The Project Gutenberg eBook of Suljettujen ovien takana, by Aaro Hellaakoski

Nopeasti on kevättalvi tehnyt tuloaan, auringon päivä päivältä kiivetessä yhä ylemmäs taivaan laelle. Se kiihottaa kaupungin asukasta ulottamaan pyhäiset hiihtoretkensä yhä pitemmälle. Sattuupa kerran että arkiaamunakin saa varastettua itselleen pienen vapaahetken. Tietysti tulee silloin noustua suksille, ja tietysti ei metsistä tahdo hennoa palata. Ovat tulleet jo maaliskuun kirkkaat päivät, suksimiehen mieluisin aika. On sekä huimaavaa että rauhottavaa liikkua kevättalven hangilla.

Niin kirkasta on ettei sitä jaksa käsittää. Niin huikaiseva on kirkkaus että täytyy uupua pelkkään ihmetykseen. Kaikki ajatukset ovat pysähtyneet; yllätettyinä haparoivat ne valon paljouden edessä. Kaikki aistit ovat humaltuneet niin ettei niihin saata enään luottaa. — Jollaintavoin vajavainen olisikin se ihminen, joka tällä hetkellä pysyisi arkisessa tasapainossaan.

Hiihtäjä, joka kuusimetsän tiheiköstä työntyy peltoaukealle, saa vastaansa sellaisen valoryöpyn että hänen täytyy ummistaa silmänsä ja pysähtyä hetkeksi selvittelemään aistejaan edes hiukan kohdalleen. Valoa tulvii kaikkialta, sitä hohtaa taivaalta ja kaikilta sivuilta. Ja alhaalta sitä vasta tuleekin! Hanki kipunoi tuhansin tulikielin, jotka leikkaavat silmää kuin salamat, ja huikaisullaan kohottavat hiihtäjän aivan kuin irti maasta, valon keskeen johonkin, jossa ei ole enään mitään tietoa ilmansuunnista eikä korkeuden ja mataluuden suhteista. On kuin ei asuisi enään omassa nahkassaan, vaan liukeaisi auttamattomasti tähän äärettömään valoon.

Sellainen on hiihtäjän mielentila, kun hän suljetuin silmin lähtee nyökkäsemään valoaukean poikki, ja silmäluomien läpi hankien kajastus yhä tunkeutuu aivoihin ja ytimiin asti, huuhdellen jokaista ruumiin sisintäkin solua. Ei mikään villi hurmio kykene enään orastamaan; tosiaankin tuntee vain hukkuvansa ja liukenevansa liikkumattomaan kirkkauteen.

Valo on kuin äärettömän suuri kristalli, joka säteilee kaikkine lukemattomine särmineen, mutta joka itse pysyy aivan liikkumattomana. Vain pienen tumman pisteen voi nähdä kristallin sisällä, ja se piste liikkuu hitaasti, hyvin hitaasti.

Mikä on se piste? Kun sitä katsoo oikein tarkkaan, huomaa että sehän onkin elävä olento, ja se hiihtää. Jopa voi erottaa tutun lakin sen päässä ja yhtä tutut kintaat käsissä.

— Tietysti se olen minä, herra insinööri Pekka Suojanen; eihän siitä tosiasiasta mihinkä pääse. Siellä näyn hiihtää leijaavan pienenä pisteenä kristallin sisällä. — Mutta mitenkäs, Pekka-riepu, oletkaan sinne joutunut? Eipä hyödyttäne kysyä. Olkoon menneeksi vain tämä selitys: onni ja valo ne ovat haihduttaneet ihmislapsen ulos nahkastaan, kädenkäänteessä pyyhkäisten olemisen ja olemattomuuden rajat olemattomiin, niin ettei enään tiedä edes omaa olemistaan. Kukapa tuota osaa mennä vannomaankaan onko täällä olemassa vai ei. Kun valo sokaisee mitat ja suhteet mielestäsi, olet kaikkea etkä ole mitään, olet kaiken keskuksessa ja kaiken ulkopuolella. Jumaluutta; eikö se ole jumaluutta? — eikö se ole yhtähyvin elämää kuin kuolemaa? Eikö ikuinen valkeus ole yhtä kuin ikuinen pimeys? — eikö kaikki ole yhtä? Mutta lieneeköhän tämä mielle ristiriidassa fysiikan lakien kanssa? Olkoon — tuntoni sanoo ettei tällä hetkellä ole mitään ristiriitoja.

Insinööri Suojanen kompastuu risukkoon. Hän olikin jo tullut metsänreunaan, jossa aitovierellä levitteleikse sakea ryteikkö. Hän selvittelee itsensä pystyyn, sen kuin huumaukseltaan taitaa, sujauttaa suksensa aidan lävitse, ja haparoi varjoon kuusien alle. Siellä tuntuu olevan aivan pimeää. Vähään aikaan ei silmä erota mitään. Sitte alkaa aavistella ympärillään oksia ja naavaisia runkoja. Ne ovat aivan käden ulottuvilla. Niitä täytyy koskettaa. Omituinen hellyys valtaa mielen. Oksat — havunneulaset — ne ovat kuin eläviä olennolta, niitä saattaa tunnustella ja hyväillä. Melkeinpä niitä suutelisi elleivät ne olisi niin kylmiä. Ei, eiväthän ne ole kylmiä, ne painuvat huuliin vilpoisina ja rauhoittavina.

— Lahja-kulta, etpä koskaan näy pääsevän ainoakseni. Minähän halailen jo metsän puitakin, ja suutelon kuusenoksaa.

Pekkaa naurattaa, sillä tämä viimeinen hairahdus oli niin ylen viatonta laatua. Taittaapa hän vielä kuusenoksasta pienen kärkitupsun muistoksi ja varotukseksi vastaisen varalle, ja pistää sen taskuunsa.

On kuin näkisi tänne asti vaimon ja lapsen siellä kotona. Nukkumaan ne jäivät lähtiessä. Ovea raottaen oli Pekka kurkistanut heitä, joitten luota ei enään koskaan aikonut vapaaehtoisesti poistua. — Sinne ne jäivät vielä vetelemään viattomuuden unia. Nyt ovat kai jo heränneet, pukeutuneet ja atrioineet. Tai ehkä odottavat isää pöytään.

— Muistavatkohan he molemmat minua nyt? Ehkä. Kyllä, Varmasti, minä tunnen sen. Odottakaa vielä muutama hetki, minä tulen. Syleilen teitä, sekotan hengitykseni teidän hengitykseenne, teen työtä teidän edestänne. Senkötakia että olette minun? Ei, vaan sentakia että olette ihmisiä, elätte, liikutte, puhuttelette minua, olette lähelläni, ja muistatte minua kun olen poissa. Senkötakia? Sehän olisi itsekästä. Oikeammin sanon: sentakia että saan teitä rakastaa. Se riittää!

Hiihtäjä katsoo kelloaan — se on jo hieman yli yhdentoista — sitte hän ottaa auringosta suunnan, ja lähtee paluumatkalle. Mutta nyt hän tahallaan karttelee aukeita paikkoja, pysytellen metsässä, vaikka eteneminen siellä ei käykkään niin nopeasti kuin veri vaatisi. Metsä miellyttää häntä nyt, puut ovat kuin ystäviä, ja varjot niitten alla kuin huoneita, joissa puut hengittävät ja puhelevat hiljaista kieltänsä.

Tottavieköön, puut jo melkein hengittävät. Männiköt mäkien kupeilla alkavat heräellä talviunestaan. Viimeiset auringon hautomat lumet pudota tupsahtelevat oksilta hankeen, ja latvapuolet vihertävät raikkaasti, huojahdellen lounaistuulen henkäyksissä.

Tulee vastaan tölli pienellä kumpareella. Lahonnut se on ja ränstyneen näköinen, kattokin repsottaa melkein akkunanreikien päällä. On se kuin mikä äreä polseviikki, hattu silmillä. Mutta hei! Eivätkös nuo pienet akkunat sittenkin tuikahtele melkein ystävällisesti. Terve kaveri! — Täytyy hiihtää aivan vieritse; heleästi paistavat töllin silmät, veden katolta liristessä hankeen hopeaisina nauhoina.

Seinänvierellä paukuttelee takkupartainen ukko havutukkinsa ääressä — jopa pysähtyy työstään töllistelemään hiihtäjää, ja tekee tervehdykseksi sen tempun, jonka sellaiset äijät tavallisesti tekevät. Noinikään se vetää piippunysän leuoistaan, joihin se näyttää kiinnikasvaneelta kuin jonkinlainen savuava torahammas. Nyt lentää ruskea sylki sylen päähän hangelle, ja nyt niistetään nokka, jonka teon jälkeen sormet lähtevät hivuttelemaan pitkin housuntakapuolia, moneen kertaan paikatulta ja puolisääressä roikkuvia, niin että täytyy vähäsen väännähtää sivulle, niitten takalistoon yltääkseen.

Ja silkkaa totta se on. Siinähän jo tunkion laidalla porahtelevat kanat, säikkyen ohi vilahtavaa hiihtäjää. Kukko kotkottaa. — Kevät, kevät!

Se hiihtäjä, joka nyt painattelee takaisin kaupunkia kohti, on kokolailla toinen mies kuin se, joka sieltä aamulla lähti. Hänen sielunsa on saanut sellaisen aurinkokylvyn että hän yhä selvemmin tietää olevansa kypsä mies sekä omaisiaan että elämäntyötään varten. — Se työ, jo nuorena ylioppilaana alotettu, ja sitte monet kerrat keskeytetty, on kuluneen talven aikana edistynyt niin että on jälellä vain lopullisen muodostelman sommittelu. Saapa nähdä, niin ensi syksynä pieni mallikattila jo pyörii. — Tyydytys tehdystä työstä on hänen takanaan, ja elämä, se ei ole enään hänen edessään, vaan mukana, niinkuin olisi hän täynnä sen ponnahdusvoimaa. Aurinko ja vapaa luonto kantavat häntä käsivarsillaan läpi hongikoitten, joissa siniset varjot ja kullanhohtavat valoläikät vuorottelevat niin terävästi että metsän sisus näyttää hulmahtavan täyteen tanssivia olennoita, jotka iloisesti nauraen hypähtelevät joka taholla ympärillä. Hiihtäjän suonenlyönti on tasottunut; tuntee miten suonet sykkivät harvaan ja voimakkaasti, veren sujahdellessa niissä notkeana ja jäseniä lämmittävänä. Ohimoilla helisee onnekas varmuus; elämisen onni.

On noustavana pitkä vastamäki. Ensin tulee vastaan tummia kuusia, sitte heleitä männiköltä, jotka alkavat harveta. Aukeaa siitä kunnaan laella aurinkoinen kallionlaki, josta silmä kantaa vapaasti pohjoisille ilmanrannoille, yli metsien ja lumikenttien, joitten halki talviset ajotiet kiemurtelevat tulisina käärmeinä. Metsän takaa kohoaa tehtaitten piippuja, ja niitten savun keskellä liekehtii kirkon kultainen risti. Hiihtäjä pysähtyy hetkeksi. Sauvoihinsa nojaten hän katselee ihmeissään maailmaa kuin pitkästä unesta herännyt. Tämä paikka on tuttu monilta sunnuntaisilta aamuilta, mutta koskaan ei täällä ole vielä ollut näin kaunista. Ensikertaa pitkästä aikaa lausuu Pekka sanan: kaunis — toistelee sitä ja ihmettelee sen mystillistä sointua. Pyhä väristys täyttää hänet.

— Niinhän minä vavahtelen kuin nainen, hymähtää Pekka. — Niinkuin vanhojen mestarien tauluissa joku neitsyt, jolle enkeli ilmottaa suuren sanoman.

Mutta Pekka ei tälläkertaa ryhdy pilkkailemaan itseään hempeydestään. Pekka antautuu aavistuksilleen, joilla on pyhäinen vakavuus ja outo pelottavuus, niin että hän vaistomaisesti aistii maailmaa ympärillään kiihkeästi kuin sellaisen kukan tuoksua, joka pian on lakastuva. Hän hengittää syvään, hengittää kaikkea mitä aistit hänelle välittävät, ilmaa, aurinkoa, lumikenttiä, puitten huminaa, kaupunkia tuolla, etenkin sitä. Aurinko lämmittää jo selkää. Se on suloista, mutta sekään ei hälvennä omituista tuntoa että jotain on tapahtumaisillaan.

— Mitäs hulluja, sanoo Pekka huitaisten kädellään ja lähtien lykkimään eteenpäin.

Päästessään myötäleen liukuun muistaa hän edessä olevan vaarallisen jyrkänteen, jota ei käy laskeminen, vaan joka täytyy kiertää. Siinä se tuleekin jo eteen. Vauhti on pysäytettävä. Pekka ryhtyy katselemaan mäen tyveä, miten siitä puskee esiin kalteva kallionkuve, joka näyttää niin houkuttelevalta kuin naisen povi hohtavin lumihipiöin. Hiihtäjä naurahtaa mielikuvalleen, jonka odotuksen huuma on viskannut hänen eteensä kuin nuorelle sulhasmiehelle. Vaikka toisekseen hyvinhän se vertaus oikeastaan sopiikin, ne kun ovat päänmenopaikkoja molemmat, se niin, tämä näin.

Tällainen mäki, täältä katsoen se on aivan kuin tehty laskettavaksi. Tuo aitakin, joka muuten olisi poikkipuolin edessä, näyttää tälläkohtaa katkenneen tai nietostuneen lumen peittoon. Mutta juuri siinä harhanäyssä on tämän paikan vaarallisuus, sillä kallio putoaa tuolla edessä sylenkorkuisena pystysuorana seinämänä, peittäen silmältä aidan, joka kulkee siinä alla, lähellä kallioseinää. Kerran katseli Pekka pelloilta altapäin jyrkännettä, ja tuumipa silloin että olisi siinä parahiksi hyvä hyppyri, jos aita olisi poissa. Peltoaukealta on tuuli juoksuttanut paksut lumipatjat kallion alle, mutta jos hyppy menisi himpun verran vikaan eikä lennättäisikään puhtaasti aidan yli, niin silloin keikkuu pian jonkun seipään nenässä kuin kala vartaassa. Olisi ilkeätä nähdä elävä ihminen sillätavoin seivästettynä. Kyllä sietäisi tämä paikka hyvinkin varoitustaulun. Sattuupa vain joku tuhma pojanvintiö tästä hujauttamaan, niin selvä on. Sitte ehkä säikähtävät ja siirtävät edes aitaa hiukkasen.

Mutta hiihtäjää alkaa tälläkertaa kiihottaa se hyppyri. Kuka viitsisi kiertää ikävän mutkan ja kivuta aidan yli kun edessä on suora tie, pikku hyppy vain välillä, ja sitte yhtä luikua mäen vauhdilla edelleen peltosarkojen yli. — Hiihtäjä laskettelee, vauhtiaan pidätellen, jyrkänteen reunalle, valitsee aidasta paikan, jossa seipäät ovat kauvimpana toisistaan, peräytyy siitä takaisin ja tekee hyvän ladun niin ylös että vauhti on taattu. Siinä sen enempää surkeilematta hän iloisella varmuudella laskee mäen. Mutta juuri ennen hyppyä mäystin hipaisee lumen alla piileksivään oksantynkään, horjauttaen jalkaa senverran että ponnistus menee pilalle ja hyppy muuttuu putoamiseksi vinoon oikealle.

— Jahah, ajattelee hän, joka putoaa, siinä se nyt sitte oli. Saakelin aita! Mutta ihana on ilma, ja lumi kipunoi.

Muuta ei hän kerkiäkkään ajatella, kun kuuluu ilkeä rasahdus — seiväs repäisi paitani halki — toteaa hän hätäisesti, ja samassa käy kuin tulisen raudan pisto ruumiin läpi, silmät pimenevät tuskasta, ja korvissa alkaa kaikua suonenlyönnit räikeänä paukkeena kuin väkivasaran pauke. Jyskytys tihenee yhä, yltyen huumaavaksi pauhuksi, joka menee pian ohi. Tulee pilkkopimeä. Ja äänettömyys.

Pahoinvointiin ja merkilliseen tympeään avuttomuuden tuntoon herää joku ihminen. Janottaa. Tahtoisi kohottautua ja kurkottaa vettä yöpöydältä, mutta silloin vihlaisee vatsasta päähän ja jalkoihin asti, niinkuin olisi räjähtänyt sisällä, ja koko ruumis olisi menemäisillään rikki. Niin kipeätä tekee että vapisuttaa pitkän aikaa. Kaikki jäsenet ovat hellät ja raukeat. On hyvin kylmä. Silmät eivät näe mitään. Ei voi sanoa onko hyvin valoisa vai hyvin pimeä, sillä tosiaankaan ei näe mitään.

— Missähän minä olen? ajattelee Pekka. Lienenkö edes vuoteessa? Olisikohan tehtaalla sattunut joku tapaturma, ja minä olisin siellä nyt? Minulle on tapahtunut jotain ikävää. Tuskin kyennen edes liikkumaan? Onkohan ketään ihmisiä lähelläni? — Ei näy ketään. Eikä kuulu mitään.

"Halloo, onko täällä ketään?" kysyy Pekka, ja säikähtää omaa ääntään. Se kuulosti aivan suurelta huudolta, vaikka oli tarkotettu vain hiljaiseksi kysymykseksi. "Hohoi", sanoo Pekka taasen, "onko täällä huoneessa ketään?"

Ei kuulu vastausta — vain hiljaista huminaa. Se on kuin tuulen humua puitten oksissa. Sitähän se onkin. Luulisi melkein näkevänsä miten männyn latvus värähtelee ja koivuritvat soutavat hiljalleen. — Kuuluu kulkusten kilinääkin.

Pekka koettaa räpyttää silmiään, ja huomaa ettei siitä tule apua. Hän koettaa varovaisesti liikutella käsiään. Ne nousevat, vaikka tuntuvatkin raskailta. Hän liikuttaa kämmentään silmiensä edessä, ja — näkee sen! — vieläpä pikimustana. Onko se palanut? Ei. Sen sormia voi liikuttaa. Se näyttää mustalta senvuoksi että on niin tavattoman kirkasta, joten se on varjona valon edessä. Kun painaa kätensä silmilleen, tulee kokolailla hämärä. Pekka alkaa aavistella että aurinko paistaa suoraan silmiin ja on miltei sokaissut ne. Kasvoillaan saattaakin melkein tuntea auringon hohteen. Se lämmittää.

Suojellakseen silmiään Pekka vetää lakin niitten yli ja kääntää päänsä syrjään. Mutta silloin kylmää poskea. Siinä on lunta! Pekka tunnustelee kädellään sivullensa. Lunta siinä on, pehmeämpää lumijauhoa ja karkeampia hangen pinnan palasia. Etempänä tuntuu eheä keväthankiainen.

Pekka päättelee kaatuneensa tähän ja sotkeneensa hangen rikki. Hiihtolakki ja hiihtopusero on hänellä päällään. Oikeassa kädessä on vielä nahkainen kinnas. On siis sattunut tapaturma hiihtäessä. Vatsaan on sattunut jotain. Siinä törröttää kova esine, johon ei kärsi koskea — tekee hävyttömän kipeätä jos sitä sipaisee.

Tulee mieleen että joku oli joskus laskenut hyppyriä aidan ylitse. Siitä alkaa tapahtumasarjoja selvitä. Vähitellen insinööri Pekka Suojanen herää täyteen tajuntaan. Hän muistaa hiihtoretkensä, ja tietää nyt makaavansa hangella, jossain likellä aitaa, jonka seiväs on tehnyt ruumiissa tuhojaan. Lienee yhä keskipäivä, koska aurinko on niin väkevä. Pekka on ollut pyörryksissä tässä, ja nyt herännyt. — Mitenkähän tästä selviää ihmisasumuksille? — tai edes ohikulkijain käsiin. — Tosiaan! Tästähän sattuu menemään talvitie melko läheltä. Siellä on aina näkynyt joitain ajajia. Sieltä kuului äskettäinkin kulkusten kilinää, ja nyt alkaa kuulua taasen.

Odotettuaan kunnes kilinä tulee kohdalle, alkaa Pekka huutaa apua, varovasti — ettei ärryttäisi haavaansa ja ettei kuuluisi liian hätäiseltä. Ajajia taitaa olla kaksi perätysten. Ne menevät ohi, eivätkä kuule huutoa. Pekka huutaa vielä, yhä kovemmin, vaikka tekee kipeätä, jotta tahtoo pyörtyä uudelleen. — Eivät kuule. Kilinä etenee.

Pekka ärisee itselleen: Mitäs turhia huutelet. Ei ne kuule. Niin, se on sinulle omiaan. Luulitko kenguru olevasi, kun aitojen yli loikkimaan —. Loikkaappas vielä toinen kerta! Eli hoitele edes nahkasi ja nuole haavasi. Koetappas tarkastaa jäsenesi — vieläkö tämä kuperkeikka on korjattavissa. Kun kone on särkynyt, on se ensiksi tarkastettava. Samoin, kun ihmislapsi on kuperkeikan tehnyt, on tyydyttävä siihen nurkumatta, ja tarkastettava jäsenensä, jotta pääsisi selville voiko enään, ja jos voi niin miten voi, vaurion korjata.

Hätäillä ei Pekka tahdo — eikä jaksaisikaan, sillä kuta enemmän hän tulee tajulleen sitä kiivaammaksi polte yltyy. Jokainen hengenveto säilii vatsaan, niin kuin siellä sahaa vedettäisi pitkin ja poikin. Tuska herpaannuttaa Pekkaa, mutta hän tahtoo ottaa selvän tilastaan. Varovasti, käsivarsiaan vain kyynärpäistä liikutellen, hän siirtää lakin pois kasvoiltaan, ja hieroo silmiänsä. Ne alkavat nähdä hiukan, kun ne siristää melkein kiinni ja kämmenellä varjostaa niitä auringolta. — Aita on siinä aivan vieressä. Sauvakoista toinen roikkuu aidalla sommastaan, toista ei näy. Suksista toinen on sukeltanut hankeen pystyyn, toinen on pitkällään lumessa, vieressänsä kinnas, joka yhä on puoliksi kouristuneena hiihdon jäliltä. Pekka itse makaa pitkänään aidan kupeella. Oikean kyljen kohdalla hohtaa hanki heleänä punaisesta verestä. Vatsassa törröttää aidanseipään ohut kärki. Se on pyyhkäissyt paidan vinosti halki, kohdannut sitte onnettomuudeksi housunkauluksen ja työntynyt siitä sisään heti kylkiluitten alapuolelta. Se on hyytynyt tiukkaan kiinni, eikä siihen kärsi koskea.

— Olipas se lento, ajattelee Pekka Suojanen masentuneena. Miksi piti minulle käydä näin? Olihan niin perin pieni mahdollisuus tipahtaa juuri seipään kärkeen. Olisihan voinut vaikka pudota seipäitten väliin aidalle, ja enintään taittaa vain jonkun kylkiluun. Pirullisen paha sattuma! — ja sellaisella ajalla, jolloin kaikkein vähimmän olisi halunnut tästä maailmasta erota. — Täytyykö erota? Kovin näyttää tämä hyppy tehneen rumannäköistä jälkeä. Eivät edes ne hölmöt ajajat tiellä kuulleet avunhuutoa. Olisi joutunut johonkin lähitaloon tänne — tunkkaan kamariin, jossa on kirpeähkö ilma ja sängyssä luteita. Tai sairaalaan tärkeännäköisine lääkäreineen ja hoitajattarineen. Tai kotia, itkuun ja parkunaan. Ei, ei kotia. Pääskööt he siellä yhdellä ainoalla surunpuuskauksella, näkemättä surkeaa kitumista ja sammumista. Olkoot rauhassa. He kaksi siellä ovat olemassaolollaan tukena toisilleen. Ja kummankin olemassaolo on rahan puolesta turvattu. He tulevat kyllä toimeen, kunhan säästyvät kitumistani näkemästä.

— Ellei tätä tapaturmaa olisi sattunut, liikkuisin jo piankin kotiportailla. Vaimo odottaa siellä miestään, lapsi isäänsä, työpöytä ahkeraa muurahaistaan, tehdas yhtä johtajistaan. — Vähäpätöinen sattuma vain tarvittiin, ja se riitti leikkaamaan Suojasen Pekan erilleen kaikista. Sattuma on pieni paholainen, joka tulee silloin kun sitä vähimmän halutaan, ja sanoo: Selvitä sinä minkä selvität, rakenna kärsimyksilläsi onnesi temppeli valmiiksi, mutta sillä hetkellä kun aijot siihen astua sisälle, teen minä pienen sormenliikkeen, ja sillä sekunnilla on juttusi niin perinjuurin selvä ettet tarvitse enään muuta kuin neljä lautaa ja sylen mitan hietaista maata.

— Selvä taitaakin jo olla tämän Pekan asia, eikä se parane muitten väliintulolla. Parasta on ettei enään häiritse ketään, vaan koittelee viimeisetkin asiansa loppuun ominneuvoin. Se on helppoa nyt, kun näin kävi. Ei sattuma silti kaikkein pahimmalla tavalla asioita järjestänyt. Kyllä käy laatuun nukahtaa tähän, hanki patjana ja taivaankansi peittona. Se sopii sinulle, Pekka, siinäpä on sinulle vapautta, jota iätkaiket olet takaa-ajanut.

Vielä tekee Pekan kuitenkin mieli vetäistä iltasauhut, niinkuin aina maata pannessaan. Kulaus vettä pitäisi olla ensin. Sen korvaukseksi tukkii Pekka suuhunsa lunta. Sitte hän varovasti keinottelee taskustaan savukerasian ja tulitikut. Kynänpätkäkin sieltä osuu käteen. — Hyvä, tuumii hän, kirjotan kirjeen. Ja niin kirjottaa hän savukelaatikon kanteen:

Sattui vahinko. Ei tässä taida enään apu auttaa. Koetan maata suorana, ettei tarvitse ruumista sulatella, vaan sopii ilman muuta lyödä arkkuun ja kuskata kirkkomaalle.

Pyörryin aluksi, mutta nyt ei ole enään mitään kipua. Väsyttää vain. —
Hyvästi Lahja ja Taimi. Viimeksi ajattelen teitä.

Enempää ei mahdu, eikä enempää jaksaisikaan. Olisi kai pitänyt olla joukossa joitain hellempiäkin lauseita. Mutta kyllä Lahja ymmärtää ja tietää ettei Pekalla ole tapana ainakaan vieraitten kuuluviin paiskella tunteitaan. Maailmanrannan koulu opettaa kaikki hieman spartalaisiksi.

— Maailmanrannan koulu! ajattelee Pekka. Se on tiukka koulu, ja siinä on luokkia enemmän kuin kellään ihmisellä ikävuosia. Ei kukaan voi kerskata sitä koulua läpikäyneensä. Monellaista on siellä saanut kokea, ja monasti se on väsyttänyt, vaikkei sitä vielä ole ehtinyt käydä kuin pienen alkutaipaleen. Nyt ei enään minulle voi siellä mitään tapahtua. Se on lohduttavaa.

Tajunnan kätköistä tuntuu pyrkivän esille vain muistoja. — Niinhän sanotaan tapahtuvan elämän liekin sammuessa, tuumii Pekka. Se on viimeinen tapahtuma. Muistot tahtovat kerran vielä juhlakulkueessa tulla esille kätköistään, melutakseen ja näyttääkseen omaa tärkeyttään. Tehkööt sen, sittepä ne saavatkin mukanani laskeutua levolle, eikä kukaan maailmassa niistä enään piittaa. Ja mitä ne ovat? Vain sarja tapauksia, joita minulle on tapahtunut, ei mitään muuta. Ei niistä ole kerskumista. Toiselle tapahtuu enemmän, toiselle vähemmän, eikä voi sanoa kumpi on parempi ihminen. — Inhimillinen, se on venyvä ja paljon väärinkäytetty sana, niin että tuskin kukaan lopulta tietäneekään mitä se oikein on. Mutta sen merkityksen voi joskus aavistaa, kun tuntee itsensä oikein heikoksi ja kelvottomaksi. Sen sanan ytimen voi vain huono löytää, mutta kerskurin suussa se on valetta. Ja pilkkaaja lienee useinkin sitä lähempänä kuin maailmanparantaja. — Ihmeellinen sana, ja ihmeelliset sen juuret meissä, vaikkei se annakkaan toivoa, antaapahan vain tyytymyksen köyhän kukan köyhään käteen. Ole tyytyväinen, sinäkin, Pekka, ja siunaa rakkaitasi, siunaa heidän kauttaan vaikka kaikkia. Voit sen tehdä, sillä ei kukaan sanojasi kuule, eikä voi niitä väärinkäyttää.

Pekan mieleen johtuu se "viimeinen kirje", joka tuli töherrettyä tupakkalaatikon kanteen. Siihenpä tuli juuri pöyhkeilyä, ja sanoja, jotka olivat tarkotetut "muille". Niin paljon typeryyttä oli siis yhäti Pekassa että hän ryhtyi vielä kuolemallaankin näyttelemään. Se on sikamaista. Sillätavoin kuolee vain näyttelijä teatterilavalla, saaden siitä palkakseen aploodit, ja mennen sitte tyytyväisenä illastamaan hyvässä seurassa.

Pekka katselee töherrystään. Lahjalle kirjoitettu osa on oikea ja rehellinen (vaikka valehteleekin ettei muka kipuja ole). Mutta se toinen osa harmittaa. "Koetan maata suorana" j.n.e., lukee Pekka, tuumiipa polttaa koko homman, mutta kopistaa sitte tupakat pois laatikosta, repäisten vielä sen molemmat puoliskot erilleen. Kannen, jossa on kirje Lahjalle, hän laskee hangelle viereensä, pohjasta sensijaan irroittaa reunat, ja repii komean tekstinsä pieniksi palasiksi, jotka vielä lopuksi työntää suuhunsa. Hän pureskelee niitä, tyytyväisenä kun voimat vielä riittävät muhentamaan paperin mäihäksi. Ja Pekka havaitsee että tämä on hänen elämänsä ehkäpä ensimmäinen teko. Tähän asti on hänelle vain tapahtunut, nyt hän on saanut tehdä edes yhden työn, ja on iloinen siitä.

Toisen savukkeen sytyttää vielä Pekka, mutta jaksaa tuskin enään imeä sitä, niin on viimeinen voimainponnistus uuvuttanut. Tupakka raukaisee yhä lisää. Pekka katselee polttelustaan syntynyttä sauhua, joka leijailee pilvenä aivan hänen kasvojensa yläpuolella, ujuen heikossa ilmanhengessä pitkiksi suikaleiksi. Ne muovautuvat hänen hämärtyvien silmiensä edessä moniksi tutuiksi kasvoiksi ja tapaussarjoiksi. Hän on tuskin tajullaan enään. Muistot vaativat häntä mukaansa. Mutta Pekka pitää niitä sekä liian vähäpätöisinä että liian röyhkeinä, eikä halua niitä häiritsijöikseen.

Niin hän, joka hangella makaa, tarttuu molemmin käsin seipään tynkään, joka haavassa törröttää, sitte hän puree hampaansa yhteen, ja riuhtaisee tyngän pois. Samassa silmänräpäyksessä ryntää pimeys uudelleen hänen ylitsensä kuin kaksi ovenpuoliskoa, jotka aivan hänen päänsä päällä rämähtävät kiinni. Ikuisesti kiinni.

PIMEÄ ei ole aivan tasaista. Mistään ulkoapäin ei siihen kyllä valoa tule, mutta se itse alkaa paikottain tiivistyä yhä tummemmaksi, paikottain tuntuvasti oheta. Siihen puhkeaa hämärtäviä kajastuksia. On lämmintä. On turvallista. Mutta on nälkä. Kuitenkin varmistuu siitä että on joku, joka huolehtii, pitää silmällä. — Tulee yhä valoisampia paikkoja, on kuin aurinko paistaisi, kaksi aurinkoa. Ne ovat kaksi silmää. Pimeys lainehtii niitten liepeillä kuin utuinen verho, joka aukeaa, sulkeutuu, aukeaa, sulkeutuu. — Kuuluu syvä ääni, joka sanoo: "Pekka."

Onko se äiti? On. Kaksi hyvää silmää, kaksi hyvää kättä, ja hyvä rinta, joka haihduttaa alituisen nälän. On hyvä olla. On lämmintä. On turvallista. On joku, joka huolehtii — ja antaa, kaikkea.

Mutta sitä ei kestä kauan. Tummuuden ja valohämärän vaihtelut alkavat terävästi repeytyä. Kuuluu uusia ääniä, pahoja ja hyviä. Näkyy suuria olennoita, pahoja ja hyviä. Tulee kipua ja hyvinvointia. — Kaikki repeää hajalleen, alkaen liikkua.

On vain yksi huone, joka ei liiku. Siinä on kaksi sänkyä. Toisessa nukkuu äiti, toisessa joku, jota sanotaan Pekaksi. Sängyt ovat yhtä suuret, mutta nukkujat erikokoiset: toinen täyttää koko sänkynsä, toinen omassaan on vain pikkuinen käärö. Sen käärön sänkyä sanotaan joskus isän sängyksi. Miksikähän sitä niin sanotaan?

III

Koko pihamaa läikkyy kultaisena paisteena, nurmettuneesta tantereesta katonharjoja myöten. Piha on rakennusten ympäröimä neliö. Siellä on lämmintä ja liikkumatonta. Ihmiset sanovat että on tullut pouta. Se pouta on hauska olento. Se on tullut tähän pihalle ja nauraa niin että hampaat hohtavat.

"Etpäs syö. Minä olenkin nyt minä. Syö sinä vain heiniä niinkuin hevoset ja lehmät."

Pouta nauraa ja minä nauran ja tallin ovi nauraa ja tuvan katto nauraa ja kaikki nauraa.

"Minä narrasin", sanoo pouta. "En minä syö ketään, minä vain olen että kaikkien tulisi hyvä olla ja että kaikki kasvaisivat, että sinäkin kasvaisit."

"Mene sitte kasvattamaan kissanpoikia ja anna niille silmät. Minä kyllä kasvan muutenkin. Minä syön puuroa, ja sillä kasvaa, sanoo äiti."

Pouta menee kissanpoikien tykö. Minä jään yksin katselemaan pieniä mustia saksia, joita lentelee ilmassa, mutta eivät putoa. Niitä sanotaan pääskysiksi. Ne räpistelevät ja leikkaavat yhtämittaa. Mutta ne leikkaavat tyhjää, kulkevatpa vielä takaperin. Miksikähän ne niin tekevät? Ne ovat tyhmiä. Jos minä saisin yhden niistä kiinni, niin minä näyttäisin miten pitää leikata. Leikkaisin vaikka tuota ruohoa tuosta pihalta, kun sitä on niin paljon. Paljon sitä on, ja se haisee viheriälle. Kukkiakin siellä on, mutta en välitä nyt niistä, kun on muuta miettimistä. Silloin mietitään kun ollaan aivan hiljaa eikä puuhata mitään.

Minä seison pimeässä aitassa. Ovi on auki. Kynnyksen yli katselen pihalle, ja kynnys on parahiksi niin korkea että saatan siihen käsilläni nojata. En voi vielä kävellä pitkiä matkoja enkä seisoksia väsymättä niinkuin isot ihmiset, vaan mielelläni koetan aina nojailla johonkin. Ja niin olen huomannut tekevän muittenkin minun kaltaisteni, meidän, joita sanotaan lapsiksi eli kullanmuruiksi.

Mietin ihmeellisiä asioita, jotka yhtäkkiä ovat alkaneet kihistä päässäni. Tässä aitassa on mankli, ja äsken tässä manklattiin. Kova jytinä kuului vastaan, kun pihan yli taapersin katsomaan. Siellä oli yksi täti ja kaksi setää. Toinen setä oli Pekka-setä.

"Ei se ole Pekka; minähän Pekka olen", koetin inttää. Mutta minulle naurettiin ja selitettiin mitä on nimi ja mitä ihminen. Ymmärsin että on olemassa eräs olento, minä, josta kerran vielä kasvaa ihminen sellainen kuin sedät ja tädit. Minä en ole sama kuin Pekka. Pekka on vain minulle annettu nimi, jolla minut erotetaan muista. On silti muitakin Pekkoja, pieniä ja suuria, kun niille on sattunut vahingossa sama nimi. Mutta minuja ei ole muita. Minä olen tässä, ja tämä on minun käteni ja tämä minun jalkani. Onpa minulla sormetkin, joilla voin tarttua vaikka mihin. Pilviin en vielä ylety, mutta kun tulen suureksi, niin tartun niihinkin ja ratsastan niillä niinkuin puuhevosella. Mutta nyt minä voin jo juosta, voinpa huutaa mielinmäärin jos haluttaa.

Kiipeän kynnyksen yli ja juoksen keskelle kartanoa. Siellä alan hypellä, ja huutelen riemuissani: minä, minä.

Huutelen niin kauvan että väsyn ja kompastun heinikkoon. Sieltä nousee niin paljon ja niin monellaista tuoksua että pääni menee pyörälle. Sinne tuoksun sekaan kaivan nenäni ja mietin yhä ihmettä: minä. Se on ihmeellistä. Kaikki sellainen on ihmeellistä, jota ei voi ymmärtää. Isot ihmiset sanovat etteivät he ymmärrä mitään. Minä ymmärrän kaiken, paitsi tätä yhtä asiaa. Minullakin on yksi ihme, ja se olen minä itse. Kun kasvan suureksi, tulee minulle vielä paljon muita ihmeitä.

Kuusi loistaa hopealangoissaan, ja me äidin kanssa istumme vaiti, katsellen kynttiläin lepatusta ja helyjen välkyntää. Huoneessa on joulun tuoksu, se tulee kuusesta ja sulavista kynttilöistä. Sitä hengittäessä hengittää samalla kaikkia entisiä jouluja. Minun tajussani ei niitä vielä monta ole. Voin laskea ne yhden käden sormilla, vain peukalo tarvitaan lisäksi toisesta kädestä. Ja sitte on vielä kolme, joita en muista. Mutta äidillä on niitä muistossaan sitä enemmän. Äskettäin hän kertoi niistä muutamia, kertoipa siitäkin, kun isä oli mukana ja kun minä en vielä osannut puhua yhtään sanaa, itkin vain.

Sitte isä meni pian pois, senhän tiedän, oli mennyt merille suuriin laivoihin. Koneenkäyttäjä hän on, ja mahtava mies, paljon mahtavampi kuin kapteeni. Kun hän vain liikauttaa kättään, niin hirmuisen suurien laivain koneet käyvät tai seisovat, aina miten hän vain tahtoo. Tiedänhän minä toki mikä mies koneenkäyttäjä on ja mikä on höyrykone — kaikki ne olen nähnyt, jokaikisen koko kaupungissa, ja monessa laivassakin. Konehuoneitten soppiin minä mielelläni lymyän, katselen sieltä ja kuuntelen miesten puheita. Viime kesänä jäin yhteen laivaan, Herokseen, mutta kun keksivät, niin lähettivät luotsin mukana takaisin. Se oli pentelettä. Kun tulen isoksi, niin eivät lähetä. Merille minä menen, ensin lämmittäjäksi, ja sitte saan koneen hoitooni, sellaisessa suuressa laivassa, jonka konehuone on kuin kirkko.

Huomenna menen joulukirkkoon, menen vaikka väkisin. Äiti ei tahtoisi minua koskaan päästää kirkkoon, sanoo etten minä ymmärrä mitään, vaan teen syntiä ja kuvittelen sinne sellaista, jota siellä ei ole. Mutta jos se on kuvittelua, niin minä tahdon kuvitella. Minähän näen aivan selvästi kirkossa suuret koneet, lattiasta ylös lakeen asti. Ja alttarin kohdalla ovat pesien tuliset kidat, joitten edessä lämmittäjät hääräävät mustina ja nokisina. Kun pappi puhuu helvetistä, riemuitsen minä. Silloin näkyvät tulipesät kaikkein selvimmin ja tulee niin kuuma että poskia polttaa. Kun sitte urut humahtavat soimaan, alkavat samalla koneet kieppua. Ne käyvät harvaan ja juhlallisesti, niinkuin jättiläisen liikkeet ainakin, ja kaikki teräspinnat ovat puhtaaksi kiillotetut niin että ne välkkyvät. Silloin minä laulan ja veisaan, eikä siinä pauhussa kukaan huomaa että minulla on huono ääni, sen vain näkevät että minä veisaan hartaasti ja palavasti.

Sellaista on minun leikkini, eikä se ole mitään syntiä. Puuhevosista ja sapeleista ja muista sellaisista minä vain en välitä. Minulla on omat meininkini minulla, ja kerranpa vielä nähdään — —. Huomenaamulla menen kirkkoon, se on vissi se. Nyt tahdon vain katsella joulukuusta.

Mutta äiti ei olekkaan iloinen. Hän istuu kädet sylissä, ja hänen silmänsä ovat ummessa niinkuin hän olisi hyvin väsynyt. Luulenpa tietäväni mitä hän ajattelee.

Niin saattoi käydä joskus. Äiti ei tahdo. Mutta minä osaan kyllä. Minä rupean kertomaan että on taasen joku joulu, ja me istumme näin, kun silloin joku mies tulee ovesta ja sanoo että terveisiä, tunnettekos te vielä minua. Me emme tietysti ole tuonaankaan, ihmettelemme vain että mistäs me kaikki maailman miehet tuntisimme; tuollaista pitkäviiksistä ja lippalakkista setää ei ole tässä kaupungissa edes nähtykkään. Mutta se mies rupeaa nauramaan että minäpä taidan silti tuntea teidät ja että eikös tämä ole sen Suojasen Juhanin rouva ja tämä se Pikku-Pekka. Sitte se mies panee suuren lakkinsa minun päähäni, niin etten minä näe mitään, ja sitte se halaa äitiä, näinikään, ja sanoo että jokos nyt tunnetaan. Minä reuhdon paraillaan äitiä kaulasta, kun eteisestä kuuluu töminää. Ovelle koputetaan. Äiti työntää minut pois ja menee avaamaan. Minusta tuntuu että nyt siellä on isä. Mies sieltä kyllä tuleekin, mutta aivan oudonnäköinen. Suuri turkki sillä on päällään ja naapukka kädessä. Se katselee meitä jurosti mustilla silmillään, mutta pitkä parta tärisee. Oven suussa se seisoo yhä ja katselee ympäriinsä niin että melkein pelottaa. Sitte se jää tuijottamaan äitiin, ja sieltä parran sisästä kuuluu:

"Iida, minä tulin sittenkin. Vieläkö täällä otetaan vastaan?" — kuuluu sellaisella äänellä kuin minullakin on joskus kun teen itkua.

Aivan varmasti tiedän nyt että tuo mies on isä, sillä ei kukaan ole puhutellut äitiä noin. Mutta minä en ymmärrä miksi nyt ollaan niin vakavia kuin joku olisi kuollut ja vietettäisi hautajaisia. Mies seisoo yhä kuin patsas, ja kun katson äitiin, on hän kuin toinen patsas, ja aivan kalpea. Ei kukaan puhu mitään. Aijon juuri juosta isää vastaan ja käännähdän vielä äitiin päin etteikö hänkin tule, kun samassa äiti polkaisee jalkaansa ja rupeaa huitomaan käsillään.

"Mene!" sanoo hän. "Mene sinne jossa olet rypenyt tähänkin asti. Ei sinua enään täällä tarvita."

Sen sanoo äiti niin vihaisella ja rumalla äänellä etten ole koskaan sellaista kuullut, ja minua aivan viluttaa. Minun tekee mieli inttää vastaan että nyt sinä puhut rumasti äiti ja ettei isä ole missään rypenyt, senhän näkee päältäkin kun vaatteet ovat aivan puhtaat. Mutta niin paha on minun olla ja niin kangistaa joka paikkaa etten saata edes kieltä liikuttaa. Jos olisin alasti pakkasessa, niin ei voisi olla kylmempi kuin nyt. Alan aavistella että joskus on tapahtunut jotain, jonka äiti on minulta salannut, ehkäpä valehdellutkin, ja ettei minulla koskaan voi olla isää ja äitiä yhdelläkertaa. Vihaan äitiä niin että tahtoisin ottaa lakkini ja lähteä tuon miehen jälkeen, joka on niin nöyrä eikä sano mitään vaikka äiti pauhaa, nyökäyttää vain päätään ja menee pois. Mutta enhän voi liikkua paikaltani, en vähääkään. Turhaan koetan ponnistella edes huutaakseni. Minua kauhistaa, ja koko huone alkaa hyppiä silmissäni. Niinkuin maanjäristyksessä kerrotaan kaupungin kivitalojen kaatuilevan sikinsokin, niin kaatuu nyt kaikki. Ymmärrän kyllä ettei tämä ole mikään maanjäristys ja ettei oikeastaan mitään kellahtanut nurin, ei tuo pöytäkään eikä kuusi, mutta jotain muuta tärkeämpää on mennyt rikki ja luhistunut maan tasalle. Mitä se on, sitä en tiedä, mutta äitiä minä vihaan. Siinä se on edessäni kuin Syöjätär, josta sadussa kerrotaan, se irvistää makeasti ja maiskuttaa huuliaan niinkuin aikoisi sanoa: tule tänne lapseni, saat piparkakkuja.

"En minä ole lapsi enään", huudan minä. "Minusta on tullut mies. Minä lyön sinua."

Silloin minä näenkin että äiti istuu tuolilla ja itkee. Nyt hän tulee minun tyköni ja koettaa minua tyynnyttää, sopertaen jotain, josta en saa selvää. Mutta minä keppuroin itseni irti ja konttaan sohvan taakse nurkkaan. Siellä rupeaa kurkkuani kaivelemaan haikeasti, ja me itkemme molemmat, äiti sohvalla ja minä nurkassa. Kun sitte nousen ja katson huoneeseen, näen joulukuusen värjöttävän niin surkeana kuin sitäkin palelisi. Sen kynttilät tuikuttavat haaleina pilkkuina, joitten ympärillä kuultaa kummallinen kehä niinkuin kuunsappi pakkasyönä.

Tuohinon Katrin kanssa se tulee ja Paldaniuksen Siirin, niinkuin ennenkin. Mutta muina miehinään vain Pekka nostaa lakkiaan, eikä ole liikutustaan näyttävinään; vasta kadunkulmassa kääntyy katsomaan taakseen. Yhä sievemmäksi on Elina tullut. Näin sen vasta huomaa toisten rinnalla etteivät muut tytöt ole mitään. Ei kellään ole niin kevyttä käyntiä eikä niin kirkkaita silmiä, eikä kukaan ole niin hyvä. Kuka olisi Pekalle hyvä? Elina vain — on ollut. Mutta nyt on Elina alkanut kaihtaa Pekkaa. Toisten tyttöjen seurassa aina kulkee, eikä taivu kättä lyömään eikä pakisemaan. Niin hyviä ystäviä on jo oltu, ja nyt Elina heittäytyy aivan vieraaksi.

