The Project Gutenberg eBook of Maattomia
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Maattomia
        Yhteiskunnallinen maalaisromaani

Author: Veikko Korhonen

Release date: January 6, 2024 [eBook #72635]

Language: Finnish

Original publication: Helsinki: Otava

Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAATTOMIA ***





MAATTOMIA

Yhteiskunnallinen maalaisromaani


Kirj.

VEIKKO KORHONEN





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1920.




1.


Savuniemen heinäniityllä oli vilkasta liikettä. Kuivia heiniä oli
päivän kuluessa kasaantunut melkoinen määrä, ja nyt oli ne saatava
ennen sateen tuloa korjuuseen. Työväki hääri vähissä vaatteissa
isäntä-Hentu hoputteli mökkiläisiään, jotka olivat veroa suorittamassa,
kiivaampaan liikkeeseen.

Tämä liiallinen kiirehtiminen näytti miehiä kovin sapettavan. Yksi
ja toinen jo kirosi, mutta koetti vielä hillitä kiukkuaan pahemmin
ilmoille purkautumasta.

Pilvi nousi uhkaavasti, ja useita kasoja oli vielä niityllä. Hevoset
huohottivat ja miesten kasvoilta virtaili hiki. Muutamia pisaroita jo
putoili.

— Heilukaa kiivaammin, kastuu kuivat heinät, helvetti! huusi isäntä.

Mutta silloinpa miesten sisu jo purkautui.

— Heilu itse!

— On tässä jo juostukin tarpeeksi. Kun kastuu, niin kastukoon.

Jo joku vielä lisäsi:

— On tässä taas riehkaistu niinkuin henki olisi kysymyksessä, mutta
viimeistä kertaapa sitä rehkitäänkin verotyössä.

— Viimeistä...? Ala jo kääntää hevosta! hihkaisi Hentu välittämättä
miesten puheista.

— Niin, niin. Etkös muista, että torpparit on jo vapautettu, sanoi
edellinen. — Ei olisi pitänyt enää kiirehtiä, kun näkee, että kaikki
koettavat parhaansa.

— Puhukaa sitten vapaudesta, kun olette sen ensin saaneet, sanoi
isäntä kiukkuisesti kävellen miesten rinnalla, jotka menivät viimeisiä
heinäkasoja noutamaan.

Oli jokaiselle tunnettua, että Savuniemen Hentu ei pitänyt uudesta
torpparilaista.

— Toisen omaisuutta sen lain avulla riistetään, oli usein sanonut sen
jälkeen kuin oli tullut huomaamaan, että hänenkin oli luovutettava
palstat alustalaisilleen. Niin nytkin. Miehet näkivät, että isäntään
oli sattunut heidän huomautuksensa. Silmät paloivat ja suupielet
värähtelivät. Jos ei olisi pitkin päivää kiirehtinyt, ei olisi
heidänkään puoleltaan ruvettu sanailemaan, mutta nyt kiehahteli sisu
molemmin puolin. Sade pieksi heiniä, ja miehet kiirehtivät latoon,
jonne Hentukin tuli viimeisenä.

Oli tuokion kestävä äänettömyys, jolloin jo luultiin äskeisen
sanaharkan unohtuneen. Mutta se alkoi pian uudelleen, kun joku miehistä
virkkoi:

— Paljon tuli tänään heiniä latoon. Hyvillään saa olla isäntäkin.

Hentu muljautti vihaisesti puhujaan.

— Olisi saatu kaikki kuivat heinät latoon, jos olisi liikuttu
ripeämmin, sanoi hän.

Se oli kuin pommi, joka räjähti miesjoukossa.

— Voi helvetti mitä puhuu! Henki tuo oli jo melkein katkeamassa, kun
yhteen menoon juostiin.

— Onhan se vanhastaan tiedetty, ettei tälle isännälle riitä työ, vaikka
sitä tulisi miten paljon tahansa, sanoi toinen, ja kolmas jatkoi:

— Tuleekohan tuota vielä ensi kesänä yhtä paljon. On se nähty, ettei
päiväpalkkalainen tee sitä, minkä verotyöläinen.

— Sitä ensi kesää te nyt odotatte ja toivotte, että talollisten työt
jäisivät tekemättä, kuohahti Hentu. — Kyllä rahalla työt sujuvat.

— Kukapa tuosta iloinnee, jos työt tekemättä jäävät, sanoi Harjamaan
Aapo, Hentun torppari. Siitä taas, että verontekijät pääsevät omalle
palstalleen, ei voine olla kukaan kunnon ihminen iloitsematta.

— Sitten kun pääsee, jurahti Hentu.— Puhukaa sitten vasta, kun olette
isäntiä. Nyt te olette vielä minun alustalaisiani ja teette mitä minä
käsken.

— Niinhän on tehtykin. Mutta kun ei jaksa enempää kuin jaksaa, niin saa
vihoittelut palkakseen.

— No muuta palkkaahan tästä verotyöstä ei tulekaan, naurahti joku.

— Ettekö muka mökkienne maista saa tuloina palkkaa verotyöstä, kivahti
Hentu. Häntä jo sapetti niin, että nousi kiivaasti seisomaan, mutta
löi noustessaan päänsä ladon katto-orteen ja kirosi karkeasti, painuen
jälleen istumaan.

— Kyllä ne mökkien tilukset ovat tulleet jo verotöinä useimmilta
maksetuiksi, ja vielähän niistä maksetaan lisääkin, sanoi Harjamaan
Aapo.

— Ottakaa ilmaiseksi! kiukkuili isäntä. — Eihän siinä muuta kuin
aloitatte taas kapinan ja julistatte maat yhteiskunnan omiksi, pisteli
hän.

— Eikä oteta. Ei ole tässä joukossa yhtään miestä, joka olisi sitä
tietä aikonut ottaa ennenkään. Mutta lain myöntämillä keinoilla
otetaan, jos ei kerran vapaaehtoisesti anneta, jatkoi Aapo.

— Ei anneta! jyrähti Hentu.

— Antavatpahan monet muut.

— Antakoot! Min' en anna muutoin kuin pakolla!

Joku joukosta sanoi tähän:

— On siinä mies, kun puhuu omaa tekemäänsä lakia vastaan.

— Ei ole minun tekemäni, sanoi Hentu.

— Edustajiesi tekemä ainakin, virkkoi joku vanhempi mies. — Olithan
tuota samaisen lain syntyä huutamassa joka päivä, mutta nyt kun tuli
aika panna lakia käytäntöön, onkin toinen ääni kellossa.

— Semmoinen siin' on mies, jurautti muuan vanha mäkitupalainen ja
purautti suustaan vahvan purusyljen, joka meni isännän kengän kärjelle.

— Elä sylje varpaille, kiukkusi Hentu.

— Vahingossa se... Minullekin tämä lupasi aina antaa torpan maat,
jatkoi mies, — mutta kun tulin pyytämään, niin toiseen kertaan aina
jäi, ja nyt olen jo vanha mies enkä kykene torppaa rakentamaan.
Pojatkin ovat menneet maailmalle, kun ei ollut omaa kontua. Semmoista
se on. Vielä häntä sitten puhuu ja pulittaa.

Naurettiin. Ukko sylkäisi uuden syljen, kuin kaikkea katoovaista
halveksien, ja kellistyi heiniin kyljelleen.

Hentu koetti pitää puoliaan, mutta huomattuaan jokaisen mielipiteiden
olevan häntä vastaan, vaikeni kokonaan ja katsella murjaili ladon
suulta sateiselle niitylle. Hittojako heidän kanssaan rähisemään,
mietti hän. Ovat nyt niin peevelin komeita, kun päästään muka
isänniksi. Jos sitten heistä kykenee yksikään isäntänä olemaan ja omaa
maata hoitamaan. Siihen työvoimaansa muka luottavat. Sattuu sairaus
tai muu tulemaan, niin silloin meni palsta vieraalle. Mutta ottakoot
ja koettakoot. Sittenhän sen tietävät. Vieväthän ne häneltäkin maita,
mutta viekööt. Loppuu kerran jurnuttaminen ja niskoittelu.

Hentu nousi ja mitään virkkamatta lähti astumaan pois niityltä.

Miehet naurahtelivat.

— Jopa Henterin niska nyt punoitti, virkkoi joku miehistä.

— Sai kerrankin kuulla totuuden, sanoi toinen. — Jos olisivat kaikki
maanomistajat tuonlaisia, ei uuden lain käytäntöönpanosta tulisi
mitään. Riitaa ja rähinää olisi maailma täysi.

— Paljon on tällaisiakin isäntämiehiä, arveli joku.

— Se on tietty. Enin osa heistä kuitenkin mukisematta tyytyy lain
määräyksiin.

— Samaa maata se on Arvolan Aatamikin kuin tämä, sanoi joku. — Kuuluu
pihisevän ja puhisevan, kun on monta torpparia ja mäkitupaa ja menee
paljon maata heille.

— Niinkuin muka liian vähän itselleen jäisi. Melkein kokonainen
manttaali miehellä.

Sade rapisi kattoon ja oli oikein mukava jutella ja levähtää
tuoksuvissa heinissä. Väsyneimmät olivat kellistyneet heinille ja
kuorsasivat äänekkäästi. Alkoikin olla jo ilta käsissä. Ennen neljää
oli aamulla tultu töihin ja aherrettu lepäämättä koko päivä.

Monellekin miehistä oli vielä riittävästi verotyötä, vaikka omatkin
työt olisivat tekijätä kaivanneet. Mutta kangastelihan tulevaisuus
lupaavana. Ensi suvena saisi jo tehdä omaa työtään. Vastenmieliseksi
käynyt verotyö loppuisi vihdoinkin.




2.


Rinteen Otto palaa myöhäisenä heinäkuun iltana verotyöstä. Arvolan
hovitilan niityllä on tänään ollut raskas päivä, ja Otto laahustaa
kumaraisena ja väsyneenä kotimökilleen. Ilta on lämmin ja autereinen,
ja metsän salaperäiset tuoksut ympäröivät kulkijaa, mutta Otto ei sitä
huomaa. Hänen aistimensa on raskas työ tylsistänyt. Nenä tuntee vain
piimäleilistä tulevan kirpeän hajun, kun leili siinä hänen selässään
heiluu kepin nenässä. Yksi ajatus vain takoo miehen päässä: — Pääsee
kohta kotiin ja Riikka ammentaa puuroa kuppiin ja käskee syömään.
Saunarenkkana on ehkä lämmitetty... saa hautoa noita raajoja. Kova
päivä niityllä... kotona puuro ja sauna... saattaa olla kahvikin.

Joku uusikin ajatussarja koettaa päästä eloon, mutta se painuu
voimatonna takaisin, ja taas tulee se entinen.

Rinteen Otto on iältään vähän yli viidenkymmenen. Pitkä, laiha ruumis
huojahtelee kävellessä, ja kasvot ovat kuopalla. Silmät ovat nuorempana
saattaneet olla siniset ja virkeät, mutta nyt niissä on ainaisen
arkipäivän eloton harmaus.

Kohta kolmekymmentä vuotta on hän ollut mäkitupamökissään Arvolan
takamaalla. Renkinä oli ensin talossaan ja siitä nai piian ja tuli sen
kanssa takaliston mäkituvassa lapsia siittäneeksi niin, että viisi
vanhinta on maailmalla ja neljä vielä kotona leipää huutamassa ja
yhteistä toimeentuloa niukentamassa.

Kuluneet sotavuodet ja kapina-ajat olivat köyristäneet Oton selkää,
joka siihen asti raskaasta raadannasta huolimatta oli koettanut
pysyä jotenkin suorana. Pitivät vähän aikaa vankina, ja leipäkin oli
vähissä perheeltä, ja se miestä vanhensi. Aatami-isäntä oli joka vuosi
lupaillut torpan maita Otolle, ja siinä toivossa oli koettanut kaikin
voimin raataa talon laajoilla vainioilla. Kaksikymmentä vuotta oli sen
lupauksen täyttäminen jäänyt vuodesta vuoteen, ja nyt se tuntui jo
häipyvän olemattomiin. Vuosi sitten oli Otto kerran vielä kysäissyt
isännältä:

— Tuleekohan siitä torpan saannista mitään?

Siihen oli isäntä vain naurahtanut:

— Mitä sinä vanha mies enää torpalla... toisten hyväksi sitä
perkkaamaan ja rakentamaan.

Siihen se jäi, ja silloin Otto tiesi sen toiveensa jättää kokonaan.
Kapina-aikana temokraatit saivat uskotelluksi maanjaollaan, ja silloin
kituvat toiveet oman maan saannista näyttivät toteutuvan, mutta
ainoastaan hetkiseksi. Nyt ei enää tehnyt mieli ajatella koko asiaa.

Otto on päässyt jo kotiveräjälleen. Siinä ovat vastassa nuorimmat
lapset, risaisina ja likaisina. Ei ole Riikalla aikaa pestä pyykkiä, ja
hajoisivat vain pahemmin mukuloiden ryysytkin pestessä.

— Menkäähän tuosta... hosii Otto lapsia, jotka ovat siinä jalkoihin
sotkeutua.

— Onko äitinne keittänyt puuron ja lämmittänyt saunan? kysyy Otto.

— Ei oo puuroa, mut sauna on.

— Ka, miks'ei puuroa?

— Kun ei oo jauhoja.

— Joko ne perhanat on taas lopussa, kivahtaa mökinmies kärsimättömänä
ja astuu tupaan.

Riikka, Oton vaimo, on ainaisen köyhyyden kynimä, elämäänsä
kyllääntynyt olento. Nytkin hän kähnii siinä hellan ääressä ja
korvallistaan raapien kohentelee tulta kahvipannun alle.

— Toitko sinä jauhoja? kysyy Riikka.

Ottoa sapettaa se kyseleminen. Syövät täällä laiskana, akka ja lapset,
ja hänen pitää kulkea työssä.

— Helvetistäkö niitä aina piisaa, jurahtaa hän ja kaivaa piipun, ainoan
ystävänsä, housujensa taskusta.

Akka vaikenee. Ei halua tällä kertaa riitaa rakentaa, kun niin
muutoinkin laiskottaa. Helteinen ilma on koko päivän raukaissut. Maha
kyllä mouruaa ja vaatii vahvempaa ruokaa kuin kuivunutta leipää, mutta
tuleepa yö ja saa unta, joka on kaikesta parhainta.

Otto vetelee savuja ja Riikkaa katsellen miettii omia mietteitään.
Ne ovat muuttaneet äskeistä suuntaa ja kiertelevät nyt laihan ja
unisen avion lähettyvillä. — Ihme, miten rumaksi tuo akka on käynyt,
on Otto aikeissa sanoa ihan ääneen, mutta huomaa, että se saattaisi
loukata akkaa, eikä sanokaan mitään. Ajattelee vain. — Oli ennen
lihava ja punakka ja nyt on tuommoiseksi käynyt. Lapsenteossa ja
muussa puutteellisessa elämässä lienee surkastunut. Sitä ennen halasi
mielellään, ja siksihän noita lienee tullut niin paljon lapsiakin.

Otto naurahtaa mietteilleen, ja Riikka kivahtaa:

— Mitä sinä naurat? Sitäkö että jauhot loppuivat?

— Mitäs minä siitä... tuli tuossa vain vanhat ajat mieleen. Kun olit
komea ja lihava.

— Hyh... vieläkö sinullakin pitäisi olla korea akka mukamas. Nälkä se
on minutkin ruotinut.

Riikan uneliaisuus on hävinnyt, ja hän aloittaa tavanmukaisen
valitusvirtensä ja haukkuu lopuksi miehensä, joka ei ole kyennyt
enempää hankkimaan.

Otto menee ulos ja pihakivellä istuen odottelee saunaan menoa.
Jotenkuten joutuu siinä maattomuus mieleen. — Olisi minullakin
torppa ja oma hevonen ja neljä lehmää. Hätäkö olisi silloin perhettä
elättäessä. Arvolan maillakin on puuttomia ahoja ja soita, jotka
eivät tuota mitään ja joutaisivat maattomille, minullekin, mutta ukko
ei anna. Ei sano antavansa palstoja torppareilleenkaan, vaikka laki
kuuluisi semmoinen olevan. Tokko heille sitten lakikaan enää voinee
mitään, maanjusseille. Semmoisiksi ovat paisuneet.

Omituisen tylsänä istuu Otto siinä pihakivellä. Lämmin tuulen henkäily
hivelee ruumista avonaisesta paidan aukosta ja puistelee mennessään
pihahaavan lehdet liikkeeseen. Otto kuulee jossain lehtien liikkuvan,
mutta väsynyt ruumis ei tunne enää tuulen hyväilyä. Lyhyt ajatuksen
tynkä on vain elossa. — Kuuluvat saavan torpparit omaa maata, jos
saavat. Mäkituvat ei saa, en usko. Ja mitä sillä tyhjällä. Saakoot.
Menen tästä ruunun töihin. Talo ei huoli enää vanhasta ja vaivaisesta.

Siihen se katkeaa ja tapailee taas samoja asioita. Nukuttaakin jo.

Otto herää siihen, että ulapan äärellä jyrähtää tärisyttävä ukkonen ja
salama leimahtaa yli taivaan. Vilunväreitä tuntien juoksee hän saunaan.
Löyly virkistää hetkeksi mieltä, ja kohta hän jo haastaa Riikalle:

— Olisi meilläkin torppa, niin olisi riittävästi leipääkin. Nyt
saataisiin ehkä omaa maatakin.

— Elä horise. Eivät rikkaat sulle maitaan anna, kivahtaa Riikka.

Ja siihen se katkeaa. Ei puhu Ottokaan enää mitään. Kiuas vain hiljaa
pihisee ja sade rapisee saunan kattoon.




3.


Elokuu on jo menossa. Harjamaan Aapo odottaa vuokralautakuntaa, jonka
pitäisi hänen torppansa erottaa emätalosta. Savuniemeläinen ei ole
suostunut vapaaehtoisesti maata luovuttamaan Aapolle. Lautamiehen on
vaatinut papereitakin antamaan.

Savuniemen rintamailla ei ollut muita torppia kuin Honkamaa, toiset
mökit olivat takamaalla. Vain muutamat talolliset olivat pitäjässä
itse tarjonneet torppareilleen maitaan lunastettavaksi ja sovussa oli
rajat aukaistu ja hinnoista sovittu. Muutamassa talossa oli lautakunta
käynyt vain sovittelemassa, kun isäntä ja mökkiläinen olivat yhteisesti
pyytäneet. Riitaa ei sielläkään haastettu.

Savuniemen Hentu oli toista maata. Uhkasi mäkitupalaisensakin ajaa
pois, jos aikoivat maata ryhtyä vaatimaan. Sanoi heidän loisia olevan.

Aapo käveli pihamaalla ja tarkasteli, eikö jo miehiä näkyisi. Olihan
isäntä uhannut vastustaa palstan luovutusta. Eihän tietänyt, mitä
keinoja oli sillä mielessä. Saattoivat auttaa häntä lakimiehetkin,
niinkuin oli kehunut.

Hänen palstansaantinsa piti olla yhtä suora ja selvä kuin toistenkin.
Uutta lakia ei hän tosin tuntenut. Olisi pitänyt lukea se ja tutkia
kaikin puolin.

Aapo oli vielä nuori mies, iältään vähän vailla kolmekymmentä.
Isältään oli hän saanut torpan, jossa ei muuta perhettä ollut kuin
hänen isänsä ja äitinsä. Isä oli heikko ja sairaalloinen, mutta äiti
kykeni vielä hoitamaan torpan pienen karjan ja muutakin taloutta. Aapo
oli paikkakunnan tunnetuimpia työmiehiä, ja jo senkin vuoksi olisi
Savuniemeläinen pitänyt hänet edelleen veroatekevänä torpparinaan. Aapo
taas ei mitään niin kiihkeästi toivonut kuin että pääsisi vapaaksi
verotyöstä ja saisi kontunsa omakseen. Ensimmäisten joukossa oli hän
palstoitusta pyytämässä.

       *       *       *       *       *

Lautakunnan miehet saapuivat, ja Aapo vei vieraansa tupaan.

Isäntää ei kuulunut, vaikka määrätty tunti oli jo ohi kulunut.

— Jokohan jättäysi tulematta, virkkoi Asko, lautakunnan puheenjohtaja,
muuan nuori torpanmies.

— Mennään tästä hakemaan, jos ei muuten tule.

— Tehdään Hentulle iso huutosakko. Opetetaan miestä potkimaan lakia
vastaan.

Miehet naureksivat ja laskettelivat pilojaan. Toisina lautakunnan
jäseninä oli Seppä, parrakas ja pyöreä palstatilallinen, ja Taneli,
talonpoika, jolla oli valtavassa ruumiissaan perin hyvä tahto
saada syntymään pikkutiloja niin paljon kuin mahdollista. Omille
alustalaisilleen hän oli jo jakanut palstat ja hinnoittanut ne
alhaisempaan kuin yksikään vapaaehtoisista maanantajista. Miehet saivat
olla yhtämittaa liikkeessä. Anomuksia tuli torppareilta joka päivä, ja
homma oli vaikeata ja kaikin puolin vaivalloista, missä ei maanomistaja
itse helpottanut lautakunnan työtä.

Kun lautakunnalla oli tiedossa, että sovintoa ei tulisi syntymään
Harjamaassa, lähtivät miehet mittaamaan Aapon viljelyksiä Hentua
odotellessaan.

Aapo ei osannut ryhtyä mihinkään toimeen. Hänen tarjoamaansa apua
eivät miehet sanoneet tarvitsevansa, ja Aapo sai kävellä tyhjin toimin
kartanolla.

Aapon isä, puolisokea ja -kuuro ukko, tuli kartanolle ja puheli
puoliääneen itsekseen:

— Vähäinenkin sopu se särkyy niitä rajoja aukaistessa, semmoisen
unen näytti. Eikö saane poika siirtää tästä asumasijojaankin toiseen
paikkaan. Sinnepäin se uni vähän viittailee.

— Että mitä? huutaa Aapo isälleen, jonka on kuullut taas itsekseen
puhelevan.

— Sitä vain tässä, että outoa unta näytti viime yönä. Olisit tyytynyt
torpparina olemaan, niin olisit saanut pitää entiset asumasijasi, isäsi
rakentamat. Ei tule tähän taloa sinulle.

— Mihin sitten? naurahti Aapo, vaikka tunsi käyvänsä totiseksi.

— Ei sanottu sitä unessa, virkkoi ukko ja meni tupaan, puuttumatta sen
pitempiin puheisiin poikansa kanssa.

Taitaa ukko turhia höristä, mietti Aapo, mutta ei jaksanut sitä heti
pois mielestään jättää.

Isäntäkin tuli, ja lautakunnan miehet tavalliseen tapaansa kävivät
leikittelemään:

— Pitäisi tässä tehdä Aaposta isäntä. Mitä siihen entinen isäntä sanoo?

— Pitänee tälle Aapolle antaa nyt maata oikein pitkällä mitalla, hyvä
työmies kun kerran on.

Hentu kuunteli miesten puheita ja jurahti viimein:

— Ei taida olla maanomistajalla tässä asiassa mitään sanan valtaa.

— No eipä sitä paljoa ole, virnaili Seppä. — Otetaan pakolla, jos ei
mielisuosiolla anneta.

— Polsevikkilakihan siitä torpparilaista tuli. Maat riistetään
väkipakolla pois, juritti Hentu.

— Kyllä sitä vielä jää sinulle samoin kuin muillekin, vaikka
mökkiläisillekin annetaan osansa, sanoi Taneli. — Ja helpompihan
sinunkin on tästäpuolin olla heinäniityllä. Ei tarvitse laiskojen
verotyöläisten kanssa kinata, jatkoi hän.

Se jo suututti Hentua, joka istui polvet pystyssä pihakivellä,
piippuaan imeksien.

— Mitä se sinua liikuttaa, jos minä omien työmiesten! kanssa riitelen.
Kaikkia sitä, minkä sinutkin, pannaan tällaisiin toimiin. On mies
sitten vielä maanomistajien puolesta lautakunnassa.

Taneli naurahti suopeasti ja kertoi miten oli omia maitaan antanut
alustalaisilleen.

— Niinhän hullu tekee. Minä olenkin viisaampi.

— Päinvastoin, naapuri. Sinä vastustat lakia, joka on yhteisesti
laadittu. Ei kukaan tässäkään kylässä...

— Ei Arvolainenkaan tunnusta tätä lakia muuksi kuin miksi sitä äsken
sanoin, keskeytti Hentu. — Olisihan valtio saanut ostaa maita ja jakaa
tilattomille.

— Ja sinä luulet, että torpparit olisivat jättäneet kotinsa ja entiset
olinpaikkansa ja lähteneet sitä valtion ostamaa raivaamatonta maata
anelemaan, sanoi Taneli.

Miehet näyttivät jo kiihtyvän molemmin puolin.

— Jos kaikki maanomistajat olisivat samaa mieltä sinun kanssasi, ei
palstoittamisesta tulisi mitään, kivahti jo rauhalliselta näyttävä
Askokin. — Muutamat maanomistajat sopivat vapaaehtoisesti ja ilman
riitaa luovutettavista alueista.

— Tällä Hentu-poloisella kun on niin vähän maata, niin ei raskisi
antaa, pilaili Seppä.

— Kahden talon maat, eikä yhtään voimaperäisesti viljeltyä lohkoa,
sanoo Taneli. — Sen sijaan ihmisviljelyksessä tämä Hentu pitää
puolensa. Monesko se jo onkaan sinulla, Hentu, niitä perillisiä?

Keskustelu meni asiattomaksi, ja kohta haukuskeltiin molemmin puolin.
Taneli leikillään, Hentu punaisena naamaltaan, syljeksien ja kiroillen.

— Mitä tässä sen kanssa riitelemään ja hosaamaan, mennään katsomaan ja
suunnittelemaan rajoja.

— Sopikaa edes rajoista vapaaehtoisesti, kehoitettiin.

— En kajoa mihinkään. Tehkää vain rajanne ja antakaa minulle
pöytäkirjasta valitusosoitus, sanoi Hentu ja nousi kotiinsa lähteäkseen.

— Ei vielä saa mennä, esteli Seppä.

— Sinäkö minua kiellät menemästä? sanoi Hentu pihaveräjällä.

— Minä. Pysy vain nyt paikoillasi.

Hentu jäi seisomaan veräjän pieleen, kun toiset lähtivät
suunnittelemaan tulevan talon rajoja.

— Pysähtyipäs, hymähti Aapo, joka istui tupansa portailla. — Mitähän se
siinä nyt hautoo mielessään. Jos sitä koettaisi pyytää sovintoon.

— Kuulehan, Hentu, jos tehtäisiin sovintokaupat, kun sinun täytyy
kuitenkin sitä maata antaa. Mitä vaatisit hehtaarilta maastasi?

Miehet olivat melkein samanikäisiä, Hentu vain muutamia vuosia
vanhempi. Aapo ei ollut häntä puhutellut isännäksi kuin joskus
leikillään.

— Ei siitä tule mitään. Ja mitä sinä hintoja kyselet? Saathan sinä sitä
lautakunnan kautta melkein ilmaiseksi.

Siihen se loppui. Aapo vaikeni.

Ilta jo läheni. Miesten iloiset, hoilaavat äänet kuuluivat metsästä.
Aapo istui valoisissa mietteissä tupansa portailla, Hentu nojasi
veräjän pieleen synkkänä ja sanattomana.




4.


Tuli seuraava päivä, ja Savuniemeläisenkin täytyi lähteä lautakunnan
suunnittelemia rajoja katsomaan.

Valittamista oli Hentulla, sen tiesi.

— Tästä kulkee talon tie ja sitä ei muuteta, sanoi hän aluksi.

— Mutta hyvä mies, kun oikaiset mutkan tiestäsi, saat sen vielä
sileämmälle maalle, sanottiin. —

— Ja sitten jää Aapon palstan taakse minun niittyni. Maanjakajat eivät
taida sitä huomata, mutta siinä se onkin naula, joka vetää, kehaisi
Hentu.

Lakimiehetkö häntä olivat näin neuvoneet?

— Ja sitten on palsta liian suuri viljelyksiin verraten, jatkoi
Savuniemeläinen. — Puolitoista hehtaaria on liikaa.

— Mutta kun torpparilta jää talon puolelle valmiita niittyjä, jotka
ovat maanlaadultaan arvokkaampia kuin vaihtomaa, niin lisäys johtuu
siitä. Ja metsäkään ei muuten riitä, selitettiin Hentulle.

Ei auttanut. Hentu uhkasi valittaa.

Alakuloisena poistuivat lautakunnan miehet, ja Aapo samosi synkkänä
metsään.

Kävisikö sittenkin niin kuin vanhus oli ennustanut? Menisikö asia
niin pitkälle Hentun kanssa, että hänen pitäisi jättää peltonsa ja
syntymäsijansa ja muuttaa toiseen paikkaan.

Aapo oli tätä kysellyt Askolta, mutta hän ei sanonut tietävänsä siihen
mitään. Laki tosin edellytti sellaisiakin tapauksia.

Laki oli siis sellainen. Ja sitä voitaisiin tulkita monella tavalla.
Sellainenko siis uusi laki olikin, ettei se suonut turvaa ja oikeutta
vähempiosaiselle?

Tuuli humisi metsässä, jonka poveen luikertavaa polkua Aapo kulki.
Eivätkö nuo sitten olisikaan hänen puitaan, tuo metsä hänen metsäänsä.
Joku päivä sitten hän oli vielä uskonut niin, mutta nyt tuntui
epämääräiseltä ja melkein toivottomalta. Päätös näin ollen siirtyy
tuntemattomaan tulevaisuuteen. Hän ei saakaan vielä omaa maata niinkuin
ne maattomat, jotka olivat tekemisissä oikeamielisten isäntien kanssa,
ja saivat palstansa viivyttelemättä omikseen.

Aapo oli kävellyt ajatuksissaan Puromäkeen, naapuritaloon asti. Siellä
oli Liina, nuori tyttö, joka oli lupautunut hänen uuteen taloonsa
emännäksi.

Mitä sanoisi nyt Liinakin, kun kuulisi miten oli käynyt?

Isäntä korjaili pellonaitaa ja tuli tervehtimään.

— Joko pääset omaan maahan käsiksi? kysyi, kun tiesi lautakunnan olleen
Harjamaassa.

