NURHOSEN JÄLK. & KUMPP.

Antti Saarelan päiväkirjamuistelmia

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1902.

I.

Kesäkuun 8 p.

Omituinen sattuma on, että nyt kun kerran elämässäni saan viettää toimiltani vapaan kesän, olen joutunut tämän kaupungin läheisyyteen, kaupungin, josta jo alun toistakymmentä vuotta olen poissa ollut, vaan jossa varemmin olen viettänyt elämäni parhaat vuodet, toivoni, rohkeuteni ja toimeliaisuuteni ajan.

Mikä ero viimeisellä kymmenellä ja kymmenellä edellisellä vuodella. Täällä olemaani kymmeneen vuoteen sisältyy elämäni kevät, viimeksi kuluneet ovat sen syksyä. Kesää minulla ei ole koskaan ollutkaan.

Jos täällä nyt vaan viihtyisin ja saavuttaisin kaipaamani levon. Kun isäntäni, jota viimeiset ajat olen palvellut, äskettäin kuoli ja pesä teki vararikon, jouduin taas ilman tointa ja toiminta-alaa. Mutta kun nyt sattuu olemaan kesä, haluan täällä yksinäisyydessäni levätä ennenkuin uuden leipätoimen itselleni hankin. Lepoa tarvitsenkin. Jäseniäni kolottaa, taudit raivoavat ruumiini joka kohdassa ja raskas on mieleni tila.

Kun vaan leponi ei muuttuisi ikävyydeksi. No, pääsenhän täältä pois silloin kun mieli tekee. Yksinäisyyttä en suinkaan pelkää, sillä siihen olen jo tottunut. Koko sen ajan kun täältä muuttoni jälkeen olen suuressa kaupungissa asunut, olen jokapäiväisten työtoimieni ulkopuolella oleksinut melkein yksinäni. Olen istunut piilosissa paikoissa teattereissa ja konserteissa, käynyt syrjäisissä ravintoloissa tuutingilla, vaan muuten viettänyt joutoaikani sohvallani loikoen, sanomalehtiä ja romaania lukien.

Vanha, kulunut sohvani. Sinä olet monen monet kerrat tarjonnut minulle pitkien iltojen kuluksi paikan, jossa vanhat muistelmat ovat ajatuksissani saaneet tehdä kiertokulkuansa. Sinä olet nyt liiterissä, mutta hylkäämään en sinua tule. Me kuulumme yhteen.

En oikein itsekään käsitä, miksi asetuin näin lähelle tätä kaupunkia vapauttani viettämään. Sanomalehti-ilmoitukseni johdosta sain asuntotarjouksia muualtakin, mutta tämä näytti minusta kaikkein sopivimmalta. Ehkäpä se niin onkin. Onhan tässä vettä soudella ja kalastella, siisti huone asua, ja mitäs minä muuta tarvitsen. Lisäksi vanhat muistot elähyttämässä, ja kun kaupunkilaisetkin peräti vähän kuleksivat täällä päin, saanen rauhan kaikin puolin.

Talon isäntäväki ei ollenkaan näytä tietävän minun ennen tässä läheisessä kaupungissa varsinaisesti asuneen. He eivät siihen aikaan ole tätä taloa pitäneet, ja lisäksi muuttuu ja unehtuu kymmenessäkin vuodessa siksi paljon, ettei taida enää itse kaupungissakaan olla ketään, joka muistiaan pingo iltamatta minun mieleensä saisi. Mutta juuri se olisikin hyvä asia. Haluaisin olla aivan tuntematon, nauttia muistoistani häiritsemättä ja kenenkään minua tuntematta kerran pari pistäytyä kaupunkia katsomassa.

Kaupungista on tänne kahden kilometrin matka ja läheisimmältä rautatieasemalta ainoastaan yhden. Näin ollen voin postinikin osoittaa tälle pienelle asemalle, ja kenties tuntemattomana säilyä.

Ja silloin kun vesillä ja metsässä olo ei huvita, voin kuluttaa aikaani entisissä muistelmissani. Täällä, tämän kaupungin läheisyydessä, nekin taas saavat aivan uuden viehätyksensä.

II.

Kesäkuun 9 p.

En ainakaan vielä ole tavannut ketään tuttavaa, vaikka olen tänään maantiellä kävellyt. Ehkäpä niitä ei enää olekaan.

Ei ollut niitä silloinkaan kun kerran ennen tänne saavuin. Päivällä kävellessäni ajattelinkin tätä ensimäistä tuloani.

Muistan erittäin hyvin kun ensimäisenä iltana kaupunkiin tuloni jälkeen istuin Nurholan salissa maisteri Asplundin ja asianajaja Helanderin seurassa. Puodista, johon ensin saavuin, osoitettiin minut konttoriin ja konttoristi Kemppainen, joka yksinään oli konttorissa, vei minut heti rouvan huoneisiin, itse poistuen työhönsä takaisin. Hiukan punastuvat tyttäret esiteltiin ja poikaset tulivat perätysten ja kumartaen uutta "setää" tervehtimään.

Pian sen jälkeen saapuivat myös Asplund ja Helander. He olivat päättäneet uuteen kaupanhoitajaan tutustumista varten viettää sen illan Nurholassa.

— Tervetuloa, toivotaan että tulette täällä viihtymään, sanoivat.

Helander, joka heti esiintyi asianajajille tavallisella vapaudella, selitti minulle olevansa talon asioissa aivan syrjäinen, ainoastaan Asplundin vanha ystävä ja koulutoveri. Ja vaikka he ovatkin maailmankatsantokannoiltaan ja toiminta-aloiltaan paljon eroavat, he sentään aina ovat hyvin yhdessä viihtyneet. Sanoi pitävänsä Asplundin vilpittömästä hyväntahtoisuudesta ja oikeuden harrastuksesta, vaikkakin oli muuttunut hänelle tavaksi laskea Asplundin ihanteista pientä leikkiä.

— Sitäpaitse eivät mielipiteet ja ihanteet täällä pikkukaupungissa mitään merkitse. Täällä ei oikeastaan ole muita ihanteita kuin tehdä työtä, syödä ja maata. Eikä täällä muita tarvitakaan. Häiritsisivät vaan rauhallista kaupunkia, lisäsi hän.

— Eihän täällä tosin ole, vastasi Asplund hymyillen, mutta niitä pitäisi saada tänne.

— No, annetaan heidän nyt ainakin tänä iltana olla poissa, vastasi
Helander.

Kun olimme vähän aikaa istuneet, alotti Helander tavallisen leikinsekaisen puhelunsa.

— No, nythän tästä luulisi hyvän tulevan, hän sanoi, kun asioita hoitamassa on käytännön mies, käytännöllisen kasvatuksen saanut, ja toisena uusien aatteiden tähystelijä, kuten tämä Asplund, joka on suuri aatteiden mies.

— Kyllähän nykyaikana afäärissäkin uusia aatteita tarvitaan, sanoin minä.

— Kyllä, kyllä, jatkoi Helander. Mutta nämä Asplundin aatteet eivät oikein malta pysyä niin yksinkertaisissa asioissa, vaan pyrkivät tavottelemaan uusia elämän muotoja, uusia maita ja taivaita, ja niitten peräänkysymys tuolla puodissa ei vielä taida olla aivan suuri. Ehkä tämä kauppiasammatti sentään opettaa hänet aikansa olemaan tässä puutteellisessakin maailmassa.

Kaikki nauroimme, ja rouva Nurhonen, joka juuri toi teetä vieraille ja kuuli Helanderin puheen, rupesi, hänkin hymyillen, minulle selittämään että "nämät herrat aina tällä tavoin keskenään leikittelevät", jota minun ei pidä miksikään pahaksi luuleman.

— Hyvä rouva, sanoi Helander, kyllähän järkevä mies nyt heti huomaa mitä meidän puheemme on.

Sitten, teetä juotaessa ja sen jälkeen, kertoilivat Asplund ja Helander minulle liikkeen ja perheen entisyydestä.

* * * * *

Sakari Nurhos-vainaja oli ollut uuttera työnsä tekijä. Palveltuaan pienestä pojasta kauppa-apulaisena, hän mieheksi tultuaan oli perustanut oman liikkeen, Nurhosen sekatavarakaupan. Ensi aikoina oli liike ollut kovin pientä, mutta kun menot olivat sen mukaiset, niin vaatimattomasti eläen toimeentultiin. Liikkeen kannattavaisuutta ei muusta voitu päättää kuin ostajien määrästä ja tarpeen mukaisesta rahojen löytymisestä. Vainaja oli ollut vanhan kansan mies, eikä mitään varsinaista kirjanpitoa pitänyt. Mutta tottuneena tiskimiehenä oli hän kaikki järjestänyt niin, että jokainen kaupanteko puodissa aina tuotti penninsä hänellekin.

Tuli sitten hyvät raha-ajat ja rautatien rakennuksen takia paljon lisää ostajia kaupunkiin. Tähän aikaan Nurhosen liike huomattavasti laajeni, varsinkin punssin ja oluen kauppa vilkastui. Mutta suuremmat tulot totuttivat myös suurempiin menoihin. Vanhempien lasten tultua kouluikään, perheen ylläpitokustannukset yhä kohosivat.

Vuosi vuodelta kuitenkin elettiin ilman varsinaista ahdinkoa, mutta myöskin ilman varallisuuden säästöjä. Nurhonen oli kyllä monta kertaa ollut tiukalla rahain hankinnan takia lankeaviin maksuihin ja korkoihin, mutta kotiväki ei näistä asioista paljoa tietänyt. Lapset olivat vielä liian pieniä, ja vaimolleen, Iidalle, ei Nurhonen näitä asioita useinkaan puhunut. Ei luultavasti tahtonut häneltä riistää luuloa, että on hyvin voivan kauppiaan rouva, tahi oli Nurhonen tullut huomaamaan ettei vaimonsa tämänlaisiin asioihin voinut kylliksi syventyä. Rouva Nurhonen ei ole — näin sanoivat silloin kertojani — liikeasioihin ollenkaan perehtynyt.

Aviopuolisojen yhdyselämä oli kuitenkin aina ollut hyvä. Lapsia heillä oli ollut useita, mutta ainoastaan neljä elossa. Vanhimmat olivat tyttöjä, Eveliina ja Miia, nuoremmat poikia, John ja Selim.

Olot olivat sitten koko joukon muuttuneet kaupunkiin saapuneen uuden kilpailijan Kalle Koskisen kautta. Erään isomman paikkakunnan kauppiaan konkurssin jälkeen oli Nurhonen jäänyt yksinään mainittavammaksi sekatavarakauppiaaksi kaupunkiin. Tämä onnellinen asema ei kuitenkaan jäänyt sivullisilta huomaamatta eikä ollut Nurhoselle moniviikkoinen. Kaupunkiin saapui mainittu Koskinen, kauppakoulun käynyt nuorenpuoleinen mies, ja perusti uuden liikkeen, joka oli komeampi ja huomattavampi kuin Nurhosen liike. Tämä uusi kilpailija oli hävittänyt Nurhosen makeanleivän päivät. Itse oli vainaja jo niin vanhentunut ja pieneen puotiinsa rakastunut, ettei hän voinut mitään ulkonaisia uudistuksia ja muutoksia ajatellakaan. Kunhan minun poikani tulevat miehiksi, oli hän sanonut, niin ottakoot sitten he nuorten tavoin isänsä liikettä jatkaakseen.

Mutta ennenkuin pojat miehiksi ennättivät, tuli kuolema ja vei Nurhosen pois tiskinsä takaa. Suru oli silloin ollut perheessä suuri.

Oli ollut ikävästä, ja vastaisen toimeentulon huolista. Varsinkin oli rouva kuvaillut nyt kaiken olevan lopussa. Kyllähän ne vieraat nyt kaiken vievät, oli hän sanonut, kun meissä ei ole puolemme pitäjää. Mierontie edessä, oli jatkanut, ja oli itkenyt kovasti. Ja lapset olivat itkeneet, ja kaikki olivat kovin raskaalla mielin olleet.

Nurhosen tuttavat ja saamamiehet, vanha koroillaan elävä tehtailija Kahva ja moniaat muut, olivat tulleet perhettä lohduttamaan ja liikkeen asioita järjestämään. Vesissä silmin oli rouva pyytänyt heidän apuaan ja neuvojaan, joita myös oli luvattu.

— Olkaa nyt vaan huoletta, kyllä me koetamme tässä asiat järjestää, oli Kahva sanonut. Kaikkien ensiksi pitää saada liikkeelle hoitaja, ettei asiain säännöllinen kulku keskeenny, ja sitten tarkka perukirjoitus, että nähdään liikkeen todellinen tila.

Rouva oli huokaisten kiittänyt ja sanonut että niin, vieraat kai tähän nyt on saatava, eihän meistä mihinkään ole. Eivät ennättäneet nuo pojatkaan miehen ikään ennenkuin tämän piti tapahtuman.

Silloin oli huomio kääntynyt Asplundiin, joka muutamia kuukausia ennen oli kihlautunut talon vanhimman tyttären, Evelinan kanssa. Päätettiin hänestä tehdä liikkeen raha- ja kirjanpitoasiain johtaja ja ottaa puotiin erityinen kaupanhoitaja.

Asplund oli vastenmielisesti suostunut liikkeenhoitajaksi rupeamaan, mutta rouvan ja lasten epätietoinen asema oli vaikuttanut että hän katsoi velvollisuudekseen kykynsä mukaan perhettä auttaa.

— Jos vaan kykenisin, niin kyllähän minä muuten mielelläni rupeaisin, oli hän sanonut.

Tehtailija Kahva oli kuivalla huumorillaan vastannut:

— Miksei oppinut mies kykene, ei siinä muuta konstia ole kuin antaa vähän rahoja ulos ja koettaa saada paljon sisään.

Se että näin päätettiin oli rouva Nurhostakin hyvittänyt.

— Sehän olisi erittäin hauskaa, oli hän sanonut, Henrikki kun tässä jo on vähän kuin omaa väkeä. Tuntuu aina turvallisemmalta ja hauskemmalta omien kanssa kuin aivan vieraitten hoidossa olla.

Asia oli lopullisesti sovittu niin että Asplund ikäänkuin perheen ainoana miehenä ryhtyi isännöitsijäksi, kirjoitti firmanimen ja tarkasti kirjanpidon. Kaupanhoito oli uskottu liikkeen vanhimmalle kauppa-apulaiselle, hiljaiselle Raivalle.

Mutta nyt oli Raivan sijalle tahdottu saada uusi, nuorempi ja isommissa oloissa ollut mies. Minä olin valittu, ja toivottiin että tultaisiin hyvin yhdessä viihtymään.

Näin kertoilivat totia maisteltaessa nämä minun ensimäiset tuttavani tässä kaupungissa. Asplundin koruton ja avonainen selonteko talon asioista vaikutti minuun kiinnittävästi, samalla kuin Helanderin leikillinen tapa keskusteluun sekaantua minua suuresti huvitti. Olin vakuutettu tässä seurassa hyvin voivani viihtyä.

Itsestään kertoi Asplund:

— Minä en suinkaan ole liikemies luonteeltani enkä kasvatukseltani. Olen kasvanut maalaispappilassa ja koulupoikana uutterasti kirjoitellut runoja konventin sanomalehteen. Ylioppilaana lueksin ensin jumaluusoppia, mutta kun uudet uskonnolliset virtaukset minuun vaikuttivat, lopetin sen sisällisten ristiriitaisuuksieni takia.

— Näistä ristiriitaisuuksista ei vaan ole loppua tullut myöhemminkään, keskeytti Helander. Papiksi tämä olisi ollut aivan erinomainen, jatkoi hän nauraen ja minuun kääntyen. Suuren pitäjän rovastina jo olisi.

— Ehkä, ehkä, nauroi Asplund vastaan. Yritin minä sitten jo sanomalehtimieheksikin, mutta rupesin kuitenkin uudestaan lukemaan, suoritin kandidaatin ja antaannuin koulunopettajaksi, joka nyt on täällä varsinainen toimeni. Olen kolleegana lyseossa.

Ja kauppiaana, lisäsi Helander.

— Niin, siksikin sitä näkyy joutuneen.

III.

Kesäkuun 12 p.

Kaupungissa siis kuitenkin tietävät täällä oloni. Olipa vielä eräs joka minua muistikin. Vanha ukko Raiva kävi tänään luonani.

Me istuimme kauvan aikaa puhellen entisistä ja nykyisistä asioista. Hänen vaimonsa on kuollut ja itse on hän lopettanut sen pienen kauppansa, jonka Nurholasta erottuaan perusti.

— Minulla on se entinen pieni talo ja sen verran säästöjä että voin vanhat päiväni elää, hän sanoi. Nuorin tyttäristäni on naimisissa ja vanhin, se Hilma, muistathan, hän kysyi, on nyt kotona minua hoitamassa. Hän on jäänyt vanhaksi piiaksi, ja hyvä onkin, että joku on minunkin turvanani.

Hilma! Kyllä hänet muistin. Olipa hänkin nyt isällään terveisiä minulle lähettänyt.

Ukko Raiva oli melkein virkeämpi kuin entiseen aikaan, mutta näköjään paljon vanhentunut ja tukka harmaantunut. Kertoili asioita entisellä yksinkertaisella, miellyttävällä tavallaan.

Vanhan ominaisuutensa, kertoa ennen kerrottuja asioita sillä tarkkuudella kuin aivan uutta kertoisi, oli hän säilyttänyt.

Me jouduimme jutuissamme Nurholan entisiin aikoihin. Raiva kertoili yhtä ja toista kauppias-vainajasta. Ihmetteli mitenkä asiat sittenkin olivat sellaiset kuin ne vainajan kuollessa olivat. Toimitettu perukirjoitus oli osoittanut ettei omaisuutta pesässä löytynytkään.

— Mutta, lisäsi hän, se aika, jolloin liike oli suurempana, taisi olla paha aika, se totutti suurempiin menoihin, joista ei huonompien aikain palattua enää voitu peruutua.

Ja hän jatkoi:

— Senhän ne saamamiehet, Kahva ja muut, heti olivat vaatineet että on järjestettävä kirjanpito ja että heille on vuosittain näytettävä sen lopputulokset. No, sinähän tiedät, silloin oli kilpailu Koskisen kanssa kuumimmillaan. Sen vuoksi se otettiin konttoristikin, se Kemppainen, niin että tulihan siihen yhden äkin paljon uutta väkeä Nurhosvainajan sijalle.

Hän kertoi Ernesti Kemppaisesta samaa kuin ennenkin, ja kuvasi uudelleen minulle eronsa kaupanhoitajan toimesta. Mutta minä kuuntelin sittenkin häntä mielelläni.

— Se Kemppainen oli, hän kertoi, eronnut koulusta neljänneltä eli viidenneltä luokalta ja ottanut kirjanpitokurssin, kun hän Nurholaan tuli. Hän oli teräväpäinen nuorukainen, mutta luonteeltaan kovin umpimielinen. Hän seurustelikin etupäässä vain naisten seurassa.

Nurholassakin hän heti kiintyi naisiin — niin, no, Asplundiin myös, sillä Asplund on aina ollut pehmeä, helposti mukautuva luonne ja oli naima-asioittensa takia siihen aikaan alituisesti samassa seurassa. Rouva ja osaksi vanhin tytärtäkin, rouva Asplund, Kemppaista mielellään kuuntelivat ja olivat hänen puoliksi kielivistä jutuistaan huvitettuja. Miia neiti sen sijaan laski hänestä leikkiä, kenties osaksi peläten Kemppaisen liiallista lähestymistä. Miialla oli siihen aikaan suuremmat toiveet tulevaisuudestaan.

Rouva ei silloin enemmän kuin ennen tahi jälkeen millään tavalla ottanut osaa liikkeen hoitoon, mutta kuitenkin hän paljoa enemmän kuin kauppiaan eläessä alkoi tomuriepu kädessä kulkea puodissa, konttorissa ja yksinpä makasiineissakin. Konttorissa hän näytti yleensä olleen paremmalla mielellä, joka olikin luonnollista, kun Asplund ja Kemppainen osoittivat hänelle jokapäiväisessä työssäänkin suurta huomaavaisuutta, Kemppainen varsinkin käytti kaikki tilaisuudet päästä tekemään hänelle pieniä kohteliaisuuspalveluksia. Asplund taas puolestaan kaiken luontaisen hyväntahtoisuutensa lisäksi näytti aina muistaneen rouvan olevan hänen tuleva anoppinsa. Ikävin oli Asplundin asema sen vuoksi, että rouva kovin usein hänelle kaipasi kaikellaista pientä meistä kaupanpuolella. Minä en osannut silloin enemmän kuin koskaankaan sovelluttaa itseäni oloihin, ja ne toiset eivät myöskään näyttäneet olevan hänen suosiossaan. Asplundille oli tietenkin vaikea tulla meille mitään sanomaan, ja paha oli olla sanomattakin, kun näki rouvan sitä haluavan. Useimmilta arastellen tehdyiltä muistutusretkiltään saikin hän nolona palautua, sillä syy rouvan valituksiin oli tavallisesti turhan pieni tahi aivan luuloteltu. Varsinkin minuun oli rouva usein tyytymätön ja epäsuorasti siitä huomauttikin. Hänen mielestään oli pölyä ilmestynyt liian paljon, lattiat liiaksi likaantuneet, tavarat sopimattomilla paikoilla ja sen sellaista, joista hän sitten myöskin Asplundille tuskitteli. Kuulinpa Asplundin pari kertaa sanovankin, ettei rouvan pitäisi mieltään tällaisilla asioilla rasittaman, kyllä me koetelemme parastamme, mutta rouva tästä huomautuksesta loukkaantuneena poistui.

Varsinkin siihen aikaan kun Asplund ei ollut konttorissa — koulutunnit veivät häneltä paljon aikaa ja vapaana ollessaan hän luonnollisesti viihtyi morsiamensa kanssa kahden kesken — oleksi rouva paljon konttorissa, Kemppainen kun hänelle mielellään kertoili yhtä ja toista kaupungilta ja kotoa, sellaista, joka rouvaa huvitti tahi jota hän muuten halusi tietää. Ei Kemppainen näitä luullakseni kertonut missään pahassa tarkoituksessa, ainoastaan rouvaa ja itseään huvittaakseen. Vilkkaalla mielikuvituksellaan teki hän näkemistään ja kuulemistaan omat leikkisät johtopäätöksensä, vaan rouva ei niitä aina samalla tavalla ymmärtänyt.

Näin kertoili Raiva vanhaa asiata tässä tänään luonani istuissaan. Sytytellessään uutta sikaaria hän huomautti miten hyvin perhe siihen aikaan eleli, Asplund kun tietenkään ei voinut tehdä mitään esteitä rahojen annissa. Ja saatuaan sikaarinsa palamaan, ukko taas jatkoi:

— Tämmöisestä Kemppaisen pikku juttelustahan se minunkin eroni aiheutui. Sinä kai sen kertomuksen muistat, hän sanoi. Kemppaista oli näet kerran suuresti huvittanut kuunnella erään tikussa olevan maalaisen kaupantekoa puodissa. Ukko tahtoi ostaa hyvän sikaarin, mutta suu juonessa hän moitti kaikkia kalliiksi, väittäen samojen sikaarien Koskisessa olevan huokeampia.

— Ja sieltäpä sitten ostan mamman kahvit ja sokeritkin, sanoi hän.

— No, kun ostatte ne täältä, niin saatte hyvän sikaarin kaupantekijäisiksi, sanoin minä.

— Sama se, antaapa sitten sikaari tänne, vastasi ukko.

Hän sytytti sikaarin, pisti toisen taskuunsa "toiselle kahvinaulalle", rämähti nauruun ja sanoi ettei hän kahvia ja sokeria ollenkaan ostakaan, mutta kyllä mamma tulee toisella kertaa ostamaan.

— Minä otan vaan nämä kaupantekijäissikaarit, mamma kun ei polta tupakkaa, sanoi ukko ja poistui nauraa hihottaen.

Me nauroimme kaikki muutkin, puotipojat, Kemppainen ja minä. Ja kun Kemppainen tämän sitten oli rouvalle kertonut, niin ensin oli hänkin nauranut, mutta heti oli vakavana sanonut että sillä tavallahan ne voivat puodista antaa viedä mitä tahansa, kun eivät pidä tavaroista parempaa huolta. Tultuaan tämän jälkeen kauppaan, hän kaikkien kuullen nuhteli minua tällaisesta huolimattomuudesta.

Minä en ollenkaan ymmärrä, miksi sillä kertaa niin tavattomasti kiivastuin. Ehkä oli näitä pikku muistutuksia, joista Nurhosen eläessä sain olla aivan rauhassa, kasaantunut sydämelleni enemmän kuin se sieti. Sen vaan muistan kuinka minä ihan kuohahdin ja puotilaisten kuullen huusin että rouva on hyvä ja tulee itse tavaroitaan vartioitsemaan, minä en ainakaan enää tule yhtään kahvinaulaa tässä talossa myömään.

Rouva poistui vihaisen näköisenä, mitään vastaamatta. Mutta sanani pidin minäkin. Ja eiköhän se niin paras ollutkin. Ehkäpä se olikin niin sallittu.

Rouva meni suoraa päätä Asplundin luokse, joka morsiamensa kanssa pelasi pihalla krokettia. He tulivat sieltä yhdessä konttoriin, mutta silloin seisoin siellä jo minäkin ja pyysin eroani. Asplund koetteli minua tyynnyttää, mutta sillä kertaa olin minäkin peräytymätön. Eroamista ja omaa pikkukauppaani olin kyllä ennenkin ajatellut, nyt olin silmänräpäyksessä päättänyt aatteeni toteuttaa.

Ja sitten tulit sinä, hän sanoi ja alkoi sytytellä sammunutta sikaariansa.

* * * * *

Me puhelimme paljon myöhemmistäkin asioista, ja minä kyselin häneltä yhtä ja toista nykyoloista. Saatoin häntä kotiinsa mennessään niin kauvaksi että kaupunki näkyi. En tiedä miksi, vaan aivan sydämeni värähteli kun näin tuon vanhan tutun kaupungin, joka kymmenessä vuodessa ei ainakaan kaukaa katsottuna näkynyt entisestään ulkonaisesti muuttuneen.

Me puristimme erotessamme kauvan aikaa toistemme käsiä.

— Tule nyt pian käymään meillä, sanoi hän. Olisi kovin hauskaa taas monesta ajasta nähdä sinut luonamme, vaikkakin väet ovat sieltä entisestään vähentyneet. Hilmakin niin mielellään tapaisi sinua.

Näin ukko Raiva vakuutti, ja minä luulen kohdakkoin pistäytyvänikin heillä.

IV.

Kesäkuun 14 p.

Tänään saapuneesta sanomalehdestäni näen, että ensimäinen isäntäni — voisin sanoa kasvattajani — kauppias Söderberg on kuollut. Ukko olikin jo vanha mies.

Nyt minulla siis ei ole maailmassa ketään, joka jollain tavoin lähemmin minuun liittyisi. Vanhempani kuolivat jo pienenä ollessani, veliä ja siskoja ei minulla ole ollutkaan. Söderberg on kuollut ja muut entiset sydän-ystäväni ovat hävinneet maailman tuulien mukana. Onnettomuuteni on, ettei minulla ole yhtään kohtalooni osaa ottavaa ihmistä, eikä ketään, jonka onni tahi vastoinkäyminen minua lähemmin koskisi. Minä olen ulkopuolella kaikkea mitä elämässä tapahtuu, kivettynyt muukalainen kaikille ihmisten harrastuksille ja riennoille. Se ainoa, joka minuun on kiintynyt ja minua muistaa ja jonka seurassa tunteeni pääsevät valloilleen, on tämän talon kuusivuotias Aino. Hän istuu monet tunnit päivässä polvellani kiikkutuolissa ja luottamuksella kertoo minulle pieniä asioitaan, tarkkaan ja terävästi kysellen minusta kaikenlaista, joihin suora vastaaminen monta kertaa on kovin vaikeata. Hän istuu veneessäni, kun olen ongella, seuraa minua kävelyretkilläni, ja minä tunnen mielentilalleni suurta lohdutusta hänen seurastaan.

Jonkinlainen lapsen tunne oli minussakin säilynyt Söderberg vainajata kohtaan, vaikka jo kauvan olen ollut poissa hänen palveluksestaan. Mutta ne vuodet kuin hänen luonansa olin, olivat ne kiintymyksen vuodet, jotka useinkin parhaiten huomaa vasta sitten kuin ne jo ovat ohitse.

Tulin hänelle puotilaiseksi heti kansakoulusta päästyäni, noin 13 vuotiaana. Söderberg oli ankara isäntä, joka itsekultakin vaati paljon, mutta myöskin oli kiitollinen sille, joka hänen tahtonsa täytti. Minä olin hänen suosiossaan, vaikkakin hän aina tinkimättä rankaisi minua itsepäisyydestäni ja armotta kohteli kiukkuamistani. Muistanpa eräänkin kerran kun olin hänen pankkiasioillaan ja pankissa sain tavallista kauvemmin odottaa. Se oli syksyllä, järvi oli kierassa jäässä ja koululaisilla luistin lupa. Söderberg luuli minun luistelijoita katselemassa viipyneen, eikä uskonut selitystäni, vaan sanoi ettei tällaista viivyttelemistä saa vastedes tapahtua. Kun olin tällä kertaa moitteesen aivan syytön, kiehutti se minun pahaa sisuani tavallista enemmän. Sanoin etten vasta mene kertaakaan pankkiin, kun en sille mitään voi, jos siellä viivytetään. Vastaukseksi hän nipisti minua korvan lehdestä. Mutta silloin oli minunkin mittani täysi. Juoksin huoneesen, jossa me kauppa-apulaiset asuimme, enkä koko päivänä mennyt puotiin enkä ruoalle, vaikka vanhemmat kauppapalvelijat mitä olisivat tehneet. Suunnittelin vaan poislähtöäni, jonka aijoin toteuttaa yöllä kaikkien nukkuessa. Mutta iltasella muodon vuoksi keskiyötä odottelemaan vuoteelle ruvetessani, nukuinkin, ja heräsin vasta seuraavana aamuna. Tunsin itseni noloksi, menin sanaa sanomatta puotiin, ja olisin melkein ollut halukas anteeksi pyytämään. Viha oli poistunut, ja minä toivoin kaikki mahdollisimman pian entiselleen ja unohdetuksi. Söderberg ei ollut minua huomaavinaan, ei puhunut mitään ennenkuin puolen päivän aikana antoi rahoja käteeni ja käski menemään pankista postiremissavekselin ostamaan. Punastuin, mutta sanaakaan sanomatta läksin. Pankissa pyysin saada asiani heti toimitetuksi, ja juoksujalassa palasin. Vieläkin kerran kuohahti mieleni, kun kauppias tultuani sanoi, etteipä siellä tänään tarvinnut odottaa, mutta kuitenkin sain itseni sillä kertaa hillityksi.

