The Project Gutenberg eBook of Saksanmaa This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Saksanmaa Talvinen tarina Author: Heinrich Heine Translator: Otto Manninen Release date: October 26, 2023 [eBook #71963] Language: Finnish Original publication: Helsinki: Otava Credits: Jari Koivisto *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAKSANMAA *** SAKSANMAA Talvinen tarina Kirj. HEINRICH HEINE Suomentanut O. Manninen Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1904. HEINRICH HEINE Heinrich Heine on meillä kuten muuallakin tunnettu etupäässä "Laulujen kirjan" runoilijana. Keliäpä ei olisi kerran — koulun yläluokilla ollessaan — ollut nuorien haaveidensa hartauskirjana tämä lemmenrunouden klassilliseksi tullut codex? Ja onhan yksi sen helmiä, "Lorelei", kesäisten vettemme vierillä jo ammoin koteutunut helkkymään omien kansanlaulujemme joukossa. Laulujen kirjasta ovat myös miltei yksinomaan ne muut Heinen runoelmat, joita siellä täällä on ollut suomeksi tulkittuina. Onpa niitä aikoinaan jo ilmestynyt pieni valikoimakin, Uotilan suomentama. Laulujen kirja, 'Buch der Lieder', on kuten sanottu se teos, joka on laajimmalle kantanut Heinen nimen kautta koko sivistyneen maailman, tehnyt hänet tutuksi sellaisissakin piireissä, jotka muuten ovat korkeammalle kirjallisuudelle vieraat. Eikä ihme. Onhan se aihe, jota tämä pienoinen kirja kauttaaltaan käsittelee, tuo kaikkein yleisin ja ymmärrettävin, joka ei lukijalta vaadi sen suurempia kirjallisia edellytyksiä, jolla kunkin elämässä on ollut tärkeämpi tai vähemmin tärkeä osansa. Ja ennen kaikkea ilmeneehän siinä yksi noita kykyjä, jotka ovat maailmankirjallisuuden harvinaisimpia, synnynnäinen, jumalan armosta runoileva lyyrikko. Uutta laulun kevättä, täynnä säveliä, värejä ja tuoksua, nuoria uudistavia voimia, merkitsi tämä kirjanen Saksan runoudessa, ja koko runotaiteen uudemmassa kehityksessä on tunnettavana sen käänteentekevä vaikutus. Ihastuksella, samantapaisella kuin ennen "Sturm und Drang"-polven päivinä Goethen 'Werther', se otettiin ilmestyessänsä vastaan, ja Saksan suuret sävelrunoilijat ovat siivittäneet sen laulut niiden helkkyvään lentoon kautta maiden mannerten, niin että laulettu Heine sävellyksien lukumäärään nähden jättää kauas jälkeensä kaikki muut nimet koko maailman runoudessa. Neljännestä vaille vuosisata on jo kulunut siitä kuin tämä nuoren Heinen laulu ensimäisellä uutuuden viehätyksellään lumosi mieliä. Lahjomattomin arvostelijoista, aika, on sen arvon jo moneen kertaan vaa'alla punninnut, saattanut selvemmin kuin silloin näkyviin sen niin vahvat kuin heikotkin puolet. Tunnemme, ettei tuo Heinen nerokas sydämentunnustus aina ole tositunteen kannattama, että se mielellään valitsee vaikuttavaisuutta tavoittelevia kaunoasentoja, yhtäläisiä kuin hänen samanaikaisissa 'Ratcliff' ja 'Almansor' tragedioissaan, että siinä monestikin on enemmän päässä kuin sydämessä liikkunutta tekotunnelmoimista. Mutta kaikesta tästä huolimatta on noissa enimmäkseen nimettömissä pikkusoinnahdelmissa säilynyt aarre himmenemättömiä laulun helmiä, runoilijan sointuvan tuskan synnyttämiä, jotka jo yksinään olisivat tuottaneet sepittäjälleen kuolemattoman nimen. Nykyajan-ihmisen yksilöllinen sielunelämä on se sointupohja, jolta tämä uusisäveleinen runous on virinnyt, levoton, tuhatvivahteinen niinkuin meri, jonka ensimäisenä suurena laulajana Heine samalla kertaa esiintyy kotimaansa kirjallisuudessa. Meren maininkien vapaa käynti on suonut poljennon Laulujen kirjan loppusoitolle, ihanalle 'Pohjanmeri'sikermälle, ja niin on Heine tässä kirjassaan, ehkä varsinaisemmin kuin sitten vähää myöhemmin Grillparzer kuuluisassa draamassaan, saattanut "Des Meeres und der Liebe Wellen" — meren ja lemmen aallot — ikuisesti soilumaan saksalaisen runon säveleissä. Mutta tämä tunnetuin ja tunnustetuin Heine ei ole vielä koko se henkinen mahtaja, jona hän esiintyy muissa kypsyneemmän ikänsä tuotteissa, eikä se, jona hän voimakkaimmin voi kiinnittää ja kiehtoa yhä vielä lukijansa mielen. Syvällisempiä, ikuisemmin väräjäviä ovat ne soinnut ja ne epäsoinnut, joissa hän pitkällisen kärsimyksensä vuoteella, "patjahautaansa" kahlehdittuna, lauloi ilmi kaiken sen elämän ja kohtalon tuskan, jonka syvyydet hän miltei yli-inhimilliseen määrään sai mitata, 'Romanzero'ssaan, sen 'Lamentationen' ja 'Letzte Gedichte' runoelmissa, ja vasta ennustettuna on tässä kirjassa se Heine, jonka nimi säteilee samassa tähtisikermässä, niissä Aristophaneen, Cervantesin, Rabelais'n, Swiftin ja Voltairen — 'Matkakuvain', 'Atta Trollin' ja 'Talvisen tarinan' kirjoittaja. Harvinaiseen suuren laulurunoilijan lahjaan yhtyi näet hänessä tuo kenties vieläkin harvinaisempi suuren ivarunoilijan, jona hän esiintyy yhtenä noista maailmankirjallisuuden ensimäisistä, kotimaansa ja oman aikansa suurimpana. Herkkä lyyrillinen tunteellisuus ja sen rinnalla säkenöivä äly, sini-ilmoille vetävä haaveilu ja leikkelyveitsen terävyinen erittelevä järki — molemmat hänen rotunsa tunnusmerkillisiä hengenlahjoja — nehän ovat Heinen omituisen runoilijatemperamentin vastakkaiset päätekijät, ne muodostavat jo synnynnäisen pohjan sille särähtävälle kaksinaisuudelle, joka hänen runoudessaan niin rehellisesti tulkitsee ajanelämän sisintä sielua, sen raatelevia ristiriitoja, jossa on ikäänkuin palanen Faustia ja palanen Mefistoa yhdistyneenä yhdeksi henkilöksi. Elämän suuruuden ja elämän kauneuden polttava kaipaus, joka sitä elävämmin tajuaa näiden vastakohtiin vangitun elämän ikuisen tragi-komedian, se tekee Heinestä tuon suuren kaiken-ivaajan, jolle hänen kirjallishistoriallisessa henkilökuvassaan kaikki muu tuntuu jäävän miltei vain vaikutusta kohottavaksi taustaksi. Sillä niin taiteellisesti oma itsensä kuin Heine kauttaaltaan onkin, on hän tässä kohden kuitenkin enimmin mukana koko olennollaan, antautuu enimmin alttiiksi ajan taistelurinnassa. Ranskasta käsin, kun kotimaassa olo kävi hänelle mahdottomaksi, hän jatkoi taukoomatonta taisteluaan Euroopan taantumussuuntaa vastaan. Hänen sähköisessä ivassaan oli iskevä väkevimmät salamansa kohti pimeämielisen ennakkoluulon ja sortovallan yökkötorneja se kapinamieli, jolla pyhän alliansin ja ruhtinas Metternichin — Mitternachtin — ajan ilman täytyi latautua. Tässä taistelussaan hänet saattaa sanoa Byronin suureksi seuraajaksi. Muutamia vuosia sen jälkeen kuin ivan säilä herpoo kuolevan Byronin kädestä, tarttuu siihen Heine ja käyttää sitä miespolven ajan yhtä kätevästi ja tehokkaasti. Mutta viimeiset kahdeksan vuotta tämän aseen käyttäjä itse kantoi kuoleman haavaa rinnassaan. Jo alusta alkaen on Heine, kuten sanottu, runoilijana harvinaisessa määrin oma itsensä. Ne monenmoiset herätteet ja vaikutukset, jotka voidaan osottaa hänen henkisen erikoisuutensa muodostumisessa, koko se ajan ilma, jossa hän oli kasvanut, vanhan Goethen varjossa kukoistava romantiikka, Byronin taistelukaunis esikuva, kaikki se ei vaikuta hänessä vieraina aineosuuksina, vaan on sulautunut omaksi voimakkaasti yksilölliseksi runoilijasävyksi. Ja alusta alkaen hän on tuo suuri runomuodon, samoinkuin proosatyylinkin, mestari, joka oli vallitseva saksankieltään häikäisevämmällä taituruudella kuin kukaan muu. Hänen herkkävireistä mielikuvitustaan johtaa tosirunoilijan välitön vaisto löytää vaihteleville tunnelmilleen niiden luontaisin ilmaisu. Mutta tälle vaistolle tulee hänessä tueksi itsetietoinen taiteilijapyrkimys, joka on pienintä yksityiskohtaa myöten punninnut tarkoittamansa vaikutuksen, joka ei jätä mitään satunnaisuuden varaan. Tuo luonnonäänen tapainen välittömyys, millä hänen laulunsa tuntuu soinnahtaneen ilmoille, on moninkertaisen taiteellisen muodostelutyön hienoksi hioutunut tulos. Sen kiirastulessa on koeteltu niiden muodon hivelevä notkeus ja sisällyksen voimakkaasti tihennetty, alati vastakohtaansa hypähtävä tunnelmaelo, joka ei salli mitään kuolleita kohtia väreilyssään. Aikakaudellemme ovat erikoisesti ominaisia suuret keksijät, joiden ihanteena on kehittää koneistojensa sirous ja teho yhä lähemmäksi täydellisyyttä, supistaa yhä vähempään määrään voimaenergian hukkaankulutus. Samantapainen runollinen ja ajatustaiteellinen keksijä-äly on Heine. Hänen tyylinsä välähtelevä sanansattuvuus ja nopeakäänteisyys, sen kyky sanoa vähässä paljon, sen joka tuokiossa uudeksi polttopisteeksi keskittyvä elävyys ovat ominaisuuksia, joiden merkitys on ollut mittaamattoman tärkeä sen hengensävyn muodostumiselle, jota erikoisesti sanomme nykyaikaiseksi. Sen jälkeen kuin Byronin, runouden Napoleonin, romanttinen uhmarunous oli tehnyt nopean maailmanvalloitusretkensä, nostaen kaikkiin maihin, varsinkin slaavilaisiin, vasalliruhtinaitaan, tuli Heinen vuoro. Hänen vaikutuksensa maailmankirjallisuuteen on ollut yhtä laaja, mutta meluttomampi, kestävämpi ja taiteellisesti hedelmällisempi, samoinkuin hän itse kaikkinaisen dilettantismin kukoistusajalla, samanhenkisen Musset'n keralla, oli kenties ainoa runoilija, joka ei sallinut riviäkään, mistä hän ei olisi voinut taiteellisesti vastata. Omituisena ja mieltäkiinnittävänä ilmiönä edustaa Heine aatteellisesti 19:nnen vuosisadan toista neljännestä yhtenä aikamme tärkeimmistä henkisistä tekijöistä. Kasvaneena saksalaisen romantiikan maaperältä, itse sen kehtomailla Reinin varrella, saaden ranskalaisen sivistyksen ja viettäen suurimman osan voimansa vuosia gallialaisen maailman sydämessä, ollen sitäpaitsi jo rotuperältään erotettu kotimaansa yhteiskunnalliselta ja kirkolliselta yhteispohjalta saattoi hän sitä helpommin henkisesti vapautua näkemään kaikkia perinnäisyyden pyhittämiä olojen ja käsityskantain yksipuolisuuksia puolella ja toisella ja sitä ennakkoluulottomammin luomaan katseensa kohti uusia, inhimillisyyttä lähempiä tulevaisuuden ihanteita. Mutta kaiken tämän takaa, ja sisällykseltään kaiken tämän määräämänä, hänen maailmankansalaishenkensä perussävy osottaa koko runollisessa ilmauksessaan ominaisuuksia, jotka epäilemättä on katsottava johtuneiksi sen rodun sielullisista erikoisuuksista, mihin hän kuului. Hänellä ei ole suuria, sopusuhtaisia kokonaisuuksia vallitsevaa plastillisuutta, mutta sen sijaan musiikin sisäisiä maailmoja avaava kyky, hänen runovoimansa ei vietä voittojaan ulkokohtaisen todellisuuden rikkaassa kuvaamisessa, vaan kohotessaan sen piiristä omituisiin haaveellisiin ilmestysnäkyihin. Mielialojen asteikossa soivat väkevässä värinässä vain äärimmäiset intohimoiset sävelet, kaikki saksalainen gemyyttisyys on siinä olematonta. Se on sama runohenki, joka ammoin hänen hebrealaisten esi-isiensä suulla runoili Korkean veisun ja Salomon saarnaajan, siirrettynä meidän aikaamme ja aatemaailmaamme, hänen sanansa siivittää sama hillitön vääjäämättömyys, millä vanhan testamentin miehet julistivat tuomionsa kansoille ja valtiaille, ja myöskin väre samaa halki aikojen kaikuvaa kantovoimaa. Heine liittyy niiden miesten lukuisaan sarjaan, joissa hänen vainojen karaiseman heimonsa henki ajasta toiseen on tärkeällä tavalla astunut vaikuttamaan ihmiskunnan kehityskulkuun. Puolen vuosisadan aika erottaa meidät jo Heinrich Heinestä. Ne ajanolot, jotka olivat hänen runoutensa kehyksenä, kuuluvat jo historiaan, siinä aatteiden taistelussa, jonka Tyrtaios-laulajana hän seisoi tuona modernin hengenelämän murrosaikana, ovat jo polttopisteet paljon silloisestaan siirtyneet. Mutta vielä on hänen runoutensa varsinaisesti nuorta runoutta, ei ainoastaan siinä merkityksessä, missä kaikki tosirunous on ikuisesti nuorta, vaan siten että se vielä suoranaisesti vaikuttaa elävänä voimana keskellämme, että nousevat polvet omistavat sen omana laulunaan, ja että sitä vastaan myös vielä elää kaiken kaatuvan vanhan ainainen kammo ja epäluulo kaikkea nuorta, uudistavaa vastaan. Samalla tenholla kuin syntymisensä päivinä se laulu yhä vielä herättää mielissä ihastusta ja vihastusta, ei vain kolmatta: välinpitämättömyyttä. Yhä vielä kuuluu Heine runouden taistelevaan kirkkoon. Vieläkään ei hänelle ole annettu anteeksi niitä kuolemansyntejä, joita hän teki poroporvarillisuutta ja kansallista omahyväisyyttä vastaan. Yhä vielä kummittelevat saksalaisen kuntomielisyyden kiivailut häntä vastaan kieltäen hänen arvonsa sekä runoilijana että ihmisenä, julistaen hänet pannaan kaiken pyhän ja korkean pilkkaajana, epäuskon, epäsiveellisyyden, epäisänmaallisuuden apostolina. Hänen maanpakonsa ei ole vielä laannut — onhan tähän päivään saakka runoilijan muistopatsas koditon hänen synnyinmaassaan, samoin kuin hän oli itsekin koko loppupuolen ikäänsä, neljänneksen vuosisataa. Mutta sitä enemmän hän on saanut laajaksi kodikseen koko sivistyneen maailman, tullut ihmiskunnan omaksi niinkuin harvat runoilijat. Jälkeisen ajan parhaissa, hienoimmissa hengissä voidaan havaita hänen vaikutustaan, ja koko uudemman laulurunouden yli liikkuu vielä hänen elävä henkensä. "II morto Enrico poetava ancora." Tässä vaikutuksen yleismaailmallisessa