The Project Gutenberg eBook of Merentakaisia lauluja, by

Laulun aika
Äidin haudalla
Vanha polvi vainopolvi
Kyllä tiedän orjan kiusat
Miten impyen ihanuus?
Väkivalloin suutelija
Kolme onnetonta
Mistä mulla laajat laulut?

JUHAN LIIV (1864-1913)

Noor-Eestille
Laulu katoovaisuudesta
Ei salli parempaa
Pakkanen
Oi mun kallis kantajani!
Oi tuttavat, älkää tulko!
Niinkuin ääni kirkas, kultainen

GUSTAV SUITS (1883-1956)

Laulu Eestistä
Suosyväreillä
Eräälle lapselle
Meidänaikuinen satu
Kirous
Miks hiukeisin, miks paastoisin!
Nebulosa
Saarenmaan rannalla
Inspiratsio
Elon tuli

WILLEM GRÜNTHAL (1885-1942)

Sydäntalven yö
Kevättunnelma
Sairaana
Kallioilla
Oode ehtoolle
Syystalven ilta
Hietasärkällä
Talvi-ilta
Ajatus

ALKUSANA

Seuraava käännöskokoelma oli alkujaan aiottu kirjallishistorialliseksi antologiaksi, joka, vaikkakin ahtaissa puittein, olisi antanut läpileikkauskuvan virolaisesta laulurunoudesta, sen eri aikakausista ja runoilijoista. Työn kuluessa vahvistui kuitenkin kääntäjässä vakaumus koneellisen käännöksen kelpaamattomuudesta ja runokäännöstyön yksilöllisestä luonteesta: kääntää voi ainoastaan sitä, mikä on kyllin lähellä, että siihen voi eläytyä, omistaa sen, sen uudelleen uudessa muodossa antaakseen. Kaikki muu on väkinäistä ja siis hyljättävää. Näitten yksilöllisten näkökohtien voitolle päästyä supistui sentähden kokoelma nykyisessä muodossaan valikoimaksi ainoastaan parin kolmen runoilijan teoksista. Toivottavasti on runojen ankarampi valinta korvaava lukijalle sen, mitä antologian täydellisyydestä puuttuu.

VIROLAINEN LAULURUNOUS.

Ne ajat ovat ammoin ohitse, jolloin virolaisen paimenen tai rukkinsa ääressä hyräilevän orjatytön yksinkertaiset laulelmat lähdesijoiltaan hitaasti itää kohti kulkeutuivat, virtana itseensä sivupuroja sulkien, melkein huomaamatta asteettaisen kielirajan yli tulvehtien, vihdoin Vienan Karjalassa Kalevalan laulu-ulapaksi laajentuakseen. Lyyrillis-eepillisestä laululähteestä oli paisunut sankarirunojen reitti. Samaan aikaan kulkeutui loitsurunoja samoja teitä päinvastaista suuntaa Suomen puolelta Viron tasangoille. Se oli todellista kulttuuritekijäin, kulttuuriarvojen vaihtoa kahden kieleltään lähiheimoisen kansan välillä, vaihtoa, jossa Viro antoi aloitteen ja Suomi suoritti taiteellisen tihennyksen tai päinvastoin, — kielen vielä estäväksi suluksi kohoamatta. Kun nyt vuosisatojen viertyä virolainen laulu taas yrittää yli lahden, ei siirto voi yhtä välittömästi tapahtua. Yhteisen kirjakielen mahdollisuus on ohitse. Oli ehkä hetki olemassa eikä niinkään hämärässä etäisyydessä, jolloin ei olisi tarvittu muuta kuin kielineron kaukonäköisyyttä yhdistääkseen kirjakielen alkeissa hapuilevat heimokielet yhdeksi yhteiseksi sivistyskieleksi, niin että me nyt olisimme saaneet iloita virolais-suomalaisesta kirjallisuudesta ja kaksinkertaisesta lukijakunnasta. Kun sensijaan sama ajatus neljä vuosikymmentä takaperin heräsi parin kielentutkija-idealistin aivoissa, jäi se vain tuulentuvaksi, paperituumaksi, mahdottomaksi toteuttaa, ja sen ainoaksi muistomerkiksi pari hymyilyttämään pyrkivää sekakielistä runoa jossain tieteellisessä julkaisussa. Molempain kielten kehitys oli käynyt aivan eri suuntiin, niitten sivistyssanasto muodostunut eri lakien ja vaikutteiden nojalla. Saattaakseen virolaiset runosaavutukset suomalaisenkin lukijan nautittaviksi, on suoranainen käännös tarpeen ja päinvastoin.

Virolainen nuori kulttuuri on jo pitkän aikaa käyttänyt Suomea ikäänkuin henkisenä taimilavana, josta se suuremmalla helppoudella kuin etäisemmistä kulttuurisilmastoista on voinut omakseen siirtää kehitykselleen tarpeellisia kulttuuritekijöitä. Että Kalevalan ilmestyminen avasi tien virolaiselle Kalevipoeg'ille, on tunnettu asia. Mutta uudempikaan suomalainen kirjallisuus ei ole jättänyt virolaista henkeä hedelmöittämättä. Juhani Aho ja Eino Leino eivät ole vain vironnoksissa tuttuja eteläpuolella lahden, heidän vaikutustaan voi seurata alkuperäisessäkin virolaisessa kirjallisuudessa. Koidulan ja kansallisen heräämisen ajoista saakka on Viro käyttänyt Suomen viljelyssaavutuksia hyväkseen.

Sensijaan on Virosta Suomeen tapahtunut kulttuurisiirto ollut aivan niukka, tuskin mainitsemisen arvoinen. Kalevipoegin suorasanainen selostus, pari romaania, yksi draama ja joitakuita runokäännöksiä, siinä kaikki. Syytä lienee niin sysissä kuin sepissäkin. Virolainen kirjallisuus on näihin asti ollut köyhää omintakeisista kirjailijapersoonallisuuksista ja edustavista teoksista, se on tarjonnut enemmän kirjallishistoriallista kuin esteettistä huvia. Missä määrin suomalaisella välinpitämättömyydellä on tässä vaihdon yksipuolisuudessa osansa, ei ole tämän kirjoituksen asiana todentaa. Tosiasiana pysyy, että Viro, huolimatta heimolaisuudesta ja maantieteellisen aseman läheisyydestä, on suomalaisille ollut terra incognita, josta käsitykset ja tiedot ovat olleet suuressa määrin vaillinaisia, jollei suorastaan harhaanviepiä.

Esityöksi siinä viljelysvaihdossa, joka kerran on kahta toivottavasti silloin tasaväkiseksi ennättänyttä kulttuuria rikastuttava, on seuraava käännöskokoelma tarkoitettu.

Ei ole ollenkaan sattuma, että juuri laulurunous etusijassa on ollut omiaan käännöstyöhön viemään. Niin nuorella sivistyskansalla kuin Viro, on, kuten luonnollista, laulurunous kirjallisuudessaan toistaiseksi etu-alalla. Maissa, joilla ei ole varaa ylläpitää itselleen varsinaisia ammattikirjailijoita, on aina rehoittanut lyyrillinen dilettantismi. On mahdollista olla lyyrillinen runoilija monen muun proosallisemman toimen ohella. Kehitysasteella, jolloin kieli ei vielä muuten taivu vivahdusrikkaamman sielunelämän ilmaisijaksi, voi kuitenkin lyyrillisen inspiratsion spontaani luonne ja hehku sen siihen pakoittaa. Kansojen heräämis- ja nousuajat ovat aina lyyrillisiä. Niinpä oli Virollakin kansallisrunoilijansa jo aikana, jolloin draama ja novellistiikka, mikäli niitä ylipäänsä oli olemassa, olivat ainoastaan suoranaisia mukaelmia saksalaisista eikä suinkaan laadussaan parhaimmista esikuvista. Vielä tälläkin hetkellä on laulurunous se ala, jolla voi viitata toiveikkaimpiin taiteellisiin saavutuksiin. Viron kaksi kotimaista näyttämöä odottaa yhä vielä omakielistä draamaa, jonka tähänastista ennätystä edustaa melkein yksinään August Kitzbergin Suomessakin tunnettu, hyvällä draamallisella vauhdilla kirjoitettu, vaikka jotensakin teoreettiselta tunnepohjalta kohoava näytelmä »Tuulte pöörises» (Tuulten pyörteessä) v. 1906. Virolainen proosarunous on suorittanut välttämättömän retkensä romantismin ja naturalismin halki kohti uusromantismia ja impressionistista tekotapaa, sen jättämien tienrastien ehdottomasti taiteelliseen tasoon kohoamatta. Romantismin peruja on muutamia vanhaan hyvään pseudohistorialliseen tyyliin kirjoitettuja kuvauksia orjuuden ajoista ja ihannoituja maalaiselämän kuvauksia. Naturalismi sensijaan toi kaksi todellista kykyä: Eduard Wilden ja Ernst Petersonin, joista kuitenkin vielä on joltinenkin taival varsinaiseen taidekirjallisuuteen. Eduard Wilden laajaa, suurella sujuvuudella kirjoitettua ja hyvävauhtista tuotantoa haittaa syvällisemmän näkemyksen ja taiteellisen keskityksen puute. Hänen suuri teoksensa, romaani Mahtra Sõda (suomeksikin käännetty) ilmituo selvästi hänen sekä hyveensä että heikkoutensa; sen hyvien joukkopsykologisten kuvausten vaikutuksen särkee yleinen hajanaisuus ja epätasaisuus. Ernst Peterson on Viron kirjallisuuden varsinainen naturalisti, joka räikeihin ja usein kirpeän todellisiin kyläkuvauksiinsa yhdistää yhteiskunnallisen tendenssin. Vasta Noor-Eestin kirjallisen suunnan edustajien joukossa tapaamme pari nimeä, jotka kerran ehkä tulevat olemaan takuuna taiteellisuudesta, joskin heidänkin lupauskirjansa yhä vielä ovat lunastamatta: A.H. Tammsaare, jonka tarttolaisen ylioppilaselämän kuvaukset huolimatta eräänlaisesta ahtaudestaan, ovat mieltäkiinnittäviä sielulliseen erittelyyn ja sisäisten taidekeinojen käyttöön nähden, ja ennen muita Friedebert Tuglas, jonka toisinaan romantisesti väririkas, toisinaan impressionistisesti iskevä proosa jo nyt suuresti on laajentanut Viron kielen soinnullisia rajoja.

