The Project Gutenberg eBook of Metsolassa, by Oskari Hynninen

Metson soitimella.
Nevalla.
Heija-Pekko.
Eläimiemme talvipuvuista.
Koiralleni.
Alleja ampumassa.
Mateita pyytämässä.
Miten kesäpäiväni viettäisin.
Syysmuistoja.
Talvinen metsä.
Merilintuja.
Luvattomalla ajalla.
Hylkeenhuudossa.
Metsolassa.
Vappuna.

METSON SOITIMELLA.

On yhä olemassa joukko vanhempia metsämiehiä, jotka haaveksien muistelevat menneitä aikoja, jolloin ei mikään metsästys-asetus pakoittanut lintumiestä puoleksi vuodeksi joutilaana olemaan. Tunnen vanhoja soitimella kävijöitä, jotka loistavin silmin kertovat, miten »hiovan» metson kevätaamun sarastaessa männystä pudottivat — — ‒. Ja silloin muistelmiensa innostamana kertoja oikein runolliseksi rupeaa, kun kuusikon rakeisesta sulalumesta ja korven hienosta aamuhämärästä, kevätpuron salaisesta solinasta tahi lahorastaan haastelusta juttuamaan pääsee.

Nyt on toisin! Emme saa enään murha-ase olalla keväisiä metsiä samoella — — ‒ eikä kanalintumme hääiloa häiritä. Nyt saattavat ne soidintaan lain turvissa viettää — ja hyvä niin onkin!

Mutta varmaan tahtoisi joku nuorempikin luonnonystävä ja metsämies tutustua Tapion kukon häämenoihin, omin korvin kuulla, miten metso hämärässä korvessa juhlavirttään virittelee tahi suuren salon hiljaisuudessa lemmenlauluaan laskettelee!

Sillä ei metso laula ainoastaan keväällä — se pitää soidinta silloinkin, kun luonnossa ensimmäiset syysenteet huomaamme. Se ei liene aivan kaikille tuttua.

Kuhertaahan urosteerikin syksyllä, kun hallayöt alkavat lehtimetsän vihreyden keltaiseen vaihtaa, ja harmajat aamu-usvat pehmeinä laaksoissa lepäävät. Lasketteleehan lehtokurppakin lämpimän syysillan hämärässä — niinkuin keväällä ainakin — »kurp-kurppiist» lepikosta toiseen nokka ojona lekutellessaan. Entäs metsäkana! Kun kirkkaankylmä syysilta pimeytensä yli rämeiden kellastuneen saraheinän levittää, silloin se pajukossa kevätääniään päästelee, »kopeekoita lukee» ja — luoksesi tulee, jos naaraan naukuvaa ääntä matkia osaat.

Kun on ruis leikattu ja syyskylvöt tehty, silloin kokenut metsovanhus huomaa kesän ohitse olevan. Kylmemmiksi käyvät aamut, auringon noustessa kimaltelee kuura maassa ja kevääntapaista raittiutta on luonto täynnä.

Silloin ukkometson rinnassa keväiset muistot ja taistelu-into uudelleen elpyvät ja vastustamattomasti aamuhämärässä heikko »kaputus» ilmoille pääsee. Puuhun erakko kuhahtaa, ja kohta keväälliset riemulaulut, metsonsoitimen eri sävelet kuulumaan rupeavat.

Nyt saatat metson soitimelta ampua, jos tehtäväsi tunnet ja — maltillisena pysyt.

Keväästä vanhus laulaa — joka kului, kuudesta kirjavasta kullastaan, koppeloistaan, joitten tähden niin kovasti taistella täytyi, naaraistaan, joiden kanssa kanervikossa iloja piti — — — ja silloin vanhus miltei silmänsä ummistaa, ei kuule eikä paljon näekään, ja nyt sitä lähelle pääset.

Eivät arat naaraslinnut nyt laulavaa urosta kotkotuksillaan varoita, vaan marjamäillä ja metsäpurojen varsilla poikineen huolenpäiviä viettävät. Ei nyt hiiviskelevän metsästäjän huomannut koppelo kohti »hiovaa» metsoa lennä ja siivellään sitä sivahuta, että sekin ajoissa vaaran huomaisi ja lentoon lähtisi — niinkuin niin monasti keväällä tapahtuu. Yksinään vanhus kummallista ylistysvirttään syksyllä soittelee ja sentähden on sen menoja siihen aikaan helpompi tarkastaa.

Kun ilta elokuun lopulla tahi syyskuun alussa on tyyni ja usvainen, lähdet jonkun kokeneen metsämiehen kanssa, sellaisen seurassa, joka Tapion kukon tavat ja hakolinnun asuinpaikat tarkoin tuntee, rämeniityn laidassa olevaan latoon yöpymään. Kahisevien kuloheinien peitossa nukutte muutaman tunnin ainoastaan toinen silmä ummessa — sillä pimeässä, jo ennenkuin päivä sarastaa, on liikkeelle lähdettävä.

Mustana hämöittää metsä rämeen laidassa ja syksyinen äänettömyys vallitsee. Ei laula kyntörastas nyt kuten keväällä, ei visertele punarinta satakieli kuusikon suruvoittoisia säveliä. Ainoastaan pieksun askel pehmeässä: rahkasammalessa kuiskaten kahisee, joku oksa risahtaa… Kuuloa aina äärimmäisyyteen jännittäen kuljette askel askeleelta eteenpäin. Väsynyt korva yhä pimeyteen kuulostelee, josko toivottua metson »kaputusta» jostain kuuluisi — — —.

Omituinen ääni — aivan kuin lappeettain vasten pyssynpiippuja olevaa puukonterää varovasti tärähytteleisit tahi kahta kovaa palikkaa vastatusten naputteleisit — — — kep-pep, kep-pep, jos kirjaimilla tahtoisit ääntä jäljitellä.

Samalla huomaat päivänkin heikosti koittavan. Tummanharmajaksi käy ympäristö. Jo alat eroittaa kuusikon lehtimetsästä. Kuuluu ison linnun siiven läimäys. Unisesti ensimmäinen rastas räkättää.

Toverisi kintereillä hiivit mieli jännityksessä, samoihin jälkiin tallaten. Pysähdyt silloin, kuin hänkin, astut eteenpäin, kun hän astuu — — —. Jo alat eroittaa eri sävelet metson laulussa ja nyt alkaa vaikein tehtävä, sillä nyt on varovasti lähestyminen. Ensin kuulet tuon äskeisen kep-pep, kep-pep ja sitten sama uudistettuna, mutta hyvin nopeassa tahdissa — se on »käkkärä», johon yhtyy »litkaus». Yhä vielä seisot paikallasi, totisesti maahan katsoen, tämän osan loppua odotellen, sillä heti seuraa »hiominen» ja silloin otat kaksi, kolme pitkää askelta eteenpäin. Korvassasi kuuluu hiominen kuin "hiisi-hiisi-hiisi", jolloin vanhus hurmoksiin menneenä tämän maailman miltei kokonaan unhoittaa. Mutta varo, että ennen hiomisen loppua taas seisot kuin pölhö jonkun sopivan puun suojassa. Sillä muutoin lintu lähtee heti. Älä myöskään lähde liikkeelle, ennenkuin hiominen on alkanut, sillä näin syksyllä vanha metso useinkin päättää laulunsa »käkkärällä» ja pysähtyy kuuntelemaan… Ja tätä merkillistä kolmiloikkausta kestää kauvan, mielestäsi sietämättömän kauvan — — —. Kaikesta päättäen pitäisi sinun jo olla hyvällä ampumamatkalla, vaan et näe mitään.

Kuulet sydämesi tykytyksen, kuulet, miten vaatteet hengittäessäsi ruumistasi kihnuttavat, tunnet, miten hikipisara toisensa perästä selkää myöten alas juosten ihoa kutkuttaa — — —.

Valkenemistaan päivä valkenee ja metsä valveutuu. Jo vihdoin huomaat hämäräisessä männyssä vanhuksen, kaula paksuna kuin turkin hiha, pyrstö levällään kuin rukin pyörä, siivet oksia viistäen ja käyrä nokka hiomisen kestäessä taivasta kohti ojennettuna.

Kannattaa sitä katsella… ja kun olet kylliksesi sitä ihaillut, ojennat — linnun juuri hioessa — pyssysi ja pudotat vanhuksen, joka kovasti rymisten ja oksia katkoen maahan muksahtaa.

Olet tullut tuntemaan salomaan salaisuuksista yhden, astunut korven kummallista elämää askeleen lähemmäs.

NEVALLA

Oletko seisonut pohjoissuomalaisen nevan laidassa antaen silmäsi liidellä yli peninkulmia käsittävän autionnäköisen lakeuden, yli silmänkantamattomiin ulottuvan, vaivaiskoivua, rahkasammalta ja kituvia mäntyjä kasvavan aavikon. Oletko nähnyt noita toivottomia, ikäänkuin nälkääntyneitä rämeitä alkuperäisessä tilassaan, ilman kirveen tai kuokan jälkiä, yökylmien kotipaikkoina, mistä härmäinen halla viljamaille hiipii ja kylmään kouristukseensa maamiehen vaivat sulkee?

Puoleensa ne ainakin minua vetävät, miellyttäviä ne ovat kaikessa kolkkoudessaan ja autiossa köyhyydessään! Sillä vasta siellä tunnen, miten luonto on suuri ja ihminen — vähäinen.

Ei ole nevakaan vaihtelua vailla, ei puutu rämeeltäkään suloutta! Erilaiset ne ovat kukoistuksensa hetkinä, toisenlaiset lakastumisensa aikoina. Joka vuodenaikana — jopa talven kuolinvaippaankin puettuina ne minulle nähtäviä tarjoavat.

Kun kevätlumi sulavetenä solisten kohti nevaa rientää, silloin se tulvan vallassa järvenä lainehtii. Silloin ei silmäni sen vastaista rantaa eroita. Kehyksenä on nääntynyt, naavaturkkinen kuusikko, joka kauvempana yhä matalammaksi käy, näyttää veteen painuvan, avaten näköaloja aina loppumattomiin. Saarina kuihtuvaa mäntyä kasvavat kaarrot ruskeasta vedestä kohoavat. Ja kun laskeva aurinko tulvaveden kultiin pukee ja kevätilma on tyyni ja raitis, silloin kaarroilta kuulen luonnon ylösnousemisjuhlaa vietettävän — kuulen ääniä kummallisia mitä miellyttävimmässä vaihtelussa.

Kuusikon laidassa laulurastas sanarikkaita säveliään laskettelee tynnyrilinnun tilt-talttia takoessa. Siihen yhtyvät urostavin rinkutus sekä viklain vihellykset. Ulompana kurjen kaikuva torvensoitto ympäri rämettä kajahtelee, ja ruskopilvistä kuuluu lepoa hakevien metsähanhien kaakatus. Tyynessä vedenkalvossa uiskentelee vesipääskynen keveänä kuin höyhen, jota tuuli sinne tänne aalloilla ajelee. Ja kun pohjolan kevätyön hieno hämärä hiljalleen rämeelle laskee, silloin pikku varpuspöllö kolmiäänistä nuottiaan vinguttaa, ikäänkuin nevalla soudettaisiin ja airojen hangat naukuisivat.

Mutta jonkun viikon kuluttua järvi katoaa, sorsat häviävät ja vesipääskynen lähtee pohjoisemmille pesimäpaikoilleen.

Näeppä silloin samat seudut alkukesän kirkkaudessa, kun neva pukeutuu ensimmäiseen vienonvaatimattomaan kasvullisuuteensa. Järvestä on tullut tuhatmättäinen tasanko, joka punervankainona, vaikka hieman suruvoittoisena vastaasi hymyilee ja kasvilajeista se on rikkaampi, kuin luulisikaan.

Ensimmäisenä nousee sammalpeitteestä tupellinen niittyvilla — mustapää — ja kohta alkavat monet pajulajit kukkia. Vaivaiskoivu tekee lehteä, suokukka siroja punakellojaan soittelee, kun linnut häitä hankkivat. Jopa kaartojen kanervat, variksenmarjat, peuranjäkälät ja itse valkosammalkin näyttävät elpyvän. Ja lukuisat sarat, juurto-, hivus-, kasti-, liejusarat — kukapa niitä kaikkia jaksaa luetella — vihvilät, piirtoheinät rientävät kohti korkeutta.

On nyt siitepölyä ilmassa ja rakkautta joka mättäällä, riemua ja huolta, taistelua ja kilpailua joka pajukossa, ääntä vaivaiskoivuviidakossa, sillä kesä loihtii elämää kaikkialle.

Nevan lintu, nevanvärinen tunturikurmitsa surumielisiä, valittavia ääniään päästelee, nevan yksinäisyyttä ylistellen. Iloisesti valkea vikla hyklyä huutaa ja pikkukuovi pitkään viheltää. Mättäältä kohoten niittykirvinen vaatimatonta säveltään sirittää, pajukossa urosriekko pesivälle naaraalleen pontevasti puhelee. Mutta kuivettuneen männyn latvassa istuu kaikkien vihollinen, saaliinhimoinen muuttohaukka, terävällä silmällään tarkastellen ääretöntä metsästysaluettaan, joka kohta muurainten kukista valkeankirjavana loistaa. Ja mättäiden väliin, missä harmaa kyy kuin luikerteleva vesisuoni matelee ja sisiliskot mennä viilettävät, ilmestyy vaatimattomia pesiä ja ruskeankirjavia munia, joiden kuoressa jäkäläin ja turvemullan väri on vallitsevana.

Nyt hyönteisetkin lyhyttä ilonaikaa viettävät. Lukemattomina laumoina sääsket hienon musiikin soidessa häätanssiaan survovat ja yninä kasvaa mahtavaksi kööriksi miljoonien väristimien väräjöidessä.

Mutta kun suopursut tuoksumaan ja muurainmättäät kellertämään rupeavat, kun kaartojen puolukat punottavat ja juolukanmarjat mustuvat, silloin alkaa kesän komea kirjavuus kadota. Ei ole enään syksy kaukana. Kohta alkavat pesineet linnut poikinensa hävitä, jo alkaa nevan elämä alakuloisemmaksi käydä. Kukkineet sarat kellastuvat, ja kohta rakentaa ensimmäinen yöhalla kimmeltäviä kuurakiteitä jokaiseen korteen — —.

Jos näet nevan nousevan syysauringon raikkaassa valokylvyssä, voi yksinäisyyden ja kaihon tunne mahdollisesti hetkeksi mielestäsi haihtua. Reippaasti raikuvat lähtöä tekevien kurkien huudot ja nevanlaidassa kuhertaa, puhaltaa mustansinertävä, lyyrypyrstöinen urosteeri. Mutta kun taivas on tasaisen harmajana, kun se matalana miltei metsänlatvoihin yhtyy ja viikkokausia kestänyt vihmasade supistaa näköpiirin, silloin hallanpurema neva on sanomattoman surullinen, köyhä, autio.

Ruskean turveveden ympäröimänä kohoaa mätäs toisensa takana aina loppumattomiin. Alakuloisesti nuokkuu kellastunut sara kolkossa pohjatuulessa, joka kohisten vaivaiskoivikossa syksyn kannelta soittaa ja siltä lehdet riistää. Ruskeata ja harmajaa — kas siinä nevan värit tähän aikaan! Ainoastaan mättään kyljessä punottava karpalo tahi lätäkköön hetkeksi levähtämään laskeutunut tavi suovat silmälle vaihtelua.

Kun itätuulet mustia lumipilviä yli nevan kiidättävät ja ensimmäiset hiutaleet valkeina, keveinä, äänettöminä putoilevat, silloin luonto nevalle kuolinvaippaa kutoo. Ja kohta lepäävätkin sarat ja sammalet, kanervat ja vaivaiskoivut alla kylmän valkopeitteen.

Mutta ei nevalta puutu elämää silloinkaan. Jäniksen jälkiä kulkee viidakosta toiseen, metsäkanoja juoksentelee pitkin lumenpintaa, kettu käy yöllisillä metsästysmatkoillaan nevaakin tervehtimässä ja keveillä, äänettömillä siivillään leijailee valkea tunturipöllö pitkin ääretöntä lakeutta, tavotellen pientä päästäistä tahi valkoista metsäkanaa.

