The Project Gutenberg eBook of Kerkkiä, by Saima

Jouluiloa
Korvessa
Ristolan Miina
Pollen kuolema
Kauppalangot
Kasvia tutkimassa
Työtönnä
Pieni pettymys
Lähtiessä ja palatessa
Yhtä paria huulet
Täperän Heikki
Yksistä puolin
Hukkaan menivät humalat
Suvi-illalla
Junakohtaus
Annu tuulihattu
Pirttilän Elna
Eräs kaupungin lapsi
Pappilan tytöt
Bukefalo
Ystäväni
Erään vanhan tytön elämänkirjasta

JOULUILOA

Konttoristin huoneessa oli taas häkää. Niin tietysti, kukapa joutaisi vähä väliä juoksemaan vanhan konttoristin uunia korjaamassa!

Hän veti auki pellit ja heittäytyi sitten pitkälleen. Hän oli niin väsynyt, niin uupunut ruumis ja sielu, ettei hän tuntenut mitään halua lähteä joululle ylös kauppaneuvoksen luo.

Täytyi saada levätä ensin. Sillä nuo numerot, tuo nuivertaminen pitkäin yksitoikkoisten laskujen ääressä väsytti häntä välistä niin sanomattomasti. Välistä, niinkuin näin tilinpäätösten aikana, juhlien tullessa, jolloin täytyi koettaa arkina korvata se, minkä pyhät veivät…

Joulun aatto… nyt oli taas joulun aatto. Kumma, miten pian vuodet vierivät numeroidenkin ääressä. Kymmenen… viistoista, kakskymmentä ja yksi joulua hän oli jo tämän katon alla viettänyt. Kaksikymmentä samallaista joulu-iltaa, ihan samallaista… Kaksikymmentä… Ensimmäinen oli erillainen!

Hän oli vastikään päässyt puotipojaksi kauppaneuvokselle, eli kauppiashan hän silloin vielä oli. Isävainaan harmaasta sarkapuvusta tehdyissä vaatteissa hän seisoi uunin vieressä ja katsoi, kun kauppiaan lapset tanssivat kuusen ympärillä. Hänellä oli niin ikävä, niin ikävä, niin ikävä kuin ainoastaan lapsella voi olla, jonka isä on nykyään kuollut ja jonka äiti on kaukana ja joka on joutunut yksin vieraaseen paikkaan, jossa kaikki on hänelle vierasta…

Kauppiaan lasten ilo kirveli hänen sydäntään… hän oli niin yksin, ja kun he joskus uteliaina katsoivat häneen päin, olisi hän mielellään karannut ja piiloutunut jonnekin, vaan hän ei tohtinut…

Silloin nuorin tyttö, joka oli hyvin pieni ja joka jo on kuollut, erkani toisista ja tuli hänen luokseen ja otti hänen kädestään kiinni ja veti mukaan. Ja kun hän ei tahtonut mennä, puristi pikku tyttö lujemmin hänen sormeaan ja veti, veti kaikista voimistaan ja katsoi ylös hänen silmiinsä semmoisella suurella viattomalla katseella… ja silloin hän tunsi iloa, joka melkein vivahti itkuun. Joku muisti häntäkin…

Sitten oli kulunut monta vuotta, vaan ei ollut kukaan sen jälkeen ottanut häntä kädestä ja taluttanut iloon ja riemuun… Iloa on monenlaista. Kyllä oli hänkin maistellut ilon mehua, juonut tulista viiniä tullakseen lemmenintoihin ja sitten intoisesti lempinyt… Nämä seinät olivat nähneet paljon! Vaan miksei löytynyt ketään; joka olisi taluttanut hänet pois yksinäisen miehen rumista huveista ja vetänyt viattomaan, lämmittävään jouluiloon? Miksei hänellä ollut ketään…

Oli etsinyt tyttöjen joukosta. Vaan ne heistä, joita hän olisi halunnut, ne eivät uskaltaneet ojentaa sormeansakaan hänelle päin…. köyhä konttoristi, sivistymätön! Ja ne taas, jotka olivat vapaita, iloisia, ystävällisiä konttoristillekin, niitä hän epäili — hän olisi ehken kelvannut hätävaraksi, paremman puutteessa. Ja se yksi laji, joille hän olisi ollut hyvä saalis, jotka liehuivat ja juoksivat jälessä, ne tympäsivät…

Miksei hänellä ollut ketään? Ei ketään, joka olisi nytkin tullut luo ja pienellä kädellään hyväillyt ja kuiskannut hänen nimensä eli sanonut rukoilevasti: isä!

Isä… olihan hänellä kerran ollut joku, joku, joka olisi voinut oppia kuiskaamaan, niin. Hänen lapsensa… ei hänen, vaan Marin lapsi, joka oli ollut viidellätoista markalla kuussa erään mökinmummon luona maalla. Elättinä mökinmummon luona hänen lapsensa…. Sillä hänenkinhän se kuitenkin oli ollut, vaikkei kukaan tietänyt, vaikka kaikki sitä nimittivät Marin lapseksi. Silloin se ei hänen tuntoaan vaivannut, vaan nyt… Miksei sitä ollut enää, että olisi löytynyt olento, jota hän olisi saanut rintaansa puristaa ja sanoa omakseen?… Se oli kuollut ja kuollut kauppiaan pieni tyttö; toinen, johon hänellä nyt olisi ollut oikeutta, ja toinen, joka oli hänelle ojentanut pienen kätensä ja vetänyt mukaan joulu-iloon… Molemmat olivat poissa… eikä löytynyt ketään, joka olisi katsonut rakkaasti suurilla viattomilla silmillä ja kuiskannut lempeitä sanoja…

Ja konttoristi teki jotain, jota hän olisi hävennyt tehdä päivän valossa ja jonkun nähden, — hän itki katkerasti.

Hän siisti itsensä ja seisoi kymmenen minuutin kuluttua kauppaneuvoksen salongissa. Silmät olivat hiukan punaset ja kasvot kelmeät, muuten virheetön, ja kauppaneuvoksetar ojensi hänelle sormuksiset sormensa ja toivotti hymyillen runsasta jouluiloa.

Lähdemme talosta ruispellon ojan vartta ensin. Savikkoisen saran reuna on tallautunut kovaksi kuin pöytä poutailmalla, tähät heiluvat hameiden olkia sipaistessa, rapisevat ja lyövät kasvoille. Sitten on leveä piennar; pitkän kukkivan heinän välistä kiiluu mansikoita, mehiläinen surisee horsman ympärillä ja raunion raosta puikahtaa lintu ihan jalkaimme eitse mustan aidan harjalle ja lirittää ilosesti jälkeemme.

Vähän matkaa viettäviä ahomaita kuljettua alkaa kangas. Pitkiä nuoria puita, alhaalta oksattomia, latvat tuuheat, on sadottain vieri vieressä, niin että metsä näyttää vilisevän. Merkkikirves ei ole niihin vielä kajonnut vaikka näyttävät terveiltä jokikinen puu, ja koko kangas on niin siistittyä kuin ruununpuisto. Aurinko heittää pitkiä juovia runkojen välitse, jotka punertavat valossa; siellä täällä on isot läntit puolukan vartta, muualta on maa kuivien havun-neuliaisten ja käpyjen peitossa. Ilma on kuivaa ja lämmintä ja pihka tuoksuu ja taivas on niin sininen siellä ylhäällä latvojen välissä. Tekisi mieli heittäytyä siihen hongan juurelle ja jäädä ikipäiväksi.

Mutta täti rientää edellä kuivaa kangaspolkua, joka on leveätä ja kivetöntä ja jossa hieno hiekka pölähtää esille neuliaisten alta. Sitä viiltelevät ristiin rastiin syvälle uurtuneet muurahaisten maantiet.

Kangas alkaa loppua, sorjia kuusia kasvaa mäntyjen välissä, ja niiden vaaleammat oksalatvat ovat vielä tuoreet ja pehmeät. Joku leppä rehentelee suurilehtisenä tien varrella, joka alkaa muuttua jalan alla kosteaksi.

Alaspäin vie tummeneva tie. Metsä molemmin puolin sakenee. Kuuset ovat korkeita, oikein jättiläisnäreitä, tuuheat oksat lepäävät alaspäin riipallaan latvasta tyveen, ettei runkoa näy, ja muodostavat alhaalla suuren sateenvarjon, jonka laidat viistävät maata. Tiellä on siellä täällä pitkinpäin puu ropakon kohdalla ja tienvierus mustikanvartta paksunaan. Suuria, vetisiä marjoja saa riipaista kouran täydeltä mättään ohi mennessä ja mätäs jää niitä kuitenkin vielä täyteen.

Kuusissa on jo paljon parroittuneita. Harvassa haroittavilta oksilta riippuu korttelin pituista harmaata haventa ja juuret komottavat koholla kuin nivelet vanhan sormissa. Märkä, vaalea sudensammal alkaa voittaa alaa; kaatuneet lahopuut makaavat pehmeän peiton alla rinnan ja ristissä, päällettäin ja poikittain; sammaltuneen kiven viereen risukkoon on vesonut vattupensas; muutamassa kohden on joku kataja korkeana kuin pieni puu, mutta kohta ei niitä enää näy ainoatakaan.

Vanhat räsäset kuuset ojentelevat vielä pystyssä havenisia oksiaan eli ovat kallellaan mikä millekin suunnalle, kellistyneiden honkien suuret juuret töröttävät kuin vallitukset jo puoleksi maatuneen sankarin edessä, jonka latvapuoli on tykkänään hautautunut mättäiden väliin. Täti on jo hyvän matkaa edellä, kumarassa keltaselle paistavassa muuraimikossa. Me pyrimme perässä. Jalka vajoaa tyyten pehmoseen sammaleeseen äänettömästi, ihan kuulumattomasti, ja joka puolella houkuttelee pyöreillä muuramenlehdillä verhottu mätäs, josta kohoaa monta marja vartta. Mutta ne ovat suppuja vasta eli kantoja. Näin lähellä tietä ovat ohikulkijat riipineet kypsät pois. Joskus niljahtaa jalka kuorettomalle puulle astuessa eli vajoaa syvälle sammaltuneiden kivien ja puunjuurien väliin, jossa kylmä suovesi läpäsee kengän ja sukan. Vaan vähätpä siitä, kun helottaa edessä punanen muurain eli suuri keltanen lakka, jonka suojalehdetkin jo ovat auenneet, ikäänkuin tarjoten; ja me poimimme, poimimme, poimimme.

Ei kuulu sanaakaan, ei linnun ääntä. Sieramiin tuntuu kostea, vähän ummehtunut haju kuin vanhoista kirjoista, vaan ilma on väräjävän kirkasta korpikuusten välissä. Hyttyset vain hiljaa suhisten leijailevat vähän ylempänä päiväpaisteessa ja joku ampiainen äkäsesti surahtaen antaa merkin, ettei tulla kovin lähelle hänen pesäänsä. Tekisi mieli laulaa, mutta mikäpä laulu soveltuisi tuohon sammaltuneesen ympäristöön ja erämaan hiljaisuuteen? Ei muu ääni kuin juuri hyttysten vikinä eli — karhun vihellys.

Mutta me olemme eronneet toisistamme, kulkeneet mikä minnekin, mättäältä mättäälle korven vajottavalla, viileällä sammalmatolla. Täytyy oikaista selkää; ei näy ketään! Olen joutunut nevan laitaan, mistä sen hyllyvä jäinen pohjattomuus vaivaiskoivupenkereen alta leviää laajalle kuin soukka, pitkä järvi synkkien korpien keskellä. Siellä ei näy marjaa eikä viheriää muurainmätästä. Harmahtavan keltanen on se pohja, josta siellä täällä kohoaa pitkä, kuoreton honka, jonka ylimmässä huipussa muutama kuiva oksa muistuttaa, että on siinä kerran eloakin ollut, eli ontto, päästä hiiltynyt puun tynkä kuin poikki rouhaistu pilari. Muuta ei mitään… Kaitasimmalla kohdalla kulkee suon poikki sydänmaalaisten kirkkotie, kaksi pitkää pölkkyä rinnan ja kun ne loppuvat, taas toiset kaksi, ja jossakussa kohti on niiden tueksi kannettu risuja. Se on surullinen koko kuva ja kylmän autio. Ei edes kettu luimi matalana pölkkytietä eikä lennä kurki suolle. Nehän sopisivat väritykseen.

Melkein säikähdän omaa ääntäni, niin kirkkaasti se helähtää kuultavassa ilmassa leviten nevan yli korven mustaan laitaan ja puiden väliin.

Ja kotvan kuluttua tuovat ilma-aallot takaani metsästä vastauksen, pitkän, soivan: huhu-i!

Oli ollut koko päivän ankaranlainen itätuuli, joka vaahtopäissä loiskutti ison selän vettä. Arvelivat tuulevan sateeksi, vaan sadetta ei ollut vielä tullut, vaikka jo oli päivä enemmässä kuin puolessa. Harmaat repaleiset pilvet ajelivat toisiaan taivaalla kiitäen kaikki yhteen suuntaan, idästä länteen; niillä ei ollut aikaa ruveta vetistelemään; jos missä kasautui useampia yhteen raskaaksi tummemmaksi laikaksi herutellen muutamia suuria pisaroita maahan, tuli taas äkäsempi tuulenpuuska ja hajotti ne huimaa vauhtia ja kyyditsi kauvas läntiselle taivaanrannalle.

Istuin ikkunassa ja katsoin, miten tuuli pelmuutti kukkapenkkien kuivaa multaa ja komeita daalioita, jotka hädissään näyttivät lehtiensä kiillottomat nureat puolet. Parista oli jo suuri heleä kukka taittunut, toinen makasi suullaan sinisilmien joukossa, joiden hennot varret tuuli oli retuuttanut pitkälleen käytävän hiekalle, toinen keltasen orvokin vieressä, jonka terä katsoi kuin pelokkaat ihmiskasvot multaan lyyhistetyn varren alta.

Ajattelin, että olisikohan siitä apua, jos sitaseisi isommat kukat kovemmin pönkkään, vaan sitten ajattelin taas, ettei siitä ole apua — kun äiti samassa tuli vasu kädessä ja sanoi:

— Meneppä sinä nyt viemään kahvia leikkuumiehille. Miina-rukalle taitaisi tehdä hyvää!

Nousin kallion rinnettä ylös, jossa pienet vaivaiset mäntyhattarat lakasivat latvoillaan jäkäläpeitteistä kiven kuvetta, pääsin raja-aidan yli, laskeusin notkoon, missä lehmät olivat poljeskelleet satoja kymmeniä jälkiä saviseen kevätpuron uomaan ja kiidin loppumatkan aukeata kanerva-ahoa, melkein tuulen kantamana, metsäpellon veräjälle.

Ensimäisellä saralla leikkasivat toiset keskenään jutellen, vaan toisella saralla oli Miina yksin, kyykötti otran takana, ei näkynyt muuta kuin pää. Toiset tulivat heti veräjälle kahvinsa juomaan, Miina tuli yksin jälestäpäin. Ei ollut tuulikaan saanut punan vivahdusta kalpeille poskille, jäsenet olivat ohuet ja häiveröiset, kädet pienet kuin lapsella, mutta kasvot olivat uupuneet, melkein tylsät ja käynti oli käynyt entistäkin vaikeammaksi ja hengitys raskaammaksi. Kun hän astui kellutellen saran reunaa, nykäsivät toiset vaimot toisiaan ja nauroivat salaa.

Me olimme Miinan kanssa jokseenkin yhdenikäiset, hän vähän nuorempi, ja lapsesta pitäin tutut. Toisella oli ollut posliininukki, toisella riepunukki, ja toinen sai vähän useimmin uudet kengät, muuten olimme molemmat huolettomia kuin taivaan linnut. Yhdessä kavettiin korkeimpiin jälttäpuihin, yhdessä pulikoitiin rannalla kivikaloja tappamassa, yhdessä juosta hiipaistiin vatturaunioille keskellä ison naapuritalon ruisvainiota. Vaan sitten muuttivat Ristolaiset kirkolta pois ja minä en sattunut näkemään Miinaa moneen vuoteen, ennenkun toissa talvena, jolloin hän tuli palvelemaan uutta leipuria. Silloin hän kävi usein meillä asialla.

Leipuri oli tullut kaupungista ja päässyt heti kaikenmoisten ansioiden nojalla pitäjän säätyläisten joukkoon. Hänellä oli jommonenkin ääni, — hyvä lisä lauluseuraan; oli näytellyt kerran Helsingissä seuranäytelmässä, jota eräs suomalaisen teaatterin jäsen oli harjoittanut, ja huudettu esille; piti aina kotona "ainetta" ja tuotti sitäpaitse ylioppilaiden kanssa, jotka eivät kotonaan saaneet, yhtiössä ankkurilla ja antoi heidän nielaista sen luonaan. Oh, siinä oli jo yllin kyllin meriittiä! Ja kun hänellä sitäpaitse oli lihavanlainen kukkaro ja lainasi auliisti, — varsinkin ensimältä.

Usein näin kesäiltoina valkolakin yhtäältä, toisenlaisen toisaaltapäin puikkivan leipuriin, vaan vähän ajan päästä he tulivat pois ja lähtivät kävelemään herrastyttöjen kanssa. Silloin tunki leipurin avonaisista ikkunoista harmoonikan säveleet ja usein, kun äidin kanssa kannoimme kaivosta vettä kukille, kuului sieltä iltamyöhään tanssinjytkettä. Ja kun joskus satuin aikaseen heräämään ja riensin ulos aamua katselemaan, sattui myös katse leipurin punaseen taloon kylvöheinäpellon takana. Se kiilsi niin rauhallisena tuoreessa valossa, varjo nurkan takana ja räystään alla oli niin jyrkkä, kartanolla ei liikkunut kissakaan, valkoset puoliuutimet peittivät ikkunaa. Leipuri ja Miina nukkuivat vielä.

Ihmeeksi eivät kylän kielikellot tietäneet sanoa Miinasta ja leipurista mitään, ei edes että Miina olisi toivonutkaan isäntäänsä. Hän ei kummitellut vaatteitaan entistä enemmän eikä puhunut leipurista kylällä sitä eikä tätä; kun utelivat, niin paremmin moitiskeli.

Vaan kesemmällä alkoivat tyynet kasvonsa tylsyä tylsymistään, veri katosi poskilta ja kun kerran hänelle maitoa mitatessa kysyin, muistiko hän vielä, kun meitä oli lapsena kerran yhteisestä synnistä kuritettu, - oli haukuttu ison naapuritalon ylpeätä tyttöä rimppakintuksi eikä huolittu mukaan paukkulautaa hyppäämään, — niin hän nauroi ensin makeasti, vaan sitten vetäytyi ikäänkuin harmaa kaihi kirkkaan teräsen yli ja hän kääntyi äkkiä poispäin.

Ja sitten alkoivat akat juoruella, löytyi niitä, jotka olivat nähneetkin, ja niitä, jotka olivat nähneet vissiä merkkiä pesuja tehdessään ja muuten. Toiset hulluttelivat Miinaa, että oli ollut niin löyhkä ja antanut tuon viekotella itsensä, luuliko Miina niin suuria itsestään, että se hänet nai, ja nauroivat salakähmässä, etteivät ketään niin surkean näköistä vielä ennen olleet nähneet. Toiset houkuttelivat riitelemään eläkettä ja neuvoivat vieraitamiehiä…

Miina ei puhunut vieläkään paljo mitään, ei moitiskellutkaan enää. Leipuri oli laittanut hänet pois, ei ilennyt nähdä silmäinsä edessä, ja hän oli ollut pari viikkoa veljensä luona Ristolassa. Vaan sitten oli veli köryyttänyt hänet kirkkokärryillä takasin leipuriin ja sanonut, että poijittakoon, kun on kerran sellaiseksi saattanut, eli jos laittaa pois, niin Miinan on annettava tämminki, on!

Perjantaina Miina tuotiin, lauvantain yli oli veli kirkolla ja sinä pyhänä ei leipuria näkynyt Valkosissa etumuksissa ja keppi ilmassa heilumassa maantiellä herrasväen seurassa. Vaan maanantaina Miina muutti rannalle mökkiin; oli luvannut leipuri ottaa, kunhan nyt maalauttaa huoneet…

Yhä olivat huoneet maalaamatta, ja syksy oli tullut. Miina kulki ihmisissä töissä ja vaikka hän oli jo hyvin huono, pitivät he häntä kuitenkin armosta. Vaan nyt he häntä vasta oikein hulluttelivat, tämminkiaika oli loppumaisillaan ja Miina ei ollut vielä puhunut lautamiehelle mitään oikeuteen haastattamisesta.

Metsäpellolla ei tuntunut tuuli niin kovasti ja aurinko ampui muutamia säteitä pilven hattaran takaa; toiset sarat ja lehto pellon kupeella olivat kuulakan valoisat. Otran pinta lainehti kymmenissä vivahduksissa. Toisin paikoin se oli kypsyneempää, toisin paikoin, kosteamman saran päässä, vihannan karvaista. Toisin paikoin seisoi tähkä muutaman minuutin ajan pystyssä kullan kiiltävänä, toisissa kohdin näkyi olki melkein tyveä myöten. Ensimäisellä saralla liikkui taas sirppi sukkelasti ja minä kiersin piennarta sille puolelle, missä Miina leikkasi. Tahi ei hän leikannut, hän sitoi. Verettömänä kuin maahan kaatuva ruumis, ohut liina lepattaen tuulessa, kädet kylmästä kontassa hän polvillaan siteli lyhteitä. Kun lähestyin yritti hän nousta, vaan tottapa ei liene jaksanut koska vaipui uudelleen polvilleen kosteaan sänkeen ja jatkoi työtään. Olisin tahtonut sanoa jotain, vaan menin niin sanattomaksi, etten osannut mitään.

— Eiköhän ryökkynälle tule kylmä, kun on leninkisillään lähtenyt, sanoi hän viimein ja katsoi minuun. Silmänsä, suuret haljakat silmänsä, olivat tulleet vielä suuremmiksi ja niiden herkkä tunteellisuus teki sydäntä vihlovan vaikutuksen rauenneissa kasvoissa. Olin joskus käskenyt hänen sinuttelemaan minua kuten ennen lapsenakin. Olisin tahtonut uudistaa saman pyynnön, vaan en voinut, en tiennyt miten sen tekisin, ettei se johdattaisi hänen mieleensä valoisampia aikoja, saattaisi häntä tekemään jotain vertauksia. Värähtelin säälistä, enkä osannut sanoa yksinkertaisinta säälin sanaa…

Silloin meni aurinko jälleen piiloon ja sen paikan yli, jossa me kirkkaassa valossa seisoimme, levisi nopeasti ikäänkuin suruharso, hänen ylitsensä, minun ylitseni, ja lehdon ylitse pellon reunassa. Se oli mustan pilven varjo. Ja sitten alkoivat riippakoivujen latvat nuokkua rennommasti ja joka kerran kun ne retkahtivat maahan päin kuului vihanen suhahdus joka tuntui sitten kohoavan ylöspäin ja korkeimmista latvoista yhtyvän tuulen valittavaan requiemiin.

Tuuli sieppasi hänen liinansa, vaan hän sai nopealla liikkeellä nurkat suuhunsa ja lyyhisty! taas polvilleen nikulia sitomaan.

— Kuule Miina,… huomenna menee tämminkiaika umpeen…. Eiköhän olisi parasta, kun Miinan velikin tahtoo, riidellä siltä eläkettä? sanoin äkkiä.

Hän nosti päätään ja katsoi minuun oudoksuen, ikäänkuin olisi ajatellut: ettäkö sinäkin?

Hän ei vastannut hetkeen, vaan näin jotain tippuvan kylmästä sinisille käsilleen.

— Sanoihan veli Matti, ettei minulla…. eikä Innalla ole hänestä elämän päivänä turvaa, jos en riitele eläkettä, vaan en minä sittenkään…

Hän painoi päätään alemma ja silmistä tippui runsaammin ja runsaammin olenkorsille ja kontettuneille käsille Ja tuuli pieksi hänen hamettansa ja suhahteli vihasesti puiden latvoissa. Löytyikö hänessä sellainen määrä ylpeyttä?… Tuskin, sitä ei mikään osoittanut… Vai häveliäisyydestäkö hän ei tahtonut käräjille. Halusin tietää…

Sain odottaa hyvän aikaa ennenkun tuli itkun tukahduttama, väräjävä vastin:

Lähdin astelemaan kotiin päin, vaan näin vielä pellon päästä hänen kyyköttävän polvillaan saralla ja tuulen hulmuuttelevan vaaleata huiviaan. Ja kuulin koko matkan korvissani hänen yksinkertaisen, tuulen huokaukseen haihtuvan tunnustuksensa: sureehan hänkin!

Mies astui tuvan nurkatse lapio olalla ja pani sen tallin seinää vasten pystyyn.

— Nyt se on valmis! huusi hän nuorelle herralle, joka istui kuistin käsipuulla jalkojaan heilutellen. Sitten meni mies talliin, otti naulasta päitset, pani Pollen päähän, joka yksin seisoi autiossa tallissa, ja talutti ulos.

Nuori herra hyppäsi maahan, otti pyssyn takaansa penkiltä ja alkoi astella Pollen ja rengin perässä karjakujaa pitkin. Kaalimaalta, tuvan takaa, yhtyi heihin vielä talon rouva ja tytär.

Helmojaan kantaen astuskeli rouva viimeisenä surumielisesti katsellen Pollea, joka siellä edellä pää riipuksissa jäykkäjalkaisena viimeiset askeleensa otti.

— En minä hirviäkään lähteä perille — sanoi hän hiljaa tyttärelleen, mene sinä jos menet, minä näen kyllä täältäkin.

— En minäkään, se on niin surkeaa, vastasi tytär, jonka kasvoilla äidin alamielisyys kuvastui.

Vaivalla hän kipusi kivelle ja istahti tytön viereen, joka häntä oli nauraen kädestä vetänyt.

Yhtaikaa he käänsivät molemmat katseensa metsään päin ja tytär tuli taas surulliseksi.

— Katso, tuolla se on aholla, näetkö äiti, mäntyjen välissä. Polle parka, siellä on sinun hautasi… meidän kaunista Pollea ei ole kohta enää.

— Mikäpä kaunis se nyt enää on; kauniina et sinä sitä muistakkaan. Etkä sitäkään tiedä mimmonen se oli kun ostettiin. Karva seisoi pystyssä ja jalat menivät melkein ristiin. Eikä siitä kukaan muu uskonut mitään tulevan kuin minä. Minun houkutuksestani sen pappa osti ja kuinka minä sitä sitten koetin pitää hyvänä… Monta kertaa päivässä minä kävin tallissa katsomassa ja se hyrisi aina kun näki ja vaikka se olisi ollut kuinka kaukana niin tunsi minut ja tuli aina pyytämään leipää.

— Niin, kun oppi aina minulta saamaan. Vaan kerran se minut pahasti säikäytti…. Juuri sinuapa minä olin kantamassa silloin. Se oli tallin luona, enkä minä älynnytkään, kun se kiidätti kohti kuin ammuttu ja minä töin tuskin pääsin rappusille. Miten minä lienenkään niin säikähtänyt…. Mutta sitten minä en koko ajalla uskaltanut mennä pihalle kun Polle oli irti.

— No nyt, katsohan mamma nyt! Eikös asettaneet sitä noiden näreiden taa, etten näe mitään. Sitoivatko ne sen silmät? Nyt se toki väistyi vähän…

Selvästi kuvautui Pollen runko vaaleata ahoa vastaan ja pää kohotettuna se uteliaasti katsoi vastapäätä olevaan tiheään lepikkoon.

— Nyt se on mennyt! Ei, hyvä Jumala, mamma, se seisoo vielä! Näetkö!
Mutta pää on riipuksissa.

— Voi, voi sitä poikaa! Eipähän totellutkaan, kun minä käskin hankkimaan varmemman ampumamiehen… Polle, sekö nyt on sinun palkkasi!

Taas pamahti pyssy ja savun selvittyä he näkivät, että Polle ei seisonut enää. Molemmat miehet juoksivat lepikosta sen luo ja tarkastelivat hetken. Sitten tarttui toinen etu- toinen takajalkoihin, vetivät haudan reunalle ja vieräyttivät hautaan. Toinen otti pyssynsä maasta ja lähti poispäin tulemaan, toinen jäi luomaan umpeen kuoppaa.

Hän istui mehevänä ja tyytyväisenä pöytänsä edessä. Paitahihasillaan istui ja paperossia leuhuutteli katsellen ikkunasta huuruisten koivun latvain muodostamaa hienoa pitsiverkkoa taivaan siintävällä pohjalla. Hän kuuli että joku ajoi pihaan, vaan ei viitsinyt nousta pihanpuolesta ikkunasta katsomaan, arveli että lie joku talonpoika, joka tulee rotakolliaan hakemaan.

Silloin kajahti ihan ikkunan alla aika hirnunta. Ja hevon hörinään ja huovuntaan yhtyi viihdyttävää puhelua.

— Mitä peijakasta! Eikö niiden konit enää pysy etempänä kuin tuossa ihan minun ikkunani alla likaamassa?… Hän hypähti ylös, vaan ennenkuin ennätti ikkunan luo, kuului askeleen narsketta ja sisään astui roteva mies, pitkävartisissa saappaissa, puoleksi tukinuittaja, puoleksi herra.

— Niin on. Tullut asetti kylmää löyhkävän turkkinsa naulaan. No, kuuluuko mitä uusia? Hän käveli käsiään hieroen lattialla.

— Ei juuri…..vastasi vallesmanni hiukan hajamielisesti ikkunan luota.
Sillä on peijakkaanmoinen luurakennus tuolla!

— Liisallako? kysyi toinen, joka hänen ohitsensa katseli kun Liisa rinnat hyvin vapaasti rellottaen ohuen karttuuni röijyn alla juosta kapsutteli tupaan.

— Tuota oritta minä tarkotin. Vallesmanni nauroi ihan koukkusissaan ja alkoi sitten avaimiaan housun taskussa helistellen astella hänkin mattoa pitkin.

— Ota paperossi…. eli paa piippuun, paa! Se…. se Korpijärven tukkipalsta on langennut hänelle jaossa ja taitaa olla pulskia puita, ehkä kymmenen tuhannen edestä.

— Enemmän! Tunnen paikat. Rouvia metsää kaikki ja mainion nätti vetomatka. Ja terveitä honkia että helisevät… Saakuli soittakoon… Hän pudisti päätään. Joko ukko tietää tästä?

— Ei suinkaan. Minä sain yksityisessä kirjeessä tiedon… Mutta kai siitä jonkun viikon perästä tulee virallinen ilmoitus.

Vallesmanni istua rehotti levollisena sohvan kulmassa heittäen tuon tuostakin pikaisen silmäyksen toiseen, jonka kasvoilla kuvastui heränneen ajatuksen, jota ei vielä uskalleta lausua, jännitys. Hän tiesi että sieltä jotakin tulee.

— Setä, sanoi sitten toinen äkkiä pitkän vaitiolon perästä, ollappa pojalla rahoja, — hän istautui vastapäätä vallesmannia ja lyödä läiskäytti muhkeaan reiteensä, — niin nyt sitä tehtäisiin "Geschäftiä."

— Möisi… myö, myö!… Hän tahtoisi päästä koko roskasta, sanoi vielä toisella viikolla, ja ihan käyvästä hinnasta…

Hän aikoi jatkaa, vaan vallesmannin katse pysähdytti hänet. Nuhteleva se katse ei ollut, olihan vaan pitkä ja tutkiva ja selkeä. Hän alkoi ymmärtää.

— Saakuli soittakoon, se kävisi kuin tanssi! Ajaisi sinne, rahat Pöystis-papan kouraan eli velkakirja, joka on yhtä hyvä kuin raha, siirtokirjaan nimet ja puumerkit ja vot! — kymmenys tuhatta kuin taivaasta…

Vallesmanni oli miettiväisenä katsonut kun toinen innokkaasti puhui ja hänen kasvoilleen oli vähitellen kihonnut puna. Nyt hän löi toista polveen ja sanoi vilkkaasti:

— Mutta se Fribergin velka on paha velka. Jos se pyöveli kuulee, että minä tämmöisiin ryhdyn…

— Noo, löytyyhän meillä toki vielä sen verran krediittiä. Ja jos kauppa onnistuu, pannaan voitot tasan. Viisituhatta mieheen, nätti summa… Peukalo päälle veikko, että ajetaan tämä asia kunnialla loppuun. — Hän oli ihan punanen kasvoiltaan ja puristi voimakkaasti toisen kättä.

— Vaan kuulkaa setä, eiköhän olisi viisainta ottaa metsäherra liittoon, antaa sille vähän…

— Mitä? Se metsävoro? Sen roiston kanssa minä en tahdo olla missään tekemisissä, sen minä sanon…

— Ei, mutta varovaisuuden vuoksi, ettei ennen aikojaan hölmäseisi…. Jos hän nyt esimerkiksi saa paperit, niin voisihan hän niitä pidättää muutaman päivän.

— Ei, siitä ei tule mitään. Sille jakamaan; ja se mies ei niin vähään tyytyisikään… Pannaan me vain asia toimeen, me kaksi vanhaa ystävää, ja pistetään rahat omaan kukkaroon.

— Mutta parempi pitää pyy pivossa kuin kymmenen oksalla… Se mies voi tehdä meille hiivatin haitan jos on vastassa, vaan yksistä puolin hänen kanssaan on asia varma.

Vallesmanni käveli levottomasti sinne tänne ja pysähtyi viimein ikkunan eteen.

— Hänkö? — Vallesmanni kumartui huoneesen päin ivallisesti hymyillen. Ole sinä siitä vaiti. Se mies ryhtyy vaikka mihin… Jaa no, jatkoi hän sitten taas matolla kävellen, ehkä olisi varminta antaa hänelle pieni viittaus.