Rikas ei ole suinkaan Viron laulurunouskaan yksilöllisistä runoilijaprofiileista. Ainoastaan aniharva piirtyy siksi selvänä ajan taustalle, että hänen erikoissävynsä eroaa ajan yleisestä sävystä. Useimmat ovat vain ajan ja sen makusuunnan tulkitsijoita, ja heidän luonteenomaisuutensa vain ajan luonteenomaisuutta. Äsken ilmestynyt laaja virolainen runoantologia »Eesti Luule», joka käsittää 76 runoilijanimeä ja 327 runoa vahvistaa vain tätä runoilijapersoonallisuuksien puutteen tunnetta. Taaskin saamme mennä Noor-Eestin ryhmään saakka, yksilöllisempiä sointuja ja tietoisempaa taiteellisuutta tavataksemme, jollemme ota lukuun kansanrunoutta.

Viron rikas kansanrunous on se laulurunouden ala, joka tutuimmin, omaisimmin, kuin toisintoina Kantelettaren runoista, koskettaa suomalaista lukijaa. Näissä lauluissa elää yhä elimellisesti muutoin jo vain älyllisesti käsitykseemme siirtynyt heimoustunne. Näistä lauluista se puhuu meille vaiston vääjäämättömällä varmuudella; niin samansävyistä on veljeskansojen lyriikka. Runomitta ei ole niin säännöllistä nelipolvista trokeeta kuin suomalaisessa kansanrunoudessa, se sallii enemmän typistyksiä ja säännöttömyyksiä, mutta poljento ja alkusoinnun ahkera viljelys tekevät sen meille tutuksi. Virolainen kansanrunous on suurimmaksi osaksi naisten laulamaa, siitä ehkä osaksi sen suurempi lyyrillisyys, aihepiirin ahtaus ja sankarirunojen harvinaisuus. Vasta Suomen puolella pääsivät lyyrilliset ainekset miesten mielikuvituksessa kehittymään sankarirunoelmaksi. Kuvaavaa on Aino-runon kulkeutuminen. Se on alkujaan yksinkertainen lyhyt laulunpätkä, Järvamaalla laulettu, sormuksensa ja korunsa hukanneesta, nimettömästä neidestä. Vasta itäänpäin siirtyessä puhkee sen traagillinen aihe esiin, ja alkuaihe jää vain loppukatastrofin runolliseksi kaunisteluksi.

Sama herkkä luonnon hellyys ja luonnon elolliseksi elävöittäminen, sama hellä rakkaus lauluun ja usko laulun mahtiin kohtaavat meitä niin Kantelettaren kuin Viron »Vana Kandlen» lauluissa. Mutta oman erikoissävynsä antavat virolaiselle kansanrunoudelle orjuutta ja vainoa kuvaavat runot, jotka puuttuvat Suomen puolella lahden; silloin synkistyy idylli veriseksi valitukseksi tai uhmailevaksi katkeruudeksi:

Kuten suomalaiset, ovat virolaisetkin kansanrunot luultavasti syntyisin pakanuuden ja katolisen ajan murrosvaiheelta. Laulurikkaimpia yksilön kehityksessä ovat sielulliset murrosajat, miksi ei olisi samoin kansojenkin kehityksessä? Elinehdoissaan, vapaudessaan, uskossaan järkytetyn kansan energia oli yhtäkkiä saanut sysäyksen, joka samalla kun pani sen liikkeelle, samalla särki naivin luonnonkansan rauhan, vuosisadoiksi jättäen sen erilaisten valloittajain ja mailmankatsomusten tantereeksi. Sotaisen energian pakollista kytkeisiinpanoa seurasi kai energian uusien alojen etsintä. Kuka tietää, millaisena ilma-ikkunana tämä runous kerran on ollut orjakansan joka tavoin tukahdetulle elintarmolle? Näissä sodan ja veristen vainojen sekä alkavan orjuuden aikana syntyneissä runoissa valitti orpolapsi osaansa, orja kovaa kohtaloansa, ne sisälsivät purevana pilkkana muutoin tyystin kätketyt uhman ajatukset. Ne heltyivät kehtolauluksi lapsen kätkyen ääressä, virisivät häävirsiksi ja kaikuivat karkelon tahdissa, ne seurasivat yksinäistä vaeltajaa vainioilla ja luhtamailla ja säestivät rukin hyrräystä ja paimenen pajupilliä. Ne olivat elinilmauksissaan ehkäistyn kansan elonmerkkinä.

Elävän, kultaisen runosuonen täten kenenkään huomaamatta suikerrellessa vuosisatojen halki, supistui käsinkirjoitettu tai painettu virolainen laulurunous vain kömpelöihin, saksalaisten pappien toimittamiin virsikäännöksiin tai pariin maalliseen, runollisesti yhtä arvottomaan tilapäärunoelmaan. Vasta 18:nnen vuosisadan lopulla, jolloin Herderin aloitteesta kirjoitetaan muistiin joitakuita vanhoja runoja, ruvetaan yleisemmin kiinnittämään huomiota tähän halveksittuun, tyhjänpäiväisenä pidettyyn runouteen. Tätä keräystyötä on jatkunut meidän päiviimme saakka. Viron muuten niin valottomissa ja mieltä masentavissa aikakirjoissa on kansanrunouden keräys kirkkaimpia sivuja. Viime vuosisadan alkupuolella herää Virossa sivistyneen saksan kieltä puhuvan säädyn keskuudessa Suomen fennofilien liikettä muistuttava harrastus viron kieltä, runoutta, vanhaa vaatepartta ja kansantaidetta kohtaan. Nämä estofilit tahtoivat pelastaa jälkimailmalle, niinkuin silloin arveltiin, perikatoon, se on: hiljaiseen sulautumiskuolemaan tuomitun kansan muistomerkit. Mutta aiotusta hautapatsaasta muodostuikin ensimäinen tienviitta kulttuurikehityksen tielle lähtevälle kansalle. Vuonna 1839 perustettiin Tartossa erityinen seura »die Gelehrte Esthnische Gesellschaft», vartavasten estofilien tarkoitusperiä toteuttamaan. Sen toiminnasta, joka keskittyi etupäässä juuri kansanrunouden keräykseen, ottivat antaumuksella osaa useat saksalaistuneet virolaisetkin. Kalevalan ilmestyminen Suomessa tuo lisävirikettä päivän harrastuksille. Virolaissyntyisen lääkäri Faehlmannin mielikuvituksessa kytee jo kansalliseepoksen aate, mutta hän kuolee kesken tuumiaan, jättäen sekä aatteensa että esityönsä virkaveljensä Fr. R. Kreutzwaldin perinnöksi. Vuonna 1861 ilmestyi virolainen sankarirunoelma Kalevipoeg.

Kalevipoegia ovat aikalaiset sekä myöhempikin lukijakunta kauan aikaa katselleet ikäänkuin keinotekoisessa, kaunistavassa näyttämövalaistuksessa. Se muodosti koristeellisen taustan sille näyttämölle, millä virolaisen kansallisen heräämisen näytelmä vapauslaulujuhlineen, romanttisine värityksineen, suoritettiin. Se on niin kauan ollut vuonna 1819 tapahtuneen näennäisen orjainvapautuksen henkiseksi vapautumiseksi muuttumisen symbolina, että sitä arkailee lähestyä arkiharmaassa valossa.