Haikealla mielellä kömpii Pekka kouluun, eikä välitä siellä mistään, ei edes fysiikasta, istuu vain ja murjottaa. Vasta silloin hän herää kun Häikkä korvanjuuressa täräyttää: je aime — tu aimes — il ai — ai, ai — il aimet. On nähtävästi jo ranskan tunti. Maisteri puistaa päätään, ja Häikkä ravistelee hänkin surkeana visaista kalloaan, alkaen taasen hätäisesti änkätä alusta: je aime, tu aimes, er liebt, wir lieben —. Koko luokka hörähtää nauramaan, ja maisteri sanoo jotain, jolle nauretaan vielä enemmän. Mutta Pekka kiintyy melkein säikähtyneenä tuohon sanaan: aimer, lieben, älska — rakastaa. Mitä se on? Eihän se olekkaan vain paljas sana, jota näinikään taivutellaan läksynä; se merkitseekin jotain, kaikilla kielillä aina samaa kummallista asiaa. Pekka on perinjuurin ällistynyt, ja ensikertaa se sana alkaa visertää hänen korvissaan: rakastaa, Elinaa, rakastaa, Elinaa, rakastaa. — Elina tulee siihen mukaan aivan itsestään. Sitäkö tämä onkin? ihmettelee Pekka säikähtäen käsittämättömän ja tuskaisen levottomuutensa äkillistä selviämistä.

— Sitähän se on. Minä rakastan. Siksi minua näin kuumottaa, siksi sydän hyppää kurkkuun, kun vain ajattelenkin erästä tyttöä.

Ja Pekka uppoaa monellaisiin muistelmiin, onnellisena siitä että on päässyt selville ihmeellisestä taipumuksestaan, ja vielä onnellisempana siitä että juuri tänä iltana sattuu olemaan konventin vuosijuhla, johon hän, Pekka, on jo kutsunut Elinan. Ensikertaa saapi Pekka nyt rakkauden silmillä katsoa ystäväänsä, nauttien autuutta siitä että edes saa olla hänen lähellään. Koko iltapäivä jatkuu samassa kirpelöivässä levottomuudessa, jonka läpi lentelee joukottain iloisia jos surullisiakin aavistuksia, saaden vuoroon kuumat vuoroin kylmät väreet juoksemaan pitkin selkäpiitä. Tottavieköön, Pekka elää kuin sumussa, saamatta aivoistaan irti yhtään järjellistä ajatusta. Mutta siitä hän viis veisaa. — Rakastaa, rakastaa — hokee hän kaikilla kielillä mitä taitaa, paitsi ryssän kielellä, jota hän inhoaa niin että sylkäisee aina silläkohtaa, missä kaikkien kielien yhteisessä kuorossa pitäisi tulla: ljubit. Näin hän hokee: aimer, lieben, älska, rakastaa, tphui, aimer, lieben, älska, rakastaa, tphui, aimer j.n.e. Tekeepä hän laulunkin, ensimmäisen ja viimeisen elämässään. Tällainen se on:

Sitä yhä hyräillen tulee hän koulun juhlasaliin, niin varhain että huone on vielä melkein tyhjä. Ja, tarkasti varoen ettei vain joutuisi kiskotuksi mukaan iltaman viimeisiin valmistuksiin, lymyää Pekka suojaiseen loukkoon, voimistelutelineitten taakse, josta saattaa silti pitää silmällä kaikkia tulijoita. Tuleehan Elinakin vihdoin, tulee, tuoden kirkkaan auringonpaisteen keskelle helmikuista iltaa. Mutta Pekka pysyttelee yhä lymypaikassaan, sillä ihmeellinen ujous on vallannut hänet. Kaikki tytöt ovat tänä iltana kuin pieniä sähköpattereita, niin että sävähdyttää luita myöten kun vain katsahtaakin niitä. Mutta Elina on kaikkein vaarallisin patteri; vähintäin lienee siihen tyttöön ladattu parinsadan voltin jännitys. Yhtenä humuna vilahtaa ohjelma puheineen, runoineen, esitelmineen, lauluineen, voimisteluineen, ja ennenkuin Pekka aavistaakaan, aletaan penkkejä raivata pois piirileikkiä ja tanssia varten eli "karkealoa", niinkuin sitä ohjelmassa suloisesti nimitetään.

Onneksi on varsinaista tanssia vähän, vain muutama peli. Tekee pahaa kun täytyy nähdä Elina siellä niin peijakkaan liki noita pojanvintiöitä, niin liki että sisua kaivelee. Mutta ensikerralla osaa muutama Pekkakin polkat ja valssit puhtaasti, osaa jukoliste.

Tanssiin ei Pekka uskalla tälläkertaa vielä mennä, piiriin vain. Kaikki lamput pyörivät silmissä kun hän siinä venyy käsikkäin muitten mukana, odottaen haikeasti että joku tulisi häntäkin hakemaan keskelle. Elina on jo siellä, tietysti, mutta ei tule. Häikän Santerin se vain ottaa, ja sitte hyppäävät ne että "näin sitä mennään, kieputellaan, oman kullan rinnalla". — Tuo kaivaa kurkkua niin vietävästi. Leikkiä se tällainen ennen on ollut, mutta nyt on toista. Niin on kuin kaikki nuo piirin sisällä olijat polkisivat ja potkisivat Pekan veristä sydäntä, joka siellä viruu voimattomana kaikkien jaloissa. Jospa vain Elina yksin tälläisi sitä pienillä sukkelilla jaloillaan, niin se olisi suloista, vaikka kipeääkin tekisi. Mutta Santerit ja kaikki saakelin pölkkypäät — je aime, tu aimes, er liebt! — Voi Elina, jospa tietäisit miten täällä rinnassa polttaa ja poukuttaa! Ra-kas-taa! Voih, sinä sähköpatteri siellä, sinä kahdensadan voltin akkumulaattori.

Silloin tulee Tuohinon Katri, ja kiskoo Pekan piirin keskelle. Katri katsoo kujeilevaisesti hölmistynyttä pariaan, laulaen:

Ja Pekan sormissa kihisee, pihisee, ritisee. Sitte jää hän poikien kanssa sisään. Jopa kohahtaa:

Pekan sydän on nyt rinnassa paikallaan, ja niinkuin pyssynluoti ampaisee hän varaamaan omansa itselleen — kerkiääkin viimetingassa, kun Hytyrän Paavo on jo viemäisillään hänen kiihkonsa esineen. Ja kun jatketaan:

silloin on Pekka jo pyörimässä Elinan kanssa. Se laulu on niin itkettävän kaunis että Pekka leijaa korkealla ruusunpunaisissa pilvissä.

"Minä olen, tuota, minä olen ollut." Enempää ei Pekka saa sanotuksi vaikka itkisi. "Minä olen ollut" vakuuttaa hän vielä uudelleen, puristaen hellästi pikkuista kättä, joka on hänen kourassaan kuin vasta auennut kukka, valmu, sellainen Papaver somniferum, jonka Pekka kerran varasti kauppaneuvoksen puutarhasta Elinan herbarioon.

Pekan on mentävä pois. Vasta jälestäpäin hän huomaa ettei ollutkaan muistanut kumartaa.

— Voi jukraviti, minähän olen aivan hullu, äkäilee Pekka itselleen.
Mutta pian mies tasottuu ja alkaa rauhallisemmin katsella maailmaa.
Hän tavottaa Elinan katseen yli salin, ja tyttö hymyilee leppoisasti
hänelle. Taasen paistaa aurinko. Pekan rinnassa visertää:

Tule, tule, tyttö armas jakamaan se mun kanssani. Hurraa! Pekka saa rakastaa Elinaa, hurraa! Rakastaa, hurraa, hurraa, hurraa!

Nyt Elina jo vuorostaan hakee kavaljeerinsa piiriin. Silloin he pyörivät ja hymyilevät toisilleen. Noista tummista, totisista silmistä loistaa sellainen ymmärrys, jota ei ole kellään toisilla tytöillä. Laulu sulaa ihanaksi huminaksi Pekan ympärillä. Mutta kesken kaiken he alkavat supattaa toisilleen ja päättävät lähteä pois, nyt heti. Täällä on liian kuuma.

Kotia he eivät, ihme kyllä, tule menneeksi, vaan kuljeksivat pitkin katuja, painuen kaupungin laiteille, missä hanget kimaltavat viimeisten lyhtyjen loisteessa ja tähtitaivas holvautuu heidän ylitsensä huimaavan korkeana kupuna. Jotkut pelkäävät tähtiä, kun niitten avaruusmitoissa, tuhansissa valovuosissa, on muka jotain hirvittävää. He kaksi eivät pelkää. Heistä on päinvastoin turvallista, ikäänkuin Jumala olisi lähellä.

"En tiedä. Mutta minusta tuntuu että nyt voisin uskoa; kun olen tässä, sinun kanssasi. Ymmärrätkö minua, Elina? Minusta ei vielä koskaan ole tuntunut tällaiselta. Kuuletko miten minun ääneni värisee, ja näetkö miten kädet vapisevat? Katso!"

On pakkanen. Puitten oksat hohtavat paksussa kuurassa. Revontulet yrittelevät vaisusti kajastella pohjoisella taivaalla. Ne leimuavat suoraan heidän edessään, kun he lähtevät pois. Niitä he katselevat ja kertoilevat arasti toisilleen mitä kummallekkin oli tapahtunut senjälkeen kun viimeksi oltiin yhdessä. Ensi pyhänä he päättävät lähteä hiihtelemään Keihonkankaalle, jossa on niin rauhallista ja suuria puita.

"Oletkos ensi kesänä täällä kaupungissa?", kysyy Pekka. "Minä jään tänne taasen opettamaan."

Pekkakin muistaa jotain, ja alkaa tuntea aivan outoa jäykistävää ujoutta, hän katselee Elinaa, mutta tämä kääntyy yhä enemmän poispäin. Pitkä palmikko ja kutrit, jotka lakin alta kiertyvät ohimoille, ovat huurtuneet valkeaksi kudokseksi. Se on Pekan mielestä kauneinta maailmassa. Hän hengähtää niihin kiharoihin, ja ne keinuvat lumikiteissään kuin olisivat ne täynnä timantteja. Mutta kiteet sulavat hengityksen lämmöstä. Pekka muistaa Elinan toisellaisena. Viime kesänä!

"Elina, muistatko viime kesän? — Hiihdetään pyhänä sinne Keihonlammille asti."

Pekka nolostuu. Tietysti se oli lapsellista, mutta miksei saisi muistella. Sinne he hiipivät monena poutaisena pyhäpäivänä muka marjoja poimimaan. Kyllähän niitäkin poimittiin, mutta askaroitiin toki muutakin. Pidettiin taloutta siellä havumajassa. Elina kattoi sammaleiselle kivelle atrian, jonka höysteeksi Pekka oli ongellaan kiskonut lammesta monta lihavaa mustaselkäistä ahventa. Hietikkorannalla paistateltiin päivää ja uitiin, polskuteltiin. Pekka opetti Elinankin uimaan, mutta kerran olisi pikku ystävä silti hukkunut ellei Pekka olisi viime hetkessä tukasta hinannut kuiville. Silloin he itkivät kauvan sylikkäin. Ja Pekka vannoi vedet silmissä että jos Elina olisi hukkunut, niin silloin olisi hänkin mennyt perässä, vannoi yhä toistamiseen, hurjana ja jäykkäpäisenä, vaikka Elina kielsi ja sanoi pelkäävänsä sellaista puhetta.

Niinikään juuri peljätköötkin kaikki; Pekka puolestaan ei pelkää muuta kuin sitä että voisi Elinan kadottaa. Nyt sen vasta oikein ymmärtää — silloinhan jäisi aivan yksin, eikä olisi ketään mitä rakastaa.

Mutta miksi Elina on nyt tuollainen? Pekka tarttuu hänen käsiinsä ja katsoo suoraan silmiin, aivan läheltä.

"Sinä olet sitte ilkeä ja raaka poika. Ihmiset sanovat että äitiskin on ajanut sinut pois kotoa."

Mennään läpi kaupungin, jonka kaikki akkunat ovat jo pimeät. Mutta Pekka ei päästä Elinaa kotiin, ei vaikka henki menisi. Hän istuttaa tytön puiston penkille ja kiertää kätensä hänen vyötärölleen. Mitään tällaista ei hän koskaan ole tehnyt eikä koskaan tuntenut mitään sellaista kuin nyt. Mistään piittaamatta hän hyväilee tyttöä hellästi, riisuu häneltä käsineet ja sivelee käsiä, poskia, puristaa koko tytön syliinsä, ja hokee:

"Minä vihaan sinua", huudahtaa Elina, hypäten pystyyn ja polkien jalkaansa, mutta putoaakin heti takaisin penkille. Siinä hän alkaa nyyhkiä kumarassa, kädet silmillä.

"Vai vihaat", sanoo Pekka jäykästi. "Vihaa sitte niin että läkähdyt. Etpä liene ainoa, joka vihaa. Minusta on kaikki yhdentekevää. Vaikka koko maailma rymähtäisi yhteen läjään, niin on yhdentekevää. Kukapa minusta välittäisi. Mutta sinua minä olen tänäpäivänä niin kovasti rak-kastanut."

Pekka murjottaa eteensä, ja sylkäisee. Aimer, lieben, älska, rakastaa, tphyi — se pyörii karusellina päässä, aivan kirjavana sekasotkuna kaikki.

Mutta silloin pysähtyy koko se hoijakka äkkiä. Pekka jää silmät pyöreinä töllöttämään sivullensa, sillä kaksi hentoista käsivartta on pujottautunut hänen kaulaansa, ja vapiseva tyttö puristuu hänen kylkeensä. Pekka on jo kyllä niinkuin kuollut mies, niinkuin jääkalikka; jäykästi hän olkansa yli katsoo tyttöä, ja murisee:

"Mitäs tämä nyt on? En minä kaipaa kenenkään sääliä. Mene kotiis siitä."

Kyllähän siinä sopii koettaa olla jääkalikkana, mutta jääkin sulaa kun sitä lämmitetään. Pekka sulaa, auttamattomasti. Hän alkaa aavistella että naisihminen yleensä on paljoa monimutkaisempi kone kuin poikanen osaa arvatakkaan. Eikä Elina ole mikään tavallinen tyttö, vaan sellainen kullanmuru jonka eteen voisi vaikka panna polvilleen. — Eivätkä he kumpikaan ole enään viimekesäisiä lapsia, vaan aivan toisia ihmisiä. Se entinen oli sittenkin vain leikkiä. Mutta nyt on leikistä tullut tosi.

"Elina", sanoo Pekka, ei mitään muuta, ja sittenkin hänestä tuntuu että sillä on sanottu enemmän kuin koskaan ennen, sanottu kaikki. "Elina", toistaa hän kuin anteeksi pyytäen ja ottaen tytön pään käsiensä väliin, "minä olin paha." — Elinan silmät ovat kiinni. Ripsissä kimaltelee vielä kyynelkarpalot. Pekka suutelee ne pois. Tyttö kurkottaa huuliaan, ja niin he, sylityksin, poimivat ensimmäisen ujon suudelmansa.

Se on poliisi. Se seisoo siinä edessä, ja muikistelee ankaran näköisenä viiksiänsä. Elina hyppää kiljaisten sivulle, mutta Pekka, joka tavallisesti kyllä osaa välttää poliisien likelle joutumista, nyt vain jupisee:

"Peijakasko tuon tolvanan nyt tähän viskasi!" Sitte Pekka jo kerkiää suuttua. Ja kovalla äänellä hän sanelee sydämensä kyllyydestä poliisille:

"Itse sinä lapsi olet ja tolvana, kun et anna ihmisten olla rauhassa.
Tuommoinen järjestyksenhälritsijä joutaisi hiiteen ja viralta pois.
Mene helvettiin tästä!"

"So-so, nuorimies" sopottaa poliisi sävyisästi. "Teidän molempien parastahan minä, tuota, ja järjestystä ylimalkaan, tuota niin —"

"Vai järjestystä!" kivahtaa Pekka. Mutta Elina riuhtoo jo hänen käsipuolessaan.

"Tule pois, Pekka", sanoo Elina. Ja poliisiin kääntyen lisää tyttö äidillisellä huolenpidolla; "Ei konstaapelin pidä suuttua. Se on niin kiivas tämä Pekka."

Pekka saattaa Elinan kotia. Heidän mielensä ovat omituisen herkässä vireessä kuin olisivat he soittokoneita, joita oudot voimat näppäilevät. Kadunkulmissa he pysähtyvät katselemaan taivaalle, jossa revontulet ovat kasvaneet yli koko taivaankuvun. Keskellä on kuin värikäs kruunu, ja siitä juoksevat valot ympäriinsä, hyppien ja sähisten.

Veripunainen on esirippu takaseinällä, ja veripunaisella liinalla on verhottu puhujanpöytä sen edessä. Nuori mies, joka siellä pöydän takana on äänessä, näyttää vyötäröltään myöten vereen vajonneelta. Eli paremminkin näyttää siltä kuin olisi punaisessa seinässä poikittainen rako tai haava, josta mies on puskenut yläruumiinsa esille ja huutaa nyt jotain, joka on yhtä kuumaa kuin se aine, jossa hänen jalkansa kahlaavat ja yhtä hätäisesti ponnistelevaa kuin hänen yläruumiinsa tuskallinen kiemurtelu ylöspäin, pois sieltä punamerestä.

Se juttu on aivan luonnollinen seuraus Pekan luonteesta ja erinäisistä tapahtumista. Suurlakko toi jo kerran työväenasian niin liki Pekan sydäntä että Elinan kuoleman jälkeen nuorukainen ennenpitkää itsestään luisui tämän aatteen helmaan. Koulunkäynti jäi hunningolle, kun hän vain levottomasti kuljeksi pitkin maita manteria kuin riivaajaisen takaa-ajamana. Milloin hän samoili metsissä Keihonkankaalla päin milloin ulkosataman laitureilla viipyili, himokkaasti tuijotellen kirkkaitten laineitten lipinään, milloin taasen hiipi kirkkomaalle. Siellä hän, kun kukaan ei nähnyt, heittäytyi hillittömästi surunsa valtaan, kaksin käsin halaillen pientä valkeaa ristiä. Vieläpä joskus, kun sikseen sattui, luiseva nyrkki heristeli päin taivaan kupua, ja käheitä sadatuksia kuului haudan kupeelta.

Katkeruudessaan Pekka joskus toivoi että olisi tosiaankin sellainen mahtaja olemassa, jonka tahtomatta ei varpunenkaan oksalta tipahda eikä hiuskarva kenenkään päästä taitu. — Tulisipa se mahtaja tähän ylettyville, niin parran sen leukapielistä nyhtäisin. — Ja Pekka kuvitteli miten tulisi ilmassa liihotellen sellainen pitkäpartainen ukko, josta heti tietäisi että tämä on nyt se. Silloin katsottaisi minkäverran se osaa lukea ihmislapsen ajatuksia. Jospa sen saisi hyvinkin nöyrällä puheella ja kiitoksilla narrattua kyllin lähelle, niin silloin partaan kiinni jotta karvat pöliseisi. Se tietysti lähtisi säikäyksissään nousemaan taivaalle, mutta Pekka vain roikkuisi parrassa kiinni; tipahtaisi vasta sitte kun väsyisi. — Siinä olisi sitte valmis äkkiloppu tälle surkeudelle.

Sellaiset kuvittelut voivat kyllä hetkeksi huumata mieltä. Mutta auttamaan eivät nekään kykene. Pekka jäi yhäti levottomuuteensa, orpouteensa. Niin tuli lopulta muuanna päivänä eteen se kysymys, jonka Elina jo kerran teki: Herrajumala, mutta millä sinä elät? Pekka mietti hetkisen, ja käveli sitte Kumliinin konepajalle. Niin tuli hänestä työmies. — Entisistä tovereistaan oli Pekka jo vierautunut. Mutta nyt sai hän uusia tuttavia, oikeita sosialisteja, katkeria, intomielisiä, köyhiä — uskovia, yhteen ainoaan aatteeseen uskovia. Pekka painui joukkoon yhteisen virran mukana, ensin välinpitämättömänä sitte lämmeten, ja viimein intoutuen hänkin, eli oikeammin rakastuen. Pekan orvoksi jäänyt rakkaus löysi suuren ja lämmittävän aatteen, jolle hän antautui epätoivoisesti ja tinkimättömästi.

Pekka on kyllä tutkistellut itseään ja tietää olevansa hukkuva, joka on tarttunut oljenkorteen. Mutta hän on valmis sanomaan Lutherus-vainajan tavalla: tässä seison enkä muuta voi. — Nuoriso-osaston kokouksessa Pekka nyt pitää puhetta, kun häntä siihen on pyydetty. Aluksi hän haparoi ja takaltelee, mutta vauhtiin päästyä rupeaa puhe sujumaan paremmin. Kuulijat eivät ole turhan nuukia eivätkä arvostele puhetta niinkuin lehtori Nurkkinen ainekirjoitusta. Tarvitaan vain sanoja, joihin voidaan uskoa ja jotka antavat yhteenkuuluvaisuuden tuntoa yhteisessä taistelussa ihmisoikeuksien puolesta. Pekka puhuu uudesta sosialistisesta yhteiskunnasta, tuotantovälineitten sosialisoimisesta, kahdeksan tunnin työpäivästä, ja vapaudesta, jonka koneet suovat ihmiselle, kun ne kerran otetaan pois riistäjiltä ja alistetaan yhteishyvän palvelukseen. Puhe kiihtyy, leimuaa nuorekasta intomieltä, ja päättyy sanoihin: Ylös yöstä, sorretut, ylös vapauteen ja auringon valoon. Eläköön sosialistinen yhteiskunta! Eläköön vapaus, veljeys ja tasa-arvo!

Punaisena ja kiihtyneenä tulee Pekka alas lavalta. Jotkut läpyttävät käsiään. Sitte seuraa lausuntoa ja väliaika, jolloin ryypätään kahvia ravintolan puolella. Tunkeillaan pöytien ääreen, rentoinaan tytöille ja tarinoidaan. Puheenjohtaja kiittää Pekkaa, mutta lisää että olisi sietänyt olla vähemmän siitä kaikkien ihmisten veljeydestä ja enemmän luokkarajoista.

"Ne kun pitäisi nyt saada ne luokkarajat niin selviksi ja porvarit niin keljuiksi että se olisi sitte jokaiselle aivan selvä. Sellainen on piirisihteerin määräys että sitä asiaa on tästälähtien yhtenään jauhettava ja pantava väriä niin paksusti että sokeakin näkee. Totuus ei ole siinä että se on totta, vaan siinä että se nähdään ja kuullaan, niin sanoi piirisihteeri, aivan näillä sanoilla sanoi. Pitää panna niihin luokkarajoihin väriä paksusti, sanoi, ja että pitää jokaisen luokkatietoisen työläisen käydä vielä salaa pyllistämässäkin sinne porvarien ovenpieliin että ne oikein löyhkäisivät. Niin sanoi, hehheh."

Pekan tekee mieli huomauttaa että sehän on kieroa peliä ja että sellaiset piirisihteerit sietäisi hirttää munistaan, mutta sanookin vain:

"Sitä minä en usko että siitä mitään autuutta lopultakaan ratkeaa, jos luokkarajoja maalaillaan sinne, mistä niitten entisetkin rippeet pitäisi repiä pois. Minä en tahdo kylvää vihaa, ja jos oppini ei kelpaa, niin olkoon minun puolestani. Tehän minua pyysitte puhumaan."

"Niin, niin", myöntelee puheenjohtaja kyhnyttäen takapuoltaan pöydännurkkaan, "mutta meillä kun on nyt tämä puoluekuri ja ohjesäännöt. Se on sitä meetvurstin ohjelmaa."

Puheenjohtaja lähtee kokoussaliin, jossa ohjelmaa jo jatketaan. Pekan ei tee mieli nyt sinne. Jotain tympeän tahmaista ja paksua on pyyhkäisty hänen aaterakennelmansa seiniin. — Se on kai sitä puoluesihteerin patenttiväriä, ajattelee Pekka. Kyllä tästä vielä tulee kerran sekä metwurstia että verimakkaraa, jos siihen tapaan maalausta ja pyllistystä jatketaan.

Nurkkapöydässä istuu punanokkainen mies kaljapullon ääressä. Se on
"Kansan voiman" aputoimittaja. Se viittilöi sormellaan.

"Minä olen vähän päissäni, ja minua miellyttäisi puhua. Kuulkaahan nyt nuori veljeni — eli piru tässä teititelköön — sano sinä minua vaikka setäksi eli porsaaksi, mutta minä sanon näin: Minä kuuntelin sun paasaustasi äsken tuolla. Ja nyt minä kysyn sinulta niinkuin pappi, joka rippikansaa vannottaa, että uskotko sinä, Pekka Suojanen, mitä puhut?"

"Minä kysyn sitä setänä, joka vilpittömästi tarkottaa sinun parastasi, ja porsaana, joka on pienen ikänsä rypenyt tämän siunatun aatteen allikoissa. Kakaise aatokses ulos huoleti."

"Viuh, vai sillä tavalla! Mutta eipäs hätäillä. Kelpaako kalja? Satunhan kyllä tietämään asioistasi yhtä ja toista. Sinun luonnollasi on vaikea tulla toimeen maailmassa, mutta kaikkein vaikein tämän talon seinien sisällä. Tämä on hitonmoinen katkeroituneitten komplotti. Ja tämä on valtiollinen puolue, Pekka — täällä on ulvottava susien mukana. Et sinä täältä autuutta löydä, eikä me sitäpaitsi sinua tarvitakkaan. — Niin, siitä sinun jutustasi minun täytyy tehdä se häpeällinen tunnustus että kerran humalapäissäni eksyin hautuumaalle nukkumaan, sinne portista oikealle, ja satuin siellä aamupuolella näkemään — —. So, so, veljeni, älä punastu. Satuin vahingossa näkemään, ja sitte kun sinä olit mennyt pois, ja kun kävin lukemassa nimen siitä ristiltä, niin minä, vanha porsas, itkin. Tunsinhan minä toki teidät molemmat, kun kaikki kaupungin kissatkin tunnen. Kuule sinä, Suojasen Pekka, sinä teet viisaimmin kun painut takaisin kouluun — eli luet privatistina. Kaiva nenäsi kirjoihin! Kirjat ja viina ovat kaksi välikappaletta, joihin suru hukkuu. Sinä olet oikea ihmisen alku, Pekka, ja sinulla on sisua. Tee kirjoista portaat, ja kiipeä sinne, jossa saa vapaasti hengittää. Tänne sinä ennenpitkää tukehdut."

"Pihisee, pihisee — mikäs pahan tappaisi. Eihän vielä ole kieltolaki niskassa. — Ai helvetti! Minulla on huomiseen lehteen kiivas epistola kieltolain puolesta, ja toinen joka muurailee luokkarajojen perustuksia. Katseleppas huomenna lehdestä. Toisessa on nimimerkkinä 'Töllin ukko' ja toisessa 'Vanha työmies'. — Terve nyt nuori veljeni. Minun täytyy hiton hamppua joutua korrehtuurin lukuun. Hei, näkemiin!"

Pekka huomaa jääneensä toimittajan laskun maksajaksi: kuusi pulloa kaljaa ja kahvi ilman leipää. Kun Pekka koteutuu mörskäänsä, tuo hän vielä lisälaskuna takaraivossaan melkoisen haavan.

Sillä sitä ei ilkeä sanoa että on lyöty. — Niin se kävi että Pekka kun koetti Talolla, apeuttaan lieventääkseen, vähäsen tanssahtaa, niin siinä sattui sällien kanssa tulemaan riitaa. Lopuksi, kadulle tullessa, löi muutama heppu takaapäin Pekan puolipyörryksiin. Nyrkkiraudalla löi, ja sanoi että: Siinä on sulle veljeyttä. Toinen vielä potkiskeli kaatunutta, ja lisäsi: Ja tästä saat rakkautta.

Nyt haava pestään ja sidotaan liinalla. Pekka heittäytyy mahalleen
Laitilan ovensuusänkyyn, joka on hänen asumuksenaan 8 mk kuukaudelta.
Makaa silmät ummessa, eikä ajattele enään mitään. Eikä usko mitään.
Makaa koko pitkän yön ja seuraavan päivän, joka on sunnuntai.

VII

Leveitä portaita myöten laskeutuu valkolakkisten joukko alas pimeälle torille. Näkymättömistä lähteistä kohisevat hurraahuudot heitä vastaan. Pekka tulee aivan viime hännässä, ja jää huumaantuneena seisomaan portaitten puoliväliin. — Tämä tuntuu niin uskomattomalta, niinkuin unennäöltä tai pilanäytelmältä, jossa Pekkaa petetään niinkuin jotain Jeppe Niilonpoikaa. — Eihän tämä ole mahdollista. Ylioppilas! — Mutta silmiään ja korviaan ei voi kieltää. Ne sanovat: kuuntele, katso!

Pekka on jo kuullut, mutta nyt alkavat jo silmätkin erottaa torin hämärästä jotain, tuolta alhaalta, alempaa kuin arvasi katsoakkaan. Sieltä nousevat huudot ja puheensorina, suuresta lainehtivasta ihmisjoukosta, johon valkolakkien jono ryöppyää kuin puron kuohu tai rannalta vyöryvä lumi. Elävä, vilisevä hanki on vyörynyt portaita alas, ja sulaa nyt tummaan ihmismereen, jonka aalloille se jää keinumaan valkoisina läikkinä. — Ilohuutoja, syleilyjä, kukkia! Äänet vaimentuvat yhtenäiseksi huminaksi, joka alkaa virrata pois valkoisten lumiläikkien ympärillä. Kadut nielevät kitaansa tämän kuohuvan ilon. — Pekka lähtee painumaan mukaan, muistaen hämärästi että on kerittävä joukkoon yhteisille illallisille.

"Kyllä on", vastaa Pekka, ja alkaa selvitä huumauksestaan. Hän katsoo ympärilleen. Näkee muitten jo menneen. Tuntematon vain seisoo edessä, tarkastellen niin tunkeilevasti että Pekka saattaa tuntea noitten tummien nappisilmien aivan koskettelevan jokapaikkaa, kasvoja, käsiä — sivelevän jokaista vaatekappalettakin päästä jalkoihin asti. Sellaisen täytyy ärryttää.

"Menettekö sinne?" kysyy hän hiljaa, ei enään kuivasti, vaan aivan toisella sointuvalla äänellä.

Pekan tekee mieli häätää tuo tungettelija pois. Mutta miehen surumielinen ääni ja tyyni katse vetävät puoleensa, melkein lämmittävät. Sellaista miestä ei hän ole koskaan tavannut. Laiha se on, vanhanpuoleinen, pujopartainen, hienosti puettu, liikkumattomat kasvot kuin paikalleen valetut. Mies odottaa vastausta.

"Mitäpä minä oikeastaan siellä teen. Nuorempia ovat; en heitä paljoa tunne."

"Well. Jos nyt sitte joutaisitte hetkiseksi minun mukaani. Kertoisin teille isästänne — isältänne — terveiset."

Tuntematon kutsuu ajurin, joka kadunkulmassa näkyy odottavan häntä. Ajetaan muutamia ristinvälejä, käännytään, ja tullaan kirkkaasti valaistulle oviaukolle. Siinä on ravintola, hieno paikka — peililasia kaikkialla niin että tahtoo eksyä ja kävellä seiniin pahki.

"Då ska' herrn ha mössan på. Det brukas så. Vassogo'." — Eteisvartija ojentaa kumartaen lakin takaisin.

Tuntematon taitaa olla tuttu talossa, tai vaikuttaa hän muuten hienolla ulkoasullaan. Senverran on Pekka jo pääkaupunkia kokenut että ravintolain rengit voivat olla hyvin töykeitä.

He joutuvat suureen saliin ja istuvat siellä perimmäiseen nurkkapöytään, josta Pekka näkee yli salin. Liinalla loistaa punainen lappu: Beställt. — Pöytä oli siis tilattu edeltäkäsin. Pekka ei enään ihmettele mitään, vaan antautuu tyytyväisenä tuntemattoman hoideltavaksi. Taasen hän uppoaa unenkaltaiseen mielentilaan. Lasien kilinä, hieno seura, pilvenä leijaava sikaarintuoksu, kaikki tuo tekee niin hyvää. Maksakoon sitte mitä tahansa. Kai tästä jotenkin suoriutuu.

"Sallitte kai minun tarjota pienen iltapalan?" kysyy vieras. "Juotteko?
Tarkotan otatteko esimerkiksi olutta ja ruokaryypyn?"

Pekka nyökkää. Hän antaa vieraan valikoida annokset ja tilata mitä tahansa. Hän myöntyy kaikkeen koska on tottumaton ja koska ei voi, vaikka tahtoisikin, vastustaa tuota tyynen isällistä miestä. Hän vaipuu tuoliinsa selkäkenoon ja nauttii olemisesta, omituisesta turvallisuuden tunnosta, ajattelematta mitään.

He kulauttavat olutta vaahtoavista tuopeista. Heidän pöytäänsä tuodaan ruokia, joita Pekka ei tunne. He ryyppäävät pienistä pikareista pisaraisen kellertävää tulista ainetta, joka on kuin viinaa, mutta ei maistu paljon millekkään. Ruuat korjataan pois aivan huomaamatta, ja kahvipunssit ilmestyvät tilalle. Se on Grönstedtin sinileimaa — Pekka tietää kyllä että se on parasta lajia.

Koko atrian aikana on puhuttu tuskin mitään. He ovat vain tarkastaneet toisiaan. Pekasta alkaa mies tuntua omituisesti tutulta, mutta mahdotonta on muistaa missä mokoman otuksen olisi tavannut. Tottavieköön; eihän se ole sanonut edes nimeään! Mutta Pekka ei ole se, joka käy utelemaan. Olkoon, kylläpähän kerkiää vielä tarinoineen. Pekka nauttii vain olostaan, kilinästä, oudoista kasvoista, tarjoilijattarien vartalon keinunnasta, sikarista, punssista, joka pehmeällä kädellä hyväilee rintaa kuin hellä nainen — sellainen, jota ei ole, mutta josta kaikki nuorukaiset joskus haaveilevat.

"Nuori mies", sanoo tuntematon, kohottaen lasinsa. "Valkean lakkinne malja! — — Sallinette minun lopultakin esittää itseni. Olen tässä viipynyt monenmoisessa pienessä tarkastelussa, niinkuin tietysti olette huomannut. Valitan jos tämä on piinannut teitä. Mutta ettehän voi kieltää että on omituista todeta esimerkiksi sellainen pikkuseikka kuin äsken sikaria valitessamme. Kätemme sattuivat silloin vierekkäin. Katsokaahan. Teidän etusormenne on kuin jäljennös omastani. Antakaa kätenne. Kas nyt — eikös ole sama ihan kynttä myöten; minun vain hiukkasen ryppyisempi."

Heti miehen ensi sanoissa on tuo sama kuiskaava sointu kuin äsken kadulla hänen kysyessään "menettekö sinne?" Pekka on kuullut sen äänen ennenkin. Ja samalla kun hän ojentaa kätensä miehelle, kuiskaa hän:

Pekan on niin outo ollakseen ettei kykene puhumaan mitään. Isä vain kertoilee tuolloin tällöin jonkun tarinan kaukaisista maista, merimiesjutun tai jonkun muun sellaisen, jolle sopii nauraa. He nauttivat toistensa läsnäolosta kuin kaksi eksynyttä, jotka ovat kohdanneet toisensa metsässä ja tulleet hetikohta tutuiksi.

Kaikestapäättäen on isä paljon maailmaa nähnyt ja kirjavia onnenvaiheita kokenut mies. Eikä hän näy liikkuneen yksistään koneenkäyttäjänä, vaan kaikenkaltaisissa ammateissa, vieläpä kaivosmiehenä, kullanhuuhtojana, sähköteknikkona, automobiilitehtaan mekanikkona — enimmäkseen Amerikassa, mutta viimeiseksi Ruotsissa.

Sieltäkäsin hän kertoo yli vuoden päivät pitäneensä silmällä Pekan vaiheita ja pistäyneensä jo viime kevännä näinikään tarkastamassa kotikaupungista tulleita uusia ylioppilaita.

"Minä jäin kaksikin vuotta jälkeen toisista", huomauttaa Pekka, — "kun olin välillä työssä".

"Olet tainnut laskea väärin. Tai ehket tiedä että muutamassa tämän kaupungin pankissa on sinun nimelläsi hiukkasen pääomaa?"

"Ei ratketa tunteellisiksi. Senverran olen toki minäkin pojalleni velkaa. Ja se on rehellisesti ansaittua, eikä se silti minua köyhdytä. — Miten äitisi muuten jaksaa?"

"Ei se ole sen kummempi kuin etten tosiaankaan tiedä. Jätin äitin jo neljä vuotta takaperin. En ole voinut sitä naista sietää sen jouluaaton jälkeen. Ymmärrättehän? Ja sitte tuli muitakin asioita — minun täytynee tässä sanoa että tuli pikkuvelikin, jonka isää en varmasti tiedä."

"Olen kuullut jo sen asian, ja siihen tyytynyt. Ota huomioon että äitilläsi oli syytä menettelyynsä. Minä olen maailmalla rietastellut aikalailla."

"Kyllä. Kuuluu olevan kotipitäjässään ja pitävän pientä kauppaa ja kahvilaa. Rakentavat siellä paraillaan rautatietä. Ei ole muijalla poikineen hätäpäivää."

"Kaiken varalta saat tästä toisenkin pankkikirjan. Se on hänen nimelleen. Toimita jotenkuten äitillesi, jos joutuu ahdinkoon. Tässä ovat molemmat kirjat."

"Tuhlaa pois. Se on sitä varten. Maksa velkasi, pueta itsesi parhaalla räätälillä, käy parhaissa paikoissa, matkusta ulkomailla — miten vain haluttaa, kunhan tuhlaat sen kepeällä kädellä. Tulet kokemaan että siten se kasvaa parhaan koron: saat elämäniloa, ja itseluottamuksesi kasvaa. Niitä kahta asiaa koettaa tämä isänperintö sinulle antaa — ei rahaa. Tuhlaa, poikani, se tekee sinulle hyvää. Yksi asia vain polta aivoihisi tulikirjäimilla: älä hanki tautia. Äläkä kajoa muuhun — eli olkoon menneeksi — muihin naisiin kuin niihin, joita rakastat. Se olkoon tämän perinnön opetuspuoli."

"Se osa perintöä tuli liian myöhään. Olen jo tuhlannut sen kaiken edeltäkäsin."

"Yhdentekevää. Aivan oma asiasi. — Tarkotan vain sitä että tulin yhtäkkiä huomanneeksi miten oikeastaan opetukset, samoinkuin muukin perintötavara, ovat vain tuhlaamista varten. Mainiota. Tuhlannut edeltäkäsin! — Your health. Maljasi poika. Kiitän sinua."

"Isä, ei pidä pilkata. Minä en ole tanssinut ruusuilla ja kukkasilla.
Ei ole ihme jos siinä menossa keikahtaa monellaiseen liemeen kiehumaan.
Mutta sittenkin minä sanon että on parempi ostaa selvällä rahalla kuin
pettää."

"Aivan kuten tahdot. Enhän minä sinua pilkannut. Ole turvassa ja iloitse, nuorimies. Jätänkin sinut rauhaan nyt että voit vielä iloita toveriesi kanssa. Siellä oli aika sieviä tyttöjä joukossa. — Fröken, får jag betala!"

"Poikani, minä en asu enään missään. Huomenna lähden toiselle puolen maapalloa. Siellä on minulla pieni farmi vanhain päiväin varalta. Niinkuin lienet tarinoistani ymmärtänyt, olen minäkin kiehunut monessa liemessä, ja siksi haluan nyt levätä."

"Jos silloin jouluaattona olisitte odottanut hetkistä enemmän, olisin minä tullut teidän mukaanne. Säikähdin silloin niin etten ehtinyt."

Kyynelet tulvahtavat äkkiä vanhan miehen silmiin. Hän kuivaa ne nopeasti. Hetken perästä sanoo hän:

Aivan turtana antaa Pekka viedä itsensä ulos, ja nousee autoon, jonka isä maksaa edeltäkäsin. Vielä kerran kysyy tämä:

Auto lähtee huristamaan sinne, mihin toisetkin valkolakit ovat jo menneet. Ja autossa istuu nuori ylioppilas, itku kurkussa, kaksi pankkikirjaa povellaan. Vuoroin hän puristaa niitä, vuoroin sivelee lakkiaan, päästäkseen varmuuteen siitä ettei tämä ole vain unennäköä.

VIII

Aalto solisee heikosti kivikossa, tullen jostain, mistä tulleneekin, luikertelee sitte kivien välitse, ja loiskahtaa rantaan. Tulee toinen aalto, yhä toisia, loputtomiin. Ruovikko kahisee niitten tullessa, ja sitte ne nukahtavat rantasomerolle.

Aamuviriä se on, joka päivemmällä tyyntyy. Silmiään avaamatta tietää että taivas on pilvetön ja tuuli etelässä — aamun arka tuuli, jossa vielä on mukana unen raukeutta, heräävien kukkien tuoksua ja lintujen laulua. Pekka kuuntelee miten päivä paistaa. — Kuunnella auringonpaistetta — sehän kuulostaa ylen runolliselta, mutta kyllä sellainen toimitus kuitenkin on mahdollista. Korvillaan näkee paljon tällaisena heinäkuisena aamuhetkenä. Tietää senkin edeltäkäsin että silmänsä avatessaan näkee edessään auringon kuvajaiset seinähirsillä, vaakasuorina viivoina, niinkuin ne vastapäisen seinän hirsien lomitse siivilöityvät. — Siinähän ne ovat, aivan kuin ennen. Siunattu keskikesä!

Pekka heittää viltin päältään ja pistäytyy järvessä aamu-uinnilla. Siinä haihtuu jäsenistä viimeinenkin raukeus. Hieno nälän tunto herää sen tilalle kautta koko ruumiin, juuri sellainen tunto, jonka vallassa on mieluista keittää kahvia. Pekka tietysti keittää kahvia, ripustaen pannun arinakivien päälle kepin nenään, tulta hoidellessa sitte vain hyvillämielin katsellen sauhun tupruilua ja verratonta asumustaan tuossa.

Mistäpä parempi kesähuvila joutilaalle miehelle! Harmaja jäkälöitynyt heinälato on Pekan kadehdittava kesälinna. Nauroivathan ne talossa aluksi sellaista asumisen mallia; mutta pilkoillaan toki vuokrasivat ladon. — Nyt ei liene enään ketään järjellistä ihmistä, joka ei mielellään vaihtaisi elämänsä laatua Pekan kanssa.

Ei ole huolta mistään. Joutilas aatos saa kynältään kuppelehtia missä haluaa, aivot saavat levätä ja ruumis koota voimia. Ihminen on hänkin joltain osaltaan kasvin kaltainen, joka imee elämää ilmasta ja maasta. Mutta kasvi, se vain ujosti kasvaa ja kukkii. Ihmisen veri kesän auringossa punertuu väkeväksi viiniksi, joka paisuttaa suonia ja pyrkii tekoon.

Pekka juo kahvinsa emaljituopista, ja leikkaa puukollaan paksun viipaleen ruisleivän kyljestä. Mielinmäärin on hän kuljeksinut vierailla mailla, katsellut suuria kaupungeita ja syönyt ranskanpullaa. Siksipä nyt ruisleipä on hänen kielensä herkku, ja lahdeke kotimaan sinisen järven rannalla hänen mieluinen maailmansa.

— Kyllä se isä silti oli viisas mies, ajattelee Pekka. — Ottipa ja antoi poikapahalleen elämän toiseen kertaan. Heh-heh. Vaikka en pääsekkään tästä kirotusta suomalaisen suvun taipumuksesta, joka väkipakolla riepoittaa pohtimaan maailman asioita ja kaivelemaan itseään kaikellaisilla joutavanpäiväisillä resoneerauksilla — josta syystä olen ainaisessa "henkisessä krapulassa" — niin tuntuupa sittenkin kuin elämä katselisi minua lempeämmällä silmällä, tai minä elämää, mitenpäin tuon nyt haluaa ottaa. Pääasia on etten enään ole miestä huonompi, en missään suhteessa. "Ole oma itses, mies", sanoo Ibsen. Miksipä en olisi! Olenkos sitte kuka muu? Teen mitä ikinä haluan, maksan selvällä rahalla, ja niin olen maailman kanssa kuitti. Verraton keksintö tuo raha. Se on väärennetty passi, jonka kaikki tietävät vääräksi, mutta silti kaikki hyväksyvät.

— Kultainen kolikko, kunnioitanko sinua, himoanko sinua? Älä luule. Halveksinko sinua, vihaanko sinua? Älä luule sitäkään. Tavallaan minä melkein pidän sinusta. On hupaista laskea sinut, ympyriäisen muotosi mukaan, kierimään mihin haluat ja mihin sinua halutaan. Sitäkin mieluummin sen teen, kun olen sinussa haistavinani taipumuksen vetää isäntääsi nenästä. Luulenpa että senkin lantin päällä, jonka köyhälle ojennan, istuu piru ja nauraa. — Älä silti, ystäväni kolikko, moiti minua kiittämättömäksi. Aijon sinua vielä joskus kiittääkkin, mutta vasta senjälkeen kun olen sinusta päässyt erilleni. Älä kursaile; kyllä sinä hyvinkin siedät pienen vilpittömän kiitosmaininnan. Sillä se, joka on katsellut maailmaa sinun tomppelisi yläkerrosten akkunoista, on nähnyt hyvän ja pahan, ja saattaa, jos sikseen sattuu, tulla hyväksi ihmiseksi. — Teeppäs, kolikko, kerran huviksesi luettelo historian parhaimmista ja jalommista ihmisistä — luulisin että iloksesi havaitsisit suuren osan sukukuntaasi kerran asustaneen heidän tai heidän esi-isiensä kukkarossa.

— Siispä kykenet sinäkin, kolikko, johonkin. Mutta omistaa ei sinun avullasi voi mitään, ei tomuhitustakaan. Ne, jotka eivät tätä usko, koettakoot kokeeksi kullan voimalla omistaa esim. aviovaimon — huihai.

— Muistuupa mieleeni hupainen näky eilispäivältä, kun mansikoita etsiskellen kyykin tuolla aholla. Kaksi nuorta haaveili siinä pensaan juurella sylikkäin.

Tyttö sanoi; Katso miten kauniita ovat kedot tuossa, niin täynnä kukkia että ihan hirvittää. Ja kun ottaa käteensä yhdenkin niistä, niin päätä huimaa sen soma rakennus. Ihmeellistä on kaikki, mutta ihmeellisintä on meidän rakkautemme.

Poika sanoi; Sinä olet oikeassa, mutta ihmeellisintä ja kauneinta olet sinä itse. Sinua katsellessa minua hirvittää, ja pääni menee niin sekaisin etten kohta tiedä edes kenen poika olen. Tyttöni, annas kun avaan puserosi. Siellä ovat minun onneni kunnaat ja autuuteni kukkamaat. Sinä olet minun maailmani.