Söderbergin vaativaisuus ei suinkaan ollut matelemisen vaatimista, päinvastoin hän sellaista vihasi ja mielellään näki suoraa esiintymistä, kun hän vaan sen vilpittömyyteen voi luottaa. Hän vaati hyvää järjestystä, mutta hän vaati itsekunkin myöskin luottamaan omaan itseensä.

— Kauppiaan pitää olla itsetietoinen kaikesta mitä hän tekee, sillä se on liikemiehen aatelia, oli hänellä tapana sanoa.

Hänellä oli kunnollisia apulaisia, jotka palvelivat häntä kauvan ja jotka kaihomielin talosta erosivat. Ja kaikki pysyivät koko elämänsä ajan häneen kiintyneinä. En suinkaan ole ainoa, joka haikealla mielin olen lukenut uutisen hänen kuolemastaan.

Minulla onkin erityinen kiitollisuuden velkani vainajalle. Kun olin kovin nuori taloon tullessani, olin vielä huvitettu kaikellaisesta opiskelemisesta ja joutoaikoinani lueskelin vähän kieliä ja muita oppiaineita. Tämä häntä miellytti, ja tultuani kahdeksantoista vuotiaaksi, käytätti hän minun lävitse kaupungin kaksiluokkaisen kauppakoulun. Ollessani vasta kahdenkolmatta vanha, hän itse esitti minulle että etsisin sanomalehdissä avonaiseksi julistettua Nurhosen kaupanhoitajan paikkaa ja antoi vaikuttavat suosituspaperit.

— Sinun pitää päästä itsenäiseen toimintaan, sanoi hän, ja siihen ei ole tässä meillä tilaisuutta.

Mitenkähän olisi kohtaloni muodostunut, jos hän ei olisi tätä esitystä tehnyt? Mutta hän tarkoitti joka tapauksessa minun parastani. Rauha hänen muistolleen.

V.

Kesäkuun 20 p.

Erittäin hauska päivä. Läksin heti päivällisen syötyäni kaupunkiin, kiersin sivukatuja myöten Raivaan ja viivyin siellä myöhään iltaan asti. Pari vanhaa tuttavaa tapasin matkalla. He tunsivat minun, ja tiesivät näillä seuduin olevani. En siis ole saanut tuntemattomana olla, kuten halusin. Mutta tuntekoot, en heistä kestään mitään välitä, ja olenkin sitäpaitse päättänyt piakkoin poistua näiltä seuduilta.

Hilma oli pääpiirteissään sama kuin ennenkin. Vuodet olivat vakavuuden leimansa häneenkin painaneet, mutta innostunut ja innostava oli hän vieläkin. Sielullista väsymyksen merkkiä ei vähääkään. Toimintahaluinen yhä vieläkin. Huomasin heti kuinka paljon minä olin jäänyt jälelle, kuinka paljon laskeutunut siitä "Löfbergin opetuslasten" ympäristöstä, johon aikanani minäkin sain kuulua.

Löfbergilä, siihen aikaan tämän seudun henkisten rientojen pääasiallisin koti, kuuluu kokonaan kaupungin jättäneen. Että itse rouva on kuollut, sen kyllä tiesin. Pojat ovat tulleet siihen ikään että ovat perustelleet omia koteja itselleen, tyttäret kaikki naimisissa, ja kaikki haaraantuneet eri osille maata. Mutta nyt kuuluu suuri osa heistä viettävän kesäänsä tässä lähiseudulla. Lupaannuin Hilman kanssa jonkun kerran mennä heitä tervehtimään.

Hilmakin kaipasi entistä Löfbergilää. Sanoi vallankin ensi aikoina tuntuneen kovin tyhjältä ja autiolta. Mutta siihen on jo tottunut.

— Ja sitäpaitse, itsekullekin aikakaudelle kuuluu oma tehtävänsä, hän sanoi. Se oli silloin nuoruuden, innostuksen ja hehkun aikakautta. Sinä olit liikemies, sanoi hän minulle, sinut veti elämä pikemmin varsinaisiin rattaisiinsa. Sinähän tavallaan luovuit Löfbergilän seurapiiristä ja innostuit ammattiisi, liikealan kilpailuun, kauppakiistaan ja kunnalliseen puoluetaisteluun. Me toiset olimme rauhallisemmilla aloilla, ja jatkoimme pitempään. Mutta vähitellen on muittenkin täytynyt tästä aatteiden ylikuohunnasta siirtyä varsinaisen työn ja toiminnan alalle.

Myönsin ajan pyörteen irrottaneen minun Löfbergilän henkisestä maailmasta ennemmin kuin itse tahdoinkaan.

— Mutta tämä "opetuslapsi" aika on sittenkin elämäni miellyttävämpiä muistoja, sanoin.

— Niin se varmaan on jokaisen, joka täti Löfbergin ympäristöön nuoruudessansa on kuulunut, vastasi Hilma.

Ja näin jouduimme me aivan kuin itsestään muistelemaan sen aikuisia oloja ja rientoja. Ukko Raiva istui ja enimmäkseen vaan kuunteli meitä. Hän tiesi kyllä kaiken tämän, mutta hän ei kuulunut silloisiin nuoriin, eikä hän muutenkaan, hiljainen ja eristyvä kun oli, käytännössä ottanut osaa muuhun kuin pienen kauppansa hoitoon ja perheensä taloudellisen turvallisuuden hankkimiseen.

* * * * *

Täti Löfberg oli kauvan sitten kuolleen pankinjohtaja Löfbergin leski. Hän oli nuorena harrastanut maalausopinnoita, ollut suuresti ihastunut sen aikuisiin suuriin venäläisiin kirjailijoihin ja heidän sielutieteellisiin teoksiinsa. Itse oli hän myöskin pienempää kirjailua nuorena ollessaan harjoittanut.

Naimisensa kautta oli hän joutunut pois näistä harrastuksista ja näitä asioita harrastavista piireistä, varsinkin sitten kun miehensä pääsi pankinjohtajaksi ja perhe siirtyi pääkaupungista tänne. Miehen harrastukset olivat numeroissa ja hänen oma huomionsa oli kääntynyt etupäässä lastensa kasvatukseen, joita heillä oli useita. Kun pankinjohtaja sittemmin kuoli, jättäen perheelleen sen verran omaisuutta ja eläkkeen, että saattoivat toimeen tulla, ja kun vanhemmat lapset jo olivat aikuisia ja nuoremmatkin pian siksi tulemassa, pääsi täti Löfbergissä entiset nuoruuden ihanteet taas valloilleen. Henkisesti nukkuvassa pikkukaupungissa ei hänellä ollut aatetoveria, mutta hän kääntyi vaikutusta vastaanottavan nuorison puoleen, keräsi ympärilleen nuorta väkeä ja kohotti sen harrastuspiirin koko joukon ympäristöään korkeammalle. Näitä kutsuttiin "Löfbergin opetuslapsiksi." Muuta valintaa tässä piirissä ei pidetty kuin että osoitti mieltymystä keskusteltaviin asioihin, oli rohkeatuumainen ja itsenäisyyteen taipuva sekä ennen kaikkea iloinen ja toimintahaluinen. Näille viimeksi mainituille ominaisuuksille täti Löfberg pani hyvin suuren arvon, sillä sitä hän oli itsekin, ja siksi seurustelu hänen kodissaan oli asiallisesti henkisen puolen lisäksi keveätä ja rattoisaa. Piirin muodostivat nuoremmat paikkakunnan ylioppilaat ja lyseon yläluokkalaiset, moniaat kaupungin viisiluokkaisen tyttökoulusivistyksen saaneet neitoset, kuten Hilma Raiva, ja olipa joukossa tavallisen käytännön alan nuorta väkeäkin, kuten minäkin. Kaikki muuten keski- ja alasäädyn nuorisoa, sillä kaupungin vallassäätyläiset eivät ollenkaan täti Löfbergin aatteita hyväksyneet.

Täti — kuten me kaikki häntä kutsuimme — oli jo viidenkymmenen vanha, kun minä tähän piiriin jouduin. Se tapahtui noin vuosi tänne tuloni jälkeen ja oli seurauksena silloin täällä pidetyn yleisen kansanopisto- ja laulujuhlan ennakkovalmistuksista.

Tämän juhlan toimeenpanoon ottivat eri piirit yhteisesti osaa, etummaisina paikkakunnan lyseon opettajat. Mutta kaikki muutkin, sellaiset vanhemmat henkilötkin, jotka tavallisista kansanjuhlista eivät mitään välittäneet, olivat nyt täydellä innostuksella valmistuspuuhissa mukana. Tahdottiin näyttää että tälläkin paikkakunnalla voidaan jotain suurta aikaan saada.

Nämät valmistavat toimet antoivat, varsinkin juhlan edellisillä viikoilla, paljonlaisesti työtä ja hommaa. Toimikunnan kokouksia pidettiin pari kertaa viikossa, pienempiä valiokuntia asetettiin eri toimia varten, ja kaikkialla oli suuri touhu ja kiire. Kaikki elivät vain edessä olevalle juhlalle.

Mutta monta kertaa yritti yhteistyö erimielisyyksien takia särkyä. Loukkaannuttiin ja erottiin toimikunnasta, kunnes tyynnyttyä taas ryhdyttiin asioihin uudelleen.

Erityisemmin huomattava oli se kokous, jossa juhlapuhuja piti valittaman.

Lyseon uskonnonlehtori Renfors esitti puhujaksi erästä jumaluusopin professoria, joka otti osaa julkiseen elämään ja jolla oli paljon vaikutusta yleisiin asioihin, m.m. pappissäädyn jäsenenä.

— Huolimatta kaikesta siitä parjauksesta, jota puhujaksi ehdottamaani professori Silfveniusta vastaan sekä julkisesti että salaisesti harjoitetaan, sanoi uskonnonopettaja varmalla äänellään, on hän kuitenkin mies päätään pitempi muita ja soveliain juhlamme puhujaksi, kun juhlastamme kerran aijotaan vakavahenkinen isänmaallinen juhla.

Kaupungin lukkari kannatti heti häntä ja pari hyväksymishuutoa kuului naisten joukosta.

Täti Löfberg pyysi puheenvuoron:

— Minä puolestani aivan jyrkästi vastustan professori Silfveniusta, hän sanoi. Kyllä meillä vielä muutenkin nukutaan siksi autuasta tietämättömyyden unta, ettei Silfveniuksen tuomiosaarnoja kansan ensimäisiä itsetietoisuuteen aukenevia silmänraotuksia kohtaan täällä ollenkaan tarvita. Sitäpaitse on hän koko kansanopistoaatteen vastustaja. Siinäkin hän näkee suuren kansaamme uhkaavan vaaran. Ja semmoinen mieskö me otettaisiin juhlapuhujaksemme! Ei koskaan. Eikä sellaiseen juhlaan, jossa hän on puhujana, muut tule kuin hänen sokeat lampaansa.

Asplund esitti puhujaksi filosofian tohtori Aaltoa.

Uskonnonopettaja naurahti pilkallisesti, rouva Löfberg kannatti Asplundia, "vaikka kyllä minä pelkään", hän sanoi, „että Aalto puhuu liian kuivasti ja vaikeasti tajuttavasi. Mutta hänellä näyttää olevan paljon uutta sanottavana, vaikka se onkin syvämietteistä."

Kuului muutama kannatushuuto.

— En minä nyt sentään olisi uskonut, että täällä huudetaan hyvää sellaisellekin miehelle kuin tohtori Aallolle, sanoi uskonnonopettaja. Että rouva Löfberg häntä suosii, on kyllä ymmärrettävää. Valmistaahan rouva Lölberg täällä pienoismuodossa alaa samalle vuosisatoja kestäneen rakennuksen, uskonnon ja moraalin, hävitykselle, jonka Aalto on ottanut elämäntehtäväkseen laajemmassa muodossa, ja johon tarkoitukseen, häpeä sanoa, aikakausikirjallisuutemme on välikappaleeksi lainautunut. Kuten sanoin, en ihmettele rouva Löfbergiä. Mutta että tällaista miestä esittelee eräs meidän koulumme opettajista, uskonnollisessa pappiskodissa kasvanut ja itsekin jumaluusoppia lukenut nuorison kasvattaja, se minua hämmästyttää. Kuitenkin toivon että tämä syrjäinen seutukunta vielä on pysynyt sen verran kiinni niissä vanhoissa, tosin nyt hylättäviksi tuomituissa aatteissa ja siveyskäsitteissään, kuten uskonnollisessa ja isänmaallisessa mielessä, ettei se kansanopistojuhlassaan, kansan lasten hyväksi pidettävässä juhlassaan, anna esiintyä näitten vanhojen, mutta kestäviksi osoittautuneiden aatteittensa vastustajan. On sanottu, hän jatkoi, että professori Silfvenius olisi kansanopistoaatteen vastustaja. Se ei ole totta. Kansanopistoaatetta ei hän vastusta, mutta hän pelkää tämän aatteen saavan paljon kannatusta siltä taholta, jossa kaikki tahdotaan repiä, vaan ei mitään rakentaa. Ja tämän kumousopin vaikutusta hän tahtoo vastustaa.

Useita puheenvuoroja pyydettiin yhtäaikaa.

Luonnontieteen opettaja sanoi kaikista ummehtuneista väitöksistä huolimatta myös puoltavansa tohtori Aaltoa.

Pankinjohtaja Granberg, paikkakunnan liikeolojen ja käytännöllisten harrastusten edustaja, esitti puhujaksi valtiopäivämies Haarasta. Sanoi puheen, joka koskettelisi käytännöllistä elämää, parhaiten tulevan ymmärretyksi ja siten tuottamaan suurimman hyödyn tämän seudun yleisölle.

Asplund oli suutuksissaan. Sanoi ettei lehtori Renfors nähtävästi ollenkaan tunne tohtori Aallon toimintaa. Tahi jos hän sen tuntee, niin sitten hän ei ymmärrä sitä. Aalto on vähintäin yhtä uskonnollinen ja moraalinen mies kuin Silfvenius, vaikka hän tahtoo irtaantua vanhoista kaavoista, tahtoo ajatuksen ja omantunnon vapautta. Hän elää sieluelämää, kun sen sijaan Silfvenius on kylmä, tunnoton pappisvallan asianajaja, täynnä vihaa ja tuomiota.

Pahimman ryöpäkän nosti kuitenkin täti Löfberg. Sanoi m. m. ettei hän suinkaan ole täällä voinut valmistaa alaa minkäänlaisille opeille, se kun ei ole ollut mahdollista kaupungissa, jossa monet sellaiset opettajat ja johtavat miehet kuin uskonnonopettaja, vuosikymmeniä ovat kuoletuttaneet kaikkea ihmisten henkistä puolta.

Renfors ei vastannut mitään, muuta kuin säälien hymyillen pyyhkieli nenäliinallaan silmälasejaan. Keskustelu oli muuttunut niin persoonalliseksi, ettei kukaan sillä hetkellä halunnut sitä jatkaa.

Helander kuitenkin vielä pyysi puheenvuoron ja sanoi että hän mieluummin kannattaisi valtiopäivämies Haarasta, mutta koska hän ei taida tässä seurassa tulla hyväksytyksi, niin yhtyy hänkin Aaltoon.

— Antaa niitten uusien aatteiden nyt kerran tulla tännekin, ehkäpä me niistä pilaantumatta selvitään, sanoi hän nauraen ja pelasti sillä tavoin jonkun verran ikävää asemaa.

Vielä kerran käytti uskonnonopettajakin puheenvuoroa. Hän pyysi ainoastaan sulettua äänestystä, että saisi nähdä ketä enemmistö tahtoisi ja voisiko tässä toimikunnassa "tällaiset kansan turmelijat" enää edespäin työskennellä. Samalla hän kuitenkin tahtoi saada sanotuksi, että joskin Haaranen on tärkeä mies laatimassa lakeja ja rakentamassa rautateitä, niin ei hän ymmärrä mitä hänellä olisi meidän juhlassamme sanottavaa, juhlassa, jossa ihmisille olisi annettava henkistä ravintoa.

— Kaunista henkistä ravintoa Silfveniukselta saisitte, replikeerasi rouva Löfberg.

Äänestys sitten toimitettiinkin ja päättyi niin että Silfvenius valittiin kahden äänen enemmistöllä.

Rouva Löfberg nousi heti tuoliltaan ja ilmoitti että hän eroaa toimikunnasta. Samoin teki Asplund ja kymmenkunta muuta jäsentä. Hilma Raiva, joka istui vieressäni, läksi myös pois ja minä seurasin häntä.

Rouva Löfberg kehoitti kaikkia meitä poislähteneitä suoraa päätä tulemaan heille neuvottelemaan mitä nyt oikeastaan on tehtävä.

Löfbergilässä naurettiin ja oltiin suutuksissa. Tätiä varsinkin harmitti nuo toimikunnan rouvat, jotka istuvat kokouksissa tuhmina kuin lampaat, mitään ymmärtämättä ja mistään tietämättä, ja sitten kyllä äänestävät siveellisyyden nimessä.

— Ihmiset, joitten moraalista ja uskonnollisuudesta minä en antaisi viittäpenniä, sanoi hän punaisena, mutta heti ruveten nauramaan. Miettisivät vaan leninkejään, siinä olisi heidän alansa.

Pahin oli kuitenkin kysymys mitä nyt on tehtävä. Alistuminen ei voi tulla kysymykseen, mutta voidaanko myöskään jättää valmistuksia, kun koko maa jo juhlasta puhuu. Pelastavaksi enkeliksi tuli sitten myöhemmin Löfbergilään Helander.

Hänellä oli välitysehdotus. Esitteli että toimikunta kutsuttaisiin seuraavaksi illaksi kokoon neuvottelemaan, eikö voitaisi yhteisesti sopia jostakin uudesta miehestä. Hän ehdotti sellaiseksi runoilija Haavistoa.

— Hän tulisi puhumaan Suomen kauniista luonnosta ja sinisestä taivaasta, kevään kukkasista, kansamme lujuudesta ja kestäväisyydestä, ja luultavasti myös kansansivistyksestä. Sehän soveltuisi meille kaikille.

Nauraen hänen ehdotuksensa hyväksyttiin ja hyväksytyksi tuli se seuraavana iltana toimikunnan kokouksessakin. Sopu oli muodollisesti taas palautettu.

Mutta ainoastaan muodollisesti. Toimikunnan kokouksessa oli paikkakunnan sanomalehden toimittaja, kauvan jumaluusoppia ilman tutkintoa yliopistossa lukenut pikkunen paljaspäinen mies, esiintynyt typerällä tavalla uskonnonopettajan puolustajana. Kovin mitättömästi vanhain lehtorien ohjaamana toimitettu sanomalehti oli muutenkin nuoremman aineksen halveksun esineenä, ja nyt otettiin täti Löfbergin esitys pikaisista hommista uuden lehden aikaansaamiseksi paikkakunnalle yleisellä innostuksella vastaan. Vielä samana iltana valittiin asiata valmistamaan toimikunta. Heti kun juhlat olivat ohitse, oli sanomalehtiasia otettava tositoimeksi.

* * * * *

Kaikkien näitten hommien aikana alkoi minun varsinainen Löfbergiläisten kanssa seurusteluni. Ja sitä kesti useita vuosia ja muodosti niitten vuosien toimintani keskustan.

Löfbergin illoissa luettiin ääneen uutta kaunokirjallisuutta, täti refereerasi lukemiaan häntä huvittavia teoksia. Väiteltiin aatteellisista valtiopäiväasioista ja sanomalehtikirjoituksista. Toimeenpantiin arpajaisia Suomalaisen teatterin ja muitten yleishyödyllisten laitosten hyväksi. Me nuoret näyteltiin seuranäytelmiä Suomalaisella seuralla, tanssittiin, retkeiltiin ja yleensä oltiin loppumattomassa touhussa.

Kaupungin vallassäätyläisten seurapiirin muodosti Suomalainen seura. Mutta pikkukaupungissa täytyy ankarimman säätyrajoittelun monta kertaa poistua yleisen seuran puutteen tieltä. Ylhäisin virkamies saa tyytyä kauppiaan seuraan, j.n.e. Niinpä Suomalaisen seuran yleisöönkin kuuluivat eri asemissa olevat virkamiehet, isommat kauppiaat ja varakkaammat käsityöläismestaritkin perheineen. Löfbergiläisten joukossa tulin minäkin suoraa päätä seuran toimitsijahenkilöihin.

Oikeastaan oli tämä seuran piiri peräti köyhää kaikesta kohottavasta ja kokonaisuudessaan muodosti täyden vastakohdan Löfbergin suletummalle nuorisoryhmälle. Keskenäisen keskustelu-aineen muodosti tavallisesti jonkun kaupungin rouvan eli neidin uusi puku, se "niin kovasti soma kohta" jossain seuranäytelmässä, uuden valssin nuotit, jotka joku neiti oli saanut, lisäksi kahdenkeskistä salaista supinata ja peitettyä naurun tirskuntaa. Tanssi tätä ikävyyttä heikenti.

Vanhat rouvat istuivat salissa käsitöineen, herrat ravintolan puolella pitkissä pöydissä väitellen kunnan asioista, verotuksesta, tonttien myönnistä, kaupungin heinämaitten vuokraamisesta y.m.s. Jotkut ryhmät siirtyivät erityishuoneisiin korttia pelaamaan.

Vaikka Löfbergiläisiä, täti Löfbergin vaikutuksen takia, ei yleiseen hyväksytty, olivat he kuitenkin ne, joitten puoleen tällaisissa huvivalmistuksissa käännyttiin. Ja vaikka nämä Löfbergiläiset kaikessa olivat mukana, muodostivat he kuitenkin erityisen ryhmän, joka parhaiten viihtyi omassa keskuudessaan. Kaupungin muu nuoriso katselikin tätä eristymistä jonkinlaisella syrjäytetyn tunteella. "Ne ovat niin kovasti olevinansa", sanottiin yleiseen.

* * * * *

Näistä kaikista me Hilman kanssa puhelimme vielä kaupungista maallejohtavalla maantielläkin, jonne Hilma ja ukko Raiva minua saattoivat. Hilma oli myöhemmin ollut kaupungin kansakoulussa opettajattarena, mutta kun äitinsä kuoli, siskonsa joutui naimisiin ja isänsä häntä tarvitsi, oli hän eronnut virastaan. Nyt, kun isänsä oli kauppansa lopettanut ja häntä ei kotona enää niin paljoa tarvittu, oli hän taas ensi syksystä lähtien hakenut samallaista sijaisopettajattaren paikkaa itselleen.

— Huvittaako sinua tuollaisten vallattomien pienten lasten opettaminen? kysyin.

Hän sanoi suuresti olleensa tehtäväänsä kiintynyt ja ikävällä oppilaistaan eronneensa.

— Jos niistä on harmia, niin niistä on niin monta tyydyttävääkin hetkeä, sanoi hän. Sitäpaitse on nyt se aika ijästä, jolloin jotain tosityötäkin pitäisi tehdä.

Huokaisin ja sanoin onnellisiksi niitä, joilla on tehtävänsäkin maailmassa.

Hilma sanoi jokaisella ihmisellä olevan maailmassa tehtävänsä, ja kaiken työn ja toimen tuottavan tyydytystä.

— Sanoppa nyt mikä vielä voisi olla minunkin tehtäväni? kysyin.

— Sinulla on monta tehtävää, hän vastasi.

— Nurkkaan heitetyllä romuraudalla?

— Sekin voi olla käyttökuntoinen. —

Kävelimme hetken ääneti, kunnes ukko Raiva aloitti:

— Sinun pitäisi mennä naimisiin. Perhe-elämä tyynnyttää mieltä ja antaa elinhalua. Lastensa hyväksi tekee jokainen työtä kovin mielellään.

Tunsin punastuvani enkä voinut kääntyä Hilmaan päin. Kulimme juuri pitempää alamäkeä, jota kerran ylösnoustaessa minun viimeisetkin toiveitteni vesikuplat olivat särkyneet.

VI.

Kesäkuun 22 p.

Ihmisille olisi luonnollisesti peräti hauskaa tietää minkälaiseksi heidän elämänsä olisi muodostunut, jos joku pieni kohta entisyydessä olisi käynyt toisin kuin se on käynyt. Mutta sen tietäminen ei ole meidän vallassamme.

Istuissani tänään ongella, vaivasi minua tämä ajatus. Ajattelin sitä, että missähän minä nyt onkisin, tahi onkisinkohan ollenkaan, jos silloin kun aijoin, silloin kun Nurholan liike yhtiöksi muodostui, olisin tämän paikkakunnan jättänyt.

Oikeastaan ei minulla olisi pitänyt olla mitään tyytymättömyyden syytä olooni Nurhosten kaupanhoitajana. Varsin vapaasti ja itsenäisesti sain oloni ja työni määritellä. Mutta sittenkään en minä osannut kiinnittäväsi työhöni innostua. Seurusteluni Löfbergiläisten kanssa vieroitti minua Nurhosista ja alkoi muodostaa välillemme hyvää ennustamatonta juopaa. Kun toisin ajoin tiheänlaiseen keskipäivilläkin Löfbergin nuorenväen hommien takia poistuin kaupasta, kasvatti se rouva Nurhosessa tyytymättömyyttä minuun. Niinpä hän mahdollisimman tarkasti seurasikin kaupasta poistumisiani, ja aina sellaisina aikoina oli tullut puotiin apulaisille eri asioista pientä nurinata pitämään.

Olin eräänä iltana rouvan luona teellä.

— Herra Saarela ei enää ollenkaan käy täällä meidän puolella, sanoi hän minulle.

— Mitäpäs hän nyt täällä yksinkertaisten ihmisten luona, sanoi nuori pisteliäs Miia neiti. Herra Saarelalla on hauskempaa seuraa muualla.

Vastasin jotain epämääräistä. Rouva jatkoi:

— Minulle olisi kuitenkin mieluista ettei Saarela paljoa seurustelisi
Raivan kanssa. Hän on meille kostonhimoinen.

Sanoin etten ole Raivan kanssa muuta ollut kuin mitä hänen kotonaan nuorten luona käydessäni.

— Kostoa en hänen sitäpaitse puinkaan luule ajattelevan, lisäsin.

— Mutta hän vähentää meiltä ostajia, vastasi rouva. Pitihän hänen tietämän että Koskinen jo olisi riittänyt.

— No, eiköhän tuota nyt ole alaa itsekullekin, vastasin. Kaupunki kasvaa, läheisen maaseudun tarpeet suurenevat. On luonnollista että yritteliäisyyskin lisääntyy.

Rouva ei vastannut mitään, mutta huomasin ettei hän selitykseeni ollut tyytyväinen. Hän alkoi kysellä Löfbergin perheen hyvinvointia.

Tätä suorempaan ei hän minua siihen aikaan mistään muistuttanut; ja kuitenkin olin minä aikonut muuttaa pois heiltä. Mutta silloin heräsi kysymys yhtiön muodostamisesta.

Sinä iltana kun tämä yhtiöasia piti lopullisesti ratkaistaman, oli Nurholassa raskashenkinen illanvietto. Talon nuoret, joita maailman ja omain asiain huolet siihen aikaan eivät vielä rasittaneet, olivat poissa näkösältä ja minkä joku heistä salissa pistääntyi, heitti hän epäileviä silmäyksiä saapuvilla oleviin. He eivät täydelleen käsittäneet mitä tekeillä oli, mutta äitinsä tavallista raskaammista ja usein uudistuvista huokauksista, läsnäolevien vakavuudesta sekä luontoperäisen väistin avulla he arvasivat jonkunlaisen käänne hetken heidänkin elämäänsä olevan tulemaisillaan. Äiti oli kertonut että "herrat" tahtovat itse ottaa liikkeen omikseen.

Kaupantekoa varten olikin tavaravarasto inventeerattu ja pesän tilalasku laadittu. Tämä oli tapahtunut Asplundin valvonnan alla ja hänen toimestaan. Mutta kun Asplundin, joka jo oli Evelina Nurhosen kanssa naimisissa, itse myöskin piti ruveta yhtiömieheksi, on kyllä käsitettävää ettei rouva Nurhonen täysin luottanut etunsa valvomiseen kaupanteossa, tietoa liikkeensä asemasta, hän ainoastaan muisti miesvainajallaan usein olleen suuria maksuja suoritettavana, joitten hän kuvaili jääneen liikkeesen hänen ja perheensä rikkaudeksi.

Vanhan tavan mukaan tarjottiin vieraille totia, joissa asioissa Asplund toimi isäntänä. Meitä olikin koko joukon väkeä läsnä: asianajaja Helander, joka Asplundin hyvänä ystävänä oli mennyt siksi paljon "Nurhosen jälkeläisten" sitoumuksiin, että oli nyt pakotettu rupeamaan tekeillä olevaan yhtiöön hänkin, sen aikaansaamista varten; tehtailija Kahva, joka Nurhos-vainajalle aikanaan lainaamansa kiinnityslainat oli irtisanonut, haluten ne pienentää, konttoristi Kemppainen ja Nurhos-vainaan veljen poika, laivan perämies Elias Saira. Lisäksi Asplund ja minä.