Fr. R. Kreutzwald, (1803—1882) alkujaan Ristmets, orjan poika, ammatiltaan lääkäri, lahjoiltaan runoilija, mies valistusajan aatteissa kypsynyt, ennakkoluuloton, laajakatseinen, täynnä kuivan ivan ja hentomielisen tunteen sekoitusta, — siinä Kalevipoegin luoja. Eepoksen aineksiin nähden hän oli paljoa epäedullisemmassa asemassa kuin Lönnrot. Hänellä oli käytettävänään, paitsi joitakuita sankarirunojen katkelmia ja suurta joukkoa lyyrillisiä runoja, ainoastaan epälukuinen määrä suoranaisia tarinoita, ilman läpikäyvää juonta tai edes yhteistä sankarin nimitystä. Tähän vaillinaiseen ja tukea antamattomaan pohjaan nojaten hän teki rohkean teon: runoili uudestaan kansan runomitalle sadut, yhdisti eri sankarityöt samannimisen sankarin tekemiksi, täytti aukot ja liitekohdat itseluomillaan kronikkaa muistuttavilla säkeillä ja siroitti sinne tänne lyyrillistä koristelua. Tuuma oli nerokas ja suuren runoilijan arvoinen; suoritus ei ollut yhtä nerokas.

Tekstikritiikki on tavannut kiitollisen alan säe säkeeltä eritellessään Kreutzwaldin ja varsinaisen kansanrunouden osaa Kalevipoegissa. Tieteellisesti perehtymättömäänkin lukijaan vaikuttaa Kalevipoeg kuin eri tekstikirjaimilla painetulta, yksinkertaista antikvaa seuraa moni: koukeroinen fraktuura. Romantiikan korukielessä kasvaneen Kreutzwaldin oli vaikea tavata kansanrunon naivia sävyä ja kauneutta. Joko hän kompastuu kuivan kronikan kivikkoon tai luo kukkeata lyriikkaa, itsessään runollisesti arvokasta, mutta kansanrunon sävylle vierasta. Paremmin kuin varsinaisesti uutta luodessaan, hän onnistuu satuja uudestaan runoillessaan, vaikka hän siinäkin vain harvoin osaa asettua täysin runolaulajan kannalle.

Kalevipoeg on 20-lauluinen kuvaus virolaisen yliluonnollisen väkevän sankarin urotöistä, hänen Suomen-matkastaan, taistelustaan noitia vastaan, sodankäynnistään, matkastaan Manalaan ja painistaan Sarvikin — paholaisen — kanssa, retkestään mailman loppua kohden ja vihdoin hänen tapaturmaisesta kuolemastaan. Läpi teoksen kulkee traagillinen aate: Kalevipoeg on syyllinen Saaren neidon kuolemaan ja Suomen sepän-pojan murhaan; hän sovittaa sen murtumalla jaloistaan omaan vedessä väijyvään miekkaansa.

Suurta symboliikkaa on Kalevipoegin loppu säkeissä. Kalevipoeg on kuoltuaan pantu Tuonelan veräjän vahdiksi, käsi kallion raossa, — kun hän kerran kätensä irti kiskaisee, on Virolle koittava uusi onnen aika.

Kalevipoeg ei kestä vertausta Kalevalan kanssa. Kalevipojan urotyöt ovat melkein poikkeuksetta ruumiillisen voiman näytteitä; se sanan ja laulun mahti, mikä Kalevalassa ihmeitä aikaan saa, puuttuu Kalevipoegissa. Kalevipoegin kauneimmat kohdat ovat lyyrillisiä, niihin on Kreutzwald sovittanut kansanrunon herkimmät säveleet.

Kalevipoegin viimeinen ja suurin sankarityö oli kuitenkin se, että se ilmestyessään auttoi itsetietoisuuteen kokonaisen kansan, onni, mikä harvoin tulee suurimmankaan taideteoksen osaksi. Sillä on koko Viron kulttuuri-elämälle perustava merkitys, olkoon se sitten, minä aikalaiset sitä tervehtivät, Viron kansan luovan kyvyn välitön ilmaus, tai, miksi myöhempi tutkimus sen on merkinnyt, Kreutzwaldin kansantarinastoon nojaten enemmän tai vähemmän runollisella voimalla kokoonpanema ei kansan-eepos vaan kansallinen kertomarunoelma.

Kansanrunouden keräys saa yhä uutta vauhtia. 70 luvulla ryhtyy siihen kirkkoherra Jakob Hurt ja myöhemmin Kronstadtin kirkkoherra M.J. Eisen. Heidän apulaisikseen tarjoutuu kymmeniä ja satoja nimettömiä kerääjiä kaikilla seuduin maata. Jättiläiskeräys suoritetaan harvinaisella innolla ja sitkeydellä, ja sen tuloksena on suurin kansanrunouden kokoelma, mikä milläkään kansalla on olemassa, noin 45,000 runoa, siihen lisäksi epälukuinen määrä satuja, loitsu-runoja, sananlaskuja j.n.e. Painettu on niistä Hurtin toimittama Vana Kannel I ja II v. 1886 ja myöhemmin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran avustuksella ilmestyneet Setukeste laulud, (kreikanuskoisten Pihkovan virolaisten laulut) I osa v. 1904, II osa v. 1907, sekä joukko Eisenin toimittamia satuja.

Huolimatta siitä suuresta huomiosta, mikä jo viime vuosisadan alkupuoliskolla kansanrunoudelle omistettiin, ei sen jälkiä paljonkaan tapaa silloisissa taiderunouden kokeissa. Vasta ihan viimeisinä aikoina on kansanrunouden hedelmöittävä voima uloittunut taiderunouteen ja sen kieliaarteita liikuteltu. Viron ensimäiset taiderunouden yrittäjät saivat vaikutuksensa muualta.

Jo estofilien aikana esiintyy virolainen Kr. Jaak Peterson runoilijana. Tämän 21 vuotiaana v. 1822 kuolleen nuoren kielentutkijan runot nyt ja pieteetillä julkaisuissaan osaksi painattanut. Ilman kaikupohjaa, kuin eksynyt esitaistelija, liian etäällä jälkijoukoistaan, tuomittu varhaiseen kuolemaan kesken kehitystään, on Kr. Jaak Petersonin kohtalo miltei traagillinen. Hänen päiväkirjansa lehdiltä puhuu ratsionalistinen, kriitillinen henki. Hänen runonsa ovat korkealentoisia, vähän rhetoorisia, toisinaan täynnä oikeata, joskus väärääkin paatosta, antiikin runomitoissa liikkuvia, parhaimmissa eräänlaista kuulakasta kauneutta. Noor-Eestin ryhmä on hänessä nähnyt hengenheimolaisensa, ensimäisen »nuorvirolaisen».

Jos Kr. Jaak Petersonin viileän runouden kohtalo oli kaikua kiville, oli Lydia Jannsenilla, Koidulalla (v. 1843—1886) sitävastoin laajempi kaikupohja kuin näihin päiviin asti ehkä kellään viron kielen käyttäjällä.

Koidula, Postimees-lehden perustajan ja heräävän Viron kansallisessa elämässä suurta populariteettia nauttivan J. W. Jannsenin tytär, joutui sekä runoudellaan että henkilössään kuvastamaan Viron lyhyttä kansallisen romantismin aikaa. Kalevipoegin ilmestyminen ja työorjuuden lopullinen lakkauttaminen vapautti Viron latentin elinvoiman, joka nyt ilmeni jonkinlaisessa juhla-isänmaallisuudessa, laulujuhlina ja romanttisena huumauksena, ja jonka reali-ilmauksena oli Eesti Kirjameeste Seltsin perustaminen ja rahankeräys omakielistä Aleksandrikool'ia varten.

Yhtä suurena tekijänä kuin ajanhenki oli Koidulan kehityksessä, yhtä suurena tekijänä oli Koidula puolestaan ajanhenkeä luomassa. Hän ruumiillistuttaa ajan, siinä hänen persoonallisuutensa. Hän on voimakkain silloin, kun aika puhuu hänen suunsa kautta, kun hän on tulkkina ajan aatteille, jotka hänen tulisielunsa ahjossa lopullisen muotonsa saavat. Hän on siinä määrin aikansa kuvastin, että me etupäässä näemme hänessä juuri ajan piirteet yksilöllisten sijasta. Aika puhuu, aika valittaa, aika iloitsee hänen isänmaallisissa runoissaan, jotka milloin ovat kuin profeetallisia valitusvirsiä, milloin kaikuvat pääsiäistunnelman täyttämää hosiannaa. Koidula oli joukkojen runoilija, hänen tunteensa kollektiivia tunnetta. Niin pian kuin hän harhautuu alaltaan, hän kadottaa runoutensa taika-avaimen. Hänen persoonallisin elämyksensä oli isänmaallisuus, muulla alalla hän käyttää vanhoja kliseoita. Ei erotiikka, ei luonnontunne haltioidu hänellä runoksi. Kokeillessaan toisilla aloilla hän on usein vain saksalaisen maneerin jäljentäjä, hyvin usein suoranainen kääntäjä (sen ajan tavan mukaan varsinaista tekijää nimittämättä). Joukko hänen alkuperäisinä pidettyjä runojaan on myöhemmin osoittautunut käännöksiksi. Sekä aiheittensa valinnassa että niitten käyttelyssä hän seuraa aikansa yleistä makusuuntaa; hän ei ole vailla imelää hentomielisyyttä eikä sanakoreilua. Suuri osa hänen aikoinaan laajoissa piireissä herättämästään kirjallisesta innostuksesta on tosin kai pantava hänen voimakkaan persoonallisuutensa suggestion laskuun, joka niin mieltäkiinnittävänä ilmenee esim. hänen äsken julkaistuissa kirjeissään Kreutzwaldille. Mutta hänen isänmaallisilla runoillaan on pysyvä merkitys. Ne ovat ajan todistuskappaleita, mutta eivät yksin sitä; joskin nyky-aikainen lukija niistäkin mielellään karsisi yhtä ja toista, ei voi olla antaumatta alttiiksi niitten välittömälle inspiratsiolle. Ne ovat ja pysyvät heräävän Viron hymneinä.

