The Project Gutenberg eBook of Vaarallinen kosinta ynnä muita kertomuksia, by Bjørnstjerne Bjørnson

Vaarallinen kosinta.
Iloinen poika.
Blakken.
Trond.
Isä.
Kotkanpesä.
Uskollisuutta.
Elämän arvoitus.
Karhuntappaja.

VAARALLINEN KOSINTA.

Kun Aslaugista oli tullut täysikasvanut tyttö, ei Husabyssa saatu paljoakaan rauhaa; sillä yökaudet umpeensa kylän parhaimmat pojat siellä tappelivat ja repivät toisiaan. Pahin oli lauantaiyö; mutta silloin ei vanha Knud Husaby koskaan pannutkaan maata muuten kuin nahkahousut jalassa ja koivuinen keppi vuoteen vieressä.

— Koska minä kerran olen tytön saanut, niin pitää minun häntä myöskin puolustaa, sanoi Husabyn isäntä..

Tore Nässet oli vain torpanpoika, mutta toiset väittivät juuri hänen useimmin käyvän Husabyn tyttären luona. Vanha Knud ei siitä pitänyt; hän sanoi ettei se ollut totta, "koska hän ei koskaan ollut häntä siellä nähnyt." Mutta ihmiset naureskelivat keskenään ja arvelivat, että jos hän olisi hakenut nurkista sensijaan että torui pihalla ja permannolla metelöitsijöitä, niin hän olisi löytänyt Toren.

Tuli kevät ja Aslaug läksi karjan mukana tuntureille Kun sitten päivä helteisenä laskeutui laaksoon, tunturi kohosi viileänä autereesta, kellot kalkattivat, karjakoira haukkui, Aslaug huhuili ja puhalsi paimentorveen nurmikkojyrkänteillä — silloin rupesi poikien sydäntä polttamaan, kun he ahersivat alhaalla vainioilla Ensi lauantai-iltana he kilvan riensivät karjakartanolle. Mutta vielä nopeammin tulivat he alas- sillä karjakartanolla seisoi oven takana poika, ja hän otti vastaan jokaisen tulijan ja tumpuloi hänet niin pahanpäiväisesti, että hän sitten ikänsä muisti ne sanat, jotka seurasivat: tule vielä toisenkin kerran, niin saat enemmän!

Heidän ymmärtääkseen ei sellaista nyrkkiä ollut siinä seurakunnassa muilla kuin Tore Nässetillä. Ja kaikki rikkaat talollisenpojat pitivät sitä peräti hulluna, että mokomakin torpparinpukki seisoi puskemassa Husabyn karjakartanon korkeimmalla harjalla.

Samaa mieltä oli vanha Knudkin, kun hän sen kuuli, ja samalla hän suunnitteli, että jollei kukaan muu osaa kurittaa sitä veitikkaa, niin hänpä koettaa poikiensa kanssa. Tosin Knud jo rupesi vanhenemaan, mutta vaikka hän likeni kuudettakymmentään, niin hän mielellään paini vanhimman poikansa kanssa, kun huveissa rupesi käymään liian hiljaiseksi.

Husabyn karjakartanolle ei ollut kuin yksi tie ja se kulki suoraan talon läpi. Seuraavana lauantai-iltana, kun Tore aikoi karjakartanolle ja kevein askelin hiipi pihan poikki, karkasi mies hänen rinnuksiinsa.

— Mitä sinä minusta tahdot? sanoi Tore ja viskasi hänet maahan, niin että helisi.

— Täällä tulee kolmas, sanoi Knud ja kävi kaikin voimin hänen kimppuunsa.

Tore kävi vaarassa voimakkaammaksi; hän oli notkea kuin pajuvitsa ja iski niin että poltti; hän kiemurteli ja hiiviskeli; kun iskut tulivat, oli hän poissa tieltä; kun he eivät osanneet mitään odottaa, tulla läjähti. Selkäänsä hän lopulta sai, jopa aika lailla, mutta vanha Knud sanoi sittemmin usein, että hän tuskin oli paininut vankemman pojan kanssa. He ottelivat kunnes veri valui, mutta sitten sanoi Husabyn isäntä:

— Seis! ja lisäsi: — jos sinä ensi lauantai-iltana pääset Husabyn hukan ja hänen pentujensa ohi, niin on tyttö sinun!

Tore laahautui kotiin niin hyvin kuin taisi ja kun hän oli päässyt kotiin, paneutui hän vuoteeseen. Paljon oli puhumista tappelusta Husabyssä, mutta sen sanoi jokainen, että mitä hänellä siellä oli tekemistä? — Yksi ei sanonut sillä lailla, ja se oli Aslaug. Hän oli sinä lauantai-iltana niin odottanut häntä; ja kun hän kuuli, miten päin asiat isän kanssa olivat kääntyneet, itki hän ja puheli itsekseen:

Tore oli sunnuntain vuoteen omana ja tunsi maanantaina, ettei hän silloinkaan voi nousta. Tiistai tuli ja oli kaunis päivä. — Yöllä oli satanut, tunturi oli kostea ja vihanta, ikkuna oli auki, lehväin haju tuli sisään, kellot kalkahtelivat alas rinteitä ja ylhäällä huhuili joku; jollei äiti olisi ollut sisällä, olisi hänen täytynyt itkeä kärsimättömyyttään.

Keskiviikko tuli ja yhä vielä hän makasi; mutta torstaina hän rupesi miettimään, eikö tästä sentään lauantaiksi pitäisi ruveta paranemaan, ja perjantaina hän oli ylhäällä. Hän muisti visusti isän sanat: "jos sinä ensi lauantai-iltana pääset Husabyn hukan ja hänen pentujensa ohi, niin on tyttö sinun." Alituiseen katseli hän Husabyhyn.

Husabyn karjakartanolle kulki, kuten jo ennen on sanottu, vain yksi ainoa tie; mutta reipas mies saattoi sentään päästä sinne, vaikkei kulkenut juuri sitä tietä. Kun souti tuonne niemen taakse ja laski maihin tunturin tuolle puolelle, niin aina sitä jollakin lailla pääsi ylös, vaikka seinämä olikin niin jyrkkä, että pukki vaivoin kulki siitä, ja se tavallisesti sentään ei hätäydy tuntureilla.

Lauantai tuli ja Tore oli kaiken päivää ulkona; - aurinko säteili niin, että pensaat vavahtelivat ja kaiken aikaa kuului huhuilun houkutus tuntureilta. Hän oli vielä istumassa oven edustalla, kun ilta jo joutui ja sumun höyryt nuolivat nurmikkojyrkänteitä. Hän loi katseensa sinne ylös ja siellä oli ihan hiljaista, hän katsahti Husabyhyn päin — ja sitten hän työnsi veneen vesille ja läksi kiertämään nientä.

Karjakartanolla oli Aslaug saanut pois päivän työt ja istuutunut. Hän arveli, ettei Tore kai pääse sinne sinä iltana, mutta että hänen sijaansa tulee sitä useampia muita; hän päästi irti karjakoiran eikä sanonut kenellekään minne läksi. Hän asettui istumaan sellaiseen paikkaan, että saattoi nähdä laakson, mutta sieltä nousivat sumut, eikä hän muutenkaan saanut katsotuksi sinne; sillä muistot olivat joka paikassa vastassa. Hän siirtyi siis muualle ja tuli huomaamattaan joutuneeksi toiselle puolelle ja asettui katsomaan järvelle. Siitä tuli sellainen rauha, kun silmäili pitkiä vesiä.

Hänen rupesi tekemään mieli laulaa; hän valitsi laulun, jossa oli pitkiä säveliä, ja kauas kaikui ääni hiljaisessa yössä. Hän ihastui itsekin ja lauloi säkeistön lisää. Mutta äkkiä tuntui siltä kuin joku olisi vastannut kaukaa, alhaalta.

— Mitä ihmettä se on? ajatteli Aslaug, astui jyrkänteelle ja kietoi käsivartensa solakan koivun ympäri, joka värisi ja vapisi syvyyden päällä. Hän katsahti alas, mutta ei nähnyt mitään. Vuono lepäsi suurena ja tyynenä, ei lintukaan viilättänyt sen yli: Aslaug istuutui taasen ja rupesi laulamaan; mutta nyt vastattiin samoin sävelin ja likempää kuin äsken.

Aslaug ponnahti pystyyn ja kumartui katsomaan alas. Silloin näki hän kallioseinämän luona veneen, joka oli laskenut maihin, ja niin syvällä se oli, että se näytti pieneltä näkinkengänkuorelta vain. Hänen silmänsä kulkivat ylöspäin — silloin äkkäsi hän punaisen lakin ja sen alla pojan, joka ponnisteli ylös miltei sileää tunturinseinää.

— Hyvät ihmiset, kuka se saattaa olla? kysyi Aslaug, päästi käsistään koivun ja juoksi hyvän matkan päähän. Hän ei uskaltanut itselleenkään vastata, sillä tiesihän hän, kuka se oli. Hän heittäytyi nurmikolle ja kävi kiinni ruohoon molemmin käsin, ikäänkuin asia olisi riippunut hänen kiinnipitämisestään; mutta ruohon juuret katkesivat, hän huusi ääneen ja rukoili Jumalaa kaikkivaltiasta auttamaan. Mutta sitten johtui hänen mieleensä, että tämä Toren teko oli Jumalan kiusaamista, ja ettei apua sentähden ollut odottaminen.

— Vain tämän ainoan kerran, rukoili hän ja kiersi kätensä koiran ympäri, ikäänkuin se olisi ollut Tore, jonka hänen pitää pelastaa. Hän vierittelihe koiran kanssa pitkin nurmikkoa, ja aika tuntui hänestä loppumattomalta.

— Vov, vov! haukkui se alas jyrkännettä ja heilutti häntäänsä; — vov, vov! haukkui se Aslaugille ja pani etukäpälänsä häntä vastaan; — vov, vov! taas alas jyrkännettä — ja tuossapa nousi punainen lakki tunturinsyrjän yli ja Tore lepäsi hänen povellaan.

Siinä hän viipyi minuuttikausia, saamatta sanaa suustaan ja kun hän vihdoin puhui, ei sanoissa ollut mitään järkeä.

Mutta vanha Knud Husaby lausui tämän kuultuaan sanan, jossa oli järkeä, sillä hän sanoi:

ILOINEN POIKA.

Öyvind oli hänen nimensä ja hän itki, kun syntyi tähän maailmaan. Mutta kun hän sitten istui äidin sylissä, nauroi hän, ja kun illalla sytytettiin tulta, nauroi hän jotta helisi, mutta itki, kun ei päässyt tulen luo.

Siellä missä hän syntyi, riippuivat vuoret ihan asumuksen päällä; mutta ne eivät olleet korkeat; mänty ja koivu kurkistelivat alas ja tuomi kylvi kukkia katolle. Mutta katolla käveli pieni pukki, jota Öyvind ruokki; se oli pantu sinne, jottei se menisi karkuun, ja Öyvind kantoi sille lehtiä ja heiniä. Eräänä päivänä teki pukki hyppäyksen ja katosi vuorille; se meni ylös asti ja joutui sellaisille paikoille, joilla ei se ikinä ollut käynyt, Öyvind ei nähnyt pukkia, kun hän illallisen jälkeen tuli ulos, ja muisti paikalla ketun. Hän kuumeni ihan kuumaksi, katseli ympärilleen ja kuunteli.

— Ä-ä-ä-ä-ä-ä-äää! sanoi pukki vuorenrinteeltä, pani pään kallelleen ja katsoi alas.

— Sinunko tämä pukki on? kysyi hän. Öyvind seisoi suut, silmät auki ja pisti molemmat kätensä housuntaskuihin.

— Minä olen Marit, äidin tyttö, isän viulu, talon sinipiika, Olli Nordistuenin tyttärentytär Hejdelästä; käännyn syksystä viidennelle, kolmantena päivänä kylmistä öistä.

— Vai sinä se olet, sinä! sanoi Öyvind ja veti henkeään, sillä hän ei hänen puhuessaan ollut uskaltanut sitä tehdä.

— Entä jos sinä saat pukista voirinkilän, niin enkö minä sitten saa sitä?

Öyvind oli köyhien lapsia; hän oli vain kerran eläissään syönyt voirinkilää, silloin nimittäin, kun isoisä tuli heille käymään, eikä hän ennen eikä jälkeen ollut sitä maistanut. Hän katsoi tyttöön.

Tyttö oli paikalla valmis ja näytti suurta rinkeliä, jota piteli kädessään.

— Ai, se meni kappaleiksi! sanoi poika ja keräsi huolellisesti kaikki palaset; pienintä hänen täytyi maistaa ja se oli niin hyvä, että hänen täytyi maistaa toistakin ja ennenkuin hän huomasikaan, oli hän syönyt koko rinkilän.

Poika seisautti viimeisen palan suussaan, tyttö kellitteli ja nauroi, pukki seisoi hänen vieressään, rinta valkoisena, selkä ruskean mustana ja katseli alas, pää kallellaan.

— Etkö sinä voisi vähän odottaa, pyysi poika ja hänen sydämensä alkoi sykkiä.

— Ei, pukki on minun, sanoi hän, kietoi kädet pukin kaulaan, irroitti sukkasiteensä ja köytti sen ympärille.

Öyvind katseli komentoa. Tyttö nousi ja rupesi vetämään pukkia perässään; se ei tahtonut lähteä, vaan oikoi kaulaansa Öyvindiä kohti.

Mutta tyttö kävi toisella kädellään kiinni selkäkarvoihin, veti toisella nauhasta ja puheli kauniisti:

— Tule pois nyt, pukki, niin pääset tupaan ja saat syödä äidin vadista ja minun esiliinastani. Sitten hän lauloi:

Puku pukkini joudu, tule vaskani, tuu lumitöppösin Mirri, sa naukuja-suu, ja sorsaset sulkaa vailla, nyt tulkaa, kananpoikaset kaa esiin koikkelehtaa, kyy kyyhkyni pienot te untuva-hienot! Kävi kaste jo maas' tuli aurinko taas, ja alulla vast' on kesä kultainen vaan syksyn jos huudat se kuulee sen!

Poika oli hoitanut pukkia talvesta asti, sen syntymästä saakka, eikä hän koskaan ollut ajatellut, että hän voisi sen kadottaa; mutta nyt se oli tapahtunut yhdessä hetkessä, eikä hän enää saisi sitä nähdä.

Äiti tuli hyräillen rannalta, jossa hän oli ollut pesemässä pyttyjä; hän näki pojan itkeä kyyköttävän nurmessa ja meni hänen luokseen.

Samassa hetkessä, jolloin hän tämän lausui, ymmärsi hän, mitä oli myydä pukki rinkilästä; hän ei ennen ollut sitä ajatellut. Äiti sanoi:

— Mitä sinä luulet sen pienen pukin ajattelevan, kun sinä saatoit myydä sen rinkilästä?

Ja poika ajatteli asiaa ja ymmärsi täydellisesti, ettei hän enää ikinä voi iloita tässä maailmassa — eikä Jumalankaan luona, ajatteli hän sitten.

Hän oli niin suruissaan, että lupasi, ettei koskaan tee pahaa; ei hän enää leikkaa poikki rukinnyöriä eikä päästä ulos lampaita eikä mene järvelle yksinään. Hän nukkui siihen paikkaan ja näki unta pukista, että se oli päässyt taivaan valtakuntaan; siellä istui Jumala ja hänellä oli suuri parta niinkuin katekismuksessa ja pukki seisoi vieressä ja pureskeli lehtiä paistavasta puusta; mutta Öyvind istui yksin katolla eikä päässyt ylös.

— Ei mutta oletko sinä tullut takaisin! ja poika hypähti pystyyn, nosti ylös molemmat pukin etukäpälät ja rupesi tanssittamaan sitä kuin veljeä; hän nyki sitä parrasta ja aikoi juuri lähteä viemään sitä äitinsä luo, kun hän kuuli takaansa liikettä ja näki tytön istuvan nurmella, ihan likellä. Nyt hän ymmärsi kaikki ja päästi irti pukin. — Sinäkö sen olet tuonut?

Tyttö nyhti kädellään nurmea maasta ja sanoi: — Eivät antaneet minun pitää sitä; vaari istuu tuolla ylhäällä odottamassa.

Silloin muisti tyttö, mitä hänen piti tehdä; hän nousi, meni Öyvindin luo, pisti toisen multaisen kätensä hänen käteensä, veti sen samassa pois ja sanoi:

Mutta siihen hänen rohkeutensa loppuikin, hän heittäysi pukkia vastaan ja itki.

— Minä taidan antaa pukin sinulle, sanoi Öyvind ja käänsi kasvonsa muualle.

Tyttö kääntyi ja katsahti ensin nauhaan ja sitten poikaan. Vihdoin teki hän lujan päätöksen ja sanoi, itku kurkussa:

Poika istuutui nurmelle, pukki asteli hänen vieressään, mutta se ei enää ollut niin rakas kuin ennen.

Pukki oli köydessä tuvan seinustalla; mutta Öyvind katseli vuorelle päin. Äiti tuli ulos ja istuutui hänen luokseen; mutta hän tahtoi kuulla satuja siitä mitä oli kaukana, sillä nyt ei pukki enää riittänyt. Silloin hän sai kuulla, että kaikki kerran osasi puhua; vuori puhui purolle ja puro joelle ja joki merelle ja meri taivaalle; mutta hän kysyi, eikö taivas puhunut kenellekään, ja taivas puhui pilville, mutta pilvet puille, mutta puut nurmelle, mutta nurmi kärpäsille, mutta kärpäset eläimille, mutta eläimet lapsille, mutta lapset täysikasvaneille; ja niin sitä jatkui, kunnes kaikki meni ympäri eikä kukaan tietänyt kuka alkoi, Öyvind katseli vuorta, puita, järveä, taivasta ja huomasi, ettei oikeastaan koskaan ennen ollut niitä nähnyt. Kissa tuli samassa ulos ja asettui kivelle päivänpaisteeseen.

    Aurinko paistaa puunlatvan takaa,
    kissa se laiskana kivellä makaa.
         "Hiiriä kaks
         oli murkinaks,
         neljä pientä kalaa
         varastin ma salaa;
         nyt on maata hyvä,
         silmäss' unijyvä",
         sanoo kissa.

    Kanamuorin siivet riippuu,
    kukko toisella säärellä viippuu.
         "Hanhet nää
         korkealle lennättää,
         järkikullass' ei vaan ne
         nouse kukon verroille!
         Kaa, kaa kanat, tarhaan jo,
         pääsköön lepoon aurinko".
         sanoo kukko.

Ja hän sai kuulla mitä kaikki sanoi, aina muurahaiseen asti, joka ryömi sammaleissa, ja matoon, joka nakersi puunkuorta.

Samana kesänä rupesi äiti opettamaan häntä lukemaan. Kirjat olivat jo kauan olleet hänellä, ja hän oli paljon ajatellut, miltä oikein tuntuisi, kun nekin rupeaisivat puhumaan. Nyt muuttuivat kirjaimet eläimiksi linnuiksi ja jos miksikin; mutta sitten ne rupesivat kulkemaan parittain, kaksitellen; a seisoi lepäämässä puun alla, jonka nimi oli b; sitten tuli c ja teki samoin; mutta kun niitä tuli yhteen kolme ja neljä tuntui siltä kuin ne olisivat suuttuneet toisiinsa; ei oikein tahtonut luistaa. Ja jota pitemmälle hän pääsi sitä enemmän hän unohti, mitä ne olivat; kauimmin muisti hän a:n, josta hän eniten piti; se oli pieni musta karitsa, joka oli ystävä kaikkien kanssa; mutta pian hän unohti a:nkin, sillä kirjassa ei ollut mitään satuja, vaan ainoastaan läksyjä. Eräänä päivänä tuli äiti sisään ja sanoi hänelle:

Öyvind oli kuullut, että koulu oli paikka, missä paljon poikia leikki, ja sitä vastaan ei hän ollut vähääkään. Hän oli hyvin tyytyväinen; koulukartanolla hän kyllä usein oli ollut, mutta ei silloin kun siellä oli koulu, ja hän kulki ylös mäkiä nopeammin kuin äiti sillä hän ikävöitsi. He tulivat perille ja hirveä surina, aivan kuin kotona myllystä, kuului heitä vastaan. Hän kysyi suloin äidiltä, mitä se oli.

— Lapset siellä lukevat, vastasi äiti, ja poika tuli hyvin iloiseksi, sillä tällä tavalla hänkin oli lukenut ennenkuin tunsi kirjaimet.

Kun hän astui sisään, istui siellä pöydän ympärillä niin paljon lapsia, ettei kirkossakaan ollut useampia; toiset istuivat eväsvakkasillaan pitkin seiniä, toiset seisoivat pienissä ryhmissä pöydän ympärillä; koulumestari vanha, harmaapää mies, istui jakkaralla lieden luona ja täytti piippuansa. Kun Öyvind ja äiti astuivat sisään, nostivat kaikki päätään ja myllynsurina lakkasi, aivan kuten silloin kun ränni suljetaan. Kaikki katselivat tulijoita, äiti tervehti koulumestaria, joka tervehti takaisin.

— Minä tuon tässä pientä poikaa, joka tahtoisi oppia lukemaan, sanoi äiti.

— Mikä sen naskalin nimi on? kysyi koulumestari ja kaivoi nahkakukkarostaan tupakkaa.

— Vai niin, sanoi koulumestari. — Tulepas tänne, valkotukka!… Öyvind meni hänen luokseen, koulumestari nosti hänet syliinsä ja otti lakin hänen päästään. — Sellainen reipas poika! sanoi hän ja sitaisi hänen päätään; Öyvind katseli häntä silmiin ja nauroi. — Minulleko sinä naurat? ja koulumestari rypisti kulmakarvojaan.

— Niin, vastasi Öyvind ja nauroi täyttä kurkkua. Silloin rupesi koulumestarikin nauramaan, äiti nauroi, lapset huomasivat, että heilläkin oli lupa nauraa, ja niin he kaikki purskahtivat nauramaan..

Kun hänen piti istuutua, tahtoivat he kaikki tehdä hänelle tilaa; hän katselikin kauan ympärilleen; he kuiskailivat ja viittailivat sormellaan; poika kääntyili joka taholle, lakki kädessä ja kirja kainalossa.

— No, mitä siitä tulee? kysyi koulumestari, joka taas askarteli piippuineen.

Juuri kun poika on kääntymäisillään koulumestariin päin, huomaa hän ihan vierellään lieden ääressä Maritin, monine nimineen, istumassa pienellä, punaiseksi maalatulla vakkasella; hän oli kätkenyt kasvot molempien käsiensä taakse ja vilkuili sieltä häneen.

— Tässä minä tahdon istua! sanoi Öyvind kiireesti, otti vakan ja istuutui tytön viereen.

Jo nosti tyttökin hänen puoleistaan kättä ja katseli häneen kyynärpäänsä alatse; poika peitti hänkin molemmilla käsillään kasvonsa ja katsoi Maritiin kyynärpäänsä alatse. Sillä tavalla he ujostelivat toisiaan, kunnes tyttö rupesi nauramaan; silloin nauroi poikakin ja lapset, jotka olivat nähneet sen, niinikään. Samassa räjähti hirvittävän kova ääni, joka kuitenkin lauhtumistaan lauhtui:

— Hiljaa, te noidankakarat, vekarat ja leikkikalut! — Hiljaa, ja olkaa minulle kiltit, te sokeriporsaat! Se oli koulumestari, jonka oli tapana ärähtää, mutta lauhtua ennenkuin ehti lopettaa. Koulussa tuli hiiskumaton hiljaisuus, kunnes myllyt taas alkoivat käydä. Jokainen luki ääneen kirjastaan; siinä soivat korkeimmat diskanttiäänet, ja karkeammat äänet pärryttivät kovemmin ja kovemmin saadakseen pitää ylivallan, ja yksi ja toinen keskiääni sekaantui joukkoon, Öyvindillä ei ikipäivinä ollut vielä ollut noin hauskaa.

Myöhemmällä piti heidän tulla lukemaan koulumestarille; sitte pantiin pieni poika lukemaan heidän kanssansa ja senjälkeen saivat he mennä kauniisti istumaan paikoilleen.

Öyvind siirtyi kauemmaksi ja Marit lausui pienen laulunpätkän neljään, viiteen kertaan, niin että poika oppi sen, ja se oli hänen ensimmäinen oppinsa koulussa:

Viulut vinkuvi: "tanssi sa tanssi", Vallesmannin Ranssi se hihkasi: hii! Seis! sanoi Ola, teki pojalle kurin. oli Ranssi jo nurin, ja tytöt: hihii!

Huhhei, huus Erik ja näytteli voimaa, ett' orret ne roimaa, ja huokasi lies. Seis! sanoi Elling ja puristi pihtiin, kävi henki sen nihtiin: "ole siivolla mies!"

Hui! pani Rasmus tarttui kuin tuisku Randia ja muiskun tytöltä vie. Seis! huusi Randi, läimähti poski. "Kovinko koski, se parhaaksi lie!"

— Ylös nyt, lapset! huusi koulumestari. — Tänään te ensi kerran pääsette pois aikaiseen; mutta ensin me pidämme rukouksen ja veisaamme.

Koulussa nousi kauhea melu, he hyppäsivät alas penkeiltä, lattian poikki ja puhuivat ihan sikin sokin.

— Hiljaa, te veitikat, varsat ja korpinpojat! Astukaa hiljaa ja kauniisti permannon poikki, lapsukaiset! sanoi koulumestari.

Ja he asettuivat kauniisti seisomaan, jonka jälkeen koulumestari asettui heidän eteensä ja piti lyhyen rukouksen. Sitten he veisasivat; koulumestari alkoi matalalla bassolla, kaikki lapset seisoivat kädet ristissä ja lauloivat perässä, Öyvind seisoi kauimpana ovensuussa yhdessä Maritin kanssa ja katseli; hekin panivat kätensä ristiin, mutta eivät veisanneet.

Öyvind kasvoi ja hänestä tuli reipas poika; koulussa hän oli ensimmäisiä ja kotona hän teki kunnollista työtä. Se johtui siitä, että hän kotona piti äidistä ja koulussa koulumestarista; isää hän näki vähän, sillä joko tämä oli kalassa tai hoiti heidän myllyään, jossa puolet paikkakuntaa jauhatti.

Syvimmän vaikutuksen teki hänen mieleensä näinä aikoina koulumestarin historia, jonka äiti kertoi hänelle eräänä iltana, kun he istuivat lieden ääressä. Se painui hänen kirjoihinsa, se painui joka sanaan, jonka koulumestari lausui, se hiiviskeli pitkin koulua, kun siellä oli hiljaista. Se istutti häneen tottelevaisuutta ja kunnioituksen tunnetta ja teki hänelle ikäänkuin helpommaksi käsittää kaikki mitä opetettiin. Se historia oli tällainen:

Koulumestarin nimi oli Baard ja hänellä oli veli, jonka nimi oli Anders. He pitivät paljon toisistaan, ottivat molemmat pestin sotaväkeen, elivät yhdessä kaupungissa, olivat mukana sodassa, jossa molemmista tuli korpraaleja, ja palvelivat samassa komppaniassa. Kun he sodan jälkeen palasivat kotiin, olivat he kaikkien mielestä komeita poikia. Sitten kuolee heidän isänsä; hänellä oli paljon irtainta omaisuutta, jota on vaikea jakaa, ja sentähden he päättivät keskenään, etteivät tälläkään kertaa tahdo riitaantua, vaan antavat tavaroiden mennä huutokaupalla ja kumpikin ostaa mitä tahtoo ja sitten he jakavat tulot. Ja näin tapahtuikin. Mutta isällä oli ollut suuri kultakello, -joka oli hyvin kuuluisa; sillä se oli ainoa kultakello, minkä ihmiset sillä kulmalla olivat nähneet ja kun sitä ruvettiin tarjoamaan, tahtoivat sitä monet rikkaat miehet, kunnes veljekset rupesivat huutamaan; silloin heittivät vieraat. Mutta Baard odotti, että Anders antaisi hänen saada kellon ja samaa odotti Anders Baardin puolelta; he huusivat kumpikin kerran, tutkiakseen toisiaan ja katsahtivat huutaessaan toisiinsa. Kun kello oli noussut kahteenkymmeneen taalariin, arveli Baard, ettei veli nyt käyttäydy kauniisti ja nosti hintaa likelle kolmeakymmentä; kun ei Anders vieläkään hellittänyt, tuntui Baardista siltä, ettei Anders ensinkään muista kuinka hyvä hän usein on hänelle ollut eikä sitäkään, että hän on vanhin, ja kello nousi yli 30 taalarin. Anders seurasi yhä. Silloin nosti Baard äkkiä yhdellä kertaa kellon neljäänkymmeneen taalariin eikä enää katsonut veljeensä. Huutokauppahuoneessa oli ihan hiljaista; yksin nimismies mainitsi levollisesti hinnat. Andersin mieleen johtui siinä seisoessa, että jos Baardilla on varaa antaa 40 taalaria, niin on hänelläkin, ja jollei Baard suonut hänelle kelloa, niin hänen kai täytyi ottaa se muuten; hän nosti hintaa. Sen suurempaa häpeää ei Baard mielestään vielä koskaan ollut saanut kokea; hän tarjosi 50 taalaria ja ihan hiljaa. Ihmisiä oli paljon ympärillä ja Anders ajatteli, että tuolla lailla ei veljen käy pilkkaaminen häntä kaikkien kuullen, ja nosti hintaa. Silloin naurahti Baard.

— Sata taalaria ja veljeyteni kaupanpäälliseksi, sanoi hän, kääntyi ja läksi huoneesta.

Hetken perästä, kun hän oli satuloimassa hevosta, jonka juuri oli ostanut, tuli joku ulos hänen perässään.

Samassa hetkessä, jolloin Baard tämän kuuli, lensi hänen lävitseen ikäänkuin katumus; hän ajatteli veljeä eikä kelloa. Satula oli jo pantu paikoilleen, mutta hän pysähtyi, käsi hevosen selällä, miettimään lähtisikö. Silloin rupesi kansaa lappaamaan ulos, muiden muassa Anders ja kun hän nyt näki veljensä seisovan satuloidun hevosen luona eikä tietystikään tietänyt mitä hän ajatteli, huusi hän hänelle:

— Kiitoksia kellosta, Baard! Sitä päivää ei sinun pidä näkemän, jolloin veljesi astuu sinun kantapäillesi!

— Eikä sinun sitä päivää, jolloin minä ratsastan tähän taloon! vastasi
Baard kasvot valkoisina ja hyppäsi hevosen selkään.

Siihen taloon, jossa he olivat asuneet yhdessä isänsä kanssa, ei kumpikaan heistä enää astunut.

Vähän senjälkeen rupesi Anders torpanvävyksi, mutta ei pyytänyt Baardia häihinsä; ei Baard liioin ollut kirkossa. Häiden jälkeisenä vuonna tavattiin hänen ainoa lehmänsä kuolleena tuvan pohjanpuoleisen seinän takaa, missä sitä oli pidetty lieassa, eikä kukaan käsittänyt, mihin se oli kuollut. Sattui vielä muitakin onnettomuuksia ja koko elämä rupesi menemään taaksepäin; mutta pahinta oli, kun hänen riihirakennuksensa paloi keskellä talvea kaikkineen päivineen; kukaan ei käsittänyt miten tuli oli päässyt irti. "Sen on tehnyt sellainen, joka tahtoo minulle pahaa!" sanoi Anders ja itki sen yön. Hänestä tuli köyhä mies, ja häneltä meni työhalu.

Seuraavana iltana astui Baard hänen pirttiinsä. Anders oli pitkänään sängyssä, mutta kimmahti pystyyn.

— Mitä sinä täältä haet? kysyi hän, mutta vaikeni ja jäi vilkkumatta katsomaan veljeensä. Vähän odotettuaan vastasi Baard:

— Minulla on sellaiset olot, jommoiset sinä olet minulle suonut, Baard!
Mene, taikka en tiedä voinko hillitä itseäni.

Mutta Baardin oli käynyt näin. Kun hän kuuli veljen kärsimyksistä, suli sydän, mutta ylpeys pidätti suuta. Hänelle tuli tarve käydä kirkossa ja siellä hän teki hyviä päätöksiä; mutta ei jaksanut viedä niitä perille. Usein hän pääsi niin pitkälle, että näki talon, mutta milloin tuli joku ulos ovesta, milloin oli siellä joku vieras, tai seisoi Anders ulkona hakkaamassa puita, joten aina oli jotakin tiellä. Mutta eräänä sunnuntaina talvella oli hän taasen kirkossa ja silloin oli Anderskin siellä. Baard näki hänet; hän oli käynyt laihaksi ja kalpeaksi, hänen yllään oli samat vaatteet kuin silloin, jolloin he olivat yhdessä, mutta nyt ne olivat vanhat ja paikatut. Saarnan aikana katseli hän pappiin ja Baardin mielestä hän näytti lempeältä ja ystävälliseltä. Heidän lapsuutensa vuodet tulivat Baardin mieleen, ja hän muisti kuinka hyvä poika hän oli ollut. Itse kävi Baard sinä päivänä ehtoollisella ja teki Jumalalleen sen pyhän lupauksen, että sopii veljensä kanssa, tulkoon mitä tuli. Tämä päätös viilsi hänen sieluaan samassa hetkessä, jolloin hän joi viiniä ja noustuaan aikoi hän paikalla mennä istumaan veljensä viereen; mutta joku sattui olemaan tiellä eikä veli nostanut silmiään. Saarnan jälkeen oli taas olevinaan jotakin estettä; oli liian paljon ihmisiä, ja vaimo asteli hänen rinnallaan, eikä Baard tuntenut häntä; hän arveli olevan parasta, että hän menee kotiin hänen luokseen ja puhuu siellä vakavasti hänen kanssaan. Kun ilta tuli, hän menikin. Hän astui suoraa päätä tuvan ovelle ja kuunteli; mutta silloin kuuli hän nimeään mainittavan; vaimo siellä puhui. "Hän kävi tänään ripillä", sanoi hän. "Varmaan hän ajatteli sinua" ‒ "Ei ei hän minua ajatellut", sanoi Anders. "Minä tunnen hänet; hän ajattelee vain itseään."

Pitkään aikaan ei puhuttu mitään; Baard hikoili siinä seisoessaan, vaikka oli kylmä ilta. Vaimo kuului hääräilevän padan kanssa, koska liedeltä kuului kolinaa ja ritinää; silloin tällöin itki pieni lapsi ja Anders liekutti kehtoa. Silloin lausui vaimo nämä sanat: "Minä luulen, että te molemmat ajattelette toisianne, vaikk'ette tahdo sitä myöntää." — "Puhutaan jostakin muusta", vastasi Anders. Hetken perästä hän nousi ja läksi ovelle päin. Baardin täytyi piiloutua halkovajaan; sinne Anderskin meni hakemaan puita. Baard seisoi nurkassa ja näki hänet selvästi. Hän oli riisunut huonot kirkkovaatteensa ja pukenut ylleen sen univormun, jonka oli tuonut mukaansa sodasta, samaisen, jommoinen Baardilla oli ja johon hän veljelleen oli luvannut olla kajoamatta, jotta se jäisi perinnöksi, ja saman oli Baard luvannut hänelle. Andersin univormu oli nyt paikattu ja kulutettu loppuun hänen voimakas, sirorakenteinen ruumiinsa oli kuin rääsyihin kääritty, ja samaan aikaan kuuli Baard kultakellon naksuttavan omassa taskussaan. Anders meni sille puolelle, missä risut olivat; hän ei heti kumartunut ottamaan sylystään, vaan jäi seisomaan, nojausi taaksepäin halkopinoa vastaan ja katseli ylös taivasta kohti, joka oli tuikkivassa tähdessä. Sitten hän huokasi ja sanoi: "Jaa — jaa — jaa; Herra Jumala, Herra Jumala!"

Tämän kuuli Baard sittemmin niin kauan kuin eli. Hän aikoi astua veljeään vastaan, mutta samassa rupesi veli yskimään ja se tuntui niin kovalta; eikä muuta tarvittu häntä pidättämään. Anders kokosi sylyksensä, hän meni niin likeltä Baardia, että oksat kipeästi löivät häntä kasvoihin.