Jonkunaikaa kaikellaista kevyttä, asiaan kuulumatonta puheltua, muuttui Asplund vakavaksi, otti pöydältä kasan papereita käteensä ja siirsi keskustelun varsinaiseen asiaan. Hän selitti että niinkuin rouva tietää olivat liikkeen asiat kauppiaan kuollessa siksi huonot, että lain mukaan olisi pesä ollut asetettava konkurssitilaan, pesäluettelo kun osoitti velkoja yli omaisuuden. Säälistä surevata leskeä kohtaan alaikäisine lapsineen, eivät pesän saamamiehet tätä kuitenkaan silloin tahtoneet, vaativat ainoastaan liikkeen uudestaan järjestettäväksi ja heille oikeutta vuosittain nähdä kannattavaisuustulokset, kuten rouva kyllä tietää.

— Niinhän sitä silloin sanottiin, vastasi rouva Nurhonen huoaten.

Asplund jatkoi:

— Mutta nyt ovat ajat kovin muuttuneet. Rahanpuute on yleinen ja pankit tahtovat supistaa krediittiään. Vanhat saamamiehet haluavat saataviaan, ja ne jotka viime aikoina ovat nimellään meitä auttaneet, esim. Helander, eivät sitä enää mielellään jatka.

Helander puuttui puheesen:

— Niin, nähkääs hyvä rouva, minä menin pariin vekseliin Asplundin pyynnöstä, joista en ole päässyt erilleni, vaan päinvastoin, kerran alun tehtyäni, olen ollut pakotettu yhä samaa jatkamaan, niin että nyt on nimeni kiinni jo parissakymmenessä tuhannessa markassa. Varallisuuteeni ja omiin asioihini nähden en tätä voi jatkaa, vaan täytyy minun saada nimeni vapaaksi, jos se on mahdollista ilman erityisiä ikävyyksiä. Muussa tapauksessa on liike saatava sille kannalle että sitä voidaan jatkaa, joka ei voi tapahtua ilman pääomain lisäämistä ja muuta liikkeen uusimista.

— Niinkuin rouva tietää, sanoi Asplund, tahtovat pankit vähentää luottoa ja tehtailija Kahva haluaa myös saatavaansa.

— Juu, sanoi harvapuheinen vanha Kahva, tarvitsen nyt rahoja, kun olen niin monen takia viime aikoina saanut kärsiä. Ainakin olisi minun saatava puolet saatavastani.

Hetken äänettömyyden perästä jatkoi Asplund:

— Ainakaan en minä nykyisellään voi liikettä eteenpäin hoitaa. Lankeaviin asioihin en mistään saa rahoja, kun yhä pankeissa uutta luottoa supistavat. Varsinkaan sen jälkeen kun saivat tietää viime vuoden huonon tuloksen, ovat he olleet aivan jyrkkiä kielloissaan.

Kaikkea tätä ei rouva Nurhonen jaksanut täysin käsittää, mutta huomautus viime vuoden huonosta tuloksesta aiheutti hänet purkamaan salpautunutta pahaa mieltänsä.

— Niistä viime vuoden huonoista kaupoistahan sitä nyt aina puhutaan, hän sanoi. On se nyt ihmeellistä että ne niin huonot olivat, vaikka tässä nyt on paljon oppineita miehiä ja kaikki pitäisi oleman uudenaikaisella kannalla.

Kun kukaan ei mitään vastannut, jatkoi hän:

— Aina minä olen ajatellutkin, ettei tämä nykyinen kaupanhoitotapa ole oikea. Väkeä on paljon, mutta kukaan ei välitä asioista. Sakari-vainaan aikana oli vähemmän väkeä, vaan toimeen sentään tultiin. Mutta hän hoitikin vaan kauppaa, eikä hommannut kaikellaisia muita asioita, jatkoi hän minuun päin silmäten.

— No, en minä tällä ajalla vielä ole ennättänyt tätä taloa hävittää, vastasin vitkalleen.

— Enhän minä sitä sano, vastasi hän. Mutta niitten sanomalehtipuuhienkin takia ovat monet vanhat kundit siirtyneet Koskiseen.

Asia kyllä niin olikin. Asplundin ja minun suoranainen osanottoni uuden lehden aikaansaamishankkeisiin, ei jäänyt kaupungin vanhalta sanomalehdeltä huomaamatta. Useita pelottamaan tarkotettuja artikkeleja uudesta turmiollisesta suunnasta oli kirjoitettu, ja papinkokelas-toimittaja höysti melkein joka numeroa jollain typerällä sukkeluudella uudesta lehdestä ja sitä puuhaavista henkilöistä. Vaikka minun osani lehtihankkeessa supistui yksinomaan käytännöllisiin asioihin, osakkeitten myömiseen ja muuhun sellaiseen, pääsin kuitenkin minäkin pari kertaa tuollaisen sukkeluuden esineeksi. Kaikki tämä vaan edisti uuden lehden asioita, mutta oli siitä sekin seuraus että lyseon vanhat lehtorit ja muut lehdelle läheiset lopettivat kaupantekonsa Nurholassa. Tämän seikan kuvaili rouva Nurhonen hyvin vaikuttavasti koskeneen liikkeensä asioihin.

Asplund ryhtyi monasti ennen tehtyyn selontekoon:

— Eivät nämä muutamat perheet mitään ole voineet vaikuttaa. Yleiseenhän liike on laajentunut, mutta mitäs sille on voitu että huonon ajan takia on niin paljon hävitty. Useammat vahingot pohjustavatkin kauppiaan aikaisista asioista.

— Ei suinkaan liike lehtorskain pakanalähetys-ompeluseuran kahvien takia kumoon mene, sanoi Helander, siten huomauttaen erästä paljon pilkattua ompeluseuraa ja saaden läsnäolevat nauramaan.

— Eihän sitä suinkaan entiseen aikaan liikemiehet semmoisista asioista kuin sanomalehdistä välittäneet, yhtyi Kahva puheesen, mutta nykyaikanahan tuota kaikissa enemmän rimpuillaan. Ja hyvähän se olisi, että kauppiastenkin puolesta sana sanottaisiin noita maistereita vastaan.

Lehtorien lehti Kansalainen oli varsinkin kunnallisissa vaaliasioissa asettunut kauppiaita vastustavalle kannalle.

— Eikö se olisi parempi että toiset puuhaisivat sanomalehtiä, toiset hoitaisivat muita tehtäviään, sanoi koko ajan vaiennut konttoristi Kemppainen.

— No, joko minäkin, nauroi Helander.

Ja siihen tämä keskustelu loppui. Huomattiin aivan poiketuksi varsinaisesta asiasta.

Hetken kuluttua Asplund kysyi:

— Niin, mitä rouva siitä yhtiöstä nyt sitten lopullisesti arvelee?

— Mitäs minä, en minä häntä ymmärrä. Herrat vaan tekevät niinkuin paras on.

— Vaan te olette alaikäisten lastenne holhoja, sanoi Helander. Jos kauppa syntyy, täytyy sen tapahtua teidän täydellisellä suostumuksellanne, käsittäen sen ainoaksi tavaksi pelastaa lapsillenne mitä pelastettavissa on.

Tehty pesän tilalasku osoitti liikkeen omaisuuden olevan jotenkin tasassa velkojen kanssa, mutta pakkorealisatioonissa arveltiin etuoikeudettomien saamamiesten saavan tuskin puoliakaan saataviaan. Kaupanteossa tarjottiin rouva Nurhoselle kuitenkin 20,000 markkaa, koska vanhan kauppahuoneen nimen katsottiin olevan huomattavasta arvosta. Yhtiön pääomaksi oli ajateltu 50,000 markkaa, siten että Asplund, Helander, rouva Nurhonen ja minä rupeaisimme siihen kukin 10,000 markalla ja loppu jätettäisiin toistaiseksi myömättä siinä tarkoituksessa että joku nuorista Nurhosista tuonnempana haluaisi ja olisi tilaisuudessa omaan lukuunsa rupeamaan yhtiön osakkaaksi. Rouva Nurhoselle näin jääpä summa 10,000 markkaa maksettaisiin viiden vuoden aikana, 2,000 markkaa vuodessa, 6 % korolla.

Perämies Saira ja konttoristi Kemppainen istuivat vieretysten ja kuiskuttelivat. Hetken vaitiolon jälkeen Saira hiljaisella äänellä kysyi:

— Voiko rouva perheineen tulla kahdella tuhannella markalla toimeen?

Rouva ei vastannut mitään. Asplund ilmoitti talouskonton viime vuonna nousseen noin 5,000 markkaan.

— Mutta kun krediittiasiat ovat sillä kannalla kuin Asplund on kertonut, sanoi Helander, niin rouvan tulee muistaa että tässä täytyy tehdä konkurssi, ja silloin muuttuu rouvan asema vielä paljoa huonommaksi. Muuten rouva vaan tekee aivan niinkuin parhaaksi näkee. Sen vahingon, minkä minä tässä saan kärsiä, ehkä jaksan kestää; olen tähän puuhaan ryhtynyt helpottaakseni asiain järjestämistä ja saadakseni minulta vaatimaan tultavat maksut edes tuonnemmaksi lykätyksi.

Hiljaisuus.

— Niin, en suinkaan minä tässä mitään taida, jos herrat sen niin tahtovat, sanoi hetken päästä rouva Nurhonen.

— Ei se meistäkään riipu, vastasi Asplund. Jos raha-asiat eivät olisi muuttuneet näin tiukoiksi, niin olisihan tätä vielä entisellään koeteltu jatkaa.

— Mistäs Saarela sitten saa ne 10,000 markkaa? kysyi rouva minuun kääntyen.

Selitin entisen isäntäni Söderbergin takuulla voivani ne tällaiseen tarkoitukseen hankkia.

— Ja minulle siis jäisi vaan 10,000 markkaa, sanoi hän taas.

— Sekä edeskinpäin osa liikkeestä, huomautti Helander.

Hetken päästä jatkoi rouva:

— Kyllä se kuitenkin on kovin vähän. Voi voi kuinka paljon Sakari-vainaa tähän rahoja tuhlasi, sellaisia suuria summia kun hän aina milloin minnekin lähetteli.

— Tarvitseehan sitä afäärissä rahoja lähetellä, sanoi Kahva, mutta omiakos ne ovat. Ne ovat ostajilta saatuja ja menevät niille, joilta itse tavaransa saapi.

Mieliala seurassa yhä raskaantui ja puhelu harveni. Äänettöminä laitoimme uudet totilasimme ja rouva poistui toisiin huoneisiin. Helanderia ja minua alkoi tämän kaupanteko vaivata, me siitä jo mainitsimmekin, mutta Asplund, joka sukulaisuutensa ja liikkeen isäntänä olonsa takia tahtoi välttää ikävyyksiä, koetteli meitä rauhoittaa.

Hetken kuluttua tuli rouva taas sisään, entistään päättävämmän näköisenä. Hän ei voinut käsittää puheita lisätyn pääoman välttämättömyydestä eikä mahdottomuudesta hoitaa asioita nykyisellään, mutta hän tunsi että liikkeen joutuminen vieraisiin käsiin kokonaan muuttaisi hänen suhteensa siihen ja että elämä tulisi ahtaammaksi kuin tähän asti. Köyhän elämän hän kyllä tunsi entisajoilta.

— Vieläkö minä sitten saisin täällä asuakaan?

Hänelle selitettiin liikkeen huoneiston olevan vanhentuneen ja ahtaan, niin että välttämätöntä olisi saada enemmän tilaa, että yleisöllä olisi hauskempi käydä ostoksillaan. Lisäksi vaatii uusi piakkoin voimaan astuva asetus erityisen myymähuoneiston punssille ja viinille, olipa ajateltu, jos yhtiö aikaan saadaan, laajentaa sitä erityisellä maanviljelyskoneitten kaupallakin. Huoneet tarvittaisiin siis kaikki.

Muuttaminen näistä vanhoista asuinhuoneistaan tuntui rouvasta enimmän erottavan hänet tästä liikkeestä, jonka miehensä oli aikonut poikiensa jatkettavaksi, se tuntui kuin maanpakolaisuuteen lähettämiseltä.

— Kuka täällä sitten puhtauttakaan hoitaa? hän huokasi.

Hyväntahtoinen hymähdys oli meidän vastauksemme.

— Pahin on miten rouva sitten viiden vuoden perästä toimeen tulee, kun jälellä oleva kauppasummakin on loppu, sanoi Saira.

— Niin kylläkin, ja jos minä en silloin enää eläkkään, niin kuitenkin nämä lapset.

Taas selitettiin että viiden vuoden perästä pojat jo ovat siinä ijässä että voivat elättää äitinsäkin. Vanhin voisi jo nyt lopettaa koulunsa ja ruveta tässä kotona liikemieheksi harjoittelemaan.

— Taitava ja tienaava afäärimies elää aina paremmin kuin velkainen maisteri, sanoi Kahva.

— Ja olenhan tässä vähän apuna minäkin, lisäsi Asplund.

Sen että John siirtyisi liikkeesen rouva Nurhonen mielellään hyväksyi, sanoi Sakarinkin aikomuksen niin olleen. Kun minäkin tyytyväisyyteni tähän lausuin ja selitin liikkeelle suureksi hyödyksi että on sellaisia kasvavia nuoria voimia, joista voi toivoa vakituista miestä tuonnempana, ja vakuutin että omissa asioissaan toimiva mies on aina vieraan asioissa työskentelevää innokkaampi, jatkoi rouva kuin ajatuksissaan:

— Niin, olisihan silloin yksi Nurhonen vielä edes vähäsen mukana.

Saira ja Kemppainen salaisesti naurahtivat.

Kun mitään sen lopullisempaa ei asiassa alkanut tapahtua, rupesi Helander tuskaantumaan ja pyysi rouvan selvää vastausta nyt tahi parin päivän perästä, että tietää sen mukaan toimia.

Raskasmielisenä rouva selitti ettei suinkaan asia siitään parane, vaan että jos se nyt kerran välttämätöntä on, niin pitänee kai siihen suostua.

— Eiköhän Jumala meistä huolta pitäne, hän huokasi.

Helander yhä enemmän kiusaantui, ja varmalla äänellä kysyi josko rouva siis jo nyt tahtoo allekirjoittaa kauppakirjan?

Kun ei vastausta tullut, luki Helander laatimansa kaavan ja kysyi josko rouva puolestaan sen tällaisena hyväksyy?

— Kai tuo hyvä on, oli vastaus.

Näin ollen pyysi Helander rouva Nurhosta allekirjoittamaan sen, jos tahtoi kaupan tehtäväksi.

Melkein horjuen, vedet silmissä, nousi rouva tuoliltaan ja kirjoitti vapisevalla kädellä nimensä osoitettuun kohtaan. Painostava tunne valtasi kaikki muutkin.

Sairaa ja Kemppaista pyydettiin todistamaan allekirjoitus. Ennen tätä kysyi Saira josko rouva tämän siis on tehnyt vapaasta tahdostaan?

Nyt ei rouva enää voinut pahaa mieltään pidättää. Viha sai hänessä vallan.

— Herrathan tuon niin tahtovat, hän sanoi. Sinne nyt menee Sakarin työ ja ne paljot rahat, jotka hän on liikkeesen kiinnittänyt, menevät omasta edestään, niin ettei meille jää kuin tyhjät kädet. Mutta minkäs minä sille voin, herrat ovat vaan hyviä ja ottavat. Kyllähän me tästä lähdemme vaikka mieron tielle.

Helanderin maltti loppui. Hän nousi, otti kauppakirjan pöydältä, repi sen pieniksi palasiksi ja heitti nurkkaan.

— Hyvästi, sanoi hän ja lähti pois.

Kahva ja minä seurasimme häntä.

VII.

Kesäkuun 23 p.

Olen eilisen päiväkirjamuistelmani lopettanut siihen kohtaan, jota pitemmälle en yhtiöasiamme silloin luullut kehittyvän. Mutta jo seuraavaan päivään oli rouva Nurhonen tyyntynyt. Varhain aamulla kutsui hän konttoristi Kemppaisen luokseen ja kyseli tämän neuvoja. Kemppainen ei voinut muuta kuin myöntää raha-asiain hoidon viime aikoina olleen kovin vaikeata ja Helanderin nimeä paljon käytetyn.

— Mutta kyllä tästä talosta lähdettävä on itse kunkin, jos Saarela isännäksi tulee, oli Kemppainen sanonut.

— Sehän se on, kuului rouva vastanneen, hän tulee tähän kaikiksi ajoiksi, eikä ole näillä omilla pojilla tulevaisuudessakaan toivoa päästä isänsä liikkeen jatkajiksi.

— Kyllä Saarela vähitellen valtaa kaiken johdon ja määräämisvallankin.

Rouva huokasi, mutta pysyttäen tyyneytensä meni hän Asplundin kanssa
Helanderiin, jossa pyysi anteeksi eilistä käytöstään.

Helander sanoi hyvin ymmärtävänsä rouvan mielentilan, olisi vaan toivonut että rouva käsittäisi kaiken tämän tapahtuvan etupäässä vararikkohäpeän poistamiseksi. Kun rouva sanoi sen nyt, asiata ajateltuaan, paremmin kuin eilen ymmärtävänsä, kokoonnuttiin taas illalla uudestaan, jolloin kauppakirjat allekirjoitettiin.

Heti sen jälkeen pidettiin ensimäinen yhtiökokous, jossa tärkeimpiä ja kiireellisempiä asioita järjestettiin sekä päätettiin John Nurhonen ottaa heti liikkeesen, antaen hänelle tilaisuuden rinnakkain perehtyä kauppaan ja konttoripuoleen. Sen jälkeen menimme me ostajat kaupungin Seurahuoneelle sulettuun huoneesen harjakaiskekkereille. Pyysimme sinne myös moniaita liikkeen saamamiehiä, pankinjohtaja Granbergin ja parisen Asplundin ja Helanderin läheisintä tuttavaa.

— Tule nyt sinäkin Kemppainen muitten seuraan, sanoi Helander lähdettäessä.

— En minä nyt — — — on vähän muualle menoa, oli vastaus.

Seurahuoneella oli mieliala huoleton, kuten tämän tapaisissa kekkereissä ainakin. Onniteltiin, toivottiin hyvää menestystä, oltiinpa menestyksestä varmojakin nyt kun liike tulee nuorten miesten omiin käsiin.

Isäntänä toimi Helander ja siksi kaikki kävi tottuneesen tapaan. Illallispöytään ilmestyi samppanjaa, jonka kanssa lyhyet, kuivat onnittelupuheet pidettiin ja hetken merkitystä sanoin mitattiin. Mutta illallisen jälkeen, kahvia ja likööriä juotaessa, puheetkin vasta saivat suurempaa lentoa.

Helander sanoi voivansa tässä puhua sanasen aivan kuin syrjäisenä, koska hän ei tule varsinaisesti työskentelemään yhtiössä eikä se tule olemaan hänen elinkeinonsa. Hän on joutunut yhtiöön syistä, jotka läsnäolevat kyllä tuntevat. Sen vuoksi katsoi hänkin olevansa oikeutettu toivottamaan menestystä minulle, joka nyt saan koko kantamuksen hartioilleni. Mutta hän ei ollenkaan epäillyt ettei minun hartijani kestäisi, „nuorilla voimilla soutaa pahimpainkin selkäin yli".

— Minä siis vaan onnittelen ja toivon että veli Löfbergin eli muilla sen seudun retkillään pian löytää sen kalliin esineen, joka pidetään itse, eikä parhaimmankaan kurssin aikana muille myödä.

Toinen niin sanoakseni yleismaailmallisempikin puolensa on tällä nyt tapahtuneella kaupalla, jatkoi hän yhä vielä. Ystävämme Asplund, joka vastoin kutsumustaan — kuten hän on väittänyt — on täytynyt olla kauppiaana, pääsee taas tästä väärän mammonan palveluksesta ja saa vapaasti alkaa miettiä mitä tässä elämässä on vinossa, mitä muuten mutkallaan. Kun nyt asiat ovat niin kehittyneet että se meidän uusi lehtemme kai ensi vuoden alusta alkaa ilmestymisensä ja kun Asplund asiain nykyiselleen käännyttyä voi meidän kaikkien toivomuksemme täyttää ja lehden päätoimittajan tehtävän vastaanottaa, niin voi nyt tapahtuneen liikkeenkaupan katsoa vaikuttaneen koko meidän yhteiskuntaamme.

Juotiin meidän molempien onneksi ja Helander pyysi Asplundin lehdessään laupeudella kohtelemaan meitä puuttuvaisia ihmisiä, jonka Asplund nauraen lupasi.

Myöskin pankinjohtaja Granberg puhui. Hän onnitteli minua itsenäiseksi kauppiaaksi tulemisesta, toivotti tervetulleeksi kauppiasyhdistykseen, jossa tarvitaan miehiä ja johon hän luuli minusta saatavan siellä kaivatun työteliään nuoremman jäsenen. Sitten kääntyi hän Asplundiin ja jatkoi:

— Se mitä tuomari Helander tässä on sanonut, on kylläkin paikallaan. Se on huomattava tapaus että paikkakunnan liikemies- ja kauppiasluokka saa oman julkisen äänenkannattajansa — sellaiseksi minä olen uuden lehden ymmärtänyt ja sellaisena siihen osakkeeni merkinnyt. Tässä kaupungissa pyrkii hallitsemaan ja toisinaan on enemmistönä ollutkin epäkäytännöllinen lehtoripuolue, joka ei käsitä kunnan asioita, vaan joka kaupungin menot maksavilta liikemiehiltä tahtoisi kieltää kaiken edustusoikeuden, jaa, vieläpä rajoittaa sen vapaan elinkeinonkin. Jos uusi lehti tulee tätä suuntaa vastustamaan, niin katson minäkin nyt tapahtuneen liikkeenkaupan olleen eduksi koko paikkakunnan liikemiessäädylle.

Innostuttiin julkisiin puheisiin, ja niitä piti pian joka mies. Luonnontieteenopettaja Hellfors kielteli lyömästä näin tarkkoja rajapyykkejä uudelle lehdelle jo nyt ennen sen ilmestymistä. Liikemiesalalla voi olla paljon sanomalehden ajettavia ja kannatettavia hyviä asioita, sanoi hän, mutta kyllä uudesta lehdestä kokonaisuudessaan pitäisi tulla paljon muutakin: tuleman aatteiden lehden, henkisesti herättävän ja piintyneen vanhoillisuuden pimeyteen valoa loihtivan. Hän oli lehden päätehtävän ymmärtänyt etupäässä tähän suuntaan.

Me kiitimme onnitteluista. Asplund puhui sanomalehdestä, sanoi nyt, vapauduttuaan liikkeen hoidosta, olevansa halukas vastaanottamaan väliaikaisen toimikunnan hänelle tarjoaman päätoimittajan tehtävän.

— Heikkohan minä tähän toimeen olen, sanoi hän, sen kyllä tiedän. Tässä tarvittaisiin voimakasta miestä, mutta minä tunnen mieltymystä siihen ja tulen koettamaan parastani. Tässä on puhuttu lehden tehtävästä. Tehtävää sillä ymmärtääkseni on paljon ja kaikilla aloilla, tietysti etupäässä henkisellä, mutta myös käytännöllisellä alalla. Sillä aikaa kun minä nyt olen ollut vähäsen kauppiaskin, olen tullut huomaamaan harrastusten käytännöllisillä aloilla olevan yhtä rehellisiä, yhtä oikeutettuja kuin muittenkin harrastusten, ja sen vuoksi kyllä tulen lehdessä näitäkin pyrkimyksiä seuraamaan.

— Sanoinhan minä aikanaan että käytännöllinen työ avaa sinulle uusia, järjellisiä näköaloja, replikeerasi Helander.

Tähän loppuivat yleiset puheet. Sen jälkeen puhuttiin vapaasti, — lopulta kaikki yhtaikaa.

* * * * *

Muutamia päiviä myöhemmin oli sanomalehtiyhtiön perustava kokous. Se tapahtui aivan virallisesti, ilman puheita lehden ohjelmasta tahi muusta sellaisesta. Toimittajalle, joksi valittiin Asplund, myönnettiin oikeus toimittaa lehteä "vapaamieliseen suuntaan". "Tarpeellisissa erikoistapauksissa" tuli johtokunnan yhdessä toimittajan kanssa lähempi menettelytapa määritellä. Johtokunnan puheenjohtajaksi valittiin pankinjohtaja Granberg, varapuheenjohtajaksi tuomari Helander ja muiksi jäseniksi rouva Löfberg, luonnontieteen opettaja, maisteri Hellfors ja sopivan vanhemman miehen puutteessa minä. Taloudellisten asiain ja perustettavan pienen kirjapainon hoitajaksi otettiin eräs latoja pääkaupungista. Annettiin kaikki tarpeelliset valtuudet, lausuttiin menestyksen taikasanat uudelle lehdelle, jonka nimeksi oli tuleva Uusi Aika. Kiitettiin kokouksen puheenjohtajaa ja sihteeriä. Sitten tuli herroille nälkä ja he menivät Seurahuoneelle syömään.

Minä en päässyt mukaan.

Yhdyin nimittäin täti Löfbergiin ja hän vei minut heille. Ensin kertoi hän totisuutta teeskennellen kaupungilla kulkeneen kertomuksen tapaan, kuinka me olemme huokealla ostaneet Nurhosen kaupan ja sitten ilosta koko yön juoneet samppanjaa. Myönsin kaikki mitä hän vaan väitti tietävänsä. Mutta sitten hän rupesi vakavaksi. Oli kuullut meidän harjakaiskekkereissä puhutun uuden lehden ohjelmasta, siitä riitaannutun ja koko lehdestä epätoivoisiksi tullun. Täydyin hänelle kaikki tarkasti kertoa.

— Vai semmoista se vaan olikin, häh sanoi. Ja mitäs siinä ohjelmassa mitään epäselvyyttä ja erimielisyyttä voi ollakaan. Lehti tulee tietysti kaikessa olemaan lehtorien lehden ja sen paljaspäisen papinkisällin vastakohta: herättävä ja ruoskiva. Sen pitää kaikille tarvitsijoille antaa niin että paukkuu. Ohjelman ensi kohta pitäisikin kuuluman: niin että paukkuu.

Tätä selittäessään matki rouva kädellään piiskaajan liikkeitä. Me kuulijat nauroimme tädin ohjelmalle ja ilmoitimme pelkäävämme hänen mahdollisesti tässä rupeavan tämän, ohjelmansa toteuttamista harjoittelemaan.

Hilma Raiva oli myös sinä iltana Löfbergilässä. Saatoin hänet poismentäessä kotiin.

Elämä näytti silloin lupaavalta. Olin hyvin toivehikas tuonakin iltana — ja matkalla puhelias Hilmalle. Olinhan juuri päässyt itsenäiseksi työ-alallani, päässyt suoranaisesti yhteiskunnan jäseneksi, niin kuvittelin, sen toimivaksi ja vaikuttavaksi jäseneksi. Kaikki, mitä edessään näki, oli kuin aamuauringon hymyilyä.

Perusteilla oleva uusi sanomalehtikin tuntui olevan kuin meidän jokaisen, kuin minunkin omani. Se tulisi olemaan kuin paimentorvi, joka tässä vanhoillisessa yhteiskunnassa toitottaisi uutta huomenta, huomenta, jolloin nuoret virkeämmät voimat astuvat näyttämölle ja ottavat ohjakset käsiinsä. Tunne, että on yksi nousukkaista, on innostava tunne nuorelle miehelle. En tiedä miltä tuntuu kun nuorena saapi tietää omaavansa rakastettunsa vastarakkauden. En ole sitä kokenut. Mutta minä kuvittelen sen olevan kuin soutelua tyynellä sisälammilla verrattuna siihen mielentilaan, jolloin näkee edessään tulevaisuuden tehtävänsä, ja joka on kuin peräsimeen tarttuneen purjehtijan tunne suurelle merelle lähdettäessä.

Hilma oli yhtä innostunut kuin minäkin. Me puhelimme paljon kaikellaista ja kävelimme enemmän kuin kotiamenoon olisi tarvinnut. Enkä vielä kotona vuoteellanikaan saanut rauhaa ajatuksiltani.

Kyllä minä sittenkin luulen että jo tuohon aikaankin olisin mielelläni ollut tyynen sisälammin soutelijakin.

VIII.

Kesäkuun 30 p.

Useaan päivään en ole tavannut ketään tuttavaa enkä kuullut muuta maailman menosta kuin minkä sanomalehteni minulle kertovat. Olen koettanut kalastella, mutta ilman tulosta, kävely ei ole huvittanut, ja aika on tuntunut pitkältä. Ilman talon pikku Ainoa kuolisin ikävään.

Jotakin työtä ja tointa minun pitää taas saada, niin päämaalitonta kun se kaikki minulle onkin. Työ kuitenkin hälventää ajatuksia. Tämä nykyinen tilani on kuin invaliidi sotamiehen, joka makaa vuoteellaan ja muistelee niitä aikoja, jolloin hänkin oli muitten joukossa. Minä luulenkin täällä eläväni liiaksi vähäisessä entisyydessäni, lyhyessä joukossaolo ajassani, mutta kun se minua huvittaa eikä muuta mielenkiinnikettä ole, niin miksen sitä tekisi. Kun muuta elämää ei ole, niin pääpiirteissään elän muistoissani uudestaan koko entisyyteni täällä.

Vaihteluna yksitoikkoisuudelle ovat Raivassa käynnit kaupungissa. Olen myöskin saanut suuren halun tavata muita lähempiä entisiä tuttaviani, kuten nykyistä Nurholan väkeä. Tähän asti olen heitä välttämällä välttänyt.

John Nurhosen luulin tässä eräänä päivänä loitommalta nähneeni kaupungin läheisessä maantien risteyksessä. Jos se oli hän, niin kylläpä oli työ jo painanut häneenkin leimansa.

