The Project Gutenberg eBook of Synnin mitta, by Arvi Järventaus

Aslak Rosto seisotti poronsa tunturin laelle ja katseli kauempana siintävää kirkonkylää, joka parahiksi sopi näkymään tunturin juurelta leviäväin metsäin takaa. Hänen pienet, mustat silmänsä soikkenivat vielä pienemmiksi, kun hän tähysti valkeaa kirkkoa, joka nukkekaapin kokoisena loisti vähäisen taloryhmän keskellä. Aslak etsi katseellaan kirkon vasemmalta puolelta valkean pisteen, joka suuruutensa puolesta erosi huomattavasti toisista samanlaisista, punaisista ja keltaisista, ja hänen ohuthuulinen, tiukkapiirteinen suunsa vetäytyi hienoon hymyväreeseen. Siellä oli kauppias Vankan talo, hänen päämääränsä.

Hän silmäsi poroaan, joka maltittomana kaaputteli koparallaan ohutta lumikerrosta. Eläimellä oli nälkä ja se haistoi jäkälää. Mutta kellan viheriän jäkäläkukan asemasta paljastui lumen alta teräväsärmäinen kivi. Eläin nuuskaisi hermostuneesti sen sivuja, mutta kun se ei mitään löytänyt, puisti se päätään ja jatkoi kaivamistaan, kunnes kiven juurelta paljastui ohut jäkäläkerros. Sitä rupesi se ahkerasti nykimään, mutta ei näyttänyt paljoa saavan.

"Älähän huoli, Isokorva", ajatteli Aslak, "Vankan aitassa on jäkälää yllin kyllin. Jaksetaanhan me loppumatka, kun on kerran tähän asti päästy."

Hän hyppäsi ahkioon ja suisti poron äkäisellä tempauksella rinnettä alas. Elukka laukkasi suu auki niin paljon kuin solakoista koivista lähti, mutta vaikka sen vauhti olikin hurja, niin vielä hurjemmin hyppelehti ahkio sen kintereillä. Poron laukka kiihtyi kiihtymistään, lunta syytävien koipien tahti kävi yhä terävämmäksi, kunnes se yhtäkkiä saavutti huippukohtansa ja meni sekaisin, jolloin ahkio iski poron kintuille. Silloin hyppäsi ajokas yhtäkkiä syrjään heittäen ahkion kiivaassa kaaressa sivulle. Mutta samassa kun se tähän viimeiseen hätävarjeluskeinoon turvautui, oli tunturin rinnekin lopussa ja syvä lumi vastasi. Poro seisoi kinoksessa mahaa myöten ja läähätti kieli pitkällä.

Aslak nykäisi sen jälleen oikealle tolalle ja karahutti metsään, joka vähitellen tiheni, kuta syvemmälle hän ajoi. Metsää jatkui kilometrimääriä silloin tällöin pienien jänkäpalasien katkaisemana. Aslak ajoi niiden poikki, karjahdellen läähättävälle ajokkaalleen, jonka vauhti pyrki arveluttavasti heikkenemään.

Hän olikin ajanut melkein kahdeksisen penikulmaa, yhteen menoon poikki tunturien, mutta hänellä olikin erityinen syy päästä perille niin pian kuin mahdollista.

Kaukana Peeravuoman laidassa oli Aslak aamuhämärissä tavannut poroparttion, kolmekymmentä päätä käsittävän joukkueen, eikä ollut kulunut kuin rapea, tunti, ennenkuin kymmenen niistä makasi lihoiksi lyötyinä koreasti lumeen haudattuina taljoineen päivineen. Se oli käynyt yks — kaks vain, sillä Aslak oli sellaiseen hommaan perehtynyt. Hän elikin melkein niillä töin eikä se hulluinta virkaa ollutkaan. Kruunusatanen, väliin pari, kolmekin, tuli kuin käden käänteessä. Niillä ostettiin tavallisesti vaatimia kymmenen, parikymmentä, milloin enemmän milloin vähemmän, omaan eloon. "Aslak Rosto kartuttaa laumaansa rehellisellä tavalla", sanoivat ne, jotka pitivät hänen puoltansa, ja niitä oli paljon. Mutta oli sellaisiakin, jotka kuiskivat: "Mistäs rahat tulevat?" "Mitä niitä houkkia!" "Aslak Rosto on kätevin porovaras, mitä Tenomuotkassa on viiteenkymmeneen vuoteen ollut. Hän ei ole ainoastaan rohkea ja häikäilemätön, vaan sitä paitsi viisas. Aina peittää jälkensä visusti eikä käy ansaan, ei vahingoissakaan."

Metsä harveni äkkiä ja Aslakin eteen aukeni pieni Lainion kirkonkylä kaikessa viehkeydessään. Maalatut talot loistivat helakoina huikaisevan valkeassa talvisessa ympäristössä. Norjan puoleinen ranta kohosi jyrkkänä heti kirkonkylän sivu virtaavan joen toiselta puolen. Se nousi korkeammas kirkontornin huippuakin, tehden idästä päin tulijaan sen vaikutuksen, kuin olisi kylä pikku taloineen ollut aivan korkeassa rantatörmässä kiinni.

Aslak ajoi Vankan pihaan ja päästi porot valjaista. Kylän poikasia kerääntyi heti hänen ympärilleen ihailemaan koreapeskistä miestä ja hänen komeata ajokastaan. Aslak tunsi joukosta kauppiaan punatukkaisen pojan ja kysyi, oliko hänen isänsä kotona.

Aslak astui portaille puistellen lunta peskistään. Samassa muisti hän, että eläimellä oli nälkä.

— Annapa porolle jäkälää, huusi hän kauppiaan pojalle, joka oli asettunut istumaan ahkioon, toisten valmistautuessa häntä vetämään.

Pojat kipaisivat jäkälähuoneelle ja toivat kilvan syötävää elukalle, joka kuono pitkällä töytäsi jäkälänkantajia vastaan.

— Se on Rosto-Aslak, sanoi kauppiaan poika katsellen tietävän näköisenä tovereitaan.

— Se on meidän papan väärti [lappalaisperäinen sana = ystävä], sanoi kauppiaan poika yhä itsetietoisempana.

— Mitäs puhut? sanoi kauppiaan poika uhkaavana. — Sillä on enemmän poroja kuin yhdelläkään muulla lappalaisella.

— Mitäs puhut? huudahti kauppiaan poika ja sieppasi käteensä kartun valmiina karkaamaan toisten kimppuun.

Se oli papin poika, joka sen sanoi. Hän oli hyvin totinen ja potkaisi jäkälälimppua kuin sanansa vahvikkeeksi.

Silloin karkasi kauppiaan poika päälle, karttu suorana kädessä. Toiset kirmasivat pakoon niin nopeaan kuin ennättivät. Huutaen ja ilkamoiden vetäytyivät he naapurin aidan taa, josta rupesivat lumipalloilla heittelemään kauppiaan poikaa, joka näki parhaaksi luopua taistelutantereesta ja vetäytyi ähmissään sisään.

Kauppias Vankka luki parhaillaan raamattua, kun Aslak astui hänen konttooriinsa. Ääni kuulosti hartaalta ja veisaava nuotti laski ja nousi tasaisessa tahdissa. Lihavalla nenällä olivat silmälasit ja pää oli takakenossa, vähän kallellaan.

— Ja minä kuu-kuulin ikään-ikäänkuin suuren joukon äänen ja ikäänkuin paljojen ve-vesien kohinan ja ikäänkuin ko-kovan ukko-ukkosen jyrinän sanovan: "Halleluja! Sillä Herra, meidän Jumalamme kaikki—kaikkivaltias…"

— Päivää! pisti Aslak lukemisen väliin ja astui ujostelematta kauppiaan pöydän luo. Joku toinen olisi vaieten odottanut luvun loppua, mutta Aslak tunsi kauppiaan ja tiesi, ettei keskeytys ollut niin vaarallista.

Kauppias pani kirjan hitaasti syrjään, voidakseen helpommin siirtyä jokapäiväisempiin asioihin. Hän kohautti silmälasit otsalle ja käänsi pulleat, parrattomat kasvonsa Aslakkiin. Sitten pyyhkäisi hän kädellä silmiään, kuin poistaakseen viimeisenkin juhlallisuuden ilmeen ja virkkoi haukotellen:

Aslak totteli kehoitusta. Hän katseli kauppiasta merkitsevä hymy suupielessä ja odotti, että tämä ottaisi liikeasiat puheeksi. Mutta kauppias ei ollut ymmärtävinäänkään hänen käyntinsä tarkoitusta. Rupesihan vain juttelemaan kuin tavallisen vieraan kanssa.

— Se on syvä ja salainen kirja tuo Ilmestyskirja, sanoi hän, venyttäen jokaista sanaa.

— Niin sanoo Tenomuotkan uusi pappikin, että sitä harvat ymmärtävät, vastasi Aslak ja rykäisi kuivasti.

Kauppias heitti Aslakkiin syrjäsilmäyksen ja näytti käyvän vähän hämilleen. Aikoiko lappalainen ruveta häntä pilkkaamaan?

Kauppias katsahti häneen ja katse ilmaisi selvään, että hän käsitti toisen asian täydelleen.

— Jaa, jaha… Mutta eihän siitä ole pitkää aikaa kun ostin sinulta satakunta.

— Sinä olet rohkea poika. Katso vain, ettei sinulle taota vielä nilkkarautoja, hah, hah!

Silloin ne taotaan teillekin, nauroi Aslak ja hänen valkeat hampaansa loistivat. — Yhdessä me seisomme ja yhdessä kaadumme. Vai mitä, Vankka?

Kauppias avasi kassakaappinsa ja kaupat sovittiin. Aslak sai puolitoistasataa kruunua. Hän tahtoi kahtasataa, mutta kun kauppias väitti tämän kaupan kuuluvan epävarmoihin liikeyrityksiin, ei hän suostunut niin paljoa maksamaan. Ja kun vielä otettiin huomioon, että Aslak oli saanut lihat niin "halvalla", piti sadassaviidessäkymmenessä olla riittävästi.

Vankka lupasi panna raidot ensi yönä liikkeelle ja Aslak nousi lähteäkseen, saatuaan tavalliset kaupantekiäisryypyt.

— Muusta ei ole pelkoa, jos eivät vain Kummajärven miehet osu purnuille. Silloin menivät lihat paremmille markkinoille, huomautti Aslak ovessa. — Tenomuotkan nimismiehellä on kyllä hyvä vainu, mutta hän on rajoilla parastaikaa.

— No sitten ei muuta kuin ann' mennä vain! sanoi Aslak ja teki merkitsevän liikkeen kädellään.

Hän sanoi hyvästit ja astui ulos. Kauppiaan poika seisoi hänen poronsa vieressä ja hakkasi rikki jäätynyttä jäkälälimppua. Toiset pojat olivat jo kaikonneet pois eikä pihalla näkynyt ketään.

Aslak ryhtyi valjastamaan poroaan ja kauppiaan poika katseli ihaillen hänen komeita ajovehkeitään. Varsinkin ajovyö miellytti häntä suuresti, sillä siihen oli neulottu pieniä messinkikulkusia, jotka kilisivät pienimmästäkin liikahduksesta.

— Sanoivat sinua "Rosvo-Aslakiksi", mutta minä ajoin pakoon joka sorkan, lausui poika miehekkäänä.

— Toiset pojat, papinpoika etunenässä, mutta minä puolustin sinua.
Sanoin, että sinä olet meidän papan väärti, etkö olekin?

— Sanoi, mutta mitäpä hänestä. On kuullut isältään, jolla ei ole enemmän pyhää henkeä kuin nautasonnilla. Mutta meidän pappa onkin kristitty, eikö olekin?

— Onpa tietenkin, sanoi Aslak ja kääräsi ajohihnan käsivartensa ympärille.

Kauppiaan poika katseli hänen jälkeensä ja hänen mielensä täytti ylpeys. Noin ne papan väärtit ajoivat, noin komeasti. Ja noin uljaat härät niillä oli ja noin siistit ahkiot. Ja noin pulskia miehiä ne olivat, niinkuin Aslak Rostokin, ja noin hyviä kristittyjä, aivan kuin pappa… Ja kun Aslak hävisi tienkäänteessä, rupesi kauppiaan poika kepillään pieksämään jäkälälimppuja. Ne olivat toisia poikia, joiden isät olivat suruttomia tahi kirkkokristityitä. — Mutta yhtä helposti kuin limput murenivat kepin iskuista, yhtä helposti mureni heidän kristillisyytensäkin. "Se ei kestä, ei kestä elämän koettelemuksissa", niin oli pappa sanonut. — Ja tuo muhkurainen limppu? — Se oli papin poika! — Hän iski sitä kepillä niin paljon kuin jaksoi, mutta limppu ei murennutkaan, sillä se oli jäätynyt. Hän löi lujemmin, mutta silloin katkesi keppi keskeltä poikki. Suutuksissaan viskasi kauppiaan poika käteen jääneen kappaleen pihan poikki navetan seinään, niin että kolahti.

II.

Aslak Rosto istui Tenomuotkan papin virkahuoneessa ja joi kahvia. Papin kirjoituspöydän nurkalla oli viidenkymmenenkruunun seteli. Sen oli Aslak siihen laskenut aivan äsken, juuri vähää ennen kuin palvelustyttö oli tarjonnut hänelle kahvia. Seteli oli aivan uusi ja juodessaan silmäsi Aslak siihen vähän väliä. Pappi, pitkä, nuori mies, jolla oli vaalea tukka ja heleänsiniset silmät, selaili kirkonkirjaa toisen pöydän ääressä. Hän tahtoi nimittäin saada selville, mikä mies tämä Aslak Rosto oli. Ja siinä suhteessa hänellä oli erityinen luottamus juuri kirkonkirjaan. Hän oli ollut Tenomuotkassa vasta muutaman kuukauden eikä ollut Rostoa ennen tavannut, vaikka oli kyllä jo yhtä ja toista hänestä kuullut. Hän oli ollut aikaisemmin pappina suuressa kaupunkiseurakunnassa ja siellä hän oli tehnyt sen havainnon, että kirkonkirja oli oudokselta paras lähde ihmistuntemukseen. Usein oli hän pannut merkille, että jokaisella, jolla vain oli jotakin merkkiä muistutussarekkeessa, oli jonkun verran rikollisen leimaa kasvoillaan. Tosin oli poikkeuksiakin — parhaasta päästä niiden joukossa, joita oli sakotettu juopumuksesta taikka katurähinästä, mutta muiden laita oli niin ja näin. — Hän selaili kirjaa ja löysi paikan. Ei mitään merkkiä, ei yhtään mitään. Aivan puhdas muistutussareke. Ja ripilläkäyntisarekkeessa viimevuotinen ehtoollisellakäynti.

Hän kääntyi vieraaseensa ja tarkasti häntä. Niin, se sopi hyvin yhteen kirkonkirjan kanssa: puhdas, pilvetön otsa ja avonainen, rehti katse, joka ilmaisi yksinkertaista, viatonta luonnonlasta. Miellyttävän näköinen mies kerrassaan.

Pastori pisti piippuunsa ja istahti tuolilleen pöytänsä ääreen. Samassa hän huomasi viisikymmenkruunusen.

Aslak laski kupin pöydälle ja sanoi suurkiitosta. Sitten hän otti rahan ja työnsi sen papin eteen.

— Tuossa olisi vähän kirkonkassalle… sellainen pieni uhri, sanoi hän, katsoen pastoria hymyillen.

— No hyvästä porovuodesta. Se on sellainen tapa meillä täällä Lapissa, että kun porovuosi tulee hyvä, annamme pienen uhrin. Se olisi… niinkuin jonkunlainen kiitosuhri… Jumalalle.

Keskustelu kääntyi poroasioihin ja pastori sai kuulla paljon uutta. Suuri oli elo Aslakilla, vähän toistatuhatta päätä, niistä kolmisensataa vaadinta [naarasporo]. Se teki yhtä monta vasikkaa vuotta kohden. Ja kun kevät sattui suotuisa, säilyivät ne elossa ja lauma lisääntyi uhkeasti. Mutta kylmänä keväänä kuolivat, niin ettei välistä jäänyt kuin joku kymmen. Papin piti tulla keväällä katsomaan, kantoaikana, siinä toukokuun puolivälissä. Silloin oli iloa lapinkylässä… Sopisi tulla talvellakin, milloin vain halutti. Pitäisi koettaa nukkua yksi yö lappalaisenkin kodassa. Se oli vähän toisenlaista kuin näin neljän seinän sisässä, hirsihuoneessa. Olisi siellä näkemistä lannanihmiselle, olisi näkemistä ja katsomista. Ja suuhun pantavaakin: käristettyä poronlihaa ja arinakivellä paistettua kakkoa, — ja sitten kahvia poronmaidon kera… Pitäisi vain tulla katsomaan.

Pastori kuunteli ihastuneena ja lupasi tulla. Aslak jätti hyvästit ja pistäysi mennessään kyökkiin, jossa jätti papinrouvalle poronpaistin.

Hän ajoi kylän toiseen päähän, missä hänellä oli oma paaluaittansa. Se oli aivan uusi ja suurempi sekä korkeampi kuin toisten lappalaisten aitat. Kylän kesken kutsuttiin sitä tavallisesti "kuninkaan aitaksi", mutta pilkkakirveet olivat sen ristineet "lihakirkoksi". Usein sattui nimittäin niin, että samaan aikaan kuin pappi meni kirkkoon, seisoi Aslak aitassaan ja jakeli poronlihaa kylän alapääläisille. Siitä tuo nimi. Hän tahtoi nimittäin olla hyvissä väleissä alapääläisten kanssa, joita yleisesti kutsuttiinkin "Roston valtakunnan alamaisiksi".

— Ohoo, jopa kuningas on avannut aittansa oven, sanoi pitkä, luiseva eukko, joka ujostelematta tunkeusi säkkien ja paalujen väliin tarkastelemaan ja koperoimaan. — Missä sinulla on kahvisäkki? Saisit antaa minulle muutaman kilon koiranruokosta. Paljon niistä penikoista oli vaivaa. Söivät heti uudelta papilta kanan ja minä olen saanut sen maksaa, päivitteli hän.

— Vielä sinä vaivoistasi! porusi toinen, tukeva emäntä. — Minulle ei Aslak ole maksanut kesäleipien leivontaa. Työtä ja vaivaa on siitäkin, — varsinkin kun jokainen puu on kruununmetsästä varastettava. Minä tahdon tuon sokeritopan. Se ei ole ollenkaan liikaa.

Kolmas tahtoi jauhoja ja neljäs tupakkaa. Aslak antoi kullekin osansa ja tyytyväisinä laputtivat eukot matkaansa.

Hän otti pienoiseen pussiin kahvia ja lähti kylälle. Siellä hän suuntasi kulkunsa muutamaan ränsistyneen näköiseen taloon, jonka ikkunaruudut olivat pienistä lasipalasista kootut. Eräässä oli vanha, repaleinen säkki pistetty suurimpaan reikään ja pienemmät olivat paikatut päreillä.

Aslak astui pirttiin, joka oli mustunut ja matala. Lattialla oli heinänroskaa ja seinänvierillä makauksina käytettyjä olkipehkuja sikin sokin. Risaisia lapsia leikki lattialla pörröisen koiran kanssa. Takan luona hääräsi vanha, jo kumaraan painunut vaimo keittopuuhissa ja puolikasvuinen, laiha poikanen istua kyyhötti penkillä, takan kupeella.

Aslak astui lieden luo ja tervehti. Vaimo käänsi hikiset kasvonsa häneen ja pienet silmät tuikkivat terävästi, kun hän tunsi tulijan.

— Vai niin. Rosto-Aslak on tullut Tenomuotkaan. Millä synninretkillä sinä nyt liikut?

— Synninretkillä… Aina se Rauna-muori sitä yhtä ja samaa. En minä ole syntisempi kuin muutkaan, puolusteli Aslak vähän hämillään.

— Vai et ole? Näytäpä käsiäsi. Mitä, tuossahan on verta! Kenen poroja sinä olet nyt viimeksi nylkenyt?

Eukko tutki Aslakkia vahingoniloisin kasvoin ja piteli hänen kättänsä omassaan.

— Vai lahjoa aiot minut taas! No, koeta, koeta, mutta Rauna-muorin kieltä et lahjo. Se puhuu totuutta eikä peittele syntiä. — Sinun pitää tehdä parannus, Aslak, ennenkuin synnin mitta täyttyy.

— Parannus? sanoi hän työntäen tupakkaa piippuun. — Mitenkä se tehtäisiin?

— Oletpa koko pakana, kun et sitä tiedä! Tunnusta syntisi, tunnusta ja tule seurakuntaan. Täällä on Outa-Jussa parast’aikaa. Mene hänen luoksensa seuroissa ja tunnusta… joka poro… joka nahka.

— Vai seurakuntaan? Enköpä kuulu seurakuntaan? Luulen, että pappi löysi minun nimeni kirkonkirjasta yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin.

— Vai niin. Kuulenpa, että olet käynyt papin luona. — Onko pappi kristitty? Mitä luulet, Aslak?

— Äläs, äläs, vai sinnepäin. Eipä olekaan, ei ei! — Vai kristitty!
Kyllä on jo kuultu, vaikka ei ole pitkää aikaa ollut. Sen tietää
Nikkekin, kristittyin vanhempain lapsi. Vai mitä, Nikke?

Nikke oli ollut äsken ulkona ja poltellut salaa tupakkaa toisten kylän poikain kanssa. Savukkeenpätkästä oli tullut riita ja Mäen Eero oli sen anastanut. Silloin oli Nikke turvautunut viimeiseen aseeseensa: hän oli kristittyin vanhempain lapsia, mutta mitä olivat toiset? Poronvarkaiden ja suruttomien! Silloin oli Mäen Eero vedonnut pappiin: hän ainakin oli kristitty. Sekös oli harmittanut Nikkeä, joka oli vesissä suin saanut katsella, kuinka toinen veteli viimeiset savut tupakan jäännöksestä. "Kristitty! No ei olekaan, ei, vaikka henki menisi!" Sen oli isoäiti, Rauna-muori sanonut, että ei! Ja toisten poikain oli täytynyt myöntää, että asia kävi vähän mutkikkaaksi, kun Rauna-muori oli siihen sekaantunut, — tuo teräväsilmäinen Rauna-muori, joka luki Laestadiusta joka pyhä ja tuli aina liikutuksiin seuroissa. Nikke oli tuntenut voiton kallistuvan puolelleen ja rientänyt oikopäätä kotiin kertomaan tapahtumasta Rauna-muorille, salaten tietysti tupakanpolton. Mutta nyt hänen oli kovin vaikea vastata muorin kysymykseen, koska sen yhteydessä johtui mieleen luvaton tupakoiminen. Hän näki parhaaksi heittäytyä lattialle ja yhtyä toisten leikkiin.

Muori nosti padan liedeltä ja pani jalkaniekka kahvipannun tulelle. Vai vielä tässä Rosto-Aslak puolustamaan papin kristillisyyttä!…

Aslak poltteli miettiväisenä eikä puhunut hetkiseen aikaan mitään.
Virkkoi sitten yht'äkkiä:

— Vaan jospa se pappi olisikin kristitty ja te muut väärässä. Sillä täytyy kai Rauna-muorinkin myöntää, että on suuri ero papin ja esimerkiksi Riuhta-Pieran välillä, joka "lainailee" poroja, niinkuin suruton lappalainen konsanaan?

— Älä, älä! Vai pissihaukan virkaan rupeat taas! Kuka se tässä elämässä on täydellinen? Huihai, ei pappikaan! — Aina sinä siihen elämään vetoat. — Mutta pääasia on tuntea syntinsä ja rukoilla anteeksi, niinkuin Riuhta-Piera tekee. Kyllä henki henget tuntee.

— Niin — lisäsi hän ja kohensi tulta takassa — synnintuntoon pitäisi sinunkin tulla, Aslak, ennenkuin mitta täyttyy.

Aslak ei vastannut mitään. Puhaltelihan vain savupilven toisensa jälkeen. Hänen täytyi itselleen tunnustaa, että hän pelkäsi jonkun verran Rauna-muoria. Sen puheet olivat niin kummallisia. Joka käynnillä hän sai kuulla "synnin mitasta", joka muka täyttyisi kerran. Pelkoon vaikutti vielä muuan uni, jonka hän pari vuotta takaperin oli nähnyt.

Hän oli ollut seisovinaan avaralla jängällä, jossa kasvoi hillankukkia ihan valkoisenaan. Hän asteli suopunki kädessä jänkää ristiin rastiin, ja kun hän katsahti taaksensa, huomasi hän, että jokainen askelen jälki oli veripunainen. Hillankukatkin, jotka olivat joutuneet hänen jalkainsa alle, olivat muuttuneet veripunaisiksi. Hän tarkasti kengänpohjiaan, mutta niissä ei näkynyt verta. Hän astui muutaman kerran koetteeksi, mutta tulos oli sama: jäljet olivat punaiset. Levottomana lähti hän silloin astumaan jängän toista laitaa kohti ja hän koetti kulkea niin suoraan kuin mahdollista. Sinne päästyään hän silmäsi taaksensa ja näki, että koko jängän toinen laita, josta hän oli lähtenyt, oli kerrassaan muuttanut väriään: se hohti kauttaaltaan verenkarvaiselta. Hän huomasi, kuinka jalan jäljet levisivät ja yhtyivät toisiinsa, värjäten kukkamättäätkin punaisiksi. Viimeisiä jalanjälkiä myöten tulvasi punainen aalto hänen luoksensa. Hän koetteli mätästä jalkainsa juuressa, käsi tahraantui vereen. Silloin kuuli hän kolean äänen huutavan: "Kun koko jänkä on punainen, silloin on Aslak Roston synnin mitta täysi!" Siitä säikähti hän niin, että lähti hätääntyneenä juoksemaan jängän reunaa pitkin niin paljon kuin jaksoi. Kohisten tuli punainen aalto hänen kintereillään. Silloin hän huomasi, että metsän reuna oli aivan vieressä. Hän otti siis vauhtia ja hyppäsi metsään. — Hengästyneenä ja puolipyörryksissä katseli hän edessään olevaa jänkää, joka hohti verenkarvaisena, minne hän vain silmänsä loi. Hillankukat olivat vielä punaisempia kuin mättäät, joissa ne kasvoivat. Ne heloittivat kuin tummat veritäplät vaaleammanpunaisella kankaalla. Punaista, ylt'yleensä vain punaista. — Aslakkia kauhistutti niin että hän värisi. Hän ei tahtonut saada silmiänsä irti tuosta kamalannäköisestä jängästä. Katse kiersi sitä kuin lumouksissa. — Yht'äkkiä Aslak huomasi, että yksi kukka jängän laidassa oli vielä jäänyt valkoiseksi ja samassa hän tunsi, että jos hän siihen koskettaisi, muuttuisi sekin toisten kaltaiseksi — ja silloin tulisi tuho. — Siihen hän oli herännyt.

Rauna-muorilla oli kahvi valmiina ja hän kehoitti Aslakkia ottamaan. Aslak astui pöydän luo ja huomasi, että toinen kupeista oli vähän vailla; toisella sen sijaan tulvehti kahvi lautasellakin. Vaistomaisesti otti hän vajavamman kupin eikä tiennyt itsekään, minkävuoksi.

Hän ryyppäsi kupin kiireesti ja nousi lähteäkseen. Rauna-muori kiiruhti täyttämään kuppia uudelleen, mutta Aslak kielsi.

Ulkona oli jo pimeä. Aslak käväisi vielä aitallaan ja lähti sitten astelemaan kylän toiseen päähän. Hänen piti vielä käydä nimismiehessä.

Tenomuotkan kirkolla oli kaksi henkilöä, joita Aslak pelkäsi: Rauna-muori ja nimismies Lang. Heillä oli molemmilla samanlainen ominaisuus: he vainusivat hänen elämässään jotakin mustaa. Rauna-muori luki hänelle väliin kuin kirjasta, mitä hän milloinkin oli tehnyt. Niinkuin äskenkin. "Kenen poroja sinä nyt olet ollut nylkemässä?" Se tiesi sen, mutta ei tiennyt kuitenkaan, että ne olivat Salkko Hukan, nuo kymmenen sarvipäätä, jotka makasivat Peeravuoman lumipurnuihin haudattuina. — Vai olisiko se ollut sattuma? Miten lie? Omituisesti vaan oli muorin kysymys vaikuttanut Aslakiin. Hän ei voinut itselleen selittää, mistä oikeastaan johtui tuo pelko, että Rauna-muori näkee ja tietää. Saihan hän väliin kuulla muiltakin samasta asiasta, mutta se ei vaikuttanut ensinkään hermostuttavasti. — Nimismies taas ei koskaan sanallakaan viitannut hänen elämäänsä. Mutta näki selvästi, että hänkin tiesi, minkälainen mies Aslak Rosto oli. Hän tunsi sen joka kerta, astuessaan Langin virkahuoneeseen. Tuntui aivan siltä, kuin olisivat poronsarvissa riippuvat käsiraudat puhelleet: 'Hyvää päivää, Aslak Rosto! Tässä me vielä olemme, mutta pian taidamme tulla luoksesi. Me ikävöimme sinun ruskeita kalvosiasi.' Ja eikö ollut Salkko Hukka, kirottu, kerran joikannutkin Suuvuonon markkinoilla: 'Tenomuotkan nimismies käsirautoja takoo Rosto-Aslakille.'

Aslak kiiruhti askeleitaan, kuin päästäkseen eroon ikävistä ajatuksista. Hän puristi aitasta ottamaansa poronpaistia lujemmin kainaloonsa, kuin turvatakseen johonkin. Saisi nähdä, ottaisiko Lang vastaan hänen lahjansa.

Nimismiehen virkahuoneesta näkyi tulta, kun Aslak saapui pihaan. Hän huomasi Langin istuvan pöytänsä ääressä kirjoittamassa. Peräseinällä riippuivat käsiraudat entisellä paikallaan. Mitä varten se noita pitää tuossa näkösällä? Niinkuin eivät ihmiset tietäisi, että nimismiehellä on sellaiset. Nehän kuuluvat jo virkaan…

— Iltaa! sanoi hän lujalla äänellä ja koetti olla katsomatta rautoja, mutta katse pyrki väkisinkin niitä hipaisemaan.

Nimismies keskeytti kirjoituksensa ja katsahti Aslakkia kysyvästi silmälasiensa takaa. Hän oli pitkä, roteva mies. Suun ympärillä oli tuima piirre, ja koko kasvoilla asusti totisuus, jota tällä hetkellä erikoisesti lisäsi otsalle valahtanut tukka. Silmien sävy vain ei ottanut oikein sulautuakseen kasvojen jyrkänvakavaan ilmeeseen. Ne olivat pehmeät ja vähän uinailevat.

— Iltaa! lausui hän syvällä, rintaäänellä, aivan samanlaisella, jonka
Aslak oli tottunut kuulemaan käräjätuvassa. — Mitä Rostolle kuuluu? —
Eipä erityisiä… siinähän menee.

Aslak istahti oviseinämällä olevalle tuolille ja laski paistin viereensä lattialle.

Syntyi kiusallinen vaitiolo, jonka kestäessä Aslakin täytyi väkistenkin katsoa aivan edessään, vastapäisellä seinällä riippuvia käsirautoja.

Nimismies katsahti häneen syrjäsilmällä eikä näyttänyt oikein käsittävän, oliko toinen tosissaan vai eikö.

— Sellaisia suuria ja vaarallisia, joita on vaikea muuten saada.
Nimismies hymyili veitikkamaisesti silmälasiensa takaa.

— No enpä erityisemmillä… Kuulin vain tuolla, että olisivat entisen papin palkkarästit maksettavat.

— Ei tullut. Se oli sellainen mutkikas äijä, ettei sen kanssa kehdannut riidellä.

— Niin oli. Tästälähtien perii uusi pappi. — Onko Rosto vielä nähnyt uutta pappia?

— Taitaa olla Rostolla lihaa myydä? Nimismies kurkisti pöydän yli ja silmäsi paistia.

— No eipä juuri… mistäpä sitä… Toin tämän vain sinulle lahjaksi, jos otat vastaan.

Kas, kas, miten ylpeä se oli, ylpeä ja arka. Luulikohan suureenkin kiitollisuuden velkaan joutuvansa? Mutta Aslak Rosto ei myöskään ollut mikään kauppasaksa. Minkä hän antoi, sen antoi hän ilman, totisesti!

— Tämmöinen tämä on, sanoi hän kopeasti, — Ei tämän suurempi eikä pienempi, tavallinen paisti. Ja nimismies saa sen ottaa, jos tahtoo.

— Etkö kuullut, etten ota lahjoja? kivahti Lang ja pehmeissä silmissä läikähti jotakin kovaa.

— Kuulin kyllä, mutta en uskonut oikein korviani. Minä lahjoitan sen, mutta en myy hinnalla en millään.

— Mitä merkitsee Aslak Rostolle yksi vaivainen paisti? sanoi hän. Ei mitään! — Ehkä saan antaa sen sinun koirallesi?

— Mene ulos ja heti! karjaisi hän ja osoitti ovea. — Ei tarvitse koirani poronvarkaan lahjaa paremmin kuin minäkään!

Aslakin silmissä välähti viheriänkeltainen liekki. Hän yritti sanoa jotakin, mutta nimismiehen kookas vartalo läheni uhkaavasti. Hän työnsi oven auki ja astui pää pystyssä ulos.

Pihalla hän pysähtyi hetkeksi ja mietti äskeistä kohtausta. Sydäntä kirveli kiukku ja häpeä. Niinhän se ajoi hänet ulos kuin koiran. Se oli sentään liikaa! Ja uskalsi nimittää häntä poronvarkaaksi! Se oli jo enemmän kuin siedettävää! Tosin hän se oli, mutta uskaltaa sanoa se. Siinä astui nimismieskin kielletylle alueelle ja hän, Aslak Rosto, muistaa sen, totisesti muistaakin.

Hän kirosi ja lähti kävelemään kylälle. Mennessään heitti hän poronpaistin naapuritalon pihalle halkopinon taakse. Siellä olkoon ja sieltä korjatkoon, kuka halunnee.

Hän asteli nopeasti kylän toista päätä kohden. Ei se käynti sentään niin hullumpi ollutkaan, kuin miltä alussa oli tuntunut. Hän oli mennyt nimismieheen arkana, vähän peloissaan, mutta nyt oli pelko poissa täydellisesti. Nimismies oli paljastanut itsensä hänelle ja siitä oli Aslak kiitollinen nimismiehelle. Nimismiehen tuhoa ennustava vakavuus oli särkynyt ja Aslak oli huomannut, ettei Lang niin vaarallinen ollutkaan, kuin hän oli luullut. Sitä asiaa, jonka perille koetetaan päästä, ei viskata asianomaisen silmille noin vain. Ja jos niin tehdään, osoittaa sellainen menettely, ettei ollakaan niin varmoja asiasta.

Aslak veti ilmaa keuhkoihinsa. Ei tiennyt nimismies enempää kuin muutkaan. Tiesiväthän kaikki, että hän varasti, mutta enempää eivät tienneet. Eikä se merkinnyt vielä mitään. — Ja hän oli pelännyt Langin käsirautoja! Nyt hän ei enää pelkää.

Siinä oli tiensyrjässä lukkarin talo. Ikkunasta heitti takkavalkea valojuovan maantien poikki. Sisältä kuului veisuun verkkainen tahti.

Aslak pysähtyi ja katseli sisään. Pöydän päässä istui lihava mies kaksi kynttilää edessään ja silmäili tuvantäyteistä väkijoukkoa. Pöydän toisessa päässä istui pappi ja vähän matkan päässä hänen rouvansa. Toisessa päässä pöytää veisasi lukkari. Etupenkillä istui Rauna-muori Nikke-pojan kanssa hartaus ryppyisillä kasvoillaan.

