naisien vuoro viinakauppoihin. Sillä
hetkellä he kumminkin saivat tyytyä juttelemiseen ja ohikulkijoiden
pilkkaamiseen.

Ensin nuori tyttö ei näyttänyt heitä huomaavankaan. Hän astui ripeästi
ja uhmaavasti eteensä katsellen. Pää pystyssä hän kulki ja asteli
huolellisesti vierinkiveltä toiselle välttääkseen liejua, joka olisi
töhrinyt hänen sievät kenkänsä.

Vanhat naikkoset tervehtivät häntä rivoin, sopimattomin sanoin.
Nuorella tytöllä oli yksinkertainen harmaa, puku, hieno palttinainen
liina somasti rinnalla ristissä, ja iso liehuvanauhainen hattu varjosti
mitä suloisimpia kasvoja. Ne olisivat olleet vieläkin kauniimmat, ellei
hänen päättäväinen katseensa olisi tehnyt niitä kovapiirteisiksi ja
vanhannäköisiksi.

Hänellä oli vyöllään trikolori eli kolmivärinen silkkinauha, muutoin
häntä olisikin kovin matkalla ahdisteltu. Tasavallan värit suojelivat
häntä hänen hitaasti eteenpäin astellessaan.

Silloin näytti omituinen mielijohde vahaavan hänet. Se tapahtui juuri
kansanvaltuutettu Déroulèden ison kivirakennuksen edustalla. Siihen
asti hän ei ollut kiinnittänyt huomiotaan vastaantuleviin naisiin. Kun
he olivat täyttäneet katukäytävän, oli hän tyynesti astunut keskelle
tietä.

Se oli viisainta ja varovaisinta, sillä siten hän saattoi sulkea
korvansa rivouksilta, eikä hänen tarvinnut kiinnittää huomiotaan
loukkauksiin.

Äkkiä hän kohotti uhmaavasti päätään.

»Antaisitteko minun jatkaa matkaani», sanoi hän kovasti, kun
siivoton miehekäs nainen seisoi kädet puuskassa hänen edessään
katsellen ivallisesti pitsistä alushametta, joka vilahti nuoren tytön
yksinkertaisen harmaan puvun alta.

»Antaako hänen mennä? Antaako mennä? Ho, ho, ho — o!» nauroi vanha
nainen kääntyen lähimpien laiskottelijoiden puoleen samalla kirota
pamahuttaen. »Oletteko, kansattaret, kuulleet, että tämä katu on
erikoisesti tehty ylhäisten kuljettavaksi?»

»Minulla on kiire, sallikaa minun mennä heti!» komensi nuori tyttö
kärsimättömästi ja jalkaa polkien.

Oikealla oli kadun leveydeltä tilaa, joka olisi; kyllin riittänyt hänen
kävellä. Näytti suoranaiselta hulluudelta ruveta yksin herättämään
riitaa meluavan kiihkoisassa naisjoukossa, joka oli juuri saapunut
hirvittävästä näytelmästä giljotiinin äärestä.

Ja kuitenkin hän näytti tekevän sen tahallaan, niinkuin hänen
kärsivällisyytensä olisi loppunut, niinkuin hänen koko ylpeytensä ja
ylimysverensä olisivat kapinoineet häntä ympäröivää pahanhajuista
väkijoukkoa vastaan.

Puolipäihtyneitä miehiä ja meluavia, alastomia nulikoita näytti
kerääntyneen siihen kaikkialta.

»Oh — hoh, mikä ylimys!» he huusivat ivallisen hämmästyneesti
hypistellen nuoren tytön pukua ja kurkottaen likaiset ja vihanvääntämät
kasvonsa tytön silmien alle tarkastaakseen häntä.

Vaistomaisesti hän säpsähti ja peräytyi vasemmalle läheiseen
taloon. Sitä koristi vahvoista tammenrungoista tehty tiilikattoinen
porttiholvi. Katossa riippui rautalyhty. Alhaalla oli kivinen
suojusaita, ja raskaalle ovelle johtivat muutamat jyrkät portaat.

Nuori tyttö löysi turvapaikan portailla. Ylpeänä, uhkaavana hän kohtasi
kirkuvan roskajoukon, jota hän oli tahallaan yllyttänyt.

»Kansatar Margot, harmaa puku pukee teitä tosiaankin hyvin!» sanoi
nuori mies, jonka ilkeillä ja irstaannäköisillä kasvoilla punaisen
lakin repaleet riippuivat.

»Ja tuosta hienosta pitsistä saataisiin komea röyhelö ylimyksen
kaulaan, kun kansalainen Samson nostaa hänen päänsä nähtäväksemme»,
lisäsi muutama kumartuessaan pilkallisen sirosti, ja parilla likaisella
sormellaan hän kohautti nuoren tytön harmaan hameen helmaa näyttääkseen
siten tytön pitsihelmaista alushametta.

Sadatusten myrsky ja äänekäs pilkallinen nauru tervehti raakaa kujetta.

»Noin kaunista, hienoa pitsiä piilossa», lisäsi muutama vanhanpuoleinen
naikkonen. »Hieno rouvani, voitteko uskoa säärieni olevan paljaina
tämän mekon alla?»

»Ja ne ovat totta totisesti likaiset», sanoa murahutti joku joukosta.
»Saippua on kallista nykyään Pariisissa.»

»Ylimyksen kaulaliinaa reunustava pitsi riittäisi kokonaisen perheen
viikon leivän maksuksi!» huudahti muuan kiihtynyt ääni.

Kuumuus ja konjakki puolestaan turmelivat tätä kiihoittunutta
väkijoukkoa, viha kiilui jokaisen silmästä. Väkivalta uhkasi. Nuori
tyttö näytti tietävän sen, mutta hän pysyttelihe uhmaavan maltillisena
hiljalleen astellen portaita ylös hyökkääjien seuratessa kintereillä.

»Helyt juutalaiselle!» ärjyi laiha hurjistunut nainen ilkeästi tarttuen
samassa nuoren tytön liinaan, ja pilkallisen voitollisesti nauraen hän
kiskaisi sen tytön rinnalta.

Loukkaus näytti olevan viimeistenkin sulkujen murtamisen merkinantona —
sulkujen, jotka tavallinen säädyllisyys olisi rakentanut. Kielenkäyttö
ja herjaus kävivät sellaisiksi, etteivät historioitsijat saata niitä
toistaa.

Tytön siro, valkoinen kaula, puhdas iho, olkapäiden ja rinnan
hienostuneet viivat näyttivät herättäneen hurjissa olennoissa hirveän
vihanhimon, jonka nälkä ja siivottomuus olivat eläimelliseksi
saattaneet.

Näytti kuin he olisivat keskenään kilpailleet sanoista, jotka enin
olisivat kyenneet loukkaamaan tytön pieniä ylimyskorvia.

Nuori tyttö ryömi ovea kohti tukkien korviaan käsillä säästyäkseen
kuulemasta kauheita ääniä. Hän ei näyttänyt pelästyneeltä, vaan
kauhistuneelta hirveästä aiheuttamastaan mielenpurkauksesta.

Yhtäkkiä muuan hurja naikkonen löi häntä suoraan vasten kasvoja kovalla
likaisella nyrkillään, ja riemun remakka tervehti hirveätä tekoa kotvan
aikaa.

Ainoastaan silloin näytti tyttö menettäneen malttinsa.

»Auttakaa», hän huusi ääneensä kolkuttaen jykevää ovea. »Auttakaa!
Murha! Murha! Murha! Kansalainen Déroulède, auttakaa!»

Mutta hyökkääjät tervehtivät hirmutekoa yhä vain riemuiten. Heidän
raivonsa oli kohonnut jo korkeimmilleen. Ranskalaisjoukko oli valmis
hillittömän vihansa tyydytykseksi jo seuraavana hetkenä vetäisemään
avuttoman tytön hänen pakopaikaltaan ja laahaamaan likaan hänet,
häväistysuhrin.

Mutta juuri kun kuudet petomaiset kädet tavoittivat hänen hamettaan
aukeni äkkiä hänen takanaan oleva ovi. Tyttö tunsi jonkun tarttuvan
kovasti hänen käsivarteensa laahaten hänet kiireesti kynnyksen suojaan.

Hän oli menettää tajuntansa juuri kärsimästään rasituksesta, jonka
kauhea uhkarohkeus oli hänelle tuottanut. Hän kuuli jykevän oven
sulkeutuvan karkoittaen ilkkuvan raivon ivallisen naurun ja irstaat
puheet, jotka kuuluivat hänen korviinsa Danten kadotettujen kirkunan
tavoin.

Hän ei saattanut nähdä pelastajaansa, sillä eteinen, johon hänet
oli laahattu, oli vain himmeästi valaistu. Mutta varma ääni sanoi
kiireisesti:

»Rapuista ylös, suoraan edessänne olevaan huoneeseen, äitini on siellä.
Menkää joutuin!»

Hän oli langennut polvilleen kyyristyen vasten vankkaa tammihirttä,
joka kannatti kattoa, ja hän koetti ponnistaa silmiään nähdäkseen
miehen, jolle hän ehkä enin sillä hetkellä oli velkaa hengestään, mutta
mies seisoi selin oveen pitäen kädellään oven rivasta.

»Mitä aiotte tehdä?» kysyä mutisi tyttö.

»Estää heitä talooni murtautumasta laahatakseen teidät ulos», vastasi
hän vaiteliaasta. »Pyytäisin teitä noudattamaan käskyjäni.»

Kuin kone totteli hän, nousi pystyyn ja kääntyen portaisiin päin alkoi
hitaasti kiivetä matalia portaita. Hänen polvensa vapisivat koko hänen
ruumiinsa värisi kauhusta hänen ajatellessaan pelottavaa pulmaa, josta
hän oli juuri päässyt.

Hän ei uskaltanut katsoa taaksensa pelastajaansa. Hänen kulkiessaan pää
riipuksissa mutisivat hänen huulensa puoliääneen sanoja.

Ulkona kävi huuto ja kirkuna yhä äänekkäämmäksi. Raivostuneet nyrkit
takoivat kiivaasti jykevää ovea.

Portaiden yläpäässä vastustamattomasta syystä hän kääntyi katsellen
eteiseen.

Hän näki Déroulèden vartaloviivan hämärässä, toinen käsi rivassa ja pää
taaksepäin kääntyneenä tytön liikkeitä seuratakseen.

Julietten edessä oleva ovi oli raollaan. Hän työnsi sen auki ja astui
sisään.

Samassa alaovella seisova mies avasi oven. Huutavan joukon kirkuna
kuului taaskin tytön korviin. Näytti kuin se olisi ympäröinyt miehen.
Tyttö olisi, halunnut tietää, mitä alhaalla tapahtui, ja häntä
kummastutti, että mies yksin uskalsi kohdata kauhistuttavan väkijoukon.

Huone, johon hän oli saapunut, oli hauskan- ja iloisennäköinen sievine
kirjavine verhoineen ja hienoine huonekaluineen. Nuori tyttö katsahti
ylös, kun ystävällinen ääni tilavan nojatuolin pohjalta sanoi hänelle:

»Sisään, sisään, rakas lapsi, ja sulkekaa ovi! Ahdistivatko heittiöt
teitä? Vähät siitä! Paul puhuu heille. Tulkaa tänne, rakas lapsi, ja
istukaa. Ei ole nyt syytä pelkoon.»

Sanaa sanomatta astui nuori tyttö esiin. Hän näytti astelevan kuin
unessa verhojen heilahdellessa aavemaisesti hänen ympärillään ja
kirkunan ja huudon alhaalta kuin maan uumenista kuuluessa.

Vanha nainen jatkoi juttelemistaan. Hän oli tarttunut tytön käteen ja
lempeästi vaati häntä istumaan matalalle rahille nojatuolin viereen.
Hän puhui Paulista, sanoi jotakin Anne Miestä ja kansalliskonventista
sekä pedoista ja villeistä, mutta enin hän puhui Paulista.

Ulkona oli melu hiljentynyt. Tyttö tunsi olevansa omituisen sairas ja
väsynyt. Hänen päätään huimasi, huonekalut näyttivät hyppelevän hänen
ympärillään. Vanha nainen tuntui katselevan häntä kuin hulmuilevan
harson läpi, ja sitten — ja sitten —

Väsynyt luonto sai tahtonsa lopultakin perille; se sulki värisevän
nuoren ruumiin äidilliseen syleilyynsä ja kääri polttavat aivot
tajuttomuuden laupiaaseen vaippaan.




II LUKU.

KANSANVALTUUTETTU.


Herättyään tunsi nuori tyttö levon ja hyvinvoinnin miellyttävää
tunnetta, ja hänellä oli runsaasti aikaa mietiskelyyn.

Tämä oli siis Déroulèden koti! Hän oli todellakin vieraana,
pelastettuna suojattina kansalaisen Déroulèden katon alla.

Déroulède oli kantanut hänet kirkuvan roistolauman kynsistä,
roskajoukon, jota hän oli yllyttänyt. Déroulèden äiti oli
toivottanut tervetulleeksi hänet, sievän näköisen, surukatseisen ja
hentorakenteisen nuoren tytön, joka ei ollut vielä kahtakymmentä
täyttänyt; hän oli palvellut tyttöä ja tehnyt hänen olonsa hauskaksi ja
mukavaksi.

Juliette de Marny oli siis sen miehen kodissa, jota hän oli sekä
Jumalalle että isälleen vannonut vihaten ja kostaen vainoovansa.

Kymmenen vuotta oli jo siitä kulunut.

Leväten suloisen tuoksuvalla vuoteella, jonka Déroulèden
vieraanvaraisuus oli hänelle varustanut, näki Juliette kuluneiden
kymmenen vuoden varjojen vierivän silmiensä ohitse — neljä ensimäistä
veljen kuoleman jälkeen, kunnes vanhan kreivi de Marnyn ruumis hitaasti
sieluaan seuraten vaipui hautaan.

Viimeisen kerran elämän välähtäessä pojan vuoteen ääressä oli vanha
kreivi todellisesti lakannut elämästä. Äänetönnä, kuihtuneena varjona,
oli hän vain olemassa. Ymmärrys katosi, ja muisti hävisi. Onneksi,
luonto vihdoinkin muisti ihmishylkyä riistäen hänet lopultakin
sairastuolista, joka oli ollut hänen maailmansa.

Sitten seurasi muutamia vuosia Ursulan luostarissa. Juliette oli
toivonut saavansa erikoisen kutsumuksen. Koko sydämestään halusi hän
eristettyyn uskonnolliseen elämään saavuttaakseen juhlallisten valojen
ja rukouksessa ja mietiskelyssä vietettyjen päivien suuret esteet
oman itsensä ja hirvittävän yön muistojen välille — yön, jolloin hän
kuuliaisena isänsä tahdolle oli juhlallisesti vannonut kestävänsä oman
veljensä kuoleman.

Hän oli vain kahdeksantoista vuotias mennessään luostariin heti isänsä
kuoleman jälkeen, jolloin hän tunsi olevansa yksin — sekä siveellisesti
että henkisesti yksin — ja valan painostuksen ahdistamana.

Hän ei puhunut koskaan siitä muille kuin rippi-isälleen, joka
hyvänahkainen, suuresti oppinut mies oli aivan ymmällä neuvoja
antaessaan, sillä häneltä puuttui kokonaan elämän tuntemusta.

Neuvoteltiin arkkipiispan kanssa. Hän olisi voinut myöntää
erivapautuksen ja vapauttaa tytön hänen vakavasta valastaan.

Kun asia esitettiin Juliettelle, riemastui hän. Koko hänen luontonsa,
joka itse asiassa oli terve, iloinen ja sairaalloisuuden vastakohta,
kapinoitsi hänen hartioilleen sälytettyä luonnotonta tehtävää
vastaan. Ainoastaan uskonto — erikoisiän omituisen vääristelty
uskonto — kielloillaan pidätti häntä kevytmielisesti rikkomasta mitä
luonnottominta valaa.

Arkkipiispalla oli paljon velvollisuuksia, paljon toimia. Hän suostui
kiinnittämään tytön omantunnonasiaan suurta huomiota. Hän ei tehnyt
lupauksia. Mutta neiti de Marny oli rikas. Ehkäpä antelias lahjoitus
Pariisin köyhille tai jollekin itse pyhän isän sydäntä lähellä olevalle
asialle oli Jumalalle mieluisempi kuin pakollinen valan täyttäminen.

Juliette odotti kärsivällisesti luostarin muurien sisällä arkkipiispan
päätöstä juuri sillä hetkellä, kun suuri kansannousu alkoi horjuttaa
itse Ranskan perustuksia.

Arkkipiispalla oli silloin muutakin ajateltavaa kuin yksityisten
omantunnonasioita. Luultavasti hän unohti Julietten kokonaan. Hänellä
oli täysi työ lohduttaa kuningasta valtaistuimen menettämisestä
ja valmistaa häntä ja itseään mestauslavalle. Ursulan luostari
hajoitettiin hirmuvallan aikana. Kaikki muistivat Thermidor-kuukauden
verilöylyn ja kolmekymmentäneljä nunnaa, kaikki Ranskan vanhojen
perheiden tyttäriä, jotka ilomielin astuivat mestauslavalle.

Juliette kuului niiden joukkoon, jotka välttivät tuomion. Kuinka ja
minkätähden, sitä hän ei voinut itsekään sanoa. Hän oli sangen nuori
ja vielä oppilas. Hän sai asua erillään Pétronellen, vanhan hoitajansa
kanssa, joka oli kuluneina vuosina pysynyt hänelle uskollisena.

Silloin syytettiin arkkipiispaakin ja, hänet vangittiin. Juliette
koetti kovasti päästä hänen puheilleen, mutta turhaan. Kun piispa
kuoli, piti Juliette hengellisen isänsä kuolemaa Jumalan antamana
suoranaisena merkkinä siitä, ettei mikään voinut vapauttaa häntä
valasta.

Hän oli katsellut vallankumouksen meteliä pienen ullakkokamarinsa
ikkunasta Pariisissa. Uskollisen Pétronellen hoivissa oli hän
pakoitettu elämään vanhan arvokkaan naisen säästöillä, sillä koko
hänen omaisuutensa, kaikki Marnyn tilukset, kapiot, jotka hän oli
ottanut mukaansa luostariin — kerrassaan kaikki — oli anastanut
vallankumouksellinen hallitus, joka oli asettautunut omaisuutta
tasoittamaan ja yksilöitä yhdenvertaistuttamaan.

Ullakkoikkunastaan oli hän nähnyt Pariisin kiemurtelevan kauhun
hengen armottoman ruoskan alla, jota se oli ärsyttänyt. Hän oli
kuullut vankkurien jyrinän, niiden viedessä päivän toisensa jälkeen
uhrilastejaan veljeyden vallankumouksen kyllästymättömälle luojalle —
giljotiinille.

Hän oli nähnyt tähtenä loistavan kaupungin iloisten, hauskojen
asukkaiden muuttuvan ulvoviksi petoeläimiksi, sen naisten muuttuvan
siivottomiksi korppikotkiksi, joiden murhaavat kynnet tarttuivat
kaikkeen jaloon, suureen ja kauniiseen.

Hän ei ollut vielä kahdenkymmenenkään, kun heikko horjuva kuningas
ja hänen ylimielinen puolisonsa — nöyryytetty vankipari — laahattiin
takaisin pääkaupunkiin, josta he olivat koettaneet paeta.

Kaksi vuotta myöhemmin hän oli kuullut kokonaisen kansan riemuitsevan
kuninkaan murhasta. Sitten Marat'n murha, minkä teki hänen ikäisensä
nuori tyttö, kalpea suurisilmäinen Charlotte, joka teki rikoksensa
vakaumuksesta. »Brutusta suurempi!» olivat muutamat sanoneet hänestä.
Johanna d'Arcia suurempi, sillä olihan hänet kutsuttu bretonilaisen
kylän perukoilta pahan ja synnin tekoon, eikä maineeseen ja
voitonriemuun.

»Brutusta suurempi!»

Juliette seurasi Charlotte Cordayn tutkimusta haltioituvan luonteensa
intohimoisella kiihkolla.

Kuvitelkaamme sen vaikutusta nuoreen tyttöön, joka yhdeksän vuotta
— parhaimmassa iässään — oli ikävöinyt jaloa, sydäntä täyttävää
kutsumusta.

Juliette tarkasteli Charlotte Cordayta tutkimustilaisuudessa. Voittaen
luonteenomaisen vastenmielisyytensä sellaisiin näytöksiin ja niitä
katselemassa oleviin joukkoihin hän oli tunkeutunut kapean parvekkeen
ensimäiselle riville, josta näki vallankumouksen tuomioistuinsaliin.

Hän kuuli syytöksen, Tinvillen puheen ja todistajien saliin kutsumisen.

»Tämä kaikki on tarpeetonta. Minä murhasin Marat'n!» kuuli Juliette
nuoren raikkaan äänen heleänä sointuvan puheen sorinasta kirousten
sadatellessa. Hän näki nuoret kauniit kasvot kirkkaina, tyyninä ja
tunteettomina.

»Minä murhasin Marat'n!»

Kansanvaltuutetulle erikoisesti määrätyssä paikassa niiden joukossa,
jotka edustivat maltillisia girondilaisia, istui Paul Déroulèdekin,
jolle Juliette oli vannonut kostavansa samalla mitalla kuin Charlotte
Corday oli kostanut Marat'lle.

Juliette katseli Déroulèdea tutkimuksen aikana miettien, tokko hänellä
oli ollenkaan aavistusta itseään vaanivasta vihasta, joka Marat'takin
oli yhä uhannut.

Déroulède oli hyvin tumma, melkein mustanpuhuva etelän lapsi, jolla oli
ruskea puuteroimaton ja taaksepäin kammattu tukka, joten hänen paljas
otsansa muistutti enemmän ylioppilasta kuin lainsäätäjää. Vakavasti hän
katseli Charlotte Cordayta, ja Juliette, joka puolestaan tarkasteli
Déroulèdea, huomasi tämän suunnattoman sääliväisen katseen lieventävän
hänen lähekkäin olevien silmiensä muutoin niin ankaraa ilmettä.

Déroulède piti kiivaan, puolustuspuheen, joka on historiallisesti
kuuluisa. Joku toinen olisi saanut maksaa, sen päällään.

Juliette ihmetteli hänen rohkeuttaan. Charlotte Cordayn puolustaminen
oli yhtäkuin Marat'n kuoleman hyväksyminen — Marat'n, kansan ystävän;
Marat'n, jota hänen haudallaan puhujat olivat verranneet ihmiskunnan
suureen, pyhään Sovittajaan!

Déroulèden esitys ei ollut puolustus- vaan vetoamispuhe.

Kaunopuheisimman aikakauden kaunopuheisimman miehen sanat näyttivät
löytävän tunteiden salatun sopukan, joka vielä piili merkillisten
vihanjulistajien sydämessä.

Kaikki saapuvillaolijat kuuntelivat puhetta. »Se on kansalainen
Déroulède!» kuiskasivat verenhimoiset miesmäiset naiset, jotka istuivat
parvekkeella sukkaa kutoen.

Mutta muita huomautuksia ei kuulunut. Suunnattoman iso, upeasti
varustettu lasten sairaala oli avattu Pariisissa juuri samana aamuna.
Se oli kansalaisen Déroulèden lahja kansalle. Tietystikin oli hänellä
oikeus puhua vähän, jos häntä vain halutti. Sairaalahan voi peittää
sangen monet kavallukset.

Jopa hurja Mountain, Danton, Merlin ja Santerrekin kohauttivat
hartioitaan. »Se on Déroulède, antakaa hänen puhua, jos häntä haluttaa.
Murhattu Marat' sanoi, ettei hän ole vaarallinen.»

Juliette kuuli sen kaiken. Kutojat hänen ympärillään puhuivat ääneensä.
Charlottekin melkein unohti itsensä Déroulèden puhuessa. Déroulèdella
oli voimakas, hienostunut ääni, joka kaikui kovasti salissa.

Hän oli lyhyenpuoleinen, mutta leveäharteinen ja lujarakenteinen. Hänen
kätensä olivat ilmehikkäät, ja ne näyttivät hoikilta ja hennoilta
hienopitsisissä hiharöyhelöissä.

Charlotte Corday tuomittiin. Déroulèden kaunopuheisuus ei voinut häntä
pelastaa.

Juliette lähti oikeudesta hurjasti riemuiten. Hän oli sangen nuori,
joten kahden viime vuoden näytelmät, joita hän oli katsellut,
eivät voineet tukahuttaa, vaan päinvastoin kiihoittaa nuoren tytön
mielikuvitusta, sillä hänhän oli kokonaan jäänyt oman älynsä ja
siveellisyytensä turviin.

Millaisia näytelmiä! Suuri Jumala!

Tilaisuutta vain oli odotettava! Charlotte Corday, puolisivistynyt
pieni maalaistyttö ei saanut saattaa häpeään neiti de Marnya, satojen
herttuoiden tyttäriä, herttuoiden, jotka olivat luoneet Ranskan,
ennenkuin se oli alkanut tuhota itseään.

Mutta hän ei voinut laatia määrättyä suunnitelmaa. Pétronelle, vanha
ihmisparka, hänen ainoa uskottunsa ei ollut luotu sankarittaren
verestä. Juliette tunsi velvollisuuden pakoittavan itseään, ja
velvollisuus parhaimmillaankaan ei ole yhtä aulis neuvonantaja kuin
viha tai rakkaus.

Hänen Déroulèden talon edustalla tapahtunut seikkailunsa ei ollut
edeltäkäsin suunniteltu. Yllyke ja yhteensattuma olivat olleet yhtä
mieltä hänen kanssaan. Joka päivä viime kuukausien kuluessa oli
hänellä ollut tapana kävellä Ecole de Médecinen katua näennäisesti
tarkastellakseen Marat'n asuntoa niinkuin laiskottelijain tapa oli,
mutta todenteolla hän halusikin katsella Déroulèden taloa. Kerran pari
oli hän nähnyt Déroulèden tulevan kotoaan ja palaavan sinne. Kerran
hän sattui näkemään sisäeteiseen ja tummaan pukuun ja lumivalkeaan
kaulaliinaan puetun tytön heittävän Déroulèdelle hyvästiä ovella.
Toisen kerran hän näki Déroulèden kadunkulmassa auttamassa samaa tyttöä
liejuisen katukäytävän yli. Hän oli juuri tavannut tytön, joka kantoi
ruokakoria. Déroulède otti sen tytöltä ja kantoi sen kotiinsa.

Kohtelias — niinkö? — ja luontaisesti nähtävästi, sillä tyttö
oli hiukan viallinen, melkein kyttyräselkäinen, heikko ja
epämiellyttävännäköinen. Hänen silmänsä olivat surulliset ja kasvot
kalpean puristuneet.

Vaatimaton kohteliaisuuskohtaus, jonka todistajana hän oli päivää ennen
ollut, sai Julietten aiheuttamaan näytöksen, joka ilman Déroulèden
ajoissa tapahtuvaa sekaantumista olisi saattanut päättyä onnettomasti.
Juuri Déroulèden väliintuloonhan Juliette perustakin laskelmansa.
Äkkiä oli asia johtunut hänen mieleensä, ja hän oli toteuttanut
mielijohteensa.

Eikö hänen isänsä ollut vakuuttanut hänelle, että Jumala oli hänelle
aikanaan osoittava keinot päämääränsä saavuttamiseksi.

Nyt hän oli sen miehen luona, joka, oli murhannut hänen veljensä
ja toimittanut hänen surevan isänsä, tajuttoman raivohullu raukan,
raihnaisena hautaan.

Osoittaako Jumalan sormi vieläkin, ja näyttääkö hänelle, mitä sitten on
tehtävä, miten hän parhaiten voi toteuttaa vannomansa aikomuksen?




III LUKU.

VIERASVARAISUUS.


»Neitiseni, voisinko palvella teitä vielä jollain muulla?» Lempeän arka
ääni herätti Julietten menneisyyden mietteistä.

Hän hymyili Anne Mielle ojentaen kätensä hänelle.

»Te olette kaikki olleet niin ystävällisiä», sanoi hän, »nousen
kiitääkseni teitä kaikkia.»

»Älkää liikkuko, ellette voi hyvin.»

»Olen jo aivan terve. Nuo hirveät ihmiset pelästyttivät minut,
sentähden pyörryin.»

»He olisivat saattaneet teidät puolikuolleeksi, ellei —»

»Tahtoisitteko sanoa, missä nyt olen?» kysyi Juliette.

»Herra Paul Déroulèden kodissa. Minunhan olisi pitänytkin sanoa
kansanvaltuutettu Déroulèden. Hän pelasti teidät roskajoukon käsistä
ja sai heidät rauhoittumaan. Hänellä on niin kaunis ääni, että hän voi
saada kenen tahansa puhettaan kuuntelemaan ja —»

»Neitiseni, te pidätte hänestä?» lisäsi Juliette tuntiessaan kyynelten
samentavan silmiään.

»Tietysti pidän hänestä», sanoi Anne Mie vaatimattomasti lempeän
ihailun kaunistaessa hänen kasvojaan. »Hän ja rouva Déroulède ovat minun
kasvattajani, sillä en tunne vanhempiani. He ovat pitäneet minusta
huolta, ja Déroulède on opettanut minulle kaiken minkä tiedän.»

»Neitiseni, mikä on nimenne?»

»Anne Mie.»

»Ja minun nimeni on Juliette — Juliette Marny», lisäsi hän hetken
epäröidään, »Minullakaan ei ole vanhempia. Vanha hoitajani Pétronelle
on minun kasvattajani ja — Mutta kertokaa enemmän Déroulèdesta — Olen
hänelle paljosta kiitollinen, haluaisin tietää hänestä enemmän.»

»Ettekö antaisi minun somistaa tukkaanne?» sanoi Anne Mie aivankuin
tahallaan koettaen välttää suoranaista vastausta. »Herra Déroulède on
vierashuoneessa rouvan kanssa, joten voitte tavata hänet.»

Juliette ei kysellyt sen enempää, vaan antoi Anne Mien somistaa
tukkansa, saipa häneltä vielä lainaksi puhtaan kaulaliinankin, ja hän
antoi tytön ylipäätään poistaa kauhistuttavan seikkailunsa jäljet.
Hän tunsi olevansa ymmällä: ja yhä kyynelten vallassa. Anne Mien
lempeys näytti saattavan epäsointua hänen mieleensä. Hän ei voinut
ymmärtää tytön asemaa Déroulèden kodissa. Olikohan hän sukulainen vai
paremmanpuoleinen palvelijako? Sellaisena tukalana aikana olisi hän
voinut olla molempia.

Kaikissa tapauksissa hän oli Déroulèden lapsuuden toveri — joko
yhdenvertainen tai alemmalla tasolla. Juliette olisi luopunut paljosta
päästäkseen asian perille.

Kiivasluontoisen ihmeellisellä vaistolla hän oli jo aavistanut Anne
Mien rakastavan Déroulèdea. Nuoren raajarikkoisparan sielu näytti
värisevän kuin magreellneula Déroulèden pelkkää nimeä mainitessa.
Koko hänen olemuksensakin kirkastui. Juliettestä hän näytti silloin
kauniilta.

Juliette tarkasteli tutkivasti itseään peilissä ja järjesteli kiharaa,
jonka kapinallinen muoto näytti hänestä hyvin sopivalta. Hän tarkasteli
kasvojaan huolellisesti. Miksi? sitä hän ei voinut sanoa. Ehkäpä sekin
kuului naisen tarkkoihin vaistoihin.

Sen ajan yksinkertainen ja pukeva muoti sopi hänelle erinomaisesti.
Uumenviiva, sangen pitkä, mutta tarkkaan määrätty — jäännös
aikaisemmalta korostetulta kuosikaudella — teki hänen pitkän solakan
vartalonsa miellyttäväksi ja entistään notkeammannäköiseksi. Hienolla
pitsillä reunustettu kaulaliina, joka oli sievästi solmittu hänen
rinnalleen sulostutti tyttömäistä povea ja olkapäitä.

Kuin aito sädekehä ympäröi hänen tukkansa sieviä pirteitä kasvoja.
Pehmeänä ja vaaleakiharaisena se kultakiehkuran tavoin pisti näkyviin
mitä sievimmän pienen pitsipäähineen alta.

Hän kääntyi Anne Miehen päin valmiina häntä huoneesta seuraamaan. Pikku
raajarikko tyttö huoahti silitellessään oman esiliinansa poimuja ja
lopetellessaan Julietten asun parantamista.

Kuin unelmien hetki mennä sujahti Juliettesta aika ennen illallista.

Hän oli oleskellut niin paljon yksin, oli viettänyt
itsetutkisteluelämää siinä määrin, ettei hän voinut käsittää ja
ymmärtää kaikkea mitä ympärillä tapahtui. Siihen aikaan kun Ranskan
sisäinen elinvoima ensimäisen kerran totesi olemassaolonsa ja sitten
poisti tieltään sen hurjaa edentymistä estävät sulut, oli Juliette
ollut sidottuna puolitylsistyneen isänsä sairastuolin ääreen.
Senjälkeen Ursulan luostarin suojaavat muurit olivat kätkeneet
hänen henkisiltä silmiltään vanhan ja uuden aikakauden suuren
yhteentörmäyksen todellisen tarkoituksen.

Déroulède ei ollut rikkiviisas eikä myöskään vallankumouksellinen.
Hänen teoriansa olivat haaveita ja hänellä oli harvinaisen voimakas
myötätunto lähimäisiinsä.

Lausuttuaan ensimäisen satunnaisen tervehdyksensä Juliettelle oli
Déroulède jatkanut äitinsä kanssa keskustelua, jonka nuoren tytön
saapuminen oli keskeyttänyt.

Hän ei näyttänyt kiinnittävän Julietteen paljon huomiota, vaikka hänen
tummat kiivaat silmänsä etsivät tuontuostakin tytön katsetta niinkuin
häneltä vastausta vaatien.

Hänen puheensa kosketteli Pariisin roskajoukkoa, jota hän nähtävästi
ymmärsi hyvin. Sellaiset tapahtumat kuin Julietten herättämä olivat
sitä ennen johtaneet varkauksiin ja ryöstöihinkin, useinpa murhiinkin,
mutta kansanvaltuutetun Déroulèden talon edustalla oli aivan hiljaista
jo puoli tuntia sen jälkeen, kun Juliette oli paennut kirkuvan,
petomaisen joukon käsistä.

Déroulède oli puhunut heille vain noin parikymmentä minuuttia,
ja he olivat poistuneet aivan rauhallisina koskettamatta hänessä
hiuskarvaakaan. Hän näytti rakastavan heitä ja tiesi, miten heissä
piilevä vähäinenkin hyvä oli parhaiten erotettava pahuuden paksusta
kuoresta, jolla kurjuus oli heidän sydämensä ympäröinyt.

Kerran hän puhutteli Juliettea jotensakin äkkiä: »Anteeksi, neitiseni,
mutta teidän itsenne tähden on meidän teitä säilytettävä vankina jonkun
aikaa. Kukaan ei tee teille pahaa tämän katon alla, mutta teidän ei
olisi turvallista liikkua lähimmillä kaduilla tänä iltana.»

»Mutta, herra, minun täytyy mennä. Todenteolla täytyy!» sanoi hän
vakavasti. »Olen teille suuresti kiitollinen, mutta en voi jättää
Pétronellea!»

»Kuka Pétronelle on?»

»Herra, vanha rakas hoitajani. Hän ei ole koskaan minua jättänyt,
yksin. Ajatelkaahan, kuinka onneton hän onkaan minun näin kauan
viipyessäni.»

»Missä hän asuu?»

»N:o 15 Taitbout’n kadun varrella.»

»Suvaitsetteko minun toimittaa asianne hänelle? — sanoa hänelle,
että olette hyvässä turvassa ja minun kattoni alla, jossa teidän on
ilmeisesti varovaisinta nykyisin pysytellä.»

»Herra, jos se teistä on parasta», vastasi hän.

Hän tunsi sisimpänsä värisevän innostuksesta. Jumala ei ollut
ainoastaan johdattanut häntä siihen taloon, vaan hän tahtoi hänen sinne
jäävänkin.

»Neitiseni, kenenkä nimessä toimitan asianne?» kysyi Déroulède.

»Juliette Marny on nimeni.»

Kovasti hän tarkasti Déroulèdea mainitessaan nimensä, mutta Déroulèden
kasvoilla ei ollut pienintäkään merkkiä, joka olisi ilmaissut hänen
tunteneen nimen.

Kymmenen vuotta on pitkä aika, ja paljon oli saatu kokea niinä vuosina.
Kova viha välähti Julietten sydämessä, kun hän huomasi Déroulèden
unohtaneen asian. Nimi ei merkinnyt mitään hänelle! Se ei muistuttanut
häntä siitä, että hänen kätensä oli verellä tahrittu. Kymmenen vuotta
oli Juliette kärsinyt, oli taistellut itsensä kanssa, oli taistellut
Déroulèdenkin puolesta kohtaloa vastaan, joka hänen oli määrättävä
Déroulèdelle tämän unohtaessa asian tai ainakin heretessä sitä
ajattelemasta.

Déroulède kumarsi hänelle ja poistui huoneesta.

Vihan laine laskeutui, ja hän jäi kahdenkesken rouva Déroulèden kanssa.
Samassa Anne Miekin astui sisään.

Kolme naista jutteli keskenään odotellen talon isännän paluuta.
Juliette tunsi voivansa hyvin kaikesta huolimatta, olipa hän
melkein iloinenkin. Hän oli asunut niin kauan pienessä, kurjassa
ullakkohuoneessa Pétronellen kanssa, että hän nautti hienostuneen
kodin mukavuuksista. Se ei tietystikään ollut niin komea ja
loistelias kuin hänen isänsä jo silloin tuhottu ruhtinaallinen
palatsi vastapäätä Louvrea, sillä kansallinen puolustuskomitea oli
vallannut sen sotilasmajoitukseen. Mutta oleellisesti oli Déroulèden
koti hienostunut. Hienot porsliiniesineet korkealla takalla,
muutamat huoneessa löytyvät Buhlin ja Vernis Martinin taideteokset
ja avonaisesta ovesta näkyvä, hienon valkoisen liinan peittämä
aamiaispöytä, jolla hohtivat hopeat — kaikki tämä todisti hienoa makua,
ylellisen hienostuneita tottumuksia, joita tasa-arvoisuuden ja anarkian
hengen ei vielä ollut onnistunut juurineen hävittää.

Kun Déroulède palasi, toi hän mukanaan iloisen tuulahduksen. Kadulla
oli jo hiljaista, ja kulkiessaan sairaalan ohi — hänen lahjansa
kansalle — oli häntä tervehditty äänekkäin riemuhuudoin. Pari
ivallista ääntä oli kysynyt, mitä hän oli tehnyt ylimyksellä ja hänen
pitsikoristeillaan, mutta siihen he tyytyivät, ja neiti Marnyn ei
tarvinnut olla peloissaan.

Déroulède toi Pétronellen kanssaan. Hänen huolettoman tuhlaavainen
vierasvaraisuutensa olisi herättänyt eloon Julietten koko kotitalouden,
jos Juliettella vain sellainen olisi ollut.

Vanhan arvon naisen ilokyyneleet olivat sulattaneet Déroulèden
ystävällisen sydämen. Hän tarjosi naiselle ja hänen nuorelle
emännälleen turvapaikan, kunnes pienet pilvet olivat liitäneet ohi.

Senjälkeen hän ehdotti Englannin matkaa. Maastapoistuminen oli silloin
ainoa turva, ja onnettomuudeksi oli neiti Marny kiinnittänyt itseensä
Pariisin alhaison huomion. Muutamien päivien kuluttua esiintyy
hänen nimensä varmaankin epäiltyjen joukossa. Turvallisinta olisi
olla poissa maasta, eikä hän voi menetellä paremmin kuin turvautua
englantilaiseen intoilijaan, häneen, joka oli auttanut monen monta
vainottua ranskalaista pakenemaan vallankumouksen hirmuja — mieheen,
joka oli pistävänä piikkinä yleisen turvallisuuskomitean ihossa ja
jonka salanimenä oli Tulipunainen neilikka.




IV LUKU.

USKOLLINEN KOTIKOIRA.


Illallisen jälkeen puhuivat he Charlotte Cordaysta.

Juliette koetti säilyttää sankarittaren kuvaa mielessään ja puhui
hänestä kernaasti. Hän oli Juliettesta kuin hänen omien tekojensa
puolustus, jotka teot tuntuivat vaativan jonkinlaista puolustamista.

Hän rakasti Paul Déroulèden ääntä; hänestä oli mieluisia saada
kiihottaa Déroulèden innostusta ja nähdä hänen ankarat tummat kasvonsa
intoilijan sisäisen tulen valaisemina.

Hän oli julkisesti tunnustanut olevansa herttua de Marnyn tytär. Kun
hän mainitsi isänsä ja kaksintaistelussa kaatuneen veljensä, huomasi
hän Déroulèden katselevan häneen pitkään ja tutkivasti. Nähtävästi hän
mietti, liesikö Juliette kaiken, mutta tyttö puolestaan katsoi häneen
pelottomasti ja vilpittömästi ja Déroulède näytti tyytyväiseltä.

Rouva Déroulède ei näyttänyt tietävän mitään kaksintaistelusta.
Déroulède koetti saada Julietten puhumaan veljestään. Hän vastasikin
Déroulèden kysymyksiin avomielisesti; mutta tytön sanat eivät
ilmaisseet hänen tienneen ken hänen veljensä murhaaja oli.

Juliette halusi ilmaista itsensä Déroulèdelle. Jos Déroulède pelkäsi
löytävänsä hänessä vihollisen, oli vielä aika sulkea ovet häneltä.

Ei minuuttiakaan kulunut kun Déroulède uudisti vierasvaraisuutensa
parhaimmat tarjoukset.

»Kunnes voimme järjestää Englannin matkanne», lisäsi hän huokaisten,
niinkuin Juliettesta eroaminen olisi tuntunut hänestä vastenmieliseltä.

Juliettesta näytti, että Déroulède suhtautui välinpitämättömästi
vääryyteen, jonka tämä oli tehnyt hänelle ja hänen isälleen. Hän tunsi
olevansa kostava henki, jolla oli välkkyvä miekka kädessään ja joka
vainusi veljensä murhaajaa taipumattoman Nemesiksen tavoin.[Oikeuden
(koston) jumala. Suoment. huom.] Hän olisi tahtonut nähdä Déroulèden
masentuneena jopa peloissaanko itsensä edessä, vaikka hän olikin vain
nuori hento tyttö.

Juliette ei ymmärtänyt, että Déroulèden vaatimaton sydän halusi korjata
erehdyksen. Déroulède oli pakoitettu riitaan nuoren kreivi de Marnyn
kanssa. Taistelu oli ollut kunniallinen ja rehellinen, ja hän oli
puolestaan tehnyt parhaansa säästääkseen nuorta miestä taistelussa.
Hän oli ollut vain kohtalon välikappale, mutta hän tunsi olevansa
onnellinen, kun kohtalo oli käyttänyt häntä aseenaan, tällä kertaa
sisaren pelastajana.

Déroulèden ja Julietten keskustellessa Anne Mie korjasi illallisen
pöydältä. Sitten hän istuutui matalalle rahille rouva Déroulèden
jalkojen juureen. Hän ei puuttunut keskusteluun, vaan tuon tuostakin
Juliette tunsi tytön surullisten silmien olevan melkein moittivasti
häneen kiinnitettyinä.

Julietten ja Pétronellen poistuttua tarttui Déroulède Anne Mien käteen.

»Anne Mie, tahdothan olla hyvä vieraalleni, vai kuinka? Hänellä näyttää
olevan ikävä, ja hän on saanut paljon kokea.»

»Ei suinkaan enempää kuin minäkään», mutisi nuori tyttö tahtomattaan.

»Anne Mie, sinä et ole onnellinen? Luulin —»

»Onko vaivainen, viallinen olento koskaan onnellinen?» sanoi hän äkkiä
kiivastuen, kun nöyryytyksen kyyneleet väkisin tulvivat hänen silmiinsä.

»En tullut ajatelleeksi, että olet vaivainen», vastasi hän
surullisesti, »et ole äitini etkä minun nähdäkseni viallinen millään
tavoin.»

Äkkiä muuttui tytön mieli. Hän tarttui. Déroulèdeen puristaen hänen
kättään.

»Anteeksi! E — en tiedä, mikä minua tänä iltana vaivaa», sanoi hän
levottomasti naurahdellen. »Antaahan olla, pyysit minua olemaan
ystävällinen neiti Marnylle, eikö niin?»

Déroulède nyökäytti hymyillen päätään.

»Tietysti tahdon olla ystävällinen. Eivätkö kaikki ole ystävällisiä
nuorille, kauniille ja niille, joilla on suuret ilmehikkäät silmät
ja pehmeät kiharat? Voi sentään, kuinka helppo onkaan muutamien
elämän polku! Paul, mitä minun pitää tehdä? Palvellako häntä? Ollako
hänen peni kamarineitinsä? Viihdyttääkö hänen hermojaan vai mitä?
Teen kaiken sen, vaikka pysyisinkin hänen silmissään sekä vaivaisena
että viallisena, säälittävänä olentona, vaarattoman tarpeellisena
kotikoirana.»

57

Hän pysäytti puheensa hetkeksi ja sanoi Déroulèdelle hyvää
yötä poistuakseen kynttilä kädessä, hyvin liikutettuna ja
raihnaisennäköisenä hartioiden ruman ääriviivan selvään erottuessa,
jota viivaa Déroulède ei ollut sanonut huomanneensa.

Kynttilä lepatti vedossa valaisten uskollisen kotikoiran laihoja
pingottuneita kasvoja ja isoja surullisia silmiä.

»Ken voi vartioida ja purra!» sanoi hän kuiskaten huoneesta
hiipiessään. »Hieno neitiseni, en luota teihin, sillä tämäniltaisessa
huvinäytelmässä oli minusta jotakin käsittämätöntä.»




V LUKU.

PÄIVÄ METSÄSSÄ.


Vaikka miehet ja naiset ryhtyivätkin muuttamaan Ranskan kaupunkeja
hirmupesiksi kirkumisellaan ja huudoillaan, pilakuulusteluillaan ja
verisellä giljotiinillaan, eivät he kuitenkaan voineet estää luontoa
suosimasta heidän maataan.

Kesä-, heinä- ja elokuu olivat saaneet uudet nimet — Messidor,
Thermidor ja Fructidor olivat niiden nimet, mutta uudennimisinä ne
jatkoivat vanhojen hedelmien, samojen kukkasten, saman ruohon ja puiden
lehtien anteliasta tuottamista maaemon pinnalle.

Messidor kasvatti pensastoihin villiruusuja niinkuin vanhentunut
kesäkuukin oli tehnyt. Thermidor peitti karut pellot tulipunaisten
unikkojen hohtavalla vaipalla, ja Fructidor — vaikka sitä nyt sanotaan
elokuuksi — yhä vain lahjoitti villille hierakalle punaisia pilkkuja ja
painoi ensimäisen hennon värityksensä kypsyvien persikkojen kalpeille
poskille.

Ja Juliette —nuori tyttömäinen, naisellinen ja epäjohdonmukainen kun
oli — hän oli toivonut pääsevänsä maalle ja päivänpaisteeseen, oli
ikävöinyt metsää, lintujen laulua ja päivänkukilla sirotettuja niittyjä.

Hän oli lähtenyt Déroulèden kotoa aamulla aikaiseen Pétronellen kanssa.
Venheellä hän oli matkannut jokea pitkin aina Suresnes'hen saakka.
Heillä oli mukanaan leipää ja tuoretta voita, vähän viiniä ja hedelmiä
kopassa, ja sieltä hän aikoi astella kotiin metsän läpi.

Siellä kaukana oli niin ihmeellistä. Ei edes kirkuvan ja huutavan
Pariisin melukaan kuulunut Suresnes’n lehteviin viidakkoihin.

Tuntui kuin Ranskan hävittäjät olisivat unohtaneet tämän pienen
vanhanaikuisen kylän. Siellä ei ollut milloinkaan ollut kuninkaallista
asuntoa eikä metsiä oltu säästetty kuninkaan metsästysmaiksi. Ei siis
tarvinnut purkaa kostoa kylän rauhallisille ahoille ja uinuvasti
tuoksuville niityille.

Juliettella oli hauska päivä. Hän rakasti kukkia, puilta ja lintuja.
Pétronellekin oli vaiti ja herttainen. Päivän painuessa tuli
kotiinmenon aika, ja huokaisten kääntyi Juliette kaupunkiin päin.

Pariisista luoteeseen olevan metsän läpi kulkeva tie on yleensä
tuttu. Syrjäisessä lehtevässä metsässä ei ole vanhoja satavuotisia
puita, ei komeita tammia eikä entisaikain jalavia, vaan lukemattomia
pähkinäpuiden ja nuorien saarnien hentoja runkoja, joita kesäiseen
aikaan peittää suloisen tuoksuva kuusama. Siellä tuntuu niin
rauhoittavalta kaupungin kauheasta metelistä päästyä.

Rouva Déroulèden ehdotuksesta oli Juliette sitonut kolmivärisen nauhan
vyötäisilleen, ja punainen fryygialainen kangaslakki, jonka sivulla oli
välttämätön nauharuusuke, koristi hänen kiharaista päätään.

Hän oli poiminut ison kimpun unikkoja, päivänkukkia ja sinisiä
lupiineja — luonnon suosionosoitus kansallisväreille. Kun hän asteli
lehteviä aukeita, näytti hän omituiselta metsän asukkaalta — melkeinpä
haltialta — vanhan Pétronelle-muorin kävellä hölkytellessä hänen
jäljessään niinkuin mikäkin seuralaisnoita.

Äkkiä hän pysähtyi, sillä hän kuuli jonkun lähestyvän astellen yli
lehtisien turpeiden, ja siinä tuokiossa ilmestyikin Paul Déroulède
tiheiköstä astuen kiireissään häntä kohti.

»Olimme levottomia teistä kotona», sanoi hän melkein kuin
anteeksipyytäen. »Äitini kävi niin levottomaksi —»

»Häntä rauhoittaaksenne tulitte siis minua hakemaan!» vastasi Juliette
iloisesti naurahtaen niinkuin ainakin nuori tyttö, joka tuskin on vielä
naiseksi kehittynyt, joka tuntee olevansa kaunis katsella, hauska
puhutella ja joka ensi kerran tuntee omaavansa siivet — sellaiset
siivet, joilla voi kohota hurjan iloiseen ja petollisen romanttiseen
unelmamaahan. Niin, siivet! Mutta myöskin valta! Naisen suloisen viisas
valta — ies, jota miehet rakastavat, moittivat ja taas rakastavat —
ies, joka orjuuttaa heitä ja antaa heidän tuntea kuningasten iloa.

Kuinka hauska päivä se olikaan! Kuitenkin oli sillä
puutteellisuutensakin!

Pétronelle oli sangen ikävällä tuulella, ja Juliette oli liian nuori
voidakseen kauan iloita omien ajatustensa seurasta. Äkkiä näytti ilo
kumminkin muuttuvan täydelliseksi. Oli eräs, joka osasi antaa arvoa
metsän viehätykselle ja kuusaman peittämien puiden tiheiden lehtien
läpi pilkoittavalle sinitaivaalle. Oli eräs, jonka kanssa voi puhella
ja joka osasi ihailla uutta valkoista pukua, joka verhosi Juliettea
sinä aamuna.

»Mutta mistä tiesitte minua täältä hakea?» kysyi hän omituisen
kypsymättömästi kiemaillen.

»En sitä tiennyt», vastasi hän hiljaa. »Sanottiin teidän menneen
Suresnes'hen ja palaavan metsätietä kotiin. Pelkäsin puolestanne, sillä
teidän on kuljettava luoteisen katusulun kautta ja —»

»Entä sitten?»

Déroulède hymyili ja katseli totisesti sievää ilmiötä edessään.

»No, niinkuin tiedätte», sanoi hän iloisesti, »tuo kolmivärinen nauha
ja punainen lakki eivät riitä valepuvuksi. Te näytätte kaikelta muulta
kuin uskolliselta kansan ystävältä. Arvasin että teidän harsopukunne on
puhdas ja, että se on petollisilla pitseillä koristettu.»

Juliette nousi taaskin, ja hennoilla sormillaan hän kohotti
harsohamettaan paljastaen siten helmansa alta valkoiset
liuhukoristeiset reunustat.

»Kuinka lapsellinen ja huoleton!» sanoi Déroulède melkein töykeästi.

»Tahtoisitteko, että olisin puettu karkeisiin ja likaisiin vaatteisiin
sopiakseni puoluelaisillenne?» vastasi Juliette terävästi.

Déroulèden neuvova äänensävy ärsytti häntä. Déroulède näytti
viisastelevalta ja komentavalta, ja niinkuin aurinko piilottautuu
yhtäkkiä pilven taakse, niin Juliettenkin lapsellinen hilpeys vaihtui
selittämättömän pettymyksen tunteeseen.

»Pyydän nöyrimmästi anteeksi» sanoi Déroulède hiljaa, »ja osoittakaa
ystävällistä suopeuttanne pahalle tuulelleni, sillä olen ollut niin
levoton —»

»Miksi olette ollut minusta levoton?»