Hän oli noin seitsemäntoista vuotias kun rupesi liikkeen palvelukseen. Keskikokoinen, käytökseltään hieman kömpelö, mutta mielikuvitukseltaan vilkas. Väriä hänessä ei ollut minkäänlaista. Hänen ei voinut sanoa olevan tummanverevän, ei vaaleanverevän, ei ruskean, eikä yleiseen minkään. Hän oli vähän kaikkea, eikä kuitenkaan mitään.

Luonteeltaan hän oli avonainen, mutta kuten useimmat nuorukaiset paljon itseensä luottava. Se käsitys että liike on kaikista ostoista huolimatta oikeastaan heidän ja että minä olen vaan syrjäinen kaikessa, oli häneenkin juurtunut ja toisinaan täydessä avonaisuudessaan ilmenikin. Muuten hän osoitti harrastusta ja taipumusta tehtäväänsä.

Asplundia tapasin niihin aikoihin varsin harvoin. Hän kävi vaan silloin tällöin liikkeessä ja minun käyntini hänen kotonaan olivat vielä harvinaisempia. Kuitenkin huomasin hänellä olevan paljon tietoja kaikellaisista liikkeessä tapahtuneista pikkuseikoista, joita hän sai Kemppaisen ja John Nurhosen välityksellä. Kun nämä kertomukset useinkaan eivät olleet mainittavan hyväntahtoisia minulle, ja kun Asplund ei ottanut niistä lähempää selkoa, jäi häneen joku murunen kertomusten tarkoitettua vaikutusta, vaikkeikaan tämä moniin aikoihin missään muodossa ilmestynyt.

Kerran, pitemmän ajan perästä, tuli hän luokseni, sanoen haluavansa puhella kanssani kahden kesken.

Hän pyysi etten ymmärtäisi häntä väärin enkä loukkaantuisi. Hän olisi halunnut vähän muutosta liikkeemme hoitotavassa, tahtonut kauppaa hoidettavan enemmän lämmöllä ja osanotolla ihmisten kohtaloihin sekä vähennettäväksi toisen asemasta väliäpitämätöntä liikaa kylmyyttä.

— Mistä sinä nyt tämän uuden kauppaharrastuksen olet saanut? kysyin.

Hän sanoi jo kauvan tätä ajatelleensa, mutta nyt hänelle oli ilmestynyt erikoisempi aihe tulla asiasta puhumaan.

— Mitenkä sinä sitten käytännössä olet aikonut tuon lämmön kahvipusseihin sovittaa?

— Pyydän että puhumme vakavasti, vastasi hän.

— Ja mikä on kaikella tällä nyt tarkoitus? kysyin taas.

— Minä olen jo pitemmän ajan huomannut sinussa taipumusta liialliseen tunteettomuuteen.

— Esimerkkiä?

— Olisi useitakin, mutta en ole heitä pitänyt mielessäni. Nyt tahtoisin etupäässä puhua liikkeen saatavien uloshakemisesta. Niissä käytetään liikaa sydämettömyyttä.

— Kaikki uloshakemukset on Helander hoitanut, valita hänelle.

— En tarkoita kuka ne muodollisesti tekee, vaan lähimmäisen olosuhteitten huomioon ottamattomuutta asioita uloshakuun annettaissa.

— Esimerkkiä?

— Kun niin tahdot. Äskettäin on talolliselta Kaihlaselta haettu ulos saatava ja pantu se ryöstöön, vaikka hän nyt ei ole tilaisuudessa sitä suorittamaan. Tuonnempana hän olisi voinut maksaa, nyt hänelle voi tulla pahoja ikävyyksiä.

— Mistä sinä tämän tiedät?

— Kaihlanen kävi siitä minulle puhumassa ja pyytämässä että paperit otettaisiin takaisin ruununvoudilta.

— Miksei Kaihlanen ole käynyt minun puheillani?

— On luullut sitä turhaksi.

— Mutta näitten kiertoteitten kautta pitäisi vaikka minkä onnistuman.

— Ei vaikka minkä, ainoastaan mikä on kohtuullista.

— Mitä kohtuutta sitten on tässä Kaihlasen asiassa? Sinä olet hyväntahtoisuuudessasi valmis uskomaan jokaista, joka sinulle vaan jotain vakuuttaa. Mutta ihmiset eivät aina ole todellisia. Kaihlanenkin olisi jo monta kertaa voinut maksaa, jos olisi tahtonut. Mutta ei. Juoda ressaa kaupungissa käydessään, ei vastaa yhteenkään kirjeesen, on siirtänyt kauppansa Koskiseen — josta en ole pahoillani — kun ei meiltä enää saa velaksi, eikä millään tavalla ole osoittanut olevansa nyt vaikeammassa asemassa kuin ennen tahi tuonnempana. Ja toisekseen, ei kukaan meidänkään velkojistamme kysy koska meille on soveliain aika maksaa, vaan ovat maksut suoritettavat silloin kun ne lankeavat. Totta kai muitten ihmisten velvollisuudet ovat samat.

— Vetoaminen sellaisiin velvollisuuksiin, joita ei voi täyttää, ei ole paikallaan. Sääliä pitää myöskin olla vaa'assa.

— Sääliä! Se on kaunista teoriiassa ja soveltuu naisten hyväntekeväisyysiltamien ohjelmaan. Mutta rupea sitä kauppiaana päivät pitkät harjoittamaan, niin et pitkällekään tule. Onko sinusta parempi ruveta harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ammatissaan, joutua itse aineelliseen vaurioon ja viedä sinne joukko syyttömiä, hyväntahtoisuudessaan meitä auttaneita ihmisiä mukanaan. Onko se kauniimpaa?

— Sinä liiottelet. Minä olen kyllä uudelleen tullut siihen mielipiteesen että kaikki kaupan teoriiat ovat vääriä ja minä haluaisinkin tästä erilleni, jos se olisi mahdollista. Mutta siitähän ei ole kysymys. Kysymys on koettaa päästä menettelyssä kohtuuden keskitielle.

Sen rajat ovat vaikeat määritellä ja riippuvat itsekunkin silmälaseista.

— Hyvällä tahdolla voi paljon.

— Voi, mutta jos sinä hyvällä tahdolla tarkoitat samaa kuin minä oikeutetun etunsavalvomisen laiminlyömisellä, niin tulos sen käyttämisestä on, että saa nähdä toisen vievän mitä etupäässä itselle kuuluisi. Niin juuri tässä Kaihlasenkin tapauksessa. Saatavamme perimisen myöstäminen on sama kuin antaa hänen kylliksi velkaannuttaa itseään muualla ja sitten katsella kuinka nämä toiset, ilman sääliä nutun taskussa, ottavat häneltä omansa. Me kyllä saisimme iloita jalomielisyydestämme, mutta siihen meillä ei ole varaa. Kaikki mitä meillä on, on muilta lainassa. — Sanot kaiken kaupan teoriian olevan väärän. Ehkä, en tunne asiata uudenaikaisten oppien kannalta. Mutta sen tiedän että tämäkin liike on välttämätön jo senkin vuoksi etteivät vieraat ihmiset joutuisi heille kuulumattomiin maksuihin ja että paitsi muuta Nurhosen perhe voisi tulla toimeen.

— Sinä et minua käsitä. Minä nyt ainakin tahtoisin että Kaihlasen ryöstö peruutettaisiin.

— Käyköön Kaihtanen puhumassa siitä konttorissa ja antamassa jonkun vakuuden.

Asplund sytytti tupakan ja vaikeni.

Minä kävelin edestakaisin lattialla.

Hetken vaitiolon jälkeen aloitti hän tyynesti:

— Sinä mainitsit Nurhosen perhettä. Olisi minulta siinäkin suhteessa toivomuksia.

— Vai puristaa kenkä siltäkin taholta.

— Älä ole Nurhosille ilkeä. Tämä liike on kuitenkin alkujaan heidän ja vielä nytkin yhtä paljon kuin meidänkin. Sitäpaitse sinä tiedät minun olevan heidän sukulaisensa ja velvollisuuteni siis on perheen etuja valvoa.

— Kyllä, kyllä, aivan kuin minun velvollisuuteni tämän liikkeen etuja.
— No, mistä on kysymys?

— Ne kaksituhatta markkaa ja vähän korkoja, jotka rouva vuosittain saa vanhaa kauppahintaa, eivät hänelle riitä. Minä olen häntä auttanut, mutta en paljoa jaksa minäkään, kun on niin suuret korotkin maksettavana. Johnin palkka on pieni, se menee kaikki hänen yksityismenoihinsa, Selimin täytyy jatkaa kauppakoulua, ja sitten on vielä Miia. Tällainen joukko vie paljon. Minä olen senvuoksi ajatellut, kun yhtiön toiminta nyt kahtena vuotena on mennyt näin hyvästi, että eikö hänelle voitaisi maksaa jotain vuotuista ylläpitoapua?

— Mitenkä se voisi tulta kysymykseen ja mistä varoista?

— Tuossa sinun ynseä mielesi jälleen näyttäytyy. Me kaikki olemme velvollisia häntä auttamaan.

— Kohta sinä saat koko maailman meidän säälimme esineeksi. Mutta mistä varat?

— Esittämääni tarkoitukseen voitaisiin kait käyttää viime vuosien voittovaroja.

— Mutta nehän ovat jo varemmin päätetyt käyttää velkojen lyhennykseen ja uutisrakennukseen.

— Vaikkakin, niin voitaisiin hänen kohdaltaan tehdä poikkeus.

—- En oikein käsitä miten se käytännössä olisi mahdollinen. Joka tapauksessa tarvitaan siitä asiasta päättämässä myös Helander. — Tässä me nyt ollaan. Nyt olisivat rahat toisaalle hyviä, mutta kuitenkaan niitä ei saisi ihmisiltä periä.

— En tahtoisikaan sellaisia rahoja, joitten saaminen on aikaansaanut puutetta muille ihmisille.

— Hm, jos niin syvällisesti otamme, niin eiköhän silloin pitäisi kieltäytyä kaikkia rahoja vastaanottamasta.

— Älkäämme poiketko asiasta. Kutsummeko Helanderin tänne?

Teimme niin.

Helander nauroi meidän kuohullemme.

— Kun aikamiehet viitsivät, sanoi hän. No, ja Asplund, joko sinä olet aivan puhdistanut itsestäsi kaiken sen käytännöllisen ymmärryksen, jonka jo toivoimme itse käytännönmiehenä ollessasi saavuttaneesi?

— Minun ymmärrykseni on minun vakuutukseni oikeasta, oli Asplundin vastaus.

Rouva Nurhosen asiassa ei Helander katsonut voitavan muuta kuin yhtiön puolesta lainata hänelle joku summa vastaisia jako-osuuksia vastaan.

Tähän yhdyin minäkin. Asplundia ei päätös tyydyttänyt. Hänen mielestään ei rouvalle enää annettu tarpeellista huomiota, vaikka oikeastaan toimittiin hänen miehensä entisyydellä.

— Näyttää siltä, jatkoi hän, kuin Saarelakin aivan tahallisesti
Nurhosia vihaisi. Johniakin hän kohtelee kovin sopimattomasti.

Uusi sytyke oli heitetty.

— Mitenkä niin? kysyin.

— Sinä käsket ja komennat häntä kuin renkiä. Oletpa uhannut hänet erottaakin. Sinun tulisi vallan päinvastoin osoittaa hellyyttä ja rakkautta vielä kasvatuksen alaista nuorukaista kohtaan.

— Rakkautta ja teidän kasvatusoppianne minä en tunne. Mutta sen huomaan että paljon sinä saat tietoja, vääriä ja väritettyjä, jotka osoittavat että minä alan olla tiellä täällä. Eiköhän tämä kuitenkin ole liian aikaista. — Mitä käskemiseen ja komentamiseen tulee, niin olen minä pitänyt Johnia muitten apulaisten asemassa. Se kasvatusoppi, jonka minä tunnen, on tinkimättä työtä ja tottelevaisuutta. Sillä tavalla minä olen nähnyt työtätekeviä, käytännöllisiä kauppiaita parhaiten kasvatettavan.

— Kaikilla ihmisillä pitää alamaisiinsakin olla rakkautta.

— Mutta joka taskusta ja sormenpäästä sen ei tarvitse roikkua.
Sitäpaitse kerrotaan sinulle asiat väritettyinä, kuten jo sanoin.

— Kenties, enkä minä kaikkia sellaisenaan uskokaan. Mutta minä haluaisin ettet sinä niin varmasti aina luottaisi itseesi.

— Sitä liikkeen hoidossa juuri pitää tehdä. Muuten, erottakaa minut, niin kaikki muuttuu hyväksi.

Helander, joka koko ajan oli kuunnellut, sekaantui nyt puheeseen:

— No, no, sanoi hän. Eiköhän se ole parempi että Saarela hoitaa liikettä, ja sinä Asplund teet tehtäväsi koulussa ja sanomalehdessäsi kaikkien uusien aatteittesi mukaan, kenenkään sinua häiritsemättä.

— Pitää sitä sentään mielipiteensä saada sanotuksi, vastasi Asplund. Eikähän nuo ihmiset sitäpaitse anna minunkaan rauhassa tehdä tehtäviäni. Rehtori vähän päästä muistuttelee "vaarallisista opeista", joita minä muka levitän. Ja sanomalehtijohtokunnan puheenjohtajalla on tuon tuostakin yhtä ja toista tyytymättömyyden syytä, useimmiten sellaisista asioista, joista ei ollenkaan ole lehdessä kirjoitettu. Minä en hänen tie- ja tonttiasioitaan tunne, enkä niistä ole huvitettu. Mutta aina niistä pitäisi kirjoittaa. Nyt sillä taitaa olla joku juoni tekeillä, koska on johtokunnan kutsunut huomenillaksi kokoon „erään lehden kirjoituksen takia".

— Luultavasti hän tarkoittaa viime numerossa ollutta kirjoitusta kaupungin poroporvarillisista vallassäätyläisistä.

— Sitä kai, vastasi Asplund, ja täten siirtyi keskustelu äskeisestään aivan toiselle alalle.

— Se on kai rouva Löfbergin kirjoittama? kysyi Helander.

— Niin on, meidän kesken sanottuna.

— No, Granberg aikoo kai antaa sinulle pienen muistutuksen, eikä sen pahempaa tarkoittane. Kyllähän tuo kirjoitus olikin äärimmäistä liioittelua.

—- Oli, mutta sellaista näissä oloissa tarvitaan.

Poislähdettäessä näytti Asplund jo melkein unohtaneen äskeisen väittelymme. Hymyillen kehoitti hän minua huomenillalla saapumaan sanomalehtijohtokunnan kokoukseen "velkaani maksamaan".

IX.

Heinäkuun 1 p.

On kaiken päivää satanut, ja minä olen keinutuolissa tupakkaa poltellen muistellut Asplundin vastoinkäymisiä sanomalehden toimittajana. Pari ensi vuotta häneltä tosin meni ilman mainittavampia ikävyyksiä. Hän kirjoitteli etupäässä suurista uusista aatteista ja väitteli Kansalaisen kanssa. Nämä eivät ketään yksityistä loukanneet, ja paikallispolitiikassa ei lehdellä ollut mitään jyrkempää itsenäistä kantaa. Mutta sikäli kun se tätä alkoi saavuttaa ja sen mukaan esiintyä ja varsinkin Asplundin aatteitten kehityttyä siihen suuntaan, että hän katsoi niitten elämään sovelluttamisen tärkeäksi yksilön velvollisuudeksi, alkoivat keskenäiset ristituulet puhallella. Varsinkin oli kunnallinen politiikka paha loukkauskivi. Valtuusmiesvaalien aikana siitä jo varemminkin merkkiä näyttäytyi, eivätkä muutkaan lähemmin ympäristöä koskevat nuhdekirjoitukset menneet pienettä murinatta.

Asplundin omat kirjoitukset eivät suinkaan olleet pahimpia silmätikkuja, sillä niissä alkoi yhä enemmän pohjasävelenä olla puhe ihmisten velvollisuuksista rakkauden ja omantunnon kannalta, ja tämä alkoi esiintyä yksin katujenhoito kysymyksissäkin. Niille vaan hymyiltiin. Mutta rouva Löfberg, joka näinä ensi aikoina oli uuteen lehteen hyvin innostunut ja tahtoi "paukuttaa", kirjoitteli intohimoja nostattavia kirjoituksia. Pahimpia näistä ei Asplund kuitenkaan ensi aikoina julkaissut, mutta kun hän itsekin alkoi huomata tehokkaamman toiminnan välttämättömyyden, saivat yhä rohkeammin ympäristön keskuuteen tähtäävät kirjoitukset lehdessä enemmän ja enemmän huomiota.

Nyt oli siinä ollut uhotteleva kirjoitus nimeltä "Poroporvarillinen vallassäätymme", joka kohdistui yksinomaan kaupungin yläluokkaan ja jolle tässä annettiin "niin että paukkui". Papit nukuttivat kansaa, opettajat nuorisoa, virkamiesten ainoa harrastus on toti- ja peliseurat, naisten uusien leninkimallien etsiminen muotilehdistä. Ja kuitenkin osoittavat naistemme puvutkin, sanottiin kirjoituksessa, ettei makuaisti heissä ole vähääkään kehittynyt, ei se enempää kuin mikään muukaan. Tämän paikkakunnan n.s. herrasväen pitäisi uudesta syntyä, oppia käsittämään sivistyneen nimissä kulkevilta ihmisiltä vaadittavankin jotain, jo yksin sen esimerkin ja vaikutuksenkin vuoksi, joka heillä aina on kansaan, vaan jota tällä paikkakunnalla ei suinkaan saisi olla, sillä meillä soveltuisi kansa näille nimisivistyneille esimerkiksi. Kansan piireissä on monta, jotka seuraavat aikaansa ja lukevat kirjallisuutta, mutta kuinka monta "sivistynyttä" meillä on jotka jotain tietäisivät esimerkiksi nykyajan suurista miehistä, tuntisivat heitä edes nimiltään, kun nämät eivät ole ollut mainittuja niissä vanhentuneissa oppikirjoissa, joita he nuorena koulussa lienevät lukeneet.

Kirjoitus aiheutui suuttumuksesta, kun vallassäätyläiset eivät ollenkaan ottaneet osaa paikkakunnalle perustetun työväenyhdistyksen toimeenpanemiin arpajaisiin kansanopiston hyväksi, ja loppui sanoilla:

"Tässä kaupungissa on henkisesti alhaiso ylhäisöä, ja päinvastoin."

Hyökkäys sai aikaan tavattoman touhakan ja suuttumusta kaikkialla. Varsinkin olivat naiset loukkaantuneita. Yleiseen arvattiin kirjoituksen kirjoittaja, eikä tuomioita hänestä suinkaan säästetty. Tämän johdosta oli pankinjohtaja Granberg kutsunut sanomalehden johtokunnankin koolle.

Kokouksen alussa selitti Granberg syyn tähän johtokunnan kokoonkutsumiseen. Sanomalehdessä oli tuon tuostakin näkynyt vähemmän hyväksyttäviä kirjoituksia, sanoi hän, ja nyt on lehden viime numerossa artikkeli, josta hän yksilönä ei mitään välittäisi, vaan joka loukkaa häntä kaupunkilaisena, sillä se loukkaa koko meidän yhteiskuntaamme. Se levittää maailmalle vääriä tietoja meidän oloistamme, esittää meidät raakalaisia kauheimpina.

— Minä kyllä tiedän, hän jatkoi, että ulkomailla löytyy kumousopillisia sanomalehtiä, jotka tahtovat kaikki olevat olot kukistaa, mutta täällä Suomessa ja varsinkin meidän rauhallisessa kaupungissamme ei näitä oppeja vielä ole ennen saarnattu. Nyt puheena oleva kirjoitus on suoranainen yllytyskirjoitus, joka ymmärtämätöntä kansaa kiihottaa toisia säätyluokkia vastaan. Eikä se ainoastaan tee sitä, mutta oloja tuntemattomien silmissä vaikuttaa se myöskin, että tämän kaupungin vallassäätyisten täytyy tästä lähtien kulkea häpeän pilkku otsassaan, minne ikänään menevätkin. Ja tämän kunnian on meille hankkinut oman kaupungin sanomalehti, meidän oma lehtemme, jonka me joku aika sitten yhteisesti olemme perustaneet, kun emme voineet tyytyä paikkakunnan entiseen, kunnan asioissa määrämisvaltaan pyrkivään sanomalehteen.

Asplund istui sanaakaan vastaamatta, mutta selvästi huomasi ettei hän ollut tyyni.

Granberg esitti että johtokunta lausuisi kirjoituksen johdosta toimittajalle paheksumisensa, vaikkei kirjoitus olisikaan hänen itsensä kirjoittama, kun hän on sen lehteensä ottanut.

Rouva Löfberg puolusti innokkaasti kirjoitusta. Enempäänkin sanomiseen olisi ollut syytä, väitti hän, ja lisäsi että se oli kuin hänen kädestään. (Kaikki hymyilivät ja rouva Löfberg rupesi itsekin nauramaan). Maisteri Hellfors piti kirjoitusta liioittelevana, mutta katsoi ettei johtokunta sen takia voi toimittajalle mitään muistutusta antaa.

Helander sanoi hänen selkänsä tämän löylyn vielä kestävän, mutta ei
hänkään ollut tällaisista palo-artikkeleista suuremmin huvitettu.
Vastusti virallista muistutusta ja asian mainitsemista pöytäkirjassa.
Yksityinen ystävällinen neuvo hänen mielestään riitti.

Tähän asia jäikin, kun kukaan ei Granbergin ehdotusta kannattanut.

Kokouksen lopussa sanoi Asplund:

— Minä en ole tahtonut selityksilläni vaikuttaa johtokuntaan, mutta nyt kun tuo hirmuinen asia on päätetty, tahdon vaan ilmoittaa olleeni valmis siinä tapauksessa että johtokunta olisi virallisesti minua muistuttanut, eroamaan toimittajan virasta. Yksityiset neuvot ja huomautukset minä sen sijaan aina otan mielelläni vastaan, ja koettelen niitä noudattaa niin paljon kuin ne minun maailmankatsomukseeni soveltuvat.

Granberg murahti kuivasti:

— No, sanoi hän, me siis toivomme ettei samallaisia kirjoituksia vasta ilmesty lehteen.

— Niitä juuri tarvitaankin, vastasi rouva Löfberg.

— Tjaa, sanoi Granberg samalla kuin hyvästeli, kyllähän meillä taitaa olla kovin erilaiset käsitykset sanomalehden tehtävistä.

Poismentäessä saimme rouva Löfbergiltä kiivaanlaisen nuhdesaarnan.

— Semmoisia nahjuksia tekin. Myöntelette ja myöntelette, ja olisitte valmiit laittamaan lehdestä uuden Kansalaisen. Ja tekin Asplund, olette vaiti kuin suuri syyllinen olisitte.

— Minua ei miellytä tällainen väittely, vastasi Asplund.

— Teidän täytyy sanomalehden toimittajana vastustaa vaikka itse paholaista, oli rouva Löfbergin tulinen vastaus, jonka sanottuaan hän nauroi, mutta heti taas jatkoi entiseen tapaansa.

Jäätyämme kolmen kulkemaan, naurahti Helander:

— Granbergin ovat naiset saaneet sotajalalle, sanoi hän. Nehän tätä maailmaa hallitsevat suurien valtakuntien hoveista tänne meidän pikkukaupunkiimme asti, vaikka aina näkymättöminä.

Sitten kääntyi hän erityisesti Asplundiin:

— Vanhana ystävänä annan minä sinulle nyt ajoissa lakimiehen neuvon. Jos olet sanomalehteesi kiintynyt ja haluat sen säilyttää, niin ole kaukaa varoillasi. Myrsky voi pian tulla entistä pahempana. Yhtiön osakkeita on maaseudulla siellä täällä sellaisissakin käsissä, jotka niistä eivät ollenkaan välitä. Ovat vaan agitaattoreista päästäkseen jonkun ostaneet. Keräile niitä itsellesi niin paljon kuin suinkin, että saat yhtiössä enemmistön. Paljoa niistä ei suinkaan maksaa tarvitse. Tee tämä ajoissa, sillä Granberg pankkimiehenä kyllä keksii saman juonen, silloin kun hän näkee sen asialleen tarpeelliseksi.

Asplund sanoi tällaisen homman olevan hänelle vastenmielisen, mutta lupasi kuitenkin sitä miettiä.

Myrsky, josta Helander mainitsi, ei kuitenkaan pitempään aikaan vaaralliseksi noussut.

X.

Heinäkuun 5 p.

Viime päivinä olen melkein joka ilta käynyt kaupungissa. Olen Raivalaisten kanssa ollut veneretkillä ja istunut kaupungin lukusalissa selaillen vanhoja Asplundin lehden vuosikertoja. On ollut hyvin huvittavaa uudestaan lukea näitä sen aikuisen kunnallisen taistelun kirjoituksia. Niitä lukiessa tuntuu aivan kuin eläisi entisissä oloissa, kuin vielä olisi itsekin pyörteessä mukana.

Eilen luin kaikki kirjoitukset, jotka koskivat aikansa kuumaa kysymystä, „ministeristön kukistamista” ja sen edelläkäyneitä väitteitä.

Paikkakunnalla työskenteli jo tähän aikaan raittiusseura, koettaen luentojen ja selontekojen kautta vaikuttaa ihmisten vakuutukseen. Poliitillista ohjelmaa ei seuralla ollut, eikä siihen aikaan muutenkaan väkijuomain kauppiaan ammatti millään tavalla ollut huonossa huudossa eikä huomion esineenä. Mutta uuden asetuksen kautta, joka lakkautti n.k. miedompainkin väkijuomain myynnin vapaana elinkeinona ja antoi kaupunkikunnille oikeuden päättää näitten myömisestä samalla tavalla kuin väkijuomainkin, kiintyi koulunopettajapiirissä huomio asiaan ja päätettiin koettaa saada kaikki juomakauppa-oikeudet siirretyiksi yksityisiltä hyväntekevässä tarkoituksessa toimivalle yhtiölle.

Maistraatti lähetti valtuusmiehille tavallisen kysymyksen, kuinka monelle kauppiaalle on oikeuksia annettava. Ennenkuin tähän ennätettiin vastata, ilmestyi Kansalaiseen kirjoitus, jossa uusi vaatimus esitettiin. Tämä ehdotus herätti suurta huomiota ja liikemiesten taholta vaadittiin Asplundia ryhtymään kiivaaseen taisteluun näitä mielipiteitä vastaan. Tiedettiin että asian valtuustossa tulisivat ratkaisemaan muutamat vähemmän itsenäiset jäsenet, sillä varmoja liikemies- ja lehtori-puolueen miehiä oli jotenkin tasaväkisesti.

Asplund joutui täten tähän kysymykseen suorastaan käytännössä, ilman että hän sitä oli ajatellut. Hän naurahteli ensin asialle. Mutta kun paikkakunnan raittiusseura, jonka puheenjohtaja oli lehtori Renfors, heti kutsui koolle kansalaiskokouksen asiasta neuvottelemaan, päätti hän ensin kuulla yleisempää mielipidettä, ennenkuin omasta puolestaan lehdessä siihen sekaantui. Tällä välillä julkaisi hän pari lähetettyä kirjoitusta, jotka jotenkin jyrkin sanoin selittivät ehdotuksen tahtovan loukata yksityisen vapaata elinkeinoa, ilman että raittiusasia siitä mitään voittaisi, koska yhtiökaupasta ostettuja juomia on sen, joka niin tekee, yhtä helppo väärinkäyttää kuin yksityiseltäkin ostettuja.

Paria päivää ennen kokousta sisälsi lehtorien lehti kiivaan hyökkäyksen Uutta Aikaa ja sen toimittajaa vastaan. Sanottiin että tämä uusien, muka jalojen aatteitten lehti vaikenee tärkeimmän uuden ajan kysymyksen, mikä kunnassamme on moniin aikoihin esillä ollut. Tässä olisi lehdellä nyt tilaisuus käytännössä osoittaa etteivät sen puheet korkeista periaatteista ole olleet vaan vasken helinätä. Mutta tämä lehti, joka aina on pitänyt suurta suuta ulkomaitten sairaloisten ilmiöitten puolesta, onkin tällä paikkakunnalla katsonut tehtävänsä supistuvan sille vastenmielisten henkilöitten parjaamiseen, eikä suinkaan tosi parannusten aikaansaamiseen. Niinpä nytkin. Samalla kun se muka koettaa omasta puolestaan vaieta koko asian, antaa se vastalauseetta tilaa kirjoituksille, jotka ovat juomakauppiaitten sepittämiä ja joitten valtaa pönkittämässä tämä lehti on olemassakin. Tiedettyhän on, että lehden osakkeet ovat etupäässä kauppiaspuolueen miehillä ja että sen johtokunnan enemmistönä ovat saman puolueen miehet. Ja tiedetäänpä vielä muutakin: lehden päätoimittaja on itse juomakauppias, ollen Nurhosen jälk. & Kumpp. juomakaupan omistaja. Näin ollen on ymmärrettävää ettei hänen sovellu ryhtyä omia aineellisia etujaan vastustamaan — niin paljoa eivät uuden ajan "uudet aatteet" sentään vaadi.

Asplundiin kirjoitus vaikutti kovin kiusallisesti, ja oli hän sen johdosta hyvin neuvoton. Olin saman päivän iltana Helanderissa, jonne Asplundikin saapui asiasta neuvottelemaan.

Hän sanoi täytyvänsä myöntää kirjoituksessa olevan paljon oikeutettua ja hänen asemansa ikävän ja kiusallisen. Luonnotonta onkin, — sanoi hän, että sanomalehden toimittaja ja koulunopettaja samalla on juomatavarain kauppias.

