The Project Gutenberg eBook of Vedenpaisumus III, by Henryk Sienkiewicz

Aikana, jolloin Puolassa kaikki nousivat sotaratsun selkään, oleskeli Kaarle Kustaa yhä Preussissa valloitellen siellä kaupunkeja ja käyden neuvotteluja vaaliruhtinaan kanssa.

Odottamattoman helppojen valloitusten jälkeen taitava sotapäällikkö vihdoin alkoi huomata, että Ruotsin leijona oli ahminut enemmän kuin sen vatsa jaksoi sulattaa. Jan Kasimirin palattua valtakuntaansa hän ei enää toivonutkaan voivansa pitää koko Puolaa vallassaan, mutta halusi sentään saada säilytetyksi käsissään mahdollisimman suuren osan saaliista ja ennen kaikkea kuninkaallisen Preussin, tuon maakunnan, joka oli hänen rannikkonsa naapurina sekä rikas, viljava ja täynnä suuria kaupunkeja.

Mutta tämä maakunta alkoi ensimmäisenä puolustautua ja seisoi edelleen lujana laillisen kuninkaansa puolella. Jan Kasimirin paluu ja Tyszowiecin konfederatsionin aloittama sota saattoivat rohkaista preussilaisia ja vahvistaa heidän uskollisuuttaan. Siksi Kaarle Kustaa päätti kukistaa kapinan ja lyödä hajalle kuninkaan sotajoukon, jotta preussilaiset menettäisivät kaiken avunsaannin toivon.

Hänen oli näin tehtävä myöskin vaaliruhtinaan takia, joka aina oli valmis menemään voimakkaamman puolelle. Ruotsin kuningas oli jo oppinut tuntemaan hänet perin pohjin eikä epäillyt hetkeäkään, että jos onni kääntyy Jan Kasimirille myötäiseksi, niin vaaliruhtinaskin uudelleen liittyy tähän.

Koska Marienburgin piiritys kävi hitaasti, niin Kaarle Kustaa riensi Puolaan joutuakseen kosketuksiin Jan Kasimirin kanssa vaikkapa valtakunnan äärimmäisessä reunassa.

Ja kun hänellä teko aina seurasi päätöstä yhtä nopeasti kuin ukkosen jyrähdys seuraa salaman välähdystä, niin hän sotajoukkoineen oli jo sivuuttanut Varsovan ja syöksynyt pahimpaan tuleen, ennenkuin tieto hänen retkestään oli ennättänyt levitä.

Hän eteni myrskyn vauhdilla täynnä vihaa, katkeruutta ja kostonhimoa. Kymmenentuhatta ratsua polki hänen jäljessään kenttiä, joita lumi vielä peitti, ja linnoituksista tuli jalkaväkeä, joka niinikään kulki nopeasti etelää kohti.

Matkallaan hän poltti ja löi maahan kaikki. Tämä ei ollut enää entinen Carolus Gustavus, lempeä, kohtelias ja iloinen herra, joka taputti käsiään puolalaiselle ratsasjoukolle, iski silmää kemuissa ja imarteli sotamiehiä. Nyt vuoti sekä aatelisten että talonpoikain veri kaikkialla, missä hän näyttäytyi. Hän ei säälinyt mitään "puoluetta", hirtätti vangit, ei osoittanut suopeutta kenellekään.

Mutta niinkuin korvessa mahtavan karhun kulkiessa eteenpäin ja raskailla jaloillaan ja ruumiillaan murtaessa puiden oksat oikealla ja vasemmalla sudet hiipivät sen jäljessä ja uskaltamatta asettua sen tielle lähestyvät takaapäin yhä rohkeammin, samoin nuo "puolueet" seurasivat Kaarle-kuninkaan armeijan jäljessä ja kulkivat ruotsalaisten takana niinkuin varjo seuraa ihmistä, ja uskollisemminkin kuin varjo, sillä ne olivat kintereillä päivällä ja yöllä, kauniilla ja rumalla säällä. Hänen edessään taas oli sillat särjetty ja ruokavarat tuhottu, niin että hän kulki kuin erämaassa tietämättä mihin päänsä kallistaisi ja millä nälkäänsä sammuttaisi.

Kaarle Kustaa itse alkoi huomata yrityksensä vaarallisuuden. Sota levisi hänen ympärillään niinkuin meri haaksirikkoutuneen laivan ympärillä. Kaikki paloi — Preussi, Suur-Puola, joka ensimmäisenä oli alistunut ruotsalaisten ikeeseen ja ensimmäisenä tahtoi sen heittää niskoiltaan, Vähä-Puola, Venäjä, Liettua ja Samogitia, linnoitukset ja suuret kaupungit olivat vielä ruotsalaisten käsissä, mutta kaikki muu, kylät, metsät, pellot ja joet olivat puolalaisten vallassa. Ei vain joka mies erikseen, vaan myös suuremmat joukot ja kokonaiset rykmentit olivat pakotettuja pysyttelemään ruotsalaisen pääjoukon läheisyydessä, sillä jos ne erkanivat vaikkapa pariksi tunniksi, niin ne katosivat jäljettömiin, ja vangit, jotka joutuivat talonpoikien käsiin, kidutettiin kuoliaaksi.

Turhaan antoi Kaarle Kustaa kuuluttaa kaupungeissa ja kylissä, että jokainen talonpoika, joka toi asestetun aatelismiehen elävänä tahi kuolleena, sai palkinnoksi koko iäkseen vapauden ja maata. Talonpojat yhdessä aatelin ja porvarien kanssa lymyilivät metsissä, laittoivat ansoja ruotsalaisille, hyökkäsivät pienempien joukkojen kimppuun ja hakkasivat maahan tiedustelujoukot. Varstat, hangot ja viikatteet punoittivat aivan yhtä paljon kuin aatelismiesten sapelit ruotsalaisten verestä.

Kaarle Kustaan mieltä kuohutti viha sitäkin voimakkaammin, kun hän muutamia kuukausia aikaisemmin oli tämän maan niin helposti valloittanut. Hän ei voinut oikein ymmärtää, mitä oli tapahtunut, mistä olivat peräisin nuo sotavoimat ja tuo vastarinta, mistä tuo kamala sota elämästä ja kuolemasta, jonka loppua hän ei nähnyt eikä voinut arvata.

Vähän väliä oli ruotsalaisten päämajassa neuvotteluja. Kuninkaan mukana oli hänen veljensä Aadolf, Robert Douglas, Henrik Horn, sen sukulainen, joka Częstochowon luona sai iskun talonpojan viikatteesta, Tanskan kreivi Waldemar, Częstochowon luona sotapäällikkömaineensa menettänyt Müller, kenraali Forgell, taitava ratsuväen päällikkö Aschenberg, tykistön päällikkö Hammarskiöld ja vanha rosvo Arvid Wittenberg, joka oli tunnettu julmuudestaan, ynnä monta muuta — kaikki niin taitavia ja kokeneita sotapäälliköitä, että vain kuningas itse oli heitä etevämpi.

Nämä kaikki pelkäsivät sydämessään, että koko sotajoukko ja kuningas sen mukana sortuu vaivoihin ja ravinnon puutteeseen. Vanha Wittenberg suoraan neuvoi luopumaan retkestä ja lausui lopuksi:

— En ole teidän majesteettinne veroinen maineessa, mutta jos olisin Kaarle Kustaa, niin en panisi niin loistavilla voitoilla saatua mainetta sodan vaihtelevan onnen varaan.

Sitten hän muistutti mieliin Aleksanteri Suuren, johon hän mielellään näki itseään verrattavan, ja jatkoi retkeä ajaen takaa Czarnieckia. Tämä taas, jonka sotavoimat olivat pienemmät ja huonommin järjestetyt, peräytyi ruotsalaisten tieltä, mutta teki sen niinkuin susi, joka on aina valmis kääntymään päin. Toisinaan hän kulki ruotsalaisten edellä, toisinaan vierellä, toisinaan hän painui synkkiin metsiin ja päästi heidät edelle, erotti myöhästyneet toisista, tuhosi kokonaisia osastoja ja sieppasi muonakuormia. Eivätkä ruotsalaiset koskaan tietäneet, missä hän oli ja mistäpäin hyökkäsi. Usein he alkoivat yön pimeydessä ampua viidakkoja kohti luullen siellä vihollisen väijyvän. He olivat kauhean uupuneita, kärsivät kylmää ja nälkää ja olivat peloissaan, mutta tuo "vir molestissimus" oli alituisesti heitä uhkaamassa niinkuin viljapellon yllä riippuva raepilvi.

Viimein ruotsalaiset joutuivat kosketuksiin hänen kanssaan lähellä Wieprzen ja Veikselin yhtymäkohtaa. Muutamat puolalaiset rykmentit hyökkäsivät rajusti vihollisen kimppuun synnyttäen pelkoa ja hämminkiä. Mutta pian tuli paikalle Kaarle Kustaa pääjoukkoineen ja tykkeineen, ja silloin taistelun kulku muuttui. Czarnieckin tottumattomat ja kurittomat joukot eivät pysyneet järjestyksessä. Czarnieckin oli pakko antaa peräytymiskäsky.

Ruotsalaisten leirissä vallitsi rajaton, riemu. Saalis oli tosin niukka, jokunen kaurasäkki vain ja tyhjiä rattaita, mutta Kaarle Kustaalle ei saalis tällä kertaa ollut tärkeä asia. Häntä ilahdutti se, että voitto kuten ennenkin seurasi hänen aseitaan ja että hänen oli tarvinnut vain näyttäytyä voittaakseen tuon samaisen Czarnieckin, joka oli Jan Kasimirin ja koko valtakunnan toivo ja varmin tuki. Saattoi olla varma siitä, että sanoma tästä kulkee kautta maan, kaikki suut toistavat: "Czarniecki on joutunut tappiolle", pelokkaat liioittelevat tappion suuruutta ja saavat siten niiden mielet masentumaan, jotka Tyszowiecin liittoutuneitten kehoitus oli saanut tarttumaan aseihin.

Kun kuninkaan eteen tuotiin vähäinen sotasaalis ja kahden hänen kaatuneen päällikkönsä ruumiit, niin hän kääntyi murheellisten kenraaliensa puoleen sanoen:

— Älkää surko, hyvät herrat, sillä tämä on suurin voitto, minkä olen vuoden sisään saanut, ja se voi lopettaa koko sodan!

— Teidän majesteettinne! — sanoi Wittenberg, joka oli nyt tavallista sairaampi ja näki asiat synkästi — Kiittäkäämme Jumalaa jo siitäkin, että saamme rauhassa jatkaa retkeämme, vaikka sellaiset sotajoukot kuin Czarnieckin helposti hajaantuvat ja helposti taas kokoontuvatkin.

— Pidän teitä yhtä hyvänä johtajana kuin Czarnieckia, mutta luulenpa, että tekään ette tällaisessa tapauksessa kahteen kuukauteen saisi sotajoukkoa kokoon.

— Niin, matkaa voimme jatkaa rauhassa, sillä ainoastaan Czarniecki saattoi meitä todella pidättää. Nyt ei ole Czarnieckin joukkoa eikä siis esteitäkään!

Kenraalit ilostuivat tästä puheesta. Voitosta huumaantunut sotajoukko kulki kuninkaan ohi huutaen ja laulaen. Czarniecki ei ollut enää uhkaavana pilvenä heitä peloittamassa, Czarniecki oli kuin olikin lyöty! Kuninkaan sanat, joita useat upseerit olivat olleet kuulemassa, levisivät ympäri leirin, ja kaikki olivat sitä mieltä, että voitolla todellakin oli suuri merkitys.

Kuningas myönsi joukoille muutamia tunteja lepoaikaa. Ratsumiehet polttivat joitakin tyhjiä taloja, muutamia ase kädessä tavattuja talonpoikia hirtettiin, sitten pidettiin kemuja ja niiden päälle sotamiehet nukkuivat sikeästi ja ensikerran pitkästä aikaa huolettomina.

Seuraavan aamun koittaessa he heräsivät reippaina, ja ensimmäiset sanat, jotka nousivat jokaisen huulille, kuuluivat:

Retki alkoi iloisesti. Ilma oli kuiva, kylmä ja kirkas. Hevosten sieraimet ja karvat tulivat valkeiksi huurusta. Kylmä tuuli oli jäädyttänyt lätäköt ja tehnyt tien hyväksi. Sotajoukko venyi melkein penikulman mittaiseksi jonoksi, jota se tätä ennen ei koskaan ollut tehnyt. Kaksi rakuunarykmenttiä ranskalaisen Dubois'n johtamina eteni noin penikulman päähän pääjoukosta. Jos ne kolme päivää sitten olisivat tehneet näin, niin ne olisivat kulkeneet varmaa kuolemaa kohti, mutta nyt oli pelko poissa.

Retki sujui häiriöittä. Metsästä ei kuulunut huutoja eikä viidakoista sadellut näkymättömien käsien lähettämiä nuolia.

Illalla Kaarle Kustaa saapui Grabowoon iloisena ja hyvällä tuulella. Hän oli jo menossa levolle, kun Aschenberg päivystävän upseerin kautta pyrki hänen puheilleen tärkeässä asiassa.

Hetken kuluttua astui sisälle Aschenberg, mutta ei yksin, vaan mukanaan rakuunakapteeni. Kuningas, jolla oli terävä silmä ja niin tavaton muisti, että tiesi melkeinpä joka sotamiehen nimen, tunsi heti kapteenin.

Kuningas joutui ymmälle. Nyt hän vasta huomasi, että kapteeni oli kalpea kuin haudasta otettu ja repaleisessa puvussa.

Kuninkaan tummaihoiset kasvot tulivat vielä synkemmiksi. Hän siveli hiuksiaan. — Kuka sen on tehnyt?

Kaarle Kustaa oli vaiti ja katseli hämmästyneenä Aschenbergia, mutta tämä nyökäytteli vain päällään ikäänkuin olisi tahtonut vakuuttaa:

— Kaikki tuo tuntuu uskomattomalta! — sanoi kuningas vähän ajan kuluttua. — Näittekö hänet omin silmin?

— Aivan niinkuin nyt näen teidän majesteettinne! Hän käski viemään terveisiä teidän majesteetillenne ja ilmoittamaan, että hän nyt taas lähtee Veikselin toiselle puolelle, mutta sitten seuraa jälkiämme. En tiedä, puhuiko hän totta.

— En voinut tehdä tarkkoja havaintoja, mutta noin neljätuhatta miestä näin itse, ja metsässä oli myös jokin ratsujoukko. Meidät saarrettiin Krasiczynin luona, jonne Dubois tahallaan poikkesi maantieltä saatuaan eräitä tietoja, jotka luultavasti olivat vain meille viritetty ansa. Paitsi minua ei kukaan jäänyt henkiin, sillä talonpojat tappoivat haavoittuneet.

— Tuo mies on liitossa pirun kanssa! — sanoi kuningas pannen käden otsalleen — Sotajoukon kokoaminen tuommoisen tappion jälkeen ja meidän kimppuumme käyminen menee yli ihmisen voimien.

Aschenberg kalpeni ja vaikeni. Kun Kaarle Kustaa oli iloinen, näytti hän olevan pelkkää hyvyyttä, mutta kun hän rypisti kulmiaan, herätti hän kuvaamatonta pelkoa ympärillään olevissa, eivätkä pikku linnut niin piiloudu kotkan tieltä kuin vanhimmat ja ansioituneimmat kenraalit hänen edessään.

— Pääasia on, että Czarniecki ei ole tappiostaan millänsäkään ja että hän jo on koonnut sotajoukon. Sitä nopeammin on meidän kuljettava eteenpäin kohdataksemme puolalaisen Dariuksen. Saatte nyt mennä. Sotajoukon keskuuteen on levitettävä tieto, että nuo rykmentit tuhoutuivat talonpoikien käden kautta jouduttuaan suosilmään. Me lähdemme eteenpäin!

Upseerit poistuivat, ja Kaarle Kustaa oli yksin. Jonkin aikaa hän oli synkissä mietteissä. Eikö saatu voitto kantaisikaan mitään hedelmiä? Eikö se muuttaisikaan asemaa, vaan herättäisi vain yhä suurempaa raivoa koko maassa?

Kaarle Kustaa osoitti sotajoukon ja kenraaliensa edessä aina suurta itseluottamusta ja varmuutta, mutta kun hän jäi yksikseen ja alkoi muistella tätä sotaa, joka oli alussa ollut niin helppo ja nyt käynyt niin vaikeaksi, niin hän alkoi empiä. Asiain kulku näytti hänestä omituiselta. Ei voinut nähdä, miten kaikki päättyisi ja miten selviydytään. Toisinaan hän tunsi olevansa kuin ihminen, joka on meren rannalla astunut veteen, mutta huomaa joka askelella vaipuvansa syvemmälle ja kohta menettävänsä pohjan jalkainsa alta.

Mutta hän uskoi tähtiin. Nytkin hän astui ikkunan luo katsomaan omaa tähteään. Taivas oli pilvetön, ja hänen tähtensä loisti kirkkaana, tuikkien sinisenä ja punertavana. Ainoastaan kaukaa alempaa häämötti tummalta taivaanrannalta yksinäinen musta pilvi ja näytti lähestyvän kuninkaan; tähteä.

TOINEN LUKU.

Kaksi rykmenttiä, jotka olivat enimmän kärsineet kahakassa Kaarle Kustaata vastaan, katsoi Czarniecki tarpeelliseksi lähettää Zamośćien linnoitukseen, jotta ne siellä saisivat levätä ja virkistyä ja vaihtaa hevosensa toisiin. Linnoituksen päällikkö Zamoyski otti heidät vieraanvaraisesti vastaan, ja kuultuaan, että joukossa oli kuuluisia sotureita, hän piti näitä hyvänä ja kutsui myötäänsä ruokapöytäänsä.

Mutta kuka voisikaan kuvata ruhtinatar Gryzeldan iloa, kun hän saapuneitten joukossa näki Skrzetuskin ja Wolodyjowskin, jotka olivat aikoinaan hänen miesvainajansa toimeliaimmat päälliköt. Molemmat lankesivat hänen jalkojensa juureen kyyneleitä vuodattaen, eivätkä ruhtinattarenkaan silmät pysyneet kuivina. Heräsi muistoja menneiltä ajoilta, kun hänen miehensä, kansan kunnia ja suosikki, täysissä miehuuden voimissa mahtavana hallitsi villiä maan äärtä ja kuin Jupiter vain kulmakarvojaan rypistämällä herätti pelkoa barbaareissa. Niin oli ennen, mutta missä olivat ne ajat? Nyt oli valtias haudassa, maa vihollisten vallassa ja hän istui leskenä onnensa ja suuruutensa raunioilla eläen vain murheessa ja rukouksissa.

Mutta tiedustelujoukot toivat yhä varmempia tietoja siitä, että ruotsalaiset lähestyivät linnoitusta. Ryhdyttiin tekemään valmistuksia puolustautumista varten. Skrzretuski ja Wolodyjowski määrättiin toimiin muureilla, koska he tunsivat ruotsalaiset ja näiden sodankäyntitavan. Zagloba kohotti innostusta ja kertoi vihollisesta niille, jotka sitä eivät vielä tunteneet, ja semmoisia sotilaita olikin Zamośćiessa koko joukko.

Zagloba näki pian, mikä linnanpäällikkö Zamoyski oli miehiään, ja tämä puolestaan mieltyi suuresti häneen ja kysyi kaikissa asioissa häneltä neuvoa, etenkin kun hän oli kuullut ruhtinatar Gryzeldaltakin, miten ruhtinas Jeremi aikoinaan oli pitänyt Zaglobaa arvossa ja nimittänyt häntä "vir incomparabilis". Joka päivä saivat kaikki pöydässä kuulla Zagloban kertovan entisistä ja nykyisistä ajoista, sodasta kasakkain kanssa, Radziwillin petturuudesta ja siitä, miten hän oli tehnyt herra Sapiehasta huomattavaan asemaan päässeen miehen.

— Neuvoin häntä, — kertoi hän, — pitämään aina taskussaan hampunsiemeniä ja pureskelemaan niitä tuon tuostakin. Nyt hän on niihin niin tottunut, että hän vähän väliä pistää siemenen suuhunsa, puree sen rikki ja sylkäisee kuoret pois. Tätä hän tekee yölläkin joka kerta kun herää. Siitä lähtien on hänelle siinä määrin lisääntynyt järkeä, että hänen lähimmät tuttunsa eivät tunne häntä entiseksi.

— Hampussa on öljyä, ja se nousee syöjän päähän, jossa öljymäärä lisääntyy.

— Est modus in rebus! — vastasi Zagloba. — Pitää juoda mahdollisimman paljon viiniä: öljy, ollen kevyempää, pysyy koko ajan pinnalla, ja viini, joka muutenkin menee päähän, vie mukanaan sinne jokaisen hyödyllisen substanssin. Tämän konstin neuvoi minulle hospodaari Lupulo. Kuten ehkä tiedätte, tahdottiin minut Valakiassa hänen jälkeensä panna hospodaariksi, mutta sulttaani, joka tahtoo, että hospodaareilla ei olisi perillisiä, pani minulle tämän vuoksi erään ehdon, johon en voinut suostua.

— Lienette syönyt aika paljon hampunsiemeniä itsekin? — sanoi siihen
Zamoyski.

— En ole tarvinnut, mutta teille suosittelen niitä sydämeni pohjasta! — vastasi Zagloba.

Muutamat säpsähtivät kuullessaan nuo rohkeat sanat, mutta Zamoyski ei ollut mitään huomaavinaan, naurahti vain ja kysyi:

— Kelpaavat, — vastasi Zagloba, — mutta koska niiden öljy on raskaampaa, niin pitää juoda vahvempaa viiniä kuin tämä, jota nyt juomme.

Zamoyski ymmärsi yskän, purskahti nauramaan ja käski heti tuoda parasta viiniä. Kaikki ilostuivat, ja mieliala kohosi yhä. Juotiin kuninkaan, isännän ja Czarnieckin malja. Zagloba tuli mainiolle tuulelle eikä antanut kenellekään suunvuoroa. Hän kertoi seikkaperäisesti äskeisestä taistelusta ruotsalaisten kanssa, johon hän todellakin oli tehokkaasti ottanut osaa. Eräältä Dubois'n rykmenttiin kuuluneelta ruotsalaiselta vangilta hän oli kuullut, että taistelussa ruotsalaisten puolella kaatui kreivi Waldemar, ja hän otti heti vastuulleen tämän kuoleman.

— Tuo taistelu olisi mennyt aivan toisella lailla, — selitti Zagloba, — jos en minä juuri edellisenä päivänä olisi mennyt Baranowoon sikäläisen papin luo, joten Czarnieckilla, kun hän ei tietänyt olinpaikkaani, ei ollut tilaisuutta neuvotella kanssani. Kun tulin takaisin, oli neuvottelu jo myöhäistä, Ruotsin kuningas oli tullut, ja täytyi hyökätä häntä vastaan. Me hyökkäsimmekin, mutta mitä semmoisesta tulee, kun nostoväki vastustaa vihollista sillä tavoin, että kääntää sille selkänsä! En tiedä, miten Czarniecki nyt tulee toimeen, kun minä en ole neuvomassa.

— Kyllä hän jotenkuten selviää, älkää olko huolissanne! — sanoi
Wolodyjowski.

— Tiedän kyllä, miksi selviää. Ruotsin kuningas tahtoo nyt päästä minun kimppuuni Zamośćieen eikä välitä ajaa häntä takaa. En minä kiellä, että Czarniecki on hyvä sotilas, mutta kun hän alkaa partaansa punoa ja katsella villikissan silmillään, niin parhaaseen rykmenttiin kuuluvasta toverista tuntuu, että hän on vain tavallinen rakuuna. Ei hän välitä mitään ihmisten arvosta ja syntyperästä, kuten itse näitte silloin, kun hän rankaisi herra Zyrskiä vain siitä, että tämä ei tehnyt määräyksen mukaan. Aatelismiehiä, hyvät herrat, on kohdeltava isällisesti eikä rakuunain tavoin. Kun sanot aateliselle: "Hyvä veli, ole niin ystävällinen ja mene!" niin hän muistaa isänmaan ja kunnian, heltyy ja tekee enemmän kuin vain palkasta palveleva rakuuna.

— Mutta herra Czarniecki laittaa kuitenkin Carolus Gustavukselle lopulta kovat paikat! — sanoi Wolodyjowski. — Olen ollut siksi monessa sodassa, että voin sen sanoa.

— Ensin kuitenkin me häntä höyhennämme Zamośćiessa! — huudahti Zamoyski pöyhistellen ja silmät pullollaan. — Hyh! Mikä hän on! Heh! Kenet kutsun vieraakseni, sille avaan oveni! Vai mitä? Hän on itse Ruotsin kuningas, mutta minä olen Itse Zamoyski Zamośćiessa. Eques polonus sum, en sen enempää, heh! Mutta minä olen kotonani. Minä olen Zamoyski ja hän on Ruotsin kuningas. Maksimihan oli itävaltalainen, eikö niin? Hänkö tulee? Tulkoon!… Katsotaanpa! Hänelle ei riitä Ruotsi, minulle riittää Zamośćie, mutta sitä minä en anna pois.

— On nautinto, hyvät herrat, kuulla tuollaista kaunopuheisuutta ja noin yleviä tunteita! — huudahti Zagloba.

— Zamoyski on Zamoyski! — vastasi linnan päällikkö ilostuneena kehumisesta. — Emme ole kumarrelleet emmekä tee sitä… ma foi! En anna Zamośćiea, ja sen pituinen se!

— Herra Zagloba! — huudahti Zamoyski. — Ruotsin kuningasta en päästä
Zamośćieen, teitä en Zamośćiesta!

— Herra staarosta, kiitän ystävällisyydestä, mutta ei se käy päinsä, sillä niin paljon kuin ensimmäinen päätöksenne Carolusta harmittaa, yhtä paljon toinen päätöksenne häntä ihastuttaa.

— Hän ei todellakaan anna Zamośćiea, — sanoi Zagloba palatessaan asuntoonsa Skrzetuskin ja Wolodyjowskin kanssa. — Huomasitteko, miten hyvät ystävät meistä tuli? Hyvä meidän on olla Zamośćiessa. Kelpo mies hän on… Hm!… Jos hän olisi minun veitseni, niin usein minä häntä hioisin, sillä hän on tylsänpuoleinen… Mutta hän on oikea mies eikä petä isänmaata niinkuin Radziwill-roistot… Huomaatteko, miten ylimykset lyöttäytyvät vanhaan Zaglobaan?… On työtä niitä torjuessa… Tuskin pääsin irti Sapiehasta, kun jo ilmestyi toinen… Mutta tämän minä viritän kuin viulun ja soitan sillä sellaisen aarian ruotsalaisille, että he tanssivat itsensä kuoliaiksi Zamośćien edustalla…

Keskustelun katkaisi kaupungilta kuuluva humu. Vähän ajan kuluttua ajoi tuttu upseeri keskustelijain ohi.

— Menkää te, mutta minä menen nukkumaan, sillä huomenna minulla on paljon tehtävää! — vastasi Zagloba.

KOLMAS LUKU.

Vielä samana yönä Wolodyjowski meni tiedustelumatkalle ja palasi aamulla tuoden muutamia vankeja. Nämä vahvistivat todeksi, että Ruotsin kuningas omassa persoonassaan on Szczebrzeszynissa ja kohta hyökkää Zamośćiea vastaan.

Tämä ilahdutti suuresti Zamoyskia, sillä hän tahtoi näyttää, mihin hänen muurinsa ja tykkinsä kelpaavat, kun ruotsalaiset hyökkäävät. Hän ajatteli hyvällä syyllä, että hän joka tapauksessa voi pidättää ruotsalaisia kuukauden ajan, ja sillä välin Jan Kasimir ennättää koota sotajoukon, tulla avuksi ja järjestää koko maassa tehokkaan vastarinnan. — Jos kerran minulla on tilaisuus, — sanoi hän koolle kutsumassaan neuvottelukokouksessa, — tehdä huomattava palvelus isänmaalle ja kuninkaalle, niin tietäkää, että ennemmin räjähdytän itseni ilmaan kuin päästän tänne ruotsalaiset. He tahtovat ottaa väkivoimin Zamośćien. Hyvä! Ottakoot! Katsotaan, kumpi on parempi! Hyvät herrat! Toivon teidän sydämestänne auttavan minua!

— Olemme valmiit uhraamaan henkemme teidän jalosukuisuutenne kanssa! — vastasivat yhteen ääneen kaikki upseerit.

— Kunhan ne vain ryhtyisivät piiritykseen, — sanoi Zagloba, — eivätkä luopuisi koko aikeesta… Hyvät herrat! Minä johdan ensimmäisenä uloshyökkäyksen!

— Ja minä seuraan enoa! — huusi Roch Kowalski. — Käyn itse kuninkaan kimppuun!

Muureilla oli sotamiehiä kuin kukkasia. Jalkaväkirykmentit, joiden veroisia ei ollut koko valtakunnassa, seisoivat valmiina vieretysten musketit käsissä ja silmät suunnattuina kedolle. Vähän palveli niissä muukalaisia, vain pieni määrä preussilaisia ja ranskalaisia; niissä oli etupäässä talonpoikaista nostoväkeä. Ne katselivat kärsimättöminä eteensä muistellen aikaisempia urotöitään. Tykkien luona, joiden pitkät kaulat kurottautuivat ikäänkuin uteliaina kenttää kohti, seisoi niiden hoitamiseen parhaiten perehtyneitä flaamilaisia. Linnoituksen ulkopuolella kierteli tykkien suojelemina keveitä ratsujoukko-osastoja, jotka olivat valmiit kiitämään joka hetki sinne, missä tarvittiin.

Linnan päällikkö kierteli muurien ympärillä rautavarustuksissaan kullattu komentosauva kädessä ja kyseli vähän väliä:

Olikin vaikeata nähdä, sillä ilma oli jokseenkin pimeä. Mutta kello kymmenen tienoissa pimeys alkoi hälvetä. Taivas loisti sinisenä, näköpiiri laajeni, ja kohta alkoi länsipuolella olevilta muureilta kuulua huuto:

Zamoyski ja Zagloba ynnä kolme linnanpäällikön lähintä upseeria nousivat muurin kulmatorniin, josta oli laaja näköala, ja alkoivat tähystellä. Hieman pimeyttä oli vielä jäljellä alhaalla maassa, ja ruotsalainen sotajoukko kulki polvia myöten tuossa pimeydessä aivan kuin olisi kahlannut vedessä. Lähimmät rykmentit olivat jo varsin selvästi näkyvissä, niin että paljain silmin saattoi nähdä jalkaväen, joka kulki taajoissa riveissä, sekä myös ratsuväkiosastot. Takajoukot sen sijaan häämöttivät epäselvänä ryhmänä. Yhtä mittaa saapui uusia rykmenttejä, tykkejä, ratsuväkeä.

Näky oli kaunis. Jokaisen jalkaväkisuunnikkaan keskeltä kohosi sen yläpuolelle ihmeen säännöllinen keihästen suunnikas. Niitten lomassa liehui erivärisiä lippuja, useimmat sinisiä ja valkealla ristillä tahi kultaisella leijonalla varustettuja. Ne tulivat vielä lähemmäksi. Muureilla oltiin hiljaa, ja sinne kuului rattaitten ratina, aseitten kalina, hevosten kavioitten kopina ja ihmisäänten sorina. Viholliset tulivat noin kahden pyssynkantaman päähän ja alkoivat hajaantua linnoituksen edustalle. Muutamat jalkamiesneliöt hajosivat aivan säännöttömiin ryhmiin, nähtävästi telttoja asettelemaan ja valleja luomaan.

— Siinä ne nyt ovat! — sanoi Zamoyski. — Voisi vaikka sormilla laskea kaikki miehet erikseen.

— Sellaisten vanhojen tekijäin kuin minun ei tarvitse laskea, riittää yksi silmäyskin! — sanoi Zagloba. — Niitä on kymmenentuhatta miestä ratsuväkeä ja kahdeksantuhatta miestä jalkaväkeä tykistön kanssa. Jos olen erehtynyt vaikkapa vain yhdellä miehellä tahi hevosella, niin maksan koko omaisuuteni virheestä.

— Kymmenentuhatta miestä ratsuväkeä ja kahdeksantuhatta jalkaväkeä, niin totta kuin elän! Jos Jumala suo, niin heitä lähtee täältä paljon pienempi määrä, jahka teen yhdenkin uloshyökkäyksen.

Todellakin, torvensoittajat ja rummunlyöjät olivat asettuneet rykmenttien eteen ja sotamusiikki soi. Sen kaikuessa kauempana olevat rykmentit lähestyivät ja asettuivat paikoilleen. Viimein lähimpänä olevista joukoista erosi muutamia ratsastajia. Lähestyen linnoitusta he levittivät valkeat liinat ja heiluttelivat niitä.

— Lähettiläitä! — sanoi Zagloba. — Näin miten Birzen luona roistot tulivat samalla tavalla, ja tiettyä on, mitä siitä seurasi.

— Zamośćie ei ole Birze, enkä minä ole Vilnon vojevoda! — vastasi
Zamoyski.

Tulijat olivat jo portilla. Kohta saapui upseeri ilmoittamaan linnan päällikölle, että herra Jan Sapieha haluaa Ruotsin kuninkaan edustajana tavata häntä keskustellakseen hänen kanssaan.

— Ilmoittakaa herra Sapiehalle, että Zamoyski ei keskustele petturien kanssa! Jos Ruotsin kuninkaalla on minulle puhuttavaa, niin lähettäköön syntyperäisen ruotsalaisen eikä puolalaista, sillä ne puolalaiset, jotka palvelevat ruotsalaisia, voivat lähettää lähettiläitä koirieni luo, koska minusta molemmat ovat samanarvoisia.

Ja sen enempää odottamatta hän riensi pois ilmoituksen tuoneen upseerin kanssa herra Sapiehan luo ja ilmeisesti toisti sanasta sanaan Zamoyskin vastauksen lisäten siihen vielä omasta puolestaan jotakin repäisevää, sillä Sapieha käänsi hevosensa niin äkkiä kuin olisi sen eteen salama iskenyt, painoi lakin korvilleen ja kiiti pois.

Sapieha tuli kuninkaan eteen kalpeana ja hammasta purren. Mutta kuningaskin oli hämmästynyt, sillä Zamośćie ei vastannut hänen toiveitaan. Hän huomasi linnoituksen niin lujaksi, että sen valloittamista ei voinut ajatellakaan ilman järeitä tykkejä.

— Ei mitään! Herra staarosta ei tahdo puhua puolalaisten kanssa, jotka palvelevat teidän majesteettianne. Hän lähetti luokseni narrinsa, joka lasketteli minusta ja teidän majesteetistanne semmoista, mitä ei voi toistaakaan.

— Sama minusta on, kenen kanssa hän puhuu! — sanoi kuningas. — Jos ei muu auta, niin puhukoon rauta, mutta aluksi voin lähettää hänen luokseen Forgellin.

Noin puoli tuntia tämän jälkeen oli Forgell puhtaasti ruotsalaisen saattojoukon kanssa portin edustalla. Nostosilta laskettiin alas, ja kenraali ratsasti rauhan ja arvokkaan levollisuuden vallitessa linnoitukseen. Ei hänen eikä seuralaisten silmiä sidottu. Ilmeisesti linnan päällikkö tahtoi, että ruotsalainen kenraali näkisi kaikki ja kertoisi näkemänsä kuninkaalle. Vastaanotto oli ruhtinaallisen loistava ja herätti ihmettelyä, sillä ruotsalaisilla ei ollut pientä osaakaan semmoisista rikkauksista kuin puolalaisilla, joiden joukossa Zamoyski oli mahtavimpia. Ovela ruotsalainen alkoikin heti alusta pitäen kohdella häntä sillä tavoin kuin kuningas Kaarle olisi lähettänyt hänet lähettiläänä vertaisensa hallitsijan luo, puhutteli häntä nimityksellä "princeps" ja käytti tätä sanaa edelleen, vaikka Zamoyski heti keskeytti hänet sanomalla:

— Teidän korkeutenne! — jatkoi Forgell hämilleen joutumatta. — Hänen majesteettiinsa Ruotsin kuningas (hän luetteli tässä pitkän sarjan arvonimiä) ei ole saapunut tänne vihollisena, vaan yksinkertaisesti sanoen vieraana ja lausuu toivomuksen, että teidän korkeutenne suvaitsee avata portit hänelle ja hänen sotajoukolleen.

— Ei ole meillä tapana, — vastasi Zamoyski, — kieltää vieraanvaraisuutta edes kutsumattomaltakaan vieraalta. Aina on minun pöydässäni tilaa, ja noin korkea-arvoiselle henkilölle erityisesti. Sanokaa siis kuninkaallenne, että hän on tervetullut luokseni sitäkin suuremmalla syyllä kun kuuluisa Carolus Gustavus on Ruotsin hallitsija samoin kuin minä olen Zamośćien hallitsija. Mutta kuten näette, minulla ei ole palvelijain puutetta, minkä vuoksi hänen majesteettinsa ei tarvitse tuoda omiaan mukanaan. Muussa tapauksessa saisin sen käsityksen, että hän pitää minua pikkueläjänä ja suhtautuu minuun ylhäisesti.

— Olisi suuri epäluottamuksen osoitus kuninkaalle, jos teidän korkeutenne tahtoisi kieltää linnoitukseen pääsyn hänen sotilailtaan. Olen kuninkaan uskottu, tunnen hänen salaisimmatkin ajatuksensa, ja sitäpaitsi minulla on määräys ilmoittaa teidän korkeudellenne ja vakuuttaa kuninkaan nimessä, että hän ei aio ottaa tätä linnoitusta haltuunsa pysyvästi. Mutta kun sota on uudelleen syttynyt tässä onnettomassa valtakunnassa, kun kapinoitsijat nostavat päätään, kun Jan Kasimir ajattelematta onnettomuuksia, jotka voivat valtakuntaa kohdata, vain omaa onneaan tavoitellen on taas palannut maahan ja liitossa pakanain kanssa on asettunut kristillistä sotajoukkoamme vastaan, on voittamaton kuninkaani ja herrani päättänyt työntää hänet vaikkapa tataarilaisten ja turkkilaisten villeille aroille yksinomaan siinä tarkoituksessa, että palautettaisiin rauha maahan, oikeus, onni ja vapaus tämän kuuluisan valtakunnan asukkaille.

— Piru on pukeutunut messukasukkaan ja soittaa hännällään jumalanpalvelukseen.

— Monet hyvät työt ovat jo kuninkaan suopean suojeluksen tähden tätä maata kohdanneet, — jatkoi Forgell, — mutta ajatellen isällisessä mielessään tehneensä vieläkin liian vähän kuningas on uudelleen kulkenut kautta preussilaisten maakuntain pelastaakseen sen vieläkin kerran, mikä tapahtuu kukistamalla Jan Kasimir. Mutta jotta tämä uusi sota päättyisi nopeasti ja onnellisesti, on kuninkaan otettava toistaiseksi haltuunsa tämä linnoitus, ja se tulee olemaan hänen majesteetilleen tukikohtana, josta käsin hän ahdistaa kapinoitsijoita. Ja kuultuaan, että Zamośćien päällikkö ei vain rikkauden, ylhäisen syntyperän, älyn ja mielenjalouden, vaan myös isänmaanrakkauden puolesta on muita etevämpi, kuninkaani sanoi minulle: "Tämä minut ymmärtää, hän osaa antaa oikean arvon pyrkimyksilleni tämän maan hyväksi, hän ei petä toiveitani, ja hän ensimmäisenä ryhtyy toimiin tämän maan onnen ja rauhan hyväksi." Teidän korkeudestanne siis riippuvat tämän isänmaanne tulevat kohtalot. Te voitte sen pelastaa ja tulla sen isäksi… Eikä kuningas epäile, että te sen teette. Todellakin teette avaamalla tämän linnoituksen portit enemmän kuin jos yhdistäisitte kokonaisen maakunnan valtakuntaan. Kuningas on vakuutettu, että erehtymätön viisautenne yhdessä sydämenne äänen kanssa johtaa teidät oikeaan menettelytapaan. Sentähden hän ei tahdo käskeä, vaan hän pyytää, ei uhkaa, vaan tarjoaa ystävyyttään, ei aio kohdella teitä kuin hallitsija alamaistaan, vaan niinkuin valtias toista valtiasta.

Kenraali Forgell teki Zamoyskille niin kunnioittavan kumarruksen kuin hallitsijalle ja vaikeni. Salissa vallitsi hiljaisuus. Kaikkien katseet olivat suunnatut Zamoyskiin.

Hän alkoi tapansa mukaan kääntelehtiä kullatussa nojatuolissaan, pöyhisteli, liikutteli päätään kuin vauhko hevonen ja alkoi puhua:

— Kas vain! Olen suuresti kiitollinen Ruotsin kuninkaalle korkeasta käsityksestä, mikä hänellä on minun älystäni ja isänmaanrakkaudestani. Ei mikään ole minulle mieluisampaa kuin niin mahtavan hallitsijan ystävyys. Mutta ajattelen, että me voisimme yhtä hyvin pitää toisistamme, jos kuningas pysyisi Tukholmassa ja minä Zamośćiessa, vai kuinka? Sillä Tukholma on kuninkaan ja Zamośćie on minun. Mitä tulee isänmaanrakkauteeni, ja muutenkin, on valtakunnallemme parasta, että ruotsalaiset menevät täältä pois. Uskon kyllä, että Zamośćien valtaus ja omistaminen auttaisi Ruotsin kuningasta voittamaan Jan Kasimirin, mutta tietänette, että minä en ole vannonut uskollisuuden valaa Ruotsin kuninkaalle, vaan Jan Kasimirille, jolle senvuoksi toivonkin voittoa. Zamośćiea taas minä en luovuta, tietäkää se!

Salissa syntyi iloista sorinaa, mutta Zamoyski viittasi ja palautti hiljaisuuden.

Forgell joutui hämilleen ja oli vähän aikaa ääneti, mutta alkoi sitten esittää taas näkökohtia ja perusteluja. Virtana vuotivat sanat hänen huuliltaan ja hiki kihosi otsalle, mutta kaikki oli turhaa, sillä hänen vakuuttavimpiinkin selityksiinsä tuli aina vain sama vastaus: — Zamośćiea minä en luovuta, siinä se!

Audienssi venyi luonnottoman pitkäksi ja alkoi lopuksi olla Forgellille perin rasittava, sillä iloinen mieliala pyrki läsnäolijoissa yhä enemmän näkyen. Yhä useammin livahti jokin sana tahi sutkaus milloin Zagloban, milloin jonkun muun suusta aiheuttaen hillittyä naurua joukossa. Forgell huomasi, että oli turvauduttava viimeisiin keinoihin, avasi sineteillä varustetun pergamenttikäärön, joka hänellä oli kädessään, mutta johon kukaan ei ollut tähän saakka kiinnittänyt huomiota, ja lausui juhlallisella äänellä:

— Linnoituksen porttien avaamisesta hänen majesteettinsa (seurasi taas pitkä arvonimien luettelo) antaa teidän korkeudellenne Lubelin vojevodakunnan perinnölliseksi omaisuudeksi.

Tämän kuultuaan kaikki hämmästyivät, ja Zamoyskikin oli jonkin aikaa ymmällä. Forgell alkoi jo luoda voitonriemuisia katseita ympärilleen, kun äkkiä hiljaisuuden vallitessa Zamoyskille lausui puolankielellä hänen läheisyydessään seisova Zagloba:

Zamoyski ei miettinyt sen enempää, pöyhistäytyi ja lausui latinaksi niin että kaikki salissa olijat sen kuulivat:

Samassa kajahti koko salin täyttävä naurun rähähdys. Forgell kalpeni, rypisti kulmakarvojaan ja odotti säkenöivin silmin ja pää ylpeästi pystyssä. Viimein, kun naurun puuska oli ohi, kysyi hän lyhyesti:

— Ei! — sanoi Zamoyski kierrellen viiksiään ja nostaen päänsä vielä ylpeämmin pystyyn. — Minulla on tykkejä muureilla!

Kaksi tuntia myöhemmin alkoivat ruotsalaisten tykit paukkua, ja Zamośćiesta vastattiin tuleen yhtä tarmokkaasti. Ruotsalaisten kuulat putoilivat vallihautoihin tahi ponnahtelivat vahinkoa tuottamatta vahvoista muureista, mutta linnoitus lähetti tuhoa tuottavia ammuksia ruotsalaisten keskuuteen, ja illan suussa vihollisen oli pakko vetäytyä pois lähimmiltä varustuksiltaan. Vihan vimmassa Ruotsin kuningas käski polttaa kaikki ympäristössä olevat kylät, niin että lähiseutu yöllä oli tulimerenä, mutta Zamoyski ei välittänyt siitä. Hän oli niin iloinen, että pani vielä samana iltana toimeen kekkerit ja istui myöhään pikarien ääressä.

Seuraavana päivänä kuningas sai lisää muutamia tykkejä, ja ne pantiin heti, kun ne oli saatu paikoilleen, toimimaan linnoitusta vastaan. Kuningas ei kylläkään toivonut niiden voivan särkeä muureja, mutta hän tahtoi saada linnan päällikön vakuutetuksi, että oli päättänyt vakavasti pommittaa linnoitusta. Zamoyski ei kuitenkaan ottanut uskoakseen, vaan sanoi usein käydessään muureilla kiivaimman ammunnan aikana:

Wolodyjowski ja muut upseerit pyysivät päästä tekemään uloshyökkäyksen, mutta Zamoyski ei siihen suostunut. Hän ei tahtonut turhaan vuodattaa verta ja ymmärsi myös, että niin kokenut soturi kuin Ruotsin kuningas oli tarpeeksi varuillaan.

Muun työn puutteessa kulutti Zagloba aikaansa muureilla sotamiesten parissa kertoen heille kaikenlaista ja antaen neuvoja, joita kaikki mielellään kuuntelivat, koska pitivät häntä perin taitavana soturina. Hän taas iloitsi mielessään nähdessään miehuullista puolustusta.

— Herra Michal! — sanoi hän Wolodyjowskille. — Toinen henki on nyt Puolassa ja sen aatelissa, toiset ovat nyt ajat! Ei kukaan nyt ajattele petosta eikä antautumista, vaan jokainen on valmis mieluummin antamaan henkensä kuin peräytymään askeltakaan vihollisen edestä. Muistatteko, kuinka vuosi takaperin kuului joka puolelta: se on pettänyt, tuo on pettänyt, se on ruvennut ruotsalaisten suojelukseen. Nytpä pikemminkin ruotsalaisten on pyydettävä meiltä suojelusta, että heitä ei piru veisi. Meillä on mahat niin pullollaan, että kelpaamme rumpaleiksi joka mies, mutta heillä kurnii nälkä suolia.

Zagloba oli oikeassa. Ruotsin armeijalla ei ollut mukanaan muonaa, eikä se sitä mistään saanut kahdeksalletoistatuhannelle miehelle ynnä hevosille. Jo ennen vihollisen tuloa oli Zamoyski monen penikulman laajuiselta alalta koonnut linnoitukseen ihmisille muonaa ja hevosille rehua. Kauempana taas liikuskeli liittoutuneitten sotaväkeä ja asestettuja talonpoikajoukkoja, niin että pienempien osastojen oli mahdotonta erota pääjoukosta muonaa hankkimaan. Lisäksi Czarniecki ei mennytkään Veikselin toiselle puolen, vaan kierteli taas ruotsalaisen armeijan läheisyydessä kuin susi lammaslauman luona. Alkoivat taas öiset hälyytykset ja kokonaisten osastojen katoamiset jäljettömiin. Krasnikin luo ilmestyi joitakin puolalaisia joukkoja, jotka katkaisivat yhteyden Veikselin kanssa. Viimein tuli tieto, että herra Pawel Sapieha voimakkaan liettualaisen armeijan kanssa kulkee etelään päin, on matkallaan valloittanut Lublinin ja rientää auttamaan Zamośćiea. Kaukonäköisin ruotsalaisista päälliköistä, vanha Wittenberg, huomasi aseman koko vaarallisuuden ja lausui peittelemättä ajatuksensa kuninkaalle.

— Tiedän, — sanoi hän, — että teidän majesteettinne nero saa ihmeitä aikaan, mutta inhimillisesti arvostellen näännyttää nälkä meidät, ja kun vihollinen hyökkää nälkiintyneiden kimppuun, niin ei meistä ainoakaan pääse hengissä.

— Jos tuo linnoitus olisi vallassani, — vastasi kuningas, — niin kahdessa kuukaudessa saisin sodan loppumaan.

Kuningas myönsi sydämessään, että vanha sotapäällikkö oli oikeassa, mutta hän luotti siihen, että jokin onnellinen sattuma vielä tulee avuksi. Sentähden hän käski jatkamaan pommitustaan yöt päivät.

Kun muutamia vuorokausia oli pommitettu niin kiivaasti, että savu peitti koko maailman näkyvistä, saapui Forgell taas linnoitukseen.

— Kuninkaani ja herrani, — sanoi hän päästyään Zamoyskin puheille — otaksuu, että tykkiemme Zamośćielle tuottama vahinko on tehnyt teidän korkeutenne taipuvaisemmaksi neuvotteluihin.

— Aivan niin! Vahinkoa on tullut… Sehän onkin luonnollista…
Kranaattinne sirpale on tappanut sian, joka juoksenteli torilla.
Ampukaa vielä viikko, niin ehkäpä saatte toisenkin tapetuksi!

Forgell vei tämän vastauksen kuninkaalle. Illalla oli sotaneuvottelu kuninkaan asunnossa, ja aamulla ruotsalaiset alkoivat panna telttojaan kuormiin sekä kiskoa tykkejä pois valleilta. Illalla lähdettiin matkaan.

Ruotsalaiset jatkoivat matkaa etelää kohti. Wittenberg oli kyllä neuvonut palaamaan Varsovaan ja kaikin tavoin koettanut vakuuttaa, että se oli ainoa tie pelastukseen, mutta ruotsalainen Aleksanteri oli lopullisesti päättänyt ajaa puolalaisen Dariuksen valtakunnan viimeisiin ääriin.

NELJÄS LUKU.

Sinä vuonna kulki kevät kummallisia teitä. Kun valtakunnan pohjoisissa osissa lumi suli, joet vapautuivat jäästä ja laajoja aloja oli veden peitossa, niin etelässä oli vielä täysi talvi. Metsissä oli kinoksia, jäätyneet tiet kajahtelivat hevosten jalkojen alla, ilma oli kuiva, auringonlaskut punaisia, yöt kylmiä ja taivas täynnä tähtiä. Kansa iloitsi noista jatkuvista pakkasista ja väitti, että ne tekivät lopun peltohiiristä ja ruotsalaisista.

Mutta kevät, jota oli niin kauan saatu odottaa, tuli sitten niin yht'äkkiä kuin ratsujoukko, joka hyökkää vihollisen kimppuun. Aurinko alkoi paahtaa kuumasti ja sulatti maan, Unkarin tasangoilta puhalsi lämmin tuuli, ja sen henkäykset kulkivat yli niittyjen, peltojen ja arojen, maa alkoi viheriöidä ja metsän puista tippui kirkkaita pisaroita.

Kirkasta taivasta vastaan kuvastui joka päivä pitkiä rivejä kurkia, villihanhia ja sorsia. Haikarat palasivat entisiin pesiinsä, ja räystäitten alle ilmestyi pääskysiä, lintujen viserrys täytti kylät ja metsät, Iltaisin kaikui kaikkialla sammakoiden kurnutus. Sitten tuli suuria sateita, yöt ja päivät kestäviä. Pellot muuttuivat järviksi, joet tulvivat, ja teitä myöten oli mahdotonta kulkea.

Tässä vesitulvassa ja liejussa kulki ruotsalainen sotajoukko yhä etelää kohti.

Mutta kuinka vähän olikaan tämä joukko sen loistavan armeijan kaltainen, joka aikoinaan saapui Wittenbergin johdolla Suur-Puolaan! Nälkä oli painanut sinisen leimansa vanhojen soturien kasvoihin. He kulkivat enemmän aaveitten kuin ihmisten kaltaisina eteenpäin, väsyneinä, epätoivoisina ja allapäin, tietäen, että matkan päässä heitä ei odota ruoka, vaan nälkä, ei uni, vaan taistelu, ei lepo muuten kuin ehkä haudassa.

Rautapukuiset luurangot istuivat laihojen hevoskaakkien selässä. Jalkamiehet tuskin jaksoivat kulkea laahustaa eteenpäin, tuskin pidellä vapisevissa käsissään keihäitä ja musketteja. Päivä seurasi toistaan, ja he kulkivat yhä eteenpäin. Kuormat särkyivät, tykit tarttuivat liejuun, päivässä päästiin tuskin penikulmaakaan eteenpäin. Taudit kävivät kiinni sotamiehiin niinkuin petolinnut haaskaan. Toisten hampaat kalisivat kuumeesta, toiset vaipuivat voimattomina maahan valmiina mieluummin kuolemaan kuin jatkamaan matkaa.

Samalla häntä itseäänkin ahdistettiin. Niinkuin sairasta puhvelia yöllä seuraavat shakaalit odottaen sen kaatumista, niin ruotsalaisia seurasivat aateliset ja talonpojat tullen yhä lähemmäksi ja hyökkäillen yhä rohkeammin.

Viimein tuli pahin kaikista, nimittäin Czarniecki. Joka kerta kun ruotsalaiset jälkijoukot kääntyivät katsomaan taakseen, ne näkivät ratsastajia joko kaukana näköpiirissä tahi lähempänä, joskus aivan kintereillään.

Ruotsalaiset eivät halunneet mitään niin hartaasti kuin taistelua, mutta Czarniecki ei siihen antautunut. Hän odotti aikaansa ja tyytyi nyt lähettämään vihollisen niskaan pieniä partiojoukkoja.

Tapahtui niinkin, että Czarniecki sivuutti ruotsalaiset, meni edelle ja tukki heiltä tien. Silloin soivat torvet iloisesti joka puolella ruotsalaisten leirissä, ja uusia voimia, uutta intoa tulvahti äkkiä väsyneihin riveihin. Sairaat, uupuneet ja voimattomat asettuivat taistelurintamaan silmät säihkyvinä, kasvot hehkuvina. Tykit ja musketit toimivat niin varmasti kuin niitä olisivat pidelleet rautaiset kädet, sotahuudot kaikuivat niin voimakkaina kuin olisivat kohonneet terveistä rinnoista. Mutta kun tykit olivat alkaneet paukkua, väistyi Czarniecki syrjään jättäen ruotsalaisille saaliiksi vain pettyneet toiveet.

Uudelleen alkoi Wittenberg pyytää kuningasta kääntymään takaisin pelastaakseen itsensä ja sotajoukkonsa, mutta kuningas puristi vain huulensa yhteen, hänen silmänsä salamoivat, ja hän viittasi kädellään etelää kohti, missä hän toivoi kohtaavansa Jan Kasimirin, avoimen sotatanteren, lepoa, ravintoa ja runsaan saaliin.

Kaikkien onnettomuuksien lisäksi ne puolalaiset rykmentit, jotka tähän saakka olivat häntä uskollisesti palvelleet ja olivat perin tarpeellisia Czarnieckia vastustaessa, alkoivat luopua ruotsalaisista.

Kaarle Kustaa kulki Naroliin, Cieszanowoon ja Oleszyceen määränään Szan ja toivoen, että Jan Kasimir tulee häntä vastaan ja syntyy taistelu. Voitto saattoi vielä korjata ruotsalaisten asiat ja saada onnen kääntymään. Kuultiin huhuja, että Jan Kasimir oli lähtenyt liikkeelle Lembergistä, mutta huhut osoittautuivatkin vääriksi, sillä Kasimir oli yhä paikallaan kartuttaen sotajoukkoaan ja odottaen Sapiehaa. Hänen voimansa kasvoi päivä päivältä, ja samaan aikaan Kaarle Kustaa yhä heikkeni.

— Ei se ole sotajoukko eikä armeija, vaan hautajaissaatto! — sanoivat vanhat soturit Jan Kasimirille ruotsalaisista.

Kuningas itse vakuutti menevänsä Lembergiin, mutta hän petti sekä muita että itseään. Ei ollut hänen mentävä Lembergiin, vaan ajateltava vain, miten itsensä pelastaisi. Ei ollut edes varmaa, että Jan Kasimir oli Lembergissä, ja joka tapauksessa hän saattoi vetäytyä aina Podoliaan asti ja houkutella viholliset kauas aroille, missä oli kuolema auttamattomasti kohtalona.

Douglas meni Przemysliä vastaan koettaakseen, voisiko edes tuon linnoituksen valloittaa, mutta palasi tyhjin toimin. Tuho lähestyi hitaasti, mutta varmasti. Armeijan mieliala lamautui. Ennen tervehtivät rykmentit Kaarle Kustaata aina riemuhuudoin, kun hän näyttäytyi, nyt seisoivat ne alakuloisina ja äänettöminä. Leiritulien ääressä nälkiintyneet ja uupuneet sotamiehet puhuivat enemmän Czarnieckista kuin omasta kuninkaastaan. Hänet oli nähty kaikkialla. Ja omituista! Kun pariin päivään ei mikään tiedustelujoukko kadonnut, kun meni muutamia öitä ilman että kuultiin hälyytystä ja huutoja: "Allah!", "Iske!", "Lyö!", niin levottomuus vain kasvoi.

— Czarnieckia ei näy! Mene tiedä, mitä hän valmistelee! — sanoivat sotamiehet.

Kaarle Kustaa pysähtyi muutamaksi päiväksi Jaroslawiin miettimään, mitä oli tehtävä. Kun taas levisi huhuja, että Jan Kasimir oli lähtenyt Lembergistä, päätti Kaarle Kustaa ottaa selville, missä tämä oikein oli.

Tätä varten sai eversti Kannenberg käskyn mennä San-joen yli ja tuhat ratsumiestä mukanaan kulkea länttä kohti.

— Kenties teistä riippuu koko sodan tulos ja meidän kaikkien kohtalo! — sanoi kuningas hänelle hänen lähtiessään.

Paljon riippui todellakin tästä retkestä. Ensiksikin oli Kannenbergin tehtävänä hankkia sotajoukolle muonaa. Jos hän sen lisäksi saisi varman tiedon siitä, missä Jan Kasimir oli, niin Ruotsin kuningas aikoi heti kaikkine joukkoineen hyökätä "puolalaista Dariusta" vastaan, tuhota hänen sotajoukkonsa ja, jos hyvin kävisi, saada hänet itsensäkin käsiinsä.

Kannenberg sai senvuoksi parhaat sotilaat ja hevoset. Valinta toimitettiin erittäin huolellisesti, kun eversti ei voinut ottaa mukaansa jalkaväkeä eikä tykkejä, vaan ainoastaan sellaisia miehiä, jotka saattoivat avoimella kentällä sapeli kädessä ryhtyä taisteluun puolalaista ratsuväkeä vastaan.

Maaliskuun 20 päivänä tämä joukko lähti. Miehet olivat toivehikkaita, sillä tässä erikoistapauksessa he olivat saaneet syödä kyllikseen. Muitten annoksia oli vähennetty, mutta heille lisätty ja täytetty heidän lekkerinsä viinalla. Iloisesti laulellen he kulkivat yli heille rakennetun sillan ja huusivat heidän lähtöään katseleville tovereille:

Kaikki oli liittoutunut heitä vastaan. Tuskin ne olivat lähteneet, kun ruotsalaiset sapöörit purkivat sillan rakentaakseen sijaan vankemman tykkien kuljetusta varten. Kannenbergin miehet kulkivat tällä välin eteenpäin. Sotamiesten kypärät kimaltelivat auringon paisteessa, kunnes katosivat tiheään metsään.

He olivat kulkeneet puoli penikulmaa kohtaamatta mitään. Ylt'ympäri oli hiljaista ja metsä näytti olevan aivan tyhjä. He pysähtyivät lepuuttamaani hevosiaan ja jatkoivat sitten hitaasti matkaa. Viimein he tulivat Wielkie Oczyyn, jossa ei ollut yhtään elävää sielua.

— Nähtävästi on täällä tiedetty tulomme! — sanoi hän majuri Svenolle. —
Mutta Czarniecki lienee muualla, koska ei ole ollut meitä väijymässä.

— Menemme eteenpäin vaikka Tembergiin asti, joka ei ole ylen kaukana.
Meidän on saatava kiinni joku, jolta saamme varman tiedon kuningas Jan
Kasimirista.

— Jos kohtaisimmekin muutamia tuhansia noita rahjuksia, jotka nimittävät itseään nostoväeksi, niin emme sellaisten sotilasten armoille antaudu.

— Mutta voimme kohdata säännöllistäkin sotaväkeä. Meillä ei ole tykkejä, jotka juuri silloin olisivat tärkeimmät kaikesta.

— Silloin peräydymme ajoissa ja viemme kuninkaalle tiedon vihollisesta.
Ne taas, jotka tahtovat tukkia paluutiemme, hakkaamme maahan.

Kun he uudelleen Wielkie Oczyn tuolla puolen painautuivat metsään, etenivät he entistä varovaisemmin. Viisikymmentä miestä ratsasti edellä ladatut musketit käsissä ja katseli tarkasti joka puolelle. Ketään ei kuitenkaan nähty.

Viimein, noin tunnin ratsastettuaan, näki kaksi ensimmäisenä ratsastavaa soturia tien tehtyä jyrkän mutkan edessään noin neljänsadan askelen päässä ratsastajan.

Päivä oli kirkas ja aurinko paistoi heleästi, minkä vuoksi edessä olevan ratsastajan ulkomuodon saattoi selvästi erottaa. Hän oli pienikokoinen sotilas komeassa ulkomaalaisessa puvussa. Kenties hän näytti pienemmältä kuin oli sen vuoksi, että hän istui suuren, hyvän hevosen selässä.

Mies ratsasti hitaasti omia aikojaan aivan kuin ei näkisi, että sotajoukko on tulossa hänen jäljestään.

Samassa saapui muukin etujoukko sinne. Pienikokoinen ratsastaja pysähdytti myös hevosensa ja käänsi sen ruotsalaisiin päin aivan kuin asettuakseen heidän tielleen.

— Tuolla on toinen! Kolmas! Neljäs! Koko joukko! — alettiin äkkiä huudella ruotsalaisten riveissä.

Tien molemmilta puolin alkoi tulla esiin ratsumiehiä, ensin yksitellen, sitten kaksi ja kolme yhdessä. Kaikki asettuivat miehen rinnalle, joka oli ensin nähty.

Mutta nyt oli jo ruotsalaisten toinenkin, Svenon johtama, joukko ja lopulta myös pääjoukko Kannenbergin johdolla saapunut etujoukkojen luo. Kannenberg ja Sveno ratsastivat heti etunenään.

— Tunnen nuo miehet! — huudahti Sveno heti. — Ne ovat Czarnieckin väkeä! Hän on varmasti täällä!

Näitä sanoja seurasi täydellinen, miltei kaamea hiljaisuus. Kuului vain hevosten suitsien kalahtelua.

— Vainuan tässä jotakin ansaa! — sanoi Sveno. — Heitä on liian vähän tehdäkseen meille vastarintaa, mutta metsässä saattaa piillä muita.

— Tepä olette oivallinen neuvonantaja! — vastasi eversti rypistäen kulmiaan. — Kannattiko lähteä liikkeellekään, jos muutamia kymmeniä partiolaisia nähtyämme jo pyörrämme takaisin? Eteenpäin!

Ruotsalainen joukko lähti liikkeelle hyvässä järjestyksessä. Välimatka molempien joukkojen välillä lyheni.

— Valmiit ampumaan! — komensi Kannenberg, Ruotsalaisten musketit liikahtivat aivan yht'aikaa, ja niiden rautaiset kaulat suuntautuivat puolalaisia ratsumiehiä kohti.

Mutta ennen kuin ruotsalaisten pyssyt pamahtivat, käänsivät puolalaiset hevosensa ja pakenivat epäjärjestyksessä.

— Eteenpäin! — komensi Kannenberg. Joukko syöksähti eteenpäin niin että maa järisi ratsujen sitä polkiessa.

Metsä alkoi kaikua takaa-ajajien ja takaa-ajettujen huudoista. Joko olivat ruotsalaisten hevoset parempia tahi puolalaisten hevoset väsyneitä, sillä noin neljännestunnin kuluttua alkoi joukkojen välimatka lyhetä.

Mutta samalla tapahtui jotakin omituista. Puolalainen ratsumiesjoukko, joka alussa oli ollut aivan epäjärjestyksessä, järjestyi paetessaan yhä paremmin, aivan kuin kulun vauhti olisi paiskellut rivejä toistensa viereen.

— Herra eversti! Tämä ei ole tavallinen partiojoukko, vaan säännöllistä sotaväkeä, joka vain on pakenevinaan ja houkuttelee meidät ansaan!

Tie alkoi hiukan kohota ylöspäin ja tuli yhä leveämmäksi, metsä harveni, ja sen reunassa näkyi jo suuri kenttä, jota ympäröi joka puolelta tiheä metsä.

Puolalainen ratsumiesjoukko lisäsi vauhtia, ja nyt oli selvää, että se oli ensin tahallaan kulkenut hitaammin, sillä vähässä ajassa se pääsi niin kauas edelle, että ruotsalainen päällikkö huomasi mahdottomaksi sitä saavuttaa.

Kun hän sitten saapui kedon puoliväliin ja vihollinen oli jo sen toisessa reunassa, alkoi hän hidastuttaa kulkuaan. Mutta hänen suureksi ihmeekseen puolalaiset eivät puikahtaneetkaan metsään, vaan koko joukko asettui suuren kaaren muotoon ja käännähti ruotsalaisiin päin asettuen oivalliseen taistelujärjestykseen niin tottuneesti, että vastustajakin ihmetteli.

— Niin on! — huudahti Kannenberg. — Se on säännöllistä sotaväkeä. Mitä hittoa ne tahtovat?

— Ne hyökkäävät kimppuumme! — huusi Sveno. Samassa joukko alkoikin lähestyä. Pieni ritari suuren ratsunsa selässä huusi jotakin miehilleen ja antoi merkkejä sapelillaan. Ilmeisesti hän oli johtaja.

Hyökkääjäin hevoset kiitivät jo kovinta vauhtiaan korvat luimussa, niin että jalat tuskin koskettivat maata. Ratsastajat painautuivat hevosen kaulaa vastaan ja sen harjan peittoon. Ensi rivissä olevat ruotsalaiset näkivät vain satoja tulisia hevosten silmiä edessään. Kuin myrsky kiiti ratsujoukko heitä kohti.

— Jumala kanssamme! Ruotsi! Ampukaa! — komensi Kannenberg nostaen miekkansa.

Kaikki musketit pamahtivat, mutta samalla hetkellä törmäsi puolalainen ratsujoukko ruotsalaisiin sellaisella voimalla, että ensimmäiset ruotsalaiset rivit paiskautuivat oikealle ja vasemmalle, ja puolalaiset tunkeutuivat sakeaan mies- ja hevosjoukkoon niinkuin kiila puuhun. Syntyi kauhea mellakka, panssari kalahti panssariin, sapeli sapeliin, hevoset hirnuivat, kuolevat miehet päästivät valitushuutoja, ja koko metsä alkoi kaikua taistelun melskeestä.

Ruotsalaiset hämmästyivät ensin, mutta selvisivät pian hämmästyksestään ja tekivät ankaraa vastarintaa. Heidän joukkonsa siivet saarsivat suoraan eteenpäin puskevat puolalaiset väliinsä. Ruotsalaisten keskusta väistyi puolalaisten edestä, mutta sivustat pusersivat niitä yhä lujemmin yhteen voimatta kuitenkaan hajoittaa puolalaisten rivejä. Sapelit ja miekat heiluivat, ja voitto oli jo kallistumassa ruotsalaisten puolelle, kun äkkiä synkästä metsästä tuli esille toinen joukko ja kiiti huutaen taistelupaikalle.

Ruotsalaisten koko oikea siipi kääntyi heti Svenon johdolla uutta vihollista vastaan, jonka tottuneet ruotsalaiset sotilaat heti tunsivat husaarijoukoksi.

Sitä johti mies, joka ratsasti kauniilla, viirukkaalla hevosella ja jolla oli yllään lyhyt viitta sekä päässä haikaran sulalla koristettu ilveksennahkainen lakki, Hänet saattoi selvästi erottaa, sillä hän ratsasti muutaman askelen erillään tulijain sivulla.

Sveno loi epätoivoisen katseen taivaaseen, kannusti sitten hevostaan ja syöksyi eteenpäin.

Czarniecki johti husaarit muutaman askelen päähän taistelupaikasta, ja kun ne olivat parhaassa vauhdissa, kääntyi hän itse takaisin.

Samassa tuli metsästä esille kolmas osasto. Czarniecki ratsastajineen luo ja johti sitä. Komentosauvallaan hän osoitti, mihin kenenkin oli asetuttava. Hän oli kuin isäntä, joka ohjaa elonleikkaajat pellolle ja jakaa heidän kesken työn.

Sitten tuli neljäs joukko ja vielä viides. Hän asettui viidennen joukon etunenään ja hyökkäsi taisteluun.

Husaarit olivat jo saaneet ruotsalaisten oikean siiven peräytymään ja hajoittivat sen kohta kokonaan. Kolme muuta osastoa piiritti tataarilaiseen tapaan ruotsalaisjoukon ja alkoi huutaen hakata sitä sapeleilla ja pistellä keihäillä ja lopuksi kirkuen ja murhaten ajaa sitä takaa.

Kannenberg huomasi joutuneensa ansaan ja johtaneensa joukkonsa suoraan surman suuhun. Ei ollut enää kysymystäkään voitosta. Hän tahtoi vain pelastaa mahdollisimman monta miehistään ja antoi peräytymiskäskyn. Ruotsalaiset lähtivät täyttä laukkaa ratsastamaan samaa tietä, jota olivat tulleet, ja Czarnieckin miehet seurasivat heidän kintereillään niin lähellä, että puolalaisten hevosten hengitys lämmitti ruotsalaisten hartioita.

Näissä oloissa ei peräytyminen voinut tapahtua järjestyksessä. Parhaat hevoset pääsivät edelle, ja pian oli Kannenbergin oivallinen joukko vain suin päin pakeneva, epäjärjestykseen joutunut ryhmä miehiä, jotka melkein vastarintaa tekemättä antoivat hakata itsensä maahan.

Mitä pitemmälle pakoa jatkui, sitä suuremmaksi tuli hämminki, sillä puolalaisetkaan eivät ajaneet takaa järjestetyissä riveissä, vaan kukin laski täyttä laukkaa kenen kimppuun vain halusi.

Puolalaiset olivat säälimättömiä. Etumaisena takaa-ajajien joukossa oli Wolodyjowski laudalaisineen. Hän oli se ratsastaja, joka ensin oli houkutellut ruotsalaiset ansaan, hän oli aloittanut hyökkäyksen ja taisteli nyt nopeasti kiitävän hevosensa selässä verenhimoisena ja innostuneena kostaakseen aikaisemmin kärsityn tappion. Yhtä nopeasti kuin sammutetaan kynttilä hän sammutti jokaisesta tapaamastaan ruotsalaisesta elämän. Toisinaan hän hyökkäsi kahden kolmen tahi neljänkin miehen ryhmiä vastaan, ja hetkistä myöhemmin juoksivat hevoset ilman ratsastajia hänen edessään. Turhaan moni ruotsalainen ojensi häntä kohtaan miekkansa kahvan pyytäen äänellään ja silmillään armahdusta; Wolodyjowski ei edes pysähdyttänyt hevostaan, vaan suuntasi sapelinsa kärjen hänen kaulaansa kohti, ja ruotsalainen levitti kätensä, sopersi kalvennein huulin jonkin sanan ja vaipui kuoleman pimeyteen.

Tämän julman menon huomasi urhoollinen Sveno, huusi muutamia parhaista miehistään luokseen ja päätti uhraamalla oman henkensä pidättää vaikkapa: vain hetken takaa-ajoa ja pelastaa toiset. Nämä miehet käänsivät hevosensa ja asettuivat miekkoineen takaa-ajajien tielle. Kun Wolodyjowski näki tämän, ei hän epäröinyt vähääkään, vaan kannusti hevostaan ja hyökkäsi heidän keskelleen.

Silmänräpäyksessä retkahti kaksi päätä hevosen kaulalle. Kymmenkunta miekkaa suunnattiin Wolodyjowskin rintaa kohti, mutta samalla hetkellä tulivat hänen avukseen Skrzetuskit, Jozwa Butrym Jalaton, Zagloba ja Roch Kowalski, josta Zagloba sanoi, että hän kulkee silmät kiinni ja uneksien hyökkäyksenkin aikana ja herää vasta, kun rinta kosketta vihollisen rintaa.

Wolodyjowski pujahti satulan alle niin nopeasti, että miekat hakkasivat tyhjää ilmaa. Tämän keinon hän oli oppinut Bialogrodin tataarilaisilta, ja kun hän oli pienikokoinen ja uskomattoman ketterä, niin hän oli kehittynyt tässä taidossaan niin täydelliseksi mestariksi, että saattoi hämmästyttävällä tavalla kadota näkyvistä hevosen vatsan alle tahi kaulan suojaan. Näin hän katosi nytkin, ja ennenkuin hämmästyneet ruotsalaiset tajusivat, mitä oli tapahtunut, oli hän taas satulassa peloittavana kuin ilves, joka hyppää puusta koirien niskaan. Samalla kertaa auttoivat toveritkin häntä levittäen kuolemaa ja hämminkiä ympärilleen. Yksi ruotsalaisista ojensi pistolin Zagloban rintaa kohti mutta Roch Kowalski, jolla ei ollut tilaisuutta siinä vetää miekkaansa, iski ruotsalaista nyrkillään niin että tämä putosi hevosen selästä. Zagloba päästi ilohuudon ja iski ohimoon itse Svenoa, joka heti kädet ojolla painui hevosensa kaulaa vastaan. Sen nähdessään muut ruotsalaiset lähtivät pakoon, mutta Wolodyjoswki, Jozwa Jalaton ja molemmat Skrzetuskit ajoivat heitä takaa ja surmasivat heidät.

Takaa-ajoa jatkui kauan. Ruotsalaisten hevoset olivat aivan uuvuksissa ja kompastuivat tavan takaa. Tuhannesta ratsumiehestä, jotka olivat lähteneet Kannenbergin kanssa, oli lopulta jäljellä vain sata ja muutamia kymmeniä. Loput makasivat pitkänä rivinä tien vieressä. Mutta tuo jäljellejäänyt joukkokin pieneni yhä, sillä puolalaiset jatkoivat yhä ahdisteluaan.

Viimein tultiin ulos metsästä. Jaroslawin tornit näkyivät selvästi taivaan siinnossa, ja pakenevien sydämiin syttyi toivon kipinä. Jaroslawissa oli itse Ruotsin kuningas koko sotajoukkonsa kanssa ja saattoi tulla heille avuksi.

He olivat unhottaneet, että heidän mentyään yli joen silta oli heti purettu.

Czarniecki joko tiesi tämän vakoojiensa kautta tahi tahtoi vartavasten näyttäytyä Ruotsin kuninkaalle ja tämän nähden tuhota tuon onnettoman ukon viimeisetkin jäännökset. Oli miten oli, hän jatkoi yhä takaa-ajoa aivan kuin olisi tahtonut rynnätä suoraan Jaroslawia vastaan.

Viimein oltiin niin lähellä sillan paikkaa, että huudot kuuluivat ruotsalaisten leiriin asti. Joukko upseereita ja sotamiehiä juoksi katsomaan, mitä joen toisella puolen oli tekeillä. He tunsivat heti ratsumiehet, jotka aamulla olivat lähteneet leiristä.

Samassa nelisti paikalle itse kuningas ja hänen jäljessään Wittenberg,
Forgell, Müller ja muita kenraaleja.

— Hyvä Jumala! Silta ei ole valmis! — huudahti Wittenberg. — Ne surmataan joka mies!

Kuningas katseli kevättulvien paisuttamaa jokea. Sen keltaiset aallot olivat kuohupäisiä, eikä ollut ajattelemistakaan, että siitä olisi voinut päästä uimalla yli.

Pakenevat ja takaa-ajajat lähenivät rantaa, ja ruotsalaisten nähden hakattiin maahan Kannenbergin viimeisetkin miehet. Koko ruotsalainen armeija ryntäsi yhtenä miehenä Sanin jyrkälle rannalle. Jalkaväki, ratsuväki ja tykkiväki sekaantui toisiinsa, ja kaikki katselivat niinkuin muinoin katseltiin Rooman sirkuksessa näytelmää, mutta katselivat huulet yhteen puristettuina, epätoivo sydämessä ja katseissa ja tuntien voimattomuutensa. Väliin kohosi katsojain rinnasta kauhun huuto, väliin he itkivät, ja sitten taas vallitsi hiljaisuus. Ne tuhat miestä, jotka Kannenberg oli saanut johdettavakseen, olivat koko Ruotsin armeijan ylpeys. Ne olivat veteraaneja, jotka olivat niittäneet kunniaa monissa maissa ja lukemattomissa taisteluissa. Mutta nyt ne juoksentelivat kuin hätääntyneet lampaat niityllä ja tulivat niinkuin lampaat teurastetuiksi. Tuo ei ollut enää taistelua, vaan pyydystystä. Pyörremyrskyn tavoin kiertelivät julmat puolalaiset ratsumiehet aukealla kedolla huudellen monenkaltaisilla äänillä ja ajaen takaa ruotsalaisia. Toisinaan ajoi yhtä ainoata miestä kymmenkunta puolalaista, toisinaan ahdisteli yhtä vain yksi. Moni saavutettu ruotsalainen vain nojautui satulassa eteenpäin helpottaakseen vihollisen työtä; jotkut ryhtyivät taisteluun, mutta huonolla menestyksellä, sillä käsikähmässä eivät ruotsalaiset vetäneet vertoja puolalaisille aatelismiehille, jotka olivat verrattomia miekkailijoita.

Mutta kauheimmin kaikista puolalaisista raivosi pieni ritari, joka istui komean ja nopealiikkeisen hevosen selässä. Pian alkoi koko ruotsalainen sotajoukko seurata hänen toimiaan, sillä kenet hän saavutti, se sai surmansa niin nopeasti, että ei tiedetty kuinka se oli tapahtunut, niin vähän liikutti hän miekkaansa suistaessaan miehiä satulasta. Viimein hän huomasi itse Kannenbergin, jota muutamat toverit ajoivat takaa. Hän komensi heitä jättämään takaa-ajonsa ja meni itse häntä vastaan.

Ruotsalaiset toisella rannalla katselivat hengitystään pidätellen. Itse kuningas meni aivan rantaan saakka, ja hänen sydämensä löi kiivaasti pelon ja toivon vallassa. Kannenberg, joka oli ylhäinen herra ja kuninkaan sukulainen, oli jo lapsuudesta saakka saanut opetusta italialaisilta miekkailumestareilta, eikä hänellä ollut miekkailussa vertaistaan koko Ruotsin armeijassa. Huomattuaan takaa-ajon olevan lopussa hän päätti, kun hän nyt oli menettänyt joukkonsa, pelastaa edes kunniansa kuninkaan silmissä.

Kuin salama hän kiiti pientä ritaria kohti ja samoin tämä häntä vastaan. Kannenberg aikoi työntää miekkansa kahvaa myöten vastustajansa rintaan, mutta sai heti huomata kohdanneensa vertaisensa, sillä hänen miekkansa liukui pitkin puolalaisen ritarin miekan terää, ja hänestä tuntui, kuin hänen kätensä olisi äkkiä turtunut. Vaivoin hän sai torjutuksi iskun, jonka vastustaja samassa häneen suuntasi. Onneksi hevoset sillä hetkellä sivuuttivat toisensa.

Molemmat kääntyivät samalla kertaa ympäri la lähestyivät toisiaan nyt hitaammin. Kannenberg painautui satulassaan kokoon, niin että hän muistutti lintua, jonka pöyhistyneistä höyhenistä pistää esille vain nokka. Hän oli oppinut eräältä firenzeläiseltä peloittavan, kavalan ja melkein vastustamattoman piston, joka oli semmoinen, että vastustajan rintaan suunnattu miekka yllättävällä liikkeellä tähdättiinkin kaulaan. Tätä hän oli päättänyt nyt käyttää.

Varmana asiastaan hän ratsasti yhä hitaammin, mutta Wolodyjowski (hän oli tuo pieni ritari) lähestyi hyvää vauhtia. Hetken ajan hän aikoi käyttää tataarilaista temppuaan ja keikahtaa hevosen vatsan alle, mutta kun hänen vastassaan oli vain yksi mies ja katselijoina kaksi sotajoukkoa, niin hän häpesi luopua ritarien taistelutavasta, vaikka aavistikin, että jotakin erikoista oli odotettavissa.

Kannenberg köyristyi entistä enemmän ja melkein katosi hevosen kaulan taakse. Mutta äkkiä hän pisti päänsä esille kuin käärme ja löi voimakkaan lyönnin miekallaan.

Mutta samassa Wolodyjowskin miekka oli alkanut suhisten pyöriä ilmassa, miekka lennähti pois ruotsalaisen kädestä, ja Wolodyjowskin säilä leikkasi Kannenbergilta osan nenästä ja huulista ja tunkeutui syvälle olkapäähän.

Maailma musteni onnettoman ruotsalaisen silmissä, ja hän horjahti satulassaan, mutta ei pudonnut maahan, sillä Wolodyjowski tarttui hänen käsivarteensa.

Huuto kohosi toisella rannalla ruotsalaisten rinnoista. Zagloba kiiruhti pienen ritarin luo ja sanoi:

— Herra Michal, minä tiesin että käy noin, mutta olin valmistautunut jo kostamaan puolestanne!

— Hän oli mestari! — vastasi Wolodyjowski. — Ottakaa hänen hevostaan suitsista, sillä hän on kelpo mies!

— Haa! Jos ei tuota jokea olisi tuossa, niin voitaisiin pistäytyä tuonne noiden luo juttusille! Minä olisin ensimmäinen…

Hänen puheensa keskeytti luotien vinkuna. Hän ei lopettanut lausettaan, vaan huudahti:

— Eivät niiden luodit ole vaarallisia, — vastasi Wolodyjowski, — sillä he ovat liian kaukana!

Heidän ympärilleen oli kokoontunut puolalaisia ritareita, jotka onnittelivat Wolodyjowskia ja katselivat häntä ihaillen. Wolodyjowski vain kierteli viiksiään, sillä hän oli hyvin tyytyväinen itseensä.

Mutta toisella rannalla ruotsalaisten joukossa oli kuhinaa kuin mehiläispesässä. Tykkiväki toi esille tykkejä, ja senvuoksi puolalaisessa joukossa torvet soivat peräytymismerkin. Sen kuultuaan jokainen kiiruhti oman joukko-osastonsa luo, ja pian kaikki seisoivat järjestyksessä. He vetäytyivät metsän reunaan, mutta pysähtyivät siihen ikäänkuin jättäen taistelukentän viholliselle ja kehoittaen tätä tulemaan joen toiselle puolelle. Rintaman edessä ratsasti mies, jolla oli yllään lyhyt viitta ja haikaran sulalla koristettu ilveksennahkalakki päässä sekä kullattu komentosauva kädessä.

Hänet saattoi selvästi nähdä, sillä laskevan auringon säteet valaisivat häntä, ja hän ratsasti rykmenttien edessä aivan kuin tarkastaen niitä. Kaikki ruotsalaiset tunsivat hänet heti ja alkoivat huutaa:

Hän puhui päälliköiden kanssa. Kauimmin nähtiin hänen viivähtävän sen ritarin kohdalla, joka oli voittanut Kannenbergin, ja laskevan kätensä hänen olalleen. Sitten hän kohotti komentosauvansa, ja rykmentit alkoivat hitaasti toinen toisensa jälkeen poistua metsään.

Aurinko laski. Jaroslawissa alkoivat kirkkojen kellot soida. Poistuvat rykmentit alkoivat silloin laulaa: "Herran enkeli ilmestyi Pyhän Neitsyt Maarian luo." Tämän laulun kaikuessa he häipyivät ruotsalaisten näkyvistä.

VIIDES LUKU.

Sinä iltana kävivät ruotsalaiset makaamaan mitään syömättä ja ilman toivoa saada seuraavana päivänä mitään, millä itseään vahvistaisivat. Nälän tuska esti heitä saamasta untakin. Ennenkuin kukko toisen kerran kiekui, alkoivat nuutuneet sotamiehet yksitellen ja ryhmissä hiipiä ulos leiristä ryöstämään Jaroslawin ympäristössä olevia kyliä. Rohkeutta antoi heille se, että Czarniecki oli joen toisella puolella, ja jos hän olisikin jo tullut yli joen, niin oli heistä kuolemakin parempi kuin nälkä. Kurin laita oli jo niin ja näin, kun noin puolitoistatuhatta miestä poistui tällä tavoin leiristä kuninkaan ankarasta kiellosta huolimatta.

He alkoivat ryöstää ja polttaa, mutta ani harvain heistä oli suotu palata takaisin leiriin. Czarniecki oli tosin Sanin tuolla puolen, mutta tälläkin puolen jokea kierteli aatelis- ja talonpoikaisjoukkoja. Vahvin niistä, sotaisista aatelisista kokoon pantu Strzalkowskin joukko oli samana yönä saapunut Prochnikiin. Kun Strzalkowski näki tulipalojen loimut ja kuuli muskettien paukkeen, niin hän hyökkäsi ryöstäjien kimppuun. Ruotsalaiset puolustautuivat uljaasti, mutta Strzalkowski voitti ja surmasi heidät. Muissa kylissä toiset joukot tekivät samoin. Pakenevia ajettiin takaa aina ruotsalaisten leirin läheisyyteen saakka, ja tämä synnytti pelkoa ja hämmennystä. Kuului tataarin-, unkarin ja puolankielisiä huutoja, ja tämä sai ruotsalaiset luulemaan, että heidän kimppuunsa on käynyt vahva sotajoukko, mahdollisesti itse kaani tataarilaisjoukkoineen.

Syntyi pakokauhu, jota tähän saakka ei koskaan ollut tapahtunut, ja upseerit saivat vain suurella vaivalla järjestyksen palautetuksi. Kuningas, joka aamun koitosta asti oli istunut hevosen selässä, ymmärsi aseman ja mitä kaikesta voisi olla seurauksena. Hän kutsui heti neuvottelukokouksen koolle.

Tämä kokous ei kestänyt kauan, sillä vain yksi mahdollisuus oli olemassa. Sotajoukon henki oli huono, miehillä ei ollut syötävää, ja vihollisen voimat lisääntyivät yhä.

Ruotsalainen Aleksanteri, joka oli luvannut ajaa puolalaista Dariusta takaa vaikkapa tataarilaisille aroille, ei nyt voinut ajatella takaa-ajon jatkamista, vaan hänen täytyi ajatella omaa pelastustaan.

— Voimme palata Sanin vartta pitkin Sandomiriin ja jatkaa sieltä Veikseliä pitkin Varsovaan ja Preussiin, — sanoi Wittenberg. — Näin pelastumme perikadosta.

— Niin monta voittoa, niin paljon vaivoja, näin suuri maa valloitettu, ja kaiken päälle on pakko kääntyä takaisin!

Kuningas, joka tähän saakka ei ollut puhunut mitään, nousi osoittaen sillä kokouksen päättyneen ja sanoi:

Rummut alkoivat päristä ja torvet kajahdella ruotsalaisten leirissä. Uutinen, että lähdetään paluumatkalle, kulki silmänräpäyksessä leirin päästä päähän. Tämä sanoma otettiin vastaan ilohuudoin. Olivathan linnoitukset vielä ruotsalaisten käsissä, ja niissä odotti levähdys, muona ja turvallisuus.

Päälliköt ja sotamiehet ryhtyivät niin innokkaasti lähtövalmistuksiin, että tuo innostus, kuten Douglas sanoi, oli meikein häpeällistä.

Douglas itse sai kuninkaalta määräyksen mennä etujoukkojen kanssa järjestämään ylimenoja ja tutkimaan tienoita. Kohta hänen jälkeensä lähti koko armeija liikkeelle taistelujärjestyksessä. — Etunenässä kulki tykistö, takana kuormasto, vierellä jalkaväki, Sotatarvikkeet ja teltat kuljetettiin aluksilla jokea pitkin.

Nämä varokeinot eivät olleet turhia, sillä tuskin oli lähdetty liikkeelle, kun ruotsalaisten takajoukot huomasivat jäljessä seuraavan puolalaisia ratsumiehiä, eivätkä nämä senjälkeen koskaan kadonneet näkyvistä. Czarniecki oli koonnut kaikki joukkonsa ja kaikki lähiseuduilla liikkuvat partiojoukot, pyysi kuninkaalta lisäjoukkoja ja seurasi ruotsalaisten kintereillä. Jo ensimmäisessä yöpymispaikassa oli pakko hälyyttää sotajoukko valveille. Puolalaiset joukot tulivat niin lähelle leiriä, että oli pakko lähettää muutamia tuhansia jalkamiehiä tykkien kera heitä vastaan. Jonkin aikaa kuningaskin luuli Czarnieckin todella aikovan hyökätä, mutta tämä tapansa mukaan lähetti vain erillisiä joukkoja. Hurjasti huutaen ne hyökkäsivät, mutta vetäytyivät kohta taas takaisin. Koko yön kesti tätä menoa, eikä ruotsalaisten yölevosta tullut mitään.

Czarnieckille sen sijaan kuningas lähetti lisää kaksi rykmenttiä ratsuväkeä ynnä kirjeen, jossa hän ilmoitti, että hetmanit pian tuovat joukkonsa avuksi ja että kuningas itse lähtee kohta sen jälkeen mukanaan jalkaväki ja tataarilaisjoukot. Häntä pidättivät enää vain neuvottelut kaanin, ruhtinas Rakoczin ja keisarin kanssa. Czarniecki oli tästä sanomasta riemuissaan, ja kun ruotsalaiset seuraavana aamuna lähtivät jatkamaan matkaansa Veikselin ja Sanin yhtymäpaikkaa kohti, hän sanoi eversti Polanowskille:

— Ja me, — sanoi Zagloba, — teemme niinkuin se kalastaja, joka soitti kaloille huilua ja tahtoi että ne tanssisivat, mutta kun ne eivät sitä halunneet tehdä, niin hän veti ne rannalle; siinä ne kyllä hyppivät, mutta hän pieksi niitä kepillä ja sanoi: "Senkin mokomat, silloin olisi pitänyt tanssia, kun minä pyysin!"

— Ne tanssivat kyllä, kun herra marsalkka Lubomirski tulee joukkonsa kanssa, johon kuuluu viisituhatta miestä!

— Tänään saapui muutamia aatelismiehiä, — sanoi Zagloba, — ja nämä vakuuttivat, että hän on tulossa valtateitä myöten, mutta yhtyykö hän meihin, sen sijaan että sotisi omin päin, se on eri asia!

— Hän on hyvin ylpeä ja kunnianhimoinen herra. Tunnen hänet hyvin ja olen ollut hänen uskottunsa. Tutustuin häneen, kun hän oli vielä nuorukainen, Krakovan linnanpäällikön Stanislawin hovissa. Hän harjoitteli siihen aikaan miekkailua ranskalaisten ja italialaisten johdolla ja vihastui minuun kovin, kun sanoin hänelle, että ne olivat poropeukaloita, joista yksikään ei kykenisi vastustamaan minua. Me löimme vetoa, ja minä kellistin seitsemän heistä maahan. Sen jälkeen hän otti oppia minulta, eikä vain miekkailussa, vaan sotataidossakin. Hän on luonnostaan hieman paksupäinen, ja sen, mitä hän osaa, hän on oppinut minulta.

— Exemplum: herra Wolodyjowski on toinen oppilaani. Hänestä minulla on todella iloa.

Czarniecki ei kuullut keskustelun jatkoa, sillä Zagloban sanat olivat saattaneet hänet syviin mietteisiin. Hänkin tunsi Lubomirskin kunnianhimon ja oli varma siitä, että tämä tahtoo joko tehtäväksi hänen päänsä mukaan tahi toimia omin päin, vaikkapa siitä olisi vahinkoa valtiolle.

Czarnieckin ankarat kasvot synkistyivät senvuoksi, ja hän alkoi kierrellä viiksiään.

— Ahaa! — kuiskasi Zagloba Jan Skrzetuskille. — Czarniecki vainuaa jotakin, sillä hän muuttuu yhä enemmän kotkan näköiseksi. Kohta hän iskee kyntensä johonkin!

— Minä tunnen hänet ja otan mielelläni mennäkseni, — vastasi Jan
Skrzetuski.

— Hyvä! — vastasi Czarniecki. — Mitä ylhäisempi lähettiläs, sitä parempi.

Asia oli niin, että Czarnieckilla oli hopeainen kitalaki sen jälkeen kuin kuula oli vienyt hänen omansa. Kun hän oli liikutettu, vihainen tahi levoton, niin hänen äänensä aina muuttui teräväksi ja rämiseväksi.

— Mielelläni! — vastasi Zagloba. — Jos minä en saa mitään aikaan, niin silloin ei saa kukaan muukaan. On soveliaampaakin, että niin ylhäissyntyisen herran luo saapuu kaksi miestä.

— Vain valtio on korkea ja suuri! Sen veroisia syntyperänsä nojalla ei ole olemassa, vaan ihmiset ovat kaikki pieniä, ja nielköön maa sen, joka tämän unhottaa!

Nämä sanat lausuttiin äänensävyllä, joka sai kaikki vaikenemaan. Czarniecki oli murheellinen ajatellessaan, että marsalkan kunnianhimo voi haitata häntä työssä isänmaan pelastamiseksi. Viimein hän kuitenkin rauhoittui ja sanoi:

— Minun on siis kirjoitettava kirje. Pyydän teitä seuraamaan minua, hyvät herrat!

Jan Skrzetuski ja Zagloba lähtivät hänen mukanaan, ja puoli tuntia myöhemmin he jo nousivat hevosen selkään lähteäkseen Radymnoon, koska kerrottiin marsalkan olevan sotajoukkoineen siellä.

— Jan! — sanoi Zagloba koputellen nahkakoteloa, jossa oli Czarnieckin kirje. — Ole niin ystävällinen ja anna minun itseni puhua herra marsalkan kanssa!

— En, sanoin sen vain siksi, että kieli ei kangistuisi suussa eikä henki lakkaisi kulkemasta, mikä helposti tapahtuu, jos on liian kauan vaiti. En ole häntä tuntenut enkä opettanut. Eikö minulla muka ole ollut parempaa tekemistä kuin olla karhuntanssittajana ja opettaa herra marsalkkaa asettumaan takakäpälilleen? Mutta se on samantekevää. Siitä, mitä ihmiset hänestä kertovat, olen huomannut, mikä hän on miehiään, ja minä osaan kyllä kyniä hänet niinkuin keittäjätär kanan. Mutta yhtä asiaa pyydän sinulta: älä mainitse sanallakaan, että minulla on kirje herra Czarnieckilta, älä edes viittaa siihen suuntaan, ennenkuin itse annan sen.

— Mitä ihmettä? Jättäisinkö täyttämättä tehtävän, jota suorittamaan minut on lähetetty? Semmoista ei minulle ole koskaan tapahtunut eikä tapahdu. Se on mahdotonta! Vaikka herra Czarniecki antaisikin sen minulle anteeksi, en kuitenkaan tekisi sitä mistään hinnasta!

— Siinä tapauksessa vedän sapelini tupesta ja pistän kuoliaaksi hevosesi, jotta et voisi tulla kanssani. Oletko koskaan nähnyt, että mikään olisi epäonnistunut, mikä on syntynyt minun aivoissani? Ajattelehan! Eiköhän sinunkin ole kiittäminen minkä mistäkin Zaglobaa? Eivätkö herra Michal ja sinun Halszkasi ole hyötyneet Zagloban neuvoista? Ja me kaikki, kun pelastin miehet Radziwillin kynsistä? Sanon sinulle, että tuosta kirjeestä voi olla seurauksena enemmän pahaa kuin hyvää, sillä Czarniecki oli sitä kirjoittaessaan niin kiihdyksissä, että särki kolme kynää. Muuten voit siitä puhua, jos minun suunnitelmani epäonnistuu. Lupaan kunniasanallani sen antaa silloin, mutta en sitä ennen.

He kannustivat ratsujaan ja lähtivät menemään täyttä laukkaa. Mutta heidän ei tarvinnut ratsastaa kauan, sillä marsalkan etujoukot eivät olleet lähteneet vain Radymnosta, vaan jo Jaroslawistakin. Marsalkka itse oli Jaroslawissa ja majaili Ruotsin kuninkaan entisessä asunnossa.

Kun he tulivat perille, oli marsalkka parhaillaan syömässä päivällistä huomattavimpien upseeriensa kanssa. Mutta kun heidät ilmoitettiin, käski Lubomirski johtamaan heidät heti sisälle, sillä hän tunsi heidän nimensä, jotka olivat tähän aikaan kuuluisia koko valtakunnassa.

Kaikkien silmät kääntyivät heihin, kun he astuivat sisään. Varsinkin Skrzetuskia katsottiin uteliaasti ja ihaillen. Tervehdittyään heitä kohteliaasti marsalkka heti kysyi:

— Näenkö edessäni sen kuuluisan ritarin, joka toi kuninkaalle kirjeen piiritetystä Zbarazista?

Hän loi katseen koko seurueeseen. Marsalkka, joka tahtoi voittaa kaikkien suosion, huudahti heti:

— Kukapa ei olisi kuullut miehestä, joka surmasi barbaarien johtajan
Burlajn ja nostatti koko Radziwillin sotajoukon kapinaan!

— Minä johdin myös sotajoukon herra Sapiehalle, ja totta puhuen sotajoukko olikin valinnut päällikökseen minut eikä häntä! — lisäsi Zagloba.

— Ja te, vaikka olitte niin korkeassa asemassa, luovuitte siitä ja ryhdyitte palvelemaan herra Czarnieckin komennossa?

— Jalosukuinen herra marsalkka! Teidän ylevä esimerkkinne on opettanut minulle ja koko maalle, kuinka yksityinen kunnia ja etu on uhrattava yhteishyvän takia.

— Herra Czarniecki on lähettänyt meidät vartavasten esittämään teidän ylhäisyydellenne hänen ja koko sotajoukon kunnioituksen sekä samalla ilmoittamaan huomattavasta voitosta, jonka Jumala on suonut meidän saada Kannenbergista.

— Olemme jo kuulleet siitä, — vastasi marsalkka jokseenkin kuivasti, sillä kateus alkoi jo nousta hänen mieleensä, — mutta mielellämme kuulemme vielä silminnäkijän kertomuksen siitä.

Zagloba alkoi heti kertoa, mutta esitti asiat osittain toisin kuin ne olivat olleet, sillä Kannenbergin joukko oli hänen mielikuvituksessaan jo kasvanut kahdentuhannen miehen suuruiseksi, ja sen mukaisesti hän kuvasi ruotsalaisten tappionkin.

Kaikki kuuntelivat tarkasti. Marsalkkakin kuunteli, mutta hän synkistyi yhä enemmän, tuli jäykän näköiseksi ja sanoi viimein:

— En kiellä, että herra Czarniecki on etevä sotapäällikkö, mutta hän ei kuitenkaan yksin voine syödä kaikkia ruotsalaisia, ja meille muillekin jäänee jokin suupala.