Juliette aikoi sanoa sen välinpitämättömästi, niinkuin hän olisi vähät
perustanut siihen saatavasta vastauksesta, mutta välinpitämättömyyttä
näytellessä muuttui, hänen äänensä ylimieliseksi, joka ominaisuus oli
jäännös niiltä ajoilta, jolloin hän vielä oli herttua de Marnyn tytär,
Ranskan rikkain ja ylhäissyntyisin perijätär.

»Oliko se itsetietoisuutta?» kysyi Déroulède hiukan ivallisesti
vastaukseksi Julietten kopeuteen.

»Se oli vain tarpeetonta», vastasi Juliette. »Olen jo sälyttänyt liian
monta taakkaa hartioillenne, etten tahdo levottomuudella enää lisätä
niitä.»

»Ette ole sälyttänyt yhtään taakkaa minulle», vastasi hän hiljaa,
»paitsi kiitollisuuden kuorman.»

»Kiitollisuudenko? Mitä olen sitten tehnyt?»

»Teitte mielettömän ja ajattelemattoman teon oveni ulkopuolella, ja
valmistitte minulle siten tilaisuuden poistamaan omaltatunnoltani
raskaan taakan.»

»Millä tavoin?»

»En ollut koskaan voinut toivoa kohtalon olevan minulle niin
ystävällisen, että se olisi minun sallinut perheenne jäsenelle tehdä
pienen palveluksen.»

»Herra Déroulède, ymmärrän teidän pelastaneen henkeni muutama
päivä sitten. Tiedän, että vaara vieläkin uhkaa minua ja että
turvallisuudestani saan kiittää teitä —»

»Tiedättekö myöskin, että veljenne saa kiittää kuolemastaan minua?»

Juliette puri huultaan kykenemättä vastaamaan ja oli kiukuissaan siitä,
että Déroulède äkkiä ja yllättäen oli painanut kömpelöllä kädellään
salattua haavaa.

»Minä olen aina aikonut kertoa teille», jatkoi Déroulède sangen
kiireissään, »sillä minusta tuntuu niinkuin olisin pettänyt teitä viime
aikoina. En luule teidän oikein käsittävän miltä minusta sen kertominen
teille tuntuu juuri, nyt, mutta luullakseni on velvollisuuteni tehdä
se. Myöhemmin voisitte saada siitä selkoa, ja silloin katuisitte
kattoni alla oleskeluanne. Sanoin äsken teitä lapselliseksi, teidän
on se minulle anteeksiannettava. Tiedän että olette nainen ja toivon
sentähden, että ymmärrätte minua. Surmasin veljenne rehellisessä
taistelussa. Hän ärsytti minua enemmän kuin ketään ennen on ärsytetty —»

»Herra Déroulède, onkohan sen kertominen minulle tarpeellista?»
keskeytti Juliette vähän kärsimättömästi.

»Arvelin, että teidän tulisi tietää.»

»Toiselta puolen teidän tulee tietää, etten nyt kumminkaan saa kuulla
riitajuttuanne veljeni silmillä katsottuna.»

Samassa kun Juliette oli lausunut sanansa, huomasi hän puheensa
julmuuden. Déroulède ei vastannut; hän oli liian kohtelias, liian
lempeä soimatakseen Juliettea. Ehkäpä Déroulède käsitti ensi kerran,
kuinka katkeria tunteita veljen kuolema oli Juliettessa herättänyt ja
kuinka paljon hän kärsi sillä hetkellä katsellessaan veljensä murhaajaa
silmästä silmään.

Juliette katsoa vilahutti Déroulèdeen kyyneltensä läpi. Hän katui
suuresti sanojaan. Luonteen kaksinaisuuden tunsi hän itsessään
taistelevan.

Veljen nimen mainitseminen, muisto hirveästä yöstä hänen ruumiinsa
ääressä, muistot neljän vuoden ajalta, jolloin hän oli odotellut isänsä
himmeän järjen hitaasti vaeltavan hautaa kohti, ne näyttivät hänessä
herättävän pahaa kapinahenkeä, jota hän ei kumminkaan tuntenut kokonaan
omasta itsestään lähteneeksi.

Metsässä oli aivan hiljaista. Oli myöhäinen iltapäivä, ja he olivat
vähitellen kulkeneet yhä kauemmaksi kauniista metsäisestä Suresnes’sta
isoa anarkistista ja kuolemaatuottavaa Pariisia kohti. Siinä paikoin
metsää olivat linnut lähteneet pesistään; puut, joiden alaoksat olivat
poistetut, näyttivät riutuneilta aaveilta, jotka nostelivat surullista
päätään hiljaista, taipumatonta taivasta kohden.

Noin kahden mailin päästä, katusulkujen takaa, kuului tykin pamahdus.

»Katusalvat suljetaan», sanoi Déroulède hiljaa pitkän vaitiolon
jälkeen. »Olen iloinen, että onnistuin tapaamaan teidät.»

»On suuri ystävyyden osoitus lähteä minua hakemaan», sanoi Juliette
lempeästi. »En tarkoittanut mitään äskeisillä sanoillani —»

»Pyytäisin, ettette puhuisi sen enempää siitä. Ymmärrän hyvin.
Toivoisin vain —»

»Minun olisi kai parasta poistua teidän kodistanne», sanoi Juliette
sävyisästi, »olen huonosti palkinnut vierasvaraisuutenne. Pétronelle ja
minä voimme hyvin palata asuntoomme.»

»Te murtaisitte äitini sydämen, jos nyt lähtisitte meiltä», sanoi
Déroulède melkein töykeästi. »Hän pitää teistä ja tuntee niinkuin
minäkin ne vaarat, jotka teiltä kohtaisivat kotini ulkopuolella.
Karkeilla ja likaisilla puoluelaisillani», hän lisäsi purevan
pilkallisesti, »on se hyvä puoli, että he ovat minulle uskollisia
eivätkä vahingoittaisi teitä ollessanne minun kattoni alla.»

»Mutta te — » mutisi Juliette.

Hän tunsi loukanneensa Déroulèdea sangen kovasti ja oli puolittain
suuttunut itseensä, että oli näyttänyt kiittämättömyyttään. Kuitenkin
hän oli lapsellisesti iloinen saatuaan ehkäistyksi Déroulèden neuvovan
sävyn, jolla hän oli alkanut Juliettea kohdella.

»Neitiseni, teidän ei tarvitse pelätä, että läheisyyteni loukkaa
teitä kauan», sanoi Déroulède kylmästi. »Voin hyvin ymmärtää, kuinka
vastenmieliseltä se teistä tuntuu, vaikka olisin toivonut teidän
luottavan vilpittömyyteeni.»

»Lähdettekö siis pois?»

»En kokonaan Pariisista. Olen vastaanottanut Conciergerien vankilan
johtajan paikan.»

»Voi — missä kuningatar parka —»

Juliette sai itsensä hillityksi. Ne sanat olisivat olleet Ranskan
kansan korvissa rikollisia.

Vaistomaisen salaperäisesti ja pikaisesti katsahti hän taakseen,
niinkuin kaikki siihen aikaan tekivät.

»Ei teidän tarvitse pelätä», sanoi hän, »täällä on vain Pétronelle.»

»Entä te?»

»Oi, minä toistan sananne. Marie Antoinette parka.»

»Te siis säälitte häntä?»

»Voisinko muuta?»

»Mutta tehän kuulutte hirveään kansalliskonventtiin, joka haluaa häntä
kuulustella, haluaa tuomita ja mestata hänet niinkuin kuninkaankin.»

»Kuulun tosin kansalliskonventtiin. Mutta minä en tahdo häntä tuomita
enkä olla enää osallinen toiseen rikokseen. Conciergerien johtajana
menen häntä auttamaan, jos vain voin.»

»Mutta entä kansansuosionne — henkenne — jos autatte häntä?»

»Neitiseni, niinkuin sanoitte, henkeni, jos häntä autan», sanoi hän
vaatimattomasti.

Juliette tarkkasi häntä uudistuneella uteliaisuudella.

Kuinka omituisia olivatkaan ihmiset siihen aikaan. Paul Déroulède,
tasavaltalainen, Ranskan lakiapolkevan kansan epäjumala, aikoi uskaltaa
henkensä naisen tähden, jota hän oli ollut valtaistuimelta syöksemässä.

Hänen säälinsä ei vain ulottunut Pariisin roskajoukkoon, se oli
tavoitellut Charlotte Cordaytakin, vaikkei se onnistunutkaan häntä
pelastamaan, ja viraltapantuun kuningatar parkaankin se kohdistui.
Miten lie ollutkaan, Juliette ei huomannut sillä kertaa menestymisen
eikä kuoleman ilmettä Déroulèden kasvoilla.

»Ja milloin lähdette?» kysyi Juliette.

»Huomisiltana.»

Juliette ei sanonut sen enempää. Omituista kylläkin, oli
surunvoittoinen tunne vallannut hänen mielensä. Epäilemättä oli
kaupungin läheisyys siihen syynä. Hän saattoi jo erottaa vaimennettujen
rumpujen tuttua pärinää, roskajoukon äänekästä ja kiihottunutta huutoa,
sillä se seisoi Pariisin porttien luona odotellen saavansa niihin
aikoihin nähdä jonkun tärkeän vangitsemisen — ehkäpä jonkun vihatun
ylimyksen yrittävän paeta kansan kostavaa kättä.

He olivat saapuneet metsänreunaan, ja Julietten astellessa putoilivat
hänen huomaamattaan kukkaset yksitellen hänen hervottomista käsistään.

Ensin siniset lupiinit. Niiden nupukkaat latvat olivat painavat, joten
ne tippuivat maahan. Niitä seurasivat valkeat päivänkukat, jotka verhon
tavoin peittivät nurmikon hänen takanaan. Keveimmät olivat punaiset
unikot, joiden tahmaiset varret tarrautuivat hänen käsiinsä kauemmaksi
aikaa kuin muut. Viimein hän antoi niidenkin pudota yksitellen isojen
verenpisaroiden tavoin, ja välkkyen ne loistelivat hänen pitkän valkean
hameensa pyyhkäistessä ne syrjään.

Déroulède oli vaipunut ajatuksiinsa eikä näyttänyt huomaavan häntä.
Katusulun luona hän heräsi kuitenkin ajatuksistaan ja veti esiin
passit, jotka yksin auttoivat Juliettea ja Pétronellea kaupunkiin
palaamaan kenenkään huomaamatta. Itse hän kansanvaltuutettuna sai mennä
ja tulla mielensä mukaan.

Juliettea puistatti, kun isot portit sulkeutuessaan kovasti kolisivat
hänen takanaan. Tuntui kuin ulkopuolelle olisi jäänyt onnellisen päivän
muistokin, päivän, joka hetkisen oli tuottanut tyydytystä.

Juliette ei tuntenut Pariisia tarkalleen, ja hän kummasteli missä
synkkä Conciergerie sijaitsi, vankila, jossa valtaistuimensa menettänyt
kuningatar vietti viimeisiä päiviään menneen ajan kiusallisissa
muistoissa. Mutta kun he olivat sillalla, hän huomasi ympärillään
ison kaupungin jykevät tornit: Notre Dame, La Sainte Chapellen
siron tornihuipun, St. Gervais’n synkän hahmon ja historiallisesti
kuuluisan ja voittamattoman ylevän Louvren, Miten pieneltä näyttikään
hänen oma murhenäytelmänsä suuren, verisen näytelmän rinnalla,
jonka viimeinen näytös ei ollut edes vielä alkanutkaan. Hänen
oma kostonsa, valansa, ahdistuksensa, mitä olivat ne verrattuna
suureen liekehtivään Nemesikseen — koston jumalattareen — joka oli
pyyhkäissyt valtaistuimen, kostoon, jonka tuhannet ihmiset olivat
vannoneet panevansa täytäntöön, pitkälliseen alentumiseen, kuningas-
ja veljesmurhaan, hirvittäviin tapauksiin, joita saatiin yhä enemmän
paljastetuiksi?

Hän tunsi olevansa mitättömän pieni. Tunsi häpeävänsä iloa, jota hän
oli metsässä tuntenut, häpeävänsä hyvää tuultaan ja hilpeyttään,
häpeävänsä äkillisen säälin- ja ihailuntunnettaan miestä kohtaan, joka
oli häntä ja hänen perhettään kovasti loukannut, jolle hän oli liian
horjuva ja voimaton kostamaan.

Louvren ylevät ääriviivat näyttivät katselevan ivallisen karsaasti
hänen voimattomuuttaan, hiljainen joki näytti pilkkaavan häntä ja hänen
horjahtelevia aikomuksiaan. Vieressä kulkeva mies oli tehnyt vääryyttä
hänelle ja hänen omaisilleen paljon enemmän kuin Bourbonit kansalle.
Ranskan kansa oli kostohankkeissa, ja Jumala oli tämän viimeisen
onnellisen päivän iltana osoittanut hänelle taaskin keinon hänen suuren
tehtäviänsä suorittamiseen.




VI LUKU.

TULIPUNAINEN NEILIKKA.


Muutamia tunteja myöhemmin istuivat naiset, äänettöminä ja levottomina
seurusteluhuoneessa.

Heti illallisen jälkeen oli talossa käynyt vieras, joka oli sulkeutunut
pariksi tunniksi Paul Déroulèden kanssa tämän työhuoneeseen.

Pitkä, jotakuinkin veltonnäköinen olento hän oli istuessaan pöydän
ääressä vastapäätä kansanvaltuutettua. Tuolilla hänen vieressään
oli päähystimellä varustettu raskas päällystakki, joka oli tomun ja
matkalla roiskuneen lian peittämä. Hän oli itse puettu vaatteisiin,
jotka ilmaisivat täsmällistä makua ja täydellisintä vaatturitaitoa.
Nähtävästi oli hänestä helppoa käyttää sen ajan kummallisinta kuosia
— monikäänteistä, lyhytselkäistä takkia, kaksinkertaisia liivejä ja
hienoja pitsilaskoksia. Päinvastoin kuin Déroulède oli hän pitkä.
Hänellä oli vaalea tukka ja aika veltto ilme hyväntahtoisissa sinisissä
silmissään. Hänen puheensa tuntui hiukan ulkolaiselta hänen lausuessaan
ranskalaisia ääntiöitä, o:n ja a:n erikoista venyttelemistä, josta
tarkka korva tunsi hänet brittiläiseksi.

Molemmat miehet juttelivat vakavasti jonkun alkaa. Pitkä englantilainen
tarkasteli ystäväänsä hauskan miellyttävän hymyilyn leikkiessä hänen
lujapiirteisissä suu- ja leukapielissään. Déroulède asteli levottoman
innostuneena edestakaisin.

»Mutta rakas Blakeney, en voi käsittää mitenkä menettelitte Pariisiin
päästäksenne», sanoi Déroulède viimeinkin asettaen levottoman kätensä
ystävänsä hartioille. »Hallitus ei ole unohtanut Tulipunaista
neilikkaa.»

»No niin! Huolehdin siitä!» vastasi Blakeney miellyttävästi naurahtaen.
»Lähetin omakätisen kirjeen Tinvillelle tänä aamuna.»

»Blakeney, tehän olette aivan hullu!»

»Ystäväni, en aivan. Totisesti ei pelkkä tyhmä rohkeuteni saattanut
minua taasen näyttämään tuolle pirulliselle syyttäjälle tulipunaista
nimimerkkiäni. Tiesin mitä teillä hulluilla oli täällä tekeillä,
sentähden saavuin _Untolalla_ tälle puolelle nähdäkseni, voisinko
leikissä olla osallisena.»

»Leikiksikö sitä sanotte?» kysyi Déroulède katkerasti.

»No miksikä minun pitäisi sitä sanoa? Hurjaksi, mielettömän
järjettömäksi murhenäytelmäksikö, joka vie vain yhteen tulokseen —
giljotiinille teidät kaikki?»

»Minkätähden siis tulitte?»

»Ah — ystäväni; mitä sanoisinkaan?» vastasi Blakeney jäljentämättömällä
venytyksellään. »Antaakseni teidän kirotulle hallituksellenne jotain
muuta ajateltavaa teidän hommatessanne omaa päätänne satimeen.»

»Mikä teidät on saanut siihen luuloon?»

»Ystäväni kolme seikkaa — saisinko tarjota teille hyppysellisen
nuuskaa — enkö? — no niin!» — Ja aito keikarin miellyttävin liikkein
sipaisi sir Percy hiukkasen nuuskaa puhtosesta mechliniläisestä
pitsiröyhelöstään.

»Kolme seikkaa», jatkoi hän hiljalleen, »vangitun kuningattaren,
jota aiotaan syyttää kuolemanrikoksesta, ranskalaisen luonteen —
muutamien — ja yleensä ihmiskunnan heikkojärkisyyden tähden. Nämä
kolme seikkaa saattavat minut siihen luuloon, että eräs huimapäinen
tasavaltalaisjoukkue, te, rakas Déroulède, siihen luettuna ja
vieläpä etunenässä, aikoo koettaa mitä typerintä, järjettömintä ja
tarkoituksettominta yritystä, jota milloinkaan kirotun ranskalaisen
ärtyisä mieli on suunnitellut.»

Déroulède hymyili.

»Blakeney, eikö teistä itsestännekin siinä istuminen ja muiden hurjan
mielettömien järjettömyyksien tuomitseminen ole hassunkurista.»

»No niin, en haluakaan istua, seistä vain!» vastasi Blakeney naurahtaen
suoristautuessaan ja ojennellessaan velttoja pitkiä jäseniään. »Ja
ystäväni, sallikaa minun sanoa, ettei Punaisen neilikan liitto ole
koskaan yrittänyt turhia ja että kuningattaren sieppaaminen veristen
roistojen kynsistä nyt on saavuttamaton yritys.»

»Ja kumminkin aiomme koettaa.»

»Tiedän sen. Arvasin sen, sentähden tulinkin tänne. Sitävarten lähetin
myöskin yleiselle turvallisuuskomitealle sen hauskan kirjelippusen,
jonka allekirjoituksena oli tuo tuttu Tulipunainen neilikka.»

»Niinkö?»

»Niin, tulos on selvä. Robespierre, Danton, Tinville, Merlin ja
koko se kirottu lauma on ahkerassa puuhassa etsien minua — neulaa
heinäruo’sta. He koettavat saada käsiinsä minut, tosin menestyksettä,
ja te voisitte — totta tosiaankin! Ehdottaisin vain, että _voisitte_
— paeta turvallisesti Ranskasta — _Untolalla_ ja nöyrän palvelijanne
avustamana.»

»Mutta sill'aikaa he löytävät teidät eivätkä salli teidän toista kertaa
pakenevan.»

»Ystäväni, jos rottakoira menettäisi malttinsa, se ei saavuttaisi
rottaa. Teidän vallankumouksellinen hallituksenne on ollut minulle
vihainen aina siitä asti, kun livahdin tieheni Chauvelinin käsistä.
Heidän oma vimmansa sokaisee heidät, kun minä puolestani olen aivan
iloinen ja kylmäverinen kuin kurkku. Ystäväni, henkeni on käynyt
minulle rakkaaksi. Kanaalin tuonpuoleisella rannalla istuu eräs minua
itkemässä, kun minua ei kuulu — Ei, ei, ei ole pelkoa — he eivät
saavuta Tulipunaista neilikkaa tällä matkalla.»

Tapansa mukaisesti hän naureskeli iloisen miellyttävästi, ja hänen
voimakkaat lujat piirteensä näyttivät lauhtuvan hänen ajatellessaan
kaunista puolisoaan, joka Englannissa levotonna odotteli hänen
onnellista paluutaan.

»Ja kuitenkaan ette tahdo avustaa kuningattaren pelastamista?» sanoi
Déroulède hiukan katkerasti.

»Kaikilla vallassani olevilla keinoilla», vastasi Blakeney, »paitsi
mielettömillä. Mutta tahdon auttaa teitä kaikkia kirotusta ansasta, kun
olette epäonnistuneet puuhissanne.»

»Mutta mepä emme epäonnistukaan», vakuutti Déroulède kiivastuneena.

Sir Percy Blakeney astui ystävänsä luo ja painoi pitkän hoikan kätensä
melkein naisellisen lempeästi ystävänsä olalle.

»Tahtoisitteko kertoa minulle suunnitelmistanne?»

Siinä hetkessä oli Déroulède tulta ja innostusta täynnänsä,

»Meitä ei ole siinä montakaan», alkoi hän, »vaikka puoli Ranskaa suosii
meitä. Meillä on tietystikin runsaasta rahaa ja tarpeellinen salapuku
kuningatarta varten.»

»Niinkö?»

»Olen hakenut ja saanutkin Conciergerien vankilan johtajan paikan.
Huomenna aloitan uuden virkani. Sillävälin järjestän äitini — ja muiden
minusta riippuvien asiat, jotta he voisivat heti lähteä Ranskasta.»

Blakeney oli huomannut Déroulèden hiukan epäröivän mainitessaan sanat
»muiden minusta riippuvien.» Hän tarkkasi tutkivasti ystäväänsä, joka
nopeasti jatkoi:

»Kansa suosii minua yhä vieläkin. Perheeni voi liikkua
häiritsemättömästi. Minun täytyy kuitenkin toimittaa heidät Ranskasta
siinä tapauksessa — siinä tapauksessa —»

»Tietysti», vastasi Blakeney vaatimattomasti.

»Heti kun olen varma heidän turvallisuudestaan, ystäväni ja minä voimme
panna suunnitelmamme täytäntöön. Niinkuin tiedätte, kuningattaren
tutkimisaikaa ei ole vielä päätetty, mutta tunnen sen jo ilmassa. Me
toivomme saavamme hänet kansalliskaartilaiseksi puettuna pelastetuksi.
Minun velvollisuuteni on käydä viimeisellä iltatarkastuksella
vankilassa ja pitää huolta, että kaikki on yöksi varmassa tallessa.
Kaksi miestä on koko yön vahdissa kuningattaren viereisessä huoneessa.
Tavallisesti he juovat ja pelaavat korttia koko yön. Tarvitsen vain
hyvän tilaisuuden sekoittaakseni jotakin heidän konjakkiinsa siten
saattaen heidät vielä kömpelömmiksi ja tylsämielisemmiksi kuin he
tavallisesti ovat; sitten isku päähän, se vie heiltä tajunnan. Se olisi
helppoa, sillä minulla on vahva nyrkki ja sitten —»

»Niinkö? Ystäväni, entä sitten?» kysyi Percy vakavasti, »entä sitten?
Lisäänkö vielä yksityisseikatkin kuvaukseen? — Miten aiotte päästä
kahdenkymmenenviiden vartijan ohi, jotka seisovat Conciergerien
ulkopuolella?»

»Minä johtajana ja yhden vartijan seuraamana —»

»Mennäksenne — mihinkä?»

»Minulla on oikeus mennä ja tulla mieleni mukaisesti.»

»Niin, totisesti teillä on, mutta vartija — häh? Käärittynäkö silmiin
asti vaippaan, joka piilottaa naisen vartalon? Olen ollut Pariisissa
vain muutamia tunteja, ja olen jo huomannut, ettei sen muurien sisällä
ole yhtään kirottua kansalaista, joka ei epäilisi jonkin toisen kirotun
kansalaisen ummistaneen silmiään kuningattaren paolle. Jopa räystäällä
istuvia varpusiakin epäillään. Tästä päivästä alkaen ei Pariisista
pääse ainoakaan vaippaan kääritty olento esteittä.»

»Mutta ystäväni, entä te itse?» virkkoi Déroulède. »Te luulette
voivanne lähteä Pariisista kenenkään huomaamatta — siis miksei
kuningatarkin?»

»Koska hän on nainen ja onpa vielä ollut kuningatarkin. Hän on
hermostunut, ihmisparka, ja on heikko sekä sielultaan että ruumiiltaan.
Voi häntä! Voi Ranskaa, joka hankki turhaa kostoaan sellaiselle
vihollisraukalle! Jos saatte Marie Antoinetten käsiinne, asettakaa
hänet kuormarattaiden pohjalle ja peittäkää hänet perunasäkeillä.
Sillä tavoin menettelin kreivitär de Tournain ja hänen tyttärensä
kanssa, jotka molemmat uppiniskaiset ranskatarylimykset — jos ketkään
— olisivat ansainneet giljotiinin mielettömistä ennakkoluuloistaan.
Muilta voitteko menetellä siten Marie Antoinetten kanssa? Hän nuhtelisi
teitä julkisesti ja mieluummin ilmaisisi itsensä kuin alistuisi arvonsa
menettämiseen.»

»Mutta jättäisittekö te hänet surman suuhun?»

»Voi, ystäväni, siinäpä se pulma onkin! Luuletteko tarvitsevanne
vedota minun liittoni ritarillisiin tunteisiin? Meitä on vielä yhä
kaksikymmentä voimakasta miestä, jotka täydestä sydämestä suosimme
mieletöntä suunnitelmaanne. Kuningatar parka! Mutta te ette onnistu, ja
kuka teitä kaikkia auttaa, jos meidät saadaan pois tieltä?»

»Me onnistumme, jos te vain auttaisitte meitä. Muutamaan aikaan teillä
oli tapana ylpeästi sanoa: Tulipunaisen neilikan liitto ei ole koskaan
epäonnistunut.»

»Sillä se ei ole yrittänytkään mahdottomia. Mutta tosiaankin, siitä
asti kun te olette minua yllyttänyt — — Kirottu olkoon! Minun täytyy
avustamistani ajatella!»

Ja hän naureskeli omituista tyhjänpäiväisiä nauruaan, joka oli pettänyt
kahden maan viisaat miehet häntä tuntemasta.

Déroulède meni jykevän tammipulpetin luo, joka vei paljon tilaa
keskellä seinämää. Hän avasi sen ja vetäisi sieltä paperipinkan.

»Haluatteko lukea nämä?» kysyi hän ojentaen ne sir Percy Blakeneylle.

»Mitä ne ovat?»

»Suunnitelmia, joita olen laatinut, ellei alkuperäinen ehdotus
onnistuisi.»

»Ystäväni, polttakaa ne», sanoi Blakeney lyhyesti. »Ettekö ole vielä
oppinut, ettei papereihin saa sormiaan pistää?»

»En voi näitä polttaa. Niinkuin huomaatte, en voi saada pitkää
keskustelutilaisuutta Marie Antoinetten kanssa. Minun on annettava
ehdotukseni hänelle kirjallisesti, jotta hän saisi tutkia sitä ja
jottei hän tietämättömyydessään tuottaisi minulle pettymystä.»

»Ystäväni, parempi sekin kuin paperit tähän aikaan. Jos nämä paperit
löydettäisiin, lähettäisivät he teidät tutkimatta giljotiinille.»

»Olen varovainen, ja nykyisin ei minua ollenkaan epäillä, Sitäpaitsi
on näiden paperien joukossa täydellinen passikokoelma. Niistä voivat
kuningatar ja hänen seuralaisensa valita passit mille pakosta
omaksumalleen arvonimelle tahansa. Minun on täytynyt käyttää niiden
kokoamiseen muutamia kuukausia, jotten olisi herättänyt epäilystä.
Vähitellen olen ne kumminkin saanut kootuiksi milloin milläkin
tekosyyllä. Olen nyt valmis kaikkien mahdollisuuksien varalta —»

Äkkiä hän pysähtyi. Ystävänsä kasvoihin katseleminen oli antanut
hänelle äkillisen varoituksen.

Hän kääntyi, ja ovella seisoi Juliette miellyttävästi hymyillen ja
pidellen raskasta oviverhoa syrjässä. Hän näytti hiukan kalpealta, joka
epäilemättä johtui niistämättömien kynttilöiden lepattavasta liekistä.

Hän näytti niin nuorelta ja tyttömäisellä valkeassa harsopuvussaan,
että Déroulèden piirteet kirposivat jännityksestä, kun hän huomasi
tytön. Vaistomaisesti hän heitti paperit takaisin pulpettiin, mutta
hänen katseensa lauhtui sanomattoman helläksi entisestä itsepintaisesta
tarmokkuudestaan.

Blakeney katseli vaieten nuorta tyttöä tämän ovella hiukan ujona ja
epävarmana seistessä.

»Rouva Déroulède lähetti minut tänne», sanoi hän epäröiden, »hän
käski sanoa, että hän on levoton. Herra Déroulède, tulisitteko häntä
tyynnyttämään?»

»Neitiseni, aivan heti», vastasi hän iloisesti, »ystäväni kanssa olemme
juuri lopettaneet keskustelumme. Saisinko kunnian esittää tämän herran?
— Sir Percy Blakeney, matkustaja Englannista. Blakeney, tässä on neiti
Juliette de Marny, äitini vieras.»




VII LUKU.

VAROITUS.


Sir Percy kumarsi hyvin syvään tehden huolellisen kohteliaita ja
komeita liikkeitä, niinkuin sen ajan omituinen tapa vaati.

Hän ei ollut lausunut sanaakaan ensimäisen varoitusmerkin jälkeen,
jolla hän oli kiinnittänyt ystävänsä huomion nuoreen ovella seisovaan
tyttöön.

Juliette hiipi huoneesta yhtä hiljaa kuin oli tullutkin jättäen
jälkeensä kukkaistuoksun siitä kimpusta, jonka hän oli metsässä
poiminut ja sinne sirotellut.

Huoneessa vallitsi hetken hiljaisuus. Déroulède lukitsi pulpetin ja
suljahutti avaimet taskuunsa.

»Blakeney, menisimmekö hetkeksi äitini luo?» sanoi hän astuen ovelle
päin.

»Olen ylpeä saadessani osoittaa kunnioitustani», vastasi Percy, »mutta
ennenkuin lopetamme keskustelumme, arvelen, että muutan mieltäni noista
papereista. Jos aiotte hyötyä minusta, on kai parasta, että luen ne ja
ilmaisen mielipiteeni suunnitelmistanne.»

Déroulède katsahti häneen terävästi.

»Kernaasti», hän sanoi vihdoinkin mennen pulpettinsa luo. »Olen
saapuvilla teidän niitä lukiessanne.»

»No niin, ystäväni, en tänä iltana», sanoi sir Percy huolettomasti,
»on jo myöhä ja rouva odottaa meitä. Ne ovat minun hallussani varmassa
tallessa, jos uskotte ne minulle.»

Déroulède näytti epäröivän. Blakeney oli puhunut tavallisella hilpeällä
tavallaan, ja taaskin hän ahkeraan suoristeli oivallisesti käypää
takkiaan.

»Ehkäpä ette luolakaan minuun?» naurahti sir Percy iloisesti.

»Blakeney, en tarkoita sitä», sanoi Déroulède vihdoinkin hiljaisella
äänellä. »Minä en epäile, epäilys kuuluu teille.»

»Todellakin! —» alkoi sir Percy.

»Älkää selitelkö. Ymmärrän ja annan arvoa ystävyydellenne, mutta
tahtoisin vakuuttaa teille, että olette väärässä epäillessänne Jumalan
enkeliä, joka on puhtaimpia olentoja, mitä maan päällä on koskaan
liikkunut.»

»Ohoh, ystäväni Déroulède, siinäpä se onkin! Luulin teidän vannoneen
kokonaan eristäytyvänne naissuvusta, mutta tehän olettekin rakastunut!»

»Mielettömästi, sokeasti, tyhmästi rakastunut», sanoi Déroulède
huokaisten. »Ja toivottomasti, pahoin pelkään!»

»Miksi toivottomasti?»

»Hän on herttua de Marny vainaan tytär, Ranskan vanhimpia nimiä;
kuningasmielinen luihin ja ytimiin saakka.»

»Siitä teidän ylenmääräinen kuningatarsäälinne!»

»Ei, ystäväni, te loukkaatte minua. Olisin koettanut pelastaa
kuningattaren, vaikken koskaan olisi Juliettea oppinut edes
tuntemaankaan. Mutta nyt näette, kuinka väärässä olitte epäillessänne.»

»Epäilinkö minä?»

»Älkää kieltäkö sitä. Kiihkoisastihan vaaditte minua polttamaan nämä
paperit juuri äsken. Te sanoitte niitä tarpeettomiksi ja vaarallisiksi
ja nyt —»

»Vieläkin pidän niitä tarpeettomina ja vaarallisina, ja niiden
lukemisella tahtoisin vahvistaa mielipiteeni oikeaksi ja väitökseni
pätevyyden!»

»Jos nyt luopuisin niistä, näyttäisi siltä kuin en luottaisi
Julietteen.»

»Hyvä Déroulède, tehän olette aivan mieletön idealisti.»

»Mitä muuta voisin olla? Olen asunut hänen kanssaan saman katon alla
kolme viikkoa. Olen alkanut käsittää, millaisia pyhimykset ovat.»

»Kun opitte ymmärtämään, että epäjumalallanne on jalat savesta, vasta
silloin tunnette mitä rakkaus on», sanoi Blakeney vakavasti. »Onko
taivaassa asuvan pyhimyksen palvominen rakkautta, pyhimyksen, jota ette
uskalla koskettaa ja joka liitelee päänne päällä kuin silmäinne editse
pakeneva pilvi. Rakkaus on kahden henkilön välinen yksimielisyyden
ja yhdenvertaisuuden tunne niin paheissa kuin hyveissäkin. Me miehet
sanomme rakkaudeksi naisen syleilemistä, kun tunnemme, että hänkin
elää ja hengittää niinkuin mekin, kärsii niinkuin mekin, ajattelee
ja rakastaa sekä ennen kaikkea lankeaa syntiin kanssamme. Teidän
tekopyhimyksenne, joka seisoo uuninsyvennyksessä, ei ole nainen, ellei
hän ole kärsinyt, vielä vähemmin on hän nainen, ellei hän ole tehnyt
syntiä. Langetkaa polvillenne epäjumalanne eteen, jos haluatte, mutta
vetäkää hänet sitten omalle tasollenne — sydämenne, anoa taso, johon
hänen on koskaan pyrittävä.»

Kukapa voisi tarkalleen tulkilta sitä vetovoimaa, joka virtasi tästä
merellisestä miehestä hänen puhuessaan — tästä hyvin puetusta suuren
inhimillisen rakkauden keikarimaisesta apostolista. Hänen oman suuren
rakkautensa tositarina — rakkauden naiseen, joka oli kerran loukannut
häntä kovasti — näytti hänen puhuessaan olevan selvästi piirrettynä
voimakkaan uneliaissa ja iloisen ystävällisissä kasvoilta, jotka
hehkuivat rakkautta hänen ajatellessaan puolisoaan.

Déroulède tunsi vetovoiman, ja sentähden hän ei loukkaantunut hienosta
huomautuksesta, mikä koski hänen tyytyväisin mielin palvomaansa
pyhimystä.

Uneksijana ja idealistina pysyi hän suurten yhteiskunnallisten
kysymysten lumoissa, kysymysten, jotka olivat syynä koko maan nousuun.
Hän ei ollut vielä saanut aikaa opetellakseen suloista oppia, jonka
luonto valituilleen antaa — suuren, todellisen, inhimillisen ja
tulisen rakkauden oppia. Juliette edusti hänestä sillä hetkelle hänen
ihanteellisten unelmiensa täydellistä henkilöitymistä. Juliette oli
hänen mielestään niin paljon yläpuolella häntä itseään, että hän tuskin
olisi kärsinyt, jos Juliette olisi osoittautunut saavuttamattomaksi. Se
oli entisaikojen lujamielisyyttä.

Ensiksi Blakeneyn sanat herättivät hänen sydämessään toivon johonkin
muuhun kuin tuohon puoleksi keskiaikaiseen palvomiseen, johonkin
heikompaan, mutta kuitenkin paljon voimakkaampaan, johonkin
maallisempaan, mutta kuitenkin melkein taivaalliseen.

»Ja menemmekö siis naisten luo?» sanoi Blakeney kauan vaiettuaan, ja
hänen vilkas ajatustoimintansa kuvastui vakavassa katseessa, jonka
hän suuntasi ystäväänsä. »Teidän on pidettävä paperit pulpetissanne,
annettava ne pyhimyksen talteen, mieluummin luotettava täydellisesti
häneen kuin ei ollenkaan. Jos tulee aika, jolloin taivaaseen asti
korottamanne ihanne romahtaa verraten kovasti maahan, sallikaa minun
silloin olla onnenne todistajana.»

»Blakeney, yhä te vain epäilette», sanoi Déroulède huolettomasti. »Jos
teillä vielä on paljon sanomista, annan nämä paperit neiti Marnyn
haltuun huomiseksi.»




VIII LUKU.

ANNE MIE.


Sinä iltana, jolloin Blakeney viittaansa käärittynä käveli Ecole de
Médisinen katua omaan asuntoonsa päin, tunsi hän äkkiä käden painuvan
arasti hänen käsivarrelleen.

Anne Mie seisoi hänen vieressään hänen kalpeiden surullisten kasvojensa
pitkään englantilaiseen tirkistellessä tumman leuan alle kiinnitetyn
päähineensä laskoksista.

»Herra», sanoi hän arasti, »älkää pitäkö minua hyvin julkeana.
Tahtoisin keskustella kanssanne viitisen minuuttia — saisinko?»

Blakeney katsahti ystävällisesti omituisen kauhistuneeseen pieneen
olentoon, ja hänen lujat piirteensä muuttuivat lempeämmiksi hänen
nähdessään viallisen olkapää paran, nuoren suun puristuneisuuden ja
yleensä tytön kovasti liikuttavan avuttomuuden, jolla on suuri vaikutus
ritarillisiin mieheen.

»Todellakin, neitiseni», sanoi hän lempeästi, »te saatatte minut
ylpeäksi; jos voin palvella teitä jollain tavoin, pyytäisin teitä vain
käskemään minua. Mutta», lisäsi hän nähdessään Anne Mien pelästyneen
katseen, »tämä katu ei taida olla sovelias keskustelupaikaksi.
Koetammeko hankkia paremman?»

Pariisi ei ollut vielä käynyt levolle. Siihen aikaan oli tosiaankin
turvallisinta olla kadulla. Kaikki olivat siellä touhussa ja liikkeessä
sekä hakivat epäiltäviä taloja, joten kadullakulkijat saivat olla
rauhassa.

Blakeney johdatti Anne Mien Luxembourgin puutarhaan päin, entisten
kansan tyrannien isolle hävitetylle huvikentälle. Itävallan kaunis
Anne ja mediciläinen ennen häntä, Ludvig VIII sekä hänen komeat
muskettisoturinsa — olivat suoneet tilaa piiritetyn tasavallan suurelle
tykistöteollisuudelle.

Kaikilla puolilta ahdistettuna Ranska pakoittaa poikansa
puolustautumaan. Se on kumminkin heidän äitinsä, vaikka se onkin
vainonnut, kiduttanut ja tappanut heitä. Isänmaa tarvitsee heidän
aseitaan vihollista vastaan. Englanti uhkaa pohjoisesta, Preussi ja
Itävalta idästä. Amiraali Hoodin lippu liehuu Toulonin asevaraston
katolla.

Tasavallan piiritys!

Ja tasavalta taistelee kalliista elämästään. Tuileriet ja Luxembourgin
puutarha ovat muuttuneet jättiläismäisiksi pajakaupungeiksi. Anne Mie
katse pelästyneenä ja Blakeneyn käsivarressa riippuen heittää salaisia
kauhistuneita silmäyksiä suunnattoman isoihin tehdaspiippuihin ja
tehtaissa olevien työmiesten synkän — ja uhmaavannäköisiin kasvoihin.

»Ranskan kansa aseissa tyranniutta vastaan!» Isoja julistuksia, joissa
on rohkaisevia sanoja, on kiinnitetty hirsipuun tapaisiin pylväisiin.
Ne lepattavat iltatuulessa, jonka ympäristön piippujen kuumuus on
tehnyt polttavaksi.

Loitommalla joukko varttuneita miehiä maassa kyyryllään valmistelee
ahkerasti telttojaan, ja muutamat naiset — samat Megairat [=
pahasuiset, raivostuneet naiset. Suoment. huom.], jotka joka päivä
huutavat giljotiinin luona, käyttävät ahkerasti neulaansa ja saksiaan
sotilaille vaatteita valmistaessaan.

Sotilaat ovat Ranskan työtehoisimmat miehet.

»Ranskan kansa aseissa tyranniutta vastaan!»

Se on heidän tunnusmerkkinsä, heidän tavaraleimansa. Eräs julistus
pihkasoihdun huonosti valaisemana kohoaa yli lapsijoukon, joka
repelee vanhoja liinariepuja — äitiensä ja sisariensa vaatteita —
valmistaakseen liinanöyhtä haavoittuneelle.

Äänekkäät kiroukset ja tuhahdettu mutina täyttävät läpeensä savuisen
ilman.

Ranskan kansa aseissa hirmuvaltaa vastaan taivuttaa leveää selkäänsä
rikollisimmalle, rajattomimmalle ja petomaisimmalle orjuuttamiselle,
jota ihmiskunta on milloinkaan harjoittanut.

Keskiaikainen kristillisyyskään ei uskaltanut koskaan käyttää sellaista
oppinsa summittaista pakottamista kuin tämä vapauden ja veljeyden laki.

Merlinin »epäiltyjen laki» oli juuri laadittu. Siitä lähtien täytyi
kaikkien Ranskan kansalaisten huolehtia sanoistaan, katseistaan ja
liikkeistään, muutoin saattoi joutua epäillyksi. Mistä — tasavallanko,
kansanko kavaltamisesta? Ei, pahemmasta, joutumasta epäillyksi siitä,
että epäili vapauden suurta aikakautta.

Sentähden pajoissa ja teltanvalmistajien parissa hetken laiminlyönti
ja huolimaton työskentely saattoi johtaa seuraavana päivänä lyhyeen
tutkimukseen ja välttämättömälle giljotiinille. Laiminlyönti on
tasavallan parhaiden harrastusten kavallusta.

Blakeney vei Anne Mien sitä näkemästä. Huutavat savutorvet pelottivat
häntä. Blakeney johdatti hänet Pyhän Mikaelin torille, joelle päin.
Siellä oli rauhallisempaa.

»Kuinka kauheita heistä on tullutkaan», sanoi hän väristen, »minäkin
voin muistaa heidät aivan erilaisina.»

Joen varrella sijaitsevat talot olivat muutetut sairaaloiksi, valmiina
suurta piiritystä varten. Muutamia satoja metriä alempana kohosi
kansanvaltuutettu Déroulèden lahjoittama uusi lasien sairaala valkeana,
puhtaana ja kodikkaana likaisten rakennusten keskeltä.

»Luullakseni on parasta, ettemme istuudu», lausui Blakeney, »ja
viisainta että laskette päähineenne kasvoiltanne.»

Hän ei näyttänyt pelkäävän omasta puolestaan; hänestä sanottiin,
että hänen elämänsä oli noiduttu, ja siitä asti kun amiraali Hood
oli pystyttänyt lippunsa Toulonin asevaraston katolle, pelättiin
englantilaisia enemmän kuin koskaan ennen, ja Tulipunaista neilikkaa
vihattiin enemmän kuin ketään muuta.

»Te halusitte puhua kanssani Paul Déroulèdesta», sanoi hän
ystävällisesti huomatessaan, että nuori tyttö teki epätoivoisia
yrityksiä keventääkseen nuorta sydäntään. »Niinkuin tiedätte, hän on
ystäväni.»

»Niin, senpätähden toivoinkin saavani kysyä teiltä muutamaa asiaa»,
vastasi Anne Mie.

»Mitä sitten?»

»Kuka Juliette de Marny on, ja minkätähden pyrki hän Paulin kotiin?»

»Pyrkikö hän?»

»Kyllä, näin tapauksen parvekkeelta. Silloin se ei näyttänyt
minusta ilveilyiltä. Luulin häntä vain hiukan tylsistyneeksi ja
tyhmänrohkeaksi. Mutta olen miettinyt asiaa. Hän ärsytti tahallaan
katuyleisöä saapuessaan Déroulèden ovelle. Hänen tarkoituksensa oli
vedota Déroulèden ritarillisuuteen, ja sentähden hän huusi apua tietäen
sitä Déroulèdelta saavansa.»

Unohtaen ujoutensa ja vaatimattomuutensa puhui Anne Mie nopeaan ja
kiihtyneesti. Blakeneyn täytyi keskeyttää hänen kiihkonsa, jota
joutilaat ja epämiellyttävät kansalaiset olisivat voineet pitää
»epäiltävänä».

»No, entä sitten?» kysyi Blakeney, sillä nuori tyttö keskeytti puheensa
niinkuin olisi hävennyt kiihkoansa.

»Ja nyt hän oleskelee talossa edelleen päivästä toiseen», jatkoi Anne
Mie hiljempää, vaikkeikaan kiihkottomasti. »Minkätähden hän ei poistu?
Ranska ei tarjoa hänelle turvapaikkaa. Hän kuuluu enin vihattuun
kansanluokkaan — vanhan hallituksen rikkaisiin joutilasylimyksiin.
Paul on monta kertaa ehdottanut hänen siirtymistään Englantiin. Rouva
Déroulède, joka on itse enkeli, rakastaa häntä eikä tahtoisi hänestä
erota, mutta viisaampaa olisi hänen lähteä, ja kuitenkin hän vain
viivyttelee. Minkätähden?»

»Luultavasti sentähden —»

»Sentähdenkö, että hän rakastaa Paulia?» keskeytti Anne Mie kiivaasti.
»Ei, ei, hän ei rakasta — ei ainakaan — Voi, toisinaan en tiedä! Hänen
silmänsä loistavat Paulin lähestyessä, ja hän on hajamielinen hänen
poistuessaan. Hän pukeutuu aina kauan, kun odotamme Paulia kotiin
päivälliselle», lisäsi hän typerästi. »Mutta — jos se on rakkautta, on
se omituisen epänaisellista; sellainen rakkaus ei ole Paulin hyväksi —»

»Minkätähden niin ajattelette?»

»En tiedä», sanoi tyttö yksinkertaisesti, »Eiköhän se ole vaistomaista?»

»Pahoin pelkään, ettei vaistonne aivan erehdy tässä asiassa.»

»Miksi?»

»Sillä oma rakkautenne Paul Déroulèdeen on sokaissut teidät — Voi,
neitiseni, suokaa anteeksi! Te enkä minä pyysitte keskustelua, ja nyt
luulen loukanneeni teitä. Kuitenkin toivoisin teidän tietävän, että
myötätunnolla ajattelen teitä ja että haluaisin teitä palvella, jos
vain voisin.»

»Herra, aioin pyytää teidän apuanne.»

»Pyytäisin teitä vain antamaan minulle käskynne.»

»Olettehan Paulin ystävä — vakuuttakaa hänelle, että tuo nainen hänen
kodissaan alati uhkaa hänen henkeään ja vapauttaan.»

»Hän ei kallistaisi korviansa puheelleni.»

»Kyllä mies toista miestä aina kuuntelee.»

»Paitsi yhdessä asiassa — joka koskee hänen rakastamaansa naista.»

Hän sanoi sen hyvin lempeästi, mutta sangen varmasti. Sydämensä
pohjasta sääli Blakeney viallista hentoa tyttö parkaa, joka oli
tuomittu näkemään sydäntäsärkevää murhenäytelmää — hänen oman onnensa
katoamista, onnen, jota hän oli tuskin uskaltanut toivoakaan. Mutta
Blakeney tunsi, että ystävällisin teko sillä hetkellä oli koko
totuuden ilmaiseminen. Hän tiesi, että Paul Déroulèden sydän sykki
kokonaan Juliette de Marnylle. Anne Mien tavoin epäili Blakeneykin
vaistomaisesti kaunista tyttöä ja hänen omituisen hiljaista
käytöstänsä, mutta päinvastoin kuin kyttyräselkä parka hän tiesi,
ettei mikään Julietten rikos kyennyt tempaisemaan häntä Déroulèden
sydämestä. Ja vaikka Juliette olisi huomattukin teeskentelijäksi jopa
petturiksikin, olisi hän kumminkin säilyttänyt paikkansa Déroulèden
sydämen sisimmässä, jossa kukaan muu ei ollut koskaan löytävä sijaansa.

»Te siis luulette Déroulèden rakastavan häntä?» kysyi Anne Mie
viimeinkin.

»Olen varma siitä.»

»Entä hän?»

»Sitä en tiedä. Luottaisin paremmin teidän — naisen — vaistoon kuin
omaani.»

»Hän on petollinen, sanon sen, ja miettii vain miten saisi Paulin
kavalletuksi.»

»Siis meidän ainoa tehtävämme on vain odottaa.»

»Odottaa —?»

»Ja valvoa häntä huolellisesti ja vakavasti koko ajan. Kas niin,
haluatteko minun takaavan, ettei mikään vaara Déroulèdea kohtaa?»

»Luvatkaa erottavanne hänet tuosta naisesta.»

»En, se menee yli voimieni. Paul Déroulèden kaltainen mies rakastaa
ainoastaan kerran elämässään, mutta kerta syttyneenä pysyy hänen
rakkautensa.»

Taaskin Anne Mie oli vaiti puristellen huuliaan yhteen niinkuin olisi
pelännyt sopimattomia sanovansa.

Blakeney huomasi Anne Mien katkerasti pettyneen, ja hän koetti keksiä
keinoja voidakseen lieventää iskun julmuutta.

»Teidän tehtävänne on Paulin valvominen», sanoi hän, »hänen
vartioimisensa ja suojelemisensa ystävyydellänne. Luullakseni emme
tarvitse pelätä vaaran häntä kohtaavan.»

»Tahdon vartioida», vastasi Anne Mie hiljaa.

Vähitellen oli Blakeney johtanut tytön askeleet Ecole de Médecinen
kadulle päin.

Synkkä surumielisyys oli vallannut Blakeneyn reippaan ja
seikkailuhaluisen mielen. Kuinka täynnä surunäytelmiä olikaan tämä
suurkaupunki, kun se viimeisissä synnytystuskissaan kamppaili
järjettömän julmasti saavuttamattoman päämääränsä puolesta. Ja
kuitenkin, huolimatta sen giljotiinista ja pilakuulusteluista, sen
ankarista laeista ja täpötäysistä vankiloista, sen todelliset murheet
kalpenivat tämän vaivaisen tytön kuolettavan raskaan sydänsurun
rinnalla.

Hurja kiihtymys ja innostuksen tuli tekivät hurmaaviksi näytelmät,
joita joka päivä esitettiin Vallankumoustorilla. Niiden loppunäytökset
kehittyivät räikeän synkiksi melodraamoiksi, melkeinpä epätodelliseksi
kovasti tunteisiin vedotessaan.

Mutta tässä oli vain kuolettavan raskas suru, kirvelevä sydän, heikko
ihmisparka hirvittävän kamppailun tuskissa nopeasti katoavan onnensa
puolesta.

Tuskinpa Anne Mie tiesi mitä oli toivonut halutessaan puhutella
sir Percy Blakeneyä. Vaipuessaan toivottomuuden aaltoihin hän oli
tarttunut! siihen, mikä osoittautui mahdolliseksi pelastukseksi. Järki
sanoi hänelle, että Paulin ystävä oli oikeassa. Déroulède oli mies,
joka rakasti vain kerran elämässään. Hän ei ollut koskaan rakastanut —
sillä hän oli liiaksi säälinyt — pientä, surkuteltavaa Anne Mie parkaa.

Ei; miksi sanoisinkaan rakkauden ja säälin olevan toisilleen sukua?

Rakkaus, suuri, voimakas, valloittava jumala — rakkaus, joka voittaa
maailman ja menettelee häikäilemättömästi periaatteiden, hyveiden,
perinnäistapojen, kodin, sukulaisuuden ja uskonnon kanssa — paljonko
se välittää säälittävän olennon helposta valloituksesta, olennon, joka
vetoaa sen myötätuntoon?

Rakkaus merkitsee tasa-arvoisuutta — yhtä paljon sankaruutta tai
syntiä. Kun rakkaus alentuu säälimään, on se lakannut kohoamasta
rajattomuuteen, ohentuneeseen ilmapiiriin, jossa ihminen vihdoinkin
tuntee olevansa todella Jumalan kuvaksi luotu.




XI LUKU.

MUSTASUKKAISUUS.


Blakeney erosi Anne Miestä tämän kodin ovella hyvästellen häntä yhtä
kohteliaasti kuin oman maansa arvokkainta naista.

Anne Mie avasi raskaan oven omalla avaimellaan, sulki sen äänettömästi
ja pujahti yläkertaan oudon pienen haamun tavoin.

Käytävässä tapasi hän Paul Déroulèden, joka oli juuri tullut
huoneestaan ja oli vielä täysissä pukimissaan.

»Anne Mie!» huudahti hän niin mielissään, että nuori tyttö sykkivin
sydämin pysähtyi hetkeksi portaiden yläpäähän ikäänkuin toivoen
uudelleen kuulevansa huudahduksen ja tuntien, että Déroulède todellakin
ilostui hänen näkemisestään ja että hän oli ollut levoton hänen
pitkällisestä poissaolostaan.

»Olenko syypää levottomuuteesi?» kysyi Anne Mie vihdoinkin.

»Levottomuuteeni!» huudahti hän. »Pienoiseni, tuskinpa voin sanoa
eläneeni viime hetkinä huomattuani sinun lähteneen niin myöhään ulos,
vieläpä ypöyksin.»

»Mistä sen tiesit?»

»Neiti de Marny naputti ovelleni tunti sitten. Hän oli käynyt
huoneessasi sinua etsimässä, ja kun hän ei löytänyt, haki hän sinua
koko talosta ja lopuksi tuli levottomana minun luokseni. Emme
uskaltaneet kertoa äidilleni. En tahdo kysyä missä olet ollut, mutta
muista vasta, Anne Mie, että Pariisin kaduilla ei ole turvallista ja
että ne, jotka sinua rakastavat, kärsiväin kovasti tietäessään sinun
olevan vaarassa.»