Helander vastusti häntä varmalla tavallaan. Sanoi Asplundin vaikka piispana ollen voivan pitää hyvää omaatuntoa kauppiasammattinsa vuoksi. Elämässä ei löydy mitään määrättyjä rajoja, mihin asti mikin saa mennä tai ei saa mennä. Sinä olet kohtalon määräyksestä tullut kauppiaaksi, jatkoi Helander, ja ruvetessasi siksi ilman että sinulla oli siihen kutsumusta, olet tehnyt uhraantuvaisen työn ahdinkoon joutuneen perheen hyväksi, joka teko ehdottomasti on sinun ansiopuolellesi luettava. Sitäpaitse, ethän sinä enää ole mikään varsinainen kauppias, ainoastaan kauppaliikkeen osuuden omistaja.

— Siveellisesti olen liikkeenkin puolesta yhä vielä vastuunalainen, vastasi Asplund.

— Siveellisesti, toisti Helander. Sitä siveellisyyttä on tässä maailmassa niin monenlaista, ja useimmilla se on vaan suurten paheitten peitteenä.

Asplund naurahti, ja jatkoi sitten:

— Mutta minulla on myös lehden toimittajana velvollisuuksia, jotka eivät saa muilla velvollisuuksilla olla sidottuja. Nyt esimerkiksi luulen täytyväni yhtiöasianajajiin yhtyä.

— Puhutaan nyt kuivaa järkeä ja vähemmän välitetään velvollisuuksista, vastasi Helander. Sellaisen kirjoituksen jälkeen mikä sinusta tänään on julkaistu, on aivan mahdotonta ajatellakin että rupeaisit lehtorien persoonallisuus-vihan hännänkantajaksi. Etkö sinä huomaa että koko kysymys on vaan syötti, jolla aijotaan päästä kaupungin kunnallista elämää hallitsemaan. Sitä paitsi tuottaisi sille puolen siirtyminen paljon ikävyyksiä lehdelle ja itsellesi, paitsi että kaikki ihmiset sille nauraisivatkin.

— Naurajista en välittäisi, kun vaan pääsisin vakuutetuksi asian oikeudesta.

— Etkö myös ajattele jatkuvia velvollisuuksiasi Nurhosia kohtaan ja tämän vallankumouksen seurauksia liikkeellemme?

— Ajattelen kyllä, mutta oikeuden noudattaminen on minulle tärkeä ennen kaikkea muuta.

— Onko yhtiön juomista hankittu humala siveellisempää lajia kuin yksityisen kaupasta ostetusta tavarasta saatu?

— Kunta saa edellisessä tapauksessa voiton.

— Jolla se ylläpitää kansaa turmelevaa armeliaisuutta. Mutta onko yksityisen, paikkakuntaan kiinni kasvaneen kauppiaan aineelliseen perikatoon saattaminen kunnan kannalta oikeutetumpaa?

— Siinähän se sotkeutunut vyyhti onkin, vastasi Asplund.

Kun hän oli poistunut, pyöritteli Helander sikaariaan ja sanoi pelkäävänsä tästä johtuvan koko joukon pikku harmia. Samaa pelkäsin minäkin, enkä koko seuraavana yönä saanut nukuttua. Olin huomaavinani ikävyyksiä ja työtäni liikkeessä häiritseviä ristiriitaisuuksia tältäkin taholta nousemassa. Ensimäisiä kertoja mietin vakavasti olenko minä mahdollinen tähän liikkeesen kuulumaan ja voinko siihen työni uhrata ja tulevaisuuteni perustaa. Mutta mitään tietä irtaantumiselle en keksinyt, siksi asioihin sotkeutuneena pidin itseni. Ja samalla tuntui minusta kuin olisi minun mahdoton uudestaan ryhtyä toimialaa itselleni puuhaamaan, jos tämä pohja särkyisi. Innokkain ja rohkein nuoruuden aika alkaa olla elettyä, ajattelin.

Mutta aamu pyyhkäsi pois toivottomat ajatukset. Menin liikkeesen, järjestin kaikki päivän tehtävät kuin mitään ei olisi tapahtunut ja itse ryhdyin, unettoman yön väsymyksestä hieman hermostuneena, suunnittelemaan erityisen maanviljelyskalustokaupan sijoitusta tekeillä olevan uuteen rakennukseen.

Myöhemmin päivällä ilmestyi Asplundin lehti ja oli siinä kehoitus yleisölle lukuisasti saapumaan kansalaiskokoukseen ja tyynesti ja asiallisesti neuvottelemaan parhaasta menettelytavasta juomakauppakysymyksen vastaiseksi järjestämiseksi. Kansan tahdolle on tällaisessa läheisesti kansaa koskevassa asiassa annettava suuri merkitys, sanottiin kirjoituksessa; sen tieltä saavat yksityiset edut, jos ne ovat tämän kanssa ristiriidassa, väistyä. Mutta muistettakoon aina että yksinomaan kunnan hyödyn katsominen ei ole oikea peruste periaatteelle, vaan otettakoon tarkoin huomioon mikä aatteelle kokonaisuudessaan on edullisinta ja sitä lopulliseen päämaaliinsa enimmän lähentävää. Esimerkiksi kysymys siitä keneltä, yksityisiltäkö vai kunnalta, on helpompi kerran saada nämä oikeudet kokonaan lakkautetuiksi, on punnittava asia.

Kokous oli seuraavana iltana ja saapui siihen paljon väkeä työväen ja muun alhaison piiristä sekä koulunopettajia. Liike- ja virkamiehiä ei ollut saapunut kuin pari kuuntelijaa. Lehtori Renfors aloitti kokouksen pitemmällä puheella, jossa pääasiassa toistettiin mitä hänen sanomalehdessään jo oli sanottu. Hän kääntyi suoraan Asplundin lehdenkin puoleen:

— Vastustavalta taholta on sanottu että aatteelle tulee antaa suurempi huomio kuin kunnan hyödylle. Tämä on hyvin hämmästyttävä asian sotkemiskeino. Sekö olisi suurempaa aatetta että annettaisiin näitten myrkkyjen yhä edeskinpäin joka puodin hyllyltä valua, annettaisiin yksityisten voitonhimossaan väärinkäyttää asetuksia, kuin se, että meillä olisi järjestetty yhtiö ilman yksityisten etuja, jossa tarkoin noudatettaisiin lain määräyksiä, ja josta — on sekin sentään lukuun otettava — voitto tulisi kunnan yleishyödyllisiin tarkoituksiin. Onpa vielä tehty sellainenkin kysymys, kummalta, yksityisiltä vaiko kunnalta, on helpompi saada pois kaikki oikeudet. Kysymys sekin. Lapsikin voisi vastata että kunta nämä oikeudet helpommin voi lakkauttaa — sitten kun niin pitkälle tullaan että sellainen vaatimus uskalletaan esille ottaa.

Kaikki toisetkin puhujat puolustivat yhtiöaatetta. Ei ainoatakaan vastakkaista mielipidettä lausuttu eikä Asplund, joka oli kokouksessa läsnä, ollenkaan esiintynyt. Yksimielisesti päätettiin kaupunginvaltuusmiehille lähettää lausunto, jossa kuntalaisten nimessä pyydetään nyt kysymyksessä olevat juomakauppaoikeudet annettaviksi ainoastaan hyväntekevässä tarkoituksessa toimivalle yhtiölle.

Asplund lähti kokouksesta hyvin mietteissään. Ja mikäli jälestäpäin kuulin, oli hän myöhään yöhön istunut työhuoneessaan.

Seuraavana päivänä tuli hän konttoriin ja tiedusteli viini- ja punssikaupan kannattavaisuutta ja sen suhdetta muuhun liikkeesen. Oli helppoa arvata mitä hänen mielessään liikkui, vaikkei hän sitä suoraan sanonutkaan. Melkein itsetiedottomasti liiottelin jonkun verran tämän liikkeen osan kannattavaisuutta ja muutuin tyytymättömäksi kun huomasin ettei hän sanoihini luottanut, vaan puhutteli Kemppaista ja John Nurhosta sekä pyysi Kemppaisen kirjoittamaan hänelle otteita eri vuosien väkijuomakontosta.

— Tässä ovat kirjat katseluksesi, Kemppaisella on muuta tärkeämpää työtä, sanoin.

— Tämä olisi nyt minulle tärkeätä, vastasi Asplund. Jos Kemppainen ei nyt jouda näitä kirjoittamaan, niin ehkä hän tekee sen illalla kotonaan.

— Kirjoja ei voida konttorista pois kulettaa.

Ennenkuin Asplund ennätti vastata, kysyi Kemppainen pilkallisella hymyllä:

— Niin, kumpi teistä nyt on isäntä, kumpaa minun on totteleminen?

— Isäntä on tietysti Saarela, lisäsi siihen Nurhonen samallaisella hymyllä.

En vastannut mitään, vaan poistuin moneksi tunniksi konttorista.

Pari päivää ennen valtuusmiesten ratkaisevaa kokousta julkaisi Asplund lehdessään kirjoituksen asiasta. Ensiksi hän sanoi että nyt esillä oleva kysymys alkoholijuomain kaupan siirtämisestä yksityisiltä yhtiölle ei nähtävästi ollut lähtenyt suoranaisesta aatteellisesta vakuutuksesta, vaan oli siinä syrjävaikuttimia olemassa. Tämän osoitti se persooniin kohdistuva tapa, jolla asiaa nyt jo, ennen sen ratkaisua, oli alettu ajaa ja se ilkeän ilkkuva tapa, jolla toinen paikkakunnan lehti joka numerossaan esiintyi. Asia on arkaluontoista ja vakavaa lajia, ja yksityisten puolesta esiintuodut näkökannat siksi painavia, että niitä on asiallisesti vastustettava.

Sitten tehtiin kirjoituksessa selkoa parin yleisesti tunnetun henkilön lausunnosta ja viimein, kuten sanottiin, omantunnonmukaisen harkinnan jälkeen, yhdyttiin yhtiön puolustajiin. Kirjoitus loppui sanoilla:

"Me tiedämme varsin hyvin monien liikemiesten tämän toimenpiteen kautta, jos se hyväksyttäisiin, kärsivän elinkeinon rajoituksen tuottamaa tappiota. Niin ainakin alussa. Mutta me tiedämme myös että tämä häiriö on ohimenevää, pian tasaantuvaa lajia. Toimeliaille liikemiehille löytyy runsaasti uusia aloja, joissa toimeentulo on yhtä varma, mutta työskentely siveellisempää ja kunnioitetumpaa kuin väkijuomain levittäjän ammatissa."

Valtuuston kokouksen jälkeisessä numerossaan kertoi lehti:

"Keskustelu oli mitä ikävintä laatua. Molemmin puolin osoitettiin että asia oli keppihevonen ja kysymyksessä oli määräämisvalta. Suuresti valitettavaa vaan oli että päätökseksi tuli se kuin tuli. Yhden äänen enemmistöllä ottivat kauppiaspuoluelaiset niskoillaan kantaakseen sen kuorman, joka yleisessä mielipiteessä tulee olemaan alkoholijuomakaupan edelleenkin yksityisille luovuttamisesta. Innokkaammin ajoivat tätä asiaa pankinjohtaja Granberg ja tuomari Helander. Jälkimäisen ehdotuksesta päätettiin samalla että oikeuksia annetaan etupäässä vanhemmille paikkakunnalla ennen samallaista liikettä harjoittaneille kauppiaille, ja kun he näistä oikeuksistaan luopuvat, ei uusia oikeuksia yksityisille myönnetä. Mutta käytännössä lienee tämäkin päätös merkitystä vailla, sillä, kuten kokouksessa huomautettiin, tulevien valtuusmiesten käsiä eivät nykyiset valtuusmiehet voi sitoa.

"Tulevaisuus riippuu siis tulevista valtuusmiehistä. Tässä suhteessa on asiaamme valvottava jo edessä olevista vaaleista alkaen ja jo ensi talvena voidaan sama kysymys konjakeihin ja n.s. väkijuomiin nähden esille ottaa."

Pian tämän jälkeen julkaisi Asplund lehdessään kehoituksen ettei ketään niistä nyt eroamisvuorossa olevista valtuusmiehistä, jotka viimeisessä juomakauppa-asiassa vaikuttivat valtuuston päätöksen, uudellen valittaisi, vaan että mielenosotuksena laadittaisiin lista yksinomaan yhtiöaatteen puolustajista. Vanhojen lehti antoi pienen kiitoslauseen Uudelle Ajalle ja yhtyi tähän ehdotukseen sekä toitotti kaikki rivinsä liikkeelle taisteluun.

Melkein samaan aikaan kutsutti Granberg sanomalehtiyhtiömme johtokunnan koolle "päättämään vuosikokouksen ajasta ja muista ensi vuoden asioista". Ja Asplund lähetti minulle kirjallisen kehoituksen pitämään Nurhosen jälk. & Kumpp. yhtiömiesten säännöllinen kokous, jossa päätettäisiin eikö miedompain väkijuomain kauppa nyt voitaisi kokonaan lopettaa ja uudet oikeudet jättää anomatta. "Ja jos tähän ei voida suostua, neuvottelemaan minun yhtiöstä vapauttamisestani", sanottiin kirjeen lopussa.

XI.

Heinäkuun 10 p.

Tänään kuulin rouva Nurhosen olevan huonona sairaana. Hänellä onkin jo monet vuodet hartioillaan.

Menisin mielelläni häntä tervehtimään, jos se vain soveltuisi. Mutta kun Asplund, jonka luona varmaankin kävisin, ei kuulu viettävän kesäänsä kaupungissa, täytynee käyntini Nurholassakin jättää tekemättä.

Kovin harvoin häntä viimeisinä täälläolo aikoinakin tapasin, vielä harvemmin luonaan kävin. Viimeisinä vuosina en muulloin kuin joulukuun toisena päivänä, hänen syntymäpäivänään, jolloin käynnin katsoin velvollisuudekseni. Mutta sinäkin päivänä valitsin ajan, jolloin en luullut muita vieraita luonaan olevan.

Samana vuonna, jolloin juomatavarainkauppa oli päivänkysymyksenä, kuitenkin petyin valitsemassani ajassa. Se oli sunnuntaipäivä ja minä menin jonkun verran ennen päivällisaikaa. Mutta rouvan luona olikin silloin Asplund rouvineen ja Kemppainen. Minua pyydettiin jäämään toisten kanssa päivällisille ja minulla ei ollut kieltoon riittävästi syytä.

— Huonoahan meillä on ja yksinkertaista, sanoi rouva Nurhonen, mutta jos Saarelan nyt sentään soveltuisi jäädä, niin olisi se meille hauskaa.

Ja minä jäin.

Keskustelu kosketteli erilaisia asioita ja oli kuin virallisesti pakotettua. Vasta sitten kun siirryttiin omiin asioihin, jonkun verran vilkastuttiin.

Rouva Nurhonen kiitti niistä rahoista, joita oli viime aikoina saanut lainaksi liikkeen varoista.

— Kyllähän se minulle oli hyvä asia, sanoi hän. Herra Saarela ei usko kuinka vaikeata toimeentulomme on ollut.

En ollenkaan sitä epäillyt.

— Mutta kyllä se laina minua pelottaa, jatkoi hän. Millä minä sen maksan? Etteivät vaan herrat sen kautta joutuisi vahinkoon.

Hätäkös teillä nyt enää on, vastasin. Molemmat pojat ovat jo ansaitsemassa ja Miia neidistä kai pian tulee rouva, lisäsin hymyillen.

— Kenen? ehätti Miia kysymään.

— No, en minä salaisuuksia tiedä, sanoin ja katsoin syrjäsilmäyksellä kuulematta olevinaan olevaa Kemppaista. Ajattelen vaan ettei tuollainen kaunis neiti kauvan äitinsä kotona saa olla.

— Pyh!

Kaikki naurahtivat. Minä jatkoin:

— Toivottavasti myöskin liikkeestä voidaan pian ruveta voitto-osuutta jakamaan, kun on päästy juoksevista veloista ja raha-asiat yleensä saatu varmemmalle kannalle. Tähän asti on rahoja tarvittu varata tekeillä olevaan uutisrakennukseenkin.

— Niin, siellähän kovin rustataan ja rakennetaan, vastasi rouva. Kun herrat eivät vaan liikoja laittelisi, etteivät joutuisi vahinkoon.

— Eihän tässä muu ole auttanut, sanoin. Liike on laajennut ja muutenkin uudistuksen tarpeessa. Jos ei pyri eteenpäin, menee taaksepäin.

— Niinhän tuo taitaa olla.

— Kyllä minä nyt myöhemmin olen ajatellut, että liian hätäisesti niihin laajennushommiin tuli ruvettua, sanoi Asplund. Parempi olisi ollut toistaiseksi pysyä ennallaan.

— Mutta sehän oli mahdotonta. Kaikkialla haittaa meitä ahtaus, puhumattakaan että yleisökin vaatii hauskuutta ja jonkinlaista ajanmukaisuutta.

— Vaatimattomuus liikkeessäkin on miellyttävää, ja olisi sitäpaitse sopusoinnussa meidän varallisuutemme kanssa.

— Jaa, kuka liikemies se milloinkin on varakas, kuka köyhä, se on aina hyvin epäselvä asia. Mutta ainakin ahtauden tietänet sinäkin, tahi jos et sitä tiedä, niin kysy näiltä toisilta, sanoin, tarkoittaen John Nurhosta ja Kemppaista.

Kumpikaan heistä ei heti vastannut mitään.

— Olisi pitänyt koettaa sovitella, lisäsi Asplund.

— Ahdashan siellä on, mutta olisi siinä toimeen tultu, sanoi nyt
Kemppainen. Ja John Nurhonen lisäsi:

— Kun ei olisi kaikkea niin suurenmoiseksi tahdottu.

Minä vaikenin. Hetken perästä jatkoi rouva Nurhonen:

Sakari-vainaa se aina pelkäsi kaikkia suuria kustannuksia. Ei hän suinkaan olisi tohtinut liikettä näin paljoa laajentaa.

— Pappa hoitikin omia asioitaan, sanoi John.

— Niinpä niin, niinpä niin, äänsin verkalleen. Sytytin paperossin ja aloin selailla pöydällä olevaa valokuva-albumia. Huomasin etteivät minun selitykseni tyydyttäneet.

Rouva Nurhonen valitti varhaisia kylmiä tänä syksynä. Ja sitten puheltiin sekasin kaikellaista, kunnes ruokapöydässä rouva pyysi anteeksi että hän nyt, kun kerran minut tapaa, puhuu vähän Selimin puolesta. Hän kysyi eikö Selimille olisi minkäänlaista paikkaa liikkeessä?

Selim oli keväällä päässyt kauppakoulusta ja pian sen jälkeen saanut konttoriapulaisen paikan eräässä rantakaupungissa. Mutta nyt oli muuan samassa kaupungissa asuva rouva Nurhosen vanha tuttava, jonka luona Selimin piti asua, kirjoittanut ikäviä tietoja hänestä. Selim oli, tuolta tuttavalta rouvalta saapuneen kirjeen mukaan, ruvennut täysin siemauksin nauttimaan vapaudestaan. Kuului aina tulevan myöhällä yöllä kotiin, seurustelevan huonojen toverien ja muitten viekoittelijain kanssa. Oli usein nähty päihtyneenä, ja nyt oli muuttanut asumaan erään huikentelijaksi tunnetun toverinsa luokse. Tämä kirje oli vaikuttanut ikävästi ja rouva Nurhonen oli sen johdosta ruvennut toivomaan Selimin tänne kotia saantia, ettei hän "vieraassa maailmassa aivan turmeltuisi".

— Tuopa on ikävää, jos lie totta, sanoin. Mutta kun me emme nyt ollenkaan lisämiestä konttoriin tarvittaisi, yksi kun vallan hyvin ennättää työmme tehdä, niin on kovin vaikeata toista ottaa. Ja eiköhän tuo kirjoittaja liioittelekin, sellainenhan on tavallista. Muuten se hänelle tietysti olisi parasta jonkun aikaa työskennellä vieraassa paikassa, ennenkuin omaan liikkeesen asettuu.

— No, mikä oma se tämä nyt Selimille on enempää kuin muutkaan. Mutta minä haluaisin hänet vaan tähän kotikaupunkiin ja kotonaan asumaan.

— Mutta eikö olisi joka tapauksessa syytä toistaiseksi olla odottavalla kannalla. Varoittakaa häntä. Useinkin näkyy olevan siten, että kun nuorukainen äkkiä pääsee vapauteensa, käyttää hän sitä hyvin rajusti, mutta eihän se läheskään aina ole mitään vaarallista. Vanhemmaksi tultuaan tasaantuu mielikin.

Kevytmielisestä nuoruudesta jää aina huonoja ominaisuuksia luonteesen, sanoi Asplund.

— Ehkä. Ne mallihyvät ihmiset ovat kuitenkin usein mahdottomia tähän elämään ja sitäpaitse kovin ikäviä.

— Hm, tuo nyt on taas sitä ylimielisyyttä. Mutta joka tapauksessa ymmärtänet että äiti tahtoisi poikaansa pahasta varjella ja siksi hänet kotia haluaisi.

— Ymmärrän vallan hyvin, vaikkakin luulen että Selimin ikäinen mies jo tulee maailmassa yksinkin toimeen. Oman itsensä hoitaminen on vaan kehitykseksi. Jonkun ajan kuluttua voi hän sitten palata täytenä miehenä, kun silloin häntä luultavasti jo tarvitaankin.

— Jos minä olen tiellä, niin voinhan väistyä, sanoi tähän Kemppainen.

— No no, Kemppainen, vastasin minä.

Ja rouva Nurhonen kiiruhti sanomaan:

— Mitenkä Kemppainen nyt sellaista sanoo. Ei suinkaan Selimin takia kenenkään pois pidä joutuman, vielä vähemmin Kemppaisen, joka jo niin kauvan on talossa ollut. Me olemme vaan Asplundin kanssa ajatelleet että kun liikettä nyt laajennetaan, niin ehkä tarvittaisiin enempi väkeäkin.

Mutta Asplundihan esittelee liikettä supistettavaksi. Hänhän tahtoo viinikaupan lakkautettavaksi.

— Ryhdyttäköön sitä innokkaammin muihin aloihin, vastasi Asplund.

— No, lopettaako viinikauppa sitten aiotaan? kysyi rouva Nurhonen.

— Sitä Asplund haluaa. Mitäs mieltä rouva on?

— Minäkö! En minä häntä ymmärrä, ja eihän se minulle kuulukaan. Herrat vaan tekevät niinkuin paras on. Jos meillä jotakin sanottavaa on, niin tehköön John niinkuin hän tahtoo, poikiahan se läheisimmin koskee.

— Niinkuin Saarela ja Helander tahtovat, niinhän ne asiat ratkaistaan, vastasi John.

Keskustelua jatkui tästä asiasta pitemmältäkin. Minä en voinut hyväksyä tätä äkkipikaista lopettamista, vaan selitin oikeudet nyt täytyvän hakea ja lopettamiskysymyksen ratkaisun joka tapauksessa jättää tuonnemmaksi. Tähän ei Asplund nähnyt mitään syytä olevan, vaan piti parempana että uusiin muotoihin perehdytään mahdollisimman pian, koska jatkaminen vaan vaikeuttaisi sen myöhempääkin lakkauttamista. Me oikein kiivastuimme.

— Kaikki eivät sinun tavallasi voi niin äkkiä uusista aatteista mielipiteitä itselleen muodostaa, vielä vähemmin olla samalla hetkellä valmiita niitten takia elinkeinostaankin luopumaan, sanoin.

— Kaikki eivät mielessään tunne oikeuden vaatimuksia, vastasi Asplund.

— Tuohan nyt on ikävää kun herrat ovat tulleet noin erimielisiksi, sanoi rouva Nurhonen päivälliskahvia juodessamme. Mitenkä tällä tavalla voitte yhdessä toimiakaan?

— En minä suinkaan käsitä, sanoi Asplund hiljaisella äänellä.

— Enkä minä, oli vastaukseni.

— Eikö Saarela voisi ottaa liikettä yksinään, niin saisi tehdä kuin itse tahtoisi, huomautti Kemppainen.

— Millä rahoilla! vastasin.

— No — — —

— Ostakaa te minun osuuteni? esittelin.

— En ainakaan minä enempiin afääreihin sekaannu, vastasi Asplund, ja milläpä nämä toisetkaan sen ostavat. Mutta osta sinä Helanderin kanssa minun osuuteni?

— Kyllä se olisi ikävää, jos Henrikki nyt kokonaan liikkeestä eroaisi, sanoi rouva Nurhonen. Toivoisin minä herrain voivan keskenään sopia.

Sitä toivoimme mekin, mutta emme löytäneet sen langan päätä, joka vyyhteä selvittäisi. Kaikkialla oli sotkuja ja solmuja esteinä.

Pois mentäessä kulin Asplundin kanssa rinnakkain toisten jälessä. Väitin ettei välien särkymystila suinkaan ollut ainoastaan tuossa viinikauppakysymyksessä, vaan että yhteistoimintaa puuttui yleiseenkin. Kemppainen ja John Nurhonen tekevät kyllä liikkeessä välttämättömät tehtävänsä, mutta innotta, ivallisesti ja aivan kuin iloiten kaikista vastoinkäymisistä. He eivät ollenkaan tunne itseään vastuunalaisiksi liikkeen huonommasta tahi paremmasta menestyksestä, sanoin.

— Sinä kuoletat heissä kaiken innon ja itsenäisyyden, vastasi Asplund. Et koskaan kysele heidän mielipiteitään, et välitä heidän käsityksestään, muuta kuin teet ja määräät aivan oman pääsi mukaan. Sellainen ei kohota eikä innostuta apulaisia, vaan tekee heidät nurjamielisiksi.

— Tasavaltaa kaikkine parlamentteineen en minä liikkeen juoksevissa jokapäiväisissä asioissa käsitä mahdolliseksi.

— Ja kuitenkin olisi tasavalta tälläkin alalla onnellisin asema, ja on sellainen ulkomaitten ko-operatiivisissa liikkeissä osoittautunut mahdolliseksikin.

— Näitä liikkeitä en lähemmin tunne, mutta luultavasti niitten luonne koko lailla eroaa meidän liikkeestämme. Ei suinkaan niidenkään hoidossa kaikista pikku asioista yhteisesti neuvotella ja sellaiseen aikaa tuhlata. Niitten menestys riippuu etupäässä siitä, mitä meiltä puuttuu: omasta liikkeesen kiintyneestä ostajakunnasta.

—- Mutta sinun menettelylläsi pelkään minä olevan jonkun suoranaisen sivutarkoituksenkin. Sinä et hyvillä silmin näe Nurhosia, joittenka tämä liike oikeastaan kuitenkin on. Nyt esimerkiksi sinä kaikin tavoin näyt vastustavan Selimin kotia tuloa.

— No mutta, hyvä ystävä, mihin me häntä käyttäisimme?

— Vaikka perusteilla olevan maanviljelyskalustokaupan hoitoon.

— Siinä ei tulla tarvitsemaan muuta kuin tiskimies ja kenties silloin tällöin matkustaja. Edelliseen tarvittaisiin ainakin nyt alussa toimeensa tottunut henkilö, jälkimäistä tehtävää olen ajatellut Johnille.

Eikö olisi parempi antaa Johnin perehtyä jonkinlaiseksi johtajan apulaiseksi?

— Sellaista apulaista ei tarvita.

Eikä me sen selvempään päästy. Vähän ajan päästä sanoin:

— Ei löydy muuta keinoa kuin Kemppainen pois ja Selim hänen sijalleen.

— Ja sinulla olisi luontoa ilman syytä erottaa mies, joka jo monta vuotta, pienestä pojasta, on liikettä palvellut.

— En minä häntä tahdo erottaa, mutta jos te omillenne tilaa haluatte.

— Ei sellaisilla keinoilla.

— No minä sitten!

Vastausta odottamatta hyvästelin ja erosin kotiini mennäkseni.

Kotona en saanut rauhaa tunteiltani. Kävelin kiivaasti edestakaisin lattialla ja olin mietteissäni, vaikkeivät ajatukset missään kohdassa pysyneet. Ne hyppelivät asiasta toiseen kuin orava oksalta oksalle, koskaan löytämättä pysyväistä kiintopistettä itselleen, ja lopulta aina palaten takaisin samaan asiaan: mitä minun on tehtävä? Vuoroin istuin tuolilla ja pää käteen nojautuneena melkein kyyneleitä vuodatin. Tiesin että minun olisi jotenkin ratkaistava asemani ja päätettävä menettelytapani, vaan en saanut minkäänlaista selittävää ajatusta kehkeytymään mielessäni. Irti millä keinoin hyvänsä, lausuin monta kertaa ääneen itsekseni, mutta samalla tuli tuskallinen ikävän tunne rintaan. Liike, kaupunki, eräät ihmiset ja paikkakunnan harrastukset tuntuivat jo sekä omilta että rakkailta. Lopullinen ajatuskin erota tästä kaikesta ja taas joutua uusiin oloihin ja uusiin ympäristöihin, saattoi mielen raskaaksi.

Myöhemmin illalla läksin kävelemään ja menin kaupungin Seurahuoneelle. Yhdyin parin siellä istuvan kaupunkilaisen herran seuraan ja tilasin totia itselleni.

Siellä puheltiin viimeisestä juomakauppakysymyksestä, tulevista valtuusmiesvaaleista, Uudesta Ajasta, ja minulta kyseltiin meidän Nurhosen liikkeen omistajain keskenäisiä väliä. Kaupungilla oli kerrottu paljon asioita meistä, suurimmaksi osaksi sellaisia, joista minä en tiennyt mitään, joita en ollut kuullut ja jotka olivat syrjäisten ihmisten mielikuvitusten tuotteita. Tiedettiin minun kohta täytyvän erota Asplundin ja Nurhosten pakotuksesta ja että nuoret Nurhoset tulevat liikkeen hoitajiksi. Minä olin, niin väitettiin Nurhosten kertoneen, ruvennut juomaan, josta syystä Asplund juomatavarain kauppaa vastustikin, en tehnyt itse mitään, vaan teetätin kaikki työt muilla. Minulle maksettava "suuri palkka" meni aivan hukkaan j.n.e.