— En vielä.

Aapo kertoi lyhyesti, mitä Hentu oli uhkaillut.

— Mitäpä se niillä valituksillaan saa aikaan. Minä puuhasin toki
mittarinkin valmiiksi alustalaisilleni.

— Niinhän sitä pitäisi...

— Paljon niitä vaan on maanomistajia, jotka niskoittelevat, vaikka on
isäntiä, jotka eivät tarvitse edes välittäjiäkään.

Miksi ei Savuniemeen sattunut sellaista isäntää, mietti Aapo
palatessaan hämärtyvää oikopolkua myöten kotiinsa. Miksi ei monille
muille? Lujalle otti maanomistusolojen uudistus.




5.


Seppä, Asko ja Taneli istuivat tiepuolessa eräänä syksyisenä päivänä.
Miehet olivat istuneet levähtämään monipenikulmaisen taivalluksen
jälkeen. Kokonainen rupeama oli poljettu asumattomia maita. Kapea
polku luikersi milloin synkkään korpeen, milloin taas ahoja, joita oli
joskus kaskettu, lepikkorinteitä, joissa väkevä maa lepäsi joutilaana
ja kasvoi sanajalkaa. Väliin polku poikkesi järven rannalle ja kohosi
rinnemaille ikäänkuin näytellen miehille:

— Olisi tässä maita asuttaviksi, olisi saloa ja järven rantaa ja
lihavamultaista viidakkoa.

— Olisipa, olisi, tuntui miesten katse myöntävän. Kun nämä vain
annettaisiin maattomille, niin pian olisi omassa maassa leipää
jokaiselle riittävästi.

Miehet istuivat kaatuneen hongan tyvellä.

— Olisi tuossakin pikkutalon paikka, sanoi

Seppä, katsellen ulapan rantaan viettävää, kivetöntä rinnettä. —
Kenenkähän maata tämäkin lienee?

— Kukapa sen tietää, virkkoi Taneli. — Näilläkin paikkakunnilla
on maanomistajilla niin paljon maita, etteivät kaikistellen tiedä
itsekään, missä kulkee minkin maan raja ja mikä alue kuuluu kullekin.
Siitä huolimatta pitäisi palstat tehdä liian pieniä ja uusille
omistajilleen sopimattomia. Jokaisessa palassa maata riiputaan kiinni
kynsin ja hampain.

— Olisihan sitä joka talolla sellaista maata, joka joutaisi
irtolaisväelle, kun omistajien mielet muuttuisivat, virkkoi Asko.

— Sepä se, mutta tästä maailmasta ei tule valmista, vaikka kuinka
takoisi, naurahti Seppä.

— Ei tule. Mekin liehtaamme maattomille maata, mutta enemmät kuin
puolet maata-haluavista täytyy jättää ilman.

— Minkäs teet, kun laki on semmoinen, sanoi Taneli.

— Mäkitupalaiset saavat vain omat aitauksensa, hädin tuskin nekin.
Mitä semmoisella palalla tekee, kivahteli Seppä. — Pahemmaksi vain käy
heidän alansa, kun ei jää edes polttopuumetsää.

— Senpä takia monet mäkituvan miehet nauravat koko maanjaolle. »Kyllä
se vielä tulee sellainenkin aika, että maata saa riittävästi, joka
sitä haluaa», sanovat. He odottavat köyhälistödiktatuuria, joka heidän
mielestään muuttaa maanomistusolot kokonaan toisiksi, puheli Asko.

— Siihen kai sitä sitten joudutaan, kun ei ajoissa älytä, sanoi
Taneli. — Sanon sen vieläkin, että nykyistä torpparivapautuslakia
laatiessa oltiin liian varovaisia ja kärkkäitä kuulemaan
maanomistajien vaatimuksia, jatkoi hän. — Sen heistä valistuneimmat ja
selvänäköisimmät myöntävät itsekin.

— Hyvinkin monet sitä sanovat, vakuutti Seppä. — Muistan tässä
muutamankin suurmaanomistajan sanat, kun oli lakia perinpohjin
tutkinut. »Tämä on nyt vain alkuaste. Pian tätä lakia on uusittava ja
lisättävä», sanoi. Ja kyllä se mies oikeassa olikin.

Tuli hetkisen kestävä hiljaisuus. Miehet näyttivät miettivän. Ehkäpä
jokaiselle heistä kangasteli tulevat ajat maakysymyksen ratkaisussa.
Ollessaan yhtämittaisesti maattomien asioita järjestelemässä olivat he
tulleet huomaamaan epäkohdat maakysymyksessä ja sen voimakkaan kaipuun,
jolla jokainen heistä odotti omaa maapalaa.

— Oikeastaan minun pitäisi pyytää eroa koko tästä toimesta, virkahti
Seppä.

— Miten niin? kiirehti Taneli kysymään.

— Senpä vuoksi vain, että on vaikeata nähdä mäkitupien miesten surua
ja pettymystä, kun he anovat maata eivätkä saa sitä kuin kourallisen,
toiset eivät sitäkään. Maansaanti evätään sillä perusteella, että anoja
on loinen, vaikka asuukin jossain ahomökissä.

— Ja näistä mökinmiehistä tulee kommunisteja joka ainoasta, sanoi Asko.

— Panetko sen heidän syykseen? kivahti Seppä.

— En. Nälkä tekee polsevikkeja ja kommunisteja, jotka lienevätkin samaa
ainesta. Kyllä meidän on siihen päästävä, että kaikki viljelyskelpoinen
maa luovutetaan sitä haluaville ja saadaan siten viljellyksi.

— Sanoppa, Seppä, sinä kun olet semmoinen tietoviisas, — naurahti
Taneli, — miten olisi tämä asia oikein järjestettävä.

Seppä kyni partaansa ja näytti miettivän. Itse asia hänellä oli ollut
selvillä jo pitemmän aikaa, kun osaisi vain sen sanoa tuossa toisille.

— Olisi kaksikin keinoa.

Seppä muhoili partaansa, ja toiset odottivat jatkoa.

— Yksi hyvä keino olisi se, että verotettaisiin maanomistajia
liikamaasta. Veron pitäisi asteittain kohota ja alkaa esimerkiksi
seitsemästäkymmenestä hehtaarista ylöspäin. Vero pitäisi olla siksi
tuntuva, että suuria maa-aloja omistavat eivät sitä mielisi maksaa,
vaan luovuttaisivat liikamaan sitä haluaville.

— Ja toinen keino? kysäisi Taneli.

Miehet naurahtivat. Sepällä oli aina ne omat keinonsa,
leikinlaskijalla. Nyt hän tuntui olevan tosissaan.

— Toinen ei ole sen kummempi kuin valtiolle pakkoluovutus. Se
kuitenkaan ei mielestäni ole niin mukava ja yksinkertainen kuin
verotuskeino.

— Jonka minäkin puolestani hyväksyn, sanoi Asko ja naurahti Sepälle,
joka siinä kantonsa nenässä lätkäisi maakysymystä.

— Hyvä että myönnät sen, sanoi Seppä. — Kyllähän herrat kansanmiesten
teorioille nauravat, niinkuin tekisivät tällekin minun ehdotukselleni,
mutta otappas maanomistajilta joutilaat aronsa ja suonsa, jollet
tepsivää keinoa keksi. Ei ne niitä vapaaehtoisesti luovuta toisille.
Maata pitäisi olla paljon ja lihava emäntä ja paljon hyviä hevosia,
lasketteli jo Seppä leikkiä iloisesti. — Mikäs napina jo nytkin käy,
kun torppareille maata annetaan. »Ei sitä niin paljon passaisi... maa
menee pieneksi... voi kuitenkin, kun pitää antaa.»

Seppä oli noussut seisomaan ja näytteli sellaista marisija-isäntää
toisten nauraessa.

— Ja nyt miehet taas matkaan. Onpa tässä astumista vielä, ja ilta
hämärtyy.

— Nyt sitä mennäänkin sellaiseen taloon, jossa ei isäntä marise, sanoi
Taneli. — Petäjäniemen Antti ei sanonut tahtovansa maillaan enempää
kuin sata markkaa hehtaarilta, siihen puutkin luettuna.

— Mutta sitä ennen on minun käytävä Arvolassa, sanoi Asko.

— Etpä ole mielivieras Aatamille, hymähti Seppä. — Mitäs jos
laittaisitkin minut. Saisin vähän Aatamia ärsytellä.

— Mene vain. Mielelläni minä sen huvin sinulle suon, sanoi Asko.

Kohta Seppä erosikin toisista ja lähti muhoillen kääkertämään
kivikkopolkua Arvolaan, mutisten itsekseen: »Aatua pitää haastattaa.
Kovat sydämet pitää pehmitettämän.»

Mutta tästä sydämen pehmityksestä oli hän tehnyt väärät laskelmat.
Sitä hän melkein jo aavisti itsekin. Uudistushenki oli vielä saanut
vain nimeksi jalansijaa maanomistajien keskuudessa. Ja kun laki ei
pakottanut saitureita maitaan luovuttamaan, niin hyvähän oli jättäytyä
kuuroiksi yhteiskunnan vaatimuksille.




6.


Arvolan tilan nimi oli ennen ollut kirkonkirjoissa Savimaa, mutta
isäntä oli sen muuttanut mielestään sopivammaksi. Kun kerran talo
oli iso ja isäntä arvokas mies, niin mikä oli sopivampi nimeksi kuin
Arvola. Sukkelasuiset savolaispaikkakuntalaiset saivat tästä aihetta
pilantekoon.

Talo oli korkealla kunnalla ja pellot tasaisia ja kivettömiä. Luonto
oli lahjoittanut kiveliön keskelle tämän sileän kumpareen, kymmenien
hehtaarien alan, ja siihen oli kerran talo rakennettu, joka lukuisan
aluskunnan verotyöllä pidettiin kunnossa.

Seppä seisahti hetkiseksi talon pihamaalle ja katseli ympärilleen.
Peltoja aurattiin, ja lukuisat vilja-aumat pistivät silmään joka
puolella. Kyllä oli Arvolassa rikkautta. Rahoja kotona ja pankissa ja
metsät satojen tuhansien arvoiset.

Jos oli rikkautta, niin sitä kulutettiinkin. Talon kaksi poikaa ja
tytärtä olivat kuuluja tuhlaajia. Pojat pelasivat ja ryypiskelivät
väliin korpiviinaksia, joita sai oman pellon viljasta, ja tyttäret
osasivat osaltaan kuluttaa yhteistä rikkautta.

Seppä hymähteli ja astui kiirettä pitämättä tupaan. Nyt eroaisi
viisi torppaa ja muutamia mäkitupa-alueita talon maasta, ja vanha
Aatami vastusti. Ei jäisi yhtään verotyöläistä taloon. Arvolan
mäkitupalaisetkin olivat päättäneet ottaa maapalansa, vaikka se tulisi
pienikin, ja tehdä töitä muualla, kun Aatami jurisi yhtämittaa ja
käytti vielä siinä apunaan raamatun sanaa.

Emäntä oli yksin tuvassa, kun Seppä astui sisään. Kantoi leipiä uuniin
hikoillen ja huohottaen. Emännän valtava olemus kärsi kovin tästä
voimain ponnistuksesta.

Vanha kello kävi verkalleen seinällä, ja emäntä lainehti edestakaisin
permannolla. Ei vastannut Sepän tervehdykseen. — Tietääköhän tuo, että
mökkiläisten asialla tässä kuljetaan, kun ei puhu mitään, mietti Seppä.

Mutta kun emäntä sai työnsä suoritetuksi, tuli hän Sepän viereen
istumaan.

— Mitä sitä nyt kuuluu... kyllä kai sitä asiaakin on, koskapa Seppä
muutoin harvoin pistäytyy.

Seppä peittyi kokonaan emännän varjoon ja hölmistyi hänen yhtäkkistä
ystävällisyyttään. Selitti pohjia myöten asiansa ja kyseli isäntää.
— Mitähän tuo lihapössi nyt sanoo, kun kuuli asian? hymähteli Seppä
itsekseen.

Emäntä osoittautui kuitenkin harvinaiseksi uuden ajan ihmiseksi.

— Antakaa vaan maata mökkiläisille. Ukon pahus onkin sitä kerännyt
itselleen kaiket maailmat ja sitten vielä Jumalan sanalla puoltaa sitä
kokoamishimoaan. Olen siitä sille aina sanonut... Mihinkä se nyt taas
katosikaan, ukon pöllikkä?

Ja emäntä lähti leipälapio kädessä etsimään isäntää, mutta pysähtyi
vielä Sepälle sanomaan:

— Se on semmoinen saituri, meidän ukko. Olen pyytänyt, että
annettaisiin talo pojille ja otettaisiin joku sivukartano ja vähän
peltoja itselle. Pidettäisiin piika ja renki, ja olisihan näitä omiakin
tyttäriä. Mutta ei kelpaa. Minulla sitten ajetaan joka päivä kuin
työhevosella, niin että olen aina siihen paikkaan läkähtyä. Tietää sen,
tämmöisen ihmisen, kun on liikaa lihaa karttunut ruumiiseen. Hiisikö
tuota lienee paisuttanut. Ka, sitä ukkoahan minun piti haeskella.

Seppä nauroi yksinään tyhjässä tuvassa. Emäntä olikin pohjaltaan
sitä parasta ainesta, jota vielä hyvätuulisuus kaunisti. Nyt se
mennä hynttäsi siellä pihamaalla leipälapio kädessä ja kohta palasi,
ajaen edellään isäntää tupaan. Ovessa vielä pukkasi lapiolla Aatua
takapuolista.

— Menetkö siitä... vai pakoon tässä... kun kerran toisetkin antavat
maata kirjoitta ja kartoitta.

Isännän olemus oli melkein samassa määrässä kunnioitusta herättävä kuin
emännänkin. Pitkä, harittava tukka levisi lakin alta, ja suurehkosta,
liian lihan turvottamasta naamasta kiiluivat vihaiset, teräksenharmaat
silmät.

Tervehtimättä Seppää istui isäntä penkille. Seppä kynsi partaansa,
ja silmistä tuikahteli veitikka. Aikoi odottaa ensimmäistä sanaa
Aatamilta. Isäntäkään ei kiirehtinyt puhetta aloittamaan, ja näin ollen
syntyi Sepän sisuksia kutittava äänettömyys.

— No mikä sinulla on, kun et puhu vieraalle mitään, karjaisi emäntä
karsinaikkunan äärestä Aatamille.

Seppä naurahti.

— No eihän tässä kiirettä. Antaahan isännän ensin miettiä.

Se oli pientä pilaa, ja Aatami vilkaisi vihaisesti Seppään.

Seppä kaivoi paperit taskustaan ja esitti ne isännälle.

— Näihin pitäisi sitten isännän kirjoittaa nimensä.

— Enkä kirjoita.

— No ka...

Miehet mittailivat katseillaan toisiaan, Seppä muhoilevana, Aatami
vihaisena, puhisevana.

— Pakana! Pitääkö minun tässä vielä todistajat hakea, sanoi Seppä.

— Sinäkin, vanha mies, kehtaat kulkea tuollaisilla asioilla.

Isännän ääni vapisi kiukusta.

— Hyvä asia... sama se, kuka kulkee, kun kerran kuljettava on.
Maattomat saavat maata.

— Onko heissä sitten sen viljelijää? Parannetaan muka maailmaa ja on
parannettu minunkin elinaikani, ja pahemmaksi vain on tullut.

Seppä laski pöydän kulmalle paperit. Aatami pyyhkäisi ne siitä menemään.

— Ka, kun ihan vihassa... uskovainen mies, pilaili Seppä. — Mitenkäs se
raamattu sanoo: »Elä kokoa maallista tavaraa...»

— Pidätkö sinä suusi!... Vai raamattua tässä, syntinen mies...

— Samantekevä. Ei tämä keskeytä asiain kulkua.

Seppä otti paperit ja pisti ne taskuunsa jättäen taloon tulevat osat
pöydälle. Aatami köpitti ulos, ja emäntä tuli pyytämään Seppää kahville.

— Semmoinen riiviö se on, Aatu-parka. Ei ymmärrä tätä nykyistä
maailmaa. Olen monasti sanonut sille, että kuolisit, pössikkä...
joutaisit kyllä jurnuamasta, mutta eihän tämä... Vanha on jo kun Noakin
arkki, mutta kova on vielä sisu poloisella.

Ja emäntä jatkoi valitteluaan, kerran alkuun päästyään.

— Mitätöntä on koko talon väki. Pojat laiskoja ja tyttäret samaten.
Pojat ei muuta kuin maataan ja kannetaan salaa rukiita sydänmaalle ja
niistä sitten viinaa. Ryypitään sitten ja remutaan. On hyväkkäillä
vielä muutkin hyvät tapansa. Kesät kuljetaan tyttöjen aitoissa ja
pidetään vielä siihen piiat lisäksi.

Ja lähentäen suunsa Sepän korvaan kuiskasi emäntä:

— Kuuluu näes olevan tämä piika Iita meidän Paavolle lasta tekemässä.

— Ka... hitsiläistä...

—- Niin, — emäntä kovensi ääntään, — ja entäs nämä tyttäret! Lihavia
ovat häikköläiset ja laiskoja. Aamiaisille maataan ja sitten peilataan
ja rustetaan. Ja sitten kun on se vaatetavara niin kallista, kyllähän
sen Seppä tietää, niin ei silti kelpaa kotoinen. Satanen siepataan
vähän päästä ja otetaan velaksi. Eihän ne ukolta aina saa. Minun pitää
olla salaliehtarina, kun näes ei kehtaa kuunnella sitä poraamista, jos
eivät saa. Ja sitten ronkkiaan heilutellen kuljetaan kylissä ja tehdään
liittoja poikain kanssa. Yöt maataan sitten heidän kanssaan, ja jos
sanoo siitä, niin äyskitään ja puhistaan. Semmoisia ne ovat lapset
minulla.

— Jopa ovat, vahvisti Seppäkin.

— Ei näy sekään auttavan, että on jumalinen isä, jatkoi emäntä. —
Olisi touhun mies, kuten naapurinsakin, niin jos lapsetkin olisivat
toisenlaisia. Minua, syöttiläs, sitten syyttää, sepä ukko pakana.

Seppä oli pois menossa.

— Antakaa vain maata mökkiläisille, ei siitä jurilaasta tarvitse
välittää, toimitti emäntä. — Kyllä niitä työmiehiä saa. Ovatkin tässä
mökkiläiset ikänsä raataneet. Eihän sitä miten aikaa omille töille, kun
aina pitää mokomista tilkuista veroa tehdä.

— Täytyyhän sitä maata heille lain määräämä osansa antaa, sanoi Seppä.
— Pian tullaan uudelleen.

— Laista tässä vähät, kun kerran naapuristakin antavat, niin pitää sitä
meidänkin... Onkin kerännyt ukko kaiket maat käsiinsä, syöttiläs.

Sepän mentyä käveli isäntä pihamaalla, ensin saatuaan emännältä
hyvänmoisen ripityksen.

Sitä se on, jos omaisuutta kokoo, niin siitä sanotaan. Jos laiskottelee
ja on saamaton, tulee talottomaksi ja naapurit saavat pilkanteon
aihetta, mietti Aatami. Jos on mökkiläisilläkin hyvät olot, niin
parempia vain toivotaan. Kun nyt maat jaetaan ja pirstotaan, niin
luullaan sillä autuus maan päälle saatavan. Ei isäntinä eikä
itsenäisinä kaikki osaa olla. Myydään ja vaihetetaan niitä palstoja
niinkuin renkipojat kehojaan ja viimein köyhinä kierretään mieroa.

Se oli hänen ajatuksensa.

Ja Aatami nyökytti vielä päätään, pisteeksi ajatuksilleen.




7.


Pitkästä taivalluksesta väsyneet raajansa oikaisivat miehet
nautinnontunteella Petäjäniemen pirtin leveille honkapenkeille.
Näki kaikesta, että vieraita oli odotettu taloon, ja lisäksi vielä
mielivieraita. Pirtin lattia hohteli valkoisena pesun jäleltä, ja tupaa
oli muutenkin siistitty. Emäntä ja tyttäret valmistelivat miehille
ateriaa keittiön puolella.

Jänkän Simo, Petäjäniemen torppari, istui pöydän kulmauksessa ja
neuvotteli isännän kanssa, mistä olisi sopivin ottaa lisää metsämaata
hänen palstalleen.

Lämmin sopu kuvasteli miesten kasvoista ja tuli kuuluviin
keskusteluista. Jänkän Simolle tulisi kuusi hehtaaria viljelysmaata ja
kolme sen vertaa metsämaata.

— Riittänee kai se sinun tarpeisiisi, kun rakennat asuinhuoneet
uudestaan ja laitat lämpimänpitäviksi, puheli isäntä.

— Jo toki riittääkin.

— Ja onhan se hyvää metsää, kun säästäen käyttelet.

— Säästää pitää. On pidettävä metsää hellävaroen kuin silmäterää, sanoi
Simo.

— Niinhän olet tehnyt ennenkin.

— Olen ainakin koettanut... turhaa se on metsän haaskaus.

Antti pakinoi edelleen torpparinsa kanssa. Hänenkin mielestään oli niin
monesta asiasta huomautettava ja opastettava miestä, joka aikoi nyt
omin neuvoin yrittää pikkutalon miehenä.

Taneli aterioi Askon kanssa kamarissa. Seppää ei vielä kuulunut
Arvolasta.

— Sydäntä lämmittää tuollainen suhde kuin Antin ja Simon, sanoi Taneli.
— Ovat kuin rakkaita veljeksiä.

— Niin tekee. Kun se vain olisi yleisempää. Ei näytä Antti
alakuloiselta, vaikka maata menee kolmelle mökkiläiselle ja maa on jo
ennastaan pieni.

— Antti kai käsittää, että tulevaisuudessa ei ole yhtään edullista
omata suuria maa-aloja, arveli Taneli.

— Niin, ja hän on ollut jo ennenkin sitä mieltä, että kaikkien maata
haluavien on saatava omaa maata. Vähillä töillä tässä mekin pääsisimme,
jos kaikki tämän alueen maanomistajat olisivat samaa mieltä kuin Antti,
sanoi Asko.

Isäntä tuli torpparinsa kanssa kamariin.

— Me on tässä Simon kanssa sovittu, että hän saa maata
kaksikymmentäneljä hehtaaria ja maksaa siitä minulle kaikkiaan
kaksituhatta markkaa. Simolta jää yksi niitty talon puolelle, mutta hän
saa sitä heinättää, kunnes saa uutta viljelysmaata kuntoon palstallaan,
selitti isäntä. — Onkohan tähän lautakunnalla mitään sanomista?

— Ei toki muuta kuin kirjan tekoon vain ja harjakaisille, sanoi Asko. —
Rajoista olette kai myöskin sopineet?

— Kyllä ne on jo osiksi aukaistukin, kun vain mittari lisäilee. Yhdeltä
puolelta on raja jätetty mittarin tehtäväksi, kun ei tässä Simon kanssa
päästy niin tarkoin siitä selville. Eiköhän se niin sopine?

— Kyllä vainkin. Sula sovintokauppa siis tuli. Onhan se kaunista,
puheli Taneli.

— Palstan maksussakaan emme tarvitseisi valtion välitystä, tämä Simo
saisi maksaa vointiaan myöten, mutta taisi tulla niihin papereihin se
pykälä, en häntä niin muista.

— Kyllä maksussa täytyy nyt käyttää valtion välitystä, kun anomus
on kerran tehty, selitti Asko. — Se oli kyllä tarpeetonta tässä
tapauksessa, kun myyjä on niin aulis ehtoineen.

— Emme tietäneet sitä. Yhdessähän niitä papereita Simon kanssa teimme.
Vasta nyt minäkin huomaan, että olisihan omaansa saanut antaa ilman
välikäsiäkin.

— No eihän se pahenna, jos on nyt näinkin.

— Eipä ei. Ja sitten jos miehet lähtisivät harjakaisten jälestä
saunaan, pyyteli isäntä. — Ovat kai paljosta kulkemisesta kintut
kipeytyneet.

Miehet kiittelivät Anttia.

— Velvollisuuttanipa tässä vain olen koettanut täyttää, sanoi hän.

— Sitäpä vain eivät täytä puoletkaan. Saa kokea monenlaista. Eräästä
talosta emme saaneet ruokaakaan, kertoi Taneli.

Seppä oli ilmaantunut ovensuupuolelle ja virkkoi sieltä iloisesti:

— Ei sitä sinulle anneta Arvolassakaan, jos emäntä ei paikalle satu.

— Ka, Seppää, kun jo palasi. Mitä Aatami sanoi? kyseli Asko.

— Tietää sen mitä Aatami sanoo. Emäntä sitävastoin sai minut hyvälle
tuulelle. Sellaisen akan minäkin pitäisin leivissäni.

— Mitäs muuta kuin otat pois Aatamilta, naurahti Taneli. — Viedään
Aatamilta akka ja tavarat!

Leikkiä lasketellen painuivat miehet saunaan syksyisen illan pimeässä.
Yksi heidän joukostaan oli tehnyt velvollisuuksiensa täyttämisellä
kaikkien mielet iloisiksi.

Petäjäniemen maalla oli kaksi mäkitupalaista, jotka eivät olleet
saapuvilla. He olivat myöhemmin esitelleet Antille palsta-asiansa kuin
Simo, ja yhdessä oli päätetty, että mäkitupalaiset saavat kumpikin
viisitoista hehtaaria maata ja samalla hinnalla kuin Simokin.

Antti oli uranaukaisija maakysymyksessä. Olisivatpa vain toiset
jaksaneet seurata häntä.




8.


Harjamaan Aapo oli ennen ollut iloinen ja reipas työmies ja valoisin
ilmein liikkunut kotonaan ja työmaillaan. Ihmeteltiin, mistä Aapolla
riitti aina hyvää tuulta. »Työstä minä sitä saan», sanoi hän. »Työ on
aina minulla kuin hyvä toveri, ja sitä iloisemmaksi tulen, mitä enemmän
saan näkyvää työmaalla.»

Nyt oli tapahtunut muutos miehessä. Välttämättömät työnsä hän suoritti,
mutta uusiin yrityksiin ei kajonnut. Melkein synkkänä nähtiin hänen
liikkuvan kotipihallaan ja metsässä, alueella, jonka lautakunta oli
lohkaissut hänelle.

Valittaako Hentu asiasta ja miten käy, jos hän valituksen tekee? Siinä
oli hänellä synkän mielen syy.

Hentu oli kylällä käynyt kehuskelemassa, että hän saa koko mökin
siirtymään takamaalleen, kun on talon viljelyksien tiellä ja muutenkin
liian lähellä taloa.

Sellainenko uusi laki olikin, että se ei suojannut vähäväkisten etuja,
vaan päästi maanomistajat juonittelemaan, jos heillä siihen sattui
halua ja tilaisuutta olemaan? Niinkö hatarasti perustettu oli se laki,
jolla aiottiin uutta maaseutua rakentaa?

Nämä ja monet muut ajatukset olivat painaneet Aapon mielen
alakuloiseksi viime aikoina.

Hänen torppansa ei suinkaan ollut talolle missään suhteessa haittana.
Hänen tulevan maansa takana oli tosin yksi talon niitty, mutta se
oli ollut siellä vuosikymmeniä, eikä isäntä ollut kertaakaan puhunut
hänelle, eikä tiettävästi hänen isälleenkään, että torpan tilukset
olisivat olleet talon tiellä.

Hentu oli sen nyt huomannut, kun piti luovuttaa hänelle tiluksensa
omikseen. Hentu ei tosin voinut kieltäytyä antamasta, mutta lain
varjolla olisi hänellä ehkä tilaisuus tehdä kiusaa torpparilleen ja
karkoittaa tämä syntymäkodistaan raivaamattomaan korpeen.

Saattoihan Hentu vain häntä peloitellakseen siitä puhua,
todellisuudessa ei kai aikonutkaan, mietti joskus Aapo koettaen saada
painavaa mieltään iloisemmaksi.

Se kiusasi pian uudelleen, sama painajainen, ja eräänä päivänä hän meni
Savuniemeen Hentun puheille.

Isäntä istui tupansa penkillä äänetönnä. Aapo yritti keskustelua pariin
kertaan, mutta Hentu vain ynähti, puuttumatta puheisiin.

— Tulin kysymään, joko olet valituspaperisi lähettänyt, sanoi Aapo. —
Kaipa sinä siitä minullekin tiedon nyt ainakin annat.

Hentu naurahti ja silmissä välähti vahingoniloisesti.

— Mitä sinä sillä tiedolla teet. Kuulethan sen sitten aikanaan, sanoi.

Olet koko niljainen piru, ajatteli Aapo, mutta pysyi vaiti.

— Ei kai siitä vahinkoa sinulle koituisi, jos sanoisitkin, virkkoi hän
vihdoin. — Sinä siis olet valittanut?

— Enhän tuota vielä ole tullut tehneeksi, miten sitten vasta käynee,
sanoi isäntä huolettomasti ja poistui tuvasta.

Aapo kirosi hiljaa. Ei hän olisi edeltäpäin osannut Hentua tuollaiseksi
luikertelijaksi kuvitella. Semmoinen oli kai ollutkin, mutta koettanut
näytellä rehellistä naamaa.

Aapo nousi poistuakseen. Ei tehnyt mieli semmoisen miehen tuvan
penkillä istua. Ei tulisi vasta, vaikka olisi asiaakin.

Eteisessä tuli emäntä hänen jälkeensä.

— Milloinka se äitisi maksaa sen villavelkansa? Suolojakin olette kapan
maksamassa eikä puhuta siitäkään mitään.

Aapo hölmistyi.

— Milloin ne ovat täältä villoja ja suoloja hakeneet?

Jopa nyt asiasta tultiin sanomaan. Taisivat Savuniemeläiset useammin
Harjamaasta käydä lainaamassa, mutta sattui nyt näin, niin oli hyvä
osoittaa mieltään.

— Vai milloinka! Niinkuin ei muistettaisi, kun vähän päästä käydään
lainaa hakemassa, pauhasi emäntä kuin kuohuva koski.

Aaponkin sisu jo kiehahti.