— Jaa, mutta ei, ei sittenkään! Minä en kärsi sitä miestä. —
Vallesmanni hipasi nenäliinalla otsaansa, joka kiilsi miltei rasvasena.
Pari tuhatta markkaa! Mitä siitä sitten meille jää?

Vieras oli noussut ylös ja ottanut turkkinsa naulasta. Hän naurahti vähän pilkallisesti.

— No setä, minä ajan siis sinne ja tiedustelen ja jos soveltuu, teen kaupat…

— Aja aja! Mutta ole varovainen, ettet kovin hätäile; ettei Pöystinen huomaa mitään. Se on semmoinen vanha kettu.

— Kyllä minä osaan…. Hyvästi setä!…. Joo joo! Mutta muistakaa se, että jos metsäherra pääsee asian pilaamaan, ei syy ole minun.

Hän lähti ja hyppäsi parilla askeleella portaita alas ja alkoi vikkelästi selvitellä ohjaksia, jotka hevonen oli jotenkin temponut irti ja jalkoihinsa sotkenut.

— Jos sinä todellakin luulet että olisi parempi puhutella metsäherraa ensin, niin voithan siellä käydä, tai jos ajamme molemmat, eli olkoon… voinhan pistäytyä iltasella.

— Se on hyvä. Jospa hän nyt tuon tuhantensa pari saapikin, niin onhan sitä siinä meillekin jäämään… Morjens, morjens!

Vallesmanni luikki sisälle kylmän kynsistä ja toinen hypähti sujakasti kappirekeensä. Hän ajoi tikapuiden ympäri ja lähti vauhdilla porttia kohden kun kiivas rumputus ikkunaan sai hänet tempasemaan oriin melkein pystyyn.

— Ei ei, ei se sittenkään käy laatuun. Aja sinä vaan suoraan Pöystiseen, heitetään koko metsäkarhu hiiteen, mutta ole varuillasi, ettet laske liikaa sanaa; ole varuillasi…. Kuule, eläpäs aja! Voit tarjota hyvästi, mutta ole varuillasi! Se on semmoinen lurjus se mies… Kymmenen tuhatta markkaa kahteen mieheen on se sentään koko nätti affääri!

Kesäpäivän helle paahtoi harmaita pärekattoja ja punasia seiniä ja pihamaata, jossa jo hohti muutamia kellastuneita lämyjä. Pihlajat ja koivut seisoivat lehteä liikauttamatta ja koreat asterit ja ruusut antoivat väsyneinä lehtensä lerpahtaa vartta pitkin. Sinisilmät ja orvokit niiden juurella katselivat viattomilla silmillään kummastellen, etteikö tapahtuisi mitään, joka soisi heille siunaushetkeksikään vilvotusta eli edes katkaseisi ikävän äänettömyyden. Eikö sadepisaraa, eikö tuulen suhahdusta puissa, eikö kukaan tule viheriäisestä kannusta heidän päälleen vettä ruiskuttamaan?…. Ei, taivas on pilvetön, ihan puhdas ja kuulakan sininen, puissa ei kuulu suhahdustakaan, yksin levottoman haavankin lehdet lepäävät kerran, ja viheriä kannu makaa nuukallaan hiekalla portaiden edessä. Ei näy ristin sielua, ei kuulu hengen hievahdusta…

Vaan jopa rapsahtaa eteisen lukko ja portaille hötkähtää tyttö. Punaraitainen hame ja valkonen kirjaeltu kansallisröijy ja pitkä tumma palmikko… Hän katsoo suu hymyssä oikeaan ja vasempaan ja kurkottaa päätään…. Tyhjä on riippumattokin haapojen välissä!… Hän hypähtää maahan ja lähtee juoksemaan, pihan poikki ja sitten ruispellon piennarta metsään päin… Silloin kajahtaa saunan luota hänen jälkeensä: Lyyli, minne sinä taasen hyppäät? Et viittä minuuttia malta alallasi.

— Kasvia tutkimaan, hän huutaa hiukan kärsimättömästi vastaan ja juoksee kahta kiivaammin. Nyt hän kipuaa sukkelasti aidan yli ja jatkaa samaa vauhtia kulkuaan mäen rinnettä alas.

Tultuaan sinne, missä tie lähtee luikertamaan kanervikko ketoa, poikkesi hän metsään ja käytyään muutaman sylen näki kivellä suuren katajapensaan takana pojan, ylioppilas lakki päässä. Hän heittäytyi hengästyneenä samalle kivelle, sammaltaneelle vanhalle paaselle, ja ojenti nauraen nuorukaiselle kätensä.

— Sieltä kotoa on niin vaikea päästä! Sinä et usko, pikku siskot ja kaikki ovat kuin takkiaiset jälessä…

— Jo minä odotinkin — nuorukainen katsoi kelloaan — runsaan puolen tunnin. Mutta, lisäsi hän lämpimästi tyttöä katsellen, parempi myöhään kuin ei koskaan!

Tyttö ei virkkanut mitään; tuo katse pani hänet aina hämille. Se tuntui sydämmeen saakka ja teki rauhattomaksi samalla kuin lamautti hänen vilppaan virkeytensä.

Tyttö painoi päänsä alas. Hänen kasvoilleen ja kaulalleen nousi heleä puna ja hän tunsi toisen silmät itseensä kiinnitettynä, tunsi ne hellinä, lämmittävinä, ihailevina…. Hän koetti nostaa silmiään ja katsoi hetken noihin helliin, ihaileviin sinisiin silmiin ja kysyi hiljaa:

Tyttö katseli taas hetken helmaansa. Hän tunsi lämmön toisen ruumiista ja tunsi hänen silmäinsä yhä katselevan ja tunsi ympärillä vallitsevan värähtelevän kirkkauden, kanervan tuoksun ja hiljaisuuden…

Silloin purskahti tyttö nauruun. Tämähän on kovin imelää! hän ajatteli, ja tahtoen pudistaa kaiken imelyyden heistä pois hypähti hän koivun luo, joka kasvoi kiven kolossa koukkusena ja vääränä, ja kiipesi sen polvekkeesen istumaan.

— Aijaj! Kuka on nyt käynyt tästä tuohta repimässä… Katsos!… Eikö sinustakin ole häijyä kun ne noin ovat turmelleet minun vänkkyräraukkani…

— On. Se on hyvin sopimatonta noin raaskata nuoria puita. Ja koivuja vielä… Minusta ovat koivut nuoria neitoja, niin kainoja ja hempeitä ja naisellisia. Niiden hennot oksat ovat kuin juuri poikki taittumaisillaan eikä niitä kuitenkaan voi mikään myrsky taittaa…

— Kuusi muistuttaa minusta aina pappia, se on niin ajatteleva, vakaa.
Ja sehän sopii, se vihkii yhteen männyn ja koivun…

Hänen silmänsä piirtyivät taas tytön kasvoja katselemaan; silmiä ja taas silmiä ja väliin punasia huulia…

Tyttö heilutteli jalkojaan ja nojasi tyynenä koivun runkoon ja salli pojan katseen silmiinsä vajota. Hän oli rauhallisempi nyt kun oli etempänä. Hän tunsi että täällä hän hallitsi, vaan joutui lähellä jonkun oudon, tuntemattoman tenhovoiman alaiseksi.

— Oletko sinä koskaan kuullut Virgiliota? kysyi ylioppilas viimein yhä tuo lämmin, ihaileva katse silmissä ja ääni värähdellen hellyyttä vakavuudessaankin.

— Hänellä on eräs laulu, joka alkaa… ja hän lateli pitkälti latinaa, josta ei tyttö ymmärtänyt mitään; vaan kuitenkaan hän ei voinut kääntää silmiään lausujan kasvoista, jotka kuin lumottuina hohtivat…

— Kuinka sua nimittäisin neito, oi jumalatar! se alkaa, ja se on juuri kuin sinulle tehty. Jos minäkin olisin runoilija, niin kohottaisin sinut Parnassolle…

Tyttö nauroi, mielistyneenä, ja hyppäsi alas. — Mitä minä siellä tekisin? Sano? Hän nipisti toista veitikkamaisesti korvasta. — Ja lisäsi hiljempaa: jos ei sinua siellä olisi…

Ylioppilas kietasi kätensä hänen vyötäisilleen ja puristi hänet rintaansa.

— Et. Hän nauroi ja puisteli päätään, vaan silmänsä säteilivät ja hän vilkasi pikimältään pojan huuliin pienten vaaleiden viiksien alla. Hänenkin teki mieli…

— Miksen minä koskaan saa sinua suudella? Tyttö nojasi päätään hänen olkaansa ja katseli häntä hymyillen.

— En, en en en, nauroi tyttö, vaan samassa hän kietoi kätensä pojan kaulaan ja suuteli häntä, ensin toiselle poskelle, sitten toiselle ja painoi viimeksi pitkään, hellästi suunsa hänen huulilleen.

Sitten hän riuhtaisi irti ja lähti juoksemaan kuin petoa pakoon mäkitietä ylös.

Ylioppilas seisoi hetken huumautuneena tumma puna kasvoilla. Sitten hän heittäytyi nojosiin kivelle ja katseli mäkitielle niin hohtavan onnellisen näkösenä kuin olisi saanut omakseen kaikki maailman aarteet ja kalleudet. Hän ei kuullut ei nähnyt… hän muisteli.

Se oli heidän renki, joka oli tullut tietä alas, suitset olalla, ja katajan takaa uteliaana kurkotti. Hän säikähti ja punastui.

— Mahtaa olla helppo ja hupaisa virka se heinäntutkijan virka, ajatteli renki mielessään.

Suupellit olivat selällään ja mustilla hiilillä nuukotti nokallaan pieni kahvipannu. Uunin kylki oli kylmä, siitä ei lähtenyt enää lämmintä, näytti päinvastoin siltä kuin se olisi imenyt itseensä jokikisen lämmön pisaran huoneesta. Niin kolkolta ja täyttymättömän tyhjältä näytti suuri musta uuninsuu.

Sängyssä, tilkkutäkin alla lepäsi huoneen haltija, ompelijatyttö. Hän kytrötti kasvot seinään päin, peite korvia myöten, kädet piilossa; pieni palmikko repotti kuin hiiren häntä tyynyllä.

Mahtoi jo olla yhdeksän tai kymmenen aika. Kylmä aamuvalo lankesi kellahtavan uutimen läpi suojaan, nukkujan takaraivolle ja kirjavalle peitteelle, ja vanhain huonekalujen kuluneille kulmille. Ikkunan alla seisoi ompelukone, punanen villavaatetilkku neulan alla, ruosteelta varjelemassa.

Päivä oli jo hyvällä alulla, kadulta tunki tänne pihan perällekin kumeaa jyrinätä ja kartanolta kuului joskus joku kovempi ääni tahi kolaus. Vaan ompelijatyttö ei välittänyt nousta. Maatessa ei tuntunut niin nälkä ja oli lämpimämpi. Säästyi puita.

Mitäpä hän viitsi nousta kun ei ollut ruokaakaan. Eilen päivällisaikaan oli syönyt viimeiset perunat ja leivänkannikan, eikä ruokapuodin emäntä luvannut antaa enää, kun oli jo velka kasvanut niin suureksi, alulle toistakymmentä. Eikä työkään liioin houkutellut nousemaan…. ei ollut kukaan tuonut työtä viikkoon ja sitä ennenkin oli vain mitä lie ollut vähän repposia, liinavaatteiden korjausta. Ja silläkään rouvarukalla ei ollut edes heti maksaa. Voi voi, mikä se lie tänä talvena oikein tullut?… Ja hän kun vielä, onneton, sattui muuttamaan syksyllä ihan toiseen päähän kaupunkia ja useimmat vanhat työtutut haihtuivat pois. Mitäpä ne viitsisivät näin kauvas, kun on likempänäkin… ja oikein suuria makasiinia. — Mahtaakohan niissä aina piisata työtä?… Minkäpäs tähden ei, rikkaat vievät vain niihin, eivät välitä, mitä se maksaa, eivätkä muista että köyhätkin tarvitseisivat työtä… ja leipää…

Hän huokasi raskaasti ja kääntyi vuoteessa. Väliin olivat mustaluomiset silmät suljetut, väliin jäi hajamielinen katse yhteen kohti tuijottamaan, väliin se kiersi nopeasti pienen kolkon suojan.

— Voi voi, mitenkähän minun sydänalassani tuntuu niin pahalta, oliskohan se siksi kun en saanut koko eilisenä päivänä suolakalaa?…

Vesi tuli hänen suuhunsa ajatellessa suolakalaa ja hän painoi käsivarsillaan sydänalaansa.

Kyllä niillä on niissä makasiineissa hyvät palkat eikä ole aina sitä huolta huomispäivästä kun näin yksinään ommellessa. Ja ovatkin ne aina niin huolettoman näkösiä… Marikin niin iloisena hiipotteli sirkkelissään Esplanaatikatua, valkonen harso silmillä ja kehui lystiään. Mutta ei Marin palkka kuitenkaan semmoseen komeuteen riittäisi, Mari saa siltä rikkaalta Viipurin maisterilta, joka maksaa hyyrinkin… Voi voi, kyllä minulla on kumma luonto!

Hän huokasi jälleen ja veti peitettä alemma, sillä poskiin oli kohonnut veri ja kaula tuntui hikiseltä.

Hyyrikin on maksamatta, koko tämän kuun ja puolet viime kuusta. Eiköhän tulle herra kohta tahtomaan… vaikka eipähän hän sen tarpeessa ole. Voisihan hän käydä siellä ylhäälläkin puhumassa, mutta on se sekin niin ilkeätä kun herra on semmonen aina. — Kelpaisi hänenkin olla, saisi hyyrin tyyten anteeksi ja vielä muutenkin… Voi jos kerrankin saisi oikeat vaatteet. Mutta mikä hänellä lienee, hän on niin kumma välistä; niinkuin silloinkin, kun oli kontrahtia tekemässä… Hän oli ensin niin mielissään ja kuunteli lämpimänä kun herra tutusti jutteli ja laski leikkiään. Ja kun hän sitten koukeroitti nimensä alle ja herra nojasi kevyesti hänen olkapäähänsä, tuntui se varpaan neniinkin saakka. Mutta sitten nojasi herra rennommasti ja pisti sormenpäät hänen takin-nappiensa väliin. Hän katsahti lihavaa valkosta kättä rinnallaan ja sitten syrjästä herran kasvoihin, ja hän näki väkinäisen hymyn paksuilla värittömillä huulilla ja poskilihan värähtelevän…. Minkätähden hänellä on niin kumma luonto? Ei olisi silloin nälkä eikä kylmä… Vaan ehkä ne muutkin tuntevat samallaista inhoa ja häpeää ja vihaa kun heitä rahalla kositaan, mutta luovat silmänsä alas ja antavat ottaa. Ja sitten tottuvat myömään ruumiinsa rahalla… Mistäpä köyhä ompelutyttö miehenkään saa, ja jos saa jonkun juoppo-kisällin, niin ei ole ilo eikä kunnia silloinkaan suuri. Kyllä ei tämmösellä työllä pääse kunnon vaatteisiin, ei ikään, — tämmösellä työllä! — eihän tuota ole työtäkään…

Hänen katseensa pysähtyi nuttuun, joka riippui naulassa oven suussa, ja hän näki ajatuksissaan jokaisen salaisen paikan kun oli siihen ommellut. Eilen viimeksi oli koettanut nahkapuuhkalla rikkinäisiä napinkoloja peittää. Milloinkahan tuostakin pääsisi!

Silloin kuului porstuasta askelia ja joku lähestyi hänen oveaan. Nyt naputettiin hiljaa, hitaasti, ikäänkuin koetteeksi.

Onkohan se työtä? Jumalan kiitos, ettei hän vienyt ompelukonettaan panttilaitokseen!

Silloin kuului toinen koputus, verkalleen, vaan kovasti niinkuin miehen rystysistä.

Mitä, jos se on herra! Hän päästää! Mutta ei…. taivaan nimessä, sänky levällään ja hän näin alastonna. Jos se nyt pääsee, niin hänet perii hukka… Mutta kuitenkin! Jos se on herra, ja hyyri on maksamatta, se hyyri se hyyri…

Hänen päätään vieppasi yhtäkkiä ja hän istui sängyn laidalle. Taikka jos se on poliisi? Jos herra on lähettänyt poliisin käskemään pois…

Se oli herra, herra oli, hän noin pehmosesti puhuu, ja nyt meni!…
Mikä hänen eteensä tulee siitä hyyristä, voi mikä hänen eteensä tulee?

Hän istui hetken aikaa, kosteat kädet ristissä helmassa, toivottoman ja neuvottoman näkösenä. Sitten hän alkoi pukeutua, verkalleen ja hajamielisesti. Ei tuntunut enää niin kovasti nälkä eikä kylmäkään, mutta päätä kivisti kauheasti. Hän suki ohuet hiuksensa päälaelle ja asetti pienen hatun kohdalleen ja veti sitten sen vanhan, useasti muodistetun nutun päälleen.

Nyt hän lähtee ja käy jokaisen luona, joka hänelle on joskuskaan työtä antanut, ja pyytää jotain, vaikka mitä, tekemistä. Vaikka liinaompelua eli vaikka parsimista… Ja jos ei kellään ole eikä kukaan tahdo antaa, niin silloin — Jumala häntä auttakoon!

Ylioppilaan piti matkustaa pois ja oli sentähden pyytänyt jatkolaista viimeisen kerran kanssaan kävelemään. Nyt he astelivat verkalleen Kaisaniemen syrjäisempiä syksyisiä käytäviä. Olivat jo astelleet kauvan ja yhä vain heillä oli puhelemista.

Pää eteenpäin taivutettuna, hiukan kallellaan, ja kriitillinen pieni ryppy kulmien välissä kuunteli jatkolainen. Tuossa asennossa ja koko olennossa oli jotain tyystin tarkkaavaista ja punnitsevaa ja hänen sanansa sattuivat aina niin kuin olisi hän hyvinkin arvostellut toisen lauseita ja niissä löytänyt vastustettavaakin. Se vaan niin sattui. Sisällisesti oli tyttö ihastusta ja kunnioitusta kukkurillaan.

— Hän on teoloogi — oli tyttö parhaalle, ystävälleen jatkolla kertonut, mutta hän ei ole ensinkään tuollainen yksipuolinen jörri kun ne tavallisesti ovat, vaan hän lukee ja tutkii kaikkia ja hänellä on omat varmat mielipiteensä joka asiasta ja ne hän on itse itselleen luonut eikä muilta lainannut. Ja sitten hän on aivan erilainen kuin ne muut niine rakastumisineen, hän ei koskaan puhele joutavaa; hän on aivan erikoinen, niin kuohuva ja kumminkin niin syvä!

Verrattomalla katseella hän oli tätä ystävälleen kuvaillut, onnellisena siitä että hänellä oli tällainen ystävä, jonka kanssa sai aivan vapaasti seurustella kuin toverin ikään, vaan jonka seura samalla oli opettavaista. Äärettömästi oli hänen näköpiirinsä viimeaikoina laajennut…

Ja siinä hän nyt taas kulki imien jokaisen sanan, jonka ylioppilas lausui, varmalla tavallaan selitellessään ja vastustellessaan Tolstoin "liioitteluja". Hän innostui, oli kaunopuheinen, heitti päätään ylimielisesti joskus ja viittasi kädellään.

Sitten hän vielä puhui paljon muuta, ohimennen kosketti melkein kaikkiin niihin kysymyksiin, joista he olivat lukukauden kuluessa jutelleet. Tämä oli ikäänkuin yleis-silmäys, ikäänkuin hänen ohjelmansa, jonka hän nyt viimeisen kerran kävellessä jätti ystävälleen muistoksi. Ja sitte hän viho viimeiseksi, kun jo lähestyivät tytön porttia, kertoi että hän oli valinnut itselleen mielilauseen.

— Oletteko?! Saanko minä…. ei, kuinkas? minä… ehkä te sentään näytätte minulle!

— Kyllä. Teitä varten minä sen juuri valikoinkin. En kenellekään ole sitä näyttänyt enkä tulekkaan sitä koskaan muille antamaan.

— Se varmaankin… on… hyvin syvä! sanoi tyttö hämillään ja mielissään, kun hän on ainoa, joka saa heittää syvimmän silmäyksen hänen aatemaailmaansa, jolle hän uskoo tuon salaisuutensa.

— Kyllä se sisältää paljon, sanoi ylioppilas ja heitti häneen kummallisen käsittämättömän katseen.

Sitten he erosivat ja ylioppilas pisti hänen käteensä paperin. Ja hän riensi portaita ylös ja meni heti suoraan kamariinsa yksinäisyydessä miettiäkseen ja nauttiakseen niitä sanoja, jotka juurikuin olivat hänen syvän henkensä avain. Hän istui keinutuoliin ja ponnahutti sen kapealla kengänkärellään taapäin, että raakasi melkein pitkällään siinä, ja avasi miettiväisenä paperin… Ja hienon hieno ivallinen väre väikkelehti hänen suunsa sopessa, vaan häipyi pian punaan, joka kohosi kauluksen alta kasvoille.

Tolkki istui pyhäpukimissaan miettiväisenä pöydän päässä, eikä virkkanut mitään.

— Vähätpä meistä, vaimostasi ja lapsestasi! -jatkoi vaimo, — lähde sinä vain maailmata kiertämään. Ainahan siellä hupaisampi lie kuin täällä pohjukassa.

— Vaan enhän täälläkään tuulella ja päivänpaisteella elä. Syksyllä ne kyllä kaikki lupaavat uutisessa maksaa, mutta kukapa syksyyn joutaa odottamaan. Ainoa, joka maksaisi palkan rahassa, on apteekkari, vaan senkin satuin suututtamaan. Ei, pois sitä pitää!

Tolkki nousi ylös ja astui takan luo piippuaan kopistelemaan. — Ja saatanhan minä sieltäkin laittaa teille rahoja, ja laitankinhan minä.

Vaimo ei ollut kuulevinaankaan, ei ainakaan leppyäkseen. Hän kiehutti kahvipannua hiiloksessa ja näki, että hän oli tavattomasti tulistunut.

— Eikähän tuota ikävänkään luulisi sinua kovin rasittavan, kun työtä vain piisaa. Ja miksipäs ei sitä sulla ole, kudo kangasta ja vaikkapa menet talosiin heinäntekoon ja semmosiin…. Vaikka kyllähän se ikävä on paha tauti, lisäsi Tolkki, kun näki, että vedet herahtivat vaimonsa silmiin.

Mutta ikävää hän todenteolla pelkäsikin. Kun ei ollut vielä ollut viikkoakaan Tolkista erillään sittenkun yhteen menivät, kuuteen vuoteen. Kelle hän nyt ruuan keittää, kelle tilan laittaa, ketä hän joka ilta odottaa työstä kotiin, kuka häntä aamusella kylkeen nykäsee, että nousta einekahvia keittämään? Ja Tolkista se näytti olevan noin helppoa; sillä oli tuommonen into päästä pois hänen luotaan…

— Annappa kun minäkin ruovin! — Se oli Tolkki, joka yritti ruopasemaan hänen käsivarttaan, jota hehkusta alkoi kirveloida.

— Pois siitä sorkkinesi! huudahti vaimo kiivaasti. — Onhan siellä kaupungissa parempia kuin minä…

Tolkki katsoi häneen hetken kulmien alta, teki äkkipyöräyksen, niin että pieksun pohja suhahti siltaan, sieppasi laukun naulasta ja lähti sillä voimalla, jotta ovet jälkeen paukkuivat.

Kesä oli sentään kulunut, vaikka pitkät olivat monesti päivät. Kerran alkukesästä oli Tolkki kirjoittanut ja lähettänyt rahaa, vaan nyt ei ollut pariin kuukauteen kuulunut mitään. Vaikeata oli tuo tietämättömyys ja vielä vaikeampaa tytön ikävöiminen… "Äiti, kukahan siellä isälle kahvia keittää?" kuului aamusella ja iltasella, venytysten ja haukotusten lomassa: "voi voi, kun se isä jo tulisi!"

— Isä, isä! tyttö riemuitteli, hyppi ja huusi, mutta maahan katsoen antoi vaimo kätensä.

Tolkki istui tyttö polvella penkillä ja alkoi kertoa Helsingistä, niistä komeista rakennuksista ja höyryistä ja kirkoista ja kun siellä katuja kulkee semmosia kummia vaunuja, "onnenpussiksi" ne niitä sanovat, joiden edessä on neljä hevosta, ja sitte siellä on keskellä yhtä kaunista toria semmonen vaskesta valettu mies, jolle ne kuuluvat käyvän laulamassa, ja voi sitä kaikkea mitä siellä näkee…

Vaimo kuunteli ääneti, tehden mielessään vertailuja. Noin se oli saanut nähdä, mutta mitäs hän? Oli vaan jätetty kuin kalamiehen koira rannalle. Oli saanut koko kesän kitua siinä pelossa, että sillä on siellä paha olla ja ehken ikävissään juo… Ja ehkä lieneekin juonut!… Ja noin se nyt tuossa latelee mielissään, eikä edes kysy millä täällä on eletty.

— Entäs sitä soittoa kun siellä kuuli. Muistatko sinä, kun Laukaan soittokunta oli täällä? Semmoista se on ja vieläkin parempaa… Kun minunkin vanhan miehen sydäntä oikein hipasi… ja se naisväki…

— Oisit sitten pysynyt siellä… Mitä tulitkaan tänne erämaahan.
Alkasit vaan laputtaa taivaasesi takasin.

— Ka, eiköhän nyt taas tee mieli tappelemaan, niinkuin silloinkin kun isä lähti, — sanoi pikku tyttö viattomasti isänsä kaulassa kiikkuen.

Ja se sattui niin Tolkkiin että itku pääsi. Hiljaa valuivat vedet poskia pitkin, valuivat valumistaan, vaikka hän kyllä olisi tahtonut ne pysäyttää. Vaan kun ei jaksanut hillitä mieltään, laski hän tytön lattialle ja lähti ulos.

Suuret silmät olivat pelkoa, hämmästystä, uteliaisuutta ja sääliä täynnä. Kun isä itki!

— Pysy täällä! Puhalla valkeata uuniin…. Vaimo lähti etsimään miestään. Hän etsi aitasta ja penkiltä maantien puolelta tupaa, vilkasi latoon ja kävi kaivolla ja haki mäenrinteestä, missä Tolkki usein ennen oli ollut pitkällään päiväpaisteessa. Viimein hän hänet löysi kivellä istumassa aitan takana.

— Tolkki, sovitaan pois! hän sanoi reippaasti kyllä, vaan kun Tolkki kääntyi päin, niin hän purskahti itkuun.

Leipämyymälä oli juuri avattu ja eräs naismyyjistä hääri tiskin takana, poistaen hyllyiltä eilisiä muruja ja asetellen tuoreita leivoksia sijaan.

Hän oli sievänlainen tyttö, lyhyt ja täyteläinen, otsa leveä ja valkonen ja sen ympärillä kihartava hiusseppele; vaan hiukan turhamainen myös. Olisikos hänellä muuten ollut sellaiset nauhat päälaella, niin avonainen leninginkaulustin ja siinä pyöreällä kaulalla samettinauha. Ja joka kerran kun hän meni suuren seinäpeilin ohi, vilkasi hän siihen ja nosti leukaansa, ja sitä ei usko kukaan, miten tyytyväiseltä hän näytti.

Sitten tuli ensimmäinen ostaja, pieni pojan napero, ja kysyi ihmeeksi niin aikaseen aamulla punssitorttuja.

— Ovatko punssitortut valmiit? huusi tyttö komentavasti ovelta, ja seuraavasta huoneesta kuului kysymys vierähtävän vielä toiseen huoneesen, josta heti tuli pitkillä askelilla kisälli, kantaen peltiä päälaellaan.

Hän oli valkosiin puettu kiireestä kantapäähän koko mies, niinkuin leipurit ovat, valkonen kuin vehnäjauhosäkki, ja asetettuaan pellin tiskille hän kumarsi kohteliaasti tytölle ja katseli ihastuneesti uskollisilla silmillään.

Hän oli toinen tytön ihailijoista ja hänen nimensä oli Vuoltio.
Tekonimi luultavasti!

— No en viitsinyt, vastasi tyttö olkansa yli, asettaen vastatuotuja leivoksia lasivadille. — Olikos hauskaa?

— Ei ensinkään, vakuutti Vuoltio. En käsitä miten meidän ammattiyhdistyksen huvit ovat muodostuneet niin ikäviksi. (Hän kuului erääsen puhujaklubbiin). Illalla varsinkin oli kuivaa.

Mutta se oli valetta. Illalla oli ollut hyvin hauskaa ja Vuoltio oli tanssinut aika lailla, vaikka nyt koetti tyttöä mielistyttääkseen sanoa, että oli ollut ikävä.

— En minä häntä nähnyt, vastasi kisälli huolimattomasti. — Vaan jos olisi hyvinkin ollut siellä juomapuolella.

Hän kääntyi äkkiä mennäkseen, vaan kun tyttö samassa hyppäsi ikkunan luo ja kurkisti halukkaasti jonkun jälkeen, seisahtui hän ja katseli tutkivasti tytön punastuvia kasvoja.

— Mitä te aina minulta sitä Strömiä kyselette ja — kyllä minä näin että se oli hän, joka meni ohi — kurkistelette hänen jälkeensä. Ei teillä kumminkaan ole yhtä paria huulet!

Tyttö jäi seisomaan paikalleen pää oveen päin käännettynä. Hän ei ymmärtänyt tuota miestä — eikä tuota sanaa. Yhtä paria huulet! Sepä vasta sana. Hän purskahti nauramaan ja nauroi niin, että punasena leimusi, kädet ja pää tiskiin painettuna. Ei hän elämän päivinä ollut sellaista kuullut. Yhtä paria huulet…

Ja hän nauroi niin armottomasti koko päivän ihan mitättömille asioille ja oli hyvällä tuulella. Mutta väliin hän yhtäkkiä jäi miettimään ja katsomaan leipiin, joita ostajille jakoi, eikä ollut oikein hyvillään: silloin kun muisti, ettei heillä kuulema ollutkaan yhtä paria huulet… Ehkei! Olikohan siinä perää? Ja hän mietti sitä asiata niin paljon ja tutustautui siihen niin, että hänestä lopulta oli kaikista luonnollisinta joku koe siihen suuntaan. Jos Ström yrittäisi, niin ei hän ainakaan vastustaisi, ei, sillä silloinhan hän saisi tietää, olivatko Strömin huulet luotu hänen huuliaan varten ja hänen huulensa Strömin huulille pariksi. Ja sen jälkeen hän sitten eläisi rauhallisesti toivossa, tahi unohtaisi pois — — —

Ja sitten hän monena päivänä koetti vähän niinkuin pakkautua Strömin läheisyyteen, mutta ei sitä kukaan huomannut, jos ei ehkä Vuoltio kateen silmällään. Vaan hänkin siinä aina pysytteli tienoilla ja oppipojat ja muut, etteivät edes päässeet sopivaan keskusteluunkaan. Viimein tuli päivä, jolloin eräälle vanhalle hovineuvokselle käytiin tilaamassa "Göthen leipiä" — jolla niitä aina piti olla nakerrettavana -ja tyttö hyppäsi kuin lintu, mielessään vanhaa hovineuvosta siunaten, sokerileivoshuoneesen tilausta ilmoittamaan, sillä nyt oli hän siellä yksin.

Ström seisoi kiehuvata sokerikattilaa hämmentämässä valkoset hihat ylöskäärittyinä ja valkonen lakki kallellaan korvallisella. Tyttö ei lähtenytkään heti pois, vaan pysähtyi katselemaan hänen suonisia vankkoja käsivarsiaan, joissa oli niin pitkät mustat ihokarvat.

— Mitä te tässä yhtenä aamuna niin Vuoltion kanssa juttelitte alhaalla butiikissa? kysyi Ström ärsyttävästi.

— Viikon alusta. Se oli maanantaina, huvimatkan jälkeen. Mitä te sanoitte hänelle kun hän tuli niin äkäsenä minua vastaan, ettei tervehtinytkään.

— Taitaa olla mustankipeä, jatkoi Ström ja katsoi niin häpeämättömän rohkeasti tytön silmiin, että tämä punastui ja kiekahti kantapäällään ympäri, vaan pysähtyi taas Strömin käsivarsia katselemaan.

— Sanoiko hän niin, se "finnumaani"? Näkihän hän minut tässä portilla kun niin nauravana saattoi Mimmiä kotiin.

— Ohoh! pääsi tytöltä. Ja Vuoltiolla kun muka oli niin ikävä siellä! Hän pyörähti taas ympäri, kuin jotain etsien, jotain tahtoen, ja astui askeleen lähemmäksi.

Ström tuli iloiseksi, sitä hän oli aina tahtonut juuri hänelle opettaa, vaan tyttö ei ollut koskaan uskaltanut. Hän kohensi valkeata ja pian kiehui sokeri kuplasena harmaana vaahtona kattilan laitoja myöten.

Hän ojensi tytölle vesiastian ja tämä pisti siihen sormensa. Vaan jäähdyttyä oli sormi pistettävä kuumaan keitokseen ja silloin rupesi tyttöä taas jänistämään. Hän oli aivan pelästynyt ja häpesi samalla arkuuttaan.

Ström kietoi toisen kätensä lujasti hänen vyötäisilleen ja seisten takana tarttui toisella pelkurin oikeaan käteen, piti sormea hetken vedessä ja tuikkasi sitä sitten sokerikeitoksessa ja pisti jälleen vesiastiaan.

Tyttö oli aivan huumauksissa, punasena kuumuudesta ja muusta — ja hänen aivojensa läpi välähti ajatus: yhtä paria huulet.

Ström nosti käden lähelle silmiään, tarkasti sormessa riippuvaa sokeria, joka oli kirkasta ja venyvää.

Hänen liikkeensä olivat nopeat ja varmat heilauttaessaan kattilan reijältä ja sitä tukkiessaan; vaan vasemmalla kädellään hän yhä piti tyttöä kiinni.