Syntyi yleisen hämmästyksen aiheuttama äänettömyys. Marsalkka avasi suunsa, alkoi vilkuttaa silmiään ja katsoi Zaglobaa niin ihmetellen kuin olisi tahtonut kysyä tältä:

— Onkohan päässäsi kaikki ruuvit tallella? Mutta Zagloba ei joutunut hämilleen, vaan jatkoi:

— Kuulin herra Czarnieckin itsensä sanovan koko sotajoukon edessä: "Eivät meidän sapelimme ole lyöneet vihollista (sanoi), vaan Lubomirskin nimi sen on lyönyt, sillä kun (sanoi) he kuulivat, että hän on tänne tulossa, niin he joutuivat sellaisen pelon valtaan, että näkivät joka sotamiehessä marsalkan sotajoukon ja antoivat teurastaa itsensä kuin lampaat!"

Jos auringon kaikki valo yht'aikaa olisi langennut herra marsalkan kasvoille, ei se olisi voinut saada niitä kirkkaammiksi kuin ne nyt olivat.

— Kyllä, ja paljon muuta lisäksi, mutta en tiedä, onko minun lupa sitä toistaa, sillä hän puhui vain uskotuilleen.

— Puhukaa! Jokainen Czarnieckin sana ansaitsee tulla sata kertaa toistetuksi. Hän on harvinainen mies, sen olen aina sanonut!

— Sanon, että sotajoukko hurrasi teidän ylhäisyytenne kunniaksi niin, että se ei olisi sitä sillä tavoin tehnyt edes hänen majesteetilleen kuninkaallekaan, ja Przeworskissa, jossa me koko yön ahdistelimme ruotsalaisia, huusi jokainen taisteluun lähtevä rykmentti: "Lubomirski! Lubomirski!" ja se vaikutti enemmän kuin kaikki: "Hei!" ja "Hakkaa!" Tässä on todistaja, herra Skrzetuski, uljas soturi hänkin, joka ei koskaan elämässään ole valehdellut!

Marsalkka katsahti vaistomaisesti Skrzetuskiin, joka punastui korviaan myöten ja mutisi jotakin.

— Viisaasti teki herra Czarniecki, kun lähetti noin miellyttäviä ritareita tänne! Molemmat ovat miesten parhaita, ja toisen puhe on suloinen kuin hunaja!

— Aina olen ymmärtänyt, että herra Czarniecki on minua kohtaan suosiollinen, mutta nyt tekisin hänen hyväkseen vaikka mitä! — huudahti marsalkka melkein kyynelet silmissä innostuksesta.

— Jalosukuinen herra marsalkka! Kukapa ei teitä ihailisi, kukapa ei kunnioittaisi teitä, jossa yhdistyvät kaikki kansalaishyveet, Aristideen rehellisyys ja Scipioitten miehuus! Paljon kirjoja olen elämässäni lukenut, paljon nähnyt, paljon miettinyt, ja sydäntäni on viiltänyt se, mitä nyt valtakunnassamme on tapahtunut. Mitä Oleńkaan nähnyt! Opalinskeja, Radziejowskeja, Radziwilleja, joille oma mahti, oma kunnia on ollut tärkeintä kaikesta ja jotka yksityisen etunsa vuoksi joka hetki ovat olleet valmiit luovuttamaan isänmaan! Ajattelin: tämän maan on syössyt turmioon sen omien poikain kunnottomuus. Mutta kuka on minua lohduttanut, kuka on rohkaissut lamautunutta mieltäni? Herra Czarniecki! "Ei!" — sanoi hän. — "Se ei vielä ole joutunut turmioon, niin kauan kuin sillä on Lubomirski. Nuo toiset (sanoi) ajattelevat vain itseään, mutta hän katsoo vain sitä ja etsii vain sitä, että voisi uhrata yksityisen onnensa yhteishyvän alttarille. Nuo toiset pyrkivät esiin, mutta hän vetäytyy vaatimattomasti syrjään antaakseen hyvän esimerkin. Nyt (sanoi) on hän tulossa mahtavan ja voittoisan sotajoukon kanssa, ja jo saapuu kuulumisia (sanoi), että hän tahtoo panna minut tuon sotajoukon johtajaksi osoittaakseen siten muille, miten kunnian tavoittelu, vaikkapa se olisi oikeutettukin, on uhrattava isänmaan takia. Menkää (sanoi) hänen luokseen ja ilmoittakaa hänelle, että minä en tahdo tuota uhrausta, en voi sitä ottaa vastaan, koska hän on etevämpi sotapäällikkö kuin minä ja koska me olisimme valmiit valitsemaan hänet ei vain päälliköksemme, vaan — Jumala suokoon meidän Jan Kasimirillemme pitkän iän — jopa kuninkaaksemmekin!"

Tässä Zagloban sanatulva hiukan pysähtyi, sillä hän pelkäsi menneensä liian pitkälle, ja todellakin seurasi hänen viimeisiä sanojaan hiljaisuus. Mutta Lubomirski oli kuin taivas olisi auennut hänen edessään, hän kalpeni hiukan, punastui sitten, kalpeni uudestaan, hengitti syvään ja lausui viimein:

— Valtiomme on ja on aina oleva oma hallitsijansa ja omien kohtaloittensa päättäjä, sillä siinä on ikivanhan vapautemme perustus… Minä olen vain sen palvelijan palvelija, ja Jumala on todistajani, että minä en nosta silmiäni niihin korkeuksiin, joihin kansalaisen ei tule katsella… Mitä taas tulee sotaväen päällikkyyteen… niin herra Czarnieckin on se otettava vastaan. Tahdoin juuri olla esimerkkinä niille, joilla aina on mielessä syntyperänsä ja sukunsa suuruus ja jotka eivät tahdo tunnustaa mitään valtaa yläpuolellaan, ja tahdon osoittaa, kuinka pro publico bono on unohdettava oma korkea syntyperä. Vaikka en lienekään perin huono sotapäällikkö, niin kuitenkin minä, Lubomirski, alistun vapaaehtoisesti Czarnieckin määräysvallan alaiseksi ja pyydän vain Jumalaa suomaan meille voiton vihollisesta!

— Roomalainen! Isänmaan isä! — huudahti Zagloba tarttuen marsalkan käteen ja painaen siihen huulensa.

Mutta samalla vanha kettu loi syrjäsilmäyksen Skrzetuskiin ja iski tälle silmää.

Kuului upseerien ja muun seurueen äänekkäitä huudahduksia. Melu kasvoi yhä voimakkaammaksi.

Ja kun pikarit täytettiin, esitti hän ensin maljan kuninkaalle, sitten herra Czarnieckille, jota hän nimitti päällikökseen, ja lopuksi lähettiläille. Zagloba ei ollut myöskään hidas maljoja esittämään ja voitti niin kaikkien sydämet, että itse marsalkka saattoi heitä ovelle ja ritarit seurasivat heitä Jaroslawin portille asti.

— Jumaliste! — vastasi Skrzetuski. — Jos en olisi nähnyt omin silmin ja kuullut omin korvin, niin en uskoisi tätä, vaikka taivaan enkeli sen kertoisi!

— Haa! Näetkö nyt! Voin vannoa, että Czarniecki itse korkeintaan olisi pyytänyt Lubomirskia jakamaan vallan kanssaan. Ja mitä hän olisi sillä saavuttanut? Sen vain, että Lubomirski olisi kulkenut omia teitään, sillä jos kirjeessä vedotaan isänmaanrakkauteen ja viitataan yksityisiin pyyteisiin (olen varma, että se sisältää semmoista), niin herra marsalkka olisi heti pöyhistäytynyt ja sanonut: "Aikooko hän opettaa minulle, miten isänmaata palvellaan?…" Minä tunnen nuo tuommoiset!… Onneksi vanha Zagloba otti jutun hoitaakseen, ja kun hän vain avasi suunsa, niin jopa Lubomirski heti ei vain suostunut toimimaan yhdessä, vaan luovutti koko johdon… No, mitä sanot, Jan? Osaako Zagloba käsitellä ylimyksiä?

— Tunnen minä heidät! Vilahduta heille vain silmiin kruunua ja kärpännahkaviitan reunaa, niin voit silittää heidän kasvojaan kuin koiran pentua, ja he vielä itse köyristävät selkänsä ja painautuvat sinua vasten. Ei yksikään kissa niin saattaisi lipoa kieltään nähdessään edessään eläviä varpusia. Rehellisimmänkin miehen silmät pullistuvat pelkästä halusta, ja jos sattuu lurjus, semmoinen kuin oli Vilnon vojevoda, niin hän on valmis pettämään isänmaan. Niin suuri on ihmisten turhamielisyys! Herra Jumala, jos olisit antanut minulle yhtä monta tuhatta dukaattia kuin olet luonut tuon kruunun tavoittelijoita, niin minäkin asettuisin ehdokkaaksi. Zagloba ei ole sen huonompi kuin Lubomirski, hänellä on vain vähemmän rahaa… Niin, niin, Jan! Luuletko, että todellakin suutelin hänen kättään? Omaa peukaloani suutelin ja häntä töykkäsin vain nenälläni. Sulatin hänet niinkuin voi sulatetaan pannussa ja taivutin Czarnieckin puoleen… Niin! Suokoon Jumala kuninkaallemme pitkän iän, mutta jos tulee vaali, niin äänestän mieluummin itseäni kuin Lubomirskia… Roch Kowalski antaisi minulle toisen äänen ja herra Michal pistäisi kuoliaaksi vastustuspuolueen jäsenet… Jumal’auta! Sinusta, Jan, tekisin heti kruunun suurhetmanin ja herra Michalista Sapiehan sijaan Liettuan suurhetmanin… Rzedzianista tulisi rahavarain kaitsija… Hänpä vasta kiristäisi juutalaisilta! Mutta vähätpä siitä, pääasia on, että olen saanut Lubomirskin tarttumaan koukkuun ja annan siiman Czarnieckin käteen. Ruotsalaiset peitotaan pehmoisiksi, ja kenen ansio se on? Jostakin toisesta kertoisivat aikakirjat, mutta se onni ei tule minun osakseni… Kunhan ei päällepäätteeksi vielä Czarniecki moittisi vanhaa miestä siitä, että kirjettä ei viety perille… Semmoista on ihmisten kiitollisuus… Haa, olen minä sen jo ennenkin saanut kokea… Toiset istuvat staarostoina ja kasvattavat itselleen ihramahaa, mutta sinä, vanha mies, saat vain keikkua hevoskonin selässä!

Vähät ihmisten kiitollisuudesta! Kuoltava on kerran kuitenkin, ja mieluisaa on tietää sitä ennen palvelleensa isänmaata. Paras palkinto on hyvät toverit. Kun mies nousee hevosen selkään, niin sellaisten kelpo veikkojen kanssa kuin sinä ja Michal voi mennä vaikka maailman ääriin… Semmoisiksi olemme me puolalaiset syntyneet. Hevosen selkään vain ja sitten… Saksalainen, ranskalainen, englantilainen ja mustanaamainen espanjalainen hyppäävät heti silmille, mutta puolalaisella on ihmeen paljon kärsivällisyyttä ja hän antaa tuollaisen ruotsalaisrakkarinkin pitkän aikaa härnäillä, mutta kun se menee liian pitkälle, niin hän iskee ruotsalaista kuonolle niin että mies tekee kolme kuperikeikkaa. Sillä uljaita miehiä meillä vielä on, ja niin kauan kuin niitä on jäljellä, niin kauan pysyy valtiokin pystyssä. Pane se korvan taakse, Jan!

Kauan vielä puheli Zagloba tähän tapaan, sillä hän oli hyvin tyytyväinen itseensä, ja semmoisissa tapauksissa hän oli tavallista puheliaampi ja täynnä viisaita mietelmiä.

KUUDES LUKU.

Czarniecki ei todellakaan uskaltanut uneksiakaan, että herra kruununmarsalkka rupeaisi hänen komentonsa alaiseksi. Hän halusi vain yhteistoimintaa ja pelkäsi, että siitäkään marsalkan suuren kunnianhimon takia ei tulisi mitään. Ylpeä ylimys oli usein lausunut upseereilleen tahtovansa ahdistaa ruotsalaisia omin päin, sillä jos hän ja Czarniecki yhdessä saisivat voiton, niin koko kunnia siitä tulisi Czarnieckille.

Czarniecki tunsi marsalkan ajatustavan ja oli levoton. Hän luki yhä uudelleen lähettämänsä kirjeen jäljennöksen päästäkseen selville, oliko kirjeeseen pujahtanut jotakin, mikä voisi loukata tuon kunniastaan aran herran itserakkautta.

Hän katui muutamia sanojaan kirjeessä ja lopulta sitäkin, että oli kirjeen lähettänyt. Synkkänä hän istui asunnossaan, meni tavan takaa ikkunan luo ja katseli, joko lähettiläät palaavat. Upseerit näkivät hänet ikkunasta ja arvasivat, mitä hänellä oli mielessä, sillä hän oli huolestuneen näköinen.

— Katsokaa! — sanoi Polanowski Wolodyjowskille. — Nyt ei ole hyvää tulossa, sillä päällikön kasvot ovat kirjavat, ja se on paha merkki.

Czarnieckin kasvoissa oli nimittäin paljon rokonarpia, ja kun hän oli hyvin liikutettu tahi levoton, niin niihin ilmestyi vaaleita ja tummia läikkiä. Kun hänellä oli terävät piirteet, hyvin korkea otsa, tuuheat kulmakarvat, kotkannenä ja läpitunkevat silmät, niin hän noiden läikkien ilmestyessä kasvoihin oli suorastaan peloittavan näköinen.

Hän herättikin pelkoa sekä omissa miehissään että vihollisissa. Kasakkapäälliköt kadottivat kokonaan mielenmalttinsa, kun heidän oli taisteltava Czarnieckia vastaan. Itse Chmielnicki pelkäsi häntä. Juuri hän oli tuottanut kasakoille kauhean tappion Beresteckin luona. Mutta hänen maineensa kasvoi suureksi vasta tuon taistelun jälkeisenä aikana, kun hän tataarilaisten kanssa kulki kuin kaikki hävittävä palo yli arojen, surmasi viimeiseen mieheen kapinoitsevat joukot, valtasi väkirynnäköllä kaupunkeja ja varustuksia ja kiiti myrskyn nopeudella Ukrainan toisesta päästä toiseen:

Yhtä raivokkaasti hän nyt ahdisti ruotsalaisia. "Czarniecki ei, lyö sotajoukkoani taistelussa, vaan tappaa sen kuin salamurhaaja", sanoi Kaarle Kustaa. Mutta Czarniecki katsoi nyt ajan tulleen lakata salamurhasta ja ryhtyä taisteluun. Häneltä puuttui vain kokonaan tykkejä ja jalkaväkeä, joita ilman ei voinut saada mitään pysyväistä aikaan. Tämänpä vuoksi hän halusi yhtyä Lubomirskiin, jolla tosin oli niukasti tykkejä, mutta sen sijaan vuoristolaisista kokoonpantu jalkaväkijoukko.

Czarniecki oli kuin kuumeessa. Viimein hän ei enää voinut pysyä asunnossaan, vaan meni ulos ovesta ja tavattuaan siinä Wolodyjowskin ja Polanowskin kysyi:

— Mutta minun kirjettäni ei pidettäne hyvänä, sillä muutenhan marsalkka olisi lähettänyt miehiään tuomaan vastauksen!

— Herra kastellaani! — sanoi Polanowski, joka nautti päällikön suurta luottamusta. — Ei maksa vaivaa huolehtia. Jos herra marsalkka liittyy meihin, niin hyvä on, jos ei liity, niin jatkamme entiseen tapaan. Verta vuotaa joka tapauksessa ruotsalaisesta ruukusta, ja tunnettu asiahan on, että kun ruukku on alkanut vuotaa, niin se pian tyhjenee.

— Mutta meidänkin valtakuntamme vuotaa! — vastasi Czarniecki. — Jos ne nyt pääsevät käsistämme, niin ne voimistuvat, saavat apujoukkoja Preussista, ja hyvä tilaisuus on mennyt käsistämme!

Hän teki kärsimättömän liikkeen kädellään. Mutta silloin alkoi kuulua hevosten astuntaa ja Zagloban bassoääni, joka lauloi:

    — Kaska leivintupaan meni.
    Sanoi Stach: Oi kultaseni!
         Ota mukaan!

Tulijat olivat huomanneet Czarnieckin, hyppäsivät pois satulasta, antoivat suitset palveluspojan hoitoon ja lähestyivät reippaasti. Äkkiä Zagloba heitti lakkinsa ilmaan ja huusi matkien marsalkan ääntä niin taitavasti, että se, joka ei nähnyt huutajaa, olisi erehtynyt:

— Vivat herra Czarniecki, johtajamme! Czarniecki rypisti kulmakarvojaan ja sanoi:

— Ei ole! — vastasi Zagloba. — On sen sijaan parempaa. Marsalkka koko sotajoukkoineen alistuu vapaaehtoisesti teidän ylhäisyytenne käskynalaisuuteen.

Czarniecki loi häneen tutkivan katseen ja kääntyi sitten Skrzetuskiin päin aivan kuin olisi tahtonut sanoa:

— Kerro sinä, sillä tuo tuossa on päissään! Zagloba oli tosin jonkin verran kallistellut pikaria. Mutta Skrzetuski vahvisti hänen puheensa todeksi, ja Czarniecki oli aivan ällistynyt.

— Tulkaa kanssani! — sanoi hän tulijoille. — Herra Polanowski ja herra
Wolodyjowski, tulkaa tekin!

Kaikki astuivat taloon sisälle. He eivät olleet vielä ennättäneet istuutua, kun Czarniecki kysyi:

Ja hän kertoi koko asian kulun. Czarniecki katseli häntä yhä enemmän ihmetellen, Polanowski piteli päätään, ja herra Michal kierteli pieniä viiksiään.

— Todellakaan en ole tuntenut teitä tähän asti! — huudahti viimein
Czarniecki. — En usko omia korviani!

— Minua on jo kauan mainittu nimellä Odysseus! — vastasi Zagloba kainosti. — Missä on kirjeeni?

— Huomaan olevani pakotettu antamaan teille anteeksi, että ette ole toimittanut sitä perille. Siinä vasta kettu! Kansleri saisi oppia teiltä, miten neuvotteluja käydään! Totisesti, jos minä olisin kuningas, niin lähettäisin teidät Konstantinopoliin…

— Silloin tänne ilmestyisi satatuhatta turkkilaista! — huudahti herra
Michal.

— Kaksisataatuhatta, jos vähänkään olisin voimissani! — oikaisi Zagloba.

— Hänkö? Hän nieli kaikki, mitä hänelle syötin. Luulin, että hän räjähtää rikki riemusta kuin ruotsalainen kranaatti. Sen miehen voisi imartelulla houkutella vaikka alas helvettiin.

— Kunhan vain kaikki tämä koituisi ruotsalaisille tuhoksi, mutta minä toivon, että niin käy! — sanoi Czarniecki iloissaan. — Te olette ovela mies, mutta älkää liiaksi naurako marsalkalle, sillä moni ei olisi näinkään tehnyt. Hänestä riippuu paljon. Lubomirskin maat ulottuvat Sandomiriin asti, ja kun marsalkka sanoo vain sanan, niin koko seutu nousee kapinaan, talonpojat ryhtyvät vaikeuttamaan ruotsalaisten paluuta, polttavat sillat, piilottavat ruokavarat metsiin… Te olette tehnyt minulle palveluksen, jonka muistan kuolemaani saakka, mutta myös herra marsalkalle minun on oltava kiitollinen, sillä mielipiteeni on, että hän ei ole toiminut pelkästä turhamaisuudesta.

— Te olette rakentanut sillan minun ja marsalkan välille, ja senvuoksi on teidän ensimmäisenä sen yli ajettavakin. Luulen muuten, että teidät kaikki siellä mielellään näkevät luonaan. Tulkaa mukaan, herra veljeni, muuten luulen teidän aikovan jättää työnne keskeneräiseksi!

— Vaikea juttu! Mutta minun pitäisi saada hieman vahvistaa itseäni, sillä voimani ovat vähissä.

— Paljon olen kuullut puhuttavan herra kastellaanin simasta, jota tähän saakka vielä en ole saanut maistaa. Olisipa hauska nähdä, onko se parempaa kuin marsalkan.

— Tyhjennämme kukin lähtöpikarin! Kun sitten tullaan takaisin, niin on pari nassakkaa asunnossanne teitä odottamassa. — Tämän sanottuaan Czarniecki käski tuoda pikarit, juotiin oiva kulaus hyvän mielialan pohjaksi ja lähdettiin matkaan.

Marsalkka otti Czarnieckin vastaan avoimin sylin, kestitsi ja piti yli yön. Seuraavana aamuna molemmat sotajoukot yhtyivät ja jatkoivat matkaansa Czarnieckin johdolla.

Sieniawan luona puolalaiset taas hyökkäsivät ruotsalaisten kimppuun niin hyvällä menestyksellä, että hakkasivat maahan jälkijoukon ja saivat aikaan hämmennystä pääarmeijan riveissä. Vasta päivän sarastaessa karkoitti heidät tykkituli. Sezajskon luona hyökkäsi Czarniecki vielä voimakkaammin. Huomattavat määrät ruotsalaisia joukkoja takertui liejuun ja joutui puolalaisten käsiin. Matka muuttui ruotsalaisille yhä surkeammaksi. Uupuneet ja nälkiintyneet joukot tuskin jaksoivat kulkea laahustaa eteenpäin. Yhä useampia sotamiehiä sortui tielle. Tavattiin monia niin kurjassa tilassa, että he eivät tahtoneet syödä eivätkä juoda, vaan pyysivät vain saada kuolla. Muukalaiset, joita oli suuri määrä ruotsalaisten riveissä, alkoivat karata ja mennä Czarnieckin puolelle. Ainoastaan Kaarle Kustaan murtumaton tahdonlujuus piti armeijan jäännökset koossa.

Ei siinä kyllin, että vihollinen kulki armeijan kintereillä. Monet "puolueet" tuntemattomine johtajineen ja talonpoikaisjoukot olivat kaiken aikaa armeijan tiellä. Nämä järjestymättömät ja verraten harvalukuiset joukot eivät tosin voineet antautua varsinaiseen taisteluun, mutta kiusasivat armeijaa lakkaamatta. Tahtoen saada ruotsalaiset sen luulon valtaan, että tataarilaiset jo olivat saapuneet avuksi, omaksuivat kaikki puolalaiset joukot tataarilaisten sotahuudon, ja "Allah! Allah!" kaikui yöt päivät yhtä mittaa. Ruotsalainen sotamies ei voinut hetkeäkään hengähtää vapaasti, ei hetkeksikään pistää miekkaa tuppeen. Toisinaan muutamat kymmenet miehet saivat hälyytetyksi koko armeijan jalkeille. Hevosia kaatui kymmenittäin, ja ne syötiin heti, sillä muonaa oli mahdotonta hankkia. Myötäänsä näkivät puolalaiset ratsumiehet kauheasti silvottuja ruotsalaisten ruumiita ja ymmärsivät, että se oli talonpoikien kätten työtä. Suurin osa Sanin ja Veikselin välisessä kulmassa olevia maita oli marsalkan ja hänen sukulaistensa. Kaikki talonpojat siellä tarttuivat yhtenä miehenä aseihin, sillä välittämättä omasta vahingostaan oli marsalkka kuuluttanut, että jokainen, joka ottaa osaa taisteluun, pääsee vapaaksi hänen alamaisuudestaan. Tuskin oli tämä sanoma levinnyt, kun kaikki viikatteet taottiin aseiksi ja joka päivä alettiin tuoda leiriin ruotsalaisten päitä, niin että marsalkan täytyi lopulta kieltää tuo tapa epäkristillisenä.

Silloin alettiin sen sijaan tuoda hansikkaita ja ritarien kannuksia. Epätoivoon saatetut ruotsalaiset kiduttivat julmasti niitä, jotka joutuivat heidän käsiinsä, ja sota muuttui päivä päivältä kauheammaksi. Jokin määrä puolalaisia oli vielä ruotsalaisten puolella, mutta ainoastaan pelosta. Matkalla Sezajskoon karkasi niitä paljon, ja jäljelläolevat osoittivat joka päivä sellaista kurittomuutta leirissä, että Kaarle Kustaa käski teloittaa niitä samalla kertaa suuren määrän. Tämä oli merkkinä yleiseen karkaamiseen, joka pantiin toimeen miekka kädessä. Tuskin kukaan puolalaisista jäi jäljelle, ja Czarniecki, joka täten sai tuntuvan lisän joukkoonsa, alkoi hyökätä yhä suuremmalla voimalla.

Marsalkka Lubomirski auttoi häntä uskollisesti. Kenties hänen luonteensa jalommat puolet saivat tällä kertaa, lyhyeksi aikaa tosin, voiton ylpeydestä ja itserakkaudesta, sillä hän ei säästänyt vaivojaan eikä pelännyt vaaroja, vaan johti usein itse joukkoja eikä antanut ruotsalaisille ollenkaan rauhaa. Koska hän oli hyvä soturi, teki hän suuria palveluksia. Nämä ynnä myöhemmin tehdyt olisivat säilyttäneet hänen muistonsa kunnioitettuna, jollei hän sittemmin olisi yhtynyt häpeälliseen kapinaan, joka vahingoitti isänmaata.

Mutta tähän aikaan teki hän voitavansa saavuttaakseen kunniaa, ja se verhosikin häntä kuin viitta. Hänen kanssaan kilpaili herra Witowski, Sandomirin kastellaani, vanha ja kokenut soturi. Tämä tahtoi olla itse Czarnieckin veroinen, mutta ei onnistunut siinä, sillä hänellä ei ollut johtajan ominaisuuksia.

Nämä kolme ahdistelivat ruotsalaisia mitä ankarimmin. Asiat menivät niin pitkälle, että takajoukkoihin joutuneet jalkaväki - ja ratsuväkirykmentit kulkivat semmoisen pelon vallassa, että pienimmästäkin syystä syntyi pakokauhu niiden keskuudessa. Kaarle Kustaa päätti kulkea aina itse takajoukkojen mukana, jotta hänen läsnäolonsa rohkaisisi miehiä.

Mutta jo heti alussa se oli vähällä maksaa hänen henkensä. Kuninkaalla oli henkivartijarykmentti, joka oli koko Skandinavian parhaista miehistä kokoonpantu valiojoukko. Näitten kanssa hän pysähtyi levähtämään Rudnikin kylään. Syötyään siellä päivällisen papin luona kuningas, joka ei edellisenä yönä ollut silmää ummistanut, päätti käydä vähäksi aikaa levolle. Henkivartijat piirittivät talon valvoakseen kuninkaan turvallisuutta. Mutta papin renkipoika puikahti kylästä, hyppäsi laitumella olevan hevosen selkään ja ratsasti Czarnieckin luo.

Puolalaisten etujoukko seurasi luutnantti Szandarowskin johdolla ruotsalaisia vain puolen penikulman päässä. Luutnantti puheli juuri Roch Kowalskin kanssa, joka oli tuonut käskyjä Czarnieckilta, kun äkkiä molemmat näkivät pojan ratsastavan täyttä laukkaa heitä kohti.

— Kuka peijakas tuolla nelistää? — sanoi Szandarowski. — Ja vielä varsalla?

Poika oli saapunut aivan miesjoukon luo ja pysähtyi vasta sitten, kun varsa pelästyi suurta mies- ja hevosjoukkoa ja nousi takajaloilleen. Poika hyppäsi maahan ja kumarsi ritareille.

— Meillä on pappilassa ruotsalaisia. Sanotaan, että itse kuningas on niiden mukana! — sanoi poika säkenöivin silmin.

— Korkeintaan kaksisataa miestä. Szandarowskin silmät alkoivat kiilua, mutta hän pelkäsi ansaa, katsoi ankarasti poikaa ja sanoi:

— Kukapa minut olisi lähettänyt? Itse minä ratsastin tänne varsalla, olin vähältä taittaa niskani ja hävitin lakkini! Hyvä, että juuttaat eivät nähneet minua!

Pojan hehkuvat posket vakuuttivat hänen puhuvan totta, ja ilmeisesti hän oli hyvin innostunut toimimaan ruotsalaisia vastaan. Hän seisoi upseerien edessä pidellen toisella kädellään varsaa harjasta, hiukset hajallaan ja läähättäen.

— Lähtivät matkaan jo aamulla. Jäljelle jäi vain ratsuväkeä, ja yksi nukkuu meidän talossamme. Sanotaan, että se on kuningas.

— Poika, jos sinä valehtelet, niin katkaisen kaulasi, mutta jos puhut totta, niin pyydä mitä tahdot!

— Niin totta kuin elän! En tahdo mitään palkintoa, kunhan korkea-arvoinen herra upseeri käskisi antamaan minulle sapelin!

— Antakaa hänelle jokin säilä! — huudahti Szandarowski, jonka kaikki epäluulot nyt olivat hälvenneet.

Joukko lähti liikkeelle ensin ravia ja sitten nelistäen. Poika ratsasti eturivissä varsallaan ilman suitsia. Hän hoputti hevostaan kantapäillään ja katseli säihkyvin silmin paljastettua sapeliaan.

— Hiljempaa! — sanoi hän. — Kun lepikko loppuu, niin ruotsalaiset ovat pienen matkan päässä oikealla.

Joukko eteni lepikossa hyvin hitaasti, sillä tie oli huonoa suomaata, ja raskaat hevoset upposivat usein polvia myöten. Mutta sitten lehto alkoi harveta, ja saavuttiin sen reunaan.

Noin kolmensadan askelen päässä näkyi loiva, aukea rinne ja siinä pappila sekä sen luona parisataa ratsumiestä.

Jättiläiskokoiset miehet istuivat suurten, joskin laihojen hevosten selässä miekat tahi musketit käsissä, mutta katselivat toiseen suuntaan, nimittäin maantielle, sillä vain sieltäpäin he saattoivat odottaa hyökkäystä. Heidän päittensä yllä liehui komea, sininen leijonalippu.

Etempänä, talon, luona seisoi kaksi vahtia. Toinen niistä oli kääntynyt lepikkoon päin, mutta päivän kilo sattui hänen silmiinsä eikä hän voinut nähdä puolalaisia leppien takaa, joissa jo oli suuret lehdet.

Szandarowski oli tulinen mies, ja hänen verensä alkoi kiehua, mutta hän hillitsi itsensä ja alkoi järjestää joukkoaan. Sillävälin Roch Kowalski laski raskaan kätensä pojan olalle.

He vaikenivat, ja Roch alkoi rukoilla Pyhää Neitsyttä, että tämä soisi hänen joutua kuninkaan läheisyyteen ja ohjaisi taistelussa hänen kättään.

Äkkiä Szandarowskin hevonen hirnahti. Yksi vartiojoukon ritareista hätkähti satulassaan ja laukaisi pistolinsa.

Alkoi hirveä taistelu vain sapeleilla ja miekoilla, sillä ei kukaan ennättänyt ampua. Silmänräpäyksessä ruotsalaiset ratsumiehet tungettiin laipiota vasten, joka rytisten kaatui, ja heitä iskettiin niin hurjasti, että he joutuivat epäjärjestykseen. Kahdesti he koettivat yhtyä, ja kahdesti heidät erotettiin eri ryhmiksi, jotka vuorostaan jakaantuivat vielä pienempiin ja lopulta hajosivat kuin akanat tuuleen.

— Kuningas! Kuningas! Pelastakaa kuningas! Kaarle Kustaa oli heti taistelun alkaessa juossut ulos ovesta pistoli kädessä, hypännyt hevosen selkään, jota ratsumies oven edustalla piteli, ratsasti nyt yli kaatuneen aidan ja yhtyi ratsumiesjoukkoon, joka piti puoliaan talon piirittänyttä puolalaisjoukkoa vastaan.

Ja kaadettuaan yhdellä miekan iskulla maahan puolalaisen ritarin, joka oli nostanut sapelinsa iskeäkseen häntä, hän yhdellä hyppäyksellä pääsi pois taistelun telmeestä. Hänen jäljessään syöksyvät ruotsalaiset ratsumiehet katkaisivat puolalaisten rivin ja lähtivät kiitämään täyttä laukkaa niinkuin hirvilauma, jota koirat ajavat.

Puolalaiset ratsumiehet käänsivät ratsunsa heidän jälkeensä ja takaa-ajo alkoi. Pakenijat ja takaa-ajajat joutuivat maantielle, joka vie Rudnikista Bojanowkoon. Heidät nähtiin etupihalta, jossa päätaistelu oli parhaillaan käynnissä, ja kuului huutoja:

— Kuningas! Kuningas! Pelastakaa kuningas! Noin kahtatoista ruotsalaista ajoi takaa lähes kolmekymmentä puolalaista, Roch Kowalski etunenässä.

Poika, jonka oli määrä näyttää Rochille kuningas, oli häipynyt jonnekin, mutta Roch tunsi Kaarle Kustaan itsekin punaisesta nauhasta. Hän ajatteli nyt hetkensä tulleen, kumartui eteenpäin satulassa, kannusti hevostaan ja lähti kiitämään huimaa vauhtia eteenpäin.

Puolalaisten kevyemmät ja nopeammat hevoset saivat välimatkan heidän ja ruotsalaisten välillä yhä lyhenemään. Verraten pian saavutti Roch ensimmäisen uhrinsa, nousi seisomaan jalustimien varaan ja löi kauhealla iskulla ruotsalaisen käden poikki, niin että lapaluu irtaantui. Pysähtymättä hän sitten kiiti eteenpäin silmät kuninkaaseen suunnattuina.

Roch sivuutti miehet ja hevoset antautumatta taisteluun, jotta vain voittaisi aikaa. Hän alkoikin päästä yhä lähemmäksi Kaarle Kustaata. Vain kaksi ratsumiestä oli enää heidän välillään muutaman askelen päässä toisistaan.

Nuoli, joka oli lähtenyt jonkun taempana olevan puolalaisen jousesta, suhahti ohi Rochin korvan ja tunkeutui edellä ratsastavan ruotsalaisen niskaan. Ruotsalainen alkoi huojua satulassa, retkahti taaksepäin, korahti kamalasti ja putosi maahan.

Mutta tämä yksi päätti pelastaa kuninkaan ja käänsi hevosensa. Roch ryntäsi häntä vastaan ja pudotti hänet satulasta semmoisella voimalla, kuin tykin kuula olisi mieheen sattunut, sekä syöksyi raivokkaasti huutaen eteenpäin.

Kenties kuningas olisi ryhtynyt taisteluun ja siinä saanut surmansa, mutta kun Rochin takaa lähestyi vielä muita, ja vähän väliä lenteli nuolia, jotka olisivat voineet haavoittaa hevosta, niin kuningas kannusti ratsuaan, painautui sen harjaa vastaan ja lähti kiitämään kuin pääskynen, jota haukka ajaa.

Roch ei tyytynyt enää käyttämään vain kannuksia, vaan pisteli hevostaan sapelin kärjellä, ja niin jatkui yhä huima meno. Puut, kivet ja oksat vilahtelivat hänen silmissään ja tuuli suhisi korvissa. Kuninkaan hattu lensi pois päästä, ja tahallaan hän heitti kukkaronsa ajatellen, että takaa-ajaja tyytyy siihen. Mutta Kovalski ei siihen katsahtanutkaan ja hoputti yhä hevostaan, joka jo oli läkähtyä väsymyksestä.

Ilmeisesti oli Roch unhottanut koko maailman, sillä kiitäessään eteenpäin hän alkoi huutaa äänellä, jossa oli sekä uhkausta että pyyntöä:

Kuninkaan hevonen kompastui niin pahoin, että kuningas vaivoin sai pysyneeksi satulassa. Roch mylvähti kuin villihärkä, välimatka hänen ja kuninkaan välillä lyheni huomattavasti.

Samassa kuninkaan hevonen kompastui uudelleen, ja ennenkuin kuningas sai sen taas ennalleen, oli Roch tullut jo muutaman sylen päähän.

Hän kohosi jo satulassa iskeäkseen. Peloittava oli hän nähdä. Silmät pullistuivat ja hampaat välähtivät ruskeitten viiksien takaa… Vielä yksi hevosen kompastus, vielä hetkinen — niin koko valtakunnan kohtalo, koko Ruotsin kohtalo ja sodan vaiheet olisi ratkaistu! Mutta kuninkaan hevonen lähti taas juoksemaan, kuningas kääntyi satulassa, kahden pistolin piiput välähtivät ja kaksi laukausta pamahti.

Toinen luodeista murskasi Rochin hevosen polven. Ratsu kohosi takajaloilleen, mutta lysähti sitten maahan ja turpa painui maata vastaan.

Kuningas olisi voinut sillä hetkellä hyökätä vainoojansa kimppuun ja iskeä häntä miekallaan, mutta parin sadan askelen päässä lähestyi muita puolalaisia ratsumiehiä. Senvuoksi kuningas uudestaan painautui satulassaan eteenpäin ja lähti kiitämään nuolen nopeudella.

Roch vapautui hevosensa alta. Hetken hän katsoi tylsästi pois kiitävää kuningasta, alkoi sitten huojua kuin juopunut, istuutui tien viereen ja alkoi murista kuin karhu.

Huutaen ja hihkuen lähestyivät toverit Rochia. Yhdellä heistä oli kuninkaan kukkaro, toisella oli kädessään kuninkaan hattu, jonka mustat kamelinkurjen sulat olivat kiinni timanttisoljessa.

— Nämä ovat sinun, toveri! Olet ne hyvin ansainnut! — huusi kumpikin.
Toiset taas huusivat:

— Tiedätkö, ketä ajoit takaa? Tiedätkö, kuka se oli? Se oli itse
Carolus!

Mutta he ottivat häntä käsistä ja veivät hänen rimpuilemisestaan huolimatta hänet takaisin Rudnikiin rauhoitellen ja lohdutellen häntä matkan varrella.

— Annoitpa hänelle kyydin! — huusivat he. Siitä sai tuo voittaja-sankari, tuo niin monen valtakunnan, kaupungin ja sotajoukon kukistaja!

— Eläköön uljas ritari, koko sotajoukon ylpeys! Alettiin ryypätä kenttäpulloista. Annettiin Rochille, hän joi yhdellä henkäyksellä pohjaan ja tuli heti paremmalle tuulelle.

Sillä aikaa kuin kuningasta ajettiin takaa maantiellä, pitivät ruotsalaiset ratsumiehet pappilan luona puoliaan urhoollisuudella, joka oli heidän kuuluisan rykmenttinsä arvoinen. Vaikka heidät oli yllätetty ja heti hajoitettu, niin he pian kokoontuivat taas yhdeksi joukoksi sinisen lipun ympärille. Ei kukaan pyytänyt armoa, hevonen kosketti hevoseen, käsivarsi käsivarteen, ja he löivät miekoillaan niin voimakkaasti, että yhteen aikaan voitto jo näytti kallistuvan heidän puolelleen. Puolalaiset ponnistivat kaikki voimansa, sapelit ja miekat kalisivat toisiaan vastaan ja katkeilivat. Toisinaan ratsu sukelsi näkyviin kuin delfiini meren pinnalle, mutta hetken kuluttua se taas upposi ja sekaantui yhteiseen mylläkkään. Huudot lakkasivat, kuului vain hevosten hirnunta, raudan kaamea kalina ja väsyneitten rintain huohotus. Hurja raivo valtasi ruotsalaisten ja puolalaisten sydämet. Taisteltiin miekkojen tyngillä, miehet tarttuivat toistensa hiuksiin ja viiksiin ja purivat toisiaan hampaillaan. Ne, jotka olivat pudonneet hevosten selästä, mutta pysyivät vielä jaloillaan, pistelivät aseillaan hevosia vatsaan ja miehiä pohkeisiin. Taistelun telmeessä miehet muuttuivat jättiläisiksi ja iskivät kuin jättiläiset. Miesten ja hevosten alta alkoi rinnettä alas veri virrata puroina.

Sininen lippu liehui yhä ruotsalaisten joukon päitten yllä, mutta itse joukko pieneni pienenemistään.

Szandarowski riehui kuin hirmumyrsky, mutta yksi ratsumies oli vielä raivoisampi kuin hän. Se ratsumies oli se poika, joka oli tuonut tiedon ruotsalaisista Rudnikiin ja joka nyt muitten mukana oli hyökännyt vihollisia vastaan. Hän löi sapelillaan umpimähkään niinkuin mieletön, niinkuin mies, joka näkee olevansa kuoleman oma ja jonka ainoana pyrkimyksenä on kostaa kuolemansa.

Lipun ympärille kerääntyneiden ruotsalaisten lukumäärä oli peloittavasti pienentynyt. Heitä oli enää vain muutamia, ja puolalaisjoukko kihisi heidän ympärillään. Ruotsalaiset kuolivat äänettöminä, hammasta purren. Ei yksikään käsi ojentunut pyytämään armoa.

Sen kuultuaan poika pisti sapelin kärjellä hevostaan, kiiti huimaa vauhtia eteenpäin ja iski sapelillaan lipunkantajaa kasvoihin. Tämä levitti kätensä ja painoi kasvonsa hevosen harjaa vastaan.

Lähin ratsumies päästi kovan huudon ja tarttui lipun tankoon, mutta poika kiskaisi sen itselleen, painoi rintaansa vasten ja huusi:

Viimeiset ruotsalaiset syöksyivät raivoisasti hänen kimppuunsa, eräs pisti miekan hänen olkapäänsä läpi, mutta samassa hakattiin kaikki jäljellä olevat ruotsalaisetkin maahan.

— Antakaa hänen olla! Näin omin silmin, kun hän sen otti. Antakoon hän itse sen ylipäällikölle!

— Kastellaani saapuu! — huusivat useat äänet. Tiellä näkyi todellakin kokonainen lippukunta ratsuväkeä, joka kiiruhti pappilaa kohti. Ne olivat laudalaisia, ja etunenässä ratsasti itse herra Czarniecki. Nähdessään taistelun jo olevan lopussa tulijat hiljensivät vauhtia. Szandarowskin sotilaat alkoivat mennä heitä vastaan.

Szandarowski ratsasti kastellaanin luo antamaan kertomusta tapahtumain kulusta, mutta oli niin hengästynyt, että alussa ei tahtonut saada sanaa suustaan ja ääni takertui kurkkuun.

— Lippu on otettu!… Paljon kaatuneita! Mitään sanomatta Czarniecki ratsasti katsomaan taistelukenttää. Näky oli peloittava ja surullinen. Parisataa ruumista, ruotsalaisia ja puolalaisia, makasi maassa vieretysten ja monissa paikoin päällekkäinkin. Jotkut pitivät toisiaan tukasta, jotkut makasivat kuin veljellisessä syleilyssä. Monet kasvot olivat niin raadeltuja, että niissä ei enää ollut mitään inhimillistä. Päällikön hevosen jalat tulivat punaisiksi verestä. Veren ja hien haju oli tukahduttava. Äänettömänä Czarniecki ratsasti pappilan ympäri ja katseli talon takana makaavia ruumiita, kunnes taas palasi päätaistelun paikalle.

— Huomaan, että täällä on tehty kunnollista työtä, — sanoi hän viimein, — ja olen tyytyväinen teihin!

— Menkää takajoukkoihin lepäämään. Herra Szandarowski, kuka otti lipun vihollisilta?

Sotamiehet riensivät etsimään ja löysivät pojan tallista varsan luota, joka saamistaan haavoista oli niin heikkona, että veti viimeisiä hengenvetojaan. Ensi silmäyksellä näytti siltä, kuin ei pojallakaan enää olisi pitkältä elinaikaa jäljellä, mutta hän piti yhä lippua molemmin käsin rintaansa vastaan painettuna.

Hänet vietiin heti Czarnieckin luo. Paljain jaloin, hajalla hapsin, rinta paljaana, ruotsalaisten ja oman veren tahrimana hän seisoi päällikön edessä tuskin pysyen jaloillaan, mutta silmät yhä vielä säihkyvinä. Czarniecki hämmästyi nähdessään hänet.

— Omin käsin ja oman verensä hinnalla! — vastasi Szandarowski. — Hän myös ensimmäisenä toi meille tiedon ruotsalaisista ja osoitti sitten taistelussa sellaista kuntoa, että voitti siinä minut itseni ja kaikki muut!

Mutta Michalko ei enää kuullut näitä viimeisiä sanoja, sillä verenvuodon uuvuttamana hän kaatui maahan päällikön eteen.

— Ottakaa hänet ja hoitakaa häntä hyvin! — määräsi Czarniecki. — Vakuutan, että hänet ensi valtiopäivillä julistetaan teidän kaikkien vertaiseksi säädyltään, niinkuin hän jo on teidän veroisenne sydämeltään!

Sitten Czarniecki kuuli niiden selostuksen, jotka olivat nähneet, miten herra Roch ajoi takaa Kaarle Kustaata. Tästä kertomuksesta Czarniecki suuresti ilostui, sillä hän ymmärsi, että tämä oli omiaan suuresti lamauttamaan Kaarle Kustaata.

— Heh, jos hän olisi saavuttanut Caroluksen, niin ei tätä pirukaan olisi voinut viedä hänen käsistään! Totisesti, minun vereni siinä heti tunnetaan, minun sukulaiseni semmoista sai aikaan.

Zagloba oli aikojen kuluessa alkanut itsekin uskoa, että hän oli Roch
Kowalskin eno.

Czarniecki käski etsimään nuorta ritaria, mutta häntä ei löydetty mistään, sillä Roch oli häpeän ja väsymyksen lamauttamana mennyt latoon kaivautunut heiniin ja nukkui nyt niin sikeästi, että hän vasta seuraavana päivänä saavutti joukkonsa. Mutta hän oli vieläkin sangen alakuloinen eikä uskaltanut näyttäytyä enolle. Tämä kuitenkin haki itse hänet käsiinsä ja alkoi häntä lohdutella.

— Älä ole milläsikään, Roch! — sanoi hän. — Suuren maineen olet näinkin saavuttanut. Itse kuulin, kuinka kastellaani sinua kehui. "Se mies on (sanoi hän) päältä katsoen hölmö, tuskin osaa laskea kolmeen, mutta näkyy olevan oiva ritari ja kohotti koko sotajoukon mainetta!"

— Jumala ei antanut minulle siunausta! — sanoi Roch. — Olin toissa päivänä humalassa enkä lukenut iltarukousta… Ja minä kun jo olin niin lähellä, että tunsin hänen hevosensa hien hajun! Olisin naulinnut hänet satulaansa!… Arveletteko te, eno, että minulla ei ole yhtään älyä!

— Jokaisella luontokappaleella on oma älynsä! — vastasi Zagloba. — Olet oiva mies ja tuotat minulle vielä paljon iloa. Suokoon Jumala, että sinun pojillasi olisi yhtä paljon älyä nyrkissään!

— Ei tarvitse! — sanoi Roch. — Minä olen Kowalski ja tämä on rouva
Kowalski…

SEITSEMÄS LUKU.

Rudnikin tapahtuman jälkeen kuningas jatkoi matkaansa Sanin ja Veikselin muodostamaan kulmaukseen ja kulki kuten ennenkin takajoukossa, sillä hän ei ollut vain suuri sotapäällikkö, vaan myös harvinaisen rohkea ritari. Czarniecki, Witowski ja Lubomirski seurasivat edelleen hänen kintereillään ja ajoivat häntä kuin petoa verkkoon. Partioretket häiritsivät ruotsalaisia öin ja päivin. Elintarpeet vähenivät vähenemistään, sotajoukko uupui yhä enemmän, mielet olivat yhä pahemmin lamassa, ja kaikki odottivat varmaa tuhoa.

Viimein ruotsalaiset saapuivat jokien yhtymäkohtaan ja huokasivat helpotuksesta. Heitä suojeli nyt yhdeltä puolen Veiksel ja toiselta puolen San, joka virtasi leveänä kevättulvasta. Kolmion kolmannen sivun vahvisti kuningas lujilla valleilla, joille asetettiin tykkejä.

Asemaa oli mahdoton valloittaa, ja ainoa todella uhkaava vaara oli nälkä. Mutta tässäkin suhteessa alkoivat ruotsalaiset olla toivehikkaampia, sillä he odottivat Krakovasta ja muista linnoituksista vesitse muonalähetyksiä. Olihan aivan lähellä Sandomir, jonne eversti Schinkler oli koonnut ruokavarastoja. Tämä lähettikin heti heille ruokaa, ja kun sotamiehet olivat syöneet, juoneet ja rauhassa nukkuneet, niin he lauloivat luterilaisia virsiä ylistykseksi Jumalalle, joka oli heidät pelastanut semmoisesta hädästä.

Niin kauan kuin Sandomir oli ruotsalaisten käsissä, saattoi sieltä aina tulla apua pääarmeijalle. Senvuoksi Czarniecki päätti rohkealla toimenpiteellä vallata kaupungin ja linnan.

Lubomirski, Witowski ja muut vanhemmat upseerit neuvoivat Czarnieckia luopumaan tästä yrityksestä, koska heillä ei ollut riittävästi jalkaväkeä eikä tykkejä. Mutta Czarniecki ei välittänyt muiden neuvoista, vaan meni Veikselin yli. Tuskin oli tieto tästä levinnyt ympäristöön, kun häneen yhtyi pari tuhatta viikatteilla ja pyssyillä varustettua talonpoikaa, ja sotajoukko lähti Sandomiria vastaan.

He tulivat jokseenkin yllättäen Sandomiriin, ja kaduilla alkoi vimmattu kahakka. Ruotsalaiset pitivät ankarasti puoliaan, mutta eivät voineet mitään ylivoimalle. Heitä teurastettiin asunnoissa ja heidät karkoitettiin kokonaan pois kaupungista. Schinkler vetäytyi joukkonsa jäännösten kanssa linnaan, mutta puolalaiset tekivät rynnäkön sitä vastaan. Pian huomasi Schinkler, että hän ei jaksaisi sielläkään pitää puoliaan.

Kiireesti hän kokosi sen verran kuin voi miehiä, tarvekaluja ja elintarpeita veneisiin ja lähti joen yli kuninkaan luo, joka toiselta rannalta katseli joukkonsa tappiota voimatta tulla avuksi.

Mutta viekas ruotsalainen oli lähtiessään asettanut linnaan ruutitynnyreitä ja palavia sytykkeitä. Heti perille tultuaan hän kertoi sen kuninkaalle ilahduttaakseen häntä.

— Linna lentää ilmaan kaikkine miehineen! — sanoi hän. — Kenties itse
Czarniecki saa surmansa!

— Jos niin on, niin tahdonpa katsella, miten jumaliset puolalaiset kohoavat taivaaseen! — vastasi kuningas.

Huolimatta kaikista Czarnieckin kielloista hajaantuivat vapaaehtoiset ja talonpojat eri tahoille linnaan etsimään piiloutuneita ruotsalaisia ja ryöstämään. Torvet antoivat merkkejä, että jokaisen oli poistuttava linnasta, mutta siellä olijat eivät niitä kuulleet tai eivät tahtoneet kuulla.

Äkkiä alkoi maa jalkojen alla huojua, tulipatsas kohosi ilmaan kuljettaen mukanaan maata, muureja, kattoja, koko linnan ja noin viisisataa siellä olijaa.

Kaarle Kustaa taputti käsiään ihastuksissaan, ja kenraalit alkoivat huutaa toistaen hänen äskeisiä sanojaan:

Mutta tuo riemu oli ennenaikainen, sillä joka tapauksessa Sandomir oli puolalaisten vallassa eikä voinut muonittaa pääarmeijaa, joka oli suljettu jokien väliseen nurkkaan.

Czarniecki leiriytyi Veikselin toiselle puolen vastapäätä ruotsalaisia ja piti silmällä ylimenopaikkoja.

Liettuan suurhetmani ja Vilnon vojevoda Sapieha tuli joukkoineen toiselta suunnalta ja asettui Sanin rannalle.

Sota-asioihin perehtymätönkin käsitti, että ruotsalaiset nyt ehdottomasti olivat tuhon omat, jos eivät saaneet ajoissa apua muualta.

Sen ymmärsivät ruotsalaisetkin. Joka aamu tulivat upseerit ja sotamiehet Veikselin rannalle ja katselivat epätoivoisina toiselle rannalle asettunutta Czarnieckin joukkoa.

Sitten he suuntasivat kulkunsa Sanin rannalle. Siellä olivat vahdissa yötä päivää Sapiehan joukot valmiina ottamaan heidät vastaan sapelein ja musketein.

Ei voinut ajatellakaan Veikselin tahi Sanin yli menoa niin kauan kuin molemmat sotajoukot olivat läheisyydessä. Ruotsalaiset olisivat voineet lähteä palaamaan Jaroslawiin samaa tietä kuin olivat tulleet, mutta he näkivät, että siinä tapauksessa ei yksikään heistä palaisi kotimaahansa.

Czarniecki jätti ylipäällikkyyden Lubomirskille ja lähti laudalainen rykmentti mukanaan Veikselin toiselle puolen tapaamaan Sapiehaa ja neuvottelemaan hänen kanssaan sotasuunnitelmista.

Tällä kertaa ei tarvittu Zagloban välitystä yhteisymmärryksen aikaansaamiseksi kahden johtajan välillä, sillä kumpikin rakasti isänmaataan enemmän kuin itseään, molemmat olivat valmiit sen takia uhraamaan itserakkautensa ja kunnianhimonsa.

Liettuan hetmani ei kadehtinut Czarnieckia eikä tämä hetmania. Päinvastoin he ihailivat toisiaan, ja heidän kohtaamisensa muodostui sellaiseksi, että vanhojen sotamiesten silmiin nousivat kyynelet.

— Isänmaa riemuitsee, kun tuommoiset sen pojat syleilevät toisiaan! — sanoi Zagloba Wolodyjowskille ja Skrzetuskeille. — Czarniecki on mainio soturina kelpo mies mutta Sapieha on myös miesten parhaita. Ruotsalaiset pakahtuisivat harmista, jos näkisivät, kuinka nämä harvinaiset miehet rakastavat toisiaan, sillä mikä on vienyt ruotsalaiset voittoon, jos ei suurten herraimme epäsopu ja keskinäinen kateus? Ovatko he muka paremmuudellaan meidät nujertaneet? Pyh!… Mutta sydän ihan hypähtelee, kun näkee tuollaisen kohtaamisen! Vakuutanpa teille senkin, että tässä nyt ei olla kuivin suin, sillä Sapieha pitää hyvistä kemuista., ja näin mieluisan vieraan tultua kyllä tynnyrien tapit aukeavat…

— Jumala on armollinen! Paha väistyy! Jumala on armollinen! — sanoi Jan
Skrzetuski.

Keskustelu katkesi, kun he näkivät Babiniczin, jonka kookas vartalo erottautui joukosta. Wolodyjowski ja Zagloba alkoivat nyökätä hänelle, mutta hän oli niin kiintynyt katsomaan Czarnieckia, että ei heti huomannut heitä.

— Hänen kostosuunnitelmansa Boguslawiin nähden eivät varmaankaan ole onnistuneet, — sanoi Wolodyjowski. — Muuten hän olisi iloisemman näköinen.

— Eivät olekaan. Tiettyä on, että Boguslaw on Stenbockin kanssa piirittämässä Marienburgia.

— Jumala suokoon, että eivät saisi mitään aikaan! Siihen pisti Zagloba väliin:

— Jos he valloittaisivatkin tuon Marienburgin ja me sillä välin captivabimus Carolus Gustavuksen, niin eivätköhän he vaihtaisi linnoitusta kuninkaaseen?

Andrzej oli todellakin huomannut heidät ja alkoi tunkeutua heitä kohti väkijoukon läpi heiluttaen heille hattuaan ja hymyillen jo kaukaa. He tervehtivät toisiaan niinkuin hyvät ystävät ainakin.

— Huonoja ovat kuulumiset. Mutta nyt ei ole aikaa kertoa niistä. Nyt käymme pöytään. Te jäätte tänne yöksi. Tulkaa kemujen jälkeen nauttimaan yölepoa minun luokseni, tataarilaisteni pariin. Minulla on hyvä teltta, ja voimme puhella pikarien ääressä aamuun asti.

— Kun joku esittää jotakin viisasta, niin minä en pane vastaan! — sanoi
Zagloba. — Kertokaa meille vain, miten olette noin laihtunut?

— Se paholainen syöksi taistelussa minut hevosen selästä ja löi minut rikki kuin saviruukun, ja siitä asti olen sylkenyt verta eikä minusta tule ihmistä. Jumala olkoon armollinen ja sallikoon minun vielä vuodattaa hänen vertaan. Mutta menkäämme nyt, sillä herrat Sapieha ja Czarniecki näkyvät jo alkavan kursailla, kumman heistä on mentävä edellä. Se osoittaa, että on aika käydä pöytään. Hartaasti olemme täällä teitä odottaneet, sillä olettepa jo kylliksi vuodattaneet ruotsalaisten verta!

— Kertokoot toiset, mitä olen saanut aikaan! — sanoi Zagloba. — Ei ole sopivaa, että teen sen itse.

Koko joukko lähti nyt teittäin välillä olevaa suurta aukeamaa kohti, jonne pöydät oli katettu. Sapieha osoitti Czarnieckille kuninkaallista kunnioitusta. Pöytä, jonka ääreen kastellaani vietiin istumaan, oli ruotsalaisilla lipuilla verhottu. Simaa ja viiniä virtaili niin runsaasti, että molemmat johtajat olivat lopulta hiukan pehmoisia. Ylenpalttisesti oli iloa, pilapuheita, eläköönhuutoja ja melua. Vasta illan viileys sai ilonpitäjät eroamaan.

Silloin Kmicic kuljetti vieraansa tataarilaisten luo. Istuttiin hänen teltassaan säkeillä, jotka olivat tungetut täyteen kaikenlaista saalista, ja alettiin puhua Kmicicin retkestä.

— Boguslaw lienee nyt Marienburgin edustalla, — sanoi Andrzej. — Toiset taas kertovat, että hän on vaaliruhtinaan luona ja aikoo tämän kanssa tulla auttamaan Ruotsin kuningasta.

— Sitä parempi! Sittenhän tavataan! Te nuoret ette osaa hänestä selviytyä, katsotaanhan, miten vanha selviää. Hän on ollut tekemisissä monen kanssa, mutta ei vielä ole kohdannut Zaglobaa. Sanon, että me tapaamme toisemme, jos ei Janusz testamentissaan nimenomaan ole käskenyt häntä välttämään jo kaukaa Zaglobaa. Se on kyllä mahdollista!

— Vaaliruhtinas on viekas mies, — sanoi Jan Skrzetuski, — ja kun hän vain näkee, että Caroluksen asiat ovat huonosti, niin hän unohtaa kaikki lupauksensa ja valansa.

— Vähät siitä! — sanoi Wolodyjowski. — Kertokoon mieluummin Babinicz meille retkestään!

Vähän aikaa vaiti oltuaan Kmicic kertoi Sapiehan ja Boguslawin kesken käydystä sodasta, Boguslawin tappiosta Janowon luona ja miten Boguslaw löi hänet satulasta ja pääsi hengissä pakenemaan.

— Tehän sanoitte, — keskeytti Wolodyjowski, — että ajatte tataarilaisinenne häntä takaa vaikkapa Itämerelle asti!

— Mutta te kerroitte myös aikanaan minulle, että kun herra Skrzetuskilta, joka on täällä läsnä, Bohun ryösti hänen lemmittynsä, niin hän ei lähtenyt, etsimään tyttöään eikä kostamaan, koska isänmaa tarvitsi häntä. Minä tahdon seurata sitä esimerkkiä!

— Palkitkoon Jumalan äiti teitä niinkuin hän palkitsi Skrzetuskia! — huudahti Zagloba. — Kuitenkin toivoisin, että tyttönne mieluummin olisi erämaassa kuin Boguslawin käsissä.

— Minun ei ole saatava vain hänen persoonansa takaisin, vaan myös hänen kunnioituksensa ja rakkautensa.

— Toinen tulee toisen mukana, — vastasi herra Michal, — vaikkapa te anastaisitte henkilön väkisinkin, kuten silloin… muistatteko?

— Ei siinä kyllin, että en ole häntä saanut takaisin, vaan Boguslaw ryösti minulta vielä toisenkin.

— Oli ihmeen kaunis tyttö Zamośćiessa, ja häneen mielistyi ja tunsi häpeällistä himoa linnan päällikkö Zamoyski. Koska tämä pelkäsi sisartaan, ruhtinatar Wisniowieckia, niin hän ei uskaltanut toimia julkisesti, vaan keksi lähettää tytön minun mukanani muka herra Sapiehan luo Liettuaan, mutta tarkoituksena oli ottaa minulta tyttö pois puolen penikulman päässä Zamośćiesta ja viedä johonkin syrjäiseen paikkaan, jossa staarosta olisi saanut vapaasti tyydyttää halujaan. Mutta minä vainusin hänen aikeensa. Aiotko tehdä, ajattelin, minusta parittajan? Maltahan! Pieksin pahanpäiväisiksi hänen miehensä ja vein neidin kaikessa neitseellisessä hyveellisyydessään herra Sapiehalle. Tyttö oli sievä kuin pulmunen, ja kunnon ihminen… Minäkään en enää ole sama mies kuin ennen, ja huimapäät toverini ovat jo kauan sitten maatuneet mullassa.

— Hyvästä perheestä, ruhtinatar Wisniowieckin hovineiti. Oli aikoinaan kihloissa liettualaisen Podbipientan kanssa, jonka tunsitte…

— Älkää tehkö minulle vääryyttä! — sanoi Kmicic. — Vein hänet onnellisesti hetmanille pitäen hänestä huolta kuin sisarestani, eikä Boguslaw ryöstänyt häntä minulta, vaan toiselta upseerilta, jonka turvin herra Sapieha lähetti hänet perheensä luo. Jos en muista väärin, niin upseerin nimi oli Glowbicz.

— Hän on kaatunut. Niin ovat ainakin Sapiehan upseerit kertoneet. Minä olin enimmäkseen tataarilaisineni retkeilemässä Boguslawia vastaan enkä oikein tiedä tapahtumista. Mutta huomaan kiihtymyksestänne, että meitä on kohdannut sama kohtalo, ja sama mies on meitä kohtaan menetellyt väärin. Liittykäämme siis yhteen häntä vastaan yhdessä kostaaksemme! Hän on suuri herra ja etevä soturi, mutta luulenpa, että valtakuntamme käy hänelle ahtaaksi, kun hänellä on kaksi tämmöistä vihamiestä.

— Tässä käteni! — sanoi Wolodyjowski. — Olemme tästä lähin ystäviä elämässä ja kuolemassa! Ken meistä ensimmäisenä hänet tapaa, hän maksaa kahden puolesta. Suokoon Jumala minun olla ensimmäinen, sillä minä vuodatan hänen verensä kuiviin yhtä varmasti kuin amen päättää rukouksen.

Herra Michal alkoi niin tuimasti kiertää pieniä viiksiään ja kalisuttaa sapeliaan, että Zagloba pelästyi, sillä hän tiesi, että Wolodyjowskin kanssa ei käynyt leikkiminen.

— En haluaisi olla ruhtinas Boguslawin housuissa, — sanoi hän vähän ajan kuluttua, — vaikka saisin siitä koko Liivinmaan. Riittää jo sekin, kun saa sellaisen villikissan niskaansa kuin herra Kmicic, mutta nyt tuli vielä lisäksi herra Michal! Mutta ei siinäkään vielä kyllin! Minulla on vakava aikomus tehdä foedus kanssanne. Minun järkeni, teidän sapelinne! Enpä luule koko kristikunnassa olevan hallitsijaa, joka ei vapisisi tämmöisen mahdin edessä! Sitäpaitsi Herra Jumala ennemmin tahi myöhemmin tekee lopun hänen onnestaan, sillä mahdotonta on, että petturi ja kerettiläinen pääsisi rangaistuksetta…

— Se vain on paha, — sanoi Wolodyjowski, — että emme aina voi kulkea yhdessä, sillä virka ennen kaikkea. Meidät voidaan lähettää aivan eri puolille valtakuntaa. En tiedä, kumpi hänet ensin kohtaa.

— Oikeudenmukaisuus vaatii, että minä ensimmäisenä kohtaan hänet… Kunhan se vain ei taaskin päättyisi nolosti, sillä häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että en pysty pitämään tuota paholaista käsissäni…

— Vaikka hän on semmoinen urho, niin minä rouva Kowalskin kanssa en pelästy häntä! — pisti Roch joukkoon.

— Vaiti, Roch! — sanoi Zagloba. — Jumala saattaa rangaista sinua kerskumisesta.

Roch parka ei ollut mikään onnistunut profeetta, mutta hän oli nyt kulauttanut paljonlaisesti kurkkuunsa ja tunsi halua haastaa koko maailman taisteluun. Toisetkin ryyppäsivät reippaasti omaksi terveydekseen, Boguslawin ja ruotsalaisten tuhoksi.

— Olen kuullut, — sanoi Kmicic, — että heti kun olemme täällä voittaneet ruotsalaiset ja ottaneet kuninkaan vangiksi, lähdemme täältä Varsovaan. Silloin sota varmasti loppuu ja tulee vaaliruhtinaan vuoro. Kuulin kerran itse herra Sapiehan puhuvan siitä, ja hän on suuri mies, joka osaa tehdä paremmin laskelmat.

— Hyvä olisi saada juttu ruotsalaisten kanssa pian päättymään! — sanoi Zagloba, — luovuttakoot Liivinmaan ja maksakoot miljoonan, niin saavat pitää henkensä!

— Ei pitäisi myydä karhun nahkaa ennenkuin karhu on tapettu! — sanoi Jan Skrzetuski nauraen. — Vielä on Carolus Puolassa, vielä ovat Krakova, Varsova ja Posen ja kaikki huomattavimmat kaupungit hänen käsissään, ja te jo sanelette hänelle rauhan ehdot. Ah, paljon on meillä vielä tehtävää, ennenkuin voimme ajatella vaaliruhtinasta.

— Miksi me sitten istumme täällä ristissä käsin? — kysyi äkkiä Roch silmät selällään. — Emmekö voi lyödä ruotsalaisia?

— Minä olen tottunut jo kuulemaan tuota. Mutta minä näin veneitä rannassa. Voisi mennä yli ja vaikkapa yllättää vartijat. On niin pimeä, että ei näe kättä edessään. Ennenkuin ne selviävät ällistyksestään, niin olemme jo tulleet takaisin. Näin näytämme molemmille johtajille ritarien rohkeuden. Jos te ette tahdo tulla, niin lähden yksin.

— Kas ihmettä, kun kuollut vasikka heilautti häntäänsä! Sokea kana löysi jyvän! — sanoi Zagloba vihoissaan.

— Ei ollenkaan hullumpi joillekin rengeille, mutta ei kelpaa niille, jotka vähänkin välittävät arvostaan. Olettehan te everstejä, ettekä poikanulikoita.

— Totta on, että se ei maksa vaivaa! — sanoi Wolodyjowski. — Käydään mieluummin nukkumaan, sillä on myöhä.

Kaikki yhtyivät tähän, lankesivat polvilleen ja lukivat ääneen rukouksen. Sitten he heittäytyivät patjoille ja vetelivät kohta hurskaan unta.

Mutta tuntia myöhemmin kaikki hyppäsivät jaloilleen, sillä joen toiselta puolen kuului muskettien laukauksia, mikä synnytti Sapiehan leirissä liikettä.

— Roch hoi! — huusi Zagloba, joka vaikeissa tilanteissa mielellään piti sisarenpojan läheisyydessään.

Juostiin ulos aukealle paikalle. Siellä oli joukko sotamiehiä, ja kaikki tähystivät joen toiselle puolen. Siellä välähteli tulia, ja laukaukset pamahtelivat tiheämpään.

— Mitä on tapahtunut? — kyseltiin vartijoilta, joita oli lukuisasti rannalla.

Mutta vartijat eivät tietäneet. Yksi sotamiehistä sanoi kuulleensa hiukan loisketta, mutta kun joki oli aivan pimeässä, ei hän voinut mitään nähdä eikä tahtonut niin vähäisestä syystä hälyyttää koko leiriä.

— Roch on mennyt ruotsalaisten leiriin! Hän sanoi tahtovansa yllättää vartijat!

— Ne ampuvat pojan kuoliaaksi, se on varma! — jatkoi Zagloba epätoivoissaan. — Hyvät herrat, eikö häntä voi mitenkään pelastaa? Herra Jumala, poika kuin puhtainta kultaa! Ei ole toista semmoista kummassakaan sotajoukossa! Mitä pälkähtikään hänen tyhmään päähänsä? Oi, Jumalan äiti, pelasta hänet tästä vaarasta!

— Kenties hän selviytyy, kun on näin kovin pimeä! Ehkä häntä ei huomata!

Laukaukset vastakkaisella rannalla harvenivat, tulet sammuivat, ja tunnin kuluttua oli aivan hiljaista. Zagloba käveli rannalla kuin kana, joka on hautonut ankanpoikia, ja repi viimeisiäkin hiuksiaan päästään. Mutta turhaan hän odotti ja käveli epätoivoissaan. Päivä sarasti, joki valkeni, viimein nousi aurinko, mutta Roch ei palannut.

KAHDEKSAS LUKU.

Seuraavana päivänä Zagloba oli edelleen murheellinen ja meni Czarnieckin luo pyytämään, että tämä lähettäisi ottamaan ruotsalaisten leiristä selkoa siitä, miten Rochille oli käynyt, onko hän elossa ja onko hän vankina, vai maksoiko hän hengellään rohkeutensa.

Czarniecki suostui siihen helposti, sillä hän piti Zaglobasta. Hän alkoi lohduttaa tätä:

— Luulen, että sisarenpoikanne on elossa, sillä muuten olisi vesi kuljettanut hänen ruumistaan.

— Suokoon Jumala! — sanoi Zagloba suruissaan. — Muuten ei tuollainen juuri pysy veden pinnalla, sillä hänellä ei ollut vain raskas käsi, vaan pääkin oli kuin lyijyä, niinkuin näkyy hänen teostansakin.

— Oikein! — sanoi Czarniecki. — Jos hän olisi elossa, niin minun pitäisi rangaista häntä kurin rikkomisesta. Hän hälyytti molemmat leirit, eikä ole lupa ruotsalaisiakaan ahdistaa ilman minun määräystäni. Piru vieköön nosto väen, joka aina tahtoo toimia omin päin!

— Hän on syypää, assentior. Rankaisen itse häntä, kunhan vain Jumala antaisi hänen palata takaisin.

— Minä annan hänelle anteeksi Rudnikin tapahtuman vuoksi. Meillä on paljon vankeja, ja minä vaihdan parhaat upseerit Kowalskiin. Menkää te ruotsalaisten luo ja esittäkää vaihtoa. Annan kaksi tai kolme hänen sijaansa, sillä en soisi sydämenne vuotavan verta. Pistäytykää luonani hakemassa kirje hänen majesteetilleen kuninkaalle ja lähtekää pian.

Zagloba kiiruhti iloissaan Kmicicin telttaan ja kertoi tovereille asian. Andrzej ja Wolodyjowski ilmoittivat heti tahtovansa lähteä hänen kanssaan, sillä molemmat olivat uteliaita näkemään ruotsalaisia. Kmicicistä saattoi sitäpaitsi olla suurta hyötyä senvuoksi, että hän puhui sujuvasti saksaa.

Valmistuksiin ei mennyt paljon aikaa. Czarniecki ei odottanut Zagloban tuloa, vaan lähetti kirjeensä hänelle. Sitten he ottivat mukaansa torvensoittajan ja riukuun kiinnitetyn valkean vaatekappaleen, astuivat veneeseen ja lähtivät.

He etenivät rannasta äänettöminä. Kuului vain airojen loiske ja kolina venheen laitoja vastaan. Zagloba alkoi viimein olla hiukan levoton ja sanoi:

— Soittakoon vain torvensoittaja kuuluvat merkit, sillä muuten voivat lurjukset ampua meitä valkeasta lipusta huolimatta!

— Mitä puhutte? — vastasi Wolodyjowski. — Barbaaritkin pitävät lähettiläitä loukkaamattomina, saati sitten sivistynyt kansa.

— Soittakoon torvensoittaja kovasti, sanon minä! Ensimmäinen sotamies, joka sattuu meidät näkemään, saattaa ampua, puhkaista veneen, ja niin joudumme kylmään veteen. En tahdo kastua heidän politiikkansa vuoksi.

Torvensoittaja alkoi puhaltaa. Venhe läheni rantaa nopeasti. Toisella rannalla syntyi liikettä, ja kohta ratsasti paikalle upseeri, jolla oli keltainen nauha hatussa. Tultuaan aivan rantaan tämä varjosti kädellään silmiään ja alkoi tähystää.

Muutaman askelen päässä rannasta Kmicic otti hatun päästään tervehtien, ja upseeri kumarsi heille vastaten yhtä kohteliaasti tervehdykseen.

— Kirje herra Czarnieckilta hänen majesteetilleen Ruotsin kuninkaalle! — huusi Andrzej näyttäen kirjettä.

Samassa vene saapui rantaan. Zagloba rauhoittui täydellisesti ja laittoi kasvojensa ilmeen arvokkaaksi, kuten lähettiläälle sopikin, sekä lausui latinaksi:

— Viime yönä eräs ritari otettiin kiinni tällä rannalla. Olen tullut saamaan tietoja hänestä.

— Kuningas on leirin toisessa päässä. Tahtoisitteko olla hyvät ja olla tässä sillä välin kuin minä menen ilmoittamaan!

Hän lähti. Toverukset alkoivat katsella ympärilleen. Leiri oli sangen suuri ja täytti koko Veikselin ja Sanin välisen kulman. Kolmion huipussa oli Pniew, sen pohjan toisella rannalla Tarnobrzeg ja toisella Rozwadow. Koko alaa ei voinut nähdä yhdellä silmäyksellä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi kaivantoja sekä valleja ja niillä tykkejä ja miehiä. Keskustassa, Gorzycyssa, oli kuninkaan asunto, ja siellä oli myös armeijan pääosa.

— Jos ei niitä nälkä täältä karkoita, niin emme heille mitään voi! — sanoi Kmicic. — Koko tienoo on linnoitettu, ja hevosillekin on laidunta.

— Olipa heillä äsken koko Puola, mutta nyt on vain pieni kiila! — sanoi
Zagloba. — Istukoot täällä terveydekseen tahi palatkoot Jaroslawiin!

— Puhukaahan noille heittiöille sitä koiran kieltä ja kysykää Rochin kohtaloa! — sanoi sitten Zagloba Kmicicille.

— Ette tunne säännöllisen sotajoukon sotilaita! — vastasi Andrzej. — Ei kukaan heistä avaa suutaan ilman käskyä. Turha vaiva puhua heille!

— Tiedän, että noilla lurjuksilla ei ole käytöstä. Kun meidän aatelin luo tulee lähettiläitä, niin heti on juttu käymässä, kysytään lähettilään vointia ja hänen lapsistaan, ryypätään hänen kanssaan viinaa ja ruvetaan puhumaan politiikkaa, mutta nämä seisovat kuin pylväät ja töllistävät meitä.

Yhä enemmän jalkaväkeä kertyi lähettiläiden luo heitä uteliaasti katselemaan. Nämä taasen komeissa puvuissaan ottivat arvokkaan asenteen. Enimmän huomiota herätti Zagloba, joka oli mahtavan näköinen kuin senaattori, vähimmän Wolodyjowski pienen kokonsa vuoksi.

Upseeri, joka ensin oli ottanut heidät vastaan rannalla, palasi nyt mukanaan toinen, korkeampi upseeri ja sotamiehiä, jotka taluttivat suitsista hevosia. Tuo ylhäisempi upseeri kumarsi lähettiläille ja sanoi puolankielellä:

— Hänen majesteettinsa kuningas pyytää teitä asuntoonsa, mutta koska sinne on matkaa, toimme teille hevoset.

— Kyllä! Częstochowon edustalta! Te räjähdytitte suurimman tykkimme ja
Müller antoi teidät Kuklinowskille. Tervetuloa, kuuluisa ritari!

— Tiedän, että maksoin hänelle samalla tavalla kuin hän tahtoi minua kohdella, mutta jätin hänet henkiin.

— Herra eversti! — sanoi Zagloba. — Onko täällä leirissänne muuan Roch
Kowalski?

— Kiitos Jumalan ja Pyhän Neitsyen! Poika on elossa, ja minä lunastan hänet täältä. Jumalan kiitos!

— Koska hän on mieltynyt mieheen. Kuningas tunsi hänet heti samaksi mieheksi, joka häntä ahdisti Rudnikin luona. Hytkimme naurusta, kun vankia kuulusteltiin. Kuningas kysyi: "Miksi te minua niin vihaatte?" Vanki vastasi: "Olen luvannut." Kuningas jatkoi: "Aiotteko vastakin minua ahdistaa?" "Kuinkas muuten!" vastasi mies. Kuningasta nauratti ja hän sanoi: "Luopukaa siitä, niin lahjoitan teille henkenne ja vapautenne!" "Ei se käy päinsä!" "Miksi?" "Koska silloin eno sanoisi minua tomppeliksi". "Oletteko min varma siitä, että voittaisitte minut kaksintaistelussa?" "Selviäisin toki viidestäkin tuommoisesta!" Vielä sanoi kuningas: "Ja uskallatte nostaa kätenne majesteettia vastaan?" Hän vastasi: "Kun se kerran tunnustaa iljettävää uskoa!" Käänsimme kuninkaalle joka sanan, ja hän tuli yhä iloisemmaksi ja toisteli: "Minua miellyttää tämä veikko!" Viimein hän, nähdäkseen oliko vanki todellakin jytymiehiä, käski valita kaksitoista vahvaa kaartilaista ja antaa näiden vuorotellen painia vangin kanssa. Mutta hän on ihmemies. Minun lähtiessäni hän oli kellistänyt jo kymmenen miestä niin, että yksikään niistä ei päässyt omin voimin ylös. Tulemme parhaiksi näkemään näytelmän lopun!

— Tunnen Rochin! Minun vereni! — huudahti Zagloba. — Annamme hänestä vaikkapa kolme hyvää upseeria.

— Tapaatte kuninkaan hyvällä tuulella — sanoi Sadowski. — Se on nykyisin harvinaista.

— Sen kyllä uskon, — sanoi pikku ritari. Sadowski kääntyi Kmicicin puoleen ja alkoi kysellä, miten hän pääsi Kuklinowskin käsistä, vieläpä sai tämän valtaansa. Kmicic alkoi kertoa seikkaperäisesti, sillä hän kehuskeli mielellään. Sadowski oli aivan ymmällä ihmettelystä ja puristi sitten Kmicicin kättä.

— Uskokaa minua, — sanoi hän, — että iloitsen sydämestäni, sillä vaikka olen ruotsalaisten palveluksessa, niin jokaisen oikean sotilaan sydän riemastuu, kun kelpo ritari tekee lopun heittiöstä. Täytyy tunnustaa, että teidän kaltaistanne ritaria saa etsiä kynttilä kädessä in universo.

— Koska olen oppinut teiltä sekä kohteliaisuutta että sotataitoa! — vastasi Sadowski nostaen kätensä lakin reunaan.

Näin puhellen ja kilpaillen kohteliaisuudessa he saapuivat Gorzyciin, jossa oli kuninkaan asunto. Se oli täynnä sotilaita kaikista aselajeista. Lähettiläät katselivat uteliaina sotamiesryhmiä. Jotkut tahtoivat nukkumalla haihduttaa pahimman nälän ja makasivat penkeillä, sillä päivä oli sangen kaunis ja lämmin. Jotkut kiilloittivat laulellen kypäräänsä ja haarniskaansa. Toiset taas taluttivat hevosia. Sanalla sanoen, leiri eli ja kihisi kirkkaan taivaan alla. Muutamilla kasvoilla tosin näkyi kauheitten vaivojen ja nälän jälkiä, mutta aurinko heitteli niillekin hohdettaan, ja kun näille verrattomille sotilaille nyt oli alkanut levon aika, niin heissä oli taas reippautta ja ryhtiä. Wolodyjowski ihaili heitä mielessään, varsinkin jalkaväkirykmenttejä, jotka olivat maailmankuuluja kestävyydestään ja rohkeudestaan, Sadowski puolestaan selitteli eteenpäin kuljettaessa:

— Tuossa on kuninkaan smoolantilainen kaartinrykmentti! Tuossa on taalalaista jalkaväkeä!

— Mitä ihmettä! Mitä nuo pienet kummitukset ovat? — huudahti äkkiä Zagloba osoittaen pieniä, tummaihoisia miehiä, joiden mustat hiukset riippuivat kahden puolen päätä.

— Ovatko ne hyviä taistelemaan? Minusta tuntuu kuin voisin niitä ottaa yht'aikaa kolme kappaletta kouraani ja keikutella siinä.

— Sen te varmasti voisitte tehdä! Ei niistä ole taisteluun. Ruotsalaiset kuljettavat niitä mukanaan palvelusväkenä ja osaksi vain kummana. Sen sijaan ne ovat exquisitissimi noitina; jokaisella heistä on palveluksessaan vähintään yksi, mutta useilla viisikin pirua.

— Mistä tuommoinen yhteys pahojen henkien kanssa johtuu? — kysyi Kmicic tehden ristinmerkin.

— Siitä, että heillä vallitsee yö puoli vuotta ja kauemminkin, ja tiettyähän on, että öisin helpoimmin joutuu kosketuksiin pirujen kanssa.

— Ei tiedetä, omasta puolestani luulen, että ne enimmän lähenevät animalibus.

Kmicic kannusti hevostaan, tarttui yhtä lappalaista kurkkuun, nosti hänet kuin kissan ilmaan, katseli häntä uteliaasti, laski hänet sitten takaisin maahan ja sanoi:

— Jos kuningas antaisi minulle yhden tuommoisen lahjaksi, niin antaisin hänet savustaa ja ripustaisin Orszan kirkkoon, jossa muitten harvinaisuuksien ohella on myös kamelikurjen munia.

— Menkäämme eteenpäin, muuten niistä voi meihin vielä tarttua jotakin iljetystä! — sanoi Zagloba.

— Menkäämme! — sanoi Sadowskikin. — Oikeastaanhan minun olisi ollut peitettävä silmänne, niinkuin tapana on, mutta meillä ei ole täällä mitään salattavaa, ja jos olette vilkaisseet valleille, niin sitä parempi.

He lisäsivät vauhtia ja olivat pian Gorzycissa kuninkaan asunnon luona. Portilla he astuivat alas satulasta, ottivat lakit päästään ja lähestyivät taloa, jonka edustalla oli itse kuningas.

He näkivät siinä monta kuuluisaa kenraalia. Siellä oli vanha Wittenberg, Douglas, Lewenhaupt, Müller, Eriksen ja monta muuta. Kaikki istuivat kuistilla kuninkaan takana ja katselivat Kaarle Kustaan keksimää näytelmää. Roch sai silloin juuri kahdennentoista vastustajansa maahan ja seisoi läähättäen, hikisenä ja nuttu repaleisena. Kun hän näki enonsa Kmicicin ja Wolodyjowskin kanssa, luuli hän heidänkin joutuneen vangiksi ja jäi suu auki sekä silmät selällään heitä katsomaan, mutta Zagloba viittasi hänelle kädellään, että hän olisi rauhallinen, ja astui tovereineen kuninkaan eteen. Kun Sadowski oli esitellyt tulijat ja nämä syvään kumartaneet kuten tapa ja etiketti vaati, antoi Zagloba Czarnieckin kirjeen.

Kuningas otti kirjeen ja alkoi lukea. Lähettiläät katselivat sillä välin häntä uteliaasti, sillä he eivät vielä koskaan olleet häntä nähneet. Kuningas oli mies parhaimmillaan. Hänen kasvonsa olivat tummat kuin italialaisen tahi espanjalaisen. Hiukset, jotka olivat kiiltävän mustat, valuivat pitkinä suortuvina korvien yli hartioille. Silmien välke ja väri muistutti mieleen Jeremi Wisniowieckin, kulmakarvat vain olivat suuresti ylöspäin kohoavat aivan kuin hän olisi myötäänsä ihmetellyt. Siinä kohti, missä kulmakarvat yhtyivät, muodosti otsa melkoisen kohopaikan, mikä teki hänet leijonan näköiseksi. Hänen kasvonsa ilmaisivat, että hän oli tavallisuudesta poikkeava mies, yksi niitä, jotka maan päällä kulkiessaan jättävät verisen jäljen. Noissa kasvoissa oli ylevyyttä ja hallitsijan ylpeyttä, jalopeuran voimaa ja nerokkuuden leima, puuttui vain lempeä hymy huulilta ja se sydämen hyvyys, joka luo kasvoihin lempeän valon sisältäpäin kuin alabasterimaljakon sisään asetettu lamppu.

Kuningas istui nojatuolissa jalka nostettuna toisen päälle ja luki hymyillen Czarnieckin kirjettä. Äkkiä hän nosti silmänsä, loi katseen herra Michaliin ja sanoi:

— Tunsin teidät heti: te tapoitte Kannenbergin! Kaikkien silmät kääntyivät heti Wolodyjowskiin, joka kiersi viiksiään, kumarsi ja sanoi:

Kuningas ei vastannut mitään. Kaikkien otsat rypistyivät ja silmät alkoivat tarkastaa herra Michalia, mutta hän seisoi rauhallisena.

— Mieluisaa on minusta tutustua niin etevään ritariin. Kannenbergia pidettiin meidän joukossamme voittamattomana. Te olette varmaan paras sapelin käyttäjä tässä valtakunnassa…

— Lausun teidät tervetulleiksi! Herra Czarnieckia kohtaan tunnen todellista kunnioitusta, sillä hän on suuri soturi, vaikka on rikkonut lupauksensa, sillä hän oli sitoutunut pysymään paikoillaan Siewierskissä.

— Teidän majesteettinne! — huudahti Kmicic. — Ei herra Czarniecki, vaan kenraali Müller rikkoi ensimmäisenä lupauksensa saartamalla kuninkaallisen jalkaväkirykmentin, jota johti Wolf.

Müller astui askelen eteenpäin, katsahti Kmicicin kasvoihin ja alkoi kuiskailla jotakin kuninkaalle, joka silmiään vilkuttaen kuunteli tarkasti, katseli Andrzejta ja lausui lopulta:

— Huomaan herra Czarnieckin lähettäneen luokseni parhaat ritarinsa. Tiedän vanhastaan, että joukossanne ei ole puutetta urhoollisista miehistä, puuttuu vain uskollisuutta lupausten ja valojen pitämisessä.

— Jos kansallamme ei olisi tuota vikaa, niin teidän majesteettinne ei olisi täällä!

Kuningas vaikeni taas vähäksi aikaa, ja kenraalit rypistivät kulmakarvojaan lähettilään rohkeitten sanojen johdosta.

— Jan Kasimir on itse vapauttanut teidät uskollisuuden valasta, — sanoi
Kaarle Kustaa, — sillä hän jätti teidät ja pakeni ulkomaille.

— Valasta voi vapauttaa vain Kristuksen sijainen, joka asuu Roomassa, eikä hän ole meitä vapauttanut.

— Vähät siitä! — sanoi kuningas. — Tämän valtakunnan olen saanut tällä (hän löi kädellään miekkaansa), ja tällä sen myös pidän hallussani. En tarvitse vaalejanne enkä valojanne. Jos tahdotte sotaa, niin saatte sitä. Kai herra Czarniecki vielä muistaa hyökkäyksensä leiriämme vastaan Golembiessa, vai kuinka?

— Sanokaa hänelle, että hän tulisi minua tervehtimään. Hän saa hyvän vastaanoton. Mutta pitäköön kiirettä, sillä kun olen syöttänyt hevoseni, jatkan matkaa!

— Silloin me otamme vastaan teidän majesteettinne! — sanoi Zagloba kumartaen ja laskien kevyesti kätensä miekalleen.

— Huomaan, että herra Czarniecki ei ole lähettänyt tänne vain parhaita taistelijoita, vaan myös parhaat puhujat. Silmänräpäyksessä te torjutte jokaisen lausuman. Onpa onni, että sotaa ei käydä sillä keinoin, sillä siinä olisi vastustaja minun veroiseni. Mutta siirtykäämme asiaan! Herra Czarniecki kirjoittaa minulle, että jos päästän tämän vangin, niin hän sen korvaukseksi antaa kaksi hyvää upseeria. Minä en pidä sotureitani niin halpa-arvoisina kuin te luulette enkä lunasta heitä liian huokeasta, sillä se ei olisi minun eikä heidän arvon mukaista. Mutta kun minä en tahtoisi kieltää mitään herra Czarnieckilta, niin annan hänelle lahjaksi tuon ritarin vapautuksen.

— Teidän majesteettinne! — sanoi Zagloba. — Herra Czarniecki ei suinkaan tahtonut vähäksyä ruotsalaisten upseerien arvoa, vaan osoittaa minulle suopeuden, sillä tämä vankinne on minun sisareni poika, ja minä taas olen, teidän majesteettinne luvalla sanoen, herra Czarnieckin neuvonantaja.

— Oikeastaan, — sanoi kuningas nauraen, — minun ei pitäisi vapauttaa tätä vankia, koska hän on antanut lupauksen, että vainoaa minua, eikä ole peruuttanut tuota lupaustaan.

— Sadowski! — sanoi kuningas. — Kysykää häneltä, lakkaako hän minua ahdistamasta, jos päästän hänet vapaaksi!

— Mitä? Tuommoinenko olisi päästettävä vapaaksi? Kahdeltatoista sotilaaltani hän on vääntänyt niskat nurin ja minut valinnut kolmanneksitoista uhrikseen. Hyvä! Hyvä! Uljas mies hän on! Kenties hänkin on herra Czarnieckin neuvonantaja? Siinä tapauksessa hän pääsee heti vapaaksi.

— Mutta riittää jo leikinlaskua! — sanoi äkkiä Kaarle Kustaa. — Ottakaa hänet, ja olkoon siinä teille uusi todistus lempeydestäni. Tämän valtakunnan hallitsijana minä voin armahtaa, mutta mihinkään sopimusten tekoihin kapinoitsijain kanssa en ryhdy.

— Ken nostaa kätensä minua vastaan, hän on kapinoitsija, sillä minä olen täällä laillinen hallitsija. Lempeydessäni en tähän saakka ole teitä rangaissut, niinkuin olisitte ansainneet, vaan olen odottanut parannustanne. Mutta aika tulee, jolloin lempeyteni on lopussa ja rangaistus kohtaa. Teidän omavaltaisuutenne ja epäluotettavaisuutenne tähden on valtakunta liekeissä, teidän valapattoisuutenne tähden virtailee veri. Mutta sanon teille: aika on kulumassa loppuun… jos ette halua totella muistutuksia ja lakia, niin saatte totella miekkaa ja hirsipuuta!

Kuninkaan silmät alkoivat salamoida. Zagloba katseli häntä hämmästyneenä eikä ymmärtänyt, miten noin äkkiä kirkkaalta taivaalta oli alkanut sinkoilla salamoita. Mutta sitten alkoi hänen sydämeensä hiipiä pelko, hän kumarsi ja lausui vain:

Sitten hän lähti ja hänen jäljessään Kmicic, Wolodyjowski ja Roch
Kowalski.

— Lempeä! Lempeä! — puhui Zagloba. — Mutta ennenkuin osaat varoakaan, ärähtää jo kuin karhu. Kaunis loppu! Toiset tarjoavat lähtiäisiksi ryypyn, mutta tämä tarjoaa hirsipuuta! Koiriahan hirtetään, mutta ei aatelismiehiä! Oi, Jumala, Jumala! Raskaasti olemme rikkoneet kuningastamme vastaan, joka oli, on ja on oleva isämme, sillä hänellä on Jagiellon sydän! Ja semmoisen kuninkaan ovat petturit hylänneet mennäkseen veljeilemään merentakaisen kummituksen kanssa! Se on oikein meille, parempaa emme ole ansainneet. Hirsipuu! Hirsipuu! Hänet itsensä olemme jo painaneet seinää vastaan, niin että tuskin henki hänessä enää pihisee, mutta hän uhkaa vielä miekalla ja hirsipuulla! Odotahan! Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! Tulee teille vielä ahtaat paikat. Roch! Sinun pitäisi saada korvillesi tahi selkääsi, mutta annan sinulle nyt anteeksi, sillä sinä esiinnyit kuin ritari ja lupasit häntä edelleen ahdistella. Tule tänne, niin suutelen sinua! Olen sinuun tyytyväinen!

— Hirsipuuta ja miekkaa! — puheli Zagloba edelleen. — Ja sen hän sanoi minulle päin naamaa! Onpa teillä suojelija! Noin suojelee susi pässiä… Ja milloin hän sitä puhuu? Silloin, kun jo on henkihieverissä. Ottakoon lappalaiset neuvonantajikseen ja pyytäköön niiden välityksellä pirulta suojelusta! Mutta meitä auttaa Pyhä Neitsyt! Kun on semmoinen auttaja, niin me heidät jokaisen otamme niskasta ja vedämme kuin ravut pyydyksestä.

YHDEKSÄS LUKU.

Kului muutamia päiviä. Kuningas oli yhä jokien yhtymäkohdassa ja lähetti joka suuntaan lähettejä linnoituksiin ja kaikille kenraaleilleen ja päälliköilleen viemään määräyksiä, että jokaisen oli riennettävä hänen avukseen. Muonaa kuljetettiin Veikseliä pitkin, mikäli mahdollista, mutta sitä ei tullut riittävästi. Kun kymmenkunta päivää oli kulunut, alettiin syödä hevosia, ja kuningas kenraaleineen joutui epätoivoon ajatellessaan, miten käy, kun ratsumiehillä ei ole hevosia, eikä tykkejä saada kuljetetuksi. Kaikkialta tuli sen lisäksi huonoja sanomia. Yli koko maan oli kapinan liekki niin leimahtanut kuin koko valtakunta olisi tervattu ja sytytetty palamaan. Pienemmät joukko-osastot eivät voineet tulla avuksi, sillä ne eivät uskaltaneet lähteä liikkeelle. Liettua, jota Pontus de la Gardie oli rautakourin pitänyt kurissa, nousi yhtenä miehenä. Suur-Puola, joka ensimmäisenä oli alistunut, heitti myös ensimmäisenä ikeen niskastaan ja oli esimerkkinä koko valtakunnalle sankaruudessa, kestäväisyydessä ja uhrautuvaisuudessa. Aatelis- ja talonpoikaisjoukot eivät hyökänneet vain kylissä olevien ruotsalaisten joukkojen niskaan, vaan kävivät kaupunkienkin kimppuun. Turhaan ruotsalaiset kostivat julmasti, turhaan he hakkasivat pois kädet vangeilta, polttivat kylät, pystyttivät hirsipuita ja tuottivat Saksasta kidutuskojeita kapinallisten kiduttamista varten. Ken joutui uhriksi, hän kärsi ja kuoli, mutta jos hän oli aatelismies, kuoli hän sapeli kädessä, jos oli talonpoika, kaatui viikate kädessä. Ja ruotsalaisten veri virtasi kaikkialla Suur-Puolassa, kansa asui metsissä, naisetkin tarttuivat aseihin. Rangaistukset herättivät vain yhä suurempaa raivoa ja kostonhimoa. Pellot jäivät viljelemättä, ja kauhea nälänhätä levisi yli maan, mutta enimmän siitä kärsivät ruotsalaiset, jotka olivat kaupungeissa suljettujen porttien takana eivätkä uskaltaneet lähteä niistä.

Myöskin heidän mielensä alkoi lannistua. Masowiassa olivat asiat samalla kannalla. Syvällä metsissä asuvat ihmiset jättivät mökkinsä, asettuivat väijyksiin teitten varsille ja kaappasivat muonakuormat ja sananviejät. Pikkuaateli Podlasiessa yhtyi tuhatlukuisin joukoin Sapiehaan. Lublin oli liittoutuneitten käsissä. Kaukaa Rusjista tuli tataarilaisia ja näiden mukaansa pakottamina kasakoita. Kaikki olivat jo varmoja siitä, että ennemmin tahi myöhemmin Kaarle Kustaasta ja Ruotsin pääarmeijasta on jäljellä vain suuri hauta kansan kunniaksi ja kauheaksi opetukseksi niille, joiden mieli tekisi hyökätä Puolan kimppuun. Katsottiin sodan jo lähestyvän loppuaan, ja oli niitä jotka sanoivat Kaarle Kustaan voivan pelastua ainoastaan siten, että luovuttaa lunnaikseen Puolalle Liivinmaan.

Maaliskuun 20 päivänä antautui Marienburg, jota Stenbock oli kauan piirittänyt. Näin vapautui sieltä vahva ja hyvin varustettu sotajoukko, joka saattoi rientää auttamaan kuningasta.

Toiselta puolen Badenin maakreivi oli saanut värvätyksi sotajoukon ja riensi vereksin voimin jokien kulmauksessa olevaa leiriä kohti.

Molemmat sotajoukot etenivät lyöden pienemmät kapinoitsijajoukot, hävittäen, polttaen ja ryöstäen. Matkan varrella niihin liittyi ruotsalaisia joukkoja, ja ne kasvoivat kuin joki, johon yhtyy puroja.

Sanoma Marienburgin antautumisesta sekä Stenbockin ja maakreivin armeijain tulosta saapui pian kummankin joen rannalle leiriytyneitten puolalaisten tietoon ja vaikutti lamauttavasti mieliin. Stenbock oli vielä kaukana, mutta Badenin maakreivi, joka läheni pikamarssissa, saattoi pian ilmestyä paikalle ja muuttaa koko aseman Sandomirin edustalla.

Puolalaiset päälliköt pitivät sotaneuvottelun, ja siinä päätettiin, että Sapieha joukkoineen jäisi vartioimaan, ettei Kaarle Kustaa pääse pois loukusta, mutta että Czarniecki rientäisi Badenin maakreiviä vastaan, ryhtyisi ensitilassa taisteluun, ja jos Jumala soisi hänelle voiton, palaisi takaisin saartamaan kuningasta.

Asianmukaiset määräykset annettiin heti, ja aamulla lähdettiin liikkeelle kaikessa hiljaisuudessa, sillä Czarniecki tahtoi, että lähtö pysyisi salassa ruotsalaisilta. Leiripaikalle sijoitettiin aatelisten ja talonpoikain vapaajoukkoja. Nämä virittivät tulia ja melusivat estääkseen vihollista pääsemästä selville sotajoukon lähdöstä.

Koko armeija pysähtyi Zawadaan. Czarniecki ratsasti joukkonsa etunenään ja antoi sen sitten kulkea ohitseen saadakseen tarkan käsityksen sen suuruudesta ja laadusta. Tuo ohikulku oli komea näky, ja kastellaanin sydän paisui. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, lainehti hevosta ja miestä, näkyi tuimia sotilaitten kasvoja ja päiväpaisteessa välkkyviä aseita. Se ei ollut mikään tilapäisesti koottu vapaaehtoisten joukko, vaan sodassa karaistua väkeä, järjestettyä ja kouliintunutta ja taisteluissa niin rohkeata, että mikään ratsuväki maailmassa ei sitä voinut vastustaa. Czarniecki tunsi tällä hetkellä, että hän aivan varmasti näillä miehillä hajoittaa maakreivin sotajoukon kuin akanat tuuleen, ja tuo voitonvarmuus sai hänen kasvonsa kirkastumaan.

Tuo huuto lensi joukosta joukkoon niinkuin ukkosen jyrinä kulkee läpi pilvien. Czarniecki kannusti ratsuaan ja joukko lähti liikkeelle.