— Useammin taidat olla meiltä lainaamassa, ja niinpä se äitimuori
sanoo, että jäävät kokonaan lainaamasi maksamatta. Mitä meiltä saamassa
olet, niin tänään saat, kun omiasi vain muistelet.

Aapo kääntyi menemään. Emäntä huusi herjaussanoja hänen jälkeensä,
mutta Aapoa jo nauratti. — Jo on sisua ihmisillä. Savuniemen emäntäkin
oli toisinaan lipevä ja liukas kuin rasvattu, takana oli toista, sen
olivat muutkin naapurit sanoneet. Hyi helvetti sellaisia ihmisiä!

Aapo pistäytyi kotiin mennessään Petäjäniemessä ja siellä kuuli, että
Hentu on käynyt kaupungissa asianajotoimiston kautta valituksensa
lähettämässä.

Valehteli siis, se konna!

Aapon mieltä kirveli. On kai sillä voiton mahdollisuuksia, koskapa
kerran riitelemään rupesi. Ja jos kerran laki on hänen puolellaan, niin
hyvähän oli silloin yrittää.

Jos nyt Hentu onnistuu valituksessaan ja saa pois viljellyt maat, niin
miten hän jaksaa raivaamattomaan maahan tehdä peltoa, kun on vanhukset
elätettävänä. Tulee viljan osto ja karjaa pitää vähentää. Mikä tulee
silloin turvaksi? Kuusi hehtaaria oli hänellä kasvavaa pelto- ja
niittymaata, ja ennenkuin raivaamattomaan korpeen saisi saman määrän,
menisi siihen vuosia.

Ja sitten syntymäkoti. Se rakas paikka, johon oli sydämestään kiintynyt.

Rakennukset pitäisi muuttaa. Mistä saisi varat siihen? Ja mitä Liinakin
siitä sanoisi? Välittäisikö enää uutismökin rakentajasta? Sekin unelma
siirtyisi ehkä tuntemattomaan tulevaisuuteen.

Vihainen pohjatuuli lennätti kuolleita lehtiä ja taivutteli
puunrunkoja. Oli jo ilta, ja kuu kohosi myrskyn kourissa huojahtelevan
metsän takaa.

Olisi pitänyt mennä Liinan luokse apeata mieltään keventämään, mutta
mikäpä tiesi, ymmärsikö tyttö semmoisia suruja.

Aapo oli jo seisahtanut Puromäen tienhaarassa, mutta kääntyi
kotitielleen. Parasta kun kantoi itse valittelematta huolensa.




9.


Mies puski kuin veturi, kaivaessaan uutta ojaa. Routa lohkeili ja
suuret mutapallit lentelivät kauas saroille. Tuli puu eteen ja kohta
suistui juurineen maasta ja lensi samaa tietä kuin mutalohkareetkin.

Simo se näin möyri oman maansa kimpussa ja raivasi lisää peltomaata.
Syksy oli jo kulunut pitkälle siinä työssä, mutta sileitä peltosarkoja
siinteli jo useita Jänkän entisten peltojen alla.

Siinä olikin ollut hallan pesäpaikka, josta huokui pitkin kesää
kylmyyttä, mutta nyt sen valta oli jo voitettu. Vielä yksi oja ja
siellä peltosarka, ja iäksi olisi silloin hallan käsi niiltä paikoilta
katkaistu.

Simo katseli työtään ja istui kaatuneen juurikon nenään levähtämään.
Syvä tyytyväisyys ilmeni hänen kasvoillaan. Keväällä saisi kylvää
uudissarkoihin puolikymmentä hehtoa kauraa, ja kun maa antaa varmasti
täyden sadon, saa siitä ensi syksynä sievät rahat.

Ja sitten vielä toinen hyöty, kun saa olla hallan käynniltä turvattu.
Naapurikyliin asti kuroitteli halla siitä pesästään, mutta nyt siltä
on selkä poikki, eikä se nosta enää päätään. Likimmäiset naapurit
ihailivatkin Simon jättiläistyötä ja olisivat mielellään antaneet
apuaankin, jos Simo sitä olisi tarvinnut.

Mutta moni ei kyennytkään raatamaan uudismaallaan niinkuin hän.

Pakkaset tulivat aikaiseen, ja maa alkoi jäätyä, mutta sitä uhemmin
kävi Simo lopun nevan kimppuun. Jo aamupimeällä oli hän routaa
särkemässä, ja kuutamoisina iltoina uurasti hän vielä ojamaallaan, kun
jo toisissa taloissa nukuttiin.

Hänen työvoimansa oli viime aikoina lisääntynyt. Se oli kai osaltaan
senkin ansio, että maa, jota hän viljeli, oli hänen omaansa. Kun sai
entiset peltonsa ja niittynsä aivan omikseen, tuli kuin uusi kiintymys
niihin. Tunsi todellakin rakastavansa maata, ja jokainen koura multaa
oli kuin pala elävää elämää.

Ja metsä, hänen oma rakas metsänsä. Hän oli ennenkin suojellut metsää,
mutta nyt se oli tullut hänelle kuin ystäväksi, jonka kanssa saattoi
seurustella loppumattomiin. Jokaista puuta hän silmäili erikseen ja
jokaista vesaakin tahtoi hän säästää.

Mikä suuri kansallinen säästö olisi koitunutkaan siitä, jos jokainen
mäkituvan omistajakin olisi saanut oman metsäpalstansa, jota olisi
säästäen hoitanut, mietti Simo. Mutta nyt he saivat omikseen vain, jos
halusivat, pienet peltoaitauksensa ja pihapuunsa, kun useimmilla heistä
oli tiluksensa niin pienet, ettei kyennyt muuta saamaan. Mökinmiehiä
ei uusi laki hyödyttänyt juuri nimeksikään. Uutta aikaa oli heidän
odotettava.

Ahtaalle rajoitetut parannukset heidän oloissaan valmistivat heissä
vain maaperää bolshevistisille mielipiteille. Niinpä heistä vain harvat
anoivat maapalaa itselleen.

Simon ajatukset askaroivat yhtämittaisesti näissä kysymyksissä, olipa
hän kotona tahi työmaalla. Vaimolleenkin hän niistä puhui, mutta tämä
naurahti vain:

— En minä yhteiskuntapoliitikasta piittaa. Tahdon vain olla ahkera ja
säästäväinen emäntä pikku talossasi.

He olivatkin onnellisia. Oman maansaanti lisäsi vain heidän onneaan.
Maan saannista johtunut velkakin oli niin pieni, ettei sekään
peloittanut. Kaksi poikaa heillä oli, ja näistä kasvatettaisiin
uutteria työmiehiä, opetettaisiin rakastamaan maata.

       *       *       *       *       *

Simo nousi lepopaikaltaan, johon oli unohtunut miettimään. Jälleen
alkoivat routapalat sinkoilla ja lihava muta nousta ojan pohjista
saroille.

Kohta oli hän syventynyt niin työhönsä, ettei huomannut tulijaa ja
hänen tervehdystään.

Harjamaan Aapo oli lähtenyt naapurinsa rehkimistä katsomaan.

— Sinähän möyrit aivan peloittavasti, sanoi Aapo. — Ja hyväpä onkin,
kun on omaa maata. Minä siihen en taida päästä käsiksi.

— Hentu on kiero mies, virkkoi Simo. — Muuta ei tarvitseisi sellainen
maanjussi kuin selkäänsä, niin että tulisi puolivaivaiseksi. Toisille
torppareilleen ei mahtanut mitään, niin sinua piti ryhtyä vainoamaan.

— Luuletkohan Savuniemeläisen voittavan asiassaan? kysäisi Aapo.

— Mistäpä sen tietää. On se uusi laki niin kovin monimutkainen ja
sekava. Hyvä sitä on juristien käännellä mielensä mukaan. Onhan sillä
Hentulla se niittynsä sinun maasi takana, ja sen nojalla se kuuluu
voittoa toivovan.

— Olet siis sinäkin kuullut, että vaatii palstaa ja kartanoa takamaalle
muutettavaksi?

— Olen kuullut, ja säälittää, kun kohtaasi ajattelen.

— Mitäpä se säälistä paranee, sanoi Aapo katkerasti.

Miehet olivat hetkisen ääneti.

— Jättäisit koko roskan Hentulle, jos voittaa, ja vaatisit vain
korvausta. Onhan sulia tyttö tiedossasi, ja melkein jo kuin omasi,
jolla on maata. Ota Puromäestä palsta, kehoitteli Simo.

— Ei sekään vetele. Sekin olisi niin kuin toisen armoille
heittäytymistä. Ja enhän minä pysty talolta korvausta vaatimaan siinä
tapauksessa, etten maata vastaanottaisi.

— Se on totta. En sitä muistanut, sanoi Simo.

— Siinäkin on laki hieman kiero.

— Niin minustakin. Jos kerran ei talon sovi antaa torpparilleen entisiä
tiluksiaan, jotka hän on perkannut, ja torppari ei halua raivaamatonta
maata ottaa, niin selvintä olisi talon maksaa korvaus kaikesta.
Silloinhan pääsisi pahasta eroon kokonaan.

— Samaa mieltä olen minäkin, vaikka turhaa siitä on meidän puhua.
Toiset meistä nyt saavat kärsiä, mutta kyllä tulevaisuudessa vielä
kaikki muuttuu.

Simo alkoi heitellä mutapalloja, ja Aapokin jatkoi matkaansa.

— Noin minäkin saisin ponnistaa kaikki voimani maani hyväksi, niinkuin
sinäkin, jos olisin sitä saanut, mietti hän. Nyt tuntui kuin voimat
olisivat vuotaneet kaikki pois. Sanomaton ahdistus vain painosti mieltä.




10.


Rinteen Otto oli herännyt horrostilastaan nähdessään, että muutamat
maattomista saivat omaa maata. Jo pitemmän aikaa uinuksissa ollut maan
kaipuu heräsi uudelleen hänessä. Hän tunsi olevansa niinkuin koira,
joka näkee toisten saaneen lihapalansa ja rientävän sitä nauttimaan.
Hän tunsi veristä nälkää. Maan nälkää.

Otto oli käynyt kysymässä, minkä verran hän saisi maata, jos sitä
anoisi. Lain mukaan tulisi sitä vain kaksi hehtaaria, ja sitä hän
ei sanonut ottavansa. Parempi oli olla maattomana kuin omistaa
tyhjänveroista tilkkua. Mistä hän metsää saisi?

Rinteen Otossa oli tapahtunut syksyn kuluessa omituinen sielullinen
muutos. Kesällä, veroaikana, oli hän tylsä ja välinpitämätön. Entiset
unelmat omasta maasta tuntuivat kuin toisen uneksimilta. — Toinen kai
se oli, ei hän, joka oli ikävöinyt omaa maata ja nähnyt sen turhaksi.
Jättäytynyt sitten irtolaiseksi, jätkämieheksi, joka juntan narussa
kiikkuen elätti perhettään, lypsi kuin yläilmoista toimeentulonsa.

Kun ympäristössä alkoivat maattomat saada vuokratiluksiaan omikseen,
huomasi Otto, että hän se oli sittenkin, joka oli ikänsä odottanut omaa
maapalaa. Siitä lähtien, kun Riikka oli nuori, pyöreäjäseninen piika ja
hän sen kuljetti salomökkiin. Ensin joutohetkien haaveina ja myöhemmin
todellisena kaipuuna.

Ja nyt se taas vaivasi häntä. Tuli kuin kiusanhenki eikä antanut
rauhaa. Päässä takoi aina sama ajatus: — Olisi isäntä täyttänyt
lupauksensa ja antanut torpanpaikan. Nyt saisi sen omakseen. Pojat
saisivat ehkä kerran elää oman peltonsa leivästä.

Se ajatus kiusasi, eikä sitä saanut eroamaan aivojensa sopukoista.

Siitä kehkeytyi viimein viha yhteiskuntaa kohtaan, jossa toiset saivat
parannuksia oloihinsa ja toiset jäivät niistä osattomiksi.

Hän epäili kaikkea eikä uskonut enää mihinkään.

       *       *       *       *       *

Otto on palannut iltamyöhällä työmaaltaan ja paikkailee vuotavia
kenkiään kitupiikin hämärässä valossa. Silmät ovat käyneet vetisiksi
ja ennen aikojaan hämärtäviksi, niin ettei niillä enää kunnolla näe.
Pikilanka katkeaa, ja Otto kiroaa karkeasti. Nuorimmat lapset väistyvät
pelokkaina nurkkaan.

— ... tämä köyhän elämä yhtä helvettiä aamusta iltaan, jyrisee Otto ja
heittää kengän nurkkaan. — Olisi pitänyt lähteä silloin kapina-aikana
punakaartiin, että olisi päässyt hirteen tätä kurjuutta näkemästä.

— Elä hyvä ihminen..., rauhoittelee Riikka. — Onhan tuota menty
sotavuosinakin eteenpäin. Voihan ne olot vielä korjautua.

— Milloin? Sanohan se, ja minä odotan. Jos leipään hädin tuskin ansiot
riittää, niin muusta ei puhettakaan. Jos saisi maata, niinkuin muutamat
näkyvät saavan, niin koettaisi kitua ja tehdä joskus omaa työtään.
Kyllähän se kerran vaivat maksaisi. Mutta nyt ei ole mistään mitään
toivoa. Tänäänkin poistettiin yksi valtion työstä vanhuutensa takia.
Vaivaistaloon sanoi lähtevänsä vaimoineen, ja lapsistaan täytyy silloin
erota. Mutta sinne _minä_ en mene, ennen vaikka tapan itseni!

— Voi hyvä jumala! siunaa Riikka hellan ääressä, ja vedet kihoavat
hänen silmiinsä. Hetki sen perästä hän vielä jatkaa:

— Varmaankaan köyhillä, sellaisilla kuin mekin, ei ole Jumalaa. Eihän
se kuitenkaan antaisi tällaiseen ahdinkoon joutua.

— Vai Jumala! Rikkailla se on, mutt'ei tällaisilla.

Mökissä tulee hetkisen kestävä hiljaisuus, ja Otto istuu vaiti kuin
kuunnellen omien sanojensa kaikua. Muutakin on mielessä. Huomenna
pitäisi eukon mennä kauppiaalta hakemaan suoloja, nahkaa, kaikkea
mitä joka päivä tarvitaan, eikä ole rahaa muuta kuin jokunen markka,
likaisia paperinpalasia. Mistäs otti lainaa ja millä sen sitten maksoi?
Oli jo tullut tehdyksi ennenkin velkaa, jota ei kai saanut maksetuksi
milloinkaan.

Väkisinkin tässä täytyi lyöttäytyä polsevikiksi ja kommuniksi, miksi
vain, kunhan apu tulisi. Sillä eihän mitään hyötynyt, jos maaliittoakin
kannatti. Se ei antanut maata. Helvettiäkö siis siihen semmoiseen
liittoon tarvitsi kuulua!

Viimeisen ajatuksensa Otto sanoi huomaamattaan ääneen, ja Riikka kysyi:

— Mihin liittoon?

— Semmoiseen, jossa on vuohia ja lampaita.

Ka, akka, mitä ällistelet. Siihen maaliittoonpa, jossa on isäntiä,
huonoja jos hyviäkin.

— Onko siihen sitten kuuluttu? kysyy Riikka.

— Sitähän tuota lienee kannatettu, mutta maattomaksi jätti sekin.

Ja Otto alkaa jälleen miettiä, että _jos_ olisi maata, niin mikä olisi
vielä aloittaessa elämää. Alkaisi todellakin kuin alusta. Näkisi vaikka
nälkääkin, kun tietäisi kerran pääsevänsä helpommille päiville. Saisi
näyttää, että vielä tässä turve kääntyy niinkuin nuoremmiltakin.

— Mutta ne ovat niitä turhia haaveita, sanoo Otto tuikeasti ja nousee
karistamaan repaleisia vaatteitaan, makuulle mennäkseen.

— Mitkä niin?

— Nepä, että kerran vielä tämänkin talon joutilaat maat leipää
kasvavat. Ja mitä sinä turhaa tikajat, akka, käy maata siitä. Unta sitä
on maattomallakin.

— Liian vähän on sitäkin, valittaa Riikka.

Asetutaan sänkyyn, joka on kahdelle liian ahdas. Otto ei saa kipeää
ruumistaan kyllin mukavasti sijoitetuksi vuoteelle, ja sänkyrenkkana
natisee ja valittaa hänen allaan. Lutikoitakin on niin, että suuhun
tuppaavat, ja kiroten ajelee Otto niitä pois kaulaltaan.

— Mitä sinä siinä... kun peppuroi kuin sika pehkuissa, ärähtää Riikka.

— Noita pirun elukoita... ähkää Otto—... kalvavat kuin tulella.

Riikka naurahtaa.

— Onpa sitä köyhälläkin elukkaa omasta takaa, minkä russakat ja lutikat.

— Hävittäisit.

— Ei ne häviä. Se on russakka ja lutikka niinkuin kirppukin
katoomatonta tavaraa.

— Jos ei muuten... niin höyräyttää tuleen. Mutta kun on niin laiska,
että antaa elikkojen kaivella rauhassa.

Se on syytös Riikalle, ja hänpä aikookin nyt puolustautua. Nousee
istumaan sängyssä, ja sanat rätisevät kuin raketit.

— Pirunko ma heille taian... laittaisit väljempää, niin kai tässä
minäkin jotain... kun on sänkykin kuin sian kaukalo, ja lapset saavat
rypeä pehkuissa kuin porsaat. Olisit aikoinasi laittanut torpan, niin
nyt olisi siitä hyvä hypähtää talolliseksi. Juutas... tässä minua
syyttämään...

— Vai talolliseksi... taija heistä kunnon talollisia vääntyä.

Nurkkapehkuissa on syntynyt myöskin liikettä. Barbaara on sysännyt
Iidaa, joka on ruvennut itkemään. Juhana, nuorin lapsista, möllöttää
mukana. Reettu, vanhin parvesta, uhkaa antaa toisia koniin häiritystä
rauhasta.

— Otakin isän vyöhihna ja vetele pakaroille, kehoittelee Otto
poikaansa. — Kakaroihen pitää vaieta seurakunnassa, muuten heitä tässä
pintaan, että paukahtaa.

Lapset tukkivat suunsa, peläten isän uhkausta, ja vähitellen tulee
hiljaista pirtissä. Kuuluu vain vuorottaista kuorsausta, ja ilma
sakenee. Oton hankkeet ne näin haihtuvat, myrkyttäen yhteisen
sylimittaisen makuuhuoneen ilman..

Mistäpä köyhällä varaa suurempaan.




11.


Aapo katseli metsäänsä, jonka olisi pitänyt jo olla kokonaan hänen,
mutta ei ollut vielä kuitenkaan. Jos maanjako-oikeus tekee päätöksensä
Hentun hyväksi, ei lautakunnan päätös silloin ole minkään arvoinen,
eikä siis metsäkään hänen, vaikka hän on sitä jo vuosia säästänyt ja
hoitanut kuin omaansa.

Hohtavan valkoinen ensi lumi kimalteli puitten oksilla. Talvi teki
tuloaan. Ennen hän oli tuntenut melkein poikamaista iloa ensi
lumesta ja talven tulosta; nyt olivat ne ainaiset samat mietteet ja
epätietoisuus kiusaamassa.

Eikö häneltä vaadittu minkäänlaista lausuntoa asiassa, ennenkuin
siitä päätös tehtiin? Saihan muussa oikeudessa puolustaa itseään ja
oikeuttaan, miksi ei sitä tässä sallittu? Voitaisiinko todellakin tehdä
päätös häntä kuulematta?

Aapo huomasi, että lautakunnan pöytäkirjakin oli ollut puutteellinen
ja ylimalkainen. Se olisi pitänyt laatia selvä ja yksityiskohtainen,
kun kerran oli semmoinen mies kuin Hentu asianosaisena. Pöytäkirjassa
ei mainittu muuta kuin tilan suuruus ja hinta ja että hänellä oli oma
rakentamansa kartano, johon puut oli ostanut toisen talon maalta.
Lieneekö sitäkään tullut mainituksi, ettei talo ole rakennuspuita
antanut. Sellaisenko pöytäkirjan nojalla voitaisiin tehdä päätös?

Aapo kokoili maassa olevia puita talven varaksi. Kasvumetsää ei
hän hennonut ottaa muuta kuin välttämättömiin tarpeisiinsa. Tuntui
rikokselta kaataa puita, joita ei välttämättömästi! tarvinnut.

Kun työ ei enää huvittanut, löi Aapo kirveensä kantoon ja päätti
käväistä Liinan luona Puromäessä. Hän ei ollut tyttöä tavannutkaan
viime päivinä. Olipa taitanut jo viikkojakin vierähtää siitä, kun hän
oli talossa käynyt. Tyttö voisi luulla, ettei hän välittänyt enää
muusta kuin palstastaan ja metsästään, joka oli hänelle tuleva, ja
menetti kokonaan miehuutensa ja tulevaisuuden uskonsa riita-asiansa
vuoksi. Oli vähällä näin käydäkin. Hän kaipasi Liinan nuorekasta
olentoa ja kirkasta naurua, mutta ei halunnut mennä häntä tapaamaan,
kun kerran oli epäselvää, missä voisi hänelle kodin tarjota.

Aapo oli luonteeltaan juro, ja rakkaus maahan oli melkeinpä hänen
suurin intohimonsa. Hän olikin pojasta polvenkorkuisesta askarrellut
maan kimpussa, ja nyt oli hänen kaipuunsa omaan maahan viritetty
korkeimmilleen lautakunnan toimenpiteillä ja nyt hänen täytyi sitä
saada. Tosin häneltä ei voitu maata kieltääkään, omaa kontua vain.
Mutta sehän oikeastaan olikin hänen omaa maataan, kun oli sitä
varhaisista poikavuosista asti perkannut ja viljellyt.

       *       *       *       *       *

— Vielähän muistit jälkesi, sanoi Puromäen isäntä Aapolle, kun tämä
astui tupaan. — Mikä sinua niin kiinnittää sinne kotiisi, kun et muista
kylässä käydä?

— Ei ole ollut erikoista asiatakaan, koetti Aapo puolustautua.

— No hitto! Vai pitäisi olla asiat vielä erikoisempia, kun on kerran
miehellä morsian talossa, sanoi isäntä totuttuun tapaansa.

Liina oli karsinapuolella tupaa askareissaan, mutta ei tullut
tervehtimään Aapoa.

Leikkisä isäntä iski Aapolle silmää ja naureksien virkkoi:

— Siitä sen näet, että suuttuvat, kun heitä ei katsomassa käydä.

Liina meni pää pystyssä ulos tuvasta ja heitti vihaisen silmäyksen
Aapoon. Tyttö oli äsken täyttänyt kaksikymmentä vuottaan ja oli
oikullinen luonteeltaan. Monasti oli jo Aapo saanut sitä kokea. Nytkin
hän vain naurahteli, ja isäntä veisteli hänelle edelleen:

— Älä naura, leikki siitä on pois, ala vain mennä lepyttelemään.

Isäntä muutti keskustelun aihetta ja kysyi Aapolta:

— Ei kai siitä Hentun valituksesta ole vielä päätöstä tullut?

— Eihän siitä näin pian... Eivätkä ole minulta mitään lausuntoa
pyytäneet; sitä vaatimattako sitten tuomion tehnevät?

— Taitaa olla sekin oikeudenkäynti niissä asioissa hyvin sotkuista,
sanoi isäntä. — Jättäisitkin sille retkulle maansa ja torppansa.
Olisihan Puromäessä maata sinullekin. Joutaisin tästä minäkin jo
eläkevaariksi kohtapuoleen.

— Ei sekään vetele. Tulisi kovin suuri lahja Hentulle, jos siihen
heittäisi, sanoi Aapo.

— Niin tietysti. Tarkoitin vain, että ottaisit rahana korvauksen
Hentulta.

— Mistäs kirkonrotta maksaa. Hyvä, kun saa velkojansa piha-aitojen
ulkopuolella pysymään.

       *       *       *       *       *

Liina seisoi kamarinsa ikkunassa ulos katsellen, kun Aapo avasi hiljaa
oven ja astui sisään.

— Taidetaan olla niinkuin vihoissa? naurahti Aapo.

Tytön runsassuortuvainen pää liikahti uhkaavasti, ja silmät välähtivät.
Ei vielä virkkanut mitään. Aapo alkoi käydä jo neuvottomaksi.

Katsohan tytön turilasta. Mikä sen on niin myrryttänyt? Ihan kuin eroa
jauhaisi.

Aapo istahti sängyn laidalle ja silmäili syrjästä tyttöä. Outo ikävä
hiipaisi mieltä.

— Liina! Mistä sinä olet niin vihainen?

— Vielä kysyt! kivahti tyttö. — Tulisit vielä harvemmin käymään.

— Siitäkö sinä niin...

Aapo naurahti ja läheni tyttöä hyväilyn aikeissa.

— Älä koske!... Möyri vaan niitä peltojasi ja hyväile hevostasi, josta
sinä kuitenkin enemmän välität kuin minusta.

Aaposta oli tytön kiukku niin lapsekasta, ettei hän voinut muuta kuin
nauraa.

Siitä tyttö suuttui yhä enemmän ja nopealla liikkeellä kiskaisi
sormestaan Aapon antaman muistosormuksen ja heitti sen nurkkaan.
Kääntyi ja sanoi vielä ovella mennessään:

— Mokomakin hiton karilas... maamyyrä...

Ovi paukahti kiinni.

Aapo istui typertyneenä sängyn laidalla, osaamatta heti poistua.

Tyttö oli sittenkin ollut todella suuttunut. Maamyyrä... se kai oli jo
herjausta.

Taisi nyt siis tämäkin satu olla niinkuin lopussa. Minkä hän sille, jos
oli jäykkä ja harvasanainen, työn kovettama peltomyyrä eikä joutanut
joka toinen päivä tytön luona käymään. Hänellä oli ollut kotikonnustaan
omat surunsa, joita ei tahtonut tulla tytölle heti haastamaan, kun
ei tietänyt, olisiko tämä sellaisesta välittänyt tai sitä edes
ymmärtänytkään.

Aapo nousi raskaasti ja poistui hiljaa. Talon peltoveräjälle päästyä
tuli ahdistava ikävä. Näinkö se kaikki hajosi? Sillä tytöllä oli niin
runsaat suortuvat ja kirkkaat silmät ja voimakas, notkea vartalo. Tyttö
oli ollut hyvin usein hänen mielessään työtä tehdessä.

Mutta jos hajosi niin hajosi. Ehkäpä pitikin hänen kohtalonsa kiertyä
näin joka puolelta.

Ettäkö suremaan? Eikö helvettiä. Vaikka veisivät häneltä maat ja
mannut, jos meni ainoa ystävä, niin hartiain ja käsivarsien voima oli
vielä hänen omaisuuttaan, ja sepä se taisi ollakin sitä pysyvintä
pääomaa.

Tytön luokse hän ei menisi tätä sovintoon pyytämään. Jouti tulla
hänen luokseen jos tahtoi. Ellei, niin koettaisipa hänet maan kanssa
askarrellessa unohtaa.

Aapo harppaili metsätietä pitkin askelin. Siinä oli jo hänen palstansa,
hänen metsänsä, jos sekään oli enää hänen. Mutta olihan hänellä
kuitenkin oleva maata muualla, jos ei entisillä olinpaikoilla, ja
silloin ei ollut vielä kaikki menetetty.

Aapoa ei haluttanut tällä kertaa mennä kotiin. Naapuritalon maalla oli
muuan torppa, jossa oli Vikki, hänen poikavuosien toverinsa, äsken
lohkaistun palstatilan isäntänä. Vikki oli usein pyytänyt häntä käymään
katsomassa, mutta töiltään ei hän ollut katsonut joutavansa. Nyt ei
haluttanut työhön, ja sopisi käydä kuulemassa, oliko Vikki tyytyväinen
uuteen taloonsa.

Pian oli puolisenkymmentä kilometriä taivallettu. Kuu oli noussut ja
valaisi metsää ja sen kohdussa luikertavaa polkua.

Siinä oli jo Vikin metsää. Komeata oli ja pitkävartista. Aapo seisahti
katsomaan rajalinjaa, joka suorana nauhana pohotti järven rantaan
saakka.

Jos metsä oli komeata, niin mahtoi se myöskin maksaa. Miten paljon
lienee rungolta maksanutkaan. Velkaa siinä on täytynyt Vikille karttua
hyvä summa. Mistä Vikki ottaa rahat korkoihin?

Vikki oli hyvillään Aapon tulosta.

— Olipa hyvä, että tulit. Puhetoveria olen tässä kaivannutkin. On tässä
vähän niinkuin huonosti asiat.

— Miten niin? Olethan sinä nyt talon mies, itsenäinen isäntä, sanoi
Aapo.

— Siinäpä se onkin. Tämän palstan takia sotkeuduin niin suuriin
velkoihin, etten ikinä siitä pyykistä selviä.

Vikillä oli laajat viljelykset, ja maata hän oli saanut
kolmisenkymmentä hehtaaria, ja kun oli palstalla puumetsää, jota talo
ei suostunut ottamaan itselleen, nousi maan hinta puineen tuhanteen
markkaan hehtaaria kohti.

— Semmoinen velka rätkähti, sanoi Vikin vaimokin. — Ei siitä notkosta
ukko nouse. Paha olisi ollut jäädä torppariksi, mutta nyt on vielä
pahempi suuren velkakuorman alla...

— Eihän sinulla hätää... myyt metsää tukkiyhtiölle, sanoi Aapo.

— Ei kelpaa yhtiölle niin pienet puut, virkkoi Vikki. — Olen sitä jo
kysynytkin yhtiön herroilta. Halkopuiksi ostaisivat, mutta sekään ei
käy päinsä. Mistä minä rahat sieppaan korkoihin joka vuosi, sanohan,
naapuri?

Aapo ei osannut sanoa mitään. Yhtäältä ja toisaalta kuului valitusta,
vaikka itsenäistyttäminen oli vasta alussa. Lakia huudettiin ja
hoilattiin hyväksi, mutta pian alkoi näkyä sen monipuolinen hyvyys.
Yleensäkin noudatettiin korkeita hintoja palstoituksessa, niin että
velkaa tuli jokaiselle korvia myöten. Sen alta olisi sitten pitänyt
suuriperheistenkin jaksaa ponnistautua puutteettomaan, itsenäiseen
toimintaan. Ja sitten metsäpalstat nousivat vielä huimaavampiin
hintoihin. Jos et ottanut, olit ilman, jos otit, niin velkataakka alkoi
kalvaa niinkuin Vikkiäkin nyt tuossa. Sanottiin, että hyvähän oli nyt
maksaa palstoja, kun maataloustuotteet olivat hyvissä hinnoissa, mutta
mistä suuriperheinen torpanmies mitään möi, kun hädin tuskin riitti
omiksikaan tarpeiksi.