Mutta surullinen on talvipukuinen neva, toivottomalta se näyttää puolihämärän talvipäivän lumivalossa tahi kelmeän revontulen välkynnässä. Toivottomia tunteita se herättää — tahtoisi miltei heittäytyä tuohon pehmeään peitteeseen ja levätä siinä, odottaen kevättä, joka tuntuu olevan niin kaukana, kaukana. Nukkua äänetönnä ja herätä lämpimiin kevättuuliin, kurjen mahtavaan huutoon, viklojen liverryksiin — — — — —

HEIJA-PEKKO

Taru kertoo, että kun Väinämöinen kantelonsa kieliä helähytteli, vaikutti soitto sekä ihmisiin että eläimiin, jopa metsän pedotkin sekä ilman linnut kokoontuivat iloa ikirunojen kuulemaan.

Ei ole meillä enään soittajaa sellaista, joka saattaisi sekä eläinten että ihmisten mielet lumota. Emme enää osaa luonnon ääniä tulkita eikä luonnon äänillä puhua, niinkuin Väinämöinen kanteleellaan saattoi. Siihen olemme liian jokapäiväisiä tahi liian — uudenaikaisia, eläen vieraina luonnolle, tuntematta mitä ympärillämme tapahtuu, syventyneinä kukin omiin tehtäviimme. Harvallapa lienee enää korvaa, jolla saattaisi luonnon suurta sinfoniaa käsittää tahi sen hämäristä, salaperäisistä soinnuista täysin nauttia.

Tunnen kumminkin yhden, joka on perin tutustunut keväisen metsän yhteissoittoon, perin perehtynyt luonnon laulajien puhelutapaan ja lintujen keskusteluihin. Hän ei ole mikään tiedemies, ei hän ole käynyt mitään musiikkiopistoa, sen voi jo päättää hänen vaatimattomasta nimestään — Heija-Pekoksihan kansa häntä nimittää.

Mutta, niinkuin hän itse puoleksi kehuen sanoo: »Jumalan antamana lahjana» hän on kykyään kehittänyt, öitä päiviä korvessa viettänyt oppiakseen ymmärtämään ja puhumaan lintujen kieltä — ja hän oppi!

Kerronpa tässä, miten Pekko oppivuosia metsissä vietti ja mestaruuden alallaan saavutti.

Karjalassa Pekko syntyi, paikkakunnalla, missä laulu elää vielä tänäänkin kansan huulilla. Ruotulapsena hän kasvoi ja jo poikana pahaisena tehtiin hänestä paimen. Seitsemästä kopeekasta taloa kohti hän keväästä syksyyn saakka piti huolta suuren kylän lehmikarjasta, suojellen kutakin suohon sotkeutumasta, kontion kynsiin tahi suden suuhun joutumasta.

Kun aamulla karjankellojen kalkattaessa kylän kujansuusta lähdettiin, silloin pääskyt Pekolle jäähyväisiään visersivät ja kiurut raittiista korkeudesta aamutervehdyksiään livertelivät. Kun takalistoon tultiin, siellä käki väsymättä parhaimpia kevättervehdyksiään lasketteli. Ja ahoilla sekä rinteillä päivää viettäessä, soita ja saloja samoillessa hän kuuli aina uusia ääniä, milloin tuttuja, milloin outoja, milloin niin kaameasti pöyristyttäviäkin, että miltei saivat veret suonissa tyrehtymään, itkun kurkkuun nousemaan.

Korpisuossa hän kuuli, miten soitimen iloja ja ponnistuksia muisteleva metso viimeisiä kaputuksiaan kalahutteli, kaskimailla, miten urosteiri kevään loppuessa muniville naaraille häätanssin nuottia pulitteli, ja rämeen reunassa, vaivaiskoivikossa metsäkana miehen ääntä matkien uhkaili: »poika vätkylä — poika vätkylä», »parrtaa pois — parrtaa pois», »koko pää — koko pää», jonka jälkeen se nauraa kakatteli kuin mielipuoli, että oli aivan kuoliaaksi peljästyttää — — —! Mutta rämeen päällä sinertävässä korkeudessa taivaanvuohi mäkätti kuin paholaisen pässi tahi velhottu vuohi — koska aina näkymätönnä pysyi.

Hän kuunteli noita kummallisia ääniä ja koetti niitä ymmärtää — — ‒. Ja vähitellen Pekko oppikin niitä käsittämään. Tutuiksi tulivat hänelle metsän humisevat salaisuudet, ystäviksi sen arat eläjät toinen toisensa jälkeen muuttuivat.

Äänestä hän kuuli, milloin räkättirastas oli hädässä, kun varis tahtoi pojat viedä, riensi apuun ja harmaatakkinen rosvo pakeni. Hän tiesi tiaisen piipityksestä, milloin varpushaukka oli läheisyydessä, ja huomasi kuinka muutkin pikkulinnut ymmärsivät ottaa varoituksesta vaarin. Ja leppälinnun hätähuudosta hän käsitti, milloin käkönen tahtoi varkain pistää pahanonnen munan vieraaseen kotiin.

Näin Pekko vähitellen pääsi lintujen kielistä perille, mutta — ei osannut puhua mitään vastaukseksi. Hän koetti kurkullaan, vaan äänivarat olivat riittämättömät. Hän koetti viheltää, mutta huulet eivät teroittuneet. Koettipa karaista vihellystään tuohipääpuukkonsa kärkeä vastaan — ääni parani kyllä vähin, mutta peipposen viserrys oli kumminkin sointuvampi.

Kerran, kun koivu taas seisoi vastapuhjenneessa keväisessä lehvässään, kiskoi hän sen vyötä valkeaista paimenvirsuaan paikatakseen. Tuohi juoksi mielellään ja vihreä aluskuori jäi runkoon. Jäipä sen päälle vielä hienon hieno kalvo, läpikuultava ja pehmeä kuin kananmunan kelmu. Sen hän irroitti, katseli sitä hellästi tarkastellen, miltei ystävyydellä, sillä hän rakasti koivujaan ja sääliksi kävi, kun toveriltaan, mielipuultaan riisti sen valkean kauneuden…

»Jospa kalvon ohut reuna paremmin kuin puukonterä vihellystäni karkasisi» — — ‒! Hän koetti — ja siitäpä tuntuikin! Kuinka olikaan, joutui pehmeä kalvo huulien väliin ja kun hän huulensa avasi, kuului maiskahtava ääni — aivan kuin mustasukkainen satakieli hämyisessä lepikossa maiskuttelee. Kokeillen sälyillään, niitä huuliensa välissä milloin tiukentaen milloin höllentäen, syntyi aina uusia ääniä — milloin minkäkin linnun liverryksiä… »Kas tässä pilli, jolla voin vastata lintujen puheluun!»

Oltiin taas metsässä laulavassa, kuusikossa kukkuvassa. Käenpiika kutsui kultaansa aurinkoisessa lehdossa… Pekko koetti vaatimatonta konettaan, ikävöivän linnun ääntä matkien — ja katso! Heti oli käenpiika hänen luonaan, luottavaisesti tirkistellen Pekkoa alimmalta koivunoksalta. Läheisessä kuusikossa kyntörastas puoliääneen ja niinkuin hajamielisenä harjoitteli, ollakseen täysissä äänivaroissa illan tullen. Pekko puhui kyntörastaalle: »tuu liki, tuu liki», ja saikin heti vilkkaan vastauksen, kunnes lintu tuli luo, tutustuakseen uuteen toveriin. Mutta samassa huutaa lonkutti räähkälintu, ronkkui nälkäinen korppi. Korpin kielellä vastasi paimen: »täällä on ruokaa!» ja viisas, varovainen rosvolintukin tuli mitään aavistamatta luo, saadakseen osansa saaliista — — ‒.

Yhä enemmän Pekko ihastui. Taipuisilla tuohillaan hän lintujen vaihtelevia kieliä lasketteli, niillä hän lehdon laulajat pakinoille pakoitti.

Kesän toisensa perästä Pekko sälyillään soitteli ja totteleva kalvo muuttui satakieliseksi, tuhatääniseksi hänen huuliensa välissä.

Kun ilta-aurinko metsän puut punottamaan saattaa, silloin Pekko kotia mennessään siivelliset toverinsa levolle soittelee, kun aamuaurinko keltaisena kohoaa, tervehtii hän tuohillaan lehtoa laulavaa. Eikä keskipäivälläkään, kun autereinen metsä äänetönnä uinailee, ja rinteet lämmöstä välmehtivät, kun ajuruoho tuoksuu ja sääski hiljaisuudessa ynisee, hän ole ystäviä vailla. Silloin juttelee hän lehtokertun kanssa, joka koivikossa livertäen kilvan kurkkuaan koettelee.

Ja kun syyspimeät levittävät mustenevan vaippansa yli äänettömän, kellastuneen luonnon, silloin saa Pekko julman keltasilmäisen huuhkajankin, yksinäisen yölinnun puheilleen, sillä Pekko osaa keskustella lintumaailman ylhäisten ja julmienkin kanssa.

Jo ovat vuodet Pekon tukkaan lumiaan siroitelleet. Ei käy hän enää paimenessa niinkuin suurimman osan elämäänsä on tehnyt. Mutta kun kuvernöörit, vallesmannit tahi muut korkeat herrat läpi pitäjän matkustavat, silloin Pekko kievarin kartanolla heille taitoaan näyttelee.

Otsa ja harmaat kulmakarvat rypyssä, silmät puoliummessa, pää hiukan kallellaan hän alkaa — — ‒:

»Kyntörastaan pittää panna näi — — — eiks' se lustist' maiskuttele!»

»No mitehä' pannoo se palokärk'? Ettehä' vaa' pelästy — — — eiks' se tilli kovast'!»

»Entäs se sievä pääskyne', se pannoo näi' tähä' tappaa' — — —. Eiks' se mänt' sorjast'!»

»Mitehä' se kuika' peräst' pannoo se tiiaine'! Se laulaa kolmell' äänell, välist' näi' —, a toise' kerra' näi' — — —, a kolmas näi’ — — —. Se o' kaikk' sitä yhtä tiiaista!»

Tähän tapaan puhellen Pekko matkii tuohikalvoillaan kuuttakymmentä eri lintua ja kun ne ovat kaikki läpikäyty — lapselikkalinnut, kivehakkaajalinnut, syrjälinnut, Mooseksen sauvan linnut y.m. merkilliset linnut, sanoo hän lopuksi:

»Nyt mi e paan lopuks' taas kyntörastaan, se pittää panna aluks' sekä lopuks', se ku' on oikee sellaista tahtityötä — — ‒.»

Ja parta tärisee huulia liikutellessa, tukka tuulessa harittaa kuin korret heinätukossa, nenä tippuu ja punottaa pakkasessa .. Mutta voitonriemuisena katselee repaleinen taiteilija kuulijakuntaansa ja kysäsee kehuskellen: »Voitteko moittii, ettei mänt' hyväst'? Ka' hyvä työ ei miestä häpäse… on se tuohi sellaista makneettii… koivust' se on se hieno ketto vaa'… se vast' vonkuu, että lasit heläjää… ja tyytyväisenä Pekko nauraa, kun hänen mestaruuttaan kehutaan.

Loihtiihan hän vaikka tuimimpaan talvipakkaseen kaikki keväisen metsän laulajat livertelemään, taivaanvuohet mäkättämään, kuikat hurjansoinnukasta merilauluaan kaiuttamaan — ja helposti herroilta hopeamarkkasen tienaa.

ELÄIMIEMME TALVIPUVUISTA

Tiheään lankeilevat joulukuussa talven valkoperhoset, ja tasaisesti pehmeä lumipeite kasvaa. Yhä valkeammaksi käy korkea havumetsä hiljaisten hiutaleiden pystysuoraan putoellessa — lumilakin matalammille männyille kasvattavat, lumitakin pikku kuusille ja katajoille kutovat. Ja lehtipuiden alastomille oksille pehmeän valkokoristeen, ikäänkuin lämmittävän pumpulilepereen levittävät.

Yhä harmajammaksi, yhä hämärämmäksi — — ‒ loppuu kohta lyhyt talvipäivä ja lumimetsän valkeus putoilevien hiutaleiden harson taa peittyy.

Marjapihlajoista viimeiset punatulkut katoavat, metsänpeittoon heleärintaiset linnut lähtevät yötä viettämään. Yökortteeriinsa — seinän ilmareikään — keltatakkinen, mustaliivinen talitiainen vetäytyy. Kohti lumen painamaa viidakkoa kirjava harakka lentää kahnustaa — vähän on meillä heleänvärisiä lintuja talvella.

Mutta illan kuluessa lakkaa lumentulo ja hiljalleen kohoaa yhä korkeammalle kirkas kuu. Kohta talvinen luonto uudessa asussa esiintyy — metsät, lumilakeudet, aidat, ladot kelmeässä kuuvalossa kylpevät.

Ulos tekee mieli — metsällisiä tervehtimään. Suven puolella on öinen heikko tuuli, nuoskea on lumi, niin että pieksuni jäljet umpeensataneella tiellä kuin vahaan painettuina selväpiirteisinä, sinivarjoisina syntyvät. Hiljaisuus kaikkialla — tuntuu kuin luonto olisi kokonaan jähmettynyt äärettömään äänettömyyteen, kuolemankaltaiseen autiuteen.

Ovat jo öisen metsän asukkaat jalkeilla, heränneet ovat päiväleponsa jälkeen valkopukuiset. Riistamailleen, ateriapaikoilleen lähtevät jo kärpät, lumikot, jänikset — yhä uusia jälkiä ilmestyy pehmeään lumeen.

Heti asuntoni läheisyydessä ensimmäiset tuoreet jäljet huomaan. Kaksittain toinen toisensa takana on siinä kärpän pistelemiä jälkiä kiviraunion ympärillä. Vikkelästi pehmeää pintaa sinne tänne on eläin harpannut, kautta aidanrakojen nopeasti pujahdellut. Hyvä onkin lumenkarvaisen raatelijan kuutamossa metsästellä. Eivät tiedä peltomyyrät auman läheisyydessä äänetöntä vaaraa karttaa, pahoin käy pitkin lumen pintaa piipertävän harmajan päästäisen! Surman suuhun joutuu, jollei ajoissa ehdi alle hangen pistäytyä.

On se mukava tuo solakansukkela, matalajalkainen kärppä, joka talven tullessa lumennäköisen turkin päälleen pukee, säilyttäen ruskeasta kesäpuvustaan ainoastaan hännänpään aina mustana, samankarvaisena. Ja vielä ovelampi on hiukan pienempi sukulaisensa — lumikko — joka kasvattaa itselleen ylt'yleensä valkean talviturkin!

Joudun joenahteen ylärinteellä oleville kylvöheinäsaroille. Jopa on matalassa metsänlaitaisessa männikössä asustava jänönen ehtinyt täällä saakka käydä. Tuossa on aterioimaan asettunut — lunta on penkonut ja mustuneiden apilaanlehtien joukosta jotain mehevämpääkin syötävää löytänyt — — —. Sinne tänne on kuukkinut, tasaisesti pylkähdellyt, ei näy — jälistä päättäen — mikään vaara uhanneen. Päätän varovasti seurata noita jälkiä, jotka kirkkaassa kuutamossa sinertävinä minua houkuttelevat, jospa jussi itsekin vielä minulle, aseettomalle, näyttäytyisi!

Ojaan näkyy hetkeksi levolle laskeneen, kolme »pyöreätä» on siihen jättänyt. Päättäväisesti on sitten sijaltaan lähtenyt, pitkän harppauksen kedolle loikannut — jokohan lie minua pelästynyt! Ei kumminkaan niin näy olevan, koska taas on syöntiään jatkanut ja ristiin rastiin jälkiään lumeen »templaillut».

Mutta nyt kai on minun jo kaukaa huomannut, koska joelle päin on ruvennut painamaan. Alas ahdetta on laukannut, vinoon yli joen vilittänyt ja vasta tuolla puolen rauhoittunut, pajupensaita maistellut. Sirosti on mestari oksia leikellyt, kuin puukolla varpuja viistoon poikki pannut ja niitä hangelle siroitellut — — — ja tästä minua paeten suoraa tietä läheiseen viidakkoon kuukkinut.

En aukealla kedollakaan saattanut jänöäni nähdä, vaikka varmaan monastikin lienen sitä lähellä ollut. Suojaksi vihollista vastaan se näkyy talvista valkoturkkiaan kantavan. Ja kotimatkalla kuutamossa kävellessäni koetan mielessäni kuvata, miten jussit sekä nuo muut talvella valkopukuiset ovat suojelevan värinsä saaneet.

Aina harmajat, ruskeat tahi maanväriset olivat kaiketi tertiääriajan lopulla nekin maamme eläimet, jotka nykyään valkean talviturkin päälleen pukevat. Tummaa kesäpukuaan jänis, kärppä, lumikko, metsäkana, kiiruna ja naali silloisina lämpiminä aikoina aina kantoivat.