Aslak näki, että Jussa oli huomattavasti lihonut sitten viime käynnin, ja että papinrouvalla oli korkea povi ja kauniit silmät.

Hän mietti jo mennä sisään, mutta samassa tuli joku ikkunaan ja tirkisti ulos. Aslak pyörähti nopeasti ympäri ja jatkoi matkaansa.

III.

Seurojen jälkeen jäi joukko miehiä haastelemaan ja tupakoimaan lukkarin pirttiin. Siinä istui penkillä ikkunan vieressä muiden muassa seitsenkymmenvuotias kirkkoväärti, "setä Jussas", joka pitkän toimintansa aikana oli auttanut kappaa selkään seitsemälletoista eri papille. Hänen kasvonpiirteistään vetivät eniten huomiota puoleensa kookas nenä ja syvällä päässä kiiluvat, hyväntahtoiset lapsensilmät, joista jokainen "sedän" kanssa puheisiin joutunut saattoi jo edeltäpäin lukea suopean myöntymyksen kaikkiin mielipiteisiinsä. Hänen vierustoverinsa erosi pukunsa puolesta huomattavasti toisista. Hänellä oli nimittäin yllä univormuntapainen, pitkä takki, josta kumminkin puuttuivat olkaliput ja virkanapit. Se oli Tenomuotkan entinen järjestyksen valvoja, nyt eläkkeellä oleva vanhus, kylän kesken tunnettu "vanhan poliisin" nimellä. Perempänä pirttiä kangaspuiden sivulla istuskeli vilkasliikkeinen, lyhyenläntä naapuritalon isäntä, Kalttopää, joka puhuessaan heitteli päätään puoleen ja toiseen sekä näytti ilmaisevan ajatuksensa yhtä paljon kasvojen eleillä kuin sanoillakin.

Pappi rouvineen oli jo poistunut ja saarnamieskin oli vetäytynyt kamariin. Sen vuoksi luistikin pakina vilkkaasti, kun ei tarvinnut ketään ujostella.

— Mitähän Outa-Jussa piti papista? kysyi vanha poliisi nöyränhiljaisella äänellä.

— Eihän se Jussa papeista välitä. Liekö koko Suomessa yhtään, jonka hän hyväksyisi. — Lukkari otti lattialta koivunrisun ja heitti takkaan.

— Se on kumma, kun papit ja saarnamiehet eivät pysy sovinnossa keskenään. Saarnamiehet moittivat pappeja ja nämä puolestaan saarnamiehiä. Missä sitten lie vika?

— Eiköhän se ole molemmissa, lausahti setä Jussas. — Se kun on vanha
Aatami kaikilla hah, hah! Sepä kumma!

— Setä Jussas täytti piippunsa uudelleen ja silmäili hyväntahtoisena ympärilleen.

— Ei se luonnon siivous auta, jos ei ole pyhää Henkeä! — Rauna-muori käännähti poliisin puoleen ja hänen mustat silmänsä tuikkivat terävinä. — Parannus se pitää tehdä papinkin, jos mieli autuaaksi tulla.

Rauna-muori pyörähti penkillään ovensuuhun päin. Siellä istui pitkä, luiseva, mustapartainen mies.

Kuulkaapas Kurun Heemiä! Hän tietää papin kristillisyyden. On kuullut
Aslak Rostolta.

— Aslak on tutkinut pappia ja tullut siihen päätökseen, että pappi on — elävä kristitty!

Kurun Heemi tiesi vanhastaan, ettei Aslakilla yläpäässä kylää ollut vaikutusvaltaa, mutta siitä huolimatta hän puolusti väärtiään:

— Tuntea! Poronkorvan hän tuntee, mutta ei muuta. — Rauna-muori sylkäistä pihautti halveksivasti.

— Emmehän me taida tässä tarvita muiden arvosteluja. Saatammehan me sen itsekin nähdä.

Keskustelu katkesi. Karsinan puolella supattivat vain naiset puoliääneen. Mutta Kurun Heemi hymyili salaperäisenä. Eivät ne uskalla pitkälle asiassa, johon Aslak Rosto on sekaantunut. Usealla läsnäolijalla olikin poroja Roston kylässä, sen Heemi hyvin tiesi.

— Mutta onpa sillä papilla naurusuinen rouva, aloitti setä Jussas leikkisänä. — On sinne papin kyökkiin soma mennä pyhä-aamuna. Rouva on heti ystävällisenä vastassa ja paikalla on kahvi pöydässä — hah, hah!

— Setä Jussas se onkin ollut hyvissä väleissä kaikkein pappilanrouvain kanssa, nauroi Kalttopää.

— Sepä kumma! Kaksinkertaiset kahvit minä juon joka sunnuntai pappilassa, ensin kyökissä ja sitten papin kamarissa. Hah—hah! Vanha poliisi ja lukkari saavatkin tyytyä yhteen pariin. Hah, hah!

— Enkä minä ole riidellyt pappienkaan kanssa. Hyvät ovat olleet välit. Vaikka pakkasihan välistä Keinäs-pappi kiivastumaan. Kerran jo oli tulla yhteenottokin ja piti läheltä, etten siepannut piippua taskusta ja antanut pappia otsaan!

Naurettiin joukolla. Tunnettiin niin hyvin tämä setä Jussaksen voimasana, jota ei kukaan ollut koskaan nähnyt eikä kuullut täytäntöön pannuksi.

Sellaisissa tilaisuuksissa, joissa piipun olisi luullut tulevan esille, se oli jäänyt siivosti taskuun.

Lukkarin emännällä oli kahvi valmiina. Sitä juotaessa kääntyi puhe lähestyviin Suuvuonon markkinoihin, joille piti lähdettämän seuraavalla viikolla.

— Ei pitäisi olla aivan huonon. Luulen, että viitisenkymmentä äyriä lähtee päästä.

— Sepä kumma! Ei niitä olekaan kovin viljalti ollut. Muistan minä ajan, jolloin ei saatu kuin viisitoista tahi korkeintaan parikymmentä. Mutta silloin olikin riekkoja viljalti. Parituhatta, kolmekin tappoivat muutamat talot talvessa.

Outa-Jussa tuli pirttiin ja istui penkin päähän. Hän oli noin viidenkymmenen ikäinen, lihavahko mies, jolla oli parraton suu ja ruskeat, vilkkaat silmät.

— Niin, puhuttiin riekon hinnoista. Ensi viikolla pitäisi olla raidot kunnossa.

— Niin vain. Olen minäkin aikonut pistäytyä Suuvuonossa. En ole käynytkään moneen vuoteen. Taitaisin päästäkin poliisin raidossa?

— Mutta joutaakohan se suruton kaupoiltaan? Rauna-muori oli sytyttänyt piippunsa ja nyökytteli hiljaa ruumistaan.

— Mutta kun on taivaanvaltakunnan tavara kalliina, ei silloin ole maallisista estettä.

Tupakoitiin ja haasteltiin ja muisteltiin menneitä markkinoita. Yksi muisti yhden, toinen toisen tapauksen. Milloin oli eksytty lumipyryssä ja kierretty koko yö yhtä ainoata tienviittaa. Omia, puoleksi umpeen tuiskuttaneita jälkiä oli seurattu, kun oli niitä luultu vieraan jäljiksi. Oli koetettu saavuttaa edessäajaja, mutta turha vaiva. Jälki johti yhä eteenpäin eikä edessäajajaa kuulunut. Aamulla, ilman selvittyä huomattiin, että olikin seurattu omia jälkiä koko yö ja kierretty isoa ympyrää. Monenlaista seikkailua niillä matkoilla oli koettu. Milloin oli markkinapaikalla varastettu jauhot ja sokerit, milloin talonpihalta ahkion keulasta peski, jonka poromies oli siihen hetkiseksi heittänyt, pistäytyäkseen sisään kahvikupin ryyppäämään. Milloin oli varaslappalainen katkaissut pimeässä raidon poikki ja vienyt porot ahkioineen kuormineen. Kun muutaman tunnin ajan jälkeen pysäytettiin, huomattiinkin, että raito oli poikki ja porot tavaroineen tipotiessään. Lähteä niitä sitten hakemaan pyryssä ja pakkasessa, huihai! Useimmiten se oli turha vaiva.

— Mutta saimme me kerran Kurkkio-Joonaksen kanssa kiinni sellaisen veitikan, kertoi Kalttopään isäntä. — Oli, koranus, katkaissut raidon muutamassa notkelmassa ja ehtinyt jo kätkeä joitakuita sokeritoppeja kinokseen, kun me Joonaksen kanssa saavuimme paikalle ja otimme veitikan lujille. Ei siinä armoa annettu.

Mitäs muuta kuin selkään vain! — Saapui siihen nimittäin toisiakin raitomiehiä ja niin me luimme lappalaiselle lain kouraan: joko otat raipat heti, taikka vastaat ensi käräjissä, ja väärti valitsi edellisen, niin raskaalta kuin se tuntuikin. Syväjärven Niku rupesi piiskuriksi ja siinä sai lappalainen pakaroilleen keskellä lumiaavaa — jäätyneillä koivunrisuilla. Ulisihan se ja potki, mutta mikäs auttoi. — Vankeutta olisikin tullut, jos olisi käräjiin menty.

— Semmoista se on… Ja hupaisinta jutussa oli se, että Kurkkio-Joonas loppujen lopuksi komensi lappalaisen maksamaan viisi kruunua piiskurille — vaivoista! Hih, hih!

— Kova… Mutta niin kaivoi väärti uikuttaen kukkaronsa ja maksoi — arvelematta. Sitten annettiin potkut takapuoleen ja niin hän sai painua.

— Ka se, jopa arvattiinkin… Voi sitä Joonasta! On se miestä, on totisesti!

Sen perästä ei ole mies kestänyt tulla markkinasiljolla vastatuksin. Ennemmin kiertää kuin kohti tulee. Ja jos on pakostakin kohti tuleminen, niin nopeasti pyrkii sivu eikä muuta kuin katsoa luihauttaa pahasti — noin.

Kalttopää painoi leukansa rintaa vasten, veti suupielensä alas ja luimisti kulmainsa alta.

Tarinaa riitti kun kerran oli alkuun päästy. Markkinamatkoista siirryttiin kalastusretkiin, joilla yksi ja toinen oli nuorra miesnä ollut mukana Ruijassa. Oikein innostuttiin, kun päästiin näihin "muisteluksiin". Ruijasta olikin useimmilla hauskimmat muistot. Sinne vielä vuosienkin takaa ajatus palasi. Ei ollut monikaan heistä milloinkaan käynyt "Suomessa", Lapin rajojen ulkopuolella. Ei oltu nähty Suomen kaupungeita, mutta Vesisaaret ja Hammerfestit oli käyty, moneenkin kertaan. Ei oltu ennen tietty Suomesta muuta, kuin mitä joku matkustava Suomen herra taikka Ruijaan pyrkivä "karkulainen" oli "muistellut". Niin eristettyinä oli eletty. Silloin näet ei ollut "kruununteitä", niinkuin nyt. Nythän sitä jo tiettiin omastakin maasta jotakin, kun "avisit" tulivat melkein joka taloon, ja useampi nuoremmasta polvesta oli käynyt "Toorniossa", jopa Oulussakin. — Mutta ennen vanhaan johtivat kaikki tiet Ruijaan. Siellä olivat vanhukset nuoruutensa päivinä harjoittaneet kalastusta, väliin vuosikaupalla. Tunnettiinpa siis Jäämeri. Sen tyrskyissä oli taisteltu, usein hengen uhallakin. Oli soudettu "fämbööreillä" [fembording, norjal. sana = viisihankavene], sen sijaan että nyt sauvoskeltiin kotikoskia omatekoveneissä. Oli ajettu "tampilla", väliin pitkiäkin matkoja. Toiset olivat olleet lastaustöissä eri vuonojen perukoissa ja hengittäneet vuosikausia sillin, turskan ja saidan hajua. Olipa joku tehnyt retken Huippuvuorille saakka jonkun tutkimusretkikunnan mukana, ja sieltäkös riitti muisteluksia talvisen takkavalkean ääressä lapsille ja lastenlapsille! Pysyväiseksi muistomerkiksi näistä vanhojen kertomuksista olivatkin kylänlapset ristineet kievarin vieressä olevan kaihon "Pitsperkiksi". Kalttopää oli matkoillaan kerran tavannut Ranskan "frinssin" ja Meeranivan Matti, lukkarin emännän veli, väitti olleensa viikkokausia kalanpyyntikumppanina itse Englannin "herttyykillä". — Olihan sitä maailmaa nähty. Oli toki!

Ennenkuin väki hajaantui, veisasi lukkari iltavirren ja Outa-Jussa luki rukouksen. Ilta oli jo myöhäinen, kun kyläläiset vihdoin taivalsivat koteihinsa, tyytyväisinä kuulemastaan sanasta, mutta vanhat miehet vielä tyytyväisempinä siitä, että oli taas saatu muistella Ruijan-aikoja, — Ruijan, joka heille, vanhoille tenomuotkalaisille, merkitsi samaa kuin sadoissa värivivahduksissa kimalteleva, sädehtivä nuoruuden maailma.

IV.

Suujoen suussa, Suuvuonon pohjukassa kuhisi markkinaväkeä kuin mehiläisiä suuressa mehiläispesässä. Lappalaisia tungeskeli joka paikassa, alkaen jokisuuhun pystytettyjen kauppapöytien äärestä vähän ylempänä joenrannalla olevien talojen pihoihin saakka. Väkeä oli runsaasti ja markkinailon pitäjiä paljon. Varsinkin markkinapaikan laiteilla, mihin kyläpoliisin järjestystä valvova silmä ei aina ulottunut, teuhasivat lappalaiset pulloineen, hypellen yhdessä kimpussa niin että siljo tömisi. Sieltä kuului vähä vähä hihkumista, joikkausta ja käheä-äänistä mekastusta.

Salkko Hukka Tenomuotkasta ajeli kauppakojujen välissä, keskellä tiheintä väkijoukkoa, sakeasarvisella härällään. Poro hypähteli arkana sinne tänne ja ihmiset syöksähtelivät syrjään teutaroivan elukan tieltä. Väkijoukosta kuului naisten kiljahduksia ja miesten kirouksia, kun he äkäisinä toruivat humalaista ajomiestä. Mutta Salkko ei välittänyt kiljahduksista eikä kirouksista. Tempasi vain hihnasta ja pakotti pelästyneen ajokkaan eteenpäin.

— Salmon Salkko, houkka poika, koko maailman houkka, tosi juoppo. Voiaa naa-naa… Ei oo vieläkään niin köyhä, kuin te toivotte…

Ajaa ihmiset nurin ja repii vaatteet tuolla sarvipäällään, toruttiin väkijoukosta.

Salkko kömpi ahkiosta ja hänen kuparinvärisillä kasvoillaan oli itsetietoinen ilme.

— Et sinä sillä rahalla saa ajaa keskellä markkinapaikkaa, torui hän. Tuo viisi kruunua on ollut sakkoa muun markkinailoin pitämisestä, mutta ajo ei siihen kuulu. Vie porosi pois ja paikalla, tahi sakotetaan lisää!

Salkko nikotteli ja murisi, mutta totteli kuitenkin, talutellen poroaan väentungoksen läpi. Mutta päästyään aukealle hän istahti jälleen ahkioon ja ajeli rauhallisena kylää kohden, joka oli vähän ylempänä mäellä.

— Salmon Salkollapa on kaksisataa naarasporoa. Voiaa naa-naa… Salmon Salkon sakeapäät ovat jo niin päisevät, että, että voiaa naa-naa kunne kuullaan nulkastaneen koko elo ruukaltaa perässä… Voiaa naa-naa na-na naa

Laitimaisen talon pihalla hän huomasi Aslak Roston juttelemassa muutaman lantalaisen kanssa.

— Mitä sinulla nyt…? Luuletko, että minä joudan jokaisen humalaisen kanssa turisemaan?

— Äläpäs, äläpäs… Vai turisemaan… mutta sinun on nyt pakko turista — tahi turisen minä — Kortsa-äijälle.

— Kuulehan, Aslak Rosto! Joko sinullekin on ruvennut kelpaamaan "kuollut tavara"? — Se on rappeutumisen merkki.

Tarkoitan vain, että tuot sen nisujauhopussin, jonka eilen illalla varastit ahkiostani, ennen iltaa paikoilleen, tahi käyn minä puhuttelemassa Kortsa-äijää.

Aslak katseli Salkon jälkeen ja näki, kuinka tämä ajoi muutaman mökin pihalle ja sitoi poronsa aitaan kiinni. Siellä asui Kortsa-vanhus, kuuluisa tietäjä ja noita, ainoa elossa oleva Niila Kortsan kuulua sukua, joka ennen oli ollut rikkain ja mahtavin pohjoispitäjissä, Lainiosta Suuvuonoon saakka. Viimeinen jälkeläinen, joka nyt asusti pahasessa turvetöllissä Suujoen suussa, oli köyhä tavarasta, mutta sitä rikkaampi salaisista tiedoista ja taidoista. Hän, entisten tunturiruhtinasten jälkeläinen, eleli täällä merenrannassa merilappalaisten almuista, joita nämä hänelle "uhrasivat". Ja voimallinen tietäjä olikin Kortsa-äijä. Monta kertomusta oli Aslak kuullut hänen voimastaan, ja hänen täytyi tunnustaa, että hän pelkäsi vanhaa Kortsaa, jolla oli erikoisena taitona varastetun tavaran ilmisaanti.

Hän kirosi synkeästi ja palasi pihaan. Ei koskaan ollut hän tuntenut oloansa niin noloksi kuin nyt. Hän oli edellisenä iltana naapuritalon pihalla käydessään huomannut Salkko Hukan raitoahkiot kaivon kupeella valmiiksi kaaristettuina. Häntä oli ensin suututtanut, että joku tenomuotkalainen saattoi olla niin varomaton, että jätti kuormansa alttiiksi varkaille, joita vilisi joka nurkassa. Jos Salkko Hukka olisi ollut paikalla, olisi hän haukkunut hänet pahanpäiväiseksi. Mutta siinä samassa oli hänen sydämessään herännyt vanha kostonhimo: Salkko Hukkahan oli hänen pahin vihamiehensä. Eikö ollut oikein, että hän sai rangaistuksen varomattomudestaan? Ja kostonhimo oli saanut toverikseen ahneuden: Eikö ollut yhtä hyvä, että hän, Aslak Rosto, "verotti" Salkon kuormaa, kuin että sen olisi tehnyt joku äkässuvantolainen? Se oli hänestä tuntunut aivan oikeudenmukaiselta ja niin oli hän ottanut yhden nisujauhopussin ja kantanut sen kauppiaan halkovajaan. Se oli ensimäinen kerta, jolloin hän oli koskenut "kuolleeseen tavaraan". Hän oli aina halveksinut niitä lappalaisia, jotka ottivat muutakin kuin poroja. Sitä taas ei kukaan ollut koskaan voinut hänestä väittää. Se oli hänestäkin aina ollut "rappeutumisen merkki". Ja nyt oli hänen itsensä täytynyt se kuulla Salkko Hukan suusta!

Aslak Rosto kirosi ristiin rastiin, niin että pihalla olijat katsoivat häneen kummissaan. Hän oli jo samana iltana aikonut viedä jauhopussin takaisin, mutta ei ollut ehtinyt. Se oli polttanut hänen omaatuntoansa kuin tulinen rauta. Aamulla hän oli tyynnyttänyt itseään sillä, että kun pimeä tulee, hän vie pussin paikoilleen. Hän ei tahtonut saastuttaa käsiään "kuolleeseen tavaraan". Nyt oli varkaus kuitenkin tullut ilmi, ennenkuin hän oli ehtinyt sen korjata. Nähtävästi oli joku huomannut hänen tekonsa ja kertonut Salkko Hukalle. Ja siitä uhkasi häntä nyt vanhan Kortsan kosto!

Aslak meni pirttiin, jossa penkillä loikoili lappalaisia, osa juovuksissa, osa vasta markkinoille saapuneina nukkuen monivuorokautisten ponnistusten jälkeen. Pirtin perällä istui harmaahapsi lappalaisvanhus poltellen lyhyttä nysäänsä. Hänellä oli kirkkaat, terävänpistävät silmät, joihin kaikki sielunvoima näytti kerääntyneen. Hampaaton suu imeskeli ahkerasti nysää ja toisen polven päälle nostettu jalka nyökkäsi tasaisessa tahdissa, säestäen vanhuksen puhetta, jota ei kukaan näyttänyt kuuntelevan. Pari naista hääräili lieden ääressä suuren keittopadan kimpussa. Vanha isäntärenki leikkasi venäjänlehtiä pöydän päässä ja muutamia lappalaisvaimoja istui keskellä lattiaa, mikä jauhaen kahvia, mikä hakaten poron konttiluita.

— Niin, niin, siinä makaavat Saariniemenkin miehet sikahumalassa, eivätkä ajattele sieluaan. Oli ennen kylässä kristillisyyttä, kun Joonas-Pieti kulki, mutta nyt on suruttomuus vallalla… Siinä makaavat, eivätkä ajattele sieluaan.

— Niin, niin, sinäkin vanha Jens, suruton olet sinäkin, suuresti suruton… Mitenkäkö nukkuva ajattelee? Niin, katsos, eihän se raukka ajattele, kun nukkuu — hengellistä unta.

‒ Niin, heitäpä, heitä juuri… nukkuvat sikahumalassa — älä ratuuta sitä myllyäsi, että saavat ihmiset puhua! — tiuskaisi vanhus kesken puheensa muutamalle vaimolle, joka pää kallellaan jauhoi kahvia.

‒ Ole vaiti, vanha teeskentelijä! Mitä minun kahvimyllyni sinuun kuuluu? kivahti eukko.

‒ Niin, niin, parannuksen saisit sinäkin tehdä, Elli. Suojelet varastettua tavaraa…

‒ Parannuksen? kiivastui eukko. — Oletko itse tehnyt todellista parannusta? Muistatko, kun vanhalta Salkko Hukalta varastit viisikymmentä poroa yhtenä ainoana yönä Suolotunturissa? Siitä on aikaa kolmattakymmentä vuotta. Nyt olet muka tullut kristityksi ja veisailet aamusta iltaan, sen sijaan että ennen joikkasit ja kirosit niin että hukatkin kauhistuivat.

‒ Pidä suusi! Minä olen tehnyt parannuksen, totisesti! Sopinut olen vanhan Salkon kanssa. Ei soimaa hän minua viimeisellä tuomiolla.

— Tule syömään, isä, äläkä höpsi, lausui hän vanhukselle ja hänen äänensä oli katkera. Aina sinä sen kristillisyytesi kanssa. Anna ihmisten olla rauhassa.

Vanhus totteli kehoitusta ja siirtyi poikansa luo. He aterioivat hetken aikaa äänettöminä, kunnes vanhus kysäsi:

— Niin vain. Larssen antaa meille helpolla. Larssen helpottaa meille… Kuule, minä menen illalla seuroihin. Vanhus katseli häntä nöyrästi, kuin anteeksipyytäen.

— Täällä tietysti… täällä missä on kansaa… kristillisyyttä julistamassa.

Isä ja poika aterioivat. He olivat hyvin toistensa näköiset. Saattoi helposti huomata, että isä oli nuorena ollut kookas ja ryhdikäs mies, vaikka vanhuus oli jo hartiat kumaraan painanut. Nenä oli samanlainen molemmilla, suora ja kaunismuotoinen, otsa samoin. Mutta silmissä oli erotus. Isän silmät olivat harmaat, pojan taas mustat, kiiltävän mustat.

Aterian jälkeen Aslak lähti ulos. Oli jo pimeä. Hän päätti nyt toimittaa Salkko Hukan jauhopussin takaisin. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin se oli paikoillaan.

Hän nouti kauppiaan kyökistä avaimen ja meni vajaan. Siellä oli pussi muiden tavaroiden joukossa. Hän veti sen esiin ja asetti kainaloonsa ja lähti hiipimään naapurin pihaan. Siellä olivat Salkko Hukan raitoahkiot edelleenkin kaivon vieressä. Aslak heitti pussin muutamaan sellaiseen ja poistui nopeasti.

Ei ollut sattunut ketään pihalle, joten kaikki oli käynyt hyvin. Hän huokasi syvään kuin suuren painon alta päässyt, sulki vajan oven ja palasi pirttiin.

Kun hän heräsi, oli jo myöhäinen ilta. Hän kysyi takan kupeella loikovalta isäntärengiltä, eikö isäukko ollut palannut seuroista.

Ei ollut palannut. Sinne oli mennyt koko talon väki, rouvasta karjakkoon saakka. Kauppias yksin oli kotona.

Aslak ajatteli jo lähteä kauppiaan luo hieromaan kauppoja riekoista, joita hän ei vielä ollut myynyt, kun samassa joku ajoi pihaan. Hän kuuli, kuinka ahkio kolahti tikapuihin niin että pirttin seinä tärähti.

Hän jäi odottamaan nähdäkseen, kuka tulija oli. Hän saikin sen nähdä heti, sillä ovi temmattiin auki ja Aslakin renki, Niila, astui sisään, yltäpäätä kuurassa. Hän huomasi isäntänsä ja viittasi hänet ulos.

‒ Kummajärven miehet ovat tehneet ryöstöretken Aititunturiin ja vieneet muassaan noin satakunta päätä sisältävän tokan.

— Viime yönä. Menin aamulla poroihin ja siellä kohtasi minua kamala näky. Toisen paimenista olivat sitoneet puuhun kiinni suopungilla ja toinen makasi lumessa valittaen. Olivat lyöneet pojalta pään puhki. Verta oli vuotanut kovasti ja vähissä hengin toin hänet kodalle. Koirat olivat ammutut joka sorkka ja satakunta poroa viety. Muut olivat hajaantuneet kaikille ilmansuunnille.

— Kuulin kaukaista haukuntaa, mutta ajattelin poikien haukuttavan eloa huvikseen. En osannut panna sille niin suurta merkitystä. Läksin heti, kun sain pojat korjuuseen, ajamaan tänne. Laskin Tarvannon yli niin paljon kuin ajokkaasta lähti. Se olikin sen viimeinen matka.

— Nyt on kiire tarpeen! lausui Aslak lujalla äänellä. — Me lähdemme heti paikalla takaisin heti paikalla! Jaksatko?

— Minulla on täällä kaksi kelpo härkää. Otamme ne ja ukko saa tulla raidon kanssa perässä sitten kun kerkiää. Menehän pirttiin haukkaamaan. Minä juoksen sillä aikaa Ylitalossa.

Aslak riensi juoksujalkaa kylän toiseen päähän, missä seuratalo oli. Se oli yksinäinen talo, vähän erillään muista. Kostean huurun peittämistä ikkunoista kajasti valo ulos valkealle lumelle.

Aslak tempasi oven auki ja oli kompastua muutamaan kynnyksen eteen kyykähtäneeseen lappalaiseen. Hän huomasi isänsä istuvan lähellä saarnamiehen pöytää.

— Isä! lausui hän kovasti, mutta hämmentyi samassa huomatessaan, että kaikki katsoivat häneen ja että Outa-Jussi oli keskeyttänyt selityksen.

— Käy istumaan, Aslak Rosto, lausui saarnamies lempeästi. — On sinulle sijaa täällä samoinkuin Jumalan valtakunnassakin.

— En jouda nyt, vastasi Aslak kohauttaen olkapäitään. — On tärkeä asia. joka pakoittaa minut lähtemään.

— Minä lähden paluumatkalle nyt heti ja sinä saat tuoda raidon. Kulje yhtä matkaa Salkko Hukan kanssa. — Larssenin vajassa ovat meidän tavaramme. Siellä on myös joku riekkokymmen. Myy ne Larssenille.

Sisällä tuvassa oli Outa-Jussa aloittanut virren. Aslak erotti selvään sanat kulkiessaan rakennuksen päitse maantielle:

… Taivaanvaltakunta! Aslak mietti tuota sanaa astellessaan Larssenin taloa kohden ja hänen täytyi tunnustaa, ettei hän kuulunut siihen valtakuntaan. Eikä tahtonutkaan kuulua… Ehkä sitten vanhana, niinkuin isäukko, joka ei enää jaksanut hänen teitään kulkea. Nuorena oli isäukkokin astunut samoja polkuja, kuin hän nyt. Oli ollut mainio poronvaras, kätevimmistä kätevin. Nyt poltteli piippunysäänsä ja veisaili ja puhui kristillisyydestä. — Ehkä elämän kiertokulku olikin sellainen.

Taivaanvaltakunta! Siihen ei Aslak Rosto saattanut vielä tulla. Nuo toiset, Outa-Jussa ja Tenomuotkan pappi kuuluivat siihen. Ja isäukko ja kauppias Vankka — niin, tiesi hänet — ehkä Vankkakin. — Mutta heidän elämänsä olikin muodostunut toisenlaiseksi. Heidän ei tarvinnut taistella olemassaolonsa puolesta, niinkuin hänen, Aslak Roston. Niinkuin nytkin: satakunta poroa varastettu ja paimenet pahoinpidellyt! Ei! Hänelle viittoi tietä kosto — julma, verinen kosto! Ja siksi hän ei vielä saattanut kuulua taivaan valtakuntaan.

Puolenyön aikana ajoi kaksi lappalaista Suujokea ylös, poiketen ensimäisen kosken alta maalle, josta talvitie lähti yli tuntureiden vetämään etelää kohti.

Yli tunturin toisensa jälkeen kiidättää Aslak Rosto virmapäisellä porollaan. Hän oli Suuvuonosta lähdettyään ollut aamupäivällä kodallaan. Yhdeksisen penikulmaa oli katkennut vajaassa kahdeksassa tunnissa, mutta se matka oli maksanut kahden poron hengen. Läpi yön he olivat ajaneet renki Niilan kanssa, pysäyttäneet vain suurimmassa kiireessä — ja antaneet taas pyrynä mennä. Aamulla varhain he olivat kulkeneet rajan yli ja siitä ei ollut enää kuin toista penikulmaa kodalle. Suurimmassa kiireessä oli haukattu eine ja sitten uusilla poroilla matkaan ryöstäjäin perään, joilla oli runsaan vuorokauden voitto ajassa. Mutta kun kummajärveläisten oli ajettava edellään suurta porolaumaa, eivät he voineet niin nopeasti kulkea kuin tyhjät miehet vereksillä härillä, jotenka Aslak uskoi vuorokauden perästä saavuttavansa tihutyöntekijät.

Aslak pysäytti poronsa ja nousi ahkiosta. Rengit, jotka hän oli ottanut mukaan, olivat jääneet kauas jälkeen ja Aslak odotti heitä. Kaukana takanapäin, korkealle kohoavan tunturin lumivalkealla kyljellä näkyi kaksi mustaa pistettä, jotka vinhaa vauhtia kiitivät tunturin rinnettä alas. Sieltä ajoivat rengit, Niila ja Piera. Muutaman hetken kuluttua he olivat saavuttaneet isäntänsä ja nousivat ahkioistaan puhalluttaakseen läähättäviä porojaan. Kaksi koiraa, jotka olivat juosseet edelle, palasivat takaisin häntäänsä heilutellen.

— Tämähän vasta menoa, lausahti Niila puistellen lunta peskistään. —
Saa nähdä, mitenkä porot jaksavat.

— Poroja emme nyt sääli, virkkoi Aslak ja silmäsi Niilan läähättävää ajokasta, joka puuskutti kuin höyrykone. — Pääasia on vain, että saamme kummajärveläiset kiinni. Onpa ryöstötokassa ajokkaita, joilla kotia päästään, jos nämä vaipuvatkin. Jälki on hyvä, yhtyi puheeseen Piera, osoittaen noin viiden metrin levyistä tietä, jonka porot olivat polkeneet pehmeään lumeen.

Niin on. Tätä ajaa kuin kruununtietä ikään, sanoi Aslak ja kirosi. — No pojat! Annamme hurista taas!

Jälleen porhalsivat porot pitkin lumista tannerta. Aslakin sydäntä kaiveli kiukku, kun hän katseli edessään olevaa leveää tokanjälkeä. Se teki hänet melkein sairaaksi. Sellaisia roistoja ne kummajärveläiset! Viedä paimenten nenän edestä satoihin nouseva tokka! Sellainen repi jo ihmisen sisun pieniksi kappaleiksi. Vahinko ei vielä mitään, mutta se röyhkeys ja hävyttömyys! Varkaallakin tuli olla ihmisyyttä. Jos otat, niin ota sellaiseen aikaan, ettei kukaan näe; ota hiljaa ja nöyrällä mielellä. Mene sitten tiehesi ja peitä jälkesi. Se on säädyllistä. Mutta tulla eloon juuri kuin omaansa ja lähteä sitä ajamaan edellään kuin iso Ruijan kauppias, joka täyteisestä lompakosta on ostonsa maksanut, kas se on jo enemmän kuin mitä ihminen voi kestää. Pitää olla jo totisesti kummajärveläinen voidakseen sellaista tehdä!

Aslakin kasvot vääntyivät kiukusta ja hän puri hammasta. Silmät leimusivat oudosti ja käsi tempoili hihnaa alituiseen, vaikka poro pakeni niin paljon kuin jaksoi. Huimasta vauhdista huolimatta jouti Aslak kuitenkin silloin tällöin vilkaisemaan sivulleen. Hänen tarkka silmänsä huomasi, missä joku poroista oli hypännyt syrjään. Hän vilkaisi poron jalluin ja niitä seuraaviin koiran jälkiin. Hetkeksi tunsi hän helpotusta ajatellessaan, että jonkun olisi onnistunut karata. Mutta säännöllisesti kaartoivat karkurien jäljet takaisin tokkaan. — Niillä herjilla oli hyvät koirat! —

Taas on edessä tunturin selkä. Sen alaosaa peittävät vaivaiskoivurisukot, mutta yläosa on paljas. Sen yli käy tie. Vaivaloista ja hidasta nousua, jolloin poro nykii ahkiota kappale kappaleelta ylös ja läähättää haljetakseen. Jyrkimmissä paikoin on noustava ahkiosta ja kiskottava poroa perässä… Taas loivempaa rinnettä, jolloin alkaa entinen nykiminen ja läähätys. Sitten vielä jyrkempi nousu kuin äsken, jolloin poroa on kiskottava voimainsa takaa, — ja nyt ollaan tunturin selällä. Pieni levähdys, joka on tarpeen niin miehille kuin poroillekin. Ja sitten valtavassa laukassa alas pitkin valkoista mäkeä, joka näyttää niin pehmeästi yhtyvän alla olevaan lumiaavaan, mutta on silti paikoitellen huikaisevan jyrkkä.

Miehet ajoivat tunnin toisensa jälkeen ja tokanjälki johti yhtä ujostelematta suoraan länttä kohti. Taivaanrannalla kajastellut rusotus häipyi pois ja yhä tihenevä hämärä kattoi seudun. Nälkäkin rupesi jo vaivaamaan koko päivän kulussa olleita miehiä. Ei oltu joudettu syömäänkään, niin kiirettä oli pidetty.

Aslak suisti poronsa muutaman risukon laitaan. Siinä oli levähdettävä ja aterioitava. Hetken kuluttua karahuttivat rengitkin siihen ja riisuivat poronsa.

— Jos tätä menoa jatketaan, on minun poroni pian juoksunsa juossut, sanoi Niila irroittaessaan eväslaukkua ahkion keulasta. — Katsokaahan, se pakahtuu saalomiseensa [saaloa = läähättää].

Aslak sytytteli nuotiota eikä puhunut mitään. Hänen ajatuksensa olivat matkan päämäärässä.

— Saaloohan tuo minunkin, enkä minä ole hädissäni ollenkaan, virkkoi
Piera.