Sitte hän kääntyi ja ennenkun tyttö tiesikään oli häntä suudeltu, niin nopeasti, ettei hän ennättänytkään huomata, olivatko "ne" yhtä paria ja sentähden hän ihan arvelematta ojensi suunsa esille, ja Ström suuteli häntä toisen kerran.

Vaan ei hän vielä sittenkään puotiin palatessaan tietänyt ihan varmasti, oliko heillä yhtä paria huulet. Hän ei ymmärtänyt, siinä se oli… Vaan kyllä ne taisivat olla!

Hän oli kuin huumauksissa ne päivät ja kysyi lakkaamatta itseltään, olivatko ne vai eivätkö olleet, eikä saanut varmaa vastausta.

Kihlauspäivänään hän sen kumminkin jo lienee tietänyt, sillä hän ei näyttänyt enää yhtään niin syvästi ajattelevalta kuin joskus ennen ostajille leipiä antaessa. Iloselta vaan!

Vuoltio oli laittanut heille kuuliaislahjaksi hohtavista sokerilangoista kiedotun linnunpesän, jossa oli dragantti-taikinasta tehtyjä valkosia munia, ja pesän % laidalle linnun — harvinaisen hyvästi muodostetun sokerileipurin työksi — ja linnun suuhun paperin, johon oli kirjoitettu: kestäköön onnenne!

Se oli hienon hieno pisti, sillä Ström oli huikentelevainen luonteeltaan ja juopotteleva, mutta sitä ei kukaan silloin huomannut.

Eipä ollut Täperän Heikki syönyt moneen vuoteen niin hyviä ruokia kuin mennyt-talvena. Ei sitten kuin lähti kotikyliltä Annansa kanssa. Koko perhe, yksin vanha vaarikin, rupesi näet kovaksi siitä, että Heikki kosioi Virsu-Mikon Annaa. Mutta Heikki oli luvannut ottaa Annan ja hän otti Annan, vaikkei tytöllä ollut kunnon körttiä päällään. Ja laiskaksikin häntä mainittiin… Vaan kyllä hän silti keitti, kun Heikki antoi keittämistä.

Keittämistä — niin mitäpä niistä. Keitottakin se roppikunta tuli aikaan. Jos sai kerran viikossa halkoperuja, oli hyvä. Tiesihän Anna Heikin tienaavan hyvät päiväpalkat, mutta otappas. Anna kun oli kerrankin pyytänyt rahaa ostaaksensa puolipitoiset kengät, sanoi Heikki vaan: ei niitä semmosia tarvita. Enemmältä Anna arveli, että jos tuo lie salajuoppo, mutta pian hän sen huomasi ihan perättömäksi. Sinne ja tänne hän arssiloi ja luuli viimein arvanneensa asian. — Vanhoja velkojapa sillä täisikin olla! — hän sanoi itselleen. Velkaa on, ja Kuittisen Jussille vielä. Sinnepä aina lähti tilin saatua. Kyllä hän tosin toi niiltä matkoilta jauhoja tai muuta, mutta eihän se semmonen summa mitenkään niin vähiin mennyt. Viiteenkymmeneen markkaan oli aina kuukauden lopulla, joskus vähän päällekin.

Ja Heikki kulki edelleen metsässä, kaatoi honkia ja karsi latvoja. Joukko retusti mukana, milloin milläkin pitäjän kulmalla. Kun ei heillä vakituista olopaikkaa ollut, niin Heikistä oli saman tekevä, missä he olivat. Kunhan aika kului.

Mutta toisen talven aikana rupesi Annasta tuntumaan, että Heikin mielestä mahtoi aika kulkea hyvin hitaasti. Usein hän mainitsi, että tuo tukkilaisena olo alkoi jo maistua puulle. Annan pisti oikein vihaksi, kun hän maata kutmotti tuvan penkillä pitempään kuin muut miehet, vaikka aina ennen oli ensimmäinen.

Siksipä Annaa kummastutti, kun hän yhtenä aamuna ylös noustuaan kuuli, että Heikki oli jo aikoja lähtenyt kirkolle. Kuittisen Jussilta oli eilen tullut sana, mutta ei hän sitä niin kiireiseksi arvannut.

Vasta toisena päivänä Heikki ajoi kotiin. Kenen lie tullut kyläläisen reessä. Ja hän oli niin oudon näkönen ja hänellä oli niin kummia kaluja matkassa, että jos oli toinen mies, niin olisi saanut juopuneen nimen. Oli sillä havurauta ja kaksi uutta kirvestä ja pulskat hevosvaljaat.

— Kenenkä nuo ovat? — kysyi Anna, kun Heikki laittoihe kirveitä tahkoamaan.

— Niin, niin! Nämät ovatkin nyt tärkeimmät pääkappaleet tässä sakramentissa.

Sinä iltana Heikki sitten puhui Annalle, että hän nyt oli ostanut talon, Täperän perintötalon Keiteleenpohjasta. Oli antanut kuusisataa käteistä rahaa ja veli Junno ja Kuittisen Jussi olivat taanneet lopun hinnan. Sitä rahaa hän oli niin kauvan säästänyt. Arvasihan hän, että kyllä veli Junno leppyy, kun hän talon hommiin rupeaa. Ja niin kävikin. Ei yhtään empinyt, kun takaukseen pyydettiin. On se oma suku sentään vähän nöyrempätä avunkin antoon kuin ventovieras, vaikka sitä väliin suututaankin.

— Sitähän se on, — myönsi metsävahtikin, jonka mökissä he nyt asuivat, — mutta kyllä taisi olla Täperäisellä nyt rahan hätä, kun antoi talonsa niin helppoon hintaan.

— Sanoivat jo vallesmannin siellä käyneen kirjoittamassa lehmät ja kaikki…

— Mutta mitenkäs? Minä muistelen kuulleeni, että siinä talossa on intekki.

— Saishan tuota kysyä, — lupasi Heikki. Mutta huomenna hän taas meni
Kuittisille, jossa puumerkit pistettiin, ja sitten se asia unohtui.

Ja niin tuli Heikistä Täperän isäntä ja nyt hän sai tehdä isännän töitä. Ei hän laiska ollut, mutta ei toki tarvinnut olla ojalla eikä semmoisessa. Hän pani itse katon latoon, joka oli harjapäilleen jäänyt, korjasi hakaveräjän ja nikerteli yhtä ja toista.

Tyytyväinen hän oli Annaansakin. Kyllä hän osasi pitää hyvän komennon kaikin puolin. Ei hän kahvia salaa särpinyt, niinkuin moni emäntä tekee ja varastaa yhteistä tavarata. — Ja tytöistäkin näytti tulevan tavallisia ihmisiä; hyväluontoisia ja taitavia. Ei Heikki ainakaan ollut älynnyt Täperällä yöjalkalaisia. Ei ollut hyvä tulla. Silloin saavat korennosta, jos hän vaan yhyttää!

— Tuleppas tänne, — sanoi Eeva tuvan ovelta Juhannuksen edellisenä
Perjantai-iltana.

Kaisu pyyhkäistä hutaisi pöydän pään, väänsi vedet luutusta ja asetti sen uunin nurkalle kuivamaan. Sitten hän hyppäsi ulos, vilkasi ympärilleen ja lippasi Eevan perässä saunallepäin. Helmat vähän suhahtivat nurmien latvoihin, kun he perättäin juoksivat. Eeva otti pitkän hypyn saunan edessä, kiskasi rivasta ja ovi läiskähti kiini hänen jälkeensä. Siinä oli iso sammakko kynnysalla. Niin ilettävän kostea. Isot silmät vain murjottivat kuin härän päässä. Kaisu käänsi sen kepillä. Siinä se seljällään räpäköi ja ojenteli sääriään. Sillä oli oikein reidet ja vyötäinen niin hoikka. Ilmankos sanotaan sadussa sen ennen olleen kuninkaan tyttären…

— He. Nurkan Juho oli vienyt vispilöitä kauppamieheen ja saanut vehnäistä.

— Miten sinä sanoit, — rouvahan se on…. On se. Melkein oli naula. Äiti antoi Nurkan Justiinalle liinan sormauksia ja kahmalollisen suoloja. Kuuluivat olleen ihan ilman.

— Ei ne semmoisista — myönsi Kaisu. — Hyyp! -hän veti viimeiset pisarat kupin pohjalta. — Imekööt piippujaan!

— Niinpä niin. Mutta kuule! Mitäs minun pitikään sinulle puhua. Niin, tosiaan. Että isä menee maanantaina myllyyn ja sitten ei jää hinkaloon jyvän päätä. Kuule, hanki sinä pussi, niin minä iltasella kihvellän…, kun miehet menevät saunaan.

— Vielä mitä! Ei suinkaan me näillä resuilla iletä mennä Juhannuksena kirkkoon. Ilmankin olivat Maukun tytöt — senkin kärsäkkäät — haukkuneet, että "nuo Täperän mampselit kulkevat lainaryysyillä kirkossa…" Mokomatkin!

— Eivät ole meitä rikkaampia, vaikk'ei meillä ole kaiken maailman rojakkata orret täynnä… Mutta nyt kun minä ostan karttuunia ja teetän vähän mahtavan nutun. Kiinni istuvan…

— No. Niillä jyvärahoilla. Vai ilmanko edestä sinä luulet minun niitä kirkolle riehuvan.

— Mitä sinä hohailet? Tämä ei ole synti eikä mikään, että yhteistä tavarata ottaa, kun kerran riehuu ja tekee työtä taloon. Toista on kuitenkin Kerppulan Liisan kähveltäminen! Näitkö sinä ne uudet tasaruutuiset muhrilanka vaatteet?…

Lauvantaina lähti Täperän Heikki tyttärineen kirkolle. Hän kantoi jyväpussin Kuhmoniemen puodin lattialle. Arveli siinä kauppamiehelle: että kyllä se Kerppulan Liisa tekee koloa veljensä jyvähinkaloon.

Tytöt olivat näet selittäneet, että Liisa mokoma oli tuonut pussinsa heidän raahatakseen. Ja Heikki uskoi kuin pyhä poika, että se oli Kerppulan Liisan pussi. Sitten kun hän tuli tyttöjä vastaan maantiellä, häntä vähän pakkasi naurattamaan. Olivat niin pulskia nuo Täperän tytöt uudet jäykät keltaiset huivit päässä. Ja hänellä itsellään oli 5 pennin sikarossi hampaissa. Eihän sitä kirkkoreilassa viitsinyt nurkantakaista polttaa. Talon mies ja vielä vallesmannin pakeille menossa. Oli käskenyt. Mitä lienee asiata?

Mutta tytöt mennä leikuttelivat isossa tyttöparvessa. Oli siinä Kerppulankin Liisa tasaruutuiset vaatteet päällä ja Maukun tytöt, jotka olivat soimanneet, että Täperän tytöt koreilevat lainahetuloissa.

Täperän tytöt eivät nähneet isäänsä ennenkuin rannassa kirkonmenojen päätyttyä. Äänettömästä päästä hän nosti veneen kokan olalleen ja työnsi sen yhdellä nytkäyksellä järvelle.

Eeva hyppäsi kiveltä perään ja löi melalla tapin kiinni. Sitten hän hyppäsi uudestaan rannalle ja odotti, että isänsä menisi perään. Mutta Heikki vaan piti kokasta kiinni.

Äänetönnä hän sitten kiskoi, että vesi valui pitkin otsaa. Keskeytti kerran soudun, viskasi takkinsa kokkaan ja pyyhkäsi käsiselällä kasvojaan.

Isot kolmilaidat ajoivat ohitse, että pouhina kävi. Niissä näkivät tytöt monta tuttua ja paljon oli heillä puhetta niistä. Eeva katseli perästä isän olkapään yli, niin kauvan kuin vaan niitä näkyi. Vaaleita päähineitä ja avopäitä, punottavia kasvoja ja perämiehen selkä. Airot, kymmenet airot, kohosivat ja vaipuivat kuin koneen liikuttamina. Yhtä aikaa, ylös, alas. Niistä näytti vuotavan oikea vesiköysi järveen. Se kimalteli ja siellä hohtivat valkoiset paidanhihat. Eeva katseli sinne, että silmistä rupesi vettä tulemaan, ja sitten hän käänsi katseensa isään, joka oli siinä vieressä, niin lähellä, mutta Eevasta tuntui niin kummalta, kuin isä olisi ollut kaukana, siellä kolmilaidassa, jota tuskin erotti enää kivisen salmen suulla. Niin oli isä nyt vieraan näköinen, eikä Eeva voinut arvata sinnepäinkään mitä isän mielessä oli. Hän vaan kiskoi ja katsoi koko ajan tuhdon alle, perätuhdon, jolla Kaisu istui syrjin.

Kaisunkin mieltä painoi omituinen ahdistava tunne. Mitä jos lie isä päässyt sen jyväjutun perille. Siitä kait hän enimmän suuttuu, että pantiin kantamaan…

— Noustaisiinko tuohon saareen syömään, isä? On siellä vielä vähän voita vakkasessa.

— Mitäpä tuosta — ilman aikojaan viivyttelemään. — Heikki kurkisti veneen laidan yli. Olivatpa vähällä laskea kivelle.

Heikki ojensi nyytin kokasta. Vene luisti ison matkaa äskeistä vauhtiaan, vaikka olivat airot ylhäällä. Täytyi laskea ihan saaren alaitse, sillä salmen täytti tukkilautta. Salmen toiselle rannalle olivat puomat köytetyt ja ponttuulla näkyi miehiä ja naisia täydessä työssä. — Hei! — huusivat. — Soutakaa ulkopuolitse saaren. Ei siitä taida päästä.

Eivät lähteneet kiertämään. Ennen pujottelivat siitä puiden alatse, koska ranta oli tarpeeksi syvää. Siinä kasvoi runsaasti lumpeita. Suuria lehtiä ihan päälletysten, jotka niin kauniisti vajosivat veteen, kun airolla painoi ja siellä täällä suuri valkoinen kukka. Ja rannalla oli puuta, jos jonkinlaista. Siinä oli haapa, jonka lehdet aina vapisevat, ja raita. Niemukalla, aivan kaatumassa veteen, kasvoi muutama koivu. Niin mehevän näköisinä siinä olivat. Pyyhkäisivät liinan Eevan päästä, kun Täperäläiset siitä pujottelivat. Se tarttui oksaan ja heilui siinä. Eeva kumartui taappäin, mutta ei ylettynyt. Isän täytyi huovata ja sitten sen Eeva sieltä sai.

Oli taas tungospyhä tulossa. Ihmisiä käveli edestakaisin maantiellä, seisoskeli parittain ja ryhmissä kirkonkylän talojen porteilla. Muutamat istuivat kauppapuotien portailla, ja puodit kihisivät väkeä. Varsinkin oli Kuhmoniemen puoti täynnä. Kauppias siellä itse heilui ja mähläsi miesten kanssa, joita seisoi kuin seipäitä huone mustana. Muutamia naisia oli lähinnä tiskiä kankaita katsellen, joku löhötti kyynäspäillään tiskillä.

Siellä oli kovasti tupakan haikua. Rouva sulki varovaisesti kamarin oven jälkeensä. Hän haki lautasella keksiä vieraalleen, naapurin rouvalle. Kahvitarjotin oli vieraan edessä pöydällä, joka oli ikkunan alla, puotikamarissa. Siinä istuivat kahden puolen pöytää katsellen kirjavaa liikettä maantiellä. Ihmiset aina hajosivat, kun joku ajoi ja sitten yhtyivät taas.

Juuri kun rouva laski tarjottimen pöydälle, huomasi hän ihmisten taas vilkuvan taakseen ja hajautuvan tiepuoliin. Eräs vaimo veti tyttöään kädestä ett'ei joutuisi hevosen alle.

— Kukahan siellä nyt niin päästää — arveli naapurin rouva, kun alkoi kuulua tiukujen helinää ja kolinaa.

— Eipä nyt uskoisi, miten Täperäinen minun ruunallani vilistää! sanoi kauppiaan rouva keikauttaen päätään.

— Ilman minä sanoin. Omansahan se on tuo hevonen kuitenkin. Ja hyvähän tuo on, että jää edes koni, kun kaikki muu menee.

— Ettekö te ole kuulleet? Joka oli intekissä, Täperän talo, ja nyt se menee. Heikki saa pyyhkäistä käsiään ja lähteä taas kirves olalla metsään. Olivatkin ne tyttäret niin komeita ja varastivat kuulemma isäänsä…

— Meidän saamisestahan se menee. Oli toki mainio asia että mieheni sai siitä intekin…

— Tule vähäksi aikaa puotiin! — sanoi kauppias puodin ovelta ja lähti kannu kädessä makasiiniin.

Totta oli että Täperä piti myötämän entisen isännän velasta ja Heikillä oli taas lähtö edessä. Nyt hän oli tullut kirkolla käymään ja kun hän sitoi kiinni hevostaan, oli hänellä melkein selvä aavistus siitä, mitä varten hän sen sitoi Kuhmoniemen puodin seinukselle. Hän tahtoi sanoa kauppamiehelle sanan sanasta, koska se salasi intekin häneltä.

— Tuossapa tulee Täperän Heikki, — sanoi eräs mies puodin lasista katsoen, — eli eihän tuo enää ole Täperän Heikki.

— Ilman edestä hän luulikin sen saavansa, -pauhasi kauppiaan rouva kääriessään vaatetta paperiin. Ei suinkaan taloa vielä meidän pitäjässä sen verralla anneta. Tuon olisi oivaltanut, jos vähänkään ymmärrystä oli, mutta Heikki meinasi ostaa viidellä pennillä makeisia ja syödä oikein…

Heikki oli tullut puotiin. Väki tiesi sääliä murhetta ja vastoinkäymistä ja katseli vakaisena Heikkiä, joka seisoi oven suussa. Heti näki, että hän oivalsi kenestä Heikistä rouva sellaisen vertauksen teki.

— Eipä Heikki, — hänen kulkussaan kähisi niin kummasti, — eipä Heikki ollut niinkään pöllö kuin luulet! — hän sanoi ja astui tiskin luo. Ymmärsipä kysyä sinunkin mieheltäsi sitä asiata, mutta mitäs, tämä oli liiaksi kavala sanomaan suoraan. Saat vaan sanoa miehellesi, että kyllä hän on aika roisto. Sano se! että niin sanoin minä, entinen Täperän Heikki.

Kamarin ovi narahti. Siellä kuunteli naapurin rouva. Kauppiaan rouva lensi punaiseksi, heitteli siinä kapineita äkeissään ja puhui ruotsia ystävälleen. Puhui, että jos tuo olisi haukkumisesta tämmyytettävä…

— Niin, niin se on! Koiran työn teki… ärjyi Heikki. — Va seija tu saivarkorva; komme hit latohoo, lansveken rusinasoppa, — jami Heikki. — Mutta kyllä sen vielä tilinpäivänä muistaa. —

Kello kilahti ja rämisi vielä ison aikaa, kun Heikki paiskasi puodin oven kiinni. Puodissa oli niin hiljaista hetken. Toiset häpesivät rouvan puolesta, toiset sähähtivät nauruun, mutta taukosivat kohta, puistivat päätä ja lähtivät äänetönnä ulos.

Mutta Heikki ajoi käyden pitkää ylämäkeä. Hän katsoi pulskan ruunansa pitkää häntää, kun se tahdissa heilui käynnin mukaan. Siinä hän istui paukkulaudalla ja kuunteli tiukuja, jotka helähtivät, joka kerta kun hevonen sujakasti astui. Silmänsä oli kuiva, mutta ehken sydän itki, kun hän ajatuksissaan näki itsensä ja ruunan tukkimetsässä, syvässä lumessa, eukon kestinä metsävahdin savupirtissä ja tyttäret vieraan käskettävänä, maailmalla yksin. Hänellä toki oli ruuna, mutta ne toiset…

Mikkolassa olivat jo kaikki painuneet mikä mihinkin nurkkaan levolle. Ison tuvan lattialla oli leveä heinävuode, jolla muutamat kirkonrakennustyössä olevat miehet jo vetelivät pitkiä "seinähirsiä", että korina kävi.

Ovensuu ikkunan alla istui vielä muuan nainen paikkaillen kevätillan viimeisessä valossa miehensä hajallisesta nutusta huomiseksi ehjää. Jopa alkoi silmiä kirveltää, hän hivutteli peukalolla ja etusormella luomiaan, laski sitten nutun penkille, riisui päällyshameen peitteekseen ja kyträhti levolle vuoteelle laidimmaiseksi. Eikä rengännyt hänenkään kauan unta houkotella. Jos olivat uupuneita kirkon tekijät, niin uupuneempi vielä oli heidän kokkinsa.

Mutta tuskin hän oli saanut unen päästä kiinni kun herkkä korvansa kuuli tuvan oven narahtavan. Hän nosti päätään ja näki päänaluksen yli, että se oli Raha-Matti. Hän seisoi oven pielessä tuijottaen uunin suuhun, pitkät kädet riippuen kupeilla, kämmenet taapäin, ja kupu pullollaan, niinkuin olisi vatsa alkanut jo leuan alta.

— Mitäs se Matti nyt? — ajatteli nainen, — kun ei makaakaan aitassaan.
Kuinka se nyt hennoi sen romukopsansa heittää!

Sillä Matti oli yksi niitä, joilla on kukkaro, eikä hän ollut ainoastaan rahalle ahne, hän kokosi taakseen kaikkia, mitä ikinä ajatella voi: vanhaa ja huonoa ja märännyttäkin.

— Ahas — ajatteli vaimo taas, kun näki Matin lähestyvän uunia. Vai se paisti sun kidassasi nyt olla pitää?

Päivemmällä oli uunia lämmitetty ja nyt yöksi oli sinne pantu lehmän jalkaluita ja muita lapoja kuivamaan, joista sitten kesällä tulisi hyvä makukeitto väelle.

Ja se lihanhaju se nyt kutkutti Matin sieramia. Ja kun ei kuulunut hiiskaustakaan, ei muuta kuin miesten tasainen "hirrenveto", kumartui Matti lieden yli ja ojenti kätensä ottamaan.

Matti veti kätensä takasin ja kääntyi vielä kumarruksissa ollen katsomaan. Hänen silmänsä olivat tirrallaan ja suu irvessä kuin vastatuuleen kulkevan lampaan.

Vaan kun ei tuvassa hetkeen taas kuulunut mitään erinomaisempaa, pisti Matti kätensä uudelleen uuniin, tarttui paksuun luukohmuraan ja veti sen uunin suulle.

Matti vainusteli taas vuoteelle päin, mutta vaimo näytti nukkuvan sikeästi ja miehet kuorsasivat kilpaa.

Mikä hiisi se siellä häntä väijyy? Matti kääntyi lähteäkseen, mutta tuo sieramia hyväilevä haju sai hänet taas rohkasemaan mielensä. Hän kumartui lieden yli, sieppasi luun käteensä ja pujahti kuin kärppä pihalle jättäen oven jälkeensä raolleen.

Keväistä huurua leijaili haurenevan jään pinnalla. Väliin se vetäytyi kokoon kohoten kevyen höyhenen lailla ylemmä, paikoin se häilyi sakeana ja matalana jäätä myöten. Alhaalla rannalla oli vielä kuopissa ja kivien kupeilla lunta, vaan kirkkomäen rinne oli jo ihan paljas. Kirjavana se kiilsi kosteiden menneenvuotisten lehtien peitossa ja koivut ojentelivat halukkaasti nuorteita punertavia oksiaan. Mäelle vievä tie oli syvillä vaoilla ja mustassa mullassa oli kuoria ja lastuja osoittamassa tietä, mitä myöten oli vielä sulassakin maassa ajettu hirsiä kirkon rakennuspaikalle. Ja siellä ylhäällä oli vilkasta elämää. Toiset sahasivat kaksittain poikki kymmentuumaisia honkajätkiä, toiset niitä hinasivat nuorien avulla pitkäveteisesti hoilottaen salvokselle, toiset taas siellä ylinnä kahareisin istuen veistää naksuttelivat uutterasti.

Syrjemmässä oli mustuneen ison kiven kupeessa tulisija. Vieressä oli iso kasa kuivia risuja ja toisella puolella pöytärisalla kahvivehkeet ja maitopullo. Siellä saivat rakennusmiehet ostaa lämmikkeekseen "tervavettä." Ja ahkeraanpa siellä olikin kokki pannuaan kallistellut ja vieläkin seisoi muutamia odotellen, niiden joukossa Raha-Mattikin, vaikkei hän tavallisesti silloin kahvia hennonut juoda, kun oli omissa ruuissaan.

— Eikös Mattia haluta ruveta keittoyhtiöön tänään? — kysyi kokki, syrjäsilmällä miestä tarkastellen.

— Noh, eihän se taitaisi hullummaksi olla, vastasi Matti tavallista myöntävämmin. — Kun vaan olisi sopivaa pataan pantavaa. Mitäs kokki tuumii keittää?

— Mulla olisi hyviä makuluita, kinitti Matti, mutta kyllä niistä pitäisi tulla enemmän kuin yhden kerran, ja peruja on myös vielä muutama kappa. Alkanevat jo ruveta kasvamaankin siellä aitan nurkassa.

— Tuo tänne vain, kyllä täällä idut karsitaan pois ja syödyksi ne kanssa tulevat!

Kun sitten päivällisaikaan miehet näkivät ihmeekseen Matin häärivän keittopadalla niinkuin omallaan ainakin, eivät he voineet olla ihmettelemättä, miten Matti hennoi niin paljon syödä kallista ruokaa. Kokki selitti, että he olivat Matin kanssa yhtiössä. Mutta kun Matti alkoikin salakähmässä myöskennellä viiden pennin "portsuunia", alkoi kokkia pistellä vihaksi se yhtiömies. Ja kun sitten taas tuli toisia miehiä ja ihmettelivät, että mistä kummasta Matti lihaa sai, ei kokki malttanut olla tokasematta:

— Tuollahan me Matin kanssa oltiin kaivamassa haudasta sen Hakosen kuolleen ruunan luut ja viime yönä niitä Mikkolan tuvanuunissa paistettiin.

— Ja Matti lupasi minulle villakouran, — jatkoi kokki, — palkaksi, etten puhu Mikkolan emännälle, että Matti vanhoja hevosenraatoja heidän leipomauunissaan kärventää.

Nyt uskalsi Matti katsoa kokkiin, vaan tämä ei ollut tietonaankaan, perin vakavana vaan anniskeli miehille, mitä mikin pyysi. Matti ei ymmärtänyt mitä oikein ajatella. Sattumaltako se noin puhui? Ei, kyllä se mahtoi yöllä nähdä hänen temppunsa. Ja jos se nyt kantelee, niin onhan se vähän häpeätä. Syntyy taas samanlainen myräkkä kuin silloin, kun hän hevosjauhot tallista otti… mokomatkin lisut.

— Antakaapas tuohon vielä vähän, hän sanoi koetellakseen, mitä se kokki nyt tuumii.

— Sitä hevosenluukeittoako? kysyi kokki ja silloin kohtasi Mattia niin ilkikurinen katse, että hän oli vakuutettu sen yöllä jotain nähneen. Mutta samalla oli kokki niin hyväluonteisen näköinen, että Matti rohkasi mielensä ja sanoi:

— Saat kuin saatkin ne mustat takkuvillat, kun olet Matin kanssa yksistä puolin.

— Yksistä puolin, — sanoi kokki, heilauttaen sankoa, jolla lähti vettä lähteeltä noutamaan, ja lisäsi olkansa yli ilkkuvasti Mattiin katsoen — tällä kertaa olkoon menneeksi, mutta en vasta, muista se Raha-Matti!

He eivät voineet kävellä käsi kädessä, Eijalla kun oli semmoinen iso, hihaton turkki, mutta he kulkivat muuten hyvin likekkäin. Sillä he pitivät niin paljon toisistaan.

— Ja sitäpaitsi —, jatkoi Eija, kun he jälleen pääsivät rinnattain, kierrettyään tupakka-ukon ja ostelevan sotamiehen Esplanaadin kohdalla, — sanoi hän, että minun ei olisi pitänyt suostua sinuun siitäkin syystä, että minulla itsellänikin on velkaa. Ja ehken se onkin ajattelemattomasti tehty.

— No no, tottakai sinä jotakin merkkiä tarvitset, sanoi Rurik kätkien hymyään paperossin suojiin.

— Kumma, etten minä suutu sinuun. Merkkiä, mitä merkkiä? Etkö muka merkittä tunne. Mutta sen minä sanon, että kelloa minä en huoli, minä en tarvitse mitään pestiä; enkä kuin yhden sormuksen. Kaksi sileätä sormusta rinnan onkin niin kömpelöä, eikö ole? Voipihan samalla sormuksella vihkiä, eikö voi?

Hän kääntyi epätietoisena ja hiukan avuttomana Rurikkiin päin. Hän ei tosiaankaan tietänyt, oliko jokin sellainen kirkollinen "parakrahvi" olemassa, joka kielsi käyttämästä muuta kuin uutta sormusta vihkiessä. Sillä kaikilla hän oli nähnyt uudet, paksut, yksinpä Storen Lotillakin, jonka äidillä oli lainahansikkaat vihkiäisissä, kun ei kannattanut ostaa.

Rurik katsoi vakaisesti vastaan, eikä virkkanut mitään. Lienee ajatellut jotain.

Eijakin kulki siunausajan ääneti, pää syvällä villavassa kauluksessa. Mutta kun kääntyivät Mikonkadulta asemalle päin, joka siellä edessä niin lupaavana loisti, ei hän enää malttanut:

— Senkin täti, senkin täti! Kun minä olin kaikki niin hauskasti kuvitellut. Se olisi mennyt kuin tanssi, olimme vain jonakin päivänä kutsuneet papin meille ja — ja sitten tulee tuo täti, häijynä Hermeksenä, ja latelee niitä ikäviä ennustuksiaan, että äiti muka ei koskaan, ei koskaan suostu tuommoiseen kometiiaan.

— No no, elä nyt ole milläsikään. Äitisi on niin järkevä, hän kyllä myöntyy. Ja jos ei, niin täytyy sitten pitää niille tädeille tyydykkeeksi pienet kemut.

— Niin, mutta kun minä olin tätä asiata niin mielistellyt mielessäni.
Se on tullut minulle oikein lempiaatteeksi.

Rurik katseli taas syrjältä intoilijaa vierellään. Hän jo tunsi tuon vastaanottavan luonteen, joka niin herkästi kasvatti itselleen lempiaatteita ja niin kiihkeästi niissä riippui. Hänen ei tarvinnut kuin kylvää siemen, kyllä se siellä sitten kasvoi.

— Niin, saa nähdä! Olipa se sentään hyvä, että saatiin se Ella täti jäämään pois, ettei ollut heti hopottamassa.

Ja toimessa he lähtivät vaeltamaan poikki torin kulmakkeen asemalle, kun kuului uhkaava "hei" aivan takana Hagasundin puolella ja "hei" ja taas "hei." Kilisevin kulkusin hujautti ajaja komeassa kaaressa Kaivokadulta päin. Juoksu turvaksi molemmille! Nauraen he sitten kiitivät yhtä vauhtia asematalon ovesta ja siellä Pietarin junaa odottavien ihmisten kirjavassa kihinässä sitä taas oli kuin kotonaan.

Siellä he sitten seisoivat jonossa käytäväristeyksessä, tiukeasti katsoen jokaiseen tulijaan, mutta Eijan äidin näköistä ei niissä ollut. He odottivat vielä hetken, mutta kun matkustajatulva alkoi harveta, eikä vain tuleva tullut, lähtivät he kolmannen luokan odotussalin kautta etsimään. Eräs matkustaja siellä juuri koperoi rahapussia taskustaan maksaakseen juomansa oluhviset ja muutamat muut kokoilivat kampsujaan penkiltä ja penkin alta. Äitiä ei vain näy…. Mutta samassa täyttää ulko-oven kookas eukko ja punakat, suuret kasvot kääntyvät tähystellen puoleen ja toiseen. Ja pianpa tunsi Eija nuo kasvot hyvin lähellään ja näki suurissa tuimissa silmissä niitä lempeyttävät kyyneleet. He eivät olleet tavanneet toisiaan sen jälkeen kuin Rurik ja hän olivat ruvenneet yhteisiin pesäpuuhiin.

Rurik sai matkalaukun toiseen käteen ja toiseen erään laatikon, jossa Eija arveli löytyvän Viipurin rinkeliä, ja niin sitä lähdettiin. Eija huomasi, että aivan heidän kintuillaan kulki eräs outo nainen ja tavara luukulla hän taas pyöri heidän ympärillään ja kun he vihdoinkin selvisivät lähtemään, ilmestyi hän taas.

— Ai Sanna! Minä en ensinkään tässä veivakassa muistanutkaan Sannaa, sanoi äiti hänet huomattuaan — no hyvästi, hyvästi, voi hyvin. Mutta muista nyt vaan lupauksesi, muuten ei ole hyvä olla. Minä luotan sinuun. — Ei, ei, Rurik, kyllä minä ajan tavaroideni kanssa. Menkää te vain yhdessä.

Kun tavarat oli saatu korjuusen, lämpimiksi kahvit juotu — äiti ei piitannut teestä — juteltu halusta kotipuolen asioita, istauduttiin oikein rauhassa nauttimaan yhdessäoloa. Äiti ja Rurik rinnan sohvalle ja Eija jakkaralle äidin eteen. Siitä oli niin mukavaa katsoa heitä molempia silmiin.

Nyt on otollinen aika, ajatteli Eija ja hän tunsi itsensä niin levolliseksi sen ison asian suhteen.

— Täti, kuka oli se nainen, joka siellä asemalla teitä paimensi? nauroi
Rurik samassa. — Ja minkä juhlallisen lupauksen hän oli teille tehnyt?

— Se oli Sanna, etkö muista, Eija, joka palveli meillä monta vuotta kun sinä olit pienenä. Hän on nyt naimisissa eräällä leipurilla Keravalla. Hän on mahdottoman hyvä ruuanlaittaja ja minä tinkasin hänet teidän häitänne laittamaan.