He kulkivat kuin petolintujen parvi, jotka kaukaa ovat vainunneet haaskan. Ei koskaan oltu kuultu edes arojen tataarilaisten keskuudessa tämmöisestä vinhasta kulusta. Sotamiehet nukkuivat satulassa, söivät ja joivat laskeutumatta maahan. Hevosia syötettiin käsistä. Joet, metsät, kylät, kaupungit vilahtelivat ohi. Kun talonpojat kylissä tulivat ulos mökeistään katsomaan sotajoukkoa, oli se jo kiitänyt ohi ja kadonnut pölypilveen. Kuljettiin yötä päivää ja levättiin vain sen verran kuin oli välttämätöntä hevosten takia.

Viimein Kozienican luona he kohtasivat kahdeksan ruotsalaista eskadroonaa. Laudalaiset, jotka kulkivat etumaisina, näkivät ensimmäiseksi vihollisen ja hyökkäsivät heti kimppuun. Toiset seurasivat jäljessä.

Ruotsalaiset luulivat olevansa tekemisissä joittenkin sissijoukkojen kanssa ja antautuivat taisteluun avoimella kentällä. Kahden tunnin kuluttua ei ollut jäljellä ainoatakaan elävää sielua, joka olisi voinut mennä maakreivin luo ja ilmoittaa Czarnieckin olevan tulossa.

Sitten puolalaiset jatkoivat matkaa entistä hurjaa vauhtia Magnuszewin luo. Vakoojat olivat nimittäin saaneet selville, että Badenin maakreivi koko sotajoukkoineen oli Warkassa.

Wolodyjowski lähetettiin yöllä tiedustelujoukon kanssa ottamaan selville, miten sotajoukko oli asettunut ja mikä oli miesten lukumäärä.

Tämä retki ei ollut ensinkään mieleen Zagloballe, kun ei kuuluisa Wisniowieckikaan koskaan ollut tämmöisiä määrännyt. Vanha soturi murisi, mutta lähti mieluummin Wolodyjowskin kanssa kuin jäi toisten joukkoon.

— Elimme kultaista aikaa Sandomirin edustalla, — sanoi hän venyttäytyen satulassa. — Syötiin, nukuttiin ja katseltiin kaukaa saarroksissa olevia ruotsalaisia, mutta nyt ei ole aikaa edes nostaa tuoppia huulille. Tunnen minä sotataidon antiquorum: suuren Pompeiuksen ja Caesarin, mutta herra Czarniecki keksii uusia tapoja. On vastoin kaikkia sääntöjä tärisyttää ruumistaan satulassa niin monta päivää ja yötä yhtämittaa. Nälkä saa jo mielikuvitukseni nousemaan kapinaan, niin että tähdet minusta ovat kuin puuroa ja kuu on silavanpala. Hitto vieköön tämmöisen sodan! Totisesti, olisin valmis nälissäni syömään oman hevoseni korvat!

— Mieluummin ruotsalaiset kuin tämä rasitus! Oi, Herra Jumala! Milloin suot rauhan tälle valtakunnalle ja lämpimän nurkan sekä tuopin lämmitettyä olutta vanhalle Zagloballe?… Huoju vain, vanhus, hevosen selässä, huoju, kunnes huojut hautaan… Eikö siellä kellään ole nuuskaa. Pärskäyttäisin tämän uneliaisuuden pois sierainten kautta… Kuu paistaa niin päin naamaani kuin tahtoisi katsoa vatsani pohjaan asti, vaikka en ymmärrä mitä se sieltä etsii, missä ei mitään ole. Hitto vieköön tämmöisen sodan, sanon sen vieläkin!

— Kun enosta kuu näyttää silavanpalalta, niin enopa voisi syödä sen! — sanoi Roch.

— Jos söisin sinut, niin voisin sanoa syöneeni härän lihaa, mutta pelkään, että se ateria veisi järkeni jäännöksetkin!

— Luuletko sinä teräväpäisyydessäsi, että Althaea senvuoksi synnytti tulen, että hän istui uunin ääressä?

— Kuuluu sen verran, että jos sinä olet härkä, niin kysy ensin, kuka
oli isäsi, äläkä etsi enoasi, sillä härkä ryösti Euroopan, mutta
Euroopan veli, joka oli hänen jälkeläistensä eno, oli silti ihminen.
Ymmärränkö?

— Syö mikä hitto tahansa, mutta anna minun nukkua! Mitä siellä on, herra Michal? Miksi me pysähdyimme?.

— Magnuszew on jäänyt oikealle. Omituista on minusta, että joen tällä puolen ei ole yhtään ruotsalaista joukkoa. Menkäämme tuonne metsikköön ja seisokaamme siellä! Kenties joku tulee.

Näin sanottuaan Wolodyjowski johti joukkonsa tien vieressä olevaan metsään asettaen sen tien kahden puolen noin sadan askelen päähän tiestä ja käskien kaikkien olla hiljaa ja pitää suitset kireällä, että yksikään hevonen ei hirnahtaisi.

Seisottiin kuulematta pitkään aikaan mitään muuta kuin satakielten innokasta laulua läheisestä lepikosta. Väsyneet sotilaat alkoivat nuokkua satulassaan, Zagloba painautui hevosen kaulaa vastaan ja nukkui sikeästi. Hevosetkin torkkuivat. Kului tunti. Viimein Wolodyjowskin tottunut korva erotti kavioitten kapseen kaltaisen äänen tieltä.

Itse hän tunkeutui tien reunaan ja katseli. Tie kimalteli kuutamossa kuin hopeanauha, mutta siinä ei näkynyt mitään. Kavioitten kapse kuitenkin läheni.

Kaikki vetivät suitset tiukalle ja pidättivät henkeään. Ei kuulunut muuta kuin satakielten laulu lepikosta.

Mutta sitten ilmestyi tielle ruotsalainen ratsumiesjoukko, johon kuului noin kolmekymmentä miestä. He etenivät hitaasti eivätkä olleet rivissä, vaan vapaana joukkona. Sotamiehistä jotkut puhelivat keskenään, jotkut laulelivat hiljalleen, sillä lämmin toukokuun yö sai sotamiestenkin rinnat lämpenemään. He kulkivat mitään aavistamatta niin läheltä herra Michalia, että hän tunsi hevosten hajun ja ratsumiesten suussa palavien piippujen savun.

Viimein he katosivat näkyvistä tien käänteessä. Wolodyjowski odotti, kunnes kavioitten kopina lakkasi kuulumasta. Sitten hän palasi miestensä luo ja sanoi Skrzetuskeille:

— Ajakaamme heidät nyt kuin hanhet kastellaanin leiriin! Kukaan ei saa päästä pakoon, jotta ei veisi tietoa toisille!

— Jos sen jälkeen herra Czarniecki ei anna meidän syödä ja nukkua kylliksemme, — sanoi Zagloba; — niin kiitän häntä palveluksesta ja palaan herra Sapiehan luo. Herra Sapiehalla kun on taistelu, niin taistellaan, ja kun on välihetki, niin pidetään pitoja. Jos olisi vaikka neljä suuta, niin kaikille riittäisi sopivaa työtä. Se on johtaja!

— Älkää moittiko valtakunnan suurinta sotapäällikköä! — sanoi Jan
Skrzetuski.

— Ruotsalaiset saavat tanssia niiden tahdissa! — keskeytti Wolodyjowski. — Nyt lisätkäämme vauhtia. Tahtoisin tavata heidät sen kapakan luona metsässä, jonka ohi ajoimme mennessämme.

He jatkoivat matkaa nopeammin, mutta ei kovin nopeaan. Kuljettiin metsässä, josta heitä ei voitu nähdä. Kun alettiin lähestyä kapakkaa, hiljennettiin vielä vauhtia ja kuljettiin askel askelelta, että ei kuuluisi melua. Kun oltiin jo pyssyn kantaman päässä, kuului ihmisten ääniä.

Ruotsalaiset olivat todellakin pysähtyneet kapakan luo ja etsivät sieltä jotakuta elävää olentoa saadakseen hiukan kastella kaulaansa. Mutta kapakka oli autio. Jotkut tutkivat päärakennuksen, jotkut taas aitan ja ulkohuoneet, toisten ulkona pidellessä etsijäin hevosia.

Wolodyjowskin joukko lähestyi sadan askelen päähän ja alkoi tataarilaisen puolikuun muodossa saartaa kapakkaa. Äkkiä kuului huuto: "Allah!" ja muutamia pyssyn laukauksia. Musta rivi sotamiehiä ilmestyi aivan kuin maasta kasvaneena. Syntyi mellakka, sapelit kalisivat, kuului sadatuksia ja huutoja, mutta lyhyessä ajassa oli koko asia saatettu loppuun.

Kapakan edustalle jäi muutamia miesten ruumiita ja hevosten raatoja. Wolodyjowskin joukko jatkoi matkaansa kuljettaen mukanaan viisikolmatta vankia.

Päivän koittaessa he saapuivat Magnuszewiin. Czarnieckin leirissä ei kukaan nukkunut. Kaikki olivat täysin valmiina. Kastellaani itse tuli vastaan laihana ja kalpeana rasituksesta.

— Teidät kelpaa lähettää vaikka mihin! Hyvä! Ottakaa ne heti kuulusteltaviksi. Minä kuulustelen heitä itse.

Ruotsalaiset vangit tunnustivat heti ilman kidutusta, mitä he tiesivät Badenin maakreivin sotavoimista, tykkien lukumäärästä, jalkaväestä ja ratsuväestä. Czarniecki tuli hieman miettiväiseksi, sillä hän kuuli nyt, että armeija tosin oli äsken värvätty, mutta että siihen kuului veteraaneja, jotka olivat ottaneet osaa jo Herra tiesi miten moneen sotaan. Joukossa oli paljon saksalaisia ja huomattava ranskalainen osasto. Koko sotajoukko oli muutamia satoja miehiä suurempi kuin puolalainen. Mutta sen sijaan ilmeni tunnustuksista, että maakreivi ei aavistanutkaan Czarnieckin olevan niin lähellä, vaan luuli puolalaisten kaikkine voimineen piirittävän kuningasta Sandomirin luona.

Tuskin ennätti Czarniecki kuulla tämän, kun hän hypähti paikaltaan ja huusi:

Puoli tuntia myöhemmin sotajoukko lähti liikkeelle ja kulki raikkaassa kevätaamun ilmassa läpi kasteisten metsien ja kenttien. Lopulta alkoi näkyä Warka, eli oikeastaan sen rauniot, sillä kaupunki oli kuusi vuotta sitten palanut perustuksiaan myöten.

Czarnieckin sotajoukko kulki nyt avoimella paikalla eikä voinut pysyä näkymättömänä. Ruotsalaiset huomasivatkin sen, mutta maakreivi arveli, että jotkut partiojoukot olivat yhtyneet peloittaakseen heitä.

Vasta kun yhä uusia lippuja ilmestyi näkyviin metsän sisältä, alkoi kuumeinen liike ruotsalaisten leirissä. Nähtiin pienten ratsuväkiosastojen ja upseerien liikkuvan kiireesti rykmenttien välillä. Kirjava ruotsalainen jalkaväki alkoi keräytyä keskelle tasankoa, rykmentit asettuivat järjestykseen puolalaisten sotamiesten nähden, ja pian välkkyivät auringon paisteessa pitkät keihäät, joilla jalkamiehet tavallisesti torjuivat ratsuväen hyökkäyksiä. Viimein saapuivat rautapukuiset ruotsalaiset ratsumiehet ja asettuivat paikoilleen siipien päihin. Tykkejä vedettiin myös kentälle. Kaikki nämä valmistelut ja liikkeet näkyivät aivan selvästi, sillä aurinko valaisi kirkkaasti koko seudun.

Ruotsalaisten puoleisella rannalla soivat torvet, pärisivät rummut ja kajahtelivat huudot joukkojen asettuessa kiireesti järjestykseen. Czarniecki jatkoi samaan aikaan marssiaan jokea kohti.

Äkkiä hän nelisti eversti Wasowiczin luo, jonka rykmentti oli lähinnä jokea.

— Vanha soturi! — huudahti hän. — Kiiruhtakaa sillan luo, siellä alas hevosten selästä ja musketit käsiin! Te saatte koko vihollisen voiman vastaanne! Johtakaa!

Wasowicz punastui innostuksesta ja kohotti komentosauvansa. Huutaen lähtivät hänen miehensä kiitämään ja seurasivat häntä tomupilvessä.

Kolmensadan askelen päässä sillasta he hiljensivät vauhtia. Kaksi kolmasosaa joukosta hyppäsi satulasta ja juoksi siltaa kohti.

Ruotsalaiset juoksivat toiselta puolen vastaan, ja kohta alkoivat musketit paukkua, ensin harvaan, sitten yhä tiheämpään. Savu levisi joen ylle. Kehoitushuutoja kaikui molemmin puolin. Molempien sotajoukkojen huomio keskittyi siltaan, joka oli puinen ja kapea, vaikea valloittaa, mutta helppo puolustaa. Sen yli oli joka tapauksessa ainoa mahdollisuus päästä ruotsalaisten puolelle.

Neljännestuntia myöhemmin lähetti Czarniecki Lubomirskin rakuunat
Wasowiczin avuksi.

Mutta ruotsalaiset alkoivat nyt ampua myös tykeillä vastapäistä rantaa. Uusia tykkejä tuotiin yhä paikalle, ja kuulat lensivät vinkuen yli rakuunain päiden, putoilivat niitylle ja myllersivät maan.

Badenin maakreivi seisoi armeijansa takana metsän laidassa ja katseli kaukoputkella taistelun kulkua. Mutta silloin tällöin hän otti sen pois silmiensä edestä ja viittoi käsillään katsellen ihmetellen esikuntaansa.

— He ovat tulleet hulluiksi! — sanoi hän. — Tahtovat anastaa tuon sillan. Muutama tykki ja pari, kolme rykmenttiä voi sen pitää hallussaan kokonaista armeijaakin vastaan.

Mutta Wasowicz miehineen tunkeutui yhä itsepintaisemmin eteenpäin, mikä teki puolustuksenkin kiihkeämmäksi. Sillasta tuli taistelun keskipiste, jota kohti lopulta koko ruotsalaisten sotavoima vetäytyi. Sillalle suorastaan satoi rautaa ja tulta. Wasowiczin miehiä kaatui tiheinä joukkoina, mutta samaan aikaan tuli Czarnieckilta yhä tiukempia käskyjä, että heidän on mentävä eteenpäin.

Myös Witowski kokeneena sotilaana huomasi, että asiat olivat huonosti, ja vapisi kärsimättömyydestä. Viimein hän ei jaksanut hillitä itseään, vaan nelisti Czarnieckin luo, joka kaiken aikaa jostakin käsittämättömästä syystä oli kuljettanut joukkojaan yhä lähemmäksi jokea.

— Teidän ylhäisyytenne! — huudahti Witowski — Verta vuodatetaan turhaan! Tuota siltaa emme saa haltuumme!

Ja Czarnieckin silmät alkoivat salamoida niin peloittavasti, että
Witowski puhumatta enää sanaakaan palasi paikalleen.

Armeija oli nyt kahdenkymmenen askelen päässä rannasta ja seisoi sen suunnassa pitkänä rivinä. Ei kukaan upseereista eikä sotamiehistä tietänyt, mitä tämä tarkoitti.

Äkkiä ilmestyi Czarniecki kuin salama rintaman eteen. Hänen kasvonsa hehkuivat ja silmänsä säkenöivät. Hänen viittansa kohosi tuulessa aivan kuin siiviksi hartioille, hänen hevosensa hypähteli hänen allaan. Hän tempasi hatun päästään ja huusi kaikuvalla äänellä joukolleen:

— Veljet! Vihollinen turvautuu jokeen ja pilkkaa meitä! Se on tullut yli meren tuhoamaan isänmaamme ja luulee, että me sen puolustukseksi emme kykene uimaan tuon joen yli!

Hän paiskasi hattunsa maahan ja osoitti sapelillaan lainehtivaa jokea. Innostus valtasi hänet, hän kohosi satulassaan ja huusi vielä voimakkaammin:

Hän kannusti hevostaan ja syöksyi jokeen. Vesi räiskähti, mies ja hevonen hävisivät aaltoihin, mutta olivat kohta taas veden pinnalla.

— Herrani jäljessä! — huusi Michalko, sama, joka Rudnikin luona oli kunnostautunut.

— Seuratkaa minua! — huusi terävällä, kuuluvalla äänellä Wolodyjowski.

Rykmentit painuivat toinen toisensa jälkeen veteen, joka vaahtosi nyt maidonkarvaisena. Virta vei niitä jonkin verran syrjään, mutta miehet kannustivat hevosiaan, ja nämä uivat kuin delfiinit ja pärskyttivät sieraimillaan. Joki oli niin täynnä, että ihmisten ja hevosten päistä muodostui silta, jota myöten olisi päässyt kuivin jaloin joen yli.

Czarniecki saapui ensimmäisenä toiselle rannalle, mutta veden vielä valuessa hänestä saapui hänen luokseen jo koko laudalainen rykmentti. Kastellaani kohotti komentosauvan ja huusi Wolodyjowskille:

Ja näin hän lähetti kaikki rykmentit. Viimeisen johtoon asettui hän itse ja hyökkäsi eteenpäin huutaen: — Jumalan nimessä voittoon!

Kaksi varaväkenä seisovaa ruotsalaista rykmenttiä näki, mitä tapahtui, mutta niiden päälliköt olivat niin ällistyneet, että tuskin ennättivät lähteä liikkeelle, kun jo laudalaiset hurjasti hyökkäsivät heitä vastaan. Ensimmäisen ruotsalaisrykmentin hajoittivat puolalaiset heti kuin lehdet tuuleen, ja toinen rykmentti lähti lyhyen vastarinnan jälkeen epäjärjestyksessä pakenemaan pääarmeijaa kohti.

Czarnieckin joukot ajoivat sitä huutaen takaa ja löivät sapeleillaan niin kiivaasti, että maa peittyi kaatuneista.

Nyt vihdoin selvisi, miksi Czarniecki oli käskenyt Wasowiczia anastamaan sillan, vaikka ei aikonutkaan kulkea sen yli. Koko armeijan huomio oli kiintynyt siltaan, ja siksi ei kukaan estänyt eikä ennättänyt estää joen yli uintia. Sen lisäksi oli koko vihollisarmeijan rintama ja tykkien suut siltaan päin, ja nyt, kun kolmetuhatta ratsumiestä hyökkäsi sivulta, oli pakko kiireesti muodostaa uusi rintama ja päästä toisenlaiseen järjestykseen, jos mieli edes jotenkuten saada hyökkäys torjutuksi. Syntyi suuri hämminki ja sekamelska. Jalkaväkirykmentit ja ratsuväki kääntyivät kiireesti viholliseen päin, rivit sekaantuivat, komentosanoja ei yleisessä mylläkässä kuultu, vaan kukin toimi omin päin. Turhaan upseerit tekivät yli-inhimillisiä ponnistuksia, turhaan maakreivi lähetti taisteluun metsän reunassa seisovat ratsuväkirykmentit. Ennenkuin nämä pääsivät toimimaan ja ennenkuin jalkaväki ennätti asettaa pitkien keihäitten varret maahan torjuakseen vihollisen ratsuväen, oli laudalainen rykmentti hyökännyt kuin kuoleman henki rivien keskelle. Sitä seurasi toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes. Oli kuin tuomiopäivä olisi tullut. Muskettien savu verhosi koko taistelun kuin pilveen, josta kuului huutoja, valitusta, epätoivon outoja äännähdyksiä, riemuhuutoja, aseitten kalsketta ja kammottavaa takomista. Väliin vilahti jokin lippu näkyviin ja kajosi taas savuun, väliin näkyi kullattu komentosauva, ja sitten se taas hävisi näkyvistä, kuului vain melskettä ja jyrinää, kuin maa olisi haljennut ja vedet syöksyneet syvyyteen.

Sivulta kajahti äkkiä uusia huutoja. Wasowicz oli päässyt sillan yli ja hyökkäsi nyt. Se teki pian lopun taistelusta.

Savupilvestä tuli ulos ja alkoi juosta metsää kohti suuret joukot miehiä epäjärjestyksessä, repaleisina, avopäin ja aseettomina. Näitten jälkeen syöksähti kokonainen lauma aivan sekasortoisena. Tykkimiehet, jalkaväki, ratsuväki kiirehtivät sikin sokin ja mielettömän kauhun vallassa metsää kohti. Jotkut sotamiehet huusivat täyttä kurkkua, jotkut juoksivat äänettöminä päätään suojellen, jotkut koettivat pidättää pakenevia, mutta kaatuivat nurin, ja heidän päittensä ja selkiensä yli syöksyivät takaa-ajavat puolalaiset ratsumiesjoukot. Joka hetki nähtiin niiden hyökkäävän pakenijain tiheimpiin parviin. Ei kukaan enää puolustautunut, kaikki antoivat surmata itsensä, ruumiita makasi vieretysten, ja koko aukeamalla joen ja metsän välillä näkyi vain pakenevia ja takaa-ajajia. Tykit olivat vaienneet. Taistelu oli lakannut olemasta taistelua ja muuttunut joukkomurhaksi.

Koko se osa armeijaa, joka pakeni metsään, tuhoutui. Vain muutamat eskadroonat ratsumiehiä pääsivät sinne asti, ja heitä ajoivat takaa kevyet ratsuväkiosastot.

Mutta metsässä odotti talonpoikia, jotka taistelun melske oli kutsunut ympäröivistä kylistä sinne. Nämä surmasivat pakenijat.

Hurjinta oli kuitenkin takaa-ajo Varsovaan vievällä maantiellä, jonne ruotsalaisten päävoimat olivat paenneet. Kahdesti koetti nuorempi maakreivi Aadolf pysähdyttää siellä takaa-ajon, mutta epäonnistui ja joutui viimein itsekin vangiksi. Neljäsataa miestä hänen ranskalaista jalkaväkeään laski aseensa, kolmetuhatta valiomiestä, muskettisotureita ja ratsuväkeä, pakeni aina Mniszewiin asti. Muskettisoturit hakattiin kuoliaiksi Mnizewissä, ratsuväkeä ajettiin takaa, kunnes se kokonaan hajosi metsiin ja erämaihin.

Ennenkuin aurinko laski, oli Badenin maakreivi Fredrikin sotajoukosta tehty loppu.

Alkuperäisellä taistelupaikalla oli vain lipunkantajia lippuineen, sillä kaikki miehet olivat ajamassa vihollista takaa. Aurinko oli jo laskemassa, kun ensimmäiset palaavat ratsumiesosastot tulivat esiin metsästä ja Mnizewin suunnalta. Ne tulivat takaisin laulellen ja ääntä pitäen, heittelivät ilmaan lakkejaan ja ampuivat pistoleilla. Kaikki kuljettivat mukanaan vankeja. Nämä kulkivat hevosten vieressä avopäin, aseettomina, pää rinnalle painuneena, repaleisina, verisinä, vähän väliä kompastuen kaatuneitten toveriensa ruumiisiin. Taistelukenttä oli kaamean näköinen. Muutamissa kohdin, missä kamppailu oli ollut kiivain, oli ruumiita kasoissa. Jotkut jalkamiehet pitelivät vielä kangistuneissa käsissään keihäitä. Kaikkialla oli surkeassa sekamelskassa ruumiita, katkenneita aseita, musketteja, rumpuja, torvia, lakkeja, vöitä ja irtautuneita jäseniä.

Hieman kauempana, joen luona, oli jo jäähtyneitä tykkejä, jotkut miesten rynnistyksestä kumoon kaatuneina, toiset aivan kuin valmiina laukaistaviksi. Niitten vieressä makasivat ikuiseen uneen nukkuneina tykkimiehet. Nähtiin useita ruumiita, jotka olivat painautuneet tykkejä vastaan ja syleilivät niitä aivan kuin suojellakseen niitä vielä kuoltuaankin. Veren ja aivojen tahrima teräs kimalteli kaameasti laskevan auringon valossa. Auringon säteet heijastuivat verilätäköistä. Veren haju sekaantui kaikkialla koko taistelukentällä ruudin hajuun ja hevosten hikeen.

Czarniecki oli palannut jo ennen auringonlaskua ja pysähtyi aukeaman keskelle. Sotajoukko tervehti häntä riemuhuudoin. Hän seisoi auringon valossa perin uupuneena, mutta säteilevänä, paljain päin ja vastaili hurraaville joukoille:

Hänen vieressään seisoivat Witowski ja Lubomirski, jälkimmäinen kirkkaana kuin aurinko, sillä hänellä oli kullattu haarniska. Hänen kasvoilleen oli räiskynyt verta, sillä hän oli innokkaasti ottanut osaa taisteluun, heiluttanut miekkaa ja hakannut maahan vihollisia omin käsin kuin tavallinen sotamies. Mutta hän synkistyi, kun hänen omat joukkonsakin huusivat:

Yhä uusia joukkoja tuli yhtämittaa joka taholta taistelukentälle, ja kaikki ne heittivät Czarnieckin jalkojen eteen vihollisen lippuja. Syntyi uutta riemua, hurraahuutoja, lakkien heittelemistä ilmaan ja pistoleilla ampumista.

Silloin alkoi Warkan ainoasta, tulipalolta säilyneestä kirkosta kuulua iltakellon ääni. Heti paljastuivat kaikkien päät, sotaväen pappi Piekarski aloitti virren: "Herran enkeli ilmestyi Pyhälle Neitsyt Marialle…", ja tuhannet rautaan verhotut rinnat yhtyivät siihen voimakkain äänin.

Kun laulu oli lopussa, saapui hiljaista ravia laudalainen rykmentti, joka oli seurannut kauimmas vihollista. Taaskin paiskattiin Czarnieckin jalkain juureen lippuja. Hän ilostui ja nähtyään Wolodyjowskin kysyi:

— Pääsikö niitä paljon karkuun? Wolodyjowski pyöritti vain päätään merkiksi, että semmoisia ei ollut paljon, mutta oli niin uupunut, että ei jaksanut puhua sanaakaan, vaan haukkoi suu auki ilmaa. Viimein hän osoitti kädellään suutaan ilmoittaakseen, että ei voi puhua, ja Czarniecki ymmärsi merkin.

Mutta Zagloba oli jo paremmin päässyt hengästyksestä ja alkoi hampaat kalisten puhua katkonaisella äänellä:

— Hyväinen aika! Olemme hikisiä, ja tuuli on kylmä!… Vilu puistattaa ruumistani… Riisukaa takki jonkun suurikokoisen ruotsalaisen yltä ja antakaa minulle, sillä minulla on kaikki märkää… Läpimärkää joka paikassa. En tiedä, onko se vettä vai hikeä vaiko ruotsalaisten verta… Jos olisin koskaan aavistanut… että vielä elämässäni nitistän semmoisen määrän ruotsalaisia… niin ihme se olisi ollut… Suurin voitto tässä sodassa!… Mutta toiste en ratsasta veteen!… Syömättä, juomatta, nukkumatta, ja sitten kylmä kylpy kaiken päälle… Jo se riittää minun ikäiselleni… Halvaus tästä tulee… Viinaa, Herran tähden!…

Kuultuaan tämän ja nähdessään, että vanha soturi oli kokonaan vihollisen veren tahrima, Czarniecki ojensi hänelle oman pullonsa.

— Ottakaapa todellakin yllenne toinen puku, vaikkapa ruotsalainen! — sanoi Czarniecki.

— Miksi pukeutuisin verisiin vaatteisiin? — sanoi Zagloba. — Riisu kaikki paitaa myöten siltä kenraalilta, jonka toin tänne!

— Me olemme vanginneet — sanoi hän, — nuoremman maakreivi Aadolfin, kreivi Falkensteinin, kolme kenraalia ja muita upseereita.

— Jos hän ei makaa täällä maassa, niin hän on paennut metsään, ja jos hän on paennut, niin talonpojat hänet tappavat.

Tässä kohdin Wolodyjowski erehtyi. Maakreivi Fredrik yhdessä kreivi Schlippenbachin ja Ehrensheinin kanssa harhaili metsissä, piileksi linnan raunioissa vilua ja nälkää kärsien ja pääsi pakenemaan. Varsovaan. Myöhemmin he kyllä joutuivat vangeiksi, mutta tällä kertaa pelastuivat.

Oli jo myöhä, kun Czarniecki lähti taistelukentältä Warkaan. Se oli kenties hänen elämänsä iloisin yö, sillä näin suurta tappiota eivät ruotsalaiset vielä olleet kärsineet sodan alusta asti. Kaikki tykit, kaikki liput, kaikki päälliköt, paitsi ylipäällikkö, olivat joutuneet puolalaisten käsiin. Armeija oli perin pohjin tuhottu. Sen kaikkiin suuntiin hajaantuneet jäännökset joutuivat talonpoikaisjoukkojen uhriksi. Mutta sen lisäksi oli osoitettu, että ruotsalaiset, jotka itse pitivät itseään voittamattomina avoimessa taistelussa, juuri avoimella kentällä eivät voineet pitää puoliaan säännöllistä puolalaista sotajoukkoa vastaan. Czarniecki ymmärsi myös, minkä valtavan vaikutuksen tämä voitto tekisi koko valtakunnassa, kuinka se kasvattaisi rohkeutta ja herättäisi innostusta. Hän näki jo hengessään, että Puola lyhyen ajan kuluttua on vapaa vihollisesta ja riemuitsee… Ehkäpä hän näki edessään myös kultaisen suurhetmaninsauvan…

Hänen sopi kyllä uneksia semmoisesta, sillä hän oli todellakin sotilas ja isänmaan puolustaja, jossa ei ollut vilppiä eikä petosta.

Nyt hän ei jaksanut hillitä riemua, joka täytti hänen mielensä, vaan kääntyi vierellään ratsastavan Lubomirskin puoleen ja puhui:

— Nyt Sandomiriin! Sandomiriin ensi tilassa! Sotajoukko on jo oppinut uimaan jokien yli. Ei meitä peloita San eikä Veiksel!

Marsalkka ei vastannut sanaakaan, mutta sen sijaan Zagloba, joka ratsasti jonkin matkan päässä ruotsalaisessa puvussa, uskalsi lausua:

— Menkää minne tahdotte, mutta ilman minua, sillä minä en ole mikään kirkonkukko, joka pyörähtelee yöt päivät tarvitsematta syödä ja nukkua!

KYMMENES LUKU.

Tämän voiton jälkeen Czarniecki antoi vihdoinkin armeijansa levähtää ja syöttää perin väsyneitä hevosiaan. Sitten oli tarkoitus taas pikamarssissa mennä takaisin Sandomirin luo ja kukistaa Ruotsin kuningas.

Tähän aikaan saapui eräänä iltana leiriin herra Charlamp tuoden sanomia
Sapiehalta. Czarniecki sattui olemaan eräällä tarkastusmatkalla, ja kun
Charlamp ei häntä tavannut, meni hän suoraan Wolodyjowskin asuntoon
lepäämään pitkän matkan vaivoista.

Ystävät ottivat hänet iloisesti vastaan, mutta hän näytti jo alusta alkaen surulliselta ja sanoi:

— Teidän voitostanne olen kuullut. Täällä meille onni hymyilee, mutta Sandomirin luona se on meidät hylännyt. Carolus on livahtanut pois satimesta ja lisäksi tuottanut pahaa häiriötä liettualaiselle armeijalle.

— Se on mahdotonta! — huudahti Wolodyjowski. Molemmat Skzretuskit ja
Zagloba olivat kuin pilvistä pudonneet.

— Ei henki kulje! — vastasi Charlamp. — Olen ratsastanut yötä päivää ja olen aivan uuvuksissa. Kun herra Czarniecki tulee, niin kerron kaikki ab ovo. Antakaa minun edes hiukan hengähtää!

— Carolus on siis päässyt satimesta! Aavistin, että niin kävisi.
Muistatteko, että ennustin sitä teille? Kowalski voi sen todistaa.

— Jalkaväki meni jokea pitkin lotjilla, ja hän itse meni ratsuväen kanssa Veikselin vartta Varsovaan.

— Oli ja ei. Sanalla sanoen: antakaa minun olla rauhassa, sillä minä en voi puhua.

— Voitettuko? Hänhän ajaa takaa kuningasta, mutta ei hän kykene saamaan tätä kiinni.

— Hän on yhtä etevä takaa ajamaan kuin saksalainen paastoamaan! — sanoi
Zagloba.

— Vetivät nenästä yksinkertaisia! — huusi Zagloba. — Huono juttu!
Meidän pitää taas yhdessä paikata valtakunnan rikkinäinen kohta.

— Älkää moittiko liettualaista armeijaa! — vastasi Charlamp. — Carolus on suuri sotapäällikkö, eikä ole helppoa olla hänen kanssaan tekemisissä. Olettehan te, suurpuolalaiset, kokeneet sen itsekin Ujscien, Wolborzin ja Sulejowon luona ja kymmenissä muissa paikoissa. Joutuihan itse herra Czarnieckikin tappiolle Golebin luona. Miksi ei siis herra Sapieha olisi voinut kärsiä tappiota, etenkin kun te jätitte hänet oman onnensa nojaan!

— Niin, mitä me menimmekään leikkiin Warkan luo? — sanoi Zagloba nyrpeästi.

— Tiedän, että se ei ollut leikkiä, vaan kova taistelu, ja että Jumala antoi teille voiton. Mutta kukapa tietää, eikö olisi ollut parempi, että te ette olisi tänne lähteneet, sillä meillä sanotaan, että kummankin sotajoukkomme erikseen voi voittaa, mutta kun ne ovat yhdessä, eivät kaikki helvetin vallatkaan niille mitään mahda.

— Se on mahdollista, — sanoi Wolodyjowski. — Mutta mitä johtajat ovat päättäneet, sitä ei meidän tule arvostella. Kyllä on täytynyt olla syytä myöskin teissä!

— Sapieha on tietysti tehnyt jonkin tyhmyyden, kyllä minä hänet tunnen! — sanoi Zagloba.

— Sitä en voi kieltää! — murahti Charlamp. He vaikenivat ja katsahtivat vain silloin tällöin synkästi toisiinsa. Äsken he olivat olleet täynnä luottamusta ja toivoa, mutta nyt näytti valtakunnan onni taas olevan vaarassa. Viimein sanoi Wolodyjowski:

— Herra kastellaani on tulossa! Näin sanoen hän poistui huoneesta. Czarniecki palasi tosiaankin. Wolodyjowski juoksi häntä vastaan ja alkoi huutaa:

— Herra kastellaani! Ruotsin kuningas on lyönyt Liettuan armeijan ja päässyt satimesta! Täällä on sanansaattaja, jolla on kirjeitä Vilnon vojevodalta!

— Minun luonani. Lähetän hänet heti! Mutta Czarnieckiin oli sanoma tehnyt niin syvän vaikutuksen, että hän ei tahtonut odottaa, vaan hyppäsi heti hevosen selästä ja lähti Wolodyjowskin kanssa tämän asuntoon.

Kaikki hypähtivät pystyyn hänen saapuessaan, mutta hän nyökäytti heille vain päätään ja sanoi:

Charlamp antoi hänelle sinetillä suljetun kirjeen. Kastellaani meni ikkunan luo, sillä huoneessa oli jo pimeä, ja alkoi lukea kulmakarvat rypyssä ja tuiman näköisenä. Väliin välähti vihastus hänen silmistään.

— Kastellaani on kiihtynyt! — kuiskasi Zagloba Skrzetuskille. — Katsokaa, miten hänen poskensa hehkuvat! Kohta hän alkaa sammaltaa, niinkuin hän aina tekee, kun suuttuu.

Czarniecki luki kirjeen loppuun, kierteli vähän aikaa viiksiään ja ajatteli. Sitten hän sanoi terävällä äänellä:

— Puhukaa totta! — sanoi Czarniecki painokkaasti. — Tämä kirje on niin etevästi kokoonpantu, että siitä ei saa mitään selvää… Mutta… puhukaa totta kaunistelematta: onko armeija lyöty hajalle.

— Koska armeijaa ei ole hajoitettu, niin siinä ei ole mitään kokoamistakaan. Tosin viisisataa vapaaehtoista katosi, eikä niitä ollut kaatuneittenkaan joukossa, mutta sehän on tavallista, eikä armeijalle siitä ollut mitään vahinkoa. Päinvastoin on herra hetmani lähtenyt hyvässä järjestyksessä seuraamaan kuninkaan jäljessä.

— Emme, paitsi niitä neljää, jotka ruotsalaiset naulitsivat, kun eivät voineet ottaa mukaansa.

— Incipiam! — sanoi Charlamp. — Kun jäimme yksin, huomasi vihollinen armeijan Veikselin rannalta lähteneen ja vain vapaajoukkoja olevan niiden sijalla. Ajattelimme, taikka oikeastaan herra Sapieha ajatteli, että ruotsalaiset hyökkäävät niiden kimppuun ja lähetti heille joitakin apujoukkoja, mutta vähäisiä, ettei heikontaisi itseään. Mutta ruotsalaisten leirissä oli kuhinaa kuin mehiläispesässä. Illan suussa ne alkoivat keräytyä suurin joukoin Sanin rannalle. Olimme vojevodan asunnossa. Sinne tuli herra Kmicic, joka nyt nimittää itseään Babinicziksi, ilmoittamaan asiasta. Mutta herra Sapiehalla oli juuri alkamassa kemut, joihin oli saapunut paljon aatelisnaisia Krasnikista ja Janowosta, ja kun herra vojevoda pitää paljon kauniimmasta sukupuolesta…

— Kun minä en ole siellä, niin ei ole ketään, joka saisi hänet pysymään kohtuuden rajoissa! — huomautti Zagloba.

— Babinicz siis tuo sen tiedon, mutta vojevoda sanoo siihen: "Ne vain ovat hyökkäävinään! Eivät ne ryhdy mihinkään. Pikemminkin (sanoo) ne menevät Veikselin yli, mutta pidän heitä silmällä ja hyökkään siinä tapauksessa itse. Nyt (sanoo) älkäämme antako häiritä iloamme!" Alamme silloin syödä ja juoda. Soittokunta rupeaa soittamaan, ja itse vojevoda ottaa osaa tanssiin…

— Tulee uusi sanoma, että ruotsalaiset pitävät kovaa melua. Mutta se ei vaikuta mitään. Vojevoda lyö paashia korvalle: "Mitä sinä tänne tuppaudut!" Tanssimme aamun sarastukseen asti, nukuimme puolipäivään. Keskipäivällä huomaamme ruotsalaisten luoneen korkeita valleja, ja niillä on isoja tykkejä. Väliin ne ampuvat, ja niiden kuulat ovat hirmuisia, kuin ämpäreitä ikään, joista kyllä kyytinsä saa…

— Älkää vätystelkö! — keskeytti Czarniecki — Ette ole nyt hetmanin luona!

— Keskipäivän aikaan saapui itse vojevoda. Ruotsalaiset olivat noitten vallien turvissa alkaneet rakentaa siltaa. He tekivät työtä iltaan asti meidän suureksi ihmeeksemme, sillä olimme sitä mieltä, että joskin he saavat sen rakennetuksi, niin he eivät pääse siitä yli. Seuraavana päivänä he jatkoivat työtään. Nyt alkoi vojevoda järjestää sotajoukkoa, sillä hänkin uskoi nyt, että syntyy taistelu.

— Mutta silta olikin vain silmänlumetta, ja he tulivat yli alempana toista myöten sekä hyökkäsivät kimppuunne sivulta, — keskeytti Czarniecki.

Charlamp katseli silmät selällään ja suu auki, oli vähän aikaa vaiti ja sanoi sitten:

— Eikö mitä! — kuiskasi Zagloba. — Mutta kaikki sota-asiat ymmärtää päällikkömme jo edeltäpäin aivan kuin näkisi ne edessään.

— Tuli ilta. Sotajoukko oli valmiina, mutta johtajalla oli taas kemut. Aamulla aikaisin kulkivat ruotsalaiset toisen sillan yli, jonka olivat rakentaneet alemmaksi, ja tekivät heti hyökkäyksen. Äärimmäisenä seisoi joukkoineen herra Koszyc, hyvä soturi. Tämä piti puoliaan. Avuksi hänelle riensivät lähinnä olevat vapaaehtoiset, mutta kun heitä alettiin ampua tykillä, niin he lähtivät käpälämäkeen. Herra Koszyc kaatui, ja hänen joukkonsa kärsi pahasti. Mutta vapaaehtoiset syöksyivät leiriin ja saivat aikaan yleisen hämmingin. Kaikki rykmentit, jotka olivat valmiina, lähtivät vihollista vastaan, mutta emme saaneet mitään aikaan ja menetimme tykit. Jos kuninkaalla olisi ollut enemmän jalkaväkeä ja tykkejä, olisimme kärsineet vakavan tappion, mutta onneksi oli suurin osa jalkaväkeä ja tykit lähetetty yöllä pois proomuilla, mistä meillä myöskään ei ollut mitään tietoa.

— Saimme käsiimme kuninkaan kirjeenvaihdon, — jatkoi Charlamp, — jonka ruotsalaiset kiireessä pudottivat. Siinä sanottiin, että kuningas menee Preussiin ja aikoo tulla takaisin vaaliruhtinaan joukkojen kanssa, koska, niinkuin hän kirjoittaa, hän ei selviydy yksistään ruotsalaisin voimin.

— Minä tiedän sen! — sanoi Czarniecki. — Herra Sapieha on lähettänyt minulle sen kirjeen.

— Onnetonta! — sanoi hän ääneen. — Jos minä olisin ennättänyt Sandomiriin, niin yhdessä hetmanin kanssa olisimme tuhonneet ruotsalaiset viimeiseen mieheen!… Haa, viivähdin! Sota pitenee, mutta joka tapauksessa tuho perii nuo rosvot…

Zagloba oli kuiskannut jotakin Rzedzianin korvaan. Tämä katosi ulos ovesta, mutta palasi hetken kuluttua mukanaan pullo simaa. Sen nähtyään Wolodyjowski kumarsi syvään kastellaanille.

— Juon mielelläni pikarin kanssanne! — sanoi Czarniecki. — Ja tiedättekö miksi? Siksi, että me eroamme!

— Herra Sapieha kirjoittaa, että laudalainen rykmentti kuuluu Liettuan armeijaan ja että se on lähetetty vain tilapäisesti kuninkaan joukon avuksi. Mutta nyt hän tarvitsee sen itse, ja varsinkin upseereista on hänellä suuri puute. Herra Michal, te tiedätte, miten paljon teistä pidän, ja vaikeata on minun teistä erota, mutta käsky velvoittaa. Tosin herra Sapieha hienotunteisena miehenä on lähettänyt määräyksen minun kauttani ja jättänyt minulle siihen nähden aivan vapaat kädet. Voisin siis jättää sen teille näyttämättä… Minulla on aivan sama tunne, kuin jos herra hetmani taittaisi parhaan miekkani… Mutta juuri siksi, että määräys on minun päätösvaltaani jätetty, annan sen teille. Tehkää velvollisuutenne! Maljanne, kelpo soturi!

Wolodyjowski kumarsi uudelleen maahan asti, mutta oli niin ymmällä, että ei voinut lausua sanaakaan, ja kun Czarniecki syleili häntä, alkoivat kyynelet tippua hänen silmistään hänen keltaisille viiksilleen.

— Mieluummin olisin kaatunut! — sanoi hän surullisesti. — Olen tottunut taistelemaan rinnallanne, suuri johtaja, eikä voi tietää, miten vielä käy.

— Herra Michal, älkää välittäkö määräyksestä! — sanoi Zagloba liikutettuna. — Kirjoitan itse Sapiehalle ja annan hänen kuulla kunniansa!

Mutta herra Michal oli ennen kaikkea sotilas, ja hän tulistui tästä ehdotuksesta.

— Te olette ikuisesti partiolainen! Parempi olisi pitää suu kiinni, kun ei ymmärrä asiaa! Virka velvoittaa!

YHDESTOISTA LUKU.

Kun herra Zagloba tuli hetmanin eteen, ei hän vastannut tämän iloiseen tervehdykseen, vaan pani kädet selän taakse, venytti huulensa ja alkoi katsoa häneen kuin oikeamielinen, mutta ankara tuomari. Sapieha tuli tuon ilmeen nähdessään vielä iloisemmaksi, sillä hän odotti jotakin kujetta, ja kysyi:

— No, miten voitte, vanha vekkuli? Miksi nyrpistätte nenäänne kuin tuntisitte pahaa hajua?

— Kaikkialla Sapiehan sotajoukossa haiskahtaa bigos [= liettualainen ruoka, jossa on kaalia ja lihaa].

— Minäpä olenkin palvellut semmoista kenraalia, joka antoi meidän hakata, mutta ei meitä hakata!

— Millä minä sitten ylistäisin Sapiehan voittoa? Hetmani synkistyi ja lausui:

— Hyvä veli, älkää jatkako tuohon tapaan! On monia, jotka ovat unohtaneet isänmaalle tekemäni palvelukset ja syyttävät minua. Jos ei olisi tuota suunsoittamista, niin asiat voisivat luistaa toisin. Sanotaan minun kemujen vuoksi unohtaneen vihollisen, mutta ei muisteta, että tätä vihollista ei koko valtakuntamme kyennyt vastustamaan!

— Sellainen on tapa meillä, että aina kaikesta syytetään johtajaa. En minä ole niitä, jotka pitävät kemuja pahana, sillä mitä pitempi päivä on, sitä tarpeellisempi on vatsan kestitseminen. Herra Czarniecki on suuri sotapäällikkö, mutta se vika hänellä minun ymmärrykseni mukaan kuitenkin on, että hän tarjoaa sotajoukolle aamiaiseksi, päivälliseksi ja illalliseksi vain ruotsalaisten lihaa. Hän on parempi johtaja kuin kokki, mutta hän tekee pahasti, sillä semmoisella ruokolla paras ritarikin pian kyllästyy sotaan.

— Ei! Ensin hän kyllä osoitti suurta kiihtymystä, mutta kuultuaan, että sotajoukko on kunnossa, hän sanoi kohta: "Jumala johtaa asiat, ei ihmisvoima!" Mitäpä tuo! (sanoi). Kuka tahansa voi kärsiä tappion. Kunpa meillä vain (sanoi) olisi isänmaassamme Sapiehoja, niin tämä olisi Aristidesten maa!

— Herra Czarnieckin puolesta antaisin viimeisen veripisarani! — vastasi hetmani. — Jokainen muu koettaisi alentaa arvoani esiintyäkseen itse sitä suuremman kunnian loisteessa, varsinkin saatuaan uuden voiton, mutta hän ei ole niitä miehiä.

— Ei minullakaan ole häntä vastaan muuta kuin että olen liian vanha semmoiseen palvelukseen kuin hän vaatii sotilailta, ja varsinkaan eivät ole terveydelleni käypiä ne kylvyt, joita hän määrää.

— Olen tyytyväinen ja en ole. Tässä on nimittäin jo kokonainen tunti puhuttu ruoasta ja juomasta, mutta niitä ei ole näkynyt.

— Hän menee Suur-Puolaan auttamaan raukkoja siellä, sitten hän menee Stenbockia vastaan ja Preussiin toivoen saavansa Danzigista tykkejä ja jalkaväkeä.

— Danzigin asukkaat ovat kelpo väkeä, esimerkiksi kelpaavia koko valtakunnalle. Tapaan siis herra Czarnieckin Varsovassa, sillä menen sinne, kunhan ensin hiukan olen huvitellut Lublinin luona.

— Se on onneton kaupunki! En tiedä enää, kuinka monta kertaa se on ollut vihollisten käsissä. Täällä on Lublinin aateliston lähetystö pyytämässä apuani. Mutta koska minun on kirjoitettava kirjeitä kuninkaalle ja hetmaneille, niin heidän täytyy vielä odottaa puheilleni pääsyä.

— Lubliniin tulen mielelläni, sillä siellä ovat kauneimmat kassapäät. Kun ne leipää leikatessaan painavat leivän itseään vasten, niin sieluton leipäkin näyttää nauttivan heidän käsissään.

— Teidän ylhäisyytenne ikämiehenä ei sitä voi ymmärtää, mutta minä olen mies, jonka täytyy aina keväisin antaa iskeä suonta itsestäni.

— Ainoastaan kokemuksen, en ikävuosien puolesta. Moni on kateellinen nähdessään, miten olen osannut conservare juventutem meam. Sallikaa, teidän ylhäisyytenne, minun ottaa vastaan lublinilaisten lähetystö. Lupaan teille, että heti tulemme heitä auttamaan. Lohdutan sillä heitä, ja kohta olemme lohduttamassa heidän naikkosiaankin.

Heti sen jälkeen Zagloba otti lähetystön vastaan erinomaisen arvokkaasti ja suopeasti sekä lupasi apua ehdolla, että sotajoukolle hankitaan riittävästi muonaa ja varsinkin kaikenlaisia juomatavaroita. Sitten hän pyysi vojevodan nimessä lähettiläät juhla-aterialle. He olivat hyvin tyytyväisiä, sillä armeija lähti jo seuraavana yönä liikkeelle Lublinia kohti. Itse hetmani kiirehti lähtöä, sillä hänestä oli tärkeätä haihduttaa jollakin sotaisella mainetyöllä Sandomirin luona sattuneen nolauksen muisto.

Alkoi piiritys, mutta se edistyi varsin hitaasti. Sen aikana Kmicic harjoitteli Wolodyjowskin johdolla miekkailua ja edistyi siinä aivan hämmästyttävästi. Herra Michal tiesi, että opiskelu tapahtui Boguslawin pään menoksi, ja opetti mielellään taitonsa kaikki salaisuudet. Pian oli Kmicic päässyt niin pitkälle, että hän kykeni selviytymään jopa itse Jan Skretuskista, jonka vertaista ei ollut Sapiehan sotajoukossa. Toisinaan valtasi hänet niin suuri halu päästä Boguslawin kimppuun, että hänen oli vaikeata pysyä Lublinin edustalla, varsinkin kun kevään mukana hänen terveytensä oli parantunut entiselleen. Hänen haavansa olivat nyt täydellisesti parantuneet, hän ei sylkenyt enää verta, veri kiehui hänen suonissaan niinkuin ennen, ja silmät säkenöivät. Alussa laudalaiset katsoivat häntä karsaasti, mutta eivät uskaltaneet ryhtyä mihinkään, sillä Wolodyjowski piti heitä rautakourin kurissa. Mutta myöhemmin seuratessaan hänen tekojaan he leppyivät häneen kokonaan, ja hänen pahin vihamiehensäkin, Józwa Butrym, tapasi sanoa:

Lublin antautui viimein, ja herra Sapieha lähti armeijansa kanssa Varsovaa kohti. Matkalla hän sai tiedon, että itse Jan Kasimir hetmanien ja uuden sotajoukon kanssa oli tulossa hänen avukseen. Niinikään tuli tietoja, että Czarniecki oli kulkemassa Suur-Puolasta pääkaupunkia kohti. Sota, jota oli käyty kaikkialla maassa, keskittyi nyt Varsovaan, niinkuin pilvet taivaalla keräytyvät yhdeksi kasaksi, joka purkaa sisältään myrskyä, ukkosta ja salamoita. Kaunis sää suosi Sapiehan retkeä. Silloin tällöin saatiin kevätsadetta, joka viilensi ilman ja esti tiet pölisemästä, mutta yleensä oli sää mitä parhain, ei liian kylmä eikä liian kuuma. Sotajoukko oli tavattoman innostunut, metsät kaikuivat sotamiesten lauluista. Rykmentti toisensa jäljessä kulki hyvässä järjestyksessä, ja koko armeija eteni kuin mahtava kymi, sillä Sapiehan johdossa oli vapaaehtoisia lukuunottamatta yli kaksitoistatuhatta miestä. Ratsumiesten kirkkaat kypärät kimaltelivat, kauniit liput heiluivat kuin isot kukkaset ritarien päitten yläpuolella.

Aurinko oli jo laskemassa, kun ensimmäisenä kulkeva laudalainen rykmentti näki pääkaupungin tornit. Riemuhuuto kohosi soturien rinnoista:

Huuto kulki eteenpäin rivistä toiseen, ja jonkin ajan kuluttua kaikui tiellä puolen penikulman matkalla yhtä mittaa sana: "Varsova! Varsova!"

Monet Sapiehan ritareista eivät olleet koskaan olleet pääkaupungissa, ja näky teki heihin valtavan vaikutuksen. Vaistomaisesti kaikki pidättivät hevosiaan, jotkut kohottivat lakkiaan, monet tekivät ristinmerkkejä, joillekuille tulvahtivat kyynelet silmiin, ja he seisoivat äänettöminä liikutuksen vallassa. Äkkiä ilmestyi Sapieha valkoisella ratsullaan sotajoukon takaosasta ja alkoi kiitää joukkojen ohi.

— Hyvät herrat! — huusi hän kaikuvalla äänellä. — Me olemme täällä ensimmäiset, meidän osaksemme tulee onni ja kunnia! Me karkoitamme ruotsalaiset pääkaupungista!

— Karkoitamme! — kajahti kahdestatoistatuhannesta liettualaisesta rinnasta. — Karkoitamme! Karkoitamme! Karkoitamme!

Silmät alkoivat salamoida, ja tuuheitten viiksien takaa välkkyivät hampaat. Itse Sapieha hehkui innostuksesta. Hän kohotti komentosauvansa korkealle ja huusi:

Pragaa lähestyttäessä hän hidastutti kulkua. Pääkaupunki näkyi nyt selvästi sinistä taustaa vastaan. Tornit kuvastuivat pitkinä viivoina taivaanrantaa vastaan. Vanhan kaupungin punaiset tiilikatot välkkyivät ilta-auringon valossa, liettualaiset eivät olleet eläissään nähneet mitään kauniimpaa kuin nuo valkeat talot kapeine ikkunoineen jokeen kuvastuneina. Talot näyttivät kasvavan esille toisistaan yhä ylemmäksi ja ylemmäksi, ja tuosta seinien, ikkunain ja kattojen suuresta joukosta kohosi suippoja torneja taivasta kohti. Ne sotilaat, jotka olivat olleet pääkaupungissa joko vaalien takia tahi yksityisillä asioillaan, selittivät toisille eri rakennusten tarkoitusta ja nimiä. Varsinkin oli Zagloba innokas selittelemään asioita laudalaisille, ja nämä kuuntelivat häntä tarkkaavaisesti, ihmetellen hänen sanojaan ja itse kaupunkia.

— Katsokaa tuota tornia aivan keskellä Varsovaa! — puhui hän. — Se on arx regia! Jos eläisin yhtä monta vuotta kuin siellä olen syönyt päivällisiä kuninkaan pöydässä, niin Metusalem olisi nulikka minun rinnallani. Ei ollut kuninkaalla läheisempää uskottua kuin minä. Saatoin valita staarostakunnista minkä tahansa yhtä helposti kuin valitaan pähkinöitä ja jakelin niitä mieleni mukaan. Paljon miehiä olen auttanut ylenemään, ja kun minä astuin sisälle, niin senaattorit kumarsivat minulle syvään.

— Mahtava talo! — sanoi Roch Kowalski. — Ajatelkaahan, että nuo koirat ovat anastaneet kaiken sen itselleen!

— Ja ryöstävät hävyttömästi! — lisäsi Zagloba. — Olen kuullut, että he irroittavat seinistä ja lähettävät Ruotsiin pylväitä, jotka ovat marmoria tahi muuta kallista kiveä. Vaikea on tuntea entisiksi rakkaita nurkkia, ja syystäpä useat scriptores ovat maininneet tätä linnaa maailman kahdeksantena ihmeenä, sillä paitsi tätä on Ranskan kuninkaalla komea linna, joka kuitenkin on hökkeli tähän verraten.

— Se on pyhä Jan. Sinne johtaa pylväskäytävä linnasta. Siinä kirkossa minulle tapahtui ilmestys. Kun jäin sinne kerran vesperin jälkeen, kuulin holvista äänen: "Zagloba, sota syttyy Ruotsin kuninkaan kanssa, ja suuret calamitates ovat tulossa!" Kiiruhdin henki kurkussa kuninkaan luo ilmoittamaan kuulemastani, mutta arkkipiispa pani vastaan ja sanoi minulle: "Älä juttele tyhmyyksiä, olit juovuksissa!" Siinä se nyt on! Tuo toinen kirkko tuossa vierellä on Collegium Jesuitarum, kolmas torni kauempana on curia.

— Se on pallatium Radziejowskianum. Sitä pidetään maailman yhdeksäntenä ihmeenä, mutta rutto sen syököön, sillä sen seinien sisäpuolella juuri alkoikin valtakunnan onnettomuus.

— Kun alikansleri Radziejowski joutui kiistaan vaimonsa kanssa, niin kuningas asettui rouvan puolelle. Tiedätte, mitä ihmiset siitä puhuivat, ja varmaa on, että alikanslerikin luuli vaimonsa rakastuneen kuninkaaseen ja kuninkaan häneen. Silloin hän mustasukkaisuudesta meni ruotsalaisten puolelle, ja sota alkoi. Olin tosin siihen aikaan maalla enkä nähnyt asian loppuvaiheita, vaan kuulin siitä vain toisilta, mutta sen tiedän, että kanslerin rouva heitteli siihen aikaan suloisia silmäyksiä aivan toiseen mieheen kuin kuninkaaseen.

— Siihen samaan, jonka ympärillä kaikki pyörivät kuin kärpäset hunajan ääressä, mutta minun ei sovi mainita hänen nimeään, sillä en ole koskaan pitänyt kerskumisesta… Sitäpaitsi on mies jo vanhentunut, vanhentunut ja kulunut kuin luuta lakaistessaan isänmaata puhtaaksi vihollisista, mutta aikoinaan ei ollut minun veroistani komeudessa ja hovitavoissa, niinkuin Roch Kowalskikin voi todis…

Zagloba katkaisi puheensa, sillä hän huomasi, että Roch ei voinut mitenkään muistaa noita aikoja. Hän viittasi kädellään ja sanoi:

Sitten hän näytti sotureille vielä Ossolinskien ja Koniecpolskien linnat, jotka olivat yhtä komeita kuin Radziejowskin palatsi, sekä kauniin villa regian, mutta sitten aurinko laski ja pimeys peitti maan.

Varsovan muureilta kuului tykin pamahdus ja torvet antoivat pitkiä merkkejä ilmoittaen vihollisen olevan tulossa.

Sapieha puolestaan ilmoitti tulonsa antamalla ampua musketeilla rohkaistakseen kaupungin asukkaita. Sitten hän vielä samana yönä alkoi viedä sotajoukkoaan Veikselin yli. Ensin menivät yli laudalaiset, sitten Kotwicz joukkoineen, sen jälkeen Kmicicin tataarilaiset ja sitten vielä kahdeksantuhatta miestä. Siten ruotsalaiset kaiken anastamansa saaliin kera saarrettiin ja heidät estettiin saamasta mitään lähetyksiä. Sapiehan tehtäväksi jäi vain odottaa toiselta puolen Czarnieckin ja toiselta puolen kuninkaan tuloa ja pitää sillä välin silmällä, että yhteys kaupungin ja muun maailman välillä pysyi katkaistuna.

Ensimmäiset tiedot saapuivat Czarnieckilta, mutta ne eivät olleet erikoisen ilahduttavia. Hän ilmoitti nimittäin miestensä ja hevostensa olevan niin väsyneitä, että hän ei tällä hetkellä voinut ollenkaan ottaa osaa piiritykseen. Warkan taistelun jälkeen hän oli ollut tulessa joka päivä ja vuoden alkukuukausina taistellut ruotsalaisten kanssa yksikolmatta suurta taistelua, pikku kahakoista puhumattakaan. Hän voi luvata enintään pidättää sitä ruotsalaista armeijaa, joka Radziwillin, kuninkaan veljen ja Douglasin johdolla aikoi Narvasta käsin tulla piiritettyjen avuksi.

Ruotsalaiset valmistautuivat puolustukseen heille ominaisella tarmolla ja nopeudella. Jo ennen Sapiehan tuloa he olivat polttaneet Pragan, ja nyt he alkoivat ampua kranaateilla kaikkia esikaupunkeja. Palatsit, kirkot ja talot syttyivät palamaan. Päivällä leijaili savu kaupungin yllä synkkinä pilvinä, yöllä nuo pilvet punoittivat ja syytivät kipinöitä taivasta kohti. Muurien ulkopuolella harhaili suurina joukkoina kaupungin asukkaita, joilla ei ollut kattoa päänsä päällä eikä leipäpalaa. Naiset piirittivät Sapiehan leiriä rukoillen kyynelet silmissä apua. Lapsia kuoli nälkään laihtuneitten äitiensä syliin. Koko ympäristö muuttui kyynelten ja murheen laaksoksi.

Sapieha, jolla ei ollut jalkaväkeä eikä tykkejä, odotti odottamistaan kuninkaan tuloa ja koetti sillä välin auttaa hädässä olevia lähettämällä heitä vähemmän hävitettyihin seutuihin, joissa saattoivat tulla jotenkuten toimeen. Muuten hänelle tuotti paljon huolta edessä oleva piiritys, jonka hän ymmärsi vaikeaksi, sillä taitavat ruotsalaiset insinöörit olivat tehneet Varsovasta lujan linnoituksen. Muurien sisäpuolella oli kolmetuhatta oivallista sotilasta taitavien kenraalien johdossa, ja ruotsalaisia pidettiin mestareina kaikenlaisten linnoitusten piirittämisessä ja puolustamisessa. Surullisia ajatuksiaan Sapieha haihdutti panemalla toimeen joka päivä pitoja joissa pikarit kiersivät ahkerasti, sillä tällä kelpo kansalaisella ja oivallisella soturilla oli se vika, että hän piti iloisesta seurasta ja lasien kilinästä enemmän kuin mistään muusta, saattoipa laiminlyödä sen takia virkatehtävänsäkin.

Auringon laskuun asti hän koko päivän työskenteli ahkerasti, lähetti tiedustelijoita, kirjoitti kirjeitä, tarkasti itse vartijoita ja itse kuulusteli vankeja. Mutta heti illan tultua alkoi hänen majapaikassaan ilonpito. Ja kun hän pääsi hyvään alkuun, saattoi hän tehdä minkä mitäkin. Hän lähetti kutsumaan upseereita, niitäkin, jotka olivat vartiotehtävissä tahi määrättyjä lähtemään tiedusteluretkille, ja oli tyytymätön, jos nämä eivät tulleet kemuihin. Tästä häntä ankarasti nuhteli Zagloba, mutta iltaisin usein Zagloba itsekin kannettiin kemuista tukkihumalassa Wolodyjowskin asuntoon.

— Sapja saisi vaikka pyhimyksen lankeamaan, — selitteli hän seuraavana päivänä ystävilleen, — saati sitten minut, joka olen aina pitänyt hauskasta seurasta. Hänellä näkyy sitäpaitsi olevan erikoisena intohimona upottaa minuun erinäisiä pikareita, enkä minä voi käyttäytyä niin moukkamaisesti, että loukkaisin isäntää. Olen jo tehnyt lupauksen että ensi adventtina annan piestä itseäni, sillä vallattomuus vaatii katumusta, mutta toistaiseksi minun pitää pysytellä Sapiehan seurassa, etten joutuisi huonompaan seuraan.

Oli sellaisia upseereita, jotka ilman hetmanin silmälläpitoakin suorittivat virkatehtävänsä, mutta oli niitäkin, jotka laiminlöivät velvollisuutensa.

Pari päivää ennen kuninkaan ja hetmanien saapumista Sapieha pani toimeen tavallista komeammat pidot. Kaikki huomattavimmat upseerit olivat läsnä. Hetmani selitti, että kemut oli nimenomaan kuninkaan kunniaksi toimeen pantu. Skrzetuskien, Kmicicin, Zagloban, Wolodyjowskin ja Charlampin luo tuli erityinen lähetti pyytämään, että he olisivat läsnä, koska hetmani tahtoi erityisesti osoittaa heille kunnioitusta heidän suurten ansioittensa tähden. Andrzej oli jo nousemassa hevosen selkään lähteäkseen tiedusteluretkelle, niin että lähettinä toimiva upseeri näki hänen tataarilaisensa jo menossa.

— Te ette voi osoittaa herra hetmanille semmoista epäkunnioitusta, että kiittämättömästi jättäisitte noudattamatta hänen kutsuaan! — sanoi upseeri.

— Tämä sattuu hyvin sopimattomaan aikaan! — sanoi hän. — Olen kuullut, että Babicin luona on nähty jokin huomattava ratsujoukko. Hetmani itse on käskenyt minua lähtemään ja ottamaan selville, mitä joukkoa se on, ja nyt hän kutsuu minua pitoihin. Mitä minun on tehtävä?

— Herra hetmani on lähettänyt käskyn, että Akbah-Ulan saa mennä tiedusteluretkelle! — vastasi lähetti.

— Käsky on käsky, ja sotilaan on toteltava! — sanoi Zagloba. — Varokaa antamasta huonoa esimerkkiä; älkääkä vetäkö päällenne hetmanin tyytymättömyyttä!

— Ilmoittakaa, että tulen! — sanoi Kmicic lähetille Herra Sapieha otti tapansa mukaan vieraat avosylin vastaan. Koska hän jo oli tullut hieman liikutetuksi juodessaan maljoja vieraittensa kunniaksi, ryhtyi hän heti leukailemaan Zagloban kanssa.

— Koska nimitätte minua juomanlaskijaasi, niin annan teille sellaista viiniä, joka jotakin tekee!

Muutamat vieraista hätkähtivät tuon kuullessaan mutta Zagloba oli rohkea puheissaan aina, kun näki hetmanin hyvällä päällä. Sapieha puolestaan piti hänestä niin paljon, että ei suuttunut, vaan nauroi.

Pidot olivat hauskat. Itse herra Sapieha esitti tavan takaa vieraittensa maljoja, juotiin kuninkaan, hetmanien, molempien kansojen sotajoukon, herra Czarnieckin ja koko Puolan malja. Innostus ja äänenpito kasvoi kasvamistaan ja pistettiin lauluksi. Ulkopuolelta kuului myös kovaa ääntä, vieläpä aseitten kalskettakin. Siellä palvelusväki oli joutunut keskenään tappeluun sapelit kourissa. Joitakin aatelismiehiä hyökkäsi ulos palauttamaan järjestystä, mutta melu tuli vain kovemmaksi.

— Mitä se on? — kysyi eräs päälliköistä. — Palvelusväki ei voi pitää sellaista meteliä!

Kaikki syöksähtivät ulos. Ovessa syntyi hetkeksi tungos. Sitten upseerit juoksivat avoimelle paikalle ja kutsuivat palvelijoitaan tuomaan heidän hevosensa.

Mutta yleisessä sekamelskassa ei ollut helppo löytää omaansa. Edempää pimeästä alkoivat monet äänet huutaa:

Kaikki kiiruhtivat joukkojensa luo ollen taittaa niskansa pimeässä. Koko leiri oli jo hälyytetty jalkeille. Kaikilla ei ollut hevosiaan käsillä, ja se synnytti hämminkiä. Jalka- ja ratsuväki sekaantui toisiinsa pääsemättä selvyyteen, kutka olivat omaa väkeä ja kutka vihollisia. Huudettiin ja meluttiin yön pimeydessä. Jotkut alkoivat jo huutaa, että Ruotsin kuningas nyt oli hyökkäämässä koko sotajoukkonsa kanssa.

Itse asiassa oli ruotsalainen hyökkäysjoukko tällä välin käynyt rajusti Kotwiczin miesten kimppuun. Onneksi hän itse ei pienen pahoinvoinnin takia ollut voinut mennä kemuihin ja saattoi aluksi jotenkuten torjua hyökkäyksen, mutta tätä ei kestänyt kauan, sillä ylivoima ja muskettituli pakotti hänet peräytymään.

Ensimmäisenä tuli hänen avukseen Oskierka rakuunoineen. Mutta hekään eivät kestäneet vihollisen hyökkäystä, vaan alkoivat peräytyä jättäen jälkeensä kaatuneita. Kahdesti Oskierka pysähtyi tekemään vastarintaa ja kahdesti hänen joukkonsa hajoitettiin. Viimein se hajaantui kokonaan, ja ruotsalaiset tunkivat vastustamattomana virtana hetmanin majapaikkaa kohti. Yhä uusia rykmenttejä tuli kaupungista taistelukentälle. Jalkaväen jäljessä saapui ratsuväkeä ja kuljetettiinpa kenttätykkejäkin. Todellinen taistelu näytti olevan syntymässä.

Sillä välin oli Wolodyjowski kiiruhtaessaan hetmanin luota puolivälissä matkaa kohdannut laudalaisensa, jotka, aina valppaina, olivat lähteneet laukauksia kohti. Heitä johti Roch Kowalski, joka myöskään ei ollut kemuissa, koska häntä ei oltu kutsuttu. Wolodyjowski käski kiireesti sytyttämään muutamia latoja valaisemaan taistelupaikkaa ja kiiruhti taisteluun. Matkalla häneen yhtyi Kmicic mukanaan peloittavat vapaaehtoisensa ja se osa tataarilaisia, joka ei ollut tiedustelumatkalla. He saapuivat parahiksi pelastamaan Kotwiczin ja Oskierkan tuhosta.

Ladot paloivat jo, ja nyt oli niin valoisaa kuin päivällä. Laudalaiset Kmicicin avulla hyökkäsivät ruotsalaisen jalkaväen kimppuun, ja alkoi taistelu miekoilla. Ruotsalaisten avuksi tuli ratsuväkeä, ja he puolustautuivat urhoollisesti, mutta heitä kaatui niin sankat parvet, että syntyi häiriötä riveissä. Kmicic syöksyi hurjapäisine miehineen pahimpaan temmellykseen, Wolodyjowski teki kuten aina puhdasta jälkeä, ja hänen rinnallaan kamppailivat molemmat Skrzetuskit, Roch Kowalski ja Charlamp.

Torjuttujen ruotsalaisten avuksi riensi uusia rykmenttejä, mutta Wolodyjowski ja Kmicic saivat apua Warikowiczilta, joka oli lähellä ja pian oli saanut joukkonsa järjestetyksi. Viimein sai hetmani koko sotajoukon taistelujärjestykseen ja aloitti hyökkäyksen. Syntyi, ankara taistelu koko rintamalla, joka ulottui Mokotowista Veikseliin.

Silloin Akbah-Ulan, joka oli ollut tiedusteluretkellä, ilmestyi hevonen vaahdossa hetmanin eteen..

— Effendi! — huudahti hän. — Ratsuväkijoukko on tulossa Babicista kaupunkiin kuormien kanssa ja pyrkii muurien sisäpuolelle!

Sapieha ymmärsi nyt silmänräpäyksessä, mitä tuo hyökkäys Mokotowista päin tarkoitti. Vihollinen tahtoi vetää toisaalle Blonskin tienoilla olevat joukot, jotta nuo saapuvat ratsumiehet ja elintarvekuormat pääsisivät kaupunkiin.

— Rientäkää Wolodyjowskin luo! — huusi hän Akbah-Ulanille. — Sulkekoot laudalaiset, Kmicic ja Wankowski niiltä tien! Lähetän heille heti apua!

Akbah-Ulan kannusti hevostaan, ja hänen jälkeensä lähti toinen ja kolmas sananviejä. Kaikki tulivat Wolodyjowskin luo ja toistivat käskyn.

Wolodyjowski kääntyi heti ympäri, Kmicic tataarilaisineen saavutti hänet, ja Warikowicz seurasi jäljessä.

Mutta he tulivat liian myöhään. Lähes kaksisataa kuormaa oli jo päässyt portille, ja niitä seuraava oivallinen ratsuväkiosasto oli melkein kokonaan linnoituksen tykkien suojassa. Vain takajoukko, noin sata miestä, ei vielä ollut päässyt tykkien turviin. Mutta sekin ratsasti täyttä laukkaa.

Kun Kmicic näki ne palavien latojen valossa, päästi hän niin läpitunkevan ja kamalan huudon, että hevoset hätkähtivät. Hän oli tuntenut ne Boguslawin ratsumiehiksi, samoiksi, jotka Janowon luona olivat ratsastaneet hänen ja hänen tataarilaistensa yli.

Unohtaen kaiken hän syöksyi kuin mieletön suin päin niiden kimppuun jättäen omat miehensä jälkeensä. Onneksi kuitenkin etumaisina ratsastavat Kiemliczit, Kosma ja Damian, ennättivät hänen mukaansa. Samassa Wolodyjowski muutti äkkiä suuntaa ja erotti sillä liikkeellään takajoukon muusta joukosta.

Tykit muureilla alkoivat jyristä, mutta pääjoukko jätti toverinsa pulaan ja kiiruhti kuormien jäljessä linnoitukseen. Laudalaiset ja Kmicicin miehet saarsivat jälkijoukon ja alkoi armoton teurastus.

Sitä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Nähdessään, että ei ollut mitään pelastumisen toivoa, Boguslawin miehet nopeasti hyppäsivät alas hevosten selästä ja heittivät pois aseensa huutaen korkealla äänellä antautuvansa.

Vapaaehtoiset ja tataarilaiset eivät välittäneet näistä huudoista, vaan jatkoivat lyömistään, mutta silloin kuului Wolodyjowskin läpitunkeva ja ankara ääni:

Sapelit lakkasivat toimimasta. Tataarilaiset saivat käskyn sitoa vangit, ja se työ vei heiltä vain silmänräpäyksen. Sitten vetäydyttiin kiireesti tykkien kantaman ulkopuolelle.

Everstit lähtivät kulkemaan latoja kohti. Laudalaiset kulkivat edellä, Wankowiczin miehet takajoukkona ja Kmicic keskellä vankien kanssa, joita tataarilaiset taluttivat nuorasta, kun taas toiset heistä kuljettivat saaliiksi saatuja hevosia. Kun lähestyttiin latoja, katsoi Kmicic tarkasti vankien kasvoja nähdäkseen, oliko ruhtinas niiden joukossa. Tosin yksi ratsumiehistä oli vannonut, kun häntä uhattiin sapelilla, että Boguslaw itse ei ollut heidän joukossaan, mutta Andrzej oli epäluuloinen.

— Herra Kmicic! Herra eversti! Pelastakaa tuttu mies! Antakaa minun päästä kunniasanaa vastaan irti tästä nuorasta!

Hassling oli skotlantilainen ja oli aikoinaan palvellut Vilnon vojevodaa. Kmicic oli oppinut tuntemaan hänet Kiejdanyssa ja piti hänestä.

— Päästä vanki! — huusi hän tataarilaiselle. — Ja astu itse alas hevosen selästä!

Tataarilainen hyppäsi nopeasti satulastaan, sillä hän tiesi, että oli vaarallista kuhnailla, kun Kmicic jotakin käski.

Äkkiä Kmicic tarttui hänen ranteeseensa, puristi sitä niinkuin olisi tahtonut murskata sen ja kysyi tuskin hengittäen:

Andrzejn puhe kulki yhä vaivalloisemmin, sillä hän kiristi yhä enemmän hampaitansa.

Seurasi hiljaisuus. Vähän ajan kuluttua Kmicic otti päästään ilveksennahkaisen lakkinsa, pyyhkäisi otsaansa ja sanoi:

KAHDESTOISTA LUKU.

Ruotsalaisten uloshyökkäys oli vain osaksi vastannut tarkoitustaan. Boguslawin ratsumiehet olivat tosin päässeet kaupunkiin, mutta taistelussa eivät ruotsalaiset saaneet erikoisempaa aikaan. Kotwiczin rykmentti ja Oskierkan rakuunat olivat kylläkin kärsineet vaurioita, mutta myös paljon ruotsalaisia makasi taistelutanterella, ja se jalkaväkirykmentti, jonka kimppuun Wolodyjowski ja Wańkowicz olivat hyökänneet, oli melkein kokonaan tuhoutunut. Liettualaiset kehuskelivat tuottaneensa viholliselle enemmän tappioita kuin mitä itse olivat kärsineet. Vain Sapieha oli harmissaan tästä uudesta "kompastuksesta", joka saattoi vahingoittaa hänen mainettaan. Häneen kiintyneet everstit lohduttelivat häntä parhaansa mukaan, ja oikeastaan hän oli saanut sangen hyödyllisen opetuksen. Tämän jälkeen ei pantu enää toimeen niin suuria pitoja, ja jos joskus juhlittiin, niin samalla ryhdyttiin myös tavallista tarkempiin varokeinoihin.

Hetmanin majapaikassa tutkittiin Hasslingia, ja Andrzej oli sen johdosta niin kärsimätön, että ei tahtonut pysyä nahoissaan, sillä hän tahtoi itse mahdollisimman pian saada miehen puheilleen kyselläkseen Taurogin tapahtumia. Koko päivän hän kierteli hetmanin asunnon tienoilla, pistäytyi tavan takaa sisälle, kuunteli tunnustuksia ja syöksyi taas raivostuneena ulos, kun Boguslawin nimi mainittiin.

Illalla hän sai käskyn lähteä tiedusteluretkelle. Hän ei sanonut siihen mitään, vaan puri vain hammasta, sillä hän oli paljon muuttunut ja oppinut sen, että yksityisten mielitekojen on väistyttävä virkatoimien tieltä. Vain tataarilaisia hän piti retken aikana kovilla, vihastui vähästäkin ja antoi heidän tuntea luissaan komentosauvan iskuja.

Palattuaan takaisin hän näki asunnossaan Hasslingin, mutta niin sairaana, että tämä ei voinut puhua. Vangiksi otettaessa oli miestä kohdeltu kovakouraisesti, ja nyt koko päivän kestäneen kuulustelun jälkeen hän kaiken lisäksi oli kuumeessa eikä tajunnut, mitä häneltä kysyttiin. Kmicicin täytyi tyytyä siihen, mitä Zagloba hänelle kertoi kuulustelun tuloksista, mutta se kaikki koski yleisiä asioita eikä yksityisiä. Boguslawista oli nuori upseeri kertonut vain sen verran, että tämä palattuaan retkeltään Podlasiesta ja kärsittyään tappion Janowon luona oli pahoin sairastunut. Harmista ja surusta hän sai kuumeen, ja parannuttuaan jossakin määrin hän oli heti sotajoukkoineen lähtenyt Pommeriin, jonne Stenbock ja vaaliruhtinas häntä olivat hartaasti kutsuneet.

— Sen mukaan, mitä Hassling kertoi, eikä hänellä ollut mitään syytä valehdella, on ruhtinas nyt kuninkaan veljen kanssa linnoitetussa leirissä Narvan ja Bugin luona, missä Boguslaw on koko ratsuväen päällikkö, — vastasi Zagloba.

— Ahaa! Ja aikovat tulla tänne apuun! Silloin tapaamme, niin totta kuin Jumala on olemassa, vaikkapa minun pitäisi valepuvussa mennä hänen luokseen.

— Älkää kiihdyttäkö itseänne suotta! He tulisivat mielellään auttamaan Varsovaa, mutta eivät voi, sillä herra Czarniecki on asettunut heidän tielleen. Asema on tämmöinen: Herra Czarnieckilla ei ole jalkaväkeä eikä tykkejä, eikä hän sen vuoksi voi hyökätä heidän leirinsä kimppuun. He taasen eivät uskalla käydä hänen kimppuunsa, sillä he ovat tulleet huomaamaan, että avoimessa taistelussa heidän sotilaansa eivät ole Czarnieckin miesten veroisia. Jos kuningas itse olisi siellä, niin hän ryhtyisi taisteluun, sillä hänen johtaessaan sotamiehet taistelevat paremmin, koska luottavat hänen päällikkötaitoonsa, mutta ei Douglas eikä kuninkaan veli eikä ruhtinas Boguslaw, vaikka kaikki kolme ovatkin rohkeita miehiä, uskalla yrittää taistelua.

— Hän on mennyt Preussiin. Hän ei usko, että olemme jo valmiit ahdistamaan Varsovaa ja Wittenbergiä. Muuten, uskoipa hän tahi oli uskomatta, hänen täytyi mennä sinne kahdesta syystä: ensiksikin saadakseen vaaliruhtinaan lopullisesti puolelleen, vaikkapa sen hintana olisi koko Suur-Puola, toiseksi koska se sotajoukko, jonka hän vei pois satimesta, ei kykene mihinkään, ennenkuin se on levännyt.

— Minäkö en tietäisi, että on kysymys tuosta kirsikkapuusta, jonka ruhtinas Boguslaw on istuttanut tarhaansa. Hän on innokas tarhuri, olkaa huoletta! Tuskin hän tarvitsee vuottakaan saadakseen hedelmiä.

— Katsokaahan tuota! Pikkuinen pila saa hänet nostamaan harjaksensa, kuin hän olisi piikkisika! Olenko minä syypää? Kostakaa Boguslawille eikä minulle!

— Äsken sanoi Babinicz samaa! Pian on, huomaan, koko armeija vannoutunut ruhtinasta vastaan. Mutta hän on hyvästi varuillaan, ettekä te hänestä suoriudu ilman minun keinojani.

— Luuletteko, että keinot saa päästään yhtä helposti kuin sapelin tupesta? Jos Boguslaw olisi täällä, niin varmasti löytyisi useampiakin keinoja, mutta noin pitkän matkan päähän eivät kanna tykitkään, saatikka sitten muut keinot. Herra Andrzej, käskekää antamaan minulle pikari simaa, sillä täällä on kuuma!

— Ensiksikin: mitä te kärkytte tuon Hasslingin ääressä kuin kissa kuuman puurokupin ympärillä? Onhan muitakin vankeja, kysykää niiltä!

— Olen jo kuulustellut niitä, mutta ne ovat tavallisia sotamiehiä eivätkä tiedä mitään. Hassling upseerina on ollut hovissa, — vastasi Kmicic.

— Se on eri juttu! — vastasi Zagloba. — Minun täytyy puhua hänen kanssaan. Siitä, mitä hän minulle kertoo ruhtinaan persoonasta ja tavoista, voin johtaa sopivan keinonkin. Nyt on pääasia, että tämä piiritys on saatava pian loppumaan, sillä sitten varmasti lähdemme sikäläistä armeijaa vastaan. Eipä vain kuulu armollista kuningastamme eikä hetmaneja.

— He tulevat! — vastasi pieni ritari. — Tulen juuri hetmanin luota, joka vasta ikään sai tiedon, että hänen majesteettinsa kuningas lähimpine joukkoineen tulee tänne jo tänä iltana ja hetmanit muun armeijan kanssa huomenna. He ovat tulleet pikamarssissa Sokolasta asti.

— Lähes viisi kertaa niin paljon kuin herra Sapiehalla on. Mukana on myös kuusituhatta tataarilaista Supanhazyn johdolla, mutta niitä ei voi päiväksikään jättää omin päin, sillä ne ovat kovin villejä ja omavaltaisia.

— Silloin veisin ne heti täältä Narvan ja Bugin luo, sillä piirityksessä niistä ei ole mitään hyötyä! — vastasi Kmicic.

— Niistä ei ole ja on hyötyä, — sanoi Wolodyjowski. — Ei kukaan osaa vahtia paremmin kuin he, että ei muonaa tuoda linnoitukseen.

— Nyt tulee Wittenbergille kuumat paikat! — huudahti Zagloba. — Maltahan, vanha konna! Sinä olet sotinut urhoollisesti, sitä en kiellä, mutta olet varastanut ja ryöstänyt vielä etevämmin. Kaksi suuta on sinulla ollut: toisella olet vannonut väärin, toisella syönyt sanasi, mutta nyt eivät molemmat yhdessä voi sinua auttaa. Kyllä me sinut höyhennämme! Sen vakuuttaa Zagloba!

— Pyh! Hän hyväksyy kuninkaamme antautumisehdot, ja minkä hänelle silloin kukaan voi? — sanoi herra Michal. — Saammepa vielä tehdä hänelle sotilaallisesti kunniaa.

Hän iski nyrkkinsä pöytään niin voimakkaasti, että Roch Kowalski, joka juuri oli tulossa sisälle, pysähtyi ällistyneenä kynnykselle.

— Tulkoon minusta juutalaisen renki, — huusi ukko, — jos päästän vapaasti lähtemään Varsovasta tuon vääräuskoisista pahimman, tuon temppelien häpäisijän, tuon naisten raiskaajan, tuon verenhimoisen pyövelin, tuon lurjuksen, tuon välskärin, joka iskee suonta ihmisten ruumiista ja kukkarosta, tuon nylkyrin, tuon nälkäkurjen! Hyvä on! Kuningas antaa hänen mennä määrätyillä ehdoilla, hetmanit antavat hänen mennä sopimuksen mukaan, mutta minä katolilaisena ja Zaglobana ja sieluni autuudesta huolehtivana miehenä panen toimeen sellaisen mellakan, ettei kukaan vielä koko Puolassa ole semmoisesta kuullut! Älkää kohautelko olkapäitänne, herra Michal! Panen toimeen mellakan, sanon sen vieläkin, panen toimeen mellakan!

— Effendi! — sanoi hän Kmicicille. — Kuninkaan sotajoukko näkyy
Veikselin toisella puolen.

Kuningas oli todellakin saapunut. Ensin tulivat Supanhazyn johtamat tataarilaiset, vaikka ei niin lukuisina kuin oli odotettu. Sitten tulivat kuninkaan joukot runsaslukuisina ja hyvin asestettuina ja ennen kaikkea innostusta uhkuvina. Illan kuluessa ennätti koko armeija kulkea sillan yli, jonka Oskierka juuri oli rakentanut. Sapieha odotti kuningasta taistelujärjestykseen asettuneine armeijoineen, joka seisoi vankkana, melkein loppumattomana muurina. Kuninkaan sotajoukko asettui, sikäli kuin se tuli sillan yli, riviin vastapäätä liettualaista armeijaa. Molempien armeijain väliini jäi noin sadan askelen levyinen tyhjä ala.

Sapieha astui jalan hetmaninsauva kädessä tuolle tyhjälle alalle, ja hänen mukanaan kulki korkeimpia sotilas- ja siviiliviranomaisia. Toisaalta saapui kuningas ratsain loistavassa asussa ja kuin taisteluun varustautuneena, yllä sininen panssari, jossa oli kultaisia viiruja ja jonka alta näkyi musta samettiviitta. Kypärän asemesta hänellä oli päässä tavallinen ruotsalainen, mustilla sulilla koristettu hattu, käsissä sotahansikkaat ja jalassa korkeat, kellertävät, yläpuolelle polvien ulottuvat ratsusaappaat. Hänen jäljessään ratsasti paavin lähettiläs, Lembergin arkkipiispa ja muita piispoja, Krakovan vojevoda, paroni Lisola, kreivi Pöttingen, herra Kaniemiecki, Moskovan lähettiläs, tykistön kenraali Grodzicki, Tiesenhausen ja useita muita. Sapieha kumartui kuninkaan jalustinta kohti, mutta kuningas hyppäsi kevyesti hevosen selästä, riensi Sapiehan luo ja sanaakaan sanomatta syleili häntä.

Kuningas syleili häntä kauan molempien armeijain nähden. Hän oli yhä vaiti, mutta kyynelet vierivät hänen poskilleen, sillä hän painoi rintaansa vastaan isänmaan uskollisinta palvelijaa, joka ei nerokkuudessa ollut ensimmäisiä ja joka joskus horjahti, mutta joka rehellisyydessä oli asetettava kaikkien valtakunnan herrojen yläpuolelle, oli uskollisuudessaan järkähtämätön ja oli hetkeäkään empimättä uhrannut koko omaisuutensa sekä sodan alusta asti pannut henkensä alttiiksi hallitsijansa ja maansa puolesta.

Liettualaiset, joiden keskuudessa oli kuiskailtu, että Sapieha kenties saa nuhteita siitä, että oli päästänyt Ruotsin kuninkaan puikahtamaan pois Sandomirin luona ja oli ollut äskettäin Varsovan edustalla varomaton, päästivät nähdessään kuninkaan hyvyyden niin voimakkaan huudon, että kaiku kiiri taivaaseen asti. Tähän vastasivat voimakkaalla huudolla kuninkaan joukot, ja jonkin aikaa kuului yli torvien soiton ja rumpujen pärinän sekä laukausten pamahtelun vain huutoja:

Näin tervehtivät armeijat toisiaan Varsovan edustalla. Muurit vapisivat, ja niiden sisäpuolella vapisivat ruotsalaiset.

— Totisesti, minun täytyy itkeä, en voi muuta! — huudahti Zagloba liikutettuna. — Kas siinä on kuninkaamme, isämme! (Hyvät herrat, minä jo vetistelen!) Isämme!… Äsken kaikkien hylkäämä, mutta nyt… nyt häntä puolustaa satatuhatta sapelia… Oi, laupias Jumala!… En voi puhua kyyneliltä… Eilen hän oli maanpakolainen, tänään… ei Saksan keisarilla ole semmoista sotajoukkoa.

Kyynelet vuotivat Zagloban silmistä, ja hän nyyhkytti, mutta äkkiä hän huusi Rochille:

— Totta tämä on, totista totta!… Hyvät herrat, minä olen hävennyt tämän valtakunnan puolesta… mutta nyt en vaihtaisi sitä yhteenkään toiseen kansaan maailmassa!… Satatuhatta sapelia!… Saakoon joku muu tämmöistä toimeen!… Jumala antoi kansan tulla järkiinsä, Jumala antoi!

Zagloba ei erehtynyt kovinkaan paljon, sillä Varsovan luona oli nyt noin seitsemänkymmentätuhatta miestä, lukuunottamatta runsaslukuista palvelijakuntaa, joka tarpeen tullen voitiin viedä taisteluun.

Aamulla oli kaupungin ympäristö valkeana teltoista, aivan kuin olisi satanut lunta. Sotajoukon jäljessä tuli armenialaisia, juutalaisia ja tataarilaisia kauppiaita. Toinen kaupunki, piiritettyä Varsovaa suurempi ja vilkkaampi, oli kasvanut kentälle. Ruotsalaiset hämmästyivät kuninkaan suuria sotavoimia ja olivat ensimmäisinä päivinä toimettomina, niin että tykistön päällikkö Grodzicki saattoi häiritsemättä kiertää ympäri kaupungin ja suunnitella piiritystä.

Seuraavana päivänä alettiin hänen ohjeittensa mukaan sinne ja tänne luoda valleja. Niille asetettiin pienempiä tykkejä, suuremmat tulivat kahden viikon kuluttua.

Kuningas Jan Kasimir kehoitti vanhaa Wittenbergiä luovuttamaan kaupungin ja laskemaan aseensa. Hän määräsi niin lievät ehdot, että ne herättivät tyytymättömyyttä sotajoukossa. Erityisesti toi ilmi tyytymättömyyttä Zagloba, joka aivan erikoisesti vihasi mainittua kenraalia.

Kuten arvata saattoi hylkäsi Wittenberg ehdotuksen ja päätti puolustautua viimeiseen veripisaraan saakka ja mieluummin hautautua kaupungin raunioihin kuin antaa sen joutua kuninkaan käsiin. Piirittäjien suuri lukumäärä ei häntä ollenkaan peloittanut, sillä hän tiesi, että liian suuri joukko on pikemmin haitaksi kuin hyödyksi piirityksessä. Sitäpaitsi hän oli saanut tietää, että kuninkaan leirissä ei ollut ainoatakaan piiritystykkiä, kun taas ruotsalaisilla oli semmoisia riittävästi, puhumattakaan loppumattomista ammusvarastoista.

Saattoi odottaa, että ruotsalaiset puolustautuisivat vimmatusti. Varsova oli nimittäin tähän saakka ollut heillä varastopaikkana. Kaikki ne määrättömät aarteet, jotka oli ryöstetty linnoista, kirkoista ja kaupungeista kaikkialla valtakunnassa, kerättiin pääkaupunkiin, josta ne lähetettiin jokea pitkin Preussiin ja sieltä edelleen Ruotsiin. Nyt, kun koko maa oli noussut kapinaan eivätkä ruotsalaisten hallussa olevat linnat olleet turvallisia säilytyspaikkoja, oli saalista kertynyt Varsovaan entistä enemmän. Ruotsalainen sotamies luopui mieluummin hengestään kuin saaliistaan. Köyhä kansa, joka oli päässyt ryöstämään rikasta maata, innostui niin ryöstämiseen, että se siinä vei voiton kaikista muista. Kuningas itse oli tunnettu ahneudestaan, kenraalit seurasivat hänen esimerkkiään, ja kaikki muut voitti siinä Wittenberg. Kun oli kysymys saalistamisesta, niin upseereita ei pidättänyt kunniantunto eikä ylhäinen asema. Ryöstettiin ja kiristettiin niin paljon kuin mahdollista. Itse Varsovassa korkea-arvoiset ja syntyperältään aateliset upseerit eivät hävenneet myydä viinaa ja tupakkaa omille sotamiehilleen täyttääkseen taskunsa näiden palkkarahoilla.

Ankaraan vastarintaan saattoi ruotsalaisia innostaa sekin, että heidän etevimpiä miehiään oli saarretussa Varsovassa. Ensiksikin Wittenberg itse, kuninkaan jälkeen sotajoukkojen ylijohtaja, joka ensimmäisenä oli tunkeutunut Puolaan ja saattanut sen häviön partaalle. Sitäpaitsi oli kaupungissa valtakunnankansleri Oxenstierna, maailmankuulu valtiomies, jota vihollisetkin kunnioittivat hänen rehellisyytensä tähden. Häntä nimitettiin kuninkaalliseksi Minervaksi, sillä hänen neuvojaan oli Kaarle Kustaan kiitettävä kaikista voitoistaan sopimusten teossa. Vielä olivat siellä kenraalit Wrangel nuorempi, Horn, Erskine, toinen Lewenhaupt ja joukko ylhäisiä ruotsalaisia naisia, jotka olivat tulleet tervehtimään miehiään tähän uuteen ruotsalaiseen voittomaahan.

Ruotsalaisilla oli siis kyllä puolustettavaa. Kuningas Jan Kasimir ymmärsi myös, että piirityksestä tulee pitkäaikainen ja verinen, varsinkin kun puuttui raskasta tykistöä. Sen ymmärsivät hetmanitkin, mutta sotajoukko ei ottanut sitä ymmärtääkseen. Tuskin oli Grodzicki saanut teetetyksi joitakin valleja ja päässyt hiukan lähemmäksi muureja, kun kuninkaan luo saapui kaikista joukko-osastoista lähetystöjä pyytämään, että vapaaehtoisesti tarjoutuvat saisivat tehdä väkirynnäkön. Kauan sai kuningas selitellä, että linnoitus ei ole vain sapelein vallattavissa, ennenkuin kiihko laimeni.

Sillä välin joudutettiin töitä parhaimman mukaan. Sotajoukko, kun se ei voinut rynnätä, otti innokkaasti osaa töihin. Parhaimpien rykmenttien sotilaat, vieläpä upseeritkin, kuljettivat kärryillä multaa ja kaivoivat maata. Myötäänsä ruotsalaiset koettivat häiritä töitä eikä mennyt päivääkään, että ne eivät tehneet hyökkäyksiä, mutta tuskin olivat ruotsalaiset muskettisoturit ennättäneet tulla ulos linnoituksen portista, kun puolalaiset jättivät työkalunsa ja hyökkäsivät sapelit käsissä heitä vastaan niin rajusti, että hyökkääjien oli kiireesti vetäydyttävä takaisin portista sisäpuolelle. Näissä kahakoissa kaatui paljon väkeä, ja kun ei ollut aikaa haudata kaikkia kaatuneita, myrkytti ruumiitten haju ilman. Vaikeuksia säikkymättä hiipi joka päivä kaupungista asukkaita kuninkaan leiriin ilmoittamaan, mitä kaupungissa tapahtui, ja polvillaan pyytämään, että rynnäkköä joudutettaisiin. Ruotsalaisilla itsellään oli riittävästi muonaa, mutta kaupunkilaisia kuoli nälkään kadulle, ja väestö eli suuressa hädässä sekä kovin sorrettuna. Joka päivä kuului kaupungista kuninkaan leiriin muskettien pauketta, ja pakolaiset kertoivat, että siellä ammuttiin porvareita, joita epäiltiin uskollisiksi lailliselle kuninkaalleen. Pakolaisten kertomukset olivat sellaisia, että ne saivat hiukset nousemaan pystyyn. He kertoivat, että kaikki asukkaat, sairaat naiset, äsken syntyneet lapset, vanhukset, kaikki viettivät yönsä ulkona, sillä ruotsalaiset olivat karkoittaneet heidät kodeistaan, joihin oli puhkottu uusia käytäviä siltä varalta, että kuninkaan joukot ryntäävät kaupunkiin. Kadulle ajetut olivat alttiina sateelle ja helteelle ja värisivät yöllä vilusta. Tulta he eivät saaneet tehdä eivätkä he voineet valmistaa ruokaa. Monenlaiset taudit raivosivat heidän keskuudessaan ja veivät sadoittain uhreja.

Kuninkaan sydäntä ahdisti, kun hän kuuli näitä kertomuksia. Hän lähetti sanan toisensa jälkeen jouduttaakseen raskaitten tykkien tuloa. Mutta kului päiviä ja viikkoja, eikä voitu tehdä muuta kuin torjua hyökkäyksiä. Piirittäjiä vahvisti vain se ajatus, että linnoituksessa ruokavarojen täytyi loppua, sillä kaikki tiet olivat niin tarkoin vartioituja, että hiirikään ei olisi päässyt linnoitukseen. Päivä päivältä piiritetyiltä myös väheni toivo saada apua. Lähellä oleva Douglasin armeija ei voinut tulla avuksi, vaan sen täytyi ajatella omaa turvallisuuttaan, sillä kuningas Jan Kasimirilla oli niin suuret sotavoimat, että hän saattoi ahdistaa sitäkin.

Suuria tykkejä odotettaessa ryhdyttiin linnoitusta pommittamaan pienemmillä. Grodzicki lähestyi Veikselin puolelta, luoden eteensä valleja, aivan kuin myyrä kuuden askelen päähän kaupungin vallihaudoista ja syyti yhtä mittaa tulta onnettoman kaupungin yli. Kazanowskien komea palatsi ammuttiin raunioiksi, mutta se ei herättänyt kenessäkään sääliä, koska palatsin omisti petturi Radziejowski. Myöskin bernhardilaisten kellotapulia Grodzicki pommitti aikoen juuri siltä suunnalta tehdä väkirynnäkön.

Leirin kuormarengit alkoivat pyytää lupaa rynnätä kaupunkia vastaan, koska heitä houkuttelivat ruotsalaisten aarteet. Kuningas kielsi ensin, mutta suostui sitten asiaan. Muutamat huomattavat upseerit ottivat johtaakseen yritystä, niiden joukossa Kmicic, joka oli kyllästynyt toimettomuuteen eikä voinut rauhoittua, koska Hassling oli pahasti sairastunut eikä viikkokausiin kyennyt mitään puhumaan.

Annettiin siis merkki väkirynnäkköön. Grodzicki vastusti yritystä viimeiseen asti, ollen sitä mieltä, että mitään ei ollut tehtävissä niin kauan kuin linnoituksen muurit olivat eheät. Mutta koska kuningas oli antanut suostumuksensa, täytyi hänen taipua.

Kesäkuun 15 päivänä kokoontui noin kuusituhatta kuormaston palvelusväkeen kuuluvaa miestä, ja illalla tämä joukko, enimmäkseen vain sapeleilla asestettuna, alkoi vetäytyä sille paikalle, missä multavallit ja kaivannot lähenivät linnoituksen vallihautoja. Kun oli tullut aivan pimeä, niin he merkin saatuaan syöksyivät huutaen vallihaudan luo ja alkoivat sitä täyttää. Valppaat ruotsalaiset ottivat heidät vastaan murhaavalla muskettitulella, ja vimmattu taistelu alkoi kaupungin itäreunalla. Pimeän suojassa kuormarengit nopeasti täyttivät juoksuhaudan ja hyökkäsivät järjestymättömänä joukkona aivan muurien luo. Kmicic ryntäsi kahdentuhannen miehen kanssa linnaketta vastaan, joka oli lähellä Krakovan porttia, ja epätoivoisesta puolustuksesta huolimatta se joutui hänen valtaansa. Varusväki hakattiin kuoliaaksi viimeiseen mieheen. Tykit Andrzej antoi kääntää porttia kohti ja osan myös kauempana olevia muurin osia kohti suojellakseen, mikäli mahdollista, niitä, jotka koettivat kiivetä sinne.