— Sellaista soperrusta lasketteli ahon kupeella kaksi ihmisen lasta. Mistä he lienevät keskustelutaitonsa oppineetkin — ehkä imelistä romaaneista — mutta heidän touhussaan oli silti jotain oikeata pohjaa. Toinen oli viikkolehtirunoilijatar, toinen huono taulumaalarin taimi, kummallakaan tuskin pennin pyörylää taskussaan. Mutta kysyttäisipä heiltä: mitä te omistatte? niin on hyvin luultavaa että he, toinen toistaan hartaammin, vannoisivat: koko maailman.

Pekka lojuu seljällään. Ruohonkorret heiluvat hänen päänsä kahdenpuolen taivasta vasten, niinkuin ne yltäisivät korkealle pilvien alueille, ja niitten latvat siellä joka heilahduksellaan tekisivät taivalta kilometrimääriä. Joku pieni itikka, joka korsien aarniometsissä vaivaloisesti etenee, saattaisi väittää ettei olekkaan muuta maailmaa kuin tämä ruohikko tässä ja sininen taivas, jonka huimaavaan ylhäisyyteen ruohot ojentelevat mittaamattoman leveitä kukkamaljojaan, tosiaankin niin suuria että niihin keräytyvistä kastepisaroista syntyy järviä, joitten yli kestää uida puolen ikäänsä. — Sellaisia kylpylaitoksia, punaisia, sinisiä, kaikenkirjavia! Hohhoi-jaa, suuri ihminen, ne eivät kuulu sinulle.

Käsiään ojennellessaan saa Pekka käsiinsä tyhjän kahvituopin. Siellä on pohjalla vielä märkä tilkkanen, jossa pari pikkuelävää ponnistelee henkensä edestä. Pekka onkii ne ruohonkorrella ylös ja laskee varovasti neilikan heleälle terälehdelle. — Paistatelkoot rääsyt siinä itsensä kuiviksi, älköötkä vasta eksykö minun kahvimukiini. Olisipa ollut kahvi kuumempaa, niin ette potkiskelisi enään. Ettäs join nesteen ajoissa suihini, niin tuli siitäkin kahden pikkuelävän pelastus. Mutta jos en — —. Soo, Pekka, nyt tulee jo korkeampaa filosofiaa. Jatkakoot ammattimiehet edelleen tätä pienen ja suuren pohdintaa vaikka kaikkiin avaruuden suuntiin; ynnä kantakoot teoloogit näitten kahden pienen pelastetun arvoitukset Kaikkitietävän armoistuimen juurelle. — Minä lähden tästä ongelle. Sattuu vielä koukkuuni joku hullu särki, sellainen liiaksi tunteellinen ja silmänsä punaisiksi itkenyt kurja, niin hyvän työn teen kun kiskaisen hänet ylös parempaan maailmaan, jossa on murheen ikuinen loppu.

Särkiä saa Pekka ongellaan, saapa pari pientä ahventakin ja muutaman pelkoaan tutisevan salakan. Tuoreeltaan vartaassa paistettuina niitä kyllä sopii nieleksiä. Pekka syö niitä atriakseen, juo maidon, jota talosta on tuotu, ja iloitsee elämästään. Aikansa kuluksi vetäytyy hän sitte suuren riippakoivun varjoon rassaamaan piippuaan ja tutkistelemaan visaisinta kurssikirjaansa. Siinä hän lueksii, koivun kylkeen nojaten, housut ja paita vain päällään ja polyteikkarin tupsuniekka lakki toisella korvallisella. Se tupsu aina päätä liikauttaissa läpsäyttää korvalle että muistappas poika lukusi. Kyllähän tässä, kyllä käy laatuun opiskella näin. Ellei luku luista, niin piirtelee vaikka tuhmia kuvia marginaaleihin, tai lähtee verryttelemään jäseniänsä hyppelemällä aidan yli tai työntelemällä kiviä. Sopii kiivetä koivuunkin ja ihmetellä sieltäkäsin maailman ihanuutta, kuin variksen poika pesänsä laidalta, elikkä sellainen pieni itikka huojuvan heinän nenästä.

Vasta illan lähetessä pukeutuu Pekka ihmisiksi, mutta tekeekin sen sitä perusteellisemmin. Tukkaan ilmestyy suora jakaus, kaulaan kravatti, jalkoihin ranskalaiset silkkisukat ja ruskeat englantilat kengät, löytyypä kapsäkistä kirjaellut valkeat liivitkin. Saksanmaalta ostetut. Lopuksi takki niskaan, sadekaapu käsivarrelle, ja kouraan notkea espanjanruokokeppi. Mihinkäs aikoo nuorimies? Joku sivullinen voisi sen arvata paremmin kuin asianomainen itse. Pekka ei tosiaankaan tiedä mihin aikoo. Hän pyörittelee keppiään epätietoisen näköisenä, työntää sitte veneen vesille ja lähtee soutelemaan. Muuten vain soutelee, katselee, mutta sittepä lähteekin vene jo lipumaan suoraa suuntaa lahden poikki, niemen taakse. Nyt tietää soutaja itsekkin minne matka näkyy vievän, samaa tietä kuin monasti ennen, vaikkei tälle illalle ole mitään kohtausta sovittu, ylihuomiseksi vasta. Ehkäpä sattuisi silti tapaamaan. — Pekan mielessä on naurahtanut eilinen näky siellä mansikka-aholla, ja hänessä herää lievä halu tavata omaansa.

Siellä niemen takana sattuu nimittäin olemaan Kuikkalan hovi, kuuluisa kolmesta ylpeästä tyttärestään. Ja on siellä metsän piilossa soma sammaleinen kallionnyppylä, josta ei ole hulluimpaa katsella miten järven takana metsien latvoilla iltarusko leimuaa — sekä kuunnella miten yörastas nykyisin laulaa. Siellä ei sitäpaitsi määrättyinä iltoina tarvitse olla yksin, vaan ilmestyy hovin keskimmäinen tytär seuraksi tälle innokkaalle luonnon ihailijalle. Tulee seuraksi, istuupa joskus syliinkin ettei vaalea hame tahriutuisi.

Kuikkalan Jenny on tavallisuudesta tuntuvasti poikkeava maalaisimmyt, ja nuoren maailmanmiehen mielestä mielenkiintoinen, hupainen, kiihottava. Monetkin kerrat sydänkompassiaan tarkastettuaan on Pekan täytynyt tunnustaa itselleen että sen neula vakavasti osottaa tätä uutta magneettista napaa kohti. Ja tämä komeakasvuinen Eevan tytär on puolestaan hyvin suostuvainen, tosin vain erääseen rajaan asti. Suukkoset kyllä jo sujuvat, pitkän vastustelun jälkeen, mutta mitä läheisempään lemmenelämään tulee, niin siinä on top tykkänään. Onko daami niin siveä vai haluaako hän rouvaksi, siitä ei Pekka pääse selvyyteen. Taitanee asia olla silti jälkimmäistä laatua. Sinne suuntaan on tuntunut muutamia taitavasti verhottuja viittauksia. Tällä liukaskielisellä viisikolmatta-vuotiaalla on tyttökoulun kurssi takanaan, ja takaisin kaupunkiin on hänellä halu, samoin kuin hänellä on ilmeinen halu rakastaa herrasmiestä, joka taitaa puhua tieteistä ja taiteista ynnä ihailla iltaruskoa ja "niidyn kukkasia".

Mitenkähän tässä vielä käynee? — No, käyköönpä miten tahansa, niin minä kyllä en petä. Tulkoon meistä pari, jos on tullakseen. Tyttö on komea, ja minä kaikesta päättäen rakastan häntä, hänen pienestä turhamaisuudestaan huolimatta. Eteenpäin!

Pekka havaitsee jo hyvän aikaa istuneensa perillä, vene maassa kiinni. Hän nenästää sen puoliksi kuiville, ja kävelee metsän lävitse, tavalliselle odotuspaikalleen, hovin kujansuuhun, jossa ison kiven takana pysyy tarpeettomilta ohikulkijoilta piilossa. Pekka kävelee tiellä, käy aivan liki taloa, etenee metsään kalliolle saakka, mutta palaa taasen kiven luo. Lataa siinä piippunsa ja heittäytyy kiven taakse selkäkenoon polttelemaan. Tuumii: nostaisinkohan tavanmukaisen merkin (se merkki oli nyrkinkokoinen kivenmukula vain) tuohon kiven päälle — jos Jenny hyvinkin sattuisi ohi kulkemaan.

Mutta silloin kuuluu tieltä askelia ja hiljaista puhetta. — Sehän on Jennyn ääni. Pekka kurkistaa tielle. Mitäs hän näkeekään? Jenny on jo siinä ohimenossa, ja kenen kanssa! Eilinen taulumaalarin taimi pitää kättään hänen vyötäisillään ja hyväilee häntä. Onpas se poika sukkela kokemaan toisen apajia! eikä ole silti vielä kuin nulikka vain, Jennyä varmaankin puolikymmentä vuotta nuorempi. (Tosin Pekkakin on pari vuotta nuorempi, mutta se on eri asia.)

Jenny pysähtyy kiven kohdalle ja näyttä levottomalta — vainuaa ehkä Pekan englantilaisen tupakan tuoksun? Ei, nyt lähtevät taasen, poika iloisesti supatellen, Jenny vaiteliaana. Kas peijakas! Nyt ne suutelevat, keskellä tietä. Jatkavat sitte matkaansa. Jennyn vaaleisiin puettu vartalo näkyy vielä pitkän aikaa, tiukasti nyöritettynä ja komeana näin takaapäinkin katsoen.

Kuinka loukattu ylpeys Pekkaa pidättääkin, niin silti hänen sisuksiaan kirvelee jottei voi olla seuraamatta pariskuntaa edes hiukan matkaa. Katsoakko mitä he vielä tekevät? Antaakko nulikalle selkäsauna oikein englantilaiseen tapaan? Ei, se olisi typerää. Mutta täytyy sittenkin seurata, vaikkei tahtoisikaan, täytyy tarkastaa heitä, kiusata turhanpäiten itseään näkemisellä. Ei voi muuta. Täytyy nähdä. Se edes hiukan helpottaa. Sillä Pekkaa kaivelee, kaivelee, eikä vähin se että tämä on niin odottamatonta, aivan uskomatonta, yliluonnollista. Ihme!

Nyt ne poikkeavat niitylle. Aidan yli mennessä poika hyväilee Jennyä nöyrästi, mutta kiihkeästi. Ohoh, kylläpä se nulikka uskaltaa! Sivelee tuolla tavalla. Eikä mitään vastustusta. — Niityllä on lato. Sinne menevät, vetäen oven perässään kiinni.

Luuleeko Pekka nyt voivansa poistua? Luulee, mutta ei voi. Kivelle hän istuu niityn aidan suojaan ja panee kellonsa tasapäiselle kannolle eteensä. — Minutti — viisi minuuttia — neljännestunti. Se on pitkä aika, vaikkei siihen kulu enempää kuin kaksi piipunkopallista tupakkaa. — Vielä toinen neljännestunti, pitkä kuin nälkävuosi. Kun siis lopultakin puolituntinen on täysi, pistää Pekka kellon taskuunsa ja sanoo kylmällä äänellä:

"Mikä asia", kysyy pirullisen viattomasti joku ääni Pekan sisällä.
Toinen ääni ihmettelee: "No, hyvänen aika, etkö sinä sitä arvaa.
Tietysti se asia, se, se tuolla noin." Kolmas ääni hyssyttää: "Hsst!
Olkaa hiljaa ettei Pekka kiivastu. Nämä ovat vakavia asioita, ja näissä
saatetaan tehdä mielettömyyksiä, kun kiivastutaan."

Mutta Pekka hymähtää niille äänillensä: Olkaa rauhassa. En minä huokaa enkä hosu, ihmettelen vain. Parempi kuitenkin jos olette hiljaa. Minä en tahdo nyt ajatella mitään. Maailmassa on paljon asioita, joita viisaan ei sovi ajatella, todeta vain että kas ihmettä kun tapahtuu tuollaistakin, jota en olisi ikinä ennen uskonut. Merkillistä.

— Mitä on rakkaus? Jaa-ah, mitä se on? Tuo poika pettää mansikkatyttöään, ja Jenny pettää minua. Kaksi pettäjää yhtyy yhteisessä petoksessa. Yhteisestä petoksesta saadaan täten kahden yhdessä pettäjän lisäksi kaksi yhdessä petettyä. Se on sekava vyyhti, jota ei saa selväksi muuten kuin sillä toimenpiteellä että myöskin molemmat petetyt toimittavat itselleen samallaisen yhtymyksen. Minä luulen että haen hetimiten sen mansikkatytön käsiini. Ja niin saadaan rakkauden yhtälö taasen tasapainoon. Kas näin:

Sanottu ja tehty. Ei, ei vielä silti enempää kuin sanottu ja lähdetty. Pekka lähtee veneelleen, huiskien kepillä ruohojen latvuksia poikki, hujauttaapa yksintein kuoliaaksi kaikki pienet itikatkin mitä tiellään tapaa. Vene vesille, ja matkaan. — Mutta minnekkäs sadekaapu on jäänyt? Helskutti! Se unohtui tietysti sinne kiven taakse, kujan suuhun. Puuttuu vain että jotkut sen sieltä löytävät — ehkäpä se uusi pariskunta vielä takaisin palatessaan osuu siihen kopiksi.

Kiireen vllkkaa lähtee Pekka painelemalh pelastaakseen vaatekappaleensa pilkkaajien käsistä. Tie on tyhjä. Kiven takaa näkyy jotain valkoista. Sieltä kuuluu nyyhkytyksiä. Pekka on jo hiipimäisiliään takaisin, kun kääntöäkin mielensä ja päättää ottaa takkinsa pois, aivan tyynesti vain, ja samalla olla hämmästyvinään j.n.e. Alutta hänen hämmästyksensä on todellinen, sillä kiven takana on Jenny yksin, suullaan Pekan kaapun päällä. Ei se kuule tulijan askelia, ei näe mitään, itkeä hyrryttää vain raukeasti, tuskin kuuluvasti. Sen vaatteet ovat rypistyneet ja tukassa heinänkorsia.

— Voi, voi sinua, tyttö-riepu, ajattelee Pekka. Kylläpäs olet sinäkin ollut pyykissä, kun tuollaisella veden paljoudella täytyy jälkiä viruttaa. Ja minun takkini päällä! Onkos tämä nyt enään järjellistä elämänjärjestystä? Ja mihin on kavaljeeri mennyt? Vai tämä Jennykö on mennyt, lähtenyt pois? Eli ovatko molemmat tavallaan lähteneet pois? Taivas sen ymmärtäköön. Tämä on kai nyt sitä rakkautta tämäkin. Siitähän sanotaan ettei sitä ymmärrä kukaan. Ei sitä näy voivan ratkaista ainakaan matemaattisen yhtälön avulla. Mitenkäs se mansikkatyttö sanoikaan? — "mutta ihmeellisintä on meidän rakkautemme". Niinpä taitaa olla. — Siis lepää rauhassa tyttö-räsy, ja huuhtele pyyhkisi. En minä ole sinun tuomarisi.

Ojan Reunalle Pekka istahtaa ja panee tupakaksi. Katselee siinä vain vuoroin haalean keltaista taivaanrantaa, vuoroin kenkäinsä kärkiä, tuumitellen että kun tämä maailma on näin avara ja kun se on täyteen ahdettu pientä jos isoakin eläjää, jotka kaikki luontonsa pakosta ovat rakkauden asialle alttiit, niin kyllä siitä sikiää pirinätä ja vikinätä jos minkälaista. Ja kun siihen rakkauden asiaan kuuluu tämäkin lihallinen puoli (mitä muuta siihen kuuluu?), niin, voi taivasten tekijät, mikä myllerrys siinä lopulta käy. Se totisesti huimaa päätä, kun ajattelee. On toki onni että luonto on tämän kaiken myllerryksen piilottanut häveliäisyyden verhon taakse, sillä jos se kaikki paistaisi yksien silmien nähtävänä, — huh-huh. Jos kaikkinäkevää on koskaan ollutkaan, niin kyllä se on jo moneen kertaan kerinnyt tulla hulluksi jo yksistään tätä lemmentuhinata katsellessa. Ja sitte vielä tuollaiset itkunvirutukset jälestäpäin! Voi-voi. Paljon siinä on tarvittu jos mitä, ennenkuin ihminen on lisääntynyt ja täyttänyt maan.

Tuumiskelija kopistaa piippunsa porot kengänkorkoon, napittaa takkinsa, ja aikoo juuri painua kotimatkalle tien yli metsään, tuumien: pitäköön raukka sen vaatekappaleen muistona minusta — kun:

Sepä oli hirmuinen huuto, vaikka niin hiljainen. Se valittaa niin pitkäveteiseen ja tukahtuneesti että se pyyhkäisee kerralla pois Pekan surun-lystikkäät mietelmät, ja saa jäsenet vapisemaan. Kyllä runoilijat voivat hyvällä syyllä laulaa kuolevan joutsenen laulusta ja siipeen ammutun allin valituksesta, mutta ei se ole mitään sen rinnalla kun siipeen ammuttu ihminen valittaa. Sitä ei voi verrata mihinkään, ja olisi rikollista yrittääkkään sitä mihinkään verrata. Se on asia kaikista muista asioista erillään, vaikka sen voi lausua pienellä, vähäpätöisellä sanalla: tuska. Ja se kuuluu joka hetki tuhansista suista yli maapallon, katketen vasta viimeisen ihmisen mukana.

Mutta se riittää saamaan hänet sellaisen kauhun valtaan että hän — vilkaistuaan taakseen ja nähtyään siellä Jennyn kalpeana kuin haamu, ja kädet ojolla — juoksee päätäpahkaa veneelleen, työntää sen vesille ja lähtee soutamaan voimainsa takaa.

— Olipas se huuto! sanoo hän kerran vielä, ja nyt ääneen. Helpotuksesta syvään hengähtäen kääntää hän veneen niemen ympäri, ohjaten sen kokan omaa valkamaansa kohti. Mitään tunnonvaivoja ei hänellä ole siitä ettei jäänyt — että siis jätti. Tietysti hän jätti. Sitte siitä vasta sekasotku olisi tullut, jos sinne olisi jäänyt vielä muka lohduttamaan. Senverran Pekkakin toki älyää ettei hänestä ole tässä asiassa lohduttajaksi. Siinä saa aika olla lääkärinä. Ellei se paranna, niin ei voi mitään. Kyllä täällä kohtalo ampaisee ihmistä jos toistakin siipiluihin, tai mätkäyttää tantereeseen niin että helinä käy, sydämien särkyessä kuin lasikorujen. Siksi kai toisia hyppii Imatraan, toiset ampuvat kuulan kalloonsa, toiset ryyppäävät lysoolia — lysoolia! — huh.

Ruovikko kahahtaa. Vene on rannassa. Vedettyään sen maihin Pekka juo yhdellä siemauksella iltamaidon, joka huolellisesti peitettynä odottaa häntä. Sitte hän etsii leipäpalan ja kuivaneen särjen hampaisiinsa, ripustaa kenkänsä kuivamaan, ja riisuutumatta kömpii vuoteelleen heinäkasalle. Viltin hän vetää huppuun päänsä yli. Siellä pimeässä hän purra jytistää leipäänsä ja särkeänsä.

Särjen pyrstöä vielä imeskellessään nukkuu Pekka, vaikka korvissa pakkaa yhä kuulumaan: ä-lä — jä-tä.

Pekka on parhaillaan käyrällä viivottimella vetämässä hienoa tushiviivaa. Kas kun peijakkaat häiritsivät kesken, ja tuli viivaan pieni vika. Täytyy koettaa raaputtaa sitte kunhan kuivaa. — Vielä on toinenkin viiva vedettävä, kun sitä varten notkea viivotin on jo sujutettu ja pönkitetty paikalleen. Se ei saa liikahtaa hiuskarvankaan vertaa. Ei saa vavahtaa silmä eikä käsi. Nyt on hyvä piirtää, kun lakkaisivat ampumasta. Nyt tulee valmista. Äskeinen piirustus meni kokonaan pilalle. Koko talo tärähteli, ja suorasta viivasta tuli sarja harakanvarpaita.

Puhelimessa on Voutila, se klanipää juristi. Se kyselee mitä siellä taasen jyristellään. Juristi on hiukkasen arka, niinkuin monet muutkin ammattiveljensä. Se on turvallisesta esikaupungistaan tullut pistäytymään pääkylällä, ja heti soittaa: mitä siellä ammutaan. Pekan on tietysti oltava selvillä sellaisista asioista, kun kerran asuu aivan rantalinnoitusten kupeessa. — Voutilaa pitää nyt tyynnyttää ettei se mitään erikoista, sitä tavallista vain; koettelevat kanuunoitaan; ole huoletta; ei se mitään sotaa vielä, harjotusta vain. Sitte Voutila pääseekin jo varsinaiseen asiaansa, sanoo että hän Keräsen kanssa kahden istuu siellä ja siellä ja on ikävä ja kaivattaisi lisää seuraa j.n.e. Pekka havaitsee ihmeekseen oltavan jo lauvantai-illassa. Siispä hän lupaa tulla tunnin perästä.

Lauvantai jo! Niin menee aika. Kaikkeen tottuu, tähänkin sotaan, joka jäytää Europan ytimiä eikä tunnu koskaan loppuvan. Täällä pohjoisessa ollaan vain sen sodan äärimmäisillä liepeillä, melkeinpä ulkopuolella, odotetaan vain jotain tapahtuvaksi. Ollaan aikalailla kuumeessa. On alettu taasen toivoa jotain, josta kuiskaillaan. — Yksilö on aina jonkunverran itsekäs, mutta kansakunta yksinomaan vain itsekäs. Tästä taivaanrannalla loimuavasta tulipalosta alkaa sorrettu kansa toivoa jotain hyötyä itselleen: kirotkoot ja itkekööt ne siellä, joita liekit syövät; me täällä toivotaan että se palo kiihtyisi yhä, ainakin eräälle taholle. — Jos joku asiantuntija ottaisi tarkastaakseen ne sotakartat, joita jokaisen seinällä tapaa, niin saisi pian havaita että itäinen rintama on niissä jokaisessa merkitty koko joukon idemmäs kuin se todellisuudessa on. Useimmiten tämä ihme aikaansaadaan siten että sotasensuurin valvomista sanomalehtien kartoista otetaan rintaman yleinen kulkusuunta, ja tätä viivaa sitte, etenkin pohjoispäästään, siirretään muutamia penikulmia idemmäs. Siten koetetaan samalla sekä oikoa ryssien valeita että vähäsen jouduttaa tapahtumia. Ja vaikka saksalaiset jonkun kerran peräytyvätkin, jätetään rintamalinja entiselle paikalleen odottamaan sitä päivää, jolloin se kuitenkin pitää siirtää sinne takaisin, vieläpä tietysti eteenkinpäin. — Sillätavalla, oman intohimonsa voimalla, rakentaa Suomen kansa sen rintamalinjan länsipuolelle sotilaallisen mahdin, joka pystyy uhmaamaan vaikka koko maailmaa. Ja sillätavalla saa alkunsa liike, joka vetää nuoria miehiä Saksaan sotaoppiin. Vaikka Saksa tänä päivänä sortuisi, pysyisi Suomen kansan mielessä rintama vielä kymmenen vuotta siellä, missä se itäisimpänään (+ pari penikulmaa!) oli ollut; vasta sen vuosikymmenen perästä havattaisi huokaamaan; siellä asti me jo oltiin.

— Me! hymähtää Pekka, puistaen päätään sotakartalleen, joka on tietysti siinä seinällä, niinkuin muillakin, ja ulkonäöltään sentapaisena kuin muillakin. Eritoten Pietaria kohti pyrkii se kasvattamaan pitkää pohjukkaa niinkuin kirveen terää, jonka pitäisi lyödä sinne päin. — Turhuus ja hengen vaiva, huokaisee Pekka. (Hän on käynyt Preussissa, eikä erityisesti rakasta sitä kansaa.) Ja kartan hän repäisee irti seinästä, rutistaen sen palloksi ja paiskaten paperikoriin. — Parempi tehdä työtä kuin kuvitella joutavia.

Konepiirustuksista on tullut Pekan intohimo. Hän tekee niitä enemmän kuin oppikurssia varten olisi tarpeenkaan. Ne huvittavat häntä. Niissä on jo sinänsä olevinaan jotain vapaan insinöörin ammatin esimakua. Mutta onpa niissä muutakin. Niistä pilkistää jotain salaperäistä, joka kiihottaa Pekan tutkijaviettiä. Ja niistä aukeaa huimaavia näköaloja materian uinuvaan maailmaan.

Kun pitkien laskutoimitusten jälkeen saa lisätä paperille muutamiakaan ohuita viivoja, on se miltei jännittävää. Ja lopulta, kun pienikin piirros alkaa näinikään valmistua, tuskilla huolitellen viimeisteltynä, ja kun tarpeettomat apuviivat saa pyyhkiä pois, on ilo katsella työn tuloksen tarkoituksenmukaisuutta, nimittäin tarkoituksenmukaisuutta siinä merkityksessä että se palvelee vain materian omia lakeja. Joku käytännön sanelema tarkotus on sivuasia, päämäärä on aina sivuasia, tekijän kiihotin vain. Asian ydin on siinä että tarjollaoleva aines tulee omien lakiensa mukaan käytetyksi johonkin satunnaiseen tarkotukseen, yhdentekevä mihin. Materian ja tekijän on oltava yhtä; silloin on kone täydellinen. Kone on ainoa täydellinen olento ja ainoa todellinen luomistyö, sillä ainoastaan siinä on materia käytetty ehdottomasti oikein, matemaattisesti oikein.

Matematiikka ja ihminen kilpailevat näennäisesti aineen herruudesta. Mutta matematiikka on materiaa itseään; ne molemmat yhdessä määräävät taivaankappaleittenkin kohtalot. Ihminen sensijaan luulee olevansa jotain aivan erikoista, luulee kykenevänsä antamaan aineelle sielun, luulee voivansa antaa sille tarkotusta ja sisältöä. (Tuolta kanuunanlaukauksista kuullaan mitä se sisältö on!) Ihminen on kerskuri, joka peilailee itseään joutavanpäiväisissä "keksinnöissään", rakentaapa itselleen jumalankin omien piirteittensä mukaan, kääntää sitte asian viekkaasti toisinpäin, ja ihastelee: katso, jumala teki ihmisen omaksi kuvakseen. — Tuntuupa kuin materia olisi tämän kahdella jalalla kävelevän hitusensa muodossa tahtonut kehitellä näkyviin oikein lopullisen epäluoman, selvänä esimerkkinä siitä ettei kannata olla tajuillaan, ei kiintyä mihinkään, ei vihata eikä rakastaa mitään, vaan on sittenkin parasta uinua tajuttomana, rakennellen vain mineraalien kristalleja, jääkiteitä, meriä ja pilviä, rakennellen niitä ja taasen hajottaen.

Tällainen materian omien lakien esiinkutsuja on Pekka olevinaan, leikkiessään konepiirustuksillaan. Pieninkin koneen osa on hänestä siten tarkoituksenmukainen, jumalallinen, kaunis. — Niin vähäiseksi on hiutunut hänen uskonsa ihmisiin että hän mieluummin seurustelee hiljaisten, tajuttomain koneitten parissa. Ei hän muista, tai ei tahdo muistaa, niitten melua ja käryä. Hän vain seurustelee niitten kanssa työhuoneessaan, piirtelee niitä, ehkäpä hiukkasen niitä rakastaakin. — Hänen arvostelukykynsä on alkanut herätä, ja se vääntää kaiken muun hänen silmissään kelvottomaksi. Maailma irvistää hänelle, niin että hän miltei inhoaa sitä. Hänessä kuohuu polttava elämänjano, joka kuitenkin piinaa häntä, sillä ei hän voi tarttua mihinkään. Kaikki pettää. Ei mikään ole niin eheää ja varmaa että se kestäisi hänen silmissään. Kaikki on puolinaista, vinoa, väljähtynyttä, älytöntä. Hän aavistaa että hänen arvostelunsa on liian matemaattista ja armotonta, mutta ei hän ole saanut muuta koulutusta kuin matemaattisen, ja se myrkyttää hänen uskonsa kaikkeen muuhun, paitsi siihen, mikä on ehdottomasti matemaattista: kone. — Viisaimmatkin ihmiset ovat Pekasta verrattavissa lapsiin, jotka ovat kakkineet pöksyihinsä ja koettavat sitä salata, vaikka jokainen, jolla nenä on, kyllä hoksaa tapahtuman. Lähimmäisistään on Pekalla ainoastaan se ilo että ne ovat tyyppejä, mikä vino sinneppäin mikä tänneppäin, mutta kaikki ylipäätään idiootteja.

Onneksi on Pekalla työtä, johon saattaa itsensä kaivaa. Onpa hänellä sellaisiakin suunnitelmia, joista ei kukaan tiedä mitään. — Alkuaan vain aikansa kuluksi on hän ruvennut mietiskelemään pyörivää höyrykattilaa, jota jokuset keksijät ovat jo yrittäneet toteuttaa, mutta onnistumatta. Pekka tuumii, kiintyy asiaan. Hänen lähtökohtansa on se että tuo kattila on aluksi rakennettava mielikuvituksessa sellaiseksi että se sopii kaikkiin käytännön vaatimuksiin, yhtähyvin esim. laivoihin kuin kiinteälle maaperälle. Vasta saatuaan tämän mielikuvan hahmoilleen on hän ryhtynyt sen toteuttamista pohtimaan. Siten on aineella oma vapautensa, ja se saa näyttää mahtinsa täydellisenä, tarkoituksenmukaisena. Ja siten on Pekka ihmeekseen havainnut tultavan myöskin kaikkein suurimpaan käytännölliseen tehokkuuteen. Tämä uusi kone, joka ei ole mikään kehittelyn tulos vanhoista, vaan kokonaan uusi, on vain itseään varten tehty, se on täydellinen. Pekan keksinnön pääajatus on kaksi vastakkain pyörivää sylinteriä. Pieniä luonnoksia on jo piirretty — nehän ovatkin helppoja asioita. Vaikeudet tulevat vasta yksityiskohdissa, joista kaikki tulee olemaan uutta, uuden kokonaisuuden vaatimuksista johtuvaa.

Tällaiset askartelut ylläpitävät Pekan elämänhalua yhäti, vaikka ihmisinho on jo ottanut asuinsijansa häneen, ja vaikka isänperintö on jo aikoja tuhlattu. Pekka juopottelee kyllä, mutta se vain tyynnyttää ylen ärtynyttä mieltä, ja hän tekee velkaa kyllä ja tuhlaa, mutta se vain virkistää. Pekka voi yhä hengittää. Ei ole pahaa hätää.

Heittäen kiitollisen silmäyksen piirustuskääröihinsä Pekka kiskoo komeat turkkinsa selkäänsä ja astelee kadulle. Siellä tietysti on pilkkopimeää — urhoollisen Venäjän sotajohdon määräyksestä. Pekka hyräilee:

Ja Jussi se sanoi Jaskalle;' Lyö ryssää puukolla; ei ryssän ole väliä, ei sill' oo sielua.

— Hm. Kunpa ei olisikaan sen kummempaa sotivehjettä kuin puukko. Se teknillinen välikappale taitaisi olla oikeassa suhteessa tämän "luomisen kruunun" kehitysasteeseen. Saisivatpa sillä vehkeellä kaiken lisäksi puhkoa toisiaan vielä niin lyhyeltä välimatkalta että näkisivät montako pisaraa tirisee esille "sielua" niin toisesta kuin toisestakin.

Ei tahdo Pekka löytää itseään niistä tyhjyydentunnon allikoista, jotka kaikesta huolimatta läikyttelevät hänen sisällään mataloita vesiänsä. Hän toivoisi että siellä olisi valtameri, joka paiskelisi laineitaan rajummasti, että siellä kävisi tuuli, joka pelmuuttaisi tunkan välinpitämättömyyden hiiteen, mutta mitään sellaista ei näy ei kuulu. — Siunattuna paikkana kajastaa hänen mielessään kapakka. Sinne päästyään hän jo ovessa nauttii sisältä kuuluvasta porinasta, kilinästä ja sikaarintuoksusta. Siellä on valoa ja humaltuneita ihmisiä, jotka suurella äänellä solkkaavat toisilleen typeryyksiä, mutta ovat siinä onnellisessa tilassa että pitävät niitä viisauksina. Ne, jotka turtuakseen juovat, meluavat tietysti eniten. Ne, jotka iloitakseen juovat, tulevat alakuloisiksi. Molempia on ikävä nähdä, ellei itsekkin ole humalassa. Pekka päättää vartavasten humaltua, mutta pysytellä hiljaa, välittämättä edes Voutilan pistopuheista, jotka ajanpitkään voivat inhottaa. Pekkaahan inhottaa nykyisin kaikki.

Turvallisessa sopessa istuskelevat siellä punapää-Keränen ja klanipää-Voutila, molemmilla lasit nenänsä alla. Pekkaa he tervehtivät tyytyväisellä mörinällä, joka tarkottaa tervetuloa istu alas mitenkäs jaksat mitä kuuluu meillä on ikävä me aijotaan ryypätä kai sinäkin ryyppäät y.m. y.m., tarkottaa ylipäätään kaikkea, etupäässä kuitenkin sitä ettei tässä olla puhetuulella ja että ellet aijo ryypätä rajusti niin painu helvettiin. Ja etupäässä se on punapää, joka mörinälle tämän sävyn antaa. Klanipää tervehtää kerrassaan että: hep! Se soinnahtaa melkeinpä iloiselta ja puhelunhaluiselta. — Sama mielialan ero näkyy siitäkin että toverukset ylläpitävät eriseuraisuutta juomatavaroissaan. Klanipäällä on edessään vain madeiraa, mutta punapäällä puolipullo jäihin upotettua tulista munkkia.

Nämä kaksi heppulia ovat Pekan parhaat toverit tätänykyä. Ihme kyllä ei hän ylläpidä tuttavuutta lukutoveriensa polyteikkarien kanssa, vaan on valinnut seurakseen Keräsen, joka on torpparin poika ja lukee kieliä, ynnä kauppiassuvun vesan Voutilan, joka aikoo lakipykälien avulla turvata esi-isiltään perimänsä huijaushengen. Ne ovat kaksi aivan vastakkaista tyyppiä, toinen idealisti, toinen kyynikko, ja sopivat siten hupaisesti täydentämään toisiansa.

— Koska eriseuralaisuus on jo alettu, on viisainta olla pitämättä juoma-aineissaan suden tai lampaan puolta, tuumii Pekka. Siksi hän tilaa heti lasin whiskyä, ja tietysti kepeän illallisen, jonka siinä sivussa voi hyvin vaivattomasti nauttia.

Ei puhuta pitkään aikaan mitään, ryypiskellään vain hartaasti. Pekka on jo tilannut kolmannen whiskylasin, kun lopulta punapää viittaa päällään seuralaiseensa, ja murahtaa:

Klanipää: Tämän asian selitys on siinä että meitä kumpaakin on tavallaan vaimonpuoli pettänyt.

Pekka: Ahaa, ja sinä siis ruumiisi terveyden vuoksi pysyttelet vain viinissä, kun toinen taasen tahtoo päästä Nirvanaan.

Punapää: Sulla ei totisesti muuta olekkaan kuin tuo ruhosi, eikä sua muualle saata satuttaa. Kutti parahiksi.

Klanipää: Itseesi se kutti-pisto osuu. Pikemmin minä tästä selviän kuin sinä kuolemattoman sielusi taudista.

Klanipää: Enhän minä kiusaa. Sielun puutostani vain ihmettelen, kun sitä olen jos mistä koettanut itselleni hakea, mutta en mistään löytänyt.

Pekka: Älä sure. Et sinä tainnut olla ensimmäinen, jonka se petti. Sillä on luonto semmoinen. Ja itseään kai se eniten pettää. Se on hyvin onnettomasti montteerattu naisihminen. Lopultakin saat kiittää onneasi kun pääsit erilleen.

Pekka: Kukapa sitä kahden ihmisen väliin. Enkä minä teitä ole nähnytkään yhdessä kuin kerran. Nyt vain ajattelin että kai se sitte oli tämä, joka petti, eli sanokaamme että hairahtui toiseen poikaan.

Pekka: Kyllä se oli Kuikkala, jonka kanssa istuit kahvilassa pari viikkoa takaperin, tasan kaksi viikkoa, näinikään lauvantaina. Olin teihin selin, mutta näin seinästä — ne ovat peililasia, niinkuin tiedät.

Punapää; Sinä kuulit siellä ristimänimen, ja yrität nyt pilata meidän välit. En usko Jennystä, en. Se oli koskematon, niin ujo ja nuori.

Pekka: Ei ujo, vaan siveä. Sitäpaitsi nimen voi muuttaa ja ijän valehdella, kun lisäksi hiukkasen auttaa maalilla.

Pekka: Sinäkin siis, Brutukseni! Nyt minä pidän jo suuni kiinni.
Maljanne, veikkoset.

Klanipää: Sinä olit kai siellä viime pyhäiltana, kun ei minua laskettu sisään.

Klanipää: Minä palasin toistamiseen sitte kun sinä olit mennyt pois. Jenny antoi avaimet, ja myöhemmin avasi uutimet että tiesin milloin on lupa tulla. Sinä taisit nähdä meidät akkunassa. Taisit jäädä haaveilemaan kadulle.

Klanipää: Ja nyt minä seurustelen neiti Protargoolin kanssa ja olen melkein raitis. Pikkuisen vain viiniä, varovasti. Kippis, veljet.

Klanipää: Sano vapahtaja. Olenhan sinut pelastanut synnistä, ja lisäksi kannan sinunkin orjantappura-osuutesi — ehkäpä sinunkin, Pekka. Vai mitä? Saisitte keskenänne koota minulle kolehdin.

Pekka: Hiljaa tuulessa. Sitä minä vain ihmettelen miten uskalsit olla valaistun akkunan ääressä.

Klanipää: Kyllä ihminen saattaa joskus olla ajattelematon! Tätä en anna koskaan itselleni anteeksi. Herran pyhät! sinähän kerroit että ne ampuvat valaistuun akkunaan.

Klanipää: Juo munkkisi loppuun. Täällähän on vielä pitkä tilkka pullon pohjalla. Katso!

Klanipää: Rauhotu nyt. Mihinkäs sinä lähtisit. Ethän vain aijo häiritä Jennyä? Ajattele vähän ennenkuin menet. Saatat vielä tehdä tyhmyyksiä, ja joudut oikeuteen, saat sakkoa, vankeutta.

Punapää: Ei koskaan minun jalkani astu enään niille portaille, ei
Liisankadullekkaan, ei koko tähän kaupunkiin, ei koko Suomenmaahan.

Klanipää: Hsst. Puhutaan jotain muuta, mitä tahansa. — Minä tarkotan että murhe on murheellinen seurakumppali. Se nylkee nahkan tuppeen sinun päältäsi ja jättää sinut avuttomana tienoheen kaikkien epätoivon korppien nokittavaksi. Mutta Viinan Henki on se laupias samarialainen, joka sinut pelastaa, pesee haavat, virvoittaa sydämen ja nostaa sinut aasin selkään. Näin sanoi ennen sielukas ja juoppo teologi Turtiainen. Ja minäkin luulen että tämä laupias samarialainen tässä pullossa on paras sielun lääkäri. Aasin selkään! Hih-hih!

Pekka: Kyllähän siinä on perää. Aasin selkään nostaa, istuttaapa vielä takaperin ja antaa häntätupsun kouraan — ohjiksi, näet.

Punapää: Takaperin oiskin paras, ettei näe minne matka vie. (Punapää tulee hyvin totiseksi ja lisää hiljaa:) Sillälailla pettyisi vähemmän.

Pekka: jokainen kohdaltaan pettyy jonkunverran, useimmin ja raskaimmin ehkä ne, jotka ovat vähimmän huonoja ihmisiä.

Klanipää: Kukas käskee uskoa, toivoa ja rakastaa! Se on järjetöntä oppia. Paljon edullisempaa olisi näin: älä usko mitään, älä toivo mitään, älä rakasta mitään. Silloin olet välinpitämätön kaikesta, etkä pety koskaan. Otat vain iloisin mielin vastaan kaiken mitä sen välinpitämättömyyden muurisi ylitse saat siepattua; noin vain sieppaat, pistät pussiisi, ja olet tyytyväinen.

Punapää: Sinä olet sika. Mutta sanoppas Pekka, sinä Kroisos, sanoppas mikä on elämän tarkotus.

Punapää: Älä veikkonen vanno huonon sanoihin. Vai uskallatko itse istua etuperin?

Pekka: Tiukka kysymys, veli-pyhä. — Luulisinpä silti ettei uskalla kukaan, kaikkina hetkinään. Silloin ei enään olisikaan ihminen, vaan lurjus — tai peto.

Pekka: Siltä näyttää näinä aikoina. Mutta lienee meissä silti oraalla jotain muutakin, vaikka peto meissä sen niin usein syö suuhunsa; tai kuihtuu se muuten.

Klanipää: Onko sinun petosi kasvissyöjä? Silloinhan se ei liene aivan vaarallinen. Katsoppas tarkemmin ettei se vain lienekkin lammas suden vaatteissa.

Klanipää: Älä toivo niin. Jos joku keksii että niin on asia, Joudut heti syötäväksi. Ja siinä on sitte laulusi loppu. Voitko kieltää etten ole oikeassa.

Klanipää: Hyvä on. Ei kannata rimpuilla sitä vastaan, joka kertakaikkiaan on totta. Mutta ei kannata myöskään piinata itseään erottelemalla toisistaan hyvää ja pahaa, petoa ja lammasta, rikkaruohoja ja inhimillisyyden taimia. Antaa sen kaiken olla ja kukoistaa. Siitä voi iloita, nauttiakkin noin varovaisesti. Siinä on elämää, elämää, hei; se moninaisuus haiskahtaa parahiksi hiukkasen romanttiselta, jotta se hivelee aisteja. Kai se riittää että elää? Minulle ainakin riittää. — Mitäs tuumit Pekka?

Klanipää; Sinäpä sen sanoit. Ei pidä mihinkään luottaa liiaksi. Mutta luotatko ehkä johonkin muuhun? Koneisiinko, joita yötäpäivää piirtelet?

Klanipää: Ergo: niinmuodoin olet paljon pahempi epäilijä kuin joku minunkaltaiseni. Sinä olet, niinkuin sanotaan, irrallinen lehti tuulessa. Sinä et luota edes itseesi, ja se on paha. Minusta on hyvinvoinnin ensimmäinen ja viimeinen ehto että luottaa hiukkasen itseensä. Vahinko vain ettei ole syntynyt oikein selkämuniaan myöten itserakkaaksi; silloin tekisi helposti n.s. suurtöitä, ja se olisi suloista.

Pekka: Kyllä niitä vielä kerkiät tehdä. Sinä olet niitä varten montteerattu.

Punapää: Sillä on edellytykset helvettiin, ja sulla kans, Pekka, jos et jo herkiä. Hyi saakeli. Nyt minä lähden.

He lähtevät kaikki, sillä Voutilan on kerittävä junaan, ja Pekka haluaa saattaa katkeroituneen ja päihtyneen punapään kotia. Voutila painuu asemalle päin, pohtien kaiketi suurmiesmahdollisuuksiaan, joita Pekka pilkoillaan oli lietsonut. Punapää ja Pekka kompuroivat pimeitä katuja, äänettöminä; Pekan mieltä etoo koko ilta nalkutuksineen ja viisasteluineen, joista ei mitään vapauttavaa lähde irti, tympeitä takapihan näköaloja vain toistensa aidatuille alueille, ja omille tunkioilleen. Tällälailla tympeytyvät kaikki tuttavuudet, ja kun keskinäisen kunnioituksen viimeinenkin hitu on hälvennyt, sikiää tilalle pientä näykkimistä ja pilantekoa, joka leikkaa enemmän itseään kuin sitä, jolle se on tarkotettu. Tuttavuudesta tulee ihminen ennenpitkää kuin täyteen paiseita, jotka vuotavat märkää. Hiukan ennen tuttavuuden loppua niitä salakavalasti puhkotaan toisiltaan, mutta lopuksi ei niihin enää iletä kajota, vaan vetäydytään turvallisen välimatkan päähän, jonka yli vain yltävät välinpitämättömät "hyvät päivät" ja "mitä kuuluu". — Parasta olisi piilottautua yksinäisyyteen, mutta sekin tahtoo olla liiaksi raskasta, ja lisäksi se hävittää kaikki mittasuhteet ulkoiseen maailmaan nähden, joten lopulta ei pienimmässäkään asiassa enään kykene sijottamaan itseänsä elämän yhteiseen piiriin. Se on ilkeätä ja piinallista.

Punapää-Keränen on ainoa toveri, jonka kanssa Pekalla vielä on suorat ja vilpittömät välit. Keränen on niin naivi, eikä osaa teeskennellä. Mutta nyt, kun hänenkin lapsenuskonsa on julmasti murskattu, tulee hänestä kai nopeasti samallainen kuin kaikista muista. Sitte ei jää muuta jälelle kuin hyvästit sillekkin tuttavuudelle.

Keränen alkaa siinä sivulla tuhista itsekseen. Sitte tuhinasta laukeaa melkein itkevällä äänellä kysymys: "Kuule, Pekka. Sinä kun olet aina ollut hyvä kaveri, ja kun olet enemmän maailmaa nähnyt, niin minä nyt kysyn sinulta että pitääkö koskaan luottaa naiseen?

"Se ei kuulu meihin. Sitäpaitsi lienemme heidät sellaisiksi tehneet.
Kai me haluamme tulla petetyiksi."

"En minä ymmärrä. Minusta vain tuntuu etten tästälähtien enään saata uskoa mihinkään. — Minä lähden Saksaan; sinnehän on jo muutamia poikia mennyt. — Tule sinäkin, Pekka."

"En tiedä. Eihän tässä muutakaan voi tehdä. — Rahakin on loppunut, enkä saa enään luottoa."

"Se kyllä jotenkuten järjestyy, ei sitä kannata surra. Älä sekota asioita toisiinsa, muuten keität vielä tästä aikomuksestasi sopan, joka käy sinulle katkeraksi niellä. Tähän asiaan eivät finanssit eikä naiset saa vaikuttaa. — Jos uskot, mene, mutta ei muuten."

Sitte ei puhuta enään mitään. Erotessa kätellään vain tavallista lujemmin.

Seuraavana päivänä on punapää hävinnyt kaupungista. Pekan täytyy melkein iloita siitä, sillä hän ymmärtää että Keränen uskoi vielä johonkin.

Pekka ei kyllä usko mihinkään. Kunpa löytyisi edes tyttö, johon voisi rakastua!