Tämä vatvoi viiksiään ja katsoi maahan. — Mutta sehän on hassua, sanoi hän äkkiä ja ikäänkuin olisi tahtonut, mutta ei osannut enempää sanoa.

— Hassua! että te pidätte häitä. — Eiväthän nuo liene purkaneet, ajatteli äiti ja tavoitteli Eijan kättä, nähdäkseen, oliko siinä sormusta. Mutta Eija työnsi sen äidin selän taa ja toisen käden toiselta puolen:

— Äiti, me olemme päättäneet, ettemme vietä mitään häitä, kun on molemmilla velkaa. Maksamme niitä. Olemme aikoneet vaan mennä pappilaan — ei, ei — kutsua pappi tänne. Sinä ja täti ja pari muuta vierasta vain. Kyllä se on yhtä vankkaa siltä, äiti, ja meistä tulee paljoa onnellisemmat, eikö niin Rurik? Näin me olemme päättäneet.

— Päättäneet. Ja minä päätän, että siitä ei tule mitään. Pappi tänne, tähän sopukkaan! Eipä hullumpaa ole kuultu!… Ja äiti rupesi nauramaan ja nauroi niin että posket hyllivät.

Mutta Eija väistäytyi vaistomaisesti Rurikin luo, pani kätensä hänen polvelleen ja nojasi päätään niihin.

— Eihän nyt toki! — jatkoi äiti iloisesti, — minä kun olen tilannut sata kanan munaa Pietarista meidän kauppiaan muassa ja juottovasikan kartanosta ja monta muuta ”anstalttia” tehnyt. Ja mitä sitten Laurikkalan setä sanoisi, sinun kummis! Ei suinkaan hän antaisikaan sitä kaunista hopeakannua, jonka hän on teille ostanut, ja josta minun mukamas ei pitänyt hiiskua mitään!

Mutta Eija ei virkkanut sanaakaan, eikä liioin Rurik. Eivät he suuresti välittäneet koko kannusta nyt.

Ja pimeässä porstuassa, kun Rurik teki pois lähtöä, he suutelivat toisiaan kiihkeästi ja Eija oli niin onneton, niin onneton, sillä koko maailma tuntui olevan heitä vastaan.

Oli ilta, suvi-ilta. Ja luonto soi, tahtoen kaikki sointuihin upottaa, vaikka sen varsinainen kuoro, linnut lehdossa, olivat vaijenneet. Yks ja toinen silmä siellä vielä valvoi. Unimielissään hotasi lintu, joka itseään oksalla kyni, aviosiippanataan kylkeen, se pani surkeasti pii-pii ja väistäytyi etemmäksi. Puoliso kallisti päätään ja katsoi toisella silmällään — ja väistäytyi jälessä. Silloin hypätä topsautti toinen maahan suureen marjanvarsipensaikkoon… Siellä suuren kiiltävän lehden alla oli ollut hyvä olla, siellä oli koko päivän nähty "silkkimadon" unia. Suuri, pörhöinen, juovikas karvamato marrotti mansikan lehdellä. Se kyprähti kokoon ja pudottautui nurmikkoon. Odotti hetken, mutta kun kaikki taas oli hiljaista, lintu löytänyt lepopaikkansa, ojensi se päätään ja alkoi vetelästi köntiä kasteisessa ruohokossa.

Mutta metsä seisoi tummana ja kuunteli ja kummasteli hiljaisuutta; ja sitä kummastellessaan ei itse muistanutkaan nukkua; eikä muistanut aho, jonka kellervänkirjavalla kupeella mansikat olivat kypsymäisillään, eikä kirkkaan vihanta vainio niittynoron takana, eikä varjoon vaipunut ranta eikä laaja veden selkä, jonka loistava pinta ulottui kauvas, kauvas, ihan sinne siintävään etäisyyteen, jossa aallotar ilmattaren varpaita valeli. Sopusointuisia säveleitä soi luonto, korvin kuulemattomia, mutta sydämmelle selviä.

— Senkin koni, — kuului rinteeltä, pellon aidan takaa. — Mitä yrittääkään tehdä!… Se se on Mattilan aitomus.

Hän pisti marjaroppeensa raosta ja kiipesi itse pisteaidan selkään. Siihen sitten jäi istumaan varaten kädellään pystyseipääsen, punaset kantapäät aidan raossa; unohtui katsomaan mitä se Mattilan aitomus siellä toisella puolen peltoa oikein aikoi. Ruudukas pumpuliliina oli supussa otsalta ja nuorekkaat punottavat kasvot miettivän näköiset. Miettiväisenä siveli katseensa heleän viheriää pellonsarkaa pitkin, harmaata aitaa, tummaa kuusikkoa sen takana, ja ruskeaa hevosen päätä ja kiiltäviä lautasia.

— Sillä on pulska pää tuolla Mattilan ruunalla hän ajatteli — ja vankka se on. Nyt sillä on jotain mielessä kun noin astua tömistää aitovartta ja nakkelee päätään… ka kah!

Ruuna kurkotti päänsä aidan yli, sieramet olivat pörhössä ja korvat vilkuttivat. Nyt, nyt! Ei, se päristi ja kääntyi pois.

— Kanttorin sekulipelto. Kyllä saa Mattilainen markan päästää, jos vaan lukkari ruunan täältä talliinsa saa. Mitenkähän se kanttori on niin häijy mies… Saa nähdä miten sen kanssa tulee toimeen syksyllä rippikoulussa.

Taas katseli ruuna himokkailla silmillä lukkarin sekulivainiota, päristi, otti askeleen taapäin ja ryntäsi koko painollaan aitaa vastaan. Se rysähti ja läntistyi koko joukon ja silloin siitä hutkautti yli ruuna ja alkoi ahmia minkä ehti.

Silloinpa oli tyttökin aidan seljästä maassa. Kietasi kasteesta kostuneet helmat käteen ja alkoi vilistää poikki niityn, kuusikon taitse, pitkin ruispellon pientaretta, jonkun kesantona olevan sarankin poikki, jossa jalat nilkkaa myöten töhrääntyivät multaan, suoraa päätä Mattilaan. Pojat löivät sirua kartanolla ja niille hän huusi jo aidan takaa:

Kepit singautettiin tantereesen ja kohautettiin hommassa vöitä, mutta isäntä, joka sattui paraiksi talliin, otti päitset naulasta ja sanoi:

— Menkään vaan Matti itse, sen se jo äänestä tuntee. Pojat vain suotta polkevat ruunan syyksi koko pellon, eikä se kuitenkaan anna niille kiinni.

— Ja sitten siitä ei rahallakaan päästä — sanoi Matti, joka alusvaatteillaan ja kylpypunat pinnalla tahkosi kirvestä aamuksi. Hän nouti lakkinsa ja leipäpalan tuvasta ja otti ohjat isännältä. — Se on vaan ruuna, se minun ruunani, ei sitä pidä lukkarin piikkiaidatkaan.

— Oisitpahan vain nähnyt kuinka komea se oli kun aidasta lennätti yli — toimitti sanantuoja innostuneena pojille, jotka siinä halveksuivat Mattia siitä että "omaansa kiittää." — Sen harja hulmusi ihankuin Junttilan oriin ja jalat olivat noin, noin…. ja pää kenotti mahtavasti pystyssä.

— Näytäpä vielä! Miten sen pää oli!… Siinä tyttö, josta minä miniän saan. Tuleppa tänne, että katson silmiin, tuleeko hyvä porsaiden paimen…

Tyttö vetäytyi ujona aitan seinukselle. Äskeistä vilkkautta ei ollut enää silmissäkään. Lapset, jotka olivat häärineet maitoaitan ovella ja nyt saaneet voipilput käteensä, tulivat lähemmä ja supattivat toisilleen: se on Lammin Liivu! Liivu se on!

— Elä tuota nyt kovin härnää, — virkkoi emäntä aitan kynnykseltä miehelleen, — ilmankin on ujo… Tuleppa Liivukin ottamaan voinsuolaisia! Jäi tässä kirnuukset ja muut näin myöhäseen kun ei tullut ei mitenkään voille. Lieneekö ollut tuon ilman syy vai mikä. Ja väet taas olivat niin myöhään nuotalla, eivät olisi malttaneet tulla ennenkun edes keittokalat nykäsivät. Olivat niin kalan himossa…

Liivu seisoi nojaten oven pieleen ja mietti, että jokohan hänen kävisi lähteminen. Jospa sentään ensin syö leivän loppuun ja emäntäkin herkeää tyhjentelemästä pyttyjä isoon piimäkorvoon. Iso oli korvo tuossa, mutta kotona on vielä isompi, on se, tuota vannepuuta myöten korkeampi…

— Hyväst, — hän aikoi antamaan emännälle kättä, mutta emännällä oli jo taas syli pyttyjä täynnä. Liivu punastui ja alkoi lapsia kätellä, jokaista: hyväst, hyväst…

Kiitokseksi vilkasi Liivu taakseen veräjästä yli suilahtaessaan kuin sisilisko ja lähti sitte kangasta juosta lipottamaan. Kuiva oli kangastie, havun neuliaisten peittämää, ja sammalmättäiltä tiepuolessa nousi suloinen vanamontuoksu. Metsään saattoi nähdä niin syvälle ja siellä näytti niin tuttavalliselta. Liivu astui vuoroon hitaasti, tahtoen joka askeleella imehtiä silmillään metsän suloista rauhaa, vuoroon taas teki mieli juosta ja hyppiä… tässä näin nyt ypö yksin, metsässä, kun ei näe kukaan miten helmat huiskaa…. Holoo, miten riemullista on metsässä suvi-illalla!

Väsähtäneitä olivat tytöt pitkästä matkasta. Kannuksesta asti olivat tulleet. Toisen oli valjuna lihava poski ja ohimossa punanen juova. Oli koettanut nukkua kovalla puupenkillä. Mutta siinä kyttyrässä oli niin paha olla.

Toinenkin näytti vähän raukealta. Valppaina seurasivat kuitenkin silmänsä junavaunuissa olijoita. Ne olivat jo käyneet melkein tutuiksi nuo. Rouva tuossa, joka söi matkavasustaan ja jonka rahat epäilemättä olivat ommellut hameen vuoriin, oli Tamperelainen. Tyttö siellä etimmäisessä nurkassa tuli Hollolasta; hänen herrasväkensä olivat matkanneet Tukholmaan ja hän tuli nyt Helsinkiin sisaren luona loma-aikaa viettämään. Mitäpä hän nyt siellä maalla teki! Hän oli näet kamarineitsyt. Ja siellä maalla oli niin ikävä nyt kun "friherinna" oli poissa ja neidet. Ei ollut mitään tehtävää eikä seuraakaan juuri. Taloudenhoitaja tosin oli hyvä tyttö, mutta eivät he enää olleet niin paljon yhdessä kuin ennen. Hän on kihloissa nyt!… Näin selitteli tyttö konduktöörille, jolla vähän väliä näytti olevan asiata siihen vaunuun ja aina täytyi pysähtyä hetkiseksi puhelemaan kauniin tytön kanssa.

— No mutta eikös ole poikamiehiä ollenkaan sielläpäin? — kysyi taas konduktööri käsi ovenrivalla.

— Ei siellä juuri ole — vastasi tyttö täydessä todessa. Hän irroitti valkean silkin solmun leuan alta, se valahti hartioille paljastaen kiharaisen mustan tukan ja heiluvat kultarenkaat korvissa. — Enkä minä sitäpaitse pojista välitäkään. — Nyt hän hymyili ja silmäyksensä ohimennessä hipaisten konduktööriäkin pysähtyi nuorimies-ryhmään keski-ikkunan alla. Siinä oli neljä päätä sangen lähekkäin. Paljo näytti olevan puhelemista näillä, naurun kitkatusta kuului väliin ja joskus heitettiin silmäys nättiin tyttöön. Vallankin näytti yksi heistä olevan halukas särkiä paistamaan. Hän ei ollut niin tavallisen näköinen kuin toiset; ruskettunut hipiä antoi hänelle miehekkäämmän muodon ja punahtava pörhöinen viiksi pani ajattelemaan, että sen oli päivä tuommoiseksi paahtanut. Hän puheli vakaasti suomeakin väliin. Varmaan hän oli kansallismielinen. Kenties joku maanomistaja tai insinööri.

Mutta jo lähettiin lähenemistään Helsinkiä. Joka asemalla pyrki uusia lisää. "Är de här upptaget?" kysyttiin, eikä aina kovinkaan kohteliaasti, ja sitten ryllöttelivat rouvat läpi vaunun toisessa onneaan koettamaan. Siinä pisti iloinen neito päätään ovesta: "nej mamma, int ä' hon här." — Saipa konduktööri täräyksen selkäänsä. Mitäs siihen taas jäikään seisomaan! Se oli pulska poika, joka tuli. Rillit välähtivät kun pikaisesti käänsi päätään puoleen ja toiseen. "Tjenis!" — iloinen ja hämmästynyt — "tämäpä nyt oli onnen potkaus kerrassaan!" Kättä puristettiin insinöörin kanssa, puistettiin niin että… Ja sitten siinä kyljikkäin tehtiin matkasta ja matkan tarkoituksesta selvää ja koko kesäolot kuvattiin, vapaasti ja elävästi. Sovitettiin sijaa vastatulleelle. Kyllä hyvä sopu tilaa antaa! Hiljempaa puhuttiin väliin ja naureskeltiin; yritettiin panna tupakaksi, mutta kun huomattiin että oli naisten vaunu, jätettiin sikseen.

Vähitellen vilkastuivat muutkin. Kampsuja aljettiin kokoella, junan vireä vauhti tuntui kiirehtivän siihen ja pitkä vihellys. Mutta vielä ei kiirettä ollut. Tytöt voivat huoletta vielä istautua penkin laidalle, myttyjä kädet täynnä; rouva telläili hiuksiaan hatun alle ja kamarineitsyellä oli jo siro matkalaukkunsa käsivarrella. Talonpojalla ei ollut paljoa tavaraa, musta nahkanen laukku otettiin naulalta ja asetettiin olalle. Toverilla oli istuimen alla kontti. Hekin keskustelivat jostain… Laukkukaula pyyhki huolellisesti kipeitä silmiään ja kääntyi nöyränä herrojen puoleen.

— Etteköhän työ, hyvät herrat, tietäs neuvoa meille korttieriä ies ens yöks? Myö ollaan ihan ventovieraita teällä.

Matala anova äänensä vaikeni. Ja vaiti olivat kaikki muutkin. Insinööriksi arveltu katsoi häneen, pitkään katsoi, mutta suu oli tukossa, näytti siltä kuin olisivat olleet korvatkin lukossa, istui vaan jäykkänä, jalkaansa heilutellen.

Tuskallinen väre ilmestyi hetkeksi talonpojan kasvoille. Varmaankin olisi äänensä vapissut, jos nyt olisi puhumaan ruvennut. — Mutta mitäpä hänellä olikaan sanomista? Ei arvannut pyytää anteeksi tunkeilevaisuuttaan, eikähän se sillä olisi parantunut. Mikä tehty, se on tehty.

Mutta siellä kulmassa istui yksi, joka olisi tahtonut silittää talonpojan suonista kättä ja anoa anteeksi herran puolesta; jota halutti osoittamaan herralle, että tuo oli halpamaista, mutta jota hienotunteisuus kumminkin esti sitä tekemästä. Oi, hän olisi silmät säkenöivinä tahtonut sanoa tuolle, että mikä hän mielestään oli? Luuliko hän…

Mutta hän ei sanonut mitään. Istui posket polttavina penkin laidalla ja kun herrat junan asemalle saavuttua ensimmäiseksi töytäsivät ulos, meni hän miesten luo ja sanoi tietävänsä aivan vieressä ravintolan. Mutta kyllä siellä yösija ainakin 2 markkaa maksaa.

— No, kyllähän tuon jaksaa, jos eivät enempää pyydä, — sanoi ukko iloissaan ja koetti pysytellä lähellä tyttöjä, ettei eksyisi tuossa vilinässä. Ja iloissaan olivat tytötkin. Tämähän oli oikein suuri sattuma. Suuttuivat ensin niin ja sitten saivat osoittaa jalomielisyyttä herralle, vaikkei hän siitä tiennyt, ja se se parasta olikin, ja viho viimein auttaa ukkoa, niin vähällä hyvittää toisen mielen!

Muutamat sanoivat Annua tuulihatuksi. Hän tahtoi sitä ja tahtoi tätä… ei aina itsekään oikein tietänyt mitä! Niin yskivät ystävät, mutta Annun oinasta mielestä eivät hänen tuumansa olleet niinkään tuulen tuomia. Varsinkin hän oli viime aikoina kehittynyt erääsen suuntaan, hän oli kypsynyt täydelliseksi uuden ajan naiseksi, ei puvussa ainoastaan, mutta mieleltä ja mielipiteiltä.

Ennen oli hänen nais-ihanteensa aivan toista maata. Se oli sellainen oppinut nainen, joka hienosti puettuna istui kauniissa huoneessaan lukien ja luettua nauttien. Erillään muista, ainakin paria porrasta ylempänä, kaikki maailman viisaudet pienessä päässä.

Mutta nyt oli muutos tapahtunut. Hän oli lukenut ja kuullut niin paljon puhuttavan naisen käytännöllisestä arvosta, todellisen elämän vaatimuksista, että hän oli tullut erääsen päätökseen ja se oli: että suurinta viisautta maailmassa ei ole paljon tietäminen, vaan että osaa hyväkseen käyttää sen vähän kuin tietää. Mitä se häntä hyödytti että hän oli koulu-ajalla lukenut ennen vanhaan löytyneen viisaan Diogeneen, joka asui tynnyrissä ja jonka luona Aleksanteri Suuri kerran kävi? Eikä sen enempätä tietänyt koko miehestä. Mitä se häntä hyödytti tietää kaikenmoisten eläinten latinalaisia nimiä, kun ei hän niitä sentään äänestä ja näöstä tuntenut? Mitä se häntä hyödytti osata taivutella "haben" ja "sein" ja lukea ulkoa "Erlkönig", kun ei kuitenkaan pystynyt ostamaan junalippua käydessään isän kanssa Hampurissa?

Ei, toisin hän aikoi lapsensa kasvattaa — ja ensin itsensä. Ja nyt oli kasvatustyö alkanut. Toistaiseksi pistettiin anatomia kaapin nurkkaan tekemään seuraa kureliiveille, jotka olivat jo ennen hyljätyt, ja Annu lähti serkku Kallen matkaan kun tämä meni metsälle, oppiakseen eroittamaan myrkkysienet syötävistä, ynnä muuta hyödyllistä ja hauskaa. Sillä Kalle tiesi niin paljon asioita, oli suora, yksinkertainen ja reipas. Kalle oli nyt Annun ihanne. Hän tahtoi tulla Kallen kaltaiseksi!

Ja nyt he astuivat peräkkäin metsäpolulla. Ensin kangasta, nousivat sitte kalliolle, jossa ei kasvanut muuta kuin kiveä ja halkeamissa kanervaa, painuivat taas noroon, kosteaan metsään. Kalle vihelteli ja katseli silloin tällöin syrjälle. Ruskean huopalakin reunat olivat alas käännetyt, ne olivat paljoa tummemmat kuperoa, jonka oli päivä vaaleaksi paahtanut. Leuasta pisti muutama pitempi karva toisia orastavia etemmäksi. Selvään eroitti tummaa metsää vasten, noin kun hän tähysteli puiden taa. Pitkävartiset pieksut oli ja pitkään astui poika. Annulla oli koko työ pysyä jälessä, oli siinä risuja tiellä ja ne hameet olivat aina vastuksina.

Voi sitä mustikan siivoa! Kallekin haamasi pari kourallista astuessaan muutaman ison kuusen luo. Sieltä kuului iloinen huuto: Annu, tule tänne! Siinä oli kuusen oksan alle viritetty permi ja siinä riippui kaulastaan kiinni poika teeri… Kalle oli mielissään ja ensin tunsi Annukin iloa, että oli saalis tätille vietävänä. Mutta samassa hän näki ajatuksissaan linturaukan kuoleman taistelun. Tuosta se oli astunut, niin sirona ja pelotonna, tuttua linnunpolkua pitkin. Noukkasee marjan, heittää suuren katseen kuusen taa, siellä on kiven kolossa vettä, ja astuu ansaan. Ei ei, suotta se räpäköi ja koettaa lentää… Sitkeä on Kallen punoma jouhirihma, suotta riehuu lintu uuvuksiin asti. Kireämmäksi käy vaan solmu, silmä sammuu…

Mutta kotimatkalla juolahti Annun päähän aivan toisellainen ajatus. Hän katseli poikateeren kaunista höyhenpukua. Miten kauniin värinen, vaaleanruskea, tummempia täpliä täynnä. Voi voi! Sellainen puku olisi vasta kaunis; muotiruskea, tummemman täplikästä höyhenkoristetta reunoissa. Voi sentään. Hänen täytyy saada sellainen! Luistinpuku, vaaleanruskea ja tumman täplikäs lakki ja kaulustin ja poskilla punaset ruusut. Soma, soma! Hänen täytyy se hankkia ja ruusut tuo tuuli kun käsi kädessä luistellaan sitte talvi-illoin…

Ja koko illan oli Annu niin iloinen ja tyytyväinen itseensä. Alku oli tehty itsekasvatukseen! Ja olikin kaikki niin raitista ja hauskaa. Kukatkin näyttivät paljoa kauniimmilta lampun valossa! Illallispöydällä tuoksusi iso kimppu loistavia kukkasia. Ja nuoret perunat höyrysivät lämpöään, tee oli niin hyvää ja oli siinä paistetutta sieniäkin. Annu ja Kalle väittelivät mikä oli minkin poimima; Kalle sanoi syövänsä yksin kaikki että tietäisi saavansa Annunkin tuomia…. Mutta vasta iltasella vuoteellaan Annu äkkäsi miten kevytmielinen hän olikaan.

Uusi kuu paistoi suoraan Annun vuoteelle. Ei se ollut yhtään sentimentaalisen näköinen, iloiset ja kirkkaat olivat sen säteet, mutta kumminkin herätti sen katseleminen vakavia ajatuksia. Annu taas muisti kuolleen teeren pojan ja sen täplikkään kuvun. Hän höyhtö! Lähtee metsälle ollakseen reipas ja oppiakseen todellisuutta tuntemaan ja — saa sieltä mallin uuteen muotipukuun. Siinä kaikki kuvailut tulevaisuuden naisesta. Hän, Annu, ei siksi ainakaan kelpaa. Luonto kun vetää ihan toisaalle, ihan toisaalle. Kaikki hänessä on vaan turhuutta ja loiston halua. Kaikkia, yksin kukkiakin, voi puutarhuri jalostuttaa, mutta onko hän yksin vaan niin heikko, ettei jaksa päästä paremmaksi, ei vaikka?

Hyvin murheelliseksi kävi Annun mieli. Ensikerran hän tunsi itseänsä painustavan inhimillisen heikkouden taakan. Hän miltei itkenyt, niin se vaivasi häntä. Se oli vaan alku itsekasvatuksessa ja ehkei siitä muuta hyötyä ollut niin olihan se, että hän päätti harmissakin olla ostamatta sitä semmoista uutta luistinpukua.

Elnankin tarvitsisi saada valtioapua! Ei päästäkseen ulkomaille maailman menoja katselemaan, vaan että pääsisi kansakouluun. Muuten ei siitä ilmoisna ikänä taida tulla valmista! milloin puuttuu yhtä, milloin toista.

Talvellakin, kun Elnan äiti jo oli haalinut kokoon mistä mitäkin vaatetta, ei koko kylältä löytynyt puolipitoisia kenkiä, jotka olisi saanut ostaa, ja uusista ei taas kannattanut puhuakaan. Suojalla tuota kyllä olisi tarennut hajallisillakin, vaan entäs pakkasella? Ja niinpä taisi tuo Elnan hartain halu kuivaa kokoon niinkuin moni muukin "suuri" toive, joka oli herännyt eloon Pirttilän kestin tytön vilkkaassa mielessä. Mutta siksipä toki, että hän oli niin vilkas, ne eivät pysyneet kauvan mielessä, hän ei pitkään kiusannut äitiään kengistä; ne ajatukset tulivat ja menivät ja tulivat taas, vilkahtivat aivan arvaamatta esille haikeina valituksina tai tulvailivat huulille riemukkaina: "sitten kun isä tulee kotiin, minä saan uudet kengät" tai "minäpä pääsen kouluun sittenkun isä laittaa rahaa."

Mutta nyt hän ei muistanut koulua. Hän seisoi kumarruksissa, — äidin takin pitkät hihat laahasivat maassa — ja katseli pientä hiirtä, joka makasi kuolleena hangella. Illalla oli satanut lunta ja tuossa hienosessa lumipeitteessä näkyi pienen pieniä jälkiä, jotka lähtivät Pirttilän pellon aidan alta ja loppuivat siihen missä hiiri lepäsi kyljellään. Miten somalta se näytti, silmät ummessa, hieno tuntehikas kuono lumessa, jalat ristissä, juuri kuin se olisi aivan juoksemaisiltaan kaatunut.

Elna katseli sitä kauvan ja ajatteli tuhat ajatusta, muun muassa niinkin, että kyllä tuo taitaisi kelvata kissalle illalliseksi, mutta ei sitä sentään hennonut antaa. Hän ei kärsinyt kuulla miten sen luut rutisivat kissan hampaissa, ei, sitä ei kärsinyt kuulla, se pani itkemään, niinkuin taannoinkin kun kissa oli saanut tallin yliseltä hiiren. Elna mieli kaivaa hankeen maantien varrella kuopuran ja haudata hiiren siihen ja teilata päreristin haudalle, mutta varpaita alkoi niin armottomasti paleltamaan. Hän lähti astumaan pihaan päin, vaan ei malttanut kääntää silmiään hiirestä, joka jäi hangelle yksin, niin että oikein säpsähti, kun joku kysyi:

Se oli pastori, joka tuli postitoimistolta päin sanomalehtikäärö kainalossa.

— Ei vielä. — Ja noita sanoja seurasi suuri sininen katse pastorin kasvoihin ja tuo pitkäveteinen vielä sisälsi koko joukon uusia toiveita entisten raunioille… ei vielä, mutta kyllä kohta!

Pastori astui edelleen ja Elna juoksi Pirttilän mustantympeään tupaan. Ovi, jossa oli hiekkapussi painona, läiskähti niin että emäntä, joka istui peräpenkillä toisen vaimon kanssa, kääntyi hämmästyneenä katsomaan.

— Mhyh! — Ja sitten jatkoi emäntä juttelua vieraan kanssa, puoliääneen, huokaellen ja nyökytellen. Elna ei kuullut selvään, arveli, että kyllä ne mahtanevat puhella Jumalasta. Hän kääräsi äidin nutun kokoon penkin nurkkaan, riisui ronttoset jaloistaan ja nakkasi uunille. Löysipä sitten leivänkannikkaansa ja suolavesi kupin pankolta ja padasta kylmiä perunoita. Olihan sitä siinäkin niin pienelle ihmiselle. Hartaana hän syötävänsä söi ja veti sitten laiskottelevan kissan rahin nenältä syliinsä. Hän silitteli sitä, puhutteli, käski kehräämään sukkalankaa ja asetti mukavasti nukkumaan syliinsä. Hän silitteli sitä, yhä silitteli, sukkelaan, sukkelaan. Käsi sujui pitkin sileätä selkää, kiivaasti, rajuisesti, kunnes kissaparka surkeasti naukaisten hyppäsi korkeittain kauvas lattialle.

— Mitä sinä kissaa nauvutat? Siunaa tuota tyttöä, miten vallaton se on. Niin, niin, kun annetaan lasten kasvaa kuin metsäneläimet ilman vitsaa ja Herran nuhdetta.

Elna houkutteli kissan penkin alta, hiveli hiljaa ja asetti taas helmaansa levolle.

— Näinhän kissaa pitääkin pitää, eikö niin emäntä? Näinhän äitikin käski kissaa pitää…

Mutta samassa tuli piika Kaisa tupaan. Hän sytytti lyhdyn ja otti jauhovakan patapenkiltä.

— Minnekäs muuanne; en suinkaan minä jauhoja syö; — sanoi Kaisa äreästi ja lähti.

Silloin olikin jo Elna uunilla, heitti ronttoset lattiaan, kiipesi perässä, pisti jalkansa niihin, äidin pitkähihaisen nutun päällensä ja livahti kuin lintu Kaisan perässä.

Elna juoksi pois ja vilkasi ovelta taakseen. Mutta onneksi eivät emännät vielä nauraneet ja Elna vain toimessaan, hyvillä mielin lähti rentostamaan karja Kaisan perässä, "käskemään" Kaisaa.

Kun vihdoinkin kaikki tehtävät oli tehty, he palasivat tupaan. Elna asetti taas kengät kuivamaan, nutun laskoksille, otti pöytälaatikosta aapisen ja luki. Mutta ei hän kauvan malttanut tavata juntata, lystimpi paljon oli antaa kielen laulaa mitä vain sattui, virren värssyjä, kultalauluja, linnuista, kuolleesta hiirestä, isästä ja uusista kengistä, kaikki tuli yhtenä tulvana, taukoamatta. Lehtiä käänneltiin, eihän niin paljo luku mahtunut samalle sivulle ja kun kirja loppui, alettiin taas alkupäästä.

Mutta kun äiti oli tullut avannolta vaatteita karttuamasta, lämmitellyt, syönyt, levittänyt vuoteen uunin viereen permannolle ja ojentaunut makuulle, alkoi Elna uikuttaa.

— Voi voi, — äitiä nukutti kovasti, — mikä sinulla on? Hyvänen aika…

Himmeässä valossa, joka vielä hohti liedoksesta, hän komuroi saaville ja hautoi sitten kylmällä vedellä Elnan poskea. Se helpoitti sen verran, että äiti sai unen päästä kiinni, mutta sitten alkoi taas kuulua vikinää.

Puolinukuksissa hieroskeli äiti Elnan poskea ja leukaperiä ja tuli siinä tuskitelleeksi, että on kovin vaikeaa kun ei saa nukkua pitkän päivän työtä tehtyään ja vedessä seistuaan.

Ja kun Elnan luomet viimein painuivat umpeen, vaipui hän sikeään, makeaan uneen. Mutta miten lie ollutkaan, hän heräsi jonkun tunnin kuluttua ja näki Elnan istuvan vuoteella. Siinä hän kyykötti, hentoset käsivarret paljaina, tuhrasi märkää vaatetta poskelleen ja yhki hiljaa.

Suuret silmät kääntyivät peljästyneinä äidin puoleen ja tuossa katseessa oli jotain, joka vihlasi äidin sydäntä. Tuo pieni raukka kärsi siinä yksin, hiljaa, peljäten, että hän heräisi. Voi voi, ei taivaan alla ollut toista niin viisas elkeistä lasta. Ja tuon ei pitänyt päästä kouluun! Kyllä se olisi ollut toista kun istua Pirttilän pankolla ja paimentaa — karja Kaisaa.

— Voi äitin piika, äiti hieroo sun jalkojasi ja peittää sitten hyvästi nahkasiin.

Hän otti Elnan kylmät jalat käsiinsä ja hieroi pohjia ja pitkin säärtä. Se tuntui niin hyvältä, jalat lämpenivät ja koko ruumis kävi niin suloisen raukeaksi ja kun äiti hänet hyvästi kääri nahkasten sisään, hän jo oli hammastaudistaan nukkunut ja näki niin, niin kaunista unta. Isä oli tulevinaan kotiin ja toi uudet kengät ja äiti telläsi niitä jalkaan ja hivutteli pitkin säärivartta ja sanoi: kylläpä ovat nuo Elnan jalat sirot kun on kissa kehrännyt sukkalangat… Ja sitten hän oli lähtevinään kouluun, mutta kun hän tuli sen kuolleen hiiren kohdalle, liikutteli se häiveröisiä jalkojaan ja pieni tunteellinen kuono näytti värähtelevän. Ja samassa tuli pastori ja torui, että hän oli astunut lumeen Pirttilän emännän kirkkokengillä. Silloin hän muisti, että Pirttilän emäntä oli kerran sanonut että papilla on pohjaton säkki. Häntä rupesi naurattamaan ja hän kiersi katsomaan, onko sillä selässä säkki, mutta samassa hän taas seisoi koulun pihassa ja koulun kello soi niin kimakasti ja yksi kaunis ryökkynä, opettaja vai kuka se lie ollut, sanoi: "ompeluseura on luvannut teettää Elnalle kengät!"

Tunnetteko Fanny raukkaa? Ei, kuinkas se voisi olla mahdollista! Eihän hän ole ylhäinen, eikä kouluutettu, eikä rikas, eikä kaunis, hänellä ei ole edes turnyyriäkään. Hänen hameessansa on pari rimssua ja takana "puffin" tapaisia; sen oli äiti ostanut kahdella markalla Narinkasta silloin kun hän vielä pystyi rahoja irti tienaamaan siivoamalla nuorten maisterien huoneita. Ja kengät! Kyllä ne nekin olivat kerran uudet olleet vaikk'eivät ne enää taida sitä aikaa muistaakaan. Mutta liina oli ihan uusi ja vaalean sininen. Sen oli mestarin Manta antanut kun Fanny juoksutti kirjelippuja hänen sotapojalleen. Mitäpä Manta enää sinisellä teki, nyt kun kaikki ihmiset käyttävät valkoisia! Mutta Fannystä se oli mieluinen; sen valjakka väri soveltui niin somasti ruskeaan vivahtaviin hivuksiin, jotka hiukan kiharaisina ympäröivät valkoista otsaa, ja silmät, joissa tuikki kaksi tähteä, toinen mustassa terässä, toinen sinisessä iriksessä — olivat täynnä suloutta, jota piili runsaassa määrin suunkin sopukoissa. Mutta Fanny oli köyhä!