Nämä eivät menestyneet yhtä hyvin. Rengit asettivat muureja vastaan tikapuita ja kiipesivät niitä ylös niin uhkarohkeasti, että parhaiten harjoitettu jalkaväki ei sitä olisi tehnyt paremmin, mutta ruotsalaiset, jotka olivat muurinsakarain suojassa, ampuivat heitä vasten kasvoja, vierittivät alas kiviä, jotka murskasivat tikapuut, ja lopuksi pisteli jalkaväki ryntääviä pitkillä keihäillä, niin että nämä eivät voineet sapeleillaan saada mitään aikaan.

Yli viisisataa rohkeimmista rengeistä kaatui muurien edustalle. Loput vetäytyivät vihollisen heitä lakkaamatta ampuessa takaisin puolalaisten vallien suojaan.

Väkirynnäkkö oli lyöty takaisin, mutta yksi linnake oli puolalaisten käsissä. Turhaan ruotsalaiset ampuivat sitä kaiken yötä suurimmilla tykeillään. Kmicic vastasi heille niinikään kaiken yötä niillä tykeillä, jotka hän oli saanut haltuunsa. Vasta aamun koittaessa, kun oli tullut valoisampi, saatiin ne rikki ammutuiksi, yhtä lukuun ottamatta. Wittenberg, jolle tämä linnake oli erittäin tärkeä, lähetti sitä vastaan jalkaväkeä, ja sille oli annettu määräys, että se ei saa palata ennenkuin on saanut linnakkeen valloitetuksi takaisin, mutta samaan aikaan Grodzicki lähetti Kmicicille apua ja ruotsalaiset saatiin torjutuksi, vieläpä heitä ajettiin takaakin Krakovan portille asti.

Grodzicki oli niin ihastunut, että hän itse lähti antamaan kuninkaalle selostusta asiasta.

— Teidän majesteettinne! — sanoi hän. — Olin eilistä hyökkäystä vastaan, mutta nyt näen, että se on tuottanut menestystä. Niin kauan kuin tuo linnake oli heidän hallussaan, en voinut tehdä mitään portille, mutta nyt voin sen murtaa yhdessä yössä raskaitten tykkien saavuttua.

Kuningas, joka oli ollut pahoillaan niin monen kelpo rengin kaatumisesta, ilostui Grodzickin sanoista ja kysyi heti:

— Herra Babinicz! — vastasivat useat äänet. Kuningas löi käsiään yhteen.

— Hänen pitää kaikkialla olla ensimmäisenä! Herrat kenraalit, minä tunnen hänet! Hän on erinomainen ritari eikä anna karkoittaa itseään sieltä!

— Olisi anteeksiantamatonta, teidän majesteettinne, — vastasi Grodzicki, — jos antaisimme niin käydä! Lähetin hänelle jo jalkaväkeä ja pieniä tykkejä, sillä hän saa siellä kyllä olla tulessa, se on varmaa. On kysymys Varsovasta! Tuo ritari on oman painonsa arvoinen kullassa!

— Enemmän arvoinen, sillä tämä ei ole hänen ensimmäinen eikä kymmeneskään urotyönsä! — vastasi kuningas.

Sitten hän käski kiireesti tuoda hevosen ja kaukoputken ja lähti tarkastamaan linnaketta. Mutta se oli kokonaan savun peitossa, sillä useat suuret tykit ampuivat sitä yhtä mittaa syytäen sitä kohti sateena kranaatteja.

— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! — sanoi kuningas. — Katsokaa,
Tiesenhausen!

— Ei siitä jää jäljelle kuin pöyhitty multakasa! Se on ainoa mahdollisuus! Tiesenhausen, tiedättekö kuka siellä on?

— Tiedän, teidän majesteettinne! Se on Babinicz. Jos hän palaa hengissä tuolta, niin hän voi sanoa olleensa jo eläessään helvetissä.

— Määräykset on jo annettu, mutta sinne on vaikea päästä, sillä kranaatteja putoilee kovin tiheään.

— Pommittakaa kaikilla tykeillä muureja, jotta ruotsalaiset saisivat muutakin ajateltavaa!

Grodzicki kannusti hevostaan ja kiiruhti valleja kohti. Hetkistä myöhemmin paukkuivat tykit pitkin linjaa, ja vielä hiukan myöhemmin nähtiin jalkaväkeä juoksujalkaa pyrkimässä linnakkeeseen.

— On syytä päästää Babinicz levähtämään. Kuka teistä, hyvät herrat, haluaa mennä hänen sijaansa?

Ei Skrzetuskeja eikä Wolodyjowskia ollut tällä kertaa kuninkaan läheisyydessä, ja siksi syntyi hetken kestävä äänettömyys.

— Minä! — sanoi äkkiä Topor Grylewski, arkkipiispan kevyessä ratsuväessä palveleva upseeri.

Topor Grylewski teki ristinmerkin, nosti matkapullon huulilleen ja lähti ratsastamaan linnaketta kohti.

Kuningas katseli yhä savupilveä, joka oli verhonnut linnakkeen ja sillan tavoin yhdisti sen muureihin. Tykkien jyrinä oli hieman hiljentynyt, mutta sen sijaan paukkuivat musketit niin tiheään kuin tuhat talonpoikaa olisi ollut puimassa.

— Ne tekevät nähtävästi taas hyökkäyksen! — sanoi Tiesenhausen. — Jos savua ei olisi niin paljon, näkisimme jalkamiehet.

Toiset seurasivat häntä. He ratsastivat Veikselin rantaa pitkin, ja koska ruotsalaiset olivat jo talvella hakanneet Veikselin-puolisten palatsien ja luostarien puistot polttopuiksi eivätkä siis puut olleet estämässä näköalaa, niin he saattoivat ilman kaukoputkiakin nähdä ruotsalaisten ryntäävän linnaketta vastaan.

— Mieluummin menettäisin tuon linnakkeen kuin antaisin Babiniczin kaatua! — sanoi kuningas.

— Ja herra Grodzicki lähettää hänelle viipymättä apua! — lisäsi
Tiesenhausen.

Keskustelua esti jatkumasta jonkun ratsastajan saapuminen. Mies laski täyttä laukkaa linnakkeelta päin. Tiesenhausen, jolla oli niin hyvät silmät, että näki paljain silmin paremmin kuin toiset kaukoputkilla, tarttui hänet nähtyään päähänsä ja huudahti:

— Grylewski tulee takaisin! Babinicz on varmaankin kaatunut ja linnake valloitettu!

Kuningas varjosti silmiään käsillään. Samassa Grylewski saapui paikalle, pysähdytti hevosensa ja huusi hengästyneenä:

— Herra Babinicz sanoo, että hänen on siellä hyvä olla, eikä hän tahdo toista sijaansa, pyytää vain, että hänelle lähetettäisiin hiukan ruokaa, sillä hän ei ole aamusta asti syönyt mitään!

— Teidän olisi pitänyt jäädä sinne ja antaa hänen tulla pois. Eikö teitä hävetä tulla takaisin? Joko alkoi peloittaa? Parempi olisi silloin ollut, että ette olisi ruvennut koko hommaan!

— Teidän majesteettinne! Se, joka sanoo minua pelkuriksi, saa vastaukseni sapelistani, mutta teidän majesteettinne edessä minun on torjuttava syytös. Olin aivan linnakkeen muurilla, jota kenties kukaan näistä herroista ei kykenisi tekemään, mutta herra Babiniczilta sain moitteet päin silmiä aikeitteni vuoksi. "Menkää hiiteen!" — sanoi hän. — "Minä täällä puuhaan hiki hatussa enkä jouda kanssanne lörpöttelemään, enkä minä rupea jakamaan kenenkään kanssa kunniaa enkä päällikkyyttä! Minun on täällä hyvä olla, ja tänne minä jään, mutta te korjatkaa täältä luunne! Hitto vieköön! Meillä on niin nälkä, että näköä haittaa, ja meille lähetetään tänne ruoan asemesta jonkinmoinen päällikkö!" Mitä saatoin minä tehdä, teidän majesteettinne? En edes ihmettele hänen pahaa tuultaan, sillä hänellä on siellä todellakin yllin kyllin tekemistä.

— Mitäpä tuommoinen huimapää ei voisi? En muistanut sanoa, että hän lähtiessäni vielä huusi jälkeeni: "Pysyn täällä vaikka viikon, enkä antaudu, kunhan saan syötävää!"

— Teidän majesteettinne, siellä on kuin tuomiopäivä olisi tullut! Kranaatti seuraa toistaan, niitten sirpaleet vinkuvat kuin pahat henget korvissa, maa on aivan läpeensä myllerretty ja savu estää puhumasta! Kuulat paiskelevat hiekkaa ja turpeita, niin että yhtä mittaa täytyy pudistella niitä pois. Paljon miehiä on kaatunut ja elossa olevat makaavat kuulien kaivamissa kuopissa ja ovat sirpaleista sekä mullasta laittaneet itselleen jonkinmoisia suojia. Ruotsalaiset ovat rakentaneet tuon linnakkeen erittäin vahvaksi, ja se on nyt meikäläisille eduksi. Minun siellä ollessani tuli avuksi Grodzickin lähettämää jalkaväkeä ja taistelu on siellä taas alkanut uudelleen.

— Koska emme voi hyökätä muureja vastaan niin kauan kuin niissä ei ole aukkoja, — sanoi kuningas, — niin teemme vielä tänään hyökkäyksen palatsia vastaan Krakowskie Przedmiesciessä. Se hajoittaa parhaiten ruotsalaisten huomion.

— Se on luja paikka, melkein linnoituksen veroiseksi vahvistettu, — huomautti Tiesenhausen.

— Mutta se ei saa apua kaupungista, sillä koko raivonsa he kohdistavat Babinicziin! — vastasi kuningas. — Niin on tehtävä! Käsken heti ryhtymään väkirynnäkköön, kunhan ensin siunaan Babiniczin.

Näin sanottuaan kuningas otti isä Cieciszowskin kädestä kultaisen ristiinnaulitun kuvan, kohotti sen ylös ja alkoi siunata kaukana savun ja tulen keskellä olevaa linnaketta sanoen:

— Aabrahamin, Iisakin ja Jaakopin Jumala, armahda kansaasi ja suo noitten hädässä olevien pelastua! Amen! Amen! Amen!

KOLMASTOISTA LUKU.

Tehtiin verinen väkirynnäkkö Nowy Światia ja Krakowskie Przedmieścieä vastaan, ja vaikka, se ei juuri onnistunutkaan, niin oli siitä kuitenkin se etu, että ruotsalaisten huomio kääntyi pois siitä linnakkeesta, jota Kmicic puolusti, ja siinä olevat miehet saivat jonkin verran levätä. Muutamia satoja miehiä kaatui. Mutta kuningas sai ilokseen nähdä, että nostoväkikin mitä miehuullisimmin ja kuolemaa halveksien hyökkäsi muureja vastaan, eikä epäonnistuminen ollenkaan lannistanut mieliä, vaan voiton varmuus sotajoukossa päinvastoin vain tuli entistä suuremmaksi.

Mutta onnellisin tapahtuma näinä päivinä oli Jan Zamoyskin ja Czarnieckin saapuminen. Edellinen toi mukanaan erinomaista jalkaväkeä ja niin isoja tykkejä Zamośćiesta, että ruotsalaisilla ei Varsovassa ollut niiden veroisia. Jälkimmäinen tuli ottamaan osaa loppurynnäkköön. Otaksuttiin, ja samoin arveli Czarnieckikin, että tämä rynnäkkö olisi viimeinen.

Suuret tykit asetettiin Kmicicin valtaamalle linnakkeelle, ja ne alkoivat heti pommittaa muureja ja porttia pakottaen ruotsalaisten haupitsit vaikenemaan. Sitten kenraali Grodzicki itse asettui tähän linnakkeeseen ja Kmicic palasi tataarilaistensa luo.

Hän ei ollut vielä ennättänyt asuntoonsa, kun hänet kutsuttiin kuninkaan luo. Koko esikuntansa läsnä ollessa kuningas kiitti nuorta ritaria. Myös Czarniecki, Sapieha, Lubomirski ja kruunun hetmanit ylistivät häntä. Hän seisoi siinä repeytyneessä ja mullan tahrimassa puvussaan, kasvot ruudinsavusta mustina ja unen puutteesta pökertyneenä, mutta iloissaan siitä, että oli jaksanut pitää linnakkeen hallussaan ja ansainnut osakseen tulleet kiitokset sekä suuren maineen molempien sotajoukkojen keskuudessa.

— Ette aavistakaan, herra Andrzej, — sanoi hänelle pieni ritari, — miten suuressa arvossa kuningas teitä pitää. Olin eilen läsnä sotaneuvottelussa, sillä herra Czarniecki oli ottanut minut mukaansa. Puhuttiin väkirynnäköstä ja sanomista, joita juuri oli saapunut liettuasta, sodasta siellä ja Pontus de la Gardien ja ruotsalaisten julmuuksista. Neuvoteltiin silloin, miten sotaa siellä voisi tukea. Sapieha arveli, että olisi parasta lähettää sinne pari rykmenttiä ja niiden mukana mies, joka osaisi tehdä siellä saman, mitä Czarniecki oli sodan alussa tehnyt Suur-Puolassa. Siihen sanoi kuningas: "On vain yksi semmoinen mies olemassa, nimittäin Babinicz." Toiset yhtyivät heti siihen.

— Minä lähden mielelläni Liettuaan ja varsinkin Samogitiaan, — vastasi Kmicic. — Aioin itse pyytää siihen kuninkaan suostumusta ja odotan vain, kunnes valloitamme Varsovan.

— Huomenna on päärynnäkkö, — sanoi Zagloba — joka juuri saapui paikalle.

— Se on sama asia, sillä hänellä on kaksi nimeä, kuten on tapana englantilaisilla, skotlantilaisilla ja monilla muilla kansoilla.

— Aivan oikein! — vastasi Zagloba. — Espanjalaisella on eri viikonpäivinä aina eri nimi. Palveluspoikanne kertoi minulle, että Hassling eli tuo Ketling on terve. Hän puhuu, on jalkeilla ja on päässyt kuumeestaan, tahtoo vain syödä joka tunti.

— En, sillä ei ole ollut aikaa. Mitäpä joutaa ajattelemaan, kun väkirynnäkkö on tulossa!

— Olette oikeassa! Enpä tahdo pysyä jaloillani. Asuntoonsa tultuaan Andrzej noudattikin tätä saamaansa neuvoa sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän tapasi Hasslingin nukkumassa. Sen sijaan tulivat illalla häntä tervehtimään Zagloba ja Wolodyjowski, ja he istuutuivat lehtimajaan, jonka tataarilaiset olivat tehneet johtajalleen. Kiemliczit kaatoivat heidän pikareihinsa sadan vuoden vanhaa simaa, jota kuningas oli lähettänyt Kmicicille, ja he joivat sitä mielellään, sillä ulkona oli kuuma. Hassling, joka vielä oli kalpea ja nääntynyt, näytti tästä jalosta juomasta saavan uutta elämää ja voimia. Zagloba maiskutteli kieltään ja pyyhki hikeä otsaltaan.

— Hei! kuinka tuolla tykit jyrähtelevät! — sanoi nuori skotlantilainen. — Huomenna teette väkirynnäkön… Hyvä on terveitten olla!… Jumala teitä siunatkoon! Olen vieraan kansan jäsen ja palvelin sitä, jota olin velvollinen palvelemaan, mutta myötätuntoni on teidän puolellanne. Ah, millaista simaa! Tunnen elpyväni!

Hän heilautti kullankeltaiset hiuksensa taaksepäin ja loi siniset silmänsä taivaaseen. Hänen kasvonsa olivat erittäin kauniit ja niiden ilme vielä melkein kuin lapsen. Zagloba katsoi häneen liikutettuna.

— Te puhutte niin hyvin puolaa, herra ritari, kuin kuka tahansa meistä. Jääkää puolalaiseksi, rakastakaa isänmaatamme, niin teette oikean teon, eikä teiltä koskaan puutu simaa! Soturin on meillä helppo saada kansalaisoikeus.

— Se kai kävisi sitäkin helpommin, kun olen aatelismies, — sanoi
Hassling. — Nimeni kokonaisuudessaan on Hassling-Ketling of Elgin.
Sukuni polveutuu Englannista, vaikka on asettunut Skotlantiin.

— Ne ovat kaukaisia, merentakaisia maita — sanoi Zagloba. — On ikäänkuin säädyllisempää asua täällä.

— Mutta me emme! — sanoi Kmicic, joka alusta alkaen oli kärsimättömästi kääntelehtinyt penkillään. — Meistä on tärkeätä saada kuulla Taurogin tapahtumista, mutta te vain juttelette sukujuurista.

— Koska hän näki, että tunsin häntä kohtaan myötätuntoisuutta ja olin tehnyt hänelle muutamia palveluksia. Se käy selville edempänä kertomuksestani, mutta minun on nyt alettava alusta. Kenties ette tiedä, että en ollut Kiejdanyssa silloin, kun ruhtinas Boguslaw saapui sinne ja vei neidin Taurogiin. Miksi hän hänet sinne toi, siitä lausuttiin monenlaisia ajatuksia. Se vain on varmaa, että kun he tulivat, niin kaikki heti huomasivat, että ruhtinas oli hyvin rakastunut.

— Alettiin pitää juhlia, jommoisia sitä ennen ei ollut koskaan ollut. Olisi voinut luulla, että rauha vallitsi maassa, mutta joka päivä lähetettiin kirjeitä ja saapui sanantuojia vaaliruhtinaalta ja ruhtinas Janukselta. Me tiesimme, että herra Sapieha ja liittoutuneet ahdistivat ruhtinas Januszta ja että hän pyysi Jumalan nimessä apua, koska häntä uhkasi tuho. Mutta pyynnöt eivät vaikuttaneet mitään. Vaaliruhtinaan valtakunnan rajalla seisoi sotajoukko aivan valmiina lähtöön, mutta me vain emme menneet avuksi, sillä ruhtinas ei tahtonut erota neidistä.

— Senkö vuoksi siis Boguslaw ei tullut auttamaan serkkuaan? — kysyi
Zagloba.

— Niin. Sitä samaa sanoivat kaikki häntä lähellä olevat henkilöt. Jotkut napisivat, toiset iloitsivat siitä, että Radziwillit kukistuivat. Sakowicz hoiti ruhtinaan puolesta juoksevat asiat ja vastasi kirjeisiin sekä neuvotteli lähettien kanssa, ruhtinas ajatteli vain huvien toimeenpanemista. Hän kylvi rahaa joka puolelle — tuo itara mies! — ja antoi penikulmien laajuudelta kaataa metsää, jotta neidillä olisi kauniimpi näköala. Sanalla sanoen hän sirotteli kukkia neidin jalkojen juureen ja kohteli tätä niin, että jos tämä olisi ollut Ruotsin kuningatar, niin hän ei olisi voinut toivoa parempaa. Monet säälivät neitiä, sillä yleisesti puhuttiin, että kaikki tarkoitti vain neidin saattamista onnettomuuteen ja että ruhtinas ei missään tapauksessa menisi naimisiin hänen kanssaan, Mutta nähtiinkin, että neiti ei ollut niitä, joita voi viekoitella poikkeamaan hyveen tieltä.

— Ei, totisesti! — huusi Kmicic hypäten seisomaan. — Minä sen tiedän paremmin kuin muut!

— Miten neiti Billewicz otti vastaan nuo kuninkaalliset kunnianosoitukset? — kysyi Wolodyjowski.

— Aluksi suopeasti, vaikka hänen kasvoistaan näkyi, että hänellä oli jokin sydänsuru. Hän otti osaa metsästysretkiin, naamiaisiin, ratsastusmatkoihin ja turnajaisiin, nähtävästi luullen, että ruhtinaan hovissa oli tämmöiset tavat. Mutta sitten hän huomasi, että se kaikki oli hänen takiaan. Tapahtui kerran, että ruhtinas, joka jo oli järjestänyt jos minkälaisia näytelmiä, tahtoi näyttää neidille, minkälaista sota on. Sytytettiin palamaan kylä lähellä Taurogia; jalkaväki puolusti sitä, ruhtinas hyökkäsi. Ruhtinas sai loistavan voiton, ja kerrotaan hänen sitten kunniansa loisteessa langenneen neidin jalkoihin ja pyytäneen tämän vastarakkautta. Ei tiedetä, mitä ruhtinas silloin proposuit, mutta siitä lähtien oli heidän ystävyytensä lopussa. Neiti pysytteli nyt aina setänsä, miekankantajan, rinnalla, ja ruhtinas…

— Eikö mitä! Hän laittautui kreikkalaiseksi paimeneksi, Philemoniksi. Erityiset lähetit kiitivät Königsbergiin hakemaan paimenviittoja, nauhoja ja peruukkeja. Hän oli olevinaan epätoivoissaan, kuljeskeli neidin ikkunain alla ja soitti luuttua. Sanon teille, mitä sisimmässäni ajattelen: ruhtinas on perin harjaantunut naisten viettelijä, ja huoleti voi hänestä sanoa, niinkuin meidän isänmaassamme on tapana sanoa tuommoisista miehistä: hänen huokauksensa ovat murtaneet monta neitseellisyyden sinettiä. Mutta tällä kertaa hän oli todella rakastunut, eikä se olekaan ihme, sillä tuo neiti on enemmän jumalattaren kuin maaseudun pikkuaateliin kuuluvan kaltainen.

Tässä Hassling taas punastui, mutta Andrzej ei sitä huomannut, sillä hän katseli ylpeänä ja voitonriemuisena Zaglobaa ja Wolodyjowskia.

— Minä tunnen hänet, hän on todellinen Diana, vaikka hänellä ei ole kuuta hiuksissaan! — sanoi pieni ritari.

— Dianako? Dianan omat koirat alkaisivat ulvoa Dianalle, jos näkisivät tämän tytön! — huudahti Kmicic.

— Siitä huolimatta, vaikka se siis ei olekaan ihme, aion polttaa
Boguslawin hiljaisella tulella…

— Rauhoittukaa! — keskeytti Zagloba. — Ensin on teidän saatava hänet käsiinne. Mutta antakaa nyt tämän ritarin kertoa!

— Usein jouduin olemaan vahdissa hänen huoneensa ovella, kun hän nukkui, — jatkoi Hassling, ja tiedän, että hän heittelehti vuoteellaan, huokaili ja puhui itsekseen sekä valitteli kuin tuskissaan, niin näytti hän kärsivän himostaan Hän muuttui suuresti ja laihtui; kenties häntä jo riudutti se tauti, johon hän myöhemmin sairastui. Sitten alettiin koko hovissa kuiskailla ruhtinaan joutuneen mielettömyydessään niin pitkälle, että aikoi ottaa neiti Billewiczin puolisokseen. Se tuli myös Janusz-ruhtinaan puolison korviin, joka tyttärineen asui Taurogissa. Hän vihastui, ja syntyi hankausta, sillä, kuten tiedätte, Boguslaw oli tehnyt sopimuksen, että hän nai ruhtinas Januksen tyttären heti, kun tämä tulee täysi-ikäiseksi. Mutta Boguslaw oli siinä määrin intohimonsa vallassa, että hän unohti kaikki. Ruhtinas Januksen puoliso lähti raivoissaan tyttärineen Kuurinmaalle, ruhtinas Boguslaw taasen kosi vielä samana iltana neiti Billewicziä.

— Niin! Hän esitti ensin kosintansa herra miekankantajalle, joka hämmästyi yhtä suuresti kuin te nyt eikä ollut uskoa korviaan. Mutta kun hän viimein uskoi, oli hän lentää selälleen ilosta, sillä oli suuri kunnia koko Billewiczin suvulle päästä Radziwillien sukulaisiksi. Tosin Paterson sanoi, että kaukaista sukulaisuutta oli muutenkin olemassa.

— Kertokaa eteenpäin! — huusi Kmicic kärsimättömyydestä vapisevalla äänellä.

— Molemmat riensivät sitten neidin luo sillä juhlallisuudella, mikä tämmöisissä tilaisuuksissa on tavallista. Koko hovi oli jännityksissään. Janusz-ruhtinaalta tuli huonoja sanomia. Vain Sakowicz luki ne, muut eivät niistä välittäneet, eikä välitetty Sakowiczistakaan, sillä hän oli joutunut epäsuosioon, koska oli kehoittanut ruhtinasta menemään naimisiin. Meillä jotkut sanoivat, että tämä ei ollut ensikerta, kun Radziwill nai tavallisen aatelistytön, ja että meidän maassamme on kaikki aateli tasa-arvoista ja että Billewiczien suku polveutuu Rooman ajoilta asti. Näin puhuivat ne, jotka tahtoivat päästä tulevan ruhtinattaren suosioon. Toiset taas väittivät, että kaikki oli vain viekkautta ruhtinaan puolelta, jotta hän pääsisi neidin kanssa lähempiin suhteisiin, niinkuin usein on laita kihlautuneiden kesken, ja voisi sopivassa tilaisuudessa taittaa neitseellisen viattomuuden kukkasen.

— Mutta kuulkaahan jatkoa. Kun noin keskenämme hovissa vaihdamme mielipiteitä, niin äkkiä kuin salaman isku saadaan tieto, että neiti on tehnyt meidän arveluistamme lyhyen lopun antamalla ruhtinaalle rukkaset.

— Hän antoi jyrkästi kieltävän vastauksen, — jatkoi Hassling. — Tarvitsi vain nähdä ruhtinas tullakseen siitä vakuutetuksi. Hän, joka ei ollut tottunut saamaan kieltäviä vastauksia edes ruhtinattarilta, oli vähältä menettää järkensä. Oli vaarallista tulla lähelle häntä. Näimme kaikki, että tämmöistä ei voi jatkua ja että ruhtinas ennemmin tahi myöhemmin käyttäisi väkivaltaa. Seuraavana päivänä otettiin herra Billewicz kiinni ja vietiin Tilsitiin, siis rajan toiselle puolelle. Samana päivänä pyysi neiti upseerilta, joka vartioi hänen oveaan, ladatun pistolin. Upseeri ei häneltä sitä kieltänyt, sillä ritarillisena ja kelpo miehenä hän sääli onnetonta naista sekä ihaili hänen kauneuttaan ja lujuuttaan.

Andrzej tempasi hänet syliinsä niin rajusti, että nuori skotlantilainen, joka vielä oli heikko, kiljahti kivusta.

— Ette ole vanki! — huusi Kmicic. — Olette veljeni, ystäväni! Sanokaa, mitä tahdotte! Sanokaa Herran tähden, mitä tahdotte!

Ja hän puristi ääneti käsiä, jotka Wolodyjowski ja Zagloba hänelle ojensivat. Huomattuaan, että kaikki olivat menehtyä uteliaisuudesta, hän sitten kohta taas jatkoi:

— Varoitin häntä myös asiasta, jonka me kaikki tiesimme, nimittäin että ruhtinaan henkilääkäri keitteli joitakin huumaavia sekoituksia. Pelko osoittautui kuitenkin turhaksi, sillä Herra Jumala itse puuttui asiaan. Hänen sormensa kohtasi ruhtinasta, ja tämä joutui kuukaudeksi tautivuoteelle. Se on ihme, hyvät herrat, että hän kaatui aivan kuin joku olisi lyönyt jalat pois hänen altaan juuri samana päivänä, jolloin hän aikoi toteuttaa epäsiveelliset aikeensa neitiin nähden. Sanon, että se oli Jumalan käsi eikä mitään muuta! Sen hän näki itsekin ja pelästyi, tahi ehkäpä tauti sammutti hänen syntisen himonsa. Oli miten oli, terveeksi tultuaan hän jätti neidin rauhaan, antoipa vielä tuoda miekankantajan takaisin Tilsitistä. Totta on, että hän parantui taudistaan, mutta kuumeesta hän ei ole päässyt vieläkään. Totta on myös, että hänen sairasvuoteelta noustuaan täytyi lähteä tuolle retkelleen Tykociniin, jossa hän kärsi tappion. Kun hän tuli sieltä, oli hänen kuumeensa yhä pahentunut. Sitten kutsui vaaliruhtinas hänet luokseen, mutta Taurogissa oli sillä välin tapahtunut muutos, joka on ihmeellinen ja samalla hullunkurinen. Lyhyesti sanoen, ruhtinas ei voi enää luottaa yhdenkään sikäläisen upseerinsa eikä hoviherransa uskollisuuteen, jollei aivan vanhimpien…

— Tuon Tykocinin retken aikana ryöstettiin jo ennen Janowon luona kärsittyä tappiota muuan neiti Anna Borzobahata-Krasenka ja lähetettiin Taurogiin.

Wolodyjowski alkoi mulkoilla silmillään ja kierrellä kiivaasti viiksiään. Viimein hän sanoi:

— Herra ritari, älkää kertoko hänestä mitään pahaa, sillä muuten joudutte terveeksi tultuanne tekemisiin minun kanssani!

— Jos tahtoisinkin, niin en sittenkään voisi sanoa hänestä mitään pahaa, mutta jos hän on teidän morsiamenne, niin sanonpa, että te huonosti pidätte hänen turvallisuudestaan huolta, ja jos taas hän on sukulaisenne, niin tunnette hänet liian hyvin voidaksenne väittää, että se ei pidä paikkaansa, mitä minulla on hänestä kerrottavaa. Viikossa sai tämä neiti kaikki, sekä vanhemmat että nuoremmat, rakastumaan, ja lemmentunteen kohtaansa hän herätti vain silmäpelillä ja joillakin taikakonsteilla, joita en pysty selittämään.

— Se on ihmeellistä! — sanoi Hassling. — Neiti Billewicz on aivan yhtä kaunis kuin hän, mutta samalla niin arvokas ja luoksepääsemätön, että häntä kylläkin ihailee ja palvoo, mutta ei uskalla edes nostaa silmiään häneen, saatikka sitten toivoa jotakin. Teidän täytyy myöntää, että on erilaisia tyttöjä: toiset ovat kuin entisajan Vestan neitsyet, toiset taas sellaisia, että heidät nähtyään heti tahtoisi…

— Älkää karjuko, herra Michal, sillä hän puhuu totta! — sanoi Zagloba. — Te itse tepastelette kuin kukonpoika, kun olette hänen läheisyydessään, ja silmänne ovat silloin nurin päässä. Että hän on kiemailija, sen taas tiedämme me kaikki, ja itsekin olette sanonut sen ainakin sata kertaa.

— Jättäkäämme tämä kysymys! — sanoi Hassling. — Tarkoitukseni oli vain saada selitetyksi, miksi neiti Billewicziin rakastuivat vain muutamat, jotka kykenivät käsittämään, että hän on harvinainen ihminen (tässä Hassling punastui uudestaan), kun taas Anna-neitiin rakastuivat melkein kaikki. Täytyi totta tosiaankin nauraa, sillä oli aivan kuin jokin ruttotauti olisi vallannut sydämet. Kiistaa ja kaksintaisteluja oli loppumattomiin. Ja mistä syystä? Mistä kiisteltiin ja taisteltiin? Kuuluu asiaan tietää, että ei ole ketään, joka voisi kehua voittaneensa tuon neidin sydämen, mutta jokainen uskoo vain sokeasti saavuttavansa ennemmin tai myöhemmin jotakin.

— Hän, juuri hän tuossa tunnetaan ilmielävänä! — murahti taas
Wolodyjowski.

— Molemmat neidit mieltyivät suuresti toisiinsa, — jatkoi Hassling, — ja olivat aina yhdessä. Ja kun Anna-neiti hallitsee itsevaltiaasti Taurogissa…

— Sillä hän on kaikkien hallitsija. Sakowicz ei lähtenyt sotaretkelle, niin rakastunut hän oli, ja Sakowicz hallitsee rajattomalla vallalla kaikilla ruhtinaan alueilla. Hänen kauttaan hallitsee neiti Anna.

— On, ja luottaa suuresti menestykseensä, sillä hän on mies, joka uskoo saavuttavansa kaiken, mitä tahtoo.

— Niin… miksi ei! — sanoi Wolodyjowski välinpitämättömällä äänellä, mutta kiertäen niin uhkaavasti viiksiään, että kylmät väreet kulkivat pitkin Zagloban pintaa.

— Sen vain tahdoin vielä lisätä, — sanoi Hassling, — että jos neiti Borzobohata käskisi Sakowiczia pettämään ruhtinaan ja auttamaan häntä ystävättärensä kanssa pakenemaan, niin hän tekisi sen empimättä, mutta mikäli tiedän, aikoo neiti toimia hänen selkänsä takana, kenties häntä ärsyttääkseen… mene tiedä… minulle vain kertoi salaisesti eräs kansalaiseni, että miekankantajan pako neitien kanssa on jo valmiiksi suunniteltu, upseereita on salahankkeessa mukana, ja se toteutetaan piakkoin…

— Tässä ovat tärkeimmät asiat, mitä teille voin kertoa! — lisäsi hän kiireesti.

Keskustelu keskeytyi samassa muutenkin, sillä saapui Sapiehan lähetti, joka antoi sekä Wolodyjowskille että Kmicicille kokoon taitetun paperin. Wolodyjowski silmäsi omaansa ja sanoi:

— Uh, kuinka on kuuma! — sanoi taas Zagloba. — Huono väkirynnäkköpäivä… Piru vieköön moisen helteen… Jumalan äiti! Moni kylmenee huomenna kuumuudesta huolimatta, mutta eivät ne, jotka antautuvat Sinun suojaasi, sinä Suojelijattaremme… Vaan kylläpä tykit nyt pitävät ääntä!… Minä olen liian vanha mies väkirynnäkköihin… toista on avoin taistelutanner…

— Ahaa! Tahtovat pitää minut loitompana väkirynnäköstä, koska tietävät, että vanha tekijä syöksyy ensimmäisenä tuleen heti kun torvet törähtävät. Hänen majesteettinsa on hyvä ja kaikista huolehtiva, enkä tahtoisi pahoittaa hänen mieltään, mutta saa nähdä, jaksanko hillitä itseäni, sillä kun minussa into nousee, niin en muista mitään, vaan syöksyn suin päin taisteluun… Minkäpä luonnolleen taitaa!… Hyvä on hänen majesteettinsa! Kuulkaa, torvet kutsuvat jo kaikkia paikoilleen! Haa, huomenna! Huomenna!… Pyhä Pietari saa työtä: hän varmaankin jo järjestelee kirjojaan… Ja helvetissä kaiketi jo asetellaan uusia pikikattiloita tulelle ruotsalaisia varten… Uhhuh, huomenna!

NELJÄSTOISTA LUKU.

Heinäkuun 1 päivänä pidettiin Powazkin ja myöhemmin Marymontiksi nimitetyn paikan välillä suuri kenttäjumalanpalvelus, jota hartaasti kuunteli kymmenentuhatta miestä. Kuningas antoi juhlallisen lupauksen, että jos saadaan voitto, niin hän rakennuttaa kirkon Pyhälle Neitsyelle. Kuninkaan esimerkkiä seuraten antoivat lupauksia arvohenkilöt, hetmanit, ritarit ja yksinkertaiset sotamiehetkin kukin varojensa mukaan, sillä tämän oli määrä olla viimeinen rynnäkkö.

Jumalanpalveluksen loputtua riensivät kaikki johtajat paikoilleen. Sapieha asettui vastapäätä Pyhän Hengen kirkkoa, joka siihen aikaan oli muurien ulkopuolella, mutta koska se oli muurien avaimena, olivat ruotsalaiset sen lujasti linnoittaneet ja asettaneet siihen varusväen. Czarnieckin tehtävänä oli ottaa valtaansa Danzigin talo, jonka peräseinä oli osa muurista, joten puhkaisemalla sen saattoi päästä kaupunkiin. Podlasien vojevoda Piotr Opalinski hyökkäsi suurpuolalaisten ja masurialaisten kanssa Krakovan ja Veikselin puolelta. Kvartiaanirykmentit oli asetettu uuden kaupungin porttien kohdalle. Miehiä oli enemmän kuin muurien pituudelta. Koko ympäristö ja lähikylät olivat tulvillaan väkeä, joka aaltoili merenä, edempänä oli valkeita telttoja ja niitten takana ajopelejä. Katse kohtasi sinisen taivaanrannan, ennenkuin se pääsi tämän kihisevän muurahaispesän päähän.

Reservijoukot olivat aivan valmiina taistelujärjestyksessä aseet ojossa ja jalka juoksuasennossa, niin että millä hetkellä tahansa voitiin rientää niihin aukkoihin, joita Zamoyskin järeät tykit ampuisivat muureihin. Tykit toimivat lakkaamatta, mutta väkirynnäkköä ei vielä tehty vain siitä syystä, että odotettiin Wittenbergin lopullista vastausta siihen kirjeeseen, jonka suurkansleri Korycinski oli hänelle kirjoittanut. Mutta kun puolenpäivän aikaan upseeri toi kieltävän vastauksen, alkoivat torvet heti pahaa ennustavasti soida kaupungin ympärillä, ja väkirynnäkkö alkoi.

Hetmanien johtamat kruunun sotajoukot, Czarniecki joukkoineen, kuninkaan rykmentit, Zamoyskin jalkaväki, liettualaiset Sapiehan johdolla ja nostoväki syöksyivät kuin mahtava aalto muureja vastaan. Muureilta tuli heitä vastaan valkea savujuova ja tulenliekkejä. Suuret tykit, pienemmät tykit ja musketit alkoivat heti paukkua, ja maan perustukset vapisivat. Kuulat kyntivät pitkiä vakoja miesjoukkoon, mutta se juoksi eteenpäin linnoitusta vastaan pelkäämättä tulta ja kuolemaa. Ruudin savu esti auringon näkymästä.

Jokainen ryntäsi hurjasti sitä kohtaa vastaan, joka oli lähinnä häntä, hetmanit uuden kaupungin portteja kohti, Czarniecki Danzigin taloa vastaan, Sapieha liettualaisineen Pyhän Hengen kirkon kimppuun, masurialaiset ja suurpuolalaiset Krakowskie Przedmiescieen.

Viimeksimainittujen osalle tuli vaikein työ, sillä kaikki Krakowskie Przedmiescien palatsit ja talot oli laitettu linnoitukseksi. Mutta masurialaiset oli vallannut sellainen taisteluvimma, että heitä ei voinut pidättää mikään. He valtasivat talon toisensa jälkeen, taistelivat käytävissä, ovissa ja ikkunoissa, surmasivat varusväen viimeiseen mieheen.

Kun he olivat valloittaneet yhden talon, niin he, ennenkuin veri ennätti hyytyä heidän kasvoillaan ja käsillään, hyökkäsivät jo toiseen, ja siinä alkoi hurja taistelu, jonka päätyttyä he taas riensivät eteenpäin. Verisellä taistelulla valloitettiin Szujskien kappeli ja Koniecpolskien komea palatsi. Ruotsalaiset surmattiin joka mies, kun heidät löydettiin huoneista, talleista tahi Veikselin puoleisesta puistosta. Kazanowskien palatsin luona ruotsalainen jalkaväki asettui kadulla vastarintaan ja saaden tukea muureilta käsin ja lujaksi linnoitukseksi muutetusta Bernhardilaiskirkosta otti hyökkääjät vastaan murhaavalla tulella.

Mutta kuulasade ei pidättänyt näitä hetkeksikään, ja huutaen: "Eteenpäin, masurialaiset!" hyökkäsi aateli sapelit käsissä ruotsalaisten kimppuun. Jäljessä seurasivat jalkaväki sekä nuijilla ja kirveillä varustetut rengit. Ruotsalaisten suunnikas oli silmänräpäyksessä hajoitettu, ja surmaaminen alkoi. Omat miehet ja viholliset sekaantuivat toisiinsa ja muodostivat sekavan kasan, joka liikahteli ja pyöri omassa veressään.

Mutta yhä uusia rykmenttejä hyökkäsi Krakovan-puoliselta suunnalta. Ruotsalaiset hakattiin maahan, ja alkoi kuuluisa Kazanowskien palatsin ja samalla kertaa Bernhardilaiskirkon valloitus, joka suuressa määrin ratkaisi taistelun tuloksen.

Zagloba otti siihen osaa, sillä hän oli edellisenä päivänä erehtynyt luullessaan, että kuningas halusi hänet vain jonkinmoiseksi apulaiseksi läheisyyteensä. Päinvastoin hän tunnettuna ja kokeneena soturina oli saanut tehtäväkseen johtaa palveluskuntaa, jonka oli määrä rynnätä tältä puolelta. Hän oli tosin aikonut pysytellä jälkijoukossa ja tyytyä vain miehittämään jo valloitetut palatsit, mutta jo alussa hänen joukkonsa sekaantui toisiin. Vaikka hän luonnostaan olikin varovainen eikä pannut tarpeettomasti henkeään vaaraan, niin hän toiselta puolen myös oli vuosien kuluessa ottanut osaa niin moniin taisteluihin ja verilöylyihin, että hän tilaisuuden tullen taisteli yhtä urheasti kuin toisetkin, vieläpä urheamminkin, sillä hänen miehekkään sydämensä oli täyttänyt epätoivo ja raivo.

Nyt hän oli siis Kazanowskien palatsin portin edustalla eli pikemminkin helvetillisessä tungoksessa, sekamelskassa, kuulasateessa, tulen ja savun sekä valitushuutojen ja aseitten kalskeen keskellä. Tuhannet kirveet iskivät porttiin, tuhannet miehet painoivat sitä ruumiinsa voimilla. Toiset kaatuivat kuin salaman iskeminä, toiset tunkeutuivat heidän tilalleen, polkivat heidät jalkojensa alle ja pyrkivät eteenpäin aivan kuin etsien kuolemaa. Kaikista portin päällä olevista ikkunoista sateli luoteja ja virtasi yhtämittaa tulikuumaa pikeä, mutta tulessa olevat eivät voineet väistyä, vaikka olisivat tahtoneetkin, sillä heitä tungettiin yhä takaapäin. Nähtiin miesten hiestä märkinä ja ruudin mustaamina yksinään hammasta purren ja silmät hurjasti pyörien kiskovan portista niin suuria parruja, että tavallisissa oloissa kolme vahvaa miestä ei olisi saanut niitä irti. Samaan aikaan asetettiin tikapuita seiniä vastaan ja hyökättiin ikkunoihin sekä lyötiin aukkoja seiniin. Mutta noista ikkunoista ja aukoista syöksivät muskettien piiput yhtä mittaa luotejaan. Savupilvet tulivat viimein niin tiheiksi, että hyökkääjät tuskin näkivät toisiaan, vaikka oli aurinkoinen päivä. Siitä huolimatta taistelu jatkui, ja sitäkin hurjemmin käytiin portin kimppuun, kun Bernhardilaiskirkosta päin kuuluva ryske todisti, että siellä toiset ryntäsivät yhtä tarmokkaasti.

Silloin Zagloba huusi niin kovalla äänellä, että se kuului yli ryskeen ja pyssyjen paukkeen: — Ruutipussi portin alle!

Semmoinen ojennettiin hänelle silmänräpäyksessä. Hän käski heti laittamaan pienen kuopan aivan portin alle, niin että pussi juuri mahtui siihen. Kun se oli asetettu paikoilleen, sytytti Zagloba itse sytytyslangan ja komensi:

Vähän myöhemmin kuului kova pamahdus ja uusi savupilvi pöllähti ilmaan. Zagloba miehineen syöksyi paikalle. Räjähdys ei kylläkään ollut murskannut porttia, mutta se oli irroittanut pari valtavaa hirttä ja vääntänyt portin toisen puolikkaan, niin että oli syntynyt aukko, josta isokokoinenkin mies olisi päässyt sisälle.

Silloin alkoivat kirveet voimakkaasti hakata porttia, sadat käsivarret painoivat sitä, kuului rasahdus, ja toinen portin puolikas kaatui paljastaen ammottavan aukon.

Tuosta pimeästä aukosta välähteli muskettien tuli, mutta miesjoukko tunkeutui vastustamattomana virtana siitä sisälle. Palatsi oli valloitettu.

Samaan aikaan tunkeuduttiin sisälle myös ikkunoista, ja kauhea käsikähmä syntyi palatsin sisällä. Huone vallattiin huoneen jälkeen, käytävä käytävän jälkeen, kerros kerroksen jälkeen. Seinät olivat jo niin puhkottuja, että muutamissa huoneissa laki rytisten putosi alas haudaten sirpaleihinsa puolalaiset ja ruotsalaiset. Mutta masurialaiset kulkivat kaikkialle kuin tulipalo ja levittivät kuolemaa. Ei kukaan ruotsalaisista pyytänyt armoa, eikä kenellekään sitä annettu. Muutamissa käytävissä oli niin suuret määrät kaatuneita, että ruotsalaiset laittoivat niiden ruumiista itselleen suojamuureja, mutta hyökkääjät tarttuivat niiden jalkoihin tai tukkaan ja heittivät niitä ulos ikkunoista. Veri juoksi virtoina alas portaita. Jotkut ryhmät ruotsalaisia puolustautuivat vielä siellä täällä ja torjuivat väsyneillä käsillään vihollisten hurjia iskuja. Veri vuoti heidän kasvoistaan, silmissä kaikki pimeni, useat lysähtivät polvilleen, mutta taistelivat yhä. Kaikilta puolin ahdistettuina ja ylivoiman alle sortuvina he kuolivat ääntäkään päästämättä, niinkuin heidän maineensa vaati ja niinkuin soturien on kuoltava. Kiviset jumalien ja muinaisten sankarien kuvapatsaat veren tahrimina katselivat elottomilla kasvoillaan tätä kuolemaa.

Roch Kowalski riehui etupäässä yläkerroksessa, Zagloba miehineen syöksyi pengermälle, ja hakattuaan maahan siellä olleet jalkamiehet hän painautui ihaniin puistoihin, jotka olivat kuulut koko Euroopassa Puut oli niistä hakattu pois, puolalaisten kuulat olivat repineet kallisarvoisia pensaita, suihkulähteet olivat soraläjinä, maan olivat kranaatit möyhineet, sanalla sanoen kaikkialla oli hävitystä ja raunioita. Sielläkin oli nyt ankara taistelu käynnissä, mutta se kesti vain vähän aikaa, sillä ruotsalaisten vastarinta oli jo heikkoa. Heidät surmattiin Zagloban johdolla, ja sitten sotamiehet hajaantuivat puistoon ja palatsiin etsimään saalista.

Zagloba meni puiston kaukaisimpaan nurkkaan, missä muurien kulmaus suojeli auringon paahteelta. Hän tahtoi levähtää hiukan ja pyyhkiä hien otsaltaan. Äkkiä hän näki edessään omituisia hirviöitä, jotka katselivat häntä pahanilkisin katsein rautaisen häkin ristikon takaa.

Häkki oli sovitettu muurien nurkkaukseen, minkä vuoksi kuulat eivät olleet siihen käyneet. Sen ovi oli selko selällään, mutta nuo laihtuneet, iljettävän näköiset olennot eivät nähtävästi aikoneetkaan käyttää sitä hyväkseen. Pelästyneinä paukkeesta, luotien vinkunasta ja kauheasta melusta ne olivat painautuneet häkin nurkkaan, peittäytyneet olkiin ja ilmaisivat vain murahtelemalla kauhistustaan.

Hänet valtasi äkillinen vihastuksen puuska, urhoollisuus täytti hänen rintansa, ja sapeli pystyssä hän syöksyi häkin luo.

Hänen sapelinsa ensimmäiset iskut synnyttivät kauhean mellakan. Apinat, joita ruotsalaiset sotamiehet olivat kohdelleet hyvin ja joita he olivat kaikin tavoin hemmoitelleet, koska niistä oli heille ollut huvia, joutuivat mielettömän kauhun valtaan, ja vaikka Zagloba jätti niille pääsyn ovesta vapaaksi, niin ne alkoivat juoksennella häkissä, kiipeillä pitkin seiniä, tehdä ihmeellisiä hyppyjä, kiristellä hampaitaan, mölistä ja purra. Viimein yksi niistä hyppäsi raivoissaan Zagloban kaulaan ja tarttuen hänen päähänsä alkoi siitä kiskoa kaikin voimin. Toinen takertui hänen oikeaan käsivarteensa, kolmas hyppäsi hänen rintaansa kiinni, neljäs nyki nutun liepeistä. Turhaan hän hengästyneenä ja hikisenä koetti niitä pudistella irti ja hosui umpimähkään sapelillaan. Hän oli pian aivan uuvuksissa, silmät pullistuivat päästä, ja hän alkoi epätoivoisella äänellä huutaa:

Huuto sai muutamia upseereita rientämään paikalle verestä höyryävine miekkoineen. Mutta he pysähtyivät äkkiä hämmästyneinä, katsoivat toisiinsa ja aivan kuin noiduttuina purskahtivat yht'äkkiä nauramaan. Sotilaita tuli paikalle lisää koko joukko, mutta nauru tarttui kaikkiin. He vääntelehtivät kuin juopuneet pidellen vatsaansa, heidän veren tahrimat kasvonsa vääntyivät kuin suonenvedossa, ja mitä enemmän Zagloba huiski, sitä hurjemmin kaikki nauroivat. Viimein tuli Roch Kowalski yläkerroksesta, tunkeutui joukon läpi ja vapautti enonsa apinain syleilystä.

— Rutto teidät syököön! Siinä te vain nauratte, kun katolilaista miestä ahdistelevat afrikkalaiset hirviöt! Hitto teidät vieköön! Ilman minua te edelleen kolhisitte päällänne porttia, ettekä te parempaa ansaitsisikaan! Hiisi teidät vieköön! Ette ole edes näitten apinain arvoisia!

— Vieköön hiisi teidät itsenne, apinain kuningas! — huudahti lähimpänä seisova upseeri.

Taas tuli Roch avuksi enolleen. Hän iski lähinnä seisovaa nyrkillä rintaan niin, että mies kaatui ja verta tuli hänen suustaan. Toiset vetäytyivät takaisinpäin, jotkut kohottivat sapelinsa, mutta tappelun syntymisen esti ryske, joka kuului bernhardilaisluostarista päin. Nähtävästi taistelu siellä oli vielä kiivaimmillaan, ja muskettien paukkeesta päättäen ruotsalaisilla ei ollut aikomustakaan antautua. — Apuun! Kirkon luo! Kirkon luo! — huusi Zagloba.

Itse hän riensi palatsin yläkerrokseen, jonka oikeasta siivestä saattoi nähdä liekkien keskeltä kohoavan kirkon. Ryntääjien joukko liikkui sen ympärillä suonenvedontapaisin nykäyksin voimatta tunkeutua sisälle ja ollen alttiina murhaavalle ristitulelle, sillä myöskin Krakovan portilta päin sateli heidän päälleen luoteja.

— Tykit ikkunoihin! — huusi Zagloba. Kazanowskien palatsissa oli melkoinen määrä isompia ja pienempiä tykkejä. Ne kuljetettiin nyt ikkunoihin, ja puolen tunnin kuluttua näkyi ikkunain aukoissa kirkkoa kohti suunnattujen tykkien suut.

— Minun täytyy tehdä jokin suuri urotyö, muuten on maineeni mennyttä! Tuon apinajutun takia — syököön ne rutto! — joudun koko sotajoukon hampaihin, ja vaikka minulla itselläni kyllä on suu paikallaan, niin enhän jaksa pitää puoliani kaikkia vastaan. Minun täytyy pestä pois tuo häpeä, muuten minua yli koko laajan Puolanmaan ruvetaan nimittämään apinain kuninkaaksi!

— Enon täytyy pestä pois tuo häpeä! — sanoi Roch jyrisevällä äänellä.

— Ensimmäinen askel siihen on se, että minä valloitin Kazanowskien palatsin, sillä kuka voi sanoa, että sitä en tehnyt minä!

— Ja nyt minä valloitan tuon kirkon, niin totta kuin Jumala minua auttakoon, amen! — lopetti Zagloba.

Sitten hän kääntyi miestensä puoleen, jotka jo seisoivat tykkien ääressä.

Ruotsalaiset, jotka epätoivoisesti puolustautuivat kirkossa, valtasi kauhu, kun yht'äkkiä koko sivuseinä alkoi täristä. Tiiliä, soraa ja kalkkia alkoi tippua niiden päälle, jotka olivat ikkunoissa, ampuma-aukkojen luona tahi särkyneitten ikkunanreunojen päällä kirkon sisäpuolella ampumassa piirittäjiä. Herran huoneessa pöllähti ilmaan pölypilvi, joka yhdessä savun kanssa uhkasi tukehduttaa väsyneet miehet. Toinen ei nähnyt toistaan pimeässä, ja huudot: "Tukehdumme! Tukehdumme!" yhä lisäsivät yleistä kauhistusta. Mutta kirkko huojuu yhä, kumahdukset seiniä vastaan, tiilien putoilu, ikkunoista sisään lentävien luotien vinkuna, kuumuus ja ihmisten hiki muuttavat pyhäkön helvetiksi. Kauhistuneet sotamiehet pakenevat ovista, ikkunoista ja ampumaluukuista. Syntyy mieletön pakokauhu. Taas kuuluu läpitunkevia huutoja: "Tukehdumme! Ilmaa! Vettä!" Äkkiä alkavat sadat kurkut kirkua:

Päällikkö Erskine ottaa sen omin käsin pannakseen ulos, mutta samassa portti rytisten antaa perään ja hyökkääjät törmäävät kuin joukko pahoja henkiä sisälle. Alkaa teurastus. Kirkossa syntyy äkkiä hiljaisuus, kuuluu vain taistelevien huohotusta, jyrsivää ääntä raudan sattuessa luuhun, miekan kalahtelua kivilattiaan, vaikerruksia, veren lotinaa, väliin jokin aivan epäinhimillinen ääni, joka huudahtaa: "Pardon! Pardon!" Tunnin kestäneen taistelun jälkeen alkavat kirkon kellot tornissa soida ja soivat soimistaan — puolalaisille voittoa, ruotsalaisille ikuista lepoa.

Kazanowskien palatsi, luostari ja kellotapuli on valloitettu. Itse Piotr Opalinski, Podlasien vojevoda, ratsastaa veristen joukkojen läpi palatsin edustalle.

— Kuka meille tuli avuksi palatsista? — huutaa hän niin kovasti, että se kuuluu yli pauhun ja melun.

— Sama, joka valloitti palatsinkin! — sanoo iso mies ilmestyen äkkiä vojevodan eteen. — Minä!

— Vivat Zagloba! — huutavat tuhannet äänet. Mutta Zagloba osoittaa verisen sapelinsa kärjellä porttia.

— Ei ole vielä leikki lopussa! — huutaa hän. — Tuonne! Portille! Tykit muureja kohti, ja me päin porttia! Eteenpäin!

Vimmastuneet joukot syöksyvät porttia kohti, mutta silloin — ihmeellistä! — ruotsalaisten tuli ei kiihdykään, vaan laimenee.

Mutta joukko ei kuule häntä, vaan syöksyy sokeasti eteenpäin. Äkkiä ilmestyy valkoinen lippu Krakovan portin päälle.

Czarniecki oli puhkaissut Danzigin talon ja syöksynyt kuin hirmumyrsky kaupunkiin, ja kun hetkistä myöhemmin liettualaisten liput liehuivat muureilla myös Pyhän Hengen kirkon puolella, huomasi Wittenberg vastarinnan jatkamisen hyödyttömäksi.

Torvensoittajat alkoivat silloin antaa merkkejä muureilta, ja valkoisia lippuja heiluteltiin. Sen nähtyään puolalaiset päälliköt keskeyttivät väkirynnäkön, minkä jälkeen kenraali Lewenhaupt muutamien päälliköitten seuraamana ratsasti ulos uuden kaupungin portista ja kiiti täyttä laukkaa kuninkaan luo.

Jan Kasimir oli jo kaupungin herrana, mutta hyväsydämisyydessään hän pyrki tekemään voitavansa verenvuodatuksen estämiseksi ja piti kiinni ennen määräämistään antautumisehdoista. Kaupunki oli luovutettava puolalaisille kaikkine sinne koottuine aarteineen. Jokainen ruotsalainen sai lähtiessään ottaa mukaansa vain sen verran tavaraa, kuin hänellä oli ollut Ruotsista tullessaan. Varusväki päällikköineen sai aseet käsissä lähteä kaupungista ja viedä mukanaan sairaat ja haavoittuneet sekä Varsovassa olevat ruotsalaiset vallasnaiset. Ruotsalaisten palveluksessa olevat puolalaiset saivat armahduksen sillä perusteella, että he todennäköisesti eivät olleet vapaaehtoisesti jääneet palvelukseensa. Poikkeus tehtiin vain ruhtinas Boguslaw Radziwilliin nähden, ja tähän Wittenberg suostui sitäkin helpommin, kun ruhtinas tällä hetkellä oli Douglasin leirissä Bugin luona.

Antautumissopimus allekirjoitettiin heti. Kaikkien kirkkojen kellot alkoivat soida ja kuuluttaa kaupungille sekä koko maailmalle, että pääkaupunki taas oli siirtynyt laillisen hallitsijan käsiin. Tuntia myöhemmin alkoi kaupunkiin tulvia köyhintä väestöä pyytämään apua ja leipää puolalaisten leiristä, sillä kaikki muut, paitsi ruotsalaiset, olivat jo kärsineet nälkää. Kuningas käski jakamaan niin paljon kuin mahdollista oli ja ratsasti itse katsomaan ruotsalaisen varusväen lähtöä.

Hänen ympärillään oli häikäisevän loistava seurue. Melkein kaikki sotaväkikin kokoontui kuninkaan vierelle, sillä kaikki olivat uteliaita näkemään ruotsalaisia, joiden kanssa he muutama tunti sitten olivat niin hurjasti ja verisesti taistelleet. Jokaisella portilla seisoi heti antautumissopimuksen allekirjoittamisesta lähtien puolalaisia komissaareja pitämässä silmällä, että ruotsalaiset eivät veisi kaupungista mitään saalista.

Ensin tuli ratsuväki, jota ei ollut paljon. Sitä seurasi kenttätykistö keveine tykkeineen — isot tykit piti luovuttaa puolalaisille. Sotamiehet kulkivat tykkien vieressä palavat sytyttimet käsissä. Heidän jäljessään seurasi liehuvia lippuja, jotka tekivät kunniaa Puolan kuninkaalle, äskeiselle maanpakolaiselle. Tykkimiehet marssivat lujin askelin ja katsoivat puolalaisia ritareita suoraan silmiin aivan kuin sanoakseen: "Me tapaamme vielä toisemme!" ja puolalaiset ihailivat heidän ryhtiään ja vastoinkäymisistä murtumatonta miehuuttaan. Sitten tuli vaunuja, joissa oli upseereita ja haavoittuneita. Ensimmäisessä niistä oli kansleri Oxenstierna, jolle kuningas käski jalkaväen tehdä asein kunniaa osoittaakseen pitävänsä arvossa kuntoa vihollisessakin.

Rumpujen päristessä ja liehuvin lipuin tuli sitten verraton ruotsalainen jalkaväki, joka Supanhazyn sanojen mukaan oli kuin joukko kulkevia linnoituksia. Näitä seurasi kiireestä kantapäähän rautaan puettu loistava ritarijoukko, jonka siniseen lippuun oli ommeltu kultainen leijona. Läpi koko katselijani joukon kulki kuiske:

Siinä saapuikin itse sotamarski, mukanaan Wrangel, Horn, Erskine, Lewenhaupt ja Forgell. Puolalaisten ritarien silmät suuntautuivat uteliaasti tähän joukkoon ja erityisesti Wittenbergin kasvoihin. Mutta nuo kasvot eivät ilmaisseet niin peloittavaa soturia kuin mikä hän todellisuudessa oli. Ne olivat vanhat, kalpeat, taudin riuduttamat kasvot. Piirteet olivat terävät, ylähuulta peittivät harvat viikset, joiden kärjet olivat pystyssä. Yhteenpuristetut huulet ja pitkä, terävä nenä tekivät hänet vanhan saiturin näköiseksi. Hänellä oli yllään musta samettipuku ja päässä musta hattu, ja hän oli tässä asussaan pikemminkin oppineen astrologin tahi lääkärin näköinen. Vain kultaiset vitjat kaulassa, timanttitähti rinnalla ja sotamarskin sauva kädessä osoittivat hänen korkeata asemaansa.

Ratsastaessaan hän heitti levottomia katseita kuninkaaseen ja tämän esikuntaan sekä sotajoukkoon, minkä jälkeen hänen silmänsä sattuivat nostoväen loppumattomiin riveihin. Ivallinen hymy alkoi leikkiä hänen kalpeilla huulillaan.

Mutta tuosta joukosta kuului yhä voimakkaammaksi paisuvaa sorinaa, ja kaikkien huulilla oli sana: "Wittenberg! Wittenberg!"

Hetkistä myöhemmin tuo sorina muuttui kumeaksi kohinaksi, joka muistutti meren pauhua myrskyn alkaessa. Väliin tuo ääni hiljeni, ja silloin kuultiin jonkin äänen kaukana takariveissä pitävän puhetta. Tuohon ääneen vastasivat toiset, yhä useammat, ääni alkoi yhä voimakkaampana levitä yhä laajemmalle kaikuen pahaa ennustavasti. Olisi voinut luulla myrskyn olevan lähestymässä.

Puolalaiset korkeat virkamiehet alkoivat tulla levottomiksi ja loivat katseita kuninkaaseen.

Silloin muuttui äänten kohina niin kovaksi pauhinaksi kuin ukkosen jyrinä. Nostoväen loppumattomat joukot lainehtivat kuin viljapelto, kun myrsky kulkee sen yli. Äkkiä välähti satoja sapeleita auringon paisteessa.

Ei kukaan osannut vastata. Silloin huudahti Wolodyjowski, joka seisoi lähinnä Sapiehaa:

Wolodyjowski oli arvannut oikein. Kun antautumisehdot olivat tulleet tunnetuiksi ja saapuneet Zagloban korviin, oli vanha aatelismies niin hirveästi vihastunut, että hän oli menettänyt vähäksi aikaa puhekykynsä. — Kun hän jossakin määrin pääsi entiselleen, kiiruhti hän nostoväen keskuuteen ja alkoi kiihoittaa mieliä. Häntä kuunneltiin halukkaasti, sillä yleinen mielipide oli, että niin miehuullisen ja vaikean kamppailun ja niin paljon verenvuodatuksen jälkeen olisi pitänyt paremmin kostaa viholliselle. Hillitön ja levoton aateli kerääntyi suurin joukoin Zagloban ympärille, ja hän puolestaan syyti täysin kourin palavia hiiliä ruutikasaan ja puhalsi puheillaan palon liekkiä yhä suuremmaksi, mikä onnistui sitäkin helpommin, kun päissä jo oli ennestään höyryä sen maljojen maistelun jäljeltä, joka välttämättömästi seurasi voittoa.

— Hyvät herrat! — puhui Zagloba. — Nämä vanhat kädet ovat jo viisikymmentä vuotta tehneet työtä isänmaan hyväksi, jo viisikymmentä vuotta vuodattaneet vihollisen verta, ja aivan äsken ne valloittivat Kazanowskien palatsin ja Bernhardilaiskirkon. Ja kun, hyvät herrat, ruotsalaiset menettivät rohkeutensa ja antautuivat, niin se tapahtui sen johdosta, että me suuntasimme tykit vanhaa kaupunkia kohti. Ei silloin säälitty meidän vertamme, virtoina annettiin sen juosta, säälittiin ainoastaan vihollista. Me, armaat veljet, jätimme omaisuutemme isännättömäksi, vaimomme miestään vaille, lapsemme isättömiksi… (oi lapsukaiseni, kuinka lieneekään nyt laitanne!) ja tulimme tänne, hyökkäsimme paljain rinnoin tykkejä vastaan, ja mikä on siitä palkkamme? Se, että Wittenberg saa vapaasti poistua, vieläpä hänelle osoitetaan kunnioitusta lähtiessään. Poistua saa isänmaamme pyöveli, uskomme herjaaja, Pyhän Neitsyen vannoutunut vihollinen, kotiemme ryöstäjä, vaimojemme ja lastemme murhaaja (oi, lapseni, missä olettekaan nyt!), hengellisen säädyn ja Jumalan palvelijain häpäisijä!… Oi sinua, onneton isänmaa! Häpeä sinulle, aateli! Uuden iskun olet taas saanut, pyhä uskomme! Itke, oi Częstochowo, sillä Wittenberg lähtee vapaasti ja tulee pian takaisin vaatimaan verta ja kyyneliä, surmaamaan ne, jotka vielä jäivät eloon, polttamaan sen, mikä vielä ei ole porona, häpäisemään sen, mitä ei vielä ole häväissyt! Itke, Suur-Puola ja Liettua, itkekää kaikki säädyt, niinkuin itken minä, vanha soturi, jonka täytyy hautaan menevänä vielä nähdä tuhonne! Voi sinua onneton Ilion, vanhan Priamoksen kaupunki! Voi! Voi! Voi!

Näin puhui Zagloba, ja tuhannet kuuntelivat häntä yltyen vihaan. Mutta hän meni eteenpäin toisten luo, voivotteli taas, löi rintaansa ja repi vaatteitaan. Hän meni myös varsinaisen sotaväen keskuuteen ja löysi sieltäkin halukkaita kuulijoita, sillä kaikki vihasivat hirveästi Wittenbergiä. Olisi heti syntynyt hurja mellakka, jos ei sitä olisi hillinnyt Zagloba itse, joka pelkäsi, että Wittenberg voisi mellakan puhjettua ennen aikojaan jollakin tavoin pelastua, kun taas, jos se syntyisi silloin, kun Wittenberg lähtee kaupungista ja ilmestyy näkyviin, hänet voitaisiin seivästää sapeleihin ennenkuin kukaan huomaakaan, mistä on kysymys.

Hänen laskelmansa pitivät täydelleen paikkansa. Nähdessään vihatun sortajan hillitön ja puoleksi juopunut aateli joutui raivon valtaan, ja hirveä myrsky puhkesi ilmi. Neljäkymmentätuhatta sapelia välähti ilmassa, neljäkymmentätuhatta kurkkua karjui: "Kuolema Wittenbergille! Antakaa hänet tänne!" Aateliin yhtyi vielä kurittomampi ja äskeisessä verileikissä villiintynyt palvelijajoukko ja osa säännöllistäkin sotaväkeä, ja kiihtynyt joukko alkoi lähestyä uhkaavasti ruotsalaista esikuntaa.

Aluksi olivat kaikki neuvottomia, vaikka jokainen heti ymmärsi, mitä oli tekeillä. "Mitä on tehtävä?" huudettiin kuninkaan ympärillä. — "Laupias Jumala!" "Häntä on suojeltava!" "Häpeä on olla pitämättä sanaansa!"

Raivostunut joukko tunkeutuu rykmenttien väliin ja työntää niitä paikoiltaan, ne sekaantuvat eivätkä voi vastustaa joukon painoa. Ympärillä näkyy sapeli sapelin vieressä ja niitten takana hehkuvia kasvoja, säihkyviä silmiä ja avoimia suita. Melu ja rajut huudot tulevat hetki hetkeltä kovemmiksi. Etumaisina kulkevat rengit, palvelijat ja armeijan huonoimmat ainekset enemmän petojen tahi paholaisten kuin ihmisten näköisinä.

Myöskin Wittenberg ymmärsi, mistä oli kysymys. Hän tuli kalpeaksi kuin palttina, kylmä hiki nousi hänen otsalleen, ja — merkillistä kyllä — tuo sotamarski, joka oli valmis uhmailemaan koko maailmaa, tuo niin monen armeijan voittaja, tuo niin monen kaupungin valloittaja, tuo vanha soturi pelästyi nyt niin tuota kirkuvaa joukkoa, että joutui pois suunniltaan. Hänen koko ruumiinsa alkoi vavista, kädet riippuivat hervottomina, hän vaikeroi, sylki valui hänen suustaan kultaisille vitjoille ja marskin sauva putosi kädestä. Kamala joukko tuli yhä lähemmäksi, raivoisat kasvot ympäröivät jo onnettomia kenraaleita joka puolelta - hetkinen vielä, niin heidät hakataan kappaleiksi.

Muut kenraalit vetivät miekkansa kuollakseen ase kädessä niinkuin soturin sopii, mutta vanha sotamarski oli aivan voimaton ja sulki silmänsä. Silloin Wolodyjowski riensi ruotsalaisen esikunnan avuksi. Hänen rykmenttinsä tunkeutui miesjoukon läpi ja hajoitti sen niinkuin täysin purjein kiitävä laiva hajoittaa meren aallot. Renkien huudot sekaantuivat laudalaisten huutoihin, mutta viimeksimainitut ennättivät aikaisemmin esikunnan luo ja ympäröivät sen silmänräpäyksessä läpipääsemättömänä muurina.

Ja he lähtivät liikkeelle. Joka puolelta ympäröi heitä joukko, joka huitoi sapeleilla ja keihäillä ja kiljui yhä kovemmin, mutta he työntyivät eteenpäin ja iskivät väliin sapeleilla sivuilleen niinkuin susien ahdistama villisika käännähtelee taaksepäin.

Wolodyjowskia auttamaan riensi Woynillowicz, hänen jälkeensä vielä Wilczkowski kuninkaan rykmentin kanssa sekä ruhtinas Polubiriski, ja yhteisvoimin he veivät esikunnan kuninkaan eteen.

Mellakka ei tämän johdosta vähentynyt, vaan kasvoi päinvastoin yhä suuremmaksi. Vähän aikaa näytti siltä, kuin mieletön joukko välittämättä kuninkaan majesteetista olisi tahtonut riistää kenraalit hänen käsistään. Wittenberg oli hieman päässyt tasapainoon, mutta ei ollut vieläkään päässyt pelostaan. Hän astui alas hevosen selästä, ja niinkuin jänis koirien tahi susien ahdistamana etsii suojaa vaunun pyörien välistä, niin hänkin huolimatta luuvalostaan kompuroi aivan kuninkaan jalkojen luo.

— Pelastakaa, teidän majesteettinne, pelastakaa! Minulla on teidän kuninkaallinen sananne, antautumissopimus on allekirjoitettu, pelastakaa, pelastakaa! Armahtakaa meitä! Älkää antako murhata minua!

Nähdessään näin häpeällistä nöyryyttä kuningas kääntyi vastenmielisyyttä tuntien poispäin ja sanoi:

Mutta hän itse oli huolestuneen näköinen, sillä hän ei tietänyt, mitä oli tehtävä. Suuri miesjoukko oli keräytynyt ympärille ja painautui uhkaavasti yhä lähemmäksi. Tosin rykmentit seisoivat taisteluasennossa ja Zamoyskin jalkaväki muodosti kuninkaan ympärille uhkaavan neliön, mutta miten päättyisi kaikki tämä?

Kuningas katsoi Czarnieckiin, mutta tämä vain kierteli viiksiään raivostuneena nostoväen kurittomuudesta.

Wittenberg, joka koko ajan oli katsonut heihin kääntämättä silmiään muualle, päästi helpotuksen huokauksen.

— Teidän majesteettinne! — huusi hän. — Luotin sanaanne kuin Jumalan sanaan!

— Miksi sitten te itse olette rikkonut niin monta valaa, niin monta sopimusta ja antautumisehtoa? Niinkuin kohtelee toisia, niin tulee itse kohdelluksi… Miksi vastoin antautumisehtoja otitte vangiksi Wolffin rykmentin?

— Teidän majesteettinne! En puhu tätä kehoittaakseni myös teidän majesteettianne rikkomaan sopimuksen, sillä jääköön sanansa syöminen heidän ansiokseen.

— Jos nyt lähetämme hänet Preussiin, niin viisikymmentätuhatta aatelismiestä syöksyy hänen jälkeensä ja hakkaa hänet kappaleiksi ennenkuin hän on päässyt edes Pultuskiin. Hän tarvitsisi kokonaisen sotajoukon henkivartiokseen, ja sitä emme voi antaa… Kuulkaa, teidän majesteettinne, kuinka nuo tuolla kirkuvat!… Täytyy ensin saada hänet turvaan… Mutta minne me hänet panemme? Täällä me emme voi häntä pitää, sillä täällä, hitto soikoon, saattaa syttyä kansalaissota!

Silloin astui kuninkaan eteen herra Itse Zamoyski ja lausui mahtipontisesti, kuten hänen tapansa oli:

— Teidän majesteettinne! Antakaa minun viedä hänet Zamośćieen, ja olkoon hän siellä, kunnes mielet rauhoittuvat! Kyllä minä hänet siellä suojelen aatelilta… Koettakootpa vain riistää häntä minulta!

— Heh, kyllä minulla aina sen verran miehiä on! Eikö minulla ole jalkaväkeä ja tykkejä? Ei pidä yrittää kenenkään Zamoyskia vastaan!

Mutta kun Wittenberg nyt huomasi, että hänen henkensä ei enää ollut vaarassa, katsoi hän sopivaksi panna vastalauseensa.

Kansleri lähetti muutamia upseereita ilmoittamaan kiihtyneelle aatelille, että Wittenberg ei saa lähteä, vaan hänet lähetetään Zamośćieen. Mellakka ei tosin aivan heti asettunut, mutta tuo tiedonanto kuitenkin rauhoitti mieliä. Ennen illan tuloa huomio jo suuntautui toisaalle. Sotajoukko alkoi mennä sisälle kaupunkiin ja valloitetun pääkaupungin näkeminen täytti kaikki mielet voitonriemulla.

Kuningaskin iloitsi, mutta hänen iloaan häiritsi ajatus, että hän ei ollut voinut täydelleen pitää sopimustaan. Niinikään häntä harmitti nostoväen ainainen kurittomuus.

— Tämmöisen sotajoukon johtajana ei voi kukaan olla varma huomispäivästä, — sanoi hän kuninkaalle. — Toisinaan se taistelee kehnosti, toisinaan sankarillisesti, kaikki riippuu siitä, millä tuulella se on, ja pienimmästäkin syystä se on valmis kapinaan.

— Suokoon Jumala, että ne eivät alkaisi lähteä tiehensä! — sanoi kuningas. — Niitä tarvitaan vielä, mutta ne itse luulevat jo suorittaneensa tehtävänsä.

— Tämän mellakan alkuunpanija on annettava hevosten välissä revittäväksi huolimatta kaikista ansioistaan! — jatkoi Czarniecki.

Käskettiin etsiä mitä tarkimmin Zaglobaa, sillä kaikki tiesivät, että myrsky oli lähtöisin hänestä, mutta hän oli kadonnut jäljettömiin. Häntä etsittiin kaupungista, teltoista, vieläpä tataarilaistenkin parista, mutta turhaan. Muuten tiesi Tiesenhausen kertoa, että kuningas, hyväsydämisenä ja lempeänä kuten aina, koko sydämestään toivoi, että ukkoa ei löydettäisi, ja että hän sen asian tähden oli antanut toimittaa messunkin.

Viikkoa myöhemmin eräitten päivällisten jälkeen iloisen mielialan vallitessa kuultiin Jan Kasimirin suusta seuraavat sanat:

— Antakaa kuuluttaa, että herra Zagloban ei enää pidä piileksiä, sillä me kaipaamme jo hänen sutkauksiaan!

Ja kun Czarniecki tämän johdosta ilmaisi tyytymättömyyttä, lisäsi kuningas:

— Ken tässä maassa tahtoo olla yksinomaan oikeamielinen eikä ollenkaan armahtavainen, sillä pitäisi olla sydämen asemesta kirves rinnassaan. Ei missään rikota niin helposti kuin täällä, mutta ei missään myöskään tehdä niin nopeasti parannusta!

Näin puhuessaan kuningas ei niin paljon ajatellut Zaglobaa kuin Babiniczia. Tuo nuori ritari oli juuri edellisenä päivänä anonut kuninkaalta lupaa saada lähteä Liettuaan. Hän sanoi tahtovansa nostaa siellä kansan sotaan ja ahdistaa ruotsalaisia niinkuin hän aikoinaan oli ahdistanut Chowanskia. Koska kuninkaalla muutenkin oli aikomuksena lähettää sinne sodankäyntiin harjaantunut upseeri, oli hän suostunut pyyntöön. Hän siunasi Kmiciciä ja kuiskasipa vielä hänen korvaansa toivotuksen, joka sai nuoren ritarin kiitollisena lankeamaan kuninkaan jalkoihin. Tämän jälkeen lähti Andrzej heti hetkeäkään hukkaamatta matkalle itää kohti. Saatuaan runsaan lahjan salli Supanhazy hänen ottaa mukaansa vielä viisisataa uutta tataarilaista, niin että Kmicicillä oli mukanaan puolitoista tuhatta oivallista miestä, joitten kanssa saattoi todella ryhtyä jotakin hommailemaan. Nuoren miehen mielen täytti halu taisteluihin ja sotaisiin töihin, ja kunnian saavuttamisen toiveet hymyilivät hänelle. Hän kuuli jo hengessään, kuinka koko Liettua kunnioittaen ja ihmetellen mainitsi hänen nimeään. Hän kuuli myös, kuinka sitä lausuivat erään rakastetun olennon huulet, ja hänen sielunsa sai siivet.

Jo senkin vuoksi hän vielä lähti matkaan niin iloisin mielin, että kaikkialla, minne hän saapuisi, hän saisi ensimmäisenä kertoa sanoman, että ruotsalaiset on voitettu ja Varsova valloitettu. Varsova on valloitettu! Missä vain hänen hevosensa kaviot kopisivat, siellä alkoi koko ympäristö kaikua näitä sanoja, siellä kansa tervehti häntä kyynelsilmin tiellä, siellä kaikuivat kirkkojen kellot ja laulettiin "Te Deum laudamus!" Kun hän kulki läpi metsien, niin niiden tummat hongat, kun hän kulki ohi peltojen, niin niiden kullankeltainen vilja tuulessa aaltoillen tuntuivat hänelle humisten toistelevan samaa riemullista sanomaa:

KUUDES KIRJA;

ENSIMMÄINEN LUKU.

Vaikka Ketling oli saanut olla ruhtinas Boguslawin läheisyydessä, niin hän ei kuitenkaan tietänyt kaikkea eikä voinut kertoa Kmicicille kaikkea, mitä Taurogissa oli tapahtunut, ja häntä sokaisi myös se, että hän itse oli rakastunut neiti Billewicziin.

Ruhtinas Boguslawilla oli toinen uskottu, nimittäin herra Sakowicz, ja vain tämä tiesi, miten kovasti ruhtinas oli rakastunut kauniiseen vankiinsa ja mitä keinoja hän käytti voittaakseen tämän sydämen.

Tämä rakkaus oli suorastaan polttava intohimo, eikä Boguslawin sydän kyennytkään tuntemaan muunlaista tunnetta, mutta tunne oli niin raju, että tämä lemmen asioissa kokenut ritari suorastaan joutui pois suunniltaan. Usein iltaisin, kun Boguslaw oli kahdenkesken Sakowiczin kanssa, hän repi tukkaansa ja huusi:

— Ken tahtoo koota hunajaa, — sanoi hän, — sen pitää ensin pökerryttää mehiläiset. Vähänkö teidän korkeutenne henkilääkärillä on huumaavia aineita? Jos sanotte hänelle tänään sanan, niin huomenna on juttu selvä.

Mutta ruhtinas ei tahtonut ryhtyä tähän keinoon, ja siihen hänellä oli useita syitä. Ensiksikin oli muutama päivä sitten hänelle ilmestynyt unessa vanha eversti Billewicz, Oleńkan isoisä, ja seisoen vuoteen ääressä katsellut häntä ankarasti aamun sarastukseen saakka. Yhtä rohkea kuin Boguslaw oli taistelussa, yhtä paljon hän pelkäsi kaikkea yliluonnollista, unessa saatuja varoituksia ja kaikenlaisia ilmestyksiä, ja vavisten hän ajatteli, miten uhkaavana ja missä muodossa saattaisikaan sama haamu hänelle ilmestyä toistamiseen, jos hän seuraisi Sakowiczin neuvoa. Itse Sakowiczkin, joka ei kovin paljon uskonut Jumalaan, mutta pelkäsi unia ja näkyjä, joutui hieman hämilleen.

Toinen syy Boguslawin pidättyväisyyteen oli se, että Janusz-ruhtinaan puoliso oli Taurogissa. Tämä ruhtinatar, joka oli kotoisin maasta, missä naisilla oli verraten vapaat tavat, ei tosin ollut ylen ankara ja saattoi kyllä ymmärtää hoviherrain ja hovinaisten lemmenleikkiä, mutta hän ei olisi mitenkään voinut sietää, että aivan hänen silmiensä edessä mies, josta oli tuleva hänen tytärpuolensa puoliso, tekisi teon, joka taivaaseen asti huutaisi kostoa.

Mutta ei myöhemminkään, kun ruhtinatar tyttärineen oli lähtenyt Kuurinmaalle, Boguslaw uskaltanut ryhtyä tekoon. Hän pelkäsi sitä hirveätä huutoa, joka aivan varmasti oli nouseva koko liettuassa. Billewiczit, jotka olivat mahtavaa väkeä, olisivat aivan varmasti ryhtyneet käräjänkäyntiin häntä vastaan, ja laki taas rankaisi tämmöiset teot riistämällä syylliseltä omaisuuden, kunnian ja hengen.

Radziwillit olivat tosin niin mahtavia, että saattoivat olla välittämättä laista, mutta jos Jan Kasimir pääsi sodassa voitolle, niin ruhtinas joutuisi vaikeaan asemaan, ja ystävät ja puolustajat saattaisivat hänet hylätä. Sodan lopputulosta oli nyt sangen vaikea tietää, koska Jan Kasimir voimistui päivä päivältä, kun taas mieshukka ja rahanpuute yhä vähensivät Kaarle Kustaan mahtia.

Ruhtinas Boguslaw oli intohimoinen mies, mutta hän oli myös poliitikko ja otti huomioon olevat olot, lisätekijänä oli vielä hänen itserakkautensa. Hänellä oli hyvin suuret käsitykset itsestään. Hän piti itseään verrattomana valtiomiehenä, suurena sotapäällikkönä, erinomaisena ritarina ja vastustamattomana naissydämien voittajana. Oliko hänen turvauduttava huumaaviin juomiin, hänen, joka kuljetti mukanaan rautalippaassa monien huomattavien ulkomaalaisten ylhäisten naisten rakkauskirjeitä? Eivätkö hänen rikkautensa, arvonimensä, mahtavuutensa, joka ei ollut vähäisempi kuin kuninkaan, hänen suuri nimensä, hänen kauneutensa ja käytöstapansa riittäisi voittamaan tavallista aatelistyttöä?

Sitäpaitsi on voitonriemukin suurempi ja nautintokin niinikään, kun tytön vastarinta herpautuu ja hän vapaaehtoisesti, sykkivin sydämin, hehkuvin kasvoin ja himmenevin silmin lankeaa syliin, joka on hänelle avoinna.

Väristys kulki pitkin Boguslawin pintaa, kun hän ajatteli tätä hetkeä. Hän toivoi tämän hetken tuloa, oli kärsimätön, petti itseään, huusi väliin tulevansa hulluksi, mutta teki kaiken aikaa työtä.

Ennen kaikkea hän osoitti tytölle yksityiskohtiin asti ulottuvaa huolenpitoa, niin että tämän täytyi olla hänelle kiitollinen ja ajatella, että ruhtinas oli hyvä. Boguslaw ymmärsi, että kiitollisuuden ja ystävyyden tunne on lempeä ja lämmin liekki, jonka myöhemmin sopivasti puhaltamalla saa leimahtamaan suureksi paloksi. Tiheään sattuvien tapaamisten oli määrä vaikuttaa, että seuraus tulisi sitä varmemmin, mutta Boguslaw ei ollut millään tavoin maltiton, että ei peloittaisi tyttöä.

Samalla ei yksikään katse, ei yksikään käden kosketus eikä sana ollut merkityksetön, vaan sen oli oltava pisarana, joka kovertaa kiven. Kaiken, mitä ruhtinas teki Oleńkan hyväksi, saattoi selittää isännän huomaavaisuudeksi, viattomaksi myötätunnoksi, jota ihminen tuntee toista kohtaan, mutta kaikki oli kuitenkin tehty niin, kuin olisi siihen johdattanut rakkaus. Raja oli tahallisesti tehty epämääräiseksi, jotta sen yli olisi helpompi mennä ja jotta tyttö helpommin erehtyisi noihin harhakuviin nähden, joista jokainen saattoi merkitä jotakin ja myös olla merkitsemättä. Tämä leikki ei tosin ollut Boguslawin luonteen mukaista, mutta hän ymmärsi, että vain sellainen menettelytapa johtaa tuloksiin, ja hän nautti niinkuin linnustaja, joka asettelee verkkoja, tahi metsästäjä, joka kärsivällisesti ajaa otusta. Ruhtinas ihaili omaa terävänäköisyyttään ja sukkeluuttaan, jotka olivat kehittyneet hänen oleskellessaan Ranskan hovissa.

Hän kohteli Oleńkaa kuin ruhtinatarta, mutta teki sen sillä tavoin, että taaskaan ei ollut helppoa päästä selville, tekikö hän sen yksinomaan tytön takia vai johtuiko se hänen synnynnäisestä ja tavaksi tulleesta kohteliaisuudestaan kauniimpaa sukupuolta kohtaan.

Oleńkasta tuli kaikkien huvien ja retkien päähenkilö, mutta se oli tavallaan luonnollista. Kun Janusz-ruhtinaan puoliso oli lähtenyt Kuurinmaalle, oli Oleńka huomattavin niistä naisista, jotka olivat joutuneet Taurogiin. Koska Taurogi oli lähellä rajaa, oli sinne keräytynyt koko Samogitiasta paljon aatelisnaisia ruhtinaan turviin ruotsalaisten tieltä, ja nämä myönsivät Billewiczin tyttärelle ensi sijan. Samaan aikaan kuin veri virtaili kaikkialla Puolassa, seurasivat Taurogissa kemut toisiaan. Olisi luullut kuninkaan hovin kaikkine hoviherroineen ja hovineiteineen muuttaneen maalle huvittelemaan.

Boguslaw oli itsevaltias hallitsija Taurogissa ja sen naapurina olevassa vaaliruhtinaan Preussissa, jossa hän usein vieraili. Kaikki tottelivat hänen käskyjään. Kaupungit hankkivat määräysten mukaan hänelle rahaa ja sotaväkeä, preussilainen aateli saapui mielellään ottamaan osaa hänen kemuihinsa ja retkiinsä. Neitonsa vuoksi Boguslaw elvytti eloon silloin jo unohtumassa olevat turnajaiset.

Kerran hän otti itsekin niihin henkilökohtaisesti osaa, ja puettuna hopeaisiin varuksiin sekä merkkinään Oleńkan hänen ympärilleen sitoma sininen nauha hän pudotti hevosen selästä neljä etevintä preussilaista ritaria, viidentenä Ketlingin ja kuudentena Sakowiczin, vaikka tämä oli niin harvinaisen väkevä, että saattoi pysähdyttää kulkevat vaunut tarttumalla niiden pyörään. Ja mikä innostus syntyikään katsojain joukossa, kun hopeainen ritari notkisti polvensa naisensa edessä ja otti hänen käsistään vastaan voittajan palkinnon! Huudot olivat voimakkaat kuin tykkien jyrinä, liinat liehuivat, liput tekivät kunniaa, mutta ritari nosti kasvojen suojuksen ja katsoi neidon hehkuviin kasvoihin kauniilla silmillään, samalla kuin hän painoi neidon käden huulilleen.

Toisen kerran taas, kun aitauksen sisällä raivostunut karhu raateli koirat, hyppäsi ruhtinas vain kevyeen espanjalaiseen pukuun puettuna keskelle areenaa keihäs kädessä ja työnsi sen ei vain läpi pedon, vaan myös läpi henkivartijan, joka vaaran nähtyään oli rientänyt hänelle avuksi.

Oleńka, vanhan sotilaan jälkeläinen, oli saanut sen kasvatuksen, minkä veri, sota ja ritarin kunnian ihailu vaativat, eikä hän voinut olla ihmettelemättä ja ihailematta näitä tekoja, sillä jo pienestä asti oli häntä opetettu pitämään miehuutta miehen suurimpana hyveenä.

Joka päivä ruhtinas antoi melkein yli-inhimillisen rohkeuden näytteitä, ja aina se tapahtui Oleńkan kunniaksi. Ylistellessään ja ihaillessaan ruhtinasta sillä tavoin, että se olisi tyydyttänyt jumalallista olentoakin, monilukuiset vieraat pakostakin puheissaan yhdistivät hänen nimeensä Oleńkan nimen. Ruhtinas oli vaiti, mutta hänen silmänsä sanoivat sen, mitä suu ei uskaltanut lausua… Lumous ympäröi neitoa joka puolelta.

Kaikki muodostui sellaiseksi, että se oli omiaan heitä lähentämään ja yhdistämään sekä samalla erottamaan muusta joukosta. Vaikeata oli kenenkään mainita ruhtinasta mainitsematta samalla Oleńkaa. Itsensä Oleńkan ajatusten kulkuun vaikutti Boguslaw voimakkaasti. Jokainen päivän hetki käytettiin niin, että lumous tulisi voimakkaammaksi.

Illalla leikkinäytelmien jälkeen valaisivat huoneita eriväriset lamput, jotka levittivät salaperäistä ja miellyttävää valoa tehden ympäristön unelmien maailmaksi. Suloiset itämaiset tuoksut täyttivät ilman, näkymättömien harppujen, luuttujen ja muiden soitinten hiljaiset sävelet hivelivät korvia, mutta näitten tuoksujen, valojen ja sointujen keskellä kulki ruhtinas kaikkien ihailun loisteessa kuin sadun prinssi nuorena, kauniina, ritarillisena, loistavana kuin aurinko, kun timanttikoristeet hänen yllään välkkyivät, ja rakastuneena kuin paimen.

Mikä neito olisi voinut vastustaa tätä ihanuutta, mikä hyve pitää puoliaan tämmöistä lumousta vastaan?… Karttaa nuorta ruhtinasta oli aivan mahdotonta, kun asui saman katon alla ja nautti hänen kuninkaallista vieraanvaraisuuttaan. Sitäpaitsi Oleńka oli mielellään lähtenyt Taurogiin, sillä hän ikävöi pois kolkosta Kiejdanysta, aivan kuin ritarillinen Boguslawkin, joka hänen edessään teeskenteli rakkautta hylättyyn kuninkaaseen ja isänmaahan, ikävöi pois julkisen petturin, Janusz-ruhtinaan luota. Taurogissa olonsa alkuaikoina Oleńka oli täynnä myötätuntoa nuorta ruhtinasta kohtaan, ja kun hän pian huomasi, miten innokkaasti ruhtinas tavoitteli hänen ystävyyttään, niin hän käytti vaikutusvaltaansa tehdäkseen ihmisille hyvää.

Kun hän oli ollut jo kolmatta kuukautta linnassa, niin ruhtinas tuomitsi ammuttavaksi erään tykistöupseerin, Ketlingin ystävän. Saatuaan tietää tämän nuorelta skotlantilaiselta pyysi neiti Billewicz tuomitulle armahdusta.

— Jumalatar käskee eikä pyydä! — vastasi hänelle Boguslaw, repi kuolemantuomion ja heitti palaset hänen jalkoihinsa. — Hallitkaa! Käskekää! Poltan Taurogin, jos sillä saan hymyn ilmestymään kasvoillenne! En tahdo muuta palkintoa kuin että olette iloinen ja unohdatte sen, mikä on mieltänne pahoittanut!

Mutta Oleńka ei voinut olla iloinen, sillä hänen sydämensä täytti suru, sääli ja ääretön halveksiminen sitä miestä kohtaan, joka oli voittanut hänen lempensä ja joka nyt hänen silmissään oli pahempi rikollinen kuin isänmurhaaja. Tuo Kmicic, joka rahasta oli valmis pettämään kuninkaan niinkuin Juudas Kristuksen, tuli yhä inhoittavammaksi hänen silmissään ja muuttui aikaa myöten jonkinmoiseksi ihmishirviöksi sekä omantunnonvaivojen tuottajaksi hänelle itselleen. Hän ei voinut antaa itselleen anteeksi, että oli rakastanut tätä, mutta ei myöskään voinut häntä unhottaa eikä vihata.

Tämmöisten tunteitten vallitessa hänen oli vaikea edes teeskennellä iloisuutta. Sen sijaan hän ei voinut olla tuntematta kiitollisuutta ruhtinasta kohtaan siitäkin, että tämä ei ollut tahtonut osallistua Kmicicin rikokseen. Se hänestä kuitenkin oli omituista, että nuori ruhtinas, joka oli niin ritarillinen ja jalo, ei rientänyt pelastamaan isänmaata, vaikka ei hyväksynyt Janusz-ruhtinaan tekoja, mutta hän ajatteli, että niin suuri valtiomies kyllä tietää, mitä tekee, ja että ruhtinas noudattaa politiikkaa, jota tavallisen neidon järki ei riitä käsittämään. Tätä käsitystä ylläpiti hänessä Boguslaw selittämällä tiheitä käyntejään Preussin puolella sillä, että hän puuhasi sopimusta Jan Kasimirin, vaaliruhtinaan ja Kaarle Kustaan välillä ja toivoi voivansa siten pelastaa isänmaan turmiosta.

— En tee tätä palkintojen enkä kunnian tähden, — puhui Boguslaw neidolle, — vaan teen mitä minulle Jumala, omatunto ja isänmaanrakkaus käskevät. Uhraan Janusz-serkkuni, joka on ollut minulle kuin isä, sillä enpä tiedä, onnistuuko minun saada aikaan, että vihastunut kuningatar Ludwika säästää hänen henkensä.

Kun hän puhui näin ja murhe kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan, joiden silmät olivat ylöspäin luotuina, niin hän oli Oleńkasta vanhan ajan sankarien kaltainen, joista vanha eversti Billewicz oli hänelle kertonut ja joista hän itse oli lukenut Corneliuksesta. Ja ihailu täytti neidon sydämen. Vähitellen hän joutui niin pitkälle, että kun vastenmielisen Andrzej Kmicicin muisto kovin häntä kiusasi, hän ajatteli Boguslawia siten rauhoittuakseen ja saadakseen uutta voimaa. Edellinen edusti hänelle kaameata pimeyttä, jälkimmäinen valoa, joka teki hyvää murheiselle sielulle.

Jos Boguslaw olisi ollut vain tunnettua sukua oleva aatelismies, mutta ei Radziwill, ei ruhtinas, ei ylimys, joka melkein oli hallitsijan asemassa, niin Oleńka kenties olisi silmittömästi rakastunut häneen, huolimatta vanhan everstin testamentista, joka jätti hänelle valittavaksi vain Kmicicin tahi luostarin. Mutta hän oli itseään kohtaan ankara ja sangen oikeamielinen neito eikä antanut päähänsä nousta minkäänlaisia turhia unelmia, vaan tunsi vain kiitollisuutta ja ihailua ruhtinasta kohtaan.

Hänen sukunsa oli liian alhainen, jotta hänestä olisi voinut tulla Radziwillin vaimo, liian ylhäinen, jotta hänestä olisi voinut tulla tämän rakastajatar. Turhaan ruhtinas itse koetti saada hänet toiseen käsitykseen, turhaan ruhtinas lemmenkiihkossaan osaksi laskelmia tehden ja osaksi vilpittömästi toisti usein sen, mitä oli puhunut heidän ensi kertaa tavatessaan Kiejdanyssa, nimittäin että Radziwillit ovat useamman kuin yhden kerran menneet naimisiin tavallisen aatelisneidon kanssa. Tuommoiset ajatukset eivät tarttuneet häneen, samoin kuin vesi ei tartu joutsenen rintaan. Hän pysyi semmoisena kuin oli, kiitollisena, ystävyyttä tuntevana, ihailevana; hän etsi lohdutusta ajattelemalla sankaria, mutta sydän oli tyyni.

Boguslaw ymmärsi tytössä herättää mieltymystä, ja usein hän luuli olevansa saavuttamaisillaan päämääränsä. Mutta itsekseen hän häveten ja vihastuen tunnusti, että hän Oleńkaan nähden ei ollut yhtä rohkea kuin oli ollut ensimmäisiin lemmittyihinsä nähden Pariisissa, Brüsselissä ja Amsterdamissa. Kenties se johtui siitä, että hän todellakin oli rakastunut, kenties myös siitä, että tässä neidossa, hänen kasvoissaan, tummissa kulmissaan ja vakavissa silmissään oli jotakin, mikä vaati kunnioitusta.

Mutta Boguslawin kärsivällisyys alkoi loppua. Vähitellen alkoi kauhea
unennäkö unhottua, ja yhä useammin hän alkoi miettiä sitä, mitä
Sakowicz oli hänelle neuvonut. Intohimo kalvoi häntä yhä voimakkaammin.
Mutta äkkiä sattui tapahtuma, joka kokonaan muutti elämän Taurogissa.

Eräänä päivänä tuli ukkosen iskun kaltaisena viesti, että herra Sapieha oli valloittanut Tykocinin ja että ruhtinas Janusz Radziwill oli kuollut linnan raunioihin.

Kaikki Taurogissa joutuivat kuohuksiin. Boguslaw itse lähti samana päivänä Kroleweciin, jossa hänen piti tavata Ruotsin kuninkaan ministereitä ja vaaliruhtinas.

Hän viipyi matkallaan kauemmin kuin ensin oli aikonut. Samaan aikaan alkoi Taurogiin saapua preussilaista ja myös ruotsalaista sotaväkeä. Alettiin puhua retkestä Sapiehaa vastaan. Alaston totuus, että Boguslaw oli ruotsalaisten liittolainen aivan samoin kuin Janusz oli ollut, tuli yhä ilmeisemmäksi.

Sattui niin, että samoihin aikoihin miekankantaja sai kuulla Lewenhauptin joukon polttaneen Billewiczien maatalon ja hävittävän tulella ja miekalla maata, sen jälkeen kuin ruotsalaiset olivat saaneet voiton vastarintaan nousseista samogitialaisista Szawlin luona.

Silloin miekankantaja lähti tarkastamaan omin silmin vahinkojen suuruutta. Ruhtinas Boguslaw ei ollenkaan pidätellyt häntä, vaan antoi mielellään hänen lähteä ja sanoi:

— Nyt ymmärrätte, miksi toin teidät Taurogiin. Suoraan sanoen saatte olla minulle kiitolliset henkenne säilymisestä.

Oleńka jäi yksin neiti Kulwiecin kanssa. Hän vetäytyi huoneisiinsa eikä ottanut puheilleen muita kuin joitakuita naisia. Kun nämä hänelle kertoivat ruhtinaan valmistelevan sotaretkeä puolalaisia sotajoukkoja vastaan, hän ei tahtonut muitta mutkitta heitä uskoa. Päästäkseen selvyyteen asiasta hän kutsutti puheilleen Ketlingin, sillä hän oli huomannut, että nuori skotlantilainen oli vilpitön häntä kohtaan.

Ketling tuli heti, sillä hän oli onnellinen saadessaan hetkisen puhella sen kanssa, joka oli voittanut hänen sydämensä.