laajuudessa on Heineen verrattava vain yksi ainoa viime vuosisadan Saksan henkisistä suurmiehistä, Friedrich Nietzsche, — filosofian lyyrikko. Hänkin oli samanlainen joustava voima, jonka mullistavaa vaikutusta koko aikamme henkiseen käsityskantaan eivät voi tehdä tyhjäksi mitkään puoskariksi-julistelut ammattifilosofien puolelta, kumpaisenkin häikäisevä esitystapa on merkinnyt uudistavaa käännettä nykyaikaisessa tyylitaiteessa, ja lopuksi, kumpaisenkin osana oli sama traagillinen murtuminen viimein yli voimien käyvässä taistelussaan niitä valtoja vastaan, joille kuolematonten jumalainkaan ei sanota mitään mahtavan. Niinpä on sillä runoelmalla — toisella Heinen kahdesta suuremmasta yhtenäisestä runoteoksesta — joka täten suomenkielisessä asussa esiintyy, muukin kuin pelkästään kirjallishistoriallinen mielenkiintonsa Heinen säkenöivimpänä satiirina ja yhtenä koko satiiriilisen kirjallisuuden huippuja. Se aatteiden taistelu, joka on virittänyt tämän runoelman rohkeat soinnut, ei ole loppuun taisteltu. Samat sovittamattomat ristiriidat, sama vapaudenvaino ovat ominaisia nykyisenkin yhteiskunnan elämälle. Kaikki se satunnainen ajallisuus ja paikallisuus, jonka otsalle runoilijan iva on leimannut ikuisen polttomerkkinsä, on vain tullut tunnuskuvaksi samojen takana olevien voimien vaihtuville ilmiöille. Niiden yhä uudestaan kasvavia päitä vastaan viuhuu myös yhä uudestaan runoilijan kärventävä salamavaaja. Ikäänkuin leimuava ukkospilvi yli aikamme sotilasvaltaisen, kansa- ja luokkasortoisen taantumuskauden on tämä laulu silloisesta 40-luvun Saksanmaasta. Ja paljon täytyy olla toisin, ennenkuin se on jäänyt vain kaukaiseksi, kaikkien turvallisesti katseltavaksi tulitukseksi takaiselle taivaalle. Umpimähkään iskee ukkonen luonnossa. Tässä on vasamiaan singahuttamassa aatteellisen pyrkimyksen korkealle tähdätty joutsi. Kaiken tuon kirvelevän, hillittömän pilkan takana on sydän, joka enemmän rakastaa isänmaataan kuin vihaa sen vikoja, on runoilijan tietoisuus tehtävänsä suuresta oikeutuksesta, on usko voitolliseen inhimillisyyteen. Sitä pilkkaa ei asesta aution epäilyn ja kieltämisen hävitysiloinen henki, vaan sen epäilyn ja kapinan, joka on ihmisten ja kansain ainainen edistyskannus kohti vapautumista ajatuksessa ja elämässä, sen jolle Carducci on laulanut "Inno a Satana'nsa", se Lucifer, jonka nimelle henkisesti peloitetut ristivät silmiään ja jonka nimi myös on Foibos Apollon, valoisan lyyryn ja valoisien nuolten jumala. SAKSANMAA Talvinen tarina Alkusana. Seuraavan runoelman kirjoitin tämän vuoden tammikuulla Pariisissa, ja sikäläinen vapaa ilma puhalsi moneen säkeesen paljoa kirpeämmin kuin oikeastaan olisin suonut. Jo heti kohta koetin lieventää ja erottaa pois sellaista, mikä ei näyttänyt Saksan ilmanalaan soveltuvalta. Yhtäkaikki, kun maaliskuussa lähetin käsikirjoituksen kustantajalleni Hampuriin, asetettiin mietittäväkseni vielä monenmoisia arveluttavuuksia. Minun oli vielä kerran pakko ryhtyä tukalaan korjaustyöhön, ja niinpä on kyllä saattanut sattua, että vakavat sävelet ovat tulleet hillityiksi yli tarpeen tai niiden ääni hukkunut huumorin kulkusten liian hilpeään helinään. Muutamilta alastomilta ajatuksilta olen pikastuksissani jälleen riistänyt viikunalehdet pois, ja sievistelevän arkoja korvia olen kenties loukannut. Olen siitä pahoillani, mutta lohtunani on tieto että suuremmatkin kirjailijat ovat tehneet itsensä vikapäiksi samanlaisiin rikoksiin. Aristophanesta en tahdo mainitakaan puolustuksekseni, sillä hän oli sokea pakana, ja hänen ateenalainen yleisönsä oli tosin saanut klassillisen kasvatuksen, mutta ei tietänyt paljoakaan siveydestä. Cervantes ja Molière olisivat minulle jo paljon parempia puoltomiehiä; kirjoittipa edellinen vielä molempain Kastiliain ylhäiselle aatelille, jälkimäinen taas Versaillesin suurelle kuninkaalle ja suurelle hoville! Ah, minä unohdan, että elämme hyvin porvarillisessa ajassa, ja näen ikäväkseni jo ennakolta, kuinka moni sivistyneiden säätyjen tytär Spreen, jopa aina Alsterinkin varrella, on runoelma-rukalleni nyrpistävä enemmän tai vähemmän pystyä nenän-typykkäänsä! Mutta se, minkä näen edessäni suuremmalla suruntunteella, on noiden kansallisten fariseusten sadattelu, jotka nyt käyvät käsityksin hallitusten nurjamielisyyden kanssa, jotka myös nauttivat sensuurin täyttä rakkautta ja kunnioitusta ja sanomalehdistössä osaavat antaa oikean tunnussanan, kun on käytävä niiden vastustajien kimppuun, jotka ovat heidän kaikkeinkorkeinten isäntäinsäkin vastustajia. Sydämemme on pantsaroitu noiden sankarillisten, musta-puna-kulta-livreessä liikkuvain lakeijain epäsuosiota vastaan. Kuulen jo heidän olut-äänensä: "Sinä herjaat meidän värejämmekin, isänmaan ylenkatsoja, ranskalaisten ystävä, joille sinä tahdot luovuttaa vapaan Reinin!" Rauhoittukaa! Tahdon antaa väreillenne arvon ja kunnian, kun ne sen ansaitsevat, kun ne eivät enää ole joutilasta tai orjailevaa ilveilyä. Pystyttäkää musta-puna-kultainen lippunne saksalaisen ajatuksen kukkulalle, tehkää se vapaan ihmisyyden viiriksi, ja minä olen antava parhaan sydänvereni sen edestä. Rauhoittukaa, minä rakastan isänmaata yhtä paljon kuin tekin. Tämän rakkauden tähden olen elänyt kolmetoista vuotta elämästäni maanpaossa, ja juuri tämän rakkauden tähden palaan jälleen maanpakoon, kenties ainiaaksi, joka tapauksessa ruikuttelematta tai vääntämättä suupieltäni väärään irvistäväksi kärsimysnaamaksi. Olen ranskalaisten ystävä, kuten olen kaikkien ihmisten ystävä, jos he ovat järkeviä ja hyviä, ja koska en itse ole niin tyhmä enkä paha, että soisin omien saksalaisteni ja ranskalaisten, molempien ihmiskunnan valittujen kansain, taittavan niskat toisiltaan Englannin ja Venäjän eduksi ja kaikkien aatelisjunkkarien ja pappien vahingoniloksi tämän maan kamaralla. Olkaa rauhassa, minä en ole ikinä luovuttava Reiniä ranskalaisille, jo siitä aivan yksinkertaisesta syystä, että Rein on minun omani. Niin, minun omani luovuttamattomana synnyinperintönä, minä olen vapaan Reinin vielä paljoa vapaampi poika, sen rannalla keinui kehtoni, enkä ensinkään käsitä, miksi Reinin pitäisi kuulua keillekään muille kuin maan omille lapsille. Elsassia ja Lothringia en tosin voi yhdistää Saksan valtakuntaan niin helposti kuin te sen teette, sillä näiden maiden asukkaat ovat lujasti kiintyneet Ranskaan niiden oikeuksien vuoksi, jotka he Ranskan vallankumouksen kautta ovat saaneet, noiden tasa-arvoisuuslakien ja vapaiden laitosten, jotka ovat hyvin mieluisia porvarilliselle mielelle, mutta joissa suuren joukon vatsalle on vielä paljon toivomisen varaa. Kuitenkin kaikitenkin, elsassilaiset ja lothringilaiset ovat jälleen liittyvät Saksaan, kun me täytämme, mitä ranskalaiset ovat alottaneet, kun me voitamme heidät teossa, niinkuin jo olemme heidät voittaneet ajatuksessa, kun me kohoamme aatteen äärimmäistenkin johtopäätöksien tasalle, kun me hävitämme orjailevaisuuden viimeisestäkin piiloloukostaan, taivaasta, kun me pelastamme sen jumalan, joka asuu maan päällä ihmisissä, alennuksestaan, kun me tulemme jumalan lunastajiksi, kun me asetamme köyhän, onnenorvon kansan ja pilkatun neron ja raiskatun kauneuden jälleen arvoonsa, niinkuin meidän suuret mestarimme ovat lausuneet ja laulaneet, ja niinkuin me sen tahdomme, me, opetuslapset — silloin, ei ainoastaan Elsass ja Lothringi, vaan koko Ranska on silloin joutuva haltuumme, koko Eurooppa, koko maailma — koko maailma on tuleva saksalaiseksi! Tästä Saksan kutsumuksesta ja maailmanvallasta uneksun usein käyskellessäni tammien alla. Tämä on minun isänmaallisuuteni. Jossakin seuraavassa kirjassani olen palaava tähän aineesen, äärimmäisellä päättäväisyydellä, ankaralla vääjäämättömyydellä, mutta kuitenkin kaikella lojaalisuudella. Jyrkimmänkin vastustuksen olen pitävä arvossa, jos se lähtee vakaumuksesta. Raaimmankin vihamielisyyden olen silloin antava anteeksi; itse tyhmyydellekin tahdon tehdä tiliä, jos se vaan on rehellisesti tarkoitettua. Koko äänettömän ylenkatseeni omistan sitävastoin niille tunnottomille roistoille, jotka ilkeästä kateellisuudesta tai katalasta yksityiskiukusta tahtovat alentaa minun hyvän maineeni yleisen mielipiteen silmissä ja sitä tehdessään pukeutuvat isänmaallisuuden, jopa itse uskonnon ja siveellisyyden naamioon. Saksan valtiollisen ja kirjallisen sanomalehtimaailman anarkia-tilaa on tässä suhteessa toisinaan käytetty kyvyllä sellaisella, jota minun suorastaan täytyy ihaella. Toden totta, Schufterle, Schillerin rosvosissi, ei ole kuollut, hän elää yhä edelleen ja on jo vuosia johtanut hyvin järjestettyä kirjallisten maantierosvojen joukkoa, jotka tekevät tekosiaan päivälehdistömme böömiläismetsissä, ovat joka pensaan, joka lehden takana väijyksissä, valmiina noudattamaan kelpo päämiehensä hiljaisintakin vihellystä. Hampurissa, 17 p. syyskuuta 1844. _Heinrich Heine_. JÄÄHYVÄISET PARIISILLE Ah Pariisi, kallis kaupunki, nyt eroomme — Herran huomaan! Sinut heitän riemua, hekkumaa ma täysin maljoin juomaan. Sydän saksalainen mun rinnassain tuli sairahaks äkkipikaa, tuolla pohjolass' ainoa poppa on, joka lääkitä voi sen vikaa. Hän kohta sen korjaa, on kuulut maan tuon lääkärin suuret kuurit; vaan mua, sen myönnän, jo hirvittää ne ankarat mikstuurit. Ah ranskalaiset te rattoisat, iloveikkoni, huomaan Herran! Minut kaiho lapsekas ajaa pois, mut en viivy kuin täytymän verran. Ken uskois — mun haikea kaihoni on käry turpeen, on lammaskullat tuoll' Lüneburgin nummella, on hapankaalit, perunapullat. Savu tupakan on, salaneuvokset ja parvet yöpatrullein, alasaksa, ruislimppu, raakuuskin, papintyttäret poskin pullein. Myös äitiä on minun ikävä, sitä peittelisin ma suotta; siit' onkin, kuin emo-vanhan näin, jo kolmetoista vuotta. Ah vaimoni, vaimoni kaunis, et tuta vaivaani voi, et lientää, sinut vasten rintaani painallan, vaan pois mun täytyy rientää. Luota suloimman onneni ajaa pois minut vaino polttavan vaivan — jos en ilmaa saa minä Saksanmaan, niin tukahdun ma aivan. Kipu, tuska, kiihko hillitön ihan kouristuttaa rintaa. Mun jalkani halusta vapisee taas astua Saksan pintaa. Tulen ennen loppua vuoden jo pois, ja taas olen mies mitä vankin, sen lupaan, ma lahjat kauneimmat iloks uuden vuotesi hankin. I LUKU Oli silloin kolkko marraskuu ja päivät himmeinä hiipi, kun kotimaahan ma matkustin, — puut tuuli paljaiksi riipi. Ja rajalle tullessa tunsin ma, kun kiivahammin sykki sydän rinnassa, luulenpa, silmääni ihan kyyneleitä lykki. Ja kieltä kotoista kuullessa niin mieli kummaksi meni, ihan kuin verenvuotohon suloiseen ois riutunut sydämeni. Oli harpputyttönen tyllerö, tosituntein ja äänin väärin hän lauloi, vaan mua liikutti toki soitto se suuressa määrin. Hän lauloi, kuin lempii ja uhrautuu ja kärsii ja jälleen tapaa tuoll' iloissa paremman maailman sydän toisensa, vaivoista vapaa. Maan murhelaaksosta lauloi hän, sen riemuista rikkuvista, isänmaasta sielun kirkastuneen, ilohäistä sen ikuisista. Soi vanha kieltäymysvirsi taas, tuo taivaan aa-lulla-loru, jolla kansan, tuon ison vintiön, pois tuuditellaan poru. Hyvin virren ja virrentekijät ne tunnen ma, tiedän että he salassa viiniä itse joi, mut julki veisasi vettä. Uus laulu, laulu parempi nyt, veikot, laulakamme! Me taivaan valtakunnan jo maan päälle perustamme. Tääll' olla tahdomme onnelliset, pois puutteet, polot ja raiskat! Käden ansiota ei ahkeran saa ahmia vatsat laiskat. Joka ihmislapselle kasvavi tääll' leipä ja leivän apu, ilo, kauneus, ruusut ja myrtit myös, joka suuhun sokeri papu. Niin, sokeripapuja kaikille, heti kohta kun halkee palot! Me huostaan houkkain ja enkelein jo jätämme taivaan talot. Ja luoksenne vieraiksi lennämme, jos kuoltua siivet saamme; autuuden kauneimmat kakkuset me siellä kanssanne jaamme. Uus laulu, laulu parempi! kuin viulun ja huilun humu! Ohi Miserere on, vaiennut jo kuolinkellojen kumu. Europa-neitseen kihlannut on Vapaus, sulho suuri, ens syleilyn, ens suutelon jumalaisen he vaihtaa juuri. Sitä vaikka pappi ei siunannut, on luja se liitto ja sauma — pari kaunis kauan eläköön, jalo nouskoon lapsien lauma! Häälaulu on mun lauluni, se uus, mi vanhat voittaa! Olen haltioitu, mun sielussain pyhät, korkeat tähdet koittaa — tulitähdet tenhotut, hillittömät kuin tulvivat liekkilammet — väen kumman tunnen ma itsessäni, käsin voisin taitella tammet! Kotimaahan jalkani käytyä mun lumonesteet suonissa soutaa — emon tapasi jättiläinen taas, hält' uusia voimia noutaa. II LUKU Kun tyttönen lauloi ja liritti, min taisi, taivahan taikaa, niin tulliherrat ne tutkivat mun arkkuni sillä aikaa. Nenäliinat ja paidat ja housut muut, joka nurkan ne nuuski ja kurkki; jalokiviä, pitsejä, kirjoja myös kielletyitä ne urkki. Te tomppelit arkkujen tutkijat, te tutkitte turhin vaivoin! Salatavarat, joita ma kuljetan, ne mull' on arkussa aivoin. Siell' on mulla pitsit hienommat kuin Brüsselin parhaat — ne jahka ma näytän, niin neulasin neulotuiks ne tunnette, tulessa nahka. Jalokivet on, valtatimantit ajan uuden otsalle mulla, nuoren jumalan temppelikalleudet, suuren tuntemattoman tulla. Ja kirjoja päässäni mulla myös, sen sanon, on sangen monta! Kuin laulava linnunpesä se pää lukemista on luvatonta. Sen sanon ma, Saatanan kirjastoss' on tuskin niin turmiokkaita; ei Hoffmann von Fallersleben ees niin vaarallisia laitat — Joku matkustaja se mainitsi, ett' edessämme juuri oli Preussin tulliliitto nyt, tuo tullirengas suuri. "On tulliliitto" — hän huomautti — "perus kansallisuutemme vakaa, isänmaalle eheän yhteyden se pirstotulle takaa. Meille ulkonaisen se yhteyden suo, niin sanotun aineellisen; suo sensuuri henkisen yhteyden, tuon tosi-aatteellisen. Meille tahtoo se sisäisen, mielien, ajatusten yhteyden taata; yksimielinen Saksa me tarvitaan, sisält', ulkoa yhtä maata." III LUKU Tuoll' Aachenin tuomiokirkossa Karolus Magnus maatuu, — Karl Mayer, Svaabissa eläjä, mies vallan toist' on laatuu. Vähät maata Aachenin kirkossa ma keisarivainaana soisin; ennen Stukkertiss' äärellä Neckarjoen runopiltti pieni ma oisin. Kovin Aachenin koirill' on ikävä, alamaisesti anoo ne suita: "Meille potku suo, vähän virkistää meit' ehkä se, vieras kulta.": Tuossa kuivassa pesässä kulutin ma saappaan korkoja tovin. Sotaväkeä preussiläist' oli taas, eip' ollut muuttunut kovin. Sama vanha, harmaa mantteli ja korkea punainen kaulus — "Puna verta frankkien merkitsee", soi muinen, Körner, sun laulusi Nuo samat pedanttiset pökkelöt, yhä vaan sama suora kulma joka kääntehessä, ja kasvoilla sama samea, puutunut pulma. Yhä tuo sama jäykkä jäppäily, sama asento seivässojo, kuin kitaansa kepin he nielleet ois, josta kyljiss' ol' ennen mojo. Niin, sisäll' on heillä nyt pamppu, se ole milloinkaan ihan laannut; on sijaansa vaan tuo vanha "hän" "sinän" tuttavallisen saanut. Noina pitkinä viiksinä virkaan taas sama vanha palmikko palas: takapuolia se ennen puikkeli vaan, nokan alta nyt riippuu alas. Tuo uus univormu ratsuväen mua miellytti melkoisesti, teräspiikkinen kypäri semminkin, — hyvä sillä on ollut lesti. Sen ritarisuudessa kangastaa kaikk' armahat romantiikit, jalorotuiset rouva Montfauconit, Fouquét, Uhlandit, Tieckit. Keskiaika kaunoinen kangastaa, sen linnat ja ritarituvat, asepojat, povissa uskollisuus, takamuksissa vaakunakuvat. Kaikki ristiretket ja turnaukset, hovit lemmen ja kaihot kainot, ajat aapisettoman uskon, jot' ei vielä vienehet kirjapainot. Jalo kypäri, kaikkein korkeimman se sukkeluuden on väläys! Se piikkiä, kärkeä puutu ei — kuninkaallinen päähänpäläys! Vain pelkään, ett' ukkosen noustessa pian moinen piikki se johtaa upo-uusimmat taivaan salamat romanttista päätänne kohtaani On köykäisemmät päähineet sodan tullen tarvis ostaa; kovin raskas on kesk'ajan kypäri, jalat laukkaan kun saatte nostaa. — — Ovell' Aachenin postitalon se taas tuo lintu kilvessä liehui, jota vihaan ma niin! Mua kohti sen kähy musta silmissä kiehui. Sa lintu-iljetys, maltas kun sun käsiini saamaan osun, mä kyllä sun kynin ja höyhennän ja kyntes murskaksi hosun. Sa maltas, ilmassa heilua saat pian varressa pitkän luudan; ma hauskahan haukan-ammuntaan kytät, reiniläiset huudan. Ken alas sun ampuu, se valtikan saa sekä kruunun mult', uros oiva! Torvet raikuvat, "kuningas eläköön!" on riemuhuutomme soiva. IV LUKU Tulin Kölniin myöhään illalla, luo pauhuisen Reinin partaan, mua hyväili ilmat jo isänmaan, niin minussa herätti hartaan ne ruokahalun. Ma siellä söin munakakkua, kinkkua sian, liha suolainen vaati suun kostukkeeks myös Reininviiniä pian. Yhä vehreissä roomalaislaseissa se vielä kultana hohtaa, ja liikaa jos puolikon jonkun juot, nokan päähän se nousee kohta. Nokan päähän niin makea kutkutus, että malta et maistamatt' olla; — ulos lähteä katuja kaiuttamaan piti öisellä kuutamolla. Kivitalot ne katseli mua, kuin ois ajan ammoisen tarinoita, pyhän Kölnin kaupungin tahtoneet mulle kertoa muisteloita. Niin, tääll' ovat nähneet elostavan ne pappein, hurskasten sutten, täällä "hämärät miehet" on häärineet, kuten kertoo Ulrik von Hutten. Täällä kesk'ajan nunnain ja munkkien oli kankaani-maskeraati; Hoogstraaten, Kölnin Menzel, tääll' ilmiannot äkäiset laati. Tääll' ihmisiä ja kirjoja tulirovio tuhosi muinen; soi kellot ja kyrie-eleison nous ilmoille tuhatsuinen. Täällä tyhmyys ja kiukku ne kiimaili kuin koirat raitteja pitkin; vielä tuntea uskonvimmastaan voi jälkeläiset ne nytkin. — Vaan tuolla kuutamossa, kas, tuota jylhää kummitusta! Se Kölnin tuomiokirkko on tuo pelätti peikko-musta. Tuli olla sen hengen bastilji, ketut Rooman ne tuumi: tänne, tähän jättityrmään turtuva on Saksan järjen jänne! Tuli silloin Luther, luja mies, seis-huutonsa kuului suuri — sen koommin korkenematta jäi tuon tuomiokirkon muuri. Se kesken jäi — ja se hyvä on. Juuri valmistumatta-jäänti sen Saksan voiman ja tehtävän protestanttisen merkiks säänti. Te tomppelit tuomioneuvoston, onko aikomus kättenne heikkoin työ jäänyt päättää, valmistaa pesä vanha se sorron peikkoin? Voi mielettömyyttä! Te kalistakaa ropopussia, juoskaa rahaa kereteiltä ja juutalaisiltakin — siit' apua ei pahan pahaa. Suotta suuri Franz Liszt hän soitollaan tuota tuomiokirkkoa tukee, ja muuan lahjakas kuningas suotta hyväks sen lausuu ja lukee! Tule tuomiokirkko se valmiiks ei, vaikka Svaabin narrit keksi koko laivan kiviä lähettää sen jaloksi jatkamiseksi. Tule valmiiks ei, vaikka kirkuna miten korppein ja pöllöin kiihtyy, jotka vanhanaikaisin aatteineen hyvin vanhoissa torneissa viihtyy. Niin, aika on saava, mi itseään sen valmistelull' ei vaivaa, päinvastoin suojat sen sisäiset se hevostalliksi raivaa. "Hevostalliksi tuomiokirkkomme! Mut kuinkas silloin noiden pyhän kolmen kuninkaamme käy, tabernaklissa nukkujoiden?" Niin kysytte multa, mut pakkoko on kursailla tämän ajan? Itämaan pyhät kolmet kuninkaat saa muuttaa muualle majan. Ma teitä neuvon, ne pistäkää noihin kolmeen rautavakkaan, jotka Münsterissä on ripustetut Pyhän Lambertin tornin lakkaan. Ja jos triumviraatti ei täys, joku muu mies lisäksi pankaa vainen, sijast' itäisten maitten kuninkaan joku pankaa länsimainen. V LUKU Ja tuonne kun Reinin sillalle tulin Satamavallin luoksi, näin isä Reinin, kun valossa kuun se juhlallisna juoksi. Ole tervehditty sä, isä Rein, sa oletko voinut hyvin? Sua olen monesti muistellut ma kaipauksin syvin. Noin virkoin, ja oli kuin veestä ois niin outo urina soinut, mies vanha kuin yskäisin, vapisevin ois äänin vaikeroinut: "Tervetullut, poikani, kiitos, kun noin vuott' olet kolmetoista mua muistanut, poissa ollessas sain kokea monenmoista. Biberichissä kiviä niellä sain, ei kiittää kestä se kekker'! Mut pahemmin lastasi laulullaan mun vatsani Niklas Becker. Mua laulanut on hän, kuin oisin ma mikä puhtahin impi ikään, kenen kunniankukkaista riistämään ei tulla saa mies mikään. Tuon tuhman laulun kuullessain ihan valkopartani voisin pois reväistä, itseni hukuttaa ihan omaan itseeni soisin. Pojat Ranskan ne paremmin tietävät, mi on impeydessäni perää; ovat voittajavetensä sekoittaneet mun vesiini monta jo erää. Tuo tuhma laulu ja tuhma mies! Mua herjasi suotta syyttä. Tavallaan mulle hän tuotti myös poliittista ikävyyttä. Näet ranskalaiset jos palaa nyt, saan hävetä niiden eessä, joka taivaalta heit' olen takaisin ain' anonut silmät veessä. Pikku ranskalaisia rakastanut olen aina — vieläkö siellä vain leikkivät, laulavat, valkoiset heill' onko housut vielä? Ilo heit' ois tavata, elleivät he irvisteleis mua nähden tuon kirotun loilotuksen vuoks, tuon häväistyksen tähden. Alfred de Musset, katupoika tuo, etupäässä päälleni käyden ehkä rummunlyöjänä rummuttaa mulle kompia korvan täyden." Noin huoltaan päivitti isä Rein, koko oloa onnetonta. Koin häntä rohkaista, haastelin hälle lohdun sanaa monta: Ole huoleti ilkuista, isä Rein, ei enää he moniin vuosiin ole vanhoja ranskalaisia, myös housut on uuteen kuosiin. Ne on punaiset nyt, ei valkoiset, napit toiset myös niitä sulkee. Heiltä leikit ja laulut on lakanneet, päät kuurussa miettein he kulkee. He filosofeeraa nyt Kanteista ja Fichteistä, Hegeleistä, he piippua polttaa ja olutta juo, lyö keilaakin moni heistä. Poroporvareiksi kuin mekin he käy, ja vimmatummiksi vielä; Voltairen henki on heistä pois, pian Hengstenberg herra on siellä. Alfred de Musset'llä tosiaan vielä katupojan on eljet; mut rauhaan jää, hänen kielelleen kyllä teemme häijylle teljet. Pahan komman sulle jos rummuttaa, saa kuulla hän pahemmat kommat, saa kuulla, kuin kävi kauniissa hamekansassa häitä hommat. Viis tuhmista lauluista, isä Rein, pois huolet ja huonot tuulet! Jää hyvästi, jälleen tapaamme — pian paremman laulun kuulet. VI LUKU Paganinia seurasi alati oma spiritus familiaris, kuin koira milloin, milloin kuin edesmennyt herra Georg Harrys. Näki punaisen miehen Napoleon, kun suurt' oli tapahtuva, ja Sokrateell' oli daimoni, ei ollut se hourekuva. Minä itse, kun pöytäni ääressä välin myöhään yöll' olin työssä, olan takaa olennon kammokkaan näin naamio kasvoilla yössä. Salas jotain kummasti kiiluvaa hänen vaippansa vaiheella hihan, se kirveeltä, teloituskirveeltä mun silmääni näytti ihan. Oli olento vanttera varreltaan, ja silmät kuin tähteä kaksi; ei koskaan työtäni häirinnyt, jäi tyynnä vaan taemmaksi. Ei vuosiin ollut näyttäynyt tuo kumma kumppani luona, kun äkisti Kölnissä tapasin taas hänet kuutamoyönä tuona. Ma miettien katuja mitatessain hänen keksin takana käyvän, kuin varjoni ois, ja kun pysähdin, näin hänenkin pysähtäyvän. Hän pysähti, kuin mit' ois odottanut, kävi taas, kun käydä ma aloin. Noin tuomiokirkon torille oli tultu me jalka jaloin. Sit' en sietänyt enää, ma käännähdin: "Tee tili, mies, mikä sulia jok' askel noin läpi aution yön on tarvis takana tulla? Sun aina tapaan, kun laineihin saa maailmantunteet laajat mun poveni, kun läpi aivojen lyö hengen hehkuvat vaajat. Sa minuun jäykästi tuijotat noin — tee tili: sa mitä salaat, joka vilkkuu ja välkkyy suu viitastas? Ken olet ja mitä halaat?" Mut toinen laiskan kuivasti vain vastaa: "Salli nyt saattos, älä pois mua manaa, pyydän ma, ja semminkin, jätä paatos! Ole aave en aikojen menneiden, en hautojen kouko ja peikko, ja retoriikast' en pidä, mun on hyvin filosofiiakin heikko. Olen käytännön mies ma, vaitelias ja verkkainen aina. Vaan tiedä: mit' olet sa miettinyt mielessäs, sen lupaan ma perille viedä. Ja vuodet jos menköön, ma työtä teen yhä väsymättömin voimin, kunis todellisuutena aattees nään; sa tuumit, ja ma, ma toimin. Sa tuomari olet, ma pyöveli, joka täytän tuomios määrät, kuin tulee orjan tottelevan, oli oikeat ne tai väärät. Kävi Roomassa liktori kirveineen ain' edellä konsulin ennen. Niin sunkin, mut takana tappara käy, nyt itses edellä mennen. Ma olen sun liktoris, alati sua seuraan, liepeessä vaatteen teloituskirves, mi valmis on — Teko olen ma aivojes aatteen." VII LUKU Menin maata, ja oli kuin tuutineet ois enkelit. Sulolta tuntuu uni Saksan sängyissä, semminkin jos untuvapatjoille untuu. Kuink' usein kaipasin makeutta ma pieluksen kotimaisen öin unettomin noilla kovilla matrasseilla maanpakolaisen! Hyvät untuvapatjamme maata on ja ne hyviä unia suopi. Niissä sielu saksalainen se maan kaikk' ikeet yltään luopi. Luo ikeet ja kohoo ja korkeimmat valontaivasten tarhat tapaa. Sielu saksalainen, kuink' untes tie on öisten uljas ja vapaa! Käy kalpeiksi korkeat jumalat, kun kotkanlentoos sa rupeet! Sun siipes kirkasti kiitäissään jo monen tähtösen kupeet! Maa ranskalaisten ja ryssäin on, ja meren on herroina britit, mut isännät ilmojen ihannemaan on meidän Meyerit, Schmidtit. Se on valtamaamme, siellä on ehyt heimomme, pilvien päällä; muut kansat kaikki on kehittyneet maan matalan tasalla täällä. — — Ma nukuin ja katuja noita taas, valetuita kuutamon valoin, olin kaikuvin askelin astuvinain ohi vanhanaikaisten taloin. Taas naamio silmillä takana mun tuli tumma se seuralainen. Mua väsytti, polvet kuin poikki ois, mut yhä me astuimme vainen. Yhä astuimme. Sydän mun rinnastain oli avattu, auki rippui se ammottavasti, virtanaan veri sydänhaavasta tippui. Verivirtaan monesti sormeni ma kastoin ja pieltä oven myös monta ohitse astuissain ma sivusin punalla poven. Ja aina, kun talon ma minkä noin olin merkinnyt, kuolinsoitto niin väräjävästi valittain mun korvaani kumahti loitto. Mut yöhyt synkkeni, kirkas kuu taa peittyi kolkkojen varjoin, rajut pilvet mustina ratsuina ens ilmassa häilyvin harjoin. Ja yhä olento tumma tuo tuli perässä. Tuima terä hihan varjosta välkki. Niin vaellettiin me katuja hyvä erä. Yhä mentiin, tuomiokirkkoon taas me kunnes jo yhdyttäytiin; ovet kaikk' oli sepposen selällään, me kirkkoon sisälle käytiin. Tuon holvin äärettömän vain yö ja kuolo äänetön täytti; joku palava lamppu se ikäänkuin vain pimeytt' oikein näytti. Pilaristoa kauan ma kävelin, vain askelet saattajan vakaan mun korviini soi yhä, jäljistäin ei jäänyt hän askeltakaan. Oli vihdoin paikka, min kynttilät valas kirkkaat, mi kiviin ja kultiin oli koristeltu; — me kappeliin pyhän kolmen kuninkaan tultiin. Vaan nuo pyhät kuningas-vainajat, jotka muuten niin hiljaa nukkuu, kas ihme! nyt arkkuinsa kannella ne siellä kolmisin kukkuu. Luurankoa kolme, koristein eriskummaisin, — kurjat, valjut pääkallot kruunua, valtikkaa käsirangat kanteli kaljut. Kuin nuoranuket ne heiluivat nuo luut, jotka ammoin kuoli; mädän löyhkää puol' oli hajussaan ja suitsutussavua puoli. Höpis yhden huuletkin, puheen hän hyvin pitkän ja laajan laati; hän selitti, miksikä minulta hän kunnioitusta vaati. Näet koska hän kuollut ensiksikin ja toiseksi kuningas oli, ja pyhimys kolmanneksi, mut ei moneks auttanut tuo holipoli. Vain nauravin mielin ma vastasin: "Tuo kaikki on hukka-huolta! Mies ollut ja mennyt sa olet, sen nään, vaikka katsoisin miltä puolta. Pois täältä, pois! Tilaks omansa teille haudan on mustat mullat. Nyt elämä ottaa haltuunsa tään kappelin kivet ja kullat. Ajan uuden ratsassaatto saa ilon lyöden ja ottaa majan tässä templissä — mielin menkää pois, tai ma asevoimalla ajan!" Niin lausuin ja käännähdin ja näin, kun kamalasti se välys, ase kamala saattajan sanattoman — ja hän viittaukseni älys. Kävi kirveineen hän päin ja löi alas armahtamattomasti nuo taikauskon katalat luurangot pirstoiks asti. Joka holvissa, sopessa raikui, soi kuin tuomiopäivän pauhu! verivirrat syöksähti rinnastain, ja siihen mun herätti kauhu. VIII LUKU Kuus groshia Kölnistä Hageniin meni kuudetta riksiä Preussin. Paha kyll' oli vaan diligenssi täys, varavaunuista tilan ma löysin. Syysaamu harmaa ja kostea, loan vallassa vaunut sousi; mut säässä ja kelissä kehnossakin sulo tunne se suoniin nousi. Kodin kultaisenhan se ilmaa on, jota polttava poski tapaa! Ja maantien rapakko onhan tuo isänmaani rakkaan rapaa! Hevot mulle huiskutti häntää kuin tutut vanhat tuhansin muistoin, kakaratkin ne kauniilta näyttivät kuin heelmät Hesperian puistoin! Tiellä Mühlheim on. Soma kaupunki ja uurasta, hiljaista väki. Oli toukokuu kolmekymmentä-yks, kun viimeks sen silmäni näki. Ilos silloin ilmassa päivän koi, maa kukkaishäitä vietti, kevätkaihoja linnut liversi, ja ihmiset toivoi ja mietti — ne mietti: "Pian jo pääsemme noista laihoista ritareista, eromaljan pitkistä mittaamme heille teräspikareista! Saa Vapaus liehuvin lippuineen, käy karkelot, soitot soipi, ehkä Bonapartenkin takaisin se tuonelta tuoda voipi!" Hyvä Jumala! tääll' ovat ritarit vaan, ja moni nulikka-paha, joka itikkahoikkana maahan sai, nyt on mahtaja isomaha. Nuo kalpeat kanaljat, naamaltaan kuin rakkaus, toivo ja usko, heillä meidän viljoista viineist' on nyt nokalla rohkea rusko. — — Eikä juosta ja rynnätä Vapaus voi enää, sen jalka on nilkku; alas Pariisin torneista tuijottaa vain trikolori-tilkku. Ylös sittemmin keisari noussut on, mut mieheksi äänettömäksi madot Englannin hänet jo saattoi nuo, hän jälleen hautaan läksi. Omin silmin ne hautajaiset näin, näin kultaiset vaunut, joilla kuus voitotart' oli kultaista, arkku kultainen hartioilla. Kautt' Elyseisten kenttien, kautt' uljaan Riemukaaren, kautt' usmain ja lunten hiljaa niin kävi saatto sankaripaaren. Rämis vihloin kauhea musiikki, väris soittajat viiman alla. Sotalippujen kotkat tervehti mua katseella murehtivalla. Niin oudoilta, vanhaan muisteloon lumotuilta ihmiset näytti — tarun keisarillisen kangastus taas mielet tenhoi ja täytti. Sinä päivänä itkin. Kyyneltä en silmästä estää voinut, kun kajahti huuto "Vive l'Empereur!" tuo armas, ammoin soinut. IX LUKU Ma neljännest' ennen kahdeksaa olin aamulla Kölnistä tiellä; tulin kolmen jo korvilla Hageniin, on päivällispaikka siellä. Oli pöytä katettu. Herkut näin ma taas peri-germanilaiset. Sua hapankaalini tervehdin, sun lemus on ihanaiset! Kera kaalisten haudotut kastanjat! niit' ennen söin emon koissa! — Kapaturskat te kotoiset, terve myös! miten viisaina virutte voissa! Isänmaa joka ihmissydämen on ainainen aarre — maistaa myös hyvältä munat ja silakat, kun hyvin ne paahtaa ja paistaa. Miten riemusi makkarat rasvassaan! Ja rastaat, paistetut, pienot herran-enkelit omenahilloineen, tervetullut! ne visersi vienot. "Tervetullut, maanmies!" — ne visersi — "jo viikon viivyitkin poissa, kera vierasten lintujen leikamoit vain vieraissa viidakoissa!" Oli pöydässä hanhi, hiljainen, hyvänsävyinen olento siellä. Mua kerran lempinyt lie kenties, kun nuor' oli kumpikin vielä. Mua silmäs se katsein niin merkitsevin, niin syvin, niin hellin, niin heikein! Oli kaunis sisällä sielu kai, mut liha ei murennut leikein. Tinavadissa pöytään vaeltavan näin sianpään myös rehdin; siankärsät ne meillä koristetaan yhä vielä laakerinlehdin. X LUKU Heti Hagenin takana tapasi yö, ja puistatus päälleni pakkas omituinen. Se vasta Unnassa majatalomme lämmössä lakkas. Siellä mulle kiltisti punssia kaas soma tyttö tyllykkä muudan — kuin keltasilkkiä kiharat, ja silmät kuin lempeä kuudan. Tuo westfalilainen soperrus taas soittona korvissa soi mun. Sulomuistoja punssi se höyrysi, tutut veikot mielehen toi mun, kera joitten ma Göttingenissä join jo kerran sen kymmenenkin, kunis toistemme povelle langettiin ja alle pöydän ja penkin! Niin paljon heist' ain' olen pitänyt kelpo Westfalin pojista noista — väki niin luja, vakaa ja uskollinen, ei koskaan kuorella loista. Miten miekkasill' uljaina seisoivat he leijonamielin ja -tarmoin! Niin vilpittömästi he iskivät, niin kvartein ja terssein varmoin. Hyvin taistelevat, hyvin maistelevat, ja silmiss' on kyynellammet, kun ystäväliittoon he kättä lyö, nuo sentimentaaliset tammet. Sua kaitkoon taivas ja kartuttakoon, jalo kansa, sun kylvöjes keot, sodat maaltas ja maineet estäköön ja uroot ja urosten teot. Läpi tutkinnon suokoon solahtaa joka poikas, ja morsiamen joka tyttärestäsi laittakoon lain jälkeen aina — amen! XI LUKU Siis Teutoburgin on metsä tää, josta Tacitus tarinoipi, tää siis on se klassillinen suo, johon tarttui Varuksen koipi. Jalo Hermann, kheruskein ruhtinas tässä häviöön hänet hääsi; tässä ravassa Saksan kansallisuus se voiton päälle pääsi. Jos Hermann vaalevin heimoineen ois tässä tappion saanut, me roomalaisia oltais nyt, ois Saksan vapaus laannut! Tavat Rooman täällä nyt vallitseis, ja Rooman kieli se soisi; vestaaleja Münchenissäkin ois, qviriittejä svaabit oisi! Nyt Hengstenberg olis haruspex ja sonnein suolia urkkis. Neander, neuvokas auguuri, se lintuin kulkua kurkkis. Birch-Pfeiffer tärpättiä jois kuin muinen naiset Rooman (uriinille kuuluu se antaneen niin erinomaisen arooman). Ei lumppusaksa nyt Raumer ois, vaan roomalainen Lumpacius, ja riimittä laulais Freiligrath kuin muinen Flaccus Horatius. Isä Jahn, tuo ruokoton kerjuri, ois nimeltä Grobianus. Puhuis Massmann, me hercule! latinaa, tuo Marcus Tullius Massmanus! Jalopeurain, hyenain, shakaalein kera otella totuuden tulkit areenalla sais, katulehdiss' ei tulis kintuille penikka-nulkit. Yksi Nero, ei kolmea tusinaa maanisää meill' olis tuhmaa. Me valtimot avaten näytettäis orjuuden vahdeille uhmaa. Ois Schelling maar koko Seneca, kun kohtais moinen fatum. Corneliuksemme kuulla sais: "Non pictum est, qvod cacatum!" — Vaan onneksi Varuksen legiot löi Hermann taistelollaan, pois roomalaiset ne tungettiin, ja me saksalaisia ollaan! Meillä Saksan mieli ja kieli on, kuin ollut on iät päivät; nimi aasin on aasi, ei asinus, ja svaabit svaabeiksi jäivät. On Raumer lumppusaksa vain, saa kotkantähden viimein. Ei ole Horatius Freiligrath, vain laatii lauluja riimein. Puhu onneks ei Massmann latinaa, Birch-Pfeiffer vain draamoja valaa, tärpättiä saastaista särpi ei kuin Rooman naikkoset salaa. Oi Hermann, se on sun ansiosi Siks sulle patsas suuri Detmoldiin tehdään — se kohtuus on panin lisäni listaan juuri. XII LUKU Läpi öisen metsän vaunumme meni, nytki — yht'äkkiä rysäys, ja pyörä irti. Ei erittäin juur' ollut hauska se pysäys. Alas astui ajaja laudaltaan avun hakuun kylästä kiirein. Jäin yksin, metsä mun ympäröi sydänöisin, ulvovin piirein. Sudet nälistyneillä äänillään ne ulvoi viiltävin vimmoin. Kuin kynttilät yössä tuikkivat nuo silmät kiiluvin kimmoin. Kai oli kuullut mun tulostain tuo metsän karvainen kansa, ja kunniakseni tulitti tien ja kaiutti kuorojansa. Mulle kunniavastaanotto, sen nään, noin suodaan silmillä, suilla! Otin asennon heti ja vastaamaan kävin liikkeillä liikutetuilla: "Sudet, veljet! Onnekas hetki tää, joka jaloon seuraanne toi mun, niin sydämenpohjainen ulvonta missä tervehdykseksi soi mun. Oi, mittaamaton on tunne tuo, minkä mielelleni se antaa; tään hetken ihanan iäti ma tahdon muistossa kantaa. Teitä luottamuksesta kiittää saan, jota minulle olette suoneet ja koetuksissa näkyviin ain' uskollisesti tuoneet. Sudet, veljet! Te minuun luotitte, ette käyneet kurjien paulaan, muka ett' olin koiraksi kääntynyt ja ottanut renkaan kaulaan, pian luopio muka ett' ilmestyis hovineuvosna lammaslaumaan — alapuoll' oli arvoni astuakin mun moisista puolustaumaan. Jos lampaanturkin mä toisinaan vedin päälleni pahaan säähän, mun haaveilla onnea lammasten toki tullut ei ikinä päähän. En ole lammas, en koira, en hovineuvos, en silli mikään — susi oon, suden mulla on sydän ja suu ja ikenet niin-ikään. Olen susi ja sutten keralla ain' ulvon ma — teit' en heitä. Niin, itseänne kun autatte, niin luojakin auttaa teitä!" Se oli mun puheeni, sellaisnaan kuin hetki mieleeni toi sen! "Yleisiin Sanomiinsa" Kolb typisteltynä kopioi sen. XIII LUKU Nous aurinko Paderbornissa kovin nuivalla katsannolla. Sen viraton virka on tosiaan, maan tyhmän lamppuna olla! Kun yhden kupeen valaistuaan se hehkuvin kiirein heittää valon toiselle puolle, niin pimeys sill' aikaa jo toisen peittää. Kivi Sisyphon yhä se vierii pois, Danaiidit seulaansa täyttää ei saata, ja turhaan aurinko maapallolle soihtua näyttää! — — Tien varrella, valoon kun alkavaan sumu hälveni aamun suussa, sen miehen kuvan ma huomasin, joka riippui ristinpuussa. Näkös, serkku parka, mun murheiseks saa aina, jok' alttihisti tämän maailman mielit lunastaa, sa narri, sa utopisti! Se pahoin on sua pidellyt tuo herrain korkea raati, vaan kirkon ja valtion kimppuun ken niin sokkona käymään vaati! Kova onnes, kun Guttenberg myöhästyi tuhat vuotta ja tovin toista; vain oisit kirjan kirjoittanut sa taivaan asioista. Ois sensori pyyhkinyt kaikki, mik' ois maan päällä loukata tainnut; Sensuurin laupias suoja sun ois ristinpuulta kainnut. Ah, vuorisaarnaas sa tekstin muun vain oisitpa valikoinut! Kyky, henki suli' oli — ja oisithan vanhurskaita säästää voinut! Rahanvaihtajat templistä, pankkiirit, pois riepotit ruoskaa puiden — sa onneton houru, nyt ristilläs olet varoituksena muiden! XIV LUKU Sää märkä, maisema kalju — taas vain lokaa harmaata halo! Toki elää ja helaa mun hengessäin: "Suur' aurinko, syyttävä valo!" Runon vanhan loppukertaus, jota ammani ennen lauloi — "Suur' aurinko, syyttävä valo!" se mun kuin paimentorvi pauloi. Puhe lauluss' on murhamiehestä — hän iloss' elää ja hekkumassa, kunis kerran riippuvan tavataan pajun harmaan haarukassa. Oli murhaajan tuomio kyljessä puun, sen todisti sankka salo; se työt' oli Fehmen kostajain — "Suur' aurinko, syyttävä valo!" Oli aurinko syyttäjä, murhaajan oli saattanut ilmi sen palo. Ottilia huutanut kuollessaan: "Suur' aurinko, syyttävä valo!" Ja laulua muistaissa muistan myös tuon hoitajamummoni hyvän, näen jälleen ruskeat kasvot nuo, joka rypyn ja kurtun syvän. Hän Münsterin mailt' oli syntyisin, ja julmat kummitusjutut ja kansanlaulut ja tarinat ne kaikk' oli hälle tutut. Miten tykytti sydän, kun kertoi hän, kuinka kuninkaantytär nuori kedoll' autioll' istui itsekseen ja kultakutreja suori. Hän hanhipaimenna hanhineen siell' olla sai, ja kun illoin piti karja portista ajaa taas, hän surren seisahti silloin. Näet portin päälle naulittu oli hevon pää, hepo-raukan, joka häntä maalle vieraalle oli viemään lähtenyt laukan. Tytär kuninkaan kovin huokasi: "Oi Falada, missä sun nään nyt!" Hevon pää se vastahan valitti: "Voi, ettet kotia jäänyt!" Tytär kuninkaan kovin huokasi: "Tään äiti jos aavistaisit!" Hevon pää se vastahan valitti: "Sydän raukalta ratkeaisi!" Vedin henkeä tuskin, kun sopottain niin vakaana kertomusta Punaparrasta, keisaristamme hän sai sanelemaan salatusta. Ei ole hän kuollut, vaikk' oppineet niin uskoo, vakuutti muori, hänet sotureineen on suojaansa vain kätkenyt lumottu vuori. Kyffhäuser nimi sen vuoren on, joka heidät luolaansa salaa; saliholvien laessa lamput ne niin valoll' aavemaisella palaa. Hevostalli niist' etumainen on, monta tuhatta hevosta missä näet seimien ääressä seisovan sa valjaissa välkkyvissä. Ne on satuloidut ja suitsitetut, vaan nuo monet tuhannet ratsaat ei hirnahda, ei heilahda, ovat hiljaa kuin rautaiset patsaat. Sotamiehiä salissa toisessa tuhatt' on monen monituista, kuve kupeessa oljilla permannon, on urosta partasuista. Ovat aseissa kiireestä kantahan, mut urosten uljas rivi ei hievahda, ei hiiskahda, he nukkuvat kuin kivi. Sotakirvestä, keihästä, miekkaa täys sali kolmas on koston hankkein, teräs-, hopeasopaa ja kypärää, tuliaseita muinaisfrankkein. Ei tykkejä paljon, mut parhaiksi aseryhmää varten sentään. Sen keskeltä musta-puna-kultainen ylös lippu ylpeä lentää. Itse keisari neljänness' istuvi jo vuosisatojen takaa kivituolilla, kivipöydässä, pää kätten varassa vakaa. Alas aaltoova parta on punainen kuin tulenliekkien huima, välin silmäluomi se rävähtää, käy ryppyyn monesti kulma. Uness' onko vai ajatuksissaan? sit' et arvaa tarkasti aivan; mut oikea hetki kun kerran saa, ylös näät hänen ponnahtaivan. "Ylös, ratsuille, urhot!" hän huudahtaa ja viittaa oivin viirein. Asekalskeella väkensä varteva ylös kimpoo unesta kiirein. Kaikk' istuu jo raisuilla ratsuillaan, ne kuopivat, korahtelevat. Läpi raikuvan maan ajo ankara käy, ja torvet ne torahtelevat. Hyvin kannustavat, hyvin kamppailevat, ovat maanneet halunsa täyden. Kovin kostaa keisari, murhaajain kera tuimalle tilille käyden — salamurhaajani, joilta surmansa sai kerran ihana, jalo, kultakutrinen neitsyt Germania — "Suur' aurinko, syyttävä valo!" Monen ilkkuin istujan linnassaan, joka luuli vastuusta vapaa olevansa, silloin kostava köys, viha Barbarossan tapaa! — — — Oi mummoni vienoine virsines, oi taruinen syntymätalo! Sydän taikauskoinen riemusta soi "Suur' aurinko, syyttävä valo!" XV LUKU Sade hieno silmille hyisnä niin kuin neulantutkaimin tuiskii. Hevot loassa kahlaa ja hikoilee, niin murheisna hännät huiskii. Soi toitahus ajajan torvesta, sen nuotti tutulta tuntuu — "Kolme poikaa portille ratsastaa!" Niin mieleni uniseks untuu. Mua raukoi, ma nukahdin, ja kas, unen juoni se kauas juoksi, minut ihmevuoreen se tuonne vei Punaparta-keisarin luoksi. Kivikuvana enää istunutkaan hän ei kivi-istuimellaan; ei ollut niin arvokas näöltäkään, kuin yleensä kuvitellaan. Läpi salien kävellä vaapersi ja haasteli kanssani haluin, mulle näytteli kaikkia aarteitaan kuin kauppias muinaiskaluin. Asesalissa mulle hän neuvoi kuin piti käytellä pyssynperää, pois ruosteesta manttelinliepeellään pari hivutti miekanterää. Hän riikinkukon-pyrstöllä myös monen puhdisti rautapaidan ja monen kypärin tomuistaan, monen piikkilakinkin laidan. Lipun tomutti samoin ja pakisi: "Se ylin on ylpeys mulla, että koita silkkiin ja toukkaa ei ole ehtinyt puuhun tulla." Ja saliin kun tultiin, miss' uinaili, päänalusna kummut kilpein, väki tuhantinen, sotavalmis tuo, pakis äijä tuulin hilpein: "Puhukaamme, etteivät heräjä, nyt äänellä alennetulla; sata vuotta ohi on mennyt taas, ja nyt maksupäivä on mulla." Ja keisari hiljaa tassuttain luo kulki nukkujan kunki, ja salaa taskuhun kullekin tukaatin kolikon tunki. Salamyhkäisesti hän hymyili, kun kummastukseni näki: "Tukaatin mieheen palkkaa saa joka vuosisadalta väki." Ja salissa, jonka ratsujen rivit liikkumattomat täytti, siellä keisari hykersi käsiään, kovin tyytyväiseltä näytti. Luki yksitellen hän laukit nuo ja taputti kyljille; — kuulin, kun laski ja laski hän, itsekseen hätähoppuisin jupisi huulin. "Luku viel' ei täysi", — virkahti hän viimein nurjalla miellä — "sotaväkeä, aseit' on kylliksi, mut ratsuja puuttuu vielä. Hevossaksoja laittanut samoamaan olen joka maailman loukon, mulle ostaa ne parhaat juoksiamet, olen saanut jo hyvän joukon. Ma odotan, kunnes on luku täys, silloin isken ja isänmaani, jalon Saksankansani vapautan, joka vartovi tulentaani." Pakis keisari noin, vaan ma huudahdin: "Anna paukkaa, sa vanha veikko, anna paukkaa, sa aaseja avuksi saat, jos hevosten luku on heikko." Punaparta; vastasi' naurussa; suu: "Ei hyväksi hoppua pitää, ei Roomaa päivässä rakettu, hyvä vilja se vitkaan itää. Jok' ei tule tänään, sen huomen tuo, tasan varttuvi tammen varsi; "Chi va piano, va sano", Rooman on valtakunnassa sananparsi." XVI LUKU. Minut valveille vaunujen sysintä sai, mut luomi vasten luonta pian painui taas, ja ma uneksin Punaparrasta samaa juonta. Kävin taas läpi salien kaikuvain hänen kanssaan juttua pitäin; piti kertoa kaikesta, kysymätään hän kyseli vaan minkä mitäin. Ei vuoteen moneen moniseen ylämaailmast' ollut tuolta, sodan seitsenvuotisen jälkeen maar, hän saanut niin sanaa puolta. Miten Moses Mendelssohn, rouva Karsch nyt eli, mit' erikoista Dubarry oli tehnyt, lemmitty tuo Ludvig viidennentoista? "Voi, keisari", huusin, "jäljessä käyt! Jo Moses on ammoin kuollut kera Rebekkansa, myös Abraham, rakas poikans', on nurmen nuollut. Oli Abraham siittänyt Leastaan vesan, kutsutun Feliksiksi; hän kristillisyydessä pitkälle pääs, jo kapellimestariksi. Ja Karschin muori on vainaa myös, tytär, Klencke, samalla lailla; tytär tyttären, Helmine Chézy, lie viel' elävitten mailla. Iloss' eleli kreivitär Dubarry — ajall' Ludvigin elää päti; hänet vihdoin kun giljotineerattiin, hän oli jo vanha täti. Hänen Ludviginsa vuoteessaan kuoli rauhassa vanhaan muotiin, vaan giljotiinille seuraava kuningattarinensa tuotiin. Sille Antoinette kuningatar nous suurta uljuutta näyttäin, Dubarry taas giljotineerattavaks meni itkulla ilman täyttäin." — — Akin silmät keisarin seisattui mua kohti, jäi pasteeraus hältä kesken, hän huus: "Hyvä Jumala, mitä on se, giljotineeraus?" "On giljotineeraus" — selitin — "uus keino, mi vaivaa säästää, jolla kansaa kaikensäätyistä voi elonpäiviltä päästää. Sitä keinoa varten vaaditaan kone myöskin erikoinen, sen keksinyt on herra Guillotin, siks sillä nimi on moinen. Sinut siinä lautaan nuoritetaan; — se painuu; — sun kahden paalun se väliin tempaa; — ylhääll' on terä kolmikulmaisen piilun; — mies nuorasta vetää, ja sievästi alas terä se luistaa äkin; — siinä tilaisuudessa sinulta pää putoo pohjalle säkin." Minut keisari keskeytti: "Vaikene, murhakoneesta mokomasta älä haasta, taivas varjelkoon sen kättäni saastuttamasta! Mitä, kuningas ja kuningatar! Ne nuoritettuina lautaan! Johan viety on viimeinen respekti ja etiketti hautaan! Ja ken olet sa, joka julkeet noin mua tutusti sinutella? Maltappas, poika, sun purstos maar pian tahdon ma masennella! Mun nostaa sisintä sappeain, kun kuulen puhettas pöyhkää, sun hengitykses jo herjausta, majesteetinrikosta löyhkää!" Noin äijä kun suuttui suunniltaan ja vallassa sokean vimman kävi tiuskimaan, niin ma ilmoille myös purin sisuni salaisimman. "Herra Punaparta" — ma huudahdin — "olet vanha sa satuhaamu, mene maata, meille sinuttakin kyll' aukee vapauden aamu. Tasavaltalaiset ne nauraa sais, meill' etupäässä jos vilkkuis eto kummitus kruunuin ja valtikoin, — kovin ilkeästi ne ilkkuis. Ei lippusikaan mua miellytä, ei koko sen musta-puna-kulta; halun vanhasaksalais-narrit sen otti opistoaikaan jo multa. Paras, vanhassa Kyffhäyserissä kun vaan pysyt kiltisti kotona täällä — kun oikein mietin, on keisari vaan meille kiusana kiusan päällä." XVII LUKU. Kera keisarin unissa kinastelin, niin, unissa, ei toki muuta, — kera ruhtinasten me valveill' ei niin käytetä suoraa suuta. Unen ihannehaavehissa vain mies Saksan saksaksi julki heille mielensä tuo, min uskollinen sydän syvimpähänsä sulki. Ohi metsän menossa oltiin, kun ma havahduin, — näkö puiden, tuo puinen, alaston todellisuus, udut hajotti haaveiluiden. Mulle tammi päätänsä pudisti ja viittoi koivu ja viita niin varoittavasti — ma huudahdin: "Rakas keisari, anteeks se riita! Punaparta, anteeks se pikaisuus! Sulla suurempi paljon kuin mulla on viisaus ja maltti — mut etkö voi, oi keisari, pian jo tulla? Jos giljotiini ei mielees, niin pysy vanhoissa keinoissa: miekka varall' aatelin, nuoraan porvari taas ja moukka mekkoniekka. Välin aatelinenkin hirtätä vaan toki vaihteluksi, ja lyötä vähän päitä moukkain ja porvarein, kaikk' oommehan luojan työtä. Pane päänmeno-tuomiot tuimat nuo Kaarle viidennen käyntiin taas sa, taas kansa vanhoihin säätyihin ja ammattikuntiin jaa sa. Pyhä vanha Rooman valta taas ehyt nosta sa ennellensä, koko elvytä möyhtynyt muinaisuus meille kaikkine ilveinensä. Kesk'aika oikea, tosi tuo, se sietää toki on toista — valetilasta tästä sa vapahda vaan, meno kaksikarvainen poista, meno saastainen sääryssankarien, jok' on houretta goottilaista, uusaikaista valhetta sekaisin, jok' ei kalalt', ei lihalta maista. Aja komediantit sa maasta pois ja näyttelyhuoneet sule, joiss' entisyyttämme ilveillään — oi keisari, pian jo tulel" XVIII LUKU. Minden on luja linnoitus, varustus vahva aivan! Kera Preussin linnain ei liioin vaan tekemistä mun, kiitos taivaan. Sinne ehtoolla saavuimme. Kolkosti niin kumis sillan lasketun laudat yli ajaessamme; hämärät alla ammotti vallihaudat. Niin uhkaavan tuimasti tuijotti mua kohti korkea muuri; kävi ratisten auki ja ratisten taas sulkihe portti suuri. Ah! murhe mun sieluni täytti kuin Odysseyn sielun, konsa Polyphemos paaden nostanut oli aukolle asuntonsa. Tuli korpraali vaunuille vaatimaan nimet matkustavain. — Ei-kenkään nimelt' olen ma, silmälääkäri, jäät jättien silmistä henkään. Majatalossa ankeus yltyi vaan, ei maistunut ruoka, ma maata menin kohta, mut paatena painoivat mua peitot, en nukkua saata. Oli untuvavuode se leveä, punadamasti-uutimet, teltta kulunutta kullan väriä ja tomuinen tupsuheltta. Tuo kirottu heltta! Se untani yhä häiritsi aamuun asti; se häilyi kuin miekka Damokleen yli pääni niin uhkaavasti. Välin käärmeenpääksi se muuttihe, ma kuulin, kun sähis se salaa: "Nyt linnassa olet ja linnaan jäät, ikipäivänä täält' et palaa!" "Ah" — huokasin ma — "jos pääsisin, jos pääsisin kotia viereen oman vaimo-kultani Pariisiin, tuonne Faubourg Poissonièreen!" Välin tuntui, kuin joku otsallain otus limainen liikkuis ja kävis, kuin kylmä sensorinkäsi, ja mun ajatukset aivoista hävis. — Santarmeja ruumisliinoissa mun vuoteeni ympäri vilkkui kuin valkoaaveita, korvissain pahat kahleet kalkkui ja kiikkui. Ah, aaveet raasti mun mukanaan, ja viimein itseni löysin ma syrjältä suistuvan kallion; olin siihen ma kytketty köysin. Tuo ilkeä tupsu turjake! Taas näin sen, tuonne kun tulin, mut korppikotkalta näytti se nyt kynsin ja mustin sulin. Se Preussin kotkalta näytti nyt, mun koppoi allensa kourin; se maksaa repi mun rinnastain, ma voivotin, voihkin ja hourin. Ma voihkin, kunnes jo kukko huus sitä pakeni painajainen. Hiess' uin ma Mindenin sängyssä, taas kotka on tupsuna vainen. Pikapostilla pois ma matkustin, vasta vapaassa luonnossa tuolla taas saatoin vapaasti hengittää mä Bückeburgin puolla. XIX LUKU. Danton, sa pahasti erehdyit, ja se maksoi pääsi hinnan! Kyll' anturan alla kuljettaa voi isänmaansa pinnan. Puoli Bückeburgin maata jäi mun saappaani anturoihin; elinpäivänä vielä en sattunut ma moisihin savikoihin. Ma Bückeburgissa katsomaan sukulinnaa poikkesin suurta, isoisäni miss' oli syntynyt; — isoäit' oli Hampurin juurta. Tulin puolissa päivin Hannoveriin, sain saappaista pois savivahdon ja riensin kaupungin katsontaan, — ain' oppia matkoista tahdon. Hyvä Jumala! sielläp' on siistiä! Kadut ei kurakaukaloita. Siell' loistorakennuksia näin, hyvin kauniita kartanoita. Tori suur' oli muuan varsinkin, taloin ympäröity uhkein; oli palatsi, asunto kuninkaan, näkö jonka on mitä muhkein, (se on palatsin.) — Pääoven edess' on kopit vahtien molemmin kulmin. Punatakkeja vahdissa pyssyineen on muodoin niin murhan-julmin. Ties oppaani: "Tässä asuu Ernst Augustus, suurtorylainen jalo, vanha lordi, mut vuosikseen hyvin vielä virkeänlainen. Olo häll' on idyllisen turvallinen, näet paremmin kuin punanuttuin kaikki parvet puuttuva uskallus häntä turvaa rakasten tuttuin. Hänet joskus nään, ja hän päivittää miten kuiva virka on kovin tää kuninkuus, johon tuomittu hän nyt on päänä Hannoverin hovin. Isobritannilaisille tavoilleen muka täällä ahdasta niin on, ihan pelkää vaan, että silmukkaan hänet vielä saattava spleen on. Toiss' aamuna kamiinin ääressä näin hänen häärivän kumarassa; oli kuningas kipeille koirilleen lavemangia laittamassa." XX LUKU. Tulin Harburgista Hampuriin ma tunnissa. Oli jo ilta, ja ilma lempeä, tähtöset mua tervehti taivahilta. Ja kun äitini luo tulin äkkiään, ilo hänt' ihan häpsähytti; "Rakas lapsi kulta!" hän huus ja löi kädet yhteen, läpsähytti. "Lapsi kulta, kolmetoista jo on ohi vuotta, ennenkuin palaat! Kova nälkä sulla on varmaankin — sano mitä sä syödä halaat? On hanhea, kalaa ja kauniita myös appelsiineja mulla." "Anna hanhea, kalaa ja kauniita vain appelsiineja tulla." Emo ilosta säteili nähdessään mun ruokahaluni julman, sen sitä, tuon tätä hän kyseli, välin pisti pahankin pulman. "Sun, lapsi kulta, nyt tokko vaan hyvin siell' on vieraissa laitas? Tokko rouvas on toimekas emäntä ja parsii sukkas ja paitas?" "Kala hyvältä maistuu, maammosein, mut ääneti syödä se pitää; niin helposti kurkkuunsa ruodon saa, älä nyt multa kysele mitään." Tuli hanhi pöytään, kun popsinut kalan tuon olin kaunihisti. Emo sen sitä, tuon tätä kyseli taas, välin pahankin pulman pisti. "Sanos, lapsi kulta, nyt kumpi maa on parempi elää, ja kumpi, tämä Saksan kansa vai Ranskanko, on mielestäs mieluhumpi?" "Hyvä Saksan hanhi on, maammosein, mut muheammiksi kuin meillä ne ranskalaisin' on syötetyt, myös paremmat höysteet on heillä." Tuli appelsiinien vuoro, kun jo teki lähtönsä hanhenpaisti; ne ol' odottamattoman oivia, ihan mainiolta ne maisti. Jo äiti minulta mielissään taas kyseli kyselemätään, hän muisti sen tuhatkin seikkaa — mun välin saada ol' aivan hätään. "Mikä, lapsi kulta, on mieles nyt? Yhä vieläkö ulkona tuolla sa politikoit? Nyt kannaltas minkä puolueen olet puolla?" "Hyvät appelsiinit on, maammosein, ja tosi nautinnolla imen suuhuni mehun ma makean ja annan kuorien olla." XXI LUKU. Taas alkaa kohota poroistaan vähitellen kaupunki polo; kuin puudelin puoleksi kerityn on Hampurin hahmo nolo. Näen murehella ma kadonneen monen kallismuistoisen kadun. — Missä talo, joss' suutelot suutelin ma ensi lempeni sadun? Missä kirjapaino, jost' ilmoille mun matkakuvani tuli? Missä kellari, jossa kerran mun ens osterit suuhuni suli? Ja Dreckwall, missä Dreckwall on? Sit' on hakea turha työ nyt! Missä paviljonki, joss' olen niin monet sokeritortut syönyt? Missä porvariston ja senaatin koti korkea, raatitalo? Tulen tuiman saalis! Pyhintäkään ei säästänyt ahne palo. Viel' ihmiset huokaili hätäänsä ja kasvoilla murhe musta palon suuren surkuteltavaa he muisteli tapausta: "Joka haaralla valkea valloillaan, kaikk' kietoi se liekein ja sauhuin! Tulipatsaina tornit kirkkojen ne sortui ryskein ja pauhuin. On porona vanha pörssi nyt, joss' isämme asioivat läpi vuosisatojen keskenään niin rehellisesti kuin voivat. Pankki, kaupungin kultainen sielu, jäi, Herran kiitos! ja kirjat, joissa joka miehen arvo merkitty on selvissä numeroissa. Meille kansat kaukaisimmatkin keräs apua, kiitos Herran! hyvä kauppa — se kolehti tuotti noin miljoonan kahdeksan verran. Tosihurskaat ja kristityt hoitivat apukassaa tuota — ei tiennyt käsi vasempi konsaan, paljonko oli oikea kulloinkin vienyt. Avoimiin käsiimme tulvanaan tuli rahaa kaikista maista, elintarpeita myös, ylenkatsottu ei lahjaa minkäänlaista. Tuli leivät ja lihat ja liemet myös, puvut, peitteet tukkunansa! Meille miel' oli Preussin kuninkaan myös johtaa jo joukkojansa. Tuho aineellinen tuli korvatuks, se voitiin arvioida — mutta hirmu se, meidän hirmumme, sit' ei millään korvata voida!" Sanoin rohkaisevasti ma: "Ette saa noin, veikkoset, itkua valaa; oli Troija parempi kaupunki, vaan silt' oli pakko palaa. Talot uudet tehkää ja kuivatkaa pois katuinne ropakko-roiskut, ja paremmat lait te laittakaa ja paremmat paloruiskut. Ei kilpikonna-lientänne pidä liiaksi pippuroittaa, nuo lihavat suomukarppinne myös voi terveyttä vahingoittaa. Vähän vaaraa kalkkunat teille saa, vaan varottavammat on pillat sen linnun, mi pesäks on ottanut pormestarin peruukkivillat. Mikä turman lintu se on, sit' ei tässä tarvis sanoa mulla. Mult' aina, kun sitä aattelen vaan, ylös tahtoo yökätys tulla." XXII LUKU. Vielä muuttuneemmat kuin kaupunki on kaikk' ihmiset — kallella-päiset ja apeat kadulla astuissaan kuin rauniot käveleväiset. On hoikat viel' yhä hoikenneet, yhä pullistuneet on pulleet, on lapset vanhoja, vanhat taas on jälleen lapsiksi tulleet. Moni imuvasikka entinen nyt mua jo mullina kohtaa; moni pikku hanhonen piiperö emähanhen jo höyhenin hohtaa. On vanha Gudel maalattu ja siistitty sireeni-somaks; tukan mustan ja hampaat valkeat upo-uudet on hankkinut omaks. Oli tuttuni, paperikauppias tuo, lujin kestämään ajan hallan; pää kehäss' on hiusten kellahtavain — kuin Johannes kastaja vallan. Näin ————:n vilahtamalta vain, ohi pyyhkäs kuin puhallettu; aju palanut raukan, ja Bieberill' oli kuulemma vakuutettu. Näin vanhan sensori-kuomanikin. Tuli halki usman ja huurun hän Hanhitorilla vastaani, — pään kantoi kovin jo kuurun. Me toistemme kättä pudistettiin, ukon silmään kyynel täytti. Miten iloitsikaan minut nähden taas! Se liikuttavalta näytti. — En kaikkia tavannut. Ajalliset monelt' askeleet jo on laanneet. Ah, silmäni Gumpelinoakaan eloss' enää ei nähdä saaneet! Pois suuren sielunsa henkäsi jalo tuo juur' ennenkuin saavuin, Jehovan istuimen eess' on nyt seraafina kirkkain kaavuin. Tuota käyrää Adonista turhaan hain halki Hampurin kadut ja torit, jolla kuppeja, yöposliineja oli kaupan kukkurakorit. Pikku Meyer vieläkö elossa lie, sitä tiedä en toden totta; en nähnyt miestä ja unohdin selon Cornetilta ottaa. Sarras, tuo puudeli uskollinen, pois kuollut on — haikea hukka! Kynäniekkaa kymmenen ennen maar ois uhrannut Campe rukka. — — On juutalaista ja kristittyä, niin kauas kuin muisti kantaa, väki Hampurin; — jälkimmäistenkään tapa juur' ei ilmaiseks antaa. Koko hyviä kristityt kaikk' on, myös hyvin päivällisensä syövät, ja vekselinlankeema-päivänsä hyvin harvoin he laiminlyövät. Taas juutalaisten joukkoa kaks eri puoluetta on heitä; synagoogassa vanhat vaeltaa ja nuoret temppelinteitä. Halu hangotella on nuorten, ne sianlihan on nielijöitä, demokraatteja; vanhat pikemmin taas ovat ylimysmielijöitä. Pidän vanhoista, pidän nuorista, vaan varma se on kuin vala, eräs muu laji: silakat savustetut, on vielä parempi kala. XXIII LUKU. Tasavaltoina Hampurin varjoon saa hyvin Venedig sekä Florens, mut on Hampurin osterit oivemmat, myö parhaita kellari Lorenz. Oli kaunis ilta, kun Campe vei minut sinne, — meill' iltatuimaan oli tuumana Reininviinissä siell' osterit panna uimaan. Hyvä seura siell' oli myös, mä näin iloll' entistä veikkoa monta, Chaufepién esimerkiksi, monta myös uutta, ennen tuntematonta. Oli Willen viiruinen naama, tuo sukukirja, kärjellä miekkain käsialaa täyteen kirjattu akadeemisten vihasniekkain. Ja Fucks oli, umpipakana, verivihollinen. Jehovan, vain Hegeliin uskoo ja hiukan myös kai Venukseen Canovan. Oli Campeni jalo Amphitryon, hymy huulilla luopumatonna; hänen silmänsä autuutta säteili kuin kirkastettu Madonna. Ma aattelin, pöydän aarteita alas kaulaani halulla ajain: "Tuo Campe on todella suuri mies, kukka kaikkien kustantajain. Joku toinen ois nälässä antanut mun kulkea maita, teitä, tää juottaa janonkin sammuksiin; hänt' en mä ikinä heitä. Ole kiitetty, luoja taivahan, tään rypälemehun kun luonut, ja kustantajaksi kun minulle olet Julius Campen suonut! Ole kiitetty, luoja taivahan, kun suuri tulkoon-sanas loi osterit mereen ja kasvamaan maan Reininviiniä manas! Sitruunia myöskin, antamaan meren ostereille mehun — tän' yönä suo, isä, vatsassain vain hyvästi sulaa rehun!" Tuo Reininviini niin hellyttää minut aina, rinnasta haipuu joka ristiriita, siell' elähtää syvä ihmislemmen kaipuu. Mun ajaa se katuja astelemaan ulos alle taivallan välkeen; sydän sydäntä hakee, ja silmä käy valkohelmain hentojen jälkeen. Ihan riutua moisena hetkenä olen kaihoon, mi rinnan täyttää; katit kaikki harmailta silmissäin, Helenoilta naiset näyttää. — — — Ja Drehbanin päähän päästessäin kuun valossa kuninkainen tuli vastaani vaimo-ihminen, ylen korkeapovinen nainen. Oli kukkeat kasvot kuin täysi kuu, sini silmäin kuin turkoosikivi, kuin ruusut posket, kuin kirsikka suu, nenä myös vähän punehtivi. Päässä päähine valkealiinainen ihan linnakruunun malliin, sen tärkkäys poimuihin taitettu kuin tornit ja sakarat valliin. Hän kantoi valkoista tunikkaa alas pohkeille ulottuvaista. Ja mitkä pohkeet! Kulkimet kuin pari pylvästä doorilaista. Mitä maallisin, mitä luonnollisin joka ilme, mut että vaimo oli ylempi olento, tiesi taus yli-inhimillisen aimo. Kävi kohti hän virkkain: "Terve taas tykö Elben pitkältä tieltäs — nuo kolmetoista ei vuotta viel' ole, näämmä, muuttanut mieltäs! Haet noita kauniita sieluja kai, kera joitten niin monesti muinen tässä kauniissa seudussa karkeli pois sult' yö sulohaaveiluinen. Nieli elämä, hirviö satapää, ne jo irjuvin ikenineen; pois aika vanha on vaipunut jo armaine ajattarineen! Poiss' on sulokukkaset, sydämes jumaloimat nuoren — ne kukat on langenneet, on lakastuneet, ne myrsky runteli rukat. Ne kuihtui, murtui, musertui raa'an kohtalon-anturan alle — niin, veikkonen, täällä kaikelle käy ihanalle ja armahallel" "Ken olet sa?" — huusin ma — "olethan kuin unelma aikojen takaa! Miss' asut sa, korkea kulkijatar, ja saanko matkas ma jakaa?" Hän hymyillen virkkoi: "Sa erehdyt, olen kunniallinen nainen, siveellinen, hieno henkilö, en katuperhonen kaikellainen. En moinen pikku mamselli, siro etelän seikkailijatar — sa tiedä: Hammonia, Hampurin olen suojelusjumalatar! Sä säpsähdät, laulaja uljas sa, sä säpsähdät, säikähdytkin! No niin, tule äläkä tuumaile, jos tahdot seurata nytkin!" Hohonaurussa tuohon ma huudahdin: "Heti kanssas ma tulla tuumaan — käy edellä vaan, peräss' astutaan, vie vaikka hornaan kuumaan!" XXIV LUKU. Miten salin ahtaista portaista lien ylös tullut, sit' en mä tiedä; mua näkymättömät henget kai ylös sinne mahtoi viedä. Siellä, kammiossa Hammonian, pian hetket herttaiset kulki. Mulle sympatiansa Jumalatar jo vanhan tunnusti julki. "Näes", — virkkoi hän — "ennen enimmän tuo laulaja lempeni voitti, joka meille hartaalla harpullaan Messiaan suuruutta soitti. Klopstockini kipsinen kaapin pääll' on vielä, mut verkoissa lukin, jo vuosia mulla hän ollut on vain toimessa myssytukin. Sua lemmin ma nyt. Näet vuoteeni pääpohjissa kuvasi oman, ja tuores laakeri, katsopas, on seppelnä kuvan soman. Se vaan, että olet mun poikiain niin näykkinyt usein, se mua välin todella syvästi loukkas, — nyt ei saa enää se tapahtua. Kera vuotten suita jo vallattomuus tuo toivottavasti talttui, ja mieles narreja kohtaankin kai suvaitsevammaksi malttui. Vaan sanos, kuinka sun pohjolaan tuli matkata tuuma päähän tähän vuoden-aikaan, kun tantereet vilu talven jo vetää jäähän?" "Oi Jumalatar!" — ma vastasin — "syväll' ihmispovessa asuu moni uinuva aatos, mi heräämään ihan väärällä hetkellä osuu. Hyvin päällisin puolin ma kyllä voin, mut sisällä vaiva valvoi, se päivä päivältä paheni vaan — mua kotikaipaus kalvoi. Kävi painostamaan tuo muuten niin kevyt Ranskan ilma mua; piti tänne päästäni hengittämään, jos mieli ei tukehtua. Käry turpeen ja tupakan täällä taas piti tuntea täyttä rintaa; mun jalkani halusta vapisi taas astua Saksan pintaa. Yöt unetta huokailin; mieli mun oli vanha rouva se vielä Dammthorin varrelta tavata, sisar Lottekin lähell' on siellä. Jalo vanha herra se myös, jok' on mua torunut aina ja mulle tuki aimo ain' ollut, hän myöskin syy oli monelle huokailulle. Halas korvani "tyhmän junkkarin" taas kuulla ärähtäväisen hänen suustaan — soittona kauneinna mun rintaani kaiku jäi sen. Sai mieleeni sauhut siniset savupiipuista Saksan kyökkein, Ali-Saksin sai satakielet, sai polut varjomat vanhain pyökkein. Halu haikeat piinapaikatkin tuli nähdä, miss' ensimäisen ma kannoin kärsimysristini, okakruununi repiväisen. Halu itkeä, miss' olin itkenyt surun kyynelet katkerimman — isänmaan-rakkaudeksi ne kai tuon sanovat hassun vimman. Hevin siit' en haasta ma; pohjaltaan se on tauti vaan, ja ma vieron eess' yleisön näytellä haavojain kuin mikä kulkija mieron, kuin nuo kovan onnen koturit, jotka kiitosta kilvan kosii, isänmaalliset markkinasaksat nuo, jotka vannoo ja huutaa ja hosii. Kapikerjurit julkeat, almuja he juoksevat — penni nakkaa populariteettia Menzelin ja Menzelin svaabien vakkaani Oi Jumalatar, minun tänään näät näin heltyvän herkimmälleen; olen hieman sairas, mut terveeksi pian itseni hoidan jälleen. Niin, sairas olen, ja sieluain hyvin virvoittais, jos laittaa teevettä kupposen viitsisit — seass' ei tee rommi haittaa!" XXV LUKU. Mulle teetä joudutti Jumalatar, kaas sekaan rommia tilkan, mut itse ilman teetä joi hän suuhunsa rommin silkan. Mun nojasi vasten poveain hänen päänsä — mun olkapääni vähän rutisti linnakruunua — hän haasteli hellänä ääni: "Peloll' usein aattelin, siell' että sä Pariisissa siveettömässä kerä rivojen ranskalaisten niin omin päin olet elämässä. Menet minne vaan, eikä rinnallas edes uskollista siellä ole saksalaista kustantajaa, joka kaitsis ja ohjais tiellä. Ja siell' on niin kova kiusaus, sylfiidejä paljon kärkkyy epätervehiä — ei tiedäkään, kun mielen rauha jo järkkyy. Jätä matkas ja tänne jää, tääll' on toki siveys ja tapa hyvä; on täällä meilläkin tarjona moni riemu hiljainen, syvä. Jää tänne, tääll' entistä paremmin nyt käydä asias alkaa; me edistymme — sen itsekin olet huomannut — täyttä jalkaa. Jo sensuurikin on lievennyt, jo Hoffmann vanheten lauhtuu, sun matkakuvias kohtaan jo häitä nuoruudenraivo rauhtuu. Sun itseskin ikä lauhduttaa, mukaannut moneen jo kohtaan, ja entisyyskin silmissäs kai kauniimmalta jo hohtaa. Tila vanha niin kurjaksi kuvatakin, se on liikaa; orjuuden paulan, kuin muinen Roomassa, kirvoittaa voi aina leikkuulla kaulan. Oli kansalla ajatusvapaus, sen suurilla joukoilla, vainoon ne harvan harvat joutui vaan, jotk' antoi kirjoja painoon. Meill' oikeutta koskaan polkenut ei laiton mielivalta, ei tuomiott' otettu virkaa pois demagogilta pahimmalta. Niin kurjasti koskaan ollut ei ajan kaikissa ahdingoissa — sano, nälkään kuollut konsanaan kuka Saksan on vankiloissa? Moni kukoisti- uskon ja alttiuden esimerkki ihana muinen; nyt epäily, nyt kieltäminen vain vallall' on alituinen. Nyt käytännöllinen vapaus tää tuo ihanteelle hukan, joka poveemme piili, — niin puhtaana, ah, kuin unelma liljankukan! Alas kauniin runoutemmekin käy tähti jo tästä puoleen; kera muitten murjaani-kuningas myös Freiligrathin kuolee. Pojanpoikamme kyllin ne syö ja juo, mut ei hiljaista hengen rauhaa ole sulattaa — menoss' idylli on, melukappale palkeille pauhaa. Jospa vaieta voisit, niin kohtalon sulle kirjan ma auki loisin, lumokuvastimessani nähdä sun ajan vastaisen vaiheet soisin. Sulle näyttäisin, mitä nähnyt ei ole inehmo kuolevainen: isänmaas tulevaisuuden — mut ah, vait olla et voi sa vainen!" Ma innolla huusin: "Oi Jumalatar, kovin hauska ois katsoa tuota, suo nähdä mun tuleva Saksanmaa — olen mies, vait'olooni luota! Valan sulle vannon, min tahdot vaan, joka takeen mult' olet saava vait'oloni ehdottomuudesta — miten vannon? vain sano kaava!" Hän mulle vastasi: "Vala tee se, jonk' isä Abraham vaatei Eleasarilta, kun matkaa tää Haranin maalle laatei. Ylös vaatteeni nosta ja kätesi mun kupeeni alle paina, puheessa ja kirjoituksessa vait sa vanno ollasi aina!" Pyhä tuokio! Oli kuin henki ois ajan menneen juhlaisin kammoin liki liikkunut, kun valan vannoin ma, niinkuin esivanhemmat ammoin. Ylös vaatteen nostin, ja käteni Jumalattaren kupeen alla, — puheessa ja kirjoituksessa ma vannoin vaiti olla. XXVI LUKU. Jumalattaren posket ne punoitti niin ma luulen, tukkahan tuli vähän hälle rommi — niin äänensä surumieliseksi se suli: "Käyn vanhaksi. Syntynyt päivänä olen Hampurin perustannan. Oli emoni turskakuningatar tääll' äärellä Elben rannan. Isä valtias mahtava, nimeltään Karolus Magnus, ja viisas, itse Preussin Fredrik Suurellekin hän mielevyydessä piisas. On Aacheniss' istuin, jolla hän oli kruunauspäivänä; — toinen, joss' yöllä hän istui, se perintö oli emoni erikoinen. Emo mulle jätti sen — huomaamaton, vähännäyttävä huonekalu! Mut kaikkiin Rothschildin kultiin ei sitä myödä mull' olis halu. Nojatuolin nurkassa tuolla näät ikivanhan jo, isoin lovin selysnahka nauraa, on toppaus koinreikiin tullut kovin. Mut mennös ja siirtäös sivuhun vaan tyynynen tuolilta tuolta, näet pyöreän aukon ja kattilan sen aukon alapuolta. Se on taikakattila, jossa käy salaperäiset voimat ja väet, ja pääs jos aukkohon pistät vaan, niin vastaisuuden sa näet. Siell' etees Saksan vastaisuus kuin pilvihaamuina piirtyy; älä säiky vaan, jos sieramiis miasmeja siivosta siirtyy!" Omituinen nauru ol' äänessään, mut säikähtänyt ma tuost' en, ma tuolin aukkohon ankaraan heti joudutin päätäni juosten. Mitä silmäni näki, sit' ilmaise en, mua vannottu valani estää, lupa tuskin on sanoa, mitä sai, oi taivas! nenäni kestää! —- — — Mua vieläkin inhojen, kirottuin esihajujen etova viima se viiltää, oli kuin lemunnut ois mätä kaali ja juhti ja liima. Voi taivas, katkua kauheaa, mi sieltä nousi; ol' ihan kuin kuoppia kuudenneljättä ois luotu lantapihan. — — Hyvän yhteisen valiokunnass' on Saint-Just tosin sanonut joskus: Ei suuren tautimme lääkkeeksi sovi ruusuöljy ja moskus — vaan vastaisuutemme tuoksu tuo meni kaikesta etunenään, mit' on nenäni ikinä aavistanut — sit' en sietää voinut ma enään — — ma tainnuin, ja silmät kun avasin taas, yhä viel' olin vierustalla Jumalattaren, hänen povellaan lepäs pääni mun avaralla. Hänen säihkyi silmänsä, hehkui suu, väris sieramet, laulajan kauloi bakkanttisesti hän parmailleen ja vimmaista virttä lauloi: "On kuningas Thulessa, jolla on pikar' ihana, ilman vertaa, kun siitä hän juo, niin silmänsä käy sumeiksi samalla kertaa. Ajatuksia päähänsä pälkähtää, joit' ei olis arvannutkaan, mies silloin ois hän tuomitsemaan sinut, lapsi parka, putkaan. Varo tuota Thulen valitsijaa; sitä santarmi-, poliisi-Spartaa, koko historiallisen koulun saat sa kumppanuutta karttaa. Jää tänne luokseni Hampuriin, sua lemmin, me herkutelemme nykyhetken viinein ja osterein, tulevaisuutt' aattele emme. Kansi umpeen! Riemumme sekahan haju ilkeä ei saa haista — sua lemmin, kuin lempinyt nainen lie runoniekkaa saksalaista! Sua suutelen ma ja tunnen kuin minut henkesi haltioittaa; mun sielussani juopumus iki-ihana vallan voittaa. On kuin sois kadulta korvaani yövahtien laulut loitot — oi suloinen kumppali, kuuletko, hymeneat soi, hääsoitot! Häähuovit hulmuvin soihtuineen jo saapuvat orhein reiluin, ja soihtutanssinsa taidokkaan he tanssivat hyppien, heiluin. Jo korkeanviisas senaatti, ylivanhimmat vakaat jo tiell' on! Pormestari tuolla yskähtelee, puhe hänellä pitää miel' on. Lähivaltain nimessä esittämään tuoll' loistavin juhlavaattein jo onnittelunsa ehdolliset jono joutuu diplomaattein. Rabbiinien, pappien hengelliset myös saapuu lähetystöt — vaan ah, tuoll' astuu Hoffmannkin, näen sensorisakset pystöt! Ne kalisee hänen kädessään — tuo villitty, miesi vimman, käy päin sua — viiltää lihaas — ah, vei paikan parahimman!" XXVII LUKU. Mitä vielä muuta tapahtui sinä ihmeyönä, sen toiste ma teille kerron, kun kerkeää kesäpäiväin lämmin loiste. Suku vanha teeskelyn katoo tuo maan päältä jo, kiitos taivaan! Sen hauta perii, se vaipuu jo oman valheruttonsa vaivaan. Uus polvi nousee, mi maalit pois luo poskilta, povista saastan, halut orjan pois, ilot orjan pois — sen kuulla kaikki ma haastan. Jo nuoriso nousee, jok' ymmärtää mi on laulajan ylpeys jalo, syke sydämen laaja ja lämpöinen, hänen mielensä päivänpalo. Kuin tuli, kuin valkeus väkevä mun lempi rinnassa elää; sulotarten kirkkainten suortuvat mun soittoni kielinä helää — saman soiton, millä mun isäni, jalo muistossa, soitteli muinen, Aristophanes, tuo suosikki runotarten rohkeasuinen; mill' ikuistettu Peisthétairos on tuo, joka Basileian sai omakseen, hänen kanssansa lens ilmoihin, tietä leijan. Luvun edellisen olen sepittänyt ma hieman samaan malliin kuin "Lintujen" loppu, se draama kai paras lienee taattoni kalliin. Hyvät myös on "Sammakot." Berliinin nyt palkeill' on parhaillansa sama näytelmä saksaksi huvina kuninkaallisen katsojansa. Sitä kuningas suosii. Hyvää se antiikkista aistia tietää; edesmennehest' oli hauskempaa uusaikainen kurnutus sietää. Sitä kuningas suosii. Mut tekijää, jos ei ois ehtinyt kuolla, oman itsensä neuvoisin pitämään ma Preussin ulkopuolla. Tuon oikean Aristophaneen peris siellä huutava hukka; santarmikuorojen saatossa pian käydä sais miesrukka. Pian sijasta liehinän pilkata sais rahvaan rakit ja piskat; pian pistäis tyrmähän jalon tuon poliisit pölkkyniskat. Oi kuningas, sen hyvän neuvon suon ma sulle: sa kunnioita runoniekkoja kuolleita, kuolleiksi kun vaan eläviä et koita! Runoniekkaa äl' ärsytä elävää — on heillä liekit ja miekat, julmemmat kuin tuli Juppiterin, jonka senkin loi runoniekat. Joka jumala loukkaa sa, vanha ja uus, koko Olympo herjalla holvaa, ja Jehova korkein kukkuran pääks — runoniekkaa vain älä solvaa! Kovin kyllä jumalat kostavat pahat työt tosin ihmiselle, ja helvetin tulessa paistujan on kyllä hiki ja helle — mut on pyhiä, joidenka rukous tulipätsistä syntisen päästää; rovot kirkolle, sielumessut, ne myös meriitin melkoisen säästää. Ja viimeisnä päivänä Kristus saa ja helvetin portit suistaa; tosin tuomari tuima hän lie, vaan kai moni lurjuskin läpi luistaa. Mut on hornia, joitten poltosta pois ei tuomitun toivoa lainkaan; ei auta rukous, armahdus ei maailman-vapahtajainkaan. Sa Danten helvetin tunnetko, nuo hirveät kolmisoinnut? Ei päästä luoja, jos laulaja kenen sinne on kammitsoinut — ei päästä luoja, ei lunastaja tuon liekin laulavan alta! Varo, sinne ettei tuomitse sua laulun kostajavalta! Selityksiä. Oltuaan kolmattatoista vuotta puolipakollisessa maanpaossaan Pariisissa, kävi Heinrich Heine lopulla vuotta 1843 ensikerran jälleen kotimaassaan; matka tapahtui Brüsselin, Amsterdamin ja Bremenin kautta Hampuriin, missä hän viipyi 30 p:stä lokak. 7 p:ään joulukuuta 1843; palausmatka Pariisiin kävi Hannoverin, Bückeburgin, Kölnin ja Aachenin kautta. Talvisessa tarinassa kuvataan runoilijan matka Hampuriin tapahtuvaksi päinvastaisesti viimemainittujen kaupunkien kautta. Niistä runsaista vaikutelmista, joita tämä kotimaassa-käynti jätti hänen mieleensä, syntyi edellä oleva runoelma. Sen sepittämiseen Heine ryhtyi heti Pariisiin palattuaan, tammikuussa 1844. Jo 20 p. helmikuuta hän ilmoittaa kustantajalle runoelmansa olevan valmiin. Viimeinen loppu puuttui vain, ja ankara silmäkipu esti runoilijaa viikkomääriä sitä sepittämästä. 17 p. huhtikuuta hän lähetti kustantajalle valmiin käsikirjoituksen. Sen painattaminen kohtasi kuitenkin, kuten ymmärrettävää, vastuksia sensuuriviranomaisten taholta, ja huolestuneena runoelman kohtalosta Heine matkusti lopulla heinäkuuta 1844 toistamiseen Hampuriin, jossa hän sitten itse valvoi "Uusien runoelmainsa" painatusta, joihin Talvinen tarina liittyi loppuosana, ja syyskuussa nämä runoelmat vihdoin tulivat julkisuuteen. Yhtaikaa ilmestyvä Talvisen tarinan erikoispainos oli vielä jätettävä valvovain asianomaisten erikoisen huolenpidon alaiseksi, ja uusia toisintoja ja karsintoja oli tuloksena tästä korkeammasta kritiikistä. I LUKU. Viittaus tuttuun tarinaan Herakleen painista Antaios jättiläisen kanssa, joka langetessaan aina sai uusia voimia äidiltänsä, maalta. II LUKU. _Aug. Friedr. Hoffmann_ (tunnettu nimellä _Hoffmann von Fallersleben_, 1798—1874) runoilija sekä kielen- ja kirjallisuudentutkija, oli syksyllä 1841 julkaissut runokokoelmansa, 'Unpolitische Lieder' (Epävaltiollisia lauluja); runojen vapaa- ja edistysmielinen suunta aiheutti Hoffmannin erottamisen professorinvirasta Breslaun yliopistossa ja hänen karkoittamisensa useista kaupungeista. Preussin alotteesta perustettu Saksan tulliliitto kehittyi varsinkin 30-luvulla ja 40-luvun alkuvuosina v. vuosisadalla. III LUKU. _Karl Hartmann Mayer_ (1786-1870), unohduksiin jäänyt svaabilaisen koulun runoilija, joka osotti jonkunmoista kykyä pienissä luonnonmaalauksissa. _Karl Theodor Körner_ (1791-1813). Hänen tulinen, isänmaallinen lyriikkansa, kokoelma 'Leier und Schwert' (Kannel ja miekka), ja sankarikuolemansa isänmaan vapautustaistelussa on taannut hänelle kansansa ihailevan muiston. Tässä tarkoitettu kohta on eräs säe laulusta "Lied der Schwarzen Jäger". V. 1840 otettiin kypäri käytäntöön Preussin sotaväessä. Aug. v. Kotzebuen näytelmä "Johanna von Montfaucon", romantillinen kuvaus 14:nneltä vuosisadalta 5 näytöksessä, Leipzigissä 1800. _Friedrich de Ia Motte-Fouqué_ (17771843), aikoinaan saksalaisen yleisön muotirunoilija, varsinkin lemmenmaireiden ritariromaaniensa vuoksi; hänen tuotteistaan on säilynyt vielä luettuna satu 'Undine'. _Ludwig Uhland_ (1787-1862), huomattavin svaabilaisista runoilijoista; hänen raikas ja koruton perisaksalainen lyriikkansa kuuluu vieläkin hänen kansansa lempilukemistoon. _Johann Ludwig Tieck_ (1773—1853), romantikko samoin kuin edellisetkin, saksalaisen novellin luoja. Preussin kuningas Fredrik Vilhelm IV oli tunnettu erinomaisena sukkeluuksien laskijana. IV LUKU. _Jakob von Hoogstraaten_, Kölnin dominikaanien priori, kirjoitti 1576 kiivaan häväistyskirjoituksen nimeltä "Handspiegel" (Käsipeili) kuuluisaa humanistia _Reuchlinia_ (1455—1522) vastaan, kun tämä oli häneltä pyydetyssä lausunnossa puoltanut juutalaisten uskonnollisia kirjoja, joita Kölnin dominikaanit, eräs kastettu juutalainen, Pfefferkorn, etupäässä, vaativat poltettaviksi, syyttäen häntä lahjain otosta, väärentämisestä ja tietämättömyydestä. Reuchlin torjui syytökset "Silmäpeili" nimisessä etevässä puolustuskirjoituksessa. Nyt seurasi pitkällinen kiivas käräjöiminen, jonka paavi vihdoin ratkaisi määräämällä asian jätettäväksi sikseen ja kölniläiset maksamaan riitakulungit. — Reuchlinin ympärille kokoontuneiden miesten piirissä syntyivät nuo n.s. "hämäräin miesten kirjeet" (epistolae virorum obscurorum), joiden pääsepittäjä oli humanisti Crotus Rubianus; osa teosta on Ulrik von Huttenin (1488—1523) kirjoittama. Teos oli loistava satiiri kerjäläismunkeista, joissa heidän tietämättömyyttään ja paheitaan oli niin taitavasti ivattu, että dominikaanit itse alussa kirjaa levittivät. _Wolfgang Menzel_ (1798—1873), tunnettu etupäässä teoksestaan 'Die deutsche Litteratur' (1827), jossa hän hyökkäsi tuimasti Goethen kimppuun. Muutamia vuosia myöhemmin hän nousi n.s. nuorta Saksaa vastaan, ja hänen syytöskirjoituksiensa johdosta julisti Saksan liittoneuvosto 1835 Heinen, Gutzkowin y.m. nuorsaksalaisten teokset kielletyksi kirjallisuudeksi. Kölnin tuomiokirkon, goottilaisen rakennustyylin jaloimman muistomerkin, rakentaminen alotettiin 1248 ja saatettiin päätökseen 1880. Franz Liszt (1811 -1886), kuuluisa unkarilainen soittotaiteilija ja säveltäjä. — "Lahjakas kuningas" tarkoittaa Baijerin kuningasta Ludvig II:sta, joka oli suuri taiteiden ja tieteiden suojelija ja itsekin runoili. Hän tuli loppuiällään mielisairaaksi ja hukuttautui 1886 Starnbergin järveen. Münsterissä olevan Lambertin kirkon tornin eteläkupeella on kolme rautahäkkiä, joihin v. 1536 tulisilla pihdeillä kuoliaaksi kidutettujen uudestikastajapäällikköjen Joh. von Leydenin, Knipperdollingin ja Krechtingin ruumiit oli ripustettu. V LUKU. Satamavalli, Hafenschanze, kävelypaikka Reinin varrella Kölnissä. Biberich eli Bibrich, kaupunki Reinin varrella vastapäätä Mainzia. Hessen-Darmstadtin hallituksen toimesta upotti yöllä vasten 1 p. maalisk. 