Läheni sitten vuosituhansien vieriessä vähitellen kylmempi aika, tuli kolkko jääkausi yhä lähemmäksi. Ei antanutkaan enään taivas virvoittavaa sadetta, lunta alkoi seuloa seuduille, missä se tähän saakka oli tuntematonta. Tulivat pakkaset yhä pitemmät, kesät yhä kylmemmät, levenivät vähitellen napaseudun jäät aina Etelä-Englantiin, Hartsvuoristoon ja Keski-Venäjälle saakka — — —.

Helposti vihollinen nyt huomasi harmajan jussiparan, huonosti onnistui maanvärisen jäniksen lumeen piiloutuminen. Vaikea oli ruskean, vaikka kuinkakin nopean kärpän saaliin niskaan sen huomaamatta hyökätä. Ja sama oli laita metsäkanan ja naalin, lumikon ja kiirunan. Ken pukunsa tähden ruuatta jäi, ken taas samasta syystä henkensä menetti.

Ei heillä ollut voimia, kuten sudella ja ahmalla, ei kasvanut äly, kuten ketulla, eivät keksineet talvilevon keinoa, kuten karhu ja mäyrä, ei käynyt lumen alla eläminen, kuten myyrien ja sopulin. Siirtyminen uusille metsästysmaille, pakeneminen rauhaisemmille ruokapaikoille lie ollut edessä.

Mutta silloin tuli aina avulias luonto tuon kuuluisan muuntelevaisuuden lain muodossa pulassa oleville avuksi.

Sattuipa jollekulle jussille kesäkarvan luotua kasvamaan hieman vaaleampi, hiukan hallavampi talvikarva kuin muille jänöille. Suuremmat olivat jo mahdollisuudet sille jänikselle lumessakin säilyä, vähemmän vaaranalainen oli sille ruuan hankkiminen. Ei joutunut vaaleampi jänis niin helposti petojen saaliiksi. Ja kun tämä jussi sitten perheelliseksi rupesi, saivat lapsetkin perinnöllisyyden kautta saman ominaisuuden. Sattui tässä sukupolvessa löytymään sellainenkin poikanen, joka ensimmäisen kesäkarvan luotua sai uuden talviturkin vieläkin vaaleamman kuin isänsä oli. Paremmin jo tämän talven yli säilyi ja seuraavana keväänä jo perheelliseksi rupesi — — ‒.

Surman suuhun joutuivat useammat talviharmaat jänikset, pois vetäytyivät kukatiesi jälelle jääneet harmaaturkkiset lumettomampiin seutuihin. Mutta talveksi vaalenevat paikkansa jäätiköiden läheisyydessä pitivät ja — säilyivät olemassa olemisen taistelussa. Ja kuta kauvemmin luonnollinen valinta — joka määrää soveliaat elämään, epäsoveliaat kuolemaan — ehti vaikuttaa, sitä valkeampi kasvoi talvikarva jokaiselle uudelle sukupolvelle.

Näin mielestäni muodostui vähitellen vuosituhansien kuluessa tuo meidän kesällä harmajata maata matkiva, talvella lumenväriä tavoitteleva jänömme. Ja sama lienee ollut laita noitten muidenkin, jotka talvella valkoista pukua kantavat.

Loppui sitten vähitellen kolkko jääaika, lauhtui ilma, ja nykyiset ilmastosuhteet tulivat vallitseviksi. Katosivat lumet ja jäät Keski-Euroopan tasangoilta, säilyen ympäri vuoden ainoastaan Alppien, Pyreneitten, Kaukasusvuorten huipuilla. Pohjoista kohti vetäysi ikuinen jää, sulaen leveysaste leveysasteelta, pysähtyäkseen napaseutuihin siellä hallitsemaan.

Jälkeen lähtivät kylmään ja lumeen tottuneet eläimet. Suojelevaa yhtäläisyyttä hakien osa ylös vuoristoihin vetäysi, Alppien ylärinteille siirtyi, osa taas pohjoisiin napaseutuihin pakeni — — —.

Mutta Keski-Euroopan vähälumisille tasangoille tuli uudelleen tuo ympäri vuoden harmaja rusakkojänis. Eihän täällä esim. lumikkokaan enään pukeudu talviseen valkoturkkiin — ruskeana se läpi vuoden elelee. Ei käy Keski-Euroopan oravakaan kylmän vuodenajan tullessa harmajaksi kuten meillä, missä sen talviturkki naavakuusikon väriä onnistuneesti matkii. Ei muutu metsäkanakaan Brittein saarilla — kirjavaa pukua se siellä aina kantaa.

KOIRALLENI

Sinä tuuheakarvainen kippurahäntäinen ystäväni, suippokuonoinen ja vinosilmäinen keltainen pystykorvani. Nyt on talvi ja nyt on isäntäsi sairas. Kovasti sairas on hän, joka muinoin haukkumasi linnun sinulle pudotti. Eikä tiedä isäntäsi, etkä tiedä sinä, paraneeko hän enään milloinkaan — — —.

Mutta elämänhaluni sinä ylläpidät, jokapäiväisen yksitoikkoisuuden lievennät ja väsyneet kasvoni kirkastumaan saat.

Kun talvi käy kovin kamalaksi, kun tuntuu lumi voittavan ja kylät, metsät, järvet pyryilmaan katoavat, silloin tuntuu mieleni masentuvan. Mutta samassa näen sinut, joka mukavasti lattialla loikoelet ja ikäänkuin pyryilmaan ikävystyneenä syvään huokaelet. Katselen, miten nukkuessasi käpäliä liikuttelet — kai uniesi utulehtoja, riistarikkaita sinisaloja juoksentelet. Hymähdän sinulle, kun tuontuostakin unissasi urahtelet — varmaankin lintua puuhun olet haukkuvinasi — — —.

Heti paremmalle tuulelle tulen, uutta elämäntoivoa saan, sillä menneen kesän muistot heräävät, sydän iloisesti sykähtää ja pahat ajatukset kauvas kaikkoavat.

Kun taas toisina päivinä tauti ahdistaa, ja huoneessa olo käy raskaaksi, kun tuntuu toivottomalta kaikki, ja miltei itsemurhaa ajattelen, silloin ratokseni rupeat, vinoa silmää vilkutellen polveani hyväilet ja villahäntää heilutellen ikäänkuin kysyt: »miltäs tuntuivat viime syksyn suloiset aamut, kun yhdessä korven hakolintuja haimme, kun kahden ahomaiden teeriä ahdistelimme?»

— Ettetkö jaksaisi elää tulevaan syksyyn! Hehei! Jo on maaliskuu ensimmäisen kevätsateen antanut ja leivosta sekä peippoa odotamme joka hetki! Tunnen turkissani, että kevät kohta on käsissä ja nyt toivottomaksi rupeaisit! Hyvä tulee lintuvuosi, riistaa vilisevät vanhat, autuaat metsämaamme ja silloin taas yhdessä käymme — — —.

Näin kuulen sinun puhelevan ja tulevan syksyn linturetkistä alan uneksua. Syliini halli hypähtää ja sen mustaa kylmää kuonoa poskeani vastaan painaen sille iloisena lavertelen, huoletonna pakinoin — — —.

»Niin, tuothan minulle taas ensi syksynä riistaa, tuot kun tuotkin! Haukut linnut varmasti, juosta laukkaat aamusta iltaan aina uuvuksiin saakka ja parastasi koetat — sen tiedän. Ei sinua silloin liika lihavuus haittaa. Keveä olet kuin höyhen kämmenellä eikä ryteikkö, ei murrokko eikä korkea kivi juoksusi nopeutta estä. Ylitse kiidät kuin tuulispää ja metson siiven äänen kuulet, tiedät mihin puuhun koppelon poika kuhahtaa, kun pystyt korvasi kuunteluun teroitat.

Herätäthän sitten taas minut niinkuin viime syksynäkin, jos laiskaksi heittäydyn, mutta sinun tekee mieli aamuhämyiseen metsään. Tulet ja pyydät, käsket — ennen auringon nousua vuoteeni laidalle nouset, käpälälläsi raapaiset, kättäni nuolaiset: »lähdetään jo, johan päivä koittaa ja linnut valveentuvat — —.»

Ja yhdessä rupeamme kuvittelemaan, miten metsovanhus raikkaassa hakolinnassaan herää ja sieltä ruokamailleen lähtee. Matalan männyn mukavalle oksalle lyykistyneenä on ukko yönsä nukkunut, mutta päivän koittaessa se kohottautuu, ojentelee vuoroin oikeaa, vuoroin vasenta jalkaa ja siipeä, aukoo kellanvihreää käyrää nokkaa ja haukottelee. Sitten se pörhistelee pukuaan, liikuttelee leukahöyheniään, että ne partana seisovat, pudistaa itseään ja järjestää höyhenensä. Valkenee päivä vähitellen ja koillisen kellertävä valoviiva alkaa yhä kirkkaammaksi käydä.

Lentoon lähtee iso lintu, kuuluu kovia siiven läimäyksiä ja viistoon alas nevanlaitaiseen kuusikkoon metso kuhahtaa, muurainlehtien ympäröimälle mättäälle pysähtyy. Nuokkuvin päin, selkä kyyryssä ukko kävelee ja kolmiliuskaisia varpaanjälkiä kosteaan valkosammaleen painaa — — —.

Mutta silloin olet sinä jäljillä, mäntyseen korven kukko kohoaa ja kohta haukkumaan rupeat. Istuen haukut, ettei lintu arkeentuisi, varovasti alotat ja tuon tuostakin minua läheneväksi odotat. Ja puun vastaiselle puolelle siirryt, kun kuulet mistä päin tulen.

Kas tällaisia muistoja sinä herätät ja minun eteenpäin elämään houkuttelet — enkö siis sinusta pitäisi!

ALLEJA AMPUMASSA

Kun talvi alkaa tehdä tuloaan ja ensimmäiset syyskylmät Lapin ja Kuolan niemimaan tunturijärvet riitteeseen vetävät, kun soiden saraheinä kellastuu ja vaivaiskoivun lehti lakastuen punottaa, silloin alkavat Pohjolan lyhyttä kesää viettäneet allit vähitellen muuttaa etelää kohti. Pienemmissä parvissa linnut pitkin maamme sisävesistöjä merensaaristoon saapuvat, suuremmissa seurueissa ne poikki Karjalan kannaksen Suomenlahden lainehille ilmestyvät. Ja täällä, maamme etelärannikon edustalla, levähtävät linnut viikkomääriä.

Ne tulevat tavallisesti noin lokakuun keskivaiheilla, tuohon aikaan, jolloin syksy »täällä etelässä» vielä voi olla viehättävimmillään. Lukuisampina kuin mitkään muut vesilinnut ne sadottain, tuhansittain ympäri merenpartaan karien ja kallioiden iloisina parveilevat.

Silloin on paras allin-ammunnan aika. Yksinäisten tunturijärvien vesillä kasvaneina, kesän kuluessa tuskin ihmisolentoa nähneinä, ne eivät ole kokeneet metsästäjän viekkautta ja pahaa aavistamatta luottavaisesti petollisten kuvien luo laskeutuvat.

Noin tunnin matkan päässä höyrylaivalla kaakkoon pääkaupungista kohoaa merestä kuin yhtenäisenä suunnattomana graniittikappaleena Öster Tokan'in kallio. Tuo karu muodostus, johon avara, voimallinen meri on luonnonomaisen leimansa painanut, miellyttää kumminkin kaikessa kolkkoudessaan. Sillä maata matelevien kuusien ja tuulen pieksämien katajapensaiden keskellä seisoo jäkäläisen kallioseinän suojassa sievä lintumiesten mökki. Ja siinä mökissä ovat allinampujat monta iloista päivää viettäneet — — —.

Oltiin lokakuun keskipaikoilla, allit saapuivat parhaillaan, vedet Öster Tokan'in ympärillä vilisivät noita pohjoisia lintuja ja matka sinne päätettiin. Nelimiehisenä seurueena aioimme tuolla merenpartaalla elää jonkun päivän oikeata saarelais-metsästäjän elämää.

Kohta on metsäinen sisäsaaristo takanamme, viimeiset alastomat luodot sivuutetaan ja nyt huomaamme edessämme Öster Tokan'in kohottavan totiset piirteensä yli tuon hivushienon viivan, joka muodostuu tuolla kaukana, kaukana, missä meri ja taivas yhtyvät. Aaltojen yhä hurjemmin heitellessä pienehköä höyryalustamme lähenemme tasaisesti, yhä selvemmin eroitamme yksityiskohdat — mökin, rannan vierinkivet, tummanruskean rakkolevävyöhykkeen veden rajaa vähän ylempänä — — — jo aluksemme pysähtyy aivan lähelle jyrkkää, tuulen alla olevaa kallioseinää. Allinkuvat, pyssyt, muonavarat, polttopuut ja kirves saatetaan kelluvaan ruuheemme ja vaivoin, mutta onnellisesti kumminkin, pääsemme kovassa aallokossa maihin.

Huuto ei kuulu mainingin kohinassa, vaan lakeilla ja käsillä viitomme jäähyväisiämme höyryalukselle, joka juuri kääntää keulansa kaupunkia kohti. Ja niin on — pientä ruuhtamme lukuunottamatta — viimeinen side muun maailman kanssa katkaistu, olemme jätetyt oman onnemme nojaan. Mutta — ei hätääkään! Ruuhi vedetään korkealle yli vedenrajan — jos meri sattuisi yöllä nousemaan — tavarat kannetaan alle turvallisen tuvan katon ja alamme kotiutua.

Aurinko laski. Suurena ja kellertävänä se tuuma tuumalta katosi läntiseen mereen ja hiljalleen leveni hämärän harmaja harso yli meren ja maan. Kaukaiset mannersaaret katosivat, tähdet tuikkivat yhä kirkkaampina ja aina selvempänä vilahteli Söderskärin majakka suuresta pimeästä milloin kirkkaana, milloin himmeänä, ikäänkuin silmää salaperäisesti vilkutellen. Mutta majassamme paukkuu iloinen takkavalkea, sanomattomasti enentäen kodikkuuden tunnetta. Ja hauskasti kuluu yhä musteneva syysilta kuviamme ja pyssyjämme takkavalkean ääressä järjestäessämme ja illallista valmistaessa.

Hiiltyy takkavalkea, kynttilät sammutetaan ja makuulavitsoille vetäytyneinä koetamme nukkua. Mutta — unta ei kuulu! Katselen ulos tuikkivaan äärettömyyteen ja korvani kuuntelee ilman ja veden salaperäisiä ääniä, luonnon mahtavaa musiikkia, tuulen ja mainingin kummallista kohinaa. Katselen huvitettuna, miten hiljaisen huoneemme takaseinä väliin valkenee, väliin pimenee kaukaisen majakan vilkkuvasta valosta. Yksinäisyys, pimeys ja meren uhkaava ääni, kaikki vaikuttavat tuon sanomattoman, puoleksi peloittavan, puoleksi viehättävän vapauden ja riippumattomuuden tunteen, josta kahleissa oleva kaupunkilainen nauttii sanomattomasti.

Ensimmäisessä aamuhämärässä, miltei puolipimeässä ankkuroimme pulskat kuvamme jonkun sylen päähän tuulen alla olevasta itärannasta ja kun asettelemme kivenvärisiksi maalatut, vaatteiset ampumasuojuksemme rantakivien väliin, niin voimme töin tuskin eroittaa mustantummia alliparvia, jotka lähellä vedenpintaa jo tuon tuostakin ohitse liitelevät. Eikä odottaa huolikaan, ennenkuin tuli välkähtää ja ensimmäinen paukaus kuuluu, osottaen, että linnut hämärässäkin täytetyt toverinsa huomaavat ja kuvillemme osaavat.

Aamu kirkastuu. Raskaat pilvet vierivät kohti päivännousua ja niitä seuraavat keskitaivaalla pienet, valoisat cirrus-hattarat, kaunista ilmaa luvaten. Jo pilkistelee itäinen aurinko kultareunaisista lomista ja, samalla juoksee väräjävä, punervankeltainen valojuova yli meren aivan jalkaimme juureen saakka.