— Herra ritari! — sanoi hän. — Kaikenlaisia uutisia kiertelee Taurogissa, ja me olemme aivan kuin metsään eksyneet. Jotkut sanovat, että ruhtinas Janusz kuoli luonnollisen kuoleman, toiset, että hänet hakattiin kuoliaaksi sapeleilla. Mikä oli hänen kuolemansa syy?

Ketling empi hetkisen. Näkyi, että hän taisteli ujouttaan vastaan.
Viimein hän punastui korvia myöten ja sanoi:

— Niin, sillä meidän ruhtinaamme jäi mieluummin Taurogiin kuin meni auttamaan serkkuaan. Hän unohti kaikki… teidän tähtenne.

Nyt Oleńka vuorostaan sävähti tulipunaiseksi. Syntyi vähän aikaa kestävä äänettömyys. Skotlantilainen seisoi hattu kädessä, katse maahan luotuna ja pää rinnalle painettuna, ja koko hänen olemuksensa huokui kunnioitusta. Viimein hän nosti päänsä pystyyn ja sanoi:

— Neiti, jos sanani ovat loukanneet teitä, niin sallikaa minun polvistua eteenne ja pyytää anteeksi!

— Älkää tehkö sitä, herra ritari! — vastasi neito vilkkaasti nähdessään nuoren ritarin jo alkavan notkistaa polveaan. — Tiedän, että olette puhunut vilpittömällä mielellä, sillä kauan jo olen nähnyt, että olette minulle myötätuntoinen. Eikö olekin niin?

Upseeri kohotti kauniit silmänsä ylöspäin, pani käden sydämelleen ja sanoi äänellä, joka oli hiljainen kuin tuulen humina, mutta myös surullinen kuin huokaus:

Samassa hän pelästyi luullen sanoneensa liikaa, painoi taas päänsä rinnalleen ja oli niinkuin hovimies, joka kuuntelee rakastetun kuningattaren käskyä.

— Olen täällä vieraitten keskellä ilman turvaa, — sanoi Oleńka, — ja vaikka luotankin siihen, että Jumala minua varjelee, niin tarvitsen ihmistenkin apua. Tahdotteko olla minulle veljenä? Tahdotteko varoittaa minua tarvittaessa, jotta tietäisin, mitä minun on tehtävä ja miten vältettävä paulat?

Oleńka ojensi kätensä nuorelle ritarille. Tämä polvistui hänen estelyistään huolimatta ja suuteli hänen sormiensa päitä.

— Ruhtinas rakastaa teitä! — vastasi Ketling. — Ettekö ole sitä huomannut?

— Olen huomannut, enkä ole. Toisinaan minusta on tuntunut, että se on vain hyvyyttä hänen puoleltaan.

— Niin. Toisinaan taas, kun mieleeni tuli, että hänessä saattoi herätä onneton kiihko, lohdutin itseäni sillä, että häntä ei minun puoleltani uhkaa mikään. Olin hänelle kiitollinen siitä, mitä hän oli tehnyt hyväkseni, ja Jumala tietää, että en osannut aavistaa hänen uusia ystävyydenosoituksiaan, vaan pelkäsin jo entisiäkin.

— Ruhtinaalla on vain kaksi uskottua, nimittäin Sakowicz ja Paterson. Minulle on Paterson hyvin suopea, koska olemme samoilta seuduilta kotoisin ja hän on minua kantanut käsillään. Sen, mitä tiedän, olen kuullut häneltä. Ruhtinas on teihin mielettömästi rakastunut. Kaikki, mitä täällä tapahtuu, kaikki nuo pidot, metsästysretket, näytelmät, niinkuin myös ne turnajaiset, joitten jälkeen minulta ruhtinaan käden iskusta tähän saakka on vuotanut verta suusta, kaikki ne on teidän takianne pantu toimeen. Ruhtinas rakastaa teitä, mutta hänen rakkautensa ei ole puhdasta, sillä hän tahtoo häväistä teidät, mutta ei mennä naimisiin kanssanne, sillä hänelle on määrätty ruhtinatar Anna. Älkää uskoko ruhtinasta, älkää luottako hänen hyviin töihinsä, älkää antako hänen näennäisen pidättyväisyytensä viedä itseänne harhaan, olkaa valpas ja varovainen, sillä täällä vaanii petos joka askelella. Ihan sydän jähmettyy siitä, mitä Paterson on kertonut minulle. Ei ole maailmassa Sakowiczin veroista konnaa. En voi siitä puhua, suorastaan en voi! Jos en olisi vannonut ruhtinaalle puolustavani hänen henkeään ja loukkaamattomuuttaan, niin tämä käsi ja tämä miekka vapauttaisivat teidät, neiti, uhkaavasta vaarasta!… Mutta ensiksi surmaisin Sakowiczin… Niin! Hänet ennen kuin kenenkään muun, hänet mieluummin kuin ne miehet, jotka kotimaassani vuodattivat isäni veren, ryöstivät omaisuutemme ja tekivät minusta maanpakolaisen palkkasoturin.

Ketling alkoi vavista kiihtymyksestä eikä saanut vähään aikaan sanaa suustaan, vaan puristi, vain miekkansa kahvaa, mutta sitten hän kertoi yhdessä hengenvedossa, mitä keinoja Sakowicz oli neuvonut ruhtinaalle.

Hänen suureksi hämmästyksekseen neiti Aleksandra pysyi varsin tyynenä huomatessaan tuon uhkaavan vaaran, vain hänen kasvonsa kalpenivat ja tulivat vielä vakavammiksi. Taipumaton tahto kuvastui hänen ankarassa katseessaan.

— Minä osaan puolustaa itseäni, — lausui hän, — niin totta kuin Jumala minua auttakoon!

— Ruhtinas ei vielä tähän saakka ole tahtonut seurata Sakowiczin neuvoa, — lisäsi Ketling, — mutta kun hän näkee, että hänen valitsemansa tie ei vie perille…

Neiti kuunteli kulmakarvat rypyssä, mutta hyvin tarkkaavaisesti, sillä hän oli jo alkanut ajatella, miten voisi vapautua tuosta peloittavasta holhouksesta. Mutta koko maassa ei ollut paikkaa, jossa ei veri olisi virtaillut, ja kun hänellä ei vielä ollut selvää pakosuunnitelmaa, ei hän tahtonut siitä puhua.

— Herra ritari! — sanoi hän viimein. — Vastatkaa minulle vielä yhteen kysymykseen. Onko ruhtinas Boguslaw Ruotsin vaiko Puolan kuninkaan puolella?

— Ei kenellekään meistä ole salaisuus, — vastasi nuori upseeri, — että ruhtinaamme tahtoo olla osallisena tämän valtakunnan jakamisessa saadakseen Liettuan itselleen läänitysruhtinaskunnaksi.

Hän vaikeni, mutta näytti siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat vaistomaisesti kulkeneet samoja ratoja kuin Oleńkan, sillä vähän ajan kuluttua hän lisäsi:

— Vaaliruhtinas ja ruotsalaiset auttavat ruhtinasta, ja jos he saavat haltuunsa koko valtakunnan, ei ole turvapaikkaa missään.

Ketling odotti vielä jonkin aikaa, kysytäänkö häneltä vielä muuta, mutta kun Oleńka oli kokonaan omissa ajatuksissaan, niin hän ei tahtonut häiritä, vaan kumarsi jäähyväisiksi.

— Kiitän teitä, herra ritari! — sanoi Oleńka ojentaen hänelle kätensä.

— Kyllä, neiti, Kiejdanyn ajoilta. Viimeksi näin hänet Pilwiszkissä, kun kuljimme Podlasiesta siihen suuntaan.

— Onko totta… puhuiko ruhtinas totta kertoessaan, että herra Kmicic oli tarjoutunut hänelle käymään Puolan kuninkaan kimppuun?

— En tiedä… Tiedän vain, että he neuvottelivat keskenään Pilwiszkissä, minkä jälkeen ruhtinas lähti hänen kanssaan metsään ja viipyi siellä niin kauan, että Paterson alkoi olla levoton ja lähetti sotaväkeä häntä vastaan. Minä sitä joukkoa johdinkin. Kohtasimme ruhtinaan, kun hän jo oli tulossa takaisin. Panin merkille, että hän oli hyvin kuohuksissa aivan kuin olisi kokenut hyvin voimakkaan mielenliikutuksen. Hän puheli itsekseen, mitä hänelle ei koskaan tapahdu. Kuulin hänen sanovan: "Vain itse paholainen pystyy semmoiseen…" Muuta mitään en tiedä… Jälkeenpäin vain, kun ruhtinas kertoi, minkä tarjouksen herra Kmicic oli hänelle tehnyt, ajattelin: kai se niin oli…

Pakenemisen ajatus sai vallan hänen mielessään. Hän päätti vapautua mistä hinnasta hyvänsä näitten inhottavien seinien sisältä ja tuon petollisen ruhtinaan vallasta. Mutta minne hän menisi? Kylät ja kaupungit olivat ruotsalaisten käsissä, luostarit myöskin oli vallattu, linnat hävitetty maan tasalle, koko maa oli täynnä sotilaita ja sotarosvoja sekä kaikenlaista roskaväkeä. Mikä olisi tämän myrskyn keskelle joutuneen tytön kohtalo? Kuka lähtisi hänen kanssaan? Täti Kulwiec, miekankantaja ja muutamat heidän palvelijansa. Mutta kykenevätkö he häntä suojelemaan?… Kenties mukaan lähtisi myös Ketling, kenties löytyisi kourallinen uskollisia sotamiehiä ja ystäviä, jotka seuraisivat häntä, mutta Ketling rakasti häntä ilmeisesti, ja kuinka voisi joutua hänelle kiitollisuuden velkaan, josta saisi maksaa liian kalliin hinnan?

Mikä oikeus loppujen lopuksi hänellä oli ratkaista tuon nuorukaisen, melkein lapsen, kohtaloa ja saattaa hänet vaaraan, kun ei voinut luvata hänelle vastalahjaksi muuta kuin ystävyyttä? Hän kysyi yhä uudelleen itseltään: mitä tehdä, minne paeta, kun sekä siellä että täällä uhkasi tuho ja häpeä?

Sielunsa ahdistuksessa hän alkoi palavasti rukoilla ja toisteli hartaasti varsinkin erästä rukousta, johon muinoin vanha eversti aina vaikeina aikoina turvautui ja joka alkoi sanoilla: "Jumala lapsukaisena pelastui Herodeksen vihan alta."

Hänen rukoillessaan alkoi tuuli kovasti puhaltaa ja puut ikkunain edessä alkoivat humista. Silloin äkkiä tytön mieleen muistuivat kotiseudun salot, missä hän oli viettänyt lapsuutensa ajat, ja kuin salamana välähti hänen päähänsä ajatus, että saloseudut ovat ainoa varma turvapaikka.

Oleńka huokasi syvään, sillä hän oli vihdoin löytänyt, mitä etsi. Juuri niin! Zielonkaan, Rogowskaan! Sinne ei vihollinen tule eikä rosvo saavu saalista etsimään. Siellä voi seudun asukaskin, jos ei ole varovainen, eksyä ja harhailla kuolemaansa saakka, kuinka sinne siis löytäisi vihollinen, joka ei tunne tietä! Siellä suojelevat häntä Domaszewiczit ja Stakjanit, ja jos heitä ei siellä ole, vaan kaikki ovat lähteneet herra Wolodyjowskin mukaan, niin noiden metsien kautta pääsee muihin vojevodakuntiin ja voi etsiä rauhaa muissa saloissa.

Muistaessaan Wolodyjowskin Oleńka ilostui. Sellainen pitäisi holhoojan olla! Siinä on oikea sotilas, jonka sapeli turvaa sekä Kmiciceiltä että Radziwilleilta. Hän muisti nyt, että Wolodyjowski aikoinaan oli neuvonut häntä etsimään turvaa Bialowiezen korvesta.

Oikein hän oli puhunut! Rogowska ja Zielonka ovat liian lähellä Radziwilleja, mutta Bialowiezen luona on juuri tuo Sapieha, joka äsken oli poistanut elävien joukosta mitä peloittavimman Radziwillin.

Siis Bialowiezeen vaikka jo tänään, huomenna!… Kunhan miekankantaja vain tulee takaisin, niin ei viivytellä.

Hänet kätkevät suojaansa salot ja sitten myöhemmin myrskyn mentyä ohi — luostari. Vain siellä on todellinen rauha, vain siellä voi unhottaa kaikki ihmiset, kaikki murheet…

TOINEN LUKU.

Miekankantaja palasi muutamaa päivää myöhemmin. Vaikka hänellä oli Boguslawin antama suojeluskirje, niin hän ei päässyt perille asti, eikä itse Billewiczeen maksanut vaivaa mennäkään, sillä sitä ei enää ollut olemassa. Linna, rakennukset, kylä, kaikki oli palanut poroksi viime taistelussa. Väki oli metsissä tahi oli liittynyt aseellisiin joukkoihin. Rikkaan kylän paikalla ei ollut enää muuta kuin maata ja vettä.

Heti, kun miekankantaja oli tullut, vei Oleńka hänet huoneeseensa ja kertoi hänelle kaikki, mitä Hassling-Ketling oli ilmoittanut.

Vanha aatelismies kauhistui. Hänellä ei ollut lapsia, ja hän rakasti
Oleńkaa kuin omaa tytärtään. Vähään aikaan hän ei tehnyt muuta kuin
puristeli sapelinsa kahvaa ja toisteli: "Iske, jos olet kunnon mies!"
Viimein hän alkoi puhua tukkaansa repien:

— Mea culpa, mea maxima culpa! Minulle itsellenikin nousi mieleen, ja moni kuiskuttelikin, että tuo riivattu on iskenyt sinuun silmänsä, mutta minä en sanonut mitään, vieläpä kopeilin ja ajattelin: "Menköön vain naimisiin! Olemme sukua Gosiewskeille ja Tiesenhauseneille, miksi emme voisi olla Radziwilleillekin?" Tuon ylpeyteni vuoksi on Jumala minua rangaissut… Hyvänpä sukulaisuuden tuo petturi suunnitteli! Vai sillä tavoin hän tahtoi olla meille sukua, hitto vieköön!… Mutta maltahan! Vielä jaksaa tämä käsi ja tämä miekka heilua!

Ja hän alkoi selittää pakosuunnitelmaansa. Miekankantaja tyyntyi jonkin verran, kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi viimein:

— Minä kokoan joukon ja rupeamme ahdistelemaan ruotsalaisia niinkuin muutkin ahdistelevat, niinkuin Kmicic muinoin ahdisteli Chowańskia. Turvallisempaa on metsässä ja kedolla kuin tämän petturin ja vääräuskoisen linnassa!

— Mitä pikemmin, sitä parempi! — jatkoi innostuen miekankantaja. — Miehiä kyllä kertyy. Minun asuinpaikkani on poltettu, mutta se on pieni asia, toisista kylistä tulee talonpoikia. Kaikki Billewiczit yhtyvät meihin. Näytetäänpä herralle sukulaisuutta! Näytetäänpä, mitä siitä seuraa, kun tahtoo loukata Billewiczien kunniaa!… Sinä olet Radziwill! Mitäpä siitä! Billewiczien suvussa ei ole hetmaneja, mutta ei myöskään pettureita. Katsotaanpa, ketä koko Samogitia seuraa!

— Sinut sijoitamme Bialowiezeen, mutta itse tulemme takaisin! Juuri niin! Hän saa katua tätä häväistystä, sillä se kohdistuu koko aatelistoon. Infamis se, joka ei ole puolellamme, infamis se, joka ei välähdytä sapelia petturin silmien edessä! Kuningas, valtiopäivät, koko Puola on puolellamme!

Ja niin alkoi vanha veri kuohahdella, että Oleńkan täytyi ruveta miestä rauhoittelemaan. Tytöllä oli häneen suuri vaikutusvalta, ja hän sai hänet tyyntymään selittämällä, että heidän onnistuakseen täytyi toimia erittäin salaisesti eikä antaa ruhtinaan saada vihiä heidän aikeistaan.

Laadittiin sellainen suunnitelma, että, miekankantaja lähettäisi ensin luotettavan rengin viemään kirjeitä kaikille voudeille, jotta nämä heti kokoaisivat ja asestaisivat kaikki hänen ja muiden Billewiczien kyläin talonpojat. Sitten olisi kuuden luotettavan palvelijan lähdettävä Billewiczeen muka noutamaan rahoja ja hopeaa sisältäviä, kätkössä olevia ruukkuja, mutta jäätäväkin Girlakolin metsään ja odotettava siellä isäntäväkeään varattuaan hevoset ja muonaa. Miekankantaja ja neiti Billewicz lähtisivät Taurogista reellä kahden palvelijan kanssa muka vain lähellä olevaan Kuczukin taloon, jossa he toisinaan olivat olleet yötäkin, minkä vuoksi heidän lähtönsä ei pariin kolmeen päivään herättäisi huomiota. Mutta he nousisivatkin ratsujen selkään ja poistuisivat hyvää vauhtia ja olisivat pian aseellisen joukon keskuudessa salojen suojassa. Onnistumisen toiveita vahvisti sekin, että ruhtinas Boguslaw oli poissa.

Miekankantaja ryhtyi sangen toimeliaasti valmistuksiin. Jo seuraavana päivänä lähti renkipoika viemään kirjeitä. Kolmantena päivänä miekankantaja puhui Patersonille laajasti maahan kaivetuista rahoistaan, joita hänen kertomansa mukaan oli yli sata tuhatta ja jotka olisi siirrettävä Taurogiin parempaan turvaan. Paterson uskoi muitta mutkitta, koska miekankantajaa yleensä pidettiin sangen varakkaana, jota hän olikin.

— Tuotakoon ne ensi tilassa! — sanoi skotlantilainen. — Jos tarvitaan, niin annan siihen sotamiehiäkin käytettäväksi.

— Mitä harvemmat tietävät rahaa kuljetettavan, sitä parempi, — sanoi miekankantaja. — Palvelijani ovat luotettavia, ja ruukut käsken peittämään hampulla, sillä sitä viedään usein meidän seuduiltamme Preussiin, tahi panen peitteeksi kimpiä; niitä ei kenenkään mieli tee.

— Mieluummin kimpiä, — sanoi Paterson, — sillä hampun läpi voi pistää sapelin tahi keihään tutkimistarkoituksessa. Rahat voitte parhaiten antaa ruhtinaan huostaan kuittia vastaan. Tiedän hänen olevan rahan tarpeessa, kun saatavien periminen käy hitaasti.

Siihen keskustelu päättyi, ja kaikki näytti sujuvan hyvin. Palvelijat lähtivät heti matkaan, ja miekankantajan piti lähteä yhdessä Oleńkan kanssa seuraavana päivänä.

Mutta illalla tuli äkkiä Boguslaw kotiin mukanaan kaksi rykmenttiä preussilaista ratsuväkeä. Hänen asiansa eivät mahtaneet olla loistavalla kannalla, sillä hän oli vihainen ja tuskastunut.

Vielä samana päivänä hän piti neuvottelukokouksen, johon ottivat osaa vaaliruhtinaan valtuutettu, kreivi Seidewitz, Paterson, Sakowicz ja ratsuväen eversti Kyritz. Neuvottelua kesti kello kolmeen asti yöllä, ja kysymyksessä oli retki Podlasieen Sapiehaa vastaan.

— Vaaliruhtinas ja Ruotsin kuningas ovat antaneet minulle lisäväkeä, — sanoi ruhtinas. — On vain kaksi mahdollisuutta: joko tapaamme Sapiehan vielä Podlasiessa, ja siinä tapauksessa meidän on hänet voitettava, tahi emme tapaa häntä siellä, jolloin valtaamme Podlasien kohtaamatta vastarintaa. Kaikkeen tarvitaan kuitenkin rahaa, mutta sitä en saanut vaaliruhtinaalta enkä Ruotsin kuninkaalta, sillä heillä ei ole itselläänkään.

— Keneltä sitten rahaa saadaan, jos ei teidän korkeudeltanne! — sanoi kreivi Seidewitz. — Koko maailma puhuu Radziwillien loppumattomista rikkauksista.

— Herra Seidewitz! — vastasi tähän Boguslaw. — Jos saisin viipymättä minulle tulevat saatavat, niin varmasti minulla olisi rahaa enemmän kuin viidellä teidän saksalaisella ruhtinaallanne yhteensä. Mutta maassa on sota, saatavien periminen on vaikeata, tahi ne joutuvat kapinoitsijain käsiin.

— Olen onnellinen voidessani antaa teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne hyvän neuvon, — sanoi Paterson.

— Neuvoni on rahan arvoinen. Eilen juuri puhui minulle herra Billewicz, että hänellä on melkoisia rahasummia maahan kätkettyinä kotitilallaan ja että hän tahtoo ne siirtää turvallisempaan paikkaan ja voi antaa teidän korkeutenne huostaan kuittia vastaan.

— Sehän tulee kuin taivaasta! — huudahti Boguslaw. — Paljonko hänellä on?

— Yli satatuhatta ja sen lisäksi hopeata ja kalleuksia, joita kenties on saman verran.

— Hopeata ja kalleuksia ei aateli halua ottaa käteisen rahan asemesta, mutta sen voi siihen pakottaa. Kiitos, Paterson, tämä tuli oikeaan aikaan! Puhunpa huomenna Billewiczin kanssa.

— Siinä tapauksessa on minun huomautettava asiasta hänelle, sillä hän aikoo mennä huomenna neidin kanssa Gawnaan Kuczikien luo.

— Niiden turvaksi voi lähettää kokonaisen rykmentin. Puhumme siitä aikanaan. Tämä sattui todella sopivasti! Olisipa samalla lystikästäkin, jos irroittaisimme Podlasien valtakunnasta tuon kuningasmielisen isänmaanystävän rahoilla!

Näin sanoen ruhtinas lopetti neuvottelukokouksen, sillä hänen oli vielä mentävä kamaripalvelijani käsiteltäväksi, joiden tehtävänä oli joka päivä ennen maatamenoa kylvettämisellä, voiteilla ja erinäisillä keinoilla, jotka tunnettiin vain ulkomailla, säilyttää hänen harvinainen kauneutensa. Käsittely kesti tavallisesti tunnin, toisinaan kaksikin.

Varhain seuraavana aamuna Paterson pidätti miekankantajan ja Oleńkan lähtemästä ilmoittamalla heille, että ruhtinas halusi heitä tavata. Matka piti lykätä, mutta he eivät tulleet levottomiksi, sillä Paterson kertoi, mistä oli kysymys.

Tuntia myöhemmin ruhtinas tuli. Vaikka herra Tomasz ja Oleńka olivat päättäneet ottaa hänet vastaan aivan samoin kuin ennenkin ja luonnollisella tavalla, eivät he siinä kuitenkaan onnistuneet.

Neidin kasvojen ilme muuttui, ja miekankantajan päähän tulvahti veri, kun hän näki nuoren ruhtinaan. Vähän aikaa kumpikin oli ymmällä ja hämillään ja koetti turhaan tyyntyä.

Ruhtinas huomasi heti, että vastaanotto ei ollut aivan samanlainen kuin ennen ja että hänen saapumisensa oli vähemmän mieluisa kuin tavallisesti. Hän ajatteli heti, että nämä kaksi kuningasmielistä varmaankin olivat kuulleet hänen suhteistaan ruotsalaisiin ja että tuo kylmyys johtui siitä.

Hän päätti heittää heille pölyä silmiin ja lausui tavanmukaisten tervehdysten jälkeen:

— Olette, herra miekankantaja, varmaankin jo kuullut, mikä onnettomuus minua on kohdannut?

— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne tahtoo puhua ruhtinas vojevodan kuolemasta? — vastasi miekankantaja.

— En vain kuolemasta. Se on hirveän kova isku, mutta minä olen jo tyytynyt Jumalan tahtoon. Mutta minua on kohdannut uusi onnettomuus. Minun täytyy käydä kansalaissotaa, ja sellainen on katkeraa jokaiselle isänmaata rakastavalle kansalaiselle.

— Työlläni, vaivannäölläni ja kustannuksilla, jotka vain Jumala tietää, olin jo saada rauhan syntymään. Oli enää kysymys vain sopimusten allekirjoittamisesta. Ruotsalaisten oli määrä poistua Puolasta vaatimatta mitään hyvitystä paitsi kuninkaan ja säätyjen lupausta, että Jan Kasimirin kuoltua Carolus valitaan Puolan kuninkaaksi. Niin suuri ja mahtava soturi olisi Puolan pelastus. Lisäksi vielä hänen olisi ollut jo nyt jätettävä meille apujoukkoja sodankäyntiin Ukrainaa ja Moskovaa vastaan. Valtakuntamme alue olisi laajentunut. Mutta tämä ei sopinut herra Sapiehan tuumiin, sillä hän ei olisi silloin voinut kukistaa Radziwilleja. Kaikki olivat jo hyväksyneet tuon sopimuksen, hän yksin vastustaa sitä ase kädessä. Hänelle ei isänmaa merkitse mitään, kunhan vain saa tavoitella yksityistä etuaan. Asiat ovat nyt niin pitkällä, että täytyy ryhtyä aseelliseen toimintaan häntä vastaan, ja minä olen Jan Kasimirin ja Kaarle Kustaan salaisen sopimuksen perusteella saanut sen tehtäväkseni. Semmoinen on asia! En ole koskaan vetäytynyt pois palveluksesta enkä vetäydy nytkään, vaikka moni tuomitsee minua väärin ja luulee minun vain kostaakseni käyvän sotaa serkkuni murhaajaa vastaan.

— Ken tuntee niin hyvin teidän ruhtinaallisen korkeutenne kuin me, se ei erehdy, vaan ymmärtää aina teidän korkeutenne todelliset tarkoitusperät.

Ihastuneena oman vastauksensa oveluuteen miekankantaja iski silmää
Oleńkalle.

Se koski häneen kipeästi, vaikka hänen kasvonsa eivät ilmaisseetkaan vihastusta. Hän oli ollut aivan vilpittömästi vakuutettu siitä, että kukaan ei uskalla olla uskomatta Radziwilleja silloinkaan, kun nämä katsovat sopivaksi valehdella.

— Paterson kertoi minulle, — sanoi ruhtinas, — että te tahdotte antaa minulle rahanne kuittia vastaan. Otan ne mielelläni vastaan, sillä käteinen raha on minulle nyt tarpeen.

— Suokaa anteeksi, että noin ihanan olennon läsnäollessa puhumme näin runottomista asioista. Ajat ovat semmoiset, että ihailulle ja ihastelulle ei aina voi suoda niille tulevaa sijaa.

Oleńka loi silmänsä alas ja tarttuen sormiensa päillä hameeseensa teki asianmukaisen niiauksen vastaamatta mitään.

Miekankantaja oli tällä välin jo ennättänyt laatia päässään suunnitelman, joka oli varsin kömpelö, mutta jota hän itse piti erinomaisen älykkäänä.

— Minusta on mieluisaa olla avuksi teidän korkeudellenne. Patersonille en voinut sanoa kaikkea. Juttu on semmoinen, että kultarahojakin on ruukullinen eri paikkaan kaivettuina, jotta pahimmassa tapauksessa ei koko omaisuus menisi. Sitäpaitsi on vielä muiden Billewiczien rahoja, mutta ne on piilotettu minun poissa ollessani tämän neidin osoitusten mukaan, ja hän yksin voi ne kätköpaikat löytää, sillä mies, joka hänellä oli tässä työssä, on kuollut. Luvallanne lähdemme matkaan molemmat ja tuomme kaikki rahat.

— Kuinka? Paterson kertoi teidän jo lähettäneen palvelijat matkaan, ja jos he ovat lähteneet, niin he tietysti tietävät, missä rahat ovat.

— Niiden täytyy olla jossakin helposti tunnettavassa paikassa, jonka voi selittää sanoilla tahi helposti delineare paperille.

— Sanat ovat tuulta, — vastasi miekankantaja, — eivätkä palvelijat ymmärrä mitään piirroksista. Me lähdemme molemmat, sillä hyvä!

— Hyväinen aika! Tottahan te itse tunnette hyvin omat puistonne ja voitte lähteä yksin. Miksi neiti Aleksandran pitäisi vaivautua.

Boguslaw katsahti uudelleen tutkivasti häneen, istuutui mukavammin nojatuoliinsa ja koputteli kädessään olevalla kepillä saappaitaan.

— Niinkö? — sanoi hän. — Hyvä on! Siinä tapauksessa annan kaksi rykmenttiä ratsuväkeä saattamaan teitä sinne ja takaisin.

— Emme me tarvitse mitään rykmenttejä. Yksin menemme ja tulemme. Se on meidän puoltamme, ei meitä siellä vaara uhkaa.

— Vieraistani huolehtivana isäntänä minä en voi sallia, että neiti Aleksandra matkustaa ilman asestettua saattojoukkoa. Valitkaa siis itse: joko menette yksin tahi teitä seuraa vartiosto!

Miekankantaja huomasi takertuneensa omaan verkkoonsa, ja hän suuttui siitä niin, että unhottaen kaiken varovaisuuden huusi:

— Valitkaa itse, teidän korkeutenne! Joko lähdemme me kahden ilman vartiostoa tahi minä en anna rahoja!

Oleńka loi häneen rukoilevan katseen, mutta hän oli jo aivan punainen kiivastuksesta. Luonnostaan hän oli varovainen mies, jopa arkakin, ja koetti kaikesta päästä vähällä, mutta kun hänen kärsivällisyytensä loppui ja kun oli kysymyksessä Billewiczien kunnia, niin hän jonkinmoisella epätoivon rohkeudella hyppäsi vaikka kaikkein mahtavimmankin vihamiehen silmille.

Nytkin hän asetti vasemman kätensä puuskaan, puristi samalla sapeliaan ja huusi täyttä kurkkua: — Ollaanko täällä vankeja? Onko tarkoitus sortaa vapaata kansalaista? Poljetaanko perusoikeuksia?

Boguslaw nojasi hartioitaan nojatuolin selustinta vasten, katseli häntä tarkkaavaisesti, eikä hänen kasvoillaan kuvastunut mitään vihastusta, vain hänen katseensa tuli hetki hetkeltä kylmemmäksi ja kävelykeppi iski tiheämmin saappaisiin. Jos miekankantaja olisi paremmin tuntenut ruhtinaan, niin hän olisi huomannut, että oli joutumassa suureen vaaraan.

Boguslawin kanssa oli suorastaan peloittavaa olla tekemisissä, sillä ei koskaan voinut tietää, millä hetkellä tämä kohtelias ritari ja itsensä hillitsemään tottunut diplomaatti muuttui julmaksi ja hillittömäksi ylimykseksi, joka yhtä julmasti kuin itämaiden yksinvaltiaat kukisti kaiken vastarinnan. Hieno sivistys, Euroopan huomattavimmissa hoveissa opittu käytöstapa, ihmisten parissa saavutettu tyyni ja hieno esiintyminen olivat kuin kauniita, suuria kukkia, joiden takana piileksi tiikeri.

Mutta miekankantaja ei sitä tietänyt, vaan huusi vihastuksensa sokaisemana edelleen:

— Älkää teeskennelkö enää, teidän korkeutenne, sillä teidät tunnetaan!… Ei Ruotsin kuningas eikä vaaliruhtinas, joita molempia te palvelette isänmaan vahingoksi, eikä teidän ruhtinasarvonne suojele teitä tuomioistuimen edessä, ja aatelin sapelit opettavat kyllä tapoja… senkin nulikka!

Boguslaw nousi, taittoi voimakkaissa käsissään keppinsä, heitti palaset miekankantajan jalkoihin ja sanoi peloittavana, käheällä äänellä:

— Tuossa ovat teidän tuomioistuimenne! Tuossa ovat teidän säätyoikeutenne!

Hän astui miekankantajaa kohti tarttuakseen tämän rinnuksiin ja paiskatakseen hänet seinää vasten. Mutta samassa Oleńka asettui heidän väliinsä.

Tyttö seisoi sieraimet laajentuneina, kasvot hehkuvina ja silmät säkenöivinä kuin vihastunut Minerva. Rinta kohoili kuin meren pinta, ja hän oli niin ihana seisoessaan siinä vihastuneena, että Boguslawin katsoessaan häntä valtasi voimakas intohimo.

Ruhtinaan viha lauhtui, hän tyyntyi ja katsoi vielä vähän aikaa Oleńkaan, hänen ilmeensä tuli lempeäksi, hän painoi pään rinnalleen ja sanoi:

— Antakaa anteeksi, taivaallinen neiti!… Sydämeni on niin täynnä murheita ja ikävyyttä, että en voi hillitä itseäni.

Sen sanottuaan hän poistui huoneesta. Oleńka väänteli käsiään, ja miekankantaja, joka oli tullut taas järkiinsä, repi tukkaansa huudahtaen:

Ruhtinas ei näyttäytynyt koko päivänä. Hän söi päivällistäkin omassa huoneessaan kahden kesken Sakowiczin kanssa. Hän oli kuohuissaan sydämen pohjaa myöten eikä kyennyt ajattelemaan niin selvästi kuin tavallisesti. Kuume jäyti häntä. Se oli alkua siihen ankaraan kuumetautiin, jonka kohtaukset häntä myöhemmin hirveästi vaivasivat. Mutta tällä kertaa hän katsoi tilansa johtuvan harvinaisen voimakkaasta rakkaudesta ja ajatteli, että hänen piti joko saada himonsa tyydytetyksi tahi kuolla.

— Käteni ja jalkani ovat tulessa, tulikipunoita liikkuu suonissani, suuni on kuiva. Tuhannen sarvipäätä, mitä tämä merkitsee?… Ei koskaan ennen minulle ole sattunut tällaista!…

— Teidän korkeutenne on täyteen ahdettu ennakkoluuloja aivan kuin paistettu salvokukko puuroa. Ruhtinas Puuropää!… Hahhahhah!

— Ottakaa, teidän korkeutenne, luuttu ja menkää soittamaan tytön ikkunain alle. Kenties näette ikkunassa… miekankantajan nyrkin. Hyi hitto! Semmoistako on Boguslaw Radziwillin rohkeus?

— Hyvä! Huomaan, että teidän korkeutenne alkaa puhella itsekseen ja lausua itselleen totuuden päin silmiä. Rohkeammin vain, ei pidä antaa korkean arvon peloittaa itseään!

— Katsokaahan, Sakowicz, jos Kastorini heittäytyy kovin tuttavalliseksi, niin potkaisen sitä kuonoon! Teille voi kyllä käydä huonomminkin!

Sakowicz hyppäsi pystyyn yhtä raivostuneen näköisenä kuin aikaisemmin miekankantaja ja alkoi, erinomainen matkija kun oli, huutaa äänellä, joka hämmästyttävästi muistutti miekankantajan ääntä:

— Ollaanko täällä vankeja? Tahdotaan sortaa vapaata kansalaista, polkea perusoikeuksia?

— Riittää jo, — sanoi ruhtinas kuumeisesti. — Siellä suojeli tyttö omalla ruumiillaan tuota vanhaa aasia, mutta täällä ei ole ketään, joka suojelisi teitä.

— Sen teenkin! Mutta tässä on jotakin noituutta. Joko hän on taikonut minut tahi muuten ovat asianhaarat muodostuneet sellaisiksi, että minä suorastaan en voi hallita järkeäni… Kunpa olisitte nähnyt, miltä hän näytti suojellessaan tuota ukon rahjusta!… Mutta tehän olette tomppeli!… Katsokaa, miten käteni ovat tuliset! Rakastaa semmoista, pitää semmoinen omanaan, saada semmoisen kanssa…

— Niin, niin! Niin on oleva, muuten intohimoni vuoksi räjähdän kappaleiksi kuin kranaatti! Herra Jumala, kuinka on laitani!… Menenkö minä naimisiin vai mitä, piru soikoon?

— Minä ajattelen mitä tahdon ja teen mitä tahdon, vaikka kokonainen rykmentti Sakowiczeja koko päivän huutaisi korvaani: "Sitä ei teidän ruhtinaallisen korkeutenne pidä ajatellakaan!"

— Minäpä noudatan! Vieköön piru kaikki unet, kaikki Billewiczit, koko Liettuan ja sen tuomioistuimet ja Jan Kasimirin kaupan päällisiksi! Muuten en saa mitään aikaan… Riittää! Tässä on suuri asia kysymyksessä. Ja minä, tomppeli, olen tähän asti horjunut puoleen ja toiseen! Pelkäsin unia, Billewiczejä, oikeusjuttuja, aatelin mielipidettä, Jan Kasimirin menestystä. Sanokaa minulle, että olen tomppeli! Kuuletteko? Minä käsken teitä nimittämään itseäni tomppeliksi!

— Mutta minä en tottele, sillä nyt näen edessäni todellisen Radziwillin. Mutta sairas te varmaankin olette, teidän korkeutenne, sillä noin kiihtyneenä en ole teitä koskaan nähnyt. Kaikki selviää vielä kyllä.

— Nyt tiedän, teidän korkeutenne! — sanoi hän. — Olen kuullut tämänkaltaisen tapauksen sattuneen Preussissa…

Mutta Sakowicz ei vastannut pitkään aikaan mitään. Viimein hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän sanoi:

— Kiittäkää onneanne, teidän korkeutenne, siitä, että se on antanut ystäväksenne Sakowiczin!

— Tilsitissä on muuan Plaska, vai mikä hän lienee, joka aikoinaan oli pappina Noworanyssa, kääntyi sitten Lutherin uskoon, meni naimisiin ja siirtyi vaaliruhtinaan turviin ja on nykyjään kalakauppias. Aikoinaan koetti piispa Parczewski saada hänet takaisin Samogitiaan, missä häntä varmaankin olisi odottanut polttorovio, mutta vaaliruhtinas ei tahtonut luovuttaa samanuskoista.

— Mitäkö se teidän korkeuteenne kuuluu? Täytyyhän sen kuulua. Hän ompelee teidät kaksi yhteen niinkuin päällyksen ja aluksen, ymmärrättekö? Mutta kun poropeukaloa ei lasketa ammattilaisiin kuuluvaksi, niin hänen ompeluksensa voi helposti purkaa, ymmärrättehän. Tätä ompelua eivät asianomaiset ammattimiehet tunnusta päteväksi, ja senpä vuoksi ei siitä nouse huutoa eikä hölyä. Mestarilta voi sitten vääntää niskat nurin, ja teidän korkeutenne on ensimmäinen lausumaan valittelunsa siitä, että olette joutunut petoksen uhriksi, ymmärrättekö? Sitten ei muuta kuin crescite et multiplicamini. Minä ensimmäisenä annan siunaukseni.

— Ymmärrän ja en, — sanoi ruhtinas. — Piru vieköön, ymmärrän täydelleen! Sakowicz, lienette syntynyt maailmaan hampaat suussa. Hirsipuussa te päätätte päivänne, ei ole muuta mahdollisuutta… Oi, herra staarosta! Niin kauan kuin minä elän, ei hiuskarvakaan putoa päästänne eikä palkinto jää tulematta… kyllä minä…

— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne! Te pyydätte juhlallisesti neiti Billewiczin kättä häneltä itseltään ja miekankantajalta. Jos nämä vastaavat kieltävästi, niin käskekää nylkeä minulta nahka, tehkää siitä rensselit sandaaleihinne ja menkää katuvaisena pyhiinvaellusmatkalle… Roomaan. Teidän on vain sanottava miekankantajalle ja neidille, että vaaliruhtinaan ja Ruotsin kuninkaan takia, jotka tahtovat naittaa teille Bipontin ruhtinattaren, avioliitto on pidettävä salassa rauhan tuloon asti. Avioehdot voitte muuten laatia millaiset hyvänsä, sillä missään tapauksessa ei kumpikaan kirkko niitä tunnusta. Mitä arvelette?

Boguslaw oli vaiti vähän aikaa, ja hänen kuumeisille kasvoilleen nousi vielä toinen puna. Sitten hän sanoi:

— Minulla ei ole aikaa, kolmen päivän kuluttua minun on lähdettävä
Sapiehaa vastaan.

— Siksipä juuri! Jos olisi enemmän aikaa, niin ei voisi sopivasti selittää, miksi on niin kiire. Vain ajan niukkuus tekee ymmärrettäväksi sen, että otetaan ensimmäinen pappi, mikä käsiin saadaan. Se on reipas tyttö, ja voitte ottaa hänet retkelle mukaan. Jos Sapieha teidät voittaisi, niin te kuitenkin puoleksi olisitte voitolla.

Mutta samassa hän sai ensimmäisen kuumekohtauksensa, niin että ei kyennyt puhumaan. Hän kangistui, mutta alkoi sitten nytkähdellä kuin vedestä nostettu kala. Mutta ennenkuin pelästynyt Sakowicz ennätti hakea lääkärin, meni kohtaus jo ohi.

KOLMAS LUKU.

— Herra miekankantaja! — sanoi hän jo kynnyksellä. — Tein itseni viime kerralla syypääksi pahaan rikkomukseen, sillä kiivastuin omassa talossani. Mea culpa! Vikani on sitä suurempi, kun loukkasin miestä, joka kuuluu Radziwilleille vanhastaan ystävälliseen sukuun. Mutta nyt olen tullut pyytämään anteeksi. Palauttakoon vilpitön katumukseni välimme entiselleen. Te tunnette vanhastaan Radziwillit ja tiedätte, että me emme hevin pyydä anteeksi. Ettehän te, perheemme vanha ystävä, vetäne pois kättänne, kun ojennan teille omani?

Näin sanoen hän ojensi kätensä, ja miekankantaja, jonka sydämestä jo pahin kiivastus oli haihtunut, tarttui hänen käteensä, vaikkakin empien, ja sanoi:

— Teidän korkeutenne! Antakaa meille jälleen vapautemme, se on paras hyvitys!

— Vapauden te kyllä saatte, mutta en tiedä, halunnetteko sitä käyttää ja onko tarpeellista jättää minun taloni. Olisin iloinen, jos pitäisitte kotiani Taurogissa omananne, mutta kuunnelkaa nyt! Tiedättekö, miksi vastustin neiti Billewiczin lähtöä? Sentähden, että arvasin teidän tahtovan yksinkertaisesti paeta, mutta minä olen niin rakastunut pojantyttäreenne, että häntä nähdäkseni olisin valmis uimaan joka päivä Hellespontoksen yli niinkuin Leander teki Heron tähden…

— Herra ruhtinas! Etsikää menestystä hovinaisten parista, mutta älkää rohjetko koskettaa aatelisneitoa! Voitte pitää häntä vankina, mutta ei ole lupa häntä häväistä!

— Ei ole lupa häväistä, — vastasi ruhtinas, — mutta on lupa kumartaa vanhalle Billewiczille ja sanoa hänelle: Kuulkaa minua, isä! Antakaa minulle pojantyttärenne vaimoksi, sillä en voi elää ilman häntä!

Miekankantaja hämmästyi niin, että ei saanut sanaa suustaan, kierteli vain viiksiään ja katseli silmät selällään. Sitten hän alkoi hieroa käsin kasvojaan ja katsella vuoroin ruhtinaaseen ja vuoroin ympärilleen. Viimein hän sanoi:

— Ette nuku, hyvä ystävä, ette nuku, mutta jotta vielä paremmin tulisitte vakuutetuksi, toistan cum omnibus titulis: minä, ruhtinas Boguslaw Radziwill, Liettuan suuriruhtinaskunnan tallimestari, pyydän teiltä, Tomasz Billewicziltä, Rosienin miekankantajalta, pojantyttärenne, jahtimestarintyttären neiti Aleksandran kättä.

— Kuinka? Herran tähden? Onko teidän ruhtinaallinen korkeutenne tarpeeksi punninnut asiaa?

— Puhuuko Billewicz tuolla tavoin? Niinkö vähän arvoa annatte vanhalle suvullenne?

— Teidän korkeutenne, minä tiedän, että sukumme juuri on etsittävä vanhasta Roomasta, mutta…

— Mutta suvussanne ei ole ollut hetmaneja eikä kanslereita, — keskeytti ruhtinas. — Vähät siitä! Kun kerran aatelismies meidän valtakunnassamme voi tulla valituksi kuninkaaksi, niin hänen tiellään ei ole mitään kynnyksiä. Minä polveudun Brandenburgin prinsessasta, isäni Ostrogin ruhtinattaresta, mutta isoisäni, muistossa kuuluisa Krzysztof I, se, jonka liikanimenä oli salama, suurhetmani, kansleri ja Vilnon vojevoda, nai neiti Sobekin, eikä silti kruunu pudonnut hänen päästään, sillä neiti Sobek oli aatelia ja siis saman veroinen kuin kuka muu hyvänsä. Mutta kun isävainajani meni naimisiin vaaliruhtinaan tyttären kanssa, niin ihmeteltiin, että hän ei kylliksi pitänyt kiinni arvostaan, vaikka hänestä tuli hallitsijahuoneen sukulainen. Noin peijakkaan pöyhkeätä on aateli! No, hyvä ystävä, ettehän vain arvelle, että Sobek oli parempi kuin Billewicz?

Näin puhuen ruhtinas kutkutti tuttavallisesti miekankantajan polvea.
Aatelismies taipui kuin vaha ja vastasi:

— Jumala palkitkoon teidän ruhtinaallisen korkeutenne jalomielisyyden!… Taakka putoaa sydämeltäni! Kunpa ei olisi tuota erotusta uskonnoissa…

— Koko elämämme ajan olemme siitä kiitolliset, sillä tässä on kysymys
Jumalan siunauksesta!

— Perillisiin nähden taas, — sanoi ruhtinas hymyillen, — en tahdo kiistellä, sillä ei ole sellaista asiaa, jota en olisi valmis tekemään ihanan pojantyttärenne takia.

— Jumala ei todellakaan ole kitsastellut antaessaan hänelle kauneutta! — sanoi hän.

Boguslaw nipisti aatelismiestä käsivarresta, nojautui häneen päin ja kuiskutti hänen korvaansa:

— Äiti Billewicz ja isä Radziwill! — lisäsi miekankantaja nauttien näiden nimien yhdistämisestä. — Hihii! Kylläpä syntyy puheen porinaa yli koko Samogitian! Entä mitä sanovat vihamiehemme Siciriskit, kun Billewiczit noin kohoavat arvossa?

— Suuri Jumala, laupias Jumala, tutkimattomat ovat Sinun tiesi, mutta jos olet tuominnut Sicinskit halkeamaan kateudesta, niin tapahtukoon Sinun tahtosi!

— Eilen teidän vielä sopi, mutta nyt ei enää sovi otaksua, että tahdoin vain heittää teille pölyä silmiin, kun puhuin olevani kuninkaan ja isänmaan puolella. Toistan nyt vaitioloonne luottaen niinkuin sukulaiselle ainakin, että se, mitä puhuin rauhasta ja sen ehdoista, oli silkkaa totuutta. Teki minunkin mieleni syöksyä taistelutanterelle, ja semmoiseenhan minua luontoni vetää, mutta kun huomasin, että pelastus ei ole sitä tietä saavutettavissa, niin oli pakko turvautua toiseen keinoon. Tärkeätä olisi nyt saada sopimukset aikaan. Ruotsin kuningas on käyttänyt minua välittäjänään neuvotteluissa, ja tiedättekö minkätähden? Kas, Caroluksen toinen sisar on naimisissa De la Gardien kanssa, mutta toinen, Bipontin prinsessa, on vielä naimaton, ja hänet kuningas tahtoisi antaa minulle puolisoksi, jotta saisi sukumme liittolaisekseen ja valmiin puolueen itselleen Liettuassa. Siitä johtuu hänen suopeutensa minua kohtaan, johon myös vaaliruhtinas häntä kehoittaa.

— Minä en tietysti teidän kyyhkyläistänne vaihda mihinkään prinsessaan.
Mutta minun ei sovi suututtaa ruotsalaista petoa, ja siksi vitkastelen.
Mutta sitten, kun sopimus on saatu allekirjoitetuksi, sitten katsotaan!

— Entäpä jos ne eivät allekirjoitakaan, kun saavat kuulla, että teidän korkeutenne menee naimisiin?

— Herra miekankantaja! — sanoi ruhtinas vakavasti. — Olette syyttänyt minua epäisänmaallisuudesta… Nyt minä kansalaisena kysyn teiltä: onko minulla oikeus yksityisen onneni takia uhrata valtion onni?

— Minusta näyttää, — sanoi hän sitten, — että häät täytyy lykätä, vaikka sanotaankin, että mikä pitkistyy, se mutkistuu.

— Minun mieleni ei muutu, sillä tämä rakkaus kestää elämäni ajan, ja mitä uskollisuuteen tulee, niin siinä suhteessa ei Penelope ole minun veroiseni.

Miekankantaja alkoi entistä enemmän olla peloissaan, sillä hänellä oli aivan päinvastainen käsitys ruhtinaan uskollisuudesta, mutta ruhtinas lisäsi vielä ikäänkuin kukkuraksi kaikelle:

— Te olette oikeassa: asiat voivat mutkistua. Huomispäivästä ei kukaan voi olla varma. Minä voin sairastua, — parhaillaan on jotakin tulossa, sillä eilen sain niin ankaran taudinkohtauksen, että Sakowicz oli pulassa kanssani. Voin kuolla, kaatua retkellä Sapiehaa vastaan, ja paljonhan siellä onkin kaikenlaista tulossa.

— Mitä minä voin keksiä! — sanoi ruhtinas surullisesti. — Itsekin mielelläni tahtoisin sitoa itseni suloisilla siteillä.

— Kautta pyhän evankeliumin! Teidän pitäisi älynne vuoksi olla Liettuan kansleri! Kolmeen päivään ei toinen olisi keksinyt sitä, minkä te heti oivalsitte. Juuri niin! Antaa vihkiä ja olla sitten mitään hiiskumatta! On siinä pää! Minä lähden joka tapauksessa kahden päivän kuluttua Sapiehaa vastaan, sillä se on pakko. Siihen mennessä valmistan salaisen käytävän neidin huoneeseen ja sitten lähden matkaan. Teillä on valtiomiehen pää! Kaksi tahi kolme uskottua saa tietää salaisuuden ja olla todistajina, jotta avioliitto tulisi solmituksi kaikkia muodollisuuksia noudattaen. Sopimuskirja tehdään, myötäjäisistä annetaan takuu, ja sitten toistaiseksi — sh! ei hiiskahdusta! Hyvä ystävä, kiitän teitä sydämestäni! Tulkaa syliini ja menkää sitten lemmittyni luo! Odotan hänen vastaustaan kuin tulisilla hiilillä! Sillävälin lähetän Sakowiczin noutamaan pappia. Näkemiin!

Ruhtinas päästi hämmästyneen miekankantajan irti syleilystään ja riensi pois huoneesta.

— Jumala nähköön, — sanoi miekankantaja itsekseen päästyään hiukan tasapainoon, — annoin ilmeisesti hänelle niin hyvän neuvon, että Salomonkaan ei tarvitsisi semmoista hävetä, mutta toivoisin, että sitä ei tarvitsisi noudattaa. Salaperäistä, salaperäistä… Mutta katsoipa asiaa miten päin tahansa, näin sen täytyy mennä… Hm! Se on ainoa mahdollisuus, huomaahan sen sokeakin. Kunpa nuo hiiden ruotsalaiset paleltuisivat kuoliaiksi! Jos ei olisi noita neuvotteluja, niin olisi loistavat häät, ja koko Samogitia saapuisi niihin. Mutta nyt täytyy miehen hiipiä oman vaimonsa luo töppösissä, että kukaan ei kuulisi. Hyi hitto! Sicinskit eivät vielä lähitulevaisuudessa halkea kateudesta, mutta se heidän kohtalokseen kuitenkin vielä tulee.

— Aatelismies tanssi takajaloillaan kuin karhu, — puhui hän Sakowiczille, — mutta kyllä hän minut ikävystytti! Uh! Sen sijaan puristin häntä syleilyssäni niin, että hänen luunsa rutisivat. Ja kun sanoin häntä sedäksi, niin kylläpä oli ukolla suu messingillä. Hyi, hyi, maltahan! Kyllä sinusta teen sedän, jommoisia minulla on koko joukko eri puolilla maailmaa! Sakowicz! Minä näen jo, miten tyttö odottaa minua huoneessaan ja miten hän ottaa minut vastaan sulkien silmänsä ja pannen kätensä ristiin… Maltahan sinäkin! Suutelen silmät päästäsi!… Sakowicz, saatte elämänne ajaksi omaksenne Prudyn!… Milloin Plaska voi saapua tänne?

— Ei kestä… Ennen iltaako? Siis millä hetkellä tahansa… Kun voisi vihkiä vielä tänään, vaikkapa yöllä!… Onko teillä avioliittosopimus valmiina?

— On. Olen ollut runsaskätinen teidän ruhtinaallisen korkeutenne nimessä. Olen merkinnyt neidille myötäjäisiksi Birzen. Enkö sanonutkin teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne, että he kyllä suostuvat?

— Ukko ei tehnyt ollenkaan vaikeuksia.. Olen utelias kuulemaan, mitä tyttö sanoo… Kumma, kun ei äijää vielä kuulu!

— He ovat langenneet toistensa kaulaan, itkevät liikutuksesta ja siunaavat teidän ruhtinaallista korkeuttanne ihaillen hyvyyttänne ja kauneuttanne.

— Tokkopa sentään kauneuttani? Olen surkean näköinen. Tunnen olevani sairas ja pelkään eilisen kohtauksen uudistuvan.

— Silmänalukset ovat siniset, ja tuo poropeukalo Fouret on laittanut tänään kulmakarvoistani kierot. Katsokaa, eivätkö ne olekin aivan kierot? Annan vääntää hänen sormensa muskettien hanoiksi ja otan apinan kamaripalvelijakseni! Miksi ei miekankantajaa kuulu?… Tahtoisin jo päästä tytön luo. Kai hän antaa suudella jo ennen vihkimistä… suudella… päästä makuun! Kuinka pian tänään tulikaan pimeä! Kunhan Plaska ei eksyisi…

He vaikenivat hetkeksi ja alkoivat molemmat nauraa, mutta heidän hohotuksensa kaikui omituisen kolkolta pimeässä huoneessa. Ilta pimeni yhä.

Ruhtinas alkoi astua edestakaisin huoneessa kolahdutellen keppiä, johon hän raskaasti nojasi, sillä viime taudinkohtauksen jälkeen olivat hänen jalkansa vielä heikot.

Poikaset toivat huoneeseen monihaaraisia kynttilänjalkoja kynttilöineen ja poistuivat, mutta ilmavirta sai kynttiläin liekit lepattamaan, niin että ne pitkään aikaan eivät voineet palaa suorina, vaan valuttivat runsaasti vahaa.

— Katsokaa, miten kynttilät palavat! — sanoi ruhtinas. — Mitä se ennustaa?

— Hölmö! — sanoi Boguslaw ärtyisästi. — Valitsittepa sopivan ajan puhuaksenne hengistä!

Kuului askelten ääniä, ja huoneeseen tuli miekankantaja sekä neiti Kulwiec. Ruhtinas astui kiireesti heitä vastaan. Sakowicz nousi seisomaan.

— Teidän korkeutenne! Pojantyttäreni sanoo, että eversti Billewiczin testamentti kieltää häntä määräämästä kohtalostaan, mutta vaikka se ei kieltäisikään, niin hän ei tulisi teidän ruhtinaallisen korkeutenne puolisoksi, koska ei teitä rakasta.

— Tuosta testamentista kyllä minäkin tiesin, — sanoi miekankantaja, — mutta en alussa käsittänyt niin, että se olisi voittamaton impedimentum.

— Minä välitän vähät teidän aatelistestamenteistanne! — sanoi ruhtinas.
— Syljen teidän aatelistestamenteillenne! Ymmärrättekö?

— Mutta me välitämme! — sanoi herra Tomasz loukkaantuneena. —
Testamentin mukaan tyttö saa joko mennä luostariin tahi puolisoksi
Kmicicille.

— Kenelle, sinä viheliäinen? Kmicicille!… Kyllä minä näytän teille
Kmicicin!

Miekankantaja tarttui raivostuneena miekkansa kahvaan, mutta Boguslaw iski häntä rintaan niin, että mies kiljahtaen kaatui maahan. Sitten ruhtinas potkaisi kaatuneen tieltään ja syöksyi avopäin ulos huoneesta.

Mutta Sakowicz tarttui hänen käsivarteensa, asetti tikarin hänen rintaansa vastaan ja sanoi.

— Hiljaa, kullanmuru, hiljaa, armas kyyhkyläiseni, muuten katkaisen sinulta sulokaulan kuin ontuvalta kanalta! Istu täällä rauhallisesti äläkä mene yläkerrokseen, sillä siellä vietetään sinun sisarentyttäresi häitä!

Mutta neiti Kulwiecin suonissa virtaili ritariverta. Heti kun hän kuuli
Sakowiczin sanat, hänen pelkonsa muuttui epätoivoksi ja vihastukseksi.

— Roisto! Rosvo! Hulttio! — huusi hän. — Teurasta minut, sillä minä huudan tämän yli koko valtakunnan! Veljeni on surmattu, omaiseni häväisty, en tahdo minäkään elää! Iske, roisto, surmaa! Ihmiset hoi, tulkaa! Katsokaa!…

Enempää hän ei saanut sanotuksi, sillä Sakowicz pani ison kätensä hänen suulleen.

— Hiljaa! — sanoi hän. — En minä sinua surmaa. Miksi rupeaisin antamaan pirulle sitä, mikä muutenkin on hänen? Mutta että et kirkuisi kuin riikinkukko, sidon ihanat huulesi sinun omaan liinaasi ja otan itse luutun ja soitan sinulle lemmenlaulun. Et voi olla lempimättä minua!

Näin sanoen hän taitavasti kuin rosvo kietoi neiti Kulwiecin pään huiviin, sitoi silmänräpäyksessä vyöllä hänen kätensä ja jalkansa ja paiskasi hänet sohvalle.

Sitten hän istuutui hänen luokseen mukavaan asentoon ja kysyi niin tyynesti kuin olisi aloittanut aivan tavallisen keskustelun:

— Mitä te ajattelette? Luulenpa, että myös Boguslaw helposti suorittaa asiansa?

Samassa hän hypähti pystyyn, sillä ovi aukeni nopeasti ja huoneeseen tuli neiti Aleksandra.

Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin liitu, hiukset hiukan epäjärjestyksessä, kulmakarvat rypyssä ja silmät säkenöivät.

Nähdessään maassa makaavan miekankantajan hän kumartui tämän puoleen ja alkoi käsillään sivellä hänen päätään ja rintaansa.

Miekankantaja huokasi syvään, avasi silmänsä, kohottautui puoleksi ja alkoi katsella ympärilleen kuin unesta heräävä. Viimein hän kätensä varassa koetti nousta, mikä vähän ajan kuluttua neidin avulla onnistuikin. Huojuen hän kulki nojatuolin luoja vaipui siihen.

— Käsken päästämään hänet siteistä! Hänen äänensä oli niin käskevä, että Sakowicz ei vastannut sanaakaan, aivan kuin käskijänä olisi ollut itse ruhtinatar Radziwill, vaan alkoi päästää siteistä pökertynyttä neiti Kulwiecia.

— Ja nyt, — sanoi tyttö, — menkää herranne luo! Hän makaa tuolla yläkerroksessa.

NELJÄS LUKU

Sakowicz ei kahteen päivään poistunut ruhtinaan vuoteen äärestä, sillä toinen taudinkohtaus oli ankarampi kuin ensimmäinen. Radziwillin hampaat olivat niin lujasti yhteen puristuneet, että ne täytyi vääntää tikarilla erilleen, jotta voitiin kaataa lääkettä suuhun. Sen jälkeen hän tuli tajuihinsa, mutta vapisi ja heittelehti vuoteellaan ja ojentautui kuin kuolettavasti haavoitettu peto. Kun tämä tila meni ohi, seurasi tavaton raukeus. Koko yön hän tuijotti kattoon mitään puhumatta. Aamulla hän unilääkkeitä saatuaan vaipui sikeään uneen, josta heräsi puolenpäivän aikaan kovasti hikoillen.

— On vaaliruhtinaalta ja Stenbockilta. Ne ovat tuolla pöydällä, mutta niiden lukeminen on lykättävä tuonnemmaksi, koska teidän korkeutenne vielä on heikko.

— Antakaa ne heti tänne… kuuletteko! Sakowicz antoi kirjeet. Boguslaw luki ne läpi kahdesti, mietti vähän aikaa ja sanoi:

Sakowicz vaikeni, ja jonkin aikaa kesti hiljaisuutta, jossa vain kuului danzigilaisen kellon tikutus.

— Neuvo oli typerä ja suunnitelma tyhmä, — sanoi ruhtinas äkkiä. —
Minäkin olin tyhmä, kun kuuntelin teitä.

— Tiesin kyllä, että jos asia ei onnistu, niin minä saan syyn niskoilleni, — vastasi Sakowicz.

— Neuvo oli hyvä, mutta jos niillä on jokin piru suojelijanaan, joka heidät auttaa kaikesta selviytymään, niin en minä siitä ole vastuussa.

— Tunnen, tunnen! Minäkin olen usein ajatellut, että tässä on noituutta. Eilisestä lähtien olen varma asiasta. Lausuitte juuri minun oman ajatukseni, ja sentähden kysyin, onko se todellakin luulonne. Mutta kuka heistä voi olla yhteydessä pahan hengen kanssa?… Ei ainakaan tyttö, sillä hän on siveä… eikä miekankantajakaan, sillä hän on liian tyhmä…

— Varmuuden vuoksi sidoin hänet eilen, pantuani sitä ennen tikarini hänen kurkulleen ja… voitteko kuvitella, teidän korkeutenne… kun tänään katsoin tikarin terää, oli se kuin tulessa sulatettu.

— Viskasin tikarin kaivoon, vaikka sen kahvassa oli kallis turkoosi. En tahtonut sitä enää koskettaa.

— Minä kerron nyt, mitä minulle eilen tapahtui… Riensin tytön luo kuin mielipuoli. En muista, mitä puhuin… sen vain tiedän, että tyttö huudahti: "Mieluummin syöksyn tuleen!" Tiedätte, että siellä on hyvin suuri takka. Hän hyppäsi siihen. Minä hänen jäljessään, sain hänet osittain vedetyksi pois tulesta. Hänen vaatteensa olivat jo tulessa. Minun piti sammuttaa ja samalla pidellä häntä kiinni. Silloin tunsin taudinkohtauksen tulevan, hampaani kiristyivät, oli kuin joku olisi kuristanut kurkusta. Sitten näyttivät kipinät, jotka lentelivät ympärillämme, muuttuvan mehiläisiksi ja surisevan kuin mehiläiset…

— En muista mitään, olin vain pelon vallassa ja ikäänkuin putoamassa pohjattomaan kaivoon. Se oli kamalaa! Vieläkin sitä muistaessani hiukset nousevat pystyyn. Eikä se vain ollut kauhua, vaan… kuinka sanoisin… ääretöntä tyhjyyttä ja kaihoa ja käsittämätöntä raukenemista… Onneksi auttoivat taivaalliset voimat minua, muuten en nyt puhelisi kanssanne.

— Teidän ruhtinaallisella korkeudellanne oli taudinkohtaus, ja silloin näkee kaikenlaisia harhanäkyjä. Varmuuden vuoksi voisi kuitenkin hakkauttaa jokeen avannon ja uittaa tuota akkaa.

— Hitto hänestä! Huomennahan lähdemme matkaan, sitten tulee kevät, yöt lyhenevät ja pahat henget kaikkoavat.

— Jos huomenna lähdetään, niin on parasta, että teidän ruhtinaallinen korkeutenne ei enää välitä tuosta tytöstä.

— Tuo aatelismies tunnusti omistavansa paljon rahoja, jotka on kaivettu maahan Billewiczissä. Jos päästän heidät, ottavat he rahat ja piiloutuvat metsiin. Tahdon pidättää heidät täällä ja ottaa rahat pakko-otolla… Nyt on sota, ja se on luvallista. Muutenhan hän itsekin niitä tarjosi. Annan kaivaa joka kohdasta Billewiczien puistoja, kyllä rahat löytyvät. Kun miekankantaja istuu täällä, niin hän ei pääse huutamaan yli Liettuan, että häneltä on ryöstetty rahat. Minä vihastun ajatellessani, miten paljon rahaa olen tuhlannut noihin huveihin ja turnajaisiin, ja aivan hyödyttömästi.

— Minua on tuo tyttö jo kauan harmittanut. Sanonpa teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne, että kun hän eilen tuli ja sanoi minulle kuin kaikkein alhaisimmalle rengille: "Mene, palvelija, yläkertaan, siellä makaa sinun herrasi!" — niin olin vähältä vääntää häneltä niskat nurin, sillä ajattelin, että hän itse oli pistänyt teidän ruhtinaallista korkeuttanne veitsellä tahi ampunut pistolilla.

— Niin varmasti kuin Jumala on taivaassa. Onko sotajoukot lähetetty käskyni mukaisesti?

— Ratsumiehet ovat jo menneet Kiejdanyyn, josta heidän on riennettävä Kovnoon ja odotettava siellä… Puolalaiset rykmenttimme ovat vielä täällä, en saanut vielä järjestetyksi heidän lähtöään. Glowbicz lähtee mukanamme, Karlström ruotsalaisineen kulkee etujoukkona. Hänelle olen antanut määräyksen, että matkalla ei saa sääliä kapinoitsijoita ja varsinkaan ei talonpoikia.

— Ei! Paterson on täällä ja hoitaa Ketlingiä, joka on pahasti haavoittunut omaan miekkaansa. Jos en tietäisi, että Ketling on rohkea upseeri, luulisin hänen tahallaan haavoittaneen itseään päästäkseen ottamasta osaa retkeen.

Ruhtinas kutsutti luokseen Patersonin, ja hänen vuoteensa ääressä pidettiin neuvottelu, jonka tuloksena oli, että seuraavana päivänä lähdetään hyvissä ajoin liikkeelle ja edetään nopeasti Podlasieen.

Illalla Boguslaw tunsi itsensä jo niin hyvinvoivaksi, että otti osaa upseeriensa kemuihin ja laski siellä leikkiä myöhään yöhön kuunnellen hyvillä mielin hevosten hirnuntaa ja aseitten kalinaa, kun joukot tekivät lähtövalmistuksia.

— Aavistan, että tämä retki palauttaa minulle terveyden, — puhui hän upseereilleen. — Olen täällä neuvottelujen ja huvien keskellä homehtunut. Mutta Jumalan avulla toivon, että käteni iskuja saavat tuntea sekä liittoutuneet että ex-kardinaali.

Boguslaw katseli häntä vähän aikaa omituisin katsein, joka sai skotlantilaisen hämilleen. Sitten valaisi peloittava hymy ruhtinaan kasvot.

— Jos Sapieha on pylväs, — sanoi hän, — niin huojutan häntä niin, että koko valtakunta romahtaa hänen päälleen.

Keskustelu oli käynyt saksaksi, jonka vuoksi kaikki läsnäolevat palkkaupseerit sen täydelleen ymmärsivät ja vastasivat kuorossa:

Aamun sarastaessa lähti joukko liikkeelle, ruhtinas etunenässä. Preussilainen aateli, jota oli ollut loistavassa hovissa, alkoi lähteä kotiinsa.

Heidän kanssaan lähtivät Tilsitiin ne, jotka Taurogissa olivat olleet sodan vaaroja paossa ja joille Tilsit nyt oli turvallisempi olinpaikka. Jäljelle jäivät vain miekankantaja, neiti Kulwiec ja Oleńka, jos ei oteta lukuun Ketlingiä ja vanhaa upseeri Braunia, joka oli vähälukuisen turvajoukon päällikkönä.

Miekankantaja oli muutamia päiviä vuoteessa ja sylki verta, mutta hän ei ollut saanut mitään varsinaista vammaa, tervehtyi vähitellen ja alkoi miettiä pakoa.

Saapui kirjeentuoja Billewiczestä ja antoi Boguslawin lähettämän kirjeen. Miekankantaja ei aluksi tahtonut lukea kirjettä, mutta muutti mieltään, kun Oleńka arveli, että oli parasta tietää kaikki vihollisen aikeet.

"Rakas herra Billewicz! Concordia res parvae crescunt, discordia maximae dilabuntur! Kohtalo määräsi, että me emme eronneet niin hyvässä sovussa kuin myötätuntoni teitä ja ihanaa pojantytärtänne kohtaan olisi vaatinut, mutta syy ei ole minun, sillä tiedätte itse parhaiten, miten vilpittömät aikeeni palkittiin kiittämättömyydellä. Mitä vihapäissä tulee tehneeksi, se on ystävyyden takia jätettävä lukuunottamatta, ja siksi toivon, että te tahdotte kiivaan käytökseni antaa anteeksi sen vääryyden takia, jonka puoleltanne kärsin. Minä puolestani annan teille sydämestäni anteeksi, niinkuin kristillinen rakkaus vaatii, ja haluan saattaa välimme entiselleen. Vakuuttaakseni teidät siitä, että sydämeeni ei ole jäänyt kaunaa, olen tahtonut suostua vastaanottamaan palveluksen, jota minulle tarjositte, ja otan siis tarjoamanne rahat…"

Miekankantaja keskeytti tässä lukemisensa, iski nyrkkinsä pöytään ja huusi:

— Ennen minä kuolen kuin killinkikään minun rahalippaastani hänelle liikenee!

— Lukekaahan eteenpäin! — sanoi Oleńka. Miekankantaja nosti taas kirjeen silmiensä lähelle. "… Tämän rahasumman hakemisella en tahdo teitä vaivata enkä panna henkeänne näinä levottomina aikoina vaaraan, minkä vuoksi olen antanut määräyksen kaivaa sen maasta ja laskea."

Miekankantajan ääni loppui, ja kirje putosi hänen käsistään lattialle. Jonkin aikaa näytti siltä, kuin hän olisi menettänyt puhelahjansa, sillä hän repi vain sormillaan tukkaansa. Viimein hän huudahti:

— Taas yksi vääryys lisää, siis Jumalan rangaistus lähenee, sillä mitta on kohta täysi!

VIIDES LUKU.

Miekankantajan epätoivo oli niin suuri, että Oleńkan täytyi häntä lohduttaa ja vakuuttaa että rahoja ei vielä voi katsoa menetetyiksi sillä olihan tuo kirje kuitin veroinen, ja Radziwillilta, jolla oli niin paljon tiluksia, voi kyllä toivoa saavansa uloshaetuksi omansa.

Mutta sen sijaan oli vaikea tietää, mikä heidän kummankin kohtaloksi vielä tulisi jos Boguslaw palaisi voittajana Taurogiin. Siksi he alkoivat yhä enemmän ajatella pakoa.

Oleńkan mielestä pako oli kuitenkin lykättävä siihen asti, kunnes Hassling-Ketling tervehtyisi, sillä Braun oli juro ja epäystävällinen sotilas, joka noudatti sokeasti määräyksiä ja jota oli vaikea suostuttaa.

Tyttö tiesi varsin hyvin, että Ketling oli haavoittanut itseään saadakseen jäädä hänen läheisyyteensä, ja siksi hän uskoi Ketlingin tekevän mitä tahansa hänen hyväkseen. Hänen omantuntonsa eteen tosin nousi tuon tuostakin kysymys, onko hänellä oikeutta oman pelastuksensa vuoksi panna vaaraan toisen ihmisen menestys ja kenties henkikin, mutta vaara, joka häntä Taurogissa uhkasi, oli niin kauhea, että sen rinnalla oli Ketlingiä virkavirheestä uhkaava vaara monin verroin vähäisempi. Ketling, joka oli erinomaisen hyvä upseeri, saattoi helposti löytää paremman palveluspaikan ja samalla mahtavampia suojelijoita, kuten kuninkaan, Sapiehan tahi Czarnieckin. Samalla hän palvelisi hyvää asiaa ja voisi osoittaa kiitollisuuttaan sille maalle, missä hän maanpakolaisena oli saanut turvaa. Kuolema uhkasi häntä vain siinä tapauksessa, että hän joutuisi Boguslawin käsiin, mutta vielä ei Boguslaw ollut koko Puolan valtias.

Kun nuoren upseerin terveys tuli siinä määrin entiselleen, että hän jo saattoi hoitaa virkaansa, kutsutti Oleńka hänet luokseen.

Ketling ilmestyi hänen eteensä kalpeana ja riutuneena, mutta täynnä kunnioitusta ja ihailua.

Kyynelet nousivat Oleńkan silmiin, kun hän näki nuoren upseerin onnettomana ja kärsivänä. Hänen tervehdykseensä ja kysymykseensä, miten paraneminen edistyy, Ketling vastasi:

— Teidän täytyy jättää tämä palvelus! — sanoi tyttö katsoen häneen osaaottavasti. — Niin kelpo sydämen kuin teidän täytyy myös varmasti tietää palvelevansa kelpo isäntää ja oikeata asiaa. Milloin palvelusaikanne päättyy?

Oleńka oli vähän aikaa vaiti, mutta katsoi sitten häneen lempeästi kauniilla silmillään ja sanoi:

— Kuulkaa minua, herra ritari! Puhun teille kuin veljelle ja uskotulle: teidän pitää poistua täältä!

Sitten hän ilmoitti hänelle sekä pakoaikeensa että toiveensa saada häneltä apua. Hän alkoi esittää, että Ketling voisi kaikkialla saada työtä, mutta kelpo työtä, hänen kelpo sydämensä arvoista ja ritarin kunnian vaatimusten mukaista. Viimein hän lopetti sanomalla:

— Olen teille kiitollinen kuolinhetkeeni asti. Minä antaudun Jumalan turviin ja omistan elämäni hänen palvelemiseensa, mutta missä olettekin, kaukana tahi lähellä, sodassa tahi rauhan toimissa, minä rukoilen puolestanne, pyydän Jumalaa suomaan veljelleni ja hyväntekijälleni rauhaa ja onnea, koska minä en voi antaa hänelle muuta kuin kiitollisuuteni ja esirukoukseni.

Hänen äänensä alkoi väristä. Upseeri kuunteli hänen sanojaan kalmankalpeana, polvistui viimein, pani molemmat kädet otsalleen ja vastasi vaikerrusta muistuttavalla äänellä:

— Te annatte minulle siis kieltävän vastauksen? — kysyi hämmästyen
Oleńka.

— Suuri ja laupias Jumala! lapsuudestani asti ei vilppi koskaan ole noussut huulilleni, enkä ole itseäni häväissyt tekemällä väärää tekoa. Nuorukaisena puolustin heikoilla käsilläni kuningastani ja isänmaatani. Miksi, Jumalani, panet päälleni niin raskaan rangaistuksen ja lähetät tuskan, joka on minulle ylivoimainen!

— Neiti, te ette tiedä, mitä käsky merkitsee sotilaalle! Kuuliaisuus ei ole ainoastaan hänen velvollisuutensa, vaan hänen ylpeytensä ja kunniansa. Minua sitoo vala ja enempikin kuin vala, nimittäin ritarisanani, että en jätä palvelustani ennen määräaikaa ja että sokeasti täytän kaikki, mitä virkaani kuuluu. Olen sotilas ja aatelismies, ja Jumala auttakoon minua, että en koskaan seuraisi niiden palkkasoturien esimerkkiä, jotka rikkovat kunnian ja viran vaatimukset. En teidänkään käskystänne tahi pyynnöstänne, neiti, riko antamaani lupausta, vaikka minun on tuskallista se sanoa. Jos saisin määräyksen olla päästämättä ketään pois Taurogista ja minut pantaisiin vartioimaan porttia, ja jos te, neiti, silloin tahtoisitte vastoin määräystä siitä mennä, niin te pääsisitte menemään, mutta vain minun ruumiini yli. Te, neiti, ette tuntenut minua ja erehdyitte suhteeni. Mutta säälikää minua, ymmärtäkää, että minä en voi auttaa teitä pakoon enkä edes saa kuulla siitä, sillä määräys on täsmällinen, ja se on annettu Braunille ynnä meille viidelle tänne jääneelle upseerille. Jumalani, jos olisin aavistanut tuollaisen määräyksen tulevan, olisin mieluummin lähtenyt sotaretkelle! En voi saada teitä, neiti, vakuutetuksi, ettekä te usko, mutta Jumala näkee, että henkeni antaisin puolestanne empimättä… kunniaani en voi, en voi antaa!

Oleńka ei tahtonut voida selvitä hämmästyksestään. Hänellä ei ollut aikaa harkita, eikä hän ennättänyt huomata, miten harvinaisen jaloluontoinen henkilö hänellä oli edessään. Hän huomasi vain, että viimeinenkin pelastuksen mahdollisuus oli luisumassa hänen käsistään.

Ketling tunsi, että hänen oli aika mennä, mutta hän ei liikahtanut paikaltaan. Hänen kalpeat huulensa liikkuivat, mutta eivät saaneet lausutuksi sanaakaan.

Hän tahtoi langeta tytön jalkoihin ja pyytää anteeksi, mutta tunsi toiselta puolen, että tällä oli yllin kyllin kantamista omassa onnettomuudessaan. Viimein hän kumarsi ja poistui ääneti, mutta heti käytävään tultuaan hän repäisi siteen avoimelta haavaltaan ja kaatui tajuttomana. Tunnin kuluttua palatsin vartija löysi hänet ja toimitti hoitoon, mutta nuori upseeri sairastui pahoin eikä voinut kahteen viikkoon nousta vuoteesta.

Ketlingin mentyä Oleńka oli jonkin aikaa aivan ymmällä. Kieltävä vastaus oli hänelle täydellinen yllätys, ja siksi hän ensihetkellä, niin voimakas kuin — olikin, tunsi olevansa vain heikko nainen, ja vaikka hän toistelikin itsekseen: "Tapahtukoon Jumalan tahto!" niin vuolaat kyynelet alkoivat tulvia hänen silmistään.

Huoneeseen tuli miekankantaja ja nähtyään tytön arvasi heti, että tällä oli ikävä uutinen kerrottavana. Hän kysyi vilkkaasti:

— Hän ei vain ole auttamatta, — sanoi tyttö kiukutellen kuin pieni lapsi, — vaan sanoopa vielä estävänsäkin sen, vaikkapa henkensä uhalla.

— Surmatkoon salama nuo kaikki vääräuskoiset! — huusi miekankantaja. —
Ei ole kunnon ihmisten elämistä tämmöisinä aikoina!

Hän alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin huoneessa ja puida nyrkkiään.
Viimein hän sanoi kiristellen hampaitaan:

— Mieluummin olisin tekemisissä Vilnon vojevodan kanssa, tuhat kertaa mieluummin vaikkapa Kmicicin kanssa kuin noiden kauniiksi maalattujen lurjusten, joilla ei ole kunniaa eikä omaatuntoa!

Kun Oleńka ei vastannut mitään, vaan alkoi yhä katkerammin itkeä, tuli miekankantaja lempeämmäksi ja alkoi puhua:

— Älä itke! Kmicic tuli mieleeni vain sen vuoksi, että hän edes kykenisi vapauttamaan meidät tästä Babylonian vankeudesta. Kyllä hän näyttäisi noille kaikille Brauneille, Ketlingeille, Patersoneille ja itse Boguslawillekin! Ne ovat kaikki samanlaisia pettureita! Älä itke, ei itku mitään auta! Tässä täytyy keksiä neuvot. Koska Ketling ei tahdo auttaa hitto hänet vieköön! — niin meidän on tultava omin neuvoin toimeen. Sinulla on muka miehuullinen mieli, mutta tärkeällä hetkellä et osaa muuta kuin nyyhkyttää. Kyllä me selviydymme!

— Luulen, että on välttämätöntä, ja koska on välttämätöntä, niin on mahdollistakin, vaikkapa vaikeudet näyttäisivät millaisilta.

— Tein pahasti, kun itkin, — sanoi Oleńka. — Ryhtykäämme mahdollisimman pian miettimään!

Kyynelet olivat kokonaan kuivuneet hänen silmistään, ja kulmakarvat saivat hänen ajatellessaan entisen tarmoa ilmaisevan asentonsa.

Kauan tuumittuaan he päättivät olla ryhtymättä mihinkään, ennenkuin ensimmäiset tiedot Boguslawista saapuisivat Taurogiin. He panivat toivonsa siihen, että Jumala rankaisee isänmaanpetturia ja tunnotonta miestä. Hän saattoi kaatua, saattoi sairastua, Sapieha saattoi voittaa hänet, ja silloin syntyisi Taurogissa hämmennystä, eikä heitä vartioitaisi yhtä tarkasti kuin nyt.

He alkoivat odottaa, mutta kului kuukausi, pitkä ja ikävä aika odottaville, ennenkuin saapui ensimmäinen sanantuoja, eikä häntäkään oltu lähetetty Taurogiin, vaan Stenbockin luo Preussiin.

Ketling, joka viimeisen keskustelun jälkeen ei uskaltanut näyttäytyä
Oleńkalle, lähetti hänelle heti kirjelipun, jossa ilmoitettiin:

"Ruhtinas Boguslaw on voittanut Krzysztof Sapiehan Branskin luona.
Muutamia rykmenttejä jalka- ja ratsuväkeä on otettu vangiksi. Hän menee
Tykocinia vastaan, missä on Horotkiewicz."

Se vaikutti Oleńkaan kuin ukkosen isku. Suuri sotapäällikkö ja taitava ritari olivat hänen tyttömäisen käsityksensä mukaan sama asia. Koska hän oli nähnyt Boguslawin Taurogissa helposti saavan voiton parhaista ritareista, niin hänestä oli selvää, että Boguslaw edusti ilkeätä, mutta voittamatonta mahtia, jota vastaan muut turhaan taistelivat.

Hänessä sammui kokonaan toivo, että Boguslaw joutuisi tappiolle. Turhaan miekankantaja koetti rauhoittaa häntä ja lohdutti sillä, että ruhtinas ei ollut vielä joutunut tekemisiin vanhan herra Sapiehan kanssa, jonka kykyä todisti sekin, että kuningas äskettäin oli antanut hänelle hetmanin arvon. Oleńka ei uskonut, ei uskaltanut uskoa. — Kuka hänet voi voittaa? Kuka riittää hänelle? — vastasi hän vain.

Muutamaa päivää myöhemmin Ketling taas lähetti kirjelipun, jossa
ilmoitettiin, että Horotkiewicz oli lyöty ja Tykocin valloitettu. "Koko
Podlasie", kirjoitti hän, "on ruhtinaan vallassa, joka ei odota herra
Sapiehaa, vaan nopeasti rientää tätä vastaan".

Mutta samaan aikaan lensi kuin kevättä ennustava pääskynen sanoma toisaalta päin. Näihin lähellä meren rantaa oleviin valtakunnan osiin se tuli myöhään, mutta sen sijaan niin ihanana ja ihmeellisenä kuin legendat kristittyjen ensimmäisiltä ajoilta:

Sydänten jää suli, ja oli kuin kukat olisivat puhjenneet kevätauringon lämmittämään maahan. Częstochowo piti puolensa. Hänet itsensä, Puolan Kuningatar, nähtiin suojelemassa muuria taivaallisella viitallaan; kranaatit ryömivät hänen pyhien jalkainsa juureen kuin koirat, ruotsalaisten kädet kuivettuivat, musketit kasvoivat kiinni heidän kasvoihinsa ja he poistuivat häveten ja peläten.

Kuullessaan tämän sanoman toisilleen tuntemattomat ihmiset syleilivät toisiaan ilosta itkien. Toiset valittivat sitä, että sanoma tuli niin myöhään.

— Me olemme eläneet täällä niin kauan itkussa, — sanoivat he, — me olemme eläneet surussa ja murheessa, kun olisi pitänyt riemuita!

Sitten alkoi kuulua kohina yli koko valtakunnan Mustalta mereltä Itämereen niinkuin molempien merten aaltojen pauhu. Uskollinen ja hurskas kansa nousi puolustamaan Kuningatartaan. Kaikkiin sydämiin syttyi toivo, kaikki silmät alkoivat säihkyä. Se, mikä tähän asti oli näyttänyt peloittavalta ja voittamattomalta, pieneni silmissä.

— Kuka voittaa Boguslawin? — puhui miekankantaja tytölle. — Kuka hänelle riittää? Nyt tiedät kuka! Pyhä Neitsyt!

Boguslawista ei pitkiin aikoihin kuulunut kerrassaan mitään. Oli aivan kuin hän olisi sotajoukkoineen uponnut mereen. Taurogiin jääneet upseerit alkoivat olla levottomia sekä pitää tulevaisuuttaan epävarmana. Parempi olisi ollut mikä sanoma tahansa ruhtinaan kohtalosta kuin tämä täydellinen äänettömyys. Mutta mikään tieto ei voinut saapua perille, sillä juuri siihen aikaan hirveä Babinicz tataarilaisineen ahdisti ruhtinasta ja otti kiinni kaikki hänen sanansaattajansa.

KUUDES LUKU,

Eräänä päivänä saapui Taurogiin muutamien kymmenien sotamiesten saattamana neiti Anna Borzobohata.

Braun otti hänet sangen ystävällisesti vastaan, koska niin oli pakko tehdä, sillä niin määräsi Sakowicz kirjeessä, jonka Boguslaw itse oli allekirjoittanut ja jossa ruhtinatar Gryzelda Wisniowieckin hovineidille käskettiin osoittamaan kaikkea kunnioitusta. Neiti Anna oli reippaalla mielellä ja alkoi heti tulostaan asti heitellä Brauniin semmoisia silmäyksiä, että juro saksalaisparka kulki kuin tulisilla hiilillä. Muitakin upseereita neiti Anna alkoi komennella ja oli Taurogissa kuin kotonaan. Jo ensimmäisenä iltana hän tutustui Oleńkaan, joka tosin katseli häntä epäluuloisesti, mutta otti hänet vastaan kohteliaasti toivoen saavansa kuulla uutisia.

Anusialla ei niistä ollut puutetta. Keskustelu alkoi Częstochowosta, sillä siitä olivat Taurogin vangit halukkaimmat kuulemaan. Miekankantaja pani ihan kädet korvien taakse, että sanaakaan ei menisi häneltä hukkaan, ja väliin hän aina keskeytti Anusian kertomuksen huudahtamalla:

— Ihmettelen sitä, — sanoi Anusia viimein, — että vasta äsken olette kuulleet näistä Pyhän Neitsyen ihmeistä, sillä se on jo vanha asia, ja minä olin silloin vielä Zamośćiessa eikä herra Babinicz vielä ollut tullut minua hakemaan… Sitten alettiin kaikkialla lyödä ruotsalaisia, sekä Suur-Puolassa että meillä, ja kaikkein pahimmin heitä pieksi herra Czarniecki, jonka pelkkä nimi jo saa heidät pakenemaan.

— Ahaa! Herra Czarniecki! — huudahti miekankantaja hieroen käsiään. — Hän antaa heille pippuria! Kuulin jo Ukrainassa häntä mainittavan suureksi soturiksi.

— Jo ovat kruunun hetmanitkin ryhtyneet taistelemaan ruotsalaisia vastaan, — jatkoi Anusia, — ja liitto on tehty Tyszowcyssa ja kuningas on siihen yhtynyt ja universaaleja on annettu ja talonpojatkin ahdistelevat ruotsalaisia… ja Pyhä Neitsyt antaa siunauksensa.

Hänen puheensa oli kuin linnun liverrystä, ja se liverrys sai miekankantajan kokonaan heltymään. Vaikka hän tunsi osan noista uutisista, niin hän kuitenkin mylvähteli ilosta kuin puhvelihärkä. Oleńkan poskia pitkin virtailivat kyynelet.

Sen nähdessään Anusia, jolla oli hyvä sydän, hypähti heti Oleńkan luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:

— Älkää itkekö… Minun on teitä sääli enkä voi teitä katsella… Mitä te itkette?

Hänen äänensä oli niin vilpitön, että Oleńkan epäluuloisuus haihtui kokonaan.

— Itken ilosta, — vastasi Oleńka, — mutta murheestakin, sillä me olemme täällä raskaassa vankeudessa, emme voi hetkeäkään olla turvalliset…

— Sama on minunkin kohtaloni, — sanoi Anusia, — mutta minä en silti itke. En kiellä, että ruhtinas on petturi ja kerettiläinen, mutta hän on hieno ritari ja pitää arvossa naisia.

— Kunpa häntä helvetissä pidettäisiin samalla tavalla arvossa! — vastasi miekankantaja. — Te ette häntä vielä tunne, sillä hän ei ole ahdistellut teitä sillä tavoin kuin tätä tyttöä. Hän on oikein lurjusten lurjus, ja tuo Sakowicz on toinen! Suokoon Jumala, että herra Sapieha antaisi molemmille aika kyydin!

— Jos antaa, niin antaa… Ruhtinas Boguslaw on varsin sairas, eikä hänen sotajoukkonsa ole erikoisen suuri. Totta on, että hän eteni nopeasti ja hajoitti muutamia rykmenttejä ja, otti valtaansa Tykocinin ja minut, mutta ei hän riitä Sapiehan voimille. Voitte uskoa minua, sillä olen nähnyt molemmat sotajoukot.

— Ruhtinas Boguslawin tunnen vanhoilta ajoilta, — jatkoi Anusia. — Hän on sukua Wisniowieckeille ja Zamoyskeille. Hän kävi kerran luonamme Lubnyssa, silloin kun ruhtinas Jeremi lähti retkelle tataarilaisia vastaan. Senpä vuoksi hän nyt käskikin osoittamaan minulle kunnioitusta, sillä hän muisti, että olin talon väkeä ja ruhtinattaren suosikki. Olin silloin pieni lapsi, en tämmöinen kuin nyt. Hyvä Jumala! Kukapa silloin olisi voinut aavistaa, että hänestä tulee isänmaanpetturi! Mutta älkää olko levottomia, sillä joko hän nyt ei palaa tänne tahi me jotenkuten neuvottelemme itsemme täältä pois.

— Kuinka se olisi voinut onnistua? — vastasi miekankantaja. —
Lyöttäydyimme erääseen upseeriin, jolta luulimme saavamme apua, mutta
hän oli valmiimpi estämään kuin auttamaan. Vanhin upseereista on tuo
Braun, ja sitähän ei itse pirukaan suostuta.

— Ehkäpä minä onnistuisin, — sanoi hän. — Herra Sapiehan vain pitäisi tulla näille seuduille, jotta olisi mihin turvautua.

— Suokoon Jumala, että hän tulisi mahdollisimman pian! — lausui miekankantaja. — Hänen miestensä joukossa on paljon sukulaisiamme, tuttujamme ja ystäviämme. Siellä ovat myös entiset sotatoverini Wolodyjowski, Skrzetuski ja Zagloba.

— Minä tunnen heidät, — sanoi Anusia ihmeissään, — mutta he eivät ole herra Sapiehan armeijassa. Ah, kunpa he olisivatkin olleet siellä, varsinkin herra Wolodyjowski (sillä herra Skrzetuski on naimisissa), niin en minä olisi täällä, sillä hän ei olisi antanut saartaa itseään niinkuin herra Kotczyc.

— Ei, ei! — vastasi Anusia. — Niin kuuluisien ritarien kuolemasta olisi puhuttu, mutta minä en kuullut mitään. Ei heille kukaan mitään voi. Vaikka herra Michal on pieni, niin ruhtinas Jeremi kuitenkin sanoi, että jos koko valtakunnan kohtalo riippuisi taistelusta mies miestä vastaan, niin hän valitsisi taisteluun herra Michalin.

Miekankantaja oli tyytyväinen, kun oli saanut puhetoverin, käveli huoneessa pitkin askelin ja kysyi:

— Se ei ole minun syyni, — sanoi Anusia heittäytyen vaatimattoman näköiseksi.

— Mutta se minua surettaa, että nuo miehet eivät ole hetmanin joukossa, sillä sellaisten sotilaitten avulla olisi helpompi voittaa.

Anusia kertoi lähdöstään Zamośćiesta ja kaikesta, mitä matkalla tapahtui. Babinicz kasvoi hänen kertomuksessaan niin suureksi sankariksi, että miekankantaja rupesi vakavasti miettimään, kuka se voisi olla.

— Minähän tunnen koko Liettuan, — sanoi hän. — Siellä on sukuja, joiden nimet ovat sentapaisia: Babilleja, Babinowskeja, Babinskeja ja niin edespäin, mutta Babiniczeista en ole kuullut. Luulenpa, että se on valenimi. Hm! Babinicz!… Mahtaa olla nokkela ritari, kun osasi tehdä kepposet Zamoyskillekin.

— Mutta Babinicz kertoi minulle heti Zamośćiesta lähdettyämme, että hänen sydämensä on saanut eräs toinen. Hän mahtaa olla korvia myöten rakastunut. Ehkäpä hänestä piankin kuulemme.

— Minä sanon teille, miksi luulen niin… Joka kerta nimittäin, kun tuo
Babinicz mainitsi ruhtinas Boguslawin, hän kalpeni ja puri hammasta.

He puhelivat vielä kauan, ja puhe muuttui yhä iloisemmaksi, niin että Oleńkakin suureksi osaksi unhotti murheensa. Anusia oli viimeisessä yöpymispaikassa levännyt riittävästi ja poistui vasta myöhään yöllä.

Pian nuoret tytöt tulivat hyviksi ystäviksi, ja ystävyys vahvistui päivä päivältä, mahdollisesti senkin vuoksi, että he luonteiltaan olivat toistensa täydellisiä vastakohtia.

Ketling, jolla oli skotlantilaisen vuoristolaisen surumielinen sielu, kunnioitti ja jumaloi Oleńkaa, mutta alkoi ensi hetkestä asti tuntea vastenmielisyyttä Anusiaa kohtaan. Tämä puolestaan maksoi samalla mitalla ja etsi tappionsa korvausta Braunilta ja muilta upseereilta jättämättä huomioonottamatta edes miekankantajaakaan.

Turhaan koetti Oleńka saada uuden ystävättärensä parannetuksi kevytmielisyydestä. Anusian kuhertelu upseerien kanssa suretti Oleńkaa sitäkin enemmän, kun Anusia muutaman päivän tuttavuuden jälkeen tunnusti hänelle tuntevansa lämpimiä tunteita Babiniczia kohtaan. He puhuivat hänestä usein.

— Toiset huokailevat, — selitteli Anusia, — mutta tämä huusi vain tataarilaisilleen eikä katsahtanutkaan minuun, ja jos puhui, niin aina käskevästi: "Nouskaa, neiti! Syökää! Juokaa!" Kunpa hän samalla olisi ollut epäkohtelias, mutta sitä hän ei ollut, enkä myöskään voi sanoa, että hän ei olisi pitänyt minusta huolta! Krasny Stawissa päätin: "Koska et välitä katsoakaan minuun, niin maltahan!" Mutta jonkin ajan kuluttua tunsin jo oloni pahaksi. Sanonpa sinulle, että vain katsoin katsomistani hänen harmaisiin silmiinsä, ja kun hän naurahti, niin ilo valtasi minunkin sydämeni, aivan kuin olisin ollut hänen orjansa…

Oleńka painoi päänsä alas, sillä hänkin muisti harmaat silmät. Sekin harmaasilmäinen mies puhui samalla lailla ja aina käskevästi sekä oli toiminnan mies, mutta hänellä ei ollut omaatuntoa eikä hän pelännyt Jumalaa.

— Kun hän kiiti kedolla komentosauva kädessä, niin hän oli minusta kuin hetmani. Tataarilaiset pelkäsivät häntä pahemmin kuin tulta. Paljon näin Lubnyssa uljaita ritareita, mutta en koskaan sellaista, jota olisin pelännyt.

— Jos Jumala on määrännyt hänet sinulle, niin sinä saat hänet, mutta sitä en jaksa uskoa, että hän ei olisi sinua rakastanut.

— Kyllähän hän tavallaan minua rakastikin… hiukan vain… Hän itse puhui minulle: "On onni teille, neiti, että minä en voi unhottaa enkä lakata rakastamasta, sillä muussa tapauksessa olisi parempi panna susi lampaan kaitsijaksi kuin uskoa minun haltuuni tämmöinen tyttö."

— Sanoin hänelle: "Mistä te tiedätte, että saisitte vastarakkautta?" Mutta hän vastasi: "En minä kysyisikään!" Mitä tuommoiselle voi tehdä?… Tyhmä se oli, joka ei häntä lempinyt, ja kova sydän sillä on. Kysyin häneltä, mikä on hänen lemmittynsä nimi, mutta hän ei sanonut. "Parasta on", — sanoi hän, — "olla kajoamatta siihen, sillä se on kipeä kohta, ja toinen kipeä kohta on Radziwillit… petturit!" Ja tämän sanottuaan hän tuli niin peloittavan näköiseksi, että olisin tahtonut painua maan alle. Minä suoraan sanoen pelkäsin häntä… Mutta mitäpä tästä, ei hän ole minua varten, ei ole!

— Rukoile häntä pyhältä Nikolaukselta! Tätini sanoo, että tämä on semmoisissa asioissa paras suojelija. Katso vain, että et vihastuta häntä, kun panet muitten päitä pyörälle!

— En minä enää! Vain pikkuisen, tuon verran! Anusia näytti sormellaan, että hän ei harjoita veikistelyä kuin noin puolen kynnen verran, jotta pyhä Nikolaus ei vihastuisi.

— Enhän minä tee sitä vain omavaltaisuudessani! — puolusteli hän itseään miekankantajan edessä, joka myös paheksui hänen haluaan saada miesten päät pyörälle. — Minun täytyy niin menetellä, sillä jos nuo upseerit eivät auta meitä, niin me emme pääse täältä koskaan pakenemaan.

— Braunin olen jo lumonnut! — vastasi Anusia vienolla äänellä ja luoden silmänsä alas.

— Tepä vasta olette!… Nähtävästi siis vain Kettingistä ei teidän ole onnistunut selviytyä!

— En voi häntä sietää! Mutta hänestä selviytyy joku muu. Muuten asia järjestyy ilman häntäkin.

— Tulevat mukaan! — vastasi Anusia viskaten päätään ja vilkuttaen silmiään.

— Miksi sitten, Herran nimessä, istumme täällä? Olisin halukas lähtemään vaikkapa jo tänään! —

Ryhdyttiin heti neuvottelemaan, mutta tulokseksi tuli, että täytyi odottaa, kunnes Boguslawin kohtalo ratkaistaisiin ja Sapieha tulisi Samogitiaan. Muuten saattoi uhata kaamea tuho omienkin puolelta. Vierasmaalaiset upseerit eivät olleet mikään turva, vaan tekivät päinvastoin vaaran vielä suuremmaksi, sillä rahvas oli niin vihainen kaikille ulkomaalaisille, että se armotta surmasi jokaisen, joka ei ollut puolalaisessa puvussa. Ulkomaalaisissa puvuissa olevat puolalaiset arvohenkilöt, puhumattakaan itävaltalaisista ja ranskalaisista diplomaateista, eivät voineet matkustaa muuten kuin vahvojen sotaväkiosastojen turvissa.

— Uskokaa minua, sillä minä olen kulkenut läpi koko maan, — sanoi Anusia. — Ensimmäisessä kylässä tahi metsässä meidät surmataan kysymättä keitä me olemme. Ei voi paeta, jos ei ole turvana sotajoukko.

Ketling sen sijaan alkoi taas käydä Oleńkan puheilla, sillä kun he kerran olivat kohdanneet toisensa, oli tyttö ojentanut hänelle kätensä. Nuori upseeri piti hiljaisuutta pahana merkkinä. Hänen mielestään ruhtinas jo ruotsalaisten ja vaaliruhtinaan takia olisi pitänyt ääntä pienestäkin voitosta.

— En luule, että hän jo on kärsinyt täydellistä tappiota, — sanoi Ketling, — mutta aivan varmaan hän on tukalassa asemassa, josta on vaikea pelastua.