— Niin ottaa tiukalle väliin, että unen vie, valitti Vikki. — Ja jos
ei tässä mitään keinoa keksi, niin maantielle on lähdettävä muutaman
vuoden kuluttua. Herrat huutaa, että laita maasi voimaperäiseen kuntoon
ja jalosta karjasi. Kyllä minä sen olen tietänyt jo aiemminkin, mutta
ennenkuin nuo tenavat saa miehiksi, niin liiat jalostamiset jää
varmasti. Ja tuleehan sitä meillä mikä muuallakin, mutta nyt kun pitää
pari tuhatta maksaa vuosittain lisämenoja, niin ei riitä. Velka kasvaa,
jos häntä velkaa saakaan.

Vikillä oli kahdeksan lasta ja siihen lisäksi vanhukset hoidettavana.
Vaimo oli kivulloinen, ja palvelijata täytyi pitää hänen apunaan ja
väliin maatyömiestäkin.

Vikki istui Aapon viereen penkille ja virkkoi:

— Niin huonosti ovat asiat. Sanoppa, tahtoisitko olla minun housuissani?

— En. Vaikka on tuota omissakin housuissani tarpeeksi kantamista.

— Olen siitä kuullut. Sinunkin olosi sattui kieron miehen alueelle.
Vaikka hätäkös sinulla, kun on rikas morsian, jatkoi Vikki naurahtaen.
— Otat maata Puromäestä.

Tummat veret läikähtivät Aapon kulmille. Vai sanottiin jo kylällä
Puromäen tyttöä hänen morsiamekseen. Olivatpa olleet asianomaisista
edellä. Sehän oli nyt jo niinkuin ollutta ja mennyttä.

— Mitäs niistä toisten maista... omansa se olisi rakas itsekullekin,
sanoi Aapo.

— Niin kai. Sinulle ei suuria velkoja tulisikaan, jos lautakunnan
päätöksen mukaan menisi, sanoi Vikki.

— Kyllä sitä velkaa yhden miehen osalle tulisi. Joka vuosi menee
koroista enemmän kuin tähän asti veroista. Petäjäniemen Antti on
oikeassa, kun sanoo, että maita ei pitäisi niin korkealle hinnoittaa,
kuin näissäkin paikoin on hinnoitettu. »Velan alle vain nääntyvät»,
sanoo. Omilta alustalaisiltaan ei liikoja nylkenytkään.

— Onhan niitä semmoisiakin maanomistajia, jotka todenteolla harrastavat
uuden yhteiskunnan rakentamista. On vain niin harvassa sellaisia. Monet
niistäkin, jotka pitävät itseään näissä asioissa edistysmielisinä,
eksyvät vapaaehtoisissakin kaupoissa vaatimaan liikaa maistaan, jotka
monessa tapauksessa ovat veroilla jo heille täysin maksetut kuluneina
vuosikymmeninä. Ei tästä meidän pikkuviljelijäluokasta näin ollen
mitään tervettä synny.

— Ja lakikin on puutteellinen, eikä sitäkään noudateta, ainakaan mitä
hintaan tulee. Pitäisi useimmissa tapauksissa mennä hintojen alle sadan
markan hehtaarilta, ja lautakunnat hinnoittavat kahteenkin sataan
saakka. Mitenkäs tämän selität?

— Piru häntä ymmärtää. Lautakunnatkin on monenlaisia. Mitään yhteistä
toimintaohjetta ei heillä lienekään, sanoi Vikki.

Aapo nousi lähteäkseen.

— Mitäpä siitä... laki kuin laki... kyllä se siitä vielä saattaa
muuttua hyväksikin.

— Saattaapa saattaa... Ja jos ei me pysytä isäntinä, niin kyllähän
mökkiläisinä, naurahti Vikki. — Saahan meistä valtio lukuisan
aluskunnan, kun ei jakseta sitoumuksia täyttää.

— Reilua se saattaisikin olla valtion mökkiläisenä olo. Ei olisi isäntä
kintuilla kurisemassa, naureskeli Aapokin.

— Joo... tulisihan se uusi yhteiskunta sitten hyvälle pohjalle. Antaa
herrojen leikkiä talosillaoloa, kun eivät ymmärrä mökkiläisten elämästä
enempää kuin sika lusikasta.

— Niinpä niin. Käyhän mökissä, kehoitteli Aapo ovella.

— Käynpähän sitten kun taloksi tulee, virkkoi Vikki. — Sinullahan
sitä on sitten vara auttaa naapuriasikin, kun nait sen rikkaan akan
itsellesi Puromäestä.

— Mikäpä ne naimiset tietää... ja rikkaudet. Jos vain varaa olisi, niin
mielelläni auttaisin, kun kerran olet sellaiseen kiipeliin joutunut.

— Eihän tässä nyt vielä hätää muutamaan vuoteen... mutta sitten se
alkaa... eikä ole varaa peräytyä.

— Elähän sure päätäsi vialle. Ehkäpä se siitä menee vielä hyvinkin,
koetti Aapo rauhoitella. — Tee vain työtä lujasti...

— Hiisiäkös minä nyt päästäni... olipa tämä tällaisten elämä nyt miten
tahansa. Ei se silkinhienoksi tule milloinkaan.

Kulkiessaan kuun valaisemaa metsätietä oli Aapolla uutta ajateltavaa.
Vikki ei ollut ainoa, joka uuden lain nojalla sai raskaan velkataakan
hartioilleen.




12.


Marraskuu on lopuillaan. Arvolassakin ajelevat miehet jo metsätöissä,
ja Aatami katselee eräänä päivänä miestensä puuhailua pihamaalla,
kun ovat metsään lähdössä. Kirkkaassa aamuvalossa hohtavat hanget ja
miesten ripeät liikkeet tekevät Aatamin mielen pakostakin iloiseksi.
Muhoillen hän katselee pirtin ikkunasta pihamaalle.

On jo melkein unohtunut mieliharmi torpparien maakysymyksestä. Tosin
heistä vain muutamat ovat viime viikkoina käyneet verotyössä, mutta
sekään ei ole Aatamia saanut vielä perinpohjin suuttumaan. Rahaa sieltä
tulee veropäivistä, ja rahalla sentään aina näkyy saavan työmiehiä.
Tosin ne nyt paljon vaativat, mutta kun on mistä maksaa, niin saakoot.
Sittenpä ei liene valittamista. Ja alustalaisethan sen maksavat.

Vaikka lakannevatko valittamasta, jos hyvinkin saavat. Jos antaisit
heille talosi, niin samaa virttä veisaisivat. Semmoista se on.

Mitä sitten tullee mökkiläisten oman maan asumisestakaan. Uusi aika
muka vaatii parannuksia ja ne olisi maanomistajan tehtävä. Talollisille
vain lisää kuormaa kuin kamelille ja herroilta pois entinenkin. Maat
pirstotaan ja annetaan huijarien käsiin. Lienee heissä tosin joku
kunnon mieskin, mutta enin osa on lurjuksia, toisen avulla eläviä.

No, jopahan viimeinkin suoriutuvat siitä metsään.

Aatami käveli kamariinsa ja otti kaapista sikarin. Emäntä kuului
liikkuvan keittiössä, mitäs jos menisi kahvia saamaan.

— Yksinkö sinä taas täällä puuhailet? aloitti isäntä hyvätuulisesti.

— Tulen minä tässä aikaan yksinkin, sanoi emäntä tavalliseen
kolkonpuoleiseen tapaansa. Mitä se ukon turilas taas siihen tuli;
varmaankin kurisemaan. Pitääpä sanoa sille, että tänään tulevat ne
maanjakajat, se kun niin sitä suututtaa.

— Menisit vähän itseäsi siistimään sinäkin, kun tulee vieraita, sanoi
emäntä, ja hänen kasvolihaksiaan nyki omituisesti.

— Ketä?

— Sepä maanjakolautakunta. Miten monta miestä lieneekään. Pitääkin
tässä niille jo laittaa kahvia tulemaan.

Aatamin kasvoilta katosi hyvän tuulen kajastus. Hetken perästä hän
kysyi:

— Mistä sinä olet tietävinäsi, että tulevat?

— Miehet tuota sanoivat, ja näkyy se niistäkin papereista, jotka
silloin Sepän käydessä pöydän alle pyyhkäisit. Tuolla ne ovat kaapissa.

Vähään hetkeen ei Aatami sanonut mitään. Rummutteli vain pöytää
sormillaan, ja uurre otsassa syveni syvenemistään.

Hän oli ennenkin ihmetellyt, miksi ei Loviisa, hänen vaimonsa, ollut
yhtä mieltä hänen kanssaan alustalaisten vapautumisasiassa, ja sitä
piti taaskin miettiä. Nytkin tuossa ihan kuin kiusalla puhuu.

— Sinulla näyttää olevan hyvä mieli, kun talon maat repostellaan
piloille, sanoi Aatami. — Mikä sinulla on siinä oikein tarkoituksena?

— Se mikä muillakin! Kun kerran laki kuuluu olevan nyt semmoinen ja
naapuritkin antavat maata mökkiläisilleen, niin mitä se auttaa sinun
ryhtyä vastaan harikoimaan. Sepä se niin vihaksi pistääkin, kun sinä
olet niin itsepäinen ja pöllö, että vastaan hankaat. Tulee tässä ihan
naurunalaiseksi naapurien silmissä. Monet heistä sopivat mökkiläistensä
kanssa ilman lautakuntien ja virkamiesten apua, niin sinä tässä vain
vanhoissa nahkoissasi...

Aatami rykäisi ja nousi. Ei akan kanssa maksanut kiistellä. Se piti
aina puolensa, ja sehän se tässä talossa olikin isännöinyt jo vuosia.
Hänellä ei ollut muuta kuin koreasti taipua vain.

Kyllä hän sen akan mahdin jo tunsi. Ei ollut hyvä sen kanssa kauan
riitaa haastaa. Kerrankin oli hän vastustanut lehmän myymistä, ja
akka oli ollut vähällä tappaa hänet. Oltiin jo vuoteessa ja puhuttiin
lehmäkaupasta, jonka hän uhkasi purkaa, niin silloinkos tämä tynnöri
suuttuu ja alkaa pahoinpidellä häntä. Oli läkähtyä sen painon alla.

Aatami huokasi. Se on ristinsä itsekullakin ja niinpä hänelläkin. Oli
laittanut hänelle ristin akasta.

Aatami käveli pihamaalla ja korjaili työaseita renkien jäljiltä. Ei
oikein osannut ryhtyä mihinkään, kun akka taas oli hävittänyt hänen
hyvän tuulensa.

Tuolta niitä jo tulikin miehiä tien täydeltä. Senkö täytistä ne aina
täällä hyppäävät. Ja ketä kaikkia heidän mukanaan oli niin paljon?

Ketäs muita kuin mökkiläisiä. Nyt niillä on hätä ja hyvä mieli.

Aatami meni kamariinsa. Olisi pitänytkin lähteä kylään tahi metsään.
Nyt se oli jo myöhäistä. Ja eihän heistä kuitenkaan pääse rauhaan.

       *       *       *       *       *

Lautakunta oli pitänyt kokouksen, ja viimeinen toimitus, palstojen
lohkominen, jäi nyt mittarin tehtäväksi. Aatami oli koko ajan istunut
puheisiin puuttumatta. Hädin tuskin vastasi, kun jotakin häneltä
kysyttiin.

Seppä muhoili ja meni istumaan isännän viereen.

— Nythän se alkaa meidän puolestamme olla valmista. Mittari tekee
lopusta selvän, sanoi hän ja hetken perästä jatkoi:

— Kyllä jää vielä maata Arvolaan, vaikka alustalaisetkin saavat osansa.
Ja mitäpä maallisista tavaroista, jatkoi Seppä iskien Tanelille silmää.
— Paremmat tavarathan ne meillä siellä taivaassa on tallennettuna.

Aatami katsahti vihaisesti Seppään.

— Älä sinä pilkkaa niitä asioita. Tuskinpa sinulla on mitään tallella
niissä paikoissa.

— No pääsen minä ainakin sinne, sanoi Seppä.

— Vai eikö muka samasta portista naapurin kanssa sovittaisi
menemäänkään?

— En minä viitsi sinun kanssasi kiistellä, sanoi Aatami ja poistui
tuvasta.

Miehet hymähtelivät poistuessaan.




13.


Savuniemen Hentulla oli kaksi taloa, joista toiseen kuului maata
kaksisataaviisikymmentä hehtaaria. Tämän päätilan maalla oli yksi
torppa kaksi mäkitupaa. Sivutalon maalla, joka oli pienempi, oli sama
määrä alustalaisia.

Heikki itse hoiti leväperäisesti talouttaan. Veropäiviä tekevät
mökkiläiset suorittivat suurimmalta osalta talon työt, ja kun
laajat vainiot olisivat vaatineet palkkatyöväkeä, ei sitä Heikki
raskinut pitää, varsinkin kun viime aikoina palkat olivat kohonneet
tuntuvasti. Muutamilla peltolohkoilla olivat ojat jo menneet umpeen, ja
metsäviljelyksien ojanvarret kasvoivat pajukkoa.

Menihän sitä silti eteenpäin ja rahaakin säästyi jo muutamina vuosina,
kun karjantuotteilla sai hyvää hintaa eikä tulopuolta käytetty maan
parannukseen.

Vaikka Hentu oli vielä verrattain nuori, vasta äsken neljäkymmentä
täyttänyt, ei hän käynyt itse työmailla, vielä vähemmin otti osaa
töihin. Kesäisinä päivinä raukaisi lämmin ilma, ja talvella oli
parempi makailla lämpimässä kamarissa. Niinpä Hentun vaimo, ankara
emäntä-Leena, sai hoitaa yksin koko talouden ja suoriutuikin siitä
suuremmitta kommelluksitta.

Kun oli paljon työtä emäntäparalla, tuli siinä aina sanoneeksi milloin
mitäkin. Ja kenellepä sitä muille olisi sanonut kuin Hentulle ja
palvelijoille.

Aamusta myöhään iltaan kuuluikin Leenan tuikea ääni vuoroin kartanolta
ja tuvasta.

Tietää sen, kun sai vielä muun työn lisäksi karjaa hoitaa palvelijain
avuksi.

Kyläkunnalla oli henkisenä ravintona juoruaminen, ja useimmiten
puhuttiin savuniemeläisistä. Olihan sitä puhumista milloin mistäkin. Ja
jos ei ollut, niin tekaistiin lisää. Olihan niin mukava puhua laiskasta
isännästä, joka ei tehnyt muuta kuin makasi ja kävi välttämättömillä
asioilla, ja emännästä, joka pauhasi aamusta iltaan.

Alustalaisten kanssa olivat välit heillä aina kireät. Hentu oli kova
vaatimaan työtä paljon toisilta, vaikka ei itse sitä tehnyt. Emäntä
kohteli kylmästi verotyöläisiä ja sai näin heidät niskoittelemaan.

Kapina-aika meni menojaan ilman mitään hankausta kumpaiseltakaan
puolelta, mutta kun torpparilaki astui päiväjärjestykseen, kiristyivät
välit. Alustalaiset alkoivat puhua vapautuksestaan, ja vaikka isäntä
oli lakia valmistettaessa sitä kehuskellut, ei hän nyt enää tahtonut
kuulla puhuttavan koko laista.

Tästä tekivät edistysmielisemmät naapurit sen johtopäätöksen, että
Hentu olikin vain makeillakseen puhunut siten ja ajatellut toisin. Joku
heistä koetti puhua järkeä Hentulle, mutta jätti sen pian, kun näki,
ettei siitä ollut hyötyä.

Hentu, samoin kuin moni muu, ei käsittänyt ajan vaatimuksia.

       *       *       *       *       *

Oli muuan sovinnollisempi hetki Savuniemessä. Leena ei porannut,
ja Hentu sai rauhassa oikoa jäseniään pirtin sängyssä. Ulkona
satoikin lumiräntää. Eihän Leena voinut ajaa Hentua edes navettaan
lammaskarsinan korjuuseen, johon oli häntä edellisenä päivänä
luudanvartta heilutellen ajellut.

Hentu käryytteli piippuaan ja hautoi Harjamaan Aapon palsta-asiaa.
Miten kävisi jutun oikeudessa? Saisiko Aapon siirtymään takamaalle, vai
jäisikö paikoilleen?

— Joko harjamaalaiset ovat maksaneet ne suola- ja villavelkansa? kysyi
Hentu. Ei ollut muistanutkaan sitä kysyä ennemmin Leenalta.

Leenasta oli vastaaminen vaikeata, kun oli asiasta pitänyt niin suurta
melua.

— Jo maksoivat, akka kävi tuomassa. Pian ne taas tulevat jotain
pyytämään.

Siihen ei Hentu sanonut mitään. Olisi kuitenkin tehnyt mieli puhua
harjamaalaisista. Sisuksia kaiveli yhtämittaa se lautakunnan päätös
Aapon palsta-asiassa. Ei tuntunut hyvältä maansa menettäminen
toisillekaan mökkiläisille, mutta Aapolle ei sitä olisi antanut mistään
hinnasta. Ei vaikka olisi maksanut kaksituhatta hehtaarilta. Täytyihän
pakolla antaa vaikka ilmaiseksi, niinkuin se nyt meneekin, kun ei edes
kahtasataa hehtaarilta tulisi saamaan. Asianajaja oli näet sanonut,
ettei hintaa saanut ainakaan kovin paljoa nousemaan, niillä kun on se
lakinsa, johon vetoavat.

Laki sitten muka. Otetaan kuin ryöväämällä maat ja vielä perintömaat.
Nytkin menisi hyvää metsää Aapolle, jos valitus ei auttaisi.

Ja sitten oli Aapo siinä talon lähellä torppineen aina silmän
kaihteena. Hyvin se pakana oli hyötynyt ja vaurastunut. Mikäpäs on
toisen maalla... Olikin semmoinen työhurja ja maantonkija. Saisi sen
nyt siitä siirtymään, niin jäisi hyvä talonpaikka pojille, kun kerran
eroilevat ja jakavat keskenään loput Savuniemen maat.

— Mitä sinä siinä miettiä toljotat, kun et puhu mitään? sanoi Leena. —
Makaat niin paljon, että pääsi mätänee. Tokko lienee siellä enää yhtään
tolkullista ajatusta.

— Onhan sitä sinulla siihen sijaan viisautta, tokaisi Hentu.

Nousipa mies jo istumaan sängyssä ja latasi uudelleen piippunsa.
Karautti pariin kertaan kurkkuaan ja nielaisi vahvan limasyljen.

Se oli merkkinä toimintahalun heräämisestä Hentussa. Hän aikoikin
lähteä taas mittaamaan Aapon palstan rajoja, päästäkseen selvyyteen,
miten paljon häneltä menisi maata siihen kahteenkymmeneen hehtaariin.
Kahteen eri kertaan oli hän jo maata mitannut, pääsemättä täyteen
selvyyteen asiasta.

Hentu oli kuullut, että Aapokin oli mitannut palstansa rajat ja kun
oli selvillä maanmittauksesta, sanonut saaneensa varman selon, mistä
paaluttamaton raja tulisi kulkemaan.

Hentu oli sitä jo kerran häneltä kysynyt, mutta Aapo ei ollut ryhtynyt
sitä selostelemaan. »Tottapahan sitten näet, kun mittari tulee», oli
vain sanonut.

Pisteli vihaksi, kun ei saanut selvää siitä asiasta. Alituiseen vaivasi
mieltä sekin, että jos vielä menee kovin laaja alue maata Aapolle, eikä
valitus auta, niin tulee talolle iso vahinko. Helvetti. Kaikkeen sitä
joutuukin.

Hentu nousi sängystä ja katseli hattuaan ja kintaitaan.

— Mihin sinä sitten menet? kysyi Leena.

Hentu murahti jotain maan mittauksesta ja katseli ulos ikkunasta.

Siellä alkoikin jo ilma seestyä. Sopi hyvin lähteä liikkeelle.

— Sinne taas aikaasi viettämään ja vielä renkien kanssa, aloitteli
Leena. — Olet jo siellä monen miehen kanssa aikaa hukannut ja pitää
vielä lähteä pöllöttelemään. Mittari tässä sitten mukamas... mittaa
vain ruokaa mahaasi ja unta päälle, mokomakin mittari!

Leena nauroi asialle. Kun mokomakin tolho rupeaa kaikkea kuvattelemaan.
Eihän voinut nauramattakaan olla semmoiselle, vaikka vihaksikin pisteli.

Hentu näytti myrtyneeltä ja kiiruhti ulos.

Otti ohjakset tallin naulasta ja käski rengin mukaansa.

— Joko sitä taas mennään mittaamaan Harjamaan Aapolle maata? pistätteli
poika. — Pitäisi ottaa vesuri matkaan, että saataisiin rajat aukaista.

— Pitelehän, poika, leukojasi, sanoi Hentu.

Kaikki tässä, kun yksin rengitkin isäntäänsä vastaan...

Päivä olikin jo kulunut iltapuolelle, ja metsässä tuli pian pimeä.
Mittaaminen oli taaskin jätettävä kesken.

— Lähtään pois, ei nyt näe enää, sanoi isäntä rengilleen.

— Ei näe. Tämä mittarin työ kun on semmoista tarkkaa työtä, sanoi poika
ja naurahteli.

... Kovinpa olet suustasi... mietti Hentu, mutta ei huolinut sanoa
mitään.




14.


Savuniemeläinen oli lähtenyt kaupunkiin kuulemaan, milloin saisi
odottaa päätöstä riita-asiasta.

Hentu istui asianajajan luona ja kuunteli tämän sulavia puheita. Tuli
ihan hyvälle tuulelle sitä kuunnellessa. Sanoi vielä tilanomistajaksi,
ja Hentu tiesi, että se oli kaikkein kunnioittavin nimitys
maanomistajista.

Hentu oli saanut hyvän sikarin ja veteli sitä hattu polven nenässä.

— ... voitetaan siinä asiassa?

— No sen nyt pitäisi olla päivänselvää, että voitto tulee, sanoi
juristi. — Sellaiset paperit on ainakin tehty, että varma minä olen
voitosta.

Hyvälle tuntui Hentusta. Olisi vain pitänyt kysyä sen palkkaa,
jos rahoista sattui jäämään, kun kaksisataa oli antanut papereita
jättäessään.

— Mitenkäs ne tuomarin palkat?

Juristi elostui huomattavasti.

— Niin, se sattui mukavasti nyt, kun tilanomistaja on itse täällä. Ei
tarvitse postissa lähettää.

Hentu höristi korviaan. Mitä se puhui lähettämisestä? No, voihan siitä
mennä vielä muutamia kymppejä.

— Eihän sitä paljoa palkoista... vaikka pitäähän sitä vähän...
kyllä kai sitä niillä maatiloilla menee nyt rahoja palkkoihin... on
pitänyt meidänkin korottaa... Se olisi sitten vielä kahdeksansataa.
Kaksisatanen meni papereista, eikä riittänytkään, ja nyt menee vielä
asiamiehelle.

Hentun korvalliset olivat käyneet kauniin punertaviksi. Kaiveli
lompakkoaan. Eihän siellä kuin satanen ja joku kymppi päälle. Olisi
pitänyt ostaa vielä apteekista tippoja kotimatkalle.

— ... jään nyt velkaa tuomarille. Ei sattunut mukaan.

— Noo, isäntä saa lähettää sitten loput postissa. Kyllähän se käy.

Hentu kirosi ulos päästyään. Kokonaista tuhat markkaa Aapon takia! Ja
jos vielä menee koko juttu penkin alle. Helvetti!

Kotiin päästyä oli tehtävä tili matkasta Leenalle. Oli vielä jäänyt sen
ostokset tekemättä, kun rahat meni juristille.

Hentu kynsi korvallistaan. Olisi saanut edes kunnollisen unirauhan
ensiksi.

— Nyt sinä sen syöttiläs valehtelet, että tuhat markkaa! kivahti Leena.
— Olet taas ostanut korpirojua ja juonut, häikköläinen... että voi hyvä
Jumala sinua!

       *       *       *       *       *

Leenan hameet oli kurottu vyötäryksille, ja jaloissa läiski väljät
lipokkaat. Hihat oli kääräisty ylös, ja paljaissa käsivarsissa ja
säärissä oli lantavesitahroja. Oli taas pitänyt auttaa lehmää navetan
sillan alta, johon se oli pudonnut, kun silta oli mädäntynyt. Sanat
tulivat hänen nuorekkaasta suustaan yhtenä ryöppynä.

Hentu oli kallistunut tuvan sänkyyn ja kuunteli Leenan ehtymätöntä
sanatulvaa.

On sillä akalla supliikkia, mietti hän. Pelastusarmeijaan olisi
puhujaksi omiaan.

— Tokko sinun suustasi lähtee yhtään sanaa! kiljui Leena viimeiseksi.

— Eihän tässä saa suunvuoroa, sanoi Hentu ja nauroi. Eihän itkemäänkään
osannut räähkälle ruveta.

       *       *       *       *       *

Hentun oli pitänyt kesken uniensa lähteä metsään navetan siltapuita
kaatamaan. Eihän voinut akan suunsiivoa enää kuunnella.

Olipa siinä kaunista metsää. Voi häikköläinen, kun olikin pitkävartisia
ja oksattomia mäntyjä. Kun ei vain se Aapon raja sattuisi näitä
seutuja hipomaan, jos niinkuin tappiokin sattuisi tulemaan. Mitä? Eikö
siinä ollutkin jo niinkuin linjakeppejä pystyssä? Olipa niinkin. Päät
valkoisiksi vuoltuja ja linjaan lyöty läpi metsän.

Hentu kirosi. Aapo on ne siihen lyönyt. On mitannut palstan ja
merkinnyt siihen muka tulevan rajan. Mutta ei tule tähän rajaa kuuna
päivänä.

Hentun sisässä kiehui niin, että piti ihan karkeasti kiroilla. Koko
saatana se mies, kun kehtaa noin kepitellä toisen maata!

Näytetään sille, kenen maata tämä on.

Ja Hentu alkoi kaataa puita suunnitellun rajalinjan
Harjamaan-puoleiselta suunnalta. Menipä vielä syvemmälle metsään,
melkein Aapon metsäpellon aitovarteen, ja valikoi parhaimmat puut
kaataakseen.

Pian oli Hentu kaatanut kymmenisen puuta ja tunsi vahingoniloa
teostaan. Olisihan joutanut odottamaankin päätöstä, mutta kun se kerran
niin mahtailee, niin sille on näytettävä, kuka on isäntä maallaan.

Tosin ei Aapo ollut kaatanut kepittämältään seudulta yhtään puuta
ja oli jo edellisinäkin vuosina ottanut polttopuunsa peltojensa
aitavieruksilta. Tuntui hieman pahalta sitä ajatellessa, kun oli näin
tullut tunkeutuneeksi Aapon alueelle, kun tämäkään ei ollut sitä tehnyt
aikaisempina vuosinakaan.

Aapon alue! Olihan juristi sanonut varmasti voittavansa, eihän se
tuhatmarkkanen helvettiin, jos sillä ei kerran asiat muutu. Ja
olivathan puut lain mukaan hänelle kuuluvia.

Tosin Aapo oli ilmoittanut ne lunastavansa ja maksavansa niistä lain
säätämän hinnan, ja se oli kai tullut sinne pöytäkirjaankin, mutta
asiahan ei ollut vielä sillä päätetty. Antaa vain kirveen heilua.

Aapo oli kuullut metsästä hakkaamista ja tuli paikalle.

Eikö ollutkin se Hiljainen piru tullut kaatamaan hänen metsäänsä. Hän
oli sitä jo pelännytkin, ja nyt se tuossa liehui kuin tulipalossa.

Aapo puri hammasta ja kirosi.

— Kuulehan, mies, eikö sinulla ollut metsää muualla, kun piti tähän
tullaksesi? sanoi hän Hentulle.

Hentu ei ollut kuulevinaan ja hakkasi edelleen.

Aapo koetti hillitä kiukkuaan. Kun puu kaatui ja Hentu löi kirveensä
kantoon, sanoi hän niin rauhallisesti kuin voi:

— Sinulla ei ole mitään oikeutta tulla tästä puita kaatamaan, ennenkuin
asia on päättynyt. Eikö sinulla hyvä mies ollut enää metsää muualla?

— Eihän tämä ole vielä sinun maatasi, eikä taida tulla olemaankaan.
Kyllä minä omasta metsästäni saan kaataa mistä haluan.

— Se on helvetin valhe! kivahti jo Aapokin suuttuneena. — Minä olen
palstan mitannut ja rajan merkinnyt, ja se ei tule siitä muuttumaan,
ja niin kauan kuin sinulla ei ole oikeuden siirtopäätöstä, jolla saat
palstani toiseen paikkaan, ei tule sinulle myöskään tästä metsästä
yhtään puuta.

Hentu naurahteli vahingoniloisesti.

— Talon puitahan nämä on lain mukaan, sanoi.

— Mutta minä olen ilmoittanut haluavani ne ostaa ja se on merkitty
pöytäkirjaan.

— Semmoisella pöytäkirjalla saa pyyhkäistä... sanonko ma mitä.

— Sano vain, ja laille saa tehdä saman tempun, niinkö?

— Kyllä hyvinkin semmoiselle laille, sanoi Hentu ja katseli jo uutta
puuta kaataakseen.

— Kylläpä mies kunnioittaa lakia, jota omat edustajansa ovat olleet
tekemässä, sanoi Aapo. — Eikö yhtään hävetä?

— Ei! huusi Hentu.

Ja alkoi hakata puuta enää Aapoa kuuntelematta.

Aapo ei jaksanut enää hillitä kiukkuaan. Meni ja tempasi kirveen
Hentulta ja heitti sen metsään.

— Et jukoliste kaada enää yhtään puuta, ennenkuin asia on päättynyt.
Helvetin roisto!