Koidulan kohtalo oli työkuntoisimmassa ijässään kuolla kaukana niin suuresti rakastamastaan Maarjamaasta, virolaisen kansallisen romantismin osaksi tuli tukehtua alkaviin venäläistyttämisyrityksiin. Kansallisen kevään aamutunnelmaa ja raikkaita värejä seurasi harmaa seisahdusaika kaikilla aloilla.

Paljon on Virossa runoiltu tänä aikana. Runoileminen pääsi ikäänkuin muotiin, muuttui helposti opittavaksi käsityöksi, jota joutoaskareenaan itsensä ja toisten iloksi harjoittivat mitä erilaisimmat virkailijat, etupäässä kuitenkin papit ja kansakoulunopettajat. Sisällöstä ei ollut puutetta; kaiutettiin kuluneiksi edellisen ajanjakson itsessään jo hiukan onttoja isänmaallisia lauseparsia, kunnes ne kadottivat viimeisenkin aitometallisen helähdyksensä, tai tuotiin läntisestä naapurimaasta Saksasta, — ei koskaan kauempaa — helppohintaisia esikuvia. Runomittakin oli melkein aina sama

johon loppusoinnuksi kelpasi melkein mikä pääte hyvänsä. Tämä helppo ja mukava runomitta sopi kaikensävyisille runoille, murheisille, leikkisille ja juhlallisille. Kokonaisen kokoelman »kukkakimppuja», »seppeleitä» j.n.e. voisi poimia tämänaikuisten runovihkojen nimistä. Kaikki lainaavat, kaikki elävät lainoista. Kieli on vanhaa, ajatukset ja tunteet samoin. Täällä, kuten muuallakin, epigooniajan epäitsenäisyys.

Voisi sanoa, että aika oli epäkiitollista taiteellisemmalle runoudelle, että ajan ilmapiiri oli ahdas ja raskashenkinen. Eikä mikään kapinoiva, vapauttava runous riko ajan rauhaa, ei mikään mielikuvituksen väriräiske ajan harmautta. Jokainen aika tarjoo aineksia runoudelle, niin tämäkin. Ne pari todellista runoilijaa, jotka aika synnytti, eivät niitä käyttäneet, eivät olleet kyllin suuria niitä käyttääkseen. Ajan ankara paine ei destilloi heistä sitä kypsää katkeruutta tai uhmaa, joka tällaisenakin maata matavana aikana voisi virittää korkean runouden inspiratsion. Koidulan isänmaallinen uhrituli oli sammunut, persoonallisen, syvempiä tunnekerroksia paljastavan runouden aika ei vielä ollut tullut, jäljelle jäi hiljainen, jokapäiväisyyteen taipuva idylli, eleegisine pohjasävyineen. Siinä he etsivät ja löysivät ilmaisumuotonsa.

Anna Haavan ja K.E. Söötin päämerkitys on siinä, että he ovat ylläpitäneet taiteellisemman laulun traditsiota matalalauluisena aikana. Heidän tasonsa on keskinkertaisuus, mutta sellainen hyvä, kunnon keskinkertaisuus, joka voi olla ponnistusastimena korkeammalle taiteelle. He eivät ole luoneet mitään varsinaisesti uutta ei muotoon eikä sisällykseen nähden. Heiltä puuttuu kielellisen mielikuvituksen kekseliäisyys, he tyytyivät kieleen, sellaisena kuin sen tapasivat, se riitti heidän ilmaisukeinokseen semmoisenaan, niin muokkaamaton kuin se todenteolla vielä oli. Heidän yksitoikkoista ja yksinkertaista runomittaansa ei särje mikään vivahdusrikkaampaa muotoa vaativa mieliala. Kumpainenkin on ihan viime aikoina koittanut laajentaa runoutensa rajoja; vers libre on houkuttanut molempia, tuomatta muuta kuin vieraan sävyn heidän runouteensa.

Lahjakkaampi heistä on epäilemättä Anna Haava, synt. v. 1864. Hän on tähän saakka Viron ainoa eroottinen runoilija. Koidulan rakkausrunot ovat kaavamaisia, myöhemmästä runoudesta on Gustav Suitsin ihana »Inspiratsio» harvinaisuus hänen tuotannossaan, paria sensualistista koetta lukuunottamatta, ja Willem Grünthalin runollinen luonnonpalvelus ei salli muita jumalia. Anna Haavan luonteenomaisimmat runot ovat juuri rakkausrunoja, aito naisellisen tunne-elämän synnyttämiä, joskus veitikkamaisia, joskus haaveksivia, täynnä alistumista ja rakastetun jumaloimista, nöyryyttä ja naivisuutta. Niissä ei ole nimeksikään sensualismin tuntua. Rakkaus on niissä olemassa-oloaan anteeksi anovaa, ylimalkaista. Paitsi rakkausrunoissa onnistuu Anna Haava joskus hiljaisen, melkein uskonnollisen kaipauksen täyttämissä runoissa, jonkinlaisessa mailmallisuudesta pois halajavassa idealismissa, jonka kypsin ilmaus on hänen kaunis runonsa Mägede põues (Vuorten helmassa), jossa tätä ihanne- ja rauhan maata kuvitellaan vuorten ympäröimänä järviseutuna. Yllätykseltä sensijaan vaikuttaa Anna Haavan runoudessa joukko leikillisiä maalaiselämän kuvauksia, raikkaan huumorin täyttämiä, hauskoja kyläakvarelleja valoisissa väreissä.

Värittömämpi persoonallisuutena on K.E. Sööt, synt. 1862. Hänen runoutensa muistuttaa Anna Haavan runoutta, mutta on kuivempaa ja karumpaa. Hänellä on Anna Haavan runouden heikkoudet, mutta ei kaikkia sen hyveitä. Parhaiten hänkin onnistuu eleegisen tunnelman yhtyessä isänmaalliseen ajatukseen tai henkilökohtaiseen muistelmaan ja mielialaan.

Seisahdusajoillakin voi olla salainen kehitysvieterinsä, joka ulkonaisen painon poistuttua taas on valmis ponnahtamaan. Kukoistuskausien edelläkävijöinä on niillä valmistava, energiaa keräävä merkitys. Virossa, venäläistyttämistoimenpiteiden hiukankin lauhduttua, alkaa kehitysilmapuntari taas nopeasti nousta. Mutta se ei tapahdu enää kansallisen romantiikan kimmeltävien tunnustähtien alla. Aika on ylöspäin pyrkivän, sitkeän ja karun realismin, joka yhteiskunnallisessa järjestymisessä ja kansallisessa valistustyössä, viime aikoina erittäin kansan aineellisessa vaurastumisessa näkee korkeamman kulttuurin pohjan. Aika on yhteiskunnallisen työn eikä taiteen. Saksalaisen vaikutuksen kanssa risteytyy venäläinen vaikutus, joka kuitenkin ymppää virolaiseen henkiseen elämään enimmäkseen venäläisen hengen kielteisiä puolia. Tähän asti yhteisen kansallisuusaatteen yhdistämä kansa alkaa jakautua luokka-eroituksen perustalla. Alkaa köyhälistön liike, joka yhtyy 1905 vuoden vallankumouksen valtaväylään.

Tämän virkeän yhteiskunnallisen nousu-ajan puitteissa, yksilöllisine tarkoitusperineen tavallaan sen vastakohtana, mutta samalla sen orgaanisena jatkona, alussa kulkien melkein tasasuuntaa vasemmistoliikkeen keralla, myöhemmin siitä selvästi eristyen, kohtaa meitä vallankumous-vuosien paikkeilla uusi ilmiö Viron henkisen elämän alalla, Noor-Eestin kirjallis-taiteellinen liike, joka puolestaan merkitsee kirjallista vallankumousta, tässä tapauksessa oikeastaan vain teoreettisesti olemassa olevien vanhain jumalain särkemistä. Noor-Eestillä ei ole ollut mitään taiteellista suuruutta kukistettavanaan. Sen kriitillinen työ on ollut välttämätöntä pikkuperkausta, ja etusijalle jäävät sen asettamat uudet tarkoitusperät ja uudet kirjalliset ihanteet.

Noor-Eesti nimellisen ryhmän perusti kuusi vuotta takaperin joukko nuoria kirjailijoita, — myöhemmin on liikkeeseen yhtynyt useita kuvaamataiteilijoitakin — jotka olivat ottaneet tehtäväkseen kirjallisuuden kohoittamisen taiteelliselle tasolle, ja vuorovaikutuksen aikaansaamisen Länsi-Euroopan kulttuurin kanssa. Tarkoitusperiään on ryhmä koettanut toteuttaa etupäässä julkaisemissaan albumeissa Noor-Eesti I, II, III ja samannimisessä, viime vuodesta alkaen ilmestyvässä kirjallistaiteellisessa aikakauskirjassa.

