The Project Gutenberg eBook of Sanomalehti-poika y.m. kertomuksia, by K. A. Järvi

Sanomalehti-poika
Lulle
Saiturin alku
Lokki
Pääkaupunkiin
Kuvaus ylimaasta
Kaunosielu

SANOMALEHTI-POIKA

Tapani Pietari Kaleva oli sanomalehden kantajapoika. Hän oli pieni, viistosilmä miehenalku, ontui toisella jalallaan ja kulki ruumis kierossa. Ikää oli kaksitoista vuotta. Tapani oli jo päässyt kansakoulussa viidennelle luokalle, kun syksyllä, jolloin koulun piti alkaa, isä ei enää luvannutkaan häntä kouluun. Ei hän jaksanut enää Tapania kouluttaa, oli hän sanonut surullisella äänellä. Isäparka rakasti kyllä oppia, mutta kun Tapania pienempiä lapsia oli vielä kokonaista neljä elätettävänä, niin tuskallista oli hänelle niitä talven yli viedä. Hänen mieleensä oli juolahtanut, että Tapani voisi jo jotain itse ansaita. Ensin mietti hän saada Tapanin jonnekin oppipaikkaan, mutta kuka tuota raajarikkoa lasta ottaisi, kenelle mestarille ontuva poika kelpaisi. Siinä se oli ympyriäinen asia.

Mutta yhtenä kauniina syyspäivän aamuna syöksähti Tapanin toveri Ville Suvas kuin tuuliaispää sisälle Tapanin ahtaaseen, pahalta löyhkäävään kotiin. Silmät loistavina se selitti Tapanille, että kaupungin jokapäivänä ilmestyvälle sanomalehdelle tarvittiin kantajapoikia ja että hän jo oli käynyt ilmoittautumassa. Villen ilo levisi Tapaniinkin ja riemuiten lenkkasi hän pihalle äidilleen huutamaan, että hän lähtee kantamaan "Sanomia".

Äiti ei ensin ymmärtänyt yhtään Tapania, vaan katsoa tuijotti kummissaan poikaan, että mitä se hullutteli. Ja tuvassa parkui pienin sisko hirveästi, kun Tapani, joka sitä oli jätetty keinuttamaan, oli sen heittänyt omiin hoteisiinsa itkemään. Äiti oli jo komentamaisillaan lujasti Tapania takaisin pikku siskon luo, kun Ville Suvas joutui Tapanille avuksi selittämään, mitä Tapani tarkoitti. Kantamaan "Sanomia," joita painetaan kirjapainossa, selitti Ville oikein ihmeissään siitä, että Tapanin äiti oli noin typerä.

Mutta tuossa tuokiossa selvisi jo äidillekin, mitä se Tapani tarkoittaa. Olihan isäkin joskus suvisin, kun oli parempia päiväpalkkoja saatavissa, ostanut jonkun irtonaisnumeron "Sanomia" ja siitä sitte äidillekin ääneen lukenut. Nyt jo äiti alkoikin hoputtaa Tapania juoksemaan kirjapainon konttoriin "ennenkuin muut kerkeäisivät". Ja Tapani lähti Ville Suvaksen kanssa. Ville, joka oli terve ja terhakka, juoksenteli Tapanin edellä kuin nuori koiran penikka, Tapani läähättäen lenkkasi perässä. Villen täytyi aina tuon tuostakin odottaa Tapania. Ja niin sitä lopulta saavuttiin kirjapainon konttorin oven eteen, jossa oli lasiset yläosat ja niissä kullatuilla kirjaimilla "Sanomain konttori". Mutta nytpä ujostui Tapani tuon komeuden edessä, sillä hän häpeili rumaa ruumiinrakennettaan. Ensin hän ei mielinyt millään ehdolla lähteä sisälle. Ville rupesi houkuttelemaan. Ja neuvottelun tulos oli se, että mentäisiin yhdessä sisälle, mutta Ville esitteleisi Tapanin asian. Ja niin tehtiin.

Tuonne konttoriin he työntyivät perätysten yhtä aristellen kuin ennen kansakoulussa opettajan pöydän luo saamaan nuhteita, kun olivat jotain pahuutta tehneet. Villekin jo pelkäsi Tapanin puolesta, sillä nyt hän huomasi, ett'ei Tapani olekaan täysin ehdokaskelpoinen. Tapani jäi pureksimaan lakkiaan taaemmaksi ja seisoi jäykkänä ja kierona kuin maalaisnikkarin tekemä "vaivaisukko" kirkontapulin seinämällä. Hän oli todella yhtä säälittävän näköinen kuin moinen taideteos.

Ville astui peremmäksi. Siellä pulpetin takana istui tummaverinen neiti rillit nenällä ja tukka kiharoituna. Korkealla tuolilla istui jäykkänä kirjoittelemassa kuin olisi joku näyttelyesine. Tuollaista suuruutta ei Tapani ollut eläissään nähnyt. Hänen ruumiinsa lyyhistyi vielä enemmän kieroon, ja toinen silmä tuijotti lattiaan, toinen peräseinällä olevaan suureen sanomalehtipinkkaan.

— Täällä olisi toinenkin poika, joka rupeaisi kantamaan "Sanomia", puhui Ville ja katsoi neitiin.

Mutta se ei ääntänyt mitään eikä paikaltaan hievahtanut. Nyt otti kumma, mietti Ville vilkkaissa aivoissaan. Mutta eipä hän ollutkaan tuolle neidille ilmoittautunut, vaan herra se oli silloin ollut, jolle hän oli asiansa toimittanut. Neitiä ei ollut silloin ollut näkyvissäkään.

Ville oli pudota omiin housuihinsa ja Tapani mietti jo ottaa jalat alleen, niin huonosti käyttökulkuiset kuin ne olivatkin hänellä. Silloin kääntyi neiti viereiseen huoneeseen päin, jonne ovi oli auki, ja sanoi korkeammalla äänellä:

Hetken takaa pyörähti viereisestä huoneesta esiin lihava, punakka herra, juuri se sama, jolle Ville oli asiansa toimittanut. Sekin tunsi jo Villen ja kysyi häneltä:

Villen jäsenet kohta terästyivät, hän asemassaan varmeni kuin läheisen ystävän tulosta hätään ja sanoi:

Herra tähtäsi katseensa Tapaniin, joka sen painosta vienosti vapisi ja sanoi sille:

— Mitenkäs tuollainen raajarikkoparka voi kantaa? Siihen tarvitaan vikkeläjalkaista.

Tapani kaikessa hämmingissään tajusi, että tuo näytös oli tehtävä. Ja hän lähti lenkkasemaan pitkin huoneen lattiaa. Neitikin havahtui sitä katsomaan. Ja kun Tapani oli lopettanut juoksunsa, kohtasivat neidin ja herran nauravat katseet toisensa. Mutta tulos näytöksestä oli se, että Tapani otettiin Sanomain kantajaksi.

Ja ilomielin lähtivät pojat pois. Tapanin isä, joka oli kirvesmies, tuli aina vasta illalla kotiinsa päivän työstä. Silloin hän oli väsynyt ja tavallisesti alakuloinen. Tuskinpa monta sanaa puhui, vaan syötyään heikon illallisen, johon äiti silti aina koetti hommata jotain lämmintä, jos ei muuta niin haudikasperunoita, tuijotti äänetönnä hetken lapsiinsa ja paneutui sitte levolle. Ja selvästi näkyi, että hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti väsynyt.

Tänä iltana ilmoitettiin kohta isälle, että Tapani on päässyt "Sanomain" kantajaksi. Hän naurahti sen kuultuaan ja hänen kasvoilleen ilmestyi valoisampi ilme.

Isä käski tuoda illalliseksi pienen voinokareenkin nyt, kun Tapani oli päässyt tienestiin. Ja isä, äiti ja Tapani söivät silloin leipää voilla siveltynä, pitkän ajan takaa he sellaista herkkua söivät. Muuten sitä annettiin vain perheen vähemmille jäsenille. Ja näytti kuin tuohon pieneen huoneeseen, jossa pitkä mies tuskin sopi seisomaan, olisi tullut joku suurempi onnen sanoma, minkä vaikutuksesta matala katto kohoni, seinät laajenivat, ja itse asukkaat tunsivat harvinaista tyytyväisyyttä.

Seuraavana päivänä kello kaksitoista—lehti ilmestyi siihen aikaan päivästä — oli käsketty Villen ja Tapanin tulla "Sanomain" konttoriin. Ja he menivät jo niin aikaiseen, että saivat tunnin odottaa. Konttorissa sitte annettiin heille pienet kirjat, joissa oli tilaajain nimi ja osote, sekä nahkalaukut, joihin lehdet oli pantava ja käskettiin mennä painohuoneeseen, jossa he saisivat määrälukunsa lehtiä. Siellä oli jo liuta poikia saamassa lehtiä. Ne olivat jo tottuneita kantajapoikia, häärivät lehtien laskemisessa kuin vanhat mestarit, ja jonkun kerran heittivät yli olkainsa katseen Villeen ja Tapaniin, jotka seisoivat oven suussa ja suu auki ihmettelivät tätä uutta maailmaa, joka yht'äkkiä oli avautunut heidän silmäinsä eteen. Neljä painokonetta, sähköllä käypiä, olivat paraallaan työssä, ja yksi niistä syyti ihan kuin itsestään valmiita "Sanomia". Se oli arvaamaton arvoitus, sekä Villelle että Tapanille.

Keskellä heidän ihmettelyään otti muuan mies heille annetut kirjat, katsahti niihin, ja työnsi sanomalehtiä heidän laukkunsa täyteen. Komensi sitte:

Ja pojat lähtivät henkensä perästä kiidättämään kaupungille sanomalehtiä. Tapanikin lenkkasi kuin huonosti käypä rukki ja faktori häntä konttorin akkunasta hymyillen katseli ja tuumi itsekseen:

Paitsi tilaajille kantamista oli poikien tehtävänä myös irtonaisnumerojen myönti. Ja harva se päivä etteivät ansainneet 50—75 penniin. Tuo oli jo Tapaninkin kodissa tuntuva lisä ja koko perhe riemuitsi Tapanin uudesta ammatista. Mutta enin kaikista oli isä mielissään. Entinen kärtyisyys ja iltasin tylsä tuijottaminen lapsiin, ikäänkuin ne olisivat hänelle epämiellyttävimmät olennot maailmassa, oli hänestä kokonaan kadonnut. Hän oli tullut kuin toiseksi ihmiseksi. Sillä paitsi pientä raha-ansiota, jolla muun muassa pienimmälle siskolle saatiin maito ostetuksi, sai Tapani ilmaiseksi aina päivän numeron "Sanomia". Ja se oli isän mielestä kuin valonsoihtu tässä alakuloisuuden ennen pimeässä majassa. Nyt oli hänellä nautittavana erityinen himoruoka: "Sanomain" lukeminen. Pääkirjoitukset luki hän hiljaan itsekseen. Uutiset luki hän ääneen äidille, samoin "niitä näitä", joissa kerrankin oli, että yhdellä miehellä oli ollut kolmen vuoden ajalla yhdeksän vaimoa ja kaikki vielä elivät — sepäs oli äitiä naurattanut! —, sotatapahtumat englantilaisten ja buuerien kesken luki hän taas itsekseen ja oli vääjäämättömästi buuerien puolella. Sehän oli puhdastapainen, Jumalaa rakastava pieni kansa, joka tahtoi saada vain rauhassa viljellä omia peltojaan ja ansaita leipänsä uutteralla työllä. Kaunokirjallinen puoli jäi Tapanin luettavaksi ja samoin "kaikenlaiset".

Aina seuraavana päivänä työpaikalla kun oltiin einehtimässä ja päivällistä syömässä, jutteli isä toisille työmiehille buuereista ja englantilaisista, ja mitä muuta oli lehdessä ollut. Isästä oli tullut heille jonkunlainen luennoitsija, puhuva sanomalehti, jota innolla kuunneltiin. Ja työmiehet yhtenä miehenä puivat englantilaisille nyrkkiä buuerien puolesta ja tuumivat, että sietäisi saada Englanti rokkiinsa, kun kehtaa sellainen suuri maailmanvalta syyttömästi ruveta rasittamaan pientä kansaa, joka ei tahdo mitään Englannilta eikä halua muuta kuin saada rauhassa asua omassa isänmaassaan. Aina seuraavana päivänä kysyivät miehet isältä kohta ensi näkemässä:

Tuon yhden sanomalehden kautta oli elämä koko työpaikalla vilkastunut ja sen sijaan, että ennen syöntiaikoina oli jumalanviljan ääressä lasketeltu väliin hyvinkin karkeita juttuja, nyt kuunneltiin ja keskusteltiin, mitä "Sanomissa" oli ollut.

Kun päivät kävivät kylmemmiksi, koottiin kotona kaikki suinkin soveltuva vaatevarasto Tapanin päälle, jotta hän tarkenisi. Äiti luovutti hänelle ruojuspieksunsa, isä kudotun villaröijynsä ja nahkalakkinsa. Ja kun Tapani tuossa uudessa asussaan lyyhäsi kadulla sanomalehtilaukku kupeellaan, tarjosi hän toisille vastaantulijoille naurun aihetta, mutta tunteellisemmissa ihmisissä herätti hän sääliä ja ne ostivat häneltä tarpeettomasti "Sanomia" ja maksoivat yli määrähinnan. Niin yhä karttuivat Tapanin tulot. Isä jo panikin osan niitä erityiseen rahastoon, jolla hän aikoi ostaa Tapanille talveksi omat pieksut.

Mutta sitte muutamana marraskuun päivänä tuli Tapani kasvot kyyneleisinä kotiinsa.

— Niitä ei saa enää painaa. Niin ne pojat sanoivat. Ja meille sanottiin konttorissa, ettei "Sanomia" enää kanneta ja että meiltä on toimi lopussa.

— Hyvä Jumala! Mitä tämä nyt on? Minun pitää lähteä itse kuulustamaan asiaa, sanoi äiti.

Ja niin hän meni kirjapainokonttoriin. Siellä saivat hänet viimein asian ymmärtämään, että "Sanomat" on kielletty ulostulemasta.

— Ja Tapanilta meni nyt tienesti! Pikku Maijukin jää maidotta! Isä tulee yhtä kärtyiseksi iltaisin kuin ennenkin. Hyvä Jumala… Äiti kuivaili esiliinallaan kyyneleitään. Faktoria ja tuota tylyä konttorineitiäkin liikutti äidin puhe. Illalla kysyi isä "Sanomia", hänelle ilmoitettiin asian laita. Taas jäi hän äänetönnä tuijottamaan lapsiinsa kuin ne olisivat olleet epämiellyttävimmät olennot maailmassa. Vähän syötyään pistäysi hän äänetönnä maata lattialle kelvottomalle vuoteelleen. Mutta tuskin lie nukkunut koko yönä, yhtenään hän siinä vain käänteli ja väänteli.

Aamulla päästyään työpaikalleen ilmoitti hän työkumppaleilleen asian juhlallisesti kuin jos häneltä olisi vaimo kuollut viime yönä. Sinä päivänä työpaikalla olivat mielet tavallista vakavampia.

Oli niin kuuma päivä, jotta luuli vedessä ulkona selällä kalojen itsestään paistuvan. Ja sitte tyven kuin olisi miedoinkin tuulen henkäys eksynyt pois rannikkokaupungin paahtavilta katuloilta. Ilma näytti palavan, sillä sellainen hiostava, lämpöinen utukerros, auringon sauhu, leijaili maan päällä lukemattomien itikoiden siinä kukkurallaan uidessa. Ulkona puiden katveessakin tuntui olo ihmisestä samanlaiselta kuin kuumassa suljetussa konehuoneessa, jossa saa läpimärkänä uida omassa hiessään. Ja tuo merikin, joka pienoisenkin virin käydessä oli niin raitishenkinen ja huokui viileyttä, oli nyt kuin höyryävä muuripata täynnä lämpöistä vettä.

Lähellä satamaa, jossa tuoksui silakalle ja sillille, oli "Annonsbladetin" kirjapaino ja toimisto, niin lähellä, että kun ikkunan aukaisi, niin runsas sillin tuoksu levisi pian hyvinarvoiseen toimistoon ja kiusasi siellä lehden toimittajien ruotsalaisia neniä. Mutta jos taas voimakas merituuli puhalsi vilvakkaana ja tuoreshenkisenä, ryöpsähti se tänne toimistoonkin kuin nuo rentava balsami, jota toimittajat koettivat ahmia sisäänsä, vaikkapa pienen pölyannoksenkin kanssa. Ja tässä suuressa nautinnossa silloin alkoi joku toimittajista merimieslaulun, johon toiset reippaasti yhtyivät.

Nyt oli maanantai-aamupäivä eikä toimistossa ollut muita kuin Lulle, joka oli jonkunlainen välihenkilö toimitussihteerin ja reportarion välillä. Toimittajia oli kolme, mutta nyt nukkuivat vielä toiset kaksi hurskaan unta pää täynnä viimeyötistä kaupungin vapaehtoisen palokunnan 25-vutisen juhlan riemusakkaa. Päätoimittaja, joka ei milloinkaan hikoillut työn tähden, ei tosin koskaan ollut toimistossa aamupäivällä, mutta toinen aputoimittaja, laiska, vetelehtivä Abba, jonka huolena oli kaunokirjallinen ja ulkomaan osasto, virui sängyssään vielä, vaikka hänen virkatuntinsa olikin jo sisällä. Mutta eilisen juhlan viinit ja sampanjat oli maistunut Abbasta, epikurealaisesta, niin maukkailta, että hän, saadakseen niitä oikein maistella, oli jo illalla ottanut lupauksen Lullelta, että tämä toimittaisi seuraavana päivänä hänenkin työnsä toimistossa. Lulle, vaikka oli herkkusuu hänkin ja lihava kuin kauppaneuvos, oli aina palveleva ja hyväntahtoinen. Hän oli lupautunut, oli nukkunut tunnin pari, sillä aamuun hänkin oli tahtonut juhlia, ja tuli nyt toimistoon likomärkänä paahtavasta kuumuudesta.