Hentu kävi kiinni Aapoon, mutta oli heikompi, ja Aapo heitti hänet
maahan niinkuin märän kintaan.

Taisi hieman sattuakin, koskapa nousi vaivalloisesti jälleen
jaloilleen. Oli sattunut kanto hartiain alle.

— Nyt sinä parhaan tempun teit, sanoi Hentu surkealla äänellä ja
kyyrysillään kävellen. — Jos miesmurhan teit, niin...

Aapo ei voinut olla enää nauramatta. Hentuun lienee sattunut vain
sen verran, että kipeätä teki, mutta sitä piti kyyrysillään kävellen
näytellä suuremmaksi.

— Miksi et uskonut mitä sanoin, virkkoi Aapo.

— Kun kerran valituksen teit, niin jaksat kyllä odottaa ratkaisua. En
minäkään mene metsää kaatamaan, ennenkuin asia on selvä.

— Nyt tästä vasta oikeusjuttu nousee, sanoi Hentu poistuessaan. —
Linnassa istuu Harjamaan Aapo tästä asiasta.

— Vaikka ikäni istun, mutta minun alueeltani et metsää raiskaa,
ennenkuin oikeus sitä minulle toisesta paikasta määrää, huusi Aapo
vielä hänen jälkeensä.




15.


Joulukuu jo tuprutteli lumiaan. Kivet ja kannot peittyivät
lumilakanoihin, ja metsissä oksaholvien alla luikertelivat mökkieläjäin
polkemat pahaiset tieurat. Mäkituvissa taisteltiin kylmää ja nälkää
vastaan.

Rinteen Ottokin palailee koskemattomien korpien kautta tallaamaansa
oikopolkua mökilleen ja miettii omia raskaita mietteitään. Valtion
työssä ovat hänen palkkaansa alentaneet, ja kova talvi on edessä. Joulu
lähenee, ja pitäisi saada akalle ja kakaroille lämpimämpiä vaatteita,
eikä pahaa tekisi, jos saisi silloin hieman parempaa ruokaakin, suu ja
vatsa kun pyrkii vielä muistelemaan niitä vanhoja hyviä aikoja.

Niin, vanhoja aikoja, jolloin sai kuitenkin vatsansa täyteen.
Oli juhlinakin vehnäskahvia ja ruokaa kylliksi. Sepä se olikin
merkillisintä tämän uuden ja sen vanhan ajan välillä.

Otto oli sitä miettinyt monasti ja koettanut etsiä ratkaisua, mutta se
oli kuin sotkuinen vyyhti, josta ei saanut tekemälläkään selvää.

Mitäpä hänen olisi tarvinnut miettiä koko yhteiskunnallista
kysymystä, jos olisi ollut omaa maata, jota viljellen olisi saanut
riittävän toimeentulon perheelleen. Ei hän olisi silloin välittänyt
sosialisteista eikä porvareista. Olisivat joutaneet reistailla
keskenään, ja hän olisi elänyt omaa hiljaista elämäänsä salomökissään.
Laittanut peltonsa sellaiseen kuntoon, että olisi touko kasvanut
kuin seinää. Lehmiä olisi saanut pitää ja elää rasvaisesta niinkuin
rikkaatkin.

Sepä se oli, kun ei ollut maata, ei edes torppapahaista. Jos se olisi
hänellä ollutkin, saisi hän nyt omaa maata niinkuin muutkin torpparit.
Ei olisi tarvinnut vanhoilla päivillään lähteä valtion työhön, eläisi
niinkuin muutkin omastaan.

Miksi ei annettu mäkitupalaisille samoja mahdollisuuksia kuin
torppareillekin?

Olisivat muka menneet pieniksi talollisten maat. Se siinä oli, eikä
mikään muu. Ja sekin, että piti halvalla heidän mielestään antaa maansa.

Olihan sellaisiakin, jotka antoivat tinkimättä eivätkä liikaa
hintaakaan vaatineet. Mutta niitä oli kovin vähän.

Eipä hänkään sattunut semmoisen isännän maalle, niinkuin nyt
Petäjäniemen Anttikin on. On se onnettomuutensa muutamilla, minkä
hänelläkin.

Otto oli jo vihannutkin nurinkurista yhteiskuntaa, joka ei antanut
jokaiselle rehelliselle työläiselle riittäviä elämänehtoja, mutta
huomannut, ettei sekään auttaisi mitään. Valtion työmaalla kiroiltiin
ja puhuttiin uudesta vallankumouksesta, joka olisi tehtävä. Mikä
apu heille siitä lähti? Kyllähän joskus hänenkin luontonsa kapinoi,
varsinkin silloin kun puutteet tulivat oikein huutaviksi ja akka
vaikersi ja valitti. Kiroilemaan pani silloin.

Taival työmaalta kotimökille oli pitkä, ja Ottoa alkoi jo väsyttää.
Ilta oli jo hämärtynyt, ja kuu hopeoi hankia. Otto istui kaatuneen puun
rungolle ja laski kontin viereensä. Siellä kolisi leivänpala, jota hän
oli järsinyt työmaalla, meluisessa miesjoukossa, kylmän metsäkämpän
lavitsalla.

Siellä olikin, metsäkämpässä, lukuisasti mäkituvan miehiä syömässä
kylmää, särpimetöntä ateriaansa. Tyhjänpäiväinen maatilkku ei kyennyt
heille antamaan elämisen apua, ja palkat eivät suuren perheen kanssa
riittäneet edes välttämättömiin tarpeisiin.

Siellä puhuttiin maan saannista. Useimmat heistä olisivat mieluimmin
kotitöitä tehneet, jos olisi ollut tilaisuutta siihen, mutta uusi
torpparilaki oli tehnyt heidän toiveensa turhiksi siinä suhteessa. Nyt
suunniteltiin maan saantia anarkian keinoilla. Ja kyllä hänkin uskoi,
että kerran olot korjautuvat ja kaikki halulliset saavat maata, mutta
keinoista hän ei ollut selvillä, eikä siitä, mitä tietä muutokset
tulevat. Mistäpä hän sitä... tällainen tietomies... kirveen ja lapion
varassa kiikkunut ikänsä. Ei ollut aikaa hänellä tutkia aviiseja eikä
muita. Jäseneksi oli liittynyt yhdistykseen, jos häntä vielä sieltä
kautta apu odottaisi. Oli sekin niin epävarmaa.

Oo-ho, jos sitä taas yrittäisi taipaleelle, kuulemaan akan iänikuista
valitusta ja pentujen parkumista.

Päästyään kotipihalleen seisahtaa Otto ja jää katselemaan kuun
valaisemaa tienoota. Kovinpa se nyt olikin kaunista. Äsken satanut lumi
oli kuin pehmoista pumpulia. Teki mielen melkein keveäksi.

Olisipa tuossa lumen alla lepäävä maa omaa ja pelloksi raivattua.
Ei olisi puutetta. Saisi syödä niinkuin rikkaatkin, ja Riikka olisi
tyytyväinen, eikä aina niin jumalattomasti poraisi.

Jopahan taas riipaisi niihin turhiin kuvitelmiin, pakana. Ne olivat
niitä tuulentupia, joita vanha mies saisi lakata hautomasta.
Tuvasta kuului Riikan poraaminen ja ärhentely lapsille, ja sepä oli
todellisuutta. Mitäpä muuta enää tarvitsi toivoakaan.

Riikka on taas valitellut Otolle puutteista, ja Otto istua murjottaa
alakuloisena penkillä.

— Kaikki paikat tässä käy näkymään, ei auta mikään, sanoo Riikka.

— Ann' näkyä! Vahinkopa sitten, jos pelottoman häntä näkyy, kivahtaa
Otto. Ykskaikkista hänelle sen puolesta, kun kerran ei ole muitakaan
elämänehtoja riittävästi.

— Mitähän siitä kylällä sanoisivat, naurahtaa jo Riikkakin.

— Laittakoot vaatteita, jos eivät kehtaa katsella... tällä köyhän
elämällä mitään väliä, olipa miten tahansa.

Lampusta on öljy loppunut, eikä sitä ole koko mökissä. Kuu kurkistaa
sisään ikkunasta ja lainaa valoaan köyhän mökin asukkaille, jotka
ääneti miettivät alituista köyhyyttään.




16.


Sunnuntaiaamu. Petäjäniemessä miehet istuivat paitahihasillaan pirtin
penkillä ja odottelivat aamiaista. Lampusta oli jo tuli sammutettu, ja
ulkona sinersi päivä.

Isäntä souteli hiljalleen keinutuolissa ja puhalteli savukiemuroita
piipustaan. Mietti yhtä ja toista. Viimeksi mökkiläisiään, jotka nyt
olivat isäntinä omilla palstoillaan.

Se olikin käynyt vaivattomasti ja viivyttelemättä. Tulivat heinänteon
jälkeen ja alkoivat puhua asiasta. — Mikäpä siinä on, katsellaan vain
rajoja, sanoo hän niille ja näkee, että hyvälle mielelle tulevat.

Joku kysyy hinnastakin. — Kyllähän tuon kerkiää kuulla, sanoo hän
niille ja itsekseen hymyilee: luulevat minun siitä mahdottomia vaativan.

Niin se asia vain valmistui, eikä riitaista sanaa sanottu, ja hyvä on
nyt olla kumpaistenkin, niin heidän kuin minunkin.

Miehet kuuluivat penkillä puhuvan Savuniemeläisestä ja Arvolaisesta
ja naureksivan. Ne miehet olivatkin ihan höperönä. Toinen kävi joka
päivä mökkiläistensä palstoja mittaamassa ja toinen ajeli kaupungissa
neuvoja kyselemässä. Aatamikin, uskovainen mies mukamas, ja semmoista
peliä rupeaa pitämään. Samoin kuin sekin Hentu hyväkäs. Mokomakin
maanviljelijä itkee maansa menetystä, vaikka puolet on liikaa, niin
metsää kuin peltoakin. Mutta kunhan saa reistata. Pitäisi olla laki
semmoinen, että niskoittelijoilta otettaisiin maata enemmän kuin
vapaaehtoisesti antavilta.

Taisi sekin laki olla puutteellinen monessa suhteessa, kun saavat
tilaisuutta valittaa ja retkuilla. Kun kerran lautakuntakin pitää
olla sovittelemassa, niin pitäisi jo tyytyä siihen. On sitä rahaa
Hentullakin valituksiin, mutta kun tulee palkanmaksu kysymykseen, niin
soikeaksi viruu penni kynsissä.

Jos kävisi heille puhumassa, niin Hentulle kuin Aatamillekin, ja
suostuttelemassa sovintoon. Saisihan kuulla mitä sanovat ja tilaisuuden
sanoa niille suoria sanoja.

Antti lähtikin aamiaisen jälkeen Savuniemeen.

Kulki Jänkän kautta ja ihmetteli Simon syksyn kuluessa suorittamia
töitä. Paljon oli mies saanut aikaan. Hyvä työmies oli ennenkin, mutta
nyt kun sai omaa maata, ennätti vielä enemmän.

Niin se olisi monen muunkin, kun saisi kokonaan omalla turpeella
työskennellä. Ja kun ei tulisi suuri velkataakka painamaan.
Monetkin olivat olleet liian hätäisiä ja ostaneet maansa kovin
korkealla hinnalla. Nyt jo katuivat, kun näkivät, että jotkut saavat
helpommallakin, ja korkojen maksu alkoi peloittaa.

Sekalaista oli se uuden yhteiskunnan syntyminen. Mikä teki mitenkin,
kun lakia sai tulkita monella tavalla ja maanomistajat eivät olleet
kaikki yhtä oikeudenmukaisia.

Savuniemessä oli vain Hentu Leenansa kanssa kotona. Miehet olivat
sunnuntaipäivän joutilasta aikaa tappaakseen menneet kylään.

Hentu oli nukkunut koko päivän. Ulkona sateli lunta, ja ilma
oli raskasta. Se kai se niin painosti. Leena pyyteli lähtemään
hevoskyydillä kylään, mutta eihän Hentu semmoisella ilmalla...

— Vai vielä hevosella... pääsee sitä jalkaisinkin... enkä minä viitsi,
mutisi Hentu sängystään.

— Kas kun viitsit syömään nousta, sanoi Leena.

— Kyllähän sitä nyt syömään... laiskempikin...

Tuli vieras, ja Hentun piti vääntäytyä istumaan sängyssään.

Mitähän tuo Antti nyt tuollaisella ilmalla lähti? Olisiko tuo lainojaan
perimässä? Saahan ne, on sitä aina toki sen verran...

— Sieltäkö se Antti...?

Kuultuaan, että kotoaan tuli Antti, kallistui Hentu sängyn toiseen
päähän nojalleen, kun ei mitenkään jaksanut istua.

Peeveliäköhän tuo nyt lähti, kesken makeinta unta piti nousta?

— Ei ole naapuria nukuttanut, vaikka on näin sekava ilma ja joutilas
päivä, sanoi Hentu ja haeskeli toisesta taskusta piippuaan.

— Ei nukuta vielä minun iälläni, naurahti Antti.

Hentu ei löytänyt piippua taskustaan eikä viitsinyt nousta toisesta
taskusta koettamaan. Olisihan se sieltä tuntunut, jos olisi ollut.
Olkoon... häntä viitsi haeskella. Toisi Antti tuolta valmiin sikarin,
koskapa näkyy olevan.

Oli niin autuaallisen ihana loikoa siinä sängyssä, kun oli rauhallinen
päivä ja Leenakaan ei ollut hoputtamassa. Tuvassa oli herttainen
lämmin, ja uunista tuoksui herkullinen silava. Sitä saisi syödä
päivälliseksi. Olisi vain saanut valmiiksi ladatun piipun hampaisiinsa.

Velkaansa se on Antti tullut perimään, koskapa kuului minua moittineen
siitä, että en ole maitani sovinnolla jakanut mökkiläisille. Se on sitä
Antin tapaista. Suuttuu, kun ei olla tässä hänelle mieliksi.

Onkopahan pakko olla. Antaa Antille satasen kouraan ja käskee loppua
odottamaan. Kyllä se odottaa, semmoinen hyvänahkainen mies. Antaa
maansakin ilmaiseksi.

Kun viitsisi nousta, niin saisi siltä sikarin. Parasta se on niin;
pääsee Antti kotiinsa ja sitten saa taas rauhassa nukahtaa.

Hentu nousi, haukotteli pariin kertaan ja siirtyi penkille Antin
viereen.

— Sinulla on oikein sikaritupakat.

— Näin kylän kunniaksi tuli mukaan.

Hentu sai sikarin savuamaan ja tuntui virkistyvän. Puheli lumen tulosta
ja muusta. Tuskastuneena istumiseen kysyi:

— Taisit lähteä siitä saatavastasi kuuloille? Olisi tuolla joku satanen.

Antti naurahti. Ei arvannut naapuri hänen asiaansa. Tiesi kai sen jo
edeltäkäsin, ettei Hentun mieli puhumisesta muutu, mutta puhuu nyt
kuitenkin.

— Mitäpä minä rahoilla... kyllä ne joutavat olemaan. Tulin vain
kuulemaan, vieläkö vain riitelet mökkiläistesi kanssa.

Jopahan Hentukin teristyi.

Vai sitä läksit. No samapa se jos et olisi lähtenytkään. Kyllä minä
asiani tiedän.

— Mitäs naapuri sitten aikoisi, jos riitelisinkin? kysyi Hentu.

Antti hymähti. Sitä hän jo odottikin. Hentu oli häikäilemätön
naapureilleenkin, sen hän tiesi.

— Mitäs minulla siinä asiassa on tekemistä, mutta tuntuu naapureista,
muistakin ei vain minusta, pahalta juonitteleminen.

— Ja missä minä sitten olen juonitellut?

Hentun kasvolihakset alkoivat jo pingoittua, eikä ollut enää jälkeäkään
hänessä äskeistä nautinnon tuntua.

— Tiedäthän sen itsekin, sanoi Antti. — Sinulla on maata enemmän
kuin meillä naapureillasi, Arvolaista lukuunottamatta, ja vähemmän
alustalaisia, ja silti sinä kehtaat kieroilla heidän kanssaan.

— Enhän minä kierollekaan, puolusteli Hentu. — Kai sitä on jokaisella
oikeus omaisuuttaan puolustaa.

— Vai et kieroile. Mitä se muuta on, kun valittaa lautakunnan
päätöksestä. Eikä se mitään omaisuuden puolustusta semmoinen. Kyllä
niitä valituksia olisi karttunut jokaiselta samojen syiden nojalla, jos
tässä olisi ruvettu valittamaan. Mutta on annettu vapaaehtoisesti mitä
on pitänyt antaa.

— No kun olet antanut, niin anna. Minä en anna ilmaiseksi maitani ennen
kuin viimeisellä pakolla. Kun väkipakolla vievät, niin viekööt. Ja
eivätkö niin tehnekin.

— Eivät ne ilmaiseksi mene, vaikka ei penniäkään tulisi, sanoi Antti.
— Kun otetaan huomioon, mitä torpparit vuosikymmenien aikana ovat
veroina maksaneet tiluksistaan, kannattaa maat antaa aivan ilmaiseksi,
ja ainoastaan metsästä kohtuullinen korvaus talolle. Näin olen omasta
kohdastani tehnytkin ja olen kuullut, että ovat muutkin niin tehneet.

Hentu naurahteli halveksivasti.

— Ja eivätkö sitten torpparit ole veropäivistään saaneet korvausta
viljellessään talon maita? kysyi hän.

— Eivät täysin määrin. Useimmista työverotorpista on karttunut
vuotuinen veromäärä rahaksi laskettuna viiteenkin sataan markkaan
vuodessa. Etkö luule siitä jo jääneen maankin hinnaksi?

Ei Hentu kehdannut sen mokoman kanssa väitellä. Meni sänkyyn ja
kallistui lepäämään.

Väitelköön nyt siinä itsekseen, niin kauan kuin kehtaa. Lähtee se
siitä, kun nälkä tulee. Vielä niiden puolesta puhumaan... tappelijain,
niinkuin tämänkin Aapon. Pitäisi kysyä siltä, saako mökkiläinen pidellä
pahoin isäntäänsä metsässä.

Antti siirtyi lähemmäksi ja jatkoi vielä:

— Sinäkin kuulut oikeudelta apua hakevan siirtääksesi Harjamaan Aapon
pois entisiltä tiluksiltaan. Onko sekin mielestäsi oikein?

— Kyllä semmoinen mies joutaa, sanoi Hentu.

Se on Aapo varmaan pyytänyt tämän Antin puhumaan puolestaan. Pelkää
paholainen, miten käy käräjissä. Toivoisi vielä sovintoa, kun ensin
tappelee.

Hentu päätti, ettei sano enää sanaakaan Antille, puhukoon mitä lystää.

Ja oikaisi sänkyyn mukavammin ja painoi silmänsä kiinni. Alkaisi vain
nyt jo kävellä siitä.

Antti naurahteli ja nousi lähteäkseen. Hentulle sanoi vielä ovella
mennessään:

— Kovin se naapuria nukuttaa. Taitaa olla miehellä hyvä omatunto.

Lempojako se kenenkään omastatunnosta, mietti Hentu Antin mentyä.
Itsekullakin on omansa, semmoinen kuin on. Eikä sillä omallatunnolla
taida kenenkään leipä lisääntyä. Koreilevat vain sillä ilman aikojaan.
Hyvä se ainakin hänellä oli, koskapa uni tuntui tulevan taas niin
houkuttelevana ja makeana.




17.


Kylläpä joulukuu olikin luminen. Satoi lakkaamatta joka päivä ja
tukkesi tiet jo metsissäkin.

Ei ollutkaan enää kuin pari viikkoa jouluun. Aapo oli odottanut tietoja
Askolta, miten menisi palsta-asia oikeudessa. Ei vaan kuulunut mitään,
ja Aapo ei malttanut enää odottaa.

Kun oli sunnuntai, niin lähti käymään Askon luona. Vaikka ei olisi
tullut vielä päätöstäkään, niin saisi kuulla mitä Asko odotti hänen
asiastaan.

Menneen viikon kuluessa olivat hänen ajatuksensa olleet entistä
painavammat. Kun punnitsi mielessään maa-asiaakin, tuntui hänen
voittonsa melkein mahdottomalle. Hentulla on rahaa ja asiamies, jolla
on lain kaikki kohdat selvillä. Hän ei voinut tehdä omaksi hyväkseen
mitään.

Muutetaan sitten korpeen, jos niiksi tulee. Voimia ei häneltä voi
kukaan riistää, ja vielä hän yhden talon saa kokoon, vaikkapa kylmään
korpeenkin.

Parempi vain, kun olisi saanut aivan tyhjin käsin aloittaa, ei olisi
torppaa eikä tanhuaa. Se kaiveli eniten, että sille roistolle piti
kaikki valmistamansa jättää.

Ehkäpä korpea raivatessa ei johtuisi Liinakaan niin usein mieleen kuin
täällä teki.

Työ olikin viime viikkoina ollut paras apu painavissa ajatuksissa. Hän
uurastikin kuin kahden edestä. Laittaessaan uusia tunkionpohjia oli
melkein unohtanut, että oli vaatimus muuttoon ja että Liina oli heidän
yhteiset tulevaisuussuunnitelmansa katkaissut.

Työ oli hänen paras ystävänsä. Naapureihin ei voinut mennä sen jälkeen
kuin oli Hentun kanssa metsässä sanaillut. Hentu oli toitottanut pitkin
kyliä, miten Aapo häntä metsässä piteli ja uhkaili, ja hän oli kuullut
mielipiteitten kallistuvan Hentun puolelle.

Voisi siitäkin metsäkohtauksesta koitua hänelle ikävät seuraukset.
Todistajia ei ollut, mutta niitähän Hentu sai rahalla. Muuan kulku-ukko
oli kertonut tulevansa todistajaksi asiaan. Tämä oli siis jo
ensimmäinen rahalla ostettu todistaja.

Kyllä kai hänelläkin olisi yhtä ja toista Hentulle raskauttavaa, jos
rupeaisi niitä kaivelemaan ja käräjöimään.

Ei haluttanut. Ja mitäpä hänenlaistensa käräjöimisestä, jos olisi
haluakin ollut.

Hän sitävastoin oli nyt sen konnan kynsissä täydellisesti.

       *       *       *       *       *

Kovinpa Asko näytti tulevan alakuloiseksi hänen tultuaan. Vei kamariin
ja tarjosi tupakat ja alkoi kaikista muista asioista haastaa, mutta ei
sanaakaan siitä, josta hän tietoja odotti.

Aapon täytyi jo kysyä, kuuluiko asiasta mitään vai pitäisikö yhä
odottaa.

— Jo siitä tuli päätös, sanoi Asko. — Huonosti siinä kävi. Se
kieräilijä voitti sittenkin, vaikka en olisi mitenkään edeltäpäin
uskonut.

Aapon silmissä pimeni. Tuli painostava hiljaisuus. Vihdoin kysyi Aapo
ääni vapisten:

— Minkälainen tuli tuomio?

— Semmoinen, että toisesta paikasta pitäisi meidän määrätä sinulle
palsta ja kahta hehtaaria vähemmän kuin alkujaan oli. Ja uudesta
palstasta menee sama hinta, jota muuttokustannuksetkaan eivät
sanottavasti pienennä.

Aapo ei osannut sanoa mitään. Hänelle olisi pitänyt se olla selvää jo
kuulemattakin. Oli kuitenkin toivonut, että oikeus antaisi hänen asua
omilla perkkioillaan, jotka eivät taloa missään suhteessa haitanneet.

Kelpasi Hentun nyt rehennellä. Aapo oli melkein kuulevinaan hänen
ilkeän naurunsa ja näkevittään pirullisen katseen.

Näki siirtyvän viljelystensä sen konnan kynsiin. Niitä kai se oli
toivonutkin.

— Miten ihmeen tavalla voidaan ryöstää näin toiselta omansa, ja vielä
lain avulla? sanoi Aapo.

— Näkyy voitavan. Se laki on niin sekava ja monimutkainen, sanoi Asko.
— Sattui se talon niitty siihen.

— Eihän sen olisi pitänyt vaikuttaa asiaan.

— Niin minäkin luulin ja oikeudelle antamassani lausunnossa koetin
selvittää, sanoi Asko. — Minun mielestäni koko laki olisi pitänyt tehdä
suoremmaksi ja selvemmäksi.

— Siihen päätökseen sitä kai sitten on tyydyttävä, sanoi Aapo
alakuloisesti.

— Voisihan siitä vielä valittaa korkeimpaan oikeuteen, mutta luulen,
ettei siitä tulisi apua, arveli Asko.

— Tuskinpa tulisi. Parasta kai se on antaa vain perkkionsa Hentulle.

Asko saatteli Aapoa pihatielle.

— Kyllä surettaa sinunkin kohtasi, kun saat nyt kaikki aivan kuin
alusta aloittaa. Olet vielä kaikki laittanut hyvään kuntoon siinä
mökissäsi.

— Saahan siitä nyt Savuniemeläinen hyviä heinäpeltoja.

Metsässä oli jo hämärä, kun Aapo palasi. Lunta oli polulla niin että
sai kahlaten kulkea. Jalat tuntevatkin raskailta. Oli kuin lyijypainoja
olisi laahannut. Sydänkin hakkasi kuin haljetakseen.

Niin se meni hänen lapsuuskotinsa. Seinät olivat siinä hänen, ei muuta.
Ja kun hän oli jo kuvitellut metsääkin omakseen ja suunnitellut sen
vastaista käyttöä.

Hän oli nyt melkein kuin tyhjä mies. Käsivarsissa vain tuntui olevan
voimaa niinkuin ennenkin. Viha antaisi sitä vielä lisää, sillä kaipa
hänen piti vihata sitä yhteiskuntaa, jossa muutamien ihmisten oikeuksia
voitiin niin verisesti loukata.

Parasta olikin, kun sai muuttaa korpeen ja olla siellä koskemattoman
luonnon kanssa tekemisissä.

Kotona oli äiti heti kysymässä, oliko hän saanut mitään tietoja.

— Olisi pitänyt jäädä vain torppariksi, sanoi äiti, kun kuuli miten oli
käynyt.

— Ja sille perkeleelle vielä veroa tekemään! Ei ikinä! Vaikka kerjuulla
kuljettaisiin!

— Vaikea on niin, vaikea näin, sanoi äiti.

Aapon isäkin sai tietää hänen tappionsa ja alkoi valitella:

— Jo se sen unessa näytti... sanoin sen jo silloin, kun puhuttiin
ja puuhattiin. Olisi pitänyt tyytyä entisiin oloihin eikä vaatia
muutoksia. Pitää minunkin vanhoillani joutua vaikka mihin kurjuuteen.

— Ette edes valittaisi. Ei se kurisemalla parane.

Äiti nyökytteli penkillä masentuneena.

— Ei parane, ei...

Aapo meni ulos. Ei jaksanut katsella vanhusten murheellisia kasvoja.

Kun olisi voinut mennä edes Liinan luokse, mutta ei antanut luonto
myöten. Tulkoon tyttö tänne, jos hänestä välittää. Hän ei rukoile
ketään.

Aapo meni talliin, liinakkonsa luokse. Taputteli kaulalle ja puheli
työtoverilleen:

— Muutetaankin korpeen... siellä saadaan yhdessä oikein ponnistella.

Kovin se kaivelikin sisuksia. Niinkuin kairalla olisi nakertanut. Jos
olisi ollut voittaja parempi mies, mutta kun se oli Hentu!

Aapo seisoi pimeällä pihalla ja kiroili. Ei voinut muuta.




18.


Täysinaamainen kuu kurkistaa Savuniemen tuvan ikkunasta ja tapaa Hentun
istumasta sänkynsä laidalla, verkalleen piippuaan latailemassa.

Hentua ei nyt makea uni viettele niinkuin sunnuntaina ja muinakin
päivinä. On mieleistä ajateltavaa, ja se vie unen.

Hentu tietää voittaneensa oikeudessa, ja ihan kuin uudelta tuntuu koko
elämä.

Makuullemenoon asti on Leena taas sitä suutaan soittanut, ja nyt vasta
on Hentu päässyt rauhaan omine mietteineen. Leena makaa sängyssään
sääret paljaina, ja kuun valossa huomaa Hentu, että sillä on taas
lantavesitahroja säärissään.

Jokohan oli taas lehmää auttanut ylös navetan sillan alta? Puut, joita
Hentu kaatoi Aapoa härnätäkseen, olivat jääneet ajamatta ja silta
korjaamatta. Siitä se oli taas koko päivän jauhanut.

Hentu täyttää huolella piippunsa. Ei ole kiirettä mihinkään, kun on
öinen aika ja kuukin paistaa koreasti. Mukava on siinä istuksia ja
kuunnella nukkuvien hengitystä ja kuorsahtelua. Saa rauhassa miettiä
omia mietteitään.

Hentu pistäytyy ulos, ja pakkanen puraisee liinaisen alta ihoa. Se
virkistää, ja Hentu käy hakemassa tuvan naulasta turkin ja lakin
ja menee talliin. Pistäytyy vielä riihessäkin, jonka oviaukosta
pullahtelee höyry pakkasilmaan.

Vitilunta seuloo hiljalleen pihamaalle, kartanopuut ovat vahvassa
huurteessa.

Onpa korea ilma. Sopisi vaikka kirkkoon lähteä. Oikein hyvälle tuntuu
ruumiissa.

Palattuaan tupaan ei Hentu henno vielä kallistua sänkyyn. Saattaa uni
pettää ja jää mukavat ajatukset semmoisekseen.

Pannaan piippuun ja mietitään, katsellaan kuuta ja nuorekasta Leenaa,
joka siinä vetää unia.

Mitähän siellä Aapo nyt miettinee? Ei mies uskonut, että niin menee
kuin sanoin. Kun on kerran laki olemassa, niin totta kai sitä silloin
lain mukaan... Tietty se on, että ei sitä lakia saa vain niin polkea
kuin kukin lystää.

Ja mitäs näillä juristeilla sitten, jos eivät voittaisi asiassa. Hän
ottikin oikean juristin asialleen ja tekihän se poika selvää jälkeä. Ei
mennyt tuhatlappunen hukkaan.

No mikä se nyt tuhat, jos menikin. Monin verroin se tulee korvatuksi,
kun saa sen häikköläisen siitä takalistolle. Jää hyvät heinämaat, kun
kylvää pellot heinälle.