Uusi viini vaati uusia leilejä, uudet tunteet uusia ilmaisumuotoja. Muoto tuli tunnussanaksi, kielen kaikenpuolinen hionta lähimmäksi päämääräksi. Saksalaista ja venäläistä vaikutusta vastaan nousi länsi-eurooppalainen, gallialainen vaikutus, joka vaati kiinteämpää taiteellisuutta, ankarampaa valintaa. Yhteiskunnallisten tendenssien vastakohdaksi kohosivat yksilölliset, yleistävän runouden sijaan persoonallisen tunneilmaisun vaatimus. Modernismi, tässä käsitettynä yksilöllisenä, eurooppalaisuuden ilmakehään pyrkivänä taiteena, oli uloittunut Viroon.

Kielenviljelyksessä on Noor-Eestillä suuria ansioita. Hyvin käsittäen, että runouden ensimäinen ehto on ilmaisuvälineen täydellisyys, on Noor-Eesti tehnyt voitavansa rikastuttaakseen Viron niin köyhää kirjakieltä. Se on kaivautunut kansanrunouden hetteisiin, kutsunut avukseen murteet ja paikallissanastot, luonut uusia sanoja, tosin valitettavasti myös raskauttaen uudistuspyrkimyksiään vieraskielisten sanojen liian runsaalla painolastilla. Vasta Noor-Eestin mukana on yksilöllinen tyyli päässyt Viron sekä suorasanaiseen että laulurunouteen.

Noor-Eestin kirjailijat ovat kaikki vielä kehityksensä alussa, joskin se jo useimmilla on itsetietoisesti viitoitettu. Yhteisestä makusuunnasta ja taiteellisista tarkoitusperistä huolimatta, eristyvät ryhmän eri kyvyt yhä selvemmiksi yksilöllisyyksiksi. Taiteellisesti kypsimmät runoilija-persoonallisuudet tapaa laulurunouden alalla. Gustav Suitsin ja Willem Grünthalin runous merkitsee virolaisessa kirjallisuudessa aivan uusien sekä soinnullisten, runomitallisten että aihepiirien valloitusta. Heistä alkaa nykyaikainen taiderunous.

Gustav Suitsin (synt. 1883) runokokoelma Elu tuli (Elon tuli) v. 1905 on kaikista heikkouksistaan huolimatta uran uurtavaa laatua. Sen päätunnusmerkki on nuoruus. Sen laulut ovat yhtaikaa sekä nuoren ajan että nuoren ijän runoja. Sekä sen voima että viat ovat molemmat nuoruuden. Ennen-vallankumouksellinen mieliala, odotus, uhma, oman voiman tunne, on luonut nämä nuoruudelle ja elon tulelle viritetyt laulut, joitten poljennossa on nousu-ajan sotaista ja taisteluun tahtovaa tahtia.

Ne ovat nuorekkaita sotajulistuksia, useat laadittuja Eino Leinon aikaisemman runokauden tyyliin. Useat runot, kuten »Äikene» (Ukkosilma) ovat vain kuin uhmailijan painiskelua vastahakoisen ja kankean kielen kanssa, sen väkivaltaista aisoihin asettamista ja voitonriemua, — mutta eivät myöskään mitään sen enempää. Sanahelinä, jota yksilöllinen elämys vielä ei ole vapauttanut liian koristeellisesta paatoksesta, on luonteenomaista tälle kokoelmalle. On runoja, joitten sisällys supistuu vähiin muodon laulavuuden ja soinnukkaisuuden rinnalla, ja joita lukiessa alituisen helinän huumaamina unohdamme vaatia sanoilta syvempää sisällystä.

Ja kuitenkin on tämä kokoelma kaikesta nuorekkuudestaan ja tunteen pintapuolisuudesta huolimatta käänteentekevä. Viron runouteen vakiintuneet värittömät ja uinuttavan yksitoikkoiset runomitat se särkee rohkeilla poljennoilla, rikkailla loppusoinnuilla, mitä erinlaisimmilla ja aiheen itse valitsemilla runomitoilla. Kieli soi, niinkuin se vielä tähän saakka koskaan ei ole soinut virolaisessa runoudessa; koko kokoelma on kauttaaltaan kielellistä ja muoto-iloa täynnä, ylitse vuotavaa, liiankin kukkeata, kuten sen kannattama nuori paatoskin.

Suitsin runoilijatemperamentin pääominaisuudet ovat jo tässä kokoelmassa edustettuina; niistä ovat muototaituruus ja loisteliaisuus jo jokseenkin pitkälle kehitettyjä, sensijaan on taipumus traagilliseen tunnelmaan, joka hänen myöhemmässä tuotannossaan yhä vahvenee, tänä kehityskautena luonut vain pari runoa, synkän Needmine (Kirous) ja tyyntä ennen myrskyä kuvastavan, ennen-vallankumouksellisen Surnuaialaul (Hautuumaan laulu) joissa, varsinkin ensimäisessä, ensi kertaa tuntuu tuleva pessimismi.

Suitsin myöhemmin kirjoittamat runot ovat toistaiseksi hajallaan siellä täällä erinlaisissa julkaisuissa. Huolimatta niitten vähälukuisuudesta — Suits ei muodosta poikkeusta virolaisten kirjailijain pienestä produktiviteetista — voi niissä tarkoin seurata runoilijan kehitystä.

Se on käynyt muodollisesti yhä plastillisempaan, sisällyksellisesti yhä yksilöllisempään suuntaan.

Kielen liiallista runsautta on seurannut tarkoin punnitut, kuin matemaattisesti arvioidut sointuvaikutukset, jotka yhä useammin alkavat kiteytyä sonetin suppeaan ja viron vähän viljellyltä runokieleltä paljon vaativaan muotoon. Ei erehtyne, jos tässä muutoksessa on tuntevinaan romaanilaisten esikuvien vaikutusta. Suitsin runotyylin kansanrunoudellinen rikkaus on käynyt kovan romaanilaisen sulatusahjon läpi, se on yksinkertaistunut, tihentynyt, silti kielellistä soinnullisuuttaan kadottamatta.

Melkein vielä muodollista muutosta suurempi on runojen sisäisen äänilajin vaihdos. Taaskin ne uskollisesti heijastavat aikaa, joka on vallankumouksen yliponnistusta seuranneen väsymyksen. Mutta ei vain aika ole talttumuksen, lisäksi tulee yksilöllinen elämys, kypsyneemmän ijän välttämätön resignatsio. Yhtä hillitty kuin muotokin, yhtä hillitty on siihen puserrettu tunne. Milloin isänmaalliset ja yleisaiheiset runot vielä ovat etusalalla, on niissä yhä katkerammaksi kasvava pessimismi vallalla. Sellainen runo kuin Laul Eestist (Laulu Eestistä) on kaukana kaikesta korusisänmaallisuudesta. Mutta näitten runojen ohella ja niitä syrjään työntäen alkaa kuulua yhä yksilöllisempiä sointuja, yhä persoonallisemman tunteen pakkoa, jotka yhdessä mies hekkääseen resignatsioon taipuvan mielialan keralla luovat Suitsin tähän asti korkeimmat runo-ennätykset.

Täydellisen vastakohdan Suitsin runoudelle muodostaa toisen Noor-Eestin runoilijan Willem Grünthalin (synt. 1885) kolme vuotta myöhemmin julkaisema runokokoelma Laulud (Lauluja). Kun Suitsin kirkas taide voi olla varma mahdollisimman laajasta kantavuudesta, tulee Grünthalin runous sitävastoin jäämään vain harvojen nautittavaksi.

Grünthalin runous kätkeytyy mitä vaikeatajuisimman kielen varjoon. Grünthal on kielentutkija runoillessaankin. Harvinaisimmat, vähimmin käytetyt kielen muodot houkuttavat häntä, hän kaivaa ne esille sanakirjan unohduksesta tai murteitten muurin takaa, hänen runoissaan vilisee outoja murre- ja paikallissanoja, joita käyttäessään hän ei näytä välittävän niistä mykistä tai tyhjistä kohdista, jotka muodostuvat, kun sana vaikenee eikä ilmaise mitään lukijalle. Kuvaavaa kyllä, on runovihkon loppuun liitetty erityinen pieni sanakirja.

Yhtä plastillista kuin Suitsin, yhtä maalailevaa on Grünthalin runous. Adjektivi ja attributi ovat hänen runojensa tunnusmerkkejä, hänen lauseensa ovat raskaita, usein ylenmäärinkin väreillä kyllästettyjä, pienimpiin yksityiskohtiin saakka hiottuja, joskus suuremmassa määrin teoreettisen työn tuloksilta tuntuvia kuin välittömän inspiratsion luomia. Hän käyttää harvoin kevyitä runomittoja, usein liikkuvat hänen runonsa antiikin mitoissa, josta niitten hiukan juhlallinen, eristyvä luonne. Samoinkuin Suitsilla, on Grünthalillakin runoja, jotka ovat kuin nuoren kulttuurikielen itsetietoista prameilua, jonkunlaista sanasoinnullista urheilua. Paitsi näitä liialliseen alkusoinnun käyttöön ja kuvaavien sanojen toinen toisensa päälle kasaamiseen rakennettuja runoja, on Grünthalilla niitten vastakohtina toisia, joissa runollista suggestiota on koetettu aikaansaada yksityisten sanojen kerrolla, säkeitten putoillessa usein vain yksisanaisina, josta taas on ollut seurauksena tunnelman ohuus ja riittämätön kantavuus.