Lulle riisui takkinsa ja istuutui rottinkituoliinsa toimistossa. Hiki virtoina valui lihavia poskia myöden, musta tukka oli märkä ja kasvot väsyneet. Hän alkoi työnsä leikkelemällä erinomaisen näppärästi uutisia muista lehdistä. Mutta kohta hän hyökkäsi ylös kuin otteluun valmiina ja paiskasi auki olevan ikkunan kiinni, sillä sillilemu, joka siitä levisi sisään, oli yliannattaa häntä. Taas hän istui leikkelemään. Hänen sormissaan oli intohimoa saksia pidellessään ja silmät lukivat sanomalehdestä ainakin viittä riviä yhdellä kerralla. Ja missä oli otettava pala, siihen hän kohta syöksyi saksineen ja liisteröi sitte leikatut palat joukolle paperille.

Satamassa rantajätkät huusivat purkaessaan jauholastia suuresta rantalaivasta ja toimiston kohdalla vesijohdon laittajat ampuivat kadun sisästä kiveä dynamiidillä. Nyt se juuri paukahti niin jyrisevästi, että vienoon unenhorrokseen tuolilleen vaipunut Lulle seisoalleen hypähti ja noituen meni ikkunaan katsomaan.

Hän sadatteli ettei ihmiset saa olla rauhassa omissa huoneissaan ja työnsi painoon liisteröimänsä palat. Sitte hän joi soodaa — sitä oli kesäkuumalla aina varastossa "Annonsbladetin" toimistossa — pitkän kulauksen, kääri ylös hihansa kuin aikoisi hän nyrkkitaisteluun ja painautui lihavine, kuumine, hikoilevine naamoineen suuren sanomalehden taa, josta hän haki sopivaa "alakertaa". Silloin soi telefooni. Pyydettiin tulemaan satamaan saattamaan juhlavieraita. Lulle lähti hattu kourassa ja vatsa täynnä kurkkuun asti pursuilevaa soodavettä. Laivalla piti ottaa vähän konjakkia ja seltteriä hyvästi jätöksi. Kun hän palasi takaisin toimistoon, oli hän hehkuvassa helteessä, sillä tuo konjakki vielä lisää verejä lämmitti. Hän salpasi sisäpuolelta toimiston oven ja riisuutui liinavaatteisilleen, sillä muuten hän olisi pakahtunnut. Nyt hän ohuemmassa sauna-asussa istuutui kirjoittamaan referaattia palokunnan loistavasta 25-vuotisesta juhlasta ja aivoissa pyöri hempeä kuvittelu amerikkalaisesta sanomalehti toimistoista, joissa ovat omat kylpyhuoneensa.

Hetken takaa kuului noputus ovella. Ei vastausta, vaan haudan hiljaisuus sisällä. Kuului vielä pari naputusta, sitte poistuvat askeleet eteisestä. Lulle oli jo kerinnyt vetää housut jalkaansa ja kurkisti salaa ikkunasta, kuka mahtoi sisälle pyrkijä olla. Kuka se oli muu kuin Abba-lurjus! Ja nyt se meni kauniisti tiehensä, vaikka työtä olisi niin hirveästi.

Mutta eihän hän kehdannut huudella takaisin, ja se pääsee mukavuudessa loikomaan jonnekin, vaikka työtä olisi niin hirveästi. Hän saa täällä hikoilla kahden kolmen edestä. Jos hän huutaisi, niin tutkaisisi se, miksi hän äsken ei päässyt sisälle, saisi tietää hänen olleen liinaisillaan ja nauraisi sillä kuukausia, kun on sellainen pirullinen Mefisto. Lullea harmitti ja hän sysi tukkaansa. Pyyhkäistyään nenäliinallaan pienen lammikollisen hikeä otsaltaan, istuutui hän jatkamaan referaattia tuoliinsa sellaisella painolla, että tuoli narahteli.

Hän kirjoitti, kirjoitti hiessään ja harmissaan. Kuvaili juhlakentän koristelua, kertoi lyhyesti puheiden sisällyksen ja mitä oli kilpailuja juhlan yhteydessä. Hän jo innostui, suli aineeseensa, ja kun hän pääsi kuvaamaan illallisia, loistavia ja suuremmoisia, joissa sampanja juoksi virtoina ja munkkia oli ehtymättömästä, ei hän enään muistanutkaan hellettä eikä mitään rasitusta. Hengessään eli ja nautti hän uudelleen nuo pidot, joissa hän sanomalehtimiehenä maksuttomasti sai mahamäärältä kaikkea, hän, jonka oma kukkaro ei koskaan kannattanut juoda sampanjaa, hyvin harvoin munkkiakaan, mutta jotka juomat silti hänen ruuansulattimissaan maistuivat kaikessa hienoudessaan, sillä suotta ei hänellä ollut kauppaneuvoksen vatsaa.

— Voi sentään sitä sampanjaa, miten jumalallista juomaa se! naurahti hän lopuksi muistojensa päälle.

Referaatin antoi hän painoon ja sen muassa juhlaan saapuneet sähkösanomat. Ja nyt vaipui hän aivan rauhassa muistelemaan tuota viimeyöllistä mässäystä. Sampanjan maku oli tuntuvinaan suussa ikäänkuin sitä parhaallaan imisi hoikasta lasista, ja herkkusan illallispöydän, täynnä kannettavaa kuin lähtevän laivan, oli hän näkevinään silmäinsä edessä. Tuossa oli hänen edessään lautanen, siinä konstikkaasti kierretty servietti, oikea ravintola-taideteos, vieressä pienipesäinen, matalajalkainen ryyppylasi, palleampi olutlasi, ja solakka viinilasi, siinä pöydällä runsaat, täyteläiset kukkakimput vaaseissaan, monenmoiset vihannekset, säilykkeet, lihat, kalat, juustot, avarat paistinvadit, senkin seitsemät herkut ja hienoimmat jälkiruuat, hedelmiä, viiniä, sampanjaa…

Ja kaiken tuon turkkilaisen hekuman päälle valoivat ihanina sähköruunut paistettaan kuin ensimmäinen aurinko luomisaamuna. Se oli kerrassaan Luculluksen ateria! Lulle maiskautti kieltään ja jatkoi muistelojaan:

Senaattori nousee runsaskerakkeisella ruotsinkielellä puhumaan — hän nuorempana kaupungissa pormestarina ollessaan olikin palokunnan perustanut — ja avaravalkorintaiset frakkiherrat tarkaten kuuntelevat häntä kuin lapset jotakin äitinsä kertomaa leikkisatua myhäillen, nauttien ja nauraen, sillä puhe on humoristinen…

Illallisessa ei ollut yhtään seotettua rahvasta, sillä samalla aikaa anniskeltiin varsinaisille palokuntalaisille olutta ja voileipiä itse juhlakentällä… illalliset olivat herrasmiesten juhla.

Referaatissaan kantoi Lulle julki juhlatoimikunnalle hartaimmat kiitokset, niin hartaat kuin ainoastaan "lipilaari" sanomalehtimies voi, joka työskentelee sanomalehdessä vain saadakseen jokapäiväisen leivän ilman mitään korkeampia aatteita tai näkökantoja. Lulle oli sanomalehtimies sentähden, ettei hän ollut mikään muu. Jos hänet olisi pantu kirjoittamaan pääkirjoitusta lehteen, itsenäistä ja omakantaista, olisi Lulle hölmistynyt kuin peura, joka on valjastettu juhlavaunujen eteen. Päänsä puhki olisi hän silloin puskenut. Kevyeine pulkkineen hän vaan risteili arkipäiväisemmillä aloilla, ravintoloissa ja kokouksissa, uutisia kuopien ja ilmaa haistellen, mikä tuuli milloinkin puhalsi, että voi siitä päätoimittajalle tiliä tehdä, joka oli tavallaan nuoralla tanssija hänkin, mitä tuli oman paikkakunnan oloihin.

Mutta yht'äkkiä tunsi Lulle, että hänellä olivat sukatkin märkinä ja että hän hikoili kuin olisi hän ollut "rantasaunassa" höyrykaapissa istumassa. — Se Abba lurjus… lurjus… lurjus…! päivitteli Lulle, sillä Aban työt olivat vielä tekemättä.

Ei maistunut sooda, eikä tupakka. Mieleen vain kuvittui sampanjapullo jäiden keskellä sieltä eileniltaisista juhlista. Ja punssitkin tuotiin sisälle suurissa metalliastioissa, joissa oli jäitä. Lulle olisi halunnut asettaa noita jäitä höyryävälle iholleen ja — ja — juoda lasinkaan helmeilevää, kristallikukasta sampanjaa. Totta totisesti se olisi ollut nautintoa, se olisi virvoittavana terästänyt koko miehen.

— Haaveita! kirjoitti Lulle ajatuksissaan edessään olevalle paperille. Sitte hän kotvan takaa nousi päättäväisesti ylös, käveli muutamaan kertaan poikki toimitushuoneen lattian ja mietti kuin hyvin vaikeaa laskuesimerkkiä. Hetken takaa tarttui hän kukkaroonsa, kopeloi sieltä rahat esiin, laski tarkkaan hopeat ja kuparit, ja tuumi hiljaan:

Taas asettui hän rottinkituoliin, mutta nyt hiljaa ja varovasti kuin pelkäisi hän sitä narisuttamalla kiduttavansa. Näki päällekin päin, että Lulle oli nyt päässyt mielen tasapainoon. Hyväntahtoinen tyytyväisyys lepäili hänen leveillä poskillaan ja silmissä oli rauhallinen sävy. Hartaudella hän alkoi lukea Ruotsin sanomalehtejä, saadakseen niistä lehteensä valmiin kaunokirjallisen ja ulkomaan osaston. Nuo "emämaan" lehdet ovat Suomen ruotsinkielisille sanomalehdille arvaamattomasta hyödystä. Niissä on runsas varasto valmista tavaraa sekä ylä- että alakerrassa ja niissä maamme ruotsinkieliset sanomalehtimiehemme kahlaavatkin polvia myöden yltäkylläisessä viljan runsaudessa. Pian oli niistä Lullekin säkkinsä täyttänyt ja nyt hän oli toimittanut Abbankin työt. Mutta kello olikin pian neljä iltapäivällä.

Ja nyt hän nousi istumasta kuin pappi sairaan vuoteen vierestä, jolle hän oli antanut viimeisen lohdutuksen ja joka sen oli lapsen tavalla vastaan ottanut. Hän jätti ladottavan painoon ja lähti kauppiasklubin ravintolaan syömään päivällistä ja juomaan sen ohessa — pullon sampanjaa. Tuollaiset ylimääräiset kekkerit hän äskettäin päätti itselleen kustantaa, niin tarkka rahoista kuin hän muuten olikin. Siitä se oli levinnyt rauha koko hänen olentoonsa ja paistava helle oli nyt menettänyt tehonsa häneen. Nyt oli tyynnytetty tuo sampanjakaiho, joka painajaisena oli paneutunut häntä rasittamaan, kuivaamaan suuta ja tyhjentämään aivotkin päästä.

Juhlallisena astui Lulle kauppiasyhdistyksen ravintolaan. Meni tarjoiluhuoneeseen ja tilasi päivällisen samppanjan kanssa. Samalla pyysi hän saada erityisen huoneen, sillä hän oli sanomattomasti väsynyt ja tahtoi olla aivan häiritsemättä. Sivumennen hän tarjoilijaneidille huokasi tehneensä jo kahden miehen työn, vaikka olikin valvonut koko viime yön. Neiti lähetti häneen säälivän silmäyksen, sillä itse asiassa Lulle ei ollut mikään ruma mies.

Viereisestä huoneesta kuului lyhyt nauru ja sitte ulos poistuvat askeleet. Mutta Lulle ei tullut sitä tarkanneeksi. Saatuaan sikaarin meni hän kaikkein syrjäisimpään huoneeseen päivällistä odottamaan, sillä sen hän oli saanut yksinomaisesti käytettäväksensä. Se oli aivan rakennuksen kulmassa, toisessa kerroksessa. Sen ikkunasta näkyi jalkain juuressa laaja kauppatori, jonka kivet varmaan tässä helteessä olivat kuumat kuin saunan kiukaassa. Joitakin toriämmiä siellä vasujensa ääressä istua kyykki huivit hartioilla. Koiria makaili pitkin pituuttaan kieli ulkona suusta niiden kupeella. Mutta muuten oli elämä siltä kuin pois pyyhkäisty ja ympärillä olevien rakennusten asuinhuoneitten ikkunat olivat liidulla sivellyt. Joka suinkin pääsi, pakeni metsään tai järveen tätä helvetillistä kuumuutta. Torin laidoilta lähti puistoteitä ja niiden vehreät istutukset olivat ainoa ilahduttava näkö tässä väräjävässä poltteessa.

Lulle katseli torille ja huokasi sanomalehtimiehen kesäistä kataluutta.
Ole vain työssä ja toimessa, vaikka siihen paikkaan palaisit!

— Nuo koirat tuolla, jotka saavat loikoa kieli ulkona suusta, ovat meikäläistä onnellisemmat! puhkui Lulle.

Mutta samassa hän muisti, mitä varten hän täällä oli ja hän tyyntyi. Riisui takkinsa ja venähti varjoon pitkälleen sohvalle odottamaan päivällistä. Siinä oli hyvä olla. Hän potkasi kengät jaloistaan, paneutui koko pituudeltaan selälleen sohvalle ja huokui siinä.

Lopultakin se päivällinen valmistui ja sampanja tuotiin sisälle jäiden keskellä. Nyt alkoi Lulle nautintonsa. Hän söi erinomaisella ruokahalulla vitkaan, mutta runsaasti. Hän tahtoi päivällisestä totta totisesti nauttia, sillä se maksoi niin paljon, että se täksi kerraksi tyhjensi hänen kukkaronsa. Sentähdenpä sitä pitikin syödä ja makustella ja syödä. Nyt kumasi hän suuhunsa ensimäisen helmeilevän sampanjalasin, kun ovi avattiin ja neiti tuli ilmoittamaan, että joku pyytää Lullea telefooniin. Lullea harmitti, ettei koskaan saa olla rauhassa ja että kuka se nyt täältäkin osaa häntä hakea. Hän lähti taivaltamaan nuo monet välihuoneet tarjoiluhuoneeseen, niissä telefooni oli, tarttui äkäsenä kuulostimeen ja kovasti äänsi nimensä puhelutorveen.

— Nyt viimeinkin sinut tavotan. Olen soittanut joka ravintolasta, sillä arvasin sinun eilisen juhlan jälestä olevan niissä virvottelemassa, kuului puhe telefoonista.

— Lurjus! Etkö Lasse Silfveniä tunne äänestä? Ja terveisiä nyt. Tulin aamupäivällä kaupunkiin. Tule kohta Sentraalihotelliin, sillä täällä olen sisällä!

— Vai sinä Lasse! Onpa sinulla ääni vähän kähennyt vai liekö se telefoonin vaikutusta. Terve mieheen, mutta en minä voisi tulla kuin noin parin tunnin takaa.

Lulle laski, että siihen asti hän kerkiää herkutella syötäviensä ja juotaviensa kanssa, sillä Lasse jos tarjoaakin, tarjoaa vain mielijuomaansa äytelää punssia.

— Kehtaatko kieltäytyä! Ole nyt toki ritari ja tule pitämään seuraa entiselle ystävällesi hänen yksinäisyydessään.

Tämä koski jo Lullen tunteisiin ja hän lupasi tulla puolen tunnin takaa, vaikka katkerasti tunsikin menettäneensä koko päivällisen makeuden.

Päästyään takaisin piti kiiruhtaa syömistä. Sampanjaa kaatoi hän ruokasuuhunsa, jotta se oli tulla ulos. Ja kaikki maku meni siten pois. Raha meni hukkaan nyt, jotta teki mieli kirota kesken syömistään.

— Tämähän on merkillistä! huokasi Lulle ja kulki taas nuo monet huoneet telefoonin ääreen.

— Oleppa hyvä ja tule tänään nyt kohta luokseni! Vietän nimipäivääni ja haluaisin nähdä nuorempiakin ystäviäni luonani. Lasi totia ja vistiä — siinähän ne tosin ovat vanhan pojan nimipäivät, mutta noudata nyt kutsua!

— Onnea. Mutta minun on pakko kieltäytyä, sillä äsken juuri lupauduin menemään vanhan toverini, vankilantirehtööri Lasse Silfvenin luo, joka on käymässä kaupungissa. Kiitos vain kutsusta!

— Minulla on sopiva ehdotus. Tule yhdessä herra Silfvenin kanssa! Kaikessa tapauksessa et jääne pois, sillä ilman sinua ei vististä tule mitään.

Hän palasi takaisin ateriansa ääreen, söi nyt sitä kuin arkipäiväisintä rokkaa ja ryyppäsi sampanjaa kuin olisi se ollut hapanta maitoa.