Mitä tyhjiä! ärähti Aslak. — Aja sinä säälimättä vain! Ethän omallasi ajane… Ja vaivu se ei! Siitä saat olla varma.

Hetkisen mentyä sykähteli koivurisuissa kapea tulenkieleke ja savu nousi hienona, sinertävänä säikeenä ilmaan. Aslakin puhalleltua siihen jonkun aikaa leimahti nuotio palamaan. Miehet ryhtyivät lämmittämään jäätyneitä eväitään ja asettivat kahvipannun tulelle.

Aterian alkupuoli kului äänettömyydessä, mutta kun oli päästy käsiksi kahviin, kirposi kieli ja keskustelu solahti kuin itsestään tuttuun uomaansa, retken tarkoitukseen ja päämäärään.

— Kahdentoista tunnin kuluttua olemme perillä, puhui Aslak heitellen rasvakimpaleita koirille ja silmäten Otavaa, joka tuikki jo kirkkaana pimeään kääriytyneeltä taivaalta. Saavutamme kummajärveläiset yösijoiltaan.

— Verekseltä näyttääkin jo jälki. Tuntuu kuin olisi elo vasta viisi kuusi tuntia sitten tästä pyyhältänyt.

— Eikö Kummajärven Salkon pitänyt olla Könkään markkinoilla? kysyi
Piera.

— Niin kerrottiin Lainiossa. Enhän olisi muuten niin huolettomana
Ruijaan lähtenytkään.

— On siinä miestä! jutteli Niila. — Häntä ei moni ole päässyt näkemään, vaikka on vuosikausia asunut samassa seurakunnassa. Ei kuulu Äkässuvannon nimismieskään häntä nähneen kuin pari kertaa, vaikka on pian kahdenkymmenen vuoden aikana kaksi kertaa vuodessa käynyt Kummajärvessä rajamatkoja ajaessaan.

— Ei Salkkoa sellaiset vieraat tapaa kotoa. Tuskin lie Äkässuvannon pappikaan nähnyt häntä kertaakaan, vaikka en myös melkein joka vuosi käynyt Kummajärvessä. Aina on Salkko poissa, milloin missäkin.

— Olen kolme kertaa, kahdesti Suuvuonon markkinoilla ja kerran
Pahtatunturilla. Pitkä, silmäpuoli, luiseva mies… kömpelönnäköinen,
mutta kuuluu silti olevan liukas liikunnoissaan, kun tarve vaatii.
Satuimme vastakkain Pahtatunturin kurussa…

— Ei mitään. Teki vain hiljaisen "buore baeiven" [hyvää päivää] ja ajoi ohitse.

Keskustelu katkesi. Miehet lopettivat ateriansa ja laittautuivat jatkamaan matkaa. Lyhyt, talvitien päivä oli jo pimennyt, kun he hyppäsivät ahkioihinsa ja hävisivät koivurisukkojen sekaan äänettömälle vuomalle.

Pienen mäen laidassa, kahden tunturin välisellä aukeamalla makoili Kummajärven Salkko poikansa kanssa. Iso nuotio palaa loimotti heidän välissään, sulaten hiljalleen lunta ympäriltään. Se oli kaivautunut mäen rinteeseen saakka ja valaisi kirkkaasti lumella loikovien miesten kasvot. Salkko venyi puolinukuksissa ja hänen suupielessään roikkui sammunut piippu. Ahavanpuremat kasvot olivat karkeat, nenä pitkä ja käyrä, ja ruokkoamattomat viikset riippuivat velttoina alaspäin. Poika oli myös pitkäkasvuinen kuin isänsäkin, laiha ja kalvakka. Silmät paloivat syvällä päässä ja niiden katse oli arka ja vilkuileva. Vähän matkan päässä, mäen ja sen pohjoispuolella olevan pitkulaisen harjanteen muodostamassa notkelmassa paloi toinen tuli, jonka ääressä kyyhötti puolikasvuinen poikanen. Se oli Salkon toinen poika, joka koirien kanssa paimensi notkelmassa kaivavaa ryöstötokkaa.

— Huono yöpaikka tämä, virkahti poika siirtäen kuohuvan kahvipannun loitommas nuotiosta.

— Mitäpä se haittaa, vaikka näkyykin. Kenenkä luulet täälläpäin liikkuvan? — Sitäpaitsi ei sen pitäisi kovin kauas näkyä. Tässähän on risukkoa kasvavaa tievannyppylää ylt'ympäri, lisäsi hän kömpien polvilleen.

— Älä ole niin varma. Ei olisi Aslak Roston työksi kumma, jos hän olisi niskassamme ennen aamua.

‒ Mahdotonta! Semmoista härkää ei ole kellään, jolla ajaisi meidät kiinni ollessamme ainakin runsaan vuorokauden edellä.

Poika ei vastannut; kaatoi vain kahvia kuppeihin ja kehoitti isäänsä juomaan.

— Saat mennä käskemään Iiskoakin kahville, lausui Salkko, ottaessaan vastaan tarjotun kupin. — Mutta juohan nyt itse ensin.

Poika hörppäsi neljä kuppia yhteen menoon, laski kuppinsa kinoksen reunalle ja nousi suksilleen.

Tuokion kuluttua ilmaantui nuotiolle nuorempi poika, hinterä, viidentoistavuotias miehenalku, jolla oli aikamiehen peski päällä ja suuri lapinlakki syvässä korvilla. Tarttuen kinoksen reunalla olevaan joutilaaseen kahvikuppiin laski hän sen ujostelematta täyteen.

— Kyllä. Nyt märehtii joka sorkka. — Muuten olisivat koko rauhallisia, mutta muuan valkoinen kosotus [viidennellä vuodella oleva poro] pyrkii villimään koko elon.

— Runni ei ole ensimäistä kertaa tällaisilla matkoilla. Se on viisas koira. —

— On siinä Leenalle kengäsvärkkiä taas, nauraa röhähti Salkko hetken päästä.

— Hyvä on, että on varastossa, virkkoi isä. — Kyllä Lainion kauppiaille nutukkaat kelpaavat. Vankka on tingannut sata paria täksi talveksi.

— On siinä taas papille ja nimismiehelle ihmettelemistä, kun nämäkin kunturat [Kuntura = yhden poron koipinahat] ovat orressa, nauroi poika ja ääni ilmaisi täysikasvuista miestä.

Salkon sameassa katseessa kuvastui jonkunlainen epämääräinen ihailu, kun hän huomasi pojan kehittyneen ikäänsä edelle.

— Viisas mies se "länsy", puheli hän. — Katselee vain orressa riippuvia koipia, kääntelee päätään ja hokee: 'Jaha, Salkko on taas tuonut Lainiosta koipia Leenalle. Paljon se Vankka teurastaakin. Jaha!' — Eikö se ollut niin?

— Niin se sanoi viime kerralla, kun olivat ne orjalaisten koivet kuivamassa. [Orjalaiset = länsilappalaiset.]

— Äitikö? Eipä juuri mitään. Virkkoihan vain, kun nimismies naureskeli ja iski hänelle silmää, että 'on se tuo komsarjus leikkisä mies!' Minä jo pelkäsin, että se menee aittaan, mutta ei mennyt. Joi vain kahvit ja ajoi eteenpäin.

— Se on viisas mies, "länsy". Ei se joka asiaan nokkaansa pistä. Toista maata on pappi. Se tekee jos jonkinlaisia kysymyksiä ja tutkii kuin mikäkin — tuomari.

— Psth! Salkko sylkäisi halveksivasti. Niinkuin tässä ei olisi parempaakin tehtävää…

Hän ojentihe pitkälleen tulen ääreen ja veti lakin silmilleen. Häntä harmitti aina, kun puhe osui pappiin, sillä hänen täytyi tunnustaa, että hän pelkäsi pappia. Syy siihen, minkävuoksi hän säännöllisesti vältteli kinkereitä, oli se, että hän tiesi papin kajoavan arkaan asiaan, hänen ja Leenan väliseen liittoon, jota ei oltu laillisella tavalla solmittu, vaan oli syntynyt keskinäisestä sopimuksesta ja oli jo kestänyt kauan. Salkko ei voinut tarkalleen sanoa, kuinka kauan, mutta eilinen asia se ei ollut, koskapa vanhin poika oli jo kolmannellakymmenellä. Alkuaikoina ei Salkolla olisi ollut mitään vihkimistä vastaan, mutta kun vuosi oli vierähtänyt vuoden perästä asian aina jäädessä entiselleen, oli hän käynyt yhä vastahakoisemmaksi koko laillistuttamispuuhalle, ja nyt se tuntui jo tuiki mahdottomalta. Johan sille olisi nauranut koko maailma… Nuorinkin jo viisitoista täyttänyt… Olisi jo voinut kallistaa viinapikarin oman isänsä häissä. Ehei…

Hän kohotti päätään ja käski pojan lisätä puita nuotioon ja pitää veljen kanssa huolta poroista. Sitten hän painui jälleen hangelle ja veti päänsä peskinkauluksen sisään ja koetti nukkua.

Mutta uni ei tullut heti. Ajatukset toimivat virkeinä ja riensivät yhdestä asiasta toiseen. Ne viipyivät hetken äskeisessä ryöstössä, kiersivät sen yksityiskohtia, säikkyivät ja arkiintuivat, mutta kurkistelivat hetken päästä julkeina kaikkein vaarallisimpia kohtia tuossa kiveliöseikkailussa. Siitä lähtivät ne kulkemaan taaksepäin entisiä, jo puoleksi unohtuneita jälkiä, himoiten järkyttäviä näkyjä ja vaaranalaisia kokemuksia.

Oli tehty kerrankin retki Tenomuotkan puolelle kauas kauas sisämaahan, retki täynnä seikkailuja ja vaaroja. Vanhempi poika oli silloin mukana ja Saara-Pieti, mainio kiveliöntuntija ja porometsästäjä. Oli ollut tarkoitus verottaa vanhan Salkko Hukan kylää, jonka tiettiin majailevan jossakin Vuongastunturin lähettyvillä. Oli hiihdetty läpi hiljaisten metsien, kiivetty vaarojen yli, laskettu poikki laajojen vuomien, salaperäisinä, hillittyinä, pyssyt olalla ja laukut selässä, kuin peuranpyytäjät muinoin. Koirat, Runni, Kirjis ja Musti olivat laukanneet edellä, kaarrelleet sivuilla kuin taitavimmat vakoojat konsanaan… Muutamana päivänä iltapuoleen oli yhdytetty elo erään vaaran katveessa. Vaikka jo oli pimeä, oli hän tuntenut merkin: se oli Hukan. Paimenessa oleva poika, nosti häivytyksen ja lähti juoksuun. Mutta he eivät siitä välittäneet, antoivat vain pojan mennä ja ryhtyivät ratkomaan eloa. Siinäkös vilske kävi! Koirat mekastivat ja kiersivät eloa kuin vimmatut ja ajoivat säikähtyneitä poroja siihen suuntaan, josta oli tultu. Ilmassa kaikuivat huudot ja kiroukset, kun he hikipäissään juoksivat ja komensivat koiria. Vaaran kylki kajahteli monivärisestä äänenkohusta ja kaukaa kuului paimenpojan surkea huuto: Voi-ii-aa-aa! Salkkoo!…

Koirat olivat ratkoneet ison parttion erilleen ja lähteneet sitä räiskyen ajamaan edellään, kun vaaran toiselta laidalta rupesi kuulumaan kiivasta koiranhaukuntaa ja miesten vihaisia huutoja. Siellä oli Salkko Hukka tulossa miehineen varkaita poishäätämään. Erotti selvään omien ja vierasten koirien haukunnan. Runnin ja Kirjiksen ääni etääntyi, jotavastoin toiset lähenivät. "Pomppe, Pomppe!" "Hei, hei!" Kajahteli vaaran rinteeltä ja sitten vimmattua haukuntaa, joka kiiri sekavana räiskytyksenä pitkin vaaran kupeita, niin ettei kaiku ehtinyt lähimainkaan jokaista haukahdusta vastaamaan… Mutta merkillistä: jostakin aivan läheltä rupesi nyt kuulumaan omien koirien haukunta… Salkko erotti selvään Runnin äänen. Se haukkui niin kiivaasti, ettei Salkko muistanut koskaan kuulleensa sitä niin kiihkeänä. Yhtäkkiä kuului laukaus ja koiran vihlova uikutus, johon sekaantui miesten huutoja ja kirouksia. Mutta yli niiden kaikkien kuului paimenpojan surkea hätähuuto, ja mikä ihmeellisintä oli, se kuului aivan hänen vierestään…

Salkko havahtui unestaan ja kavahti pystyyn. Mitä kummaa tämä oli? Takaapäin kuului vierasten koirain haukunta ja poronkoparain naske. Minkätähden tokka oli siellä? Hän katseli ympärilleen, mutta ei nähnyt poikia. Nuoremman surkea huuto kuului vain pimeästä jostakin läheltä. Sammuvan nuotion vieressä makasi Runni koivet pystyssä eikä liikahtanut… Mitä? Ammuttu?… Salkolle selvisi yht'äkkiä, mistä oli kysymys: Aslak Rosto oli ajanut takaa ja saavuttanut hänet. Aaa! Hän käsitti sen ja harppasi ahkiolleen, missä hänellä oli pyssynsä Mutta juuri kun hän pääsi ahkion luo, pamahti laukaus. Salkko ei käsittänyt, mistäpäin se ammuttiin, mutta jostakin aivan läheltä se tuli. Selässä vain jysähti niin omituisesti. Tuntui kuin olisivat sivut yht'äkkiä turtuneet ja käyneet niin kummallisen veltoiksi… Iholle virtasi jotakin lämmintä ja kosteaa… Salkko taivutti kätensä taaksepäin kuin koetellakseen, mitä se oli, mutta samassa hän kaatui selälleen ja jäi siihen liikkumattomana makaamaan.

VI.

Tiengerjärven tunturitalossa, neljä penikulmaa kirkolta pohjoiseen, istui Tenomuotkan pappi sairasvuoteen ääressä. Talon vanha emäntä, Pirita, sairasti kuolinvuodettaan ja pappi oli aamulla noudettu sinne kiireen kaupalla.

Pirtti oli korkea ja jokseenkin tilava. Sen yhdessä nurkassa oli kookas takka mustuneista luonnonkivistä. Kunkin kolmen ikkunan yläpuolella oli tukeva seinähylly, joista toisella sivuseinällä oleva oli täyteen ahdettu erikokoisia pulloja, toinen toistaan likaisempia. Peräikkunan yläpuolella oleva oli taas saanut säilytettäväkseen tyhjän margariinilaatikon, jonka kyljessä komeili poltetuin kirjaimin: "Chr. Philipsen & Co. Kristiania". Sen ja ikkunan ylälistan väli oli täynnä tahriintuneita valokuvia.

Peräseinällä olevassa sängyssä makasi sairas valkoinen peski päällä ja silmäili avuttoman näköisenä vuoroin sängyn vieressä tuolilla istuvaa pappia, vuoroin takan luona häärivää tytärtään, joka oli kahvinkeittopuuhissa.

Pastori lausui sairaalle silloin tällöin sanasen huomattuaan, ettei tämä kyennyt pitkiä puheita ymmärtämään. Sairas nyökytteli päätään ja sipisi jotakin itsekseen, silitellen kurttuisella kädellään lapinnyssyn nauhoja, jotka riippuivat hänen rinnallaan. Yht'äkkiä hän katsoi pappia oudonnäköisenä ja kysyi:

Pastori hämmästyi, mutta huomasi samassa, että sairas houri ja vastasi tyynesti:

— Sinä olet tietysti kristitty pappi? kysyi hän nyökäyttäen päätään ja hymyillen lapsenomaista hymyään.

— Voi kun se houraa, päivitteli tytär, joka parastaikaa kuivasi kahvikuppeja.

Tämä sulki silmänsä ja näytti vaipuvan uneen. Tytär oli sillävälin kaatanut kahvin kuppiin ja kehoitti pappia ottamaan.

— Tunnetko sinä Aslak Roston? Tietysti. Hänet tuntevat kaikki. — Minkälainen mies hän on? — Sanovat ne jotkut hänen varastavan, mutta en minä tiedä. Muuten hän on rikas ja tavattoman auttavainen. Toi meillekin kilon kahvia ja kaksi poronlapaa ja käski lähettää sinua hakemaan, kun huomasi äitimuorin huonoksi.

Sairas heräsi ja tytär arveli nyt olevan parasta ryhtyä häntä ripittämään.

Pastori laittoi rippineuvot kuntoon ja aloitti pyhän toimituksen. Sairas äänteli hiljaa itsekseen ja silitteli myssynsä nauhoja. Tytär auttoi häntä istumaan, kun tuli sakramentin jako ja silmät ummessa vaipui sairas jälleen pitkälleen eikä näyttänyt kuuntelevan loppusanoja ollenkaan.

Toimitus loppui ja pastori veisasi virrenvärsyn. Sairas makasi koko ajan silmät ummessa. Mutta kun veisuu loppui, avasi hän silmänsä ja katseli taas hymyillen pappia, viitaten häntä tulemaan lähemmäs.

Pastori nousi lähteäkseen. Tytär meni toiseen pirttiin, jossa papin kyytimies odotteli ja ilmoitti papin olevan valmiina matkaan. Hetkistä myöhemmin seisoivat porot valjaissa ja pappi kyytimiehineen karahutti pihasta järvelle, jonka poikki tie mutkitteli kirkonkylää kohden.

Paluumatkalla palasivat pastorin ajatukset vastustamattomasti äskeiseen omituiseen sairaskäyntiin ja — Aslak Rostoon.

Hän oli nyt ollut lähes vuoden Tenomuotkassa ja monenlaisia havaintoja hän oli tänä aikana tehnyt. Eniten häntä kuitenkin oli oudostuttanut se epäluottamus, jolla ihmiset häneen alussa suhtautuivat, puheen johtuessa uskonasioihin. Hän oli ihmetellyt syytä siihen, mutta ei ollut päässyt sen perille. Hän tiesi kyllä, että näillä seuduin oli aikoinaan liikkunut valtava herätys, joka kulovalkean tavoin oli kulkenut yli koko pitäjän, taivuttaen hurjalla voimalla kaikki allensa. Mutta hän oli luullut sen jo aikoja menettäneen voimansa. Niin oli hänelle asia esitetty "alhaalla", kaupungissa, josta hän tänne oli muuttanut. Mutta ei. Vaikka hän ei alussa ollut kyennytkään huomaamaan muita jälkiä tuosta muinoisesta, valtavasta herätysliikkeestä kuin omituisen tervehtimistavan ja seuroissa ilmenevät "liikutukset", oli hän myöhemmin tehnyt sen havainnon, ettei liike suinkaan ollut menettänyt mahtiaan, vaan päinvastoin oli vieläkin mitä suurimpana tekijänä näiden ihmisten elämässä. Se mies, joka oli tämän hengellisen lumivyöryn liikkeelle pannut, oli kuolemansakin jälkeen vielä näiden yksinkertaisten tunturi-ihmisten pappi ja sielunhoitaja. Hänestä he puhuivat, hänen vaikutustaan he muistelivat, hänen kirjojansa lukivat. "Rovasti-vainaja" — niinkuin he häntä kutsuivat oli antanut heille heidän maailmankatsomuksensa ja elämänjärjestyksensä. Hän oli ollut se suuri, rakastettu "pappa" [pappi], jota muistellessa lappalaiselle vieläkin vesi silmänurkkaan kiertyi.

Tämä seurakuntalaisten suhde "rovasti-vainajaan" se oli, joka alussa oli uhannut nostaa tien pystyyn Tenomuotkan nykyiseltä papilta. Kaupungissa hänellä oli ollut sangen helppo päästä ihmisten sielujen kaitsijaksi. Mutta täällä kävi toisin. Nuo vilkkaat, yksinkertaiset ihmiset, jotka tavallisesti lausuivat ajatuksensa niin havainnollisesti ja selvästi, rupesivat kiertelemään ja kaartelemaan, kun tuli puhe uskonasioista. Heidän puheensa muuttui silloin niin peitetyksi ja salaperäiseksi, ettei pastori ollut päässyt selville, mitä he oikeastaan tarkoittivat. Kunnes eräänä päivänä muuan tunturitalon isäntä oli ilmaissut hänelle syyn tuohon verhottuun käytökseen. 'Me emme pidä pappia kristittynä, koska kukaan meistä ei ole kuullut papin tehneen parannusta'. Silloin oli asia hänelle kirkastunut: he pitivät häntä kääntymättömänä. Eikä siinä ollut auttanut minkäänlainen selitys. 'Eihän pappi todista koskaan syntejä anteeksi, niinkuin "rovastivainaja" on käskenyt ja niinkuin sanakin opettaa'.

Turhaa siinä oli ollut vedota raamattuun. He tunsivat sen kyllä. Ja myönsivät, että pappi, joka oli akatemiassa niin suuren opin saanut, tunsi sen myös — ulkonaisesti, mutta sanan henki ja voima oli häneltä peitossa, koska hänellä ei ollut — pyhää henkeä.

Hän, pappi, jumaluusopin ongelmoihin perehtynyt, oli ollut kovin hämmästynyt. Ja hän oli valmistunut pitkään piiritykseen, joka kuitenkin oli näyttänyt niin toivottomalta.

Mutta yhä suuremmaksi oli hänen hämmästyksensä kasvanut, kun hän muutamia kuukausia myöhemmin oli havainnut maaperän rupeavan myötäämään. Entinen epäluottamus oli silminnähtävästi alkanut hälvetä. Ja syynä siihen oli — Aslak Rosto, niin kummalta kuin se tuntuikin. Tämä nuori, rikas lappalainen oli ilmeisesti hänen puolellaan, siitä ei päässyt mihinkään. Hän oli sen monesti huomannut. "Aslak Rosto se väittää papin olevan kristityn", oli hän kuullut sanottavan useamman kuin yhden kerran. Ja hän oli huomannut puhujien katseista, etteivät he sitä leikillä sanoneet. Kaukana siitä. Päinvastoin oli tuo sana todistuksena jonkunlaisesta sekaannuksesta heidän ennen niin varmoissa mielipiteissään. Se oli kuin avuttomuuden todistus, joka osoitti, että kysymys hänen kristillisyydestään ei ollutkaan niin helposti ratkaistu.

Mikä mies oli tämä Aslak Rosto? Ja mistä johtui hänen vaikutusvaltansa? Sillä vaikutusvaltaa hänellä oli, siitä hän oli tänään viimeksi saanut todistuksen. 'Aslak Rosto se kovin kiitti sinua'. Sanoi sinun olevan kristityn'. Niin oli Tiengerjärven tyttö sanonut. Johtuiko tuo vaikutusvalta hänen rikkaudestaan? Vai pelkäsivätkö ihmiset häntä niin paljon, etteivät uskaltaneet olla erimieltä hänen kanssaan? Näihin kysymyksiin ei pastori löytänyt vastausta. Sen verran hän oli tehnyt havaintoja kirkolla, että toinen puoli kirkonkylää, eli "Roston valtakunnan alamaiset", olivat valmiit vaikka mihin Aslak Roston tähden. He kiittivät häntä jokaisessa sopivassa tilaisuudessa. He ylistivät hänen jalomielisyyttään ja anteliaisuuttaan. Ja jos Aslak tarvitsi jotakin, saivat muut odottaa. Viime kesänä esimerkiksi oli pappilanrouva tingannut Muotka-Maijan pyykkiin. Tämä oli luvannut aivan varmasti. Mutta pyykkipäivänä hän oli lähettänyt sanan, ettei hän joudakaan. Hänen olikin pitänyt ruveta punaamaan — Aslak Roston aittaa. Ja siellä oli Maija heilunut pensseli kourassa, huulet yhteen puserrettuina ja maalannut. Eikä pappilanrouvan ollut auttanut muu kuin odottaa. Saatuaan aitan punatuksi, oli Muotka-Maija tullut ja pessyt pyykin kuten ennenkin. Ainoa, joka "Roston valtakunnassa" uskalsi Aslakkia vastustaa, oli Rauna-muori, vaikka ei hänkään aina esiintynyt yhtä jyrkkänä. Päinvastoin saattoi hänkin toisinaan antaa Aslakille tunnustusta. Niinpä kerran, kun Aslak oli avustanut muuatta köyhää leskeä, oli Rauna-muori lausunut, että "Aslak Rostolla — hänen jumalattomuudestaan huolimatta — oli enemmän töitä kuin monella kristityllä. — Rauna-muori oli ollut kiivaimpia papin vastustajia, mutta viime aikoina oli hänkin osoittanut jonkunlaista suvaitsevaisuutta häntä kohtaan. Eikä hän ollut tätäkään muutosta voinut lukea muiden kuin Aslak Roston ansioksi.

Pastori oli ollut niin mietteisiinsä vaipuneena, ettei ollut huomannut, että poro oli pysähtynyt ja että kyytimies huusi hänelle jotakin. Hän kömpi ylös reslasta.

— Paisunut [kasvoiltaan ajettunut] nepo 'vanhus' se astelee palkista pitkin. Suopunki kädessä. Kun tuo heitti 'vanhus', niin jopahan tarttui!

Pimeästä rupesi näkymään epäselviä, liikkuvia olentoja, kuului koparan naske ja koira haukahti väliin. Pastorin poro rupesi riuhtomaan ja tahtoi väkistenkin riistäytyä irti.

Samassa hurisi porolauma ohi, niin että lumi tuprusi. Sarvet kalahtelivat toisiinsa ja koparat naskuivat. Koirat kiersivät lauman laitoja vimmatusti haukkuen. Lauman edellä ajanut mies huusi jotakin ja siihen vastasi vuomaita toinen ääni, jonka pastori tunsi laulajaksi. Seurauksena oli, että porolauma pysähtyi muutaman sadan askelen päähän.

Pimeästä astui esiin kookas mies taluttaen poroaan. Häntä seurasi toinen vähän jälempänä.

— Tuolta rajalta tulen. Oli päässyt pieni parttio karkuun ja olemme olleet sitä hakemassa. Entä pappi? Mistäpäin tulet?

‒ Papin sopii ajaa minun kylääni yöksi, virkkoi Aslak hetken päästä. —
Ei ole pappi vielä käynytkään, vaikka on luvannut.

Aslak huusi jotakin koirille ja vihainen haukunta alkoi taas. Porot lähtivät karkaamaan koirain ajamaa suuntaa ja Aslak renkineen karahutti perään. Pastori kyytimiehineen lyöttäytyi samaan joukkoon, — ja niin mentiin hyvää vauhtia.

VII.

Vanha Rosto loikoili kodan perällä, toinen polvi pystyssä ja imeskeli piippuansa.

Kota oli pahansiivoinen. Lattiaksi levitetyillä koivunrisuilla oli sikin sokin heinänpehkua, luita ja muuta roskaa. Nurinkäännetty peski riippui kuivamassa kahden kotaseipään väliin kiinnitetyllä nuoralla. Siellä täällä seinämällä oli soikeita arkkusia, "kiisoja", kodan perällä kaikenlaisia talouskapineita, kuten puukuppeja, kulhoja, kapustoita ja lusikoita. Vähän ylempänä nuorassa killui kolme miehenpään kokoista vaaleaa palloa. Ne olivat umpeen neulottuja poronvatsoja, "salmaksia", joissa poronmaitoa kuivattiin.

Vanha Rosto oli vasta palannut Ruijan markkinoilta. Raidot olivat vielä purkamatta kodan edustalla. Ei ollut vanhus viitsinyt ruveta niitä hajoittamaan. Eikä olisi jaksanutkaan, väsynyt kun oli ollut. Aslakille oli heittänyt sen.

Hän piti silmällä kahvipannua, joka kiehui tulella, silloin tällöin pihauttaen pisaran sisällöstään valkeaan.

— Siirräpä pannua, virkkoi hän puolikasvuiselle poikaselle, joka kyykötti oviloukossa ja taitteli koivurisuja hyppysissään.

— Vai sinun vaivaisen jättivät kahden Tuomman kanssa? O sentään sitä
Aslakkia.

— Mitä siinä on valittelemista? Hyvinhän olemme hoitaneet elon, lausui hän vähän kärsimättömästi. Eikähän meidän tarvinnut olla kuin vähän toista vuorokautta kahden. Sinähän tulit aamulla. Mikäs tässä oli hätänä, kodan lähistöllä kun oli elo… Ja sitten vielä kotona Vilggis ja Panu. Koirat heiluttivat häntäänsä, kun niiden nimiä mainittiin.

— Ei ole. Musti menetti henkensä Aititunturissa. Siellä on Pomppe ja
Ränni.

— Katso niitä petoja! Milloinkahan kosto saavuttaa Kummajärven Salkon?
Ihmeen kauan häntä onkin Jumala kärsinyt. Mutta… saat uskoa,
Pikku-Jouni, että hirmuinen kuolema tulee vielä sille miehelle.

Vanhus vaipui mietteisiinsä ja tuijotteli tuleen. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa ja tuontuostakin siveli hän kädellä otsaansa kuin rauhoittaakseen levottomia ajatuksiaan.

Toiselta puolen kotaa kohosi pörröinen pojanpää rou'on alta, otsalla likainen, verentahraama kääre. Poika nousi istumaan ja hieroskeli silmiään haukotellen pitkään.

— Eihän se joutanut, kun piti lähteä tokan perään. — Ja kyllä minä toinnun tästä muutenkin.

Pikku-Jouni kaasi kuppiin kahvia ja ojensi toverilleen. Tämä joi sen ahnaasti ja laskeusi jälleen pitkäkseen.

— Käypäs noutamassa lihaa luovasta, virkkoi vanhus hetken päästä. — Pannaan kiehumaan illalliskeitto. [Luova = riukujen varaan pystytetty lava, jossa lappalainen säilyttää kalaa, lihaa y.m. suojellakseen niitä koirilta y.m.]

Pikku-Jouni kömpi ulos ja kompuroi kuorma-ahkioiden lomitse luovan luo, josta haki lapapuolikkaan. Oli pilkkoisen pimeä. Pohjan taivaalla paloivat revontulet heikosti, mutta tähdet tuikkivat terävänkirkkaina.

Vanhus oli juomassa kahvia, kun hän palasi kotaan. Hän joi kolme kuppia yhteen menoon ja heittäytyi sitten taas pitkälleen äskeiselle paikalleen. Pikku-Jouni haki pataan lunta ja asetti lavanpuolikkaan sulamaan.

Hetken päästä kohosi vanhus jälleen ylös ja katseli kirkkain silmin pojan puuhia. Väkevä kahvi oli karkoittanut väsymyksen kokonaan ja hän tunsi itsensä keveäksi ja pirteäksi.

— Niin vain, niin vain, hoki hän ja täytti piippuaan. — Se on oikein, poikani! Mies sinusta tulee, tulee kerrassaan. Laske pata vähän alemmas, niin sulaa lumi paremmin. Kas niin!… Annapa se lapa tänne… Ohoo, onpa se vähän jäässä vielä… Kuulehan, ota kahvia, ota kahvia, poikani.

Pikku-Jounin juodessa veisteli vanhus hienoja viipaleita lavasta ja heitteli pataan. Ja puhe kumpusi vuolaana virtana hänen suustaan:

‒ Salkko Hukka oli pahalla päällä. Tingisvaarassa aikoi jättää minut, mutta minä rukatin jälkeen. Sanoi häneltä varastetun taas… kymmenkunta poroa, mitä lie. — Niin se Jumala rankaisee.

— Oo sitä jumalattomuuden paljoutta! Aivan varkaudella eletään eikä muisteta kuolemattomia sieluja. Parannus lykätään päivästä päivään ja niin menee sielu helvettiin, että roiskahtaa. O-hoo! Kyllä oli evankeliumin valkeutta taas Suuvuonossa. Elävästi saarnasi Outa-Jussa. Selällään piti taivaan valtakunnan ovea, mutta ei tullut monta… tuli sentään joku. O-hoo!

— Tulihan siellä Larssenin rouva ja yksi piikatyttönen… en muista nimeä. Ja monta muuta.

— Jo vain. Niin nöyränä tuli Jussan kaulaan kuin lapsi, vaikka on ennen ollut vähän ylpeänsekainen.

Vanhus laski lavan syrjään ja pyysi pojalta kahvia. Tämä ojensi hänelle täyteisen kupin.

— Joo, niin vain, puheli hän juodessaan. — Sellaista se oli. Kovin se Jussa olikin nyt hengessä, puhui kuin enkeli. Enpä ole pitkään aikaan kuullut niin makeaa evankeliumia. Ja sitä se syntinen tarvitsee… kun nimittäin synti tulee synniksi. Niinkuin Rasmus-Pietillekin.

— Niin, tehän olette vanhoja tuttuja. Olette asuneet monta vuotta samassa kodassa?

— Niin… mutta nyt on maapinnassa, hyvin huonona. Oli tunnustellut teidän tekemiänne yhteisiä varkauksiakin.

Vanhus jutteli juttelemistaan, mutta huomasi vihdoin, että kuulija oli hävinnyt. Silloin lakkasi hän.

Hetken päästä palasi Pikku-Jouni takaisin ja ilmoitti, että pohjoisesta päin oli joku tulossa, koska koiran haukku kuului.

Pian karkasivat Vilggis ja Panu haukkuen ulos ja hetken kuluttua erotti tavasta, jolla ne luskuttivat, että ne olivat tavanneet tuttuja. Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin kodan ympärillä tömisi, kalahteli ja naskui ja koirat haukkuivat iloisesti.

Vanhus seurasi perässä. Kodan ympärillä uikehti sakea porolauma. Koparat naskuivat ja tuontuostakin kalahtelivat sarvet yhteen, kun sattui kaksi vähemmän sopuisaa elukkaa vastatuksin. Aslak viuhtoi suopunki kädessä ja koetti heittää kiinni muuatta kookasta härkää. Mutta pimeässä suhahti suopunki useamman kerran ohi ja poro laukahteli puolelta toiselle.

— Se on kirkkohärkäni. Tarvitsen sitä huomenna, huusi Aslak vastaan. Hei, Pikku-Jouni! Lähdepä ajamaan Pieran kanssa poroja eloon! Hän selvitti suopunkinsa ja yritti uudelleen. Mutta ei! Heitto meni sivu kuten edellisilläkin kerroilla.

Aslakin vastauksena oli synkeä kirous. Hän selvitti suopungin vielä kerran ja heitti. Ja nyt tarttui poro kiinni. Niska kyyryssä, riuhtoen päätään tuli se vastahakoisesti vetäjän luo, sai pangan päähänsä ja rauhoittui.

Sillävälin olivat pappi ja hänen kyytimiehensä riisuneet poronsa ja kaaristaneet irti eväslaukkunsa.

— Niila saa viedä papin porot metsään, virkkoi Aslak pastorin puoleen kääntyen ja lisäsi huomattuaan eväslaukun:

— Mitä? Omia eväitäänkö pappi aikoo syödä? Ehei! Aslak Rostolla on sentään vielä vieraankin vara.

Miehet nauroivat ja työntyivät kotaan. Siellä oli vanha Rosto lisännyt puita valkeaan, joka nyt roihusi komeasti.

— Vai papin se Aslak yhytti matkallaan. Niin vain… Ja pappi sai tulla oikein isomman porolauman kera.

— Paimennetaan kyllä, mutta väliin sattuvat pääsemään, virkkoi hän yksikantaan.

— Sattuikin pappi parhaaseen aikaan, virkkoi hän. — Tässä juuri pantiin keitto tulelle.

Aslak istui ja tuijotteli valkeaan. Otsa oli vetäytynyt ryppyihin ja huulet olivat pusertuneet tiukasti yhteen. Yht'äkkiä havahtui hän ja vilkaisten pappiin virkkoi isälleen:

— Vai tämä se on nyt Tenomuotkan uusi pappi, alkoi vanha Rosto, kun oli saanut kahvipannun hyvin tulelle asetetuksi. — Onkos tämä pappi niitä, joista kirjoitettu on: 'Ja suuri joukko pappeja olit myös uskolle kuuliaiset'?