Nytkin hän juuri kääntyi suuri mytty kainalossa Albertinkadun kulmasta taistellen tuulta vastaan, joka sieltä puhalsi täysin purjein; se kiskoi Fannyn ainoata hameriekaletta ja pujahti kengän kärkireijästä varpaita hyväilemään. Sillä pojalla oli terveet keuhkot, mutta Fanny ei tahtonut päästä minnekään, vaikka oli niin kiire. Kun ei vaan kello jo liene yhdeksän! Panttitoimistossa olivat valkeat sytytetyt ja ovet suljetut kun hän sinne hengästyneenä pääsi. Oven takana seisoi pari miestä ja nainen; miehet varjossa ja nainen jyskytti ovea.

— Päästäkää, kuuletteko! Minä kun maksoin jo shaalini, vaan en vielä saanut sitä. Huomenna minä tarvitsen shaalini että kirkkoon pääsen. Voi minun päiviäni, jos se ei löydykään. Ja minun neljä markkaani menevät kuin järveen. Mutta jos se vaan on hukassa, niin saattekin sen maksaa! Avatkaa, minun shaalini, avatkaa, hoi!

Vihdoin sieltä tuli avaamamies ja Fanny pujahti samalla sisälle. Oli hän ennenkin käynyt, vaan ei koskaan ole ollut niin paljon väkeä kuin nyt. Työkansaa, tummapartasia, suurisilmäsiä, kalvakoita miehiä ja nuorempia, vereviä, työnutut tiilijauhoissa, ja naisia, muutama hattupää, useimmilla harvat virkatut liinat ja "hoikkaröijyt" päällä. Fanny astui arasti peremmäksi ja istui erään muorin viereen.

— Voi tuota raukkaa, osoitti eräs herraan vivahtava mies Fannyä, kun kantaa tänne takkinsa; kyllä hän nyt paleltuu ensi yönä!

— Ei pidä olla milläänkään, lohdutteli Fannyn naapuri, vanha muori — täällä saa itsekukin olla kuin kotonaan, tehdä niinkuin itse tahtoo.

— Mutta kyllä on sentään surkeata kun täytyy pantata takki; se on sitä vihoviimeistä — jatkoi mies hiljaa.

— Vielä mitä! Kyllä sen kintut nyt ensi yönä kylmenevät, sen minä takaan. Tämmöinen tuuli ja missä harakan pesässä vielä asuneekaan. — 54, jassoo, se olenkin minä, täällä, täällä on viisikymmentäneljä. Ja hän sai siistin mustan palttoon, jota alkoi mahdikkaasti pukea päälleen.

— Miksi te sitte tänne palttoonne toitte, kysyi häneltä nainen pistävästi.

— Haa, eipä se täällä monta päivää ollutkaan, eikä se tänne enää tule. No, jokos joudut poika lähtemään? Hän löi olalle toveriaan, joka reuhtosi oven suussa pullo kädessä.

— Kyllä, kyllä, mennään ja juodaan oikein. Onpa täällä rahaa — hän helisti kukkaroaan seinään, -mitä, anna minun olla, mitä sinä minusta tahdot, du bist ein so verdammter dummer Teufel!… Pulloko? No, ota, ja mennään toista ostamaan ja kun rahat loppuu niin tuodaan takki panttiherroille! Ha ha ha! Sepä hauskaa!

— Voi tuota raukkaa, päivitteli muori, täällä ei ole milloinkaan ennen ollut tuonlaista elämätä, mutta eihän herrat sille mitään voi. Ei se ole heidän syynsä! Tuommoiset puolilankaiset herrat tulevat tänne meluamaan, mutta ei sille herra kasööri mitään voi! Hän nyökytti lohduttavasti kasöörille. Ei pidä olla tietävinäänkään! Mitä noista tuommoisista on väliä — hän lisäsi nähdessään Fannyn silmät kyyneleissä — ei ole mikään häpeä olla köyhä; kyllä täällä käy paljon herrasväkeäkin.

Ei, köyhyys ei ole mikään häpeä, mutta ei se ole suuri ilokaan; ei hän ollut pahoillaan, mutta rintaan nousi niin tuskallisen painava tunne. Hän ei ollut koskaan ajatellut köyhyyttään. Toisilla oli tosin paremmat vaatteet ja asuivat komeammin, mutta ei hän siitä suurta lukua pitänyt. Niin kait olla pitikin. Mutta nyt! He olivat siis rikkaita ja hän köyhä ja kaikki, jotka täällä olivat, olivat köyhälästä kotosin niinkuin hänkin. Hän näki nuo kaikki kuin sumussa, kyynelverhon takaa.

— Tuossa sen kuulee, kuiskasi muori Fannylle, saa olla kiitollinen jos täältä pennin saa — vaikka tämä sitä varten onkin, köyhän varalta laitettu.

— Hyvä muori, antakaa te tämä takki ja sormus, äitin vihkimäsormus — tuonne herralle, minä en — pyysi Fanny hätäisesti.

— En minä voi, hyvä ystävä, en; ajat ovat niin vaarallisia. Anna vaan itse… ei se ole mikään häpeä! Vai pelkäätkö sinä? Hän katsoi terävästi Fannya silmiin. — Kiitoksia, herra kasööri! ja muori läksi neljän markkansa kanssa.

— Tämä malja ei ole hopeata. Kaksi markkaa, selitti kasööri nuorelle neitoselle.

— De' ä' int' min! sanoi tyttö ylpeästi ja poistui. Nyt ojensi Fannykin aarteensa esille.

Täkkiä tutkittiin ja sormus punnittiin… Näistä voi saada enemmänkin, sanoi kasööri.

Enemmänkö? ja hän kun pelkäsi ettei saisi sitäkään. — Voisinko ehkä saada viisitoista markkaa!

Ja nyt hän oli oikein rikas mielestään! Sillähän saisi hyyryn maksetuksi, äidille rohtoja ostetuksi, ja kahvia!

Ovella sieppasi eräs herra häntä vyötäisiltä kiini: Kuules, kaunis tyttö, eläpäs ole niin hätäinen! Mennään yhtä matkaa! Ai ai tuittupäätä!

Fanny riuhtasi itsensä irti tuota herraa sen enempää ajattelematta — olihan tuo niin tavallista — ja juoksi, rahat kourassa, kotiin asti.

— Kuka, kuka siellä on, kuului heikko ääni kamarista kun Fanny komuroi pimeässä porstuassa avainta kynnyksen kolosta.

— Fanny, juoksuta tämä kirje eräälle neidille, joka asuu Henrikinkadun varrella, numeroa en muista, kuului hetken päästä ovelta. Se oli talon neiti, joka oli aina niin hyvä.

— Kyllä se on itäinen, samassa kartanossa on kirjapaino ja nimen näet kirjeestä. Osaathan lukea?

— Kyllä! ja silloinpa Fanny lähti. Tuuli oli asettunut, oli taitanut sataakin koska asfalttikäytävä kiilsi kuin peili, kuvastaen kaasuliekit pitkinä valojuovina.

— Tiedättekö, missä täällä on kirjapaino? kysyi Fanny poliisilta, joka vaelsi Bulevardin päässä.

— Tässä "extra" Henrikinkadulla on yksi, Weilinin ja Göösin, kuului kopeasti; poliisi viittasi päällään sinnepäin…

Neiti ei taitanut olla kotona. — Menes sentään katsomaan! kehoitti rouva pientä poikaansa, jolla oli niin kaunis musta tukka ja sininen kaulus harmaassa takissa.

— Doma, sanoi poika palattuaan ja Fannyä käskettiin menemään neidin omaan suojaan.

Hän seisoi kuvastimen edessä, kaksi kyntteliä palamassa, ja hiveli pienellä penselillä kulmiaan. Miten kaunis hän oli! Niin komea, ja posket punaset. Hän kääntyi, ojensi kätensä ja vilkasi Fannyn kenkiin kun tämä astui arastellen kauniille matolle. Miten suloinen hän oli siinä kirjettä lukiessaan, niska sievästi taivutettuna, ja miten rikas hän mahtoi olla kun asui niin komeassa huoneessa; miten se tuoksusi… Fanny katseli peiliin neidin taitse. Mitenkähän hänkin nyt oli niin sievän näköinen, mutta neiti oli kuitenkin toista. Miltähän näyttäisi tukka noin ylhäälle nostettuna ja — mitähän punasta tuossa pöydällä on? Ja leninki tuossa naulassa; melkein kokonaan sametista. Voi, jos saisi semmoisen! Voi, jos saisi olla kerrankin kauniina!

Vastineen saatuaan hän astuskeli Esplanaadille päin, mistä kuului soittoa. Sielläkös oli kansaa. Edestakaisin niitä käveli kappelin edustalla, missä tulet loistivat, passarit häärivät, vesi lotisi kimaltaen suihkulähteestä. Siinä käveli miestä, naista, herraa ja narria; tuossa meni tuttu tyttökin, keltähän lienee saanut vanhan hatun? Ja kas, olihan siellä mestarin Mantakin. Kulki niin pää kenossa sotapoikansa rinnalla, että pois tieltä. Voi sitä kyytiä; valkoset esiliinan nauhat vaan liehuivat ilmassa… Ja lasi-lavalta, missä kapellimestari heilui pää hiessä ja pojat puhalsivat posket pullollaan, virtaili säveleitä. Ne aaltoilivat tasaisissa tahdeissa kansan keskelle, kohosivat vähitellen ja vahvistuivat, ylenivät taivaille asti muuttuen surullisen vienoiksi, lempeiksi… ja silloin kuului taas alhaalta säestys, häilyvä, levoton, kaihoa täynnä…

Fanny istui syrjäpenkillä silmät kiini. Hän oli tyytyväinen; olihan hyyry saatu maksetuksi, eikähän ollut taas ruuastakaan puutetta — ja kuitenkin hän oli onneton — yksinäinen. Ei ainoata ystävätä, eikä sukulaista, äitikin sairas. Voi jos hän nukkuisi siihen, ainiaaksi, säveleet kantasivat hänen sielunsa kauvas… Ja tuossa kun menee taas mestarin Manta sulhasineen. Jospa hänelläkin olisi joku, jonka kanssa saisi kävellä!

— Elkää nyt vielä menkö, sanoi mies, joka oli istunut samalla penkillä, kun Fanny äkkiä nousi ylös — nuo Kuopiolaiset soittavat niin helkkarin hyvin.

Fannyllä oli kiire; äiti kun oli aivan yksin… Pimeän syrjäkadun kulmassa seisoi mies. — Saisko luvan tulla följaamaan?

Fanny ei virkkanut mitään, kiiti vaan ohitse. — No, kyllä minäkin jaksan juosta, sanoi mies ja, pysytteli rinnalla.

Fanny pelkäsi, häntä oikein vapisutti; ei hän ollut ennen niin arka ollut. Hän juoksi minkä jaksoi ja mies perässä.

Kotitalon portilla seisoi suutarin matami jutellen erään tuttavan kanssa. — Mitä sinä noin juokset? Ja mies kintereillä. Eipä uskoisi, tuommoinen lapsi! No; mikähän siitä tuostakin tulee!

Pärevalkeat paloivat pihdissä tuvan mustilla seinillä. Karsinaan Anna Liisan ja Eliinan rukkien välille oli asetettu "renki" päre nenässä. Rukit pyörivät vinhaa vauhtia. Pappilan rengit käsittelivät kirveitään keveästi kuin leikkikaluja ja lastut sinkoilivat lattialle. Anna Liisa herkesi kehräämästä ja työnsi rukin luotaan.

— Eikös, puuttuu kymmenkunta leperettä, — vastasi Anna Liisa sitoen karkean vaatteen eteensä ja alkoi seata villojaan. Kädet, jotka niin joutuisasti ja samalla pehmeästi käsittelivät karttoja, olivat hyvin pienet ja päivettyneet. Pää oli pitkään solakkaan vartaloon verraten pieni ja ruskeat silmät sekä hiukset eroittivat hänet toisista tuvassa olijoista, jotka olivat haaleasilmäiset, valkotukkaiset.

"Ilon pilvet ja surun pilvet pääni päällä häilyy, kun ei enää oma kulta kotosalla säily" — — kuului raikas laulu porstuasta. Ovi aukeni ja tupaan astui Laura neiti, leskikirkkoherran ainoa tytär.

— Hyvä Laura, kartatkaa minulle muutama lepere! — rukoili Anna Liisa — tuossa tuokiossa saisin rullan täyteen ja nousevalla viikolla olisi kangas reivattu. Kas sitte saisimme uusia! Mekin piika pahaiset saamme uudet pitovaatteet.

— Kuulkaas tytöt, uusista hameistanne ette saa tehdä noin kapeita, eikä tuonlaisia leveitä hihoja. Ne ovat jo vanhanaikaiset. Laittakaa tämmöiset leveät helmat kuin minulla on ja sutkum-hihat. Sittenkös olette somia! Vai miten, pojat? Katsos Eliina, kuinka he ovat mielissään, ja entäs Anna Liisa!

"En minä huoli hutikoista enkä renki rutikoista, sen pitää olla talonpoika, pitkä, hoikka, kippuranoukka" — —

— Entäs itse! Mitähän Vertti herra sanoo kun kesällä näkee miten pulskaksi Laura on kasvanut!

— Suu poikki korvia myöten — nauroi Laura ja painoi kätensä Anna Liisan suulle.

"Ilon pilvet ja surun pilvet pääni päällä häilyy" — mutta nyt taitaa pappa tulla tänne!

Porstuasta kuului kolinaa ja kirkkoherra astui keppi kädessä tupaan. — Laura oli isänsä näköinen. Samanlaiset tumman harmaat älykkäät silmät ja ystävälliset kasvot. Pitkät palmikot olivat tumman ruskeat niinkuin isänkin hiukset. Että hän oli rakas lapsi kuuli heti äänestä, jolla kirkkoherra puhutteli häntä:

— Täällähän olet lapsi! Minä etsin sinua joka paikasta. Mitäs nyt niin ahkeraan karttaat? — — Kuules Anna Liisa, huomenna viinapannut kiehumaan. Entinen on lopussa ja mitähän pitäjäläiseni tuumisivat, jos eivät saisikaan ryyppyä Helluntaiaamuna, kun tuovat pappilaan aprakoita. — — Se on koko tyttö tuo Anna Liisa — ja hän asettui kädet selän takana tyttöjen eteen — monta kymmentä tynnyriä kantaa vuoteensa minun eloaitastani.

— Niin, paljon enemmän kuin ikänäni ennen olen nähnytkään. Me kun emme saaneet puhdasta leipää kuin köyrinä ja jouluna. Petäjäistä silloin syötiin ja terveitä oltiin.

— Ei taitanut olla monta taloa tässä seurakunnassa, joissa puhdasta leivottiin? — kysyi kirkkoherra.

— Oli kaksi, Kauppila ja Ritoniemi. Kuinkas itkin ilosta, kun kerran sain Kauppilan emännältä marjoista ruisleivän. Viinan rankkiin leivottiin silloin — ja äitipä osasi tehdä oikein maukasta petäjäistä. Hän imelöitti taikinan. — Kerran äiti sai tynnyrin rukiita kun paransi Kauppilan lehmän. Se oli noussut suureen sammioon, jossa oli kiehuvaa vettä, ja nahka etujaloista jäi sinne. Vaan paranipa se. Voi, voi, kuinka se äiti oli hyvä palovoiteen tekijä. Oikein maan mainio!

— Mitenkäs muuten! Muistan alun yhteen: tuleppa tulinen käärme, tulisesta kalliosta, tulen lientä lakkimaan! Heitä hyytä, heitä jäätä, heitä rautaista rajaa! — enempää en muista. Nykyiset ihmiset eivät ole enää niin viisaita! Eikä hänen vertaistaan ollut eikä ole!

— Eikä sinun vertaistasi, sinä pappilan piioista parhain! — nauroi Laura. — No, nyt on rulla täysi. Tule nyt, niin tanssitaan, taputellaan taitavasti. Ja hän pyöritteli Anna Liisaa että kapea hame seisoi kuin tiuku ja näkyivät pyöreät pohkeet ja pienet jalat. Lastut lentelivät lattialla heidän jaloissaan, päreistä putoilivat palaneet karnat ja ne leimahtivat kirkkaammasti; kirkkoherra nauroi, että pää nyökkyi, Eliinan rukki alkoi pyöriä samaan tahtiin ja rengit katselivat ilosilmin tyttöjen tanssia.

— Kyllä on helmoja, vaikk'ei ole hihoin räkännyt, tuumailivat vaimot kirkkomäellä, ihaillessaan Anna Liisan uusia, santelipohja, viheriärantuisia vaatteita. Kyllä hän pistikin silmään uudessa puvussaan. Hame oli hyvin, hyvin laaja, vaan hihat kapeat. Hänellä oli tykkilakki, niinkuin muillakin, ja avosuu kengät ja valkoset sormikkaat. Ja vaikka hän herättikin niin suurta huomiota, ei hän kuitenkaan ollut oikein tyytyväinen. — Lukkarin Lassin täytyi lähteä Savon puoleen riitelemään vaarivainajan perintöosuutta. Kenties hän ei sieltä palaakkaan! Kyllä hän tosin oli luvannut tulla, sitte kun riita oli voitettu, vaan se voi kestää niin kauvan, ja eipä niihin miehiin taida olla aina luottamistakaan. — — Ja Lassi oli lähtenyt Kömiläisten kolmilaidassa. — — Anna Liisa istui aittansa kynnyksellä hiljaa soittaen kannelta, mikä oli hänen polvillaan. Mielensä oli raskaampi kuin koskaan ennen ja surulliset ajatukset puhkesivat surullisiksi sanoiksi ja viereilivät huulilta ja yhtyivät kanteleen vienoon valitukseen.

Hän ei luullut kenenkään kuulevan, sillä rengit nukkuivat loitompana nurmikolla ja toiset tytöt olivat menneet uimaan. Vaan Laura neiti oli jo hetken kuunnellut nojautuen huoneen seinään. Hänenkin silmissään välähteli kyyneleitä ja pää riippui surumielisesti kallella. Vaan kyynel ei päässyt putoamaan. Laura pyyhkäsi sen pois hiipiessään aitan ovelle.

— Elä soita noin surullisia, Anna Liisa, vaikka Lassi läksi, niin kyllä hän palajaa pian. Soita nyt jotakin oikein iloista.

"Likat ne makaa aitassansa villavaipan alla, pojat pitkin pihoja ja tallin lattialla.

Ja mikäs on likkana ollessa kun on vielä nuori, yksi poika jos jättääpi niin uuden edes tuopi!"

— Ei, ei se ole hyvä laulu. Jos kulta oli jättänyt täytyy uskollisesti odottaa hänen takaisin tuloaan — sanoi Laura.

— Niin täytyy kumminkin odottaa. Jos oisit uskoton ja menisit toiselle ja se oikea sitte palajaisi ja soimaisi sinua. — Kuule etkös silloin olisi onneton, onnetonta onnettomampi?

— Kaiketi. Vaan jos ei tulisikaan. Siinä me sitte olisimme vanhoina piikoina.

— Ei ole teistä, mutta talonpoikain on toista — Kuinka kauvan sitte täytyy odottaa?

— Kuolemaan asti — ja Lauran silmässä välähti kuolemattoman rakkauden säde; — vaan lähde nyt uimaan — huolia huuhtelemaan.

He kulkivat rantapolkua uimapaikalle. Tyynet salmet siintivät edessä. Saaret katselivat koivikkokupeitaan kultakuvastimessa. Neitosten saari, muutaman sylen päässä rannasta, oli oikea lintujen pesimäpaikka. Sieltäkös viserrystä kuului! Linnut kaareilivat sen ympärillä, laskeusivat lähelle, lähelle veden pintaa ja palasivat taas pesilleen.

— Punaista karttuunia tykkilakiksi. Sitä kaunista, jota ostin Kokkolan markkinoilla käydessäni.

— Näkki maalle, minä järveen! Näkki maalle, minä järveen! — loihtivat tytöt heittäen kädellä vettä rannikolle ja silloin alkoi kilpailu. Kirkas vesi pölisi valkoisten hartioiden ympärillä. Muutamia pisaroita kimalteli hiuksissa ja punasilla poskilla. Anna Liisa kääntyi puoli salmesta takaisin, vaan Eliina ui saarelle, levähti hetken ja palasi.

— Viimein kun ma näin, oli harmaat vaatteet päällä, harmaa lakki päässä ja harmaata lakinkin alla. Arvaas Anna Liisa, kuka se on!

Arveltiin Ritoniemen isännän käyvän Anna Liisan tähden pappilassa. Ja ehkäpä kävikin. Sillä hän pestasi Anna Liisan palvelukseensa, vaan Eliina hänen rahoissaan oli ja komeatpa ne kihlat olivatkin. — Anna Liisa hoiti taloutta ja hoiti sen hyvästi. Eliina oli oikein tyytyväinen käydessään rukinsijaa katsomassa. Kyllähän Ritoniemessä oli olemista ja elämistä. Kolmekymmentä lypsävää ja aitat eloa täynnä; mutta isäntä oli vanhanpuoleinen.

— Miltä sinusta tässä oleminen tuntuu? kysyi Eliina ollessaan kahden kesken Anna Liisan kanssa maitohuoneessa.

— Mikäpä minun on ollessa. Pääsenhän pois, jos on paha olla. — En enempätä puhu, sen vaan sanon sinulle: ota kirja turvaksesi tähän taloon tullessa. — — Vaan kummiahan ihmiset sinusta puhuvat. Minä en niitä usko, olen vaan arvellut joko ne jutut ovat pappilaisten korviin kuuluneet.

— Huutakoot! En minä niistä paljoa välitä — — mutta kyllä välistä tuntuu tukalalta kun viattomasti joutuu joukon suuhun.

— Niin, niin, paha on pärjääjän kieli, pahempi parjattavan mieli! Elä huoli kuitenkaan itkeä. Onhan yksi, joka kaikki tietää — —

— Voi sentään, miksi ihmiset ovat niin pahoja? Katsos noita pääskysiä tuossa räystäällä, kuinka iloisesti ne livertelevät. Luuletko niiden seassa löytyvän kateutta ja riitaa?

— Se laulaa: Ihmiset sanovat että minä olen varastanut neitsyt Maarian saksit ja silkkikerän, vaan itse sen Kristus tietää… Niin se laulaa. — — Onkohan siinä puheessa perää että Vertti herra on ruvennut ryyppimään siellä Helsingissä ja siksi ei tullut kesäksikään kotiin.

— Ei siinä jutussa taida liikoja olla. Laura on välistä niin surumielinen, vallankin kun ei kirjeitä kuulu. — — Mutta nyt täytyy lähteä. Hyvästi vaan, ja Jumala jääköön vanhimmaksi vieraaksesi!

"Ei saa olla surullinen, iloinen olla pitää, jos ei olisi hyvä olla, niin kehumalla lisää."

Eliina tuli emännäksi Ritoniemeen, eikä aikaakaan, niin naapuritalossa vietettiin Anna Liisan häitä. Hän oli aikansa odottanut, vaan kun Lassi ei Savosta saapunut, eikä mitään tietoja tullut, niin hän meni siihen taloon miniäksi. Häähuone oli koristeltu mitä komeimmasti. Peräseinä, pitkän pöydän takana, oli peitetty lakanoilla ja silkkihuivilla. Morsiuspari oli vihitty huivin alla, jota kannatti kahdeksan paria. Ateria oli kestänyt monta tuntia, virsiä veisattu, otrakahvia juotu, katrillit ja polskat tanssittu ja monta, monta ryyppyä ryypätty. Ulkona oli kirkas kesäilta, mutta tuvassa alkoi hämärtää, sillä ihmisiä istui ikkunoilla ja ikkunoiden edessä. Ja yhä tulvaili kuokkaria tupaan. Rupesivatpa siinä viisauksiaan virittelemään. Eräs emäntä kaatoi poroa kahvipannuun, vaan se huomattiin ja hänet kutsuttiin ensimäiseksi juomaan sotkemaansa kahvia ja sitte he häpesivät ja käyttäytyivät kauniisti. Viulut soivat, ryyppyjä ryyppäeltiin, tupakan savu nousi kattoon ja ilo oli ylimmillään. Morsiustytöt valkosissa vaatteissaan leijailivat kuin perhoset yössä ja morsiamen suuri ruunu välkähteli hänen valssissa pyörähdellessään. — — Pitkä mies mustissa verkavaatteissa tuli tupaan. Hän seisoi kynnyksellä tähystellen ympärilleen. Häntä ei hämärässä kohta huomattu, eikä tunnettu, ennenkuin tunkeusi morsiamen luo, jota sieppasi vyötäisiltä kiinni ja sanoi:

Ja hän piti korkealla morsiamen kättä, jotta jokainen näkisi hänen tanssittavan paperiruplilla. Vaan morsian oli kuolon kalpea, ja suusta suuhun kävi kuiske:

Yhä kiivaammin hän pyöritteli morsianta, joka vapisi yhä kovemmin ja rukoili rukoilemistaan:

— Sinun täytyy jaksaa tämä viimeinen tanssi, että sen ikäsi muistat — koska et jaksanut minua odottaa, vaikka lupasit. Niin hän lausui, — vaan silloinpa riuhtasi sulhanen morsiamen irti ja siinä alkoi tappelu, joka ehkä olisi päättynyt pahoin, jollei puhemies päässyt väliin.

Morsian makasi huoneessa vuoteellaan ja itki että sydän oli haljeta. Laura koetti lohduttaa, vaan hän tunsi, ett'ei siinä lohdutus auttaisi, ei niin mitään. Kirkkoherra tuli hakemaan Lauraa. Hän oli vakaisen näköinen ja nähdessään itkevät naiset nousi syvä huokaus hänen rinnastaan ja hän katseli heitä äännetönnä. Eliina, Ritoniemen emäntä, istui arkun kannella ja itki hiljaa niinkuin se, joka usein itkee. Anna Liisa väänteli käsiään ja kovat nyyhkytykset värisyttivät hänen ruumistaan. Mutta tukka oli painunut otsalle ja hän katseli tuskallisesti ruunua, joka oli lattialla, sängyn jaloissa. Laura oli kalpea ja murhemustassa puvussa, vaan kasvoillaan lepäsi rauha ja silmät ilmaisivat tunnetta ja sydämmellistä sääliä. Hän syleili kauvan molempia jäähyvästiksi ja kirkkoherra puhui heille isällisiä lohdutuksen sanoja.

Kirkkoherra istui venheen perään ja Laura hänen viereensä. Miehet soutivat paitahihasillaan että venhe nytkähteli. Vesi pölisi kokan edessä ja airoraudan koskiessa hankaan siitä aina pääsi pieni, valittava vingahdus. Se oli ainoa ääni häiritsemässä luonnon kesäyön-unelmaa — ja pieni loiskahdus kun kalat hyppelivät veden pinnassa. Muikkuparvi leikitteli niin lähellä, kunnes ahnas hauki karkoitti sen. Laura katseli tuota elämää veden kalvossa ja sitten vaipui hänen katseensa syvälle, syvälle, missä taivas pilvineen kuvastui. Ja hän muisti lapsuutensa kadonneet ajat, valoisat kuin päivän paiste veden tyynellä pinnalla, vaan sitte kasvoivat ajatukset ja kysymykset ja elämä antoi niille vastimensa. Hän sai tuntea rakkauden runsaimman riemun, vaan synkkä surun pilvi peitti sen pian. Hän muisti kasvattiveljensä, Vertin, jota hän oli rakastanut niin uskollisesti, niin hellästi; koko elämänsä oli rakkautta, ja se petti, — ja hän ajatteli ja muisteli; mitäpä ovatkaan muistot kuin kuolleita, joille emme voi eloa antaa, vaan joiden hautoja kukilla koristelemme, niinkuin hän kaunisteli Vertin hautaa kalmiston kulmassa koivun alla… Hän tunsi ett'ei hän enää ollut ainoastaan pappilan pikku Laura, hän oli ihminen, ajatteleva, tunteva ihminen, joka silmät auki katseli elämän kirjavaa kulkua; suri sen surut, eli sen ilot, ja molemmat olivat sen juoksussa toistensa täytteinä. Ja hän katseli ympärilleen keski-Suomen suuremmeistä, ihanaa luontoa, minkä helmasta kotitalon tummat piirteet alkoivat esiintyä, ja hän tunsi että elämä toki on ihanaa, vaikka se on niin surullista.

Pienenä varsana se jo oli kaiken talonväen lemmikki. Joka vain liikkui haassa päin, missä se emänsä kanssa asusti, niin aina sitä ystävällisesti puhutteli: Puke, Puke, pikku Puke. Ja väliin se tuotiin emineen pihaan ja jokainen tahtoi silitellä sen harmaata hienoa pystykarvaa tai ruopotella korvan takaa. Isäntä sitä aina silloin tahtoi itse sukia Pukelle omistetulla uudella harjalla ja tarkasteli sitä silloin tuntijan silmällä ja kaikki, istukaspojasta isäntärenkiin asti, olivat hänen kanssaan yhtä mieltä, että kyllä Pukesta täytyy tulla hyvä hevonen. Suottako sille olisi valittu isäksi kauneudestaan kuulu Pirttilän ori ja äitikin oli tuollainen sipevä päinen, pyöreä ja vilkas, joka tavattoman hoikilla jaloillaan kiiti eteenpäin kevyesti kuin höyhen ja nopeasti kuin lintu. Ja emää pidettiin hyvänä, annettiin jauhojuomista ja muuten kestailtiin, kaikki vain Puken tähden.

Mutta ei kukaan sittenkään ollut Pukelle niin hyvä kuin talouden hoitajatar, Elsa neiti. Hän oli köyhä orpotyttö, joka ilmoituksen kautta oli joutunut emännöitsijäksi nuorelle herralle kun tämän äiti kuoli. Elsa ihaili rajattomasti isäntäänsä, vaan ei hän sitä koskaan näyttänyt. Ei hän pukeutunut kummemmin kuin ennen eikä hautonut turhia unelmia, hän tunsi ettei siitä koskaan voisi mitään tulla. Isäntä oli ystävällinen ja hyvä hänelle ja hän oli aina tasainen käytöksessään ja koetti olla isännälle mieliksi. Ja kun isäntä niin suuresti suosi Pukea, oli Elsalle rakasta hoidella Pukea, hyväillä sitä, jota isäntäkin hyväili. Varsinkin siihen aikaan kun Puke eroitettiin emästään, koetti sitä Elsa hemmotella, miten paraiten taisi. Hän luki kaikenmoisia hevoshoitokirjoja, vaan kysyi kuitenkin aina isännältä, ennenkuin pani toimeen jonkun uuden kirjassa neuvotun asian. Isäntä neuvoi naurahdellen ja uskoi mielellään Puken huolellisen hoitajansa haltuun.

Ja niinkö lienee tämä naisellisen hellä kasvatus vaikuttanut vai olisiko Puke jo luonnosta ollut niin sävyisä, vaan kuria se ei kaivannut melkein ollenkaan. Kesattovarsana ollessa siinä tosin ilmaantui vallattomuuden oireita, mutta ne katosivat melkein puhuttelemalla. Se Elsan sitä juottaessa haamasi purrakseen kättä, joka piti kapan korvasta, ja oli niin valmis potkasemaan muita hevosia, joita se leikitellen lähestyi, vaan silloin Elsa sitä lyödä läppäsi turvalle ja vei juomisen pois tai oikein vitsaa käytti ja pian haihtuivat pahat tavat.

Ja niin kasvoi Pukesta pulska hepo. Pää sirotekoinen; liikkuvat sieramet ja aina vilkuttavat korvat antoivat sille eloisan ja tulisen näyn, vaikka silmät olivat suuret, lempeät, melkein tunteelliset. Jalat kuin valetut, solakat, hienot, voimakkaat. Ja sen joka liikunto oli kuin kaunoluistelijan sulava. Kun se irrallaan juoksenteli, näki sen ikäänkuin huvikseen ja omaksikin ihmettelykseen tekevän mitä kauneimpia kaaria ja käänteitä nopeasti kiitäen edes takaisin kentällä ja sitten hetkeksi pysähtyi pää koholla ja taas lähti kevyesti juoksentelemaan heitellen päätään kahdenpuolen, ikäänkuin olisi tahtonut iloissaan jotain sanoa.

Eikä sitä tarvinnut lapsenkaan pelätä. Maailmassa ei löytynyt niin hyväluontoista eläintä. Elsa kun sille vanhaan tapaan tuli joka päivä leipää tuomaan, riensi se heti ottamaan, tuuppi vallattomasti Elsaa päällään, pyytäen hyväilemään ja antoi hänen mielin määrin laitella harjaansa ja otsatukkaansa penkoa, josta toki muut hevoset, ja neitoset, ovat niin arkoja. Ja kun sitten isäntä tuli päitsineen, ei Puke yhtään vastustellut. Pantiimpa reen eteen tai oli kärryillä lähteminen, yhtä taipuisa se oli, vähän vain kummastellen ensimmältä katseli outoja esineitä, ja pari kertaa aisoissa oltua, se oli koulut koulittu. Juoksemaan sitä ei tarvinnut käskeä, ei toki.

Nyt Puke ikäänkuin siirtyi Elsalta isännälle. Kyllä Elsa sitä vielä joka päivä kävi ruokkimassa ja taputtelemassa, mutta isännällä oli omistusoikeus siihen. Joskus Elsakin sai sillä ajella, joskus kun isäntä sattui muistamaan, että se ehkä olisi hänestä hupaista, vaan itse hän otti sen milloin tahansa tallista ja se tapahtui joka päivä. Isännästä ei asunut autuus viisauden kirjoissa eikä yksinomaan naisen helmassa, vaan naisen helmassa ja hevosen reessä. Semmoisen hevosen kuin Puke oli! Huoletonna istua, miettiä suruttomia asioita ja nauttia siinä niin vaikka kuinka kauvan. Ei kiirettä kotiin, kyllä siellä asiat luistavat, vaikka on isäntäkin päivän poissa; eikä taas pakkoa viipyä, kyllä katkeaa taival, jos vain kiinnittää ohjaksia. Onnellinen oli Puken isäntä.