Toiset olivat kuulleet Helanderin ostavan koko liikkeen ja Nurhosten perustavan uuden, kilpailevan kaupan.

Vaikka minä nauroin näille jutuille, kun tiesin niitten olevan totuutta vailla, vaikuttivat ne kuitenkin alakuloisuutta mielentilaani. Mutta ainoastaan hetkeksi. Vanhat mustuneet ravintolan seinät, tupakan savu, raskas huono ilma ja nautittavat juomat löysivät minussa kiitollisen esineen vaikutushalulleen. Kun entinen annos loppui, tilasin uutta ja istuin tanakasti pöytämme ääressä kuin olisin ikäni aikonut siinä pysyä.

‒ Pidä vaan puolesi, äläkä anna kenenkään asioihisi sekaantua, sanottiin minulle.

Minä uhkasin sen tehdä. Ja me päätimme edessä olevassa vaalissa näyttää kutka tässä kaupungissa hallitsevat, ja jos tarpeellista on, niin perustaa vielä kolmannen sanomalehdenkin, ”joka Uuden Ajan tappaisi heti paikalla”. Minä muutuin näitä juomatoveriani kuin veljiäni kohtaan avomieliseksi ja tunsin kuin olisi minulla heistä tuki ja turva alkavassa taistelussa.

Mutta viimein tuli väsymys, into hervahti kuin viimeiset voimat ponnistaneelta päivän kuorman kantaneelta, ja me lähdimme hyvin vähäpuheisina kukin kotiamme.

Aamulla väsytti, enkä noussut vuoteeltani ennenkuin puolen päivän aikaan. Silloin pistäännyin liikkeessä ilmoittamassa lähteväni viikon ajaksi matkalle, enkä kenellekään osoittanut tehtäviään siksi aikaa.

— Totutelkaa nyt liikettä omin neuvoinne hoitamaan, sanoin John
Nurhoselle.

XII.

Heinäkuun 11 p.

Kyllä taistelu ja toiminta maailmassa kuitenkin on elämää, vallan toista kuin tämä rauha, jota nyt nautin. Nyt ovat päivät ja tunnit pitkiä ja ikäviä, ennen ne kuluivat liiankin nopeasti. Niin ainakin nyt minusta tuntuu.

Ikävät olivat ne muutamat päivätkin, jotka tuolla salaperäiseksi aiotulla, mutta tarkoituksettomalla matkallani viivyin. Kuleksin tyhjäntoimittajana vieraan kaupungin katuja, tahtoen muutaman päivän oleksia tietymättömissä, toivoen sillä aikaa jotain ratkaisevaa kotona tapahtuvan.

Mutta kotiin palattuani jouduin taas heti yleiseen pyörteesen. Silloin olivat valtuusmiesvaalin valmistukset täydessä vauhdissa ja kaikkien huomio niihin kiintyneenä. Raittiusseuran kokoonkutsumassa yleisessä kokouksessa oli laadittu puhdas yhtiöaatteen miesten lista, jonka muodosti joukko kaupungin käsityöläismestaria ja pari koulunopettajaa. Kauppaseuran listalla olivat parilla poikkeuksella eroamisvuorossa olevat entiset valtuusmiehet. Lehtori Renfors oli poisjätettyjen joukossa ja hänen sijalleen asetettu kaupungin postinhoitaja, joka vasta lyhyemmän ajan oli paikkakunnalla ollut, eikä suinkaan osoittanut kunnallisia asioita harrastavansa.

Vaalikiihotus oli kummallakin puolella suurempi kuin koskaan ennen tässä kaupungissa. Kansalainen kirjoitti rajuja kirjoituksia kauppiaitten oman voiton pyynnistä, hallitsemishalusta ja tunnottomuudesta. Omien etujensa, omien mukavuuksiensa takia tahtovat he imeä kaiken elinvoiman kuntamme köyhiltä asujamilta. He tahtovat myödä myrkkyjä kansalle, kunhan vaan siten saavat kukkarojaan paisuttaa. Yhteisen kansan varoilla tahtovat he laajentaa pieniin oloihimme kyllin riittävää laivasatamaa, upottaa siihen kymmeniä tuhansia ja siten korottaa entisestäänkin suuria verokuormiamme. He tekevät kaikkia omaksi, eikä mitään yhteiseksi hyväksi. Ja kaikki miehet, jotka heidän itsevaltiuttaan uskaltavat vastustaa, ovat syrjäytettävät julkisesta toiminnasta.

Tähän tapaan kirjoitti Kansalainen, ja jatkoi:

— Mikä sitten oikeastaan on tämä kauppiaspuolue, kutka sen muodostavat? Varsinaisia kauppiaita meillä on hyvin vähän, mutta jotkut pankki- ja virkamiehet ovat ottaneet kunnia-asiakseen taistella näitten kymmenkunnan miehen etuoikeuksien puolesta, itse siten pysytellen kunnallisina johtajina kaupungissamme. Ikävä sanoakin, ovat virkamiehemme yleiseen ja suuri osa muitakin kaupunkilaisia antaneet heille sitä tukea, jota ilman he eivät mitään saisi aikaan. Mutta me luulemme silmäin viimeisen juomakauppakysymyksen jälkeen auvenneen näkemään heidän toimintansa oikeassa valossaan.

Seurasi sitten oman listan miesten ansioluettelo.

Uusi Aika suositteli samaa listaa, vaikka se sanoi ettei ole siihen kokonaan tyytyväinen. "Ei ole annettu tarpeellista huomiota miesten itsenäisyydelle", sanoi lehti, „vaan on valittu sellaisiakin, jotka monen kyvykkäämmän tieltä olisivat saaneet väistyä. On menty liiallisuuteen etsiessä varmoja kannattajia lehtoripuolueelle kaikissa asioissa. Mutta kun lista kuitenkin on kansanvaltainen, voisi sanoa syvien rivien, ja kun nykyinen vaali oikeastaan tapahtuu juomakauppakysymyksen perusteella ja muu tasoittelu miehissä voidaan seuraavissa vaaleissa saada aikaan, ja kun kauppiaspuoluekin on mennyt sellaiseen äärimmäisyyteen, että on listaltaan jättänyt pois miehen, jota me emme suinkaan kaikissa kysymyksissä hyväksy, vaan joka, sanokaamme se totuuden nimessä, on innokkaasti toiminut kunnan asioissa, nimittäin lehtori Renforsin, ja sijaan asettanut yleisten asiain harrastajain keskuudessa tuntemattoman ja kunnan asioihin perehtymättömän henkilön, niin voivat kaikki valitsijat hyvällä omallatunnolla äänestää raittiusmielisten listalla. Siinä on kuitenkin kansanvaltaisuus edustettuna, vaikkakin se olisi tapahtunut syrjävaikuttimien avustuksella".

Kauppaseuran listalla ei ollut mitään julkista puolustusta, mutta sen sijaan painatettiin suuret ilmoitukset molempiin sanomalehtiin ja vaalipäivänä levitettiin erikoista plakaattia, jossa sanomalehtien kirjoituksia vastustettiin. „On puhuttu suurista veroista", sanottiin tässä julkaisussa, „ja kumminkin myönnetty, ettei ole kyvykkäitä miehiä otettu huomioon. Valitsijat, muistakaa, että nyt valitut valtuusmiehet tulevat toimimaan kolme vuotta, ja jos kunnan asiain hoito on näin kauvan huonoissa käsissä, tuottaa se arvaamattomia vahinkoja ja korottaa jos mikään yleistä verokuormaa". Lehtori Renforsin syrjäyttämisestä sanottiin että hänen suurin toimintansa on ollut rettelöiminen, joka vaan hidastuttaa valtuuston säännöllistä työtä. "Ei hän raittiusasiaakaan aja siinä muodossa että vastustaisi juomatavarain kauppaa, hän tahtoisi vaan kauppiailta riistää elinkeinonsa ennenkuin he sitä ovat aavistaneet ja siihen osanneet valmistua ja siten saattaa korkeasti verotetut liikemiehet kykenemättömiksi suuria verojaan maksamaan. Hänen toimintansa tulisi lopullisesti vaikuttamaan veroäyrien kohoamiseen kunnassamme".

Tämä oli julkista. Mutta kiivaimmin ja liioitelluimmin vaikutettiin yksityisesti. Molemmilta puolin oli liikkeellä kertomuksia, joitten mukaan vastapuolue tahtoi kokonaan muuttaa entiset olot ja saada aikaan sietämättömän asiain tilan. Vaalipäivän edellisenä iltana oli kauppaseuralla vielä kokous, jossa kaupunki jaettiin pieniin piireihin ja jokaista piiriä varten valittiin mies, jonka tuli huoltaa äänioikeutettujen vaaliinmenemistä ja oikealla listalla äänestämistä. Epävarmoilta oli koetettava saada valtakirjat.

Toisessa vaaliryhmässä oli menettely samallainen.

Kun kauppiaitten vaalijulkaisu oli levitetty ja katunurkkiinkin sitä naulattu, ilmestyi kaupungille pian toinen samallainen, jossa varotettiin kansaa uskomasta kauppiaitten valheita ja väärentelyjä eikä suinkaan menemään heidän virittämäänsä ansaan. Vahtimestarit ja muut palkatut kiihottajat naulasivat näitä julkaisuja kauppiaitten julkaisujen päälle, toiselta puolen lähetettiin uudestaan miehet liikkeelle, repimään "Renforsin papereita" ja liimaamaan omiaan sijaan. Levittäjät joutuivat yhteentörmäyksiin, joita seurasi käsikähmäkin. Poikaset innostuivat plakaattiensa puolesta täydellisiin tappeluihin, riistäen ja repien toistensa papereita. Ohikulkijat riensivät kamppailevia erottamaan, mutta sekaantuivat itse kahakoihin. Kaikki olivat suuresti kuohuksissaan.

Samassa pyörteessä riehuin minäkin. Tein kaiken voitavani kauppiaitten listan hyväksi. Mitään suurempaa sisällistä innostusta ei minulla ollut, siksi syrjäiseltä tunsin itseni. Vaikkei täysin selvässä ajatuspiirissä, oli minussa kuitenkin joku tunne, joka vierottavasti vaikutti tähän tulevaisuuden toimintaan tässä kaupungissa. Mutta kauppiaitten voiton otin sittenkin minäkin kunnia-asiakseni. Pidin itseäni velvollisena yhteistoimintaan kaupungin liikemiesten kanssa, ja samalla halusin kuin jonkinlaisena uhotteluna Asplundille näytettävän, ettei yleinen mielipide suinkaan niin ratkaisevasti ole hänen äkkiä saadun vaatimuksensa puolella. Toimin melkein uhkamielisenä.

Vaalivaikutus-piirikseni olivat jääneet muutamat talot kauppamme läheisyydessä. Eräässä näistä käydessäni tapasin siellä samallaisella asialla, vaikka toisen listan puolesta, John Nurhosen. Käskin hänen paikalla saapumaan konttoriin, ja palasin itsekin sinne.

Nurhonen tuli.

— Millä asioilla te liikutte? kysyin.

— Samoilla kuin tekin, oli vastaus.

— Mutta teidän tulee pysyä työssänne. Teidän ikäisenne poikaset voivat vielä olla näistä asioista syrjässä, eikä muutenkaan ole soveliasta jättää työtänsä kesken ja poistua muihin hommiin.

— Tekeehän isäntäkin samalla tavalla, vastasi hän.

— Se ei kuulu teille. Sitäpaitse ymmärrättekö te ollenkaan velvollisuuksianne liikemiehenä. Te koettelette vahingoittaa omaa kauppaannekin.

— Se taas ei kuulu teille, sanoi hän, samalla tavattomasti punastuen.

Veri kuohahti päähäni. Mutta silloin tuli Kemppainen konttoriin.

— Agiteeraamassako Kemppainenkin on ollut? kysyin hetken kuluttua.

— Jaoin maisteri Asplundin pyynnöstä vaalilippuja muutamiin taloihin, kun hänellä ei itsellään ollut aikaa, oli vastaus.

— Mutta nythän on konttoriaika.

— Muissa puuhissa nyt kaikki muutkin näkyvät olevan.

— Te molemmat saatte kuitenkin olla työssänne. Niin kauvan kun minä olen tässä talossa, lienee minulla myös jotain sanottavaakin täällä.

— Kun tässä tietäisi ketä milloinkin on toteltava. Asplundiakin olemme luulleet isännäksi.

Tehkää liikkeesen kuulumattomat työt vapaina aikoinanne, mutta työaika pysykää paikoillanne. Ken ei siihen suostu, olkoon pois kokonaan, sanoin ja poistuin konttorista.

Kuulin naurua jälkeeni, josta yhä enemmän harmistuin. Jonkun aikaa puodissa oltuani palasin konttoriin, tarkoituksessa puhua heille tyynemmin ja asiallisemmin. Muistui mieleeni miten paljon rouva Nurhosen aikana itsekin käytin vapautta, ja halusin äskeisen kiivauteni vaikutuksia lieventää. Mutta he olivat molemmat poistuneet. Tästä minun suuttumukseni taas kohosi, sillä tiesin seuraavana päivänä joutuvani asiasta selontekoihin.

Kun sittemmin menin vaalipaikalle, oli kiihotus siellä täydessä vauhdissaan. Ovilla ja käytävillä seisoi miehiä lippujaan tarjoillen, eteisessä koetettiin vielä mieliä muuttaa ja tunnettuja vastapuoleen miehiä tuskin tervehdittiin. Omain miesten kanssa supateltiin kaikellaisia vaalijuttuja, missä vaarallinen korva vaan vältettiin.

Vaaliajan loppupuolella kerääntyivät suuret joukot uteliaita tuloksesta tietoa odottamaan, joukossa myöskin Nurhonen ja Kemppainen. En ollut heitä huomaavinani.

Kun toimitus oli loppunut, äänet laskettu ja yleisö tulosta kuulemaan kutsuttu, kohosi jännitys korkeimmilleen. Oli kuin jokainen odottaisi häntä koskevaa tärkeätä oikeuden päätöstä. Vaalin toimittaja lukee tuloksen ja useat kirjoittavat äänimääriä muistikirjoihinsa. Kauppaseuran lista on voittanut suurellaisella enemmistöllä muuten, paitsi että postinhoitajan sijalle on valituksi tullut lehtori Renfors. Eräät sekalistat ovat tämän muutoksen aikaansaaneet.

Yleisö poistuu, toiset nauraen ja ilkkuen, toiset noloina ja ilkeitä sanasutkauksia viskellen. Ulkona kadulla seisotaan vielä suurissa ryhmissä, sitten hajotaan kukin omille teilleen kuin suuren tehtaan työväki päivätyönsä päätyttyä.

Vaalin lopputulokseen on ratkaisevasti vaikuttanut niitten käsityöläisten kateus, jotka eivät olleet yleisen kokouksen listalla. He vaikuttivat kauppaseuran listan hyväksi estääksensä ammattikilpailijainsa pääsemästä huomatumpaan asemaan kuin missä itsekään olivat.

Muitten mukana menin sinäkin iltana Seurahuoneelle, jonne joukolla saapui kaupungin herroja, etupäässä voittaneen listan miehiä. Myöskin Kemppainen ja Nurhonen tulivat sinne. He liikkuivat tottumattoman epävarmuudella ja näyttivät olevan erimielisiä valittavasta istuinpaikasta. Kemppainen, jota tällaisissa miesseuroissa ei vielä näihinkään aikoihin ollut näkynyt, halusi piiloisaa paikkaa, jonkalaisen he sitten valitsivatkin.

Kumma kyllä, en ollenkaan jakanut seuralaisteni äänekästä iloa vaalin tuloksesta. Niin suuresti kuin vastakkainen tulos minua olisi harmittanutkin, tuntui sittenkin kun ei nytkään kaikki olisi käynyt parhaalla tavalla. Lisäksi vaivasi minua tieto Kemppaisen ja Nurhosen läsnäolosta, vaikkeivät he edes samassa huoneessakaan istuneet. Kenellekään hyvästiä sanomatta läksin hetimiten pois, ajatuksissani ihmetellen mitenkä ja mistä syystä niin suuresti innostuin vaalissa työskentelemään. Eihän minulle tämän kaupungin asiat mitään kuulu, päättelin. Järjestäkööt juomakauppansa ja muut kysymyksensä miten parhaaksi näkevät ne, jotka itse saavat vaikutuksiakin kokea.

Kävellessäni kulin Löfbergin matalalla olevan asunnon ohi ja näin siellä väet istuvan hauskassa teenjuonnissa.

Vaikka oli jo myöhäinen iltahetki, en voinut olla sisään poikkeamatta. Heidän seurastaan hengähti sellainen iloinen, elinhaluinen tuulahdus, että tuntui kuin astuisi toiseen maailmaan. Ja kuitenkin puhuivat hekin päivän vaalista, kertoellen kuulemiaan naurettavia yksityistapauksia, jotka täti Löfbergiä suuresti huvittivat.

— Onnea nyt voittajille!

-— Jopa tekin joudatte meitä muistamaan!

— Ettekä ole edes voittokemuissa!

Kysymyksiä ja huudahtuksia sateli sellaisella nopeudella, ettei niihin ollut yrittämistäkään vastata. Enkä minä kiiruhtanut mitään sanomaankaan.

— Kas kun on ylpeä, ettei enää mitään puhukkaan, jatkoi rouva Löfberg.

Eikö ole syytäkin, sanoin viimein.

— Älkää kehuko, sanoi rouva, me ylenkatsotut ja halveksitut naiset sittenkin ollaan vaalin tulos ratkaistu.

Hän ja vanhimmat tyttärensä olivat myöskin innostuneet vaalista ja keränneet eräiltä kaupungin naisilta valtakirjojakin. Mutta he eivät äänestäneet kummallakaan yleisellä listalla, vaan laittoivat oman sellaisen, jonka vaikutuksesta Renfors tuli valituksi.

— Hänestäkö teidän ylpeytenne? kysyin.

— Ennen hän kun tuo postimestari rutale. Renfors ainakin estää ihmisiä nukkumasta. Sitäpaitse olemme me naiset tottelevaisia käskylle rakastaa vihamiehiäänkin. — Mutta tiedättekö ketä muita me äänestimme?

— Kuinka sen tietäisin, sanoin, vaikka vaalin tuloksen julkaisun kuulleena heti arvasin tarkoituksensa.

— Me äänestimme myöskin teitä ja Asplundia.

— Teidän puolueesenne sulkeutuu siis kaikellaiset eri ainekset.

— Me vastustamme kaikkea valtaa ja harrastamme eri mielipiteitten edustusoikeutta.

— No, kyllähän te Renforsissa saitte hyvän edustajan.

— Niin, nauroi hän, en minäkään usko että hän olisi meidän tavalla menetellyt.

— Hän sai kyllä tulla valituksi, sanoin. Pääasia on ettei hän saanut lisää miehiä riveihinsä.

— Mutta tiedättekö mitä tästä seuraa, jatkoi rouva teeskennellyllä vakavuudella. Nyt perustetaan suuri yhtiökauppa, eikä kauppiailta enää osteta minkäänlaista tavaraa.

— Lehtori Renfors tulee kai sen hoitajaksi.

— No, ei suinkaan. Mutta esimerkiksi Asplund ja Nurhoset.

— Silloin ei ole hätää.

— Niin te sanotte, mutta toista ajattelette.

Ja sitten he kaikki sanoivat minun kalpenevan tästä uutisesta, saivat minun siten hämilleni ja väittämänsä kalpenemisen sijasta punastumaan, josta yleinen iloisuus vaan lisääntyi.

Lopulta ruvettiin asioista vakavastikin puhumaan.

— Hauska tuoksahdus tuo oli, sanoi rouva, kun kerran osoitettiin eloa täälläkin. Mutta niin tavattoman paljon halpamaisuutta ja pikkumaisuutta oli taas suurten sanain takana. Kansalainen sai nyt kerran suun täydeltä puhua uusista aatteista ja ajan vaatimuksista, aivan kuin se niitäkin hyväksyisi. Kaikessa näkyi pikkukaupunkimainen kunnian ja vallan himo. Kun uudet aatteet ja oikea kansanvaltaisuus kerran täälläkin saavat jalan sijaa ja kansa ja työväki heräävät itsetietoisuuteen, niin nämä johtajat tulevat olemaan ensimäisiä vastustajain riveissä. He edustavat ylimyspuolueellista harvain valtaa, vaikka taistelussa kilpailijaansa rahavaltaa vastaan käyttävät kaikkia käytettävinä olevia apukeinoja. Minä en ollenkaan jaksa käsittää siinä mitään aatteellista eroa, kenen puodista viinat ostetaan. Ne ovat samoja ja päihdyttävät samalla tavalla, ostipa ne mistä tahansa. Koko yhtiökauppakysymys on kunnallisen politiikan saivartelumuotoja, joka oikeata raittiusaatetta johdattaa vaan ahdasmieliseen lahkolaisuuteen ja siten helposti loihtii esiin utukuvan, joka luullaan saavutetuksi päämaaliksi, vaikkei itse asiassa olla työtä vielä kunnollisesti aloitettukaan.

— Teillähän on täysin hyväksyttävät mielipiteet, sanoin nauraen.

— Niin, kyllä kai ne teille nyt soveltuvat. Mutta siinä luulossa minä olenkin että rammat ja raajarikot ovat pasuunatut sotaretkelle, jonka hyöty on hyvin epäiltävää lajia. Innostettakoon ihmisiä suurempiin vaatimuksiin, niin vaikutus on pysyväisempää. Mutta sitä nämä herrat eivät tahdo, sillä he pelkäävät samalla omaa valtaansa. Olen aivan varma etteivät nämä kansan kasvattajat suinkaan tahtoisi väkijuomia kokonaan poistettaviksi, sillä he kaikkein vähimmän haluavat rakkaista iltatoteistaan luopua.

Rouva Löfberg alkoi jo tapansa mukaan innostua. Mutta samassa tuli palvelustyttö viinitarjottimineen huoneesen. Kaikki pyrskähdimme nauramaan.

— Hyvälle se lasi viiniäkin joskus maistuu, jatkoi hän, ja yhtäläistä se on, olipa se ostettu Nurholasta tahi Renforsin yhtiökaupasta.

Nauraen otimme lasimme ja jatkoimme keskustelua.

Ette suinkaan noilla totia juovilla kansan kasvattajilla kuitenkaan
Renforsia tarkoita? kysyin.

— Häntä ja kaikkia muita. Renfors on suuri tekopyhä niinkuin kaikki, joilla Jumala on joka sormen päässä. Minun mielestäni hän hyvin saattaa raittiusluennolta palattuaan käskeä kotonaan keittämään totivettä.

— Ja kuitenkin te äänestätte häntä valtuuskuntaan, sanoin kaikkien ja varsinkin itse rouvan nauraessa omille liioitteluilleen.

— Minä ihailin sitä rohkeata ja voimakasta tapaa, jolla hän asiaansa Kansalaisessa ajoi. Näki, että se oli nyt hän eikä papin kisälli, joka lehteen kirjoitti. Se oli vallan toisenlaista kuin Asplundin nuoralla tanssiminen. Uusi Aika oli nyt kerran Kansalaisen kanssa samaa mieltä, sen se sanoikin, mutta siinä välissä souti ja huopasi. Kuta enemmän Asplund näihin pikkuasioihin takertuu, sitä heikommaksi muuttuu hänen kokonaisuutensa. Hänkään ei enää uskalla vaatia koko askelta. Nyt hän nähtävästi mieltyi myöskin lehtorien listan kansanvaltaisuuteen. Mokomaankin. Nämä käsityöläismestarit eivät suinkaan kansanvaltaisuutta edusta. Mutta Asplundikaan ei uskaltanut vaatia yhtään varsinaista työmiestä valittavaksi, niinkuin olisi pitänyt tehdä. Täällä puhutaan ja pauhataan kauppiaspuolueesta ja lehtoripuolueesta, aivan kuin ne mitään puolueita olisivat. Ne molemmat muodostuvat vielä yhteiseksi ylimyspuolueeksi, silloin kun oikea vapaamielinen kansanvaltaisuuskysymys saa täällä jalansijaa. Ei, Asplundikaan ei ole se mies, joka Uudesta Ajasta tekisi puhtaasti aatteellisen, olojamme puhdistavan ja aina korkealle tähtäävän lehden.

— Tehän olette Granbergin kanssa samaa mieltä Asplundin sopivaisuudesta sanomalehtimieheksi, vaikka syyt vähän eroavat.

Rouva Löfberg muuttui vakavaksi, kun hän jatkoi:

— Jaa, se Granbergin asia on hyvin ikävä. Hän tahtoisi lehden ajamaan vaan yksinomaan hänen pikkuasioitaan, ja silloin se muuttuisi vielä Kansalaistakin mitättömämmäksi. Hän on nyt saanut Asplundista tässä asiassa vastustajan itselleen, mutta kuitenkin on lehti hänen vaikutuksestaan viime aikoina takertunut kaikkiin kunnallisiin pikkuasioihin ja syrjäyttänyt korkeamman ja kohottavamman puolen. Ennen kirjoitti Asplund uusista henkisistä virtauksista, nyt ovat punssikaupat, sataman korjaukset ja muut sellaiset suurina kysymyksinä. Hän on laskeutunut.

— Hän tahtoo aatteita sovelluttaa käytäntöön.

— Ikävätä, jos ne käytännössä eivät jotain kadunkorjausasiata suurempia, lehden pitää olla näitten olojen yläpuolella.

Tässä seurassa yleisen tavan mukaan tein vastaväitteitä.

— On paikkakunnan lehdellä myös paikallis-kunnallinenkin tehtävänsä, sanoin.

— Se puoli pitäisi olla sivuasiana. Siksi, huokasi hän, onkin kovin ikävää, jos Granberg nyt pääsee lehdestä määräämään. Asplundista olisi sentään vielä toivoa, ja hän on vakuutukselleen rehellinen ja toimii parhaan ymmärryksensä mukaan.

Rouva Löfbergillä oli tietoja Granbergin aikeista lehden suhteen. Hän koettelee saada toisenmielisiä jäseniä johtokuntaan ja sitten erottaa Asplundin, sanoi rouva.

— Ainakin minun paikkani jää täytettäväksi, vastasin.

Tästä siirtyi keskustelu meidän Nurholan miesten seonneisiin väleihin ja minun nykyiseen asemaani ympäristössäni. Kuten aina ennenkin tässä seurassa, muutuin avomieliseksi, kerroin tapahtumat välillämme ja sisäiset ristiriitaisuudet itsessäni sellaisella luottamuksella kuin omalle äidilleni, omassa kodissani näitä kertoilisin.

— Kun suoraan tunnustan, sanoin, niin en minä suinkaan kunnia-asianani juomakaupan jatkamista pidä. Varsin kernaasti voisin siitä luopuakin. Mutta kun Asplundin vaatimus on tullut näin äkkiä ja sen käytännöllisiä tuloksia punnitsematta, niin häntä täytyy vastustaa siinäkin pelossa, että hän mahdollisesti vaatii meidän liikkeemme muittenkin periaatteittensa uhriksi. En ollenkaan ihmettelisi, jos hän eräänä päivänä huomaisi tuollaisen kertomanne yhtiökaupan ainoaksi hyväksyttäväksi, ja silloin hänen omatuntonsa taas pakottaisi hänet vaatimaan koko meidän liikkeemme lopettamista.

— Kylläpä tekin liiottelette, sanoi rouva. Kun tästä ennätetään tasaantua, niin kaikki muuttuu hyväksi ja ennalleen. Älkää te ottako asioita niin raskaasti ja antako alakuloisuudelle valtaa itsessänne.

Ennalleen muuttumista minä epäilin. Sanoin Asplundilla jo pitkät ajat olleen vastenmielisyyttä kauppiasalaa kohtaan ja siitä sen vähitellen kehittyneen minuakin vastaan.

— Lisäksi on hänessä toinenkin ihminen, joka katsoo velvollisuudekseen auttaa Nurhosia ja liikkeen nykyisestä omistuksesta huolimatta pitää hän heillä olevan etuoikeuden sen asioihin. Ja Nurhosten mielestä olen minä nyt, kun pojat alkavat olla miehiä, ehdottomasti liikaa talossa.

— Osoittakaa te vaan hyvää tahtoa välien ennalleen saattamisessa ja oikein selittäkää Asplundille asiat ja mielentilanne, niin kyllä hän kaikki ymmärtää, sanoi rouva. Hän puhui tyynesti, sydämellisellä osanotolla, vapaana siitä rohkeasta liioittelusta, joka oli hänen luonteensa ominaisuus innostuessaan.

— Käsittäähän Asplund, jatkoi hän, ettei liike enää ole Nurhosten enempää kun teidän muittenkaan. Tehän sen olette tehneet siksi mikä se nyt on, ja teillä siinä siis täytyy olla enin sanomista. Nurhoset ovat kokemattomia nuorukaisia, eivät he vielä kykenisikään sen hoitoon. Mutta onhan heillä siltä tilaisuus olla liikkeen palveluksessa.

— Isännän asemassa ei voi olla useampia kuin yksi.

— Siinä pysytte te. Asplund on vaikutuksille herkkä ja hyvää tarkoittava luonne. Hän saa nykyään tietonsa yksipuolisina. Lähestykää häntä avomielisenä ja luottamuksella, ja kaikki käy niinkuin sanoin.

— Heitä on toisella puolella monta vaikuttajaa, ja he ovat alituisessa yhteydessä Asplundin kanssa.

— Kyllä järjellinen puhe häneen vaikuttaa paremmin kuin ymmärtämättömien ihmisten lörpötykset.

— Periaatteet ja velvollisuudet ovat järkeä pyhemmät.

— Ne voi yhdistää.

— Niin voi helposti ajatella, mutta käytännössä on vaikea tätä toteuttaa. Ja kiero väli lamauttaa työinnon ja tekee toiminnan koneelliseksi. Kun kaikkialla näkee tyytymättömyyttä, muuttuu elämä kiusallisen ikäväksi. Omat apulaisetkin, esim. Kemppainen —

— Kemppainen! Mitä te hänestäkin välitätte. Ymmärtäähän hänet.