Pamaus seuraa toista, sillä päivän noustessa allit tulevat tiheimmin. Milloin parittain, milloin yksinään, milloin kolme, neljä, viisi tahi useampikin kerrallaan ne lentäen saapuvat kuviemme luo ja lintuja tervehditään kaikuvilla kunnialaukauksilla, jolloin aina joku, välistä useakin heistä jää paikalle. Mutta äänettöminä allit näin syksyiseen aikaan useinkin kuville saapuvat. Heidän iloisia klarinettiääniään, tuota miellyttävää »kolmisointua duurissa», ei kuule läheskään niin usein kuin keväällä. Silloin tällöin lentää joku iso parvi ohitse, mutta pienet parvet ja yksinäiset linnut tulevat säännöllisesti petetyiksi. Lakkaamatta jymähtää laukaus toisensa perästä, pöllähtää savupilvi veden pinnalle, kulkee kauvemmas ulapalle, harvenee ja katoaa. On noutajalla, jonka tointa toverit vuoroon hoitavat, täysi työ soudellessa esiin piilopaikastaan pelastamaan ammutut linnut, jotteivät joutuisi tuulen ja aaltojen ajeltaviksi. On väliin työtä niin, että pyssynpiiput lämpenevät etkä ehdi edes silmäykselläkään kimaltelevaa merta ihailla.

Aika kuluu kuin siivillä lentäen. Jo on aurinko korkealle kohonnut, harvemmaksi alkavat käydä laukaukset ja odotuksen hetket pitenevät. Mutta on tuo odottaminenkin ja linnun tulevaksi toivominen jotain sanomattoman hauskaa — — — annat silmäsi liidellä yli välkkyvän vesilakeuden, yli avaran meren, jonka kasvot alituisesti vaihtelevat, muuttuen milloin synkän syysharmajiksi — pilvenhattaran peittäessä auringon —, milloin taas heleänvihreiksi valkeine vaahtoineen, kun aurinko loistaa täydeltä terältä. Ja aivan jalkasi juuressa kuulet aaltojen loiskeen, kun ne paljastavat ja taas peittävät sileät paadet, joiden ympärillä kellertävän ruskea rakkolevämetsä vihreässä syvyydessä taipuen nuokkuu — — — sointuisa on laineiden laulu, aina yksitoikkoista, mutta kuitenkin viehättävän suloista, rauhoittava kuin kehtolaulu.

Keskipäivä lähenee. Vielä tulee joku nuori lintu uiden kuvillemme, mutta useimmat ovat lyöttäytyneet suuriksi parviksi, jotka kaukana rannasta ahkerasti sukeltaen hakevat ruokaa. Ei kannata enään odottaa ja vatsassa tuntuu niin oudolta — ruokaa, niin ruokaa! Märät kuvat nostetaan ruuheen ja tälle päivälle on ammunta lopetettu. Haahtemme, jonka pohja ja penkit ovat kirjavina alleista — upeita pitkäpyrstöisiä, mustan- ja valkeankirjavia »kukkoja», vanhoja ruskeita naaraita, harmajia kesällisiä nuoria lintuja — vedetään taas korkealle ylös maalle ja kantamus riistaa jokaisella astumme kanervikossa kiemurtelevaa kivistä polkua pitkin majallemme.

Kotiaskareet alkavat. Hakataan puita, ja kohta on potaattipata tulella. Kuvat asetetaan lieden ääreen kuivamaan, parittain ripustetaan riista sitävarten varattuihin nauloihin etehiseen. Pyssyt puhdistetaan. Pöytä katetaan ja hillitsemättömästi syömme, tupakoimme ja syömme taas — — —.

Mutta hilpein mielin ja kylläisinä kahvin ääressä muistelemme aamullisia seikkailuja, lintuparit luetaan, ohitse menneet laukaukset ja »räätälit» s.o. haavoitetut linnut lasketaan, syyt siihen tahi siihen huonoon laukaukseen selitetään ja puhetta piisaa loppumattomiin.

Ruokalevolla ollessamme epäilemme, löytyykö meitä onnellisempia olentoja, laiskempia ja vapaampia — — ‒ hermot sopusoinnussa, suolaista meri-ilmaa keuhkoissa, tyytyväisyyden tunne koko olennossamme.

MATEITA PYYTÄMÄSSÄ

Kun talvi on lumiaan siihen määrin seulonut, että ainoastaan aidanseipään nipukka pehmeästä valkopeitteestä pilkistää, kun pureva pohjoinen yöt päivät rimpuilee tahi kaakkoistuuli kinoksia yhä korkeammiksi kohottaa, silloin ovat kesäiset kalaretket, suloiset syysmetsästykset muistoja ainoastaan.

Jo kuukausia sitten kalaveneesi kumoon kallistettuna talviteloillaan lepää. Jäniskoirakin on vapaaksi päässyt, mutta nurpeana se vain ajoteitä astelee, polkuja pitkin juoksentelee. Ei edes koetakkaan pujahtaa syksyisille jänismaille, missä koivut kaariksi taipuneina, lepät luokiksi vääntyneinä, männyn oksat lumen painosta katkeamaisillaan metsämatkan mahdottomaksi tekevät.

Eivät nouse enään teiretkään mäkilöille kuviasi katselemaan, tekolintujasi tervehtimään. Tuolla tasaisilla niittymailla vain viihtyvät, vihdiköissä kulkevat urpuja ahmimassa — — —.

Jos olet metsämies ylen onnellisissa oloissa, voit mahdollisesti kontion pesäänsä kaataa, iloksesi ilveksen puusta pudottaa. Tahi jos metsäpolulla olet vanha ja kokenut, voit hiihdellen ketunrautoja virittää, joihin Mikko mielevä käpälin käpsähtää.

Mutta — vähän on meillä enään sellaisia, jotka karhunkaadantaan osallisiksi osuvat tahi ketunrautojen virittämistä huvikseen harjoittavat.

Mutta — ei paljas hiihtäminenkään kalamiehen kaihoa, metsämiehen mieltä viihdytä. »Kalalle kala vetääpi, lintu linnun soitimelle!»

Kun pyry-ilma parhaillaan valkopilviään vasten akkunoitasi tupruttaa, silloin koukkusi, siimasi, syöttisi sekä muut asiaan kuuluvat kalut järjestelet. Ja kun tuisku vihdoin on tauonnut ja hidas talviaurinko metsänlatvojen yli kohonnut, asetat lapion, tuuran sekä kalastustarpeet sisältävän laukun keveälle kelkallesi. Nouset suksillesi, pistät kelkannuoran silmukan kainalojen alle, sauvan kumpaiseen käteen, pieksunkärjen varpaalliseen ja potkaiset — — — että suksi ladulla loksahtaa.

Kohta oletkin ison järven jäällä, joka viittatien kaksoisviivan halkaisemana aina yhtä puhtaana ja valkeana, yhtä tuoreena ja tasaisena peninkulmittain eteesi aukenee.

Lähellä olevan metsäisen niemen kärjestä leikkaat itsellesi katajoita koukkuviitoiksi, sidot ne yhteen, ahdat ne kelkkaasi ja hiihdät hiljalleen ulos ulapalle aukealle, suuntaat suksesi selkäsaaria kohti.

Haet vedenalaista harjannetta, missä kalat kauniit kuljeksivat, mahaisat mateet oleksivat, ja tunnustellen tutkit tuttuja, järveä ympäröiviä lumisia korkeuksia, jotka pehmeäpiirteisinä näköpiiriä rajoittavat. Muistelet kesällisillä onkimatkoilla ottamiasi tarkkoja ristimerkkejä, jotka nyt, talvipuvussaan, hieman oudoilta tuntuvat — — —.

Vaan vihdoin olet varma paikastasi, nouset suksiltasi, otat lapion ja luot jään näkyviin. Isket tuuralla, että jäät helähtelevät ja sirut vasten silmiäsi sinkoilevat, ja kohta vesi ilmoille pulpahtaakin. Aukkoa suurentaen nostat siivilällä jääpalat syrjään, ja avonaisena mustana silmänä talvinen järvi sinuun tuijottaa, ikäänkuin ihmetellen katselee Ahtolan rauhan rikkojaa — ‒. Ja kaakosta kohoavan lumipilven ensimmäiset hiutaleet putoavat äänetöinnä, painuvat ja häviävät pimeään avantoon, jonka pinnassa voit kumaraisen kuvasi nähdä.

Laukustasi otat kartionmuotoisen lyijyluodin lankoineen ja annat sen kiitää pohjaan, johon se nytkähtäen pysähtyy. Vedät ylös, ojennettuja käsivarsiasi sylimittana käyttäen — — — kolme syltä — onhan tuota siinä! Tarkastelet luotia: aivan niin — saveen sattui, oikeaan paikkaan osuttiin! Otat syöttisi — tuoreen kuoreen — ja sidot siimasi vaskilankasilmukkaan. Sylkäiset tietysti pari kolme kertaa, lasket täkysi painumaan ja neljä, viisi syltä siimaa päälle. Mutta langan pään sidot avennon laitaan pystytettyyn merkkikatajaan. Lunta luot mustan silmän täyteen, ettei öinen pakkanen kovin paksua kantta, siihen rakentaisi. Ja kohta valkea lumikeko avannon aukon täsmälleen ilmoittaa — — —.

Kymmenkunnan sylen päässä uudistat äskeiset temppusi. Ja kun olet kolmattakymmentä koukkusta laskenut, on hämärä taas käsissä ja odottavin tuntein hiihdät kotia.

Vuorokauden, ehkä parin kuluttua seisot taas aukasemasi avennon ääressä, missä musta vesi vuoroin nousee ja laskee aivan kuin järvi hengittäisi. Nostat siimaa, joka alussa tuntuu keveältä, mutta äkkiä käy raskaaksi — jo tuntuu nykiminenkin — koukkuun on käynyt otus — varovasti lapat lankaa. Jo ilmestyy ammottava kita ja iso pää ahtaaseen reikään. Pistät sormesi kidusaukkoihin ja nostat kiemurtelevan kalan jäälle kierielemään, mateen lumeen piehtaroimaan, missä se kohta kuin sokerijauhossa vieritettynä kontettuu, jäykistyy ja liikkumasta lakkaa — — —.

Mutta mielihyvällä iltahämärässä mustaselkäiset, valkomahaiset, pulleat mätimateet kelkkakorissasi kotiin kiidätät.

MITEN KESÄPÄIVÄNI VIETTÄISIN

Huoneeni katoksi kuulakan sinitaivaan toivoisin, pilvettömän ja korkean — ainoastaan siellä täällä joku auringon valaisema, hupaisasti liitelevä valkohattara, jota silmäni saattaa huoletonna seurata. Seiniksi huojuvat koivut ja korkeat kuuset, leppeän lounaistuulen tuudittamat tahi totiset, pihkalta tuoksuvat männyt, jotka nuokkuen nuoria kerkkiään, niinkuin joulupuu kynttilöitään, minulle ojentelevat. Vihreän huoneeni uutimiksi tuoksuavat valkotuomet ja kukkivat pihlajat, puhtaat kuin lapsen rukous. Ja tuuli lämmin, joka siitepölyä keltaisena pilvenä männystä toiseen kuljettaa, huminassaan taruja kuulumattomia minulle kertoen.

Niitä minä kuuntelisin, mutta muuten en mitään ajattelisi. Menneisyyttä muistamatta, tulevaisuudesta huolehtimatta olisin olemassa vain — kunnes uni minut syliinsä sulkisi.

Tuudittaisi minua pajulinnun lempeä laulu, leppälinnun liverrys tahi ulapalta kuuluva kuikan valittava kuikutus, joka outoa peljästyttää saattaa, mutta tutulle ainoastaan kirjokaulan kalansyöjän tyytyväisyyttä ilmoittaa. Varovasti saisi käkikin kullalleen kukkua, kukahdella vain, alotella ainoastaan, mutta ei pitkälle jatkaa — ettei uniani häiritseisi.

Noin jokunen sata syltä vain asunnostani menisin — että kutsu päivälliselle kuuluisi. Kuivalle auringon lämmittämälle jäkäläpeitteiselle kalliolle paneutuisin, niskani alle takkini asettaisin ja liepeen silmilleni, ettei sääsket suloista rauhaani häiritseisi. Ja kun kerran metsän peitossa olisin, silloin en puhelua läheisyydessäni tahtoisi kuulla. Ei silloin korvaani kohdata saisi nuo ihmiskurkun synnyttämät äänet, jotka välistä — kun hiljaisuutta ja yksinäisyyttä haen — minuun vaikuttavat kuin murha-aseiden räikeät paukahdukset.

Sillä täällä tahdon kuunnella ainoastaan luonnon ääniä ja hiljaisuutta, joka väliajat täydentää — ja sitä saa ainoastaan sydämeni tykytys tahi verivirran kohina korvissani keskeyttää — — —.

Pääni siimekseen panisin, mutta muun ruumiin auringon lämpimimpään paisteeseen. Ainoastaan yhden elävän olennon seurassani kärsisin — koirani, joka sanattomana minulle puhelee. Sen viereeni pyytäisin, en käskisi enkä pakolla vaatisi. Ja kun tuuheaturkkinen hallini sivullani venyisi, silloin tietäisin, että sen pystyt korvat ovat kuuntelemaan valmiina, että se kaikki huomaa ja lähenevän ihmisen jo kaukaa ilmoittaa.

Kahden vain nyt sopusoinnusta ja kesänlämmöstä nautimme, luonnon pyhärauhaa pidämme, lounaistuulen huminata ja ranta-aallon loisketta kuuntelemme. Ja rantaleppien lomitse näkyy sinertävä ulappa ja auringon valovyö sen pinnalla, lukemattomina väräjävinä valopisaroina välkkyen.

Luulen miltei — näin talvisydämellä mennyttä kesää muistellessani — että voisin iloita korvani juuressa ynisevän sääsken soitostakin, ihastuisin vihatun veren-imijän laulusta — — ‒. Sillä nyt, kun talvi on ankarimmillaan ja kesä niin kovin kaukana, en tohdi toivoakaan siihen aikaan eläväni, kun sääski taas häätanssinsa säveltä soittaa. Myönnän kyllä tuon saman äänen kauvan sitten kuluneiden kesäöiden hiljaisuudessa minua harmittaneen, mutta näin talvella — paljon antaisin sitä kuullakseni! Yhdistyyhän siihen ääneen niin paljon muuta — kirkas kesä-yö, tuoksuava koivun lehvä, tyyni ulappa, johon auringon laskun värit kuvastuvat, liitelevän lokin kaikuva ääni ja kaukaisen hinaaja laivan tahdinmukainen tykytys — — —.

Olisihan sääsken äänikin välttämätön, kun suvisen luonnon yhteissoittoa kuunteleisin. Vasta silloin tietäisin, että lyhyt kesämme on käsissä, lyhyt pohjolan kesämme, suruvoittoisuutta täynnä sentähden, että se niin pian loppuu — kukoistuksen alku vain ja samalla valmistus syksyyn, hämärään, pimeyteen, kuolemaan — — —.

SYYSMUISTOJA

Tuttuja ovat ne asiat, joista tässä kertoelen, tuttuja joka metsämiehelle ja jäniksen-ampujalle. Talvi-illan kuluksi vain uudistan nuo metsämiehen nautinnot, jotka ovat ohitse — muistelen seikkoja ja sattumia, jotka sen jäniksen omakseni saattoivat, niitä jännityksen hetkiä, ennenkuin se jänis eteeni ilmestyi — — —. Elän uudelleen tuokiot, jotka uhkapelin tavalla — mutta jalommasti vain — metsämiehen mieltä kiihoittavat.

Äänetönnä on kylä, äänetönnä uinuva, syyskirjava metsä, kun aamuhämärässä portaita alas astumme — koirani ja minä. Himmeän hopeanhohteisina sänkipellot ja paljaiksi syötetyt niityt hallayön harmajassa kuurassa aina metsänlaitaan laajenevat. Ei karjankellon kalkatusta, ei varpusen viserrystä, ei ääntä mitään — miellyttävä hempeä hiljaisuus vain ja aamu-ilma raitis, vaikuttaen kuin virvoittava kylpy — on niin keveätä käyskennellä.

Jo metsään painumme ja männikön tasaisesta vihreydestä keltaiset haavat ja punaset pihlajat tulijoita tervehtivät. Heleinä puolukat peuranjäkälän pehmeässä harmajassa punottavat.

Jo pääsi hurtta kahleista! Täydessä toimessa se yöllisiä jänönjälkiä selvittelee, koettaen päästä perille, mihin puikkelehtiva pitkäkorva on päivälevolle painautunut. Pärähtää jänisräikkä, että metsä kajaa ja ääntä oudoksuen lähtee jossain kaukana kellokaula hevonen laukkaamaan.