Mutta eräänä iltana tuli isäntä hyvin tyytymättömänä kotiin. Hän ei, kuten tavallisesti, itse riisunut Pukea eikä antanut kauroja eteen. Jätti sen rengille ja meni suoraa päätä kamariinsa.

Hän oli tyytymätön ja väsynyt. Puke oli vauhko, pelkäsi pimeässä, ja hän oli lyönyt sitä. Kun hän iltahämärässä lähti kotiinpäin ajamaan, alkoi Puke heti vilkua ja olla levoton. Joka kiveä, joka kantoa tien vieressä se pelkäsi ja väisti niin että oli usein työntää kärrit kumoon. Sitten se metsässä varmaan oli näkevinään jotain kauheaa. Nousi pystyyn ja hyppi työntäen takaperin, eikä olisi mennyt eteenpäin, ei vaikka. Isäntä käänsi ja ajoi takasin hyvän matkaa. Sitten hän taas käänsi, yritti hirmupaikan ohi. Mahdotonta. Silloin hän suuttui, riisui Puken aisoista, sitoi tien toisella puolen olevan halmeen aitaan ja löi muutaman kerran. Se peljästyi hirmuisesti, pyrki sieramet levottomasti liikkuen, pärskyen ja silmät kauhistuneina aitaa kohti, että se rysähdellen kallistui, ja vapisi kokonaan. Se oli surkeata nähdä, mutta isäntä antoi vielä muutamia siimauksia ja valjasti sitten uudelleen. Mutta turhaa oli vaiva ollut. Puke ei vaan uskaltanut mennä. Vaikka se olisi tapettu siihen paikkaan. Se värisi vaahtosena ja keikkui koholla, epätoivon voimalla pani vastaan, kunnes isäntä turvasta taluttaen koetti sitä kuljettaa. Se auttoi. Mutta kun isäntä sitten pääsi kärriin hyppäämään, mentiin sitä vauhtia, karkaamalla mäkeä ylös, mäkeä alas, kuin kaikki metsän pedot olisivat Pukea ajaneet.

Huomenna lähti isäntä heti noustuaan ajamaan. Nyt se taas juosta helkytteli kuin ennenkin, vilkkaana ja iloisesti hirnahdellen, illalliset peljättävät olivat kadonneet, hirmupaikkaa ei metsässä ollut. Sitten hän lähti hämärässä toisen kerran koettamaan ja nyt oli Puke taas pelkuri, kammoi joka kiveä, joka kantoa, joka pientä varjoa puiden välissä. Missä isäntä ei nähnyt mitään erinomaista, näki Puke tuhansia uhkaavia mustia; metsä oli mörköjä täynnä.

Tuskaisena ja harmistuneena sai isäntä houkutellen ja talutellen Puken vihdoin kotiin. Hän oli taas niin väsynyt ja kyllästynyt, ettei viitsinyt itse riisua koko konia. Mokoma itsepäinen! Pitääkö hänen mukautua sen oikkuihin, ajella vain päivällä, ellei tahdo saada päätään halaistuksi jossain ravissa. Hän päätti kuitenkin antaa jälkeen, mitäpä hänen tarvitseekaan niin illoin olla liikkeessä. Onhan Puke niin oiva hevonen muuten, pitäköön tuon pienen vikansa, ei hän henno sitä enempää ruoskia.

Mutta miten olikaan, tuli hän usein juuri illoin lähteneeksi ajamaan, hän aina lähti koettamaan, vieläkö siinä asui se pelko, ja tuli sitä ruoskaakin joskus koetetuksi. Ne matkat olivat kiusa isännälle ja kauhistus eläimelle. Viimein Puke, kun sitä illan tullen talutettiin tallista, valjastettavaksi, tuli jo kotona levottomaksi, ei tahtonut antaa valjastaa ja katsoi niin rukoilevasti ja käänteli päätään kahden puolen, ikäänkuin olisi tahtonut puhua. Ja kun he palasivat, isäntä suutuksissa ja tuskissaan tuosta vastustuksesta, Puke vapisevana ja vaahdossa, olivat he onnettomia molemmat. Olkoon, ajatteli hän viimein kyllästyneenä, tottapa se on sillä polosella veressä!

Ja niin kului kesä edelleen. Puken vika melkein unohtui isännän mielestä, hän kun harvemmin nyt ajeli eikä pimeää ollutkaan.

Vaan eräänä elokuun ihanana iltana hän palasi häistä. Toinen hevonen oli edellä ja laulellen ja huudellen milloin mitäkin ajoivat miehet perätysten. Mikään vaara ei muistunut heille nimeksikään mieleen, lämpimänä kuutamoisena yönä laskiessa tasaista kovaa tietä kotiapäin. Ja vielä kun mielet olivat hehkuvat tanssista ja maljoista. Ja Puke näytti alkutiestä sekin unhottaneen kaikki metsän kauhut. Köykäsesti ravaten virstan virstan perästä se pyyhki vallattomasti päristellen eteenpäin; linjaalit notkuivat ja isäntä lauleli huoletonna, nauttien vilposesta, ihanasta illasta… Hän piti molemmin käsin tanakasti ohjaksia, sillä jo oli Puke muutaman kerran, missä kuu heitti pitkän puun varjon tien poikki, hypännyt syrjään, mutta kuitenkin pelkonsa voittaen seurannut toista hevosta.

— Anna huhkia, veikko! "Honkain keskellä mökkini seisoo", lauloi isäntä että metsä raikui. Ja sitä mentiin. Puke katsoi toverin perään, eikä joutanut vilkumaan tiepuoleen, missä möröt olivat, jotka aina panivat joka jäsenen vapisemaan, ehkei niitä nyt siellä ollutkaan. Missä vain oli musta pitkä varjo… mutta pääsihän siitä toverikin eikä Puke ollut milloinkaan tuntenut sellaista rauhallista turvallisuuden tunnetta kun nyt toverin tuolla edellä kiitäessä. Anna huhkia! Alamäkeä, niin että kivet iskevät tulta ja musta metsä mörköineen lentää ohitse, vieden mukanaan pelottavat Valkoset koivunrungot, jotka kuutamossa vilkkavat. Ei niitä nyt jouda pelkäämään!

Mutta mäen alla on silta pienosen kuivuneen puron poikki. Kaksi harmaakivipatsasta on molemmin puolin kaiteena. Suoraan niiden välitse vilistää edellinen ajaja että silta kumisee, suoraan niiden välitse tähtää jälkimmäisen silmä ja käsi ohjaa Pukea. Se lähestyy jo siltaa, törmää täyttä vauhtia… Patsaskiven pää hohtaa valkosena ja sillalle se luo mustan varjon. Siinähän uhkaa Pukea turmio kaikessa kauhussaan, se hyökkää hänen päälleen, musertaa hänet. Raju hyppäys sivulle, räsähdys ja huuto… Isäntä lensi kauvas kaiteen yli puron penkereelle, kärrit tarttuivat akselistaan kiveen, ja Puke makasi koristen purossa, pää ylhäällä, valjaissa riippuen.

Kun edellä ajaja sai hevosensa kiinni puuhun ja tuli sillalle, oli isäntä jo siksi tointunut, että kykeni Puken luo. He aukoivat valjaat ja koettivat saada sitä kyljelleen käännetyksi. Silmät olivat nurin päässä ja veristä vaahtoa purskui suusta.

— Parasta lie. Onko sulla mitään asetta? Vapisevin käsin otti isäntä toiselta puukon ja pisti sen Puken rintaan, valtasuoneen.

Hiljasina lähtivät miehet ajamaan loppumatkaa, eivät laulelleet enää, ja isäntä oli hyvin alakuloinen pitkät ajat, ja aina kun hän surumielin muisteli Pukea sekaantui hänen suruunsa jotain omantunnon tuskan tapaista. Ikäänkuin hän ei olisi sille ollut tarpeeksi hellä tahi tahtonut sitä ymmärtää.

Rakas pieni ystäväni, kuinka suloista lepoa olen nauttinut, miten kauniita ja puhtaita unia uneksinut sinuun päätäni nojaten!… Ja siksipä aina niin hartaasti iltaa vuotan, että luoksesi pääsisin. Sillä se on ainoastaan iltasella ja yöllä — oi, minä pyydän, elkää ajatelko mitään pahaa! — ainoastaan yöllä kun ystäväni luokse pääsen. Mutta silloinpa se mulle sitten palkitseekin kaikki päivän kuumat ja helteet. Jos kuinka väsynyt öisin, jos kuinka murheellinen, jos kuinka katkerana mieli, niin pianpa tunteet tasaantuvat, kun saan hetkisen poskeani ystävääni hivellä.

Välistä kun rajun riemun, aiheettoman ilon polttava vihuri rinnassa riehuu ja semmoisena saavun ystäväni luo ja painan otsaa sen viileyteen, niin pian tyyntyy mieli ja povi jäähtyy; ja minä voin ajatella selvään, paremmin kuin konsanaan päivällä. Ja jos minä tulen ystäväni luo surumielin, tyytymättömänä tulen, niin eipä viivy kovinkaan kauvan kun ovat vedet silmistä kuivuneet ja minut vähitellen täyttää hiljainen sisällinen hymyily. Melkeinpä nautinnolla katselen ympärilleni: katulyhdyn valojuovia seinillä, katossa, ovenpielessä, valkoisten uutimien poimuissa, sen välkettä kuvastimen pinnalla, miellyttävää hämärää huoneen etäisimmässä nurkassa, — melkeinpä voin nautinnolla silloin ajatella elämää ja nauttia suruistani, jotka sentään ovat niin mitättömiä kaiken hyvän rinnalla. Niin silloin tunnen kun olen iltasella ystäväni luona ja kun hiljainen lempeä hymyily koko olennon valtaa.

Ja uskollinen on ystäväni mulle — ja minä sille. Jos missä päivät remuaisin ja kenen kanssa niin illoin kuitenkin sitä aina viimeksi ikävöin ja sen luokse riennän. Eikä kukaan muu saa siihen sormellaankaan koskea, ei kukaan. Minä sen puen uuteen valkoseen viittaan, omin käsin ompelemaan, minä sidon nauhat solmulle, minä silittelen poimut pois, minä kouhottelen ja minä siihen pääni painan.

Ja uskollisia olemme me aina olevat. Kulukoot kuukaudet, vierikööt vuodet sen takaan, että yhtä hyviä me aina ollaan. Ei voi meitä ajan vaiheet eroittaa, ei se ole hyljäävä mua koskaan. Yhäti uskollisena se aina odottaa illan tuloa, jolloin sen ystävä palaa… Ja se se mun lämpöistä poskeani viimeisen kerran hivelee, se sille kylmänä viimeisen hyväilyn antaa. Niin, kenties saa se minua hautaankin seurata, niin, kukapa tietää…

ERÄÄN VANHAN TYTÖN ELÄMÄNKIRJASTA

Nimeni on Auli — oikein ristitty Auliksi — ja minä olen kahdenkymmenen vuoden vanha. Muutamat sanovat minua kauniiksi ja kyllähän minä itse mielestänikin olisin sievänlainen, jos ei vaan nenäni olisi pikkuruisen pystyssä. Ei se paljon ole, hiukan hiukkasen vain, mutta se on kuitenkin, ja minä antaisin vaikka mitä, jos saisin sen hiukkasen siitä pois. Silmissä ei ole moittimista: ne ovat suuret ja ruskeat. Välistä ne näyttävät niin syviltä että itsekin hämmästyn, kun katson kuvastimeen, välistä ne taasen ovat niin vallattoman vilkkaat. Tukka on tumma ja vartalo hoikka. Enolan Heikki sanoo minua joskus aidanseipääksi, joskus, kun sattuu suuttumaan, mutta vähätpä siitä! Olenhan äitini näköinen ja äiti on mainion kaunis eukko.

On hän niin pulska ja toimelias ja hyvä että oikein! mutta isä on minusta vieläkin rakkaampi.

Ihmeen hupaista on istua kytröttää isän kamarin sohvan nurkassa. Se on oikea perhekoju, päällystetty mustalla vaksinahalla — ja katsella isää, joka lukee sanomia kirjoituspöytänsä ääressä. Lampussa palaa valkea, mutta vihreä suojustin tekee huoneen hämärtäväksi. Pyssyn lukot vaan kiiluvat ketun-nahka-alustallaan uunin vierus-seinällä ja lattiamaton punainen juova heloittaa niin lämpimästi. Sen kohdalla yhtyvät lampun valo ja valo takasta, jossa koivuset halot juuri toimittavat kemiallista muuttumistointaan. Isä melkein rakastaa sanomalehtiään; ei ole ajatteleminenkaan niihin vilkaista ennenkun isä on ne yhteen kertaan lukenut. Sitte hän antaa numeron kerrallaan; toiset ovat järjestyksessä pöydän kulmalla, josta hän aina ottaa yhden, katsoo onko se oikea numero ja lukee toiskertaan. Jos sattuu huvittava kohta luetaan sitä useamminkin. Silloin ei ole hyvä häiritä, sanoppa sana, niin heti kuuluu: hiljaa! Ja taas alkavat huulet hiljaa mukista ja leveä otsa vuoroon rypistyy, vuoroin selkenee, aina jutelman juoksun mukaan. Sanoo väliin: aj aj — aj aj! — käy uunia kohentamassa oikein perinpohjaisesti — ensin sitä kohennellaan ja kopistellaan, sitten vedetään hiilet uunin suuhun, että lämpö virtaa huoneesen — ja sitten hän taas rupeaa lukemaan; muistaa sentään joskus minuakin sohvani nurkassa, käy hyväilemässä poskelle ja sanoo: pikku pirkko!

Välistä sattuu ukkoja tulemaan. Jaha, sanoo isä, kun kuulee niiden eteisessä kopistelevan lunta jaloistaan. Tarkka äiti on asettanut sinne luudan sitä varten. Hyvää iltaa, herra vallesmanni!

Isä etsii kaapistaan: ote kihlakunnan oikeuden pöytäkirjasta… Ote kihla… Matti Vainikainen… ei… Antti Hakola, tuossa se on! Pakkanen taitaa olla?

— Huonosti! Lunta on paljon ja palkat huonot. Korpisella sentään veteleisi nyt kun ovat koroittaneet taksaa, mutta on niin tavaton matka rantaan.

— Vai kolmatta! Kun on kuudetta. Kylläpä oli ruunikko laihtunut, kun Anttipoika sieltä lauvantaina palasi. — Tässä ovat rahat; hyvästi herra vallesmanni! Ohoh, sulipas pieksuistani lunta tuohon matolle, vaikka niitä kyllä kopistelin…

— Ei sillä vaaraa! — lohduttelee hyväsydäminen isäni, — kylläpähän kuivaa.

Mutta usein sattuu semmoisiakin ukkoja, joilla ei olekaan varaa maksaa, ei lunastuksia eikä ryöstöjä ja kylläpä minä tiedän, minkätähden isä on silloin niin hellän näköinen. Niin kauvan kun hänellä on, niin hän auttaa pitäjäläisiään! Sentähden eno aina sanookin, ettei hän ole vallesmanniksi luotu.

Ukkoin lähdettyä isä lukee kappaleensa loppuun ja panee sitten piippuunsa tupakkata: — etpäs usko Auli, miten hauska pätkä tuossa taas oli!

— No, no, elä koske, elä koske; kylläpähän sitten kuulet! Käydään tässä mammallekin kertomassa.

Minä tartun isän lihavaan käsivarteen ja me vaellamme pimeän salin kautta. Ei, eipä se pimeä olekaan; kuu paistaa heloittaa niin, niin kirkkaasti läpi valkoisten uutimien. Ne näyttävät puhtailta kuin lumi ja minun kauniit oleanderini ja myrttipuuni vihannoivat niiden välissä! Pienempänä minä aina pelkäsin pimeätä salia; seisoin kynnyksellä ja katselin tarkkaan, liikkuuko sohvan takana mikään, tahi pöydän alla, tahi uunin nurkassa, ennenkuin uskalsin juosta isän kamariin. Mutta nyt! Löytyykö koko maailmassa turvallisempaa olopaikkaa kuin kuutamokirkas sali lapsuuden kodissa? Isä istuu suojassaan salin perällä ja äiti hommaa arkikamarissa toisella puolen.

Sieltäkös läiske kuuluu. Isolla Miinalla on mattokangas ja äiti tekee suuria karvalanka käämiä. Kangaspuiden kohdalla riippuu kattolamppu. Temppu torkkuu uunin edessä ja keittiöstä tunkee hirveä kärvettyneen katku.

— Sannahan tuo rupesi lintuja korventamaan kyökin hellassa vaikka minä käskin mennä tuvan takalle. Sanna, viritä se ovi auki, niin kyllä tuo haju pian haihtuu. — Auli, pane hiiliä teekeittiöön! Kas kun se jäikin tänään kirkastamatta… Hae sieltä isän kamarin uunista, koivupuun hiilet ovat parempia. Tämän päiväset nuoret vehnäset ovat tätin kamarin pöydällä… No, kuuluukos nyt sanomissa sodasta mitään uutta?

Vehnäiskakut ovat asetetut riviin tätin kamarin pöydälle, puhtaalle pyyhinliinalle. Siellä on kolkonlainen ja minusta tuntuu siellä aina hajuavan kuusenhavut, aina siitä asti kun täti siellä ruumiina makasi. Ei hän ollut oikea tätini, vaan vanha hyvä opettajani ja häntä kaikki sanoivat tätiksi. Tuossa oli koulupöytä, tuossa tätin kaappi ja tuossa makeislaukkunsa. Hän lienee ollut nuorena kaunis; kasvot olivat niin säännölliset ja hän pani vieläkin tukkansa yöksi pienille palmikoille. Päivällä se oli sitten niin kiharaista tuosta ohimoilta. Hän käytti aina semmoisia vanhanaikaisia kurunuttuja, joissa oli laajat hihat, ja hän keitti ruusujen lehdistä hilloa ja söi sitä pienellä kullatulla, pyöreäkärkisellä lusikalla. Minä aina arvelin, tokko tuolla tätillä oli sulhasta ollut, mutta ei hän niistä koskaan kertonut. Jutteli vaan oloistaan tatarilaiskylässä etelä Venäjällä! Hänen veljellään oli siellä joku ammatti ja sielläkös oli kummallista ollut. Kamelin maitoa söivät ja miehet lähtivät aina viikkokausiksi matkoille. Evästä ottivat ja aseita, sekä toivat sieltä tullessaan kauniita kirjavia kankaita, teetä, rahoja ja joskus hevosiakin. Täti oli kerran kysynyt, minne he olivat lähdössä.

— Ryöstämään itselleen ruokaa ja vaatetta, vai luuletteko te heidän sillä elävän, että makaavat jouten täällä kotona, — vastasi miniä.

Tätin mielijuttu oli eräästä ihanasta tytöstä naapuritalossa. Hänellä oli sulhanen, venäläinen kapteeni, joka myös oli tavattoman kaunis, ein bildschön Mann, ah! ein bildschön Mann — täti sotki aina saksalaisia sanoja muistojutelmiinsa — mutta uskoton! Hänen mielensä kääntyikin nuorempaan sisareen ja vanhempi oli tulla surusta mielettömäksi. Hän olisi tappanut heidät, mutta se oli hänen sisarensa, ajatelkaa, hänen oma sisarensa! Eräänä päivänä hän katseli ikkunasta miten kapteeni vei nuorempata tytärtä ajelemaan, meni suojaansa, eikä sieltä enää palannut. Onneton otti rotanmyrkkyä ja kauheat olivat hänen kuolemantuskansa olleet.

Sisar, ja sisar voi sisaren pettää! Monesti olin toivonut että pikku Anni vielä eläisi, vaan parasta taisi sentään olla että hän kuoli pienenä! Jo monta, monta vuotta sitten! Hän oli vasta herttainen lapsi ollut! Minä muistan hänet vaan eräästä jouluillasta, tallustelemassa huoneissa valkopäisenä, punaposkisena enkelinä. Me muut tanssimme kuusen ympärillä, ainoastaan Hermanni istui suruisena oven pielessä. Pikku Anni meni hänen luoksensa, otti sormesta kiini ja veti toisten joukkoon: — Helman kant, Helman tanttimaan! — Hermannissa oli keuhkotauti, hän kuolikin sitten kohta. Niin tosiaan! — Hermanni oli enoni puotilainen! Ja enoni — niin hän on enoni, kauppias, joka asuu Enolassa aivan meidän talon vieressä. Koivumäki se oikein kirkonkirjoissa on, mutta me vaan sanomme sitä Enolaksi. Ja siellä on aina niin mukavata ja monesti päivässä minä lippasenkin sinne. Ei tarvitse maantietäkään kiertää; meiltä pääsee sinne suoraankin Maijatätin kyökkitarhan kautta. Kyllähän täti kesällä pelkäsi että Temppu polkisi hänen lantuntaimensa, se kun aina juoksee minun matkassani, mutta talvella ei tarvitse huolehtia mistään. Hankea me Tempun kanssa huilataan, ei malteta mennä polkua pitkin. Musti, Enolan koira, on meitä vastassa. Tahtoo minua suudella, kaataa Tempun hangelle ja piehtaroi iloissaan ja sitte he lähtevät otattamaan pitkillä harppauksilla, niska kyömässä Sauna-Kaisun luo, joka juuri tulee ladosta olkikupo sylissä. Musti käy arvelematta olkikuvon kimppuun, puistelee ja kiskoo, haukahtaa väliin ja koettaa sitä nykäistä Kaisun sylistä. Tempunkin mieli tekisi, katsoo niin anovasti minuun häntää heilutellen.

— Herra siunaa noita susia! Musti, tokkos tottelet — no ihanhan se on pilkkoisten pilalla! — Sauna-Kaisu kokee potkaista, mutta silloin on jo Musti takana liepeissä kiini. — Auli, tulkaa tuota häristelemään, vallatonta! Sauna kun riittyy ihan pilalla ennenkun minä sinne oletkaan saatan. — Tulkaa Aulikin kylpemään. Ette usko kuin on makeata lämmintä! —

— Taitaapa vain olla. Silmät olivat niin raukean näköiset, — sanoo Kaisu arvelevasti, pistää pitkillä, ruskeiksi kuivaneilla hyppysillään nuuskaa tuohirasiasta suuriin sieramiinsa, sieppasee taas oljet syliinsä ja lähtee rantaan linkuttamaan.

— Auli, tule maistamaan! — huutaa eno. Hän seisoo kynnyksellä kädet housujen taskuissa. Harmaat housut, tummemmat liivit ja takki. Paksut kultaiset kellonperät lepäävät ison mahan kukkulalla. Ruskeat silmät katsovat veitikkamaisesti turvottuneiden kulmien alta.

— Mitäs saapi olla? Orehtia, lakeria, ei mieluummin Sirkka ottaa pikkuisen pätkän pikanellia…

— Hyi eno! Syö itse pikanellisi, kyllä minä löydän parempatakin! — Ahaa… Tiskillä nahkakasan alla huomaan pienoisia laatikoita. Kannessa seisoo mustilla kirjaimilla "Malaga rusinoita."

— Vai piiloittelet sinä, eno veitikka, näitä minulta! Löysinpä! Heikku,
Heikku hyvä, avaa tämä. Kansi on niin kovassa.

Heikku ottaa sokerikirveen. Sen terä on niin rosonen ja sokerijauhoista valkonen, pistää sen taitavasti kahden naulan välikohdalle kannen alle! ratss! ja kannen puolikas kohoaa. Miten mehevinä rusinat siinä lepäävät hienon paperin alla. Oikein vesi tulee suuhun. Minä otan kaksi suurta, suurta rypälettä, tanssitan niitä enon nenän edessä ja jalkanikin tanssivat sinne tänne, sinne tänne: Löysinpä, ähä! löysinpä, vaikka tarkka enoni oli pistänyt ne piiloon… Mikä täällä haisee niin omenille? — minä vainustelen. —Eno, oletko sinä tuonut omenoitakin?

— Joutavia, nuo nahat haiskahtanevat sinun nenääsi omenoilta. Ilmankos se onkin noin pikkusen ylöspäin — niin näsäviisaan näköinen… — Ja eno asettelee välinpitämättömänä villaliinoja hyllyille ja Heikku lyö nauloja ikkunanpieleen.

Heikku vaan koputtelee ja puistelee päätä. Minä etsimään; ei siellä ole kuin jauhoja ja ryynejä. Tuossa on tyhjiä säkkejä, ehken niiden alla…

— Vai sinä menet omin luvin! Syöt kaikki tyyni — ei jää jouluksi mitään, — ja eno on minua tukistavinaan. — Täytyneehän tälle lapsukaisella nyt antaa etsimävaivoista, muuten se ei saa ensi yönä unta. Katso, eikös ole kaunis? Grawensteiner, ei, Nonnen se onkin! — Eno pitää omenata sievästi etusormen ja peukalon välissä, katselee hymysuin ja haistelee: — Nonnen on. Minä kuorin sen sinulle. Ei-ei, kyllä se on kuorittava…

Vai kuorittava! Kyllä Aulin hampaat kuoreenkin pystyvät. Yks kaks ollaan siitä kuitit.

— Ei nyt jouda. On vielä järjestämistä ja memorialiinkin on vielä kirjoittamatta. Ja entäs Haikolan laskut!

— Eno, saako Heikku lähteä? Minä vaikka pistän nuo laskut ja muut luvut…

Heikku katsoo minuun ja pyyhkäisee vaaleita hiuskähyröitä pois kauniilta otsalta. Minä tiedän mitä hän ajattelee ja näen jo katseestakin vastauksen. — Kyllä olisi hupaista lähteä, mutta, mutta huomiseksi ei saa jättää mitään, jonka voi tänään tehdä.

Kunnon poika tuo Heikku! ajattelee varmaan eno, niin hyvinmielin hän katselee pulskaa puotilaistaan, ja samaa mietin minäkin. Miten kelpo poika ja hyväpäinen! Jospa hän olisi minun veljeni!

Jospa hän olisi ollut minun veljeni! Jospa — niin nytkin voisin häntä surupuvussa muistella, sillä tuo hyvä, kaikilta rakastettu Heikku on mennyt sinne, josta ei kukaan palaja.

Kukapa olisi voinut uskoa, kun hän heti Hermannin kuoltua tuli Enolaan arkana, isävainajansa harmaisiin kotitekoisiin housuihin puettuna poikanulikkana, että hän kävisi niin rakkaaksi meille. Kukapa olisi luullut, kun me pienenä yhdessä taloja rakentelimme ja käskyn sanoja tavailimme sekä sitte isompana koristelimme joulupuita ja kastelimme — silloin kun hän vaan puodista pääsi — äitin ja Maijutätin kukkaispenkereitä, kukapa olisi aavistanut, että hänen elämänlankansa olisi niin kovin lyhyt. Parhaimmallaan kun se kehrävarrelta kerälle juoksi, niin se jo katkesi. Eikä kukaan, kaikkia vähemmin hän itse, voinut ajatella kun hän Kuopioon lähti, että hän sieltä palaisi vaan lähteäkseen pitemmälle, ikuiselle matkalle.

Kuopioon oli lähteminen, enolla oli kiireinen vekseliasia. Mutta jos eno olisi lähtenyt niin hän aivan varmaan olisi ruvennut siellä ryyppimään ja kaikki, asiat menneet musukoppaan. Kukas muu kuin Heikku. Hän oli ennenkin käynyt, oli niihin perehtynyt ja oli aina valmis menemään, minne vaan eno tahi täti käski. Reippaana ja iloisena — oli mielestään niin kömpelö enon suuressa suden-nahka turkissa — hän lähti ja kaukaa kuului vielä kulkuisten hiljenevä helinä. Jäälle laskiessa se kilahti kerran kovemmin ja sitten vaikeni vähitellen heidän laskiessaan Keitelettä pitkin, kun hän palasi!

Isä oli jo mennyt levolle. Äiti parsi vielä sukkia arkihuoneessa ja minä luin hänelle ääneen "Valdemar Seijer'iä." Yhtäkkiä Temppu hyppäsi pystyyn uunin nurkassa ja sanoi uhkaavasti: vouh! ja taas: vouh! Minäkin olin kuulevinani ritinää maantieltä! Jokohan Heikku tulisi? Joko joutuisi? Jo juoksin salin ikkunaan katsomaan. Aivan oikein. Joku kiidättää mäkeä alas, minkä vaan käpälästä pääsee! Lumi tupruelee hevosen jaloissa, päitekoristeet välkähtelevät kuutamossa. Kyllä se on kuin enon Virkku; mutta heillä ei ole kulkuista ja pysähtyvät meidän portille. Mies nousee — hyppää reestä… Heikku on!… ja renki ajaa Enolaan. Kylläpä Virkku parka höyryää ja lumi natisee jalaksen alla — kova on keli! Tuskin Heikku ennättää kopsauttaa eteisen oveen, kun minä sen jo avaan hänelle. Mitä nyt!

Hän kouristaa minua käsivarresta: — valvooko setä? — Hän on harmaa kuin keväthanki, heittää turkkinsa lattialle ja koputtaa isän ovelle. Isä avaa, hän on alusvaatteissaan, ja päästettyään Heikun kamariin, sulkee hän oven jälleen. Mitä tämä aavistaa? Miksi Heikku on niin outo? Sydäntäni ahdisti ja kirveli ja ahdisti vielä enemmän kun isä hetken perästä meni äitin luo ja käski häntäkin lähtemään Enolaan. Ehkä täti tarvitsisi apua. Ja he menivät ja minä en saanut mitään tietää, eikä minua kukaan muistanut… Olin juuri lähtemässä minäkin Enolaan, en jaksanut enää odottaa, kun näin Heikun menevän meidän tupaan. Hän herätti Matin ja yhdessä he sitten kävivät talliin. Lyhdyn valossa näin siellä Matin tekevän apetta vakkaan ja Heikku suki ruunikkoa.

— Kaada kauroja sekaan ja pistä aisoihin heti syötyä, — varoitti Heikku ovella ja yhdessä tulimme sitten sisälle.

— Heikku, mitä se on? — minä tuskin sain kysytyksi nähdessäni hänen tuskastuneen muotonsa.

— Minä lähden nyt pois täältä, kauvas pois, — hän sanoi vaivalla ja käänsi kasvonsa minusta.

— Jospa sitä edes kuolisi! — Hän nojasi päänsä seinään ja peitti silmänsä käsivarrella. — Mutta lähteä kauvas merien taakse ja vielä — pakoretkelle. Minä olen murhamies. — Auli, minä olen ehkä miesmurhan tehnyt, — hän lisäsi karkeasti. — Siellä markkinoilla jouduin tappeluun muutamien juopuneiden kanssa… menin erästä tuttua miestä auttamaan, jota pahasti hätyyttivät. Minä olin ihan selvä… tiedäthän! mutta satuin — onneton — survasemaan yhtä miehistä, — ja hän kaatui — päänsä puhki — katukiven kulmaan. Jos vaan tietäisin ett'ei hän kuollut… — Hän nyyhki ääneen ja molemmat itkimme hetken yhdessä. Muuten oli aivan hiljaista. Kuu heitti pitkän, valkoisen juovan lattialle; se kulki ikkunasta ihan Heikun jalkoihin; se hyväili Heikun kengänkärkeä.

— Ameriikkaan, minnekäs muualle! Onhan serkku siellä! — Voi, voi, kuka voisi sanoa minulle ett'ei se mies kuollut?

— En minä lähtöä pelkää, mutta kun minä ehkä olen murhamies… etkö sinä pelkää minua Auli?

Tartuin hänen käteensä ja puristin sitä; en voinut virkkaa mitään ja hänkin oli aivan surun murtamana.

Isä toki tuli, ilmoitti että kaikki oli valmistettu. Hän vaan kirjoittaa todistuksen. Äiti ja täti olivat varustaneet vaatteita ja muita tarpeita. Kun vaan Matti valjastaa on paras lähteä! Ei sinulla ole hätääkään, poikani; onhan siellä rikas serkku; kyllä hän sinua alkuun auttaa. Rohkeutta vaan… — koki isä lohdutella.

Minä sytyttelin lamput, äiti toi punssia, joimme eromaljan hiljaisina, kyyneleissä, ja lähtö oli käsissä.

Erotessa Heikku oli levollinen. Minulle hän sanoi leikillisesti muka, mutta hymyily oli sangen surullinen: — kun kuulen että sinulla on kosioita, tulen minäkin onneani koettamaan.

Minä autoin vyötä hänen ympärilleen, katse vielä, ja hän lähti. Ei nyt helisseet kulkuset, eikä palaamisesta puhuttu… Alakuloista oli elämä Enolassa ja meilläkin monta, monta viikkoa.

Ja sitten tuli kirje. Se oli täynnä toivoa ja rohkeita unelmia, vaikka muisto murhatusta ja ikävä isänmaahan kajasti joka riviltä, joka unelman takaa. Hän oli serkkunsa farmilla, mutta opittuaan hiukan englannin kieltä, hän saisi edullisen kauppa-asioimistoimen New-Yorkissa. Serkkunsa ennustaa hänelle kultaa ja kunniata ja toivossa on hyvä elää — kun vaan hän saisi tietoja sen miehen kohtalosta.

Onneksi voi isä heti vastata, että mies oli jo melkein terve. Isä oli käynyt Kuopiossa ja pitänyt huolta hänen hoidostaan.