Vanhus katseli pastoria tutkivasti ja omituinen tuli välkehti hänen silmissään.

— Joko rupeat taas sen uskosi kanssa? äsähti Aslak. Tietysti pappi on kristitty! Sehän on selvä!

— Siinäpä se juuri onkin, poika, siinäpä juuri, kun kaikki papit eivät ole kristityitä.

Hän vastasi kysymykseen, josta oli seurauksena, että uusi tuli heti perässä:

Siihenkin kysymykseen tuli tyydyttävä vastaus. Mutta sittenkös alkoikin kysymyksiä sataa. Niitä tuli sekä vanhasta että uudesta Testamentista ja niin tiheään, ettei pastori ehtinyt likimainkaan kaikkiin vastaamaan, vaan vastasi vanha Rosto niihin itse, kun ei papin vastausta heti kuulunut.

— Sitähän se työkseen tutkii, nyt kun ei enää paljon muuhunkaan kykene, virkahti Aslak välinpitämättömästi.

Vanhus ei kiinnittänyt huomiota hänen sanoihinsa, vaan vastasi papin huomautukseen:

— Saahan sitä lukea ja saahan sitä tietää, mutta ei se ole vielä pääasia.

— Niin minäkö? Minä sen kyllä tiedän, mutta papinhan pitäisi myös tietää, miten henki saadaan.

Pastori katsahti veitikkamaisen näköisenä Aslakkiin, joka oli nostanut padan tulelta ja kaasi parastaikaa keittoa kuppeihin.

— Eiköhän tuota saataisi… rukouksen kautta? Papilla oli suu täynnä poronlihaa.

— Niin se saadaan! innostui vanhus ja hänen kirkkaat silmänsä loistivat itsepintaisina. — Joonas-Pieti pani kätensä minun päälleni ja todisti synnit anteeksi… ja silloin tulin minä kristityksi ja sain pyhän hengen. Ja niin pitäisi papillekin käydä.

— Katso sinä… yritti vanhus jälleen, mutta Aslak keskeytti hänet töykeästi, työntäen keittokupin hänen eteensä:

— Ole houraamatta ja syö! sanoi hän harmistuneella äänellä. — Ei pappi jaksa kuulla sinun puheitasi.

Pastori katsahti häneen kummastuneena ja yritti sanoa jotakin, mutta nähtyään Aslakin tylyt kasvot hän vaikeni ja jatkoi äänetönnä syöntiään.

Aterian päätyttyä kömpi Aslak ulos ja kuului hetken päästä ähkivän
Ruijan-raitojen kimpussa.

Pastori meni myös ulos. Taivas oli pilvetön ja tähdet kimaltelivat kylmän kirkkaina. Kota oli koivurisukon laidassa, pienen mäennyppylän katveessa. Sen edustalta aukeni luminen, pimeänkattama maisema, jossa siellä täällä häämöitti tummia täpliä: vaivaiskoivupensaikolta. Etempänä oli musta vyöhyke, joka reunusti hämyistä aukeaa. Siellä oli metsä.

— Pitää kantaa jauhot suojaan, puheli hän mennessään. — Niissä on näissä Tydalin säkeissä niin ohuet kuoret…

VIII.

Hän oli ollut saunassa toisten poromiesten kanssa ja Aslak Rosto oli myös tullut sinne. "Pitääpä kylpeä, kun kerran kirkolla ollaan", oli sanonut ja kiivennyt lauteille. Mutta tuskin hän oli päässyt kunnolla istumaan, kun jo oli lähtenyt pois. Oli sanonut rupeavan pyörryttämään. Mutta seikka olikin semmoinen, että muuan poromiehistä oli laskeutunut lauteilta ja sattunut asettumaan juuri Aslakin eteen itseään valelemaan. Tätä ei Aslak ollut saattanut katsoa, vaan oli lähtenyt pois.

Tietysti ei kukaan alussa uskonut häntä. Mutta kun samoihin aikoihin rupesi kuulumaan kummallisia huhuja Kummajärven Salkon katoamisesta, alkoi yksi ja toinen kallistaa korvaansa Kurun Heeminkin puheille. Tiedettiin, että Salkko oli tehnyt ryöstöretken Aslak Roston kylään ja että tämä oli ollut häntä takaa ajamassa. Tiettiin myös, että Aslak oli palannut takaisin porotokan kera. Siitä oli pappikin puhunut. Hänhän oli sattunut samaan matkaan. Sitäpaitsi oli tosiasia, että Kummajärven pojat olivat yksin tulleet kotiin ja kertoneet, että isä oli ammuttu nuotiopaikalle. Kuka sen oli tehnyt, sitä he eivät tienneet. — Mutta lopullisen varmuuden oli tuonut Tiengerjärven tyttö, joka oli tullut äitiään hautaan tuomaan. Vanha muori oli kuollut viikko sen jälkeen, kun pappia oli hänen luonaan käytetty. Vainaja oli puhunut Aslak Rostosta yhtä ja toista, — tietysti hourinut. Mutta omituisinta oli se, mitä hän oli sanonut juuri vähää ennen hengen lähtöä: "Aslak Rostolla on veriset kädet." — Siitä oli Tiengerjärven tyttö kertonut taloissa kahvia juodessaan.

Mutta vaikka tästä puhuttiinkin julkisesti silloin, kun Aslak Rosto ei ollut saapuvilla, ei kukaan rohjennut hiiskua sanaakaan hänen läsnä ollessaan — vielä vähemmin hänelle itselleen. Ei. Kun Aslak Rosto saapui kirkolle ja ajoi kylän alapäähän, missä hänen majapaikkansa oli Kurun Heemin tuvassa, oli Heemi itse häntä ensimäisenä vastassa, hymy leveillä, mustapintaisilla kasvoillaan. Hän päästi poron valjaista ja heitti sille navetan katolta jäkälälimpun. Ja Heemin vaimolla oli kahvipannu liedellä, ennenkuin Aslak ehti sisäänkään. Kuka se välitti, mitä maailma huusi ja kohisi. Huihai! Aslak Rosto oli miesten mies.

Eikä huomannut Aslak itsekään minkäänlaista muutosta kirkonkyläläisten käytöksessä. Yhtä tervetullut hän oli kuin ennenkin. Yhtä vikkelästi kapsahti jalkaniekka kahvipannu liedelle kuin ennenkin, ja yhtä kerkeitä olivat alapään akat kuin ennenkin juoksemaan keskellä päivää navettaan lypsämään hänelle palan painetta. Ei. Heidän käytöksensä oli aivan entisenlaista. Kaikkienko? Ei varsin kaikkien. Rauna-muori oli toisinaan niin kummallisen hiljainen, kun Aslak pistäysi hänen talossaan. Istui lieden ääressä ja katseli häntä kauan läpitunkevilla silmillään. Kahvipannu ei kapsahtanut yhtä nopeasti liedelle kuin ennen. Siirtyihän sinne kuin pitkän miettimisen perästä. Ja säännöllisesti kävi niin, että kahvinjuonnin jälkeen laukesi Rauna-muorin kieli mitä kamalimpaan sointiin. Hän puhui tuomiosta ja helvetistä, henkäisi väliin syvältä ja katsoi Aslakkia niin kumman läpitunkevasti ja puhalsi uuteen sanatulvaan, joka pakkasi aivan hirvittämään. "Katso vaan, Aslak, eteesi, ennenkuin synnin mitta täyttyy!" pauhasi hän.

Eikä auttanut Aslakkia piippukaan enää, niinkuin ennen. Ennen hän oli Rauna-muorin pauhatessa vetäissyt muutaman äkeän sauhun ja verhoutunut paksuun savupilveen. Sen sisässä oli sitten ollut niin turvallista istua ja kuunnella, kun muori annatti. Toisin oli nyt. Muorin pauhaava ääni karkoitti hänet tuosta varustuksesta aivan pian. Tuskin sai Aslak enää milloinkaan aikaa polttaa piippuaan loppuun. Milteipä jo heti alussa oli sen veres sisältö kopautettava pois ja lähdettävä. — "Synnin mitta, synnin mitta"… "Piru vieköön koko eukon!"

Oli Aslak käynyt sielläkin kuin vasiten tunnustelemassa, mitenkä vastaanotettaisiin tuon jutun jälkeen. Ja mikäs siinä. Vastaan oli otettu niinkuin ennenkin, — taikka melkein niinkuin ennenkin. Pappi käski istumaan ja panemaan piippuun, mutta poltellessaan teki Aslak sen havainnon, että pappikin oli käynyt vähäpuheisemmaksi ja hänen entinen innostuksensa poromaailmaan ja lapinelämään oli väsähtänyt. Aslak innostui vieläkin kuvaamaan yhtä ja toista puolta lapinelämästä, mutta papin innostus oli laimennut. Hän poltteli hajamielisenä ja vastaili yksikantaan, siveli miettiväisenä partaansa eikä tehnyt kysymyksiä juuri ollenkaan. Tahtoi siinä väkisinkin tulla välipäitä, — varsinkin, kun kahvikin viipyi tavallista kauemmin. Ensi kertaa tuon jutun jälkeen käydessään oli Aslak pelännyt, ettei kahvia enää tuotaisikaan. Siinä hän sentään oli erehtynyt, sillä tulihan se viimein. Mutta palvelustyttö oli siristellyt silmiään niin omituisesti ja venytellyt suupieliään, niin että hän jo oli ollut hengessään vähän närkästyä — mokomalle. Mieli vähän painuksissa oli hän lähtenyt pappilasta ja mennyt nimismieheen.

Siellä oli toki ollut samanlaista kuin ennen. Mitään muutosta nimismiehen käytöksessä ei Aslak ollut huomannut, vaikka epäluuloisuus oli virittänyt hänen havaintokykynsä herkimmilleen. Ei! Siinähän oli lensmanni istunut pöytänsä takana entiseen tapaansa, tukka otsalle valahtaneena, ja katsellut häntä silmälasiensa takaa ja haastellut lyhyesti ja vakavasti kuin ennenkin. Olipa pistänyt väliin jonkun pilasanankin ja naurahtanut toisella suupielellään. Oli puhellut poroista kuin asiantuntija ja kysellyt lapinkylien kuulumisia… Oliko hukkia "vuottunut" [näkynyt]? Minkälainen oli kaivos ollut? Oliko näkynyt huparoita [hupara = poro, jonka korvat ovat niin piloille leikatut, ettei alkuperäistä merkkiä enää voida erottaa], pohjoiskylissä! J.n.e. Ja Aslakilla oli ollut helppo vastata joka kysymykseen, että "ei, eihän niitä…" j.n.e. Se oli keventänyt hänen mielensä kokonaan. Ja kun hän oli ajanut takaisin kyläänsä, oli hän unohtanut ikävät havaintonsa, Rauna-muorin puheet synnin mitasta ja papin vähäpuheisuuden ja kajauttanut iloisen joiun. Silloin oli hän jälleen ollut entinen reima Aslak Rosto, vapaa tunturien mies ja porokuningas. —

Mutta tuskin hän oli ajanut ulos kirkonkylän pohjoisveräjästä, kun entinen kuiskina oli jälleen alkanut kiertää kylää: Aslak Rosto ei saata katsoa alastonta miestä. Hän on tehnyt murhan.

Kurun Heemi oli vaimonsa kanssa juonut loppuja siitä pannusta, joka oli keitetty Aslakille ja puolisot olivat keskustelleet:

— Siinä on mies, häikäilemätön ja verenhimoinen. Tappaa miehen kuin poron!

— Niin, ajatella, poika tulee kotia ja kertoo… Hyvä Jumala! Ampua toisen yösijallensa!

Mutta hetken päästä oli vaimo kysynyt: — Minkäs näistä lavoista minä nyt keitän? Johon mies oli vastannut:

Pastori oli heti Aslakin lähdettyä mennyt vaimonsa luo, joka neuloi ruokasalissa.

— Sitä ei vaan hänestä uskoisi… niin rehdin ja kunnon miehen näköinen hän on…

Nimismies taas oli istunut hetken aikaa mietteissään, kun Aslak Rosto oli jättänyt hyvästit, ja näyttänyt hautovan jotakin. Sitten oli hän noussut pöytänsä äärestä, siirtynyt viereiseen huoneeseen ikkunan ääreen ja katsellut kylän tietä talsivan Aslakin jälkeen. Hänen suunsa oli vetäytynyt äkeään juonimin ja hän oli pudistanut päätään.

Hetken kuluttua oli kylän poliisi tullut nimismiehen luo ja keskustelu oli kuin itsestään kiertynyt Aslak Rostoon.

Nimismies oli heittäytynyt selkäkenoon tuolissaan ja painanut kädet rinnalleen, sormenpäät vastakkain.

Iltamyöhäseen saakka oli nimismies neuvotellut poliisin kanssa. Yksi ja toinen asiamies oli yrittänyt jäädä juttelemaan "lensmannin" kanssa, mutta nimismies oli mykistynyt kokonaan ja karkoittanut puhumattomuudellaan häiritsijät.

Mutta yläpäässä kylää oli vähitellen levinnyt tieto, että nimismiehessä oli jotakin tekeillä. Hetkistä myöhemmin oli tämä tieto saapunut kylän alapäähänkin. Aslak Rosto oli jo silloin lähtenyt, jotenka kielet olivat saaneet vapaasti laulaa. Ja sen mitä ne olivat laulaneet, oli tuonut ilmi Salkko Hukka, joka iltamyöhällä oli ajellut kyläänsä ja joikannut:

    — Tenomuotkan nimismies
    käsirautoja takoo
    Rosto-Aslakille.
    Voiaa naa-naa…

Mutta kaukana kirkonkylästä, avaralla vuomalla oli ajaa karetellut
Aslak Rosto ja laulanut täyttä kurkkua:

— Paisunut nepo, 'vanhus' se astelee palkista pitkin suopunki kädessä… Kun heitti tuo, 'vanhus', niin jopahan tarttui!

Ja kun hän illalla oli tehnyt nuotiotulen muutama jängän laitaan ja keitellyt kahvia sekä hörppinyt sitä, oli hänen käytöksensä ollut kuni ainakin miehen, jonka omatunto oli puhdas.

Niila Skum, Aslak Roston renki, oli syvästi katkeroittunut isännälleen, sillä tämä oli hänet kurjasti pettänyt. Niiden viiden vaatimen asemesta, jotka hänelle oli luvattu siitä, että pitää suunsa kiinni Kummajärven Salkon kohtalosta, oli hän saanutkin vain kaksi vaivaista vuorsoa [Vuorso = toisella vuodella oleva poro]. Ei ollut nyt kuulemma sopivia ollut. Vasta ensi vuonna oli luvattu. Niinkuin ei Niila Skum olisi Aslak Rostoa tuntenut. Kyllä! Olisihan hänen pitänyt tietää, ettei Aslak Roston lupauksiin ollut luottamista.

Hän oli ollut kolme vuotta renkinä Aslak Rostolla ja näiden kolmen vuoden aikana hän oli saanut nähdä ja kuulla yhtä ja toista. Jos kukaan niin Niila Skum oli Aslak Roston salaisuuksien perillä.

Hän tiesi, missä isäntä viipyi viikkokaudet. Hän arvasi sen niistä huhuista, joita tavallisesti liikkui sellaisten retkien jälkeen: Milloin oli miltäkin lappalaiselta hävinnyt niin ja niin monta poroa.

Niila Skum tiesi, kenen töitä nuo tuollaiset olivat. Sillä melkein säännöllisesti kävi niin, että noiden tuntemattomien retkien jälkeen lähti Aslak Rosto poronostoon toisten lappalaisten kyliin ja toi mukanansa milloin kaksikymmentä, milloin kolmekymmentä vasikkaa, sekaisin koirasta ja naarasta, kaikki maksettuina puhtaalla rahalla. Samoihin aikoihin saapui lapinkyliin tieto, että Vankka tahi joku muu Lainion kauppias oli myynyt suuria lihamääriä Norjaan. Siellä menivät siis lappalaisten porot paremmille markkinoille, sillä aikaa kuin Aslak Rosto osteli vasikoita kuin mikäkin pohatta ja neuvoskeli toisia "paimentamaan paremmin", kun nämä valittivat hänelle tappioitaan. Niinkuin ei hän, Niila Skum, olisi tiennyt, mihin lappalaisten porot joutuivat ja mistä Aslak Rosto rahoja sai. Oh, sen tiesi hän kyllä ja oli päättänyt kostaa.

Niila vihti suopunkinsa ja silmäili ympärillään lainehtivaa poroeloa. Siinä oli Aslak Roston tuhatpäinen lauma, joka nyt oli ajettu kodalle. Aslak Rosto oli päättänyt myydä viimeisetkin vanhan Roston merkissä olevat porot ja nyt piti renkien erottaa ne laumasta ja sulkea sitä varten rakennettuihin pieniin aitauksiin eli "konttuureihin". Aslak Rosto oli nimittäin päättänyt hävittää isänsä merkin, koska hän oli joutunut sen takia riitaan toisten lappalaisten kanssa, — se kun oli liiaksi naapurien merkkien kaltainen.

Niila silmäili ympärilleen. Siinä mennä viiletti muuan vaadin, jota hän oli erityisesti toivonut itselleen, ja jonka Aslak Rosto oli luvannutkin, mutta sitten peruuttanut.

Niilan sisua kaiveli. Hän katseli, missä olisi vanhan Roston merkkiporoja, saikin yhden silmiinsä ja heitti vimmatusti ja kirosi. Suopunki tarttui poron sarviin ja riuhtoen päätään puoleen ja toiseen tuli eläin niska kyyryssä heittäjänsä luo ja suljettiin konttuuriin.

Siellä heittivät toiset rengit, Piera ja Antras, ja viimemainitun suopungissa riuhtoili kookas, vaaleakupeinen poro.

— Kaikki kaikki, ilman erotusta! huusi hän vastaan ja lähti astumaan renkien luo.

Mutta vanhus oli myös kuullut huudot ja kömpinyt ulos kodasta. Hänen vanhat silmänsä tunsivat suopungissa rimpuilevan ajokkaan ja hän lähti vaaputtelemaan Aslakin jälkeen.

— Ei minun kirkkohärkääni! koetti hän huutaa. Mutta Aslak Rosto pyörähti äkisti ympäri ja karjaisi:

— Mitä houraat? Mene kotaan äläkä sekaannu minun toimiini! — Vanha merkki hävitetään ja sillä hyvä! Sinulle on kirkkohärkiä yllin kyllin, niin kauan kuin sellaista tarvitset.

Niila näki, kuinka vanhus palasi allapäin kotaan ja hänen sydämessään kiehui. Noin se karjui vanhalle isälleen, mokoma varas ja murhamies, — vanhalle isälleen, joka oli kristitty! Hän puristi suopunkia kädessään ja rupesi heittämään poroja kuin vihan vimmassa, ja joka heitolla vahvistui hänessä päätös: Aslak Rostolle pitää kostaa, sillä muutoin paisuu hänen jumalattomuutensa yli äyräiden. Hänestä tuntui, että porotkin rimpuilivat vastaan äkeämmin kuin äsken. Nekään eivät tahtoneet suostua Aslak Roston tuumiin.

Niila heitti ja mietti, miten hän saisi kostetuksi Aslak Rostolle. Hän tunsi, että hänen oli pakko sitä miettiä, sillä tuossa hänen edessään juoksenteli äskeinen vaadin ja roukui. [Roukua = röhkiä (naarasporo, vaadin, roukuu vasikkaansa ja päinvastoin.)] Se haki vasikkaansa. Niilan sydäntä kiersi kostonjano. Hänestä tuntui, että vaadinkin roukui kostoa. Oh, baergalak! Se olisi nyt hänen, jos Aslak Rosto olisi pysynyt sanassaan, ja tuo vasikka, jonka emä nyt löysi, olisi myös hänen. Kostoa, kostoa! Kostoa huohottivat ohitse laukkaavat hirvaat, kostoa haukkuivat koirat, kostoa vinkui suopunki ja luminen siljo, sekin uhoi kostoa.

Sillä Niilan täytyi tunnustaa, että Aslak Rosto oli viisaasti järjestänyt asiansa. Hänen töilleen ei löytynyt todistajia. Sillä yksin kulki Aslak aina retkillään. Paitsi poronostossa. Siellä oli renki mukana, väliin kaksikin. Kummajärven Salkon jutusta ei ollut hyvä mennä puhumaan, sillä siinä oli vaarassa omakin nahka. Rikoksen salaamisesta hän joutuisi syytteeseen. Piti kai odottaa sopivampaa tilaisuutta.

— Hei, Niila! Nyt ne ovat meillä konttuurissa joka sorkka! huudettiin toiselta laidalta eloa.

— Pian ovat täälläkin! huusi Niila vastaan ja heitti kiinni ohitse tolvaavan [Tolvata = juosta pitkin askelin] nulpon. Suopunki luisti läpi, mutta hetken päästä sai Niila sen ansaan ja kiskoi aituukseen. Hänkin oli kerinnyt.

Rengit palasivat kotaan. Siellä istui vanha Rosto allapäin ja kalusi luuta. Aslak loikoili posjossa [kodan peräpuoli] ja imeskeli piippuaan.

— En lukenut. Siinä He kymmenen paikkeilla. Vanha Rosto heitti luun koiralle ja virkkoi:

— Mitä? kivahti Aslak. — Tarvitsee meidänkin kerran myydä, kun lihalla on hyvä hinta. Suuvuonon Larssen lupasi kuusikymmentäviisi äyriä kilosta paistit poisluettuina. —

— Kirkkohärän… lempo, sinun kirkkohärkäsi!… Niinkuin ei olisi muita poroja enää…

Vanhus huokasi syvään. Hän oli paljon rapistunut viime aikoina. Entinen puhetuulikin oli hävinnyt.

Aslak sylkäistä pihautti halveksivasti. Vanhus kohenteli tulta ja virkkoi tuokion mentyä:

— Niin vain. Kylläpä minut tästä kirkolle… poro kuin poro… Eikä taida kauan viipyäkään…

— Sitä vain, että ruumisarkunhan vetää poro kuin poro. Ja pian taitaa minun vuoroni tulla… Siltä tuntuu.

Aslak katseli isäänsä. Todellakin! Vanhus oli paljon muuttunut viime aikoina.

— Saisit sinäkin ajatella sielusi asiaa, Aslak, virkkoi vanha Rosto hetken kuluttua. — Kovin olet näihin ajallisiin kiintynyt. Parannus pitäisi tehdä.

Vanhus katsahti häneen terävästi ja sai selville, mitä tiedusti: poika tiesi, millainen hän oli ollut.

— En, jumala paratkoon, mutta siksipä tiedänkin, millainen kauhistus synti on… tiedän, tiedän.

Vanhuksen poskille karahti suuttumuksen puna ja hänen vanhat silmänsä leimusivat.

— Sinä olet ylimielinen ja paatunut poika! kivahti hän ja äänessä oli entinen voima. — Ei sinulla ole kunnioitusta vanhaa, haudan partaalla olevaa isääsikään kohtaan. Mutta varo, Aslak, ennenkuin on liian myöhäinen. Synnin mitta voi piankin täyttyä.

Aslak säpsähti. Mistä oli ukko tuon sanan saanut? Hän tunsi voimakasta halua olla oikein ilkeä ja pureva. Hänen suunsa vetäytyi ivalliseen hymyyn ja huulilla pyöri jo katkera vastaus. Mutta kun hän huomasi vanhuksen pyyhkivän silmiään, joutui hän ymmälle ja katkera vastaus jäi antamatta.

— Lähdemme nyt, ennenkuin pimeä tulee, lausui hän rengeilleen ja hypähti pystyyn.

Rengit kömpivät ylös ja työntyivät kodasta ulos. Porot olivat vähän
hajaantuneet ja loitonneet jonkun matkaa. Koirat makailivat kinoksessa.
Niitä laiskutti, kun ei kukaan ollut niitä komentamassa. Aslak käski
Pieran koota elon ja ajaa laitumelle.

Mutta koira ei halunnut lähteä. Se painoi kuononsa etukäpäliään vasten ja luimisteli.

Mutta sauva kohosi uhkaavana ja teki vihaisen heilahduksen ilmassa. Ja kiukkuisena kajahti komento:

Koiran täytyi totella. Se hypähti ylös murahtaen ja syöksyi suoraa päätä lauman laiteille ja rupesi haukkuen kiertämään hajaantuneita poroja, jotka säikähtyneinä pyörähtivät keskustaa kohden ja alkoivat liikehtiä päinvastaiseen suuntaan.

— Haukuttaa koiria liiaksi, niin että kyllästyvät, virkkoi Aslak
Niilalle ja lähti astumaan konttuurille.

Siellä kulkivat porot levottomina edestakaisin. Aslak Rosto heitti kiinni etumaisen ja kiskoi sen ulos, Antraksen pitäessä ovella vahtia. Vastaan rimpuileva eläin kaadettiin maahan ja puukko työnnettiin rintaan. Eläin riuhtoi ja potki ja sen silmät olivat kauhusta jähmettyneet, lasimaiset, ja kaulaansa ojensi se omituisen jäykästi eteenpäin. Aslak tunsi, kuinka se vapisi hänen allaan ja siinä johtui hänelle yht'äkkiä mieleen, että hän olisi saanut olla lempeämpi isävanhalle. Minkä ihmeen vuoksi hän olikaan ollut niin tyly? — Eläin teki viimeisen ponnistuksen ylöspäästäkseen ja Aslak takoi nyrkillä rinnassa sojottavaa puukkoa päähän. "Vanhus houraa ja höpisee tyhjiä", kulki hänen ajatuksissaan. "Kuka se jaksaa kaikkia kärsivällisesti kuunnella." Hän tempasi puukon poron rinnasta, pyyhki sen kenkäänsä ja kävi toiseen poroon käsiksi.

Niila tappeli vieressä isosarvisen härän kanssa. Eläin läähätti kieli pitkällä ja rynnisti vastaan. Niila koetti vääntää sitä päästä saadakseen sen nurin, mutta eläin riuhtoili vimmatusti. Se haisti verenhajun ja tunsi, mitä sille aiottiin tehdä. Siksi jännitti sekin viimeiset voimansa. Mutta Niilakin väänsi kahta lujemmin ja nyt kaatui eläin. Samassa silmänräpäyksessä sai se puukon rintaansa. Mutta silloin ryöstäytyi se yht'äkkiä jaloilleen ja juoksi muutaman askelen, horjui, korisi ja lyyhistyi polvilleen. Nousi vielä kerran, mutta kaatui sitten kyljelleen koipiaan sätkytellen.

— Miten sinä sillä lailla? ärjäisi Aslak ja hänen taikauskoisen mielensä valtasi outo aavistus: tuo merkitsi vanhuksen kuolemaa.

Hän sanoi sen hillitysti, väräjävin äänin. Niila mutisi jotakin vastaukseksi ja painoi poron päätä, joka vielä liikahteli.

Aslak pyyhki puukkonsa ja pisti sen tuppeen. Häntä väsytti. Hän antoi rengeille määräyksen lihojen korjaamisesta ja kuormain laitosta. Ylihuomenna piti lähdettämän Ruijaan.

Hän lähti astumaan kodalle, mutta pysähtyi muutaman askelen perästä ja katsahti taaksensa. Silloin säpsähti hän yht'äkkiä: hänen askeleistaan oli jäänyt punaisia jälkiä siljolle. Hän muisti unen, jonka hän kerran oli nähnyt ja tunsi, kuinka veri kuumana hyökkäsi päähän. Hän tarkasti nutukkaansa pohjia ja huomasi helpotukseksensa, että hän oli astunut vereen.

Ei elävää olentoa näy missään, jos ei niiksi ottaisi puoleksi lumeen hautautuneita pajupensaikkoja, joita kasvaa siellä täällä avaran vuoman selällä. Kuun kalpeassa, väreilevässä valossa näyttävät ne ihmisolennoilta, jotka jostakin tuntemattomasta syystä ovat kerääntyneet yhteen puolen yön aikaan autiolle, elottomalle vuomalle. Näyttää siltä kuin liikkuisivat ne hiljaa edestakaisin, pysyen kuitenkin yhdessä joukossa. Väliin vain kohoaa lapinlakki vähän ylemmäs muun joukon kumaraan painuneita päitä ja toisinaan näyttää siltä, kuin kulkisi joku nelinkontin toisten takana ja tähystelisi molemmille puolin jotakin edessäpäin näkyvää vaaraa, sillä aikaa kuin toiset ovat omituiseen keskiyöhartauteensa vaipuneina. Mitä?

Muutaman, vuoman laiteella olevan pensaikon takaa kohoaa neljän tuulen lakki varovaisesti näkyviin. Kuunvalo paistaa kirkkaasti sen vierkin [vierkki = lappalaislakin nahkareunus] reunassa olevaan kelta-punaväriseen koristenauhaan ja vierkin alta paljastuvat tummat kasvot, jotka tarkkaavaisina tähyävät eteenpäin.

Kaukana vuoman toisella reunalla näkyy myös liikettä. Se värehtii epäselvänä vuomaa reunustavan metsän hämyisellä laidalla, kunnes se käy selväpiirteisemmäksi ja kiteytyy mustaksi, eteenpäin liikkuvaksi pisteeksi, joka selvänä erottautuu valkean vuoman pinnalta. Musta piste lähenee, käy suuremmaksi joka hetki ja pian erottaa tähyävän miehen silmä sen poroparttioksi, joka ohjaa kulkunsa vuoman poikki. Mies laskeutuu pitkälleen pensaston suojaan ja virittää pyssynsä hanan. Hän on koko päivän hiihtänyt lähiseutuja ristiin rastiin ja hakenut poronjälkiä. Siellä täällä hän oli niitä löytänytkin, mutta aina siksi vanhoja, ettei ollut kannattanut lähteä niitä seuraamaan. Hän oli juuri ollut aikeissa palata takaisin vuoman laidasta, johon oli hetkeksi pysähtynyt, kun hänen terävä silmänsä keksi lauman ja hän päätti asettautua sitä väijymään.

Poroparttio läheni, pysähtyi tuon tuostakin koparoimaan vuoman valkeaa pintaa. Siellä oli jäkälää pajupensaiden juurilla. Mutta kauan se ei viipynyt paikassaan, vaan jatkoi kulkuaan vuoman yli.

Nyt se oli jo lähellä. Mies saattoi jo helposti erottaa eläimet toisistaan. Siinä oli nulppoja ja sarvipäitä, arviolta noin parisenkymmentä. Nyt pysähtyivät ne taas ja nostelivat kuonojaan kuin vainutakseen vastaiselle rannalle kätkeytynyttä vaaraa. Sitten jatkoivat ne tyyneinä matkaansa ja pysähtyivät uudelleen kaivamaan pajupensaikkojen kupeita.

Kuului laukaus, joka terävänä kiiri yli äänettömän vuoman. Porolauma säikähti ja lähti kiitämään takaisin tiheänä, sakeana joukkueena. Kajahti toinen ja kolmas laukaus ja pöllyävä lumipilvi osoitti, missä parttio oli menossa. Pian se oli päässyt yli vuoman ja hävinnyt vastarannalla olevaan metsään. Lappalainen juoksi esiin piilopaikastaan paljastettu puukko kädessä. Hän riensi lähinnä olevan poron luo, joka pahasti haavoittuneena piehtaroi lumessa. Yks kaks sojotti puukko sen rinnassa ja tuokion kuluttua lakkasivat koivet liikkumasta.

Lappalainen silmäsi vuomalle ja hänen kasvojaan kirkasti saaliinhimoinen hymy. Vähän etempänä piehtaroi kaksi poroa tanterella. Toinen yritti päästä pystyyn, mutta luoti oli nähtävästi satuttanut sitä jalkaan, koska se heti pystyyn päästyään kaatui uudelleen.

Lappalainen veti puukon poron rinnasta ja riensi toisten luo. Ei kulunut pitkää aikaa, ennenkuin niidenkin liikkeet lakkasivat ja mies hyykötti polvillaan vuomalla täydessä nylkemätouhussa.

Aslak Rosto nylki porot muutamassa tuokiossa. Sen jälkeen hän paloitteli lihat, kantoi ne metsään ja hautasi lumeen huolellisesti. Oli kuin olisi kuukin suosinut hänen työtään, sillä se riistäytyi kuin väkisten esiin taivaalle kerääntyneiden pilvenhattaroiden takaa. Tuntui aivan kuin olisi se halunnut kirkkaalla loisteellaan auttaa Aslakkia tihutyön jälkien hävittämisessä.

Aslak sitoi taljat suopungilla yhteen ja heitti taakan selkäänsä. Hän haki pyssynsä pensaikon takaa ja nousi suksilleen.

Oli välttämätöntä saada taljat tappopaikalta syrjään. Vanhasta kokemuksesta hän tiesi hyvin, että jos joku kulkija sattuisi purnuille, tämä ensi töikseen rupeaisi etsimään lihoihin kuuluvia taljoja. Olisihan asian voinut auttaa sillä, että olisi leikannut taljoista korvat pois, mutta kuitenkin oli Aslakista varminta viedä ne kokonaan toiseen paikkaan.

Hän hiihti pitkin hiljaista metsää, jossa kuunvalo leikki puiden juurella. Jonkun matkaa hiihdettyään huomasi hän maan alkavan kohota. Metsä harveni, loppui tyyten ja eteen aukeni kuun valaisema tievan [harjun] laki. Aslak hiihti sen yli ja laski viistoon tievan juurelle vastakkaiselle puolen, jossa metsä taas alkoi. Siihen hän päätti laittautua yöksi.

Hän heitti taljakimpun selästään, haki metsästä kuivaa honkaa ja teki tulen. Paikka oli suojainen, joten tulen näkymistä ei tarvinnut pelätä. Olihan Suolovuoma kaukana ihmisten ilmoilta. Lähin tietty lapinkylä oli ainakin parin penikulman päässä.

Tuli paloi ilosesti ja Aslak haki eväänsä esille. Hän levitti yhden taljoista allensa ja ryhtyi syömään.

Joku päivä sitten hän oli saanut Suuvuonon Larssenilta kirjeen, jossa tämä oli pyytänyt lähettämään hänelle viidenkymmenen poron lihat. Hän oli nimittäin saanut suuremman tilauksen Tromssaan ja nyt häneltä puuttui tuo määrä. Sitä ei voinut Suuvuonossa niin äkkiä saada kokoon, jonka vuoksi hän luotti Aslak Rostoon, joka ennenkin oli hänelle toimittanut suuria lihalähetyksiä.