Taas tultiin hakemaan telefooniin. Lulle kieltäytyi menemästä. Mutta kun pyyntö uudistettiin, lähti hän. Se oli päätoimittaja, joka käski hänen tulla heti toimistoon, sillä siellä oli erityistä tehtävää. Tämä viimeinen se katkerinta oli. Ennen toimistoon menoaan päätti Lulle kuitenkin pikimiltään käydä Lassen luona edes tervehtimässä. Ruoka jäi kesken syömättä ja sampanjan ajoi hän sellaisella kiireellä sisäänsä, jotta kartanolla hänen mennessään se tuli ulos. — Hyi p—le, sylki Lulle ja oli läkähtyä. Hän tuli Sentraalihotelliin, kysyi ovenvartijalta Lassea, mutta sai jyrkän kiellon. Ei se asunut siellä. Lulle väitti vastaan ja lähti varmuudekseen etsimään. Mutta turhaan. Ei näkynyt Lassea eikä palvelusväki hänestä mitään tiennyt.

Ehkä se oli kohta mennyt vähän kaupungille. Ja Lulle lähti riipomaan toimistoon. Ja taas helle tuntui ja kuumuus korvensi. Toimistossa ei ollut ketään. Lulle meni päätoimittajan asuntoon. Siellä sai hän kuulla, että lepäämässä on vielä mies.

Lulle kummaili tätä sotkua ja alkoi jo epäillä. Nyt riensi hän suutuksissaan asessori Tujulinin luo pelaamaan vistiä, mutta tapasi "sedän" sängystä reumatismissa voivottelemassa. Jo uskoi Lulle tulleensa petetyksi ja raivostuneena painalsi hän hovioikeuden puiston uimahuoneeseen, sillä hän vaahtoi hiessä kuin läpiajettu ori. Saatuaan hopusti vaatteet päältään syöksyi hän suin päin veteen, jotta uimahuoneen vartiamatammi säikähtyneenä juoksi katsomaan. Mutta siellä vedessä Lulle pulikoi kauvan kuin sorsa ruohorantaisessa lammessa. Hän oli vedessä selällään, päällään ja jos jonkin puolin. Lopultakin hän oli päässyt oikeaan nautintoon. Ja tämä nautinto olisi ollut jo äsken saatavana, ilman suuria kulunkeja! Mutta sopi sitä nyt katua.

Seuraavana päivänä kysyi Abba Lullelta toimistossa, onko hän tavannut Lasse Silfveniä ja oliko hän eilen setä Tujulinilla nimipäivillä. Ja kysyessään koko mies oli niin pirullisen näköinen, jotta Lulle kohta arvasi, kuka se eilinen vehkeilijä oli ollut. Lulle tulistui, hänen kasvonsa muuttivat väriä ja hän karkasi Abbaa kohti. Samassa tuli päätoimittaja. Abba päästi suuren naurun, mutta Lulle istahti takaisin tuoliinsa. Abba kertoi päätoimittajalle koko jutun, miten hän kauppiasklubissa oli kuullut Lullen aikomukset herkutella, miten hän oli mennyt rakennukseen toisella puolella porttia ja pannut telefoonissa äänensä muuttamalla toimeen koko narripelin hauskuudekseen. Päätoimittaja nauroi, jotta oli katketa, mutta Lulle nousi juhlallisesti ja pyysi eroa toimestaan. Ei hän ole koko maailman narri, sanoi hän. Nyt päätoimittaja huomasi asian vakavan puolen ja rupesi lepyttämään Lullea. Ja lopulta asia sovittiin siten, että Lulle antaa Aballe anteeksi, ja Abba sopivassa tilaisuudessa tarjoaa Lullelle pullon sampanjaa.

Säännöllisesti kuin kello, joka vedetään joka aamu kului Antti Kasurin elämä. Hän oli lääninhallituksen reistraattori, siis alimpia nappuloita virkakoneiston suurissa rattaissa. Mutta ei kuvernöörilläkään ollut suurempaa virkavelvollisuuden tuntoa kuin Antti Kasurilla, eikä voinut olla, sillä jos sitä olisi ollut enemmän, olisi se tehnyt miehensä suoraan hulluksi. Pieni oli mies kooltaan, mutta jokainen ruumiin osa ilmaisi tiukkaa luonnetta. Siitä kertoi luja, ohuthuulinen suu, pieni, mutta hiukan ulospäin koukkeneva nenä, tummat silmät ja suuret viikset, mutta ennen kaikkea luinen alaleuka, jossa parran kasvu jo koulun alaluokilla oli havaittavissa. Tämä parran kasvu oli sitte jälestäpäin ihmeteltävän runsas ja toi mieliharmia Antti Kasurille, kun hänen täytyi kulkea niin usein parturissa ja viskata sille rahojaan kuin kaivoon. Säästäväisyys oli ollut aina Antin huomattavimpia puolia ja hänestä vielä tulisi — niin luultiin — voipa herra, jolla on säästöpankissa tuhansia.

Esimerkkinä tästä meidän päivinämme harvinaisesta säästäväisyydestä mainittakoon, että Antti ylioppilaana ollessaan ei kävellyt pääkaupungin katusilla muuta kuin mitä välttämätön tarve vaati, sillä kengät olisivat tarpeettomasti kuluneet. Mutta muutamana iltana hän oli ollut halukas lähtemään vain huvikseen kiertämään Töölön lahden ympäri, vaikka oli syksyinen huono siivo. Sitä ihmeteltiin, mutta jälestäpäin saatiinkin tietää, että Antilla silloin oli lainakengät, asuintoverinsa kengät, kun omat olivat korjauksilla. Koulussa ollessaan hän kerran hullautui ostamaan narikasta viidentoista pennin prenikan, mutta joutui sitte katumapäälle ja kuletti sen takaisin, koska siinä muka oli hometta, vaikka oikeastaan hänen säästäväisyytensä oli syynä makeisen takaisin vientiin.

Ei tarvinnut Antille pikku poikanakaan selittää rahan arvoa. Ja vanhempana oli raha Antin taskussa yhtä varmassa turvassa kuin timantti jonkun juvelikauppiaan kirstussa. Viisi penniäkin on rahaa, selitti hän aina vakuuttavasti, kun joku kiusasi häntä ostamaan papirossia. Itse ei Antti polttanut kuin silloin, kun oli tarjona muiden tupakoita eikä hän eläissään ollut ostanut olutlasiakaan. Useampia vuosia kulki Antti varsin huonoissa vaatteissakin, vaikka hänellä kyllä olisi ollut varoja laitattaa itselleen silkkirinnuksiset nutut. Oli oikein paha nähdä hänen maleksivan likaisissa kaulustoissa, takin samettinen kaulus rikki ja housun lahkeet resusina. Vaatteita hän ei uusinut moneen vuoteen. Ja jos tahtoi innostuttaa Anttia puhelutuulelle, ei tarvinnut muuta kuin mainita Helsingin räätälien ja lääkärien kalleudesta, niin jo mies lämpeni puhumaan. Edellisistä oli yksi ottanut häneltä talvipalttoosta sata markkaa, ja jälkimmäisistä taas eräs kolmekymmentä silmien hoidosta. Heitä ei voinut Antti koskaan unhottaa ja vaikka hän ei juuri mielellään kironnut, ei hän säälinyt singottaa näiden muistolle väkevää kiroussanaa.

Kun Antti oli suorittanut kameraalitutkinnon, kirjoitettiin hän kanslistiksi lääninhallitukseen. Kolme vuotta hän siellä tuhersi palkatta ylimääräisenä, puhtaaksi kirjoitellen uloshakemuspäätöksiä, jotka aina vain vakaannuttivat häntä säästäväisyydessään, kunnes kun reistraattorinvirat perustettiin, hänestä tehtiin sellainen virkamies puolentoista sadan markan kuukauspalkalla. Kyllä se olikin ollut katkeraa tuo palkatta palveleminen, mutta sivutöillä, joita hän teki myöhäisiin öihin asti, oli hän silti pysytellyt velkautumatta. Epätoivoisena oli hän supistanut ravintonsa kahdeksi ateriaksi päivässä ja heittänyt pois kahvin juonnin. Yhtenään oli hänellä ollut kynnet kirjoitusmusteessa, eikä ainoastaan kynnet, vaan myös toinen puoli tukkaa. Hän kun oli sellainen ujo pieni mies, ei hän kohta pullahtanut esiin huomatuksi kuplaksi viraston tyynessä suvannossa, vaan pursuili kuin savisilmäke syrjässä koko maailmalta. Ei hänellä ollut yhtään ystävää eikä yhtään vihamiestä. Molempia itselleen luomaan oli hänen persoonansa liian tehoton.

Mutta itselleen sopivampaa virastoa kuin lääninhallitus ei hän olisi voinut valita, jos hänestä kerran piti tulla virkamies. Sillä mitään kykyä ei tässä virastossa vaadita sellaisilta alemmilta kuin reistraattorit ovat. Ja kykyä ei, taivas paratkoon, Antissa ollut hitustakaan. Työjuhta hän oli, kone, joka kävi, kun pantiin käyntiin, mutta ei mitään muuta.

Hän viihtyi erinomaisen hyvin tuolla suuressa salissa pienen pöytänsä ääressä. Ei hän puhunut kenenkään kanssa muuta kuin mitä välttämätöntä oli, piti mallikelpoisessa järjestyksessä paperinsa, ja nautinnokseen joskus purasi neilikan leveiden hampaidensa välissä. Lopultakin ylemmät virkamiehet huomasivat hänen rehellisen työintonsa ja uskoivat hänelle silloin tällöin pienen luottamustoimen.

Antti oli maalinsa saavuttanut. Hän rakasti persoonallisesti noita ylempiä, ihaili kaukaa lääninsihteerin kultasankaisia rillejä, jotka istuivat aivan nenän nokassa, hiukan hopeaista tukkaa ja tavattoman suurta vatsaa. Kun se istui virastohuoneessaan soittokello nenänsä edessä vihreäverkaisen pöytänsä takana, oli se Antista komea näky, jotta hänellä ääni värähti ja hän punastui korvalehtiin asti, kun hän sille siellä asiansa toimitti.

Toiset kanslistit juttelivat aina lomahetkinään tytöistä, "skruuvin" pelaamisesta, ajoretkistä ja suvisin polkupyörämatkoista. He koettivat loistaa sukkeluuksilla, lähetellen väliin myrkkysanojaan Antillekin vasten naamaa. Mutta kaikki tuo puhe meni Antin yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos. Mitäpä hän huoli niistä ja niiden jutuista!

Ja voi sattua niin, että silloin kun paras myrkkynuoli ammuttiin häneen ja koko joukko äänekkäästi nauroi, hän ei sitä yhtään huomannut, kun paraallansa aivan kiintyneenä itseensä laski, miten paljon korkoa hänen säästöönpanonsa sen kuukauden lopussa tekivät. Antilla oli omat intressinsä ja heillä omansa!

Vähitellen alkoivat "toverit" lainata Antilta rahoja. Antti oli siihen kyllä halukas korkoa vastaan, mutta hän vaati velkakirjan ja kaksi takuumiestä. Kanslistien luotto ei ole tässä maailmassa paraimpia, ja siksipä Antin liike kasvoi. Hän otti rahansa pois säästöpankista ja sijoitti ne paremmin tuottaviin lainoihin. Eivätkä "toverit" jättäneetkään maksujaan Antille suorittamatta, sillä edeltäpäin selvitti aina Antti sen ja sen kuukauden maksettaviksi lankeavat lainat lääninrahastonhoitajan kanssa asianomaisten kuukausipalkoista, jos hän nimittäin epäili. "Pankkiirin" arvonimen oli jo Antti hankkinut itselleen ja hän sitä melkein ylpeydellä kantoi, sillä osottihan se, ettei ainakaan hän ollut velassa.

Muutamana suvena määrättiin Antti virkaatekeväksi lääninrahastonhoitajaksi. Silloin hänen sydämmensä oli paisuksissa ilosta kuin keväällä puroset tulvavedestä. Hänen näppinsä erityisellä lämmöllä käsittelivät setelipakkoja ja kun hän sai suorittaa palkkoja ja muita maksuja lääninrahastosta, teki hän sen oikein viranomaisella komeudella, jäykästi ja välinpitämättömän kylmästi, jotta näytti kuin olisi hän kullan keskellä syntynytkin ja ensimmäisen pukunsa taskut jo olleet seteleitä täynnä. Istuessaan uhkeiden kassakaappien sivulla siellä rahastohuoneessa, tahtoi hän rahanottoluukulle tuleville näyttää, että hän oli mammoonan valtias ja että se maailma se oikeastaan kuului hänelle. Mutta kun virastotunnit olivat loppuneet ja hän pani pois jäännökset käsillä olleista rahoista, piti hän hajamielisenä pitkän aikaa setelejä kämmenellään, sillä niissä oli sellainen verta liikkeelle paneva voima, että ne hurmasivat häntä. Voi jos ne olisivat olleet hänen omiaan!

Ja kotonaan ajatteli hän vain seteleistä — seteleistä! Öisin uneksi hän seteleistä. Hän oli kuleskelevinaan silloin metsässä, jossa puiden lehdet olivat sadan markan seteleitä ja niiden seassa ikäänkuin kukkasina joukossa viiden sadan markan seteleitä. Antti niitä noukki ja noukki, mutta ne muuttuivat hänen kädessään tuhkaksi ja kun hän sitä kummeksi, heräsi hän. Hänen ruumiinsa oli silloin hiestä märkä. Hyi sitä sellaista mielenliikutusta! Nyt rupesi kiusaaja häntä ahdistamaan. Eikö hän mitenkään voisi saada kaapatuksi itselleen jotain vähäistäkään summaa? Se ahdisti häntä yöt päivät. Rahastossa laski hän aina ensi kerralla väärin ja sai useasti toistaa, jos mieli olla antamatta liikoja tai liian vähän. Ruoka ei maistanut eikä unikaan. Mies oli kuin nousevassa kuumeessa.

Hän kävi tilikirjain läpi, eikö hän löytäisi sieltä erehdystä omaksi edukseen. Kylmä hiki valui hänen otsaltaan sitä tehdessään. Mutta viimeinkin löysi hän erehdyksen. Varsinaisella rahastonhoitajalla oli tullut ykkösen erehdys muutamassa suuremmassa yhteenlaskussa tuhansissa ja se oli hänen edukseen. Rahastossa oli tuhat markkaa enemmän kuin mitä laskujen mukaan piti olla.

Antin kädet vapisivat kuin pakkasessa, kun hän siirsi 1,000 markkaa rahastosta taskuunsa. Kun rahasto oli hänen hoidettavakseen uskottu, ei oltu pidetty silloin mitään tarkastusta, koska toimi uskottiin hänelle varsinaisen rahastonhoitajan esityksestä ja vastuulla. Antin siis ei tarvinnut pelätä mitään.

Mutta noita rahoja ottaessaan tuli hän pudottaneeksi kynästään suuren mustetäplän sen summan kohdalle, jossa erehdys oli. Hän veitsellä raappi ja raappi sitä, mutta huononi se jälki vain. Silleen sen lopulta täytyi jättää.

Mutta jos Antilla ollessaan v.t. lääninrahastonhoitajana ennen oli ollut vähän unta ja ruoka maistanut huonosti, niin nyt se vasta vaiva alkoi. Ja päivisin hän oli hajamielinen. Pois panna rahat mietti hän, mutta ei hän tullut sitäkään tehneeksi. Ja niin loppui viransijaisuus, että rahat jäivät Antille.

Antti kärsi omantunnon tuskia, oli virastossa sietämättömän arka ja melkein pelkäsi nähdä varsinaista rahastonhoitajaa. Korvat herillä hän nyt tarkkaan kuunteli, mitä mikin puhui, ja kaduilla hän vältteli poliiseja. Asuntonsa eteisessä jos kuului askeleita, niin hän säikähtyi ja kun hän kuuli jonkun siellä häntä kyselevän, oli hän kauhusta pyörtyä, sillä hän kuvitteli mielessään tulijan komisariukseksi, jolla oli vangitsemiskäsky. Hän kuuli muuten ääniä sielläkin, missä oli haudan hiljaisuus sillä hänen hermonsa olivat menettäneet tasapainonsa.

Pari viikkoa hän hoippui tällä tavalla, mutta sitte tuli hän sanomattoman synkkämieliseksi ja jäi sairauden takia pois virastosta. Mutta nukkua hän ei voinut. Levotonna ja ahdistettuna hän aamusta iltaan ja läpi yönkin taivalti huoneensa lattiaa.

Muutamana iltapäivänä hän pistäysi rautakauppaan ja osti kuusilatinkisen revolverin. Vedet tulivat hänelle silmiin, kun hän sitä taskussaan kantoi. Koko kulunut elämä sukelsi mieleen. Nyt se tuntui ihanaltakin, sillä olihan siellä joitakin muistoja, jotka lämmittivät. Poikasena hän oli aina vienyt jouluruokia köyhälle tädille, rippikoulussa ollessaan oli hän ollut rakastunut muutamaan sievään tyttöön, kerran nimipäiväksi oli hän ostanut äitivainajalleen hamekankaan. Heidän vanhalla kartanollaan oli ollut suuri raita ja tuomipuita. Suvella juoda niiden juurella teetä auringon laskiessa, kun koko läheinen kangas hohti valon runsaudessa, oli kerrassaan ihanaa. Tai soittaa viulua tuoreella nurmella päivän mailleen mentyä yksinäisen linnun läheisessä metsässä laulellessa!

Ylioppilaaksi tullessaan oli hänkin unelmoinut voivansa jotain tehdä isänmaansa eduksi…

Antti kokosi asunnossaan rahansa ja tovereinsa antamat velkakirjat, sitoi ne yhteen kimppuun, työnsi kimpun toiseen taskuunsa, revolverin toiseen ja lähti matkalle — viimeiselle. Yht'äkkiä tuli hänen sieluunsa kauhea tyhjyys ja vedet kuivuivat silmistä. Tunteiden heruvat hetteet sulkeutuivat ja itsemurhaajan kylmyydellä läheni Antti ulkopuistoa. Siinä olevasta ravintolasta tuikki tulia. Puiston satavuotiset kuuset olivat totiset vienossa kuutamossa ja ulompana kuului syksyisen aallon loiskinta rantaa vasten. Sitä kohti käveli Antti. Hän tuli rannalle, näki merellä sisäsaariston hämärät maat, mutta ei yhtään elävää sielua. Laine vain löi yksitoikkoisesti jääkohmeiseen rantaan ja kuun valo oli surullinen.