Ja entäpä se kaksi hehtaaria maata, joka nyt jää talolle. Suotta tuli
juristia moitituksi. Kova niillä on työ, pitää sitä saadakin.

Ja eikä muuten ole laissakaan moittimista. Onhan ne jokaisessa
asetuksessa aina huonotkin puolensa. Ei sitä lakia voi tehdä joka
miehen mieleiseksi.

Kun nyt Aapo keväällä muuttaa, niin saa laittaa pellot heinälle
Karjamaassa, ja kun pitää ojat avonaisina, saa siitä joku pojista hyvän
talonpaikan.

— Nouse, Leena, hakemaan piimää. Suuta rupesi kuivaamaan.

Hentu töni Leenaa kylkeen, ja Leena kääntyi vihaisesti toiselle
kyljelleen.

— Ka, kun ei ole kuulevinaan... he... muka nukkuvinaan... hae piimää!

— Hae itse, piimäratti! Kerkiät sitä päivälläkin ahtaa sisuksiisi. Mikä
sillä nyt on, kun ei makaa?

— Akka... nouse nyt hyvällä hakemaan!

— Siell' on sängyn alla tuoppi, ryystä siitä!

Hentu kopeloi sängynalustaa ja sai sieltä jonkun astian käsiinsä.

— Pottipa täällä vain on.

Hentun itsensä täytyi lähteä hakemaan sintua ja nautittuaan sitä pisti
hän tuopin sänkynsä alle.

— Elä vain Leena koske minun astiaani.

Nytpä sitä taas jaksoi miettiä. Kuukin oli kääntynyt katselemaan
piikojen sänkyä, ja siellä se tapasi puhtaampaa ihoa kuin emännän
sängyssä. Hentukin katseli sinne päin ja hymähti. Kuumassa pirtissä
kuorivat itsensä, herjakaiset.

Aamulla pitääkin mennä käymään Harjamaassa. Näkee mitä siellä Aapo
sanoo. Tahi parempi on, että antaa sen tulla tänne. Tulee se kuitenkin
sovinnoille siitä pahoinpitelystään... hänen kanssaan kehtaa riidellä,
kun kerran isommat asiat oikein menivät.

Nythän ne ovat kaikki asiat oikein eikä ole muuta taas kuin kellottaa.
Huomenna pitää korjata navetan silta, että Leena rauhoittuu eikä
tarvitse sotkea siellä ravassa sääriään.

Pirtinkello löi kaksi, ja Hentu kallistui sänkyynsä ja nukkui kohta
rauhallisesti.




19.


Arvolaan on tullut mittari lautakunnan miesten kanssa, ja pikkutilojen
järjestely on aloitettu. Aatami on kokenut kulkea miesten mukana
lumisessa metsässä, mutta on väsynyt jo ensimmäisenä päivänä ja
suuttuneena sanonut emännälle:

— Piruko siellä jaksaa juosta heidän jälessään pitkin metsiä. Tehkööt
voitaviaan. En kajoa enää sormellanikaan koko puuhaan.

— Ei kai ne sinua siellä kaipaakaan, mitäs menit, sanoo emäntä. — On
meillä nuorempiakin miehiä, joille asia oikeastaan kuuluukin. Kyllä
pojat asioista huolta pitävät.

— Kyl-lä. Viinaputeli se oli taas Oskarillakin pieksun varressa, kun
metsässä oli. Näkyi mittarillekin tarjoavan. Siitä ne kyllä osaavat
huolta pitää, että rukiit keitetään viinaksi, mutta ei muusta.

— Noo, on niitä rukiita, jos lääkkeeseen laittavatkin, puolusteli
emäntä, vaikka tavallisesti olikin vihainen pojille viinapuuhista. —
Oskarikin on semmoinen kipeäsisuksinen.

Aatami aikoi sanoa tiukan sanan emännälle, mutta nyökytteli vain
halveksivasti päätään.

Kiusalla kai se mokoma tynnyri puhuu ja on poikia puoltavinaan. Eikä
Aatami, joka itsekin toisinaan otti naukun heidän varastoistaan, voinut
sanoa, että pojat olisivat yhtämittaa sitä pahettaan harjoittaneet.
Joskus vain riivasi, ja silloin lähti toinen kylille, toisen jäädessä
töitä valvomaan.

Ja palatessa oli puteli taskussa.

Niin, surullista se oli.

Jos olisivat olleet edes uskovaisia, niin silloin ei olisi ollut siinä
niinkään sanomista. Paremmin olisi vain osannut katua lankeemustaan ja
nousta jälleen.

Mutta silkkoja suruttomia olivat pojat, vaikka isä oli koettanut heille
puhua. Naureksivat vain, syöttiläät, ja sanoivat ehtivänsä vanhanakin
uskoa harjoittaa.

Tyttäret olivat äitiinsä. Semmoinen heilakka se oli ollut Loviisakin
nuorena. Ison talon tyttärenä sai olla omia aikojaan ja tuli semmoinen,
mikäpähän lienee tullut. Tuli otetuksi, kun oli rikas. Ja siinähän tuo
on mennyt. Taloutta katsoo niinkuin ainakin omaansa.

Ja sitten tuli tämä uusi aika. Mitä on koonnut, se hajoitetaan. Ei
muuta kun katsoo vain, miten maita ja metsiä pirstotaan.

Hän oli ollut aamupäivällä metsässä ja vastustanut mittaria, joka ajoi
linjansa melkein talon parhaimman heinäpellon poikki niin, että nurkkaa
lohkesi mökkiläiselle.

— Se on talon peltoa, ei sitä saa pirstota, sanoo hän ja vaatii
tekemään mutkaa linjaan.

Ja kun se hyväkäs ei usko, menee hän ja heittää kepit menemään.

Silloinkos tämä heittiö suuttuu ja käskee hänen mennä hiiteen.

— Omalla maallani minä seison, sanoo hän.

— Ei se ole enää omaasi, joka torpparille lohkaistaan. Viekää miehet
tämä äijä kotiin reuhaamasta.

Hän poistui, mutta ei kiusallakaan heti ja sen käskystä. Läksi omia
aikojaan.

Aatami käveli huoneesta huoneeseen. Uusi aika harrastuksineen ja
puuhilleen painosti häntä.

Parasta olisi jättää koko hoito pojille, mutta luonto panee vastaan.
Eläkevaariksi ei tee mieli jättäytyä. Loviisa sitä vaatii, ja kun ei
saa taipumaan, niin heittäytyy hävyttömäksi. Nytkin syöttää ja juottaa
lautakunnan miehiä kuin parhaita pitovieraita. —»Kanna ristisi», sitten
vielä ilkkuu tämä tynnyri.

       *       *       *       *       *

Miehet ovat palanneet metsästä, ja emäntä saa yksin laittaa ruokaa
heille. Tyttäret ovat menneet iltamatoimikunnan kokoukseen, ja Loviisa
saa siitä aiheen sanoksia taas tyttäristään yhtä ja toista, joka
hyvätuulista insinööriä kovin huvittaa. Hän vielä terästelee emännän
nousevaa luontoa.

— Somapa on, kun jättävät vanhan ihmisen yksinään.

— No mitä ne siitä välittävät, hitsiläiset. Kunhan päästään poikien
kanssa pitkin kylän raittia hönttiämään. Laitetaan iltamia, että
saadaan nähtäviksi uusia poikia, joista sitten puhutaan, niinkuin ei
olisi tässä maailmassa muutakin puhumista kuin poikakyösiköistä...
Lihavia ovat tyttäret meillä, mutta laiskoja. Kyllä jaksettaisiin
työtäkin tehdä semmoisilla ruumiilla.

Emäntä istuu insinöörin viereen karsinapenkille ja kuiskaa korvaan:

— Ovat häikköläiset poikien mieleisiä nämä meidän tyttäret. Tietää
sen kun ovat pulskia ja sitten semmoisia, että ei muuta kuin kaulaan
kiinni, jos kuka vähän kuihkasee. Olinhan tuota minäkin mikä lienen
ollut nuorempana, mutta annoin minä poikien ensin houkutella. Saisin ne
naitetuksi kunnialla, niin kiitteleisinpä kauppojani.

— Entäpä, jos minä tässä rupeankin heitä katselemaan niinkuin sillä
silmällä, sanoi mittari naureksien.

— Pyh! Semmoisista herroille! Kyllähän katsoa saa ja koetellakin, mutta
sen olen sanonut, että ei niitä kukaan kunnon mies nai. Jos heidät
saisi miehelään, kun koreita nallikoita ovat ja rikkautta on höystönä,
niin hyvä olisi.

Emäntä meni askareilleen, ja insinööri nauroi makeasti.

— Onpa emäntä tässä talossa! Hauska olisi hänen kanssaan juttuja
laatia. Mitä sanonee tästä palstoituksesta?

— Kehoittelee antamaan runsaasti maata mökkiläisille, sanoivat miehet.
— Isäntää kuranssaa joka päivä siitä, että tämä koettaa kynsin hampain
pysyä kiinni jokaisessa maatilkussaan.

— Ja köyhille antaa aina ilmaiseksi milloin mitäkin.

— Hyvä emäntä, työmiesten ruuasta pitää yhtä hyvää huolta kuin
omastaankin.

— Sen emännän mahdilla tämä talo on noussutkin, sanoi vielä joku
miehistä.

Pojat eivät olleet väenpirtissä, ja insinööri kyseli, mitä emäntä
pojistaan sanoo.

— Samaa kuin tyttäristäänkin, vaikka ei niin usein.

— Mutta pojathan näyttävät olevan kunnon miehiä, sanoi insinööri. —
Eivät ole valittaneet vielä mistään virantoimituksessakaan.

— Hyviä miehiä, ei luulisi Aatamin pojiksikaan, sanoi joku työmiehistä.

Aatami tuli tupaan, ja insinööri meni hänen viereensä istumaan.

— Vieläkös vaari vain suree maitaan? kysyi.

Aatami ei virkkanut mitään. Johan nyt olisi viitsinyt, semmoiselle
veijarille.

— Kyllä isännälle vielä maata jää, jos alustalaisetkin saavat osansa.
Ainakin kolmesataaviisikymmentä hehtaaria jää taloon, ja se on
mielestäni suuri ala.

— Onhan siinä, murahti Aatami jo hieman lauhtuneemmin. — Menee vain
hyviä metsiä mökkiläisille.

— Mutta eiväthän he metsättä voi taloa pitää. Ja parhaat metsät
jäävät vielä taloon. Poikanne sanoo, että talon metsiin jää ainakin
satatuhatta runkoa tukkipuita. Se on jo kaunis summa.

— Pojat puhuvat mitä sattuu, sanoi Aatami. — Ei niiden puheisiin ole
uskomista.

— Vai semmoisia poikia isännällä on.

— Semmoisia. Ei niitä pidä uskoa.

Miehet myhäilivät. Siinä oli vanha ja uusi aika vastakkain. Toisella
penkin kulmalla istuivat lautakunnan miehet ja insinööri, toisella
Aatami vakavana ja harvasanaisena. Uuden ajan miehet tiesivät
rakentavansa yhteiskuntaa, Aatami uskoi sitä taas hajoitettavan.
Hänen tyytymättömyytensä ei sitä voinut estää, sen hän tiesi
itsekin. Oli tuuminut äsken kamarissa istuessaan, että koettaa olla
ajattelematta koko asiaa, niin ehkä pääsee helpommalla. Ehkäpä hänen
ajakseen jää vielä maallistakin tavaraa. Akka vain saisi olla hänellä
sovinnollisempi eikä aina riitapuheita haastaa.




20.


Savuniemen maasta on lohkaistu palstat Aapolle ja muille mökkiläisille.
Aapo on saanut takamaalta metsää ja lihavamultaisen lehdon peltomaaksi.

Hentu oli vastustellut taaskin lautakuntaa toimituksessaan, mutta
mittari tukki pian hänen suunsa. Lautakunnan miehetkin sanailivat
Hentulle:

— Parasta on, kun et enää nokkaasi roputa. Vai et sinä antaisi Aapolle
muuta kuin aukeita kivikkoahoja. Pitäisi näköjään sinun saada Aapo
aivan puille paljaille.

— Nyt annetaan Aapolle maata mistä halutaan, eikä ole nyt sinulla
tilaisuutta valittamaan.

— Ei täällä isäntää tarvita, menkää vain kotiinne, sanoi mittarikin.

Hentun täytyi vaieta.

Samoin oli toistenkin palstojen laita. Maata meni enemmän kuin hän
oli edeltäpäin suunnitellut. Tämä mittarin pahuskin tuntui olevan
mökkiläisten puolella. Ei tiedä, vaikka olisi antanut liikaa maata.
Helvetti!

Hentun sisuksia karvasteli. Ei saanut rauhaa. Piti lähteä edes Aatamin
puheille Arvolaan. Aatami ymmärtäisi parhaiten hänen suruaan.

       *       *       *       *       *

Aatami keinahteli verkalleen kiikkutuolissa, ja Hentu istui sängyn
laidalla. Ensimmäiset kahvikupit oli jo ryypätty. Puhuttiin
mökkiläisistä ja heidän maa-asioistaan. Mistäpä muusta kuin siitä, joka
oli sydämellä.

Niistä oli heille kumpaisellekin vastuksen heittänyt. Ei kehdannut
mielialojaan jokaiselle huutaa, mutta kun sattui näin kaksi
kohtalotoveria, niin olipa mukavaa puhua. Se lievitti karvastelevaa
mieltä.

Tuotiin toiset kupit kahvia. Piikatyttö sitä kantoi ja oikein
herrastapaan tarjosi.

— Laskehan tuohon pöydälle, käski Aatami.

Johtui mieleen, että olihan putelissa vielä tilkka korven voimaa, jota
voisi näin ystävälle tarjota. Oli poikien viinakassan tullut taas
keksineeksi ja lääkittyään itseään jättänyt pulloon vielä hiukkasen.

Tyttö laski tarjottimen pöydälle ja jäi odottamaan.

Pulskapa oli piika siinä, mietti Hentu. Voi pakana kun oli punakka
ja muhkealanteinen. Tuommoinen melkein oli Leenakin ollut tyttönä
ollessaan, mutta nyt oli jo alkanut hieman rapistua, vaikk'ei vielä
vanhuus haitannut. Ei se enää kaikistellen jaksanut mieltä puoleensa
vetää.

— No menehän... joutaa kupit olla täällä, sanoi Aatami piialle, ja tämä
poistui nauraa virnotellen.

Aatami toi putelin. Jopa herahti vesi Hentun kielelle.

— Onhan naapurilla vielä kassoja tallella, sanoi hän ja siirtyi
pyytämättä pöydän ääreen.

— Satuin poikien varastoista löytämään... pistähän sokerit sulamaan...
herjakaiset ovat senkin paheen orjia. Otin tietysti lääkkeeksi, ja
tässä on vielä jälellä.

— Hyvää se on lääkkeenä, eikä siitä syntiä tule, jos lääkkeenä käyttää.

Maisteltiin. Hentu maiskutteli suutaan. Ihmeen hieno maku siinä olikin,
vaikka oli kotivalmistetta.

Aatami kuulosteli, miten neste alkoi kiertää suonissa, ja sanoi sitten
harvakseen:

— Syntiä on monenlaista. Mutta jos ei olisi syntiä, niin ei olisi
myöskään anteeksiantoa. Tätä asiata minä en oikein syntinä pidä, jos
joskus lääkkeeksi valmistaisikin, kun kerran ei ahteikkitippojakaan saa.

— Ei saa, ei saa, ja jos saakin, niin maksaa. Ja sitten tämä nykyinen
maailma se on niin kehittynyttä, että jos ryyppäät vettä väkevämpää,
niin ei muuta kuin sakko. Jos joskus omista viljoistasi laittaisit
lääketipan, niin saat sydän vapisten miettiä, miten säilyisit sakosta.

— Semmoista on, vahvisti Aatamikin.

— Maat viedään väkipakolla ja vapaus riistetään kaikin tavoin. Kaipa
meille pian laitetaan karsinat ja sanotaan, että pysy siellä.

— Terästähän kuppiasi. Pistetään ovi lukkoon, ettei pääse sivullisia,
sanoi Aatami. — On niitä vihamiehiä meillä kumpaisellakin, niin että
sakko pois, jos tietää saavat.

— On vihamiehiä, mutta mitäpä saavat, kun omistamme eletään. Ei sitä
vielä olla köyhiä, vaikka maita riistettiin.

Jopa naurattikin. Ei oltu kipeitä eikä köyhiä. Jopa olisi käskenyt,
kun oli käsissä talot ja tavarat ja joskus sai näin maistaakseen näitä
kuusen kyyneleitä.

— Valuta vain siitä putelista, kehoitteli Aatami. — Ei tässä ole
säästelemistä.

— Ja saahan sitä toista, jos loppuu. Pitäisihän tätä saada joulukseen.

Vaiettiin. Oli mukavaa kuunnella, miten veri suonissa rupesi soutamaan
ja mieli nousi pahoista painajaisista.

Ja kun aloitettiin tarinat jälleen, niin turistiin kaikenlaista. Hentu
lohdutteli Aatamia maittensa menetyksestä ja Aatami samoin Hentua.

Eikähän se surulla muuttunut. Tehkööt nyt maailman mieleisekseen.
Katsotaan sitten miten kauan se pystyssä pysyy, kun entiset rengit
rupeavat isänniksi.

Onhan sitä mukava katsoa. Ei ole tietävinäänkään, kun rupeavat nurin
menemään. Apua ne vielä tulevat pyytämään, vaikka nyt ovat niin
helvetin komeita, että pois tieltä. Ei pidä sitten olla tietävinäänkään.

Puhuttiin jo akoistakin. Oli kumpaisellekin sattunut semmoiset
joutavanpuoleiset. Nuristiin päiväkaudet tyhjistä ja pupatettiin
pienimmistäkin asioista.

Aatamin korvallisia kuumensi ja päässä humisi mukavasti. Kun sattui
hyvä ystävä siinä ole maan, niin tuli puhuneeksi salaisimpiakin
asioitaan. Heltyi ja supatteli Hentulle:

— On tämäkin Loviisa paisunut semmoiseksi tynnyriksi. Ei siinä sekään
ruumiillinen puoli oikein tahdo viehättää. En näes ole minäkään vielä
niin vanha veriltäni, ettei joskus sekin johtuisi mieleen. Sinulla se
on eukko vielä nuorteassa kunnossa.

— Onhan tuo... myönsi Hentu. — Sattuu sitä silti väliin eksymään oman
karsinansa ulkopuolelle.

— No minkä sille saa, kun liha on heikko, sanoi Aatami. — Tahto meillä
olisi hyvään, mutta kun lankeemus tulee, niin tulee. Ja katumallahan
siitä pääsee.

Aatami kävi pyytämässä lisää kahvia, ja piikatyttö toi koko pannun.
Emäntä oli pistäytynyt naapuriin, ja miehet saivat olla rauhassa.

— On naapurilla korea piika, sanoi Hentu tytön mentyä. — Meillä ovat
semmoisia sontasääriä ja laihanpuoleisia.

— Näkyvät meillä aina lihovan.

Mikäs oli lihoessa, kun sai pistäytyä ruokakonttoriin silloin kun
halusi. Ja mukava oli katsella semmoisia pyöreitä pallukoita.

— Tuohan Iita sokeria, luikkasi Aatami keittiöön, jossa tyttö kuului
askartelevan. Toiset talon naiset olivat lampaita keritsemässä.

Iita tuli ja pyöritteli taas siinä niitä lanteitaan, mokoma, ihan
miesten nenän alla.

Hentulle tuli ihan paha olo.

Tyttö ei näyttänyt arkailevan isäntäänsä.

Otti kupit ja kaatoi kahvia itselleen.

Aatami sanoi pistäytyvänsä ulkona katsomassa tunkionpohjien laittoa,
kun pojat olivat menneet takamaalle. Pyyteli Hentua vielä istumaan ja
odottamaan, kunnes hän palaisi.

— Joutaahan tässä Iita puhetoveriksi, naurahti ovella mennessään.

Mikäpä kiire Hentulla. Kyllä sitä Leenan turinaa ehtisi vielä
kuunnella. Mukavahan oli Iitan kanssa keskustella, kun näin sattui ja
isäntäkin kehoitteli.

Eikä ollut kiire Iitallakaan. Vasta kun isännän askelet kuuluivat
porstuasta, poistui hän kamarista.




21.


Rinteen Otto ei ole halunnut ottaa mitättömän vähäistä maatilkkua,
varsinkin, kun se olisi tullut hänelle puutonta kivikkoahoa.

Ensi alussa ei isäntä olisi antanutkaan. Selitti Oton olevan loisena
mökissään. Mittari kumosi isännän väitteet, mutta kun Otto itse ei
halunnut palstaa, sai hän jäädä talonkin puolelta silleen.

Aatami oli aikonutkin käskeä Ottoa pois mökistä, mutta se oli vielä
jäänyt tekemättä. Otto ei jaksanut tehdä riittävästi työtä talossa ja
oli saanut jäädä omiin hoteisiinsa. Jotenkuten sattui Otto pääsemään
valtion työhön, ja niin mentiin salomökissä viikosta viikkoon eteenpäin.

Nyt oli Aatami päättänyt käskeä Ottoa muuttamaan pois mökistä. Talossa
ei ollut enää verotyöläisiä, ja se muutos tuntui yhtäkkiä ikävältä.
Miehiä tarvittiin talon töissä, ja nyt olisi tarjolla taas yksi
perheellinen mies, kun saisi hänelle vain asunnon.

Rinteen mökki kyllä joutaa Otolta, päätteli isäntä. Korjailee sitä,
niin siitä saa uusi viikkomies asunnon.

Puuhastaan hän ei katsonut olevan syytä puhua pojille eikä emännälle
mitään.

Olisivat taas siinä silmillä räkyttelemässä. Ja kai hän nyt edes jonkun
asian sai itsekin päättää.

Aatami oli puuhannut lautamiehen ja meni hänen kanssaan Rinteen mökille.

— Eipä tällaisille asioille kehtaisi lähteä, oli lautamies sanonut. —
Ajamaan talven selkään semmoista joukkoa.

— Kyllä valtio saa laittaa asunnot työmiehilleen, sanoi siihen Aatami.
— Huono ja hatara se on Rinteen mökki lapselliselle perheelle. Ruunun
kämpät ovat lämpimämpiä.

— Olisi pitänyt laittaa mökki syksyllä asuttavaan kuntoon, sanoi toinen.

— Hitsikö sitä toisen työmiehelle laittamaan; ja kun ei vielä suostunut
palstaakaan ottamaan. Ja eikä ollut vielä syksyllä tietoa uudesta
asukkaasta. Kaipa sinäkin omille työmiehillesi etupäässä asunnon laitat.

— Onhan se niinkin, myönsi toinen.

       *       *       *       *       *

Otto oli juuri palannut töistä, kun miehet menivät mökkiin.

Otto hieman hämmästyi lautamiehen ja Aatamin tulosta.

Mitähän sillä nyt on isännällä mielessä, kun lautamiesten kanssa
kuljeksii? Eihän tässä ole varastettu eikä muutakaan pahaa tehty. Ei
ole edes velkaakaan Aatamille.

— Otolla se on pitkä matka kulkea työmaalla, sanoi isäntä. — Käy
vaikeaksi vanhalle miehelle.

— Niinhän tuo... mitäpä niistä tämmöisen ikälopun luukonin vaivoista...

— Pitäisi asua valtion kasarmeissa. Niissähän on lämmintä enemmän kuin
tällaisissa tuvissa, arveli Aatami.

— ... rupea asumaan. Täitäkin siellä harmajana paikat vilajaa. Eihän
ole häävi tämäkään, mutta onhan omansa. Laittaisit akka porovettä
isännille, kehoitteli Otto eukkoaan.

Riikka nakkasi niskojaan. Vai kahvia tässä mokomille pössiköille.
Juokoot vaan omista pannuistaan, läskinaamat.

— Semmoinen meillä oli asia, että kehoittaa Ottoa muuttamaan niihin
valtion suojiin Tapanilta, sanoi Aatami. — Kun kerran on työmaa siellä,
niin vaikea sitä on kulkea pitkää matkaa.

— Vai semmoisilla asioilla ja oikein lautamiesten kanssa, sanoi Otto
hetken kuluttua.

Niin se kävi kuin oli sitä monta kertaa päässään punonut. Vanhoilla
päivillään joutuu kulkusalle ja viimein köyhäintaloon. Oli niin jo
pökelöitynyt, ettei kovin surettanutkaan poiskäsky. Tuntui vain
jotenkin pahalta.

— Olisinhan minä tehnyt töitä taloonkin, mutta en enää kelvannut, sanoo
Otto. — Kyllä minä vielä olisin nuoremmille työssä riittänyt, vaikka
isäntä luuli, etten saisi enää työtä toimeen.

— Niinhän tuo sattui... ne pojatkin niin tahtoivat, virkkoi Aatami.

— Älä sinä ukko haasta valhetta, kuohahti Otto. — Poikiasi syytät,
vaikka ovat kunnon miehiä ja antavat köyhällekin arvonsa.

Aatami kävi hämilleen. Ei oikein osannut suuttuakaan Ottoon, kun
tuntui siltä, että teki hieman väärin laittaessaan vanhan työmiehensä
kulkuriksi asunnostaan.

Sillä voi painaa paremman tuntonsa ääntä, että »onko tämä mikään asunto
perheelliselle. Lapseton joukko tässä menettelee, ei Oton suuri perhe.»

— Kyllä kai se Otto sitten muuttaa Tapanin jälkeen, ettei tarvitse enää
toistamiseen käydä, sanoi Aatami.

Riikka räjähti niinkuin raketti:

— Kyllä, kyllä, hyvä isäntä! Hennoo tämän harakanpesän jättää
paremmille asukkaille. Olen minä aina Otolle sanonut, että milloinkahan
se pössikkä tulee pois ajamaan, mutta tämä ukko ei ole sitä uskonut.
Nyt sen näet, eivätkö rikkaat aja kuutamelle, kun ei jaksa enää heidän
töitään raataa.

Miehet katselevat ovensuuhun poislähdön aikeissa, ja Otto iskee silmää
Riikalle, että sano vain suusi puhtaaksi. Hän itse ei ilkeäisikään.

Ja kyllähän Riikka sanookin. Mikä on sanoessa, kun uskaltaa. Eiväthän
hääviä linnaan vie, jos hänet vievät.

— ... että kyllä pitää ihmisen olla jumalaton, vaikka on jumalinen
olevinaan, kun ajaa toiset talvipakkaseen. Varmaankin sille
piika-Iitalle tähän asuntoa laitetaan, koskapa kuuluu maha täysi olevan.

— No, no, Riikka, koettaa Otto sovittaa. — Elä semmoisista asioista...

—... Ollaan olevinaan uskovaisia, ja kuitenkin sisässä pitää pahahenki
peliään.

Miehet suoriutuivat kiireesti ulos. Eihän semmoista meteliä jaksanut
kauan kuunnella.

— Onpa suuta silläkin akalla, sanoi lautamies.

— Milloinkapa heillä ei sitä liene, arveli Aatami.

— On siitä kokemuksia. Ei niiden suuta tukkea mikään, kun oikeaan
elementtiinsä pääsevät.

Miehet taivalsivat äänettöminä pimeällä metsätiellä. Aatami oli
koettanut aloittaa keskustelua, mutta toinen oli sanonut poikkipuolisia
sanoja Oton häätämisestä ja Aatami siitä kyllästynyt.

Niinkuin ei hänellä olisi oikeus omansa kanssa tehdä mitä halusi,
vaikka sata semmoista herraa kuin lautamiestä olisi vastaan sanomassa.




22.


Osasipa laittaa jouluksi sopivan ilman. Pyrytti lunta ja tuuli vonkui
ja ujelsi nurkissa.

Harjamaan Aapo riisui jo ennen päivällistä hevosensa ja tehtyään
välttämättömät ulkotehtävät vetäytyi suojiin joulusaunaa, odottamaan.

Tuntui muutenkin painostavalta ja ilma sitä vielä lisäsi.
Joulutunnelmiin ei päässyt, vaikka vanha äiti laittoi kaikki jouluksi
niinkuin ennenkin. Olihan tämä viimeinen joulu vanhassa kodissa, jossa
muisti joulujen vieton varhaisesta lapsuudesta asti.

— Ei kai äiti tahdo joulukirkkoon tällaisella ilmalla? kysyi Aapo
äidiltään.

— Tuskinpa haluaisin, vaikka olisi ilmakin. Tämän viimeisen joulun
kotona jaksaa viettää kirkottakin.

Äitiä siis painosti niinkuin häntäkin. Isä ei siitä mitään ilmaissut,
kun oli muutenkin vaitelias ja vähäkuuloinen eikä ottanut osaa
puheisiin.

Aapo oli aina ennen lapsuusjouluja muistellen laittanut kuusen. Nytkin
oli hän tuonut sen metsästä, mutta se oli jäänyt pirtin porrasten
pieleen. Kynttilöitäkin oli hän varannut vanhaan tapaan. Äiti oli
pistänyt niistä muutamia vanhaan kolmihaaraiseen messinkijalkaan ja
asettanut sen Aapon pöydälle.

Ei puhuttu mitään saunasta palattua. Äiti tarjosi kahvia, ja Aapo
sytytti kynttilät. Peittääkseen apeata mieltään koetti kumpainenkin
syventyä lehtiinsä, joita Aapo oli varannut.

Minkälaista lienee ensi jouluna kodissa, jonka hän takamaalle rakentaa?
Se kysymys vei aina Aapon ajatukset. Sitä samaa kai mietti äitikin,
koskapa vain selaili joululehteään, syventymättä siihen.

Portaissa kuului askeleita. Kukahan mahtoi näin myöhällä liikkua ja
vielä tällaisella ilmalla, jouluiltana?

Ovesta astui sisään Liina, lumisena ja arkailevana.

— Hyvää jouluiltaa!

Aapo samoin kuin hänen äitinsäkin hämmästyi sanattomaksi.

Tyttö kopisteli lunta vaatteistaan. Poskilla oli raikas puna, ja vaikka
silmäkulmassa pilkahteli veitikka, ei se kyennyt peittämään hänen
hämilläoloaan.