Tämän vuoksi Aslak oli teurastanut isänsä merkkiporot. Se oli ollut hyvä syy, jonka vuoksi hän oli saanut isänsä omasta merkistään eroavan poromerkin hävitetyksi. Mutta häneltä uupui vielä kymmenkunta ja siitä syystä hänen oli ollut lähdettävä "pyyntiretkelle". Ei senvuoksi, ettei omassa elossa olisi ollut, vaan siksi, että tämä oli Aslakista paljon mukavampi keino. Eihän tarvinnut omaa eloansa haaskata silloin, kun kiveliö vielä saalista antoi. Eikä hän ollut ensi kertaa tällaisilla matkoilla. Huihai! Hänhän elikin pääasiallisesti näillä töin. — Sitäpaitsi hän nautti täysin siemauksin tällaisista matkoista. Niihin yhtyi siksi paljon jännittävää seikkailua, ettei hän saattanut niistä luopua. Se oli varmaan isoisältä peritty peuranpyytäjäveri, joka häntä veti kiveliöön ja tuntureille saalista etsimään. Isoisän aikoina oli tietysti naapurilta "lainaamista" harjoitettu yhtä paljon kuin nytkin, ehkä enemmänkin. Mutta sen lisäksi oli silloin pyydystetty myös peuroja, joita siihen aikaan vielä parveili suuret laumat tuntureilla. Se oli ollut vapaata, rehellistä metsästystä, johon ei lakikaan pystynyt sekaantumaan. Nyt olivat peurat hävinneet, "muuttuneet" poroiksi. Omistajan merkki oli niistä tehnyt yksityisomaisuutta ja laki oli ottanut ne poikkeuksetta suojelukseensa. Loppunut siis oli peurojen pyynti, tuo vapaa urheilu lumisilla tunturihuipuilla. Ja entinen peuranpyytäjä, joka kyllä verotti luvattomasti naapurinkin tokkaa, hänkin, kun tilaisuus siihen tarjoutui, oli muuttunut yksinomaan salassa hiipiväksi, pimeässä piileskeleväksi varkaaksi, jonka teot eivät sietäneet päivänvaloa. — Ja kuinka paljon niitä olikaan näitä nykyaikaisia "peuranpyytäjiä". Joka lappalainen järjestään! Ei Aslak tiennyt kuin yhden lappalaisen, jonka ei milloinkaan oltu sanottu varastaneen. Mutta hänpä olikin kuollut kunnanvaivaisena. Sen sijaan olivat toiset toimekkaita. Samaan tapaan kuin oman, heitti suopunki kiinni vieroporonkin ja puukko väärensi ujostelematta naapurin merkin. Hän, Aslak, käytti taidolla molempia, sekä puukkoa että suopunkia, mutta hyvin usein myös pyssyä, kun oli kysymys "vereksen lihan" tekemisestä naapurin laskuun. Pyssy oli hänestä melkein mukavampi. Se muistutti entistä peuranpyyntiä.

Aslak tarkasteli taljan korvaa. Tuttu merkki! Sen omistaja asui kaukana seurakunnan itäpäässä. Porot olivat nähtävästi jääneet vanhoihin kiekeröihin [kiekerö = paikka missä poro on kierrellyt ristiin rastiin] ja niin eksyneet omistajan niitä löytämättä.

Hän lopetti ateriansa ja pani eväät laukkuun. Päivän saalis ei häntä tyydyttänyt. Kolme päätä päivää kohti. Se oli liian vähän. Huomenna oli onnistuttava paremmin.

Metsässä kohisi. Aslak silmäsi tievan laelle. Siellä pyöritteli tuuli lumikiehkuroita. Taivas oli mennyt pilveen.

Hän lisäsi puita nuotioon, solmisi peskivyön polvien yläpuolelta tiukkaan, veti päänsä peskinkauluksen sisään ja koetti nukkua.

Aslak kuunteli tuulen tohinaa puiden latvoissa. Se soi niin myrskyä ennustavana. Hänen yöpaikkansa oli kuitenkin mahdollisimman suojaisa, toisella puolen Suolovuomaa vasten tievanselkä, toisella metsä.

Aslak katseli peskinkauluksen ja lakinreunan välisestä raosta, kuinka varjot liikkuivat metsässä. Sen mukaan kuin nuotio leimahti korkeammalle tuulenhengen siihen sattuessa, hypähtivät ne joka kerta keveästi taaksepäin metsän pimentoon. Mutta heti kun nuotion loimo vähänkin heikkeni, olivat ne jälleen uteliaina kurkistelemassa metsän reunassa, aivan Aslakin kantapäiden takana. Ne olivat kuin henkiä, jotka hiipivät ympäri ja supattivat, rohkeina tirkistellen tulen ääressä lepäävää miestä.

Aslak ei ollut tullut sitä ajatelleeksi ennemmin. Nyt heräsi hänen havaintokykynsä vilkkaaseen toimintaan.

Hän käänsi päätään sivulle ja tarkkasi tievan juurta. Se teki jyrkän käänteen vasempaan ja näytti sillä suunnalla painuvan vielä alemmaksi. Vähän matkan päässä oli lumitöyry, joka esti näkemästä, mihin tievan juuri päättyi. Töyryn yläpuolelta näkyi vain kääkkyräinen petäjä, jonka latvassa oli iso, kummallisen muotoinen tuulenpesä. Se muistutti hämmästyttävässä määrässä suurta Ruotsin lappalaisten käyttämää tupsulakkia. Nyt siinä lauloi jo myrskytuuli omituista, valittavaa säveltään.

Aslakin ajatukset vilkastuivat. Hän muisti poikasena kuulemansa kertomuksen lappalaisesta, joka oli elänyt suuren herätyksen aikana. Hän oli ollut mainio poronvaras eikä ollut välittänyt papin saarnoista eikä kehoituksista niin ikään mitään. Muutamana iltana hän oli ollut kirkolla seuroissa juopuneena ja pappi oli puhunut hänelle parannuksen tarpeellisuudesta. 'Tee parannus, Oula, ennenkuin on liian myöhäistä!' oli pappi varannut. 'Voit huomenna olla jo kuolleena.' Mutta siitäkös oli Oula yltynyt nauramaan ja pilkkaamaan: 'Mistä pappi sen tietää?' 'Olet tainnut kysyä itse Isä Jumalalta, kun niin varmana puhut?' 'Minun pitää huomenna olla pykällyksessä Jerstivaaran kaarteella eikä siis kuolema voi tulla kysymykseenkään. Mutta jos Isä Jumala on nyt kerran niin varmasti päättänyt sen, niin pyydä häntä hiukan pidentämään Oula Gainon elämänlankaa.' 'Sano, että Gaino-Oulalla on pykällys Jerstivaarassa ja että hänen täytyy välttämättä olla siellä ennen huomista puoltapäivää. Sillä pykällyksestä ei tule mitään, jollei poroisäntä, Hotti-Mikkala, saa viinojaan, ja ne on minulla ahkiossani.' Oli sanonut ja lähtenyt. — Aamulla löydettiin Oula kuolleena kaltiosta [talvisula lähde] tievan alta. Siihen oli ajanut juovuksissaan ja hukkunut. — Siitä alkaen oli tievaa kutsuttu "Uskottoman tievaksi".

Aslakille tuli omituinen paha olo. Tuo kertomushan sopi niin ihmeen hyvin hänen omaan elämäänsä. Eikö hänkin ollut monesti pilkannut entistä pappia, kun tämä oli hänelle puhunut parannuksen tarpeellisuudesta? Olipa vain. Mutta nykyisen kanssa hän oli hyvissä väleissä… Ja eiköhän Jumala sentään lue sitä jonkunmoiseksi ansioksi, että hän oli joka tilaisuudessa uutta pappia puolustanut…

Aslakkia rupesi yöpaikkansa yht'äkkiä peloittamaan. Tiesi jo, vaikka ei tässä saisikaan nukkumarauhaa. Olihan kiveliö täynnä paikkoja, joissa ei annettu matkamiehen maata, vaan ajettiin väkisten ylös. Tiesi jo, vaikka olisi Uskottoman tievakin sellainen?

Kuitenkaan ei Aslak muistanut mitään sellaista kuulleensa. Hän rauhoittui ja painoi silmänsä umpeen. Kissa viitsi lähteä toiseen paikkaan muotkimaan ja uutta tulta tekemään… Hetkistä myöhemmin hän nukkui. Mutta uni oli rauhatonta ja tuli monella tapaa keskeytetyksi.

Ensin tuli Oula Gaino, parta ja tukka jäässä, ja pysähtyi hänen viereensä Hotti-Mikkalan viinanassakka kainalossa. Hän katsoi Aslakkia jääkuorisilla silmillään ja puheli: "Burist, Aslak Rosto! Tunnetko minua? Minä olen Gaino-Oula ja asustan tässä tievassa. Minut on kyllä haudattu, mutta uskottoman ruumishan ei saa lepoa haudassakaan. Minä käyn joka yö viemässä viinaa Hotti-Mikkalalle, joka keskiyön aikana pitää pykällystä Jerstivaarassa." Gaino-Oula silmäsi taivaalle ja jatkoi: "Nyt pitää minun mennä, sillä Hotti-Mikkala odottaa. Laittauduhan pois tästä sillä aikaa!"

Oula Gaino lähti ja palasi tuokion kuluttua takaisin. "Vai et mennytkään!" huusi hän ja pui nyrkkiä Aslak Rostolle. "No sama se! Olepas vaan! Saat nähdä jotakin." Oula Gaino pani käden korvalliselleen ja kuunteli. "Minulle tulee vieraita tänä yönä", sanoi hän ja katseli Aslakkia jäätyneillä silmillään. "Se on tuttua väkeä sinulle." Hän viittasi metsään päin ja virkkoi: "Kuulepas, sieltä hän jo ajaa!" Ja Aslak kuuli, kuinka ahkio kolahteli ja poron koparat naskuivat. Hetken kuluttua ilmestyi metsänreunaan pitkä, luiseva, silmäpuoli mies. Aslak tunsi hänet: se oli — Kummajärven Salkko.

Hän koetti huutaa, mutta ääntä ei lähtenyt. Kurkkua poltti ja kuristi niin omituisesti. Oula Gaino kääntyi hänen puoleensa ja lausui: "Saat nousta tervehtimään vanhaa tuttua!"

Mutta Aslak ei tahtonut nousta.. "Voi armahda minua, Oula! Minä en saata, en saata!" rukoili hän.

Mutta Oula Gaino potkaisi häntä kylkeen ja huusi julmistuneena: "Vai et saata!" "Sepä kumma!"

Silloin täytyi Aslakin nousta ja Oula Gaino talutti häntä Salkkoa vastaan, joka oli noussut ahkiostaan. Polvet horjahtelivat arveluttavasti ja tuskan hiki kohosi otsalle. "Tässä on vanha tuttu, Salkko", sanoi Oula ja työnsi Aslakin Salkon eteen. Mutta tuskin oli Kummajärven Salkko hänet tuntenut, kun hän rupesi surkeasti huutamaan: "Voi, Aslak Rosto, mitä teit!" "Murhamies olet!" "Mutta odota, pian on sinunkin synninmittasi täysi!" Ja Salkko väänteli käsiään ja jääkuoren alta loisti hänen avuton, kauhistunut katseensa ja Aslakin ojennetulle kädelle putosi kyynel, joka poltti kuin tulessa…

Aslak hypähti ylös ja koko hänen ruumiinsa vapisi. Tuskan hiki kihoili hänen otsalleen ja kättä kihelmöi armottomasti.

Hän oli nukkuessaan pudottanut toisen kintaan ja paljas kämmen oli sattunut palavan kekäleen päähän. Siitä tuska kädessä. Hän huoahti helpotuksesta. Kaikki olikin ollut vain unta.

Kaltion puolelta, sieltä, missä kasvoi kääkkyräinen petäjä, kuului yht'äkkiä surkean vihlova huuto: — Voi, voi!

Aslak ei ollut uskoa korviaan. Mutta kun huuto uusiutui, täytyi hänen se uskoa. Hän sieppasi pyssynsä ja latasi.

Mutta vastausta ei kuulunut. Tuuli hurisi vain puiden latvoissa ja myrsky ryski metsässä ja tievan takana.

Silloin Aslak laukaisi ääntä kohden ja se vaikeni heti. Mutta hetken päästä kajahti se uudelleen ja nyt entistä kovemmin ja valittavammin: Voi, voi!

Se oli Kummajärven Salkon ääni! Siitä ei ollut epäilystäkään. Aslak vapisi niin, että oli aivan kaatumaisillaan. "Herra Jumala, herra Jumala! Auta minua!" hoki hän itsekseen.

Samassa puhalsi tuuli nuotion sammuksiin. Aslak oli aivan menehtymäisillään tuskaansa. Hän läähätti ja huohotti kuin olisi ollut aivan äärimmilleen hengästynyt. "Herra Jumala! Nyt taisi tulla kuolema tähän paikkaan!" Hän haparoi laukkuaan, löysi sen ja hyppäsi suksilleen. Hän ei ajatellut suuntaa sen enempää, työnsi vain menemään niin paljon kuin jaksoi, läähättäen pakahtumaisillaan. Puunoksat löivät häntä kasvoihin, mutta hän ei siitä välittänyt, hiihti vain eteenpäin hätä ja tuska kurkussa.

Yht'äkkiä pysähtyi hän kauhun lyömänä ja suksisauvat putosivat hänen käsistään. Ylhäältä, juuri hänen päänsä päältä parkaisi äskeinen ääni: — Voi, voi!

Muutamaan minuuttiin ei Aslak voinut tehdä mitään. Hän vapisi kiireestä kantapäähän ja kuoleman pelko kouristi hänen sydäntään. Hän tunsi viimeisen hetkensä tulleen. Salaperäinen, vaikeroiva ääni kaikui yhä hänen päänsä päältä. Hän olisi paennut, mutta voimat pettivät täydellisesti.

Mutta heti kun ensimäinen säikähdys vähänkin helpotti, palasi hänen vanha rohkeutensa epätoivon vimmalla takaisin. Hän tarkasti puita ympärillään ja koetti päästä selville, mistä tuo valittava ääni tuli.

Hän oli sattumalta joutunut lähelle kaltiota. Siinä aivan hänen vieressään oli kääkkyräinen petäjä tuulenpesineen ja sitä vastaan nojallaan toinen, myrskyn kaatama puu. Puiden rungot olivat pusertautuneet lujasti toisiaan vasten. Kun myrskytuuli heilutti kääkkyräpetäjää voimakkaammasti, syntyi puiden toisiinsa hankaantumisesta — valittava ääni.

Samassa hetkessä, kun tämä Aslakille selvisi, oli pelkokin tiessään. Mutta niin herpaantunut hän oli tavattomasta jännityksestään, että kesti hyvän aikaa, ennenkuin hän saattoi jatkaa matkaansa.

Jonkun ajan kuluttua pääsi hän metsästä ulos. Hänen edessään oli vuoma, jossa myrsky tanssitti lumipilviä hirvittävällä voimalla.

XI.

Kun Aslak Rosto ajatteli viimeksi kuluneita vuosia, ei hän voinut niistä sanoa muuta kuin hyvää. Häntä oli onnistanut kaikin puolin. Elo oli kasvanut huomattavasti. Tuhannesta porosta verotti kunta, mutta tuhat viisisataa niitä oli, oli varallakin. Ja "mahdollisuudet lauman lisäämiseen" olivat yhtä hyvät kuin takavuosinakin. Eivät olleet näet lappalaiset vahingoistaan viisastuneet. Joka talvi hävisi jokaiselta kymmenmäärittäin, mutta uutterampaan paimennukseen se ei heitä saanut ryhtymään. Hän, Aslak Rosto, oli sanonut heille, että "paimentakaa paremmin, etteivät varkaat vie eikä hukka hävitä". "Katsokaapa, minä hiihdän puolet maaherranlääniä tarkastaakseni, onko elo turvassa. Minä en luota renkeihini." Näin hän oli puhunut eikä naapureilla ollut siihen mitään sanomista. Hän näki kyllä heidän silmistään, etteivät he häntä uskoneet, mutta ajatuksiaan ei kukaan uskaltanut ilmaista. He tiesivät hänen varastavan, mutta siihen ei kukaan rohjennut viitata. Yksi ja toinen yritti vain kaikessa hiljaisuudessa verottaa hänen laumaansa, kun tilaisuus siihen tarjoutui, mutta yritykset olivat usein niin taitamattomasti harkittuja, että tulivat ilmi, ja Aslak oli saanut näytellä kärsineen osaa ja toimittaa syylliset rangaistukseen. Sillä tyhmää varkautta ei Aslak Rostokaan hyväksynyt. Jos kerran otti, niin piti ottaa taitavasti, niinkuin hän teki. Häntäpä ei oltukaan vankiloissa vennetty, niinkuin yhtä ja toista tenomuotkalaista. Yksin Salkko Hukkaakin oli käytetty "alhaalla" ja sellaisestakin kuin — viinanvarkaudesta!

Salkko Hukka. Niin, hän oli pahin Aslak Roston vihamies. Ja se oli kumma, että heidän sukunsa olivat jo monessa polvessa olleet toistensa vihamiehiä. Niin olivat olleet vanha Rosto ja vanha Salkko, niin myös heidän isänsä. Mistä se johtui, sitä ei Aslak varmuudella tiennyt. Isänsä oli kertonut, että vanhoista ajoista olivat Hukat ja Rostot olleet palkistensa etevimpiä lappalaisia. Viimemainituilla oli aina ollut suhteellisesti paremmat jäkälämaat kuin edellisillä, joiden jutama-alue [liikkumisalue] oli seurakunnan länsipäässä, missä myös Norjan lappalaiset laidunsivat porojaan ja rasittivat maita enemmän kuin ne olisivat kestäneet. Vanha Hukka oli kerran esittänyt koko kunnan aluetta yhdeksi palkiseksi, mutta sitä oli vanha Rosto kynsin hampain vastustanut. Asia oli rauennut myrskyisen kokouksen jälkeen, jossa Hukan puolue oli jäänyt vähemmistöön. Hänen poikansa Salkko oli kuitenkin päässyt Roston palkisen jäseneksi, tiesi miten, mutta siellä hän nyt oli jo ollut kohta vuosikymmenen. Vanha vihamielisyys ei kuitenkaan ollut senkautta heikentynyt, päinvastoin.

Näitä mietiskeli Aslak Rosto kirkolle ajaessaan. Oli puolenyön aika ja kuu valaisi vaisusti kapeanpitkulaista järvenselkää, jota pitkin hän ajoi. Hän oli matkalla pappia noutamaan.

Aslak kiinnitti ajohihnaa. Poro taivutti päätään taaksepäin ja paransi menoa. Järvi loppui ja resuista naavakuusta kasvava rämeikkö alkoi.

Niin. Vanha Rosto oli kuoleman kielissä ja hänelle oli Aslak lähtenyt pappia noutamaan.

Vanhus oli kitunut pitkin talvea. Ei ollut enää ollut poroissa kävijäksi pitkään aikaan. Melkein siitä saakka kuin Aslak oli hänen poronsa myynyt, olivat vanhuksen sukset seisoneet joutilaina luovaa vasten. Ei ollut kyennyt enää lähtemään. Nyt hän oli jo parisen viikkoa maannut heikkona sairaana.

Niin, muutenhan olisi Aslakin elämä mennytkin mainiosti. Mutta nyt tuli ensimäinen suurempi vastoinkäyminen sairauden muodossa. Jokohan rupesi käymään toteen Rauna-muorin ennustus synnin mitan täyttymisestä?

Ahkio rytkäsi koleikkorämeikössä ja Aslakin ajatukset nousivat ja laskivat samassa tahdissa ahkion heilahdusten kanssa. Eikö mitä!… Tuleehan se kuolema… vanhalle… sehän on luonnonlaki semmoinen… Eihän siinä mitä ihmettä… Kahdeksankymmentä vuotta äijällä hartioilla… Omituista, että pitää aikamiehen hourata… ja vaivata itseään vanhan akan jaarituksilla… Synnin mitta… joutavia…

— Joutavia! huudahti hän ääneen, kun koleikko loppui ja ahkio liukui sileälle vuomalle. Hän tempasi hihnasta, niin että poro säikähtäen nosti päänsä ylös ja taivutti sitä viistoon taaksepäin. Tämä liike toi yht'äkkiä Aslakin mieleen Kummajärven Salkon, sillä noin oli hänkin päätänsä taivuttanut, kun surman luoti hänet kaatoi.

Aslak muisti unensa, jonka hän Uskottoman tievalla oli nähnyt, ja häntä ahdisti. Kummajärven Salkko… Niin, niin… se olisi saanut jäädä tekemättä. Tappaa mies… oh, se oli kamalaa!… Mutta kun oli kysymyksessä sellainen varas kuin Salkko, niin… Viedä kokonaisia parttioita niin usein… ja niin röyhkeästi… Sitä ei kenenkään sisu kestänyt. Ja varma oli, että niin olisi menetellyt joka lappalainen hänen asemassaan… ampunut kuin koiran… armotta. Mutta vaikka Salkko olikin kohtalonsa ansainnut, tuntui se silti niin hirveältä… väliin öillä aivan kamalalta. Sen parkaisu oli ollut niin ilkeä.. Niin oli ölähtänyt oudosti, että oikein oli veriä liikahuttanut… Ei ollut saattanut Aslak sen koommin sillä paikalla käydä.

Huh!… Sen yön jälkeen hän oli odottanut synnin mitan täyttymistä, odottanut peläten ja vavisten, mutta ei mitään ollut tapahtunut… ei mitään. Sama rauha kuin ennenkin. Taisi olla satua koko juttu… Mistä lie Rauna-muori sen onkinutkin?… Synnin mitta… synnin mitta!… Sitä se vaan hoki… joka näkemässä… akanhöperö!

Poro, joka oli vähää ennen levottomana vainunnut jotakin, säikähti ja lähti vimmastuneena laukkaamaan. Se liikutteli korviaan väristen ja pakeni kuin henkensä edestä.

Vuoma teki aavemaisen vaikutuksen. Tuntui, kuin olisi se ollut kirkkaammin valaistu kuin muut paikat. Kuunvalo tulvehti siinä niin voimakkaana ja väreilevänä, kuin olisi keveän auteren tavalla lainehtinut yli vuoman. Siellä täällä törröttävät heinäpielekset loivat mustia varjoja sen valkeaan pintaan.

Aslak ei voinut selittää, miksi hänestä tuntui niin kammottavalta ajaa tätä valoisaa vuomaa pitkin. Hänestä olisi ollut paljon hauskempi ajaa metsässä tahi tiheässä koivurudossa. Oli kuin olisi hän täällä ollut joka puolelta tuijottavien, näkymättömien katseiden esineenä. Hänestä tuntui, että vuoma eli, omituisesti, salaperäisesti, mutta silti kyllin tajuttavasti aistimille, jotka äärimmilleen jännittyneinä tarkkasivat jokaista pienintäkin risahdusta.

Se oli pitkää ja sanomattoman valittavaa. Aslak oli kuullut tuon äänen usein, mutta nyt herätti se hänessä niin kummallisen oudon kammon. Häntä värisytti ja kylmä hiki kihosi otsalle.

Poro hyppäsi säikähtyneenä sivulle, seisoi hetken hievahtamatta vapisten, tempasi sitten hurjaan laukkaan ja tehden laajan kaaren pyörsi äkisti taaksepäin. Aslak koetti suistaa sitä oikeaan, mutta eläin pani vastaan. Hän teki uuden yrityksen, mutta samalla tuloksella. Ei auttanut muu kuin nousta ahkiosta.

Hän meni poron etupuolelle ja koetti vetää sitä eteenpäin, mutta eläin riuhtoi ja tappeli vastaan aivan raivokkaana. Niinkauan kuin hihna oli liikkumatta seisoi porokin hievahtamatta. Se läähätti pakahtuakseen, silmät jäykkinä ja kieli riippuen elotonna suusta. Mutta heti kun Aslak liikautti hihnaa ja yritti vetää elukkaa mukaansa, uusiutui sama temppu. Lopuksi hurjistui se äärimmilleen ja ryntäsi päälle. — Baergalak!

Aslak säikähti omaa ääntänsä, sillä se kajahti niin kovasti öisessä hiljaisuudessa. Se vieri pitkin vuoman reunoja ja synnytti samanlaisen äänen kuin aalto pyyhkäistessään jääriittaan käyneen järven rantaa. Hän painiskeli hetken poron kanssa ja väänsi sen alleen.

Mikä elukalle tuli? Ennen niin siivo ja nyt kuin hullu. Pelkäsikö se niin tavattomasti hukan huutoa? Vai oliko tämä vuoma loihdittu?

Hän hellitti otteensa ja samassa oli poro taas jaloillaan ja läähätti kiivaasti. Aslak hiipi varovaisesti ahkion luo, sivalsi poroa äkkiä voimakkaasti kylelle ja hyppäsi ahkioon. Lumi pölähti ja eläin kiisi kuin vihuri, kiertäen isoa rengasta. Kuului ähkymistä ja hihnan läiskettä, tukahdutettuja kirouksia ja koparain nopeaa kapsetta, mutta suunta ei muuttunut.

Baergalak! karjaisi Aslak niin että vuoma raikui. — Isä tahtoo pappia ja sinä et mene! Ja hän takoi hihnalla poron kupeita niin että paukkui. Ja kumma! Poro oikaisi suoraan vuoman poikki kuin olisi sille yht'äkkiä selvinnyt, millä asialla se oli. Lumi tuprusi savuna ja viitakko rytisi, kun se ryntäsi eteenpäin. Jäätyneiden pajupensaiden oksat löivät Aslakkia silmille niin että tulta iski, mutta eteenpäin laukkasi poro sitä vinhemmin kuta vaikeampikulkuinen paikka oli.

Tuli taas järvi ja poro karahutti pitkässä tolvassa jäälle. Siellä sen vauhti vähitellen hiljeni ja tuokion mentyä kulki se aivan rauhallisena, kuin ei olisi milloinkaan yrittänytkään oikuttelemaan.

Aslak suisti menemään. Hänellä oli kiire, sillä vanhus odotti pappia. Hän oli ollut matkalla runsaasti pari tuntia. Hän näki sen kuun asennosta. Aamuksi piti hänen olla takaisin.

Häntä puistatti. Eipä ollut ennen Pajuvuoma niin kovalle ottanut. Mikä ihme meni elukkaankin siinä? Oli ollut kuin taiottu. Vai oliko hän ajanut liian nopeasti, niin että eläin pakkasi väsymään? Tiesi hänet. Nyt kulki se taas tasaisesti, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.

Aslak Rosto seisoi papin virkahuoneessa ja odotti. Kynttilä paloi pöydällä. Sen oli palvelustyttö siihen sytyttänyt. Nyt oli hän papille ilmoittamassa hänen asiataan.

Viereisestä huoneesta kuului liikettä ja puoliäänistä puhelua. Aslak erotti rouvan äänen. 'Keskellä yötäkö sinun täytyy lähteä?' Johon kuului papin rykäisy ja vastaus: 'Niin, kuuluu olevan huono.'

— Huonoksi jäi, Ei taida olla monen tunnin eläjää. Lähdin pappia hakemaan.

— On. Yhdellä tosin tulin, mutta olen hankkinut papille täältä kylästä.
Se on Kurun Heemin käsihärkä. Sillä on hyvä ajaa.

Pastori palasi viereiseen huoneeseen ja Aslak istui odottamaan. Tuokion kuluttua tuli pappi takaisin täydessä matkapuvussa.

— Eväslaukkua ei papin tarvitse ottaa, rippineuvot vain, varasi Aslak työntyessään papin edellä ulos. — Meillä on siellä ruokaa yllin kyllin.

XII.

Suuren Vuorsojärven pohjoisrannalla on Aslak Roston kylä. Paikalla on vain yksi kota, jossa Aslak asuu isänsä ja renkeinsä kanssa. Samalla puolella järveä, muutaman penikulman päässä siitä, kohoaa Tiermestunturien mahtava jono. Tunturijonon keskikohdalla on kapea lovi, joka näkyy kauas etelään. Siinä on syvä kuru kahden tunturin välissä ja siitä vie talvitie Ruijaan.

Aamu rupesi jo valkenemaan, kun Aslak papin kanssa laskeutui järvelle. He olivat ajaneet kovasti, sillä kummallakin oli verekset härät. Ei ollut Aslak uskaltanut lähteä paluumatkalle samalla, jolla oli kirkolle tullut, vaan oli hänen täytynyt lainata ajokas itselleenkin.

Niila Skum ryömi kodasta ulos, heti kun ensimäkien koiran haukahdus kajahti. Hän oli valvonut vanhuksen luona sillä aikaa kuin isäntä oli kirkolla.

— Vieläkö on hengissä? kysäisi Aslak hypäten ahkiosta ja heittäen hihnanpään Niilalle.

Perällä tulisijan vasemmalla puolen, makasi vanha Rosto porontaljalla risaisen rekirou'on alla puolittain istuvassa asennossa. Kasvot olivat likaiset, mutta liankin alta paistoi ihon tavaton kalpeus. Silmät paloivat kuumeisina ja hengitys oli nopeaa ja läähättävää. Vanha, likainen lapinlakki oli vedetty syvään korville.

Kota oli pahansiivoinen, heinänpehkua siellä täällä ja vanhoja kuluneita taljoja lattialla. Perällä oli likaisia astioita sikin sokin, päällimäisenä suuri puukulho, jota takkuinen koira parast’aikaa nuoli.

— On se puute, kun ei ole minullakaan akkaa, lausui Aslak ja heitti koiran niskasta ulos. — Olisihan edes vähän järjestänyt papin tuloksi. Eivät ne renkivetelykset ymmärrä.

— Tuo tänne puhdas talja, sanoi hän heittäen vanhan taljan oven suussa kyyköttävän rengin jalkoihin.

Talja tuotiin. Aslak tasoitteli risuja ja levitti taljan niiden päälle.
Sitten nouti hän ulkoa uuden lakin ja vetäisi sen vanhuksen korville.

— Pappi on tullut, sanoi hän korottaen ääntään. — Näetkö, minähän kerkesin.

Pastori oli sillävälin laittanut rippineuvot kuntoon ja asetti ne nyt pienelle, nelikulmaiselle puutarjottimelle viereensä maahan.

— Huo—nosti, tuli sitten syvältä ja käheästi, jota seurasi ryintää ja sylkemistä. — Oo, pappi, minä jaksan huonosti, hyvin huonosti.

— Oo, pappi rakas, huonosti on, hyvin huonosti. Hän katsoi pappia rukoilevasti ja parkaisi käheästi: — Minä olen suuri syntinen, pappi rakas! Helvetti on edessä, pappi rakas… oi, voi!

Pastori hämmästyi. Hän ei ollut osannut aavistaa, että vanhus olisi tullut tällaisiin ajatuksiin. Hän oli aina ennen ollut valmis ja kerkeä kerskaamaan uskostaan ja tuomitsemaan toisia. Ja pastorilla oli kokemuksia useammasta tapauksesta, kuinka kylmiä ja varmoja tuollaiset sairaat tavallisesti olivat — vielä kuolinvuoteellaankin. Senvuoksi hän hämmästyi eikä voinut hetkiseen puhua mitään.

— Sehän on iloinen kuultava, että vanhukselle on synti tullut synniksi, sanoi hän hetken päästä.

— Minä olen varastan… yritti sairas, mutta kova yskäkohtaus keskeytti hänet. Silmät pullistuivat kamalasti ja kurkkutorvi korisi pahasti.

— Po—ro—ja, pappi rakas, änkytti hän, mutta uusi yskäkohtaus lopetti tunnustuksen.

— Jopa heltiää äijältä, lausahti Aslak puoliääneen ja puistahutti päätään. Hän istui ja tupakoi vastakkaisella puolen kotaa.

Sairas hengitti raskaasti. Silmät olivat painuneet umpeen; yskäkohtaus oli vienyt voimat. Mutta vähitellen hän tointui, avasi silmänsä ja katsoi pappia kiinteästi. Hänen kalpeat kasvonsa punertuivat hiukan ja tarttuen pappia kädestä karjui hän katkonaisesti:

— Minä olen ollut varas… alma [tosi] varas… En voi sanoa lukua… mutta paljon niitä on… omasta ja naapuriseurakunnista… pappi rakas..!

— Niitä on paljon, paljon… kaikenikäisiä… mutta vaatimia ja vasikoita etenkin! Ei mahtuisi tuohon järvelle… Se elo, jonka minä…

Hänen leukansa painahti rintaa vasten, mutta silmät katsoivat kulmainsa alta kiinteästi pappia. Ne välähtivät kerskaavasti, kuten muinoin terveyden päivinä, mutta se katse hävisi heti, jättäen tilan tylsälle, puoleksi tajuttomalle ilmeelle.

— Niitä on tuhansia, pappi rakas, sopersi hän ja lisäsi äänellä, joka muistutti koiran ulinaa:

Helvetti on edessä, pappi rakas, minkäs teemme? Voi, voi, sinne pitää mennä… palavaan pätsiin… oi, voi!

— Mutta mihinkäs me Kristuksen panemme? kysyi hän ja katsahti avuttomana oviaukkoon, jossa näkyi Niila Skummin kulmikas muoto.

— Oi, voi, pappi rakas! Eihän se Kristus mm paljoa… Ajattele, koko järven selkä täynnä… Siinä on paljon… monta tuhatta… Minun käteni ovat veressä!

Mutta Kristuksen veri voi kaikki puhdistaa, sanoi pastori ja hänen äänensä soi yhä niin avuttomana.

Vanhus katsoi häneen kuin hukkuva. Hetkeksi hänen katseensa rauhoittui, mutta sitten vääntyi taas muoto ja hän viittoi kädellään kuin torjuakseen päältään näkymätöntä vaaraa.

— Ei voi, ei voi! parkui hän. — Niitä on paljon… koko järven selkä… verta ja suolia… oi, voi!

Pastori koetti rauhoittaa sairasta parhaansa mukaan. Hän puhui ryöväristä, joka oli ristillä saanut armon. Hän koetti osoittaa, kuinka veriruskeatkin synnit tulevat lumivalkoisiksi, mutta kaikki näytti turhalta. Hän vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen. Rengit olivat molemmat oviaukossa ja tuijottivat sieltä, silmät pyöreinä ja peljästyneinä.

Hän ryhtyi ripittämään sairasta, joka vaikeroi koko ajan ja väänteli käsiään. Kun hän pääsi asetussanoihin, kohosi sairas yht'äkkiä istualleen ja huusi katkonaisesti:

— Aslak, sinun pitää kaikki maksaa… Ruijaan ja Lainioon… ja
Hukka-Salkolle!

Aslak teki liikkeen, kuin olisi yrittänyt vastata jotakin, mutta samassa sairas huudahti ja vaipui rentonaan kodan kaaripuuta vasten. Aslak hyppäsi häntä auttamaan, sillä pastorilla oli juuri kädessä ehtoollismalja ja leipä. Sairas avasi vaivaloisesti suunsa ja otti vastaan öylätin, mutta ei näyttänyt saattavan sitä niellä. Kun pastori antoi kaikin, valui viini suupieliä myöten rinnalle. Ehtoollinen oli tullut liian myöhään. Vanhus oli kuollut. — Ei mennyt enää alas, sanoi Aslak ja laski vanhuksen pitkäkseen. Hänen äänensä tuntui tukahtuneelta. — Voi hyvänen! Taisi tulla isälle lähtö sinne pahimpaan…

Pastori ei vastannut. Hän oli kovin järkytetty. Tapaus oli outo hänenkin monivuotisessa työssään. Herra Jumala! Oo Herra varjele!

Vanhus makasi kasvot vääntyneinä. Ylähuulen toinen syrjä oli jäänyt hiukan koholleen ja hampaattomasta suusta näkyi öylätin vaalea reuna.

Kodassa vallitsi syvä hiljaisuus. Tuntui kuin olisi kuolleen rauhaton henki etsinyt ulospääsyä ahtaasta majasta. Oli niin painostavaa kuin ukonilman edellä.

Pastori silmäsi Aslakkiin, joka tuskastunut ilme kasvoillaan imi piippuaan ja näytti vaipuneen syviin mietteisiin.

Samassa rupesi koira ulkona ulvomaan. Se oli vihlovaa ja kuulosti äärimäisen epätoivoiselta. Oli kuin olisi eläinkin ymmärtänyt tämän kuolemantapauksen erikoisen kaameuden.

— Lyhyt ja arvaamaton on armonaika, lausui pastori ja hänen äänensä soi niin omituisen käheänä. — Ei pitäisi ihmisen antaa sen hukkaan kulua.

— Ei niin, että tahtoisin vainajaa tuomita, mutta välistä tuntuu siltä kuin olisi ihmisellä mahdoton kääntyä, kun synnin mitta kerran on täysi.