Antti istui kivelle, otti esille rahakimppunsa, repi sen pieniksi palasiksi ja huokasi ääneensä:

— Säästäväisyyteni uhrina minä poistun elämästä. Nuoruuteni on ollut vain saiturin hävittömyyttä, pohjatonta kurjuutta. Kun minun olisi pitänyt iloita ystävistä ja tovereista, nylin minä vain heitä. Nuoruutta, tosi nuoruutta ei ole minulla ollut ollenkaan, vaan lapsuudesta astuin suoraan vanhuuteen. Haudassa olen elänyt ja nyt menen vielä pahempaan…

Hän sitoi nenäliinan silmilleen, asettui pitkälleen ruohikolle ja revolverin oikean ohimonsa kohdalle.

Sitte seurasi kuoleman hiljaisuus ja viheriä nurmi oli hulveisillaan verta. Ammunta oli kuulunut ravintolaan. Sieltä tultiin katsomaan ja tavattiin Antti Kasuri kuolleena.

Mielipuolena hänen arveltiin ampuneen itsensä, kun oli siihen viereensä kaikki rahansakin sämpännyt. Ja hän sai kunniallisen hautauksen. Mutta joku Antin virkakumppaleista ajatteli asiaa syvemmältä ja lääninrahastonhoitaja löysi tilikirjoistaan mustan täplän. Ei hän sentään tahtonut häväistä Antin muistoa. Hän korjasi asian hiljaisuudessa.

Vieläkin tuossa virastossa muistelevat ylemmät Antti Kasuria mallikelpoisena kamarivirkamiehen alkuna, jonka liiallinen työ hermostutti ja vei mielipuolena hautaan.

"Lokki" oli höyryalus, jolla oli lupa kuljettaa 99 matkustajaa, paitsi lastia. Omistaja itse oli tehnyt sen piirustukset. Ja kun sen piti olla ikäänkuin näyte hänen taidostaan, piti siitä tullakin kokonainen mestariteos. Yöt päivät oli hän sitä sommitellut ja niissä puuhissaan oli hän saanut ikäänkuin uuden elinvoiman joka soluunsa. Ei hän muistanut syödä, ei juoda, eikä nukkua oikealla ajallaan. Tuo mestariteos hänet ravitsi ja hän kokonaan eli siitä kuin nuori tyttö rakastettunsa hyväilyistä. Jo varhaisimmassa nuoruudessaan, jolloin hän vielä työskenteli konepajan työmiehenä kasvot noessa ja viilajauhoja kurkussa, oli hän kyhännyt pienen purren, joka lyhyen matkaa mennä tuprutti höyrynvoimalla sellaista hoppua kuin aristunut peuran vasa ensi kerran pulkan eteen sidottuna. Senkin nimi oli ollut "Lokki". Yleensä sille oli naurettu, sillä se oli ollut ikäänkuin ivateos höyryn kaikkivaltiaasta majesteetista. Mutta tekijä oli katsonut naurajia vihaisesti silmiin ja hän oli sielunsa sisimmässä miettinyt, että vielä maailmassa hänellä pitää olla sellainenkin omatekemä "Lokki", jolle eivät naura. Ja nyt hänellä oli valmiina toisemmoinen "Lokki".

Siellä se tämä toinen "Lokki" kellui tyynen sisäveden pinnalla, kirkkaassa auringon paisteessa luoden järven kalvoon ihanan kuvan itsestään. Siinä se peilaili itseään valkoiseksi maalattuna kuin puhdasverinen kaunotar aamutuoreudessaan suuren kuvastimen edessä. Kaikki oli niin sileää, kiiltelevää, hohtavaa.

Ensin oli "Lokissa" pieni etusalonki, johon myös oli sovitettu pieni ravintola. Konehuone oli ahdas, mutta ei silti liiaksi. Sen takana oli kipparin hytti ja varastohuone rinnakkain, sitte seurasi suurempi yhteisperäsalonki, jossa olivat lihankarvaisella plyyssillä verhotut lavitsat ja seinissä tammikatetus. Täällä oli kaikki suurellista. Sen takana oli pari matkustavien hyttiä, toinen herroille toinen naisille. Vielä oli yläkannella erityinen pienempi salonki, joka oli toiseksi puoleksi puuta, toiseksi lasia. Sen ikkunat olivat koristetut silkkiuutimilla ja peräseinällä oli hienopuitteinen trymoo parhaimmasta hiotusta lasista. "Lokissa" oli vielä sähkökellolaitos, telefooni ja oma sähkövalo. Se oli todellakin erinomainen sisävesialus!

Koko pikku kaupunki rakastui "Lokkiin" ja siitä puhuttiin innostuksella niinkuin ainakin jostain yhteisestä suuruudesta, joka on koko kylän ylpeys. Harvat siihen sisälle pääsivät, mutta jotka pääsivät, tunsivat siitä ikäänkuin arvonsa kasvavan, sillä suuri rahvas sai sitä rannalta ihailla. Ja "Lokin" omistaja tunsi nuoruutensa ihanan unelman nyt toteutuneen. Hän voi laivaansa väsymättä katsella tuntikausia. Kuin silmäteräänsä hän sitä huolti. Erityinen vahti piti olla yöt päivät valvomassa, etteivät joutilaat päässeet tallaamaan sen neitseellistä loistoa.

Köyhästä pojasta oli John Tapio, niinkuin hänen nimensä nyt kuului, päässyt konepajan omistajaksi. Ja tuossa omassa pajassaan omien piirustustensa mukaan oli hän "Lokkinsa" rakentanut. Hän oli lähes neljänkymmenen vuotinen mies ja naimaton, sillä kosia ei hänellä vielä ollut aikaa. Lukea hän taisi kangertelevasti, kirjoittaa sen verran, että sai nimensä vekseliin. Kaikkia yleisiä pohjatietoja häneltä puuttui, sillä ei hän ollut päivääkään käynyt koulussa, niinkuin väliin ylpeillen kehuikin. Mutta hän oli terävä mekaanillinen kyky, ja joku häntä puoleksi ivalla nimitti "pikku Edisoniksi". Ei hän suinkaan ollut kaunis mies: kasvot olivat kuivat, laihat ja vähän teirenpilkkuiset. Vartalo oli pitkä, mutta vaatteet silti riippuivat löyhästi hänen päällään kuin lippu tangossaan tuulettomalla säällä, sillä ruumiissa ei ollut ollenkaan ryhtiä.

Juhannuksena — omistajansa nimipäivänä — piti "Lokilla" olla koematka. Silloin tulisivat läheisestä suuremmasta tehdaskaupungista tarkastavat insinöörit ja silloin oli myös määrä juhlia "Lokin" vihkiäisiä vedenneitojen kanssa. Pikku kaupungin hienoin ja parhain yleisö oli koeretkelle kutsuttu. Sen päätyttyä aikoi Tapio pitää suuret illalliset tanssin kerällä kaupungin ulkopuiston sievässä ravintolassa. Siihen tilaisuuteen oli hän tilannut koko asevelvollisuuspataljoonan soittokunnan. Koeretkellä oli mukana vain septetti, sillä enempää ei laivaan muiden vieraiden tähden sopinut. Tapio tahtoi tarjota kerran koko kädellä, kun hänen nuoruutensa ihana unelma nyt oli toteentunut ja noita ensimmäisen "Lokin" naurajia oli vielä monta elossa. Ne tosin kuuluivat toiseen ihmisluokkaan kuin Tapio nykyisin ja katsoivat kunniakseen saada hänelle hattua nostaa. Mutta kaikessa tapauksessa Tapio nautti "Lokistaan" sydämmensä pohjasta, ja sitä nautintoa tahtoi hän muillekin tarjota.

Juhannuspäivä, sydänkesän armas juhla, oli kirkas, täynnä auringon valoa, lintujen laulua, kukkien huumaavaa tuoksua. Jo edeltä puolen päivän kokoontuivat "Lokille", joka oli juhannuskoivuilla koristettu ja perätangossa virui uutukaisena suuri Venäjän lippu, kutsutut vieraat: rouvasihmiset keveässä kesätoaletissa, nuoret neidit värikkäissä suvipuvuissa ja herrat viileässä juhannusasussa. Suuri yleisö oli kokoontunut rannalle katsomaan lähtöä. Niiden joukossa oli ruusuja kauppaava tyttönen. Muuan herroista, kaupungin kaunottaren isä, tupakkatehtailija Löwenstein, kehotti kaikkia mukaan tulevia nuoria naisia koristamaan herrain nuttuin rintapieluksia ruusulla. Hän oli jo ostanut tytöltä sen suuren kopan, maksanut siitä ruhtinaallisen hinnan ja nyt tarjosi ihanan tavarastonsa neitien käytettäväksi. Ne hyökkäsivätkin kilvan vasun kimppuun. Seurasi hetkinen herrain tarkastelu ja sitte kukin löi ritarinsa.

Neiti Löwenstein, parinkymmenenvuotinen kaupungin ensimmäinen kaunotar, jonka kasvojen hipiä oli puhdas kuin vasta satanut lumi, jonka silmät olivat suuret, tummat ja verhotut, hiukset kiharaiset ja kiiltävät kuin musta sametti, povi korkea ja täyteläinen, huulet ikäänkuin valmiit lahjoittamaan hurmaavan muiskun ja vartalo ylevän eheämuotoinen, tulla sipsutteli puettuna mustaan silkkihameeseen ja vaaleaan röijyyn itsetietoisena koko komeudestaan Tapion luo ja pisti ruusun laivan isännän rintaan.

Veri nousi Tapion poskiin ja herpasevaa kuumuutta uhoi hänen ruumiiseensa kaunottaren läsnäolo hänen kiinnittäessään kukan hänen nuttunsa rintapieleen. Herrat huusivat "bravo" ja taputtivat käsiään. Musiikki alkoi soittaa, "Lokki" vihelsi lähtömerkin heleästi, mutta korkeasti, joka kaukaisena kaikuna kuoli kauvas metsien poveen tyynessä juhannusilmassa ja kuului Tapion korvissa ihanalta soitolta. Rannalla olevat hurrasivat ja puistelivat nenäliinojaan ja lakkejaan. "Lokki" loittoni laiturista Tapio itse ruotelin pyörässä. Hän eli kuin ihanassa unessa. Mikään "seuran mies" ei hän tavallisesti ollut ja näistäkin kutsuvieraista olivat useimmat hänelle vain "hyvän päivän tuttuja," joiden kodeissa ei hän ollut edes koskaan käynyt.

Hetken takaa tuli neiti Löwenstein — sekin hänelle melkein ventovieras, vaikka isän kanssa hän olikin lähempi tuttava — ja pyysi saada ohjata "Lokkia". Vesi olikin väljää selkää siinä, jotta ei ollut vaaraa karille ajautumisesta. Hänen jälessään astui kaupungin pormestari, kädessään kuohuva sampanjalasi, ja muita herroja. Tapiolle tuotiin simalasi, sillä yleensä tunnettiin, ettei hän nauttinut väkijuomia. Pormestari esitti Tapion, siron ja soman "Lokin" isännän ja rakentajan maljan ja koko juhlayleisö huusi yhdeksänkertaisen "eläköön" hänen kunniakseen. Yht'aikaa vedettiin laivan keulapuolessa olevaan mastoon kaupungin naisten lahjoittama kolmikulmainen pitkäkielinen lippu, jossa luettiin "Lokki". Sen lipun piti olla puhuvin myötätuntoisuuden osotus "Lokkia" kohtaan kauniimmalta sukupuolelta. Ei missään osatakaan olla niin juhlallisia kuin pikku kaupungissa, kun kerran sille tuulelle joudutaan, sillä siihen on niin harvoin tilaisuutta.

Neiti Löwenstein jätti taas isännälle laivansa ohjaamisen. Herttaisessa säässä kuljettiin sisä-Hämeen ihanimpia seutuja, ohi synkkien männikköharjujen, savipaltteisten viljavien peltojen, poikki tummien selkien, jylhäkköin salaisten vesien. Laivalla oli elämä nuorekasta. Soitettiin, laulettiin, naurettiin. Silloin tällöin kuului korkean lasin kilinä ja kohteliaisuuksia oli laiva kukkuramitassa perästä keulaan ja keulasta perään. Katseltiin taki tilaan "Lokkia" ja nekin, jotka olivat sen nähneet jo moneen kertaan sisäpuoleltakin, eivät väsyneet sen uudestaan tarkastamisessa. Naiset pehmoisilla käsillään hyväilivät salonkien plyyssejä ja silkkejä ja jokaisen täytyi huomata, että "Lokki" ja sen tekijä olivat voittaneet kaikkien sympatiiat, niinhyvin nuorten kuin vanhainkin.

Sen huomasi kaikista parhaiten Armas Brandt, joka viime ajan oli ollut tämän pienen yhteiskunnan ihailun esine. Mutta nyt oli hänet kokonaan työntänyt syrjään "Lokki" ja sen omistaja. Häntä tuskin nyt huomattiinkaan ja siitä syystä oli hän murheissaan unohtunut istumaan laivan peräkannelle yksinään huulet lujasti kiinni ja leuka kepin kantaa vasten. Hänen korviinsa yhtenään kuului sinne ihastuksen huudahduksia ja ne kaikki annettiin jakamattomasti "Lokille". Ne häntä hermostuttivat ja ärsyttivät. Ruveta nyt järki-ihmisten tuolla tavalla kuollutta kappaletta ylistelemään, jonka oli rakentanut sivistymätön ihmiskäsi!

Kuka oli Armas Brandt? Runoilija, Jumalan armosta. Hän oli kaupungin entisen pormestari-vainajan poika ja nuori maisteri. Viime vuonna oli hän julaissut runokokoelman, josta oli paljo puhuttu ja tekijästä suuria ennustettu pääkaupungin sanomalehdissä. Runokokoelmassaan oli hän esiintynyt tunteita kuohuvana romantikkona, laulanut trubaduureista, lemmen käräjistä ritarilinnoissa ja naisen ihailusta. Hänestä luuloteltiin tulevan vallassa olevan kirjallisen maun muuttajan ja ajan harrastusten aatteellisempaan suuntaan ohjailijan. Kaikista maan päällä olevista olennoista uskoi hän itse parhaiten siihen todellakin pystyvänsä. Ja tuo pieni kaupunki, jossa hän oli syntynyt ja kasvanut, oli hänet kohta nostanut hartioilleen ikäänkuin ylpeilläkseen koko maailmalle, että se on meidän kaupungin poika, jolla on sellainen suuri elämän työ.

Tunnustusta oli Armas Brandt saanut erittäinkin kaupungin neideiltä. Ne maleksivat pitkin puistoja ja metsiä hänen runokokoelmansa mukanaan, ja kesäisinä kuutamoöinä itkivät ja haaveilivat, hänen runojaan kuiskaten lempeään yöhön. Ja jokainen heistä lemmen kuumuus povessaan olisi ollut valmis lahjoittamaan sen hehkua Armas Brandtille, jos hän vain olisi tullut pyytämään. Mutta ainoa, joka saavutti nuoren runoilijan suosion, oli neiti Löwenstein. Ja nyt täytyi Armas Brandtin verta vuotavalla sydämmellä nähdä, miten Ada Löwensteinkin unohti kokonaan hänet "Lokkia" ihastellessaan.

Tultiin lopulta perille muutaman suuren talonpoikaistalon laituriin. Siellä oli määrä syödä oikeat maalaispäivälliset viilipiimän kanssa. Ja myös leikkiä siellä oikeaa suomalaista juhannusta.

Täällä oltaessa oli Ada kestien isäntää kohtaan niin huomaavainen — arvatenkin pelkästä kohteliaisuudesta —, jotta Armas Brandtin, jolla oli kultasankaiset rillit ja kellervät suvihansikkaat, ja joka oli tunnustettu hieno kavaljeeri — sellaisenhan tulikin olla ritarikasvatuksen ihailijan — ja komea nuori herra, veri kuohahti mennä antamaan korvalle Tapiota, joka siinä hämillään hikoili tuon hienon joukon keskellä.

Viimein täytyi hänen pakostakin saada vähän pistellä Tapiota. Sopivassa tilaisuudessa kysyi hän juhlan isännältä, jotta sen muutkin kuulivat:

— Olette rakentanut sen kreivejä, parooneja ja neuvoksia varten. Paha vain, että tällä reitillä kulkee melkein yksinomaan likaisia talonpoikia, sanoi runoilija nenäkkäästi ja laitteli ivan kure suupielessään rillejään.

— Kun meillä on kaupungissamme runoilija kreivejä, parooneja ja neuvoksia varten, niin toki saa heitä varten olla laivakin, jolla kehtaavat tulla tervehtimään nuorta runoilijaamme.

Armas punastui, heitti harmistuneen katseen puhujaan ja näki kaikkein kasvoilla pidätettyä naurua. Hän tunsi itsensä täydellisesti nolatuksi ja oli vaiti.