Kumminkin kymmenen minuuttia seisoi hän vielä samalla paikalla, eikä sitä tiedä, koska hän olisi mennyt jollei häntä voimakkaan liikutuksen perästä olisi vallannut sellainen vilustus, että hän värisi ytimiä myöten. Silloin hän astui ulos, hän tunnusti itselleen rehellisesti, että oli liian pelkuri menemään sisään; sentähden oli hän nyt tehnyt toisen suunnitelman. Tuhkaämpäristä, joka oli samassa nurkassa kuin hän itse äsken, otti hän muutamia hiiliä, haki päretikun, nousi riiheen, sulki oven ja otti tulta. Kun hän oli saanut päreen syttymään, haki hän sen naulan, johon Anders ripusti lyhtynsä, kun varhain aamulla tuli puimaan. Baard otti taskustaan kultakellonsa ja ripusti sen naulaan, sammutti sitten päreensä ja läksi, ja hänen mielensä oli niin kevyt, että hän juoksi lumien poikki kuin nuori poika.

Seuraavana päivänä kuuli hän, että riihirakennus samana yönä oli palanut. Nähtävästi oli päreestä, jonka piti valaista niin, että hän näkisi ripustaa kellon naulaan, pudonnut kipinöitä.

Tämä asia koski häneen niin, että hän sen päivän istui kuin sairaana, otti sitten esiin virsikirjansa ja veisasi niin että ihmiset talossa luulivat jotakin pahaa tapahtuneen. Mutta illalla läksi hän ulos; oli kirkas kuutamo, hän meni veljen torpalle, haki raunioilta — ja löysikin todella pienen kultakimpaleen, joka oli sulanut kokoon; se oli kello.

Se kultakimpale kädessä meni hän sinä iltana veljen luo, rukoili sovintoa ja tahtoi selittää asiansa. Mutta edellä on jo kerrottu kuinka kävi.

Pieni tyttö oli nähnyt hänen kaivelevan raunioilla, muutamat pojat taas olivat tanssitiellä edellisenä pyhäiltana nähneet hänen menevän torpalle päin, kotoväet tiesivät kertoa, miten kummallinen hän oli ollut maanantaina, ja kun kaikki tiesivät, että hän ja veli olivat katkeria vihamiehiä, ilmoitettiin asia viranomaiselle ja tuli tutkinto.

Ei saatu mitään todistetuksi, mutta häntä vain epäiltiin; hän saattoi nyt vähemmän kuin koskaan ennen lähetä veljeään.

Anders oli riihirakennuksen palaessa ajatellut Baardia, muttei sanonut sitä kenellekään. Kun hän tulipalon jälkeisenä iltana näki hänen kalpeana ja outona astuvan pirttiinsä, tuli paikalla hänen mieleensä: nyt on tullut katumapää, mutta niin kauheaa tekoa veljeään vastaan ei hänen pidä saada anteeksi. Sitten hän kuuli ihmisten nähneen hänen tulipaloehtoona menneen rakennuksille ja vaikkei tutkinnossa saatu mitään selville, uskoi hän järkähtämättömästi, että Baard oli syyllinen. Kuulustelussa he tapasivat toisensa, Baard oli hyvissä vaatteissaan, Anders paikatuissaan; Baard katseli häneen kun hän astui sisään ja silmät rukoilivat niin, että Anders tunsi sen ytimiä myöten. Hän ei soisi minun puhuvan, ajatteli Anders, ja kun häneltä kysyttiin uskoiko hän veljen tehneen teon, vastasi hän lujalla, varmalla äänellä: ei!

Mutta siitä päivästä heittäyti Anders kovasti juomaan ja hän joutui kovin huonoille jäljille. Vielä huonommin oli kuitenkin Baardin, vaikka hän ei juonut; häntä ei enään saattanut tuntea.

Kerran illalla astuu sitten köyhä vaimo Baardin pieneen vuokrahuoneeseen ja pyytää häntä vähän ulos. Baard tunsi hänet, se oli veljen vaimo. Baard ymmärsi paikalla mitä asiaa hänellä oli, kävi kalman kalpeaksi, pukeutui ja seurasi sanaa sanomatta. Andersin ikkunasta loisti heikko valo, se vuoroin tuikki ja sammui ja he kulkivat valon perässä, sillä lumen poikki ei kulkenut mitään polkua. Kun Baard oli päässyt eteiseen, henki häntä vastaan outo haju, joka teki hänelle pahan olon. He astuivat sisään. Pieni lapsi istui liedellä ja nakerteli hiiliä, sen kasvot olivat ihan noessa, mutta se nauroi niin, että valkoiset hampaat näkyivät; se oli veljen lapsi. Mutta vuoteessa, kaikkinaisten vaatteiden peitossa, makasi Anders laihtuneena, mutta tajuissaan, otsa kirkkaana, ja tuijotti ontoin silmin veljeen. Baardin polvet nytkähtelivät, hän istuutui vuoteen jalkopohjaan ja ratkesi tavattoman kovaan itkuun. Sairas katseli häneen vilkkumatta ja vaikeni. Vihdoin pyysi hän vaimoa lähtemään ulos, mutta Baard viittasi häntä jäämään — ja nyt alkoivat veljekset puhua. He selittivät asiansa siitä päivästä lähtien, jolloin he yhdessä huusivat kelloa, aina siihen, jolloin he tässä tapasivat. Baard lopetti ottamalla esiin kultakimpaleen, jota hän aina kantoi povessaan ja nyt selvisi veljeksille, etteivät he kaikkina näinä vuosina olleet ainoanakaan päivänä tunteneet olevansa onnellisia. Anders ei puhunut paljoa, sillä hän ei jaksanut; mutta Baard istui vuoteen ääressä niin kauan kuin Anders oli kipeänä. "Nyt minä olen ihan terve", sanoi Anders eräänä aamuna herätessään, "nyt, veljeni, eletään yhdessä eikä koskaan erota, ihan niinkuin entisinä aikoina". Mutta samana päivänä hän kuoli.

Vaimon ja lapsen otti Baard luokseen ja siitä alkaen ei heillä ollut mitään hätää. Mutta se, mitä veljekset olivat puhuneet vuoteen ääressä, purkausi seinien ja yön läpi maailmalle ja kaikki paikkakunnan kansa sen kuuli, ja Baardista tuli kunnioitetuin mies heidän joukossaan. Kaikki tervehtivät häntä kuten tervehditään miestä, joka on surrut paljon ja taas löytänyt ilon, tai joka hyvin kauan on ollut poissa. Ympäröivä ystävyys teki Baardin lujaluontoiseksi, hän rupesi rakastamaan Jumalaa — ja sanoi tahtovansa saada aikaan jotakin — ja niin rupesi vanha korpraali koulumestariksi. Rakkautta juurrutti hän aina ja alituisesti lasten mieliin ja itse harjoitti hän rakkautta niin, että lapset rakastivat häntä leikkitoverina ja isänä yhtaikaa.

Tällaista tarinaa kerrottiin vanhasta koulumestarista, ja se suureni Öyvindin mielessä niin, että siitä tuli hänelle sekä uskonto että kasvattaja. Koulumestari kävi hänen silmissään miltei yliluonnolliseksi ihmiseksi, vaikka hän istui heidän joukossaan niin ystävällisenä ja piti pientä pakinaansa. Mahdotonta oli olla osaamatta hänelle jok'ikistä läksyä, ja jos poika sen luettuaan sai opettajalta hymyilyn tai jos hän sitaisi pojan päätä, oli poika siitä iloissaan ja onnellisena koko sen päivän.

Suuren vaikutuksen teki lapsiin aina kun koulumestari silloin tällöin ennen veisua piti pienen puheen ja vähintäin kerran viikossa luki heille muutamia säkeistöjä, joissa puhuttiin lähimmäisenrakkaudesta. Kun hän luki ensimmäistä näistä säkeistöistä, vapisi hänen äänensä, vaikka hän jo oli lukenut sitä 20—30 vuotta; se kuului:

Lemmi, kristitty, lähintäs, älä paaduta sydäntäs, nosta veljeäs, auta! Missä on kyvenkin elämää, lempi sen uudesti synnystää, koettelemusten kautta.

Mutta kun hän oli lukenut koko runon ja hetkisen vaiennut, rupesi hän katsella siristelemään lapsiin. "Ylös nyt, pienet tontut, ja menkää kauniisti kotiin melua pitämättä, — niin kauniisti, että minä kuulen teistä paljasta hyvää, pienet vekarat!" Ja kesken lasten pahinta melua, kun he huhkivat ja hakivat eväsvakkasiaan, huusi hän: "Tulkaa huomenna takaisin, niin pian kuin päivä valkenee, taikka minä pehmitän selkänne! Tulkaa oikeaan aikaan, pienet tytöt ja pojat, niin ollaan taas ahkeria!"

Öyvindin elämästä rippikoulun edelliseen vuoteen asti ei ole paljonkaan kertomista. Aamuisin hän luki, päivisin teki työtä ja illoin leikki.

Koska hän oli tavattoman iloinen luonteeltaan, rupesivat likiseudun nuoret piankin kokoontumaan sinne, missä hän oli. Torpan editse kulki pitkin vuoren syrjää, toisella puolen metsä, alas vuonolle, toisella puolen suuri mäki, kuten ennenkin on kerrottu, ja koko talven olivat paikkakunnan nuoret aina illoin, sekä kauniilla ilmalla että pyhäisin, täällä kelkkamäessä, Öyvind oli oikein mestarina, hänellä oli kaksi kelkkaa, "Skarptraveren" ja "Skabejstet"; viimemainitun hän lainasi suuremmille joukoille, ensimmäistä hän itse ohjasi ja Marit oli sylissä.

Aamulla herätessään Öyvind niihin aikoihin ensi työkseen katsoi ulos, oliko kaunis ilma, ja jos hän näki, että pensaat tällä puolen lahtea olivat harmaassa sumussa, tai kuuli, että räystäät tippuivat, niin oli pukeutuminen niin hidasta, ettei olisi luullut sinä päivänä työtä olevankaan. Mutta jos hän esimerkiksi sunnuntaiaamuna heräsi helisevällä pakkasella ja kirkkaalla ilmalla, sai panna ylleen parhaat vaatteet, eikä ollut muuta työtä kuin aamupäivällä läksynluku tai kirkkoonmeno ja koko iltapäivä ja ilta oli vapaana — niin hei vaan! silloin oli poika tuossa tuokiossa ylhäällä, sai vaatteet päälleen kuin tulipalossa eikä tahtonut jaksaa syödä ensinkään. Niinpiankuin iltapäivä joutui ja ensimmäinen poika suksillaan, heilauttaen suksisauvaa päänsä päällä ja huutaen niin, että harjanteet vesien ympärillä kaikuivat, tulla viiletti tien syrjää, ja samassa tuli toinen poika kelkalla tietä myöten ja vielä kolmas ja neljäs — silloin Öyvind lippaamaan "Skarptraverenillaan", hän juoksi koko mäen ja pysähtyi viimeksi tulleiden joukkoon, päästäen ilmoille pitkän, voimakkaan huudon, joka mennä helisti pitkin lahtea, harjanteelta harjanteelle ja hukkui vasta kauas.

Silloin hän mielellään kääntyi katsomaan, oliko Marit tullut; mutta kun hän vain oli mukana mäessä, ei hän hänestä välittänyt sen enempää.

Mutta sitten tuli se joulu, jolloin sekä poika että tyttö olivat seitsemännellätoista vuodellaan ja molempien keväällä piti päästä ripille. Neljäntenä joulupäivänä oli suuret pidot Hejdegårdenen ylätalossa Maritin isovanhempien luona, jotka olivat hänet kasvattaneet. He olivat jo kolmatta vuotta luvanneet hänelle näitä pitoja ja nyt heidän vihdoin täytyi pitää ne. Niihin kutsuttiin Öyvind.

Oli puolipilvinen, lauha ilta, tähtiä ei näkynyt ja seuraavana päivänä varmaan tulisi satamaan. Unelias tuuli nuoli lunta, joka siellä täällä oli siirtynyt syrjään Hejdelän valkoisilta kanervikkokankailta, siellä täällä taas kasaantunut nietoksiin. Lumettomilla paikoilla pitkin tietä oli jäätä ja se erottautui sinisenä lumen ja paljaan maan seasta ja kohti silmään niin kauas kuin näki. Pitkin tuntureja oli kulkenut lumivyöryjä; ne olivat jättäneet pimeän, tyhjän jäljen, mutta molemmin puolin niiden sijaa oli valoisa lumipeite, paitsi missä koivikko tiheänä piti pimeää. Vettä ei näkynyt, mutta puolialastomat kankaat ja suot ulottuivat raskaina ja repaleisina tunturien juurelle asti. Talot lepäsivät mustanpuhuvina ryhminä keskellä tasankoa. Talvi-illan pimeässä näyttivät ne mustilta möhkäleiltä, joista viilsi valoa maille, milloin toisesta, milloin toisesta ikkunasta. Tuikkeesta näkyi, että sisällä oli kiire. Nuorisoa, sekä varttuneempaa että puolikasvuista, kokoontui eri haaroilta. Harvat kulkivat tietä myöten ja siirtyivät joka tapauksessa tieltä, kun tulivat likemmä taloja, hiipien perille mikä navetan takaa, mikä aitan ohi; toiset hyppivät kauan ladon takana ja huusivat kuin ketut, toiset vastasivat kaukaa kuin kissat; joku seisoi kodan takana ja haukkui kuin vanha, vihainen koira, jolta jänne on katkennut, kunnes nousi yleinen takaa-ajo. Tytöt tulivat suurissa joukoissa, mukanaan muutamia — tavallisesti pieniä — poikia, jotka kaiken aikaa tappelivat heidän ympärillään, näyttääkseen miehiltä. Jos tyttöjoukon tullessa taloon joku isoista pojista sattui heidät näkemään, erosivat tytöt paikalla, karkasivat eteisiin tai puutarhaan ja olivat sieltä vedettävät esiin yksitellen. Toiset ujostelivat niin perinpohjaisesti, että piti lähettää sana Markille, ja hän tuli sitten houkuttelemaan heidät sisään, joskus tuli joku, jota ei oikeastaan ollut käsketty ja jonka tarkoitus ei ensinkään ollut mennä sisään, vaan hiukan katsella vain, kunnes hän heltyi tanssimaan yhden ainoan tanssin. Ne, joista Marit erityisesti piti, pyysi hän itse isäntäväen luo, pieneen kamariin, missä vanha äijä tupakoi ja muori puuhaili. Heitä keskitettiin ja heille puheltiin ystävällisesti, Öyvind ei ollut heitä ja se tuntui hänestä oudolta.

Paikkakunnan hyvä pelimanni ei voinut saapua ennenkuin myöhemmin, joten heidän siihen asti täytyi tyytyä vanhaan torppariin, jota sanottiin Harmaaksi Knudiksi. Hän osasi neljä tanssia, nimittäin kaksi hyppytanssia, hallingin ja vanhan, niinsanotun Napoleonin valssin; mutta vähin erin oli hänen täytynyt tehdä hallingista saksanpolkka, nimittäin muuttamalla tahtia, ja toisesta hyppytanssista oli samalla tavalla täytynyt tulla polkkamasurkka. Nyt hän rupesi soittamaan ja tanssi alkoi, Öyvind ei heti uskaltanut mennä mukaan, sillä siellä oli niin paljon täysikasvuisia; mutta pian lyöttäytyivät puolikasvuiset yhteen, tuppautuivat esiin, joivat hiukan väkevää olutta avuksi ja silloin joutui Öyvindkin permannolle; pirtissä tuli kuuma, ilo ja olut nousivat päähän. Marit oli sinä iltana eniten permannolla, nähtävästi sentähden, että kutsut olivat hänen isovanhempiensa luona, ja sentähden Öyvindkin usein tuli katsoneeksi hänen mutkiinsa; mutta hän oli aina tanssimassa jonkun toisen kanssa. Hänen teki hänenkin mieli tanssia hänen kanssaan ja sentähden jäi hän istumaan yhden tanssin ajaksi, heti voidakseen juosta hänen luokseen, kun hän lopetti. Ja hän juoksikin, mutta pitkä, tummaverinen, tuuheatukkainen mies asettui hänen eteensä.

— Pois kakara! huusi hän ja tönäisi Öyvindiä niin, että hän oli menemäisillään nurin Maritin päälle.

Sellaista ei hänelle vielä ikinä ollut tapahtunut, ei häntä vielä kukaan ollut haukkunut "kakaraksi", kun hänen oli tehnyt mieli olla mukana; hän lensi polttavan punaiseksi, mutta ei sanonut mitään ja vetäytyi pois sinne, missä uusi pelimanni juuri istui soittamassa alkusäveliä. Ihmisjoukko oli hiljaa, kaikki odottivat voimakkaita ensi ääniä, nyt kun "hän itse" oli soittamassa; hän koetteli ja viritteli, sitä kesti hyvän aikaa, mutta vihdoin rupesi hän laskettamaan hyppyriä, jopa hihkaisivat ja heittäytyivät parittain joukkoon. Öyvind katselee Maritia, joka tanssii tuuheatukkaisen miehen kanssa; hän hymyili miehen olan yli niin että valkeat hampaat näkyivät ja Öyvind tunsi ensi kerran eläissään kummaa, tuikeaa tuskaa rinnassaan.

Hän katseli katselemistaan tyttöä, mutta vaikka hän olisi kuinka katsellut, tuntui hänestä, että Marit on ihan täysikasvuinen; eihän se ole mahdollista, sillä vielähän hän on mukana kelkkamäessä. Mutta täysikasvanut hän kumminkin oli, ja tanssin loputtua vetäisi tuuheatukkainen mies hänet syliinsä; hän kyllä riuhtaisihe irti, mutta jäi kuitenkin hänen viereensä istumaan.

Öyvind katseli miestä; hänellä oli hienot siniset verkavaatteet, sinikirjava paita ja silkkiliinanen; kasvot olivat pienet, silmät vilkkaat ja siniset, suu uhkamielinen ja hymyssä; hän oli kaunis. Öyvind katseli häntä katselemistaan ja rupesi vihdoin katselemaan itseäänkin; hän oli jouluksi saanut uudet housut ja ollut niistä hyvin iloissaan, mutta nyt hän huomasi, että ne olivat vain harmaata sarkaa; takki oli samaa maata, mutta vanha ja tummunut, liivit ruudullisesta puolivillaisesta kankaasta, nekin vanhat ja niissä kaksi kiiltävää ja yksi musta nappi. Hän katseli ympärilleen ja näytti siltä, että harvat ovat niin huonoissa vaatteissa kuin hän. Maritin yllä oli liivihame hienosta kankaasta, kaulaliinassa solki ja kädessä kokoonkääritty silkkinenäliina. Takaraivolla oli hänellä pieni musta silkkimyssy, joka suurin, raidallisin silkkinauhoin oli kiinnitetty leuan alle. Hän oli punainen ja valkoinen ja hymyili, mies puhui hänen kanssaan ja hymyili; ruvettiin taas soittamaan ja he yrittivät taas tanssiin. Muuan toveri tuli istumaan Öyvindin viereen.

— Kuka se on tuo mies sinisissä verkavaatteissa, joka tanssii Maritin kanssa?

— Se on Jon Hatlen, hän on kauan ollut maanviljelyskoulussa ja ottaa nyt talon haltuunsa.

— Kuka se on tuo vaaleatukkainen poika, joka istuu tuolla pelimannin luona ja mulkoilee minuun? kysyi Jon.

Öyvind oli aina tietänyt olevansa torpan poika; mutta vasta nyt hän sen tunsi. Hän tunsi ruumiinsa käyvän ikäänkuin niin pieneksi ja lyhyemmäksi kaikkia muita; pysyäkseen rohkealla mielin, koetti hän ajatella kaikkea, mikä tähän asti oli tuottanut hänelle iloa ja ylpeyttä, alkaen kelkkamäestä yksityisiin saloihin asti. Mutta kun hän tuli muistelleeksi isäänsä ja äitiään, jotka nyt istuivat kotona ja luulivat hänen olevan hyvillä mielin, niin hän tuskin sai pidätetyksi kyyneleensä. Kaikki hänen ympärillään nauroivat ja ilvehtivät, viulu vinkui suoraan hänen korvaansa, oli sellainen hetki, jolloin hän luuli näkevänsä jonkin mustan nousevan silmiinsä, mutta sitten hän muisti koulun ja kaikki toverit ja koulumestarin, joka taputti häntä, ja papin, joka viime tutkinnossa oli antanut hänelle kirjan ja sanonut, että hän oli reipas poika; isä oli itse kuunnellut sitä ja hymyillyt. "Ole nyt kiltti, Öyvind," oli koulumestari sanovinaan hänelle ja ottavinaan hänet syliinsä, niinkuin ennen, kun hän oli pieni. "Herra Jumala, tämä on kaikki niin vähän arvoista, ja pohjaltaan ovat kaikki ihmiset hyvät; näyttää vain siltä kuin he eivät olisi. Me kaksi, Öyvind, me kehitymme yhtä kyvykkäiksi kuin Jon Hatlen; sinä saat sinäkin hyvät vaatteet ja tanssitat Maritia valoisassa pirtissä; sadat ihmiset nauravat ja puhelevat keskenään, siellä on sulhanen ja morsian ja pappi, ja minä seison kuorissa ja hymyilen sinulle… Ja äiti talossa, ja suuri talo, kaksikymmentä lehmää, kolme hevosta ja Marit… Marit.. on hyvä kuten koulussa…"

Tanssi taukosi, Öyvind näki Maritin edessään penkillä ja Jonin hänen rinnallaan, kasvot ihan hänen kasvojensa vieressä; suuri, pistävä tuska nousi taasen rintaan ja tuntui siltä kuin hän itse olisi puhunut itselleen: se on totta, minä olen sairas.

Samassa nousi Marit ja suuntasi askeleensa suoraan häntä kohti. Hän painui hänen puoleensa.

— Älä sinä istu ja tuijota minuun, sanoi hän! -Etkö sinä näe, että ihmiset panevat sen merkille; tanssi nyt jonkun kanssa.

Öyvind ei vastannut, vaan katseli yhä Maritiin eikä voinut sille mitään, että silmät tulivat täyteen kyyneliä. Tyttö oli jo menemäisillään, kun näki sen ja pysähtyi; hän kävi äkkiä ihan punaiseksi, kääntyi ja palasi paikoilleen; mutta siellä hän taas kääntyi ja meni istumaan toiseen paikkaan. Jon meni heti perässä.

Öyvind nousi penkiltä, meni muun väen joukossa ulos pihamaalle, istuutui porstuaan eikä käsittänyt mitä hänellä oli siellä tekemistä, nousi sitten, mutta istuutui taas, sillä saattoihan hän yhtä hyvin istua siellä kuin muualla. Kotiin ei hän huolinut mennä eikä liioin takaisin sisään; kaikki oli hänelle yhdentekevää. Hänen oli mahdoton koota ajatuksiaan käsittämään mitä oli tapahtunut; hän ei tahtonut sitä ajatella; eteenpäin ei hän myöskään tahtonut ajatella, sillä siellä ei ollut mitään mitä hän ikävöi.

Mutta mitä minä ajattelenkaan? kysyi hän puoliääneen itseltään ja kun hän oli kuullut oman äänensä, ajatteli hän: puhua sinä vielä osaat, osaatkohan sinä nauraa? Ja hän koetti: osasihan hän nauraa, ja hän nauroi ääneen, vielä kovemmin ja samassa hänestä tuntui niin hullunkuriselta, että hän istuu siinä nauramassa ypö yksinään! — ja nauroi. Mutta Hans, sama toveri, joka oli istunut hänen vieressään, tuli ulos hänen perässään.

— Jumalan tähden, mitä sinä naurat? kysyi hän ja seisahtui porstuan eteen.

Silloin lakkasi Öyvind nauramasta. Hans jäi seisomaan, ikäänkuin hän olisi odottanut mitä vielä tapahtuu; Öyvind nousi, katseli varovasti ympärilleen ja sanoi hiljaa:

— Nyt minä sanon sinulle, Hans, miksi minä ennen olen ollut niin iloinen; sentähden, etten oikein paljon ole pitänyt kenestäkään; mutta siitä päivästä lähtien, jolloin me oikein pidämme jostakin ihmisestä, emme enää ole iloisia.

— Öyvind! kuului kuiskaus pihalta. — Öyvind! Poika pysähtyi kuuntelemaan.

— Öyvind! kuului vielä kerran hiukan kovemmin. Mahtoi olla se, jota
Öyvind ajatteli.

— Mitä? vastasi hän, niinkuin kuiskaten, kuivasi kiireesti kasvonsa ja astui esiin.

— Sinä läksit niin pian pois, sanoi hän Öyvindille. Hän ei tiennyt, mitä siihen vastaisi ja silloin kävi tyttökin hämilleen; he vaikenivat kaikki kolme.

Hans hiipi vähitellen tiehensä. He jäivät kaksin, eivät katsoneet toisiinsa, mutta eivät myöskään liikahtaneet. Vihdoin virkkoi tyttö kuiskaten: -Minulla on kaiken iltaa ollut taskussa vähän joulumakeisia sinulle, Öyvind; mutta en ole ennemmin saanut niitä annetuksi.

Hän veti taskustaan muutamia omenia, palasen kyläkakkua ja pienen pullon, jonka pisti hänen käteensä ja käski hänen pitää omanaan.

— Kiitos, sanoi hän ja ojensi kätensä; tytön käsi oli lämmin, hän päästi sen heti irti, ikäänkuin se olisi polttanut. — Sinä olet tanssinut paljon tänä iltana.

— Niin olen, vastasi tyttö. — Mutta sinä et ole tanssinut paljoakaan, lisäsi hän.

— En tiedä mistä se johtuu, mutta tänä iltana minä en kärsi, että sinä tanssit hänen kanssaan, Marit!

— En itsekään ymmärrä itseäni; se on tyhmää. Hyvästi, Marit. Nyt minä menen.

Hän astui askeleen, taakseen katsomatta. Silloin huusi tyttö hänen perässään:

— Siinä suhteessa ainakaan en ole erehtynyt, että sinä olet täysikasvanut tyttö.

Hän ei sanonut sitä, mitä Marit oli ajatellut ja siksi Marit vaikeni; mutta samassa näkee hän palavan piipunpesän edessään; se oli hänen isoisänsä, joka juuri oli kiertänyt kulman ja astui ohi. Hän pysähtyi.

— Vai Pladsenin torpan pojan kanssa. — Lähdetkö paikalla sisään minun kanssani!

Kun Öyvind seuraavana aamuna avasi silmänsä, heräsi hän pitkästä, virkistävästä unesta ja onnellisesta unennäöstä. Marit oli lekotellut vuorella ja viskannut lehtiä hänen päälleen, hän oli ottanut ne vastaan ja viskannut takaisin ylös; lehvät olivat nousseet ja laskeneet tuhansissa väreissä ja muodoissa; aurinko paistoi ja koko vuori välkkyi. Herätessään etsi hän sitä kaikkea, katsellen ympärilleen; samassa muisti hän eilispäivän, ja entinen pistävä, haavoittava tunne rinnassa alkoi taas tuntua. Siitä en ikinä enää pääse, ajatteli hän ja tunsi olevansa niin veltto, että olisi luullut koko tulevaisuuden menneen.

— Nyt sinä olet maannut tarpeeksesi, sanoi äiti, joka kehräsi vieressä.
— Ylös nyt ja syömään; isäsi on jo metsässä hakkaamassa puita.

Tämä ääni ikäänkuin auttoi häntä ja hän nousi hiukan rohkeammin. Äiti varmaan muisteli omaa tanssiaikaansa; sillä hän rallatti rukkinsa ääressä, pojan puidessa ylleen ja syödessä; pojan täytyi nousta pöydästä ja mennä ikkunan luo; entinen raskaus ja haluttomuus laskeutui taas painamaan häntä; hänen täytyi koota voimansa ja ruveta ajattelemaan työtä. Sää oli muuttunut, ilma oli käynyt vähän kylmemmäksi, joten se, joka eilen uhkasi tulla alas sateena, tulikin lumiräntänä. Hän puki ylleen lumisääryksensä, karvalakin, merimiestakin ja kintaat, sanoi hyvästi ja läksi, kirves olalla.

Lumi lankesi hitaasti, suurina, märkinä läisköinä; hän taivalsi ylös kelkkamäkeä poiketakseen vasemmalle metsään; hän ei koskaan, talvella enempää kuin kesälläkään, ollut kulkenut siitä kelkkamäestä muistamatta jotakin, joka teki mielen iloiseksi ja jota hän ikävöi. Nyt se oli kuollut, raskas tie, hän kahlasi märässä lumessa, polvet olivat kankeat, eilinen tanssi vaiko haluttomuus siihen lienee ollut syypää; nyt hän tunsi, että kelkkamäkien aika oli mennyt, mennyt sekä tältä vuodelta että ainaiseksi. Muuta hän ikävöi siinä astellessaan puiden välissä, lumen hiljaa langetessa maille; pelästynyt metsäkana kirkaisi ja lentää lepatti parin sylen päähän; muuten oli kaikki sellaisessa odotuksessa, ikäänkuin joku sana olisi ollut lausuttava eikä sitä lausuttu. Mutta mitä hän ikävöi, sitä ei hän itsekään selvästi tiennyt; ei hän ikävöinyt kotiin eikä poiskaan, ei huvituksiin eikä työhön; jonnekin korkealle hän ikävöi, jonnekin, joka oli kuin laulua. Vähitellen muodostui siitä varma toivomus: hän tahtoo keväällä päästä edes -ja siinä tilaisuudessa olla numero yksi. Sydän sykki, kun hän sitä ajatteli, ja ennenkuin hän kuuli isän kirveen iskevän vapiseviin puihin, oli tämä toivomus juurtunut häneen syvemmälle kuin mikään muu, syntymästä asti. Isä ei tapansa mukaan sanonut hänelle montakaan sanaa; he hakkasivat molemmat puita ja vetivät ne kasoihin. Välistä sattuivat he yhteen ja kerran yhteen sattuessa päästi Öyvind raskaasti suustaan:

— Kyllä niitä silloin olisi muita huolia painamassa! ja hän kävi kiinni molemmin kourin.

Äiti tuli tuomaan heille päivällistä; he istuutuivat. Äiti oli iloisella mielellä, hän rallatteli ja löi yhteen jalkojaan tanssin tahtiin.

— Mitä sinä rupeat tekemään, kun tulet suureksi, Öyvind? sanoi hän äkkiä.

— Koulumestari sanoo, että sinun pitäisi päästä seminaariin, sanoi äiti.

He olivat kaikki ääneti hetkisen; äiti rallatteli ja katseli eteensä.
Mutta Öyvind meni pois ja asettui istumaan yksikseen.

— Minä en pidä siitä, Tore, että sinä olet aina olevinasi niin köyhä, kun et kumminkaan ole.

Molemmat vilkaisivat poikaan, kuulisiko hän heidän puheensa. Sitten katsahti mies terävästi vaimoonsa:

— Se on ihan niinkuin emme tahtoisi kiittää Jumalaa siitä, että meidän on käynyt hyvin, sanoi hän ja tuli vakavaksi.

— Kai Häntä voi kiittää ilman että vaatteissa on hopeanapit, arveli isä.

— Kyllä, mutta ei Häntä silläkään lailla kiitetä, että annetaan
Öyvindin mennä tanssiin sellaisissa tamineissa kuin hän eilen meni.

— Kyllä hän silti voi olla siisteissä vaatteissa, koska kerran meillä on varaa siihen.

— Ei hän sitä kuule; vaikka kyllä mieleni tekisi, sanoi vaimo ja katsoi rohkeasti miestään vasten kasvoja.

— Jo minun täytyy sinua nauraa, kun aina puhut siitä torpasta. Mikset sinä koskaan mainitse myllyjä?

— Kyllä ne jauhattavat, kun vain on vettä. Mutta sitten kun sinne
Nyströmmenille tuli mylly, käy täällä huonosti.

— Minun pitää antaa rahamme vaiteliaamman ihmisen huostaan kuin koulumestari.

Tore ei vastannut tähän, hän oli juuri saanut tulta piippuunsa, nojautui risuläjää vastaan ja vei katseensa ensin pakoon vaimoaan ja sitten poikaansa, vihdoin antaakseen sen pysähtyä vanhaan variksenpesään, joka ränstyneenä riippui männynoksalla.

Öyvind istui itsekseen, tulevaisuus edessään, kuin avara, kiiltävä jää, jota kerrankin lasketti menemään rannalta toiselle. Köyhyys oli tiellä joka taholla, sen hän tunsi, mutta sentähden hänen ajatuksensa kaikin voimin koettikin päästä sen ohi. Maritista se tosin ainaiseksi oli hänet erottanut, häntä hän katseli jo puoleksi luvatuksi Jon Hatlenille; mutta hänen mielensä teki lähteä laskettamaan kilpaa sekä toisen että toisen kanssa niin kauan kuin elämää kestää. Hän ei enää kärsi, että häntä tönitään niinkuin eilen, siksi on paras pysyä poissa kunnes on päässyt eteenpäin ja Jumalan kaikkivaltiaan avulla hän pääseekin eteenpäin! Tätä hän ajatteli, eikä vähääkään epäillyt onnistumistaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että lukemalla se käy parhaiten; mihin maaliin se raivaisi tietä, sitä hänen myöhemmin täytyi ajatella.

Illalla tuli kelkkakeli ja lapset tulivat mäkeen, mutta ei Öyvind. Hän istui lukemassa lieden ääressä eikä ehtinyt uhrata silmänräpäystäkään. Lapset odottivat kauan, vihdoin kävi joku kärsimättömäksi, tuli ja pani kasvot ruutua vastaan ja huusi sisään; mutta Öyvind ei ollut kuulevinaan. Heitä tuli useampia ja tätä toistui ilta illan perästä; he astelivat tuvan ulkopuolella hyvin hämmästyneinä; mutta hän kääntyi selin ikkunoihin ja luki, uskollisesti kamppaillen saadakseen ajatuksiaan pysymään koossa. Myöhemmin hän sai kuulla, ettei Maritkaan enää tullut mäkeen. Hän luki niin ahkeraan, että isänkin piti myöntää sen olevan liikaa. Hän kävi vakavaksi; kasvot, jotka olivat olleet niin pyöreät ja pehmeät, laihtuivat ja tulivat terävämmiksi, silmä ikäänkuin koveni, hän lauloi vain harvoin, eikä koskaan leikkinyt. Aika ei tuntunut riittävän. Kun kiusaus tuli, oli kuin joku olisi kuiskannut: "sitten, sitten!" ja alituiseen: "sitten!" Lapset juoksivat, huusivat ja nauroivat hetkisen niinkuin ennen, mutta kun he eivät saaneet häntä houkutelluksi joukkoonsa iloisuudellaan eikä panemalla kasvoja ruutua vastaan ja siinä huutamalla, lakkasivat he vähitellen tulemasta; he löysivät toisia leikkikenttiä ja pian oli mäki tyhjänä. Mutta koulumestari huomasi pian, ettei Öyvind ollutkaan entinen poika, joka luki, kun niiksi tuli, ja leikki, koska se oli välttämätöntä. Hän puhui usein hänen kanssaan, koetti houkutella ja urkkia, mutta hänen ei enää tahtonut onnistua löytää pojan sydäntä yhtä helposti kuin entisinä aikoina. Hän puhui asiasta vanhempienkin kanssa ja yhteisen neuvottelun mukaan tuli hän eräänä pyhäiltana kevättalvella heille ja sanoi, hetkisen istuttuaan:

— Tulepas nyt Öyvind, niin menemme kävelemään. Puhuisin mielelläni kanssasi.

Öyvind puki takin ylleen ja lähti. He suuntasivat kulkunsa Hejdegårdenen taloja kohti, puhe luisti hyvin, mutta ei koskenut mitään tärkeää; heidän lähetessään taloja poikkesi koulumestari keskimmäiseen, ja kun he tulivat perille, kuului sieltä huutoja ja naurua.

— Mitä sinä tarkoitat, kun sanot, ettet tiedä? Ja kun ei poika vastannut, sanoi koulumestari: — Tule nyt, äläkä turhia höpise.