Kuuluu yhtämittainen, heikko puheensorina, josta silloin tällöin erottaa diskanttina tai toisia heleämpinä joitain irrallisia sanoja, kysymyksiä, huudahduksia. Molempia kieliä on siinä sekaisin, suomea ja ruotsia, kuitenkin saman kotimaisen lausunnan yhteenpunomina, joten ne hyvin sointuvat toisiaan säestämään kuin kaksi sisarusta, joista toinen silti on kauniimpi ja armaampi. — Leveät kaksoisovet ovat auki saliin, jonka parkettilattia hohtaa kiiltävän puhtaana kuin olisi se imenyt pintaansa sähkökruunujen loiston, joten seinien osaksi on jäänyt vain himmeä heijastusvalo lattiasta.

Yhtäkkiä helähtää näkymättömästä pianosta valssin sävel, keinuvana, unettavana. Pareja alkaa liidellä parketilla, tullen oviaukon näköpiiriin vasemmalta ja liukuen pois oikealle, seinän suojaan taasen. — Pekkaa raukaisee. Hän istuu puolihämärässä sivuhuoneessa, jossa leikitään panttileikkiä. Pari pyörähdystä on hän käynyt tuolla salissa, hetkisen on hän sitte ollut mukana leikissä ja joutunut heti maksamaan pantteja. Nyt hän istuu syrjässä, katsellen vain toisia ja kuunnellen puheen sorinaa, joka sekin, tuntuu tanssivan valssia, vanhaa Wiener-valssia, hienolle puuderille tuoksuvaa.

Pekka tuntee olevansa hiukan oudolla maaperällä, jossa on paras pysytellä hiljaa ettei tarvitseisi huomata itseään avuttomaksi ja piinautuneeksi. On useita tuttuja täällä, mutta ne ovat kokonaan toisellaisia kuin ennen. Ne ovat kotonaan, Pekka on vieras.

Ne ovat kotonaan kaikessa tässä, ja täällä vasta huomaa mitä ne kukin oikeastaan ovat. Ulkona elämässä useimmat niistä liikkuvat yhtä avuttomina ja tyhminä kuin Pekka nyt täällä, mutta näitten seinien sisällä ne kukin saavat personallisia piirteitä, tulevat mieltäkiinnittäviksi, vieläpä monista taulapäistäkin pilkahtaa nerokkuuden kipinöitä. — Kotonaan kaikki ihmiset lienevät neroja, ja sentakia omaiset yliarvioivat toisiaan, etenkin äidit lapsiaan, eivätkä voi ymmärtää mistä syystä näitten suurenmoiset kyvyt eivät pääse paistamaan julki tuolla ulkona "pahassa maailmassa". Koti ja maailma! — kaksi ikuista vihollista.

Monasti on Pekka tuntenut surua ja katkeruutta siitä ettei hänellä ole ollut kotia. Nyt täällä on melkein jo alkanut itää viha, vaistomainen proletaarin viha, kaikkia näitä hyvän päivän lapsia kohtaan, mutta vähitellen alkaa tulla tilalle pieni tyydytys: tuolla ulkona, jossa kyvyt punnitaan, siellä sattuu olemaan minun koditon kotini — tulkaapas sinne!

Mutta kuitenkin olisi viihdyttävää jos osaisi eläytyä tännekkin. Silloin vasta tietäisi olevansa maailmanmies. — Ei käy päinsä. Se on mahdotonta. — On melkein kadehdittavaa se vapaus ja huolettomuus, jolla kaikki täällä liikkuvat. He ryhmittyvät sattumalta, rupattelevat, vaihtavat lauseita vakavistakin asioista, eroavat, pyörähtävät muutaman tanssikierroksen, istuvat leikkimään panttia. Sehän on itsessään aivan tylsää ja lapsellista leikkiä, mutta ne osaavat liikkua siinä taitavasti, vieläpä älykkäästi. Niitten kekseliäisyydellä ei näy olevan mitään rajoja. Ne heittyvät sukkelin kääntein leikin menoon kuin kaunoluistelijat, jotka varmoina kieppuvat peilikirkkaalla jäällä. — Pekasta ei ollut siihen menoon. Hän tuli hajamieliseksi, hölmistyi, ja joutui maksamaan pantteja. Missäpä hän olisi tottunut perheillatsuihin ja niitten "seurustelutapoihin".

Pekka miettii itsekseen omaa elämänosaansa. On kuin näkisi pienen poikasen jossain kaukana ja alhaalla lähtevän kiipeämään pahasti huojahtelevia tikapuita, niinkuin joitain köysitikkaita suuren laivan kupeella. Huimaavan korkealle, näkymättömiin, nousevat ne tikkaat. Ympärillä on pimeä ja tunkka ilma, edessä seinä — sehän on korkean kivitalon seinä, sen akkunoista loistaa tulia. Sieltä sisältä näkyy katettuja ruokapöytiä, vieraspitoja, työhuoneita, joissa joku kumara mies istuu vihreän lampun ääressä. Sieltä näkyy kauniisti puettuja tyttösiä, siellä jossain näkyy miten nuori nainen ja mies punertavan yölampun hohteessa riisuutuvat mennäkseen levolle. — Poika nousee hiljalleen, puola puolalta, pysähtyen joskus katselemaan, haikeana, ihmettelevänä, himokkaana. Mutta sitte täytyy hänen taasen kiivetä ylemmäs. Kuin pimeästä kaivosta hän nousee, jossa ei näy pohjaa, mutta kuuluu itkua ja sadatuksia. Sieltä alhaalta luulee kuulevansa omankin äänensä. Miksi hän sieltä nousee, sitä on mahdoton tietää. Täytyy vain, täytyy kuin joku ahdistava kauhu työntäisi jaloista ja joku toivo vetäisi käsistä. Välillä saattaa huimata niin että on suljettava silmänsä ja kirvelevin sormin pureuduttava tikkaisiin, välttyäkseen putoamasta. Siinäpä vähitellen pää tottuu ja kourat lujittuvat. Pojasta varttuu mies, joka osaa pitää kiinni, vaikka portaat huojuisivatkin tuulten pieksäminä, osaa sivuilleen katsomatta kiivetä, hiljalleen, puola puolalta, ajattelematta minne ne vievät.

Eivätkös silloin äkkiä ne tikkaat lopu! Edessä on vain matala kaide, ja kun keikauttaa itsensä sen yli, huomaa seisovansa tasaisella katolla. Siellä on aurinkoa ja kirkasta ilmaa, kukkia, hiekoitettuja käytäviä kuin jossain kylpypaikan puutarhassa tai ulkoravintolassa. Joku sellainen se onkin, huvipaikka korkealla katolla, jossa on keveä hengittää ja josta ihastuva katse esteettömästi lipuu kauvas yli maitten ja merien. — Paljon hienoa väkeä liikkuu ympärillä, muttei tulokas arastele heitä vähääkään, sillä hän huomaa olevansa yhtä moitteettomasti puettu kuin muutkin ja yhtä lihavalla kukkarolla varustettu kuin muutkin. Hän antaa markkain pyöriä, nauraen iloisesti nähdessään kumartelevia selkiä ja kuullessaan mielisteleviä lauseita. Hän riemuitsee nähdessään niin paljon lakeijoja, ja tukahuttaa halunsa potkaista niitä takapuoleen. Hän on kuin kotonaan kaikkialla, tansseissa, juhlissakin. Ja milloin työ tulee kysymykseen, sujuu se helposti. Melkeinpä tuntuvat aivot työskentelevän paremmin kuin muitten. Muut tekevät vain sitä, mitä on opetettu ja mikä on tapana. Hänellä ei ole mitään tapoja, hän tekee vain oman ymmärryksensä mukaan, tekee ehkä hieman kömpelösti, tulee omituisiin yllättäviin tuloksiin, mutta tarkastaessaan niitä tuloksia huomaa että ne sittenkin ovat johdonmukaisia ja pitävät paikkansa. Siinä varmistuu ja oppii arvostellen katselemaan ympärilleen. Huomaa omistavansa joitain epätavallisia kykyjä, joille muutkin antavat arvoa. Tuttavuuksia tulee ja menee, jää ehkä hetkeksi yksinkin, mutta tulee uusia, tämän pilvenpiirtäjän mahtimiehiä, ja heidän mukanaan joutuu laskeutumaan talon sisäkerroksiin, joissa omistajien perheet asuvat.

Mutta mitenkäs käy! Siellä on kaikki kovin outoa. Siellä kompastuu kynnyksiin, kukkatelineet kaatuilevat, tuolit kolahtelevat ilkeästi. Ei tahdo mahtua mihinkään; tilaa on kuin kirkossa, mutta koetappas liikahtaa, niin jo kumoat jotakin. Pöydässäkin sattuu kommelluksia. Ja perheitten esivanhempien kuvat katselevat kullatuista kehyksistään vihaisesti rauhanhäiritsijään. — Tulokas! Nousukas! — Hänen varmuutensa loppui siihen missä perheen ovi aukeni. Hän ei osaa puhua eikä liikkua niinkuin kaikki nuo, jotka ovat ikänsä tätä ilmaa hengittäneet ja, vieraisillekkin tullen, näyttävät kuuluvan huoneustoon yhtähyvin kuin tuo taulu tuossa seinällä tai tuo silkkinen pöytäliina tuossa. Pekka huomaa tulleensa taloon likipitäin kuin nokikolarin tietä, palotikkaita myöten ja kattoluukun kautta, murtovarkaan tietä siis, suoraan sanoen. Ja tässä sitä nyt ollaan, kuin piruparka taivaassa.

Sellaisissa nuorukaisissa, jotka näihin piireihin ulkoapäin, alhaalta, tulevat, ilmenee aina, elleivät he ole lurjuksia, jonkunverran anarkistisia taipumuksia. Kaikkein vähimmän voisi Pekka olla niitä vailla. Hänellä on voimalliset himot. Jopa liikkumisvapautensa puolesta hän voisi purra ympärilleen kuin peto. Täällä ahdistaa henkeä. Täällä pitäisi karjaista eli rytkäyttää hartioitaan tai edes muutamalla profanilla sanalla pyyhkäistä tomua noitten vanhain tanttein nenistä tuolla nurkassa. Entä jos laskisi tänne hiukkasen luonnollista hajua. Tai jos sieppaisi tuolta jonkun neitosen ja tekisi sille jotain oikein pirua.

Siinäpä täisikin olla Pekan arka paikka tänä iltana. On nuorta moitteetonta kaunotarta enemmän kuin silmä jaksaa sulattaa, mutta ne ovat nyt aivan saavuttamattomissa. Tämänkin talon tytär ja tämän huoneuston perijätär, jota Pekka viikko sitten maskeraadeissa suuteli useammin kuin kerran, se ei ole mitään tietävinään, nauraa pyrskii vain vasten silmiä ja kärttää panttia. Samaten kaikki muut. — Täällä taitaa joutua pilkattavaksi, tuumii Pekka. Ja Pekka on pilkalle arka.

Yhtä kiinnekohtaa hänen silmänsä vielä etsivät, Signeä, orpotyttöä, joka on kaunein kaikista, ja hyvä. Mutta ei näy. — Pekka haihtuu kaikessa hiljaisuudessa tupakkahuoneeseen, jossa muutamia vanhempia herroja istuksii whiskylasien ääressä. Sikarinsauhu leijaa heidän päittensä päällä kuin mikä suitsutuspilvi.

"Ahaa, herr Suojannen, välkommen. Eiks maistu leikki ja tyttöt? Te on vakava mies ja arvosta vanhain praati. Sitt ner o blanda." Sillätavalla tervehtää tulijaa vanha harmajapää professori Hollmerus, Pekan opettaja, iskien silmää kakkulainsa takaa, jotka aina näyttävät olevan tipahtamaisillaan ukon soukalta nenältä. Mutta eiväthän ne silti putoa. Vasen käsi korjailee niitä automaattisesti joka toisen minuutin perästä asianmukaiseen joskohta vaapperaan asentoonsa. Kas noin! ja sitte sipaisu etusormella ja peukalolla pitkin nenänvartta. Unissaankaan ei se faari lasejaan pudottaisi. Tuo automaattinen hienostunut kädenliike kuuluu luontoon, ja ellei se jo sellaisenaan ole perinnöllinen saavutus, niin periytyy se tästälähtien ukon jälkeläisille hamaan tuomiopäivään asti. Ukon hölmö poika hoitelee prillejään samalla elegantilla maneerilla, mutta tuota jälkihivutusta, nenänsipaisua ei ole omaksunut. Vahinko ettei se ole periytynyt; no sen kerkiää kyllä vielä oppia. Niinpä suvut jatkukoot, työntäen uutta vesaa, sellaista, joka on uutta vanhassaan ja vanhaa uudessaan ja jolle maailma kuuluu kummilahjana. Amen.

Pekka huomaakin jo kenottavansa nahkaisessa nojatuolissa ja viljelevänsä lasia kuten käsketty on. Täällä on silti hyvä, on vapaus, ainakin vapaus vaieta ja kuunnella — jos haluttaa. Sepä lieneekin vapauksista paras. Se viihtyy hyvin tällaisten arvokkaitten setien piirissä. Ne ovat nyt ryhtyneet puhumaan päivän politiikasta, mutta tekevät kukin leikkauksensa varovaisesti kuin nostaisivat lusikalla jälkiruokaa. Tämä aine on etupäässä sitä varten että kukin saa osottaa siistejä tapojaan, appamatta liikaa lautaselleen ja huutamatta: näin minä puolestani olen ajatellut. Ajatellutko? Ei täällä kukaan ajattele enempää kuin joku punainen sosialisti siellä alhaalla. Samallaisia ohjelmien ja fraasien tunnustajia on täälläkin, vaikka vailla punaisten tuhattulimmaista sappea ja epäluuloista suvaitsemattomuutta. Täällä on viileää. Onpa täällä vielä muutamia eksemplaareja sitäkin vuosisataisen polityyrin syövyttämää ja sukupuuttoon kuolevaa ihmislajia, jotka eivät ylipäätään enään ajattele mitään, kukin mielessään vain nyökyttävät päätään omille esivanhemmilleen ja näkyväisesti nyökyttävät toisilleen: juuri niin, se on teidän perheenne vakaumus. — Mutta mitä pahaa siinäkään olisi! Se on miellyttävää ja harvinaista viisautta, etenkin tähän aikaan. — Niin, nämä vanhan aristokratian viimeiset blaseeratut jälkeläiset, he suovat niin mielellään että Pekka ajattelee — vielä mieluummin että hän kuuntelee — hänellä, poikaparalla, kun ei mitään vakaumuksia voi ollakkaan.

"Se on oikein", sanoo talon isäntä, johtaja Appelqvist, lyöden Pekkaa olalle. "Nuoret osottavat nykyisin meille esimerkkiä. Austrinken! mina herrar."

Tietysti Pekka pitää kiitokset hyvänään, ihmetteleehän vain itsekseen että mille hiivatin asialle tässä nyt lie tullut annettua pontta ja juotua malja pohjaan. Ehkä jääkäriliikkeelle? Olkoonpa mille tahansa. Ei siitä sen enempää puhuta, eikä Pekan tee mieli tiedustella. Kyllä heidän juttunsa suunnilleen arvaa kuulemattakin. — Olenhan silti onnenpoika. Ei löydy tästä maasta niin korkeata eikä niin matalaa majaa etten niissä jotenkuten tulisi toimeen. Maailman-Matti! liikkuma-alallasi ei ole rajaa.

Tuskin on Pekka saanut poltettua sikarinsa puoliväliin, kun uusi levottomuus tulee vierailulle hänen luokseen. Se ei ole mikään mieliala, vaan se tosiaankin tulee jostain ulkopuolelta. Voisi luulla että se säteilee tuolta toisesta huoneesta läpi seinän, kohtaa hermonystyrät Pekan ihossa, ja, niinkuin sähkönappulaa painaen sykähyttää kaikki hälyytyskellot soimaan. — Siellä oven takana ajattelee tai odottaa joku Pekkaa. Se on kutsu. Sinne on mentävä. Onpa kuin pieni odotuksen henkiolento olisi jo pujottautunut avaimenreijän läpi ja ovenrivalla istuen tarjoaisi kättä. — Erehtyykö Pekka? Onko mitään oven takana?

Onhan siellä äskeiset leikit ja äskeiset rupatukset — edestakaisin vilisevä joukko nuorta väkeä, ja ryhmä tanttoja nurkassa vahtaamassa jotain juorun itua; kuiskausta tai silmäpeliä. Aivan niinkuin jo äsken. Mutta heti oven avattuaan on Pekka silti ollut tuntevinaan vielä jotain muuta. Hänen kasvojaan on hipaissut auringonsäde. Katsahtaessaan uudelleen sinne mistä se oli tullut, kohtaa Pekan katse huoneen toisellapuolen uunin kupeessa tummapukuisen neitosen, joka istuu kädet sylissä, ja parista tunkeilevasta kavaljeerista piittaamatta katselee uneksuvasti heidän sivuitseen, suoraan ovea ja Pekkaa päin. Se on Signe Sparre. Onko Pekka vartavasten vai sattumalta joutunut tämän taikalyhdyn valopiiriin, sitä ei nuori mies itse kykene päättelemään, eipä edes tiedä näkeekö tyttö häntä. Signe tapaa tuijotella siten, mitään silti näkemättä, ja vaikka hän olisi Pekan tuloa vartavasten odottanutkin, on hän siksi viisas ettei käännä päätään pois ja paljasta itseään. Pekalla on silti täysi syy olettaa olevansa neitosen näköpiirissä. Ja saadakseen tuon epämääräisen katseen kiinni, hän vaistomaisesti nyökkää neitoselle heikon kumarruksen. Silloin vasta neidon katse näyttää havahtuvan, hento vartalo liikahtaa, ja kasvojen yli lennähtää silmänräpäykseksi iloinen hymyn väre. Mutta samassa Signe jo ojentaa kätensä toiselle kavaljeereistaan, poistuen tanssisaliin.

Nuoren miehen mielessä tällainen tuskin parilla kolmella sekunnilla mitattava tapaus aiheuttaa pienen luonnonmullistuksen. Kaikki ne mielenliikkeet, joita yksinäisyyden tunto illan kuluessa on siittänyt ja ruokkinut, kaikkoavat pois kuin raakkuva varisparvi. Tilalle tulee se lintu, jota kutsutaan lemmen satakieleksi. Sen kivun-suloista liritystä ei Pekka voi olla kuuntelematta, vaikka koettaakin naurahdella omalle hupsuudelleen. Sillä siitä ei pääse mihinkään että Signen läheisyys on Pekalle suloinen asia, ja tytön surumielinen kauneus sellainen kompastuskivi, johon langettuaan ei enään tee mieli nousta ylös. Signe on jo pelkällä ulkonäöllään Pekan ihastuksen esine. Pekan tarkka silmä on keksinyt tämän puhkeavan ruusun, ja lepäillyt löytöretkeilijän kunnioittavalla ilolla sen suloissa. Ovatpa he, tutuiksi tultuaan, jonkun kerran puhelleetkin melkoisella avomielisyydellä kuin kaksi yksinäistä, orpoa, ainakin. Sillätavalla on heillä jo jotakin yhteistä, joten he voivat meluavan huoneen ylitse keskustella äänettömästi.

Pekka tietää kumartaneensa Signeä tanssiin ja tytön myöntyneen: tulkaa. Ehkei kummankaan tarkotus alkuaan ollut aivan tämä. Mutta on selvää että tanssista päästyään tyttö odottaa. — Siispä Pekka pitää varansa ja sieppaa Signen soiton tahtiin uudelleen. Se sattuu olemaan valssi, lentävä ja kepeä. Ensi kertaa hän tanssii Signen kanssa. Ja hän hämmästyy sen vartalon notkeutta, joka hänen käsiensä varassa liikehtii. Mitään loistavia tanssijoita eivät he ole kumpikaan, mutta he mukautuvat toisiinsa kuin olisivat he yhtä. — Senjälkeen tapaavat he illan kuluessa useasti toisensa, etsimättä, ja Pekka antaa "lemmen satakielen" rintaluittensa alla esteettömästi lirittää, lurittaa, vaikka hän luonnollisesti pitää sen luritukset omana tietonaan. Se on ainakin varmaa etteivät ikävät tuumiskelut vaivaa enään. Pekkaa ei enään muitten nuorten joukosta voi erottaa. Sattuu silti että eräälle hänen näköiselleen miehelle nauretaan jonkun hajamielisen ja järjettömän vastauksen takia. Mutta se mies ei ole tuosta tuonaan, nauraahan vain muitten mukana.

Vasta sitte kun ensimmäiset vieraat ennen puoltayötä alkavat tehdä lähtöä, herää Pekka liikehtimään levottomasti. Mutta siihen ei tosiasiassa ole mitään syytä, sillä Signe, jonka läheisyyteen hän tietysti heti joutuu, uskoo hänelle lähtevänsä vasta Fingerfeltien perheen mukana. Silloinhan on selvää että he lähtevätkin kahden, ja nyt heti.

Auttaessaan päällysvaatteita Signen ylle, on Pekan mielessä sellainen arka huimaus ja hellyyden tunne että hän turkin mukana melkein sulkee tuon armaan olennon syliinsä, mutta jättää sen hämmennyksissään kuitenkin tekemättä. Valkeat käsivarret ja kaulan tuoksuva hipiä saavat ilman pienintä suudelmaa upota väljän turkisvaipan sisään, joka yhtäkkiä peittää hentoisen vartalon kaikki sulot, niin että huppukauluksesta vain ruskeasuortuvainen pää piipottaa esille. Lakki vielä! — mitäs jää jälelle? — vain poskipäät, nenännipukka, kahden silmän väreily. Katoavat vielä jalat päällyskenkiin, kätöset pieniin nahkakinttaisiin, ja koko suloinen luonnonluoma on hävinnyt näkyvistä, sen jäsenien hienonhienojen elävien koneistojen joko upottua jäykkiin koteloihin tai peityttyä jos jonkinlaisiin presenninkeihin. — Viikunanlehti on kasvanut ylenmäärin laajaksi ja monimutkaiseksi. Miksi pitää tämän maan olla niin kylmä? Raatikkoon joutaisivat kaikki rievut. Eihän jumalatar ole sitävarten että se pistetään säkkiin kuin lumppuläjä. Hiiteen hynttyyt Afroditen päältä.

Jos Pekka voisi omassa tunteessaan vallitsevan lämpötilan levittää ulos maailmaan, niin ainakin Signen ympärillä kesää talvea läikehtisi paratiisillinen lämpö. Nuo jäsenet, joissa asuu sielu, tusinoittain sieluja, saisivat olla vapaasti, jotta niitä voisi hyväillä tai edes nähdä. — Ei Pekka ennen ole osannut kenenkään pukeutumista katsoa näin vihaisella silmällä. Nyt, aste asteelta seuratessaan Signen koteloitumista, hän sekä nolostuu että katkeroituu, hyvin kyllä aavistaessaan että näitä panssareita ei Pekka Suojanen ole mies puhkomaan. — Yksi "lähdetäänkö?" huppukauluksen sisältä ja yhden epämääräisen katseen hipaisu lakin varjosta puhaltavat Pekan lopullisesti hajalle. Turhaan hän koettaa portaissa tarttua Signen käteen — se on hervoton. Turhaan hän kadulle tultaissa koettaa vilkaista seuralaisensa silmiin — kuulaat ne ovat, mutta ilmeeltään niin epämääräiset ettei edes näe ovatko ne syvät vai (taivas varjelkoon!) matalat. Juoksevan veden kaltainen on tytön katse, ja se on liian laiha elementti rakastuneen ravinnoksi. Ei tyttö puhukkaan mitään, ei edes hänen suunsa näy. Ja kädet katoavat muhvin sisään.

Kylmä on ulkona. Lumi narskahtelee heidän astellessa tyhjää katua. Porttiholvien ohi mennessä kajahtelevat seinät: poiketkaa tänne, täällä on hämärää, täällä on hyvä supattaa. — Puhua nyt pitäisi, rakentaa sanoilla yhteisymmärryksen silta uudelleen ja sitä myöten haastella kerrankin kaikki selväksi. Samalla tavoin kehottaa itseään se, joka professorin edessä siinä ja siinä tentissä on joutunut kiikkiin. Taitavasti puhuen ja sisuaan pinnistäen saattaa silloin vielä johtaa asiat takaisin oikealle tolalleen ja pelastaa hyväksyvän maininnan papereihinsa. Mutta nyt, kun elämän totisin paikka on edessä, ei tule mitään. Sydän hakata koputtaa aivan kurkun alla, täynnä sanoja jos minkälaisia, mutta kieli on jäykkä eikä saa niitä työnnettyä kuuluville. Vaikka kirjoissa helposti kuitataan tällaiset asiat, ja vaikka niistä jotkut ylimielisesti haastelevat, niin sittenkin tuntuu muutaman sanan esillepuristaminen aivan ylivoimaiselta taidonnäytteeltä. Melkeinpä toivoisi itsensä pois, vaikka pohjoisnavalle asti, päästäkseen tukalasta pulasta. Tempautuisi tästä irti niinkuin ennen poikanallikkana poliisin kynsistä, juoksisi pakoon mutkitellen pihojen ja solien läpi johonkin turvalliseen loukkoon, jossa saisi hetken hengähtää ja hiipiä sitte muina miehinään kotia nukkumaan. Eipä tiennyt silloinen poikaparka joutuvansa kerran sellaiseen tilanteeseen, jossa ei sisu eikä pakokaan auta. Mutta onhan tyttöjen kanssa ennen selvinnyt. Mikä siinä on että nyt, kun kerrankin on päässyt Signen kanssa kahden, ei mistään tule mitään? Tämä on liian vakava asia. Aivan katu keinuu jalkojen alla. Kosivathan ne muutkin ihmiset. Miksi Pekan päätä huimaa?

Aina töksähtävät sanat sen viimeisen totuuden äärille kuin kuilun reunalle, josta ei uskalla valtoiminaan heittäytyä viimeiseen hyppyyn, ei vaikka miltä taholta yrittäisi. Sen kuilun tutkimaton hämärä ammottaa edessä, siitä täytyy peräytyä, lähestyä uudelleen, peräytyä, lähestyä —. Tähän hommaan läkähtyy! — Pekka huomaa laskevansa puoliääneen omien askeltensa narskuvaa tahtia. Se on epätasaista kuin huonon moottorin sätkätys, kun vähäväliä toinen sylinteri jättää sytyttämättä ja toinen jytkyttää pysähtymäisillään. Sitte alkavat molemmat päristä kuin ompelukone, ja taasen harvenee; jump, jump — jump. Nyt se pysähtyy kokonaan, herrajestas, nyt loppui kaikki, eikä silmä näe eikä korva kuule enään mitään.

Jostain vain, hyvin kaukaa, tiedottomista etäisyyksistä, alkaa kuulua luonnottoman yksitoikkoinen ja takeltava ääni. — Sehän kuulostaa minun puheeltani — tuumii Pekka — mutta mitä ihmeen sanoja se päästelee! Sitähän se kuuluu purkavan, sitä aijottua lemmen asiaa — no, antaa mennä, se helpottaa mieltä. Ja niin helpottaakin että alkaa tuntua kuin olisi kovasta saunan löylystä päässyt ulos, raukeasti huokumaan raitista ilmaa, joka tyynnyttää päätä ja viillyttää ihoa.

— No nyt on sitte sekin tunnustus tehty, — ajattelee Pekka syvään huokaisten ja katsoen taasen kävelytoveriaan pitkästä aikaa kuin olisi siinä ollut välillä kuolema ja helvetti, ja nyt olisi ylösnousemuksen aamu.

Mutta ei kuulu pasuunain riemuista pauhua eikä laupeuden enkelin ääntä. Turhaan Pekka puristelee seuralaisensa pikkuista kättä. Se pysyy hervottomana, kylmänä kinnaskotelossaan.

"Puhukaa toki!" rukoilee Pekka. "Näettehän että minä olen purkanut sydämeni salaisuuden" ("hypännyt kaivoon", oli Pekka vähällä sanoa, mutta äkkäsi toki ajoissa että tässä on käytettävä runollisempaa puhetapaa). "Nyt minun onneni on kokonaan teidän vastauksenne varassa. Puhukaa toki. Näettehän että minua piinataan tulisilla hiilillä."

— Nythän se sujuu jo kuin teatterissa tai romaanissa! yrittää Pekka riemastua itsekseen. Kyllä tästä hyvä tulee!

Ja kyllähän siitä olisikin Pekan puolelta jo alkanut asia luistaa, sillä vaikeinta on aina alku, etenkin kun ei ole tottunut "tunteitaan tulkitsemaan". Nyt on suinpäin hypätty rakkauden valtamereen, eikä auta enään muu kuin koeta polskutella henkesi edestä ja odota että armelias sana onkii sinut sieltä kuivalle pohjalle, lemmensaaren suloiselle rannalle. Yhdellä sanalla voi Signe sen tehdä. Mutta miksi tyttö vaikenee ja lähtee hiljalleen kävelemään?

Pekalle tulee hätä käteen. Uudelleen hän tarttuu Signen sormiin, vetää niistä niin että kinnas luistaa pois, ja puhuu kuin vimmattu.

"Miksi ette voi? Ettekö usko minun sanoihini? Vai pidättekö minua muuten huonona?"

"Enhän toki, en pidä huonona. Mutta minä luulen että nainen rakastaa vain kerran.——-Ja minä olen jo rakastanut", lisää tyttö huokaisten.

Se oli paukaus, jota Pekka kaikkein vähimmän olisi odottanut. Kirjavia tähtiä tanssii hänen silmissään, ja hän lysähtää istualleen puotin rappusille, jotka ovat siinä vieressä. — Liian myöhään, liian myöhään! hokee hän itsekseen. Signelläkin on jo ollut tarinansa. Kuka olisi sitä uskonut! Varhain nykymaailmassa alotetaan. — Ja kykenemättä sormeaankaan liikauttamaan jää Pekka tuijottamaan seuralaistaan. Niin on kuin Signe olisi yhtäkkiä hypännyt johonkin ohimenevään junaan ja kiitäisi pois huimaa kyytiä, edes liinaa hyvästiksi heiluttamatta.

"Hyvänen aika, mikä teidän on? Oletteko sairas, vai koskiko se teihin niin kipeästi?"

Signe on kumartunut Pekan puoleen, onpa laskenut kätensäkkin hänen olalleen. Ja Pekka nousee, lähtien kävelemään sen olennon rinnalla, joka oli tullut saavuttamattomaksi. Katu on edelleen aivan tyhjä. Vain utelias poliisimies on jostain lymypaikastaan ilmestynyt katukäytävän reunalle tarkastaakseen haukansilmällään kummallista pariskuntaa. Poliisilla on nimittäin ammattiin kuuluva erikoinen maailmanjärjestyksensä, jota se sovelluttaa etenkin kaikkiin omituisesti käyttäytyviin yökulkijoihin, mittaillen että onko tuon annettava mennä vai onko tuo jo astunut sen sopivaisuuden rajan yli, josta lähtien ihminen kuuluu minulle.

Miten voisi Pekka olla muistamatta erästä poliisia kerran ennen, pohjoisemman talvitaivaan alla, ja miten hän voisi olla vertaamatta silloista autuudentilaansa nykyhetken surkeuteen. — Erilaiset tytöt, mutta erilainen Pekkakin. Ja täytyy sanoa että nykyinen Pekka häpeää koulupoika-Pekan edessä — ei epäonnistumisensa vuoksi, vaan rakkauden ilmaisunsa laadun takia. Miksi piti puhua näin paljon joutavia? Eikö asiaa saattanut luonnollisemmin ja yksinkertaisemmin ratkaista?

— Mitä kaikkea olenkaan puhunut? Olen pyytänyt, rukoillut, kerjännyt. Minä pyysin rakkautta, kun olisi pitänyt antaa. Minä kiusasin häntä, kun olisi pitänyt hyväillä. Rakkaus ei puhunut suuni kautta jumalana, vaan kerjäläisenä. Se on kyllä senverran ymmärrettävää että kun sydämeni kerran aukesi, ei sieltä voinut kuulua muuta kuin huuto: antakaa leipää, antakaa edes muru. Olkoon niin. Se on kyllä luonnollista. Mutta miksi sittenkin kerjätä toisilta, jotka ovat yhtä köyhiä kuin minä? Miksi Signeltä, joka kenties on vielä köyhempi?

— Köyhempikö? — Mitä kaikkea saattaa piillä Signen sanojen takana? Mennyttä rakkauden huumaa? Ihaninta antaumusta? Kaikkea sitä, jossa nainen kypsyy! — Kaikkea sitä, josta sinä, Pekka, nyt olet työnnetty syrjään armottomasti myöhästyneenä. — Oletko, Pekka, rakastunut toisen miehen työhön? Onko tuo huulien täyteläisyys, tuo silmien surumielinen loisto ja tuo ihon arka ruusunkarva toisen miehen syleilyn tulos? Sitä ei pää kestä ajatella. — Ehkei kaikessa silti olekkaan takana muuta kuin nuoren tytön arat kuvitelmat, ehkä joku suudelma, siinä kaikki. — En halua tietää, en. Sen vain tiedän että täyteläisemmän ja uljaamman kypsyyden minä olisin hänelle antanut. Ja sen tiedän että yhä, kaikesta huolimatta, häntä rakastan.

Pekka tarttuu Signen käteen, eikä päästä sitä enään. Hellästi hän suutelee kylmää kinnasta.

"Te sanoitte äsken ettette voi minua rakastaa. Mutta se olkoon teidän asianne. Silti ette voi kieltää minua antamasta rakkauttani teille. Voitte sen heittää pois, tai ottaa vastaan, miten ikinä haluatte, sillä minä en vaadi mitään. Äsken puhuin kyllä toisinpäin, mutta se oli väärin. Minun sanani eksyivät äsken — minun täytyy sanoa tämä teille — siitä syystä että minä olen elämässäni saanut osakseni niin vähän rakkautta."

"Kyllä te vielä saatte!" pistää Signe sukkelasti väliin, niin vakuuttavalla ponnella ettei Pekka hetkeen tiedä mitä ajatella.

— Onko se mahdollista, Signe? on hän huudahtamaisillaan, mutta tyttö näyttää taasen niin salaperäiseltä ja itseensä vajonneelta että sanat jäävät Pekan huulien taakse, eikä hän voi muuta kuin katkerasti hymähtää omille kuvitelmilleen, jotka yhä näyttävät pyörivän saman janoisen kaipauksen ympärillä: saada, saada!

"Saattaa kai tapahtua niinkin", jatkaa Pekka, "mutta se saa jäädä kohtalon huomaan, joka antakoon mitä hyväksi näkee. Tulen kyllä toimeen ilmankin, yhtä hyvin kuin tähän asti olen tullut. Nyt minä vain yhä vakuutan sitä, mikä minun täytyy sanoa etten pakahtuisi. Minä puolestani en ole vielä koskaan rakastanut ketään. Niin, tuota, sattuuhan sitä, joskus, että kun kerran miehen housuissa kulkee, niin on jotain sentapaista, yhtä jos toista kiintymystä. Mutta näin täydestä mielestäni en minä, se on vissi se, ole koskaan vielä rakastanut. Jumaliste, tämä on ensimmäinen kerta, ja olkoon viimeinen kans — jos kohtalo niin tahtoo. Rakkaus on epäitsekäs. Minä tunnen sen niin selvästi nyt, ja minä en pyydä muuta kuin että uskotte minun olevan vilpittömän, kun sanon että rakastan teitä."

"Uskonhan minä sen", vakuuttaa Signe taasen yhtä sukkelasti kuin äsken, vaikka omituisella aralla ja sydämellisellä äänensävyllä.

Pekan onnea ei voi mitata, niin itkettävän autuas hän on epäitsekkäästä rakkaudestaan. Signen sanat hän kätkee mieleensä kalliina aarteena, ja Signen muisto on tästälähtien oleva jumalankuvana hänen elämänsä tiellä. —

Mutta mitäs Pekka silloin äkkääkään! On tultu aivan kaupungin pohjoisille äärille. Pimeät hanget leviävät edessä. Viimeisten katulyhtyjen hohto tuskin jaksaa estää pimeyttä sieltä vyörymästä aivan varpaille. Mutta lyhdyt ovat saamaisillaan apua: taivaanrannalla alkaa liikehtiä vihertävä valoväreily, ja yhtäkkiä sävähtää sieltä heikko revontulien kajastus. Taasen muistaa Pekka toisen yöhetken tuolla kaukana, jossa revontulet joskus sähisevät yli koko taivaan kuvun.

Pekka hymyilee muistolleen, mutta ei voi olla itsekseen huokaisematta että eläisipä vielä se tyttö siellä, niin — —.

Yhtä ihmeellistä kuin silloin, on nytkin että käveltiin tänne asti, eikä muistettu poiketa sille kadulle, jonka varrella Signe asuu. Signenhän täytyy joutua aikaisin kotia ettei täti vihastu — sekin mokoma vanhapiika. Ei siis auta muu kuin pyörtää kiireesti ympäri ja pyrkiä lyhintä tietä täti Loviisan portille. Kysyy Pekka vielä siinä mennessä:

"En minä tiedä. Tuntuu välistä niin omituiselta." Siihen omituisuuteen Pekan äly ehdottomasti uupuu; eikä hän kykene enään puhetta jatkamaan. Eikä siihen olisi tilaisuuttakaan, sillä vastaan tulee kolme iloista sälliä, jotka jo matkan päästä huutelevat terveisiänsä hiukan sopimattomilla sanoilla. Pekka puristaa vain kätensä nyrkkiin ja tuumii että pysykööt nyt siivolla älköötkä satuttako sormillaan. Sillätavalla tuumii kyllä jokainen mies, joka naisen sivulla ritarina kulkee, mutta Pekka melkein toivoo että jotain tapahtuisi, sillä hänen nöyrä alistumisensa nyt tässä rakkauden asiassa on sittenkin kasvattanut rintaluitten alle jonkun merkillisen veripahkan, joka kipeästi hautoo niitä paikkoja, missä sappi asuu.

Jo tulevat miehet kohdalle. Eivät näytä haluavan väistää. Signe ja Pekka väistävät. Mutta silloin ohimennessä yksi sälleistä heittäytyy kaulailemaan Signeä. Samassa se sälli saa potkun takapuoleensa, ja kun se kiroten kääntyy päin, niin silloin paukahtaa sen leukapieliin puhtaasti tähdätty kaksoisisku kaikkien nyrkkeilyn sääntöjen mukaan. Ja samojen sääntöjen mukaan se täräys lennättää sällin pökertyneenä pitkäkseen kadulle. Knock out.

Pekka-ritari se sillätavalla turnausta harjottaa. Tosin ei hän vielä ollut mitään ajatellut, potkaisi ja löi vain niinkuin kone, joka tottelee jonkun korkeamman vallan käskyä. Mutta kone tuntee nyt vilpitöntä mielihyvää että oli suorittanut lyöntinsä niin sukkelasti, täsmällisesti ja lujasti. Ja sitä vain nyt tulee ajatelleeksi että olisikohan ollut parempi täräyttää upper-cut, kun sällillä sattui olemaan suu auki.

Nyt Pekka alkaa jo innostua, ja nyt hän vasta muistaa suuttua. Tappeluhalu paisuttaa hänen sieraimiaan, ja hän kieräyttää julmalla himolla hartioitaan, vatsalihaksiaan, reisiään. Hän nuijisi paremman puutteessa nyt vaikka sähkötolppia tai seiniä. Onneksi karkaavat toki ne kaksi muuta sälliä jo harjakset pystyssä kohti. Onnellisena Pekka etsii edullisinta lyöntitilaisuutta, ja kun se pitempi sälli, oikea hevosenkokoinen ja punanaamainen rumilas, juuri on hartiaväellä läjäyttämäisillään nyrkkinsä hänen päähänsä ja samalla aukaisee suunsa, silloin Pekka, onnellisena uudistuneesta upper-cutin tilaisuudesta, hypähtää aivan sällin nenän alle ja samaa vauhtia paiskaa altapäin molemmat nyrkkinsä perätysten leukapäähän. Kuuluu ääni niinkuin lihakirveellä lyötäissä. Sälli mätkähtää nurinniskoin, eikä liikauta enään jäsentäkään. Knock out.

Se jäljelläoleva kolmas hyppää syrjään, mutta sieppaa samalla puukon kupeeltaan. Nyt Pekka vasta riemastuu: tässähän tarvitaan vielä jiu-jitsuakin! Samalla kun sälli sivusta kyyristyy raapaisemaan hänen kylkeensä, pyörähtää Pekka päin, sivaltaen kämmensyrjällään puukkomiehen kyynärvarteen niin että ase tipahtaa hankeen. Kaksin käsin tarrautuu Pekka sitte rampautuneen vastustajan kurkkuun, tempaisee sällin selälleen ja sydämensä kyllyydestä takoo sitä naamaan, mukiloi sokeasti niinkuin poikasena ennen. Ja joka lyönniltä niin ihanasti viillyttää mieltä.

Signen hätähuuto vasta saa hänet siitä mielityöstään katsahtamaan ympärilleen. Mutta se on myöhäistä. Takaraivoon paukahtaa sellainen isku että Pekka tupertuu nenälleen äskeisen uhrinsa päälle. Onneksi on kuitenkin takaraivo Pekan pääkopan lujin paikka. Pian hän pääsee pystyyn, vaikka päätä huimaa. Se ensimmäinen sälli olikin jo kerinnyt nousta jaloilleen, ja sehän se löi pampulla, olisi lyönyt kai toisenkin kerran, mutta Signe riippuu sen kädessä ja potkii. Se on hullunkurista nähdä. Ei kuitenkaan Pekka kerkiä apuun ennenkuin sälli on saanut kätensä irti ja lyönyt pampullaan Signeä, vieläpä paiskannut tytön yhtenä myttynä kauvas lumihankeen. — Siinä amatsoonihyökkäyksessä oli kaikesta huolimatta tappelun ratkaisu, sillä sen kestäessä kerkisi Pekka toipua antaakseen sällille nyt sellaisen lopputilityksen, jossa pamppu saa vielä viimevoiteluksi tanssia omistajansa ruholla, päästä kantapäihin asti.

Vielä käy Pekka samalla pampulla leipomassa niitä kahta muutakin roikaletta, jotka jo alkavat nostella päitään. Ja ihmeekseen tuntee hän vasta nyt äskeisessä puukonheiluttajassa vanhan puolueveljen, sen, joka kerrattain nyrkkiraudalla iski Pekan pääkuoreen "veljeyden" aakkosia. Sieltä löytyy nytkin takintaskusta nyrkkirauta. Sen Pekka pistää muistona, mutta heittää pampun pienen puutalon katolle.

Ja hengästyneenä, mutta tyytyväisenä, katselee ritari sitte kättensä työtä. Siinä viruu kolme kypsäksi pieksettyä ihmistä pitkänään laitakaupungin puolihämärällä kadulla. Niin vaarallista ympäristölleen saattaa olla nuoren miehen epäitsekäs rakkaus. Eikä se silti ole vielä edes ensimmäistä vuorokauttaan umpeen elänyt.

Turnauksen neljäntenä uhrina makaa sen kuningatarkin, Signe, yhä hangessa, itkeä nyyhkyttäen hiljakseen, kädet silmillä, hattu vinossa, ja muhvi ainakin kahden sylen päässä. Pekka saa vaivoin häneltä tietää ettei toki mitään sen pahempia vaurioita ole sattunut. Olkapäähän vain koskee. Siihen on osunut pampun sivallus, ei muuta. Pekka koettelee sitä paikkaa, varmuuden vuoksi, pistäen kätensä turkin sisään. Mustelma siihen vain on tulossa, mutta tyttö voihkii. Olkapäätä kopeloidessa hairahtuu ritarin käsi vahingossa puseronkin sisäpuolelle, paljaalle iholle käsivarteen, rintaan. Niinkuin tulen polttamana vetäisee hän kätensä pois vaarallisilta alueilta. Mutta se on jo myöhäistä — kontakti on jo tapahtunut, sähkövirta tehnyt tehtävänsä ja polttanut varakappaleet Pekan aivoista.

Seuraus on luonnollisesti tämä: ritari nostaa maasta itkevän kuningattarensa ja pusertaa hänet kunnioittavasti rintaansa vasten ynnä suutelee hänen yhäti vapisevia huuliaan. Se on aivan asiaankuuluva toimitus ja seikkailun loppupiste. Eikä Signekään sitä vastusta. Varmemmaksi vakuudeksi painaa Pekka tähän historiaan vielä toisen pisteen, niin paljon äskeistä pitemmän että sitä voisi melkeinpä nimittää ajatusviivaksi.

"Mennään kotiin", sanoo Signe valittavalla äänellä. "Ei saa enään, ei saa."

Eihän Pekka enempää ole aikonutkaan. Aikoiko Signe enemmän? — Siinä on taasen yksi niitä ihmeitä, joita ei voi ratkaista korkeamman matematiikankaan avulla.

Signe kuivaa silmänsä, Pekka puistelee sävyisästi hänestä lumet pois, muistaapa etsiä muhvinkin. Käsikynkkää lähdetään sitte paikalta. Eikä puhuta halaistua sanaa. Pian ollaan perillä. Luottavaisesti toisiaan silmiin katsoen jättävät he hyvästit, ja päättävät tästälähtien olla hyvät ystävät. Vielä yrittää ritari lähtiäisiksi syleillä neitoa, mutta tämä nostaa nokkelasti muhvin kasvojensa suojaksi. Eikä Pekka voi muuta kuin nöyränä tyytyä tähän platooniseen hyvästijättöön.

Vielä poistuessaan tuntee Pekka viileän onnen tästä päivästä nousevan sen tuomien mielimurteitten raunioille. Yhä Signen kuva silmissään laskeutuu hän vuoteelleen yön lepoon.

Viihdyttävää on tällätavoin päästä matkalle kevään puhjetessa, niinkuin joskus ennen, kun kevät oli lupaus huolettomasta kesästä — ellei täysin, niin kuitenkin verrattain huolettomasta, ilman vastuuta mistään ja ilman velvollisuuksien painoa. Saattoihan silloinkin kyllä joskus luulla olevansa orjuutettu, mutta toista on silti johtaa tehdasta, joskohta pientä ja syrjäistä, niin silti olla huolessa päivin ja öin. — Johdettavilla, niillä on vapaus; kun tulee johtajaksi, saa sen iskusanan tilalle piirtää ovensa kamanaan: vastuu — tai jotain muuta sentapaista. Tuhlaristakin, elämän päiväläisestä, täytyy "vastuun päällä" kehkeytyä harkitseva ja tekonsa punnitseva mies. Se on Inhottavaa.