— Liina! Tällaisella ilmalla!

Tyttö nauroi.

— Siellä on lunta polvea myöten metsäteilläkin... lähdin kävelemään,
kun oli kotonakin ikävää.

Painostava mieli hävisi pirtistä. Äiti kiirehti kahvia, tyttö esteli,
hän muka vain hieman lämmittelee ja sitten lähtee kotiin, pistäytyi
vain katsomaan, oliko kuusi laitettu.

Äidin ja Aapon olisi pitänyt tietää, ettei tyttö olisi lähtenyt niin
vain, ennenkuin olisi lepytellyt pojan, jonka oli luullut itselleen
vihoittelevan.

— Eihän niin kiirettä... Aapo saa sitten viedä hevosella myöhemmin,
puheli äiti hyvillään.

Aapo toi kuusen tupaan ja sulatettuaan siitä lumet vei sen kamariin.

Tyttökin tuli sinne. Poika kiinnitteli kuusta jalkaan, ja tyttö mietti,
että miten tässä aloittaisi. Olipa pitänyt hänen kovin nöyrtyä, kun
pojan jäärä ei ottanut lähenevää askelta.

— Aapo, vieläkö sinä olet vihainen minulle?

Tyttö seisoi siinä Aapon edessä verevänä ja viehättävänä. Silmissä oli
se sama kirkas loiste kuin ennenkin. Sillä oli vielä lunta vaatteissaan.

— Enhän minä ole vihoitellut, sanoi Aapo. — En uskaltanut tulla
luoksesi enää, kun semmoisen ilveesi pidit. Sinulla on vielä lunta
vaatteissasi, annas kun kopistelen...

Tyttö hymyili. Ole sinä vain lunta kopistelevinasi, arkajussi.

Lunta oli auenneissa hiuksissakin ja sitä karistellessa jäivätkin pojan
kädet tytön ympärille.

— Minä sain sinut sittenkin... enkä päästäkään enää karkuun.

— Enhän minä pyrikään... sinä sitävastoin...

Tytön vartalo oli jäntevä, mutta silti siinä oli hivelevää pehmeyttä.
Suu oli tuores ja punainen. Kelpasipa pojan sitä suudella. Siinä työssä
tunsi Aapo unohtavansa kaikki ikävät asiat. Ei mitään väliä, vaikka
olisi muuttanut Lappiin, kun Liina vain oli mukana.

— Ja nyt me laitamme kuusen yhdessä, sanoi Aapo. — Tästä tuli joulu
sittenkin meille.

       *       *       *       *       *

Kuusessa paloi enää vain muutama kynttilä, ja huoneessa oli lämmin,
pehmoinen hämärä. Aapo seisoi tyttönsä kanssa ikkunassa ulos katsellen.
Siellä oli pyry jo lakannut, ja puolikuu valaisi sinertäviä hankia.

Oli puhuttu tulevaisuudesta. Keväällä Aapo rakentaa takalistolle talon
ja Liina tulee heti, kun tupa on valmis. Aapo raivaa koko kesän peltoa,
ja syksyllä saadaan jo ruista kylvöön uudismaahan. Koetetaan olla
Marjamaata muistamatta.

— Minun pitäisi lähteä kotiin, sanoi Liina.

— Jos jäisitkin minun luokseni, ehdotteli Aapo. — Aamulla kyytisin
sinut Puromäkeen.

— Ja mitä äitisi siitä sanoisi, jos tänne jäisin?

— Mitä se siitä... ei se pahaa ajattele.

Tyttö näytti miettivän. Ei oikein kävisi jääminenkään, mutta ei
hennoisi lähteäkään.

— Jos jään, niin äiti saattaa olla vihainen.

Tytön poskilla hymykuopat kupertuivat ja silmissä välähteli veitikka.

Poika ei vaatinut, odotti vain.

Jos jään, niin nukun vaatteissani sinun vieressäsi. Suostutko siihen?

— Toki minä suostun, kun vain jäät. Mutta sukkasi ja kenkäsi minä
riisun, kun ovat varmaankin kastuneet. Saanko?

Tyttö istui sängyn laidalla, ja poika päästeli hänen sukkiaan. Kylläpä
ne olivatkin märät.

Onpa sinulla iho kuin samettia.

— Älä nyt!

Liinan ääni helähti hellänä ja pehmoisena. Oli somaa nähdä pojan siinä
puuhailevan reippaana ja iloisena. Olipa hyvä, että hän sai voitetuksi
ylpeytensä ja tuli Aapon luokse. Nyt ei saisi enää tulla mitään
sellaista heidän väliinsä.

Tyttö oli väsynyt umpihankea kahlatessaan ja nukkui heti nuoreen
onneensa, pää pojan käsivarrella.

Aapo valvoi. Hän kuuli sydämensä lyönnit tasaisena ja rauhallisena,
eivätkä mitkään ajatukset häntä vaivanneet. Hänellä nyt kuitenkin oli
omaa maata, ja tyttö tuossa oli myöskin hänen, ja jäsenissä tuntui
olevan voimia kaksinverroin rakentamaan uutta sen sijalle, joka
kohtalon oikusta oli tuomittu häviämään.

Huoneessa oli sammutetun kynttilän ja kuusen tuoksua, ja kuu paistoi
sisään ikkunasta. Sen valoläikkä siirtyi permannolta vuoteeseen ja
valaisi jo tytön kasvoja. Valkoinen hammasrivi loisteli punaisten
huulien raosta, ja kihara oli valahtanut kasvolle.

Kohta kuului huoneesta vain kahden nukkuvan luonnonlapsen tasainen
hengitys. Kuun valoläikkä siirtyi verkalleen kuusen oksille. Oli
jouluyö.




23.


Rinteen Otto valmisteli perheineen muuttoa mökistä, joka nyt oli
jätettävä toiselle. Raskaalta tuntui jättää koti, joka jo vuosikymmeniä
oli ollut kuin oma. Jokainen seinänrakokin sisälsi muistoja menneiltä
päiviltä, ja vaikka niissä oli suurin osa karvaita, ei niitä olisi
hennonut heittää vieraan tallattaviksi ja kulutettaviksi.

Mutta se oli maattoman tuomio. Kun asui toisen maalla, oli niinkuin
lehti tuulessa.

Niin, muutettava on Otonkin eukkoineen. Riikka istuu ryysyläjällä
ja koettaa laitella vaatteita lasten ympärille, kantaakseen heidät
kelkkaan, jolla Otto heidät kiskoo kämpälle.

Riikan sormet sotkeutuvat yhtämittaa, eikä pukeminen edisty. Sydän
tuntuu niin kovin herkältä, se on kuin haavan lehti. Kyynelkin kihoaa
silmäkulmaan.

— Ke, ka, mitä sinä nyt tyhjää... koettaa Otto tyynnyttää.

— Minkä minä sille, että pahalta tuntuu... tässä on oltu nuoresta
asti... puutteet yhdessä kärsitty ja lapset tehty... Ei se ihme, jos
välistä köyhänkin akan sydän kummasti kiertyy.

— Eipä ei. Kiertää se minunkin sisuksiani, niinkuin vuolimella
vetelisi, sanoo Otto. — Olisi kuitenkin pitänyt se maapala ottaa, niin
olisi saanut olla paikoillaan.

— Ja joutua vielä suurempaan ahdinkoon, virkkaa Riikka. — Katuvan ne jo
kuuluvat muutkin Arvolan mäkitupalaiset kauppojaan, kun lehmän laidun
kielletään ja polttopuita ei saa ostamallakaan.

— Sehän se minuakin peloitti.

Otto tuntee vähäistä mielihyvää, ettei ole edes siihen ahdinkoon
joutunut kuin toiset mökinmiehet. On hän siten osoittanut ikäänkuin
etevämmyyttään toisille.

— No, ei itketä, Riikka... piru häntä suremaan... vielä se elämä
muuttuu, kun jaksetaan odottaa. Jos häntä jo ensi kesänä sattuisi
saamaan omituisen olinpaikan.

Otto koettaa teristyä ja liikkua reippaasti, mutta huomaa miten jalkoja
painaa kuin suohon ja kurkussa kuroo katkeruus. Tahtoisi mielellään
kuohahdella vihaa, mutta se ei jaksa nousta. Olisi paljon parempi, kun
saisi purra hammasta ja kirota... kirota niin, että lahoisen mökin
seinät leviäisivät siihen paikoilleen. Ei jaksa.

— Mihin minä nämä ryysyt saan sopimaan? Ja miten sinä jaksat noita
penskoja vetää? kysyy Riikka.

— Pane nyyttiin, minä kannan selässäni, sanoo Otto.

— Höh... vaikka polvesi lokattavat kuin vanhan hevosen. Jaksaisivat nuo
pennut juosta jälessä, edes alkumatkan.

Mitään vastaamatta menee Otto ulos, seisahtaa pihamaalle. Niin,
mitä hänen pitikään? Jaa, Riikka käski äsken housuja saunasta
hakemaan, repaleina riippuvia. Siihen se nyt jää saunakin, ainoa ilo,
kyyhöttämään yksinäisenä ja hylättynä. Kohta särkyy ovi, eikä kestä
kauan kiuaskaan. Tottapa se uusi asukas korjaa.

Otto nostaa lavojen pönkän paikoilleen, heittää kiukaalle pari maahan
pudonnutta kiuaskiveä ja pönkittää sitten oven huolellisesti. Katkera
tunne kasvoi sitä tehdessä, kiersi jo kuin kairalla sydänalaa.

Tuuli lennätteli lumihiuteita, ja pakkanen vihloi kipeitä niveliä. —
Paleltuu ne lapsiparatkin tällaisella vinkalla... ka, navetan ovi on
auki.

Siihen jäi navettakin, pieni ja matala. Lehmä oli pitänyt antaa
pois, kun ei siellä kämpällä suvaittu, eikä ollut pitopaikkojakaan.
Eläkelehmäpä se vain oli, kun oma oli tullut syödyksi sota-aikana.

— Siin' on housut, vedä omiesi lisäksi jalkaasi, ettei reitesi palellu,
kehoittaa Otto ja heittää repaleiset sarkahousut Riikan eteen.

— Pane itse ryysysi, kivahtaa Riikka. Hän on tullut pahalle päälle
kesken lähtöä, kun on huomannut, että kahvipurkki on tyhjä ja
lähtökahvi jää saamatta.

— Ka, enhän minä kun hyvällä... näitä housuja... ne on vielä hyvät
housut, kun vähän paikkaa, toimittaa Otto ja vasten tahtoaankin
naurahtaa.

Riikan muoto ennustaa rajuilmaa, ja Otto istuu penkille odottamaan.
Pitäähän toki Riikan saada lähtörippi pitää.

— ... tuo paljon sureta, vaikka tällaisesta pöksästä lähteekin. Kun
ma otan ja kyöhäytän kokosen tuohon pöydälle, tuliaisiksi uudelle...
pistää niin helvetisti vihaksi, kun ukko on tuommoinen kötys.

— No, no, elähän nyt, Riikka-kulta...

— Vai kulta... sanoisit: piru. Vai semmoisilla minua muka hyvittelet.
Olisit aikoinasi torpan laittanut, niin ei tarttisi nyt kuin
mustalaisten lähteä. Eikä edes kahvia saa tämä kuvatus akalleen
riittämään.

Lapset katselevat ääneti vuoroin isään ja äitiin. Ovat kuin vahanukkia
siinä ryysyissään. Oton käy sääliksi heitä, ja nytpä jo kuohahtaa viha
hänessä, kun akka ilkeää haukkua kahvista, vaikka lapsille ei riitä
edes kunnolliseen ravintoon.

— Kissan... sanonkoma mitä... kuonoosi.

Oton silmät kiiluvat kuin vihaisen eläimen. Riikka hölmistyy ja jää
ihmeissään katsomaan, mistä se semmoisen miinauksen sai, Otto...

— Mitä se tuo nyt on?

— Sitä, että ei lapsilla särvintä... eikä vaatteita... niin tämä
kahvista. Ala joutua siitä!

Vähitellen selviävät Rinteen mökin asukkaat taipaleelle. Lapset
tiirottavat kuin viluiset oravanpojat vakassa, ja Otto vetää selkä
koukussa kelkkaa lumisella metsätiellä. Riikka hynttää jälessä,
olallaan nyytit, joissa on koko perheen talousvarastot. Sänkyrenkkana
ja pöytä on saanut jäädä mökkiin, kun kämpällä on valtion sängyt ja
vehkeet.

Iltapimeällä päästään kämpälle. Otto on väsynyt ja märkä kuin uitettu
koira. Kämpän lavitsoilla loikoo miehiä, joiden joukossa Otto tuntee
muutamia mökkiläisiä, samoin häädettyjä kuin hänkin. Joku heistä alkaa
hänellekin härnäillä:

— No et jäänyt mökkiisi ja ruvennut talolliseksi. Sehän komiata olisi
ollut, perr-setti.

Otto ei puhu sille viisastelijalle mitään. Lähentelee mestaria, jolle
olisi perheen majoituksesta puhuttava.

— Noita lapsia on kovin paljon Otolla, sanoo mestari. — Mihinkä ne
kaikki saa sopimaan?

Oton herkäksi käynyt mieli ärsyttyy nyt vähemmästäkin, saati siitä,
että lapsien paljoudesta sanotaan.

— Kaipa heitä pitää nuijia vähemmäksi, kun ovat liikoja joka paikassa,
ärähtää Otto.

— No, no, eihän niin... enhän minä nyt sitäkään... pitää sovitella.

       *       *       *       *       *

Otto saa pienen putkan, syltämittaisen asunnokseen. Ahdasta siinä on
lapsien kanssa. Eipä Riikkakaan näyttänyt kotiutuvan.

— Täällä käy semmoinen melu kuin markkinoilla.

Ulkona olivat työt käynnissä. Vintturit ja ranat vinkuivat ja
kivivaunut rämisivät raiteillaan. Kuului huutoja ja kirouksia. Isot
lamput valaisivat työmaata, mutta öinen korpi kohisi oudosti ympärillä.

Otto katseli kämpän ovella työmaata. Riikkakin tuli siihen. Näytti
aralta kuin metsän otus.

— Miltäs tuntuu? kysyi Otto.

— Niinkuin oltaisiin jo likempänä helvetin portteja, sanoo Riikka. —
Ihan henkeä ahdistaa.

— Kyllä siihen tottuu. Ja onhan täällä paljon muitakin.

— Kodittomia niinkuin mekin, sanoo Riikka ja poistuu. Otto jää siihen
tylsästi tuijottamaan ranojen ja vaunujen ympärillä liikkuvia miehiä.
Sysipimeältä taivaalta tuprusi lumia valoisaan aukioon, ja lumen seassa
näyttivät miehet kuin aaveilta. Korpi huokaili raskaasti. Siihen tunsi
Ottokin haikean mielensä sulavan.




24.


Talvi meni ja ilmat keikahtivat keväisiksi, kun päästiin maaliskuuhun.
Mikäpä oli talven mennessä, kun oli kaikenlaista puuhaamista
jokaisella. Uusien pikkutilojen isännät rehkivät työmaillaan, ja
tunkioita ilmestyi heidän peltotilkuilleen kilvan suurtalojen kanssa.
Hyvä oli yrittää omalla turpeella, kun ei ollut verotyökään vastuksina.

Elettiinhän sitä suurissakin taloissa niinkuin ennenkin. Mikä oli
eläessä, kun rahaa oli kaapissa ja hinkaloihin eivät viljat mahtuneet.

— Jopahan nyt on jumalanviljaa, kun ei laareihin mahdu, tuumailivat
isännät. — Loppuu se elon nuusa, kun nämäkin pikkuisännät puskevat jo
kuin turilaat maan kimpussa.

Ei harmittanut enää kovin suuresti maan menetys niitäkään isäntiä,
jotka olivat kitisseet ja vastaan harikoineet vielä syystalvella.
Taisihan tuota päästä eteenpäin, vaikka oli vähemmänkin maata.

Eikä ollut puutetta työmiehistäkään. Oli monellekin tullut maatyö
mieleiseksi, kun olivat maailman turulla nälkiintyneet sotavuosina.

Ne maattomat, jotka eivät olleet vielä päässeet omaan turpeeseen
käsiksi, odottivat. Toiset kiukkuaan pursutellen, toiset hiljaisina
päivätyöläisinä mietiskellen, milloin tulisi heidän vuoronsa. Puuttomat
ahot ja lihavamultaiset suot odottivat heitä, ja ehkäpä ne joskus
vapautuisivat heidän viljeltävikseen.

Vapautuisivatko?

Ei lain avulla, ehei sitä muutettaisi. Ja ihmisyyden apua ei
kannattanut odottaa siellä, missä se ei tähänkään asti ollut tuottanut
mitään näkyvää.

       *       *       *       *       *

Savuniemen pirtin sängyssä makaili Hentu isäntä niinkuin ennenkin. Oli
koettanut karistaa pois mielestään semmoiset kuin maa-asiat. Olipa
tuota vielä maata siksi, että toimeen tuli. Viljaa oli aitoissa,
monessakin, ja Leena lihotteli sikoja, että sai silavaa suoliinsa.
Uni ei menettänyt myöskään viehätystään, kävi herja vain joka päivä
makeammaksi.

Leena oli muuttanut palvelijoita. Se muuttikin niitä aina. Torasi
heille ja suututti ja sai sitten pestailla keskellä vuotta uusia.

Nyt olikin uudet piiat hyvinvoipia, iloisia ja muutenkin mukavia. Siinä
pirtin sängyssä loikoessa olikin mukava heitä tiirailla, kun lattiata
laastessaan ja astioita huuhtoessaan kuuristelivat ja näyttelivät
paljaita kinttujaan.

Muuten oli Leenalla ne entiset tapansa. Pörisi aina kuin sontiainen
siinä korvan juuressa ja vei väliin unirauhankin Hentulta.

Mitäpä siitä. Kun veti hattureuhkanan korvilleen ja sitten kallistui
sänkyyn, ei tietänyt mitään Leenan törinästä.

       *       *       *       *       *

Ei surrut enää kovin suuresti Arvolainenkaan maallisen tavaran
katoamista. Eipä kannattanut päätään vaivata tämän nykyisen maailman
tautta. Eläkööt ja rehkikööt miten haluttaa. Jos olisi vastaan
kangertanut, ei se olisi auttanut kuitenkaan. Pojillakin oli jo niin
jäykkä niska, ettei sitä saanut taipumaan. Tekivät kaikessa omin päinsä
ja määräilivät talossa kuin isännät ainakin.

Ja jos olisi ryhtynyt entiseen tapaansa isännöimään, olisi akkakin
alkanut suulastaa vastaan, kun oli aina niiden poikien puolesta. Olihan
niin hyvä katsoakin heidän meininkiään ja olla syrjässä kaikesta. Söi
ja joi ja kellotti kamarin sängyssä ja käveli väliin huvikseen, silloin
kun ei sanaa harjoittanut.

Ja olihan sitä aina kaikenlaista muutakin mukavaa, josta ei hiiskunut
muille, vaan piti omina lystinään ja tietoinaan. Mitäpä niistä,
olisivat vain suutaan soittaneet kylillä.

Loviisa emäntä oli väsynyt yhtämittaiseen temmestämiseen pirtin ja
keittiön välillä. Tyttäret Eeva ja Liisa, olivat ryhtyneet emännöimään.
Koville siinä oli pitänyt emännän heidät panna, mutta kun sai heidät
alkuun, niin ripeästi sujuivat tehtävät. — Kyllä niistä emäntiä tulee,
vaikka isompaankin taloon, sai jo emäntä kehaista.

Pojat olivat pyytäneet entistä Rinteen Ottoa takaisin mökkiinsä, kun
isännän puuhaama asukas ei siihen tullutkaan, mutta Otto ei sanonut
enää tulevansa. Olisi ehkä suostunut poikien pyyntöön, jos olisivat
luvanneet töitä talosta. Pojat vaikenivat, kun hän tunnusteli, vieläkö
olisi kelvannut päiväläiseksi Arvolaan. Mitäpä ne enää hänestä,
vanhasta ja vaivaisesta.

Ja sitten Riikkakin ärhenteli:

— Vai jo nyt mökki joutaisi meille, kun ei siihen muita saatu...
harakanpesään! Antaa vain ponssarien pitää mökkinsä ja tehdä itse
työnsä. Pian se tulee semmoinen aika, että köyhä kansa saa mökit ja
maat ilmaiseksi. Roletaarit ei herkeä huutamasta, ennenkuin uusi
vallankumous tasaa rikkailta tavarat.

Riikka oli valtion kämpässä saanut valistusta toisilta työmiesten
muijilta, ja nyt hän huusi julki mielipiteensä niinkuin toisetkin
muijat.

— Vai pitäisi tässä heidän armopaloilleen... lihapössien... Pannaan
vain vuosia pari kolme ja kyllä se vielä köyhänkin akan maha ihroittuu
ja keikahtaa yhtä pystyyn kuin nykyisten emäntienkin. Se on vissi!
Sitä ennen ei kumarreta rikkaita eikä kaivata heidän kannikoitaan. Ei
täältä, kun ei sieltäkään. Ei tipu!

Jopa Ottokin jauhaa samaa kuin toisetkin miehet:

— Venään malliin se on laitettava täälläkin, ei siitä muuten selvää
tule. Pois porvaliloilta talot ja tavarat yhteiskunnalle. Mikä se on,
että toiset saa paasata lihapatojen ääressä, kun toisten suolet joka
rupeaman väli nälkää huutaa... niillä sitten mukamas uudet torpparilait
ja muut... sekin laki yhtä mutkikas kuin esivallan peräsuoli. Ei siitä
köyhä kostu ei niin pennin vertaa.

— On se tuo Otto...

— On se. Tässä työlästyy, kun on ikänsä odottanut maata kuin lehmä
kesää, eikä sitä saa kuitenkaan.




25.


Aapo oli purkanut Harjamaassa kaikki rakennukset ja ajeli hirsiä
takamaalle, uudelle palstalleen. Kelit olivatkin jo lopussa, ja vähällä
piti, ettei loppuja hirsiä saisi ajaa sulassa maassa.

Ei ollut enää mitään taloutta Harjamaassa. Lehmätkin oli kuljetettu
Jänkän uudistaloon ja siellä olivat vanhukset niitä hoitelemassa.

Oli sanottu, että Aapo saisi muuttaa kiirettä pitämättä ja siirtää
rakennuksensa syyspuolella ja vaikkapa vielä seuraavana talvena, mutta
Aapo ei halunnut olla enää päivääkään entisessä kodissaan, kun se
kerran oli häneltä riistetty.

— Sulassa maassako minä syyspuolella hirsiä ajan, ja seuraavana talvena
minulla on yhtä täysi talous kuin Rentullakin.

Vaikka toiselta puolen paloikin rakennushalu ja oma maa viehätti jo
monella tavalla, tuntui silti haikealta vanhan kodin hävitys.

Liina oli kaikessa hyvänä apuna ja toverina. Pistäytyi vähän väliä, kun
hän oli rakennuksia purkamassa, Harjamaassa ja puhui tulevaisuudesta
niin, että unohtui haikea mieli.

Nytkin tuli tyttö tiellä häntä vastaan ja hyppäsi reippaasti kuormalle.

— Soo, ruuna, koetappas kiirehtiä, että päästäisiin oman tuvan tekoon.
Mitä luimistelet? Osalliseksi minäkin aion tulla.

Oli pitkä myötäle ja tie tiheässä kuusikossa kantavaa. Aapokin nousi
kuormalle Liinan viereen.

— Tulekin katsomaan talon paikkaa, pyysi Aapo.

— Saatan minä tulla, vaikka en joutaisi niin kauan viipymään. Kiire on
minullakin.

— Mitäpä siitä kiireestä... tuskin juhannukseen saan tuvan valmiiksi ja
pitäisi saada kaikki kuntoon, ennenkuin sinä tulet.

Hänellä ei ollut varaa palkata kalliita miehiä, ja yksin ei kovin
paljon kerkiäisi. Muuttokustannuksista tosin kuului saavan korvausta
vähäisen osan, mutta se oli sitten vasta, kun sitä sai. Velkaakaan ei
voisi tehdä.

— Mutta niinhän me suunniteltiin, että sinä tekisit koko kesän peltoja
ja ottaisit miehiä rakennukselle, sanoi Liina.

— Ei ole rahaa, nauroi Aapo.

Tyttö nojasi häneen.

— Kuulehan, minä tiedän neuvoa mistä saat lainan. Ja korkojakaan ei
tarvitse maksaa, eikä liioin pääomallakaan ole kiirettä.

— No missä se semmoinen rahamies on? kysyi Aapo arvaamatta tytön
ajatusta. — Enkä minä kehtaisi velkaa pyytää.

— Jos nyt pyytäisit kuitenkin, naureksi tyttö.

— Voisinhan minä järjestää koko asian.

— Sinä! — Aapo katseli tyttöä. Osasi se olla veikeä ja aina semmoinen,
että toinen tuli hyvälle tuulelle, vaikka olisi ollut alakuloinenkin.

— Niin, niin. Etkö ottaisi minulta, kun oikein kauniisti pyytäisin.
Onhan sinun kuitenkin kerran otettava, ja meillä olisi nyt kotona
rahojakin useita tuhansia, puheli tyttö. Ja kun Aapo näytti, aikovan
estellä, pisti hän kätensä pojan suun eteen ja jatkoi silmät loistavina:

— Ajattele, miten mukavaa olisi, kun saisimme juhannukseen kaikki
valmiiksi. Isäkin sanoo, että turha sinun on muualta velkaa ottaa,
kun kerran meillä on rahaa. Hän näes luulee, että sinä aiot valmistaa
kaikki yhtä menoa.

— Niinkö hän sanoo?

— Niin, ja kyllä se minustakin olisi siten sopivinta.

Aapo näytti miettivän asiaa.

— Jos sitten pitänee sinulta lainata, sanoi hän. — Mieluimmin minä
raivaisinkin korpea kuin rakennuksella näpertelisin. Saisihan noille
näyttää, miten uudismaahan peltoa anotaan.

Tultiin rakennusten paikalle. Sopivasti oli Aapo lautakunnan miesten
kanssa kartanon paikan valinnut. Länteen viettävä sileä rinne ulottui
järven rantaan, ja pohjoispuolella oli suojaava, kaunis metsä. Paikalla
oli joskus ollut ihmisasunto, koskapa siinä kasvoi vahvarunkoisia
pihlajia ja nurmettunut kiviraunio, uunin pohja, oli aukeaman keskellä.

— Mitäs sanot? kysyi Aapo tytöltään, joka siinä tarkasteli ympärilleen.

— Tämä on kaunis paikka, en osaa muuta sanoa.

— Ja sinä tyydyt tällaiseen?

— Vaikka mihin sinun kanssasi. Vai pelkäätkö, että vielä oikuttelisin
sinulle? Opinhan sitä kai minäkin jotain elämästä, naurahti tyttö.

Tätä tunnustusta oli Aapo odottanutkin.

       *       *       *       *       *

Palattuaan myöhemmin Karjamaahan tapasi Aapo äitinsä siellä. Pihamaa
oli jo melkein sula, ja äiti penkoi jotain aitassa, joka oli vielä
purkamatta.

Aapo riisui hevosen ja kytki sen pihapihlajaan appeelle.

Tuli mieleen kesä ja Harjamaan kukkivat pihlajat. Niiden varjossa oli
hän leikkinyt lapsena ja levännyt miehenä. Nyt ne jäävät siihen.

Aapo istui pihakivelle ja tunsi ikävän kuristavan kurkkuaan. Vanha koti
ei kai niin vähällä unohtuisikaan kuin hän jo oli ollut valmis uskomaan.

Äiti tuli aitasta ja kulki hänen ohitseen. Näki Aapon surulliset kasvot.

— Voi poika poloinen... koettaisit jättää ikävät mietteesi.

— Niin minä jätänkin, sanoi Aapo ja tekeytyen reippaaksi nousi
korjailemaan valjaita.

— Ei se suremalla muutu, sanoi vielä äiti.

— Eipä ei... ja hyvähän on sielläkin, kun pääsee oikein asettumaan.
Onhan meillä nyt kuitenkin omaa maata.




26.


Kevät jo kulkee mailla. Lehti on eräänä lämpimänä yönä puhjennut
puihin, ja ahorinteillä loistavat esikot upeassa väriloistossaan.

Rinteen Otto on ihmetellyt tänä lauantaina, miksi hän on odottanut niin
kiihkeästi iltakellon sointia työpaikalla. Se selviää hänelle, kun
kello on vihdoinkin soinut ja miesjono vaeltaa kivikkopolkua kotiinsa.

Niin ne olivat menneet muinakin lauantaina, kukin kotiinsa, ne, joilla
sellainen oli. Hänen oli vain pitänyt jäädä kämpän kolkkoon ahtauteen,
kuulemaan kirouksia ja näkemään huonoa elämää.

Hän kaipasi entiselle mökilleen, joka vieläkin oli siellä autiona.

Mikä sen ikävän nyt niin polttavana toikin tänä lauantaina? Hän on joka
lauantai miettinyt elämäänsä ja usein viikollakin muistanut entistä
mökkiään, kaivannut saunaa ja lauantaitunnelmaa, johon ei täällä
päässyt milloinkaan, mutta nyt poltti ikävä kuin tulella. Hän taisi
olla sairaskin, koskapa ei ollut ruoka mennyt oikein alas koko viikolla
ja jalatkin tuntuivat aina niin kovin raskailta.

Mutta ilma oli niin kaunis ja tuuli lämmin, että piti lähteä entisiä
olinpaikkoja katsomaan. Riikka sitä panee vastaan, lähtöä, mutta hän
nyt lähtee vaan. Sattuu sairauskin tulemaan, niin sitten jää käynnit
käymättä.

Ei jouda Otto syömäänkään, niin on kiire lähtöön. Haukkaa vähän
mennessään ja sanoo Riikalle:

— Elähän odota illalla kotiin, jos sattuu niinkuin väsyttämään ja pitää
johonkin kylään yöpyä.

Jalka nouseekin kankaan kivikkopolulla keveämmin kuin moneen aikaan.
Ei tunnu väsyttävänkään, vaikka päivällä oli pitänyt istua työpaikalla
moneen kertaan, milloin mestarin silmä sattui välttämään.