— Vai pitää sinun oman koulumestarisi seisoa tässä ja kehoittaa sinua menemään tanssiin!… Molemmat olivat ääneti. — Onko tuolla sisällä joku, jota sinä pelkäät nähdä?

— Mutta voisiko siellä olla joku? — Öyvind oli vaiti. Silloin meni koulumestari ihan hänen likelleen ja laski kätensä hänen olalleen: — Pelkäätkö sinä nähdä Maritia?… Öyvind katsoi maahan, hengitys kävi raskaaksi ja lyhyeksi. — Sano se minulle, Öyvind!… Öyvind oli vaiti. — Ehkä sinua hävettää tunnustaa se, kun et vielä ole ripillä käynyt; mutta sano se nyt minulle kumminkin, Öyvind, et sinä sitä kadu… Öyvind nosti katseensa, mutta ei saanut sanaa suustaan ja silmä luisti syrjään. - Et sinä myöskään viime aikoina ole ollut iloinen; pitääkö hän muista enemmän kuin sinusta?

Öyvind oli yhä vaiti, se hiukan loukkasi koulumestaria ja hän kääntyi pois; he palasivat takaisin.

Kun he olivat astelleet hyvän matkaa, seisahtui koulumestari senverran, että Öyvind tuli hänen rinnalleen.

He astelivat taasen, äänettöminä, kunnes Pladsen tuli näkyviin; tuvasta tunki valoa, vuori riippui raskaana talvi-illassa, vesi lepäsi kiiltävän, välkkyvän jään alapuolella, metsä ympäröi hiljaista lahtea, mutta lumettomana, kuu paistoi ja kuvasti metsää jäähän.

Välistä saattoi Öyvind katsella maailmaa samoin silmin kuin silloin, kun äiti kertoi satuja, tai sillä mielellä, joka hänellä oli mäkeä laskiessa; nyt hän katseli sitä niin, ja kaikki oli kirkasta ja ylevää.

Äskeinen iloinen silmä poistui kuin puhaltamalla. Koulumestari seisoi vastausta odotellen, mutta sitä ei tullut, ja hän ravisti päätään ja meni sisään. Hetkisen hän istui torpanväen luona, mutta vaikeni enemmän kuin puhui ja vaikenemisen tuuli tarttui toisiinkin. Kun hän sanoi hyvästi, seurasivat sekä mies että vaimo häntä oven taakse; he tuntuivat molemmat odottavan, että hän sanoisi jotakin ja jäivät kaikki katselemaan iltaa.

— Täällä on käynyt niin hiljaiseksi, sanoi vihdoin äiti, — sitten kun lapset leikkeineen ovat muuttaneet pois.

— Ei; se joka on kunnianhimoinen, ei ole iloinen. Ja hän katseli vanhuksen tyyneydellä Jumalan tyyntä taivasta.

Puoli vuotta myöhemmin, syksyllä nimittäin (rippilapsia piti silloin päästettämän), istuivat emäseurakunnan rippilapset papin arkihuoneessa tutkittavina; heidän joukossaan Öyvind Pladsen ja Marit Hejdegårdene. Marit oli juuri tullut kuulustelusta, saanut kauniin kirjan ja paljon kiitosta; hän nauroi ja jutteli ystävättäriensä kanssa ja katsahteli silloin tällöin poikien parveen. Marit oli täysikasvanut tyttö, kevyt ja vapaa käytöksessään, ja sekä tytöt että pojat tiesivät paikkakunnan huomatuimman nuorenmiehen Jon Hatlenin kosivan häntä; hän saattoi syystä olla iloinen, hän. Ovensuussa seisoi muutamia tyttöjä ja poikia, joita ei oltu hyväksytty; he itkivät, Maritin ja hänen ystävättäriensä nauraessa; heidän joukossaan oli pieni poika, jolla oli jalassa isän saappaat ja kaulassa äidin kirkkosilkki.

Ne lapset, jotka eivät vielä olleet käyneet tutkittavina, valtasi myötätuntoisuus; syntyi yleinen äänettömyys. Pelko nousi kurkkuun ja silmiin, he eivät saattaneet nähdä eivätkä niellä ja kaiken aikaa tuntui kuitenkin nielemisen tarve. Joku poika istui laskemassa, mitä osasi, ja vaikka hän muutamia tunteja sitten oli luullut osaavansa kaikki, huomasi hän nyt, ettei osannut mitään, ei edes lukea sisältä. Toinen pani kokoon syntiluetteloaan siitä asti kuin oli niin suuri, että osasi muistaa, tähän hetkeen asti, ja hän huomasi, ettei se ollut ensinkään ihmeellistä, jos Jumala hänet hylkäisi. Kolmas pani merkille kaikkia ulkonaisia asioita: jollei kello, joka juuri oli lyömäisillään, lyö ennenkuin hän laskee kahteenkymmeneen, niin hänet hyväksytään; jos se, joka kävelee eteisessä, on renki Lauri, niin hänet hyväksytään; jos se suuri sadepisara, joka tulee alas ruutua, pääsee listaan asti, niin hänet hyväksytään. Viimeiseksi ja ratkaisevaksi kokeeksi hän määräsi sen, että jos hän saa oikean jalkansa kierretyksi vasemman ympärille, ja se oli hänelle ihan mahdotonta. Neljäs tiesi, että jos häneltä vaan kysytään Joosepista piplian historiassa tai kasteesta katkismuksessa tai Saulista, tai huoneentaulusta, tai Jeesuksesta, tai käskyjä, tai - hän tutki paraillaan näitä asioita, kun hänet huudettiin sisään. Viides oli ihmeellisesti ruvennut pitämään vuorisaarnasta; hän oli nähnyt unta vuorisaarnasta, ja hän oli varma, että häneltä kysytään vuorisaarnaa ja lasketteli vuorisaarnaa ulkoa itsekseen; hänen täytyi lähteä ulos nurkan taa lukemaan vuorisaarnaa — kun hänet kutsuttiin sisään ja häneltä ruvettiin kuulostamaan suuria ja pieniä profeettoja. Kuudes ajatteli pappia, joka oli niin hyvä mies ja tunsi niin hyvin hänen isänsä, ajatteli myöskin koulumestaria, jolla oli niin lempeät kasvot, ja Jumalaa, joka oli niin laupias ja joka oli auttanut niin monta ihmistä, sekä Jaakoppia että Jooseppia, ja sitte hän ajatteli äitiä ja siskoja, jotka parhaillaan kotona rukoilivat hänen puolestaan; varmaan se auttaa. Seitsemäs tinkieli pois kaikesta, miksi oli aikonut päästä tässä maailmassa. Kerran hän oli aikonut yletä kuninkaaksi, toisen kerran kenraaliksi tai papiksi; nyt olivat ne ajat olleet ja menneet; mutta siihen asti kun hän tänne tuli, oli hän aikonut mennä merille ja ruveta kapteeniksi, ehkäpä merirosvoksi ja hankkia hirmuiset rikkaudet; nyt hän ensiksikin tinki pois rikkauden, sitten merirosvon, sitten kapteenin ja perämiehen ja pysähtyi merimieheen, korkeintain merisotamieheen; olihan mahdollista, ettei hän ensinkään menisikään merille, vaan jäisi tekemään työtä isänsä talolla. Kahdeksas luotti onneensa enemmän, ei hänkään sentään ollut varma asiastaan; sillä osaavinkaan ei ollut varma. Hän ajatteli rippivaatteitaan, että mitä niillä tehdään, jollei häntä hyväksytäkään. Mutta jos hänet hyväksytään, niin hän pääsee kaupunkiin ja saa verkavaatteet ja palaa taas kotiin ja tanssii jouluna niin että kaikkien poikien käy kateeksi ja tytöt ihmettelevät. Yhdeksäs teki toisenlaisia laskuja. Hän järjesti jonkinlaisen vastakirjan Jumalan kanssa ja teki toisen puolen tulopuoleksi: jos Hän antaa hyväksyä minut; ja toinen menopuoleksi: niin en koskaan enää valehtele enkä lörpöttele, vaan käyn aina kirkossa, annan tyttöjen olla rauhassa ja totutan itseni pois kiroilemisesta. Mutta kymmenes ajatteli, että kun Ola Hansen hyväksyttiin viime vuonna, niin on kovin väärin, jollei häntä hyväksytä tänä vuonna, hän kun aina on osannut paremmin koulussa ja sitäpaitsi on parempien ihmisten lapsia. Hänen vieressään istui yhdestoista, joka kantoi mielessään mitä hirvittävimpiä kostontuumia sen tapauksen varalta, ettei häntä hyväksyttäisi, kuinka hän polttaa poroksi koulun, tai karkaa paikkakunnalta ja palaa papin ja koko johtokunnan jyrisevänä tuomarina, mutta on lopulta ylevämielinen ja antaa armoa oikeuden asemasta. Aluksi aikoi hän mennä palvelukseen naapuriseurakunnan papille ja olla siellä ensi vuonna ensimmäisenä ja vastata niin, että koko kirkko ihmettelisi. Mutta kahdestoista istui itsekseen kellon alla, molemmat kädet taskussa ja silmäili surumielisenä seurakuntaa. Ei kukaan täällä tiennyt, mitä taakkaa hän kantoi ja missä vastuunalaisuudessa hän oli. Kotona oli yksi, joka sen tiesi, sillä hän oli kihloissa. Suuri, pitkäkoipinen hämähäkki kulki permannon poikki ja likeni hänen jalkaansa; hänen oli tapana polkea murskaksi mokomakin ilkeä elukka, mutta tänään hän lempeästi nosti jalkaansa, jotta se rauhassa saisi mennä minne tahtoi. Hänen äänensä oli lauha kuin rukous, hänen silmänsä lausuivat lakkaamatta, että kaikki ihmiset ovat hyviä, hänen kätensä teki nöyrän liikkeen ulos taskusta ja siirtyi tukkaan silittämään sitä. Kunhan hän vaan pääsisi onnellisesti hiipimään tämän vaarallisen neulansilmän läpi, niin hän kyllä sitten pitäisi huolta siitä että miehistyisi, pureskelisi tupakkaa ja julkaisisi kihlauksensa. Mutta matalalla jakkaralla, jalat allaan ristissä, istui levoton kolmastoista; hänen pienet, kipinöivät silmänsä kiersivät sekunnissa kolmeen kertaan koko huoneen, ja suuressa, pörröisessä päässä myllersi kaikkien noiden kahdentoista ajatukset kirjavassa sekamelskassa, voimakkaimmasta toivosta musertavimpaan epäilykseen, nöyrimmistä parannuspäätöksistä koko kylää hävittäviin kostontuumiin asti, ja samaan aikaan oli hän syönyt kaiken irtonaisen lihan oikeasta peukalostaan, pureskeli paraikaa kynsiään ja heitteli suuria kappaleita eteensä permannolle.

Öyvind istui ikkunan luona, hän oli jo ollut tutkittavana ja oli vastannut kaikkeen mitä häneltä kysyttiin; mutta pappi ei ollut sanonut mitään eikä myöskään koulumestari; yli puoli vuotta hän oli ajatellut mitä he sanovatkaan, kun kuulevat kuinka hän on tehnyt työtä, ja nyt hän oli hyvin pettynyt ja loukkaantunut. Tuossa istui Marit, jonka työtä ja tietoja ei voinut verratakaan hänen työhönsä ja tietoihinsa ja joka oli saanut sekä kehoitusta että palkinnon: hän oli tehnyt työtä juuri päästääkseen suureksi tytön silmissä ja tyttö saavutti nauraen sen, mihin hän niin suurella kieltäymyksellä oli pyrkinyt. Tytön nauru ja leikki polttivat hänen sieluaan; hänen vapaa käytöksensä koski häneen. Hän oli huolellisesti karttanut joutumista puheisiin hänen kanssansa sen illan perästä; saa kulua vuosia, ajatteli hän; mutta kun hän näki hänen iloisena ja ylimielisenä istuvan paikallaan, painosti häntä maahan asti ja kaikki hänen ylpeät unelmansa riippuivat märkinä lehvinä.

Silloin tällöin koetti hän kuitenkin karistaa alakuloisuutta mielestään. Kaikki riippui siitä, pääsisikö hän tänään numero yhdeksi, ja sitä hän odotti. Koulumestarin oli tapana hiukan viipyä papin luona järjestämässä nuorisoa ja sitten tulla kertomaan heille tuloksia; tosin ei se ollut lopullinen ratkaisu, mutta se oli vastaiseksi hänen ja papin keskinäinen sopimus. Keskustelu huoneessa vilkastui vilkastumistaan sitä mukaa kuin useampia oli tutkittu ja hyväksytty; mutta kunnianhimoiset rupesivat nyt huomattavasti eroamaan iloisista; viimemainitut riensivät niin pian kuin olivat saaneet seuraa, ilmoittamaan vanhemmille onneaan, tai odottivat toisten tähden, jotka eivät olleet valmiit; ensinmainitut sensijaan kävivät yhä äänettömämmiksi ja silmät katselivat jännityksessä oveen.

Vihdoin viimein olivat lapset valmiit, viimeisetkin olivat tulleet huoneeseen ja koulumestari puhui siis nyt papin kanssa, Öyvind katsahti Maritiin; hän oli yhtä iloinen, mutta istui yhä paikoillaan — itsensä vaiko toisten tähden, sitä ei Öyvind tiennyt. Kuinka Marit oli käynyt kauniiksi; iho oli häikäisevän hieno, Öyvind ei ollut kenelläkään nähnyt sellaista, nenä oli hiukan pysty, suu hymyili. Silmät olivat puoliummessa, paitsi kun hän vartavasten katsoi johonkin, mutta katse tulikin silloin odottamattomalla voimalla — ja ikäänkuin hän itse olisi tahtonut lisätä, ettei hän katseellaan mitään tarkoita, hymähti hän samassa. Hiukset olivat pikemmin tummat kuin vaaleat, mutta kähärät ja jaetut kahden puolen; yhdessä puoleksi ummistettujen silmien kanssa vaikuttivat ne, että kasvoihin tuli jotakin salaperäistä, josta ei koskaan oikein saanut selvää. Mahdotonta oli varmuudella tietää, ketä hän silmillään haki hänen istuessaan itsekseen muiden joukossa; eikä sitäkään, mitä hän oikeastaan ajatteli, kun kääntyi jonkun puoleen puhumaan; sillä hän ikäänkuin paikalla otti takaisin, mitä juuri oli antanut. Tämän kaiken alla piilee kai Jon Mätien, ajatteli Öyvind, mutta katseli silti lakkaamatta tyttöä.

Jo tuli koulumestari. Jokainen jätti paikkansa ja hääräsi hänen ympärillään.

— Hiljaa, ylenannetut lapset, ei saa olla vallaton nyt! — Olkaa kilttejä, lapset, niin saatte kuulla!… Hän katseli hitaasti ympärilleen. — Sinä olet numero kaksi, sanoi hän pienelle, sinisilmäiselle pojalle, joka rukoilevin silmin katsoi häneen, ja poika lippasi sen tiensä joukosta. — Sinä olet numero kolme…! hän läjäytti reipasta, punatukkaista poikaa, joka nyki häntä takinliepeestä; — sinä olet numero viisi, sinä numero kahdeksan… j.n.e. Hänen silmänsä sattuivat Maritiin. — Sinä olet numero yksi tytöistä… Marit lensi polttavan punaiseksi kasvoiltaan ja kaulaltaan, mutta koetti hymyillä. — Sinä, numero kaksitoista, olet ollut laiska veitikka ja aika hulivili; sinä numero yksitoista — ei parempaa voinut odottaa, poikaseni; sinun, numero kolmetoista, täytyy lukea aika lailla ja tulla kuulosteluun, muuten sinun käy hullusti!

Öyvind ei enää jaksanut kestää kauvemmin. Tosin ei numero yhtä vielä oltu mainittu, mutta hän seisoi kaiken aikaa niin, että koulumestari näki hänet.

— Koulumestari!… Koulumestari ei kuullut; — koulumestari! — kolme kertaa täytyi hänen toistaa sana, ennenkuin koulumestari kuuli ja katsoi häneen.

— Numero yhdeksän tai kymmenen, en oikein muista kumpiko, sanoi hän ja kääntyi toisen puoleen.

— Et sinä, kiharatukka! sanoi koulumestari ja läjähytti paperikääröllä häntä käteen.

— Se saa sen tietää, joka on numero yksi, vastasi koulumestari ankarasti; hän ei tahtonut vastata useampiin kysymyksiin. — Menkää nyt kauniisti kotiin, lapset, ja kiittäkää jumalaanne ja tuottakaa iloa vanhemmillenne. Ja saatte te kiittää vanhaa koulumestariannekin; olisitte koreasti saaneet kalvaa luita, jollei minua olisi ollut.

He kiittivät häntä ja nauroivat ja läksivät riemuissaan menemään; sillä tänä hetkenä, jolloin heidän piti päästä vanhempien luo kotiin, olivat he kaikki iloissaan. Yksi ainoa jäi etsimään kirjojaan, joita ei tahtonut löytää, ja löydettyään asettui hän paikalleen, ikäänkuin uudelleen alkaakseen lukea.

— No, Öyvind, etkö sinä lähde muiden kanssa?… Poika ei vastannut. —
Miksi sinä avaat kirjasi?

Öyvind käänsi häneen katseensa, silmät olivat täynnä kyyneliä, hän katseli häneen rävähtämättä, kyynelten valuessa alas poskia, mutta ei sanonut sanaakaan. Koulumestari istuutui hänen eteensä.

— Isäsi ja äitisi tulevat hyvin iloisiksi, sanoi koulumestari ja katseli häntä.

Öyvind taisteli kauan ennenkuin sai sanan suustaan, vihdoin kysyi hän hiljaa ja katkonaisesti:

— Senkötähden… että minä… olen torpanpoika… minä olen numero yhdeksän tai kymmenen?

— Mitä minun sitte kannattaa tehdä työtä, sanoi Öyvind soinnuttomalla äänellä ja lyyhistyi lamaan kaikkien unelmiensa päälle. Äkkiä kohotti hän päätään, nosti oikean kätensä, iski sen kaikin voimin pöytään, putosi suulleen ja purskahti katkerimpaan itkuun.

Koulumestari antoi hänen itkeä, tyhjentyä oikein pohjia myöten. Kauan sitä kesti, mutta koulumestari odotti, kunnes itku oli käynyt vähän lapsellisemmaksi. Silloin otti hän molemmin käsin kiinni hänen päästään, kohotti sitä ja katsoi itkettyneisiin kasvoihin.

— Etkö luule, että Jumala nyt on käynyt luonasi? sanoi hän ja painoi häntä ystävällisesti vastaansa, Öyvind hytki vielä, mutta lyhyemmin; kyyneleetkin vuotivat levollisemmin, mutta ei hän uskaltanut katsoa kysyjään eikä liioin vastata. — Tämä, Öyvind, on ollut ansaittu palkka. Sinä et ole lukenut rakkaudesta kristinuskoon etkä vanhempiisi; sinä olet lukenut turhamaisuudesta… Huoneessa oli hiljaista kaiken aikaa, jolloin ei koulumestari puhunut, Öyvind tunsi hänen katseensa lepäävän kasvoillaan ja suli ja nöyrtyi sen alla. — Sellainen viha sydämessäsi et sinä olisi voinut astua antamaan lupaustasi Jumalalle; olisitko voinut, Öyvind?

— Ja jos sinä olisit seisonut siinä, sydämessäsi turhamainen ilo siitä, että olit numero yksi, niin etkö olisi astunut alttarin juurelle synti sydämessä?

— Sitten minä sanon sinulle, että minä sinun arvosanasi sain alenemaan; sillä minä niin pidän sinusta, Öyvind… Poika katsoa vilkutti häneen ja kyyneleet valuivat alas poskia. — Ethän sinä ole minulle siitä pahoillasi?

Poika katsoi häneen kirkkain silmin, vaikka ääni vielä tuntui tukahtuneelta.

Hän odotti, kunnes Öyvind sai tavaransa kuntoon ja kokoon kirjansa, sitten hän lupasi lähteä saattamaan häntä kotiin. He astelivat hiljalleen kotiin päin, aluksi oli Öyvind ääneti ja taistelua yhä jatkui, mutta vähitellen hän pääsi voitolle. Hän kävi aivan vakuutetuksi siitä, että se mikä oli tapahtunut, oli paras mikä häntä olisi voinut kohdata, ja ennenkuin hän pääsi kotiin, oli hänen uskonsa siihen tullut niin lujaksi, että hän kiitti Jumalaansa, ja sanoi sen koulumestarillekin.

— Ja sitten me rupeamme ajattelemaan mitä elämässä voimme saavuttaa, sanoi koulumestari, — emmekä aja takaa virvatulia ja numeroita. Mitä sinä sanot seminaarista?

— Varmaan se onkin paras. Se avaa toisia mahdollisuuksia kuin koulumestarinpaikkoja.

Öyvind joutui aivan kiitollisuuden valtaan. Hänen silmänsä rupesivat loistamaan, hengitys kulki helposti, häneen syttyi tuo ääretön rakkauden tuli, joka alkaa palaa, kun ihminen saa kokea odottamatonta hyvyyttä. Koko tulevaisuus saattaa siinä hetkessä näyttää olevan ainaista kulkua raikkaassa tunturi-ilmassa; se kannattaa kulkijaa enemmän kuin hän itse kävelee.

Kun he tulivat kotiin, olivat molemmat vanhemmat tuvassa; he olivat siellä odotelleet, vaikka oli kiire työaika. Koulumestari astui sisään ensinnä.

— No? sanoi isä ja laski kädestään virsikirjan, josta hän juuri oli lukenut "rippilapsen rukousta".

Äiti seisoi lieden ääressä eikä uskaltanut sanoa mitään; hän hymyili, käsi vapisi; nähtävästi hän odotti jotakin hyvää, vaikkei hän tahtonut sitä näyttää.

— Minä tulin vain mukaan tuomaan teille sitä ilosanomaa, että hän vastasi kaikkeen mitä häneltä kysyttiin ja että pappi, Öyvindin mentyä, sanoi, ettei hänellä ole ollut sen parempaa rippilasta.

Öyvind katsoi isäänsä; kurkkuun yritti jo nousta karvas pala, mutta hän pakotti kiireesti ajatuksensa hauskoihin, iloisiin asioihin, kunnes se meni alas.

— Taitaa olla parasta, että taas lähden, sanoi koulumestari, nyökäytti päätään, ja kääntyi. Tapansa mukaan saattoivat molemmat vanhemmat hänet porraskivelle. Siellä pisti koulumestari mällin poskeensa ja sanoi hymyillen: — Kyllä hänestä tulee numero yksi; mutta sitä ei pidä sanoa hänelle ennenkuin se päivä tulee.

— Ei, ei, sanoi äiti ja nyökkäsi niinikään päätään; sitten taittui hän koulumestarin käteen. — Kiitoksia teille kaikesta, mitä teette hänen hyväkseen, sanoi hän.

— Niin, kiitoksia, sanoi isä ja koulumestari läksi, mutta he seisoivat vielä kauan ja katselivat hänen jälkeensä.

Koulumestari oli nähnyt oikein pyytäessään pappia punnitsemaan, sietäisikö Öyvind olla ensimmäisenä. Niinä kolmena viikkona, jotka vielä olivat lasten ripillepääsyyn, kävi hän pojan luona joka päivä. Toista on nuoren, herkän mielen taipua jonkun vaikutuksen alle, toista omistaa se uskona omakseen. Monta pimeää hetkeä sai poika kokea, ennenkuin hän oppi asettamaan elämänsä päämääräksi parempia asioita kuin kunniaa ja uhmaa. Juuri kun hän parhaillaan oli työssä, saattoi työinto mennä ja työ jäädä: minkätähden minä tätä teen? mitä minä voitan? — mutta hetkisen perästä tuli mieleen koulumestari, hänen sanansa ja hyvyytensä; ja tätä inhimillistä keinoa hän tarvitsi noustakseen, joka kerta kun hän lankesi unohtamaan korkeamman velvollisuutensa.

Samaan aikaan kuin Pladsenilla valmistauduttiin rippikirkkoon, valmistettiin myöskin Öyvindin lähtöä maanviljelyskouluun; sillä seuraavana päivänä piti hänen lähteä. Suutari ja räätäli neuloivat tuvassa, äiti leipoi keittiössä, isä valmisti kirstua. Keskustelu koski sitä, mitä hän kahtena vuonna tulisi heille maksamaan, ettei hän voisi päästä kotiin ensimmäisenä jouluna eikä ehkä toisenakaan ja kuinka raskasta olisi niin kauan olla erossa. Puhuttiin myöskin siitä, kuinka hänen piti rakastaa vanhempiaan, jotka lapsensa tähden olivat valmiit sellaisiin uhrauksiin. Öyvind istui siinä nolona niinkuin ihminen, joka on koettanut tulla toimeen omin neuvoin, mutta purjehtinut kumoon ja joutunut hyvien ihmisten hoitoon.

Sellainen tunne tekee nöyräksi ja sitä seuraa paljon muuta. Kun suuri päivä likeni, rohkeni hän pitää itseään valmistuneena ja katsella eteenpäin luottavan hartaana. Joka kerta kun Maritin kuva yritti sekaantua mukaan, työnsi hän sen varovasti syrjään, mutta tunsi joka kerta sitä tehdessään tuskaa. Hän koetti tottua siihen, mutta ei milloinkaan saanut niin paljon voimaa, päinvastoin kasvoi tuska kasvamistaan. Sentähden häntä viimeisenä iltana väsytti, kun hän pitkän itsekoettelemuksen perästä rukoili, ettei Jumala tässä suhteessa koettelisi häntä.

Myöhemmin tuli koulumestari. He istuutuivat kaikki tupaan, pestyinä ja siistittyinä, kuten tapa on, kun ollaan menossa rippikirkkoon tai puolipäiväjumalanpalvelukseen. Äiti oli mielenliikutuksissaan, isä vaitelias; jäähyväiset odottivat huomispäivän juhlallisuuden takana eikä saattanut tietää, koska taas istuttaisiin näin yhdessä. Koulumestari otti esiin virsikirjat, he viettivät hartaushetken ja veisasivat, ja sitten luki koulumestari lyhyen rukouksen, semmoisena kuin sanat sattuivat tulemaan.

Nämä neljä istuivat yhdessä myöhään iltaan ja ajatukset kääntyivät sisäänpäin; erotessa toivottivat he toisilleen kaikkea hyvää huomispäiväksi, Öyvindin täytyi maata pannessaan myöntää, ettei hän koskaan ollut laskeutunut levolle niin onnellisena; tänä iltana selitti hän asian ymmärryksensä mukaan näin: en koskaan ole laskeutunut levolle niin alttiina Jumalan tahdolle ja niin iloiten siitä. — Maritin kasvot yrittivät taas näyttäytyä ja viimeinen minkä hän tajusi, oli, että hän kiusasi itseään ajatellen: en ole ihan onnellinen, en ihan, — ja vastasi: olenpa, ihan —; mutta taas tuli: en ihan; — olenpa, ihan! - en, en, ihan…

Herätessään muisti hän heti, mikä päivä oli, rukoili ja tunsi olevansa voimakas, kuten ihminen aamulla on. Hän oli kesästä asti nukkunut yksinään vinttikamarissa; nyt hän nousi, pukeutui varovaisesti uusiin, kauniisiin vaatteisiinsa, sillä sellaisia ei hänellä ollut koskaan vielä ollut. Varsinkin pyöreähelmaista takkia hänen täytyi koettaa monta kertaa, ennenkuin tottui siihen. Saadessaan kauluksensa kaulaansa ja neljännen kerran ylleen takin, otti hän esiin pienen peilin. Kun hän sitten näki omat tyytyväiset kasvonsa tavattoman vaaleitten hiusten ympäröiminä hymyilevän vastaansa peilistä, juolahti hänen mieleensä, että tämäkin varmaan on turhamaisuutta. Niin, mutta siistin ja puhtaan ihmisen toki täytyy olla, sanoi hän taas vastaan, siirtäessään kasvot pois peilistä, ikäänkuin olisi ollut synti katsoa peiliin. — Kyllä, mutta se asia teki, ettei hän enää ollut ihan yhtä tyytyväinen. — Ei mutta - toki Jumala mahtaa siitä pitää, että ihminen tahtoo olla siistin näköinen. — Mahdollista kyllä, mutta varmaan Hän pitäisi siitä vielä enemmän, jos olisit siisti ilman että itse kiinnität siihen niin paljon huomiota. — Se on totta, mutta se johtuu siitä, että kaikki on niin uutta. Niin, mutta vieraannuthan sinä siitä vähitellen. Hän tapasi itsensä pitämästä tällaisia itsetutkistelun keskusteluja milloin tästä asiasta, milloin toisesta, jottei synti pääsisi tahrimaan tätä päivää; mutta hän tiesi myöskin, että siihen vaadittiin enemmän.

Kun hän tuli alhaalle, istuivat vanhemmat täysissä tamineissaan häntä odottamassa ruoalle. Hän ojensi heille kätensä, kiitti vaatteista ja sai vastaukseksi: "ei kestä". He istuutuivat pöytään, lukivat hiljaa ruokarukouksensa ja rupesivat syömään. Äiti korjasi pöydän ja toi sisään eväsvakan. Isä pani takin ylleen, äiti köytti kiinni huivinsa, he ottivat virsikirjansa, panivat ovet lukkoon ja läksivät menemään. Niin pian kuin he olivat päässeet kylätielle, rupesi kirkkoväkeä, sekä ajaen että jalan, tulemaan vastaan; tuontuostakin oli joukossa rippilapsia ja jossakin seurassa harmaapäisiä isovanhempia, jotka vielä tämän ainoan kerran olivat lähteneet mukaan.

Oli auringoton syyspäivä, sellainen, jommoisia on ilmanmuutosten edellä. Pilvet ajautuivat kokoon ja hajaantuivat, toisinaan tuli suuresta pilvimöhkäleestä kaksikymmentä pienempää, jotka läksivät kiitämään ja viemään rajuilma viestiä; mutta alhaalla maan päällä oli vielä hiljaista, lehdet riippuivat kuolleina eivätkä edes värähtäneet, ilma oli hiukan hikevää; ihmiset olivat ottaneet mukaansa päällysvaatteet, mutta eivät käyttäneet niitä. Tavattoman suuri ihmisjoukko oli kerääntynyt kirkolle, joka oli vapaalla paikalla; mutta rippilapset menivät heti kirkkoon, asettuakseen paikoilleen ennenkuin jumalanpalvelus alkoi. Samassa tuli koulumestari, yllä siniset vaatteet, takki ja polvihousut, korkeat saappaat, kankea kaulaliina ja piippu pistäen esiin takataskusta; hän nyökytti päätään, hymyili, taputti tuota olalle, huomautti tälle parilla sanalla, että pitää vastata lujalla, selvällä äänellä, ja ehti tätä tehdessään köyhäinlaatikolle, jonka luona Öyvind seisoi vastaamassa kaikkiin Hans ystävänsä kysymyksiin matkasta.

— Hyvää päivää, Öyvind — ja niin hienona! hän kävi kiinni hänen takkinsa kaulukseen, ikäänkuin olisi halunnut puhua hänen kanssaan; — kuule, minä uskon sinusta kaikkea hyvää. Nyt minä olen puhunut papin kanssa; sinä saat pitää paikkasi; mene seisomaan ensimmäiselle sijalle ja vastaa selvästi!

Öyvind katsoi häneen ihmeissään, koulumestari nyökytti päätään, poika kulki muutamia askelia, pysähtyi, kulki taasen muutamia askelia ja pysähtyi; on se niin, että hän on puhunut papille minusta! ja, poika läksi kiireesti menemään.

— Kyllä, vastasi Öyvind hiljaa eikä taaskaan tietänyt, oikeinko uskaltaisi.

Lapset seisoivat paikoillaan, pappi oli tullut, soitettiin yhteen ja kansa tulvi kirkkoon. Silloin näki Öyvind Marit Hejdegårdin seisomassa vastapäätään; Maritkin katsoi häneen, mutta paikan pyhyys pidätti heitä niin, etteivät he uskaltaneet tervehtiä, Öyvind näki vain, että tyttö oli hohtavan kaunis ja että hänen hiuksensa olivat paljaina, enempää ei hän nähnyt. Öyvind, joka yli puoli vuotta oli rakentanut suuria suunnitelmia, kuinka seisoo vastapäätä häntä, unohti kun niiksi tuli, sekä paikkansa että hänet, jopa senkin, että joskus oli näitä kaikkia ajatellut.

Toimituksen loputtua tulivat sukulaiset ja tuttavat esiintuomaan onnentoivotuksiaan, senjälkeen tulivat hänen toverinsa sanomaan hyvästi, koska olivat kuulleet hänen lähtevän matkalle seuraavana päivänä; sitten tuli niitä lapsukaisia, joitten kanssa hän oli lasketellut kelkkamäessä ja joita hän oli auttanut koulussa, ja miltei siinä hiukan vesisteltiin. Vihdoin tuli koulumestari, ojensi ääneti kätensä hänelle ja vanhemmille ja antoi lähtömerkin; hän aikoi tulla heidän mukaansa. Nämä neljä olivat taas yhdessä ja viimeinen ilta oli käsissä. Monet sanoivat hyvästi vielä tiellä ja toivottivat hänelle onnea, mutta keskenään eivät he puhelleet ennenkuin olivat kotona.

Koulumestari koetti pitää heitä reippaalla mielellä. Olihan se luonnollista, että nuo kolme surivat kahden vuoden eroa, kun eivät tähän asti olleet koskaan olleet erossa päivääkään; mutta kukaan ei tahtonut sitä näyttää. Jota kauemmaksi ilta kului, sitä enemmän Öyvindin mieltä rupesi ahdistamaan, hänen täytyi lähteä ulos hiukan rauhoittumaan.

Oli puolipimeä, ilmassa suhisi oudosti, hän jäi seisomaan porraskivelle ja katseli ylöspäin. Silloin kuuli hän vuorenrinteeltä nimeään lausuttavan, ihan hiljaa — eikä hän voinut erehtyä, sillä se toistettiin kahteen kertaan. Hän katsahti sinne ja huomasi naisen olevan kyykyllään puiden välissä ja katsovan alas.

— Minä kuulin, että sinä lähdet matkalle, sanoi nainen hiljaa. — Täytyihän minun tulla sanomaan sinulle hyvästi, kun et sinä tahtonut tulla minun luokseni.

— Ei, älä tule; minä olen odottanut niin kauan ja minä saan odottaa vielä kauemmin; ei kukaan tiedä, missä minä olen ja minun täytyy rientää kotiin.

— En minä voinut kestää, että sinä lähtisit sillä lailla; mehän olemme tunteneet toisemme lapsesta asti.

Senjälkeen kulki Öyvind kuin unessa ja vastasi jostakin kaukaa, kun häntä puhuteltiin; he laskivat sen matkan syyksi, kuten odottaa sopi ja matka täyttikin hänen mielensä kokonaan sinä hetkenä, jolloin koulumestari illalla otti jäähyväiset ja pisti hänen käteensä jotakin, jonka hän sitten huomasi olevan viiden taalarin setelin. Mutta maatapannessaan ei hän ajatellut matkaa, vaan niitä sanoja, jotka olivat kaikuneet alas vuorenrinteeltä ja nousseet ylös. Lapsena ei Marit saanut tulla vuorenrinteelle siksi, että isoisä pelkäsi hänen putoavan alas. Entä jos hän sittenkin tulee alas!