Minulle Heikku lähetti pienen, pienen kultarahan ja se riippuu nytkin minun kellonkantimissani. Oi, miten kultaisia uneksin sitä katsellessa. En ollut koskaan ajatellut Heikkua rakastavani; hän kun oli juuri kuin veli, vaan nyt! En tiedä mistä lie kaikki päähäni pälkähtänyt. Yöt ja päivät ajattelin vaan Ameriikkaa. Näin itseni siellä silkissä ja kalliilla kivillä koristettuna ja Heikku olisi äärettömän rikas! Hän noutaisi minut täältä Suomesta, juuri kun minulla on kosijoita kaikilta maan ääriltä, — olihan hän luvannut tulla — ja me ajelisimme vaunuissa aivan kukkaisten peittäminä. En ymmärrä mistä ne kukkaset sain, mutta niitä vaan piti olla, ruusuja, suuria punasia; joka paikassa missä vaan unelmissani ajoin ja liikuin oli ruusuja, näin ihanoita kukkaisvasuja, niitä satelemalla sateli ja päivä paistoi ja linnut lauloivat ja me olimme onnellisia, eikä minun tarvinnut muusta huolehtia kuin että minulla olisi hauskaa vain. Mutta en minä juhlista haaveillut, enkä suurista meluavista huveista; hiljaista vaan ja rauhallista. Isän ja äitin, enon ja tätin minä kutsuisin luokseni, eikä enon enää tarvitsisi olla kauppias, eikä isän kulkea pitäjällä — ja Matin minä veisin kuskikseni ja muille palvelijoille lähettäisin jotakin, josta ne aina minua muistaisivat ja Sauna-Kaisu saisi niin paljon rahaa, että hän saisi ostaa itselleen pienen mökin ja — lehmän… Luulin että silloin vasta on onnellinen kun ei tarvitse tehdä työtä.

Ja silloin sai isä kirjeen. Se oli Ameriikasta, postimerkissä oli presidentin kuva. Se oli Heikun serkulta ja ilmoitti lyhyesti että Heikkua ei enää ollut. Hän oli kuollut kuumetautiin, joka siellä riehui. Oli toki ennättänyt saada isän kirjeen ja iloinnut niinkuin vapautettu ainakin ja eronnut tyytyväisenä muistellen kaukaista kotimaataan ja meitä, ainoita ystäviään.

Ja me suremme kaikki syvästi Heikun kuolemata. Hän oli kuin perheesen kuuluva, kuin oma lapsi. Emme olleet koskaan ajatelleet tulevaisuutta ilman häntä. Minä tahtoisin pukea itseni mustaan, kokonaan murheesen, mutta äiti ei anna, sanoo että minun hyvä musta hameeni menee pahaksi joka päivä pitäessä ja sitäpaitse voisivat ihmiset luulotella jotakin, heillä olisi siitä niin paljon tekemistä. Mitä? Että Heikku oli minun sulhaseni. Olihan hän melkein minun sulhaseni, oli luvannut tulla kosimaan ja hän oli minulle rakas ja minä en häntä koskaan unhoita. Hänen pientä kultarahaansa minä säilytän kalliina muistona, jolla hän minut itselleen kihlasi. Mieleni tekisi äitille sanomaan, mutta en kuitenkaan kehtaa, se on niin vaikeata — hän ehkä kertoisi isälle.

Isä on kovasti sairastunut. — Pääsiäisiltana olimme Enolassa. Isä ja eno istuivat nurkkasohvalla; eno jutteli! Hän aina lavertelee mielellään. Kasvonsa oikein kiilsivät tyytyväisyydestä. Isä kuunteli, kädet ristissä mahan alla, leppyisä pää kallellaan, suu puoleksi hymyssä ja silmissä älykäs, mutta hyväluontoinen katse: puhele vaan pois juttujasi, en minä noita kumminkaan usko! Äiti istui lähellä katsellen kuvalehtiä ja toisella korvallaan kuunnellen enon juttua; maistoi joskus teelusikalla isän totilasista — ett'ei se vaan olisi liian väkevätä, tohtori kun oli käskenyt isää olemaan hyvin varovainen nautinnoissaan. Eihän tuo ollutkaan — melkein sokerivettä; mutta enon lasissa oli aivan ruskeata…. Vähän vettä, paljon konjakkia! Laiha, kivulias tätini soitteli: tipu, tipu tipu tipu tallallalla ja me tanssimme. Me — Temppu, Musti ja minä. Temppu oli hyvä tanssimaan kun minä kannatin sitä etukäpälistä; Musti ei malttanut, se vaan hyppi ja kiskoi matot kasaan.

Täti taukosi soittamasta; me kuuntelimme kaikki, — Temppukin kääntyi katsomaan.

— Jos hän ei vaan kohta tule niin saa odottaa kesäkeliä. Tässä ei enää monta päivää jäitä ajetakaan, tuumaili isä.

— Tulkoonpa milloin tahansa; minulla on vasikka juomassa jo hänen varaltaan. Kuule, onko sinulla vielä gurkkuja? Kysyn muistaissani. Meidän ne Venäjältä tuodut olivatkin paleltuneita.

— Vai paleltuneita! Semmoinen vahinko! päivitteli äiti. Taitaa niitä vielä olla vähän verta. Auli, sinähän niitä viimein hait?

— Sittenhän sitä vasta kaikki pienet vaivat valitetaan. Minäkin olen aikonut käydä tohtorin puheilla — sanoi eno surkealla äänellä.

— Mikä sinua on vaivaavinaan? kysyi isä, mutta täti näytti jo oikein hämmästyneeltä.

— No kun alkaa noita liika leukoja kasvaa! Tosiaankin — ei se ole leikin asia — eiköhän tohtori voisi estää lihomista. — Eukko, hän kylmetyttää itsensä jo ennen tohtorin tuloa; juoksee myötäänsä katsomassa, tokkohan se vasikka vaan tarpeeksi lihoo…

— Kyllähän on yhdestä miehestä puuhaa! Jos minä olisin tohtori, sanoisin paikalla: top tykkänään kaikki liiat hommat! Ihminenhän sitä minäkin olen, enkä mikään syöttöporsas…

— Vai niin vainen! Mutta onpas hauskaa nähdä mikä kipu tähän Sirkkaan tulee. Hammastauti, silmätauti vai sydän…

— Emmeköhän nyt lähde, — sanoi isä äkkiä -minua niin kummasti huimasee. Täällä onkin niin kovin kuuma. Hän pyyhki otsaansa, joka oli aivan hikinen, ja silmät olivat niin levottomat.

— Eihän toki vielä! Pannaan vielä palan päälle. Tee hyvä toti, se lämmittää!

— Ei, ei veikkonen. Olen jo ilmankin liiaksi juonut, — hän kävi yhä rauhattomammaksi. Onkin jo myöhä.

— Vastapa kynttilät ovat puolessa; eno katsahti ruunuun — se oli hänen tavallinen ajanmittaajansa. Vasta kun viimeinen kynttilä sammua tupsahti, oli hänen mielestään paras aika mennä levolle. Kotiin päästyämme voi isä jo oikein pahoin ja aamupuolella yötä oli kuume täydessä vallassa. Ja sitte seurasi monta, monta tuskallista yötä ja päivää. Mistähän lienee äiti voimia saanut; hän ei levähtänyt paljon milloinkaan. Heittäytyi välistä salin sohvalle, mutta se ei ollut lepoa, se oli vaan koiran unta, säpsähdellen ja säikähtäen joka risausta, vaikka me koetimme kulkea hiljaa kuin henget. Minä olisin niin mielelläni valvonut vuoroyöni, mutta antoikos äiti? Ei, hän uskoi minulle ulkotalouden. Hänen paikkansa oli isän vuoteen vieressä yöt ja päivät, yöt ja päivät. Se oli rakkautta — isään, mutta myöskin minuun. Hän säästi minua. Hartaasti olisin valvonut, rakastinhan minäkin isää; mutta että hän voisi kuolla, oli minusta mahdoton ajatella. Eihän se hauskaa ollut, mutta isän tauti oli tuonut vaihtelevaisuutta elämäämme. Entistä hiljaisempaa, mystillinen, rohtohaiun täyttämä hämäryys isän kamarissa, sali aution ja kolkon näköinen, kukissa vesioksia, ikkunat jäässä, sillä pääsiäisen aikaista kevätsäätä oli seurannut muutama pakkaspäivä. Mutta keittiön puolella oli elämä melkein entisellään. Minä en ollut koskaan rakastanut taloustöitä ja kun olin jokseenkin saanut olla omassa vapaudessani, tein mitä milloinkin mieli tiesi, päähän pisti. Sentähden olinkin hiukan saamaton, vaikka kovin olevinani taloudenhommissani. Oli niin mukavata, kun avaimeni helisivät ja kenkäni kopsivat milloin ruokahuoneessa, milloin jauhoaitassa.

— Torpan Liisu ostaisi suopaa? Myödäänkö sitä? — kysyi karja-Miina keittiön ovelta.

— Ei se otakkaan kuin kymmenen pennin edestä. — Miina jo juoksi portaita alas. Aina hän jättää kyökin oven selkosen selälleen. — Taas hän tulla touhusi, helmat jäässä, pieksunvarret näkyivät puoli pohkeesen, Antin kelsturkki päällä.

— Tuossa on raha, — hän pisti ison avaimen hellan koukkuun ja taas jäi ovi auki — siitä höyrysi kylmää, oikein jalkoin otti. — Ja leivätkin ovat kaikki, tuossa paikassa loppuvat. Pankoon iso Miina tänä iltana taikinan juuren. Minä en suinkaan jouda, korvollinen on vielä karttaamattomia ja Sauna-Kaisusta ei suinkaan ole suurta apua. Sama jos se on siellä tahi ei. — Ja kolmannen kerran sain tukkia oven hänen jälkeensä.

— Sanokoon! Mitenkäs minä voin joutaa. Jätänkö minä nyt lattiat kesken kuuruun? Ja jauhotkin ovat sihtaamatta. Eihän tässä kaikkia kerkiä, vaikka itsensä kahtia repäisisi.

Aitan lukko oli kovin jäykkä, oikein käsiäni kirveli. Vihdoinkin ovi pomahti auki ja oli vähällä kaataa hillakorvon. Karja-Miina sen varmaan noin hullusti on asettanut. Missäs niitä jauhoja onkaan? Tuossa on! Ei, ne ovat otrasia. Minä maistelin. Otrasia on! Mutta missäs ruisjauhot? Laatikon pohjalla on pari kourallista…

— Joko ne nyt olisivat loppuneet! — Miina ei uskonut minua. Laski kiehuvan vesimaljansa lattialle ja lähti kanssani katsomaan. Ei, ei siellä sittenkään ollut. No, nytpäs kumma. Leivät lopussa ja jauhoja ei ollutkaan.

— Huono emäntä, — torui Miina, — ei ole tuosta tarkempaa huolta pitänyt. Emännän pitäisi perään katsoa kaikki asiat. Pappilan rouva se vasta…

— Enhän minä arvannut. — Oikein pelkäsin. Iso Miina ei arastellut. Rouvien ansioluettelo hänellä oli oikeassa kädessä ja pappilan rouva oli hänen elävä esimerkkinsä, kaikissa kaikista parhain. — Eikä se karja-Miinakaan saattanut sanoa…

Minä Matin kimppuun ja onneksi sainkin hänet myllyyn; sitten Enolaan pyytämään tätiltä paria leipää lainaksi.

Järjestettyäni kaikki parhaimman mukaan, lähdin levähtämään, isää tervehtimään.

Salin ovessa tuli äiti vastaan. Hän oli kovin huolestunut ja lienee itkenytkin. Minustakin oli ilo kaukana. Ei elämä sentään taitanut leikintekoa ollakaan! ajattelin ensi kerran eläissäni. Tiesinhän suruja löytyvän, mutta minulle ne eivät olleet vielä kasvojaan näyttäneet. Katsoivat tosin minuun silloin kun Heikku kuoli, minä aavistin minkälaista huoli on, mutta sydämmessäni ne eivät vielä olleet käyneetkään. Ja nyt! Minut väsytti ensimmäinen pieni vastoinkäyminen ja äiti, joka jaksoi kaikki kestää! Eikä hän koskaan tuskaillut, eikä pitänyt suuria puheita taloudellisista huolistaan!

Hän istui hetkisen keinutuolissaan käsi poskella. Miten miellyttävät olivat hänen kasvonsa! Ah, ne olivat rakkauden vaalentamat, hellin huoli kostutti hänen silmänsä.

— Isän tuskat vaan yltyvät. Eikä tohtoria kuulu. Jos minä nyt tietäisin mikä olisi parasta…

— Matti on nyt myllyssä. Minä juoksen käskemään. Mutta äiti! Jos minä lähtisin Kuopioon….

— Niin. Kyllä minä toimitan paremmin kuin Matti. Jos esimerkiksi tohtori ei voisi tullakaan, niin saisinhan lääkkeitä edes…

— Kyllä se taitaa olla parasta! Eihän Matti niin tarkoin tiedä taudin suuntaa. Toimita lapsiparka Matille ja tiedäthän sanomattanikin että joka hetki on kallis. Voi, ett'en minä jo ennenkin tuota huomannut…. Kuule, siellä kaapissa on viiniä, ota sieltä, sinä näytät niin kalpealta…

Kultanen äiti! Minusta huolehti ja itse oli aivan keltasen näköinen harmaassa talvihämärässä! — Ehkä tuon äitillekin lasillisen?

Oikein arvasin. Piirilääkäri ei voinut lähteä, oli paljon potilaita, ja toinen oli matkoilla. Odottaako? Ilma oli muuttunut nuoskeaksi ja keli huononi huononemistaan. Lääkkeet sain ja yötä myöten ajamaan. Keskustie oli melkein sula, mutta tiepuolta sentään yökylmällä kulki. Oikein selkää kolotti, reki kun aina oli kallellaan ja töytti ja tömisi metsäteillä kiviin ja kantoihin.

Iloitsin että jäällä sitä toki taas pääsee luistamaan! Mutta syöttöpaikassa kertoivatkin kauhuksemme että jää vajotti, olivat jo pudottaneet hevosiaan jäähän. Se oli ollutkin huonoa, muutamana kylmänä yönä oli kohva jäätynyt, se oli meitäkin menomatkalla kannattanut, mutta nyt oli tämä tavaton lämmin tehnyt ihmeitä. Jää lauloi viimeisiä värssyjään!

— Tokkokan tuonne sitte uskaltaa lähteäkään? — kysyi Matti suu täynnä kalakukkoa. Hänellä oli eväskontti jalkainsa juuressa ja penkillä vieressään kaljatuoppi, voivakkanen ja kalakukko.

— Kylläpä se vaan on vaarassa! Eihän sitä ole tahallaan surman suuhun lähteminen, — arveli isäntä.

Sydäntäni kirveli. Jäätie oikaisi kolmatta penikulmaa ja isä ehkä jo oli kuolemaisillaan. Mutta jos me hukkuisimme niin hän ei ollenkaan saisi tuomiani lääkkeitä, eikä reseptiäkään, jolla sieltäkin rohtolasta saisi, ja äitillä olisi kaksinkertainen suru… Ei, se oli mahdotonta! Pari päivää sitten me ajoimme samaa jäätä. Täytyi päästä maksoi mitä maksoi! Joka hetki oli kallis.

— Mitä te arvelette? — kysyin jalkamieheltä, joka juuri kertoi jäältä tulevansa.

— Kyllä en minä käske sinne menemään, mutta en voi kieltääkkään; voisihan se ehken vielä kantaa.

— Jäätä mennään! Ruunikko näkyy jo kauransa syöneen; lähde jo valjastamaan Matti. — Minä olin niin levoton, että luulin rintani halkeavan. Pistin turkin ylleni ja katselin ikkunasta, kun Matti valjasti ruunikkoa. Sikoja pakkaili reelle. Vielä tuo Matti niitä malttoi lähteä ajamaan.

— Vasemmalle! — Ja neljänneksen kuluttua me jo huristelimme jäätä pitkin.

Keli oli mainiota. Kohva sulana ja vesi valunut jäältä pois. Reki ei tehnyt jälkeäkään, kengän naulat vaan raapasivat naarmun jäähän. Mutta heikkoa se oli ja haprasta; siellä täällä oli avannoita, joista vesi pulpahti jäälle ohitse ajaessamme. Sivullapäin kimalteli salmi jo sulana ja sen takana tumma kuusikko talvivaipastaan vapautuneena. Taivas oli niin siintävän sininen ja pitkin hohtavaa jääkenttää temmelsi vilpas kevät-tuuli. Kaikki oli henkeä ja elämätä täynnä, vaikk'ei elävätä olentoa näkynyt eikä kuulunut muuta kuin meidän kulkustemme kilinä. Koko luonto lauloi äänetöntä kevätvirttä… Ja kuitenkin oli kuolema niin lähellä. Omituista ajaa aivan elämän rajalla! Enkä minä ensinkään peljännyt; eihän äitikään peljännyt tarttumista kun valvoi isän vuoteen vieressä! Vasta nyt aloin ymmärtää äitiä!

Erään niemen nenästä kulki lairo aivan poikki selän. — Mitäs nyt?
Kiertämäänkö? Mikäpä sen pituuden tietääkään.

— Antaa mennä, eihän tuo näytä leveältä. Ruunikko korskui ja nosteli arasti jalkojaan. Matti kiirehti — se nousi pystyyn aivan lairon reunalla. Matti löi piiskalla — raju hyppäys ja tuulen vauhtia se kiiti eteenpäin… Kuta likemmäksi kotia tultiin, sitä levottomammaksi taas kävin. Mitähän sieltä kuuluu? Voi, jos tuolle ruunikolle kasvaisi siivet! Kovin oli raukka vaahdossa kotirantaan päästyä. Sula mäki edessä! Antaa tuon vähän puhaltaa.

— Matti lähtee edeltäpäin viemään tuota laukkua. Antakoot heti isälle tuosta suuresta pullosta. Varo ett'ei se pääse kolahtamaan minnekään. Kyllä minä ajan!

Matti lähti puoli juoksussa kiipeämään mäkeä; ruunikkokin lähti otattamaan niin etten suuressa turkissani ollut perässä pysyä. Kivet narisivat pohjarautoihin että oikein hampaita vihloi. Pellolla oli kenkäni tarttua saviliejuun.

Eno ja täti tulivat vastaan. Eno kädet taskuissa ja lakki hiukan kallellaan. Ei ole hätääkään Jumalan kiitos! arvelin.

— Parempana! Melkein terve! — huusi eno kaukaa. — Kylläpä olette ajaneet, hevonen vaahdossa. Hyvä olikin, sillä me olemme jo luulleet saavamme lähteä tätä Sirkkaa jään alta onkimaan! — lörpötti eno, mutta lämpimästi hän puristi kättäni.

— Siinä hän nytkin seisoo, — sanoi täti, — tohtori on koko päivän tähystellyt jäälle päin. Luulen että hänkin on ollut levoton tähtesi.

— Niin, hän on tullut! Ja oiva poikapa onkin. Kylläpähän näet… Eno oli niin veitikkamaisen näköinen.

Ruunikko hirnahti… tallista vastattiin. Heitin ohjakset Matille ja riensin äitin luo.

Isä oli paljoa parempi; kuume oli vähennyt, ei enää houraillutkaan. Hän tunsi minut ja kysyi miks'en ollut käynyt koko päivänä häntä tervehtimässä. Tohtori oli käynyt usein isää katsomassa; oli vielä illemmalla luvannut tulla.

Kerroin juuri isolle Miinalle arki-kamarissa matkamme mutkista, kun salista rupesi puhetta kuulumaan. Tunsin enon äänen — toinen oli outo, matalampi, hiljaisempi. Miksikähän niin sydämmeni sävähti?

— Se on uusi tohtori. Ette te usko miten se on musta. Mikä tuo lieneekään Monkoolilainen, — selitti Miina.

Lisäsin kermaa kuppiini, kahvi oli kovin kuumaa. Temppu hyppi kuin hullu, vinkui ja pyysi sokeria, tuuppien turvallaan kättäni.

— Oo, kyllä se niitä on tottunut kuulemaan. Näkyy itselläänkin olevan puoli tusinata noita metsähounia. — Miina kurkisti avaimen kolosta. — Katsokaas tuota partaa, ihan kuin laukkuryssä…

Miina vetäytyi nauraen ovelta, käsi suulla. Minä hiivin varpaillani kololle ja katsoin.

Hän istui peräsohvalla; otsa korkea, tukka tumma, silmät pienenlaiset, musta kokoparta, hipiä kalvakkata, kummallisen kalvakkata, miellyttävää.

Siitä reijästä nähtynä oli hän kuin puitteiden ympäröimä. Siten olisin häntä katsellut vaikka aina… Musti astui laiskasti hänen luoksensa, pani kuononsa hänen polvelleen, tohtori silitteli suippoista päätä. Jopa ovat hyvät tuttavat!

Samassa survaistiin ovi auki. Sain kolauksen nenävarteeni ja Musti hyppäsi suoraa päätä silmilleni.

— Onko teillä täällä lämmintä kahvia? — Eno tuli ovea sulkemaan. — No,
Auli, lähdepäs nyt "framille". Musti sinut jo kuitenkin hänelle näytti.

— Nyt, minä sanon. Onko kaulus kaulassa? Hyvä on! Eno kiskoi minua kädestä ja mikäs auttoi! Mene pois, vaikka oli pyyhinliina vyötäisilleni köytetty.

— Tohtori Gustaf Meller ja tämä on se meidän havukka, Sirkaksi jokapäiväisessä puheessa kutsuttu. No-no! Taitaa vähän ujostella kun oli noin "sans facon" tohtoria ovenkolosta kurkistamassa…

Molemmat purskahdimme nauramaan ja tuo enon "sans fafon" ajoi väliltämme ikipäiviksi kaiken jäykkyyden tipparin tiehensä.

Hän ei ollut erittäin pitkä ja oli paksunlainen ja — liikkasi vasenta jalkaansa. Ei paljoa, hiukan, hiukan vaan, mutta kyllä se oli kuitenkin minusta hyvin ikävä asia.

Parin viikon päästä hänellä oli vaarallinen silmäleikkaus suoritettavana. Hän oli monesti pyytänyt minua auttamaan itseänsä. Kaupungissa oli useampia semmoisia leikkauksia tekemässä ja nyt hän oli aivan yksin ja tarvitsi kätevätä apua. Iloitsin että hän niin luotti minuun. Rohkeasti hänelle kerskailin hermojeni lujuutta!

Mies oli pitkällään pöydällä, kädet kupeilla, hikoili jo raukka pelosta. Tohtori oli kalpea, mutta vakava, joka juonne jännityksessä. Varmasti hän teki tehtävänsä, miehen pää tuskin värähti, kun onnettoman silmä puhkaistiin. Minä pitelin päätä, sormeni tuskin pysyivät hänen otsallaan, niin se hikoili. Virtana juoksi vesi joka ihoreijästä. Minunkin käteni olivat aivan kylmänkosteat.

Minun oli pienillä teräväkärkisillä saksilla katkaistava rihmanen, jonka tohtori veti pinsetillään silmäkalvon alta. Otin saksit, mutta en nähnyt mitään. Silmieni edessä pyöri mustia pilkkuja ja ympyröitä. Ja tohtori ei minun tilaani huomannutkaan, ei vilaissutkaan, ei muistanutkaan. Minä olin vaan kone, jonka tuli tehdä tehtäväni määrätyllä ajalla — ei mitään muuta.

Ponnistin kaikki voimani ja tein kuin teinkin tehtäväni. Ei vavahtanut käteni — nyt olisin niitä leikannut vaikka kuinka monta.

— Hyvä! — sanoi tohtori; silmä sidottiin ja mies talutettiin lepäämään sohvalle. Kuivasin hien hänen otsaltaan ja kysyin jos hänelle saisi antaa viiniä. Ei, mutta tohtori otti mielellään lasin, kohotti sitä, silmissä niin, niin lämmin katse — ja kuiskasi ikäänkuin itsekseen: miehen mieli ja naisen sydän! — Kuulin sanat… näin katseen…

Eilen tein suuren tuhmuuden! Istutin Sinisilmiä mihin piti istuttaa Lathyrusta ja Sinisilmien paikalle panin Marian ohdakkeita. Toiseen penkkiin tuli oikein, mutta toiseen… Tohtori käveli maantietä, hyppäsi aidan yli ja tuli minua auttamaan. Hän kaivoi koloja pienellä tikulla ja minä istutin. Kysyi eikö mullasta tule lihatikkuja minun sormiini?… Ja siinä me yhdessä tongimme kosteata multaa ja teimme kaikki väärin päin…

Oli satanut. Koivuin ja pihlajien lehdistä tippui vielä vesipisaroita. Ne niin kauniisti kimaltelivat; ilta-aurinko paistoi suuren hongan latvan alatse, joka kasvoi tuolla kaukana, kaukana mäellä ja vielä kauvempana, järven takana, taivaan punertavalla rannalla, metsäreunan yläpuolella vilkkui ja välkkyi jotakin. Se oli kaukaisen salotorpan viiri. Minä olin sitä usein katsellut; se oli aivan kuin tähti, joka oli tipahtanut kuusen latvaan ja jäänyt kesäpäivää katselemaan.

— Nyt meistä tulee pian kaupunkilaisia, — hän sanoi nakatessaan kiveä aidan taakse.

— Oikein totta! Kuntakokouksessa on päätetty hakea tälle kylälle kauppalan oikeudet. Ja sitte täällä pidetään toripäiviä ja sitte me saamme markkinat ja sitte me saamme…

— Niinpä kyllä! — hän nauroi — liike vilkastuu kaikin puolin. Talonpojat saavat markkinoilla tavaransa kaupaksi; he rikastuvat, perustavat meijerilöitä; maakunta vaurastuu kaikin puolin ja sitte me saamme rautatien.

— Niin! Ja sitten kouluja. Mutta ei semmoisia, joissa ylpeiksi opetetaan ja herrasiksi, mutta hyviä… kansalle valoaittoja! Semmoisia kuin löytyy Ruotsissa ja Askova Tanskassa. Yksi semmoinen opisto täällä maan sydämmessä ja sen vaikutus olisi ääretön…. Kukapa tietää! Jonkun kymmenen vuoden kuluttua.

— Onko se niin pitkä aika? Oo, pian se kuluu kun on jotakin jonka eteen työskentelee, jota sydämestään harrastaa ja — rakastaa. Eikö totta? Me olisimme ensimmäisten oppilaiden joukossa siinä koulussa?

— Harmaapäitä! Silloin me vasta alkaisimmekin elämää. Minulla olisi oma mökkini tuolla, tuolla niemen nenässä — paikka on jo katsottu. Sieltä on mainio näkyala tuonne ulapalle. — Ei sen tarvitse olla suuri, mutta vilpas ja valoisa! Ja te? — Olette varmaan silloin jonkun patroonan rouvana…

— Patroonanko! Poskieni poltosta tunsin että hän katsoi minuun ja — minäkin katsoin häneen. Sattumalta! — Pääskynen viserteli niin iloisesti katon nurkalla ja maantietä tulla mutkitti Enolan ja meidän karja; kellot kilkattivat ja paimen-tyttö huusi täyttä kurkkua:

    "Tui tui tulla
    Löysin oman kullan!
    Oman kullan kainalossa
    Oi, on lysti olla!"

Mutta välistä hän on niin omituinen. Hän on opettanut minulle monta uutta laulua, ja tänään…. En minä oikein ymmärrä mitä hän pitää minun laulustani, ei ole virkkanut sanallakaan, mutta kyllä hänen säestyksensä ja minun lauluni sattuu aina yhteen. Ei hän ole koskaan sanonut: tässä pitää olla forte, tässä piano, se tulee aina itsestään. Hän istuu silloin pää vähän kallellaan, niin miettiväisen näköisenä, katselee vaan karvaista käsiselkäänsä koskettimilla — ja minä tarkastan häntä sivultapäin, melkein takaa. Hän ei hiisku mitään; soittaa vaan laulun laulun perästä ja minä laulan…

Tänään oli hän niin kummallinen! Nousi keskellä erästä laulua äkkiä ylös ja sanoi, — luulen että hän puhelee itsekseen —: autuas se mies, joka kiusaukset kärsii!

Mitä hän tarkoitti? Se toi niin kummia ajatuksia minun mieleeni. Minä olen kasvanut kansan keskellä, joka ei aristele totuutta sanoessaan, ja tiedän ett'eivät kaikki miehet ole enkeliä — ne eivät ole ihmisiäkään, sanoo iso-Miina; — mutta hän — minä en voi sitä käsittää, minä en voi muuta uskoa — minä en ymmärrä häntä…

II.

Hän seisoi rantakivellä asetellen verkkoja veneen perään. Tuota vartaloa, liuttu kuin lauta! Teräväluisilla lantioilla riippui pitkin-juovainen kapea villahame ja ruskean jalan päällitse soljahtivat pienet aaltoset, vaipuakseen muran ja ruohonkorsien sekaan. Niitä seurasi parvi pienen pieniä kalanpoikia, säpsähtivät Kaisun ääntä ja pakenivat ajatusta nopeammin ulapalle päin. Siellä tuprusi kaukaisen etelärannikon siintävää juovaa kohti kookaspiirteinen Enolaiva hinaten summattoman suurta tukkilauttaa.

— Vai niin vainenkin. Vai semmoinen senkin lorun loppu oli. Ihme ja kumma! Tulipa mies vaikka mistä, niin kaikki ne ovat samaa maata, — päivitteli Kaisu ja pisti taas piippunysän mustien hampaittensa väliin.

— No mitenkäs! Sikaan kuin sukuun, — sanoi vaimo, joka väänsi rannalla pantaa lehdosta taittamaansa luutaan. — Mitenkähän tyttöraukka nyt ruvennee toimeen tulemaan…

— Mitäs nyt Auli jaksaisi! On kaksitoista verkkoa heitettävä. Tuoltapa tuo Mattikin tulee mäkeä…

— Kyllä minä jaksan… Anna nyt Kaisu kulta, minä soudan niin, niin tasaisesti!

— Ei muuta kun sitä tavallista! Onpahan tuo pappilan renki-Juho, senkin vietävä — en paremmin sano — vietellyt sen tyttöraukan, pauhasi Kaisu, piippu kädessä, ja sylkäsi pitkään. — Ahaa, vääräänpä lasken, tuollahan se luoto onkin. — Mikähän sen rievun eteen nyt tullee! Ei isää, ei äitiä — millä se nyt lapsensa elättää?

— Vai elättää! Vielä mitä! Tarvitseehan se rahansa — en niin pahasti sano… Kyllä ne miehet pitäisi kaikki vetää yhteen puuhun!

— Vai kaikki! Kaikki, joka ainoa sorkka. Kyllä minä niitä olen niin paljon ijässäni nähnyt. Eihän noilta saa vanha ihminenkään rauhaa…

— No, mitäs vallesmanni! joka on oikea Herran enkeli muiden rinnalla, mutta kyllä on moni semmoinen, että oikein pyörryttää ajatellessa…

— Ei suinkaan tuo tohtorikaan ole sentapainen? Kaisu lappoi verkkoa järveen piippuaan imeskellen.

— Vai ei! — kuului hampaiden välistä! — Ei muita parempi. Näinpä minä omin silmin miten hän Metsäpirtin Emmaa likisteli… No no, soutakaa tasaisesti…

— Vaikka valalle, samat sanat sanon sielläkin. Kysykääpäs Emmalta, mistä sai uudet… Herra siunaa! Elkää soutako. Ihan verkko repiää. Taivasten tekijä! Nyt se meni. Huovatkaa hyvä ihminen… No, nyt on puikkari veneen alla! Johan sen sanoin ett'ei Auli osaa soutaa ihmisittäin. Mitä tästä verkosta nyt sanotaan…

Minä kiskoin oikealla; vene pyöri kuin väkkärä. Kaisu koetti tuskissaan meloa… Minä olisin voittanut vaikka kolme semmoista perämiestä.

Pyörtyköön. Minä olisin saattanut vaikka lyödä häntä airolla. Näin vaan hänen pitkät, laihat kasvonsa, miten ne olivat hätäisen näköiset…Ei! Pari kiskausta. Vene törmäsi rantaan. Kaisu keikahti taaksepäin, mutta selveni nähdessään rakkaan rannan, turvallisen maaemomme, joka häntä odotti ja johon minä halasin… Tuskissani poljin maata. Miks'ei se haljennut ja niellyt minua kitaansa, ett'en enää koskaan olisi tätä pahaa, pahaa maailmata nähnyt!

Ei se edes oma ranta ollutkaan. Aloin astua kanervikkoa niemen poikki. Mäeltä näin miten Kaisu kierrätti venettä rantaa pitkin, taitavasti — airot tuskin nousivat vedestä, — allapäin — vanha parka…

Kaikki oli minulle kiusaksi. Liinani tarttui kuivaan männyn oksaan. Miksikähän se oli ruvennut kuivamaan? Kukahan senkin oli taittanut? Muurahaiset tiellä, enhän saattanut niitä tallata, hämähäkki, joka oli kutonut verkkonsa tien poikki. Lukki-parka, kaikki eivät ole niin sääliväisiä kuin minä. Ensimäinen tuulenpuuskakin sinun taidokkaan työsi hajottaa!

Kotiin tultua näin tohtorin ja enon koirat loikomassa väsyneinä portailla tyhjät ruoka-astiat vieressä. Äitille oli tuotu lintuja; ison, kauniin metson pää retkotti verisenä keittiön penkiltä ja pyy oli kuolemantuskissa pistänyt päänsä siiven alle. Eno ja tohtori odottivat isän kamarissa kahvia. Tohtori kiirehti, ihmisiä oli häntä odottamassa muka! Miina oli lähtenyt kylälle, minun täytyi viedä.

— Enkös minä näin kelpaa? — Kylläpä olin valkonen. Silmäni olivat aivan mustat, kiillottomat, tavattoman suuret, kulmat olivat kuin yö otsan suhteen, huulista olisi luullut veren tipahtavan.

— Kuuleppas Auli, kun tohtori oli vähällä kuolla tällä matkalla.
Kompastui mättääsen ja pyssy oli latingissa.

— Lieneekö tuo niin suuri onni ollut! — Tiesin että hän katsoi minuun.
— Kukapa minua olisi kaivannut, vaikka olisin sinnekin jäänyt.

— Eikös morsiamenne? — Korvani suhisivat. Hän katsoi oudoksuen silmiini, mutta minä vaan katsoin enon vehnäistä takin kaulusta.

Hän kaatoi kermaa niin että alakuppikin lainehti — tähysteli vaan silmiini.