»Ne, jotka minua rakastavat», toisti tyttö itsekseen.

»Etkö voinut pyytää minua mukaasi?»

»En, halusin olla yksin. Kaduilla oli aivan turvallista ja — halusin
puhutella sir Percy Blakeneyä.»

»Blakeneyä», huudahti hän suuresti hämmästyneenä.

»Mitä maailmassa halusit hänelle sanoa?»

Valehtelemiseen tottumattomana oli tyttö ilmaissut totuuden melkein
vasten tahtoaan.

»Luulin hänen voivan auttaa minua epätietoisuudessani ja
levottomuudessani.»

»Mieluummin menit hänen luokseen kuin minun», nuhteli Déroulède
lempeästi yhä ihmetellen tavallisesti aran ja sulkeutuneen tytön
tavatonta tekoa.

»Levottomuuteni koski sinua, ja sinä olisit vain nauranut minulle.»

»Anne Mie, sinulle en koskaan nauraisi. Mutta miksi olit levoton minun
tähteni?»

»Kun näen sinun sokeasti kulkevan vaaran partaalla ja luottavan niihin,
joita olisi paras epäillä.»

Déroulède rypisti otsaansa ja puraisi huultaan pidättäytyäkseen
lausumasta karkeita sanoja, jotka olivat hänen huulillaan.

»Onko sir Percy Blakeney niitä, joita minun olisi paras epäillä?»
kysäsi hän ohimennen.

»Ei», kuului lyhyt vastaus.

»Siis, ystäväni, ei ole levottomuuden syytä. Hän on ainoa ystäväni,
jota sinä et tarkoin tunne. Kaikkiin läheisiini, niinkuin tiedät,
voit luottaa ja voit rakastaa heitä jokaista», lisäsi hän vakavan
merkitsevästi.

Hän tarttui Anne Mien käteen, joka vapisi ilmeisesti tukahutetusta
kiihtymyksestä. Tyttö tiesi Déroulèden arvanneen hänen ajatuksensa,
ja tekoaan hän kovasti häpesi. Mustasukkaisuus oli kiusannut häntä
viimeiset kolme viikkoa, mutta yksinhän hän oli kärsinyt. Kukaan ei
ollut saanut haavaa koskettaa, sillä sen seurauksenahan on useimmiten
pilkka eikä sääli. Hänen oma tekonsa oli ilmaissut hänen salaisuutensa
kahdelle miehelle. Kumpikin oli osaaottava ja ystävällinen, mutta
Déroulède loukkautui Anne Mien soimauksista. Blakeneykään ei ollut
kyennyt häntä auttamaan.

Sairaalloinen itsensätutkimispuuska täytti hänen sielunsa. Yhdessä
hetkessä huomasi hän, kuinka alhaiset ja pikkumaiset hänen ajatuksensa
olivat olleet ja kuinka tarkoituksettomat hänen tekonsa. Hän olisi
siinä silmänräpäyksessä uhrannut henkensäkin, jos hän Déroulèden
mielestä olisi voinut poistaa tiedon omasta mustasukkaisuudessaan; hän
toivoi, ettei ainakaan Déroulède ollut arvannut hänen salaisuuttaan.

Hän koetti lukea Déroulèden ajatuksia, mutta hämärässä käytävässä,
jota vain Déroulèden kaukaisen huoneen kynttilät heikosti valaisivat,
ei hän erottanut Déroulèden kasvojen ilmeitä, mutta käsi, joka piteli
hänen omaansa, oli lämmin ja värisevä. Hän tunsi, että häntä säälittiin
ja hän punastui sitä ajatellessaan. Nopeasti toivottaen hyvää yötä
pakeni hän pitkin käytävää ja sulkeutui huoneeseensa vihdoinkin yksin
ajatuksineen.




X LUKU.

ILMIANTO.


Entä Juliette?

Kuinka oli käynyt tuon rajun, kiihkeän, romanttisen olennon, jota
jättiläismäinen taistelu kidutti? Hän, hento tyttö, tuskin vielä
naiseksi kehittynyt, häntä raastoivat suurimmat vastakkaiset
voimat, jotka ihmissielussa ovat milloinkaan taistelleet. Toisaalla
velvollisuus, perinnäistavat, velivainaja ja isä sekä ennen kaikkea,
uskonto ja hänen Jumalan edessä vannomansa vala, toisaalla oikeus ja
kunnia, oikeudenmukaisuus ja vääryys, rehellisyys ja sääli.

Kuinka hän taistelikaan niitä vastaan!

Hän taisteli niitä vastaan, painiskeli polvillaan niiden kanssa. Hän
koetti tukahuttaa muistot, unohtaa tuon kauhean keskiöisen näytelmän
kymmenen vuotta sitten, veljensä kuolleen ruumiin, isänsä kostavan
käden, joka piti omassaan hänen kättään isänsä pyytäessä häntä
suorittamaan työn, johon hän itse oli liian heikko, liian vanha.

Kaukaisesta menneisyydestä kaikuivat Julietten korvissa yhä isän sanat:

»Kaikkivaltiaan Jumalan kasvojen edessä, joka näkee ja kuulee minut,
vannon —»

Hän oli toistanut sanat äänekkäästi ja vapaasta tahdostaan käsi veljen
rinnalla itse Jumalan katsellessa häntä, sillä olihan hän pyytänyt
Jumalaa kuulemaan häntä.

»Vannon etsiväni Paul Déroulèden ja Jumalan säätämällä tavalla aiheutan
hänelle kuoleman, perikadon tai häpeän veljeni kuoleman kostoksi.
Kidutettakoon veljeni sielua tuomiopäivään saakka, jos rikkoisin
valani, mutta levätköön se ikuisessa rauhassa siitä päivästä alkaen,
jolloin hänen kuolemansa on sopivasti kostettu.»

Hänestä tuntui kuin isä ja veli olisivat seisoneet vieressä, kun hän
polvistui rukoilemaan. Oi, kuinka hän rukoili!

Monessa suhteessa oli hän vain lapsi. Koko ikänsä oli hän viettänyt
rajoitettua, elämää joko kuolemaa odottavan isänsä vuoteen ääressä
tai myöhemmin Ursulan luostarin neljän seinän sisällä. Ja koko sinä
aikana oli hänen sieluaan ruokittu mietiskelevällä, haltioituneella
uskonnolla, eräänlaisella pyhitetyllä taikauskolla, jonka vastustamista
hän olisi pitänyt pyhyyden häväistyksenä.

Ensimäisen askeleensa naisena astui hän vala huulillaan; siitä asti
oli hän järkähtämättömän velvollisuudentunteen pakoituksesta ruoskinut
itseään kokonaiset päivätkin hänelle määrättyä suurta tehtäväänsä
muistaakseen.

Sen laiminlyöminen olisi hänestä ollut samaa kuin Jumalan kieltäminen.

Hänellä oli vain hämärä käsitys uskonnon opillisesta puolesta.
Kiirastuli oli hänestä pelkkä sana, mutta sellainen, joka esitti
tosihengellistä tilannetta — odotusta, levottomuutta, surua. Aluksi
epäröiden, mutta sittemmin varmasti hän uskoi veljensä sielun kärsivän
syystä, että hän oli ollut liian heikko valaansa täyttämään.

Kirkko ei ollut voinut häntä auttaa. Hänen kirkkokuntansa papit olivat
hajoitetut ahdistetun, kiusaantuneen Ranskan kaikkiin maanääriin. Häntä
ei ollut kukaan auttamassa eikä lohduttamassa. Rauhaisa, mietiskelevä
luostarielämä oli vain suurentanut hänessä juhlallisuuden tunnetta,
jonka hänen tehtävänsä aiheutti.

Se oli totta, se oli välttämätöntä, koska se oli niin kovaa.

Niille harvoille, jotka läpi levottoman ajan olivat säilyttäneet
kunnioituksen uskontoon, oli sama uskonto muuttunut kieltäymyksen ja
marttyyriuden uskonnoksi.

Taipumaton jansenilaisuus [Alankomaalaisen jumaluusoppineen Cornelius
Jansenin oppi, jonka vuosikymmenien sorto oli muuttanut mystillisen
intoilevaksi liikkeeksi.] näytti vaativan uhrautumista ja luopumista,
samalla kun kuluneen vuosisadan huoleton katolilaisuus tarjosi vain
helpon kukitetun tien mukavasti varustettuun taivaaseen.

Mitä vaikeammalta Juliettesta hänelle määrätty tehtävä tuntui, sitä
todellisemmaksi se muuttui. Hän uskoi varmasti Jumalan vihdoinkin
kymmenen vuoden kuluttua osoittaneen hänelle keinon veljensä murhan
kostamiseen. Jumala oli johdattanut hänet tähän taloon, oli antanut
hänen nähdä ja kuulla Déroulèden ja Blakeneyn keskustelun, kaiken
hetkellä, jolloin salaliiton vivahduskin tasavaltaa vastaan tuotti
yhden ainoan peruuttamattoman tuloksen: ensin häpeän, pikaisen
kuulustelun oikeuspalatsissa ja vihdoin giljotiinin.

Hän koetti olla Déroulèdea vihaamatta. Hän toivoi voivansa arvostella
häntä kylmästi ja puolueettomasti tai mieluummin syyttää häntä Jumalan
valtaistuimen edessä ja rangaista häntä hänen kymmenen vuotta sitten
tekemästään rikoksesta. Hänen omia henkilökohtaisia tunteitaan ei
voinut ottaa kysymykseen.

Oliko Charlotte Corday ajatellut omia tunteitaan, kun hän omin käsin
lopetti Marat'n päivät?

Juliette viipyi polvillaan tuntikausia. Hän kuuli Anne Mien palaavan
kotiin ja Déroulèden tervehdyksen käytävässä. Se oli ehkä katkerin
hetki hänen sielunsa hirvittävässä kamppailussa, sillä se johdatti
hänen mieleensä muutkin, jotka saattoivat myöskin joutua kärsimään ja
jotka olivat viattomia — rouva Déroulèden ja ramman Anne Mie raukan.
He eivät olleet vääryyttä harjoittaneet, ja kuitenkin kuinka ankaran
rangaistuksen he voivat saadakaan!

Väliin pääsi hetkeksi voitolle terve arvostelu, inhimillisen siveysopin
vakava laki. Silloin Juliette nousi polvistuneesta asennostaan, kuivasi
kyyneleensä, valmistautui äänettömänä menemään levolle ja unohtamaan
kauhean, kovakouraisen kohtalon, joka vaati häntä tahtoansa täyttämään,
väliin hän taas syventyi särkynein sydämin kuiskaaviin ja kiihkeisiin
rukouksiin pyytäen anteeksiantoa isältään, veljeltään ja Jumalaltaan.

Hän oli nuori, tulinen sielu, joka taisteli kieltäymyksen,
marttyyriuden ja ankaran velvollisuuden puolesta; hänen lapsellinen
ruumiinsa taisteli rauhan, tyytyväisyyden ja oikeudentunnon puolesta.

Järkevän ruumiin voitti kumminkin kiihkeän voimakas sielu.

Lasta ei saanut syyttää, sillä hän oli itse asiassa viaton. Hänhän oli
vain noita julman, järjettömästi hermostuneen ajan ja taipumattoman
hirmuvallan monia uhreja, hirmuvallan, joka väkivallalla pahoitti
heikkojen omaksumaan oppinsa.

Päivän koittaessa nousi Juliette vihdoinkin polvistuneesta asennostaan,
valeli vedellä polttavia silmiään ja kasvojaan, ja siliteltyään
hiuksiansa ja pukuansa hän istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan.

Hän oli aivan muuttunut, ei enää lapsi, vaan oleellisesti nainen, jolla
oli Johanna d'Arc'in tapaiset tehtävät ja Charlotte Cordayn tavoin
menossa marttyyrikuolemaan, erehtyvä ihmissielu, joka teki suuren
rikoksen aatteensa puolesta.

Hän kirjoitti huolellisesti ja vakavalla kädellä antaen ilmi
kansanvaltuutettu Déroulèden. Siitä syntyi historiallinen asiapaperi,
jota säilytetään vielä Ranskan aikakirjoissa.

Sen olette nähneet Carnavalet’in museossa lasikaapissa. Sen kellastunut
paperi ja vaalennut muste eivät ilmaise niitä sieluntuskia, joiden
voiton huippuna se oli. Koukeroinen koulutyttömäinen käsiala todistaa
äänettömän liikuttavasi surullisinta murhenäytelmää, jonka surujen ja
rikosten aikakausi tunsi:

 Kansalliskonventin kokouksessa nykyisin istuville kansanedustajille.

 Te uskotte ja luotatte kansanedustaja, kansanvaltuutettu Paul
 Déroulèdeen. Hän on petollinen ja tasavallan kavaltaja. Hän
 suunnittelee ja toivoo voivansa panna täytäntöön entisen Marie
 Antoinetten, petturi Louis Capetta lesken vapautuksen. Kiiruhtakaa,
 te kansanedustajat. Tämän väitteen todisteet, paperit ja suunnitelmat
 ovat vielä kansanvaltuutettu Déroulèden kodissa.

 Näin väittää eräs, joka tietää.

                                             Fructidorin 23 p:nä.

Kirjoitettuaan kirjeen hän tarkasti sen huolellisesti, teki pari pientä
korjausta, mitkä vieläkin nähdään asiapaperissa, sitten hän taittoi
paperin, kätki sen kaulaliinansa poimuihin, ja kääriytyen viittaan ja
päähineeseen hän pujahti hiljaa huoneestaan.

Hiljaisuus ja äänettömyys vallitsi talossa. Häntä hieman puistatti
viileän aamuilman hivellessä hänen poskiaan, se tuntui aaveiden
henkäykseltä.

Kiiruhtaen häh juoksi portaita alas ja niin vikkelästi kuin suinkin
työnsi syrjään katuoven raskaat salvat ja pujahti kadulle.

Kaupunki alkoi jo herätä. Ei ollut aikaa nukkua, paljon oli tekemistä
uhatun tasavallan turvallisuuden säilyttämiseksi. Suunnaten askeleensa
virtaan päin kohtasi Juliette työmiesjoukon, jota Ranska käytti
puolustuksekseen.

Hänen takanaan Luxembourgin puistossa ja pitkin koko vastakkaista
joenrantaa olivat sulatot jo käynnissä ja sepät pyssyjä takomassa.

Joka askeleella tapasi Juliette hirsipuun tapaisiin pylväisiin
naulattuja isoja julistuksia, jotka ilmoittivat ohikulkeville
kansalaisille, että Ranskan kansa on valveilla ja aseissa.

Aivan vastapäätä Place de l’Institutia kääntyy hitaasti kaupungin
keskustaa kohden jono torivaunuja vihanneksia ja hedelmiä täynnä.
Kussakin on pieni kolmivärinen lippu ja tangon päässä peitsi ja
vapauden lakki.

Toripuutarhurit ovat hyviä isänmaanystäviä, sillä he tulevat joka
päivä ruokkimaan Pariisin nälkäistä roskajoukkoa muutamilla vetisillä
perunakourallisilla ja kurjilla madonsyömillä kaalinkuvuilla, joita
veljellinen vallankumous vielä sallii heidän esteettömästä kasvattaa.

Kaikki näyttävät olevan kiireissään varhaisena aamuna; ihmisten
surmaaminen alkaa vasta myöhemmin päivällä.

Sillä hetkellä Juliette pääsee etenemään kenenkään ahdistelematta.
Pääasiallisesti naiset ja lapset kiiruhtivat Tuilerien suunnattomia
leirejä kohden, joissa kaiken päivää valmistetaan liinanöyhtä, siteitä
ja vaatteita sotilaille.

Kaikkien talojen seiniä peittivät suuret isänmaalliset tunnuslauseet:
»Liberté, Egalité, Fraternité, sinon La Mort.» [Vapaus, tasa-arvoisuus,
veljeys tai kuolema.] Toisissa julistuksissa oli valtiollinen sävy: »La
Republique une et indivisible.» [Yksi ja jakamaton tasavalta.]

Mutta Louvren — entisten hallitsijain suuren palatsin, jossa kuningas
Aurinko piti hovia ja liehitteli Ranskan kauneimpia naisia — seinälle
uusi ja mahtava vallankumous oli kiinnittänyt viimeisen määräyksensä.

Seinään liimatussa suuressa kuulutuksessa luettiin sanat: »La Loi
coucernant les Suspects» [Epäiltyjä koskeva laki. Suoment. huom.]
Kuulutuksen alla oli iso puulaatikko, jonka kannessa oli rako.

Se oli viimeinen keksintö yhden ja jakamattoman tasavallan
turvallisuuden säilyttämiseksi.

Siitä lähtien pidettiin petturina jokaista, jonka joku tyhjäntoimittaja
tai henkilökohtainen vihamies vain yhdellä sanalla ilmiantoi, ja
Espanjan inkvisitioni julmimman ajan tapaan asetettiin puolet kansasta
toista puolta vakoilemaan. Puisen laatikon rakokin vastaanotti
ilmiannot, jotka toinen kansalainen toisesta oli valmis tekemään.

Jos Juliette olisi sekunniksikaan pysähtynyt lukemaan seinillä
kuulutettua inhoittavaa lakia, jos hän olisi edes asiaa harkinnut,
olisi hän peräytynyt ja väistänyt hirveän häpeällistä laatikkoa,
niinkuin vaarallista ja inhottavaa matelijaa tai ruttoa paetaan.

Mutta pitkällinen valvominen, rukoukset ja sankarillisten marttyyrien
huumaavat näyt olivat täydelleen herpaisseet hänen aistinsa. Hänen
elinvoimansa ja tunteensa olivat hävinneet; hänestä oli tullut kone,
joka ajatuksetta tai vavahduksetta luisuu tuomiotaan kohden.

Hän vetäisi kirjeen poveltaan ja vapisematta pudotti sen laatikkoon.
Peruuttamattomasti se oli tehty. Ei ainoakaan vastaisuudessa lausuttu
sana tai teko, rukoukset, yönvalvomiset eivätkä edes ihmeet voineet
saada tehtyä tekemättömäksi tai pelastaa Paul Déroulèdea tutkinnosta ja
giljotiinilta.

Pari työhön kiiruhtavaa joukkuetta oli nähnyt hänen pudottavan kirjeen
laatikkoon. Kaksi pikkulasta pysähtyi sormi suussa katselemaan häntä
huolettoman uteliaasti. Muutama nainen lasketteli raakaa pilaa,
ohikulkijat kohauttelivat olkapäitään jatkaen matkaansa. Keiden
oli tapana usein sivuuttaa paikka, he olivat tottuneet sellaisiin
nähtävyyksiin.

Puulaatikko suun kaltaisine reikineen muistutti pohjatonta hirviötä,
jota aina syötettiin ja joka aina suu ammollaan odotteli lisää saalista.

Tekonsa tehtyään kääntyi Juliette poistuakseen väliaikaiseen kotiinsa
yhtä nopeasti kuin oli paikalle saapunutkin.

Koti se ei enää ollut. Hänen täytyi heti lähteä sieltä, samana päivänä,
jos mahdollista. Hän käsitti, ettei hän enää voinut koskea pettämänsä
miehen leipään. Hän ei aikonut mennä aamiaiselle, voi syyttää
päänsärkyä, ja iltapäivällä voi Pétronelle pakata hänen tavaransa.

Hän poikkesi muutamaan läheiseen pieneen puotiin ja pyysi lasin maitoa
ja pienen palan leipää. Myyjätär silmäili häntä uteliaana, sillä
Juliette näytti olevan melkein suunniltaan.

Hän ei vielä ollut alkanut ajatella ja oli jo lakannut kärsimästä.

Mutta pian palasi hänen ajatus- ja kärsimyskykynsä sekä viimeisen,
peruuttamattoman hetken muisto ja hänen tekonsa oikeudenmukainen
arvostelu.




XI LUKU.

»KOSTO ON MINUN.»


Syyttäen päänsärkyä sai Juliette tilaisuuden pysytellä huoneessaan
melkein koko päivän. Hän olisi halunnut poistua koko maailmasta
muutamiksi tunneiksi, jotka hän vietti omissa ajatuksissaan ja omia
kärsimyksiään miettien.

Anne Mien liikuttavien pienten kasvojen näkeminen, kun tämä toi hänelle
ruokaa, herkkuja ja muita virvokkeita, oli todellista kidutusta
Julietten raadellulle sydämelle.

Pienimmästäkin äänestä, joka kuului ison talon hiljaisuudessa, hän
hypähti pystyyn pelosta ja kauhusta vapisten. Oliko hänen itsensä
ojentama Damokleen miekka jo pudonnut niiden päähän, jotka olivat
osoittaneet hänelle vain pelkkää ystävällisyyttä?

Hän ei voinut ajatellakaan rouva Déroulèdea eikä Anne Mietä tuntematta
tuskallisinta, kiduttavinta häpeätä.

Entä hän — mies, jonka hän niin tunnottomasti, niin säälimättömästi oli
kavaltanut armottomalle tuomioistuimelle?

Juliette ei uskaltanut edes ajatellakaan häntä.

Hän ei ollut milloinkaan yrittänyt eritellä omia Déroulèdeen
kohdistuvia tunteitaan. Kun Charlotte Cordayn tutkimuksessa Déroulèden
täyteläinen ääni oli liikuttavasi pyytänyt apua harhaanjohdetulle
naiselle, oli Juliette ahmien ihaillut häntä. Hän muisti, kuinka
voimakkaasti Déroulèden mielenkiintoinen personallisuus oli herättänyt
hänessä ihastusta tyttö raukkaan, joka oli saapunut hiljaisen
maalaiskotinsa kätköistä toimittamaan kauheaa tehtävää. Hänen hirveä
työnsä on kuitenkin ikuistuttanut hänen nimensä ja saanut hänen
kansalaisensa julistamaan hänet »Brutusta suuremmaksi.»

Déroulède pyysi hartaasti naisen hengen puolesta ja juuri hänen
avunpyyntönsä oli herättänyt Julietten uinailevan tarmon taisteluun
sen asian puolesta, johon hänen isävainajansa oli hänet velvoittanut.
Déroulèdenhan hän vain muutamia viikkoja sitten oli nähnyt seisovan
yksinään roskajoukon edessä, joka oli valmis repimään hänet, Julietten
kappaleiksi. Silloin Déroulède oli puhunut hänen puolestaan lausuen
heille sanottavansa hillityn voimakkaalla äänellä. Hän hillitsi heitä
rakkauden ja säälin voimalla muuttaen heidän vihansa lempeydeksi.

Vihasiko hän silloin Déroulèdea?

Varmasti, aivan varmasti hän vihasi häntä, sillä olihan Déroulède
tunkeutunut hänen elämäänsä, aiheuttanut hänen veljensä kuoleman ja
täyttänyt hänen isänsä riutumisvuodet murheella. Ja yli kaiken vihasi
Juliette häntä — vihaa se totisesti oli — sillä olihan Déroulède
aiheuttanut mitä kauhistuttavimman teon hänen elämässään, teon, johon
hänet oli pakoitettu vasten tahtoaan. Sehän oli halpamaisen kiittämätön
ja petollinen teko, kokonaan vieras hänen sydämensä tunteille,
vieläpä pelkurimaisen kurja, oudon magnetismin tiedoton purkaus —
magnetismin, joka virtasi Déroulèdesta lumoten hänet ja muuttaen
hänen yksilöllisyytensä ja tahdonvoimansa, joten hänestä tuli aivan
tietämättään kohtalon koneellinen väline.

Hän ei aikonut enää puhua Jumalan sormesta — kohtalo se oli —
pakanallinen, pirullinen kohtalo — kaameat, kurttuiset naiset, jotka
istuvat loppumatonta, lankaa kehräten! He olivat päättäneet; ja
Juliette taistelemiseen kykenemättömänä, sokeana ja ristiriitojen
murtamana oli sortunut Megairain ja heidän armottoman pyöränsä alle.

Vihdoin hiljaisuus ja yksinäisyys kävivät sietämättömiksi. Hän kutsui
Pétronellen luokseen ja käski valmistaa matka-arkut kuntoon.

»Lähdemme tänään Englantiin», ilmoitti hän lyhyesti.

»Englantiinko?» läähätti kunnioitettava vanhus, joka piti
oloansa onnellisena ja mukavana vierasvaraisessa talossa haluten
vastahakoisesti jättää sen. »Niinkö pian?»

»Niin, olemmehan siitä puhuneet jo kotvan aikaa. Emme voi ainaiseksi
jäädä tänne. Serkkuni De Crécy ja tätini De Coudremont ovat, siellä.
Pétronelle, jos koskaan sinne pääsemme, olemme ystävien parissa.»

»Jos koskaan sinne pääsemme!» huokasi Pétronelle parka, »lemmittyni,
meillä on kovin vähän rahaa eikä passeja lainkaan. Oletteko ajatellut
pyytää niitä hra Déroulèdelta?»

»En, en», vastasi Juliette nopeasti. »Pétronelle, huolehdin passeista
jollakin tavoin. Sir Percy Blakeney on englantilainen, hän sanoo mitä
on tehtävä.»

»Lemmittyni, tiedättekö missä hän asuu?»

»Tiedän, kuulin hänen sanovan rouva Déroulèdelle eilen illalla,
että hän asuu Brogar nimisen maalaisen luona lähellä Cruche Casséen
muistomerkkiä, Menen etsimään häntä, varmaankin hän auttaa minua.
Englantilaiset ovat neuvokkaita ja käytännöllisiä. Tiedän hänen
hankkivan meille passit ja neuvovan mitä olisi paras tehdä. Jääkää te
vain tänne ja järjestäkää matkatamineet. En viivy kauan.»

Hän otti viitan ja päähineen, ja heittäen ne käsivarrelleen pujahti
huoneesta.

Déroulède oli jo lähtenyt aikaisemmin päivällä. Juliette ei toivonut
hänen vielä palaavan. Hän juoksi nopeasti portaita alas voidakseen
lähteä ulos kenenkään huomaamatta.

Rauha ja hiljaisuus vallitsi talossa. Juliettesta tuntui oudolta, ettei
sitä verhonnut vaipan tapainen onnettomuuden aavistus.

Eteisestä vähän matkan päässä olevasta keittiöstä kuului Anne Mien ääni
hyräilevän vanhaa laulua:

    »De ta tige détachée
    Pauvre feuille désséchée
    Ou vas-tu?»

[Minne menet kuivunut lehtiparka oksastasi irtautuneena?]

Juliette pysähtyi hetkeksi. Kauhea tuska oli vallannut hänen
sydämensä. Vaistomaisesti täyttyivät hänen silmänsä kyynelillä katseen
harhaillessa ympäri talon seiniä, jotka olivat suojelleet häntä
vierasvaraisesti kolmena kuluneena viikkona.

Ja mihin hän aikoi mennä? Niinkuin laulun kuihtunut lehtiraukka oli
hänkin hylätty, revitty oksastaan, koditon, ilman ystäviä, hylättyään
sen ainoan käden, joka ystävällisesti ja rakkaasti oli hänelle
ojennettuna suuren vaaran hetkellä.

Omatunto alkoi nousta häntä vastustamaan ja samoin tuo hirviöpäinen
valtias — katumus. Hän sulki silmänsä päästäkseen katselemasta
rikoksensa hirveätä näkyä; hän koetti unohtaa tämän kodin, jonka hänen
petoksensa oli saastuttanut.

    »Je vais ou va toute chose
    Ou va la feuille de rose
    Et la feuille de laurier».

[Menen minne kaikki menee, minne ruusun- ja laakerinlehti menee.]

Anne Mie lauloi surunvoittoisesti.

Voimakas nyyhkytys tunkeutui Julietten tuskaisesta sydämestä.
Onnettomuus oli suurempi kuin hän kantaa jaksoi. Oi, sääli häntä, jos
voit! Hän oli taistellut ja ponnistellut, ja hänet oli voitettu. Nuoren
tytön sydän on kokematon ja vaikutuksille altis! Hän oli kasvanut
tuon ainoan, pelottavan, kaikki läpitunkevan velvollisuusaatteen
toteuttamista varten, jonka hän oli kuolevalle isälleen ja veljensä
ruumiin ääressä mitä juhlallisimmin vannonut täyttävänsä. Hän oli
pyytänyt ohjausta, rukoillut vapautusta, mutta ylhäällä oleva ääni oli
vaiennut, Heikkona, kurjana, pelosta kyyristyneenä täytyi ihmissydämen
maisen intohimon raastamana luottaa omiin voimiinsa taistelussaan.

Loppu oli lähestynyt. Pikainen, tuskin todellinen rauhanunelma,
joka oli sivellyt hänen mieltään muutamina kuluneina viikkoina,
oli haihtunut päivän koittaessa ja hän jäi hylätyksi, yksin suurta
syntiänsä elämäniäkseen sovittamaan.

Vaivoin tietäen mitä oli tehtävä hän lankesi polvilleen kodin
kynnykselle, jonka aikoi ainaiseksi jättää. Kohtalo oli pannut hänen
nuorille hartioilleen liian raskaan taakan.

»Juliette!»

Ensin hän ei liikahtanut. Déroulèden ääni kuului hänen takanaan
olevasta kirjastosta. Sen taikavoima, kiihkeä, voimakas, hellä,
värisytti häntä niinkuin tuona päivänä oikeussalissa. Se näytti
herättävän vastakaikua hänen sydämessään. Hän piti sitä unena ja jäi
polvilleen, ettei se olisi haihtunut.

Silloin hän kuuli Déroulèden askeleita eteisen kivilattialla. Anne Mien
surunvoittoinen laulu oli häipynyt etäisyyteen. Hän vavahti ja hypähti
pystyyn nopeasti kuivaten silmiänsä. Hetkellinen uni oli hävinnyt, ja
hän häpesi heikkouttaan.

Hänellä, Julietten kaikkien surujen, syntien ja alennuksen
aiheuttajalla ei ollut oikeutta nähdä hänen kärsivän.

Juliette olisi paennut talosta, mutta oli liian myöhäistä.

Déroulède oli tullut kirjastostaan, ja nähdessään Julietten polvillaan
itkemässä hän läheni nopeasti koettaen rehellisen luonteensa
synnynnäisellä ritarillisuudella salata Juliettelta nähneensä hänen
kyyneleensä.

»Neitiseni, oletteko menossa ulos?» kysyi hän kohteliaasti, kun
Juliette käärien viittaa ympärilleen kääntyi ovelle päin.

»Olen, olen», vastasi hän nopeasti; »pienelle asialle, jonka minä —»

»Voinko teitä jollakin tavoin palvella?»

»Ette.»

»Jos» — lisäsi hän huomattavasti hämillään, »jos teidän asianne
sietää viivytystä, saisinko kunnioittavasti pyytää teitä kirjastooni
hetkeksi?»

»Kansalainen Déroulède, asiani ei siedä viivytystä», sanoi hän niin
tyynesti kuin voi, »mutta ehkäpä palattuani —»

»Neiti, lähden aivan heti kotoa, ja tahtoisin hyvästellä teitä.»

Déroulède astui syrjään antaakseen Julietten mennä joko katuovesta ulos
tai eteisen poikki hänen kirjastoonsa.

Hänen äänensä sävy ei moittinut vierasta, joka hyvästiä sanomatta
aikoi jättää hänet. Ehkäpä Juliette olisi vastustanut häntä hyvästiä
sanoessaan. Voittamaton magnetismi näytti vetävän häntä Déroulèden
puoleen, ja antaen melkein huomaamattoman myönnytysmerkin hän astui
Déroulèden ohi tämän huoneeseen.

Kirjasto oli hämärä ja viileä, sillä huone oli lännen puolella, ja
ikkunaluukut olivat olleet suljettuina, ettei kuuma elokuun aurinko
päässyt paistamaan sinne. Ensin Juliette ei nähnyt mitään, mutta hän
tunsi Déroulèden läsnäolon, kun tämä seurasi häntä huoneeseen heittäen
oven hiukan raolleen.

»Neiti, teitte ystävällisesti», sanoi hän lempeästi, »suostuessanne
pyyntööni, joka oli ehkä julkea. Mutta, nähkääs, lähden tästä talosta
tänään, ja minut valtasi itsekäs halu kuulla ääntänne hyvästellessänne.»

Julietten suurien, hehkuvien silmien katse tunkeutui vähitellen
ympäröivän hämärän läpi. Hän saattoi nyt selvästi nähdä Déroulèden
seisovan aivan hänen lähettyvillään suuresti kunnioittavassa asennossa.

Kirjasto oli siisti ja sievä niinkuin tavallisesti ilmaisten siten
toiminnan ja tarmon miehen säännöllisiä tapoja. Lattialla oli
matkalaukku valmiiksi hihnoitettuna niinkuin matkaa varten ainakin,
ja sen päällä paksu siannahkainen kirjesalkku varustettuna pienellä
teräslukolla. Julietten lumotut ja kauhistuneet silmät kiintyivät
salkkuun. Nähtävästi se sisälsi Déroulèden paperit, Marie Antoinetten
pakosuunnitelmat, passit, joista hän oli edellisenä päivänä puhunut
ystävälleen sir Percy Blakeneylle — juuri ne todistuskappaleet, joita
hän oli tarjonnut kansanedustajille vahvistaakseen kansanvaltuutettua
koskevaa ilmiantoaan.

Pyyntönsä tehtyään Déroulède ei ollut sanonut sanaakaan. Hän odotti
Julietten puhuvan, mutta tämän ääni oli kurkkuun kuivettunut. Tuntui
kuin rautakourat olisivat tarttuneet hänen kaulaansa tukahuttaen sanat,
mitkä hän aikoi lausua.

»Neitiseni, ettekö toivota minulle onnea matkalle?» toisti hän
ystävällisesti.

»Onneako matkalle?» Voi, kaiken hirveää ironiaa! Olisiko onni hänen
matkallaan pilkkakuulusteluun ja giljotiinille? Sinne hän meni,
vaikkei sitä tiennyt, ja nytkin vielä koetti hän tarttua käteen, joka
tahallisesti oli toimittanut hänet sinne.

Vihdoin Juliette yritti puhua, ja soinnuttomalla, tyynellä äänellä
hänen onnistui mullista:

»Kansanvaltuutettu, ettehän mene pitkäksi aikaa?»

»Neiti», vastasi hän, »tähän aikaan kaikki hyvästit saattavat olla
viimeiset. Mutta itse asiassa menen kuukaudeksi Conciergerieen
huolehtimaan siellä olevasta onnettomasta vangista.»

»Kuukaudeksi!» toisti Juliette koneellisesti.

»Niin!» virkkoi hän hymyillen. »Meidän nykyinen hallitus pelkää, että
Marie Antoinette parka lumoaa vankilan johtajat, jos nämä jäävät liian
pitkäksi aikaa hänen läheisyyteensä, joten joka kuukausi määrätään
uusi. Minä tulen huolehtimaan hänestä ensi Vendémiairen kuluessa.
Toivon saavani palata ennen myrskyä, mutta — ken tietää.»

»Kansalainen Déroulède, siis joka tapauksessa tämän iltaiset hyvästit
ovat pitkän ajan varalta.»

»Kuukausi tulee tuntumaan minusta vuosisadalta», sanoi hän vakavasti,
»sillä minun täytyy viettää ne teitä näkemättä, mutta —.»

Hän katsoi pitkään ja tutkivasta Julietteen. Hän ei ymmärtänyt tyttöä
tämän silloisessa mielentilassa, niin pelästyneeltä ja sekavalta hän
näytti, niin toisellaiselta kuin tyttömäinen, suruton Juliette, joka
menneiden viikkojen kuluessa oli tehnyt vanhan synkän talon niin
iloiseksi.

»Mutta en uskaltaisi toivoa», mutisi hän, »että samallainen syy
aiheuttaisi teitä sanomaan sitä pitkäksi.»

Juliette kävi ehkä hiukan kalpeammaksi kuin oli ollut siihen saakka,
ja hänen katseensa harhaili ympäri huonetta, niinkuin ansaan joutuneen
jäniksen, joka hakee pakopaikkaa.

»Kansalainen Déroulède, te käsitätte minut väärin», sanoi hän
vihdoinkin nopeasti. »Kaikki te olette olleet ystävällisiä — hyvin
ystävällisiä — mutta Pétronelle ja minä emme enää voi käyttää
hyväksemme vierasvaraisuuttanne. Meillä on ystäviä Englannissa ja monta
vihollista täällä —»

»Tiedän sen», keskeytti Déroulède hiljaa; »olisi kurjinta
itsekkäisyyttä minun puoleltani ehdottaa, että jäisitte tänne
tuntiakaan kauemmaksi kuin on tarpeellista. Pelkään ettei tämän
päivän jälkeen minun kattoni voi suojella teitä. Mutta sallittako
minun järjestää asianne niinkuin järjestän äitini ja Anne Miankin?
Englantilaisella ystävälläni sir Percy Blakeneyllä, on pursi valmiina
Normandian rannikolla. Olen jo pitänyt huolta passistanne ja
järjestänyt koko matkanne sinne saakka, ja sir Percy tai joku hänen
ystävistään vie teidät turvallisesti englantilaiseen purteen. Hän on
luvannut minulle tekevänsä sen, ja minä luotan häneen niinkuin itseeni.
Ranskaan matkustamistanne varten on nimeni riittävänä takeena, ettei
teitä ahdisteta; ja jos sallitte, matkustavat äitini ja Anne Mie
seurassanne. Sitten —»

»Kansalainen Déroulède, pyytäisin teitä lopettamaan», keskeytti
Juliette äkkiä kiivaasti. »Teidän täytyy suoda anteeksi, mutta en voi
sallia teidän järjestävän minun asioitani. Pétronellen ja minun täytyy
tulla toimeen miten parhaiten voimme. Teidän tulisi kuluttaa aikanne
ja vaivanne niiden hyväksi, joilla on oikeus teiltä jotain vaatia,
jotavastoin minä —»

»Neiti, puhutte tylysti, ei ole kysymys vaatimuksista.»

»Eikä teillä ole oikeutta ajatella — » jatkoi hän yhä hermostuneemmin
ja kiihtyneemmin vetäen nopeasti pois kätensä, johon Déroulède oli
koettanut tarttua.

»Voi, suokaa anteeksi», keskeytti hän vakavasti, »olette väärässä.
Minulla on oikeus ajatella teitä ja teidän puolestanne — jonka
peruuttamattoman oikeuden minulle antaa suuri rakkauteni teihin.»

»Kansanvaltuutettu!»

»Ei, Juliette, tunnen mielettömyyteni ja julkeuteni. Tunnen teidän
säätynne ja puolueenne ylpeyden, tunnen kuinka suuresti halveksitte
Ranskan likaisen roskajoukon puoluelaista. Olenko jo sanonut haluavani
voittaa rakkautenne? Olenkohan koskaan uneksinut sitä? Tiedän vain,
Juliette, että olette minusta enkelimäinen, teissä on jotain valkeaa
ja henkimäistä, koskettamatonta ja ehkä käsittämätöntä. Kuitenkin,
vaikka tunnenkin mielettömyyteni, riemuitsen siitä, rakkaani, enkä
tahtoisi teidän häviävän elämästäni minun kertomatta teille siitä, mikä
on kuluneina viikkoina tehnyt minulle jokaisen tunnin paratiisiksi —
rakkauteni teihin, Juliette.»

Hän puhui miellyttävästi ja matalan pehmeällä, mielenkiintoisella
soinnulla, jolla Juliette oli kerran kuullut hänen puhuvan Charlotte
Cordayn puolesta. Nyt hän ei kuitenkaan puhunut omasta puolestaan,
ei itsekkään toivomuksensa eikä oman onnellisuutensa tähden, vaan
ainoastaan rakkautensa puolesta, että Juliette olisi tiennyt sen, ja
tietäen sen olisi säälinyt häntä sydämessään ja antanut hänen palvella
häntä loppuun asti.

Hän ei sanonut pitkään aikaan muuta; hän oli tarttunut Julietten
käteen, jota tämä ei enää vetänyt pois, sillä tuntui suloiselta, kun
Déroulède voimakkain ottein sulki hänen vapisevat kätensä voimakkaaseen
kädenpuristukseen. Déroulède painoi huulensa Julietten kädelle,
pehmeälle kämmenelle ja hennolle ranteelle, hänen polttavat suudelmansa
todistivat voimakkaita tunteita, joita hän kunnioituksesta tyttöön
koetti hillitä.

Juliette yritti riistäytyä irti, mutta Déroulède ei päästänyt häntä.

»Juliette, älkää menkö vielä», rukoili hän. »Ajatelkaa, ehken koskaan
enää näe teitä, mutta kun olette kaukana minusta — Englannissa ehkä
— omaistenne ja sukulaistenne parissa, koetatteko joskus ajatella
ystävällisesti häntä, joka niin kiihkeästi, niin mielettömästi palvoo
teitä?»

Jos olisi ollut mahdollista, olisi Juliette pysäyttänyt sydämensä
tykytyksen, sydämen, joka vihdoinkin taipui koko suuren, tukahutetun
rakkauden kiihkeällä voimalla. Jokainen Déroulèden sana herätti
vastakaikua hänen sydämensä syvyydessä, ja hän koetti olla kuulematta
Déroulèden hellää pyyntöä, näkemättä hänen tummaa päätään, joka
taipui Juliettea palvoakseen. Hän koetti unohtaa Déroulèden läsnäolon
— sen miehen, jonka hän oli kavaltanut toteuttaakseen omat kurjat
kostohankkeensa ja jota hän mielettömässä, kiihtyneessä raivossaan oli
luullut vihaavansa, mutta jota hän nyt tiesi rakastavansa enemmän kuin
elämäänsä, enemmän kuin omaa sieluaan, perinnäistapojaan tai valaansa.

Sillä hetkellä hän koetti kaikin keinoin loihtia sielunsa silmiin
mielikuvaa veljestään, joka tuotiin koliin paareilla, isänsä
riutumisvuosista, jotka olivat käyneet niin hirveiksi suuren surun
mieltä järkyttäessä.

Hän koetti ajatella Jumalan kostavan sormen viittaavan hänelle tietä
valan täyttämiseen, ja Juliette rukoili Häntä olemaan läsnä hänen
kauheissa sieluntuskissaan.

Ja vihdoinkin Jumala puhutteli häntä rajattoman maailmankaikkeuden
ikuisista avaruuksista. Taivaasta, joka ei ollut sääliä tuntenut,
kuului nyt Hänen äänensä kirkkaana, pelottavana ja leppymättömänä:

»Kosto on minun! Minä tahdon kostaa!»




XII LUKU.

DAMOKLEEN MIEKKA.


»Tasavallan nimessä!»

Ajatuksiinsa, unelmiinsa, onnellisuuteensa vaipuneena Déroulède ei
ollut kuullut mitä talossa tapahtui äsken kuluneina hetkinä.

Ovikellon kova soiminen ei tuntunut tavallisuudesta poikkeavalta
Anne Miestä, joka yhä vain hyräili surullista lauluaan keittiössä
työskennellessään. Hän vetäisi hihansa laihoille käsivarsilleen,
suoristeli esiliinaansa ja vasta sitten juoksi katsomaan, kuka tulija
oli.

Heti oven avattuaan hän oli asiasta selvillä.

Hänen edessään seisoi viisi miestä, neljä kansalliskaartin univormussa,
ja viides oli koristettu kultareunaisella kolmivärinauhalla, joka
ilmaisi hänen olevan kansalliskonventin palveluksessa.

Tämä mies, joka näytti olevan toisten johtaja, astui heti eteiseen,
ja häntä seurasi neljä toveria. Häneltä merkin saatuaan he tahallaan
pysäyttivät Anne Mien, joka nähtävästi aikoi juosta kirjastoon
Déroulèdea vaarasta varoittamaan.

Anne Mie ei epäillyt hetkeäkään vakavan vaaran uhkaa. Hän olisi
arvannut asian ilman vaistonsa varoitusta. Silmäys viiteen mieheen
riitti ilmaisemaan sen, heidän asentonsa, heidän lyhyt käskynsä, heidän
virallinen käytöksensä eteisen poikki mennessään, kaikki ilmaisi
missä tarkoituksessa he olivat sinne tulleet: kotitarkastukseen
kansanvaltuutettu Déroulèden luo.

Merlinin epäiltyjen laki oli täydessä käynnissä. Joku oli ilmiantanut
kansanvaltuutetun yleiselle turvallisuuskomitealle, ja armon vuonna
1793 ja vallankumouksen ensimäisenä lähetettiin epäiltyjä naisia ja
miehiä joka päivä giljotiinille.

Anne Mie olisi huutanut, jos hän olisi vain uskaltanut, mutta hänen
vaistonsa oli aivan liian tarkka, jotta häntä olisi voitu petkuttaa
niin ymmärtämättömään tekoon. Hänestä tuntui, että Paul Déroulède olisi
toivonut hänen pysyvän tyynenä ja ulkonaisesti rauhallisena, jos hän
olisi häntä sillä hetkellä katsellut.

Etumainen mies — kolmivärisellä nauhalla koristettuna — oli jo mennyt
eteisen poikki ja seisoi kirjaston oven ulkopuolella. Vasta hänen
käskynsä herätti Déroulèden unelmista.

»Tasavallan nimessä!»

Déroulède ei heti päästänyt pientä kättä, jolle hän hetki sitten oli
suudelmiaan painanut. Hän nosti sen vielä kerran huulilleen hyvin
hellästi viivytellen viimeistä rakasta hyväilyä niinkuin ikuisia
jäähyväisiä sanoessaan. Sitten hän oikaisi leveän, jalorakenteisen
vartalonsa ja kääntyi ovelle päin.

Déroulède oli sangen kalpea, mutta hänen syvissä, vakavissa silmissään
ei näkynyt pelkoa eikä edes ihmettelyäkään. Ne näyttivät yhä katselevan
kauas, tuijottavan taivaallista näkyä, jonka Julietten käden kosketus
ja hänen oma rakkaustunnustuksensa olivat loihtineet esiin.

»Tasavallan nimessä!»

Vielä kolmannen kerran — tavanmukaisesti — kaikuivat sanat kirkkaina,
selvinä, varmoina.

Noita kahta sanaa lausuttaessa harhaili Déroulèden katse nopeasti
raskaaseen kirjesalkkuun, joka sisälsi hänen tuomionsa, ja hurja
mieletön ajatus — pelkkä eläimellinen halu paeta vaaraa — välähti hänen
aivoissaan.

Marie Antoinetten pakosuunnitelmat, monet passit, kirjoitetut niiden
mahdollisten valepukujen varalta, joita onneton kuningatar saattoi
käyttää — kaikki ne paperit olivat riittäviä todisteita siitä, että hän
oli pettänyt tasavallan.

Hän saattoi jo kuulla oman syytöksensä, saattoi jo nähdä Pariisin
likaisen roskajoukon tanssivan hurjaa espanjalaista tanssia rattaiden
ympärillä, jotka kuljettivat häntä giljotiinille; hän saattoi
kuulla niiden, jotka olivat enimmän häntä ihailleet, enimmän häntä
kadehtineet, kiroovan häntä, saattoi tuntea heidän häneen suunnatut
loukkauksensakin. Ja kaikesta siitä hän olisi paennut, jos olisi voinut
ja ellei se olisi ollut liian myöhäistä.

Näiden sanojen lausuminen hänen ovensa ulkopuolella kesti vain sekunnin
ajan tai vielä vähemmän, joll'aikaa mieletön pakenemishalu voitti hänen
kaikki muut ajatuksensa. Tekipä hän eleenkin siepatakseen kirjesalkun
ja piilottaakseen sen vaatteisiinsa. Mutta se oli painava ja paksu,
siihen varmasti huomio kiintyi, ja se saattoi aiheuttaa hänelle uuden
loukkauksen, jos hänet pakotettiin alistumaan ruumiintarkastukseen.

Hän näki, että Julietten katse oli kiintynyt häneen ilmaisten mitä
pohjattominta rakkautta. Silloin oli sekunnin heikkous mennyttä, hän
oli taas hiljainen, luja toiminnan mies, tottunut vaaroja rohkeasti
kohtaamaan, hallitsemaan ja hiljentämään pöyhkeintäkin roskajoukkoa.

Äänettömästi kohauttaen olkapäitään hän lakkasi ajattelemasta
ikävyyksiä tuottavaa kirjesalkkua ja meni ovelle.

Kun kolmanteen käskyyn ei tullut vastausta, oli ovi jo työnnetty auki
ulkoapäin ja Déroulède huomasi edessään viisi miestä.

»Kansalainen Merlin!» sanoi hän hiljaa tuntiessaan etumaisen miehen.

»Hän itse, kansanvaltuutettu», vastasi jälkimäinen hymyillen
ivallisesti, »teidän palvelijanne.»

Anne Mie seisoessaan eteisen nurkassa oli kuullut nimen, ja se herätti
hänen sydämessään suurta inhoa.

Merlin! Häpeällisen epäiltyjen lain keksijä, joka oli kiihottanut
ihmiset toisiaan vastaan, isän poikaansa, veljen veljeään, ystävän
ystäväänsä vastaan, oli tehnyt jokaisesta inhimillisestä olennosta
verikoiran, joka vainusi kanssaihmistensä jälkiä ahdistellen heitä,
ettei häntä itseään olisi ahdistettu, ilmiantaen, vakoillen, yllyttäen
heitä, ettei häntä itseään olisi ilmiannettu.

Ja hän, Merlin, riemuitsi tästä pirullisimman ilkeästä laista, mitä
koskaan on laadittu ihmisrotua alentamaan.

Carnavalet’n museossa on hänen kuvansa, piirrettynä juuri ennen kuin
hän vuorostaan meni sovittamaan rikoksiaan samalle giljotiinille,
jota hän oli teroitellut ja käyttänyt uupumatta toveriensa
kukistamiseksi. Taiteilija on onnistuneesti kuvannut hänen irstaan,
velton, renttumaisen vartalonsa, hänen pitkät raajansa, kapean päänsä,
käärmemäiset silmänsä ja hiukan sisäänpäin kääntyneen leukansa.
Niinkuin hänen mallinsa ja esikuvansa Marat' niin Merlinkin teeskenteli
likaisissa, risaisissa vaatteissa. Todellinen sansculottismi —
lähimäisten laahaaminen yhteiskunnallisten rappujen alimmalle portaalle
— esiintyi perinpohjin tämän suuren vallankumouksen huomattavan
tuotteen kaikissa teoissa.

Déroulèdekin, jonka jalo, kaikkiymmärtävä sydän sääli ihmiskunnan
heikkouksia, säpsähti nähdessään siivottomuuden hengen
ruumiillistumisen aaveen, ainoan, mikä oli jäännös vallankumouksen
alkuunpanijat jaloista, kuvitelluista teorioista.

Merlin irvisteli nähdessään Déroulèden seisovan siinä tyynenä,
tunteettomana, hyvin puettuna ikäänkuin valmiina vastaanottamaan
kunnioitettua vierasta, vaikka saikin haasteen alistua suurimpaan
loukkaukseen, mitä ylpeää miestä on koskaan vaadittu kärsimään.

Merlin oli aina vihannut suosittua kansanvaltuutettua. Marat'n ja tämän
seuralaisten ystävänä ja juomatoverina hän oli jo yli kaksi vuolta
käyttänyt vaikutusvaltaansa saadakseen Déroulèden epäillyksi.

Muitta Déroulèdella oli kansan luottamus. Kukaan muu ei ymmärtänyt
niin hyvin Pariisin roskajoukkoa, ja kansalliskonventti aina peläten
sytyttämäänsä tulivuorta tiesi, että sen piiriin kuuluva jäsen oli
hyödyllisempi elävänä kuin kuolleena.

Mutta nyt vihdoinkin Merlin sai tahtonsa perille. Nimettömän ilmianto
Déroulèdesta oli saapunut yleiselle syyttäjälle samana aamuna.
Tinville ja Merlin olivat hyviä ystäviä, joten jälkimäinen helposti
sai kunnian ensimäisenä julistaa tiedon vihatulle viholliselleen hänen
kukistumisestaan.

Hän seisoi hetken Déroulèden edessä nauttien täysin siemauksin
tilanteesta. Avarasta eteisestä tulviva valo lankesi suoraan
kansanvaltuutetun voimakkaalle vartalolle ja hänen lujapiirteisille
tummille kasvoilleen sekä hänen ilmehikkäisiin, levottomiin silmiinsä.
Hänen takanaan oleva kirjasto, jota tiiviisti suljetut ikkunaluukut
pimittivät, näytti hämärään verhoutuneelta.

Merlin kääntyi miehiinsä, ja iloiten saadessaan leikkiä kissaa ja
hiirtä osoitti hän Déroulèdea hymyillen ja olkapäitään kohautellen.

»Katsohan mokomaa», sanoi hän laskien raakaa leikkiä ja sylkäisten
halveksivasti lattialle, »ylimys ei näytä ymmärtävän, että olemme
täällä tasavallan nimessä. Kansanvaltuutettu, näytätte unohtaneen erään
erittäin hyvän sananlaskun, joka kuuluu: Liian usein kaivolla käypä
ruukku lopultakin särkyy. Te olette vehkeillyt kansan vapautta vastaan
viimeiset kymmenen vuotta. Palkkanne olette vihdoinkin saanut; Ranskan
kansa on tullut järkiinsä. Kansalliskonventti haluaa tietää mitä
petosta haudotte näiden neljän seinän sisällä, ja se on valtuuttanut
minut ottamaan selkoa kaikesta mitä oli selvillesaatavissa.»