Grünthalin onnistuneimmat runot ovat ne, joissa hänen suuri ja harvinainen kielitaituruutensa, vältettyään liikaan erikoisuuteen pyrkimisen vaaran, yhtyy hänen yhtä harvinaiseen luonnontuntemukseensa.

Grünthal on runoissaan yksinäinen luonnonkävijä. Suitsin runoudessa on viimeisinä aikoina selvästi havaittava itsetietoinen eristymispyrkimys, Grünthalilla on eristyminen synnynnäistä. Hänen väri-ihailussaan, hänen antaumisessaan luonnontunnelmille alttiiksi on jotain luonnonhurmiota. Hän on syvälle tunkeutunut siihen salaiseen runouteen, joka kätkeytyy Saarenmaan ja sen lähisaarien luonnon ja rantamaisemain näennäisen karuuden taakse. Suits paikallistuttaa harvoin runonsa, Grünthal aina. Ei ole niissä mikä meri hyvänsä, eivät mitkä rannat hyvänsä, — se on määrätty meri, tietyt rannat. Grünthal tuntee kotisaarensa kaikkina vuodenaikoina, kaikkina vuorokauden aikoina, hän tuntee sen lintumailman, sen hietasärkät ja luodot ja valon sekä värien eri vivahdukset rannikolla. Hänen parhaat runonsa ovat värikylläisiä saaristotauluja. Mutta tästä tarkoin määrätystä realiteetista vauhtia ottaen kohoo Grünthalin runous sen yli, luonnonnäkyjen avartamaan kaikkeuden tunteeseen.

Suitsin tai Grünthalin sävy on nykyään vallalla virolaisissa runokokeissa, tietysti jäljittelijöitten käyttämänä johtaen maneeriin ja usein suoraan karikatuuriin. Sitä suurempi arvo täytyy antaa niille harvoille itsenäisyyden ja riippumattomuuden ilmauksille, jotka ulkopuolella Noor-Eestin ryhmää ovat havaittavissa.

Sellaisia on Ernst Enno (synt. 1875), kiitettävällä sitkeydellä omaperäisyyteen pyrkivä runoilija, joka ei koskaan ole uhrannut yleisön makusuunnalle, vaan vähitellen runoutensa alkujaan sangen aateraskaasta hämärästä kehittynyt selvämuotoisempaa taiteellisuutta kohden. Vers libren ensimäisenä käyttäjänä Virossa hän muodosti aikoinaan terveellisen oppositsion, joskin hän itse myöhemmissä runokokoelmissaan on palannut sidottuihin mittoihin. Teosofisen mailmankatsomuksen mystillisyys määrää hänen runoutensa sävyn, joka yhä vieläkin on filosofisen raskasta, rakenteeltaan taipuvaa jonkinlaiseen kaavamaisuuteen, usein hämärää, joskus kuitenkin onnistuen puhkaisemaan mystillisyyden kuoren ja saaden silloin omituisen kohtalokkaalta kaikuvan sävyn.

Yksinäinen ilmiö virolaisessa runoudessa on Juhan Liiv (synt. 1864). Alkujaan novellistina esiinnyttyään, on hän myöhemmin vuosien kuluessa vaikeaa hermotautia sairastaessaan ryhtynyt lyyrilliseen runoiluun. Hänen runoutensa on sairaitten aivojen runoutta. Jo runoissa alituisesti uudistuvassa sanojen ja kokonaisten säkeitten kerrossa tuntee ikäänkuin sairaalloisen idée fixen kiduttavan takaa-ajon; kerran herännyt mielikuva uudistuu ja kertautuu yhä väsyneitten aivojen ponnistuksesta huolimatta. Samasta syystä on hänen runoillaan improvisatorinen luonne, hänen sairaasta sielustaan kumpuaa hajanaisia, joskus synkkiä, joskus kultaisia kuvia, jotka järjestyvät melkein satunnaisuudella säkeiksi, ilman taiteellisen tietoisuuden ohjausta. Siitä Liivin runojen usein naivi viehättävyys ja yllättävä leima ja niitten taiderunoudesta eroava luonnonrunoilijan sävy sekä taiteelliseen arvoon nähden suuri epätasaisuus. Hänen runonsa on Noor-Eesti erittäin taiteellisesti ja koristeellisesti huolitellussa asussa julkaissut, Juhan Liivi Luuletused (Juhan Liivin runot) v. 1910.

Viron kirjallisuus ja sitä myöten laulurunouskin on tällä hetkellä virkeässä, joskaan ei erittäin nopeakulkuisessa kehityskaudessa. Sen myöhempi kehitys on tietysti eroittamattomasti yhdistetty eri kykyjen ja runoilijapersoonallisuuksien lopullisen kehityksen mahdollisuuksiin. Toivoa täytyy, että Viron harvinaisen runsaat henkiset ainehistot tulisivat runollisesti käsitellyiksi ja siten liittyisivät elimellisenä osana yleisinhimilliseen taidepääomaan.

VANA KANNEL

LAULUN AIKA

Nyt on hetki helkytellä, viikko virttä vieritellä, ilta impien ilota; viel' on aika vaiti jäädä, hetki laulujen levätä, kun on kuollunna kuvolla, olkein päälle oikaistuna, vainajana vuotehella, valkolautojen välissä.

ÄIDIN HAUDALLA

Olen mieron orpolapsi, koito ilman kannen alla, ei ole armon antajata, eikä pään silittäjätä, tuima tuuli armahteli, päivän paiste pään silitti.

Pidot päätyi, juhlat joutui, toiset kulki kaupunkihin, luokse tuttujen torilla. Minä minne mieron lapsi, kuhun astun angervoinen?

Astun haudalle emoni, kalmistohon kantajani, itkuhuivinen pivossa, huoliraidat huivisessa. »Nouse, nouse, äityeni, neuvomahan nurmen alta, valmistele vakkaseni, kiinnitä kapiokirstu!»

»Tytär, lieto lintuseni, matalainen marjueni! En voi nousta nurmen alta, koivu kasvoi kaulalleni, silmille kukat siniset, kulmilleni kulleroiset.»

»Nouse, nouse, äityeni! Tuon Virusta viikattehen, niitän nurmet kummun päältä, heinät katkon haudan päältä, silmiltä kukat siniset, kulmiltasi kulleroiset.»

»Tytär nuori! en voi nousta, mull' on suussa mullan tuntu, rinnassani ristin tuntu, käsissäni kalman tuntu.

»Nouse, nouse, äityeni! Vien Viruhun vihtomahan, saatan Suomen saunasehen, suusta huuhdon mullan tunnun, käsistäsi kalman tunnun.»

»Tytär nuori! en voi nousta, mull' on kolme kaitsijata: pieluksissa Tuonen poika, tyttö Tuonen jalkapäässä, välill' itse vanha Tuoni. Pyydä haavalta hameita, leppäpuulta linnikoita»

VANHA POLVI VAINOPOLVI

Vanha polvi vainopolvi, piinapolvi pitkällinen, orjapolvi ohdakkeinen, angervoinen arpiaika, surullinen sorronaika. Vaivasivat vainonhenget, papin helmet painelivat, riistivät rajut ritarit, rosvoparvet ryöstelivät, mellastivat murhamiekat!

Pelto syötti saksalaista, laidun meille leivän tuotti, kanervikko kasvatteli, avun antoivat akanat.

KYLLÄ TIEDÄN ORJAN KIUSAT

Siskoseni, sirkkuseni, matalainen marjueni! älä kuule orjan kieltä, älä paimenen puhetta, tiedusta toki minulta, kysy multa kullaiselta, — kyllä tiedän orjan kiusat, orjan kiusat, raukan räähkät: orja orrella viruvi, orvon vuode vaajan päällä; palkollisen parren päällä, kun tuo parsi painahtuvi, kiikkuvi kiverä orsi, uni orjan on ohitse, rauha raatajan lopussa, orja oitis hyörimähän, orpolapsi liikkumahan.

MITEN IMPYEN IHANUUS?

Olkaa nopsat, neitiseni, rientäessänne ripeät, pian saapuu syksyilmat, talvipilvet taivahalle.

Miten impyen ihanuus? kuinka kauan kauneutta? niinkuin vihma virven päällä, kaste heinän helpehellä, ruoste ruohon latvasessa; niinkuin on omenan onni, kaalinkukkasen kukoistus, herneen hennon heilimöinti.

VÄKIVALLOIN SUUTELIJA

Läksin luutoa lehosta vastaksia varvikosta, vaskiluutaa vainiolta, tinaluutaa tien polulta.