Aslak katsahti pappiin. Oliko hän kuullut oikein? Eikö pappikin puhunut synnin mitasta? Hänet valtasi taikauskoinen pelko. Tuntui, kuin olisi hän menettänyt pohjan jalkainsa alta ja vaappunut turvattomana jossakin epämääräisessä syvyydessä.

— Niila, ota härkä ja lähde Aihkijärveen ja tilaa vanhalle isännälle arkku.

Aslakin ääni kuulosti tavalliselta. Hän levitti vaatteen kuolleen kasvoille ja ryhtyi keittopuuhiin.

XIII.

Porontiu'ut soivat ja iloisesti liukuvat ahkiot kimmeltävää tietä pitkin. Pajupensaat ovat kuuran peitossa ja auringonvalo loihtii niiden oksille satoja välkkyviä jalokiviä. Porot monikirjavine ajovöineen ja hienoine, kirjoleikkauksilla koristeltuine länkineen, sopivat erinomaisen hyvin kevättalviseen ympäristöön, jolle päävärin antavat hohtavan valkeat hanget ylt'ympäri, joka puolella.

Ajajilla, varsinkin etumaisella on myös yllään mitä parasta olla voi. Tummasta purgapeskistä [purgapeski = tiheäkarvainen, hieno peski] alkaen heleänsiniseen neljäntuulenlakkiin ja valkokintaisiin saakka on kaikki uutta. Kaulassa välkkyy monivärinen silkkiliina ja peskin rinnuksessa loistelee hopeasolki.

Porontiuku soi ja helkkää, sillä Aslak Rosto on kosiomatkalla. Oli kulunut pian vuosi vanhan Roston kuolemasta. Aslak oli elellyt renkeineen tunturissa ja paimennellut porojaan. Mutta vanhuksen kuolema oli tehnyt suuren aukon hänen elämäänsä. Ennen oli isävanhus hoitanut vaimoväen tehtävät, pannut lihan kiehumaan ja kahvipannun tulelle, niin että miehillä paimenesta palatessaan oli aina ruoka valmiina. Nyt ei ollut ketään, joka olisi pitänyt arinakiviä lämpiminä. Oli oneaa tulla pimeään kotaan väsyneenä ja nälkäisenä ja ruveta siinä ensi töikseen tekemään tulta. Siksi oli Aslak päättänyt lopettaa tuollaisen elämän ja mennä naimisiin. Senvuoksi oli hän nyt matkalla pohjoista kohden Niila-rengin ja enonsa, Pieti Nangen kanssa, jonka viimemainitun hänen lähimpänä sukulaisenaan piti vanhan lapintavan mukaan olla läsnä kihlajaisissa.

Kauas kantava olikin maine kauniilla Annilla, Oula Sarren tyttärellä. Sen oli Aslakkin jo aikoja kuullut. Siinä oli tyttö, riuska ja rivakka, täyteläinen ja verevä kuin itse terveys. Ei välittänyt hän pyrystä eikä liioin pakkasesta, vaan yksin ajaa suikaisi penikulmaiset taipaleet, — oli sitten pimeä taikka päivä. Ja jos sattui välillä yö yllättämään, ei Anni sitäkään pahakseen pannut: paneusi hangelle pitkäkseen ja nukkui siinä makeammin kuin lantalaistyttö neitsyt Maarian sänkyheinissä kesäisessä luhdissaan. Kerran hän oli nukkunut kolmenkymmenen asteen pakkasessa Tenomuotkan nimismiehen pihalla. Oli tullut yöllä taloon eikä ollut viitsinyt herättää palvelustyttöä sisälle päästäkseen, vaan oli heittäytynyt reslaansa ja ottanut siinä makeat unet. Vasta aamulla, palvelustytön aamukahvia keittäessä, oli herännyt ja mennyt kyökkiin. Sellainen tyttö oli Anni Sarre, yksi niitä harvoja saameneitoja, joka vielä pystyi kilpailemaan miesten kanssa suopungin heitossa. Näin oli maine kertonut ja Aslak Rosto tiesi sen todeksi, sillä hän oli usein tavannut Annin, viimeksi isänsä hautajaisissa.

Niissä oli ollut paljon väkeä niissä hautajaisissa, väkeä kaikista kolmesta naapuriseurakunnasta. Oli ollut sukulaisia, tuttuja ja tuntemattomia, oli ollut oman seurakunnan miestä ja vieroihmistä, Paljon oli Aslak Rosto kutsunut, mutta vielä enemmän oli tullut. Ne olivat olleet hautajaiset, joita muistettiin pitkät ajat jälkeenkin päin. Sillä sellaisia pöytyreitä ei oltu vuosikausiin rakennettu Tenomuotkassa, jossa elettiin köyhissä oloissa. Siinä oli ollut puurot ja sopat, kalat ja lihat, kokonaisia pikku vuoria sardiini- ja anjovislaatikoita, ja joka kyynärän päässä miehenpään kokoinen voilimppu, jokaisessa pari kolme peskipuukkoa sojottamassa, häävieraiden käytettäviksi. Oli ollut siis voita ja viinaa myös. Sitä oli saanut jokainen erotuksetta, miehet ja naiset, aikuiset ja lapset. Ja runsaasti oli sitä viljeltykin. Sitä oli todistanut kirkonkylän alapäästä iltapuoleen kuulunut joiku ja mekastus. — Totisesti oli vanha Rosto saanut kunniallisen hautauksen.

Näissä hautajaisissa oli Aslak Rosto vähän tarkemmin katsellut Anni Sarrea ja tyttö oli häntä suuresti miellyttänyt. Hän oli ottanut selvää, oliko Anni vapaa. Vapaan oli sanottu olevan. Olihan tosin yksi ja toinen lappalainen käynyt häntä kosiskelemassa, mutta rukkasia oli Anni Sarre tähän saakka jaellut. Oli yrittänyt Salkko Hukkakin, mutta rukkaset oli saanut hänkin. Niin että epäonnistuneet kosijat olivat jo ruvenneet vihjailemaan, ettei Anni tavallista lappalaista huolinutkaan, vaan odotteli herraa. Yksi heistä oli laulanut sydämensä sapen joiuksi, jota pitäjän nuoret miehet sekavin tuntein lauleskelivat:

Aslak Rosto oli päättänyt hänet pangoittaa ja siksi ajeli hän menemään kepein mielin.

Oula Sarren kylä oli Norjan puolella, parin penikulman päässä rajasta. Sen Aslak tiesi. Heidän kyläinsä väliä oli kuutisen penikulmaa. Aslak oli aamulla lähtenyt kotoa ja oli päättänyt hyvissä ajoin iltapäivällä olla perillä.

Jonkun ajan päästä miehet pysäyttivät. Oli suunnilleen puolenpäivän aika ja he olivat ajaneet nelisen tuntia eivätkä olleet syöneet sitten kuin kotona.

Niila sitoi ajokkaat pensaisiin ja haki kuivaa puuta tehdäkseen tulen. Pienen ajan päästä oli heillä roihuava nuotio ja tiukasti sen kupeessa musta kahvipannu lämpenemässä.

— Saahan se olla jo meidänkin kodassa emäntä. Kovin on outoa aamulla herätä, kun ei ole ketään tulta tekemässä, puheli Aslak.

Niila ei heti vastannut. Särpihän vain kahvia ja katseli kulmainsa alta isäntäänsä.

— Tiedätkö, mitä Salkko Hukka oli sanonut Annista, kun oli rukkaset saanut? kysyi hän sitten.

— Niin, ettei hänellä ole sisnaa [sisna = parkittu poronnahka] niin paljoa kuin se tyttö housuiksi tarvitsisi. Liian leveäksi oli moittinut, heh, heh!

— Hyvähän on Salkon sanoa, kun sai rukkaset niin että pölähti. Tietysti se kaivelee sisua… Kovin olisi ollutkin outoa, jos Anni olisi Salkon ottanut.

Vanha Pieti, joka oli tähän saakka vaieten syönyt eväitään, käänsi sänkiset kasvonsa Aslakkiin ja kysäisi:

— Eihän sitä kukaan tiedä, ennenkuin koettaa, nauroi Aslak suu täynnä leipää. — Mutta niin araksi en kuitenkaan aio tulla kuin sinä, eno, joka olet kuulemma vain kerran yrittänyt ja sitten heittänyt.

— Mitäpä minusta… Senhän tuota tiennen, ettei se niin hauskaa ole, kun joutuu naurun esineeksi joka joikkaajan hampaisiin.

— Mitä siitä! Minä en joikuja pelkää! On niitä veisuja minusta jo ennestäänkin.

— No kun ei ottanut? Vanha Pieti veti paksun voiviipaleen leipäpalansa päähän ja haukkasi.

Aslak käänsi päätänsä kuin näyttääkseen, kuinka tyyneesti hän asiaan suhtautui, kun hänen silmänsä sattuivat poroon, joka kuopi lunta pienen matkan päässä. Se oli valkoinen nulppo, vain vähän kyljiltä rusahtava, josta näki, että sitä oli kesä hoidettu talossa. Poro kaivoi jäkälää eikä näyttänyt miehiä huomaavan.

— Ei pitäisi. Urtasoaivin alla on kylä… oli ainakin viime viikolla. —
Jos ei lie jutamassa [muuttamassa].

Poro nosti päätään ja katseli miehiä. Sitten kääntyi se äkkiä ympäri ja laukahti muutaman askelen saparo pystyssä, kaivoi hetkisen ja laukahti taas, kunnes rupesi jälleen hakemaan jäkälää.

Aslakille muistui äkkiä mieleen Suuvuonon markkinat kaksi vuotta taaksepäin. Hän oli kuulevinaan Salkko Hukan sanovan: 'Hyvä on! Minä ajan sitten Kortsalle suoraa päätä', ja näkevinään itsensä kantamassa Salkon nisujauhopussia Larssenin naapuritalon pihalle. Hän puri huultansa.

— Niila, heitämme kiinni! huudahti hän hypäten pystyyn ja irroittaen suopungin ahkion keulasta. — Siinä on meille tulijaisporo!

Niila ehti vain murahtaa jotakin, kun Aslak jo oli menossa suopunki kädessä. Hän heitti kupistaan porot menemään ja ryhtyi nuristamaan neljättä. Mutta pannu oli jo ehtynyt. Neljäs kuppi ei tullut enää täysinäinen, tulihan vain runsaasti puolilleen, mustaa ja sakeaa kuin terva. Niila hörppäsi sen ja oli tyytyväinen.

Hän silmäsi Aslakin jälkeen. Siellä makasi jo poro puukko rinnassa ja liikutteli hiljaa takajalkojaan. Aslak istui sen kaulalla ja piteli kiinni etujaloista.

— Tällähän on vielä sormenverta pintaa, sanoi Aslak asetellessaan lihapalasia säkkiin. — Vai koulumiehen lasten ajokkaana! Ei tällä enää ajele kukaan, hah, hah! Sekin äijä se lainailee lappalaisilta poroja; ei raski omiaan käyttää… Mutta olipa pappikin päässyt hänen perilleen. 'Sehän on koko kiero äijä se Vaskuri', sanoi hän tässä tuonoin, kun tavattiin.

— Pane nuokin mukaan. Siinähän menevät muiden kanssa… Joo, niin sanoi pappi. Minä jo kerran pelkäsin, että Vaskuri käärii hänet pauloihinsa, mutta eipä onnistunutkaan, vaikka olikin hyvin lirkun larkun. Minä olen siitä asti kantanut sille äijälle kaunaa, kun hän kerran pikku poikana ollessani varasti meidän kodassa kahvia. Meillä oli ollut seurat ja illalla pidettiin polvirukoukset. Vaskuri oli polvillaan kahvisäkin vieressä ja sillä aikaa kuin hän veisasi; 'Me sua Jeesu ylistämm', ammensi hän oikealla kädellä kahvia housuntaskuunsa niin paljon kuin ennätti. Minä makasin ovensuussa rou'on alla ja näin koko menon ja siitä päivästä saakka en ole voinut häntä sietää. — Katsohan, Niila, tämä on sentään toisenlaista peliä. Me otamme tämän, mutta me emme teeskentele hurskautta samalla kertaa. Me sanomme vain: 'Salkko Hukan poro! Talja pois! Hän tekee meille saman tempun'. Hehhee! — Hei, ripusta säkki tuohon mäntyyn! Otamme palatessa.

Aslak pyyhki veitsensä ja Niila kantoi säkin osoitettuun paikkaan.
Aslak otti taljan ja palasi nuotiolle.

— Tuon minä kytken Sarren kodalla, sanoi hän ja heitti taljan ahkion keulaan.

Miehet kaaristivat laukkunsa ja valjastivat härät. Aurinko oli jo alenemassa, kun he lähtivät jatkamaan matkaansa.

Oli jo pimeä, kun Aslak Rosto seuralaisineen saapui Sarren kylään. Heidät otti vastaan vihaisesti haukkuva koiraparvi, joka uhkasi ihan repiä heidät. Eivät siinä paljon auttaneet rajantakaisten lappalaisten kiroukset eivätkä komennot. Mutta kun ukko Sarre itse kömpi kotansa ovelle ja ärjäisi: "Siit, baergalak!" tuli hiljaisuus ja koirat ryömivät häntä koipien välissä takaisin kotaan.

— Ihmisiä tulee, sanoi ukko Sarre, lihavahko pienenläntä mies, jonka poskilla asui ainainen helakanpuna, seurauksena alituisesta ryypiskelemisestä.

Sarren vaimo, vaatimattoman näköinen eukko, potkaisi koiria, jotka pakkasivat murisemaanpa laitteli taljaa kodan vasemmalle puolelle, missä oli vierasten kunniapaikka. Anni, joka pesi kahvikuppeja padassa, korjasi lakkiaan ja muu nuori väki työntyi ulos.

— Se on Aslak Rosto, ilmoitti Annin veli Nilsa kurkistaen sisään oviaukosta.

Emäntä lisäsi puita tuleen ja vaihtoi tuota pikaa kiisasta uuden päähineen. Vieraat työntyivät kotaan.

Aslakille ja Pietille osoitettiin kunniapaikka kodan perällä, posjossa, ja he istuivat sinne. Niila Skum kyykähti ovensuuhun.

Emäntä Maria pisti kahvipannun tulelle. Hän arvasi kyllä, millä asioilla miehet liikkuivat. Olihan hän jo vanhan Roston hautajaisissa huomannut, että Aslak katseli Annia vähän tarkkaavaisemmin kuin tavallisesti. Ei ollut Maria-emäntä oikein hyvillään tästä naima-aikeesta. Aslak Rosto oli hänestä liian hurja ja hänellä oli sitä paitsi huono maine, huonompi kuin tavallisesti lappalaisella. Mutta komea hän oli; se täytyi Marian tunnustaa. Emäntää nauratti, kun hän muisti Nils Rasmussenin, jolla oli talo Suuvuonon suussa. Hänkin oli kosinut Annia, mutta saanut rukkaset. Sellainen kömpelö ja lihava… ja kierosilmäinen… vaikka rikas… ehkä rikkaampi kuin Rosto. Maria-emäntä olisi kyllä mielellään nähnyt Annin Rasmussenin vaimona. Olihan hänessä jonkun verran herrasmiestä, vaikka olikin lappalainen. Eikä hän ollut hyljännyt heimonsa pukua, vaikka oli ollutkin Alaskassa kultaa kaivamassa. Aslak Rosto oli hänestä vastenmielinen, — niin sukulainen kuin hän olikin. Hänen äitinsä oli nimittäin ollut Norjasta kotoisin, Nangeja, niinkuin hän itsekin.

Aslak istui posjossa ja puhalteli savuja piipustaan. Hänen katseensa liukui tuon tuostakin kodan toiselle puolen, jossa Anni istui sormenpäitään hypistellen. Hän oli pyöreäposkinen, kahdenkymmenen ikäinen impi, vanttera ja tanakka. Silmät olivat ruskeat, vähän ulkonevat. Matalaa otsaa peitti lapinmyssyn reuna. Ainoa, jota saattoi yleispätevämmin kutsua kauniiksi, oli pieni, siro suu ja näppärä, pyöreä leuka. Muuten oli kaikki hänessä vankkaa ja tanakkaa. Kun hän nousi ylös, tulivat takin helmuksen alta näkyviin pyöreät, säpäkkeiden [säpäkkeet = poronkoivista neulotut säärystimet] peittämät pohkeet, jotka erikoisesti pistivät silmään hienoiksi paulotettujen nilkkojen rinnalla. Jalat olivat hiukan lengot ja käyntinsä jonkun verran vaaputtelevaa.

— Minkälainen on kaivos teidän puolella? kysyi Oula Sarre silmiään siristäen.

— Menetteleehän se, vastasi vanha Pieti, joka mietti, miten parhaiten pääsisi asian alkuun.

Pieti ryiskeli ja täytteli piippuaan. Alkuun pitäisi päästä. Kovin ottikin kovalle tämä puhemiehen toimi.

— Me sitä ollaan vähän oudommilla asioilla, aloitti hän hetken vaitioltuaan ja sytytti piippunsa. — On käynyt tällä sisarenpojalla vähän yksinäiseksi olo, sen jälkeen kun äijäkin kuoli.

Oula Sarre täytteli myös piippuaan korvat hörössä kuunnellen puhemiehen esitystä.

— Ja aikahan se jo olisi Aslakillakin… Olisihan se jo saanut ennenkin tämän tempun… mutta se kun ei ole tullut.

Pieti räpytteli silmiään ja katseli sisarenpoikaansa, joka kulmat rypyssä odotteli jatkoa.

Eikä sitä tarvinnut kauan odottaakaan, sillä heti oli Oula Sarre valmis vastaamaan:

— Niin vain. Mikäs asiassa, oikea asia. Onhan täällä käynyt niillä asioilla moni muukin, viimeksi Rasmus-Nilsa, joka on Alaskassa kultaa kaivanut. Emme ole me vanhukset tahtoneet tähän asiaan suuresti sekaantua, vaikka meidänhän se asia on. Olemme antaneet Annin päättää. Ja niin on ollut oikukas tyttö, ettei ole vielä ajokastaan vaihtanut. — Mitä sanot nyt, Anni? lisäsi hän tyttärensä puoleen kääntyen.

Anni oli punastuen kuunnellut miesten puhetta. Hän vaikeni ja nyppi hämillään takkinsa helmaa. Sitten painoi hän käden suulleen ja silmäten ovensuussa kyyköttävään veljeensä nauraa tirskahti.

— No sanohan nyt, Anni, mitä ajattelet. Aslak Rosto pyytää sinua vaimokseen.

Tyttö kävi vakavaksi ja käsi lakkasi nyppimästä. Hän katsahti isäänsä ja huokasi syvään.

Se tuli hiljaa, melkein kuiskaamalla. Aslak nousi ja hänen muotonsa oli synkkä.

— Tule ulos, Anni, niin puhutaan kahden kesken. Hän työntyi ulos kodasta ja Anni seurasi häntä ujostellen.

He pysähtyivät luovan luo. Aslakin sydämessä ourusivat sekavat tunteet. Hän oli ollut niin varma Annin myöntävästä vastauksesta ja nyt uhkasi valoisa taivas käydä pilveen.

Hänen poronsa seisoi muutaman pensaan kupeella ja kaaputteli kovaa siljoa. Olisi sangen noloa, jos hänen pitäisi lähteä paluumatkalle yötä vasten.

Hän silmäsi Annia, jonka kasvoilla leikki pohjan taivaalle syttyneiden revontulten kajastus. Tyttö oli somannäköinen äänettömässä ujoudessaan.

— Anni, eikö minulla ole toivoa ensinkään? Tyttö nosti silmänsä ja katseli edessään seisovaa solakkaa miestä. Hän oli uljas ja komea, mutta Anni tunsi, ettei hän rakastanut häntä.

— Häntä en koskaan saa, sanoi hän ja painoi päänsä alas. — Eikä hän osaa ajatellakaan, että lappalaistyttö häntä rakastaa.

Tuli hetken äänettömyys, jonka aikana Aslak katseli allapäin seisovaa, liinansa reunoja nyppivää tyttöä. Hänen sydämeensä virtasi jotakin kovaa ja katkeraa. Hän muisti Tenomuotkan poikien tekemän joiun. Totisesti! Oulan Anni rakasti herraa.

— No niin, mitäpä siinä. Kyllä minun härkäni jaksaa takaisinkin.
Hyvästi, Anni!

Aslak ei ollut uskoa korviaan. Mitäpä hän siitä, vaikka Anni rakastikin toista. Se oli pian menevä ohitse. Hän saisi Annin, kelpo vaimon. Se oli pääasia. Hän tunsi omituista liikutusta povessaan. Ei tarvinnutkaan lähteä paluumatkalle omalla härällä. Annin valkolla saisi hän ajaa. Anni oli suostuvainen.

Hän palasi kotaan, jossa kaikki olivat uteliaina odottaneet keskustelun tulosta.

— Olemme sopineet Annin kanssa, sanoi Aslak ja hänen otsansa oli kirkas ja silmät loistivat. — Anni jättää asian sinun ratkaisusi varaan, Oula.

Niila palasi Annin kanssa ja heitti laukun Aslakille. Tämä avasi sen ja rupesi kaivamaan esiin sen sisältöä. Siinä oli kihlakalua jos minkälaista: oli sormuksia, hopeisia ja kultaisia, oli rintariskuja [solkia] ja silkkiliinoja, joukossa hopeakoristeinen, välkkyvä vyökin.

Aslak heitteli niitä morsiamelle syliin. Kainostellen, vähän surumielisenä otti tämä ne vastaan ja puki ylleen.

Maria-emännällä oli kahvi valmiina ja Aslak käski Niilan noutaa viinanassakan ahkiosta.

Nassakka tuotiin ja pian kierteli kirkas paloviina kahvikupeissa ympäri kotaa. Sitä saivat kaikki, miehet ja naiset ja isommat lapsetkin. Annikin maistoi vähän.

— Hei, Oula, terveydeksi vain! kehoitti Aslak ja ryyppäsi. — Tyttäresi annoit, et kysynyt, millaiseen kotaan.

— En kysynyt, sillä tiettyhän on kota. Lie poroja Aslak Rostolla jos minullakin.

Naapurikodan väkikin oli vähitellen kerääntynyt Sarren kotaan. Heitä houkutteli sinne viina ja kihlajaiskestit.

Juotiin kahvit ja pantiin sulhasen tuoma poronliha pataan. Ruuan valmistumista odotellessa maisteltiin tavantakaa viinaa, jonka vaikutukset rupesivat pian tulemaan näkyviin.

Puhe kävi isoäänisemmäksi ja miesten posket punoittivat. Oula Sarre oli jo vahvassa nousuhumalassa, siinä tilassa, jolloin mies on herkkä kehuskelemaan.

— Siitä saat tytön, Aslak, joka ei tyhjänä tule kotaasi. Olisi sen jo moni vienyt, mutta ei ole annettu.

— Somalta tuntuu. Aivan nuori, parraton, vasta papinkoulusta päässyt. On käynyt täälläkin pari kertaa. Osaa jo lappiakin koko lailla. Annia on pitänyt oppaanaan, kun on naapurikylissä misuunia ajellut. [Mission = lähetys, tässä: pitäjämatka.]

Aslakin juopuneissa aivoissa välähti äkkiä outo ajatus: pappiko olikin Annin rakastettu? Hän katsahti Anniin, joka oli karahtanut punaiseksi korviaan myöten. Veri tulvehti hänen pyöreillä poskillaan, niin että olisi luullut sen pisaroina tippuvan. Hänen huulillaan pyöri jo kirous, mutta hän tukahdutti sen ja kulautti kuppinsa pohjaan.

Hän tunsi voimakasta halua kehua jotakin vastapainoksi mielensä katkeruudelle. Ja kun papista oli puhe, muisti hän äkkiä Tenomuotkan pastorin.

— Vai hyvä on teillä? Mutta vielä parempi on meillä! Totisesti! Se poika kun saarnaa, niin siinä on hengen voima! Ei kestä kirkonkatossa Mattilan Iiskon vesimaali, vaan alas tippuu… suurina lohkareina!

— On totisesti. Sillä on sanat ja vertaukset. Ei siinä ole rietas-äijän hyvä porstuaankaan tulla, silloin kuin se mies on pöntössä. — Ja mikäpäs on saarnatessa, kun on mies kristitty kiireestä kantapäähän.

— Eivät meinanneet tenomuotkalaiset alussa uskoa, että jo kerran saivat kristityn papin. Mutta kun minä sanoin ukoille, että senhän surutonkin näkee, niin jopa ovat ruvenneet uskomaan. Kaulasta tervehtelevät niinkuin ei mitään.

Puhe sai toisen suunnan. Miehet olivat jo vahvasti juopuneet eikä silloin ollut keskusteluaineista puutetta.

Puhuttiin poronmerkeistä ja merkkien tuntemisesta. Aslak Rosto kehui Tenomuotkan opettajaa erinomaiseksi merkintuntijaksi, vaikka tämä olikin lantalainen ja "alhaalta" tullut. Ensi alussa kun hän oli Tenomuotkaan muuttanut, olivat he Aslakin kanssa sunnuntait läpeensä leikelleet paperista poronmerkkejä, niin että kamarin lattia oli ollut tulvillaan paperinroskaa. Siinä olivat menneet aviisit ja koulun rouvan "myösterit", mutta poronmerkkejä oli vaan tullut ja komeita. Siitä oli opettaja kehittynyt sellaiseksi merkintuntijaksi, että lappalaiselle vertoja veti.

— Mutta sen minä sanon, että jos minä olisin Venäjän keisari, niin kansakoulut minä sittenkin panisin noin!

Hän räjähti juopuneen nauruun ja teki käsillään rajun liikkeen, kuin olisi heittänyt jonkun nurin.

— Kylläpä taitaisi ylpeys nousta päähäsi, jos Venäjän keisariksi pääsisit, yhtyi pakinaan Niila-renki. — Jos me vanhan Pietin kanssa jutaisimme Pietariin ja tulisimme sinua katsomaan, et taitaisi enää muistaakaan, että olemme kerran yksissä poron rapamahoja puhkoneet.

— Minäkö? innostui Aslak kuin tosissaan. — Minäkö? Älä puhu, Niila! Sata ruplaa löisin kouraan kummallekin ja sanoisin, että menkää pojat kaupunkia katsomaan!

— Tuoss' on, Pieti! Juo! komensi Aslak ja tarjosi vanhukselle täyteisen kupin. — Nyt vietetään Aslak Roston kihlajaisia!

— Vai kansakoulut sinä nurin panisit, yhtyi puheeseen naapurikodan vanha, koukkunenäinen isäntä, joka tähän saakka oli vaieten ryypiskellyt ja kuunnellut toisten turinaa. — Älä sano! Siellä oppii lappalaisenkin sikiö laskemaan ja silloin ei saakaan Ruijan kauppias enää pettää, niinkuin on meitä pettänyt ja meidän isiämme.

— Niin ovat ja pettäisivät edelleenkin, jollei tämä uusi pappi olisi ruvennut lappalaisia auttamaan. Mutta nyt eivät kauppiaat enää uskalla, kun pappi kulkee ympäri kauppakartanoita, polvistelee jokaisen kuorman ääressä, punnitsee ja laskee, ettei vain pääsisi ruijalainen juksauttamaan. Kauppias kiroaa ja manaa, mutta minkäs tekee. Pappia se ei peloita.

— Jo vain. Ennen eivät kauppiaat ruvenneet millekään, ennenkuin olivat juottaneet hullun lappalaisen sikahumalaan. Sitten vasta punnittiin ja punnittiin — väärin. Ja lappalainen sai olla tyytyväinen siihen, mitä sattui kulloinkin saamaan.

— Petti, koranus, minuakin kerran ruijalainen, kertoi Aslak. — Viisi kruunua vähemmän antoi, kuin olisin ollut saapa. Mutta minä menin kauppiaan puotiin ja olin kovana. Vaadin viisikruunuseni takaisin… vängällä. Eikä auttanut äijän muu kuin antaa. Mutta niin suuttui herja, että hyppäsi myymäpöytänsä yli, karsi niskaan ja potki minut ovesta ulos.

— Myin seuraavana vuonna äijälle muutaman satasen riekkoja ja niiden joukossa parikymmentä — pissihaukkaa! Eikä äijä huomannut. Niin menivät vaan muiden mukana, päät siiven alle pistettyinä.

— Niin, sillä kertaa voitit. Mutta jos olisit ollut koulunkäynyt, ei kauppias olisi ensi kerralla päässyt pettämään, huomautti naapurikodan isäntä.

Samassa rupesi ulkoa kuulumaan väittelyä. Kaksi juopunutta ääntä otti tiukasti yhteen:

Aslak kömpi ulos. Siellä seisoskeli kolme nuorta miestä hänen ahkionsa ympärillä ja väitteli ahkion keulaan kaaristetusta taljasta, jonka merkitty korva pisti esiin nuoran alta.

— Mitä täällä seisotte? Painakaa tiehenne! äsähti hän miehille ja piilotti korvan.

Siellä oli Maria-emäntä saanut illallisen valmiiksi. Poronlihakeitto höyrysi puukulhoissa, joista kukin vieraista sai yhden eteensä. Kaksi pinoa viipaleiksi leikattua leipää oli padan kannella ja perällä, pienellä nelikulmaisella puutarjottimella iso, miehenpään kokoinen voimöhkäle. Siitä sai kukin veistää niin suuren palan kuin halusi.

Ulkoa rupesi kuulumaan joikkausta. Juopuneet rengit kilpailivat keskenään, kenellä joiku paraiten luistaisi. Mestareita tuntuivat olevan kaikki. Siinä joikattiin porosta ja koirasta, markkinoista ja viinasta, kauniista saamineidosta ja kavalasta varkaasta, joka hukan lailla hiipii elon kimppuun.

— Kyllä meidän Antras joiut osaa, kehui naapurikodan isäntä. — Välistä paimenessa joikkaa päivät kaiket.

— Dat i oidnu silke ige golli siste. Dat lae nu faurro atte im lae oidnam daggar dam mailmest, gost laem golggam, imge aiggo luoppat, ouddalgo jamam…

[Sitä ei näy silkin eikä kullan sisästä. Se on niin kaunis, etten ole nähnyt sellaista tässä maailmassa, missä olen kulkenut, enkä aio erota, ennenkuin kuolen.]

— Se on Tomma, meidän renki, sillä on morsian kirkolla, selitti
Maria-emäntä.

Rengit työntyivät kotaan ja istuivat ovensuuhun. Hekin olivat maistelleet kelpo lailla, päättäen sameista silmistä ja punoittavista poskipäistä.

— Pitäähän se rengilläkin… murahti Tomma ja kävi käsiksi lihapalaseen.

Illallisen jälkeen jatkuivat juomingit edelleen, siksi kunnes nassakka tyhjeni. Vasta sitten lakkasivat käheiksi käyneet äänet lallattelemasta ja juopunut kodan väki nukkui, mihin kukin sattui. Seuraavana päivänä osoitti aurinko ainakin kahtatoista, ennenkuin savua rupesi näkymään Sarren kodan räppänästä.

XIV.

Pappilasta, lukkarista ja koululta olivat jo valot sammuneet. Alapäästäkään kylää, jossa tavallisesti valvottiin myöhään, ei näkynyt tulta enää muualta kuin Kurun Heemin tuvasta, jonka likaisesta ikkunasta loimotti takkavalkea kauas hangelle. Sisältä kuuluvasta turinasta päättäen ei maatamenoa vielä hetikään ajateltu.

Tuvassa istui kymmenkunta lappalaista ja joitakuita alapään mäkitupalaisia poltellen ja tarinoiden. Pöydän päässä selkäkenossa loikoi Aslak Rosto seinään nojaten, lakki takaraivolla ja hikiset kasvot punoittaen tulen loimosta. Pankolla oviloukossa, melkein häntä vastapäätä, lojui Salkko Hukka, toinen jalka pankolla, toinen lattialla. Tavallisesti he väittelivät toisiaan Aslak Roston kanssa, mutta toisinaan vei heidän tiensä yhteenkin, varsinkin markkina- ja kirkkopaikoilla. Salkko oli tullut venäjänlehtiä ostamaan — Heemin vaimo piti näet pientä kauppaa — ja jäänyt "se kun vain" lojumaan ovensuuhun kuunnellakseen, mitä toiset turisivat. Aslak taas oli omassa käymätalossaan.

Miehet haastelivat heinävahingoiden korvauksista, joita oli taas saatu maksaa enemmän kuin moneen aikaan. Keskustelu kävi suomeksi, sillä kaikki läsnäolevat lantalaiset eivät osanneet lappia.

— Pitäisi saada sellainen laki, että talollisten olisi vedätettävä heinänsä ennen joulukuun ensi päivää, huomautti Heemi.

— Naa, sillun eivät porot soisi, yhtyi puheeseen lieden ääressä istuva vanha lapinäijä, jota kylän kesken kutsuttiin Metsu-Pieraksi. — Mutta kun vasiten jettava heinaus, niinkö Maattelan Iiskukin. Oli sanonut, että saavat saura [heinäpieles] jeeha, kiila palkinen maksaa.

Hän sytytti koivunvarvulla suurikoppaisen piippunsa, heitti risun takkaan ja sylkäisi.

— Niin vain. Ja sitten otetaan huonoista runsuista kymmenet, kahdettoista pennit kilolta, huomautti Aslak Rosto.

— Ainoa, joka ei ottanut kohtuutonta, oli pappi. Ei pyytänytkään kuin seitsemän penniä.

Heemin vaimo, jonka kahvipannu juuri rupesi kuohumaan, riensi sitä auttamaan ja tokaisi:

— Älä sano, Lainion pappi peri kymmenen juuri samanlaisista. Mutta se onkin itara kuin pahus. Toista on tämä meidän, kristitty mies.

Heemin vaimo oli nostanut kahvipannun tulelta ja selvitti parhaillaan pannun nokkaa. Hänen suupielensä vetäytyi ivalliseen juomuun.

— Mistä se Aslak on sen papin kristillisyyden päähänsä saanut? Sitä sanoit jo heti, kun tämä nykyinen tuli. Ensin panivat kaikki vastaan: No ei, vaikka mikä!… Mutta nyt myöntävät kaikki, että Aslak on ollut oikeassa. Kristittyhän se… mikä, ettei olisi. Rauna-muori yksinään inttää vielä vastaan, mutta hän onkin itsepäinen kuin trolli.

Pöydän reunalla oli rivi kahvikuppeja ja Heemin vaimo kaasi ne täyteen. Aslakilla oli suuri ruijalainen kuppi ja emäntä täytti sen reunojaan myöten.

Miehet puhaltelivat ja hörppivät, kallistelivat vateja ja puhaltelivat. Kuului tahdikas särpiminen, jonka säännöllisesti katkaisivat vain puhaltelemiset ja sokeripalojen rutina luisevien leukapielten välissä.

— Aednag gitos! [Paljon kiitoksia!] sanoi hän pyyhkäisten peskinhihalla suutaan ja mulkoillen tyytyväisenä pyöreillä silmillään. — Naa-a, kiila sen heti kuulee uskottoman papin. Se saattaa kiila rempia muut raamatun paikat miten kuten, mutta iks paikka un, jussa hen tarttuu. Se un se Kolkaatan paikka. Siihen jee mias kuin riekku anshan, ei paase uli eik' impari. Mutta kristittu paappi mennee lepi kuin ei mithan. Mie satuin Kiistalhan, ku' tema paappi piti siellä raammatunsilituksen ja mie ajattelin, etta annas kattua, miten se paasee sen Kolkaatan paikan. Mutta hivin paasi, niin meni vain kuin ei mithan.

— Joo, sanoi Aslak, minä olen sen aina tiennyt. Mutta oikein selvästi näin sen silloin, kun hän isäukon ripitti. Siinä olisi tullut suolat suuhun uskottomalla papilla.