Nyt me olemme saaneet paljon enemmän lukemista, mutta nyt minä myöskin kohta olen saanut toiset kiinni, niin ettei enää ole niin vaikeaa. Ja kyllä minä sitten muutan paljon isän torpalla, kun tulen kotiin; sillä monet asiat siellä ovat nurin, ja on se ihme, että ne niinkin ovat menneet. Mutta kyllä minä panen ne kuntoon, sillä minä olen oppinut paljon. Tahtoisin kovasti päästä johonkin paikkaan, jossa saisin koettaa kaikkia mitä nyt tiedän; sentähden minä aion hakea suureen paikkaan, jahka pääsen täältä. Täällä sanovat kaikki, ettei Jon Hatlen niin taitava ole kuin meillä kotona sanotaan, mutta hänellä on oma talo, niin että eihän se liikuta muita kuin häntä itseään. Monet, jotka ovat päässeet täältä, saavat hyvin suuria palkkoja; mutta heille maksetaan niin hyvästi siksi, että meidän koulu on paras maanviljelyskoulu maassa. Toiset sanovat, että naapuri-amtissa on parempi, mutta se ei ole ensinkään totta. Täällä on kaksi sanaa: toinen on teoria ja toinen käytäntö, ja ne ovat molemmat hyvät eikä toinen oli mitään ilman toista, mutta viimeinen on kuitenkin paras. Ja ensimmäinen sana merkitsee sitä, että pitää tietää syyt ja perusteet joka työssä, mutta toinen merkitsee, että pitää osata tehdä työ, kuten nyt esimerkiksi jos on viljeltävä suo. Sillä niitä on paljon, jotka tietävät kuinka heidän pitää viljellä suo, mutta tekevät sen kuitenkin hullusti, kun eivät osaa. Mutta monet taas kyllä osaavat, mutta eivät tiedä ja niin sen suon kuitenkin käy hullusti, sillä on niin monenlaisia soita. Mutta maanviljelyskoulussa me opimme molemmat sanat. Johtaja on niin taitava, ettei kukaan pysty kilpailemaan hänen kanssaan. Viime maanviljelyskokouksessa, joka oli koko maan maanviljelyskokous, alusti hän kaksi kysymystä, mutta muilla johtajilla oli vain yksi kysymys kullakin, ja aina se kävi niinkuin hän sanoi, kun he olivat saaneet ajatella asiaa. Mutta edellisessä kokouksessa, missä hän ei ollut, hutiloivat he vain. Luutnantin, joka opettaa maanmittausta, on johtaja hommannut vain siksi, että hän on niin taitava; sillä ei muissa kouluissa ole luutnanttia. Mutta hän on niin taitava, että luutnanttikoulussa hän kuuluu olleen kaikkein paras.

Koulumestari kysyy, käynkö minä kirkossa. Kyllä minä käyn kirkossa, sillä nyt on pappi saanut kappalaisen ja hän saarnaa niin, että kaikki kirkossa pelkäävät, ja oikein sitä kuuntelee ilokseen. Hän on niitä uusia uskolaisia, joita on Kristianiassa, mutta se on vain hyvä.

Tätä nykyä me luemme paljon historiaa, jota emme ennen ole lukeneet, ja ihmeellistä on nähdä kaikkia, mitä maailmassa on tapahtunut, mutta varsinkin meillä. Sillä me olemme aina voittaneet, paitsi silloin, kun me olemme joutuneet tappiolle, ja silloin meitä on ollut paljon vähemmin. Nyt meillä on vapaus eikä kellään muulla kansalla ole niin paljon vapautta kuin meillä, paitsi Amerikassa, matta eivät ne siellä ole onnelliset, ja meidän pitää rakastaa vapauttamme yli kaiken.

Nyt minä lopetan tällä kertaa, sillä minä olen kirjoittanut hyvin pitkältä. Koulumestari kyllä lukee kirjeen ja vastaa minulle teidän puolestanne ja kirjoittakoon minulle uutisia kaikista ihmisistä ja asioista, sillä muuten ei hän sitä tee. Ja terveisiä nyt paljon lähettää teille poikanne

Nyt kerron teille, että täällä on ollut tutkinto, ja minä olen osannut erinomaisen hyvin monta ainetta, ja kiitettävästi kirjoitusta ja maanmittausta, mutta tyydyttävästi ainekirjoitusta äidinkielessä. Se johtuu siitä, sanoo johtaja, etten ole lukenut tarpeeksi ja hän on lahjoittanut minulle muutamia Ole Vigin kirjoittamia kirjoja, jotka ovat mainioita, sillä minä ymmärrän kaikki niissä. Johtaja on hyvin hyvä minulle, hän kertoo meille niin paljon asioita. Kaikki täällä on ihan pientä sen rinnalla, mitä on ulkomailla; me emme ymmärrä paljon mitään, vaan opimme kaikki skotlantilaisilta ja sveitsiläisiltä, mutta hollantilaisilta me opimme puutarhanviljelystä. Monet matkustavat näihin maihin. Ruotsissakin ovat paljon taitavammat kuin me, ja siellä on johtaja itse ollut. Nyt minä kohta olen ollut täällä vuoden ja minä luulin, että olin oppinut paljon, mutta kun minä kuulin mitä ne osasivat, jotka suorittivat erotutkinnon ja ajattelen, etteivät nekään osaa mitään, kun joutuvat yhteen ulkomaalaisen kanssa, niin tulen ihan surulliseksi. Ja sitten on maa täällä Norjassa niin huonoa verraten siihen mitä se on ulkomailla; ei se ensinkään kannata miten me sitä viljelemme. Kansa ei sitäpaitsi tahdo ottaa oppia. Ja vaikka he tahtoisivat ja jos maa olisi paljon parempi, niin eihän heillä ole rahaa sitä viljellä. On se ihmeellistä, että se niinkin on mennyt.

Nyt minä olen ylimmällä luokalla, ja olen siellä vuoden ennenkuin olen valmis. Mutta useimmat toverit ovat lähteneet ja minun on ikävä kotiin. Minusta tuntuu siltä kuin olisin niin yksin, vaikken ole ensinkään; mutta se on niin kummallista, kun kauan on ollut poissa. Minä luulin ennen, että minusta täällä tulisi niin taitava, mutta pahalta se asia näyttää.

Mitä minä nyt rupean tekemään, kun tulen täältä? Ensin minä tietysti tahdon kotiin, sitten minun kaiketi pitää hakea virka, mutta se ei saa olla kaukana.

Voikaa nyt hyvin, rakkaat vanhemmat! Sanokaa terveisiä kaikille, jotka minua kysyvät ja sanokaa heille, että minä voin hyvin, mutta nyt minun on ikävä kotiin.

Täten kysyn Teiltä, tahdotteko Te lähettää myötäseuraavan kirjeen ettekä sanoa sitä kenellekään, ja jollette tahdo, niin saatte sen polttaa.

Kai sinä aika lailla hämmästyt kun saat minulta kirjeen, mutta ei sinun pidä hämmästyä, sillä minä vain kysyn, kuinka sinä voit. Anna minulle tieto siitä niin pian kuin suinkin ja joka suhteessa. Minusta itsestäni on kerrottava, että vuoden päästä pääsen täältä.

Sinun kirjeesi olen oikein saanut koulumestarilta, ja minä tahdon vastata, koska sinä niin pyydät. Mutta minä pelkään sitä kun sinä olet niin oppinut, ja minulla on kirjekaavio, mutta ei se tahdo sopia. Minä koetan sitten kirjoittaa, ja sinun pitää katsoa tahtoa eikä taitoa, mutta sinä et saa näyttää tätä kirjettä, sillä sitten sinä et ole se, joksi minä sinua luulen. Ei sinun myöskään pidä sitä säilyttää, koska joku silloin helposti voi sen nähdä, vaan sinun pitää polttaa se ja se sinun täytyy luvata. Minun pitäisi kirjoittaa niin monesta asiasta, mutta en oikein uskalla. Nyt on tullut hyvä vuosi, perunat ovat hyvässä hinnassa ja meillä on niitä kylläksi. Mutta karhu on tänä kesänä pahasti pidellyt karjaa; Ole Nedregardenelta kaatoi se kaksi lehmää ja meidän torpparin lehmän raatoi se niin, että se täytyi tappaa. Minulla on kuteilla hyvin pitkä kangas, se on sellaista skottilaista mallia ja se on vaikeaa. Ja sitten minä kerron sinulle, että vielä olen kotona ja että ne kyllä tahtoisivat minua pois. Eikä minulla sitten ole sen enempää kirjoittamista, ja voi hyvin.

Minä olen sen aina sanonut sinulle, Öyvind, että joka Jumalassa
vaeltaa, se perii hyvän osan. Mutta kuule nyt minun neuvoani äläkä
liiaksi rakasta äläkä myöskään vihaa maailmaa, vaan luota Jumalaan
äläkä anna sydämesi kiduttaa itseäsi; sillä silloin sinulla on toinen
jumala paitsi ainoaa Jumalaa. Sitten minä vielä kerron sinulle, että
isäsi ja äitisi voivat hyvin; mutta minun toinen lonkkaluuni on
kipeä; sillä sota tuntuu taas ja kaikki, mikä siellä tuli kärsittyä.
Minkä nuorena kylvää, sen vanhana korjaa, sekä hengellisesti että
ruumiillisesti, joka sitten kolottaa ja pakottaa ja kiusaa valittamaan
vaivojaan. Mutta vanhan ei pidä valittaa; sillä haavoista vuotaa
oppia, ja kärsivällisyyttä saarnaa särky, että ihminen vahvistuisi
viimeiselle matkalleen. Tänään olen minä ottanut kynän käteeni
monestakin syystä ja kaikista ensimmäiseksi Maritin tähden, josta on
tullut jumalaapelkääväinen tyttö, mutta jonka jalka on keveä kuin
peuralla ja mieli epävakainen. Sillä hän tahtoisi mielellään riippua
kiinni yhdessä, mutta ei saa luonnoltaan, mutta sen minä usein olen
havainnut, että
tuollaisia heikkoja sydänparkoja kohtelee Jumala
lempeästi ja pitkämielisesti eikä anna kiusata heitä yli voimain,
niin että he särkyvät; sillä hän on sangen hauras astia. Kirjeen
olen hänelle oikein antanut ja hän piiloitti sen kaikilta muilta,
kuin omalta sydämeltään. Ja jos Jumala tahtoo antaa tälle asialle
siunauksensa, niin ei minulla ole mitään sitä vastaan; sillä hän on
nuorille mieshenkilöille mieluinen, niinkuin sen selvästi saattaa
nähdä, ja hänellä on yllin kyllin maallista hyvää ja taivaallisia
hänellä epävakaisuudessaan myöskin on. Sillä jumalisuus hänen
mielessään on kuin vesi matalassa lammessa; sitä on siellä kun sataa,
mutta se on poissa, kun aurinko paistaa.

Nyt eivät silmäni enää kärsi kirjoittamista; sillä niillä näkee kyllä kauas, mutta kun katsoo likeltä, niin ne rupeavat vuotamaan ja niitä rupeaa särkemään. Ja viimeiseksi minä sanon sinulle, Öyvind, että pidä Jumala mielessäsi kaikessa työssäsi ja toimessasi ja halajamisessasi; sillä kuten kirjoitettu on: sillä parempi on kouran täysi lepoa, kuin molemmat kahmalot täynnä vaivaa ja tuulen tavoittelemista (Salom. saarn. 4: 6).

Kiitoksia paljon kirjeestäsi, jonka olen lukenut ja polttanut, niinkuin sinä sanot. Sinä kirjoitat monesta asiasta, mutta et siitä, mistä minä olisin suonut sinun kirjoittavan. Enkä minä myöskään uskalla kirjoittaa mitään varmaa, ennenkuin saan tietää millä kannalla asiasi ovat joka suhteessa. Koulumestarin kirjeessä ei ole mitään, josta voisi pitää kiinni ja sitten hän sanoo, että sinä olet epävakainen. Niin sinä ennenkin olit. Minä en tiedä mitä minun pitää uskoa ja sentähden täytyy sinun kirjoittaa; sillä minä en saa rauhaa ennenkuin sinä olet kirjoittanut. Näihin aikoihin minä eniten ajattelen sitä, että sinä silloin viimeisenä iltana tulit vuorelle ja mitä sinä sanoit. Enempää en tahdo sanoa tällä kertaa ja sentähden jää hyvästi.

Koulumestari on antanut minulle uuden kirjeen sinulta ja sen olen minä nyt lukenut. Mutta minä en ymmärrä sitä ensinkään, mutta syy on kai se, että olen niin oppimaton. Sinä tahdot tietää millä kannalla minun asiani ovat joka suhteessa, ja minä olen terve ja voin hyvin eikä ole hätää mitään. Minulla on hyvä ruokahalu, erittäinkin kun saan maitoruokia; öisin minä nukun ja toisinaan päivälläkin. Minä olen tanssinut paljon tänä talvena; sillä täällä on ollut paljon pitoja ja niissä on ollut hyvin lystiä. Minä menen kirkkoon, kun ei ole liian paljon lunta, mutta tänä talvena sitä on ollut paksulta. Nyt sinä kaiketi olet saanut tietää kaikki, ja jollet ole, niin en muuta ymmärrä kuin, että sinun täytyy kirjoittaa minulle vielä kerran.

Kirjeesi olen vastaanottanut, mutta sinä näytät aikovan antaa minun pysyä yhtä viisaana. Tai ehkä tämä onkin vastaus, minä en tiedä. Minä en uskalla kirjoittaa sinulle mitään siitä mitä tahtoisin kirjoittaa, sillä minä en tunne sinua. Mutta ehket sinäkään tunne minua.

Älä uskokaan, että minä enää olen sellainen juusto, josta sinä puristelit vettä, kun minä näin sinun tanssivan. Minä olen senjälkeen ollut kuivumassa monilla hyllyillä. Enkä minä myöskään enää ole niiden pitkäkarvaisten koirien kaltainen, joidenka korvat heti riippuvat lupussa ja jotka pelkäävät ihmisiä, niinkuin minä ennen. Ne ovat olleita ja menneitä.

Kirjeesi oli aika leikkisä; mutta leikkiä oli sellaisissa paikoissa, joissa ei ensinkään olisi tarvittu leikkiä; sillä kyllä sinä minut ymmärsit ja kyllä sinun olisi pitänyt tietää, etten minä kysynyt pilanpäiten, vaan kun en viime aikoina ole voinut ajatella mitään muuta kuin sitä mitä kysyin. Mutta vastaukseksi tuli vain leikkiä ja lorua.

Hyvästi, Marit Hejdegärd, parasta on, etten katsele sinua liiaksi, niinkuin katselin tanssiasi. Toivotan sinulle hyvää ruokahalua ja unta ja että saisit uuden kankaasi valmiiksi ja ennen kaikkea, että loisit lumen pois kirkonovelta.

Huolimatta vanhasta iästäni ja silmieni heikkoudesta ja särystä oikeassa lonkassani täytyy minun antaa perään, kun nuoriso vaatii; sillä se tarvitsee meitä, kun on työntänyt päänsä loukkoon. Se houkuttelee ja itkee, kunnes on päässyt irti, mutta sitten se paikalla lentää tiehensä eikä enää kuuntele meitä.

Asia koskee Maritia; hän on nyt pyytänyt niin kauniisti, että minä kirjoittaisin hänen seurakseen; sillä hän ei uskalla kirjoittaa yksin. Minä olen lukenut kirjeesi; tyttö luuli olevansa tekemisissä Jon Hatlenin tai jonkun muun narrin kanssa, eikä miehen, jonka koulumestari Baard on kasvattanut; mutta tie nousikin pystyyn. Olet sinä kuitenkin ollut liian ankara; sillä on sellaisia naisia, jotka nauravat etteivät itkisi eikä itkun ja naurun välillä ole mitään eroa. Mutta se on minulle mieleen, että sinä otat vakavat asiat vakavalta kannalta; sillä muuten et sinä voisi nauraa leikille.

Mitä taas tulee siihen, että teidän mielenne palaa toisiinne, saattaa sen huomata monesta seikasta. Tyttöä minä useasti olen epäillyt, sillä hänen mielensä on kuin tuulen kulku; mutta nyt minä kuitenkin tiedän, että hän on vastustanut Jon Hatlenia, josta hänen isoisäänsä on syttynyt suuri viha. Hän kävi iloiseksi, kun sinun tarjouksesi tuli ja kun hän laski leikkiä, ei se ollut pahassa tarkoituksessa, vaan ilossa. Hän on saanut kärsiä paljon ja sen on hän tehnyt siitä syystä, että hän tahtoi odottaa sitä, jonka perään hänen mielensä paloi. Mutta silloin et sinä tahdo ottaa häntä, vaan viskaat hänet menemään kuin pahankurisen lapsen.

Tämän minä tahdon sinulle kertoa. Ja sen neuvon minä lisään, että hänen kanssaan sinun pitää sopia, sillä taistelemista voit saada siltä. Minä olen kuin vanhus, joka on nähnyt kolme polvea; minä tunnen hulluudet ja niiden kulun.

Äidiltäsi ja isältäsi terveisiä, he odottavat sinua. Mutta siitä en aikaisemmin ole tahtonut kirjoittaa, ettet tuskastuisi. Isääsi et tunne; sillä hän on niinkuin puu, joka ei päästä huokausta ennenkuin se hakataan. Mutta jos tilaisuutta joskus tulee, niin sinä opit tuntemaan hänet ja sinä tulet ihmettelemään niinkuin runsasta saalista. Hän on ollut alakuloinen ja hiljainen maallisissa asioissa, mutta äitisi on keventänyt hänen mieltään maallisesta levottomuudesta ja nyt on päivän kirkkaus sille koittanut.

Nyt sumenevat silmäni eikä käsi enää kulje. Sentähden antaudun minä
Hänen huomaansa, jonka silmä aina valvoo ja jonka käsi ei koskaan väsy.

Sinä näyt olevan minulle suuttunut ja se koskee minuun kovasti, sillä en minä sitä sillä lailla tarkoittanut, vaan minä tarkoitin hyvää. Minä muistan, että monesti en ole ollut sinulle oikein hyvä ja sitä minä nyt kirjoitan sinulle, mutta et saa näyttää tätä kenellekään. Kerran minä sain sen mitä tahdoin ja silloin en ollut hyvä; mutta nyt ei kukaan enää välitä minusta ja minun on paha ollakseni. Jon Hatlen on tehnyt minusta pilalaulun ja sitä kaikki pojat laulavat enkä minä uskalla mennä mihinkään tanssiin. Molemmat vanhukset tietävät sen ja minä kuulen alituisesti pahoja sanoja. Mutta minä istun yksin ja kirjoitan ja sinä et saa sitä näyttää.

Sinä olet oppinut paljon ja voisit antaa minulle neuvoja, mutta sinä olet nyt kaukana. Minä olen usein ollut vanhempiesi luona ja minä olen puhunut äitisi kanssa ja meistä on tullut hyvät ystävät; mutta minä en uskalla sanoa mitään, sillä sinä kirjoitit niin kummallisesti. Koulumestari pitää minua vain pilkkanaan eikä hän tiedä mitään pilkkalaulusta; sillä ei kukaan uskalla laulaa hänelle sellaisia. Nyt minä olen yksin enkä voi puhua kenenkään kanssa; minä muistan sen ajan, kun me olimme lapsia ja sinä olit niin hyvä minulle ja minä sain aina istua kelkassasi. Mutta nyt minä toivoisin, että taas olisin lapsi.

En enään uskalla pyytää sinua vastaamaan, sillä en uskalla. Mutta jos sinä vastaisit minulle vain yhdenkin kerran, niin aina muistaisin sen, Öyvind.

Kiitos kirjeestä; sinä olet kirjoittanut sen onnellisena hetkenä. Ja nyt minä sanon sinulle, Marit, että minä pidän sinusta niin, etten enää tahdo saada olluksi täällä, ja jos sinäkin pidät minusta, niin Jonin pilkkalaulu ja muut pahat sanat ovat vain lehtiä, joita puussa on liian paljon. Sitten kun minä sain sinun kirjeesi, olen kuin uusi ihminen, sillä minä olen saanut uutta voimaa enkä minä pelkää ketään maailmassa. Kun minä olin lähettänyt sen edellisen kirjeen, kaduin sitä niin, että tulin melkein kipeäksi, ja nyt sinä saat kuulla mikä seuraus siitä oli. Johtaja vei minut erilleen ja kysyi, mikä minua vaivasi; hän luuli minun lukevan liikaa. Sitten hän sanoi minulle, että minä, kun minun vuoteni on kulunut umpeen, saan olla täällä vuoden lisää ja ihan vapaasti ja auttaa häntä yhdessä ja toisessa työssä, mutta hän opettaa minua. Silloin minä ajattelin, että työ on ainoa, johon minä saatan turvautua, ja minä kiitin; enkä minä vieläkään kadu sitä, vaikka nyt minä ikävöin sinun luoksesi; sillä jota kauemmin minä olen täällä, sitä suuremmalla syyllä voin sitten pyytää sinua. Kuinka iloinen minä nyt olen, minä teen työtä kolmen edestä, enkä jää jäljelle missään! Mutta minä lähetän sinulle kirjan, jota minä nyt luen; sillä siinä on paljon rakkaudesta. Illalla minä sitä luen, kun muut nukkuvat ja silloin minä myöskin uudelleen luen sinun kirjeesi. Oletko ajatellut, koska me tapaamme toisemme? Sitä minä niin usein ajattelen ja minun pitää myöskin ajatella sitä ja se on niin hauskaa. Mutta minä olen iloissani, että olen töhrinyt ja kirjoittanut näin paljon, vaikka ennen oli niin raskasta; sillä nyt minä voin sanoa sinulle mitä tahdon ja samalla hymyillä sydämessäni. Minä annan sinun luettavaksesi monta kirjaa, niin sinä näet, kuinka paljon vastusta niillä on ollut, jotka oikein ovat pitäneet toisistaan, niin että he mieluummin ovat kuolleet surusta kuin luopuneet toisistaan. Ja sillä lailla mekin teemme ja teemme sen suurella ilolla. Onhan siihen kyllä melkein kaksi vuotta kun me näemme toisemme ja vielä kauemmin kun saamme toisemme; mutta jokaiselta kuluvalta päivältä sinne tosin on päivä vähemmin; sillä lailla meidän täytyy ajatella tehdessämme työtä.

Seuraavassa kirjeessä minä kirjoitan niin monesta asiasta, mutta tänä iltana ei minulla enään ole paperia ja muut nukkuvat. Minä panen siis maata ja ajattelen sinua ja ajattelen sinua siihen asti kun nukun.

Eräänä lauantaina juhannuksen aikaan souti Thore Pladsen järven poikki noutamaan poikaansa, jonka iltapäivällä piti palata maanviljelyskoulusta. Hän oli nyt käynyt sen loppuun. Äiti oli päiväkausia aikaisemmin ottanut avukseen palkkavaimon, kaikki oli pestynä ja puhdistettuna, kamari oli jo aikoja sitten pantu kuntoon, sinne oli tehty uuni ja siellä piti Öyvindin asua. Tänään kantoi äiti sinne tuoreita lehtiä, toi puhtaita liinavaatteita, järjesti vuoteen ja katsahti tuon tuostakin ulos, eikö venettä näkyisi järvellä. Tuvassa oli paljon puuhaa ja aina puuttui jotakin; tai piti ajaa pois kärpäsiä ja kamarissa oli aina tomua, alituisesti tomua. Vielä ei näkynyt venettä. Äiti nojautui ikkunanpieleen ja katsoi ulos; silloin kuuli hän askelia tieltä, ihan likeltään ja käänsi päätään; koulumestari siellä hiljaa tuli alas tietä, sauvaansa nojaten, sillä lonkka oli huono. Viisaat silmät liikkuivat levollisina päässä; hän pysähtyi lepäämään ja nyökkäsi emännälle päätään:

— Kai, kai; Thore vain sanoo, etteivät he saa tavata hänen talossaan, ennenkuin vanhukset ovat antaneet suostumuksensa.

Äiti meni pois ikkunasta ja koulumestari tuli sisään. Kun hän hetkisen oli levännyt ja juonut, läksivät he rantaan, veneen viilettäessä heitä vastaan täyttä vauhtia; sillä sekä isä että poika soutivat. He olivat heittäneet takit yltään, airojen alla kävi valkoinen kuohu, sentähden oli vene pian heidän rinnallaan, Öyvind käänsi päätään, nosti silmänsä ja näki äidin ja koulumestarin valkamassa.

— Hyvää päivää, hyvää päivää koulumestari! huusi hän ja lepuutti airojaan.

— Kuinka hänen äänensä on käynyt mieheväksi! sanoi äiti ja kasvot loistivat. — Voi ei, yhtä vaalea hän on kuin ennenkin! lisäsi hän samassa.

Koulumestari otti vastaan veneen, isä irroitti airot, Öyvind hyppäsi hänen ohitseen maihin, ojensi ensin kätensä äidille, sitten koulumestarille, hymyili ja nauroi, ja rupesi, ihan vasten talonpoikien tapaa, heti kertomaan tutkinnosta, matkasta, johtajan todistuksesta ja hyvistä tarjouksista; hän kyseli vuodentuloa ja tuttavia, paitsi yhtä; isä kanniskeli tavaroita, mutta hänenkin teki mieli kuunnella, hän arveli sentähden, että olkoot siellä ja läksi mukaan sisään. Ja sitten sitä mentiin, Öyvind nauroi ja kertoi ja äiti nauroi hänkin, sillä hän ei ensinkään tietänyt mitä sanoisi. Koulumestari asteli hitaasti rinnalla ja katseli poikaa viisain silmin, isä kulki kunnioittaen vähän etempänä. Ja niin he tulivat kotiin, Öyvind iloitsi kaikesta mitä näki, ensinnä siitä, että rakennus oli maalattu, sitten siitä, että myllyä oli laajennettu, sitten siitä, että lyijyikkunat olivat otetut pois tuvasta ja kamarista ja vihreän lasin sijaan pantu valkoista lasia ja puitteita suurennettu. Kun hän tuli sisään, näytti kaikki niin ihmeen pieneltä, ettei hän ensinkään muistanut sitä sellaiseksi, mutta niin hauskalta. Kello kaakatti kuin lihava kana, tuoleissa oli leikkauksia, jotka melkein näyttivät aikovan puhua, hän tunsi joka kupin katetulla pöydällä, uuni hymysi valkeaksi kalkittuna tervetuloa; lehvät lemusivat pitkin seiniä, katajat lattialla tiesivät juhlaa. He asettuivat syömään; mutta ei syömisestä tullut paljon mitään, sillä hän puheli lakkaamatta. He tarkastelivat nyt jokainen häntä levollisemmin, huomasivat eroavaisuutta ja yhtäläisyyttä, ja katselivat, mikä hänessä oli ihan uutta, aina sinisiin verkavaatteisiin asti, jotka olivat hänen yllään. Kun hän oli kertonut pitkän jutun jostakin toveristaan ja vihdoin lakkasi, syntyi pieni hiljaisuus. Silloin virkkoi isä:

— Ymmärrän tuskin ainoaa sanaa siitä mitä sinä puhut, poika; sinä puhut niin tavattoman nopeaan.

Kaikki purskahtivat nauruun, Öyvind ylinnä; hän kyllä tiesi, että se oli totta, mutta hänen oli mahdoton puhua hitaammin. Kaikki uusi, mitä hän pitkällä retkellään oli nähnyt ja oppinut, oli niin vallannut hänen mielikuvituksensa ja käsityskykynsä ja niin kokonaan karkoittanut hänet tavallisista oloistaan, että voimat, jotka kauan olivat levänneet, olivat ikäänkuin riehaantuneet ja pää joutui alituiseen työhön. Sitten he huomasivat, että hänen oli tapana silloin tällöin toistaa paria kolmea sanaa, ihan mielivaltaisesti, kiireissään; ikäänkuin hän olisi kompastunut omiin askeliinsa. Välistä se teki naurettavan vaikutuksen, mutta sitten hän nauroi ja sen tien se unohtui. Koulumestari ja isä istuivat vakoilemassa, olisiko huolellisuudesta kadonnut jotakin; mutta ei se siltä näyttänyt: kaikkea hän ajatteli, muistutti itse, että vene olisi tyhjennettävä, otti paikalla auki tavaransa ja ripusti vaatteita nauloihin, näytti kirjojaan ja kelloaan ja kaikkea uuttaan, ja äiti sanoi, että sitä oli pidetty hyvin. Pieneen huoneeseensa hän oli tavattoman ihastunut; aluksi hän aikoi jäädä kotiin auttamaan heinänkorjuussa ja lukemaan. Minne hän sitten joutuisi, sitä hän ei tiennyt, mutta se oli yhdentekevää. Hänen ajatuksensa juoksivat voimakkaina ja reippaina, niin että oikein virkisti, hän toi ilmi tunteensa niin vireästi, että oikein teki hyvää sille, joka kaiken vuotta on tottunut pidättymään. Koulumestari kävi kymmenen vuotta nuoremmaksi.

— Nyt on siis päästy näin pitkälle, sanoi hän ilosta säteillen noustessaan lähtemään.

Kun äiti palasi tapansa mukaan saattamasta häntä porraskivelle, pyysi hän Öyvindin kamariin.

Öyvind katsahti kelloa, ja se kävi jo yhdeksättä. Sisällä ei hän saanut odotetuksi, vaan meni ulos, kapusi vuorelle ja jäi siihen katselemaan. Rakennuksen katto oli ihan vuoren alla; pensaat katolla olivat kasvaneet, nuoret puut hänen ympärillään olivat niinikään tulleet suuremmiksi ja hän tunsi jokikisen. Hän katseli alas tielle, joka kulki vuoren syrjää myöten, metsä toisella puolella. Tie oli harmaa ja vakava, mutta metsä hymyili kaikenkaltaisessa lehdessä; puut olivat korkeat ja suorat, pienellä lahdella näkyi haaksi, purjeet lerpallaan; se kuljetti lankkuja ja lautoja ja odotti tuulta. Hän katseli vettä, joka oli kantanut häntä edestakaisin; se lepäsi kiiltävän tyynenä, muutamia vesilintuja lensi järven poikki, mutta ääntä päästämättä; sillä oli myöhäistä. Isä näkyi tulevan myllyltä, hän pysähtyi porraskivelle ja jäi, kuten poikakin, katselemaan; sitten hän läksi rantaan panemaan venettä yökorjuuseen. Äiti ilmestyi talon toiselle puolelle, sillä hän tuli keittiöstä; hän katsahti vuorelle päin, astellessaan pihan poikki viemään jotakin kanoille, katsahti uudelleen ja hyräili. Öyvind istuutui odottamaan; pensaikko oli tiheää, joten ei hän saattanut nähdä kauas, mutta hän tarkkasi pienintäkin ääntä. Kauan pettivät häntä linnut kahahtaessaan ilmaan, tai hyppäsi joku orava toiseen puuhun. Mutta vihdoin kuuluu kauempaa ritinää, ritinä vaikenee ja alkaa taasen kuulua; poika nousee, sydän sykkii ja veri karkaa kasvoille; vihdoin avautuu pensaikko, mutta sieltä tulee suuri villakoira, joka hänet nähdessään jää seisomaan kolmelle jalalle eikä liiku. Se on Ylä-Hejdegårdenen koira ja ihan sen takana kuuluu taas kahinaa, koira kääntää päätään ja vainuaa — jo tulee Marit.

Hame tarttui kiinni pensaaseen, hän kääntyi sitä irroittamaan, ja sellaisena Öyvind hänet ensinnä näki. Hänen päänsä oli paljaana, hiukset kiinnitetyt ylös, kuten tytöillä tavallisesti arkioloissa; hänen yllään oli karkea, ruudullinen liivihame ilman hihoja, kaulassa ei ollut muuta kuin paidan alaskääntyvä kaulus; hän oli salaa lähtenyt niityltä eikä uskaltanut millään lailla koristaa itseään. Hän nosti katseensa, pää kallellaan ja hymyili; valkeat hampaat loistivat ja silmät välkähtivät puoleksi ummistettujen luomien alta; vähän aikaa hän siinä arasteli, mutta sitten hän läksi tulemaan ja punastui punastumistaan joka askeleelta, Öyvind astui häntä vastaan ja otti hänen kätensä molempien käsiensä väliin. Tyttö painoi päänsä syvälle alas. Sillä lailla seisoivat he kauan.

— Kiitos kaikista kirjeistäsi, sanoi ensinnä Öyvind, ja kun tyttö silloin hiukkasen nosti katsettaan ja hymyili, tunsi poika, että hän on veitikkamaisin noita, minkä metsässä ikinä saattaa tavata; mutta hän oli kun olikin kiikissä ja tyttö samaten.

— Kuinka sinä olet tullut suureksi! sanoi tyttö ja tarkoitti ihan toista kuin sanoi.

Hän rupesi katselemaan häntä enemmän ja enemmän ja hymyili hymyilemistään ja poika hymyili hänkin; mutta he eivät sanoneet mitään. Koira oli istuutunut vuorensyrjälle ja katseli taloa. Thore huomasi koiranpään alhaalla vedessä eikä kuolemakseen saattanut käsittää, mikä sieltä vuorelta näkyi.

Vihdoin nuoret sitten päästivät toistensa kädet ja rupesivat vähitellen puhumaan. Ja kun Öyvind ensin oli päässyt alkuun, kävi hän niin puheliaaksi, että tytön täytyi ruveta nauramaan häntä.

— Niin, näetkös sinä, se on sellaista, kun minä olen iloinen, oikein iloinen, näetkös! ja silloin kun meidän välimme selveni, oli kuin minussa olisi auennut lukko, auennut, näetkös.

— Ja kun minä tahdoin, että olisi kirjoitettu pitemmältä jostakin asiasta, luikersit sinä aina tiehesi.

— Minä näytän koreimmalta, kun ei minusta näy kuin pyrstö! sanoi sinipiika.

— Mutta tottakin! sinä et koskaan ole kertonut minulle kuinka sinä pääsit eroon Jon Hatlenista.

— Naurat! ja poika otti hänen molemmat kätensä, ja läiskäytti niitä yhteen, häneen katsellen.

Kamalla rupesi koira murisemaan, selkäkarvat nousivat pystyyn ja se alkoi haukkua alas, yhä kiukkuisemmin ja kiukkuisemmin, vihdoin ihan vimmoissaan. Marit läksi peloissaan pakoon, mutta Öyvind meni vuorensyrjälle ja katsahti alas. Koira haukkui hänen isäänsä, joka seisoi ihan vuoren alla kädet housuntaskuissa ja katseli koiraa.

Mutta äiti oli kurkistanut ulos kyökistä, sillä hän oli kuullut melun, ja hän ymmärsi kaikki tyyni nauroi ja vastasi:

Koira lakkasi haukkumasta, mutta murisi. Isä läksi tyyntyneenä sisään ja nuoret pelastuivat.

— Ei, minä en tahdo! ja tyttö kääntyi taasen poispäin… — Nyt minun täytyy lähteä, Öyvind.

Tyttö juoksi, poika perässä, ja pian tarttui tyttö kiinni pensaisiin niin että poika sai hänet kiinni.

— Etköhän, vastasi tyttö hiljaa ja hymyili, mutta puna oli poskilla ja hän oli samalla vakava.

Ei, nyt sen pitää tapahtua! ajatteli poika ja aikoi suudella häntä; mutta tyttö taivutti päänsä hänen käsivartensa alle, nauroi ja läksi juoksemaan. Viimeisten puiden luona hän pysähtyi.

Öyvind katseli kauan hänen jälkeensä; koira hyppäsi haukkuen edellä, tyttö perässä, koettaen sitä rauhoittaa. Öyvind kääntyi, otti lakkinsa, viskasi sen korkealle ilmaan, otti vastaan ja viskasi taas menemään.

— Nyt minusta taitaa tulla iloinen poika! virkkoi hän ja läksi laulellen kotiin.

Eräänä iltapäivänä myöhemmin kesällä, kun äiti ja palvelustyttö olivat haravoimassa ja isä ja Öyvind kantoivat heiniä latoon, tuli pieni lakiton ja paljasjalka poika juosten alas mäkiä ja suinpäin vainion poikki Öyvindin luo, ja antoi hänelle lipun.

Kun kysyttiin, tuleeko siihen vastausta, sanoi hän ei, ja läksi menemään pois takaisin vuoren poikki; sillä joku oli tulossa tietä myöten hänen perässään, kertoi hän. Öyvindin oli vaikea avata lippua, sillä ensin se oli pantu paperiliuskaan ja sitten köytetty kiinni ja vihdoin sinetöity lakalla. Lippuun oli kirjoitettu:

Totta totisesti en tiedäkään, ajatteli Öyvind ja loi uhkamielisen katseen ylöspäin. Ei kestänytkään kauan ennenkuin ylimmälle mäelle ilmestyi vanha mies; hän lepäsi hiukan, käveli taas ja lepäsi taas; sekä Thore että vaimo pysähtyivät katsomaan. Mutta Thore nauroi pian, kun sensijaan vaimon muoto muuttui.