    Saavuin Sulevin mäelle,
    Sulevin, Kalevin mäelle,
    seisoi siellä Sulevpoika,

Vedin veitseni terävän, puukon kirkkahan povesta, syöksin miehen sydämehen, väkisin Sulevipojan, Kalevpojan kiusaellen,

Saapui maammo, saapui taatto, vastaan vanhukset molemmat. Maammo kysyi mairitellen, taatto taitavin saneli:

»Sitä itken taattoseni, sitä itken ja valitan, sitä itken, äiti rukka, sitä, maammoni, valitan: läksin luutoa lehosta, vastaksia varvikosta, vaskiluutaa vainiolta, tinaluutaa tien polulta. Saavuin Sulevin mäelle, Sulevin, Kalevin mäelle, seisoi siellä Sulevpoika Sulevpoika, Kalevpoika. Vaati se väkisin suuta, kysyi kättä kiusaellen. Suonut en väkisin suuta, enkä kättä kiusaellen, vedin veitseni terävän, puukon kirkkahan povesta, syöksin miehen sydämehen, väkisin Sulevipojan, Kalevpojan kiusaellen, läpi vartensa verevän, läpi poskensa punasen, tukan halki tummahiuksen.»

KOLME ONNETONTA

Onpa kolme onnetonta, taivaan alla angervoa. Yksi on emoton impi, toinen on isoton poika, kolmas koito leskivaimo.

Kun itki emoton impi, siihen lähde läikähteli. Kun itki isoton poika, siihen kaivo kumpueli, kun valitti leskivaimo, siihen lammikko levisi, kasosi kalainen järvi.

MISTÄ MULLA LAAJAT LAULUT?

Olin pieni pikkarainen, kasvoin kanana kodissa, olin lapsi yksiöinen piika kaksipäivyinen emo vei kehtoni kedolle, kesannolle kätkyeni, pani käen kiikuttajaks, suvilinnun liikuttajaks, paljon pajatti käkönen, lintu liiaksi liverti.

Minä lapsi miettimähän, miettimähän, muistamahan, kaikki panin paperille, kiinnittelin kirjasehen. Kun ma immeksi ylenin, kasvoin korjaksi kavoksi, kaivoin virret kirjasesta, etsin lehdistä esille.

JUHAN LIIV (1864-1913)

NOOR-EESTILLE

Ei mulle kunniata, — ei koskaan, milloinkaan! Ja niin jos kuiske kuuluu, se on harhahuhu vaan.

    On kolkot lauluni kaikki,
    sydän kolkko rinnassain,
    ja kolkoin kohtaloni, —
    ei minulle koskaan vain!

    Vaan kunnia niille, jotka
    sai valossa varttua,
    ja tiedon kruunua kantaa
    ja työhön tarttua.

    Ja jollei miehiä löydy,
    niin itse luokaa ne!
    hyveet kaikki kerätkäätte, —
    ei minua, — kuulkaa se!

    Hyveet kaikki kerätkäätte:
    nuo rakkaat vainajat,
    nuo vanhat, kalliit kummut
    ja esivanhemmat.

Niin saatte sankarinne, kun suuriks kasvatte, ken nuorten kunnon kruunaa, ei minua, — kuulkaa se!

LAULU KATOOVAISUUDESTA

EI SALLI PAREMPAA

Käy tuiskut kilvan kedolla, ja tumma taivas, tumma maa, niin armas, armas minulle, ei silmä salli parempaa.

    Mun vanhempaini menneisyys,
    oi murheinen ja musta maa!
    Kuussataa vuotta vieri jo,
    ei tähden tuikett ainoaa.

Kuussataa vuotta vieri jo, ei tähden tuikett ainoaa. Niin, armas, armas minulle, ei sielu salli parempaa.

PAKKANEN

Niin hyinen korven hiljaisuus, niin verenkirkas idän koi…. Palava löyly pohjoisen! Ja sudet aamun alkaen taas kera kauriin vaikeroi. Puu värähtää… ja pakkanen käy paukkuen. Taas hyinen kuolon hiljaisuus, vait korpi jää… niin verenkirkas idän koi.

OI MUN KALLIS KANTAJANI!

Oi mun kallis kantajani, oi sa emo ehtoinen! Kuolleen kumpu itse olen, kummulles kun kulkenen.

    Neuvon sanoit: seuraa mua,
    seuraa mua, poikani!
    En ma sua seurannutkaan,
    neitoa vain, äitini!

    Yöt ja päivät, yöt ja päivät,
    juoksin neidon jäljissä,
    annoin suuta anturalle,
    kun se tallas sydäntä.

Oi mun kallis kantajani, oi sa emo ehtoinen! Kuolleen kumpu itse olen kummulles kun kulkenen.

OI TUTTAVAT, ÄLKÄÄ TULKO!

Oi tuttavat, älkää tulko mua sairaaks syyttämään! Ett' täysin terve oisin, en usko itsekään.

Niin terve vain lienen, että tään rahvaan raihnaisan, tään rahvaan raukan ja rakkaan viat kaikki kuvastan.

NIINKUIN ÄÄNI KIRKAS, KULTAINEN

Niinkuin ääni kirkas, kultainen rotkon pohjaan sortuu soinnultaan, vaihtuu valitukseks alta maan, alta arkkuin, alta ruumiitten:

niinpä sammuu pyyde pyhinkin, kukka kuolottuuden lakastuu, totuus kirkas, kaunis tukehtuu, hukkuu yöhön huuto hartahin.

GUSTAV SUITS (1883-1956)

LAULU EESTISTÄ

Aikakirjat kuin kirojen luku, maahan sorrettu, matala suku, käyrät, kumarat vaivaiskoivut, juurineen, juuritta hetteessä rämeen: Se on Eesti.

    Kukapa suot nämä kuivaa kerran?
    heilimöi nuoruus vain hetken verran,
    ruostuu tekojen kirkas teräs,
    raskaina iskevät hallayön ruoskat,
    Eestissä ollaan.

    Kenenpä nauru kirkasna soisi?
    murheet ken riemuksi muuttaa voisi?
    kuormasta kyyryssä huokaa elo
    kohdalla Murheen-alhon kylän,
    Eestin elo.

    Vaivaispajujen, petäjäin kehto!
    toisin lehajaa tammilehto,
    toisin etelän taivaan alla
    viinirinteillä raikuu runo.
    Eestissä sataa

ruosteista sumua alati, aina… eipä laulajan päähän paina laakerinlehväistä seppeltä kukaan. Kova on kohtalo syntyä tänne laulajaks Eestin.

Laulamme tuntien varhaisen tuhon, kirottuin soitten kuoleman-uhon. Mistä on unelma kuolemanlasten? päivästä kauniista, kirkkaammasta, päivästä Eestin.

SUOSYVÄREILLÄ

Täynnänsä syvärejä suon on syli. Niist' ammottaako vesi, ruosteinen, kieletön? vai tuijottaako tuska, niin musta, mieletön?

Vedestä kohoo kuplat hopeaiset. Oi soitten kaihot, sala-unelmat, oi tuulentuvat, tyhjyytehen raukeevat!

Nään vaivaiskoivut maata matavaiset. Syvällä suonet piilee vuossatain menneitten, ja jalan alla väijyy suon pinta liejuinen.

Tuhannet sääsket survoo soitten yli, kasvoihin, suuhun sinkoo, verehen imeytyy, tahtohon takertuupi, sydämeen kätkeyy.

ERÄÄLLE LAPSELLE

    Soi helisten sun naurus huoneeseni,
             soi helisten!
    kuin airo järven, halkoi kirjojeni
             se harmauden.

    Kaks kuoppaista ja palmikkoa kaksi,
             kaks kuoppaista!
    ja silmät äiti pesi kirkkahaksi,
             kaks laulua!

    Kuin tuulispää ohitse riemus kiitää,
             kuin tuulispää!
    kisaten, karkeloiden jalkas liitää
             ja lennähtää.

    Laps huhtikuun, noin elon halki pysy,
             laps huhtikuun!
    Sä älä ankeuteni syytä kysy
             ja murheen muun!

    Vain karkeloon, te kevytkenkäjalat,
             vain karkeloon!
    Avoinna olkoon kaikki leikkialat,
             tie aurinkoon!

    Mut sankartyö on tuskaa naurain kantaa,
             mut sankartyö
    vaeltaa vihellellen Lethen rantaa,
             kun yltää yö.

MEIDÄNAIKUINEN SATU

Mikä siintää halki yön? ne on kodin metsäsalot, metsän takaa tutut talot, uni jälkeen päivätyön.

    Tuulenhenki havahti.
    Kuulkaa, mikä yöstä räikkyi:
    talven vaitiolo säikkyi,
    sydämessä vavahti.

    Kuka itkee, lohduton?
    Monin kerroin huuto kaikuu,
    yli kotirajan raikuu;
    satu synkeä se on.

    Sydämessä värähti,
    läpi luun ja lihan tuikkas.
    Joku mustaan yöhön huikkas,
    joku nauruun pärähti.

Kauan älä kuuntele! Kiihko kouristuttaa rintaa, oman maasi poljet pintaa, oma kotis onpi se!

KIROUS

Te maan päällä makaajat, suistukaa surman yöhön! Te nurmen alla nukkuvat, herätkää, herätkää työhön!

    Pudottaa lehtensä elämän puu,
    kauhean kiron on maassa valta,
    elävät elämää kammoksuu,
    noustava miesten on mannun alta!

    Vaiti on vainajat haudoissaan,
    kohoo ei kummusta sankari pyhä,
    turhaanko toivomme miestä yhä,
    ken katkoisi kahleet, lunastais maan?