Muutaman päivän kuluttua tämän keskustelun jälkeen saapui uutisia. Saatiin tietää, että ruhtinas Boguslawin asema oli toivoton, sotajoukko väsynyt, ruokavarat lopussa ja peloittava vihollinen ahdistamassa yötä päivää. Ruhtinaan lähetti, joka oli matkalla Preussiin pyytämään apua ja nyt oli poikennut Taurogiin, antoi niin yksityiskohtaisia tietoja tapahtumain kulusta, että Anusia heti ymmärsi ruhtinaan leppymättömän ahdistajan olevan Babiniczin.

— Mitä minä sanoin? — puhui Anusia miekankantajalle ja Oleńkalle. — Kuka pani ruhtinas Boguslawin noin ahtaalle? Herra Sapiehako? Vielä mitä! Kuka samalla lailla tuottaa tuhoa ruotsalaisille? Kuka antaa ansaitun palkan pettureille? Kuka on urhoollisin ritari, suurin sankari? Herra Andrzej!

— Enkö kertonutkaan sinulle, että hänen nimensä on Andrzej? Hän itse sanoi sen minulle. Herra Babinicz, herra Babinicz! Eläköön herra Babinicz! Mikä sinun on, Oleńka?

Neiti Billewicz pyyhkäisi kädellään kasvojaan aivan kuin karkoittaakseen pahan ajatuksen.

— Ei mitään! — vastasi hän. — Oli muuan, joka tarjoutui myymään kuninkaamme elävänä tahi kuolleena ruotsalaisille tahi ruhtinas Boguslawille, ja hänenkin nimensä oli… Andrzej.

— Jumala häntä rangaiskoon! — huudahti miekankantaja. — Mitäpä me muistelemme pettureita yötä vastaan! Iloitkaamme mieluummin, kun kerran on syytä!

— Kunhan Babinicz vain pian saapuisi tänne! — lisäsi Anusia. — Kas niin! Minä panen tahallani nyt Braunin pään aivan pyörälle, jotta hän saattaisi koko miehistön tekemään kapinan ja siirtyisi miehineen ja hevosineen ja meidät mukanaan vieden Babiniczin puolelle.

— Sitten laputtakoot saksalaiset tiehensä… Ehkäpä hänkin unhottaa tuon arvottoman ja minuun rakast…

Hän peitti kasvonsa käsillään, mutta äkkiä näytti jokin ajatus välähtävän hänen päähänsä, hän löi vihaisesti kantapäitään yhteen ja sanoi:

SEITSEMÄS LUKU.

Kaksi viikkoa myöhemmin oli koko Taurogi mullin mallin. Eräänä iltana saapui epäjärjestyksessä Boguslawin sotilaita kolmenkymmenen tahi neljänkymmenen miehen suuruisissa joukoissa uupuneina, repaleisina, enemmän aaveitten kuin ihmisten kaltaisina, ja he toivat tiedon Boguslawin tappiosta Janowon luona. Taistelussa oli menetetty kaikki: sotajoukko, tykit, hevoset, kuormasto. Kuusituhatta miestä valiojoukkoa oli lähtenyt ruhtinaan kanssa tälle sotaretkelle, mutta takaisin tuli vain neljäsataa ratsumiestä, jotka ruhtinas oli johtanut pois taistelun tuoksinasta.

Puolalaisista ei palannut kukaan muu kuin Sakowicz, sillä kaikki ne, jotka eivät olleet kaatuneet taistelussa tahi jotka eivät olleet joutuneet hirmuisen Babiniczin käsiin, olivat menneet herra Sapiehan puolelle. Myöskin monet ulkomaalaiset upseerit seurasivat vapaaehtoisesti voittajaa. Sanalla sanoen, ei koskaan vielä ollut yksikään Radziwill palannut sotaretkeltä näin voitettuna ja nöyryytettynä.

Niinkuin imartelevat hovilaiset aikaisemmin määrättömästi olivat ahdistelleet Boguslawia sotapäällikkönä, samoin nyt kaikkien huulet nurkuivat ja moittivat huonoa sodan järjestelyä. Kiihtymys armeijan jäännösten keskuudessa kohosi lopulta niin suureksi ja aiheutti sellaista epäjärjestystä, että ruhtinas piti viisaimpana jäädä hiukan jälkeen muista.

Saatuaan kuulla tästä meni Ketling heti Oleńkan luo kertomaan, miten asiat olivat.

— Tärkein kysymys on, — sanoi Oleńka kuultuaan selostuksen, — ajavatko herra Sapieha ja tuo Babinicz ruhtinasta takaa ja siirtyykö sota näille seuduille.

— Sotamiesten kertomuksista on vaikea saada selvää, — vastasi upseeri, — sillä peloissaan he liioittelevat vaaraa. On semmoisiakin, jotka sanovat Babiniczin jo olevan täällä. Mutta siitä, että ruhtinas ja Sakowicz ovat jääneet jäljemmäksi, päättelen, että eteneminen ei ainakaan ole nopeata.

— Mutta kaiketi se joka tapauksessa vielä on odotettavissa? Kukapa ei voiton saatuaan ajaisi takaa vihollista?

— Se nähdään sitten. Tarkoitukseni oli puhua eräästä toisesta asiasta. Ruhtinas on sairauden ja vastoinkäymisten johdosta varmaankin ärtynyt ja voi epätoivoissaan helposti tehdä väkivaltaisia tekoja… Älkää erotko tädistänne eikä neiti Borzobohatasta älkääkä suostuko siihen, että herra miekankantaja lähetetään Tilsitiin, kuten tapahtui ennen sotaretkelle lähtöä.

Oleńka ei vastannut mitään. Miekankantajaa ei koskaan oltu lähetettykään Tilsitiin, mutta kun hän ruhtinaalta saamansa kolhaisun jälkeen oli maannut jonkin aikaa sairaana, oli Sakowicz salatakseen ruhtinaan teon tahallaan levittänyt huhun, että ukko oli lähtenyt Tilsitiin. Oleńka ei tahtonut tätä kertoa Ketlingille, sillä ylpeätä tyttöä olisi hävettänyt kertoa, että erästä Billewicziä oli kohdeltu kuin koiraa.

Mutta tytön sydämessä sai taas vallan vihastus. Olihan äskettäin ollut Ketlingin vallassa estää tämän uudenkin vaaran tulo, sillä jos hän olisi myöntynyt pakoon, niin olisi ainiaaksi päästy Boguslawin vallasta.

— Herra ritari! — sanoi hän. — On todellakin onni minulle, että tämä varoitus ei koske kunniaanne eikä ruhtinas siis nähtävästi ole kieltänyt teitä minua varoittamasta.

— Sen, mikä kuuluu velvollisuuksiini sotilaana ja mitä kunniantuntoni käskee, minä täytän, vaikka se maksaisi henkeni. Muuta mahdollisuutta minulla ei ole enkä tahdokaan. Mutta konnuuden edistäminen ei kuulu virkaani. Yksityishenkilönä annan teille tämän pistolin ja sanon: Puolustautukaa, sillä vaara on lähellä, ja jos on tarpeen, niin surmatkaa hänet! Silloin ei valani minua enää sido, ja minä kiiruhdan apuun.

Tämän sanottuaan hän kumarsi ja kääntyi mennäkseen, mutta Oleńka pidätti hänet.

— Herra ritari, luopukaa tästä palveluksesta, taistelkaa hyvän asian puolesta, puolustakaa vääryyttä kärsiviä, olette liian hyvä petturia palvelemaan!

— Jo kauan sitten olisin pyytänyt eron, — vastasi Ketling, — jos en olisi luullut tänne jäämällä olevani teille hyödyksi. Nyt se on myöhäistä. Jos ruhtinas olisi palannut voittajana, en olisi epäröinyt hetkeäkään, mutta kun hän palaa voitettuna ja kenties vihollinen seuraa hänen jäljessään, niin olisi raukkamaista pyytää eroa ennen määräajan kulumista. Te näette, neiti, miten matalamieliset miehet suurin joukoin jättävät voitetun, mutta minua te ette niiden joukossa näe. Hyvästi! Tämä pistoli puhkaisee helposti panssarinkin.

Ketling poistui jättäen pöydälle pistolin, jonka Oleńka heti piilotti. Onneksi nuoren upseerin aavistukset ja hänen oma pelkonsa osoittautuivat turhiksi.

Ruhtinas saapui illalla Sakowiczin ja Patersonin kanssa, mutta niin nuutuneena ja sairaana, että tuskin pysyi jaloillaan.

Hän aikoi kuitenkin viipyä Taurogissa vain kaksi tahi kolme päivää ja kiiruhtaa sitten Preussiin vaaliruhtinaan ja Stenbockin luo, jotka saattoivat antaa hänelle uusia sotavoimia.

Taurogiin oli määrä jättää vain joku upseereista, joka kykenisi palauttamaan järjestyksen sotajoukon jäännöksiin, kokoaisi joukon aatelia ja talonpoikia, suojelisi Radziwillien omaisuutta ja olisi yhteistoiminnassa Lewenhauptin, Samogitiassa olevien ruotsalaisten sotajoukkojen ylipäällikön kanssa. Näitä seikkoja ajatellen ruhtinas, nukuttuaan yön Taurogissa, kutsui luokseen Sakowiczin, ainoan, johon hän luotti ja jolle hän saattoi täydelleen avata sydämensä.

Omituinen oli se tapa, jolla nämä kaksi ystävystä tervehtivät toisiaan ensimmäistä kertaa Taurogissa tuon onnettoman sotaretken jälkeen. Vähän aikaa kumpikin katsoi ääneti toistaan. Ruhtinas aloitti keskustelun sanomalla:

— Jos minulla olisi ollut enemmän kevyttä ratsuväkeä tahi jos piru ei olisi tuonut sinne tuota Babiniczia… Älkää kertoko siitä kenellekään, turhaa on kuulutella hänen kunniaansa!

— Minä en kerro… Mutta minä en voi taata, etteivät upseerit sitä kuuluta, sillä teidän ruhtinaallinen korkeutenne esitti hänet heille saappaansa luona makaavana.

— Saksalaiset upseerit eivät ymmärrä mitään puolalaisista nimistä. Heille on Kmicic ja Babinicz aivan sama. Mutta, kautta Luciferin sarvien, annapa hänen joutua minun kynsiini! Vaikka olihan hän jo käsissäni… ja sai loppujen lopuksi vielä mieheni tekemään kapinan, vei koko Glowbiczin joukon mukanaan!… Hänen suonissaan täytyy virtailla meidän vertamme, muuten ei asia ole ymmärrettävissä. Hän oli vallassani, oli… ja meni! Se minua harmittaa enemmän kuin tappio taistelussa.

— Hyvä ystävä, sanon teille suoraan: kernaasti olisivat siellä saaneet nylkeä nahkanne, kunhan minä olisin saanut tehdä Kmicicin nahasta rummun!

— Kylläpä olisitte vikissyt Sapiehan vartaassa!… Kaikki konnuutenne olisi käristetty teistä ulos. Ma foi! Olisipa tuota ollut hauska katsella!

— Minusta taas olisi hauska nähdä teidät rakkaan sukulaisenne Kmicicin käsissä. Kasvot teillä on erilaiset, mutta muuten olette samanlaisia, ja samaa tyttöäkin hakkailette, mutta tyttö ymmärtää vaistomaisesti, että Kmicic on terveempi mies ja parempi soturi.

— Olette aina ollut typeränsekainen, ja siksi olen ollut teille suopea, mutta viime aikoina on vähäinenkin älynne valunut alas kantapäihin.

— Teillä on äly aina ollutkin kantapäissä, ja siksipä te, kun tahdoitte näyttää kykyänne Sapiehalle, näytitte hänelle kantapäänne. Luulenpa, että lähdenkin tästä Sapiehan luo suoraan!

— Pitäisi ampua muutamia niistä ratsumiehistä, jotka enimmän huutavat, ja palauttaa järjestys!

— Tänä aamuna hirtätin heitä kuusi. Ne ovat jo kylmenneet ja tanssivat nuorassa, sillä tuuli on kova.

— Se oli oikein tehty! Kuulkaahan! Haluaisitteko jäädä Taurogiin päälliköksi?

— Haluan ja pyydänkin sitä. Kukaan ei selviydy täällä paremmin kuin minä. Sotamiehet pelkäävät minua enemmän kuin muita, sillä he tietävät, että minun kanssani ei leikitä. Lewenhauptin takia on parempi, että tänne jää joku ylhäisempi kuin Paterson.

— Vakuutan teidän korkeudellenne, että Samogitian hongat alkavat kantaa tavallista raskaampia hedelmiä. Talonpojista muodostan kaksi rykmenttiä ja opetan ne omalla tavallani. Kylistänne pidän hyvää huolta, ja jos kapinalliset anastavat jonkin niistä, niin kohdistan epäluuloni johonkuhun rikkaaseen aatelismieheen ja nyljen hänet kuiviin. Aluksi tarvitsen kuitenkin rahaa palkkojen maksuun ja jalkaväen hankkimiseen.

— Kunpa voisin kaikessa hiljaisuudessa vääntää niskat nurin tuolta miekankantajalta! Hänellä on kuittina kirjeeni.

— Koetan parastani! Kunhan hän vain ei olisi kuittia johonkin lähettänyt tahi tyttö ommellut sitä paitaansa. Eikö teidän ruhtinaallinen korkeutenne tahtoisi hieman kopeloida?

— Tapahtuu sekin aikanaan, mutta nyt minun on lähdettävä matkaan, ja sitäpaitsi on tuo kirottu kuume vienyt kaikki voimani.

— Teillä näkyy olevan suuri halu jäädä. Mutta.. Älkää vain yrittäkö!… Antaisin hakata teidät kappaleiksi… Miksi te niin haluatte tätä tehtävää täällä?

— Se on hyvä ajatus! — sanoi Boguslaw oltuaan vähän aikaa vaiti. — Olen kuullut jostakin jälkisäädöksestä…

— Niin, semmoisen teki herra Bonginus Podbipienta. Teidän ruhtinaallinen korkeutenne tietää, miten mahtava suku se on, ja mainitulla Bonginuksella oli suuri määrä maatiloja. Muutamia niistä tosin ovat ottaneet jotkut sukulaiset väärän koivun takaa, ja joissakin on moskovalaista sotaväkeä. Tulee oikeusjuttuja ja riitaa loppumattomiin, mutta minä pidän kyllä puoleni. Sitäpaitsi tyttö suuresti miellyttää minua, sillä hän on kaunis ja viehättävä. Kun jään tänne päälliköksi, niin jo muun työn puutteessakin alkaa armastelu.

— Yhtä vain tahdon teroittaa mieleenne. Naimisiinmenoa vastaan minulla ei ole mitään, mutta kaiken täytyy tapahtua säädyllisesti, ymmärrättekö? Tuo tyttö on Wisniowieckien ja itse ruhtinatar Gryzeldan suosiossa, mutta kunnioitus estää minua loukkaamasta millään tavoin ruhtinatarta ja myös staarosta Zamoyskia.

— Tarpeetonta varoittaa, — sanoi Sakowicz, — sillä aikeeni ovat vakavat, ja niitä on vakavasti ajettavakin.

— Tunnen erään, joka äsken sai rukkaset, vaikka on ruhtinas, mutta minulle eivät rukkaset sovi.

— Älkää ivailko sitä, joka on saanut rukkaset, sillä voin iskeä sarvet päähänne, jolloin saatte nimen Sakowicz-Sarvipää. Muuten menkää vain naimisiin, minusta tulee rouvan ystävä.

Ankara vihastus kuvastui Sakowiczin kasvoissa, ja hänen silmänsä himmenivät, mutta hän hillitsi pian itsensä ja sanoi kääntäen ruhtinaan puheen leikiksi:

— Mies parka ei pääse liikkumaan ilman toisten apua, mutta uhkailee kuitenkin. Teillä on oma neiti Billewiczinne. Pysykää vain loitompana, rahjus! Saatte vielä liekutella Babiniczin lapsia!

— Teette pilkkaa sairaudestani. Toivoisinpa, että teidätkin yhtä pahasti noiduttaisiin!

— Mitä on noituus? Toisinaan nähdessäni kaiken kulkevan luonnollista kulkuaan ajattelen, että puhe noituudesta on typeryyttä.

— Itse olette typerä! Olkaa hiljaa, älkää ärsyttäkö minua! Te käytte minusta yhä inhoittavammaksi.

— Ikävä kyllä olen viimeinen puolalainen, joka on pysynyt uskollisena teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne ja saa siitä vain kiittämättömyyttä palkakseen. Lähden tästä kotitanhuilleni ja odottelen siellä kaikessa rauhassa sodan päättymistä.

— Ikäväkseni huomaan sen. Piru on minussa saanut syntymään tämän kiintymyksen teihin. Jos yleensä jossakin on noituutta, niin tässä sitä on.

Sakowicz puhui totta, sillä hän piti todellakin Boguslawista. Ruhtinas tiesi sen ja maksoi sen, jos ei syvällä kiintymyksellä, niin kuitenkin kiitollisuudella.

Siksi ruhtinas mielellään suostui hänen aikeisiinsa neiti Anusiaan nähden ja ryhtyi häntä auttamaankin.

Siinä tarkoituksessa hän puolenpäivän aikaan, jolloin tunsi itsensä kaikkein terveimmäksi, meni Anusian luo.

— Tulin muinaisen tuttavuuden perusteella tiedustelemaan, miten voitte, — sanoi hän, — sekä kysymään, oletteko tyytyväinen oloonne Taurogissa.

— Vankeudessa olevan täytyy olla tyytyväinen kaikkeen, — vastasi Anusia huoaten.

— Te ette ole vankeudessa. Teidät tosin otettiin kiinni yhdessä Sapiehan sotilaitten kanssa, ja käskin tuoda teidät tänne, mutta se tapahtui vain teidän turvallisuutenne vuoksi. Ei hiuskarvaakaan putoa päästänne. Tietäkää, neiti, sekin, että minä erittäin suuresti kunnioitan ruhtinatar Gryzeldaa, joka pitää teistä. Teillä on täällä täysi vapautenne ja teistä pidetään kaikkea huolta. Jos haluatte lähteä pois, niin minä annan saattojoukon, vaikka itsellänikin on niukasti sotamiehiä, mutta neuvoisin teitä jäämään tänne. Olen kuullut teidän matkustaneen perintöasioissa. Nyt ei semmoisia asioita voi ajaa, ja rauhallisinakaan aikoina ei herra Sapiehan suojeluksella ole paljon merkitystä, sillä vain Witebskin vojevodakunnassa hän voi jotakin apua antaa, mutta täällä ei mitään. Älkää muuten itse hoitako tätä asiaa, vaan asiamiehen kautta. Te tarvitsette tottuneen ja teidän parastanne harrastavan asiamiehen, joka herättää ihmisissä pelkoa ja kunnioitusta.

Anusia pani kätensä ristiin ja loi Boguslawiin niin ihanan katseen, että jos ruhtinas ei olisi ollut niin läpikiusattu ja heikko, niin hän aivan varmaan olisi huonosti valvonut Sakowiczin etuja, mutta nyt hänellä ei ollut aikaa lemmenleikkiin, vaan hän lausui:

— Jos se vain olisi mahdollista, niin en uskoisi tätä tehtävää muille. Mutta minun on pakko lähteä matkalle. Minun sijaani jää Taurogiin päälliköksi herra staarosta Sakowicz, etevä ritari, kuuluisa soturi ja taitava mies, jonka veroista ei ole koko liettuassa, Sakowicz teitä täällä holhoaa, Sakowicz teitä suojelee, Sakowicz katsoo, mitä voi tehdä teidän omaisuutenne saamiseksi teidän hallintaanne, ja kun hän asiaan ryhtyy, niin hän selvittää sen loppuun asti paremmin kuin kukaan muu voisi tehdä. Hän on ystäväni, tunnen hänet hyvin ja sanon teille vain sen, että jos minä olisin ottanut haltuuni omaisuutenne ja sitten saisin tietää, että Sakowicz sitä minulta riitelee pois, niin katsoisin parhaaksi luopua siitä vapaaehtoisesti, sillä vaarallista on rettelöidä hänen kanssaan.

— Älkää vain olko tyly häntä kohtaan, niin hän tekee mitä tahansa teidän tähtenne, sillä teidän sulonne on tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän jo kulkee ja huokailee…

— Selittäköön Sakowicz itse asiansa. Mutta älkää te hylkikö häntä, sillä hän on kelpo mies ja hyvää sukua.

KAHDEKSAS LUKU.

Seuraavana aamuna saapui ruhtinaalle kutsu vaaliruhtinaalta tulla kiireesti Kroleweciin äsken muodostettujen sotajoukkojen päälliköksi, joitten oli lähdettävä Marienburgia tahi Danzigia vastaan. Kirjeessä vahvistettiin myös todeksi tieto Kaarle Kustaan rohkeasta aikeesta tunkeutua aivan Puolan sydämeen ja Venäjän rajoille saakka. Vaaliruhtinas aavisti tuon yrityksen päättyvän huonosti, mutta juuri siksi hän pyrkikin kokoamaan itselleen mahdollisimman suuren armeijan, jotta voisi tarpeen vaatiessa olla jommallekummalle taistelevista puolista välttämätön, myydä apunsa kalliista ja ratkaista sodan tuloksen. Siksi hän myös käski nuorta ruhtinasta pitämään kiirettä.

Ruhtinaalla ei ollut aikaa levätä, vaikka kuumekin taas palasi yhtä ankarana kuin ennen. Tunnin kuluttua hän jo lähti.

Sakowicz jäi Taurogiin itsevaltiaaksi, joka tunnusti itseään korkeammaksi vain yhden ainoan: Anusia Borzobohatan. Hän alkoi osoittaa tytölle samanlaista huomaavaisuutta kuin ruhtinas aikoinaan oli osoittanut Oleńkalle. Hilliten raa'an luonteensa hän oli kohtelias, arvasi tytön toivomukset, mutta pysytteli samalla kunnioittavan välimatkan päässä.

Anusiasta puolestaan oli sangen hauskaa olla kuningattarena Taurogissa. Hänestä oli mieluisaa ajatella, että illan tullen alakerran saleissa, käytävissä ja kaikkialla linnassa sekä vanhemmat että nuoremmat upseerit alkavat huokailla, että astrologikin huokailee katsellessaan tähtiä, vieläpä vanha miekankantajakin huokailee sormiellessaan rukousnauhaansa.

Vaikka Sakowicz ei sanottavasti miellyttänyt Anusiaa, niin tyttö kuitenkin mielellään näki häntä. Hän ei paljon kallistanut korvaansa Sakowiczin selityksille, joilla tämä koetti samaan tapaan kuin ruhtinas Boguslaw vapautua petturin nimestä. Sen sijaan kiintyi hänen huomionsa erääseen toiseen kohtaan Sakowiczin puheissa.

— Billewiczit, — puhui Sakowicz, — huutavat joka taholle, että he kärsivät vääryyttä ja ovat vankeja, mutta heillä ei ole ollut eikä ole mitään hätää. Ruhtinas ei tosin päästänyt heitä pois Taurogista, mutta se tapahtui heidän omaksi parhaakseen, sillä jo vähän matkan päässä portista he olisivat saattaneet menettää henkensä. Hän ei päästänyt heitä senkään vuoksi, että rakasti neiti Billewicziä, se on myös totta. Mutta kuka voi häntä siitä tuomita? Jos hänellä ei olisi ollut niin vakavia aikeita, niin hänen kaltaisensa mahtavan herran ei olisi tarvinnut hillitä itseään, mutta hän tahtoi mennä naimisiin, tahtoi koroittaa tuon jäykän neidon ruhtinaalliseen säätyyn, täyttää hänen elämänsä yltäkylläisellä onnella ja panna hänen kiharoilleen Radziwillin kruunun, mutta nämä kiittämättömät ihmiset ovat palkinneet häntä aikeistaan halventamalla hänen kunniaansa.

Anusia ei ottanut juttua juuri uskoakseen, vaan kysyi samana iltana Oleńkalta, oliko totta, että ruhtinas oli tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin. Oleńka ei voinut asiata kieltää, ja koska he olivat hyviä ystäviä, kertoi hän syynsä ja asiaan vaikuttavat seikat. Anusiasta syyt olivat hyväksyttävät, mutta hän alkoi ajatella, että Billewiczien olo Taurogissa ei ollut erikoisen tukalaa ja että ruhtinas samoinkuin Sakowicz eivät olleet niin suuria roistoja kuin miksi miekankantaja oli heidät julistanut.

Kun saapui tietoja, että Sapieha ja Babinicz eivät lähestyneetkään Taurogia, vaan päinvastoin riensivät kiireesti Ruotsin kuningasta vastaan kenties Lembergiin saakka, niin Anusia ensin suuttui, mutta alkoi sitten tyytyä siihen ajatukseen, että näin ollen ei ollut syytä paeta Taurogista, koska siten vain saattoi helposti menettää henkensä tahi parhaassa tapauksessa vaihtaa rauhallisen elämän vaaroihin ja vankeuteen.

Tästä johtui kiistaa hänen ja Oleńkan sekä miekankantajan välillä. Jälkimmäisten täytyi kuitenkin myöntää, että herra Sapiehan lähtö muualle suuresti vaikeutti pakoa, jos ei tehnyt sitä suorastaan mahdottomaksikin, varsinkin kun kuohunta maassa yhä kasvoi eikä kukaan voinut olla varma huomispäivästä.

Sakowicz tunnusti hänelle rakkautensa kuukauden kuluttua ruhtinaan lähdöstä, mutta tyttö antoi hänelle sen ovelan vastauksen, että ei vielä tarpeeksi tunne häntä, että on kuullut hänestä niin monenlaista, että ei ole ennättänyt vielä rakastua, että ei voi mennä naimisiin ilman ruhtinatar Gryzeldan lupaa ja että tahtoo panna hänet koetukselle yhden vuoden ajaksi.

Sakowicz nieli harminsa, mutta määräsi samana päivänä eräälle ratsumiehelle vähäisestä rikkomuksesta kolmetuhatta raipan iskua, jotka saatuaan miesparka haudattiin. Anusian ehtoihin oli Sakowiczin tyytyminen, vaikka tyttö ilmoitti, että jos hän palvelee entistä uskollisemmin, uutterammin ja nöyremmin, niin hän saa siitä palkakseen vain sen verran kuin tyttö vuoden kuluttua hyväksi näkee.

Jos Anusia olisi tietänyt, miten kauheina seuraukset Sakowiczin kärsimättömyydestä tuntuivat kaikkialla hänen ympärillään, hän ei varmaankaan olisi miestä niin kovasti ärsytellyt. Taurogin sotilaat ja asukkaat vapisivat Sakowiczin edessä, sillä hän rankaisi mielettömän ankarasti usein ilman syytäkin. Vangit kuolivat kahleissa nälkään tahi heitä poltettiin tulisilla raudoilla.

Usein näytti siltä; kuin Sakowicz olisi tahtonut taltuttaa sydämensä myrskyä ihmisverta vuodattamalla, sillä hän saattoi yht'äkkiä lähteä sotaretkelle. Voitto seurasi enimmäkseen häntä. Hän löi liittoutuneitten joukkueet, antoi hakata vangeiksi joutuneilta talonpojilta pois oikean käden ja lähetti heidät menemään kotiinsa.

Hänen peloittava nimensä suojeli niinkuin vahva muuri Taurogia. Suuretkaan liittoutuneitten joukot eivät uskaltaneet tulla kovin lähelle.

Kaikkialla ympäristössä alkoi olla hiljaista, mutta Sakowicz toimi väsymättä kooten ja muodostellen yhä uusia rykmenttejä ja kartuttaen sotavoimiaan voidakseen kipeän tarpeen vaatiessa antaa ne ruhtinaansa käytettäviksi.

Uskollisempaa ja peloittavampaa palvelijaa ei Boguslaw olisi voinut mistään löytää.

Mutta Anusiaa katseli Sakowicz entistä enemmän julmilla, vaaleansinisillä silmillään ja soitti hänelle luuttua.

Näin kului elämä Taurogissa Anusiasta iloisesti ja hupaisesti, mutta Oleńkasta se oli raskasta ja yksitoikkoista. Anusia säteili hyvää tuulta, Oleńkan kasvot tulivat yhä kalpeammiksi ja vakavammiksi, mustat kulmakarvat rypistyivät yhä enemmän, niin että häntä lopulta alettiin nimittää nunnaksi. Jotakin luostarisisaren tapaista hänessä olikin. Hän alkoi eläytyä siihen ajatukseen, että Jumala johtaa hänet surujen ja murheitten kautta luostarin rauhaan.

Hän ei ollut enää sama tyttö, joka ennen heloittava puna poskilla ja silmät onnea säteillen kiiti reessä sulhasensa Andrzej Kmicicin kanssa ja nauroi niin että metsä kajahteli.

Kevät teki tuloaan. Lempeä ja lämmin tuuli alkoi keinutella Itämeren jäästä vapautuneita aaltoja, puihin puhkesivat lehdet, kukkaset aukaisivat terälehtensä, aurinko lämmitti yhä voimakkaammin, mutta onneton tyttö istui yhä vankina Taurogissa. Anusia ei halunnut paeta, ja maassa oli yhä levottomampaa.

Miekka ja tuli raivosivat aivan kuin ei armahduksen päivää koskaan tulisikaan. Ken ei ollut tarttunut miekkaan tahi keihääseen talvella, hän tarttui siihen keväällä, jolloin lumi ei kavaltanut jälkiä, metsä antoi paremman suojan ja lämmin helpotti sodankäyntiä.

Sanomia lensi Taurogiin kuin pääskysiä, väliin peloittavia, väliin lohdullisia. Molemmat antoivat tytölle aihetta rukoiluun, ja hän vuodatti kyyneliä milloin surusta, milloin ilosta.

Puhuttiin koko kansan noususta. Niin paljon kuin oli puita Puolan metsissä, niin paljon kuin huojui tähkiä sen pelloilla, niin paljon kuin öisin kimmelsi tähtiä Karpaattien ja Itämeren välillä, yhtä paljon nousi sotureita taistelemaan ruotsalaisia vastaan, karkoittamaan vihollista maasta.

Czarnieckin nimi mainittiin yhä useammin. Se täytti pelolla viholliset, valoi rohkeutta puolalaisten sydämiin. "Hän on voittanut Kozienicen luona!" — sanottiin yhtenä päivänä. — "Hän on voittanut Jaroslawin luona!" — kerrottiin viikkoa myöhemmin. — "Hän on saanut voiton Sandomirin luona!" — kiiri kaukaa kaiku. Ihmeteltiin vain, miten ruotsalaisilla yhä vielä riitti voimia niin suurten tappioitten jälkeen.

Viimein tuli uusi pääskysparvi ja sen mukana tieto, että Ruotsin kuningas oli joutunut umpikujaan jokien väliin koko armeijansa kanssa. Loppu näytti olevan aivan käsissä.

Sakowiczkin Taurogissa lakkasi tekemästä partioretkiään, ajoitti vain öisin kirjeitä ja lähetti niitä eri tahoille.

Miekankantaja oli kuin päästään sekaisin. Joka ilta hän riensi Oleńkan luo kertomaan uutisia. Sotatanterelle alkoi tehdä vanhan soturin mieli. Viimein hän alkoi sulkeutua huoneeseensa ja miettiä jotakin tuntikausia. Kerran hän odottamatta kaappasi Oleńkan syliinsä, purskahti itkuun ja sanoi:

"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi! Rangaiskoon minua Jumala, jos kovasydämisyys ja isällisen rakkauden puute ovat saaneet minut jättämään sinut! Tuska oli suurempi kuin kärsivällisyyteni, enkä voinut enää olla paikoillani. Kun ajattelin, miten paljon tuolla vuotaa puolalaista verta pro patria et libertate eikä minun veripisarani ole tuossa virrassa, niin minusta tuntui, että taivaan enkelit minuun vihastuvat. Jos minä en olisi syntynyt pyhässä Samogitiassamme, jossa asuu amor patriae ja miehuus, jos en olisi syntynyt aatelismieheksi ja Billewicziksi, silloin olisin jäänyt luoksesi ja suojellut sinua. Mutta jos sinä olisit mies, niin olisit tehnyt samoin, ja siksi sinä annat minulle anteeksi, että jätin sinut yksin niinkuin Danielin jalopeurain luolaan. Kuten tätäkin Jumala armossaan suojeli, niin sinullakin on oleva parempi suojelija kuin minä, nimittäin Pyhä Neitsyt, Kuningattaremme."

Oleńka kostutti kyynelillään tämän kirjeen, mutta tunsi rakastavansa setää tuon teon jälkeen vielä enemmän kuin ennen. Samaan aikaan syntyi Taurogissa suuri melu. Itse Sakowicz syöksyi tytön luo ja ottamatta hattua päästään kysyi raivon vallassa:

— Te tiesitte siitä! — huusi Sakowicz. Tyttö astui lähemmäksi häntä, katsoi häneen äärettömän halveksivasti ja sanoi:

Samana päivänä kerrottiin kaikkialla Taurogissa voitosta, joka oli saatu Warekin luona, ja niin suuri pelko valtasi kaikki ruotsalaisten puoluelaiset, että itse Sakowicz ei uskaltanut rangaista pappeja, jotka julkisesti lauloivat kirkoissa Te Deumia.

Suuri taakka putosi Sakowiczin sydämeltä, kun muutamia viikkoja myöhemmin Marienburgin edustalta tuli Boguslawilta kirje, jossa ilmoitettiin, että Ruotsin kuningas oli päässyt pois satimesta jokien kulmauksesta. Mutta muut uutiset eivät olleet ilahduttavia. Ruhtinas pyysi apujoukkoja ja käski jättämään Taurogiin vain sen verran sotaväkeä kuin oli aivan välttämätöntä sen puolustamiseen.

Lähtövalmiit ratsuväkijoukot lähtivät seuraavana päivänä ja niiden jäljessä Ketling, Oettingen, Fitz-Gregory, sanalla sanoen kaikki huomattavammat upseerit, paitsi Braun, joka oli Sakowiczille välttämättömän tarpeellinen.

Anusia ikävystyi ja alkoi sitä enemmän kiusata Sakowiczia. Sakowicz taas alkoi miettiä, eikö olisi syytä siirtyä Preussiin, sillä sotaväen lähdettyä olivat kapinoitsijat taas tulleet rohkeammiksi ja uskalsivat lähestyä Taurogia. Billewiczit kokosivat viisisataa ratsumiestä käsittävän joukon, johon kuului pikku aatelia ja talonpoikia. Nämä antoivat pahasti selkään heitä vastaan lähteneelle eversti Bützowille ja puhdistivat säälimättä kaikki Radziwillin kylät.

Tappiolle joutunut Bützow tuli Sakowiczin turviin, ja ne tiedot, joita hän toi kapinan voimasta ja kasvamisesta, saivat Sakowiczin lopullisesti päättämään, että lähtisi Preussiin.

Toimeliaana miehenä hän sai lähtövalmistukset suoritetuksi kymmenessä päivässä, antoi tarpeelliset käskyt ja oli valmis lähtemään.

Mutta äkkiä hän sai kokea vastarintaa taholta, mistä hän sitä kaikkein vähimmin oli odottanut, nimittäin Anusian puolelta.

Anusia ei ollenkaan halunnut lähteä Preussiin. Hänen oli Taurogissa hyvä olla. Liittoutuneitten "puolueitten" partioretket eivät häntä ollenkaan peloittaneet, ja jos Billewiczit olisivat hyökänneet Taurogiin, niin hän olisi siitä iloinnut. Hän ymmärsi myös, että vieraalla maalla, saksalaisten keskuudessa, hän olisi ollut kokonaan riippuvainen Sakowiczista. Oleńka, jolle hän esitti ajatuksensa, oli aivan samaa mieltä, vieläpä pyysi kyynelet silmissä häntä asettumaan lähtöä vastaan.

— Täällä voimme vielä pelastua, jos ei tänään niin huomenna, — sanoi hän, — mutta siellä tuhoudumme kumpikin.

— Älä ole huolissasi, kaunokaiseni! — sanoi Anusia. — Emme me astu jalallammekaan pois Taurogista, ja lisäksi kiusaan vielä Sakowiczin pahanpäiväiseksi.

— Minäkö en saisi toimeen?… Saan sen toimeen ensiksikin sen vuoksi, että hän tahtoo saada minut, ja toiseksi, koska hän, kuten luulen, tahtoo saada omaisuuteni. Hän voisi helposti suuttua minuun — ja vaikkapa haavoittaa sapelilla, mutta silloinhan hänen kaikki toiveensa raukeaisivat.

Osoittautuikin, että Anusia oli oikeassa. Sakowicz tuli hänen luokseen iloisena ja itseensä luottavana, mutta tyttö oli sangen halveksivan näköinen.

— Onko niin, — kysyi hän, — että te aiotte pelosta mennä Preussiin
Billewiczejä pakoon?

— En ollenkaan Billewiczejä pakoon enkä pelosta! — vastasi Sakowicz rypistäen kulmiaan. — On vain viisaampaa siirtyä sinne, koska sieltä voi saada lisävoimia ja siten voimakkaammin ahdistaa konnia.

— Ken on pelkuri, pankoon toivonsa pakoon, mutta ei minuun. Te olette liian tuttavallinen, hyvä herra! Jos tarvitsisin luottamusmiestä, niin ette ainakaan te olisi se.

Sakowicz kalpeni kiukusta. Kyllä hän olisi näyttänyt, jos tuo tuossa ei olisi ollut Anusia Borzobohata. Mutta ottaen huomioon, kenen edessä hän seisoi, hän hillitsi itsensä, vääristi peloittavat kasvonsa nauruun ja sanoi aivan kuin leikillään:

— Oh, en minä rupea kyselemään! Panen teidät vain vaunuihin ja vien mennessäni.

— Niinkö? — kysyi tyttö. — Huomaan siis olevani vastoin ruhtinaan ilmoituksia täällä vankina. Tietäkää, että jos sen teette, niin en eläessäni enää vaihda sanaakaan kanssanne, sillä minä olen kasvanut Lubnyssa ja halveksin sydämestäni pelkureita. Kunpa en olisi joutunut tämmöisiin käsiin! Herra Babinicz olisi voinut kuljettaa minua vaikkapa tuomiopäivään asti ympäri Liettuan, sillä hän ei pelännyt mitään!

— Herran tähden! — huudahti Sakowicz. — Sanokaa minulle edes, minkä vuoksi ette tahdo lähteä Preussiin!

— Minut otettiin vangiksi kuin mikäkin tataarilaistyttö, vaikka olen ruhtinatar Gryzeldan kasvatti eikä kenelläkään ole oikeutta minuun. Otettiin ja kuljetetaan, väkisin viedään meren taakse maanpakoon, pian aikaan poltetaan tulikuumilla pihdeillä. Oi, Jumalani!

— Pelätkää edes tuota Jumalaa, jota huudatte avuksenne! — huudahti
Sakowicz. — Kuka teitä aikoo polttaa tulikuumilla pihdeillä?

Sakowicz ei tietänyt mitä tekisi. Hän oli tukehtua raivoon ja vihaan. Joinakin hetkinä hänestä tuntui, että hän menettää järkensä tahi että Anusia on tullut mielenvikaiseksi. Viimein hän lankesi tytön jalkoihin ja vakuutti jäävänsä Taurogiin. Silloin tyttö alkoi pyytää häntä lähtemään, jos pelkää, ja sai hänet lopullisesti aivan toivottomaksi, niin että hän nousi pystyyn ja sanoi poistuessaan:

— Hyvä! Me jäämme Taurogiin! Kohta nähdään myös, pelkäänkö minä
Billewiczejä!

Samana päivänä hän kokosi Butzowin joukon jäännökset ja omat miehensä ja läksi lähiseuduilla majailevia Billewiczejä vastaan. Nämä eivät odottaneet mitään hyökkäystä, koska Taurogin ympäristössä oli jo useita päiviä puhuttu, että sotaväki lähtisi pois Taurogista. Siksi Sakowicz yllätti ja voitti heidät. Itse miekankantaja, joka oli joukon johtajana, pääsi hengissä taistelusta, mutta kaksi Billewicziä suvun toista haaraa kaatui sekä kolmas osa sotilaista. Muut pakenivat eri tahoille. Muutamia kymmeniä vankeja Sakowicz toi mukanaan Taurogiin ja surmautti heidät, ennenkuin Anusia ennätti pyytää heille armoa.

Taurogin jättämisestä ei enää ollut puhetta, eikä se ollut tarpeellistakaan, sillä tämän uuden voiton jälkeen pysyttelivät kapinoitsijat taas edempänä.

Sakowicz tuli taas rohkeaksi ja kehui, että jos Lewenhaupt lähettäisi hänelle tuhat hyvää ratsumiestä, niin hän kukistaisi kapinan koko Samogitiassa. Mutta Lewenhaupt ei enää ollut niillä mailla. Anusia taas suhtautui hänen kerskumisiinsa ilkeästi.

— Suoriutuminen herra miekankantajasta, — sanoi hän, — kävi helposti… Mutta jos siellä olisi ollut se, jota sekä ruhtinas että te pakenitte, niin luulenpa, että te olisitte hyvin mielellänne mennyt Preussiin meren taakse ilman minuakin.

— Ensiksikään, — sanoi hän, — älkää kuvitelko, että Preussi on meren takana, sillä meren takana on Ruotsi, ja toiseksi: ketä me, ruhtinas ja minä, sitten pakenimme?

— Niin sapeli on kahvaa myöten sisällänne! Älkää kutsuko sutta metsästä!

Sakowiczilla ei todellakaan ollut halua kutsua tuota sutta metsästä, sillä niin rohkea mies kuin hän olikin, niin hän viimeisen sotaretken jälkeen tunsi jonkinmoista pelkoa Babiniczia kohtaan. Ei voinut myöskään tietää, miten pian saisi taas kuulla tuon peloittavan nimen.

Mutta ennenkuin sitä alettiin mainita kaikkialla Samogitiassa, tuli eräänä päivänä sanoma, joka toisista oli riemullisin, mitä saada voi, mutta herätti Sakowiczissa pelkoa. Koko valtakunnassa sitä toisteltiin:

Maa näytti lipuvan pois petturien jalkain alta ja koko ruotsalaisten taivas romahtavan alas heidän päälleen kaikkine jumalineen, jotka siellä tähän saakka olivat loistaneet kirkkaina kuin aurinko. Oli melkein uskomatonta, että kansleri Oxenstierna oli vankina, Erskine vankina, Lewenhaupt vankina, samoin Wrangel ja itse suuri Wittenberg, joka oli valellut verellä koko Puolan ja valloittanut siitä puolet jo ennen Kaarle Kustaan tuloa. Ja kuningas Jan Kasimir oli nyt voittaja ja ryhtyi tuomitsemaan syyllisiä!

Tämä uutinen sai kaikki Taurogissa unohtamaan Sakowiczin äskeisen voiton. Äsken niin peloittava Sakowicz pieneni kaikkien silmissä, omissaankin. Kapinalliset alkoivat taas käydä ruotsalaisten joukkojen kimppuun. Billewiczit olivat tointuneet viime tappiostaan ja lähestyivät taas lisätyin voimin.

Sakowicz ei tietänyt itsekään, mihin ryhtyisi ja mistä etsisi pelastusta. Pitkiin aikoihin hän ei ollut saanut mitään tietoja ruhtinas Boguslawista ja vaivasi turhaan päätään saadakseen selville, missä tämä oli. Toisinaan valtasi hänet suuri levottomuus, ja hän pelkäsi ruhtinaankin joutuneen vangiksi.

Tämä otaksuma, jonka monet hyvin varmasti lausuivat julki, sai Sakowiczin epätoivoon, sillä ensiksikin hän piti ruhtinaasta, ja toiseksi hän tiesi, että tuon hänen mahtavan suojelijansa kuoltua pahin villipeto säilyttäisi henkensä Puolassa paremmin kuin hän, joka oli ollut petturin oikea käsi.

Hänestä tuntui, että ei ollut enää muuta tehtävissä kuin välittämättä
Anusian vastarinnasta paeta Preussiin etsimään leipää ja työtä.

— Mutta miten käy, — ajatteli hän usein, — jos vaaliruhtinaskin taipuu
Puolan kuninkaan vihaa peläten ja luovuttaa kaikki pakolaiset?

Ei ollut muuta keinoa pelastua pulasta kuin mahdollisesti pako meren taakse Ruotsiin.

Kun tätä epävarmuutta ja näitä sieluntuskia oli jatkunut viikon verran, saapui onneksi Boguslawin lähetti tuoden ruhtinaalta pitkän omakätisen kirjeen. Ruhtinas kirjoitti:

"Varsova on valloitettu ruotsalaisilta. Kuormastoni ja tavarani olen menettänyt. Myöhäistä on jo recedere, sillä kiihtymys minua vastaan on niin suuri, että amnestiaa ei ole ulotettu minuun. Minun mieheni on Babinicz lyönyt aivan Varsovan portilla. Ketling on vankina. Ruotsin kuningas, vaaliruhtinas ja minä Stenbockin kanssa menemme kaikkine joukkoinemme pääkaupunkia vastaan, missä päätaistelu tapahtuu. Carolus vannoo sen voittavansa, vaikka Jan Kasimirin taitava sodankäyntitapa tuottaa hänelle suurta haittaa. Elämme siinä toivossa, että nostoväki, jota Kasimirilla on muutamia kymmeniä tuhansia, hajaantuu koteihinsa tahi että sen ensi-innostus laimenee ja taistelukyky huononee. Suokoon Jumala, että jokin hajaannus tapahtuisi tuossa joukossa, silloin saattaisi Carolus tuottaa sille suuren tappion, vaikka mahdotonta on tietää, mitä sitten seuraa. Meidän kenraalimmekin kuiskuttelevat keskenään, että tuo kapina on kuin hydra, jolle kasvaa yhä uusia päitä. Heidän voimiensa yhä kasvaessa meidän voimamme vain vähenevät. Ei ole millä voisi aloittaa uuden sodan. Vaaliruhtinas on vaiti, kuten aina mutta ymmärrän hyvin, että jos kärsimme tappion taistelussa, hän ryhtyy seuraavana päivänä taistelemaan ruotsalaisia vastaan päästäkseen Kasimirin suosioon. Suokoon vain Jumala minun selviytyä tästä hengissä ja saada edes jonkin verran omaisuudestani pelastetuksi. On syytä pelätä pahinta. Senvuoksi myykää omaisuudestani kaikki, mitä voi rahaksi muuttaa, vaikkapa sitä varten pitäisi salaa ruveta kauppoihin liittoutuneitten kanssa. Menkää itse kaikkine joukkoinenne Birzeen, joka on lähempänä Kuurinmaata. Neuvoisin teitä menemään Preussiin, mutta siellä on piakkoin vaarallista olla, sillä heti Varsovan valloituksen jälkeen Babinicz sai määräyksen mennä Preussin kautta Liettuaan järjestämään kapinaa, ja hän polttaa ja hävittää kaikki matkan varrella. Tiedätte, että hän pystyy sen tekemään. Tahdoimme Bugin luona ottaa hänet kiinni, ja Stenbock lähetti häntä vastaan huomattavan joukon, mutta se on kadonnut jäljettömiin. Älkää antautuko tekemisiin Babiniczin kanssa, vaan kiiruhtakaa Birzeen. Kuumeestani olen kokonaan päässyt, sillä täällä on kaikkialla kuivia ylätasankoja eikä sellaisia soita kuin Samogitiassa. Jätän teidät Jumalan huomaan."

Vaikka Sakowicz ilostuikin kuultuaan ruhtinaan olevan elossa ja terveenä, niin tuon ilon saivat kuitenkin kirjeen huolestuttavat uutiset haihtumaan. Jos kerran ruhtinas aavisti, että voitto päätaistelussa ei kuitenkaan voisi parahtaa ruotsalaisten huonoja asioita, niin mitä saattoi odottaa tulevaisuudessa? Kenties ruhtinaan jotenkuten onnistuu pelastua viekkaan vaaliruhtinaan avulla ja hän, Sakowicz, pääsee ruhtinaan turviin, mutta mitä oli tehtävä nyt? Mentäväkö Preussiin?

Sakowicz ymmärsi ilman ruhtinaan neuvojakin olla asettumatta Babiniczin tielle. Siihen puuttui häneltä sekä voimia että halua. Jäljellä oli meno Birzeen, mutta sekin oli jo myöhäistä. Matkan varrella oli Billewiczien joukko ja monia muita kapinallisten joukkoja, jotka olivat valmiit yhtymään toisiinsa ja lyömään hänen joukkonsa perinpohjin, mutta yhtymättäkin tekisivät koko matkan yhtämittaiseksi taisteluksi. Oliko siis jäätävä Taurogiin? Sekin oli vaarallista, sillä tulossa oli Babinicz hirmuisen tataarilaisjoukon kanssa. Kaikki liittyvät häneen, ryntäävät Taurogiin ja kostavat niin kamalasti, että sellaista ei ole ennen kuultu.

Ensikerran tuo äsken vielä itseensä luottava staarosta tunsi, että hän ei keksinyt mitään neuvoa, että hän oli heikko ja avuton.

Mutta Braun meni tästä neuvottelukokouksesta heti toiseen, nimittäin
Anusian luo.

Kauan he neuvottelivat keskenään. Viimein tuli Braun ulos, ja mielenliikutus kuvastui hänen kasvoillaan. Anusia taas riensi kiireesti Oleńkan luo.

— Oleńka, hetki on tullut! — huudahti hän jo kynnyksellä. — Meidän on paettava!

— Milloin? — kysyi toimelias tyttö kalveten hiukan, mutta nousten samassa seisomaan valmiina lähtemään vaikka heti.

— Huomenna, huomenna! Braun on päällikkönä ja Sakowicz nukkuu kaupungissa, jonne herra Dzieszuk on kutsunut hänet pitoihin. Herra Dzieszuk on liitossa kanssamme ja sekoittaa jotakin hänen viiniinsä. Braun sanoo lähtevänsä itse ja vievänsä mukanaan viisikymmentä ratsumiestä. Oi, Oleńka, Oleńka, miten onnellinen olen!

Anusia lensi neiti Billewiczin kaulaan ja alkoi syleillä häntä semmoisen riemun vallassa, että Oleńka kysyi ihmeissään:

— Sain taivutetuksi? Sain kuin sainkin? Enkö ole sinulle vielä puhunut mitään? Oi, hyvä Jumala! Etkö tiedä mitään? Herra Babinicz tulee tänne! Polttaa, hävittää! Erään joukon hän on tuhonnut viimeistä miestä myöten, on voittanut itsensä Stenbockin ja tulee niin nopeasti kuin kiiruhtaisi! Mutta kenenkähän luo hän mahtaa kiiruhtaa tänne? Sano, olenko minä mieletön?

Kyynelet loistivat Anusian silmissä. Oleńka pani kätensä ristiin, kohotti katseensa ja sanoi:

— Kenen luo hän tulleekin, niin tasoittakoon Jumala hänen tiensä, siunatkoon ja varjelkoon häntä!

YHDEKSÄS LUKU.

Kmicicillä oli heti alussa vaikea tehtävä suoritettavanaan, kun hän pyrki Varsovasta Preussiin ja Liettuaan, sillä jo Serockissa oli vahva ruotsalaisjoukko, Kaarle Kustaa oli asettanut sen vartavasten sinne häiritsemään Varsovan piiritystä, mutta kun Varsova nyt oli valloitettu, niin ei tuolla armeijalla ollut muuta tehtävää kuin estää niiden joukkojen eteneminen, jotka Jan Kasimir ehkä lähettäisi Preussiin ja Liettuaan. Sen johtajana oli taitava ja kokenut kenraali Douglas ja kaksi puolalaista petturia, Radziejowski ja Radziwill. Näillä oli kaksituhatta miestä parhainta jalkaväkeä ja yhtä paljon ratsuväkeä sekä tykistöä. Heti kun nämä päälliköt saivat tiedon Kmicicin retkestä, niin he asettivat hänen tielleen verkon kolmion muotoon Bugin luona siten, että sen yhdellä sivulla oli Serock, toisella Zlotorya ja kärkenä Ostroleka.

Kmicicin oli kuljettava tuon kolmion läpi, sillä hänellä oli kiire, ja siitä oli tie lyhin. Hän huomasi kohta joutuneensa verkkoon, mutta ei pelästynyt, koska oli tottunut tämmöiseen sodankäyntiin. Hän arveli, että verkko oli pingoitettu liian laajalle alalle ja että tarpeen tullen voi pujahtaa sen silmukoista läpi. Ja mikä oli vielä ihmeellisempää: vaikka häntä yhtä mittaa koetettiin pyydystää, niin hän ei vain livahtanut pyydystäjien käsistä, vaan itsekin ahdisteli heitä. Ensin hän meni Bugin yli Serockin luona, kulki joen rantaa Wyszkowiin ja tuhosi Brariszczykin luona häntä kiinni ottamaan lähetetyn kolmensadan miehen vahvuisen ratsujoukon, josta ruhtinas Boguslaw kirjeessään mainitsi, niin perinpohjin, että siitä ei jäänyt jäljelle ketään, joka olisi vienyt tiedon tappiosta päälliköille. Itse Douglas kävi hänen kimppuunsa Dlugosiodlen luona, mutta hän löi ruotsalaisen ratsujoukon pakoon ja pysytteli sen läheisyydessä ja meni lopulta ruotsalaisten nähden uiden Narvan yli. Douglas jäi joen rannalle odottamaan proomuja, mutta ennenkuin ne saapuivat, tuli Kmicic yön pimeydessä taas joen yli takaisin ja sai hyökkäämällä ruotsalaisten etuvartioita vastaan aikaan pelästystä ja sekamelskaa koko Douglasin divisioonassa.

Vanha kenraali hämmästyi tätä tekoa, mutta seuraavana aamuna kasvoi hänen hämmästyksensä vielä suuremmaksi, kun hän sai tietää, että Kmicic oli kiertänyt armeijan, palannut takaisin siihen paikkaan, josta hänet oli ajettu pois kuin villipeto, saartanut Branszczykissa ruotsalaisten kuormaston, ottanut saalista ja kassan ja surmannut viisikymmenmiehisen saattajiston.

Toisinaan meni useita päiviä niin, että ruotsalaiset näkivät paljain silmin hänen tataarilaisensa näköpiirin reunassa, mutta eivät voineet niitä saavuttaa. Sen sijaan teki herra Andrzej yhtä mittaa hyökkäyksiään. Ruotsalaiset sotilaat uupuivat, ja puolalaiset joukot, jotka vielä palvelivat Radziejowskia, eivät olleet luotettavia. Väestö taas oli kokonaan kuuluisan partioretkeilijän puolella. Hänellä oli tieto jokaisesta liikkeestä, pienimmänkin joukon toimista, jokaisesta kuormasta, joka sattui olemaan muista hiukan erillään. Usein näytti siltä, kuin hän leikkisi ruotsalaisten kanssa, mutta se oli tiikerin leikkiä. Hän antoi tataarilaisten hirttää kaikki ottamansa vangit, niinkuin muuten ruotsalaiset itsekin menettelivät kaikkialla Puolassa. Toisinaan näytti hillitön raivo valtaavan hänet, sillä hän hyökkäsi kuin uhkarohkeuden sokaisemana ylivoimaisia joukkoja vastaan.

Boguslaw oli sitä mieltä, että kumpikin nimitys oli paikallaan, mutta hänen täytyi myöntää, että tuo johtaja myös oli kuuluisa soturi. Ylpeänä hän kertoi kaataneensa kahdesti omin käsin maahan tuon ritarin.

Häntä vastaan Babinicz rajuimmin hyökkäilikin. Hän aivan silminnähtävästi etsi ruhtinasta ja vainottunakin vainosi.

Ruhtinas ei kieltänyt sitä, mutta ei myöskään antanut mitään selityksiä. Hän maksoi Babiniczille samalla mitalla ja määräsi Chowariskin esimerkkiä seuraten palkinnon hänen päästään. Kun tästä ei ollut apua, päätti hän käyttää hyväkseen Kmicicin vihaa ja sen avulla houkutella hänet ansaan.

— On häpeä, että puuhaamme näin kauan tuon rosvon kanssa! — sanoi hän Douglasille ja Radziejowskille. — Hän kiertelee ympärillämme niinkuin susi lammastarhan läheisyydessä ja livahtaa aina käsistämme. Minä menen häntä vastaan pienen joukon kanssa, ja kun hän hyökkää kimppuuni, pidän puoliani, kunnes te tulette avuksi. Sitten emme enää päästä häntä livistämään.

Douglas, joka jo kauan sitten oli kyllästynyt tähän takaa-ajoon, ei pannut sanottavasti vastaan, mutta sanoi kuitenkin, että hänellä ei ole oikeutta eikä velvollisuutta panna yhden rosvon kiinni ottamiseksi vaaraan niin korkea-arvoisen henkilön ja kuningasten sukulaisen henkeä. Kun ruhtinas kuitenkin pysyi ehdotuksessaan, niin Douglas suostui. Päätettiin, että ruhtinas lähtee liikkeelle viidensadan ratsumiehen kanssa, joiden jokaisen selän taakse sijoitetaan musketilla varustettu jalkamies. Tällä viekkaudella aiottiin johtaa Babinicz harhaan.

— Hän ei voi pidättää itseään, kun kuulee, että vain viisisataa ratsumiestä on liikkeessä, vaan hyökkää ehdottomasti kimppuun, — sanoi ruhtinas. — Mutta kun jalkaväki ampuu heitä vasten silmiä, niin tataarilaiset hajaantuvat kuin tuhka tuuleen. Hän itse joko kaatuu tahi joutuu elävänä käsiimme.

Tämä suunnitelma pantiin nopeasti ja huolellisesti täytäntöön. Kahta päivää aikaisemmin laskettiin liikkeelle tieto, että viisisataa ratsumiestä ruhtinas Boguslawin johdolla lähtee retkelle. Kenraalit olivat varmat siitä, että paikallinen väestö veisi tämän tiedon Babiniczille. Niin kävikin.

Ruhtinas lähti keskellä pimeätä yötä Wasowiin ja Jelonkaan, meni Czerewinassa joen yli, pysähdytti ratsuväen avoimelle kedolle ja sijoitti jalkaväen sen vieressä olevaan viidakkoon, josta se voi nopeasti hyökätä esille. Sillä välin oli Douglasin kuljettava Narvan rantaa pitkin ollen menevinään Ostrolekaan. Radziejowskin taas oli kevyen ratsuväen kanssa lähdettävä liikkeelle Ksiezopolesta.

Ei kukaan näistä kolmesta päälliköstä tietänyt tarkoin, missä Babinicz tällä hetkellä oli, sillä talonpojilta ei saanut mitään tietoja eivätkä ratsumiehet kyenneet ottamaan kiinni tataarilaisia. Douglas otaksui Babiniczin pääjoukon olevan Sniadowin luona, ja hän aikoi saartaa sen, jotta voisi katkaista Babiniczin paluutien, jos tämä käy ruhtinas Boguslawin kimppuun.

Kaikki näytti olevan suotuisaa ruotsalaisten alkeille. Kmicic oli todellakin Sniadowissa, ja heti kun hän sai tiedon Boguslawin retkestä, hän painautui metsään hyökätäkseen siitä ulos Czerewinan luona.

Kääntyessään poispäin Narvasta Douglas muutamia päiviä myöhemmin näki tataarilaisten jälkiä ja seurasi niitä kulkien siis Babiniczin jäljessä. Helle rasitti kauheasti hevosia ja rautapukuisia ratsumiehiä, mutta kenraali kulki eteenpäin siitä välittämättä, sillä hän oli nyt aivan varma siitä, että hän yllättää Babiniczin joukon juuri silloin, kun se on taistelussa.

Kaksi päivää kestäneen etenemisen jälkeen tultiin niin lähelle Czerewinaa, että talojen savut jo näkyivät. Silloin Douglas pysähtyi, asetti vartijat kaikille teille ja pienimmillekin poluille ja alkoi odottaa.

Muutamat upseerit tahtoivat vapaaehtoisesti lähteä heti hyökkäämään, mutta hän pidätti heitä sanoen:

— Kun Babinicz käytyään ruhtinaan kimppuun huomaa, että hän ei ole tekemisissä ainoastaan ratsuväen, vaan myös jalkaväen kanssa, on hänen pakko peräytyä, eikä hän voi tulla takaisin muuten kuin entisiä jälkiään, ja silloin hän tulee suoraan meidän syliimme.

Ei ollut siis muuta tehtävää kuin höristää korviaan ja kuunnella, joko kohta alkaa kuulua tataarilaisten ulvontaa ja ensimmäisiä musketin laukauksia.

Kului kuitenkin koko päivä täyden hiljaisuuden vallitessa metsässä, aivan kuin ei yksikään sotamies koskaan olisi siihen jalallaan astunut.

Douglas alkoi menettää kärsivällisyyttään ja lähetti yötä vastaan pienen tiedustelujoukon kedolle päin käskettyään sen noudattaa mitä suurinta varovaisuutta.

Tiedustelujoukko palasi yösydännä näkemättä mitään ja saamatta mitään toimeen. Aamun sarastaessa lähti Douglas itse koko sotavoimansa kanssa liikkeelle.

Muutamia tunteja kuljettuaan hän tuli paikalle, joka oli täynnä merkkejä siitä, että siinä oli ollut sotilasleiri. Löydettiin korpunpalasia, särkynyt lasi, vaateriekaleita ja patruunavyö sitä mallia, jota ruotsalaiset sotamiehet käyttivät. Selvää oli, että siinä paikassa oli ollut Boguslawin jalkaväki, mutta nyt sitä ei näkynyt missään. Edempänä suoperäisellä niityllä huomasivat Douglasin etujoukot joukon ratsuväen hevosten jälkiä ja niityn reunalla pienempien tataarilaisten hevosten jälkiä. Vielä edempänä oli hevosen raato, josta sudet jo olivat vetäneet sisälmykset esille. Nähtävästi Boguslaw oli vetäytynyt takaisinpäin ja Babinicz seurannut jäljessä. Douglas ymmärsi, että jotakin erikoista oli sattunut.

Mutta mitä? Siihen hän ei saanut vastausta. Douglas rupesi miettimään.
Äkkiä hänen mietiskelynsä keskeytti eräs etujoukkoihin kuuluva upseeri.

— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi hän. — Viidakossa näkyy pieni ryhmä miehiä. He seisovat liikkumattomina ikäänkuin vahdissa. Pysähdytin etujoukot ja tulin ilmoittamaan tästä teidän ylhäisyydellenne.

— Jalkaväkeä, niitä on neljä tahi viisi yhdessä, ei voi aivan tarkkaan nähdä, kun oksia on edessä.

Mutta niiden puvuissa näytti olevan keltaista niinkuin meidän muskettisotureillamme.

Douglas kannusti hevostaan, ratsasti kiireesti etujoukkoon ja syöksähti eteenpäin. Harvan metsikön läpi näkyi ryhmä sotamiehiä, jotka liikkumatta seisoivat puun juurella.

— Ne ovat meikäläisiä! — sanoi Douglas. — Ruhtinaan täytyy olla lähellä.

— He seisovat vahdissa, mutta yksikään heistä ei sano mitään, vaikka heidän täytyy kuulla lähestymisemme.

Tässä loppui viidakko ja alkoi metsän reuna. Siinä näkyi neljä miestä seisomassa vierekkäin ja katselemassa maahan. Jokaisen pään kohdalta kohosi kohtisuoraan ylös musta nuora.

He lähtivät kulkemaan kiireemmin ja olivat pian ruumiitten luona. Neljä jalkamiestä riippui silmukoissa vieretysten kuin neljä lintua jalat vain tuuman päässä maasta, sillä oksa oli matalalla.

Douglas silmäsi niihin jokseenkin välinpitämättömästi ja lausui sitten aivan kuin itsekseen:

— Nyt tiedämme, että niinhyvin ruhtinas kuin Babiniczkin ovat tästä kulkeneet.

Ja hän vaipui taas mietteisiin, sillä hän ei tietänyt oikein itsekään, oliko hänen kuljettava eteenpäin tuota metsäpolkua vai mentävä Ostrolekaan johtavalle valtatielle.

Puoli tuntia myöhemmin löydettiin vielä kaksi ruumista. Nähtävästi ne olivat rosvoja tahi sairaita, jotka Babiniczin tataarilaiset olivat ottaneet kiinni seuratessaan ruhtinasta.

Douglas tunsi liian hyvin hänen rohkeutensa ja hänen päällikkötaitonsa voidakseen hetkeäkään epäillä ruhtinaalta puuttuneen päteviä syitä peräytymiseen. Jotakin oli täällä varmasti tapahtunut.

Vasta seuraavana päivänä asia selvisi. Saapui nimittäin kolmenkymmenen miehen suuruinen ratsumiesjoukko Bies Kornian johdolla, jonka Boguslaw oli lähettänyt ilmoittamaan, että Jan Kasimir oli lähettänyt Bugin yli Douglasia vastaan kuusituhatta liettualaista ja tataarilaista ratsumiestä hetmani Gosiewskin johdolla.

— Saimme sen tietää, - sanoi herra Bies,-ennenkuin Babinicz meidät saavutti, sillä hän läheni varovasti ja hitaasti. Gosiewski on neljän tahi viiden penikulman päässä. Saatuaan tämän tiedon oli ruhtinaan pakko nopeasti peräytyä yhtyäkseen herra Radziejowskiin, joka helposti olisi voinut kärsiä tappion. Koska kuljimme nopeasti, onnistui meidän yhtyä. Nyt on ruhtinas lähettänyt pieniä ratsumiesosastoja — kaikkiin suuntiin ilmoittamaan asiasta teidän ylhäisyydellenne. Paljon heitä joutuu tataarilaisten tahi talonpoikien käsiin, mutta tämmöisessä sodassa sitä ei voi välttää.

— Hänen täytyi erota jalkaväestä, joka on palaamassa tiheimpien metsien läpi välttääkseen tataarilaisia.

— Sellainen ratsuväki kuin tataarilaisten kulkee kaikkein pahimpienkin tiheikköjen läpi. Ei ole toiveita saada enää nähdä tuota jalkaväkeä. Mutta siihen ei ole kukaan syypää, ja ruhtinas on menetellyt niinkuin kokenut sotapäällikkö.

— Ruhtinas on lähettänyt melkoisen suuren partiojoukon Ostrolekaan johtaakseen hetmanin harhaan. Vihollinen ryntää viipymättä sinne luullen koko armeijamme olevan Ostrolekassa.

— Se on hyvä! — sanoi Douglas ilostuen. — Laitamme herra hetmanille kuumat paikat!

Hetkeäkään viivyttelemättä lähdettiin liikkeelle, jotta tavattaisiin ruhtinas Boguslaw ja Radziejowski. Nämä tavattiinkin vielä samana päivänä herra Radziejowskin suureksi iloksi, sillä hän pelkäsi vangiksi joutumista pahemmin kuin kuolemaa hyvin tietäen, että saisi kalliisti sovittaa petoksensa ja kaikki valtakunnalle tuottamansa onnettomuudet.

Nyt yhtyneessä ruotsalaisessa armeijassa oli yli neljätuhatta miestä, joten se saattoi toivoa hyvin selviytyvänsä hetmanista. Tällä oli tosin kuusituhatta ratsumiestä, mutta tataarilaisia — Babiniczin miehiä lukuunottamatta — ei voitu käyttää avoimessa hyökkäyksessä, ja itse Gosiewski, vaikka olikin taitava soturi, ei osannut Czarnieckin tavoin innostaa joukkoaan.

Douglasille antoi kuitenkin paljon päänvaivaa kysymys, missä tarkoituksessa oikeastaan Jan Kasimir oli lähettänyt hetmanin Bugin yli. Ruotsin kuningas ja vaaliruhtinas olivat menossa Varsovaa vastaan, ja siellä oli päätaistelu ennemmin tahi myöhemmin tapahtuva. Vaikka Jan Kasimirilla olikin sotajoukko, joka oli miesluvultaan suurempi ruotsalaisten ja brandenburgilaisten armeijaa, niin kuusituhatta taistelukuntoista miestä oli sentään liian huomattava joukko, jotta Puolan kuningas olisi ilman pakottavaa syytä siitä luopunut.

Totta oli, että Gosiewski pelasti Babiniczin tuhosta, mutta Babiniczin pelastamiseksi ei kuninkaan olisi tarvinnut lähettää koko divisioonaa. Tällä retkellä oli siis jokin salainen tarkoitus, josta ruotsalainen kenraali ei tarkkanäköisyydestään huolimatta päässyt selville.

Ruotsin kuninkaan kirje, joka tuli viikkoa myöhemmin, ilmaisi suurta levottomuutta, melkeinpä pelkoa tämän retken johdosta, jonka tarkoitus siinä lyhyesti selitettiin. Kaarle Kustaan käsityksen mukaan ei hetmania oltu lähetetty hyökkäämään Douglasin armeijan kimppuun ja Liettuaa auttamaan, sillä siellä oli ruotsalaisten muutenkin jo mahdoton viipyä, vaan tarkoituksena oli uhata Preussia ja nimenomaan sen itäistä osaa, jossa ei ollut sotaväkeä.

"Heidän pyrintönään on", — kirjoitti kuningas, — "järkyttää vaaliruhtinaan uskollisuus Marienburgin sopimusta ja Meitä kohtaan, mikä helposti voi onnistua, koska vaaliruhtinas on valmis samalla kertaa tekemään liiton Kristuksen kanssa perkelettä vastaan ja perkeleen kanssa Kristusta vastaan saadakseen etuja kummaltakin."

Kirje loppui kehoituksella Douglasille ponnistamaan kaikki voimansa estääkseen hetmania pääsemästä Preussiin, sillä jos tämä ei muutamaan viikkoon kykene sinne pääsemään, niin hänen on palattava Varsovaan.

Douglas oli sitä mieltä, että hänelle annettu tehtävä ei ollenkaan mennyt yli hänen voimiensa. Vähän aikaa sitten hän oli melkoisen hyvällä menestyksellä vastustanut itse Czarnieckia eikä senvuoksi pelännyt Gosiewskia. Hän ei tosin toivonut voivansa tuhota hänen divisioonaansa, mutta oli varma siitä, että voisi estää sen etenemisen.

Tästä lähtien alkoivat molemmat armeijat taitavasti liikehtiä koettaen kiertää toisensa ja samalla välttää ryhtymistä lopulliseen taisteluun. Molemmat kenraalit kilpailivat keskenään valppaudessa, mutta Douglasilla oli sikäli yliote., että hän sai estetyksi hetmanin pääsemästä ylemmäksi kuin Ostrolekaan. Babinicz ei ollenkaan kiiruhtanut yhtymään liettualaiseen divisioonaan, vaan kiinnitti huomionsa siihen jalkaväkeen, joka Boguslawin oli täytynyt jättää jälkeensä, kun hän lähti kiireesti tavoittamaan Radziejowskia. Paikallisten asukkaitten opastamina tataarilaiset seurasivat noita sotamiehiä yöt päivät ja surmasivat jokaisen, joka oli varomaton tahi jäi jälkeen. Elintarpeitten puute pakotti viimein ruotsalaiset jakautumaan pieniin osastoihin, joiden oli helpompi hankkia ravintonsa, mutta juuri tätä Babinicz oli odottanutkin.

Hän jakoi joukkonsa kolmeen osastoon, joista yhtä johti hän itse, toista Akbah-Ulan ja kolmatta Soroka, ja muutamassa päivässä hän teki lopun melkein koko ruotsalaisjoukosta. Se oli yhtämittaista ihmismetsästystä metsissä ja viidakoissa, jotka kaikuivat huudoista, rytinästä, laukauksista ja vaikertelusta.

Tämä teki Babiniczin nimen laajalti tunnetuksi masurilaisten keskuudessa. Hänen joukkonsa kokoontuivat ja yhtyivät Gosiewskin armeijaan, mutta silloin oli hetmani, jonka retki pääasiassa oli ollut vain mielenosoitus, jo saanut kuninkaalta käskyn palata Varsovaan. Babinicz sai vain vähän aikaa nauttia tuttujensa seurasta, nimenomaan Zagloban ja Wolodyjowskin, jotka laudalaisten johtajina olivat hetmanin mukana. Molemmat nuoret everstit olivat hyvin harmissaan siitä, että eivät sillä kertaa voineet saada mitään toimeen Boguslawia vastaan, mutta Zagloba lohdutti heitä täyttämällä ahkeraan heidän pikarinsa ja puhuen tähän tapaan:

— Ei se mitään haittaa! Jo toukokuusta asti olen hautonut päässäni sotajuonia, enkä minä koskaan vielä ole suotta ponnistellut. Minulla on jo valmiina muutamia aivan erinomaisia tuumia, mutta ei ole nyt aikaa panna niitä täytäntöön, vaan se tapahtuu vasta Varsovan luona, jonne kaikki kiiruhdamme.

— Minun on mentävä Preussiin! — vastasi Babinicz. — En ole siis
Varsovan luona mukana.

— Niin totta kuin Jumala on taivaassa, menen Preussiin, ja sen lupaan teille pyhästi, että teen siellä puhdasta jälkeä. Minun tataarilaisteni sormet syyhyvät jo täällä kovin, mutta olen uhannut hirsipuulla jokaisesta väkivaltaisesta teosta. Preussissa sen sijaan saa minut oma halunikin hieman riehumaan. Minäkö en pääsisi sinne tunkeutumaan? Teille se ei onnistunut, mutta se on aivan eri asia, sillä helpompi on tukkia tie suurelta armeijalta kuin minun joukkoni kaltaiselta, helposti piiloon pujahtavalta joukolta. Usein olen ollut viidakossa piilossa ja Douglas on kulkenut aivan vierestäni ohi mitään huomaamatta. Douglas lähtee varmasti seuraamaan teitä ja jättää minulle tien vapaaksi.

— Olette, kuulemma, pitänyt häntä lujilla! — sanoi Wolodyjowski tyytyväisenä.

— Niin, tuota lurjusta! — lisäsi Zagloba. — Hän kuuluu hikoilleen niin, että muutti joka päivä paitaa. Te olette hoidellut häntä yhtä hyvin kuin Chowanskia, ja minun täytyy sanoa, että en itsekään olisi tätä paremmin tehnyt, vaikka jo herra Koniecpolski sanoi, että sissisodassa ei kukaan vedä vertoja Zagloballe.

— Minusta näyttää mahdolliselta, — sanoi Wolodyjowski Kmicicille, — että jos Douglas palaa takaisin, niin hän jättää Boguslawin tänne sotimaan teitä vastaan.

— Suokoon Jumala sen! Itsekin olen sitä toivonut, — vastasi Kmicic vilkkaasti. — Jos minä etsin häntä ja hän minua, niin kai me löydämme toisemme. Kolmatta kertaa hän ei enää saane syöstyksi minua satulasta, mutta jos hän sen tekee, niin en minä enää nouse maasta. Muistan hyvin opettamanne temput ja kaikki lyönnit. Harjoittelen joka päivä Sorokan kanssa, että käteni ei kangistuisi.

— Mitäpä sotajuonet toimittavatkaan! — huudahti Wolodyjowski. — Sapeli, se on poikaa!

— Jokainen tuulimylly luulee, että pääasia on siivillä huiskiminen, ja tiedättekö miksi, herra Michal? Koska sillä on akanoita katon alla, toisin sanoen päässä. Sotataidon perusteena ovat sotajuonet, muutenhan Roch Kowalski voisi olla suurhetmani ja te täysi kenttämarsalkka.

— Herra Kowalski? Nyt hänellä jo on rautakypärä päässä, ja sehän on paikallaan, sillä pitäähän kaalinpään päällä olla padan kansi. Hän kahmaisi paljon saalista Varsovasta ja on siirtynyt ruhtinas Polubinskin husaarijoukkoon. Hän tulee joka päivä luoksemme telttaan ja katselee syrjäsilmällä, näkyisikö jostakin olkien seasta pullon kaula. En saa paranemaan tuota poikaa juoppoudesta. Hyvä esimerkki ei vaikuta mitään. Olen hänelle ennustanut, että hän saa vielä katua eroamistaan laudalaisesta rykmentistä. Lurjus! Kiittämätön! Palkaksi monista hyvistä töistäni, jotka olen häntä kohtaan tehnyt, hän on minut tuolla tavoin hylännyt.

— Te haukutte aina Kowalskia, — sanoi Wolodyjowski, — mutta hän on kuitenkin silmäteränne.

— Pidän hänestä enemmän kuin teistä, herra Michal, koska en milloinkaan ole voinut sietää rakastuneita narreja, jotka heti, kun näkevät jonkin tytön hameen häilähtävän, alkavat kieppua kuin väkkärä.

— Kuka Krakovan portin expugnavit? Kuka sai toimeen, että kenraalit otettiin vangiksi? Ne istuvat nyt vedellä ja leivällä Zamośćiessa, ja kun Wittenberg katsoo Wrangeliin, niin hän sanoo: "Zagloba on pannut meidät tänne!" — ja sitten he molemmat itkeä vetistelevät. Jos herra Sapieha ei olisi sairas ja olisi täällä läsnä, min hän sanoisi teille, kuka ensimmäisenä puisteli irti ruotsalaisen luteen varsovalaisnahalta.

— Hyvät ystävät! — huudahti Kmicic. — Tehkää minulle se palvelus, että lähetätte minulle tiedon tuosta taistelusta, joka on tulossa Varsovan edustalla. Lasken sormillani öitä ja päiviä enkä saa rauhaa, ennenkuin saan tietää jotakin varmaa.

— Kuulkaa nyt minun politiikkaani, — sanoi hän, — sillä se, mitä nyt sanon, toteutuu yhtä varmasti… kuin että tuo pikari seisoo edessäni… Eikö se seiso?

— Parempi olisi, että olisitte vaiti ja oppisitte, herra Michal! Otaksukaamme, että joudumme tässä taistelussa tappiolle. Tiedättekö, miten silloin käy? Kas, ettepä tiedäkään, sillä jopa pyörittelette pikku viiksiänne kuin jänis. Mutta minäpä sanon teille: ei käy mitenkään!

Kmicic, joka oli hyvin tulinen mies, nousi seisomaan, iski pikarinsa pöytään ja huusi:

— Sanon teille, että ei käy mitenkään! — lausui Zagloba. — Te nuoret ette ymmärrä, että niinkuin asiat nyt ovat, kuninkaamme, rakas isänmaamme, sotajoukkomme voivat joutua tappiolle viidessäkymmenessä taistelussa perätysten… ja sota jatkuu vain entiseen tapaan, aateli lähtee taisteluun, ja sen esimerkkiä seuraavat alemmat säädyt… Jos yhdellä kertaa ei onnistuta, niin onnistutaan toisella, tahi seuraavalla, siihen asti kunnes vihollinen uupuu. Mutta kun ruotsalaiset joutuvat tappiolle yhdessäkin suuremmassa taistelussa, niin piru heidät perii auttamattomasti ja vaaliruhtinaan vielä kaupanpäällisiksi.

— Kuunnelkaa nyt tarkoin, sillä ette te kenen suusta tahansa kuule tämmöistä, koska kaikki eivät kykene näkemään suurpiirteisesti! Moni ajattelee: mikä vielä tulee kohtaloksemme? Paljonko taisteluita, paljonko tappioita, jommoisia Caroluksen kanssa sotiessa aina on odotettavissa, paljonko kyyneleitä, verenvuodatusta ja koettelemuksia tulee vielä osallemme? Ja moni on epätoivoissaan, moni herjaa laupiasta Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä… Mutta minä sanon teille: tiedättekö, mikä odottaa noita vandaalimaisia vihollisiamme? Tuho! Tiedättekö, mikä odottaa meitä? Voitto! Kenties he lyövät meidät vielä sata kertaa… hyvä! Mutta me lyömme heidät sadannella yhdennellä kerralla, ja silloin on juttu lopussa.

Tämän sanottuaan Zagloba sulki hetkeksi silmänsä, mutta avasi ne sitten äkkiä, katsoi säihkyvin katsein eteensä ja huudahti äkkiä täyttä kurkkua:

— Täytyy tunnustaa, että teillä on järkeä päässä! — sanoi Wolodyjowski. — Vihollinen voi valloittaa Puolan, mutta ei pitää sitä vallassaan, vaan loppujen lopuksi hänen on mentävä tiehensä.

— Ahaa, onko järkeä päässäni! — sanoi Zagloba ilostuneena kehumisesta. — Koska niin on, niin ennustan teille vielä lisää… Jumala auttaa oikeamielisiä! Te (hän kääntyi Kmicicin puoleen) voitatte Radziwill-petturin, menette Taurogiin, vapautatte tytön, otatte hänet vaimoksenne, saatte paljon lapsia… Kuivukoon kieleni, jos ei käy niinkuin sanon… Herran tähden! Älkää kuristako minua kuoliaaksi!

Varoitus oli paikallaan, sillä Kmicic oli ottanut Zagloban syliinsä, kohottanut ilmaan ja alkanut häntä niin puristaa, että ukon silmät jo mulkoilivat. Mutta tuskin hän oli päässyt taas jaloilleen ja vetänyt hiukan henkeä, kun jo Wolodyjowski innostuneena tarttui hänen käsivarteensa.

— Jumala siunaa teitä, herra Michal! Oma tylleröisenne lahjoittaa teille koko parven… älkää pelätkö! — Uh!

— Teemme! Teemme! — huudahtivat molemmat nuoret everstit kalistaen sapeleitaan.

KYMMENES LUKU.

Viikkoa myöhemmin saapui Kmicic vaaliruhtinaan Preussin rajalle Rajgrodiiin. Hän oli päässyt sinne verraten helposti, sillä vahan ennen hetmanin lähtöä hän oli painautunut metsiin ja ollut niin piilossa, että Douglas luuli hänen tataarilaistensakin lähteneen koko divisioonan mukana Varsovaan, minkä vuoksi hän oli jättänyt vain vähäisiä joukkoja näitä seutuja suojelemaan.

Douglas itse lähti seuraamaan Gosiewskin jäljessä, ja hänen mukanaan olivat Radziejowski ja Radziwill.

Kmicic sai tietää tästä jo ennenkuin meni rajan yli ja oli hyvin harmissaan, kun ei saanut kohdata silmästä silmään verivihollistaan, joka kenties saisi rangaistuksensa jonkun toisen kädestä, luultavimmin Wolodyjowskin, joka niinikään oli vannonut kostavansa hänelle.

Kun hän ei siis voinut kostaa petturille isänmaan kärsimiä onnettomuuksia ja niitä vääryyksiä, jotka häntä itseään olivat kohdanneet, min hän kohdisti kostonsa sitä kauheampana vaaliruhtinaan alueisiin.

Jo samana yönä kuin tataarilaiset sivuuttivat rajapyykin, kajasti taivas tulipaloista ja kuului sodan jalkoihin joutuneitten ihmisten valitus. Ken osasi puolankielellä pyytää armahdusta, sai päällikön käskystä armon, mutta saksalaiset uudisasutukset, siirtolat, kylät ja kauppalat muuttuivat tuhkaläjiksi, ja kauhistuneet asukkaat joutuivat miekan uhreiksi.

Ei öljy leviä niin nopeasti meren pinnalla, kun purjehtijat sitä kaatavat siihen asetellakseen aaltoja, kuin levisi tataarilaisten ja vapaaehtoisten joukko yli siihen asti rauhallisten ja turvallisten seutujen. Oli kuin jokainen tataarilainen olisi osannut jakaantua kahtia tahi kolmia ennättääkseen useampaan paikkaan yht'aikaa polttamaan ja ryöstämään. Ei säästetty edes viljapeltoja eikä puutarhojen puita.

Kmicic oli niin kauan hillinnyt tataarilaisiaan, että kun hän vihdoin päästi ne valloilleen kuin petolinnut, niin he aivan hekumoivat surmatessaan ja hävittäessään kaiken. Toinen pyrki olemaan toistaan etevämpi, ja kun he eivät voineet ottaa vankeja, niin he aamusta iltaan suorastaan uivat ihmisveressä.

Itse Kmicic, jonka sydämessä oli paljon viileyttä, päästi sen täydellisesti valloilleen, ja vaikka häh itse ei tahrinut käsiään aseettomien verellä, niin hän mielellään kuitenkin näki sen virtailevan. Hänen mielensä oli rauhallinen, eikä omatunto häntä soimannut, sillä tuohan oli muukalaisten ja lisäksi vielä kerettiläisten verta. Luulipa hän vielä tekevänsä Jumalalle ja varsinkin Pyhälle Neitsyelle otollisen teon.

Olihan vaaliruhtinas, tuo Puolan vasalli, joka eli Puolan armoilla, ensimmäisenä nostanut kätensä hallitsijaansa vastaan. Hän oli siis rangaistuksen ansainnut, ja Kmicic oli ainoastaan Jumalan vihan välikappale.

Senvuoksi hän iltaisin rauhallisena sormieli rukousnauhaansa palavien saksalaisten kylien tulen valossa, ja kun ahdistettujen huudot sotkivat hänen laskunsa, aloitti hän alusta, jotta ei olisi huolimaton hartaudenharjoituksessa.

Mutta ei vain vihaa ja murhanhimoa ollut hänen sydämessään, vaan siinä liikkui hurskaitten tunteitten ohella muitakin, jotka liittyivät entisaikain muistoihin. Usein johtui hänen mieleensä se aika, jolloin hän ahdisti Chowanskia saaden siitä niin paljon kunniaa, ja hänen entiset toverinsa astuivat ilmi elävinä hänen silmiensä eteen. Kaikki ne kituivat nyt helvetissä, mutta jos ne nyt voisivat olla täällä, niin saisivatpa ne kahlata veressä tekemättä syntiä ja olla valtakunnalle hyödyksi!

Ja herra Andrzej huokasi ajatellessaan, miten turmiollista on hillitön omavaltaisuus, se kun jo aikaisessa nuoruudessa sulkee tien hyviin tekoihin ainaiseksi.

Enimmän hän kuitenkin muisteli Oleńkaa. Mitä syvemmälle Preussiin hän tunkeutui, sitä enemmän kirveli sydämen haavoja, aivan kuin ne tulipalot, jotka levisivät hänen ympärillään, myös olisivat voimistuttaneet sydämen paloa. Joka päivä hän puhui sydämessään tytölle:

— Kyyhkyläiseni armas, kenties olet minut jo unhottanut, tahi jos minua muistat, niin vain viha täyttää sydämesi. Mutta kaukana ja lähellä, yöllä ja päivällä, työssä isänmaan hyväksi ja vaarojen keskellä minä aina ajattelen sinua, ja sieluni lentää luoksesi yli metsien ja vuorten kuin lintu laskeutuakseen väsyneenä sinun jalkoihisi. Isänmaan ja sinun tähtesi olen valmis vuodattamaan kaiken vereni, mutta voi minua, jos ainaiseksi olet karkoittanut minut sydämestäsi!

Näissä mietteissä hän kulki rajalinjaa yhä korkeammalle pohjoista kohti, poltti ja hävitti ketään säästämättä. Ääretön ikävä valtasi hänet. Hän olisi tahtonut jo seuraavana päivänä olla Taurogissa, mutta edessä oli vielä pitkä ja vaikea matka, sillä kaikki kirkonkellot Preussissa soivat hälyyttäen kansaa kokoon.

Ken kynnelle kykeni, tarttui aseihin kauheata vihollista vastaan. Apujoukkoja tuli hyvin kaukaisiltakin seuduilta, renkipojistakin muodostui taistelujoukkoja, ja pian oli jokaista tataarilaista kohti kaksikymmentä talonpoikaa.

Kmicic iski noihin joukkoihin kuin salama, hakkasi maahan, hajoitti ja hirtti, pujahti pois ja ilmestyi yht'äkkiä taas tulenliekkien ympäröimänä, mutta ei voinut enää edetä yhtä nopeasti kuin ennen. Usein täytyi hänen miehineen tataarilaiseen tapaan piileksiä viikkokausia viidakoissa tahi järvenrantain kaislikoissa. Kansa ajoi häntä kuin sutta, ja hän purikin kuin susi, mutta ei tyytynyt vain puolustautumaan, vaan myös ahdisti.

Koska hän oli toimissaan perinpohjainen, niin hän saattoi viipyä samalla seudulla niin kauan, kunnes se oli tyystin hävitetty tulella ja miekalla usean penikulman laajuudelta. Jollakin tavoin oli väestö saanut tietää hänen nimensä, ja sitä nyt mainitsivat peloissaan kaikki, ja sen maine kulki Itämereen saakka.

Babinicz olisi kylläkin voinut taas palata Puolan alueelle ja ruotsalaisista joukoista huolimatta rientää Taurogiin, mutta hän ei tahtonut tehdä sitä, sillä hän tahtoi ennen kaikkea palvella — isänmaata. Mutta tuli sanomia, jotka innostuttivat väestöä jatkamaan puolustusta ja kostamaan, kun ne taas täyttivät Babiniczin sydämen suurella surulla. Huhuttiin Varsovan luona tapahtuneen suuren taistelun ja Puolan kuninkaan joutuneen siinä tappiolle. "Kaarle Kustaa ja vaaliruhtinas ovat lyöneet kaikki Kasimirin joukot", sanottiin Preussissa iloiten. "Varsova on uudelleen valloitettu, tämä on suurin voitto koko sodassa, ja nyt on Puola lopullisesti mennyttä."

Kaikki, jotka saatiin, vangeiksi ja jotka tataarilaiset asettivat hehkuville hiilille kuulustelussa, toistivat samaa. Liikkeellä oli, kuten sodan aikana on tavallista, paljon liioiteltuja ja epävarmoja tietoja. Muun muassa kerrottiin, että Jan Kasimirin armeija oli täydellisesti tuhottu, hetmanit kaatuneet ja kuningas joutunut vangiksi.

Oliko kaikki siis lopussa? Uudelleen eloon herännyt ja voittoisa Puola oli siis ollut vain harhanäky? Niin suuri voima, niin suuri sotajoukko, niin monet suuret miehet ja kuuluisat soturit: hetmanit, kuningas, Czarniecki voittamattomine divisioonineen, kaikki oli mennyttä, kaikki oli haihtunut kuin savu. Tällä onnettomalla maalla ei siis enää ollut muita puolustajia kuin yksityiset vapaaehtoiset joukot, jotka saatuaan tiedon tappiosta varmaankin hajaantuvat kaikkiin ilmansuuntiin.

Kmicic repi tukkaansa ja väänteli käsiään, otti käsiinsä kosteata multaa ja painoi sitä polttavaa päätään vastaan.

— Minäkin kaadun, — sanoi hän itsekseen, — mutta sitä ennen hukkuu tämä maa vereen!

Hän alkoi taistella epätoivon vimmalla, ei pysytellyt enää piilossa viidakoissa ja metsissä, etsi kuolemaa, syöksyi kuin mielipuoli kolme kertaa voimakkaampaa vihollisjoukkoa vastaan ja hajoitti sen. Hänen tataarilaisistaan hävisivät viimeisetkin inhimilliset tunteet, ja he muuttuivat laumaksi villipetoja. Nämä barbaarit, jotka olivat taitavampia ryöstämään ja yllättämällä hyökkäämään kuin suoriutumaan avoimessa taistelussa, olivat monissa taisteluissa nyt kehittyneet sellaisiksi sotureiksi, että he kykenivät vastustamaan maailman etevintä ratsuväkeä ja hajoittamaan ruotsalaisten taalalaisjoukotkin. Kahakassa asestetun preussilaisen talonpoikaisväestön kanssa tataarilaiset helposti voittivat kaksisataa tahi kolmesataa raskasaseista, rotevaa, musketeilla varustettua talonpoikaa.

Kmicic totutti heidät pois siitä tavasta, että he vastuksikseen kokosivat saalista. He ottivat nyt vain rahaa, etupäässä kultaa, ja ompelivat sen satulaansa. Kun joku heistä kaatui, niin toiset taistelivat hurjasti saadakseen hänen hevosensa ja satulansa. Kokoamalla vain tämmöistä rikkautta he eivät menettäneet kykyään liikkua miltei yliluonnollisen nopeasti ja notkeasti. Huomattuaan, että he eivät minkään muun johtajan johdolla voisi saada niin runsaita saaliita, he kiintyivät Babinicziin ja seurasivat häntä kuin koirat metsästäjää. Todellisella muhamettilaisella uskollisuudella he taistelujen jälkeen luovuttivat Sorokalle ja Kiemliczeille suurimman osan saaliista, joka oli tuleva päällikölle. — Allah! — puhui Akbah-Ulan — Vähän heitä palaa takaisin Baktshi-Saraihin, mutta niistä, jotka palaavat, tulee jokaisesta ruhtinas.

Babinicz, joka aina oli osannut koota sotasaalista, rikastui nyt kovin.
Mutta kuolemaa, jota hän haki halukkaammin kuin kultaa, hän ei löytänyt.

Kului taasen kuukausi uskomattomissa vaivoissa ja vaaroissa. Vaikka hevoset olivat saaneet syödä hyviä kauroja Preussissa, tarvitsivat ne kuitenkin edes parin päivän levähdyksen. Kmicic vetäytyi senvuoksi takaisin Puolan alueelle, jossa hänellä myös oli tarkoitus täyttää joukkoonsa syntyneet aukot uusilla vapaaehtoisilla sekä saada tarkempia tietoja asiain kulusta.

Uutisia tulikin pian, ja ne olivat niin ilahduttavia, että Kmicic oli tulla mielettömäksi ilosta. Osoittautui kylläkin todeksi, että kolmipäiväisessä taistelussa Varsovan luona Jan Kasimir oli joutunut tappiolle, mutta mistä syystä?

Suurin osa nostoväkeä oli jo ennen taistelua mennyt kotiinsa, eikä jäljellejäänyt osa siitä taistellut sillä innolla kuin Varsovaa valloitettaessa, vaan lähti kolmantena päivänä pakoon. Mutta kahtena eepillisenä päivänä sen sijaan voitto oli kallistumassa puolalaisten puolelle. Säännölliset joukot osoittivat suuressa taistelussa Euroopan parhaiten harjoitettuja sotilaita vastaan sellaista taitoa ja kestävyyttä, että ruotsalaiset ja brandenburgilaiset kenraalit sitä ihmettelivät.

Jan Kasimir oli saavuttanut kuolemattoman kunnian. Sanottiin, että hän oli osoittanut olevansa Kaarle Kustaan veroinen sotapäällikkö, ja jos kaikkia hänen määräyksiään olisi noudatettu, olisi vihollinen joutunut päätaistelussa tappiolle ja sota olisi ollut lopussa.

Nämä tiedot Kmicic sai silminnäkijöiltä. Hän tapasi nimittäin aatelismiehiä, jotka itse olivat ottaneet osaa taisteluun. Yksi heistä kertoi kuuluisasta husaarien hyökkäyksestä, jossa Carolus, kunhan kenraaliensa kehoituksista huolimatta ei tahtonut peräytyä, oli vähällä menettää henkensä. Kaikki vakuuttivat, että armeija ei ollut tuhoutunut eivätkä hetmanit kaatuneet. Koko sotajoukko, lukuunottamatta nostoväkeä, oli hyvässä kunnossa ja hyvässä järjestyksessä peräytynyt kauemmaksi sisämaahan.

Varsovan silta oli murtunut, mutta siinä menetettiin vain tykit, "henki siirtyi Veikselin yli". Sotamiehet vannoivat kuin yhdestä suusta, että sellaisen päällikön johdolla kuin Jan Kasimir he ensi taistelussa voittavat Kaarle Kustaan, vaaliruhtinaan ja kenet tahansa, sillä tuo äskeinen taistelu oli ollut vain koe, joka tosin ei ollut onnistunut, mutta joka lupasi hyvää.

Kmicic mietiskeli, mistä oli mahtanut johtua, että ensimmäiset tiedot olivat olleet niin peloittavia. Hänelle selitettiin, että Kaarle Kustaa tahallaan oli levityttänyt liioiteltuja tietoja, mutta että hän itse asiassa oli sangen neuvoton. Ruotsalaiset upseerit, jotka Kmicic viikkoa myöhemmin sai vangiksi, vahvistivat tämän todeksi.

Näiltä hän sai myös tietää, että varsinkin vaaliruhtinas oli hyvin levoton ja alkoi yhä enemmän miettiä oman nahkansa pelastamista. Hänen miehiään oli paljon kaatunut Varsovan edustalla, ja jäljellejääneitten keskuudessa raivosi tauteja, joihin kuoli enemmän miehiä kuin taisteluun. Samaan aikaan suurpuolalaiset, kostaakseen Ujscien luona kokemansa häpeän ja kaikki kärsimänsä vääryydet, olivat hyökänneet Brandenburgiin ja hävittivät sitä julmasti. Ruotsalaisten upseerien käsityksen mukaan oli jo lähellä se hetki, jolloin vaaliruhtinas luopuu ruotsalaisista ja liittyy mahtavampiin.

— Täytyy näin ollen pitää häntä kuumana, että hän tekisi sen sitä pikemmin, — ajatteli Kmicic.

Ja koska hevoset nyt olivat levänneet ja aukot riveissä täytetyt, meni hän taas rajan yli ja hyökkäsi kuin hävityksen henki saksalaisen asutuksen kimppuun.

Monet "puolueet" seurasivat hänen esimerkkiään. Hän kohtasi nyt heikompaa vastarintaa ja teki sitä perusteellisemmin hävitystyötään. Tuli yhä iloisempia uutisia, niin iloisia, että niitä oli vaikea uskoa.

Ensiksikin alettiin huhuilla, että Kaarle Kustaa, joka Varsovan taistelun jälkeen oli edennyt Radomiin asti, peräytyi nyt suin päin Preussia kohti. Mitä oli tapahtunut? Miksi hän peräytyi? Näihin kysymyksiin ei aluksi kukaan voinut vastata, mutta sitten kaikui taas yli koko valtakunnan Czarnieckin nimi. Hän voitti vihollisen Lipan luona, voitti Strzemesznyn luona, hakkasi Rawan luona maahan peräytyvän Kaarle Kustaan koko jälkijoukon, minkä jälkeen hän, saatuaan kuulla, että kaksituhatta ratsumiestä oli palaamassa Krakovasta, hyökkäsi niiden kimppuun ja tuhosi ne viimeiseen mieheen. Eversti Forgell, kenraalin veli, neljä muuta everstiä, kolme majuria, kolmetoista ratsumestaria ja kaksikymmentä luutnanttia otettiin vangiksi. Jotkut mainitsivat tämän lukumäärän kaksinkertaisena, toiset vakuuttivat jo innoissaan, että Jan Kasimir ei ollut kärsinytkin tappiota Varsovan luona, vaan voittanut, ja että hänen vetäytymisensä syvemmälle maahan oli vain sotajuoni vihollisen pään menoksi.

Kmicic itsekin alkoi ajatella näin, sillä nuoruudestaan asti sotaa käyneenä miehenä hän ymmärsi sota-asioita eikä ollut vielä koskaan kuullut sellaisesta voitosta, joka oli voittajalle vahingoksi. Mutta ruotsalaisten asiat ilmeisesti huononivat nimenomaan Varsovan taistelun jälkeen.

Silloin herra Andrzej muisti, mitä Zagloba heidän viimeksi tavatessaan oli sanonut, nimittäin että mitkään voitot eivät enää voi korjata ruotsalaisten asioita, mutta yksi suuri tappio heidät tuhoaa.

— Sillä miehellä on valtiomiehen pää! — ajatteli Kmicic. — Hän lukee tulevaisuuden kuin avoimesta kirjasta.