Isä ja poika ryhtyivät taas kantamaan heiniä, mutta poika sovitti työnsä niin, että he aina olivat yhdessä. Vanhus likeni hitaasti kuin äreä länsituuli. Hän oli hyvin pitkä ja lihavahko; jalat olivat huonot ja hän kulki askel askeleelta, raskaasti nojaten sauvaansa. Pian hän pääsi niin likelle, että he saattoivat nähdä hänet tarkkaan; hän pysähtyi, otti lakin päästään ja pyyhki hikeä liinaan. Hänen päänsä oli kalju, syvälle niskaan asti; kasvot olivat pyöreät ja kokoonpainuneet, pienet silmät vilkkuivat kipinöiden, kulmakarvat olivat tuuheat ja suussa kaikki hampaat. Hän puhui terävin, määkivin äänin, joka ikäänkuin hyppi kivien ja kantojen poikki; mutta r-äänteessä se silloin tällöin viipyi suurella mielihyvällä, läksi sitten livertämään kyynärän mittoja ja äänen nuotti teki samalla valtavan hyppäyksen. Nuorempana oli hänet tunnettu iloisena, äkkipikaisena miehenä; vanhana oli kaikkinainen vastoinkäyminen tehnyt hänet äreäksi ja epäluuloiseksi.

Thore ja hänen poikansa tekivät monta retkeä edestakaisin ennenkuin Ole pääsi perille; he ymmärsivät molemmat, ettei hän kulje hyvillä asioilla ja sentähden tuntui kahta lystikkäämmältä, että sitä tuloa niin kesti. Molemmat liikkuivat he hyvin vakavina ja puhelivat hiljaa keskenään, mutta kun ei matkasta näyttänyt loppua tulevankaan, rupesi se tuntumaan hullunkuriselta. Ainoa sattuva sana saattaa tällaisissa sytyttää naurun soimaan, varsinkin kun naurun vaara on tarjolla. Kun hän vihdoin oli vain muutaman sylen päässä, eikä koskaan näyttänyt aikovan päästä niiden päähän, sanoi Öyvind hiljaa ja kuivasti:

— Hän panee kurkkuansa kuntoon, kuiskasi Thore. Öyvind laskeutui polvilleen heinäruon eteen, kätki pään heiniin ja purskahti nauramaan.

— Mennään latoon, kuiskasi hän, otti sylin täyteen heiniä ja läksi menemään.

Öyvind kiskasi käsiinsä pienen tukon, juoksi perässä, vääränä naurusta ja pääsi ensinnä latoon. Isä oli vakava mies, mutta kun hän joutui naurupäälle, nauraa tyrski hän ensin pienissä otteissa, sitten ne pitenivät pitenemistään, ja väliin tuli liverryksiä, kunnes kaikki suli ainoaksi pitkäksi ulinaksi, jonka jälkeen aalto seurasi aaltoa, päät yhä pitempinä hyrskyinä. Nyt hän oli päässyt alkuun, poika oli pitkänään permannolla, isä seisoi kumarassa hänen vieressään ja molemmat nauroivat niin että jyrisi. Silloin tällöin heille tuli tällaisia naurunpuuskia, mutta tämä tuli sopimattomaan aikaan, vakuutti isä. Vihdoin eivät he käsittäneet mihin joutuisivat, sillä varmaan vanhus jo oli tullut taloon.

— Minä en lähde ulos, sanoi isä, — ei minulla ole mitään tekemistä hänen kanssaan.

— Kun te ensin menette! ja he varistelivat heiniä toistensa vaatteista ja astuivat hyvin vakavina ulos.

Kun he tulivat portaitten alle, näkivät he Olen seisovan kääntyneenä kyökinoveen päin, ikäänkuin hän siinä olisi punninnut asioita; hän piti lakkia samassa kädessä, jossa keppi oli, ja pyyhki liinalla hikeä kaljulta otsaltaan, mutta pöyhi samalla hiussuortuviaan niskassa ja korvan takana, niin että ne jäivät törröttämään, Öyvind pysytteli isän takana; isän täytyi sentähden olla hiljaa, ja tehdäkseen lopun tuskallisesta äänettömyydestä, lausui hän tavattoman vakavasti:

Ole kääntyi, loi häneen terävän katseen ja pani lakin paikoilleen ennenkuin vastasi.

Samassa raoitettiin kyökinovea; emännän ja Thoren välillä seisoi vanha Ole, lakinlippi silmillä; sillä lakki oli käynyt liian suureksi, kun hiukset olivat lähteneet. Nähdäkseen nojasi hän päätään aika lailla taaksepäin, keppi oli oikeassa kädessä ja vasenta piti hän puuskassa, paitsi silloin kun liikutteli sitä; eikä hän koskaan liikutellut sitä sen enempää kuin että vei sen puolitiehen ulomma itseään ja piti sitä siinä arvossa vartijana.

— Kas, tyttäreni, taikka tyttärentyttäreni, se Marit, on tullut hulluksi viime aikoina.

— Hän kuuluu panneen hänen päänsä pyörälle; juuri tuo tuolla, poikasi
Öyvind.

— Kas, minä en kärsi, että joku tulee ottamaan hevosiani, kun minä vien ne tunturille, enkä kärsi, että joku tulee ottamaan tyttäriäni, kun minä päästän ne tanssiin, en kärsi sitä ensinkään.

— Ja katso, minä tahdon pitää järjestystä talossani; tuossa on tukin paikka ja tuossa kirveen, ja tuossa veitsen; ja tuosta on laastava ja tuonne ovat rikat heitettävät, ei oven eteen, vaan tuonne nurkkaan, juuri sinne eikä minnekään muualle. Ja kun minä sanon tytölle: ei tuota, vaan tuo! niin hänen pitää ottaa hänet — eikä toista!

— Mutta hän ei tottele; kolme vuotta hän nyt on pannut vastaan ja kolme vuotta on meidän välimme ollut huono. Se on paha se; ja tuo tuolla on syypää, ja nyt minä sanon hänelle niin, että sinäkin sen kuulet, joka olet hänen isänsä, ettei se kannata; hänen on lopetettava.

Öyvindin täytyi naurahtaa, vaikkei hän ollut ensinkään naurutuulella. Mutta rehellisten ihmisten mielessä ei pelosta koskaan ole pitkä matka nauruun ja nyt hän rupesi kallistumaan naurun puolelle.

— Herra varjelkoon! mutta hänen oma vastauksensa herätti hänessä naurunhalua.

Tämän huomasi Ole ja raivostui. Sekä Thore että Öyvind koettivat sovittaa syytään vakavin kasvoin ja pyytämällä vierasta sisään; mutta kolmen vuoden vihat purkautuivat nyt ilmoille ja niitä oli mahdoton pysäyttää.

— Älä sinä rupeakaan tekemään minusta pilkkaa, alkoi hän. — Minä täytän velvollisuuteni, kun parhaimman ymmärrykseni mukaan valvon lapsenlapseni onnea, enkä välitä mokomien penikkojen naurusta ensinkään. Ei kukaan kasvata tyttöjä viskatakseen niitä ensimmäiseen torppaan, joka avaa ovensa, eikä kukaan hoida taloaan neljääkymmentä vuotta antaakseen kaikki tyynni sille, joka vaan ensinnä panee tytön pään pyörälle. Tyttäreni kulki siinä ja läntysteli, kunnes sai mennä naimisiin roiston kanssa ja hän joi heidät molemmat kumoon ja minä sain ottaa lapsen ja maksaa lystit; mutta tyttärentyttäreni ei tule käymään samalla tavalla, auta armias, ei tulekaan! nyt sinä tiedät sen! — Ja minä sanon sen sinulle, että niin totta kuin minä olen Ole Nordistuen Heijdegårdenesta, niin pappi ennemmin panee kuulutukseen Nordalin metsän tontut, kuin hän pudottaa saarnatuolista sellaisia nimiä kuin Maritin ja sinun, senkin joulupukki! Vai aiot sinä peloitella talosta kunnialliset sulhaset? Koeta sinä vain tulla, niin sinä saatkin sellaisen kyydin alas mäkiä, että kengät sauhuna tupruavat perässäsi. Senkin viekas kettu! Etkö sinä luule minun tietävän, mitä sinä ajattelet, sekä sinä että tyttö? Te ajattelette, että vanha Ole Nordistuen kuolla kupsahtaa ja sitten te sipsuttelette alttarin eteen. Ei, minä olen nyt elänyt kuusikymmentä kuusi vuotta — ja minä näytän sen, sinulle, poika, että minä vielä elän niin että te molemmat saatte siitä kalvetustaudin! Ja sen minä vielä näytän sinulle, että vaikka sinä lumena makailisit talon nurkissa, niin et näe edes hänen kengänpohjiaankaan, sillä minä lähetän hänet pois paikkakunnalta, minä lähetän hänet sellaiseen paikkaan, jossa hän on turvassa, niin sinä saat lentää räpyttää täällä kuin harakka ja kosia tuulta ja tuiskua. Enempää en sano sinulle; mutta nyt sinäkin, joka olet hänen isänsä, tiedät minun mieleni ja jos sinä tahdot poikasi parasta, joka tässä on kysymyksessä, niin toimitakin, että hän kääntää virran juoksun sinne, minne sen on lupa kulkea; minun maitteni läpi on kielletty.

Hän kääntyi pienin, nopein askelin lähtemään, nosti oikeaa jalkaa vähän korkeammalle kuin vasempaa ja toruskeli itsekseen.

Täydellinen vakavuus oli langennut jälelle jääneiden mieliin, paha enne oli sekaantunut heidän nauruunsa ja leikkiinsä ja hetkisen oli talo autiona kuin pelästyksen perästä. Äiti, joka kyökinovelle oli kuullut kaikki tyynni, katseli huolestuneena, miltei kyynelissä, Öyvindiin, eikä puhumalla tahtonut tehdä hänen kuormaansa raskaammaksi. Kun he kaikki ääneti olivat menneet sisään, istuutui isä ikkunaan ja katseli Olen jälkeen, kasvot hyvin totisina, Öyvindin silmät seurasivat pienimpiäkin liikkeitä hänen kasvoissaan, sillä hänen ensimmäisestä sanastaanhan hänen ja hänen lemmittynsä kohtalo miltei kokonaan riippui. Jos Thore nyt liitti kieltonsa Olen kieltoon, niin niiden kieltojen ohi oli miltei mahdoton päästä. Ajatus karkasi pelästyksissään esteeltä esteelle; hetkisen näki silmä vain köyhyyttä, pahansuopuutta, väärinymmärrystä ja loukattua kunniantuntoa, ja jokainen tuki, johon hän aikoi tarttua, luisui ajatuksen tieltä. Hänen levottomuuttaan enensi se, että äiti seisoi käsi kyökinoven kää'ässä, tietämättä uskaltaisiko olla sisässä odottamassa ratkaisua ja että äiti ehkä lopulta menettäisi rohkeutensa ja hiipisi ulos. Öyvind katseli vilkkumatta isään, joka ei ikinä näyttänyt aikovankaan kääntää katsettaan huoneeseen; poika ei hänkään uskaltanut puhua, sillä täytyihän isän rauhassa saada ajatella asiaa. Mutta juuri samassa hetkessä oli mieli juossut loppuun levottomuutensa radan ja suori taas selkäänsä; "ei kukaan muu kuin Jumala sittenkään lopulta voi meitä erottaa", ajatteli hän itsekseen ja katseli isänsä rypistyneitä kulmakarvoja. Jo näytti jotakin olevan tulossa. Thore veti syvältä henkeään, nousi, kääntyi huoneeseen päin ja kohtasi poikansa katseen. Hän pysähtyi ja jäi pitkäksi aikaa katsomaan häneen.

— Kyllähän minun tahtoni olisi, että sinä heittäisit hänet mielestäsi; sillä ei ihmisen pidä tunkeutua toisten tielle. Mutta jollet sinä häntä tahdo heittää, niin voit tilaisuuden sattuessa ilmoittaa minulle, niin ehkä minä voin auttaa sinua.

Mutta illalla oli Öyvindillä suunnitelma valmiina; hän päätti koettaa päästä läänin agronoomiksi ja pyytää johtajan ja koulumestarin apua. "Jos tyttö vain jaksaa odottaa, niin minä Jumalan avulla työlläni voitan hänet."

Sinä iltana hän turhaan odotti Maritia, mutta lauleli siellä astellessaan lempilauluaan:

Pystyyn, pystyyn nuori pää! Joskin moni toive jää, uus taas silmäsi sineen syttyvi unelmineen!

    Pystyyn pääsi, sa kuulethan
    äänen jossakin kutsuvan,
    äänen mi luottavaksi
    neuvoo ja rohkeaksi!

    Pystyyn pää, sillä rinnassas
    kaartuvi kaunis taivahas,
    sielläkin sinipielet
    soi kuni harpun kielet!

    Pystyyn pääsi ja raikuvaan
    laula: kenpä mun lannistaa,
    vihervä virpeni uhkee
    vuodesta vuotehen puhkee!

Pystyyn pääsi, sun uudesti elämän voima se synnytti, voima mi aina on läsnä suuressa, pienimmässä.

Oltiin päivällislevolla; isojen Hejdegårdenen talojen väet olivat makuulla, heinät hajallaan tantereella ja haravat pistettyinä maahan. Heinähäkit olivat ladon portaitten alla, valjaat viskattuina viereen ja hevoset söivät lieassa vähän matkan päässä. Paitsi hevosia ja muutamia kanoja, jotka olivat tulleet pellolle, ei koko tasangolla näkynyt ainoatakaan elävää olentoa.

Tunturissa, talojen yläpuolella, oli revelmä ja siitä nousi tie Hejdegårdenen talojen karjakartanoille, niiden suurille, ruohoisille tunturitasangoille. Ylhäällä revelmässä seisoi tänään mies ja katseli alas tasangolle, ikäänkuin olisi odottanut jotakin. Hänen takanaan oli pieni tunturijärvi, siitä juoksi puro, joka uursi revelmiä tunturiin; molemmin puolin tätä järveä kulki karjanpolkuja karjakartanoille, jotka kaukaa näkyivät. Haukunta ja huhuilu likeni likenemistään, kellot kalkattivat harjanteiden välillä; sillä karja kiili ja etsi vettä, koirat ja paimenet koettivat koota sitä, mutta turhaan. Lehmät tulla lopsottivat tehden kummallisia hyppyjä ja tuskastuneita liikkeitä ja karkasivat oudosti mölähdellen ja häntä sojossa suoraa päätä veteen, minne jäivät seisomaan; niiden kellot kilahtelivat veden poikki joka kerta kun ne liikuttivat päätään. Koirat joivat hiukan, mutta jäivät maalle, paimenet tulivat perässä ja istuutuivat lämpöiselle, sileälle kalliolle, ottivat esiin eväänsä, vaihtoivat ruokiaan, kehuivat toistensa koiria, sonneja ja isäntäväkeä, riisuutuivat sitten ja hyppäsivät veteen lehmien joukkoon. Koirat eivät tahtoneet veteen, vaan luikkivat pitkin paikkoja unisina, pää riipuksissa, silmät kuumina ja kieli toisella puolen kitaa. Nurmikko jyrkänteillä ei näkynyt ainoaakaan lintua eikä kuulunut ääntä, paitsi lasten joikerrusta ja kellojen kilinää; kanerva oli kuin kulossa poltettu, aurinko paahtoi vuorien rinteihin niin että kaikki läähätti kuin läkähtymäisillään.

Öyvind siellä sydänpäivän paahteessa odotti. Hän istui paitahihasillaan ihan puron varrella, joka virtasi järvestä. Hejdegårdenen tasangolla ei vielä näkynyt ketään ja hän rupesi jo hiukan pelkäämään, kun suuri koira äkkiä läksi lönköttämään Nordistuenin ovesta ja perässä tyttö paitahihasillaan; hän juoksi nurmikenttien poikki vuorta kohti, Öyvindin teki kovasti mieli huhuta häntä vastaan, mutta hän ei uskaltanut. Hän katseli tarkkaavaisena taloa, tulisiko joku sattumalta ja näkisi tytön, mutta hän oli turvassa ja Öyvind nousi monta kertaa malttamattomana.

Vihdoin viimein tyttö tuli, astellen puron vartta, koira vähän edellä, nuuskiskellen ilmaa. Tyttö tarttui tuontuostakin pensaisiin, käynti väsyi väsymistään. Öyvind lähti juoksemaan alas, koira murisi ja sai siitä toria, mutta niin pian kuin Marit näki Öyvindin tulevan, istuutui hän suurelle kivelle, kasvot kuin tulessa, hengästyneenä ja kuumuuteen menehtymäisillään. Öyvind hypähti viereiselle kivelle.

— En. Koska he vartioivat meitä illalla, täytyy meidän käyttää hyväksemme päivää. Mutta minä olen ruvennut ajattelemaan, ettemme enää tästä puoleen ole niin salaperäisiä ja varovaisia, siitä minä juuri tänään aioin puhua kanssasi.

— Minä kyllä tiedän, että sinä pidät salaperäisyydestä, mutta sinä pidät myöskin rohkeudesta. Tänään minä puhun sinulle pitkältä ja nyt sinun pitää kuunnella.

— On, ja kyllä minä siksi pääsen. Minulla on kaksikin tarkoitusta: ensiksi tahdon saada toimen ja toiseksi — ja se on päätarkoitukseni — tahdon saada aikaan jotakin sellaista, että vaarisi sen näkee ja huomaa. Onneksi ovat Hejdegårdenen talojen väet enimmäkseen nuoria ihmisiä, jotka toivovat parannuksia ja tarvitsevat neuvojaa. Rahaa heillä myöskin on. Sieltä minä alan; ja minäkös korjaan kaikkea, alkaen heidän navetoistaan vesijohtoihin asti, minäpäs pidän esitelmiä ja teen työtä, minäpäs, niinsanoakseni, panen vanhuksen hyvien töiden saarrokseen..

— Mutta me saavutamme enemmän ja suojelemme itseämme paremmin, kun päästämme kaikki julkisuuteen. Meidän pitää alituiseen olla ihmisten silmissä niin että heidän aina täytyy puhua siitä, kuinka paljon pidämme toisistamme; sitten hekin oikein toivovat meille menestystä. Sinä et saa lähteä pois. Niillä, jotka eroavat, on aina vaara tarjolla ja heidän välilleen voi tulla kulkupuheita. Ensimmäisenä vuonna me tosin emme usko niitä, mutta seuraavana me hiukan voimme ruveta uskomaan. Kerran viikossa meidän pitää tavata toisemme, ja silloin me nauramme kaikkea sitä pahaa, mitä ihmiset yrittävät ahtaa välillemme. Kun me joudumme samoihin tansseihin, pitää meidän osata polkea tahtia niin että vinkuu ja soi, kaikkien panettelijoidemme istuessa katselemassa. Kun me tapaamme kirkolla, tervehdimme toisiamme kaikkien niiden nähden, jotka toivoisivat meitä satojen penikulmien päähän toisistamme. Jos joku sepittää meistä laulun, koetamme yhdessä sepittää toisen vastaan; kyllä se menee, kun me yhdessä yritämme. Ei kukaan pääse meidän kimppuumme, kun me vedämme yhtä köyttä ja näytämme ihmisille, että kuulumme yhteen. Onnetonta rakkautta tuntevat vain pelkurit tai heikot tai sairaat ihmiset, tai laskevat ihmiset, jotka odottavat jotakin määrättyä asianhaaraa, tai viekkaat ihmiset, jotka vihdoin saavat kärsiä oman viekkautensa takia, tai järki-ihmiset, jotka eivät senvertaa pidä toisistaan, että voisivat unohtaa säädyt ja muut eroavaisuudet — he toimivat salaa, lähettelevät kirjeitä, vapisevat joka sanaa ja tuota pelkoa ja alituista levottomuutta ja veren tykintää pitävät he lopulta rakkautena, ovat onnettomia ja sulavat kuin sokeri. Kaikkia kanssa! Jos he oikein pitäisivät toisistaan, niin he eivät pelkäisi, vaan nauraisivat ja astuisivat joka hymyssään ja joka sanassaan vaikkapa suoraan kirkonporttia kohti. Minä olen lukenut siitä kirjoista ja minä olen sen itsekin nähnyt, että se on kehnoa rakkautta, joka kulkee takateitä. Rakkaus alkaa salaisuudessa, sillä se alkaa kainoudessa; mutta sen täytyy elää julkisuudessa; siksi että se elää ilossa. Kun lehdet puhkeavat, niin ei niiden kasvamista voi salata ja sinä huomaat, että kaikki mitä puussa on kuivaa, putoaa pois samassa hetkessä, jolloin puhkeaminen alkaa. Se, joka saa rakkauden, pääsee irti kaikesta vanhasta, kuolleesta kuonasta, mahlat vuotavat ja pursuvat, ja kuinka ei sitä huomattaisi? Hoi tyttö, kaikkien pitää tulla iloisiksi, kun näkevät meidät iloisina; kaksi kihlattua, jotka uskollisesti pitävät kiinni toisistaan, tekevät ihmisille hyvän työn, sillä he antavat heille runon, jonka heidän lapsensa oppivat ulkoa ja laulavat luulevien vanhempien häpeäksi. Minä olen lukenut niin monta sellaista runoa, tälläkin paikkakunnalla elää joitakin sellaisia runoja kansan suussa, ja juuri niiden lapset, jotka kerran saivat pahan aikaan, niitä nyt liikutetuin mielin kertoilevat. Ja nyt Marit, ojennamme me toisillemme kätemme — kas noin! ja sitte me lupaamme toisillemme, että uskollisesti pidämme kiinni toisistamme — kas noin! ja kaikki käy hyvin, eläköön!

Öyvind yritti tarttua kiinni hänen päähänsä, mutta hän käänsi sen pois ja luisui alas kiveltä.

Öyvind jäi istumaan, Marit palasi ja seisoi, kädet pojan polvella, ja puhui, katsellen hänen kasvoihinsa:

— Kuule nyt, Öyvind, kun hän rupeaa tahtomaan minua lähtemään, niin mitä minä teen?

— Sitä minä en usko; onhan kuuliaisuus velvollisuus, niinkauan kuin se ei ole synti; mutta sinä olet myöskin velvollinen antamaan hänen suoraan tietää, kuinka raskasta sinun tällä kertaa on olla kuuliainen. Minä arvelen, että hän peräytyy, kun näkee sen; nyt hän tietysti luulee, kuten muutkin, että se on paljasta lasten leikkiä. Näytä hänelle, että se on enemmän.

— Hänen kanssaan ei ole helppo tulla toimeen, usko pois. Hän vartioi minua kuin vuohta lieassa.

— Kyllä. Joka kerta kun sinä salaa ajattelet minua, riuhtaiset sinä sen irti.

— Niin, sillä tavalla. Mutta tiedätkö sinä niin varmaan, että minä niin usein ajattelen sinua?

— Kunko linnut laulelevat? — ja kun kukko makaa, — — ja kun kellot kalisevat — — tuolta vuoren takaa.

Samassa näkivät he Maritin vaarin tulla kammertavan pihamaalle ja menevän kellonnuoralle, soittamaan väkeä hereille. Ihmiset luhjustelivat esiin ladoista ja vajoista ja huoneista, menivät unisina hevosten ja haravoiden luo, hajaantuivat vainioille ja hetkisen perästä olivat kaikki taasen työssä ja touhussa. Mutta isoisä kulki rakennuksesta toiseen, vihdoin hän nousi aitan ylimmälle portaalle katsomaan. Pieni poika hyppäsi hänen luokseen, nähtävästi hän oli huutanut häntä. Poika läksi aivan oikein juoksemaan sinne päin missä Pladsen oli, ja vaari kierteli kiertelemistään pihamaata, alituiseen katsellen vuorelle päin, mutta varmaan aavistamatta, että se musta mikä näkyi Isollakivellä, oli Marit ja Öyvind. Mutta toisen kerran oli Maritin suuri koira vastuksena. Se näki vieraan hevosen ajavan Hejdegårdeneen, ja nähtävästi se luuli olevansa huoneenhallitushommissaan, koska se rupesi haukkumaan voimiensa takaa. He toruivat koiraa, mutta se oli suuttunut eikä ottanut lakatakseen. Isoisä seisoi alhaalla ja tuijotti suoraan ilmaan. Mutta pula yltyi yltymistään, sillä paimenten koirat kuulivat kummakseen vieraan äänen, ja läksivät tulemaan. Kun ne huomasivat, että se oli suuri, sudennäköinen hirviö, kävivät takkuiset lappalaiskoirat yksissä voimin sen kimppuun. Marit pelästyi niin, otti hän hyvästiä sanomatta läksi karkuun, Öyvind törmäsi suoraan tappelevien keskelle, potki ja löi, mutta koirat vain siirtyivät toiseen paikkaan ja hyökkäsivät taas hirveästi rähisten ja ulisten toistensa kimppuun, Öyvind taas perässä, ja niin sitä mentiin, kunnes päästiin puron jyrkänteelle; siinä hän karkasi joukkoon, ja seuraukseksi tuli, että kaikki koirat syöksyivät veteen ja sattuivat joutumaan oikein syvälle paikalle. Silloin ne häpeillen erosivat toisistaan, ja niin loppui tämä metsämeteli. Öyvind läksi metsän poikki kylätielle, mutta isoisä tuli portilla Maritia vastaan; se oli koiran ansiota..— Mistä sinä tulet?

— Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vain sen yhden ainoan asian, että sinun pitää lähteä.

— Enkö minä tahdo? Kuule nyt, Marit, minä sanon sinulle vain huvin vuoksi, katsos, vain huvin vuoksi, että minä lyön selän poikki siltä sinun poikaretkultasi.

— Enkö minä uskalla? Sanotko sinä, etten minä uskalla? Kuka minulle mitään tekisi, kuka?

— Kuule, Marit, minä en viitsi nähdä tuota hyppäämistä. Sinun pitää lähteä pois paikkakunnalta. Sinä tuotat minulle paljasta surua ja murhetta ja niin teki äitisikin — paljasta surua ja murhetta. Minä olen vanha mies, minä tahtoisin nähdä elämäsi turvattuna, minä en tahdo olla ihmisten hampaissa sellaisen asian takia; minä tahdon vain sinun omaa parastasi; huomaa se, Marit. Pian minä menen menojani, siihen sinä jäät; miten sinun äitisi olisi käynyt, jollei minua olisi ollut? Kuule nyt, Marit, ole nyt ymmärtäväinen ja kuuntele mitä minä sanon; minä tahdon vain sinun parastasi.

— Saada tahtonne tapahtumaan, sitä te tahdotte, mutta minun tahtoani te ette kysy.

— Pitäisikö sinullakin olla tahto, sinä, senkin lokinpoika? Pitäisikö sinun ymmärtää, mikä sinulle on parasta, senkin hupakko? Minäpä annan sinulle pienen selkäsaunan, vaikka oletkin noin pitkä tyttö. Kuule Marit, puhutaan nyt kauniisti. Et sinä alkuasi ole niinkään tyhmä, mutta ovat panneet pääsi pyörälle. Kuule nyt minua, minä olen vanha, viisas mies. Puhutaan nyt järkevästi. Eivät minun asiani ole niinkään hyvin kuin ihmiset luulevat: vaivainen vieras lintu voi lentää tänne ja pian viedä mennessään ne vähät, mitä minulla on. Isäsi kävi niihin kovin kourin. Meidän täytyy pitää huolta itsestämme tässä maailmassa. Ei se muuten kannata. Mikä koulumestarin on puhuessa, sillä hänellä on itsellään rahoja; niin on papillakin ja mikä heidän on saarnatessaan. Toista on meidän, joiden täytyy raataa elääksemme. Minä olen vanha, minä tiedän paljon ja minä olen nähnyt paljon; voihan siitä rakkaudesta puhua, mutta ei siitä mihinkään ole; pappilaiset ja muut heikäläiset voivat pitää sitä jonakin, mutta toista on talonpojan. Ensin ruokaa, katsos, sitten jumalansanaa ja vähän kirjoitustaitoa ja laskutaitoa ja rakkauttakin, jos asiat soveltuvat sillä tavalla mutta ei sitä jumal-avitakaan, kelpaa alkaa rakkaudesta ja lopettaa ruokaan. Mitä sinä nyt sanot, Marit?

— Minä pidän sitä rakkautta hyvin tärkeänä. Vanhus seisoi hetkisen hämmästyksissään, hänen mieleensä johtui sadat samanlaiset keskustelut, jotka olivat päättyneet samanlaisiin tuloksiin, hän ravisti päätään, käänsi tytölle selkänsä ja läksi.

Hän kammersi torpparien kimppuun, torui pakoja, löi suurta koiraa ja oli pelästyttämäisillään kuoliaaksi pienen kanan, joka oli joutunut pellolle; mutta Maritille ei hän sanonut mitään.

Sinä iltana oli Marit niin iloissaan, kun läksi yläkertaan nukkumaan, että avasi ikkunan, lepuutti käsivarsiaan kehystä vastaan, katseli ulos ja lauloi. Hän oli saanut käsiinsä herttaisen pienen rakkauslaulun, jota lauloi:

Jos sa lemmit mua, niin ma lemmin sua elonpäivieni päähän; kuluu kesäkuu, ruoho lakastuu, suvi sydämihin jäähän!

Muistan sanan sen viimevuotisen tuon sen lintusena jälleen sulle, istun ikkunaas, laulan taas ja taas: kevät, kevät eikö kohta tulle!

    Tuli tuli tei!
    Tätä kuullut ei
    poika tuonne koivuhakaan.
    Mitä lauloin mä, —
    on jo hämärä, —
    eikä kuulu saattajakaan!

Enhän liene vaan sulta suudelmaan — ei, se mahdotonta oisi! Jos jo kuulit sa, pian unhoita — peruuttaa sen vielä voisi!

Hyväst', hyväst' jää, yö jo yllättää; unessa ma nään sun siellä, kuulen sanat ne, jotka minulle — oi, ne huumaa päätä vielä!

Nyt ma lopetan, suljen akkunan, kohta on jo öinen rauha. Kohta viimeisen tuopi sävelen, ilta on niin lämmin, lauha.

On syksy, koulumestari astelee Nordistuenille, avaa ulko-oven, ei tapaa ketään kotona, avaa toisen oven eikä vieläkään tapaa ketään ja jatkaa yhä kulkuaan pitkän rakennuksen viimeiseen huoneeseen; siellä istuu Ole Nordistuen yksinään vuoteensa ääressä ja katselee käsiään.

Koulumestari tervehtii ja Ole vastaa. Koulumestari ottaa jakkaran ja asettuu Olen eteen.

Koulumestari muuttaa jalan toisen päälle, katselee ympärilleen, ottaa kirjan penkiltä ja alkaa sitä selailla.

Koulumestari ei pidä kiirettä, hän ottaa esiin silmälasinsa voidakseen lukea kirjan nimen, kuivaa silmälasinsa ja panee ne nenälleen.

— Niin, siitähän minun juuri piti puhua. Elämä menee taaksepäin; minä kaadun tästä kohta.

— Katso vain, että vedät makeita unia, Ole. Koulumestari panee kirjan kiinni ja istuutuu katsomaan ikkunaan.

— Olenhan minä näinä viime aikoina… Koulumestari laskee kirjan kädestään ja panee pois silmälasit.

— Sellaistahan se minullakin oli kauan aikaa. Olimme riidoissa hyvän ystävän kanssa ja minä odotin, että hän tulisi luokseni ja koko sen ajan olin onneton, mutta sitten minä keksin sen keinon, että lähden hänen luokseen ja siitä asti minulla on ollut hyvä olo.

— Niin, kun niillä on se agronoomi apunaan. Koulumestari kääntyy välinpitämättömästi ikkunaan päin.

— Apuahan sinäkin tarvitsisit, Ole. Et pääse paljon käymäänkään etkä paljon tiedä näistä uusista viljelyskeinoista.

— Minä olin kauan samanlaisissa väleissä Jumalan kanssa, sanoo koulumestari. — Et kohtele minua hyvin, sanoin Hänelle. — Oletko sinä sitten pyytänyt minulta hyvää kohtelua? kysyi Hän. Enhän minä ollut pyytänyt. Sitten minä pyysin ja senjälkeen on kaikki käynyt hyvin.

— Onhan minulla lapsenlapsi ja hän kyllä tietää mikä minulle tuottaisi iloa, mutta hän ei tee sitä.

— Sinua painavat monetkin asiat, mutta minun ymmärtääkseni talo sentään on suurin huoli.

— Se on jo niin monet polvet ollut tässä suvussa ja se on niin hyvää maata. Siinähän se on kaikki mitä isä toisensa perästä on saanut kokoon; mutta nykyään ei se kasva. Enkä minä tiedä, kuka ajaa taloon, kun minut viedään talosta. Sukua hän vaan ei ole.

— Mutta kuinka hänen miehensä pitää taloa? Se minun pitäisi tietää ennenkuin pääni kaatuu. Se on sellaista, Baard, että sekä minulle että talolle tulee kiire.

— Mennään vain. Minulla on väkeä tuolla mäessä, lehdessä ovat, mutta eiväthän ne mitään tee, paitsi silloin kun minun silmäni näkee!… ja hän hoippuroi hakemaan suurta lakkiaan ja keppiään ja puhelee siinä kulkiessaan: — ne eivät viihdy täällä meillä työssä; minä en ymmärrä mikä siinä on… Heidän päästyään ulos ja kierrettyään rakennuksen kulman, hän seisahtui: — katso nyt tätä: kun ei ole järjestystä missään! puita ovat viskelleet huiskin haiskin, kirvestä eivät ole lyöneet kiinni pölkkyyn… ja hän kumartui vaivalloisesti sitä ottamaan ja löi sen pölkkyyn. — Tämä nahkanen tässä on pudonnut, mutta onko joku viitsinyt nostaa sitä ylös? ja hän nosti sen itse paikoilleen. — Tässä on sitten aitta, mutta luulen vain, että joku on kantanut pois portaita! — hän nosti ne itse syrjään. Sitten hän seisahtui, jäi katsomaan koulumestariin ja sanoi: — ja tällaista se on joka päivä!

Heidän astuessaan ylös rinnettä, kuului nurmikkojyrkänteiltä reipasta laulua.

— Se on Östistuenin pieni Knud, joka siellä laulaa. Hän tekee lehtiä isällensä. Tuolla ovat minun väkeni; he eivät laula.

— Öyvind Pladsen on paljon ollut siellä Östistuenissa; taitaa olla niitä lauluja, jotka hän on tuonut paikkakunnalle; lauluja tulee aina aika liuta hänen mukanaan.

Siihen ei tullut mitään vastausta. Se maa, jota he paraikaa kulkivat, oli aivan hoidon puutteessa, ja kun koulumestari huomautti siitä, seisahtui Ole.

— Minä en jaksa enempää, sanoi hän miltei heltyen. Vieras työväki käy liian kalliiksi, kun ei isännän silmä ole mukana. Raskasta vaan on kulkea tällaisen maan poikki.

He joutuivat puhumaan pinta-alan suuruudesta ja mitkä paikat eniten kaipasivat hoitoa, ja lopuksi he päättivät nousta nurmikkojyrkänteelle katsomaan koko alaa. Kun he vihdoin viimein olivat päässeet korkealle paikalle ja sieltä katselivat ympärilleen, heltyi vanhus vahaksi.

— Enhän minä tahtonut jättää tätä näin rempalleen. Tuolla me olemme ahertaneet, sekä minä että vanhemmat, vaikkei sitä näy.

Samassa kajahti heidän päittensä päältä laulu; siinä oli se omituinen kirpeys, joka pojanäänessä aina on, kun se oikein innoissaan vetelee. He sattuivat olemaan jokseenkin likellä sitä puuta, jonka latvassa pieni Knud Östistuen taitteli lehviä isänsä karjalle ja heidän täytyi jäädä kuuntelemaan hänen lauluaan.