Valkenee jo päiväkin kokonaan. Ensin sinilaen hattarat näkymättömän auringon valossa ruskottavat, sitten korkeimmat puunlatvat punottamaan rupeavat — kohta väritulva yli taivaan ja maan ulottuu, kun auringon loistava ympyrä yli metsänrannan pilkistää. Tuuma tuumalta se nousee, yhä kirjavammaksi käy metsä. Koivun tuohi helottaa, männynkaarna tulisena ruskottaa, kohta jokainen kuurahelmi maassa pienenä sateenkaarena loistaa, lukinverkot hopeasiltoina pensaasta toiseen kulkevat.

Ovat linnutkin heränneet. Niityllä syksyinen kirvinen sirittää, kaukaisella mäellä teeri kuhertaa, viljelysmailla ensimmäinen aamuvaris vaakkuu ja pensaissa nuoret peipot vaatimattomia lauluharjoituksia pitävät.

Ei vain nouse jänö jaloilleen! Alkaa tuntua raittiilta näin auringon noustessa, pyrkii vähän kuin väristyttämään ja pyssyä pitelevää kättä paleltamaan — ‒.

Kellertävän punaisena loistaa aurinko läpi järvenpinnasta nousevan aamu-usvan ja säteet ikäänkuin tanssivat kullankarvaisessa sumussa, rakentavat kuin valosiltoja silmäni ja tuon yhä kohoavan valopyörän välille. Silloin tällöin karisee yksinäinen lehti, leijailee hetkisen ja laskeutuu ripsahdellen maahan.

Mutta mietteistäni herättää minut kimakka haukunta! Jopa sai jussin jalkeille! Niin odottamatta alotti, äkillisesti ääntelemään rupesi, että oikein sydän hytkähti!

Haukunnan alkupaikalle kiiruhdan, aukealle kallionkielekkeelle kohoan, mistä metsätöyryt ja viidakon ympäröimät niittytilkut voin silmällä pitää.

Siellä sykkivin sydämin ja kuulokalvot jännitettyinä kuuntelen hetkeksi heikkenevää ja taas kovenevaa haukuntaa, seuraan sen joka vivahdusta aivan kuin etevintä laulajatarta kuunteleisin. Ja miten se saa tunteeni vaihtelemaan — aina sen mukaan läheneekö vai pakeneeko haukku. Saa sydämeni oikein reutomaan ja peukaloni hermostuneesti hanaa hypistelemään, minut silmäksi ja korvaksi miltei kokonaan muuttumaan.

Mutta — äkkiä lakkaa hurtta haukkumasta — — — jokohan haihtui jäljiltä varma koira? Ja vielä hyvän aikaa luulen haukuntansa kuulevani, vaikka ainoastaan syysmetsän hiljaisuus korvissani soipi, tulviva verivirta kuuloelimissäni kohisee — — ‒.

Vaan alottaa se taas, mielestäni kahta suloisemmalla äänellä ja loittonee, loittonee yhä, kunnes ääni kuin naapuripitäjästä kuuluu, mutta vihdoin lähenemään, yhä lähenemään rupeaa — — —.

Ja taas alkaa tuo milloin levottomassa epätietoisuudessa häilyminen, milloin iloisen toivon jännityksessä oleminen — tuleekohan näkyviin — meneeköhän ampumamatkaa ulompana ohitseni — — — yhä haukku lähenee!

Samassa sydäntäni oikein tuuppaavan tunnen — tuolla tulee piippoen lepikossa, vilahtelee viidakossa harmaja jänö, käpälät ja kyljet märkinä vedeksi muuttuneesta kuurasta.

Jo tyynnyn — lähenee se nyt varmasti — — — kunnes pyssyni äänen päästää, karvatukot pöllähtävät ja pitkäkorva pylkkimästä lakkaa. Voitonriemuisena »Alls todt» huudon koiralleni kajahutan, siten työnsä tuloksen sille ilmoittaakseni ja kohta se ilmestyykin, vähän väsähtäneenä, mutta iloisena kumminkin, ja kahleen kaulaansa se taas saa.

Miten molemmat mielissämme olemme, kun jänistä aukasemaan rupeamme! Millä nautinnolla koira noita matomaisesti kiemurtelevia suolia katselee, ja mikä miltei hekumallinen väristys selkääni karsii, kun käteni aamukylmässä höyryäviin, kuumeen kuumiin sisälmyksiin upotan ja verenhaju nenääni nousee. Ja osalle hurtta pääsee — maksat, sydämet, keuhkot saa, veren lämpimän ruumiinontelosta latkia. Sitten herttaisen levonhetken auringon kuivaamalla sammalilla vietämme.

Mutta uusilla mailla tuon saman leikin vielä monta kertaa sinä päivänä uudistamme.

Kohoaa aurinko korkeimmilleen, katoaa aamukaste ja ilma lämpenee. Haihtuneet ovat yölliset jäljet kokonaan ja tyytyväisinä, onnellisina taas kotikaton alle astumme.

Sanokaa tätä kertomusta raa'aksi, sanokaa metsästystä surkuteltavaksi julmuudeksi, luvalliseksi eläinrääkkäykseksi! Mutta me jahtimiehet sanomme: »eläköön metsästys!»

TALVINEN METSÄ

»Musta on jälki kesäisen jäniksen», sanoo kansa — ja niin onkin. Et saata maan sulana ollessa sanoa, mitä metsäpolkua teiri on tallustellut, mistä aidanraosta jänis juosta puikahtanut.

Mutta kun talvinen lumi peittää maan, kun tammikuun kinokset ovat metsän mättäät tasoittaneet ja valkoiset hunnut kantojen päähän pukeneet, silloin voit vaivatta Tapiolan salaiseen metsään tutustua.

Kun leudon lumisateen jälkeen metsissä vaellat, saloja samoelet, silloin ikäänkuin avoimesta kirjasta metsän salaisuuksia luet ja lumeen painuneita tuoreita jälkiä kirjaimina käytät. Ne sinulle Tapiolan kieltä opettavat, sen tapoja ja taikoja tulkitsemaan neuvovat.

Tuolta valtamaantieltä eroaa metsämaille menevä talvitie, jota heinämiehet, ranganvetäjät ja tukinhakkaajat silloin tällöin käyttävät. Joka kerta kun sen kohdalle tulet, niin se ikäänkuin myhähtelee sinulle ja salavihkaa hiihtämään tahi kävelemään kehoittaa, luvaten luonnonystävälle näköaloja uusia, kummia kuulumattomia näyttää — — — ja kerran se saakin sinut seuraansa.

Lumista kangasta se ensin mutkitellen nousee, missä huurteiset hongat ruskearunkoisina, paksukaarnaisina kohoavat. Aina tänne saakka on kiviaidassa asuva kärppä yöllisen metsästysmatkansa ulottanut, koska sen tutut jäljet hangen pinnassa huomaat. Ahonrinteellä näkyvät aamun virkut teiret käyneen katajamarjoja appomassa.

Sitten suksesi solumaan rupeavat, maa viettää alaspäin, matalammaksi käyvät männyt ja kuusikkoon hyvällä vauhdilla kuhahdat. Pienemmiksi painuvat kuusetkin, oksat jäkäläpeitteisiksi — hiihdät vaivaista havumetsää, nääntyneen näköistä koivikkoa — ja neva aukenee eteesi. Vielä äsken kuulit halkomiehen kaikuvan kirveeniskun, mutta nyt alkaa talvisen luonnon hiljaisuus korvissasi soida.

Valkovaipan peittämänä talvinen neva tasaisena levenee miltei silmänkantamattomiin. Oikealla puolellasi matala männikkö helottaa latvojen tasalla seisovan, puiden lomitse loistavan kalpean talviauringon sairaloisessa valossa. Vastaisella puolella kohoaa vielä hiihtämätön kuusikko, tuijottaa mustanvihreänä tuntematon, kolkko korpi. Ulommas valkoaavikolle on joku kituva koivu tahi nääntyvä mänty uskaltanut, mutta puista paljaana nevan keskikohta aina sinertävään kaukaisuuteen ulottuu, sillä ei menesty märässä maaperässä, pehmeässä turvemullassa isompi puu. Kun mänty hiukan suuremmaksi ehtii sukeutua, silloin tuulet sitä huojuttamaan — hienot juurihapset, ravinnon imijät irtaantuvat ja kasvuunsa pysähtymään, nääntymään ja vähitellen kuolemaan on mänty tuomittu — — —.

Tauonnut on suopursu tuoksumasta, mustunut on juolukanlehti, kankeana se kahisee, kun suksi läpi sujahtaa. Lehdetönnä vaivaiskoivu varpujaan ojentelee, vitsaviidakkona pajut vasten valkeata värjöttävät. Tuntuu kuin olisit tunturimaisemassa, puurajalla, missä kaikki kasvillisuus loppuu.

Ja tunturitunnelmaasi lisää lentoon pyrähtävä valkea metsäkana; jonka kiemurrellen kulkevia, pensaasta toiseen meneviä jälkiä pajukossa näet. Lentäen on lumilintu tähän tullut, pehmeää pintaa siivillään hiipaissut ja sitten rinnoin lumeen tupsahtanut. Ja tuossa on kävellessään karvainen jalka vähän luistanut alla olevaa jäätä vastaan.

On ruskea reponenkin käynyt ruokamaitaan tarkastelemassa. Hiljalleen on hölkännyt, rauhallista ravia laskenut, koska jäljet kuin viivaa pitkin tiputeltuina toinen toisensa perästä seuraavat. Vaan eipä ole varovainen Mikko eilispäivän suksenladun yli loikata tohtinut — rinnan sen kanssa on vain käpäliensä merkkejä perätysten pistellyt! Ja hetteestä lumen alle uhkuneessa ruostevedessä ne keltaisiksi jäätyneinä kauvas näkyvät.

Harvaoksaisessa nevanlaitaisessa männyssä istuu havuja haukkaava metso, jonka mustanvihreä rinta kimmeltää auringon säteessä. Kauvempana huomaat toisen, kohta kolmannenkin hakolinnun. Mutta rauhassa annat lintujen aterioida. Niitä tervehtimään vain olet tullut, vierailemaan niinkuin vertaistesi luo. Et tahdo talvimetsältä uinuvaa hiljaisuutta räikeällä laukauksella riistää — — —.

Pois lykkäätkin lylysi nevalta, käymättömään kuusikkoon kierrät, missä harmaja pyy lähetessäsi puusta toiseen pirahtaa. Täällä jänikset näyttävät peliä pitäneen. Tantereeksi ovat polkunsa tallanneet, rankapinon päällä hyppiä tepastelleet, kaadetun haavan latvaoksat valkeiksi kuorineet.

Huvitettuna hiihdät eteenpäin ja tuuhean kuusen juurelle pysähdyt, missä puolanvarret ja talvikinlehdet vähässä lumessa vihreinä loistavat. Maata viistävien oksien suojassa on pieni päästäinen varmaankin iloisia päiviä pitänyt, koska ristiin rastiin sen hennot jäljet lunta pitkin kulkevat, väliin reijän kautta pinnan alle kadoten ja toisen kautta taas lumelle ilmestyen.

Kaukainen tuulen viima kosken äänellä kohisee, mutta täällä korven kainalossa se ei tunnu, kosk'ei vanhan kuusen — ikäänkuin kylmää vastaan varattu — naavapartakaan huomattavasti heilu. Ja hetken kuluttua taas hiljaisuus vallitsee. Tikka puun kylkeä puipi ja tuon tuostakin tik' — tik' — omaa nimeään mainitsee. Koivunhedelmiä on urpiainen hangelle pudottanut ja sinne taskustasi kauranjyväsiä metsänriistalle tuomisiksi riputtelet — — — jospa ovela oravainen, harmaja kävyn purija siihen niitä syömään sattuisi, koska sen siistejä jälkiä puun juurelta toiselle kulkevan näet.

Taas sauvasi somman hankeen survaiset ja suksesi solahtaa kaatuneen kuusen multaisen juuren ohitse, joka lumesta noussutta kontiota muistuttaa, ja uudelleen talvitiesi varrelle vetäydyt. Sen turviin ovat metsäkanat makuupaikkansa valinneet — kinoksiin kaivamat putkitiensä muistuttavat eskimolaisen lumimajaan johtavaa käytävää.

Käpylinnut kuusien latvoissa puoliääneen takittavat ja käpysen miltei päälle pudottavat. Taviokuurna viheltää ja hömötiiaiset yökortteerin hankinnassa häärivät, huolissaan hiljaisesti pakinoivat: tjitji-tää-tää-tää. Punatulkku kaunisrintaista toveriaan kutsuu — kaikki levolle laittautuvat, sillä parhaillaan päivä metsän taa painuu.

Kohta itäinen taivas pakkasessa rupeaa punottamaan, metsäin latvain läheisyydessä teräksen siniväriä tavoittelee. Jo pyörähdät talvitieltäsi takaisin valtamaantielle, missä huurteinen puhelanka valkeana viivana pehmeästi kaarrellen pylväästä pylvääseen kulkee, ja punainen, valkeatauluinen kilometripatsas ikäänkuin kotiin kutsuu, matkasi pituudesta muistuttaa — — —.

MERILINTUJA

Kapea salmi leveni ja meren ääretön puoliympyrä alkoi auveta keulamme eteen. Saaret molemmin puolin kävivät matalammiksi, kuusimetsä harveni ja kareilla näkyi ainoastaan joku tuulen pieksämä mutkainen mänty, pahkainen tervaleppä, maata kiemurteleva kataja. Vielä kauempana ulapalla nousivat viimeiset luodot punervankiiltävinä, pyöreinä ja paljaina ikäänkuin oudot, kylkensä tahi selkänsä vedestä kohottavat meripedot. Ja puhtaana kuin pyhä kirkonkynttilä seisoi luoteessa solakka majakka, häikäisevän valkeana länsiauringon valossa.

Jo näkyy siellä täällä musta kiislapari tahi yksinäinen uroshaahka, leskeksi jääneenä, kun naaras hautomaan on ruvennut. Kirjava rantaharakka, karien kaikkihuomaava poliisi, huutaa varoittavasti ja käen kukunta kuuluu Eckerön »mantereen» kuusimetsästä, milloin selvään milloin häviten rantakiviä vasten vierivän mainingin yksitoikkoiseen kohinaan. Mutta vielä loitompana pohjoista kohti kangastavat kaukaisimmat saaret korkealle yli vedenpinnan kohonneina, häviämäisillään kuin unikuvat.

Sinne juuri olimme matkalla, haahkoja kuvilta ampumaan, meren siivellisiä asukkaita pyytämään.

Kaikki, mikä kuului tällaiseen metsästykseen, oli sovitettu veneeseen. Muhkeat uroshaahkan kuvat, valkoiseen vaatteeseen käärittyinä, ettei pöly puvun valkeutta himmentäisi, vaatimattomat kallionkarvaiset, ruosteenväriset naaraat, mustat pilkkasiivet, kesynnäköisinä lautainsa päälläkin, töyhtöniskaiset koskelonkuvat. Pari haulipyssyä, vanhaa suusta ladattavaa taattua toveria ja raskas rautainen hyljepyssy oli asevarastonamme. Ja turkkeja, patjoja, peitteitä lukuisasti, jos pohjatuuli mahdollisesti mahtailemaan rupeaisi, kovin kolkoksi kävisi.

Tuulta vain ei kuulu, vaikka kaikki konstit koetetaan. Siinä veneemme mainingissa kelluu ja ainoastaan silloin tällöin ulappa karehtii tuolla kaukana, missä vesi ja taivas yhtyvät — — —. Vasta illansuussa rupesivat purjeemme elämään, kokassa kohina kiihtyi ja keulavesi alkoi lotisten laulaa. Tasaisella vauhdilla sivuutimme oudonnäköiset merimerkit, purjehdimme ohitse mustuneen, kylellään könöttävän laivanhylyn, lintuparvet enenivät ja saavuimme tyrnipensaiden seppelöimän saaren rantaan.

Satojen lokkien soittaessa korvia särkevää sinfoniaa, jossa rantaharakan vihellys ja punajalkaviklan ääni piccolohuilua esittävät, astumme maihin.

Todellakin on lintuelämä vilkasta, äänet ja huudot hurjan vaihtelevia! Kaikkialla kuuluu nuorten, vasta tulevana vuonna avioliittoon aikovien haahkain »kvok-kvok-kvok» eri ääni- ja tahtilajeissa. Jostain kaukaa kuuluu airojen säännöllinen jyskytys ja ajoittain jymähtää kaiuton laukaus — — —.