Ja nyt hän muisti, mitä Zagloba vielä lisäksi oli ennustanut, nimittäin että hän, Kmicic, alias Babinicz, pääsee Taurogiin, löytää Oleńkansa, saa häneltä anteeksi, menee hänen kanssaan naimisiin ja saa lapsia isänmaan hyödyksi. Kun hän muisti tämän, tunsi hän kuin tulta olisi ollut hänen suonissaan. Hän ei tahtonut enää hukata hetkeäkään, vaan päätti jättää Preussin ja rientää Taurogiin.

Juuri kun hän oli lähdössä, saapui hänen luokseen Wolodyjowskin rykmentissä palveleva laudalainen aatelismies tuoden kirjeen pieneltä ritarilta.

"Olemme menossa Liettuan hetmanin johdolla Boguslawia ja Waldeckia vastaan", kirjoitti herra Michal. "Yhtykää meihin, sillä nyt tarjoutuu tilaisuus kostoon, ja preussilaisetkin saavat maksaa pahat tekonsa."

Herra Andrzej ei ollut uskoa silmiään ja ajatteli ensin, että aatelismiehen oli joku preussilainen tahi ruotsalainen päällikkö tahallaan lähettänyt saadakseen hänet joukkoineen satimeen. Lähtisikö Gosiewski todellakin toistamiseen Preussia vastaan? Hän ei kuitenkaan voinut olla uskomatta. Käsiala oli Wolodyjowskin, vaakuna niinikään Wolodyjowskin, ja aatelismiehenkin Kmicic muisti nähneensä. Hän ryhtyi senvuoksi tältä kyselemään, missä herra Gosiewski oli ja minne hän aikoi mennä.

Aatelismies näytti olevan verraten typerä. Mistäpä hän tiesi, mihin herra hetmani aikoi mennä? Sen hän vain tiesi, että hetmani oli liettualais-tataarilaisen divisioonansa kanssa kahden päivän matkan päässä ja että hänellä oli mukanaan myös laudalainen rykmentti. Sitä oli herra Czarniecki joksikin aikaa lainannut, mutta nyt se oli hetmanin johdossa.

— Sanotaan, — lopetti aatelismies, — että menemme Preussiin, ja sotamiehet ovat siitä suuresti iloissaan… Mutta meidän asiammehan on vain totella ja taistella.

Kuultuaan hänen kertomuksensa Kmicic ei kauan arvellut, käänsi joukkonsa ympäri ja lähti kiiruhtamaan hetmanin luo. Kahden päivän kuluttua hän myöhään illalla syleili Wolodyjowskia, joka heti tervehdittyään sanoi:

— Kreivi Waldeck ja ruhtinas Boguslaw ovat Prostkissa ja rakentavat valleja leirinsä lujittamiseksi. Me menemme heitä vastaan.

— Minulla on se tunne, että Jumala antaa hänet käsiimme! — huudahti
Kmicic liikutettuna.

— Olen tehnyt lupauksen, että perinpohjaisesti paastoan sinä päivänä, jolloin kohtaan hänet.

— Jumala ei jätä suojelustaan antamatta! — vastasi herra Michal. — Minä en kadehdi, jos arpa lankeaa teille, sillä te olette kärsinyt suuremman vääryyden.

— Antakaahan kun katselen teitä! Olette paahtunut aivan mustaksi ulkoilmassa. Mutta hyvin olette hoitanut asianne. Suurella myötätunnolla on koko divisioona seurannut työtänne. Vain raunioita ja ruumiita! Olette synnynnäinen soturi. Itse Zaglobankin, jos hän olisi täällä, olisi vaikea keksiä, mitä vielä suurenmoisempaa hän sanoisi tehneensä.

— Hän jäi herra Sapiehan luo, sillä hänen kasvonsa ovat aivan turvoksissa itkusta ja epätoivosta Roch Kowalskin kaaduttua.

Kmicic vavahti kuin häntä olisi tikarilla pistetty ja alkoi haukkoa ilmaa. Viimein hän kiristi hampaitaan, vaipui penkille ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Wolodyjowski löi yhteen kämmeniään ja käski palvelijan tuoda juotavaa.
Sitten hän istuutui Kmicicin viereen, täytti pikarit ja alkoi puhua.

— Roch Kowalski kuoli sellaisen sankarikuoleman, että suokoon Jumala meille samanlaisen. Riittää, kun sanon, että taistelun päätyttyä Carolus itse piti huolta hänen hautaamisestaan, ja kokonainen kaartinrykmentti ampui hänen haudallaan kunnialaukaukset.

— Kunhan hän vain ei olisi kaatunut tuon pirullisen miehen käden kautta! — huudahti Kmicic.

— Niin, se oli Boguslawin käden kautta, kuulin sen husaareilta, jotka omin silmin näkivät tuon surullisen tapauksen.

— Taistelussa ei valita paikkaa, vaan seisotaan siinä, mihin on saanut käskyn asettua. Jos minä olisin ollut siellä, niin joko nyt en olisi tässä tahi Boguslaw ei laittaisi valleja Protskissa.

— Varmaankin olette kuullut riittävästi kertomuksia Varsovan taistelusta, sillä kaikki puhuvat siitä, enkä minä tahdo tarpeettoman kauan siinä viivähtää. Armollinen kuninkaamme — suokoon Jumala hänelle terveyttä ja pitkän iän, sillä jonkun muun ollessa hallitsijana olisi isänmaa sortunut onnettomuuksien alle — osoittautui oivalliseksi sotapäälliköksi. Jos kuuliaisuus olisi ollut yhtä hyvä kuin johtaja, jos me olisimme olleet hänen arvoisensa, olisi aikakirjoihin merkitty uusi puolalaisten voitto Varsovan luona. Lyhyesti sanoen, ensimmäisenä päivänä me löimme ruotsalaiset. Toisena päivänä alkoi voitto vaappua vuoroin puolelle ja vuoroin toiselle, mutta yleensä me olimme voitolla. liettualaiset husaarit, joita johti suuri soturi, ruhtinas Polubinski, ja joiden joukossa myös Roch palveli, tekivät hyökkäyksen. Näin heidän lähtönsä yhtä selvästi kuin nyt teidät, sillä seisoin laudalaisineni eräällä kummulla vallien edustalla. Heitä oli tuhatkaksisataa miestä, niin komeata joukkoa, että maailma ei ole nähnyt sen veroista. He kulkivat noin sadan sylen päässä ohitsemme, ja maa vapisi heidän allaan. Näimme brandenburgilaisen jalkaväen iskevän keihäät maahan torjuakseen ensimmäisen hyökkäyksen. Toiset ampuivat musketeilla niin, että peittyivät kokonaan savuun. Näimme husaarien syöksyvän täyttä laukkaa päin. Jumalani, millainen hyökkäys! He syöksyivät savun keskelle ja hävisivät näkyvistä. Sotamieheni alkoivat huutaa: "Murtautuvat! Murtautuvat!" Vähään aikaan ei näkynyt mitään. Mutta sitten alkoi kuulua kalkutusta aivan kuin tuhat seppää olisi takonut vasaroillaan. Katsomme savuun. Jeesus, Maria! Vaaliruhtinaan miehet makaavat maassa kuin vilja, jonka yli myrsky on kulkenut. Mutta husaarit ovat jo sivuuttaneet heidät ja ovat jo kaukana. He ryntäävät ruotsalaisia vastaan. Hyökkäävät ratsuväkeä vastaan ja lyövät sen. Hyökkäsivät toista rykmenttiä vastaan ja löivät senkin. Kuuluu pauketta, tykit jyrisevät… me näemme heidät, kun tuuli haihduttaa savun. He murtavat ruotsalaisen jalkaväen rivit. Kaikki horjuu, kaikki kaatuu heidän edessään, he kulkevat kuin katua… he ovat raivanneet itselleen tien melkein koko armeijan läpi. He hyökkäävät kaartinrykmenttiä vastaan, jonka keskellä on itse Carolus… ja kaarti hajoaa kuin tuuleen…

Tässä Wolodyjowski keskeytti kertomuksensa, sillä Kmicic peitti kasvonsa käsiinsä ja alkoi huutaa:

— Sellaista hyökkäystä eivät silmäni enää saa nähdä! — jatkoi pieni ritari. — Me saimme määräyksen hyökätä taisteluun. Enempää en nähnyt, mutta mitä nyt kerron, sen kuulin ruotsalaiselta upseerilta, joka silloin oli kuninkaan luona ja omin silmin näki tapahtuman. Kun husaarit jo olivat murtaneet kaikki tieltään, niin Forgell, joka myöhemmin Rawan luona joutui vangiksemme, kiiruhti kuninkaan luo ja huudahti: "Kuningas, pelastakaa Ruotsi Pelastakaa itsenne! Väistykää! Heitä ei voi mikään pidättää!" Mutta Carolus vastasi: "Ei kannata väistyä, täytyy torjua heidät tahi kaatua!" Toiset kenraalit rientävät kuninkaan luo, pyytävät, rukoilevat, mutta hän ei tahdo heitä kuulla. Hän hyökkäsi eteenpäin… ja ruotsalaiset lyödään niin nopeasti, että tuskin olisi ennättänyt laskea kymmeneen. Ken kaatui, se poljettiin hevosten jalkoihin, muut hajosivat kuin tuhka tuuleen. Husaarit syöksyivät ajamaan heitä takaa. Kuningas taisteli vain yksi mies rinnallaan. Roch lähestyi ja tunsi kuninkaan, sillä oli jo kahdesti aikaisemmin nähnyt hänet. Ratsumies asettui kuninkaan suojaksi. Mutta, niin kertovat näkijät, ei ukkonenkaan iske niin nopeasti kuin Roch halkaisi tuon ratsumiehen. Silloin itse kuningas hyökkäsi häntä vastaan.

Wolodyjowski keskeytti taas kertomuksensa ja veti syvään henkeä, mutta
Kmicic huudahti:

— He iskivät silloin yhteen keskellä taistelutannerta niin että heidän hevostensa rinnat sattuivat toisiinsa. "Näin", — kertoi meille upseeri, — "että kuningas jo kaatui hevosineen maahan." Mutta hän hyppäsi pystyyn ja laukaisi pistolinsa, vaan ei osannut. Hattu oli pudonnut hänen päästään. Roch kohotti miekkansa ja suuntasi iskun hänen päätään kohti. Ruotsalaiset jähmettyivät kauhusta, sillä myöhäistä oli rientää avuksi. Silloin ilmestyi yht'äkkiä Boguslaw aivan kuin maan alta ja ampui Kowalskia suoraan korvaan, niin että häneltä lensi pää pois kypäröineen.

— Jumalan tähden! Eikö hän ennättänyt antaa miekkansa pudota! — huusi
Kmicic repien tukkaansa.

— Jumala ei suonut hänelle sitä onnea, — vastasi herra Michal. — Pääsimme sitten Zagloban kanssa selville siitä, miten asia oli. Poikavuosinaan Roch palveli Radziwilleja, ja nyt hän joutui hämilleen nähdessään Radziwillin. Kenties hänelle ei ollut koskaan tullut päähänkään sellainen ajatus, että voisi nostaa kätensä Radziwillia vastaan. Sen hän sai maksaa hengellään. Kumma mies on Zagloba! Hän ei ollenkaan ollut Rochin eno eikä edes sukulainenkaan, mutta suri tätä kuin omaa poikaansa. Suoraan sanoen ei ollut syytä semmoiseen suruun, sillä noin kunniakasta kuolemaa voisi suorastaan kadehtia. Siksihän aatelismies ja sotilas syntyykin, että antaisi henkensä tänään tai huomenna, mutta Kowalskin nimi piirretään historiaan, ja jälkipolvet ylistävät sitä.

— Antakoon Herra hänelle iankaikkisen rauhan, ja ikuinen valo häntä valaiskoon…

Jonkin aikaa kumpikin kuiskaili rukouksia, kenties pyytäen itselleen samanlaista kuolemaa, mutta ei Boguslawin käden kautta. Viimein herra Michal sanoi:

— Pappi Piekarski on vakuuttanut meille, että Roch on päässyt suoraan paratiisiin.

— Rukoukset ovat aina tarpeellisia. Ne voivat tulla joidenkin muiden hyväksi, ehkäpä meidän itsemme.

Luotamme Jumalan laupeuteen, — sanoi hän. — Toivon, että siitä, mitä olen Preussissa toimittanut, lyhennetään edes pari vuotta kiirastulessa oloni aikaa.

— Kaikki kirjoitetaan siellä muistiin. Mitä ihminen täällä saa sapelillaan aikaan, se viedään taivaassa kirjoihin.

— Minäkin olen palvellut Radziwillia, — sanoi Kmicic, — mutta en joudu hämilleni hänen edessään. Jumalani, Prostki ei ole kaukana! Muista, oi Jumala, että hän on sinunkin vihamiehesi, sillä hän on kerettiläinen, joka monta kertaa on herjannut Sinun oikeata uskoasi!

— Ja isänmaan vihollinen! — lisäsi Wolodyjowski. — Toivokaamme, että hänen aikansa kohta on tullut. Zagloba ennusti sen tapahtuvan tuon husaarirynnäkön jälkeen, ja hän puhui aivan kuin innoituksen vallassa. Hän kirosi Boguslawin niin, että kuulijain hiukset nousivat pystyyn. Ruhtinas Kasimir Michal, joka lähtee mukanamme Boguslawia vastaan, näki unta, että ne kaksi kultaista torvea, jotka ovat Radziwillien vaakunassa, mursi karhu, ja sanoi heti seuraavana päivänä: "Joko minua tahi jotakuta muuta Radziwillia kohtaa onnettomuus."

Kmicicin kasvot kirkastuivat aivan kuin aamuruskon koko valo olisi niille valahtanut, hän nosti silmänsä ylös, kohotti kätensä taivasta kohti ja huudahti juhlallisella äänellä:

— Minun vaakunassani on karhu! Kiitetty ole Sinä, Jumala korkeudessa! Kiitetty ole Sinä, Pyhä Jumalan Äiti! Oi, Herra, Herra! En ole ansainnut niin suurta armoa!

Kun Wolodyjowski kuuli tämän, niin hänkin tuli hyvin liikutetuksi, sillä hän ymmärsi heti, että se oli taivaallinen ennemerkki.

— Suudelkaa ennen taistelua varmuuden vuoksi Kristuksen jalkoja! — sanoi hän. — Minä rukoilen Häntä Sakowicziin nähden.

Samassa kuului kaukaa kukon laulu ja heti sen jälkeen torven törähdys. Vähän myöhemmin alkoi liikettä kaikkialla kylässä. Kuului aseitten kalinaa ja hevosten hirnuntaa. Mustia ratsumiesryhmiä kerääntyi maantielle.

Ilma alkoi vähitellen muuttua valoisaksi. Vaalea sarastus hopeoi keihäitten kärjet, kimalteli paljastetuilla sapeleilla ja ikäänkuin veti esiin varjosta viiksisuita, uhkaavia kasvoja, kypäröitä, tataarilaisten karvalakkeja, jousia ja keihäitä. Viimein joukko lähti liikkeelle Prostkia kohti Kmicicin johtaessa etujoukkoja. Sotajoukko kiemurteli tie& myöten nopeasti eteenpäin kuin pitkä käärme.

Etunenässä olevat hevoset alkoivat kovasti pärskyä ja muut seurasivat niiden esimerkkiä. Sotamiehistä se oli hyvä enne.

YHDESTOISTA LUKU.

Syyskuun 6 päivänä saapui puolalainen sotajoukko Wasoszaan ja pysähtyi lepäämään, jotta hevoset ja miehet saisivat taistelun edellä koota voimia. Hetmani oli päättänyt viipyä siellä neljä tahi viisi päivää, mutta tapahtumat sotkivat hänen laskelmansa.

Babinicz, joka jo hyvin tunsi seudun, lähetettiin tiedusteluretkelle, ja hän sai mukaansa kaksi kevyttä liettualaista joukkoa sekä vereksen osaston tataarilaisia, koska hänen omat tataarilaisensa olivat liiaksi väsyneitä.

Hetmani teroitti hänen mieleensä, että hänen piti koettaa saada vangiksi vihollisia, joilta voisi saada tietoja, eikä palata tyhjin käsin. Babinicz vain naurahti ajatellen, että kehoitukset olivat tarpeettomia ja että hän tuo vankeja, vaikka ne pitäisi hakea Prostkin vallihautojen takaa.

Kahden vuorokauden kuluttua hän palasi tuoden muutamia kymmeniä preussilaisia ja ruotsalaisia, niitten joukossa huomattavan upseerin von Rösselin, joka oli kapteenina Boguslawin preussilaisessa rykmentissä.

Tiedusteluretkeilijät otettiin leirissä vastaan suurella riemulla. Kapteenia ei ollut tarvis ottaa kuulusteltavaksi, sillä kuulustelun oli jo Babinicz toimittanut matkalla pitäen tikaria hänen kurkullaan. Hänen tunnustuksistaan kävi selville, että Prostkissa eivät olleet vain kreivi Waldeckin preussilaiset rykmentit, vaan myös kuusi ruotsalaista rykmenttiä kenraalimajuri Israelin johdolla. Lisäksi oli siellä neljä ratsuväkirykmenttiä, joiden päällikkönä oli ruhtinas Boguslaw. Kaksi niistä oli preussilaisia ja kaksi hänen omiaan.

Ylipäällikkönä oli nimellisesti kreivi Waldeck, mutta itse asiassa tämä totteli kaikessa ruhtinas Boguslawia, jonka vaikutusvallan alainen myös ruotsalainen kenraali Israel oli.

Tärkein von Rösselin kertomista uutisista oli kuitenkin se, että kaksituhatta miestä parasta pommerilaista jalkaväkeä oli tulossa avuksi Prostkiin ja että kreivi Waldeck peläten tataarilaisten saartavan nämä aikoi tulla ulos linnoitetusta leiristään ja vasta yhdyttyään heihin taas kaivautua vallien suojaan. Ruhtinas Boguslaw oli von Rösselin tietojen mukaan tähän saakka vastustanut Prostkista lähtöä, mutta näytti viime päivinä tulleen suostuvaisemmaksi.

Tämän kuultuaan Gosiewski ilostui suuresti, sillä nyt hän oli varma voitosta. Vallien suojassa olisi vihollinen voinut puolustautua kauan, mutta ei ruotsalainen eikä preussilainen ratsuväki voinut kestää liettualaista vastaan avoimessa taistelussa.

Ruhtinas Boguslaw ymmärsi tämän aivan yhtä hyvin kuin hetmani, ja siksi juuri Waldeckin suunnitelma ei ollut hänelle mieleen. Mutta hän oli liian turhamainen voidakseen sietää, että häntä edes epäiltiin liiallisesta varovaisuudesta. Sitäpaitsi hänellä ei ollut kylliksi kärsivällisyyttä. Saattoi olla varma siitä, että hän kyllästyisi toimettomaan oloon vallien suojassa ja etsisi taistelutanterella kunniaa ja voittoa. Hetmanin tarvitsi vain kiiruhtaa päästäkseen vihollisen kimppuun juuri sillä hetkellä, kun tämä jättäisi varustuksensa.

Näin ajatteli hetmani, ja samoin ajattelivat muut päälliköt, kuten Hassun-bey, joka johti tataarilaisia, kuninkaallisen kaartin päällikkö Woynillowicz, petyhorien eversti Korsak, herra Wolodyjowski, herra Kotwicz ja herra Babinicz. Kaikki olivat sitä mieltä, että ei pitänyt jäädä enää lepäämään, vaan oli lähdettävä liikkeelle jo ensi yönä, siis muutaman tunnin kuluttua. Korsak lähetti heti vänrikki Biegariskin Prostkin luo, ja tämän tehtävänä oli antaa joka tunti tieto siitä, mitä leirissä tehtiin. Wolodyjowski ja Babinicz veivät Rösselin asuntoonsa saadakseen häneltä lisätietoja Boguslawista.

Kapteeni oli alussa hyvin pelästynyt, sillä hän tunsi vielä Kmicicin tikarin kärjen kaulallaan, mutta pian viini irroitti hänen kielensä kannan. Koska hän aikaisemmin oli palvellut Puolan armeijassa, oli hän oppinut puolankieltä ja saattoi senvuoksi vastata pienelle ritarille, joka ei osannut saksaa.

— Oletteko kauan ollut ruhtinas Boguslawin palveluksessa? — kysyi pieni ritari.

— Minä en palvele ruhtinaan rykmentissä, — vastasi Rössel, — vaan vaaliruhtinaan rykmentissä, joka on ruhtinaan johdettavana.

— Älkää lannistuko, herra Michal! — sanoi Babinicz. — Te tapaatte hänet vielä, ja jos ette tapaa, niin minä tapaan.

— Te olette vanha soturi, olette nähnyt molemmat armeijat ja tunnette vanhastaan ratsuväkemme. Kuinka luulette, kumpi puoli voittaa?

— Te voitatte, jos he ryhtyvät kanssanne taisteluun leirinsä ulkopuolella, mutta heidän leiriään te ette ilman jalkaväkeä ja tykkejä saa valloitetuksi, etenkin kun siellä kaikessa on johtajana ruhtinas Radziwill.

— En vain minä, vaan se on yleinen mielipide molemmissa sotajoukoissa. Väitetäänpä, että Varsovan luona serenissimus rex Sueciae noudatti kaikessa hänen neuvojaan ja sentähden voitti suuren taistelun. Ruhtinas puolalaisena tuntee paremmin taistelutapanne ja tietää, miten kulloinkin on meneteltävä. Näin itse, miten kuningas kolmannen taistelupäivän jälkeen sotajoukon rintaman edessä suuteli ja syleili ruhtinasta. Totta on, että hänen oli kiittäminen ruhtinasta hengestään, sillä jos ruhtinas ei olisi ampunut tuota laukausta… hm: ihan peloittaa ajatellessa!… Ruhtinas on aivan verraton ritari, jota ei kukaan pysty voittamaan millään aseella.

Näin sanottuaan hän alkoi uhkaavasti kierrellä viiksiään. Rössel katsoi häneen ja punastui äkkiä. Hetken aikaa näytti siltä, kuin hän olisi purskahtamaisillaan nauruun. Mutta hän muisti olevansa vanki ja hillitsi itsensä.

Kmicic katsoi häneen terävästi teräksenharmailla silmillään ja sanoi purren hiukan huultaan:

— Onko ruhtinas Boguslaw nyt terve? — kysyi Wolodyjowski. — Häntä vaivasi kauan kuumetauti, ja se lienee hänet heikontanut.

— Hän on jo kauan ollut terve kuin kala etkä nauti mitään lääkkeitä. Lääkäri tahtoi antaa hänelle alussa eräitä aineita, mutta mistä ruhtinas heti sai taudinkohtauksen. Silloin ruhtinas Boguslaw käski heilutella lääkäriä lakanoissa, ja se auttoi häntä, sillä lääkäri sai itse kuumeen pelästyksestä.

— Näin sen itse, — vastasi Rössel. — Kaksi lakanaa pantiin yhteen, lääkäri pistettiin niiden keskelle, neljä vankkaa sotamiestä tarttui lakanan kulmiin, ja kun sitten miesparkaa alettiin puistella, niin hän lensi kymmenkunta kyynärää ilmaan, ja heti kun hän putosi takaisin lakanoille, hänet lennätettiin uudelleen ilmaan. Kenraali Israel, kreivi Waldeck ja ruhtinas pitelivät vatsaansa naurusta. Meitä upseereitakin oli koko joukko katselemassa tätä näytelmää, joka jatkui siihen asti, kunnes lääkäri pyörtyi. Ruhtinas on sen jälkeen ollut terve.

Huolimatta vihastaan Boguslawia kohtaan Wolodyjowski ja Babinicz eivät voineet olla nauramatta tälle tempulle. Babinicz löi käsillään polviinsa ja huudahti:

— Tämä parannuskeino meidän on neuvottava herra Zagloballe, — sanoi pieni ritari.

— Se auttoi kuumetta vastaan, — sanoi Rössel, — mutta mitäpä siitä, kun ruhtinas ei yhtään hillitse verensä viettejä ja sillä lyhentää ikäänsä.

— Niin minäkin ajattelen, — murahti hampaittensa välitse Babinicz. —
Hänen kaltaisensa eivät elä kauan.

— Eikö hän sitten leirissäkään ole luopunut tavoistaan? — kysyi
Wolodyjowski.

— Eipä suinkaan! — vastasi Rössel. — Kreivi Waldeck on monesti nauraen sanonut, että hänen ruhtinaallisella korkeudellaan on hovinaiset mukanaan. Olen itse nähnyt kaksi sievää neitosta, joiden tehtävänä sanottiin olevan muka ruhtinaan kaulusten silittäminen.

Babinicz oli tämän kuultuaan sävähtänyt punaiseksi ja sitten kalvennut. Äkkiä hän hypähti pystyyn, tarttui Rösselin olkapäähän ja alkoi häntä ankarasti pudistella.

— Ne eivät ole puolalaisia, — vastasi Rössel pelästyneenä. — Toinen on preussilainen aatelisneiti ja toinen on ruotsalainen tyttö, joka aikaisemmin on ollut kenraali Israelin puolison palveluksessa. Babinicz katsahti Wolodyjowskiin ja päästi syvän huokauksen. Pieni ritari huokasi myös helpotuksesta ja lakkasi kiertelemästä viiksiään.

— Sallikaa minun mennä nukkumaan! — lausui Rössel. — Olen hyvin väsynyt, sillä tataarilaiset kuljettivat minua kaksi penikulmaa talutusköydessä.

Kmicic kutsui Sorokan ja antoi vangin hänen huostaansa. Sitten hän astui nopeasti Wolodyjowskin eteen.

— Tämä riittää jo! — sanoi hän. — Tahdon kaatua, tahdon sata kertaa mieluummin kaatua kuin elää tässä ainaisessa pelossa ja epävarmuudessa! Äskenkin, kun Rössel mainitsi noista tytöistä, oli minusta niinkuin olisin saanut kirveen iskun ohimoon.

Samassa soi torvi hetmanin asunnon edustalla, ja siihen kuului vastaus kaikista liettualaisista rykmenteistä ja tataarilaisten joukosta.

Ennenkuin he olivat kulkeneet penikulmaakaan, saapui Biegariskin lähetti tuoden hetmanille tiedon, että oli saatu vangiksi muutamia ratsumiehiä suuremmasta joukosta, joka oli ottamassa talonpojilta hevosia ja rattaita. Vankeja oli heti kuulusteltu, ja he olivat tunnustaneet, että koko sotajoukon oli määrä lähteä Prostkista seuraavana aamuna kello kahdeksan ja että määräykset jo oli annettu. — Ylistäkäämme Jumalaa ja kannustakaamme ratsujamme! — sanoi hetmani. — Illalla ei tuota armeijaa enää ole olemassa.

Tataarilaiset saivat määräyksen lähteä kiireesti matkaan ennättääkseen Waldeckin sotajoukon ja sille avuksi saapuvan preussilaisen jalkaväkijoukon väliin, liettualaisetkin rykmentit jouduttivat kulkuaan, ja koska ne olivat suurimmaksi osaksi kevyttä ratsuväkeä, eivät ne jääneet paljon jäljelle tataarilaisista.

Kmicic oli tataarilaisten etujoukon johtajana ja pani sen kiitämään niin, että hevoset höyrysivät. Matkalla hän nojasi eteenpäin satulassaan, painoi otsansa hevosensa kaulaa vastaan ja rukoili hartaasti:

— Suo minun, Kristus, kostaa ei omat kärsimäni vääryydet, vaan isänmaan puolesta! Minä olen syntinen enkä ansaitse armoasi, mutta osoita minulle laupeutesi, suo minun vuodattaa tuon kerettiläisen veri, ja minä sinun kunniaksesi paastoan ja ruoskin itseäni joka viikko sinä päivänä koko elämäni ajan!

Sitten hän antoi itsensä Częstochowon Pyhän Neitsyen huomaan, jonka puolesta hän oli vertaan vuodattanut, sekä oman suojeluspyhimyksensä haltuun, ja varmana heidän suojeluksestaan hän tunsi kohta toivon täyttävän sydämensä sekä voiman virtaavan jäseniinsä, voiman niin suuren, että sen edessä täytyi kaiken murtua. Hänestä tuntui, kuin hän saisi siivet. Hän kiiti tataarilaisten etunenässä niin, että säkenet sinkoilivat hänen hevosensa kavioista. Tuhat villiä soturia seurasi häntä painautuneina hevostensa kaulaa vastaan.

Suippokärkisten lakkien meri aaltoili hevosten juoksun tahdissa, jouset heiluivat miesten selässä, heidän edessään kapisivat kaviot ja takaa kuului liettualaisten ratsumiesten kulun humu muistuttaen tulvivan virran kohinaa.

Näin he kiitivät ihanassa tähtiyössä ja täyttivät tien niinkuin parvi petolintuja, jotka ovat kaukaa tunteneet veren hajun.

He kulkivat yli hedelmällisten peltojen, yli niittyjen, läpi tammimetsien, kunnes kuun sirppi vaaleni ja painui länteen. Silloin he pysähdyttivät hevosensa ja levähtivät viimeisen kerran. Prostkiin oli matkaa enää vain puoli penikulmaa.

Tataarilaiset syöttivät hevosilleen kauroja, jotta ne saisivat voimia taisteluun. Kmicic nousi varahevosen selkään ja lähti ottamaan selkoa vihollisen leiristä.

Puoli tuntia kuljettuaan hän tapasi erään pikku joen rannalla sen joukon, jonka Korsak oli lähettänyt tiedustelumatkalle.

— He ovat jo valveilla ja surisevat kuin mehiläiset pesässään! — vastasi vänrikki. — Olisivat jo lähteneet, mutta heillä ei ole riittävästi rattaita.

— Voi tuolta kukkulalta. Leiri on aivan joen varrella. Haluatteko nähdä sen?

Vänrikki kannusti hevostaan, ja he ratsastivat kukkulalle. Rusko oli jo taivaalla ja ilma oli kuultava, mutta joen toinen, matala ranta oli vielä synkän pimeyden peitossa. Pensaikon suojasta he katselivat tuohon pimeyteen, joka oli hälvenemässä.

Viimein alkoi näkyä nelikulmainen multavalli. Kmicic tähysti tarkasti, mutta aluksi hän erotti vain telttojen ääriviivat sekä leirin keskellä seisovia rattaita. Tulten liekkejä hän ei voinut nähdä, mutta savu kohosi suoraan taivasta kohti ennustaen kaunista säätä. Sikäli kuin pimeys hälveni, saattoi Babinicz kaukoputken avulla nähdä valleihin pistetyt siniset ruotsalaiset ja keltaiset preussilaiset liput sekä sotamiesjoukot, tykit ja hevoset.

Hiljaisuutta ympärillä häiritsi vain pensaitten kahina tuulessa ja lintujen iloiset aamuliverrykset. Mutta alhaalta leiristä kuului kumeata kohinaa.

Nähtävästi siellä ei kukaan enää nukkunut, ja ilmeisesti valmistauduttiin lähtemään, sillä leirin keskellä oli vilkasta liikettä. Kokonaiset rykmentit siirtyivät paikasta toiseen, muutamat tulivat ulos vallien eteen. Kuormien luona oli kihinää. Tykkejä otettiin alas valleilta.

— Sen ovat kaikki vangit tunnustaneet. He tahtovat yhtyä jalkaväkeensä. Hetmanin he eivät usko ennen iltaa ennättävän käydä heidän kimppuunsa, ja joka tapauksessa he mieluummin ryhtyvät avoimeen taisteluun kuin menettävät tuon jalkaväkijoukon.

— Ainakin kaksi tuntia kuluu, ennenkuin he ennättävät lähteä, ja siihen mennessä saapuu hetmani tänne.

— Lähettäkää muutamia miehiä viemään heille sana, että eivät viivyttelisi kovin paljon.

— Ei ainoatakaan tälle puolelle. Vain Elkiin päin, josta heidän jalkaväkensä on tulossa, on niitä lähetetty.

— Hyvä! — sanoi Kmicic. Hän lähti pois kukkulalta, käski tiedustelujoukon piiloutua kaislikkoon ja ratsasti itse täyttä laukkaa pääjoukon luo.

Gosiewski oli juuri noussut ratsunsa selkään, kun Babinicz saapui.
Nuori ritari selosti hänelle nopeasti näkemänsä ja maaston laadun.
Hetmani kuunteli selostusta hyvin tyytyväisenä ja antoi heti määräyksen
lähteä liikkeelle.

Tällä kertaa oli ensimmäisenä Babiniczin oma joukko, ja sitten seurasivat liettualaiset: Woynillowicz, laudalaiset, hetmanin omat miehet ja muut. Tataarilaiset tulivat vasta näiden jäljestä, sillä sitä oli Hassun-bey nimenomaan pyytänyt peläten, että hänen miehensä eivät kestä raskaitten ratsumiesten ensimmäistä hyökkäystä. Hänellä oli muitakin laskelmia.

Hän nimittäin aikoi liettualaisten hyökätessä pääjoukon kimppuun rynnätä leiriin, josta toivoi saavansa runsaasti saalista. Hetmani oli tähän suostunut ajatellen syystä kyllä, että tataarilaisista ei ollut paljon hyötyä taistelussa, mutta sen sijaan he hyökkäämällä leiriin saisivat aikaan suurta hämminkiä, varsinkin kun preussilaisten hevoset eivät olleet tottuneet heidän kauheaan ulvontaansa.

Kahden tunnin kuluttua he, kuten Kmicic oli otaksunutkin, jo olivat sen kummun juurella, josta tiedustelujoukko oli pitänyt silmällä leiriä ja joka nyt esti sotajoukkoa näkymästä. Nähdessään armeijan lähestyvän riensi vänrikki salamannopeudella tuomaan tietoa, että vihollinen jo oli lähtenyt liikkeelle ja että parhaillaan kuormaston loppupää oli tulossa ulos leiristä.

— He eivät voi vetäytyä takaisin, sillä kuormat sulkevat heiltä tien. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Meillä ei ole enää syytä olla piilossa.

Hän viittasi lipunkantajalle. Tämä kohotti lipun ja heilutti sitä. Kohta alkoivat kaikki liput liehua, torvet törähtelivät, tataarilaisten pillit vinkuivat kimeästi, rummut pärisivät, kuusituhatta sapelia välkkyi ilmassa ja kuudestatuhannesta kurkusta kajahti huuto:

Samassa rykmentti toisensa jälkeen ratsasti ravia esille kukkulan takaa. Waldeckin armeija ei ollut odottanut vieraita näin pian, ja siinä syntyi kuumeista liikettä. Rummut pärisivät yhtä mittaa ja rykmentit kääntyivät rintamaan jokeen päin.

Paljain silmin saattoi nyt nähdä rykmenttien välillä edestakaisin kiitävät kenraalit ja everstit. Keskustaan järjestettiin kiireesti tykkejä.

Vähän ajan kuluttua olivat molemmat sotajoukot tuskin tuhannenkaan askelen päässä toisistaan. Niitä erotti toisistaan vain leveä niitty, jonka keskellä virtasi pieni joki.

Hetkinen vielä ja preussilaisten puolelta pöllähti ensimmäinen valkea savupilvi.

— Hyökätkää, herra Babinicz! Hyökätkää Jumalan nimessä! Tuota seinää vastaan!

— Eteenpäin! — komensi herra Andrzej. Hän painoi kannukset hevosen kylkeen ja kiiti jokea kohti. Hänen tataarilaisjoukkonsa seurasi häntä. Hevoset juoksivat viivana korvat luimussa. Ratsastajat olivat painautuneet hevosen kaulaa vastaan ja pieksivät kirkuen hevosia, joitten jalat tuskin koskettivat maata. Tätä hurjaa vauhtia he syöksyivät jokeen, joka ei heidän kulkuaan estänyt, sillä he tulivat leveän kahluupaikan kohdalle, jossa oli matalaa ja hiekkapohja. He saapuivat toiselle rannalle ja kiitivät eteenpäin.

Tämän nähtyään haarniskaan puettujen ratsumiesten joukko lähti heitä kohden, ensin hitaasti ja sitten lisäten vauhtiaan. Kun tataarilaiset olivat kahdenkymmenen askelen päässä, kuului komennus: Feuer! ja tuhat pistolilla varustettua kättä ojentui hyökkääjiä kohti.

Savujuova ulottui rivin päästä toiseen. Sitten kaksi kasaa hevosia ja miehiä törmäsi rytisten yhteen. Hevoset nousivat takajaloilleen, ja taistelevien päiden päällä välähti sapelirivi aivan kuin kimmeltävä käärme olisi lentänyt joukon päästä päähän. Raudan kalahtelu kypäröitä ja panssareita vastaan kuului joen toiselle puolelle asti. Oli kuin teräslevyjä olisi taottu pajassa.

Rautapukuisten ratsumiesten rivi vääntyi puolikuun muotoiseksi, sillä keskusta peräytyi vihollisen ensimmäisen hyökkäyksen painosta, mutta siivet, joihin hyökkäys ei kohdistunut yhtä rajuna, pysyivät paikoillaan. Mutta eivät keskustankaan ratsumiehet antaneet lyödä itseään pakoon, ja hirveä taistelu alkoi. Toiselta puolen jättiläiskokoiset, rautaan puetut miehet puolustautuivat koko voimallaan, toiselta puolen tataarilaiset hyökkäsivät lyöden ja pistäen niin käsittämättömän nopeasti, että se sai selityksensä vain synnynnäisestä notkeudesta ja harjaantumisesta alituisissa taisteluissa. Niinkuin metsää hakattaessa kuuluvat vain kirveitten iskut ja silloin tällöin suuri puu kaatuu ryskyen pitkälleen, niin nytkin kuului yhtämittaista miekkain kalsketta, ja tavan takaa jonkun ritarin pää kypäröineen painui rinnalle ja mies putosi hevosen selästä. Tataarilaisten sapelit kimaltelivat heidän silmiensä edessä, huikaisivat heidän silmiään, tanssivat heidän päittensä, kasvojensa ja käsiensä ympärillä. Turhaan nosti voimakas soturi ilmaan raskaan miekkansa, sillä ennenkuin hän ennätti sillä iskeä, niin hän tunsi kylmän terän tunkeutuvan ruumiiseensa, miekka kirposi hänen kädestään ja hän itse kaatui kasvot veressä hevosensa kaulaa vastaan.

Niinkuin ampiaisparvi hyökkää ihmisen kimppuun ja tämä turhaan huitoo käsillään voimatta suojella kasvojaan ja kaulaansa kirveleviltä pistoilta, niin Kmicicin raivostuneet ja taisteluissa harjaantuneet tataarilaiset hyökkäsivät suin päin vihollisen kimppuun, löivät, pistivät, purivat, levittivät pelkoa ja kuolemaa ympärilleen ollen yhtä paljon etevämmät vastustajiaan kuin ammatissaan harjaantunut taitava miekkailija on etevämpi kaikkein voimakkaintakin, mutta harjaantumatonta miestä.

Ritarit alkoivat kaatua yhä tiheämpinä joukkoina, ja keskusta, jota vastaan itse Kmicic taisteli, harveni siinä määrin, että joka hetki saattoi odottaa sen murtuvan. Upseerien huudot, kun he kutsuivat sotilaita auttamaan heikoimpia kohtia, hukkuivat aseitten kalskeeseen ja villiin kirkunaan, rivit eivät sulkeutuneet kyllin nopeasti, ja Kmicic tunkeutui yhä suuremmalla voimalla niiden väliin. Itse puettuna rengaspaitaan, jonka hän oli saanut lahjaksi herra Sapiehalta, Kmicic taisteli kuin tavallinen sotamies vierellään nuoret Kiemliczit ja Soroka. Nämä pitivät huolta herransa turvallisuudesta, ja joka hetki joku heistä kääntyi oikeaan tai vasempaan jaellen voimakkaita iskuja. Kmicic itse syöksyi sinne, missä miehiä oli tiheimmässä, ja kun hän nyt oli Wolodyjowskilta oppinut miekan käytön kaikki salaisuudet ja hänellä oli jättiläisen voimat, niin hän sammutti ihmishenkiä kuin kynttilöitä. Väliin hän iski koko sapelilla, väliin vain antoi pienen piston sen kärjellä, väliin teki salaman nopeudella vähäisen kaaren, ja aina lensi ratsumies suin päin maahan hevosen jalkoihin, aivan kuin ukkonen olisi lyönyt hänet alas satulasta. Toiset peräytyivät välttääkseen tuon kauhean miekan iskuja.

Viimein löi Kmicic lipunkantajan kypärän ja pään halki, mies päästi käheän huudon ja lippu putosi hänen kädestään. Samalla hetkellä murtui keskusta, ja hämmentyneet sivustat pakenivat sekasortoisina joukkoina nopeasti pääjoukon luo.

Kmicic katsoi keskustaan syntyneen aukon kautta peremmälle ja näki äkkiä rykmentin punapukuisia rakuunoita, jotka nopeasti kuin vihuri kiitivät hajalle lyödyn ratsujoukon avuksi.

— Mitäpä tuosta! — ajatteli hän. — Hetkisen kuluttua tulee Wolodyjowski avukseni.

Samassa alkoi niin ankara tykkien jyrinä, että maan perustukset vapisivat. Musketit alkoivat myös paukkua, ja luodit lensivät puolalaisten etumaisiin riveihin. Koko kenttä peittyi savuun, ja tässä savussa Kmicicin joukko ja rakuunat iskivät yhteen.

Huomattiin, että vihollinen oli tahallaan päästänyt Kmicicin kahluupaikan yli. Nyt suunnattiin siihen niin hirveä tykki- ja muskettituli, että siitä oli mahdoton päästä hengissä yli.

Ensimmäisen yrityksen tekivät Korsakin miehet, mutta palasivat epäjärjestyksessä takaisin. Toisena yritti Woynillowicz ja peräytyi päästyään puoli matkaa. Peräytyminen tapahtui hitaasti, mutta rykmentti olikin kuninkaallista joukkoa ja koko armeijan parhaita. Mieshukka oli kaksikymmentä upseeria ylhäistä aatelia ja yhdeksänkymmentä sotamiestä.

Muskettien luoteja sateli keskeytymättä sille ainoalle paikalle, josta voi kulkea joen yli. Tykin kuulat lensivät joen yli ja nostivat ilmaan pölypilviä sen toisella rannalla.

Itse hetmani saapui paikalle ja katsahdettuaan ylimenopaikkaan huomasi mahdottomaksi kenenkään päästä siitä yli.

Ja kuitenkin vain ylimeno saattoi tuottaa voiton. Siksipä hetmanin kasvot synkistyivät. Vähän aikaa hän tarkasteli kaukoputkella vihollisten koko sotajoukkoa ja huudahti sitten ordonanssille:

— Rientäkää Hassun-beyn luo! Menköön hänen joukkonsa tavalla tahi toisella joen yli ja hyökätköön leiriin! Mitä he sieltä löytävät, sen he saavat ottaa itselleen. Tykkejä ei siellä ole, ainoa vaikeus on joen yli meno.

Upseeri lähti ratsullaan täyttä laukkaa. Hetmani meni niitylle, missä laudalainen rykmentti seisoi pajukossa. Hän pysähtyi sen eteen.

Wolodyjowski seisoi sen etunenässä synkkänä ja äänettömänä, katsoi hetmania silmiin ja kiersi viiksiään.

— Mitä luulette? — kysyi hetmani. — Pääsevätkö tataarilaiset joen yli?

— Tataarilaiset pääsevät yli, mutta Kmicic on hukassa! — vastasi
Wolodyjowski.

— Hyväinen aika! — huudahti äkkiä hetmani. — Jos tuo Kmicic vain olisi oikein osannut järjestää asiansa, niin hän olisi voittanut taistelun sen sijaan että hän nyt tuhoutuu.

— Joko ei olisi pitänyt lähettää yhtään rykmenttiä joen yli tahi sitten kerrassaan viisi.

Hetmani seurasi jonkin aikaa kaukoputkellaan Kmicicin hurjaa taistelua joen toisella puolen. Pieni ritari ei lopulta voinut hillitä itseään, lähestyi hetmania ja nostaen sapelin kärjen ylöspäin sanoi:

— Teidän ylhäisyytenne! Jos saisin käskyn, olisin valmis vielä koettamaan ylimenoa tuosta kahluupaikasta.

— Pysykää paikoillanne! — sanoi hetmani jokseenkin terävästi. — Riittää jo, kun nuo tuolla tuhoutuvat.

Todellakin huudot toisella rannalla kävivät yhä voimakkaammiksi.
Ilmeisesti Kmicic pyrki palaamaan joen luo.

— Herran tähden, tuota juuri odotinkin! — huudahti äkkiä hetmani ja kiiti Woynillowiczin luo.

Kmicic oli tosiaankin peräytymässä. Hänen miehensä olivat taistellessaan punaisia rakuunoita vastaan jo uupuneita, heitä kaatui yhä useampia, ja vain se, että he toivoivat pian saavansa apua joen toiselta puolen, piti heitä vielä yllä.

Mutta kului puoli tuntia, eivätkä he kuulleetkaan tuttua huutoa: "Lyö!"
Sen sijaan tuli punaisten ritarien avuksi Boguslawin raskas ratsuväki.

— Kuolema lähestyy! — ajatteli Kmicic nähdessään noiden uusien apujoukkojen olevan tulossa sivulta.

Mutta hän oli sitä lajia sotilaita, jotka viimeiseen hetkeen asti ovat siinä toivossa, että säilyttävät henkensä ja voittavatkin. Pitkä ja monipuolinen kokemus oli myös opettanut hänelle kaikki sodankäynnin salaisuudet. Ei välähdä salama niin nopeasti kuin Kmicicin päässä välähti ajatus:

— Nähtävästi meikäläiset eivät voi päästä kahluupaikan yli, mutta koska he eivät sitä voi, niin minä vien viholliset heidän luokseen.

Kun Boguslawin rykmentti oli jo sadan askelen päässä ja saattoi täyttä laukkaa ratsastaen millä hetkellä, hyvänsä hyökätä tataarilaisten päälle ja lyödä ne hajalle, nosti Kmicic huulilleen pillin ja vihelsi niin läpitunkevasti, että lähinnä olevien rakuunani hevoset nousivat takajaloilleen.

Vihellykseen vastasivat heti tataarilaisten päälliköt, ja silmänräpäyksessä koko joukko kääntyi pakoon.

Ritarien jäännösjoukko, punaiset rakuunat ja Boguslawin rykmentti lähtivät täyttä laukkaa ajamaan heitä takaa.

Upseerien huudot: "Eteenpäin!" ja "Gott mit uns!" kaikuivat kuin myrskyn pauhu, ja erikoinen oli nyt silmien eteen levittäytyvä näky. Alavaa niittyä kiiti tataarilaisjoukko suoraa päätä kohti, kahlauspaikkaa, johon kaiken aikaa sateli luoteja. Jokainen tataarilainen oli painautunut hevosen kaulaa vastaan, niin että olisi luullut hevosten laukkaavan ilman ratsastajia, jos ei ritareita vastaan olisi pilvenä lennellyt nuolia. Tataarilaisten jäljessä tuli huutaen ja tömistäen jättiläiskokoisia miehiä oikeassa kädessä kullakin pystyyn nostettu miekka.

Matalikko oli jo aivan lähellä, mutta tataarilaisten hevosten voimat olivat nähtävästi lopussa, sillä välimatka heidän ja takaa-ajajien välillä lyheni nopeasti.

Muutaman minuutin kuluttua ratsumiesten ensimmäiset rivit jo alkoivat iskeä miekoillaan viimeisinä olevia tataarilaisia. Kahluupaikka oli niin lähellä, että hevoset saattoivat saavuttaa sen muutamalla harppauksella.

Juuri kun tataarilaisjoukko saapui kahluupaikan luo, kuului taas kimeä vihellys joukon kummallakin siivellä, ja sen sijaan että joukko olisi syöksynyt jokeen etsiäkseen pelastusta toiselta rannalta se jakautui kahteen osaan ja alkoi nopeasti kuin pääskysparvi kiitää vasemmalle ja oikealle pitkin joen rantaa.

Heidän kintereillään kiitävä raskas ratsuväki syöksyi veteen, ja vasta siellä ratsumiehet alkoivat hillitä kovaan vauhtiin päässeitä hevosiaan.

Tykistö, joka koko ajan oli syytänyt rautaa sille paikalle, vaikeni äkkiä, ettei vahingoittaisi omia miehiä.

Tuskin olivat ratsumiehet joutuneet veteen, kun Woynillowicz kuninkaallisen kaartinsa kanssa syöksyi heidän luokseen kuin tuulispää, hänen jälkeensä laudalaiset, sitten Korsak, tämän jälkeen hetmanin miehet, sitten vapaaehtoiset ja lopuksi ruhtinas Michal Radziwillin panssaripukuiset ratsumiehet.

Kauhea huuto: "Lyö! Iske!" kajahteli ilmassa, ja ennenkuin preussilaiset rykmentit ennättivät pysähdyttää hevosensa ja ryhtyä puolustautumaan, oli Woynillowiczin rykmentti hajoittanut ne niinkuin tuulispää hajoittaa lehdet, halkaissut Boguslawin ratsujoukon kahtia ja syöksynyt kedolle preussilaisten pääjoukon kimppuun.

Tykit alkoivat taas toimia, mutta liian myöhään, sillä kahdeksan liettualaista rykmenttiä kiiti jo huutaen niittyä pitkin, ja koko taistelu oli siirtynyt joen toiselle puolen.

Itse hetmani kiiti yhden joukon etunenässä kasvot onnesta loistavina ja silmät säihkyvinä, sillä nyt joen yli päästyä hän oli varma voitosta.

Viimeisetkin joen luona olevat ratsumiehet ja rakuunat joutuivat puolalaisten uhriksi ja hakattiin maahan, sillä saksalaisten hevoset olivat hitaampia.

Tällä välin olivat Waldeck, Boguslaw Radziwill ja Israel lähettäneet koko ratsuväkensä torjumaan vihollisen hyökkäystä ja järjestivät jalkaväkeä taisteluun. Rykmentti toisensa jälkeen asettui taistelujärjestykseen kedolle. Raskaitten keihäitten varret iskettiin maahan ja kärki suunnattiin vihollista kohti.

Toisessa rivissä seisoivat muskettisoturit musketit ojolla. Rykmenttien muodostamien neliöitten väliin asetettiin tykkejä. Ei Boguslaw, Waldeck eikä Israel kuvitellutkaan, että heidän ratsuväkensä kauan kykenisi pidättämään hyökkääjää, ja he panivat kaiken toivonsa tykkeihin ja jalkaväkeen. Heidän edessään olivat jo ratsujoukot iskeneet yhteen, mutta tulos oli sellainen kuin preussilaisten päälliköt olivat arvanneet tulevaksi.

Liettualaisen ratsuväen hyökkäys oli niin hirmuinen, että koko preussilainen ratsujoukko ei voinut hetkeäkään kestää sitä. Niinkuin kiila halkaisee puun, halkaisi jo ensimmäinen husaarijoukko heidän rivinsä ja tunkeutui niihin yhä syvemmälle. Yhä lähempänä näkyivät heidän lippunsa, ja hetken kuluttua oli koko preussilaisten joukko puhkaistu.

Preussilaiset jalkamiehet kuultuaan tämän komentosanan iskivät kantapäänsä lujemmin maahan ja tarttuivat lujemmin keihäisiinsä ojentaen kätensä. Kaikkien sydämet löivät rajusti, sillä peloittavat husaarit syöksyivät jo suoraan heitä kohti.

Nelikulmion toisessa ja kolmannessa rivissä paukahtivat musketit. Savu kietoi miehet pilveensä. Vielä hetkinen: lähestyvän ratsujoukon töminä läheni yhä. Nyt, nyt se oli siinä!… Aivan edessään savun keskellä jalkaväen ensimmäinen rivi näki päittensä päällä hevosten kaviot, avoimet kidat, tuliset silmät. Kuului katkeavien keihäitten rasahduksia, ilma oli täynnä huutoa. Puolalaiset huusivat: "Lyö!" — saksalaiset: "Gott, erbarme Dich meiner!"

Rykmentti on lyöty hajalle. Mutta nyt alkavat tykit paukkua. Toisia ratsujoukkoja saapuu jo paikalle, ja ne syöksyvät keihäsmetsää vastaan, mutta mahdollista on, että niillä ei ole sitä hirveätä voimaa, mikä oli Woynillowiczin joukolla. Huuto leviää yli koko taistelukentän. Mutta taistelevien joukosta alkaa erottautua keltapukuisten jalkamiesten ryhmiä. Ilmeisesti on jokin toinenkin rykmentti jo lyöty hajalle.

Harmaaseen puetut ratsumiehet ajavat niitä takaa, iskevät ja hakkaavat huutaen:

Mutta muut pitävät vielä puoliaan. Vielä voi voitto kallistua preussilaisten puolelle, varsinkin koska leirissä on kaksi käyttämätöntä rykmenttiä, jotka voidaan millä hetkellä tahansa tuoda taisteluun.

Waldeck on jo aivan pyörällä päästään, Israel ei ole paikalla, sillä hän on johtamassa ratsuväkeä, mutta Boguslaw on valpas, pitää huolta kaikesta, johtaa koko taistelua ja nähdessään vaaran käyvän yhä suuremmaksi lähettää Biesin hakemaan noita kahta leiriin jätettyä rykmenttiä.

Bies lähtee ratsastamaan täyttä karkua, mutta palaa puolen tunnin kuluttua ilman hattua, kauhun ja epätoivon kuvastuessa hänen kasvoillaan.

Samalla hetkellä kuuluu oikealta siiveltä epäinhimillistä ulvontaa, ja se tulee yhä lähemmäksi.

Kohta sen jälkeen saapuu joukko ruotsalaisia ratsumiehiä hurjaa vauhtia ja niiden jäljessä avopäin ja aseettomina jalkaväkeä. Sitten tulee epäjärjestyksessä rattaita pillastuneitten ja pelkäävien hevosten vetäminä. Kaikki nämä syöksyvät sokeasti leiristä suoraan päin omaa jalkaväkeä, jota toiselta puolen liettualainen ratsuväki ahdistaa ja joka pian alkaa horjua ja sekaantua.

— Hassun-bey on hyökännyt leiriin! — huutaa Gosiewski innoissaan ja päästää hyökkäämään viimeiset kaksi rykmenttiään.

Samassa kuin nämä rykmentit hyökkäävät edestä jalkaväen kimppuun, törmäävät siihen sivultapäin sen oman kuormaston rattaat. Viimeiset nelikulmiot halkaistaan kuin vasaran iskulla. Koko loistava ruotsalais-preussilainen armeija muuttuu suureksi kasaksi, jossa ratsuväki ja jalkaväki on sekaisin. Miehet työntävät nurin, polkevat jalkoihinsa, sysäävät ja litistävät yhteen toisiaan, heittävät pois aseensa ja vaatekappaleitaan. Tämä ei ole enää menetetty taistelu, vaan suurimpia tappioita koko sodassa.

Nähdessään kaikki menetetyksi Boguslaw päättää pelastaa edes itsensä ja osan ratsuväkeä tuhosta.

Yli-inhimillisin ponnistuksin hän kokoaa ympärilleen muutamia satoja ratsumiehiä ja irtaantuu vasemmalta siiveltä suunnaten pakonsa jokea kohti.

Hänen on jo onnistunut päästä pois pahimmasta telmeestä, kun toinen Radziwill, ruhtinas Michal Kasimir, husaareineen iskee sivusta hänen joukkonsa kimppuun ja hajoittaa yhdellä iskulla koko joukon.

Ratsumiehet pakenevat yksitellen tahi pienissä ryhmissä. Vain hevosten nopeus voi heidät enää pelastaa.

Husaarit eivät aja heitä takaa, vaan hyökkäävät jalkaväen pääjoukon kimppuun, jota kaikki muutkin ahdistavat. Boguslawin ratsumiehet pakenevat kuin hajoitettu hirvilauma niittyä pitkin.

Boguslaw itse pakenee tuulen vauhdilla mustalla ratsullaan koettaen turhaan huutamalla koota ympärilleen ratsumiehiään. Ei kukaan kuule häntä. Jokainen koettaa vain pelastaa itsensä ja on tyytyväinen, kun pääsi taistelun tuoksinasta eikä näe enää vihollista edessään.

Mutta sitä iloa ei kestänyt kauan. He eivät olleet paenneet vielä tuhattakaan askelta, kun äkkiä heidän edessään kuului ulvontaa ja joelta päin ilmestyi näkyviin tataarilaisjoukko, joka oli ollut siellä piilossa.

Se oli Kmicic joukkoineen. Johdettuaan vihollisen taistelukentältä kahluupaikalle hän nyt oli palaamassa takaisin katkaistakseen pakenevilta tien.

Nähdessään ratsumiehet hajaantuneina tataarilaisetkin silmänräpäyksessä hajaantuivat pieniin ryhmiin voidakseen paremmin ajaa takaa, ja hurja ajo alkoi. Kaksi tahi kolme tataarilaista ajoi takaa aina yhtä ritaria, ja näistä harvat yrittivätkään vastarintaa. Useimmat ojensivat miekkansa kahvan tataarilaisia kohti pyytäen täten armoa. Mutta tataarilaiset säästivät vain upseereita, joista saattoi saada lunnaita; tavallisen sotamiehen he surmasivat, ennenkuin tämän huulilta ennätti lähteä sana: "Gott!" Ne, jotka viimeiseen asti koettivat paeta, saivat tikarin iskuja selkäänsä tahi silmukan kaulaansa.

Kmicic liikuskeli jonkin aikaa edestakaisin taistelukentällä jakaen iskujaan ratsumiehille ja etsi silmillään Boguslawia. Viimein hän näki ruhtinaan ja tunsi tämän heti hevosesta, sinisestä nauhasta ja kamelikurjen sulilla koristetusta hatusta.

Valkea savupilvi ympäröi ruhtinasta, sillä hänen kimppuunsa oli juuri käynyt kaksi tataarilaista, joista hän toisen surmasi pistolin laukauksella ja toisen miekan iskulla. Samassa hän näki suuremman joukon kiitävän häntä kohti toiselta puolen ja Kmicicin toiselta, kannusti hevostaan ja pakeni niinkuin hirvi koirien sitä ajaessa.

Melkein viidenkymmenen miehen suuruinen joukko syöksähti hänen jälkeensä, mutta kun kaikki hevoset eivät olleet yhtä nopeita, venyi eteenpäin kiitävien joukko pian pitkäksi käärmeeksi, jonka päänä oli Boguslaw ja kaulana Kmicic.

Ruhtinas painautui eteenpäin satulassaan. Hänen ratsunsa jalat tuskin koskettivat maata, ja se näytti mustalta pilkulta viheriää niittyä vasten liitäessään kuin pääskynen lähellä maata. Silmissä vilahtelivat pajupensaat ja lepikot. Tataarilaiset jäivät yhä enemmän jäljelle. Kmicic viskasi pois pistolinsa keventääkseen ratsunsa kantamusta. Silmät kiinni Boguslawissa ja hammasta purren hän melkein makasi hevosen kaulalla ja kannusti hevostaan niin, että siitä tippuva vaahto muuttui verestä punaiseksi.

Mutta välimatka hänen ja ruhtinaan välillä kaikesta huolimatta alkoi kasvaa.

— Hullusti kävi! — ajatteli Kmicic. — Tuota ratsua ei voi mikään tataarilaishevonen saavuttaa.

Ja kun välimatka näytti vieläkin suurenevan, hän kohosi satulassaan, pani kätensä torveksi suun eteen ja huusi kaikin voimin:

— Pakene, petturi, Kmicicin tieltä! Jos en saavuta sinua nyt, niin saavutan toiste!

Tuskin olivat nämä sanat kajahtaneet, kun ruhtinas, joka ne kuuli, nopeasti vilkaisi taakseen ja nähtyään Kmicicin olevan yksin takaa-ajamassa käänsi hevosensa ympäri ja syöksyi miekka kädessä häntä vastaan.

Kmicic, joka nyt oli saapunut ruhtinaan luo, pysähdytti myös hevosensa niin rajusti, että kaviot tunkeutuivat maahan, ja asetti sapelin miekkaa vastaan.

He törmäsivät yhteen niin, että molemmat hevoset ikäänkuin muodostivat yhden kokonaisuuden. Kuului aseitten kalina, ja miekat liikkuivat niin nopeasti, että olisi kenenkään ollut mahdotonta silmin seurata niiden liikkeitä; mahdotonta oli myös erottaa selvästi ruhtinas ja Kmicic toisistaan. Väliin vilahti näkyviin Boguslawin hattu, väliin Kmicicin kypärä. Hevoset pyörähtelivät toistensa ohi, miekat kalahtelivat yhä kovemmin vastakkain.

Muutaman iskun jälkeen Boguslaw lakkasi halveksimasta vastustajaansa. Kaikki peloittavat iskut, jotka hän oli oppinut ranskalaisilta miekkailumestareilta, tulivat torjutuiksi. Hiki valui jo virtoina hänen otsaltaan sekaantuen kasvojen ihomaaliin, ja hän tunsi jo väsymystä oikeassa kädessään… Hänet valtasi ihmettely, sitten kärsimättömyys ja lopulta viha. Hän päätti tehdä asiasta lopun ja iski niin voimakkaan iskun, että hattu lensi hänen päästään.

Kmicic torjui iskun niin voimakkaasti, että miekka putosi Boguslawin kädestä. Ennenkuin ruhtinas ennätti mitään tehdä, leikkasi Kmicicin sapelin kärki hänen otsaansa.

— Kristus! — huudahti ruhtinas. Hän putosi nurmikolle ja retkahti selälleen. Kmicic seisoi hetkisen kuin jähmettyneenä, mutta tuli pian entiselleen. Hän laski pois sapelinsa ja teki ristinmerkin, hyppäsi alas hevosen selästä ja tarttuen uudelleen sapelinsa kahvaan lähestyi ruhtinasta. Hän oli peloittavan näköinen, kalpea väsymyksestä, hampaat yhteen puristetut. Kasvoilla kuvastui leppymätön viha.

Hänen mahtava verivihollisensa makasi nyt verissään hänen jalkainsa juuressa, elossa vielä ja tajuissaan, mutta voitettuna. Ja ilman kenenkään toisen apua oli Kmicic hänet voittanut.

Boguslaw katsoi häneen silmät selällään ja seurasi tarkoin voittajan jokaista liikettä. Kun Kmicic pysähtyi hänen eteensä, huusi ruhtinas äkkiä:

Mitään vastaamatta Kmicic pani jalkansa hänen rintansa päälle ja sapelinsa kärjen hänen kaulalleen, niin että nahkaan tuli syvennys. Hänen tarvitsi vain liikahduttaa kättään ja työntää vähän kovemmin surmatakseen hänet, mutta hän ei tahtonut tehdä sitä heti. Hän tahtoi ensin nauttia vihollisensa näkemisestä ja tehdä kuoleman tälle vaikeaksi. Hän katsoi ruhtinasta silmiin ja seisoi hänen luonaan kuin jalopeura kaatamansa puhvelin vieressä.

Ruhtinaan pään yläosa oli jo verilätäkössä, sillä hänen haavastaan vuoti runsaasti verta. Hän lausui tukehtuneella äänellä, sillä Kmicicin jalka painoi kovasti hänen rintaansa:

Kuultuaan nämä sanat Kmicic heti otti jalkansa pois ruhtinaan rinnalta ja kohotti sapelinsa.

Mutta ruhtinas vain veti jonkin aikaa raskaasti henkeä. Viimein hän sanoi jo voimakkaammalla äänellä:

— Päästä minut vapaaksi, niin annan hänet sinulle. Vannon… evankeliumin kautta.

Kmicic pani kätensä otsalleen ja taisteli jonkin aikaa sisällistä taistelua. Viimein hän sanoi:

— Kuule, petturi! Minä olen valmis antamaan tuhat tuollaista epäsikiötä kuin sinä yhdestä hänen hiuskarvastaan. Mutta minä en usko sinua, valapatto!

— Vannon evankeliumin kautta! — toisti ruhtinas. — Annan sinulle mukaan kirjallisen määräyksen.

— Olkoon niin, lahjoitan sinulle henkesi, mutta en päästä sinua käsistäni. Annat minulle kirjeen… Sillävälin saat olla tataarilaisteni vankina.

— Muista! — sanoi Kmicic. — Sinua ei suojele minun kädeltäni ruhtinasarvosi eikä sotajoukkosi eikä miekkailutaitosi. Ja tiedä, että jos vielä tulet tielleni tahi syöt sanasi, niin ei sinua voi varjella mikään, vaikkapa sinut olisi valittu Saksan keisariksi. Sinä tunnet nyt minut! Kerran olet jo ollut käsissäni, nyt makaat jaloissani!

— Minä pyörryn! — sanoi ruhtinas. — Herra Kmicic, täällä on varmaankin lähellä vettä… Antakaa juodakseni ja peskää minun haavani!

Mutta ruhtinas, joka jo oli varma hengestään, sai heikkoudentilassaankin takaisin koko itseluottamuksensa ja lausui:

Ruhtinas oli pyörtynyt, mutta tointui pian, ja se oli onni hänelle, sillä hänen luokseen oli ennättänyt saapua ensimmäisenä tataarilaisista Selim, Gazi-Agan poika, Kmicicin joukon lipunkantaja. Nähdessään verissään viruvan vihollisen hän päätti seivästää sen lipputangolla maahan. Tällä kauhealla hetkellä sai ruhtinas sen verran kootuksi voimia, että sai irroittaneeksi lipun puutangon päähän heikosti kiinnitetyn raudan.

Tataarilainen hätkähti kauhusta kuultuaan tuon tutun äänen. Kmicic lähetti hänet etsimään vettä ja jäi itse ruhtinaan luo, sillä kaukaa näkyivät jo lähestyvän täyttä laukkaa Kiemliczit, Soroka ja koko tataarilaisjoukko, joka surmattuaan kaikki ratsumiehet oli lähtenyt etsimään johtajaansa.

Nähdessään Kmicicin hänen uskolliset tataarilaisensa heittelivät riemusta lakkejaan ilmaan.

Akbah-Ulan hyppäsi hevosen selästä ja alkoi kumarrella pannen kätensä otsalleen, huulilleen ja rinnalleen. Toiset maiskuttivat tataarilaiseen tapaan suutaan katsellen saaliinhimoisin katsein maassa makaavaa ritaria ja ihaillen hänen voittajaansa. Jotkut riensivät ottamaan kiinni kahta hevosta, ruskeata ja mustaa, jotka juoksivat edempänä niin että harja heilui ilmassa.

— Akbah-Ulan! — sanoi Kmicic. — Tämä on tänä aamuna voittamamme sotajoukon johtaja ruhtinas Boguslaw Radziwill. Minä lahjoitan hänet teille, ja pitäkää te tarkoin vaaria hänestä, sillä hänestä maksetaan sekä elävänä että kuolleena suuret lunnaat. Nyt hoitakaa häntä ja viekää sidottuna leiriin!

— Allah! Allah! Kiitämme johtajaa! Kiitämme voittajaa! — huusivat tataarilaiset kuin yhdestä suusta.

Kmicic käski tuomaan itselleen hevosen, nousi sen selkään ja lähti osa tataarilaisia mukanaan taistelutanterelle.

Jo kaukaa hän näki lipunkantajat seisomassa lippuineen, mutta upseereita oli vain muutamia, sillä muut olivat ajamassa takaa vihollista. Kuormarengit kiertelivät suurin joukoin taistelukentällä ryöstäen ruumiita ja joutuivat tavan takaa tappeluun tataarilaisten kanssa, jotka olivat samassa työssä. Varsinkin viimeksimainitut olivat suorastaan kauhean näköisiä veitset käsissä ja käsivarret veressä kyynäspäihin saakka. Heidän hurja naurunsa ja meluamisensa kuului taistelukentän kaikilta puolilta.

Jotkut pitivät vielä höyryävää veistä hampaitten välissä ja vetivät molemmin käsin kaatuneita jaloista, jotkut heittelivät huvikseen irtileikattuja päitä kuin palloja, toiset täyttivät säkkejä tahi nostivat ilmaan verisiä vaatekappaleita ja kehuivat niitä aivan kuin markkinoilla tai tarkastelivat ottamiaan aseita.

Kmicic suuntasi kulkunsa sille paikalle, missä hän ensin oli kohdannut ratsuväen. Miesten ja hevosten ruumiita makasi siellä sekaisin. Mutta siellä, missä puolalaiset ratsujoukot olivat taistelleet jalkaväkeä vastaan, oli niitä kasoissa, ja jo hyytyneet verilätäköt litisivät hevosten jalkain alla.

Vaikeata oli siellä päästä eteenpäin katkenneitten keihäitten, muskettien, ruumiitten, kumoon kaatuneitten rattaitten ja ympäri kuljeksivien tataarilaisjoukkojen välitse.

Gosiewski seisoi edempänä vihollisleirin vallilla, ja hänen luonaan olivat ruhtinas Michal Radziwill, Woynillowicz, Wolodyjowski, Korsak ja kymmenkunta muuta upseeria. Täältä korkeammalta paikalta he tarkastelivat taistelutannerta ja saattoivat arvioida oman voittonsa sekä vihollisen tappion suuruuden.

Nähtyään päälliköt alkoi Kmicic jouduttaa kulkuaan. Gosiewski, joka ei ollut vain onnellinen sotapäällikkö, mutta myös kelpo mies, jonka sydämessä kateudella ei ollut sijaa, huudahti heti hänet nähtyään:

— Kas, tuolla tulee todellinen voittaja! Hänen ansionsa on, että tässä taistelussa saatiin voitto, ja minä olen ensimmäinen sen julkisesti todistamaan. Hyvät herrat! Kiittäkää herra Babiniczia, sillä ilman häntä emme olisi päässeet joen yli!

— Missä te olette oppinut sotataitoa? — kysyi hetmani innostuneena. —
Tehän olitte kohta selvillä siitä, mitä oli tehtävä.

Kmicic oli liian väsynyt kyetäkseen vastaamaan. Hän vain kumarsi eri puolille ja pyyhkäisi kasvojaan hikisellä ja ruudinsavusta mustuneella kädellään. Hänen silmänsä loistivat. Eläköönhuudot jatkuivat yhä. Joukko-osasto toisensa jälkeen saapui vaahtoavilla hevosillaan taistelukentältä, ja jokainen yhtyi täysin keuhkoin huutamaan kunnianosoitukseksi Babiniczille. Lakit lentelivät ilmaan, ja kenellä vielä oli panoksia, se laukaisi muskettinsa.

Äkkiä Kmicic kohottautui satulassaan, nosti kätensä ja huusi jyrisevällä äänellä:

Syntyi sellainen huuto kuin uusi taistelu olisi alkanut. Suuri innostus valtasi kaikki.

Ruhtinas Michal irroitti vyöltään sapelin, joka oli koristettu jalokivillä, ja antoi sen Kmicicille, hetmani pani oman kallisarvoisen viittansa hänen hartioilleen, mutta hän nosti uudelleen kätensä ja huusi:

Tämän jälkeen alettiin tuoda saaliiksi saatuja lippuja ja pistää niitä maahan johtajien jalkain eteen. Ei ainoatakaan vihollisen ollut onnistunut pelastaa. Kaikki sateenkaaren värit loistivat valleilla.

— Tämä on suurimpia voittoja koko tässä sodassa! — huudahti hetmani. — Israel ja Waldeck on otettu vangiksi, everstit ovat kaatuneet tai vankeina, armeija on kokonaan tuhottu…

— Herra Babinicz! Teidän on täytynyt kohdata Boguslaw tuolla kauempana… Kuinka hänelle on käynyt?

Wolodyjowski alkoi terävästi katsella Kmiciciä silmiin, mutta tämä vastasi kiireesti:

Näin sanoen hän ojensi oikean kätensä. Samassa pieni ritari heittäytyi hänen syliinsä.

Heidän veljelliset tunteenpurkauksensa keskeytti ruhtinas Michal
Radziwill kysyen:

— Ei ole surmattu, — vastasi Kmicic, — sillä minä lahjoitin hänelle hänen henkensä, mutta hän on haavoittunut ja vankina. Mutta tuollahan tulevatkin tataarilaiseni tuoden hänet!

Kun Wolodyjowski kuuli nämä sanat, kuvastui hämmästys hänen kasvoillaan. Kaikkien katseet kääntyivät tasangolle, jolla näkyi muutaman kymmenen miehen suuruinen tataarilaisjoukko hitaasti lähestymässä. Kuljettuaan kaatuneitten rattaitten ohi se pysähtyi muutaman kymmenen askelen päähän vallista.

Silloin huomattiin, että ensimmäisenä kulkeva tataarilainen kuljetti vankia. Kaikki tunsivat Boguslawin, — mutta miten olikaan hänen asemansa nyt muuttunut!…

Hän, valtakunnan mahtavimpia ylimyksiä, hän, joka vielä eilen unelmoi pääsevänsä hallitsijaksi, hän, saksalainen sotapäällikkö, kulki nyt jalan silmukka kaulassa tataarilaisen hevosen vieressä ilman hattua, likainen riepu käärittynä verisen pään ympäri. Mutta niin suuri oli ritarien viha tätä ylimystä kohtaan, että hänen kauhea alennustilansa ei kenessäkään herättänyt sääliä. Päinvastoin huusivat kaikki kuin yhdestä suusta:

Mutta ruhtinas Michal pani käden silmiensä eteen, sillä se oli kuitenkin Radziwill, joka oli joutunut sellaiseen alennustilaan. Äkkiä hän punastui ja huudahti:

— Hyvät herrat! Hän on minun serkkuni, minun sukulaiseni, ja minä olen ollut valmis uhraamaan henkeni ja omaisuuteni isänmaan puolesta. Ken nostaa kätensä tuota onnetonta vastaan, hän on viholliseni!

Ruhtinas Michal oli yleisesti suosittu miehuutensa, anteliaisuutensa ja isänmaallisuutensa vuoksi. Kun koko Liettua joutui venäläisten valtaan, niin hän yksin piti puoliaan Nieswieczissä, ruotsalaisten alkaessa sotansa hän ei suostunut Janusz-ruhtinaan houkutuksiinkaan oli ensimmäisenä yhtymässä liittoutuneihin. Senvuoksi häntä nyt kuunneltiin. Muuten kenties kukaan myöskään ei halunnut olla huonoissa väleissä niin mahtavan herran kanssa. Oli miten oli, mutta sapelit pistettiin taas tuppeen, vieläpä muutamat upseerit, jotka olivat Radziwillin klienttejä, huusivat:

— Ottakaa hänet pois tataarilaisilta! Tuomitkoon valtakunta hänet!
Pakanat eivät saa häväistä jaloa verta!

— Niin, ottakaamme hänet pois tataarilaisilta! — toisti ruhtinas.
— Löydämme aina panttivankeja, ja lunnaat hän maksaa itse. Herra
Woynillowicz, komentakaa miehenne liikkeelle, ja ottakoot he hänet
väkisin, jos eivät muuten saa!

— Minä tarjoudun panttivangiksi tataarilaisille! — huudahti herra
Gnoinski.

— Herra ruhtinas! — huusi hän. — Hän on minun vankini! Minä säästin hänen henkensä, mutta ehdoilla, jotka hän kerettiläisen evankeliuminsa kautta vannoi täyttävänsä, ja mieluummin kuolen kuin sallin hänen päästä niiden käsistä, joiden huostaan olen hänet uskonut, ennenkuin hän on kaikki täyttänyt!

Näin sanoen hän kannusti hevostaan, ja synnynnäinen kiivaus näytti jo saavan hänessä vallan, sillä hänen kasvonsa vääristyivät, sieraimet laajenivat ja silmät alkoivat salamoida.

— Pois tieltä, herra Woynillowicz! — karjaisi Kmicic ja iski sapelinsa lappeella tämän hevosta niin voimakkaasti, että ratsu horjahti kuin luoti olisi siihen sattunut ja lysähti etujaloilleen.

Syntyi suuri melu upseerien keskuudessa, mutta Gosiewski tunkeutui esille ja sanoi:

— Hiljaa, hyvät herrat! Teidän ruhtinaallinen korkeutenne! Hetmanivaltani nojalla julistan, että herra Babiniczilla on oikeus tähän vankiin, ja sen, joka tahtoo saada hänet pois tataarilaisten käsistä, pitää antaa hänen voittajalleen takuu.

— Siinä tapauksessa vannon hänen puolestaan Pyhän Neitsyen nimessä, jota tunnustan, ja ritarikunniani kautta, että kaikki ehdot täytetään. Muussa tapauksessa voitte vaatia minulta hyvitystä.

— Se riittää minulle! — sanoi Kmicic. — Mutta herra Gnoinskin on ruvettava panttivangiksi, sillä muuten tataarilaiset panevat vastaan. Minä luotan kunniasanaan.

— Kiitän teitä, herra ritari! — vastasi ruhtinas. — Älkää myöskään pelätkö, että hän heti pääsee vapaaksi! Annan hänet herra hetmanin huostaan siihen asti kunnes kuninkaan tuomio lankeaa.

— Olkoon niin! — sanoi hetmani. Hän käski Woynillowiczia nousemaan toisen hevosen selkään, koska entinen oli vielä iskusta pökerryksissä. Sitten hän lähetti hänet ja herra Gnoiskin hakemaan ruhtinasta.

Mutta asia ei ollut vieläkään helposti suoritettavissa. Vanki täytyi ottaa väkisin, sillä Hassun-bey pani ankarasti vastaa, ja vasta kun hän näki herra Gnoiskin ja hänelle oli luvattu lunnaiksi satatuhatta taaleria, hän rauhoittui.

Illalla ruhtinas Boguslaw jo oli Gosiewskin teltassa. Häntä hoidettiin huolellisesti. Kaksi lääkäriä oli yhtä mittaa hänen luonaan. Molemmat vakuuttivat hänen paranevan, sillä häntä oli haavoitettu vain sapelin kärjellä, ja haava oli vaaraton.

Wolodyjowski ei voinut antaa Kmicicille anteeksi sitä, että tämä oli säästänyt ruhtinaan hengen. Vihoissaan hän vältti ystäväänsä koko päivän. Illalla tuli Kmicic itse hänen telttaansa.

‒ Jumalan tähden! ‒ huudahti hänet nähtyään pieni ritari. ‒ Kaikkea muuta olisin pikemmin odottanut kuin sitä, että päästätte hengissä tuon petturin!

‒ Kuulkaa minua, herra Michal, ennen kuin tuomitsette! ‒ vastasi Kmicic synkästi. ‒ Minun jalkani oli hänen rintansa päällä ja sapelini hänen kaulallaan, mutta tiedättekö mitä tuo petturi minulle sanoi?… Että Oleńka on käsketty surmata Taurogissa, jos ruhtinas tapetaan. Mitä saatoin minä onneton tehdä? Ostin Oleńkan hengen hänen hengellään… Mitä saatoin tehdä… Kristuksen nimessä… Mitä saatoin tehdä…

Herra Andrzej alkoi repiä tukkaansa ja polkea kiivaasti jalkaa, muta
Wolodyjowski mietti vähän aikaa ja sanoi:

‒ Minä ymmärrän teidän tuskanne… mutta sentään… te, nähkääs, päästitte isänmaan petturin, joka vastaisuudessa voi tuottaa isänmaalle raskaita onnettomuuksia… Olette tänään tehnyt isänmaalle suuria palveluksia, mutta lopussa te uhrasitte yhteisen edun omien yksityisten etujenne takia.

— Entä mitä te itse olisitte tehnyt, jos teille olisi sanottu, että veitsi on pantu neiti Anna Borzobohatan kaulalle?

— Minä en väitä olevani mikään esimerkki. Hm! Mitäkö tekisin?… Mutta Skrzetuski, jolla on roomalaisen sielu, ei olisi säästänyt ruhtinaan henkeä, ja olen varma siitä, että Jumala ei olisi sallinut sen vuoksi viattoman veren joutua vuotamaan.

— Älä rankaise minua, Jumala, raskaitten rikosteni, vaan Sinun laupeutesi mukaan!… Mutta että minä olisin allekirjoittanut oman armaani kuolemantuomion…

— Tehty mikä tehty! — sanoi Wolodyjowski. Herra Andrzej veti poveltaan esille papereita.

— Katsokaa, herra Michal, mitä olen saanut hänet antamaan! Tässä on määräys Sakowiczille, tässä kaikille Radziwillin upseereille ja ruotsalaisille komentajille… Hänen oli pakko allekirjoittaa, vaikka tuskin jaksoi liikuttaa kättään… Ruhtinas Michal itse pakotti hänet siihen… Tässä on Oleńkalle vapaus ja turvallisuus! Kautta Jumalan! Minä ruoskin joka päivä itseäni, minä rakennutan uuden kirkon, mutta hänen henkeään minä en uhraa! Minulla ei ole roomalaisen sielua… olkoon niin! Minä en ole mikään Cato, kuten Skrzetuski… myönnän sen! Mutta Oleńkaa en uhraa, en vaikka joutuisin alimpaan helvettiin!…

Kmicic ei saanut lopetetuksi puhettaan, sillä Wolodyjowski riensi hänen luokseen ja pannen kätensä hänen suulleen huusi pelästyneenä:

— Älkää herjatko! Vedätte Jumalan rangaistuksen hänenkin päälleen!
Lyökää rintaanne! Pian! Pian!

Kmicic alkoi lyödä rintaansa toistellen: "Mea culpa! Mea culpa! Mea maxima culpa!" Viimein mies parka purskahti katkeraan itkuun, sillä hän ei enää tietänyt mitä tekisi.

Wolodyjowski antoi hänen itkeä tarpeekseen. Viimein, kun Kmicic oli rauhoittunut, hän kysyi häneltä:

— Lähden joukkoineni minne vain minut lähetetään, vaikkapa Birzeen, kunhan vain miehet ja hevoset levähtävät. Matkan varrella vuodatan Jumalan kunniaksi niin paljon kerettiläisten verta kuin mahdollista.

— Menen suorinta tietä! Koko Preussi on nyt avoinna, enintään siellä täällä on jokin vähäinen varusväki.

— Mieleni tekee mukaanne aivan kuin paratiisiin. Mutta minun on jäätävä hoitamaan tehtäviäni. Onnellinen olette te, jolla on johdettavana vapaaehtoisia… Kuulkaahan, veliseni!… Kun tapaatte ne molemmat, niin… pitäkäähän huolta siitä toisestakin, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa!… Jumala tietää, ehkäpä hänet on suotu minulle…

KAHDESTOISTA LUKU.

Oleńka ja Anusia poistuivat Braunin turvin Taurogista ja saapuivat onnellisesti miekankantajan joukon luo, joka silloin oli Olszan luona lähellä Taurogia.

Kun vanha aatelismies näki heidät molemmat hengissä ja terveinä, hän ei ensin ollut uskoa silmiään, mutta alkoi sitten itkeä ilosta ja tuli niin sotaiselle tuulelle, että ei enää pelännyt mitään vaaroja. Tulkoonpa ei vain Boguslaw, vaan itse Ruotsin kuningaskin koko sotavoimansa kera, niin miekankantaja kyllä oli valmis suojelemaan tyttöjään!

— Ennen kaadun kuin hiuskarvakaan päästänne putoaa! — sanoi hän. — En ole enää sama mies, jonka te tunsitte Taurogissa, ja luulenpa ruotsalaisten kauan vielä muistavan tekojani. Totta on, että petturi Sakowicz yllättäen hyökkäsi kimppuumme ja löi meidät, mutta käytettävissäni on taas useita satoja sapeleita.

Miekankantaja oli todellakin suuresti muuttunut. Vaikea oli tuntea häntä entiseksi masentuneeksi Taurogin vangiksi. Hän oli täynnä tarmoa. Kedolla hevosen selässä hän oli omassa elementissään, ja, hyvä sotilas kun oli, hän oli jo tuottanut ruotsalaisille paljon vahinkoa. Koska hän oli hyvin arvossapidetty mies paikkakunnalla, kokoontui hänen ympärilleen sekä aatelia että talonpoikia.

Miekankantajan joukkoon kuului kolmesataa talonpoikaa jalkaväkeä ja noin viisisataa ratsumiestä. Vain harvoilla jalkamiehistä oli tuliaseita. Useimmilla oli aseina viikatteet ja hangot. Aatelin asestus oli parempaa, mutta hyvin kirjavaa sekin. Monella oli humalaseipäät keihäitten asemesta. Toisilla oli isiltä perityt, upeat aseet, jotka enimmäkseen olivat aivan vanhanaikaiset. Hevoset olivat myös hyvin erilaisia.

Tämmöisellä joukolla saattoi miekankantaja sulkea tien ruotsalaisilta patrulleilta, vieläpä tuhota suurempia ratsuväkiosastoja sekä puhdistaa metsät ja kylät rosvoilevista joukoista, mutta hän ei kyennyt käymään minkään kaupungin kimppuun.

Ruotsalaiset olivat viisastuneet vastoinkäymisistä. Heti kapinan alettua oli kaikkialla Liettuassa ja Samogitiassa tuhottu pienemmät joukko-osastot, jotka olivat hajaantuneina kyliin. Nyt jäljelläolevat pysyttelivät linnoitetuissa kaupungeissa ja tekivät niistä retkiä vain läheisyyteen. Tästä seurasi, että kedot, metsät, kylät ja pikkukaupungit olivat puolalaisten käsissä, mutta kaikki suuremmat kaupungit olivat ruotsalaisten hallussa, eikä heitä voitu niistä mitenkään karkoittaa.

Miekankantajan "puolue" oli laatuaan parhaita. Muut saivat vielä vähemmän toimeen. Liivinmaan rajalla olivat kapinoitsijat tosin menneet uhkarohkeudessa niin pitkälle, että olivat kahdesti piirittäneet Birzeä, jonka oli toisella kertaa täytynyt antautua, mutta tämä tilapäinen menestys johtui siitä, että De la Gardie oli vienyt kaikki joukkonsa puolustamaan Riikaa tsaarin hyökkäykseltä.

Hänen harvinaisen loistavat voittonsa saattoivat kuitenkin odottamaan, että sota siellä pian päättyy, ja sen jälkeen tulisivat voittoisat ruotsalaiset sotajoukot taas Samogitiaan. Sillä aikaa saattoivat kuitenkin lukuisat kapinoitsijain joukot olla turvallisina metsissä varmoina siitä, että vihollinen ei tule heitä etsimään salojen suojasta.

Näin ollen miekankantaja oli luopunut ajatuksesta etsiä turvaa Bialowiezen korvesta, jonne oli pitkä matka ja matkan varrella monta suurta kaupunkia, joissa oli vahva varusväki.

— Jumala on antanut meille kauniin syksyn, — puhui hän tytöilleen, — ja siksi käy helpommin päinsä elää sub Jove. Annan laittaa teille mukavan teltan ja hankin jonkun naisen teitä palvelemaan, niin että voitte jäädä leiriin. Ei ole nykyaikoina turvallisempaa olinpaikkaa kuin metsät. Minun Billewiczini on porona, ja siellä kuljeksii sekä rosvoja että ruotsalaisia. Missäpä teillä olisi turvallisempaa kuin minun luonani, jolla on käytettävänä satoja sapeleita? Jos taas myöhemmin tulee sateita, niin löytyy teille kyllä jokin maja korvessa.

Tämä ajatus miellytti suuresti neiti Borzobohataa, sillä joukossa oli muutamia nuoria Billewiczejä, sieviä ritareita, ja sitäpaitsi huhuttiin edelleen, että Babinicz oli tulossa sinne.

Anusia toivoi, että Babinicz saavuttuaan heti tekee lopun ruotsalaisista, ja sitten… sitten käyköön niinkuin Jumala tahtoo. Oleńkakin oli sitä mieltä, että turvallisinta oli leirissä, mutta hän tahtoi olla mahdollisimman kaukana Taurogista, koska pelkäsi Sakowiczin vainoa.

— Menkäämme Wodoktyyn, — sanoi hän, — siellä olemme omien ihmisten joukossa. Jos Wodokty on poltettu, on jäljellä Mitruny ja kaikki ympäristön aateliskylät. On mahdotonta, että koko seutu olisi autiona. Vaaran tullen suojelee Lauda meitä.

— Kaikki laudalaiset ovat lähteneet herra Wolodyjowskin mukaan, — huomautti nuori Jur Billewicz.

— Vanhukset ja poikaset ovat jääneet jäljelle, ja sitäpaitsi naisetkin siellä osaavat käyttää aseita. Myös salot ovat siellä suuremmat. Domaszewiczit tai Gosiewiczit opastavat meidät Rogowskin korpeen, josta meitä ei kukaan löydä.

— Ja minä saatettuani teidät turvaan käyn ruotsalaisten kimppuun ja teen lopun niistä, jotka uskaltavat lähestyä salon reunaa, — sanoi miekankantaja. — Tuo on oivallinen ajatus! Täällä meillä ei ole mitään tekemistä, siellä voi saada aikaan paljon enemmän.

Kenpä tietää, eikö miekankantaja senvuoksi niin mieltynyt Oleńkan ehdotukseen, että hänkin kaikessa hiljaisuudessa pelkäsi Sakowiczia, joka nyt epätoivoissaan saattoi olla hirmuinen.

Neuvo oli muuten itsessäänkin hyvä ja miellytti senvuoksi kaikkia. Vielä samana päivänä lähetti miekankantaja Jur Billewiczin johdolla jalkaväen pyrkimään metsien läpi Krakinowiin. Itse hän lähti kaksi päivää sen jälkeen ratsuväen kanssa liikkeelle otettuaan ennen sitä selville, että Kiejdanyn ja Rosielnin välillä, mistä hänen oli kuljettava, ei ollut ruotsalaista sotaväkeä.

He kulkivat hitaasti ja varovasti. Neidit ajoivat talonpoikaisrattailla ja ratsastivat välillä miekankantajan heille hankkimilla hevosilla.

Anusia, joka oli saanut Jurilta lahjaksi pienen sapelin, sitoi sen vyölleen ja ratsasti kuin mikäkin ratsumestari joukon edessä. Hän nautti retkestä ja auringonpaisteessa kimaltelevista sapeleista ja öisistä leiritulista. Monet nuoret upseerit ja sotamiehet olivat ihastuneet häneen, mutta hän heitti silmäyksiä joka puolelle, päästi kulkiessa suortuvansa valloilleen ja sitten kolmasti päivässä palmikoi ne taas käyttäen kuvastimenaan kirkasta lähdettä. Usein hän sanoi haluavansa nähdä taistelun ja osoittaa rohkeuttaan, mutta se ei ollut totta. Hän tyytyi vain valloittamaan kaikkien nuorten soturien sydämet.

Myöskin Oleńka oli ikäänkuin uudelleen elpynyt paettuaan Taurogista. Siellä häntä oli ahdistanut ainainen epävarmuus ja pelko, mutta täällä metsän sydämessä hän tunsi olevansa turvassa. Raikas ilma vahvisti häntä. Sotilaiden, aseiden ja leirielämän näkeminen vaikuttivat kuin balsami hänen kiusattuun sieluunsa. Hänkin nautti retkestä, eivätkä vaarat häntä ollenkaan peloittaneet, sillä hänen suonissaan virtaili sotilasverta. Hän ei pyrkinyt kulkemaan joukon etunenässä, minkä vuoksi hän myös vähemmän veti katseita puoleensa. Mutta sen sijaan hän nautti yleistä kunnioitusta.

Kaikkien sotilaitten partaisille kasvoille levisi hymy, kun he näkivät Anusian. Kun Oleńka lähestyi nuotioita, paljastuivat päät. Tämä kunnioitus muuttui myöhemmin ihailuksi. Oli niitäkin, joiden nuoressa rinnassa sydän sykki hänelle, mutta silmät eivät uskaltaneet katsoa häneen yhtä rohkeasti kuin mustakiharaiseen ukrainattareen.

Kuljettiin läpi metsien ja viidakoiden ja lähetettiin usein edelle tiedustelijoita, ja vihdoin myöhään seitsemännen päivän illalla saavuttiin Lubicziin, joka oli Laudan rajalla ja ikäänkuin sen porttina. Hevoset olivat sinä päivänä niin väsyneet, että Oleńkan esityksistä huolimatta ei voitu jatkaa matkaa, vaan miekankantaja yöpyi sinne joukkoineen. Hän itse neitien kanssa asettui taloon, sillä ilma oli sumuinen ja kylmä. Omituisen sattuman kautta talo ei ollut joutunut tulen uhriksi. Vihollinen oli säästänyt sen luultavasti ruhtinas Janusz Radziwillin käskystä, koska se oli Kmicicin, ja vaikka ruhtinas myöhemmin oli saanut tietää Kmicicin luopuneen hänestä, hän ei ollut muistanut tai ennättänyt antaa uusia määräyksiä. Kapinalliset luulivat sitä Billewiczien omaisuudeksi, rosvot taas eivät uskaltaneet sitä ryöstää, koska se oli niin lähellä Laudaa. Kaikki oli siellä senvuoksi ennallaan.

Katkeraa surua ja harmia tuntien Oleńka astui tämän katon alle. Hän tunsi täällä joka nurkan, mutta joka paikkaan liittyi muisto Kmicicistä. Oleńka kulki ruokasalin läpi, jossa oli Billewiczien muotokuvia ja metsäeläinten kalloja. Luotien puhkomat kallot riippuivat vielä nauloissaan, sapeliniskujen repimät muotokuvat katselivat ankarina seiniltä aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Katso, tyttö, katso, jälkeläisemme, kuinka hänen kätensä on häväissyt jo kauan sitten hautaan vaipuneitten esi-isiesi kuvia!"

Oleńka tunsi, että tässä häväistyssä talossa hän ei saa hetkeksikään unta. Kaikkialla pimeissä nurkissa hän oli näkevinään Kmicicin hurjia tovereita. Miten nopeasti olikaan tuo mies, jota hän niin oli rakastanut, lipunut mielivallasta lain rikkomiseen, siitä yhä suurempiin rikoksiin, Radziwillin palvelukseen ja petokseen, jonka huippuna oli käden kohottaminen kuningasta, koko valtakunnan isää vastaan.

Yö kului, mutta uni ei ottanut tullakseen onnettoman Oleńkan silmiin. Hänen sydämensä kaikkia haavoja alkoi kirvellä. Häpeä sai uudelleen hänen poskensa hehkumaan, silmistä ei nyt vuotanut kyyneliä, mutta sydämen täytti niin määrätön murhe, että se ei ollut mahtua tuohon sydänparkaan.

Mitä hän suri? Sitä, että asiat voisivat olla toisin, jos tuo mies olisi toisenlainen, jos hänellä kaikessa hillittömyydessään ja hurjuudessaan edes olisi rehellinen sydän, jos hänen rikollisuudellaan olisi edes jokin määrä, jos olisi jokin raja, jonka yli hän ei voisi mennä. Hänelle voisi sentään antaa niin paljon anteeksi!…

Anusia huomasi ystävättärensä kärsimykset ja aavisti niiden syyn, sillä vanha miekankantaja oli jo aikaisemmin salaa kertonut hänelle koko asian. Koska hänellä oli hyvä sydän, hän meni Oleńkan luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:

— Oleńka! Sinun on katkeraa olla tässä talossa… Oleńka ei alussa tahtonut mitään sanoa, alkoi vain väristä kuin haavanlehti, mutta viimein hän purskahti hurjasti ja epätoivoisesti itkemään. Hän tarttui suonenvedontapaisesti Anusian käteen, painoi vaaleat kiharansa hänen olkaansa vastaan, ja nyyhkytykset puistelivat hänen ruumistaan. Anusia sai odottaa kauan, ennenkuin kohtaus meni ohitse. Viimein, kun Oleńka oli jonkin verran rauhoittunut, Anusia kuiskasi:

— Oleńka, rukoilkaamme hänen puolestaan! Mutta Oleńka peitti kasvot käsiinsä.

— En… voi!… — sai hän vaivoin sanotuksi. Ja vähän ajan kuluttua hän heittäen kuumeisin liikkein taaksepäin hiuksensa, jotka olivat valuneet hänen otsalleen, alkoi puhua tukahtuneella äänellä:

— Katsohan… en voi!… Sinä olet onnellinen!… Sinun Babiniczizi on jalo, mainehikas… Jumalan… ja isänmaan edessä… Sinä olet onnellinen! Mutta minun ei ole lupa rukoillakaan… Täällä on kaikkialla verta… raunioita! Jospa hän ei edes olisi pettänyt isänmaata eikä olisi tarjoutunut myymään kuningasta!… Olin jo antanut anteeksi kaikki… Kiejdanyssa… sillä ajattelin… sillä rakastin häntä… koko sydämestäni… Mutta nyt en voi… oi laupias Jumala! Minä en voi!… Soisin olevani kuollut… ja hänenkin kuolleen!

— Voimme rukoilla jokaisen sielun puolesta, sillä Jumala on armahtavaisempi kuin ihmiset ja tuntee vaikuttimet, joita ihmiset usein eivät tiedä, — sanoi Anusia.

Näin sanoen hän polvistui rukoilemaan, ja Oleńka heittäytyi pitkäkseen lattialle ja oli siinä asennossa aamuun asti.

Seuraavana aamuna levisi ympäristöön tieto, että miekankantaja Billewicz oli tullut Laudaan. Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, tulivat häntä tervehtimään. Läheisistä metsistä tuli tutisevia vanhuksia ja naisia lapset sylissä. Kahteen vuoteen ei täällä kukaan ollut kylvänyt eikä niittänyt. Kylät olivat suurimmaksi osaksi porona ja autioina. Väestö asusti metsissä. Asekuntoiset miehet olivat lähteneet Wolodyjowskin mukaan tahi liittyneet partiojoukkoihin. Vain poikaset vartioivat omaisuuden jäännöksiä.

Miekankantajaa tervehdittiin pelastajana ja ilokyynelin, sillä näitten yksinkertaisten ihmisten mielestä hänen ja neidin paluu kotipaikoilleen oli merkkinä sodan ja onnettomuuksien loppumisesta. Alettiin palata kyliin ja ajaa sinne metsästä puoleksi villiintynyttä karjaa. Tosin ruotsalaisia oli lähellä Poniewiczin vallien suojassa, mutta heistä ei nyt välitetty, kun miekankantajan joukko oli tullut, ja sitä voitiin sitäpaitsi tarpeen vaatiessa vahvistaa lisämiehillä.

Aikoipa herra Tomasz hyökätä Poniewiezin kimppuun puhdistaakseen koko seudun vihollisista. Hän odotti vain, että vielä enemmän miehiä kerääntyisi hänen lippujensa alle, ja varsinkin hän koetti saada jalkaväelleen riittävästi ampuma-aseita, joita oli suuri määrä piilossa metsissä. Niitä odotellessaan hän tarkasteli seutua kulkien kylästä kylään.

Mutta näky, joka hänet kohtasi, oli surullinen. Kaikkialla oli palon ja hävityksen jälkiä. Suuri osa väestöä oli surmattu ja miehiltä hakattu kädet pois.

Näin kauheasti oli sota hävittänyt näitä seutuja, tämmöiset seuraukset oli tuottanut ruhtinas Janusz Radziwillin petturuus.

Mutta ennenkuin miekankantaja oli lopettanut tarkastusmatkansa, saapui uusia, samalla kertaa iloisia ja kamalia uutisia, jotka nopeasti kulkivat suusta suuhun.

Jur Billewicz, joka pienen joukon kanssa oli ollut tiedusteluretkellä ja saanut vangiksi muutamia ruotsalaisia, sai ensimmäisenä tiedon Prostkin taistelusta. Senjälkeen tuli uusia sanomia, jotka olivat toinen toistaan satumaisempia.

— Herra Gosiewski, — kerrottiin, — on voittanut kreivi Waldeckin, Israelin ja ruhtinas Boguslawin. Vihollisarmeija on kokonaan tuhottu ja sen johtajat vangittu. Koko Preussi on tulessa.