Vuoripolku noustavaks kun on jyrkkä eessä, älä liian raskahaks kantamusta tee sä! Sulje huolet laaksojen vihannasta haasta, heitä alas laulellen mik' on alamaasta!

Tervehtii sua linnunsuu, vaikee kylänjuorut, ilma yhä puhdistuu, noustessasi nuorrut, syvyydestä sydämen laulat lauleloisen, herää muistot mennehen ajan aurinkoisen.

Seisot hetken hartahan, kuulet silloin soivan hiljaisuuden korkean, korvaan huminoivan. Solisee vain puronen, kivi vierii santaan, maailmalta tuulonen kaiun sulle kantaa.

Nöyrtyen sa astu näin muistojesi tarhaan, nouse yhä ylöspäin huipulta sa parhaan löydät: Mooses vaeltaa siellä Herran kanssa; autuas ken nähdä saa heidän kasvojansa!

Ole oli istuutunut ja painanut pään käsiinsä. — Nyt minä puhun teille, sanoi koulumestari ja istuutui hänen viereensä.

Pladsenin torpassa oli Öyvind vasta palannut pitemmältä matkalta. Kyyti oli vielä oven edessä, koska hevosen piti levätä.

Vaikka Öyvindillä nyt oli hyvät tulot amtin agronoomina, asui hän vielä pienessä kamarissaan kotitorpassa ja autteli joutoaikoinaan töissä. Torppa oli viljelty päästä päähän, mutta se oli niin pieni, että Öyvindin oli tapana sanoa sitä äidin leikkikaluksi; sillä äiti maanviljelystä pääasiallisesti hoiti.

Öyvind oli juuri ehtinyt muuttaa vaatteet, isä oli tullut myllyltä, ihan jauhoisena, ja niinikään muuttanut. He puhelivat paraikaa siitä, että pitäisipä lähteä vähän kävelemään ennen illallista, kun äiti ihan kalpeana tuli huoneeseen.

— Vanha Ole Nordistuen se on, sanoi nyt Thorekin ja vetäytyi pois ikkunasta, jotteivät vieraat häntä näkisi, sillä he olivat jo ihan talon edessä.

Öyvind ehti kohdata koulumestarin katseen samassa hetkessä, jolloin hän läksi ikkunasta; Baardi hymyili ja kääntyi takaisin vanhan Olen puoleen, joka ahersi eteenpäin pienin, lyhyin askelin, aina nostaen toista jalkaa korkeammalle kuin toista. Ulkopuolella kuului koulumestarin ääni lausuvan: "kyllä kai hän juuri on palannut kotiin", ja vanha Ole kaksi kertaa toistavan: "vai niin, vai niin".

He seisoivat kauan aikaa ääneti eteisessä. Äiti oli paennut siihen nurkkaan, missä maitohylly oli, Öyvind oli asettunut lempipaikalleen, selkä suurta pöytää vastaan ja kasvot oveen päin, isä istui hänen rinnallaan. Vihdoin koputettiin oveen ja koulumestari astui huoneeseen ja otti lakin päästään, rinnallaan Ole, joka niinikään otti lakin päästään; sen tehtyään hän kääntyi oveen päin sulkemaan sitä; hän oli niin hidas liikkeissään, nähtävästi häntä hävetti. Thore nousi ja pyysi heitä sisään. He asettuivat rinnatusten penkille ikkunan alle; Thore istuutui taasen.

Kosiminen tapahtui seuraavalla tavalla. Koulumestari: — Taitaa sittenkin tulla kaunis syksy.

— Kyllä siitä nyt tulee seisovat ilmat, kun tuuli kerran on kääntynyt tuolle kulmalle.

— Ei vielä; tämä Ole Nordistuen, jonka sinä kai tunnet, tahtoisi pyytää sinua, Öyvind, auttamaan, jos muuten sopii.

— Ei hän tarkoita näitä likeisimpiä töitä, mutta talo ei hänestä tunnu menevän eteenpäin ja siltä kai puuttuu oikea hoito ja johto.

Koulumestari katsahtaa Oleen. Ole tuntee, että nyt on lähdettävä lieskaan, rykäisee pari kertaa ja alkaa lyhyeen ja nopeasti:

— Se oli sillä tavalla, taikka on sillä tavalla — että, minä tarkoitan, että sinä niinkuin asettuisit olemaan meillä… että sinä niinkuin olisit meillä asumassa… silloin kun et ole matkoilla.

— Kiitoksia vain tarjouksesta, mutta minä asun mielelläni siellä missä asun.

— Olelta menee tänään vähän niinkuin nurin. Se on sellaista, että hän on käynyt täällä kerran aikaisemmin ja se muisto panee sanat ristiin hänen suussaan.

— Sellaista se on. Minä kävin hullun asioilla, tappelin niin kauan tytön kanssa, että puu mureni. Mutta ei muisteta niitä; ei sadepuro irroita isoja kiviä; ei toukokuun lumi kauan pysy; ei ukkosen jyrinä ihmistä tapa.

— Ole tarkoittaa, ettei niitä enää pidä muistaa, ei sinun, Öyvind, eikä
Thorenkaan.

— Orjantappura käy kiinni kynsin ja hampain, mutta ei tee haavaa. Ei minussa vain enää ole piikkejä.

Ole: — Minä en siihen aikaan tuntenut poikaa. Nyt minä näen, että hänen kylvönsä itää; syksy vastaa kevättä; sen pojan sormenpäissä on rahaa, ja minä tahtoisin hänet mielelläni käsiini.

Öyvind katsoo isään, isä äitiin, äiti koulumestariin ja vihdoin he kaikki katsovat Öyvindiin.

— Suuri talo, mutta huonossa viljelyksessä; minä en enää jaksa, olen vanha, eivätkä jalat tottele pään käskyjä. Mutta kyllä siellä kannattaisi ruveta tekemään työtä.

— Suurin talo pitäjässä; se se juuri on onnettomuus; liian suuri kenkä putoaa jalasta; onhan se mukavaa, että pyssy on hyvä, mutta se täytyy jaksaa nostaa. (Tässä hän äkkiä kääntyy Öyvindin puoleen.) Mitä jos sinä kävisit sen kimppuun?

— Mutta… Ole katsahtaa kummissaan koulumestariin. — Öyvind taitaa aikoa kysyä saako hän Maritin kanssa?

— Maritin kaupanpäälliseksi, Maritin kaupanpäälliseksi! vastaa Ole kiireesti.

Silloin hyrskähti Öyvind nauramaan ja hypähti korkealle ilmaan. Kaikki muut rupesivat nauramaan hänen perässään. Hän hykerteli käsiään, karkasi toisesta päästä huonetta toiseen ja toisteli alituisesti:

Thore nauraa kukutteli, äiti katseli nurkastaan vilkkumatta poikaansa, kunnes silmät tulivat täyteen kyyneliä.

— Niin, enkö minä aina ole sanonutkin!… Molemmat puhuivat yhtä nopeasti ja sopivat yhteen kuin kaksi pyörää. — Mutta rahaa, kuulepas, rahaa! Minulla ei ole rahaa!

— Se edistyy! Niin, edistyyhän se! Mutta se edistyisi nopeammin, jos meillä olisi rahoja, eikö niin?

— Monta kertaa? Olisipa meillä vain ollut rahaa! Niin, niin; mutta pureskeleehan sekin, jolla ei ole hampaita ja pääseehän sekin perille, joka ajaa härällä.

Äiti iski yhtä mittaa silmää Thorelle, joka hänkin silloin tällöin syrjästä vilkaisi äitiin ja kiikutteli yläruumistaan ja sitaisi käsillään polviaan; koulumestari vilkutteli hänkin silmää hänelle. Thore aukaisi jo suunsa, rykäisi vähän ja yritti puhua, mutta Ole ja Öyvind olivat lakkaamatta äänessä, nauroivat ja pitivät sellaista elämää, ettei siinä saanut suunvuoroa.

— Olkaa nyt vähän aikaa hiljaa; Thorella on jotakin sanomista, keskeyttää koulumestari, ja miehet vaikenevat ja jäävät katsomaan Thoreen.

— Se on tässä paikassa ollut sellaista, alkaa Thore vihdoin hiljaa, — että meillä on ollut mylly; viime aikoina on ollut sellaista, että niitä on ollut kaksi. Nämä myllyt ovat aina joka vuosi antaneet pikkuisen penniä; mutta emme ole, isäni enemmän kuin minäkään, käyttäneet näitä rahoja, paitsi kun Öyvind oli poissa. Koulumestari on hoitanut niitä ja hän sanoo, että ne ovat kasvaneet siellä pankissa; mutta nyt on parasta, että Öyvind saa ne Nordistueniin.

Äiti tekeytyi nurkassaan pienen pieneksi ja katseli säihkyvän iloisena
Thorea, joka istui hyvin vakavana ja miltei tyhmän näköisenä. Ole
Nordistuen katseli häntä suu ammollaan, Öyvind tointui ensinnä
hämmästyksestään ja puhkesi puhumaan:

— Eikö minua nyt seuraa onni? Hän astui permannon poikki isän luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen, niin että läjähti. — Kas vain sinua, isä! sanoi hän, hykerteli käsiään ja jatkoi kulkuaan.

— Paljonko niitä rahoja saattaa olla? kysyi Ole vihdoin koulumestarilta, mutta hiljaa.

— Vähän enemmän? Öyvind, vähän enemmän! Herra varjele, mikä talo siitä tulee!

— Minä lähden nyt teidän kanssanne Maritin luo, sanoo Öyvind. — Otamme hevosen, joka on tuossa ulkona, niin pääsemme pian.

I — Pian ja nurin! Ihan niinkuin minä nuorena, ihan! — Tässä on lakki ja keppi; nyt minä ajan pois teidät!

— Sinä ajat pois minut, hahhah! mutta tulethan itse mukaan, tulethan? Tulkaa te muutkin; istumme tänä iltana yhdessä niin kauan kuin hiilissä on tulta; tulkaa mukaan!

He lupasivat, Öyvind auttoi ukon rattaille ja he läksivät ajamaan Nordistuenille. Siellä hämmästyivät muutkin yhtä paljon kuin suuri koira, kun Ole Nordistuen ajoi pihamaalle Öyvind Pladsenin kanssa. Öyvindin auttaessa vanhusta rattailta ja palvelijoiden ja päiväläisten heitä töllistellessä, tuli Marit eteiseen katsomaan, mitä koira niin itsepintaisesti haukkui; hän jäi kuin naulittuna heihin katsomaan, lensi polttavan punaiseksi ja karkasi sisään. Päästessään huoneeseen, rupesi vanha Ole kuitenkin huutamaan häntä niin, että hänen täytyi tulla näkyviin.

— Onko se totta? sanoo tyttö miltei tietämättään, ja niin ääneen että helisee.

Tyttö kiepahtaa ympäri, viskaa, mitä käsissä sattuu olemaan, menemään ja karkaa ulos. Mutta Öyvind perässä.

Pian tulivat koulumestari, Thore ja vaimo. Vanhus oli hommannut kynttilöitä pöydälle, joka oli katettu valkoisella liinalla; tarjottiin viiniä ja olutta ja kaiken aikaa kierteli ukko huonetta, nostaen jalkojansa tavallista korkeammalle, mutta oikeaa aina korkeammalle kuin vasenta.

Ennenkuin tämä pieni kertomus päättyy, mainittakoon, että viisi viikkoa myöhemmin Öyvind ja Marit vihittiin pitäjän kirkossa. Koulumestari johti itse sinä päivänä laulua, koska hänen apulaislukkarinsa oli kipeänä. Hänen äänensä särisi nyt vanhana; mutta Öyvind kuunteli häntä mielellään. Ja kun hän oli antanut Maritille kätensä ja taluttanut hänet alttarille, nyökytti koulumestari kuorista hänelle päätään, aivan kuten Öyvind oli nähnyt hänen tekevän silloin, kun hän niin surullisena katseli Maritin tanssia; hän nyökytti päätään takaisin ja kyyneleet yrittivät nousta silmiin.

Tanssiaisillan kyyneleet olivat näiden kyynelten johdantona. Välillä oli koko hänen uskollisuutensa ja työnsä.

BLAKKEN.

Björgan oli muinoin pappilana Kirknen seurakunnassa, Dovreselällä. Talo oli hyvin korkealla ja ihan yksinään; pienenä poikana oli minulla tapana seisoa arkituvan pöydällä ja kaihoten katsella niitä, jotka siellä talvisin luistelivat virran jäällä, tai kesäisin leikittelivät nurmikolla. Björgan oli niin korkealla, ettei siellä kasvanut viljaa, jonka vuoksi talo sitten myytiinkin sveitsiläiselle ja pappila ostettiin laaksosta, jossa toki on vähän parempi. Talvi saapui Björganiin surullisen aikaiseen! Pelto, jonka isä kerran lämpimänä, varhaisena keväänä koetteeksi kylvi, tavattiin aamulla lumen peitossa; niitettyä heinää uhkasi sadekuuron asemasta lumimyrsky, ja entä sitten talvella! Pakkanen yltyi niin, etten minä uskaltanut tarttua portin kääkkään, koska rauta poltti sormia. Isäni, joka oli syntyisin Landista, Randvuonon luota ja siis aika karaistu, täytyi hänenkin usein ajaa naamio kasvoilla pitäjän kaukaisiin kolkkiin. Kävellessä tiet nirisivät ja narisivat ja jos useita oli kulussa, nousi oikein vinkuva melu. Lumi lepäsi usein suuren rakennuksen toisen kerroksen tasalla, pienemmät ulkohuoneet ihan hautaantuivat lumeen, mäet, pensaat ja aidat tasaantuivat samaksi kentäksi, kaikki muuttui lumimereksi, josta kohosi koivunlatvoja, joka lainehti ja aaltoili myrskyssä, sinne tänne uurtaen lovia ja sinne tänne ajaen nietoksia. Minä seisoin pöydällä ja näin hiihtäjien laskettavan meiltä alas laaksoon, näin lappalaisten poroineen tulla tuiskuavan Röraasin metsästä alas tuntureita ja taas ylös meille. Pulkat huiskivat sinne tänne, enkä minä milloinkaan unohda, kuinka, kun joukkue vihdoin pysähtyi pihamaalle, nahkakäärö ryömi esiin joka pulkasta ja olikin pieni, puuhaava, iloinen ihminen, joka kauppasi poronlihaa. Kirkneläiset kuuluvat viime aikoina varttuneen valistuneiksi ja toimeliaiksi ihmisiksi; mutta siihen aikaan oli Kirknen seurakunta huonohuutoisimpia maassa. Siitä ei ole kovinkaan pitkä aika, kun erään papin oli pitänyt ottaa pistoolit mukaansa kirkkoon; toinen tuli kotiin kirkkomatkaltaan ja tapasi silloin kaikki tavaransa rikottuina ja hävitettyinä. Siellä oli käynyt miehiä, heidän kasvonsa olivat mustatut ja he olivat miltei kuoliaaksi peloittaneet papin rouvan, joka oli yksinään kotona. Edellinen pappi oli paennut Kirknestä ja jyrkästi kieltäytynyt palaamasta. Seurakunta oli monta vuotta ollut ilman pappia, kun isä — ehkä juuri siitä syystä — sai sen; luultiin nimittäin hänessä olevan miestä hoitamaan venettä myrskyssä.

Muistan vielä selvästi, kuinka minä eräänä lauantaiaamuna nelinryömin konttasin ylös kansliahuoneen rappusia, koska ne pesun jälkeen olivat vetäytyneet jäähän, enkä vielä ollut päässyt montakaan askelta eteenpäin, kun ryske ja melu kansliahuoneesta pelästytti minut takaisin samaa tietä. Sillä paikkakunnan väkevin mies oli siellä ottanut opettaakseen itsepintaista pappia kansan tavoille, mutta kauhukseen huomannutkin, että pappi ensin aikoi opettaa häntä omilleen. Hän tuli sellaista kyytiä ulos ovesta, että yhtä kyytiä meni alas portaista, siinä hän kokosi jäsenensä ja pääsi portille neljällä harppauksella. Kirknen kansa ei muuta käsittänyt kuin että pappi antoi heille ne lait, jotka tulivat suurkäräjistä. Niin tahtoivat he estää häntä panemasta täytäntöön koululakia; he solvasivat isääni, he kokoontuivat miehissä koulun johtokunnan kokoukseen väkivallalla estääkseen toimitusta. Äidin kiihkeistä rukouksista huolimatta oli isä lähtenyt sinne, ja kun ei kukaan uskaltanut auttaa häntä järjestämään koulupiirien jakoa y.m., teki hän sen itse parhaan taitonsa mukaan, joukon uhaten muristessa vastaan; mutta kun hän, pöytäkirjat kainalossa, meni ulos, ei kukaan koskenut häneen. Saattaa käsittää äitini riemun, kun hän näki hänen palaavan, tyynenä kuten aina.

Näissä oloissa ja tässä ympäristössä syntyi Blakken! Hänen äitinsä oli suuri, punainen tamma Gudbrandinlaaksosta, ja ilokseen sitä joka silmä katsoi; isä oli iso, musta vuonohevonen, joka kerran vieraassa paikassa, kun tammaa tyynesti kuljetettiin ohi, karjaisten karkasi metsästä ja yli ojien ja aitojen ottamaan omaansa rakkauden oikeudella. Blakkenista sanottiin aikaiseen: siitä tulee niin väkevä hevonen, ettei sellaista ole täällä pohjan puolessa nähty, ja, tottuneena kuulemaan juttuja sankareista ja tappeluista, katselin pientä varsaa kuin mitäkin lahjakasta toveria. Se muuten ei ensinkään ollut minulle hyvä; minulla on tänäkin päivänä oikean silmäni yläpuolella arpi sen kaviosta; mutta yhtä uskollisena seurasin silti tammaa ja varsaa, nukuin niiden kanssa kentällä ja pujottelin tamman jalkain lomitse niiden syödessä. Mutta kerran olin mennyt niiden perässä liian kauas. Päivä oli ollut kuuma, olin nukkunut avonaiseen heinälatoon, mistä luultavasti kaikki olimme menneet hakemaan siimestä; tamma ja varsa olivat menneet eteenpäin, mutta minä olin jäänyt maata. Oli jo myöhäistä, kun ne, jotka turhaan olivat etsineet ja huudelleet, palasivat kotiin kertomaan, ettei minua löydy. Saattaa käsittää vanhempieni kauhun - kaikki pantiin etsimään, maat ja metsät huhuiltiin halki, mäet ja jyrkänteet tarkastettiin — kunnes vihdoin joku kuulee lapsen itkevän ladossa ja tapaa minut heinissä istumasta. Olin niin peloissani, etten pitkiin aikoihin osannut puhua; sillä suuri eläin oli seisonut ja katsellut minuun tulisin silmin. Oliko se unta vaiko totta, on vaikea sanoa — mutta varmaa on, että vielä muutamia vuosia sitten heräsin siihen, että näin tämän eläimen seisovan painuneena puoleeni. Blakken ja minä saimme pian tovereita: ensinnä pienen koiran, joka opetti minua varastamaan sokeria, sitten kissan, joka eräänä päivänä odottamatta ilmaantui kyökkiin. En koskaan ennen ollut nähnyt kissaa; kalman kalpeana ryntäsin sisään ja huusin, että suuri hiiri oli tullut kellarista! Seuraavana keväänä lisääntyi meidän joukkomme vieläkin; sillä silloin tuli taloon pieni porsas — ja kun aina Blakken seurasi äitiään työhön, pidimme me, koira, kissa, porsas ja minä seuraa toisillemme. Me vietimme aikamme kylläkin hauskasti, varsinkin nukkumalla yhdessä. Minä annoin näille tovereilleni kaikki mistä itse pidin, porsaalle kannoin hopealusikan, jotta se söisi hiukan kauniimmin; se koettikin — koetti nimittäin syödä hopealusikkaa. Kun minun vanhempieni kanssa piti mennä vieraisiin laaksoon, tulivat koira, kissa ja porsas mukaan. Ensinmainitut pääsivät lautalle, jonka piti viedä virran yli, porsas röhki hiukan ja läksi uimaan perässä. Me saimme sitten kukin oman kestityksemme ja illalla palasimme kotiin samassa järjestyksessä.

Mutta pian piti minun menettää nämä toverini ja pitää Blakken yksin; sillä isäni pääsi Nässetin seurakuntaan Romsdalissa. Kummallinen päivä se oli se meidän lähtöpäivämme. Me lapset ja lapsentyttö istuimme pienessä huoneessa, joka oli pantu liiste-reelle, niin etteivät tuulet eikä tuiskut meitä saavuttaneet; ja isäni ja äitini ajoivat edellä leveässä reessä ja meidän ympärillemme kerääntyi alituisesti ihmisiä ottamaan meiltä jäähyväisiä. En saata sanoa olleeni surullinen, sillä minä olin vain kuuden vuoden vanha ja tiesin, että minulle Trondhjemista oli ostettu hattu ja takki ja housut, jotka minun perille tullessa piti saada ylleni! Ja siellä uudessa kodissamme piti minun ensi kerran saada nähdä meri! Ja olihan Blakken mukana!

Täällä Nässetin pappilassa — se on kauneimpia maassa, se kun kohottaa voimakasta rintaansa kahden vuonon välissä, jotka täällä kohtaavat toisensa; yläpuolella on vehreä tunturi, vastarannalla vesiputous ja taloja, laaksonpohjalla aaltoilevia vainioita ja elämää ja pitkin vuonon vartta tuntureja, joista niemi niemen perästä pistäiksen veteen ja joka niemellä nousee suuri talo, — täällä Nässetin pappilassa, jossa minä illoin saatoin katsella auringon kimmellystä vuonoilla ja tuntureilla, kunnes itkin, ikäänkuin olisin pahaa tehnyt, — ja missä minä suksillani liukuessani toisessa tai toisessa laaksossa äkkiä saatoin seisahtua kuin taikamahdin pidättämänä, minut kun oli vallannut kauneus, kaipaus, jota en saattanut selittää, mutta joka oli niin suuri, että suurinta iloa seurasi ahdistus ja suru, — täällä Nässetin pappilassa kasvoivat vaikutelmani, mutta elävimpiä vaikutelmia antoi minulle Blakken, sillä täällä kasvoi sekin, tuli jättiläiseksi ja teki jättiläistekoja.

Korkeudeltaan ei se ollut paljoa yli keskikoon, mutta verraten pitkä ja niin leveä, että ihan nauratti; se oli väriltään hallava, enemmän keltainen kuin valkoinen, harja musta ja tavattoman tuuhea; siitä tuli kömpelö, hyväntahtoinen eläin, joka arkioloissa aina kulki pää riipuksissa. Totutut työnsä teki se aina tyynenä kuin härkä, mutta perinpohjaisesti. Paitsi että se suoritti enemmän kuin puolet tämän raskasraateisen talon hevosajoista, kuten peltotöistä, puunvedosta y.m.s., vedätti se enemmän kuin puolet rakennustarpeista suureen uuteen päärakennukseen ja paljoon muuhun, mitä isä rakennutti, vieläpä etäältä, kauheasta sydänmaan rydöstä. Kun ei kaksi hevosta saanut kuormaa kulkemaan, valjastettiin Blakken, ja jos valjaat vain kestivät, niin kyllä tuli kuorma perille. Se katseli mielellään taakseen, kun rengit tekivät sen kaksin- tai kolminkertaista kuormaa; ei se sanonut siihen paljon mitään, mutta kolme, neljä kertaa sitä täytyi käskeä, ennenkuin se läksi liikkeelle ja silloin ensin pari kertaa yritti ennenkuin oikein kävi kiinni! Tyynesti sitä mentiin, askel askeleelta; silloin tällöin tuli uusi renki, joka tahtoi opettaa sille reippaampia tapoja, mutta tulos oli aina, että rengin täytyi oppia hevosen tavat. Piiskaa ei koskaan käytetty, sillä mahtava työjuhta kävi pian niin rakkaaksi, että asiat sovittiin hyvällä. Sitä myöten kuin Blakkenin maine paikkakunnalla kasvoi, katsottiin kunniaksi ajaa sitä.

Sillä Blakken oli pian liioittelematta pitäjän suurin merkillisyys. Alussa tuli — kuten aina, kun suuruus alkaa nostaa päätään — hirveää suuttumusta ja sekamelskaa, sillä Blakken, joka kävi laitumella takalistossa ja tuntureilla paikkakunnan muiden hevosten joukossa, tahtoi anastaa kaikki tammat itselleen. Se potki ja kuritti siinä määrin kilpakosijoitaan, jotka kuvittelivat menestyvänsä, että talonpojat kuljettivat niitä pappilaan ja vaativat noituen ja sadatellen korvausta. Vähitellen he kuitenkin tyyntyivät; tiesiväthän he kun tiesivätkin, että kauppa joka tapauksessa kannatti; sillä Blakkenin jälkeläiset tuottivat sille kunniaa! Mutta kauan se heitä kuitenkin harmitti, että sen etevämmyys oli niin suuri ja kieltämätön. Naapurimme, luutnantti, ei soturina saattanut siihen tyytyä, hän hankki kaksi suurta, gudbrandinlaaksolaista hevosta — ihania eläimiä — ja näiden piti opettaa Blakkenille huutia. Lyötiin vetoa ja odotettiin jännityksellä ensi kohtausta keväisellä tunturilaitumella. En ikinä unohda sitä kaunista helluntai-iltaa, jolloin seisoin ulkona kuuntelemassa teeren vihellystä nurmi jyrkänteeltä ja tyttö juoksi kertomaan, että molemmat luutnantin hevoset seisoivat tahkokivien luona ja painautuivat toisiaan vastaan. Kaikki sinne — ja katso: siinä ne komeat eläimet värisivät, verinen haava haavan vieressä; ne olivat joutuneet tekemisiin Blakkenin hirmuisten hampaiden ja kavioiden kanssa! Pelko oli pannut ne ponnistamaan pappilan korkeiden aitojen yli, sillä ne eivät olleet uskaltaneet pysähtyä, ennenkuin pääsivät taloon. Seuraavana päivänä laulettiin Blakkenin ylistystä kirkonmäellä ja sieltä se kulki yli vuonojen ja tunturien.

Blakken sai sen surun, että yksi sen pojista, reipas ruskea hevonen, muutaman vuoden perästä yritti jakaa valtaa sen kanssa. Mutta se kävi sen kimppuun suoraa päätä ensi kapinayrityksessä, ja kun ei rohkea poika tahtonutkaan lähteä pakoon, vaan nosti härsyttävän sotahuudon, niin nousi kokenut soturikin, ne nousivat takajaloilleen toisiaan vastaan, panivat etujalat toistensa kaulaan ja painivat. (Orhit aina ottelevat sillä lailla.) Pian seisoi nuori hurjapää viulunjousena; hetkisen perästä oli se maassa ja sai isällisen selkäsaunan. Tämän näin omin silmin.

Miltei joka kesä kävi karhu mailla ja kaatoi monta lehmää ja lammasta sekä meiltä että muilta. Tuonta tuostakin kuulimme paimenpojan huutavan ja karjakoiran nostavan haukun; soitettiin kelloa, kaikki lähtivät juoksemaan ja menivät metsään, käsissä pyssyt, kirveet ja rautakanget; mutta he tulivat miltei aina liian myöhään; joko oli koira jo karkoittanut karhun tai oli eläinkin jo tapettu, ennenkuin apu ehti. Hevoset osasivat paremmin suojella itseään, mutta tappoi karhu silloin tällöin hevosenkin, joko viekoittelemalla sen suohon, jonne hevonen vajosi, helposti joutuen saaliiksi, tai ajamalla sitä takaa, niin että se syöksyi alas jyrkänteestä.

Eräänä kesänä varsinkin olivat karhut villissä, kului tuskin viikkoakaan ilman että karhu ahdisti karjaa; hevoset tulivat äkkiä kesken kaiken tallille asti ja olivat ihan pelästyksissään; joka kerta oli karhu ajanut niitä takaa. Mutta Blakken ja se tamma ja varsa, jota se terävin kengin suojeli, eivät koskaan tulleet. Lopulta emme ensinkään tietäneet, mihin ne olivat joutuneet; paimenet eivät moneen päivään olleet kuulleet tamman kelloa. Koska oli ollut pitkällinen rajuilma, jolloin hevosten muuten oli tapana tulla likemmä kotia, jopa usein jäädä seisomaan ihan tallinportin eteen, eikä niitä vieläkään kuulunut, lähetettiin rengit miehissä metsään etsimään. He etsivät paraasta päästä soisilta paikoilta, jos karhu olisi houkutellut taistelunhaluisen hevosen sinne ja voittanut sen siellä sekä mahdollisesti vienyt varsan ja emän, joka tietysti tahtoi puolustaa varsaa. He etsivät etsimistään, näkemättä mitään epäilyttävää. Karhunjälkiä kyllä näkyi, mutta ei merkkejä hevosten taistelusta. Renkien näistä puhellessa ja liketessä parasta laidunpaikkaa metsässä, huomaa joku, että ihan suon likeisyydessä on varsan ja emän jälkiä, mutta että ne loppumattomiin ovat kierrelleet samaa paikkaa, siis olleet suuressa hädässä, ja jäljet ovat ihan tuoreet, varmaan tämänpäiväiset. Tarkastaessa suota, huomasivat he todella maan poljetuksi suuressa taistelussa. Miehiä rupesi sekä kuumaamaan että kylmäämään, mutta he tahtoivat kuitenkin saada asiasta selvän. Suon laidassa oli sekä karhun että hevosen takajalan askelia; ne olivat siis molemmat paikalla nousseet takajaloilleen, karhu oli kulkenut takaperin suohon, houkutellakseen hevosen mukaansa, ja hevonen perässä; sillä karhun leveää kämmentä suomaa kyllä kannattaa; ei se myöskään ole niin painava kuin hevonen, joka vaipuu ja jää kiinni suohon. Mutta tällä kertaa oli karhu tehnyt turhat laskut; sillä tosin oli Blakken uponnut syvälle suohon, mutta sen lapojen jättiläisvoimat olivat nostaneet jalat norosta ja teräväkenkäiset etujalat olivat hutkineet ja väkevät hampaat repineet — eikä vähään matkaan enää näkynyt karhun takajalkoja, vaan sensijaan sen turkin kuva ja vielä toinen ja toinenkin ja sitä kesti kautta koko suon; karhu oli viskattu nurin, se ei ollut päässyt nousemaan, vaan, suojellakseen itseään raivostuneen hevosen hampailta ja kavioilta, se oli kieritellyt kierittelemistään, ja tätä taistelua he saattoivat seurata kovalle maalle asti. Taistelupaikan vilkkaan kertomuksen lämmittäminä kävivät miehet tarkkakuuloisemmiksi ja teräväsilmäisemmiksi ja saattoivat nyt hiljaisessa ilmassa, jossa sateen jälkeen aurinko väreili, kuulla emän kellon lehtimetsästä harjun alta. He rientämään sinne - mutta heitä vastaan tuli Blakken ja kielsi heitä, silmät säihkyen, likenemästä. Se oli käynyt tuntemattomaksi. Pystypäänä, liehuvin harjoin juoksi se suuressa kaaressa varsan ja emän ympäri ja vasta pitkien, koreiden puheiden perästä ja suolan avulla, jota sattui olemaan mukana, saivat he sen käsittämään, että tulijat olivat tuttua väkeä. Mutta tämä Blakkenin urotyö, ainoa laatuaan, loi sen nimeen sellaisen loiston, että se Pappilan-Blakkenista tästä puoleen korotettiin Karhu-Blakkeniksi. Monta monituista kertaa se vuosi vuodelta oli ottelussa karhun kanssa ja joka kerta sitä sitten pitkän aikaa oli mahdoton kesyttää. Kerran se tuli kotiin, päässä karhun kynnen jäljet. Vanha jättiläiskarhu oli saanut isketyksi kyntensä alapuolelle hevosen silmiä, ja kauheasti raappinut, kun hevonen oli riuhtaissut irti päänsä. Vaarallista oli kyllä antaa niin vanhan orhin terävässä kengässä kulkea takalistolla; mutta hevoset tunsivat sen ja pakenivat, ja jos yksi ja toinen vielä tyhmyydessään otti selkäänsä, niin Blakken sai anteeksi kuuluisuutensa takia. Hevosella, joka kaatoi karhun, kai oli oikeus tehdä mitä tahtoi.

Kun meidän joskus — mikä muuten harvoin tapahtui — täytyi ottaa se kirkkohevoseksi, saattoi parhaiten huomata, kuinka sitä ihailtiin. Kun koko perheen, sisäkköineen, kotiopettajineen päivineen piti lähteä liikkeelle, täytyi sen vetää kolmea, neljää meistä vanhoissa kääseissä, joissa ei suinkaan istunut pelkästään ilokseen. Koskeivät mitkään herrasvaljaat olleet tarpeeksi isot, täytyi sen lönköttää työvaljaissa, ja kun tuuhea, itsepintainen harja riippui silmillä, ei se suinkaan näyttänyt olevan kirkkokunnossa. Se oli jätettävä viimeiseksi; sillä osaksi ei se ottanut juostakseen, vaan tahtoi astella kuin työrattaiden edessä, osaksi tahtoi se viedä kirkkomiehet kaikille metsäteille, joihin oli tottunut. Mutta viimeisenähän se tuli seuranneeksi; toisten hevosten juostessa lönkötti Blakken ja kääseissä istujat pääsivät eteenpäin tokaisemalla kuin merenkäynnissä ja joskus todella merikipeinäkin. Kirkon luona asiat kokonaan muuttuivat. Siellä oli nimittäin paljon muita hevosia. Se nosti päätään paikalla ja päästi sodanhaluisen hirnunnan; siihen vastattiin joka taholta, se aikoi lähteä laukkaamaan kääseineen päivineen, mutta se pidätettiin, riisuttiin ja pantiin liekaan. Sen oma, erityinen riimunvarsi oli mukana ja se vietiin ihan tunturin juurelle, ollakseen niin kaukana muista hevosista kuin mahdollista. Mutta se tahtoi päästä niiden luo, se riuhtoi liekaa, nousi takajaloilleen, heilutti harjaansa ja karjui kirkonmäelle päin! Sen ympärillä oli väkeä enemmän kuin kirkossa; kun se hetkiseksi asettui, taputtelivat he sitä ja mittailivat sen rintaa, kaulaa ja lapoja ja avasivat suun katsellakseen sen hammastarhaa, mutta niin pian kuin joku toinen hevonen hirnui, riistäytyi se heistä irti, nousi takajaloilleen ja karjui taas. Se oli katselijoiden mielestä komeinta, mitä saattaa ajatella! Minä puolestani en kai koskaan myöhemmin ole ollut mistään niin ylpeä kuin silloin olin Blakkenista, seisoessani talonpoikien joukossa ja kuunnellessani heidän paukkuvia kiitospuheitaan.

Ja tälle voittokulkunsa huippukohdalle minä sen jätän. Jouduin maailmalle ja sain muita ihailun esineitä ja sankareita seurattavakseni.

TROND.

Alf oli mies, johon paikkakuntalaiset kiinnittivät paljon toivoa, sillä hän kulki useimmiten edellä sekä töissä että tiedoissa. Mutta tultuaan kolmenkymmenen ikäiseksi, läksi tämä mies tuntureille ja raivasi itselleen maita kahden penikulman päähän ihmisistä. Monet ihmettelivät, että hän jaksoi kestää tätä naapuruutta oman itsensä kanssa ja vielä enemmän he ihmettelivät, kun muutaman vuoden perästä nuori tyttö laaksosta otti jakaakseen sen hänen kanssaan, vieläpä se tyttö, joka kaikissa heidän tansseissaan ja huveissaan oli ollut iloisin.

Heitä sanottiin "metsäläisiksi" ja miehelle annettiin Metsä-Alfin nimi; ihmiset katsoivat pitkään hänen peräänsä, kun hän sattui kirkolle tai työhön; sillä he eivät häntä ymmärtäneet eikä hän viitsinyt antaa heille selityksiä. Vaimo oli vain pari kertaa käynyt kylässä, toisella kertaa tuomassa lasta ristille.

Tämä lapsi oli poika, jota sanottiin Trondiksi. Hänen kasvaessaan rupesivat vanhemmat useammin puhumaan tarvitsevansa apua ja kun ei heillä ollut varaa ottaa täyttä ihmistä, ottivat he puolet ja taloon tuli neljäntoista vanha tyttö, joka hoiti lasta, kun vanhemmat olivat töissä.