Vaiettiin hetkinen, jolloin ei kuulunut muuta kuin piippujen yksitoikkoinen kurina. Viimein virkkoi muuan penkillä lojuva nuori mies, jolla oli lakki silmillä:

— Onhan se riettaan voima suuri. Pannen kylässä kuuluu taas puukko liikkuneen. Ei kuulemma pysy paikoillaan, vaikka kuinka asetettaisiin. Liikkumaan vaan pakkaa.

Puhe suoltui uusille urille ja Aslak oli iloinen, että päästiin puhumasta isävainajasta, johon hän oli kuin sattumoisin tullut viitanneeksi. Haasteltiin näyistä ja ilmestyksistä, joita yksi ja toinen oli nähnyt; kerrottiin pienistä lapsista, jotka itkevät metsässä, mutta heittävät itkunsa, kun sanoo: 'Nimeen Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen'. Melkein jokainen oli sellaista kuullut. Ne olivat kastamattomia lapsia, jotka olivat jätetyt metsään ja tuntureille kuolemaan, eivätkä päässeet rauhaan, ennenkuin saivat siunauksen. Yksi ja toinen kertoi kokemuksiaan ja yhä kummempia saatiin kuulla takkatulen hiljakseen riutuessa. Kahvit oli jo aikoja juotu. Heemin vaimo oli nostanut pannun uunin kupeelle ja torkkui jo karsinaloukossa. Hän oli jo niin usein kuullut nämä pykällysmiesten jutut, etteivät ne häntä enää huvittaneet.

— Niin vain, monenlaistahan sitä on, virkkoi Aslak Rosto ja sytytti piippunsa tiesi kuinka monennen kerran. — Tässä viime kesänä olimme nuotalla Peurajärvellä. Oli myöhäinen ilta ja aivan tyven. Olimme juuri apajaa vetämässä, kun toiselta rannalta huudettiin yli noutamaan. Kun olimme saaneet nuotanperän maihin, lähti Skummin Niila soutamaan yli, mutta palasi tuokion kuluttua — tyhjänä: siellä ei ollut näkynyt ketään. Vähän ajan perästä huudettiin uudelleen ja entistä kovemmin. Minä lähdin itse hakemaan ja ajattelin, että oli sitten vaikka itse rietas-äijä, niin yli minä tuon… Mutta arvaatte kai, että hämmästykseni oli suuri, kun ei siellä nytkään ollut ketään. Minä hain kaikki lähipaikat, suutuin ja kirosin, mutta se ei auttanut. Siellä ei ollut ketään.

Aslak vaikeni ja silmäili salaperäisen näköisenä kuulijoitaan. Tuvassa oli jo melkein pimeä.

— Mikahan se sitten uli? kysyi Metsu-Piera silmät pyöreinä uteliaisuudesta ja jännityksestä.

— Se oli Kummajärven Salkko, kuului ovensuusta matala, uhkaava ääni.
Heti sen jälkeen narahti ovi ja lupsahti kiinni.

Aslak kirosi hengessään, mutta ei puhunut mitään. Eikä kukaan muukaan rikkonut vaitioloa tuokioon.

Sillä aikaa kuin pykällysmiehet haastelivat Kurun Heemin tuvassa, istuskeli Niila Skum nimismiehen virkahuoneessa. Hänen silmänsä kiiluivat salaperäisinä ja likaisilla poskilla hohti puna. Hänellä olikin tärkeitä kerrottavia.

Nimismies käveli edestakaisin mietteisiinsä vaipuneena. Tukka oli valahtanut otsalle ja suu oli tiukassa juomussa. Tuon tuostakin hän pysähtyi ja katsoi Niilaa lasiensa takaa. Silmien tavallinen pehmeys oli hävinnyt ja niissä oli nyt tutkiva, tarkkaavainen ilme.

— Ihanko tunsit merkin tarkalleen? kysyi hän mennen pöytänsä taa ja katsoen hievahtamatta Niilaa.

— Aina minä Salkon merkin tunnen vaikka pimeässä, sanoi hän. — Sehän on niin… Mutta onhan siihen muitakin todistajia. Sarren kylässä näki taljan monikin.

— No sen Turra-Lassin veli, Tomma… en minä hänen huutoaan [sukunimeään] muista.

‒ Joo, niinpä onkin, vaikk'ei sitä nimeä monesti kuule, kun aivan lakaksi käsketään.

— Hyvä on. Otetaanpa asiasta selvä. Kunpa kerran päästäisiin kerän päästä kiinni, niin rupeaisi varasjuttuja riittämään. Ja kyllähän tämä Tenomuotka perkausta sietäisikin. Vai mitä se Niila arvelee?

Niila katseli nimismiestä epäluuloisesti. Jokohan se nyt iskee siihen arkaan kohtaan? Hän oli varuillaan vastatessaan:

— Puhuvathan… minkä mitäkin… Nimismies nousi äkkiä pöydän takaa ja tuli aivan Niilan eteen.

— Oletko sinä koskaan kuullut Kummajärven Salkosta? kysyi hän ja tarkkasi Niilan kasvoja.

Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus, jonka kestäessä kuului selvään, kuinka Niila siirsi jalkaansa.

— No että hän on suurin poronvaras ja rosvo, mitä näillä mailla on pitkiin aikoihin liikkunut.

Niila säikähti ja kalpeni. Joko hän oli ilmi antanut isäntänsä — ja samalla itsensä?

— En, vastasi hän varmana ja katsoi nimismiestä silmiin kuin haluten lukea hänen ajatuksensa.

— Tehän olitte toissa vuonna markkina-aikana poronhaussa Norjan puolella? kysyi hän taas pysähtyen uudelleen Niilan eteen.

— Ettekö sillä hakumatkalla tavanneet ketään? Nimismies katsoi hievahtamatta Niilaa silmiin.

Nimismies astui ikkunan luo ja silmäili pihalle, jossa lumella liikkui pohjanpalon kajastus. Ei siitä jutusta selvää saanut. Sen hän oli jo aikoja huomannut. Ja sitäpaitsi se oli Äkässuvannon nimismiehen asia eikä hänen.

— No sinä todistat oikeudessa, niinkuin olet nyt puhunut? kysyi nimismies, kun hän jo oli ovessa.

— Loppui jo kekrinä. Minä olen vain viikkosopimuksella uuteen vuoteen, jolloin Aslak saa Äkässuvannosta rengin.

Niila lähti. Ulkona oli valoisa, sillä pohjan taivaalla paloivat revontulet. Niila oli ne nähnyt sadat kerrat, mutta nyt kiinnittivät ne hänen huomiotaan erikoisesti. Ne muodostivat kummallisia, riippuvia verhoja, joiden alareunat sädehtivät kaikissa sateenkaaren väreissä. Mutta äkkiä syttyi niiden takana voimakas valo, joka salaman tavoin leimahti pitkin revontuliverhojen poimukkaita alareunoja ja hävitti yhdellä iskulla kaikki niiden eri värivivahdukset, levittäen ne laajana, kirkkaana vyönä yli pohjan taivaan. Se oli kuin koston salama yli monikarvaisen ihmiselämän. Niilan povessa hytkähti. Noin se saapuu kosto, silloin kuin sitä ihminen vähimmin odottaa. Aslak Rostokin oli elänyt monta vuotta rauhassa. Hänen elämänsä oli ollut kirjavaa, monimutkaista poimuilemista kuin äskeisen revontuliverhon värikäs helmus. Mutta pian iskee siihen koston salama ja silloin on Aslakin olo kirvelevän kipenöitsevää, juuri kuin tuo kirkkaasti hohtava, sulan metallin värinen tulikaan, jonka laidoilta nyt pirskahteli sädekimppuja avaruuteen kuin kipinöitä kiehuvasta ahjosta. Aslak saa tuntea, millaista on olla, kun mieltä polttaa rikoksen ilmitulo ja nilkkoja puristaa kruunun rauta.

Etelän taivaalla lensi tähti pitkänä kaarena poikki avaruuden, kunnes se äkkiä sammui. Se oli kuin vahvistus Niilan ajatuksille. Hän nauroi itsekseen astellessaan kylän alapäätä kohti. Siellä häämötti Aslakin aitta yön varjossa. "Ei taida isäntä enää monestikaan sen ovea avata", mietti hän käydessään.

Kurun Heemin tupa oli melkein pimeä, kun Niila saapui perille. Lieden punainen, riutuva hehku kajasti vain vähän ikkunaan. Niila hiipi varovaisesti eteiseen ja avasi hiljaa oven.

Miehet kuorsasivat penkeillä ja lattialla. Sammuva liedenhehku sykähti vielä kerran ja sen vapiseva valo hapuili seiniä, punaten vaisusti pöydällä olevien kahvikuppien kyljet. Seinällä, ikkunan yläpuolella tikutti herättäjäkello tasaisesti ja kovasti.

— Tulitko tietämään, oliko nimismies kotona? Niila säpsähti. Mitä varten hän nyt sitä kysyi?

Olisipa Aslak tiennyt…! Niila tunsi poskiensa kuumenevan. Olisipa
Aslak aavistanut…! Ei olisi niin rauhassa lojunut penkillään…

Joku ajoi rakennuksen päitse. Lumi sohahti ahkion alla ja koparan kapse eteni, kunnes se häipyi hiljaisuuteen. Äkkiä kajahti koiranhaukunta jossakin etempänä, kunnes sekin lakkasi.

Niila veti lakin korvilleen ja oikaisi pitkäkseen Mutta uni ei tahtonut tulla. Hän ajatteli käyntiään nimismiehen luona. Oliko hän tehnyt oikein vai väärin?

Herättäjäkello takoi seinällä. Sen tahti oli terävä ja tasainen. Niilan täytyi pakostakin kuunnella sen tikutusta. Ja omituisinta oli, että kellon nakutus puki hänen ajatuksensa sanoiksi… "Rakkari! rakkari! rakkari!" pani se nyt. Kuka oli rakkari? Hänkö vai Aslak Rosto?… "Sinä juur'! sinä juur'!" pani kello. Niilasta se oli ilkeää. Hän kuunteli korvat hörössä. "Voititko? voititko? voititko?" Tuntui kuin olisi kello vain tahtonut ilkkua hänelle. Hän tarkkasi edelleen sen yksitoikkoista nakutusta. "Rakkari! rakkari! rakkari!" alkoi se jälleen.

Kesti sitä kuunnella. Niila työnsi leukansa peskinkauluksen sisään ja ummisti päättävästi silmänsä.

XV.

Seuraavana päivänä oli kirkonkylä hereillä tavallista aikaisemmin. Oli pykällyspäivän aamu.

Kurun Heemin pihalla laittelivat lappalaiset ahkioitaan kuntoon, raappien ja koputellen irti pohjaan jäätynyttä lunta. Porot oli noudettu metsästä ja seisoivat rakennuksen päässä jäkäläkannossa. Oli aivan pimeä, sillä nyt oli se aika vuodesta, jolloin aurinko pysyi piilossa vuorokaudet läpeensä.

Aslak Rosto pyörähdytti ahkionsa kohdalleen, sujautti peskipuukon tuppeen ja pani tupakaksi. Hän silmäsi järven toiselle puolen, mistä tuikki yksinäinen tuli. Siellä asui metsänvartija Matti Riesto, palkisen poroisäntä.

Tuokion kuluttua häämötti järvellä musta piste, joka läheni kirkonpuoleista rantaa. Sieltä ajoi poroisäntä.

Lappalaiset valjastivat poronsa ja odottelivat ajohihna kourassa poroisäntää, joka juuri saapui rantaan. Hetkisen päästä oli hän miesten luona ja tervehti:

— Huomenta, huomenta! Joutuahan pitäisi. Poroisäntä oli lyhyenläntä, tummapintainen mies, yllä vahva pöykkyri [täysikasvuisen poron taljasta tehty peski] ja päässä tavallinen lantalaisnaapukka. Hän nautti suurta luottamusta lappalaisten kesken järkevyytensä ja tyynen esiintymisensä vuoksi.

Miehet hyppäsivät ahkioihin ja antoivat mennä. Samassa ilmestyi Kurun
Heemin vaimo tuvan portaille ja huusi:

— Tiesi vain. Ei tuokaan ole monesti tapahtunut, vastasi Aslak tukkiessaan pussia ahkion keulassa olevaan laukkuun.

Tie kulki pappilan pihan läpi. Koko rakennus oli pimeänä. Ainoastaan kyökistä tuikki tuli.

Kylän toisessa päässä saavutti Aslak toiset. Siellä laskeutui tie järvelle ja lähti mutkittelemaan sen itäpäätä kohti.

Aslak silmäsi taaksepäin. Siellä aivan kylän laidassa, siitä vähän erillään, oli nimismiehen virkatalo. Päätyhuoneen ikkunasta tuikki tuli. Nimismieskin oli siis jo hereillä. Mahtoiko hänellä olla aikomus tulla pykällykseen?

Poromatkue luikerteli järven selkää kuin mahdottoman pitkä käärme. Siinä oli ajomiestä pariinkymmeneen, sillä kylän päässä oli siihen liittynyt lappalaisia toisistakin taloista, joukossa joku kirkonkyläläinenkin. Aslak tunsi poliisin, joka ajoi melkein hänen edessään. Ainoastaan pari poroa oli välissä.

Keskustelu katkesi ja poliisi hopitti ajokastaan, joka oli jäänyt jälelle toisista. Perässä tulevat porot eivät myöskään halunneet jäädä, vaan tolvasivat toisten jälkeen. Tiu'ut soivat ja poronkoparat naskuivat ja ahkiot keinahtelivat tasaisessa tahdissa. Ajettiin parin saaren ohitse ja tultiin järven päähän. Siinä seisotettiin ja annettiin porojen puhaltaa. Kirkonkylän tulet vilkkuivat jo kaukana. Oli kuljettu lähes puoli penikulmaa.

Taas jatkettiin matkaa. Tie nousi järven päässä maalle. Siitä alkoi joki pienenä koskena, lähtien halki asumattomien erämaiden juoksuttamaan kirkkaan tunturijärven vesiä kauas mereen. Tie kulki aluksi joenvartta, mutta jonkun matkan päässä erosi se siitä ja lähti muutaman vaaranotkelman kautta vetämään kaakkoa kohden, yli vuomien ja jänkäkappaleiden. Väliin kohosi se ylemmäs, katkaisten jonkun matalamman vaaran, kunnes se taas painui alankoon, sujahtaen milloin koivurutoon, milloin jängälle pujottautuen, pitkänä, mutkittelevana urana, jota kallellaan olevat tienviitat reunustivat.

— Voi kaimaa, voi kaimaa, kun laskee 'kuin tulisäkene' Salangin pienestä solasta… 'Mikä Jumalan varjelus piti olla, kun ei itseänsä loukannut'

Laulu vyöryi pitkin hiljaista jänkää ja pelästytti riekkoparvia lentoon. Kuului, kuinka ne takoivat siivillään ilmaa ja laskivat "kopeekkojaan", varoitellen toisiaan.

    — Salmon Salkollapa on
    sellainen ajokas,
    voiaa naa
    että,
    kun hän lähtee ajamaan,
    sillä on
    voiaa naa
    puol'toista säkkiä kahvia ahkiossaan
    voiaa naa
    ja se vielä juosten menee.

Se oli Salkko Hukka, joka joikkasi poroaan. Hän oli jo aamulla ottanut pykällysryypyt ja oli parahiksi hyvällä joikkauspäällä.

— On sillä pojalla vähän rahaakin, nunnuta nuu. On sillä Näkkälän aitan luhdissa nunnuta nuu kulta- ja silkkiliinat.

— Ei se Salkko paljoa tarvitse, ennenkuin joiku heruu, huusi poliisi edessäajajalleen.

— Ei. Puolikuppinen "mikstuuraa" paremman puutteessa, niin sillä se jo lähtee.

Joko ei Salkko kuullut tahi ei välittänyt näistä huomautuksista, sillä hän joikkaili edelleen:

    — 'Tuomaan vilkuna',
    naa-naa
    hän on tosi rikas vilkunoista.[1]
    naa-naa
    hänellä on
    tosi etelän vilkunoita,
    nuu-nuu
    hänellä on
    niin paljon vilkunoita,
    naa-naa
    että
    kun hän niitä ajaa,
    on hänen pakko
    naa-naa
    järveä myöten haukuttaa…

[1] "Vilkuna" (lagiksi: vilggos) tarkoittaa poroa, joka on hyvin herkkä hyppimään tieltä syrjiin.

Joiku seurasi toistansa ja matka kului. Säkeiden välillä kuului vain tahdikas koparan kapse ja ahkioiden kepeä sihajaminen pehmeällä tiellä…

Edessä häämötti tunturin valkea selkä. Tie kohosi vähitellen ylemmäs. Näytti kuin olisi sen suunta ollut suoraan tunturin yli, mutta muutaman kilometrin päässä kääntyi se taas itää kohti ja kulki aivan tunturin päitse, kohoten sen takaa leviävälle ylänkömaalle, joka jonkun matkan päästä rupesi hiljalleen viettämään alaspäin. Sen toisessa laidassa piti pykällyskaarteen olla.

Aurinko punasi pilvien alareunoja etelän taivaalla, kun pykällysmiehet saapuivat perille. Siinä oli alaspäin viettävällä ylängöllä laaja pykällyskaarre, joka oli aidalla jaettu kahteen osaan. Ylempi osa oli täynnä poroja, jotka levottomina liikkuivat edestakaisin kuin aavan ulapan pinta. Niitä juoksi pitkin kaarteen reunoja ja pyöri keskuksessa tuhatpäisenä, sekavana joukkona, josta ei erottanut paljon muuta kuin levottomana lainehtivan sarvimetsän. Kuului lukemattomain koparain naske ja sarvien kalina, johon sekaantui omituista äännähtelyä, mikä suuresti muistutti veden lotkumista tunturikosken reunamiin kaivautuneissa kivikirnuissa. Ne olivat vasikoita ja vaatimia, jotka kilpaa roukuivat toisiaan. Lumi oli tallaantunut siljoksi ja koko tuon hyllyvän poromassan yllä kiiriskeli sakea höyry, jonka pakkasilma siihen muodosti sikin sokin juoksevien, läähättävien porojen lämmöstä. Poromassa "rullasi" puolelta toiselle kuin irtaantunut tukkiruuhka vihaisessa virran vuolteessa.

Pykällyspaikalle oli jo kokoontunut väkeä naapurikylistä ja siellä täällä loimotti kahvinuotioita, joiden ääressä miehet loikoilivat.

Tuskin olivat ajoporot päässeet valjaistaan, kun jo kirkonkyläläisilläkin oli kahvinuotio palamassa. Huudeltiin terveisiä toisilleen ja kyseltiin kuulumisia. Ulkokyläläisiä tuli kirkonkyläläisten nuotiolle. Tervehdeltiin toisiaan: "Burist, burist!" "Terve! Jumalan terve!" Vilkas puheensorina sekaantui poromeren jymyyn ja äänekkäät huudahdukset säestivät tuhatpäisen elon roukuvaa säveltä.

Aslak oli laittanut nuotionsa vähän erilleen toisista ja sen ääressä loikoili puolikymmentä lappalaista, joukossa kirkonkylän poliisi.

Aslak oli huonolla tuulella. Mitä tekemistä oli kruunun hukalla heidän parissaan? Hän silmäili kulmainsa alta poliisia, joka oli vilkkaassa keskustelussa Metsu-Pieran kanssa.

— On kuulunut, että täällä olisi äkässuvantolaistenkin poroja, virkahti poliisi ja katsahti pälyen Aslak Rostoon.

— Tiesi vain, mutta kirkolla oli muuan äkässuvantolainen, joka sanoi vartavasten tulleensa porojaan pois hakemaan.

— No kyllähän sen näkee, kun ruvetaan pykältämään, sanoi hän sitten saatuaan tulen piippuunsa.

— Pykälä päällä, pistelys alla ja halkein, selitti joku joukosta. [Pykälä = kolo korvan reunassa; pistelys = syvempi ja kapeampi kolo; halkein = halki leikattu korvan nokka.]

— Semmunen merkki, junka kuka hivans' voi muuttaa, sanoi Metsu-Piera ja sylkäisi.

Kahvi oli valmis ja miehet ryhtyivät sitä juomaan. Kahvinjuonnin aikana saapui kirkolta päin ajomies, päässä pitkäpäällyksinen neljäntuulenlakki. Se oli Seyrisvaaran Mikkala. Hän ajoi suoraan poroisännän luo.

— Täällä Seyrisvaaran Mikkala väittää, että hänen porojaan olisi meidän kaarteessamme, sanoi hän ja katsoi Aslakkia kuin selitystä pyytäen.

Aslak hämmästyi. Hän muisti, että Iakka oli ollut hänellä apumiehenä edellisenä syksynä, kun he olivat olleet poronhakumatkalla eräällä pohjoistunturilla. Sillä matkalla he olivat kohdanneet muutamia poroja, jotka olivat Seyrisvaaran Mikkalan merkissä. Aslakin vanha himo oli herännyt ja yks' kaks' olivat porot heitetyt kiinni. Merkkien muuttaminen ei luonnollisesti ollut vienyt pitkää aikaa ja seuraavana päivänä olivat porot Aslakin elossa. Näitä oli siis Seyrisvaaran Mikkala tullut hakemaan. Mutta hän oli tehnyt turhan matkan, sillä nuo kaivatut elukat olivat hänen kylässään vedätysporoina.

— Työhön sitten ja heti, että nähdään, kuka meistä on varas ja kuka valehtelija! huusi Aslak ja kiinnitti peskivyötään lujempaan. — Ja sinä, poliisi, pidä käsirautasi valmiina, jos sattuisi, että niitä tarvittaisiin.

Miehet riensivät alempaan aitaukseen ja avasivat väliveräjän. Pykältäjät asettuivat pykällyslautoineen [laudankappale, johon viirulla merkitään omistajansa kohdalle jokainen veräjästä vedetty poro] molemmin puolin veräjän suuta ja yksi vetomiehistä oikaisi suopunkinsa veräjästä sisään.

Se tarttui. Suurisarvinen vankka hirvas [urosporo] rupesi riuhtomaan suopungin! päässä. Se jännitti kaikki voimansa vastakynteen, kiersi päätään puoleen ja toiseen ja löi etujalat lujasti tantereeseen. Mutta vetomies oli toimeensa tottunut ja kiskoi rimpuilevan poron veräjästä ulos.

— Antakaa seyrisvaaralaisen tarkastaa, onko sen merkki muutettu, huusi
Aslak ja hänen silmänsä kiilsivät vahingonilosta.

— Mitä joutavia! Näkeehän sen, ettei sitä ole muutettu. Tasainen on karva korvissa.

Tuli toinen poro ja kolmas ja merkittiin laudalle. Sitä menoa jatkui ja poro poron perästä siirtyi yläkaarteesta kaarteen alaosaan reippaiden vetomiesten vetäminä. Suopungit viuhuivat ilmassa ja miehet kiroilivat, hikipäissään kiskoen aina yhtä vimmatusti vastaan teutaroivia poroja.

— Älä kisko! Hirttyy peijakas, etkö näe? Suopunki oli sattunut nulppoporon kaulaan eikä vetomies ollut innostuksissaan huomannut, kuinka poro kieli pitkällä suusta korahteli omituisesti. Hän juoksi eläimen luo, irroitti silmukan ja asetti sen etujalkojen taakse. Poro heittäytyi maata ja tuli mahallaan veräjästä ulos kuin mahtava jauhosäkki.

Heittämistä jatkui. Alakaarteeseen oli jo kerääntynyt poroja kymmenmäärin ja yhä uusia teutaroi veräjästä. Merkintuntijat julistivat isolla äänellä, kenelle mikin poro kuului ja pykältäjät merkitsivät ne laudankappaleilleen.

— Roston! huudettiin taas, kun iso nulppo huilasi mahallaan merkitsijäin ohi.

— Älä päästä! huusi toinen merkintuntijoista. — Katsotaanhan tarkemmin.
Hei, Mikkola, tule nyt katsomaan, onko tämä sinun.

Mikkola tunkeutui poron luo ja tarkasteli sen korvia. Parissa paikassa oli karva korvan reunassa vähän ohuempi, mutta muuten näytti merkki oikealta.

— En minä voi oikein sanoa. Korvannokassa on karva vähän ohuempi, mutta onhan se saattanut olla ruvissa kauemmin kuin muut osat.

Poliisikin tarkasti korvannokkaa, mutta ei huomannut siinä mitään epäilyttävää.

— Oikea merkki, lausui hän. — Ei siinä olisi noin paljon untuvaa, jos leikkaus olisi viimesyksyinen.

Suopunki irroitettiin ja poro laskettiin irti. Seyrisvaaran Mikkola oli vähän nolona. Tähän saakka oli jok'ainoa Roston merkki ollut oikea.

— Taitaa olla parasta, että lähdet kotiasi ja tilaat jo valmiiksi Naakelin asianajajaksesi ensi käräjiin, sillä minä toimitan sinulle haasteen, niin pian kuin tästä keritään, sanoi Aslak ja väänsi pahaenteisesti suutaan.

— Samantekevä! Aslak kaivoi peskinpovesta kukkaronsa ja veti viisimarkkasen esiin. — Poliisi, haasta tämä norjalainen kunnianloukkauksesta ensi käräjiin!

— Ei tässä nyt haasteta… Tässä on tärkeämmät toimet nyt, huomautti poroisäntä.

— Minä olen vain kruununasioissa haastemiehenä, lausui poliisi ja työnsi syrjään Aslakin ojennetun käden.

— Vai niin. No samantekevä, onhan tässä kirkonkylän lautamies. Tuossa, kievari, haasta sinä tämä Mikkola kunnianloukkauksesta. Baergalak, minä en kärsi, että jokainen Äkässuvannon varas tulee minua soimaamaan! — Jopa puhuit itsesi pussiin, Aslak, huomautti poliisi. — Sanoit Mikkolaa varkaaksi. Nyt on Mikkolan vuoro haastaa sinut.

— Nyt loukkasit minun kunniaani ja siis on nyt minun vuoroni haastaa sinut. Lautamies, haasta tämä Aslak Rosto kunnianloukkauksesta ensi käräjiin!

Muutamat miehistä nauroivat, mutta toiset seurasivat vakavina yleistä rähinää. Poliisi oli olevinaan vihassa ja tyrkytti lautamiehelle haasterahaa.

— Heittäkää hiiteen, miehet! huusi poroisäntä. — Haastakaa sitten, kun on pykällyksestä keritty, niin paljon kuin haluatte, mutta nyt ei.

Aslak kiroili ja sadatteli ja uhkasi nostaa hirmuisen kanteen tällaisesta törkeästä kunnianloukkauksesta.

Vetomiehet ryhtyivät jälleen työhönsä. Taas singahti suopunki ilmassa ja poro tuli veräjästä ulos niin että lumi tuprusi.

— Tarkasta, baergalak, tarkasta korvia! Ehkä se nyt on sinun! huusi
Aslak ja pui nyrkkiä norjalaiselle.

— Siivolla nyt, että saadaan tehdä työtä! komensi poroisäntä. — Jos
Aslak ei ole hiljaa, niin minä keskeytän koko toimituksen.

Aslak vetäytyi syrjemmäs ja seurasi pahaenteisen näköisenä toimituksen kulkua.

Vetomiehet vaihtuivat ja poro poron perästä siirtyi alakaarteeseen. Seyrisvaaran Mikkola tarkkasi jokaista Roston-merkkistä, mutta ei yhtään epäilyttävää korvaa tullut näkyviin. Hänen noloutensa kasvoi ja jonkun ajan kuluttua hän vetäytyi muutamalle kahvinuotiolle ja rupesi katselemaan eväitään.

Lyhyt talvinen päivä oli kulahtanut loppuun, kun pykällys päättyi. Puolitoistatuhatta poroa oli siirtynyt alakaarteeseen. Runsaasti toinen verta oli vielä jälellä seuraavaksi päiväksi. Kun oli huutokaupalla myyty päivän kuluessa kerääntyneet peurakorvat [peurakorva = poro, jonka korvissa ei ole minkäänlaista merkkiä] ja tuntemattomat merkkiporot sekä valittu paimenet yön ajaksi kaivamaan laskettavia luettuja poroja varten, lopetettiin toimitus. Vetomiehet palasivat hikisinä ja väsyneinä nuotioilleen, joiden kyljissä pian kiehuivat mustapintaiset kahvipannut.

— Aslak Rosto on rehti mies, kehuskeli poliisi poroisännän nuotion ääressä. — Ei yhtään väärää merkkiä koko päivänä.

— Älähän puhu, huominen päivä on vielä kokematta, huomautti muuan miehistä varovasti.

— Minulta vaan on monta poissa, murisi Salkko Hukka nuotion toiselta puolen. Hänen kuparinkarvaiset kasvonsa olivat alakuloiset.

Samassa saapui paikalle Aslak Rosto. Hän oli hyvässä humalassa ja kehuskeli leveänä:

— Siinä nyt nähtiin! Ei ainoatakaan väärää merkkiä! Baergalak! Sanokoon nyt minua varkaaksi kuka uskaltanee!

— Suu kiinni! Minulla on peskiä vaikka kuinka monta. Ja nahkoja myös, näetkö? Hän viittasi yläkaarteeseen.

— Vai niin, vai sillä päällä olet. — Mutta poliisin raudat jäivät käyttämättä, hah, hah! Olisihan se ollutkin somaa, jos Aslak Rosto olisi lähtenyt raudat käsissä vanhalta pykällyskaarteeltaan.

— Poliisi, näytähän rautojasi, ovatko ne samat, jotka riippuvat lensmannin kamarin seinällä. Näytähän, en ole ennen uskaltanut niihin koskea, ihminen kun on syntinen, mutta nyt haluaisin niitä vähän lähempää katsella.

Poliisi kaivoi laukustaan käsiraudat ja hänen katseessaan oli omituinen loiste, kun hän ojensi ne Aslakille.

— Voi taivas niitä kruunun kapineita! Vai tuommoiset ovat! Terästä… tietysti… eipähän muuten. Hih, pojat, miltä näyttäisi?

Aslak oli pannut raudat käsiinsä ja ojenteli niitä joka puolelle uhmaava hymy hikisillä kasvoillaan.

— Vai hyvin! Aslak pyrähti Salkko Hukan puoleen, joka parhaillaan kalusi kuivattua poronlapaa ja syrjäsilmällä seurasi vierustoverinsa eleitä.

— Sinä, Salkko, joikkasit kerran Suuvuonon markkinoilla, että Tenomuotkan nimismies käsirautoja takoo Rosto-Aslakille, mutta eipäs ole vielä takonut! Eh! Nämä ovat lainakalut, katsopas. Minä vain huvin vuoksi näitä koettelen… leikin päältä vain…

— Tuoss' ovat, poliisi, saat takaisin. Hän yritti vetää rautoja kalvosistaan, mutta ne olivatkin menneet lukkoon.

— Jo taisit jäädä satimeen! nauroi poroisäntä. — Eivät ne aukea avaimetta, hah, hah! — Baergalak, poliisi, otahan avain, sanoi Aslak ja ääni kuulosti vähän hätääntyneeltä. Oli kuin olisivat lukkoon menneet käsiraudat omituisen kiusallisesti painostaneet hänen mieltään.

— Annetaanhan vain olla, sanoi poliisi, joka oli käynyt hyvin vakavaksi. — Säästit minulta panovaivat, Aslak, kun leikittelit. Minä vangitsen sinut poronvarkaudesta.

Se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Jokaisen syönti keskeytyi ja miehet katsoivat ihmeissään vuoroin poliisia vuoroin Aslakkia, joka oli käynyt tuhkanharmaaksi kasvoiltaan.

— Poron-varkau-desta —? sopersi Aslak hämillään ja humala haihtui hänen päästään kuin poispyyhkäistynä. — Ei, baergalak, mitä ilvettä tämä on? huudahti hän ja hypähti pystyyn. — Tietysti et tarkoita totta, poliisi?

— Vai sinne onkin joutunut poro, jota olen koko talven etsinyt.
Oikeassapa olen ollutkin sinusta joikatessani.

Aslak oli kuin ukkosen lyömä. Hänen huulensa liikkuivat hermostuneesti.
Väliin vääntyi toinen suupieli ja ilme muistutti pahaa irvistystä.
Väliin pusertuivat huulet tiukasti kiinni ja leukapielet pullistuivat,
kun hän puri hampaitaan yhteen.

— Parasta on, että lähdemme kirkolle. Siellä nimismies odottaa, lausui poliisi ja rupesi sitomaan laukkuaan kiinni.

— En minä niin vain lähde! huudahti Aslak ja väänteli raudoissa olevia käsiään. — Siihen ei ole todistajia, ei totisesti!

— Ehdithän nuo kuulla vielä. Hei, Salkko, valjastahan Aslakin poro.
Sinä lähdet meitä saattamaan.

Salkkoa ei tarvinnut kahdesti käskeä. Hän sitaisi laukkunsa kiinni ja vetäisi peskivyötä tiukempaan.

— Poroisäntä saa lainata meille reslaa, että pääsemme matkaan.
Aslakista ei ole nyt ajajaksi.

— Minulla on resla, huusi Salkko, joka oli jo menossa hyvän matkan päässä.

Hetkistä myöhemmin oli matkue valmiina. Salkko Hukka ajoi edellä istuen Aslak Roston ahkiossa. Aslak makasi Salkon reslassa ja hänen poronsa oli kollostettu kiinni Salkon ahkioon. Viimeisenä ajoi poliisi.

Yhä vieläkin hämillään äkillisestä vangitsemisesta katselivat pykällysmiehet matkueen jälkeen, joka pian katosi pimeään.

XVI.

Vanha kirkkoväärti, setä Jussas, istui sunnuntaiaamuna papin virkahuoneessa ja poltteli lyhytvartista nysäänsä. Pappi istui häntä vastapäätä kirjoitustuolissaan ja poltteli niin ikään. Keskustelu koski toiss'iltaista vangitsemista.

— Kuka olisi uskonut Aslak Rostosta sellaista. Niin rehdin ja suoran näköinen mies.

— No jo. Mutta hän on vanhastaan tunnettu varas. Kyllä se on tietty, vaikka ei ole uskallettu puhua, pappa, hah, hah! Sepä kumma!

Kirkkoväärti pyyhkäisi otsalle valahtaneen hiussuortuvan syrjään ja katsoi pappia pienillä, syvässä olevilla, ystävällisillä silmillään.

— Hyvä on, että varkaat kiinni saadaan, alotti kirkkoväärti hetken päästä hiljaiseen, sävyisään tapaansa. — Tappavat talollisiltakin ainoat vetoporot. Kovin se on Roston palkinen ollutkin huonossa huudossa viime aikoina.

— Sepä kumma! On ainakin. Meidän Pekaltakin varastettiin viime talvena viisi vankkaa härkää. Enkä minä muuta usko, kuin että Rosto ne vei.

— Jo vain. En minä ole vielä tähän ikääni tätä tarjousta hylännyt. Sepä kumma!

Kirkkoväärti ryypiskeli kahvia verkalleen ja silmäili ystävällisen näköisenä tuuheiden kulmainsa alta papin rouvaa, joka oli istahtanut pöydän päähän.

— Mamma se kaipasi poliisia, mutta minä sanoin, että häneltä taitaa tällä kertaa jäädä pappilan kahvit juomatta, hah, hah! Sepä kumma! puheli kirkkoväärti juodessaan.

— Ei, ei. Hänen pitää vartioida Aslakkia tarkkaan ja visusti. Se on nimismiehen käsky. Ei jouda nyt poliisi kirkkoon.

Samassa kuului ulkoportailta askelia ja hetkistä myöhemmin astui lukkari sisään.