— Hohhoi, kai siihenkin tottuu, kun vanhenee. Täytyyhän sitäpaitsi rahavelat maksaa ja elämän pankkiin kepeällä kädellä kirjotetut vekselit kerran hikihelmillä lunastaa. Mutta se olkoon sen päivän juttu. Nyt olemme matkalla. Saamme tuudittaa itsemme siihen suloiseen harhauskoon että olemme vielä vapaa irtolainen muitten samallaisten joukossa, junassa, kirpeähajuisessa kolmannen luokan vaunussa, joka täynnä yhteiskunnan vähäosaisia huristaa auringonpaisteisten seutujen halki. Matkalla johonkin, johon on mentävä, mutta josta ei huoli piitata ennenkuin konduktööri ilmottaa oltavan perillä ja juna sylkäisee itse kunkin kivikaduille, uusien velvollisuuksien piiskattavaksi. Niin, pääkaupunkiin! Ne ja ne tilaukset on siellä tarkastettava. Olkoonpa niin. Mutta onhan pääkaupunki ennenkaikkea jokaisen kodittoman kylmä koti. Siis ollaan kotimatkalla, pienellä pyhiinvaellusvisiitillä asfalttimaailmaan ja kivimuurien välinpitämättömiin soliin, joissa ei kukaan tunne, eikä tarvitse ketään tuntea, nauttia vain siitä että on vilskeessä mukana.

— Mutta tämä juna, näin kolmannessa luokassa istuen, on silti paras paikka maailmassa. Täällä on tuota inhimillistä hajua ja muuta väkisten likelle tunkevaa moninaisuutta yltäkylläisesti. Se on eri kuin tehtaan käryjä konttorihuoneitten jäykkä ilma. Täällä saa olla vaiti, jos haluttaa, kuunnella valmista, jos haluttaa, ynnä, mielinmäärin haastatella ukkoja ja akkoja, hienoimpiin hepeniinsä pynttäytyneitä neitosia, pitkätukkaisia sällejä ja muita. Hei, pikkuinen läpileikkaus sieltä elämänpuun tyvipuolelta! Terve, kolmannen luokan vaunu, terve, hyvät ihmiset; kaikki ollaan matkalla!

Pekka nauttii olostaan, puoleksi suljetuin silmin seuraten matkatoveriensa puuhia, kuunnellen keskusteluja, ja koettaen mielessään arvailla mikä otus tuo ja tuokin oikeastaan lienee, minkälaisen statistin osaa näyttelee elämän leveällä lavalla ja mitä tuumia hautoo pääkuorensa alla. Tämä on pieni väliaika näytöksien välillä, kun diivat ja sankarit ovat vetäytyneet suojiinsa, ja vähäpätöiset ovat jääneet jälelle tuumiskelemaan omia tuumiaan. Täällä he ovat kaikki näkösällä, sellaisetkin, joita ei muuten huomaisikaan. Kukin täyttää yhden istumapaikan, ei enempää eikä vähempää. Tällä hetkellä he eivät kuulu mihinkään yhteiskunnallisen näytelmän koneistoon, ovatpahan vain sellaisina kuin luonnostaan ovat. Mutta ihmeellistä on miten he ovat kiinnikasvaneet näytelmiensä luonnottomiin osiin. Eivät he riemuitse tästä vapaudenhetkestään. Tässä, tehtävistään irtireväistyinä, ovat he enimmäkseen surkeita ja naurettavia kuin häkkiin suljetut eläimet. Luonto on yhteiskuntaihmisessä asettunut päälaelleen seisomaan. Tässä, vapaina yksilöinä, ovat he naurettavia ja vangitun näköisiä; vasta jokapäiväisyytensä näytelmän kahleissa tulee heistä yleviä, järkyttäviä, johonkin yhteyteen (suuri me!) kuuluvia — päinvastoin kuin metsän eläin, joka vain vapaudessaan on johonkin (luonnon) yhteyteen kuuluva.

Siinä on yhteiskuntaihmisen surullinen tarina — orjan tarina, kerjäläisen tarina.

Mutta sen, joka ei mukaudu heidän säännösteltyyn elämäntapaansa, sen kohtalo on vielä koleampi — siitä tulee tragedia. Tuskinpa anarkistit ja rangaistusvangit kaikki lienevät rappeutumisilmiöitä? Eiköhän heissä monessa pikemminkin ole puhjennut esille alkuperäinen atavistinen vapausvietti, joka nousee kapinaan "oikeusvaltion" nimellä prameilevan yhteiskunnan lurjus- ja kerjurinäytelmää vastaan ja itsepäisesti pitää parempana yksilön omankäpälän-oikeutta. Ovatko he rikollisia? Kyllä järjestyneessä "sivistysvaltiossa". Mutta muinaisajan kansojen keskuudessa monikin heistä ehkä mainittaisi sankariksi, oikein pääjehuksi, ja heidän luonteenominaisuuksiaan pidettäisi jumalallisina. Heidänkaltaisistaan polveutuvat vanhat ylimyssuvut — nyt kyllä jo verettömiksi rappeutuneet. Uusia sukuja ei voi tulla tilalle, sillä nyt senkaltaiset teljetään tyrmään, roistojen pariin. — Mutta kuka osaisi heidät erottaa synnynnäisistä roistoista, kun molempien toimintatavat olojen pakosta lienevät melkein samat? Ja vankilan oppikurssin käyneenä katkeroituu sankari-ihminenkin ennenpitkää roisto-ihmiseksi. Kenen on syy? Lain ja oikeudenko? Kuka uskaltaa vastata?

Ylen sotkuisia asioita. Ei pysty pää niitä ratkaisemaan, väsynyt pää, joka jo kahdenkymmenenkahdeksan vuoden ijässä alkaa kaivata lepoa. Pitäisi päästä matkoille itseään tuulettamaan. Mutta mihinkäs täältä pääsee? Rajat ovat kiinni. Niinpä pysy paikoillasi, ja johda tehdastasi — johtaja.

"Jaha, hyvästi nyt sitte ja lykkyä eteenpäin. Jumalan rauhaa." Se on maanukko, jonka kanssa Pekka alkumatkasta haasteli. Se kättelee turpealla kourallaan ja tassuttelee ulos.

Puoli vaunua tyhjenee tähän kaupunkiin. Niinhän ne maalaiset tekevät, aamujunalla kaupunkiinsa tulevat asioilleen, ja illalla palaavat, syli myttyjä täynnä. — Mutta tuskin ovat kaikki halukkaat vielä kerinneet ulos, kun jo vaunuun töytää oven täydeltä meluavia kaupunkilaisia, kiiruhtaen valtaamaan paikkoja itselleen, niinkuin niistä riippuisi henki ja autuus.

"Onkos ylösotettu?" — "Onko tässä vapaa paikka?" kysellään kilvalla. Pekka vastaa aina uskollisesti: enpä luule. Se on ensinnäkin rehellinen vastaus molempiin kysymyksiin, sillä eihän tottavieköön yhtään paikkaa tuosta ole nostettu ylös eikä alas, eikä siinä liioin mitään vapaapaikkaa liene. Toisekseen tällä vastauksella voi valikoida matkaseuran itselleen, koska tietysti kaikki vapaapaikan kaipaajat menevät sivu; mutta "ylösottamisen" pelkääjät istahtavat penkille, katsellen sitte vielä pyörein silmin ympärilleen että jos tämä sittenkin oli "ylösotettu", kun tuo herra sanoi että: enpä luule. — No, niin käy että yksi ylösottavainen neiti-ihminen läjäyttää leveät takalistonsa Pekan viereen, ja toinen lehahtaa kuin perhonen vastapäätä oikealle. Melkein aina saa Pekka näinikään vastauksellaan pyydystettyä ympärilleen keski-ikäisiä neitsyviä, myyjättäriä tai herrasväen piikoja, ellei satu joku hölmö puolivillainen "liikemies". Ne ovat kuitenkin kaikki hyvin huvittavaa seuraa. Ja jos sentapaisiin kyllästyy, saattaa joskus siivilöidä ympärilleen vapaapaikan hakijoita, vastaamalla niille: taitaa olla. Silloin saapi saaliikseen virkamiesperheelle haiskahtavaa väkeä ja ylioppilapsia y.m.s.

Vaunu alkaa jo rauhottua, kun käytävälle ilmestyy vielä yksi pahannäköinen naiseläjä, keksii tyhjän paikan Pekan edessä, ja puhumatta pukahtamatta tunkeutuu siihen. Siihen istuu, luimauttaa kulmainsa alta naapureitaan ja jää murjottamaan lattiaan, huulet puristettuina törrölleen melkein nenään kiinni.

— Kylläpä on raadollinen jäte naisesta, tuumii Pekka ihmeissään. Harvoin näkee ihmisessä, semminkin naisessa, tuollaista paholaisen leimaa. Niin nihki kuivuneet kädet ja niin litteä rinta kuin seitsenkymmenvuotiaalla työläisnaisella, mutta nuo kasvojen rauniot näyttävät paljon nuoremmilta. Silmät tosin, mikäli niitä voi nähdä tuolta synkkävarjoisten kulmien alta, ovat laimeat kuin kaihin syömät, ja harvan tukan jätteet hapsottavat huivin alta surkeasti korvuksille, mutta nuo kasvonpiirteet eivät kaipaisi paljoa nuorentamista että ne olisivat kerrassaan uljaat. Otsa, nenä, leuka ovat voimakkaat ja puhdasmuotoiset. Niitten yli on vain vedetty kammottava synkän katkeruuden kaapu, joka ei näytä niihin alkuaan kuuluvan. — Mitä kohtaloita mahtaakaan piillä mokomassa ihmisrauniossa? Vanha ilotyttökö? Ei, se hekuma jättää toisellaiset ja perin inhottavat jäljet. — Mutta, ahaa, tämähän oli vankilakaupunki! Ehkä siis vankilasta laskettu rikollinen? Niin täytyy olla. Eihän sillä ole matkakapistuksia, ei myttystäkään, vain piletti kouransilmässä. Ja tuo puku, etenkin vaaleanpunainen kretonkiröijy, on liian ohut näin varhaiskevään aikaan. — Lienee kai vangittu aikoinaan kesälämpimillä, ja niissä ketineissään nyt työnnetty maailmalle.

Yhä kasvavalla mielenkiinnolla tarkastelee Pekka vastassaistujaa. Ei voi olla epäilystäkään etteikö tuo kuivuneen kellertävä iho ja tuo uhmankatkera ilme olisi vankilan varjoa. Kas, nainen käännähtää, ja lynkäpäisillään akkunalautaan nojaten ryhtyy tuijottamaan ulos. Siellä viimeiset lumiläikät ja ensimmäiset kirkkaanviheriät ruohontupsut tanssivat auringossa. Mutta ei värähdystäkään näy naisen kasvoissa, ei vähäisintä liikettä laihoissa haukansormissa. Kaikki on muijalle yhdentekevää, niin heräävä luonto ulkona kuin kanssaihmiset täällä sisällä. Mitenkä erilainen olikaan se lipevän liukas ämmä, joka talvella tällä samalla taipaleella sai kaikilta (paitsi ei Pekalta) narrattua muka matka-apua, ja jonka konduktööri sitte tiesi olevan vankilasta päästetyn varkaan. — Tämä tässä on kokonaan toista lajia, tämä ei ole tyyppi, vaan yksilö. Mutta onko tämä anarkisti vai roisto? Luulisipa että jos Lucifer, kapinallinen enkeli, joskus näyttäisi naamansa, niin tuontapainen se olisi.

Jostain käsittämättömästä pakosta Pekan täytyy yhä, yhä tarkastaa noita kasvoja, mutta jos mistään, niin niistä on mahdoton lukea mitään mielenliikettä. Ei ämmä edes ole tietävinään, vaikka näin hävyttömästi vierestä tarkastetaan. — Miksi täytyykin sitä tarkastaa? Mikä sinun on, Pekka, miksi vapiset? Miksi kauhistut?

Tuo kuin marmoriin veistetty nenä tarvitseisi alleen vain mehevämmän pehmoiset huulet, niin — taivas varjelkoon — se ei voi olla kukaan muu kuin hän!

Läpi koko ruumiinsa tuntee Pekka rikkiraastavan taistelun. Luoksevetävät ja poistorjuvat voimat kamppailevat hänessä ylivallasta. Ihmiset tässä ympärillä, ja heidän mahdollinen ihmettelynsä, on mitätön seikka, jonka Pekka työntää ehdottomasti syrjään. Mutta muisto siitä hetkestä, jolloin hän viimeksi katsoi tuota ihmistä silmiin — kuinka loistava niitten silmien synkkyys silloin vielä oli! — se muisto leikkaa heidät auttamattomasti erilleen. Ainakin Pekka sanoi sen silloin julki selvin sanoin, ja pysyy yhäti sanojensa takana. — Kuitenkin, kun täytyy kohdata hänet tuossa tilassa, se muuttaa asian, ja se kolkuttaa syyttäen Pekan sydämen tiukimmin lukittuun oveen; syyllinen, syyllinen, murhaaja, sinä et ole ottanut selvää tuon naisen kohtaloista etkä ole toimittanut hänelle pankkikirjaa silloin kun sitä olisi tarvittu.

Mutta ihmisethän ovat sanoneet: Kyllä se Iita hyvästi jaksaa, ei hätää mitään. Niin sanoi vielä Raappanan isäntä viime syksynä, ja lisäsi salaperäisesti: Huhutaan sillä olevan rahakätköjäkin, vaikkei tiedetä missä ne on. — Ne ovat kaikki vetäneet minua huulesta, kun eivät ole ilenneet juoruta miten asia oikeastaan on. — Sikamaisesti olet, Pekka, isänperintösi hoitanut; oman osasi hummaat iloisesti pois, ja toisen osan jätät virumaan pankkiin, tuumien että Herra hänet hoidelkoon. Tilillä olet nyt, ja tiukasti oletkin. Olet murhannut hänet, joka sinulle elämän antoi. Hm, saakeli hänen antamisistaan. Mutta tässä on nyt turmeltu muutaman naisen elämä, ja sitä ei enään mikään mahti korjaa kohdalleen. Täytyy tehdä se, mitä vielä voi.

Varovaisuus on kuitenkin tarpeen. Eihän ole varmaa että tuo sisukas piru — jos se sittenkään on hän? — ottaa apua vastaan — apua entiseltä aviomieheltään ja entiseltä pojaltaan. Pekka kumartuu naisen puoleen, sanoen puoliääneen:

"Tunnen kyllä", vastaa nainen käheällä äänellä, kääntämättä päätään akkunasta.

Se on siis hän! Mutta aivan niin yliolkaista vastausta ei Pekka ollut odottanut. Nainen oli siis jo aikoja sitten, ehkä jo paikalleen istuessaan, tuntenut poikansa, vaikkei ollut asiasta milläänkään — ja nyt heitti vastauksensa välinpitämättömänä selkänsä taakse. Sehän on kyllä liiankin laupiaasti tehty, koska päätetty on etteivät he tunne toisiaan. Vaikea on nyt lähestyä. Mutta nyt on kertakaikkiaan ja kaikesta huolimatta soudettava esiin. Eikä tässä auta kaarrella. Suora tie paras tie.

"Arvaan kyllä mistä te tulette, mutta arvasin sen vasta nyt. Paikkakuntalaiset, sieltä teidän kotipuolesta, ovat sanoneet että jaksatte hyvin."

Pekkaa puistattaa. Tuosta suusta ei sittenkään haluaisi kuulla kirouksen sihahtavan. Pekka huomaa sitäpaitsi alottaneensa puheensa väärästä päästä. Naisessa voi herätä epäluulo, kun tätä tietä käydään asiaan. Mutta eihän enään sitäkään tyhmyyttään voi korjata. Täytyy jatkaa:

"Sitä minä vain tässä halusin sanoa että minulla on teille isältä terveiset."

"Eivät ne terveiset ole kyllä aivan tuoreita. Siitä, kun isän tapasin, tulee pian umpeen seitsemän vuotta."

"Kuulkaapas, minä en salli että te vastaatte minulle tuollatavalla. Minulla ei ole vähääkään halua ei kiusata teitä, ei säälitellä, eikä muutenkaan tukkeutua teidän asioihinne. Mutta nämä terveiset on minulle annettu toimitettavaksi, ja minä toimitan ne. Meidän pitäisi saada puhella hiukkasen kahdenkesken. Sopisikohan teidän tulla minun mukanani Helsinkiin?"

"Enkä mene. Mutta se on nyt varma että te tulette. Jo ensi asemalla nousemme tästä pois ja valtaamme ensimmäisestä luokasta oman kopperon. Te tulette. Se on nyt kertakaikkiaan päätetty."

Ei hyppää nainen kiljuen pystyyn (niinkuin Pekka hiukkasen pelkää), ei kiroile, mutta ei osota mitään heltymisenkään merkkejä. Sensijaan se nyt, pahasti luimistaen, katsahtaa ensikerran poikaansa silmiin, ja laskee sitte päänsä alas, jääden siihen nuokkumaan kumarassa, kädet sylissä. Kaiketi hän oli Pekan sanoista saanut juuri sen määrän kylmähköä osanottoa, minkä hänen ylpeytensä sieti. Ja kiinteät sanat olivat hänelle hyväily, niinkuin ainakin voimakasluonteiselle naiselle. Hän lienee niin herkässä mielenvireessä kuin hän ylipäätään voinee olla — nyt enään, nykyisin.

Ympärilläolevat ihmiset näyttävät jo kerinneen kiinnittää huomionsa heihin kahteen. Lihava vierustoveritar on kurkottanut korvansa aivan liki heitä, vaikka silmät katselevatkin viattomasti maisemia vaunun toisellapuolen olevasta akkunasta. Ja tuo pehmeäkielinen perhonen, joka vastapäiselle paikalle lehahtaessaan vielä suutaan suipistaen ja uumiaan kiepauttaen niin hempeästi katsahti Pekkaan, se puolestaan on vetäytynyt aivan penkkinsä toiseen päähän. Sieltä se hassunkurisen pyörein silmin ja ylhäisellä ilmeellä pöllöttää Pekkaa ynnä tämän puhekumppalia, etenkin jälkimmäistä.

Tässä vaununosastossa ei ole edes lupa vetää muutamia haikuja järkkyneisiin veriinsä. Mutta ei sovi nyt poistua tämän naisen luota, kun hänestä kerran on lujan otteen saanut. Pekka ryhtyy kuitenkin valmiiksi lataamaan piippuaan. Kohta tulee asema, jossa sopii siirtyä toiseen vaunuun.

"No", sanoo Pekka. "No", toistaa hän laskien kätensä naisen olalle.
"Nyt lähdetään."

Nainen nousee ja seuraa häntä. Mennään tupakkaosaston läpi, jossa joukko ryssän solttuja tuoksuttaa tavanomaista tökötin, nahkan ja sen sellaista katkuaan. Junan pysähtyessä ne ryntäävät vesikippoineen ovelle. Tungoksessa muuan punakka ja rokonarpinen sinelliniekka ryhtyy taputtelemaan Pekan seuralaista: ah, matushka. Nainen sylkäisee sitä roikaletta silmille. Solttu rupeaa porisemaan kuin kiehuva pata, ja yrittää lyödä. Mutta silloin ilmestyy siihen väliin Pekka niin tulipunaisena ja uhkaavan näköisenä että tunkeilija lopettaa molottamisensa siihen pisteeseen; naamaansa vain ryhtyy pyyhkimään sinellinhialla, toverien nauraessa.

Niin päästään ulos. Ensimmäisestä luokasta saadaan erikoisosasto. Pekka sulkee oven, vetää verhot eteen, istuttaa naisen sohvalle, ja istuu itse vastapäätä, ottaen nuo kalseat sormet käsiensä väliin.

Pekka: Kiitos siitä vanhasta hyväilysanasta. Ei hätäillä nyt. Tulemme kyllä asiaan. — Minne aijotte matkustaa?

Pekka: Ei teidän tarvitse varastaa. Teillähän on varoja yli parikymmentä tuhatta.

Äiti: Totta? Minä alan vainuta läpi sinun totesi. Älä luulekkaan! En huoli sinun avustasi, kuuletko, en huoli. Valetta ja petosta sinä yrität.

Pekka: Sepä merkillistä siveysoppia on. En tosiaan ymmärrä sitä. —
Sanokaa minulle suoraan miten teistä tuli varas.

Pekka: Siis olen minäkin jotain näistä kolmesta: varas (= rosvo), kerjäläinen tai lurjus.

Äiti: Mikä lienet, siitä ei minulla ole tietoa, mutta sen tiedän että varkaan leipää olet sinäkin syönyt.

Pekka: Se on hyvin mahdollista. — Mutta, ettehän tarkottane —? —
Vastatkaapa vielä yhteen kysymykseen: milloin aloitte varastaa?

Äiti: Silloin kun sinua kannoin näillä käsilläni, ja isäsi hummasi merillä.

Pekka: Ilmankos minulta ei koskaan mitään puuttunut! Voi äiti, äiti! —
Ja ihmiset luulivat että isä lähetti rahaa.

Pekka: Tottavieköön, eipä liene isäparka ollut mikään mallikelpoinen aviomies. Mutta hän lienee itse saanut siitä eniten kärsiä. Teitte kovasti väärin, äiti, kun ajoitte hänet pois silloin jouluna. — Tapasin isän, niinkuin jo sanoin, vielä senjälkeen kerran. Siitä tulee nyt pian seitsemän vuotta umpeen. Hän tiesi silloin kyllä senkin uuden Suojasen olemassaolon, mutta sanoi vain olevansa siihen asiaan alistunut. Hän näytti pitävän itseään syyllisenä kaikkeen. Hyvin nöyrä ja viisas mies hän oli.

Pekka: Tapasin. Ja hän antoi minulle rahaa, paljon rahaa, meitä molempia varten. Oman osani olen jo aikoja sitte kuluttanut matkoihin ja lukuihin ja, tottapuhuakseni, hummaamiseen. Teidän osa on koskematta pankissa. Se on kahdeksan vuotta vanha talletus, ja teidän nimellenne.

Äiti: Mikä sinun on ammattisi? Kuulin kai kerran jostain että luet insinööriksi.

Pekka: En tiedä. Sanoi menevänsä ijäksi johonkin pallon toisellepuolen, kaiketi Amerikaan tai Austraaliaan.

Sen saa äiti vaivalla vain sanotuksi, sillä hän alkaa vapista niin että hampaat suussa kalisevat. Koko tuo surkea ruumiin jäte tutisee ja nytkähtelee, pyrkien purkamaan vuosikautiset sappensa itkuksi, mutta löytämättä enään kyyneliä. Kun ne vihdoin puhkeavat esille, tulee niitä tulvanaan, kastellen kasvot, kädet, hiukset, puseron. Sitä vedenpaisumusta ei Pekka rohkene häiritä, se tuntuu jollaintavoin pyhältä ja samalla piinalliselta. Se kuuluu vain itselleen, ei muille. Sitä ei kenenkään pitäisi nähdä. Kun tuska purkautuu kyyneliksi, ovat kaikki muut sivullisia. Silloin seurustelee kukin vain itsensä kanssa — tai jumalansa, mikäli kullakin sellaista on. — Pekka, joka muistaa äitinsä pystynä ja ylpeänä, tukka pitkänä ja säkenöivän ruskeana, ei voi nähdä tätä kyynelistä märkää rauniota.

Pekka poistuu tupakalle vaununkäytävään. Siellä vilahtelee yhä ohi kepeässä tanssissa auringonpaisteisia seutuja. Mutta siellä on vettä, niin tympäisevän paljon vettä — kaikki ojat täynnä, peltojen sarat ja laajat suonotkot täynnä. Vettä, itkua on kaikkialla, sisällä ja ulkona. — Ei kannata pohtia tämän maailman asioita, ei rehkiä, ei pitää tärkeätä ilmettä. Kaikki on yhtä, orjuus ja vapaus, suuruus ja pienuus, totuus ja vale. Kaikesta tulee lopuksi aivan samallaisia kyyneliä, jotka keräytyvät suuriksi tulvavesiksi, jotta aurinko saisi tilaisuuden niihin ilkkuen heijastella naamaansa ja tuuli läikytellä välinpitämättömiä laineitaan. Turhuus ja hengen vaiva. — Mene nukkumaan, Pekka, ja anna ihmisten kulkea omia ratojaan. Sinä olet lyhyen elämäsi aikana jo hassutellut enemmän kuin tarpeeksi. Joudat jo katsojaksi. Näytelkööt muut. Tee työtäsi, ja ole vapaa — kaikesta.

Aletaan lähestyä pääkaupunkia. Pekka menee takaisin vaunuosastoonsa. — Siellä ei olekkaan enään äskeinen äiti, vaan villi olento, joka vaunun keikkuessa huojahdellen ja vaahdon pursutessa suusta pui nyrkkiään kattoa kohti, ja huutaa: kirottu, kirottu.

"Mitä? Tuota kattoako? Ei kannata herjata mitään. Koetetaan tässä vain keskenämme korjailla asioita, senverran kuin voidaan. Vaiti! Istukaa alas!"

Pekka tarttuu äitiinsä ja pakottaa hänet istumaan. Siinä tämä vähitellen tyyntyy.

Ei pysty muija itseään ruokkoamaan. Pekan on se tehtävä, oijottava vaatteet, suittava tukka, sidottava huivi kohdalleen.

"Menetteleehän tämä elämä näinkin", puhelee Pekka. "Ei kannata kirota jos ei suurennellakkaan, mutta jaloillaan tässä silti yhä seistään. Tekin saatte taasen yritellä alottaa alusta. Eikä alustakaan tarvitse — tehän olette aika pohatta nyt. Ja tottapuhuen mieluummin teissä sittenkin näen varkaan kuin kerjurin."

Pekka: Nytpä voitte sitte senkin elämäntuotteen ottaa hoitoonne. — Mitä laatua sen isä oikein lienee?

Pekka: Ei se ole hyvä perintö lähteä maailmalle. Koettakaa olla sille pojalle hyvä, parempi kuin minulle. Hm, ei siihen taida tarvita kehottaa. — Sanokaapa kumpi on, tai on ollut, teille rakkaampi, tämä uusi vai minä?

Niin purkaa juna sisuksensa pitkälle asemasillalle. Se pieni satunnainen joukkio, joka hetkiseksi oli yhtynyt vaunuihin yhteistä ilmaa hengittämään, hajautuu eri tahoille, kukin etsimään paikkaansa yhteiskunnan jäsenenä, jokapäiväistä näytelmäänsä jatkaakseen. Sinne häviää Pekankin harmaja puku toisten harmajien joukkoon. Vain hänen äitinsä vaaleanpunainen kretonkiröijy vilahtaa silloin tällöin näkyville, kuin lippuna osottaen mihinkä he Pekan kanssa menevät. He ottavat ajurin ja vierivät pois.

Pekka päättää itsekseen sittenkin ryhtyä suojaamaan tätä villiolentoa, joka kerran on ruokkinut poikaansa varkaan leivällä, päättää viedä hänet mukaan Jyrkänkoskelle ja toimittaa hänelle tehtaalta kepeää työtä tai panna pystyyn pienen kaupan.

XII

Ei ole enään mitään muuta kuin tämä juhannusyö. Se voi tulla niin liki, koska Pekka itse on aivan tyhjä. Kiihottava hajuveden lemu, joka neitosen vaatteista säteili, alkaa häipyä tuntumattomiin, eikä kiihkeinkään kuiskaus kuulu enään huulia etemmäksi. Vain maa ja kasteiset ruohot tuoksuvat tyynnyttävästi, ja sielun raukenevaan aallokkoon pisartelee yörastaan laulu kultaisena suihkuna. — Vielä tuo taivaan kylmä liikkumattomuus yläpuolellasi — se liuottaa viimeisenkin huumeesi, Pekka. Viileästi tyhjä on se kiitossuukko, jonka vielä neitosi huuliin upotat.

He pusertavat vielä toistensa käsiä, ja kiiruhtavat nurmikon yli takaisin rantalepikkoon, josta he nopeasti koettavat kerätä sylyksen risuja kumpikin. Vasta senjälkeen, saatuaan niitä kokoon soveliaan määrän, painuvat he lepikon läpi rannalle. Siinä aukeaa eteen aivan tyyni järvenpinta, kuin kaukalo piripinnoin täynnä sulaa metallia, ja pohjoinen taivaanpuoli ruskottaa haaleana sen päällä. Tännempää, aivan läheltä, kiertelee ilmaan ohut savupilari sammuvasta kokkovalkeasta. Sen vieressä sileällä kalliolla tuikkii terhakasti pieni kahvituli omituisen keltaisena, loistottomana ja kylmänä. Tulen ääressä loikoilee kolme miestä: vanha pitkäpartainen, keski-ikäinen luuranko, ja nuorempi hyvinsyötetyn sonnin näköinen. Veden partaalla puuhaa astiain pesussa kaksi naista, kolmas liikkuu isossa moottoriveneessä, mutta neljättä ei näy. Sen Pekka toteaa helpotuksella että neljättä ei näy. Ja hän lähtee reippaasti lähenemään nuotiota, jäljessään Irja tipsuttavilla helsingittären askelilla.

"Höhöö", hörähtää pitkäparta, savuava sikaari partansa keskellä. "Johan sieltä lopultakin tullaan. Löytyikös puuta palavaa?"

"Miksei löytyisi!" heläyttää Irja, heittäen sylyksensä aivan ukon koiville. "Katsokaa ja maistakaa."

"So-so, kälyseni" (ukko nimittää mielellään kauniita nuoria naisia kälysikseen). "Puu ei ole purtavaksi eikä näykki naitavaksi. Kai minä selvästi kysyin että onkos puuta palavaa."

"Näyttää melkein ettei tänä yönä mikään puu pala täydellä liekillä.
Teidän tulennekin kajastaa vain hullunkurisena keltaisena läiskänä.
Aivan luonnottomalta tuntuu että se saisi edes veden kiehumaan."

"Kysy sinä sydämeltäsi, Pekka, kiehuuko se, mutta älä epäile meidän tulemme mahtia. Kippis, nuoret miehet. Tule mukaan, epäilijä-Pekka."

Ja eihän Pekalla muutakaan tehtävää ole kuin istua neljänneksi mieheksi piiriin. He ovat siinä nyt kaikki tehtaan pomomiehet: uusi omistaja ukko Liuski, insinööri Suojanen, laiha konttoripäällikkö Raatikainen ja pyylevä teknikko Suorsa — kaikki muut uutta väkeä paitsi Pekka. Muut entiset ovat menneet, koska eivät sietäneet Liuskin kursailematonta puhetapaa, mutta Pekka tulee ukon kanssa mainiosti toimeen. Liuski on nahkuri, joka vanhoilla päivillään ryhtyi keinottelemaan, ja menestyikin kuin onnen kultapoika ikään, niin että lopuksi ostaa räväytti kokonaisen tehtaan. Viisas mies, ja rohkea kuin ilves. Verevä se on vielä vanhoillaankin. Se on osannut panna kituvan tehtaan jauhamaan kultaa. Eikä Liuskin ukko lopeta afääreitään tähän, vaan uusia kahmauksia yhä hautoo päässään. Kaikki sille onnistuu, paitsi yksi asia: ei saa naitettua tytärtään. Tyttö ei taivu ukon tarjokkaihin, eikä ylipäätään näy huolivan kenestäkään. Viimeksi on Liuskin Lahja polttanut hyppyset ukon suosikilta, tältä roimalta teknikolta tässä. Isä oli siitä hyvin pahoillaan, mutta nielee katkeruutensa hiljaisuudessa, sillä hän rakastaa tytärtään.

Nyt on Liuski hyvällä tuulella. Siihen vaikuttanee osaltaan munatoti, joka on ukon suuri ihastus. Hän on erinomainen konjakin tuntija, mutta aivan erikoisella tavalla: konjakit ovat hänen aivoissaan luokitellut tarkkaan arvojärjestykseen senmukaan miten ne kykenevät aikaansaamaan herkullista munatotia. Tämän juoman valmistaminen on muuten uskottu ukon omalle rakkaalle muijalle, ja se pitää kaikkien tietää ettei koko Suomivaltiossa ole toista sellaista munatotin vatkaajaa, sekottajaa ja höystäjää. — Joka lauvantai-ilta, saunasta tultua, pitää tämän himojuoman höyrytä ukon nokan alla, ja joskus muulloinkin, kun on väsynyt tai vilustunut — lisäksi vielä tietysti jouluna ja juhannuksena. Nyt on juhannusyö, ukko on saanut totinsa, ja on siis tyytyväinen. Vertaus ja leikkipuhe rätisee hänen partansa sisältä, pitkin sikaarin sivua. Kaikkien on nyt juotava munatotia, niin Pekankin. Irja sen valmistaa, mutta maistaa itse ensin leikillään lasista, tarjoten sitte vasta Pekalle.

Hetken on Pekka kuunnellut toisten juttuja ja iloinnut siitä että jotain melua on ympärillä. Mutta outo tyhjyys on yhäti hänen mielessään. Ei se ole apeutta, ei ylipäätääri mitään, tyhjyyttä vain, ja melkein onnea siitä että niin on. Onpa ainakin tilaa ottaa vastaan, jos jotain on tuleva tänä kummallisena yönä. Niin miedolta tuntuu toisten melu, ja niin laihoilta Liuskin itsessään kyllä mehuiset jutut, että Pekka kuvittelee olevansa tässä kalliolla vain juhannuksen kanssa kahden ja odottavansa jotain. Yörastas lirittää heleitä koloratuurejaan. Järvi lepää tyynenä. Kolme naista tulee kahvikaluineen. Neljättä ei näy.

"Kylläpäs Pekka nyt vahtii kaihoisin silmin onnensa horisonttia", huomauttaa Liuski, vihjaten siten Irjan ja Pekan väleihin. Ukko pitää heitä melkein jo kihlautuneina. "Se on oikein, kunhan samalla pidät silmällä tuota taivaan horisonttiakin tuolla. Ota se vahti nyt virkatehtäväkses, ja kiekaise kun aurinko sieltä naamansa näyttää. Minun on aikomus täräyttää sillä hetkellä vähän tavallista juhlallisempi kunnialaukaus. Kii veti vai, Pekka, että otat päällesi kukon tehtävät? Me tässä varustellaan muuta, vaikkapa nyt laulettaisi aluksi."

"Olkaa huoletta, setä. Koetan parastani." Sitä lupaustaan ei Pekka suinkaan aio pitää, mutta nyt saa toki olla rauhassa.

Liuski varottaa vielä kerran kaikkia suurella äänellä ettei kukaan saa mennä louhimolle auringonnousun aikaan, vaan on pysyteltävä tässä, ja ylipäätään tämän ja tämän linjan lännenpuolella. — Kaikilla on tiedossaan että ukko on järjestänyt juhannuspaukkunsa sinne kivilouhokselle, mutta minkälainen siitä oikein tulee, ei tiedä kukaan.

Pekka lähtee kuljeksimaan rantaa pitkin syrjemmälle. Ukko Liuski kuuluu kehuskelevan miten munatoti on mainio asia esim. lauluäänen vahvistajana. Totinsa jälkeen ukko kyllä mielellään lauleskelee, mutta nyt jymähyttää hänen barytoninsa aivan erikoisella kuminalla:

Ja se ilta oli lämmin ja ihana ja linnut ne lauloivat, keto allansa kaunis ja vihanta, kukat kedolla kasvoivat.

Tyttö istui kreivinsä sylissä, moni muistui mielehen. Yö joutui, ja päivä oli laskenut; hän nukkui kreivin vierehen. — — —

— Mutta tämähän on ruokotonta! Eikö sillä tytöllä ole vähääkään häpyä? Sehän kuuluttaa kuin uhalla julki verestävän tuoretta tapahtumaa, jonka, jos minkää, pitäisi piiloutua luonnollisen ujouden verhoon. Tuo kuulostaa riemukkaalta kuin voittolaulu. Käsittämätöntä! — hm, Irjakin on käsittelyn kautta tullut käsittämättömäksi. Tuo helsinkiläisdaami ei vielä ikinään ole ollut vilpitön ei muille eikä itselleen. Mistä tulee nyt tämä äkkipuuska, joka hipoo julkeutta? Minusta? Minä olen tahtonut saada hänet suoraksi ja vilpittömäksi, naiseksi, joka osaisi edes antautua. Se on tapahtunut. Minä sain hänet sellaisena. Ei, sain hänet sellaiseksi. Siinä on pieni ero asiassa. Minä olen antanut hänen nauttia siitä, mikä hänessä itsessään on parasta, vieläpä maksanut hänelle tästä antamisestani ruhtinaallisen hinnan: oman itseni hinnan. Kakki sielunvoimani sain panna peliin, saadakseni hänet ihmiseksi. Hän on imenyt minun vereni kuiviin ja perinyt itselleen kaksinkertaisen voiton. Totisesti hänellä on syy riemuita.

— Minkälainen hän oli ennen? Viettelijätär tietysti alusta asti. Hän ajoi vastaani kuin loistovaljakolla, mutta siinä oli kuormana vain kurjaa, kaikkialta (eikä vähin romaaneista) kokoonhaalittua lemmenrihkamaa, näivettynyt älypaha hevosena aisoissa, ja hiottu baalikokemus ohjaksissa. Sellainen surkeuden perikuva, joka ajaa ympäriinsä, etsien vaistomaisen hädän pakottamana jotakuta hullua, joka itsensä hinnalla hänet vapahtaisi. — Annoin pettää itseni, ja sen hän pian kuulutti julki.

— Olenko itsekäs ja kiittämätön? En totisesti, sillä en tiedä mistä minun pitäisi kiittää. Hän sai, hän otti, ja heti hän alkoi nauraa lämpimästä ilosta; nyt hän lauloi. — Minä annoin, ja olen tyhjä, niin tyhjä että tämä vaisu yö on täyteläisempi, niin kylmä että tämä viileyskin minua lämmittää. On tapahtunut suursiivous: minuuteni olen antanut pois kuin roskan, joka nyt heitetään tunkiolle. Mutta jotain kummaa on tullut tilalle. Tämä yö pauhaa kohisten sieluuni, minä olen sitä täysi. Tämä kaikkeus asuu minussa linnunlauluineen, yrtteineen, järvineen ja hehkuvine pilvineen, aurinkoaan vain odottaen ja keskikesän päivää. —

Siinä kummallisessa mielentilassaan, pyörtäessään muutaman kalliosärmän ympäri, ja etsiessään louhoksen kivien välistä sopivaa askelsijaa, kiintyy Pekan katse kahteen vaaleaan läikkään aivan jalkojensa edessä. Tutut kengät ne ovat ja tutut nilkat! Pekka tietää minkä olennon niitten yläpuolelta löytää, jos katseensa nostaa. — Eipä ole kiirettä katsoa — juuri näinhän täytyy ollakkin että hän, eräs hän on tänne johonkin lymynnyt. Lahja-tyttö, Liuskin äijän ihmeellinen tyttö, eli "Tupla-ällä", niinkuin ukko itsekkin ylpeänä sanoo. Lahja Liuski — nimi ei maistu hyvältä ei kielellä eikä korvassa. Mutta sen nimen omistajattaressa asuu sellaisia voimia, jotka voivat tartuttaa miehen kuumetilaan, ja Pekan eritoten. Lahjaa hän on koettanut paeta jos minkin Irjan syliin, mutta sillä seurauksella että yhä lujemmin on kietoutunut tähän kohtalonsa verkkoon, josta ei näy pääsevän pois ei pyristelyllä eikä millään.

Jos ylipäätään mikään näkyväinen tai näkymätön asia, niin juuri tämä nainen on se "kohtalo", joka Pekkaa varten lienee varattu, sen on Pekka tiennyt jo ensikerran Lahjan nähdessään. Mutta ihminen on merkillinen kapine: etsii, etsii jotain "kohtaloa", ja kun se sitte äkkiarvaamatta ilmestyy eteen, niin jopa koettaa kuin henkensä edestä sitä paeta. — Sellaista eivät ehkä kaikki saa kokea, eivät ainakaan ne, jotka löytävät vain esim. "kultasen", "morsion", "kylkiluun" tai jotain muuta sentapaista. Mutta jos joku jo naisia arvostelemaan pystyvä mies on kokenut itse samantapaista tai voisi nähdä sen sekamelskan ja hädän, joka Pekan sisuksissa on viimeaikoina riehunut piiskaten hänet hakkailemaan jokaista naisenpuolta, joka tielle on sattunut, kunhan se vain ei ole ollut Lahja, niin eipä naurattaisi tämä asia. — Kuinkasta voisi vapaaksi syntynyt mies sulattaa mokomaa että mahtivoimat, joille ei voi mitään, kulettavat kuin teurasta narusta. Koettakaapas vaikka älytöntä luontokappaletta, köyryniskaista sonnia tai pientä vasikkaa, raahata johonkin vastoin sen omaa tahtoa — eikö se mylvi ja haraa vastaan kaikilla neljällään? Ja hauki rysässä — eikö se potki?

Kuinkasta ei siis Pekka potkisi ja harittaisi vastaan! Siten on ymmärrettävää myöskin ettei hän ollut "kohtalonsa" esineelle vielä koskaan osottanut sen kummempaa kiintymystä kuin muillekkaan hyvänpäivän tutuille — eikä liioin tämä hänelle. Pikemminkin he karttoivat toisiaan. Molemmilla heillä näytti olevan hyvin tuskallinen olo, jos tahtomattaan joutuivat kahden. No, ehkei se kahdenjoutuminen Pekan puolelta aina aivan tahtomattakaan ollut, mutta paha vain oli olo, ja helpotuksesta huokaisten he toisistaan aina erosivat. Kumpikaan eivät he enään olleet aivan lapsia. Senpätakia tällainen kohtalokas hulluus paistoi heitä sitä tulisemmalla liekillä. Hulluutta, sitä se oli, sen pystyi Pekka hulluudessaankin käsittämään, pystyipä käsittämään senkin että tämä asia olisi jo yksinomaan ruumiin terveyden kannalta sukkelasti ratkaistava puoleen tai toiseen: joko lähdettävä lipettiin toisille maankolkille tai — niin —. Mutta kun kerran on hullu, niin tekee kaikkea muuta paitsi ei kumpaakaan näistä kahdesta viisaasta teosta.

Nyt kuitenkin, tällä hetkellä, ei Pekkaa enään ole olemassa, ei hullua eikä viisasta. On vain tämä juhannusyö. Mitä välittäisi nyt yhdestä Pekasta ja hänen surkeuksistaan tai vapauksistaan. Pekka on sulautunut yhteen koko maailman kanssa, sellaiseksi vaikenevaksi odotukseksi, jonka ylitse auringon täytyy tuossa tuokiossa hulmahuttaa kultainen päivänsä. Sentakia ei Pekka noudata ensimmäistä mielijohdettaan, eikä Lahjan kengän nähdessään lähde lipettiin. Punaisena hehkuu kaikki hänen silmissään, ja jalat, joihin hän yhä jäykästi tuijottaa, paistavat kuin punajuovat purppuraisen pilven alla. Lahjan harmaja kävelypuku se on saanut sellaisen purppurahohdon että se on kuin leijuva pilvi aamutaivaalla. Sitä pitkin alkaa Pekan katse kiivetä ylös, viipyen kyllältään kaikissa tuon upean ruumiin muodoissa, jotka yhtäaikaa ovat olleet hänelle sekä ihastus että kauhistus. Lahja istuu kädet helmassaan, suureen kivenlohkareeseen nojaten, liikkumatonna kuin kuvapatsas. Pekan katse kiipeää uskollisesti yhä ylemmäs, eikä mikään mahti maailmassa voisi sitä estää kulussaan lipumasta pitkin aavistuksen pyhittämiä tienovia, povea, kaulaa, huulia. — Ihme! Lahjan kasvot ovat aivan valkeat — häpeästäkö? — suuttumuksestako? Ei. Tyttö on tyyni, vaikka valkea kuin hangen kylki, ja silmät katsovat avoimesti Pekkaa. Lahja kohoaa seisoalleen. He ovat yhtä pitkät, ja heidän silmänsä tulevat samalle tasakorkeudelle.

"Minä näen että aurinko on noussut. Sinun (Pekka aavistaa hämärästi sinuttelevansa, mutta se tuntuu hänestä luonnolliselta) silmistäsi näen että aurinko on tällä hetkellä noussut. Se katsoo niistä minuun ja se lämmittää minua."

Tietämättään he nojautuvat toisiinsa, ja heidän huulensa koskettavat keveästi toisiaan. Heidän ruumiinsa vapisevat vastakkain, sillä he aavistavat jotain tapahtuvaksi.

On mahdotonta tietää olisivatko he lähteneet pois vai jääneet paikalleen odottamaan mitä tulemaan piti, sillä samassa jo räjähtää kallionseinä heidän yläpuolellaan, ja maa hypähtää jalkojen alla. Kivenlohkareita lentää heidän päittensä yli. Toisia vyöryy ryskyen alas rinnettä. — Uusi jymäys sivumpana, ja sama meteli. Räiskeen keskeltä kuuluu ilmasta yhtämittainen lentävien kivensirujen helinä kuin satoja lasiruutuja yhtaikaa särkyisi. Heidän ylleenkin pirahtaa suihku pientä kivensirua lohkareesta, joka sivultapäin viuhahtaen on iskeytynyt mäsäksi isoon kiveen heidän yläpuolellaan. Pekka huomaa että he ovat turvassa, sillä Lahjan selkänojana ollut suuri kivenjärkäle suojaa heitä. Sen kahdenpuolen pauhaa kivivyöry rantaan, ja toiset sinkoavat ylitse, sataen järveen jotta se näyttää kiehuvan. — Äkkiä näkyy kauvempana äkkijyrkkä kallioseinä aukeavan kuin veitsellä leikaten, ja raosta pölähtää ilmoille kivisuihkuja — sitte vasta ehtii räjähdyksen ääni kumeana jylinänä kuulijain korviin. Koko kallioseinän pituudelta vierähtää siellä suorakulmaisesti lohkoutuneita paasia rantakaltaalle. Siellä on uusi louhos, johon ukko näkyy asettaneen suurimmat dynamiittipanoksensa. Nämä paukut tässä, lähempänä, vanhassa louhoksessa, olivat kaiketi vain alkusoittoa.

Lahja ja Pekka ovat seisseet paikallaan, tuskin huomaten tätä hieman tavallisuudesta poikkeavaa kihlajaisnäytelmää. Sehän tuntuu aivan asiaankuuluvalta ja mielialaan sopivalta, melkeinpä helpottavalta. Se ikäänkuin laukaisee heidän sisäisen jännityksensä, niin että he tulevat muutamassa hetkessä levollisiksi ja iloisiksi. Veri nousee Lahjan poskille — hän jo hymyää.

"Nytkö se jo loppui?" ihmettelee tyttö vain, kun pitkään aikaan ei enään kuulu mitään.

Äänettömyys tuntuu tosiaan niin oudolta ettei Pekkakaan sitä enään tahdo käsittää. On aivan pakko tehdä se, minkä Pekka nyt tekee.

"Nyt se vasta alkaa", sanoo hän riistäen Lahjan syliinsä ja rutistaen niin että he molemmat ovat vähällä tukehtua.