Se olikin nyt jo kevät ja se se virvoitti vanhaakin. Siellä entisillä
olinpaikoilla, naapureissa, pääsevät miehet jo kynnökselle. On hupaisaa
aikaa, kun saavat siementä sirotella omaan maahan.

Sitä ajatellessa vääntää kitkerä kipu sydänalaa. Olisi hänkin ollut
torppari, niin olisi nyt saanut perkata omilla peltosaroillaan kauniin
kevään tultua.

Jos häntä enää jaksaisi omaa maata viljellä, kun voimat tuntuivat
joka päivä vain vähenevän. Mutta ne olivatkin häneltä menneet tässä
yhtämittaisessa renttuamisessa, vieraan työssä ja puutteita kärsiessä.

Ja pojat jo auttaisivatkin häntä. Nyt olivat siellä missä isäkin,
kiertolaisen koulussa kaikkea pahuutta oppimassa. Pelaavat jo korttia
ja reuhaavat kuin toisetkin isommat maankiertäjät.

Sitäkin ajatellessa koski kipeästi. Hänenkin pojistaan tuli sellaisia,
vaikka ennen kuvitteli, että kun saa omaa maata, niin opettaa pojat
kunnon työmiehiksi ja ihmisiksi.

Väsyttipä se kävely, vaikka alussa tuntui kepeältä askeleet. Piti istua
lepäämään.

Kylläpä tuuli oli nyt lauhkeaa. Lehtikin kasvoi näkösilmässä, ja mätäs
työnsi nuorta heinää. Kohta saisi laskea lehmän laitumelle, jos olisi
oma mökki ja lehmä.

Rinteen mökki läheni, ja sitä mukaa kuin maat tulivat tutummiksi,
heltyi Otto vanhoihin muistoihin.

Tuota polkua sitä taivallettiin, kun kesäaamuina mentiin taloon työhön.
Silloin ei vanhuus jalkoja painanutkaan, ja kevyesti kääntyi raskas
aura aina vaon päässä. Isäntä kehuikin, että tehkääpä niinkuin näette
Oton tekevän. Sen käsissä liikkuu työkalu eri tavalla.

Siitähän sitä hyvästyikin ja koetti yhä enemmän saada näkyvää. Ja kun
isäntä lupaili vielä torpanmaita, kun ensin muutaman vuoden talon
peltoja aurailisi.

Jäi saamatta torpat ja muut.

Olipahan entisen kotiahon rinteellä lehti isompaa kuin muualla. Niin se
oli aina ennenkin. Noista koivuista sai Riikka aina ensimmäiset uudet
saunavastat.

Siinä oli entinen mökki. Pihapolku näytti ottavan nurmea, ja saraheinää
kasvoi tuvan kynnyksen alla. Saunan ovi oli pudonnut saranoiltaan ja
kiuas särkynyt.

Jopahan pihatuomet tekivät kukkanuppuja ja pihlaja kasvatteli
lehtisilmujaan. Perunamaa oli siinä syksylliseltään.

Tuuli tyyntyy ja lampi kuvastelee rantojaan. Otto muistaa, että
lammessa on haukia ja mustapintaisia ahvenia, joita on muina kesinä
onkinut autereisina iltoina työstä päästyään. Nyt on venhe jo lahonnut
ja tapin reiästä kasvaa heinää. Se jäi jo viime syksynä siihen
huonouttaan.

Kovinpa nyt heikottaakin. Jaksaneeko kylään kävellä yöpymään. Jalat
ovat lyijynraskaat, ja koko ruumiissa on outo raukeus.

Jos jäisikin vielä kerran kotiin yöksi?

Otto laskeutuu pihanurmelle lepäämään. Siinä on hyvä muistella menneitä
ja kuunnella rastaan laulua.

Kovinpa se nyt...

Otto aikoo nousta, mutta voimat ovat häneltä tyyten lopussa. Taisi
tulla hänelle majanmuutto keskellä keväistä iltaa. Ja eipä sillä
väliäkään. Parasta kun vain jäisi tähän entisille piharikoilleen.

Otto tuntee, miten sydän harventaa lyöntejään. Siihen ei ole montakaan
hetkeä, kun se lakkaa kokonaan lyömästä, ja silloin sitä pääsee
kaikesta eroon.

Riikka jää köyhäinhoitoon, mutta ehkäpä lapsensakin auttavat. Olisi
saanut Riikkakin tulla samaan matkaan tänä suvisena lauantaiehtoona.

Jää tässä vihamiehet sovittamatta ja ehtoolliset saamatta... tällaisen
ehtoollisesta taida olla niin väliäkään... maattoman... Ja kun hän
ei ole viime aikoina enää vihannut ketään, niin eipä ole anteeksi
pyytämistäkään. Riikalta olisi, kun niin monta puutteen päivää sai
hänen tähtensä kärsiä. Eihän sekään hänen syynsä... jos olisi ollut
torpanmies, niin... saisivat nyt edes pojat omaa maata.

Samenevilla silmillään Otto näkee saunan mustan oviaukon ja oven,
joka on pudonnut saranoiltaan. Ajatukset ovat sekaisin kuin sotkuinen
vyyhti hänen päässään, ja hän ihmettelee, miksi Riikka ei laita saunaa
lämpiämään, vaikka on lauantai.

Hän onkin jo pikku talon mies ja laskeutunut siihen omalle pihalleen
lepäämään. Pojat ovat kynnöksellä ja Riikka tyttärien kanssa hakee
lehmiä laitumelta. Ne lypsetään tarhassa, ja lehmisavu kiiriskelee
kartanon ja pihamaan yllä ja painuu hienoisena pilvenä lammelle. Onkin
jo heinäaika, ja hän palaa poikien kanssa niittämästä. Laaja ruispelto
lainehtii siinä ja poikien kanssa ihaillaan sen rehevyyttä. Pihaan
tullessa puhuu hän pojille, miten silloin elettiin, kun he olivat
vielä pieniä ja hänen piti käydä valtion työssä, eikä talo tahtonut
antaa omaa maata. Hän neuvoo poikia, miten maata pitää rakastaa ja
kunnioittaa ja säästää jokaista puutakin metsässä. Viikatteet lasketaan
porraspuulle, ja lämminnyt sauna ja puhdas, laaja pirtti odottavat
raatajia.

       *       *       *       *       *

Laskeva päivä punasi lammen pintaa ja rastas viserteli pihakuusessa.
Otto ei noussut enää siitä entiseltä pihanurmeltaan.




27.


Korpeen avatun aukion laidassa heilui Aapo hurstisissaan, väännellen
kangella tervaskantoa, joka itsepäisesti aikoi pysyä paikoillaan. »No
se nyt on ihme, ettet sinä...» Kannon käkkyräkourat rutisivat, ja mies
kellahti kankineen kumoon. Mutta jopa kaatui kantokin.

Aapo heitti kangen juuriläjää vasten ja pyyhkäisi paitansa hihalla
kasvojaan. Saa nyt jäädä. Onkin juhannusaatto, ja päivä kiertää jo
pohjoiselle. Pihasta kuuluu karjan kotiinhuuto. Liina siellä huhusi
hoidokkejaan ja laitteli saunaa lämpiämään.

Aukio korven laidassa oli vasta alussa. Uuden kodin rakennus oli vienyt
Aapolta aikaa, vaikka rakentamassa olikin kokonaan vierasta voimaa.
Nyt se oli jo siellä metsän rinnassa valmiina, ja hän saisi kokonaan
antautua pellon raivaukseen.

Aapo katseli valmiita peltosarkoja. Maa oli lihavaa, savipohjaista.
Kyllä se raivaajansa vaivat maksaa, kun sen ensin saisi kasvukuntoon.
Vaikeata se oli, äärettömiä ponnistuksia kysyvää, ja illoin hän olikin
niin väsynyt, palattuaan raiviolta, että ei jaksanut montakaan sanaa
vaihtaa nuoren vaimonsa kanssa.

Hän näki, että Liina kärsi siitä. Mutta olihan pelto raivattava, elämä
saatava alkuun.

Moni joutuikin tässä uudessa palstajärjestelyssä näin raivaamaan
tiluksensa koskemattomaan metsään, kuinka moni sen sitten jaksaisi
tehdä lopullisesti, velkahuolien painamana.

Eihän käynyt kieltäminen, että monelle tuli velkataakka, jonka
painavuutta ei ollut osannut edeltäpäin kuvitellakaan. Ja velka
oli aina velkaa, varsinkin kun korkomenot yht'äkkiä nousivat
moninkertaisiksi.

Voimakkaat jaksaisivat siinä taistelussa, mutta miten kävisi
heikommille? Vikkikin oli sanonut pian jättävänsä koko hoidon silleen.

Se oli surullista, että asiat olivat näin, kun vasta oltiin uudistusten
alussa. Kaikki eivät edes olleet ehtineet saada palstojaan erotetuksi.

Mutta vaikka oli näin, ei silti pitäisi heittäytyä rennoksi, vaan iskeä
kyntensä yhä lujemmin maahan. Aikahan voi kaikki puutteellisuudet
korjata, mutta hukkaan menetettyä työaikaa ei mikään.

— Hei, Aapo. Tule jo pian sieltä! huusi Liina pihasta.

Aapo olikin jo kävellyt puolitiehen peltoa, mutta jäänyt vielä
tarkastamaan perunan taimistoa, joka näytti uudismaassa lupaavalta.
Peltopalan hän oli raivannut aikaiseen keväällä ja kuokkinut valoisina
öinäkin, rakennusmiesten nukkuessa.

Aapon kasvoilla kuvasteli tyytyväisyys. Ensi kesänä lainehtii jo
ruislaiho korpiaukeamassa, ja uusia sarkoja ilmestyy yhä lisää
peltoaitaukseen.

Pihapolulla tuli Liina häntä vastaan. Mielihyvällä katseli Aapo hänen
nuorekasta olentoaan. Avojaloin, lyhyessä hameessaan tepasteli Liina
siinä tanssiaskelin ja pyysi häntä hakemaan koivuja ja pihlajia tupaan.

— Onhan nyt juhannus, sinä työmyyrä, ja pitäähän meidän hieman
koristella uutta kotiamme. Minä tuon lehdosta kieloja. No, mene nyt.

Mutta Aapo ei sanonut lähtevänsä, ennenkuin saisi tytöltään, joksi
häntä nimitti, yhden pikkuisen. Nuorikko olikin kovin viekoitteleva
siinä pihakivellä seistessään.

— Saat vaikka viisi, mutta tuokin sitten oikein paljon pihlajankukkia.

Työmyyrä hullautui nuorikkoonsa, niin että tämän piti riistäytyä irti
ja juosta karkuun, kuitenkin vain muutaman askelen päähän. Aapon
apumies, vanha Joel, näkee kohtauksen ja hyvätuulisesti jurahtaa:

— Kovinpa sitä nyt pussataan, ihan mieltä rupeaa kääntämään...
nuoleminen.

Liina nauraa niin, että pihamaa kajahtaa.

— Eikö sitten Joel ole nuorena eukkoaan suudellut? kysyy hän.

— Tuskinpahan... ei ollut meidän huulet oikein yhtä paria eukon
kanssa... semmoinen suurisuinen... toista se onkin napsutella
tuommoista mansikkasuuta.

Joel myhähteli ja katseli kirvestä lastukasasta pihamaalta.

— Mutta Joelhan taisi olla nätti nuorena, virkkoi vielä Liina
leikittelyä jatkaakseen, ja hänen iloinen naurunsa huvitti toisia.

— Olipa niinkin... älä sinä naura siinä... ei se suu ollut silloin
mällivesissä. No, Aapo, mennäänpä sitten koivuja noutamaan.

Miehet hävisivät karjapolulle pellon aidan taakse. Metsää katsellen
ja sen hoitamisesta keskustellen he painuivat korven kohtuun. Tuoksui
suopursuilta ja kämmeköiltä, ja hyttyset pelasivat häätanssiaan.
Tynnyrilintu lensi puulta puulle miesten edellä ja tiputteli
yksitoikkoista säveltään.

— Tilt, talt, talt, tilt, matki Joel lintua ja ruiskautti pitkän
mällisyljen tien viereen. — Eipä täällä näy juhannuskoivuja,
pitkävartisia roikaleita kaikki. Siellä sun entisellä kotipaikallasi
niitä ei tarvinnut haeskella.

Aapo tunsi kuin kosketuksen sisimmässään. Mies oli maininnut entisestä
kodista, ja nyt tuli Harjamaa kesäisessä komeudessaan siihen hänen
silmiensä eteen. Siellä humisivat suuret pihakoivut asumusten
raunioilla, ja peltorinne oli kirjavanaan kurjenpolvia ja leinikköjä.
Pihlajien oksat nuokkuivat raskaina kukkien painosta.

Aapo ei ollut käynyt koko keväänä kuin kerran Karjamaassa, ikäviä
mietteitä peläten. Nyt veti kiihkeä kaipuu häntä sinne.

— Vaikka eipä sillä, ettei täällä olisi kaikkea, mitä tarvitsee, jatkoi
Joel äskeistä puhettaan kuin katuen sitä, että tuli turhanpäiten
toisessa herättäneeksi ehkä katkeriakin muistoja. — Harvoin tällaista
asuinpaikkaa saakaan. Ja mikäpä on aloittaessa, kun maan hinnan saat
kerta kaikkiaan maksetuksi.

Taisipahan Joelkin miettiä maakysymystä ja kaivata omaa maata, vaikka
mäkitupalaisena oli kieltäytynyt ottamasta pientä maapalaa itselleen.
Miks'eipä ne voisi hänenkin ajatuksensa askarrella oman maan saannissa,
vaikka tilaisuutta siihen ei näyttänyt olevan hänellä.

— No Joel se ei ottanut mäkitupatilkkua omakseen, sanoi Aapo
tunnustellakseen miehen mielialoja.

Joel ruiskautti tupakkasyljen äkäisesti tiepuoleen.

— Piruako mä semmoisella tilkulla... kun ajavat pois tönöstä, niin
ajakoot. Tulee se kerran vielä sellainenkin laki, että kaikki
halulliset saavat maata riittävästi, kun siitä kuitenkaan ei ole
puutetta. Jos siihen mennessä tulen itse jo vanhaksi, niin onhan
poika... Sillä tuntuukin olevan halu maahan.

— Niinkö Joel luulee?

— Niin. Muuten ei tule hyvää tästä yhteiskunnasta.

Miehet seisahtivat, Ilmassa tuntui väkevää tervassavua. Aapo katsahti
kysyvästi Joeliin, ja tämä naurahti, tunnustellen, mistäpäin savu tuli
tielle.

— Mennäänpä katsomaan, joko tuolla olisi valmista, sanoi Joel ja lähti
menemään metsään.

— Ettäkö olisi juhannusviinat siellä tulossa?

— Ka, tulehan perässä, mutta hiljaa.

Eikös ollutkin siellä pata kuusen juurella, hiljainen tervastuli alla.
Laitos oli äsken pantu käyntiin, mutta valmistaja oli livahtanut
tiehensä. Täysinäinen rankkiamme oli toisen puun juurella, ja Joel
hämmenteli sitä muhoillen.

— Tulehan pois kokki sieltä! hoilasi Joel metsään, jossa tiesi
keittäjän varmasti piilottelevan. — Annat hieman tihuntia meillekin,
niin ei puhuta mitään.

— Kenen luulet olevan tämän laitoksen? kysyi Aapo melkein hämillään.
Olihan se hänen maallaan. Kuka vietävä oli ollut niin rohkea, että
uskalsi tulla hänen alueelleen?

— Tunnen minä tämän tiinun, ei se kaukaisia ole, naurahteli Joel. —
Tulehan katsomaan.

Joel osoitteli kirveensä varrella nimimerkkiä tiinun laidassa. Mitä?
Eikö hän ollut tuota samaa astiaa nähnyt joskus Savuniemessä?

— Hentun laitoksia tämä on, vahvisti Joel.

— Ja että se piru uskalsi tulla!

Aapo löi vanteet poikki kirveellään, ja tahmea neste levisi maahan.

— Älä hitossa! Sehän olisi pitänyt antaa lehmille... jumalan viljaa...
voi turkanen!

Vihan vimmassa silpoi Aapo laudatkin kappaleiksi ja potkaisi padan
kumoon. Kirkas neste oli jo alkanut valua torvesta.

— Ka... nyt teit tyhmyyden. Olisi viety pata ja sammio Hentulle
itselleen, sanoi Joel. — Se olisi ollut sille kova paikka.

— Siitä se vähät olisi välittänyt.

Aapo kolhi vielä padankin pieniksi kappaleiksi kirvespohjalla.

Miehet poistuivat, Aapolla kainalossaan lauta, jossa oli Hentun
nimimerkki. Siinä se oli. Irtolaisia ja yhteiskunnan hylkiöitä
syytettiin tästäkin paheesta, ja kuitenkin olivat viljojen kasvattajat
ja parempiosaiset pääsyyllisiä. Aapo tuli tästä sanoneeksi Joelillekin.

— Kukapa heistä, hylkymiehistä, tehtävään rupeaisi, jos sillä ei olisi
isoisten kannatusta, virkkoi hänkin. — Irtolaisten syynä se on saanut
mennä tähän asti, vaikka tietensä ovat viljat antaneet ja tuotteet
käyttäneet. Siinäkin on yksi vikasolmu tässä yhteiskunnassa. Kunhan
tulee vielä toinen aika...

Joel keskeytti ja jäi miettimään.

— Niin mitä? kysyi Aapo.

— Sitä vain tässä, että kyllä se tuokin konsti niiltä loppuu, kun maat
tulevat tiheämmin asutuiksi. Kukapa sitä sitten enää antaa maallaan
valmistaa.

— Taidat olla oikeassa, myönsi Aapokin. — Mutta siihen on vielä aikaa.

Miehet kävelivät metsässä ääneti. Äsken näkemänsä oli vienyt Aapon
mielen tasapainosta, johon hän oli jo tuntenut pääsevänsä. Vasta kun
hän pääsi kotipihalleen koivukuormineen ja näki vaimonsa iloisena
häärivän tuvan ja aittojen välillä, kykeni hän karistamaan pois
painavat mietteensä.

Mitäpä auttoi mietiskellä epäkohtia. Kaikesta huolimatta oli kuitenkin
yhteiskunta kulkemassa valoisampaa tulevaisuutta kohti.

— Missä pihlajankukat? kysäisi Liina heidän pihaan tultuaan.

— Eihän niitä täällä... jos mentäisiin illallisen jälkeen Harjamaasta
noutamaan?

Aapo katsoi kysyvästi vaimoonsa, joka näytti miettivän.

— Niin, en tiedä, mutta voimmehan mennäkin, sanoi Liina hieman
epäröiden ja pyörähti tupaan illallista valmistamaan. Miehet kävivät
saunaan.

Takaliston uudistalossa on juhannusaaton ehtoo erilainen kuin
talossa, jossa ympäristö ja viljelykset ovat vuosikymmenien, jopa
satojenkin ajalla rehevöittyneet. Aapo tunsi sen, istuessaan saunan
jälkeen puhtoisissaan pihamaan kivellä. Talon ympärillä metsissä ja
pellon pientareilla olivat metsän villit kukat auenneet ja täyttivät
huumaavalla tuoksullaan pihamaan. Korvesta tuli monenlaista ääntä, jota
turhaan sai odottaa kuulevansa vanhan talon pihamaalle. Siellä soitteli
satakieli, ja rastaan laulu tuli monista pienistä suista yhtenä
sävelhurmina. — Kahdella eri haaralla kukahteli käki. Silloin tällöin
vihelteli kuovi rämeessä.

Aapo istuu yhä paikallaan kukkasmeren ja luonnonäänien ympäröimänä,
hengittäen voimakkaita tuoksuja. Joel kähmii aittansa ovella ja menee
sitten pirttiin ja sanoo jotakin Aapolle mennessään. Liina menee
saunaan äsken taittamansa vasta kainalossa.

— Miks'et mene syömään? Vai odotatko minua... minäkään en ole vielä
syönyt, sanoo hän Aapolle mennessään.

— Minä odotan tässä sinua.

Liina alkaa riisuutua saunan edessä sileällä nurmella. Aapo on
hyvillään, että saunan edessä on niin sileä kaunis nurmi, jossa on
nuoren naisen hyvä riisua vaatteensa. Koivu on vielä saunan nurkalla,
ja sen riippuvat lehvät melkein hipovat Liinan hiuksia.

Liina heittää hameensa reippaalla liikkeellä menemään. Paidan olkanapit
aukenevat, ja pyöreät olkapäät paljastuvat. Niitä muistaa Aapo joskus
suudelleensa pyhän riemun vallassa. Paita putoaa kokonaan nurmelle,
ja Liina seisoo siinä nuoressa kauneudessaan. Kuulakka valo väreilee
hänen punertavalla ihollaan, ja Aapo tuntee, ettei sillä hetkellä voisi
häneen kädelläänkään koskea. Täällä korvessa on kaikki samaa luontoa.
Riisutaan pihamaalla ja juostaan saunaan alasti. Kun Liina tekee sen,
on siinä kuin jotain pyhää, sykäyttävää riemua, ja tuntee miten suuri
voima kohottaa rintaa.

— Siinähän sinä vielä istut. Tule nyt pian aterialle, sitten mennään
Harjamaahan.

Liinan posket ja täyteläiset käsivarret ovat tulleet saunassa vielä
kauniimmin punertaviksi, ja Aapo sivelee kädellään hänen kimmoista
ihoaan.

— Sinä olet... niin...

Aapo koettaa etsiä sanoja, mutta ei löydä. Liina vain hymyilee kaunista
hymyään.

       *       *       *       *       *

Pienissä tuvissa tien varrella jo nukuttiin, kun Aapo vaimonsa kanssa
vaelteli Harjamaahan.

Siinä oli Tiensivu, jossa oli kuusihenkisen perheen isänä vanha
päivätyöläinen kylästä. Hän oli ottanut mäkituvan palstan,
kivikkorinnettä, johon oli koetettu kuokkia peltoa pieniä kaistaleita.
Talo ei kuitenkaan antanut puumetsää eikä laidunta, ja nyt katui mies
niin, että arveltiin hänen päänsä pettävän. Pojat varastelivat puita
toisten talojen mailta ja omansakin, ja eukko kantoi lehmälle heinää,
jota riipi talojen niityistä.

Ja tuossa asusti Sumpun Eero. Tuvan vieressä oli kamarin salvos, joka
joskus oli tullut siihen rakennetuksi isännän hyvän tahdon puuskan
kannustamana, mutta jäänyt keskeneräiseksi. Eerollakin oli suuri
perhe, ja uloskäsky odotti häntä, kun ei suostunut maapalaa ottamaan.
Miestä sanottiin polsevikiksi, ja yhteiskunta teki hänenkin suhteensa
uutta rakennustyötä. Hänenkin varalleen saataisiin varata kunnan
köyhäinhoitolaan yksi koppi.

— Ja tuossa, osoitti Aapo sormellaan. — Kyllähän sinä Liina tiedät
tuonkin perheen historian. Sekin on liian surullinen ajateltavaksi
juhannusyönä.

— Kyllä. Vein sinne monta kertaa leipää, kun ei heillä riittänyt.

— Ja katsohan tuota laajaa ahoa tuossa. Siinä on maata yhteensä kolme
hehtaaria. Mitattiin kerta huvin vuoksi se pala mökin miehen kanssa.
Mies on himoinnut sitä ikänsä peltomaakseen, mutta se on siinä vain. Ei
kasva puuta eikä heinää, kun karja tallaa sitä joka päivä. Multa siinä
on kuin kahvijauhoa, ja se elättäisi suuremmankin perheen.

— Poiketaan tuolle metsätielle, pyysi Liina. — Minä en jaksa enää
katsella tällä kertaa noiden mökkitönöjen surkeutta.

— Mennäänpä Jänkän kautta. Nähdään, mitä Simo on siellä puuhannut.

Kuljettiin ahojen ja lepikkölehtojen poikki. Karjan kellot
kalahtelivat, ja jostakin kaukaa kuului harmonikan säveliä. Siellä
tanssittiin. Järveltä, joka oli metsän takana, kuului airojen loisketta.

— Katsohan sinä näitä ahoja ja väkevämultaisia lepikoita, sanoi Aapo
Liinalle. — Näihin voisi vielä entisten tupien lisäksi rakentaa uusia,
ja kaikille olisi maata riittävästi. Nyt ne ovat muka karjan laitumena,
ja kuitenkaan ei niistä karja mitään hyödy.

— Mutta minäpä luulen, että nämä ahot saavat vielä kerran asukkaansa,
sanoi Liina.

— Se on varma se. Silloin uhoo viljavuutta tämä karu maa, ja metsät
ovat kuin hyvin hoidettuja puistoja.

Jänkän uudistalon aita tuli näkyviin. Aitaan nojaten katselivat he
viljelyksiä, jotka olivat kuin hyvin hoidettua puutarhaa. Ruislaiho,
joka oli lähinnä aitaa, kohotti jo tähkiään aidan tasalle, ja suvitouko
oli niin täyteläistä, ettei yhtään aukkoa huomannut saroilla.

— Kas kun Simo on ehtinyt jo rakentaa uuden aittarivinkin muiden
töittensä ohella. Sanoppa, Liina, mistä luulet hänen sellaista työintoa
saaneen, että aivan ihmeitä saa aikaan?

— Oma maa kai sitä on hänelle antanut.

— Niin, ja kun se on saatu kohtuullisella hinnalla, ettei velka vie
omistajan tarmoa.

Kun he lähenivät Harjamaan pellon aitaa, hävisi Aapon reipas tuuli.
Mitä? Eikö hänen kätensä vapissut porttia avatessa?

Siinä se oli siis entinen koti raunioina. Pihapuut olivat
lehdittyneet tuuheiksi niinkuin aina ennenkin, ja koko tienoo tuoksui
pihlajankukilta.

Aapo istui ääneti pihakivelle. Häneltä ei nyt riittänyt huomiota edes
rakastamalleen vaimolle. Liina vaistosi tulleensa syrjäytetyksi ja
antoi Aapon olla rauhassa. Kadutti, että oli luvannut lähteä tänne,
jossa Aapolla oli kaikki Huoruutensa muistot.

Aapo käveli hitaasti rantatielle ja katseli rikkaruohon peittämiä
peltosarkoja. Hän ei ollut tahtonut niitä enää kylvää, kun kerran ne
oli häneltä riistetty, ja Hentu ei ollut myöskään niihin kajonnut.
Heinäpelto näytti lupaavalta. Jättäisikö hän kauniin kukkivan apilan
siihen korjaamatta? Ehkäpä Hentu jo katseli sitä ahnain silmin.

Sydäntä katkeroi niin sanomattomasti kaikkea katsellessa.

Jääköön siihen heinäpeltokin, kun on jäänyt kaikki muukin. Hän ei
kajoa enää sormellaankaan. Korjatkoon korkea oikeus Hentun kanssa
heinät ja muut. Hän kyllä voi elää korvessaan, johon on ajettu. Tälle
kiihtyneelle mielelleen hän tiesi saavansa Liinalta kannatusta. Liina
tulikin häntä vastaan rantatiellä ja katsoi arasti silmiin.

— Et usko, miltä minusta tuntuu, kun katselen kaikkea tätä häviötä,
sanoi Aapo tarttuen vaimonsa käteen, kuin voimaa hakien.

— Kyllä minä sen hyvin ymmärrän... niin kaunista kuin täällä aina oli.

— Ja on vieläkin. Katsohan noita pihapuita ja pihlajia. Näyttää
niinkuin nekin surisivat. Katso tuota haapaa, jonka lehtiä yön henki
liikuttaa.

Liinakin näytti kärsivän miehensä kärsimyksistä.

— Eikö mennä jo kotiin? virkkoi hän.

— Kotonahan minä olenkin, sanoi Aapo kolkosti. — Voi mennä pitkä aika,
ennenkuin tunnen sinne korpeen kotiutuvani. Niin, minunhan piti kysyä
sinulta, mitä tehdään näille Harjamaan heinävainioille. Annetaanko
Hentulle ja hänen korkeille apulaisineen vaivojensa palkkioksi?

Hän tunsi herjaavansa, mutta se teki hyvää hänen kipeälle mielelleen.

Liinan silmiin syttyi uhman ilme, ja pieni pää nousi jäykästi pystyyn.

— Antaa heidän pitää vain kaikki, sanoi hän.— Kyllä me tulemme
omillamme toimeen. Mitä emme saa vielä uudismaasta, sitä on kyllä
meille riittävästi Puromäessä. Luulen isänkin pitävän siitä, ettei
oteta korttakaan.

Vaikealta tuntui Aaposta lähtö paluumatkalle, mutta Liina veti häntä
kädestä, kainalossaan kimppu pihlajan kukkivia oksia.

— Minunkin pitäisi ottaa niitä.

Hellävaroen taitteli Aapo muutamia oksia pihlajista ja painoi sitten
päättävästi hatun silmilleen.

— Tule, mennään. Kohta nousee aurinko ja minä ajattelin olla sen nousua
katsomassa sen korpiasunnon rannalla sinun kanssasi.

— Älä sano asunnon, vaan kodin, sillä se siitä täytyy tulla meille
varmasti, sanoi Liina.

— Niin, sinun avullasi, ei muuten.

Kun he pääsivät kotipihaansa, nousi aurinko.

— Nyt emme ennättäneetkään rannalle, sanoi Aapo.

— Kaunistahan on tässäkin, katso vain ympärillesi.

Tuhansien lintujen viserrys helisi heidän ympärillään. Aapo tunsi
povestaan häviävän kaiken jäykän ja jäätävän. Liinan avulla hän
todellakin tahtoi tehdä tästä kukoistavan kodin. Olihan se vielä kerran
niin monen muun tehtävä koskemattomaan metsään, kun maat vapautuisivat
viljelykselle.

Liina hymyili jo siinä pihlajankukkiensa ympäröimänä ja kurotti
huulensa suudeltaviksi. Aapo kiersi kätensä hänen ympärilleen ja tunsi
surujensa haihtuvan nuoren onnensa täyteläisyyteen.

       *       *       *       *       *

Suvituuli heräsi lehdossa ja lähti kulkemaan yli soiden ja asumattomain
ahojen, jotka odottivat vapauttajiaan.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MAATTOMIA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.