Läheinen maalaisnuoriso kokoontui syrjästä kurkistelemaan tätä herrasväen pelehtimistä luonnon helmassa. Se kutsuttiin mukaan piiritanssiin ja muihin leikkeihin, sillä eihän se muuten olisi ollut oikean suomalaisen juhannuksen juhlimista, ell'ei siinä olisi ollut mukana tuota aitosuomalaista korutonta ainesta. Ja herrasväki oli sydänjuuriinsa asti ihastunut maalaisviiliin ja talonpoikaisnuorisoon. Illalla kaupungin puistossa oli sitte määrä ottaa kylpy, joka huuhtoi pois metsän liian pihkan. Siellähän olisi ohjelma sitä pikkukaupungin väärentämätöntä, jossa ei suvaittu talonpoikaisia kurkistelijoita.

Kun oli aikansa elämöitty, lähdettiin paluumatkalle. Kotirantaan päästyä antoivat tarkastaja-insinöörit "Lokista" kiittävän arvostelun ja sen täysin hyväksyivät kulkukelpoiseksi.

Rannassa erottiin, mentiin kotiin muuttamaan pukua ja sitte puistoravintolassa tavattaisiin jälleen toisiaan.

Ja siellä tavattiinkin. Siellä olivat tanssit ja illalliset. Soitto vyöryi aina kaupunkiin asti ja jokainen kaupungin asukas tiesi kertoa toiselle, että siellä "parkissa" Tapion patruuna viettää "Lokkinsa" juhlaa. Etelä-Suomen vienossa juhannusyön hämärässä sytytettiin kokkoja puiston rannoilla palamaan. Illan yleisö oli nyt kursailevammalla, aristokraattisemmalla tuulella. Tapio sydämmestään nautti, että hän oli tämän pauhaavan musiikin, räiskyvien kokkotulien, komeiden illallispöytien, koko tuon hienon yleisön isäntä. Hän oli päivän sankari ja kaikki hänelle hymyilivät, niinhyvin nuoret neidit kuin vanhat herrat.

Neiti Löwensteinkin oli aulis tuon tuostakin lähettämään hänelle herttaisen hymyilyn kiitäessään tanssiin yhden ja toisen kavaljeerin ohjaamana, useimmin Armas Brandtin, joka nyt koetti korvata päivällistä tappiotaan, ja nautti erityisesti siitä, ettei Tapio tanssinut, siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän osannut.

Mutta Tapio hautoi toisia tuumia. Tänä päivänä oli hänelle auvennut kokonainen uusi maailma: hän oli rakastunut kaupungin ensimäiseen kaunottareen. Ja aina kun Ada Löwenstein häntä lähestyi, läikähti verta hänen teirenpilkkuisille kasvoilleen. Armas Brandt vaaleissa housuissaan ja pitkässä mustassa sortuutissaan hääri yhtenään Adan kintereillä. Mutta Tapion patruuna oli päättänyt siirtää poikanulikan pois varpailtaan. Tänä päivänä uskalsi hän pelata täydellä panoksella.

— Tupakkatehtailla Löwenstein oli tuonut mukanaan raketteja kenellekään siitä sanaakaan hiiskumatta. Tapion korvaan hän kuiskasi, että tämä tulisi hänen kanssaan raketteja sytyttämään. Hän tahtoi hämmästyttää koko illan yleisön. Hän olikin tuon pikku kaupungin hovimestari.

Tapio lähti Löwensteinin kanssa raketteja sytyttämään. Ensin pyysi hän kuitenkin saada ilmaista vähäisen salaisuuden "veljelle" ja vei hänet kanssaan puistoon muutamalle syrjäiselle penkille.

— Eihän se niin hullua ole. Ethän ole vielä neljänkäänkymmenen mies ja tehtailijoita olemme molemmat. Ja sinullahan on tunnetusti varoja, joita ei minulla niinkään ole. Minä puolestani suostun, jos vain tyttö sen tekee.

Löwenstein sytytti ensimäisen raketin. Se sihisi, kohosi korkeuteen, räjähti ja putosi monivärisinä kielekkeinä alas. Kohta jälkeen sytytti hän toisen. Raketit herättivät ravintolan verannalla olevissa huomiota. Pian tuli yleisö salistakin niitä ihailemaan, jotta soittajat jäivät soittamaan kuumaa valssia tyhjille seinille.

Kolmas raketti paukahti taas ylös ilmaan. Herroja tuli Löwensteinin ja Tapion luo. Löwenstein jätti rakettien sytyttämisen heidän huostaansa ja puikahti pois Tapion kanssa, käyttäen tilaisuutta hyväkseen. Herättämättä ollenkaan huomiota, sillä kaikki olivat niin raketteihin innostuneina, onnistui hänen laittaa Ada-tyttärensä ja Tapio kahden kesken.

Tapio käveli polvet notkahdellen, sillä hänen jaloissaan tuntui sellainen outo puutumus, Adan kanssa, rakettien yhtenään ilmaan hulmutessa, poispäin ravintolasta. He menivät kohti muuatta kokkotulta, ja istahtivat sen valostamaan kioskiin. Ada ymmärsi koko kävelyn vain hetkellisenä vilvotteluna. Mutta tuo Adan myöntyväisyys varmensi Tapiota. Ja hämärä häntä rohkaisi, kesäyön lämmin henki teki hänet melkein tunteelliseksi ja koko päivän menestys oli häntä niin kohottanut, että hän ilmoitti rakkautensa Adalle eheässä, hänestä itsestäänkin hämmästyttävän onnellisessa muodossa.

Veri karkasi Adan aivoihin hämmästyksestä. Ensi silmän räpäyksessä mietti hän sireenin oksalla, jonka hän heidän kioskiin tullessaan oli taittanut, lyödä Tapiota vasten kasvoja ja paeta häntä kuin vuorenluolan peikkoa, joka metsäimpiä luokseen houkuttelee.

Mutta hän kohta tyyntyi, sillä hän muisti "Lokin", jota koko kaupunki ihaili. Ja hän oli kuullut Tapiosta puhuttavan vain hyvää. Hän oli rikas, oli konepajan omistaja, niin harvinaisen siisti elämälleen ja nyt koko illan yleisön, kaupungin parhaimman, hienoimman yleisön isäntä…

Armas Brandt oli varaton, hänen aineellinen toimeentulonsa häilyi vielä taivaan ja maan välillä. Ja "Lokki" tarjosi paljon enemmän hauskuutta kuin Brandtin runokokoelma…

Ada oli laskunsa tehnyt. Hän myöntyi. Tapiolle nousi tämä menestys päähän. Hänestä tuntui kuin olisi hän parhaallaan tyhjentämässä maailman riemun kaikkinaisuuden maljaa. Hän tempasi Adan rajuun syleilyyn. Se häntä hurmasi, huumasi, meni läpi ruumiin kuin sähkön isku ja uuvutti kuin tuores, kirkas kevätpäivä.

Mutta Ada tunsi nenässään hiuksen hikeä ja kun hän mansikkahuulillaan suuteli Tapiota poskelle, otti siinä vasten hänen huuliaan kova luu. Mutta nyt olisi "Lokki" hänen ja hän voisi sillä tästäpuoleen panna toimeen tämän päivän kaltaisia retkiä, milloin vaan haluaisi. Ja hän pitäisikin noita järviparaadeja tiheään.

Illan ohjelma päättyi Adan ja Tapion kihlauksen ilmoittamisella, sillä Löwenstein tahtoi aina pitää kiirettä. Silloin menivät nuorten herrain silmät pystyyn. Tuota he nyt eivät kuitenkaan olisi tahtoneet. Ja kaikkein katseet naulautuivat Armas Brandtiin, joka vienosti värisi vaaleissa housuissaan ja pitkässä mustassa sortuutissaan. Hänen nenäkakkulansa kävivät kosteiksi liikutuksesta.

Ylen onnellisena saattoi Tapio morsiamensa hevosella hänen kotiinsa aamupuoleen yötä. Vieraat alkoivatkin jo harveta. Ainoastaan rypäs herroja jäi jatkamaan juominkia ja laulaa hoilottamaan kirkkaassa suviaamussa, jolloin lintu oli jo aikaa herännyt ja talonpoika kiirehti pelloltaan aamiaiselle.

— Näitkö sinä, ritari-laulaja, että meidän ajallamme kositaankin höyryllä, ivaili muuan herra Brandtia.

— Trubaduureille näyttävät meidän neitosemme pitkää nenää, säesti toinen.

Brandt käänsi heille selkänsä ja läksi pois. Mutta tämä tapaus oli havauttanut hänet huomaamaan, että nykyajan ihmisiin keskiajan ihanteiden istuttaminen on hedelmätöntä työtä.

— Iloisella elämälläänhän se Auvonen itsensä tappoi, puheli aina nauru suussa kauppias Kaakkuri edeltäjästään puodissaan, kun ne kauvempaa olevat ostajat entistä kauppiasta kyselivät.

Ja Kaakkuri oikein nautti siitä, että sai noin puhua, kun Auvos-vainajan poika Asko, hänen nykyinen puotilaisensa, sattui puodissa olemaan. Auvoset olivat näet pitäneet suurellista elämää, kunnes lopulta tuli kuperkeikka ja kaikki vasaran alle. Ja hullunkurisinta oli se, että Auvosen entinen renki Kaakkuri nyt kohosi kauppiaaksi. Huutokaupassa hän oli ylin huutaja, hän, joka oli aina saanut kuskata Auvos-vainajaa, kun tämä ajeli kaupunkimatkoilla karhun talja reen perällä ja hoilottava aisakello täydessä soinnissa. Kaakkuri oli ollut Auvosen talossa yhtenä terävähampaisimmista rotista nakertamassa rahalaatikon pohjaa.

Askoa kohdeltiin Kaakkurissa renkipojan tavalla. Mutta hän oli lujaluontoinen, purasi vain hammasta pahimmissa pinteissä eikä kyyneltä silmistään valuttanut.

— Tuo poika menee vielä maailmassa pitemmälle kuin isänsä, sanoi hiljaisuudessa Kaakkuri rouvalleen, joka oli entinen karjapiika ja tuoksui vieläkin navetalle.

Sentähden saivat he vielä suurempaa halua "koetella Askoa". Asko oli nerokas ja ymmärsi ajan oloon heidän typeryytensä. Puotipoikanakin isäntänsä rinnalla hän sivistyneen ihmisen silmissä näytti itse kauppiaalta ja Kaakkuri makasiinirengiltä, joka hän todellisuudessa ennen oli ollutkin. Asko hoiti kirjanpidon ja teki aina kaupat pitäjään säätyläisten kanssa.

Asko oli käynyt kansakoulun ja hänellä oli kova lukuhalu. Vähistä palkoistaankin säästi Asko niin paljon, että hän tilasi Uuden Suomettaren itselleen. Tuosta jo Kaakkuri vaimonsa kanssa sai sen luulon, että Asko varasti heiltä. He vakoilivat Askoa jos jollakin tavalla. Pienestä pyöreästä lasiruudusta, joka oli puotikammarin ovessa, tähtäsi usein naissilmä Askoa hänen kauppaa tehdessään, varsinkin jos itse Kaakkuri oli poissa puodista. Kun Asko oli syömässä, käytiin sillä aikaa laskemassa rahat puodin laatikossa. Lopuksi muutamana iltana pudotti rouva tahallaan Askon kammarin lattialle kymmenen markan setelin hyvin näkyvälle paikalle. Mutta aamulla ilmoitti Asko löytönsä ja rouva vähän häveten omisti tuon kymmenen markan setelin omakseen.

Kun Asko oli neljä vuotta palvellut Kaakkurilla, sai hän tulisen halun päästä Helsinkiin. Se oli omituinen päähänpisto, jonka silti Uuden Suomettaren lukeminen lienee vähitellen kypsyttänyt, vaikka se nyt yht'äkkiä pulpahti esiin. Koko Kaakkurissa olo tuntui hänestä nyt kuoleman vaivalta. Vuosien kuluessa saadut nurjamielisyydet kokoontuivat nyt yhtenä sykkyränä painamaan hänen sieluaan. Mutta toiselta puolelta Helsinki kuvittui hänelle ihanana kangastuksena. Hän saisi nähdä yliopiston, senaatin, Runebergin patsaan ja käydä Suomalaisessa Teatterissa, kuulla ylioppilaiden laulua ja edes ulkokausteelta ihailla sitä taloa, jossa Uusi Suometar valmistettiin. Sillä tuo lehti oli hänen parhain ystävänsä, hänen morsiammensa, hänen seuransa, hänen koko maailmansa ulkopuolella Kaakkurin tiskiä.

Ja Helsingissähän niitä on kauppiaitakin ja kauppapuoteja. Hän lyö vähäiset hynttyynsä arkkuun ja lähtee…

Ja hän lähti. Mutta kun hän pääsi Helsinkiin, tunsi hän melkein katumusta, että oli lähtenyt. Täällä pääkaupungissa ei näyttänyt kukaan tarvitsevan niin vähäpätöistä henkilöä kuin Kaakkurin entistä puotilaista. Senpätähden hän murheinen ilme silmäkuopassa nyt katseli Runebergin patsastakin ja muita loistopaikkoja, jotka olivat niin jalon mahtavina tuolla maaseudulla hänen mielikuvittelussaan välkkyneet. Olihan niissä komeutta, ennen näkymätöntä Askolle, mutta eivät ne nyt häntä innostaneet, sillä hänellä oli kauhea nälkä, kun hän ei ollut syönyt toiseen vuorokauteen, sillä viimeisiä rahakipeneitään koki hän säästää ja vasta viimeisessä hädässä niistä luopua. Kaikkiin paikan tiedusteluihin oli hän saanut kieltävän vastauksen.

Suurien herkkutavarakauppojen edustalla hän veti henkeensä niistä lemuavaa imelää tuoksua ja muutaman suuren ravintolan avonaisesta kyökin akkunasta lähtevä ruuan haju viekotteli häntä puoleensa kuin haaska kettua. Ja tässä kaikessa surussa ja elämän kauheudessa alkoi Kaakkurin talo muistua mieleen lämpöiseltä linnun pesältä, josta hän siipisatona suin päin oli pudonnut raakaan, vetelään suohon, joka on täynnä myrkkyhöyryä ja suuria käärmeitä.

Hän päätti poiketa muutamaan halpahintaisen näköiseen ruuantarjoilupaikkaan. Siellä hän istahti tuolille, kuulosteli huoneessa olijoita ja katsoi, kun he söivät. Askolle tuli vesi suuhun, hän meni tiskin luo, pyysi ja sai itselleen kupin lämmintä ruokaa. Hän ahmi sitä suuremmalla nautinnolla kuin metsäkoira jäniksen verta ja tunsi syötyään erinomaisen miellyttävää hyvinvointia. Voimakas liharuoka melkein herpasi häntä, nälkäistä olentoa. Hän jäi edelleen istumaan. Huoneessa, joka oli suuri, mutta matala, jossa oli likaiset seinät ja vielä likaisempi lattia tupakansylen ja muun töryn vallassa, oli syöjiä jos mistä ammatista. Siinä oli mustanaamaisia seppiä, joilla silmät kiiluivat kuin neekereillä, oli punapuseroisia muurareita saven ja tiilen ryönässä, oli hirveän laihoja ja kalpeita räätäliammattilaisia ja pikikyntisiä suutareita, oli selviä ja humalaisia, nuoria ja vanhoja, ehytruumiisia ja raajarikkoja. Tuo ontui, tuolla oli puujalka, tällä ei ollut toista kättä; muutamalla miehellä ei ollut nenää, vaan litteä mykerö sen kohdalla ja yhdellä olivat kasvot aivan mustelmissa ja kuhmuissa. Se oli Helsingin pohjakerrosta, joka täällä aterioitsi, sen katulikaa ja maanalaisten komerojen eläjiä. Lähemmin heitä tarkastellessa puistatti Askoa, että jos hänkin joutuisi tämän mustan seurakunnan yhdeksi jäseneksi. Monen kasvoilla istui pahe kunniaistuimellaan ja Askon mieleen muistui raamatusta syntiset ja publikaanit heitä nähdessään. Tällaista joukkoa ei Asko ollut osannut arvatakkaan Helsingissä olevan. Hänen silmissään siellä maalla oli Helsinki ollut vain ylioppilaslaulun, tieteen, taiteen ja kaiken isänmaallisen henkevyyden koti. Sellaisen Helsingin oli hän luonut itselleen Uudesta Suomettaresta. Mutta mitä pitikään hänen nyt nähdä!

Alakuloisin mielin lähti hän pois ruokapaikasta. Jumalan viljankin tuntuivat onnettomat häpeämättä tekevän ivansa esineeksi.

Asko majaili muutaman ajurin luona. Tullessaan rautatieasemalle oli hän siihen osunut. Kun Asko valitteli hänelle hätäänsä, silmäsi hän merkitsevästi Askon pieneen matka-arkkuun, jossa olivat hänen vähät rihkamansa, mitä hän ei päällään tarvinnut. Ajuri sanoi:

Tämän laitoksen merkityksen selitti sitte ajuri perinpohjaisesti kuin joku suuri kansanpuhuja rahvasjoukolle jotain nykyajan yhteiskunnallista kysymystä niin hohtavassa valossa, että Asko kopeloi arkustaan uudet maalla tehdyt villavaatteensa ja lähti panttilaitokseen ajurin opastamana.

Panttipuodin edustalla vaati ajuri opastuksestaan 50 penniä. Se oli viimeinen hopearaha Askolla ja sen kyllä ajurikin tiesi. Mutta antaa täytyi.

Panttipuodin sisälle tullessaan Asko säikähti kuin jos hän olisi kynnyksellä astunut sähisevän käärmeen päälle. Täällä tuntuivat olevan oikeat pimentolan markkinat. Tuossa venäläinen tensikka kaupitteli herran isäntänsä olkapoletteja muka niiden hopean arvon tähden, muuan rietaskasvoinen tytön hoilake veti esiin paperista hiuksen hienot korvarenkaat, joiden piti olla kultaa, vanha huokaileva nainen kiiltelevässä tohvelikapassaan pani esille tiskille sylyyksen liinavaatteita ja muuan renttuherra tinki mitättömän pienen kellon kanssa.