Lahjan poskesta tihkuu veripisara. Siihen on iskeytynyt pieni terävä kivensiru. Pekka vetää sen hampaillaan irti ihosta, ja imee halukkaasti haavasta noruvan veren. Muuta vahinkoa heille ei ole sattunut, eikä Pekka tätäkään oikeastaan vahingoksi myönnä. Se taasen ei tee mitään jos Pekan käsivartta hieman säilii — siihen lienee joku paukku sattunut. Kaikki on omiaan vain osottamaan että onni on heillä ollut mukana. Ympärillä kävi myllerrys, mutta heidän paikkansa on koskematon. Sitä suurta paatta vastaan, joka heitä vyöryltä suojasi, on keräytynyt kokonainen valli kaikensuuruista kiveä. Siksipä Pekka, ympärilleen katsoessaan, ei voi olla ennustamatta: "Jos ylipäätään ennukset ja tunnusmerkit jotain merkinnevät, niin tämä onni ei liene mikään paha merkki."

"En tiedä mitä kaikki merkinneekään, mutta se on varmaa etteivät nuo kivet saaneet meihin kajota. Se oli niiltä kielletty."

Lahja on fatalisti, niinkuin isänsäkkin. Mutta Pekka on uumoilevinansa hänen sanoissaan lisäksi hitusen leikin häivää.

Pekka miettii päänsä ympäri, vilkaisten kulmainsa alta vuoroin kenkäinsä kärkiin, vuoroin tyttöön. Lahja kääntää päänsä pois ja puree huultaan. Lopulta Pekka tokaisee:

No, on selvää mitä siitä seuraa. Tietysti se, mitä ei oltu keritty. — Mutta Lahja puskee pian päänsä Pekan olalle, eikä erkane siltä millään, nauraa vain — tai itkee, kumpaa tehneekään — vikisee, piiskuttaa kuin linnunpoika. Sitte hän vaikenee, ja hänen ruumiinsa paino lepää Pekan käsivarsilla.

Pekka havaitsee vihdoinkin kerran pitävänsä sylissään naista. Hän aavistaa tämän juhannuksen tuovan tullessaan suuren ihmeen, ja hänen aivoissaan alkaa pitkästä aikaa liikehtiä kirkkaita, lämpöisiä ajatuksia. Hän tietää olevansa omistaja, saaneensa lahjan sekä pienellä että suurella alkukirjaimella kirjotettuna. Se tieto leviää käsivarsien kannattamasta painosta niin varmana hänen tajuunsa ettei mitään anastamisen himoa herää hänessä. Kuinka se, joka omistaa kaiken, voisi haluta jotain anastaa!

Mutta se on jo myöhäistä. Tuskin he ehtivät ottaa paria askelta kun teknikon pää ilmestyy puitten väliin ylös kallionreunalle. Se pää pysähtyy, keksiessään alhaallaolijat, ja näyttää hyvin hämmästyneeltä, Sitte nousee käsi kourimaan leukaa; lujasti taitaa kouriakkin, koska pää näyttää melkein irvistävän. — Jo ilmestyy sinne lisää päitä: yksi, kaksi, neljä. Konttoripäällikön rouvan kimeä ääni kuuluttaa:

Ukko tirkistelee heitä, rypistellen tuuheita kulmiaan, näyttäen hämmästyneeltä, ehkä epäluuloiseltakin. Mutta pian ukko vilkastuu. Käsillään viittoillen kehuskelee hän:

"No eikös sitte ole hyvä paukku! Hupi ja hyöty yksintein, sano kissa kun hiirtä kiusasi. Tällä paikalla tässä ei kyllä ole väliä; entistä rojua vain raivattiin pois tieltä. Mutta silmääppäs tuonneppäin. Näet kuinka sievästi kallio on sieltä lohkeillut. Siell' on kaikki valmista, ei muuta kuin suoraan lotjaan nostaa."

Pekka ei voi olla hymyilemättä. Hupi ja hyöty! — kyllä se ukko tietää mitä tekee. Ilmankos se onkin kivimiesten kanssa jo viikon päivät kulkenut salaperäisillä moottoriretkillä. Sillätavalla se faari hommailee ja huvittelee.

Mutta Liuskipa lähteekin laskeutumaan heidän luokseen alas, näköjään vain tarkastellen louhostaan, vaan silti yhä läheten. Vieläpä osaa ukko ohimennen näppärällä sanakäänteellä toimittaa tarpeettomat katselijatkin pois kallion reunalta. Sitte hän ryhtyy aivan muina miehinään puhelemaan:

"Mitäs tuumit, Pekka, tämän paikan kivestä? Minun mielestäni tässä on koko maakunnan paras graniitti. Se lohkeilee mihin suuntaan ikinä haluttaa, ja se on niin tasarakeista ettei paremmasta apua." — Ukko on sivumennen poiminut Lahjan hatusta pari kivensirua ja hypistelee niitä: "Katsoppas, eikö ole hyvää kiveä? se on tasarakeista, sanon minä, oikein hienoa kiveä. Sille kyllä ei mitään voi että se pölisee kun sitä hakkaa tai ampuu." — Ukko pyyhkäisee Pekan tummansinisen takin hartioilta harmahtavaa tomua, katsellen sitte sormiaan: "Mutta kaikki hyvät kivilajit pölisevät näin. Ja eihän se asia oikeastaan meihin kuulukkaan, kun emme ole kivimiehiä. Sietäisi silti pysytellä himpunverran kauvempana, ettei satu vahinkoa, sanon minä. Ei pidä olla hullu, vaikk'on nuori. No, kai me on sitte tässä kylliksi katseltu. Lähdetäänpäs kahville."

Molemmat nuoret ovat seisseet jäykästi mykkinä tämän puheen aikana. Liuski osaa olla ihmeellisen hienotunteinen tyttärensä läsnäollessa, mutta sittenkin tuntee Pekka kuumien verien karkaavan poskipäilleen ja tietää olevansa niin nolo kuin ihminen ylipäätään voi olla. Lahja vain pystyy avoimesti sanomaan:

"Isä, minä olen ollut täällä, aivan tässä paikassa, ja herra Suojanen on tehnyt minulle seuraa."

"Sitä ei tarvitse vakuutella", tuumii Liuski. "Näkeehän sen muutenkin. Tahtoisin vain sanoa sinulle, tyttö, että vaikka Liuskeilla aina on onni kelkassaan, ja Tupla-ällällä tietysti tupla-onni, niin ei sitä onneansa silti pidä syyttä suotta kiusotella; se saattaa suuttua ja lentää tiehensä. Meikeinhän tämä on kuin onneaan koetellakseen hyppäisi Imatraan. Joo, hyppääväthän ne sinnekkin, mutta siihen täytyy olla himpunverran syytä. Syytä, niin, sanon minä, syytä." Ukko mutisee jotain itsekseen, luimauttaen kulmainsa alta tiukasti tyttäreensä. "Ja sinäkin, Pekka. Pitäisihän sinun tietää ettei sinulla ole onnea missään asiassa, niinkuin ei muillakaan epäilijöillä. Sinä —"

"Setä, minä lainasin onnea siltä, jolla on tuplaonni, ja minusta tuntuu etten tässä asiassa enään olekkaan epäilijä."

"Vai sillätavalla. Vai niin pitkällä sitä jo ollaan. Hm, mm. No, mitäs se minuun kuuluu. Mutta sen minä sanon etten oikein tykkää sinusta, Pekka. Ehket lienekkään kaikkein huonoimpia miehiä, mutta sen minä sanon että sinä olet huono insinööri, saakelin huono. Sinä olet vain sellainen, hm, runoilija."

Ja ukko tekee halveksivan liikkeen kädellään. "Runoilija" on pahin solvaus, mitä hän voi kenestäkään ihmisestä sanoa.

"Mutta enhän minä ole eläissäni tehnyt yhtään runoa", kokee Pekka puhua puolestaan. "Ellen silti liene koulupoikana tehnyt yhtä, vaikka sekin taisi tulla huono."

"Tietysti huono. Ja nyt ainakin olet tekemässä toista. Minä luulen että siitäkin tulee huono."

Hyvin hiljaiset ovat ukon viime sanat, ja hän puistaa hiukan päätään.
Mutta Lahja oikaisee vartalonsa suoraksi:

"Niin, mitäpäs se minulle kuuluu. Minä vain sanoin mitä ajattelen. Eikä siitä sen enempää. — Mennään nyt kahville."

Kahvit juodaan, mutta ilman pöytäpuheita, ja ilman isoa melua muutenkaan. Kukapa iloa pitäisi kun Liuski ei paljoa puhu ei pukahda, tupruttelee vain ainaista sikaariaan. Mutta kaikista hiljaisin on Pekka. Ihmettelee Pekka tätä nopeaa asiain päätöstä, ja Lahjaa aatelien miltei pelottaa häntä. Kykenisikö koskaan vastaamaan sen tytön kokonaista tunnetta? Tässä on nyt edessä vaatimus: kaikki tai ei mitään! se vaatimus, jonka Pekka alunpitäen on vaistonnut ja sitä pelännyt. On tullut niin paljon mestaroitua toisten lemmen syvyyttä. Siksipä saattaa lyödä totiseksi, kun joutuu samassa asiassa luotaamaan itseäänkin. Nyt kysytään: pystytkö lahjan (sekä pienellä että isolla alkukirjaimella) ottamaan vastaan? Koetetaan! Ehkäpä Liuskin ukko saa vielä kerran tunnustaa erehtyneensä tästä "runosta".

"Mihinkäs se Lahja meni?", kysyy Liuski. "Pitäisi kai meidän jo oikaista muutamaksi tiimaksi makuutiloille, että jaksetaan lasketella kotia. Lahja hoi!"

Ei kuulu vastausta. Eikä Lahjaa näy ei kuulu, vaikka nuotion viime tuikku jo sammutetaan ja aletaan painua veneisiin. Liuski tuumii:

"Se on tyttö taasen kummallisella päällä. No, antaapa hänen kuleksia.
Kyllä routa porsaan kotia ajaa."

Liuski imeä lupsuttelee sikarinsa loppuun — Liuski polttaa aina sikarinsa puolen tuuman tumpuksi, vaikka kuin olisi parta vaarassa, — sylkäisee sitte tapansa mukaan sen tulipäähän ja heittää tumpun järveen. Vielä ukko ruiskauttaa toisen pitkän syljen veneen laidan yli ennenkuin kömpii muijansa perässä suuren moottorin kajuttaan. Sinne työntyvät lisäksi laiha konttoripäällikkö pyylevine rouvineen, ja Irja, joka heittää vielä ovesta salaisen lentosuukkosen Pekalle — eihän muilla vielä ole vihiäkään siitä keskustelusta, jota kolme henkeä louhoksessa keskenään piti. — Vielä yksi tila olisi kajutassa, mutta Pekka tietysti säästää sen Lahjalle, aikoen itse maata pohjateljolla, viltin ja palttoonsa turvissa. — Teknikko havaitsee parhaaksi houkutella kassa-Tildan pikkumoottoriin. Sinne he kääriytyvät huppuun vilttien, ja vankan pressun alle; potkiskelevat siellä kuin kissanpojat pussissa, ja nauraa hekottavat.

Entäs Pekka? Ei hänestä ole nukkujaksi. Tekisi mieli lähteä Lahjaa etsimään tuolta metsästä, jonne se painui melkein heti louhokselta tultua, vaikkei menoa muut huomanneet kuin Pekka. Tuonne se katosi oikealle, hiljalleen, taakseen katsomatta. Jonkun toisen tehden olisi sellainen meno ollut kehotus seuraamaan, mutta ei Lahjan tehden. Saakoon hän olla nyt rauhassa. — Kunhan ei vain taasen keksisi jotain mieletöntä, niinkuin louhokseen hiipiessään. Uhkapäin se sinne surman suuhun oli mennyt, se on varmaa. Ehkä sentakia kun Pekka silloin liehitteli Irjaa? Mutta eihän nyt ole mitään sellaista syytä. Ei ole vaaraa. Voi rakas, jospa silti jo palaisit! — Rakas! Mitään sentapaisia sanoja ei ole vielä vaihdettu, eikä niitä näy tarvitsevankaan. Tämä on omituista.

Pekka jättää vilttikäärön veneen penkille, vetää palttoon hartioilleen, ja ryhtyy pasteerailemaan edestakaisin rantakalliolla. Kävelee, kävelee, sydän rinnassa paukuttaen. Katsoo vähäväliä kelloaan. — Ei, mutta eihän tämä käy laatuun tämmöinen vahtaus. Tähän se nyt Lahja muka lentäisi, kun keksii minun yksinään pasteerailevan veneitten vierellä kuin hyvänkin passipoliisin.

Sukkelasti vetäytyy Pekka vasemmalle, louhokseen päin, mukavaan kallionkoloon. Siinä jatkaa kyttäystään, mutta havaitsee senkin hassuksi, melkeinpä kuin luvattomaksi. Ja niin heittäytyy Pekka kolon sammaleiselle pohjalle pitkäkseen. Siinä sopii katsella puitten latvoja, jotka heräävässä aamutuulessa värähtelevät, huojahtelevat. Niinhän sitä meitäkin heilutetaan. Emme ole sen kummempia kuin puut tuulessa. Miksipä ei ottaisi päiviä niinkuin ne annetaan, surematta vaikka vihuri joskus raastaisi, vaikka latvan taittaisi tai puskisi kerrassaan nurinniskoin, niinkuin on käynyt tuon, jonka juuret nyt harottavat taivaan kupua kohti. Niin sitä mennään, mutta lie silti kesänsä ollut kullakin. — Pekka uppoutuu muistelemaan oman elämänsä juoksua — onkohan siellä kesän päivä paistanut? Sitä ja sitä, se ja se — Signe. Eipä niistä ole muistelemista. Hulluinta oli se "ystävyys" Signen kanssa. Hyvä tyttö se oli, vaikka nyt vasta alkaa tajuta ettei se koskaan ollut vielä rakastanut. Pikkuinen ruusunnuppu, joka haaveili vielä terälehtiensä suojassa. Sellaiset nuput aukeavat lopulta huonoimpien mehiläisten saaliiksi. Nyt kai olisin jo kyllin huono, nyt olisi eri vikinä. — Hyi saakeli, Pekka, mitä tuumitkaan! Kyllä olet jo rappiolla, kun Lahjaa odotellessa haudot mokomia. Nöyrempänä onnea kohti, muuten jää kesäsi tulematta, tai sen yli sylkäisee halla kirpelöiviä jäitään.

Niin vihainen on Pekka itselleen että hän menee rantaan, kuin ennen pikkupoikana huuhtoakseen kasvonsa ja suunsa likaisista ajatuksista. Vasta sen tehtyään hän ilkeää silmätä aamuun ympärillään. Koko metsä raikuu lukemattomien pikkusiivekkäitten liverrystä. Veneet keinuvat lievässä aallokossa, joka niemen takaa tullen yltää lipisemään niitten kylkiin.

Mitäs siellä isossa moottorissa? Tottavieköön, Lahja nukkuu jo siellä. Hattunsa on hän riisunut penkille, ja makaa nyt pohjateljolla, Pekan viltti ympärillään. Onkohan tämä Lahjan ensimmäinen nöyryytys? Ehkä tyttö luulee että häntä on rangaistu poissaolostaan ja jätetty vain viltti ulos hänen varalleen. Ei toki sellaista tehdä niin kauvan kun Pekan pää pystyssä keikkuu. Pekka tulee hellämieliseksi, ja mahdoton on hänen vastustaa verensä vetoa. Varovasti hän hiipii veneeseen, ja laskeutuu paljaalle teljolle pitkälleen. Lahjan viereen. Nukkuessaan tämä silloin tällöin vääntelehtii ja ynisee niinkuin kivussa. Pekka ei uskalla häiritä. Lopulta Lahja käännähtää häneen päin. Pekan on juhlallinen olo kuin olisi hän nyt jokin kunniavahti kahden ihmisen rakkauden ovella. Himo ja kunniantunto sotivat hänessä, mutta hän ei liikuta jäsentäkään. Ei sovi koskea nukkuvaan. Lahjan kasvoja hän tarkastaa. Nehän eivät olekkaan niin yliluonnollisen kauniit kuin ennen näyttivät olevan, etenkin äskettäin auringonnousussa. Silloin täytyi Lahjan tietää että tuossa tuokiossa jyrähtää, mutta eipä ääntä päästänyt. Sellaiselle käsittämättömälle teolle — tai tekemättömyydelle — ei miesten kielenkäytössä ole sanoja. Joku nainen sen kukaties osaisi jotenkuten tulkita.

— Niin, nuo kasvot — eivät ne silti lähimainkaan kuulu jumalattarelle. Niitä voisi kyllä parannella, etenkin otsaa, joka on liian kapea, ja leukaa, joka on liian tukeva. Entä nuo paksuhkot piirteet suun ja nenän tienoilla? Eivät ne todista erittäin herkkää älyelämää. Mutta onko näin vain nukkuessa? Nytkin toki väreilee Lahjan kasvoissa ihmeellinen hohde, joka tulee sisältä, täyteläisestä ja rohkeasta sydämestä. Onko se huonompaa kuin äly? Tiettävästi ei. — Ja huulet, ne ovat nyt eritoten niin vetävän punaiset että Pekkaa huimaa.

Sillätavoin Pekka tekee salaisia fysionomisia tutkimuksiaan, ja jokainen uusi piirre, jonka voi tulkita rumuuteen vivahtavaksi, saa tutkijan yhä onnellisemmaksi. Tuleehan Lahja siten ikäänkuin häntä lähemmäs, laskeutuu alas ylettömän ihailun jalustalta, ja tulee tasavertaiseksi. Ihminen se toki Lahjakin vain on, ja hänen suunsa on tehty niin sopivaksi suudeltavaksi. Näin yölle hän kuuluu, yölle ja unelle. Hänen kanssaan on nukuttava. Sen on Pekka jo ennen kyllä vaistonnut, mutta nyt hän sen tietää.

Ja pian on sen saava tietää Lahjakin, joka parahiksi on herännyt ja tuntenut vierelläänolijan. Siten on Pekka vapautettu vahdinpidostaan. Kiihkeästi hän syleilee Lahjaa, ja tämä siirtää kätensä hänen kaulalleen. He huokuvat sylikkäin, heidän hengityksensä sekottuvat toisiinsa. Pekka riisuu palttoonsa ja sukeltautuu viltin alle yhteiseen lämpöön. Lahjan iho on polttavan kuuma ja tuoksuu mantelimaidolle, ei parfyymeille. Rinta huokuu syvään ja tyynesti. Se on puhtaus, se on rauhallinen omatunto! Lahja on ensikertaa näin, eikä häpeä, vaikka toiset nukkuvat melkein käden ylettyvillä, ohuen ovilaudan takana. Ja Pekka on varma siitä etteivät he kumpikaan säikkyisi, vaikka ovi milloin tahansa aukenisi. He nukahtavat, yhä toisiaan syleillen, pienten laineitten pakistessa veneen kylkiin iloisia tarinoitaan rakkaudesta ja rauhallisesta omastatunnosta.

XIII

Ilmatieteilijät puhuvat joskus sellaisestakin luonnonilmiöstä kuin lämpöaallosta. Se on salaperäinen asia, jonka syistä tavallinen ihminen ei mitään tiedä, vaikka tuntee kyllä sen läsnäolon. Se saa talvellakin räystäät lirittämään yötä päivää, ja lauhkeampina vuodenaikoina se voi ylläpitää ytimiä hautovaa, vaihtumatonta lämpötilaa viikkokausien ajan. Inhimillisessä ajanlaskussa se on vain lyhyt vaihe hiuduttavaa onnentuntoa, mutta joittenkin pienempien elimellisten olentojen kannalta se voi olla ylen mahtava tekijä yksilön, vieläpä sukupolvien elämänjuoksussa. Ellei ihminen olisi se mikä on, vaan esim. joku pikkuinen koppiainen, niin jonakin päivänä ehkä havaitsisi olevansa sellaisen lämpöaallon piirissä, tietämättä tulisiko sillä olemaan mitään muuta loppua paitsi itse koppiaisen kuolema, joka sekin tietysti kerran tapahtuu.

Joku sentapainen lämpöaalto on hulvahtanut Pekankin elämän ylle. Pekka kutsuu sitä kesäksi, vaikkei tiedä, eikä halua tietää, onko se oleva lyhyt vai pitkä. Se vain on varmaa että Lahjan keralla se tuli, silloin juhannusyönä, ja että se on viipynyt luona yhtä uskollisena ja yhtä kirkkaan helteisenä kuin Lahja. Heidän kummankaan intohimossa ei ole ollut mitään karrelle polttavaa eikä myrskynä repivää. Mutta sitä varmemmin on se liittänyt heidät kuin keskeytymättömään syleilyyn. Ehdoton, tinkimätön on se rakkauden liitto, eivätkä mitkään ihmisten käyttämät mitat merkitse sille mitään. Se tuntuu itsessään luonnonvoimalta, jota ei voi mitata eikä hävittää. Sen kestävyys on niin kaikkien vaistojen yhteinen vakaumus että kaikellaisten koettelemusten ja mustasukkaisuuden tiimat ovat autuudesta runsaimmat, sillä tietäähän ilman muuta niitten olevan vain ohimeneviä hetkiä, joitten takana heidän yhteinen tunteensa ei hituistakaan muuta muotoaan. Eihän joku raekuuro tai vastatuuli voi muuttaa sitä tosiasiaa että on kesä! Kun tulee sellainen hetki, jolloin jotkut saattaisivat tiuskia toisilleen ja valittaa että tällaistako se meidän rakkautemme pohjaltaan olikin, ottavat he vain toisiaan kädestä ja hymyilevät: katso, kunhan tämäkin myllerrys menee ohi, niin näemme kyllä taasen kirkkaasti sen, mitä pohjimpana on ja joka ei muutu.

Sellainen on se lämpöaalto, jossa Pekka elää. Nyt vasta hän on huomannut koko pienen ikänsä olleensa melkolailla huikentelevainen ja saamaton mies. Ja mistä syystä? Senkötakia ettei elämällä ole ollut mitään tarkotusta ja sisältöä? — ei, sillä elämällä ei ylipäätään lienekkään mitään tarkotusta eikä sisältöä. Mutta sentakia yksinkertaisesti vain ettei ole ollut mitään mihin kiintyä. Ei ollut pistettä minkä ympärille kiteytyä. Ei edes äidin ja velipuolen turvaaminen tuonut mitään muutosta, pikemminkin pahensi vain ja hajotti Pekan elämästä kaiken sen vähän, mikä siinä ei jo alunpitäen hajalla ollut. Töllistään tehdasalueen laidalla he levittivät myrkyllistä katkeruutta kaikkialle, ja muutenkin heidän läheisyytensä toi kaiken menneen sirpaleet liian liki Pekkaa.

Mutta nyt on uusi elämä. Se ei ole mitään luulottelua eikä lapsekasta kiintymystä satuun. Se on sitä, jonka lähestyminen aluksi pelotti. Se itää siitä vakaumuksesta että nyt on kiinni, miehekkäästi kiinnijuurtunut elämän laajaan yhteyteen, niinkuin kaikki muutkin täyskasvuiset ihmiset. Siltä mahtaa tuntua kulkumiehestä, jonka sattuma on, aluksi miltei vastahakoisesti, kiinnittänyt omaan maapalaan, tuntua sillä hetkellä kun hän vihdoin ensikertaa painaa auransa terän omaan sarkaan. Sillä tunnolla työskentelee nyt Pekka, ja uljaalta tuntuu hänestä olla vastuussa kahdesta elämästä — kolmestakin. Vastuu ei ole enään taakka, eikä velvollisuus ole kahle. Ne ovat nyt mieluisia asioita, ne, niinkuin sanottu, yhdistävät ihmisen maahan ja maailmaan — ihminen kun kertakaikkiaan on yhteiskuntaeläin. Pekasta on tullut yritteliäs kansalainen. Tehdas kuuluu nyt hänelle. Eikä hän ole sitä ottanut vastaan ilmaiseksi, vaan ukko hiuskin kanssa on tehty selvä kauppakirja, ja Pekka on nimellään tunnustanut velkasitoumuksen siitä. Ukko puisteli kyllä päätään, mutta kohta on jo velka maksettu, ja hyvin kävisi asiat edelleenkin ellei tämä aika vallankumouksineen ja suurlakkoineen alkaisi livettää askelta. — No, olkoon sitte suurlakko, ja seisokoon tehdas. Vapauden irvikuvan näkemisen täytyy lopulta koitua maan vapauden sesam-sanaksi. — Ja pääasia on että Pekka on ollut tuomittu pakolliseen vapauteen jo kokonaisen viikon ajan.

Tyytyväisyydellä katsahtaa Pekka vielä tämän vapaaviikon aikana tekemäänsä työhön. Kotitonttu on Pekan hahmossa suursiivonnut koko asumuksen laesta lattiaan. Erikoisen huolenpidon — erään pikkuisen keksinnön lisäksi — ovat saaneet osakseen ompelukone ja keittiön hellan röörit, ne kun tuntuvat eniten konealaan kuuluvilta. Ja Pekka on nauranut makeasti saadessaan yllinkyllin sovelluttaa insinöörin korkeata oppia kotioloihin, aivan yllinkyllin, tarvitsematta pelätä että Lahja räpsäyttää tomurievulla ympäri korvia tunkeilijaa, joka pistää nenänsä emännän alueille, — Kaikki on valmista nyt; emäntä vain puuttuu, ynnä se kolmas.

Pekka antaa palvelijalle, joka onneksi ei ole lakossa, viimeiset määräykset, ja painelee juoksujalkaa autoonsa. Matka vie valtamaantielle, kohti kaupunkia. Vapaasti saa laskea täyttä vauhtia. Tie on tyhjä, sillä ihmiset nukkuvat pitkään aamulla, koska kerran työnteko on kielletty. Konevaunu kiitää marraskuisen aamun halki, ohi lehdettömien metsäin, ja vainioitten, joilla ei ketään liiku. Tie on kova ja sileä kuin pöytä. Ajajalla olisi tilaisuus tuumia vaikka mitä, mutta hän ei tottatosiaan tuumi mitään enään, eivätkä häntä paina edes ne huolet, joita jokaisen kunnon kansalaisen nykyisin pitäisi tuntea. Eipä silti ettei Pekka olisi kunnon kansalainen — onhan hänestä tullut jo valtiollinen aktivistikin. Mutta hän ei kertakaikkiaan ole nyt taipuvainen huoleen. Hän on jo ennen lakkoa saanut Lahjasta puhelimitse pienen yksityisen viestin, joka päättyi sanoihin: kaikki on hyvin. Siis ei mikään voi olla pahoin, ei mikään koko maailmassa. Lämpöaalto hänen sielussaan ei ole väistynyt, eikä näy aikovankaan sitä tehdä. Kaikki on hyvin. Ja Pekka ei ajattele mitään muuta kuin että kaupunki lähenee. Hän nauttii jokaisesta tienkäänteestä ja kilometripylväästä, joka jälkeen jää, ja hän tietää ettei tämä kone tottele suurlakkoa. — Viimeisestä tienmutkasta vilahtaa jo kaupunki näkösälle.

"Seis! Tunnussana!" karjaistaan edestä. Kaksi punanauhaista miestä lähenee pysähtynyttä autoa, pyssyt sojossa ja silmät renkaina päässä.

"Mitäs sotaa te nyt leikitte?" nauraa Pekka. "Viskatkaa hiiteen nuo pölkyt. Ettekö näe että tämä on tie, julkinen maantie, jota ihmiset kulkevat. Tie auki!"

"Ja sitä ei avata. Tunnussana me sinulta purrataan, elikkä joudut esikunnan eteen."

"Punaisen kaartin. Se on meillä valta nyt, ja sinun pitää vapista.
Mistäs tämä piili tulee?"

Pekka ei tiedä itkeäkkö vai nauraa tälle uuden ajan aamun vartijalle.
Mutta toinen mies puhelee sävyisästi:

"Sanokaa nyt, ettei tule sotkuja. Meillä on määräys pitää tässä vahtia."

Sitä ei kumpikaan näy tietävän. Viimein täräyttää se kiivas mies pontevasti:

"So, so, Lutviikki, älähän nyt kiivastu; vallankumous ei saa kiivastua", tyynnyttelee se siivo mies, ja selittää sitte; "Me vahtaamme tätä kaupunkia rovokaattorilta ja rasputiinilta. Sanokaa nyt mitä teillä on asiaa, että me saadaan tällätä raporttiin."

Eihän näistä selviä toisesta paremmin kuin toisestakaan, ellei niille jotain sano. Parasta taitaa olla ettei herätä turhaa närkästystä. Pekka selittää kuitenkin ensin miehille että nämä ovat laittomia tekoja molemmat, julkisen maantien salpaaminen ja aseen paljastaminen maantiellä — niistä saattaa joutua linnaan. Miehet näyttävät säikähtävän ensin, mutta pian se vihainen mies löytää taasen oman kantansa:

"Me pyllistämme sellaiselle laille, köyhälistö pyllistää perseensä porvarin laille."

Sävyisä mies rupeaa laveammin selittämään "lain laajaperäistä käsitystä". Mutta Pekkaa alkaa tympäistä, siksi hän ratkaisee asian suoraan:

"Pankaa sinne raportteihinne että minä menen vaimoani hakemaan synnytyslaitokselta. Riittääkö se asiaksi? Aukeaako tie?"

Näkyy riittävän. Pölkyt nostetaan pois, vyöräytetään kerrassaan ojaan asti. Pekka pääsee ajamaan kaupunkiin. Kaduilla näyttää levottomalta, mutta auton hän saa kuitenkin varmaan suojaan.

Ei ole Pekalla halua pistää nenäänsä sinne kolkkoon laitokseen, jossa ihmisen aluille ripustetaan numerolappu kaulaan. Ei siellä muutenkaan mies-eläjä oikein viihdy. Huh! Kotia Pekka tahtoo viedä sieltä molemmat, ja perillä vasta heitä katsoa. Siksipä hän vain puhelimitse soittaa kammoamalleen laitokselle, kysellen päällisinpuolin kuulumiset ja sopien siitä että Lahja on lähtövalmis tasan kolmen aikaan.

Lievässä kuumeessa käy muitten asiain suoritus. Onneksi niitä on siksi paljon, ja onneksi jokapaikassa lasketellaan niin monia ja kirjavia huhuja, ettei odotus kiihdy piinaksi. Asiasta toiseen, paikasta toiseen tuijailee Pekka, ovesta sisään, ovesta ulos. Mutta hänet voi nähdä tällä hetkellä tässäpäässä kaupunkia, seuraavassa hetkessä toisessa päässä, sitte taas täällä. Hänen hommissaan ei tottavieköön näy olevan mitään järjellistä järjestystä, ja hän huomaa sen itse, mutta naurahtelee vain typeryydelleen. Lopulta, kun aikaa vielä riittää, pistäytyy hän katsomassa muuatta salaista harjotusta. Joukko nuoria miehiä on jo pari kertaa opiskellut luotettavan poliisipäällikön johdolla marssiliikkeitä ja pampun käyttöä. Nyt on johtajaksi ilmestynyt mies, jonka nimen jotkut tietävät, mutta jota kukaan ei kutsu nimeltään, "Petterssoniksi" vain. Opetellaan merkillisiä sotilaallisia ryhmäliikkeitä, "ryhmäkaartoja" ja sensellaisia. Kun ne alkavat hiukan sujua, "jono" kiertyy "ryhmiksi" ja niin edelleen, niin kummallinen liikutus valtaa mielet, ja pari harmajapartaista katsojaa nyyhkyttää ääneen, värähteleepä Pekankin rinnan alla. Nyt hän uskoo. Niin vähäinen asia riittää lähtökohdaksi sille, joka kerran on saanut sisäiset edellytykset uskoa. — Tulee vielä kaiken kukkuraksi varma tieto: lakko loppuu huomenna. — Kaikki on hyvin, kaikki on hyvin, hokee Pekka; Lahja on kotona huomenna, ennenkin, jo tänään. Ennen pimeää olemme perillä.

Kun kello kirkontornista kajahuttaa kolme lyöntiänsä, on Pekka jo koneineen määräpaikalla oven edessä. Lahja vilkuttaa kättään akkunan takaa. Ulos tullessaan näyttää hän hieman kalpealta, mutta hänen kasvonsa loistavat turkkien sisältä. Hän ojentaa Pekalle pienen rääkyvän vilttikäärön. Se on kevyt kuin lehti. Se liikahtelee. — Pitkä on sillä vielä kasvutaival edessään, ja monet puurot syötävä, mutta kaiketi siitäkin vielä kerran tulee ihminen, niinkuin muistakin kaltaisistaan. Olkoon sen taipale helpompi kuin Pekan.

"Äiti!" kuiskaa Pekka, ja se sana, niin kolkko sointu kuin sillä hänen korvissansa vanhastaan onkin, se tuntuu nyt niin luonnolliselta ja hyväilevältä, kuin Lahjalle kuuluvalta.

Ja siinä onkin heidän keskustelunsa. Lahja tahtoisi vielä näyttää käärön (se rääkyy yhä) sisästä jotain, mutta Pekka torjuu.

Lahja näkyy ymmärtävän, sillä hän nousee heti autoon. Pekka ojentaa käärön sinne, peittäen sitte molemmat huolellisesti, niin että he pikemminkin ovat vaarassa tukehtua kuin vilustua. Mutta tyytyväisenä peittelyynsä painaa Pekka ajolasit silmilleen ja vetää villavuoriset hansikkaat käsiinsä. Kun kone surahtaa käyntiin, tietää Pekka että se varmasti menee eikä rimpuile. Se on mentävä. Ja niinpä se huomaamatta tahtoo mennä liikaakin. Pidäteltävä sitä on kuin vireätä hevosta — sillä nythän on mentävä tasaisesti, niin tasaisesti ettei hiventäkään hypähtele.

Vain maantien vahtipaikkaa lähestyttäessä, ja nähdessään ettei tiellä enään ole sulkuja, laskee Pekka koneen vihaisimpaan käyntiinsä. Miksi? Kaiketi senvuoksi että tälläkertaa ei pysähdyttäisi, vaikka tusina pyssyniekkoja säntäisi vastaan. Ei siinä toki enään ole ketään. Niin, lakkohan loppuu huomenna. — Kun tie edelleen on sileätä, antaa Pekka koneen huhkia. Tanssikoot nyt myöhäissyksyn maisemat Lahjan silmissä hetkisen piirileikkiä, ja tietköön pikku esikoinen ettei häntä kolukärryissä kotia tuotu, vaikka maailma silloin olikin synkännäköinen ja ihmisillä paha tahto.

Ja vaikka menoa huonommilla teillä pian hiljennetäänkin, pahoissa paikoissa melkein pysäytetään, niin yhäti ajaja vahtaa tietä, silmä kovana ja käsi valppaana. Vain kerran, jyrkässä ylämäessä, kerkiää hän vilkaista taakseen, ja näkee Lahjan uneksien tuijottavan tummenevia puitten latvoja kohti. — Pian tullaan Jyrkänkosken tehtaan aukeille. Jo näkyy työväentalo mäen nyppylällä. Tulipunainen lippu roikkuu sen katolla, ja väkeä parveilee pihamaa mustanaan, onpa niitä talon kohdalla maantielläkin melkoinen joukko. Tulijoita ne eivät vielä näe. Pekka sytyttää lyhdyt palamaan ja tötyyttää torvea yhtämittaa, päästäkseen joukon läpi. Mutta nämä ihmiset näyttävät olevan riivattuja. Eivät ne tahdo väistää millään. Ne ovat kuin sotajalalle noussut villikansa. Miehillä näkyy pyssyjä. Ja kun tulijat tunnetaan, alkavat jotkut naiset kirkua, heristellen nyrkkejään. — Siitä tulee infernaalinen kujanjuoksu, mutta vähitellen päästään läpi. Kone lähtee taasen huristamaan.

Takaapäin alkaa paukahdella. Vingahtaa joku kuula. Äkkiä kuuluu kova paukaus, ja auto on pyörähtämäisillään ojaan, mutta viime hetkessä saa Pekka sen kiepautettua takaisin tielle ja pysäytettyä. Eihän se toki muuta ollut kuin vasemmasta takapyörästä vain puhkesi kumi. Ehtimättä vauriota sen paremmin tarkastaa, hyppää Pekka tielle, lähtien kimmastuneena juoksemaan ampujiin päin, jotka vielä välähyttävät pari laukausta, toisen kun hän on jo aivan likellä. Pekka tempaisee ampujalta pyssyn, heittää sen metsään, läjäyttääpä vielä yhteen kyytiin miestä korvalle.

"Ettekö te lurjukset häpeä ampua, kun näette että siellä on nainen ja lapsi. Jos teillä minulle on jotain asiaa, niin antakaa kuulua."

Ei näy kenelläkään olevan mitään asiaa. Ne vain murisevat, joku nainen kiljuu, mutta kaikki alkavat painua pois. Muutamalla pitkällä roikaleella huomaa Pekka oman metsästyskiväärinsä. Ensi mielijohteessaan tahtoisi hän sännätä mieheen käsiksi, mutta älyää toki hillitä mielensä ja pysyä hiljaa. — Muuan ämmä näkyy kiskovan sivulle nuorta poikaa. Poika kiroilee. Se on velipuolen, Artturin, ääni. Nainen on tietysti sen äiti. — Siinäpä ne siis ovat nekin. Pekkaa puistattaa, ja hän pyörtää pois, takaisin, sinne, missä hänkin saattaa erääseen korvaan kuiskata sanan: äiti. Lahja tulee jo tiellä vastaan — ilman myttyä. Pekka pyöräyttää hänetkin ympäri, ja istuttaa takaisin autoon. Lahja koettaa piilottaa jotain kourastaan. Se on pitkä, terävä ruuvimeisseli. Pekka ei sitä ole näkevinään, sillä ei hän tiedä olisiko nyt kiitettävä vai moitittava. Parasta ainakin olla näkemättä, koska Lahja itse piilottaa aseensa. Mutta hyvämieli ja kiitollisuus ottaa sittenkin miehen valtaansa. On onnekasta tietää olevansa velallinen sille, jota rakastaa.

Huolenpidossaan läheistensä turvallisuudesta ei Pekka enään tahdo jättää heitä sen vaaran alaisiksi että tässä ryhtyisi muuttamaan autoon uutta rengasta, kun sen vanne toki on eheä. He lähtevät suoraapäätä jyristämään eteenpäin. Kotikujalle käännyttäessä Pekka vain sanoo:

"Vielä näkyy onni pysyvän meidän kelkassamme. Entiseltä Tupla-ällältä ei ole onni mennyt nimen mukana. Siitä on riittänyt kahdelle, ja kaikki merkit osottavat että siitä taitaa tästäpuoliin riittää kolmellekkin."

Lahja puistaa kerskujaa niskatukasta. Auto huristaa sileätä lehmuskujaa suoraan porrasten eteen.

Sisällä eivät asiat toki ole niin hullusti kuin olisi voinut luulla. Joka paikassa on kyllä pengoskeltu, mutta vain Pekan työhuone on sekaisin myllistetty — laatikot auki, paperit hujanhajan, molemmat pyssyt poissa seinältä, vieläpä vanha piilukkoinen pistoolikin, joka siihen oli ripustettu koristeeksi. Palvelija sanoo kävijäin hakeneen aseita, ja muijain silläaikaa tyhjentäneen kellarista kaikki ruokavarat — ynnä tietysti viinit ja kaksi konjakkipulloa. Tämä ilmoitus selittää joukon rohkeuden tiellä, eikä Pekka voi olla nauramatta ajatellessaan että oli nähtävästi tullut kiivastuneeksi humalaisille rosvoille — omille väkijuomilleen siis, jotka vierailijoitten päihin nousseina luultavasti vielä kaiken lisäksi ammuttivat entistä omistajaansa tämän omilla pyssyillä. Moraalinen opetus on tämä: älä pidä hallussasi viinaksia, vaan juo pullita ne poskeesi.

Nuori neiti Suojanen ilmaisee taasen läsnäolonsa parkumalla, kun Lahja sitä käärii nyytistä esille. Ja sieltä tulee esille muutakin — tuoksu, jonka kanssa Pekan nenä nyt ensi kerran saa tehdä tuttavuutta. Masentuneena huomaa Pekka ettei keritäkkään katselemaan niitä valmistuksia ja pikku keksinnöltä, joita hän pitkän viikon on suorittanut. Toisellaisia valmistuksia olisi tarvittu: lämmintä vettä, pesusieniä — pesupunkkaa. Isyydellä on muitakin velvollisuuksia kuin tehdä talo asuttavaksi. Pieni tulokas on tyranni talossa, sen avuttomuus on kaikkien käskijä, se vetää kaikkien ajan ja huolenpidon omaan äänekkääseen persoonaansa. Se vie vaimon mieheltä, ja mies havaitsee olevansa ellei yksin, niin kuitenkin vain joku toisarvoinen tekijä. Lahja ruokkoaa ja pesee lapsen — valmis teevesi käytetään tähän pesuun! — sellaisella tottumuksella kuin ei olisi ikänään muuta tehnytkään. Ja se apu, mitä Pekka kykenee antamaan, on ylen vähäistä. Palvelijatarkin on näissä toimituksissa isäntää kätevämpi ja tärkeämpi.

Mutta tämä kaikki on vain pieni alkusoitto siihen, niitä tulemaan pitää. Kun pienokainen on uudelleen kapaloituna päässyt tyyntymään, ja Lahja väsyneenä istahtanut nojatuoliin, ei hän vieläkään jouda Pekalle. Hän avaa puseronsa, alkaen imettää lasta. Hänen rintansa ovat paisuneet, ja nännin pää paistaa miltei ruskeana. Se on kaikki tuota varten, tuota pientä, ja Lahja näyttää miltei kuningattarelta antinsa suuruudessa.

Huimaus käy Pekan ruumiin lävitse. Kunnioittavana ja masentuneena laskeutuu hän ensikerran polvilleen vaimonsa eteen, painaen päänsä hänen helmaansa.

"Äiti, äiti", vaikeroi Pekka, muistaen samalla sitä omaa sukulaistaan, jolle hän yleisen kielenkäytön mukaan olisi velvollinen tuon nimityksen antamaan, mutta jolle hän ei parhaalla tahdollaankaan voi sitä antaa. Ei ole Pekalla äitiä eikä enään vaimoakaan siinä rakastajatar-merkityksessä, jonka hän oli "vaimo"-nimeen yhdistettäväksi kuvitellut.

Siinä pään päällä imee lapsi, maiskuttaen pienellä suullaan, Pekka aavistaa että nyt vasta olisi syytä mustasukkaisuuteen. Mauri on tehnyt tehtävänsä, ja Mauri saa mennä! On tullut toinen, joka on sanomattoman paljon enemmän osallinen Lahjan rakkaudesta. Se on kasvanut hänen sydämensä alla, ja nyt se syö hänen ruumistaan. — Nyt sinua, Pekka, vasta koetellaan. Et ole enään rakastaja etkä rakastettu. Olet vain — isä. — Lämpöaalto, minun ainoa kesäni, väistytkö nyt ja jätät minut yksin syksyyn? Rakkaus, älä jätä minua! Opeta minua yhä, opeta minua olemaan isä. Rakkaus, tee minusta yhtä hyvä isä kuin Lahja on äiti. Opeta minuakin uhraamaan jotain, mitä tahansa, vaikka kaikki mitä minulla on. — Lapsukainen, vaadi minultakin jotain. Mitä? Työtä! Tukea teille molemmille!

"En ole enään", sanoo Pekka päättävästi, ja nousten seisalleen. "Mutta minua surettaa kun minulla on niin vähän —"

"Ei mitään. Ei puhuta siitä. Joko joudut? — Tule katsomaan — onhan minullakin jotain."

Lahja on jo valmis, ja lapsi nukkuu. Pekka ottaa käsivarsilleen sen hassunkurisen kepeän taakan (joka kuitenkin saattaa painaa mieltä, vaikka ei käsiä). Ja he menevät makuuhuoneeseen. Mutta Pekka muistaakin ennen lähtöään vieneensä esineen työhuoneeseensa. He menevät siis sinne, Pekka edellä. Lahja uteliaana perässä. Siellä on kaikki huiskinhaiskin, niinkuin tullessa äsken jo nähtiin. Turhaan etsii Pekka sitä kapistusta, jota hän on jo salaa valmistellut parin kuukauden ajan. Nurkassa, jossa sen pitäisi olla, näkyy vain surkea kasa pirstottua puuta ja lyttyyn lyötyä metallia. Apealla mielellä katselee Pekka hävitystä, pitäen jälkeläistään yhä sylissänsä, sillä ei sitä voi nyt mihinkään laskea.

Palvelijatar tulee kutsumaan illalliselle, mutta, nähdessään perheen pään mykkänä tuijottavan rauniota, ryhtyy selittämään:

"Ne särkivät sen. Sanoivat että se on helvetinkone ja rovokaattori.
Enkä minäkään tiennyt mikä se oikein oli."

He vievät lapsen sänkyyn, Lahjan sänkyyn. Vasta sitte kun he kahden istuvat pöydässä, kysyy Lahja: "Mikä se oikein oli?"

XIV

Verraton jylinä ja pauke on kaikunut Pekan sielussa. Kuinka kauvan? — sitä ei voi tietää, sillä kiusatut aistit kieltäytyvät jyrkästi laskemasta aikaa. Ne eivät halua tietää mistään, joka on tämän paukkeen ulkopuolella — kun se joskus hetkeksi lakkaa, tulee paha olo. Tulee unipainajainen, joka lyö koko ruumiin tuskan hikeen. Vasta silloin painajainen väistyy, kun taasen joku laukaussarja kajahtaa. Silloin nukkuu hyvin, ja raukealla tyytymyksellä saattaa antautua kuuntelemaan miten räiske alkaa levitä pitkien ketjujen päästä päähän, kummulta kummulle, notkosta notkoon, konekiväärien ommellessa joukkoon papatustaan, ja ehkä tykinkin silloin tällöin mylväistessä melun läpi, niinkuin sonni juhlallisella äänellään mylväisee ylitse muun karjan metelin.

Mutta nyt on taasen kolkko äänettömyyden aika, ahdistava, painostava. Odotetaan. Tulisia pisteitä vain kiiluu Pekan ympärillä. Ne tulevat tupakoivista tykkimiehistä, jotka, yön turvissa raahattuaan murhakoneensa tähän, ja asetettuaan kaikki valmiiksi, nyt vain vartoilevat aamun sarastusta. Silloin taas aletaan. Nyt imeskellään savukkeita tai otetaan pieni torkahdus. Kaksi miestä veteleekin jo unia, selkä vasten tykin lavettia, toisella yhä suupielessään sammunut paperossi, jota se unissaankin pureksii ja imeä laputtaa. Ei kukaan välitä niistä muutamista laukauksista, joita silloin tällöin sivuilta ja edestä kajahtaa, kaikuen kimeästi kylmässä aamuilmassa.