Hän oli kuin olikin vähän yksinkertainen ja poika huomasi pian, että siitä mitä äiti sanoi, hän pian sai selvän, mutta Ragnhildin puheeseen oli vaikea päästä kiinni. Isän kanssa hän ei paljon puhunut, hän melkein pelkäsi häntä; sillä piti olla niin hiljaa pirtissä, kun hän oli sisällä.

Jouluaattona sitten kerran — pöydällä paloi kaksi kynttilää ja isä joi pullosta, joka oli valkoinen — otti isä pojan polvelleen, katsoi ankarasti hänen silmiinsä ja huusi:

— Katso tänne! ja lisäsi lempeämmin: — Ethän sinä mikään pelko ole; kai sinä sadun kestät?

Poika ei vastannut, vaan katsoi isään suurin silmin. Silloin kertoi isä hänelle miehestä, joka oli kotoisin Vaagesta ja jonka nimi oli Blessommen. Tämä mies oli käymässä Köpenhaminassa hakemassa kuninkaalta oikeutta eräässä riita-asiassa, ja se vei niin paljon aikaa, että jouluaatto yllätti hänet; mutta siitä ei Blessommen ensinkään pitänyt ja kierrellessään katuja ja ajatellessaan kotiinmenoa, hän näki tukevan miehen astuvan edellään, puettuna valkoiseen kaapuun.

— Sepä oli oikein hyvä, sanoi Blessommen, - sillä sinnehän minunkin pitäisi lähteä.

— Saat seisoa kannaksillani, vastasi mies ja riensi poikkikadulle, missä hänen hevosensa oli. Hän asettui rekeen ja kääntyi katsomaan Blessommeniin, joka nousi kannaksille, - Pidä hyvin kiinni, sanoi hän.

Blessommen teki niin ja tarpeen se olikin, sillä ei se kulku oikein käynyt maankamaraa myöten.

Mutta vähän ajan perästä tuntui Blessommenin mielestä kuin ei olisi kuljettu vettäkään pitkin.

Mutta kun he olivat kulkeneet vieläkin kauemmaksi, rupesi Blessommen tunnustelemaan seutua.

— Kyllä, me olemme nyt perillä, vastasi mies ja Blessommenin mielestä oli matka mennyt pian.

— Kiitoksia vaan itsellesi, vastasi mies ja lisäsi läjäyttäessään hevosta piiskallaan: — nyt taitaa olla parasta, ettet katso taaksesi!

— En, en, arveli Blessommen ja läksi taivaltamaan mäkien poikki. Mutta silloin nousi hänen takanaan sellainen rytinä ja rätinä, että hän luuli koko tunturin kaatuvan maahan ja koko maailma oli kuin tulessa; hän katsahti taakseen ja näki silloin valkokaapuisen miehen ajavan räiskyvien tulenliekkien läpi vuoreen, joka porttina oli häntä vastassa. Blessommen vähän hämmästyi matkaseuraansa ja aikoi kääntää pois päänsä; mutta pää pysyi kääntyneenä sinne päin minne se oli kääntyneenä eikä Blessommen enään ikänä saanut päätään oikein päin.

Sellaista ei poika iässään ollut kuullut. Hän ei enää uskaltanut pyytää isää kertomaan, mutta varhain seuraavana aamuna kysyi hän äidiltä, eikö hänkin osannut satuja. Osasihan hän, mutta ne kertoivat enimmäkseen prinsessoista, jotka istuivat vankeudessa seitsemän vuotta, kunnes oikea prinssi tuli. Poika luuli, että kaikki mitä hän kuuli ja luki, eli ihan hänen ympärillään.

Hän oli kahdeksan vuoden vanha, kun talvi-iltana ensimmäinen vieras astui sisään ovesta. Hänellä oli musta tukka eikä Trond koskaan ollut nähnyt sellaista. Hän toivotti lyhyesti hyvää iltaa ja astui tupaan, Trond pelästyi ja istuutui jakkaralle lieden ääreen. Äiti käski miestä peremmälle istumaan; hän istuutui ja silloin tuli äiti katselleeksi häntä likemmin.

— Olen tässä joulun aikana ollut soittamassa tunturin toisella puolella. Mutta tuolla keskellä tunturia tuli minulle niin paha olo, että piti tulla tänne lepäämään.

Äiti kantoi hänelle ruokaa; hän istuutui pöytään, mutta ei sanonut "Jeesuksen nimeen", kuten poika aina oli kuullut tehtävän. Syötyään hän nousi:

— Nyt minun taas on oikein hyvä ollakseni, sanoi hän, — antakaa minun nyt hiukan levätä.

Trondille tehtiin sija permannolle. Siinä maatessa paleli sitä kylkeä, joka ei ollut lieteen päin ja se oli vasen. Hän keksi että toista kylkeä paleli siksi, että se oli paljaana yökylmässä; sillä hänhän makasi keskellä metsää. Miten hän oli joutunut metsään? Hän nousi katsomaan ja tuli paloi todella kaukana ja hän makasi todella yksin metsässä; hän tahtoi mennä kotiin valkean ääreen, muttei päässyt paikalta. Silloin häntä rupesi kovasti pelottamaan, sillä siitä saattoi kulkea petoja ja noidat ja kummitukset saattoivat tulla, hänen täytyi päästä valkean ääreen, mutta hän ei päässyt paikalta. Pelko kasvoi kasvamistaan, hän kokosi kaikki voimansa ja sai vihdoin huudetuksi: "äiti!" — ja heräsi.

Häntä puistatutti ja hän katsoi ympärilleen. Vieras oli poissa, eikä hän uskaltanut häntä kysyä.

Äiti tuli huoneeseen mustassa hameessaan ja läksi kylään. Hänen mukanaan tuli kotiin kaksi uutta vierasta, joilla niinikään oli mustat hiukset, ja litteät lakit. He eivät hekään syödessään sanoneet "Jeesuksen nimeen", ja he puhelivat hiljaa isän kanssa. Sitten hän ja he menivät latoon ja toivat sieltä suuren arkun, jota kantoivat välissään. He laskivat sen kelkkaan ja sanoivat hyvästi. Silloin sanoi äiti:

— Odottakaa vähän ja ottakaa sekin pienempi arkku, jota hän kuljetti muassaan.

— Opi vaan käyttämää sitä yhtä hyvin kuin se, joka nyt makaa tässä, ja hän osoitti suurta arkkua.

Sitten he molemmat hymyilivät ja läksivät menemään. Trond katseli pientä arkkua, jonka oli saanut:

Hän teki niin ja äiti auttoi häntä avaamaan arkkua. Silloin välähti suuri ilo hänen kasvoilleen; sillä hän näki siellä jotakin niin hienoista ja hentoista.

Poika kosketti sitä vain yhdellä sormella, mutta veti sormensa peloissaan pois.

Hän kävi kiinni koko kourallaan ja otti kapineen arkusta. Hän piteli sitä ja käänteli sitä, hän nauroi ja kosketti sitä.

Isä osasi hiukan soittaa ja hän opetti pojalle ensi otteet; äiti osasi rallattaa säveliä siltä ajalta, jolloin hän tanssi, ja nämä poika oppi, mutta rupesi pian itse tekemään uusia. Hän soitti aina kun ei lukenut, hän soitti niin, että isä kerran sanoi hänen ihan näivettyvän siihen paikkaan. Kaikki mitä poika tähän päivään asti oli lukenut ja kuullut, meni viuluun. Pehmeä, hento kieli oli äiti; viereinen, joka aina seurasi äitiä, oli Ragnhild. Karkea kieli, jota hän harvemmin joutui koskettamaan, oli isä. Mutta viimeistä vakavaa kieltä hän miltei pelkäsi ja sille ei hän antanut mitään nimeä. Kun hän otti kvinttikielen väärin, niin siitä tuli kissa; mutta kun isän kieleen tuli väärä kosketus, niin se oli härkä; jousi se oli Blessommen, joka ajoi Köpenhaminasta Vaageen yhtenä yönä. Joka laulukin oli määrätty esine. Se laulu, jossa oli niitä pitkiä, vakavia ääniä, oli äiti mustassa hameessaan. Se joka hyppäsi ja pomppi, oli Mooses, joka änkötti ja löi sauvallaan kallioon. Hiljainen soitto, joka syntyi, kun jousi kevyenä lepäsi kielillä, oli sinipiika, joka kokosi karjan sumuun, kun eivät muut sitä voineet nähdä.

Mutta soitto liiti tunturien yli ja pojan valtasi kaipaus. Kun isä eräänä päivänä kertoi, että pieni poika oli soittanut markkinoilla ja ansainnut paljon rahaa, odotti Trond äitiä kyökissä ja kysyi häneltä hiljaa, eikö hänkin pääsisi markkinoille soittamaan ihmisille.

— Kuinka sinä sellaisia ajattelet, sanoi äiti, mutta puhui siitä paikalla isälle.

— Kyllä hän vielä ehtii maailmalle, vastasi isä ja sanoi sen sellaisella äänellä, ettei äiti toista kertaa pyytänyt.

Pian puhuivat isä ja äiti taas pöydän ylitse joistakin uutisasukkaista, jotka hiljan olivat muuttaneet tunturille ja aikoivat naimisiin. Isä sanoi, etteivät he olleet saaneet pelimannia häihinsä.

— Enkö minä pääsisi pelimanniksi? kuiskasi poika, kun äiti taas oli tullut kyökkiin.

— Sinäkö, joka olet niin pieni, sanoi äiti, mutta hän meni latoon, missä isä oli ja sanoi sen hänelle. - Hän ei koskaan ole ollut kylässä, lisäsi hän, — hän ei koskaan ole nähnyt kirkkoa.

— Minä en ymmärrä miksi sinä pyydät sitä minulta, sanoi Alf; mutta hän ei sanonut enempääkään ja äiti luuli saaneensa luvan.

Kotonapa vasta nousi ilo! Poika soitti aamusta iltaan ja harjoitteli uusia nuotteja ja yöllä näki hän niistä unta; ne kantoivat häntä kukkuloiden yli vieraille maille, ikäänkuin hän olisi ratsastanut kiitävien pilvien päällä. Äiti ompeli hänelle uusia vaatteita, mutta isä ei tahtonut olla sisällä.

Viimeisenä yönä ei poika nukkunut, vaan ajatteli valmiiksi uuden nuotin kirkosta, jota ei hän ollut nähnyt. Varhain aamulla hän oli ylhäällä, äiti samoin, antamassa hänelle ruokaa, mutta ei hän saanut mitään syödyksi. Hän veti ylleen uudet vaatteet ja otti viulun käteensä ja silloin tuntui kaikki hänen silmissään loistavan ja välkkyvän. Äiti seurasi häntä porraskivelle ja katseli siitä, kuinka hän kulki ylös mäkiä; hän läksi ensi kertaa kotoa.

Isä astui hiljaa sängystä ja meni ikkunaan; siinä hän silmillään seurasi poikaa, kunnes äiti portailla liikahti, silloin hän taasen meni sänkyyn ja oli pitkänään, kun äiti tuli sisään.

Hän kierteli miehensä ympärillä, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin puhuttavaa. Ja vihdoin hän sanoi: — Eiköhän minun pitäisi lähteä kirkolle katsomaan kuinka siellä käy.

Mies ei antanut mitään vastausta, hän katsoi siis; asian päätetyksi ja läksi.

Se oli ihana poutapäivä, jolloin poika läksi nousemaan ylös tunturia; hän kuunteli lintuja ja näki auringon kimmeltelevän lehvillä astuessaan eteenpäin viulu kainalossa. Ja kun hän tuli häätaloon, ei hän vielä nähnyt mitään muuta kuin sen mitä hänen päässään ennestään oli, ei morsianta eikä saattoa; hän vaan kysyi, joko pian lähdetään ja kuuli, että lähdetään. Hän asteli viuluineen edellä, hän kokosi soittoonsa koko aamun, kaiku vain helisi puiden välissä.

— Joko kirkko kohta näkyy? kysyi hän takaansa. Kauan hänelle vastattiin, ettei, mutta vihdoin sanoi joku:

Hän pani viuluunsa uusimman nuottinsa, jousi tanssi kielellä ja hän katseli suoraan eteensä. Kylä lepäsi ihan hänen silmiensä alla!

Ensimmäiseksi näki hän pienen, keveän hattaran kuin sauhuna nousevan ylös vastakkaista tunturinsyrjää. Hänen silmäänsä näkyi vihreitä niittyjä ja suuria taloja, joiden ikkunoissa aurinko paloi; ne kimmeltelivät miltei kuin jäävyöry talvipäivänä. Talot suurenivat suurenemistaan ja ikkunoita lisääntyi lisääntymistään ja täällä toisella puolella oli mahdottoman suuria punaisia taloja, niiden alapuolelle oli pantu kiinni hevosia; pieniä, koreapukuisia lapsia leikki mäellä, koiria istui katselemassa leikkiä. Mutta kaikkialla kulki pitkä, syvä sävel, joka pani pojan vapisemaan ja kaikki mitä hän näki, liikkui sen sävelen tahdissa. Samassa näki hän suuren, solakan rakennuksen, jonka korkea, kiiltävä huippu ulottui taivaaseen asti. Ja alempana kimmelteli auringossa satoja ikkunoita, niin että talot olivat kuin tulessa. Se on varmaan kirkko! ajatteli poika ja sävelen täytyy tulla sieltä! Ympärillä seisoi ääretön joukko ihmisiä ja kaikki olivat toistensa näköiset! Hän pani heidät yhteyteen kirkon kanssa ja katseli pelonsekaisella kunnioituksella pienintäkin lasta. Nyt minä soitan! ajatteli Trond ja alkoi. Mutta mitä kummaa? Viuluhan ei enää soinut. — Mahtaa olla vika kielissä; hän tarkasti niitä, mutta ei niissä ollut mitään vikaa. "Sitte mahtaa syy olla siinä, etten paina tarpeeksi" ja hän painoi voimakkaasti, mutta viulu oli ikäänkuin särkynyt. Hän koetti vaihtaa kirkon nuottia toiseen, mutta ei se auttanut; ei ääntä, ainoastaan piipatusta ja valitusta. Hän tunsi kylmän hien pisaroivan alas kasvoja, hän ajatteli näitä järkeviä ihmisiä, jotka seisoivat tässä ja ehkä nauravat häntä, häntä joka kotona osasi soittaa niin kauniisti, muttei täällä saanut esiin ainoaa säveltä! "Jumalan kiitos, ettei äiti ole täällä näkemässä häpeääni", puheli hän itsekseen, seisoessaan soittamassa keskellä kansanjoukkoa — mutta tuollahan hän seisoikin mustassa hameessaan ja eteni kauemmaksi ja kauemmaksi. Samassa äkkäsi hän sen mustatukkaisen miehen, joka oli antanut hänelle viulun, istumassa korkealla kirkon huipulla. "Anna se tänne!" huusi hän, nauroi ja ojensi kätensä, ja huippu, jolla hän istui, nousi ja laski, nousi ja laski; mutta poika otti viulun kainaloonsa. "Et saa!" huusi hän, kääntyi ja karkasi pois ihmisten joukosta ja läksi juoksemaan, talojen välitse, yli niittyjen ja metsien, kunnes ei hän enää jaksanut juosta, vaan vaipui maahan.

Siinä hän makasi kauan, kasvot maassa, ja kun hän vihdoin kääntyi, ei hän muuta nähnyt eikä kuullut kuin Jumalan äärettömän taivaan, joka kaartui hänen päällään ja kohisi ikuista kohinaansa. Se tuntui hänestä niin kauhealta, että hänen uudelleen täytyi kääntyä maata kohti. Kun hän sitten nosti päätään näki hän viulun, maassa yksinään.

— Kaikki on sinun syysi! huusi poika ja otti sen käteensä murskatakseen sen, mutta pidätti kätensä ja katseli viulua.

— Olemmehan me yhdessä viettäneet monta iloista hetkeä, puheli hän itsekseen ja vaikeni. Mutta hetken perästä hän taas sanoi: — kielet täytyy katkaista, sillä ne ovat kelvottomat! ja hän otti veitsen ja leikkasi.

Ja jo oli neljäs hänen käsissään. Suuri tuska valtasi hänet; hän ei katkaissut neljättä kieltä, sitä jolle ei hän koskaan ollut uskaltanut antaa nimeä. Nyt hän myöskin oli tuntevinaan, ettei syy siihen, ettei hän ollut osannut soittaa, sittenkään ollut kielten. Samassa asteli äiti hitaasti häntä kohti, tullakseen viemään häntä kotiin. Mutta entistä suurempi kauhu valtasi pojan, hän piteli viulua katkenneine kielineen kädessään, nousi ja huusi alas äitiä vastaan:

— Ei äiti, kotiin en tule ennenkuin osaan soittaa mitä tänään olen nähnyt.

ISÄ.

Se mies, josta tässä kerrotaan, oli pitäjänsä mahtavin; hänen nimensä oli Thord Överaas. Eräänä päivänä seisoi hän papin kansliahuoneessa vakavana ja pystyssä päin.

— Minulle on syntynyt poika, sanoi hän, — ja minä tahtoisin kastattaa hänet.

Thord mainitsi heidät ja he olivat pitäjän mahtavimpia miehiä ja naisia, hänen sukulaisiaan.

— Ei ole mitään, ja talonpoika käänteli lakkiaan ikäänkuin lähteäkseen.

— On sentään, sanoi hän ja astui ihan Thordin eteen, otti hänen kätensä ja katsoi häntä silmiin. - Suokoon Jumala, että saisit lapsesta siunausta!

— Sinäpä pysyt nuorena, sinä Thord, sanoi pappi, sillä hän ei huomannut hänessä mitään muutosta.

— En tahtonut maksaa ennenkuin kuulen kuinka monentena hän seisoo kirkon lattialla.

Taas kului kahdeksan vuotta ja eräänä päivänä kuului papin kanslian edustalta melua, sillä paljon miehiä tuli sisään, ensimmäisenä Thord. Pappi nosti päätään ja tunsi hänet.

— Tulen panemaan poikaani kuulutukseen. Hän menee naimisiin Karen
Storlidenin, tämän Gudmundin tyttären kanssa, joka seisoo tässä.

— Niinhän ne sanovat, vastasi talonpoika ja sitaisi ylös hiuksiaan toisella kädellään.

Pappi istui hetkisen ikäänkuin ajatuksiin vaipuneena, hän ei sanonut mitään, vaan kirjoitti nimet kirjoihinsa ja miehet kirjoittivat alle. Thord laski kolme taalaria pöydälle.

— Kyllä minä sen tiedän, mutta hän on ainoa lapseni — minä tahtoisin antaa vähän runsaammin. Pappi otti vastaan rahat.

— Mutta nyt ne ovatkin suoritetut, sanoi Thord, pani muistikirjansa kokoon, sanoi hyvästi ja läksi.

Kaksi viikkoa myöhemmin soutivat isä ja poika kauniilla ilmalla veden poikki Storlideniin puhumaan häistä.

— Tämä tuhto ei ole oikein lujassa, sanoi poika ja nousi panemaan sitä kuntoon allensa.

Samassa lähtee lauta, jolla hän seisoo, luisumaan; hän levittää käsivartensa, huutaa ja putoaa veteen.

— Ota airo! huusi isä, nousi ja ojensi airon. Mutta kun poika hetkisen on koettanut uida, kankenee hän. — Odota vähän, huusi isä ja souti paikalle.

Thord ei oikein tahtonut sitä uskoa, hän pysytteli venettä paikoillaan ja tuijotti siihen kohtaan, mihin poika oli vaipunut, ikäänkuin odottaen hänen nousevan pinnalle. Muutamia kuplia nousi, ja taas muutamia, nousi suuri kupla, joka särkyi — sitten lepäsi järvi peilinä.

Kolme päivää ja kolme yötä näkivät ihmiset isän veneellään kiertävän samaa kohtaa, syömättä tai nukkumatta; hän etsi poikaansa. Kolmannen päivän aamuna hän hänet löysi ja kantoi hänet harjanteiden poikki taloonsa.

Siitä päivästä oli kulunut noin vuosi. Eräänä syysiltana myöhään kuulee pappi sitten jonkun kopistelevan oven takana ja varovaisesti hakevan lukkoa. Pappi avasi oven ja huoneeseen astui pitkä, laiha, käyrävartinen, valkohapsinen mies. Pappi katseli häntä kauan ennenkuin tunsi hänet. Se oli Thord.

— Tuletko sinä näin myöhään? sanoi pappi ja jäi ääneti seisomaan hänen eteensä.

— Myöhäänhän minä tulen, sanoi Thord ja istuutui. Pappikin istuutui, ikäänkuin odottamaan; kauan he kumpikin vaikenivat, sitten sanoi Thord: — Minä tahtoisin antaa köyhille lahjan; siitä pitäisi tehtämän rahasto, joka kantaa poikani nimeä.

— Siinä on puolet talostani; minä möin sen tänään. Pappi istui kauan ääneti; vihdoin hän lempeästi kysyi:

He istuivat vähän aikaa, Thord katse maassa, pappi katsoen häneen.
Sitten sanoi pappi hiljaa ja vitkaan:

— Niin minä itsekin luulen, sanoi Thord ja nosti silmänsä. ja kaksi raskasta kyyneltä vieri alas poskia.

KOTKANPESÄ.

Endregårdene oli pieni, yksinäinen kylä keskellä korkeita tuntureja. Laaksonpohja oli tasainen ja hedelmällinen, vain leveä virta, joka tuli tuntureilta, halkoi sitä. Tämä virta juoksi järveen, joka oli ihan likellä kylää ja joka näkyi kauas.

Endrevettä myöten se mies muinoin oli tullut, joka rupesi laaksoa viljelemään; hänen nimensä oli Endre ja hänen jälkeläisensä täällä asuivat. Toiset sanoivat hänen paenneen tänne murhatyön takia, siksi hänen sukunsa oli niin synkkä; toiset sanoivat sitä tunturien syyksi, jotka juhannuspäivänä ajoivat pois auringon kello viisi iltapäivällä.

Tämän kylä päällä riippui kotkanpesä. Se oli tehty korkealle kallionrevelmään, tunturin kylkeen; kaikki saattoivat nähdä, kun naaraskotka asettui pesälle, mutta kukaan ei saattanut sitä saavuttaa. Koiraskotka purjehti korkealla kylän yläpuolella ja laskeutui silloin tällöin ottamaan karitsan; kerran se otti pienen lapsenkin ja meni menojaan. Sentähden ei paikkakunta saattanut olla rauhallinen niinkauan kuin kotkanpesä oli Flak-tunturilla. Kansa tiesi kertoa, että ennen vanhaan kaksi veljestä oli kiivennyt pesälle ja hävittänyt sen; mutta nykyajan kansassa ei ollut ketään sellaista, joka olisi sinne ylettynyt.

Missä vain kaksi endreläistä sattui yhteen, puhuivat he kotkanpesästä ja katsoivat sinne. He tiesivät, koska kotkat tänä vuonna olivat palanneet, minne ne olivat iskeneet, missä tehneet pahaa, ja kuka viimeksi oli koettanut kiivetä pesälle. Nuoret kiipeilivät lapsesta pitäen vuorille ja puihin ja harjoittelivat painia ja syliotteita, kerran kiivetäkseen hävittämään kotkanpesän, kuten veljekset.

Siihen aikaan, josta tässä kerrotaan, oli Leif paras poika Endregårdenessa, eikä hän ollut Endren sukua. Hänellä oli kähärät hiukset ja pienet silmät, hän oli mainio kaikissa kisoissa ja naisiin menevä. Hän rupesi jo aikaisin puhumaan, että hän kerran saavuttaa kotkanpesän; mutta ihmiset arvelivat, ettei siitä pitäisi niin paljon puhua.

Se ärsytti häntä ja ennenkuin hän oli päässyt parhaimpaan ikäänsäkään, läksi hän kiipeämään. Oli aurinkoinen aamupäivä alkukesästä; pojat mahtoivat vasta olla munasta päässeitä. Ihmisiä oli kokoontunut suureen joukkoon tunturin juurelle katsomaan, vanhat kielsivät lähtemästä kiipeämään, nuoret yllyttivät. Mutta poika ei kuunnellut kuin omaa haluaan, odotti sentähden, kunnes emäkotka oli jättänyt pesän, hypähti kiinni puunoksaan ja riippui monen kyynärän korkeudella maasta. Puu kasvoi revelmässä ja tätä revelmää pitkin hän meni. Pieniä kiviä irtaantui jalan alta, soraa ja multaa valui alas, muuten oli ihan hiljaista; vain virta vieri taempana, pitäen kaukaista, ainaista kohinaansa. Tunturi rupesi ulkonemistaan ulkonemaan, poika riippui kauan kiinni toisesta kädestään, hakien jalansijaa, mutta löytämättä. Monet, varsinkin naiset, käänsivät pois kasvonsa ja sanoivat, ettei hän olisi tehnyt tätä, jos hänen vanhempansa olisivat olleet elossa. Vihdoin hän kuitenkin tapasi jalansijan, haki taas, milloin käsin, milloin jaloin, jalansija petti, hän luisui, mutta sai taas kiinni. Alhaalla seisojat kuulivat toistensa vetävän henkeään. Äkkiä nousi pitkä, nuori tyttö, joka oli istunut yksin kivellä; ihmiset sanoivat, että hän jo lapsena oli lupautunut pojalle, vaikka poika ei kuulunut sukuunkaan. Tyttö oikaisi kätensä tunturia kohti ja huusi:

Kaikki kääntyivät häneen katsomaan, isä seisoi ihan vieressä ja silmäili ankarasti häneen, mutta hän ei häntä edes tuntenutkaan. — Tule alas, Leif, huusi hän, — minä pidän sinusta etkä sinä sieltä ylhäältä mitään voita!

Hetken tai kaksi näkyi poika punnitsevan asiaa, mutta sitten hän kiipesi ylemmäksi. Hänellä oli väkevät kädet ja jalat, sentähden kävi kaikki hyvän aikaa onnellisesti; mutta pian hän rupesi väsymään, sillä hän pysähtyi usein. Pieni kivi vieri alas kuin minäkin enteenä ja kaikkien silmien täytyi seurata sitä alas asti. Toiset eivät saattaneet kestää tätä, vaan läksivät pois. Tyttö vain seisoi korkealla kivellään, väänteli käsiään ja katseli ylöspäin. Leif hapuili taasen kädellään, sitten se heltisi, tyttö näki sen selvästi; hän iski kiinni toisella kädellään, sekin heltisi.

— Leif! kirkaisi tyttö niin että vihloi ja kaikki muutkin yhtyivät huutoon.

— Hän luisuu! huusivat he ja ojensivat kätensä häntä kohti, sekä miehet että naiset.

Hän luisuikin, veti perässään hiekkaa, kiviä ja multaa, hän luisui luisumistaan nopeammin ja nopeammin; ihmiset kääntyivät poispäin, ja sitten he kuulivat takaansa rytinää ja rapinaa, kuulivat raskaan läjäyksen, ikäänkuin suuri kasa märkää mutaa olisi pudonnut maahan.

Kun he taas saattoivat kääntyä katsomaan, makasi hän heidän edessään murskana, tuntemattomana. Tyttö makasi suullaan kivellä, isä kantoi pois hänet.

Nuoret, jotka kiivaimmin olivat kiihoittaneet Leifiä kiipeämään, eivät enää olisi uskaltaneet käydä häntä edes auttamaan; toiset eivät saattaneet häntä katsellakaan. Vanhojen täytyi astua esiin. Vanhin virkkoi, taittuessaan ruhjottuun ruumiiseen:

— Ikävähän tämä oli. — Mutta, lisäsi hän ja katsahti ylöspäin, — onhan se hyväkin, että on jotakin, joka on niin korkealla, ettei kaikki kansa ylety sitä ottamaan.

USKOLLISUUTTA.

Kotiseutuni tasangoilla asui pariskunta, jolla oli kuusi poikaa; he ahersivat uskollisesti hyvin suuressa, mutta rappeutuneessa talossa, kunnes tapaturmainen isku teki lopun miehen elämästä, ja vaimo jäi hoitamaan raskasraateista viljelystään ja kuutta lastaan. Hän ei kuitenkaan joutunut neuvottomaksi, vaan talutti molemmat vanhimmat pojat kirstun luo ja pani heidät isän ruumiin ääressä lupaamaan, että he auttavat nuorempia veljiään ja äitiään sen mukaan kuin Jumala antaa voimia. He lupasivat ja pitivätkin sanansa, kunnes nuorin pojista oli päässyt ripille. Silloin he katsoivat olevansa vapaat, vanhin nai talollisen lesken ja vanhimman jälkeinen vähän ajan kuluttua hänen varakkaan sisarensa.

Neljän seuraavan veljen piti nyt käydä kiinni talon johtoon oltuaan itse tähän asti johdettavina. He eivät erittäin rohkeina käyneet tähän työhön; he olivat lapsesta asti tottuneet olemaan yhdessä, joko kaksitellen tai kaikki neljä, ja nyt he liittyivät entistä enemmän yhteen, kun heidän täytyi turvautua toistensa apuun. Kukaan ei ilmaissut mitään omaa mielipidettä, ennenkuin varmasti luuli tietävänsä toisten mielipiteen; itse asiassa eivät he tietäneet omaa mieltäänkään ennenkuin olivat katsoneet toistensa kasvoja. He eivät olleet tehneet mitään päätöstä, mutta sellainen sanaton sopimus heidän välillään kuitenkin oli, etteivät he eroaisi niin kauan kuin äiti eli. Äiti oli kuitenkin vähän toista mieltä ja sai molemmat vanhimmat puolelleen. Talon maanviljelys oli paisunut suureksi ja tarvitsi enemmän apua, minkävuoksi äiti ehdotti, että molemmille vanhemmille maksettaisiin heidän osansa ja talo jaettaisiin neljän nuoremman kesken siten, että he kaksittain viljelisivät osiaan. Vanhan rinnalle rakennettaisiin uusi huonerivi, toinen pari muuttaisi siihen, toinen jäisi äidin luo. Mutta muuttavasta parista piti toisen mennä naimisiin, koska sekä talo että karja tarvitsisi hoitajaa — ja äiti mainitsi tytön, jota hän toivoi miniäkseen.

Kenelläkään ei ollut mitään tätä vastaan; nousi vain kysymys, kumpiko veljespari muuttaisi äidin luota ja kumpiko heistä menisi naimisiin. Vanhin sanoi, että hän kyllä muuttaa, mutta naimisiin hän ei koskaan mene; ja muutkin torjuivat naimakaupan. Pojat sopivat sitten äidin kanssa, että tyttö itse saisi ratkaista asian. Ja eräänä kesäiltana, ylhäällä karjatalolla, äiti kysyikin häneltä, eikö hän tahtoisi muuttaa emännäksi taloon, ja tyttö suostuikin. Niin, kenen pojista hän tahtoo, sillä hän saattaa saada, kenen tahtoo. Sitä ei tyttö ollut ajatellut. Paras oli sitten nyt ajatella, sillä asia riippui hänestä. Niin, no, jos ottaisi vanhimman; mutta häntä ei hän voinut saada, sillä hän ei tahtonut mennä naimisiin. — Silloin mainitsi tyttö nuorimman. Mutta äiti piti sitä niin outona, hän kun oli nuorin.

— Niin, miksei? vastasi tyttö, sillä häntä hän kaiken aikaa oli ajatellut ja sentähden hän ei ollut häntä maininnut.

Mutta äiti oli huomannut sen jo silloin kun vanhin poika kieltäytyi menemästä naimisiin, että hän varmaan arveli lähinnä vanhimman ja tytön katsovan toisiaan hellin silmin. Lähinnä vanhin meni siis naimisiin tytön kanssa ja vanhin muutti hänen kanssaan. Miten he sitten lienevät jakaneet talon keskenään, sitä eivät vieraat koskaan saaneet tietää; sillä he tekivät työtä yhdessä kuten ennenkin ja korjasivat viljat milloin toiseen, milloin toiseen latoon.

Jonkun ajan perästä rupesi äiti heikkenemään; hän tarvitsi lepoa ja siis myöskin apua, ja pojat päättivät ottaa palvelukseensa tytön, joka muutenkin kävi heillä työssä. Nuorimman piti kysyä tytöltä seuraavana päivänä, kun oltiin lehdessä; hän tunsi tytön parhaiten. Mutta nuorin oli kauan hiljaisuudessa mahtanut pitää tytöstä, sillä kun hänen piti kysyä häneltä, teki hän sen niin oudosti, että tyttö luuli hänen kosivan ja antoi myöntävän vastauksen. Poika pelästyi ja meni paikalla veljiensä luo kertomaan kuinka hullusti oli käynyt. He kävivät kaikki neljä hyvin vakaviksi, eikä kukaan uskaltanut lausua ensimmäistä sanaa. Mutta lähinnä nuorin näki nuorimman kasvoista, että hän todella piti tytöstä ja että hän siitä syystä oli pelästynyt. Samalla hän myöskin aavisti oman kohtalonsa, nimittäin, että hän jää vanhaksipojaksi; sillä jos nuorimman piti mennä naimisiin, niin hän ei voinut mennä. Se tuntui vähän kovalta, sillä hänelläkin oli mielitiettynsä; mutta sille nyt ei mahtanut mitään. Hän puuttui nyt ensinnä puhumaan ja sanoi, että varmintahan se oli, että tyttö rupeaisi emännäksi taloon. Heti kun yksi oli puhunut, olivat muut asiasta yksimieliset ja läksivät puhumaan äidille. Mutta kun he pääsivät kotiin, oli äiti vakavasti sairastunut; heidän täytyi odottaa, kunnes hän paranisi, mutta kun hän ei enää parantunutkaan, pitivät he taasen neuvottelua. Silloin sai nuorin heidät suostumaan siihen, että kaikki pysyisi ennallaan niin kauan kuin äiti oli vuoteen omana; sillä tytölle ei pitänyt toimittaa useampia hoidettavia kuin äiti. Ja siihen asia jäi.

Äiti oli kuusitoista vuotta vuoteen omana. Kuusitoista vuotta hoiti tuleva miniä häntä nöyränä ja kärsivällisenä. Kuudentoista vuoden aikana kokoontuivat pojat joka ilta hänen vuoteensa ympärille pitämään hartaushetkeä ja sunnuntaina olivat molemmat vanhimmatkin mukana. Näinä hiljaisina hetkinä pyysi äiti heitä usein muistamaan sitä, joka oli häntä hoitanut; he ymmärsivät, mitä hän tarkoitti, ja lupasivat täyttää hänen toivomuksensa. Hän siunasi kaikkina näinä kuutenatoista vuonna tautiaan siksi, että se oli antanut hänen viimeiseen asti maistaa äidin iloa; hän kiitti heitä joka kerta kun he kokoontuivat ja vihdoin se sitten tapahtui viimeisen kerran.

Kun hän oli kuollut, kokoontuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan häntä hautaan. Siellä oli sellainen tapa, että naisetkin seurasivat mukana hautaussaatossa: ja tällä kertaa seurasi koko pitäjä, sekä miehet että naiset, kaikki, jotka kynnelle kykenivät, yksin lapsetkin. Ensinnä asteli lukkari esilaulajana, sitten vainajan kuusi poikaa, kantaen kirstua ja sitten koko pitäjä, kaikki veisaten, niin että kuului pitkänvirstan päähän. Ja kun ruumis oli laskettu hautaan ja hauta luotu umpeen, kulki koko saatto kirkkoon, jossa nuorin poika samalla piti vihittämän; pojat olivat järjestäneet asiat näin, sillä yhteenhän ne oikeastaan kuuluivat. Kirkossa puhui pappi, isävainajani, uskollisuudesta, ja puhui sillä tavalla, että minusta, joka sattumalta olin joutunut kuuntelemaan, tuntui siltä kuin saarna olisi sulanut yhteen järven ja tunturien ja koko luonnon suuruuden kanssa.

ELÄMÄN ARVOITUS.

— Mutta täällä on äkkijyrkkää; minua pyörryttää; ja aurinko paahtaa liian väkevästi veteen; mennään kauemmaksi.