Mutta ei ole aikaa kuunnella, sillä aurinko lähenee laskuaan. Nopeasti korjataan vanha ampumakoju litteillä hietakivikappaleilla ja jykevillä mukulakivillä. Kuvat asetetaan paikoilleen, haahkat suoraan eteemme, osaksi rantakiville, osaksi veteen, pilkkasiivet vasemmalle kellumaan, koskelot oikealle. Vene kätketään niemen taa, ahtaaseen kojuun kannetaan vaatesäkki istuimeksi, pyssyt kaikki ladataan, ampumatarpeet sovitetaan otollisiin paikkoihin kivien lomiin ja sitten alkaa odotus — — — ja luonnonlaulajaisten kuunteleminen.

Kuta matalammalle punottava aurinko siirtyy, kullaten tyrnipensaiden puoleksi puhjenneet lehdet ja okaiset oksat, että ne kaikissa iltaruskon väreissä palavat, sitä vaihtelevammaksi käy meren musiikki, sitä korkeammalle kohoaa saariston sataääninen soitto. Naarashaahkat vokottavat, yksinäiset uroot valittavat, rantaharakka viheltää »gliip—gliip», koskelo lausuu »prak-prak, prak-prak» ja ulkona ulapalla ammoo silkkikuikka ikäänkuin intohimoinen mulli. Mutta yli kaiken kaikuu tiirain kimeä parkuminen, lokkien kova-ääninen loilotus. Voimakas raukutiira rätisee aivan kuin palttinaa äkäisesti reväistäissä. Satunnaisen väliajan käyttää hyväkseen teiri, joka metsäisellä sisäsaarella väsymättä kukertelee ja ajoittain kohtaa korvaa kaukaisen käen soinnukas, tuskin kuuluva kukunta — — —.

Samassa kuuluu heikkoa siipien suhinaa, se lähenee, kovenee, vesi kohisee ja edessämme uiskentelee pohjoisten meriemme kaunein lintu, kuviamme tervehtimään tullut uhkea uroshaahka. On aikaa eläintä ihailla, sillä vielä se on syvällä vedessä — ja kaunis se on! »Niska vihreä kuin talvisen meren jää, selkä valkea kuin vaahto aallon, vatsa musta kuin meren syvyys.» Mutta nyt se ui kohompana — samassa savupilvi pöllähtää kojustamme ja saaristolaisen kotitekoisten haulien lävistämänä kaunis lintu sortuu surman suuhun ja joutuu veneeseen, joka kätköstään soutaa esille sitä korjaamaan. Ja uudelleen alkaa odotus.

Mutta eivät ole Aallottaret anteliaita tänään, ei olekaan sopiva ilma haahkanammuntaan — on liian tyyni! Iltarusko on valjennut, kiillotetun raudan näköisenä päilyy meri ja rannan pensastosta hiipii tuskin huomattava hämärä esille. Vielä saapuu kuvillemme joku yksinäinen pilkkasiipi, joka haahkain puutteessa ammutaan. Puhelias koskelo-uros houkutellaan ääntään matkimalla tekolintujemme luokse kiemailemaan. Ihmetellen, uteliaana kirjohöyheninen, kaunis lintu tyyniä koskelonkuvia matkan päästä katselee. Ja nokkaa aina uudelleen veteen kastaen se lähenee yhä enemmän, kurkistaa hieman hämillään noita kummallisen rauhallisia tovereja, kunnes se äkkiä tarttuu naaraskuvan niskatöyhtöön ja tukistaa kelpo lailla. Mutta samassa ansan aavistaen se peräytyy, silloin laukauskin jymähtää ja selällään vedenpinnalla lintu kelluu, valkea vatsa hopeana loistaen ja tummanpunaiset jalat liikahdellen ikäänkuin uimaliikkeitä tehden — — —. Mutta kun hämärä himmeämmäksi käy ja lokit rauhoittuen levolle laskevat, silloin lakkaavat vesilinnutkin kokonaan lentelemästä. Tuolla tyyneellä ulapalla vain uiskentelevat ja ilojaan pitävät.

Noustaan ahtaasta kojusta, jäykistyneitä jäseniä oi'otaan ja sitten lähdetään pienelle kävelyretkelle saaren kalliokukkuloille lokkien koti-elämää katselemaan. Jo huomaa meidät ensimmäinen ikäänkuin vahdissa oleva valkolintu, sen hälyytyshuuto saa muutkin hereille ja kohta on hämärä raivostuneiden lintujen huutoja täynnä, kun sadat ja taas sadat lokit ja tiirat yörauhan häiritsijöitä karkoittaa koettavat.

Saaren korkeimpien kukkuloiden lomissa, missä tuulen tuivertama niittyvilla lätäköitä ympäröi ja ruskea vesi mustana kiiluu, löydämme pienen kaisloista ja heinänkorsista laaditun kuopan toisensa vieressä, pesän toisensa perästä, jossa milloin kaksi, milloin kolme lokin munaa lämpimänä lepää. Katajapensaasta pyrähtää teirentapainen lintu ja — todellakin, kun sinne kurkistamme, niin teirenpesän löydämme! Kuusi kellertävää, ruskeatäpläistä munasta sirossa syvennyksessä katajain suojassa. Millähän metsälintukin, ahojen asustaja poikiaan karulla karilla, lokkiluodolla elättänee! Mutta haudo rauhassa teiriparka, on sinulla täällä vihollisia ilman meitäkin! Tyrnivyöhykkeessä lähellä rantaa löydämme munivat haahkanaaraat, jotka miltei sallivat itseään silittää, ennenkuin untuvavallin ympäröimästä pesästään pakenevat — — —.

Kymmenen hautomatonta kirjavaa lokin munaa lakissa palaamme ja kun nuotio saaren mannerpuolelle on sytytetty — ettei laivat valkeatamme tuikkavaksi majakantuleksi luulisi — keitetään ne vanhassa läkkiastiassa ja hyviksi ne havaitaan.

Yöllisen aterian syötyämme kootaan kuvat ja muut tavarat veneeseen, joka suunnataan vielä kauvemmas merenpartaalla olevia kareja kohti, missä perhehuolista jo vapaat uroshaahkat vanhanpojan elämää viettävät.

Ja kun aamurusko koillisen taivaanrannan kullalla koristaa, silloin meren äärimmäisellä luodolla jo uutta lintu-onneamme koetamme.

LUVATTOMALLA AJALLA

Muutaman myrskyisen sadepäivän perästä tuli pouta taas, mutta silloin oli kesä lopussa ja syksy ovella — vaikka olikin vasta elokuu kulumassa. Tuli tuollainen hiljainen syyspäivä, jolloin kaikki tuntuu kuuntelevan, kaikki odottavan, koko luonto ikäänkuin johonkin valmistuvan.

Kaste kimaltelee maassa aina murkinoihin saakka, taivas on hienossa valkohattarassa, jonka takaa aurinko loistaa kuin harson läpi. Raitis on kevyesti liehtova ilma, jossa hienot lukinverkkolangat tasaisesti purjehtivat. Miltei äänetöinnä ovat metsä ja järvi — eivät laula enään vanhat linnut, ainoastaan keväälliset poikaset yrittävät kömpelösti visertämään.

Nämä huomiot tehdessään päättää »vorsmestari» lähteä laajoja riistamaitaan tarkastelemaan, sillä loppuu rauhoitusaika muutaman päivän perästä.

Aseina on vanhuksella parisen pyypilliä kapeassa nahkahihnassa kaulassa riippumassa ja kädessä tukeva, katajainen sauva, jolla iskee poikki kuivan oksan nuoren männyn kyljestä, vääntää lahonneen kannon kumoon tahi ottaa hengiltä mahdollisesti eteen sattuvan kirjavan kyyn.

On ollut kevät riistalle suotuisa, tuumii takalistoa kohti verkalleen astuva vanhus, talvi verrattain vähäluminen ja kesä lämmin sekä tarpeeksi sateinen. Merkeistä päättäen pitäisi kynä metsissä löytymän, kynsi kaiken karvallinen Tapiolassa liikkuman.

Tarkasti katselee vorsmestari ympärilleen ja huomioita tekee hän monenlaisia, milloin mitäkin muistikirjaansa merkiten. Pysähtyy hän talvisen lumen tekemiä vahinkoja tarkastelemaan — paljonko puita soreita on kinosten alle sortunut, montako lumen painamana taittunut. Ja kaatuneen puun alle jääneen mäntynuorukaisen tuon tuostakin pystyyn auttaa, nuoren näreen kohti valoa kasvamaan kohottaa. Läheisessä aidassa tarkka silmänsä heti raon keksii, mistä halkihuulisen jänönpojan on tapana viljelysmaille pujahtaa — tarttunut on harmaja karva terävään puikkoon raon reunassa. Huvitettuna hän tuonnempana katselee mäntypistiäisen toukkia, jotka nuorien petäjien oksilla havuja syövät. Kuin sotamiehet ne häntä yht'aikaa tervehtivät eturuumiinsa pystyyn nostaen. Sadottain hän näitä vahinkoeläimiä maahan pudottaa muurahaisten saaliiksi.

Täältä hän lähtee toiskesäisen kulovalkean polttamille maille katselemaan, missä määrin luonto on jaksanut haavojaan parannella.

Suunnattoman kasken on eteenpäin rynkäisevä kulovalkea ryskyen polttanut, laajan kadun tahi mahdottoman leveän mittarin linjan on humiseva tuli metsää kulkiessaan itselleen aukonut. Aina tuonne kauvas kohti sinimetsän pehmeäkaarteisia kukkuloita näyttää nokista kuloa ulottuvan.

Juurellaan komottavia korventuneita mäntyjä, jotka kuivuneina oksiaan avuttomina ojentelevat, mustia kantoja kuin maasta nousseita peikkoja kaikkialla, jäkälistä sekä sammalista paljaita kallioita, kaljuja kiviä tuhansittain ja taas tuhansittain mustassa maassa — — —. Siellä täällä kaatuneen puun hiiltynyt runko, oksistoineen kuolleen jättiläis-eläimen luurankoa muistuttaen — paljon muuta ei tuli näy jälkeensä jättäneen. Kaukaa nähden näyttää kaikki kuolleelta, kaikkea elämää vailla olevan.

Kun vorsmestari likenee, kuulee hän metsäkirvisen visertävän, kivitaskun maiskuttavan tahi kulorastaan matalaäänisesti tärräävän. Vilkkaita maakiitäjiä vilahtelee kimaltaen lämpimässä auringonvalossa ja mustuneen kannon päässä nauttii iso petokärpänen suojelevasta yhtäläisyydestä. Koivunkannot vihertävät kuin Aaronin-sauvat ja pientä koivuntainta, hentoa haavanvesaa on musta maa täynnä. Horsma punaviirinsä kohottaa ikäänkuin sanoen: »tullaan sitä sysimäelläkin toimeen, eletään vaikka hiilikankahalla», keltaisen piiskun kultainen kukkavaltikka nuokkuu kilvan kastikkaan ruskean röyhyn kanssa ja vihertävinä tuuman korkuisina havutupsuina kohoavat hentojen männyntaimien lukuisat sirkkalehdet palaneesta maasta. On tänne jo muitakin tulokkaita ehtinyt — yhä laajemmalta kulon laitoja valloittavat. Etuvartiona kulkee kukkiva kanerva, vakoojia lähettää ajuruoho, jonka sinipunaiset kukkaläikät hietaisen lehmipolun varrella ryydinhajua tuoksuvat. Ja pääjoukkona tulevat ne, joilla on haivenelliset hedelmät. Täällä jäkkärät ja kissankäpälät villaisia mykeröitään tuudittavat, täällä on kangasvuokko kukkinut, täällä härjänsilmät, keltanot ja monet muut voittoisasti eteenpäin tunkevat. Mutta kauvempana metsänlaidasta yhä vielä musta erämaa havuneulasten harvaan peittämänä kolkkona levenee.

Mutta on luonnolla kulovalkean surullisen näyn jälkeen viehättävääkin näkemistä tarjolla.

Kankaalle vorsmestari nyt nousee, missä nopealentoiset nuolihaukat kimakasti kii-kii-kii-kii kiijaavat ja kukkiva kanerva uhkaa ruohottoman polun kokonaan peittää.

Kaikkialle vaatimaton kasvi kukkiensa ujon sinipunan levittää, ilonväreihin karun hietamaan kilometrittäin pukee ja hunajan tuoksulla tulijaa tervehtii. Kesän juhlaa viettää kanervikko, punervia häitä viettävät kanervankukat. Häitä, joissa kimalaiset ja mehiläiset punakukkain palvelijoina simajuhlassa iloitsevat. Pitkin punapeitettä lentäen metsästää kuultavasiipinen sudenkorento. Mäyrän nostaman hietaläjän kohdalla se siipiään liikutellen ilmaan seisahtaa — hetken liikkumatonna on — äkkiä eteenpäin syöksähtää — kärpäseen iskee ja saaliineen katoaa.

Kuta kauvemmin vorsmestari polkuaan astelee, jonka poikki kaarnanhilseessä rapisevat hongat luovat pitkiä varjojaan, sitä kiihkeämmin odottaa hän linnun siiven kuuluvaksi, teirenemän äänteleväksi. Ja kankaanlaidan sekametsässä naarasteiri pyrähtääkin puolanvarsien peitosta, kutkattaa, kutkattaa ja poikiaan varoittaa — — —.

— Katsotaanpa minkä kokoiset ovat tämän kesän pojat — sanoo itsekseen vanhus.

Kiireesti hän katkasee muutaman pienen koivun, laatii niistä kojun kuusen juurelle, jonka runkoa muurahaiset kävelevät kuin ihmiset vilkasliikkeistä katua. Vihreässä kamarissaan istuen hän »kuikuttaa» kuin teirenpoika ja vaikenee. Kuikuttaa vorsmestari hetken perästä taas ja ratokseen hän katselee, miten haapa heittää hyppelevän valo- ja hämäräverkon maahan. Noin neljännestunnin perästä tulla hurahtaa emo piilossa kuikuttavaa miestä kohti, istuu pieneen leppään ihan lähelle ja kaulaa kurkottaen kutsuu, kutsuu poikiaan kokoon.

Ei kutkata nyt hätäisesti kirjava emo, vaan rauhallisesti se juttelee kook — — — kook-kook-kook, eikä kauvankaan, niin alkaa risukossa ripsahdella ja maasta kuulua pientä kuikutusta, kun kirjava teirenpoika tulla vikittää, että pää nyökkää. Kohta ilmestyy toinenkin, jolla jo on muutama mustakin höyhen kirjavain seassa. Mustikan syö kiireesti ja äitiä hakee.

Jo pyrähtää emo maahan ja hiljalleen se alkaa kuljettaa perhettään kohti tiheimpää viidakkoa. Hetken perästä on näyttämö tyhjä — mustikanvarsien sekaan on seurue kadonnut.

Tyytyväisenä näytelmään tulee vorsmestari koivumajastaan ja läpi nuoren sekametsän, missä puut seisovat tiheässä kuin varvut luudassa, laskeutuu hän alas notkoon, jonka pohjalla kirkas metsäpuro salamyhkäisesti lirisee. Ensin astuu hän läpi sanajalka-alueen, missä kuolleenkourat omituisesti hajahtaen aina kainaloihin saakka kohoavat, painuu sitten läpi pihlajaa, paatsamaa ja haapaa kasvavan lehdon, missä korkeat keltanot ja täpläiset kämmekkäät häntä tutusti tervehtivät. Ilmestyy tumma kuusi mäntyjen sekaan, nurmi katoaa, maa sammaltuu — jo seisoo vaeltaja hiljaa kiemurtelevan puron varrella, jonka suvantovesiin kuvastuvat korkeat puut.

Täällä on metsien muhkea hirvi oleskellut, sillä selvinä sen herttamaiset sorkkain jäljet sammalessa näkyvät. Kolme näkyy seivässäärtä olleen, kaikki eri kokoa. Ja tuossa ovat maanneet! Maahan ovat korkeat kastikkaat, metsäkortteet ja hennot vesat litistäneet.

Joutuu jo vorsmestari korkeaa metsää kulkemaan, missä palokärki tillii ja männynrungot ruskeina pilareina taivasta tavottelevat, missä näätä oravan näppää ja kuuset tummina suippenevat kuin kirkontornit, missä maakotka kohisevin siivin metsästää ja jäkäläpeitteiset koivut summattoman paksurunkoisiksi paisuvat. Ei ole kirves täällä ilveksen tuvan ovella vuosimääriin paukkunut ja kauvan saakin kävellä, ennenkuin korvessa koskemattomassa jotain ihmisen tekemää jälkeä huomaa. On kuin meren pohjalla käveleisi — niin on hiljaista salometsän suuressa pilaristossa, sillä ainoastaan ajottain herää tuuli metsän kannelta soittelemaan. Luonnon korkeata veisuuta se ison koivun latvassa soittelee, soittelee hetken ja nukkuu kohta uudelleen viereisen koivun latvaan.