Ainoastaan nuo huomasi Asko, vaikka koko huone täysinäisenä huojui samallaisia kauppoja tekevää yleisöä. Joukossa oli tositarpeessa olevia, mutta suurin osa niitä, jotka uhrasivat viimeisensä nautintojen alttarille. Ilma huoneessa oli kuuma, pahalta löyhkäävä ja tuoksahti vienosti viinan katkulle.

Asko jo huomasi purjehtivansa yhdestä pääkaupungin likapyörteestä toiseen, jotka kokemattoman nuorukaisen heltiämättä tahtovat pyörittää omanaan, kun kerran kiinni saavat. Jos markkakaan oli Askon taskussa, niin hän pyörsi takaisin. Mutta hätä pakotti häntäkin raivaamaan itselleen tietä tiskin eteen, jolle hän levitti villakutoiset vaatteensa nähtäviksi niinkuin näki muidenkin tekevän tuomiensa aarteiden kanssa. Tiskimies iski häneen terävästi silmänsä, kai tutkiakseen, liikkuiko Asko varkaan kengissä.

Asko heitti häneen niin näissä oloissa älyttömän, melkein lapsellisesti kysyvän katseen, että tiskimies sielutieteellisellä tarkkuudella — hänellä lieneekin ollut sellaista kokonainen varasto — ymmärsi nuoren miehen rehelliseksi, lupasi 10 markkaa ja sen saatuaan Asko lähti.

Mutta kun hän pääsi ulos, alkoi seteli värisemään hänen kourassaan ja silmät kostuivat, sillä rinnassa tuntui niin työlään ahdistavalta.

Kävellessään kohisi häntä vastaan Helsingin elämä kaikessa ylellisyydessään. Oi, nuo herrat olivat hänestä niin tylynnäköisiä, pystynenä-ihmisiä ja naiset kuin sieluttomia nukkeja, joiden koko merkitys onkin vain niiden puvussa, mikä hohtaa ja säteilee. Sellaista herrasmiestä kuin kotipitäjään rovasti, joka hymyili ja kätteli kaikkia, ei Asko täällä yhtään nähnyt ja sellaista nuorta herrasneitiä kuin rovastin Aili, jonka silmissä oli lämpöinen loisto ja puku yksinkertainen, itsensä kutoma ei varmaankaan ollut koko Helsingissä. Niin arveli Asko. Nyt jo kotipitäjä tuntui hänestä kadotetulta paratiisilta.

Hän olikin parhaimman iltakävelyn aikana osunut tuolle hienostuneelle esplanaadille, joka on yhtä ventovierasta aitosuomalaiselle kuin kasvomaali sydänmaan impyelle. Pian hän sieltä pois pakeni, sillä nuo ylpeät kävelijät olivat hänen polkea jalkoihinsa kuin jonkun valtaväylälle eksyneen, tuulen heittelemän resupaperin.

Monien ennen huomioon panemiensa merkkien mukaan pääsi hän viimein majapaikkaansa. Siellä ajuri häntä odotti ahnain silmin, ja alkoi kohta pyytelemään maksoa asunnosta. Jos ei Asko maksaisi, saisi hän muuttaa pois yön selkään. Kaikessa lapsekkaassa rehellisyydessään oli hän tullut paljastaneeksi ajurille tilansa. Ja se mies oli sellainen pääkaupungin katuloilla issikkapukilla paatunut julmuri, joka hentoi kyniä linnunpojan syyskylmässä.

— Saat muuten huomenna mennä reppuinesi! Nyt menee 5 markkaa hyyrystä, kun olet ollut jo niin kauvan.

Askolla musteni maailma silmissä. Hän katsoi ajuriin ikäänkuin ei sitä oikein ymmärtäisi.

— Niin, niin. Maksa pois! Muuten heitän sinut ja arkkusi ovesta ulos.
Mokoma retkale!

Ajuri lisäsi tupakkaa suuhunsa ja kääntyi selin Askoon ollakseen aivan välinpitämätön ja nauraa virnisteli eukolleen, joka suu auki seurasi keskustelua.

— Enhän minä nyt yön selkään… Tässä on raha, puhui Asko ääni värähdellen.

Ajuri sipasi huoletonna kuin kyytipalkan vanhalla tottumuksella setelin taskuunsa. Mutta Asko istahti tuolille eikä osannut sanaa puhua.

Mitä oli silti olo siellä maalla tähän tällaiseen verrattuna, mietti hän. Olihan Kaakkurissa toki aina katto pään päälle, ruokaa nälkään ja ystävällistä leikinlaskua kauppaa tekevien suussa.

— Pitääkö minun huomenna mennä pois? kysyi Asko ontosti painaen silmänsä lattiaan, sillä hän pelkäsi joutuvansa itkun valtaan.

— Kun maksanet, niin ole tuota vielä! Mutta ymmärräthän itsekin, että tässä täytyy pitää puolensa. Kalliit hyyryt, puu kallis, vesijohto kallis, alkoi eukko puhumaan, sillä hänellä oli vähän enemmän sääliä Askoa kohtaan kuin ajurilla itsellään.

Ajuri lähti ajoon eikä puhunut luotuista sanaa. Se oli yksi niitä pääkaupungin roistoja, jotka kulkevat vapain jaloin, vaikka monesti harjoittavat suurempaa epärehellisyyttä kuin nälkäänsä leivän varkaudesta kiinni joutunut luudankauppias.

Isännän mentyä alkoi Asko lähemmin pakinoida eukon kanssa. Kesken kaikkea puhetta tokasi se kuin olisi yht'äkkiä arvoituksen selityksen keksinyt:

Nyt seurasi pitempi keskustelu tuosta rouvasta, joka ontui, mutta melkein joka ontuvalla askeleellaan pudotti rahoja köyhille ja vaivaisille, raajarikoille ja tilapäisesti puutteeseen joutuneille.

Ja huomenna päätti Asko käväistä tuon ihmeellisen rouvan luona, joka tuntui olevan jonkunlainen sadun tonttu.

Rouva Samaroff oli äveriään tehtailijan leski ja asui uhkeassa palatsissa kuin joku oman heimonsa ruhtinatar. Mutta hän oli Suomessa syntynyt, täällä saanut kasvatuksensa ja oli Suomen kansalainen. Lapsesta pitäen oli hän ollut raajarikko. Toinen jalka oli toista lyhyempi, ja sitä vammaa ei mikään ihmistaito voinut parantaa. Kun hän sukeusi nuoreksi neidoksi, ei hän voinut ottaa osaa tanssijaisiin eikä huvituksiin. Ensi alussa hän suri sitä sydänjuuriansa myöten, monesti itkien hautautui pöyhkeilevän kotinsa silkkityynyihin. Mutta vähitellen hän tottui syrjäiseen elämäänsä, vietti aikaansa suurten kirjailijain teoksia lukien, ja taidenäyttelyissä hän oli parhaimpia ostajia. Hänestä tuli taiteilijain hyvä enkeli ja jokainen siihen luokkaan kuuluva tunsi hänet. Tarvitsevina he kävivät hänen luonaan ja saivat aina avustusta. Siitä levisi rouva Samaroffin hyväntekeväisyyden maine. Ja kun hän itse kärsi, avautui hänen sydämmensä kaikkia puutteessa olevia kohtaan. Etenkin naimisiin tultuaan oli hänen anteliaisuutensa rajaton. Hän jakoi täysin kourin kaupungin köyhille. Suurina juhlina ravitsi hän heitä kahvilla ja vehnäisillä. Eikä ainoastaan ammattiköyhille, mutta muillekin tarvitseville ulottui hänen auttava kätensä.

Hänen luokseen se nyt Askokin oli menossa. Mutta häntä hävetti niin sanomattomasti mennä oudolta ihmiseltä kerjäämään armoa.

Hän tuli hakemalleen talolle. Se oli niin suuri kivimuuri, että Askoa hirvitti mennä sinne sisälle. Tuollaiseen taloonhan sopisi asumaan koko pieni kaupunki ja vielä pari kylää lisäksi, mietti hän.

Hän joutui suureen, kaikuvaan läpikäytävään, nousi ylös rappuja, arkaili astua ylemmäksi, mutta meni kuitenkin. Muutamalla ovella hän soitti. Se avautui ja hänen nenänsä edessä ihmetteli häntä kiiltonappinen palvelija. Sammaltaen tiedusteli Asko tältä rouva Samaroffia.

Palvelija työnsi Askoa hartioista ulos ja paiskasi oven lujasti kiinni hänen jälkeensä.

— Jos rouvakin on noin ylpeä kuin palvelija, niin on parasta pyörtää kokonaan pois, ajatteli Asko.

Mutta sittenkin hän päätti koettaa uudelleen. Ja takaisin hän palasi rouvan palatsiin. Tällä kertaa ei hänen tarvinnut kuin hiukan odottaa ennenkuin äskeinen palvelija opasti häntä rouvan luo. Askeleita ei kuulunut pehmosessa lattiamatossa heidän kävellessään ja jalka hiukan upposi siihen kuin hyllyvään mättääseen. Eteisen miellyttävä lämmin hiveli niin hyvältä Askon syyskylmästä tullutta ruumista ja vieno hämärä teki hänen mielestään tämän kulun vielä satumaisemmaksi. Askon silmä ei ymmärtänyt arvostella tätä loistoa, jota hän näki. Hän ainoastaan aavisti olevansa suuren prameuden keskellä.

Huoneeseen, johon hän vietiin, oli ovi auki eteisestä. Hän ujosti astui sisälle, sillä oviverhot olivat niin pelottavan komeat. Puoli huumautuneena vastaan tuoksuvasta lemusta jäi hän seisomaan oven pieleen ja näki punakarvaisessa nojatuolissa sen pehmeään helmaan uponneena istuvan pienen naisen, jolla oli kalpeat liitukasvot. Se oli personoitu huolien hengetär. Musta silkkileninki, johon hän oli puettu, teki vielä suuremmaksi kasvojen lumenomaisen kalpeuden ja sopi hyvin yhteen sysimustan kiiltelevän tukan kanssa. Silmissä oli värähtelevä kiilto, katse syvä ja sielukas.

Nähdessään Askon nousi vieno hymy hänen suupieliinsä, mutta se kohta suli pois. Hellällä hopeanhelähtelevällä äänellä kysyi hän Askon asiaa. Asko selitti, miten hän Helsinkiin oli joutunut.

Rouva soitti palvelijan sisälle, antoi sille pienen lipun, jonka kanssa se katosi huoneesta. Kohta se palasi ja antoi rouvan käskystä Askolle mukanaan tuomansa 50 markan setelin. Asko oli pyörtyä hämmästyksestä. Palvelija poistui. Asko kumarteli ja kiitteli, rouva vain hymyili ja kehotti Askoa tulemaan mieheksi, jonka ei koskaan tarvitse itseään hävetä.

— Kyllä sinä sen rahan juot niinkuin moni muu täällä käynyt; rouva on liian tuhlaavainen, kun syytää rahojaan rapakkoon.

Muutaman päivän takaa sai Asko paikan suuressa viinikaupassa. Kohta kun hän voi, lähti hän suorittamaan lainansa Samaroffin rouvalle.

— Eikö kymmenen pelastettu, kussa yhdeksän on? sanoi rouva silmät säteilevinä kuullessaan, mitä Asko nyt asioitsi.

Hän sai pitää setelinsä, vieläpä sai samallaisen lisäksi. Palvelijakin sanoi hänelle nyt ystävällisesti hyvästin. Ja siellä sisällä kaiken hienoutensa keskellä herkutteli äveriäs rouva sielussaan sillä tunteella, että oli pelastanut pääkaupungin kurjuuteen joutumasta viattoman nuorukaisen. Tuosta maalaispojasta tuli vielä ajan päälle huomattu liikemies.

Pihlajavaarasta, syrjäkylästä, toivat isä ja veli hänet, mielipuoli-naisen, kirkolle, toivoen saavansa kunnan kustannuksella hänet lähetetyksi kaupungin mielisairaalaan. Heillä oli mökki niin kovin ahdas mielipuolen mellastettavaksi. Ja sitte mieltä käänteli kun se huusi ja ulvoi kuin susi nälkäisenä pakkasessa. Väliin olivat he hänen kytkeneet köyteen seinään, mutta siinä ollessaan se oli pureksinut huulensa ja takonut päätään seinään, jotta oli luullut hengen lähtevän.

Semmoiseksi se nyt oli Reeta tullut synnytettyään tuon toisen mukulan samalle Seppä-Mikolle kuin ensimmäisenkin, joka kuitenkin onneksi oli kuollut. Hullu äiti oli koettanut monesti jo saada tappaa tätäkin, mutta se oli estetty. Huhupuheiden mukaan hän olisi ollut avuliaana ensimmäisen lapsensa kuolemassa, mutta silloin hän oli ollut terve järjeltään. Reeta oli ollut pulska ihminen ja hyvin kunniansa tunteva. Seppä-Mikon olisi pitänyt avioliiton lupauksella viekotella Reeta. Ämmät sanoivat Reetan hulluuden syyksi sen, että hänellä oli maito noussut aivoihin.

Isä Pertti oli toissilmä mökkiläinen, rangaistu viinan keittämisestä ja sen myönnistä. Hän ei Reetan häpeästä niin välittänyt kuin rahallisista menoista ja jos seppä Mikko olisi vuodessa maksanut ruokkoa lapsesta sata markkaa, olisi Reeta Pertin mielestä saanut niitä hänelle tehdä vaikka kymmenen. Mitä se ylimaan syrjäkylässä, sellaisessa kuin Pihlajavaarakin, jossa asuu vain kymmenkunta mökkiläistä, maksaa mökkiläisen kunnia. Pöhöh! Jolla on sata markkasia, niin kyllä niitä kunnioita siellä saa ostaa vaikka minkä käskyn rikkomiseen. Mutta Reeta nyt ei ollut tavallista laatua. Rahasta hän ei olisi myönyt kunniaansa, mutta rakkaudesta se nyt oli livahtanut, jota oli surrut niin, että hermosto oli kokonaan heikontunut. Sitte ei hän ollut syönyt eikä nukkunut, jotta oli aina vaan pahentunut sairaudessaan. Nyt oli hän pelottavan näköinen: silmät kuin veripallot päässä ja hurjasti mulkoilevat, alahuuli rikki ja mustat mustalaishiukset sikin sokin päälaella. Väliin kourasi hän vatsaansa, hypähti ja rääkäsi kuin metsän peto. Hävyttömyyksiä hän puhui, kiroili ja pui nyrkkiä nuorille miehille. Häntä käytiin katsomassa kuin kummitusta kunnanhuoneen pirtissä, jonne Pertti oli tyttönsä vienyt, mutta josta heitä molempia pois ahdisteltiin.

Kunnallislautakunnan esimies ei ruvennut omin päinsä puuhaamaan Reetaa lääninsairaalaan, vaan hommasi kokoon kuntakokouksen, jossa asia päätettäisiin. Muutamien päivien takaa se pidettiin. Sinä aikana hoiti apteekkari Reetaa joillakin seotuksillaan, jotta hän sai nukkua. Kuntakokouksessa ei paljon saavutettu.

— Mikäpä niitä kaikkia vaivaisia herrrasväen tavalla hoitamaan. Pidetään kotona ja apteekkari hoitakoon. Pappilan pikku puolella on joutilas kamari, sinne Pertti laittautukoon ja valvokoon siellä tyttöään. Laittaa rautarenkaan seinään ja siihen sitoo. Muuten väljälle ja hyvälle tilalle…

Näin päätettiin. Pertti, kuultuaan päätöksen, rupesi itkemään. Mutta hänelle sanottiin:

— Elä itke toista silmääsikin ulos! Et näe sitte enää viinaa keitellä…

Pappilaan oli jo joku ehättänyt tiedon tästä kunnan päätöksestä. Sieltä lähetti pappi renkipojan juoksemaan henki kurkussa kokoukseen kertomaan, että pappilan nuori varsa on tullut kipeäksi ja että on täytynyt sijoittaa se tuohon joutilaaseen kamariin pikku puolella. Ukot naurahtivat ja käskivät pojan sanoa papille, että hän laittaisi sinne kamariin hevoselle mukavuusastian. Sitte päätettiin laittaa tila Reetalle muuttamaan läheiseen mökkiin pientä vuokraa vastaan. Tässä pienessä tuparähjässä oli jo ennestään toistakymmentä henkeä omaa perhettä ja loisina räätäli muorineen.

Kokous hajosi, pöytäkirja tarkastettiin ja esimies oli kirjoittavinaan nimensä sen alle, vaikka siihen paperille tuli vain karkeita koukeroita, jotka sitte kunnankirjuri kokosi esimiehen nimeksi. Kenenkään mieleen ei ollut johtunut, että lapsen isää olisi ensi kädessä kovuutettava.

Mutta sen kohta älysi sen mökin emäntä, jonne Reeta siirrettiin. Hän meni lukkarin emännän puheille.

— Mitenkä lukkarin emäntä ajattelee tuossa Pihlajavaaran Reetan asiassa? kysyi hän tullessaan.

— Niin on. Myötään hulluttelee siitä seppä-Mikosta. Se meidän pitää saada tänne.

— Ei — ei. Eiköhän emäntä lähtisi minun kanssani sitä hakemaan meille?
Tuotaisiin se katsomaan tekojaan, niin eiköhän tuon herjan sydän
heltyisi, kun sitä ensin kahden kovilla puheilla pehmitettäisiin.
Uhattaisiin ensi suvena ilmoittaa asia piispantarkastuksessa piispalle.

— No ne kyllä kelpaa ne konstit. Onpa tässä aikaa. Pitäähän lähimmäisensä eduksi niin paljon toimia.

— Jaa se on suuri asia saattaa ihminen mielipuoleksi. Kyllä hän linnaa siitä saisi.

Lukkarin emäntä laitatti hevosen valjaisiin ja niin lähtivät akat ajamaan nilkulla hevosella sepän mökille.

Seppä oli pajassaan, kun emännät tulivat. He menivät pajaan. Seppä katsoi heitä, mutta ei virkkanut mitään.

— Onko mustamies sinulla täällä mestarina? sanoi mökin emäntä ja kokoili helmojaan, jottei niitä ryvöttäisi.

— Niin on terveiset kuin tervehdittäväkin. Lähes sinne kirkolle katsomaan sitä Pihlajavaaran Reetaa! Se sinua pyytelee luokseen.

— Voi sinua, seppä parka, minkä työn olet tehnyt, alkoi lukkarin emäntä. Sinua odottaa nyt varma linna, ellet aikonasi korjaa tekojasi.

— Jos ei nyt naida, niin pitää kuitenkin huoli siitä, kun kerran olet saattanut hänet mielipuoleksi.

— Häpeä, retale, niin ajatellakaan! Lähdehän katsomaan, niin näet, onko heittäytymistä!

— Mutta sinä lähdet! kivahti jo mökin emäntä. Seppä nosti tulikuuman raudan ahjosta ja lähti sen kanssa emäntiä kohti.

Lukkarin emäntä sai oven suusta käteensä vesikiulun. Sen hän viskasi vettä täynnä sepälle vasten silmiä. Sepän rauta jäähtyi ja putosi permantoon. Itse hän säikähti tuota vesitulvaa. Mökin emäntä ojenteli puukangella häntä ja tiuski:

— Lähdetkö vai etkö? Kyllä me sinut viemme väkiselläkin. Viemme suoraan kirkkoherran luo, jotta se manaa sinut alimpaan helvettiin, erottaa seurakunnasta ja laittaa linnaan vedelle ja leivälle. Pian se on tehty, kun vain piispalle asiasta ilmoitetaan. Suvella tulee piispa itse tänne. Kyllä silloin miesparka lämpenet, jos et ennen taivu. Ja meitä vielä uhkasit kuumalla raudalla. Sekin ilmoitetaan. Se on murhayritys. Kaikki sinun metkusi ilmoitetaan, ruoja!

Seppä ei osannut sanaa puhua. Hän oli hölmistynyt, kun kuuli tuollaista puhetta. Noin pitkälle hän ei ollut ymmärtänyt ajatellakaan.

— Ottakaapa sitä emäntä toisesta käsivarresta, niin minä otan toisesta.
Viedään mies rekeen, toimitti mökin emäntä.

— Ette te minua väkisin vie. Mutta minä lähden omasta vapaasta tahdostani, lisäsi hän lauhasti.

— Joko alat ymmärtää. Kyllä se on parasta taipua, seppä. Ennen tapettiinkin tällaisista asioista, puhui lukkarin emäntä.

— Mitä menit lupailemaan naimista! Isä Pertti sanoo, että siihen ovat vieraatkin miehet.

— Et kuulu käyneenkään sitte, kun alkoi tulla selville, että Reeta on niin puolin. Huuti, seppä, että mies on niin kelvoton. Ei pitäisi olla niin himojensa orja, kun muuten on niin raukka. Ja mikä se sinua riivaa? kiivaili mökin emäntä.

— Kyllä viepi tiesi suoraan linnaan, ellet rupea hoimaamaan Reetaa, pelotteli lukkarin muija.

Seppä istui nilkun tamman rekeen ja niin lähdettiin kirkolle. Seppä oli vaiti ja akat häntä pelottelivat. Miesparka olikin jo kovin aristunut. Piispaa hän varsinkin pelkäsi. Mutta ämmäin kieli oli kuin rasvattu, kun oli näin hyvin onnistunut.

— Tulleeko tuosta mitään? Enhän minä häntä… uskalsi seppä huomauttaa.

— No tee, miten tahdot! Sittepä hänen näet. Palaa pajaasi, jos tahdot! Ptruu tamma! pidätteli lukkarin emäntä, kun jo varmasti huomasi, mille suunnalle se sepän mieli oli alkanut kallistua.

— Kyllä se seppä saa uskoa, että tästä jotain tulee. Olet lisäksi elänyt huonosti muidenkin kanssa. Ensiksi sinut pannaan jalkapuuhun tuomiokirkon porstuaan kaikkein nähtäväksi kirkon ajaksi ja sitte passitetaan linnaan ja sieltä paraassa tapauksessa Siperiaan. Ja silloin saat sanoa ainaiset hyvästit pajallesi. Kyllä piispa on mies, jolla on valtaa. Etkö ole nähnyt, miten kirkkoherra ja lukkarikin häntä pelkäävät, vaikkei heillä mitään rikoksia ole, lasketteli lukkarin emäntä.

— Ettekö sitte ilmoittaisi piispalle, jos minä maksaisin Reetan parannuskustannukset? tiedusteli seppä.

— Seppä ei puhunut mitään. Hänen mieltään karvasteli, että hän oli joutunut akkain kynittäväksi.

Tultiin mökille, jossa Reeta oli. Kolmen menivät he sisälle, seppä viimeisenä. Reeta oli päiväseen aikaan irti renkaastaan seinässä. Kun hän näki sepän, kourasi hän helmojaan hypähti ja ulvahti. Sitte hän pärähti remakkaaseen nauruun ja lähenteli seppää. Seppä ujosteli, ei saanut sanaa suustaan ja oli aivan tyhmistynyt. Reeta lensi hänen kaulaansa ja hänen silmänsä loistivat. Seppä koetti estellä, mutta Reeta puristi lujasti. Seppä istahti ja Reeta hänen syliinsä. Mökin emäntä meni irrottamaan Reetaa, joka käpertyi kuin käärme seppään. Reeta murahti vihaisesti, mutta hellitti kuitenkin. Sitte hän taas rupesi nauramaan. Hyvän aikaa katseltiin mielipuolen eljeitä sanattomina.

— Eiköhän ottaisi vehnästä kahvin kanssa? Keittäisikö emäntä kahvia?
Minä laittaisin tämän Pertin hakemaan vehnästä, puhui seppä.

Kun kahvi oli keitetty, juotiin sitä joukolla vehnäsen kanssa. Reetalle tarjottiin ja Reeta joi. Katsoi aina seppään ja joi.

— Ei se tämä seppä tunnukaan pohjaltaan olevan paha mies, imarteli jo lukkarin emäntä.

— Mikäs paha mies se seppä, säesti mökin emäntä ja iski silmää lukkarin emännälle.

— Jos olisi hankkia sairaalle jotain verestä ruokaa, kyllä minä maksan, ehdotti seppä.

— Kauppiaassa on suolasiikaa ja nuorta voita. Minä käyn sieltä noutamassa, kun annat rahaa, sanoi mökin emäntä.

Seppä kaivoi massistaan viiden markan setelin ja mökin vaimo lähti kauppiaaseen. Hänen muassaan lähti lukkarin emäntä pitkin kylää selittämään uutista sepästä. Reeta söi verestä ruokaa, kun sitä tuotiin ja nukkui sitte hyvästi. Aamulla oli hän enemmän tajullaan kuin pitkiin aikoihin. Yötä oli seppä mökissä. Aamulla lähti hän, mutta lupasi tulla pian takaisin.

Reeta näkyi tulevan taas pahalle tuulelle, kun seppä lähti. Mutta seppä puhutteli häntä hellästi, käski emännän vaalia parhaan mukaan ja jätti hänelle viisi markkaa vereksen ruoan hankkimiseksi Reetalle. Reeta näytti ikäänkuin ymmärtävän ja tyyntyi. Ja kun seppä oli mennyt ulos tuvasta, katsoi Reeta kauvan ulos. Sitte hänen silmissään näkyi sanattomia kyyneleitä kuin koiran silmissä, jonka isäntänsä on jättänyt.

Isä Pertti rupesi riitelemään mökin emännältä sepän jättämää rahaa itselleen, mutta mökin vaimo käski hänen tietää huutia. Sitte hän rupesi Pertille selittelemään suuria ansioitaan sepän mielen muuttamisessa ja että jos nyt Reeta selvenee, niin seppä naipi hänet yksinomaan sentähden, että hän on sepän siihen pakottanut. Pertti pian tyrehtyi sanattomaksi. Reeta istui hiljaa akkunan ääressä siinä paikassa, mihin oli mennyt Mikon lähtöä katsomaan, ja vielä nyökkäsi eturuumiillaan ikäänkuin hyvästiksi.

Mökin emäntä keitti kahvia Pertin rahoilla, kävi hakemassa lukkarin emännänkin juomaan ja sitte taas särvettiin sitä joukolla vehnäsen kanssa. Mutta Reetaa ei saatu juomaan millään ehdolla. Hän istui vain akkunan edessä ja nyökkäsi.

Syötyään ja juotuaan isä Pertin yhtenään riidellessä emäntäin kanssa, että he kuluttavat hänen tavarataan, alkoivat emännät hyvin jyrkästi selittää Pertille, että hehän tämän kaiken hyvyyden ovat sepältä hankkineet. Tietäköön mies huutia ja pureksikoon suolatun siian päätä, jonka emännät olivat hänelle antaneet! Tämä emäntäin urotyö tunnettiinkin jo koko kirkon kylällä ja paraallaan oli tieto menossa sydänmaan kyliin, mutta kun se niihin taivalsi hieroja-ämmäin ja muiden raihnaisten muassa, niin viipyi se, mutta tulikin sitte perille vahvasti väritettynä sepän kustannuksella.

Reeta taas sepän poissa ollessa ei syönyt eikä juonut. Mökin emäntä alkoikin jo kaivata seppää tulevaksi näkemään Reetaa. Kolmen päivän perästä tuli muuan mies sepän kylästä kirkolle ja kun mökin emäntä häneltä tiedusteli seppää, sai hän kuulla, että seppä on myönyt pajansa ja kontunsa varsin halvasta naapuritalon isännälle ja lähtenyt pari päivää sitte hiihtämään Venäjää kohti Aunukseen lähemmin kenellekään matkaansa selittämättä. Koko omaisuutensa oli hän saanut muutetuksi rahaksi ja vienyt mennessään. Reetan asiaa ei sillä perukalla lähemmin tunnettukaan ennenkuin nyt sepän mentyä oli alkanut kuulua kuiskeita. Näin mies jutteli.

Mutta mökin emäntä tyhmistyi nyt vuorostaan sanattomaksi. Seppä oli sittekin pettänyt hänet ja lukkarin emännän, vaikka he olivat uskoneet seppää nuorasta taluttavansa.

Muutamana yönä oli Reeta renkaansa köyteen kuristanut itsensä kuoliaaksi. Tämän kuoleman tapauksen selittämisessä kuvernöörin virastoon saivat kunnan viranomaiset vaivata itseään enemmän kuin koskaan ennen Reetan vuoksi.

Pastori Roos makasi ruumiina työhuoneensa viereisessä suuressa salissa, joka nyt oli heitetty kylmille. Puhtaat, lumivalkoiset lakanat salin ikkunoissa ilmaisivat ohikulkijoillekin tuonen tylyn viikatemiehen käyneen tuossa rauhaisassa talossa, josta ei koskaan kuulunut mitään melua ja jonka näkemisestä jo hurskaat ihmiset tunsivat sielussaan tyyntymistä. Ja itse talo oli heille ollut niin rauhoittava lepohetkien vierailupaikka kuin lämpöinen äidin helma pikkupalleroisille. Siinä talossa he saivat ajatuksensa sopusointuun, siinä heitä ylensi hengellisiin tunnelmiin talon ilmakin, jossa oli jotain pyhää, selittämätöntä hartautta, ikäänkuin kirkossa. Pastorin ylevä uskonnollisuus se sai aikaan tuollaisen vaikutuksen ympäristöönsä. Kun pastori liikkui heidän parissaan siellä pehmeillä askeleilla yksinkertaisten, vanhanaikuisten huonekalujen keskellä, jotka aikoinaan olivat olleet piispan omia, samoin kuin koko talokin — pastorin rouva oli ollut piispan tytär — niin oli hän kuin entisen ajan hurskas apotti luostarissaan, joka tarjosi kaikille särjetyille sydämille lohdutusta, rauhattomille rauhaa, hurskaille puhdistavaa vierailua.

Pastorilla oli vain kaksi lasta: tytär ja poika. Niiden äiti oli kuollut aikoja sitte. Lapset olivat jääneet jo pieninä ilman emon hoivaa. Olivat saaneet kasvaa vähän omin päin, sillä se heikkous oli ollut pastorissakin, että hän liiaksi hellitteli lapsiaan. Poika Runo oli ylioppilas ja oli ollut nyt jo pitemmän aikaa pääkaupungissa yhteen menoon. Hän oli noita "kaunosieluja", jotka elostelevat ja olostelevat miten parhaiksi näkyy, kuvitellen itseään neroiksi, paremmiksi kaikkia muita ihmisiä. Tytär Aina oli pysynyt isän aatteille uskollisena ja ollut hartain opetuslapsi tuon pidetyn mestarin, isänsä, jalkain juuressa.

Viime ajat oli pastori saanut elää aivan erillään omaisistaan, kun tytärkin oli joutunut naimisiin. Hänellä oli ollut taloudenhoitajana Maiju-niminen palveluspiika, joka jo nuoresta tyttölepakosta oli ollut talossa ja nyt viime aikoina rohkeana kulkenut talon jokaisessa sopessa avainkimppu kupeillaan kuten emäntä ainakin. Hän oli sievonen tyttö, puhdasverinen, silmissä kostea verho ja vartalo erinomaisen suhteellinen. Nyt hän odotti tätinsä kanssa pastorin lapsia tulevaksi kotiinsa hautaamaan isänsä ruumista. Pääkaupungista sen "nuoren herran" pitäisi tulla ja Aina-rouvan kaukaa maaseuduilta monien metsien ja monien järvien takaa. Hän oli jo ennen pastorin kuolemaa lähtenyt matkaan miehineen, nähdäkseen isänsä vielä elävänä, mutta se toivo oli nyt pettynyt. Kylmän kankean ruumiin hän tullessaan tapaisisi.

Seuraavana aamupäivänä ajoi ajurin hevonen pihaan ja reestä kohousi ylös hienosti puettu "nuori herra", Runo Roos, "kirjailija", joka arvonimi oli hänen nimikorteissaan. Maiju vaaleni ja punastui, sydän löi hänellä kovasti ja huulia nyki, kun hänen piti mennä eteiseen Runoa vastaan.

Runo astui sisälle huoneisiin kuin teaatterin rappuja välinpitämättömästi. Hän tervehti Maijua kädestä puristaen, joka niijasi ja oli hätääntynyt. Runokin näki paraaksi tehdä tervehdyksen niin lyhyeksi kuin mahdollista. Hän meni isänsä työhuoneeseen, heitti huolettomasti turkkinsa, lakkinsa ja hansikkaansa nahkasohvalle, josta niitä Maiju alkoi korjata viedäkseen ne eteiseen.

Runo avasi salin oven, näki avatussa ruumisarkussa isänsä ruumiin jo valmiiksi hankittuna. Mutta ruumiin liitukasvot häntä hermostuttivat ja vähän arkaillen astui hän ruumiin viereen.

— Vielä kuollessaan hän kohousi ylös vuoteelta, ojensi käsiään ja huudahti: Runo! Runo!

Runo tunsi äkillistä mielenliikutusta. Hän muisti, että juuri sillä hetkellä kun hänen saamassaan sähkösanomassa oli sanottu isän kuolleen, hän oli istunut muutamassa pääkaupungin ravintolassa hauskojen toverien seurassa sikaaria poltellen, likööriä ja kahvia ryypiskellen. Oli hän jo ennen saanut kirjeen, jossa oli sanottu pastorin sairastavan, mutta miksikään kuoleman taudiksi ei Runo tuota sairautta ollut uskonut. Sentähden ei hän ollut siitä sen enempää välittänyt.

Mutta nyt hän tunsi silmänsä käyvän kosteiksi, toimitti Maijun pois huoneesta ja itki nenäliinaansa monen pitkän vuoden takaa. Mutta kun hän huomasi Maijun eteisen oven raosta tarkastelevan häntä, häpesi hän kyyneleitään, kuivasi silmänsä ja otti huolettoman ryhdin. Sitten palasi hän isänsä työhuoneeseen, istahti suureen keinutuoliin ja alkoi soutamaan siinä, miettien, että isä olikin mennyt hautaan vain tavallisen luonnonjärjestyksen mukaan, sillä hän olikin jo vanha mies. Ja hänen onnistui viihdyttää omantuntonsa ääni, joka äsken oli pusertanut syntisen elämän kyyneleitä hänen silmistään. On joutavaa tunteellisuutta täyden miehen itkeä kuuskymmenvuotisen papin ruumiin ääressä, olipa se sitte vaikka oma isäkin…

Hän nousi kävelemään huoneessa, huomasi kirjeen kirjoituspöydällä ja alkoi sitä lukemaan. Se oli sisaren käsialaa, kirjoitettu kaukana maalaispappilassa. Kirjeessä oli tuon tuostakin tahraisia kohtia; ne olivat kyyneleiden jälkiä, joita kirjoittajalta oli tipahdellut kirjeeseensä. Ne tekivät tuossa äytelässä uskonnollisessa kirjeessä saman vaikutuksen Runoon, maailman mieheen, kuin rasvapilkut kirjan lehdillä puhtautta rakastavaan.