— Mennään sitten takaisin vihreään lehtimajaan; siellä oli niin kaunista.

— Ei, emme sinnekään! ja mies heittäytyi pitkäkseen ikäänkuin hän ei olisi jaksanut tai tahtonut mennä eteenpäin.

— Vasta nyt sinä saat selittää, miksi niin pelästyit, kun se vieras laivuri hämärissä astui sisään.

— Johan minä ajattelinkin! kuiskasi nainen ja näytti aikovan lähteä pakoon.

— Sinun täytyy sanoa se ennenkuin lähdet, sillä minä en suinkaan tule perässä.

— Minä olen luvannut olla kysymättä, se on totta. Ja minä pidänkin lupaukseni, jos niin tahdot. Mutta sitten on kaikki lopussa.

Nainen purskahti itkuun ja tuli lähemmäksi. Hänen hento, pieni ruumiinsa, hienot kädet, hänen pehmeät, vaaleat hiuksensa, joiden ympäriltä huivi oli valunut niskaan, hänen silmänsä ja huulensa — kaikki säteili sekä erikseen että yhdessä; aurinko paistoi suoraan häneen. Mies karkasi pystyyn.

— Niin, sinä tiedät, että kun katsot minuun noin, niin minä annan perään. Mutta minä tiedän minäkin, että jälkeenpäin tulee aina vain pahempaa. Etkö sinä ymmärrä sitä, että vaikka minä sata kertaa lupaisin sinulle, etten tahdo tietää mitään menneisyydestäsi, niin en saa rauhaa, en voi pitää lupaustani!

Koko hänen muotonsa ilmaisi rakkauden tuskaa, joka ei ollut eilispäivältä kotoisin.

— Botolf, sinähän lupasit minulle silloin kun et koskaan antanut minun olla rauhassa, ettet kajoaisi siihen, mitä en minä koskaan, koskaan voi sinulle sanoa. Sinä lupasit minulle sen juhlallisesti, sinä sanoit, että se oli sinulle yhdentekevää, ettet muusta välittänyt kuin vain minusta itsestäni. — Botolf!

Ja nainen oli polvillaan hänen edessään kanervikossa, hän itki kuin hengenhädässä, hän katseli häneen, kyynelten yhä puhuessa kieltään; eikä mies ikinä ollut nähnyt mitään niin kaunista ja onnetonta.

— Herra armahtakoon minua! sanoi hän ja kimmahti pystyyn, mutta istuutui samassa taas. — Kun sinä pitäisit minusta edes senverran, että voisit luottaa minuun — kuinka me voisimme olla onnelliset!

— Ja kun sinä hiukankin voisit luottaa minuun! rukoili nainen ja ryömi polvillaan likemmäksi; sitten hän lisäsi: — Pitää sinusta? Sinä yönä, jolloin minä jouduin kannelle — meidän laivamme oli törmännyt yhteen sinun laivasi kanssa, sinä seisoit vanteissa komentamassa —, en ikinä ollut nähnyt mitään niin voimakasta; minä pidin sinusta heti! Ja kun sinä kannoit minua veneeseen, ja laivat upposivat, - silloin minä tunsin sellaista elämänhalua! — ja minä olin luullut, etten sellaista koskaan enää tuntisi.

Hän vaikeni ja itki, mutta sitten hän laski kädet ristiin hänen polvensa päälle.

— Botolf! rukoili hän, — ole suuri, ole suuri, niinkuin silloin, kun otit minut paljaana — vain minut! — Botolf!

— Miksi sinä kiusaat minua? Tiedäthän sinä, etten minä voi! Sieluahan me tahdomme — emme sitä! — Ensi päivinä sellainen käy, mutta ei sitten.

— Oi ei, elämää ei koskaan enää saa eheäksi; oi Jumala! ja hän tyrskähti itkemään.

— Anna sinä minulle koko elämäsi äläkä vain sirpaletta, niin minun elämäni tulee eheäksi.

Mies puhui voimakkaasti, ikäänkuin rohkaistakseen häntä, ja hän näki hänen taistelevan.

— Vaikka se olisi suurin rikos, niin minä koetan kantaa sen, mutta tätä en jaksa kantaa.

— Minä autan sinua! Mies nousi hänkin. — Joka päivä minä autan sinua, kun vain tiedän mitä se on. Mutta minä olen liian ylpeä olemaan sellaisen omaisuuden vartijana, jota en tunne — ja joka ehkä onkin toisen!

— Häpeä! Minä olen meistä kahdesta ylpeämpi enkä tarjoa toisen omaa. —
Nyt sinun täytyy lakata!

— Etkö sinä ole armoton, huusi vaimo, — kun kidutat naista, joka on uskoutunut sinulle ja joka on rukoillut niin hartaasti kuin minä! Ja hän oli taasen purskahtamaisillaan itkuun, mutta teki äkkiä käänteen ja puhkesi puhumaan: — Nyt minä älyän: sinä tahdot että minun sisästäni pääsisi oikein suuri parku; sillä silloin sinä saisit tietää jotakin.

Hän katsahti häneen vihastuneena ja kääntyi poispäin. Silloin kuuli nainen hitaasti, sanat yksitellen:

Hän loittoni miehestä, povi aaltoili, silmät liitelivät paikasta toiseen, mutta useimmiten häneen, milloin soimaten, milloin vaikeroiden ja taas soimaten. Hän nojautui puuta vastaan ja itki, sittenhän lakkasi itkemästä, mutta loittoni entiseen tapaansa.

— Tiesinhän minä, ettet sinä pitänyt minusta, kuuli hän miehen sanovan, — ja nöyrtyi samassa hetkessä maan tasalle ja oli täynnä katumusta; pari kertaa yritti hän vastata, mutta heittäytyi sitten kanerviin ja peitti kasvot käsillään.

Mies meni hänen luokseen ja kumartui hänen puoleensa. Hän tunsi hänen siinä seisovan, hän odotti hänen puhettaan ja piteli käsiä silmillään; mutta kun ei mitään kuulunut, rupesi häntä peloittamaan entistä enemmän ja hänen täytyi katsoa ylös. Ja samassa hän karkasi seisoalleen, sillä miehen ahavoituneet, pitkähköt kasvot olivat käyneet ikäänkuin ontoiksi, syvät silmät tuijottivat kulmakarvoja vailla, leveä, kokoonpuristettu suu, koko ääretön olento ahdisti häntä niin kootuin, tavattomin voimin, että hän äkkiä näki hänen seisovan komentamassa, kuten tuona haaksirikon yönä; hän oli kasvanut suureksi kuten silloin eikä hänen voimillaan ollut rajaa, mutta tällä kertaa ne seisoivat häntä itseään vastassa!

— Sinä olet valehdellut minulle, Aasta! Nainen väistyi, mutta mies tuli perässä.

— Sinä olet vietellyt minutkin valehtelemaan: meillä ei yhdyselämämme aikana ole ollut ainoatakaan täyden totuuden päivää!

Mies seisoi niin likellä häntä, että hän saattoi tuntea hänen lämpöisen hengityksensä, hän katsoi Aastaa suoraan silmiin, niin että Aastan silmissä musteni; hän ei tiennyt, mitä hän ensi silmänräpäyksessä sanoisi tai tekisi, sentähden sulki hän silmänsä. Hän seisot kuin kaatumaisillaan tai lähtemäisillään pakoon. Ratkaisun hetki oli tullut. Siinä syvässä hiljaisuudessa, joka kävi sen edellä, pelästyi mieskin ja vielä kerran muuttui hänen mielensä:

Mieheltä pääsi parahdus; sillä nainen oli karannut hänen ohitsensa ja syössyt alas. Hän näki hänen vaaleat hiuksensa, hänen ojennetut kätensä, liinasen, joka hulmahti levälleen, irtaantui, jäi yksin liihoittelemaan ja katosi kauemmaksi. Hän ei kuullut mitään huutoa eikä loiskinaa; sillä alas oli pitkä matka. Hän ei yleensä kuullut ensinkään; sillä hän oli kaatunut.

Merestä oli hän sinä yönä tullut hänelle, mereen oli hän taasen kadonnut, ja hänen mukanaan hänen elämänsä tarina. Kaikki, mitä miehen sielu omisti oli painunut yön mustaan syvyyteen — eikö hänen ollut paras mennä perässä? Hän oli tullut tänne järkkymättömin tahdoin tekemään loppua tuskistaan; — tämä ei ollut mikään loppu, nyt ei loppua koskaan voi tulla, nyt tuskat vasta todenteolla alkavat. Huusihan vaimon viimeinen teko hänelle, että hän oli erehtynyt ja surmannut hänet! Mutta vaikka tuskat kasvaisivat kymmenkertaisiksi, niin hänen täytyy elää saadakseen miettiä, miten tämä on tapahtunut. Hänet, miltei ainoa, joka tuona hirmuisena yönä pelastettiin, hänet piti pelastettaman vain jotta hänen pelastajansa surmaisi hänet. Mies, joka oli purjehtinut ja käynyt kauppaa ikäänkuin ei maailma muuta olisikaan kuin merta ja kaupantekoa, oli äkkiä joutunut rakkauden uhriksi, joka tappoi sekä hänet että rakastetun. Oliko hän paha? Ei hän koskaan ollut kuullut kenenkään sitä väittävän eikä hän ollut tuntenut sitä. Mutta mitä tämä sitten oli? Hän nousi — ei syöksyäkseen alas jyrkänteestä, vaan mennäkseen alas maailmaan; kukaan ei ota itseään hengiltä samana hetkenä, jolloin hän on saanut arvoituksen ratkaistavakseen.

Mutta eihän sitä koskaan saattanut ratkaista. Aasta oli asunut Amerikassa täysikasvaneeksi asti; ja sieltä hän tuli, kun laivat törmäsivät yhteen. Mistä Amerikan osasta oli alettava? Mistä osasta Norjaa hän oli kotoisin, sitä mies ei varmasti tiennyt, hän ei ollut varma edes siitäkään, että hänen sukunimensä oli sama kuin Norjassa asuneella perheellä oli ollut. Ja entä vieras laivuri? Niin, missä hän oli? Ja tunsiko hän Aastaa? Vai Aastako yksin tunsi hänet? Ihan yhtä hyvin olisi voinut kysellä mereltä ja yhtä mielellään olisi voinut syöstä mereen kuin lähteä tutkimaan näitä asioita.

Mies oli erehtynyt! Katuva syntinen olisi keventänyt sydäntään tunnustamalla kaikki miehelleen ja katumaton olisi turvautunut verukkeisiin. Mutta tämä ei paljastanut mitään eikä turvautunut verukkeisiin, vaan heittäytyi kuolemaan, kun mies ahdisti. Sellaista rohkeutta ei ole rikollisella. Miksei sitten? Mieluummin kuin tunnustaa, sillä siihen vaaditaan vieläkin suurempaa. Mutta tunnustamisen rohkeutta ei häneltä puuttunut, sillä olihan hän alkanut tunnustamalla, että oli jotakin, jota hän ei voinut sanoa. Rikos itse mahtoi sen kieltää. Mutta hänen rikoksensa ei saattanut olla niin suuri; sillä hän oli usein niin iloinen, ihan ylenannetun iloinen; hän oli kiivas, mutta hienotunteinen ja perin hyväsydäminen. Rikoksen täytyi olla toisen ihmisen. Mutta miksei hän sanonut, että se oli toisen; sillä sitenhän kaikki olisi ollut hyvin. Mutta jollei rikos ollut hänen eikä toisenkaan, niin mitä se sitten oli? Olihan hän itse sanonut, että jotakin oli — ja entä sitten vieras laivuri jota hän niin oli pelästynyt? Mitä tämä oli mitä ihmettä tämä oli? — Jos hän olisi ollut elossa, niin mies yhä olisi kiduttanut häntä — hän sai itsensä kiinni tästä ja tunsi suuren viheliäisyytensä.

Mutta se alkoi uudestaan. Ehkei Aasta ollutkaan niin rikollinen kuin itse luuli, tai ehkei niin rikollinen kuin miltä hän muista näytti; kuinka usein onkaan meidän syyllisyytemme takana syyttömyyttä, synnissämme viattomuutta, vaikka niin harvat sen ymmärtävät, ja Botolfin, joka oli niin täynnä epäluuloa, ei Aasta ollut uskonut sitä käsittävän. Hän olisi yhdestä selvästä vastauksesta saanut tuhansia epäluuloisia kysymyksiä, sentähden oli Aasta mieluummin uskoutunut kuoleman omaksi kuin hänelle! Miksei hän koskaan, koskaan ollut voinut jättää Aastaa rauhaan? Hänen turviinsa hän oli paennut menneisyyttään, hänen luotaan hän oli hakenut turvaa sitä vastaan, ja hän, Botolf houkutteli menneisyyden perässä ja usutti sitä aina hänen kimppuunsa! Olihan Aasta hänelle altis, olihan hän hänen sylissään lämmin ja sorja — mitä hänen menneisyytensä sitten häneen kuului! Ja jos se häneen kuului, niin miksei sitten heti? Ei, senmukaan kuin Aastan hellyys kasvoi, kasvoi Botolfin rauhattomuus; kun ei yksin ihailu ja kiitollisuuskaan sydämen kiintymys, tehneet Aastaa hänen omakseen, tahtoi hän tietää, oliko hän ollut toisen oma, ja mitä hän ennen oli kokenut. Ja jota enemmän tämä Aastaan koski, jota enemmän hän rukoili armoa, sitä enemmän täytyi hänen häntä ahdistaa, sillä olihan sitten edes jotakin!

Ensi kerran johtui hänen mieleensä: oliko hän itse sanonut hänelle kaikki? Saattoiko todella sanoa toinen toisilleen kaikki? Olisiko sen ymmärtänyt sellaisena kuin se oli? Varmasti: ei.

Hän kuuli kahden lapsen leikkivän ja katsahti taakseen. Hän istui vihreässä lehtimajassa, josta Aasta hiljan oli puhunut, mutta vasta nyt hän sen huomasi. Viisi tuntia oli kulunut, hän luuli siitä olevan muutamia minuutteja. Lapset olivat ehkä kauan leikkineet siinä, nyt vasta kuuli hän heidän äänensä. Oi, eikö tuo ollutkin Agnes, pappilan kuusi- tai kahdeksanvuotias tytär, jota Aasta miltei jumaloiden oli rakastanut, ja joka oli niin hänen näköisensä — taivaan Herra, kuinka hän olikin hänen näköisensä! Agnes oli juuri auttanut pienen veljensä kivelle, hänen piti istua koulussa ja Agnesin piti olla koulumestarina.

Botolf oli takaperin hiipinyt ulos, häneen ei koskenut rukous, hän ei edes heti ollut huomannut, että se rukous olikaan; mutta katsellessaan ja kuunnellessaan lapsia kävi hän omissa silmissään pedoksi, joka on syösty pois Jumalan ja ihmisten yhdyskunnasta. Pensaiden taakse pujahti hän pois, jotteivät lapset häntä huomaisi: hän pelkäsi heitä enemmän kuin hän eläessään oli ketään pelännyt. Hän hiipi metsään, kauas kulkuteistä. Minne mennä? Siihen tyhjään taloonko, jonka hän oli ostanut ja sisustanut hänelle? — Tai kauemmako? Se oli yhdentekevää, sillä minne hän vain ajatteli, seisoi hän aina hänen edessään. Sanotaan kuolevista, että he vievät viimeisen kuvan mukaansa silmissään; se joka herää pahasta teosta, ottaa ensimmäisen minkä näkee, eikä ikinä pääse siitä. Hän ei nähnyt Aastaa sellaisena, jommoisena hän hiljan seisoi jyrkänteen partaalla; hän näki pienen tytön, viattoman tytön, Agnesin. Hukkuvankin kuva muuttui lapseksi, joka oikoo pieniä käsiään. Muisto Aastan sanomattomasta rakkaudesta lapseen vaihtoi salaperäisesti kuvat hänen sielussaan, kasvojen suuri yhtäläisyys vaikutti epäilykseen, jota oli kestänyt kuukausia ja jota oli raadellut kysymys: syyllinen vaiko syytön? Oliko Aasta kätkenyt sydämessään sellaisen lapsen? Oli?! Botolf oli sen nähnyt, tai oikeastaan hän vasta nyt näki nähneensä sen. Ennen hän vain oli urkkinut oliko tämäkin viattomuutta, oliko Aasta voinut hymyillä useille sillä tavalla, tai mikä oli pannut peittoon tämän lapsen hänen sielussaan, koska se vain säteilevinä hetkinä saattoi puhjeta näkyviin. Aastan luonteessa oli ollut ainaista vivahtelua, levottomuutta ja ikuista liioittelua, joka houkutteli muutkin liioittelemaan, ja hänen elävän elämänsä aikana oli tämä vaikuttanut Botolfiin joko houkutellen tai sysäten luotaan; nyt, Aastan surullisen kuoleman jälkeen yhdistyivät kaikki muistot viattomaksi lapseksi, joka rukoili.

Minne ajatus valoa vaikeroiden kääntyikin, oli lapsi aina vastassa; se sulki kaikki tutkimuksen tiet. Kun hän tahtoi tehdä jonkun kysymyksen heidän lyhyelle yhdyselämälleen, haaksirikon yöstä alkaen pyhäaamuun jyrkänteen partaalla — näytti se hänelle lapsen hahmon, ja tämä kummallinen hämmennys uuvutti häntä sekä sielun että ruumiin puolesta niin, että hän muutaman päivän perästä tuskin saattoi ottaa suuhunsa ravintoa eikä jonkun ajan kuluttua enää noussut vuoteesta.

Sen saattoi jokainen nähdä, että tämä oli kuolemaksi. Ihmiseen, joka kantaa povessaan arvoitusta, tulee omituinen sävy, joka tekee hänet muillekin arvoitukseksi. Siitä päivästä asti jolloin he muuttivat tänne, oli miehen synkkä sanattomuus, naisen kauneus ja molempien yksinäinen elämä antaneet kylänjuoruille paljon tekemistä: kun vaimo äkkiä katosi, yltyi jännitys ja uskottiin mitä mahdottomimpia juttuja. Kukaan ei osannut antaa mitään tietoja, eikä kukaan niistä, jotka asuivat tai kulkivat pitkin rantojen harjanteita tuona pyhäaamuna, ollut sattunut katsahtamaan jyrkänteelle silloin, kun hän keskellä auringonpaistetta heittäytyi veteen. Hänen ruumiinsakaan ei ajautunut maihin todistamaan. Miehestä syntyi kummallisia tarinoita hänen vielä ollessaan elävässä elämässä. Hän oli pahan näköinen, makasi, pitkähköt, ontostuneet kasvot punaisen parran ja takkuisten hiusten ympäröiminä. Suuret silmät tuijottivat sieltä kuin aidatusta lammesta. Kun ei hän näyttänyt tahtovan elää enempää kuin kuollakaan, sanoivat ihmiset, että Jumala ja paholainen tappelevat hänen omistamisestaan. Toiset olivat nähneet itse paholaisen tulenliekkien keskellä kurottautuvan hänen huoneeseensa huutamaan häntä. He olivat niinikään nähneet paholaisen mustana koirana kiertävän rakennuksia tai pomppivana keränä kierivän edelleen. Ohisoutavat olivat nähneet koko talon olevan tulessa, toiset olivat kuulleet junan hihkuen, haukkuen ja rämisten nousevan järvestä, hitaasti likenevän taloa, ajavan sisään lukituista ovista, riehuvan kaikkien huoneiden läpi ja sitten taas kirkuen, haukkuen ja karjuen syöksyvän järveen, kadotakseen. Sairaan palvelijat, sekä miehet että naiset, läksivät suinpäin pakoon, ja he nämä kaikki kertoivat. Kukaan ei enää uskaltanut lähetä taloa. Jollei vanha torpanväki, jolle mies oli osoittanut hyvyyttä, olisi ottanut häntä hoitaakseen, olisi hän jäänyt avutta. Vanha vaimo, joka häntä hoiti, eli itsekin suuressa pelossa; hän poltti olkia hänen vuoteensa alla karkoittaakseen paholaista; mutta vaikka sairas oli palamaisillaan, ei hän päässyt vaivoistaan. Hänellä oli uskomattomat tuskat. Vihdoin rupesi vanha vaimo ajattelemaan, että hän odotti jotakin ihmistä. Hän kysyi, eikö mentäisi hakemaan pappia. Sairas ravisti päätään. Eikö hän sitten olisi halunnut nähdä ketään muuta? Siihen ei sairas vastannut. Seuraavana päivänä hän äkkiä kesken kaiken selvästi mainitsi nimen "Agnes". Tietysti ei se ollut tarkoitettu vastaukseksi vaimon eiliseen kysymykseen, mutta vanhus ymmärsi sen siksi; iloissaan hän nousi ja meni pyytämään miestään kiireesti valjastamaan hevosta ja lähtemään pappilaan noutamaan Agnesia. Pappilassa luulivat kuulleensa väärin ja että tietysti pappia haettiin pitäjälle; mutta vanha mies vaan väitti tulleensa noutamaan Agnesia. Lapsi oli itse huoneessa ja pelästyi kovin, kun hän sen kuuli. Sillä olihan hänkin kuullut puhuttavan paholaisesta ja junasta, joka nousi järvestä; mutta hän oli kuullut senkin, että sairas odotti jotakin, saadakseen kuolla ja piti sitä aivan luonnollisena, että hän odotti häntä, jonka hänen vaimonsa niin usein oli noutanut heille. Lapselle sanottiin, että kuolevan tahto täytyi täyttää ja ettei hänelle tapahdu mitään pahaa, kun hän kauniisti rukoilee Jumalaa. Ja hän uskoi sen ja antoi pukea ylleen.

Oli kylmä, kirkas ilta, ja pitkät varjot seurasivat, kulkuset panivat metsän kaikumaan, oli vähän peloittavaa, mutta hän istui kädet ristissä puuhkassaan ja rukoili. Ei hän nähnyt paholaista eikä hän kuullut junan tulevan järvestä, jonka rantaa kuljettiin; mutta hän näki tähdet ylhäällä ja tulen edestään mäeltä. Ylhäällä talolla oli hirvittävän hiljaista, mutta vanha vaimo tuli paikalla ulos ja kantoi hänet sisään ja riisui päällysvaatteet ja vei uunin ääreen lämmittelemään. Ja sill'aikaa selitteli vanhus, että hän vaan olisi hyvällä mielellä ja rohkeasti menisi rukoilemaan sairaalle isämeitää. Kun hän oli lämmennyt, otti vanhus häntä kädestä ja talutti hänet kamariin.

Siellä makasi sairas, parta pitkänä, silmät kuopalla, ja katseli Agnesiin kauan: hän ei Agnesin mielestä ollut pahan näköinen eikä häntä peloittanut.

Agnesista tuntui siltä että piti luvata ja sentähden hän vastasi "kyllä". Silloin mies rupesi hymyilemään ja yritti nousta, mutta jäi voimattomana pitkäkseen. Agnes rupesi paikalla lukemaan isämeitäänsä, mutta sairas teki torjuvan liikkeen ja viittasi rintaansa ja lapsi laski kätensä hänen rinnalleen, sillä hän käsitti hänen sitä tarkoittaneen, ja hän pani laihan, jääkylmän käsikänkkyränsä hänen pienille, lämpöisille käsilleen ja sulki sitten silmänsä. Kun ei hän mitään sanonut vaikka lapsi oli lukenut rukouksen loppuun, ei hän uskaltanut vetää pois käsiään, vaan alkoi uudestaan. Hän luki rukousta jo kolmatta kertaa, kun vanha vaimo tuli sisään, katsahti vuoteeseen päin ja sanoi:

KARHUNTAPPAJA.

Pahempaa veitikkaa valehtelemaan kuin papin vanhin poika tuskin oli koko paikkakunnalla; hyvä hän oli lukemaankin, siitä ei ollut mitään hätää, ja talonpojat kuuntelivat mielellään hänen lukemistaan, mutta kun se oli sellaista, josta he pitivät, valehteli hän mielellään lisää niin paljon kuin hän luuli heidän sulattavan; tavallisesti hän puhui väkevistä miehistä ja rakkaudesta, joka surmasi.

Pappi huomasi piankin, että puiminen riihessä hiljenemistään hiljeni; hän meni katsomaan, ja Thorvald siellä kertoi juttujaan. Sattui sitten, että metsästä ajettiin kotiin ihmeellisen vähän puita; pappi katsomaan — ja Thorvald siellä taas kertoi. Tästä täytyy tulla loppu, ajatteli pappi; ja hän pani pojan varsinaiseen kouluun.

Siellä oli vain talonpoikaislapsia, mutta papista oli liian kallista pitää kotiopettajaa sille yhdelle pojalle. Thorvald ei kuitenkaan ollut kahdeksaa päivää ollut heidän joukossaan, kun muuan koulutoveri jo ihan kalpeana tuli kertomaan, että hän on tavannut maahiset tiellä; — toinen tuli vieläkin kalpeampana kertomaan, että ilmielävänä oli nähnyt päättömän miehen hommailevan veneitten luona valkamassa, ja pahinta kaikesta oli, että pieni Knud Pladsen ja hänen vähäinen sisarensa eräänä iltana, kuin heidän piti mennä kotiin, palasivat ihan hädissään, itkivät ja kertoivat kuulleensa karhun murajavan pappilan kivikkojyrkänteellä, vähäinen Marit oli ihan nähnyt sen harmaitten silmien säkenöivän, Koulumestaripa nyt suuttui pahanpäiväisesti, iski viivottimen pöytään ja kysyi: — Mikä piru — Jumala suokoon anteeksi tekoni! — lapsiin oli mennyt.

— Täällä menevät päät toinen toistaan pahemmin sekaisin, sanoi hän; — joka pensaassa kuukkii sinipiika, — joka veneen alla nyökyttelee päätään Ahti, — ja karhu kävelee ulkona keskellä päivää sydäntalvella. Ettekö te enää luota Jumalaanne ja kristinuskoonne, sanoi opettaja, — vaan uskotteko kaikenlaiseen paholaisen peliin ja pimeyden hirveisiin voimiin ja karhuun, joka keskellä keskitalven kirkasta päivää kävelee ulkona?

Vähitellen hän siitä kuitenkin lauhtui ja kysyi pieneltä Maritilta, eikö hän uskalla mennä kotiin. Tyttö itki ja tyrski ja väitti sitä ihan mahdottomaksi; koulumestari lupasi silloin, että Thorvald, suurin niistä, jotka vielä sattuivat olemaan jäljellä koulussa, saa saattaa hänet kotiin.

Thorvald pieneni paikallaan, varsinkin kun koulumestari hellästi rupesi vetelemään viivotinta vasemman kätensä läpi.

— Kyllä se kuitenkin on totta, että lautamiehen renki löysi karhunpesän pappilan kivikkojyrkänteestä, juuri sinä päivänä, jolloin hän meni ampumaan metsäkanoja, sanoi Thorvald.

— Ei niitä ollutkaan yksi, vaan kaksi suurta ja ehkä kaksi pientäkin, sillä tavallisestihan ne vanhat pitävät pesässään sekä tämän vuoden että edellisen vuoden poikasen.

— Oletko sinä sitten nähnyt ne? toisti koulumestari entistä lempeämpänä ja silitteli silittelemistään viivotinta.

— Näin minä kuitenkin sen karhun, jonka Lars Skytter viime vuonna oli tappanut.

Koulumestari astui nyt askeleen likemmäksi ja kysyi niin lempeästi, että poika pelästyi:

— Oletko sinä nähnyt karhut siellä pappilan kivikkojyrkänteessä, kysyn minä?

— Ehkä sinä sillä kertaa muistit niinkuin vähän väärin? kysyi koulumestari, tarttui hänen takkinsa kaulukseen ja läjähytti kylkeensä viivottimella. Thorvald ei sanonut sanaakaan eivätkä toiset uskaltaneet katsoa sinnepäin. Silloin virkkoi koulumestari vakavana: — On rumaa, että papinpoika valehtelee; ja vielä rumempaa, että hän opettaa talonpoikaislapsi-raukkoja valehtelemaan.

Mutta seuraavana päivänä koulussa — opettaja oli kutsuttu papin luo ja lapset olivat omissa hoteissaan — rupesi Marit ensinnä pyytämään, että Thorvald taas kertoisi jotakin karhusta.

— Saatte uskoa, että kyllä se nyt ammutaan! sanoi Thorvald ja nyökytti päätään. — Tänne paikkakunnalle on tullut sellainen poika, joka osaa sen ampua. Tuskin oli Lars Skytter kuullut puhuttavan karhunpesästä pappilan kivikkojyrkänteessä, ennenkuin hän tulla tuiskusi seitsemän pitäjän takaa ja hänellä oli niin raskas pyssy kuin ylin myllynkivi ja niin pitkä kuin tästä tuonne Hans Voldeniin asti.

— Niinkö pitkä? toisti Thorvald. — Se on varmasti niin pitkä kuin tästä tuoliin.

— Jaa olenko minä nähnyt sen? Minä olen ollut sitä puhdistamassa; sillä sen saatte uskoa, ettei siihen työhön otetakaan joka miestä. Tietysti en minä jaksanut sitä nostaa; mutta sama se — minä puhdistin vain lukot, ja saatte uskoakin, ettei se työ mitään helppoa ole.

— Sanovat, ettei se pyssy enää viime aikoina ole osannut niin hyvin, sanoi Hans Voiden, kumartui taapäin ja pani molemmat jalkansa pulpetille.

— Ei olekaan. Sitten kun Lars kerran Osmarkenissa ampui nukkuvaa karhua, jäi se kaksi kertaa laukeamatta ja kolmannen kerran osumatta.

— On vain yksi keino, jolla sen asian voi auttaa, sanoi Ole Böen. —
Pitää ajaa elävä käärme piipusta sisään.

— Nyt on talvi eikä käärmettä saa mistään, siksi ei Larskaan oikein luota pyssyynsä, sanoi Hans Voiden miettiväisesti.

— Kyllä, vastasi Böenin poika, jonka piti tietää se asia, — mutta Nils ei saa lupaa äidiltä eikä sisarelta. Isä kuoli varmaan siihen iskuun, jonka hän sai syksyllä, kun otteli karhun kanssa karjakartanolla, eikä heillä enää ole muita kuin Nils.

— Vaarallista? sanoi Thorvald. — Karhullahan on kymmenen miehen äly ja kahdentoista voimat.

— Sen me tiedämme, sanoivat tytöt taas ja tahtoivat vihdoinkin kuulla jotakin uutta.

— Niin, kyllä hän menee, sanoi Ole Böen. -Tänään aikaiseen aamulla, ennenkuin kukaan väestä oli pystyssä, näin Nils Böenin, Lars Skytterin ja vielä yhden miehen pyssyineen lähtevän tunturille päin; eivätköhän vaan menneet pappilan kivikkojyrkänteelle.

— En oikein tiedä; mutta se joka hänellä oli, oli niin pitkä kuin täältä tuonne tuoliin.

— Ei, ei hän suinkaan enää käytä sitä pitkää pyssyä, jonka minä näin.

— Tämä oli joka tapauksessa niin pitkä, niin pitkä kuin — melkein täältä tuonne tuoliin.

— Vai niin; ehkä hänellä sitten kuitenkin oli se. — Ajatelkaa, sanoi
Marit, — nyt he ovat karhujen luona.

— Ottelevat ehkä juuri paraikaa, sanoi Thorvald. Syntyi syvä hiljaisuus; oli miltei juhlallista.

— Niin, niin! sitten saat kuullakin jotakin! huusivat kaikki ja heihin tuli kuin uutta elämää.

— Niin, jos hän nostaa kätensäkin minua vastaan! sanoi Thorvald hirvittävän hiljaisuuden vallitessa ja nyökäytti päätään.

He arvelivat, että oli parasta lukea, kun hän oli poissa; mutta kukaan ei saanut sitä tehdyksi - heidän täytyi puhua karhusta. He koettivat arvailla sinne tänne, kuinka oli käynyt; Hans löi Ollin kanssa vetoa, että Larsin pyssy oli jäänyt laukaisematta ja että karhu ahdisti hänen henkeään. Pieni Knud Pladsen oli sitä mieltä, että heidän kaikkien oli käynyt hullusti, ja hänen puolueeseensa liittyivät tytöt. Mutta samassa tuli Thorvald.

— Lähdetään! sanoi hän temmatessaan oven auki Ja tuskin saaden sanaa suustaan.

— Piru hänet periköön! Karhu, karhu! eikä hän saanut enempää sanotuksi.

— Onko se ammuttu? kysyi joku hyvin hiljaa; eivätkä muut uskaltaneet vetää henkeäänkään.

Thorvald istuutui ähkien ja puhkuen, vihdoin hän sitten nousi, kapusi penkille ja heilutti lakkiaan.

— Ensimmäinen karhu on jo kannettu kotiin Ja muut jäivät vielä metsään. Nils Böen on saanut pahasti selkäänsä, sillä Larsin pyssy ei lauennut ja karhut tulivat ihan heidän kimppuunsa. Se poika, joka oli heidän mukanaan, pelastui vain sillä tavalla, että heittäytyi mahalleen maahan, ikäänkuin olisi ollut kuollut, eikä karhu koskenut häneen; heti kun Lars ja Nils olivat voittaneet omat karhunsa, ampuivat he hänen karhunsa. Eläköön!

— Eläköön! sanoivat kaikki tytöt ja pojat ja karkasivat ylös istuimiltaan ja ulos ovesta ja kivien ja kantojen poikki Böeniin, ikäänkuin ei koulumestaria olisi ollut koko maailmassa.

Tytöt rupesivat pian valittamaan, etteivät he pysy perässä, mutta pojat ottivat heidät väliinsä ja niin sitä mentiin.

— Varokaa, ettette koske siihen, sanoi Thorvald. — Välistä karhu rupeaa uudelleen elämään.

— On, ja silloin se nousee uudessa hahmossa.. Olkaa siis varuillanne! ja he juoksivat minkä jaksoivat. — Lars oli ampunut suurinta kymmenen kertaa ennenkuin se kaatui, sanoi hän taas.

— Jestas sentään, sellaista karhua! Ja lapset juoksivat niin että hiki valui. Vihdoin oltiin perillä. Ole Böen kiskaisi auki oven ja pääsi ensinnä sisään.

— Ole varuillasi! huusi Hans hänen perässään. Marit ja se pieni tyttö, joka oli ollut Thorvaldin ja Hansin välissä, pääsivät sisään seuraavina, sitten Thorvald, joka ei mennyt kauas, koska hän tahtoi saada kaikesta yleissilmäyksen.

— Näetkö sinä sen? kysyi tyttö siltä pojalta, joka seisoi ovella hänen rinnallaan.

— Näen, se on niin iso kuin kapteenin kartanon suuri hevonen, vastasi poika ja kertoi vielä enemmän. Hän sanoi, että karhu oli rautavitjoissa ja ne jotka olivat etujalkojen ympärillä, oli se kuitenkin riuhtaissut poikki; ja siitä valui verta kuin koskesta pudottaen!

Valhetta se tietystikin oli, mutta sen he unohtivat, kun näkivät karhun, pyssyn ja Nilsin, joka istui siteissään oteltuaan mesikämmenen kanssa, ja kuulivat vanhan Lars Skytterin kertovan, kuinka kaikki oli tapahtunut. He katselivat ja kuuntelivat niin ahneesti, etteivät he ensinkään huomanneet taakseen ilmestyvää miestä, joka hänkin rupesi kertomaan, ja seuraavaan tapaan:

Parvesta nousi pelästyksen huuto; ja ulos karattiin ovesta ja yhtä kyytiä porstuan läpi ja pihan poikki — pian vierivät lapset mustina kerinä lumivalkoisella maalla, toinen toisensa perässä, ja kun koulumestari vanhoilla jaloillaan pääsi koulutaloon, kuuli hän heidän jo kaukaa lukevan niin että seinät tärisivät. Niin, juhlapäivä se oli, jolloin karhuntappaja tuli kotiin. Se nousi aurinkoisena ja laski sateisena; mutta ne päiväthän tavallisesti ovat hedelmällisimmät.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAARALLINEN KOSINTA YNNÄ MUITA KERTOMUKSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.