— Khäk, — rykäsi eno ja alkoi selvitellä isälle pieksujensa erinomaisia etuja.

— Metsäpirtin Emma! — kuiskasin ja katsoin tohtoria suoraan silmiin, aristelematta.

Hän työnsi kupin pöydälle ja putosi sohvan selkämystä vasten. Näin että nyt oli hänkin saanut osansa!

Ovella käännyin ja katsoin vielä kerran ikäänkuin vastausta odottaen, mutta sitä ei kuulunutkaan…

— Lempivät, jos rakkautenne silkkivyyhti sotkeutuu, niin elkää puhuko, katsokaa toisiinne! — sanoo Fredrika Bremer jossakin. Mutta mitenkäpä katsoo kun ei viikkokausiin pääse samaan huoneesenkaan!

Minä oleskelin paljon keittiössä — äitini suureksi iloksi. Hän huomasi minulla olevan taloudellisia hyveitä. Minä pesin astiat, minä jauhoin kahvit… Sieltä ikkunasta näin suoraan Enolaan, tohtori Mellerin huoneesen; näin hänen kirjoittavan pöytänsä ääressä, näin hänen leikkivän koirineen kartanolla. Mutta jos hän sattui tulemaan vastaan, käännyin heti poispäin. Enolaan en mennyt, paitsi kun tiesin tohtorin olevan pitäjällä ja kun hän joskus kävi isän luona, en olisi saattanut mennä sisälle, en vaikka! Ennen olisivat saaneet hakea Matin tuvasta. Äiti ihmetteli, mutta antoi minun olla aloillani, niinkuin ainakin.

Eno kiusasi. Tahtoi myötäänsä sovinnoille — mistähän lienee arvannut? Vai sovinnoille! Minä en ollut mitään rikkonut — ja kuitenkin tunsin vastustamattoman, hirveän halun juosta hänen luoksensa ja rukoilla häntä olemaan hyvä minulle. Oliko se oikein, oliko se väärin? Missä oli minun naisylpeyteni? — Ah, tallellahan se oli, enhän tehnyt mitään sopimatonta, mutta — onneton olin. Ja ketä syyttää siitä? Itseänikö? Olinko ollut liian kiivas? Olinko käyttäytynyt epänaisellisesti? Milloinka tulee anteeksi antaa, milloinka ei? Vai häntäkö syyttäisin? — vai yhteiskuntaa? En ymmärtänyt, vaikka kuinka ajattelin! Sen vaan tunsin että jos hän olisi sanankaan sanonut, niin olisin antanut kaikki anteeksi… Usein minä vinnillä itkin, ettei kukaan näkisi…

Eräänä postipäivänä tuli isä Enolasta ja kertoi tohtorin lähtevän pois. Hän oli toimittanut erään vanhemman virkaveljen sijaansa. Isä oli kutsunut muutamia pitäjäläisiä meille tohtorin läksijäisille. Ja meilläkös puuhaa! Matti nylki lammasta käsivarret verissä kyynäspäitä myöten; Iso-Miina kuurasi kynttiläjalkoja keittiössä. Karja-Miina rasvasi tuvassa peltiä ja me olimme äitin kanssa leipomahommissa. Minä oikein koettelemalla koetin liehua etten muistaisi mitään, mutta väkisinkin tunki mieleeni ajatus: mitä on tänä iltana tapahtuva? — Kaikki oli hyvällä alulla kun äiti äkkiä rupesi valittamaan ja kävi makuulle. Kaikki jäi minun huostaani. Ja minä lensin; minä sain valmistaa jotakin hänelle, minäkin sain odottaa häntä! Mieleni tuntui niin keveältä, en suuresti huolehtinut miten lohen paistaminen onnistuisi, — vaikken ollut koskaan ennen paistanut. Kaikki täytyi onnistua minun onneni päivänä. Mahdotontahan oli ettei jotakin tapahtuisi, mahdotonta, että hän niin lähtisi ilman sovinnon sanaa. Ja kun lohi, huolellisesti peitettynä, hiljakseen tuvan uunissa kypsyi ja minä siinä uunin edessä katselin sinertävää hohdetta, joka lieden hiiluksesta nousi, oli kaikki tuskallinen kiukku, joka niin monta aikaa oli mieltäni polttanut, tyyten haihtunut ja sydämmessäni vavahteli vain hiljainen, onnea odottava aavistus: mitähän tänä iltana tapahtuu?…

Ja iltasella. Voileipä-pöytä oli erittäin onnistunut ja lohi kellotti niin kauniina vadillaan persiljan lehdillä koristeltuna. Ja yli kynttiläloiston, kilisevien lasien, lautaisten ja veitsien räminän — oltiin jo ryhtymässä höyryävien paistien kimppuun — katselimme me kauvan toinen toistamme silmästä silmään. Kauvan, pitkän ajan takaa! Mutta lienenkö erehtynyt, suun ympärillä olin näkevinäni pienen, ivallisen piirteen ja katse näytti enemmän tutkivalta kuin lämpimältä. Ehkä olin hänen mielestään liian valmis sovintoon, ehkä hän halveksi minua…

— Kuulin että rouva on sairas? — hän tuli aivan lähelle minua ja puheli matalasti, ikäänkuin arvellen.

— Neidillä on ollut paljon puuhaa! Minä kiitän teitä sydämmestäni. —
Hänen katseensa oli niin lempeä, mutta — voinko siihen luottaa?

— Ikävä etten saanut sanoa rouvalle hyvästiä. Lähden aamulla viiden aikaan…

Samassa tultiin hänen kanssansa kilistämään. Sydäntäni kivisti… Hyvä hän oli, niinkuin aina ennenkin! Mutta minä olin odottanut enemmän…

— Tuskin! Niin, en tiedä, ehkä kymmenen vuoden päästä! — kuului katkerasti.

Kaikki oli siis lopussa! Autoin vierasten päälle; korjaelin pois ruuan tähteet — onpa tuossa vielä aamuksikin paistia, mutta lohesta on vaan ruoto jäljellä — sammuttelin kynttilät ja menin äitin luo.

Hän makasi makuusuojan leveässä sängyssä: — eikö äiti syö mitään? On siellä vielä paistia ja makaroonia.

— En! Taisivat olla tyytyväisiä ruokiisi? Kuka piti puheen?
Kuuluivathan he siellä hurraavankin!

Heittäydyin hänen viereensä sänkyyn ja kätkin kasvoni päänalaiseen. Mitenkä olisin saanut rintaani puserretuksi, ettei sitä olisi niin kivistänyt? Se kohoili ja kohoili — viimein alkoivat silmätkin vuotaa.

— Taidat olla kovin väsynyt? — kysyi äiti hellästi ja silitteli kättäni, joka oli hänen olkapäällään.

— Pääni on niin kipeä! — Ja tukin sen kipeän pääni tyynyyn, ett'eivät kuuluisi nyyhkytykset, joita en enään jaksanut pakoittaa.

En saanut unta öisin. Vähä väliä kuulin Tempun ulvovan kartanolla. Se ennustaa kuoleman sanomia, sanoi Sauna-Kaisa; ilman suotta se ei ole tuotakaan kuoppaa kaivanut tuonne ikkunan alle! Ja uusi tohtori, hän, joka tuli Mellerin sijaan, sanoi minulta puuttuvan työtä. — Te ette ole heikko, — hän sanoi — ruumiinne tarvitsee vaan liikettä. Ei se sillä ole hyvä että istutaan neula tahi muu kudin kädessä, tahi kaadetaan äitille kahvia ja pannaan sokeria isän kuppiin; tehkää työtä, jos ei muuta ole, niin kantakaa halkoja! Katsokaapas tuota teidän Liisaa vai Stiinaa tuonne kartanolle. Hänen untansa eivät vaan mitkään ajatukset häiritse!

Oikein pelkäsin hänen tarkkoja harmaita silmiään! Mitähän hän nyt sanoa tokasee!

Miina reuhtoi isoa kaljakorvoa tuvan portaille. Vai noin sitä minunkin täytyy raataa, voidakseni nukkua öillä. Ja jos en vaan joka päivä ollut puita kantamassa tahi kelkalla vetämässä, sanoi tohtori heti: — Mikäs eilen vaivasi? Oliko pää taas kipeä?… Eikö? Pientä laiskuutta vaan!

Mutta vaikka vedin suuren pinon puita keittiön eteen, en sittenkään saanut unta. Kipeä en ollut, minua ei vaivannut mikään, mutta yön yksinäisyydessä kohosi kaikenlaisia kummallisia ajatuksia päähäni. Kuun muodostaessa seinälle vuoteeni viereen valkoisen juovan, oli se minusta aivan kuin ruumisarkku, ja kun katselin, valvoessani siinä tunti tunnilta, ylös taivaalle tuhansien tähtien äänetöntä kieltä, ajattelin aina kuolemata. En peljännyt, en toivonut sitä — ajattelin yhäti vaan. Miltähän tuntuisi jos hän makaisi tuossa laudalla kuutamossa? Varmaan olisi suloista tietää että hän on jo vapautettu kaikista maailman viettelyksistä. Tahi jos itse olisin kuollut ja tietäisin kaikki, näkisin hänenkin sydämmeensä. Silloin olisi kaikki selvillä, mikä nyt on hämärätä ja käsittämätöntä.

Muutama tapahtuma syrjäytti kuitenkin nuo kuoleman ajatukset, herätti minut tähän elävään elämään.

— Mitkä ne nuo ovat? — kysyi tohtori eräänä päivänä, kun olimme hiihtämään lähdössä, ja hän osotti hyvin halveksivasti uusia, kiiltäviä päällyskenkiäni. — Tiettäkääpäs tänlaiset pieksut kuin minulla on! Niillä hennoo hankeen astua. Ja onko teillä edes villaset alusvaatteet? Voi voi niitä naisia pitsi helmoineen, jos minulla olisi vaimo…

— No, miks'ette ota? — En ujostellut häntä enää — hän kohteli minua aivan kuin pientä lasta.

— Jos vaan saisin, ottaisinkin. Ennen nuorena ollessani… mutta mitäpä niistä! — jos nyt vaan sattuisin löytämään mieluiseni tytön, niin olisin valmis rakastumaan. Mutta mistäpä tuli! Sillä hänen täytyy olla yksinkertainen, rehellinen ja suora — aina suoraan sanova.

Se oli tohtorin kanta ja koko olento todisti sitä kun hän suorana ja kookkaana huilautti mäkeä alas; yksin leukapartakin oli niin varman näkönen. Siinä mies, josta näki että hän aina sanoi minkä ajatteli ja teki sen kuin sanoi.

— Te käytte niin harvoin kylässä? — hän sanoi istuessaan hangella levähtämässä.

— Minä en voi sille mitään, mutta minua ei ensinkään haluta; — pelkäsin että hän rupeaisi puolustamaan vaihtelevaisuuden hyötyä.

— Se on oikein! Kodissaan sitä ihmisen täytyy viihtyä; silloin on onnellinen! Tuskin sitä ihmistä löytyy, joka ei tulisi sanaa sanoneeksi toisten puheesen, joka ei suinkaan aina ole viatointa laatua. Naapurin selkänahka tavallisesti on kyydissä — ja harva se mies, joka voi olla ryyppyä ottamatta, kun hänelle iloisessa seurassa tarjotaan. Enonne esimerkiksi olisi paljon onnellisempi, jos hän tyytyisi kotiseuraansa… Käykää nyt tätinne luona! Luulen että hän tarvitsisi lohdutusta! hän jatkoi asetellen suksiaan seinää vasten pystyyn.

Enolla oli paha päivänsä. — Hän oli ollut taaskin huvittelemassa ja nyt hän vielä tinki tätiltä ryyppyjä. Hän rukoili, hän uhkaili, hän sanoi kuolevansa jos ei saa ja kun täti poistui hetkeksi, hän rupesi viittilöimään käsillään — nyt he tulevat, he kutsuvat minua ryypyille: tule tule tänne kapakkaan! — Minua hirvitti; samassa astui toki naapuri pitäjän vallesmanni sisälle; mutta hän olisi saanut olla tulemattakin. Hänen asiansa oli sitä laatua, että se teki enon hyvin pian selväksi. Oli vaan muutaman tuhannen ryöstötuomio ja ellei enolla olisi parin päivän päästä raha pöytään niin puoti kiinni! Ja mistäpä tuli! Eno ajeli ympäri pitäjätä, mutta ne, joilla olisi ollut, eivät enää uskaltaneet antaa. Moni oli jo ennenkin auttanut ja saamamies oli järkähtämätön: täytyy ottaa niin kauvan kun on ottamista, ennenkun juoda lallittaa kaikki suuhunsa, sanoi. Jo tuli enosta köyhä mies.

Huutokauppa päivänä, kun irtaimistoa myötiin! — Huoneet kansaa täynnä, siellä arvosteltiin, tuolla vaihdeltiin ostoksia, huudettiin kilvassa, ja yli kaiken kuului aina väliin vasaramiehen: ensimäinen kerta — toinen kerta, ensimäinen — toinen — ja kolmas kerta! Keskellä sekasotkua hävisi eno. Minä huomasin tuon ja olin tulisimmassa tuskassa, minne hän joutui. Etsin joka huoneen, juoksin meiltä kysymässä — ei missään. Mutta iltasella kun kaikki olivat hajonneet, tuotiin hänet kievarista. Luuli sieltä lohdutusta löytävänsä — tuskin jalat kannattivat.

— Tulethan sinä toki vielä elävänä kotiin! — huudahti täti ilossaan, hänkin oli jo ruvennut hätäilemään.

— Kotiin! Minulla ei kotia olekaan — ei kattoa pään päällä! — Ja enon veristyneistä silmistä alkoivat vedet juosta turvottaneille huulille asti, — huomenna Enola myödään.

— Mitäs nyt sanot mies? Purista nyt lankosi kättä! — hän sanoi, lyöden enoa olalle. Hän oli aivan lumessa, lakki, turkinkaulus, parta, yksin kulmakarvatkin. He olivat olleet isän kanssa jossakin pitäjällä.

Eno seisoi vaan keskellä eteisen lattiata, lampun alla, tylsästi katsoen ylös tohtoriin — melkeinpä niinkuin vihassa. Isä riisui lumisia päällys-saappaita jaloistaan.

— Nyt ei haittaisi lasi teetä, jos siellä on? — Tohtori ojensi minulle vasemman kätensä, oikealla hän puristi tätin kättä ja katsoi häneen niin laupiaasti.

Hieno puna kohosi tätin kalpeille poskille. Onko tuo vaan sääliä, vai löytyisikö toivoa? Se mies ei tee mitään tarkoituksetta!

Kun tyttö oli vienyt sisään tarjottimen sanoi hän että rouvaa kutsuttiin sinne tohtorin kamariin. Ja kun täti hetken kuluttua sieltä tuli, itki hän niin, niin — mutta se oli ilosta.

He olivat isän kanssa toimineet ja isä oli taaskin mennyt takaamaan, vaikka oli jo ennestäänkin enon edestä takauksissa. Eno sai pitää talonsa! Ja eno, sinä iltana hän päätti että jos hänet nähdään humalassa, saa isä eli tohtori antaa hänelle oikein suomalaisen löylytyksen; ja sen sanansa hän piti kuin mies! — — — Isä rakas! Se oli hänen viimeinen hyvätyönsä!

Määrälleen kaksi viikkoa siitä päivästä hän sai sydämmen halvauksen. Koko päivän hän oli kanssamme ja oli niin erittäin iloinen. Enon ja tohtorin piti tulla meille iltasella, mutta ennenkuin he kerkesivät tullakaan, juostiin heitä noutamaan ja silloin oli isä jo kylmänä.

Kuinka kaunista on tuo suru, joka ei itke, eikä valita. Ottaa vaan nöyrästi vastaan kaikki koetukset. Äitin suru oli semmoista. Olen aina muistava hänet semmoisena, kun hän seisoi isän haudan reunalla. Siinä oli monta, jotka ääneen itkivät. Äiti ei. Niin sanomattoman hellästi hän katseli arkkua haudan pohjalla. Näki kyllä että siellä lepäsi hänen rakkain ystävänsä, jonka elämässä ei löytynyt ainoatakaan tekoa, jota olisi tarvinnut hävetä. Jokainen työ oli velvollisuuden tahi rakkauden synnyttämä. — Jospa minäkin niin voisin surra, niin urhoollisesti tyytyä kohtalooni, kun minun vuoroni tulee, kun ainoa aarteeni joka minulla enää on, kun äitini temmataan minulta.

Isänkin asiat olivat takausten tähden niin sekavat, ettei äiti olisi suuritta ponnistuksitta voinut hoitaa taloamme. Sentähden se myytiin ja asuimme sitte hyyrillä samassa talossa. Äiti oikein nautti vapauttaan, kun oli päässyt suurista taloudellisista puuhista, mutta minun päiväni alkoivat tuntua kovin pitkiltä. Pieni taloutemme oli niin helposti hoidettu, tyttö meillä oli, joka hoiti yhden lehmämme, minulle ei riittänyt työtä. Puun kantokin loppui, kevät oli käsissä, eikä mikään enää tahtonut minua tyydyttää. Ihanan kesän vietimme äitin kanssa yhdessä, mutta syksyllä olin päättänyt lähteä maailmalle, minäkin leipääni hankkimaan. Mutta miten?

Pienten lasten opettajaksi en halunnut, mutta oliko minulla tarpeeksi tietoja johtamaan suurempia. Saksankieli oli ainoa, jota paitsi äitinkieltä osasin. — Se on suuri etu, — sanoi tohtori, joka oli ottanut minua tutkiakseen. — Hyvä asia, että se vanha opettajanne oli niin siihen perehtynyt. Luulen voivani toimittaa teidät erään tuttavani perheesen. Kirjallisuudessa olette perehtynyt, historiassa jotensakin, muut aineet ovat jääneet hiukan takapajulle. Mutta mitä ei taida, sen voi oppia.

Ensimmäinen koetus ei onnistunut. Tohtorin ystävä oli jo saanut opettajattaren. Ja niin olin joutunut yksin outoon kaupunkiin. Ilmoittelin sanomissa, juoksin asioimistoimistoissa. Siellä puisteltiin päätä: ei ollut todistusta valtionkoulusta, ei edes yksityistenkään, olipahan vaan vanhalta neidiltä, jota ei kukaan tuntenut, joka oli jo aikoja kuollut. Siinä oli minun saksani! Näin toki lehdissä ilmoituksen, jossa haluttiin apulaista kauppaliikkeesen. Käsialani oli harjaantumaton, luvunlasku niin ja näin — olisin kuitenkin kelvannut muotoni tähden, jos eivät jo sattuneet toista saamaan.

Ja tilani alkoi jo käydä tukalaksi. Aloin kovasti epäillä kykyjäni, joista olin — niinkuin moni muukin — sentään luullut suurempia. Miten kehtaisin kotiin palata. Jokainen sanoisi etten minä kelpaa mihinkään. Äiti tietysti ei, eikä ystävät, vaikka olisinhan heitäkin hävennyt, mutta muut ihmiset. Ja rahanikin olivat lopussa.

Silloin satuin huomaamaan erään ilmoituksen ja päähäni pisti rohkea tuuma. Talouden hoidosta ei minulla ollut minkäänlaista todistusta, mutta mitä jos koettaisi! Vastasin ilmoitukseen, kerroin etten ollut missään palvellut, olin vaan ollut äitillä apuna siellä kotona. En rohjennut toivoa, pelkäsin että jos taas oikein kiihkeästi odotan, niin tulee taaskin pettymys, koetin olla ajattelematta ja sekohan lienee auttanut vai mikä, mutta paikan sain kuin sainkin.

Ja kirjeessä oli matkarahaa viisitoista markkaa, mikä olikin mainio asia, sillä ison kukkaroni pohjalla ei enää ollut kotoa saamaa rahaani kuin 25 penniä.

Niinpä menin. Pari asemaväliä, jotka oli junassa kuljettava, istuin suurimmassa jännityksessä. Mitä oli seuraava? Enköhän ollut liikoja uskaltanut? Ja minun mieleeni muistuivat kaikki pohjaan palaneet puurot, kaikki happamet vehnäset, kaikki likilaskuiset leivät, mitä elämän ijässäni olin nähnyt. Mutta asemalla en niitä enää joutanut muistella. Patroona oli itse vastassa. Oli ollut muutakin asiata, sanoi. Kaiketi sentähden etten luulisi hänen tulleen minua noutamaan, tyttö reppanata! Hän itse, rikas "roomanni"!

Kapineeni nostettiin kärryihin. Hän katsoi vähän kummastellen kaunista matka-arkkuani, jonka kannessa oli messinki-kirjaimilla rakkaan isä-vainajani nimi. Yks kaks korskea orit meidät kiidätti suurenmoisen tehtaan kohdalle. Hän seisahdutti veräjävahdin mökin luona! Tuonneko meidän piti! Noin suureen kartanoon. Minä olin ihan onneton! Hän pyysi juomavettä mökin emännältä ja vaimon kanssa puhellessaan minä tarkastin häntä. Vanhanpuoleinen, harmaassa jo korvallisilta ja ankaran näköinen. Työ vai huoletko lienevät painaneet syvän vaon kulmien väliin, vai lieneekö siihen muuten tullut…

Tehdas oli kyllä hänen, siinä hän asuikin, mutta minun piti peninkulman päähän toiselle talolle.

— Tokko siellä asuukaan ketään herrasväestä? — kysyin jo paljoa tyynempänä.

Hän nauroi: — Herrasväestä! Meitä ei olekkaan muita kuin minä yksin — ja kirjuri ja — työnjohtaja, joka on poikamies niinkuin minäkin, tahi vanha poika oikeastaan. Mutta tuollapa hän tuleekin!

Sydäntäni ahdisti. Mitähän äiti sanoo kun kuulee että minä olen joutunut aivan miesten joukkoon — ja vielä vanhain poikain. Ja eno! Nytkös hänellä hauskaa on! Vielä enemmän tuskistuin kun johtaja, hänkin pitkä, laiha, tavattoman vakaisen näköinen mies — minua tarkasti rehellisillä silmillään. Niistä voi suoraan lukea: — hyvä on! — Sitten hän iski silmää patroonalle, kumarsi minulle kohteliaammin kuin talouden hoitajattarelle olisi mielestäni tarvinnut ja isäntä antoi nyt oriin ravata yhtä mittaa! Kalhoon asti. — So so, — kuului vaan väliin kun varsa rupesi kovin vallattomaksi ja oikein aloin jo tyytyä olooni äänettömän, ankaran näköisen isännän rinnalla. Vilpas iltailma ja joutuisa kulku saivat minut jälleen hyvälle tuulelle.

Seuraavana päivänä lupasi patroona tulla johtajan kanssa meille päivälliselle, heillä oli sielläpäin kulkua.

— Laittakaa nyt meille hyvää ruokaa, — hän sanoi leikillisesti. Kyllä nyt tiedän että siinä sanassa oli paljon tottakin — siinä oli kokonainen elämäkerta.

Kyllä hän näkyi tarkkaavan kaikkia pöydällä ankaroilla silmillään. Katseli veitsen päätä — ne olivat peuran sarviset — oliko koloihin jäänyt poroa! Tarkkasi sinappi astiatakin, oliko se vaan puhdas. Näkyipä voileipäpöytä kelpaavan ja väliruuan nähdessään hänen silmänsä oikein kirkastuivat!

Ja siitäkös minulla oli huolta ollut! Laittaisinko paistia? Se oli niin tavallista. Jotakin muuta liharuokaa? En erittäin monta laatua osannutkaan; mutta voi! Liha oli huonoa — ei löytynyt hyvää "filet" palaa. Silloin sattui onnekseni eräs poika kaupitsemaan lohta ja se oli erinomainen sattumus näillä seuduin. No, sitä osasin, sen tiesin! Poika sai kaupanpäällisiksi viisikolmatta penniseni, joka oli vielä kotiperinnöitä. Se oli sieltä rakkaasta kodista, jossa olin oppinut lohta paistamaan — Gustaf Mellerin läksiäisillallisiin.

Se oli patroonasta mieluista. — Te toitte onnen tähän taloon tullessanne! Lohta ei koskaan saatu Sanna neidin aikana! — hän huudahti suutansa maiskutellen. Hartaasti hän sitten otti palasen lohen kyljestä, kaati juhlallisesti kastiketta päälle ja pisti verkalleen pitkään poskeensa.

Mutta jälkiruuan nähtyään he molemmat purskahtivat nauramaan. — Elkää toki milloinkaan enää laittako minulle "pappilan muorin hätäruokaa." Sitä oli Sannalla aina ja minä opin sitä kammomaan yhtä paljon kuin häntä itseäänkin.

— Mutta tämä onkin hyvää! Hieno maku! — sanoi johtaja. — Maistappas! —.

Se oli ensimmäinen puoliseni Kalhon kartanossa. Ja entäs vuosi siitä päivästä!

Aamulla — täytyi nousta jo neljän aikaan evästämään miehiä suopellolle — näin pienen pojan keittiön oven suussa. Hän sieppasi lakin päästään, kaivoi taskusta kirjan, joka oli kääritty sanomalehtipaperiin ja tuli ujoisesti luokseni:

— Sisar laittoi tämän ja pyysi että jos emännällä olisi vieläkin toinen yhtä mukava. — Minua sanotaan vaan yleisesti emännäksi.

— Onhan se jo koko joukon parempi. On jo tehnyt vispilöitä kun minä tuon varpuja ja kuorin, — eikös emäntä ostaisi näitä.

— En nyt, kun jo viimein sinulta otin. Käytä kauppiaassa! Tulomatkalla saat rieskan sairaalle viemisiksi.

Vähän ennen puoltapäivää ajoi patroona pihaan. Hän oli erittäin juhlallisen näkönen, mustissaan. Tavatonta oli tekeillä; hän kysyi kohta tervehtiessään: eikös ole sulhasia ikävöity?

Ja sitte tuli esille hänen asiansa. Hän kosi, ei toki omasta puolestaan — mutta johtajan!

Hämmästyin — semmoista en ollut ajatellut, vaikk'ei se aivan odottamatontakaan ollut — pyysin ettei isäntä enää koskaan ottaisi moisia asioita toimittaakseen.

— Vaikeata se minusta olikin. Pelkäsin että emäntäni kadottaisin; mutta täytyihän ystävälleni tehdä mieliksi. Kyllä se nyt koskee häneen kipeästi — hän on kaikessa hiljaisuudessa teitä ihaillut — aivan silmittömästi rakastunut. — Vakuutan että se on totta — eikähän se mikään ihme ole… Poika parka!

— Mutta koska vielä tyydytte entiseen toimeenne, niin annan, jos suvaitsette — tässä pienen "huomenlahjan". Käyttäkää se mielenne mukaan. Köyhille kansakoulun oppilaille, muille "ystävillenne", tahi pitäkää itse. Parhaimmin sen itse arvaatte. — Mutta joisinpa kuppisen mainiota kahvianne!

Miten hyvä sydän tuolla ankaran näköisellä, vanhalla herkkusuulla!
Mielin suudella sataista, jolla saisin hyvää tehdä.

— Emäntä on nyt niin pulskana että oikein! — sopotti vanha ruotumuori, joka söi kyökin pöydässä. Hänen ateriansa kesti aina puolta tuntia kauvemmin kuin muiden. Oli huonot hampaat — ja toisestakin syystä: täytyi syödä saadessaan! Olipa taloja, joissa ei niin runsaasti annettukaan! — Kävelee niin keppelästi kuin morsiamet! — hän vielä nauroi että vanha pää tutisi.

— Tässä saa muori kahvipisaran hampaansa rakoon. Sanokaa mennessänne että kääntävät patroonan hevosen. Muistakaa nyt!

— Kyllä kyllä, tuossa paikassa! Ja hän harppi niin kiireesti että kuuma kahvi meni väärään torveen.

— Kuulkaas ryökynä, — eräs pitkä muija, joki oli istunut penkillä, tuli melkein suuhuni ja sopotti hiljaa kuiskien.

— Kuulkaa emäntä sitten — vai miksi minä teitä "karahtieraan"! —
Lainatkaa nyt markka että saan muutaman kahvipavun kun…

— No kun miniäni on sairas, ja mitä siinä silloin tulee. Nythän juuri veinkin ruustinnan langat.

— Ette te ole kovinkaan köyhiä, olette vaan huolimattomia. Työtä annan ja maksan kun se on valmis. Sairasta käyn kyllä sitten iltasella katsomassa ja jos on puute niin autan, mutta minä olen ennenkin saanut sinut valheesta kiini…

Julmasti paljon siinä lyhdyssä palaa kynttylöitä! arvelin iltasella, kun tallipoika taas tuli noutamaan. Päätin katsastaa, ja aivan oikein! Muualla oli jo pilkkosen pimeätä kun vielä saunasta, missä renkipoika nukkui, pilkoitti valkeata. Menin katsomaan ja siellä istui poikapaha pölkyn päällä tallilyhty edessä rahilla ja sysäsi kirjotusta paperipalaselle.

Hän säikähti kovasti, mutta kun en ollut niinä miehinänikään, hän pyysi häveten ja nauraen: katsokaa hyvä emäntä tätä laskua. Kun päässä lasken nämä yhteen, niin tulee aivan erilailla kuin tässä paperilla.

Minua säälitti. Ihmekös — etteivät summat sattuneet yhteen! Kymmenetkin olivat yksikköjen alla ja sadat kymmenien. Kyykähdin rahin viereen ja siinä sitten muistiinpanoja seliteltiin.

— Huomenna menen opettajan puheille ja sitte saat käydä pari tuntia joka päivä koululla lukemassa ja laskemassa. Mutta mene nyt levolle, että aamulla jaksat miesten kanssa heinään!

Voi sitä iloa! Hän rupesi niin rajusti heittämään kuperkeikkoja vuoteellaan että oljet ratisivat alusessa — pelkäsin potkasevan tallilyhdynkin kumoon.

— Voi kun meillä on hyvä emäntä, — hän huusi vielä jälkeeni kun astuin pimeästä porstuasta pimeään syksy iltaan.

Nyt on jo kolmaskymmenes kesäni kulumassa. Enkä minä ole suuresti muuttunut. Silmät ovat samat, tukka melkein kiiltävämpääkin — nyt kun se on sileänä kahden puolen otsaa. Mutta kulmahampaaseni on ruoste syönyt kolon ja käsivarteni ovat paljoa paksummat kuin ennen. Kun heitän käteni tuohon pöydälle, tulee oikein rystysien kohdalle pienet kuopat — niin pullea se on. Minä alan jo tulla liiankin lihavaksi.

Ja kun katselen näitä rivejä, joista ensimmäiset kirjoitin kahdenkymmenen vanhana, huolettomana lapsena kodon helmassa ja viimeiset oltuani vuoden emännöitsijänä Kalhon kartanossa, jossa vieläkin olen, kun katselen näitä lehtiä, näen taas niin selvään edessäni entisajat ja entisaikojen muistot. Mutta paljoa selkeämpinä ja eheämpinä. Aika ja kaipaus on ne kirkastanut. Näen ne kaikki taas ilmi elävänä päivänpaisteista pohjaa vasten: näen enon paitahihasillaan puotinsa portailla; näen Heikun tikapuilla seinän vieruksella laittamassa puhetorvea Enolasta meille; näen tätin, helmat ylhäällä, vehnäinen ruiskukannu kädessä; näen Gustaf Mellerin leikittelevän pihalla koiriensa kanssa… näen katsovan meille päin; näen isän ruumis-saaton….

Ja minulle tulee niin paha mieli. Nousee sydämmeen semmoinen sanaton tuska, entisaikojen maininkia sekin… Minä ajattelen, mitä voisi olla! Miksi minä tuhlasin nuoruuteni tunteet mieheen, joka ei niitä ansainnut? Miksi vieläkin häntä surulla muistelen? Miksi? Ja kun katselen taivaalle tuhansien tähtien äänetöntä riemastusta, tekee mieleni itkeä…

Ihanata on surukin. Ihanata havaita ett'eivät vielä kaikki nuoruuden tunteet ole sydämmessä kuolleet. Ei, se lyö niin lämpimästi, se kuohuu niin levottomasti. Ja suloista on sitä lepoon tuudittaa. Suloista on pienen kamarini suojassa seurustella etevien henkien kanssa, tutustua kirjallisuutemme aarteisin, vähitellen niitä oppia käsittämään. Ja vähitellen oppia käsittämään että kaikki on meille tarpeellista mikä tapahtuu, että suru ja vastukset ovat aivan välttämättömiä henkeämme kasvattamaan. Ja sitten on niin hyvä ajatella sitä mitä on, kuinka onnellinen minä sentään olen!

Mielihyvällä katselen pientä suojaa omani vieressä. Se on niin soma valkoisine uutimineen, uusine mattoineen. Henkeni silmillä näen lempeän harmaapäisen eukon keinutuolissa istumassa, Raamattu polvilla, ja uunin edessä makaa Temppu. Se on jo vanha, ei viitsi juosta minua vastaan, liekuttaa vain hiljaa häntäänsä. Niin, pian se suoja saa asukkaan, rakkaan asukkaan, sillä äitini tulee tänne. Vihdoinkin hän hennoo jättää entisen kotomme ja tulee tyttärensä luokse.

Räystäät jo tippuvat ja päivä paistaa! Ensi avovesillä noudan äitini. Hauskaa on taas tavata enoa ja tätiä. Täti on nyt niin tyytyväinen ja hänellä on pieni poika. Vanhoillaan vielä… Minutkin on pantu kummiksi, vaikk'en siellä ollutkaan. Äiti oli ollut sylikummina… Ja eno kun on ihan kuin uusi ihminen. Ei enää ryypi, ei ollenkaan. Mutta kyllä hänellä taas leikkiä riittää kun menen sinne. Pienestä pojastaan… varmaan… ja siitä kun en minä ole miestä saanut!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KERKKIÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kerkkiä

KERKKIÄ

SISÄLTÖ:

JOULUILOA

ERÄÄN VANHAN TYTÖN ELÄMÄNKIRJASTA

I.

II.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE