The Project Gutenberg eBook of Kira Kiralina, by Panait Istrati

Tammikuun alkupäivinä vuonna 1921 sain kirjeen eräästä Nizzan sairaalasta. Se oli löydetty erään onnettoman taskusta, joka oli yrittänyt päättää päivänsä leikkaamalla poikki kurkkunsa. Hänen toipumisestaan ei ollut paljoakaan toiveita. Luin, ja sisällön ryöppyävä nerokkuus teki minuun syvän vaikutuksen. Polttava tuulenhenki yli lakeuden. Se oli balkanilaisen uuden Gorkin tunnustus. Hänet onnistuttiin pelastamaan. Halusin tutustua häneen. Kehkeysi kirjeenvaihto. Meistä tuli ystävät.

Hänen nimensä on Istrati. Hän on syntynyt Brailassa vuonna 1884. Isä, jota hän ei koskaan ole tuntenut, oli kreikkalainen salakuljettaja, äiti kaunis romanialainen talonpoikaisnainen, joka omisti koko työteliään elämänsä poikansa hyväksi. Huolimatta kiintymyksestä äitiinsä hän jätti tämän kaksitoistavuotiaana, mihin hänet pakoitti kiertolaisveri tai paremminkin polttava tarve tuntea elämää ja rakastaa. Nyt seuraa kaksikymmentä vuotta kulkurielämää, omituisia seikkailuja, uuvuttavaa työtä, toimetonta harhailua ja kärsimyksiä, milloin helteessä, milloin sateessa, koditonna, yövahtien ahdistelemana, nälkiintyneenä, sairaana, intohimojen raatelemana ja kurjuuden nääntämänä. Hän tuntee kaikki ammatit, on tarjoilijana, sokerileipurina, lukkoseppänä, mekanikkona, rautatietyöläisenä, lastaajana, palvelijana, maalarina, sanomalehtimiehenä, valokuvaajana. Hän ottaa jonkun aikaa osaa vallankumouksellisiin liikkeisiin. Hän samoilee Egyptissä, Syyriassa, Jaffassa, Beirutissa, Damaskuksessa ja Libanonissa, Itämailla, Kreikassa ja Italiassa, usein tyhjin kukkaroin, joskus piilottautuen laivoihin, mistä hänet matkalla keksitään ja heitetään rannalle lähimmällä pysähdyspaikalla. Hän on putipuhdas, mutta tallettaa sydämeensä kokonaisen maailman muistoja, ja usein tyynnyttää nälkänsä lukien ahmimalla etenkin venäläisiä mestareita ja länsimaisia kirjailijoita.

Hän on synnynnäinen kertoja, itämainen kertoja, joka haltioituu ja heltyy omista tarinoistaan ja viehättyy niihin siinä määrin, että hänen kerran alotettuaan ei kukaan tiedä, yhtävähän kuin hän itsekään, kestääkö tarina tunnin vaiko tuhannen ja yksi yötä. Mutkitteleva Tonava… Tämä kertojaluonto on niin vastustamaton, että kirjeessä, joka on kirjoitettu itsemurhan aattona, hän pari kertaa keskeyttää epätoivoiset vaikerruksensa kertoakseen pari huvittavaa tapahtumaa menneen elämänsä ajalta.

Minä sain hänet taivutetuksi kirjoittamaan muistiin osan näistä kertomuksista. Hän on ryhtynyt aikaakysyvään työhön. Siinä on kuva hänen elämästään, ja teoksen, kuten hänen elämänsäkin, voisi omistaa Ystävyydelle, joka tässä miehessä on pyhä intohimo. Pitkin matkaa hän pysähtyy muistelemaan kohtaamiansa henkilöitä; kukin heistä kätkee itseensä kohtalonsa arvoituksen, josta hän tahtoo päästä selville. Ja romaanin jokainen luku muodostaa novellin. Kolme, neljä lukemaani novellia on venäläisten mestarien veroisia. Hän eroaa heistä temperamenttiinsa, henkensä kirkkauteen ja selväpiirteisyyteen nähden, tuohon murheelliseen hilpeyteen nähden, joka on kertojan ilo ja keventää ahdistettua sydäntä.

Muistettakoon vielä, että mies, joka on kirjoittanut nämä niin eloisat sivut, omin päin opetteli seitsemän vuotta sitten ranskankielen lukemalla klassikoltamme.

Te olette sitä mieltä — samoinkuin ystävämme Romain Rolland'kin — että minun pitäisi muutamin rivein selostaa sitä pääaihetta, joka kulkee läpi kirjojeni.

Itse en ole koskaan tullut ajatelleeksi, että minun pitäisi selittää jotakin tässä suhteessa. En ole ammattikirjailija, eikä minusta koskaan tule sellaista. Villeneuve'in ihmiskalastaja [Romain Rolland] sai minut sattumalta onkeensa yhteiskunnan valtameren pohjavesistä. Olen hänen työtään. Voidakseni elää toisen elämäni, tarvitsin hänen rakkauttaan, ja saadakseni tämän lämpimän, sydämellisen rakkauden osakseni hän vaati minua kirjoittamaan. »En odota teiltä haltioituneita kirjeitä», hän kirjoitti minulle, »odotan teosta. Luokaa sellainen, oleellisempi kuin te itse, pysyvämpi kuin te itse, teos, joka teissä jo on kätkettynä».

Tämä piiska selässäni — ja niiden kaurojen ravitsemana, joita ystäväni Georges Jonesco auliisti minulle tarjosi — aloin lasketella täyttä ravia. Adrien Zograffin kertomukset ovat meidän kolmen ansiota. Jätettynä yksikseni en olisi kyennyt muuhun kuin talojen maalaamiseen, valokuvaamiseen taivasalla ja muuhun sellaiseen, mihin kuka tahansa pystyy.

Adrien Zograffi on tällä hetkellä vain nuori mies, joka rakastaa Itämaita. Itseoppinut, joka löytää Sorbonnen, missä haluaa. Hän elää, uneksii, halajaa monenmoista. Uskaltaapa hän myöhemmin väittää, että monet ihmisten ja luojan luomukset ovat pahasta. Tiedän, että on hyvin vaarallista nousta luojaa ja sellaisia ihmisiä vastaan, jotka eivät maalaa rakennuksia eivätkä harjoita ammattinaan valokuvaamista »Promenade des Anglais'lla», mutta te ranskalaiset sanotte, että on mahdotonta olla mielin kielin koko maailman ja isänsä kanssa. Toivon kuitenkin, että tämä röyhkeys suodaan Adrienille anteeksi. Sillä pitäen kiinni vapaudestaan hän rohkenee vielä toistamiseen olla uskalikko, nimittäin rakastaa, ja olla aina ja kaikkialla kaikkien niiden ystävä, joilla on sydäntä. Sitä on vähän, mutta Adrien ei usko, että ihmisyys on niin rajaton kuin luullaan.

Sillä välin kun me kuuntelemme hänen tarinaansa, kuuntelee hän itse nyt vain, mitä muut kertovat. Kuunnelkaamme hänen kanssaan, jos suvaitsette.

STAVRO

Adrienin pää oli täynnä sekavia mietteitä hänen kulkiessaan Brailassa pitkin Jumalan Äidin bulevardia, joka johtaa samannimisestä kirkosta Kansanpuistoon. Puiston portille saavuttuaan hän pysähtyi hämmentyneenä ja kiukuissaan.

»Oli miten oli!» hän huudahti ääneensä. »Enhän enää ole lapsi!… Ja luulenpa olevani oikeutettu ajattelemaan elämästä miten haluan».

Kello oli kuusi illalla. Oli arkipäivä. Puiston kummallekin pääportille johtavat käytävät olivat melkein autiot. Ilta-aurinko kultasi hiekan, sireenipensaiden jo verhoutuessa yön hämärään. Yölepakot lentelivät sinne tänne, kuin vainottuina. Penkit käytävien vierillä olivat miltei tyhjät, paitsi puiston etäisimmissä kolkissa, missä nuoret parit painautuivat liki toisiaan ja muuttuivat vakaviksi häiritsevien ohikulkijoiden lähestyessä. Adrien ei kiinnittänyt huomiota ainoaankaan vastaantulijaan. Hän hengitti mielihyvin puhdasta ilmaa, joka kohosi äsken kostutetusta hiekasta ja johon sekoittui kukkien tuoksua, ja ajatteli sitä, mitä ei voinut ymmärtää.

Hän ei ymmärtänyt nimenomaan sitä vastenmielisyyttä, jota hänen äitinsä osoitti hänen valitsemaansa seuraa kohtaan, vastenmielisyyttä, joka vastikään oli aiheuttanut kiivaan sananvaihdon äidin ja hänen ainoan poikansa välillä. Adrien tuumi näin:

»Hänen mielestään Mikael on muukalainen, epäilyttävä heittiö, sokerileipuri Kir Nikolain palvelija. Entä mitä sitten?… Mitä minä olen?… Maalari, ja kaiken lisäksi saman sokerileipurin entinen palvelija!… Ja jos joskus matkaisin vieraille maille, pidettäisiinkö minua siellä muitta mutkitta heittiönä».

»Tuhat tulimmaista! Se on kurjaa vääryyttä Mikael-parkaa kohtaan. Minä pidän tuosta miehestä siksi, että hän on minua viisaampi ja kokeneempi, ja että hän nurkumatta kärsii kurjuutta. Mitä? Siksikö, ettei hän kuuluta katoilta nimeään, maataan ja puuttuvien hampaittensa lukua, siksikö hän on vain heittiö?… No niin, minäpä tahdon olla tuon heittiön ystävä!… Ja tunnenkin olevani siitä oikein onnellinen».

Adrien jatkoi koneellisesti matkaansa, punniten samalla mielessään kaikkea, mitä hänen äitinsä oli sanonut. Ja kaikki tuntui hänestä mielettömältä.

»Ja entä tuo naimahanke? Olen vasta kahdeksantoistavuotias, ja hän aikoo jo sälyttää niskoilleni jonkun hölmön, hölmön, ehkäpä kaniinin, joka näännyttäisi minut hellyydellään ja muuttaisi huoneeni kaatopaikaksi. Jumalani!… Luulisipa, ettei ole mitään nerokkaampaa maan päällä kuin munia pieniä tyhmyreitä, täyttää maa orjilla ja tulla itse tuon roskajoukon ensimäiseksi orjaksi. Ei, ei!… Pidän enemmän Mikaelin tapaisesta ystävästä, olkoonpa hän vaikka kymmenkertaisesti epäilty. Mitä siihen moitteeseen tulee, että »vedän ihmisiä kielestä saadakseni heidät puhumaan», en tosiaankaan tiedä, miksi niin mielelläni »vedän ihmisiä kielestä». Ehkä siksi, että valkeus tulee väkevien puheista, kuten Jumalankin, joka sanoi: 'Tulkoon valkeus!', ja valkeus tuli».

Keväisen illan hiljaisuuden katkaisi äkkiä laivan höyrypillin viiltävä ääni, havauttaen nuoren miehen ajatuksistaan, samalla kun hän tunsi voimakkaan ruusun ja neilikan tuoksun tulvahtavan vastaansa.

Adrien suuntasi askeleensa suurelle kävelytielle, joka kiertää ylängön laitaa ja josta näkee yli sataman ja Tonavan. Hetkiseksi hän pysähtyi katselemaan tuhansia valoja, jotka tuikkivat satamassa ankkuroivista laivoista, ja hänen rinnassaan heräsi vastustamaton matkahalu:

»Jumalani! Kuinka ihanaa mahtaisikaan olla matkata tuollaisilla laivoilla, jotka kyntävät meriä ja alati löytävät uusia rantoja, uusia maailmoita!»

Suruissaan siitä, ettei voinut antaa valtaa mieliteolleen, hän lähti allapäin jatkamaan matkaansa. Silloin hän kuuli huudettavan takanaan:

Hän kääntyi katsomaan. Penkillä, jonka ohi hän juuri oli kulkenut, istui mies tupakoiden. Likinäköisyys ja hämärä estivät Adrienia tuntemasta häntä. Mies ei noussut, ja Adrien lähestyi häntä hiukan vastahakoisesti, ja huudahti sitten riemusta:

Stavro, kulkukauppias — yleisemmin tunnettu nimellä »mehusaksa», myymänsä aineen mukaisesti — oli Adrienin äidin pikkuserkku, ja aikoinaan hyvin tunnettu ilmiö esikaupunkien huimapäiden kesken; menneet kolmekymmentä vuotta ja silloin sattunut häväistysjuttu ovat nyt haudanneet hänet unholaan.

Hän oli kooltaan yli keskimitan, kasvoiltaan kalpea, hyvin laiha ja hyvin ryppyinen. Hänen suuret siniset silmänsä, toisinaan avoimet ja vilpittömät, toisinaan epäluotettavat ja pälyilevät, milloin mitenkin, kuvastivat Stavron koko elämää. Häilyvää, levotonta elämää, johon hänet saattoi kummallinen kulkuriluonne ja jota hänen viidennestäkolmatta ikävuodestaan alkaen synkisti yhteiskunnan murheellinen väliintulo (johtuen avioliitosta rikkaan, sievän ja tunteilevan tytön kanssa), yhteiskunnan, jonka ulkopuolelle hän vuotta myöhemmin joutui häväistynä, sydän rikkirevittynä, luonne turmeltuneena.

Adrien tunsi hämärästi hänen tarinansa. Hänen äitinsä oli kertonut sen hänelle kajoamatta yksityiskohtiin, varoittavana esimerkkinä paheellisesta elämästä. Mutta Adrien teki siitä aivan päinvastaiset johtopäätökset. Ja useammin kuin kerran hän oli sisäisen vaistonsa vetämänä lähestynyt Stavroa, niinkuin lähestytään soittokonetta, jonka ääntä halutaan kuulla; soittokone oli vaiennut.

Muuten he olivat tavanneet toisiaan vain pari kolme kertaa, aina ulkosalla. Hänen äitinsä koti oli suljettu Stavrolta, niinkuin kaikki kunnialliset kodit. Mitäpä sanottavaa olisikaan ollut halveksitulla kulkukauppiaalla tälle hemmoitellulle pojalle?

Stavro oli kaiken kansan silmissä suurveijari, ja se hän todella olikin ja tahtoi olla. Hoitamattomana ja puku rypistyneenä, vaikka se olisikin ollut uusi, näöltään puolittain maalaisena, puolittain kaupunkilaisena, paita silittämättä ja kauluksettomana, ilmeeltään kuin hevosvaras, hän käytteli kieltään ja elehti tavalla, mikä huvitti ihmisiä, mutta samalla alensi häntä ja saattoi hänet ylenkatsotuksi.

Hän sinkautti keskellä katua tuttavilleen pilkkanimiä, jotka eivät koskaan olleet ilkeitä. Monet heistä saivat pitääkin ne. Jos joku miellytti häntä, pyysi hän hänet kanssaan kahvilaan, tilasi puolikkaan viiniä, ja juotuaan pistäytyi ulos muka jollekin asialle, jääden sille tielleen. Jos joku vastaantulija pidätti häntä liian kauan, saattoi hän huudahtaa:

Mutta eniten huvittivat Adrienia tzirs'ien [eräänlainen savustettu silli] päät ja Stavron tupakkakotelot. Puhellessaan jonkun kanssa hän veti taskustaan tuollaisen kuivaneen kalanpään, jonka kita ammotti selkoselällään, ja tartutti sen hiljaa puhetoverinsa takinliepeeseen. Mies jatkoi matkaansa katua pitkin, kalanpää tarrautuneena takin helmaan, ohikulkijoiden suureksi riemuksi.

Kukkarojuttu oli vieläkin parempi. Kuten tunnettua, on itämailla tapana, milloin haluaa kiertää itselleen savukkeen, pyytää tupakkaa niiltä, joiden seurassa sattuu olemaan. Stavro ei hidastellut kääntyä ensimäisen vastaantulijan puoleen. Mutta sensijaan että hän, käytettyään tupakkakoteloa hyväkseen, olisi kiittäen antanut sen takaisin omistajalle, hän pisti sen omaan taskuunsa, minkä läpi se heti liukui maahan. Silloin hän kiiruhti nostamaan sen ylös, pyyhkieli sitä, pyyteli anteeksi, ja tahtoen muka panna sen omistajansa laskuun, hän antoi sen sujahtaa ohi. Nikkeli- tai pahvikotelo putosi jälleen kadulle.

»Ei mitään», vastasi tavallisesti ilveilyn uhri, tutkien vahingoittunutta koteloa, läsnäolijoiden vääntelehtiessä naurusta.

Näin Adrien oli alkanut pitää tästä miehestä hänen ilveilyjensä vuoksi. Eräät omituiset seikat kuitenkin häiritsivät ja kiusasivat häntä: joskus, kesken kujeilun ja hullutusten, Stavro kääntyi vakavana Adrieniin päin, upottaen hänen silmiinsä kirkkaan, tyynen ja ylvään katseen, jollaisen me luomme vasikan hyviin ja typeriin silmiin. Silloin hän tunsi itsensä vähäiseksi tämän kulkukauppiaan rinnalla, tuo oppimaton mies lumosi hänet. Tämä oli hänestä selittämätöntä, ja hän ryhtyi tekemään huomioita. Mutta tilaisuutta sattui harvoin. Salaperäinen ja häiritsevä katse, jota Adrien salaa nimitti »toiseksi Stavroksi», näyttäytyi harvoin, ja vain hänelle.

Mutta eräänä päivänä — kymmenen kuukautta ennen tuota tapaamista puistossa — saattaessaan Stavroa maustekauppiaan, vanhan, äreän kreikkalaisen, luo, jolta tämä osti sokerin ja sitruunat, hän näki yhtäkkiä »toisen Stavron» edessään. Adrien iski silmänsä hänen silmiinsä.

He olivat kolmisin tuossa huonosti valaistussa kaupassa, kun Stavro, kasvojen rypyt ikäänkuin silenneinä, piirteet pehmenneinä, silmissään avoin, luja ja kirkas ilme katsoi yrmeään ja äänettömään maustekauppiaaseen ja sanoi arasti, mutta päättävästi, toisen nyökätessä myönnytellen päätään:

»Kir Margulis… Ajat ovat huonot… Ei ole lämmintä eikä kukaan osta virvokkeita… Syön säästöjäni ja teidän sokerianne… Mutta olemmehan yhtä mieltä? Tämän kerran vielä saan maksutta, eikö niin? Sopimus on entinen: jos kuolen, menetätte kymmenen frangia».

Ja kauppias, tuo saituri, mutta ihmistuntija, myönsi luottoa, tarjoten kätensä, joka oli yhtä kuiva kuin hänen elämänsäkin.

Ostokset kainalossa Stavro ulos tultuaan lasketteli sanasutkauksia, taputteli joitakin tuttavia olalle ja hyppi yhdellä jalalla.

»Minä puijasin häntä, Adrien, minä puijasin häntä!» suhahti hän nuorukaisen korvaan.

»Ethän toki, Stavro!» vastusti Adrien, »et sinä häntä puijannut. Sinä maksat takaisin!…

»Niinpä niin, Adrien, minä maksan, jollen kuole. Ja jos kuolen, niin maksaahan piru!…»

»Jos kuolet… Se on toista… Mutta sinä sanot puijanneesi häntä, ja sehän olisi epärehellistä».

Stavro pysähtyi äkkiä, työnsi seuralaisensa aitausta vasten, ja kasvojen saadessa hetkiseksi tuon peloittavan ja ylpeän ilmeen, hän sinkautti Adrienille päin naamaa:

»Niin, olen epärehellinen!… Ikävä kyllä, Adrian, olen hyvin epärehellinen!…»

Ja näin sanottuaan hän kääntyi menemään. Mutta jonkinlaisen kauhun valtaamana Adrien tarttui hänen takkinsa rintapieliin, pidätti hänet, ja huudahti tukahtuneella äänellä:

»Pysähdy, Stavro! Nyt sinun on sanottava minulle totuus!… Näen sinussa kaksi olentoa; kumpi on oikea, hyväkö vai paha?»

»Jätä minut rauhaan!» Arvellen loukanneensa nuorukaista hän vasta etäämpää lisäsi:

Senjälkeen he eivät olleet nähneet toisiaan. Maaliskuusta lokakuuhun Stavro kierteli markkinoilta markkinoille, ja myyskenteli talvisin paahdettuja kastanjoita Jumala ties missä. Brailassa hän kävi vain ostoksilla.

Tavatessaan hänet tuona päivänä puiston penkillä Adrien oli yhtä tyytyväinen kuin lienevät joet saadessaan yhtyä virtoihin ja virrat kadotessaan merten helmaan.

Stavro oli vastoin tapaansa vaitelias, mikä etenkin miellytti Adrienia. Viimeksimainittu tarkasteli häntä illan kelmeässä valossa ja huomasi hänen olevan entisellään. Kukaan ei olisi voinut tarkalleen arvata hänen ikäänsä. Mutta Adrien huomasi, että vaalea tukka alkoi ohimoilta vivahtaa hopealle.

»Miksi katselet minua noin?» kysyi Stavro närkästyneenä. »En ole myytävänä».

»Se on totta, sinä oletkin varpunen, Stavro!» Hetken vaiti oltuaan, hän jatkoi:

»Etkö haluaisi tupakkakoteloani, saadaksesi pudottaa sen maahan? Se ehkä muistuttaisi sinulle, että olen aina utelias tietämään, mistä tulet ja mihin menet, ja kuinka kauppa sujuu».

»Ei paljoakaan merkitse, mistä tulen ja mihin menen, mutta kauppa sujuu melko hyvin. Tällä haavaa olen kuitenkin hiukan pulassa, poikaseni».

»Ja miksi olet pulassa, vanha veikko? Ovatko sitruunat käyneet harvinaisiksi?»

»Rehelliset katupojatko!» huudahti Adrien, »sehän on sanaleikkiä eiväthän katupojat voi olla rehellisiä.

Stavro istui etukumarassa, tuijottaen maahan. Adrien tunsi hänen puhuvan vakavissaan ja halusi kuulla lisää, mutta edeten varovasti hän sanoi:

»Voisitko ilmaista minulle, mihin tarkoitukseen tarvitsisit sellaista katupoikaa?»

»Seuraamaan mukanani S:n markkinoille ensi torstaina. En tosin häntä tarvitse, mutta olisihan niinkuin oli ennenkin. Tiedäthän, että minun on tapana asettua torilla sokerileipurin viereen, joka paistaa ohukaisia. Talonpojat syövät, tulevat janoisiksi, ja siinä olen minä virvokkeineni. Tarvittaessa hyppysellinen suolaa ohukaistaikinaan… (Näethän, että olen epärehellinen!…) No niin, sokerileipurini on Kir Nikolai…»

»Naapurinne, entinen isäntäsi. Mutta nyt tullaan asiaan: hän ei voi jättää paistinuuniaan ja tulla torille. Siksipä tarvitaan »rehellinen katupoika» hänen palvelijansa Mikaelin avuksi kokoamaan maksuja, toisen käännellessä ohukaisia öljyssä. Kokonaista kaksi päivää olen etsinyt »rehellistä katupoikaa».

Adrien tunsi helpotusta. Hän hypähti seisoalleen »mehusaksan» eteen ja sanoi:

»Paiskaahan kättä, sinä lemmensairaan romaniattaren ja vallattoman seikkailijan poika!… Olet esivanhempiesi kunniakas jälkeläinen…»

Tämän sanottuaan Stavro syleili maalaria, ja tarttuen häntä käsipuolesta vei hänet mukaansa, sanoen:

»Nyt pian kertomaan Nikolaille tämä hyvä uutinen!… Lähdemme viimeistään huomeniltana, sunnuntaina, ehtiäksemme S:ään tiistaiaamuksi varaamaan itsellemme hyvän paikan. Sinne on päivän ja kahden yön hevosmatka. Hevonen kulkee käyden tai juosta hölkyttelee voimiensa ja majapaikoissa meille tarjottujen viinien laadun mukaan».

Markkinakaupustelijan ja hänen toverinsa ilmestyminen sokerileipurin luo aiheutti tiukan keskustelun. Kir Nikolai ymmärsi Stavron äänekkäästä elehtimisestä, että tämä oli mielestään tehnyt oikean löydön; Stavro lasketteli turkinkielellä sellaisen sanatulvan, että henkeä salpasi. Mikael, joka oli perillä asiasta, sekaantui riitaan, Adrienin suureksi ihmeeksi, hän kun ei ymmärtänyt tästä kaikesta sanaakaan. Mikaelin vakavan vastauksen johdosta hän näki Kir Nikolain kohauttavan olkapäitään ja Stavron tyyntyvän, mutta huudahtavan heti moitteettomalla kreikankielellä:

»Älkää huoliko siitä, mitä hänen äitinsä sanoo, oi 'pedia-meu' (lapseni)!… Jos minun viisikymmentä vuotta sitten olisi pitänyt mukautua äitini elämään, en olisi koskaan tullut tietämään, kuinka aurinko nousee ja laskee sen vallihaudan takana, joka muinoin kiersi kaunista Brailaamme. Nähkääs, ystäväni, kaikki äidit ovat samanlaisia: he tahtoisivat, että heidän lapsensa tyytyisivät heidän pieniin vaivaisiin iloihinsa ja ikävyyksiinsä, jotka ovat niin tuiki vailla viehätystä. Ja sanokaapa minulle, teemmekö väärin siinä, että olemme sellaisia, miksi olemme luodut? Vai mitä, Adrien?»

»Siinä te kyllä olette oikeassa, herra, mutta me emme tunne Adrienin äitiä. Saattaisihan hän olla surullinen poikkeus. Minä ehdotan, että lähetämme Adrienin pyytämään hänen suostumustaan. Jos hän sen saa, iloitsen minä siitä ensimäisenä. Mutta ilman hänen äitinsä lupaa ja vastoin hänen tahtoaan minä kieltäydyn lähtemästä markkinoille».

Hänen äitinsä oli päivällispuuhissa. Adrien pysähtyi keskelle huonetta, kostein silmin, hehkuvin poskin, tukka epäjärjestyksessä. Kun hän ei ollut valmistanut sanojaan, takertui ääni häneltä kurkkuun. Mutta äiti arvasi asian ja ehätti sanomaan:

»Jos aiot soittaa äskeistä säveltä, kiitän kunniasta!… Tee, mitä luulet voivasi tehdä haavoittamatta kovin sydäntäni, äläkä huoli minusta sen enempää. Niin on parempi».

»Ei ole kysymys mistään haavoittamisesta, äiti», vastasi Adrien. »Saan olla työttömänä kokonaisen viikon, ehkä kauemminkin, ja siksi tahtoisin seurata Mikaelia S:n markkinoille. Näin saisin nähdä tuon kauniin seudun ja ansaita samalla, mitä toisaalla menetän».

»Sepä kaunista!… Yhä parempaa ja parempaa… Taaskin uusi »filosoofi» varmaankin sinun makusi mukaan».

Lähtö tuona sunnuntaina tapahtui kaikkien Grivitza-kadun juorukellojen tirkistelyjen ja kokkapuheiden saattamana. Stavro saapui neljän tienoissa iltapäivällä sokerileipurin asunnolle rattaineen ja kojeineen: siinä oli tynnyri, joka teki vesisäiliön virkaa ja jossa oli hänen virvokelaitteensa, sokeri, sitruunat, lasit y.m. Leipurin myymälän edustalla hän Kir Nikolain ja Mikaelin avulla sälytti rattaille ohukaisten valmistamisessa tarvittavat välineet ja ainekset, kuten pöydän, pienen paistinuunin, suuren kattilan, kaksi jauhosäkkiä, useita ruokaöljypulloja ja muita tarpeita. Samalla laitettiin kuntoon istuin näille kolmelle matkamiehelle.

Säästääkseen Adrienia katselijoiden pilanteolta äiti lähti hänen kanssaan ulos puoli tuntia ennen Stavron tuloa. He erosivat toisistaan Galatz-kadulla, mistä äidin piti jatkaa matkaa erään tuttavansa luo ja pojan suunnata kulkunsa valtamaantielle, missä ajajat saavuttaisivat hänet. Hän suuteli poikaansa ja sanoi hänelle:

»Niinkuin näet, Adrien, taivun sinun tahtoosi, mutta vielä tulee päivä, jolloin kadut menettelyäsi. Pieni matka, jonka tänään teet, herättää sinussa halun tehdä huomenna pitempiä ja edelleen yhä pitempiä. Ja jollet voi taata, että tämä tulevaisuus tuo sinulle onnea, niin olen varma, että saamme molemmat vielä itkeä, mistä Jumala meitä varjelkoon».

Adrien aikoi vastata, mutta äiti lähti. Paikalleen naulittuna poika seurasi häntä katseellaan; äiti kulki suoraan eteenpäin, aivan suoraan, niinkuin hänen elämänsä oli ollut suoraa, yksinkertaista ja tuskaa täynnä. Mitä siihen ainoaan harha-askeleeseen tulee, johon hän oli tehnyt itsensä syypääksi, ei hän katunut sitä, niin kalliisti kuin hän olikin saanut sen maksaa. Ohut villaliina päässä, yllään halpa pusero ja nenäliina oikeassa kädessä, hän kannatti kevyesti vasemmalla kädellään liian pitkää hamettaan, joka nostatti ilmaan tomua, ja katseli jalkoihinsa, ikäänkuin etsien jotakin — jotakin, jota hän ei vielä ollut kadottanut, vaan jonka hän oli kadottamaisillaan.

Adrien veikkoseni!… Sinä vapiset… Rattailla, jotka vierivät eteenpäin valtatiellä, tyynyllä istuen, vierelläsi oikealla Stavro, joka hoputtaa hevosta juoksuun ja laulelee armeniankielellä, ja nojaten Mikaelin olkapäähän, joka polttelee vaieten vasemmallasi — sinä vapiset, kelpo ystäväni. Mutta et sinä kylmästä vapise! Vapisetko ehkä pelosta? Vai värisetkö ehkä — puristuneena näiden elämäsi kahden pahanhengen väliin — tuntiessasi kohtalosi henkäyksen, joka kuljettaa sinua ei vain kohti S:n markkinoita, vaan vieläpä kohti elämäsi suurta markkinatoria, elämäsi, joka tuskin on alkanut.

Kauan, kauan Stavro valittaen lauleli armeniankielellä ajaessaan myrskyä ennustavassa hämyssä viertotiellä, joka puiden reunustamana kulki poikki viljavainioiden suorana kuin jännitetty köysi. Kauan Mikael ja Adrien kuuntelivat ymmärtämättä sanaakaan, mutta tuntien kaiken. Sitten yö yllätti heidät ja kukin vaipui omiin ajatuksiinsa. Kylä seurasi kylää, maja majaa, murheen ja onnen kurjia pesiä, pimeyden peittämiä ja maailman unohtamia. Rattaisiin kiinnitetyn lyhdyn liekkuva valo paljasti yöllisiä näkyjä, maalaisia ja surkeita, joita se hetken valaisi ja jotka katosivat iäksi; jossakin haukkui kiukkuinen koira; toisaalla kohotettiin ikkunaverhoa, ja näkyviin tulivat pimeään tähystävät ihmiskasvot; vanhoja hökkeleitä rikkinäisine ja sateiden mustaamine olkikattoineen; pihoja kaatuneine aitauksineen.

Noin joka kahden tunnin kuluttua Stavro pysähtyi majatalon edustalle, taputteli hevosta, pisti sille kaurapussin päähän ja peiton selkään, ja astui sitten meluavasti sisään toveriensa seuraamana. Hän muuttui kerskailevaksi ja suulaaksi, lasketteli huvittavia kompasanoja ja taputteli joskus tuttavallisesti jotakin talonpoikaa päälaelle. Tilattuaan sitten »litran ja lasin isännälle», hän pyysi tältä kohteliaasti tupakkakoteloa, kiersi itselleen savukkeen ja pudotti kiitokseksi kotelon maahan, vakavana kuin pappi.

Adrien huomasi, kuinka Mikael, joka oli tuntenut Stavron vain pari päivää, tarkasteli tätä salavihkaa ja lakkaamatta. Käyttäen hyväkseen Stavron lyhyttä poissaoloa hän sanoi kreikaksi ystävälleen:

»Hän tahtoo tuolla melulla salata jotakin, en vain tiedä mitä… Joka tapauksessa hänellä on jotakin salattavaa».

Seitsentuntisen, melkein yhtämittaisen ajon jälkeen saavuttiin puoliyön tienoissa lopen uupuneina ja hienon sateen vihmoessa X:n kylään, josta ei voinut eroittaa muuta kuin koirakopin, mistä liuta hurjia koiria hyökkäsi raivokkaasti hevosen kimppuun. Stavro pieksi niitä säälimättömästä ruoskallaan ja ohjasi rattaat varmasti porttia kohti, johon hevonen puski päänsä, ollen vähällä kaataa rattaat.

Ja kun musta haamu viimein pitkän odotuksen jälkeen tuli avaamaan, lisäsi hän, oudosti sadatellen:

»Pääsiäinen, evankeliumit ja kaikki pyhät apostolit! Et kai tahtone, että ohukaisia ja virvokkeita tehdään sadevedestä? Avaa pian, kirottu kuhnuri!»

Näin puhuteltu mutisi jotakin ja tarttui hevosta suitsista. Se riisuttiin valjaista ja rattaat vietiin vajaan. Sitten nuo kolme markkinamiestä ja isäntä astuivat romanialaiseen tupaan, »carciuma'an», missä syödään, juodaan ja tupakoidaan, ja missä sanotaan hyviä ja pahoja sanoja, aina miesten, ikäkauden ja »viinin laadun» mukaan.

»Syökäämme hyvin, mutta älkäämme unohtuko soittamaan suuta. Nyt lepäämme päivännousuun asti, ja sitten jatketaan matkaa. Pahin on takana. Huomenaamuna, sielu ja ruumis virkistyneenä, kerromme tarinoita ajaessamme jokivartta, ja katselemme kuinka aurinko nousee hevosen pään yli. Huomenna on kaunis ilma».

Heille tarjottiin munakokkelia, savustettua silavaa, juustoa ja viiniä, joka oli omiaan »nousemaan hattuun».

»Yhäkö vain käytät virvokkeihisi sakkariinia sokerin asemesta ja sitruunahappoa sitruunain asemesta?»

Stavro katsoi häntä silmiin syöntiään keskeyttämättä, ja vastasi sitten:

»Entä sinä, yhäkö sinä valmistat spriistä ja kaivovedestä viinasi, jolla myrkytät talonpojat ja painatat kukkaroasi?»

»Stavro, mutta minähän näin sinun ostavan sokeria ja sitruunoita.
Eivätkö ne olleetkaan virvokkeita varten?»

»Ei, ystäväni. Se on vain silmänlumetta janoisille!» vastasi Stavro. Ja hän lisäsi kreikankielellä:

»Siinä näet, kuinka epärehellinen olen! Eikä sillä hyvä: voin olla paljoa pahempikin».

Mikael ja Adrien vaihtoivat ymmärtävän silmäyksen, ja edellisen silmät vastasivat jälkimmäisen kysyvään katseeseen:

Kaikki kolme nousivat. Isäntä otti tulitikkurasian ja kynttilän ja saattoi heidät ullakolle. Se oli puolillaan heiniä. He levittivät lattialle suunnattoman suuren maton »rogojinan», jolle riisuutumatta heittäytyivät nukkumaan, vatsat kylläisinä, päät hiukan viinistä ja väsymyksestä raskaina.

»Jos tupakoitte, varokaa tulta», sanoi isäntä lähtiessään, vieden mukanaan kynttilän ja tulitikut. Viisi minuuttia myöhemmin kaikki kolme nukkuivat.

»Vuoden 1867 paikkeilla, hiukan senjälkeen kun ruhtinas Kaarle oli noussut valtaan, palasin minäkin maahani, mutta en ruhtinaana. Minä palasin sisareni romanttisesta katoamisesta murtuneena ja sen seikkailevan elämän turmelemana, jota olin viettänyt etsiessäni häntä kaksitoista vuotta läpi Anatolian, Armenian ja Euroopan Turkin. Ikäväkseni en voi alkaa kertomalla teille lapsuudestani, sisareni surullisesta kohtalosta ja niistä luonnottomista oloista, joissa elin. Se kestäisi liian kauan. Ehkä teen sen joskus, jos vielä silloin puristatte ystävinä kättäni. Jollette taas sitä tee, on se minulle aivan yhdentekevää.

Olin siihen aikaan kaksikymmenviisivuotias, minulla oli hiukan rahaa ja puhuin kolmea itämaista kieltä, mutta olin melkein kokonaan unohtanut romaniankielen. Lapsuusajan tuttavat eivät minua enää tunteneet ja se oli minulle mieleen: tahdoin pysyä tuntemattomana. Sitäpaitsi minulla oli Turkin kansalaisen paperit. Kun lisäksi puhuin huonosti kieltäni, pidettiin minua muukalaisena.

Miksi palasin maahani? Ilman aikojani ja tärkeästäkin syystä. Ilman aikojani, koska juureni jo olivat irtautuneet sen maan kamarasta, jossa olin ensi kertaa nähnyt päivänvalon, ja koska viihdyin hyvin vierailla mailla. Tämä viihtymys oli kuitenkin vain näennäistä. Vietin vapaata, mutta paheellista kulkurielämää. Naisista tunsin vain sisareni ja äitini: puoliso tai rakastajatar oli minulle tuntematon. Ja kuitenkin minun haluni paloi heihin, mutta pelkäsin lähestyä heitä. — Tällaista te ette käsitä. Mikael!… Kuinka paljon vääryyttä elämässä tehdään! Nähdessään raajarikon, jolta puuttuu jalka tahi käsi, ei kukaan häntä solvaa, mutta jokainen peräytyy, kukaan ei tunne sääliä sielullisesti raajarikkoista kohtaan!… Ja häneltä puuttuu kuitenkin se pylväs, joka kannattaa elämää. Se puuttui minulta. Palasin Romaniaan pyytääkseni sitä niiltä, joiden elämäntavat ovat paremmin todellisen aistielämän mukaiset. He antoivat sen minulle, mutta suotuaan minun vain hetkisen tuntea sen tukea, he riistivät sen minulta äkkiä, häpeällisesti, syösten minut jälleen paheeseen. Se tapahtui näin:

Heti palattuani ryhdyin entiseen ammattiini salepgdi'na [salep-jauhoista valmistetun kuuman juoman myyjä Itämailla] kierrellen markkinoilta markkinoille, mutta vain ulkopuolella Brailaa, sen ympäristöllä ja etäämpänäkin. Kaupungissa ei kukaan tietänyt ammattiani. Salep-jauhon ostin salaa eräältä turkkilaiselta, uskotellen olevani hänen maanmiehensä ja antaen hänen tietää vain niin paljon kuin halusin. Niinpä tein työtä vähän ja ansaitsin hyvin, etenkin kun saatoin turvautua säästöihini, jotka kannoin vyössäni. Nyt aloin solmia tuttavuuksia.

Kävin puettuna kuin ghiabour [varakas mies], ja tarjosin siekailematta lasin viiniä milloin yhdelle milloin toiselle, ja niin keksin eräänä päivänä vanhan Brailan esikaupungissa hyvän viinin ja samalla sen, mitä olin etsinyt maahantulostani lähtien (melkein vuoden): viiniä tarjosi usein kaunis »crasmaritza», ravintolanomistajan tytär. Ja minusta tuli tuon hyvän viinin uskollinen nauttija ja niiden salamoiden uhri, jotka leimahtelivat ihailtuni silmistä. Mutta minä olin varovainen: perhe oli jäyhä ja hyvin rikas. Lisäksi se ei rakastanut muukalaisia, vaikka sen rikkaus olikin lähtöisin heistä.

Ensi tehtäväni oli siis hankkia kiireesti romanialaiset paperit, mikä Pyhän Bakshishin [juomaraha] maissa on helppoa. Vuorokaudessa on »salepgdi Stavro» haudattu ja minusta tulee Domnul Isvoranu, »kuparituotteiden kauppias Damaskuksesta». Nimi ja arvo miellyttävät. Ollaan kohteliaita ja huomaavaisia. Talossa ei ole emäntää. Isäntä on vanha, vakava ja potee jalkojaan.

Kolmen kuukauden kuluttua minut pidätetään eräänä iltana aterialle perheeseen. Tutustun tätiin, joka hoitaa äidinvirkaa ja hukuttaa tyttären hellyyteensä. Mutta ennen kaikkea totean, että on aina hyvä valehdella vain puolittain. Pöydässä tapasin kaksi veljeä, suuria ja vahvoja kuin teloittajat, jotka sattuivat olemaan damaskolaisten mattojen ja kuparien myyjiä Galatzissa. Onneksi tunsin Damaskuksen ja heidän ammattinsa paremmin kuin he itse; olin usein kaupitellut tuon maan mattoja ja kupariteoksia.

Aterian aikana minä puhun, kerron tarinoita ja näkemiäni; kuvaillen erikoisesti sitä kurjuutta, mikä liittyy näihin Damaskuksen mattoihin ja kupariesineihin, jotka ovat tykkänään viisivuotiaiden lasten ja puolisokeiden vanhusten kätten työtä, ja joista edelliset ansaitsevat kaksi metelikiä (kymmenen penniä) päivässä, tietämättä tuskin mitään lapsuudesta, ja astuvat elämään kärsimykseen portin kautta; viimemainitut nääntyen nälkään, osattomina vanhuudelle kuuluvasta levosta ja rauhasta.

Tarinani huvittavat neitiä, ja niiden surullinen puoli hellyttää hänet kyyneliin. Mutta toisten sydämet ovat kovat, he ottavat tarinan vain tarinana. Tämä on minulle epämieluista, vieläpä siinä määrin, että olen vetäytymäisilläni pois. Mutta ajoissa muistan, etten tule tähän taloon mennäkseni naimisiin kaikkien kanssa. Tyttö oli mieleiseni ja hänet tahdoin naida.

Seurusteluni tytön kanssa rajoittui siihen, että kerroin hänelle kaskuja ja tarinoita.

Kaksi kuukautta tämän ensimäisen päivällisen jälkeen saatoin pitää itseäni perheen läheisenä tuttavana. Ilmapiiri tässä perheessä, jolla tuskin oli mitään suhteita, oli tukahduttava, mutta ainoa, joka oli siihen menehtyä, oli tuo vilkas olento, jota rakastin. Joka ilta vietin hänen luonaan pari kolme tuntia tarinoiden, runoja lausuen tai laulellen itämaisia lauluja, sointuvia ja valittavia. Tätiä ja isääkin tämä huvitti, mutta tyttö oli hulluna ihastuksesta… Hän halusi kuulla lisää, yhä lisää…

Isä oli karkoittanut myymälästä kaikki häiritsevät ostajat, kaiken melun, ja harvat poikkesivat sisään tilaamaan jotain nautittavaa. Myymälän takana olevassa huoneessa, johon johti lasiovi, istui täti, perheen kaikki kaikessa, korjaillen liinavaatteita ja pitäen uudinten lomitse silmällä huonosti valaistua myymälää. Neiti ompeli jotakin korutyötä tai nypläsi pitsiä, isän lojuessa sänkykomerossa torkkuen, joskus vaikeroiden ja joskus kuunnellen minua. Hän olisi typeryydellään voinut saattaa lampaankin epätoivoon. Istuen sohvalla hänen lähellään kerroin kaikenlaista, mikä oli suunnitelmilleni edullista, ja hän nieli kaiken.

Näin pääsin helposti perille hänen heikosta puolestaan: hän tarvitsi neuvokkaan miehen jatkamaan liikettä, ja sellaisen hän näki minussa. Tiedetäänhän, ettei romanialaisesta ole kauppiaaksi; hän on vain maan orja. Kun hän tahtoi antaa tyttärensä liikeasioihin perehtyneelle miehelle, ja kun toisaalta vain ulkomaalaiset pystyivät noina aikoina menestyksellä harjoittamaan kauppaa, oli hän sitäkin tyytyväisempi tavatessaan maanmiehen, joka oli kokenut maailmaa, osasi vieraita kieliä, kykenipä vielä neuvomaan hänen molempia poikiaankin, jotka olivat yhtä typeriä kuin hän itsekin. Olin aina ihmetellyt itsekseni, kuinka nämä paksupäät olivat voineet hankkia sellaisen omaisuuden, kun sain kuulla, että manalle mennyt äiti oli ollut ensiluokkainen liikekyky. Tyttö oli hänen luonteisensa; mutta äidin kuoltua talo oli vaipunut uneliaisuuteen.

Minun mukanani tuli taloon hengitettävää ilmaa; kukin noista viidestä hengitti sitä omalla tavallaan. Vanhus ja hänen molemmat poikansa, jotka viettivät joka toisen sunnuntain perheen piirissä, elehtivät kuin puolihullut ja olivat tukehduttaa minut kysymyksillään, jotka koskivat liikeasioita, vain liikeasioita. Pannakseen rehellisyyteni koetukselle he eivät keksineet mitään sen nerokkaampaa, kuin että lainasivat minulta rahasumman; joskus he taas itse lainasivat minulle. He olivat minuun näissä molemmissa suhteissa tyytyväisiä, ja minä päättelin mielessäni, että typeryys ja raha olivat totisesti kaksoisveljiä. Nämä kolme olivat muuten yhtä maata.

Vanha nainen, kuolleen perheenäidin sisar, ei nauranut ja itki vieläkin vähemmän. Sensijaan hän usein uteli liikeasioitani. Aluksi torjuin hänen kyselynsä, sillä huomasin hänen epäilevän minua. Sittemmin, rohkaistuneena noiden kolmen kunnon miehen luottamuksesta, selostin laajasti, kuinka liikeyritykseni parina viime vuonna olivat sujuneet huonosti tarpeellisen pääoman puutteessa. Tässäkin valehtelin vain puolittain, sillä mitähän olisinkaan saanut aikaan, jos minulla olisi ollut käytettävänäni runsaasti rahoja!… Tuona ajankohtana oli ulkomaisten kupariteosten kauppa kaikkein tuottavinta. Vastaus tyydytti, sillä enhän koskaan ollut sanonut olevani rikas.

Mutta sydämeni ilo oli kiintymykseni kauniiseen Tincutzaan. Hän yksin ymmärsi ja rakasti minua, hän yksin sai minut kestämään ja toivomaan tässä epätoivon talossa.

Vapaana miehenä, joka ei jumaloinut rahaa, ja tottunut kun olin hengittämään keuhkoihini elämän suuria tuulia, jotka lakaisevat pois luonnon myrkylliset tautipesäkkeet, viivyin tässä talossa, jossa kaikki oli itsekkyyden ja typeryyden saastuttamaa, vain hänen vuokseen, joka kaikin voimin kurkoitti vapautta kohden.

Usein jäimme melkein kahden. Täti meni levolle, sillä hän nousi aikaisin. Ja silloin, — istuen lähellä isää, josta ei tietänyt, vaikeroimisesta huolimatta, nukkuiko hän vai valvoi — Tincutza sanoi minulle, ompeluksensa yli kumartuneena ja luoden minuun katseen, joka pysähdytti vereni:

»Kerron jotakin, joka sopii kaikille», sanoin minä. »Viime vuonna olin tavaroineni markkinoilla Jalomitzan [eräs Romanian joki] rannoilla. Niinkuin tiedätte, on markkinoilla viisasta olla hyvissä väleissä kaikkien kanssa. Siellä tehdään pian tuttavuuksia ja unohdetaan ne yhtä pian, mutta markkinakaupustelijat tapaavat helpommin toisensa jälleen kuin kuollut papin, joka hänet on haudannut…»

»Noudatin siis tuota viisasta käytöstapaa, ja kerronpa, mitä minulle tuona päivänä sattui. Olin joku aika sitten tutustunut kaupustelijaan, nimeltä Trandafir, mustalaiseen, joka oli myyvinään helminauhoja, mutta todellisuudessa koetti houkutella herkkäuskoisia markkinamiehiä korttipeliin, joka tunnetaan nimellä: kolme korttia. Kerta kaikkiaan, Trandafir oli veijari. Mutta tuo veijari herätti minussa mielenkiintoa. Hän tuli ja nojautui rattaitani vasten, kaulanauhat pujotettuna käsivarrelle, poltteli piippuaan sanaakaan sanomatta, ja syljeskeli, kunnes olin inhoten ajamaisillani hänet tiehensä. Silloin hän hävisi väkijoukkoon, huudellen »Helminauhoja! Helminauhoja!» Mutta hänen silmänsä etsiskelivät maalaisia, jotka soveltuisivat osakkaiksi peliin, ja ken siihen ryhtyi, lopetti tyhjin taskuin. Tahtoen neuvoa häntä ansaitsemaan elatuksensa kunniallisemmin, ehdotin hänelle kerran, että hän muuttaisi ammattia.

»En, sanoin minä, toveria en sinusta tahdo, mutta voisin tehdä sinusta salepgdin. Sillä ansaitsee hyvin.

»Vai ansaitsee hyvin!» huudahti hän. »Salepillasi en koskaan ansaitsisi kylliksi, voidakseni puolivuosittain liittää uuden dukaatin kauniin Mirandani kaulaketjuun, joka on tehty riikin dukaateista. Ja silloinpa, poikaseni, hän lähtisi luotani, sillä rakkaus on häilyväinen!… Myönsin hänen olevan oikeassa: salep ei tuota dukaatteja, kun sensijaan hänen »kolme korttiaan»… no niin, hänen »kolme korttiaan» tuottivat hänelle tuona päivänä, josta puhun, viisi kahdentoista frangin dukaattia vähemmässä kuin iltapäivässä. Mutta nuo dukaatit aiheuttivat hyvin huvittavan jutun: putipuhtaaksi tyhjennetty nuori talonpoika ei päästänytkään Trandafiria käsistään, ja nuo molemmat, ajettuaan toisiaan vimmatusti takaa pitkin kenttää, päätyivät minun luokseni, pyytäen minua rauhantuomariksi. Talonpoika sanoi: »Jollei hän anna rahojani takaisin, on hänen opetettava minulle ammattinsa; niinpä niin, ammattinsa. Minä teen niinkuin hänkin». Trandafir kohautti olkapäitään: »Hän on hullu, tuo mies! Mikä meteli! Mikä meteli!» — — »Niin, ukkelini», sanoi toinen, »rahani tai ammattisi! Ei kannata olla rehellinen. Teen niinkuin sinäkin!» — »Mutta sinä et ole rehellisempi kuin minäkään», huusi Trandafir. »Sinä tahdoit voittaa rahani, mutta minä olin ovelampi, ja voitin sinun rahasi, siinä kaikki». — »Niinpä niin», myönteli talonpoika, »en ole ollut paljoakaan sinua rehellisempi. Siksipä annankin sinulle dukaatin, kunhan annat minulle neljä muuta takaisin. Jollet sitä tee, niin heittäydyn Jalomitzaan, ja se on synti… Minulla on kotona nuori vaimo yksinään…Me rakastamme toisiamme… Ja nuo viisi dukaattia riippuivat hänen kaulanauhassaan. Minä otin ne, ostaakseni kaksi hevosta ja viljelläkseni maata…»

Trandafir hypähti ilmaan kuin raudalla poltettuna. »Mitä?» huusi hän. »Sinä roisto, riistätkö vaimosi dukaatit ostaaksesi itsellesi hevosia? Sinä et ansaitse vaimoa, jolla on kaulanauha dukaateista!» — »Mitäs saatoin tehdä?» vaikeroi nuori mies. — »Mitäkö tehdä?» raivosi mustalainen. »Olisit mennyt varastamaan ne kolmen peninkulman päähän kotoasi, ja jättänyt dukaatit vaimosi kaulaan!» Ja minun puoleeni kääntyen Trandafir sanoi: »Oletko koskaan nähnyt noin tyhmää romanialaista…» Tämän sanottuaan hän vaipui mietteisiinsä, poltteli ja sylki. Talonpoika itki kädet kasvoilla. Silloin kävi näin: Trandafir kääntyi mieheen päin, kiskaisi kädet hänen kasvoiltaan ja nopeasti kuin jos salama olisi iskenyt, sivalsi häntä kahdesti korvalle. »Miksi lyöt minua?» huusi mies. — »Koska olet hölmö… En voi nähdä miehen itkevän», vastasi mustalainen, pyöritellen kiiluvia silmiään kuin paholainen. »Kas tässä ovat nuo viisi dukaattia ja palaa tänä yönä kotiisi, mutta pysyttele pyssyn kantaman päässä kylästä, valtamaantiellä. Aamun sarastaessa tuon sinulle nuo kaksi hevosta ja annan sinulle vielä kaksi korvapuustia. Ja tämän teen opettaakseni sinulle, ettet enää toiste, kajoa kauniin naisen dukaatteihin, muussa tarkoituksessa kuin lisätäksesi niitä». Puoli vuotta tämän seikkailun jälkeen tapaan Trandafirin Naziruun vievällä tiellä. Hän oli ratsain, minä rattailla. Sivuuttaessamme toisemme kysyn häneltä: »Oletko pitänyt sanasi, Trandafir?» — »Olen», vastasi hän minulle, »annoin hänelle kaksi hevosta ja kaksi korvapuustia».

Isä oli kertoessani nukahtanut, mutta Tincutza oli liikutetumpi kuin koskaan ennen. Silloin huomasin olevani ensi kertaa elämässäni yksin kauniin tytön kanssa, joka katseli minua rakastunein, kostein, säteilevin silmin. Kumartuen minun puoleeni, hän tarttui käteeni ja sanoi äänellä, joka oli sointuvampi kuin viulun:

»Sanokaahan, herra Isvoranu: voisitteko te rakastaa niinkuin mustalais-Trandafir?…»

En voi sanoa, polttiko vai jäätikö hänen kätensä minua, mutta sen vain tiedän, että minut valtasi yht'äkkiä pakokauhu, päätäni huimasi kuin jos olisin pudonnut katolta, ja muitta mutkitta sieppasin hattuni ja syöksyin ulos.

Hän piti menettelyäni kujeiluna ja nauroi kovin nähdessään minut seuraavana päivänä. Mutta minä olin lohduton: naispelkoni ilmeni voimakkaampana kuin milloinkaan. Kaikki toivo kuukausia kestäneen tuttavallisuuden hyväätekevästä vaikutuksesta häipyi pois. Minä olin yhä edelleen sielultani rampa.

Mutta aivan kuten on hevosten laita, jotka pelkäävät tulta, aloin minäkin uskotella itselleni, että pitelemällä liekkiä nenäni edessä, en lopulta sitä enää pelkäisi. Ja kukapa ties? Mitä me oikeastaan tiedämme ihmisluonnosta? Vähemmän kuin eläimet!… Jos minulla olisi ollut tilaisuutta viihdyttää luonnottomia viettejäni ja kesyttää villiytyneitä vaistojani olisin ehkä löytänyt tasapainon. Mutta siihen olisi tarvittu ihmisten hyväntahtoisuutta ja olosuhteiden myötävaikutusta. Ei edelliset enempää kuin jälkimmäisetkään huolineet pelastaa ihmistä. Jälkimmäiset ovat tehneet minusta köyhän miehen, kun taas edelliset eivät nähneet muuta kuin oman itsekkyytensä. Seurauksena oli, että puskimme päämme murskaksi seinää vasten. Mutta meistä kahdesta olin minä surkuteltavampi.

En olisi tahtonut pyytää Tincutzan kättä, ennenkuin olin varma siitä, että luonteessani alkoi tuntua tervehtymisen oireita. Mutta silloin ilmestyi näyttämölle kilpakosija, joka saattoi asemani vaaraan. Tyttö huusi ääneensä, ettei hän tahtonut mennä naimisiin kenenkään muun kuin minun kanssani, ja silloin isä kysyi, mitä minä ajattelin asiasta.

Mitäkö minä ajattelin? Pelkkä naimisiinmenon ajatuskin syöksi minut kadotuksen kauhuihin!… En voinut vastata mitään… Olin välttelevä, hämmentynyt… Ylpeydessään loukattu Tincutza vuodatti kyyneleitä, jotka raatelivat sydäntäni. Isä arveli hämminkini johtuvan siitä, etten ollut »rikas mies», ja lohdutteli minua:

Näin teki perikato tuloaan ja minä kuljin suoraan sitä kohti: pyysin Tincutzan kättä. Hän riemuitsi, talo heräsi horrostilastaan, mutta minä, minä tunsin olevani hukassa. Kosintaani seuraavat päivät muistuttivat kuolemaan tuomitun viime hetkiä. Tincutza oli ihastuksissaan.

»Mielenliikutusko teidät noin herpaisee?» sanoi hän minulle eräänäkin päivänä, »kuinka onnellinen olenkaan!»

Rauhoittaakseni mieltäni minä kerroin kaskuja aamusta iltaan, mutta kuitenkin huomattiin, etten ollut entiseni, ja kihlajaisiltana olin vähällä pyörtyä. Läsnäolevat sukulaiset kuiskuttivat keskenään, ja panivat kaiken mielenliikutuksen laskuun, kuten teki morsiamenikin. Minua koetettiin saada puhumaan, minua pyydettiin kertomaan. Minä etsin aivoistani enkä löytänyt mitään. Mutta pappi, joka oli vaihtanut sormukset, antoi minulle kirkon siunauksen lausuttuaan aiheen tarinaan.

Oli kysymys peltotöistä ja pappi valitteli, että hänen työmiehensä eivät välittäneet hänestä mitään, vaan laiskottelivat työmaalla. Ikäänkuin syötiksi sanoin silloin:

»Isä, on olemassa vain yksi keino saadaksenne heidät tekemään ripeämmin työtä».

»Niin, syntiä se tosin on», myöntelin minä, »mutta Bukarestin arkkipiispa on antanut synninpäästön kaikkiin sellaisiin tilanteisiin nähden, joissa ei voi menetellä toisin».

»No niin, asia oli siis tällainen: eräänä päivänä oli Bukarestin arkkipiispan lähdettävä erääseen kaupunkiin, jossa hänen oli välttämättä oltava läsnä kirkollisessa juhlatilaisuudessa. Noudettiin parhaat postivaunut ja Hänen Pyhyytensä nousi niihin. Mutta huolimatta siitä, että hänellä oli tiedossa hyvät juomarahat, oli vaunujen surugiu hyvin tyytymätön, sillä niinkuin kaikki tiedämme, ei surugiu voi ohjata hevosiaan kiroilematta. Hänelle on piiskan läimäyttely ja kiroaminen välttämättömämpää kuin itse juomarahat, eikä arkkipiispan surugiukaan kieltänyt nimeään. Korkean kirkonmiehen nuhteita peläten mies-parka pureskeli huuliaan ja ajoi parhaan taitonsa mukaan kokonaista kolme tuntia, mutta kun saavuttiin virran yli vievälle kahlauspaikalle, pysähdytti hän kerta kaikkiaan vaunut. Hengästyneenä ja tulipunaisena kiukusta kuin keitetty krapu hän heitti käsistään ohjakset ja jäi odottamaan, päättäen pitää kiinni oikeuksistaan hinnalla millä tahansa. Arkkipiispa kävi kärsimättömäksi ja pisti hetkisen kuluttua päänsä ulos vaununovesta, kysyen syytä pysähdykseen. Surugiu otti lakin päästään ja selitti nöyrästi:

»Asia on nähkääs se, Teidän korkea Pyhyytenne että hevoset ovat tottuneet surugiun kirouksiin, ja kun en voi kiroilla Teidän Pyhyytenne läsnäollessa, eivät ne tunne minua ja kieltäytyvät menemästä yli».

»Eikö ole mitään muuta keinoa niiden liikkeelle saamiseksi kuin kiroileminen?» tiedusteli Hänen Pyhyytensä, kadottaen kaiken kärsivällisyytensä.

»Ei, Pyhä Isä, on kuten sanoin: vain kaura ja kiroukset saavat hevoset liikkeelle!…»

»No niin», vastasi metropoliitta, »kirotkaa siis ja minä annan teille synninpäästön!»

Surugiu ponnahti seisoalleen, tarttui ohjiin, läimäytti loputonta piiskaansa ja huusi niin, että kuolleetkin olisivat säikähtäneet:

»Hei, hei, hei! Neitsyt Marian Kaikki pyhät sandaalit! Kaikki pyhät jumalankuvat! Neljätoista evankeliumia! Kuusikymmentä sakramenttia!… Kaksitoista apostolia ja neljäkymmentä marttyyriä!… Hei, hei, hei!… Kelpo hevoseni, Jumalan ja Pyhän Hengen nimeen!…

Vaunut kiisivät kaalamossa kuin pääskynen. Rannalle päästyä arkkipiispa pisti jälleen päänsä ulos ja sanoi ajajalle, joka katseli häntä voitonriemuisena:

»On hämmästyttävää, kuinka hevosenne ovat opetetut, mutta te sensijaan ette näy saaneen paljoakaan uskonnonopetusta: ei ole neljäätoista evankeliumia, vaan neljä, eikä kuuttakymmentä sakramenttiä, vaan ainoastaan seitsemän.

»Olette oikeassa, Pyhä Isä, ja tiesin sen itsekin, mutta, nähkääs, neljä ja seitsemän ovat liian lyhyitä lukuja, jotta niistä syntyisi kunnon kirousta, ja niinpä me ajurit koetamme parhaamme mukaan muovailla uskontoa, saadaksemme sen soveltumaan ammatillisiin tarpeisiin».

Tämän kaskun aiheuttama hilpeys saattoi papin hämilleen ja minun oloni helpommaksi. Tincutza säteili, niin ylpeä hän oli minusta.

Voi, miksi ei kaikki saanut jäädä silleen? Tai miksi en minä pelastautunut ennen murhenäytelmää? Sillä pitkä, loputon murhenäytelmä alkoi kolme viikkoa myöhemmin, mitkä kolme viikkoa olivat täynnä kidutusta, jollaista kukaan tuskin aavistaa tai uskoo todeksi, jolloin morsiameni jokainen suudelma oli minusta kuin neuvo ottamaan jalat alleni ja pakenemaan: tämä murhenäytelmä alkoi häillä.

Nyt olen tullut kertomuksessani siihen hirvittävään tihutyöhön, joka murskasi viattoman Tincutzan ja oman elämäni. Kelpo Mikaelini, olen tullut mainitsemaasi luonnottomuuteen, väkivaltaisuuteen, paheeseen, kaikkeen siihen kiroukseen, jota kaksijalkaiset eläimet harjoittavat totunnaisuuden, käytännön ja perinnäistapojen varjolla, myrkyttäen elämän ja kahlehtien viattomat. Sillä yhtähyvin kuin puhdas morsiameni olin minäkin viaton sairaalloisella tavallani.

Te ette ehkä tiedä, Mikael, mistä on kysymys. Te ette tiedä meillä olevan häissä tapana, että perheen omat ja vieläpä vieraatkin naiset hyökkäävät nuoren avioparin makuuhuoneeseen muutama tunti senjälkeen, kun nämä ovat vetäytyneet yksikseen, karkoittavat heidät toiseen huoneeseen, penkovat häävuoteen, löytääkseen sieltä epäämättömän todisteen nuoren vaimon neitseellisyydestä, todisteen, jonka he joskus kantavat riemusaatossa viereisessä huoneessa juhlivien kutsuvieraiden nähtäväksi. Olenpa nähnyt enemmänkin: olen nähnyt tätä lippua kannettavan seipään nenässä Petroista Cazassuun vievällä tiellä, mielipuolten tavoin elehtivien naisten saattaessa tätä ilettävää voitonmerkkiä. Heidän jäljessään tuli viulua vinguttava mustalainen, ja näin kuljetettiin maanantaiaamun hämärässä »punaista viinaa» onnettoman neitseen onnelliselle äidille.

Tiedättekö, Mikael, mitään raaempaa ja inhoittavampaa? Onko olemassa luonnottomuutta, paheellisuutta tai väkivaltaisuutta, joka olisi epäinhimillisempää, julmempaa tai ennenkuulumattomampaa kuin tämä ilakointi, tämä näytelmä, tämä siveetön ja häpeällinen menettelytapa?…

Mutta minä, minä tiesin… Tiesin kaiken tämän, kun hääpäivä tuli. Luontoni oli aina noussut näitä tympäiseviä tapoja vastaan, mutta etenkin tänä vaarallisena aikana, jolloin aistini pettivät minut niin surkuteltavasti, oli minulle tärkeää saada estetyksi tämä synkkä ilveily.

»Kutsuin puheilleni isän ja tädin. Vaikka tämä inhoittava tapa miellyttikin isää, ei hän ollut kovinkaan taipumaton, mutta täti piti itsepintaisesti kiinni siitä, että sitä oli pidettävä kunniassa, sillä olihan se peräisin menneiltä ajoilta ja vartioi kunniallisuutta.

Tähän asia jäi, ja eräänä kauniina sunnuntai-iltapäivänä hääsaattue lähti kirkkoa kohti, loisteliaasti niinkuin tapa vaati, kaikki jalkaisin, lukuunottamatta kahta ratsastajaa, jotka avasivat tietä. Heidän jäljessään tuli mies kantaen kahta suurta moskovalaista kynttilää kullalla kirjaillulla hopeatarjottimella, ja sitten seurasi muu hääväki. Kirkosta tultaessa ratsastajat asettuivat etunenään, laukaisten pistoolejaan, liehutellen ilmassa pitkiä nauhakkeita, jotka oli sidottu heidän käsivarsiinsa, ja hypittäen hevosiaan, jotka olivat koristetut nauhoin ja hopeahelyin. Tarjottimella oli nyt, tavan mukaan, leipää ja suolaa. Heti näiden perässä tulin minä, pelosta ja surkeudesta väristen, kynttilä kädessä ja Tincutza käsipuolessani. Tincutza, onnellisena koristeissaan, jotka peittivät hänet melkein kokonaan. Takanamme hääväki, ja kaikki tämä hukkuneena soiton säveliin, josta huolehti kaksitoista soittoniekkaa neljällä eri soittokoneella. Kotimatkalla naiset noutivat vettä lähteestä ja siroittelivat sitä hääsaattueen tielle hedelmällisyyden toivotukseksi.

Tuli ilta ja minun kohtaloni hetki löi. Pöydässä oli parisenkymmentä kutsuvierasta, sukulaiset siihen luettuna. Juhlapuheet herättivät ylitsevuotavaa riemua, johon minunkin täytyi yhtyä ja vastata kaskuilla pöytävieraiden tarinoihin. Viinistä lämmenneenä eräs heistä sai mauttoman päähänpiston ryhtyä kertomaan, kuinka eräs aviomies huomattuaan, ettei hänen nuori vaimonsa ollutkaan viaton, oli piessyt häntä itse hääyönä, istuttanut hänet seuraavana aamuna rattaille, selkä juhtiin päin, kasvot käännettyinä rattaiden takaosaa kohti, missä riippui seipään päässä puhkaistu savimaljakko, ja saattoi hänet näin juhlallisesti takaisin kauhistuneiden vanhempien luo.

Katselin Tincutzaa: hän oli tyyni, varmana viattomuudestaan. Mutta minä olin kauhuissani ja huusin, että se, mikä tapahtui aviopuolisoiden kesken, ei kuulunut kenellekään.

»Saammepa pian nähdä, eikö se kuulu kenellekään!» vastasivat jotkut läheisistä.

»Todellakin, tämä »pian» osoittautui olevan jotakin hyvin miellyttävää, sillä kellon lyödessä kahtatoista huomasin, että kasvoihini alkoi sataa joka suunnalta leivän sisuksesta puristettuja pieniä pallosia, sitten leivänkappaleita ja hetkisen kuluttua kokonaisia viipaleita.

»Se tarkoittaa sitä, että teidän on lähdettävä täyttämään velvollisuuttanne», vastasi kummi-täti.

Vannon, ystäväni, etten ymmärtänyt mitään, ennenkuin kummi-setä vei minut syrjään ja selitti, mistä velvollisuudesta oli kysymys.

Sillävälin kun hän puhui kanssani, auttoivat kummi-täti ja täti Tincutzaa riisuutumaan meille järjestetyssä makuuhuoneessa. Sitten he, samoinkuin isäkin, tulivat syleilemään minua, ja muitta mutkitta avattiin ovi, minut työnnettiin sisään, ja ovi sulkeutui takanani.

»Tänä hetkenä, joka on elämäni kaikkein surullisimpia, muistan vielä hämärästi nähneeni Tincutzan jumalaisen kauniin pään lepäävän valkealla pieluksella, mustat suortuvat valtoimina ympärillään, ja siinä olikin kaikki siksi iltaa: minä kaaduin pyörtyneenä keskelle lattiaa!…

Kokonaisen vuorokauden makasin kuumehoureissa. Sairastin kaksi viikkoa. En tiedä, mitä olin puhunut maatessani tajuttomana, mutta tiedän, että vain harvat kävivät minua katsomassa. Parannuttuani huomasin olevani vihollisten ympäröimänä. Appeni ja täti vaativat minulta selitystä sen häpeän johdosta, jota olin tuottanut heidän talolleen. Minä pelastauduin toistaiseksi teeskentelemällä olevani noiduttu. [Rahvaan ennakkoluulo, jonka mukaan noitumalla voidaan riistää mieheltä hänen miehuutensa.] He eivät säälineet minua, vaan inhosivat minua entistä enemmän.

Tästä hetkestä lähtien ja kokonaista kymmenen kuukautta viha ja ynseys ympäröivät minua joka puolelta. Minut pidettiin erossa kaikesta; minulle ei uskottu mitään tehtäviä, rahat säilytettiin aina lukkojen takana, ikäänkuin olisin ollut varas. Omilla varoillani en voinut mihinkään ryhtyä — jollen tahtonut jälleen ruveta salepgdiksi — sillä olin kuluttanut melkein kaikki rahani häälahjoihin. Ja niin alkoi tuo hirvittävä elämä, jonka pelkkä ajatteleminen kauhistuttaa minua vielä nytkin.

En voi kertoa kaikkea yksityiskohtaisesti, se olisi minulle liian tuskallista…

Teljettynä tähän onnettomuuden taloon uskaltausin kadulle vain hyvin harvoin ja ainoastaan iltaisin. Vieläpä minulta kiellettiin pääsy myymäläänkin. Ei ketään vieraita… Ei ketään tuttavia… Ei minkäänlaista työtä… Kaikki, mitä sanoin tai ehdotin, oli pahasta… Pöydässä oltiin kuin kuuromykkiä… Ja minä kuljeskelin huoneesta toiseen tohveleissa ja paitahihasillani kuin mikäkin loinen tai kummitus tai täyshoitolainen.

Molemmat lankoni tulivat joka sunnuntai. Minä pyysin päästä heidän kanssaan Galatziin auttaakseni heitä liikeasioissa, joita jonkunverran ymmärsin. He puhuivat minulle avioerosta. Ja tekin ehkä arvelette, että se olisi ollut viisainta. — Ei ollenkaan.

Naimisiin mentyämme vaimoni oli kokonaan irtautunut perheestään. Hänen koko elämänsä oli nyt juurtunut minun elämääni, kurjaan ja rampaan elämääni. Odottamattoman urhoollisena hän alistui onnettomuuteensa, ilman kyyneliä ja kaunaa. Hän uskoi vilpittömästi, että olin noituuden lumoissa ja rukoili kiihkeästi Jumalaa kukistamaan paholaisen ja parantamaan hänen puolisonsa, jota hän rakasti tämän heikkoudesta huolimatta.

Ikäänkuin luostariin suljettuina me vietimme päivät päästään kahdenkesken, tuntien toisiamme kohtaan hellyyttä, jollaista tuskin tapaa. Minä pyysin häneltä anteeksi… Hän vastasi, ettei hän nähnyt minussa mitään syytä. Oi, kuinka voisinkaan unohtaa sen ainoan ihmisen, joka on ymmärtänyt ja säälinyt minua? Ja kuka voi taata, ettei minusta ilman tuota vihaa, joka myrkytti meidät, olisi voinut tulla normaali aviopuoliso ja mies, jollaiseksi kaikin voimin pyrin?… En enää ollut yhtä arka kuin alussa, en enää pelännyt vaimoani, en enää tuntenut tuota kauhua, joka ensi kertoja lähestyessäni häntä hyyti vereni. Olipa hetkiä, jolloin tunsin itsessäni hämärää halua, heikkoa heräämistä, pientä aistillista liikahtelua, mikä sai minut punastumaan, kun hän syleili ja hyväili minua ja vakuutti minulle rakkauttaan.

Mutta minkä rakkaus vaivoin luo, sen hävittää viha hetkessä, ja tätä en koskaan voi antaa anteeksi ihmisille. Aamuisin, tuskin huoneestamme päästyä, hyökkäsivät molemmat kovan onnen linnut vaimoparkani kimppuun, tiedustellen, oliko jotain tapahtunut. Kun hän kieltäytyi puhumasta, alkoivat he neuvoa häntä eroamaan, saattaen hänet aivan epätoivon partaalle.

Tämä kidutus ja sen vähän johdonmukainen hävittäminen, minkä luonto koetti parantaa ennalleen, kesti kymmenen kuukautta. Me olimme menehtyä. Galatzin molemmat pyövelit alkoivat käydä uhkaileviksi; he loukkasivat minua ja koettivat pakoittaa minua ehdottamaan vaimolleni eroa. Asemamme kävi sietämättömäksi. Etsien turvaa toisistamme me kieltäydyimme usein tulemasta ruokapöytään, söimme monina päivinä vain yhden aterian, kunnes meissä yhtäkkiä heräsi paon ajatus.

Vaimoni kysyi minulta, saattaisinko ansaita elatuksemme sillä vähällä, mitä minulla oli jäljellä rahoistani, ja vastatessani riemastuneena, että voisin tarjota hänelle kaukana tästä onnettomasta talosta tulevaisuuden täynnä vapautta ja rakkautta, nousivat onnen kyyneleet hänen silmiinsä. Syleillen toisiamme kuin kaksi vihollisten saartamaa sisarusta meidän kasvomme ja vaatteemme kylpivät kyynelissä, ja me elimme korkeimman autuuden hetkiä, mitä maallinen elämä voi tarjota.

Mutta nämä hetket olivatkin viimeiset, mitkä meidän oli sallittu elää yhdessä. Ihmisvihan hyökyaalto lähestyi meitä.

Oli helmikuun loppupuoli… Suunnitelmamme oli valmis: odottaisimme vielä kuukauden ja pakenisimme maaliskuun lopussa purjehtimalla Stambuliin.

Mutta viime päivinä olimme huomanneet omituisen muutoksen kiduttajiemme käytöksessä. He olivat yhtäkkiä lakanneet käymästä aamuisin vaimoni luona, eivät enää kiusanneet häntä, ja minulle vanhus sanoi eräänä iltana, että saisin tulla ja mennä mieleni mukaan. Olin hämmästynyt!… Juoksin Tincutzan luo, mutta hän purskahti itkuun:

»Minusta tuntuu siltä, kuin vaanisi meitä onnettomuus!» sanoi hän minulle. »Näen pahoja unia: sinun ympärilläsi on itkeviä lapsia, ja minä olen koristeltu kullalla ja jalokivillä… Se tietää pahaa. Älä lähde ulos! Kuka tietää, mitä sinulle voi tapahtua?… Olemme kestäneet tätä vankeutta kymmenen kuukautta, kärsikäämme sitä vielä muutamia viikkoja!»

Nämä sanat viilsivät sydäntäni kuin tikari ja minua puistatti; mutta, kunnon ystäväni, ihmisen kohtalo on ennakolta määrätty. Seuraava päivä vaikeni säteilevänä talvisessa tyyneydessään…. Paksu lumivaippa peitti maan kuin häikäisevän valkea käärinliina ja kulkusten kaipausta herättävä ääni täytti ilman. Jäin ikkunaan, ja minusta tuntui kuin hautaisivat seinät minut alleen. Olin kuin lumottu… Vastustamaton voima kutsui minua ulos, sinne, missä on liikuntoa, elämää, vapauden tenhoavaa salaperäisyyttä, josta en ollut tietänyt mitään kohta kokonaiseen vuoteen. Heittäydyin vaimoni jalkoihin ja rukoilin, että hän sallisi minun lähteä ulos tunniksi, puoleksi tunniksi, viideksi minuutiksi, ulkopuolelle näiden seinien, näiden kattojen, tämän kurjuuden!…

Hän suostui pyyntööni, neuvoen minua ottamaan mukaani tikarin ja pistoolin ja varoittaen minua antautumasta puheisiin kenenkään kanssa. Minä suutelin häntä, pukeuduin turkkiin ja astrakaanilakkiin ja laskeusin alas myymälään.

Voi, siitä koitui minun ja Tincutza-paran turma!… Siitä koitui turmamme, joskaan ei heti, — sillä minulle ei tapahtunut mitään sinä aamuna, yhtävähän kuin iltapäivällä tai seuraavanakaan päivänä ulkona ollessani — mutta vanhus oli varmaankin piileskellyt jonkun oven takana ja nähnyt minun kulkevan myymälän läpi, ja niin olin paljastettu.

Viimeisenä sunnuntai-iltana, jonka vietin tuossa talossa — olin juuri palannut kotiin kävelyretkeltä ja silmieni edessä väikkyi vieläkin majesteetillinen Tonava, joka kuljetti mukanaan suunnattomia jäälohkareita — minä suutelin viimeisen kerran häntä, joka oli kymmenen kuukautta ollut kaikkein hellin puoliso ja puhtain neitsyt.

Olimme rauhallisia… Mutta päivälliselle mennessämme laskeutui omituinen painostus yllemme eivätkä kyyneleet olleet kaukana silmistämme. Aterian lopulla kysyi vaimoni:

Me sytytimme vesipiiput ja joimme turkkilaista kahvia. Ulkona oli yö ja hiljaisuus… Alkoi olla myöhä. Huomatessaan vanhuksen ja tädin luovan toisiinsa merkitseviä silmäyksiä puhkesi Tincutza yhtäkkiä nyyhkytyksiin.

Samassa ovi narahti saranoillaan ja molemmat veljet astuivat sisään synkkinä kuin pyövelit, mukanaan mies, jonka nähdessäni kalpenin.

Se oli eräs kreikkalainen, joka kerran oli ollut ystäväni, mutta tuli nyt ilmiantajana ja rikoksellisena.

Seisoen kaikki kolme auki jääneen oven edessä, edes hyvää iltaa toivottamatta, petturi otti ensimäisenä sananvuoron. Minua osoittaen hän sanoi romaniankielellä:

»Tuoko siis on teidän herra Isvoranunne? Ymmärrän kyllä, että hän on noiduttu: sehän on Stavro, mehusaksa ja miesrutsaaja…»

Kuullessaan viimeisen sanan, joka paljasti sekä minun että ilmiantajan paheen, Tincutza parahti ja kaatui maahan, sillävälin kuin minä…

Julmina ja kostonhimoisina lankoni laahasivat minut myymälään, minua potkittiin ja piestiin, kunnes kadotin tajuntani. Sitten…

Sitten heräsin ulkona lumikinoksessa teljetyn portin takana.
Olin kylmästä kohmettunut… Jäsenet, rinta ja pää haavoissa…
Paitahihasillani ja paljain päin talvisessa yössä.

Kokosin kaikki voimani ja laahauduin pyytämään hoivaa eräältä turkkilaiselta, jolta olin ostanut salep-jauhoa puolitoista vuotta sitten. Hän otti minut vastaan kuin kristitty ja hoiti minua kuin veli.

Neljä päivää myöhemmin tuo kunnon mies, ollenkaan tietämättä kuka olin, toi sairasvuoteelleni uutisen, josta koko kaupunki puhui tuona aamuna: Tincutza oli löydetty hukuttautuneena Tonavan vasemmalta rannalta… — — — Tuosta ajasta on nyt kulunut kolmekymmentäviisi vuotta, ja joka vuosi minä tuona onnettomana päivänä vaellan Tonavan rannalle, joka vyöryttelee jäisiä aaltojaan, ja anon anteeksi Tincutzalta, että olen häntä loukannut».

Nuo kolme matkamiestä ajoivat edelleen hiljaista hölkkää X:ään vievällä tiellä, joka tässä kohden kulkee viljavainioiden poikki. Aamuviileässä päristelevän hevosen pään yli tuikahteli paimenen tähti Itämaiden purppuraisella taivaalla.

Leivonen ponnahti pellosta, kohoten nuolena taivasta kohti. Stavro seurasi sitä katseellaan, kunnes se putosi maahan kuin piikivi. Jääden katsomaan siihen paikkaan, mihin se oli kadonnut, hän alkoi laulaa tuolla yleismaailmallisella kielellä, jota osaavat kaikki ne, joilla ei ole isänmaata, ja sävelellä, jota ei voi paperille kirjoittaa:

    Si j'étais une alouette,
    Comme elle je foncerais dans l'azur;
    Mais je ne descendrais plus sur la terre,
    Où les hommes sément le blé,
    Où les hommes fauchent le blé,
    Où l'on séme et l'on fauche sans savoir pourquoi…

[Jos olisin leivonen, niin nousisin sinitaivaalle, mutta en enää laskeutuisikaan maan päälle, missä ihmiset kylvävät ja niittävät, tietämättä miksi.]

KIRA KIRALINA

Metsikössä, mihin nuo kolme markkinamiestä olivat pysähdyttäneet rattaansa aamiaista syödäkseen, ei Stavro tahtonut ottaa kuuleviin korviinsa toveriensa pyytelyitä, että hän kertoisi heille lapsuudestaan ja sisarestaan, kuten oli luvannut yövyttäessä majatalon ylisillä. Eipä silti, ettei hänellä olisi ollut halua kertoa — hänen sielunsa oli nyt sopivassa vireessä loihtimaan esiin nuo etäiset ajat — mutta olihan hyvä antaa hiukan pyydellä itseään, kuten aina, milloin tahdotaan kajota noihin ruostuneisiin sulkuihin, jotka eroittavat meidät menneisyyden vesistä.

Olimme päässeet savukkeihin ja loikoilimme pehmeässä sammalikossa, hevosen kierrellessä ympärillämme ruohoa näykkien. Stavro nousi, kokoili kuivia oksia ja sytytti tulen, ja nuotion näin ollessa valmis hän nouti rattailta kahvinkeittotarpeet, keitti veden ja pani kupariseen astiaan sokeria ja kahvia. Taitavana kuin tarjoilija ikään hän kaatoi höyryävää ja tuoksuvaa juomaa kolmeen vadittomaan kuppiin, ojensi ne kullekin, istuutui turkkilaiseen tapaan jalat ristiin ja aloitti:

»En enää muista vuosilukua enkä edes tarkalleen, minkä ikäinen olin tuohon aikaan. Mutta tiedän, että Krimin sota syttyi pian näiden tapausten jälkeen.

Varhaisimmasta lapsuudestani on jäänyt mieleeni ankara isä, joka pieksi äitiäni joka päivä, minun ymmärtämättä syytä. Äiti oli usein poissa kotoa, palasi takaisin ja sai lyöntejä ennen lähtöään yhtähyvin kuin palattuaankin. En tiedä, pideltiinkö häntä pahoin hänen lähtiessään, jotta olisi saatu hänet joko lähtemään tai jäämään, tai hänen palatessaan siksi, että hän oli ollut poissa, tai siksi, ettei hänen olisi pitänyt enää palatakaan.

Muistan vielä hämärästi isän rinnalla vanhimman veljen, joka oli yhtä kova kuin hänkin, kun taas äidin vierellä vaikeroi minua neljä vuotta vanhempi sisareni Kira, johon olin syvästi kiintynyt.

Vähitellen sumu hälvenee, kasvan suuremmaksi ja alan ymmärtää. Ja minulle selvisi ihmeellisiä asioita… Mahdoin olla kahdeksan- tai yhdeksänvuotias, sisareni kahden- tai kolmentoista, ja niin kaunis hän oli, että pysyttelin hänen läheisyydessään päivät päästään vain saadakseni katsella häntä kiireestä kantapäähän. Hän koristeli itseään aamusta iltaan, ja samoin teki äitinikin, sillä hän oli yhtä kaunis kuin tyttärensäkin. Kumpikin peilinsä edessä he maalasivat silmäripsensä öljyyn kastetulla kinorossilla, kulmansa hiilikynällä, kun taas huulet ja posket värjättiin kirmizillä, samoinkuin kynnetkin. Ja tämän pitkän toimituksen päätyttyä he suutelivat toisiaan, kuiskuttivat toisilleen helliä sanoja, ja ryhtyivät sitten pukemaan minua. Sitten me kaikki kolme otimme toisiamme käsistä, tanssimme turkkilaiseen tai kreikkalaiseen tapaan, ja syleilimme toisiamme. Näin me muodostimme oman erillisen perheemme…

Nyt eivät isä ja vanhin poika enää tulleet iltaisin kotiin. He olivat molemmat ammatiltaan vaununtekijöitä, taitavimpia ja kysytyimpiä koko seudulla. Heidän työpajansa oli kaupungin toisessa laidassa, Karakioin kaupunginosassa, kun me taas asuimme Tshetatzuessa. Meidän välillämme oli koko kaupunki. Karakioissa oleva talo kuului isälleni. Hänellä oli kaksi oppipoikaa, jotka saivat häneltä asunnon ja ruoan, sekä vanha palvelija, joka hoiti hänen talouttaan. Heitä oli viisi. Emme koskaan käyneet siellä, ja minä tuskin tiesin, missä isäni työpaja oli, sillä minä pelkäsin häntä. Tshetatzuessa, äitini luona, ei ollut huolta mistään, siellä huviteltiin… Talvisin juotiin teetä, kesällä virvokkeita ja ympäri vuoden syötiin cadaifeja [turkkilaisia leivoksia], juotiin kahvia, poltettiin vesipiippua, koristauduttiin ja tanssittiin… Elämä oli ihanaa…

Niin, elämä oli ihanaa, paitsi niinä päivinä, jolloin isä tai hänen poikansa tai molemmat yhdessä syöksähtivät sisään keskelle juhlaa, pieksivät äitiä, iskivät nyrkeillään Kiraa ja taittoivat keppinsä minun pääkallooni, sillä nyt otin minäkin osaa tanssiin. Kun puhuimme sujuvasti turkinkieltä, nimittivät he molempia naisia patshura'ksi ja minua kitshuk pezevengh'iksi [portto; pieni makrilli]. Nuo onnettomat heittäytyivät kiduttajiensa jalkoihin, syleilivät heidän polviaan, rukoillen, että he säästäisivät heidän kasvojaan.

»Ei kasvoihin!» huusivat he. »Jumalan ja Pyhän Neitsyen nimessä, älkää lyökö kasvoihin!… Älkää koskeko silmiin!… Anteeksi, anteeksi!…

Ah, millaiset silmät ja kasvot näillä molemmilla olikaan! Ei kukaan voinut vetää heille vertoja!… Kullankeltaiset hiukset ulottuivat polviin saakka, hipiä oli hohtavan valkoinen, kulmat, silmäripset ja silmät mustat kuin ebenpuu. Sillä äidin puolella oli romanialaiseen sukupuuhun liittäytynyt kolme eri rotua: turkkilainen, venäläinen ja kreikkalainen, senmukaan kuka kulloinkin oli hallinnut maassa.

Kuusitoistavuotiaana äitini synnytti esikoisensa, mutta minun avatessani silmäni tälle maailmalle ei kukaan olisi voinut uskoa, että hän oli kolmen lapsen äiti. Ja tätä naista, joka oli luotu hyväiltäväksi ja hellittäväksi, piestiin veriin saakka. Mutta jolleikaan isäni tuhlannut hänelle hellyyttään, korvasivat sen loistavasti hänen rakastajansa, enkä tosiaankaan koskaan ole päässyt selville siitä, äitinikö alunperin alkoi pettää miestään ja sai lyöntejä, vai isänikö pahoinpitelyllään aiheutti äitini uskottomuuden. Joka tapauksessa eivät häät meillä koskaan päättyneet, sillä nautinnon huokaukset vuorottelivat tuskanhuutojen kanssa, ja tuskin oli selkäsauna loppunut, kun jo hymy kirkasti kyynelissä kylpevät kasvot.

Minä pidin vartiota leivoksia syöden, sillävälin kun vieraat — käytökseltään verrattain säädyllisiä — istuivat turkkilaiseen tapaan matolla, lauloivat ja soittivat naisille itämaista tanssimusiikkia kitaralla, jota säestettiin kastanjetteja näpäytellen. Silkkiin puettuna, lemmenjanoisina, äitini ja Kira tanssivat, kiertelivät, kaartelivat ja huumautuivat. Kasvot lämpimästä hehkuen he sitten heittäysivät valtaville tyynyille, piilottivat jalkansa pitkien hameittensa alle ja leyhyttelivät viuhkojaan. Juotiin hienoja liköörejä ja poltettiin tuoksuvia yrttejä. Miehet olivat nuoria ja kauniita, aina tummia. Heidän pukunsa oli moitteeton, viikset teräviksi kierretyt, parta hyvin hoidettu. Ja heidän hiuksistaan, olivatpa ne sileiksi kammatut tai kiharaiset, levisi voimakas myskillä sekoitetun manteliöljyn tuoksu. Siinä oli turkkilaisia, kreikkalaisia ja silloin tällöin romanialaisiakin, sillä kansallisuus ei näytellyt mitään osaa, kunhan ihailijat vain olivat nuoria ja kauniita, hienotunteisia eivätkä liiaksi kiihkeitä.

Asemani oli hyvin epäkiitollinen… Tätä ennen en ole kenellekään kertonut, mikä kärsimys tuli osakseni tuohon aikaan.

Minun velvollisuuteni oli ikkunalaudalla istuen valvoa ja pitää varalta, ettei mitään yllätyksiä sattuisi. Tämä oli minulle hyvin mieluista, sillä vihasin kuolemaan saakka noita Karakioin miehiä, jotka pieksivät meitä. Mutta rinnassani kävivät velvollisuus ja mustasukkaisuus hirvittävää taistelua keskenään.

Talo oli kiviaitauksen ympäröimän laajan pihan perällä. Osa ikkunoista oli pihaan päin, kun taas talon takapuoliset ikkunat viettivät jyrkänteelle, mistä avautui näköala yli sataman. Taloon pääsi vain yhden ainoan pihanpuolisen oven kautta, mutta, kautta kunniani, pelastautuminen oli vähemmän vaikeaa, ja jos ylängön kallioseinämä olisi voinut puhua, niin kuinkahan monen se olisikaan nähnyt kierittelevän alas pitkin kuvettaan!…

Ikkunalla kyyröttäen minä tarkkasin lyhtyä, joka paloi kaiken yötä oven yläpuolella ja heristin korviani kuullakseni ruosteisten saranain narinan.

Mutta samalla halusin myöskin seurata sisällä vietettävää juhlaa. Äitini ja Kira olivat hullaannuttavan kauniita tiukasti ruumiinmukaisissa liiveissään, rinnat kaareutuen kuin kaksi melonia, hiukset valtoimina selässä ja paljailla olkapäillä, otsalla purppuranpunainen nauha, jonka alla pitkät silmäripset räpyttelivät vallattomien perhosten lailla kuin tahtoen yhä lietsoa noiden lemmenkylläisten katseiden tulta.

Usein vieraat saattoivat itsensä naurettaviksi koettaessaan miellyttää naisia typerillä loruillaan. Niinpä kävi muuannakin iltana, kun eräs heistä, tahtoessaan imarrella äitiäni, sanoi, että »vanhoista kanoista tulee paras soppa». Loukkaantuneena naisparka heitti häntä päähän viuhkallaan, ja purskahti itkuun. Muuan vieraista hypähti silloin kiukuissaan pystyyn, sivalsi taitamatonta korvalle ja sylkäisi häntä päin naamaa. He kävivät toistensa rintapieliin, painiskelivat ja kaatoivat kumoon vesipiiput. Me nauroimme katketaksemme. Saadakseen rauhan palaamaan äitini syleili heitä molempia.

Syleilyillä ja suuteloilla hän palkitsi hyvin moninaisia asioita. Kauniista äänestä, huvittavasta sanasta, onnistuneesta leikinlaskusta hän antoi suudelman. Niillä hän myöskin tarvittaessa saattoi jonkun jöröjukan hilpeämmälle mielelle, sovitti loukkauksen, tyynnytti liian mustasukkaisen ihailijan, rohkaisi neuvotonta nahjusta.

Kira loisti omalla tavallaan. Vaikka olikin vasta neljätoistavuotias, oli hän ulkonaisesti niin kehittynyt, että näytti paria vuotta vanhemmalta. Rohkeana ja kujeilevana Kira, jolla oli pieni nykerönenä, soma leuka ja poskissa ihastuttavat hymykuopat, kiusoitteli kepposillaan, ilveilyllään ja leikinlaskullaan ihailijoitaan ja minua. Edelliset vaativat enemmän, kun hän taas minun mielestäni antoi heille liikaakin.

Nuoria miehiä, jotka kävivät luonamme, nimitettiin mussafireiksi. Ja nämä mussafirit suutelivat hänen käsiään ja sandaalejaan aina ja kaikkialla. Hän veti heitä nenästä tai parrasta, kaatoi mehua vesipiippuihin, tarjosi heille juomaa omasta lasistaan, rikkoen samalla lasin vasten heidän hampaitaan vain kiusatakseen heitä, mutta tuli hetkisen kuluttua takaisin, ja kumartuen asian omaisen puoleen antoi kiharainsa hyväillen koskettaa huulia, joita äsken oli haavoittanut…

Kaikki tämä raivostutti minua, sillä rakastin Kiraa paljon enemmän kuin äitiäni. Minä jumaloin häntä enkä olisi sallinut kenenkään muun häntä hyväilevän.

Jotta mustasukkaisuuteni mitta olisi ollut täysi, muistan kuinka hän eräänä iltana, kun hänen sandaalinsa nauha oli auennut tanssissa, nosti jalkansa erään mussafirin polvelle, pyytäen tätä solmiamaan sen. Mikä hermojahivelevä tehtävä! Mies tekikin sen, pitkittäen niinkauan kuin mahdollista nautintoaan, minun teroittaessa katsettani. Sitten tuo ilkiö alkoi tunnustella hänen nilkkaansa yhä ylemmäs ja ylemmäs. Ja hän… no niin, hän salli sen tapahtua sanomatta sanaakaan. Silloin minä huusin kuin poissa suunniltani:

Silmänräpäyksessä molemmat mussafirit hypähtivät ikkunalle ja katosivat yöhön, kierien alas rinnettä. Toinen heistä, eräs kreikkalainen, oli kiireessä unohtanut fetsinsä ja kitaransa, jotka äitini heitti ulos ikkunasta, sillävälin kun Kira piiloitti nopeasti molemmat vesipiiput.

Tämä näytelmä huvitti minua niin, että vihani lauhtui ja sain sellaisen naurunpuuskan, että putosin ikkunalaudalta, kierittelin matolla ja kävin siniseksi kasvoiltani ilman puutteessa. Äitini luuli minun todella kadottaneen järkeni isän tulosta pelästyneenä. Molemmat naiset huusivat kauhusta, ja unohtaen isän, tuon paholaisen, he heittäytyivät epätoivoissaan ylitseni.

»Ei isä tule!» sain viimein sanotuksi, »minua vain suututti se, että
Kira salli hyväiltävän polviaan. Ja minä kostin! Siinä kaikki!»

Nyt he huusivat ilosta vieläkin enemmän. He taputtelivat ja suutelivat minua, ja nyt alettiin tanssia ympäri huonetta, tyytyväisinä siitä, että he olivat selvinneet asiasta säikähdyksellä ja minä pienellä hyväilyjen tehostamalla ojennuksella.

Näin kului vielä kaksi tai kolme vuotta, ainoat lapsuuteni vuodet, joiden muisto on säilynyt mielessäni selvänä. Olin yksitoistavuotias, ja Kira, josta en hetkeksikään tahtonut erota, oli viisitoista. Aistihurma, joksi sen myöhemmin käsitin, sitoi minut häneen. Seurasin häntä kaikkialle kuin koira, katselin salaa hänen pukeutumistaan, suutelin hänen vaatteitaan, joissa viipyi hänen ihonsa tuoksu. Ja tyttö-parka torjui minua luotaan heikosti ja hellävaroen, pitäen minua viattomana eikä ollenkaan vaarallisena. Minulla ei toden totta ollutkaan mitään selviä aikeita, en tietänyt, mitä tahdoin. Minä riuduin kaipuusta ja hänen läheisyytensä huumasi minua.

Myöskin on mainittava, että äitini talo oli oikea rakkauden helvetti. Kaikki uhkui siellä rakkautta: nuo molemmat naiset, samoinkuin heidän ihailijansakin, puvut, liköörit, hajuvedet, laulut ja tanssit. Vieläpä rakastajien hullunkurisessa ja dramaattisessa paossakin oli mielestäni jotain hekumallista ja intohimoista. Vain isän tulo ja siirtymisemme tupakkaan oli minusta vastenmielistä ja rakkaudetonta. Mutta siihen alistuttiin kuin lunnaisiin, nautinnon lunnaisiin. Äitini sanoi:

»Onnellakin on nurja puolensa; elämänkin maksamme kuolemalla… Siksipä meidän on osattava elää. Eläkää siis, lapseni, mielenne mukaan ja ennenkaikkea niin, ettei teillä ole mitään kaduttavaa viimeisellä tuomiolla».

Kun ohjeenamme oli tällainen elämänviisaus, on helppo kuvitella, kuinka innokkaita Kira ja minä olimme seuraamaan äitini esimerkkiä. Hän oli uskonut yksityisomaisuutensa veljiensä käsiin, jotka harjoittivat itämaisten tavarain salakuljetusta, ja näin hän saattoi tyydyttää kaikki oikkunsa, salli itseään ihailtavan, vaihtoi rakastajia, — tyydytettyään heitä enemmän tai vähemmän, — yhtä usein kuin pukuja, saattoi itsensä alttiiksi isän lyönneille, suojaten parhaansa mukaan kasvojaan, ja antautui jälleen uusiin huvituksiin.

Olipa hänellä yksi hyvekin: tietäessään olevansa perin syyllinen ja peljätessään, että hänen puolisonsa raivo kohtaisi meitäkin, hän piti oven teljettynä, kunnes me olimme ehtineet pelastautua ikkunasta, ja avasi sitten urheana oven, ottaen yksin vastaan koko rangaistuksen.

Palatessamme jonkun tunnin kuluttua tapasimme hänet makaamassa sohvalla, kasvot peitettynä punaviiniin kastetulla leivänsisuksella, jonka piti poistaa turvottuma ja sinelmät. Hän nousi ylös nauraen kuin mielipuoli ja peiliin katsoen sanoi meille, osoittaen haavoittuneita kasvojaan:

»Ei se ole juuri mitään. Parin päivän kuluttua ei siitä näy jälkeäkään… Ja illoin kutsumme taas mussafirejä!… Niin paljon on lyönneistä hyötyä!»

Olimme levottomia hänen ruumiistaan, se näytti varmaankin kauhealta…
Hän huudahti:

Talossa ei valmistettu mitään ruokaa, sillä äitini ei voinut sietää paistetun sipulin hajua. Hänelle tuotiin läheisestä ravintolasta kaikki tarvittava ruoka, kuten liemet, lämpimät ruokalajit, leivokset ja kermahyytelöt tinatuissa kupariastioissa, jotka äitini oli sitä varten hankkinut. Pesijätär nouti joka maanantaiaamu viikon pesuvaatteet, tuoden samalla puhtaat takaisin. Vanha turkkilainen ihovoiteiden ja lääkkeiden kauppias oli näiden ohella ainoa, jonka näin käyvän talossa, — lukuunottamatta mussafirejä, jotka eivät aina olleet varmoja siitä, poistuisivatko samasta ovesta, josta olivat tulleet, ja lukuunottamatta niinikään isääni ja veljeäni, näitä »kutsumattomia mussafirejä», joiden vierailut olivat meille hyvin epämieluisia. Kun isäni ei kahteen vuoteen ollut viettänyt öitään äitini talossa ja kävi vain kolme, neljä kertaa kuussa löylyttämässä meitä, oli talossa rauhallista.

Paitsi vähäisiä kotiaskareita, ei näillä molemmilla naisilla ollut muuta tehtävää kuin lepäillä, kylpeä, pukeutua, syödä, juoda, poltella ja ottaa vastaan ihailijoita. Rukoilemista he eivät myöskään unohtaneet, mutta eivät koskaan käyneet kirkossa. Ja Jumalalle uhrattu aika oli hyvin lyhyt. Äitini puolustautui tässä suhteessa sanoen:

»Hyvä Jumala kyllä näkee, etten nouse häntä vastaan: olen sellainen, jollaiseksi hän on minut luonut. Noudatan alistuvana sydämeni ääntä ja käskyjä…»

»En», vastasi hän, »en usko paholaiseen. Jumala on häntä vahvempi. Ja jos olemme sellaisia kuin olemme, on se vain siksi, että Jumala niin tahtoo…»

Ja äiti oli todellakin tyytyväinen siihen, mitä hänen Jumalansa tahtoi, sillä hän ei tahtonut mitään, mikä oli vaikeaa.

Hän tahtoi ensinnäkin, että äiti ja tytär pysyisivät aamuisin vuoteessa niinkauan kuin heitä halutti, mikä olikin mukava paikka voi- ja hunajakakkujen nakertelemiseen ja kahvin juontiin. Sitten hän määräsi heidät kylpemään ja voitelemaan ruumiinsa kallisarvoisilla voiteilla, pitämään kasvojaan hiljaisella tulella poreilevan maidon höyryssä, hieromaan hiuksensa kiiltäviksi myskille tuoksuvalla manteliöljyllä ja kiilloittamaan kyntensä ruusunpunaisella voiteella. Silmäripsien, kulmien, huulten ja poskien hoito kysyi suurta taitoa. Ja kun kaikki tämä oli tehty, oli syötävä aamiaista, poltettava ja otettava ruokalepo. Auringon ehtiessä laskulleen oli noustava, poltettava hyvänhajuisia yrttejä, nautittava virvokkeita ja ryhdyttävä pääasiaan: laulamaan, tanssimaan ja juhlimaan puoliyöhön saakka.

Äitini oli paljon rikkaampi isääni, ja mielettömästä tuhlaamisesta huolimatta omaisuus, jonka hän oli sijoittanut veljiensä hämäräperäisiin yrityksiin, tuotti sellaiset summat, että hän saattoi kuukausittain panna säästöön (yhä vain noiden veljien huostaan) rahaa Kiraa ja minua varten.

En tunne tarkoin äitini tarinaa. Muistan kuitenkin hänen maininneen, että hänen vanhempansa olivat olleet rikkaita hotellinpitäjiä. Hänen isänsä, hyvä ja hurskas turkkilainen, oli lähetetty Stambulista XVIII:sta vuosisadan lopulla Pyhän Portin edustajana Ibrailaan avaamaan siellä hotelli. Hänen tehtävänään oli ottaa vastaan ja majoittaa kaikki ne ylhäiset henkilöt, jotka sulttaani lähetti pashalikiinsa. Hänellä oli kolme vaimoa, kaksi kreikatarta ja yksi romaniatar. Näistä oli viimemainittu äitini äiti. Kahdella muulla oli kolme poikaa, joista yksi tuli mielipuoleksi ja hirttäytyi. Mutta äitini samoinkuin hänen molemmat velipuolensakin viihtyivät kodissa vain temmeltäessään siellä lapsina. Tässä talossa näyttää olleen pääharrastuksena koota rahaa ja rukoilla kahta Jumalaa kolmella eri kielellä.

Molemmat pojat antautuivat salakuljettajiksi, ja äitini, joka silloin vielä oli hyvin nuori, oli valmis seuraamaan heitä, kun kelpo turkkilaisemme yhtäkkiä päätti naittaa hänet vakavalle, sydämettömälle miehelle, isälleni, joka rakastui tyttöön, »luultavastikin», niinkuin äitini sanoi, »sillä hetkellä, jolloin Jumala niisti nenäänsä». Isoisäni antoi isälleni paljon rahaa ja luovutti äidilleni suuren osan omaisuudestaan, jota hän saisi hallita mielensä mukaan, mutta vain sillä ehdolla, ettei eroaisi miehestään. Heitettynä näin miehen syliin, jota hän inhosi, äitini alistui turkkilaisen tahtoon, peljäten muuten joutuvansa perinnöttömäksi, voitti hänen luottamuksensa monivuotisella vaivantakaisella uskollisuudellaan, ja onnistui hänen kuollessaan saamaan haltuunsa itselleen määrätyn omaisuuden, minkä uskoi molempien veljiensä huostaan, jotka jumaloivat häntä.

Silloin alkoi tuo elämä täynnä juhlia, huvituksia ja mieletöntä rakkautta, joka minulla oli silmieni edessä ja jota isäni ei voinut estää kaikesta julmuudestaan huolimatta. Äitini olisi mielellään lahjoittanut hänelle perintönsä, jos olisi saanut takaisin vapautensa, mutta isäni tahtoi kostaa kärsimänsä häpeän. Viedessään erojaispäivänä pois kaiken, mikä oli hänen omaansa, hän oli sanonut äidilleni, osoittaen Kiraa ja minua:

»Nuo kaksi käärmeensikiötä jätän sinulle. He eivät ole minun lapsiani, he ovat tulleet äitiinsä!»

»Tahtoisitteko heidän sitten olevan isänsä kaltaisia?» oli äitini vastannut. »Te olette kuivettunut, sydämetön mies, kuollut, joka estää eläviä elämästä… Minua vain ihmetyttää, että teidän kuivasta rungostanne on voinut versoa tuo kuiva vesa, joka totisesti on teidän poikanne, vaan ei minun».

Äitini oli oikeassa sanoessaan, että tuo kuollut esti meitä elämästä. Ja niin hän teki yhä suuremmassa määrin. Tietäen, että äidilleni olivat hänen kasvonsa yhtä kalliit kuin elämä, hän löi häntä mieluiten tähän hänen elämänsä ytimeen, ja lopulta tuo onneton nainen sai hoidella itseään viikon ja kauemminkin, ennenkuin sinelmät ja haavat katosivat. Tuona aikana ei voinut olla puhettakaan huvittelemisesta tai mussafirien vierailuista. Tämä synkistytti äitini mieltä eikä hän enää hellinyt meitä niinkuin ennen. Ja ensi kertaa näin hänen itkevän epätoivoissaan.

Mutta tämä epätoivo pani hänet etsimään korvausta kymmenkertaisella kiihkolla, vain raivostuttaakseen hirmuvaltiasta. Ja hän onnistui tässä niin hyvin, että tuo raivo kävi meille kaikille kohtalokkaaksi.

Eräänä iltana talo oli täpötäynnä mussafireja. Heitä oli ainakin seitsemän. Äitini oli antanut kiinnittää seinille neljä kynttilänpidintä, suuresta kattokruunusta puhumattakaan. Laskin kynttilät: niitä oli kaksikymmentäneljä. Valo oli sokaiseva. Samana päivänä hän oli kutsunut lukkosepän ja panettanut pihaporttiin suuren lisälukon, joka avautui vain avaimella. Näin varustautuneena hän antautui niin hurjan ilon valtaan, etten moista ollut koskaan nähnyt. Luulen vielä tänäänkin hänen aavistaneen onnellisen elämänsä pian olevan lopussa ja tahtoneen elää sen mahdollisimman täysipitoisesti.

Seitsemästä kutsuvieraasta oli kolme kreikkalaista soittoniekkaa, joiden maine senaikaisissa juhlissa oli laajalti tunnettu. Avatessaan tanssiaiset äitini antoi kullekin heistä pienen nahkakukkaron, missä oli kymmenen kahdentoista frangin dukaattia kirjailtuun silkkinenäliinaan käärittynä, ja sanoi:

»Palicarias… [Kreikankieltä ja merkitsee: rohkea mies.] Näissä kukkaroissa on viisi kertaa niin paljon kuin ansaitsette koko yön soitosta. En tarjoa sitä teille vain anteliaisuuttani. Tässä talossa maksetaan ilo kalliisti, ja saattaisi tapahtua, että teidän olisi poistuttava ikkunasta: ovatko säärenne norjat?…»

Ja hän avasi ikkunat, joiden alla ammotti jyrkkä kallionkuilu. Palicariat kumartuivat katsomaan ulos, tarkastelivat jyrkännettä, punnitsivat kullan painoa hypitellen kukkaroita käsissään ja ilmaisivat suostumuksensa lausuen kohteliaasti Evallah!… Ja nyt alkoi leikki, laulu ja tanssi.

Klarinettia, huilua ja kitaraa käsiteltiin taidokkaasti. Leväten sohvalla vierekkäin Kira ja äiti kuuntelivat ihastuneina romanialaisten Doinain ensin valittavaa sitten kiihkeää tarinaa, riutuvia turkkilaisia romansseja ja kreikkalaisia paimenlauluja, joita nuo neljä mussafiria säestivät kättentaputuksin, yhtyen joskus laulamaankin.

Joka leikin ja laulun jälkeen äitini tarjoili liköörejä, kahvia ja vesipiippuja poltettavaksi. Kaksi isoa leivostarjotinta veti houkuttelevina puoleensa herkkusuiden katseet.

Kun minun ei tuona iltana tarvinnut pitää vartiota, tanssin sisareni ja äitini kanssa, yksikseni ja molempien kanssa yhtaikaa, niin että päätäni huimasi. Tanssi oli lyhyen lapsuuteni suuri intohimo, ja siten saavutin Kiran kaikkein hellimmät hyväilyt. Arabialainen vatsatanssi, jonka suoritin yksin, oli tuona viimeisenä iltana niin vivahdusrikas, että soittoniekat, jotka olivat asiantuntijoita, lausuivat mairittelevia arvosteluja ja syleilivät minua haltioissaan. Kira oli hurmautunut. Äiti huudahti:

Levähdettäessä ja miesten istuessa matolla turkkilaiseen tapaan, äänekkäästi vesipiippuja poltellen, Kira ryhtyi tiedustelemaan, mihin oli jäänyt eräs hänen kaikkein hartaimmista ihailijoistaan.

»Hän nyrjäytti nilkkansa kieriessään alas rinnettä viime kertaa täällä käydessään!» vastasi hänen vierustoverinsa.

Ja yleisen ilon vallitessa hän kertoi, kuinka tuo kunnon mies nyt raivosi vuoteessaan seuranaan hierojansa. Kitaransoittaja, pieni pyylevä mies, alkoi huolestua. Hän meni ikkunaan ja mittasi silmillään välimatkaa. Eräs mussafireistä tyynnytteli häntä:

»Ei se ole kovin korkea! Enintään kaksi metriä. Ei vain saa hypätä liian paljon eteenpäin, vaan on liuttava hiljalleen pitkin kallion kuvetta. Rinteen juurelta löydätte fetsinne ja kitaranne!»

Pihanpuoleisia ikkunoita kaihtoivat raskaat uutimet, mutta Tonavan puolisissa oli vain ohuet puoliverhot. Ja me olimme kaikki hyvin väsyneitä, kun rusko tuona aamuna loi ruutuihin kultahohdettaan. Haukoteltiin… Poltetuista yrteistä huolimatta oli huoneen ilma tupakan savusta tympeää.

Äitini meni ikkunan luo, avasi sen ja hengitti syvään raitista ilmaa… Hänen vierellään seisten Kira ja minä katselimme, kuinka aamuaurinko jo valaisi soita ja piilipuumetsikköä. Äitini sanoi sitten vieraiden puoleen kääntyen:

Samassa kaikki säpsähtivät, sillä pihasta kuului ikäänkuin ihmisruumiin mätkähdys, kun se putoaa raskaasti maahan, ja hetkistä myöhemmin rasahti lukko ja ulko-ovi kääntyi saranoillaan. Äitini huusi:

Ja kun isä poikineen jo kolkutti ovella, heittäytyivät kutsuvieraat ulos molemmista ikkunoista, unohtaen kaiken varovaisuuden, ikäänkuin olisivat heitä tuolla alhaalla odottaneet höyhenpatjat. Ensimäisinä pelastautuivat soittoniekat, jäljessätulevien töykkiessä heitä selkään, vaikka olivatkin aikaisemmin varoittaneet heitä hyppäämästä liian etäälle. Muutamassa silmänräpäyksessä oli talo tyhjänä, ja mussafirit kierivät toinen toisensa perässä alas hiekkaiselle rannalle; mutta juhlan jälkien poistamisesta ei ollut puhettakaan.

Ja silloin äiti avasi urhoollisena oven. Samassa tartuttiin hänen tukkaansa ja hänet heitettiin maahan; veli teki samoin Kiralle. Ja minä, poissa suunniltani nähdessäni sisartani näin julmasti piestävän, sieppasin vesipiipun ja iskin sillä veljeäni päähän. Hän hellitti otteensa ja painaen käsin vertavuotavaa päätään, hyökkäsi kimppuuni. Hän oli melkein kaksikymmenvuotias ja hyvin voimakas. Hän pieksi minua, kunnes sai kyllikseen ja kunnes veri virtasi suustani ja nenästäni.

Tällävälin oli äitini sananmukaisesti piesty hengettömäksi. Hän makasi siinä vaatteet riekaleina, melkein alastomana ja pyörryksissä, isän yhä vielä lyödessä häntä. Kun veljeni meni pesemään veristä päätään, juoksi Kira laatikolle, vetäen sieltä esiin tikarin. Mutta me jähmetyimme paikoillemme, niin kauhea oli näky edessämme: isällä oli kädessä puukantainen sandaali — sen oli joku mussafireista paetessaan pudottanut — ja kannalla hän löi kasvoihin äitiparkaani, joka tuskin liikutti sormeakaan. Hänen vertavuotavat kasvonsa olivat yhtenä haavana.

Kira syöksyi esiin iskeäkseen tuota raakalaista selkään, hoiperteli ja kaatui pyörtyneenä maahan. Isä nosti hänet ylös, heitti erääseen suureen vaatekomeroon ja salpasi oven. Minut hän jätti veljeni vartioitavaksi, joka sitoi päätään suurella nenäliinalla. Sitten hän nosti äidin selkäänsä ja kantoi hänet pihaan, ja hetken päästä kuulin, kuinka kellarin raskas luukku putosi kumahtaen tuon onnettoman ylle, sulkien hänet kuin hautaan. Palattuaan sisään isä tuli minua kohti puristetuin nyrkein ja loi minuun sellaisen katseen, että luulin viimeisen hetkeni tulleen. Mutta hän ei kajonnut minuun, vaan sanoi:

»Siinä ollaan, häh!… Sinä puhkaiset veljeltäsi pään ja sisaresi, tuo portto, aikoi tappaa minut! No niin, nyt on teidän tarinanne lopussa!»

He sammuttivat kynttilät ja laahasivat minut mukanaan. Kulkiessamme pihan poikki minä vilkaisin kellarinluukkuun: suuri riippulukko sen suulla teki kaiken paon mahdottomaksi. Ja minä nyyhkytin ajatellessani, että äitiparkani makasi tuolla hirvittävässä haudassa haavoittuneena, vertavuotavana, mutta vielä eläen, sillävälin kuin Kira nääntyi epätoivoon vankilassaan.

Ulkona oli jo päivä. Turkkilaisia hiilenkantajia, reppu selässä ja teräväpäinen keppi kädessä oli menossa työhön satamaan. Ja mihin olin minä menossa?…

Isän taloon tultuamme minut heti pantiin vääntämään tahkoa, jolla oppipojat teroittivat kirveitä, saksia ja talttoja. Ympärilläni oli sikin sokin tammen, lehmuksen ja poppelin runkoja sekä rattaiden osia, kuten pyöriä, akseleita, vaununaisoja, pyöränpuolia. Ja kaiken tämän yllä kasottain höylänlastuja.

Ennen puoltapäivää ei minulle annettu mitään syötävää. Työhön tottumattomana minä kaaduin uupuneena maahan. Veljeni ruoski minua ja vanha palvelijatar toi minulle syötäväksi vain leipää, oliiveja ja vettä.

Mutta surullisinta oli havaita, että minua vartioitiin joka puolelta ja että pako oli mahdoton. Iltapäivällä väänsin vielä tahkoa, ja kun voimani pettivät, potkaisi veljeni minua ohikulkiessaan. Hän ja isäni, samoinkuin kaikki työmiehet, ahersivat nahkaesiliinat vyöllään, tullen ja mennen vakavina, jöröinä, rypyssä kulmin, keskellä tätä harmautta, missä kuului vain työkalujen ääntä, selityksiä tai lyhyitä käskyjä.

Illalla minut suljettiin huoneeseen, jonka ikkuna oli varustettu rautaristikolla. Maaten lattialla olkipatjalla minä vietin yöni pimeässä ja itkin ajatellessani noita rakkaita olentoja, jotka olivat vielä onnettomampia kuin minä.

Seuraava päivä oli edellisen kaltainen. Sydän täynnä tuskaa minä mietin itsekseni, voisiko isäni julmuus mennä niin pitkälle, että hän jättäisi nuo piestyt ja sairaat naiset tykkänään unohduksiin. Illan tultua minä päätin itkeä vähemmän ja koettaa pelastautua hinnalla millä tahansa.

Pihalla olin nähnyt eri kokoisia tikapuita ja kopissani oli röykkiö karkeatekoisia rattaanpuolia: siinä piili todellakin vapaus. Palvelijatar toi päivällisen, joka oli leipää ja juustoa, ja sanoi ilkeästi:

»Täällä ei ole yhtä mukavaa kuin kotona, vai kuinka? Näes, elämä ei ole vain huvia, siinä on kärsimystäkin, he, he, he!»

Ja hän sulki oven jälkeensä. Nukahdin heti. Kun heräsin, oli vielä yö. Makasin valveilla ja itkin, muistaessani äitini verentahraamia kasvoja. Sitten kukko alkoi kiekua, ja näin aamun sarastavan. Talo uinui unten helmassa. Avasin nopeasti ikkunan ja irroitin hiljaa rattaanpuolalla rautaristikon, joka ei ollut kovin paksu. Pihassa oli kirves iskettynä puunrunkoon. Kiskaisin sen irti, otin pienet tikapuut kainalooni, nousin toisia myöten ylös ja kiipesin yli aidan. Toiselle puolelle päästyäni juoksin minkä jalat kantoivat pitkin satamaan vievää tietä.

Oli tuskin päivä, kun saavuin sen kallionrinteen juurelle, jonka partaalla talomme nukkui epätoivon unta. Ja nyt aloin kiivetä tätä rinnettä, jota pitkin olin sitä ennen vain liukunut alas.

Ylös päästyäni asetin tikapuut seinää vasten ja sydämeni rajusti lyödessä iskin nyrkilläni ikkunaruutuun, joka meni helisten sirpaleiksi. Hetkiseksi minut valtasi voimakas mielenliikutus, kun samassa kuulin Kiran vienon äänen huutavan komerosta:

Kuullessani rakkaan siskoni näin huutavan minua nimeltä, värisytti minua ja huusin vastaan:

Ja minä tunkeuduin sisään aukosta ja avasin salvan. Kalpeana, kasvot itkusta turvonneina Kira heittäytyi kaulaani ja kysyi kiihkeästi:

»Hänet on teljetty kellariin. Meidän on vedettävä hänet sieltä päivänvaloon ja paettava!»

Ovi oli lukittu ulkoapäin avaimella. Avasin ikkunan ja hyppäsin pihaan. Väänsin kirveellä irti kellarinluukun säpit ja laskeuduin Kiran seuraamana alas portaita. Homeen, hapankaalin ja mädäntyneiden vihannesten haju pisti nenäämme, sillä pariin kolmeen vuoteen ei kukaan ollut käynyt kellarissa. Siellä mateli kilpikonnia, ja niiden munia — hiukan suurempia kuin linnunmunat — oli rivissä seinävierillä. Keskellä tätä kurjuutta oli äitini viettänyt kaksi vuorokautta.

Löysimme hänet seisomassa pää käärittynä riepuihin, jotka hän oli repinyt risaisista vaatteistaan. Autoimme hänet niljaisia portaita ylös. Ja kun ulkona näimme, mitä oli jäljellä häikäisevän kauriista äidistämme, lankesimme hänen jalkoihinsa, niinkuin langetaan marttyyrin jalkoihin. Toinen silmä oli siteessä, mutta tulehtuneet kasvot, murskattu nenä, haljenneet huulet ja hyytyneen veren peittämä kaula ja rinta osoittivat, missä tilassa hän oli. Myöskin kädet olivat veriset ja yksi sormista poikki.

Me palasimme sisään, missä naiset kiireesti peseytyivät ja pukeutuivat. Äitini otti mukaansa lippaan, jossa säilytettiin kalleuksia ja rahaa, ja me laskeuduimme hitaasti alas rinnettä, heitettyämme tikapuut sisäpuolelle ja suljettuamme ikkunan, josta niin monet mussafirit olivat pelastautuneet. Kohtalo oli määrännyt, että talon haltijattaren itsensä oli lopuksi poistuttava sitä tietä.

Tuntia myöhemmin olimme Cazassuun vievällä tiellä, aivan viljapeltoihin peittyneinä. Saavuttuamme kahden kukkulan luo, joita siihen aikaan sanottiin nimellä tabie [linnake, vallike], äitini pysähtyi. Istuessamme siinä ruohikossa kukkuloiden suojassa, jotka estivät meitä näkymästä tielle, äiti puhui suunnilleen näin:

»Lapseni… Olin valmistautunut kokemaan paljon kovaa isänne taholta, mutta en olisi luullut hänen voivan raadella minua näin, antamatta minulle samalla kuoliniskua, sillä tietäkää, että vasen silmäni on melkein poissa kuopastaan. Tämä on minulle pahempaa kuin kuolema… Jumala on luonut minut elämän iloja varten, samoinkuin myyrä on luotu elämään kaukana valosta. Ja samoinkuin tällä eläimellä on kaikki, mitä se tarvitsee tullakseen toimeen maan sisässä, samoin oli minullakin kaikkea, mitä tarvitsin voidakseni nauttia elämän riemuista. Olin tehnyt sen lupauksen, että päättäisin päiväni, jos minut pakotettaisiin muuhun elämään, kuin mihin tunsin edellytyksiä ruumiissani. Tänään muistan tuon lupaukseni. Minä jätän teidät… Lähden kauas luotanne hoitamaan itseäni. Jos voin pelastaa silmäni ja poistaa rumentavat jäljet kasvoistani, jään eloon ja saatte vielä minut nähdä… Jos menetän silmäni, ette näe minua enää koskaan. Ja nyt kuunnelkaa, mitä sanon: sinä, Kira, jollet — niinkuin luulen — tunne kutsumusta hyveeseen, mikä on Jumalasta ja mihin on antauduttava ilomielin, niin älä ole hyveellinen, tekopyhä ja kova, älä nouse Luojaasi vastaan, vaan ole mieluummin sellainen, miksi hän on sinut luonut: rakasta nautintoa, vieläpä irstailuakin, mutta älä koskaan ole sydämetön! On parempi niin. Ja sinä, Dragomir, jollet voi olla hyveellinen, niin ole sellainen kuin ovat äitisi ja sisaresi, ole vaikkapa varas, mutta varas, jolla on sydäntä, sillä, lapseni, ihminen ilman sydäntä on kuollut, joka estää eläviä elämästä. Sellainen oli isänne…

»Nyt teidän on jäätävä tähän auringonlaskuun saakka. Jos nousisi sade tai ukonilma, niin älkää etsikö suojaa puiden alta, vaan kätkeytykää syvennykseen, jonka näette kukkulan kupeessa. Vähän jälkeen iltasoiton tulee kaksi ratsastavaa miestä noutamaan teidät ja ottamaan teidät suojelukseensa. He ovat veljeni, kaksi sydämen ja kunnian miestä. En voi viedä teitä heidän luokseen, sillä te olette vielä lapsia, ja voisitte tahtomattanne paljastaa heidät. Mutta jolleivät he saapuisi ennen auringonlaskua, niin palatkaa kaupunkiin ja vedotkaa sen ravintoloitsijan vieraanvaraisuuteen, joka piti huolen ruoastamme. Mutta älkää poistuko huoneestanne, ennenkuin veljeni tulevat! Vielä on sydämelläni jotakin: ruumiinne on alttiina kauheille taudeille. Jumalan armosta en minä ettekä te tunne näitä kärsimyksiä, mutta lukemattomat ihmiset riutuvat niiden taakan alla. Muistakaa heitä onnessanne ja luovuttakaa joka vuosi osa rahoistanne laitokselle, jossa näitä sairaita hoidetaan! Jätän teille paljon rahaa veljieni huostaan…»

Näin sanoessaan hän otti lippaastaan kaksi sormusta, jotka hän solmi silkkinenäliinan kulmaan ja pisti Kiran povelle, suuteli meitä niin pitkään, pitkään, ja kääntyi menemään, kokonaan kätkeytyneenä huppupäähineella varustettuun kauhtanaansa.

Ehdittyään noin kolmenkymmenen askeleen päähän meistä hän kääntyi katsomaan taakseen, painoi molemmat kädet huulilleen ja ojentaen sitten ylös käsivartensa viittasi etusormellaan kohti taivaanlakea, kääntyi ja katosi näkyvistämme.

»Rakas veljeni, se merkitsi sitä, että me näemme toisemme jälleen taivaassa», vastasi hän.

Yksin jääneinä me unohdimme, että olimme nälkäisiä, ja itkimme sylitysten, kunnes vaivuimme väsymyksen ja helteen uuvuttamina hyväätekevään uneen. Herättyämme meistä tuntui siltä, kuin emme enää olisi kuuluneet tähän maailmaan, että oli tapahtunut jotakin kauheaa, emmekä enää tietäneet, ahdistiko meitä painajainen, vai oliko tähänastinen elämämme ollut vain unta. Kevein hengähdyksin kuljetti tukahduttava länsituuli luoksemme tuoksuja edessämme leviäviltä pelloilta, ja perhoset, sudenkorennot ja ampiaiset ahdistelivat meitä lakkaamatta täynnä elämisen iloa, johon emme voineet yhtyä.

Tuli iltasoiton aika… Painuen kohti taivaanrantaa aurinko alkoi kadottaa loistettaan… Kävimme levottomiksi ja katseemme suuntautuivat tutkivina autiolle tielle, mihin äiti eli kadonnut. Nousimme kukkulalle, ja nyt näimme tomupilven kohoavan ilmaan kaukana Cazassuun vievällä tiellä. Muutaman minuutin kuluttua tuli näkyviin kaksi ratsastajaa, jotka ajoivat täyttä laukkaa, jättäen tomujuovan jälkeensä. Juoksin alas kukkulalta, peljäten hevosten polkevan minut jalkoihinsa, sillä kavioiden rytmikäs kapse kantautui jo korviini. Mutta Kira ei seurannut minua. Seisoen harjanteella, kevyt hame tuulessa liehuen, hän huiskutti nenäliinaansa ja huusi riemusta, ratsastajien kiivaasti lähestyessä. Peltoon tultuaan he taluttivat hevosia suitsista, ja irroitettuaan kuolaimet päästivät ne valloilleen kukkuloiden väliin, jotka estivät niitä näkymästä tielle.

Kira riensi nopeasti alas rinnettä, riuhtaisi siteen päästään ja kauniin kullankeltaisen tukan valahtaessa olkapäille hän heittäytyi tuntemattomien enojensa jalkoihin, jotka seisoivat edessämme pitkinä ja hartiakkaina kuin kaksi tuuheaa tammea. He olivat kookkaita kuin jättiläiset, näköjään neljänkymmenen ja viidenkymmenen välillä, toinen hiukan toista nuorempi. Päässä heillä oli turbaanit, ja hiukset olivat leikatut päänahkaa myöten. Parta ja viikset peittivät kokonaan suun. Suurten silmien katse oli läpitunkeva, sietämätön, mutta kirkas ja suora. Heidän karvaiset kätensä näyttivät karhunkäpäliltä. He olivat mustia kuin paholaiset, puettuna kun olivat ghebaan [talonpoikien käyttämä kauhtana], joka peitti heidät kaulasta polviin saakka.

Hetkisen he seisoivat näin katsellen meitä, minua, joka seisoin siinä kuin olisin nähnyt edessäni kaksi taruolentoa, ja Kiraa, joka makasi heidän jaloissaan. Sitten he riisuivat vaippansa ja näin heidän olevan puettuina turkkilaisittain hihattomaan takkiin, roimahousuihin ja leveään punaiseen villavyöhön. Mutta vielä enemmän kauhistuin huomatessani heidän olevan asestettuina hampaita myöten kuin oikeat kreikkalaiset rosvot: olalla lyhytpiippuiset pyssyt, vyössä pistoolit ja isot puukot.

Salaman välkähdyksenä herää Kirassa tällä hetkellä kauhea intohimo. Yhdellä ainoalla rukouksella, jolla hän kääntyy näiden voimakkaiden miesten puoleen, hän tuhoaa kokonaisen perheen, joutuen itsekin oman kostonhimonsa uhriksi.

Vanhempi miehistä nosti Kiran seisoalleen, ja pannen kätensä hänen olkapäilleen katsoi häntä silmiin. Viiksien heikosta värähdyksestä arvasin huulten niiden alla hymyilevän. Mutta kirkkaampana kuvastui hymy hänen silmistään. Metallisointuisella ja matalalla äänellä hän sanoi romaniaksi:

»Tyttöseni! Mitä kieltä puhut mieluiten, turkinkreikan- vaiko romaniankieltä?»

»Romaniankieltä», vastasi tyttö empimättä, katsellen häntä ihmeteltävän rohkeasti.

»Kas näin, Kiralina, minä suutelen sinua enona, mutta onnellinen se kuolevainen, joka saa poimia huultesi kirsikat rakastajana!…»

»Ja sinä, kelpo Dragomir, näytätpä kovin säikähtyneeltä» sanoi hän, suudellen minua.

Näin sanoen hän heittäytyi pitkäkseen ruohikkoon ja veti minut luokseen. En uskaltanut vastata mitään. Hän tiukkasi yhä:

»Ha! ha! ha!… Kunnon Dragomir! Ei ole koskaan liiaksi aseistettu, kun on huonoissa väleissä Jumalan ja hänen maallisen oikeutensa kanssa! Mutta sinun iälläsi ei tällaista ymmärretä…»

Tällöin Kira heittäytyi polvilleen, risti kätensä kuin rukoukseen ja huusi:

»Hyvä, Kiralina!» huusi hän, paukauttaen käsiään yhteen. »Hautoisiko nuori sydämesi kostoa?»

Ja näin sanoen hän tarttui maassa makaavaan raskaaseen pyssyyn, suuteli sitä ja huusi:

»Tämä sinun on vielä tänä iltana laukaistava kohti isäni rintaa!… Ja veljeni tekee oikeutta vanhemmalle veljelleni! Tehkää se, minä vannotan teitä äitini nimeen, joka on jättänyt meidät! Kostakaa kahden orvon puolesta, ja olen orjattarenne! Ottakaa minut mukaanne!…»

»Kira, Jumala on erehtynyt tehdessään sinusta naisen!… Kostosta puhuttaessa arvelin, että haluaisit toimittaa selkäsaunan joillekin ihailijoille, jotka ehkä ovat suudelleet sinua vastoin tahtoasi. Mutta sinä puhutkin asioista, jotka jo ovat askarruttaneet ajatuksiamme, ja kaadat öljyä tuleen…»

»Sanohan, sinä pieni paholainen, etkö kuitenkin tyrmistyisi, jos näkisit tänä yönä isäsi pään seulaksi ammuttuna?»

Eno rypisti kulmiaan ja jäi tuijottamaan laskevan auringon tulikehrään, kuin olisi hän kuunnellut paimenpillin ääntä, joka valitti jostakin kaukaa. Sitten hän alkoi puhua veljensä kanssa kreikankieltä katkoen omituisesti sanat, jotta häntä ei olisi ymmärretty.

Hevoset kulkivat ympärillämme ruohoa haukkoen ja päristellen, säyseinä kuin kaksi lammasta, yön laskeutuessa tummenevien kukkuloiden ylle.

Kaikki vaikenivat… Viileä ilma pani Kiran värisemään, ja jatkaen yhä puhettaan matalalla äänellä eno otti molemmat vaipat ja kääri meidät niihin. Näin me istuimme pimeään saakka. Silloin molemmat miehet nousivat. Vanhempi sanoi sisarelleni:

»No niin, Kira Kiralina, sinä pieni suloinen kyykäärme: tapahtukoon tahtosi!… Toivomuksesi on saanut vereni kiehumaan. Vielä tänä yönä me yritämme…»

Kira polvistui ja suuteli hänen kättään. Minä tein samoin, tarttuen kädestä toista veljeäni, joka kysyi minulta:

»Minä vihaan isääni ja veljeäni», sanoin minä. Vanhempi hyppäsi satulaan ja nosti Kiran eteensä, kun taas nuorempi istutti minut taakseen hevosen selkään ja sitoi nahkahihnalla kiinni itseensä. Pelloilla ajettiin käyden, mutta tielle päästyä iski edellinen kannuksensa hevosen kylkiin, joka porhalsi laukkaan, meidän seuratessamme parinkymmenen askeleen päässä heidän jäljessään.

Näin ajettiin sen verran aikaa, mikä menee savukkeen polttamiseen. Kun oli saavuttu kaupungin lähistölle, käännyttiin vasempaan vievälle tielle, joka laskee suoraan Tonavan rantaan. Outo yöllinen ratsastus sai minut hetkittäin luulemaan, että paholainen kuljetti minua muassaan. Häikäisevässä kuutamossa, joka hopeoi tien, hulmusivat Kiran hiukset ilmassa kuin hajonnut kuontalo.

Hetkistä myöhemmin me aloimme laskeutua alas rinnettä. Kun joen välkkyvä vyö tuli näkyviin, hiljensivät hevoset hurjaa vauhtiaan ja pysähtyivät äkkiä seljametsikön laitaan. Olimme Katagatz-nimisellä paikalla, tunnin jalkamatkan päässä satamasta ja kodistamme. Laskeutumatta alas satulasta lähestyivät miehet toisiaan ja puhuivat keskenään jotakin, jota en ymmärtänyt. Sitten vanhempi pani kaksi sormea suulleen ja päästi pitkän, kimeän vihellyksen ja lyhyen väliajan jälkeen vielä kaksi hyvin lyhyttä.

Hetkisen kuluttua tuli seljapuiden välistä näkyviin vanha valkopartainen turkkilainen, joka lähestyi meitä, laahustaen puukenkiään, ja tervehdi, pannen käsivarret ristiin rintansa yli.

Hän otti hevosia suitsista ja me seurasimme häntä. Aivan seljametsikön toisella puolen, Tonavan rannalla, oli hänen olkikattoinen majansa, jota tulvavedet huuhtelivat. Hän oli kravun kalastaja, harjoittaen samalla pientä vesimelonin viljelystä. Hänen kolmannen ammattinsa voi helposti arvata. Hän vei hevoset meriruo'oista kyhättyyn vajaan ja meni sitten majaansa, johon toinen enoistani seurasi häntä, viipyen sisällä vain hetkisen. Sitten hän tuli ulos yksin, nosti Kiran syliinsä ja lähti kiireesti matkaan. Hänen veljensä teki samoin minulle. Ja kantaen meitä näin kuin kahta pikku lasta, miehet suuntasivat kulkunsa jokivartta pitkin satamaa kohti. Heidän jalkansa upposivat kosteaan liejuun. Ja askelten alla rasahtelivat kuivuneet oksat.

Kallion juurelle saavuttuamme aloimme kiivetä ylös sitä pitkin. Talo oli pimeänä, ja me huomasimme, että särkynyt ikkuna oli tukittu laudoilla. Enomme kuuntelivat, löivät sitten laudat sisään pyssynperällä, ja me tunkeuduimme sisään. Vanhin sanoi meille:

»Menemme pihaan ja piilottaudumme kellariin. Tarvittaessa jäämme sinne aamuun saakka. Sulkekaa ikkuna, sytyttäkää kuusi tai seitsemän kynttilää, syökää jotakin, ja paneutukaa riisuutumatta maata sohvalle, ymmärrättekö, sohvalle, mutta älkää sammuttako valoa! Jos he tulevat ja alkavat kysellä teiltä jotakin, vastatkaa heille mitä tahansa: he eivät kauan vaivaa teitä kyselyillään. Mutta siirtäkää hiukan verhoja pihanpuolisten ikkunain edestä! Se on hyvin tärkeää!… Älkääkä unohtako pysytellä sohvalla».

Ah, tämän yön tunteja! Vaikka eläisin tuhat vuotta, muistaisin vielä kuollessanikin nuo kauheat hetket…

Vihasin säälimätöntä isääni, samoinkuin tuota olentoa, joka oli hänen kaltaisensa. Mutta… viha saattaa toivomaan jonkun ihmisen kuolemaa, kun taas murhaamiseen vaaditaan… niin, mitä? En tiedä! Aioin sanoa, että siihen vaaditaan julmuutta; mutta eihän Kira ollut julma, siitä olin varma.

Entä sitten?… Kuinka surullista on olla ihminen ja ymmärtää elämää vähemmän kuin eläimet! Miksi asustaa ihmisrinnassa sääli vihan ohella?…

Ja miksi rakastetaan? Ja miksi murhataan?… Miksi saavat meissä vallan tunteet, jotka tuottavat pahaa muille ja itsellemme?…

Jäätyämme yksin ja sytytettyämme kynttilät katsoin ensi työkseni Kiraa silmiin. Näin hänen yhä olevan yhtä kiihkeän murhanhalussaan. Hänelle se oli kuin juhlaa. Hän oli haltioissaan. Hän pukeutui avokaulaiseen pukuun ja maalasi kasvonsa, ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä mussafirien vastaanottaminen, eikä lakannut hetkeksikään laulelemasta. Hänellä oli vasemmassa poskessa pähkinän kokoinen sinertävänpunainen läiskä.

»Suutele sitä», hän sanoi minulle. »Kun laukaus tänä yönä pamahtaa, katoaa se pois».

»Kira», sanoin minä, haavaa suudellen, »emmekö sittenkin kutsu enojamme ja lähde täältä pois?…»

Minuutit kuluivat hitaina, kaameina kuin painajaisunessa. Minä toivoin salaa, etteivät isäni ja veljeni olisi tulleet sinä yönä eikä seuraavinakaan, ja että enoni luopuisivat kyllästyneinä aikeestaan. Mutta ursitelien [kolme haltijatarta, jotka valvovat synnyinhetkellämme] päätökset ovat meidän toivomuksiamme voimakkaammat, ja kenties heidän tahtonsa ilmeni Kiran tahdossa.

Hän juoksi katsomaan itseään peilistä, kuunteli ikkunassa, suuteli kiharoitaan, tanssi huntunsa kanssa ja heittäytyi sitten oudosti nauraen tyynyille. Sitten hän kävi yhtäkkiä miettiväiseksi, nousi, meni viereiseen huoneeseen ja palasi sieltä kädessään pieni tikari.

»Katsohan tätä!» sanoi hän painokkaasti. »Jos ilmaiset enojemme olevan täällä, isken tämän sydämeeni. Ja silloin jäät yksin! Vannon sen äitini nimessä!»

Minä kauhistuin. Tuollainen ajatus ei ollut johtunut mieleenikään.
Rukoilin Kiraa hartaasti:

Tuskin hän oli sen tehnyt, kun oven saranat päästivät surkean ulvahduksen, mikä kaikui sydämessäni kuin kuolevan voihkaisu. Kiraa värisytti, hänen silmänsä salamoivat ja heittäytyen sohvalle minun oikealle puolelleni hän kuiskasi korvaani:

Avain narahti lukossa, ja painautuen Kiraa vasten minä katselin jähmettyneenä kuinka isäni lähestyi otsa rypyssä, kädet nyrkkiin puristettuina, ja hänen kintereillään vanhempi veljeni.

Silloin pamahti melkein yhtaikaa kaksi laukausta, ikkunaruudut helisivät, koko talo liikahti ja huoneen täytti paksu palaneen ruudin savu. Tänä kauheana hetkenä Kiran puristaessa minua rintaansa vasten näin vain kuinka veljeni kaatui taapäin lattialle ja isäni heittäytyi ulos sataman puolisesta ikkunasta. Kauhusta menehtymäisilläni suljin silmäni. Mutta kun jälleen avasin ne, näin veljeni makaavan maassa pää murskattuna kuin seinää vasten heitetty vesimeloni ja molempien enojeni kurottautuvan ulos ikkunasta ja ampuvan vielä neljä pistoolinlaukausta isäni jälkeen, joka oli päässyt pakoon.

Vastaukseksi he sammuttivat kaikki kynttilät ja nuorempi meni pihalle, vanhemman ohjatessa meidät ulos huoneesta. Hän istutti meidät leposohvalle ja puhui meille pilkkopimeässä näin:

»Kiralina ja Dragomir, minä suutelen nyt teitä ehkä viimeisen kerran. Isänne on kolmas mies, johon luotini ei ole osunut, ja jos minun on uskottava ursitaani, kohtaa minua kuolema kolmannen vihamieheni kädestä, jonka ohi ammun täysikuun aikana. Koetan kyllä suojella nahkaani, mutta kohtaloaan ei kukaan voi välttää. Kuulkaa siis!… Teidät tulee hetken kuluttua noutamaan sen ravintolan isäntä, josta äitinne tilasi ruokansa. Hänen luonaan on teille varattu kaksi huonetta ja kaikki, mitä tarvitsette. Huomenna hän noutaa täältä tavaranne. Tähän taloon ette koskaan enää saa astua jalkaanne!…

»Ei, siihen minulla ei ole oikeutta… Meidän elämämme on kovaa ja teidät on kasvatettu untuvissa…»

»Hän ei tapa teitä… Muuten on aikomuksemme ennenpitkää uusia leikki ja silloin hän ei pääse käsistämme. Tavalla tai toisella raivaamme hänet tieltä, sillä meitä on kaksi yhtä vastaan. Eläkää mielenne mukaan ja unohtakaa, että olette koskaan tavanneet meitä. Näette meidät vasta sitten, kun koira on kadonnut. Jos joskus haluatte tietää, olemmeko vielä hengissä, niin lähestykää ravintoloitsijaa ja sanokaa minun etunimeni: Cosma. Hän ilmoittaa teille silloin sen, minkä tietää. Mutta Ibrahim, katagatzilainen kravustaja tietää enemmän, ja kun kuulette hänen huutavan ikkunainne alla: »Tuoreita krapuja! Krapuja!…», niin menkää alas ja seuratkaa häntä kaupungin ulkopuolelle: hänellä on teille joku uutinen meiltä. Lopuksi, jos viranomaiset kysyvät teiltä tämänöisiä tapahtumia, niin kertokaa, mitä olette nähneet, mutta älkää sanoko mitä ajattelette, älkääkä ajatelko mitään!»

Hän vaikeni. Pihasta kuului askelten ääntä ja ravintoloitsija tuli sisään. Eno syleili meitä ja lähti. Me lähdimme heti hänen jälkeensä.

Hotelli oli viidenkymmenen askeleen päässä kodistamme ja asemaltaan samanlainen. Mutta mikä ero olikaan meidän mukavien huoneittemme ja niiden yksinkertaisten huoneitten välillä, joskin ne olivat talon parhaat, joihin meidät johdettiin!… Me itkimme kyyneleemme ehdyksiin. Onneksi oli huoneilla se etu, että ikkunat olivat Tonavalle päin ja että ne olivat vierekkäin.

Nähdessään ränstyneet huonekalut ja halvan, kuluneen maton kynttilän lepattavassa valossa, Kiralle selvisi hänen kostonsa turhuus ja heittäytyen vuoteelle täysissä pukimissa hän itki vielä enemmän kuin minä.

Kaikki kauhunkuvat silmissäni minua peloitti jäädä yksin huoneeseeni ja niin otin peiton ja paneuduin maata sisareni viereen. Kolme päivää kestäneiden kärsimysten nääntämänä minä nukahdin pian, jättäen kynttilät palamaan ja Kiran nyyhkyttämään.

Seuraavana aamuna tunsin kaikesta huolimatta itseni tyytyväiseksi auringon ensi säteiden tunkeutuessa huoneeseen, joka sekin näytti kauniimmalta kuin eilen. Mutta minua tyrmistytti se ajatus, että isäni saattaisi tulla. Herätin vielä nukkuvan Kiran, ja ehdotin hänelle pakoa. Hän oli yhtä mieltä kanssani. Hän istui tylsänä vuoteen laidalla, silmät punaisina, kasvot turvonneina. Arvelin hänen ehkä katuvan ja kysyin sitä häneltä.

»Ei», vastasi hän, »olen epätoivoissani siitä, että isä pääsi pakoon… Jos hän olisi »lähtenyt» poikansa kanssa, asuisimme nyt kotona… Tämä rumuus inhoittaa minua…»

Ja hän loi halveksivan katseen ympäri huonetta. Lähdimme ulos. Istuen oven ulkopuolella poltteli hotellinpitäjä vesipiippuaan raikkaassa aamuilmassa. Hän nousi ja kumarsi syvään.

»Saanko kysyä, miksi lähdette ulos näin varhain?» kysyi hän hyvin kunnioittavasti turkinkielellä.

»Abu Hassan, me pelkäämme poliisia ja isäämme», vastasi Kira samalla kielellä.

»Minä vastaan turvallisuudestanne, neitiseni, kunhan vain pysytte hiljaa talossani».

En koskaan ole päässyt selville siitä, mikä hän oli miehiään, enkä hänen suhteestaan äitini perheeseen; sen vain tiedän, ettei kukaan häirinnyt meitä hänen luonaan eikä isästäni näkynyt jälkeäkään. Ja kun pelkomme oli haihtunut, etäännyimme talosta kiellosta huolimatta. Silloin alkoi tuo kaunis ja surunvoittoinen elämä, jota kesti kuukauden, ja joka oli niin täynnä aurinkoa ja joutilasta harhailua.

Tämä oli meille jotakin uutta, tuntematonta nautintoa, outoa elämää, ja me olimme kuin kaksi linnunpoikasta, jotka pakenevat häkistään koetellakseen siipiensä kantavuutta, ja syöksyvät kiihkeinä kohti valoa…

Talon takapuolella oli toinen, tosin hyvin likainen, mutta meille mukava uloskäytävä, sillä siten me saatoimme tulla ja mennä kenenkään näkemättä. Tämä pieni ovi johti pahanpäiväisille, kallionkupeeseen hakatuille portaille, ja nämä portaat olivat aivan ikkunaimme alla. Totuttuamme onnettomuuteen me päättelimme nauraen, että täällä oli sittenkin parempi kuin kotona, missä ei ollut portaita ikkunoiden alla.

Aamuisin me katosimme heti aamiaisen jälkeen ja palasimme vasta keskipäivällä. Ruoka tuotiin meille huoneisiimme. Iltapäivät vietimme niinikään ulkona. Kun elonkorjuu juuri oli päättynyt, oli Kiran mielestä hauska koota vehnänkorsia, sitoa ne lyhteiksi ja antaa köyhille tähkänpoimijoille, joiden selät olivat jäykät paljosta kumartumisesta. Tai sitten me juoksentelimme niityillä, missä tuhannet lampaat kävivät laitumella ja siirtyivät lakkaamatta paikasta toiseen, jättäen jälkensä maahan ja villaansa pensaisiin. Vanhoja naisia kulki pensaikosta pensaikkoon villaa kooten. Me teimme samoin, ja toimme iloisina saaliimme heille.

Kerran retkemme ulottui niihin kahteen kukkulaan saakka, missä äiti oli jättänyt meidät, ja nyt vasta huomasimme, että olimme tuona iltana unohtaneet sinne eväskäärömme. Kulkukoirat olivat repineet sen ja syöneet sisällön. Jäljellä oli vain kääreen riekaleita.

Me itkimme. Onnettomuutemme muisto oli sitäkin raskaampi, kun jo olimme sen unohtamaisillamme. Mutta nämä lapsekkaan tuskan hetket vaihtuivat pian jälleen pursuavaksi iloksi, joka paisutti rintaamme. »Untuvissa» kasvaneina, niinkuin Cosma-eno oli sanonut, anssarikukkina, me tunsimme vain ne ilot, mitkä äitimme huone oli tarjonnut, me tunsimme vain tanssin, laulun, keimailun ja herkuttelun. Tuo kaikki oli kaunista. Mutta nyt meille selvisi, että oli olemassa ulkomaailma, ja että tuo valonkylläinen, tuoksuntäysi ulkomaailma oli vieläkin kauniimpi. Tähän saakka emme olleet tietäneet, millaista oli tavoitella perhosta, hyväillen silitellä vihreää heinäsirkkaa, pyydystää isoja, pitkäsarvisia hyönteisiä, kuunnella lintujen kuoroa niiden suunnattomassa salissa, kuulla illan tullen näkymättömän sirkan sirittävän kilpaa etäisen paimenhuilun kanssa, ja nähdä mehiläisen peräytyvän kukan kuvusta, jalat siitepölyn kultaamina. Ja etenkään emme olleet aavistaneet, mitä hurmaa sydän tuntee, kun tuuli kesäisten kenttien yli kulkiessaan hyväillen koskettaa ruumista.

Kaikkea tätä me saimme kokea, ja makeat leivokset unohtuivat mielestämme. Unohtuivat tanssin huuma, vesipiippujen sauhu ja yrttien tuoksu. Unohtui raadeltu äitimme ja kostonhimo. Kiran hipiä ruskettui muutamassa päivässä, eikä kauniimpaa naista kuin hän, ole koskaan karkeloinut Luojan kedoilla, silmissään kostea kiilto, hiukset tuulessa hulmuten, helmat vallattomasti kohotettuina, rinnat hekumallisesti paljaina Auringon jumalalle…

Tällävälin kierteli huhu esikaupungissa: vakuutettiin täytenä totena, että äitini ihailijat olivat tappaneet veljen ja leikanneet isältä vasemman korvan. Mainittiinpa vielä nimeltä kaksi mussafiria, jotka, omituista kyllä, sattuivat juuri tuona yönä nousemaan laivaan matkustaakseen Stambuliin. Ymmärsimme tästä, ettei isäni ollut ilmaissut murhaajaa eikä nostanut kannetta.

Hänen välinpitämättömyytensä rauhoittamina me ryhdyimme uusin innoin jatkamaan romanttista elämäämme. Mutta pian Kira alkoi osoittaa haluttomuuden oireita. Se johtui, nähkääs, siitä, että kunnon mussafirimme alkoivat luovia uuden asuntomme ympärillä ja pitivät serenaadeja satamanpuolisten ikkunaimme alla, jossa ohikulkijoita oli vähän. Vaivoin pysytellen porrasaskelmilla, jotka lohkeilivat lakkaamatta, heitä tuli ilta illalta yhä useampia. Ja kuinka hullunkurisilta näyttivätkään nuo kallionkupeella riipuskelevat miehet siinä melutessaan, aikaansaaden eri soitimillaan mitä hirvittävimmän epäsoinnun, sättien toisiaan kuin markkinavarkaat ja kierien joskus alas rinnettä kuin täysinäiset säkit.

Kiraa ja minua huvitti katsella ikkunoistamme noita narreja, jotka kaikki tahtoivat tavata häntä. Abu-Hassan kaatoi saavittain kylmää vettä heidän niskaansa, mutta koska rakkaus on vettä voimakkaampi, jatkoivat he meidän huvittamistamme. Saattaakseen heidän päänsä yhä enemmän pyörälle Kira alkoi jälleen koristella itseään ja keimailla. Ja näin minä sain tehdä aamuiset retkeni yksin. Tein sen mielelläni, mutta en enää uskaltautunut yhtä kauas. Tonava veti minua vastustamattomasti puoleensa. Olin täyttänyt yksitoista vuotta, mutta en vielä koskaan ollut liukunut pitkin joen pintaa veneissä, joiden soutajat lauloivat riutuvia laulujaan virran kiidättäessä heitä.

Tuohon aikaan ei satamassa ollut laivalaituria, ja sai kulkea kymmenen jopa kaksikymmentäkin askelta, ennenkuin vesi ulottui rinnan tasalle. Päästäkseen veneeseen oli kuljettava pitkin kapeaa puista laituria. Etäällä ankkuroivat purjeveneet hankasivat keulaansa ison sillan puisiin ponttooneihin. Vilisevä joukko turkkilaisia, armenialaisia ja romanialaisia lastaajia kulki kantamuksineen edestakaisin näillä silloilla, jotka notkuivat heidän allaan.

Aluksi katselin etäältä tuota maailmaa, mutta sitten liityin kaupungin neljää, viittä eri kansallisuutta edustavaan poikalaumaan, ja miellyin heidän leikkeihinsä. Etenkin oli minusta hauska nähdä heidän uivan aivan alastomina kuin pienet ruskeat pirunpoikaset. Olisin tahtonut uida heidän kanssaan, mutta minua peloitti nähdessäni kuinka he painiskelivat vedessä, painaen toisensa sukkeluksiin, kunnes olivat tukehtumaisillaan. Ja kerran he kantoivat rannalle pienen vaaleaverisen pojan, joka oli melkein tukehtunut eikä hengittänyt enää.

Silloin minä jätin heidät ja aloin katsella barcagdeita, jotka veneissään maaten paistattivat päivää, tupakoivat tai laulelivat. Ja kerran minä pyysin turkinkielellä, että eräs heistä veisi minut purjehtimaan. Hän vastasi, että ennenkuin pääsi purjehtimaan, oli maksettava muutama para. Ja minä kun en edes tietänyt, mitä raha ja maksaminen olikaan! Hän piti minua typeränä ja selitti ansaitsevansa elatuksensa kuljettamalla ihmisiä veneessään. Näin hänen puhuessaan joskus katsovan silmää vilkuttaen johonkin takanani, ja hypistellen siistiä pukuani hän sitten huudahti:

»Ah, noita rikkaiden lapsia! He eivät edes tiedä, että elämiseen tarvitaan rahaa!»

Silloin minä käännyin katsomaan taakseni ja näin jonkun matkan päässä vanhan, upeasti puetun turkkilaisen nojaavan kyhmyiseen keppiinsä ja kuuntelevan keskusteluamme. Hän viittasi minua luokseen ja sanoi:

Hän kyseli minulta kauan yhtä ja toista, tuttavallisesti ja avoimesti. Mutta minä en vastannut kaikkiin hänen kysymyksiinsä. Kuitenkaan hän ei ollut minulle vastenmielinen… Ah, miksi en aavistanut onnettomuutta?»

Edessäni seisoi inhoittava olento, joka turmeli Kiran ja minun elämäni: Nazim Effendi, purjealuksen omistaja, haaremien lihanhankkija, jollaisia oli niin paljon siihen aikaan!…

Tuo hirviö näyttäytyi minulle kauneimmassa valossaan, oli vakava, tyyni ja vähäsanainen. Hyvästellessään ja kääntyessään menemään veneeseensä, joka oli pehmeillä patjoilla ja verhoilla varustettu, hän sanoi minulle kuin ohimennen:

»Jos joskus haluat purjehtia joko yksin tai sisaresi kanssa, tarjoan mielihyvällä veneeni käytettäväksenne».

Ja hän huusi arabialaista soutajaansa, antoi tälle ohjeet ja vene lähti vesille. Minä innostuin heti tästä tarjouksesta, katuen vain sitä, etten samalla käyttänyt sitä hyväkseni. Pelkäsin, etten häntä enää tapaisi.

Juoksin minkä jalat kantoivat asuntoomme ja kiipesin kallioportaita ylös, heittäen lentosuudelmia Kiralle, jonka näin ikkunassa.

»Sinä et ole kiltti!» sanoi hän. »Sinä huvittelet ja jätät minut yksin ikävään!»

»Huomenna saat sinäkin huvitella kuin ruhtinatar turkkilaisen beyn purressa!» huusin minä, syleillen häntä.

Ja sitten kerroin henkeä vetämättä, mikä ihme minua oli kohdannut. Ah, miksei hän ollut kypsyneempi, kokeneempi kuin minä!… Hän ahmi sanani, ja niin kärsimättömänä hän odotti saavansa lipua Tonavalle loistopurressa, että vietti yönsä unettomana.

Seuraavan aamupäivän Kira käytti kokonaan itsensä ja minun pukemiseen. Puolipäivän tienoissa me menimme rannalle. Siellä oli sama arabialainen pienessä veneessä, mutta turkkilaista ei näkynyt. Kira kysyi häneltä rohkeasti:

Kira juoksi laituria pitkin ja hypähti notkeana kuin nuori hirvi alas veneeseen. Seuratessani häntä minä kuulin erään soutajan sanovan takanani nämä sanat, jotka myöhemmin muistin onnettomuudessani:

Heikko läntinen puhalteli ja me nautimme ensi kertaa tämän hiljaisen lipumisen riemuja. Tuuli tuskin pullisti purjetta. Edettyämme rannasta, alkoi vene yhtäkkiä hyppelehtiä aavalta kantautuvilla pikku aalloilla. Pelästyneenä Kira huusi:

Arabialainen tarttui peräsimeen ja me käännyimme rantaa kohti. Ylängön reunalla tuli näkyviin kotitalomme surullisessa autiudessaan ja sen vieressä ravintola, jossa huoneittemme ikkunat olivat avoinna. Veneemme sivuutti ne, samoinkuin sataman vilisevine ihmisjoukkoineen, lukemattomat purjeveneet, lotjat ja ponttoonit. Sitten se suuntautui yksinäistä laituria kohti ja laski sen kupeeseen. Tässä seisoi turkkilainen meitä odotellen. Hän lähestyi, kumarsi syvään Kiralle ja auttoi hänet maalle. Kira tunsi itsensä perin mairitelluksi. Miehellä oli liikkeissään sulavuutta ja käytöksessään arvokkuutta, jota oli puuttunut meluavilta mussafireiltamme.

Ah, sinä poloinen ihmissydän, joka annat elämisen ilon vallata itsesi! Kuinka sokeita olemmekaan! Mikä lumous estikään meitä kiinnittämästä huomiota turkkilaisen yhtäkkiseen ja epäilyttävään ilmestymiseen samoinkuin hänen taitavaan syrjässäpysymiseensä purjehtimaan lähdettäessä?

Hän osoittautui vieläkin taitavammaksi. Hänen tyyneytensä, hillitty käytöksensä ja valkoinen partansa sai Kiran menemään mielettömyydessään niin pitkälle, että hän pyysi päästä näkemään hänen purjealustaan. Sitä mies oli odottanutkin, mutta varmana saaliistaan hän vastasi mitä moitteettomimmalla turkinkielellä:

»Ei aivan tällä hetkellä, ihastuttava neiti! Alukseni on lastaamassa joen toisella puolen Macinin suulla, ja kun ette ole tottuneet keinumiseen, voisitte tulla pahoinvointisiksi. Mutta tyydytän uteliaisuutenne lähitulevaisuudessa… Sillävälin olen onnellinen, voidessani tarjota pienen purjeveneeni käytettäväksenne, ja minulle tuottaisi kunniaa, jos todella näkisin teidän purjehtivan sillä».

Näin sanoen hän kumarsi niin, että hänen silkkiset vaatteensa aaltoilivat, kosketti käsillään otsaansa, huuliansa ja rintaansa, ja astui veneeseen.

Tämä uusi huvi sai meidät unohtamaan äidin, isän, enot, mussafirit ja itse Jumalankin. Me heittäydyimme ruumiinemme ja sieluinemme tämän kunnianmiehen käsiin. Kolme päivää peräkkäin me keinuimme Tonavalla, uskaltautuen yhä kauemmas ja kauemmas, ja niin me eräänä päivänä melkein huomaamattamme löysimme itsemme toiselta rannalta. Ja viimeinkin tuli uteliaisuutemme tyydytetyksi; me olimme purjealuksessa. Se oli iso ja uudenuutukainen. Tervan haju tunkeutui nenäämme, ja arabialaisen selittelyt purjeiden, mastojen ja touvien merkityksestä menivät ohi korviemme.

Nazim Effendi otti meidät vastaan loisteliaassa hytissään puettuna silkkiseen kauhtanaan ja sandaaleihin. Koskaan emme olleet nähneet sellaista itämaisten mattojen, kupariesineiden ja kullallakirjailtujen tyynyjen runsautta eikä sellaista aseiden moninaisuutta: siinä oli pyssyjä, käyriä, turkkilaisia miekkoja, pistooleita, jotka kaikki olivat korutyötä, somistettuja kullalla, hopealla ja norsunluulla. Tuntemattomien hajuvesien tuoksu hiveli suloisesti sieraimiamme. Mattojen peittämillä seinillä riippui kunniapaikalla sulttaani Abdul-Medjidin valokuva ja Turkin valtakunnan vaakuna, kauniilla arabialaisella käsialalla kirjoitettuja Koraanin lauseita, ja häikäisevän kauniiden odaliskien kuvia, joihin Kiran silmät kiintyivät, ja hän huudahti:

Meille tarjottiin herkullisia turkkilaisia leivoksia, kahvia koristeellisista felidjaneista ja poltettavaksi vesipiippuja, täytteenään tuoksuvaa tumbakia.

Isäntämme oli hyvin huomaavainen, iloinen, täynnä hyvyyttä. Hän tiedusteli Kiralta hienotunteisesti sukulaisiamme, ja tämä, vaikkei sanonutkaan kaikkea, sanoi kuitenkin liikaa. Hän kiirehti etenkin saattamaan hänen tietoonsa, että hän rakasti tanssia, ja tyytyväisenä päiväänsä Nazim Effendi nousi ja sanoi hyvästelyssään meitä:

Olin tyytyväinen ja ylpeä löydöstäni enkä epäillyt mitään… Kira oli vielä tyytyväisempi ja epäili sitäkin vähemmän. Me luovuimme kaikista entisistä tottumuksistamme, kaikista mielipuuhistamme. Tuo salaperäinen purjealus nieli koko elämämme. Me purjehdimme joka päivä pienellä veneellä, ja asustimme huoneissamme vain öisin ja aterioidessamme. Ja mikä vieläkin parempi! Kiran mielestä eivät hänen pukunsa nyt olleet kyllin loisteliaita ja huoneet olivat hänestä sietämättömät. Hän toivoi, että Cosma-eno pian suoriutuisi isästä, jotta hän saisi ottaa haltuunsa talonsa ja omaisuutensa, olla hieno nainen, ja ottaa vastaan — ei mussafireja — vaan vieraita sellaisia kuin Nazim Effendi! Pikku raukka!

Kokonaisen viikon ajan me kävimme näin vierailuilla turkkilaisen kajuutassa, tanssimme ja huvittelimme. Me tulimme tuttavallisiksi ja kotiuduimme. Kira vannoi, että »siinä vasta on oikea isä»! Turkkilainen veti kirstuistaan esille loisteliaita odaliski-pukuja ja levitti ne ihastuneiden silmiemme eteen. Pukipahan eräänä päivänä Kiran ylle yhden niistä. Hän olikin oikea odaliski, samanlainen kuin kuvat tuolla seinillä! Jotta minä en olisi käynyt kateelliseksi, kiinnitti turkkilainen huomiota minuunkin, puki minut turkkilaisittain fetsiin, roimahousuihin ja kirjailtuun vyöhön pistooleineen. Näin koristeltuina ei paljoakaan puuttunut, ettemme pyytäneet nostamaan ankkuria ja purjehtimaan pois.

Sen hän vielä tekikin. Mutta ikäänkuin leikitelläkseen kanssamme hän riisui jälleen vaatteet yltämme, sulki ne kirstuihinsa, ja tuona iltana lähetti meidät vielä vesi kielellä kotiin.

Seuraavana aamuna — viimeisenä, jonka vietimme Romanian kamaralla —
Kira itki raivosta: isä eli yhä eikä Cosma-enosta näkynyt jälkeäkään.

Siinä olikin jo kravustajamme. Juoksimme alas portaita. Kumarana vuosien ja epäilemättä myös syntiensä painosta maleksi vanha Ibrahim ikkunaimme alla, pälyillen kuin varas. Me kuljimme hänen jäljessään Katagatziin päin; täällä, kaukana satamasta, hän suhahti korvaamme:

»Voi teitä onnettomia! Isänne kätyrit ovat väijyksistä ampuneet Cosman.
Hänen veljensä haavoittui, mutta pääsi pakenemaan ratsain!»

Ah, kuinka vuotivatkaan kyyneleemme! Ursita oli pitänyt sanansa! Mihin nyt joutuisimme? Isä, jolla nyt ei ollut mitään peljättävää, ryöstäisi meidät aivan varmaan.

Kuoleman kauhu valtasi meidät. Parempi oli heittäytyä Tonavaan kuin palata asuntoomme! Mutta rannalla odotti meitä pieni purjevene; ja purjealuksessa me heittäydyimme Nazim Effendin syliin, kuin olisimme olleet hänen lapsiaan.

Kasvot kyynelissä kylpien Kira kertoi tälle isälle koko totuuden, samoinkuin viimeisen onnettomuutemme, ja huudahti epätoivoissaan:

»Mutta eihän ole syytä epätoivoon, lapseni», sanoi viettelijä, »olette isoisänne puolelta turkkilaista sukuperää. No niin, otan teidät kanssani Stambuliin, jossa äitinne varmaan on hoitamassa haavoittunutta silmäänsä. Me löydämme hänet ja te olette onnellisia!»

Onnettomuudessamme onnellisina me lankesimme hänen jalkoihinsa ja syleilimme hänen polviaan. Olihan hän pelastajamme! Ja illalla, hirvittävän melun kantautuessa sillalta korviimme, loikoessamme kajuutassa opiumipiippua poltellen, mikä huumasi päämme ja vaivutti meidät onnellisuuden ja puolittaisen tajuttomuuden sumuun, alkoi kajuutta keinua, niin että luulimme oltavan matkalla taivaaseen.

Emme olleet matkalla taivaaseen emmekä edes Stambuliin äitiä etsimään. Meidät oli kerta kaikkiaan ryöstetty, ryöstetty omalla suostumuksellamme.

Joskus toiste kerron teille harharetkistäni vierailla mailla etsiessäni sisartani, joka heti Konstantinopoliin saavuttuamme suljettiin haaremiin.

Minut taivutti kunnianarvoisa hyväntekijä nautintonsa välineeksi ja turmeli minut iäksi. Ja Kira katosi ainaiseksi näkyvistäni, vaikka paettuani kaksivuotisen vankeuden jälkeen etsinkin häntä kaksitoista vuotta mehua myyskennellen.

Palattuani neljätoista vuotta myöhemmin Romaniaan sain kuulla, että vähän jälkeen pakomme oli eloon jäänyt enomme kostoksi sytyttänyt eräänä yönä palamaan sekä äitini että isäni talon, jotta viimemainittu ei olisi päässyt hänen käsistään. Tällä kertaa hän ei päässytkään pakoon, vaan hukkui liekkeihin.

III

DRAGOMIR

Neljä vuotta oli kulunut siitä päivästä, jolloin Adrien oli kuullut Stavrolta Kiran tarinan. Huolimatta hänen etsiskelyistään ja ponnistuksistaan onnettoman mehukauppiaan löytämiseksi, jolle hän tahtoi vakuuttaa kiintymystään ja ystävyyttään, pysyi tämä kateissa. Hän luuli hänen jo kuolleen. Ja kiihkomielisen nuorukaisemme elämä, joka nyt oli hyvin häilähtelevää, kulki kohtalon sille määräämää rataa.

Mutta tämä kohtalo asettui tykkänään palvelemaan häntä, ainakin siihen nähden, mikä elämässä eniten kiinnitti hänen mieltään: tarve saada lakkaamatta katsella ihmissielun pyörteisiin. Ja vaikkakin nämä pyörteet ovat vaikeasti havaittavissa tungokseen saakka ahdetussa ihmisryteikössä, tiesi Adrien, mistä etsiä ja löytää niitä; ja joskus hän kohtasi niitä sattumaltakin.

Niinpä hän eräänä iltana kulki raskain askelin kuolemaan saakka ikävystyneenä pitkin Darbel-Barabra-katua Kairossa, jossa hän oli oleskellut kuukauden päivät, ja poikkesi erääseen juutalaisromanialaiseen ravintolaan, — yleismaailmallinen paikka, jossa kävi asemaltaan ja moraaliltaan mitä erilaisimpia olioita. Herra Goldsteinin vieraiden kesken ei ollut olemassa mitään hengenheimolaisuutta. Kukin epäili toistaan, ja usein he inhosivat toisiaan. Mutta heitä yhdisti juutalaisen täytetty hauki ja romanialainen tsuika [päärynäviina]. Adrian menetteli niinkuin muutkin, kun hänellä oli, millä maksaa, ja tuona iltana hänellä sattui olemaan. Mutta hänen vastenmielisyytensä tätä seuraa kohtaan oli ilmeinen. Välttääkseen mahdollisesti syntyvää keskustelua, hän kulki pää painuksissa ja tervehtimättä salin perälle saakka, mihin kokoontui kaikkein kurjin rahvas ja missä pöydät olivat ilman liinaa. Täältä hän kuunteli ja tarkasteli ympärillään olevia ihmisiä.

»Kuinka tuo mies onkaan Stavron näköinen!» sanoi hän itsekseen, syödessään siinä sormin haukeaan, ja vilkaisten salavihkaa vastakkaisessa nurkassa sivuttain istuvaan mieheen. Tuo huonosti puettu, parroittunut, iäkäs mies istui hievahtamatta, leuka käden varassa ja katseli välinpitämättömästi ovelle päin, tsuika-lasi edessään. Hänen ulkoasunsa oli omiaan kääntämään ihmisten katseet pois hänestä, ja kuitenkin — voimatta ollenkaan uskoa Stavron oleskelevan Egyptissä — Adrien tunsi sydämensä sykähtävän myötätunnosta tuota yksinäistä ja hiljaista vanhusta kohtaan. Hän olisi tahtonut nähdä hänet edestäpäin, mutta mies ei liikahtanutkaan, kuin olisi hän jähmettynyt paikoilleen. Silloin hän päätti käyttää hyväkseen itämaista tapaa, joka sallii tuntemattoman tarjota toiselle samansäätyiselle tai alempiarvoiselle tuntemattomalle vain myötätunnon osoitukseksi jotain nautittavaa, ja hän kutsui luokseen tarjoilijan, pyytäen tämän viemään hänen puolestaan nurkassa istuvalle miehelle lasin tsuikaa; siitä seuraisi todennäköisesti kiittelemiset ja toivottelut. Mutta hän näkikin ihmeekseen tuntemattoman kieltäytyvän ottamasta vastaan juomaa, jota ei ollut tilannut.

Mutta äänen sointu riitti ilmaisemaan Adrienille Stavron ja hän meni ja kosketti liikutettuna hänen olkapäätään. Istuutuen hänen viereensä hän kuiskasi tuskin kuuluvasti hänen korvaansa:

»Etkö sitten tietänyt sitä?» kysyi vuorostaan Stavro, katsellen häntä ilman ihmettelyä ja epäillen.

»Mitä?» huudahti Adrien suuttuneena. »Sinä näit minun tulevan sisään etkä hypännyt kaulaani? Ja kieltäydyt ottamasta vastaan myötätunnon lasia, joka tuodaan pöydällesi? Onko sinusta tullut hirviö näinä viime vuosina?»

»Tällaiseksi tulee sellaisen elämän ehtoolla, jota minä olen viettänyt: myötätunto ei enää riitä…»

»Minä puhunkin myötätunnon laseista tai myötätunnosta, joka ilmenee lasin välityksellä. Mitä sinuun tulee…»

»Ensiksikin on olemassa se oleellinen tosiasia, että sinä nouset rinnettä, kun minä jo laskeudun toista ja välillämme on vuorenhuippu. Ja toiseksi…

»Haukea, kilpikonnaa tai elefanttia, se on yhdentekevää, mutta jotakin myötätuntoisempaa kuin lasi tsuikaa, jonka olisin voinut itsekin maksaa», vastasi Stavro. Ja hän pyyhkäisi väsyneesti kädellään uurteisia kasvojaan.

Istuttaessa tuntia myöhemmin viinilasin ääressä Adrienin pienessä öljylampun valaisemassa huoneessa, Stavro, nuoren ystävänsä vilpittömyydestä lämmenneenä poltti viimeiset öljypisarat siitä pyhästä lampusta, joka tukee tulisieluja, ja alkoi puhua:

»Nyt kun olen antanut sinun ymmärtää, että harjoitan nykyisin tuollaista »piipuntekijä — nälkätaiteilija» -ammattia, tiedän, hyvä Adrien, että vain surkea tilani estää sinua pyytämästä jatkoa Kiran tarinaan, tai paremmin sanoen, silloisen pikku Dragomirin tarinaan. Ja sinun vuoksesi palaan mielelläni tuohon kaukaiseen aikaan, vaikka onkin aina surullista penkoa vanhoja matkakirstuja.

Paetessani Konstantinopolissa Nazim Effendin laivasta, mahdoin olla noin viisitoistavuotias… Olin kaunis, olin typerä ja loisteliaasti puettu kuin turkkilainen ruhtinas. Yksistään vaatteeni olivat arabialaisen rotuhevosen arvoiset. Niin oli ryöstäjäni vakuuttanut… Sitten minulla oli kello, joka oli vartavasten minua varten tilattu ja itsensä sulttaanin kellosepän valmistama; sormeni olivat täpötäynnä sormuksia, fetsini kokonaan kullalla kirjailtu ja taskuissani kahmaloittain turkkilaista rahaa, joka painoi housuni riipuksiin. Minulla oli millä elää kymmenen vuotta, vaikken olisi vaivautunut nostamaan oljenkorttakaan.

Mutta raha yksin ei elämiseen riitä. Sielussani asui suuri tuska, ja sydämessäni vielä suurempi lapsellisuus, kaksi hirmuvaltiasta, jotka lopulta aina vievät tunneihmiseltä järjen. Tuska, se oli kaipaus, minkä Kiran ja äitini, noiden elämälleni välttämättömien olentojen menettäminen oli jättänyt mieleeni, ja lapsellisuus oli hullu uskoni, että päästyäni vain vapaaksi ihmiset auttaisivat minua löytämään heidät jälleen, ja minä olin valmis mihin uhrauksiin tahansa löytääkseni heidät. Itsetiedottomasti olin valmis uhraamaan vaikka ruumiinikin, nyt turmellun ja paheeseen tottuneen ruumiini, sillä elämässä tottuu kaikkeen ja paheeseen helpommin kuin mihinkään muuhun, joka aluksi on vaikeaa. Tämä on siinä määrin totta, että vankina ollessani ajattelin useammin kuin kerran: »Ah, olisivatpa Kira ja äiti täällä, en pyytäisi parempaa kuin saada jäädä tänne!»

Olin niin onnellinen, huomatessani kuin ihmeen kautta päässeeni pakoon kultaisesta vankilastani, että — suokoon taivaan Herra minulle anteeksi! — unohdin hetkeksi sekä Kiran että äitini! En enää peljännyt hirmuvaltiastani. Hänen aluksensa nosti ankkurin juuri sillä hetkellä, jolloin minä, käyttäen hyväkseni hänen varomattomuuttaan, astuin jalkani maalle. Ja kauan aikaa minä aamunkoitteessa juoksin pitkin Bosporin rantaa huitoen käsivarsillani ja syytäen hänen jälkeensä solvauksia: [Vain itämailla tunnettu hyvin loukkaava käsivarren liike, joka tehdään siten, että ojennetaan käsi hajasormin päin toisen kasvoja.] »Mene! Mene alimpaan helvettiin! Sinä voideltu raato! Ja nostattakoon laupias Jumala suuren myrskyn ollessasi yksin Mustallamerellä. Ja syököön kalat turvonneen ruumiisi! Amen!»

Niinpian kuin painajainen purjealuksen muodossa oli kadonnut näkyvistäni, valtasi minut hurja riemu, ja minä aloin juosta sinne tänne pitkin Galatan likaisia katuja, tallaten lukemattomia syyhyisiä koiria hännälle, törmäten katukaupustelijoita vastaan, kaataen kumoon sokeita pyhiinvaeltajia ja katukäytävillä peittelevien vesipiippuja. Tämä johtui siitä, että minulla oli uudet silmät ja odottamaton vapaus. Ohikulkijat luulivat minua mielipuoleksi ja eräs heistä pysähdytti minut, koskematta kuitenkaan minuun, tervehti kunnioittavasti ja puhutteli minua niin kohteliain sanoin, että minun täytyi nauraa:

»Sallikaa minun sanoa teille, beyn poika, ettei ole isänne arvon mukaista antautua tuollaisiin huvituksiin! Mikä on jalo nimenne? Ja missä on opettajanne?»

»Mitä merkitsee »jalo» ja »opettaja», kysyin minä, kohennellen housujani, jotka valuivat polviin saakka.

Ja muitta mutkitta käänsin hänelle selkäni. Eräs mies ratsasti laukkaa ja hevosen omistaja juoksi perässä, pidellen kiinni hevosen hännästä. Tämä huvitti minua suuresti, ja minä noudatin hänen esimerkkiään, kunnes olin pakahtumaisillani.

Tämä vapauteni ensimäinen päivä oli ainoa tuona aikana, jolloin iloni oli eheä, vailla pienintäkään huolta ja vaivaa. Olisin tahtonut tehdä tuhansia asioita yht'aikaa: juosta pitkin siltoja, mennä Kultaiseen Sarveen, poiketa kahviloihin, missä naiset tanssivat paljain vatsoin, nousta mutkittelevia katuja, jotka johtavat Peraan. Mutta päätin sittenkin lähteä ratsastamaan ja valitsin kauneimman hevosen. Sen omistaja oli huomaavainen ja avulias. Hän auttoi minut satulaan ja sovitti jalustimet pituuteni mukaisiksi. Huomattuaan ennenpitkää, etten osannut ratsastaa enkä näyttänyt olevan selvillä matkan maalista, hän neuvoi minulle, miten suitsia oli pideltävä ja kysyi, mihin halusin mennä.

»Kaikkialleko?» sanoi hän ihmeissään, »mutta eihän teidän ylhäisyytenne voi mennä kaikkialle yhtaikaa. On valittava joku tie».

»No niin, ratsastakaamme sitten noita kukkuloita kohti, jotka kuvastuvat Bosporiin».

Ja hänen neuvojensa mukaan suuntasimme kulkumme Yldiz-Kioskia ja Dolma-Baktshea kohti, joiden näkeminen lumosi silmäni ja tuuditti sieluni kauas todellisuuden mailta. Näinä pitkinä suloisina tunteina hevosen verkalleen astellessa ja ihmenäkyjen kulkiessa puoleksi suljettujen silmieni ohi, ei ruumiini, sieluni, todellinen minäni enää ollut tässä maailmassa. Koko menneisyys häipyi pois… Unohdin, kuka olin… Unohdin miehen, joka talutti hevosta suitsista eikä sanonut sanaakaan, yhtävähän kuin minäkään kysyin häneltä mitään. Koko tämän unohtumattoman retken aikana en kertaakaan avannut suutani. Ja ikäänkuin unessa tunsin sitten hevosen pysähtyvän, ja vieraalta kuulostava ääni sanoi:

»Effendi, on myöhäinen. Kohta on jo pimeä. Ja minulla on nälkä, samoinkuin elukallakin. Onko teidät saatettava asuntoonne?»

Ymmärsin, että minun oli laskeuduttava satulasta, ja aivan hämmentyneenä teinkin niin. Säärissä tuntuva kipu sai minut kadottamaan tasapainon ja minä putosin istuvilleni maahan.

»Tahdotteko jäädä siihen istumaan?» kysyi mies. Nyökkäsin myöntäen päätäni ja vedin taskustani kultarahan ja annoin sen hänelle. Tiesin, että oli maksettava, mutta minulla ei ollut pienintäkään käsitystä rahan eikä elämän tarpeiden arvosta.

»Se on kolme tsherekiä [turkkilainen hopea- ja kupariraha], sanoi hän, »eikö teillä ole sopivaa?»

Koneellisesti aioin antaa hänelle vielä kaksi kultarahaa. Mutta hän huudahti:

»Effendi, tehän jo tahdoitte antaa minulle liikaa, enkä luule voivani antaa teille takaisin».

»Allahin nimessä, ei!» huusi hän. »Korkea isänne olisi oikeutettu lyöttämään pääni poikki! Ei, ei!»

Ja vetäen esille kaikki, mitä hänellä oli kemirissään, hän kaatoi syliini mielestäni suunnattoman määrän erilaisia rahoja. Sitten hän kumarsi hyvästiksi turkkilaiseen tapaan, nousi ratsulleen ja katosi.

Jäin istumaan siihen vihreälle nurmikolle tien viereen, joka kulki siistinä ja kauniina pitkin kanavan vartta. Tyyneen vedenkalvoon kiintyneenä joi katseeni itämaisten tarujen ihmekuvia: palatsit ja havupuut loivat laskevan auringon valossa varjonsa hämärtyvän Bosporin peiliin, mikä pitensi ne loppumattomiin, ja etäämpänä loisteli kokonainen asteikko kirkkaita värejä kullankeltaisesta kuparinruskeaan ja tulipunaiseen, häipyen sinipunervia kukkuloita kohti, jotka kuvastuivat ylösalaisin mereen.

Oliko maa todella näin kaunis? Tähän saakka en ollut sitä tietänyt. Näin sen ensi kertaa… Äitini salonki ja Nazim Effendin keinuva vankila täyttivät koko menneen elämäni. Ja siinä määrin minä antauduin tuon satumaisen päivän ja sitä seuranneen unelmoivan hämyn lumoihin, että oli jo melkein pimeä, kun ohitseni lipuvasta veneestä kuuluva kaunis ja surunvoittoinen laulu havahdutti minut. Missä olin? Mistä saisin ruokaa? Mistä yösijan? Missä olivat Kira ja äiti?… Mihin suuntaisin askeleeni löytääkseni ystävällisyyttä?…

Nyyhkytys paisutti rintaani ja minä itkin ääneen, kuumain kyynelten kostuttaessa kasvojani.

Soutaja kuuli itkuni ja suuntasi veneensä minua kohti, mutta päästyään parin metrin päähän rannasta hän kurkoitti kaulaansa, tarkasti minua hetkisen tutkivasti ja loittoni sitten, huutaen kreikankielellä:

»Ohoi! Veikkoseni. Et liene kovinkaan onneton, sillä olethan aivan kullalla silattu!»

Kaupunkiin vievällä autiolla tiellä minä itkin ilmoille koko hätäni, säälimättömälle elämälle alttiiksi saatetun herkän lapsenmieleni koko tuskan. Ei kulta, joka painoi taskujani eikä sormiani koristavat kallisarvoiset sormukset enempää kuin ruhtinaallinen kellonikaan pystyneet neuvomaan tai lohduttamaan minua. Niiden arvo himmeni iäksi silmissäni. Olisin antanut kaiken, vieläpä paidan päältäni sille, joka olisi tuonut luokseni, — ei Kiraa ja äitiäni, — vaan edes suortuvan heidän hiuksistaan; se olisi antanut minulle enemmän voimia kuin tuo kirottu metalli. Se olisi lämmittänyt sydäntäni enemmän kuin nuo kalliit kivet.

Painoin polttavaa otsaani jokaista tien vierellä kasvavaa puuta vasten, kostuttaen kyynelilläni niiden kyhmyistä kuorta. Syleilin niiden runkoa. Ja niiden jäyhä välinpitämättömyys sai minut toistelemaan lakkaamatta:

»Äiti!… Äiti!… Kira!… Äiti!… Missä te olette? Minä olen nyt vapaana… Enkä tiedä, mihin mennä… Ja on yö… Ja ihmisiä on täällä niin paljon, liian paljon. Mutta äitiä ja Kiraa ei ole!»

Eräässä tienkäänteessä viilsi voimakas valo silmiäni… Kaksi »tienavaajaa» juoksi kiireesti ohitseni paljain säärin ja käsissä palavat soihdut, huutaen yhteen ääneen:

Ehdin töin tuskin väistyä komeiden ajopelien tieltä, kun ruoska vingahti ilmassa ja minä tunsin kipeää tuskaa kaulassa ja leuassani. Kaaduin kasvoilleni maahan. Isäni ja veljeni pahoinpitelyjen jälkeen en ollut tuntenut sellaista kipua.

Kuin sokaistuneena nousin hoippuen jaloilleni. Tie oli nyt entistä synkempi ja minut valtasi kauhu. Aloin juosta voimieni takaa, ääntä päästämättä, säikkyen kaikkea ja peljäten omaa hengitystänikin ja tuulen kohinaa korvissani. Sitten tuli näkyviin taloja, siistejä ja likaisia katuja, ihmisiä, huutavia kaupustelijoita, koiria, jotka tuskin liikkuivat paikoiltaan, ja viimein, aukealle paikalle päästyäni, minä suistuin pyörtyneenä maahan…

Heräsin siihen, että eräs mies koetti nostaa minua istumaan, ja kuun valossa näin kasvot, jotka muistuttivat Ibrahimia, katagatzilaista kravustajaa. Sydämessäni heräsi heti toivo Kiran ja äitini löytämisestä. Kiedoin käsivarteni hänen kaulaansa, joka hajusi rasvalta ja tupakalta, ja huusin nyyhkyttäen:

»Olen kadottanut sisareni ja äitini, ja olen niin onneton!… Auttakaa minua löytämään heidät ja minä annan teille kaiken kullan, mikä minulla on taskuissani, kaikki sormukseni, ja kelloni ja vaatteeni…»

»Allahin nimessä, älkää huutako noin!» kuiskasi vanhus, painaen kostean kätensä suulleni. Ja nostaen minut jaloilleni hän sanoi:

»Tulkaa kanssani». Minä seurasin häntä. Silloin huomasin, että hänellä oli käsivarrellaan kori täynnä rahatlucumia, jolla hän ansaitsi leipänsä.

Kuljimme puolisen tuntia, hän vaieten, minä täysin tylsänä. Tuohon iltaan mennessä eivät jalkani koskaan olleet kahlanneet sellaisessa loassa eivätkä silmäni nähneet niin likaisia katuja eikä niin kauhistuttavaa kurjuutta. Viimein hän veti minut mukanaan jonkinlaiseen kojuun, jossa ainoana sisustuksena oli kurja vuode lattialla ja sen vieressä vesimaljakko. Siinä kaikki.

»Kertokaa nyt minulle tarinanne», sanoi hän, laskien maahan korinsa ja istuutuen turkkilaiseen tapaan vuoteelle.

Vähemmässä kuin tunnissa kerroin hänelle tarinani lyhyesti, mutta kokonaan ja mitään peittelemättä, äitini kodista alkaen aina laivasta pakenemiseeni saakka. Hän kuunteli minua sanaakaan sanomatta. Lopetettuani hän nousi ja sanoi minulle osoittaen olkipatjaa:

»Pankaa tuohon maata. Se on kaikki, mitä minulla on teille sanottavaa tänä iltana».

Tämä hämmästytti minua hiukan, mutta olin varmasti vakuutettu siitä, että hän auttaisi minua löytämään kaipaamani olennot. Heittäydyin vuoteelle kuin pölkky, ja nukahdin, hyväntekijääni katsellen, joka kyyrötti nurkassa silmät minuun tähdättyinä.

»Ei, lapseni, ei Kiraa etsimään, vaan teidän on lähdettävä yksin enkä enää koskaan tahdo tavata teitä, sillä teidän kultanne, jalokivenne ja vaatteenne tuovat onnettomuutta mukanaan. Auttakoon teitä Allah!»

Tuo vanhus, samoinkuin aikaisemmin tapaamani soutaja ja ratsunvuokraaja olivat parhaat ja ainoat rehelliset ihmiset, jotka olin kohtaava pitkiin aikoihin, ja tämä vapauteni ensi päivä oli ainutlaatuinen, ja sen muisto lämmitti vielä myöhemminkin sydäntäni.

Näin julmasti hyljättynä oli hämminkini niin suuri, että päättelin miehen olevan mielipuolen eikä minulla ollut voimaa edes itkeä ja tuskitella. Järkeni kieltäytyi uskomasta tuollaista ilkeyttä. Ensi ajatukseni oli lähteä etsimään ihmisiä, joiden sydän olisi vähemmän kova. Elämä odotti vain saadakseen palvella minua parhaimman mukaan. En tiedä, mikä lapsellinen päähänpisto sai minut uskomaan, että äitini vielä hoiteli kasvojaan ja silmäänsä jossakin sairaalassa. Päättelin mielessäni, että minun oli alettava etsiskelyni tästä. Tämä tuuma päässäni minä aloin kulkea eteenpäin, tiedustellen vastaantulijoilta, missä päin oli kaupungin keskusta. Kaikki neuvoivat minua Peraan, mihin saavuin tuntia ennen keskipäivää.

Kun olin niin nälkäinen, että tuskin pysyin jaloillani, päätin etsiä jotain syötävää ja käännyin eräälle sivukadulle, josta tuli paistetun lampaanlihan miellyttävä tuoksu. Lähellä kulmaa, pienen myymälän edustalla, eräs mies lietsoi tulta kivihiiliuuniin, jonka päällä paistui vartaaseen pistettyinä pieniä lihakimpaleita. Fetsi takaraivolle työnnettynä, paita avoinna, niin että kuparinruskea karvainen rinta tuli näkyviin, kauppias hääräili ja touhusi siinä silmiään pyöritellen ja huutaen ohikulkijoille:

Menin myymälään, joka oli tyhjä ja pyysin leipää ja kebabia. Likaisen puupöydän ääressä minä ahmaisin puolisen naulaa leipää, kolme pientä varrasta lihaa, ja join vettä. Vetäen sitten taskustani kourallisen hopea- ja kuparirahoja, minä kehoitin kauppiasta valitsemaan rahat, sanoen:

Kauppias ällistyi, mitteli minua katseellaan, vilkaisi ovelle ja sieppasi sitten nopeasti kultarahan ja sujahutti sen kukkaroonsa. Poistuessani sanoin itsekseni:

»On kaksi mahdollisuutta: joko maksaa ateria enemmän kuin koko päivän ratsastus tai sitten tuo vintiö ei pelännyt, että »isälläni olisi oikeus lyöttää hänen päänsä poikki!»

Toivoen löytäväni ihmisen, joka ryhtyisi ystävällisesti auttamaan minua, suuntasin kulkuni suurinta kahvilaa kohti. Ajattelin näin:

»On viisainta kääntyä suurten ja ylhäisten puoleen, heidän ei tarvitse varastaa minulta, eikä ulkoasuni ja kultani peloita heitä».

Päätelmäni oli oikea. Mutta ennenkuin astuin sisään, menin ja asetin jalkani kengänkiilloittajan laatikolle, niinkuin näin tekevän muidenkin, joiden kengät olivat lokaiset kuten omani. Ja tällä kertaa olin ovela: panin merkille, millaisen rahan muut heittivät kiilloittajalle, ja minä annoin metelikin, kaikkein pienimmän rahan, niinkuin hekin. Kiiltäen siisteyttä minä astuin sitten sisään.

Äänten, pelinappuloiden ja rulettien hirvittävä melu pyörrytti päätäni. Pöytien ympärillä, missä kaikkialla pelattiin, oli tuskin ainoatakaan vapaata paikkaa. Täällä oli todellakin vain suuria ja ylhäisiä, sekä siviili- että sotilashenkilöltä. Kuljin edestakaisin pöytien lomitse. Kukaan ei kiinnittänyt huomiota minuun ja komeaan asuuni, eivät edes tarjoilijat.

»Kuinka miellyttävää onkaan», ajattelin minä, »kun on tekemisissä hyvinkasvatettujen ihmisten kanssa. Tuntee olonsa paljon vapaammaksi kuin köyhäin seurassa».

Ja huomatessani vapaan paikan kahden shakinpelaajan vieressä, minä istuuduin siihen ja tilasin kahvia ja vesipiipun. Jälleen tarkkasin, mitä muut maksoivat tilauksistaan, ja havaitsin suureksi hämmästyksekseni, että yhdellä ainoalla tsherekillä sai kymmenen kahviannosta ja yhtä monta vesipiippua, juomarahat siihen luettuna.

Tarkastelin molempien pelaajien kasvoja, joista toinen oli upseeri, toinen siviilihenkilö, kumpikin vielä nuoria ja hyvin peliinsä syventyneitä. He tuijottivat pelinappuloihin niin tiukasti, että päätäni alkoi kivistää sitä katsellessakin. He tuntuivat minusta miellyttäviltä, etenkin tuo hiukan karskinnäköinen upseeri, jonka vieressä istuin. He puhuivat vähän, mutta heidän turkinkielensä oli hyvin huoliteltua, mikä miellytti minua, samalla kun se jääti sydäntäni, sillä yhtä huoliteltua oli ollut Nazim Effendin kieli. Mutta upseerinunivormu rauhoitti minua.

»Hän on varmaankin sankari», ajattelin minä katsellen hänen kunniamerkkien peittämää rintaansa. Ja muitta mutkitta minä kumarruin hänen puoleensa ja sanoin:

Tämä epäonnistuminen, mikä johtui tuttavallisesta käytöksestäni, lisäsi vain luottamustani, ja hetkisen kuluttua minä kumarruin uudelleen puhuttelemaan häntä. Mutta ennenkuin ehdin avata suutani, hän teki saman ehkäisevän liikkeen sormellaan, siirtäen samalla nappulaa toisella kädellään. Silloin minä tein rohkean hyökkäyksen, ja sanoin:

»Anteeksi, herra, mutta tiedättekö, missä hoidetaan sellaisia, joilta silmät ovat puhjenneet?»

»Kenen silmät ovat puhjenneet?» huusi hän, kääntyen niin äkkiä minuun päin, että peräydyin säikähtyneenä.

»Äitisi silmät ovat puhjenneet? Ja kuka ne on puhkaissut?» kysyi hän, mitellen minua katseellaan kiireestä kantapäähän.

»Sen teki isäni pahoinpidellessään häntä Brailassa, Romaniassa… Siitä on nyt kaksi vuotta».

Upseeri näytti suuttuneelta. Ystävänsä puoleen kääntyen hän toisti kärsimättömästi sanani:

»Nainen, jota on piesty Romaniassa kaksi vuotta sitten, on menettänyt silmänsä ja häntä etsitään nyt Konstantinopolista!… Ymmärrätkö tällaista Mustata?»

»Ymmärränpä niinkin!» huudahti toinen, ja asiaa olisi tutkittava tarkemmin, mutta ei täällä».

Tätä toista ja viimeistä kertaa, jolloin jouduin tekemisiin huoliteltua kieltä käyttävien rikkaitten kanssa, seurasi puoli vuotta täynnä suloisia toiveita, katkeria pettymyksiä, joltistakin vapautta ja mitä suurinta ylellisyyttä.

Noustuamme vaunuista Mustafa-beyn ovella, hyvästeli upseeri ystävänsä. Minuun hän vain loi vakavan ja halveksivan katseen, ja vasta useita vuosia myöhemmin tapasin uudelleen tämän miehen olosuhteissa, joista puhun etempänä. Arvostelin häntä ankarasti ja sanoin beylle lapsellisessa intomielisyydessäni:

Talo oli iso huvila kaupungin ulkopuolella, ja sitä ympäröivä laaja puisto ulottui Bosporiin saakka. Hiljainen talo, joka ikäänkuin vaikeroi rikkauden painon alla, täynnä näkymättömiä, haudanhiljaisia palvelijoita. Mutta suljettu ilmapiiri, mikä vallitsee jokaisessa itämaisessa asunnossa, herätti minussa luottamusta. Sitä lisäsi suuressa määrin beyn äärimmäinen hienotunteisuus. Hänessä ei ollut hiventäkään Nazimin kavaluudesta. Hän oli herttainen, vastustamaton, kohtelias ja tuttavallinen, niinkauan kuin toivo eli minussa, enkä voisi vielä tänä päivänäkään moittia häntä mistään en edes siitäkään, ettei hän voinut täyttää mahdotonta toivettani — jos hän olisi kerta kaikkiaan ajanut minut ulos ovesta, niinpian kuin toivoni sammui. Mutta sellainen hirmuvaltias on itämaalaisen intohimo, että se turmelee jaloimmatkin sydämet, johtaen ne — milloin kavaluuden, milloin väkivallan tietä — samaan roistomaisuuteen.

Mustafa-bey ymmärsi tarinani paljoa paremmin kuin muut senjälkeen. Olen vakuutettu siitä, että se liikutti häntä syvästi, sillä useammin kuin kerran hänen silmänsä kostuivat minun kertoessani.

»Jos äitinne on Konstantinopolissa», sanoi hän, käsiäni hyväillen, »saan sen tietää sairaaloista ja poliisilta. Mitä Kiraan tulee, niin lähetän kaikkein valppaimminkin vartioituihin haaremeihin urkkijoita, jotka ovat näkymättömiä kuin ilma ja ovelia kuin kettu. Jos hänet löydetään, takaan hänen pääsevän pakenemaan; Turkissa saa kullalla, mitä haluaa».

Sitten hän osoitti minut huoneeseeni ja jätti minut palvelijan hoiviin, joka oli määrätty käytettäväkseni. Jalokiveni ja vaatteeni olivat hänen mielestään »liian loisteliaita, vieläpä sopimattomiakin» ja niiden tilalle annettiin »arvokkaampia». Ja kaiken tämän rakastettavuuden vastapainoksi asetettiin vain yksi ehto: en saisi käydä suurissa kahviloissa enkä kovin usein kaupungissakaan.

»Tämä tarkoittaa vain omaa parastanne», lisäsi hän. »Nazim ei luovu niin helposti saaliistaan ja saattaisi sattua, että jonakin päivänä saisitte päähänne kuonokopan, johon on tiputettu hiukan huumausainetta ja teidät heitettäisiin laivaan kuin mikäkin jauhosäkki».

Tällainen tulevaisuudenkuva kauhistutti minua. Ja siinä tuokiossa tunsin olevani sidottu häneen ja tuohon näköjään vapaaseen vankeuteen, jonka näin avautuvan nuoren elämäni tielle.

On monta keinoa syöstä intohimoinen sielu turmioon ja helpoin niistä on lempeä puhetapa. Ja kun koko sydämeni tuohon aikaan eli vain Kiralle, puhui Mustafa-bey vain Kirasta ja saattoi minutkin puhumaan hänestä.

Oli aivan luonnollista, että hän teki niin, sillä hän rakasti minua vilpittömästi. Mutta vieköön piru intohimoisten ihmisten vilpittömyyden! Useimmiten se on vain hekumallista huumausainetta.

Mustafa-bey alkoi sillä, että hän antoi Kiran nimen erinäisille miellyttäville esineille. Niinpä hän, saadessaan kuulla, että vesipiippu ja rannerengas ovat romaniankielessä femininisukuisia sanoja, toi minulle ensin kauneimman vesipiipun, mitä koskaan olin nähnyt, ja sitten kallisarvoisen rannerenkaan. Molempiin oli kaiverrettu sana Kira, jota en osannut lukea. Ja tuskin olin ollut talossa kuukauttakaan, kun hän eräänä päivänä puistossa kävellessämme talutti luokseni kauniin, nuoren ratsun, joka oli siro, oikullinen ja kärsimätön kuten Kirakin.

»Kas tässä», sanoi hän, »on kaunein Kiralina, minkä voin teille tarjeta. Se on teidän!»

Hän auttoi minut satulaan, ja totutti minua hevosen äkkipikaisiin liikkeisiin. Ajaen hänen ja palvelijani välillä, jotka myös olivat ratsain, me retkeilimme huvilan pohjoispuolella olevissa maalauksellisen kauniissa seuduissa.

Yksi seikka oli varma ja lohdullinen: tuona surullisen hyvinvoinnin lyhyenä ajanjaksona en koskaan huumautunut siinä määrin, että olisin kolme päivää peräkkäin unohtanut minua lapsena kohdanneen kovan onnen. Kuitenkaan ei ole vähemmän totta, että sydän-parkani usein etsi unohdusta. Kuinka olisi toisin voinutkaan olla? Beyn toivorikkaisiin sanoihin luottaen vietin päivät vesipiippuni ja ratsuni seurassa, enkä eronnut tuosta somasta eläimestä muulloin kuin nukkuessani ja syödessäni, ja ennenpitkää sen erikoinen ja oikukas luonnonlaatu saattoi minut uskomaan, että Kira rakasti minua sen välityksellä. Tuo jalo eläin puolestaan piti minusta ja kiintyi minuun niin, että pani toimeen oikean metakan tallissa, milloin satuin unohtumaan beyn kanssa pelin ääreen enkä lähtenytkään tavanmukaiselle ratsastusretkelle.

Näin siis Kiran ratsuni kauniissa mustissa silmissä, näin hänet jokapäiväisissä pikkuesineissä, joita pitelin, Kira oli keskustelumme aiheena, Kira oli puoleksi talossa.

Osa hänestä oli urkkijoiden mukana, jotka oli palkattu häntä etsimään. Nuo noidat vakuuttivat minulle toinen toistaan varmempina, että Kira oli kymmenessä haaremissa yht'aikaa.

Heidän ihmeteltävän tarkat kuvauksensa ja yksityiskohtaiset selostuksensa näkemiensä haareminaisten ulkonäöstä saivat sydämeni lyömään kuolettavan kiihkeästi. Nielin heidän sanansa herkkäuskoisena kuin kuusivuotias lapsi, ja usein heittäydyin heidän kaulaansa, huudahtaen:

»Hän se varmaankin on!… Juuri sellainen on sisareni!… Koettakaa päästä hänen lähelleen ja lausukaa nimeni: Dragomir. Ja koettakaa kaikin keinoin saada hänen valokuvansa».

Mutta tarvittiin rahaa päästäkseen puhuttelemaan haareminaista ja saadakseen hänen valokuvansa, ja paljon rahaa sulkeakseen uteliaat silmät, tukkiakseen valppaat korvat, avatakseen hyvinvartioidut ovet.

Seisoen keskellä huonetta, kädet taskuissa, bey kuunteli ja hymyili, silmissä tutkiva ja ivallinen tuike. Minä heittäydyin rukoillen hänen jalkoihinsa. Ja hän siroitteli auliisti ympärilleen kultaa ja hopeaa aina asian tärkeyden mukaan.

Ja taas seurasi pitkiä odotuksen päiviä, tyhjiä, surullisia tunteja, joista puuttui elämän tuntu. Ainoa, jota epätoivossani etsin, oli eloisa »Kiralinani». Sen selässä istuen ja usein sen silkkistä kaulaa syleillen minä antauduin noilla loputtomilla retkillä säteilevinä aamuina tai iltahämärässä haaveiden valtaan, jotka herättivät minussa kipeää kaipuuta ja hullua riemua.

Vierelläni ratsastava, hampaita myöten aseistettu palvelija ei jättäytynyt tuumankaan vertaa jäljelleni. Syyllisyydentietoisella äänettömyydellään, missä ei ollut tilaa tuttavallisuudelle, hän loukkasi viimeistä rakkauteni ilmaisua.

Näin kului aika keväästä syksyyn, toukokuusta syyskuuhun, ja sitten minun toivoni äkkiä sammui.

Tuodut valokuvat eivät esittäneet Kiraa, eikä Dragomirin nimi, jota kuiskailtiin noiden onnettomien vankien korviin, herättänyt mitään vastakaikua heidän sydäntensä synkissä labyrinteissä. En enää kuunnellut noiden naisten hunajaisia puheita, ja käden käänteessä heidät ajettiin ulos.

Mutta onnettomuus ei tule yksin. Tiedustelut äitini löytämiseksi Konstantinopolissa osoittautuivat niinikään tuloksettomiksi. Ahdistellessani beytä kysymyksillä, täytyi hänen myöntää se todeksi. Hyvän tahtonsa todisteeksi hän kutsutti luokseen turkkilaisen poliisipäällikön, oikean jättiläisen, jolla oli riippuvat viikset ja maantierosvon silmät, ja joka tervehtiessään iski kantapäänsä yhteen ja huusi niin jyrisevällä äänellä, että olin paiskautua kumoon sen voimasta:

»Niinkauan kuin Stambuli on ollut olemassa, ei ainoakaan silmäpuoli romaniatar ole astunut sinne jalkaansa!»

Minut valtasi epätoivo, niinpian kuin kangastus häipyi. Kostuttaen kyynelilläni beyn sulotuoksuisia käsiä, minä rukoilin häntä antamaan minun lähteä. Hän vastusteli, sanoen:

»Mihin jouduttekaan, jos lähdette täältä? Olette typerä kuin lammas. Onnettomuudeksi olette sitäpaitsi nuori ja kaunis, mitkä ominaisuudet tuottavat menestystä Turkissa vain yhtyessään viisauteen. Jääkää tänne! Täällä teillä on kaikkea, mitä tarvitsette, ja enemmän kuin syntyperänne edellyttää».

Olin toivoton. Nämä sanat kaikuivat korvissani kuin kuolinkellojen soitto. Mutta bey meni yhä pitemmälle ystävällisyydessään. Tietäen, että ratsastaminen oli heikkouteni, hän tilasi minulle ratsastuspuvun, osti minulle kauniin pyssyn, joka sai nimekseen »peloittava Kira» [pyssy on niinikään romaniankielessä femininisukuinen], ja näin varustettuina me eräänä aamuna lähdimme kahden palvelijan seuraamana ratsastamaan Andrinopoliin vievää valtatietä.

»Näytän teille hirvien ja kotkien asuinsijat», sanoi hän minulle. »Ja saattepa nähdä, että elämä on kaunis ilman naistakin, sillä vielä ette tiedä, että kauneinkin nainen on lopulta vain lutka».

Tämä solvaisu sattui minuun kuin tikarinpisto ja saattoi Mustafa-beyn inhoittavaksi silmissäni. Peitin parhaani mukaan tunteeni, mutta siinä tuokiossa heräsi mielessäni paon ajatus.

Tähän tarjoutui erinomainen tilaisuus: olimme lähteneet kaksiviikkoiselle metsästysretkelle lähimpään Balkanvuoristoon, Mariza-joen varrella oleville syysmetsästysalueille, mitkä kuuluivat beyn tiluksiin.

Minulla oli kolme eri suunnitelmaa. Joko koettaisin pettää valppaat vartijani ja paeta turkkilaisen talonpojan valepuvussa tai ostaisin vapauteni, ja jos nämä molemmat yritykset epäonnistuisivat, jäi minulle kolmas epätoivoinen keino: Kiralinani koivet. Beyn arvostelujen mukaan se oli ensiluokkainen kilpajuoksija. Vakuuttautuakseni tästä, minä pyysin saada kilpailla Mustatan arabialaisen juoksijan kanssa. Iloissaan siitä, että olin hyvällä tuulella, hän suostui ja antoi minulle kolmensadan askeleen etumatkan, luvaten saavut taa minut kylässä, joka näkyi noin kolmen kilometrin päässä.

Beyn laukaistua pistoolinsa lähtömerkiksi, minä painoin kannukseni »Kiralinan» kupeisiin. Se hypähti takajaloilleen, puri kuolaimia ja läksi kuin tuuli. Hellitin suitsia ja iskeydyin lujasti satulaan. Tuuli vinkui kohisten korvissani, niin että turhaan koetin eroittaa kilpailevan hevosen kavioiden ääntä. Kun en tietänyt, missä määrin matka sujui, löin raivokkaasti ratsupiiskallani hevosta vatsaan. Maa pyöri silmissäni. Harmahtava tie pakeni allani kuin noiduttuna.

Pian tuli kylä näkyviin, saavuin sinne, ajoin sen läpi ja jätin sen taakseni, asukkaiden säikähtyneiden katseitten seuraamana. Linnut, kanat ja ankat, jotka sattuivat tielleni, joutuivat ratsuni tallattaviksi.

Viimein minut saavutettiin kilometrin päässä kylästä. Hetkistä myöhemmin saapuivat vuorostaan palvelijat, tuoden pyssyni, jonka putoamista en edes ollut huomannut.

»Olen voitettu», sanoi bey, kättäni puristaen. »Pyytäkää, mitä haluatte ja minä maksan».

»No niin», sanoin minä, »antakaa minulle kilometrin etumatka ja luvatkaa, ettette etsi minua, jos ette saavuta minua seuraavassa kylässä».

»Oletteko noin kyllästynyt minuun? Ja mitä teiltä sitten puuttuu? Naisiako? Tarjoan teille niitäkin niin paljon kuin haluatte omasta haaremistani tai vaikkapa neljätoistavuotiaita neitseitä. Tämä maa on niitä täpötäynnä, kaiken värisiä, kaiken rotuisia, eivätkä he pyydä parempaa kuin saada olla orjattariamme, sillä jokainen neitsyt tapaa kerran jonkun hölmön…»

»Mustafa-bey», huudahdin minä, »ettekö usko, että vapaus on kalliimpi kuin orjuus, ja että »hölmö», jota rakastaa, on enemmän arvoinen kuin ruhtinas, jota inhoaa?»

»Se on kyllä oikein», vastasi hän. »Mutta älkää huoliko siitä, mikä on oikein, vaan siitä, mikä on hyvä. Hallitsemme yksinvaltiaan oikeudella näitä laajoja maa-alueita, eläimet [bête = hölmö, eläin] mukaanlaskettuina. Ottakaamme siis se, mikä tarjoutuu meille typeränä kuin eläin!»

Tänä hetkenä silmäni avautuivat näkemään elämää. Bey oli todella oikeassa kyynillisyydessään: kaikki tarjoutui »eläimellisen» typeränä hänen kaikkivallalleen.

Turkkilaisissa niinkuin bulgarialaisissakin maissa sekä muhamettilaiset että kristityt, niin rikkaat kuin köyhätkin olivat vain hänen tottelevaisia orjiaan. Ja jos nuori tyttö meidän saapuessamme piilottautui, ei isä pyytänyt parempaa, saavuttaakseen tuon mahtimiehen suosion, kuin saada uhrata hänet, yhtä helposti kuin hän tarjosi meille parhaan vuoteensa ja kauneimman lampaansa.

Tämä kohtaus sai minut yhä kiihkeämmin kaipaamaan vapautta. Minä tunsin itseni syylliseksi sen ylellisen elämän vuoksi, jota vietin. Nuoressa sydämessäni heräsi tarve hankkia itselleni riippumaton ammatti, voidakseni ansaita elatukseni kunniallisesti. Siitä lähtien en ajatellut muuta kuin pakoa. Mutta tilaisuutta ei sattunut, ja illalla olin yhtä toivoton kuin olin ollut edellisenäkin iltana.

Minua vartioitiin mitä ankarimmin. Päivisin pitkillä ja väsyttävillä metsästysretkillä ratsasti bey aina vierelläni tai ratsastivat sitten palvelijat molemmilla puolillani. Öisin nukuin surullisen suojelijani huoneessa ilman pienintäkään pelastautumisen mahdollisuutta. Näin raukeni ensimäinen pakosuunnitelmani. Toinen, vapauteni ostaminen, epäonnistui vuorostaan.

Eräänä rankkasateisena päivänä beyn pelatessa shakkia isännän kanssa, pelasin minäkin palvelijani kanssa. Me olimme yksin. Päästäkseni mihin pyrin, olin haikea, tunteileva ja toin varovasti esiin haluni paeta. Hän ei ollut kuulevinaankaan. Silloin lupasin hänelle kaikki rahani ja kalleuteni. Hän kieltäytyi.

»Voidaanpa kyllä…» mutisi hän. »Mutta myyjän on saatava tarpeeksi voidakseen vuorostaan ostaa oma päänsä… Eikä teillä ole niin paljoa».

Minulle ei nyt jäänyt muuta keinoa kuin panna henkeni alttiiksi epätoivoisessa paossa. Tiesin voivani tulla ammutuksi kuin koira enkä kuitenkaan epäillyt minuuttiakaan.

Olimme metsäisessä vuoriseudussa, mikä oli hyvin suotuisaa aikeelleni. Varhain seuraavana päivänä aloimme kiivetä kuusimetsässä vaivalloista vuoristotietä, viiden ratsumiehen seurassa, joiden oli määrä järjestää ajometsästys. Jotta palvelija ei ehtisi kertomaan isännälleen eilisiltana tekemästäni ehdotuksesta, päätin koettaa onneani heti tilaisuuden sattuessa, mikä sattuikin pian.

»Tässä on vuorikauriiden juomapaikka», sanoi opas. Ja hän erkani meistä, mukanaan neljä miestään. Molemmat palvelijat asetettiin paikoilleen ja he saivat käskyn ampua määräaikana, ajaakseen riistan beyn pyssyn kantamille. Kaikkien näin hajaantuessa näin vapauteni koittavan. Oli helpompi paeta yhtä miestä kuin kokonaista joukkuetta.

Olimme väijyksissä vuoren rotkossa ja saatoimme nähdä sen paikan, josta takaa-ajettu otus tulisi esiin.

»Saatte ampua vain siinä tapauksessa, että otus pääsee minulta pakoon tai jos se kulkee aivan nenänne ohi», sanoi bey minulle, »sillä 'hirmuinen Kira' ei liene niinkään peloittava teidän käsissänne».

Oli ehkä kulunut tunti, kun pamahti laukaus, sitten kaksi tahi kolme. Valmiina ampumaan bey tähysti seutua, ja yhtäkkiä, kuin maasta nousseena, ilmestyi tielle kaunis hirvi. Mutta vain hetkinen ja se katosi oikealle, missä Ahmed odotti sitä.

»Se on meidän!» huusi bey minulle. »Minä juoksen ampumaan sitä sivusta päin! Jääkää tähän sulkemaan siltä tie ja käännyttämään se takaisin!»

»Jää itse ja tuossa saat pyssysikin!» huusin minä, nähdessäni hänen loittonevan täyttä laukkaa. Ja heittäen luotani pyssyn ja metsästystorven, käännyin laskettamaan jyrkännettä laaksoon päin, sukeltautuen tiheään kuusikkoon. Kun hetkistä myöhemmin tulin hyvälle tielle, annoin ratsuni kiitää, minkä kaviot kantoivat. Vapauteni tai kuolemani riippui tästä ratsastuksesta.

»Kiran rakkaus auttakoon minua!» rukoilin minä, painautuen hevosen kaulaa vasten.

Lienen ehtinyt ainakin viiden peninkulman päähän metsästyspaikasta, kun syysauringon häikäisevässä valossa pysähdyin lehtoon Maritzan rannalle. Annoin hevoseni syödä ruohikossa ja levähtää. Uupuneena ja onnesta huumautuneena minä heittäydyin pitkäkseni hevosloimen päälle. Mutta pelko piteli minua rautapihdein. Töllien asukkaat ja puunhakkaajat olivat nähneet minut matkallani. Ja kysyin lakkaamatta itseltäni: »Olenko vapaa vai en?»

Näin edessäni laajan, kauniin maan enkä tietänyt, saisinko mieleni mukaan nousta ja lähteä, käyttää vapaasti omia sääriäni. Näkymättömän käden varjo uhkasi minua: se voisi tarttua minua kauluksesta ja pidättää minut.

Uni tuli avukseni. Silmäni painuivat kiinni. Kun ne jälleen avautuivat, olin vähemmän avun tarpeessa kuin nukahtaessani, sillä Mustafa-bey istui turkkilaiseen tapaan vieressäni ja valvoi onneani. Minun pyyhkäistessäni silmiäni kuin unen painajaista karkoittaakseni, hän osoitti pientä hirvennahkalaukkua ja sanoi:

»Kas tuossa, Dragomir, olen tuonut aamiaisenne… Teidän on varmaankin nälkä».

»Ah, että voittekin tehdä minulle tuollaisia kepposia! Ettekö tiedä, että kenet muhamettilainen kerran ottaa pyydykseensä, hänet Jumala unohtaa?»

Saavuttuamme muutamia päiviä myöhemmin Konstantinopoliin, sanoi bey minun kuulteni kahdelle palvelijalle:

»Te teette kaksi kertaa viikossa herra Dragomirin kanssa tunnin kestävän ratsastusretken, jolloin on aina ajettava juosten, ja te vastaatte hänestä päällänne. Annan teille käskyn ampua hänen hevostaan vatsaan, jos hän yrittääkään paeta».

Palvelijalla ei ollut suurtakaan vaivaa näiden rakastettavien ohjeiden noudattamisessa, sillä vielä samana päivänä minä sairastuin ja jouduin vuoteen omaksi. Kokonaisen viikon makasin tiedottomana kuumehoureessa.

Kun jälleen virkosin, oli huoneeni muutettu oikeaksi sairaalaksi. Kaksi lääkäriä valvoi vuorotellen vuoteeni ääressä. Mustafa-bey itse oli poissa suunniltaan. Korkean arvonsa unohtaen hän heittäytyi polvilleen viereeni, pyytäen minulta anteeksi.

»Mutta sehän on mahdotonta, aarteeni! Pyytäkää kaikkea muuta, mitä ikinä haluatte!…»

Niin, minä halusin kuolla. Mutta kuolema ei tule, milloin vain haluamme… Kolme viikkoa myöhemmin nousin vuoteesta ja nyt alkoi hidas toipuminen. Tämän kuukauden aikana jättivät pelottavat hermokohtaukset minut rauhaan vain milloin vajosin surumieliseen tylsyydentilaan.

Kaikki lahjat, jotka bey toi minulle, poljin jalkoihini, rikoin palasiksi ja revin. Heitin ikkunan rautaristikkoa vasten kauniin vesipiippuni ja murensin rannerenkaan! siruiksi. Viimein revin rikki vaatteeni hirmuvaltiaan vain näyttäytyessäkin huoneessani.

Ja kuitenkin hyvin suloinen, viaton ja odottamaton huvi toi hiukan rauhaa tasapainonsa kadottaneeseen olemukseeni.

Oli talvi, Bosporin lauha ja aisteja hivelevä talvi. Kun vietin päivät päästään yksin huoneessani, oli ainoa huvini katsella puistoon alakerrassa sijaitsevan asuntoni kolmesta suuresta ikkunasta. Saadakseni hiukan elämää tähän puiston autioon kolkkaan, minä heittelin ulos ikkunoista ruoan tähteitä, kuten leipää, hedelmiä ja lihaa, houkutellakseni luokseni lintuja. Pian tulikin joukko varpusia ja korppeja nokkimaan niitä hätäisesti ikkunoitteni alle.

Eräänä päivänä näin ihmeekseni ison koiran puiden alla. Se pysytteli kunnioittavan välimatkan päässä ikkunoista, nuuski ilmaa, ja kun kutsuin sitä, veti se häntänsä koipien väliin ja luikki surkeana tiehensä.

Seuraavina päivinä se tuli jälleen ja uskaltausi hiukan lähemmäs. Jotta en olisi pelästyttänyt sitä pysyttelin piilossa ja heitin ulos suurimman osan rikkaasta ateriastani. Viimein se alkoi tutustua minuun. Kun puhuttelin sitä ystävällisesti, suvaitsi se vastata häntäänsä heiluttamalla, ja läksi sitten pois, antaen minun ymmärtää, että minun oli siksi päivää tyydyttävä tähän… Myönsin sen olevan oikeassa, sillä kokemusteni perustalla olin itsekin päättänyt olla hiukan varovaisempi ystävieni valinnassa, jos taivas jonakin päivänä auttaisi minua pääsemään jälleen vapaaksi.

Tuo koira oli sielultaan hyvin hienostunut. Vaikka se olikin nälkäinen, söi se rauhallisesti, näytti moittivan sitä, että sen täytyi ottaa ruokansa maasta, pureskeli hitaasti eikä koskaan jyrsinyt luita. Se kantoi varmaankin sydämessään katkeraa kaunaa. Miksi se ei esimerkiksi ottanut vastaan ihmisten armopaloja? (Kuten tiedetään, on Konstantinopolissa jokaisella muhamettilaisella omat katukoiransa, jotka seuraavat häntä kerran päivässä leipämyymälään, missä saavat leipäosuutensa.) Oliko siinä tämän mielestä jotakin häpeällistä? Oliko sille mieluisempaa juoksennella etsimässä riippumattomampaa leipää? Vai oliko sille vastenmielistä liittyä kurjaan koiralaumaan?

Ristin sen sudeksi, mikä nimi vastasi sen villiä ja yksinäistä elämää, ja koetin äärimmäisen varovasti voittaa sen ystävyyden. Se oli kitsas suosiostaan. Mutta kullakin on oma elämänsä, omat haavansa, oma elämänviisautensa, ja minä pidin arvossa sen varovaa käytöstä. Näyttääkseni, että ymmärsin sitä, en enää heittänyt lihaa sellaisenaan maahan, vaan käärin sen paperiin. Luultavasti se huomasi tämän, sillä ensi kertaa se päätti istuutua takakäpälilleen ja katseli minua kasvoihin, pysytellen kuitenkin kepin ulottumaa etempänä.

Susi oli väriltään ruskea, rodultaan epämääräinen ja kohtalaisen vahvarakenteinen. Mitä sen siisteyteen tulee, niin, kautta kunniani, siinä suhteessa on mukauduttava elämän kovuuteen… Se piti suuret mustat silmänsä vain hiukan raollaan elämän surkeudelle — varmaankin paremmin nähdäkseen — ja niiden ilmettä oli vaikea määritellä. Ainakaan ne eivät olleet lempeät, eivätkä edes suvaitsevaiset.

Moitin sen kylmää välinpitämättömyyttä, sen itsepäistä tyyneyttä, ja ojentaen epätoivoissani käteni ikkunaristikkojen läpi luottamusta kerjäten, minä sanoin sille:

»Susi parkani, oletko todella kärsinyt niin paljon, että sydämesi on noin kovettunut? Uskon kyllä, että nahkasi on saanut tuta inhimillisen ystävyyden nurjuutta, ja että sinullakin on ollut kaunis vesipiippusi, rannerenkaasi, pyssysi ja ratsusi, ja sittemmin sairautesi ja lääkärisi, mutta nyt olet viimeinkin vapaa, sillävälin kun minä olen teljettynä rautaristikkojen taa ilman vapauden toivoa. Susi-veliseni, tule lähemmäs ja salli minun silittää itseäsi!»

En tahdo väittää, että koirat Turkissa puhuisivat romaniankieltä, mutta voin vakuuttaa, että kuunneltuaan monet viikot epätoivoisia valituksiani tuli susi eräänä päivänä urheasti luokseni ja pisti käpälänsä käteeni — ja tuona päivänä sain elämäni kaikkein vilpittömimmän kädenlyönnin.

Olin onnellinen, — tai, jos niin halutaan, tunsin jälleen hyväätekevää iloa, mikä vierailee vain kuolemattomissa sieluissa, painakoonpa niitä sitten millainen suru tahansa. Mutta en millään muotoa tahtonut paljastaa suden ystävyyttä. Jotta se ei itse varomattomuudellaan aiheuttaisi sitä, olin opettanut sen ymmärtämään, ettei ollut mitään syötävää, jos ikkunat olivat suljetut. Se ymmärsi minua niin hyvin, että se myöhemmin, ikkunain ollessa suljettuina, kaarsi kaukaa ja meni tiehensä. Samoin oli laita, jos sanoin sille: »Nyt, ystäväni, saat lähteä… Ja tule huomenna jälleen katsomaan minua!» Se läksi heti, kun suljin ikkunan, ja poistui rauhallisena ja tyytyväisenä, lainkaan vastustelematta.

Mustafa-bey ja palvelijani kävivät määräaikoina luonani tervehtimässä tai palvelemassa minua. Hermostuneisuuteni vuoksi nämä käynnit olivat lyhyitä. Etenkin beyn läsnäolo sai minut suunniltani, ja tuskin hän oli päässyt sisään, kun hän jo puikki tiehensä. Hänen huoneistonsa oli minun huoneitteni vieressä, mutta meitä eroitti suuri tupakkahuone. Varmemmaksi vakuudeksi kiersin oven lukkoon avaimella.

Suden aiheuttama ilo sai aikaan käänteen mielentilassani. Tulin sovinnollisemmaksi. Vastapainoksi bey tuhlasi minulle suosiotaan. Niinpä sain luvan kävellä joka päivä puistossa, tietystikin palvelijan seuraamana.

Pari näistä suosionosoituksista kävi minulle kohtalokkaaksi ja niillä oli arvaamaton vaikutus koko elämääni.

Ensiksikin bey toi taloon väkijuomat, joita ennestään tuskin tunsin. Onnettomuudeksi maistui mieto likööri miellyttävältä suussani. Humalassa häipyi minulta surullisen todellisuuden tietoisuus; minä heittäydyin virran vietäväksi. Tämä toi minulle lohtua, ja minä pyysin lisää. Hän tarjosi minulle niin paljon kuin vain halusin ja otti itsekin osansa. Me joimme itsemme humalaan. Ja ryömien nelinkontin suuren tupakkahuoneen matolla, me ulvoimme kuin eläimet. Bey etenkin muuttui tuntemattomaksi. Hänen kasvoissaan ei enää ollut mitään inhimillistä, ja kun hän eräänä iltana tapaili hampain varvastani, löin häntä kasvoihin hiilihangolla. Hän jäi tyynenä paikoilleen, antoi veren juosta pitkin kasvojaan ja nuoleksi sitä huulillaan. Minä syljin häntä kasvoihin. Hän nuoli yhä.

Mutta näiden hurjastelujen jälkeiset päivät olivat minulle kauheita. Pää lyijynraskaana, kasvot kelmeinä, sydän väristen, minä makasin vaikeroiden vuoteessa keskipäivään saakka. Päivänvalo kidutti minua. Bey sulki sen huoneesta raskailla verhoilla. Ja kun huonetta jälleen valaisivat lukemattomat kynttilät ja ilman täytti mirhamin tuoksu, alkoi sama hulluus uudelleen.

Myöhään eräänä iltana, humalan ollessa korkeimmillaan, liiteli huoneeseen neljä nuorta tyttöä, mukanaan rummut ja kastanjetit, ja aloitti heti huimaavan tanssin. Sydämeni hypähti riemusta!… Siinä oli tosiaankin neljä Kiraa, loistavasti puettuina kuin itämaiset ruhtinattaret, mutta kasvoilla kevyet hunnut.

Hypähdin pystyyn, kaataen kahvini, liköörilasini ja vesipiippuni ja heittäydyin heidän jalkoihinsa. Maaten pitkänäni keskellä huonetta suljetuin silmin, minä tunsin heidän hameittensa keveän kosketuksen, ja tuntemattomien hajuvesien tuoksu hiveli sieramiani. Sitten menetin tajuntani…

Kun jälleen heräsin vuoteessani, en tahtonut uskoa silmiäni, aistejani, en tajuta rumaa todellisuutta… Neljä mitä inhoittavinta, vanhaa, ryppyistä, iljettävän alastonta naikkosta hyväili ja suuteli minua, kiskoen minua puoleen ja toiseen ja peittäen kasvoni ja ruumiini syljellään. Minä torjuin heitä luotani ja huusin apua. Tästä heidän hellyytensä vain yltyi. Silloin minä riistäydyin heidän käsistään, tempasin hiilihangon ja löin murskaksi peilit, maljakot ja koruesineet, kaiken, mitä tielleni sattui.

Nuo inhoittavat kuvatukset pakenivat kauhuissaan, juosten kertomaan Mustafa-beylle, että en nähnyt näissä huuhkajanaamaisissa noidissa äskeisiä kauniita, nuoria tyttöjä.

Tämän irstailun jälkeen sulkeuduin vuorokaudeksi huoneeseeni, kieltäytyen ottamasta vastaan ketään. Ruoka ehosti mieltäni ja minä annoin kaiken Sudelle, jolle kerroin alennukseni.

Viimein, kun sydämeni oli pakahtua siitä häpeästä, mihin bey tahtoi minut syöstä, päätin hirttää itseni ja pyysin saada tavata isäntääni sanoakseni hänelle, että jollei hän päästäisi minua vapaaksi, toteuttaisin aikeeni keinoilla millä tahansa. Minulle vastattiin, että bey oli lähtenyt kymmenpäiväiselle matkalle. Tämä odottamaton uutinen oli minulle suuri yllätys ja suunnaton huojennus. Siinä paikassa päätin yrittää paeta.

Oli maaliskuu. Beyn lähdön jälkeisenä päivänä minä kävelin palvelijani seuraamana puistossa, kun mielessäni äkkiä heräsi kysymys: »Mistä koira pääsi puistoon?» Sitä ympäröi vanha, korkea kiviaitaus ja pääportti oli aina suljettu. Jossakin täytyi siis olla aukko. Aloin varovasti tehdä havaintoja ja, aivan oikein, seuratessani muratin ja pensaikon peittämää seinää, minä huomasin, että lehdet olivat eräässä kohden tallatut. Saatuani palvelijan jollakin tekosyyllä jäämään käytävälle, minä tunkeuduin pensastoon ja huomasin muurin alaosaan syntyneen suuren vieremän, mistä siis oli vapaa pääsy maaseudulle päin, missä oli kaikkein vähiten liikettä. Panin merkille paikan: se oli vastapäätä ikkunoitani.

Samana iltana istuessani kuin ainakin vanki linnassaan, aivoni olivat kuin tulessa. Vapaus oli tuossa, vain parin sadan askeleen päässä huoneestani. Kuinka pääsisin tuon rautaristikon läpi, joka oli kiinnitetty tammisiin ikkunapuitteisiin?

Sammutettuani valon, minä tein työtä puoliyöhön saakka, ponnistellen itseni uuvuksiin koettaessani vääntää irti ristikkoa ja vuollen veitsellä ikkunapieltä, saadakseni siten raudan irtautumaan. Turha vaiva! Olin poissa suunniltani. Ulkona täysikuu, tyyni luonto, ilmaa, vapautta… Täällä vankeutta, irstailua, väkivaltaa… Ajattelin beyn paluuta ja noitatanssin uudistumista. Minua tukehdutti. Huone oli mielestäni kuin helvetti, missä hornanhenget myllersivät. Väristys kävi pitkin selkäpiitäni, kylmä hiki nousi kasvoilleni ja minua puistatti niin, että purin kieleni verille.

Noudin kiireesti pieniä sytykepuita ja paperia, tein nuotion ikkunalaudalle ja pistin siihen tulen. Väristen kauttaaltani tekoni kauheutta, minä hetkistä myöhemmin katselin, kuinka liekit nuoleksivat ikkunapuitteita, huone täyttyi savulla ja puisto kävi valoisaksi. Puristin molemmin käsin leukojani, jotten olisi huutanut apua. Tehden äärimmäisen ponnistuksen, minä sieppasin hiilihangon, väänsin irti kaksi rautatankoa, jotka putosivat lattialle, vetäen mukanaan hehkuvia hiiliä. Minä kokosin kuumeisesti kalleuteni, hyppäsin puistoon ja aloin juosta aitausta kohti, minkä jalat kantoivat…

Mutta hämmentynyt kun olin, en hämärässä heti löytänyt aukkoa. Silloin kauhistuin, pääni meni sekaisin, juoksentelin edestakaisin, siirtelin oksia sinne tänne, repien verille kasvoni ja käteni. Ilosta huudahtaen minä viimein keksin halkeaman ja hypähdin ulkopuolelle.

Kauniitten kultakolikoitteni avulla minä kaksi tuntia myöhemmin löysin itseni Aasian puoliselta rannalta, ja katselin sieltä päivänkoitteessa Peran oikeanpuolista kukkulaa, josta suunnattomat tulenkielekkeet kohosivat kostavina kohti taivasta!… Yksi tulipalo lisää tuossa tulipalojen vainoamassa Konstantinopolissa…

Tämän vapauteni ensi päivän ehtoona nousin postivaunuista erään majatalon portilla pienessä turkkilaisessa kylässä. Kaksi iltaa myöhemmin panin maata Smyrnassa ja viikko senjälkeen polttelin vesipiippuani ison kahvilan pengermällä Beirutissa.

Nyt arvelin ymmärtäväni elämää siinä määrin, etten enää antaisi vetää itseäni nenästä. Olin kuusitoistavuotias ja minulla oli omat kokemukseni. Näiden kokemusten perustalla jaoin koko yhteiskunnan kolmeen luokkaan. Ensiksi tulivat lempeät ja rakastavat olennot, jollaisia olivat Kira ja äitini; sitten isäni kaltaiset raakalaiset, ja lopuksi ne, jotka olivat jalomielisiä Mustafa-beyn tapaan. Oli siis oltava varuillaan.

Ja pengermällä minä varoin joutumasta miellyttävännäköisiä shakinpelaajia liian lähelle. Ajattelin Susi-parkaani, joka niin kauan torjui hyväilyjäni, ja tein niinkuin sekin ja väistin aina käsiä, jotka pyrkivät hyväilemään nuoria kasvojani.

Voi! Minä väistyin niin kauas, niin kauas, että ennenkuin huomasinkaan, putosin jo toiseen kuoppaan; sillä noihin kolmeen luokkaan ei sisältynyt koko elämä.

Olin vuokrannut huoneen aivan Konsertti-Kahvilan kauniin pengermän yläpuolelta, Beirutin ainoan torin varrelta. Kahvila oli aamusta iltaan täynnä mitä kansainvälisintä yleisöä. Maan hienostoa lukuunottamatta, jota vältin, oli tämän paikan viehätyksenä varieteessa esiintyvä taiteilijaseurue. He olivat kaikki elämänhaluisia, niin miehet kuin naisetkin, nuoret ja vanhat, kauniit ja rumat. Kaikkialla tartuttavaa naurua, kaikkialla iloista leikinlaskua.

Jokaiselle kahvilan vakinaiselle vieraalle heillä oli ystävällinen sana, jokainen sai osansa. Kun minäkin olin vakinainen vieras, sain sanani minäkin. Ja minun osani koitui sievoiseksi…

Nämä taiteilijat olivat italialaisia, kreikkalaisia ja ranskalaisia. He asuivat samassa hotellissa kuin minäkin. Minun huonettani vastapäätä, vain kapean käytävän eroittamana, asusti nuori kreikkalainen pari, joka lauloi erinomaisesti. Mies oli minusta vastenmielinen, mutta naisen olisi voinut ahmaista sinänsä. Ja minä ahminkin häntä salavihkaa silmilläni. Hän huomasi sen. Yksin ja melkein vaatteitta pukeutumishommissa ollen, hän jätti aina ovensa avoimeksi niinä aikoina, jolloin minun oli tapana lähteä huoneestani. Minä kainostelin ja suljin silmäni, mikäli mahdollista, mutta jokin minua voimakkaampi pakoitti minut jälleen avaamaan ne.

Ja kun eräänä päivänä, sivuutimme toisemme hämärässä käytävässä, sulki hän minut syliinsä, antoi minulle kelpo suudelman ja sanoi:

Moisesta seikkailusta hämmentyneenä tuumiskelin huoneeseen päästyäni: No niin! Mitähän pahaa olisi siinä, että nuori nainen suutelee nuorta miestä? Sillä nyt olin »nuori mies». Hän oli sanonut niin; vaatteeni, riippumattomuuteni, kalliit juomani todistivat sitä. Järkeni ei vain sitä todistanut, sillä se sekosi peräti.

Eräänä iltapäivänä katselin ikkunastani torilla tungeksivaa väenpaljoutta ja ajattelin laulajattareni näyttelemistä ääntä, ilmehtimistä, jotka muistuttivat niin kipeästi Kiran eleitä, — kun ovi avautui ja laulajatar astui sisään. Minä pelästyin.

»Älä pelkää mitään, pienokaiseni! Hän on tuolla alhaalla, syventyneenä peliin, jossa on suuret panokset».

»Mitä kuulenkaan? Sinä ajat minut pois? Ja minä rakastan sinua… ja luulin sinunkin rakastavan minua», sanoi hän hellästi, suudellen minua. Jäin hänen vierelleen vuoteelle enkä tuntenut oloani niinkään vaikeaksi. Enkä tiedä, kuinka kaikki kävi, mutta samalla kun hän hyväili minua, hän avasi oven ja veti jostakin nopeasti sisään tarjottimen, jolla oli pullo minulle tuntematonta viiniä ja leivoksia. Ne maistuivat mielestäni suloisilta! Hän tilasi lisää. Minä pidin hänelle seuraa, osaksi herkkusuisuuttani, mutta vielä enemmän uhmamielisyyttäni. Ja taas seurasi hyväilyjä ja suudelmia.

Mutta hänen liehakointinsa meni mielestäni liian pitkälle, ja minä kainostelin.

»Tiedätkös, poikaseni!» huudahti hän. »Sinusta ei ole mihinkään! Sinun iälläsi!

»Mitä? Matkustatko Turkissa papereitta. Mutta sehän on hyvin varomatonta, ystäväni. Sinut voidaan pidättää!»

Minä kauhistuin. Jos minulle olisi sanottu, että Mustafa-beyn poliisi oli ovella, ei kauhuni olisi ollut suurempi.

Pyysin häntä vaikenemaan asiasta. Hän lupasi suojella minua. Jälleen suojelija! Mikä häpeä! Eikö siis missään saattanut elää vapaana, ilmansuojelusta?

Elämäni oli jälleen piloilla. Ja tuskin olin nauttinut vapaudestani kahta viikkoa. Näkymätön käsi, joka ulottui Konstantinopolista Beirutiin saakka, uhkasi jälleen vapauttani.

Mutta hyvin näkyvä ja läheinen käsi ojensi minulle tuona iltana noista oudoista viineistä ja kuivista leivoksista laskun, joka vastasi kokonaisen kuukauden täysihoitoa. Laskua maksaessani minä ajattelin: »Tästä ja sormuksestani huomaan, että vapauteni sairastaa!»

Laulajatar ja hänen miehensä, jotka rakastivat ruokaryyppyä, olivat ennenpitkää pöytävieraitani ja melkein täysihoidokkejani. Eräänä päivänä, kun istuimme pelipöydän ääressä, tuli luoksemme poliisiviranomainen ja sanoi minulle:

Ja hän meni tiehensä, tervehtien kohteliaasti seuralaisiani. Minä olisin tahtonut vajota maan alle.

»Älkää olko millännekään!» sanoi suojelijani. »Mieheni menee heti sanomaan Mamourille, että hän jättää teidät rauhaan. He ovat ystäviä».

Eikä poliisi todellakaan enää häirinnyt minua. Kiitollisuudessani mietin jo muuanna päivänä, millä muulla tavoin voisin osoittaa hänelle tyytyväisyyttäni kuin vain tarjoamalla aamiaisia, kun hän itse ehätti antamaan siihen tilaisuuden.

»Tänään minulla ei ole pelionnea, ystäväni», sanoi hän oikopäätä.
»Voitteko antaa minulle kaksi Turkin kultamarkkaa?»

Seuraavana päivänä hänellä oli yhtä huono onni kuin edellisenäkin ja hän pyysi toiset kaksi. Ja ylihuomenna saman verran. Viikon kuluttua hänen huono onnensa pani minut miettimään, sillä jos tätä menoa jatkuisi, hupenisi omaisuuteni vajaassa kolmessa kuukaudessa. Tämä terve mietintä sai minut vielä samana iltana lähtemään parin mattokauppiaan seurassa Damaskusta kohti.

Istuessani siinä hyppelehtivillä rattailla minä mietin elämän monimutkaisuutta.

»Vastedes», sanoin itsekseni, »on minun varottava naisia, jotka pyrkivät lähestymään minua pimeissä käytävissä».

Tästä matkasta tuli oikea Damaskuksen tie, sillä elämäni muuttui perinpohjin.

Näytti siltä kuin Jumala olisi pölistellyt tämän kaupungin ylle kaiken tomun maailman neljältä eri kulmalta. Vaunuista astuessani luulin uppoavani siihen sieluani myöten.

Voidakseni liikkua huomiota herättämättä olin pukeutunut kuin köyhä kreikkalainen. Tavarani kannoin mytyssä kainalossani, mutta kalleuteni ja turkkilaiset kirjani olivat kemirissä [leveä vyö, jota käytetään itämailla arvoesineiden säilyttämiseen] vatsani päällä, aivan ihoa vasten. Tällaisessa valepuvussa tunsin olevani turvassa tungettelevilta suojelijoilta, ja löytääkseni halvan huoneen, suuntasin nyt kulkuni Cadem-nimistä kaupunginosaa kohti, pieniä katuja pitkin, jotka usein kulkevat kuin tunnelit ainakin talojen läpi. Kreikkalainen majatalon isäntä vastasi minulle, että jos halusin nukkua halvalla, oli minun asuttava toisen kanssa. Suostuin tähän. Nähtyäni huoneen ja jätettyäni mytyn kainalostani, minä tiedustelin, kuka nukkuisi toisessa vuoteessa.

»Mies samaa maata kuin sinäkin», vastasi kreikkalainen töykeästi. Tuska ahdisti rintaani. Maani, Kira, äiti, häipyivät kauas sumuun, kadoten saavuttamattomiin. Ja minä, joka olin kiskaistu juurineni omasta maaperästäni, mitä etsin minä tästä synkästä kaupungista? Millä keinoin luulin vielä voivani löytää sisareni? Ja kuinka ansaitsisin elatukseni, kun rahani olisivat lopussa?

Lisäksi olin ilman passia. Siinä toinen pulma. Minut voitaisiin pidättää. Ja kuka auttaisi minut vankilasta? Majatalon pihalla istui miehiä turkkilaiseen tapaan kukkien reunustaman suihkulähteen ympärillä, poltellen, juoden maidonvalkeaa viinaa ja näyttäen onnellisilta. Nuo ihmiset olivat kotonaan. He tunsivat toisensa, auttoivat toinen toistaan, jakoivat keskenään ilot ja surut. Entä minä? Mitä minä olin heille? Tuntematon. Kukapa tulisi huoneeseen, missä tuntematon kuolee (kuolee sairauteen tai suruun), kysymään häneltä, kaipaako hänen sielunsa jotakin?

Vaistomaisesti tunnustelin kemiriäni, missä minulla oli rahani, ainoa ystäväni. Mutta raha on ystävä, joka jättää meidät petollisesti, ilman kaipausta ja surua, enkä tietänyt, millä tavoin sen jälleen saisi palaamaan kemiriin. Toista oli Kira! Hän ei olisi jättänyt minua mistään hinnasta maailmassa. Me olimme eroittamattomat. Oliko toista sellaista Kiraa kaikkien näiden ihmisten joukossa, jotka täyttivät kaupungit ja kylät? Ehkä. Mutta heillä oli omat Dragomirinsa, ja heille minä olin vain muukalainen, joka kulkee ohi, johon luodaan utelias katse, ja joka unohdetaan.

Lohdutuksekseni tilasin lasin viinaa, sitten vielä toisen. Tuli päivällisaika. Söin jotakin ja join lasin viiniä, sitten vielä toisen. Ja sydän epävarmana nousin huoneeseeni viimein.

Noin kolmekymmenvuotias mies istui siellä puolipukeissa vuoteensa laidalla. Pöydällä paloi öljylamppu. Vuoteet siisteyteen nähden epäilyttäviä. Sumea peili. Ei mitään pesutelinettä.

»Se on siirrettävä hiukan etemmäs seinästä», sanoi mies minulle kuin vanhalle tutulle. »Täällä on lutikoita. Ja lamppu on jätettävä palamaan yöksi, sillä lutikat pelkäävät valoa, kuten pöllötkin».

»Lutikat?» sanoin kysyvästi, sillä en lainkaan tietänyt, millaisia eläviä ne olivat. »Mitä ne ovat?»

»Etkö tiedä, mitä lutikat ovat? No niin, saat nähdä tänä yönä. Mutta sanohan, missä olet nukkunut tähän asti, kun et niitä tunne. Minä puolestani en tiedä, millainen on vuode ilman lutikoita!»

Olin väsynyt ja halusin riisuutua ja panna maata, mutta kumma kainous esti minua tekemästä sitä tuon muukalaisen nähden. Hän huomasi sen, sillä hän meni pienentämään lamppua. Kun olin puoli pimeässä pujahtanut peiton alle, nousi hän jälleen ja väänsi valon suuremmaksi.

»Luulisipa, että olet nuori tyttö!» sanoi hän nauraen. Tämä ystävällisyys herätti minussa luottamusta, ja minä nukahdin tuona iltana melko tyytyväisenä, kemiri pääni alla.

Seuraavana aamuna en tietänyt enempää kuin edellisenä iltanakaan, mitä lutikan purema oli, mutta toverini osoitti veritahraa tyynylläni. Melkein iloisena minä pukeuduin rivakasti hänen nähtensä.

Pihalta kuului puhetta ja naurun remakkaa. Katsoin ulos ikkunasta ja näin suihkukaivon ympärillä joukon miehiä, jotka imivät suuria tshibukeja ja hörppivät kahvia. Piha oli kostutettu ja lakaistu. Raikas ilma tunki keuhkoihini, kaiken ja kaikkien yllä väikkyi kellertävä, salaperäinen, vain itämaille ominainen valo.

Alhaalla me pakinoimme, tuprutellen tshibukeistamme valtavia savupilviä. Hän uskoi minulle ensinnä huolensa, kertoen olevansa ilman rahaa, työtön ja velkaantunut. Silloin minäkin ilmaisin hänelle suruni ja sanoin:

»Minä olen hukannut paperini. Jos voitte sanoa minulle, kuinka saan uudet tilalle, annan teille vaivoistanne turkkilaisen kultamarkan».

»Se käy kyllä päinsä!» sanoi hän hiljaa. »Täällä on »yleinen kirjuri», joka hankkii sellaisia, mutta hän vaatii paljon rahaa».

Tuntia myöhemmin kookas valkopartainen »kirjuri» vannoi päänsä kautta viranomaisen edessä nähneensä minun syntyvän Stambulissa sinä ja sinä armon vuonna, että nimeni oli »Stavro», ja että siis olin »sulttaanin meidän Herramme, nöyrä alamainen».

Virkamies kuunteli hymyillen, tarttui sitten kynään, kirjoitti pitkän sepustuksen kauniilla arabialaisella käsialalla, pani alle nimensä, antoi vanhuksen tehdä samoin, painoi siihen hallitsijan sinetin ja ojensi minulle tuon kallisarvoisen taikakalun.

»Hänelle on annettava juomarahaa», kuiskasi kirjuri korvaani. Panin pöydälle kultamarkan.

»Se ei riitä», sanoi vanhus. Lisäsin vielä toisen, kääntyen aina nurkkaan päin kemiriäni kaivelemaan. Ulkona maksoin tuon syntymäni väärän todistajan. Jäätyäni yksin toverini kanssa, me kiertelimme pitkin kaupunkia, söimme ja joimme.

Humaltuneina ja iloisina me molemmat palasimme illalla asuntoomme, missä minä, vähät välittämättä lutikoista, nukahdin kuin tukki, piilotettuani kuitenkin ensin kemirini pääni alle.

Herätessäni hämmästyin kovin huomatessani, että olin yksin huoneessa. Mutta hämmästys muuttui muuksi, kun havaitsin kemirini, tuon petollisen ja sydämettömän ystävän, myöskin hylänneen minut, jättäen taskuuni vain kolme megdediä [1 megdedi = 4 frangia 20 cent.] ja tuon kirotun taikakalun…

Vielä tänä päivänä tunnen rinnassani saman puristuksen, saman tyhjyyden, joka tuona aamuna oli tappaa minut.

Paitahihasillani minä kuljeskelin huoneessa sinne tänne ja, tietämättä itsekään syytä, kumarruin katsomaan ulos ikkunasta. Samat ihmiset kuin eilenkin istuivat tupakoiden suihkukaivon ympärillä. He näyttivät mielestäni ruumisarkkua vartioivilta haudankaivajilta. Ja minä astuin koneellisesti eteenpäin, luullen laskeutuvina alas portaita, ja syöksyin tyhjyyteen. Nousin heti jaloilleni, mutta kasvoni vuotivat verta ja olin tukehtua. Kun isäntä vieraineen juoksi luokseni, sain vain sanotuksi:

Minulta kyseltiin yhteen ääneen jos jotakin. En yhä vieläkään voinut sanoa muuta kuin: »Kemiri».

He valelivat päätäni kylmällä vedellä, pesivät veren kasvoistani ja pakoittivat minut nielemään hiukan viinaa.

»Luulenpa, että toisessa vuoteessa nukkunut veijari on kiitokseksi eilisestä kestitsemisestä varastanut hänen kemirinsä», päätteli hän.

Ja kun tahdoin kaiken aikaa vain nousta ja lähteä, pakoitti hän minut istumaan tuolille, mihin lyyhistyin tuskani ristiinnaulitsemana, käsivarret riipuksissa. Hän koetti lohduttaa minua sanomalla:

»No niin, sinua on kohdannut onnettomuus… Rahasi on varastettu. Mutta sellaisen vuoksi ei maksa heittää henkeään! Sillä ei pääse pitkälle… Paljonko sinulla oli rahaa?»

Ikäänkuin olisin ollut halpautunut, minä annoin hänen pukea itseni kiireestä kantapäähän. Tutkiessaan taskujani hän löysi syntymätodistukseni ja rahani.

»Kas vaan!» huudahti hän, »etpä olekaan niin köyhä! Sinullahan on kolme megdediä… Ja nimesi on Stavro. No niin, Stavro, kun on noin paljon rahaa, ei kuole nälkään. Mitä työtä osaat tehdä?» »Kemiri…»

»Kirottu kemiri!» kiljasi hän suuttuneena. Ja pannen kaikki jälleen taskuihin! hän poistui, sanoen:

»Kun kaikki käy ympäri, ei sinulla ollut tuossa kemirissä edes kamelin hintaa, sillä silloin et olisi etsinyt yösijaa minun luotani».

Minulla oli kemirissäni paljon enemmän kuin kamelin hinta. Minulla oli kahdeksankymmentäkolme turkkilaista kultamarkkaa, yhdeksän jalokivisormusta ja kello! Ja tällainen omaisuus hallussani olin todellakin etsinyt yösijaa hänen luotaan!…

Ei pidä lainkaan paikkaansa se väite, että inhimillinen olento ymmärtää elämää. Hänen järkensä ei paljoonkaan pysty, eikä hänen puhelahjansa tee häntä vähemmän typeräksi. Mutta kun on kysymyksessä lähimmäisen onnettomuuden arvaaminen ja ymmärtäminen, voittavat he tyhmyydessä eläimetkin.

Usein näemme kadulla miehen, jonka kasvot ovat kelmeät ja katse epätoivoinen, tai vaikkapa itkevän naisen. Jos olisimme ylevämpiä olentoja, pitäisi meidän pysähdyttää tuo mies tai tuo nainen ja tarjota heille pikaista apua. Tällainen ylevyys kohottaisi minun mielestäni ihmisen eläintä korkeammalle. Sellaista ei ole!

En enää tarkoin muista, — sillä siitä on jo viisikymmentä vuotta, — kuinka nousin tuolilta ja lähdin majatalon pihasta, jonka poikki kuljin ajatuksettomana, ja jatkoin matkaani läpi koko kaupungin. Mutta tiedän vain, ettei ainoakaan käsi laskeutunut tämän synkkäkatseisen nuorukaisen olkapäälle, joka kulki koneellisesti pitkin katuja; ei ainoakaan ääni, eivät ainoatkaan ihmiskasvot ilmaisseet mielenkiintoa häntä kohtaan. Ja tällaisessa tiedottomuuden tilassa jouduin tuona kauniina huhtikuun aamuna Baptuma-nimiselle puistokadulle Damaskuksessa.

Minut palauttivat tajuihini arabialaisen kuskin raivokkaat kiroukset, hän kun oli vähällä ajaa ylitseni. Tunnustelin vyötäni, jossa ei enää ollut kemiriä.

Sydämeni vapisi kuin pyydystetty lintu, ja kurkkuuni nousi pala, joka salpasi henkeäni. Tämä käden liike synnytti minussa hermoväristyksen. Joka kerta kun kosketin vyötäni, säpsähti sydämeni, ja minun täytyi lakkaamatta vakuuttaa itselleni, että minua oli todellakin kohdannut ilkityö, ja ettei minulla enää ollut kemiriäni. Kun suuret surut kohtaavat herkkää sydäntä, on sen vaikea tottua siihen ajatukseen, että onnettomuus on tapahtunut ja ettei mitään enää ole tehtävissä.

Ohitseni kulki kansaa: onnellisia pareja, naisia lapsineen, rauhallisia ja tyytyväisennäköisiä miehiä. He katsoivat minua kasvoihin ja kulkivat ohi. He eivät nähneet mitään. He eivät ymmärtäneet mitään. Ja minä olin kuolemaisillani. Minun oli yksin kannettava onnettomuus, joka oli ylivoimainen iälleni, sydämelleni ja kokemattomuudelleni.

Kuljin yhä eteenpäin. Tulin ulos metsästä. Syyrialainen maaseutu tomuisine teineen ja beduiinihökkeleineen oli mielestäni eloton kuin oma ruumiini. Katseeni ei löytänyt mitään kiinnekohtaa, ja kun käteni sattui koskettamaan vyötäni, toistivat aivoni jälleen: »Minulla ei ole enää kemiriä…» Ja taas puristi tuska kurkkuani.

Arabialainen lapsi ajoi hitaasti ohitseni istuen kahareisin aasin selässä ja taluttaen nuorasta kamelia, jolla oli selässään kaksi keinuvaa kantamusta. Tämä ruma eläin litteine käärmeensilmineen peloitti minua. Etäämpänä tuli vastaani mustapartainen, villinnäköinen beduiini, joka ajoi täyttä laukkaa ja pysähtyi kysymään minulta jotakin arabiankielellä. En osannut vastata hänelle mitään. Hän katosi näkyvistäni, jättäen jälkeensä miellyttävän vaikutuksen, sillä hänen kaunis päänsä johti mieleeni Cosman.

Pian saavuin kylään, missä asumukset olivat perin alkeellisia ja missä miehet maassa istuen sorvasivat puita, käytellen paljaita jalkojaan yhtä taitavasti kuin käsiäänkin. Mustiin kaapuihin puetut, likaiset, hunnutetut naiset, — todellisia variksenpelättimiä, — kantoivat päänsä päällä soikeita savimaljoja, ja tahraiset ja laihat lapset kirkuivat leikkiessään kuin pienet paholaiset. Eräs mies otti parhaillaan pieniä litteitä leipiä savesta kyhätystä uunista, joka oli puolittain maan sisässä. Tunsin nenässäni paistetun leivän hajun.

Kylästä poistuessani huomasin koiran seuraavan uskollisesti kintereilläni. Minä pysähdyin. Se pysähtyi, ja me katsoimme toisiamme silmiin. Koira oli väriltään tummanharmaa, Suden kokoinen, mutta tuolta raukalta puuttui Suden arvokkuus, ylpeä käytös ja tyyneys. Se painoi nöyränä päänsä alas ja lyyhistyi maahan pelosta. Sen silmien ilme oli epävarma, nöyrä, ja levoton. Säälin sitä ja silitin sen päätä. Se nuoli kättäni. Sen kanssa ei ollut vaikea tulla toimeen.

Palasin uunin luo ja ostin kahdella metelikiliä neljä pientä litteää leipää. Se ahmaisi kaikki neljä pureskelematta. Ostin vielä toiset neljä, panin ne taskuuni ja aloin jatkaa päämäärätöntä kulkuani. Se seurasi minua kuten ennenkin.

Pieni, hiekkainen, aivan hedelmätön ja autio vuorenkukkula kohosi edessäni. Pian saavuin sen luo ja aloin nousta rinnettä. Mutta hengästyin pian ja istuuduin, koira vierelläni. Edessäni lepäävä Damaskus, jonka kupoolit ja minareetit kohosivat laajojen pengermien yli, näytti minusta suunnattomalta, valkean tomun kattamalta hautausmaalta.

Luokseni ei kantautunut pienintäkään melua. Päässäni jyskyttivät haavoitetun sydämeni kiihkeät lyönnit. Silmäni sumenivat. Damaskus ja maailma häipyivät pois. Menneisyyteen katsellen minä näin päivänselvänä lapsuuteni kodin. Tuon etäisen ajan suloinen elämä levittäytyi suljettujen silmieni eteen. Elin uudelleen kaikki menneet onnelliset päivät yksityiskohtiaan myöten, lapsuuteni hämärimmistä muistoista alkaen aina kaameaan murhayöhön ja ryöstöön saakka.

Ja yhtäkkiä välähti aivoissani ajatus, että Kira ja minä saimme onnettomuudellamme sovittaa sen, että olimme yllyttäneet rikokseen ja olleet avullisina sen toimeenpanossa. Olimme toivoneet isän ja veljen kuolemaa. Se oli kuolemansynti. Nyt Jumala rankaisi meitä, Kiraa orjuudella, minua tuhoisalla vapaudella…

Kun avasin silmäni, niin kauhistuin. Taivas oli auringonlaskun puolella veripunainen. Alhaalla riippuvat, maksoittuneen veren väriset pilvet liikehtivät hitaasti, saaden mitä kummallisimpia, toinen toistaan peloittavampia muotoja.

Pienen luolan edustalla, missä olin istua kyyröttänyt, minä heittäydyin maahan, kätkien kasvot käsiini. Rukoilin kauan, pyytäen anteeksi Jumalalta, isältäni, murhatun veljeni sielulta.

Ja yön varjot lankesivat katuvan nuorukaisen yli, jolla oli onnettomuustoverinaan koira, jonka sattuma oli tuonut hänen tielleen.

Rukous ja katumus tuo huojennusta uskoville sieluille. Sain rauhan muutamaksi tunniksi. Mutta aamunkoitteessa on hiekka-aavikoilla jäätävän kylmä. Kun aurinko kohosi Levantin taivaalle, puistatti ankara vilu ruumistani, niin että pelkäsin kylmettymisestä saavani kuoleman taudin. Sanoin itselleni: »Jos kuolen katuvaisena, antaa Jumala minulle anteeksi eikä sieluni joudu iäiseen kadotukseen».

Nousin ja lähdin paluumatkalle. Tiellä söin yhden leivistä ja annoin muut kolme koiralle, joka oli nälkiintyneempi kuin minä.

Eikä aikaakaan, kun aurinko jo alkoi lämmittää selkääni, ja minä tunsin hyväätekevän rauhan laskeutuvan rintaani. Saavuin kylään. Se näytti minusta vähemmän rumalta. Täällä koira jätti minut. Tunsin siitä ikävää, ja silitettyäni sen päätä, erosin siitä kuin ainakin miellyttävästä seurasta, johon on tutustuttu lyhyellä matkalla.

Olin jälleen yksin, ja kadonneen kemirin muiston yhä ahdistaessa mieltäni aloin taivaltaa Baptuman ja Damaskuksen metsäistä tietä. Vastaani tuli pitkä kamelikaravaani, minua lainkaan peloittamatta. Saavuin Baptuman puistokadulle hiukan ennen puoltapäivää säteilevän sään vallitessa. Liikenteen vilkkaus hämmästytti minua. Miehiä kauniissa turkkilaisessa asussa, nuoria ja viehättäviä naisia — useimmilla vain kasvojen alaosa kevyen, valkean harson peitossa, — liikehti ajaen tai jalkaisin puoleen ja toiseen. Kaikkialta kuului äänekkäitä huudahduksia, iloista puheensorinaa, kaikkialla helisi nauru, kuin olisi taikasauvalla kosketeltu kristallilaseihin. Sointuvat äänet ja koristeelliset puvut hurmasivat minut. Muistin, että oli perjantai, turkkilaisten sabatti. Naiset tervehtivät toisiaan sirosti ja hillitysti, mutta miesten tunteenpurkaukset, turkkilaiset tervehdykset ja loputtomat kädenpuristukset pakoittivat jalkamiehet usein pysähtymään pitkäksi aikaa. Puhuttiin paljon turkinkieltä, vaikka arabia olikin hallitsevana.

Seisoin kauan ja ihailin edestakaisin liikuskelevaa joukkoa. Sitten vaunut ja ajopelit harvenivat. Minä jatkoin matkaani miettiväisenä, rauhattomana, sillä sydämessäni taistelivat keskenään elämänhalu, ilon kaipuu, onnettomuuteni ja häviöni. Pian olin yksin, yksin suruineni. Vastaani ajoivat parihevosten vetämät kauniit vaunut. Juuri kun ne olivat sivuuttamaisillaan minut, salpautui hengitykseni, sydämeni lakkasi lyömästä.

Niin, vielä tällä hetkelläkin uskon, että se oli suloinen, rakastettu sisareni. Se oli Kira sellaisena, jollaiseksi Nazim Effendi oli purjealuksessaan hänet koristanut, odaliskin loisteliaassa puvussa, muistuttaen kajuutan seinillä riippuvia kuvia.

Nuori nainen hymyili läpinäkyvän huntunsa alla ja tervehti minua hansikoidulla kädellään, mutta ajaja läimäytti piiskaansa ja hänen vieressään istuva eunukki loi minuun salamoivan katseen, ja sitten hevoset kiitivät kuin lentäen tiehensä.

Luulin kuolevani… Niin, se oli Kira, hän oli antanut minulle merkin! Ja muitta mutkitta minä aloin harpata vaunujen perässä kuin strutsi, sanoen itsekseni:

»Kaikkivaltias Jumala! Tuskin olen tunnustanut syntini ja katunut, kun sinä armossasi jo lähetät luokseni kadonneen sisareni!…»

Ponnistuksistani huolimatta loittonivat vaunut silminnähtävästi. Olin jo aivan hengästynyt ja pelkäsin kadottavani ne näkyvistä. Onneksi näin niiden metsän loputtua suuntautuvan suoraan komeaa huvilaa kohti, jonka suuri portti avautui selkoselälleen, niellen ajoneuvot ja sulkeutuen jälleen.

Huudahdin ilosta. Viimeiset voimani ponnistaen syöksyin porttia vasten, ryskyttäen sitä raivokkaasti sekä käsin että jaloin. Heti avautui ison portin vieressä oleva pienempi portti ja univormuun puettu palvelija tuli esiin.

»Kira!» huusin minä hengästyneenä turkinkielellä, »sisareni… tahdon puhutella…»

»Kuinka? Mitä tahdot?» kysyi palvelija samalla kielellä, pysähdyttäen minut.

Olin todellakin hullu, sillä syöksyin palvelijan kimppuun ja työnnyin hänen ohitseen pihaan. Mutta pitkälle en päässyt, ennenkuin edessäni seisoi kaksi miestä, ja kuulin käheän, vanhan äänen huutavan ikkunasta:

»Mitä tämä melu merkitsee? Pieskää hiukan tuota ghiauria [turkinkieltä ja merkitsee kristitty], ja palvelijaa, joka päästi hänet sisään!»

Minut laahattiin pois pihasta, heitettiin maahan, ja minua piestiin nahkahihnalla, kunnes housuni ja pakarani olivat riekaleina. Sitten pyövelit salpasivat portin, jättäen minut siihen makaamaan kivusta puolikuolleena.

Olen saapunut Golgatani huipulle. Tähän päättyvät myrskyisen lapsuuteni kolme surullisinta vuotta… Sillä jos Jumala olikin ankara minua kohtaan kieltäessään minulta Kiran, oli sittekin olemassa Kaitselmus. Tämä Kaitselmus lähetti minulle ystävän.

Ponnistaen haavoitetun ruumiini viimeiset voimat, laahauduin hädin tuskin tien toiselle puolen, missä vaivuin uupuneena maahan. Tällöin minua lähestyi neljän- ja viidenkymmenen vuoden välillä oleva, köyhästi puettu mies, kantaen toisessa kädessään salepin valmistamiseen tarvittavia aineksia, toisessa koria kuppeineen, laski kapineensa maahan, ja ristien käsivartensa huudahti kreikankielellä:

»Voi, poika-parka! Katselin voimattomana, kuinka sinua piestiin. Miten lienetkään loukannut noita pakanoita, että he sinua noin pahoinpitelivät?»

Katselin hänen vilpittömiä kasvojaan, pehmeää, harmahtavaa partaansa, hyviä, surunvoittoisia silmiään uurteisen otsan alla, ja huusin raivostuneena, nousten omia tunteitani vastaan:

»Miksi toivotat minut helvettiin, lapseni?» sanoi hän. »Säälin sinua sydämestäni ja tahtoisin auttaa sinua onnettomuudessasi».

»Jättäkää minut rauhaan, te ihmiset, säälinenne ja sydäminenne! Olen saanut maistaa niitä kylliksi… Tahdon kuolla yksin!…»

»Oi, sinua onnetonta! Niin nuori ja jo elämään kyllästynyt! Mutta juo kuitenkin tämä lämmin juoma. Se virkistää sinua hiukan».

Otin vastaan salep-kupin, tietämättä, mitä ajatella. Mikä sääntö, mikä johtopäätös oli sovellutettava tähän lyhyeen kokemukseen, kun niin monet ihmiset, jotka alussa olivat näyttäneet hyviltä ja avuliailta, olivatkin päätyneet alhaisiksi ja rikollisiksi? Niin, kuusitoistavuotiaana minä tunsin ihmissielun halpamaisuuden. Enkä kuitenkaan tietänyt kaikkea.

En etenkään tietänyt, että Luojan työt ovat suunnattoman monimutkaiset ja vaihtelevat, ja etteivät tuhannet kärsimämme häväistykset oikeuta meitä sylkäisemään koko ihmisyyttä kasvoihin. Jumala itsekin ymmärsi tämän, kun hän syntiseen ihmiskuntaan vihastuneena päätti rangaista sitä, tuhoamatta sitä kuitenkaan kokonaan, koskapa pelasti häviöstä hurskaan patriarkan ja hänen perheensä. On totta, ettei vedenpaisumusta seurannut ihmiskunta ollut edellistä parempi, mutta se ei ollut sen oma syy. Se johtui siitä, että Jumala (niinkuin minä kuusitoistavuotiaana) tunsi huonosti maailman eikä tietänyt, mitä teki.

Minä tiesin, minä, siitä päivästä lähtien, jolloin kohtalo lähetti luokseni Barba Yanin, tuon sielultaan jumalaisen salepinmyyjän, minä tiesin, että sen ihmisen on pidettävä itseään onnellisena, joka on saanut tavata elämässään Barba Yanin kaltaisen olennon. Minä olen tavannut vain yhden sellaisen. Mutta se riitti tekemään elämän minulle siedettäväksi, saattoipa minut usein vielä siunaamaankin sitä ja laulamaan sen ylistystä. Sillä yhden ihmisen hyvyys on voimakkaampi kuin tuhansien pahuus. Paha työ kuolee tekijänsä kanssa, mutta hyvyys säteilee vielä vanhurskaan poistuttuakin.

Niinkuin aurinko hajoittaa pilvet ja tuo maailmaan iloa, hävitti Barba Yanikin sieluani kalvavan pahan ja teki sydämeni terveeksi. En sallinut tämän tapahtua vastustelematta, mutta mikä sydän, olkoonpa kuinka elämän murjoma tahansa, voi pitää puoliaan kaikkivoipaa hyvyyttä vastaan.

Minun täytyi antaa perään, ja kohtalon lähettämä salepinmyyjä sai kuulla koko tarinani. Hänen lääkkeensä oli nopea kuin salama.

»Stavraki!» sanoi hän minulle, omaksuen varovasti väärän nimeni ja antaen sille tuttavallisen muodon. »Ensinnäkin on sinun luovuttava etsimästä sisartasi noin epäviisaalla tavalla. Et näy tietävän, että on helpompi riistää hirvi tiikerin kidasta, kuin nainen haaremista. Ja jos onnistut pitämään kurissa tämän sydämesi heikkouden, käy muu helposti kuin tanssi. Sinulla on kolme megdediä taskussasi. Hyvä, siinä on rahaa kyllin voidaksesi ostaa salepin valmistamisessa tarvittavan ibrikin sekä kuppeja, toisin sanoen kojeet, jotka minulla on tässä käsissäni ja joilla olen elättänyt itseni kaksikymmentä vuotta. Ibrik toisella käsivarrellasi, kori toisella, sinä sitten kierrät Barba Yanin rinnalla juhlista juhliin, markkinoilta markkinoille, huudellen iloisesti: »Salepia! Salepia! Salepia!… Kas tässä on salepinmyyjä!» Idän oiva maa avautuu sinulle suurena ja vapaana, tosiaankin vapaana, sillä sanottakoonpa turkkilaisista maista mitä tahansa, ei missään voi elää vapaampana. Mutta yhdellä ehdolla: sinun on hävittävä, kadottava joukkoon, et saa millään tavoin herättää huomiota, sinun on oltava kuuro ja mykkä… silloin, ja vain silloin, voit näkymättömänä päästä kaikkialle. Hyvin teljetyt ovet eivät avaudu väkipakolla».

Ibrik ja kori käsivarrellani minä jo seuraavana päivänä huutelin valppaana Barba Yanin vierellä. »Salepia! Täällä myydään salepia!» Ja nyt näin, millä tavoin petollinen ja sydämetön ystävä saadaan palaamaan takaisin kemiriin, jonka se on jättänyt. Kolikoita sateli joka puolelta, vapaus tuli kukkarooni, ja iltaisin tunsin, että ihminen voi olla onnellinen, vaikka taskut eivät olekaan täynnä kultaa. Me istuimme pengermällä vesipiippua poltellen, ja hyvyys, joka säteili Barba Yanin koko olemuksesta, valtasi minut tykkänään. Olin hänelle kiitollinen, rakastin häntä kuin hyvää isää ja ystävää. Asuin hänen luonaan, tein työtä hänen rinnallaan, yhdessä me aterioimme, yhdessä nautimme joutohetkistä, ja näin meistä tuli eroamattomat toverit. Ennen pitkää yhdisti meidät toisiinsa luja ystävyys, mikä liitti nuoren vesan varttuneeseen runkoon.

Barba Yani ehätti tyydyttämään uteliaisuuttani kohottaen menneisyyttään peittävää verhoa. Tuo menneisyys ei ollut moitteeton eikä katkeruutta vailla.

Toimiessaan opettajana eräässä pienessä kaupungissa Kreikassa hän oli tehnyt itsensä syypääksi himorikokseen, mistä sai rangaistukseksi kaksi vuotta vankeutta ja menetti virkansa. Vankilasta päästyään hänen oli täytynyt lähteä kaupungista, harhailla siellä täällä ja harjoittaa kaupustelua; hän oli kokenut nurjamielisyyttä, saanut ystäviä, vuodattanut sydänvertaan. Toinen rakkausseikkailu oli vähällä maksaa hänen henkensä. Silloin hän siirtyi Vähään Aasiaan, missä vietti yksinäistä ja riippumatonta, melkeinpä viisasta elämää.

Hän oli mies, joka osasi puhua ja vaieta, tehdä hyvää tulematta itsetyytyväiseksi, ja häntä oli turha taivutella, milloin jokin seikka oli vastoin hänen mieltään. Hän tunsi kaikki läheisen Idän murteet, ja käytti joutoaikansa lukemiseen, kuljeskelemiseen ja vaatteittensa pesuun. Hän ei pakoittanut minua mihinkään, mutta osoitti vain minulle, mikä oli hyvää, hyödyllistä ja viisasta tehdä. Hän opetti minut kirjoittamaan ja puhumaan kreikankieltä. Nähdessään, kuinka uskollisesti liitin elämäni hänen elämäänsä, ei hänkään tinkinyt ystävyydessään. Aluksi puhuttelin häntä »herraksi», mutta hän pyysi minua sanomaan itseään nimellä »Barba». [Barba = setä; kreikankielinen sana, jota käytetään puhuteltaessa tuttavallisesti iäkästä miestä.] Unohdin kadonneen kemirini kalliine sisältöineen, ja minusta tuli pian hänen oppilaansa, ainoa ystävänsä ja hänen vanhojen päiviensä lohdutus.

Mutta sitä ennen oli minulla vielä jyrkkä rinne noustavana. Me nousimme sen yhdessä.

Unohdin kadonneen kemirini, mutta en voinut tottua sisareni menettämiseen. Rakastin Barba Yania, mutta Kiraa minä jumaloin. Ja kun olin varma siitä, että hän asusti sen oven takana, missä olin saanut selkäsaunan, neuvoi hirtehinen minua palaamaan sinne takaisin.

Oli keskikesä, ja kolme kuukautta oli kulunut surullisesta retkestäni Baptuman tiellä. Barba Yanin tietämättä minä kuljeskelin usein tuon kirotun huvilan mailla, kiertelin ja kaartelin sitä kaukaa ja vakoilin sitä. Ei mitään tulosta. Näin naisia ajavan vaunuissa, mutta Kiraa en nähnyt.

Varovaisuuteni rohkaisemana minä päätin eräänä iltana olla hiukan uskaliaampi. Hankin tikapuut, ja pimeän yön suosimana asetin ne pihaa ympäröivää korkeaa kiviaitausta vasten. Tahdoin päästä näkemään haaremin sisäpuolelle, missä tiesin naisten liikuskelevan hunnuitta. Mutta vastassani oli kaikkialla vain alaslasketut kierrekaihtimet. Olin itsepäinen ja aloin kiertää pitkin aitausta, kunnes viimein näin valaistun ikkunan. Mutta näin vain ison, upeasti sisustetun huoneen, jossa ei ollut ketään…

Jäin sykkivin sydämin odottamaan tikapuille, toivoen yhä saavani nähdä naisväkeä.

Yhtäkkiä tunsin tikapuiden allani liikahtavan ja olin putoamaisillani. Pelosta jähmettyneenä tarrasin niihin kiinni parhaani mukaan, kun äkkinäinen ja kiivas nykäisy pakoitti minut hellittämään otteeni. Tikapuut kiskaistiin aitani ja minä putosin vartian syliin, joka sanaa sanomatta alkoi iskeä minua nyrkeillään.

Minut sidottiin, heitettiin rattaille ja vietiin sen tien Damaskukseen, missä minut teljettiin tutkintovankilaan.

Turkkilaiset tutkintovankilat olivat tuohon aikaan oikeita unohduksen pesiä. Se onneton, joka joutui sinne niin raskauttavien syiden perustalla kuin minä, ei koskaan tietänyt, milloin häntä tutkittaisiin, ellei joku vaikutusvaltainen henkilö rientänyt lahjuksin anomaan armoa valtaherroilta. Mutta hän ei kärsinyt niin paljon vapautensa kadottamisesta kuin vankilaelämän kurjuudesta, etenkin jos hän oli nuori mies.

Minun kopissani oli kymmenkunta vankia. Yhteinen, maalaamattomista laudoista kokoonkyhätty lavitsa täytti kolmeneljännestä huoneesta. Iso, puinen, kannella varustettu astia eräässä huoneen nurkassa teki käymälän virkaa, levittäen huoneeseen tukahduttavaa löyhkää. Syöpäläisiä, lutikoita ja rottia vilisi rykmentittäin. Kukaan ei edes viitsinyt niitä tappaa, sillä olisihan siihen tarvittu ihmisikä.

Mitä inhoittavimpia toimituksia harjoitettiin kaikkien nähden. Nämä turkkilaiset, kreikkalaiset ja armenialaiset eivät enää olleet ihmisiä. Inhimillinen alennustila oli täällä vertaansa vailla, sillä kaikista luoduista olennoista vain ihminen yksin voi vajota näin syvälle.

Ja tähän maalliseen helvettiin, näiden hirviöiden keskelle, minä jouduin. Mikä saalis minä olinkaan heille!

Kukaan ei suojellut minua, kukaan ei puolustanut minua, enempää muhamettilaiset kuin kristitytkään. Sensijaan he tappelivat keskenään uudesta herkkupalasta, repivät toisiaan parrasta, kynsivät toisensa verille. Aseistettuina he olisivat tappaneet toisensa. Näin olin kokonaisen kuukauden alttiina mitä julmimmalle häväistykselle…

Nyt en pahoittele, että minun oli kuljettava tuota tietä, sillä näin opin tuntemaan ihmisolennon pohjiaan myöten. Jos säilyin hyvänä kaikesta siitä huolimatta, mitä näin ja mitä kärsin, oli se vain siksi, että tuottaisin kunniaa hänelle, joka on luonut Hyvyyden, luonut sen niin harvinaiseksi ja antanut sen saada sijansa raakalaisten keskellä, mikä on elämän ainoa oikeutus.

Olin kuin elävänä haudattu ja ajattelin kuolemaa. Kuulin kerrottavan vangeista, jotka eivät enää jaksaneet kestää kidutusta, vaan hirttäytyivät yöllä toisten nukkuessa nuoraan, minkä olivat punoneet vaatteittensa riekaleista ja kiinnittäneet ikkunan rautaristikkoon. Päätin noudattaa noiden marttyyrien esimerkkiä.

Mutta jokin sisäinen ääni kehoitti minua toivomaan. Tiesin, etten enää ollut yksin maailmassa, kuten ennen. Sydämen mies, oiva ystävä oli tuolla ulkopuolella. Hän oli köyhä ja vailla suojelijoita, mutta hän oli hyvä ja viisas. Hän varmaankin ajatteli minua, työskenteli minun vapauttamisekseni.

Olin oikeassa. Eräänä päivänä kopin ovi avautui, vartia astui sisään ja hänen perässään Barba Yani. Mikä suunnaton ilo!… Vain Kiran ilmestyminen olisi voinut saattaa minut yhtä onnelliseksi. Mutta mikä suru samalla! Tänä kuukautena olivat miesparan hiukset muuttuneet valkeiksi! Heittäydyin itkien hänen rintaansa vasten. Ainoa säälinilmaus, minkä tämä surullinen näytelmä aiheutti, tuli erään kreikkalaisen taholta, joka vuoteella loikoen huudahti:

»Ah, ukkelini! Sinunko on poika? Käypää tavaraa tällaisessa paikassa!
Oikea makupala! Sinä vain olet kuorinut kerman!»

Valkeana kuin vaha, Barba Yani painoi minua rintaansa vasten ja sanoi väräjävällä ja tukahtuneella äänellä:

»Rohkeutta! Rohkeutta!… Huomenna pääset täältä ja saat karkoituskäskyn!»

»Se on lievin rangaistus, minkä olen voinut sinulle saada. Rikoksesi on raskas: tahdoit yölliseen aikaan tunkeutua haaremiin. Mutta lohduttaudu, minä tulen kanssasi. Maailma on suuri, olemme vapaita, ja jos vain tottelet minua vast'edes, elät onnellisena Turkin kamaralla… Siis näkemiin. Ole valmiina huomenna aamunkoitteessa».

En voinut nukkua koko yönä. Päivän sarastaessa minut noudettiin vankilasta. Portilla odottivat rattaat ja kaksi pyssyillä ja turkkilaisilla miekoilla varustettua ratsusantarmia. Silloin näin, että meitä oli kolme karkoitettavaksi tuomittua. Barba Yani oli siinä myöskin tavaroinemme. Kaikki sälytettiin rattaille ja seurue lähti Diarbekiria kohti.

Ihmisen elämä ei ole kerrottavissa eikä kirjoitettavissa. Sitäkin vähemmän soveltuu kerrottavaksi sellaisen ihmisen elämä, joka on rakastanut maata ja samoillut sen ristiin rastiin. Mutta on melkein mahdotonta antaa elävää kuvaa hänen elämästään, jos hän on ollut tulisielu, joka on taipaleellaan tuntenut onnen ja kurjuuden kaikki asteet. Mahdotonta ensiksikin hänelle itselleen, ja mahdotonta niille, jotka häntä kuuntelevat.

Se mikä on viehättävää, maalauksellisen kaunista ja mielenkiintoista sielultaan voimakkaan, myrskyävän ja samalla seikkailunhaluisen miehen elämässä, ei aina ilmene tämän elämän huomattavissa tapauksissa. Kauneus piilee usein pikkuseikoissa. Mutta kukapa kuuntelisi pikkuseikkoja? Kukapa nauttisi niistä? Ja ennenkaikkea, kuka niitä ymmärtäisi?…

Siksipä olenkin aina suhtautunut ynseästi huudahdukseen: Kertokaa meille jotakin elämästänne!…

Ja sitten vielä eräs vaikeus: ken rakastaa, hän ei ole yksin. Hän ei ole yksin silloinkaan, kun hän ei enää halaja rakkautta, kuten on minun laitani nyt. Tämä pitää paikkansa niihinkin ihmisiin nähden, jotka elävät muistoista, sillä nykyhetkellä on osansa näihin muistoihin. Ei hyödytä toivoa kuolemaa. Minä olen usein elämässäni vilpittömästi toivonut sitä. Mutta silloin ovat menneisyyden kauniit kuvat nousseet ilmielävinä eteeni, ne ovat hellyttäneet sydämeni, vaihtaneet katkeruuden iloksi ja pakoittaneet minut yhä uudelleen ja uudelleen etsimään ikuista lohtua ihmisten kasvoista. Yksi näistä kauniista kuvista oli Barba Yani.

En voi kertoa hänestä mitään, tuskinpa mitään: kahdeksan vuotta elämästäni kasvoi kiinni hänen elämäänsä… Diarbekir, Alep, Angora, Sivas, Erzerum ja sadat muut pikku kaupungit ja kylät näkivät vaeltavat haamumme. Emme myyneet vain yksinomaan salepia. Kättemme kautta kulki mattoja, liinoja, ihovoiteita, hajuvesiä, hevosia, koiria ja kissoja, mutta oiva salep auttoi meidät aina hädästä. Milloin epäonnistunut yritys heitti meidät oljille, etsittiin kiireesti esille ibrikit, nuo ruostuneet ibrik-pahaset. Ja taas huudeltiin: »Salepia! Salepia! Kas tässä ovat salepinmyyjät!» Katsoimme toisiimme ja nauroimme…

Niin, nauroimme, sillä Barba Yani oli verraton ystävä. Onnettomuuden aiheuttaja olin aina minä, minä parantumaton hutilus. Muistan eräänkin tapahtuman, joka oli kaikkein tuhoisimpia.

Olimme juuri panneet kaikki rahamme likoon ja ostaneet kaksi kaunista hevosta suurilta markkinoilta noin viidentoista kilometrin päässä Angorasta. Olimme tyytyväisiä, sillä kauppa oli ollut hyvä. Tyytyväisyyskö vai väsymys lienee minussa kotimatkalla herättänyt halun poiketa hetkiseksi yksinäiseen kapakkaan. Oli pimeä. Barba Yani vastusti tuumaani.

»Annahan olla, Stavraki! Jatkakaamme kotiin saakka. Siellä suomme itsellemme lasin».

Mies-poloinen suostui. Sidoimme hevoset pylvääseen kapakan ulkopuolelle. Ja ikkunaan päin kääntyneinä me joimme kunniaksemme lasin. Sitten toisen. Nälkä nipisteli vatsaa. Söimme seisovilla jaloin. Sitten tuli taas juoman vuoro, sillä Barba Yanikaan ei halveksinut elämän antimia. Sydämet alkoivat liikehtiä. Me lauloimme:

    De nouveau tu t'es saoûlé!…
    De nouveau tu casses les verres!…
    O, vilaine bête que tu fais!…

    [Taasen olet hankkinut itsellesi humalan;
    taasen rikot lasisi.
    Voi sinua narria!]

Mutta Barba Yanilta katkesi laulu kesken. Katsellen pimeisiin ruutuihin hän sanoi rauhallisesti:

»Niin, Stavraki, olen totisesti sitä mieltä, että olet 'kurja narri', sillä kauniit eläimet, jotka jäivät tuonne ulos, ovat nyt poissa, tai on näköni huono!»

Yhdellä hyppäyksellä olin ulkona, mutta en erottanut muuta kuin kavioiden kiivaan kapseen pimeässä yössä.

Hapuillessamme tuntia myöhemmin eteenpäin pimeässä ja kompastellessamme joka kuoppaan, Barba Yani huusi minulle kuin varoitukseksi ikään:

»Sinä tahdoit 'kunnioittaa hyvää onneamme'! No niin, kulje nyt jalkaisin, sinä siunattu aasi! Ja laula lohdutukseksesi: 'Taasen olet hankkinut itsellesi humalan!'»

Mikä onni onkaan tuntea sydämensä sykkivän hyvässä inhimillisessä maaperässä, tässä mainiossa mullassa, joka välittää meihin elävöittävää nestettään!

Niinä vuosina, jolloin minun ja Barba Yanin elämä oli yhtä, oli itse luontokin hellivä, veljellinen, runollinen. Kaikki oli mielestäni kaunista ja elämisen arvoista. Rumuus kadotti vastenmielisyytensä, typeryys kilpistyi pilantekoomme, kavaluus paljastui, suurten väkivaltakin tuntui minusta siedettävältä. Kun kosketus karheaan ulkomaailmaan oli tukehduttaa meidät, pakenimme äänettömään maailmaamme, tuohon maailmaan, missä luonto yksin haastaa silmille ja sydämelle.

Barba Yani saattoi kulkea päiväkauden sanaa sanomatta. Katseellaan hän vain osoitti minulle, mikä oli huomion arvoista. Tätä hän sanoi »terveyskylvyn ottamiseksi». Sitä se todella olikin. Äänetön luonto puhdistaa ja antaa mielenrauhan elämän alhaisuuden nöyryyttämälle ihmiselle, sillä voimakkainkaan ei voi liikkua roskaväen keskellä tuntematta itseään saastutetuksi.

Mutta tämä nuoruusvuosieni suuri seuralainen oli lisäksi muinaisajan ja sen viisaustieteen tuntija. Keskustelujaan elämästä — mikä oli hänen joutohetkiensä lempihuvia — hän valaisi viisaustieteestä ottamillaan esimerkeillä. Itse hän ei aina osannut elää viisaasti, mutta hän rakasti sydämen hiljaista rauhaa.

»Ennemmin tai myöhemmin älykäs mies ymmärtää, kuinka turhaa on tunteitten myllerrys, joka turmelee rauhan ja polttaa poroksi elämän», hän sanoi minulle. »Onnellinen se, ken ymmärtää tämän varhain, sillä sitä enemmän hän nauttii olemassaolosta».

Eräänä kylmänä syyspäivänä olimme manööverikentällä lähellä Alepia. Sotilaat vakasivat lämpimän juoman väkirynnäköllä (kuten sotilaallinen sanontatapa kuuluu). Upseeritkin tulivat maistelemaan sitä, ja kun meillä oli hehkuvia kivihiiliä ibrikiemme alla, jäivät he lämmittelemään käsiään ja juttelemaan. Eräs korkea-arvoinen upseeri kertoi alaiselleen kaskua, jonka mukaan muuan kenraali, Aleksanteri Suuren ystävä, kehoitti tätä suostumaan Dariuksen tarjoamaan rauhaan, sanoen:

»Jos olisin Aleksanteri, suostuisin minä rauhaan». Mihin suuri valloittaja oli vastannut:

»Hyvä, ukkoseni!» huudahti upseeri. »Kuinka sen tiedät? Salepinmyyjä tuskin tapaa Aleksanteri Suurta!»

»Tapaapa niinkin!» vastasi ystäväni. Kaikkihan tarvitsevat lämmintä, kuten näette!»

Vastauksen kaksimielisyys huvitti upseeria. Hän alentui puhelemaan kanssamme, ja nyt sattuivat katseemme yhteen.

»Niin», vastasin minä punastuen. »Ajoimme viisi vuotta sitten
Konstantinopolissa samoissa vaunuissa Mustafa-beyn kanssa».

»Kautta Allahin, se on totta? Sinä olet siis tuo poika, joka etsi silmäpuolta äitiään. Sait varmaankin kokea monta kovaa tuon satyyrin luona!»

»Kuinka saatoit luottaa ensimäiseen vastaantulijaan, joka silitteli hyväillen lapsekkaita kasvojasi?» Upseeri puheli kauan kanssamme, kertoillen Mustafa beyn suurista konnantöistä. Sitten hän alkoi keskustella innokkaasti Barba Yanin kanssa, jonka tiedot hämmästyttivät häntä. Ja lähtiessään hän puristi sydämellisesti käsiämme, ja antoi meille kummallekin turkkilaisen kultarahan.

»Se ei ole juomarahaa», sanoi hän. »Tahdon vain osoittaa pitäväni arvossa vanhuksen viisautta ja nuorukaisen kärsimystä».

»Näetkös, Stavro? Erhettä on paljon, mutta älykkäisyys poistaa raja-aidat, vaikkapa asianomainen olisi puettu sotilasunivormuunkin!»

Tällävälin Barba Yani vanheni. Sydäntauti teki hänet vuosi vuodelta yhä kykenemättömämmäksi ansaitsemaan leipäänsä. Väsymys valtasi hänet usein. Hän vaipui tuon tuostakin raskasmielisyyteen. Minä olin kaksikolmattavuotias, vahva, rohkea ja neuvokas. Meillä oli hiukan säästöjä ja päätin kehoittaa häntä lepäämään. Jotta tämä lepo olisi ollut hänelle mieluisa, valitsin oleskelupaikaksemme meille vielä oudon maan: Libanonin vuoriston.

Oi sinä kaunis ja suruisa Libanon! Jo ajatellessanikin siellä vietettyä vuotta päihtyy sydämeni riemusta ja vuotaa samalla verta!… Ghazir!… Ghazir!… Ghazir!… Ja sinä Dlepta!… Ja sinä Hermon!… Ja sinä Malmetein!… Ja te setrit pitkine ystävällisine oksinenne, jotka näyttävät tahtovan syleillä koko maata!… Ja te granaattiomenapuut, joille riittää pari kahmaloa multaa kallionhalkeamassa, tarjotaksenne kulkijalle mehukkaita hedelmiänne!… Ja sinä Välimeri, joka antaudut hekumallisena jumalasi polttaville hyväilyille ja levität tahrattoman ja mittaamattoman ulappasi Libanonin majojen vähäisten ikkunain eteen, jotka rinteiltä katselevat kasvoihin äärettömyyttä!… Kaikille ja kaikelle sanon jäähyväiset!… En enää koskaan näe teitä, mutta ainutlaatuinen ja lempeä hohteenne säilyy iäti silmissäni!… Tuo hohde on himmennyt muistissani… Elämä ei ole sallinut, että iloni olisi jakamaton… Mutta, Jumalani, milloin suo elämä meille täydellistä iloa?…

Asetuimme asumaan Ghazirin kylään, joka on maalauksellisen kaunis, kuten melkein koko Libanon, ja sijaitsee suojaisella kukkulalla. Olimme vanhan nivelsärkyä potevan, Set Amra-nimisen vaimon ainoat vuokralaiset. Hän eli yksinäisyydessä ja oli kristitty arabialainen niinkuin kaikki libanonilaiset. Kristittynä hän otti meidät ystävällisesti vastaan, vaikka olimmekin oikeauskoisia ja hän itse katolilainen. Ja nyt saatte jälleen kuulla tarinan, sillä elämäni taival on rikas tarinoista.

Sillävälin kun minä kuljin ansioilla ja Barba Yani retkeili keppineen granaattiomenoita etsiskellen ja käärmeitä tappaen, saimme kuulla, että Set Amralla, jonka kanssa pakinoimme vesipiippua poltellessamme, saimme kuulla, sanon minä, että hänelläkin oli surunsa. Hän oli liian yksin, ja tämä yksinäisyys jäyti hänen sydäntään. Hänen ainoa lapsensa, kaksikymmenvuotias tyttö, oli Venezuelassa, mihin oli matkustanut isänsä kanssa rahaa ansaitsemaan, kuten Libanonin asukkaitten on tapana. Mutta isä oli kuollut vuosi sitten, ja senjälkeen olivat kirjeet Amerikasta harvenneet. Selina-tyttönen ei ollut köyhä. Hän johti sievoista korukauppaa. Mutta äidille hänen sydämensä ei paljoakaan säteillyt hellyyttä. Hän unohti hänet, ja Set Amran täytyi usein elää pelkällä leivällä päivät pääksytysten.

Meidän kävi häntä sääli. Täst'edes aterioimme yhdessä. Set Amra oli meille sisar ja äiti. Hän sai parhaat palat lampaanpaistista ja hänen vesipiippunsa täytettiin tumbakilla. Enempää ei tarvittu. Hän kiitti Jumalaa siitä, että hän oli lähettänyt meidät, ja kirjoitti tyttärelleen liikuttavan kiitollisia kirjeitä. Selina kiitti vastauksessaan molempia tuntemattomia, joilla oli niin veljellinen sydän.

Mutta kun ansiot olivat vähäiset, hupenivat säästömme silminnähden. Tuli syksy, ja Barba Yani vilustui. Noudin lääkärin Beirutista ja sitten lääkkeitä. Rakkaan ystävän tila parani hyvässä hoidossa, mutta rahat luistivat käsistä. Tuo talvi oli ankara Libanonissa. Sain vaivoin ansaituksi sen verran, ettemme aivan nääntyneet nälkään. Luovuimme lihan syönnistä ja elimme kolmena viikon päivänä kuivalla leivällä. Olimme niin säästäväisiä, että poltimme vain yhtä vesipiippua kerrallaan, antaen tshibukin kulkea kädestä käteen, suusta suuhun. Tämä oli kovaa, mutta näin päästiin kuitenkin maaliskuuhun, jolloin saimme iloisen uutisen: Selina ilmoitti lähtevänsä Venezuelasta ja saapuvansa kotiin kolmen tai neljän viikon kuluttua.

»Tiedättekös?» sanoi Set Amra eräänä päivänä salaperäisesti. »Stavro on kaunis poika. Aivan varmaan Selina rakastuu häneen, ja silloin tulee anteliaisuutenne minua kohtaan runsaasti palkituksi. Mitä siitä sanot, Stavro?»

Mitäkö Stavro sanoi? No niin, hänen päänsä meni pyörälle, kuten tavallista. Se meni pyörälle siinä määrin, että hän alkoi pyörittää ympäri Barba Yaniakin, ja lopulta me kaikki, leinin vaivaama vanha nainen mukaanluettuna, aloimme tanssia piirissä minun ja Selinan pikaisen avioliiton julkaisemiseksi, josta viimemainitulla ei ollut pienintäkään aavistusta.

Kuljin suoraan eteenpäin kuin kuuro hevonen. Aloin katsella taloa kuin ainakin tulevaa omaisuuttani, ja nyt huomasin sadeveden tunkeutuvan huoneisiin kattoa peittävän soran läpi. Noudattaen libanonilaisten esimerkkiä minä kiipesin katolle jyrä mukanani ja aloin asukkaitten ylitsevuotavaksi riemuksi juoksennella pitkin ja poikin katolla vetäen perässäni raskasta jyrää, joka kävi kantapäihin!, niin että kaaduin suulleni.

Menin vieläkin pitemmälle. Eräänä päivänä osoitin Barba Yanille Set Amran vielä punaisia ja täyteläisiä huulia, hänen siinä kiihkeästi imiessään tshibukia, ja sanoin:

»Barba Yani, katsohan noita huulia! Kenties ne osaavat vielä suudella muutakin kuin vesipiipun ambraa! Ja ehkäpä saamme kahdet häät yht'aikaa».

»Niin, kahdet häät, tiedättekös! Sillä minun ja Selinan avioliitto oli yhtä varma ja tosi kuin köyhyytemme…

»Voi sinua, Stavraki!» huudahti ystävä-parkani. »Saat ottaa vielä monta askelta, ennenkuin opit tuntemaan elämää!»

Hän oli hyvä ennustaja. Selina saapui. Hän oli tumma, komea, tuuheatukkainen kaunotar, jonka silmänurkassa piili paholainen. Hän oli vilkas kuin elohopea, mutta sielultaan kauppasaksa ja älyltään vain naikkonen. Ensi päivästä alkaen hän herätti meissä pelkoa. Hänen kiitoksensa kuivuivat lyhyeen. Meidän elämämme oli hänen mielestään inhoittavaa, ja hän melkein moitti meitä äitinsä kurjuudesta. Ylenkatseensa hän toi ilmi vuokraamalla asunnon itselleen, vieraili päivittäin neljännestunnin luonamme ja antoi Set Amralle naurettavan pienen rahasumman, joka oli tarkoitettu meille »korvaukseksi». Puettuna vierasmaalaisiin pukuihin ja jalokiviin hän levittäytyi kuin kauppatavara kateellisten kyläläisten katseltavaksi.

Eräänä päivänä eräs naapurivaimo riensi kertomaan meille, että komea herra oli tullut vaunuilla Beirutista Selinaa tervehtimään. Selinaa, minun luvattuani, minun morsiantani!…

»Ah, Barba Yani, kuinka elämä onkaan täynnä pettymyksiä!» vaikeroin minä painaen pääni ainoan vilpittömän ystäväni olkaa vasten.

»Etkö tietänyt sitä, Stavraki?… No niin, opi se uudelleen. Ja ota sillävälin ibrikisi, hae esille minun kojeeni ja lähtekäämme! Lähtekäämme: onhan maa vielä kaunis!»

Me lähdimme, jättäen Set Amra-paran kyyneliin. Ja kolme kuukautta pääksytysten me kiertelimme Libanonin mainioita seutuja, juoden sen kirkkaista lähteistä ja juottaen libanonilaisille ikuista salepiamme.

»Salepia! Salepia! Kas tässä ovat salepinmyyjät!» »Stavraki, eikö maa ole kaunis?»

Maako kaunis?… Ei, se on valhetta!… Kaikki kauneus tulee sydämestämme, mikäli ilo siellä asustaa. Sinä päivänä, jolloin ilo katoaa, on maa vain kalmisto. Ja Libanonin kauniista maasta tuli kalmisto minun sydämelleni ja Barba Yanin ruumiille. Eräänä päivänä lähellä Dleptaa kaatoi äkkinäinen ja odottamaton sydänkohtaus hänet kasvoilleen maahan. Hän löi päänsä kallioon ja haavoittui.

Siitä lähtien on mato jäytänyt elämääni. Kadotetun ystävän kaipuu ja halu etsiä kaikesta huolimatta rakkautta, sai minut muutamia vuosia myöhemmin palaamaan kotimaahani, lähestymään inhimillistä olentoa, rakastamaan häntä, niinkuin olin rakastanut Kiraa ja äitiäni — niin kuin olin rakastanut Barba Yania.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KIRA KIRALINA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.