Kolkko kuin yö kaartaa kirous maan, työssä on haudankaivaja vaan, siunattu työ!

MIKS HIUKEISIN, MIKS PAASTOISIN!

Miks hiukeisin, miks paastoisin? Kas, viinamarjat valmiiks saa! niin kauan halut hillitsin, nyt rinnan riemut puhjetkaa!

    On kaunokaisia kyllälti,
    mut yhtä halajoitsen vain!
    janosta riutui rintani,
    ja nyt hän hehkuu huulillain.

Jo päivä puoleen kohosi, pois varjot tieltä vaeltaa. Oi, ihanaiseni, iloni! mun vertani huumaa, houkuttaa!

NEBULOSA

Kuin kuumehoure outo sielun täytti, ja sateeks suli lokakuinen syys, meit' tuskan uljas kärsivällisyys taas sinne-tänne puistoteillä käytti.

Jo lyhdyt kaukaa tuikehtivan näytti, ja kadut katti illan hämäryys, meit tuskan uljas kärsivällisyys taas sinne-tänne puistoteillä käytti.

Vaan turhaan paratiisiin pääsyä taas itki rakkaus tai ihmettä, ja säikkyi öisiin sumusokkeloihin.

Ja unelmia vailla, vierekkäin tutuilla teillä vaelsimme näin, ja rakot astelimme anturoihin.

SAARENMAAN RANNALLA

Kulkija rauhaton, tuskaisna tullut, levähdä, viivy, vierellä viihdyttävän, loiskivan rannikon veen! Venuksen vaivasta irti, paossa Amorin nuolten, lepoa leyhyttelee lounaisen henkäys taas. Auvoks ankeus muuttuu, merta heijastaa mieles, rantaa rosoista kun kesää kiittäen käyt.

INSPIRATSIO

syliisi pääni tahdon painaltaa, helinää kuulla hiljaa hivelevän äänes, taas lapsen lailla hyvä, hurskas olla.

    Jos ääni hiljainen tuo etsis, kutsuisi,
    niin kuulisin sen yli maitten, merten, myrskyin
    halki,
    maan ääriin harhailleenakin taas luokses
    kiiruhtaisin.

    Oi mistä ympärilläin valo ylhäinen?
    Ma katson kahden silmän välkkeesen,
    kaks silmää kaukomieltä mulle hellään hymyy,
    en unhoittaa voi niitä, katsetta pois koskaan
    kääntää.

ja tyhjä vaikk' ois elon vainioni vaan, ja sammuis vitkaan laulun liekit kaikki, laulusta tästä läpi yönkin loistais silmäs!

ELON TULI

Elon tuli taivaalla aurinkona hohtaa, elon tuli pilvistä pitkäisenä kohtaa, säteilee välkkyen pimeimmässä yössä, kirkastaa mietteet, kiihoittaa työssä

    Miksikä kohisee keväinen vuo?
    Kutka on tiellä kulkijat nuo?
    Tulisoihdut nuorten yli arkitöiden
    säihkyvät uhmaten, ikävöiden,

Elon tuli leimuu, salamoi, lyö, elon tuli ihmisten sydämiä syö, elon tuli palaa ja elon tuli sammuu, ja tulensijakin pian tummuu,

WILLEM GRÜNTHAL (1885-1942)

SYDÄNTALVEN YÖ

Verkkaan vierivät, soutavat taivaalla pilvet, hiljaa huojuvi puu, hopeaa hohtavi kuu. Taivaan kannella tuikkii tuhannet liekkivät tähdet, yltä ympäri maan, vait'olo valvovi vaan. Silminkantamiin saakka säihkyvi lumi, aallot on antauneet, vaiti on vihaiset veet. Kalamies ammoin mutaiset verkkovajansa jätti, harvoin miehenpä näin, painuvan avantoon päin. Vilkkuvat kirkasna kaukaisten kylien myöhäiset tulet, vastahan heijastaa luminen, uninen maa. Kaukaa kaikuva ilma koirien haukunnan kantaa, harvaan, hiljakseen, kilisee kulkuset reen. Aikojen katoovaisuutta tornista kumeain soinnuin kello vaskinen lyö, vaiti on sydänyö.

KEVÄTTUNNELMA

    Jokin kuin välkkyvi, vilkkuvi, tuikkaa,
                   kaukaisten kukkulain takaa,
    kaukaisten korpien takaa
    jokin kuin kutsuvi, huhuvi, huikkaa.

    Taivas sädehtii, seestyy ja päilyy
                   ylitse kukkivain maitten,
    tuoksuvain luhtamaitten
    helmassa tuntematonta häilyy.

    Jokin kuin välkkyvi, vilkkuvi, tuikkaa
                   kaukaisten kukkulain takaa,
    kaukaisten korpien takaa
    jokin kuin kutsuvi, huhuvi, huikkaa.

    On kuin povessa tekisi terää,
                   paisuvi, vapaaks halaa,
    vieno huhunta salaa
    sielussa helläksi helinäks herää.

SAIRAANA

Koittaa, ja tähdet sammuu alkavaan päivään, säikkynyt kuuvalo vaihtuu kelmeään häivään.

    Halki harmajan ruudun
    säteet heittyy,
    pilvien reunat puna-
    purppuroin peittyy.

KALLIOILLA

Kuin herkät, hapraat harsot alla auringon
ajelee autere taas ja hajoaa ja laajenee.

Taholta luotoin tuuli raitis tuntuvi
huokuna heikkona vain, pois tyyntyin kaukaisuuksihin.

Edessä salmet aukee siintoon, säteilyyn
piilosta pilvien nyt jo haihtuvain ja häipyväin.

Ja taivaan laki laajaks seestyy, suurenee,
valossa välkkyen kuin suur sädehtivä äärettyys.

Kupeella kallioitten, päivän paisteessa
levolla miehiä on, kuin kuolon unta nukkuen.

Ja rauha nukkujoitten, kuumat kalliot
vait'olon voimalla ne kuin sielun kielet kiehtovi.

Kuin vieris päämme päällä vierimistänsä
ketjuna kiertäen vain maailmat oudot vierahat.

OODE EHTOOLLE

    Kuin vaskikiekko aaltojen vuoteesen,
    niin vaipuu meren helmahan aurinko,
       keskellä kullan liekitsevän,
           loistaen loppuvaa kauneutta.

    Ja pilven longat, liekeissä auringon,
    keskeltä hehkun korkeina patsaina,
       tulesta iltaruskon nousee,
           kumottain vellovan kullan lailla.

    Ja kalvahtaissa sortuvat, sammuvat,
    kuin kaskimailla ruskeaan loimuhun
       keskellä siniharmaan sauhun
           sammuvat suunnaton-suuret soihdut.

    Ja hämärtäissä vait'olon helmasta
    valahtaa rauha harsona vienona
        niin suloisilla säveleillä
           ylitse taivahan, maan ja meren.

SYYSTALVEN ILTA

Talviaurinko taas pilvipesähän painuu, vieras, heikko häivä ylitse kalpean maan tuhkankarvaisna hiipii himmeten hiljaa.

    Kaukaa kuultavi veet vaiti, kangistuneina,
    rannan tyhjän puolla.
    Lunta lauhasti luo, hienot, leijuvat hiuteet
    ylhäältä lankee.

    Salon sinehen päin, hiljaisuudesta usvan
    mustat linnut lentää,
    pahaa tietäen ne vaakkuu sankoissa sarjoin,
    pitkissä parvin.

On kuin sieluni taas taakan tuntisi oudon, vieraan varjon lailla, raskas raukeus kuin maahan murtavi mielen vaipuissa valon.

HIETASÄRKÄLLÄ

Painuu lännen maille päivä, punainen kuin veri, yksin somerolle istuiksen, kauempan kevään sinertävän tumma meri häipyy kaukomielin kohisten.

    Yli luotoin, yhä illan kultaa kuultavien,
    kiitää ulapalle kirkuen
    lokit, myrskylinnut läpi ilmain hämärien,
    yli illan vetten varjoisten.

Niinkuin päivää pakenevaa lännen mailla tavoittaapi purje kalpea, niinpä velloo mieli, öisen vaahtolaineen lailla kauas, täynnä tummaa kaihoa.

TALVI-ILTA

          Yli tasangon tumman rauhan,
             lumen sinisen, lauhan
        Luo säteet sammuvan päivän
                  hohtavan häivän.

      Yli lumen laakean, summan,
          niin tyhjän ja tumman,
             vain autio tie
             yli virran vie.
    Pajut ruskeat taipuu,
    unen varjoon vaipuu,
                  tien päätä ei näy,
                  rata rekien käy
              läpi päivän palon,
              kuun kelmeän valon
                       pois kauas.

AJATUS

Se syntymättä vielä, salaa ahjossa aivoin kuumeneepi. Väristen äkkiä jo palaa ja fosforkielin karkeleepi.

    Ja puhkee punalieskaks leimuamaan,
    loistossa kauneuden luomisriemun,
    salaisen soihdun lailla helottamaan
    seasta sauhun, punertavan liemun.

Ja niinkuin siivellinen sana se intohimon säkenissä esille vyöryy voittamattomana sytyttäin tulen sydämissä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MERENTAKAISIA LAULUJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.