»Kansanvaltuutettu, teidän käytettävissänne!» virkkoi Déroulède astuen
ääneti syrjään tehdäkseen tilaa Merlinille ja hänen miehilleen.

Vastustus oli turhaa, ja niinkuin kaikki voimakkaat, päättäväiset
luonteet, tiesi hänkin milloin oli parasta myöntyä.

Juliette ei ollut liikahtanut eikä edes äännähtänyt. Hiukan toista
minuuttia oli kulunut siitä, kun ensimäinen järkähtämätön määräys
tasavallan nimessä käski avaamaan. Se kajahti niinkuin hätäkello
talon hiljaisuudessa. Déroulèden suudelmat olivat vielä kuumina hänen
kädellään, hänen rakkaudentunnustuksensa kaikui vielä hänen korvissaan.

Ja sitten hirveä, kuolemaatuottava vaara, jonka hän itse oli
aikaansaanut miehelle, jota hän rakasti.

Jos sielu saa hetken tuskissa sovittaa elinkautisen syntinsä, silloin
tosiaan Juliettekin hyvitti sen yhdessä kauheassa sekunnissa,.

Hänen omatuntonsa, hänen sydämensä, hänen koko olentonsa nousi kapinaan
hänen omaa rikostaan vastaan. Hänen valansa, hänen elämänsä kaikessa
kauheudessaan.

Ja kaikki oli liian myöhäistä.

Déroulède seisoi leppymättömän vihollisensa edessä. Merlin antoi
määräyksiä miehilleen talon tarkastamisesta, ja siinä aivan
matkalaukulla oli kirjesalkku nähtävästi sisältäen paperit, joihin
Juliette edellisenä päivänä oli kuullut Déroulèden viittaavan
puhuessaan ystävälleen sir Percy Blakeneylle.

Selittämätön vaisto ilmaisi Juliettelle, että paperit olivat salkussa.
Hänen silmänsä kiintyivät siihen kuin lumottuina. Hirveä kauhu jännitti
häntä vielä sekunnin verran, samalla kun kaikki hänen ajatuksensa,
hänen kaipauksensa, hänen halunsa keskittyivät luon yhden esineen
pelastamiseen.

Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli siepannut sen ja heittänyt sen
sohvalle. Sitten istuutuen itse viereen, ryhti kuin kuningattarella
ja suloisena kuin pariisitar ainakin hän levitti hameensa runsaat
laskokset ikävyyksiä tuottavan salkun yli peittäen sen kokonaan
näkyvistä.

Eteisessä Merlin määräsi kaksi miestä seisomaan Déroulèden kahden
puolen, ja kaksi muuta seuraamaan itseään huoneeseen. Sitten hän
astui itse sisään, hänen tihrusilmänsä koettivat tunkea katsettaan
puolihämärään, joka oli sitäkin tuntuvampi, kun eteinen oli kirkkaan
valoisa.

Hän ei ollut nähnyt Julietten liikettä, mutta oli kuullut hänen
hameittensa kahinan hänen istuutuessaan sohvalle.

»Kansanvaltuutettu, huomaan, ettette ole yksin», sanoi hän
virnistellen, kun hänen käärmemäiset silmänsä sattuivat nuoreen tyttöön.

»Kansalainen Merlin», vastasi Déroulède mahdollisimman tyynesti
— »vieraani, kansatar Juliette Marny. Näissä olosuhteissa tiedän
hyödyttömäksi pyytää kunnioitusta naisille, mutta pyydän teitä
muistamaan mikäli mahdollista, että vaikka kaikki olemmekin
tasavaltalaisia, olemme myöskin ranskalaisia ja kaikki vielä
yhdenveroisia kohteliaisuuskäsitteissämme äitejämme, sisariamme tai
vieraitamme kohtaan.»

Merlin naurahti ja katseli ivallisesti Juliettea. Hän oli samana aamuna
pitänyt petolinnunkynsissään ohutta paperisuikaletta, johon koululaisen
käsialalla oli kirjoitettu kansanvaltuutettu Déroulèden ilmianto.

Raakaluontoisena, mutta ajatuksiltaan vieläkin raaempana oli tämä
kansan edustaja nopeasti tehnyt johtopäätöksen niinkutsutun vieraan
olosta Déroulèden talossa.

»Hylätty rakastajatar», mumisi hän itsekseen. »Heillä on luullakseni
juuri ollut toisellainen näytelmä. Mies on kyllästynyt häneen, ja
nainen toimittaa hänet uhalla tieltään.»

Tyytyväisenä näin selittämäänsä tilanteeseen hän taipui kohtelemaan
Juliettea ystävällisesti. Sitäpaitsi hän oli huomannut matkalaukun ja
vieläpä luuli nuoren tytön ohjanneen hänen huomionsa siihen.

»Avatkaa nuo luukut», käski hän, »täällä on kuin kellarissa.»

Yksi miehistä totteli heti, ja kun kirkas elokuun aurinko virtasi
huoneeseen kääntyi Merlin vielä kerran Déroulèden puoleen.

»Kansanvaltuutettu», sanoi hän, »teidät on ilmiantanut nimetön henkilö,
joka mainitsee teillä juuri nyt olevan kirjeitä ja muita papereita,
jotka on aiottu leski Capet'lle, ja yleinen turvallisuuskomitea on
uskonut minulle ja näille kansalaisille tehtäväksi ottaa haltuumme
mainittu kirjeenvaihto ja saattaa teidät syytteeseen siitä, että se
löytyi tästä talosta.»

Déroulède epäröi silmänräpäyksen. Heti kun luukut avattiin ja aurinko
tulvehti huoneeseen, hän huomasi, että hänen kirjesalkkunsa oli
kadonnut ja hän arvasi Julietten sohvalla istumisesta, että hän oli sen
salannut. Se sai hänet epäröimään.

Hän tunsi sydämessään rajatonta kiitollisuutta Juliettelle hänen
jalosta pelastamisyrityksestään, ja hän olisi antanut henkensäkin sillä
hetkellä saadakseen Julietten teon tekemättömäksi.

Hirmuvaltiaat eivät kunnioittaneet sen enempää henkilöitä kuin
sukupuoltakaan. Silloinen kotitarkastusmääräys antoi täydet valtuudet
toimeenpanijoille, ja minä hetkenä tahansa olisi Juliettea voitu
järkähtämättömästi käskeä nousemaan. Hänen tekonsa oli saattanut hänet
kansanvaltuutetun rikostoveriksi; jos salkku olisi löytynyt hänen
hameensa laskoksista, olisi häntä syytetty rikoksen osallisuudesta tai
ainakin yhtä suuresta rikoksesta — petturin suojaamisesta.

Miehekäs ja ylpeä Déroulède ei voinut olla hänelle kiitollisuuden
velassa henkensä pelastamisesta, mutta kuitenkaan hän ei voinut hylätä
avustusta paljastamatta Juliettea auttamattomasti.

Hän ei edes uskaltanut katsahtaa Julietteen, sillä hän tunsi
heidän molempain hengen olevan sillä hetkellä hiuskarvan varassa.
Merlinin terävät tihrusilmät vaanivat värähtämättä häntä keksiäkseen
pienimmänkin pelon tai syyllisyyden välähdyksen hänen ilmeissään.

Juliette istui tyynen rauhallisena ja halveksivannäköisenä,
ja Déroulèdesta hän näytti entistä enemmän enkelimäiseltä ja
saavuttamattomalta. Déroulède olisi voinut jumaloida häntä hänen
rohkeutensa ja kekseliäisyytensä tähden sekä sen erilaisuuden
tähden, mikä eroitti hänet raaoista olennoista, jotka täyttivät
huoneen likaisten vaatteittensa hajulla, karkeilla pilapuheillaan ja
äänekkäillä huomautuksillaan.

»Kansanvaltuutettu, huomaan, ettette vastaa», virnisteli Merlin hetken
kuluttua.

»Kansalainen, huomautus ei ansaitse vastausta», vastasi Déroulède
hiljaa. »Palvelukseni tasavallan hyväksi tunnetaan yleisesti. Olisin
luullut yleisen turvallisuuskomitean halveksivan nimetöntä ilmiantoa,
joka kohdistuu Ranskan kansan uskolliseen palvelijaan.»

»Yleinen turvallisuuskomitea tietää parhaiten omat asiansa», keskeytti
Merlin töykeästi. »Sitä parempi teille, jos syytös on väärä. Otaksun»,
lisäsi hän ivallisesti hymyillen, »ettette tee vastarintaa näiden
kansalasten minun johdollani tarkastellessa taloanne.»

Sanaa sanomatta ojensi Déroulède vierellään seisovalle miehelle
avainkimpun. Vastustus tai väittely oli turhaa vieläpä vahingollistakin.

Merlin oli määrännyt matkalaukun ja kirjoituspöydän tarkastettaviksi,
ja kaksi miestä purki kiireesti molempain sisällyksen lattialle. Mutta
kirjoituspöytä sisälsi ainoastaan muutamia yksityisiä talouslaskuja
ja puheiden suunnitelmia, joita Déroulède oli eri aikoma pitänyt
kansalliskonventin istunnoissa. Niiden joukosta. Merlin kiihkeästi
sieppasi muutamia Déroulèden Charlotte Cordayn hyväksi pitämän suuren
puolustuspuheen lyijykynämerkintöjä, ja hänen likaiset, petolinnun
kynsiä muistuttavat kätensä puristivat paperipalaa kuin tervetullutta
saalista ainakin.

Muuta tärkeätä ei löytynyt. Ajattelevana ja toimeliaana miehenä
Déroulède omasi todellakin vakaumuksen innon olematta huoleton
kiihkoilija. Kirjesalkussa olevia papereita, jotka hän aikoi viedä
mukanaan Conciergerien piti hän suunnitelmiensa onnistumiseksi
välttämättöminä, muussa tapauksessa hän ei olisi niitä ollenkaan
säilyttänyt, ja ne olivatkin ainoat todistuskappaleet, jotka voitiin
esittää häntä vastaan.

Matkalaukkuun oli pakattu vain muutamia tarpeellisia esineitä kuukauden
Conciergeriessä oleskelua varten, ja miehet Merlinin johtamina
koettivat turhaan löytää jotain, mitä tahansa, jota olisi voitu
tulkita Déroulèden ja siellä olevan onnettoman vangin petolliseksi
kirjeenvaihdoksi.

Miesten innokkaasti etsiessä rehenteli Merlin suuressa,
nahkapäällyksisessä tuolissa, jonka käsinojaa hänen likaiset
sormenpäänsä rummuttivat kärsimättömästi. Hän ei ollenkaan välittänyt
salata miten suuri hänen pettymyksensä olisi, jos tarkastusretki
osoittautuisi tuloksettomaksi.

Hänen tihrusilmänsä katsahtivat silloin tällöin Julietteen ikäänkuin
apua ja ohjausta pyytäen. Jälkimäinen ymmärtäen hänen mielentilansa
vastasi katseeseen. Välittämättä raa'oista vihjauksista, joita Merlin
hänelle lausui, esitti Juliette osansa ovelasti ja horjahtamatta.
Vilkaisten sinne tänne ohjasi hän miesten etsintää. Itse Déroulèdekaan
ei malttanut olla katselematta tyttöä; hän oli ymmällä ja ihmetteli
Julietten taitoa tämän esittäessä osaansa loppuun asti.

Merlin tunsi olevansa nolattu.

Hän tiesi varsin hyvin, ettei kansanvaltuutetun Déroulèden kaltaista,
miestä sopinut kohdella kevytmielisesti. Pelkkä epäluulo tai nimetön
ilmianto ei riittänyt häntä saattamaan vallankumoustuomioistuimen
eteen. Ilman todisteita, varmoja, kumoamattomia, vääjäämättömiä
todisteita Paul Déroulèden kavalluksesta ei yleinen syyttäjä ikinä
olisi uskaltanut laatia syytöstä häntä vastaan. Pariisin roskajoukko
voi nousta epäjumalaansa puolustamaan; mestauslavan juurella sukkaa
kutovat hirvittävät noidat mieluummin repivät giljotiinin alas kuin
sallivat Déroulèden nousta sille.

Déroulèden turvana oli siis Pariisin roskajoukko, jota hän oli
rakastanut heidän häpeässään ja jota hän oli hoivannut ja auttanut
heidän yksityisissä tarpeissaan. Ennen kaikkea olivat hänen turvanaan
Pariisin naiset, joiden lapsille hän oli toimittanut hoitoa
perustamissaan sairaaloissa, ja Merlin tiesi, etteivät he vielä olleet
unohtaneet sitä. Jonakin päivänä, ehkäpä piankin, he voivat unohtaa.
Silloin he varmaankin kääntyvät entistä epäjumalaansa vastaan ja
kiukkuisten kiroushuutojen kaikuessa saattavat hänet ulvoen kuolemaan.
Sen päivän tultua ei tarvitse huolehtia kavalluksesta eikä todisteista.
Kansan unohtaessa kaikki hänen hyvät työnsä on hänen kukistumisensa
lähellä.

Mutta se aika ei ollut vielä tullut.

Miehet olivat lopettaneet huoneen tarkastuksen. Jokaisen paperipalan,
jokaisen irtonaisen esineen kimppuun oli innokkaasti hyökätty.

Raivon sokaisemana oli Merlin hypähtänyt pystyyn.

»Tarkastakaa hänet!» kuului hänen järkähtämätön määräyksensä.

Vastustamatta puri Déroulède hammasta ja käytti kaiken sisäisen
tarmonsa voidakseen ääneti alistua häpeään. Merlinin raakaa pilaa
laskiessa puristi Déroulède kyntensä kämmeniinsä voidakseen olla
lyömättä! törkeäsuista miestä vasten kasvoja. Mutta hän alistui ja
seisoi tyynenä sotilasten karkeiden käsien käännellessä nurin hänen
taskujaan.

Koko ajan oli Juliette pysynyt vaiti ja katsellut Merliniä niinkuin
haukka saalistaan. Luonteensa raakuuden tähden joutui hirmuvaltias näin
perinpohjin petkutetuksi.

Hän tiesi Julietten ilmiantaneen Déroulèden, ja omaksi
tyytyväisyydekseen hän oli selittänyt tytön teon vaikuttimet, Ollen
matalamielinen, eläimellinen ja raaka hän ei aavistanut totuutta
eikä huomannut nuoren kaunottaren kaksinaista luonnetta, joka oli
itseäänkiduttava ja sangen merkillinen, ja jossa toisinaan esiintyi
uskonnollisen velvollisuudentunteen sekaista sairaalloisuutta. Tämä
kaksinaisuus soti hänen rehellistä, tervettä luonnettaan vastaan.

Alhaissyntyinen ja itsensä turmelema hirmuvaltias oli omalla tavallaan
arvostellut Julietten teon. Hän oli sangen tyytyväinen, sillä se
vastasi hänen omaa ihmisarvioimistaan, sillä koettihan hän parhaansa
mukaan vetää ihmisiä eläinten tasolle.

Merlin ei sentähden häirinnyt Juliettea, vaan tyytyen pelkin elein ja
liikkein vihjaamaan tytön osan päivän työssä. Näihin huomautuksiin
Déroulède ei tietenkään kiinnittänyt huomiota. Hänestä Juliette oli
valtiollisista juonista yhtä etäällä kuin enkelit. Yhtä hyvin hän olisi
voinut epäillä Notre Damen alttaripyhimyksiä kuin ihanaa, melkeinpä
henkimäistä olentoa, joka oli taivaasta lähetetty ilahuttamaan hänen
sydäntään ja kohottamaan hänen jokaista ajatustaan.

Mutta Juliette ymmärsi Merlinin aseman ja arvasi kirjallisen
ilmiantonsa joutuneen tämän käsiin. Koko hänen ajatus- ja tunnepiirinsä
keskittyivät yhteen asiaan: saada rakastettunsa pelastetuksi oman
rikoksensa seurauksista. Sitä varten täytyi epäluulon varjokin saada
hänestä poistetuksi. Merlinin kohtuuton laki ei saanut uudelleen
koskettaa häntä.

Kun Déroulède vihdoin vapautui solvauksesta, jonka alaiseksi hän
oli joutunut, katseli Merlin sekä kirjaimellisesti että myöskin
kuvaannollisesti sanoen ympärilleen päästäkseen epävarmasta
tilanteestaan.

Arvostellen muita oman käytöksensä mukaisesti pelkäsi Merlin suositun
kansanvaltuutetun kiihottavan roskajoukkoa häntä vastaan kostoksi
kärsimästään loukkauksesta. Päällepäätteeksi oli hirmuvaltias varma,
että Déroulède oli syyllinen ja että todisteita hänen petollisuudestaan
oli olemassa, jos ne vain olisi saatu käsiin.

Hän kääntyi Julietteen lausumaton kysymys käärmeitä muistuttavissa
silmissään. Juliette kohautti olkaansa ja teki eleitä ikäänkuin
osoittaen ovelle.

»Tässä talossa on muitakin huoneita kuin tämä», näytti hänen eleensä
ilmaisevan. »Etsikää niistä. Todistuskappaleita on, teidän tehtävänne
on löytää ne.»

Merlin oli seisonut Julietten ja Déroulèden välissä, ettei jälkimäinen
ollut nähnyt kysymystä enempää kuin vastaustakaan.

»Kansanvaltuutettu, olette ovela», virkkoi Merlin kääntyen hänen
puoleensa, »ja epäilemättä olette nähnyt paljon vaivaa piilottaessanne
petollisen kirjeenvaihtonne. Teidän on ymmärrettävä, ettei yleinen
turvallisuuskomitea tyydy vain kirjastonne tarkastamiseen», lisäsi hän
pilkallisen hyväntahtoisesti »ja otaksun, ettette pane vastaan, jos
minä ja nämä kansalaiset vierailemme talonne muissa osissa.»

»Niinkuin haluatte», vastasi Déroulède kuivakiskoisesti.

»Valtuutettu, te seuraatte meitä!» komensi toinen lyhyesti.

Neljä kansalliskaartilaista asettui riviin kirjaston oven ulkopuolelle;
päättävästi nyökäyttäen määräsi Merlin Déroulèden kulkemaan heidän
välitsensä, sitten hänkin valmistautui seuraamaan. Ovella hän kääntyi
vielä kerran Julietteen päin.

»Kansatar, mitä teihin tulee», virkkoi hän äkkiä yhä katalammin, »jos
olette toimittanut meidät tänne tyhjän vuoksi, käy teidän huonosti,
muistakaa, se! Älkää lähtekö talosta ennen palaamistamme! Minulla
saattaa olla teillä kysyttävää.»




XIII LUKU.

SOTKEUTUNEET SILMUKAT.


Juliette odotti pari minuuttia, kunnes miesten askeleita ei enää
kuulunut jykeviltä tammiportailta.

Ensi kertaa Damokleen miekan pudottua oli hän yksin ajatuksineen.

Muutamassa hetkessä oli hänen keksittävä miten irtautua sotkeutuneista
silmukoista, joihin hän itse oli rakastettunsa kietonut.

Merlin miehineen palaa pian. Näytelmää ei voida jatkaa heidän
palattuaan, ja niinkauan kuin vaarallinen kirjesalkku oli Déroulèden
yksityiskirjastossa, oli hän vihollisensa käsissä uhkaavassa vaarassa.

Hetkisen hän arveli piilottaa salkun omiin vaatteisiinsa, mutta tuokion
harkinta osoitti sellaisen toimenpiteen arvottomuuden. Itse hän ei
ollut nähnyt papereita; mikä tahansa niistä saattoi olla Déroulèden
syyllisyyden täysi todiste; kirjeenvaihdossa oli mahdollisesti käytetty
hänen omaa käsialaansa.

Raivoisan nolattuna ja kiihottuneena Merlin ehkä määrää hänet
tarkastettavaksi! Moisen loukkauksen kauhu vapisutti häntä, mutta
siihenkin hän olisi alistunut, jos vain siten olisi voinut pelastaa
Déroulèden. Siitä ei hän kuitenkaan saattanut olla varma, ennenkuin hän
oli tarkastanut paperit, ja siihen ei ollut aikaa.

Hänen ensimäinen ja suurin ajatuksensa oli: Pois Déroulèden
yksityiskirjastosta vaaralliset paperit muassa. Niistä ei saa löytyä
jälkeäkään talossa, jos mieli vapauttaa Déroulède kaikista epäluuloista.

Juliette nousi sohvalta ja kurkisti oven raosta. Eteisessä ei ollut
ketään, mutta vasemman siipirakennuksen yläkerrasta kuului selvään
sotilaiden raskaat askeleet ja silloin tällöin Merlinin raaka nauru.

Juliette kuunteli hetkisen saadakseen selville mitä tapahtui. Miehet
olivat varmaan kaikki menneet Déroulèden makuuhuoneeseen, joka oli
viimeinen vasemmalla ensi kerroksen käytävän päässä. Varmaankin oli
kylliksi aikaa päätöksen toteuttamiseen.

Parhaansa mukaan hän piilotti paksun nahkasalkun hameensa laskoksiin.
Sillä hetkellä ei ollut kysymys sen vähemmästä kuin hänen hengestään.
Jos joku sotilaista tapaa hänet portailla, ei mikään voi pelastaa häntä
eikä — mahdollisesti — Déroulèdeakaan. Jos taas hän jää paikalleen ja
antaa asiain vapaasti kehittyä, hänet varmasti keksitään. Hän päätti
uskaltaa.

Äänettömästi hän pujahti huoneesta kiirehtien suuria tammiportaita
ylös. Innokkaasti tarkastaessaan Déroulèden makuuhuonetta Merlin
miehineen ei ollenkaan huomannut mitä takana tapahtui. Juliette saapui
käytävään ja kääntyen äkkiä oikealle juoksi äänettömästi paksun
aubussonilaisen maton yli omaan huoneeseensa.

Siihen ei kulunut minuuttiakaan. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän
kuuli Merlinin määräävän yhden miehen vahdiksi käytävään, mutta silloin
hän oli jo onnellisesti omassa huoneessaan. Hiljaa hän sulki oven.

Pétronelle koko iltapäivän ahkerasti pakattuaan nuoren emäntänsä
tavaroita oli nukahtanut nojatuoliin. Tietämättä kauheista tapauksista,
jotka nopeasti seurasivat toisiaan, kuorsasi kunnioitettava vanhus
rauhallisesti kädet tyytyväisesti ristissä korkealla povella.

Juliette ei sillä hetkellä välittänyt hänestä. Niin nopeasti ja
taitavasti kuin suinkin repi hän painavan nahkasalkun auki terävillä
saksilla ja pian oli sen sisällys levällään pöydällä hänen edessään.

Silmäys niihin riitti vakuuttamaan, että useimmat paperit epäilemättä
olisivat toimittaneet Déroulèden giljotiinille, jos ne vain olisi
löydetty. Suurin osa kirjeistä oli kansanvaltuutetun käsialaa.
Juliettella ei tietysti ollut aikaa niiden yksityiskohtaiseen
tarkastamiseen, mutta vaistomaisesti hän tunsi niiden olevan mitä
vaarallisinta laatua.

Hän keräsi paperit yhteen repien muutamia kappaleiksi; sitten sirotteli
hän ne tuhkakuppiin huoneen nurkassa olevan suuren kaakeliuunin eteen.

Onnettomuudeksi oli kuuma elokuun päivä. Jos hän olisi halunnut
hävittää paperipinkan sydäntalvella, kun uunissa oli tulta, olisi
tehtävä ollut paljon helpompi.

Mutta hänellä oli suuri ja jalo päämäärä, mitä suurempaa ei ole ollut
koskaan kannustamassa ihmiskuntaa urotöihin.

Hän ei välittänyt seurauksista. Hänellä oli vain yksi ajatus —
Déroulèden pelastaminen millä hinnalla tahansa.

Seinällä, vastapäätä hänen vuodettaan ja aivan samettipäällyksisen
rukoustuolin yläpuolella oli pieni veistos, Neitsyt Maria Jeesus-lapsi
sylissä. Se oli noita hienon hienoja keksintöjä pyhän veden
säilyttämiseksi. Sellaista kuluneen vuosisadan nöyrä taikausko piti
välttämättömänä jokaisen tytön huoneessa.

Veistoksen edessä paloi pieni lamppu. Sen Juliette otti varovasti
sormiensa väliin, ettei heikko liekki olisi päässyt sammumaan. Ensin
hän kaatoi öljyä tuhka-astiassa oleville paperipalasille, sitten hän
sytytti lampun sydämellä koko vaarallisen kirjenipun.

Öljy sai paperit heti syttymään; käry tai ehkäpä Julietten olo
huoneessa herätti kunnianarvoisan Pétronellen.

»Pétronelle, ei mitään erikoista», puhui Juliette hiljaa, »poltan
ainoastaan muutamia vanhoja kirjeitä. Mutta haluan olla yksin muutaman
hetken — menisittekö alas keittiöön, kunnes kutsun teitä?»

Tottuneena noudattamaan emäntänsä käskyjä nousi Pétronelle heti
sanaakaan hiiskahtamatta.

»Olen lopettanut vähien tavarainne pakkaamisen, lemmikkini. Kas
niin, miksette käskenyt minua polttamaan noita papereita? Nyt olette
tahrannut sievät kätösenne ja —»

»Hiljaa, Pétronelle, hiljaa!» Virkkoi Juliette kärsimättömästi! samalla
lempeästi työntäen kielasta vanhusta ovea kohden. »Juoskaa nyt nopeasti
keittiöön, älkääkä lähtekö sieltä, ennenkuin kutsun. Ja Pétronelle»,
lisäsi hän, »te ehkä näette sotilaita talossa.»

»Sotilaita! Armahtakoon hyvä Jumala meitä!»

»Pétronelle, älkää pelästykö. Mutta he saattavat kysyä teiltä jotain.»

»Kysyäkö?»

»Niin minusta.»

»Aarteeni, lemmikkini», huudahti Pétronelle pelästyneenä. »Ovatko nuo
pirut —?»

»Mitään ei ole vielä tapahtunut, mutta tiedättehän, että tähän aikaan
on aina vaara tarjolla.»

»Hyvä Jumala! Pyhä Maria! Jumalan äiti!»

»Mitään ei tapahdu, jos koetatte pysyä aivan tyynenä ja teette juuri
niinkuin käsken. Menkää keittiöön ja odottakaa siellä, kunnes kutsun.
Jos sotilaat tulevat sisään ja kyselevät, jos he koettavat pelotella
teitä, niin muistakaa, ettei meidän tarvitse ihmisiä pelätä ja että
henkemme on Jumalan käsissä.»

Puhuessaan piti Juliette koko ajan silmällä paperikasaa, joka
vähitellen muuttui tuhaksi. Hän koetti lietsoa liekkejä parhaansa
mukaan, mutta muutamat kirjeet olivat sitkeätä paperia ja paloivat aika
hitaasti. Kyyneleitä vuodattaen, mutta tottelevaisena, valmistautui
Pétronelle lähtemään huoneesta. Hänen emäntänsä hajamielinen ilme
herätti hänessä pelkoa. Koetut kärsimykset olivat tehneet Julietten
kasvot henkevän kauniiksi. Silmät loistivat suurina ja kiehtovina
kuin olisivat ne nähneet kuolemattomille silmille näkymättömiä
henkiolentoja; kullankeltaiset hiukset ympäröiden valkean puhdasta,
nuorta otsaa näyttivät pyhimyskehältä.

Pétronelle teki ristinmerkin niinkuin olisi seisonut pyhimyksen edessä.
Pétronellen ovea avatessa äkillinen veto sammutti viimeisen hiipuvan
liekin tuhka-astiasta. Nähdessään Pétronellen poistuneen käänteli
Juliette kiireesti muutamia jäljelle jääneitä puoleksi palaneita
paperipaloja. Mihinkään ei ollut kirjoitus jäänyt selväksi. Mikä oli
Déroulèdelle vaarallista, se oli kaikki todellakin muuttunut tomuksi.
Neitsyt Marian jalkain juuressa oleva pieni lampun sydän oli sammunut
öljyn puutteesta eikä Juliette keksinyt, millä sen olisi sytyttänyt
uudelleen ja hävittänyt palamattoman jäännöksen. Sivuilta turmeltu
nahkasalkku oli vielä jäljellä — sitä oli mahdoton hävittää.

Sille ei voinut mitään. Tuokion mietittyään heitti Juliette sen
matkalaukkuun pukujansa joukkoon.

Sitten hänkin lähti huoneesta.




XIV LUKU.

ONNEKAS HETKI.


Kansanvaltuutetun makuuhuoneessa näyttäytyi etsintä yhtä
tuloksettomaksi kuin kirjastossakin. Merlin alkoi jo epäillä tulleensa
perinpohjin petkutetuksi.

Hän käyttäytyi jo Déroulèdea kohtaan aivan toisella tavalla. Hän
oli käynyt miellyttäväksi ja joustavaksi, joten kaikista hänen
sovintoyrityksistään kuvastui ääretön iva. Häntä ja yleistä syyttäjää
varmaankin tuomitaan ankarasti päivän tapahtumista, jos suosittu
kansanvaltuutettu Pariisin roskajoukon kannattamana vain suvaitsee
kostaa.

Vallankumouksen loistovuonna oli Ranskassa vain yksi askel moitteen
ja syytöksen välillä, ja Merlin tiesi sen. Vaikkei hän siis ollutkaan
kadottanut Déroulèden todisteiden löytämisen toivoa ja vaikka
Déroulèden käytöksestä päättäen hän jäi täysin vakuutetuksi, että
sellaisia todisteita oli, suunnitteli hän makupalaa — jäniksen käpälää,
jolla voi sivellä Kerberosta [Kerberos manalan monipäinen hirmukoira
kreikk. tarust. Suoment. huom.], yleistä turvallisuuskomiteaa, itsensä
puhdistamiseksi.

Makupala oli Juliette, ilmiantaja, ilmiannetun Déroulèden sijasta.

Mutta vieläkin hän hetki todisteita.

Muuttaen hiukan menettelytapaansa hän salli Déroulèden mennä tämän
äidin luo arkihuoneeseen, ja itse hän lähti keittiöön etsimään Anne
Mietä, jonka oli tullessaan nähnyt eteisessä. Siellä hän tapasi vanhan
Pétronellenkin, jota saattoi mielin määrin peloitella, mutta jolta oli
aivan mahdoton saada hyödyllisiä tietoja. Pétronelle oli liian tyhmä
ollakseen vaarallinen ja Anne Mie oli liiaksi varuillaan.

Mutta epäillen, että ovela henkilö saattoi valita mahdottomimmatkin
paikat vaarallisen omaisuuden kätköksi, tutki hän keittiön lattiasta
kattoon saakka.

Arkihuoneessa koetti Déroulède parastaan tyynnyttääkseen äitiään,
joka vuorostaan pakottautui olemaan rohkea yrittäen olla näyttämättä
kyyneleitään, jotka todistivat hänen suurta pelkoaan poikansa
puolesta. Päästyään sotilaista oli Déroulède heti kiiruhtanut takaisin
kirjastoon, josta hän huomasi Julietten poistuneen ja kirjesalkunkin
kadonneen. Tietämättä mitä ajatella, ja vavisten jumaloimansa naisen
turvallisuutta ajatellessa mietti hän, etsiäkö tyttöä tämän omasta
huoneesta vai muualtako. Samassa Juliette asteli häntä kohden
porrassillalla.

Pyhimyskehä näytti ympäröivän tyttöä. Déroulèden mielestä hän ei ollut
koskaan esiintynyt niin ihanana ja saavuttamattomana. Sisäinen ääni
tuntui kuiskaavan hänelle, että Juliette oli sillä hetkellä hyvin
kaukana hänestä, niinkuin olisi hän ollut toisen maapallon, henkimäisen
kiertotähden asukas.

Nähdessään Déroulèden tulevan vastaansa, asetti Juliette sormen
huulilleen ja kuiskasi:

»Hiljaa, hiljaa, paperit ovat hävitetyt, poltetut.»

»Ja minä olen teille pelastuksestani velkaa!»

Hän sanoi sen sielunsa syvyydestä, rajaton kiitollisuus täytti hänen
sydämensä, ilo ja ylpeys siitä, että Juliette oli huolehtinut hänen
pelastuksestaan.

Mutta hänen sanoistaan oli Juliette tullut entistäänkin kalpeammaksi.
Hänen suuret, tummat silmänsä laajenivat kiintyessään Déroulèdeen niin
jännittynein katsein, että jälkimäinen melkein hätkähti. Hän luuli
Julietten pyörtyvän, luuli äskeisen mielenliikutuksen olleen hänen
jännittyneille hermoilleen liikaa, ja tarttuen hänen käteensä hän veti
tytön hellävaroen arkihuoneeseen.

Juliette vaipui tuolille perin raukeana ja uupuneena. Déroulède
unohtaen vaaran, unohtaen maailman ja kaiken muun polvistui hänen
jalkainsa juureen pitäen hänen kättään omassaan.

Juliette istui jäykkänä suuret silmänsä yhä kiinnitettyinä
häneen. Ensin näytti kuin Déroulède ei olisi saanut kyllikseen
tytön katselemisesta. Hänestä tuntui kuin hän ei olisi koskaan
nähnyt Juliettea, joka oli ollut hänen kauneuden unelmansa siitä
kohtalokkaasta iltapäivästä saakka, jolloin hän oli pitänyt tyttöä
puolipyörtyneenä käsivarsillaan ja vetänyt hänet kattonsa suojaan.

Siitä hetkestä oli Déroulède palvonut häntä. Juliette oli tenhonnut
hänet hienostuneisuudellaan, nuoruudellaan ja viattomuudellaan, joka
voimakkaasti vaikuttaa tuntehikkaisiin ihmisiin.

Hän oli palvonut Juliettea yrittämättäkään ymmärtää häntä. Hän olisi
pitänyt melkein pyhyyden häväistyksenä kurkistaa tytön sisäisen elämän
salaisuuksiin, päästä selville hänen toisesta luonnostaan, joka
ajoittain teki Julietten vaiteliaaksi, melkeinpä äreäksi ja joka heitti
synkän varjon hänen nuorelle kauneudelleen.

Ja vaikka hänen rakkautensa Julietteen olikin yhä kiihtynyt, oli se
silti pysynyt yhtäläisenä taivaan lahjana kuin tyttökin oli hänelle —
kuolevaisen rakkautena pyhimykseen, Pyhän Fransiskuksen hurmaantuneena
madonnan ihailuna.

Sir Percy Blakeney oli sanonut Déroulèdea idealistiksi. Sitä hän oli
sanan täydessä merkityksessä, ja Julietteen olikin keskittynyt kaikki,
mikä oli parasta hänen idealismissaan.

Ensi kertaa piti hän silloin Julietten kättä omassaan hetkistä
kauemmin kuin sovinnaistapa olisi sallinut. Ensimäinen suudelma tytön
sormenpäille oli saanut veren hurjasti syöksemään hänen sydämeensä.
Mutta yhä hän vain palvoi häntä ja tuijotti häneen kuin jumalalliseen
olentoon.

Istuen aivan suorana tuolilla antoi. Juliette Déroulèden kuumeisin
ottein puristaa hänen pieniä kylmiä käsiään.

Kiihkeästi Déroulède halusi sulkea Julietten syliinsä, vetää hänet
puoleensa ja tuntea hänen suomensa sykähtelevän omiaan vastaan. Oli
kiduttavaa katsella Julietten kauneutta — pieniä, soikeita, lapsimaisia
kasvoja, suuria silmiä, jotka ajoittain näyttivät sinisiltä, mutta
sillä hetkellä kuvastivat syvää, määräämätöntä väriä niinkuin
myrskyinen meri.

»Juliette», mutisi hän vihdoinkin hänen sielunsa kiihkoisesti ensi
suudelmaa pyytäessä.

Juliette näytti värähtelevän, hänen huulensa kalpenivat kylmeten, ja
Déroulède aivan käsittämättä peloissaan ja ritarillisen nöyränä luuli
tytön vastustavan hänen tulisuuttaan ja pelkäävän hänen intohimoaan,
johon Julietten puhtaassa olennossa ei ollut vastakaikua Yksi ainoa
sana oli lausuttu — vain hänen nimensä, voimakkaan miehen pyyntönä,
miehen, jonka hänen rajaton rakkautensa oli viimeinkin voittanut — ja
Juliette, haavoitettu tyttö parka, joka oli niin paljon rakastanut,
niin kovasti rikkonut, vapisi ajatellessaan mitä olisi voinut tapahtua,
ellei kohtalo olisi häntä pelastustyössä auttanut.

Häveten kiihtyneitä tunteitaan laski Déroulède tumman päänsä Julietten
käsille, ja pakottautuen vieläkin kerran tyyneksi hän kunnioittavasti
suuteli Julietten sormenpäitä.

Julietten katsahtaessa ylös näyttivät hänen piirteensä pehmenneiltä ja
pari kyyneltä vieri hitaasti hänen kalpeita poskiaan pitkin.

»Suotteko, madonna, anteeksi?» pyysi hän ystävällisesti. »Minä olen
vain ihminen, ja te olette ihmeen ihana. Ei, älkää vetäkö pois
kätösiänne. Olen aivan tyyni nyt, ja tiedän kuinka enkeleille on
puhuttava.»

Järki, oikeudentunto ja rehellisyys vaativat Juliettea sulkemaan
korvansa rakkauden sanoilta, joita hänen pettämänsä mies lausui. Mutta
kuka voi syyttää häntä hänen tarkatessaan suloisinta ääntä, jota
rakastuneen naisen korva voi kuulla — rakastettunsa ääntä hänen ensi
kertaa rakkauttansa tunnustaessaan.

Juliette istui kuunnellen Déroulèden hänelle kuiskaamia suloisia
rakkaudensanoja, joiden lumoava salaisuus on ainoastaan voimakkaalla
miehellä.

Hän istui kuunnellen koko ympäristön vaietessa. Huoneen toisessa päässä
luki rouva Déroulède hiljaa rukouksiaan.

He olivat vain kahden järjettömän ihanassa ilmapiirissä, jonka ihminen
on itselleen luonut — romantiikan maailmassa, joka on ihmeellisempi
kuin taivas, ja sinne pääsevät vain ne, jotka ovat opetelleet rakkauden
suloista oppia. Déroulède harhaili siellä mielin määrin. Hän oli luonut
oman romantiikkansa, missä hän nöyränä palvojana vietti elämäänsä
madonnansa palveluksessa.

Juliettekin unohti maailman, unohti todellisuuden, valansa, rikoksensa
ja sen rangaistuksen. Hän alkoi ajatella kuinka hyvä oli elää, hyvä
rakastaa ja pitää jalkainsa juuressa miestä, ainoata, jota koko
maailmassa saattoi mielettömästi ihailla.

Kuka voi sanoa mitä Déroulède kuiskaili? Siinä kyllin, että Juliette
kuunteli ja hymyili; ja nähdessään hänen hymyilevän tunsi Déroulède
olevansa onnellinen.




XV LUKU.

PALJASTETTU.


Oven avaaminen ja sulkeminen herätti heidät unelmistaan.

Anne Mie vapisten ja kalpeana sekä mielettömin ja kauhistunein katsein
pujahti huoneeseen.

Déroulède hypähti pystyyn. Silmänräpäyksessä syrjäytti hän oman
onnellisuutensa nähdessään lapsi paran ilmeisen tuskan. Nopeasti hän
riensi tytön luo aikoen puhutella häntä, mutta Anne Mie suunniltaan ja
selittämättömän kauhun vallassa sivuutti hänet juosten rouva Déroulèden
luo.

»Anne Mie, mikä on hätänä?» kysyi Déroulède päättäväisesti, »Ovatko nuo
hiivatin paholaiset uskaltaneet —»

Tuokiossa oli todellisuus palannut valtavan tulvan tavoin, ja hän
tunsi sydämessään katkeria soimauksia siitä, että hän itsekkään riemun
hetkenä oli unohtanut ne, jotka odottivat häneltä apua ja suojaa.

Hän tunsi raakalaisten luonteen, jotka olivat lähetetyt hänen jälkiään
seuraamaan, tunsi halpamielisen Merlinin ja hänen meluisat tapansa,
ja hän soimasi ankarasti itseään, että oli jättänyt Anne Mien ja
Pétronellen Merlinin seuraan edes muutamiksi hetkiksikään.

Mutta Anne Mie tyynnytti hänet pian.

»He eivät ole paljoakaan meitä ahdistaneet», virkkoi hän ilmeisesti
ponnistaen ja pakoittautuen tyyneksi. »Pétronelle ja minä olimme
yhdessä, ja he pakoittivat meidät avaamaan kaikki kaapit ja näyttämään
kaikki astiat. Sitten he kyselivät paljon.»

»Kyselivät? Mitä?» tiedusteli Déroulède,

»Teistä, Paul», vastasi Anne Mie, »ja äidistä sekä myöskin
kansattaresta, vieraastanne.»

Déroulède silmäili häntiä tarkasti ja epäröivästi ihmetellen lapsen
merkillistä käytöstä. Hän varmaankin taisteli kovan kiihtymyksen
vallassa, ja laihassa ruskeassa kätösessään puristi hän pientä
paperiliuskaa.

»Anne Mie, lapsi!» puhui hän hyvin lempeästi, »näytät olevan aivan
suunniltasi, niinkuin olisi jotain kauheata tapahtunut. Ystäväni, mikä
paperi sinulla on kädessäsi?»

Anne Mie tuijotti siihen. Nähtävästi hän yritti kaikin voimin hillitä
itseään.

Anne Mien nähdessään oli Juliette kivettynyt kirjaimellisesti sanoen.
Hän istui suorana ja jäykkänä kuin patsas, katse kiinnitettynä
kyyryselkäiseen tyttö raukkaan niinkuin heltymättömään tuomariin, joka
on julistamaisillaan hänelle elämän tai kuoleman tuomiota.

Vaisto, tuo tarkka, uhkaavan vaaran aavistus, minkä luonto toisinaan
lahjoittaa valituilleen, oli ilmaissut hänelle, että muutamien
silmänräpäysten kuluessa langetetaan hänen tuomionsa ja että kohtalo
lähestyy häntä pitäen Nemesiksen miekkaa kädessään; Anne Mien pieni
puolikurttuinen käsi oli ojentanut miekan kohtalon kouraan.

»Mikä tuo paperi on? Annatko minun nähdä sen, Anne Mie?» toisti
Déroulède.

»Kansalainen Merlin antoi sen minulle äsken», alkoi Anne Mie yhä
hiljempää. »Paul, hän näyttää varsin suuttuneelta, kun ei löytänyt
mitään teitä syyttävää. He viipyivät kauan keittiössä, ja nyt he
ovat jo menneet tarkastamaan sekä minun että Pétronellen huonetta,
mutta Merlin — voi! Se kauhea mies! Hän näytti julmistuneelta pedolta
pettymyksessään.»

»Niin, niin.»

»En tiedä mitä hän tahtoi minusta, sillä sanoin hänelle, ettette ole
kertonut äidillenne ettekä minulle valtiollisia asioita ja ettei
minulla ollut tapana kuunnella avaimen rei'ästä.»

»Niin. Ja —»

»Sitten hän alkoi puhua vieraasta — meidän vieraasta — mutta siitäkään
asiasta en voinut mitään sanoa. Hän näytti olevan ymmällä, kuka
teidät on ilmiantanut Hän puhui nimettömästä ilmiannosta, joka saapui
yleiselle syyttäjälle aikaisin tänä aamuna. Se oli kirjoitettu pienelle
paperiliuskalle ja pudotettu nähtävästi yleisön laatikkoon, ja —»

»Se on tosiaan ihmeellistä», virkkoi Déroulède aprikoiden outoa
tapausta ja vielä enemmän Anne Mien kummallista jännitystä tämän
siitä kertoessa. »En tiennyt, että minulla oli salainen vihollinen.
Saanenkohan koskaan selvää —»

»Sitähän minäkin sanoin kansalaiselle Merlinille», ehätti Anne Mie.

»Mitä?»

»Että saattekohan te tai kukaan meistä, jotka rakastamme teitä, koskaan
selvää salaisesta vihollisesta.»

»Erehdyit, pieni ystäväni, puhuessasi niin paljon moiselle
raakalaiselle.»

»En sanonut paljoa, ja pidin viisaimpana olla hänelle mieliksi, kun hän
kerran näytti haluavan puhella asiasta.»

»No, ja mitä hän sanoi?»

»Hän nauroi ja kysyi, olinko kovin halukas saamaan siitä selvän?»

»Anne Mie, toivon, että sanoit et.»

»Vielä mitä, sanoin kyllä», hän vastasi äkillisen tarmokkaasti katse
kuin naulittuna Julietteen, joka jäykän äänetönnä tarkasteli Anne Mien
pienintäkin elettä siitä hetkestä alkaen, jolloin tämä kertomisensa
aloitti. »Paul, enkö haluaisi tietää kuka vihollisenne on, kuka on
olento, joka on ollut kyllin halpamainen ja petollinen yrittääkseen
teidän luovuttamistanne noiden armottomien roistojen käsiin. Mitä
vääryyttä olette te kenellekään tehnyt?»

»Hiljaa, Anne Mie, hiljaa! olet liian kiihtynyt», sanoi hän hymyillen
vasten tahtoaan nuoren tytön kiihkolle asian puolesta, joka hänestä
itsestään näytti pikkuseikalta — koskihan se vain hänen oman
vihollisensa keksimistä.

»Olen pahoillani, Paul. Kuinka voisin olla kiihtymättä?» vastasi Anne
Mie omituisen ystävällisesti, »kun puhun niin halpamaisesta petoksesta
kuin Merlinin esittämä on.»

»No, ja mitä hän esitti?»

»Hän teki enemmän kuin esitti», kuiskasi Anne Mie melkein
kuulumattomasti. »Hän antoi minulle tämän paperin — nimettömän
ilmiannon, joka saapui yleiselle syyttäjälle tänä aamuna — hän arveli
jonkun meistä tuntevan käsialan.»

Sitten Anne Mie vaikeni ja noin viiden askeleen päässä Déroulèdesta
ojensi hän Déroulèdea kohden rypistynyttä paperia, jota hän siihen
saakka oli päättäväisesti puristanut kädessään. Déroulède oli
ottamaisillaan sen häneltä, mutta juuri ennenkuin hän ryhtyi siihen,
osui hänen katseensa Julietteen.

Tyttö ei ollut virkkanut sanaakaan, hän oli vain vaistomaisesti noussut
ja silmänräpäyksessä astunut Anne Mien viereen.

Kaikki tapahtui yhdessä tuokiossa kuolon hiljaisuuden vallitessa
huoneessa, muitta Déroulède oli ennättänyt huomata syyllisyyden ilmeen
Julietten kasvoilla.

Pelkkä vaisto se oli, äkkinäinen, kauhea, selittämätön ilmestys.
Julietten sielu näytti äkkiä täydellisesti paljastaneen kurjuutensa ja
syyllisyytensä Déroulèden silmissä.

Oli kuin taivaan tuli olisi kauhealla pysähdyksellä laskeutunut ja
haudannut hirvittäviin liekkeihinsä Déroulèden ihanteet, hänen onnensa
ja jumaloitunsa, jota ei ollut enää, hänen madonnansa oli lakannut
olemasta.

Hänen edessään seisoi ihana nainen, jolle hän oli tuhlannut rakkautensa
tukahutetut aarteet, nainen, jota hän oli lohduttanut, suojannut ja
turvannut ja joka sillä tavoin oli hänet palkinnut.

Juliette oli väkisin tunkeutunut hänen kotiinsa, oli vakoillut häntä,
kulkenut hänen kintereillään ja valehdellut hänelle. Hetki tuli liian
äkkiä, liian kauheana, jotta hän olisi voinut edes arvata Julietten
vaikuttimia. Hänen koko elämänsä, menneisyytensä, nykyisyytensä ja
tulevaisuutensa olivat poispyyhkäistyt hänen rakkaimpien unelmiensa
hävitessä niin kauhealla tavalla. Hän oli unohtanut kaiken muun paitsi
Julietten hirveän petoksen; kuinka saattoi hän edes muistaa, että hän
kerran, kauan sitten oli oikeutetussa taistelussa surmannut Julietten
veljen.

Juliette ei koettanutkaan salata syyllisyyttään. Liikuttavan
luottavaisesti anoi hän apua rukoilevin katsein Déroulèdelta
päästäkseen enemmästä häpeästä. Ehkä hän tunsi, ettei, sellainen
rakkaus kuin Déroulèden sammunut hetkessä.

Déroulède sääli häntä täydestä, sydämestään, ja Déroulèden
sääliväisyyteen Juliette vetosikin pyytäessään vapautusta
nöyryytyksistä rouva Déroulèden ja Anne Mien edessä.

Ja Déroulède vielä lumoissa siitä hetkestä, jolloin oli polvistunut
hänen jalkainsa juureen, ymmärsi hänen rukouksensa ja sulki tuokioksi
silmänsä poistaakseen iäksi kirkkaan näyn puhtaasta, palvomastaan
enkelistä ja kääntyi hiljaa Anne Mien puoleen.

»Anne Mie, anna minulle paperi», sanoi hän kylmästi. »Ehkä tunnen
suurimman viholliseni käsialan.»

»Nyt se on tarpeetonta», vastasi Anne Mie hitaasti yhä katsellen
Julietten kasvoja, joista hänkin oli lukenut mitä oli toivonut.

Paperi putosi hänen kädestään.

Déroulède kumartui ottamaan sen. Hän aukaisi sen, silitti sitä ja
huomasi sen puhtaaksi.

»Eihän tälle paperille ole mitään kirjoitettu», virkkoi hän
koneellisesti.

»Ei», ehätti Anne Mie; »ei muuta kuin hänen petosjuttunsa selitys.»

»Anne Mie, tekosi on ilkeä ja häpeällinen.»

»Ehkäpä, mutta arvasin totuuden ja halusin tietää varmasti. Jumala
osoitti minulle keinon miten menetellä ja miten ilmoittaa teillekin.»

»Sitä parempi, luullakseni, kuta vähemmän puhut juuri nyt Jumalasta.
Huolehtisitko äidistäni. Hän näyttää raukealta ja sairaalta.»

Rouva Déroulède oli nojatuolistaan seurannut surullista näytelmää
äänetönnä ja hiljaisena melkein puolueettoman katselijan tavoin. Koko
hänen käsitys- ja ajatuspiirinsä oli lamautunut aina siitä hetkestä,
jolloin ensimäinen ovella tehty vaatimus oli varoittanut häntä hänen
poikaansa uhkaavasta vaarasta.

Julietten petoksen lopullinen paljastus oli jättänyt rouva Déroulèden
tunteettomaksi. Koska hänen poikansa oli vaarassa, välitti hän vähät
mistä vaara oli aiheutunut.

Totellen Déroulèden toivomusta huolehti Anne Mie vanhan rouvan
mukavuudesta. Kyyryselkäinen tyttö raukka tunsi jo miten kauheat hänen
tekonsa vaikutukset olivat.

Lapsellisessa mielessään oli hän suunnitellut keinon petturin
häpäisemiseksi. Anne Mie ei tiennyt eikä välittänyt vaikuttimista,
jotka olivat vaatineet Juliettea toimimaan. Hänen ainoana tietonaan
oli, että Juudaan tapaisesti oli kohdeltu miestä, jolle hän itse oli
tuhlannut liikuttavan, toivottoman rakkautensa.

Tukahutettu mustasukkaisuus, joka oli kiduttanut häntä kolmena viime
viikkona, heräsi ärsyttäen häntä paljastamaan kilpailijansa.

Hetkeäkään hän ei epäillyt Julietten syyllisyyttä. Rakkauden Jumala
saattaa olla sokea, niinkuin perinnäistapa on sen säätänyt, mutta
mustasukkaisuuden pahalla hengellä on sata silmää, jotka ovat tarkemmat
kuin ilveksen.

Vaikka Merlinin miehet väkivalloin rynnätessään Déroulèden kirjastoon
työnsivätkin Anne Mien syrjään, oli hän kuitenkin seurannut heitä
ovelle. Kun uutimet vedettiin sivulle, ja valo täytti huoneen, oli hän
nähnyt Julietten istuvan näennäisesti tyynen tunteettomana sohvalla.

Vaisto, oman hylätyn intohimonsa vaisto, antoi hänelle aihetta lukea
ihanan tytön kasvoista kaiken, mikä oli salattuna tuon kalpean,
tunteettoman naamarin alla. Samainen lisäaisti sai hänet ymmärtämään
Merlinin vihjaukset ja viittaukset. Hän huomasi hänen äänensä jokaisen
väreen, kuuli kaikki ja näki kaikki.

Kesken levottomuutta ja pelkoa sen miehen tähden, jota hän rakasti,
valtasi Anne Mien kiihkeä; alkuperäinen ja perin inhimillinen riemu,
kun hän ajatteli saavansa vihdoinkin kukistetuksi maan tasalle
epäjumalan, joka oli varastanut Déroulèden rakkauden.

Anne Mie ei ollut viisas. Hän oli yksinkertaisen lapsellinen,
intohimon ja älyn harhailevaa sekavuutta vailla. Hänen alkeellinen
mustasukkaisuutensa keksi viekkaan suunnitelman Julietten
paljastamiseksi. Hän aikoi nöyryyttää ja pelottaa tyttöä, uhata häntä
paljastuksilla ja pelottelemalla häntä, häpäistä hänet Paul Déroulèden
nähden.