Pekka vain, tykin tuliputkeen nojaten, koettaa lääkkeeksi mielensä ahdistuksessa niitä ääniä poimia tajuunsa ja tarkkailla aamuyön vaalenevia tähtiä. Tämä aamu tulee ja tämä päivä tulee, auttamattomasti. Sitä ei enään voi kiertää eikä torjua pois tajustaan. Senverran alkaa jo yö väistyä että maiseman peruspiirteet erottuvat näkyviin hämäryyden keskeltä. Tämä kumpu alkaa hahmottua yhä tutumpana Pekan silmiin. Tähän lie tullut hiihdeltyä joskus muinoin. Tuolta metsän sylistä oli soma kavuta tänne, katselemaan alas Jyrkänkosken aukeille. Tuolla ilmansuunnalla oli tehdas; sieltä kajasti öisinkin tulia. Nyt siellä on aivan pimeätä. Kohta sinne hyökätään, kunhan saartoketju on kerinnyt asemiinsa. Saadaan rämpiä lokaisia peltoja ja kahlata ojanteitten lumisohjussa. Maat näyttävät tummilta. Ei ole lunta enään näillä aukeilla muualla kuin ojissa. — Tuntuuhan se vähän oudolta, sillä paksut hanget oli silloin yöllä, kun neljätoista haamua eri tahoilta kokoontui tuonne metsänreunaan, lähtien erämaitten halki hiihtämään koillista kohti. On oltu poissa. Nyt palataan. Talvella mentiin, keväällä palataan. Siinä välillä on ollut jotain, jota kutsutaan ajaksi. Mitä sillä ajalla on tapahtunut? Ei mitään. On vain menty johonkin, nukuttu välillä, ja herätessä ollaan tässä taasen. Kaiketi muitten mielestä on tällävälin harjotettu sodankäyntiä, vapautettu isänmaata — Pekka omasta mielestään on vain nukkunut, vähäväliä kyllä äänettömyyden painajaisen ahdistamana, mutta sittenkin nukkunut, tarvitsematta ajatella mitään. Nyt täytyy herätä. Se on vastenmielistä, mutta ei voi sille mitään. Täytyy herätä niinkuin matkustajan, jota konduktööri ravistelee hartioista, huutaen korvaan: ylös, ollaan perillä!

Sitä sanaa on Pekka kammonnut, koettaen lykätä sen ajatuksistaan tuonnemmas, johonkin epämääräiseen tulevaisuuteen, jonka kanssa tietysti kerran on seistävä silmästä silmään, mutta josta ei huoli ennenaikojaan väliä pitää. Tahallaan hän on heittäytynyt tappeluitten meteliin — turtuakseen, tylsyäkseen — ja löytänyt siitä olotilasta huojennusta. Tahallaan senkinvuoksi että siten on saanut jättää kaiken turhan pohtimisen kohtalon huomaan: jos kuulalta säästyy, niin silloin on Jyrkänkoskella pidettävä pieni mutta ikävä tilinteko; jos ei säästy, niin sitä parempi.

Pekan elämä ei kuulu enään hänelle itselleen, vaan eräälle ilkeälle tuomarintoimelle, joka täytyy täyttää, jos mielii itseään mieheksi nimittää. Siksipä on hän melkein halunnut kuolemaa, mutta se ei tule, se väistää, niinkuin aina niitä, jotka sitä hakevat. Pekan ainoa huolenpito itsestään on ollut vain siinä että hän on hommautunut niihin joukkoihin, joitten päämäärä vetää Jyrkänkoskea kohti. Insinöörimiehenä on hänet lopulta komennettu tykistöön. Se on ikävää. Joutuu olemaan liian laiskana ja liian etäällä tulilinjasta, eikä tahdo kyetä säilyttämään turtumustaan.

Ja muutenkin, kuta likemmäs Jyrkänkoskea on tultu, sitä väkevämmin alkaa rinnassa pulpahdella ristiriitaisia mielenliikkeitä. Eikä voi välttää sitä että kuta toivorikkaammaksi etenevän armeijan mieli käy, ja kuta heleämmäksi kevät, sitä levottomammaksi tulee Pekka. Hän pelkää Jyrkänkoskelta sellaisia viestejä, jotka voisivat hänen tuomarintoimensa tehdä ylettömän raskaaksi. Itsekseen hän kiroaa kohtaloaan, joka ei salli hänen osalleen edes yhtä armeliasta kuulaa. Raskaita ajatuksia ja niin synkkiä mielitekoja pisaroi hänessä ettei hän uskalla enään pitää pistooliaan ladattuna. Ei mistään hän löydä enään omalle tuskalleen sukulaista muualta paitsi ehkä tuolta pakenevan ja epätoivoisesti tappelevan vihollisen riveistä. Siellä mahtaa tuntua yhtä raskaalta, siellä kaiketi moni aavistaa jokaisen huomispäivän olevan yhä pahemman, siksi kunnes koittaa se päivä, josta ei enään ole ulospääsyä — tilinteon päivä. Ja sittenkin on helppoa heidän tilintekonsa, he kun vain joutuvat tilille. Mutta olla muitten tilittäjänä, vieläpä ainoain sukulaistensa, se on ilkeää. Pekka on aina inhonnut tuomarin virkaa — ja nyt sen piti sattua hänen osakseen.

Mutta syvimmässä masennuksessa on Pekka viimeisen vuorokauden elänyt. Eikä tällä hetkellä edes tieto vaimon ja lapsen läheisyydestä, tuolla tuskin pyssynkantaman päässä, herätä hänessä mitään sellaista valonpilkettä, jota voisi kutsua jälleennäkemisen toivoksi. "Vaimo ja lapsi", hymähtää Pekka ilman mitään mielenliikutusta. He kaksi tuntuvat kuuluvan johonkin toiseen maailmaan, jolla ei ole mitään tekemistä Pekan ja hänen asiainsa kanssa. — "VilliIitaa" ja "Veri-Artturi" ovat ne nimet, jotka jo eilisaamuna kantautuivat paikkakuntalaisten suista Pekan korviin, ja ne ovat Pekan kammottava osuus Jyrkänkosken apajasta.

Kun nyt tehtaanpiippu ja rakennusten ääriviivat sieltä joen notkosta alkavat aamun sarastaessa näkyä, puhkeaa Pekan sisuksissa niin raju mielialojen myllerrys että kaikki uneen turtuneet ajatukset yhtäkkiä lähtevät liikkeelle, kiihkeästi etsien entisiä raiteitaan siitä pisteestä, mihin ne kerran tältä seudulta poistuessa oli katkaistu. Nyt ei enään saata pidättää niitä vetämästä välttämättömiä johtopäätöksiään, jotka, kaikkien eilispäivänä tältä seudulta kuultujen hirmutekojen kannustamina, armottomasti johtavat Pekankin omasta puolestaan tekoon. Ja sen teon täytyy nyt tulla törkeämmäksi kuin oli aavistanutkaan. Siitä tulee raivausteko, pyövelintyö — armottomasti. — Tuskaisesti katselee Pekka ympärilleen, niinkuin sieltä vielä voisi löytää jonkun pakoportin. Mutta jokainen aamuhämärän sylistä kuumottava mäennyppylä, jokainen peltosarka huutaa vastaan: nyt sinä olet tullut takaisin, nyt sinä vapautat meidät niistä piruista, jotka tänne toit ja joita suojelit.

Pekka ei voi olla enään mikään taustahenkilö eikä muitten mukana kulkeva sotakoneiston jäsen. Hänen täytyy päästä irti tykeistään ja päästä liikkumaan ominjaloin. Hyökkäyssuunnitelman hän tuntee, kun on itse ollut mukana sitä laatimassa. Sinne mukaan on nyt mentävä.

Majuri on ilmestynyt jo tykkien viereen kiikaroimaan. Se on se entinen punapää, josta on vuosien kuluessa karaistunut tyyni ja päättäväinen sotilas. Rauhallisesti se nytkin kuuntelee Pekan pyyntöä, ja tuumii että mikäs mahtaja hän tässä on pidättämään isäntää omilta mailtaan. Olkoon Pekka vapaa ja tehköön mitä haluttaa. Valitkoon vielä ryhmän, tai vaikka joukkueen, miehiä reservistä mukaansa. "Ja jos kerkiät ennen", lisää majuri reippaasti, "niin sano rouvallesi terveiset että aijon tulle teille illastamaan, jos nimittäin voitte ottaa vastaan."

"No saakeli, minä tietysti unehutin sanoa että vieras tuo sapuskat tullessaan. Onhan selvää että teiltä on rosvottu paikat tyhjiksi. Mutta eivät ne pitkälle saalistaan vie. Tästä apajasta ei neljännestunnin perästä pakene enään muu kuin lentävä lintu. Hyvä tulee."

"Tietysti tulee hyvä. Mutta minulla — —. No tule nyt sitte illaksi — — ja pidä huoli omaisistani — — jos minulle jotain sattuu."

Pekka lähtee. — Niinpä niin, osat vaihtuvat, ajattelee Pekka. Ennen minä sain sanoa punapäälle että istuppa hännälläsi. Nyt sama mies saa tyynnytellä minua. Kutakin ruhjotaan vuorostaan, ja silloin ovat toiset kyllä viisaita neuvoineen, jotka eivät maksa heille mitään. Eivät neuvot olekkaan neuvottavia varten, vaan neuvojia, jotka tuntevat niistä aina jotain itsetyydytystä. Eivät mitkään neuvot, hyvät eikä pahat, kanna enään minun korviini. Olenhan jo painumassa pois muitten yhteydestä. Minun kieltäni ei ymmärrä enään kukaan, enkä minä muitten. Näin vielä liikun muitten parissa, mutta muukalaisena, kenenkään sitä silti tietämättä. Kunpa sitä ei kukaan koskaan saisi tietääkkään! Tämä on meidän kolminkeskinen asiamme, muorin, Artturin ja minun, ja me teemme tästä selvän. Onneksi eivät pakotoverinikaan tiedä että te juuri suunnittelitte meidän tuhoamme. Ainakin se pikkuseikka pysyy minun tiedossani. Mutta mitä se auttaa enään, kun koko maailma jo hölyää teidän myöhemmistä teoistanne. No, sitä vähemmän saa kukaan keritä meidän välillemme. Tässä on käytävä rivakasti asiaan. — Voi sittenkin ettette saata hävitä jälkeä jättämättä — muille — mitäs minusta enään.

Sillätavalla! Ensi jymäys, toinen — — ja siitä revetköön yhteen tulenräiskeeseen koko helvetti yhdelläkertaa. Sillätavalla! Antaa soida, se tekee niin suloisen hyvää. Ja se tasottaa tietä sille, mikä tuleva on. Se on lopun alkua. Pian kaikki selviää.

Pekka valitsee sukkelasti ryhmän miehiä mukaansa ja painaa mauserinsa makasiinin täyteen — viikko on varmaankin siitä kun se viimeksi oli ladattuna.

Miehensä johdattaa Pekka sen kärkijoukkueen taakse, jonka on ensiksi murtauduttava tehdasalueelle. Ketjut ovat jo liikkeessä, vaikkeivät vielä ammu. Tykit vain jyrähtelevät. Jopa toisellakin puolen herätään. Ne aikoivat kerran sotia kahdeksantunnin työpäivällä, ja nyt porvari piiskaa ne ylös unestaan aamutuimaan. Onkos ihme jos niitten pöllömäinen pelko apattaa konekivääreihin panosnauhat päästä päähän, vaikka tulijoita tuskin näkyy vielä. Se on pelkoa ja syyllisyydentuntoa, se koettaa apattaa ja papattaa, uskoen kai sillä papatuksellaan kylvävänsä ympärilleen hyvänkin muurin, jonka läpi ei muka uskallettaisi tulla. — Mutta katsokaahan miten täällä tullaan! Näkevätkö teidän pöllähtäneet silmänne jo miten ketjut nousevat maasta, ja tummina nauhoina lähenevät, kadoten välillä maahan ja läheten taasen. Eikö tunnu että meitä päin on turha papattaa; me tullaan sittenkin. Ja eikö ala jo rapista täältäkin rautaherneitä, ja eivätkö tykit lennättele sinne meidän terveisemme niin että kuurotkin kuulevat. Eivätkö ammukset putoile niin harkitusti että tiedätte Suojasen Pekan määränneen mihin ne on pudoteltava. Ja jos silmänne vielä jotain näkevät, niin etteköhän jo ala erottaa kuka on se villitty, joka syöksähtelee muun ketjun edellä, mutta ei viitsi teitä raukkoja ampua. Niin, mitäpä teistä. Kaksi siellä on vain sellaista, joita varten Pekka on tulossa.

Kahtena valtavana haamuna kuvastuu Jyrkänkoski Pekan silmiin. Maasta taivaanlakeen ne yltävät; ne seisovat siinä tanakasti kuin olisivat ne reväisseet taivaan kuvun irti maasta, ja kannattelisivat sitä harteillaan, saadakseen täyttää repeämän kirouksillaan ja saadakseen sokeasti tallata ympärilleen maata, joka verisenä kiemuroi niitten alla. Pekan on se maa, ja hän on siitä vastuussa. Pekka tulee jo, kasvaen askel askeleelta siihen kokoon kuin nuo haamut, jotka ojentelevat kynsiään häntä vastaan. — Onko tässä säälillä sijaa? Ei totisesti. Jos kiintymys läheisten sukulaisten kesken lienee ehdoton, niin yhtä ehdoton on viha, joka sukulaisuudesta voi kehkeytyä. — Pekka juoksee eteenpäin, ja hänen aivonsa huutavat: Terve, Jyrkänkoski, terve kallis sukuni ja rakkaat työmieheni, terve kaikki yksintein. Minä pakenin kerran, mutta nyt minä tulen. Minulla on täällä hiukkasen tehtävää. Menkää syrjään, älkääkä katsoko, se tehtävä ei ole lystiä sivullisen nähdä.

— Miksi tulette tielleni, te siellä? Ketä te olette? Lahja ja pikku-Taimi. Vai niin, en tunne teitä. Mutta älkäähän — minulla on teille terveisiä, tälle rouvalle mieheltään ja tälle pikkuiselle isältään. Hän käski sanoa terveisiä että menkää pois, piiloon. Hst! hiljaa. Ei saa valittaa. Sillä Pekalla sattuu olemaan täällä tehtävänä pieni leikkaus, ja hän tahtoo olla rauhassa, ettei käsi vapise, rauhassa, kuuletteko.

— Rauhassa! — eikö olisi parasta jos kaikki pääsisimme lopulliseen rauhaan? Jospa nouseva päivä pyyhkäisisi teidätkin pois. Se olisi lempeä teko. Te pääsisitte sen esiripun taakse, josta ei koskaan palata ja jossa surukin nukkuu. Siellä olisi hyvä niin teidän kuin minunkin. — Niin, hyvä olisi, mutta ei minulla ole oikeutta teitä sinne viedä. Minä kyllä menen sinne. Se olkoon päätetty. Pieni teko vain on tehtävä ensin, ja sitte — rauhaan.

— Nouseva päivä! Ennenkuin silmäsi illaksi ummistuvat, olen minä jo puristanut kiinni omani. Aurinko-kulta, etköhän silti tekisi pientä poikkeusta radaltasi? menisit hetkeksi piiloon sinäkin, ja antaisit minun tehdä työni pimeydessä. Etkö anna? Vai niin — yhdentekevää. Paista sitte kyllältäsi ja killistele minua silmiin. Näet etten vapise. Minä menen pian pois ja vien matkassani pari hyvää tuttua, sukulaista, jotka eivät oikein sovellu sinun maailmaasi. Senjälkeen koeta tehdä parastasi ja unohtaa meidät. Paista tämä helvetti uudelleen paratiisiksi, jos sellaiseen kykenet. Ellet kykene, niin mene sinäkin nukkumaan. Minä ainakin menen pois, enkä kaipaa sinun paratiisiasi enempää kuin helvettiäsikään. Hyvästi, vanha valehtelija siellä taivaalla.

Pekan korvissa vinkuu kuulia. Hän herää katsomaan ympärilleen. Kuinka naurettavan vähäpätöistä tämä meteli on!

Ollaan jo ensimäisessä mökkirykelmässä, jossa pakenijat paukuttelevat nurkkien takaa. Pekka heittäytyy pensaan taakse maahan odottamaan ryhmänsä miehiä. Siinä ne jo tulevatkin, paljon edellä muita. Yksi vain on poissa. Pekka viittaa heitä seuraamaan. Sitte hän kiertää ojaa pitkin edessäolevan pienen puutarhakummun sivulle, josta kiviaidan takaa konekivääri rätisee. Sen miehistö ei kerkiä kääntää asettaan sivulta tulijoihin päin, vaan he pääsevät aidan kupeelle ja puhdistavat muutamalla käsipommilla sen taustan käden käänteessä. Pekka laskettaa vielä pitkin aidan sisäsivua mauserinsa tyhjäksi, lataa sen uudelleen, ja lähtee juoksemaan valtatietä suoraan tehdasalueelle, johon nyt on pääsy vapaa. Siellä säikähtyneet puolustajat juoksentelevat ristiinrastiin, kuka pyrkien tehtaan kivimuurien suojaan kuka muuten koettaen itseään kätkeä. Vanha Turtiainenkin näkyy heittävän pyssynsä pois ja ryömivän sohjuiseen ojapahaseen, johon pienen lankkusillan alle koettaa tunkea vapisevaa ruhoaan. Kaikki ovat ne yhtä sekaisin päästään. Pekka ei heistä välitä, vaan juoksee suoraan kotiaan kohti, jossa on kuultu "esikunnan" majailevan. Joutuessaan hetken juoksemaan pakenevassa punikkijoukossa, tiukkaa Pekka vielä heiltä:

"Ka, öh, siellä se teillä on", saa muuan miehistä vastattua, tuntiessaan insinöörinsä.

Siihen kaikki vastaavat myöntävästi, mikä milläkin tavalla, mutta kuitenkin sillä selvällä vakaumuksella että missäpä ne muuallakaan kuin siellä. — Samassa räjähtää granaatti edessäpäin. Sen repivä räsähdys ja sirpaleitten ulina on ilkeätä kuulla. Pekan mukanajuoksijat häviävät sen vaikutuksesta aivan ällistyttävän sukkelasti. Pekka saa harppoa yksinään valtatietä, joten ryhmän miehet näkevät seurata perässä, kun hän poikkeaa sivulle, ja puutarhan takaportista oikaisee suoraan "esikunnan" majapaikkaan.

Tälläpuolen rakennusta ei näy mitään, mutta pihalta sensijaan kuuluu kirouksia ja hevosmiesten karjuntaa, niinkuin siellä olisi hyvin kiirettä. Pekka jättää silti varmuuden vuoksi pari miestä vahtiin tällekin puolelle, ennenkuin kiertää nurkan taitse pihalle. Siellä on kummallinen näytelmä, jota Pekka miehineen jää ihmeissään katsomaan, kenenkään heitä huomaamatta. He saavat hetkisen haukata ilmaa, juoksustaan hengästyneitä ja hikisiä kun ovat, — Kaikellaisia ajoneuvoja on pihamaa täynnä. Toisia jo mennä suoltaa portista ulos, toisia vielä lastataan. Kärryjä siinä on kaikellaisia, on lisänä yksi komea rekikin — mistä lie muualta tuotu, ei ole täkäläisiä. Pekka tajuaa edessään näkevänsä kaiketi jonkinlaisen ryöstökuormaston, joka nyt lopuksi tyhjentää hänenkin asumuksensa. Pihamaa on sotkettu aivan velliksi eli hyytelöksi, jota koristaa oljen ja heinän jätteet, lanta, tyhjät anjovispurkit, pullot, paperinpalat, rievut, ja monenkaltaiset inhimilliseen taloudenhoitoon kuuluvat tavarat, jotka lienee kuormista viskattu pois joko kevennystä varten tai antamaan tilaa uusille "hienommille", joita tästä talosta on löydetty. Kaikki talon ovet ammottavat sepposenselällään. Leveän paaraatirapun molemmat ovenpuoliskot ovat auki, ja edessä hurisee jo lähtövalmiina kaksi automobiilia. Komeakasvuinen nuorukainen heittää ovelta toiseen niistä ryijyn, silkkiliinoja, pieluksia, pöytähopeita ja mitä kaikkea lieneekään. Se on Artturi, se tietää kyllä valita. Sen mennessä takaisin sisään, loikkaa Pekka perässä. Pihalta kuuluu huuto "lahtarit tulevat", ja samassa silmänräpäyksessä niitä sanoja kiljutaan jo läpi koko rakennuksen. Sisältä ammutaan.

"Käpälät ylös!" karjaisee hän summassa, nähdessään tupakansavun läpi vilahtavan muutamia miehiä.

Ja käpälät nousevat. Huoneeseen tulee hiirenhiljaisuus. Toisista huoneista vain kuuluu melua ja huutoja. Jostain helähtää akkuna rikki, sitte kuuluu pari laukausta talon takapuolelta. — Hyvä on, tuumii Pekka, ei tästäkään apajasta niin vain mennä. Mutta nämä miehet tässä ovat Pekasta yhdentekeviä. Niitä on kolme, kaikki niin säikähtyneen näköisiä että ylösnostetut kädet tärisevät. Kaksi niistä on outoa, suuret punaiset nauharuusukkeet rintapielissä ja hatussa. Kolmas näkyy olevan suutari Jussila. Sillä on ryssän lakki päässä, ynnä lisäkoristuksena tästä salista anastetut punaiset pellinnyörit yli olan, ja suuret tupsut roikkuvat sivulla kuin hyvätkin kalunat. — Yhtäkkiä vilahtaa keittiönpuolisessa ovessa Artturin pää, joka katoaa taas heti. Muorin ääni kuuluu samalta suunnalta huutavan:

Yksi Pekan miehistä on tullut mukana sisään. Hänelle jättää Pekka näitten päämiesten vartioinnin. Itse hän aikoo rientää keittiön puolelle, kun sotilas viittaa akkunanpieleen:

Siellä näkyy olevan vielä yksi, joka ei olekkaan kohottanut käsiään. Se on nainen. Sehän on eräs Lahja! entinen hyvä tuttu, mutta nyt jonkun toisen maailman asukas. Hyvin kalpea on Lahja, aivan kuin joskus ennen, tällaisen samantapaisen paukkeen keskellä. Kyllä sen raukan osalle on tosiaan pauketta tullut vähän liikaakin. Sellaista on ollut Pekan anti hänelle. Mutta nythän siitä tulee loppu. Kuuluu enään etäältä heikosti muutamia laukauksia ja pitkiä hurraahuutoja. Kaikki on selvitetty sen maailman kanssa, ja ovi avattu toiseen, jonka kynnykseltä vielä näinikään näkee eräät tutut kasvot. Pekka nyökkää niinkuin sellainen, joka on matkalle lähdössä, kysyen sitte tyynesti:

"Pekka! Mitä sinä tarkotat? Luuletko että minä olisin —?" Lahja seisoo ryhdikkäänä ja silmät leimuten miehensä edessä.

"En minä luule enään mitään. Ajattelin vain että jos olet panttivankina —"

"Eivät kerinneet vielä. Mutta minä jo löin sitä Iitaa. Sinä tulit,
Pekka! Voi miten minä olen odottanut!"

Lahja yrittää syleillä Pekkaa, mutta tämä tarttuu hänen käsiinsä ja pitää hänet alallaan.

"No, ei sitte muuta enään." Pekka taluttaa Lahjan sille ainoalle tuolille, joka sekaisin myllerretyssä huoneessa vielä on jäänyt pystyyn. Sitte sanoo hän toiselle sotilaalle, joka tulee sisään: "Viekää tämä rouva konttoripäällikkö Raatikaisen taloon. Tämä on tehtaan insinöörin rouva. Olkaa hänelle kohtelias, mutta viekää heti pois täältä — vaikka väkisin, jos ei muu auta."

"Minä en lähde mihinkään. Minä olen siellä, missä sinäkin, Pekka. Koettakaapa minuun koskea, niin —" Lahja vetäisee pienen pistoolin povestaan, mutta Pekka vääntää sen sukkelasti hänen kädestänsä, ja viskaa pois.

Seinän takaa keittiön eteisestä pamahtaa laukaus. Kuuluu meteliä ja kirouksia. Pekka rientää sinne. Siellä on jo kaksi keittiön kautta tullutta sotilasta, toinen kurkistaa vintin ovesta ylös rappusille, toinen nojaa seinään, pidellen rintaansa.

"Hei, vänrikki", huutaa solttu vintin ovelta. "Täällä on vielä kaksi, ja aika penteleitä ovatkin."

"Niin, yks ylettömän vikkelä hulikaani ja yks ämmä. Se sälli piru pisti
Eemeliä puukolla, ja sitte ne molemmat pääsivät pakoon tuonne ylös.
Paiskaanko ma sinne muutaman pommin?"

"Se nyt on ihme ettette saa tätä rouvaa vietyä pois. Viekää heti pois, mutta siivosti. Hetipaikalla! No!"

Molemmat joutilaat soltut taluttavat Lahjan saliin. Haavottuneelle Pekka antaa sidetarpeensa ja jodipullon, käskien hänenkin menemään saliin, toverien avulla laittamaan hätäsidettä. — Sitte, nähdessään olevansa yksin, Pekka tarkastaa vielä pistoolinsa ja riisuu saappaat jaloistaan. Hänen mielensä täyttää tyyni ilo kuin aukea meri, joka kimaltelee auringossa. Kaikki on käynyt paremmin kuin olisi voinut odottaakkaan. Nyt se on sitte selvä. Pekan osa Jyrkänkosken apajasta on jo pantu häntä varten erilleen, eikä tarvitse enään muuta kuin poimia se. Nyt on vain vielä viimeisen kerran oltava viisas ja rivakka. Ilveksen jäntereet olisivat tässä tarpeen.

Se äskeinen vintin ovella kurkistellut solttu tulee takaisin, räpytellen totisena silmiään:

Ja Pekka pujahtaa sukkasillaan vintin portaille, vetäen oven perässään kiinni, jottei hänen tuloaan pimeässä voitaisi ylhäältäkäsin havaita, ja jotta silmät tottuisivat vintin hämärään. Portaiden mutkauksesta näkyy että luukku ylhäällä on vielä auki. Ne siellä haluavat tietysti tapella; ne eivät ole sellaisia, joilta komennetaan käpälät ylös. — Ja niin onkin parempi — tulee selvä peli molemminpuolin. Mutta mitä peijakasta! Tuntuu palaneen käryä. Niitten sisulla ei ole rajoja, ne laittavat itselleen pulskan hautarovion. — Sehän olisikin hyvin yksinkertainen ratkaisu koko jutulle. Pekka voisi vetäytyä syrjään! Antaisi talon vain rauhassa roihuta, ja noitten kahden vintilläolijan paistua sen mukana, omassasytyttämässään nuotiossa. Niinkö? Ei, niin komeata ja vapaaehtoista lähtöä ei heille suoda. Heidän on tapeltava ja saatava lähtönsä Pekan kädestä. Sitäpaitsi Pekka ei peräydy tieltä, joka jo on alotettu. Vetäessään perässään kiinni vintinportaitten oven, on hän samalla sulkenut sen oven, jonka sisäpuolella on vain hän tässä portailla ja he tuolla vintillä. Heidän kolminkertainen asiankäynti on jälellä vain, ja sitte rauha. Siihen rauhaan on Pekka jo eläytynyt, ja sitä ei hän enään laske käsistään. On ehdittävä ennenkuin tuli leviää. Sukkelaan!

Välttyäkseen joutumasta vintille tullessaan väijytyksen uhriksi, Pekka juoksee äänettömästi ylöspäin, kokoaa sitte kaikki voimansa viimeisiin askeliin, ja lopulta yhtävauhtia ponnahuttaa itsensä syrjähyppyyn oikealle. Se varokeino onkin totisesti tarpeen, sillä vielä ei hän ole saanut vintin lattiaa jalkainsa alle, kun laukaus räiskähtää häntä vastaan, repäisten vasempaan kyynärvarteen niin että Pekka on lentämäisillään ympäri. Mutta samalla ottavat hänen jalkansa jo lujasti lattiaan. Artturi, joka ampui, on tulijan tuntiessaan senverran hätkähtänyt ettei kerkiäkkään syöttää kivääriinsä uutta panosta kyllin sukkelaan, vaan Pekka ehtii tointua ja tähdätä pistoolinsa hänen naamaansa.

Vastustaja vain karjaisee niin että koko vintti vavahtaa. Pekan käsikin pettää tämän villin raivonpurkauksen edessä. Täytyy ottaa uudempi tähtäys. Mutta kohdalleen päästyään tekeekin ase sitte kylmästi puhdasta jälkeä: peräperää lennättää se luodin Artturin otsikkoon ja toisen rintaan. Sälliltä sinkoaa pyssy käsistä, ja käsivarret levällään kierähtää ruumis nurinniskoin, mätkähtäen selälleen niin raskaasti että tomu pölähtää lattialautojen rakosista. Senjälkeen ei kaatunut enään värähdäkkään. Pekan valtaa sellainen tyydytys ja ilo että tuskin huomaa kipua kyynärvarressaan — sekin tuntuu vain suloiselta. On niin helppo olla kuin olisi ominaispainoltaan yhtäkkiä paljon keventynyt.

Ja kun toinen henkilö, joka sivumpana on kyykkinyt tulenteossa — tuli pilkahtelee vintillä jo kahdesta paikasta — nyt lähestyy, kohottaa Pekka tyynesti aseensa, odottaen vain ensin että tulija tuntisi hänet. Muorilla näkyy olevan kivääri, tietysti, niinhän Villi-Iitalla pitää ollakkin. Mutta muija ei näy vintin hämärässä vielä tuntevan esikoistaan, tuskin huomaakaan häntä, tuijottaa vain kaatunutta, alkaen valittaa särkyneellä äänellä:

"Arttu, Arttu, voi minun kultapoikani, onko sinuun sattunut? Sattuiko pahasti? Arttu-kulta, sano äitillesi, sattuiko pahasti?" — Muori kyykistyy kaatuneen viereen ja koettaa tukkia verta, jota hiljalleen pulppuaa otsasta. Huomattuaan rinnastakin tihkuvan punaista, parahtaa muija kamalaan itkuun: "Arttu-poika, oletko sinä kuollut? Etkä saanut äitillesi hyvästiäkään jättää!" — Muija hyppää pystyyn ja pui nyrkkiään: "Sinä perkeleen lahtari. — Pekka!"

Niin, Pekkahan se on, ja aseensa hän on laskenut alas, kykenemättä sitä enään nostamaan. Se pamahtaa vielä kerran hänen nyrkissään, pudoten sitte kolinalla lattialaudoille. Ja niin on Pekka aseeton. Hän odottaa vain mitä tulemaan pitää. Ei hän ole masentunut eikä tunne katumusta, ei tunne ylipäätään mitään, muttei hän voi tehdäkkään enään mitään — ajattelee vain: en jaksa tehdä tätä, en.

"Vänrikki hoi, se ampuu!", huutaa Pekan sotilas, jonka pää näkyy jo porrasaukossa.

Tosiaankin. Muijan kädessä kivääri jo ääntää: riks-raks. Pekka oikaisee vartalonsa suoraksi ja katsoo rauhallisena pyssyyn, joka ojentuu päin.

Pamaus sysää häntä rintaan. Pekka tietää että se sattui hyvin. Sitte pimenee silmissä, ja hän vaipuu humisevaan syvyyteen, johon vielä kaikuu etäältä kimeä laukaus. — Nyt solttu ampui muutaman vanhan naisen, ajattelee hän vielä. Nyt on kaikki selvää. — Ja sitte ei hän enään ajattele mitään. On niin hyvä olla, tulee niin valoisa, ja Pekka keinuu valossa hiljalleen kuin putoava paperilappu, joka ees taas leijuen vähitellen kepeästi laskeikse maata kohti.

Sairaalan valoisalla pihamaalla liikuskelee joukko sinikaapuisia miehiä. Toiset istuvat korituoleissa. Kaikki he ovat kalpeita ja laihoja. He ovat menettäneet paljon verta, ja siksi aurinko tekee heille hyvää.

Sanotaan että on juhannus. Hekin ovat saaneet juhannuksen, kaikkien ihmisten yhteisen kesäjuhlan. Sitä kai he kukin tuumivat, koska ovat tulleet niin hiljaisiksi. He olivat jo koteutuneet tähän sairaalassaoloon, johon ulkomaailma vain silloin tällöin lähetti jonkun vierailijan — omaisen tai tuttavan. Keskenään he olivat jo kuin yhtä perhettä, tottuneita toistensa kurjuuteen. Omista vammoistaan he saattoivat laskea reipasta leikkiä. He kilvoittelivat ilossa ja kokkapuheitten keksinnässä. He olivat rampojen ja runneltujen hullutteleva veljessarja — jos joku nääntyi ja kuoli pois, tai jos joku laskettiin parantuneena pois, ei joukkomieliala siitä muuttunut. Sellaiset tapauksethan kuuluvat asiaan sairaalassa ja antavat tälle ololle omaa erikoista väritystään.

Mutta nyt on heillekkin tullut juhannus. He tietävät ettei täällä enään viivytä kauvan, vaan että kukin kohdaltaan saa piakkoin yrittää uudelleen tuonne ulos, kaikille ihmisille yhteiseen elämään — niillä mahdollisuuksilla mitä kullakin vielä on jälellä. He ovat sodassa raskaasti haavottuneita nuoria miehiä, kaikki kuoleman valtakunnan porteilla käyneitä, ja siksi paluu tavalliseen elämään tuntunee monestakin oudolta.

Joku tarkka huomioidentekijä, jolla olisi sydäntä heitä nyt tarkastaa, voisi heidän erilaisesta esiintymisestään lukea mitä erilaisimpia mielialoja. Voisi aavistaa miten joku rampa mielessään kiroaa, ja toinen taasen sanelee äänetöntä rukousta. Keskikesän päivän kutsu on heille suuri koettelemus. — Toisille, joille toki on vielä kaikki jäsenensä tallella, voi tämä päivä olla ilon aihe — siksi he mielellään käyskentelevät etemmäs puistokäytäville, kuka katsellen siellä heleihin väreihin puhkeavia kukkalavoja, kuka puitten lehvien läpi seuraten pilven kulkua sinisellä taivaalla, kuka hyräillen jotain laulunpätkää. — Yhteistä kaikille lienee vain se että heitä piinaa toistensa kurjuus, joka nyt ulkoilmassa on liiaksi ilmeinen. Sairaalan puvut ja desinfisioimisaineitten katku kiusaa heitä, niin toisia, jotka siunaavat lämmittävää päivää kuin toisia, joita se katkeroittaa.

Sellaisena, tuskallisena ja poistyöntävänä, väreilee yleinen tunnelma ainakin sen sinimekkoisen kantapäillä, joka heikoin jaloin astelee puistotietä poispäin. Se on Pekka. Vielä kerran hän kääntyy katsomaan taakseen piha-aukealle. Siellä, sinisten vaikenijain yläpuolella, hohtaa puitten välitse sairaalan kellertävä seinä. Kaikki akkunat ovat auki, ja lumivalkoiset uutimet puistelevat niistä ulos helmuksiaan kuin jäähyväisiksi. Jäähyväisiksi, niinkö?

Silloin on täältä jo lähdettävä, tästä uupumuksen asuinsijasta. Ei saanutkaan mennä pois. Ruumis oli liian sitkeä. Se parantuu — täydellisesti. Puhkiammuttu rinta hengittää jo. Vasen käsikin taitaa parantua; ylihuomenna se päästetään siteistä. — Ja sitte! On mentävä tuonne ulos, aidan taakse, jossa elämä kohisee.

Niin, mikäs olisi ruumiin puolesta mennessä, jos tuntisi sinne vielä kuuluvansa. Mutta sinne paluustaan ei osaa iloita enemmän kuin nuo rammat tuolla. Melkeinpä täytyy kysyä itseltään: mennäkkö vai eikö mennä? — Täällä on ollut niin turvallista. On tarvinnut vain myöntää itselleen olevansa heikko, ja ajatella vain huomisesta huomiseen. Nyt tulee sellainen masentava kysymys eteen. Se loimottaa edessä ja vaatii vastausta. Eikä sitä jaksa ratkaista —

— Omatuntoni ei syytä minua mistään. En ole tehnyt mitään sellaista, joka mieltäni vaivaisi. Rauha nukkuneille. Nyt on heidän hyvä olla. Mutta minun ei ole hyvä. Inho ja kyllästys valtaa minut, kun ajattelenkin palaamista tuonne. Olen ollut jo kuoleman piirin sisällä, ja kuulun yhä sinne. Mitä teen enään tällä jälkielämällä? Miksi sitä minulle tyrkytetään? Miksi ovat lääkärit näin taitavia ja hoitajattaret näin huolellisia? — Olisivat edes hiukan hutiloineet. — Tai jos olisi silloin siellä edes ammuttu vähän suurireikäisemmällä pyssyllä — mitäs sellaisesta japanilaisesta, jolla saa puhkoa miehen seulaksi, eikä niistä lävistä sittenkään mahdu henki pihisemään loppuun.

Ei tottavieköön Pekkaa haluta enään palata tuonne. Hän aavistaa että tulee olemaan sanomattoman vaikeaa enään sinne toistamiseen juurtua. Hänen elämänsä puuta on töytäissyt sellainen myrsky, joka on sitä julmasti pahoinpidellyt. Se näyttää kyllä vahingoittumattomalta, voivatpa sivulliset luulla ettei sillä ole mitään hätää, mutta se itse tietää että juuret ovat poikki. — Ihminen ei lopultakaan ole mikään kasvi — jota voi leikellä, paikkailla, ja muutella paikasta toiseen — vaan paljon monimutkaisempi olento, jota ei voi verrata mihinkään muuhun. Ihminen voi näyttää aivan eheältä, vaikka hänen sielunsa juuret olisivat niin ruhjotut että tuntee olevansa aivan avuton ryhtymään enään mihinkään. — Ja sittenkin täytyy! Monen muun on täytynyt, ja täytyy Pekankin. — Miehuus lienee siinä että tyynesti alistuu välttämättömyyteen eikä napise eikä vapise.

Pekka on tullut sairaalan raja-aidalle. Sen läpi hän katselee pelloille ja niityille, kuvitellen olevansa tervehdyskäynnillä elämän luona. Mutta ei hän jaksa päästä siihen vireeseen kuin ennen, joskus. Välinpitämättömänä hän aistii luontoa, ihmetellen vain itsekseen mitävarten nuo linnut pauhaavat tuollatavoin ja mitävarten kukat niin tavattomasti helottavat. Se kai kuuluu niitten tehtäviin, ja niin kai ne ovat tehneet ennenkin, mutta Pekka vain ei ole entinen. Hänestä on tullut elämän inhoaja. Hänellä on entisyydestään päällimmäisinä hädän ja tuskan muistot vain. Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin joko kaivella niitä tai pysyä aivan turtana ja ryhtyä puuhaamaan jotain, ettei muistaisi olevansa olemassa. Mies ilman sukua, ilman kiintymyksiä, ilman mielenliikkeitä — olkoon nyt sitte sellainenkin olio maan päällä. Sanotaan että viisas on se, joka ei puhu mitään ei väitä mitään eikä halua mitään — ihmettelee vain. Se on surkeaa viisautta, mutta paremman puutteessa se saanee kelvata.

— Kunpa olisi edes selvän konkurssin tehnyt mies, niin löisi vain reippaasti entisyytensä ovet kiinni, ottaisi eteensä valkoisen paperiarkin, ja piirtäisi siihen uudelleen: Debet — Kredit. Mitään saldoa ei tosin olisi, josta alottaa, mutta sitähän alottaminen juuri merkitseekin että on alotettava tyhjästä. Vieläpä konkurssintehnyt tietää senkin että nyt on toimittava paremmin kuin ennen, sillä tileissä ollut vajaus on jäänyt muitten vahingoksi.

Mutta onhan Pekan asema sittenkin aivan sama! Hänellä on ollut takaaja — rajattomalla luottamuksella. Hänellä on ollut Lahja, ja on ehkä vieläkin. Tasan kaksi vuotta tuli viime-yönä eräästä kaukaisesta juhannusyöstä, kaukaisesta, hyvin kaukaisesta, niin että sen ja nykypäivän välille mahtuu kokonainen elämä, Pekan "kesä".

— Missähän lienee Lahja nyt, ja miten jaksanee? Sairaana on raukka ollut, kuumetaudissa, eikä Pekka ole edes vastannut hänen ainoaan kirjeeseensä. Ei ole voinut eikä halunnut, vaan melkeinpä salaa toivonut että kuolema korjaisi raukan pois. — Sittepä olisi Pekalla vapaat kädet tehdä itselleen mitä haluttaa, mennä edes muille maille ja kaivautua sinne, johonkin piiloon, niinkuin isä teki. — Isä! — onhan Pekkakin isä. Se on kaikkein surkeinta. Ei kenenkään pitäisi olla isä. Se sana voi tehdä miehen hulluksi. Takaapäin ja sivuilta on suku hävitetty pois, mutta eteenpäin se yhä lähtee jatkumaan — loppumattomiin. Suojasen Pekka ei voi kuolla, vaikka tahtoisikin. On olemassa eräs Taimi, joka yhä versoo jal ehtii.

"Pois! Laske minut menemään!" huutaa Pekka, huitoen käsillään, vasemmallaankin, joka tempautuu irti kannikkeestaan ja heiluu kuin veltto letku hänen sivullaan.

Pekka kävelee puistokäytävää, ja katsahtaa hätääntynein silmin eteensä, kuin peläten että siellä näkyisi jotain, jota ei halua nähdä. — Tosiaan siinä on edessä näky, joka saa hänet jäykistymään, sillä hän ei kykene päättämään onko se hourekuva vai onko se totta. Niinkuin joissain katolisissa pyhimystauluissa on siinä nuori nainen, lapsi käsivarrellaan. Ja naisella on Lahjan ulkonäkö, mutta niin muuttuneena, kärsivänä ja laihana. Naisen kasvot ovat kipeästi pingottuneet, ja silmät tuijottavat Pekkaa.

Lahja se on, se puristaa rintaansa vasten kääröä, joka itkee. Tämä on siis totta, he ovat siinä, äiti ja lapsi. Taimi on Lahjan sylissä, ja Lahja katsoo noin —. Pelkääkö hän Pekkaa, joka äsken huusi; pois!

Miehen nyrkkiin puserretut kädet hervahtavat, ja hän alkaa vavista niin ankarasti että hampaat suussa kalisevat. Lahjan oikeassa kädessä on kukkavihko, joka nyt ojentuu lapsen yli Pekkaa kohti. Lahjankin käsi vapisee. Kukkavihko tulee aivan Pekan silmien eteen. Siinä on syreenejä, valkoisia ja sinipunervia; niitten tuoksu levitteleikse näkymättömänä aaltona, joka hulvahtaa Pekan kasvoille, pauhaa sieraimista sisään — täyttää rinnan. Sepä merkillistä — nyt Pekka muistaa että Lahjan ihosta on joskus puhjennut miedompana sama tuoksu, joskus, silloin kun he ovat olleet kaikkein läheisimmät.

Molemmin käsin aikoo Pekka tarttua kukkavihkoon, mutta vasen ei jaksakkaan vielä nousta, oikea vain. Sillä ottaa Pekka Lahjan ranteesta, ja upottaa kasvonsa kokonaan kukkiin, hengittäen niitten mukana jotain kadotettua ja takaisin saatua.

"Lahja, minun — lahjani. Tulitko sinä minun luokseni? Yhäkkö sinun luotonantisi on rajaton? — Se on liikaa."

"Minä olen konkurssin tehnyt mies. Kaikki minussa on rikki. Minä voisin olla paha, hyvin paha. Siksi minä ajattelin jo — erota —"

Pitemmälle ei Pekka saa jatkaneeksi, sillä se sana, joka nyt jäi viimeiseksi, tekee ihmeitä. Samalla kun se on kuulunut, alkaa Lahja hervota, niinkuin suonet olisivat avatut ja veri vuotaisi hiljalleen kuiviin. Koskaan ei Pekka ole nähnyt sellaista kauhistavaa luhistumista. Ei sanaakaan Lahja sano, ei valita, mutta hän vaipuisi maahan ellei Pekka tarttuisi häneen kiinni ja taluttaisi penkille, joka onneksi on siinä kohdalla. Siihen Lahja lysähtää hervottomana selkä- ja käsinojan kulmaukseen, yhä lasta kannattaen, mutta niin voimattomasti että Pekan täytyy ottaa se häneltä, ennenkuin se putoaa, ja laskea se penkille — sillä Pekallakin on vain yksi kelvollinen käsi. Siinä he ovat nyt, he kolme, joitten pitäisi taasen alotella elämistä. Mutta Pekka näkyy heti ensitöikseen tehneen jotain törkeää, jota lienee hyvin vaikea korjata — päästi suustaan sanan, jota ei pitäisi terveellekkään sanoa, saati sitte kuumetaudin käsistä päässeelle, joka, itse tuskin vielä toipuneena, sydän rakkautta täynnä tulee tapaamaan miestään, tuoden kukkia, tuoden lapsen. — Mutta ei Pekka tarkottanut pahaa. Siksi hän ryhtyy selittämään, kertoo rehellisesti avuttomuudentunnostaan ja halustaan mennä pois — vaikkapa Amerikaan.

"Ja minäkö en saisikaan tulla mukaan?" kysyy Lahja hiljaa, melkein kuin itsekseen.

Siihen ei Pekka kykene sanomaan mitään. Häntä hävettää oma mitättömyytensä Lahjan tunteen rinnalla, joka on niin kiinteä ja ehdoton ettei sen antaumuksella näy olevan mitään rajaa — "ei mikään ole liikaa". Pekka havaitsee yhä selvemmästi olevansa silti jotain muuta kuin juurikatkein puu tai konkurssintehnyt mies. Onhan hänellä yhäti Lahja, muuttumattomana. Vaikka muuttuisi kaikki muu, niin Lahja ei muutu, se on huimaavan ihana totuus. Siinä tiedossa on Pekalle enemmän kuin kylliksi. — Mutta Lahja valittaa:

"No kerrankin olet sinä väärässä omalla erikoisalallasi. Sen voi oppia, ja minä tahdon sen oppia, vaikka aavistankin ettei se taito tule hetkessä, vaan vaatii ehkä vuosia. — Nyt aijon ottaa ensimmäisen oppitunnin, tekemällä sinulle muutamia kysymyksiä."

"Viimeiseksi aijonkin kysyä juuri sitä että onko tämä ollut kiusausta. Saat sen sitte itse päätellä. — Ensimmäinen kysymys: Onko rakkautta olemassa?"

"Siis sitä voidaan oppia sinulta. — Kolmas kysymys: Sinä olisit seurannut minua vaikka Amerikaan?"

"Mutta on paikkoja, jotka ovat pahempia kuin Amerika ja Atlanti. On helvettejä ihmisten sisällä, ja sanotaan olevan muuallakin. Kristityt tunnustavat erään sellaisen paikan, ja manaavat sinne paljon lähimmäisiään. Oletetaan että minä joutuisin sellaiseen paikkaan paistumaan. — Siis neljäs kysymys: Toisitko sinnekkin vilvoittavan pisaran, ja istuisit hetkisen näin minun vierelläni?"