Lepäämään laskeutuu vorsmestari sammaltuneelle kivelle, jonka pohjoispuoleisessa kyljessä jäkälät rauhallista elämää viettävät — huvikseen hän siinä katselee vanhoja tuttujaan. Tuossa tuo rengasmainen, keskeltä mätänevä, laidoilta laajeneva harmaanvihreä kehäjäkälä. Tuossa peuranjäkälän eri lajit mikä mitenkin tuhkaharmajana. Tuossa Stereocaulon-jäkälän harmajat langat kuin uudenvuoden tinat kivelle valettuina — — — pehmeitä, hillittyjä värejä, jotka silmää viihdyttävät.

Mutta on lintuakin sisällä salon sinisen, on jalan neljän juoksevatakin. Tuolloin tällöin visertää peipon poikanen, huutaa kirjava tikka, surisee kurpan viuhuva siipi tahi kotkottaa kirjava koppelo. Ammottaa ison haavan kyljessä musta reikä ja juurelle tultuaan huomaa vorsmestari siinä särmäisiä lastuja — pesinyt on siinä punahuntuinen palokärki. Mutta kun kepillään haavan kylkeen lyödä kolahuttaa vorsmestari, silloin reikään ilmestyy peljästyneen siipioravan pyöreä pää. Mustikkamaita kulkiessaan kuulee hän monen siiven pyrinää yht'aikaa — kohoaa pyyparvi maasta. Liikkumattomina harmajat linnut piilopaikoissaan istuvat, ei saata silmä puitten paljoudesta niitä keksiä.

Silloin ottaa vorsmestari pyypiiskunsa esille, asettuu kuusen juurelle ja soittaa. Ei soita hän nyt uroslinnun kutsuääntä »piip-tiihii-titititiii», vaan molemmilla pilleillä hän matkii naaraspyyn ääntä, puhaltaen pitkän »piii». Ja kohta tulla hyristääkin harmaja lintu pillimiestä kohti, tekee mutkan syrjään ja istuutuu läheiseen naavakuuseen, joka hellästi ystävänsä partaiseen syliinsä sulkee. Myhähdellen vorsmestari metsän miellyttävää kanaa katselee, tähtäilee siihen sauvallaan — otettavana olisi siinä otus! Jo alkaa pyy oksallaan tepastella, pirisee hetken pit-pit-pit ja pirahtaa sitten lentoon.

Jo on ilta käsissä, ja hieman kamalaksi alkaa käydä suuren salon yksinäisyys aurinkoisen aletessa ja notkojen kylmää uhkuessa — kotimatkalleen kääntyy yksinäinen vaeltaja.

Kaukaa kuuluu kurkien huutoa, ja korkealla hämärtävässä ilmassa purjehtii kimakasti vinkuen kaareileva hiirihaukka. Syksyä henkii vaisusti puhaltava iltatuuli, ja alakuloisesti piipittää hömötiainen tsi-kää-kää-kää.

Pimenevää polkuaan astellessaan vorsmestari kohtaa iltakävelyllään olevan viirunaamaisen mäyrän, joka äkillisestä yhtymyksestä peljästyneenä sontiaismetsästyksensä unhottaa ja oudosti löyhkäten hämärään pakenee. Kankaalla kehrääjä vorsmestarin eteen polulle lehahtaa, kettu pimeässä haukahtaa ja liikkumatonna loistaa loppukesän ensimmäinen kiiltomato.

HYLKEENHUUDOSSA

Puolipäivän aurinko paahtaa yli torkkuvan kalastajakylän, jonka punamaalissa uinuvat rakennukset ja valkokukkaiset puutarhat välmehtivät helteessä. Hiljaisuutta keskeyttää siimeksessä märehtivän lampaan kello, janoissaan ammova lehmä tahi lukemattomain paarmain ja kukkaiskärpästen unettava surina. Rannan tervaleppien lomitse haamottaa merenlahden sinivesi, kuvastaen poutaisen taivaan verkalleen purjehtivat valkohattarat ja tuolloin tällöin kohahtaa loppuun liehtoneen lounaan väsynyt maininki.

Avonaiseen akkunaani ilmestyvät silakansuomuilla tahrittu lippalakki ja merituulten kuivaamat, auringon paahtamat kasvot, akkunanlaudalle pari jäntevää, karvaista kättä, kumpikin yhtä päivettynyt ja mustakyntinen. Tämä on Sjöström, hylkeenpyytäjä, joka tervehdittyään kysäsee:

Pian oltiin matkalla kohti kalastajakylän yhteistä satamaa lahden kainalossa, missä harmaat ranta-aitat puoliympyrässä törröttävät toinen toisensa vieressä, rakennettuina kirkkaanvihervään veteen, jossa mudut ja rautakalat parveilevat ja vihreät levät hiljaa nuokkuvat.

— Pohjanlahden pohjoisosissa — niin kertoo Sjöström — harmaa hylje talvensa viettää. Siellä halli tuossa helmi- tahi maaliskuussa synnyttää ainoan poikansa, jota äiti aution jään päällä imettää noin kolme tahi neljä viikkoa. Tämän ajan kuluttua luopi poikanen villaisen syntymäpukunsa, saa vanhempainsa lyhyen karvan ja nyt se äidin houkuttelemana kohta perehtyy vesi-elämään. Mutta kun Pohjanlahti kahleistaan vapautuu, ja jäät pohjoistuulten ja merivirtain kuljettamina ajautuvat tänne etelään päin, silloin seuraavat meren mahtavat nisäkkäät mukana. Juuri näin Juhannuksen vaiheilla ne ovat yleiset Ahvenanmeressä. Ja huvittavaa työtä tuo hylkeenampuminen onkin, kun niitä runsaasti kareille kohoaa…

Mäeltä näemme avaran meren, joka ikäänkuin lämmöstä väsyneenä hopeanhohtoisena venytteleikse, ja lahden pohjukassa lukuisat kala-aitat, jotka kaukaa katsoen oikein kylältä näyttävät. Olkikattojensa alla ne säilyttävät suurimman osan saaristolaisen irtaimistosta — kaiken minkä merellä tarvitsee.

— Tässä on aittani — ja avaimella, kynnyksen alle kätketyllä, aukasee Sjöström haulipyssyjen pilkuttaman ja luotien lävistämän oven. Mutta ulkoseinillä sekä molemmin puolin matalaa sisäänkäytävää nähdään suuret mustahkot rasvatahrat — sinne pingoitetaan kuivattavat hylkeennahkat.

Astumme sisään. Puolihämärässä näkyy kilua ja kalua jos jonkinlaista, outoa ja uutta mannermaalaiselle — kaikki mitä miellyttävimmässä epäjärjestyksessä.

Leiviskänpainoisia, isoreikäisiä hyljepyssyjä, hyljenaaroja ja hyljekeihäitä punonaisine jouhiköysineen, keksejä, jääsauvoja. Orsilla hienorihmaisia jata- ja koukkuverkkoja, silmissä siellä täällä kuivunut rakkolevätukko. Kiveksiä, lavuksia, verkontupureita kummallisine puumerkkeineen. Silakkatynnyreitä, astialaudaksia, vanteita, jalaksellisia kalavasuja. Läjissä kuusenkuorta verkkojen värjäystä varten ja mukulakiviä varakiveksiksi. Purjeita, mastoja, airoja, peräsimiä. Pulska rivi haahkan-, allin-, pilkkasiiven-, telkän- ja koskelonkuvia. Merellä tarvittavia turkkeja, takkeja ja peitteitä. Ja kaikkialla silakanhajua, kiiltäviä silakansuomuja joka esineessä, kalpeita silakanpäitä permannolla. Mutta pimeimmässä sopukassa piilee pari vanhaa kompassia, kuparikattiloita sekä muuta »meren lahjoittamaa» tavaraa.

Veneeseen sovitetaan matkaan kuuluvat kalut: kompassi, kaukoputki, kolme hyljepyssyä tarpeineen ja hyljenaara, vesilekkeri ja eväät, peitteitä ja takkeja.

Airot, purjeet ja peräsin asetetaan paikoilleen, ovi lukitaan, Sjöström sekä poikansa Konrad istuvat teljoille ja kahden airoparin tahdikkaasti jysähtäessä sekä liitäväsiipisten tiirain kirkuessa ja haarapääskysten visertäessä lähtee vene tasaisesti liikkeelle.

Lahden suulla oleva metsäinen saari sivuutetaan ja eteeni aukenee tyynen meren avara taso, länteenpäin ainoastaan taivaanrannan rajoittamana.

Ei pelota nyt suuri vesi. Ikäänkuin laiskana kelluen se vain pitkinä, pehmeinä maininkeina hymyilee — — — ja tunti toisensa perästä kuluu tasaisen soudun jatkuessa. Taaksemme jäänyt keltainen hietaranta sekä poukamaa ympäröivä kuusikko painuvat vähitellen mereen, mutta edessämme alkavat äärimmäiset kalliot kohota punertavina ja ikäänkuin lämmöstä pehmenneinä.

Aurinko laski, ja länsitaivas hehkui kaikissa iltaruskon vaihtelevissa väreissä. Kuin kultapohjalle kuvattuna kohosi kaihottu määräpaikkamme, hallikarimme, vihdoinkin jo lähellä.

Vene kätketään kallion halkeamaan. Varovasti ryömien nousemme luodon harjalle, missä Sjöström kaukoputkellaan tähystäen äänettömänä laatii jahtisuunnitelmansa, minun sill'aikaa tehdessä kasviopillisia huomioita läheisyydessäni.

Pienen lätäkön ympärillä kohtaan miltei koko saariston kasvillisuuden muutaman neliödekametrin alalle kokoontuneena. Niittyvillat, variksenmarjat, muuraimet, saraheinät — pohjolan vaatimattomat lapset Itämeren kasvillisuuden, muhkeiden kurjenpolvisten, kämmekkäiden, kiviyrttien rinnalla. Pienimmän liikkeen tehdessä kohoaa ynisevä sääskipilvi edestäni — nekin Pohjoissuomen muistoja herättäen. Siellä täällä näkyy tyhjä, variksen tahi lokin tuhoama haahkanpesä — — —.

Vetäydymme alas veneelle taas. Syötyämme vaihdamme uudet nallit pyssyihin ja sitten saaren lounaiskulmaa kohti konttaamaan, mutta Konrad jää veneeseen, ollakseen valmiina tarpeen vaatiessa.

Kallion lämpimiin koloihin, suojaan suurten vierinkivien laittausimme, Sjöström ja minä, niin mukaviin asentoihin kuin mahdollista. Yksi hyljepyssy, oikea kanuuna mielestäni, asetettiin suu suoraan eteenpäin, toinen vasemmalle, kolmas oikealle suunnattiin — halli on näet niin tarkkakuuloinen, ettet saata tuskin lainkaan siirtää raskasta pyssyä. Heikoimmankin äänen kuultuaan se silmänräpäyksessä katoaa.

Kaikesta näki, että tässä oli hylkeiden lepopaikka, että hallit olivat täällä päivää paistattaneet, kuppuroineet, piehtaroineet — karvoja ja muita jäännöksiä kaikkialla. Olipa vielä »muutakin», kuten tuntuvalla tavalla kohta tulin huomaamaan — — —.

— No jokohan tuota alotetaan — kuiskaa Sjöström. Ja rintansa ilmaa täyteen vetäen, jotta se pullistuu kuin palje, hän samassa päästää pitkän mylvinnän, huutaa kuin sumutorvi, suhistaa porahuttaa lopuksi ja muuttuu mykäksi, sillä nyt on kaikki puhelu kielletty.

Ainoastaan nukkuvan meren heikko hengitys kuuluu tuolloin tällöin, kun unelias maininki juoksee ylös pitkin sileänpunervaa kalliota, murtuu ja vetäytyy kohisten takaisin. Väljien vesien rajaton lepo ja sydänkesän hienohämyinen yö, täynnä viihdytystä ja rauhaa, vaikuttavat kummallisen suloisesti sieluuni. Unhotan mitä varten venyn tällä lämpöisellä paadella — — —kunnes herään outoon mölinään. Jo muistan — Sjöströmhän se on, joka halleja lähenemään houkuttelee.

On peijakkaalla äänivaroja! Hän ulvoo, puhkuu ja porisee milloin houkuttelevasti mielistellen, milloin valittaen, ikäänkuin pyytäen tahi anoen, sillä hän tuntee kaikki äänilajit, kaikki vivahdukset hallien kielessä.

Mutta nyt saan tehdä tuttavuutta tuon »muunkin» kanssa — suloinen rauhani on mennyt! Nyt ne ovat kimpussani!

Pitkin käsiä ja kaulaa niitä matelee ja ne purevat, purevat kuin vimmatut, polttavat kuin tuli! Hilpeän pirullisella mielellä koetan huvitella itseäni katselemalla niitä suurennuslasini läpi, muistelen että ne ovat Haematopinus nimisiä — mutta lopputulos on vain kaiken muun voittava tunne — ne purevat!

Jo ovat sääsketkin löytäneet meidät ja nuo pienet lentävät kuppariämmät panevat yhä useamman sarven ihooni. Tuo suloinen lämpö käy tukalaksi — on kuuma kuin saunassa. Janottaa — eikä saa edes tupakoidakaan — hylkeellä on tarkka hajuaistin, väittää Sjöström, ja sentähden jätettiin tupakkavehkeet veneeseen. Mutta omat leukansa jauhavat tasaisesti — hän pitää poskessa rakasta mälliään — — —.

Pieni luotokirvinen sirittää heikosti, lähenee meitä ja pysähtyy hetkeksi saalista sieppaamaan — hyljetäitäkö syönee vai mitä — mutta sitten katoaa lintu näkyvistä.

Samassa huomaan sileän merenpinnan särkyvän ja hämäräisenä häilyvän, veden päälle ilmestyy viiksekäs pää, musta ja pyöreä. Se häviää, ilmestyy uudelleen — jo lähempänä. Lyhyt kiiltävä kaulakin näkyy ja päätään käännellen katselee veden peto sinne tänne pyöreillä, muljottavilla pullosilmillään. Näkyypä sillä olevan hampaissa iso kalakin — lohiko lie vai mikä — jota se eturaajain välissä pidellen pureksii. Nykäyksellä muuttaa se sitä ylemmäs sen mukaan, minkä siitä syö — ja yhä se lähenee.

Kohta on halli vasemman pyssyn ampumalinjassa ja matalammalla vedellä — rengassilmäisenä, liikkumatonna Sjöström pyssynperässä tuijottaa, mutta sitten vasen silmänsä ummistuu, savu pöllähtää, jylhästi hyljepyssy jymähtää. Musta pää ja kiiltävä rinta katoavat, mutta sijalle jää yhä suureneva rasvaläikkä, ilmoittaen että luoti on sattunut.

Konrad ilmestyy veneineen ja entisessä asennossaan oleva tyhjä pyssy näyttää suunnan, mistä eläin on haettava. Naarankoukku kyljessä se kohta nouseekin pohjasta — ainoastaan talvella on halli niin lihava, että kuolleena vedenpinnalla kelluu — hinataan kallion halkeamaan ja ankkuroidaan rantaveteen. Se on hyvin iso, naarmupäinen halli, monen lohen lopettaja, monessa ottelussa ollut sukahuulinen uros, vihreäviiksinen vanhus. Luoti on musertanut ensimmäisen kaulanikaman, sentähden henkikin lähti niinkuin lankaa poikki leikaten.

Tyhjä pyssy ja Sjöströmin poski ladataan kumpikin — jälkimmäinen uudella mällipanoksella, ja uusi odotus, huutojen keskeyttämänä alkaa sekä entinen tulokseton taistelu sääskien ja hyljetäiden kanssa jatkuu — — —.

Vielä kolme kertaa Konrad soutaa esille rauhallisesta rotkostaan, noutamaan kolmea nuorta hallia. Yksi ammuttiin miltei maanrajasta, noin parin kolmen sylen päästä.

Mutta kun ikävöity aurinko vihdoin nousee, on Sjöströmin ääni lopussa, niin käheä ettei tahdo tulla sanaakaan kurkustaan. Ja minä niin pehmeänä, että lankean kasvoilleni ja heti nukun veneen kokkaan päästyäni vihdoin verenhimoisista kiusaajistani.

Aamutuulen herätessä vyörytetään yhteisvoimin nuoret hallit veneeseen, purjeet nostetaan ja hiljalleen hinataan vanha halli kohti kotilahden rantaa.