Kaikki oli tehty; kaikki oli käynyt niinkuin hän oli suunnitellutkin.
Paul tiesi, että hän oli tuhlannut rakkauttaan valehtelijalle ja
pelkurille, ja Juliette seisoi kalpeana, nöyryytettynä häväistyn
ihmisyyden aito hylkynä.

Anne Mie oli voittanut, mutta hän oli perin onneton voitostaan.
Voimakkaat nyyhkytykset näyttivät repivän hänen sydänjuuriaan. Hän oli
pyyhkäissyt Paulin ihanteen korokkeelta, mutta yksi ainoa katse hänen
kasvoihinsa oli osoittanut, että hän oli tuhonnut Paulin elämänkin.

Déroulède näytti sillä hetkellä melkein vanhalta. Vakava, levoton katse
oli hävinnyt hänen silmistään; hän tuijotti mykkänä eteensä kiertäen
levottomissa sormissaan paperiliuskaa, joka oli ollut hänen unelmiensa
tuhoamisen välikappaleena.

Tarmokas ryhti ja voimakas esiintyminen, jotka olivat olleet hänen
pääasialliset luonteenominaisuutensa, näyttivät hävinneen. Hänen
veltossa olennossaan oli täydellisen tyhjyyden ja toivottomuuden leima.

»Kuinka hän rakastaakaan Juliettea!» huokasi Anne Mie hellästi huivia
kääriessään rouva Déroulèden hartioille.

Juliette ei hiiskahtanut sanaakaan, jopa näytti henkikin paenneen
hänestä. Sillä hetkellä oli hän pelkkä patsas, jonka mieli oli
turtunut, sydän kuollut, koko olemus näytti huonolta koneelta. Mutta
hän vain katseli Déroulèdeen; vain yksi aisti toimi hänessä — näkö.

Hän katseli yhä uudelleen ja näki pikaisen poistuvan sieluntuskan
kuvastuvan Déroulèden kasvoilla: hänen rikoksensa paljastuminen,
hämmästyksen kauhistuttavan romahduksen tapahtuessa ja hirvittävän,
kuoleman kaltaisen tyhjyyden hänen sydämessään.

Hän ei huomannut niillä inhon eikä vastenmielisyyden jälkeäkään.
Déroulède oli koettanut pelastaa hänet uusilla nöyryytyksillä äitinsä
nähden, mutta Déroulèden katseessa ei ollut vihaa eikä halveksimista,
kun hän huomasi, että hänen paljastamisekseen oli käytetty juonia.

Juliette katseli yhä vain, sillä hänellä ei ollut toivon eikä
toivottomuudenkaan kipinää. Hänen sielunsa ei sisältänyt sen enempää
kuin hänen mielensäkään, pelkkää elotonta tyhjyyttä vain.

Minuuttien vähitellen vieriessä hän kuitenkin näki Déroulèden
voimakkaan sielun nousevan taisteluun epätoivoista synkkyyttä vastaan.
Hänen sormiensa liike kävi joustavammaksi; hänen voimakas, tarmokas
vartalonsa suoristautui; muiden asioiden muistaminen sekä muut
harrastukset alkoivat keventää hänen surunsa liian raskasta taakkaa.

Hän muisti vaarallisia papereita sisältävän kirjesalkun. Hän alkoi
mietiskellä Julietten teon vaikuttimia, kun tämä salaamalla paperit
torjui ratkaisevan hetken Merlinin niitä hakiessa.

Että Julietten koko olemus oli muuttunut ja että hän halusi pelastaa
Déroulèden, se ei juolahtanut hänen mieleensäkään; jos niin olisi
käynyt, olisi hän torjunut sen luotaan herkän tunteellisuuden
tuloksena, narrin oikkuna, narrin, joka luulee olevansa vastustamaton.

Hänen oma, itseään kiduttava vaatimattomuutensa huomasi vain yhden
ainoan johtopäätöksen: että Juliette oli ilvehtinyt kaiken aikaa,
ilvehtinyt etsiessään häneltä suojaa, ilvehtinyt opettaessaan häntä
rakastamaan, ilvehtinyt ennen kaikkea hetkenä, jolloin hän itse
kiihkeän intohimonsa kukistamana oli tuokioksi lakannut palvomasta
tyttöä rakastaakseen häntä.

Kun suloisimman hulluuden hetken katkera muisto elpyi uudelleen hänen
polttavissa aivoissaan, kiinnitti hän vihdoin Julietteen viimeisen
tuskallisen moittivan katseen, niin voimakkaan, niin lempeän ja
kuitenkin niin ratkaisevan, että Anne Mie, joka sen näki, tunsi kuin
olisi hänen oma sydämensä säälistä murtunut.

Juliettekin oli huomannut katseen. Hänen hermojensa jännitys näytti
äkkiä lauenneen. Muisti palasi rajun voimakkaana. Vähitellen hänen
polvensakin taipuivat, ja hän vaipui lattialle Déroulèden eteen kullan
keltainen pää kumartuneena rikoksen ja häpeän taakasta.




XVI LUKU.

PIDÄTETTY.


Déroulède ei edes yrittänytkään lähestyä häntä.

Vasta Merlinin ja hänen miestensä raskaiden askelten vielä kerran
kajahdettua käytävässä nousi Juliette hiljaa pystyyn.

Hän oli saanut nöyrtyä ja katua heidän kaikkien nähden. Hän katsahti
viimeistä kertaa heihin, joita niin kovasti oli loukannut, ja sydämensä
hiljaisuudessa hän lausui ikuiset hyvästit sumeile, voimakkaalle
ja pyhälle rakkaudelle, jonka hän oli herättänyt ja sitten niin
toivottomasti murskannut.

Hän oli sovitukseen valmis.

Merlin oli jo tepastellut huoneeseen. Pitkä ja työläs kotitarkastus ei
ollut parantanut hänen huonoa tuultaan eikä muotoaan. Hän oli entistään
paksumman lian peitossa, ja hänen matala otsansa melkein hävisi
huonosti kammatun, sotkuisen tukan alle, jota hän oli alituisesti
ärtyisessä kärsimättömyydessään pöyhötellyt ja otsalleen vetäissyt.

Yksi ainoa silmäys hänen kasvoihinsa oli jo Juliettelle ilmaissut mitä
Merlin halusi tietää. Hän oli tarkastanut tytön huoneen ja löytänyt
palaneiden paperien jäännöksiä, mitkä Juliette oli tahallaan jättänyt
tuhka-astiaan.

Mitä Merlin aikoi tehdä, oli Julietten tärkein miettimisaihe. Ettei hän
välttänyt vangitsemista ja tuomiota, oli hänelle päivän selvä. Merlinin
halveksiva ivahymy hänen katsahtaessaan Julietteen oli ilmaissut sen.

Déroulède puolestaan oli tuntenut suurta huojennusta miesten huoneeseen
palatessa. Jännitys oli käynyt sietämättömäksi. Kun hän näki
kauhistuneen madonnansa nöyryytettynä jalkainsa juuressa, ääretön tuska
mursi hänen sydäntään.

Eikä hän kuitenkaan voinut lähestyä Juliettea. Hänen tulinen sydämensä
tunsi ylpeyden riemua nähdessään Julietten siinä.

Juliette ei enää ollut häntä ylevämpi eikä enkelimäinen. Hieman hän
aavisti Merlinin löytävän nahkasalkun. Sen piilopaikkaa hän ei voinut
sanoa, ehkäpä Juliette itse oli antanut sen sotilaille. Hän oli
piilottanut sen vain muutamiksi hetkiksi luultavasti mielijohteesta,
kun hän pelkäsi Merlinin pettävän hänet heti sen löydyttyä.

Déroulède muisti nyt hirmuvaltiaan Juliettelle osoittamat viittaukset
ja vihjaukset kirjastoa tarkastettaessa. Silloin oli hän pitänyt niitä
halpamaisina loukkausyrityksinä, ja hän oli kiusannut itseään melkein
yli voimiensa koettaessaan olla rankaisematta raakasuista olentoa, joka
uskalsi kinastella hänen madonnansa kanssa.

Hän ymmärsi ja tunsi sydämensä häpeästä kouristuvan muistellessaan sitä.

Merlinin ja hänen miestensä paluu, noiden likaisten turmeltuneiden
roistojen läsnäolo oli tosiaankin tervetullut. Hän olisi tahtonut'
kerätä koko maailman, kaikki sen asukkaat itsensä ja langenneen
madonnansa välille.

Merlinin käytös häntä kohtaan ei ollut kadottanut ivallista
hyväntahtoisuuttaan. Matelevaisuudenkin piirre ilmeni rumilla kasvoilla
kansanedustajan lähestyessä suosittua kansanvaltuutettua.

»Kansanvaltuutettu», alkoi Merlin, »minun on kerrottava teille se
tervetullut uutinen, ettemme ole talossanne löytäneet mitään, joka
millään tavalla saattaisi uskollisuutenne tasavallalle epäiltäväksi.
Minut määrättiin kuitenkin viemään teidät yleisen turvallisuuskomitean
eteen välittämättä, löytyykö todisteita syyllisyydestänne vai eikö.
Niitä en ole löytänyt.»

Hän tarkasteli terävästi Déroulèdea toivoen vielä yhdennellätoista
hetkellä keksivänsä hakemiansa todisteita tämän katseista tai eleistä.
Vähäpätöisinkin Déroulèden kasvoilla kuvastuva helpotuksen ilme
tai tyytyväisyyden huoahdus hänen rinnastaan olisi riittänyt sillä
hetkellä vakuuttamaan hänelle ja yleiselle turvallisuuskomitealle, että
kansanvaltuutettu oli kuitenkin syyllinen.

Mutta Déroulède ei edes liikahtanut. Hän hallitsi itsensä täydelleen
osoittamatta hämmästystä tai tyytyväisyyttä. Kuitenkin hän tunsi
kumpaakin — tyytyväisyyttä ei oman turvallisuutensa, vaan äitinsä ja
Anne Mien tähden, jotka hän aikoi heti lähettää maasta, kauas kaikista
vaaroista, ja myöskin hänen, Juliette Marnyn, vieraansa tähden, jolla
oli oikeus vaatia hänen suojelustaan, kuinka paljon hän liekin rikkonut
häntä vastaan. Hänen vähäinen hämmästyksensä oli aivan ohimenevää
laatua. Merlin ei ollut löytänyt kirjesalkkua. Ehkäpä Julietten oli
myöhäisen katumuksen valtaamana onnistunut piilottaa se. Asia oli
joka tapauksessa lakannut kiinnittämästä hänen mieltään. Hänestä
oli yhtä kiusallista olla kiitollisuuden velassa Juliettelle omasta
kavalluksestaan kuin lopullisesta pelastuksestaankin.

Hän suuteli hellästi äitiään hyvästiä sanoessaan ja puristi lämpimästi
Anne Mien arkaa, pientä kättä. Hän teki voitavansa tyynnyttääkseen
heitä, mutta heidän itsensä tähden ei hän uskaltanut Merlinin kuullen
lausua sanaakaan suunnitelmistaan heidän pelastamisekseen.

Sitten oli hän valmis sotilaita seuraamaan.

Sivuuttaessaan Julietten aivan läheltä kumarsi hän ja kuiskasi melkein
kuulumattomasti:

»Hyvästi!»

Juliette kuuli kuiskauksen, mutta ei vastannut. Vain hänen katseensa
vastasi ikuiseksi hyvästiksi.

Déroulèden ja hänen seuraajiensa askeleet kaikuivat heidän
laskeutuessaan portaita, sitten eteisen ovi aukeni ja sulkeutui.
Avonaisesta ikkunasta tunkeutui huoneeseen käheä ilonhuuto suositun
kansanvaltuutetun kadulla näyttäytyessä.

Merlin jäi kahden miehen kanssa pylväistöön; kahden muun hän
käski saattamaan Déroulèdea oikeuspalatsiin saakka, jossa yleisen
turvallisuuskomitean jäsenet istuivat. Hirmuvaltias aavisti
kansanvaltuutetun puhuvan roskajoukolle.

Hillitön naisjoukko oli nähtävästi odottanut hänen tuloaan. Kaduille
oli pian levinnyt tieto, että Merlin, itse Merlin, tuo innokas,
verenhimoinen jakobiini oli alentunut menemään Paul Déroulèden taloon
neljän sotilaan seuraamana. Sellainen loukkaus miestä kohtaan, johon he
kaikista konventin jäsenistä enin luottivat, oli suuresti kiihottanut
joukkoa. Naiset ilkamoivat sotilaille heti heidän näyttäydyttyään, eikä
Merlin uskaltanut kieltää Déroulèdea puhumasta.

»_Hirteen, vanha tomppeli!_» karjui yksi naisista pudistaen nyrkkiään
Merlinin nenän edessä.

»Kansanvaltuutettu, antakaa merkki», liittyi puheeseen toinen, »ja me
murskaamme hänen ilkeän naamansa. _Me katkaisemme hänen kaulansa!_»

»_Hirteen! Hirteen!_»

Yksi ainoa Déroulèden lausuma sana olisi aiheuttanut julkisen metelin,
ja siihen aikaan tulkittiin itsepuolustus roskajoukkoa vastaan kansan
vihaamiseksi.

Merlininkään työ ei ollut vielä suoritettu. Hän ei ollut aikonutkaan
itse saattaa Déroulèdea. Hänellä oli vielä tärkeitä toimia talossa,
josta hän juuri oli poistunut. Hän oli vain halunnut lähettää
kansanvaltuutetun tieltään ennenkuin hän taas meni yläkertaan.

Sitäpaitsi hän oli odottanut jonkunlaista katumellakkaa. Pariisin
väestön mielentila oli sillä hetkellä kiehumispisteessä. Väestön vihaa
määrättyä kansanluokkaa ja määrättyä yksilöä kohtaan voi verrata vain
siihen intoon, millä he muutamia suosivat.

He olivat palvoneet Marat’ta hänen siivottomuutensa ja paheidensa
vuoksi; he palvoivat Dantonia hänen tarmonsa ja Robespierreä hänen
tyyneytensä tähden. Déroulèdea he palvoivat hänen äänensä, hänen
lempeytensä ja sääliväisyytensä tähden, hänen kaunopuheisuutensa ja
huolenpitonsa vuoksi heidän lapsistaan.

Hänen kaunopuheisuuttaan Merlin juuri pelkäsikin; mutta huonosti hän
tunsi ne ihmiset, joiden kanssa hän oli tekemisissä.

Déroulèden vaikutusvaltaa hillittömimpään ja turmeltuneimpaan kansaan,
mitä maailman historia on koskaan tuntenut, ei suinkaan saavutettu sen
intohimoja lietsomalla. Suurinkin kansansuosio on aina lyhytaikainen.
Roskajoukon intohimot kohdistuvat aina niihin, jotka ovat ne
herättäneet. Marat' ei elänyt nähdäkseen tähtensä laskeutumista;
Dantonin laahasivat giljotiinille ne, joita hän oli opettanut pitämään
tuota kuolonvälinettä ainoana ja kumoamattomana valtiollisena
johtopäätöksenä; Robespierre sortui niihin hurjiin verenvuodatuksiin,
jotka hän itse oli aikaansaanut. Mutta Déroulède pysyi Pariisin kansan
johtajana niin kauan kun hän itse halusi pysyttäytyä siinä asemassaa
Kuunnellessaan häntä tunsi väkijoukko tulevansa paremmaksi, jalommaksi
ja vähemmän turmeltuneeksi.

Hän ylläpiti heidän kurjissa, harhaanjohdetuissa sydämissään miehuuden
viimeisiä lepattavaa tunnetta, jota verenhimoiset tyrannit veljeyden ja
tasa-arvoisuuden nimessä yrittivät parhaansa mukaan tukahuttaa.

Silläkin hetkellä hän olisi saattanut käyttää ovensa ulkopuolella
olevan pienen joukon mielentilaa omaksi hyväkseen, mutta hän piti
vaitioloa parempana; vieläpä hän tyynnytti heitä käden liikkeilläänkin.

Hän tiesi hyvin, että ne, joita hän olisi voinut kiihottaa Merliniä
vastaan, olisivat veren kuohahtaessa varmasti muutamissa minuuteissa
kääntyneet häntä itseään vastaan.

Merlin, joka kaiken aikaa oli aikonut palata taloon, käyttikin
sillä hetkellä tilaisuutta hyväkseen. Hän antoi Déroulèden mennä
edellä kahden miehen saattamana ja kiirehti takaisin taloon naisten
ivahuutojen seuraamana.

»Hirteen vanha tomppeli!» huusivat he heti, kun eteisen ovi sulkeutui.
Muutamat alkoivat nyrkeillään takoa ovea; sitten he huomasivat, että
heidän erityinen suosikkinsa, kansanvaltuutettu Déroulède marssi kahden
sotilaan välissä niinkuin vanki. Huhu tiesi kertoa, että hänet oli
pidätetty ja vietiin oikeus palatsiin — vankina.

Se ei saanut tapahtua. Pariisin roskajoukolle oli opetettu, että
se oli kaupungin valtias, ja se oli oppinut läksynsä hyvin. Sillä
hetkellä se oli valinnut Paul Déroulèden erityiseen suojelukseensa,
ja hänen kunniavartijanaan — naiset rikkinäisissä hameissaan, miehet
paljasjaloin ja puolialastomina, lapset kirkuen, rääkyen ja huutaen —
se seurasi häntä valvoakseen, ettei vain kukaan saanut häntä loukata.




XVII LUKU.

SOVITUS.


Merlin odotti hetkisen eteisessä, kunnes kuuli meluavan joukon häviävän
etäisyyteen, sitten hän vielä kerran nousi portaita tyytyväisesti
myhähtäen.

Kaikki oli tapahtunut muutamissa minuuteissa. Rouva Déroulède ja Anne
Mie sangen levottomina kadulla sattuneiden tapahtumain vuoksi eivätkä
olleet huomanneet Juliettea.

He eivät olleet uskaltaneet astua parvekkeelle katsomaan mitä tapahtui,
ja senvuoksi he eivät ymmärtäneet mitä ulko-oven uudelleen avaaminen ja
sulkeminen merkitsi.

Seuraavassa hetkessä Merlinin raskaat, veltot askeleet portaissa saivat
kuitenkin Anne Mien pelästyneenä katsahtamaan ympärilleen.

»Sotilaat ovat vain tulleet takaisin noutamaan minua», sanoi Juliette
hiljaa.

»Teitä?»

»Niin, he ovat tulleet viemään minut pois. Eivät luullakseni halunneet
tehdä sitä herra Déroulèden läsnäollessa peläten —»

Hänellä ei ollut aikaa sanoa sen enempää. Anne Mie katseli häntä
pelokkaasti ja äänettömästi kummastellen Merlinin huoneeseen astuessa.

Merlinillä oli kädessään nahkasalkku, jonka koko toinen pää oli
revitty, sekä muutamia pieniä puolihiiltyneitä paperipalasia. Hän
tuli suoraan Julietten luo ja epäkohteliaasti heitti sekä salkun että
paperit tytön kasvoille.

»Teidänkö nämä ovat?» kysyi hän töykeästi.

»Minun.»

»Luullakseni tiedättekin mistä ne löytyivät?»

Juliette nyökkäsi ääneti vastaukseksi.

»Mitä papereita te poltitte?»

»Rakkauskirjeitä.»

»Valehtelette!»

Juliette kohautti olkaansa.

»Niinkuin haluatte», vastasi hän lyhyesti.

»Mitä papereita ne olivat?» toisti Merlin kiroten kovasti ja rivosti,
mikä kuitenkaan ei häirinnyt nuoren tytön tyyneyttä.

»Olen sanonut teille», vastasi hän, »rakkauskirjeitä, jotka halusin
polttaa.»

»Kuka oli rakastettunne?» kysyi hän.

Kun Juliette ei vastannut, osoitti hän kadulle, jossa sanat »Déroulède,
eläköön Déroulède», vielä kaukaa kaikuivat.

»Olivatko kirjeet häneltä?»

»Eivät.»

»Teillä oli siis useampiakin rakastajia kuin yksi?»

Merlin naurahti ja teeskennelty iloisuus näytti yhä enemmän vääntelevän
hänen ilkeitä piirteitään.

Hän tunki kasvonsa aivan lähelle Julietten poskia, ja tämä sulki
silmänsä inhoten kurjan heittiön kosketusta. Anne Miekin oli
päästänyt osanotonhuudahduksen nähdessään pahanhajuisen likaisen
hylkiön kiduttavan läheisyydellään hänen edessään seisovaa ihanaa ja
hienostunutta tyttöä.

Töykein liikkein hän pisti sorkkamaiset kätensä Julietten siron leuan
alle pakoittaen tytön kääntymään ja katsomaan häneen, Juliette kavahti
inhottavasta kosketuksesta, mutta tyyneyttään hän ei hetkeksikään
unohtanut.

Sellaisten hylkiöiden valtaan oli hän tahallaan toimittanut miehen,
jota hän rakasti. Raa’an olennon tuttavallisuus antoi viimeisen
voitelun hänen omalle alennukselleen, mutta samalla se antoi hänelle
rohkeutta suunnitelmansa lopulliseen toteuttamiseen.

»Teillä oli siis useampia kuin yksi rakastaja?» nauroi Merlin
sellaisella tavalla, joka olisi itse pakolaistakin miellyttänyt. »Ja te
toivoitte voivanne lähettää yhden niistä giljotiinille valmistaaksenne
toiselle tilaa. Niinkö?»

»Niinkö?» kertasi Merlin äkkiä tarttuen tytön ranteeseen ja sitä niin
lujasti puristaen, että Juliette oli melkein kirkaista tuskasta.

»Niin», vastasi Juliette varmasti,

»Tiedättekö, että saitte aprillinarrinanne minut tänne?» kysyi hän
ilkeästi; »ja ettei kansanvaltuutettu Déroulèdea voida lähettää
giljotiinille pelkästä epäluulosta, häh? Tiesittekö sen ilmiantoanne
kirjoittaessanne?»

»En tiennyt.»

»Luulitteko meidän voivan vangita hänet pelkän epäluulon nojalla?»

»Luulin.»

»Tiesittekö hänet viattomaksi?»

»Tiesin.»

»Minkätähden poltitte rakkauskirjeenne?»

»Pelkäsin, että ne löytyisivät ja että ne joutuisivat kansanvaltuutetun
haltuun.»

»Oivallinen yhteensattuma, kunniani kautta!» kirosi Merlin kääntyessään
toisten naisten puoleen, jotka istuivat kalpeina ja vapisevina huoneen
nurkassa ymmärtämättä mitä tapahtui, tietämättä mitä uskoa tai
ajatella. He eivät tienneet Déroulèden suunnitelleen Marie Antoinetten
pakoa eivätkä kirjesalkun sisällystä. Kuitenkin he kumpikin aavistivat
hiukan, että ihana tyttö, joka seisoi siinä tyynenä inhottavan
hirmuvaltiaan edessä, ei ollut irstas, vaikka hän siksi tekeytyi, vaan
että hän oli harhaanjohdettu, ehkäpä mielipuoli — tai marttyyri.

»Tiesittekö te asiasta?» tiedusteli Merlin töykeästi vapisevalta Anne
Mieltä.

»En ollenkaan», vastasi hän.

»Kukaan ei tiennyt yksityisasioistani eikä yksityisestä
kirjeenvaihdostani», virkkoi Juliette kylmästi. »Niinkuin sanoitte,
oli se oivallinen yhteensattuma. Toivoin sen onnistuvan. Mutta
ymmärrän nyt, että kansanvaltuutettu Déroulède on liian tärkeä henkilö
joutuakseen kuulusteltavaksi pelkän epäluulon nojalla, eikä minun
ilmiantoni perustunut tosiasioihin.»

»Tiedättekö myöskin, hieno ylimyksettäreni», virnisteli Merlin
ilkeästi, »ettei ole viisasta ilvehtiä yleisen turvallisuuskomitean
kanssa eikä aiheettomasti ilmiantaa kansanedustajia?»

»Tiedän», sanoi hän hiljaa, »että te, kansalainen Merlin, olette
päättänyt antaa jonkun maksaa tämänpäiväisen erehdyksen. Ette uskalla
nyt hyökätä kansanvaltuutetun kimppuun, siis teidän täytyy tyytyä
minuun.»

»Riittää jo; minulla ei ole aikaa kinastella ylimysten kanssa», vastasi
hän karskisti. »Kas niin, seuratkaa sävyisästi miehiä. Vastustus vain
pahentaisi asiaanne.»

»Olen aivan valmis seuraamaan teitä. Saanko lausua pari sanaa
ystävilleni ennen lähtöäni?»

»Ette.»

»Ehken koskaan enää saa heitä puhutella.»

»Olen sanonut ei, ja se on tarkoitukseni. Kas niin, eteenpäin, mars!
Olen jo tuhlannut liian paljon aikaa.»

Juliette oli liian ylpeä toistaakseen pyyntöänsä. Hän oli toivonut
yhdellä sanalla voivansa voittaa puolelleen rouva Déroulèden ja Anne
Mien sydämet. Hän ei tiennyt, uskoivatko he halpamaisen valheen, jonka
hän oli puhunut Merlinille; hän vain arvasi, että he sillä hetkellä yhä
vain pitivät häntä Paul Déroulèden kavaltajana.

Mutta sitä ei hänen sallittu lausua. Hänen oli mentävä tutkittavaksi,
mahdollisesti kuolemaankin kauhean varjon leimaamana, jonka hän
itselleen oli aiheuttanut.

Hän kääntyi hiljalleen ja käveli ovea kohden, jossa molemmat miehet jo
seisoivat odottelemassa.

Silloinpa taivaasta tullut vaisto näytti äkkiä ohjaavan Anne
Mietä. Tyttö raukka ratkaisi sielutieteellistä tehtävää, joka
itse asiassa kävi yli hänen ymmärryksensä, mutta hän aavisti sen
kuitenkin olevan tärkeän probleemin. Julietten kasvojen ilme
oli jo saanut tytön katkerasti katumaan tekoaan, ja kun ihana
hienostunut nainen oli vaihtamaisillaan Déroulèden kodin suojan
kauhean vallankumoustuomioistuimen julmaan julkisuuteen ja hirveään
kidutukseen, heltyi Anne Mien sydän rajattomaan osanottoon.

Ennenkuin Merlin tai miehet ennättivät estää häntä, oli hän jo juossut
Julietten luo, tarttunut hänen levottomaan kylmään käteensä ja
suudellut sitä hellästi.

Juliette näytti heräävän kuin unesta. Hän loi Anne Miehen toivon,
melkein riemun silmäyksen ja kuiskasi:

»Se oli vala — vannoin sen isälleni ja veli vainajalleni. Sanokaa se
hänelle.»

Anne Mie saattoi vain nyökätä; hän ei voinut puhua, sillä kyyneleet
tukahuttivat hänen äänensä.

»Mutta minä sovitan — hengelläni. Sanokaa hänelle», kuiskasi Juliette.

»Kas niin», huusi Merlin, »pois tiellä, kyttyräselkä, ellette halua
tulla mukaan.»

»Anteeksi!» pyysi Anne Mie kyynelsilmin.

Miehet työnsivät hänet töykeästi syrjään. Mutta ovella Juliette kääntyi
vielä kerran häneen päin ja sanoi:

»Pétronelle — pitäkää huolta hänestä —.»

Varmoin askelin hän sitten seurasi sotilaita huoneesta.

Pian avautui ulko-ovi ja sulkeutui jälleen kovasti paukahtaen Ecole de
Médecinen kadun varrella sijaitsevan talon verhoutuessa hiljaisuuden
vaippaan.




XVIII LUKU.

LUXEMBOURGIN VANKILASSA.


Vihdoinkin oli Juliette yksin — s.o. verrattain yksin, sillä oli
liian paljon aatelisia, liian paljon rikollisia ja pettureja Pariisin
vankiloissa, jotta yksinäisyyden rauhaa olisivat saaneet nauttia ne,
joita piakkoin aiottiin tutkia, tuomita ja giljotiinilla surmata.

Nuorta tyttöä oli marssitettu pitkin Pariisin sullottuja katuja
ivallisen roskajoukon häntä seuratessa. Se huomasi heti ylhäissyntyisen
tytön sopivaksi saaliiksi, jonka yleinen turvallisuuskomitea saattoi
heittää vallankumouksen nälkäiselle hirmukoiralle.

Viime aikoina oli meluavan näytelmän likaisilla katselijoilla ollut
vähän varsin tervetulleita nähtävyyksiä Place de la Guillotinella:
ylhäisöä, todellisia, loisteliaan hienostuneita naisia kasvot ylpeän
kalpeina ja kädet lumivalkoisina nousemassa saman mestauslavan
portaita, jolla inhottavimmat rikolliset ja halpamaisimmat roistot
menettivät henkensä.

Rouva Guillotinen taipumukset olivat pääasiallisesti vapaamieliset.
Hänen laihat, veripunaisiksi maalatut käsivartensa olivat yhtä auliisti
avomaa murhaajalle, varkaalle ja liassa rypevälle köyhälistölle kuin
vanhasta sukujuuresta polveutuvalle ylimyksellekin.

Mutta viime aikoina olivat mestaukset johtuneet yksinomaan
valtiollisista syistä. Vallankumouksen verisellä areenalla olivat
girondilaisten viimeiset taistelut käynnissä. Toisiaan seuraten
he kaatuivat yhä vain taistellen ja saarnaten maltillisuutta, yhä
ennustaen häviötä ja vedoten kansaan, jonka he olivat orjuudesta
kohottaneet heittääkseen sen suinpäin entistä raaemman ja
perinpohjaisemman hirmuikeen alle.

Pariisissa oli siihen aikaan kaksitoista vankilaa ja Ranskassa
neljäkymmentätuhatta, kaikki täpösen täynnä. Ympäri maata kulki
kokonainen armeija haalimassa vankeja. Erikoiskopeissa ei ollut tilaa
eikä yksinoloon tilaisuutta, ei ollut halua alkeellisimpaankaan
hienotunteisuuteen.

Naiset, miehet ja lapset, kaikki olivat yhteensullotut, ja päivän tai
parin ehkäpä vain yön kuluttua kuolema jo poisti pienet harmit ja
alentavasta läheisyydestä johtuvat naiselliset punastumiset.

Kuolema tasoitti kaiken, pyyhkäisi kaiken unhoon.

Kun Marie Antoinette nousi giljotiinille, unohti hän, että hän kuusi
viikkoa yötä päivää oli elänyt alhaisten sotilaiden välittömässä
läheisyydessä.

Julietten marssiessa pitkin katuja kahden kansalliskaartilaisen välissä
ja Merlinin seuraamana pilkattiin ja ivattiin häntä, loukattiin
ja viskeltiin lokaa hänen päälleen. Eräs nainen koetti työntäytyä
sotilaiden ohi lyödäkseen Juliettea kasvoille — nainen, joka ei vielä
ollut kolmeakymmentä täyttänyt ja joka kädestä veti likaisen kalpeata
pientä poikasta!

»Sylkäise toki ylimyksen silmille!» sanoi nainen kurjalle, pienelle
ihmisalulle sotilaiden työntäessä tätä kovakouraisesti syrjään.
»Sylkäise ylimyksen silmille!» Ja lapsi mullisteli pieniä kuivahkoja
huuliaan voidakseen äitiänsä totellen sylkäistä ihanan viattoman tytön
päälle liaten hänet.

Sotilaat koettivat nauraen parantaa asiaa uusilla loukkauksilla.
Tapauksesta ihastuneena unohti Merlinkin suuttumuksensa.

Mutta Juliette ei ollut ollenkaan huomannut heidän raakaa käytöstään.

Hän käveli kuin unissaan. Roskajoukko ei ollut häntä varten: hän ei
kuullut loukkauksia eikä herjauksia. Hän ei nähnyt likaisia, ilkeitä
kasvoja; hän ei tuntenut sotilaiden karkeiden käsien kosketusta heidän
tuupellessaan häntä eteenpäin väkijoukossa. Hän oli palannut omaan
romanttiseen maailmaansa, jossa hän eli kahden rakastettunsa kanssa.
Pariisin veljeys- ja tasa-arvolauseilla varustettujen talojen sijasta
ympäröi häntä ihanat puut, laakerit ja ruusupensaat sulostuttaen
ilmaa hienolla, huomaavalla tuoksullaan. Suloiset äänet kuin unelmien
maasta täyttivät ilmapiirin vienolla hyminällään, samalla kun ylhäällä
pilvetön taivas valaisi tätä maallista paratiisia.

Hän oli onnellinen, ylen onnellinen. Hän oli pelastanut Déroulèden
oman, epäoikeutetun rikoksensa seurauksista, ja hän oli antamaisillaan
henkensä hänen edestään turvatakseen yhä paremmin hänen pelastumisensa.

Hänen rakkauttaan Déroulède ei saa milloinkaan tietää. Hän tietää
vain hänen rikoksensa, mutta pian, kun hänet tutkitaan ja tuomitaan
muutamien palaneiden paperipalasten ja revityn kirjesalkun nojalla,
saa hän tietää, että Juliette on kestänyt hänen omaan syytökseensä
perustuvan tutkinnon ja että hän aikoo kuolla hänen puolestaan.

Sentähden olivat muutamat kuluneet hetket kokonaan hänen omiaan.
Hänellä oli oikeus syventyä muutamiin onnellisen sekunteihin
kuunnellen Déroulèden rakkaustunnustusta. Se oli henkimäistä ja
melkein yli-inhimillistä, mutta se oli hänen omaansa. Olihan hän ollut
Déroulèden jumala, hänen madonnansa. Déroulède oli rakastanut hänessä
hänen todellista parasta itseään.

Alhainen hänessä ei tosiaankaan ollut hänen omaansa. Juhlallisesti
vannottu kauhea vala oli ollut hänen taipumaton hirmuvaltiaansa; ja
hänen uskontonsa — taikauskon ja väärien ihanteiden uskonto — oli
sokaissut hänet ja johdattanut hänet rikokseen.

Hän oli ollut väärässä omaksuessaan yksin Jumalalle kuuluvan —
»koston», joka ei ole ihmisten.

Rakkauden tuntemukseen pääseminen ja sen liikuttavien salaisuuksien
oppiminen sillä keinoin oli enemmän kuin hän ansaitsi. Déroulèden
polttavat suudelmat hänen kädellään olivat taivaallinen korvaus hänen
kaikista tulevista kärsimyksistään.

Siten hän antautui laahattavaksi Pariisin roskajoukon läpi, joka halusi
repiä hänet kappaleiksi siinä tuokiossa, ettei vain kuoleman näkemisen
ilo olisi lykkäytynyt tuonnemmaksi.

He veivät hänet Luxembourgiin, joka kerran oli ollut Medicin, tuon
suuren hallitsijan, ylpeän »Monsieurin» aikana palatsi, sillä hetkellä
inhottava täpö täysi vankila.

Oli noin kuuden aika muistorikkaan päivän iltaan painuessa. Juliette
annettiin vankilan johtajan, lyhyen tanakan miehen huostaan, joka oli
puettu mustiin housuihin, mustaan nukkaiseen villapaitaan, ja likainen,
punainen lakki kolmivärinen ruusuke sivulla oli hänen takkuisessa
päässään.

Hän tarkasteli Juliettea kiireestä kantapäähän tämän kulkiessa kapeasta
ovesta, sitten hän kysäistä tokaisi Merliniltä.

»Vaarallinenko?»

»On», vastasi Merlin tyynesti.

»Ymmärrättehän», lisäsi johtaja, »meillä on niin täyttä. Meidän olisi
tarvis tietää, tarvitaanko henkilökohtaista vartioimista.»

»Tietysti», sanoi Merlin, »te olette tästä vangista henkilökohtaisesti
vastuunalainen yleiselle turvallisuuskomitealle.»

»Sallitaanko vieraskäyntejä?»

»Ei millään muotoa ilman yleisen syyttäjän erikoista lupaa.»

Juliette kuuli lyhyen sananvaihdon tulevasta kohtalostaan.

Kukaan vieras ei saanut häntä tavata. Ehkäpä se olikin parasta. Häntä
olisi pelottanut tavata Déroulèdea, olisi pelottanut lukea Déroulèden
silmistä tämän rakkauden kuolleen, joka kuolema olisi hävittänyt hänen
nykyisen onnellisuutensa.

Eikä hän halunnutkaan tavata ketään. Hän eli muistojaan varten —
lyhyitä, taivaallisia muistoja. Niihin sisältyivät muutamat sanat,
suutelo — viimeinen — hänen kädelleen ja kiihkoisa kuiske, joka oli
kuulunut Déroulèden huulilta hänen polvistuessaan tytön jalkain juureen:

»Juliette!»




XIX LUKU.

SEKAVUUTTA.


Yleinen turvallisuuskomitea oli puhutellut kansanvaltuutettu Déroulèdea
erikseen ja hänen sallittiin tilapäisesti liikkua vapaasti.

Lyhyet alkuvalmistelut olivat olleet aivan yksityisluontoisia. Pariisin
kansan ei vielä sallittu tietää sen suosikin olevan huonossa maineessa.
Déroulèden vastattua kaikkiin kysymyksiini ja Merlinin palattua
asialtaan Luxembourgin palatsista sekä hänen annettuaan selityksensä
kansanvaltuutetun talossa tekemästään kotitarkastuksesta ilmoitettiin
Déroulèdelle lyhyesti, ettei tasavallalla ollut sillä hetkellä hänestä
valittamista.

Hän tiesi kuitenkin varsin hyvin mitä sillä tarkoitettiin. Siitä
lähtien hän on epäluulon alainen, alituiseen pidetään häntä silmällä,
niinkuin kissa vaanii hiirtä, hänen kimppuunsa hyökätään juuri sillä
hetkellä, jota pidetään suotuisana hänen lopulliselle kukistumiselleen.

Terävät, kateelliset silmät varmaankin huomasivat, että hän
alkoi menettää kansansuosiotaan, ja Déroulède tarkan ihmis- ja
luonnetuntemuksensa perusteella tiesi varsin hyvin sen ennemmin tai
myöhemmin lähentelevän loppuaan niinkuin kaikki muukin hetkellinen
tässä maailmassa.

Lyhyen lykkäyksen aikana, jonka hänen vihollisensa sallivat hänelle,
hänen ainoa toivonsa ja velvollisuutensa oli äitinsä ja Anne Mien
onnellisesti maasta toimittaminen.

Ja myöskin —

Ihmetellen mitä oli tapahtunut ajatteli Déroulède _häntä_. Kulkiessaan
kiireesti yli kapean kävelysillan ja saapuessaan virran toiselle
rannalle, tulvivat viime tuntien tapahtumat vyöryen hänen mieleensä
hirvittävän ylivoimaisina.

Katkera tuska täytti hänen sydämensä hänen muistellessaan Julietten
petollisuutta. Olihan se halpamaisen kauhistuttava. Hän koetti miettiä,
oliko hän koskaan tehnyt Juliettelle vääryyttä, ja ihmetteli, rakastiko
tyttö ehkä jotakin muuta toivoen siten pääsevänsä hänestä eroon.

Mutta olihan hän ollut rakkaudessaan niin nöyrä, niin vaatimaton. Eihän
hän ollut oikeudettomasti vaatinut itselleen mitään, ei pyytänyt eikä
halunnut mitään suojelusvaltansa nojalla.

Hän kiusasi itseään ihmettelemällä kovasti, minkätähden Juliette oli
kohdellut häntä sillä tavoin.

Kostoksi veljensä kuolemasta — siinä ainoa selitys, jonka hän voi
keksiä, Julietten rikoksen ainoa lieventävä asianhaara.

Valasta, jonka Juliette oli vannonut isälleen, hänellä ei ollut
aavistustakaan, eikä hän tietystikään ollut kuullut surullista
tarinaa nuoren tuntehikkaan tytön hirvittävästä hetkestä velivainajan
ja mielipuolen isän vuoteen ääressä. Hän ajatteli vain tavallista
halpamaista kostoa rikkomuksen seurauksena, rikkomuksen, jonka Juliette
oli ollut pahoitettu tekemään.

Kuinka hän olikaan rakastanut Juliettea!

Niin, _rakastanut_ — sillä se oli mennyttä. Juliette oli lakannut
olemasta pyhimys tai madonna, hän oli pudonnut korokkeelta niin
alas, ettei Déroulède tiennyt, miten laskeutua keräämään ihanteensa
jäännöksiä.

Hänen huoneensa ovella tuli Anne Mie kyynelsilmin häntä vastaan.

»Hän on mennyt», nyyhkytti nuori tyttö. »Minusta tuntuu kuin olisin
murhannut hänet.»

»Mennyt? Kuka? Mihin?» uteli Déroulède kiireesti jäätävän kauhun
tunteen hänen sydän juuriaan jäytäessä.

»Juliette on mennyt», vastasi Anne Mie, »nuo kauheat roistot veivät
hänet.»

»Koska?»

»Heti sinun lähdettyäsi. Se mies — Merlin — löysi vähän tuhkaa ja
paperipalasia hänen huoneestaan — —»

»Tuhkaa?»

»Niin, ja revityn kirjesalkun!»

»Suuri Jumala!»

»Juliette sanoi niiden olleen rakkauskirjeitä, jotka hän oli polttanut
peläten niiden joutuvan sinun käsiisi.»

»Niinkö hän sanoi? Anne Mie, Aarne Mie, oletko aivan varma?»

Oli niin kauheata, eikä hän oikein asiaa ymmärtänyt; hänen tavallisesti
terävä ja toimintakykyinen järkensä kieltäytyi palvelemasta häntä
hirveän käännekohdan hetkenä.

»Olen, olen aivan varma», jatkoi Anne Mie kyyneleisenä. »Ja voi, tuo
kauhea Merlin kertoi arkaluontoisia asioita. Mutta Juliette pysyi
sanoissaan, että hänellä oli — toinen rakastaja. Oi Paul, varmastikaan
ei se ole totta. Minä vihasin häntä, koska — koska sinä rakastit häntä
niin kovasti, ja epäilin häntä, mutta en voi kuitenkaan uskoa hänen
olleen aivan niin halpamaisen.»

»Ei, ei, lapseni», virkkoi Déroulède soinnuttoman surkealla äänellä,
»hän ei ollut niin halpamainen. Kerro mitä hän vielä sanoi -»

»Ei hän paljon muuta sanonut. Mutta Merlin kysyi häneltä, oliko hän
ilmiantanut sinut päästäkseen eroon sinusta. Merlin antoi ymmärtää että
— että —.»

»Että minäkin olen hänen rakastajansa?»

»Niin», kuiskasi Anne Mie.

Anne Mietä ei juuri haluttanut katsahtaa Déroulèdeen, jonka voimakkaat
piirteet olivat käyneet kovan jäykiksi ja surkeannäköisiksi.

»Ja Julietteko salli heidän sanoa sellaista?» kysyi hän viimeinkin,

»Sallipa tietenkin. Juliette seurasi miehiä nurisematta Merlinin
ilmoitettua, että hänen oli vastattava yleiselle turvallisuuskomitealle
kansan edustajain kanssa ilvehtimisestä.»

»Hän saa vastata siitä hengellään», mutisi Déroulède. »Ja minunkin»,
lisäsi hän puoliääneen.

Anne Mie ei kuullut hänen sanojaan; hänen tunteellisen, pienen
sydämensä kävi ylenmäärin sääli Juliettea ja Paulia.

»Ennenkuin he kuljettivat hänet pois», virkkoi Anne Mie asettaen
laihan hennot kätensä Déroulèden käsivarrelle, »juoksin hänen luokseen
sanomaan hyvästiä. Sotilaat työnsivät minut tylysti syrjään, mutta
minun onnistui suudella häntä — ja silloin hän kuiskasi korvaani
muutamia sanoja.»

»Niinkö? Mitkä ne olivat?»

»'Vala se oli', sanoi hän. 'Vannoin sen isälleni ja velivainajalleni.
Sanokaa hänelle’,» toisti Anne Mie hitaasti.

Vala!

Hän ymmärsi ja, voi, kuinka hän sääli Juliettea! Kuinka kauheasti
olikaan Julietten raadeltu sielu parka kärsinyt hänen jalon rehellisen
luontonsa kamppaillessa hirvittävän petoksen kanssa!

Hänen vilpittömyyttään, rohkeuttaan Déroulède ei ollenkaan epäillyt. Ja
Julietten omallatunnolla kauhistuttava synti, joka varmaan aiheuttaa
loppumatonta tuskaa!

Voi, sovitus ei vapauta häntä milloinkaan itsesyytösten taakasta!

Hän oli halunnut hengellään sovittaa petoksen Déroulèdea ja hänen
omaisiaan kohtaan. Tyttö viedään tuomioistuimen eteen, joka
peruuttamattomasti tuomitsee hänet. Voi, kuinka säälittävää!

Yhden ainoan hetken kiihkeä mielenkuohahdus, elinkautinen taikausko
ja väärä velvollisuudentunto, ja sitten loppumaton kurjuus, kauhea
vääryyden sovitus, vääryyden, jota ei voi koskaan saada tekemättömäksi.

Eikä Juliette ollut koskaan rakastanut häntä.

Siinä tosi oas, Déroulèden ainoa tunne sillä hetkellä; se jäyti häntä
enemmän kuin Julietten synti ja petollisuus — enemmän kuin hänen oman
ihanteensa häipyminen.

Kiihkeästi haluten hänen pelastustaan oli Juliette uhrautunut
sovittamaan tuottamansa pahan.

Mutta kuitenkin olivat Déroulèden toiveet ja unelmat joutuneet karille!

Siihen hetkeen saakka, jolloin Déroulède oli auttamattomasti kadottanut
Julietten, ei hän ollut milloinkaan käsittänyt, kuinka suuret hänen
toiveensa olivat olleet; kuinka hän päivästä toiseen oli odottanut
katsetta Julietten silmistä, sanaa hänen huuliltaan ilmoitukseksi, että
hänkin — hänen saavuttamaton pyhimyksensä — laskeutuu jonakin päivänä
maanpinnalle ja lahjoittaa hänelle vastarakkautensa.

Silloin tällöin kun Julietten ihanat kasvot ilostuivat nähdessään
Déroulèden, kun hän hymyili tervehdykseksi Déroulèden työstä palattua,
kun hän yleisön penkiltä konventin istunnoissa katseli häntä ylpeän
ihastuneena — silloin olivat Déroulèden toiveet, ajatukset ja unelmat
heränneet.

Harhanäkyjä ne vain olivat! Naamio Julietten sielussa riehuvasta
hirveästä taistelusta, muuta se ei ollut.

Juliette ei rakastanut häntä, siitä hän tunsi olevansa varma. Miesten
tavoin hän ei täysin ymmärtänyt suurta ja ihmeellistä arvoitusta, joka
on hämmästyttänyt maailmaa ammoisista ajoista: naisen sydäntä.

Ikuiset ristiriitaisuudet, jotka muodostavat tuntehikkaan naisen
monimutkaisen luonteen, olivat hänelle aivan käsittämättömät. Juliette
oli kavaltanut hänet tyydyttääkseen omaa oikeuden- ja totuudentuntoaan,
tyydyttääkseen kostonhaluaan ja täyttääkseen valansa. Siis ei Juliette
rakastanut häntä.

Se oli johdonmukaisuutta ja tervettä järkeä. Naisia koskevan
epäluulonsa kannustamana tuntui se hänestä aivan kiistämättömältä.

Paul Déroulèden kaltaiselle ajattelevalle ja tarkoituksenmukaisesti
toimivalle miehelle rakastetun pettäminen ja vihan ja rakkauden
keskinäinen vaihtuminen olivat vieraita ja uskomattomia käsitteitä. Hän
puolestaan ei ollut koskaan rakastanut ketään vihaamaansa henkilöä.
Miesten tunteet näissä asioissa eivät ole kovin monimutkaisia eivätkä
ristiriitaisia.

Voiko rehellinen henkilö kavaltaa ystävänsä? Ei — ei koskaan.
Vihollisensa, inhoamansa henkilön, jonka sortuminen tuottaa hänelle
iloa, hän saattaa pettää. Mutta ystävänsä? Pelkkä ajatuskin on
vastenmielinen, mahdoton rehelliselle luonteelle.

Julietten rajattoman jalomielisyyden hänen koettaessaan pelastaa
Déroulèdea kun Juliette vihdoinkin joutui katsomaan kauheaa vääryyttä
silmästä silmään, luki Déroulède niiden jalojen vaikuttimien ansioksi,
joihin hän tiesi Julietten sielun täysin kykeneväksi. Niidenkin
Déroulèden oma epäluulo otaksui johtuneen enemmän hänen äitinsä tai
Anne Mien kuin hänen oman itsensä vuoksi.

Mitä siis elämä sillä hetkellä merkitsi hänelle? Olihan hän iäksi
kadottanut Julietten, onnistuipa hänen sitten siepata hänet
giljotiinilta tai ei. Hänellä oli perin vähän, tuskinpa ollenkaan
toivoa saada hänet pelastetuksi, mutta missään tapauksessa ei hän jää
hänelle kiitollisuuden velkaa hengestään.

Nähdessään hänen vaipuvan ajatuksiinsa oli Anne Mie hiljaa vetäytynyt
syrjään. Hänen oma terve järkensä sanoi, että Paul Déroulèden
ensimäinen tehtävä oli hänen äitinsä vaarasta pelastaminen ja maasta
lähettäminen, mikäli aika sen vielä salli, joten hän odottamatta
ohjeita alkoi samana iltana pakata rouva Déroulèden ja omia tavaroitaan.

Sydämessään ei hän enää vihannut Juliettea. Mikä Paul Déroulèdelta jäi
ymmärtämättä, sen Anne Mie oli jo arvannut. Tyttö uskoi varmasti, ettei
mikään enää pelastanut Juliettea kuolemasta, ja hänen sydämeensä hiipi
voimakas hellyyden tunne naista kohtaan, jota hän oli vihollisenaan ja
kilpailijanaan pitänyt.

Lyhyessä ajassa oli hänkin oppinut suuren läksyn, että kosto on vain
Jumalan.




XX LUKU.

CHEVAL BORGNE.


Oli puoliyö.

Huone oli käynyt tukahuttavan kuumaksi; eltautuneen tupakan, härskin
voin ja sekoittamattoman viinan löyhkä leijaili kuin sumu ilmassa.

Cheval Borgnen ravintolan suurinta huonetta oli viimeisten viiden
vuoden aikana käytetty äärimmäistasavaltalaisten, sansculottien,
kokouspaikkana.

Itse rakennus sijaitsi likaisen, kurjannäköisen ja mitättömän kadun
varrella. Sellaisten katujen kapeus ja ulkonevat rakennukset estävät
auringon, ilman ja valon pääsemästä kurjille asukkaille.

Cheval Borgne oli viheliäisimmännäköisiä asumuksia huonomaineisen
kadun varrella. Rappaus oli halkeillut, vieläpä näyttivät seinätkin
pullistuvan ulospäin ennen lopullista romahdustaan. Huoneet olivat
matalat ja kattoja kannattivat ajan ja lian mustaamat hirret.

Kerran se oli ollut kuuluisa avaroista kellareistaan, jotka sisälsivät
harvinaisen vanhoja viinejä. Suuren hallitsijan aikana oli nuorten
keikarien tapana lähteä naisien komeista salongeista viettämään Cheval
Borgnessa yöllisiä juominkejaan.

Siihen aikaan olivat avarat kellarit olleet monen ankaran taistelun,
monen salaperäisen kuoleman todistajina; jos limaiset seinät olisivat
voineet puhua, olisivat ne kertoneet tapauksista, jotka saattaisivat
häpeään herra Vidocqin mielettömimmätkin kronikat.

Se aika oli mennyttä.

Asiat toimitettiin nyt selkeällä päivällä Place de la Revolutionilla;
ei tarvittu synkkiä salaperäisiä kellareita murhien ja
kostotoimenpiteiden suorittamiseksi.

Rotat ja kaikellaiset vahingolliset eläimet kaivoivat käytäviään
rakennuksen kellarikerroksessa. Ne söivät toisiaan ja remusivat siellä
ihmisten menetellessä samoin yläpuolella olevissa huoneissa.

Yläkerrassa oli tasa-arvoisuuden ja veljeyden kerho. Kellä
ohikulkijalla tahansa oli vapaus astua sisään ja liittyä väittelyihin;
satunnaisen jäsenyyden ainoana pätevyysehtona oli giljotiinin hillitön
rakastaminen.

Cheval Borgnen likaisista kammioista olivat lähtöisin useimmat
ilmiannot, jotka kaikki päättyivät samaan välttämättömään loppuun —
kuolemaan.

Kokousta pitämässä istui siellä aluksi nelisenkymmentä sorretun Ranska
raukan hurjaa isänmaanystävää. Enimmäkseen he puhuivat vapaudesta
kiroten ja sadatellen hirmuvaltiaita, ja sittemmin he itsekin käyttivät
hirmuvaltaa — yksinvaltaa — kymmenentuhatta kertaa kauheammin kuin
irstaat Bourbonit ikänään.

Siinä oli vapauden pyhäkkö, tuo musta, kostea, pahanhajuinen porttola
kapeine, särkyneine ikkunaruutuineen, joista vain hiukkanen ilmaa pääsi
sisään, sekin löyhkäävää ja epäterveellistä.