— Ei hän kuitenkaan Miiaa saa, sekaantui eräs talon neideistä puheesen.

Naurahdimme.

— Mutta hän tekee parhaansa lopulta onnistuakseen, ja katsoo sen menestymisen ehdoksi ynseän mielen pitämisen minua kohtaan. Sillä tavoin luulee hän pysyvänsä hyvissä väleissä Nurhosten kanssa, melkein urheana sankarina.

— Älkää te sellaisista välittäkö. Kaikkialla maailmassa on ihmisillä vastoinkäymisensä, mutta ne pitää voittaa, hillitä itsensä ja säilyttää tyytyväinen luonteensa. Sitäpaitse on teillä ymmärtäväinen Helander puolellanne.

— Hän on kyllästynyt kaikkiin meidän asioihimme, ja haluaisi päästä niistä erilleen.

Rouva Löfberg jatkoi lohdutustaan. Puheli kuin äiti pojalleen. Minä lausuin epäilyksiä hänen hyväuskoisuutensa mahdollisuudesta, mutta mielessäni myönsin hänen olevan paljon oikeassakin. Minussa heräsi hiljainen toivo siitä, että asiat todellakin voisivat muodostua niinkin kuin hän uskoi. Ja se toivo virkistytti mieltäni. Sillä tähän kaupunkiin ja tähän ympäristöön tunsin itseni monesta syystä siksi kiintyneeksi, siksi kotiutuneeksi, etten eroani surumielettä voinut ajatella.

— Älkää oleksiko paljoa yksinänne, sanoi hän, siinä saa raskasmielisyys vallan. Seurustelkaa te yhä vielä nuorten kanssa ja antakaa kunta-hirviönkin vähemmän vaikuttaa itseenne. Alkakaa muitten nuorten mukana taas hiihtää ja retkeillä, siinä raskas mieli häviää.

Nuoret kertoivat heillä jo olevan suunniteltuna maallakäynti retken, kun on tullut näin hyvät ajokelit. Oli päätetty tulla tähän samaan taloon, jossa nyt vietän kesääni.

Osanottajatkin olivat he jo ajatelleet.

— Yksinänikö minun on ajettava? kysyin nauraen.

— Hilma Raivan retkelle pääsy riippuu teistä, vastattiin.

XIII.

Heinäkuun 15 p.

Tänään alotin päiväni asettumalla rantakivelle istumaan matalassa ruohikossa sakeana viliseviä kalanpoikasia katselemaan. Oli tyyni ja lämmin päivä, ja kalaset putkahtelivat lokerosta lokeroon, lirputtivat häntäänsä, poistuivat, palasivat takaisin ja olivat niin tyytyväisen ja pelottoman näköisiä, kuin ei heitä koskaan vaara uhkaisikaan.

Minun kävi sääli noita kalanpoikaisraukkoja, sillä ahnaskitainen hauki piilotteli kaislistossa, sopivassa hetkessä heihin hyökätäkseen. Mutta sitä eivät pienet kalaset ajattele, vaan jatkavat viehättävää puikkeloimistaan, pahimman raatelijan hauenkin poikasen kesyssä leikissä mukana ollen.

Itsensä säilyttämisen vaisto näillä pienillä kaloilla kuitenkin jo on. Kun liikun rannalla, niin pakenevat, vaan kun hiljaa istun, palaavat he uudelleen. Tahi kun hauki sekaansa karkaa, niin hypähtävät, pakoon uivat, vaan pian taas takaisin tulevat. Hauin kitaan on silloin varmaankin joku heistä hävinnyt, mutta sitä ei huomata eikä siitä sen enempää välitetä. Ja leikki ja ruuan murusten etsiminen alkaa uudestaan.

Aivan kuin ihmiselämässä.

Leikkikää, kalanpoikaset, pian teillekin rannikko tulee liian matalaksi, ja te syöksytte syvään veteen satoine vaaroineen. Te olette silloin isompia, teistä on hyötyä suurempien, väkevämpien vatsoille, silloin on teillä väijyjä joka kiven takana, kamala koukku jokaisessa makupalassa, sadat solmut ja silmukat salmien vesissä. Vaara joka puolella.

Mutta parempaa kohtaloa te ette ole ansainneetkaan. Itsehän te heikommillenne samalla tavoin teette, kuinka siis voisi parempi kohtalo olla oma osanne. Kun tulette suuriksi ja voimakkaiksi, ette pienempiänne tekään armahda. Ja siksi on teidän omakin olemassa olonne vaan väliaste toisten olemukselle.

Näin filosofeerasin minä puoliääneen rantakivellä, pikku Ainon istuessa vierelläni ja silmät suurina kuunnellessa puheitani.

— Kalat ovat pahoja kun syövät toisiaan, sanoi hän.

— No, se on kuinka sen ottaa. Mutta älä sinä sellaisia ajattele. Mene tuonne toisten kanssa leikkimään, sanoin maantiellä teuhaavia mökin lapsia osoittaen.

— Tuleeko setäkin? kysyi hän.

— Ei, lapsukaiseni, setä on vanha, leikkinsä jo leikkinyt.

— Leikkikö setä silloin paljon, kun setä oli pieni?

— Leikki, leikki.

— Onko hyvä paljo leikkiä?

— On, Ainoni. Nuorena pitää leikkiä ja olla iloinen. Kun kasvaa isoksi ja tulee vanhaksi, niin leikit muuttuvat tosiksi.

— Miksei voi vanhanakin leikkiä?

— Silloin on niin paljon muita huolia. Silloin pitää tehdä työtä, että te pikku Ainot saatte aikanne iloita.

— Ketä varten setä tekee työtä?

— Voi lapseni, kun minä sen tietäisinkin. Sedällä ei ole ketään, jonka vuoksi hän elää, ja siksi setä näin syrjään vetäytynyt onkin.

— Miksi setä on yksinään?

— Ei ole toveria.

— Kun Aino tulee isoksi, niin Aino tulee sedän toveriksi.

— Rakas lapsi! Silloin sedällä on kyynärä hyveä maata, pari pappien sanoa, kolme lukkarin lukua, kerta kellon helkähystä. Setä on silloin jo kuollut.

— Kuka sedän hautaa?

— En tiedä, hyvä Aino, vastasin, ja samalla tuli kyyneleet silmiini.
Hän katsoi minua kummeksuen.

— Onko Aino paha sedälle? kysyi hän sitten kuin peloissaan.

Otin hänet syliini ja suutelin hänen valkoista tukkaansa.

— Sinä olet pikkuinen enkeli, ikävä vaan että sinustakin täytyy erota.

Hän kietoi pienet kätensä kaulaani ja vakuutti ettei koskaan päästä setää lähtemään. Mutta silloin kuului läheisestä salmesta tervehdyshuudahdus. Ukko Raiva ja Hilma saapuivat sieltä soutuveneellä. Pikku Aino ujostui ja juoksi sisälle.

Otin onkeni rannalta ja nousin heidän veneesensä. Heillä oli eväät mukanansa ja me soudimme eräälle yksinäiselle saarelle. Kun olimme muutaman ahvenisen onkineet, me armotta ne perkasimme, keitimme kalakeittoa ja söimme päivällisemme kauniissa siimeksessä, äskeisten tunnelmaini minuakaan ollenkaan häiritsemättä. Kesäinen luonto virkistytä mieltä, olimme iloisia, ja melkein leikimme kuin mökin lapset äsken tanhualla. Oli kuin ukko Raivakin olisi parisen vuosikymmentä nuorentunut. Minusta hävisi kaikki raskasmieliset ajatukset, melkeinpä unohdin nykyisen asemani ja olin kuin ennen aikaan Löfbergiläisten veneretkellä.

Kiipesin Hilman kanssa saarella olevalle korkealle mäelle, ja ihailimme sieltä mahtavaa näköalaa. Näkyi rehevässä kasvullisuudessa olevia saaria, kiemurtelevia salmia ja laajoja selänteitä. Näkyi myös läheinen kaupunki.

Näköala muutti ajatukset todellisuuteen ja saattoi rintaan kaihomielisyyttä. Nykyisyys avautui eteeni ja minä tunsin seisovan! kuin entisyyteni haudalla. Aloin Hilmalle kertoella aamupäiväistä keskusteluani pikku Ainon kanssa. "Kuka sedän hautaa", toistin ääneeni, aivan kuin ajatuksissani.

Hilma muuttui vakavaksi, melkein sanattomaksi. Enkä minäkään sen enempää tätä keskustelua jatkanut. Uneutimme itsemme, piirtelimme maata käteen sattuneella puun oksalla, mutta kuitenkin luulen meidän toisemme ymmärtäneen, vaikka ääneti istuimme. Emmekä me paikoiltamme liikahtaneet ennenkuin ukko Raivan ääni alhaalta kutsui Hilmaa kahvin keittoon, hänellä kun oli tuli jo valmiina.

— Niin, sanoi viimein Hilma noustessamme ja lähteissämme, eihän kaikki tässä maailmassa mene niinkuin sitä nuorena kuvittelee. Mutta elämän kohtaloihin tulee mukautua ja tyytyä. Jos yksi vesikupla särkyy, pitää toinen puhaltaa sijaan. Jos yksi elämän päämaali pirstautuu, on muodostettava itsellensä toinen ja suunnattava pyrkimyksensä sitä kohti.

— Ihminen on nuori vaan kerran, vastasin, vaan yhden kerran mahdollinen uraansa alkamaan. Kun minäkin kymmenisen vuotta sitten jätin tämän kaupungin, luulin vielä toisessa paikkakunnassa voivani alottaa uuden, kokemuksiini perustuvan elämän. Mutta mitään sellaista ei oloni sen jälkeen ole ollut.

— Ihminen ei tule koskaan liian vanhaksi innostumaan ja jotain yrittämään. Muistelehan vaan täti Löfbergiä. Sinä et ole nähtävästi vielä vapautunut siitä pettymyksen katkeruudesta, jolla täältä lähdit.

— En luule niin. Se oli sekin aika vaan elämän tavallista kulkua. Meille käy kuin kaloille vedessä, joita Ainon kanssa katselimme: yksi ja toinen häviää, mutta yleinen hyörinä ja puikkelehtiminen jatkuu keskeytymättä. Yksilö vaan voi joutua kaiken elämän ulkopuolelle.

— Se riippuu hänestä itsestään.

— Kenties, vastasin verkalleen.

Olimme ennättäneet ales, ja puhelumme keskeytyi. Kun leikkien olimme lähteneet ja vakavina palasimme, näytti se ukko Raivaa hämmästyttävän. Hän katsoi meihin pitkään ja kysyvästi.

Illalla soudin minä heidän veneensä kaupunkiin asti, ja palasin maantietä kävellen tänne asuntooni. Murrosmäkeä ales laskeutuessani istuunnuin kivelle maantien viereen ja vaivuin muistelmiini. Kulin ajatuksissani alusta loppuun erään sunnuntain, jolloin olimme maalle ajaneet, ja joka päivä paljon vaikutti minun kohtalooni.

Se oli vähän jälkeen tuon kiivaan valtuusmiesvaalin. Minä ajoin Hilman kanssa. Meillä oli edellisinä päivinä ollut pari kokousta, joista Hilma mielellään halusi yksityistietoja, ja joita minä suurella avomielisyydellä hänelle kerroin. Välimme oli yleiseenkin avonainen, kuten Löfbergiläisten kesken aina, mutta varsinkaan nyt en minä kuulemiani enkä omia mietelmiäni vähimmälläkään tavalla salannut. Koko menomatkan ja palatessakin aina tähän mäkeen asti olivat samat asiat meillä keskustelun aiheena.

Granberg oli pitänyt sanomalehtiyhtiön johtokunnan kokouksen, joka oli tapahtunut peräti tyynesti ja virallisesti. Päätettiin vuosikokouksen aika ja laadittiin lehdelle seuraavan vuoden menoarvio, samallainen kuin entinenkin. Ei sanaakaan lausuttu lehden menettelytavasta eikä muutenkaan viime aikain tapahtumista puhuttu. Mutta selvään huomasi Granbergilla jotain olevan tekeillä.

Sen sijaan ei meidän ja Nurhoslaisten kokous pysynyt yhtä tyynenä, vaikka alku näyttikin lupaavalta. Täti Löfbergin neuvot ja vakuutukset asiain hyvin järjestymisestä olivat minuun vaikuttaneet. Olisin ollut sovitteluihin suostuvainen, vaikkapa juomakaupan lakkautukseenkin, jos keskenäinen luottamus ja hyvä suhde vaan olisi ollut pelastettavissa. Myöskin Asplund oli hillitty, mutta hyvin vakava, melkein surumielinen. Rouva Nurhosta edusti kokouksessamme John.

Ensiksi ilmoitti Asplund että John ja Selim nyt olisivat tilaisuudessa ottamaan yhtiössä vielä avonaisena olevan viidennen osan, kun kippari Saira on suostunut heille lainaamaan tähän tarvittavat 10,000 markkaa. Helander selitti ettei mainittua osuutta enää voida tällä summalla saada, vaan että se maksaisi viidennen osan liikkeen nykyisestä arvosta.

Mutta emmehän mekään ole enempää maksaneet, sanoi Asplund, ja
Nurhosille on tämä osuus alkujaan luvattu.

— Heille on luvattu oikeus päästä osakkaaksi, mutta hinnan tulee olla liikkeen arvon mukainen. Silloin, monta vuotta sitten, kun yhtiö perustettiin, olisi hinta ollut 10,000 markkaa. Suottako me siis tässä oltaisiin vuosikausia rimpuiltu vekseleissä, kerjätty takausmiehiä, kiinnitetty rahojamme ilman mitään hyötyä, itse vaan maksaen niistä kalliita korkoja. Meidän voitto-osuutemme on jätetty liikkeesen ja pitäisi siellä löytymän, sanoi Helander.

— Nyt on parempi ostaa minun osuuteni kuin uusia osia ajatella, sanoin.

— Ja minun, yhtyi Helander.

— Teillä on omat selityksenne, vastasi Asplund miettivänä.

Nurhonen kysyi paljoko minun osuuteni maksaisi?

— Neljännen osan liikkeen nykyisestä kirjanpitoarvosta, vastasin.

— Kylläpä te tahtoisitte hyötyä.

— En enempää kuin minkä muutkin ovat hyötyneet, vastasin.

Kun sitten ryhdyttiin kokouksen varsinaisesta asiasta puhumaan, esitti Asplund vaatimuksensa täsmällisin sanoin. Hän tahtoi kaiken juomatavarankaupan lakkautettavaksi, koska hänen vakuutuksensa ei sallinut hänen olevan tämän tavaran kauppiaana, sitten tahtoi hän Nurhosille oikeutta päästä viidenneksi yhtiömieheksi 10,000 markalla ja viimeksi, koska hän oli yhtiöön ruvennut ja sen perustamisen yleiseenkin ymmärtänyt Nurhosten vuoksi tapahtuneen, että Selim otetaan liikkeen palvelukseen.

— Tämä olisi hyvä senkin vuoksi, sanoi hän, kun Saarela nähtävästi hankkii eroaan, että olisi useampia asioihin perehtyneitä miehiä talossa.

— Hankin eroani? toistin minä kysyvästi.

— Niin, me olemme kuulleet viimeisen matkasi tarkoittaneen paikan hankintaa itsellesi.

— Te kuulette enemmän kuin itse tiedänkään, sanoin. Ennenkuin voin hankkia itselleni uutta tointa, täytyy minun päästä tästä vapaaksi.

— Minä toivoisin edelleen voitavan olla yhdessä, vastasi Asplund. Sinun pitäisi vaan antaa enemmän valtaa sisälliselle ihmisellesi.

— Heitä nyt nuo moraalisaarnat toiseen kertaan, keskeytti Helander.
Onko vielä muita vaatimuksia?

— Ei ole. Sen vaan voisin lisätä että juomakaupan lakkauttamisesta luultavasti olisi taloudellistakin hyötyä, koska siten saataisiin se suuri ostajakunta, joka nyt on kauppiaihin suuttunut, ja jotka aikovat perustaa erityisen yhtiökaupan, meille siirtymään. Tästä voisi olla enempi hyötyä kuin juomatavarakaupasta, jonka hyödyn Saarela liioittelee.

— Usko nyt miten tahdot, sanoin.

— Ja luota Renforsin matkueesen, lisäsi Helander. Minä kuitenkin hyvin vähän luotan periaatteisiin, silloin kun on kaupasta kysymys. Jokainen ostaa sieltä mistä saa huokeammalla ja parasta. Minun ehdotukseni siis onkin, että myöntioikeudet haetaan, ja vasta tuonnempana päätetään niitten käyttämisestä, että Nurhosten on maksettava osuudestaan täysi hinta, ja että Selimin ja muitten apulaisten palvelukseen ottaminen jätetään yksinomaan liikkeen hoitajan asiaksi.

Asplund sanoi, jos näin päätetään, täytyvänsä erota yhtiöstä ja esitteli omaansa ja Nurhosten osuutta meidän ostettavaksi.

— Silloin me perustamme uuden oman kauppamme, lisäsi Nurhonen uhottelevasti.

Helanderin kärsivällisyys loppui. Hän käveli kiivaasti lattialla ja puhui kovalla äänellä. Rohkeilla väreillä kuvasi ja kertoi hän, mitenkä hänkin oli tähän yhtiöön joutunut ja mistä tilasta liike oli pelastettu. Ja nyt, kun tähän on kiinni kietoutunut, sotkette te kaikki asiat ja osoitatte kiitollisuuttanne tekemällä jatkuvan yhteistoiminnan mahdottomaksi, sanoi hän. Miestä vastaan, jota menestyksestä melkein yksinomaan on kiittäminen, te rettelöitte ja kaikellaisine mahdottomine vaatimuksinenne laitatte sietämättömän välin itsellemme. Kun näin teette ja paitsi muuta laitatte meidät kaikkien kaupunkilaisten naurun esineeksi puheinenne omista kaupoistanne ja muista typeryyksistänne, niin olkaa sitten myöskin miehet vapauttamaan toiset näistä kahleista.

Hän vaikeni. Asplund selitti ettei hänellä ole mitään osaa kaupungilla kiertävään juttuun Nurhosten omasta kaupasta. Sellainen juttu oli saanut alkunsa Johnin lapsellisista puheista, joita hänkään ei hyväksynyt.

— Omasta puolestani en ollenkaan välitä teidän menettelystänne, jatkoi Helander Asplundin selitystä kuulematta. Minä tästä kyllä pääsen erilleni.

Sitten kertoi hän olevansa hakenut erästä virkaa toisella paikkakunnalla, jotenkin varmasti sen saavansa ja puolen vuoden päästä täältä muuttavansa.

— Silloin täytyy teidän ostaa minun osuuteni, jos ei Saarela siitä huoli. Ja jos ette sitä tee, niin myön sen vaikka huutokaupalla kenelle tahansa.

Tästä hänen muuttoaikeestaan emme kukaan tietäneet ja se vaikutti kaikkiin hämmästyttävästi. Jäimme pitkäksi aikaa sanattomiksi.

— Asiain näin ollessa, sanoin viimein minä, teen samalla tavalla.
Yksinäni en tähän seuraan jää.

— Mutta eihän meissä ainakaan ole teidän molempien osuuden ostajaa, sanoi Asplund hiljaisella äänellä, eikähän me kyetä takausasioitakaan järjestämään, jos Helander ne jättää. Enkä minä puolestani muutenkaan haluaisi enempää näihin kauppa-asioihin sekaantua.

— Ostakoot sitten Nurhoset niillä Sairan rahoilla.

— Eivät ne siihen riitä.

— Silloin ei auta muu kuin myödä sille, joka tästä pesästä pelastaa.

— Kovin ikäväähän tuo olisi Nurhosillekin, jos osuudet aivan tuntemattomien vieraitten käsiin joutuisivat, sanoi Asplund.

— Sille minä en mitään voi, vastasi Helander. Teillä on asiat järjestyksessä, mutta kun ne tahdotte sotkea, niin sotkekaa.

— Ettekö te voi suostua meidän esityksiimme? kysyi Asplund.

— Emme.

— Mahdoton meidänkin on teidän osuuksianne ostaa.

Helander jatkoi kävelyään.

— Sitten ei löytyne muuta keinoa kuin ilmoittaa koko liike myötäväksi, sanoin minä.

— Jätetään asiat hoitamatta ja annetaan mennä konkurssiin, niin tottapahan siten päästään erillemme, sanoi Helander, otti hattunsa ja läksi pois, minun lisätessä:

— Siihen onkin hyvä tilaisuus. Kahva on jo sanonut irti lainansa, luultavasti näitä rettelöitä ja teidän uusia omia kauppojanne peläten.

Helanderin mentyä emme me toiset sanaakaan keskenämme puhuneet. Minä poistuin konttorista toisiin huoneisiin ja viivyttelin siellä kunnes Asplund ja Nurhonen olivat lähteneet.

Ajeluretkemme oli pari päivää tämän kokouksen jälkeen, enkä sillä välillä ollut Asplundia nähnyt. Hän oli rouvineen pyydetty seuraamme, mutta he eivät olleet saapuneet.

Näitä asioita kerroin minä Hilmalle matkallamme. Hyvien välien takaisin palaamisen toivon kuvittelin lopullisesti itsestäni hävinneen ja selitin pikaisen paikkakunnalta poistumiseni välttämättömyydeksi. Pidin itseäni loukattuna ja olin uhkamielinen, samalla kun minua vaivasi sisällinen, kauvan pidätetty tunne, jonka nyt, kun kaikki unelmat olivat särkyneet, kaikki salaiset toiveet osoittautuneet mahdottomiksi, halusin antaa virrata ulos kuin suletun ilman särkyneestä kumipallosta. Päätin tällä matkalla tunnustaa tunteeni, sanoa kuin viimeisenä hyvästinä mitä mielessäni on ollut. Ja silloin olisi minun osani loppuun näytelty.

Kuta pitemmälle paluumatka kului, sitä levottomammaksi tunsin itseni, kunnes tätä mäkeä noustessa pakottauduin puhumaan, kuin pahaa tehnyt lapsi anteeksi pyytämään. Oltuani hetkisen henkeäni pidätellen vaiti, sanoin viimein kurkkuun tarttuvalla, vastaan ponnistuksistani huolimatta värähtelevällä äänellä:

— Kuulehan Hilma!

— No? vastasi hän, huomattavasti aavistaen mille alalle keskustelumme oli siirtymässä.

— Ennenkuin minä jätän tämän kaupungin, täytyy minun tunnustaa sinulle jotain.

— Mitä se olisi? kysyi hän hiljaisella, myöskin värähtelevällä äänellä.

Mutta sen pitemmälle oli minun vaikea sanoa, ja melkein huomaamattani poikkesin vielä tunnustukseni seurauksia ennakolta lieventämään.

— Älä vaan väärin ymmärrä minua, sanoin.

Hän oli hetkisen vastaamatta, ja kysyi sitten hiljaa:

— Mitä sinulla siis olisi sanottavaa?

Silmänräpäyksellinen ajatusteni kokous, kosketus liipasimeen, ja laukausta oli mahdoton estää.

— Minä olen, suoraan sanoen, kauvan ollut sinuun rakastunut — — älä nyt hämmästy, en minä kosi — — mutta minä en voi olla sitä sanomatta, minun täytyy tämä salaisuuteni paljastaa, toivoen siten parempaa rauhaa mielelleni ja tunteilleni — —

Olimme kauvan vaieten. Viimein tartuin minä hänen käteensä, pusersin sitä ja kysyin:

— Onko sinulla mitään minulle sanottavaa?

Hänellä oli kyyneleet silmissään kun hän vastasi, antaen kätensä olla minun kädessäni:

— Mitäpä minä siihen osaan sanoa — — olenhan minä sen huomannut, samoin kuin sinäkin kyllä olet — —

Hän ei saanut enempää sanotuksi. Eikä me jälellä olevalla matkalla puhuttu sanaakaan muuta kuin että hän kaupunkiin tultuamme pyysi eroamaan muitten joukosta ja ajamaan hänen kotiinsa. Kaikkien oli tarkoitus vielä kokoontua Löfbergilään.

— Hyvästi!

— Hyvästi!

Minäkin menin kotiini, sydän kiehuvana, levotonna. Miten suloinen tunne olisi mahtanut olla kuulla hänen jatkavan lausettaan: "samoin kuin sinäkin kyllä olet — — —" Nyt sen sijaan olivat tuskani suuremmat kuin jos en ollenkaan olisi puhunut, sillä minä olin kadottanut toivoni. Miksi piti minun esittää asia siinä muodossa, ajattelin, ettei hän voinut siihen vastata, suoraan sanoa sanottavaansa hänkin. Se olisi jäänyt surumieliseksi, vaan samalla tunnerikkaaksi muistoksi näiltä ajoilta. Tahi olisi se voinut muuttaa kaikki muutkin asiat hyväksi jälleen, joko niin tahi näin päin. Olisin varmaan saanut rauhallisemman mielen.

Mutta nyt luulin minä kaikki tässä kaupungissa pidättävät siteeni olevan katkottuja. Häviämisemme toisten joukosta herättää tietysti huomiota, he arvaavat syyn, ja minun on mahdoton enää käydä Löfbergilässäkään, ajattelin. Päättelin mahdollisimman pian puhdistaa paikkakunnan tomun jaloistani. Mutta rauhoitusta ei sekään ajatus tuonut. Loioin sohvallani ja puhuin ääneeni kuin mielipuoli, kuin näyttelijä osaansa harjoitellen. Valitsin sanoja ja muotoja, miten minun olisi pitänyt tunteeni tulkita, ja asetin vastaukset Hilman suuhun. Mutta samalla kun todellisuuden muistin, hypähdin raivostuneena seisomaan.

Näitä kaikkia minä tänä iltana maantien varrella istuissani muistelin. Mikä omituinen yhtäläisyys elämässäni silloin ja nyt. Tunteeni ovat levottomat nytkin, ja ovat ne samoja toivottoman tunteita kun silloinkin. Nytkään ei minulla ole mitään tulevaisuutta, ei mitään kiintopistettä edessäni, johonka jotain voisin keskittää ja kohdistaa. Ja kumminkin on minussakin elävä ihminen omine toiveineni ja haluineni. Voi, miksi niin on!

Jos olisin tuon kysymyksen tehnyt suoremmassa muodossa ja saanut siihen toivomani vastauksen, mitenkähän silloin olisivat kaikki muutkin asiani!

Mitenkähän?

XIV.

Heinäkuun 18 p.

Olen täällä asunnossani tarkkuudella seurannut myöskin paikkakunnan lehtiä, mutta ei niissä, ainakaan nyt kesällä, näytä olevan mitään entistä eloisuutta muistuttavaa. Täti Löfbergin kanssa lienevät harrastuksetkin hautautuneet, tahi ovat ne muuttaneet muotoaan.

On kuitenkin hauskaa seurata näistä lehdistä pieniä uutisia, yksinpä ilmoituksiakin. Useat niistä puhuvat tutuista henkilöistä, vieläpä tutuista asioistakin.

Tänään esimerkiksi huomasin ilmoituksen, jossa osakeyhtiö Nurhosen jälk. & Kumpp. etsivät puotilaista. Omituisesti se nimi aina silmiini sattuu.

Niin, osakeyhtiöksihän liike jo minun aikanani muodostui. Kun huomattiin, ettei sitä entisellään voinut jatkaa, ryhdyttiin tositoimiin omistajain eron mahdolliseksi saattamiseksi. Kaupan realiseeraus tahi vieraalle myöminen ei ollut ajateltavissa, ja vararikko joko nyt tahi vastaisuudessa oli vaarallinen jo senkin vuoksi, että yhtiö, ollen persoonallinen, samalla olisi vienyt omistajansa yksityisestikin konkurssiin. Helander sen vuoksi ryhtyi muodostamaan liikettä osakeyhtiöksi, kuten hän sanoi, etupäässä kahdesta syystä, koska silloin saa yksityisomaisuutensa liikkeen asioista riippumattomaksi, ja kun osakkeita on helpompi muille luovuttaa ja siten päästä kaikesta erilleen. Myöskin Asplundin ja Nurhosen, jotka viimeisen yhtiökokouksen jälkeen olivat olleet hätääntyneitä ja neuvottomia, sai hän tuumaan yhtymään. Suostuipa Asplund siihenkin, että juomakauppaoikeudet edelleenkin anottiin, kunnes uusi yhtiö muodostuttuaan niitten käyttämisestä päättäisi. Muut ylimenovaikeudet olivat kyllä suurenlaisia, varsinkin laina-asiain järjestäminen, mutta ne saatiin kuitenkin kuntoonsa, kun Helander suostui edelleenkin olemaan useissa asioissa takausmiehenä. Tehtailija Kahvan irtisanoma laina maksettiin laivuri Sairan Nurhosille lainaamilla rahoilla, jonka summan edestä yhtiö luovutti heille osakkeita.

Entisen yhtiön asema arvosteltiin, ja jokainen meistä neljästä sai osuutensa arvoa vastaavan määrän osakkeita. Vaikeutta yritti muodostumaan ainoastaan sen takia, kun Asplund yhä edelleenkin halusi nuorille Nurhosille annettavaksi saman määrän osakkeita kuin meillekin samasta hinnasta, jonka me jo seitsemän vuotta takaperin olimme maksaneet. Kun Helander ja minä emme tähän suostuneet, myöntyi viimein Asplundikin meihin, sanoen alakuloisesti:

— No niin, voinhan minä sitä myöten kun kykenen siirtää heille omia osakkeitani.

Johon Helander vastasi:

— Minä myön kyllä minun osakkeeni alle arvonsa, kunhan vaan saan takaisin maksamani rahat kohtuullisine korkoineen. Mutta yhtiön sellaisenaan täytyy harjoittaa puolueetonta oikeutta.