— Setä on tainnut jo juoda? Lukkari katsoi hymyillen kirkkoväärtiä, joka selkäkenossa poltteli piippuaan.

— Joo, niin kuuluu. Kamalaahan se on tainnut Roston elämä ollakin viime aikoina.

— Se minua on eniten kummastuttanut, kun hän on aina ollut niin rehdin ja suoran näköinen. Ei olisi hänestä juuri uskonut.

— Aslak Rosto ei ole mikään tyhmä mies. Kyllä hän osaa ihmisten kanssa seurustella.

— Sepä kumma! Kirkkoväärti puhalsi paksun savupilven ja maiskautti tyytyväisenä suutaan.

Lukkari nousi, kokosi kirkkoon vietävät kirjat kainaloonsa ja lähti.
Kirkkoväärti seurasi hänen esimerkkiään.

Hetkistä myöhemmin lähti pastorikin astumaan kirkkoon, joka oli kivenheiton päässä pappilasta. Pappilan vainion poikki kulki joukko lappalaisia, samoin kirkkoon matkalla. Heidän perässään kyökkäsi Rauna-muori Nikke-pojan kanssa. Pastori saavutti hänet kirkkoveräjällä.

— Uskonut? Minä olen aina tiennyt, että se mies varastaa yksin enemmän kuin monta pitäjää yhteensä.

Pastori jätti Rauna-muorin ja kiipesi kirkkomäkeä ylös. Tapulissa rupesi pieni kellopahanen soittamaan papille.

Puolta tuntia myöhemmin seisoi pastori saarnatuolissa. Tekstiin sisältyivät Vapahtajan sanat juutalaisille: "Teidän pitää kuolemaan teidän synneissänne."

Pastori ryhtyi kehittämään tätä ajatusta. Kun ihminen vaeltaa synnissä, kokoaa hän vähitellen tuomion pilviä päälleen. Ne synnit, joita hän tietensä harjoittaa, paaduttavat kerta toisensa perästä hänen omaatuntoaan. Hän menestyy aluksi syntitiellään; tuntuu siltä kuin ei jumalallista vanhurskautta löytyisikään. Synti toistaan törkeämpi seuraa, mutta yhä vaan viipyy jumalallinen kosto. Tämä kiihoittaa ihmistä yhä rohkeampaan ja häikäilemättömämpään synnin harjoittamiseen. Päivä tulee, toinen menee, mutta jumalallista rangaistusta ei vaan kuulu. Yhä kasvaa ihmisen paatumus. Synti paantaa [paantaa = kerros kerrokselta jäädyttää] omantunnon kuin kaltioinen [lähteinen] jänkä talvisen ajotien. Ihminen on nyt tullut sille asteelle, jolloin Pyhän Hengen nuhteilla ei ole hänessä enää sijaa. Synnin mitta täyttyy täyttymistään eikä ihminen sitä huomaa. Hänen on mahdoton uskoa, että synti voisi häntä kaataa. Mutta koston päivä lähenee. Se nousee uhkaavana kuin mustanharmaa lumipilvi aution tunturiselän yli, jolla yksinäinen kulkija ajaa. Jo kohoaa koivumorosto [koivua kasvava harjun selkä] tunturin liepeellä. Synnin mitta on kohta täysi. Vielä yksi pisara ja — se vuotaa yli. Silloin on jumalallisen vanhurskauden hetki lyönyt: ihmistä on kohdannut Herran kosto.

Pastori silmäsi seurakuntaansa. Aivan hänen edessään istui lappalaisvaimo imettäen noin kolmivuotiasta pojantenavaa. Pikku mies makasi äitinsä sylissä, pieni lapinlakki päässä ja imeskeli toisella suupielellään paljosta käsittelystä likaantunutta rintaa, katsoen veitikkamaisen näköisenä pappia saarnatuoliin. Pikkuinen untukasniekka jalka oli riipuksissa äidin polvella ja heilui aikamiehen tahdissa. Oikea käsi leikitteli pienellä luupääpuukolla, joka riippui napeilla koristetussa peskivyössä, sillä aikaa kuin vasen piteli kiinni mieluisasta ruokalähteestä. Oli kuin olisi pikku mieskin käsittänyt sen asian vakavuuden, josta pappi puhui, sillä hän heitti irti rinnasta ja nousi istumaan äitinsä sylissä, maiskutellen suutaan ja töllistellen pyöreillä silmillään pappia. Äiti käytti tilaisuutta hyväkseen piiloittaakseen tuhraantuneen rintansa ja nosti myös silmänsä pappiin. Hän käsitti varsin hyvin, ketä pappi tarkoitti.

Rauna-muori istui Nikke-pojan kanssa vanhalla paikallaan kamiinin vieressä. Hän, vanha ihminen, rakasti lämmintä ja kamiinin vieressä oli hyvä olla. Rauna-muorin kasvot säteilivät sisäisestä liikutuksesta: kerrankin oli papin puheessa terää. Hän nyykäytteli hyväksyvästi päätään.

Lehterillä istuivat "Roston valtakunnan alamaiset". Hekin käsittivät, ketä pappi tarkoitti ja senvuoksi kuohahteli heidän sisunsa. Vai aikoi pappi ruveta Aslakkia "lastamaan", Aslakkia, jonka nimismies-vietävä oli syyttömästi vanginnut. He katselivat tuimina pappia, joka hetkisen vaiti oltuaan jatkoi:

— Meillä on rakkaassa kylässämme surullinen tapaus vereksenä todistuksena siitä, mihin synnillä leikitteleminen johtaa. Yksi tämän seurakunnan huomatuimpia miehiä on langennut suureen syntiin, varkauteen, ja nyt odottaa häntä senvuoksi niin hyvin Jumalan kuin esivallankin tuomio.

"Roston valtakunnan alamaiset" tyyntyivät. Papin puhehan oli paremmin surkuttelevaa kuin tuomitsevaa laatua. Olihan hän maininnut jotakin "seurakunnan huomatuimmasta miehestä". Äskeinen katkeruus haihtui pois ja kyynel kohosi yhden ja toisen silmään.

Saarna loppui vakavalla kehoituksella "laittamaan pelvolla ja vapistuksella, että me autuaiksi tulisimme" ja silloin painuivat "Roston valtakunnan alamaistenkin" päät penkkiin ja tukahdutettuja nyyhkytyksiä kuului pitkin lehteriä.

Sillä aikaa kuin pastori saarnasi kirkossa, istui Aslak Rosto poliisin pirtissä kädet ja jalat raudoissa. Hänen tukkansa oli epäjärjestyksessä ja kasvoja vääristi katkeruuden hymy.

Näinkö oli hänen todellakin käynyt? Hän, Aslak Rosto, Tenomuotkan kuningas ja tunturien vapaa eläjä, vankina poliisin pirtissä, saman poliisin, joka joka talvi lainasi häneltä pailakoita [opettamaton poro] vetojuhdikseen. Ja vaivaisen nulpon taposta! Olisi edes rikos suurempi, niin menettelisi se vielä. Istuisipa hän edes vangittuna poroparttian taposta, olisi se paremmin miehen arvon mukaista, mutta — vaivaisen nulpon… niinkuin mikäkin renkipoika, joka vasta on tökerösti nylkenyt ensimäisen varastamansa vasikan.

Hänen mielensä katkeroittui. Oliko olemassa mitään jumalallista oikeutta? Eikö olisi ollut paljon oikeudenmukaisempaa, että hän olisi joutunut kiinni silloin, kun hän tappoi — Kummajärven Salkon? Totisesti! Eikö nyt todellakin tuntunut siltä, kuin olisi jumalallinen oikeuskin alentunut häntä pilkkaamaan sallimalla hänen tällaisesta syystä kiinni joutua? Mitä sanovat lappalaiset? 'Aslak Rosto vangittuna — poronulpon taposta!'

Aslak silmäsi takkaan, jossa tuli hiljakseen riutui. Ja omituista: yhtä rintaa sammuvan liesivalkean kanssa rupesi hänen kiukkunsa sulamaan. Lieska leimahti vielä kerran ja sammua tupsahti äkkiä. Niin kävi hänen katkeruutensakin.

Hän koetti tyynesti ajatella elämänsä kulkua. Todellakin! Se oli ollut ihmeellistä kohtalon kanssa leikkimistä. Taikka enemmän: se oli ollut kohtalon uhmaamista. Hän oli poikavuosina ajatellut, että rikosta seuraa auttamattomasti Jumalan kosto ja rangaistus. Niin oli pappikin rippikoulussa opettanut ja hän oli uskonut papin sanan kirjaimellisesti. Mutta kun hän rippikoulusta päästyään oli tehnyt ensimäisen suuremman varkauden eikä ollut minkäänlaista Jumalan kostoa tullut, — vaikka hän oli sitä odottanut pelossa ja tuskassa, — oli tämä usko vähitellen ruvennut horjumaan. Ja yhä enemmän sitä olivat horjuttaneet tavan takaa uudistuneet poron varkaudet, joista ei ollut milloinkaan seurauksia kuulunut. Lopuksi oli hän tullut sellaiseen vakaumukseen, että ainoa "Jumalan kosto", joka ihmistä saattoi kohdata, oli rikoksen ilmitulo ja siitä johtuva esivallan rangaistus. Mutta viisas mieshän saattoi järjestää asiansa niin, ettei koskaan tarvinnut ilmituloa pelätä. "Jumalan rangaistus" nimismiehen ja poliisin hahmossa oli vain tyhmiä varten. Se oli heidän kohtalonsa. Mutta päisevä mies saattoi hyvin käydä paininlyöntiin "kohtalonsa" kanssa ja olla varma, että kohtalo oli tyhmä kuin staalo [peikko] saduissa.

Tosin oli hän ajatellut, ettei ollut hyvä ruveta suuremmassa määrässä kohtaloansa uhmaamaan. Siinä saattoi yhtä hyvin vetää lyhemmänkin korren. Mutta sekin ajatus oli osoittautunut paikkansa pitämättömäksi.

Hän oli tehnyt murhan, rikoksista suurimman, riistänyt ihmiseltä hengen. Silloin oli hän omastakin mielestään antautunut ylen vaaralliseen kamppailuun kohtalon kanssa. Mutta siinäkin oli kohtalo vetänyt lyhemmän korren: hän oli kulkenut vapaana miehenä. Juttua olivat tutkineet nimismiehet ja poliisit, kahdenkin valtakunnan nimismiehet, mutta pimentoon oli se jäänyt. Niin hyvin hän oli onnistunut jälkensä peittämään. Jos milloinkaan, niin Salkon murhan jälkeen hän oli odottanut "synnin mitan" täyttymistä, — odottanut kauhu sydämessä, mutta mitään ei ollut kuulunut. Asia oli hautautunut hiljaisuuteen. Ainoa tuntuva seuraus tuosta yöllisestä retkestä oli ollut alituisena seuralaisena kulkeva paha omatunto, joka toisinaan oli vienyt yöunenkin ja kuin ahdistavana painajaisena ajanut häntä varkaudesta toiseen.

Mutta kuka olisi aavistanut, että juuri silloin, kun hän rikkaana ja mahtavana oli valmistautunut omaa kotia perustamaan, oli siihen saakka tappiolle joutunut kohtalokin varustautunut hänelle koston iskua antamaan. Silloin, kun hän kosiomatkalla oli tappanut Salkko Hukan nulpon, oli kohtalo katsellut päältä ja nauranut pahaenteisesti. Sillä muuta hän ei saattanut uskoa, kuin että se oli ollut kohtalo, joka oli sokaissut hänen silmänsä siihen määrään, ettei hän ollut tullut kätkeneeksi taljaa, johon varovaisuustoimenpiteeseen hän muuten aina säännöllisesti oli ryhtynyt. Se oli kohtalo, joka oli pitänyt huolta siitä, että taljan korvat olivat jääneet näkyviin ja tulleet tunnetuiksi Sarren kodalla. Ja lopuksi: se oli kohtalo, joka oli saanut hänet perääntymään Niila Skummille annetusta lupauksesta ja siten tehnyt vihamiehen vanhasta, uskollisesta apulaisesta. Hän oli joutunut tappiolle painissa kohtalonsa kanssa — ja vetänyt lopultakin lyhemmän korren. Kohtalo oli kostanut. Ja nyt kun hän asiaa tarkemmin ajatteli, rupesi se hänelle vähitellen selkenemään: hän oli uhmannut Jumalaa luullessaan uhmaavansa omaa kohtaloaan.

Aslak Rosto nojasi päätään seinää vasten ja hänen mieltään velloi kumman outo suru. Niin oli käynyt kuin käynytkin toteen hänen kerrallinen unensa synnin mitan täyttymisestä. "Kun koko jänkä on punainen, silloin on Aslak Roston synnin mitta täysi!" Se oli nyt toteutunut. Nyt oli viimeinenkin hillankukka muuttunut verenkarvaiseksi. Mitä on Anni sanova? Muutaman kuukauden hän vasta oli ehtinyt olla naimisissa. Ei hän ollut aavistanut hääpäivänään, että näin lyhyeen loppuisi hänen onnensa. Olihan tosin Kurun Heemin vaimo kertonut puheliaaseen tapaansa, että vähää ennen kuin he Annin kanssa olivat tulleet pappilaan vihille, oli papin pikku poika lyönyt toisesta vihkimäjakkarasta jalan poikki. Pappi oli sen heti sitonut ja hyvin se oli kestänyt vihkimäajan. Ei ollut hän tiennyt polvistuvansa jakkaralle, jonka jalka oli poikki. Ehkä se oli merkinnyt jotakin. Kuka tiesi?…

— Ei ole pappi vielä sellaista saarnaa pitänyt. Ja ne sanovat vielä, ettei hän olisi kristitty! kuuli Aslak poliisin emännän puhuvan.

— Vai niin. Mitä tuo puhui? — Synnin mitasta ja sen täyttymisestä… ja mainitsi vähän Aslakistakin.

— Vai mainitsi… Mutta kuulehan! Mihinkähän ovat pojat panneet ne isommat länget? Nyt ne olisivat tarpeeseen, sillä me lähdemme Laimioon aivan tuossa paikassa.

Aslak ei halunnut kuulla enempää. Vai oli pappi puhunut synnin mitan täyttymisestä. Niin, miksikäpäs ei. Hän olisi vain halunnut tietää, missä äänilajissa pappi oli saarnannut vanhasta "väärtistään".

Hän oli todella ollut papin ystävä. Ainoa, missä hän kaikesta vääryydestään huolimatta ei koskaan ollut vilpistellyt, oli ystävyys pappia kohtaan. Hän oli heti ensi näkemältä mieltynyt tähän pappiin. Olihan hän sellainen avomielinen, hauska mies. Ei yhtään sellainen tungettelija kuin entinen ainaisine parannussaarnoineen. Hän, Aslak, oli puolustanut pappia joka tilaisuudessa. Hän ei ollut saattanut kärsiä, että ymmärtämättömät ihmiset olivat papin kristillisyyttä penkomassa joka tilaisuudessa. Ei, hän oli puolustanut pappia eikä ollut suvainnut häntä parjattavan… Ja nyt oli pappi saarnannut hänestä… puhunut tietysti hänen suuresta lankeemuksestaan… ja katkerasti katunut, että oli ollut ollenkaan tekemisissä sellaisen miehen kanssa kuin Aslak Roston… poronvarkaan ja heittiön!

Hän oli koko eilisen päivän odottanut, että pappi olisi tullut väärtiään katsomaan. Niin hän oli ajatellut ja vaistomaisesti tuntenut, että sillä käynnillä olisi saattanut olla ratkaiseva merkitys. Ehkäpä se olisi merkinnyt Aslak Roston, suuren poronvarkaan kääntymistä. Mutta turhaan hän oli odottanut. Ei ollut pappia kuulunut, ei näkynyt.

Aslakista tuntui yht'äkkiä niin peräti vastenmieliseltä ajatella pappia. Hän koetti heittäytyä penkille pitkäkseen, mutta sekin oli kovin hankalaa, sillä selän taakse kahlehditut kädet olivat tiellä. Hän kääntyi kylelleen ja koetti nukkua, mutta pienimmästäkin liikahduksesta kalahtivat jalkaraudat niin ilkeästi. Hän painoi silmänsä umpeen ja koetti olla aivan liikkumatonna, mutta juuri kun hän oli vaipumaisillaan uneen, herätti hänet poliisin töykeä ääni:

Tunnin perästä, juuri kun pastori oli noussut päivällispöydästä ja kävellyt virkahuoneeseensa, ajoi poliisi Aslakin kanssa pappilan pihan läpi. Aslak ei katsonut sivuilleen. Hän huomasi kyllä, että virkahuoneen ikkunassa seisoi joku, mutta hän ei kääntänyt päätään. Hän arvasi, että se oli pappi.

Kurun Heemin talon pihalle oli kerääntynyt alapään akkoja iso joukko, kun poliisi vankeineen ajoi siitä läpi. Akat olivat kiihdyksissään ja huusivat haukkumasanoja poliisille.

Muutamat akoista voivottivat ja itkivät. Toiset huitoivat käsiään ja kiroilivat.

Mutta ränsistyneen talonsa portailla seisoi Rauna-muori ja katseli, kuinka poliisi vankeineen hävisi järven toiselle puolen. Hän palasi sisään ja virkkoi Nikke-pojalle:

— Siellä meni nyt Rosto-Aslak. Sellainen se on Herran kosto, Nikke, juuri niinkuin pappi sanoi.

Ja kaataessaan lieden ääressä kahvia kuppiinsa, mutisi hän pappia tarkoittaen:

XVII.

Täysikuu heloitti yli laajan erämaan. Etelässä hohtivat Suomen-puoleiset tunturijonot pitkänä, epätasaisena selkänä, josta siellä täällä kohosi joku keronnokka. Pohjoiseen päin aukeni laaja järven selkä, josta ei ollenkaan erottanut, missä se yhtyi sitä rajoittavaan jänkään. Koko tuo aukea ala oli yhtenä, huikaisevana valkeana lakeutena, joka loppui vasta tuolla, missä matala koivumorosto reunusti Kelotunturin kupeita. Sen kuun valossa uinuva kylki kohosi aivan vastapäätä Oula. Sarren kotaa, joka savusi äskenmainitun järven eteläpäässä.

Kodassa kiehui parasta aikaa illalliskeitto. Maria-emäntä kyyhötti polvillaan kodan vasemmalla puolen, silloin tällöin kurkistaen kiehuvaan pataan. Hänen päässään oli uusi myssy, jonka korvukset olivat käpristyneet ulospäin ja nauhat solmeamatta, aivan kuin olisi se pilanpäiten päähän pistetty. Maria oli nuoruudessaan palvellut kirkonkylän voudilla ja siellä oppinut tuon herraskaisen tavan panna jouluaattona puhtaan myssyn päähän. Mutta sepä olikin melkein ainoa, mitä Maria muisti herrastavoista. Lastensa ulkoasuun hän ei ollut tehnyt minkäänlaisia muutoksia. Samoin oli kodan perällä loikova miehensäkin jäänyt tavalliseen arkipukuunsa, nukkavierupeskiin ja haalistuneeseen lakkiin. Siellä hän makaili piippuaan poltellen, sylkeä pihautellen valkeaan.

Lapset istuskelivat kodan seinustalla illalliskeittoa odotellen. Nilsa, vanhin lapsista, leikitteli taljakululla makaavan koiran kanssa, hivutellen nutukkaansa kärellä elukan kuonoa. Tämä piti sen aluksi hyvänä ja murisi tyytyväisenä. Mutta kun Nilsa heilutti jalkaansa yhä rohkeammin, tapasi koira siitä kiinni ja murahti äkäisesti.

— Eikö Nilsa muista, että nyt on joulu-aatto? nuhteli äiti Maria silmäten tuimasti poikaansa.

Nilsa painoi leukansa peskinkauluksen sisään ja veti polvensa koukkuun kuin hillitäkseen jalkaansa. Mutta asento oli epämukava ja vähitellen solui jalka suoraksi jälleen. Nilsa ei jaksanut vastustaa kiusausta, vaan töykkäsi nukkuvaa koiraa kuonoon, josta oli seurauksena, että eläin murahti äskeistä äänekkäämmin.

— Sinut, poika, vielä joulustaalo korjaa, kun et malta pysyä siivolla! torui äiti Maria uudelleen. — Niin käy sinulle vielä kuin Turkitamvaaran väelle.

Nilsa painoi leukansa yhä syvempään peskinkauluksen sisään ja punastui. Ohoh! Pahallapa äiti uhkasi! Hän silmäsi sisaruksiaan, jotka pelokkaan näköisinä kyyköttivät kodan lattiarisuilla.

Nuorin, kuusivuotias Lasse, istui ison kiisan takana ja tirkisti tuon tuostakin seinässä olevasta reiästä ulos hiljaiseen yöhön, jossa kuu valeli kelmeätä paistettaan yli laajan järven selän.

Pikku Lassea pelotti, sillä staalo saattoi muuttaa itsensä kuuksi ja ahdistella ihmisiä. Niin se oli tehnyt Turkitamvaaran väellekin. Mutta siitä huolimatta täytyi hänen vähä väliä tirkistää ulos kuutamoon. Siellä leijui niin kummannäköisiä sumuolentoja, jotka vuoroin pitenivät vuoroin lyhenivät. Niitä puikkelehti esiin lumisten pensaiden takaa ja ne pyörivät piiriä juuri siinä, missä kuun valo ja pensaiden varjot yhtyivät. Niitä kurkisteli kaatokoivuröykkiön takaa ja järvellä ne ajelivat toisiaan nopeina kuin salamat.

— Onko aedne [äiti] pannut juomavettä joulustaalolle? kysyi pieni Inka tyttönen.

— Eikö staalo saata syödä lunta? kysyi Lasse ja nauroi, pelon kyynelten kihotesssa silmiin.

— Oletko vaiti! torui äiti. — Tiedättekö, lapset, miten kerran kävi? Minulla oli muutamana jouluaattona paljon työtä enkä kerinnyt lämmittämään staalon vettä. Nostin ulos padan, jossa vesi oli jäätynyt ja ajattelin, että rikkokoon staalo itse jään, jos kerran on jano. Mutta sitä ei äidin olisi pitänyt tehdä. Staalo tepasteli koko yön kodan ympärillä ja tuntui olevan tyytymätön. Minä jo pelkäsin, että se tulee sisään, mutta ei tullut kuitenkaan. Tepastelihan vain ulkona ja tuhki sieramiinsa ja niin viimein poistui. Silloin äiti päätti, että olkoon vasta kuinka kiire hyvänsä, pitää staalolla olla jouluna sula vesi juomaksi. Siitä asti on äiti aina lämmittänyt staalon juoman.

Lapset kuuntelivat silmät kiiluen ja kaikkien huulilta purkautui yhteinen helpotuksen huokaus kun äiti oli lopettanut.

Isä Oula, joka tähän saakka oli makaillut kodan perällä, kohousi kyynärpäidensä varaan ja pani tupakaksi.

— Niin se on, sanoi hän ja imi kurisevaa piippuaan. — Staaloa ei ole hyvä mennä kiusaamaan. Muuten käy, niinkuin Turkitamvaaran väelle.

Lapset olivat kuulleet kertomuksen ennenkin. Se oli soma, ihmeellinen muistelus lapsista, poroista ja kodasta, jotka staalo oli loihtinut kiviksi muutaman tunturin laelle. Isä oli siellä monesti käynytkin.

— Minkälaista siellä on? kysyi keskimäinen pojista, joka tähän saakka oli vaieten kuunnellut toisten puhetta.

— Siellä on aivan kuin lapinkylä, siinä on kota, luova, porot ja ihmiset, aivan kuin luonnossa, mutta kivestä.

Nilsan silmät hehkuivat innostuksesta ja hän katseli miehekkään näköisenä sisaruksiaan.

Äiti katsoi Jussaan ja naurahti. Kummiapa se pikku Jussa nyt pyysi. Vai joulustaalosta. Mutta se olikin pikku Jussa vähän kummempi muita. Sairaloinen kun oli, ei jaksanut juosta muiden mukana, vaan eleli omaa elämäänsä. Milloin istuskeli tuntikausia yksinänsä kodan edustalla ahkiossa, milloin kierteli kaarteen kuvetta sauva kädessä ja oli olevinaan eno Salkko, joka etsii tietä lumimyrskyssä tunturilla. Aina vaan askartelemassa mielikuvituksessaan.

— Aedne, kerro nyt, kerro nyt heti! Ei Lasse pelkää. Kerro Turkitamvaarasta myös, pyyteli Jussa ja hänen silmänsä loistivat innostuksesta.

— Na nuu [No niin] alkoi äiti Maria. — Oli jouluaika ja vanhemmat olivat ajaneet kirkolle ja jättäneet lapset ja palvelijat kotia ja niiden mukana samaan kotaan kuuluvan vanhan vaimon, jolla oli lapsi ja koira. Tulipa niin sitten ensimäinen joulupäivä. Silloinkos alkoivat lapset taajoa [meluta] jos jollakin tavoin. He kilisyttivät poronkelloja, joikkasivat ja hakkasivat puita. Muutamat leikkivät häitä, toiset olivat olevinaan palvelijoita ja lapsia; ottivatpa muutamat kiinni koiran ja teurastivat sen porona, mukamas. Silloin tuli vanha vaimo ja torui telmijoitä: 'Älkää taajoko, tahi muuten käy hullusti!' Mutta lapset eivät totelleet. Vanha vaimo sitoi silloin lapsensa ja koiransa kiinni, etteivät ne pääsisi toisten joukkoon.

— Tulipa niin ilta ja lapset panivat nukkumaan. Silloin tuli Staalo kuun hahmossa. Vanha vaimo pelästyi ja kätki osan lapsista patojen alle, osan kiisoihin, piilottipa muutaman koirankupinkin alle, mutta itse hän pakeni lapsineen metsään. Staalo läheni kuun hahmossa, laskeutui kaatokoivuröykkiölle, siirtyi siitä kotaseipäiden päähän, niin siitä savureiälle ja siitä hiljan hiljaa keitinpuulle, ja katseli suurilla kirkkailla silmillään alas kotaan. Jonkun aikaa siinä kyyhötettyään laskeutui se alas tulisijan ääreen ja rupesi katselemaan, missä lapset olivat. Ahaa, jopa se huomasikin heidät: veti yhden esille padan alta, toisen koirankupin alta ja heitti pataan, jossa alkoi heitä keittää tehtyään ensin suuren tulen. Ne, jotka olivat kiisoissa, staalo surmasi sinne puhaltaen avaimen reiästä tuhkaa, niin että lapset tukehtuivat.

— Yöllä huomasi vanha vaimo tulen loimon ja arveli talonväen palanneen kirkolta. Hän hiipi silloin kodalle ja tirkisti ovenraosta sisään. Mutta kauhistus, kuinka hän säikähti nähdessään staalon istua kököttävän tulisijan ääressä ja hämmentävän pataa, josta näkyi lasten käsiä ja jalkoja. Staalo katsahti ovelle suurilla kirkkailla silmillään ja kysyi: 'Mihin sinä olet matkalla?' Vanha vaimo vapisi niin, että oli siihen paikkaan lyyhistyä, mutta jaksoi kuitenkin vastata: 'Minä tein pikku kierroksen hakeakseni puita, että voisin tehdä tulen.' Silloin sanoi staalo: 'Sinun pitää muuttaa heti, kun tulee arki.' Äiti Maria keskeytti silmätäkseen pataa. Hän nosteli kapustalla kohoksi höyryäviä lihakappaleita nähdäkseen, olivatko ne kypsiä. Jussasta tuntui, että äiti oli staalo, joka keitti lapsia padassa. Hui! Häntä pelotti, vaikka hän ei uskaltanutkaan sitä tunnustaa.

Äiti Maria katseli lapsia. Siinä ne istuivat silmät pyöreinä ja kasvoilla jännittynyt ilme. Pikku Lasse tirkisti tuon tuostakin reiästään kuutamoiseen yöhön, ja hänen pyöreät, ruskeat silmänsä olivat aivan kosteat jännityksestä ja täynnä outoa kummastelua. Tuon tuostakin hieraisi hän niitä pikku kämmenselällään saadakseen ne vetreämmiksi.

— Na mm, jatkoi äiti Maria. — Vanha vaimo meni poroihin ja valitsi isäntänsä parhaan runon [naarasporo, täysikasvuinen] ja lähti ajamaan kirkolle kaaristettuaan lapsensa ahkion keulaan. Mutta luulettekos, että hän sai rauhassa ajaa? Hui hai, eipäs vaan! Staalo lähti häntä ajattamaan perästä, nytkin kuun hahmossa. Ja mitäs ollakaan: muutaman jängän laidassa kasvoi kääkkyräinen petäjä, jonka alta kirkolle kiemurteleva juanne [ahkion jälki] kulki. Kun vaimo läheni petäjää, huomasi hän kauhukseen, että staalo istui oksalla ja hänen suuret, elottomat silmänsä loistivat niin omituisesti. Mutta vanha vaimo oli viisas. Hän oli lähtiessään pannut päähänsä useampia myssyjä päällekkäin ja sitonut ne kiinni leuan alle, paitsi päällimäistä, jonka oli jättänyt sitomatta. Kun hän nyt ajaa puun alitse, tarttuu staalo myssyyn, joka helposti irtaantuu. Staalo on hyvillään; hän luulee saaneensa vaimon kiinni ja kestää hyvän aikaa, ennenkuin hän huomaa erehdyksensä. Sillä aikaa on vaimo ajanut edelleen ja irroittanut varalta päällimäisen myssyn nauhat. Vihdoin staalo huomaa erehdyksensä ja lähtee uudelleen ajamaan takaa. Ei aikaakaan, kun hän jo saavuttaa vaimon ja käy kiinni hänen myssyynsä. Mutta seuraus on sama kuin ensimäiselläkin kerralla: taas jää tyhjä myssy staalon käteen. Tätä takaa-ajoa jatkui niin kauan, kunnes vaimolla oli enää vain yksi myssy jälellä. Mutta siinäpä oli matkakin joutunut ja kirkonkylä oli jo aivan näkösällä. Kun vaimo saapui perille, kaatui poro kuolleena maahan ja muuttui kiveksi ja hän itse pyörtyi. Toinnuttuaan kertoi hän vanhemmille tapauksen ja erosi sitten heistä lähtien toiselle suunnalle. Vanhemmat eivät uskoneet vaimon kertomusta, vaan päättivät lähteä kotiin katsomaan, oliko asia niin kuin vaimo oli kertonut. Mutta sitä heidän ei olisi pitänyt tehdä, sillä siellä olikin staalo heitä vastassa ja surmasi jokikisen muuttaen heidät kiviksi kotineen, poroineen päivineen. Koko kotakunnasta ei jäänyt ketään muuta jälelle kuin tuo vanha vaimo ja hänen lapsensa. Turkitamvaaralla ovat nämä kivet vieläkin nähtävinä.

Äiti Maria lopetti ja nosti padan tulelta. Kodassa vallitsi syvä hiljaisuus, jota ei häirinnyt muu kuin padan hiljainen porahtelu ja isä Oulan piipun kurina. Koira makasi etukäpäläinsä varassa eikä Nilsalla tehnyt enää mieli sitä kiusotella. Hän veti polvet pystyyn leukansa alle ja silmäili varovasti ympärilleen. — Semmoinen muistelus se on, sanoi isä Oula ja kömpi istumaan. — Niin käy pahankurisille lapsille, jotka eivät malta olla siivolla jouluaattona. Äiti Maria ryhtyi ammentamaan keittoa kuppeihin ja lapset siirtyivät hiljaa lähemmäs pataa. Samassa rupesi kuulumaan porontiu'un helinä ulkoa. Koirat syöksyivät haukkuen ulos ja lapset painautuivat säikähtyneinä toisiinsa kiinni.

— Se on staalo! supatti Jussa ja hänen silmänsä hehkuivat oudosti.
Pikku Lasse rupesi itkemään.

Koirat olivat juosseet ajajaa vastaan ja niiden iloisesta luskutuksesta saattoi päättää, että ne olivat tavanneet tutun.

— Se on Anni! huudahti äiti Maria, joka myös oli kömpinyt oviaukolle. — Siunatkoon! Mikä tytölle on tullut, kun on yksin lähtenyt ajamaan… ja jouluaattona?

Sillä välin oli ajaja ehtinyt kodalle. Se oli todellakin Anni, Aslak
Roston vaimo.

Isä Oula sitoi poron kiinni ja katseli silmät pyöreinä tytärtään, joka itkien oli heittäytynyt äitinsä kaulaan. Koirat hyppivät ilosta ulvahdellen tulijan ympärillä.

— Mikä nyt, mikä nyt? hätäili äiti Maria ja tyynnytteli itkevää tytärtään. — Tulehan, rakas, tule kotaan ja kerro asiasi.

— Mikä on tullut? kyseli äiti Maria ja katseli avuttomana miestään. —
Onko joku onnettomuus kohdannut Aslakkia?

— Mikähän poro se on ollut? kysyi Oula ja kynsi päätään. — Sanoivat Aslakilla olleen taljan ahkiossaan, silloin kun hän kosiomatkalla kulki. Sanoivat siinä olleen Hukka-Salkon merkin.

— No on se sellainenkin nimismies, harmistui Oula Sarre. — Ei tämä meidän "länsy" ole vielä koskaan niin joutavaan ryhtynyt. Ottaa lappalainen niestaporon [eväsporon], mistä saapi eikä siitä kukaan kanna. Ja jos kantaakin, ei meidän länsy ota sellaista kuuleviin korviinsakaan.

Mutta äiti Maria ei saattanut ottaa asiaa yhtä keveästi. Hänestä oli onnettomuus suuri ja vakava. Illallista laittaessaan hän jo katui, että oli Anni Aslak Rostolle annettu. Jos olisi otettu Nils Rasmussenin kosinta huomioon, niin siellä nukkuisi nyt Anni Nilsin vieressä komeassa hirsitalossa Suuvuonon suussa, sen sijaan että nyt värjötteli yksin murheessaan. Mutta ei ollut Anni Nilsistä huolinut, kun tämä katsoi kieroon. Niinkuin mies olisi vielä sillä pilassa…

Kun kodan väki hetkistä myöhemmin paneutui levolle, ei pikku Jussa tahtonut saada unta. Hän valvoi ja mietti kuulemiaan. Oli aivan varmaa, että staalo oli vienyt Aslakin. Aslak ei ollut pysynyt siivolla ja sen vuoksi oli staalo hänet korjannut. Eikös aedne ollut joskus nimittänytkin Aslakkia "kaiken maailman kulkuriksi"? Olipa niinkin. Jussa muisti, että se oli tapahtunut silloin, kun Aslak oli heillä käynyt enonsa ja renkinsä kanssa. "Kaiken maailman kulkuri" oli varmaankin semmoinen mies, joka ei pysynyt siivolla edes jouluaattona. Ja sellaisen vei aina staalo.

Kun pikku Jussa lopultakin nukahti, näki hän unta Aslakista ja joulustaalosta. Staalo istui keitinpuulla ja hänellä oli samallainen hauskannäköinen puuhkalakki kuin Äkässuvannon vanhalla länsyäijällä, ja mahdottoman suuret silmälasit… Aslak nukkui Annin vieressä, mutta hän ei ollutkaan enää aikamies, vaan pienen pojan kokoinen. Staalo laskeutui alas keitinpuulta, otti Aslakin syliinsä ja katseli häntä joka puolelta kuin tullakseen vakuutetuksi, oliko tämä se Aslak, joka oli "kaiken maailman kulkuri". Sitten pisti hän Aslakin poveensa ja lensi ulos savureiästä. Aslak huusi ja vinkui ja hänen äänensä oli aivan samallainen kuin Kirjis-koiran, kun se vikisi ja haukkui unissaan…

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SYNNIN MITTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.