Lattia oli lankuista, aivan alkuperäistä tekoa, madon syömä ja
paljas lukuunottamatta paksua, rasvaista tomukerrosta, joka vaimensi
saapasjalkaisten askelten kolinan. Pyhäkkö saattoi ylpeillä vain
kahdesta tuolista, jotka ilman seinän tukea olisivat särkyneet ja
pudottaneet istujan lattialle. Tyhjät viinitynnyrit hoitivat istuimien
virkaa, ja pöytien sijasta oli siellä höyläämättömiä honkalautoja
rakennuspukkien nojassa.

Kerran olivat seinien verhona olleet paperitkin, jotka nyt
riekaleina riippuen paljastivat halkeilleen rappauksen. Kaikki oli
kellertävänharmaan lian peitossa. Ainoastaan keskellä huonetta oli
tulipunainen vapaudenlakki heijastamassa synkkään ympäristöön kuoleman
väriään.

Siellä täällä seinille kirjoitettu ikuinen tunnuslause, joka oli
ylevämietteinen, mutta kehno käytännössä, muistutti n.s. kerhon
tarkoitusta: »Vapaus, Veljeys, Tasa-arvoisuus tai kuolema.»

Tunnuslauseiden alla parissa nurkassa oli sitä paitsi alkuperäisiä
hiilipiirroksia, jotka useimmat olivat siveettömiä. Ne oli piirtänyt
eräs kerhon jäsen, joka sillä tavoin turmeli taidettaan.

Sinä iltana ei kokouksen jäsenluku noussut edes kahteenkymmeneen.

Veljeysapostolien säädösten mukaisesti toimi giljotiini lakkaamatta.
Se oli tullut suuren vallankumous-hallituskoneiston tärkeimmäksi
tekijäksi, ja sitä oli melkein joka päivä ja tunti syöttänyt mainitun
siveettömän kerhon toimeliaisuus, kerhon, joka piti kaameita,
kauhistuttavia istuntojaan Cheval Borgnen kosteahkossa kahvilassa.

Toimivien jäsenten luku oli vähentynyt. Niinkuin rotat rakennuksen
kellarissa olivat hekin syöneet, nielleet ja repineet kappaleiksi
toisensa kuvitellun veljeyden raivoisassa tavoittelussaan.

Järjestön perustajan Marat'n oli tytön käsi surmannut. Mutta Chardon,
Manuel ja Osselin olivat menneet tavallista tietä virkaveljiensä
ilmiantamina; Rabaut'n, Custinen ja Bisonin olivat vuorostaan
lähettäneet giljotiinille heitä itseään voimakkaammat ehkäpä
kaunopuheisemmatkin henkilöt.

Kansalliskonventin huomattavin henkilö oli se, joka jaksoi huutaa
äänekkäimmin:

»_Giljotiini toimikoon lakkaamatta!_»

Marat'n kuoleman jälkeen tuli Merlin kerhon huomattavimmaksi jäseneksi
— hän ja hänen paras ystävänsä, yleinen syyttäjä Foucquier-Tinville,
murhakauden verenhimoisin murhaaja.

Vaikka olivatkin parhaita ystäviä, toimivat he toisiaan vastaan
salaisesti vahingoittaen saavuttamaansa kansansuosiota ja alituisesti
toisistaan kuiskaten: »Hän on petturi!»

Heidän toimensa oli käynyt rinnakkaiseksi kilpajuoksuksi
välttämättömään päämaaliin.

Foucquier-Tinvillen vaikutusvalta oli siihen aikaan nousemaisillaan.
Merlinille oli annettu tehtävä, jota hän ei voinut suorittaa. Jo
päiväkausia, vieläpä viikkojakin oli jalon kokouksen tärkeimpänä
keskusteluaiheena ollut kansanvaltuutettu Déroulèden kukistaminen.
Hänen nauttimansa kansansuosio, hänen tyyni varmuutensa hirmuvallan ja
anarkian aikana oli ollut silmätikkuna hurjille jakobiineille.

Oli jo päästy huippukohtaan. Nimetön ilmianto oli herättänyt
verenhimoisten isänmaanystävien toivon. Kaikki tuntui täysin
todennäköiseltä. Marie Antoinetten, Louis Capet’n lesken
pelastamisyritys oli juuri sellainen suunnitelma, joka saattoi syntyä
Paul Déroulèden aivoissa.

Sydämessään oli hän aina ollut ylimys, ja hänen ritarillisuutensa
vainottua naista kohtaan oli ainoa, ulkonainen merkki, joka ilmaisi
hänen salaisesti kuuluvan vihattuun luokkaan.

Merlin oli lähetetty kansanvaltuutetun taloon etsimään todisteita hänen
rikollisuudestaan.

Mutta tyhjin käsin oli Merlin palannut.

Ylimysnaisen — Déroulèden mahdollisen rakastajattaren, joka
todennäköisesti oli ilmiantanut hänet — vangitseminen oli vain mitätön
korvaus tärkeimmän vangitsemisen epäonnistumisesta.

Saavuttuaan ystäviensä luo matalaan, himmeästi valaistuun ja
pahanhajuiseen huoneeseen huomasi Merlin heti siellä vallitsevan
vihamielisyyden häntä itseään kohtaan.

Tinvilleä ympäröi hänen omat äreät liittolaisensa hänen istuessaan
toisella niistä tuoleista, joista Cheval Borgne saattoi ylpeillä.

Raakaa punaviinaa sisältävät puolitäydet lasit pukkipöydillä
heijastivat kokouksen jäsenten mielentilan perussäveltä.

Kaikki läsnäolijat olivat mustanukkaisissa nutuissa, kuluneissa
mustissa polvihousuissa ja läntistyneissä kengissä, joita tamineita
pidettiin sansculottien erityisenä vihapukimena. Välttämätön, enemmän
tai vähemmän kulunut ja likainen fryygialaislakki kolmivärinen ruusuke
laidassa oli kaikkien läsnäolijoiden päässä.

Tinvillestä oli parasta puhutella ivallisella äänellä entistä
ystäväänsä Merliniä. Kyynärpäin pöydällä kaiveli hän teräshaarukalla
hampaitaan, ja mielenkiintoisen työnsä lomassa ilmaisi hän
mielipiteensä isänmaallisuuden suurista periaatteista.

Hänen seuralaisensa tiesivät hänen onnentähtensä olevan
nousemaisillaan, ja he alentuivat hänen kiertotähdikseen. Huoneeseen
tullessaan oli Merlin murahtanut äreästi »hyvää iltaa» ja istahtanut,
huoneen etäisimpään nurkkaan.

Hänen tervehdyksensä oli saanut vastaukseksi vähän ivaa ja sangen
paljon uhkaavia katseita. Tinville itse oli kumartanut hänelle purevan
ivallisesti ja vastenmielisin ilmein.

Eräs isänmaanystävistä, suunnattoman pitkä, jättiläismäinen olento,
jonka suuret kovat nyrkit ja leveät hartiat selvästi ilmaisivat hänet
hiilikaivosmieheksi, oli muutamien ivallisten huomautusten jälkeen
haalannut tyhjän viinitynnyrin Merlinin pöydän luo ja istuutunut hänen
eteensä.

»Kansalainen Lenoir, ole varuillasi», nauroi Tinville ilkeästi,
»kansanvaltuutettu Merlin vangitsee sinut kansanvaltuutettu Déroulèden
sijasta, jonka hän on antanut livistää sormiensa läpi.»

»Ei, ei tarvitse pelätä», vastasi Lenoir kiroten. »Kansalainen Merlin
on liian ylimyksellinen loukatakseen ketään, hänen kätensä ovat liian
puhtaat, hän ei halua suorittaa tasavallan likaista työtä. Eikö
niin, _herra_ Merlin», lisäsi jättiläinen pilkallisesti kumartaen
ja korostaen arvonimeä, jota ei ollenkaan käytetty tasa-arvoisuuden
aikakaudella.

»Isänmaallisuuteni tunnetaan sangen hyvin», sanoi Merlin karskisti,
»tarvitakseni pelätä kateellisten vihollisten hyökkäyksiä; ja mitä
tulee tarkastukseeni; kansanvaltuutetun talossa iltapäivällä käskettiin
minun etsiä todisteita häntä vastaan, mutta en löytänyt mitään.»

Lenoir sylkäisi lattialle, levitti tummat, karvaiset käsivartensa
pöydälle ja virkkoi hiljaisella äänellä:

»Tosi isänmaanrakkaus, sellaisena kuin todellinen jakobiini sen
käsittää, valmistaa tarvitsemansa todisteet jättämättä mitään sattuman
varaan.»

Käheiden äänien murina — »Eläköön vapaus» — tervehti tanakan
hiilijätkän puhetta.

Tuntiessaan saaneensa kuulijain kannatuksen ja hyväksymisen näytti
Lenoir pöyhistellen tavoittelevan johtavaa asemaa tyytymättömien
joukossa, joka Déroulèden kukistamishommista pettyneenä oli valmis
riemuitsemaan Merlinin häviöstä.

»Kansalainen Merlin, olitte typerä», sanoi Lenoir hitaasti ja
merkitsevästi, »kun ette älynnyt naisen pelaavan omaa leikkiään.»

Merlinin likaiset kasvot olivat käyneet kalmankalpeiksi.
Jättiläismäisen, pörröisen sansculottin seisoessa hänen edessään tuntui
hänestä, niinkuin olisi hän jo seisonut syytettynä kauhean, armottoman
tuomioistuimen edessä, jonne hän oli monen monia viatonta uhria
laahannut.

Istuessaan turvassa huoneen peränurkassa olevan pöydän ääressä tuntui
hänestä, niinkuin olisi hän jo ollut vankina tuomioistuimen edessä
vastaamassa hengellään toimensa onnistumattomuudesta.

Hänen omat lakinsa, omat teoriansa muodostivat verisen
taistelujärjestön häntä itseään vastaan. Itsehän hän oli laatinut
syytökset kenraali Custinea vastaan, samoin kenraali Westermania,
Brunet'tä ja Beauharnais'ta vastaan heidän alituiseen uudistetuista
onnistumattomista yrityksistään.

Hänen vuoronsa oli tullut.

Verenhimoiset sakaalit olivat pettyneet saaliissaan, he voivat repiä
hänet kappaleiksi korvatakseen tappionsa.

»Mistä olisin sen tiennyt?» murisi hän äreästi. »Nainen oli ilmiantanut
hänet.»

Miesten vihainen ivanauru tervehti tätä heikkoa puolustusyritystä.

»Kansanvaltuutettu Merlin», huomautti Tinville ivallisesti, »oma lakinne
sanoo, että on rikollista olla epäiltynä petoksesta tasavaltaa vastaan.
Mutta aivan eri asia on laatia lakia kuin toteuttaa sitä käytännössä.»

»Mitä olisi minun pitänyt tehdä?»

»Kuulkaahan viatonta», tokaisi Lenoir virnistellen. »Mitä hänen olisi
pitänyt tehdä? Isänmaanystävät, toverit, veljet, kysyn teiltä, mitä
hänen olisi pitänyt tehdä.»

Jättiläinen oli työntänyt syrjään viinitynnyrin, joka vieri hänen
altaan tiehensä. Perinpohjin halveksien Merliniä ja tuntien tämän
voimattomuuden seisoi hän siinä kaikkien edessä ja syytti ankarasti
petollista saamattomuutta.

»Kysyn teiltä!», toisti hän äänekkäästi kiroten, »mitä jokainen
isänmaanystävä tekisi, mitä te tai minä olisimme tehneet sellaisen
miehen talossa, jonka kaikki _tiedämme_ tasavallan petturiksi? Veljet,
ystävät, - kansanvaltuutettu Merlin löysi palaneita papereita uunista,
hän löysi kirjesalkun, joka ilmeisesti oli sisältänyt tärkeitä
asiapapereita, ja hän kysyy meiltä, mitä hänen olisi pitänyt tehdä!»

»Déroulède on liian tärkeä henkilö todisteitta tutkittavaksi. Koko
Pariisin roskajoukko kääntyy meitä vastaan, jos laahaamme hänet
oikeuteen ja rohkenemme koskettaa hänen pyhää personaansa.»

»Todisteittako? Kuka sanoo, ettei todisteita ole?» kysyi Lenoir.

»Löysin palaneet paperit ja revityn kirjesalkun naisen huoneesta.
Hän ilmoitti niiden olevan rakkauskirjeitä ja sanoi ilmiantaneensa
Déroulèden päästäkseen hänestä.»

»Kansanvaltuutettu Merlin, sallikaa minun siis sanoa, että tosi
isänmaanystävä olisi löytänyt paperit Déroulèden eikä naisen huoneesta;
että asiapapereiden jouduttua vallankumouksen uskollisen ystävän käsiin
niitä ei olisi kaikkia hävitetty, sillä hän olisi 'löytänyt' niiden
joukossa yhden leski Capet'lle osoitetun kirjeen, joka olisi sitovasti
todistanut kansanvaltuutettu Déroulèden olevan petturin. Niin olisi
todellinen isänmaanystävä tehnyt — niin minä olisin tehnyt. Totisesti,
koska siis Déroulède on niin tärkeä henkilö, että meidän on pantava
hansikkaat käsiimme tarttuessamme häneen, niin taistelkaamme hänen
kanssaan toisin keinoin! Olemmeko ylimyksiä, jotta meidän on epäröitävä
sakaalin osan näyttelemistä ovelaa kettua vastaan? Kansanvaltuutettu
Merlin, oletteko jonkun entisen herttuan tai prinssin poika, kun
ette uskalla _väärentää_ asiapaperia, joka tuomitsee petturin. Ei,
ystävät, sallikaa minun sanoa, ettei tasavalta roistoja tarvitse. Se
sanoo petturiksi sitä, joka sallii sen vihollisen jäädä tahrattomaksi
oman pelkuruutensa vuoksi ja koskettamattoman, ohivilahtavan varjon —
Pariisin roskajoukon vihan — pelosta.»

Jyrisevät hyvähuudot kaikuivat puheen lopussa, jonka esitystä
olivat avustaneet voimakkaat eleet ja monet rivot nimitykset, joita
kertojan on mahdoton toistaa. Lenoirin ääni oli viiltävä, särähtelevä
ja kimeä. Hän puhui leveää maalaiskieltä, jonka murrealuetta oli
vaikea tarkalleen määritellä, mutta aivan toisellaista se oli kuin
Pariisin alhaison käheät kurkkuäänet. Hänen intonsa antoi hänelle
miellyttävän leiman. Risaisissa, tomuisissa vaatteissaan näytti
hän ruumiillistuneelta, likaiselta laumalta, joka oli saattanut
sivistyksen, taiteen ja hienostuksen mestauslavalle valmistaakseen
tietä inhottaville paheille ja tyydytetylle vihanhimolle.




XXI LUKU.

JAKOBINILAISPUHUJA.


Tinville yksin pysyi ääneti Lenoiren tulisen puheen aikana. Hän näytti
vuorostaan äreältä. Kaivellen hampaitaan hän istua tuijotti synkästi
innokkaaseen puhujaan, joka aivan ilmeisesti oli kiinnittänyt yleisön
huomiota, Tinville sieti suosiota vain silloin, kun se kohdistui häneen
itseensä.

»Helppo on nyt puhua, kansalainen Lenoir. Sekö on nimenne? Olette
verrattain outo täällä, ettekä ole vielä todistanut tasavallalle, että
voitte tehdä muutakin kuin puhua.»

»Jos kukaan ei puhu, kansalainen Tinville — sekö on nimenne?» matki
Lenoir virnistellen — »jos kukaan ei puhu, ei mitään saada aikaan.
Istutte täällä kaikin tuomitsemassa kansanvaltuutettu Merliniä
hulluudesta, ja siinä olen kanssanne yhtä mieltä, mutta —»

»Tosiaankin, kansalainen, selitä 'mutta' sanasi», virkkoi Tinville,
sillä kaivostyömies oli keskeyttänyt puheensa kuin ajatuksiaan
kootakseen. Hän oli laahannut viinitynnyrin pukkipöydän luo ja istui
siinä hajasäärin Tinvillen ja jakobiniläisjoukon edessä. Hänen takanaan
lepattava talikynttilä muodosti varjokuvan hänen kulmikkaasta, suuresta
päästään fryygialaislakkeineen ja leveistä olkapäistään, joita
nukkavieru villapaita ja matala alaskäännetty kaulus peittivät.

Hänellä oli pitkät, laihat kädet, joita monet päällekkäin olevat
hiilitomukerrokset peittivät, ja niillä hän alituisesti teki
luonnottomia liikkeitä, niinkuin olisi hän ollut tarttumaisillaan
jonkun elävän olennon kurkkuun.

»Tiedämmehän kaikki, että valtuutettu Déroulède on petturi, vai mitä,»
kysyi hän seurueelta yleensä.

»Tiedämme», kuului kaikkien läsnäolijain yhteinen myönnytys.

»Äänestäkäämme siis! Kyllä merkitsee kuolemaa, ei vapautusta.»

»Kyllä, kyllä», kuului jokaisesta käheästä, kuivahkosta kurkusta;
ja kaksitoista riutunutta kättä kohosi vaatimaan kuolemaa
kansanvaltuutettu Déroulèdelle.

»'Kyllä' voitti», sanoi. Lenoir hiljaa. »Ainoa tehtävämme on päättää,
kuinka parhaiten voimme täyttää aikomuksemme.»

Mielissään huomatessaan yleisen huomion kääntyneen pois hänen omista
konnanteoistaan oli Merlin vähitellen vapautunut äreydestään. Hänkin
laahasi viinitynnyrin tuoliksi pukkipöydän ääreen, ja siten nimettömän
jakobinilaiskerhon jäsenet muodostivat lujan ryhmän, joka kaamean
kauheana ja itsepintaisesti pöyhkeilevän rumana oli maalaamisen
arvoinen.

»Luulen», sanoi Tinville, joka oli haluton luovuttamaan muille
äärimäispuolueen johtajan paikkaa — »kansalainen Lenoir, luulen teidän
voivan hankkia minulle todisteet kansanvaltuutetun syyllisyydestä.»

»Kansalainen Tinville, jos toimitan teille todisteet», vastasi hän,
»ajattako yleisenä syyttäjänä asian loppuun saakka?»

»Minun velvollisuuteni on julkisesti syyttää niitä, jotka ovat
tasavallan kavaltajia.»

»Entä te, kansalainen Merlin», kyseli Lenoir, »tahdotteko parhaanne
mukaan auttaa tasavaltaa pääsemään petturista eroon?»

»Palvelukseni suuren vallankumouksen asioissa tunnetaan sangen hyvin —»
alkoi Merlin.

»Tosiaankin, kansalainen Merlin, mutta nyt ei kaunopuheisuutta tarvita.
Kaikki tiedämme, että olette pahasti erehtynyt ja että vallankumous
vähät välittää niistä pojistaan, jotka ovat toimineet huonolla
menestyksellä, mutta koska vielä olette oikeusministeri niin tarvitsee
Ranska teitä — saadakseen _muita_ pettureita giljotiinille.»

Hän lausui viimeisen lauseen hitaasti ja merkitsevästi viivytellen
'mutta' sanassa niinkuin toivoen sen merkityksen koko kauheuden
tunkeutuvan syvälle Merlinin aivoihin.

»Kansalainen Lenoir, mitä siis neuvotte?»

Niinkuin yhteisestä suostumuksesta oli Ranskan syrjäisestä maakunnasta
saapunut hiilenkantaja hiljaisuudessa tunnustettu joukon johtajaksi.
Yhä peloissaan toivoi Merlin häneltä neuvoa; Tinvillekin oli valmis
suostumaan hänen johdettavakseen. Kaikki he yksimielisesti halusivat
päästä Déroulèdesta, joka puhtaan elämänsä tähden ja pidättäytymällä
heidän kauheista juomingeistaan ja hirveästä vihastaan näytti heistä
kaikista heille tarkoitetulta elävältä nuhteelta. Kaikki he tunsivat
Lenoirilla olleen salaista kaunaa kansanvaltuutettuun, mikä seikka
parhaiten selitti hänelle keinot Déroulèden kukistamiseksi.

»Mitä siis neuvotte?» kuului Merlinin kysymys, ja kaikki kuuntelivat
innokkaasti mitä tulossa oli.

»Olemme kaikki yhtä mieliä», alkoi Lenoir hiljalleen, »että tällä
hetkellä olisi epäviisasta haastaa kansanvaltuutettua oikeuteen
tärkeittä todisteitta. Pariisin roskajoukko palvoo häntä ja kääntyy
meitä vastaan, jotka syöksevät valtaistuimelta heidän epäjumalansa.
Kansalainen Merlin ei kyennyt hankkimaan todisteita Déroulèden
syyllisyydestä, Tällä hetkellä Déroulède on vapaa ja niinkuin luulen
— myöskin viisas. Kahden päivän kuluttua hän on jo poissa maasta,
sillä hän tietää hyvin, että jos hän viivyttelee vähääkään nähdäkseen
osakseen tulleen kansansuosion lähenevän loppuaan, niin hänkään ei ole
tässä maailmassa enää suosittu.»

»Niinpä niin», sanoivat muutamat miehet hyväksyvästi toisten kaameasti
leikkiä laskien ja käheä-äänisesti naurahdellen.

»Ehdottaisin siis», jatkoi Lenoir lyhyen vaitiolon jälkeen, »että
toimittakoon kansanvaltuutettu Déroulède itse Ranskan kansalle
todisteet tasavallan pettämisestään.»

»Mutta miten, miten?» tulvi pikaisia äänekkäitä ja kiihtyneitä kyselyjä
maalaisjättiläisen tavattoman ehdotuksen johdosta.

»Varsin yksinkertaisesti», vastasi Lenoir järkkymättömän tyynesti.
»Eivätkö isoäitimme usein käyttäneet hyvää sananlaskua, joka
sanoo: 'Jos vain ihminen saa tarpeeksi pitkän nuoranpätkän, niin
hän varmastikin hirttää sillä itsensä'. Takaan, että annamme
runsaasti nuoraa kansanvaltuutettuylimykselle, jos vain nykyinen
oikeusministerimme», lisäsi hän osoittaen Merliniä, »haluaa meitä
auttaa toimeenpanemalla pienen huvinäytelmän, jonka ehdotan
esitettäväksemme.»

»Haluan, haluan, jatkakaa!» huudahti Merlin innostuneena.

»Nainen, joka ilmiantoi Déroulèden — siinä meidän valttimme», jatkoi
Lenoir ihastuen omaan suunnitelmaansa ja kaunopuheisuuteensa. »Hän
ilmiantoi hänet. Siis Déroulède oli hänen rakastajansa, josta hän
toivoi pääsevänsä — minkätähden? Ei suinkaan kansalaisen Merlinin
otaksumalla tavalla, että Déroulède oli hänet hylännyt. Eipä suinkaan;
hänellä oli toinen rakastaja — senhän hän on myöntänyt. Antaakseen
tilaa toiselle toivoi hän pääsevänsä Déroulèdesta, joka oli liian
itsepintainen — siis Déroulède rakasti häntä.»

»No, ja mitä se todistaa?» uteli Tinville pilkallisesti.

»Se todistaa, että Déroulède rakastaessaan naista on valmis paljoonkin
pelastaakseen hänet giljotiinilta.»

»Tietysti.»

»Totisesti! Antakaa hänen yrittää, sanon minä», vastasi Lenoir
tyynesti. »Antakaa hänelle hirttonuora.»

»Mitä hän tarkoittaa?» kysyivät jotkut miehistä, joiden tylsä järki ei
vielä täysin käsittänyt luonnottoman juonen tarkoitusta.

»Kansalaiset, ette ymmärrä tarkoitustani, pidätte minua mielipuolena,
päihtyneenä tai petturina niinkuin Déroulèdeakin. No hyvä, kuunnelkaa
minua vielä viisi minuuttia niin ymmärrätte. Olettakaamme, että
olemme saapuneet siihen hetkeen, jolloin nainen — mikä hänen nimensä
onkaan? Niin, aivan oikein! Juliette Marny — seisoo syytettynä yleisen
turvallisuuskomitean edessä. Kansalainen Foucquier-Tinville, suurimpia
isänmaanystäviämme lukee syytöksen: Salaisesti poltetut ja revityt
paperit, salaperäinen kirjesalkku löydetty hänen huoneestaan. Jos
syytös edellyttää näiden olevan petollisen, kirjeenvaihdon tasavallan
vihollisten kanssa, seuraa tuomio heti ja sitten giljotiini. Ei
puolustusta eikä lykkäystä. Varsinaisissa petosasioissa oikeusministeri
oman laatimansa lain IX:nnen pykälän mukaan ei myönnä asianajajaa
syytetylle. Mutta», jatkoi jättiläinen hitaasti ja tyynen tehokkaasti,
»kun on kysymys tavallisista sivilisyytöksistä, yleistä siveellisyyttä
koskevista tai rikoslain alaisista rikkomuksista, oikeusministeri
sallii syytettyä julkisesti puolustettavan. Syyttäkää julkisesti
Juliette Marnya ja varmasti hänet työnnetään oikeussalista muutamassa
minuutissa muiden petturien joukossa, laahataan takaisin vankikoppiinsa
ja mestataan aamun koittaessa, ennenkuin Déroulèdella on ollut
aikaa punoa juonia hänen pelastuksekseen tai puolustamisekseen.
Jos hän sittenkin yrittää mullistaa taivaan ja maan vapauttaakseen
rakastettunsa, saattaa Pariisin roskajoukko — ken tietää — lämpimästi
puolustaa häntä. He ovat hulluja Déroulèdea koskevissa asioissa.
Kaikkihan tiedämme, että kaksi toisiinsa kiintynyttä rakastunutta on
ennenkin voittanut Ranskan kansan suosion — omituinen jäännös vanhaa
tunteellisuutta — ja suosittu kansanvaltuutettu tietää paremmin kuin
kukaan muu maailmassa miten kansan tunteisiin on vedottava. Mitä taas
tulee rikosjuttuun, niin huomatkaa eroitus! Naista, Juliette Marnya
syytetään kevytmielisyydestä, yleisten siveellisyyslakien rikkomisesta;
poltetut kirjeet, jotka hän ilmoitti olevan rakastettunsa kirjeitä —
hänen vihansa Dérouilèdea kohtaan, joka aiheuttaa väärän ilmiannon.
Silloin oikeusministeri sallii asianajajan puolustaa häntä. Hänellä
ei ole asianajajaa istuntosalissa, mutta luuletteko, ettei Déroulède
astu esiin käyttämään kaikkea kaunopuheisuuttaan rakastettunsa
puolustukseksi. Voitteko kuulla hänen innokkaasti puhuvan naisen
puolesta? — Minä voin. Kansalaiset, sillä nuoralla hän hirttäytyy.
Myöntäisikö hän julkisessa oikeussalissa, että palaneet kirjeet
olivat toisen rakastajan? Ei — tuhat kertaa ei! — ja hänen kovasti
kieltäessään Julietten toisen rakastajan olemassaolon jää meidän
taitavan yleisen syyttäjän asiaksi saada Déroulède tunnustamaan, että
nainen poltti ne pelastaakseen hänet.»

Vihdoinkin hän vaikeni hengästyneenä pyyhellen otsaansa ja juoden
konjakkia ahnein kulauksin kostuttaakseen kuivunutta kurkkuaan.

Yleinen ihastushuuto kuului pitkän puheen loputtua. Viekas, melkein
pirullisen ovela suunnitelma, joka osoitti ihmisluonteen ja erikoisesti
Déroulèden kaltaisen jaloluontoisen miehen ajatuselämän tuntemusta,
ihastutti isänmaanystäviä, jotka kiihkeästi toivoivat heitä ylevämmän
vihollisensa kukistusta.

Tinvillekin kadotti kuivahkon ivallisuutensa ja hänen laihat poskensa
hehkuivat taisteluhalusta.

Jo muutamia kuukausia olivat yleisen turvallisuuskomitean istunnot
olleet ikäviä, yksitoikkoisia ja mielenkiinnottomia. Charlotte Cordayn
asia oli ollut hauska tapahtuma, mutta muutoin koskivat ne vain eri
valtuutettuja, joiden mielipiteet olivat käyneet liian maltillisiksi,
tai kenraaleja, jotka eivät olleet onnistuneet eteläisten kaupunkien
kukistamisessa.

Mutta seuraavan päivän oikeudenkäynti — sen jännitykset ja Déroulèdelle
asetettu ansa, mielihyvä, kun sai nähdä hänen astuvan ensimäisen
askeleensa omaa häviötään kohden! Kaikki läsnäolijat olivat
innostuneita ja ihastuneita ottelusta. Puhuttuaan kauan vaikeni Lenoir,
mutta kaikki muut juttelivat, joivat viinaa ja hellivät omaa vihaansa
ja todennäköistä voittoaan.

Monta tuntia myöhään yöhön jatkettiin istuntoa. Kaikilla jäsenillä oli
jotain huomautettavaa Lenoirin puheeseen tai jotakin ehdotettavana.

Lenoir itse ensimäisenä jo hajoitti saaliistaan riemuitsevan
ihmissakaalien kaamean kokouksen. Hiljaa hän toivotti tovereilleen
hyvää yötä ja poistui pimeälle kadulle.

Hänen mentyään vallitsi täydellinen hiljaisuus muutaman sekunnin
pimeässä ja likaisessa huoneessa, jossa ihmisten pahimmat intohimot
ottivat vapaasti vallalla. Jättiläisen raskaat askeleet kaikuivat
huonosti! kivitetyllä kadulla ja häipyivät vähitellen etäisyyteen.

Viimeinkin Foucquier-Tinville, yleinen syyttäjä, katkaisi hiljaisuuden,

»Kuka on tuo mies?» kysyi hän isänmaanystäviltä.

Useimmat eivät tienneet.

»Maalainen pohjoisista maakunnista», sanoi vihdoinkin eräs mies.
»Hän on ollut täällä jo useita kertoja ennenkin, ja viime vuonna hän
kävi täällä alituiseen. Luulen hänen olevan teurastajan ammatiltaan
ja kotoisin Calais’sta, Ensikerran toi hänet tänne Brogard, joka on
kylläkin tosi isänmaanystävä.»

Veljeysliiton jäsenet alkoivat toinen toisensa jälkeen poistua Cheval
Borgnesta, Pienellä päännyökkäyksellä he sanoivat hyvää yötä toisilleen
ja lähtivät sitten asuntoihinsa, joille ei tosiaankaan kodin nimitys
sovi.

Tinville oli viimeisten joukossa. Hän ja Merlin näyttivät äkkiä
sopineen. Muutamia tunteja sitten oli ottelu uhannut kukistaa
jommankumman hyvistä ystävyksistä.

Pari kolme tulisinta innokasta äärimmäisyysmiestä oli kerääntynyt
yleisen syyttäjän ja Merlinin, epäiltävien lain laatijan, ympärille.

»Kansalaiset, mitä tuumitte?» kysyi Tinville vihdoinkin hiljaa, »Tuo
mies, Lenoir, näyttää minusta liian kaunopuheiselta — vai mitä?»

»Vaarallinen», julisti Merlin toisten nyökätessä myöntymyksen merkiksi.

»Mutta hänen suunnitelmansa on hyvä», tokaisi eräs.

»Ja me käytämmekin sitä hyväksemme», myönsi Tinville, »mutta
jälkeenpäin —»

Hellin käsin siveli Tinville pitkää, giljotiinin muotoista pylvästä,
joka oli pystyssä keskellä huonetta. Hänen kasvoillaan oli paha ilme,
murhanhaluisen, villin ja kateellisen pedon ilme. Toiset nauroivat
hirvittävän tyytyväisesti. Merlin murahti happamasti myönnähtäen. Hän
ei tuntenut rakkautta maalaishiilenkantajaan, joka kähein äänin oli
uhannut häntä.

Nyökäten toisilleen erosivat viimeisetkin isänmaanystävät yön
hiljaisuuteen tyytyväisinä illan työhönsä.

Vartija kulki kierrostaan lyhty kädessä ja kaiutteli tavanmukaista
huutoansa:

»Pariisin asukkaat, nukkukaa huoletta! Järjestys kaikkialla, rauha
kaikkialla!»




XXII LUKU.

PÄIVÄN PÄÄTTYESSÄ.


Déroulède oli viettänyt koko pitkän yön etsien Juliettea intohimoisen
uskaliaasta. Aikaiseen päivällä, heti Anne Mien ilmoituksen tapahduttua
oli hän mennyt tapaamaan ystäväänsä, sir Percy Blakeneyä, ja sopinut
hänen kanssaan lopullisista toimenpiteistä rouva Déroulèden ja Anne
Mien Pariisista siirtämiseksi.

Vaikka Paul Déroulède oli synnynnäisesti ihanteellinen haaveilija, ei
hän toivonut milloinkaan turhia saavuttamastaan kansansuosiosta. Hän
tiesi Pariisin roskajoukon osoittaman rakkauden voivan helposti muuttua
vihaksi millä hetkellä tahansa ja kuinka vähäpätöisestä syystä hyvänsä.
Hän oli nähnyt kansan suosiman Mirabeaun häviön, samoin La Fayetten
ja Desmoulinin — ei suinkaan hän yksin voinut säilyä hetkellisyyden
vaatimalta kuolemalta.

Sentähden ollessaan vallassa ja rakastettuna sekä nauttiessaan
luottamusta hän sekä kuvaannollisesti sanoen että todellisuudessa oli
järjestänyt asiansa. Hän oli täydellisesti valmistautunut sekä oman
välttämättömän kukistumisensa että myös hänestä riippuvien henkilöiden
mahdollisen Pariisista paon varalta.

Jo vuosi sitten oli hän hankkinut itselleen tarpeelliset passit ja
saanut englantilaisen ystävänsä lupauksen, että tämä ryhtyy toimeen
suojellakseen hänen äitiään ja avutonta pientä sukulaistaan. Nyt oli
kysymyksessä vain näiden toimenpiteiden toteuttaminen.

Kahden tunnin kuluttua Juliette Marnyn vangitsemisen jälkeen olivat
rouva Déroulède ja Anne Mie lähteneet Ecole de Médesinen kadun varrella
olevasta talosta. Heillä oli mukanaan vain hiukan matkatavaroita ja he
näyttivät olevan matkalla maaseudulle erään sairaan serkun luo.

Suositun kansanvaltuutetun äidillä oli vapaus matkustaa kenenkään
ahdistelematta. Tasavallan turvallisuuden vuoksi vaaditut passit olivat
aivan kunnossa, ja rouva Déroulède ja Anne Mie kulkivat Pariisin
pohjoisportista tuntia ennen auringonlaskua Fructidorin 24 päivänä.

Heidän isot vaununsa kuljettivat heidät jonkun matkan päähän pohjoiseen
päin, missä heidän oli määrä tavata lordi Hastings ja lordi Anthony
Dewhurst, Tulipunaisen neilikan kaksi luotettavaa apulaista, joiden oli
saatettava heidät onnellisesti englantilaisen purren suojaan.

Siitä siis Déroulède ei ollut levoton. Hänen tärkein velvollisuutensa
kohdistui hänen äitiinsä ja Anne Miehen, ja sehän oli jo täytetty.

Vielä oli vanha Pétronellekin.

Nuoren emäntänsä vangitsemisesta saakka oli vanhusparka ollut
mielipuolisuuden partaalla, eikä Déroulède kaunopuheisuudellaan saanut
häntä houkutelluksi poistumaan Pariisista ilman Juliettea.

»Jos lempikaritsani täytyy kuolla», sanoi hän sydäntäsärkevien
nyyhkytysten lomassa, »ei minullakaan ole syytä elää. Ottakoot nuo
roistot minutkin, jos tarvitsevat minunlaistani hyödytöntä vanhaa
naista. Mutta jos lemmikkini vapautetaan, miten kävisi hänen tässä
hirvittävässä kaupungissa minutta? Hän ja minä emme koskaan ole olleet
erossa; hän ei tietäisi mistä kotia hakisi. Ja haluaisinpa tietää, ken
keittäisi hänen ruokansa ja silittäisi hänen liinansa?»

Terve järki oli tietystikin voimaton vastustamaan jalomielistä,
urhoollista lapsellisuutta. Kellään ei ollut sydäntä sanoa vanhukselle,
että vallankumouksen verenhimoinen koira harvoin hellitti kynsiään,
kerran saaliiseen iskettyään.

Ainoa mitä Déroulède voi tehdä, oli saattaa Pétronelle vanhaan
asuntoon, josta Juliette oli lähtenyt tullakseen hänen taloonsa ja
josta ei vielä oltu luovuttu. Tyyntyneenä ja virkistyneenä antautui
kunnianarvoisa vanhus sen ajatuksen valtaan, että hän odotteli nuoren
emäntänsä paluuta, sillä hän aivan ilostui nähdessään tutun huoneen.

Déroulède oli varustanut hänet rahalla ja tarpeellisilla tavaroilla.
Déroulèden sydämen toiveet olivat vähäiset, mutta hartain niistä oli,
ettei Pétronellen mitättömänä henkilönä tarvinnut kiinnittää yleisen
turvallisuuskomitean huomiota.

Yön lähetessä oli hän huolehtinut arvoisan vanhuksen onnellisesta
sijoittamisesta. Silloin vasta tunsi hän olevansa vapaa.

Viimeinkin saattoi hän antautua tehtävään, joka hänestä tuntui elämänsä
ainoalta tarkoitukselta — Julietten löytämiseen.

— Tusina vankiloita suunnattomassa Pariisissa!

— Yli viisituhatta vankia samana iltana odottamassa oikeudenkäyntiä,
tuomiota ja kuolemaa!

Luottaen valtaansa ja persoonallisuuteensa oli Déroulède ensin luullut
tehtäväänsä verrattain helpoksi.

Palais de Justice vankilassa hänelle ei ilmoitettu mitään; uusien
pidätettyjen luettelo ei ollut vielä saapunut Pariisin päälliköltä,
kansalaiselta Santerrelta, joka luokitteli ja merkitsi kirjoihin
onnettoman ehdokasjoukon seuraavan päivän giljotiinille.

Sitäpaitsi luetteloa ei päätetty ennenkuin seuraavana päivänä, jolloin
uusien vankien oikeudenkäynnit jo lähestyivät.

Yleisen turvallisuuskomitean työ suoritettiin pilkittä viivytyksittä.

Sitten alkoi Déroulèdella väsyttävä tiedustelu Pariisin kahdessatoista
vankilassa.

Kulkiessaan Temppelitornista Conciergerieen, Palais Condé'sta
Luxembourgiin hän kulutti tuntikausia tuloksettomaan etsintään.

Kaikkialla sama olankohautus, sama välinpitämätön vastaus hänen
innokkaaseen tiedusteluunsa.

»Juliette Marnyko? Tuntematon.»

Tuntematon! Häntä ei oltu vielä merkitty kirjoihin eikä luokiteltu.
Hän kuului vielä suunnattomaan karjalaumaan, joka yhä lisääntyneenä
lähetettiin teurastamoon.

Pian, ehkäpä jo seuraavana päivänä, noin kymmenen minuuttia kestäneen
kuulustelun, nopean tuomion ja pikaisen vankilaan paluun jälkeen hänet
merkitään luetteloon pettureiden joukkoon, joita suuri ja armelias
Ranska lähetti päivittäin giljotiinille.

Turhaan koetti Déroulède houkutella, rukoilla ja lahjoa. Kahdentoista
ruumishuoneen äreät vartiat eivät tienneet kerrassaan mitään
yksityisistä vangeista.

Mutta kansanvaltuutetun sallittiin itsensä etsijä hakemansa
vankiloista. Hänet johdettiin Temppelitornin suuriin holvisuojiin,
Palais Condén avariin tanssisaleihin, joissa tuomitut ja kuulustelua
odottavat oleskelivat. Hänen sallittiin olla näkemässä julmia
ilveilynäytelmiä, joilla vangit huvitteleiksen juuri ennen kuolemaansa.

Siellä näyteltiin pilakuulusteluja; matkittiin Tinvilleä,
vallankumouspaikkaa ja teloittaja Samsonia ylösalaisin käännettyjen
giljotiinia esittävien tuolien ääressä.

Herttuoiden ja prinssien tyttäret, vanhojen sukujen jälkeläiset
näyttelivät kaameita, kamalia huvinäytelmiä. Naiset hiukset päälaelle
sidottuina polvistuivat ylösalaisin asetettujen tuolien eleen ja
ojensivat valkeat kaulansa kuvitellulle giljotiinille. Puheita
pidettiin valeyleisölle Santerreksi tekeytyneen määrätessä valerumpujen
pärryttämisellään tukahuttamaan oletetun uhrin viimeistä kaunopuheista
sanatulvaa.

Voi kauhistuttavaa — kamalan ilveilyn säälittävää intohimoa ja
surkeutta itse ylevän kuoleman silmien edessä!

Déroulèdea puistatti nähdessään ilveilyn, puistatti pelkkä
ajatuskin, että Juliette voi löytyä noiden huolettomien, nauravien,
ajattelemattomien näyttelijäin parista.

Hänen oma ihana ylpeäkasvoinen Juliettensa, jolla oli ruhtinaalliset
kuningattaren liikkeet; oli tosiaankin helpotus, ettei hän ollut siellä.

»Juliette Marnyko? Tuntematon», oli viimeinen sana, jonka Déroulède
hänestä kuuli.

Kukaan ei kertonut hänelle, että edustaja Merlinin jyrkimmästä
määräyksestä hänet oli merkitty »vaaralliseksi» ja viety Luxembourgin
palatsin äärimmäiseen sivurakennukseen muutamien muiden kanssa, jotka
niinkuin hänkään eivät saaneet nähdä ketään, eivätkä puhutella ketään.

Iltakellojen soitua, kun kaikki julkiset paikat olivat suljetut
yövartijan kiertoaan alkaessa tiesi Déroulède, että hänen tiedustelunsa
sinä iltana oli tulokseton.

Mutta levätä hän ei voinut. Edestakaisin Pariisin kiemurtelevia katuja
hän kulki melkein koko yön. Hän odotteli vain aamunkoittoa julkisesti
vaatiakseen oikeutta saada tukea Juliettea.

Hänen sydämensä valtasi toivoton tuska, elämän lopun ikävöiminen. Vain
yksi asia piti vireillä hänen ajatuksiaan, selvänä hänen mietteitään;
Julietten pelastamisen toivo.

Päivä alkoi jo sarastaa idässä, kun hänen kävellessään pitkin virran
rantaa joku äkkiä kosketti häntä käsivarteen.

»Tulkaa hökkeliini», sanoi miellyttävä, veltto ääni aivan hänen
korvaansa ystävällisen käden vetäessä häntä pimeän, äänettömän virran
tarkastelusta. »Hiton kehno paikka se tosin on, mutta voimmehan ainakin
rauhassa jutella siellä.»

Heräten mietiskelystään kohautti Déroulède päätään ja näki ystävänsä
sir Percy Blakeneyn seisovan aivan vierellään. Pitkänä, sävyisänä ja
hyvin puettuna näytti hän jo pelkällä esiintymisellään karkoittavan
sairaalloisen ilmapiirin, joka Déroulèden toimeliasta mieltä alkoi
painostaa.

Déroulède seurasi häntä varsin auliisti vanhan Pariisin eksyttävien
sokkeloiden kautta Des Arts-kadulle, kunnes sir Percy pysähtyi
ulkopuolelle pientä majataloa, jonka ovi oli selko selällään.

»Isäntäni ei menetä mitään suosiessaan maantierosvoja, ja varkaita»,
selitti englantilainen ohjatessaan ystäväänsä kapeasta ovesta ja
huojuvia portaita yläkerran pieneen huoneeseen. »Hän antaa kaikkien
ovien olla selällään kenen tahansa sisäänpäästämistä varten, mutta
hitto vieköön! Talon sisusta näyttää niin epämieluisalta, ettei se
ketään sisään viekoittele.»

»On ihme, että te viitsitte täällä olla», huomautti Déroulède hieman
hymyillen verratessaan ystävänsä huoliteltua muotoa ja ympäristön
likaisen harmaata väriä.

Sir Percy istutti tukevan vartalonsa narisevalle tilavalle tuolille,
oikaisi pitkät säärensä ja sanoi hiljaisella äänellä:

»Asustan tässä kehnossa luolassa ainoastaan siihen saakka, kunnes saan
teidät laahattua tästä kuoleman kaupungista.»

Déroulède pudisti päätään.

»Teidän on paras lähteä Englantiin», sanoi hän, »sillä minä en enää
milloinkaan lähde Pariisista.»

»Sanokaamme ettette ilman Juliette Marnya», lisäsi sir Percy tyynesti.

»Ja pahoin pelkään, ettei hän enää ole meidän tavattavissamme», lisäsi
Déroulède synkästi.

»Tiedättekö hänen olevan Luxembourgin vankilassa?» kysyi englantilainen
äkkiä.

»Arvelin, vaan en saanut varmuutta siihen.»

»Ja että häntä kuulustellaan huomenna?»

»He eivät koskaan pidä vankeja liian kauan riutumassa», vastasi
Déroulède katkerasti. »Arvasin senkin.»

»Mitä aiotte tehdä?»

»Puolustaa häntä viimeiseen hengenvetooni asti.»

»Rakastatte siis yhä häntä?» kysyi Blakeney hymyillen.

»Yhäkö?» Katse, äänenpaino, toivoton intohimon tuska ilmaisi yhdellä
sanalla kaiken, mitä sir Percy Blakeney halusi tietää.

»Ja kuitenkin hän kavalsi teidät?» uskalsi hän koetteeksi.

»Ja hyvittääkseen rikoksensa — valan, huomatkaa ystäväni, isälleen
vannomansa — hän oli valmis antamaan henkensäkin puolestani.»

»Ja te olette valmis antamaan anteeksi?»

»Ymmärtäminen on anteeksiantoa», sanoi Déroulède vaatimattomasti, »ja
minä rakastan häntä.»

»Madonnaanne», hymyili Blakeney lempeän ivallisesti.

»En, naista — rakastan häntä kaikkine heikkouksineen, kaikkine
synteineen! voittaakseni hänet antaisin sieluni ja pelastaakseni hänet
antaisin henkenikin.»

»Entä hän?»

»Hän ei rakasta minua — olisiko hän muutoin kavaltanut minut?»

Hän istui pöydän ääressä ja peitti päänsä käsiinsä. Hänen rakkain
ystävänsäkään ei saanut nähdä, kuinka paljon hän oli kärsinyt, kuinka
syvästi hänen rakkauttaan oli haavoitettu.

Sir Percy ei virkkanut sanaakaan, omituinen, miellyttävä hymy vain
piileskeli hänen herkissä suupielissään. Hänen mieleensä vilahti kuva
ihanasta Margueritesta, joka oli niin paljon rakastanut ja kuitenkin
niin kovasti tehnyt hänelle vääryyttä, ja katsoen ystäväänsä ajatteli
hän, että Déroulèdekin oppii pian tuntemaan ristiriitaisuudet, jotka
alituiseen taistelevat ihmissydämen sisimmissä sopukoissa.

Hänen eleensä ilmaisivat hänen haluavan lisätä jotain vakavan tärkeätä,
sitten näytti hän muuttavan mieltään ja kohauttavan olkaansa kuin
sanoakseen.

»Aika ja sattuma huolehtikoot keinoista.»

Katsahtaessaan taas ylös näki Déroulède sir Percyn istuvan tyynesti
nojatuolissaan aivan ilmeettömin kasvoin.

»Ystäväni, nyt tiedätte kuinka paljon rakastan häntä», sanoi Déroulède
heti liikutuksensa voitettuaan, »Tahtoisitteko siis pitää hänestä
huolta ja pelastaa hänet minun tähteni, kun minut on tuomittu?»

Outo, arvoituksellinen hymy valaisi äkkiä sir Percyn vakavat kasvot.

»Pelastaa hänet? Luuletteko minun tai Tulipunaisen neilikan voivan
hallita yliluonnollisia voimia?»

»Luulen teidän», vastasi Déroulède vakavasti.

Taaskin oli sir Percy ilmaisemaisillaan jotain erikoisen tärkeää
ystävälleen, mutta kuitenkin hän vielä kerran voitti itsensä.
Tulipunainen neilikka oli ennen kaikkea kaukonäköinen ja
käytännöllinen, toiminnan eikä mielijohteiden mies. Hänen ystävänsä
hehkuvat silmät, hermostuneet, kuumeiset liikkeet eivät osoittaneet,
hänen olevan sellaisessa tilassa, että hänelle olisi voinut uskoa
suunnitelmia, joiden onnistuminen riippui hiuskarvan varassa.

Siksi sir Percy vain hymyili ja sanoi hiljaa:

»Hyvä, koetan parastani.»




XXIII LUKU.

OIKEUS.


Oli ollut tavattoman kiire päivä.

Kolmekymmentäviisi vankia haastettuna yleisen turvallisuuskomitean
kuulusteltavaksi viime kuluneina kahdeksana tuntina, keskimäärin
runsaasti neljä tunnissa; kahdessatoista ja puolessa minuutissa
lähetettiin elämää ja terveyttä uhkuva ihmisolento ratkaisemaan suurta
arvoitusta, joka on kätkössä Tuonelanjoen toisella puolella.

Yleinen syyttäjä, kansanvaltuutettu Foucquier-Tinville oli voittanut
itsensä. Hän näytti väsymättömältä.

Kutakin kolmeakymmentäviittä vankia oli syytetty tasavallan
kavaltamisesta, osallisuudesta salaliittoon vihollisten kanssa.
Kaikista heistä vaadittiin kumoamattomia petollisuustodisteita
yleiselle turvallisuuskomitealle annettaviksi. Joskus ulkomailla
olevalle ystävälle lähetetty kirje, joka oli siepattu rajalla;
tuomitseva sana äärimäismielisten toimista; kauhunilmaus, joka oli
lausuttu verilöylyn johdosta vallankumoustorilla, jossa giljotiini
alituiseen vinkui — siinä kumoamattomia todisteita; tai muissa
tapauksissa pistooli tai vanha perhemiekka, joka oli anastettu
rauhallisen kansalaisen kodista, paljastettiin kumoamattomana
todisteena vangin tasavallan vastaisista sotaisista taipumuksista. Voi,
eihän se ollut vaikeata!

Kolmestakymmenestäviidestä syytöksestä oli Foucquier-Tinville päässyt
varmuuteen kolmessakymmenessä tapauksessa.

Eipä ihme, että ystävät sanoivat hänen voittaneen itsensä. Oli
tosiaankin ollut mainehikas päivä, ja yhtä paljon tyytyväisyyden kuin
kuumuudenkin hehku sai yleisen syyttäjän pyyhiskelemään korkeaa,
luisevaa päälakeaan, ennenkuin hän keskeytti istunnon rientääkseen
kaivatulle virkistyshetkelle.

Päivän työ ei ollut vielä päättynyt.

»Valtiolliset» oli toimitettu pois, ja niiden luku oli viime aikoina
kasvanut niin suureksi, että vangitsemistapaukset voittivat kaikki muut
toimenpiteet.

Rikollistenkaan lukumäärä suurkaupungissa ei ollut vähentynyt. Vaikka
ihmiset teurastivatkin toisiaan tasa-arvoisuuden nimessä, silti
veljeyden harrastajissa ei ollut sen vähempää varkaita, näpistelijöitä,
tavallisia murhaajia tai julkisia irstailijoita.

Heihinkin täytyi lain kourin käydä käsiksi. Giljotiini oli puolueeton
ja putosi yhtä nopeasti ylpeän herttuan ja Bourbonien jälkeläisten kuin
kadulla maleksivan ilotytön ja porttolassa syntyneen hylkiönkin niskaan.

Viralliset säädökset suosivat köyhälistöä. Rikos tasavaltaa
vastaan oli puolustamaton, mutta yksityisiä vastaan tehtyä rikosta
käsiteltiin huolellisesti lainkäytön kaikkia salajuonia käytellen. Oli
kansalaistuomareita ja kansalaisasianajajia sekä roskajoukkoa, joka
tutkimustilaisuuksissa tungeskellen toimi kunnialautakuntana.

Kaikki toimitettiin perinpohjin. Kansalaisrikollisille myönnettiin
kaikki mahdolliset helpotukset.

Kuuma elokuun ilta — loistoisan Fructidorin viimeisiä — alkoi jo
lähetä, ja varjot lankesivat jo pitkään, autioon huoneeseen, jossa muka
oikeutta jaettiin.

Kansalaispresidentti istui huoneen perällä korkealla puupenkillä
papereilla lastattu pulpetti edessään.

Aivan hänen yläpuolellaan paljaalla, valaistulla seinällä olivat sanat:
»Tasavalta: yksi ja jakamaton», ja niiden alla mielilause: »Vapaus,
tasa-arvoisuus ja veljeys.»

Kansalaispresidentin molemmin puolin istui neljä kirjuria
ahkerassa toimessa vieden syytöksiä painavaan pääkirjaan,
»Vallankumous-tuomioistuimen asiakirjoihin», joka on häpeällisimpien
rikosten hämmästyttävin luettelo, mitä milloinkaan on tunnettu.

Sillä hetkellä kukaan ei puhunut, ja kirjurien sulkakynien paperilla
rapiseminen oli ainoa ääni, joka häiritsi huoneen hiljaisuutta.

Presidenttiä alempana olevalla istuimella istui Foucquier-Tinville.
Levättyään ja virkistyttyään oli hän valmiina ryhtymään toimeensa niin
moneksi tunniksi kuin hänen maansa vain vaati.