Osakeyhtiön perustamishommissa meni aikaa useampia kuukausia, jolla aikaa Helander myöskin valmisteli paikkakunnalta muuttoaan. Hän kauppasi minulle osakkeitaan edullisilla ehdoilla, maksettaviksi pienemmissä osissa pitemmän ajan kuluessa.

— Ota sinä ne vaan, sanoi hän, pysy paikallasi ja pidä puoliasi kuin mies. Minä tarvitsen vapaat kädet toisella paikkakunnalla.

En uskaltanut siihen suostua, vaikka mieli tekikin. Mutta kun sitten Asplund esitteli että jakaisimme ne John Nurhosen kanssa, niin suostuimme kaikki yksimielisesti kauppaan. Näytti kuin välit olisivat parantuneet ja varsinkin Asplund lähestyi minua taas entistä luottamusta muistuttavalla tavalla. Toimintamme jatkui vanhaan, vaikka tosin keskenäisesti suletumpaan tapaan. Varsinainen innostus puuttui, tai oli kuin sekin odottaisi varmempaa pohjaa taas täyteen vauhtiin puhjetakseen.

Väliaikaiseen osakeyhtiömme johtokunnan vaaliin otti vielä Helanderkin osaa. Minut valittiin yksimielisesti toimeenpanevaksi johtajaksi. Mutta pian sen jälkeen välit taas kiristyivät erään liikkeemme ulkopuolella olleen tapauksen johdosta.

Kaupungin liikemiehet jättivät valtuuskunnalle jo kauvemman aikaa valmistelemansa ehdotuksen laivasataman laajentamisesta. Allekirjoittajien joukossa olin minäkin. Molemmat sanomalehdet vastustivat ehdotusta tarpeettomana ja suotta kunnan varoja nielevänä. Minä julkaisin Uudessa Ajassa nimelläni vastineen, jossa ihmettelin, mitenkä lehti, jonka toimittaja itse on kauppias, voi olla tiedoton tästä todellisesti liikemiehiä rasittavasta ahtaudesta. Lehti vastasi että toimittaja on kauppiaanaolo aikanaan tullut huomaamaan tämän ammattikunnan kaikki asiansa liioittelevan, vaan omia etujaan ajavan ja vähät yleisestä hyvästä välittävän. Kansalainen ilkkui polemiikillemme ja kaupunkilaisissa herätti se huomiota ja aiheutti uusia kyläjuttuja.

Melkein samaan aikaan tuli valtuustoon yhden miehen täydennysvaali, ja kauppiaat asettivat minun ehdokkaakseen. Toinen vaaliryhmä taas asetti, asianomaisen kieltäytymisestä huolimatta, ikäänkuin ilkkuen, vastaehdokkaakseni Asplundin. Vaikka tällainen pikkuvaali tavallisesti ei herättänyt yleisempää huomiota, muodostui se kuitenkin nyt vilkkaanlaiseksi. Ja varsinkin innostuivat Nurhonen ja Kemppainen puuhaamaan Asplundin hyväksi. Vaalilippujen levittämisensä ja valtakirjain keräämisensä takia saivat he minut taas kärtyisälle mielelle. He eivät nähtävästi mitenkään olisi minulle suoneet tätä kunniaa, josta en suinkaan itse tuntenut itseäni välinpitämättömäksi.

Kun huomattavaa agitatsioonia näin ilmestyi toisella puolella, eivät kauppiaatkaan pysyneet toimettomina. Osa valitsijoita oli huvitettuja vaalista vaan vastalistain omituisuuden takia. Mutta varsinkin Granberg innostui todellisiin vaalipuuhiin, sillä hän näytti sanomalehtiasiassa häviölle jouduttuaan tulleen Asplundin leppymättömäksi viholliseksi.

Uuden Ajan yhtiökokous oli nimittäin tätä ennen pidetty ja oli ollut hyvin kiivas. Granberg oli hankkinut osakkeenomistajilta paljon valtakirjoja ja koetellut puheillaan vaikuttaa läsnäoleviin. Mutta saman olivat toisetkin tehneet, ja Asplund oli Helanderin neuvoa noudattaen ostellutkin osakkeita. Granbergilla olivat valtakirjat suurimmaksi osaksi itsellään, mutta toisella puolen olivat ne jaetut useammalle eri henkilölle ja tulivat siten äänestyksessä täydellisemmin vaikuttamaan kuin Granbergin valtakirjat, joista sääntöjen määräämän äänestysmäärän rajoituksen kautta osa jäi vaikutuksettomiksi. Tulos johtokunnan vaalista oli, että kaikki entiset, paitsi Helander ja minä, jotka kieltäännyimme, valittiin uudestaan, ja meidän sijallemme kaksi kauppiaspuolueen vastustajaa. Granberg näin ollen myöskin kieltääntyi vastaanottamasta johtokunnan jäsenyyttä ja läksi kokouksesta heti vaalin jälkeen uhkamielisen näköisenä. Täti Löfberg oli voittaneen listan puolella, mutta sitten melkein pahoillaan kun se voitti.

— Ei se nyt suinkaan parantunut, sanoi hän.

Tämän kokouksen tulos näytti olleen syynä että Granberg valtuusmiesvaalissa parhaansa mukaan toimi Asplundia vastaan ja siis minun hyväkseni. Yleinen innostus ei kuitenkaan noussut tavallisen suuren vaalin tasalle. Tulos oli Asplundin voitto noin kymmenen äänen enemmistöllä.

Tappio tuntui minulle kovin nololta, ja kun lisäksi luulin ympärilläni huomaavani ilkkuvia silmäyksiä, menetin kaiken malttini. Toimin liikkeen asioissa aivan kuin ei ketään muuta asianomaista olisi ollut olemassakaan, syrjäyttäen Asplundin ja Nurhosen joka tilaisuudessa. Tyytymättömyys kasvoi toisellakin puolella, ja me tuskin tervehdimme toisiamme.

Vaalin tulos näytti lisänneen uusia hiiliä Granbergin ahjoon. Eräässä kauppaseuran kokouksessa otti hän sanomalehtiasian keskusteltavaksi. Hän valitti sitä, ettei liikemiehillä kaupungin sanomalehdistössä ole muuta kuin jyrkkää vastustusta, jota seikkaa hän piti ikävänä sekä katsoi tarpeelliseksi jotain siinä suhteessa tehtävän. Mutta muu tehtävä ei nykyisin liene mahdollista, sanoi hän, kuin perustaa uusi lehti niitten ikävien kokemuksien perusteella, joihin Uuden Ajan suhteen ollaan jouduttu.

Asiata valmistelemaan valittiin toimikunta, johon jouduin minäkin. Vaikka asian piti olla salainen, levisi tieto siitä kuitenkin pian yleiseksi. Molemmat lehdet uutisena julkaisivatkin tämän hankkeemme.

Näihin aikoihin ilmestyi Uuteen Aikaan kirjoitus, jossa ankarasti moitittiin valtiokirkon ja koulujen uskonnonopetuksen koneellisuutta ja niissä ilmenevää sisällisen innostuksen puutetta. Kansalainen nousi puolustusasemaan, väittäen kaiken takana olevan vaan vihan uskontoa vastaan, ja se puolittainen suopeus, jolla lehdet olivat kunnallisissa asioissa toisiaan kohdelleet, hävisi taas kokonaan. Tämä lehtien sotakannalle asettuminen aiheutti kauppiaspiireissä toiveita välien vielä entiselleen muuttumisesta ja kysymys kolmannesta lehdestä jätettiin toistaiseksi. Granberg ei sanonut tälle toiveelle olevan arvoa annettava, mutta muista syistä suostui hänkin jättämään asian sopivampaan aikaan.

Osanottoni tähän uuteen lehtitoimikuntaan ei suinkaan meidän Nurhoslaisten väliä parantanut. Mutta siitäkään emme koskaan keskenämme mitään puhuneet.

Näin kului joku aika, päiväin mennen kuin koneen suuren huimapyörän hiljalleen, mutta säännöllisesti, omaa kulkuaan. En ajatellut varsinaisesti eroanikaan, mutta tunsin ettei se enää nyt entisessä määrässä vaikealta tuntuisi, melkeinpä luulin sitä jo toivovani. Tahdoin vain toistaiseksi olla paikoillani, ikäänkuin näyttäen ettei minulle mitään voida.

Piakkoin kuitenkin tapahtui käännös asiain menossa.

Tuli osakeyhtiömme varsinainen kokous, Helanderin jo siirryttyä pois paikkakunnalta. Tässä kokouksessa piti myös lopullisesti päätettämän juomakauppaoikeuksien käyttämisestä. Mutta minä en enää tähän päätökseen joutunut osaa ottamaan. Ennen tätä asiaa toimitettiin nimittäin johtokunnan vaali, ja minä äänestin Asplundia, John Nurhosta ja oman nimeni sijalle kirjoitin laivuri Sairan, joka Nurhosille ostamistaan osakkeista oli pari pidättänyt omiinkin nimiinsä. John Nurhonen tahtoi, seurauksia ajattelematta, jonkinlaiseksi mielenosoitukseksi olla minua äänestämättä, ja kirjoitti listaansa omasta ja äitinsä puolesta myöskin Sairan, joka näin ollen tuli Asplundin ja Nurhosen kera valituksi. Minä jäin pois johtokunnasta, jonka sääntöjen mukaan tuli keskuudestaan valita yhtiön toimitusjohtaja.

Jäseneni aivan jäykistyivät, kun vaalin tuloksen huomasin. En saanut sitä edes ääneen julkilausutuksi, vaan näytin kunkin äänimäärää paperistani.

Hämmästys oli yleinen muissakin. Asplund katsoi oudolla, kysyvällä ja samalla nuhtelevalla katseella häpeävään Nurhoseen, sekä sanoi vaalin täytyvän toimittaa uudestaan. Saira myös kieltäytyi johtokuntaan rupeamasta.

Sillä välin sain minä koottua päättäväisyyteni. Kieltäännyin jyrkästi uudesta vaalista, selittäen sellaisen menettelyn olevan laittoman. Ääneni alkoi vihansekaisesti värähdellä, enkä sen jälkeen vastannut mihinkään esittelyihin ja kysymyksiin. Asplund nousi ylös, sanoi kokouksen täytyvän lykkäytyä seuraavaan iltaan, ja poistui hyvästiä sanomatta. Toiset seurasivat häntä äänettöminä ja vakavina.

Jäin yksin konttoriin. Nyt oli siis kaikki lopullisesti ratkaistu. Mutta entisistä valmistuksista ja uhkaavista pilvistä huolimatta oli tämä kaikki kuitenkin tullut odottamatta, niin silmänräpäyksellisesti, että minun oli vaikea asemaani mukaantua. Minä raivosin ja uhkuin ylimielistä kostontunnetta, siksi loukattuna ja vääryyttä kärsivänä pidin itseäni. Eroamista tästä talosta en luullut enää valittavani, mutta ajatus että olen tullut erotetuksi, kuohutti mieltäni. Ja siksi minä päättelin olla kaikkeen sovitteluun taipumaton, vakuutettuna heidän olevan sillä hetkellä johtoon ryhtymään yhtä valmistumattomia kuin minä illalla, työni lopetettua olin tietämätön siitä etten aamulla siihen enää palajaisi.

Näitä ajatellessani seurasi lopulta ikävän tunne. Oli jo myöhäinen ilta ja kaikki työ liikkeessä lopetettu. Kävelin ympäri kaikkialla, konttorissa, puodissa, pihalla, kuin hyvästillä talon elottomille esineille. Jokainen musta esine, jokainen oven ripa oli vanha tuttu, tulos monista mietteistäni ja sijoiteltuina oman harkintani jälkeen nykyisille paikoilleen. Minulla oli ikävä heitä viimeistä kertaa katsella, heistä erota. Tuntui aivan kuin eroaisin osasta omia jäseniäni.

Melkein koko yön kävelin sitten yksinäni ulkona kaduilla, seisotellen oman talomme edustalla, sitä katsellen, tarkastellen kylttikirjaimia, jotka kaksi kertaa maalarin työhön tyytymättömänä olin muutattanut. Siihen te nyt kaikki minusta jäätte! Löfbergin talon kohdalla seisoin kauvan kaihomielisenä ja huomaamattani olin joutunut Raivankin asunnon edustalle.

Koululaisia kulki serenaadilla flammoilleen. Tyynessä yössä kuuntelin heidän laulujaan, jotka tuntuivat hautajaisvirsiltäni. Heidän aavistamattaan värähyttelivät he sydänalaani lauluissaan sanoja sellaisia kuin "Äfven du skall friden få".

XV.

Heinäkuun 20 p.

Tänään olin Hilman kanssa Löfbergiläisten kesäasunnolla. Vanha täti puuttui heidän seurastaan, mutta sen sijaan oli omaisten joukko lisääntynyt langoilla, kälyillä ja herttaisilla pikku pojilla ja tytöillä. Kuinka onnellisilta he kaikki näyttivät.

Illalla palatessamme oli laivassa myöskin Kemppainen rouvansa, entisen Miia Nurhosen kanssa. Kemppainen on siis lopultakin päässyt toiveittensa päämaaliin.

Silloin kun jätin tämän kaupungin, olivat hänenkin elämänsä toiveet särkyneet. Muistan hyvin kun hän aamulla jälkeen tuon sattuman tapaisen, vaan kenties korkeimman määräyksestä niin tapahtuvaksi säädetyn yhtiökokouksemme tuli luokseni, arasti selitellen haluavansa puhutella minua kahden kesken. Hän pyysi päästä eroon palveluksestaan jos mahdollista heti, mutta ainakin kahden viikon kuluttua.

Kaiken sen vaikuttamana mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, pidin tätä tunnottomana ilkeytenä ja käskin hänet poistumaan.

Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan selitti tarkoituksensa olevan todellisen ja vakavan.

— Mutta miksi te tulette sitä minulle ilmoittamaan, sanoin, tiedättehän te kumminkin mitä eilen illalla on tapahtunut.

Hän oli siitä kuullut, mutta ei katsonut sellaisen äänestyksen voivan mitään merkitä.

— Vakuutan teille, sanoin, että se ainakin minun kohdaltani tulee olemaan pysyväinen. Mikään voima maailmassa ei saa minua antamaan tätä tekoa anteeksi. Ja siksi on teidänkin nyt tarpeetonta erota, kun varmasti minusta pääsette.

Hän oli puoliksi hämillään, puoliksi kuin anteeksipyytävä, kun hän selitti ymmärtävänsä katkeruuteni häneen. Vakuutti kuitenkin ettei ole varsinaisesti tahtonut olla minulle pahansuopa, joskin joskus siltä on näyttänyt.

— Olen vain ollut niin läheisessä seurustelussa Nurhosten kanssa, sanoi hän.

— Niin, vaikken minä ymmärrä Nurhostenkaan vastenmielisyyttä minua kohtaan.

— Ei suinkaan siinä erikoisempaa syytä olekaan, sanoi hän. Se on ollut sama asia jonka minä itseeni nähden vasta nyt olen tullut ymmärtämään.

— Se olisi?

— Meidät aletaan huomata tarpeettomiksi.

— Tekin?

— Minäkin.

Olin pitemmän aikaa vaiti. Sanoin sitten:

— He kyllä katsovat liikkeen perinnöllisesti kuuluvan heille. Mutta minusta on näyttänyt niinkuin tekin piakkoin tulisitte heidän sukuunsa kuulumaan.

Hän naurahti.

— Siltä se on saattanut näyttää. Niin ei kuitenkaan tapahdu.

Aavistin sitä, minkä myöhemmin olen saanut kuulla tapahtuneenkin. Hän oli viimeinkin rohkaissut itsensä, kosinut Miia neitiä ja saanut rukkaset. Siksi katsoi hän tehtävänsä Nurholassa loppuneeksi.

— Puhukaa te erostanne Asplundille ja rouva Nurhoselle, sanoin. Sen voin kuitenkin vakuuttaa etteivät he teitä ainakaan nyt päästä lähtemään.

Hän sanoi päätöksensä olevan tinkimättömän. Luuli muuten muuttoansa nähtävän mielihyvälläkin.

— Selim on joutunut paikattomaksi, sanoi hän, ja he surevat kovasti, jos eivät saa häntä tänne vartioittavakseen. Minun on väistyttävä jo senkin vuoksi, antaakseni tilaa hänelle.

— Niin, heitähän on tosin kaksi, lisäsin minä kuin aatteissani.

Hän puristi kauvan kättäni poislähtiessään.

Kemppainen kuuluu sen jälkeen eronneenkin ja perustaneen itselleen pienen välitys- ja asioimisliikkeen. Useita vuosia myöhemmin ovat asiat kuitenkin kääntyneet siksi, että hän nyt on naimisissa Miian kanssa.

He tulivat laivalla meitä tervehtimään ja ilmoittivat rouva Nurhosen aamupäivällä kuolleen. Sen pitempiin puheisiin emme jääneet. Näytti kuin tahtoisivat he meidän antaa olla kahden kesken.

Tieto rouva Nurhosen kuolemasta vaikutti taas raskauttavasti, vaikka mieliala Löfbergiläisten luona oli ollut mitä hilpein.

— Niin, sehän se kaikilla on lopuksi edessä, sanoi Hilma.

Minä johduin ajattelemaan mitenkä kuolemakin mahtaa olla suloista, kun näkee omaisensa, omat lapsensa aikuisina ja toimeentulohuolilta turvattuina ympärillään. Mutta kuolla tietäen ettei mitään ole maailmassa tehnyt, ei mitään aikaansaanut, kenenkään surematta ja osaaottamatta, sen täytyy olla raskasta ja rauhatonta. Ja väkisinkin jouduin taas ajattelemaan mitenkä toisin minunkin asiani voisivat olla, jos joku lehti elämäni korttipelissä olisi tullut oikealla ajalla toisin käytetyksi. Omituista olojen narripeliä sekin että hän, jota nytkin ajattelin, istui tässä vierelläni. Mutta hänellä on kuitenkin isä, hän on kasvanut vanhempainsa kodissa ja saanut osakseen omiensa huolta ja rakkautta, ja siksi hän on osaansa tyytyväinen. Minulta ovat vanhemmat kuolleet jo nuorena ollessani, enkä koskaan myöhemminkään ole saanut tuntea todellista osanottoa. Ja kuitenkin minä vielä vanhana miehenäkin mielelläni olisin oman äidin tuuditeltavana pienokaisena.

Löfbergiläiset puhuivat kaikellaista iloista ja vallatonta, jotenkin suoranaisesti viittaillen meidänkin aikamme jo tulleeksi. Me nauroimme, mutta ainakin minulla sydän pamppaili. Ja laivalla palatessamme tunsin minä samallaista halua kuin tuolla onnettomalla ajoretkellä. Teki taaskin, kun muutaman päivän perästä lähden tältä paikkakunnalta, enää koskaan tänne palaamatta, mieleni hyvästinä sanoa että tunteeni ovat samat kuin ennenkin, sama toivoton poltto rinnassani kuin kymmenen vuotta sittenkin.

Ja varsin ymmärrettävästi minä tämän sanoinkin. Hän ei nytkään vastannut mitään suoranaista, vaan sen sijaan hiljaisella äänellä kehoitteli minua jättämään lähtöaikeeni ja uudelleen rupeamaan tämän kaupungin asukkaaksi. Kauppias Koskinen kuuluu alkaneen elää säännöttömästi, asiansa ovat rappiolla, ja Hilma sanoi isänsä maininneen mitenkä mukavata minun nyt olisi ostaa hänen liikkeensä.

— Isä kyllä sinua auttaisi raha-asioissa, sanoi Hilma.

Olisihan sekin kohtalon ivaa joutua kilpailijaksi omalle entiselle itselleen, vanhempana hajoittamaan mitä nuorempana on rakentanut.

Mutta mikseivät voisi molemmatkin toimia toisiaan vahingoittamatta.
Maailma on laaja, alaa itsekullekin. Ja sitäpaitse, jos en minä ota
Koskisen kauppaa, ottaa sen joku töineen. Asiain menoa ei minun
persoonani muuta niin eikä näinpäin.

Ei, en minä tänne jää. Täällä olisi elämä raskaampaa ja kiusallisempaa kuin vieraalla paikkakunnalla. Mutta omituisesti tämä Hilman ehdotus mielessäni pysyy.

XVI.

Heinäkuun 22 p.

Tänään haudattiin rouva Nurhonen. Olimme Raivan kanssa osanottajina surusaatossa, ja ajoimme samalla hevosella.

Kaikki sukulaiset olivat haudalla. Me seisoimme loitompana, mutta ei huomaamattomina. Kun hauta oli umpeen luotu, laskin minäkin kummulle pienen seppeleen "kahdelta entiseltä palvelijalta". Aijoin heti tämän jälkeen poistua läheisyydestä, mutta Asplund saapui luokseni ja puserti kauvan kättäni. Kaikki muutkin, John ja Selim Nurhosen minulle tuntemattomat rouvatkin, tulivat tervehtimään ja kiittämään. Kohtaus oli liikuttava, enkä minä voinut kieltääntyä Asplundin kutsusta saapua illalla suruhuoneelle teelle. Me menimme sinne molemmat.

Paitsi meitä, olivat ainoastaan omaiset koolla. Vastaanottomme oli ystävällinen, Asplundin kohdalta suorastaan sydämellinen.

— Meistä kaikista oli kovin hauskaa nähdä teidän vainajalle osoittavan viimeisen kunnioituksenne, sanoi hän. Anteeksi antaminen on kaunis teko.

Selitin ettei suinkaan meillä ollut vainajalle mitään anteeksi annettavaa.

— Niin, vastasi Asplund, me toisethan sitä aikanamme välit sotkimme, hän oli vaan asiain keskustana. Mutta mekin toivomme samalla kertaa entisten suhteitten unohdusta.

Tunsin itseni hellämieliseksi, enkä voinut mitään vastata. Aivan pakostakin muistui mieleeni viimeinen yhdessäoloni Asplundin kanssa, päivänä jälkeen osakeyhtiön kokouksen. Hän oli silloinkin samalla lailla sovinnollinen, melkein kuin tunnonvaivoissa oleva.

Minä olin mennyt hänen luoksensa ja loukatun uhkamielisesti ilmoittanut en enää päivääkään olevani toimessani. Hän koetteli minua tyynnyttää, ja selitti uuden kokouksen pitämisen olevan välttämättömän. Mutta minä olin päätöksessäni horjumaton ja toimin kuin unissani. Tarjosin kaikki osakkeeni heille samallaisilla maksuehdoilla kuin Helanderin osakkeet olimme ostaneet. Hän kieltääntyi ja sanoi ettei tarkoituksensa ole ollut tällä tavalla työtäni liikkeessä palkita. Minä uhkasin, jos he eivät tarjoukseeni suostu, myödä ne vaikka Koskiselle. Ja perääntymätön kun tällä kertaa olin, annoinkin ne Helanderin jälkeen kaupunkiin tulleelle asianajajalle myötäväksi, jolta Nurhoset ne esittämilläni ehdoilla sitten ostivat. Itse en tämän päivän jälkeen ottanut osaa liikkeen hoitoon. Kaupungissa viivyin vaan pari viikkoa asiaini järjestelyä varten, pysytellen erilläni kaikista tuttavistani. Ja minä lähdinkin kuin pakoon pujahtava pahantekijä, ensin kuitenkin pistäännyttyäni Löfbergilässä ja Raivassa hyvästillä, mutta heillekään lähtöpäivääni sanomatta. Se olikin viimeinen kerta kuin täti Löfbergiä tapasin.

Täti ei silloin ollenkaan ollut entinen leikillinen talon emäntä, vaan valittava ja nuhteleva.

— Täällä väsytään kaikkeen kohottavampaan ja takerrutaan pikkuasioihin ja tehdään niistä suuria, vieläpä ihmisten elinkysymyksiä, sanoi hän. Mokomistakin. Niinkuin ei nyt täällä olisi alaa vaikka kenelle. Mutta pikkukaupunki on pikkukaupunki itsekkäine luonteineen, ja se turmelee kaikki, jotka sen helmaan antautuvat.

Hyvästellessä sanoi hän:

— Pysykää te luonteeltanne nuorena, niin kaikki muu käy hyvin. Minä ainakaan en aijo vanheta, väsyä enkä kyllästyä.

Ja aivan sama tunne, jonka usein olin tässä talossa saanut, valtasi minut nytkin. Tunsin itsessäni syyllisyyttä asiain menoon. Mutta minä kiirehdin lähtöäni.

Raivassa sen sijaan oli käyntini vain hätäinen pistäytyminen. Pelkäsin joutuvani avomieliseksi, ja jätin hyvästini hämmästyneinä lähtöpäivääni kysyvälle talonväelle. En sanonut sitä tietäväni, sillä tahdoin luopua entisyydestäni kuin ei sitä olisi ollutkaan.

Mutta jo seuraavana päivänä minä lähdin. Ja kun kaupunki lakkasi näkymästä, purskahdin äänekkääseen itkuun kuin pikku lapsi. Itkin kauvan, kyynelten aivan virtanaan vuotaessa.

* * * * *

— Olemme ihmetelleet, sanoi Asplund tänään, ettet ole käynyt entistä taloasi katsomassa kun paikkakunnalla kerran olet oleksinut. Jos minä olisin kaupungissa ollut, olisin käynyt sinua tapaamassa.

Selitin monasti käyntiä ajatelleeni, mutta on se juuri hänen poissaolonsa takia jäänyt tekemättä.

Asplund kertoili kaikista asioista peittelemättömästi ja avonaisesti. Monta vaikeutta oli heillä ollut voitettavana, vallankin ensi aikoina, mutta sitten kun lasten kengät kuluivat, on kaikki taas mennyt säännöllistä menoaan. Hänkin on luovuttanut osan osakkeistaan Nurhosille, joten veljekset nyt suurimmaksi osaksi omistavat liikkeen kokonaan.

— Rouva vainajan toiveet ovat siis toteutuneet, sanoin.

— Ovat kyllä. Ei hänellä paljoa ajettavia asioita maailmassa ollutkaan, siksi kai hänen pyyteensä toteutuivatkin. Kun siinä ei vaan olisi tapahtunut vääryyttä muita kohtaan.

— Hm, vastasin. Eiköhän kaikki ihmiset maailmassa lopullisesti toimi enemmän tai vähemmän itsekkäästi, niin ettei jonkun pienempi onnistuminen ollenkaan tarvitse tuottaa omantunnon vaivoja toisille.

Hän ei vastannut siitä asiasta, vaan jatkoi hetken perästä.

— Kovin minua kuitenkin ovat vaivanneet ne vanhat asiat, vallankin se Nurhosen poikamainen äänestys silloin kokouksessamme. Vaikka erimielisyyttä olikin, olisin sentään eronkin toivonut tapahtuvan sovinnossa ja ilman katkeruutta. Ilman sinua ja Helanderia emme aikanaan kuitenkaan olisi minnekään päässeet. Olen monasti ajatellut teidän kenties olleen niinä erimielisyyksien aikana oikeassakin.

Pyysin ettemme niistä enää puhuisi ja niin siirtyi keskustelumme kaupungin muihin asioihin. Asplund on luopunut myöskin sanomalehden toimittajan tehtävistä. Kolmatta lehteä ei ole perustettu, eikä entinen persoonallinen puoluejako enää sellaisenaan olemassa.

— Uudet yleisemmät puoluesuunnat ovat täälläkin muodostuneet, sanoi hän. Se vanha juomakauppakysymys on jo monta vuotta ollut ratkaistuna. Paria vuotta myöhemmin olivat kaikki yksimielisiä siirtämään oikeudet yhtiölle.

Kysyin eikö ollut ikävää jättää vaikutustaan sanomalehtimiehenä?

— Ei ollenkaan, vastasi hän. Minulle on tullut uusi vaikutuspiiri, kiitollisempi ja vastaanottavampi. Tarkoitan näitä, sanoi hän, sivellen vieressään seisovan poikansa hiuksia. Pienet voimani uhraan minä nyt etupäässä näitten kasvatukseen. Uudessa polvessa ovat suurimmat toiveet ihanteittansa onnistumiselle.

Illalla kävimme kauppaakin katsomassa. Kaikki ulkonainen oli pääasiassa entisellään. Pulpetti, jonka ääressä monena vuotena olin istunut, oli entisellä paikallaan konttorissa. Siinä istui nyt vaan toinen mies, John Nurhonen.

Kaikkia näitä vanhoja tuttuja esineitä katsellessani, en pysynyt tyynenä, vaan muutuin alakuloiseksi. Tunsin taas uudestaan saman raskaan tunteen, joka aina valtaa minut kun huomaan kuinka toimeton ja tarpeeton ihminen minä maailmassa olen.

Aivan kuin aatokseni aavistaen, sanoi Asplund:

— Muuta sinäkin takaisin vanhaan asuinkaupunkiisi. Koskisen liike olisi luullakseni ostettavissa.

Minä aivan kuin heräsin mietteistäni.

— Toivoisitko sinä sitä? kysyin.

— Toivoisin, ainakin minä tekisin sen, vastasi hän.

Ja nyt täällä kotona istuissani ja pikku Ainon pöydälleni jättämiä metsän kukkia katsellessani, huomaan todellakin mieliväni näin tehdä.

XVII.

Heinäkuun 30 p.

Kun selailen näitä päiväkirjamuistelmiani, joita aikani kuluksi olen paperille kirjoitellut, huomaan tulleeni siihen aikaan, josta elämäni viimeinen kymmenvuotinen, yksitoikkoisen tasanen taival alkaa. Minun on siis aika lopettaa muistelmat.

Ja minä teenkin niin. Minä alan taas elää.

Olen ostanut Koskisen kaupan ja mennyt kihloihin Hilma Raivan kanssa.

Minulle alkaa uusi elämä. Tunnen sen verissäni ja jäsenissäni. Mieleni on kevyt ja toivehikas kuin nuorukaisella. Jäseniäni ei kolota, eikä tauteja tunnu ruumiissani. Olen kuin uusi ihminen.

Elämäni siirtyi keväästä suoraan syksyyn. Nyt alkaa minun kesäni.