1841 103 kivillä lastattua Neckarilaisalusta lastinsa Biberichin puolelle jokea varjellakseen Mainzin kauppakilpailusta. _Nikolaus Becker_ (1809-1885) sepitti 1840 kuuluisan Rein-laulun "Sie sollen ihn nicht haben, den freien deutschen Rhein", kun ranskalainen sotapuolue uhitteli valloittaa Reinin vasemman rannan. _Alfred de Musset_ (1810-1857), etevä ranskalainen runoilija ja kirjailija, vastasi Beckerin lauluun runoelmalla, joka alkaa sanoilla: "Nous l'avons eu votre Rhin allemand". _Ernst Wilhelm Hengstenberg_ (1802-1869), ankarasti oikeaoppinen luterilainen teologi, Berlinin professori, jolla oli suuri vaikutus Preussin kirkolliseen elämään. _Niccolò Paganini_ (1782-1840), maailmankuulu italialainen viulutaiteilija, jonka ihmeellisestä taidosta on monenmoisia tarinoita. _J. Georg K. Harrys_ (1780-1838), sanomalehtikirjailija ja runoilija, joka matkusteli paljon. VIII LUKU. Lopulla huhtik. 1831 Heine lähti kotimaastaan, missä hän turhaan oli koettanut saada vakaata asemaa ja toimeentuloa. 1 p. toukok. hän saapui Pariisiin, jonka asukkaaksi hän oli jäävä kuolemaansa asti 17 p. helmik. 1856. Säkeet kuvaavat sitä vapaudeninnostusta, jonka Pariisin heinäkuun vallankumous 1830 oli virittänyt mieliin. Napoleon I:n ruumis tuotiin 1840 S:t Helenan saarelta Pariisiin ja haudattiin 16 p. joulukuuta s.v. suurella juhlallisuudella Invaliidikirkon holviin. X LUKU. Heine kirjotettiin joulukuussa 1819 lainopin ylioppilaaksi Bonnin yliopistoon, mutta siirtyi sieltä seur. vuoden lopulla Göttingeniin, mistä hän kuitenkin jo kohta tulonsa jälkeen erään kaksintaistelurettelön vuoksi oli pakotettu eroamaan. Oleskeltuaan sitten pääasiallisesti Berlinissä hän alussa v. 1824 palasi jälleen Göttingeniin ja saavutti siellä lainopin tohtorin arvon heinäkuussa 1825. Teutoburgin metsä, jossa kheruskilaisruhtinas Arminius eli Hermann löi roomalaisen sotapäällikön Varuksen v. 9 j.Kr. Tämän muistoksi pystytettiin 1875 lähelle Detmoldia Bandelin muovailema muistopatsas. _Joh. Aug. Wilh. Neander_ (1789-1850), oli teologian professori Berlinissä, mutta edusti, päinvastoin kuin edelläm. Hengstenberg, välittävää suuntaa. — Haruspex oli muinoin Roomassa nimenä ennustajalla, joka otti merkkiä uhrieläinten sisälmyksistä, auguurit taas olivat lintujen lennosta ennustajia. _Charlotte Birch-Pfeiffer_ (1800-1868), näyttelijätär ja hyvin tuottelias huvinäytelmäin kirjoittaja. _Friedr. Ludw. Georg v. Raumer_ (1781-1873), kuuluisa historiankirjoittaja, jota Heine syytti Preussin hallituksen mielistelystä. Saksalainen runoilija _Ferd. Freiligrath_ (1810-1870) osottaa runoudessaan usein liiallista koreilua ja kielitaituruutta. _Friedr. Ludw. Jahn_ (1778-1852), tunnettu nimellä "Turnvater", oli suuri saksalaisuuden harrastaja, joka etenkin voimistelulla tahtoi kohottaa kansansa sekä fyysillistä että siveellistä voimaa. "Kerjurin" nimi tarkoittanee sitä apukeräystä, joka pantiin toimeen Jahnin hyväksi, kun tulipalo 1838 hävitti hänen kotinsa. _Hans Ferd. Massmann_ (1797-1874), muinaissaksalaisen filologian professori, saksalaisuuden harrastaja; tunnettu muuten saksalaisen voimistelun edistäjänä. Kolme tusinaa maanisää tarkoittaa Saksan valtioliiton kuuttaneljättä suurempaa ja pienempää yksinvaltiasta. _Schelling, Friedrich Wilhelm Joseph_ (1775-1854), saksalainen filosofi, Fichten seuraaja Kantin jälkeisen idealismin edustajana. — L. Annæus Seneca, roomalainen moraalifilosofi, Neron opettaja, jouduttuaan tämän hallitsijan epäsuosioon, lopetti päivänsä avaamalla valtimonsa. _Peter v. Cornelius_ (1783-1867), saksalainen historianmaalaaja, jonka luomia ovat m.m. Münchenin glyptoteekin freskot. XII LUKU. Toht. _Gustav Kolb_, "Allgemeine Zeitung'in" toimittaja, Heinen ystävä. XIII LUKU. Sisyphos, Korinthon kaupungin tarullinen perustaja, joka viekkauksiensa tähden tuomittiin manalassa iäti vierittämään kivilohkaretta terävälle vuorenharjalle, jolta se aina luiskahti alas. — Danaiidit, Danaoksen viisikymmentä tytärtä, olivat kaikki, paitsi yhtä, hääyönä pistäneet kuoliaaksi ylkänsä, niinikään viisikymmentä serkkuaan, joille he vastoin tahtoaan olivat joutuneet. Tästä rikoksesta kostoksi heidän täytyi tuonelassa alati ammentaa vettä pohjattomaan astiaan. XIV LUKU. Fehme-oikeus oli muinoin valtion lainkäytöstä riippumaton salainen kosto-oikeus, joka toimi varsinkin Westfalissa. Sen salaperäisiä menoja esittää runollisesti m.m. Goethen "Götz von Berlichingen", H. von Kleistin "Kätchen von Heilbronn" ja Immermannin romaani "Oberhof". Kyffhäuser-vuori, Thyringissä; sen sisällä, tunnetun saksal. kansantarinan mukaan, keisari Fredrik Barbarossa eli Punaparta lepää sotureineen, odottaen hetkeä, jolloin Saksanmaa tarvitsee hänet vapauttajakseen. Musta-puna-kultaista lippua käyttivät saksalaiset "Burschenschaft"-yhdistykset jäljestä v. 1815, ja sitä pidettiin sittemminkin kansallismielisyyden symboolina, mutta hallitusten puolelta näitä värejä vainottiin, etenkin 1830-luvulla, demagogisen yllytyksen merkkinä. XV LUKU. "Chi va piano, va sano", italialainen sananlasku: hiljalleen hyvä tulevi. XVI LUKU. Seitsenvuotinen sota 1756-1763, jossa Fredrik Suuri menestyksellä puolusti valtakuntaansa miltei puolta Eurooppaa vastaan, perustaen siten Preussin mahtavuuden. _Moses Mendelssohn_ (1729-1796), filosofinen kirjailija juutalaista sukuperää. Hänen pojanpoikansa _Felix Mendelssohn-Bartholdy_ (1809-47), oli myöhempään klassilliseen suuntaan kuuluva säveltäjä. _Anna Luise Karsch_ (1722—1791) eli Karschin, tuottelias kansanrunoilijatar, joka sepitti ylistysrunoja Fredrik Suurelle. Hänen tyttärensä _Karoline Luise von Klencke_(1754-1812) runoili myöskin, ja samoin tämän tytär _Wilhelmine Christine von Chézy_ (1783-1856). Weberin ooperan 'Euryanthe'n teksti on viimemainitun sepittämä. Kreivitär _Marie Jeanne Dubarry_ (1743-1793), oikealta nimeltään Vaubernier, "m:lle l'Ange" (enkeli), yhteiskunnan alimmista kerroksista kohonnut nainen, joka markiisitar Pompadourin jälkeen tuli vanhentuneen Ludvig XV:n kaikkivaltiaaksi jalkavaimoksi ja pysyi vallassa tämän kuolemaan saakka 1774. XVII LUKU. Kaarle V:n oikeusjärjestys korotettiin 1732 valtakunnanlaiksi. Sen rangaistusmääräykset olivat hyvin julmat. XVIII LUKU. Heinen lemmitty Mathilde Crescentia Mirat vihittiin elokuussa 1841 hänen vaimokseen. — Faubourg Poissonière koilliseen p. keski-Pariisista. XIX LUKU. _George Danton_ (1759-1794), Ranskan vallankumouksen johtajia. Hän lausui, ettei voi viedä isänmaata mukanaan kengänanturoissaan, kun häntä, Hébertin ja hänen puolueensa kukistettua, ystävät varoittivat kateellisesta Robespierrestä ja kehottivat pakenemaan. Pian sen jälkeen Danton sai nousta mestauslavalle. Heinen isoisä oli Hannoverissa asuva juutalainen kauppias Heymann Heine; isoäiti taas Mathe Eva Popert Altonasta. _Ernst August_ (1771-1851) oli v:sta 1799 vaikuttava torypuolueen jäsen Englannin ylihuoneessa; 1837 hän tuli Hannoverin kuninkaaksi ja herätti tunnetulla perustuslain rikkomisellaan heti kohta pahastuksen myrskyn koko Saksanmaassa. XXI LUKU. Hampurin suuri palo oli 5-8 p. toukok. 1842. Dreckwall, katu Hampurissa, jonka varrella asui varsinkin paljon juutalaisia. Kadun tuhosi tulipalo kokonaan. Hampurin palossa mainitaan koko vahingon määrän nousseen 90 miljoonaan markkaan, jota vastoin koti- ja ulkomaiset avunkeräykset eivät tuottaneet täyttä 4 1/2 miljoonaa, josta näkyy ettei tuo silloin paljon huhuttu "hyvä kauppa" todellisuudessa ollut hampurilaisille niinkään hyvä. Vrt. III ja XVIII luvun loppua. Preussin kotkaa oli ennen muissa Pohjois-Saksan valtioissa tapana haukkua käeksi; tässä tarkoittaa sen pesiminen Hampurin pormestarin peruukkivilloihin, kutsumusta yhdistymään preussiläissaksalaiseen tulliliittoon. XXII LUKU. Paperikauppiaalla tarkoitettu henkilö oli eräs Hampurin porvari _Eduard Michaelis_, jonka isänmaallinen toiminta varsinkin ranskalaisen anastuksen aikana tuotti hänelle kansalaistensa kunnioituksen. ————:n tarkoittaa toht. _Adolf Hallea_, Salomon Heinen vävyä, joka oli naimisissa runoilijan nuoruudenlemmityn Amalie Heinen kanssa. Kaupunginvanhin _Georg Ehlert Bieber_ (1761—1845) oli 1795 perustanut keskinäisen palovakuutusyhtiön, joka Hampurin suuren palon jälkeen ei voinut suorittaa kaikkia sitoumuksiaan. Toht. Friedrich Ludwig Hoffmann (1790-1871) oli Hampurin sensorina 1822-1848. — Hanhitori, Gänsemarkt Hampurissa, lähellä Binnen-Alster lammikkoa. Pankkiiri _Lazarus Gumpel_ oli kuollut runoilijan ollessa Hampurissa 9 p. marrask. 1843. Hän esiintyy Heinen Matkakuvissa (ks. Bäder von Lucca, Reisebilder III). _A. J. Heinrich Meyer_, teatteriarvostelija ja pienten kirjallisten kynäelmien sepittäjä, oli "aisopolaisen ulkomuotonsa vuoksi yleinen henkilö"; hän kuoli Hampurin yleisessä sairaalassa 1859. _Julius Cornet_ (1794-1860), suosittu laulaja, oli 1841-47 Hampurin kaupunginteatterin johtajana. _Julius Campe_ (1792-1867), hampurilainen kustantaja (toiminimi Hoffmann & Campe), julkaisi erittäinkin suunnaltaan vapaamielistä kirjallisuutta, niin että koko hänen varastonsa 1841 julistettiin kiellonalaiseksi Preussissa. Heine kuului itse kauan aikaa juutalaiseen uudistuspuolueesen. XXIII LUKU. Lorenzin kellari Hampurissa, ABC-Strassen varrella, herkuttelijain suosima ravintola. Hermann de Chaufepi£ (1801-1856), hampurilainen lääkäri, kaunismuotoinen, aina viimeisimpään kuosiin puettu mies, tunnettu kaiken kaupunkijuorun levittäjänä, kuoli houruinhuoneessa. Toht. _François Wille_, hampurilainen sanomalehtikirjailija, toimitti lehteä "Litterarische und kritische Blätter" ja "Hamburger Börsenhalle". Toht. _Friedr. Aug. Fucks_ (1812-1856), oli lyhyen aikaa opettajana Hampurissa, antautui erikoisesti filosofisiin tutkimuksiin ja herätti huomiota ajattelunsa jyrkällä äärimmäiskantaisuudella. Kuuluisan italialaisen kuvanveistäjän _Antonio Canovan_ (1757-1822) Venus on tullut sananparreksi. Amphitryon, Molièren samannimisestä komediasta, tullut anteliaan kestitsijän nimitykseksi. Drehbahn, "hyvin pahamaineinen katu Hampurissa, missä iltasin sen varrella asuvat vestaalittaret käyskelivät". (Max Heine, Erinnerungen). XXIV LUKU. _Friedrich Gottlieb Klopstock_ (1724-1803), aikanaan Saksan kuuluisin runoilija, hänen pääteoksensa on suuri 20-lauluinen kuusimitta-eepos "Messias". Vanha rouva Dammthorin varrella tarkoittaa runoilijan äitiä. _Charlotte Embden_, Heinen sisar. _Salomon Heine_, runoilijan rikas setä, joka hänelle oli myöntänyt vuosieläkkeen. 'Kärsimysristi' tarkoittaa runoilijan onnetonta rakkautta serkkuunsa Amalie Heineen, Salomon Heinen tyttäreen, ja myöhemmin tämän sisareen Thereseen. Menzel, ks. IV luku. XXV LUKU. Hoffmann, k s. XXII luku. Freiligrath, ks. XI luku. Alkusäkeet hänen runoelmastaan "Der Mohrenfürst" ovat 'Atta Troll'in mottona ja yhtenä sen koomillisista johtomotiiveista. Vrt. 1 Mos. 24, 2: Niin sanoi Abraham vanhimmalle huoneensa palvelijalle, joka kaikki hallitsi, kuin hänellä oli, laske nyt kätes minun kupeeni ala. (3) Ja minä vannotan sinua j.n.e. Sama valanteon muoto esiintyy myös 1 Mos. 47, 29. XXVI LUKU. Kaarle Suuren kerrotaan 9:nnen vuosisadan alussa rakennuttaneen Elben ja Alsterin välille esivarustukseksi pakanoita vastaan linnan ja kirkon, joiden turvissa pian muita asutuksia karttui. Yhteisen hyvän valiokunta, comité de salut public, 15 p. huhtik. 1793 asetettu 9-miehinen valiokunta, jonka päänä oli Danton ja joka ensimäisen vallankumouksen päivinä rajattomalla vallalla johti Ranskan ulkopolitiikkaa. — _Saint-Just_, Robespierren ystävä ja toimekas apulainen, mestattu 1794. Säkeet muodosteltu Gretchenin ballaadista Goethen Faustissa: Es war ein König in Thule... ja tarkoittavat Preussin silloista kuningasta Fredrik Wilhelm IV:ttä. Kahdeksannentoista vuosisadan ratsionalistista henkeä vastaan alettiin 19:nnen alussa taas antaa korkeampaa arvoa historialliselle kehitykselle, joka käsitystapa varsinkin oikeustieteessä pääsi valtaan. Suunnan pääedustajia olivat tällä alalla Karl v. Savigny ja Karl Fredr. Eichhorn, jotka julkaisivat aikakauskirjaa: "Zeitschrift für geschichtliche Rechtswissenschaft". XXVII LUKU. Samoinkuin Aristophaneen kuuluisassa komediassa Paisthétairos (Kansanneuvosto) ja Basileia (Valta) menevät avioliittoon vastaperustetussa pilvenpäällisessä lintujen valtakunnassa, samoin yhdistyy runoilija Hammonia jumalattaren kanssa. Yhtäläisyys on tietysti vain aivan ylimalkainen. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAKSANMAA *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.