Kaikilta pöydiltä heittivät savuavat, rätisevät kynttilät kaameata
valoaan ja vielä kaameampia varjoja sihteerien ja presidentin
kasvoille, paljaille seinille ja pahaaennustaville mielilauseille.

Rauta-aitauksen ympäröimä lava huoneen keskellä oli valmis syytettyjä
vastaanottamaan. Sen edessä riippui korkealta katto-orresta pieni
vihreävarjostiminen messinkilamppu.

Valkaistuja seiniä pitkin oli kolme veistoksilla koristettua
penkkiriviä, kauniita tammisia kirkonpenkkejä, jotka olivat anastetut
Notre Damesta ja Pyhän Eustachen sekä Pyhän Germain l'Auxerrois'n
kirkoista. Keskiajan hurskaiden hartausharjoittajien sijasta istuivat
niissä kauhunnäytelmän katsojat nähdäkseen onnettomia uhreja heidän
hetkisen levähtäessään ennen mestauslavalle menoa.

Etumainen penkkirivi oli varattu kansanvaltuutetuille, jotka
halusivat olla läsnä vallankumoustuomioistuimen väittelyissä. Heidän
etuoikeutensa, melkeinpä velvollisuutensa kansaedustajina oli
huolehtia, että istuntoja johdettiin oikein.

Penkit ovat jo melko täydet. Vasemmanpuoleisessa päässä istuu
kansalainen Merlin, oikeusministeri, hänen vierellään kansalainen,
ministeri Lebrun; myöskin kansalainen Robespierre, joka parhaillaan on
maineensa kukkuloilla, seuraten oikeudenkäyntiä värittömin, vetisin
silmin ja omituisen halveksivasti hymyillen, josta hymyilystä hän oli
saanut pilkkanimen »turmeltumaton meren vihannuus».

Muidenkin tunnettujen kasvojen epäselviä piirteitä näkyy huoneen yhä
hämärtyessä. Mutta kaikki huomaavat kansanvaltuutettu Déroulèden,
kansan epäjumalan, hänen istuessaan oikealla olevan penkin päässä
käsivarret lujaan puristettuina rinnalla ristissä, riippuvasta
lampusta valon sattuessa suoraan hänen tummaan päähänsä, ylpeään,
suoraviivaiseen otsaansa ja suuriin, levottomiin, innokkaisiin
silmiinsä.

Pian presidentti soittaa kelloa ja epäsointuinen melu syntyy käheästä
naurusta ja muutamien äänekkäistä kirouksista toisten työnnellessä,
tuupellessa ja sadatellessa yleisöä oikeussaliin päästettäessä.

Taivas varjelkoon! Millaista roistojoukkoa!

Kuuluuko ihmiskuntaan todellakin moista roskaa?

Siinä on naisia, joilla on päällään yksi ainoa risainen hame ja paita,
joiden liitteistä paljas, lian peittämä iho paistaa häpeämättä, sääret
paljaina ja jalat raskaissa puukengissä, hiukset hajallaan ja kasvot
ilkeästi viinan turvottamina; naisia ilman naisellisuuden merkkiäkään,
kurttuisat, kuivettuneet rinnat, kuivat kovettuneet huulet, jotka eivät
milloinkaan ole osanneet suudella. Vain vihaa tuntevia ja nälän ja
janon tyydyttämistä ajattelevia naisia, jotka ovat täynnä kostonhimoa
heitä itseään naisellisempia ja vähemmän kurjia sisariaan kohtaan. He
ryntäävät sisään tuupellen toisiaan ja parveillen etupenkeille, mistä
paremmin näkevät uhriparat, jotka pian sijoitetaan häpeäpaaluun heidän
silmiensä edessä.

Siellä on miehiä ilman miehuuden jälkeäkään, kumarina oman alennuksensa
raskaan painon alla, tuntematta sääliä, rakkautta, ritarillisuutta,
tuntematta muuta kuin hillitöntä veren näkemisen halua.

Jumala auttakoon kaikkia! Siellähän on lapsiakin! Lapsia — mitkä
tunnusmerkit! — kalpeat, varhaiskypsyneet kasvot, joita nälänhätä on
nipistellyt, katselevat samein, verhotuin silmin petomaista, hirveätä
maailmaa!

Lapsia, jotka ovat nähneet kuoleman!

Voi kauheata! Ei kaunista rauhallista kuolemaa, ei uinailua eikä
unelmaa, ei rakastettuja vanhempia eikä armasta sisarta tai veljeä,
joka lepää valkoisiin puettuna kukkasten ympäröimänä, vaan kuoleman
kauhistuttavimmassa muodossaan, väkivaltaisen, synkän, kamalan kuoleman.

He tuijottavat ympärilleen innokkain, ahnein silmin odottaen näytelmän
hauskuutta. He tuijottavat presidenttiin, jolla on korkea fryygialainen
lakki päässä, kirjureihin, joiden väsymättömät sulkakynät liikkuvat
heidän lakkaamatta kirjoittaessaan ja lepatteleviin kynttilöihin, jotka
tupruttavat nokisia savupilviä mustaa kattoa kohden.

Äkkiä erään tyttösen katse, pienokaispiltin, joka ei vielä
ole kymmenvuotiaskaan, osuu Paul Déroulèden kasvoihin huoneen
vastakkaisella puolella.

»Kas vain! Isä Déroulède!» huudahtaa tyttö osoittaen häntä hennolla,
pienellä sormellaan ja kääntyen innostuneena läsnäolijain puoleen.
Hänen silmänsä suurenevat kaihosta hänen muistellessaan onnellista,
isä Déroulèden talossa viettämäänsä iltaa. Siellä oli yltäkyllin hyvää
valkeaa leipää ja isot astiat vaahtoavaa maitoa.

Déroulède herää välinpitämättömyydestään, ja hänen suurista vakavista
silmistään katoaa tuskallisen surkea ilme hänen vastatessaan
pienokaisen tervehdykseen.

Silmänräpäykseksi — vain tuokioksi — lauhtuvat joukon likaiset, kurjat,
nälkiintyneet ilmeet heidän nähdessään hänet. Naisten huulilta kuuluu
vieno mutina, jonka Jumalan enkelit luultavasti merkitsivät kirjoihin
siunausten joukkoon.

Foucquier-Tinville koettaa tukahuttaa virnistystään ja presidentti
soittaa taaskin kärsimättömästi kelloa.

»Tuokaa syytetty esille», komentaa hän jyrisevällä äänellä.

Tyytyväisenä väkijoukko liikahtaa', ja Jumalan enkelin täytyy taaskin
piilottaa kasvonsa.




XXIV LUKU.

JULIETTEN TUTKIMINEN.


Asia kerrotaan kumoamattomasti vallankumous-tuomioistuimen
asiakirjoissa, päivätty Fructidorin 25 p:nä I:nä vallankumousvuonna.

Ken haluaa lukekoon sen, sillä asiakirjaa säilytetään Pariisin
kansalliskirjaston arkistoissa.

Syytetyt tuotiin esille yksitellen kahden kansalliskaartilaisen heitä
seuratessa risaisen likaisissa, punavalkosinisissä pukimissa. Heidät
vietiin huoneen keskellä olevalle pienelle korokkeelle, jossa he saivat
kuunnella syyttäjän, kansalaisen Foucquier-Tinvillen, lukevan heitä
vastaan tehdyn syytöksen.

Enimmäkseen olivat ne mitättömiä syytöksiä: näpistely-, petkutus-
ja varkausjuttuja, silloin tällöin koskivat ne murhapolttoa tai
miestappoa. Erästä miestä syytettiin kuitenkin ryöstömurhasta ja erästä
naista häpeällisimmästä kaupasta, mitä naisen ilkeä nerokkuus voi
keksiä.

Nämä kaksi tuomittiin giljotiinille, toiset lähetettiin
kaleerilaivoilla Brestiin tai Touloniin — väärentäjä pikkuvarkaudesta
syytetyn mukana, murtovaras toimestaan paenneen kirjurin kanssa.

Vankiloissa ei ollut tilaa tavallisille rikollisille. Ne olivat täpö
täynnä n.s. tasavallan kavaltajia.

Kolme naista lähetettiin Salpêtrièren kuritushuoneeseen, ja heidät
laahattiin tuomioistuinsalista heidän kimeällä äänellä syyttömyyttään
vakuuttaessaan ja katselijapenkeillä istujain rivojen ivahuutojen
seuraamina.

Sitten seurasi tuokion hiljaisuus.

Juliette Marny tuotiin sisään.

Hän oli aivan tyyni ja erittäin ihana sileässä harmaassa hameessaan,
jota musta nauha hoikalla vyötäisellä ja pehmeän valkea liina
rinnalla ristissä koristivat. Pienen valkean päähineen alta näkyivät
kullankeltaiset tuuheat kiharat. Hänen lapselliset, soikeat kasvonsa
olivat sangen kalpeat, mutta muutoin sangen rauhalliset.

Hän ei näyttänyt tietävän ympäristöstään, ja katselematta oikealle tai
vasemmalle hän käveli vakavin askelin lavalle.

Sentähden hän ei nähnyt Déroulèdeakaan. Ihmeellinen loisto heijastui
hänen suurista silmistään — uhrautuvaisuuden säteily.

Rakastettunsa turvallisuuden tähden oli hän valmis uhraamaan ei
ainoastaan henkensä vaan kaiken, mitä hieno nainen pitää rakkaimpana.

Niin kiihkeä tunne, että se tuntui melkein ruumiilliselta tuskalta,
valtasi Déroulèden kuullessaan yleisen syyttäjän vihdoinkin kovalla
äänellä mainitsevan Julietten nimen.

Koko päivän oli hän odottanut hirveätä hetkeä unohtaen oman
kurjuutensa, omat tuskalliset tunteensa auttamattomasta tappiostaan.
Kauhistuneena ajatteli Déroulède mitä _hän_ kärsii, mitä _hän_
ajattelee käsitettyään hirmuisen loukkauksen, josta häntä syytetään.

Mutta hänen tähtensä, hänen pelastumismahdollisuutensa ja lopullisen
vapautumisensa tähden se oli epäilemättä parasta.

Syytettynä vehkeilystä tasavaltaa vastaan hänet voitiin kuulustella,
tuomita ja mestata ennenkuin hän, Déroulède, edes sai tiedon hänen
olinpaikastaan, ennenkuin hän voi heittäytyä tuomarien eteen ja omistaa
kaiken syyn itselleen.

Tasavallan kavalluksesta epäillyt menettivät Merlinin kohtuuttoman
lain mukaan sekä kansalaisoikeutensa että julkisen kuulustelu- ja
puolustusoikeutensa.

Kaikki voi olla lopussa, ennenkuin Déroulède saa edes tuomiosta tiedon.

Toinen vaihtoehto oli sitäkin kauheampi. Hänet voidaan tuoda oikeuteen
rikollisen Pariisin heittiöiden mukana ja voidaan syyttää asiasta,
jonka kauheutta — niin Déroulède arastellen toivoi — Juliette on liian
viaton täysin käsittämään. Hän ei uskaltanut edes ajatella, kuinka
paljon Juliette sai kärsiä.

Mutta epäilemättä se oli parasta.

Julietten puhtauden kaapuun heitetty lika ei voi tarttua tyttöön
itseensä, ja ainakin kuulustelu on julkinen. Déroulède aikoo olla
saapuvilla ottaakseen omalle osalleen kaiken häpeän, häväistyksen ja
herjauksen.

Hänen vetoomuksensa voimallisuus voi kääntää tuomarien vihan
Juliettesta häneen itseensä, muutamien tuskallisten hetkien kuluttua
voi Juliette olla vapaa Pariisista ja Ranskasta lähtemään, tulee
onnelliseksi ja unohtaa hänet, vieläpä hänen muistonsakin.

Koko hänen olentonsa täytti valtava, kaikkivoittava rakkaus ihanaan
tyttöön, joka oli paljon rikkonut häntä vastaan, mutta jalomielisesti
yrittänyt pelastaa hänet. Kaipaus tuotti ruumiillistakin kipua hänelle.
Madonna Juliettea ei enää ollut hänelle. Hänen kauneutensa saattoi
Déroulèden värisemään kiihkeästä, melkein aistillisesta halusta saada
uhrata henkensä Julietten puolesta.

Juliette Marnyn syytös on piirretty historian lehdille.

Fructidorin 25 päivänä seitsemän aikana illalla luki sen yleinen
syyttäjä syytetyn kuunnellessa — niin asiakirja kertoo — täysin tyynenä
ja ilmeisesti välinpitämättömänä. Hän seisoi samassa häpeäpaalussa,
jossa kerran syyllinen Charlotte Corday parka seisoi, ja jossa pian
ylpeä, syytön Marie Antoinettekin oli seisova.

Déroulède kuunteli töykeää asiapaperia tahdonlujasti ja ulkonaisesti
tyynenä. Hän olisi halunnut nousta istuimeltaan sillä hetkellä,
heti mielettömästi ja eläimellisen raivoisasti tukahuttaa sanat
nyrkiniskullaan Foucquier-Tinvillen valehtelevaan kurkkuun.

Mutta Julietten vuoksi oli hänen kuunneltava ja ennen kaikkea
toimittava melua pitämättä ja harkitusti, tavanmukaisesti ja
muodollisuuksia noudattaen, ettei millään muotoa voitu vahingoittaa
tytön asiaa.

Sentähden hän vain kuunteli yleisen syyttäjän puhuessa.

»Juliette Marny, teitä syytetään täten siitä, että olette tehnyt
kansanedustajaa vastaan väärän ja ilkeämielisen ilmiannon, että
tämä ilkeä erehdyksenne on saanut vallankumous-tuomioistuimen
syyttämään mainittua kansanedustajaa ja määräämään tarkastuksen
hänen kodissaan sekä kuluttamaan kallista aikaa, joka muutoin olisi
ollut tasavallan käytettävissä. Tätä ette tehnyt harhaanjohdetusta
velvollisuudentunnosta maanne puolesta, vaan kevytmielisessä alhaisessa
tarkoituksessa vapautuaksenne miehen valvonnasta, jonka sydämen
haluna oli teidän menestyksenne ja joka koetti estää siveetöntä
elämäänne, mikä on julkinen häpeä ja mikä on saattanut teidät
nyt tämän tuomioistuimen eteen vastaamaan kevytmielisyydestänne,
siveettömyydestänne, parjaamisestanne ja yleisten siveyskäsitteiden
turmelemisesta. Todistukseksi esitän tuomioistuimelle oman
myönnytyksenne, että olette useamman kuin yhden tasavallan kansalaisen
johtanut siveettömään suhteeseen kanssanne; ja edelleen, että oman
tunnustuksenne mukaan syytöksenne kansanvaltuutettu Déroulèdea kohtaan
oli väärä ja ilkeä, ja lopuksi, että olette muutamien tuntemattomien
henkilöiden kanssa ollut siveettömän rivossa kirjeenvaihdossa, jota
koetitte turhaan hävittää. Ottaen huomioon tämän ja Ranskan kansan
nimessä, jonka puolesta puhun, vaadin että tästä oikeuspalatsista
teidät sydämenne saastaisuuden merkkinä viedään vallankumoustorille
valkeassa, tahritussa pukimessa Pariisin ja sen ympäristöllä asuvien
kansalaisten nähtäväksi, ja että teidät siellä julkisesti ruoskii
kansalainen Samson, yleinen mestaaja, jonka jälkeen teidät viedään
Salpêtrièren vankilaan siellä pidettäväksi yleisen turvallisuuskomitean
harkinnan mukaan. Ja nyt Juliette Marny, haluatteko tämän kuultuanne
kysyä, minkätähden vaatimaani tuomiota ei panna täytäntöön?»

Riemu- ja ivahuudot, nauru ja kiroukset seurasivat yleisen syyttäjän
puhetta.

Mikä haaveita ja vapautta tavoittelevassa harhan johdetussa, kurjassa
kansassa oli viheliäisintä ja eläimellisintä, se näytti kohoavan
pinnalle heidän kuunnellessaan mitä häpeällisimmän asiakirjan lukemista.

Alentuneiden heittiöiden todellisena, mieluisana nautintona oli
nähdä ihana henkimäinen nainen melkein yliluonnollisena ja ylpeän
itsenäisenä, vaikka hän olikin tahrittu inhottavimman likaisella
parjauksella, minkä herjaukseen vaipuneet ihmiset voivat keksiä.

Naiset ilmaisivat hyväksymisensä käheästi kirkumalla; lapset
ymmärtämättä asiaa nauroivat ilotonta nauruaan; miehet kunnioittivat
Foucquier-Tinvillen puhetta äänekkäästi kiroten.

Mitä Déroulèdeen tulee, olivat hänen kärsimänsä sieluntuskat
kovempia kuin mitä paholaisen sanotaan kadotetuille varanneen. Hänen
yrittäessään hillitä itseään naksahtelivat hänen jänteensäkin; hän
puristi kynsiään kouriinsa koettaessaan vaimentaa sielunsa tuskia
ruumiillisilla kivuilla.

Hän luuli menettäväin järkensä ja tulevansa hulluksi moisten
häpeällisten sanojen uudistuessa. Likaisen roskajoukon ulvonta ja
kirkuna muistutti kadotettujen huutoja helvetissä. Hän ei voinut
enää sääliä heitä, ei rakastaa ihmiskuntaa eikä uhrautua kärsivän
köyhälistön puolesta.

Suunnaton, kiihkeä viha kauhistuttavaa vallankumousta ja kansaa
kohtaan, jonka se oli vapauttavinaan, valtasi koko hänen olentonsa.
Hänen sydämensä täytti mieletön, kauhea halu saada nähdä heidän
kärsivän, nääntyvän nälkään ja joutuvan kurjan, inhottavan kuoleman
uhreiksi. Hänen vihansa intohimo, jonka valtaan hän sillä hetkellä oli
antautunut, oli yhtä alhainen kuin heidänkin. Vain hetkisen hän tunsi
heidän kanssaan hillitöntä kostonhimoa.

Juliette oli ainoa, joka koko ajan pysyi tyynenä ja kylmänä.

Hän oli kuullut syytöksen, kuullut inhottavan tuomion, sillä hänen
kalpeat poskensa muuttuivat vähitellen tuhkanharmaiksi, mutta ylpeätä
ryhtiään hän ei kadottanut hetkeksikään.

Kertaakaan hän ei kääntynyt häntä herjaavaan roskajoukkoon päin.
Täysin toimettomana, kunnes kirkuna ja huuto lakkasivat, hän odotti
liikuttamatta muuta kuin sormenpäitään, joilla hän kärsimättömästä
rummutti rauta-aitaa.

Asiakirjat kertovat hänen vetäneen esiin nenäliinansa ja pyyhkineen
sillä kasvojaan. »Hän pyyhki otsaansa, joka oli hikihelmien peittämä.»
Kuumuus oli käynyt tukahuttavaksi.

Ilman täytti likaisten, höyryävien vaatteiden kostean läpitunkeva
löyhkä. Huoneessa, vaikka se olikin avara, oli ummehtunutta ja
tukahuttavaa; kosteassa, kuumassa ilmassa lepattavat talikynttilät
saivat presidentin ja kirjurien kasvot näyttämään korkokuvilta, joista
valo ja varjot muodostelivat hauskoja pilakuvia.

Syytetyn yläpuolella olevan öljylampun sydän oli kohonnut, lamppu
alkoi savuta ja lasi halkesi kovasti risahtaen. Tämä välikohtaus sai
väkijoukon hetkeksi vaikenemaan, ja yleinen syyttäjä saattoi toistaa
kysymyksensä:

»Juliette Marny, onko teillä jotain sanottavaa syytöksestänne ja siitä,
minkätähden vaatimaani tuomiota ei panna täytäntöön?»

Lampun nokinen savu laskeutui pieninä, mustina, rasvaisina hiutaleina;
hennolla sormellaan Juliette sipaisi nokihiutaleen hihaltaan ja vastasi:

»Minulla ei ole mitään siihen sanottavaa.»

»Oletteko hankkinut asianajajan puolustamaan itseänne niinkuin
laki kansalaisoikeutenne nojalla sallii?» lisäsi yleinen syyttäjä
juhlallisesti.

Juliette aikoi vastata heti; hänen huulillaan oli jo sana _en_
vastaukseksi.

Mutta vihdoinkin oli Déroulèden hetki koittanut. Sitä varten oli
hän vaiennut, kärsinyt ja pysynyt rauhallisena, vaikka kaksi kertaa
kaksikymmentäneljä tuntia olikin hitaasti vierinyt hänen rakastettunsa
vangitsemisesta.

Siinä tuokiossa oli kaikkien edessä pystyssä Déroulède, puhumaan,
hallitsemaan ja käskemään tottuneena.

»Kansatar Juliette Marny on uskonut minulle puolustuksensa», sanoi hän,
ennenkuin kieltävä sana pääsi Julietten valkeilta huulilta, »ja minä
olen täällä kumotakseni häntä vastaan tehdyt syytökset ja vaaliakseni
Ranskan kansan nimessä hänelle hänen täydellistä oikeuttaan ja
vapauttamistaan.»




XXV LUKU.

PUOLUSTUS.


Suunnaton innostus ja raikuvat hyvähuudot seurasivat Déroulèden
esitystä.

»_Käy päinsä! Käy päinsä! Pitäkää puolianne, Déroulède!_» kuului täpö
täysiltä penkeiltä, ja miehet, naiset ja lapset väsyneinä edellisten
keskustelujen yksitoikkoisuuteen asettuivat paikoilleen nauttimaan
muutamien minuuttien huvituksesta.

Jos Déroulède olisi saanut vaikuttaa asiaan olisi kuulustelu
varmastikin päättynyt yleiseen innostukseen, sillä kansa oli aina
valmiina kuuntelemaan erikoissuosikkiaan.

Pitkän painostavan päivän jälkeen näytti mielenkiintoinen asia
herättävän uneliaat kansanvaltuutetut. Suuren, pörröisen koiran tavoin
pudistautui Lebrun painostavasta uneliaisuudestaan. Robespierre hymy
ohkasilla huulillaan tarkasteli vastapäätä istuvaa Merliniä nähdäkseen,
miten tilanne häneen vaikutti. Oikeusministerin ja Déroulèden välinen
vihamielisyys oli tunnettu asia, ja kaikki olivat mielissään, että
edellisen kasvoilla kuvastui odotetun koiton kiihkeä ilme.

Korkealla, ylimmällä penkillä istui kansalainen Lenoir, tärisyttävän
näytelmän ohjaaja. Hän katseli ilmeisesti tyytyväisenä näytelmää,
jonka hän itse oli edellisenä iltana ehdottanut jakobiinikerhon
jäsenille. Merlinin teräväkatseiset silmät koettivat hämärän verhoaman
katselijaparven joukosta turhaan eroittaa maalaisjättiläisen leveää
vartaloa ja isoa päätä.

Öljylampusta lankeava valo loisti suoraan Déroulèden vakavapiirteisille
tummille kasvoille hänen katsoessaan vasten silmiä Julietten
häpeällistä syyttäjää, mutta presidentin pöydällä velhomaisesti
lepattava kynttilä muodosti Tinvillen lyhyestä, laihasta vartalosta ja
isosta sukimattomasta päästä sangen eriskummallisen varjokuvan seinälle.

Juliette ei näyttänyt kadottaneen tyyneyttään eikä kukaan ollut niin
huvitettu hänen personastaan, että olisi huomannut vienon punan
vähitellen leviävän hänen kalpeille poskilleen Déroulèden ensimäisten
sanojen kaiuttua.

Tinville odotti, kunnes kiihko oli häipynyt odotusten tulvaan.

Sitten hän jatkoi:

»Kansalainen Déroulède, mitä te haluatte sanoa, minkätähden syytetyn
tuomiota ei pantaisi täytäntöön?»

»Minä sanon, että syytetty on viaton kaikkeen, mitä syytteessä
esitetään», vastasi Déroulède päättävästi.

»Kansanvaltuutettu, miten todistatte tämän väitteenne?» tiedusteli
Tinville teennäisen innostuneesti.

»Kansalainen Tinville, varsin yksinkertaisesti. Tarkoittamanne
kirjeet eivät olleet syytetyn, vaan minun. Niissä olevat tiedot aioin
ilmoittaa Conciergeriessa olevalle vangille, Marie Antoinettelle,
hoitaessani siellä vankilanjohtajan sijaisuutta. Kansatar Juliette
Marny ilmiantaessaan minut teki tasavallalle palveluksen, sillä Marie
Antoinettelle aikomani tiedonannot koskivat omia toiveitani saadakseni
hänet poistumaan maasta ja löytämään turvapaikan synnyinmaassaan.»

Déroulèden puhuessa syntyi vähitellen yläpenkeillä olevan joukon
keskuudessa etäisen merentyrskyn tapainen kohina. Hänen tyynenä ja
varmana puhetta jatkaessaan kasvoi se yhä äänekkäämmäksi, ja hänen
viimeiset sanansa hukkuivat mahtavaan jyrisevään kauhun ja sadatusten
pauhuun.

Déroulède, kansan epäjumala ja ystävä, hillittömien ihmisten
etuoikeutettu lemmikki, lasten isä, naisten ystävä ja murheessa
lohduttaja, isä Déroulède, niinkuin lapset häntä nimittivät — hän,
petturi oman syytöksensä mukaan suunnittelemassa ja vehkeilemässä
entisen hirmuvaltijaan puolesta, porton, joka nimitti itseään
kuningattareksi, Itävallan Marie Antoinetten, joka oli halunnut Ranskan
kukistamista ja toiminut sen toteuttamiseksi. Hän, Déroulède, petturi!

Silmänräpäyksessä, vielä hänen puhuessaan muuttui heidän raa'an
sydämensä eläimellisen alkuperäinen rakkaus yhtä edesvastuuttomaksi
vihaksi häneen. Hän oli pettänyt heidät, nauranut heille, yrittänyt
lahjoa heiltä ruokkimalla heidän pienokaisiaan!

Hyi! Kavaltajan leipää! Sehän olisi voinut tukehduttaa lapset.

Ensiksi he olivat aivan hengästyksissään hämmästyksestä. Sitten he
saattoivat kummastella, minkätähden hän nousi porttoa puolustamaan.
Ehkäpä hän aavisti asian tulevan ilmi ja piti sentähden parempana
petoksensa tunnustamisen kansansuosioon ja vaikutusvaltaansa luottaen.

Hyi!!!

Hänen puolustuksekseen ei löytynyt heidän kovettuneissa sydämissään
ainoatakaan lieventävää asianhaaraa.

Hän oli ollut heidän epäjumalansa säilytettynä heidän likaisen
alhaisessa mielessään, mutta nyt hän oli pudonnut maahan, särkynyt
auttamattomasti, ja he vihasivat ja inhosivat häntä yhtä paljon kuin
ennen olivat rakastaneet.

Sen hänen vihollisensa huomasivat ja hymyilivät perin tyytyväisesti.

Merlin huokasi helpotuksesta. Tinville nyökkäsi pörröistä päätään
suuren ilonsa merkiksi.

Maalaishiilenkantajan ennustus oli toteutunut.

Kansa, tämän epävakaisen maailman häilyvin tuote, oli äkkiä kääntynyt
suosikkiaan vastaan. Sitä oli Lenoir ennustanutkin, ja muutos tapahtui
nopeampaan kuin hän oli voinut aavistaakaan.

Déroulèdelle oli annettu nuoranpätkä, ja kuvaannollisesti sanoen oli
hän jo hirttäytynyt.

Asian toteuttamiseen tarvittiin vain muutamia tunteja. Seuraavan päivän
koittaessa giljotiini ja Pariisin roskajoukko, joka päivää ennen olisi
raastanut hänen parjaajaltaan jäsenen toisensa perästä, laahaa hänet
huomenna kirkuen, huutaen ja ulvoen mestauslavalle.

Epävarmin tuki mitä olla saattaa — kansan oikku — oli jo horjahtanut.
Hänen vihollisensa tiesivät sen ja riemuitsivat iloissaan. Hän tiesi
sen itsekin ja seisoi tyynen uhmaavana, valmiina kaikkeen, kunhan hänen
vain onnistui temmata Julietten ihana pää giljotiinin halukkaasta
syleilystä.

Juliette puolestaan oli kuin huumaantunut. Puna oli taaskin paennut
hänen poskiltaan jättäen ne tuhkanharmaiksi ja entistäänkin
kalpeammiksi. Hän näytti sillä hetkellä kärsivän enemmän kuin ihminen
voi kestää ja joutuneen entistä julmemman kidutuksen alaiseksi.

Déroulède ei halunnut olla hänelle kiitollisuuden velassa hengestään.

Se oli Julietten ainoa valtava ajatus, joka poisti kakki muut tieltään.
Déroulèden rakkaus häneen oli kuollut, eikä Déroulède halunnut
vastaanottaa Julietten tarjoamaa suurta uhria.

Sellaisina he kumpikin elämänsä kohtalokkaimpina hetkinä näkivät
toisensa, eivätkä he kuitenkaan ymmärtäneet toisiaan. Yksi ainoa sana
tai kosketus olisi heille avannut toistensa sydämet. Näytti kumminkin
kuin kuolema olisi erottanut heidät iäksi suuren arvoituksen jäädessä
ratkaisematta.

Yleinen syyttäjä oli odottanut, kunnes melu oli jonkunverran
hiljentynyt ja hänen äänensä saattoi kuulua yli hälinän. Sitten hän
sanoi huonosti salaten tyytyväisyyden hymyilyhän:

»Kansanvaltuutettu Déroulède, onko tuomioistuimen ymmärrettävä asia
niin, että te yrititte polttaa kavalluskirjeet ja hävittää salkun,
jossa niitä säilytettiin?»

»Kavalluskirjeet olivat minun ja minä ne hävitin.»

»Mutta syytetty myönsi kansalaiselle Merlinille, että hän itse
yritti polttaa muutamia rakkauskirjeitä, jotka olisivat ilmaisseet
hänen laittoman suhteensa toiseen mieheen kuin te», väitti Tinville
miellyttävästi. Ehkei nuoranpätkä ollut tarpeeksi pitkä; Déroulèden
piti saada vastaanottaa kaikki mahdollisuudet ennenkuin ikimuistettava
istunto päättyi.

Mutta Déroulède vastaamatta suoraan viholliselleen kääntyi
vastapäisillä penkeillä istuvan sankan katselijajoukon puoleen.

»Kansalaiset, ystävät, veljet», virkkoi hän lämpimästi, »syytetty on
vain nuori ja viaton tyttö, jolle vaarat ja synti ovat tuntemattomia.
Teillä kaikilla on äiti; sisaria, tyttäriä — olettehan tarkanneet
rakkaillenne monellaisia mielentiloja; joihin vain naissydän
kykenee, ettekö ole nähneet heitä rakastavina, lempeinä ja hetken
mielijohteista toimivina? Rakastaisitteko heitä niin suuresti vain
heidän vaihtelevan mielensä tähden? Ettekö ole palvoneet heitä
sydämissänne noiden ylevien mielijohteiden vuoksi, jotka saattavat
häpeään miesten suunnitelmat ja laskelmat? Kansalaiset, katsokaa
syytettyä. Hän rakastaa tasavaltaa, Ranskan kansaa ja pelkäsi, että
minä Ranskan poikien arvoton edustaja haudoin mielessäni suuren
äitimme kavallusta. Hänen ensimäinen, oikullinen päähänpistonsa oli —
minun aikeitteni estäminen, ennenkuin ehdin tehdä hirveän rikoksen,
rangaista minua tai ehkä vain varoittaa minua. Kansalaiset! Onko
nuorella tytöllä laskelmia? Hän toimii sydämensä käskystä, hänen
järkensä herää uinailustaan vasta myöhemmin, kun teko jo on tehty.
Sitten tulee katumus — toisinaan; lempeyden puuska, jota kaikki
kunnioitamme. Puserratteko etikkaa ruusunlehdistä? Yhtä helposti voitte
löytää järkeä nuoren tytön päästä. Onko se rikos? Hän halusi estää
minua kavalluksesta; silloin huomatessaan minut vaarassa voitti hänen
tosiystävyytensä minuun vielä kerran. Hän rakasti äitiäni, joka voi
kadottaa poikansa; hän rakasti kivulloista kasvatussisartani; _heidän_
tähtensä, ei minun — petturin — antautui hän taivaallisen mielijohteen
valtaan pelastaakseen minut oman tyhmyyteni seurauksista. Kansalaiset,
oliko se rikos? Kun sairastatte, eivätkö äitinne, sisarenne, vaimonne
hoida teitä? Kun te olette vakavasta sairaina, eivätkö he ole
valmiita antamaan vaikka sydänverensä teidän pelastukseksenne? Ja kun
elämänne synkkinä hetkinä teko, jota ette avoimesti tahdo tunnustaa
maailmalle, painostaa sydäntänne katumuksen taakkana, eivätkö taasenkin
naisomaisenne tule luoksenne lausuen lempeitä sanoja ja tyynnyttävin
äänin koeta keventää pahaa omaatuntoanne tuoden lohdutusta, lievitystä
ja rauhaa? Kansalaiset, niin kävi syytetynkin. Hän oli huomannut
rikoksen ja halusi korjata sen; hän näki heidät, jotka kohtelivat
häntä ystävällisesti hänen murheessaan, ja hän yritti lieventää heidän
tuskaansa ottamalla hartioilleen _minun_ rikokseni. Enemmän kuin kukaan
nainen ennen häntä on hän kärsinyt jalosta valheesta, jota hän minun
tähteni oli puhunut. Hän oli puhdas ja viaton kuin vastasyntyneet
lapsenne häpeäpaalussa seisoessaan. Hän oli valmis kuolemaan ja
kymmenen kertaa kuolemaa pahempaan oman lämpimän sydämensä tunteiden
vuoksi. Mutta te Ranskan kansalaiset, jotka ennen kaikkea olette
jaloja, totuudenmukaisia ja ritarillisia, te ette salli nuoren, hennon
naisen suloisia mielijohteita rangaistavan maankavalluksesta. Teihin,
Ranskan naiset, vetoan lapsuutenne, nuoruutenne, äitiytenne nimessä.
Painakaa hänet sydämellenne, hän ansaitsee sen, ansaitsee sen paremmin
kuin muut Ranskan suurten aikakirjain sankarinaiset.»

Hänen miellyttävä äänensä kaikui avaran, siivottoman tuomiosalin
katto-orsia myöten täyttäen salin ennen kuulumattomalla
loisteliaisuudella. Hänen intonsa saattoi kuulijat väräjämään, hänen
ritarillisuutensa ja vetoomuksensa heidän kunniantuntoonsa herättivät
kaikki heidän jaloimmat tunteensa. Vaikka he vielä vihasivatkin
Déroulèdea hänen petoksensa vuoksi, oli hänen lumoava heihin
vetoamisensa kääntänyt heidän sydämensä syytetyn puolelle.

He olivat kuunnelleet Déroulèdea keskeyttämättä, ja hänen vaietessaan
kävi murisevista huudahduksista ja Julietteen luoduista katseista
selville, että yleisön tunteet, jotka siihen saakka olivat olleet
tytöstä aivan välinpitämättömät, kääntyivät siitä hetkestä hänen
personaansa rajattoman myötätuntoisina.

Jos Julietten kohtalo olisi sillä hetkellä jätetty kansan
äänestettäväksi, olisi hänet yksimielisesti vapautettu.

Déroulèden puhuessa oli Merlin pari kertaa koettanut päästä ystävänsä
Foucquier-Tinvillen arvoituksellisista ilmeistä selville, mutta yleinen
syyttäjä, jonka kasvoilla oli synkät varjot, ei ollut liikauttanut
lihastakaan kansanvaltuutetun puheen aikana. Hän istui pulpettinsa
ääressä leuka käden varassa tuijottaen eteensä välinpitämättömin,
melkeinpä ikävystynein ilmein.

Kun Déroulède lakkasi puhumasta ja väkijoukon ihastuksen purkaus hiukan
laimeni, hän nousi ja sanoi hiljaisella äänellä:

»Kansanvaltuutettu, väitättekö siis edelleen, että syytetty on siveä ja
viaton tyttö, jota väärin syytetään siveettömyydestä?»

»Väitän», vastasi Déroulède voimakkaalla äänellä.

»Ja tahtoisitteko sanoa tuomioistuimelle, minkätähden olette niin
halukas julkisesti syyttämään itseänne tasavallan kavaltamisesta
tietäessänne varsin hyvin toimintanne seuraukset?»

»Haluaisiko kukaan ranskalainen pelastaa oman henkensä naisen kunnian
kustannuksella?» kysyi puolestaan Déroulède ylpeästi.

Hyvähuudot seurasivat näitä sanoja ja Tinville huomautti innokkaasti:

»Aivan niin, kansanvaltuutettu, aivan niin. Pidämme arvossa
ritarillisuuttanne. Sama henki epäilemättä saa teidät väittämään, että
syytetty ei tiennyt mitään papereista, jotka sanotte hävittäneenne?»

»Hän ei tiennyt niistä. Minä hävitin ne; en tiennyt niiden löytyneen;
palattuani kotiin huomasin kansatar Juliette Marnyn väärin syyttävän
itseään muutamien paperien salaisesta hävittämisestä.»

»Hän sanoi niiden olleen rakkauskirjeitä.»

»Se ei ole totta.»

»Vakuutatteko hänen olevan puhtaan ja siveän?»

»Koko maailman edessä.»

»Kuitenkin teillä oli tapana käydä tämän talossanne asuvan puhtaan ja
siveän tytön makuuhuoneessa», virkkoi Tinville hitaasti ja harkitun
ivallisesti.

»Se ei ole totta.»

»Kansalainen Déroulède, jos se ei ole totta», jatkoi Tinville yhä
teeskennellyn miellyttävästi, »mistä siis johtuu, että kirjeet, joiden
myönnätte olleen petollisia ja siis otaksuttavasti myöskin salaisia
— mistä siis johtuu, että ne vielä kytevinä löytyivät siveän, nuoren
naisen makuuhuoneesta ja revitty nahkasalkku matkalaukkuun piiloteltuna
naisen pukujen joukosta?»

»Se ei ole totta.»

»Oikeusministeri, kansanvaltuutettu Merlin vastaa sen
totuudenmukaisuudesta.»

»Se on totta», sanoi Juliette hiljaa.

Hänen äänensä kuului kirkkaana, melkein riemuisana hiiskahtamattomasta
hiljaisuudesta, jonka äskeiset kiireelliset kysymykset ja äänekkäät
vastaukset olivat aikaansaaneet.

Déroulède jäi aivan sanattomaksi.

Tätä yksinkertaista asiaa ei hän tiennyt. Kertoessaan Déroulèdelle
vangitsemista koskevat seikat oli Anne Mie unohtanut mainita
sen pikkuseikan, että poltetut kirjeet löytyivät nuoren tytön
makuuhuoneesta.

Aina siihen hetkeen, jolloin yleinen syyttäjä esitti kysymyksen oli
Déroulède käsittänyt asian niin, että Juliette oli hävittänyt paperit
ja kirjesalkun kirjastossa, jonne hän oli jäänyt yksin Merlinin
lähdettyä miehineen. Hän olisi helposti voinut polttaa ne siellä, koska
pieni spriilamppu aina paloi sivupöydällä tupakoitsijoita varten.

Tämä pieni seikka muutti nyt koko tapauksen kulun. Tinvillen oli vain
suuttuneesi huudahdettava:

»Ranskan kansalaiset, katsokaahan nyt miten teitä pilkataan ja
petetään!»

Sitten hän uudelleen kääntyi Déroulèden puoleen.

»Kansalainen Déroulède — » alkoi hän.

Mutta tapausta seuranneen melun vuoksi oli hänen mahdotonta kuulla omaa
ääntään. Koko Pariisin roskajoukon pidätetty raivo näytti pääsevän
valloilleen, ja ulvonnallaan se yritti tukahuttaa loppukuulustelun.

Niinkuin heidän raa'at sydämensä olivat äkkiä heltyneet Juliettelle
Déroulèden kiihkeän puheen vaikutuksesta, samoin heidän osanottonsa
vaihtui kauheaksi kiroilemiseksi.

Kaksi henkilöä oli tehnyt heistä pilaa ja pettänyt heidät. Toista he
olivat kunnioittaneet ja uskoneet, mikäli heidän turmeltunut mielensä
kykeni ketään kunnioittamaan, sentähden hänen syntinsä näyttikin
kaksinverroin inhottavalta.

Hän ja kalpeakasvoinen aatelisnainen olivat jo viikkokausia, kuukausia,
ehkäpä vuosiakin vehkeilleet tasavaltaa ja vallankumousta vastaan,
jonka vapautta janoova kansa oli toimeenpannut. Näinä kuukausina ja
vuosina oli hän puhunut heille, ja he olivat kuunnelleet; hän oli
lumonnut heidät kaunopuheisuudellaan ja voittanut heidät puolelleen
niinkuin äskenkin.

Melu ja hälinä kävi yhä voimakkaammaksi. Jos Tinvillen ja Merlinin
halu oli ollut roskajoukon raivostuttaminen, olivat he onnistuneet yli
odotuksensa. Pariisin väestön raain ja epäinhimillisin puoli nousi
pinnalle hurjana, raivoisana kostonhaluna.

Joukko ryntäsi penkeiltä toistensa pään päällitse, ja maahan
kaatuneiden lasten yli he ryntäsivät käydäkseen käsiksi häneen,
entiseen suosikkiinsa ja hänen kalpeakasvoiseen rakastajattareensa
repiäkseen heidät kappaleiksi, lyödäkseen heitä ja puhkoakseen heiltä
silmät. He murisivat kuin villipedot, naiset kirkuivat, lapset
huusivat, ja paikalle kiirehtivillä kansalliskaartilaisilla oli paljon
työtä pidättäessään vihan aaltojen vyörymistä.

Jos yksikään heistä olisi riistäytynyt heihin ojennetun kiväärisulun
läpi olisi Déroulèden ja Julietten käynyt huonosti.

Presidentti soitti kiivaasti kelloa, ja hänen kiihkosta värisevä
äänensä kuului pari kertaa yli melun.

»Tyhjentäkää sali! Tyhjentäkää sali!» Mutta ihmiset kieltäytyivät
lähtemästä.

»_Hirteen kavaltajat! Kuolema Déroulèdelle! Hirteen ylhäisö_.»

Sankimmasta joukosta kohosi yli muiden kansalaisen Lenoirin tukeva pää
ja leveät hartiat.

Ensin näytti kuin hän olisi tahtonut kiihottaa roskajoukon raivoa.
Hänen viiltävä äänensä ja leveä maalaismurteensa kuuluivat selvästi
hänen kovalla äänellä herjauksia syytetylle huutaessaan.

Mutta määrätyllä hetkellä, kun meteli oli kiihtyneimmillään, kun
kansalliskaartilaiset huomasivat kivääriensä taipuvan ihmissakaalien
eteenpäin rynnätessä, muutti Lenoir menettelytapaansa.

»_Se on typerää_», huusi hän raikuvalla äänellä. »Pääsemme paremmin
pettureiden kimppuun, kun saamme heidät ulos. Kansalaiset, mitä
sanotte? Jätämmekö tuomarit tänne lopettamaan ilveilyn, ja
järjestämmekö itse jatkon 'Keltaisen tiikerin' ulkopuolelle?»

Ensin ei kiinnitetty paljoakaan huomiota hänen ehdotukseensa, ja hän
toisti sen pari kertaa lisäten mielenkiintoisia yksityisseikkoja.

»Kadulla on tilaa. Siellä nuo kaartilaisapinat eivät pääse Ranskan
kansan ja heidän oikeutetun kostonsa väliin. Kunniani kautta!» lisäsi
hän kohautellen leveitä hartioitaan ja tunkeutuen väkijoukon läpi
ovelle, »minä ainakin lähden katsomaan missä sopivin hirsipuu on.»

Kuin lammaslauma seurasi väkijoukko häntä.

»_Lähin katulyhty hirsipuuksi!_» huusivat he. »_Kadulle, kadulle!
Hirteen petturit!_»

Ja monin ivahuudoin, monin inhottavin kirouksin ja vielä inhottavammin
pilapuhein alkoi joukkoa virrata ulos. Vain muutamat jäivät ilveilyn
loppua katsomaan.




XXVI LUKU.

KUOLEMANTUOMIO.


Vallankumous-tuomioistuimen pöytäkirjoissa kerrotaan, että molemmat
syytetyt pysyivät täysin tyyninä metelin aikana, joka raivosi
oikeuspalatsin paljaiden seinien sisällä.

Mutta aikakirjat kertovat, että kansanvaltuutettu Déroulède, vaikka
näyttikin tunteettomalta, oli kumminkin sangen liikutettu. Hänen
silmänsä olivat ilmehikkäät kuvastaen rehellistä, puhdasta sielua, ja
niissä esiintyi jännitetyn liikutuksen ilme hänen tarkastellessaan
joukkoa, jota hän usein oli hilliten hallinnut ja joka nyt oli
vihamielisenä kääntynyt häntä vastaan.

Hän näki hengessään, että hänen saavuttamansa kansansuosio väheni ja
läheni loppuaan.

Mutta kun sankka joukko oli tungeksien ja tuupellen tunkeutunut
salista, näytti ohimenevä liikutus häviävän, ja tyynesti hän salli
itseänsä johdettavan etupenkiltä, jossa hän kansalliskonventin
etuoikeutettuna jäsenenä oli istunut, aivan korokkeen takana olevalle
paikalle kahden kansalliskaartilaisen väliin.

Siitä hetkestä alkaen oli hän vanki, jota syytettiin tasavallan
kavaltamisesta, ja varmaankin hänen vihollisensa halusivat kiirehtää
pikakuulustelua kansan mielialan ollessa kiehumispisteessään häntä
vastaan.

Täydellinen hiljaisuus vallitsi äskeisen raivoavan metelin
jälkeen. Hiiskahdustakaan ei kuulunut suuressa huoneessa paitsi
Foucquier-Tinvillen nopeasti kuiskaamia ohjeita lähimmällä kirjurille
ja tämän sulkakynän rapinaa paperilla.

Yhtä nopeasti allekirjoitti presidentti toisten kirjurien hänelle
ojentamat paperit. Muutamat jäljelläolevat katselijat, valtuutetut ja
ne kansanjoukosta, joiden mielestä kuulustelun loppu oli hyvä nähdä,
odottivat äänettöminä.

Merlin hieroi otsaansa kuin lopen väsyneenä kovan ponnistuksen jälkeen;
Robespierre otti kylmäverisesti nuuskaa.

Seisomapaikaltaan näki Déroulède Julietten miellyttävän vartalon
kuvastuvan lampun valoa vastaan. Hänen sydäntään raastoi kova tuska
pelastusyrityksensä onnistumattomuudesta, mutta sen täytti myöskin
riemuisa ilo tietäessään saavansa kuolla Julietten kanssa.

Hän tunsi vallankumous-tuomioistuimen toimenpiteet varsin hyvin —
tiesi, että muutamassa tuokiossa hänetkin tuomitaan, että heidät
molemmat työnnetään väkijoukon läpi ja laahataan Pariisin katuja sekä
lopuksi heitetään samaan vankilaan toisten joukkoon, joilla niinkuin
heilläkin oli vain muutamia tunteja elinaikaa.

Ja seuraavan päivän koittaessa kummallekin kuolema giljotiinilla.
Julkinen kuolema kaikkine siihen liittyvine kauhuineen; täpö täydet
rattaat; jumalattoman hallituksen määräämä sivilipukuinen pappi, joka
mutisee tavanmukaisia rukouksiaan ja arvottomia kehoituksiaan.

Hänen sydämessään ei ollut muuta kuin rakkautta Julietteen — rakkautta
ja suurta sääliä — Sillä tytön kärsimä rangaistus oli paljoa suurempi
hänen rikostaan. Hän toivoi, ettei Julietten sydämen katumus ollut
liian katkera, ja hän odotti iloiten seuraavia tunteja, jotka sai
viettää Julietten läheisyydessä ja joiden kuluessa ehkä voi vielä
lohduttaa ja rauhoittaakin häntä.

Juliette oli vain ihanteittensa uhri, kohtalon, joka oli hänen omaa
tahtoaan voimakkaampi. Hän oli elämänsä suuren erehdyksen viaton
marttyyri.

Mutta minuutit riensivät, Foucquier-Tinville oli nähtävästi lopettanut
uudet syytöksensä.

Juliette Marnya koskeva syytös luettiin ensin. Häntä syytettiin Paul
Déroulèden kanssa salaliitosta tasavallan turvallisuutta vastaan, sillä
hän tunsi sen petollisen kirjeenvaihdon, jota harjoitettiin vangitun
Marie Antoinetten kanssa. Tämän syytteen nojalla yleinen syyttäjä
kysyi, oliko hänellä mitään sanottavaa.

»Ei», vastasi Juliette äänekkäästi ja varmasti. »Rukoilen Jumalaa
turvaamaan ja vapauttamaan kuningatar Marie Antoinetten ja kukistamaan
tämän julman ja anarkistisen hallituksen.»

Näitä sanoja, jotka ovat merkityt vallankumous-tuomioistuimen
pöytäkirjaan, pidettiin lopullisina ja kumoamattomina todisteina hänen
syyllisyydestään, ja muitta mutkitta hänet tuomittiin kuolemaan.

Hänen käskettiin sitten astua alas korokkeelta, ja Déroulède määrättiin
hänen paikalleen.

Déroulède kuunteli tyynenä pitkää syytöstä, jonka Foucquier-Tinville
oli jo edellisenä iltana laatinut valmiiksi tilaisuutta varten. Sanat
»tasavallan kavaltaminen» esiintyivät silmiinpistävinä ja toistuivat
usein. Itse asiapaperi on samallainen kuin tuhannet muutkin kirjalliset
syytteet, joita inhottava Foucquier-Tinville laati verilöylyn aikana ja
jotka itse asiassa ankarasti syyttävät ivaoikeutta, jota rikollisesti
käytiin hänen avustamanaan.

Koska Déroulède oli syyttänyt itseänsä ja tunnustanut olevansa
kavaltaja, ei häneltä edes kysytty, oliko hänellä jotakin sanottavaa;
hänen kuolemantuomionsa julistettiin samallaisella nopeudella ja
kylmäverisyydellä kuin senaikaisille toimenpiteille oli ominaista.

Senjälkeen Paul Déroulède ja Juliette Marny vietiin vahvan vartioston
saattamana kadulle.




XXVII LUKU.

FRUCTIDORIN MELLAKAT.


Useita joko enemmän tai vähemmän luotettavaa selostuksia on julaistu
tapahtumista, joita historia sanoo Fructidorin mellakoiksi.

Asiain kulku oli seuraava. Siinä valossa kertoi ne muutamia päiviä
myöhemmin sir Percy Blakeney Walesin prinssille Englannissa, ja kukapa
olisikaan tiennyt ne paremmin kuin itse Tulipunainen neilikka?

Déroulède ja Juliette Marny olivat viimeiset vangit, joita
kuulusteltiin tuona ikimuistettavana Fructidorin päivänä.

Vankeja oli ollutkin sellainen joukko, että kaikki käytettävissä
olevat vankkurit, joilla vankeja kuljetettiin oikeuspalatsiin ja
sieltä, oli jo lähetetty viemään ihmislastiaan; siitä johtui, että vain
karkeatekoiset kuomittomat ja horjuvat puurattaat olivat enää vapaina,
ja niille käskettiin Déroulèden ja Julietten nousta.

Kello oli lähes yhdeksän illalla. Pariisin kadut, joita himmeästi
valaisivat sinne tänne talojen väliin kiinnitetyistä rautalangoista
riippuvat öljylamput, tarjosivat surkean ja likaisen näön. Ohut sumu
oli alkanut laskeutua muuttaen huonosti tasoitetut kadut upottavaksi
liejuksi.

Oikeuspalatsia ympäröi ulvova ja kirkuva roskajoukko, joka
tyhjennettyään läheisten kapakkain kaikki viinavarastot odotti
vartavasten tihusateessa saadakseen purkaa siihen asti pidätetyn, nyt
viinan valloilleen päästämän raivonsa sille miehelle, jota se kerran
oli palvonut, mutta, jota se nyt vihasi. Miehet, naiset jopa lapsetkin
parveilivat oikeuspalatsin pääovien läheisyydessä ja kulkivat pitkin
joen rantaa aina Pont du Changen ja Luxembourgin palatsiin päin, joka
oli muutettu vankilaksi ja johon tuomitut epäilemättä aiottiin viedä.

Pitkin joen rantaa ja aivan oikeuspalatsia vastapäätä oli rivi
hirsipuuntapaisia pylväitä sadan metrin etäisyydellä toisistaan. Niissä
kaikissa riippui savuava öljylamppu noin kahdeksan jalkaa maasta.

Yksi lampuista oli pudotettu maahan, ja pylväästä riippui
pahaaennustavana nuoranpätkä silmukka päässä.

Tämän tilapäisen hirsipuun lähistöllä liejussa istui tai oikeammin
kyyristeli naisjoukkue. Heidän tihusateen liottamat, risaiset
paitansa ja hameensa peittivät heidän kuihtuneita vartaloitaan.
Heidän hiuksensa, muutamien harmaat, toisten tummat tai oljenväriset,
takertuivat takkuisina märkiin kasvoihin, joihin lika ja kosteus oli
uurtanut luonnottoman velhomaisia vakoja.