"Viides kysymys: Toisitko samalla salaa hiukkasen tupakkaakin ynnä pienen putelin viiniä?"

Tämän kysymyksen uskaltaa Pekka tehdä, koska on Lahjan auenneessa käsilaukussa huomannut juuri nuo mainitut tavarat: tupakkarasian ynnä pikkaraisen pullollisen punaista nestettä, joka näyttää viiniltä. — Lahja rupeaa nauramaan:

"Kiitän. — Siis kuudes kysymys: Kai hyvä enkeli vastaanottaa suukon tuomispalkkaa? — Parempaa ei minulla ole antaa. Ja sitä on sinua varten säästetty kohta puolen vuotta. Kelpaako?"

Sanaa sanomatta ottaa Lahja lapsen käsivarsilleen, kurkottaen sen varovasti Pekalle.

"Siinä näet sen, joka on odottanut kohta puolen vuotta. Sitä on sinun suudeltava. Sitte vasta tulee minun vuoroni, jos antiasi niin pitkälle riittää."

Vastaukseksi Lahja ottaa itselleen sen Pekan annin, joka oli lapselle määrätty. Mutta riittäähän sitä silti vielä Taimi-raukallekkin. Lapsi, joka on imeksinyt peukaloaan, alkaa tietysti parkua, oudon miehen sutiessa häntä karvaisella naamallaan.

"Kylläpä sinä olet parrottunut, Pekka", ihmettelee Lahja. "En olisi ikinä uskonut että sinun leuvoistasi itää noin mahdoton määrä karvoja. Sinun pitää ruveta käyttämään partaa. — Mutta kuinka laihtunut sinä olet! Ja käsi! — paraneeko se?"

"Kaikki paranee, kaikki. Minä olen kuin nuori poika. Miltäs tämä tuntuu? Ja tämä? — Olenhan rakastunut toistamiseen — samaan Lahjaan. Sinä olit hyvä opettaja. Mutta minusta tuntuu että vielä täytyy tapahtua jotain ennenkuin minusta tulee oikea Pekka."

Taimilta riisutaan liiat hynttyyt pois. Ja sitä katsellaan, käännellään. Kun se potkii ja ryömii, nauravat he kaikin kolmin.

Pekan autioitunut mieli alkaa kasvattaa uutta nurmea entisten pahojen asiain yli. Nyt tuntuu hyvältä että on olemassa tuollainenkin — eräs Taimi. On taasen oikea Juhannus. Pekka sanoo:

XVI

"Insinööri Suojanen — neiti Sparre" — sanoo tukkukauppias sulavasti, lopettaen esittelyn, ja lisäten vielä: "molemmat samasta kaupungista — ehkäpä tuttuja jo ennestäänkin".

"Luulisinpä melkein", sanoo Pekka varovaisesti. "Mutta joiltain varemmilta vuosilta."

"Sepä mainiota", riemastuu tukkukauppias ja hykertää turpeita käsiään.
"Kai minä saanen sitte tehdä teistä pöytätoverit? Suostutteko, neiti? —
No niin, hyvä on. Istutaanpa pöytään."

Tukkukauppias häärää iloisena isäntänä, keikutellen, töpötellen lyhyvillä jaloillaan. Hän istuu pöytään, makeasti huokaisten, ja ottaen mahapullukkansa syliinsä, tuon hyvinvoinnin aatelismerkin — niinkuin hän sitä kutsuu —, jonka yli kiertävät vanteena paksut kultaiset kellonperät. Sitte, luotuaan tyytyväisen katseen yli katetun pöydän, isäntä pyöräyttää alahuultaan suunsa edessä kuin rasvaista makkarankylkeä. Se pikkuinen toimitus on ikäänkuin hänen ruokalukunsa, joka vastustamattomasti pulpahtaa esille hänen vatsansa syvyyksistä yhtähyvin pöydän antien edessä kuin hyvää kauppaa päätettäessä.

Ukko Liuski onkin neuvonut Pekkaa: Kun se itramaha huultaan pyöräyttää, vaikka kuinka valitellen ja vastahakoisen näköisenä, niin ole silloin varovainen — olet sen mielestä tekemäisilläsi huonon kaupan, ja se luulee jo pistävänsä sinut paistina poskeensa. Mutta silloin on sinun hetkesi, Pekka. Kun se jo maiskuttelee, niin oleppas silloin sukkela, ja lisää muutamia sopivia pykäliä kauppakirjaan. Ei se niitä silloin huomaa, kun maku on jo suussa. — Niin, Pekka, rehellisesti aina, mutta käytä aina eduksesi asianhaaroja, niinkuin tähän mieheen nähden sitä hetkeä, jolloin olet lietsonut sen himon niin voimalliseksi että se vie voiton älystä. Se on ylipäätään hyvä konsti monen kulassin kanssa pelatessa, ne kun ovat syömäreitä kaupoissaankin.

Siihen tapaan ukko Liuski isällisesti neuvoi. Ja Pekka otti opin onkeensa. Nytpä on sitte tehdas myyty, eikä aivan huonosti. Pääasia on kyllä että se on myyty. Sillä Jyrkänkoskelle ei Pekka enään menisi suurin surminkaan. Se maanpaikka on kertakaikkiaan saatava pois mielestä. Tämä halu oli Pekan heikkous tässä kaupassa, ja siksipä viisas appivaari varotteli, neuvoi. Kalkki on kuitenkin onnellisesti selvitetty, tulipa entisestä velkaisesta Pekasta kaiken lopuksi pikku kapitalisti, niinkuin kaikista, joilla näinä aikoina on jotain myytävää ollut. Selvinä ovat asiat. Ylihuomenna, syyskuun kahdeksantena, on Pekka jo kotona Taimin-päivillä. — Miksipä ei siis sopisi nyt ryypätä harjakaisia ja tukkukauppiaan nimipäiviä, Sakarin päiviä, yksintein.

Mutta sitä ei Pekka tajua mikä peijakas on vetänyt Signen tähän gulassiseuraan. Ehkäpä "muuttuneet konjunktuurit" ovat tämänkin ihmeen tehneet? Uusilla miehillä ovat nyt miljoonat — ja siellä nainen missä raha. Niin, onhan Signe konttoriväkeä, ja hyvinkin siis voinut jonkun liikeyrityksen mukana joutua tämän turpean porsaan hoiviin — ehkä rakastajattareksi, jakaen siten monen muun siniverisen daamin kohtalon. — Ehkei silti tarvitse aivan niin pitkälle mennä. Paremminkin lienee Signe täällä jonkinmoisena koristuksena elikkä liikkeen reklaamina, niinkuin ne säälittävät olennot, jotka pitkin katuja rahapalkasta kanniskelevat sirkusilmoituksia. Sellaiset olennot ovat Pekan mielestä aina olleet inhimillisen alennuksen säälittävimpiä ilmauksia. Ja ajatellessa Signeä samantapaisessa alennuksessa, leikkaa kyllä sitä sydäntä, joka kerran on Signeä ihanteellisuuden hurmiossa kutsunut ystäväkseen — rakastanutkin toivottomasti.

Onkos kumma jos Signe näyttää alakuloiselta. Vain lyhyt ilon häivä lennähti neidon kasvojen yli Pekan kätellessä häntä. Pekka huomasi sen kyllä, mutta pysyttelee puolestaan mahdollisimman jäykkänä ja varovaisena. Se pidättyvä olotila, joka viimeisinä kaupanteon päivinä on häneen syöpynyt, tehostuu vain äärimmilleen tässä sekalaisessa seurakunnassa, jossa enimmät sitäpaitsi ovat aivan uppo-outoja. Ne näyttävät kaikki olevan varsin rivakoita ryypyn ottajia, niin miehet kuin naisetkin. Ne lienevät tottuneita tällaiseen mässäykseen upean ravintolan upeassa yksityishuoneessa. — Signe vain jättää ruokaryypyn koskematta, vaikka sitä tyttörievulle tyrkytetään.

"Passaa ottaa nyt vain", kehottelee vastapäätä istuva mies, jolla on ruho kuin säkki, pää kuin porkkana, kaulaa ei ollenkaan. Se kuuluu olevan varatuomari; sillä on sakettipuku ja kirjavat liivit, joitten taskusta taskuun kelluvat tietysti kultaiset kellonperät, niissä vielä joku välkkyvä punnus. Kaikilla näillä ihmisillä on vitjoja, kellukkeita, helmiä, medaljonkeja, sormuksia. Sormuksia, huhhuh, niitä on etenkin naisilla niin ylettömästi että sormet jäävät karrilleen ja koko käsi näyttää isolta rupisammakolta. Se varatuomari — sillä näkyy kaiken lisäksi olevan vielä tehtaassa valmiiksi sidottu kravatti — se viittaa sormellaan, jota leveä kantasormus kiertää, viittaa Signen lasiin ja honottaa taasen:

"No, neiti-kulta, passaa ottaa. Se antaa ruokahalua. Ruokahalu puolestaan matkaansaattaa ihmiselle terveen ruumiin." — Varatuomari innostuu. Nyt se jo korottaa äänensä ja kohottelee lasiaan kaikkia päin, kuin sanojaan vahvistaakseen tai pöytäpuhetta pitääkseen: "Ja terve ruumis taasen on terveen sielun mieluinen asuinsija, etten kerrassaan sanoisi terveen ruumiin olevan koko sielullisen olemuksen, ja etenkin terveen sielun, välttämättömän perustan eli alkusyyn. Se tahtoo sanoa, toisinsanoen minä tarkotan, että vahvistakaamme ruumistamme tämän päivän sankarin kunniaksi. Ja olkoot nämä sanat samalla asiaankuuluvana pöytäpuheena, sillä, kuten arvoisa herrasväki näkee, tällä hetkellä kannetaan liharuoka pöytään, ja silloin, atrian huippukohdalla, on tapana puhua juhlallisesti. — Terve Sakariias!"

"Terve, terve!" huutavat toisetkin. Ja muuan muita hontelomman näköinen vinohartiainen mies sanelee mahtipontisesti, kuin akateemista sivistystään osottaakseen: "Mens sana in corpore sano, se olkoon tämän illan tunnussana." Eipä puutu kuorosta naisääntäkään; vilkas pikku rouva tukkukauppiaan edessä nousee ja hihkaisee lasi koholla: "avek, seesar, morituuri salyteerar dej!" — Mutta muuan sileänaamainen näyttelijän näköinen mies pöydän alapäässä irvistää ja kuiskaa taitavasti, jotta kuuluu yli koko pöydän: "ik pin, tuu pist, e-er ist". Sehän onkin näyttelijä, ulkonäöltään Pekalle tuttu — tämän seurueen virallinen narri kaiketi. Melun tauottua näyttelijä kääntyy äskeiseen varatuomariin päin:

"Kuules, veli Lehto. Minusta sinun juhlapuheessasi oli yksi epäselvä paikka. Sinä uloslausuit tavallaan että sielu on terveen ruumiin tuote. Mutta silloin kai sellaisilla ylen terveillä luontokappaleilla kuin emäsialla ja siitosoriilla on aivan erinomainen sielu?"

"Älä viisastele", keskeyttää varatuomari. "Minä puhuin ihmisistä enkä elukoista."

"Sitäpä minä en huomannut. Ja onhan jo itsestäänkin selvää että ihmisille puhutaan ihmisistä, elukoille elukoista."

"Tietysti", kivahtaa varatuomari, kääntäen ruhoaan; sillä hänen silmänsä eivät käänny koko pään kääntymättä, ja pää puolestaan ei käänny ellei koko ruho käänny. Laimeilla siansilmillään hän tahtoo seivästää vastustajansa, mutta tämä pilkistää niin hävyttömän tyytyväisenä vastaan että varatuomari Lehto hölmistyy ja alkaa muristen miettiä jotain, joka oli jäänyt hänelle epäselväksi.

Muut puuhaavat niin innokkaasti paistin kimpussa etteivät huomaa näyttelijän uskallettua hävyttömyyttä. Eivät he taitaisi huomata mitään vaikka ammuttaisi. Paisti onkin todella ensiluokkaista, heleätä, rasvakylkistä chateaubriandia, — Ihmeellistä, ajattelee Pekka, mistä nämä uusimman ajan Lucullukset ovat kaivaneet esille kaiken tämän pöydän hyvyyden, pahimpana pula-aikana, kun muilla on täysi työ saada edes kipene selvää leipää — ja kun saloilla jo purraan petäjänkuorta. Mutta mitäpä ei nykyisin rahalla saisi! Ja Pekka katsahtaa säälien Signeen, joka siinä sivulla syödä näpertää mykkänä kuin rangaistusvanki. — Kaksi näyttää täällä olevan armopalan syöjää, Signe ja tuo näyttelijä. Toinen alistuu, toinen pistelee ympärilleen.

Signe on pukeutunut tummiin, niinkuin ennenkin. Se sopii hänelle. Hän on kaunis, hiukan riutuneen näköinen. Sekin sopii hänelle. Olihan hän kaunis ennenkin, sellainen armas pikkuenkeli, oi miten armas olikin, ja hyvä. Vielä hänet helposti tuntee entisestään, mutta paljon on silti muuttunut — riutunut. "Niinhän se aika tassii", sanotaan. Kaikki me muutumme, joka päivä. Vanhuus lähenee nopeasti nykyajan ihmistä, vaikkei sen läheisyyttä ikävuosista vielä luulisi. — Sen vaistoavat nämäkin mammonan palvelijat tässä, ja senvuoksi ne särpävät joka hetki nahkansa täyteen sitä elämäniloa, jota rahalla saa. Miksipä heitä senvuoksi katsoisi nurjalla silmällä! — ehei, sehän olisi typerää. Pidetäänhän esim. perhoselämää siihen määrin oikeutettuna että runoilijat siitä lauleskelevat — miksei sitte riemastuttaisi tällaisestakin. Toisiaan ne molemmat täydentävät, ja tavallansa ihmislasta ilahuttavat. Kaikki on hyvää, kunhan sen vain pystyy hyvänä näkemään. Miksi sanotaan vain: iloitse iloitsevaisien kanssa ja itke itkeväisien kanssa. Se on kovin mietoa filosofiaa. Sanoisivat ennemminkin esim. näin: puurra muurahaisen kanssa, perhoile perhosen kanssa, ja sontiaisen kanssa, hm, sontaile. Jokaiseen niihin, ja moneen muuhun, elämänlaatuun sisältyy huikea jännitysväli iloaan jos itkuaankin, erilaisia ihmisiä, "kohtaloa", vaikka mitä. Kunhan jokainen vain täydestä sydämestään lajissansa tuijailee, niin mitäs siinä olisi moittimista. Kyllä maailmassa on tilaa!

Jo täyttää Pekkakin ryyppylasinsa omasta halustaan, paiskaa sen naamaansa, ja työntää paistin loput perään. Tekisipä mieli nuolaista veitsensäkkin ja röyhtäistä että raikuisi, — mutta jääköön se meno silti muille. — Signelle hän kuihkasee:

"No, eikös maistu? Tuumiskelin tässä että on reipasta ajatella näin: Maassa maan tavalla tai maasta pois. Miksi emme tässä myöntyisi vallitseviin tapoihin, samoinkuin ulkomailla matkustaessa. Päivällinen on hyvä; välipä tällä mistä ja miten se vuotaa. Appakaamme se vatsaamme. — Kelpaako tämä näin täyskasvuisen miehen maailmankatsomukseksi?"

Kyllähän Pekka tajuaa olevansa hävytön, mutta ei käy laatuun ritaroida enään entiseen tapaan. Se oli silloista Pekkaa se, ja sellaisenaan kyllä hyvää, mutta paljon muuttuu mies ajan mukana. Sitäpaitsi hyytää Pekkaa epätietoisuus siitä onko Signestä tällävälin tullut kala vai lintu. — Signe hymähtää vain surumielisesti, ja nyökkää päällään pöytäseuraan päin, sanoen:

Niissä sanoissa on enemmän huokausta kuin kysymystä. Ja Pekka huomaa kyllä että Signe ei sanonut "tuollainen", vaan "tällainen". Siksipä hän vastaa kylmästi:

"Siihen tapaan, vaikka nähtävästi vielä pahempi. Sillä kaikesta huolimatta minä tiedän mikä olen ja missä olen."

Pekka riuhtaisee savukkeestaan tukevat rynnässauhut, puhaltaen ne sitte huolettomasti yli pöydän, jotta ne osuvat varatuomaria vasten silmiä. Sellainen on tapana täällä. — Signe jatkaakin katkerasti:

"No mitäs teistä sitte on tullut?" kysyy Pekka, otettuaan jälkiruokaa roimasti, niinkuin muutkin — ei silti aivan yhtä paljon.

"Minusta? — Ei mitään." Ja Signe sanoo sen niin vilpittömällä äänellä että Pekka häpeää, eikä voi lausua jo kielellään pyöriviä sanoja: ei edes sitä, miksi teitä täällä voisi luulla? Sensijaan hän laskee kätensä vierustoverinsa ranteelle, sanoen välittömästi:

Signe ei vedä kättään pois, vaan kääntää kasvonsa Pekkaan päin. Ne kasvot loistavat sairaalloisen kalpeina tummasta puvusta, jonka kaulantiessä kiiluu pieni kultainen solki, Signen ainoa koristus.

"En tietenkään. Kukapa voisi olla aivan varma, kun —" Pekka katsoo vierustoveriaan suoraan silmiin — "kun ette itsekkään ole siitä varma. Mutta minulla on tunto siitä. Jonkinlainen vaisto sanoo sen minulle, enkä luule vaistoni pettävän — enään. Katsokaas, minäkään en enään ole lapsi. Olen hiukkasen kokenut, ja alan jo tajuta jotain. — Miksi te naiset olette niin hulluja että teille kelpaa vain se, jolla on praktiikkaa? Miksi ette ota meitä vastaan silloin kun olemme naiveja ja ujoja, mutta sydämemme ihanasti täysi, ja ruumiimme, hm, melkein koskematon?"

"Niin, nuorina ollaan teoreetikoita. Mutta sille ei voi mitään.
Älkäämme surko menneitä. Kunpa voisimme unohtaa!"

Pekka tuntee että on tultu liian vaarallisille aloille. On koetettava ajoissa luovia muistoista nykyisyyteen. Siksi hän jatkaa:

"Mitä pidätte näistä uuden ajan miehistä? Niissä on paljon reilua meininkiä, eikö totta? Ajattelin äsken että ne ovat kuin sittiäisiä, jotka iloisesti pörräävät ilta-auringossa, etsein kakkaroita, kuhun kaivautua upoksiin asti. Nyt on niitten aikakausi. Katsokaa, ne ovat vetäneet teidätkin mukaansa, ja tietysti minut. — Me olemme, hm, niin, tavanneet toisemme täällä, vanhenneina ja kolhittuina. Eiköhän olisi syytä tyhjentää tämä musta kahvi ja tämä kullankeltainen likööri vielä entiselle itsellemme, sille, joka talvisena yönä kuljeksi pitkin katuja, eikä älynnyt etsikkonsa hetkeä. Juodaanpas sen ruusun malja, joka kainona odotti nauttijaansa, ja sen mettiäisen, joka ei älynnyt jotain tehdä. Juodaanpas. Saanko kaataa teille likööriä?"

"En vielä, mutta toivon piakkoin tulevani. — No niin, siunataanpas hautaan entinen itsemme."

Signe ei koske lasiinsa, mutta Pekka tyhjentää senkin ja tilaa Signelle uuden lasin.

"Tietysti. Mutta tietänette etten aina ole ollut. Enkä ole nytkään niin paljon kuin luulette. — Olisitte kuitenkin voinut kilistää entisyydelle."

Signe kääntyy pois, alkaen puhella sen pirteän pikkurouvan kanssa, joka äsken "morituria" huusi. Koko seurue on jo iloisessa puheensorinassa liköörilasien ääressä. Siinä väitellään osakkeista ja prosenteista, autoista ja hevosista. Seuran tukipylväät, tukkukauppias, ja tirehtööri Lindström, keskustelevat postimerkeistä, sillä niitten keruu on heidän jaloimpien harrastustensa huippu. Asiantuntijana on heillä kolmantena tohtori Knut Jansson. Ja kyllä piisaa faareilla puhetta virhepainatuksista, sotamerkeistä ja muusta. Naisilla on ohjelmassaan antiikkiset huonekalut — kaikki vanhat tyylit ovat heidän kielellään ylimalkaan antiikkia — ja pianisti Pirhonen, jonka pitäisi piakkoin tulla tänne "pelaamaan musiikkia", niinkuin arvon rouvat sanovat. — Näyttelijä vain murjottaa itsekseen, sylkeä tupsauttaen lasiinsa ja ottaen siitä taasen naukkuja. Mutta kun ei kukaan ole näkevinään hänen mielenosotustaan (onhan likööri väärennettyä), nousee hän lopulta tuolille, ja messuaa:

"Minä veisaisin virsiä kuin seinähirsiä ja saarnaisin sanoja kuin kotahalkoja, mutta nyt mull' on jäykkänä kieli ja kuivanut sylki, ja niin musta on mieli kuin pannun kylki, enkä minä jaksa turista siitä autuuden kurista, vaan minä suren ja huokaan että entinen aika takaisin tuokaa, ne entiset kuomat ja entiset juomat, ja entinen pikku-kulta, joka on poisjuossut multa. Alas kurkun kautta tämä huono kalja; entisen ajan malja!"

"Kyllä se juoma sun haukuntasi kestää", ärisee varatuomari. "Mutta otetaas nyt kuitenkin yksi yhteinen ryyppy."

Yhteiseen ryyppyyn ryhdytään. Muitten siihen valmistuessa kääntyy Signe jälleen Pekkaan päin, kohottaen lasiaan ja nyökäten leppoisasti. Pekka kilistää hänen kanssaan, ja niin he, muitten selän takana, juovat sen yhteismaljaosuutensa kahdenkesken. Siten on heidän välilleen tehty hiljainen sovinto, jota ei enään puhein rikota. He uppoutuvat kumpikin tuumailuihinsa, ja todennäköisesti molempien tuumailut ovat muistelman luonteisia, sillä kun he silloin tällöin laseistaan maistavat, katselevat he toisiaan. Pekka koettaa Signen nykyisistä piirteistä kerätä kokoon entistä ihannettaan. Seuratessaan siinä silmillään hänen tukkarajaansa, kaulankaarretta, povea, herpoutuu Pekka omituiseen kiihottavaan tunnelmaan, jossa entinen aika tuntuu merkillisen läheiseltä ja sovinnolliselta. On kuin seisoisi menneisyytensä keskellä, ja ikävuodet kirmaisivat piiritanssia ympärillä, odottaen vain että Pekka valitseisi jonkun niistä kisatoverikseen. Pekka onkin jo valinnut, sillä yhdellä niistä on Signen ulkonäkö, se katsoo silmiin, se elää, ja sen povi soutaa kiivaasti. Se tarttuu Pekan käteen, sanoen:

"En minäkään", myöntää Pekka. "Lähdetään." Ja he lähtevät. Hiljainen humina helisee Pekan pään läpi, ja suonet polttavat, niinkuin ne huutaisivat täyttymystä sille, joka kerran oli jäänyt kesken. Ei ole Pekka tietänytkään että tämä intohimo on yhä elossa. Se on ollut väkisin painettuna piiloon, mutta nyt se tempaa portit auki, astuen tietoisuuteen niin tulisena kuin olisi se vain voimistunut syrjäytyksensä vuosina. Sitä olisi paettava, äly sanoo niin, mutta tunto sanoo avoimesti: tee se! ja Pekka vetää sormuksen nimettömästään, pistäen sen liivintaskuun.

Eteisessä ottaa Pekka portierilta Signen turkit, ja auttaa ne ylle. Kun kaulus on nousemassa niskaan, suutelee Pekka levollisesti niskaan puseron rajaan. Ja helpotuksen tunne täyttää hänet, sillä sitä samaa tekoa oli hän himoinnut jo kerran ennen, kun Signen kaula samallatavoin upposi turkin puuhkien sisään.

Ja kun mies tekee työtä käskettyä, mennen puhelinkoppiin, ottaa Pekka
Signen lujasti syliinsä, taivuttaen hänen leukansa esille kauluksesta.
Signen huulet vapisevat, ja posket ovat polttavan kuumat.

On kuin Pekan huulet tulvahtaisivat täyteen lämmintä verta, Signen verta, ja se leviäisi edelleen kihisten koko ruumiiseen. Sitä tapausta, juuri sitä, oli Pekka himoinnut silloin kun Signen kasvot olivat uponneet turkiksiin, ja huulien punaiset kaarteetkin katosivat piiloon. Sinä! Sinä! Nyt Signe on Pekan sinä. Sekin sana on vanha, vanha himo. Ja vielä! — sinä kokonaan.

Kuitenkin on Pekka levollinen, niin tyyni että tuskin lie koskaan vielä ollut. Se on varmuutta tulevasta ja helpotusta jostain menneestä kiusasta. Vain suonet kuohuvat hiljalleen, ja ohimoissa humisee. Heikkona piipityksenä kuuluvat portierin sanat: "auto on tullut" — niin heikkona että naurattaa. Portien, saatuaan viitosen, rientää kumarrellen aukomaan ovia.

Pekka taluttaa Signen lujasti käsipuolesta ulos, auton edessä vain pysähtyen kysymään:

Pekka katsoo kelloaan. Se ei ole vielä edes täyttä yhdeksää. Ja Pekka lausuu autonkuljettajalle hotellinsa nimen, vain yhden sanan, mutta se saa Signen vapisemaan hänen käsipuolessaan. Signe nousee auton kopperoon. Ja kun Pekka tulee perässä, sulkien kuomun oven, pusertuu hänen kaulaansa hämärässä kaksi käsivartta, ja ääni kuuluu:

Ja Signe suutelee pimeässä mihin sattuu. Signe on niin kuuma, aivan polttava — monen pitkän vuoden pettynyttä odotusta täysi.

XVII

Kukas on se, joka tuolta ovesta kadulle kurkistaa? Tunnetko hänet, Pekka? Tunnetko hänet, joka kurkistaa kadulle, kuunnellen räntäsateen läpi soinnuttomina kalahtelevia tornikellon lyöntejä — — yhdeksän, kymmenen, yksitoista — —

Voisithan hymähtää vain että mikä lieneekin yökulkija, joka ensin hiukkasen vainuaa ympärilleen ennenkuin uskaltaa ulos. Mutta pilkistelijä on silti liiaksi tutun näköinen. Se on mies. Se pujahtaa sukkelasti ulos, lähtien etenemään pitkin tyhjää katua. Kaulus sillä on pystyssä korvia myöten; se astelee epävarmasti kuin humalainen, ja poskessa, jota se peittää piilotellen, paistaa punertava viiru, josta tihkuu verta. Se naarmu ei ole mikään muu kuin Signen kynnenjälki. Ja mies itse ei ole kukaan muu kuin Pekka, eli Pekan kuva.

Pekasta on tullut kaksoisolio: tuo toinen, joka käy tuolla sisällä, ja tämä toinen, joka silläaikaa tässä odottaa. — Kahtiameno tapahtui siten että Signen luo mennäkseen on täytynyt riisua itsestään jotain pois, ja viskata kadulle. Sen saattoi heittää pois kuin ikävän vaatekappaleen, vaikka se palatessa taasen täytyi korjata matkaansa. — Korjatakko? Kyllä sen saattoi vielä aluksi, mutta tämä poisheitetty kasvaa kerta kerralta yhä suuremmaksi, eikä nyt enään ole hoivan tarpeessa, vaan päinvastoin odottaa hoivatakseen tuotakin, joka tuolta tulee, ja joka jo totisesti alkaa olla hommissaan retuperällä, tolkkua vailla aivan.

Räntää tuiskuaa taivaan täydeltä. Pilvet näyttävät riippuvan katonharjojen varassa, ja katu on kuin ahdas holvikäytävä. Yksinäisen kulkijan silmille ryöppyää räntää, joka sulaa vaatteilla vesivirroiksi. Katukäytävän hyhmäinen velli roiskuu kävelijän töksähtelevien askelien alla. Hän mutisee itsekseen:

— Ei tämä vetele enään. Tästä häätyy tehdä loppu. Tuota ovea en tämän jälkeen aukaise. — Ei ole meillä enään nuoruuden kaikkivaltiasta viattomuutta, joka pyhittää senkin mitä homehtunut "yleinen moraali" nimittää vääräksi. Me olemme kerran jo sivuuttaneet sen ajan, jolloin olisimme voineet kuulua toisillemme. Hulluja olimme molemmat, kun yritimme kaivaa entisyyttä esille haudastaan. Me löysimme vain luurankoja ja ruumismyrkkyä. — Vainajia voi palvella, jos haluttaa, ja viedä kukkia heidän haudoilleen, mutta koskea heihin ei pidä. Entisyyttä ei pidä vetää esille nykypäivään; ei pidä sekottaa entisyyttä ja nykyisyyttä. Niistä sikiää kuolema ja rikos. Rikosta tämä on ollut, koska se on raakaa ja inhottavaa. Hän jo kynsi minua, ja vaati minun eroamaan Lahjasta. Ei neitiseni, sitä en tee koskaan. Lahjan kanssa me elämme alituista nykypäivää, piittaamatta vuosista, jotka ovat ohitsemme kulkeneet. Me olemme vanhenneet. Meistä on tullut mies ja vaimo. Meillä on jo lapsikin. Olin mieletön kun hetkeksikkään antausin heidän piiristään pois. Vain heidän luonaan olen olemassa, vain heidän luonaan voin elää ja ponnistaa eteenpäin. Rauha vainajille — kaikille. Eteenpäin! Olen jo kyllin kauvan tässä luisunut takaperin.

Pekka astelee päättävästi, niinkuin tämä räntäpyryn läpi painauminen hyvinkin olisi menoa eteenpäin. Lienee kai se sitäkin, sillä onhan jo kohta ristinväli erottamassa kävelijää siitä ovesta, jonka hän äsken sulki. Ja välimatka pitenee joka askeleelta.

Katu ei olekkaan vielä typötyhjä. Tulee toinen yökulkija Pekkaa vastaan, samallatavoin kaulus pystyssä ja kourat taskuihin työnnettyinä. Tulija kävelee hitaasti, kumarassa. Pekan edessä se pysähtyy, katsoen silmiin. Se on Liuski.

Siinä seisovat nyt vastakkain appiukko ja vävypoika. Pekka on perinjuurin ällistynyt, eikä tahdo päästä tolkulleen mitä tämä kohtaus oikein merkitsee. Sillä siitä ei pääse yli eikä ympäri että Liuski on edessä, ehkäpä vartavasten tähän tulleena ja odottaneena. Ukon päällystakki ja lakki näyttävät märjiltä, niinkuin hän jo tovin aikaa olisi viipyillyt ulkosalla. Kovin vanhentunut on ukko. Vartalo on kutistunut, parta niin valkea ettei voi erottaa lumihiutaleita, jotka siihen putoilevat ja sulatessaan kastelevat sen märäksi. Parta alkaa tärähdellä:

Jos nyt tuo Pekka tuossa olisi oikea mies, niin älyäisi toki hävetä vanhuksen edessä, jonka äänessä ei ole mitään uhkaavaa — surua vain. Pitäisi tunnustaa olleensa tyhmä ja avuton leikkipallo tässä kohtalossa, joka miestä näin on paiskellut. Mutta Pekka tunnustaisi mieluummin olevansa vaikka roisto kuin leikkipallo. Pekka ei osaa vielä nöyrtyä. Sitäpaitsi häntä tietysti harmittaa näinikään joutua kolttosestaan kiinni kuin koulupoika. Siksi hän epäluuloisena murisee:

"Kyllä tämä hävettää minua", jatkaa ukko, puistaen päätään. "Sen toki arvannet että olen sinua odottanut?"

"Onpas sekin vanhan miehen työtä! Olisitte mennyt meille kotia odottamaan, jos teillä lienee jotain asiaa."

"Hyvän tunnin minä jo siellä vartoilin, mutta pistäysin sitte tälle suunnalle. Minä tiedän nykyisin sinun asioistasi enemmän kuin sinä itse. Eivätkä ne ole iloisia asioita, sanon minä."

"Kunpa ne hoitaisitkin!" kivahtaa ukko jo tulisemmin, ja hänen silmänsä välähtävät. "Sanoppas minulle nyt missä vaimosi on, ja lapsesi?"

"On ja ei ole. Tänään iltajunalla hän meni, eikä kukaan tiedä mihin. — Muuta ei minulla olekkaan asiaa. Nyt vain tahtoisin tietää kummalle meistä tämä asia tästälähtien kuuluu."

Siihen kysymykseen ei Pekka kykene vastaamaan, sillä tuntuupa kuin ei mikään enään kuuluisi hänelle. Hänen pikkuhumalansa on tuokiossa haihtunut, ja samalla tuntuu haihtuneen kaikki elämänmerkit hänen rinnastaan. Siellä on kammottava seisaustila, josta ei tiedä onko se lopullinen loppu vai hetkinen tyventä rajuilman edellä. — Hän on näkevinään miten jo saavuttamattomissa kiitää pois se, johon hän oli järkkymättä luottanut ja joka oli häneen luottanut. Jos Lahja olisi pettänyt, ei voisi tuntua näin autiolta. Silloin olisi edes kivun ja katkeruuden lohdutus.

Mutta mennä ilman muuta pois, sanaa sanomatta! Se on tietoinen teko, ja merkitsee että jotain korvaamatonta on luhistunut. — Yhtäkkiä katkaistu monien vuosien yhdessäolo repäisee miehen näennäiseen vapauteen, keskelle maailmaa, mutta hän tuntee olevansa yksin — tyhjyydessä. Hänen sisäisen katseensa edessä on auttamattomasti tyhjiö. Onko se todellinen aistimus vai ainoastaan äkkiä heräävän syyllisyydentunnon ensimmäinen raivaustyö, sitä ei Pekka kykene ratkaisemaan. Ei hän kykene ajattelemaan ei puhumaan ei liikkumaan. Hän on kankea. Hänen ruumiinsa ja sielunsa ovat jäykistyneet. Hänen silmänsä vain ovat revähtäneet suuriksi, ja ne näkevät edessään yhä tuon vanhuksen, joka katkaisee äänettömyyden lausumalla katkerasti:

"Niinpä niin. Kauniita huhuja sinusta jo käy, ja ne näyttävät olevan totta."

"Siksipä sietäisikin katsoa eteensä, ettei elä nurin itseään — ja muita."

Sen sanottuaan vanhus kääntyy ympäri, lähtien astelemaan pois. Menee hiljalleen, töpöttelee kankein ukon askelin, pää kumarassa, eikä edes kertaakaan katso taakseen, vaikka Pekka sitä melkein toivoisi. Mitävarten? Sitävarten vain että saisi jotain tehdä tai sanoa — ettei tukehtuisi. On kamala olla, kun ei ukko syytä mistään, sanoo vain; kysyy vain, ja menee pois. Mutta ei Pekankaan itsetunto salli huutaa menijää takaisin. Hän tuijottaa ukon perään, kiristellen hampaitaan. Vasta sitte kun toinen on jo kadonnut nurkan taakse, alkaa Pekka herätä. Hän karjasee mielettömästi, alkaen sitte nyrkeillään piestä talojen seiniä, kunnes veri tihkuu rystysistä. Pekan on niin paha olla että tämä typerä riehunta virkistää häntä — torjuu pois tyhjyydentuntoa ja vaimentaa lähestyvän itsesyytöksen askelia.

Kesken kaiken näkyy, räntäsateen ohetessa, kadun päässä miehen hahmo, joka lähenee. Se ei voi olla mikään muu kuin poliisi. Pekka, joka on kylliksi sekaisin päästään, saa silloin jalat alleen. Vaistomainen poikavuosilta periytynyt poliisikammo, ja omituinen uusi rikollisuuden aavistus, jouduttavat hänet sukkelasti lähimmästä portista sisälle ja sieltä edelleen aidan yli, seuraavalle pihamaalle. Ei kuulu ketään jälessä tulevaksi. Pekka istahtaa kärryn aisalle, pyöritellen neuvottomana päätään. Sitte alkaa hän pyyhkiä verta käsistään, huomaa samalla pitkän kaulahuivinsa, ja maiskauttaa suutaan kuin olisi se makeaakin syötävää. Mitäs tekee hän? Ei muuta kuin tempaisee kaulahuivinsa, solmiaa sen päät yhteen, tekee siitä silmukan, ja sovittelee sen kaulaansa. Katselee sitte ympärilleen. Vesirännissä näkyy mukava koukku. Siihen Pekka kiinnittää huivin toisen pään, ja rupeaa riipuksiin. Sylkäisee vielä kerran. Oikaisee sitte koipensa eteenpäin.

Tulee kai paha olla, sillä pian alkavat jalat uudelleen haparoida maata. Kädet tarraavat vesiränniin. Pekka nousee riipuksista sukkelasti jaloilleen, repäisee huivin kaulastaan, ja hengittää syvään.

— Hyi hitto, kun olin tukehtua, mutisee hän itsekseen, vieläpä haparoi seinäviereltä kouraansa lumisohjua, jolla hieroo ohimoltaan ja kaulaansa. — Ei minusta näy olevan mihinkään, ei edes tähän. Täytyy keksiä joku parempi konsti.

Mutta toisellaisiakin ääniä alkaa kuulua Pekan mielessä. Siellä ei suinkaan ole tyyntä tyhjyyttä, vaan siellä pauhaa ja poreilee. Siellä syyttää! Ja sepä ääni olikin ensimmäinen, jonka hänen järkkynyt mielensä äsken tajusi. Siitä johtui tuo hillitön halu ottaa itsensä hengiltä, heti, siekailematta. — Nyt sanoo jo toinen ääni: raukka, sinä yrität paeta. Kolmas sanoo: syyllinen ei tarvitse paljoa uskallusta kuollakseen, mutta kyllä elääkseen. Niin kuuluu monta ääntä, ristiriitaisia keskenään, enimmät syyttäviä, toiset lohduttaviakin. Ja Pekka tulee iloiseksi, voimasta iloiseksi, sillä kaikki näivettynyt itsetarkastelu ja entisyyteen tuijotus on poissa hänen sielustaan. Siellä poreilee ja liikkuu. Sieltä välähtää aivoihin kirkas ajatusyhdistelmä, niin kirkas että se hohtaa kuin otsaan kirjoitettuna:

Narri on se, joka luulee että kuolema on meitä varten. Se ei ole meitä, vaan me sitä varten. Elämä on meitä varten. Uskalla elää, uskalla kärsiä, uskalla kantaa tekojesi seuraukset, uskalla nöyrtyä, uskalla rakastaa! — eikä rakastella.

Pekka on taasen istahtanut kärrynaisalle. Hänen rinnassaan liikahtelee ja kihelmöi oudosti. Se on itkua, joka vastustamattomasti pisaroi esille. Pilvet ovat jo lakanneet satamasta, mutta Pekka istuu aisalla, katsellen miten kyyneleet tipahtelevat lumisohjuun. Ei niitä monta tule, eivätkä ne sokaise näköä; joku vain silloin tällöin kierähtää esille ja noruu nenänpäähän, josta Pekka niitä sitte puhaltelee maahan. — Mitkään eläimet eivät osaa itkeä, ihminen vain; ja Pekasta on lohdullista olla yksi heistä, ei huonompi jos ei parempikaan, yksi vain tällainen.

Kun ne puolikymmentä pisaraa ovat heruneet, mitä tuleman piti, eikä nenänpäästä, vaikka siihen kuin puhaltelisi, erkane enään yhtään pisaraa, herpoutuu Pekka ihmettelemään tämän itkun syytä. Ei sitä voi ymmärtää. Mutta Pekka tuntee taasen olevansa Pekka, ei tosin entinen, koskei enään haluakkaan olla entinen, ei uusi, koskei kukaan voi olla uusi; onpahan vain kuin itsensä löytänyt. On iloinen siitä että tässä istuu ja hengittää, että on tehnyt tyhmyyksiä ja että niitä tulevaisuudessakin tietysti tekee. On tyytyväinen siitä että on ollut vastuksia, ja tulee vastakin olemaan. On onnellinen siitä että on rakastanut, ja yhä — niin, varmasti — siinä on jotain uutta: syvemmin kuin ennen.

— Omituista, ajattelee Pekka kadulle tullessaan, miten passiivista on ollut minun suhteeni Lahjaan. Olen melkein itsetiedottomasti luisunut hänelle, ensin erään daamin sylistä, sitte kuoleman. Ja nyt olisi ilman Lahjan pakoa tapahtunut kaiketi taasen samallatapaa. Muut ovat valloituksia, hän on kohtalo, joka vastustamattomasti vetää puoleensa. Hän on ainoa, joka ei kysy mitään, luottaa vain ja uhrautuu. — Olisikohan tämä pakokin hänen puoleltaan minulle annettu uhri-lahja? Sellaista tekoa ei keneltäkään muulta voisi odottaa, häneltä ehkä. Se olisi yliluonnollista, eli, sanotaan suoraan; luonnotonta. Luonnosta viis! se ei kuulu minulle, mutta tämä kuuluu. Minä otan sen vastaan, minä tahdon sen, ja syleilen sitä Lahjana. En päästä häntä mihinkään, en edes kuolemaan, jos nimittäin niin hullusti on että hänellä olisi sellainen halu. En päästä. Jos ennen olen hänelle vain luisunut, niin nyt otan hänet.

XVIII

Pekka: Näet että tulen sittenkin. Et pääse minua pakoon. Minä tahdon sinut.

Pekka: Siinä ainakaan ei ole mitään pahaa. Päinvastoin siinä vasta lienee kylvetty meidän onnemme itu. — Sinä luhistuit minun silmissäni jo aikoja sitte, muutamana juhannusyönä. Mutta minä iloitsin siitä. Sinä tulit silloin ihmiseksi. Etkö nyt iloitse siitä että minäkin olen vain ihminen — parempi siis kuin epäjumala?

Pekka: Rakas, sillä olisit saattanut musertaa minut, ja niin olikin vähällä käydä. — Mihin sinä olisit mennyt?

Pekka: Etkö arvannut että minä olisin tullut mukanasi, vaikka mullan rakoon asti?

Lahja: Olisihan sinulle jäänyt Taimi. Minä aijoin sittenkin jättää hänet sinulle.

Pekka: Taimi ei merkitse minulle niin paljon kuin sinulle. Minä en välitä lapsista ja kapaloista. Rakastaja minä lopultakin olen enemmän kuin isä.

Pekka: On kyllä, sentakia että sinä olet sen äiti. Siten te olette minulle samantapainen asia kuin kristityille Uusi Testamentti.

Lahja: Olemmeko me sinulle asioita, eli asia? Mikä sen asian nimi sinun kielelläsi on?

Pekka: Kutsu sitä vaikka lahjaksi, mutta nyt vain pienellä kirjaimella, sillä silloin se minusta merkitsee enimmän.

Pekka; Ei se ole tarpeenkaan. Eivät ketkään ihmiset ymmärrä toisiaan, mutta voivat silti rakastaa. — Muistathan että kerran sanoin tarvitsevani vielä paljon oppia tässä asiassa. Mutta minusta tuntuu nyt ettei siinä oppia tarvitakkaan, vain uskoa. — Vieläkö sinä uskot minuun, tarkotan minuun ihmisenä, ei epäjumalana?

Pekka: Luulenpa että voimme heti palata kotia. Pue päällesi; minä puen
Taimin. Juna lähtee tuossa tuokiossa.

Lahja: Mitähän tästä tulee? Tuntuu niin oudolta kuin olisi edessä uusi elämä.

Pekka: Ei ole mitään vanhaa ja uutta elämää, mutta kyllä vaillinainen ja täysi elämä. Puhuimme kerran kesästä, meidän kesästämme. Se oli kovin lyhytnäköistä. Nyt minä juhlin sinussa koko elämääni. Sinussa näen minä kaikkeuden. Eikö totta? kaikkeuden voi nähdä missä tahansa. Minä näen sen sinussa. — Sinussa on siis minulle annettu kaikki.

Pekka: En liiottele. Minulla on kaikki, sellaistakin, jota en muinoin luullut koskaan voivani omistaa. — Kun olen saattanut teidät kotia, arvaappas mitä senjälkeen ensiksi teen?

Pekka: Kas veitikkaa! — Ei, ei niin. Mutta kaikkein ensiksi, vaikka nyt onkin kelirikon aika, pistäyn Jyrkänkoskella — viemässä kukkia äitini haudalle. Ja sitte minä otan sinut, ymmärrätkös? Ja sitte tulkoot vasta työt.

XIX

Pekka makaa hangella, valkoisella hangella, jolle aurinko paistaa. Hänellä on valkea hiihtopusero päällään, mutta se on veressä. Hänen suksensa ovat eri tahoilla, toinen pitkänään toinen pystyssä. Toinen sompasauva riippuu aidalla, toista ei näy. Aidan takana kohoaa sylenkorkuinen kallioseinä. Sieltä onnellinen Pekka on laskenut mäkeä, ja pudonnut aidanseipääseen, joka on puhkaissut hänen vatsansa.

Heloittavalla keväthangella hän makaa. — Lumi voi olla haurasta kiteinä, mutta haukena se on väkevää ja juhlallista, etenkin silloin kun se auringossa säihkyy, valontäyteisen taivaankuvun sitä vartioidessa. Hanki patjana ja taivaankansi peittona on Pekalla. Pari mäntyä värähtelee sivumpana heikossa tuulen hengessä. Aidan vierellä yksinäinen riippakoivu heiluttelee alastomia ritvojaan, odottaen kesää. Hangen alla kaikki niityn ruohot nukkuvat, odottaen nekin kesää.

Hangella nukkuja ei liiku, eikä nuku sellaista unta, josta herätään. Ei hän kysy enään koskaan: miksi? Eikä hän enään odotakkaan mitään. Mutta hänen vierellään seisoo valkea olento, joka näyttää odottavan.

Pekka: Kuka sinä olet, joka vielä tulet minun luokseni? Minä pelkäsin että tähän voisi tulla surullisia ihmisiä ja minut voitaisi viedä kuulemaan voivotuksia. Mutta sinun vaatteesi ovat valkeat, ja sinun kasvosi näyttävät iloisilta. Kuka olet sinä?

Pekka: En tunne. Mutta sinä olet niinkuin se pouta, joka kerran nauroi minulle kun minä luulin olevani minä. Ja samalla sinä olet kuitenkin niinkuin Lahja, ja sinun hymysi on niinkuin minun lapseni, joka jäi aamulla nukkumaan. Sinussa on kaikkea sitä, mitä minä olen rakastanut. Signeäkin sinussa on, ja Elinaa. Vaaditko sinä minua tilille?

Valkea: Sinne juuri, vaikka se, mitä sinä tarkotat, oli vain pieni hiihtoretki. Minä vien sinut sinne, missä sinä et omista mitään, mutta jossa kaikkeus omistaa sinut. Vien sinut vapauteen. — Katso, minä puhallan sinut tomuksi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SULJETTUJEN OVIEN TAKANA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.