Muutamia viikkoja myöhemmin oli uusi peloittava nimi yhtä mittaa kaikkien huulilla: Babinicz.

— Babiniczin ansiota on pääasiallisesti tuo voitto Prostkin luona, — puhuttiin koko Samogitiassa. — Babinicz voitti ja otti kiinni omin käsin ruhtinas Boguslawin.

— Babinicz polttaa vaaliruhtinaan Preussia ja kulkee kuin surman enkeli
Samogitiaa kohti hävittäen kaikki maan tasalle.

— Babinicz on polttanut poroksi Taurogin. Sakowicz on paennut häntä ja piileksii metsissä.

Viimeksimainittu tapahtumapaikka oli niin lähellä, että varsin pian huomattiin uutinen täydelleen paikkansa pitäväksi.

Koko ajan, kun näitä uutisia saapui, eli Anusia kuin kuumeessa, nauroi ja itki vuorotellen, polki jalkaa, kun joku ei uskonut, ja toisteli kaikille, halusivatpa nämä kuulla tai ei:

— Minä tunnen herra Babiniczin! Hän vei minut Zamośćiesta herra Sapiehan luo. Hän on suurin soturi maailmassa. En luule edes herra Czarnieckin vetävän vertoja hänelle, Sapiehan joukossa palvellessaan hän retken alussa kukisti ruhtinas Boguslawin. Olen varma siitä, että juuri hän voitti ruhtinaan myös Prostkin luona. Hän voittaa vaikka kymmenen Sakowiczin kaltaista… Kuukaudessa hän varmasti on karkoittanut ruotsalaiset koko Samogitiasta.

Hänen ennustuksensa alkoi nopeasti toteutua. Ei ollut enää epäilystäkään, että kuuluisa soturi Babinicz oli tulossa Taurogista pohjoista kohti.

Koltyniassa hän voitti eversti Baldonin ja tuhosi perin pohjin hänen joukkonsa. Wornin luona hän voitti Telsziin kulkevan ruotsalaisen jalkaväen, ja Telszin luona hän taisteli suuren ja voittoisan taistelun everstejä Normania ja Hudensköldiä vastaan, jossa Hudensköld kaatui ja Norman miestensä jäännösten kera pakeni aina Samogitian rajoille asti. Telszistä Babinicz kulki Kurszaniin ajaen edellään pienempiä ruotsalaisjoukkoja, jotka pakenivat suurempien joukkojen turviin.

Taurogista ja Polagista aina Birzeen ja Wilkomierziin lensi voittajan maine. Kerrottiin julmuuksista, joita hän harjoitti ruotsalaisia kohtaan. Sanottiin, että hänen sotajoukkonsa, johon alussa oli kuulunut vain pieni tataarilaisrykmentti ja jonkin verran vapaaehtoisia, kasvoi päivä päivältä, sillä ken vain voi ja kaikki partiojoukotkin liittyivät häneen, ja hän taivutti ne kaikki rautaisen tahtonsa alle ja johti vihollista vastaan.

Huomio oli niin kiintynyt hänen voittoihinsa, että tieto tappiosta, jonka Stenbock oli tuottanut Gosiewskille, Filipowin luona, jäi melkein huomaamatta. Babinicz oli lähempänä, ja hänen toimiaan kaikki seurasivat.

Anusia rukoili joka päivä miekankantajaa yhtymään mainehikkaaseen soturiin. Oleńka kannatti häntä. Niin tekivät myös kaikki upseerit ja aateli, joita uteliaisuuskin vaivasi.

Mutta tuuma ei ollut helppo toteuttaa. Ensiksikin Babinicz oli aivan toisella seudulla. Toiseksi hän usein katosi viikkomääriksi tietymättömiin, ja sitten taas yht'äkkiä kuultiin jotakin hänen uudesta voitostaan. Kolmanneksi olivat tiet täynnä häntä pakenevia ruotsalaisia. Vihdoin oli myös Sakowicz lähtenyt liikkeelle melkoisen suuren joukon kanssa ja hävitti kauheasti kaikki tieltään sekä koetti kiduttamalla saada ihmisiltä tietää, missä Billewiczien vapaajoukko oli.

Kaiken lisäksi miekankantaja vielä pelkäsi, että olo Laudan seuduilla käy pian hänelle liian vaikeaksi.

Tietämättä oikein itsekään, mitä oli tehtävä, hän uskoi Jur Billewiczille aikovansa vetäytyä länteen päin saloille. Jur kertoi tämän heti Anusialle, ja tämä meni oikopäätä miekankantajan puheille.

— Rakas setä, — sanoi hän hänelle (näin hän nimitti häntä aina, kun tahtoi saada hänet johonkin suostumaan), — olen kuullut, että aiomme paeta. Eikö ole häpeä noin kuuluisalle soturille lähteä pakoon heti, kun vain kuulee vihollisen olevan tulossa?

— Teidän täytyy pistää joka paikkaan nenänne! sanoi miekankantaja loukkaantuneena. — Tämä ei ole teidän asianne!

— Eihän hän tiedä, missä te olette! Olenhan sanonut, että emme voi päästä hänen luokseen.

— Mutta hän voi tulla meidän luoksemme. Olen hänen tuttunsa. Jos vain voisin lähettää hänelle kirjeen, niin olen varma siitä, että hän tulisi heti, kun on voittanut Sakowiczin. Hän piti minusta hiukan, ja siksipä hän ei kieltäisi apuaan.

— Kannattaahan joka tapauksessa koettaa. Oleńkalla on terävä järki, mutta onpa järkeä teilläkin. Vaikka meidän sillä välin pitäisikin piillä ylivoimaista vihollista metsässä, niin on kuitenkin hyvä, että Babinicz tulee näille seuduille, sillä siten pääsemme pikemmin häneen yhtymään. Yrittäkää! Luotettavan sanansaattajan kyllä löydämme.

Anusia ryhtyi iloissaan toimimaan semmoisella menestyksellä, että hänellä jo samana päivänä oli kaksikin kirjeenviejää, Jur Billewicz ja Braun. Molempien oli määrä saada mukaansa samanlainen kirje, jotta joka tapauksessa Babinicz saisi sanan. Enemmän puuhaa oli Anusialla itse kirjeen sepittämisessä. Viimein hän laati sen näin kuuluvaksi: "Suuressa vaarassa ollen kirjoitan Teille, jos ehkä muistatte minut (vaikka mitä syytä minulla olisi luulla, että muistatte), pyytäen Teitä tulemaan apuun. Muistaen sen hyväntahtoisuuden, jota osoititte minulle matkalla Zamośćiesta, rohkenen toivoa, että ette minua vaarassa hylkää. Olen herra miekankantaja Billewiczin joukon turvissa. Hän on antanut minulle suojaa, koska olen auttanut hänen sukulaisensa neiti Billewiczin pakoon vankeudesta Taurogista. Sekä häntä että meitä ahdistaa joka puolelta vihollinen, nimittäin ruotsalaiset sekä muuan herra Sakowicz, jonka tunkeilevaisuutta paetakseni minun oli pakko hakea turvaa sotilasleiristä. Tiedän, että Te ette minusta pitänyt, mutta Jumala näkee, että en ole tehnyt teille mitään pahaa ja että aina koko sydämestäni olen ollut teille myötätuntoinen. Mutta pelastakaa kuitenkin orpo tyttöraukka vihollisen käsistä! Jumala palkitsee sen teille satakertaisesti, ja minä rukoilen aina Teidän puolestanne, jota nyt nimitän vain hyväksi suojelijakseni, mutta sitten pelastajakseni aina kuolemaani asti."

Kun lähettiläät jo olivat lähdössä, alkoi Anusia ajatella niitä vaaroja, joihin he saattoivat joutua, ja koetti estää heitä lähtemästä. Kyynelsilmin hän pyysi miekankantajaa kieltämään heitä lähtemästä matkaan, sillä kirjeet saattoi yhtä hyvin antaa talonpoikien vietäväksi, joiden oli helpompi päästä perille.

Mutta Braun ja Jur Billewicz pysyivät niin itsepintaisesti päätöksessään lähteä, että heihin ei vaikuttanut mikään. Kilvan he kumpikin tahtoivat osoittaa alttiuttaan, eikä kumpikaan aavistanut, mikä heitä odotti. Viikkoa myöhemmin Braun joutui Sakowiczin vangiksi, ja tämä antoi nylkeä häneltä nahan. Jur parka ammuttiin viikkoa myöhemmin, kun hän Poniewiezen luona koetti paeta erästä ruotsalaista joukkuetta.

KOLMASTOISTA LUKU.

Vangittuaan Braunin ja annettuaan nylkeä häneltä nahan Sakowicz heti asettui yhteyteen eversti Hamiltonin, ruotsalaisten palveluksessa olevan englantilaisen, kanssa, joka oli päällikkönä Poniewiezessä, ja he päättivät yhteisvoimin hyökätä miekankantaja Billewiczin joukon kimppuun.

Babinicz oli tällöin kadonnut jonnekin metsien kätköihin eikä hänestä oltu moneen päivään kuultu mitään. Muuten ei Sakowicz puolestaan olisi vähääkään välittänyt, vaikka hän olisi ollut lähelläkin, sillä huolimatta eräänlaisesta pelosta, jota hän tunsi Babiniczia kohtaan, hän oli nyt valmis vaikkapa menettämään henkensä, kunhan vain sai kostaa. Anusian paosta saakka hän oli ollut raivoissaan. Pettyneet laskelmat ja loukattu itserakkaus saivat hänet pois tasapainosta, mutta myöskin hänen sydämensä kärsi. Alussa hän oli tahtonut ottaa Anusian vaimokseen vain sen omaisuuden takia, jonka tämän ensimmäinen sulhanen oli tälle testamentissaan määrännyt, mutta sitten hän oli häneen silmittömästi rakastunut sillä tavalla kuin hänenkaltaisensa mies voi. Asiat menivät niin pitkälle, että hän, joka ei pelännyt koko maailmassa ketään muuta kuin Boguslawia, hän, jonka katsekin jo sai ihmiset pelosta kalpenemaan, katsoi kuin koira tuon tytön silmiin, totteli häntä, alistui hänen oikkuihinsa, täytti kaikki hänen toivomuksensa, koetti arvata hänen ajatuksensa.

Tyttö oli käyttänyt vaikutusvaltaansa, pannut hänen päänsä pyörälle sanoillaan ja katseillaan, antanut hänen palvella kuin orja ja lopuksi pettänyt hänet.

Sakowicz oli sitä lajia ihmisiä, joiden mielestä vain se on hyvää, mistä heille on etua, mutta kaikki se on pahaa, mikä heitä vahingoittaa. Hänen silmissään oli Anusia tehnyt hirveän rikoksen ja ansaitsi mitä kovimman rangaistuksen. Jos tämä olisi sattunut jollekin muulle, olisi herra staarosta vain nauranut ja laskenut leikkiä, mutta kun se oli kohdistunut häneen itseensä, niin hän karjui kuin haavoitettu peto ja ajatteli vain kostoa. Hän tahtoi saada syyllisen käsiinsä elävänä tai kuolleena. Mieluummin hän olisi tahtonut hänet haltuunsa elävänä voidakseen kostaa sotilaan tavalla, mutta jos kuolema kohtaisi tytön heti, niin samapa se, kunhan vain ei kukaan muu häntä saisi.

Päästäkseen varmemmin tarkoituksensa perille hän lähetti miekankantajan luo lahjotun miehen, joka toi kirjeen muka Babiniczilta. Tässä valekirjeessä Babinicz ilmoitti tulevansa viikon sisällä Wolmontowicziin.

Miekankantaja meni ansaan, ja luottaen Babiniczin vastustamattomaan voimaan hän ei edes salannut kirjeen sisällystä. Hän leiriytyi vakavasti Wolmontowicziin, ja levittämällä uutista hän sai sinne tulemaan melkein koko Laudan väestön. Metsistä tulivat viimeisetkin pakolaiset osaksi senkin vuoksi, että syksy oli jo loppumassa ja pakkaset olivat alkaneet, osaksi uteliaina näkemään kuuluisan soturin.

Viimeksimainittu ei kuitenkaan aavistanutkaan, että hänen jäljessään hiipi kuin susi muuan kolmas, joka tosin ei ollut saanut mitään kutsua, mutta jolla, oli tapana ilmestyä sinne, missä häntä vähimmän osattiin odottaa.

Kmicicillä ei ollut aavistustakaan siitä, että Oleńka oli Billewiczin vapaajoukossa. Taurogissa, jonka hän oli hävittänyt tulella ja miekalla, hän oli saanut tietää, että Oleńka oli paennut neiti Borzobohatan kanssa, mutta hän otaksui heidän menneen Bialowiezen korpeen, jossa oli turvassa rouva Skrzetuski ja paljon muita aatelisnaisia. Tähän otaksumaan oli sitä enemmän aihetta, kun hän tiesi, että vanha miekankantaja oli aikonut viedä tytön turvaan juuri noihin läpipääsemättömiin metsiin.

Herra Andrzejta harmitti aika lailla, kun hän ei löytänyt Oleńkaa Taurogista, mutta toiselta puolen häntä lohdutti se, että tyttö oli päässyt Sakowiczin käsistä ja oli sodan loppuun saakka turvallisessa paikassa.

Koska hän ei nyt voinut lähteä Oleńkan jäljessä tuonne salolle, niin hän päätti ahdistaa vihollista Samogitiassa siihen asti kunnes saisi sen kokonaan karkoitetuksi. Onni seurasikin häntä. Puolentoista kuukauden aikana hän sai voiton toisensa jälkeen, ja aseellista väkeä tulvi hänen johdettavakseen niin runsaasti, että tataarilaisjoukko pian oli vain neljäsosa hänen koko sotavoimastaan. Viimein hän oli karkoittanut viholliset koko läntisestä Samogitiasta, ja kun hän kuuli Sakowiczista, jonka kanssa hänellä oli selvittämättömiä asioita, hän suuntasi kulkunsa vanhoille tutuille seuduille ajaakseen häntä takaa. Näin lähestyivät molemmat Wolmontowiczia. Miekankantaja, joka aikaisemmin oli ollut kauempana, oli nyt jo viikon ajan ollut joukkoineen siellä, eikä hänen mieleensäkään noussut ajatus, että niin peloittavia vieraita oli tulossa.

Eräänä iltana ilmoitti kaksi Butrym-nimistä nuorukaista, jotka olivat paimentamassa karjaa Wolmontowiczin läheisyydessä, jonkin sotajoukon ilmestyneen näkyviin metsästä ja lähestyvän etelän puolelta. Miekankantaja oli liian vanha ja kokenut soturi ollakseen ryhtymättä mihinkään varokeinoihin. Osan jalkaväestään, joka jo oli saanut pyssyjä, hän sijoitti äsken rakennettuihin taloihin, ja osan kylän reunaan. Itse hän ratsuväen kanssa asettui hiukan taemmaksi laajalle kedolle, joka yhdeltä puolen rajoittui jokeen. Miekankantaja teki näin etupäässä saadakseen kiitosta Babiniczilta, joka varmaankin ymmärsi antaa arvon järkeville toimenpiteille. Mutta hänen asemansa oli todellakin luja. Kylää, jonka Kmicic aikoinaan oli polttanut kostaakseen toveriensa surman, oli alettu vähitellen taas rakentaa. Mutta väliin oli tullut ruotsalaisten sota ja keskeyttänyt työn, minkä vuoksi tiellä oli hirsi- ja lautakasoja. Aitojen vierellä niitä oli niin suuret pinot, että harjaantumatonkin jalkaväki saattoi niiden takana kauan pitää puoliaan.

Joka tapauksessa ne olivat ratsuväelle hyvänä turvana ensimmäistä hyökkäystä vastaan. Näyttääkseen Babiniczille sotataitoaan miekankantaja lähetti pienen tiedustelujoukonkin.

Mutta miten suuri olikaan hänen hämmästyksensä ja alussa myös pelästyksensä, kun hän kuuli kaukaa metsän reunasta laukauksia ja sitten näki tiedustelujoukkonsa ajavan täyttä laukkaa takaisin suuri vihollisjoukko kintereillään!

Miekankantaja riensi heti jalkaväen luo antamaan lopullisia määräyksiä. Sillävälin alkoi metsästä tulla esille yhä suurempia vihollisjoukkoja, ja niinkuin heinäsirkkaparvi ne lähestyivät Wolmontowiczia. Niiden aseet välkkyivät laskevan auringon valossa. Metsä oli aivan lähellä kylää, ja kohta metsästä tultuaan viholliset lähtivät ratsastamaan täyttä laukkaa päästäkseen suoraan kylään sisälle. Mutta äkkiä jalkaväen muskettituli pysähdytti heidät. Ensimmäiset rivit peräytyivät melkoisessa epäjärjestyksessä, ja vain muutamat pääsivät aivan hirsikasojen luo.

Miekankantaja oli ennättänyt täydelleen tyyntyä. Hän riensi ratsuväen luo ja käski jokaisen, jolla oli pistoli tai pyssy, mennä auttamaan jalkaväkeä. Vihollinen oli ilmeisesti myös musketeilla varustettu, sillä se alkoi heti ampua sangen kiivaasti, vaikkakin epäsäännöllisesti.

Molemmilla puolin ammuttiin siis milloin kiivaammin, milloin laimeammin. Vinkuen lensivät luodit aina ratsuväen luokse asti, sattuivat taloihin, aitoihin ja hirsikasoihin. Wolmontowicz alkoi peittyä savuun, ja ruudin haju täytti tien.

Miekankantajan käskystä olivat molemmat neidit jo taistelun alkaessa nousseet ratsujensa selkään siltä varalta, että vihollisten lukumäärän ollessa kovin suuri he voisivat paeta muun joukon mukana. Heidän paikkansa oli ratsumiesten viimeisessä rivissä. Mutta vaikka Anusialla oli pikku sapelinsa vyöllään, niin hän kohta menetti rohkeutensa. Hän, joka niin hyvin selviytyi upseereista rauhan aikana, menetti kokonaan tarmonsa, kun näki edessään Bellonan poikia taistelukentällä. Luotien vinkuna ja kalahtelu peloitti häntä. Sekamelska, lähettien kiireinen liikkuminen, muskettien pauke ja haavoittuneitten vaikertelu olivat saattaa hänet tainnoksiin, ja ruudin haju tukahdutti häntä. Hän tunsi itsensä aivan raukeaksi, kasvot kalpenivat, ja hän alkoi uikuttaa kuin pieni lapsi. Viimein täytyi yhden upseereista, nuoren herra Oleczan, ottaa hänet syliinsä. Hän puristi tyttöä rintaansa vastaan lujemmin kuin oli tarpeellista ja olisi mielellään pidellyt häntä vaikkapa tuomiopäivään asti.

— Hamesankari! — huusivat useat äänet. — Menkää vahtimaan kanoja ja kynimään höyheniä!

— Herra Olecza! Olette saanut kilven käsivarrellenne, mutta sen läpi tunkeutuvat Cupidon nuolet varsin helposti!

Monet kuitenkin katselivat mieluummin Oleńkaa, joka esiintyi aivan toisella tavalla. Alussa oli hänkin kalvennut, painanut päänsä alas ja sulkenut silmänsä, kun muutamia luoteja oli pudonnut lähelle häntä. Mutta sitten oli sotilasveri hänessä päässyt voitolle, hänen poskensa alkoivat punoittaa, hän nosti päänsä pystyyn ja katseli pelkäämättä eteensä. Hänen sieraimensa laajenivat aivan kuin hän olisi nauttinut ruudin hajusta. Kun savupilvet aidan luona sakenivat ja estivät näkemästä taistelun kulkua, niin rohkea tyttö ratsasti upseerien mukana eteenpäin ollenkaan ajattelematta vaaraa.

— Kunnostautukaamme, hyvät herrat! Se maksaa vaivan, kun tuollaiset silmät ovat katselemassa!

— Eivät amatsonitkaan olleet näin urhoollisia muskettitulessa! — huudahti muuan nuori upseeri unohtaen innoissaan, että amatsonit elivät ennen ruudin keksimistä.

— Olisipa aika saada tämä jo loppumaan. Jalkaväki on suorittanut tehtävänsä hyvin ja hevoset ovat aika lailla uuvuksissa.

Vihollinen ei todellakaan saanut mitään aikaan ratsuväellään. Tavan takaa se kannusti hevosiaan ja syöksyi aidan luo, mutta muskettituli sai sen peräytymään epäjärjestyksessä. Ja niinkuin aalto vetäytyessään takaisin matalalta rannalta jättää jälkeensä simpukoita, pieniä kiviä ja kuolleita kaloja, samoin jäi joka hyökkäyksen jälkeen tielle aidan eteen joitakin hevosten ja miesten ruumiita.

Viimein hyökkäykset loppuivat. Vain yksityisiä ratsumiehiä lähestyi vähän väliä, ja he laukaisivat kylään päin pistolinsa tahi muskettinsa vetääkseen puoleensa kylässä olijain huomion. Mutta miekankantaja kiipesi tekeillä olevan talon vieressä olevalle tiilikasalle ja huomasi vihollisen takajoukkojen siirtyvän niitä peltoja ja viidakkoja kohti, jotka olivat Wolmontowiczin vasemmalla puolella.

— Ne yrittävät tuolta päin! — huudahti hän ja lähetti heti osan ratsuväkeä talojen väliin estämään puutarhoista käsin vihollisen hyökkäystä.

Puolen tunnin kuluttua oli vapaajoukon vasemmalla siivellä alkanut uusi taistelu, jossa niinikään käytettiin ampuma-aseita.

Puutarhat vaikeuttivat hyökkäystä, mutta vaikeuttivat myös puolustusta. Sitäpaitsi vihollinen oli levittäytynyt pitkäksi rintamaksi ja oli siten vähemmän alttiina luodeille.

Taistelu muuttui vähitellen yhä rajummaksi ja yhä vaivalloisemmaksi, sillä hyökkäykset aidan puolelta jatkuivat samaan aikaan.

Miekankantaja alkoi tulla levottomaksi. Hänen oikealla puolellaan oli soita ja joki, joka ei ollut kovin leveä, mutta syvä ja liejuinen, niin että sen yli ei ollut helppo mennä ainakaan nopeasti. Vain yhdessä paikassa johti karjan käyttämä polku laakealle rannalle.

Äkkiä hän näki lehdettömien pajujen lomitse iltaruskon valossa kimaltelevia aseita ja tumman ryhmän sotamiehiä.

— Babinicz saapuu! — ajatteli hän. Mutta samassa riensi hänen luokseen herra Chrzastowski, joka oli ratsuväkieskadroonan johtaja.

— Kautta Kristuksen haavojen! Hyökätkää eskadroonanne kanssa tuon jalkaväen kimppuun, muuten ne hyökkäävät sivulta!

— Koettakaa pidättää niitä edes tunti, niin me pelastaudumme sillä välin metsiin!

Herra Chrzastowski riensi pois, ja kohta nähtiin hänet kedolla kahdensadan miehen etunenässä kulkemassa vihollisen jalkaväkeä vastaan, joka tämän nähtyään nopeasti asettui taisteluasentoon viidakkoon. Ratsuväki hyökkäsi, ja pajukosta vastattiin muskettitulella.

Miekankantaja ei nyt enää toivonutkaan voittoa, vaan epäili päinvastoin, saisiko edes jalkaväkensä pelastetuksi.

Hän saattoi vielä peräytyä mukanaan osa ratsuväkeä ja tytöt sekä etsiä pelastusta metsästä, mutta tuommoinen peräytyminen oli samaa kuin täydellinen tappio, sillä silloin olisi suurin osa vapaajoukosta tuhoutunut ja sen mukana myös Laudan väestö, joka oli keräytynyt Wolmontowicziin nähdäkseen Babiniczin. Koko Wolmontowicz olisi siinä tapauksessa tietysti hävitetty maan tasalle.

Taivas oli jo pimentynyt, mutta kylässä oli aivan valoisaa, sillä aitaa lähinnä olevan talon luona oleva lastukasa oli syttynyt tuleen. Pian syttyi itse talokin palamaan, ja veripunainen loimo valaisi kylää. Tässä valossa näki miekankantaja Chrzastowskin ratsuväen palaavan kiireesti ja epäjärjestyksessä ja sen jäljessä ruotsalaisen jalkaväen rientävän kylää kohti hyökätäkseen sitä vastaan.

Silloin miekankantaja ymmärsi, että täytyi paeta ainoata vapaana olevaa tietä.

Hän kiiruhti jo ratsuväen jäännösten luo, kohotti sapelinsa ja huudahti: "Peräytykää, hyvät herrat! Mutta järjestyksessä! Järjestyksessä!" — kun äkkiä takaakin päin pamahti laukauksia ja kuului sotamiesten huutoja.

Miekankantaja ymmärsi tulleensa saarretuksi ja joutuneensa satimeen, josta ei ollut pääsyä eikä pelastusta.

Hän saattoi enää vain kaatua kunnialla. Siksi hän ratsasti ratsuväkensä eteen ja huusi:

Hänen jalkaväkensä muskettituli aidan luona ja kylän vasemmalla reunalla heikkeni, ja vihollisen yhä voimakkaammat huudot osoittivat voiton varmuutta.

Mutta mitä merkitsivät nuo kiivaat torven törähdykset Sakowiczin joukon keskellä ja rumpujen pärinä ruotsalaisten riveissä?

Melu kasvaa yhä ja on omituisen sekavaa, aivan kuin se ei ilmaisisikaan voittoa, vaan pelkoa.

Tuli aidan luona lakkaa yht'äkkiä. Vasemmalla olevat Sakowiczin ratsumiesjoukot kiiruhtavat suin päin valtatielle. Oikealla puolella oleva jalkaväki ei hyökkääkään eteenpäin, vaan alkaa peräytyä pajukkoon.

— Mitä tämä on? Kautta Kristuksen haavojen! Mitä tämä on? — huutaa miekankantaja.

Vastaus tulee siitä osasta metsää, josta Sakowiczin joukko oli saapunut. Nyt sieltä tulee esille miehiä, hevosia, lippuja ja sapeleita, ja ne kulkevat — ei, ne kiitävät kuin tuulispää eteenpäin. Palon punaisten liekkien valossa ne näkyvät aivan selvästi. Niitä on tuhansia! Hän vavahtelee niiden alla, ja on kuin metsästä olisi tullut esille jokin tuhatpäinen hirviö, joka nyt oli tulossa kylää kohti nielläkseen sen. Pelkoa ja kuoleman kauhistusta ne synnyttävät lähestyessään. Nyt, nyt ne jo ovat aivan lähellä, nyt ne hyökkäävät! Ne lakaisevat maahan Sakowiczin joukon.

— Voi suuri Jumala! — huutaa miekankantaja riemuiten. — Ne ovat meikäläisiä! Varmaankin se on Babinicz.

Aita kaatuu rytisten hevosten työntyessä sitä vastaan. Laidunmaa täyttyy pakenevista, mutta uudet tulokkaat ovat jo heidän kimpussaan ja hakkaavat heitä armottomasti maahan. Kuuluu huutoja, valitusta ja sapelien viuhinaa. Sitten hyökätään jalkaväen kimppuun, se poljetaan jalkoihin ja hajoitetaan. Viimein koko joukko vyöryy joelle päin, katoaa pajukkoon, siirtyy toiselle rannalle. Ne ovat vielä näkyvissä, lyövät ja pistelevät yhtä mittaa. Mutta ne siirtyvät yhä edemmäksi. Vielä kerran nähdään sapelien välähtävän, sitten koko joukko katoaa viidakon taakse, pimeyteen, etäisyyteen.

Miekankantajan jalkaväki alkoi lähteä pois aidan luota ja taloista, joita ei enää tarvinnut puolustaa. Ratsuväki taas seisoi jonkin aikaa paikoillaan äänettömänä hämmästyksestä. Vasta kun palava talo rytisten sortui, kuului äkkiä jokin ääni:

— Miksi emme aja takaa niitä, jotka hyökkäsivät kimppuumme takaapäin?
He ovat pakenemassa, mutta me voimme heidät vielä saavuttaa.

— Lyö! Iske! — huusivat monet äänet yht'aikaa. Koko ratsujoukko syöksyi vihollisten viimeisen osaston jälkeen. Wolmontowicziin jäi vain ukkoja, naisia, lapsia ja molemmat neidit.

Tulipalo sammutettiin silmänräpäyksessä, ja sitten päästettiin riemu valloilleen. Itkien ja nyyhkyttäen kohottivat naiset kätensä taivasta kohti ja huusivat kääntyen siihen suuntaan, mihin Babinicz oli mennyt:

— Jumala sinua siunatkoon, voittamaton soturi! Pelastajamme, joka olet meidät, lapsemme ja kotimme pelastanut tuhosta!

— Jumala sinua siunatkoon! Jumala sinua johtakoon! Ilman sinua olisi
Wolmontowicz jo mennyttä!

Oi, jospa he olisivat tietäneet, että se, joka nyt pelasti kylän, oli sama mies, joka kaksi vuotta sitten oli sen hävittänyt tulella ja miekalla!…

Kun tulipalo oli sammutettu, lähtivät kaikki korjaamaan haavoittuneita. Hurjistuneet pojat kuljeksivat ympäri taistelukentän kartut käsissä ja antoivat kuoliniskun ruotsalaisille ja Sakowiczin joukon rosvoille.

Oleńka ryhtyi heti johtamaan sairasten hoitoa. Toimeliaana ja tarmokkaana hän puuhasi niin kauan, kunnes jokainen haavoittunut oli saanut hoitoa ja haavansa sidotuiksi.

Sitten koko väestö hänen esimerkkiään noudattaen polvistui rukoilemaan kaatuneitten puolesta. Koko yönä ei kukaan Wolmontowiczissa ummistanut silmiään, vaan kaikki odottivat miekankantajan ja Babiniczin paluuta ja puuhasivat valmistaakseen voittajille mahdollisimman arvokkaan vastaanoton. Kaikki metsästä tuodut härät ja lampaat saivat antaa henkensä. Tulet paloivat aamuun asti.

Ainoastaan Anusia ei voinut ottaa osaa mihinkään, sillä häneltä oli vienyt kaikki voimat ensin pelko ja sitten niin suuri riemastus, että hän oli kuin suunniltaan. Oleńkan täytyi hoidella häntäkin, sillä hän itki ja nauroi vuorotellen ja heittäytyi tuon tuostakin ystävättärensä kaulaan puhellen sekavia sanoja.

— No! Kuka meidät pelasti, miekankantajan ja hänen joukkonsa ja koko Wolmontowiczin? Ketä Sakowicz pakeni? Kuka voitti sekä hänet että ruotsalaiset?… Herra Babinicz! Mitä? Minä tiesin, että hän tulisi, tiesin! Minä hänet tänne kutsuin! Oleńka! Oleńka! Minä olen onnellinen! Enkö sanonut sinulle? Häntä ei voita kukaan! Hänelle ei edes herra Czarniecki vedä vertoja! Oi Jumalani, Jumalani! Tuleeko hän tänne takaisin, sano?… Kuuletko, Oleńka? Kaukaa, kuuluu hevosten hirnuntaa…

Mutta mitään hevosten hirnuntaa ei kuulunut. Vasta aamulla kuului kavion kapsetta, huutoja ja lauluja. Miekankantaja palasi. Koko kylä täyttyi ratsumiehistä, joitten hevoset olivat vaahdossa. Ei tahtonut tulla loppua huudoista, lauluista ja kertomuksista.

Veren tahrimana, hengästyneenä, mutta iloisena miekankantaja kertoi yksityiskohtaisesti, kuinka hän oli ajanut vihollisen ratsuväkiosastoa takaa kaksi penikulmaa ja tuhonnut sen viimeiseen mieheen. Hän ja koko sotajoukko samoinkuin kaikki laudalaisetkin olivat vakuutettuja, että Babinicz saattoi palata millä hetkellä tahansa.

— Tahtoiko hän todellakin tavata vain ruotsalaiset eikä minua? — ajatteli hän. — Tietysti hän on saanut kirjeen, koska hän tuli tänne…

Tyttö raukka ei tietänyt, että Braun ja Jur Billewicz jo olivat toisessa maailmassa eikä Babinicz ollut saanut mitään kirjettä.

Jos hän olisi sen saanut, niin hän olisi palannut kuin salama
Wolmontowicziin, mutta… ei sinun tähtesi, Anusia!

Kului taas päivä. Miekankantaja ei ollut vielä menettänyt toivoaan eikä poistunut kylästä.

— Hän nöyryytti minua kauheasti! Mutta sen olen ansainnut huonoudellani ja synneilläni! — ajatteli hän.

Kolmantena päivänä herra Tomasz lähetti muutamia miehiä tiedusteluretkelle.

Nämä palasivat neljäntenä päivänä tuoden sen tiedon, että Babinicz oli valloittanut Poniewiezin ja surmannut kaikki ruotsalaiset. Mihin hän senjälkeen oli mennyt, sitä ei kukaan tietänyt.

— Nyt emme häntä löydä, ennenkuin hän itse taas tulee esille! — sanoi miekankantaja.

Anusia oli tämän jälkeen kuin nokkonen. Jokainen nuori aatelismies tai upseeri, joka häntä lähestyi, poltti näppinsä.

— Herra Wolodyjowski on aivan yhtä hyvä soturi, mutta vähemmän epäkohtelias!

— Mutta kenties, — vastasi Oleńka miettiväisenä, — kenties herra
Babinicz pysyy uskollisena sille, josta hän sinulle puhui.

Mutta hän ei puhunut totta, sillä hänestä se ei ollenkaan ollut samantekevää.

NELJÄSTOISTA LUKU.

Sakowicz oli kärsinyt niin perinpohjaisen tappion, että hän töin tuskin pääsi vain neljän miehen seuraamana piiloon metsiin Poniewiezin läheisyydessä. Siellä hän kuljeksi talonpojan puvussa kuukausimääriä uskaltamatta tulla ihmisten ilmoille. Babinicz taas hyökkäsi Poniewieziä vastaan, tuhosi siellä olevan ruotsalaisen ratsuväen ja ajoi takaa Hamiltonia, joka ei voinut mennä Liivinmaalle, koska suuria puolalaisjoukkoja oli Szawlessa ja Birzessä, ja joka senvuoksi oli poikennut syrjään itään päin toivoen pääsevänsä Wilkomierziin. Hänellä ei juuri ollut toiveita saada joukkoansa pelastetuksi, mutta hän tahtoi kuitenkin päästä joutumasta Babiniczin kynsiin, sillä oli yleisesti tunnettua, että tämä verenhimoinen soturi turhista vaivoista päästäkseen surmasi vankinsa.

Onneton englantilainen siis pakeni kuin susilauman ahdistama hirvi, mutta Babinicz seurasi häntä koko ajan. Tämän vuoksi hän ei ollut palannut Wolmontowicziin eikä edes ottanut selkoa, mikä se joukko oli, joka hänen siellä oli onnistunut pelastaa.

Maa oli jo alkanut olla aamuisin huurteessa, ja se vaikeutti pakoa, sillä hevosten kavioitten jäljet näkyivät metsäpoluilla. Mitään laidunmaata ei löytynyt, ja hevoset kärsivät nälkää.

Ratsastajat eivät uskaltaneet pysähtyä pitkäksi aikaa kyliin peläten joutuvansa leppymättömän vihollisen käsiin.

Lopulta heidän kärsimyksensä menivät yli kaikkien rajojen. He elättivät henkeään ainoastaan lehdillä, puunkuorilla ja omilla hevosillaan, jotka kaatuivat väsymyksestä.

Viikon kuluttua he itse alkoivat pyytää everstiään ryhtymään taisteluun Babiniczin kanssa, sillä heistä oli parempi kuolla taistelussa kuin nälkään.

Hamilton noudatti heidän toivomustaan ja pysähtyi vastarintaa yrittämään Androniszkiin. Ruotsalaisten voimat olivat niin paljon pienemmät, että englantilainen ei voinut uneksiakaan voitosta. Mutta hän oli itsekin perin uupunut ja tahtoi kuolla.

Taistelu, joka alkoi Androniszkissa, päättyi Troupin läheisyydessä, missä viimeiset ruotsalaiset kaatuivat.

Hamilton kaatui sankarina puolustautuessaan muutamia tataarilaisia vastaan eräässä tienristeyksessä. Tataarilaiset tahtoivat ensin ottaa hänet elävänä, mutta suuttuivat hänen vastarinnastaan ja pistivät hänet viimein kuoliaaksi sapeleillaan.

Mutta myös Babiniczin joukko oli niin väsynyt, että se ei jaksanut lähteä lähellä olevaan Troupiin, vaan yöpyi taistelupaikalle sytytettyään nuotiot aivan vihollisten ruumiitten keskelle. Syötyään he nukkuivat sikeään uneen. Tataarilaisetkin jättivät ruumiitten ryöstämisen seuraavaan päivään.

Mutta seuraavana aamuna hän nousi aikaisin tarkastaakseen sitkeän taistelun tuottamia vahinkoja ja jakaakseen saaliin oikeudenmukaisesti. Hän asettui kummulle samaan paikkaan, missä Hamilton oli kaatunut, ja puolalaiset ja tataarilaiset päälliköt astuivat vuorotellen hänen luokseen tekemään selkoa mieshukasta ja muista seikoista. Kmicic kuunteli niinkuin tilanomistaja kesällä kuuntelee voutinsa selostusta ja iloitsi runsaasta sadosta.

Akbah-Ulan lähestyi häntä enemmän pelätin kuin ihmisen näköisenä, sillä hänen nenänsä oli taistelussa lyöty mäsäksi, kumarsi ja antoi Kmicicille veren tahriman paperin sanoen:

— Effendi, tämmöisen kirjeen löysimme ruotsalaisten johtajalta ja annamme sen käskyn mukaisesti! Kmicic oli kerta kaikkiaan määrännyt, että kaikki kaatuneilta löydetyt paperit oli annettava hänelle heti taistelun jälkeen, koska niistä usein voi saada tietoja vihollisen aikeista.

Mutta tällä kertaa asia hänestä ei ollut kiireellinen. Hän nyökkäsi Akbah-Ulanille ja pisti paperin takkinsa sisälle. Akbahin joukkoineen hän käski heti lähteä Troupiin, jonne ne saisivat jäädä pitemmäksi aikaa lepäämään.

Sitten kulkivat kaikki rykmentit hänen ohitseen. Etunenässä kulkivat tataarilaiset, joita ei enää ollut täyttä viittäsataa miestä. Muut olivat kaatuneet alituisissa taisteluissa. Mutta jokaisella tataarilaisella oli satulaan, turkkiin ja lammasnahkalakkiin ommeltuna niin paljon ruotsalaisia riikintaalareita sekä preussilaisia taalereita ja dukaatteja, että hän maksoi painonsa kullassa. Sitäpaitsi nämä miehet olivat kokonaan toista maata kuin muut tataarilaiset, sillä heikoimmat joukosta olivat menehtyneet sodan vaivoihin, ja jäljelle oli jäänyt vain hartiakkaita miehiä, jotka olivat vahvoja kuin karhut ja kestäviä kuin rauta. Yhtämittainen harjaantuminen taisteluun oli tehnyt heidät kykeneviksi kahakassa pitämään puoliaan säännöllistä puolalaista ratsuväkeäkin vastaan, ja preussilaisia ratsumiehiä ja rakuunoita he teurastivat kuin lampaita. Taisteluissa he aina raivoisasti puolustivat toveriensa ruumiita saadakseen sitten jakaa näiden aarteet.

Nyt he kulkivat Kmicicin ohi ryhdikkäinä, viheltäen pilleillään ja heiluttaen lippujaan sekä niin hyvässä järjestyksessä, että säännöllinen sotaväki ei olisi tehnyt sitä paremmin. Heidän jälkeensä tulivat miekoilla ja musketeilla varustetut rakuunat, joukko, jonka herra Andrzej suurella työllä oli muodostanut monenlaisista vapaaehtoisista. Heidän johtajanaan oli entinen vääpeli Soroka, joka nyt oli kohonnut kapteenin arvoon. Tämä rykmentti, joka oli puettu samanlaisiin, preussilaisilta rakuunoilta ryöstettyihin pukuihin, oli muodostettu etupäässä alhaisosta, mutta Kmicic piti tämmöisistä miehistä, sillä he tottelivat sokeasti ja kestivät nurkumatta kaikki vaivat.

Kahdessa seuraavassa vapaaehtoisten rykmentissä palveli vain aatelia. Ne olivat kuumaverisiä ja levottomia miehiä, joista jonkun muun johdossa olisi tullut rosvojoukko, mutta Kmicicin rautakourissa heistä oli tullut säännöllistä sotajoukkoa muistuttava joukko. He eivät olleet niin hyviä tulessa kuin rakuunat, mutta olivat näitä etevämpiä rajuissa hyökkäyksissä, eikä heillä käsikähmässä ollut vertaistaan koko armeijassa, sillä jokainen heistä osasi miekkailla.

Näiden jäljessä tuli lopuksi noin tuhat uutta vapaaehtoista, kelpo väkeä, joka kuitenkin tarvitsi vielä paljon koulutusta kelvatakseen säännölliseen sotaan.

Kaikki nämä joukot kohottivat ohikulkiessaan eläköönhuudon ja tervehtivät Kmiciciä sapeleillaan. Tämä puolestaan tunsi riemun täyttävän sydämensä. Olihan tuo huomattava ja kelpo joukko! Paljon hän jo oli sen avulla saanut aikaan ja paljon vuodattanut vihollisen verta ja Jumalan avulla saattoi ehkä vielä muutakin toimittaa.

Hänen muinaiset rikoksensa olivat suuret, mutta hänen uudet ansionsakin olivat melkoiset. Hän oli noussut alennuksestaan ja katunut syntejään, ei luostarin kammiossa, vaan sotakentällä, ei tuhassa, vaan veressä. Hän oli puolustanut Pyhää Neitsyttä, isänmaata ja kuningasta, ja nyt hän tunsi mielensä yhä kevyemmäksi ja iloisemmaksi. Vieläpä ylpeyskin täytti hänen nuoren sydämensä, sillä eivät kaikki olisi pystyneet siihen; mihin hän.

Paljon urhoollisia aatelismiehiä ja ritareita oli Puolassa, mutta miksi yksikään heistä ei ollut tämmöisen joukon johtajana, ei edes Wolodyjowski eikä Skrzetuski? Kuka oli pelastanut Częstochowon, kuka oli pelastanut kuninkaan vuorensolassa? Kuka oli voittanut Boguslawin? Kuka ensimmäisenä oli tulella ja miekalla hävittänyt vaaliruhtinaan Preussia? Eikä nyt enää Samogitiassakaan ollut vihollisia.

Tätä kaikkea ajatellessaan Kmicic tunsi samaa kuin haukka, joka on levittänyt siipensä lentääkseen yhä ylemmäksi ja ylemmäksi. Ohikulkevat joukot tervehtivät häntä voimakkain huudoin, ja hän kysyi pää pystyssä itseltään: "Miten korkealle kohoankaan?" Hänen kasvonsa alkoivat hehkua, sillä tällä hetkellä hänestä tuntui, että hänestä oli tuleva hetmani. Mutta jos hänelle suotaisiin hetmanin sauva, niin sen olisi tuottanut sotakenttä, haavat, ansiot, urhoollisuus. Sitä ei nyt välkytellyt hänen silmiensä edessä mikään petturi, kuten aikoinaan oli tehnyt Radziwill, vaan sen antaisi hänen käsiinsä kiitollinen isänmaa kuninkaan tahdosta. Mutta hänen ei ollut nyt tuhlattava aikaa ajattelemalla, milloin tämä tapahtuisi, vaan taisteltava, taisteltava huomenna niinkuin hän oli taistelut eilen!

Hän siirtyi kuvitteluista taas todellisuuteen. Minne hänen oli mentävä
Troupista ja missä uudessa paikassa käytävä ruotsalaisten kimppuun?

Silloin hänen mieleensä muistui kirje, jonka Akbah-Ulan oli antanut ja joka oli löydetty Hamiltonilta. Hän pisti käden povelleen, otti kirjeen, silmäsi siihen, ja hämmästys kuvastui hänen kasvoillaan.

Kirjeen ulkosivulla oli nimittäin seuraava, ilmeisesti naisen kirjoittama osoite:

"Hänen Ylhäisyydelleen Herra Babiniczille, tataarilaisten ja vapaaehtoisten joukkojen päällikölle." — Minulle?… — sanoi herra Andrzej.

Sinetti oli murrettu, minkä vuoksi hän nopeasti avasi kirjeen, silitti sitä kädellään ja alkoi lukea.

Mutta hän ei ollut vielä päässyt loppuun, kun hänen kätensä alkoivat vavista, hänen kasvojensa ilme muuttui, ja hän huudahti:

— Ylistetty olkoon Jumalan nimi! Laupias Luoja! Palkinto tulee minulle
Sinun käsistäsi!

Hän syleili molemmin käsin kummulla olevaa ristiä ja painoi päänsä sitä vastaan. Muulla tavoin hän ei tällä hetkellä osannut kiittää Jumalaa eikä löytänyt muita sanoja, sillä riemu tulvahti myrskynä hänen sydämeensä ja kohotti hänet taivaaseen asti.

Se oli Anusia Borzobohatan kirje. Ruotsalaiset olivat ottaneet sen Jur Billewicziltä, ja toisen vainajan kautta se nyt oli joutunut Kmicicin käsiin. Herra Andrzejn pään kautta lenteli tuhansia ajatuksia nopeasti kuin tataarilaisten nuolet.

Oleńka siis ei ollutkaan salolla, vaan Billewiczin joukon mukana. Ja hän, Kmicic itse, on nyt pelastanut hänet ja samalla tuon Wolmontowiczin, jonka hän muinoin toveriensa tähden oli polttanut. Ilmeisesti oli Jumala johdattanut hänen askeleitaan, jotta hän saisi samalla kertaa hyvittää kaikki sekä Oleńkaa että laudalaisia kohtaan tekemänsä vääryydet, Hänen syntinsä olivat nyt poispyyhityt. Saattoiko Oleńka nyt olla antamatta hänelle anteeksi ja samoin tuo harmaatakkinen laudalaisten joukko? Voivatko he muuta kuin siunata häntä? Ja mitä sanoo armas tyttö saadessaan tietää, että se Babinicz, joka oli voittanut Radziwillin, joka vyötäisiään myöten oli kahlannut saksalaisten ja ruotsalaisten veressä, joka oli karkoittanut vihollisen Samogitiasta, oli hän, tuo petturina pidetty Kmicic, joka ei enää ollut rikollinen ja turvattomaksi julistettu kavaltaja, vaan uskon, kuninkaan ja isänmaan puolustaja!

Jo Samogitian rajan yli tultuaan oli Kmicic tuntenut halua kuuluttaa kaikille, kuka tuo mainehikas Babinicz oli, ja hän oli jättänyt sen tekemättä vain pelosta, että pelkkä hänen todellisen nimensä kaiku jo vieroittaisi kaikki hänestä, saisi kaikki häntä epäilemään ja kieltämään häneltä apunsa ja luottamuksensa. Tuskin kahtakaan vuotta oli vielä kulunut siitä, kun hän Radziwillin houkuttelemana oli tuhonnut ne joukot, jotka eivät olleet tahtoneet yhdessä Radziwillin kanssa nousta kuningasta ja isänmaata vastaan. Vielä kaksi vuotta sitten hän oli ollut suuren petturin oikeana kätenä!

Mutta nyt oli kaikki muuttunut! Nyt, niin monen voiton jälkeen ja semmoiseen kunniaan kohonneena hänellä oli oikeus astua tytön eteen ja sanoa: "Minä olen Kmicic, mutta sinun pelastajasi!" Hänellä oli oikeus huutaa yli koko Samogitian: "Minä olen Kmicic, mutta sinun pelastajasi!"

Eikä Wolmontowicz ollut kaukana! Viikon oli Babinicz ajanut takaa Hamiltonia, ja ennen viikonkaan kulumista olisi Kmicic Oleńkan jalkain juuressa.

Herra Andrzej nousi liikutuksesta kalpeana ja silmät säihkyvinä ja huudahti ratsupalvelijalleen:

Palvelija toi Kmicicin ratsun ja kiiruhti pitelemään jalustinta, mutta pysähtyi äkkiä ja huudahti:

— Teidän armonne! Joitakin outoja miehiä on tulossa luoksemme Troupista päin herra Sorokan kanssa, ja he ratsastavat ravia!

Molemmat ratsastajat olivat tällä välin saapuneet muutaman askelen päähän, ja toinen heistä lähti yhdessä Sorokan kanssa nelistämään eteenpäin, tuli Kmicicin eteen ja nosti ilveksennahkaista lakkiaan, niin että hänen tulipunainen tukkansa näkyi.

— Huomaan olevani herra Babiniczin edessä! — sanoi hän. — Olen iloinen, että minun onnistui tavata teidät.

— Olen Wierszull, entinen ruhtinas Jeremi Wisniowieckin tataarilaisjoukon ratsumestari. Olen tullut kotiseuduilleni värväämään sotaväkeä uutta sotaa varten ja sitäpaitsi tuon teille kirjeen suurhetmani Sapiehalta.

— Uutta sotaa varten? — kysyi Kmicic rypistäen kulmiaan. — Mitä te puhutte?

— Sen selvittää teille tuo kirje paremmin kuin minä, — sanoi Wierszull antaen hetmanin kirjeen.

"Rakas herra Babinicz! Uusi vedenpaisumus isänmaan yli! Ruotsalainen on tehnyt liiton Rakóczyn kanssa, ja Puolan jako on päätetty asia. Kahdeksankymmentätuhatta unkarilaista, siebenbürgiläistä, valakialaista ja kasakkaa voi millä hetkellä tahansa tulla eteläisen rajan yli. Ja koska tässä äärimmäisessä vaarassa meidän on ponnisteltava kaikki voimamme jättääksemme edes kunniakkaan nimen kansallemme tuleviin aikoihin, käsken täten Teitä hetkeäkään viivyttelemättä pitkiä päivämatkoja tehden kiiruhtamaan suoraan etelään yhtyäksenne meihin. Tapaatte meidät Brzesissä, josta viipymättä saatte jatkaa matkaa eteenpäin. Sanalla sanoen: periculum in mora! Ruhtinas Boguslawin on onnistunut päästä vapaaksi vankeudesta, mutta herra Gosiewski pitää tarkoin silmällä Preussia ja Samogitiaa. Vielä kerran huomauttaen Teille, että on kiiruhdettava, luotan siihen, että rakkaus onnettomaan isänmaahan on oleva parhain kannustimenne."

Lopetettuaan lukemisen Kmicic antoi kirjeen pudota maahan ja alkoi käsin pyyhkiä kasvojaan, joille oli noussut kylmä hiki. Viimein hän hämmentynein katsein katsoi Wierszullia ja kysyi hiljaisella, tukahtuneella äänellä:

— Miksi herra Gosiewskin on jäätävä Samogitiaan, mutta minun riennettävä etelään?

Äkkiä valtasi ankara vihanpuuska Kmicicin, hänen silmänsä salamoivat, hänen kasvonsa muuttuivat sinisiksi, ja hän huusi hurjalla äänellä:

— Niinkö? — vastasi Wierszull. — Minun tehtävänäni oli tuoda määräys, ja muu on teidän asianne! Nöyrin palvelijanne! Olin aikonut pyytää saada viettää pari tuntia luonanne, mutta sen jälkeen, mitä kuulin, etsin mieluummin muuta seuraa.

Hän käänsi hevosensa ja ratsasti pois. Kmicic istuutui ristin juurelle ja alkoi tylsästi katsella taivaalle aivan kuin tehdäkseen havaintoja säästä. Palvelija vei hevosen pois, ja ympärillä vallitsi hiljaisuus.

Oli kaunis, kirkas aamu, puoleksi syksyinen, puoleksi talvinen. Oli aivan tyyni, mutta ristin ympärillä kasvavista koivuista putoili hiljaa kellastuneita ja pakkasen käpertämiä lehtiä maahan. Suuret varis- ja harakkaparvet lentelivät läheisyydessä, ja eräät niistä laskeutuivat kovaa ääntä pitäen maahan ristin läheisyyteen, koska tiellä ja kedolla vielä oli hautaamattomia ruotsalaisten ruumiita. Sitten Kmicic sulki silmänsä ja istui kauan aikaa liikkumatta.

Viimein hän hätkähti, rypisti kulmiaan, heräsi tylsästä tilastaan ja alkoi puhua itsekseen:

— En voi muuta! Kahden viikon kuluttua lähden, mutta en nyt. Tuli mitä tuli! En minä ole tuonut Rákóczya tänne. En voi! Liika on liikaa!… Vähänkö olen taistellut ja kärsinyt, viettänyt unettomia öitä satulassa, vuodattanut omaa ja toisten verta? Tämäkö on palkka siitä?… Jos en olisi saanut tuota kirjettä, niin olisin mennyt. Mutta molemmat kirjeet tulivat yht'aikaa aivan kuin tehdäkseen murheeni ja kärsimykseni suuremmaksi… Minä en lähde sinne, vaikka koko maailma menisi nurin! Kahdessa viikossa ei isänmaa sorru, mutta muuten näyttää Jumalan viha olevan sen päällä, eikä sitä voi ihmisvoimin pelastaa. Oi hyvä Jumala! Venäläiset, ruotsalaiset, preussilaiset, unkarilaiset siebenbürgiläiset, valakilaiset, kasakat, kaikki samalla kertaa! Kuka niitä kaikkia voi vastustaa! Oi Jumala! Mitä on edessäsi rikkonut tämä onneton isänmaa, tämä hurskas kuningas, koska olet kääntänyt heistä pois kasvosi etkä osoita laupeutta, vaan kuritat yhä kovemmin? Eikö vielä ole vuodatettu kylliksi kyyneleitä, kylliksi verta? Kansa täällä on jo unhottanut, mitä ilo on, tuuli ei täällä enää puhalla, vaan se vaikeroi, sade ei putoile, vaan itkee, mutta Sinä yhä vain kuritat ja kuritat! Armahda, Herra! Auta, Isä!… Me olemme tehneet syntiä, mutta olemmehan tehneet parannuksen!… Olemme jättäneet kotimme, nousseet ratsun selkään ja taistelemme taistelemasta päästyä! Olemme jättäneet omavaltaisuutemme ja keskinäiset kiistamme… Miksi siis et anna meille anteeksi? Miksi et meitä pelasta?

Mutta äkkiä hän kuuli omantunnon äänen. Oli kuin voimakas ääni taivaasta olisi puhunut hänelle:

— Oletteko luopuneet omavaltaisuudestanne? Entä mitä sinä, onneton, juuri tällä hetkellä teet? Sinä ylistät omia ansioitasi, mutta kun ensimmäinen koettelemus tulee, niin sinä pahankurisen hevosen tavoin vikuroit ja huudat: En lähde! Äitisi on sortumassa, uudet miekat uhkaavat puhkaista hänen rintansa, mutta sinä käännyt pois hänestä, et tahdo nostaa kättäsi hänen puolustuksekseen, tavoittelet omaa onneasi ja huudat: En lähde! Hän ojentaa verisiä käsiään, on jo kaatumassa, kuolema jo lähestyy häntä ja hän huutaa: "Lapseni, pelastakaa minut!" Mutta sinä vastaat hänelle: En lähde!… Voi teitä! Voi sellaista kansaa! Voi sellaista valtakuntaa!

Kmicicin hiukset nousivat pystyyn kauhusta, ja koko ruumis alkoi väristä kuin kuumeessa. Hän heittäytyi maahan ja voihki:

— Jeesus, älä rankaise! Jeesus, armahda! Tapahtukoon Sinun tahtosi!
Minä lähden, minä lähden! Jonkin aikaa hän makasi ääneti ja nyyhkien.
Kun hän viimein nousi, kuvastui hänen kasvoillaan alistuvaisuus ja
rauha, ja hän rukoili vielä:

— Herra, älä vihastu minun murheeni tähden, sillä olin onneni kynnyksellä! Mutta tapahtukoon Sinun tahtosi! Nyt ymmärrän, että tahdoit minua koetella ja senvuoksi panit minut ikäänkuin tienhaaraan. Vielä kerran: Tapahtukoon Sinun tahtosi! Minä en katso taakseni! Sinulle, Herra, uhraan tämän suuren murheeni, tämän kaihoni, tämän raskaan pettymykseni. Korvatkoon tämä kaikki sen, että säästin ruhtinas Boguslawia, josta isänmaa itkee. Sinä näet nyt, Herra, että viimeisen kerran tavoittelin yksityistä onneani. Se ei koskaan enää tapahdu. Minä suutelen vain vielä tätä rakasta maata ja Sinun verisiä jalkojasi… ja sitten minä lähden, minä lähden, Kristus! Ja hän lähti.

Mutta taivaan kirjasta, johon ihmisten pahat ja hyvät teot kirjoitetaan, pyyhittiin tällä hetkellä pois kaikki hänen rikoksensa, sillä hän oli nyt kokonaan uudestisyntynyt ihminen.

VIIDESTOISTA LUKU.

Ei mihinkään kirjaan ole kirjoitettu, kuinka monta taistelua Puolan
sotajoukko, aateli ja rahvas vielä taistelivat vihollista vastaan.
Taisteltiin metsissä kedoilla, kylissä, kaupungeissa ja kauppaloissa.
Taisteltiin puolalaisessa ja saksalaisessa Preussissa, Masowiassa;
Suur-Puolassa, Vähässä-Puolassa, Liettuassa ja Samogitiassa.
Taisteltiin levähtämättä päivät ja yöt.

Jokainen kaistale maata imi verta. Sankarien nimet, loistavat teot, suuret voitot ovat kadonneet muistista, sillä niitä ei ole kirjoitettu aikakirjoihin eikä lauluissa ylistetty. Mutta tämä jättiläisponnistus mursi vihdoin vihollisen voiman.

Ja niinkuin uljas jalopeura, joka vihollisen iskuista kaatuneena on maannut kuin kuolleena, äkkiä nousee, pudistelee majesteetillista harjaansa ja karjaisee voimakkaasti, mutta metsästäjät valtaa kauhu ja he pakenevat, samoin nyt Puola nousi peloittavassa majesteetillisuudessaan täynnä vihaa ja valmiina pitämään puoliaan koko maailmaa vastaan. Mutta sen viholliset pelästyivät ja herpaantuivat. He eivät enää ajatelleet saalista, vaan ainoastaan sitä, miten pääsisivät hengissä jalopeuran kidasta ja saapuisivat kotiinsa.

Ei auttanut, että unkarilaiset, siebenbürgiläiset, kasakat ja valakialaiset tekivät uusia liittoja. Vielä uusi myrskyn puuska tosin pyyhkäisi yli Krakovan, Varsovan ja Brzesin, mutta se murtui puolalaisten rintoja vasten ja haihtui kohta kuin usva.

Ruotsin kuningas, joka ensimmäisenä huomasi sodan turhaksi, meni Tanskaan. Petollinen vaaliruhtinas, joka kumarteli voimakkaalle, mutta oli häikäilemätön heikompia kohtaan, lankesi maahan Puolan edessä ja alkoi sotia ruotsalaisia vastaan. Rakóczyn rosvojoukot pakenivat siebenbürgiläisiin maihinsa, jotka Lubomirski hävitti tulella ja miekalla.

Mutta heidän oli ollut helpompi tunkeutua Puolaan kuin päästä sieltä rangaistuksetta pois. Heidät saavutettiin erään joen ylimenopaikassa, ja siebenbürgiläiset kreivit pyysivät polvillaan armoa Potockilta, Lubomirskilta ja Czarnieckilta.

— Me luovutamme aseemme, me maksamme korvaussumman, kunhan vain päästätte meidät menemään! — huusivat he.

Hetmanit ottivat lunnaat ja säälivät tätä ryysyistä sotajoukkoa, mutta aivan kotimaan rajalla tataarilaiset hakkasivat heidät maahan.

Rauha alkoi vähitellen palata Puolan lakeuksille. Kuningas piiritti vielä Preussin linnoituksia, ja Czarniecki aikoi hyökätä joukkoineen Tanskaan, sillä Puola ei enää voinut tyytyä vain vihollisen karkoittamiseen.

Kylät ja kaupungit nousivat uudelleen tuhasta. Kansa palasi metsistä, aurat ilmestyivät taas pelloille.

Syksyllä vuonna 1657, heti unkarilaisten sodan päätyttyä, vallitsi jo rauha useimmissa seuduissa ja maakunnissa, varsinkin Samogitiassa.

Ne laudalaiset, jotka aikoinaan lähtivät sotaan Wolodyjowskin johdolla, olivat vielä jossakin retkeilemässä, mutta heidän paluutansa odotettiin.

Sillävälin heidän kotikylissään kasvava nuoriso ja vanhukset kyntivät, kylvivät ja yhteisvoimin rakensivat taloja, jotta sotureilla palatessaan edes olisi katto päänsä päällä ja jotakin syötävää.

Oleńka oli jo jonkin aikaa asunut Wodoktyssa Anusia Borzobohatan ja miekankantajan kanssa. Herra Tomasz ei ollut kiireissään menemään Billewicziinsä, koska se oli poltettu ja koska hänestä oli hauskempi olla tyttöjen parissa kuin yksinään. Oleńkan avulla hän nyt isännöi Wodoktyssa.

Oleńka tahtoi panna Wodoktyn hyvään kuntoon, sillä sen ja Mitrunyn hän aikoi lahjoittaa benediktiläisluostarille, johon hän itse uudelta vuodelta menisi nunnaksi.

Punnittuaan kaikkea, mitä hän oli kokenut, kaikkia kohtalon vaihteluja ja pettymyksiään ja surujaan., hän oli tullut siihen vakaumukseen, että juuri tämä oli Jumalan tahto. Jokin kaikkivaltias käsi tuntui työntävän häntä luostarikammiota kohti, ja oli kuin jokin ääni olisi sanonut hänelle:

Hän päätti totella tuota ääntä. Kuitenkin hän tunsi sisimmässään, että hänen mielensä ei vielä kyennyt täydelleen irtautumaan maallisista, ja senvuoksi hän tahtoi valmistautua tekemällä hyviä töitä, työllä ja palavalla hurskaudella. Usein häntä kuitenkin näissä hänen pyrkimyksissään esti maailmalta kuuluva kaiku.

Niinpä esimerkiksi alettiin puhua, että tuo kuuluisa Babinicz oli Kmicic. Jotkut eivät mitenkään ottaneet sitä uskoakseen, toiset väittivät itsepintaisesti tietoa todeksi.

Oleńka ei uskonut liian hyvin hän muisti kaikki Kmicicin teot ja hänen olonsa Radziwillin palveluksessa voidakseen hetkeäkään otaksua, että hän olisi Boguslawin voittaja, niin uskollinen kuninkaan palvelija ja niin innokas isänmaan ystävä. Hänen rauhansa oli kuitenkin mennyttä, murhe ja tuska raatelivat taas hänen sydäntään.

Hän olisi etsinyt apua jouduttamalla luostariin menoaan, mutta luostarit olivat autioina. Ne nunnat, jotka eivät olleet joutuneet sotilaitten väkivallan uhriksi sodan aikana, alkoivat nyt vasta kokoontua.

Sitäpaitsi vallitsi maassa nälänhätä, ja sen, joka tahtoi saada suojaa luostarin muurien sisäpuolelta, oli tuotava mukanaan elintarpeita ei vain itselleen, vaan koko luostarille.

Oleńkakin tahtoi tuoda luostariin leipää tullessaan, olla nunnille ei vain sisar, vaan myöskin hyväntekijä.

Herra Tomasz tiesi, että hänen työnsä tulisi Jumalan hyväksi, ja työskenteli senvuoksi innokkaasti. Hän ja Oleńka kävivät yhdessä tarkastamassa tiluksia ja valvoivat syystöitä, joista sato oli keväällä saatava. Toisinaan oli heidän mukanaan myös Anusia Borzobohata, joka ei voinut sulattaa Babiniczin häntä kohtaan osoittamaa yliolkaista käytöstä ja uhkasi myös mennä luostariin sekä odotti vain Wolodyjowskin paluuta sanoakseen jäähyväiset tälle vanhalle ystävälleen. Useimmiten kuitenkin miekankantaja ja Oleńka olivat kahden noilla retkillään, sillä Anusia ei ollut huvitettu talousasioista.. Kerran he menivät Mitrunyyn, jossa parhaillaan rakennettiin latoja ja navettoja sodassa palaneitten sijalle.

Menomatkalla he poikkesivat kirkkoon, sillä oli Wolmontowiczin taistelun vuosipäivä, sen taistelun, jossa Babinicz oli heidät pelastanut kauheasta vaarasta. Koko päivä meni kaikenlaisissa puuhissa, niin että he vasta illalla pääsivät lähtemään Mitrunysta.

He olivat menomatkalla kulkeneet kirkon ohi, mutta paluumatkalla vaativat asiat heitä kulkemaan Lubiczin ja Wolmontowiczin kautta. Tuskin oli Oleńka nähnyt ensimmäiset Lubiczin savut, kun hän kääntyi poispäin ja alkoi kiireesti lukea rukouksia karkoittaakseen tuskalliset ajatuksensa. Miekankantaja ratsasti äänettömänä ja katseli ympärilleen.

Mutta miekankantajassa ilmeisesti heräsi eloon vanha maanviljelijä, kenties myös rahanahne aatelismies, sillä vähän ajan kuluttua hän alkoi taas puhua aivan kuin itsekseen:

— Mutta oikeuden mukaan tuo kaikki on oikeastaan meidän… Entistä Billewiczien omaisuutta, meidän hikeämme ja työtämme. Tuo onneton mies on varmaankin aikoja sitten kuollut, koska hänestä ei ole mitään kuulunut, ja vaikkapa kuuluisikin, niin oikeus on meidän puolellamme.

— Mutta katsohan, oikeus on meidän puolellamme! Paikka oli kirottu, kun se oli huonoissa käsissä, mutta hyvissä käsissä siitä tulee siunattu. Oikeus on meidän puolellamme.

— Ei koskaan! En tahdo olla sen kanssa missään tekemisissä! Isoisä määräsi sen ilman mitään ehtoja hänelle, ja ottakoot hänen sukulaisensa sen!

Näin sanoen hän hoputti hevostaan. Miekankantaja niinikään kannusti hevostaan, eivätkä he hiljentäneet vauhtia ennenkuin ulkona kedolla. Yö oli jo tullut, mutta oli aivan valoisa, sillä iso, punainen kuu oli kohonnut Wolmontowiczin metsän takaa ja valaisi koko seudun kultaisella hohteella.

— Jumala on antanut kauniin yön! — lausui miekankantaja katsellen kuun kehää.

Heidän keskustelunsa katkaisi vaunujen ratina. Vaunuja ei vielä näkynyt, sillä tie siinä paikassa oli mäkinen, mutta kohta he näkivät parin hevosia, sitten vielä parin, joka veti häkkirattaita, sekä näiden ympärillä muutamia ratsumiehiä.

Maailma alkoi pyöriä Oleńkan silmissä, hänen sydämensä lakkasi lyömästä ja hengitys pysähtyi. Jotkin äänet hänen sisällään huusivat: "Jeesus, Maria! Se on hän." Sen jälkeen hän ei enää ollenkaan tajunnut, missä hän oli ja mitä tapahtui.

Mutta hän ei pudonnut hevosen selästä, sillä hän oli tarttunut kädellään suonenvedontapaisesti rattaitten häkin reunaan. Kun hän tuli tajuihinsa, hänen katseensa sattui mieheen, joka liikkumattomana makasi rattailla… Niin, se oli hän, Andrzej Kmicic! Hän makasi selällään rattailla. Pää oli kiedottu liinaan, mutta kuun punaisessa valossa näkyivät selvästi hänen kalpeat, rauhalliset, aivan kuin marmoriin veistetyt kasvonsa, jotka kuoleman henkäys jo oli kangistanut. Silmät olivat syvälle painuneet ja suljetut, eikä pieninkään liikahdus ilmaissut hänen olevan elossa.

— On, mutta hän on kuolemaisillaan. Miekankantaja katsahti Kmicicin kasvoihin ja sanoi:

— Hän on käskenyt meitä viemään hänet lopultakin sinne, sillä hän tahtoo kuolla siellä.

Rattaat lähtivät liikkeelle, ja miekankantaja ja Oleńka lähtivät täyttä laukkaa ratsastamaan toiseen suuntaan. He kiitivät Wolmontowiczin läpi kuin kaksi aavetta ja saapuivat Wodoktyyn vaihtamatta sanaakaan matkalla. Vasta hevosen selästä laskeutuessaan Oleńka kääntyi miekankantajan puoleen:

— Pitää lähettää hänelle pappi! — sanoi hän tukahtuneella äänellä. —
Lähteköön heti joku Upitaan!

Miekankantaja riensi täyttämään hänen käskyään. Tyttö kiiruhti huoneeseensa ja polvistui Pyhän Neitsyen kuvan eteen.

Pari tuntia myöhemmin kuului kulkusten kilinää Wodoktyn portilta. Pappi oli lähdössä Lubicziin viemään Herran ehtoollista.

Oleńka oli yhä polvillaan. Hänen huulensa toistelivat litaniaa, jota luetaan kuolevien puolesta. Sitten hän löi kolmasti otsansa lattiaan ja lausui:

— Herra, laske hänelle ansioksi, että hän kuolee vihollisen käden kautta! Anna hänelle anteeksi! Armahda häntä!

Hän rukoili koko yön. Pappi viipyi Lubiczissa aamuun asti. Palatessaan hän poikkesi Wodoktyyn. Oleńka juoksi ulos häntä vastaan.

Seuraavina päivinä kiiti useita kertoja päivässä sanansaattajia Wodoktysta Lubicziin, ja jokainen niistä palasi tuoden sen tiedon, että sairas "vielä eli". Viimein yksi niistä toi sen Kiejdanysta sairaan luo haetun välskärin antaman tiedon, että sairas paranee, sillä ampumahaavat kehittyvät suotuisaan suuntaan ja ritari alkaa saada voimia.

Neiti Aleksandra antoi toimittaa kiitosmessun Upitassa, mutta siitä päivästä alkaen lakkasivat sanansaattajat kulkemasta, ja — ihmeellistä! — samalla kuin tytön sydän rauhoittui, siinä alkoi saada sijaa entinen katkeruus herra Andrzejta kohtaan. Hänen rikoksensa tulivat joka hetki tytön mieleen, ja ne olivat niin suuret, että niitä ei voinut antaa anteeksi. Vain kuolema saattoi painaa ne unhoon. Kun Kmicic taas palasi elämään, painoivat hänen rikoksensa häntä yhtä raskaina kuin ennenkin… Ja kuitenkin Oleńka joka päivä toisti uudestaan kaiken, mitä saattoi esiintuoda hänen puolustuksekseen.

Mutta niin paljon Oleńka kärsi näinä päivinä, niin paljon ristiriitaisia tunteita oli hänen sydämessään, että hänen terveytensä alkoi horjua.

Tämä huolestutti suuresti herra Tomaszta, ja eräänä iltana, kun he olivat kahdenkesken, hän kysyi tytöltä:

— Jumala on todistajani, että minä en tahdo ajatella häntä! — vastasi tyttö.

— Katsohan… sinä olet mennyt heikon näköiseksi… Hm!… Kenties sinä vielä… Minä en tyrkytä mitään, mutta tahtoisin mielelläni tietää, mitä sinä oikein ajattelet… Etkö ole sitä mieltä, että isoisävainajasi tahto on täytettävä?

— Ei koskaan! — vastasi Oleńka. — Muuten isoisä jätti minulle takaportin avoimeksi… ja sitä aion käyttää uutena vuotena. Niin tulee hänenkin tahtonsa täytetyksi.

— En minäkään ollenkaan uskonut sitä, — vastasi miekankantaja, — mitä täällä jotkut ovat jutelleet, että nimittäin Babinicz ja Kmicic ovat sama henkilö. Mutta hän on joka tapauksessa Magierowin luona taistellut vihollista vastaan ja vuodattanut verta isänmaan puolesta. Se on myöhäinen parannus, mutta kuitenkin parannus!

— Nythän Boguslawkin palvelee kuningasta ja valtakuntaa, — vastasi tyttö katkerasti. — Antakoon Jumala heille kummallekin anteeksi, varsinkin sille, joka on vuodattanut vertansa… Ihmisillä on kuitenkin aina oikeus sanoa, että suurimman onnettomuuden, vaaran ja alennuksen aikana he nousivat tätä isänmaata vastaan ja palasivat sen palvelukseen vasta sitten, kun vihollinen jo oli menettänyt jalansijan ja heidän oma etunsa vaati liittymään voittajaan. Siinä on heidän rikoksensa! Nyt ei ole enää pettureita, sillä petturuudella ei voita mitään. Mutta mikä ansio se on?… Eikö se ole todistus siitä, että tuollaiset ihmiset aina ovat valmiit palvelemaan mahtavinta: Suokoon Jumala, että olisi ollut toisin, mutta sellaisia rikoksia ei sovita Magierow…

— Sinä olet oikeassa! En voi kieltää! — vastasi miekankantaja. — Se on katkera totuus, mutta totuus kuitenkin! Kaikki entiset petturit ovat siirtyneet kuninkaan puolelle.

— Kmicicin rikos on vielä hirveämpi kuin ruhtinas Boguslawin, — jatkoi Oleńka, — sillä hän tarjoutui nostamaan käden kuningasta vastaan, mitä ruhtinaskin kauhistui. Voiko sattumalta osunut luoti sovittaa sen?… Antaisin hakata itseltäni pois tämän käden, jos saisin sen tekemättömäksi… mutta se on tapahtunut, eikä sitä enää voi auttaa! Jumala on ilmeisesti antanut hänen jäädä henkiin, jotta hän voisi katua syntejään… Oi, me pettäisimme itseämme, jos tahtoisimme vakuuttaa itsellemme, että hän on kunnon mies. Ja mitä se toimittaisi? Antaako omatunto pettää itseään? Tapahtukoon Jumalan tahto! Mikä on särkynyt, se ei voi tulla enää eheäksi, eikä sen pidäkään tulla. Minä iloitsen siitä, että Kmicic elää, minä tunnustan sen, sillä se osoittaa, että Jumala ei vielä tahdo kokonaan kieltää häneltä armoaan… Mutta riittää jo! Olen onnellinen, jos saan kuulla hänen sovittaneen rikoksensa, mutta mitään muuta en tahdo enkä halua, vaikka sydämeni saisi kärsiä vielä enemmän… Jumala häntä auttakoon!…

Oleńka ei voinut sanoa enää muuta, sillä hän purskahti katkeraan itkuun. Mutta ne olivat hänen viimeiset kyynelensä. Hän oli sanonut kaikki, mitä hänellä oli sydämellään, ja sen jälkeen palasi taas rauha hänen mieleensä.

KUUDESTOISTA LUKU.

Nuoren herra Andrzejn elinvoimainen henki ei halunnut jättää maallista verhoaan eikä jättänytkään. Kuukauden kuluttua Lubicziin paluun jälkeen hänen haavansa alkoivat parantua. Jo sitä ennen hän oli tullut tajuihinsa ja silmäiltyään ympärilleen heti ymmärtänyt, että hän oli Lubiczissa.

— Soroka! — sanoi hän. — Jumala on armahtanut minua! Minä tunnen, että en kuole!

— Katumuksen aika on lopussa… minä huomaan sen selvästi. Jumala armahtaa minua!

Sitten hän oli jonkin aikaa vaiti, mutta hänen huulensa liikkuivat, sillä hän rukoili.

— Wodoktysta lähetettiin sitä kysymään siihen asti kun saatiin tietää, että teidän armonne tervehtyy.

— He eivät vielä tiedä mitään, mutta saavat tietää kaiken minun omasta suustani. Etkö ole sanonut kenellekään, että minä olen sotinut täällä käyttäen nimeä Babinicz?

Siihen päättyi heidän ensimmäinen keskustelunsa. Kaksi viikkoa myöhemmin Kmicic jo oli jalkeilla ja käveli sauvojen varassa, ja seuraavana sunnuntaina hän itsepintaisesti tahtoi lähteä kirkkoon.

— Mennään Upitaan, — sanoi hän Sorokalle, — sillä ensin on kiitettävä
Jumalaa, ja sitten messun jälkeen menemme Wodoktyyn.

Soroka ei uskaltanut väittää vastaan. Hän antoi vain levittää paksulta heiniä rattaille. Herra Andrzej pukeutui juhlapukuun, ja he lähtivät matkaan.

Kun he tulivat kirkkoon, oli siellä vielä vähän väkeä. Nojaten Sorokan käsivarteen Kmicic astui pääalttarin luo ja polvistui ensimmäiseen penkkiin. Ei kukaan tuntenut häntä, sillä hän oli kovin muuttunut. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja riutuneet, ja sitäpaitsi hän oli sodan ja sairauden aikana parroittunut. Ne, jotka katsoivat häneen, luulivat häntä joksikin matkustavaksi ylimykseksi, joka oli poikennut kirkkoon. Seudulla vilisi nimittäin kaikkialla aatelismiehiä, jotka palasivat sodasta maatiloilleen.

Vähitellen kirkko kuitenkin alkoi täyttyä rahvaasta ja lähiseudun aatelista. Sitten alkoi tulla tilanomistajia kaukaisemmistakin seuduista, sillä monessa paikassa oli kirkot poltettu, ja kuullakseen messun täytyi tulla Upitaan saakka.

Kmicic oli niin syventynyt rukoilemaan, että hän ei nähnyt ketään. Hurskaista ajatuksistaan hänet herätti vasta penkin narina, kun siihen tuli ihmisiä.

Silloin hän nosti silmänsä, katsoi ja näki yllään Oleńkan armaat, mutta surulliset kasvot.

Tyttökin näki hänet ja tunsi hänet heti, sillä hän hätkähti ja peräytyi. Hänen kasvonsa punehtuivat ensin, mutta tulivat sitten kalmankalpeiksi. Suurella tahdonponnistuksella hän kuitenkin voitti liikutuksensa ja polvistui Kmicicin viereen. Kolmanneksi sijoittui miekankantaja.

Sekä Kmicic että tyttö painoivat alas päänsä ja peittivät kasvonsa käsiinsä. Äänettöminä he olivat polvillaan vieretysten, mutta kummankin sydän löi niin kiivaasti, että he kuulivat sen selvästi. Viimein lausui herra Andrzej:

Sillä välin oli pappi noussut saarnastuoliin. Kmicic koetti kuunnella häntä, mutta ei ponnistuksistaan huolimatta ymmärtänyt mitään. Hänen vierellään oli nyt tuo armas, jonka luo hän oli jo vuosikausia ikävöinyt, joka aina oli ollut hänen ajatuksissaan ja sydämessään. Hän tunsi hänet läheisyydessään, mutta ei uskaltanut kääntää häneen silmiään, koska oltiin kirkossa. Sulkien silmänsä hän koetti kuunnella hänen hengitystään…

— Oleńka! Oleńka on luonani! — sanoi hän itsekseen. — Jumala antoi meidän yhtyä kirkossa…

Väliin hän oli purskahtaa itkuun ilosta, väliin taas hänet valtasi sellainen kiitollisuuden tunne, että hän tuskin tiesi, mitä hänen ympärillään tapahtui.

Silloin kuului äkkiä kirkon edustalta aseitten kalinaa ja kavioitten kapsetta. Joku huudahti kirkon ovella: "Laudalaiset tulevat!" — ja sitten alkoi kirkossa kuulua äänten sorinaa, joka kohta muuttui huudoksi:

Ovessa näkyi ihmisvilinää, ja joukko aseellisia miehiä tuli kirkkoon. Etunenässä kulkivat herra Wolodyjowski ja herra Zagloba kannukset kilisten. Väkijoukko antoi heille tietä, ja he kulkivat läpi koko kirkon, polvistuivat alttarin eteen ja rukoilivat lyhyen rukouksen, minkä jälkeen molemmat menivät sakaristoon.

Laudalaiset jäivät kirkon keskelle. He olivat ääneti, ja paikan pyhyys esti tervehtimästä ketään.

Mikä näky tuo olikaan! Tuimia kasvoja, jotka olivat ahavoittuneet ulkoilmassa, riutuneet sodan vaivoissa ja saaneet merkkejä ruotsalaisten, saksalaisten, unkarilaisten ja valakialaisten sapelien iskuista. Koko sodan ja uskollisen Laudan historia oli niihin miekoin kirjoitettu. Siinä oli juroja Butrymeja, Stakjaneja, Domaszewiczeja, Gosciewiczeja, kaikki edustamassa useampia suvun jäseniä. Mutta tuskin neljäs osa palasi niistä, jotka olivat aikoinaan lähteneet Laudasta Wolodyjowskin johdolla.

Monet naiset etsivät joukosta turhaan miehiään, monet vanhukset etsivät turhaan poikiaan. Itkua on kaikkialla, sillä nekin, jotka löytävät omansa, itkevät, joskin ilosta. Koko kirkko kaikuu nyyhkytyksistä. Silloin tällöin joku mainitsee ääneen jonkin rakkaan nimen, mutta vaikenee sitten yht'äkkiä. Kotiin tulleet seisovat kunnian loisteessa, miekkoihinsa nojaten, ja heidänkin tuimilla kasvoillaan vierii kyyneleitä tuuheihin viiksiin.

Kellon kilinä sakariston ovelta sai nyyhkytykset ja äänten sorinan vaikenemaan. Kaikki polvistuivat. Pappi astui esille messupuvussa ja hänen mukanaan Wolodyjowski ja Zagloba, ja messu alkoi.

Mutta pappikin oli liikutettu, ja kun hän ensimmäisen kerran kääntyi kansan puoleen lausuen: Dominus vobiscum! niin hänen äänensä värähti. Mutta kun hän pääsi evankeliumiin saakka ja kaikki sapelit yht'äkkiä paljastettiin merkiksi, että Lauda aina on valmis puolustamaan uskoa, saattoi hän tuskin hillitä liikutustaan.

Mitä suurimman hartauden vallitessa sitten messu suoritettiin loppuun. Mutta pantuaan sakramentin ciboriumiin pappi toimituksen päätyttyä taas kääntyi seurakunnan puoleen ja teki merkin, että hänellä oli vielä puhuttavaa.

Syntyi hiljaisuus. Pappi tervehti ensin sydämellisin sanoin kotiin palanneita sotilaita ja ilmoitti lopuksi, että laudalaisen rykmentin päällikön mukanaan tuoma kuninkaan kirje nyt luetaan.

Syntyi entistä syvempi hiljaisuus, ja hetken kuluttua kaikui alttarilta yli koko kirkon kuuluva ääni:

"Me Jan Kasimir, Puolan kuningas, Liettuan, Masowian ja Preussin
suuriruhtinas etc. etc. etc. Nimeen Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, amen.

"Niinkuin pahain ihmisten rikolliset teot Majesteettia ja Isänmaata vastaan jo täällä ajassa saavat rangaistuksensa, ennenkuin ne joutuvat taivaallisen tuomioistuimen eteen, samoin on myös kohtuullista, että hyve ei jää vaille palkintoa, joka kohottaa itse hyveen kunniaan ja antaa jälkeentulevaisille intoa seurata hyviä esimerkkejä.

"Tästä syystä Me teemme tiettäväksi koko ritaristolle ja nimenomaan sotilas- ja siviilivirkojen haltijoille, cujusvis dignitatis et praeeminentiae, samoinkuin kaikille Liettuan suuriruhtinaskunnan ja Samogitian staarostakunnan asujamille, että ne gravamina, jotka ovat haitanneet jalosukuisen, Meille rakkaan herra Andrzej Kmicicin mainetta, nyt hänen myöhempien ansioittensa ja loistavien tekojensa takia on ihmisten muistista poistettava, jotta hänen kunniansa ja maineensa esiintyisi täysin vähentämättömänä."

Tässä pappi keskeytti lukemisensa ja katsahti penkkiin, jossa Kmicic istui. Tämä nousi seisomaan, mutta istuutui taas samassa ja nojasi päätään penkin laitaan aivan kuin olisi menemäisillään tainnoksiin.

Mutta pappi antoi merkin kädellään ja jatkoi syvän äänettömyyden vallitessa:

"Vaikka mainittu herra Andrzej Kmicic tosin onnettoman ruotsalaisen sodan alussa oli ruhtinaan puolella, niin hän ei kuitenkaan tehnyt sitä yksityisiä etuja tavoitellen, vaan isänmaallisista vaikuttimista, sillä samainen ruhtinas oli johtanut hänet harhaan vakuuttamalla hänelle vilpillisesti, että vain ruhtinaan valitsemaa eikä mitään muuta tietä käyttäen salus reipublicae oli saavutettavissa.

"Ruhtinas Boguslaw, luullen häntä palkatuksi kätyriksi, ilmaisi hänelle kaikki Radziwillien häpeälliset suunnitelmat isänmaata vastaan ja on sittemmin syyttänyt mainittua herra Kmiciciä siitä, että tämä muka olisi tarjoutunut kohottamaan kätensä Meidän persoonaamme vastaan. Mutta tämä syytös on valheellinen, ja herra Kmicic päinvastoin asevoimin otti ruhtinaan itsensä kiinni kostaakseen Meidän ja onnettoman isänmaan puolesta…"

— Jumala! Armahda minua syntistä! — huusi naisen ääni aivan herra
Andrzejn vieressä, ja läpi kirkon kuului taas hämmästyksen sorina.

"Tämän saman ruhtinaan haavoittamana hän heti tervehdyttyään meni Częstochowoon ja puolusti siellä oman henkensä uhalla pyhää paikkaa ollen kaikille esimerkkinä sitkeydessä ja rohkeudessa. Siellä hän mitä suurimpaan vaaraan antautuen räjähdytti rikki vihollisen suurimman piiritystykin, jota uhkarohkeata tekoa suorittaessaan hän joutui vangiksi ja tuomittiin julmaan kuolemanrangaistukseen, minkä edellä häntä poltettiin tulella…"

Eri puolilta kirkkoa alkoi kuulua naisten itkua. Oleńka vapisi aivan kuin kuumeessa.

"Mutta pelastuttuaan taivaallisen kuningattaren kautta näistäkin suurista vaaroista hän tuli Meidän luoksemme Sleesiaan, ja kun palatessamme rakkaaseen isänmaahamme petollinen vihollinen yllättäen hyökkäsi Meidän kimppuumme, niin mainittu herra Kmicic vain kolmen miehen kanssa hyökkäsi koko vihollisjoukon kimppuun ja pelasti Meidän henkemme. Pahasti haavoittuneena ja vertavuotavana hänet melkein hengettömänä tuotiin taistelukentältä…"

Oleńka painoi molemmin käsin ohimoitaan, nosti päänsä ja hengitti raskaasti. Hänen rinnastaan kohosi vaikerrus:

"Kun hän huolellisen hoidon avulla tervehtyi, niin hän ei vieläkään suonut itselleen lepoa, vaan jatkoi sotimista hankkien itselleen katoamattoman kunnian, niin että molempien kansakuntien hetmanit mainitsivat häntä esikuvana ritareille. Näin hän taisteli Varsovan valloitukseen asti, minkä jälkeen hän lähti Preussiin käyttäen nimeä Babinicz."

Kun tämä nimi mainittiin, muuttui äänten sorina kirkossa myrskyn pauhun kaltaiseksi. Hän siis oli Babinicz! Tuo ruotsalaisten kauhu, Wolmontowiczin pelastaja, niin monen taistelun voittaja oli siis Kmicic! Äänten sorina kasvoi yhä, ja väkijoukko alkoi painautua alttaria kohti nähdäkseen hänet paremmin.

— Jumala siunatkoon häntä! Jumala siunatkoon häntä! — kaikuivat sadat äänet.

Pappi kääntyi penkkiin päin ja tehden ristinmerkin siunasi Kmiciciä, joka yhä edelleen nojasi penkin laitaa vastaan ja oli enemmän kuolleen kuin elävän kaltainen, sillä onni riisti hänen sielunsa irti ruumiista ja kohotti sen taivaaseen.

"Siellä hän hävitti vihollisen maata tulella ja miekalla, vaikutti tehokkaasti voiton saamiseen Prostkin luona, voitti ja vangitsi omin käsin ruhtinas Boguslawin. Lähetettynä senjälkeen Samogitiaan hän teki meille verrattomia palveluksia. Miten monta kaupunkia ja kylää hän on suojellut viholliselta, sen tietävät parhaiten sikäläiset incolae."

— Hiljaa! — sanoi pappi kohottaen ylös kuninkaan kirjeen. Ja hän luki vielä:

"Tämän vuoksi Me ottaen huomioon hänen kaikki Meille ja isänmaalle tekemänsä palvelukset, jotka ovat niin suuret, että poika ei voisi tehdä isälleen ja äidilleen suurempia, olemme päättäneet julistaa hänen ansionsa tässä kirjeessämme, jotta niin jalon ritarin sekä uskon, Majesteetin ja valtakunnan puolustajan ei tarvitsisi enää kärsiä ihmisten nurjamielisyyttä, vaan hän saisi nauttia ansaitsemaansa kunnioitusta ja rakkautta. Ennenkuin valtiopäivät tämän lausumamme tahdon mukaisesti vapauttavat hänet kaikesta syyllisyydestä ja ennenkuin Me voimme palkita häntä Upitan staarostan viralla, joka vacat, pyydämme kaikkia sydämellemme rakkaita Samogitian asukkaita säilyttämään mielessään ja sydämessään nämä sanamme, jotka justitia, fundamentum regnorum on pakottanut Meidät tietoonne saattamaan."

Pappi lopetti, kääntyi alttariin päin ja alkoi rukoilla. Kmicic tunsi äkkiä, että pehmoinen pieni käsi tarttui hänen käteensä. Hän kohotti katseensa. Oleńka oli, ennenkuin hän ennätti vetää kätensä pois, kohottanut sen huulilleen kaikkien nähden.

Herra Andrzej koetti nousta mennäkseen hänen jälkeensä, mutta ei voinut. Hänen voimansa olivat aivan lopussa.

Neljännestuntia myöhemmin hän kuitenkin oli kirkon edessä Wolodyjowskin ja Zagloban tukemana.

Sankat joukot aatelia ja rahvasta keräytyi heidän ympärilleen. Naiset irtautuivat kotiinpalanneitten miestensä syleilystä ja juoksivat sukupuolelleen ominaisella uteliaisuudella katselemaan tuota aikoinaan niin peloittavaa Kmiciciä, joka nyt oli Laudan pelastaja ja tuleva staarosta. Piiri tuli yhä sankemmaksi, niin että laudalaisten lopulta täytyi asettua hänen ympärilleen ja suojella häntä tunkeilijoilta.

— Herra Andrzej! — huusi Zagloba. — Emmekö tuoneetkin teille hyviä tuomisia? Ette itsekään osannut sellaisia aavistaa! Mennäänpä nyt Wodoktyyn! Wodoktyyn kihlajaisiin ja häihin!

Zagloban puheen jatko hukkui voimakkaaseen eläköönhuutoon, jonka kaikki laudalaiset Jozwa Jalattoman johdolla kohottivat:

— Eläköön! — toisti väkijoukko. — Eläköön Upitan staarosta! Eläköön!

— Wodoktyyn! Wodoktyyn! — huusi tuhat ääntä. — Wodoktyyn kosimaan yhdessä herra Kmicicin, pelastajamme kanssa! Neidin luo! Wodoktyyn!

Syntyi vilkasta liikettä. Laudalaiset nousivat ratsujen selkään. Väkijoukosta kaikki, kutka kynnelle kykenivät, asettuivat kaikkiin mahdollisiin ajopeleinä. Jalkamiehet oikaisivat läpi metsien ja yli peltojen. Kaikkialla kauppalassa kaikui huuto:

Kmicic ajoi vaunuissa Wolodyjowskin ja Zagloban välissä ja syleili heitä vuorotellen. Hän oli vielä liian liikutettu voidakseen puhua, ja sitäpaitsi he ajoivat niin hurjaa vauhtia kuin tataarilaiset olisivat hyökänneet Upitaan. Muut ajopelit seurasivat aivan heidän jäljessään.

Zagloba lauleli iloissaan niin jyrisevällä bassoäänellä, että hevoset pelkäsivät:

— Kaksi oli meitä, Kasienka, maailmassa,
mutta nyt tuntuu kuin ois kolmas saapumassa!

Anusia ei ollut sinä sunnuntaina kirkossa, sillä hänen oli täytynyt jäädä sairaan neiti Kulwiecin luo, jonka vuoteen ääressä hän ja Oleńka vuorotellen valvoivat.

Koko aamu oli mennyt sairaan hoitelemiseen, ja varsin myöhään Anusia ennätti ryhtyä lukemaan rukouksiaan.

Tuskin hän oli lausunut viimeisen amenen, kun portilta kuului ratinaa ja Oleńka syöksyi huoneeseen.

Oleńka piti tätä tunteenpurkausta ystävyyden osoituksena kohtaansa. Hän oli aivan kuin kuumeessa ja poissa suunniltaan. Hänen kasvonsa hehkuivat ja rinta kohoili, kuin hän olisi juossut pitkän matkan.

Hän alkoi kertoa sekavasti ja katkonaisella äänellä kaikesta, mitä kirkossa oli tapahtunut, samalla kuin hän liikehti kuin hurjistunut huoneessa ja toisteli vähän väliä: "Minä en ole hänen arvoisensa!" Hän moitti itseään ankarasti siitä, että hän oli pahemmin kuin kukaan muu tehnyt Kmicicille vääryyttä eikä edes ollut tahtonut rukoilla hänen puolestaan silloin, kun Kmicic oli vuodattanut vertaan Pyhän Neitsyen, isänmaan ja kuninkaan puolesta.

Turhaan koetti Anusia lohduttaa häntä. Oleńka toisteli yhä vain, että hän ei ollut Kmicicin arvoinen ja että hän ei uskaltaisi katsoa tätä silmiin. Sitten hän taas alkoi kertoa Babiniczin teoista, Boguslawin kiinniottamisesta, tämän kostosta, kuninkaan hengen pelastamisesta, Prostkista ja Wolmontowiczista ja Częstochowosta, mutta lopuksi taas omasta syyllisyydestään ja kovuudestaan, jota hänen oli kaduttava luostarissa.

Hänen itsesyyttelynsä keskeytti herra Tomasz, joka lensi kuin pommi huoneeseen ja huudahti:

— Kautta Jumalan! Koko Upita on tulossa meille! He ovat jo kylässä, ja
Babinicz on aivan varmaan mukana!

Hetken kuluttua ilmaisivat kauempaa kuuluvat huudot, että suuri ihmisjoukko oli tulossa. Miekankantaja antoi Oleńkalle käsivartensa ja vei hänet kuistille. Anusia seurasi heidän jäljessään.

Niin pitkälle kuin silmä kantoi oli tie mustanaan tulijoita. He saapuivat viimein pihalle. Jalkamiehet ryntäsivät yli juoksuhaudan ja aidan. Ajopelit kasaantuivat portin edustalle. Kaikki huusivat ja heittelivät lakkejaan ilmaan.

Viimein saapui asestettu laudalaisten joukko keskellään vaunut, joissa istui kolme miestä: herra Kmicic, herra Wolodyjowski ja herra Zagloba.

Vaunut pysähtyivät hiukan syrjään, sillä oven edustalla tunkeili niin paljon väkeä, että sinne ei voinut päästä. Zagloba ja Wolodyjowski hyppäsivät ensin vaunuista ja auttoivat niistä sitten ulos Kmicicin, ottaen hänet väliinsä.

Väki jakaantui heti kahteen joukkoon, niin että keskelle muodostui kuja, jota pitkin molemmat ritarit taluttivat Kmicicin ovelle saakka. Kmicic nojasi raskaasti kumpaankin saattajaansa ja oli hyvin kalpea, mutta hänen päänsä oli pystyssä, ja hän oli samalla kertaa sekä hämillään että onnellinen.

Oleńka seisoi nojaten ovea vastaan, ja hänen kätensä riippuivat hervottomina. Mutta kun Kmicic oli jo lähellä ja kun tyttö katsoi hänen kasvojaan, jotka olivat riutuneet ja kalpeat, alkoi hän nyyhkyttää. Kmicic oli onnellinen, mutta samalla niin heikko ja hämmentynyt, että hän ei tietänyt mitä sanoisi. Hän astui ovelle ja lausui vain katkonaisella äänellä:

Mutta silloin ritari silmänräpäyksessä sai jälleen entisen voimansa. Hän nosti tytön ilmaan kevyesti kuin höyhenen ja painoi hänet rintaansa vastaan.

Niin voimakas huuto, että se sai talon seinät tärisemään ja viimeisetkin lehdet varisemaan puista, kohosi ilmoille. Laudalaiset alkoivat ammuskella musketeillaan, lakit lensivät ilmaan, ympärillä näkyi vain iloa säteileviä kasvoja, säihkyviä silmiä ja avoimia suita, jotka huutelivat:

— Vivat kaksi nuorta paria! — huusi Zagloba. Mutta hänen äänensä hukkui yleiseen meluun.

Wodokty muuttui kuin sotaleiriksi. Kaiken päivää teurastettiin miekankantajan käskystä lampaita ja härkiä sekä kaivettiin maasta esille olut- ja simatynnyreitä. Illalla alkoivat pidot. Vanhemmat ja arvokkaimmat henkilöt istuivat sisällä huoneessa, nuoremmat palvelusväen puolella, rahvas piti hauskaa nuotioitten ääressä pihalla.

Pääpöydässä juotiin ahkerasti kahden onnellisen parin maljoja. Viimein, kun innostus oli noussut korkeimmilleen, esitti herra Zagloba vielä seuraavan maljan:

— Teidän puoleenne käännyn, jalo herra Andrzej, ja teidän puoleenne, vanha ystäväni herra Michal! Ei riitä vielä se, että olette panneet alttiiksi henkenne, vuodattaneet vertanne, voittaneet vihollisen. Teidän tehtävänne ei ole vielä lopussa, sillä koska paljon ihmisiä on tässä kauheassa sodassa kaatunut, täytyy teidän nyt hankkia tälle rakkaalle valtakunnalle uusia kansalaisia, uusia puolustajia, mihin toivoakseni teiltä ei puutu halua eikä rohkeutta! Hyvät herrat! Noitten tulevien sukupolvien malja! Jumala siunatkoon heitä ja sallikoon heidän säilyttää sen perinnön, jonka olemme hankkineet työllämme, hiellämme ja verellämme ja jonka heille jätämme. Muistakoot he meitä, kun vaikeat ajat tulevat, älköötkä koskaan joutuko epätoivoon, vaan ymmärtäkööt, että ei ole sellaista tilannetta, josta ei viribus unitis Jumalan avulla voisi selviytyä!

Kohta häitten jälkeen herra Andrzej lähti uuteen sotaan, joka oli syttynyt valtakunnan itärajalla. Mutta Czarnieckin ja Sapiehan loistavat voitot Chowanskista ja Dolgorukista sekä hetmanien voitot Szeremetistä lopettivat sodan lyhyeen. Silloin Kmicic niitettyään uutta kunniaa palasi kotiin ja asettui pysyväisesti Wodoktyyn. Hän sai palkinnoksi kuninkaalta Upitan staarostakunnan ja eli korkeaan ikään hyvässä sovussa laudalaisten kanssa ja kaikkien kunnioittamana. Panettelijat (ja kenelläpä ei niitä olisi?) väittivät tosin, että hän kaikessa liiaksi totteli vaimoaan, mutta hän ei sitä hävennyt, vaan tunnusti itse, että hän aina kaikissa tärkeissä asioissa kysyi neuvoa vaimoltaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VEDENPAISUMUS III ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.