Miehet olivat levottomia ja melusivat rynnätessään päättömästi sinne
tänne, sillankorvasta aina Palais'n kadulle asti, sillä he pelkäsivät,
että heidän saaliinsa loihditaan tiehensä, ennenkuin he saavat
kostonhalunsa tyydytetyksi.

Kuinka he vihasivatkaan entistä epäjumalaansa! Kansalainen Lenoir
leveäharteisena ja voimakkaana pää lian peitossa kohosi yli joukon.
Hänen viiltävän käheä maalaismurteensa kuului yli melun kiihottaen
miehiä, huutaen naisille, lietsoen vihaa vangeille, missä se vain
näytti laimenemisen oireita.

Syrjäisestä maakunnasta tullut hiilenkantaja näytti ottaneen julmaksi
tehtäväkseen kannustaa raivostunutta väkijoukkoa kostamaan Déroulèdelle
ja Juliettelle hirveällä tavalla.

Pimeä katu ja sankka sumu, joka himmensi kehnojen öljylamppujen
valoa, näytti lisäävän liikkuvan, kuohuvan joukon kammottavaisuutta.
Kukaan ei voinut nähdä naapuriaan. Yön pimeydessä liikkuivat
mutisevat tai kiljuvat olennot kuin helvetin alueiden aaveet — kuin
henkiolennot, jotka ilmestyvät kuoleville. Tihkuvassa liejussa nuoran
alla kyyristelevät naiset näyttivät noitajoukkueelta, joka odottaa
sapattinsa lähestymistä.

Déroulèden kadulle ilmestyessä lankesi heiluvasta ovilampusta valo
suoraan hänen kasvoilleen. Väkijoukon etumaiset tunsivat hänet.
Pilviselle taivaalle kohosi kirouksia ja ulvontaa, ja kuolemaa uhaten
ojentui satakunta kättä häntä tavoittaakseen.

Näytti kuin olisivat he tahtoneet repiä hänet kappaleiksi.

»_Hirteen! Hirteen! Kavaltaja!_»

Häntä värisytti niinkuin kostea, kylmä tuuli olisi puhaltanut, mutta
tyynesti hän nousi rattaille Julietten seuraamana.

Kansalliskaartin vahvalla suojelusvartiostolla, jota päällikkö Santerre
ja hänen kaksi rummuttajaansa johtivat, oli täysi työ pitäessään
roskajoukkoa loitolla. Tasavallan hallituksen menettelytavan mukaisesti
ei sallittu summittaisia ja liioiteltuja katutuomioita. Kavaltajien
julkista mestaamista Vallankumoustorilla ja vankkurikulkueita
pidettiin terveellisinä esimerkkeinä vastaisille pettureille heidän
huomioonotettavakseen ja sulatettavakseen.

Kansalainen Santerre, Pariisin sotilaspäällikkö, oli käskenyt miestensä
säälimättömästi käyttämään pistimiä, ja pelottaakseen väkijoukkoa hän
määräsi rumpuja jatkuvasti pärrytettäväksi sen varalta, että Déroulèden
pisti päähän puhua joukolle.

Mutta Déroulède ei ollut sitä aikonutkaan; hänen päähuolensa näytti
olevan Julietten kylmällä suojeleminen. Heidät istutettiin rattaille
vierekkäin, ja Déroulède riisui takkinsa ja kääri sen Julietten
ympärille suojellakseen häntä läpitunkevalta sateelta.

Näiden muistorikkaiden tapausten näkijät ovat kertoneet, että äkkiä
Déroulède katsahti ylöspäin jännittynyt ilme silmissään, ja sitten hän
kohottautui rattailla yrittäen katsella ympäröivään hämärään niinkuin
olisi etsinyt jonkun kasvoja tai ehkäpä kuunnellut ääntä.

»_Hirteen! Hirteen!_» kaikuivat taukoamatta roskajoukon sortuneet
huudahdukset.

Sotilaat, joita takaapäin suojasivat oikeuspalatsin ulkoseinät, olivat
siihen saakka verrattain helposti pitäneet roskajoukon loitolla. Mutta
rattaiden oli siirryttävä suojattomalle kadulle vankien kuljettamiseksi
Palais'n katua Luxembourgin vankilaan.

Silloin oli tehtävä käynyt yhä vaikeammaksi. Pariisilaiset, joille
hirmuvaltiaat kahden vuoden aikana olivat yhä uudelleen toistaneet,
että juuri he olivat luomakunnan ylin herra, joutuivat raivosta aivan
mielipuoliksi nähdessään muutamien sotilaiden estävän heitä toiveitaan
täyttämästä.

Rummutus vastaanotettiin kauhistuttavalla kiljunnalla, joka
ylivoimaisesti voitti sen pärrynnän; rattaiden liikehtimistä
tervehdittiin kovasti metelöiden.

Vain hirsipuun lähistöllä kyyristelevät naiset eivät hievahtaneet
hyviltä paikoiltaan; yksi Megairoista asetti äänetönnä paikoilleen
sijoiltaan luiskahtaneen nuoran.

Mutta kaikki miehet ja jotkut naiset kirjaimellisesti sanoen
piirittivät rattaat ja uhkailivat sotilaita, jotka seisoivat heidän ja
heidän raivonsa esineen välillä.

Näytti siltä kuin Déroulèden ja Julietten pelastaminen pikaisesta ja
kauheasta kuolemasta olisi ollut mahdoton.

»_Kuolema! Kuolema! Hirteen kavaltajat!_»

Itse Santerrekaan, joka oli huutanut äänensä sorruksiin ei tiennyt mitä
tehdä. Hän oli lähettänyt yhden miehen läheiseen ratsuväen kasarmiin,
mutta apujoukon tuloon viipyi vielä jonkun aikaa; sillävälin hänen
miehensä alkoivat nääntyä, ja roskajoukko yhä kiihtyneempänä uhkasi
joka hetki murtaa heidän rivinsä.

Sekuntiakaan ei saanut kadottaa.

Santerre olisi myöntynyt roskajoukon tahtoon ja mielihyvin heittänyt
heille saaliin, jota he meluten vaativat, mutta säädökset olivat
säädöksiä ja vallankumouksen I:nä vuonna tottelemattomuus ei ollut hyvä.

Äärimäisen neuvottomuuden hetkellä hän tunsi äkkiä jonkun koskettavan
häntä kunnioittavasti käsivarteen.

Aivan hänen takanaan seisoi tervehdysasennossa kansalliskaartilainen,
joka ei ollut hänen omia miehiään, pidellen pientä taitettua paperia
kädessään.

»Oikeusministerin lähetti teille», kuiskasi sotilas kiireesti.
»Kansanvaltuutetut ovat oikeussalista katselleet meteliä; he käskevät
sanoa, ettei teidän ole menetettävä hetkeäkään.»

Lukiessaan hänen paksut, raa'at piirteensä ilmaisivat hartainta
tyytyväisyyttä.

»Onko teillä kaksi miestä mukananne?» kysyi hän nopeasti.

»Kansalainen, on», vastasi mies viitaten oikealle, »ja
kansalaisministeri sanoi, että te annatte kaksi lisää.»

»Viettehän vangit äänettömästi vastapäätä olevaan Temppeli tornin
vankilaan — ymmärrättehän?»

»Kansalainen, kyllä. Kansalainen Merlin on antanut minulle täydelliset
ohjeet, Te voitte antaa rattaiden vetäytyä hiukan syrjään pylväistön
varjoon, jossa vankien annetaan laskeutua rattailta. Sitten heidät
jätetään minun huostaani. Sillävälin te miehinenne jäätte tänne tyhjien
rattaiden läheisyyteen niin kauaksi aikaa kuin voitte. Apuväkeä on
lähetetty noutamaan, ja sen tulisi saapua piankin. Sen saavuttua
jatkatte matkaa rattaitten kanssa, niinkuin kulkisitte Luxembourgin
vankilaa kohden. Sillä keinoin on meillä aikaa toimittaa vangit
onnellisesti Temppelitorniin.»

Mies puhui kiireesti ja varmasti, ja Santerre oli sangen valmis
tottelemaan. Hän tunsi huojennusta ajatellessaan apujoukkoja ja ilostui
päästessään työlästen vankien kuljetusvelvollisuudesta.

Paksu, yhä tihenevä sumu suosi uutta keinoa, ja rumpujen alituinen
pärrytys esti kiireessä annettujen määräysten kuulumista.

Rattaat sysättiin suuren pylväistön synkimpään varjoon, ja katuyleisön
yhä äänekkäämmin huutaessa ja kirkuessa sekä mielettömästi vaatiessa
pettureita käsiinsä Déroulèdelle ja Juliettelle annettiin lyhyt määräys
astua rattailta. Kukaan ei nähnyt heitä, sillä juuri sillä paikalla
vallitsi synkkä pimeys.

»Seuratkaa sävyisästi!» kuiskasi sortunut ääni heidän korvaansa heidän
rattailta laskeutuessaan, »tai minulla on käsky ampua teidät siihen
paikkaan.»

Kumpikaan heistä ei kuitenkaan halunnut vastustaa, Kylmästä
kangistuneena Juliette oli hakenut turvaa Déroulèdelta, joka oli
kiertänyt suojelevan kätensä hänen vyötäröilleen.

Santerre oli määrännyt kaksi miestä liittymään uuteen
suojelusvartiostoon, ja pian alkoi pieni joukkue nopeasti rientää
metelipaikalta oikeuspalatsin seinävierustaa pitkin.

Déroulède huomasi heidän vartiostoonsa kuuluvan noin kuusi miestä,
mutta tihusade esti häntä näkemästä, yökin oli sysimusta, ja väkijoukon
huudot häipyivät etäisyyteen.




XXVIII LUKU.

ODOTTAMATONTA.


Pieni seurue jatkoi äänettömästi matkaansa. Siihen näytti kuuluvan
muutamia kansalliskaartilaisia, joiden komentamisen Santerre oli
luovuttanut sotilaalle, joka hänelle oli tuonut kansanvaltuutettujen
määräyksen.

Juliette ja Déroulède tuumivat mihin heitä vietiin; ehkäpä johonkin
muuhun vankilaan kansan vihan välttämiseksi. He olivat tyytyväisiä
ajatellessaan vapautuvansa raivoavien petojen kynsistä.

Muusta he eivät vähääkään välittäneet.

Kumpikin tunsi jo kuolon varjon liitelevän päänsä päällä. Elon
viimeinen hetki oli koittanut, ja se oli tavannut heidät vieretysten.

Miia pelko ja katumus, suru ja ilo eivät voineet toimittaa, sen
suoritti suuri ja mahdoton varjo yhdessä tuokiossa.

Katsoen rohkeasti kuolemaa vasten silmiä ojensi Juliette kätensä etsien
rakastettunsa kättä.

He eivät vaihtaneet sanaakaan, ei edes hiiskahdusta kuulunut heidän
huuliltaan.

Epäitsekkään intohimonsa erehtymättömällä vaistolla ymmärsi Déroulède
kaiken, mitä pieni käsi tahtoi hänelle ilmaista.

Tuokiossa unohtui kaikki muu paitsi kosketuksen riemu. Kuolema tai
kuolemanpelko oli hävinnyt. Elämä oli ihana ja kahdessa ihmissielussa
vallitsi pelkkä rauha, melkeinpä täydellinen onni.

Kädenpuristuksella olivat he etsineet ja löytäneet toistensa sydämet.
Mitä merkitsi väkijoukon kirkuminen tai likaisen maailman melu ja
hälinä? He olivat löytäneet toisensa ja käsi kädessä ja olka olkaa
vasten he lähtivät vaeltamaan unelmiensa maihin. Siellä ei ollut
epäilystä, petosta eikä mitään anteeksiannettavaa.

Déroulède ei enää sanonut: »Hän ei rakasta minua — olisiko hän muutoin
pettänyt minut?» Hän tunsi tytön käden luottavan puristuksen ja tiesi,
että kaikkine vikoineen, suurine rikkomuksineen ja kestävine suruineen
Julietten naissydän, taivaan verraton aarre, kuului todellakin hänelle.

Juliette myöskin tiesi, että Déroulède oli antanut anteeksi — ei,
että hänellä ei ollut anteeksiannettavaa — sillä rakkaus on suloinen
ja lempeä eikä tuomitse. Rakkaus on rakkautta — ehjää, luottavaista,
kiihkeätä. Rakkaus on pelkkää ymmärtämistä ja täydellistä rauhaa.

Ja he seurasivat suojelusvartiostoa, mihin sillä vain oli aikomus viedä
heidät.

Ilman päämäärää harhaili heidän katseensa eroittaen vain aution
Pariisin sumuiset kadut. He olivat kääntyneet virralta ja kulkivat
Arts-kadulle. Aivan lähellä oikealla oli synkännäköinen majatalo »La
Cruche Cassée», jossa sir Percy Blakeney asui. Lähestyessään paikkaa
alkoi Déroulède tuumia, mitä hänen englantilainen ystävänsä sillä
hetkellä toimi.

Mutta Tulipunaisen neilikan kekseliäisyys ei ollut kylliksi kahden
huomatun vangin Pariisista toimittamiseksi sinä päivänä. Vaikkapa —

»Seis!»

Komennussana kuului raikuvasti ja selvästi sateen puhdistamassa ilmassa.

Déroulède kohotti päätään kuunnellakseen. Hänen herkkä korvansa eroitti
komennussanassa oudon selittämättömän vivahduksen.

Seurue oli kuitenkin pysähtynyt, ja jotakin raksahti niinkuin kiväärejä
ja pyssyjä olisi ojennettu ampuma-asentoon.

Se tapahtui muutamassa silmänräpäyksessä. Heti senjälkeen kajahti
äänekäs huuto:

»Tulkaa tänne, Déroulède, minä olen Tulipunainen neilikka!»

Näkymättömän käden voimakas isku oli kaatanut lähimmän katulyhdyn
sammuttaen sen.

Déroulède tunsi, että häntä ja Juliettea vedettiin kiireesti vieressä
sijaitsevaan oviaukkoon iloisen äänen kaikuessa kapealla kadulla.

Kuusi miestä otteli maassa mudassa, ja sieltä kuului aito
englantilaisten kirousten tulva. Kansalliskaartilaiset näyttivät
ryntäävän toistensa niskaan. Ilman englantilaisia kirouksia olisikin
Déroulèden ja Julietten ollut vaikea ymmärtää asianlaitaa.

»Tony, hyvin tehty! Tuhat tulimaista, Ffoulkes, olipa se ripeää
kamppailua!»

Uneliaasta, miellyttävästä äänestä ei voinut erehtyä, mutta, taivaan
nimessä, mistä se kuuluikaan?

Yhtä seikkaa ei saattanut epäillä. Kaksi Santerren lähettämää miestä
makasi kykenemättömänä maassa kolmen muun heitä nuorilla sitoessa.

Mitä se merkitsi?

»Kas niin, ystäväni Déroulède, ette kai ajatellut minun jättävän neiti
Juliettea sellaiseen kirotun epämukavaan luolaan?»

Ja siinä Déroulèden ja Julietten vierellä seisoi pitkä
jakobiinilaispuhuja, verenhimoinen kansalainen Lenoir. Nuoret yhä vain
tuijottivat sanattomina häneen tuskin luottaen omiin silmiinsä, sillä
jättiläismäisen hiilenkantajan likanaamarin alta katseli iloisen
utelias silmäpari heitä huvikseen.

»Kas niin, tiedän kyllä näyttäväni kurjalta olennolta», sanoi vihdoin
salaperäinen hiilenkantaja, »mutta se oli ainoa keino saada nuo
murhamieliset paholaiset noudattamaan tahtoani. Neiti, tuhannesti
anteeksi, minäpä juuri saatoin teidät kauheaan tilanteeseen, mutta nyt
olette ystävien parissa. Suvaitsetteko antaa anteeksi?»

Juliette katsahti ylös. Hänen suuret vakavat silmänsä, jotka olivat
kyynelten vallassa, etsivät urhoollisen miehen katsetta, miehen, joka
niin jalosti oli seisonut hänen vierellään ja jota hän rakasti.

»Blakeney — » alkoi Déroulède.

Mutta Sir Percy keskeytti hänet kiireesti.

»Sh, mies, meillä on vain muutamia hetkiä käytettävinämme. Muistakaa
olevanne vielä Pariisissa. Jumala yksin tietää kuinka tänä iltana
pääsemme pois iästä surman kaupungista. Olen sanonut, että te ja
neiti olette ystävien parissa. Se riittää tällä hetkellä. Minun
oli saatava teidät yhteen, muussa tapauksessa en olisi onnistunut.
Ainoa onnistumisen mahdollisuus oli saattaa teidät ja neiti
hirmuisten loukkausten alaiseksi. Liittomme voi suunnitella vain
yhden pelastumismahdollisuuden, ja minun oli hyväksyttävä paras
käytettävissäni oleva keino saadakseni teidät tuomituiksi ja sieltä
yhdessä viedyiksi. Kunniani kautta!» lisäsi hän miellyttävästi
naurahtaen, »ystäväni Tinville ei ilostune huomatessaan, että
kansalainen Lenoir on vetänyt kansanvaltuutettuja nenästä.»

Puhellessaan hän johti Déroulèden ja Julietten majatalon alakerran
synkkään kapeaan huoneeseen ja kutsui sitten kovaäänisesti Brogardia,
epämiellyttävän asunnon isäntää.

»Brogard», huusi sir Percy. »Missä Brogard aasi on? Voi teitä, mies»,
lisäsi hän, kun kansalainen Brogard kehitellen ja hätäillen laahusteli
esiin taskut englantilaista kultaa täynnänsä, »mihin piilotatte
miellyttävät kasvonne? Kas niin! toinen nuoranpätkä ritarillisille
sotilaille. Tuokaa heidät sisään ja kaatakaa heidän kurkkuunsa
määräämäni juoma. Senkin saakeli! Olisin toivonut, ettei meidän olisi
tarvinnut tuoda heitä muassamme, mutta Santerre paholaisessa olisi
muutoin saattanut herätä epäluulo. Heille ei kuitenkaan tehdä pahaa,
eivätkä he voi vahingoittaa meitä.»

Hän jatkoi iloisesti rupatustaan. Pohjaltaan ystävällisenä ja
ritarillisena tahtoi hän antaa Déroulèdelle ja Juliettelle aikaa
huumaavasta hämmästyksestä toipumiseen.

Muutos synkästä epätoivosta vilkkaaseen toivoon oli tapahtunut liian
äkkiä; siihen oli mennyt vain vajaata kolme minuuttia.

Ottelu oli tapahtunut nopeaan ja kiireesti. Santerren kahden sotilaan
kimppuun oli hyökätty aivan heidän aavistamattaan, ja Tulipunaisen
neilikan kolme nuorta apulaista oli rynnännyt niin tarmokkaasti, että
kansalliskaartilaisilla tuskin oli aikaa avun huutoon.

Sitäpaitsi olisikin huuto ollut turha. Oli pimeä yö ja satoi, ja melua
haluavat kansalaiset ahdistelivat oikeuspalatsia puolentoista englannin
peninkulman päässä. Pari päätä oli tosin ilmestynyt vastapäätä olevien
likaisten talojen ikkunoihin, mutta pimeässä ei voinut nähdä, ja ottelu
oli pian saatu lopetetuksi.

Arts-kadulla oli perin hiljaista ja Cruche Casséen likaisessa
kahvilahuoneessa makasi kaksi kansalliskaartilaista sidottuna suukapula
suussa kolmen muun iloisesti nauraessa märkiä käsiään ja kasvojaan
pyyhiskellessä.

Heidän keskellään seisoi pitkä, rivakka ja uljas seikkailija, joka oli
suunnitellut uhkarohkean kaappauksen.

»Kas niin, ystävät, näin pitkälle olemme päässeet», virkkoi hän
hilpeästi, »ja ajatelkaamme nyt tulevaisuutta. Meidän kaikkien täytyy
tänä iltana päästä Pariisista, muussa tapauksessa on giljotiini
osanamme huomenna.»

Hän puhui iloisesti ja miellyttävästi venytellen, mikä tapa hyvin
tunnettiin Lontoon hienoissa piireissä. Mutta hänen äänessään oli
vakava sävy ja hänen apulaisensa katsahtivat häneen ollen valmiina
hänen käskyilleen, mutta kuitenkin tietoisina uhkaavasta vaarasta.

Lordi Anthony Dewhurst, sir Andrew Ffoulkes ja lordi Hastings
kansalliskaartilaispukimissaan olivat näytelleet osansa hyvin. Lordi
Hastings oli esittänyt käskyn Santerrelle, ja kolme nuorta veitikkaa
oli päälliköltä merkin saatuaan hyökännyt miesten kimppuun, joiden
huostaan Pariisin päällikkö oli vangit antanut.

Siihen asti olivat asiat hyvin. Mutta miten päästä Pariisista? Jokainen
katsoi! Tulipunaiseen neilikkaan saadakseen ohjeita.

Sir Percy kääntyi nyt Julietteen päin tehden hänelle täysin
kunnioittavan hovikumarruksen, jota ajan huolelliset seurustelusäännöt
vaativat.

»Neiti de Marny», lausui hän, »sallikaa minun viedä teidät huoneeseen,
joka, vaikka onkin teille arvoton, antaa teille tilaisuuden hetken
lepoon, joll'aikaa annan Déroulède-ystävälleni lisäohjeita ja neuvoja.
Huoneessa näette valepuvun, johon pyytäisin teitä nopeasti pukeutumaan.
Ne ovat vain likaisia riepuja, sen myönnän, mutta teidän henkenne — ja
meidänkin riippuu avustuksestanne.»

Ritarillisesti hän suuteli Julietten sormenpäitä ja avasi hänelle
viereisen huoneen oven, sitten hän astui itse syrjään, jotta tyttö
ohimennessään sai vielä kerran katsahtaa Déroulèdeen.

Oven sulkeuduttua kääntyi hän uudelleen miesten puoleen.

»Nuo univormut eivät enää sovi!», sanoi hän järkähtämättömästi.
»Tony, täällä on mytyllinen inhottavia vaatteita. Pukeutukaa niihin
mahdollisimman nopeasti. Meidän kaikkien täytyy tänä iltana näyttää
niin likaiselta sansculottijoukolta kuin milloinkaan on Pariisin
kaduilla liikkunut.»

Hänen veltto, venyttelevä äänensävynsä oli mennyttä. Sillä hetkellä
oli hän harkinnan ja toiminnan mies, rohkea seikkailija, jonka käsissä
monen ystävän henki oli-.

Neljä miestä totteli heti. Lordi Anthony Dewhurst — Lontoon
seurapiirien hienoimpia keikareita — oli vetäissyt kosteasta kaapista
vaatemytyn, joka sisälsi pelkkiä likaisia, mutta hyödyllisiä riepuja.

Kymmenessä minuutissa oli heidän muotonsa muuttunut, ja neljä likaisen
kömpelöä olentoa asettautui päällikkönsä eteen.

»Mainiota!» virkkoi sir Percy iloisesti. »Nyt neiti de Marnyn luo.»

Juuri hänen lausuttuaan nämä sanat sysäistiin viereisen huoneen
ovi auki, ja hirvittävä olento seisoi siinä miesten edessä. Nainen
siivottomaan puseroon ja hameeseen puettuna, kasvot lian peittämät, ja
rasvattu kasvoille takertunut keltainen tukka oli työnnetty likaisen,
rypistyneen myssyn alle.

Iloiset ihastushuudahdukset seurasivat hirveän näköistä ilmestystä.

Tosi naisena oli Juliette saanut takaisin kaiken tarmonsa ja
rohkeutensa tietäen, että hänen oli suoritettava tärkeä tehtävä. Hän
heräsi unelmistaan havaitessaan, että jalot ystävät olivat panneet
henkensä alttiiksi hänen ja hänen rakastettunsa tähden.

Itseään hän ei ajatellut; hän vain muisti, että tarvittiin hänen
mielenmalttiaan, hänen ruumiillista ja henkistä voimaansa pelastuksen
ja onnellisen lopun saavuttamiseksi.

Siksi oli hän pukeutunut Pariisin tricoteusein tavoin. [Naisia, jotka
istuivat giljotiinin juurella sukkaa kutoen, sanottiin _tricoteuseiksi_
= kutojiksi.] Hän näytteli urhoollisesti osaansa, ja silmäys hänen
perinpohjaiseen valepukuunsa riitti vakuuttamaan sankarijoukon
johtajaa, että hänen ohjeitaan seurattiin täsmällisesti.

Déroulède näytti ihan risaiselta sansculotilta, jolla oli paljaat
mutaiset jalat, kuluneet housut ja nukkavieru musta päällysnuttu.
Miehet seisoivat Julietten kanssa odotellen sir Percyn lopullisia
ohjeita.

»Me yhdymme väkijoukkoon», sanoi hän, »a toimimme samoin kuin sekin.
Meidän on huolehdittava, että hillitön joukko tekee mitä tahdomme.
Neiti de Marnylle tuhannet onnittelut! Pyydän teitä tarttumaan
Déroulède-ystäväni käteen, mutta älkää mistään syystä päästäkö sitä
irti. Kas, se kai ei ole vaikea tehtävä», lisäsi hän miellyttävästi
hymyillen, »ja teidän tehtävänne, Déroulède, on yhtä helppo. Minä
velvoitan teitä huolehtimaan neiti Juliettesta, ettekä millään ehdolla
saa poistua hänen viereltään, ennenkuin olemme päässeet Pariisista.»

»Pariisista!» toisti Déroulède huolestuneena huokaisten.

»Niin!» huudahti sir Percy rohkeasti, »Pariisista, kintereillämme
ulvova roskajoukko, joka aiheuttaa viranomaiset ryhtymään
kaksinkertaisiin varovaisuustoimenpiteisiin. Ja ystävät muistakaa,
ennenkaikkea, että kokoontumishuutonamme on kalalokin kimeä kirkuna
kolmasti toistettuna. Seuratkaa siitä kunnes pääsette Pariisin
porteista. Niin pitkälle saavuttuanne kuunnelkaa sitä toistamiseen,
se johtaa teidät vapauteen ja vihdoinkin turvallisuuteen. Niin!
Pariisista, Jumalan armon avulla.»

Läsnäolijat tunsivat sydämensä sykähtelevän häntä kuunnellessaan.
Kukapa olisi voinut muuta kuin seurata rohkeata ja urheata
seikkailijaa, jolla oli lumoava ääni ja jalo ryhti?

»Ja nyt matkalle!» huudahti Blakeney kaiken lopuksi. »Santerre aasi
on tähän mennessä jo hajoittanut kirkuvan hyenaparven ratsuväkensä
avustamana. He menevät Temppelitorniin saalistaan noutamaan, ja me
perässä. Kas niin ystäväni, ja muistakaa kalalokin kirkunaa!»

Déroulède tarttui Julietten käteen.

»Olemme valmiit», sanoi hän, »ja Jumala siunatkoon Tulipunaista
neilikkaa!»

Sitten viisi miestä Juliette keskellään lähti taaskin kadulle.




XXIX LUKU.

PÈRE LACHAISE.


Ei ollut vaikeata arvata, mitä tietä väkijoukko oli kulkenut;
kirkumista, rääkymistä ja käheitä huutoja kuului virran toiselta puolen.

Kansalainen Santerre ei ollut voinut pidättää roskajoukkoa ratsastavan
apujoukon tuloon saakka. Viiden minuutin kuluttua Déroulèden ja
Julietten poistumisesta oli joukko murtanut sotilasketjun ja rynnännyt
rattaille sekä huomannut ne tyhjiksi ja saaliin hävinneeksi.

»He ovat nyt jo Temppelitornin muurien suojassa», huusi Santerre
käheästi ja hurjasti riemuiten nähdessään heidät noloina.

Ensin näytti kuin kostonhimoisen, petkutetun ja raivostuneen joukon
viha olisi suuntautunut Pariisin päällikköön ja hänen sotureihinsa.
Hetkeksi olivat Santerrenkin punakat posket kalvenneet hänen
huomatessaan odottamattoman vaaran.

Siiloin aivan äkkiä kuului huuto:

»Temppelitorniin!»

»Temppelitorniin, temppelitorniin!» kuului ripettä vastauksia.

Huutoon yhtyi pian koko joukko ja vajaassa kahdessa minuutissa
tyhjentyi oikeuspalatsin ympäristö ja Pont St. Michel. Cité ja Pont
du Change olivat metelöitsijöitä täynnä. Sieltä vyöryi joukko joen
pohjoisrantaan, Templen kadulle, yhä vain kirkuen, muristen, laulaen
»_Käy päinsä_», sekä huutaen: »_Hirteen, hirteen!_»

Sir Percy Blakeney ja hänen muutamat seuralaisensa huomasivat Pont
Neufin melkein tyhjäksi. Muutamat väkijoukosta eksyneet henkilöt, jotka
sade oli kastellut läpimäriksi ja joiden kurkun sumu oli tukkinut,
palasivat innostuksestaan laimentuneina ja nyrpeinä kotiinsa.

Hajanainen kuusihenkinen sansculotti-joukko kiinnitti tuskin
nimeksikään ihmisten huomiota ja rohkeasti uhmasi sir Percy jokaista
ohikulkijaa.

»Kansalainen, missä on Templen katu?» kysyi hän kerran pari,

»Kansatar, voitteko sanoa, onko petturi jo hirtetty?»

Tavallinen vastaus oli murahdus tai kirous, mutta kukaan ei
kiinnittänyt sen enempää huomiota, jättiläismäiseen hiilenkantajaan tai
hänen risaisiin ystäviinsä.

Eräässä kadun risteyksessä, Templen ja Achieves'n katujen kulmassa,
kääntyi Sir Percy Blakeney äkkiä seuraajiensa puoleen.

»Olemme nyt aivan roskajoukon kintereillä», kuiskasi hän englanniksi,
»seuratkaa kaikki lähintä kuljeksijaa ja liittykää mahdollisimman pian
sankimpaan joukkoon. Tapaamme taas vankilan ulkopuolella — ja muistakaa
kalalokin kirkunaa.»

Vastausta odottamatta katosi hän pian sumuun.

Vähitellen tulivat näkyviin muutamat maleksijat joukon jatkona, ja
heidän huutonsa kuului selvästi. Roskajoukko oli nähtävästi kerääntynyt
vankilan ulkopuolella olevalle suurelle torille huutamalla vaatien
vihansa esinettä käsiinsä.

Kylmäverisen toiminnan hetki oli lyönyt. Tulipunainen neilikka oli
suunnitellut koko jutun, mutta hänen seuralaistensa ja niiden, joita
hän yritti pelastaa varmasta kuolemasta, oli häntä autettava täydestä
sydämestä.

Déroulède puristi yhä lujemmin Julietten pientä kättä.

»Pelkäätkö, rakkaani?» kuiskasi hän.

»En, kun sinä olet lähelläni», vastasi hän.

Vain muutamia minuutteja käveltyään Achievs'n kadulla olivat he
joutuneet sankimpaan väkijoukkoon. Sir Andrew Ffoulkes, lordi Anthony
Dewhurst ja lordi Hastings, nämä kolme englantilaista kulkivat
etunenässä; Déroulède ja Juliette heti heidän takanaan.

Roskajoukko itse kuljetti heitä eteenpäin. Kirjavaa ja läpimärkää
joukkoa se oli; viina sen oli villinnyt, ja se oli oman raivonsa
sokaisemana.

Kaikki huusivat, naiset muita kovemmin, eräs heistä laahasi jäljessään
nuoranpätkää arvellen sitäkin tarvittavan.

»_Käy päinsä! käy päinsä! Hirteen, hirteen, kavaltajat!_»

Ja Déroulède pidellen Juliettea kädestä huusi voimainsa takaa:

»_Käy päinsä!_»

Sir Andrew Ffoulkes käännähti naurahtaen. Nuoret keikarit nauttien
harvinaisesta huvituksesta heittäytyivät täysin siemauksin sen valtaan.
Kaikki huusivat »_hirteen_» siten kiihottaen ja rohkaisten ympäristöään.

Déroulède ja Juliette elivät seikkailun ja yhtymisen ilon huumauksessa,
ja heidät valtasi hurja, mieletön ja kiihkeä vapauden- ja elämänhalu —
— — Elämän- ja rakkaudenhalu!

He työntäytyivät ja tuuppelivat edellään liejussa kulkijoita, ja
joukon seuraamana he lauloivat ja kirkuivat kovemmin kuin muut. Itse
väkijoukkohan olikin heidän paras turvansa ja suojamuurinsa.

Yhtä hyvin olisi voinut etsiä neulaa heinäruosta kuin kahta
pakolaisvankia kiihkoisan hurjasti tungeksivasta väkijoukosta.

Iso avonainen tori Temppelitornin edustalla näytti suurelta, kuohuvalta
ja mustalta ihmiskasalta.

Melkein sysimusta pimeys vallitsi, maa oli suon tapaista, jota peitti
monen tuuman vahvuinen savilieju takertuen kaikkeen. Muutamat vankilan
seiniin ja pylväistöön kiinnitetyt lamput eivät ollenkaan valaisseet
toria.

Kun pieni joukkue, johon kuului kolme englantilaista ja Déroulède,
pidellen Juliettea kädestä saapui aukealle paikalle, kuulivat he
kalalokin vihlovaa kirkumista kolmasti toistettuna, ja sortunut ääni
karjui pimeässä:

»Kunniani kautta, enpä usko vankien enää olevan Temppelitornissa!
Ystävät, kansalaiset, luulenpa että meitä on petkutettu taaskin!»

Huudahdus lausuttiin oudolla, selittämättömällä tavalla, joka ei
muistuttanut mitään Ranskan murretta, mutta se kuului kumminkin
kovemmin kuin korvia vihlova melu; se tunkeutui väkijoukon
viinantylsyttämiin aivoihin, sillä puhe vastaanotettiin uudistetuilla,
hurjilla vihahuudahduksilla.

Suuren, elävän, kuohuvan massan tavoin painautui väkijoukko
suunnatonta, synkkää vankilaa kohden. Tuupellen työnnellen, kiljuen,
naiset kirkuen ja miehet kiroten — näytti kuin pelottava päivä —
heinäkuun 14:s — olisi saanut verisen vastineensa sinä yönä, kuin
Temppelitorni olisi ollut määrätty saamaan Bastillen kohtalon osakseen.

Totellen johtajansa määräystä jäi kolme englantilaista pahimpaan
tungokseen; yhdessä Déroulèden kanssa onnistui heidän muodostaa luja
valli Julietten ympärille ja siten tehokkaasti suojella häntä kovilta
sysäyksiltä.

Oikealla, Ménilmontant'in suunnalta kuuluva kalalokin kirkuna antoi
heille aika ajoin voimaa ja rohkeutta.

Joukon eturivi oli saapunut rakennuksen pylväistöön. Ulvoen,
katulaulajaan hoilotellen ja äänekkäästi huutaen vaati se julman
vankilan vartijaa.

Ketään ei näkynyt; jykeväsalpaiset ja -saranaiset isot portit pysyivät
äänettömän uhmaavina.

Väkijoukko alkoi käydä vaaralliseksi: kuiskaukset viisi vuotta
sitten tapahtuneen Bastillen valloituksesta synnyttivät ryöstö- ja
murhapolttoajatuksia.

Silloin kuului taaskin vihlova ääni:

»_Totisesti!_ Vangit eivät olekaan Temppelitornissa! Pölkkypäät ovat
antaneet heidän paeta ja pelkäävät nyt kansan vihaa!»

Kummallisen helposti roskajoukko omaksui uuden ajatuksen. Ehkäpä tumman
synkät, jykevät rakennukset olivat pelottaneet heitä rauhallisella
voimallaan, ehkäpä lakkaamaton sade ja pursuva lieju oli laimentanut
heidän haluaan rynnätä heti julmaa vankilaa vastaan; ehkäpä oli vain
ihmisluonteen kaltaista toivoa jotakin uutta, jotakin odottamatonta.

Kuinka asianlaita lie ollutkaan, kaikki liittyivät huutoon ihmeteltävän
nopeasti.

»Vangit ovat paenneet! vangit ovat paenneet!»

Muutamat halusivat jatkaa Temppelitorniin ryntäämistä, mutta he
olivat vähemmistönä. Koko ajan oli väkijoukko ollut halukkaampi
yksityiskostoon kuin rohkeisiin urotöihin. Bastille oli valloitettu
päivällä; yritys ei ehkä voinut onnistua yhtä hyvin sysimustassa yössä,
jolloin omaa kättään ei näe ja tihusade tunkeutuu luihin ja ytimiin
saakka.

»He ovat jo tähän mennessä päässeet katusulusta», lausui sama ääni
pimeässä.

»Kutusululle, katusululle!» kuului lammasmainen kaiku joukosta.

Pieni pakolaisryhmä ystävineen liittyi yhä lujemmin yhteen.

Vihdoinkin he ymmärsivät.

»Meidän on huolehdittava, että väkijoukko tekee mitä tahdomme», oli
Tulipunainen neilikka sanonut.

Hän halusi sen kuljettavan Tulipunaisen neilikan ja hänen ystävänsä
Pariisista, ja jumaliste, hän näytti toiveissaan onnistuvankin!

Julietten sydän sykki niin, että se oli tukahuttaa hänet; hänen vahva
pieni kätösensä tarttui Déroulèden käteen hurjan voimakkaasti ja
mielettömästi riemuiten.

Lähinnä sitä miestä, jolle hän oli antanut rakkautensa ja sydämensä,
ihaili ja kunnioitti Juliette kuuluisaa ja jaloa seikkailijaa,
ylhäissyntyistä hienoa keikaria, joka likaisin kasvoin ja siivottomiin
vaatteisiin puettuna näytteli loistavinta osaa, mitä milloinkaan
näyttämöllä on esitetty.

»Katusululle — katusululle!»

Niinkuin villi hevoslauma, jota paimenen ruoska ajaa, alkoi roskajoukko
hajota kaikille suunnille. Tietämättä mitä halusi, tietämättä mitä
toivoi löytävänsä, puolittain unohtaen vihansa syyt ja esineen ryntäsi
se voimakkaasti suurkaupungin porteille, joista vankien otaksuttiin
paenneen.

Kolme englantilaista ja Déroulède, joiden huostassa Juliette oli
hyvässä turvassa, eivät vielä liittyneet yleiseen ryntäykseen. Torilla
oli viedä sankka parvi väkeä, ja sinne johtavat kadut olivat hyvin
kapeat. Niillä rynnäten, kiirehtien ja vyöryen kuin pyörremyrskystä
lähtenyt ryöppy syöksyi kansanpaljous päätä pahkaa katusulkuja kohden.

Turbigon katua Béllevillen portille, Filles'n ja Chemin Vert'in katuja
Popincourtiin he juoksivat kaataen toisensa kumoon, sysäten heikot
syrjään, polkien muutamat jalkoihinsa. Kaikki olivat sivistymättömiä,
raakoja olentoja, moisiin hurjiin metodeihin tottuneita, valmiita
nousemaan pystyyn montakin kertaa kaaduttuaan, sillä liejuhan oli vain
pehmeän liukasta, ja poljeksijat olivat paljasjaloin.

Öiset olennot ryntäsivät pimeältä torilta vieläkin pimeämmille kaduille.

Eteenpäin he juoksivat — yhä eteenpäin, milloin sankkana, kuohuvana
kasana, milloin irrallisina, hajanaisina ryhminä — toiset pohjoiseen
tai etelään, toiset itään tai länteen.

Pieni joukkue juoksi rohkeasti itäänpäin Vallankumouskatua seuraten
johtajansa kutsua. Siellä oli väkeä sankasti; Ménilmontant'in
vallitukset olivat aivan lähellä, ja niiden takana oli Père
Lachaisen hautausmaa. Se oli Temppelitornin vankilan lähin portti,
ja roskajoukko halusi olla valmiina eikä tahtonut kuluttaa liiaksi
aikaa juoksentelemiseen mutaisilla kaduilla, joilla kastumisen ja
vilustumisen vaara oli tarjolla. Se halusi uudistaa heinäkuun 14:nnen
loistavat urotyöt ja vallata Pariisin muurit tahdon eikä aseiden
voimalla.

Eteenpäin ryntäävän roskaväen hillittömässä joukossa Juliette
keskellään pysytteli neljä miestä vain pelkkinä yksilöinä, joita kukaan
ei uhmaillut.

Neljännestunnissa saavuttiin Ménilmontant'ille.

Kaupungin suuria portteja vartioivat tarkasti kaartilaisosastot
upseeriensa johdolla — enintään kaksikymmentä miestä kussakin — mutta
mitä se oli moista tungosta vastaan?

Olisiko kukaan uneksinut Pariisin valtaamista sisäpuolelta tapahtuvalla
rynnäköllä?

Jokaisella pohjoiseen ja itään vievällä kaupunginportilla oli neljä-
tai viisituhathenkinen roskajoukko, jolla ei ollut aavistustakaan mitä
se tahtoi. Kaikki olivat unohtaneet minkätähden he ryntäsivät niin
sokeasti, niin mielettömästi lähimmälle katusululle.

Mutta kaikki tiesivät, että he tahtoivat päästä katusulusta eteenpäin,
tahtoivat hyökätä sotilaiden kimppuun ja iskeä kaartin kapteenin maahan.

Tuulen nostattaman suunnattoman aallon tavoin mursi väkijoukko
muistorikkaana Fructidorin yönä sotilasketjun, joka turhaan yritti
pidättää sitä. Naiset ja miehet viinan ja riemun huumaamina huusivat:
»Heinäkuun 14:s päivä.» Ja kirouksin ja uhkauksin se vaati, portit auki.

Ranskan kansa _tahtoi_ saada tahtonsa perille.

Eikö se ollut maan yliherra ja hallitsija, suuren, ihanan ja
mielettömän valtakunnan kohtalon yliherra?

Kansalliskaarti oli voimaton, komentajaupseeri voi tehdä vain vähän
vastarintaa.

Tarkoitukseton tuli, joka pimeässä ja rankkasateessa sai varsin vähän
tuhoa aikaan, raivostutti vain yhä enemmän roskajoukkoa.

Tihusade oli muuttunut tulvaksi, oikeaksi kesäiseksi rankkasateeksi.
Silloin tällöin kuului kaukaa ukkosen jyrähdys, ja salama välähteli
lakkaamatta valaisten kaamealla, oikullisella valollaan kuohuvaa
joukkoa, noita likaisia kasvoja, joita vapauslakit koristivat,
ja noitia muistuttavia naisia, märät hiukset hajallaan ja laihat
käsivarret uhkaavina.

Puolessa tunnissa oli Pariisin väestö omien porttiensa ulkopuolella.

Voitto oli täydellinen. Vartiosto ei vastustanut, upseeri antautui;
suuri ja mahtava roskajoukko sai tahtonsa täytetyksi.

Riemuiten se parveili linnoituksille ja rajattomille alueille, jotka se
oli valloittanut tahtonsa voimalla.

Mutta rankkasadetta jatkui, ja voiton mukana tuli kyllästyminen
— kyllästyminen märkään ihoon, mutaisiin jalkoihin, väsyneisiin,
raukeisiin jäseniin ja alituisesta huutamisesta kuivettuneisiin
kurkkuihin.

Ménilmontant'in luona, missä joukko oli ollut sankin, mieliala kiihkein
ja kirkuminen vihlovin, siellä levisi nyt väsyneen ja kiihtyneen joukon
silmien eteen Père Lachaisen suunnaton, rauhaisa hautausmaa.

Synkkien hautakivien pelkät rivit ja kaameat seetripuut, joiden oksat
muistuttavat satojen haamujen käsivarsia, hiljensivät ja pelottelivat
rappeutuneen ihmiskunnan rääkyvää joukkoa.

Kuolleiden kaupungin hiljainen mahtavuus näytti katselevan karsaasti ja
ylenkatseellisesti sisarkaupunkinsa intohimoja.

Väkijoukko pelästyi aivan vaistomaisesti. Hautausmaalla oli synkkää,
pimeää ja autiota. Salamaniskut näyttivät valaisevan Ranskan kuolleiden
sankarien aavemaisia kulkueita, joita ääneti vaelsi hautojen välitse.

Vavisten kääntyi väki pois ikuisen rauhan äärettömiltä alueilta.

Hautausmaalla kuului äkkiä kalalokin kirkuna kolmasti kutsuen
toveriaan. Ja viisi tummaa kaapuihin puettua olentoa irtautui
vähitellen tungoksesta ja pujahti yksitellen Père Lachaisen alueelle
muurissa olevasta aukosta, joka on aivan pääportin vieressä.

Taaskin kalalokin huudahdus.

Ken sen kuuli värisi likomärissä vaatteissaan. Sitä pidettiin haudasta
nousseen tuskaisen sielun huutona, ja muutamat naiset unohtaen ajan
jumalattomuuden tekivät nopeasti ristinmerkin ja höplöttivät rukouksia
Neitsyt Marialle.

Porttien sisäpuolella oli tyyntä ja rauhaisaa. Upottava maa ei
kaiuttanut hiljaisia askeleita, jotka hitaasti hiipivät kohti suurta
kivipatsasta, mikä peittää kuolemattomien rakastavaisten — Abélard’in
ja Heloïsen — haudat.




XXX LUKU.

LOPPU.


Vain hiukan enää kerrottavaa.

Historia kertoo, että arat, väsyneet, läpimärät, suuret ja kaikkivoivat
pariisilaiset hiljaa hiipivät koteihinsa kukon ensimäisen kirkumisen
tervehtiessä kaupungin lähikylissä aamusarastuksen vaaleata juovaa.

Mutta paljon ennen sitä, vieläpä ennenkuin suurkaupungin kirkonkellot
olivat kajahuttaneet keskiyön lyöntinsä, oli sir Percy Blakeney ja
häntä seurannut pieni joukkue saapunut Père Lachaisen etäisimmän portin
luona sijaitsevaan pieneen majataloon.

Sanaakaan hiiskahtamatta olivat he kuuden äänettömän haamun tavoin
kulkeneet ison hautausmaan läpi ja tulleet hiljaiseen majataloon,
jonne kuohuvan vallankumouksen melu saapui vaimennuttuaan kuolleiden
rauhallisen kaupungin läpi kulkiessaan.

Englantilaisella kullalla oli helppo ostaa syrjäisen majatalon puoleksi
nälkiintyneen isännän vaitiolo ja hyvä tahto. Suuret matkavaunut
seisoivat jo valmiina, ja neljä hyvää flanderilaista hevosta oli
puolen tuntija kärsimättömästä kuopinut maata. Vaunujen ikkunasta
kurkistelivat levottomina vanhan Pétronellen kyyneleiset kasvot.

Ilon ja ihmetyksen huudahduksia pääsi Déroulèden ja Julietten huulilta,
ja he kääntyivät kumpikin melkein pelkoa muistuttavin tuntein
ihmeelliseen mieheen, joka oli sekä suunnitellut että toimeenpannut
rohkean seikkailun.

»Ei, ystäväni», sanoi sir Percy puhuen etupäässä Déroulèdelle, »jos
vain tietäisitte, kuinka yksinkertaista se oli! Kulta saa paljon
aikaan, ja minun ainoa ansioni näyttää olevan, että omistan runsaasti
sitä tavaraa. Tehän itse kerroitte, kuinka olitte huolehtinut vanhasta
Pétronellesta. Mitä juhlallisimmin vakuuttaen hänen tapaavan täällä
nuoren emäntänsä sain hänet Pariisista. Hän tuli sangen urheana
tänään torikärryillä. Hän on aito kansannainen, jottei kukaan häntä
edes epäillytkään. Arvoisa pariskunta, joka hoitaa tätä syrjäistä
majataloa, on hyvin palkittu, ja raha toimittaa pian vaunut ja
hevoset. Englantilaisilla ystävilläni ja minulla on omat passit ja
myöskin neiti Juliettea varten, jonka tulee matkustaa englannittarena
vanhan hoitajansa Pétronellen kanssa. Majatalossa on meille kaikille
varattu säädylliset puvut. Neljännestunnissa on niihin pukeuduttava
ja sitten matkalle. Tehän voitte tietystikin käyttää omaa passianne.
Vangitsemisenne tapahtui, niin äkkiä, ellei sitä ole vielä peruutettu,
ja me olemme kahdeksan tuntia vihollisistamme edellä. He heräävät
huomisaamuna, ja voi taivas, heidän huomatessaan teidän livistäneen
heidän käsistään!»

Hän puheli luontevan huolimattomasti ja hitaan venyttelevällä äänellä,
niinkuin hän olisi jutellut hilpeitä tyhjänpäiväisyyksiä jossakin
Lontoon salongissa, vaikka hän itse asiassa selosti seikkailijan
keksimää uskaliainta ja julkeinta suurtekoa.

Déroulède ei kyennyt lausumaan sanaakaan. Hänen jalo sydämensä tunsi,
sangen suurta kiitollisuutta ystäväänsä kohtaan, joten hän ei voinut
ilmaista sitä vain muutamin sanoin.

Oli sitäpaitsi sangen täpärällä aikaa.

Neljännestunnissa oli pieni sankarijoukkue riisuutunut likaisista,
risaisista vaatteistaan, ja he esiintyivät sillä hetkellä säädyllisinä
Pariisin porvareina matkalla maaseudulle. Sir Percy Blakeney oli
pukeutunut varakkaan talon ajuriksi, ja lordi Anthony Dewhurst esiintyi
englantilaisena lakeijana.

Viisi minuuttia myöhemmin auttoi Déroulède Julietten matkavaunuihin,
ja vaikka Juliette olikin uupunut levottomuudesta ja liikutuksesta,
oli hän äärettömän onnellinen, kun Déroulède kiersi käsivartensa hänen
ympärilleen iloisin ja luottavaisin mielin.

Sir Andrew Ffoulkes ja lordi Hastings seurasivat heitä vaunuihin; lordi
Anthony istui sir Percyn vieressä ajurin istuimella.

Pariisin väestön vielä ihmetellessä miksi he olivat rynnänneet
portteja vastaan, matkasivat paenneet vangit Ranskan liejuisia teitä
hengenvaarallisen nopeasti pohjoista rannikkoa kohden.

Sir Percy Blakeney ajoi itse. Jalo sydän täynnä riemua ohjasi
ritarillinen seikkailija itse ystävänsä turvallisuuteen.

He olivat joutuneet matkalle kahdeksan tuntia ennen toisia.
Tulipunaisen neilikan liitto oli suorittanut tehtävänsä
perusteellisesti. He olivat kaikki hyvin varustetut passeilla,
varahevoset odottelivat aina noin 50 mailin päässä olevassa
pysähdyspaikassa, ja matka, vaikkakin väsyttävä, kului ilman enempiä
seikkailuja.

Le Havressa astui pieni seurue sir Percy Blakeneyn purteen _Untolaan_,
jossa he tapasivat rouva Déroulèden ja Anne Mien.

Mainitut naiset olivat sir Percyn ohjeiden mukaisesti jatkaneet
matkaansa pohjoiseen, väkirikkaaseen satamakaupunkiin.

Anne Mien ja Julietten kohtaaminen oli liikuttava. Vaivainen tyttö
raukka oli viettänyt viime päivät tuskallisen katumuksen vallassa
raskaiden matkavaunujen kuljettaessa häntä yhä kauemmaksi Pariisista.

Hän luuli Julietten kuolleen ja Paulin joutuneen epätoivon uhriksi, ja
hänen hellää sydäntään särki hänen muistaessaan, että juuri hän oli
antanut viimeisen, kuolettavan iskun miehelle, jota hän rakasti.

Hän oli kieltäymyksiin syntynyt, ja hän löysi niissä vielä onnensakin.
Ja kun hän Paul Déroulèden kasvoista näki saaneensa anteeksi, ei
hänen ilomaljassaan ollut pisaraakaan katkeruutta hänen katsellessaan
Déroulèdea, joka onnesta säteilevänä seisoi rakastettunsa vieressä.

Eräänä ihanana, ruusunhohteisena aamuna, joka oli muistorikkaan
Fructidorin viimeisiä, seisoivat Juliette ja Paul Déroulède _Untolan_
kannella nähden Ranskan rannikon vähitellen häipyvän näköpiiristä.

Déroulèden käsi kiertyi rakastetun ympärille, ja Julietten
kullankellervät hiukset koskettivat Déroulèden poskea vienon tuulen
niitä leyhytellessä.

»Madonna!» kuiskasi hän.

Hän käänsi päänsä Déroulèdeen päin. Ensi kertaa olivat he kahden, ensi
kertaa oli vaaran pelko muuttunut pelkäksi unelmaksi.

Mitä oli tulevaisuus varannut heille ihanassa, vieraassa maassa, jonne
sorea pursi heitä kiidätti?

Englanti, vapauden maa, oli varmaankin suojaava heidän onneaan, ja
iloaan. He katsahtivat pohjoiseen, missä valkoiset liitukalliot olivat
vielä kaukaisen taivaanrannan kätkössä sumun yhä kääriessä peittävään
syleilyynsä sen maan rannikkoja, jossa he kumpikin olivat kärsineet,
jossa he kumpikin olivat oppineet rakastamaan.

Déroulède kiersi käsivartensa hänen vyötäröilleen.

»Lemmittyni!» kuiskasi hän.

Punertava hohde kultasi Julietten hiukset. Déroulède kohotti Julietten
kasvot puoleensa, ja sydämet tapasivat toisensa pitkässä, kiihkoisassa
suutelossa.







*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MINÄ TAHDON KOSTAA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.