METSOLASSA

Kuulin kerran vanhan jäniksenampujan väittävän, ettei metson ampuminen haukkuvan piskin avulla ole mitään jaloa huvia. Mutta mielestäni tällainen metsästys ei ole niinkään ala-arvoiseksi katsottava, eikä kaikkea urheilua vailla.

Varmaankin usea luonnonystävä myöntänee, että sitä harjoittaessa helpoimmin tutustuu maamme suureen, jylhään luontoon.

Tuota täydellistä syventymistä synkän salon helmaan, missä kankaiden kaunistus ja metsästäjän mielilintu oleskelee, korpien yksinäisyys ja rämeen raskasmielisyys tovereina, sen rikasta ja salaperäistä elämää emme opi tuntemiaan silloin, kun »piippovaa pitkäkorvaa» koirain kiljuessa viljelysmaiden läheisyydessä ajelemme.

Ei! Pois notkon nuoreen vesakkoon ja kosteihin noroihin, missä suopursu soiden satuja kertoo, ulos rämeille, missä hetteet heiluvat, lähteet läikähtävät ja metsäkana kummallisesti ääntelee, siellä alkaa todellinen, ihmiskädeltä rauhaan jäänyt luonto, salomaa sellainen kuin minä sitä rakastan! Sinne mieleni tekevi!

Kun metsänimpyet elokuun iltana usvia yli saloniittyjen kutovat, kun utu valkeana harsona kuuset melkein latvoja myöten kietoo ja mäkien männyt selväpiirteisinä kohti ruskottavaa länsitaivasta kohoavat, silloin toivon hyvää metsästysilmaa aamuksi.

Tuossa hienossa hämärässä, salaperäisessä puolivalossa, joka vallitsee silloin, kun yö alkaa päiväksi muuttua, lähden liikkeelle. Kun kaste hopeoittaa niityn heinän sekä metsän lehden ja usvat syleilevät nevan vaivaisia mäntyjä ensimmäisen aamutuulahduksen hengähtäessä, silloin olen jo metsän peittoon päässyt, kuusikkoa kumeata tervehtinyt.

Silloin saatan välistä kuulla, miten metso yöpuultaan maahan kuhahtaa, niin että risahdus kauvas kuuluu hiljaisessa aamuilmassa. Milloin on syksy, silloin menee jaloin metsälintumme mielellään ensiksi kytömaan rukiinoraalle. Milloin on elokuu, kuten nyt, silloin sen löytää nevanlaitaisesta metsävyöhykkeestä, missä mehukkaat muuraimet keltaisina loistavat, missä rimmen raate ja rämeen valkosammal, metsäkorte ja suopursu, vaivaiskoivu ja juolukkapaju vieretysten viihtyvät.

Lomitse naavanpeittämäin kuusien, läpi juolukan- ja mustikanvarsien kulkee metsämies pienintäkin risahdusta karttaen, seurassa pystykorvan hallin, joka keltaisena vilkkuu milloin siellä, milloin täällä puiden takaa. Lähellä nevaa tervehtii häntä metsäkana, joka valittaen kaakattaa ja poikiaan peittäytymään kehoittaa. Mutta ennen pitkää koko seurue, yksi toisensa perästä, siipiinsä turvaa ja häviää näkymättömiin. Ei koirakaan niistä paljon välitä, se tuntee jo hyvin nuo valkokirjavat linnut, jotka eivät puuhun istahda.

Korpisuossa tirisee pyy, mutta pirahtaa kumminkin kohta lentoon, kun koira haukkumaan yrittää.

Haavan lehti leplattaa länsituulen herätessä, nouseva aurinko metsän latvat punaa, kuuset kultihin rakentaa ja pilvettömän sinisenä kaareutuu taivas — sen minkä sitä voit nähdä, katsoessasi kohti korkeutta lomitse latvojen.

Mutta nyt hän huomaa ison linnun jäljet painuneina vaaleanvihreän valkosammalen kosteanpehmeään pintaan! Siitä on metso kävellä tepastellut ihan äsken — ja samassa kuuluu haukku, haukku oikein toden perään! Hiiskahtamatta hän lähenee ääntä kohti ja nyt hän tarvitsee kaikki alkuihmisen vaistot ja aistimet. Sitten hän huomaa koiran, joka katsomistaan katsoo isoon kuuseen ja haukkuu, että metsä raikaa — — —. Hän konttaa nelin, lähenee vihdoin vatsallaan ja on »ampumamatkalla. Piilopaikastaan hän tutkii kuusia, tarkastaa oksan toisensa perästä löytämättä mitään, ja minuutit tuntuvat tunneilta! Jo kuulee hän, miten lintu koiralle nokkaa puree, josta tietää, että vanha metso on edessään, mutta hyvästi näkyy oksien suojassa lintu istuvan.

Jo keksii silmänsä lähellä olevassa vanhassa haavassa jotain, joka saattaa sydämensä ilosta sykähtämään. Pitkin paksua oksaa painautuneena, puoleksi lehvän peittämänä näkee hän vanhan metson koettavan piiloutua tekeytymällä niin pieneksi kuin mahdollista. Värisevin käsin hän vaihtaa isompihaulisen panoksen vasempaan piippuun, tähtää, painaa liipasinta ja Tapion kukko tulla suhahtaa muksahtaen maahan, pieksää sammalia voimakkailla ruskeilla siivillään ja silmänsä ummistaen tyyntyy vasta, kun halli hampaansa selkään iskee. Silloin koirakin hänet rauhaan jättää ja saa palkintonsa — metsonjalan, joka kohta sen hampaissa ratisee.

Sitten he lepäävät hetken, ja hän syö muutaman kourallisen mustikoita kielensä kostukkeeksi. Ja kun ruvetaan astumaan taas, tuntuu laukku raskaalta. Sivu mennessään hän pudottaa pyyn naavakuusesta — — — kauan turhaan silmiään ponnisteltuaan löytääkseen harmajan linnun harmajasta puusta, ampuu hän sen vihdoin oksalta, jota moneen kertaan huolellisesti on tarkastellut. Nevan poikki kulkevan kanervakaarron etelärinteellä löytää hän pienestä syvennyksestä monta paria poikittain haljenneita kellanharmaita, ruskeapilkkuisia munankuoria — todistus että koppelomuori on saanut hautoa rauhassa ja pojat juoksemaan piipertämään päässeet — jospa lienevät lähelläkin!

Aamuaurinko alkaa lämmittää läpi takin, kaste häviää maasta, ja ainoastaan silloin tällöin puhaltaa vilvoitellen länsituuli, joka puissa puhelee, hongissa huokaelee.

Neljä linnun rypemäpaikkaa irtaantuneine höyhenineen kiinnittää hänen huomiotansa. Hän tarkastelee höyheniä — poikametsoja! Ja samassa kuuluu rytinää ja siipien pauketta, kun koko poikue rymähtää lentoon. Omituisesti kotkottaen emäkoppelo perhettään kutsuu ja samassa alkaa haukku.

Uudestaan metsästysinnon valtaamana hän sykkivin suonin lähenee, rungolta rungolle käyden, kontaten hiipii. Yhä kuuluu tuo viettelevä »konk-onk» ja kauvan saa hän katsella, ennenkuin kirjava koppelo silmään sattuu ja kerran kiusaukseen johdatettuna hän — laukasee. Vaan kun lintu vihdoin on ammuttu, ei olekaan mieli voitonriemua täynnä. Miksi ammuit vanhan emon, miksi tapoit kirjokoppelon! Säästää olisi pitänyt vanha lintu, uuden poikueen kasvattajaksi — — —.

Tehden yhä laajempia piirejä hakee hän puihin nousseita poikalintuja. »Jotain» tipahtaa lähellä ole vasta nuoresta koivusta, ja katsahtaen ylös huomaa hän mustan metsonpojan juuri lähtemäisillään parempaa turvapaikkaa hakemaan. Mutta samassa pyssynsä paukahtaa ja oksalta oksalle pudoten mätkähtää nuori lintu maahan.

Mutta nyt painaa laukku liian tuntuvasti ja suorinta tietä, aurinko oppaanaan, suuntaa hän matkansa ihmisten ilmoille — — —.

VAPPUNA

Lupasinhan sinulle kirjoittaa, miten täällä maansydämessä keväätärtä vastaan otan, kertoa kuinka Vappua saapuneeksi tervehdin.

Pitkä päiväni kului kuten ainakin — vanhaan yksitoikkoiseen tapaansa. Ennen puolista ummehtuneessa luokkahuoneessa oppilaitteni kanssa ponnistelin, kansakoulun tietomäärästä yksityiskohtia nuoriin kalloihin kalkuttelin. Iltapuolen ystäväni maakauppiaan luona »Rettinkiä» tupruutellen kulutin. Rihkamalla täytetyssä puotikamarissa ensin vehnäiskahvit, sitten teevedet juotiin ja sävyisästi siinä »ahvääreistä», kunnan asioista, viimeisistä sanomalehti-uutisista ja vuodentulotoiveista juteltiin. Rauhallista tupakkapuhettamme häiritsi ainoastaan puotioven kellon ajottainen kilinä, saaden kauppamieheni joka kerta vaistomaisesti pystyyn syöksähtämään ja kamarimme ovessa olevan pienoisen lasireijän kautta puotiintulijaa tarkastelemaan ja istuutuessaan säännöllisesti — povitaskujaan taputtelemaan sekä suljetun kassakaapin lukkoja hypistelemään — — —.

Istun puolipimeässä alasvedettyjen uutimien takana, kuunnellen tulvillaan olevaa jokea, joka koskipaikoissa kohisten vapaudenlaulujaan hyräilee.

Yksinäni nyt keväänjuhlaa väsyneenä vietän, hämärän tullessa kahden kesken oraan uupuneen itseni kanssa iloitsen — — —.

Muistuvat mieleeni Vaput vaihtelevat, milloin mitenkin vietetyt, milloin missäkin seurassa kuluneet —.

Näen kaihoni kaukosilmäisellä katseella miten on pääkaupungissa Vappu-ilo korkeimmillaan, miten hämärässä valkolakkeja ja kukkarintaisia vaaleita kevätpukuja kaikkialla parveilee.

Nyt lasiseinäinen Kappeli satojen sähkölamppujen säteillessä ihmisiä vilisee, puhelusta surisee kuin suunnaton kimalaispesä. Torvisoiton sävelet lämpöisessä kevätilmassa keinuvat ja soittolavan edessä katujen kirjava kuulijakunta kihisee. Yli lehdettömien lehmusten ja vaahterain soitto Operakellarista milloin kasvavana, milloin heikkenevänä kohti Kappelia kiirii ja keväthämyiset kadut ovat vaihtelevaa liikettä ja ääntä täynnä — naurunsekaista puhelua, kavion kalsketta, rattaiden räminää, raitiotievaunujen kellonhelinää, joka ilmassa väräjää ja soi — — —.

Viereisen luokkahuoneen seinäkello lyö — lyö yksitoista. Kumeasti suuren tyhjän rakennuksen kuiva hirsiseinä kajahtaa ja kaupungin äänten humusta herään todellisuuteen — tyhjän koulutalon kolkkouteen ja yksinäisyyden epäselvään tuskaan.

Hieno vihmasade, tasaisesti tihkuen, muodostaa pieniä mutkittelevia virtoja ruuduille. Yhä selvemmin kuuluu harmajasta usvasta paisuneen joen ääni, tulee huoneeseen tulvan tasainen kohina — siinä minun ylioppilaslauluni!

Yksin! Mutta — iloitkamme! Onhan Vapunpäivän ilta! Ja yksinäisyys ja minä päätämme lystiä pitää, kahdenkesken tänä iltana huvitella! Pois siis yksinäisyyden tuska, pois apeutuva mieli ja maailman surkeutta sureminen — miksi nurkua!

"Nurkuminen ja tyytymättömyys ovat onnellisuuden pahimmat viholliset" — opettaa lukukirjamme ja hilpeän pirullisella mielellä päätän kuulun kirjan neuvoja muistaa — — —. Ja todellakin, miksi nurkua, onhan kevät käsissä, onhan talven valta murrettu!

Jo on itsepintaisesti pilvinen taivas paikoittain kirkastunut ja kevätyön hieno hämärä kolkonruman huoneeni ikäänkuin valoisammaksi saapi, niinkuin suurenemaan ja kohoamaan saattaa ja minut haltioihini tuntemattomilla toiveillaan nostaa. Saapunut on Pohjolan kevät, kirkastaen yöni, että näen miltei kirjaa lukea — — — ja mieleni valkenee, katoaa katkeruus.

Avaanpa akkunanikin — jo tunnen keväättären hengen tuulahdukset! Leudoksi muuttunut kosteanlämpöinen tuuli minua leikkisästi hyväilee, kantaen kosken kohinan milloin kuuluvampana, milloin heikompana korvaani. Mutta niin se kohina nyt mielestäni soi kuin heränneen luonnon kiitosvirsi ja säestäjänä toimii sateen jälkeen yhä harvempaan tippuva räystäs — tip — — tip — — — tip — — — —.

Vieläkö nurkuisin yksinäisyyttäni! Terve, sä varhainen kevät, ylistetyt olkoot lahjasi!

Toithan jo minulle kirjorintaisen käen, jonka kaksiäänisen kukunnan kuuloni kaukaisuudesta eroittaa. Laulaahan minulle parhaillaan öinen leppälintu säveliään. Ja himmeävarjoiselta männikkökankaalta puhelee laulurastas:

Ja totta onkin mitä laulurastas laskettelee. Huojuvathan akkunani edessä kohta hiirenkorvaiset valkokoivut, nuorteat ja kevättuoksuiset. Taempana laajenevat tummat toukokyntöiset pellot, missä elämä kohta on kytevä. Toivorikkaana syksyinen oras jo kaukaa täysivihreänä loistaa.

Tekee miltei mieli hymyillä, hiljalleen hyräillä — —. Tahdon nauttia siitä mikä tarjolla on — kevättunteiden sekavasta riemusta, joka minut valtaa, tuosta salaperäisestä ahdistuksesta, joka sydäntäni kouristaa siihen aikaan kun luonto herääjä uudelleen syntyy, kun kaikki nesteet nousua hankkivat ja tuoreena tuoksuu, höyryää maa.

Tarttuu minuunkin, yksinistujaan äänettömään tuo sama elämänrohkeus, jota käenkukunta uhkuu. Luo mulle lohtua öisen leppälinnun sävel, lämpöä sydämeeni sytyttää rämeellä viheltävän viklan liverrys.

Jopa kumminkin kannattanee olla olemassa, elää ja toimia — vaikka hiljaisuudessa, yksinäänkin!

Jo saatan miltei ylistää sinua, yksinäisyyttä! Lääkkeistä paras olet sinä väsyneelle, nääntyneelle mielelle. Sinun seurassa opin itseni paremmin tuntemaan, opin luontoa lähenemään, iäisyyden käsittämään — — —.

Jo tulevat he — jo tulevat elämänhalu ja toivo luokseni vierailemaan — — — hiljaisin askelin hämyiseen huoneeseni hiipivät.

Muutama sadepisara singahtaa taas ruudulleni. Surullisesti veisaten tuuli kiihtyy, uunintorvissa vaikeroiden huokailee. On pimennyt taas ja joen heleä hopeavyö tummaksi painuu. Sopusoinnussa se on harmaahuntuisen taivaan kanssa, joka äsken vielä oli niin pilvettömän kirkas. Kalpeita sumupilviä lähellä maanpintaa vaeltaa — täytyy sulkea akkuna — — —.

Hävinneet ovat harvinaiset vieraani — toivo ja elämänhalu. Lakastunut on äsken puhjennut riemuni heleä kukkanen — ja tuttu toverini, hämärä surumielisyys valjuna vieressäni istuu. Tyhjää ja harmajaa kaikki — — — syksy keskellä kirkasta kevättä!

Ääneti on käki, lopettanut on leppälintu laulunsa. Surullisina, avuttomina huojuvat pisaraoksaiset koivuni, kolkosti tuuli huokailee, alakuloisia säveliä koski soittelee. Yksitoikkoisesti tippuen räystäs nyyhkyttää ja pisara pisaralta katoaa rohkeuteni, aste asteelta elämänhaluni alenee — — —.

Ainoa toverini, vapauttaan hakeva harmaja sarvijaakko kömpii pitkin ruutua ylös, aina uudelleen pudoten ja taas ylös yrittäen. Tuntuu mielestäni kuin olisin itsekin tuollainen sarvijaakko, joka kiipeilee, kiipeilee — pudotakseen. Kurja kuoriainen, jota olojen luja lasiruutu vapauteen pääsemästä estää! — — —.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK METSOLASSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.