Runo heitti kirjeen luotaan ja syventyi kokonaan toisiin ajatuksiin. Perinnön toiveet olivat häntä matkalla lämmittäneet ja ne veivät hänen ajatuksensa uusille tolille. Hänellä olivat kovasti huonot raha-asiat, velkoihin hän oli aivan uppoamassa… eikä ollut enään luottoa…

Ja siinä laskuja tehdessään joutui jo Runo aivan arkituulelle. Mitenkähän paljon arviolta isä oli jättänyt? Olikohan olemassa testamenttia? Samassa toi Maiju kahvia.

Maiju laski sukkelaan pöydälle tarjottimen. Veri purppuroi hänen poskiaan ja hän meni kiiruusti pois kuin olisi ollut tulta hänen kantapäillään. Hän pakeni kiusaajaa, tuota ääntä, joka kerran oli hänet pettänyt ja joka nyt taas pani hänen ruumiinsa vienosti vapisemaan.

—… Seikkailuita niitä oli monenmoisia entiseen aikaan tuon tytön kanssa. Kerrankin iltahämärässä, kun hän oli lämmittämässä kamarini uunia, suutelin häntä… ja huoneessa oli ylt’ympäriinsä pimeä, ainoastaan uunin kohdalla pureva hohde… Omasta ja hänen välistänihän, yhdistämällä siihen muutaman toverini seikkailut, sain aiheen tuohonkin kirjaani "Luvaton rakkaus". — Hyi kun minulla on syntiset ajatukset isän ruumiin kupeella!

Näin jatkoi Runo ajatuksiaan särpiessään kahvia, joka hänen suussaan ei maistunut millekään. Siinä tuli hän katsahtaneeksi peiliin ja hän hymähti puoliääneen surunvoittoisesti:

Runon äiti oli kuollut jo hänen pienenä ollessaan. Isän kanssa oli hän ollut viime vuodet kylmissä väleissä. Kotonaan ollenkaan käymättä oli hän elänyt viimeiset kolme vuotta Helsingissä hienostellen — tyhjäntoimittajana. Olihan hänellä muka takanaan jo työ, mihin hänen tulevaisuutensa perustuu — toista sataa pientä sivua sisältävä kaunokirjallinen tekele. Hän oli elänyt ja nauttinut ylpeänä viime kuosien mukaisessa puvussa ravintoloissa, teattereissa, konserteissa ja esplanaadeilla. Siinä oli hänen viimeisen kolmen vuoden elämänsä, johon sisältyi viiden tuhannen markan velka, lukuunottamatta isän anteja. Pastori-vainaja oli kirjeissään usein maininnut hänelle miehestä, joka rakensi asuntonsa juoksevalle hiedalle, mutta hän oli vain nauranut "uskon fraaseille". Hänen sisarensa Aina oli joutunut naimisiin vuosi toista takaperin apulaispappi Cajanukselle. Heistäkin tiesi Runo vain sen verran, että he molemmat olivat hihhuleita. Muita lähempiä sukulaisia ei hänellä ollutkaan. Sisar ja lanko pitäisi nyt kohta saapua, hekin hautajaisiin. Aralla vastenmielisyydellä odotti Runo sisartaan, sillä se oli hänen mielestään aina ollut liiaksi tungetteleva ja itkeä vetisteli asioille, jotka eivät sitä ansainneet.

Runo alkoi koetella laatikoita, olisivatko ne auki. Tuon testamentin olemassa olo poltti hänen sormiaan. Vaistomaisesti hän tunsi, että sellaisen pitäisi olla, sillä isä oli kaikissa asioissa turhan tarkka. Mutta avonaisiinko laatikoihin se olisi sitä pannut? Runo heitti koko etsimisen sikseen, sillä avaimista ei hän välittänyt tietustaa Maijulta.

Samassa särki hänen korviaan suuren aisakellon hoilottava soitto ja isonpuoleinen reki vieri kartanoon. Siinä reessä oli kaksi olentoa eli paremmin sanoen kaksi suurta vaatemyttyä, joiden yläpuoli oli pakkasen luomassa lumihuurteessa. Runo arvasi keitä tulijat olivat, mutta niitä vastaan mennä ei hän katsonut maksavan vaivaa. Hän otti rintataskustaan pääkaupunkilaissikaarin, sytytti sen, laittoi silkkistä kaulahuiviaan ja otti itselleen huolettoman asennon kirjoituspöydän takana.

Eteinen oli kohta täynnä ääntä ja tuossa tuokiossa aukeni ovi, jolloin Runo nousi seisoalleen ja kerkesi juuri paraaksi päästä pystyyn, kun sisarensa lensi hänen kaulaansa ja halaili häntä huurteisena ja kylmää uhovana, sillä hänellä olivat vielä matkavaatteet yllä. Pääkaupunkilaissikaari sammui Ainan kosteaan valkoiseen lammasnahkalakkiin, mikä siveli Runon leukaa kuin märkä riepu ja silkkiset takinrinnukset kostuivat lumesta. Tuo sisar-kulta oli huurteinen syleiltäväksi kuin talvisen metsän kylmä pehko. Runo nolostui eikä saanut sanaa suustaan.

Cajanus oli sillä välin heittänyt päältään turkin, mahdottoman suuren noin pienelle miehelle, ja astui tervehtimään Runoa nahkaisissa päällyssaappaissaan.

— Missä isän ruumis on? kysyi Aina ja päästeli nyt yltään päällysvaatteet.

Runo osotti kädellään ruumishuoneen ovelle. Aina avasi kohta oven ja syöksyi huoneeseen huutaen: "isä!" Cajanus seurasi jäljessä.

Aina oli puettuna harmaaseen, kotikutoiseen villaleninkiin ja kun vartalon piirteitä katsoi lähemmin, huomasi hänen pian tulevan äidiksi. Hiukset olivat keskeä jaetut ja palmikko suurella luuneulalla päälaelle sykerretty. Kasvoissa oli vielä vähän kauneutta, mutta ei missään muualla. Hänen miehensä oli tavattoman pieni ja hinterä, valkoverinen, valkohiuksinen, sinisilmäinen ja pystytukkainen. Poskilla oli terve puna, vaikka rinta näyttikin sisäänpainuneelta. Hänen pukunsa ei ollut talonpojan eikä herrasmiehen, mutta siltä väliltä. Takin hihat olivat liian lyhyet ja housut punoutuivat sääriin kiinni. Oppinutta miestä ilmaisivat toki kultasankaiset silmälasit.

— Ihmeellisen metsäläistä herrasväkeä, äännähti Runo heidän mentyä ruumishuoneeseen.

Cajanus palasi sieltä takaisin ja jätti oven puoleksi auki. Aina viipyi siellä ja sieltä kuului äänekäs itku.

— Olipa se surun isku meille. Mutta kuka osaa arvostella Jumalan töitä? Sinä, Runo, sen mukaan kuin tunnen sinua ylioppilasajoilta, voit tästä jotain oppia.

— Mutta, hyvä mies, älä nyt rupea minulle saarnaamaan! Uskon käsittäväni itsekin asian.

— Niin sitä luulee vielä surutonna. Mutta kun tulee heränneeksi ihmiseksi, niin entinen arvostelutapa ottaa toisen suunnan. Sinä katselet asioita omalta maalliselta kannaltasi, elät pääkaupunkin humussa, missä yksilön persoonallisuus repeytyy, olkoon se alussa kuinka jalo tahansa. Nuorena ylioppilaana olit sinä tovereidesi suosikki, niin muistelen, sillä samassa osakunnassahan oltiin. Oletko voinut säilyttää tuota suosiota, oletko voinut tovereidesi sympatioille tarjota nyt alkavana miehenä sellaista uutteraa ja pysyvää työtä, jota he sinussa voisivat ihailla? Sitä he kuitenkin sinulta odottivat ja sentähden sinua ihailivat. He uskoivat, että sinä tulisit toimittamaan jotain sellaista, jota he eivät voisi ja sentähden —

— Tässä on lämmintä kahvia. Haluatko sinäkin, niin minä käsken tuoda kupin?

Runo särpi tuskautuneena kahvia. Aina meni häntä lähemmäksi ja puhui melkein nuhtelevasti:

— Niin minä — minä odotan, mitä tässä tuleman pitää, vastasi Runo suupielissä täysi iva.

Aina tutki häntä silmillään kuin partsikka elukkaa, jota hän aikoo ostaa. Katse naulattuna Runon silmiin kysyi hän häneltä:

Se kysymys teki Runolle pahaa kuin puukon isku sydämeen. Hän menetti tasapainonsa ja häkälti:

— Mi-minäkö? Minun täytyy sanoa, että sinä olet maalaismaisen tungetteleva…

— Olen valmistellut uutta suurta teosta, vastasi Runo, vaikka hän miettikin, että Ainan kysymys ei ansaitseisi vastausta.

— Mutta onko sinulla todella lahjoja? Kuinka sinä tarvitset niin hirveän pitkät ajat?

Nyt sai Runo takaisin tasapainonsa ja hän heitti yli olkainsa ylenkatseellisen varmasti:

— Hjaa! Luuletko sisar-kulta, että kaunokirjallinen taideteos valmistetaan yhtä sukkelaan kuin saarna maalaismoukille! Langolla ja minulla on — suo anteeksi — eri pupliikki.

— Mutta kyllä se silti viipyy jonkun vuoden, lienteli Runo entistä puhettaan.

— Mutta tulee kuitenkin. Minulla on sinulle oiva neuvo. Lähde maalle nyt, kun isä on hautaan saatettu! Lähde sinne meidän luoksemme lukemaan! Siellä voit koota itsesi ja tehdä ahkeraa työtä, ehdotti Cajanus.

— Jopa nyt! Minä maalle talvea viettämään! Ei — pääkaupunkiin minä palaan heti.

— Aiotko siellä ruveta innolla lukemaan? Elä pahastu, Runo, mutta me olemme levottomia sinun tähtesi!

— Niin — tosipa se. Mutta eikö olisi sinulle parasta kokonaan nyt aluksi luopua noista kirjallisista puuhistasi? En luule suunnallakaan, jota sinä palvelet, olevan tulevaisuutta. Ja toisakseen on kai miehisellä miehellä muutakin tehtävää kuin kirjoitella siveettömyyshistorioita… pisteli Cajanus aivan levollisena.

— Sinä olet pappi ja tässä asiassa puolueellinen arvostelemaan, vastasi
Runo kiivaasti.

— Omantuntoni puolesta panen minä protestin naturalistista kirjallisuutta vastaan. Ensimmäinen kirjasi on sitä lajia. Puhuisin tässä enemmänkin, mutta ymmärrän, ettei tilaisuus ole sopiva ruveta kiistelemään, kun appi on viereisessä huoneessa ruumiina.

Runo ei puhunut mitään. Aina lähti muuttamaan päälleen surupukua.
Hetken takaa jatkoi Cajanus:

— Ajatteleppa sitä asiaa itsekin! Vasten isäsi tahtoa olet tuon kirjasi julkaissut. Voisitko sen nyt laskea kuolleen isäsi kylmälle rinnalle. Jos se on mielestäsi jalo tuote, niin sinä voisit. Mutta minä epäilen. — Sinä olet vaan tahtonut kirjoittaa niinkuin muutkin. Sinulla ei ollut vakaumusta ja ilman sitä ei pitäisi kenenkään ryhtyä kirjallisiin töihin.

— Voitpa olla puoleksi oikeassa. Minä aloin liian varhain, myönsi Runo kääntymällä ikkunan edessä, josta katseli ulos talvista luontoa.

— Valmistukaa! Tänne tulee pormestari. Runo, menee häntä vastaan ottamaan eteiseen! puhui kiivaasti Aina, tullen huoneeseen mustassa leningissä.

Verannasta kuului askeleita. Runo lähti niitä kohti. Cajanus laitteli itseään peilin edessä ja Aina pudisteli kädellään hänen takkinsa hartijoilta tomua. Kohta astui sisälle pormestari Cajander, hienosti puettu vanha herra, Runon seuraamana:

— Minä arvasin, että herrasväki on jo saapunut ja sentähden tulin minä testamentin takia tänne.

— Pastori Roos, kuten herrasväki tietää, oli hyvä ystäväni ja minulla valmistutti tuo rakastettava vainaja testamenttinsa.

Cajander istuutui, veti huolella lasketun paperin povitaskustaan ja pyysi saada lukea sen. Kun siihen oli suostuttu, luki hän:

— Minä allekirjoittanut olen asiaa tarkoin harkittuani tänä päivänä vapaasta tahdosta laatinut kuoloni varalta seuraavan testamentin. Ja on kiinteä ja irtain omaisuuteni, kun kaikkivaltias Jumala kutsuu minut pois täältä, lankeava kuin seuraa:

1:si. Koska olen omaisuuteni itse hankkinut eikä edesmennyt vaimoni ole siitä enää mitään saamassa, niin tahdon, että noudattamalla testamentin jälkimäistä puolta tyttäreni Aina tai, jos hän kuolisi ennen minua, hänen rintaperillisensä, jos niitä on, saavat kaiken sekä kiinteän että irtaimen omaisuuteni. Ell'ei hänellä ole rintaperillisiä, niin on koko omaisuuteni käytettävä toisessa kohdassa mainitulla tavalla.

2:si. Ensin päältäpäin omaisuudestani, mikä jälkeen jääpi, lohkaistaan viisi tuhatta (5,000) markkaa ja säilytetään erityistä tarkoitusta varten, josta määräykset löytyvät sinetilläni suljetussa kirjeessä, mikä saadaan avata vasta kahden vuoden takaa kuolemani jälkeen. Tämän asian lähempi huoli jätetään kaupungin pormestarin huostaan. — Olen nyt tehtäväni tehnyt ja jätän tämän kappaleen teille. Toinen on kaupungin arkistossa.

Samassa kumarsi pormestari ja poistui. Ei kukaan mennyt häntä saattamaan. Äännettömyys oli hetken huoneessa. Runo katseli tuskainen ilme kasvoilla ikkunasta ja Aina ja Cajanus silmäilivät sanatonna toisiaan.

— Oliko isä vielä kuollessaankin suuttunut Runoon, kun hänelle ei mitään määrännyt? puhkesi viimein Aina sanomaan.

— Mutta ehkä hän on ottanut asian siltä kannalta, että hän sinulle on jo antanut tulevan osan koulutukseen, yliopistossa oloon j.n.e., puhui Cajanus.

— Mutta mitä merkitsee testamentissa tuo toinen pykälä? ihmetteli Cajanus.. — Se on epäilemättä lahjoitus jotain hyväntekeväisyyttä varten. Niinpä niin. Omat intressit edellä omaa poikaa. Mutta niinhän ne olivat minullakin edellä omaa isää, lisäsi Runo tuskin kuuluvasti.

— Me testamentista huolimatta annamme sinulle puolet. Antaisimme kokonaankin, mutta Jonnella on maksettavana loppu lukuvelkaansa, puhui hän.

— Isän tahtoa on minun kauttani jo yllin kyllin elämässä rikottu, jotta en halua, että vielä kuoleman jälkeen sitä rikotaan minun edukseni. Kiitän siis vain, sanoi Runo kylmästi.

— En koskaan — en! Minulla on nuoret käsivarret, niissä on vielä voimaa ja minä teen työtä! puhui Runo kiivaasti ja katosi samassa eteiseen.

— Hyvä on alku nyt. Nyt hän rupeaa vasta käsittämään elämää, lausui
Cajanus.

— Mutta kun minä silti olen Runosta aina pitänyt niin paljon ja nyt — kuka sen tietää, mitä hän tekee, epäili Aina.

— Kaikki on Jumalan kädessä! Hän se on yksin se, jolla on kourassaan sallimuksen nuorat. Me ihmislapset, me olemme vain maan matoja, jotka ijäisen kirkkauden hohteessa voimme kulkea jonkun tuuman tämän elämän niityllä. En usko silti Runosta mitään pahaa. Mutta ell'ei hän nyt ryhdy kovaan työhön, niin hän on mennyttä miestä. Kun me saisimme hänet sinne maalle luoksemme aluksi — puhui Cajanus.

— Niin siellä hän voisi rauhassa tehdä lukutyötä. Raitis ilma ja tuore maalaisruoka voisivat häntä virkistää, lisäsi Aina.

— Ja siellä hän heräisi pirteänä tuosta uniensa maailmasta todellisuuteen, jatkoi Cajanus.

— Hän meni luullakseni ulos vilvoittelemaan. Minunkin on lähdettävä kaupungille.

He läksivät molemmat ulos. Hetken takaa kun he olivat molemmat menneet, tuli Runo kaupungin sanomalehden "Äänen" toimittajan, maisteri Maunun kanssa sisälle.

Ja Runo raapasi jo tulen valmiiksi sytyttääkseen oikealla viinurin kohteliaisuudella Maunun sikaaria. Molemmat he istuutuivat; Maunu keinutuoliin. Innokas aate paloi Runon harmaissa silmissä ja Maunun suupielissä oli hyvänsävyinen hymy.

— Niin — mitä arvelette? Enkö minä sopisi lehtenne aputoimittajaksi? Ja mitä tuohon talonkauppaan tulee, niin luulen kyllä lankoni siihen suostuvan, puhui Runo.

Maunu hypisteli sikaaria kädessään. Hän oli suuri valkoverinen mies ja pelätty kynäritari.

— Aputoimittajaksi olette mies paikalle, jos vain itse suostutte työskentelemään sanomalehdessäni.

— Minä olen varsin halukas antautumaan sanomalehtityöhön. Voihan siinä palvella kansaa ja samalla olla julkisuuden mies.

— Ne molemmat puolet ovat siinä yhdistettyinä täydelleen: julkisuuden mies ja samalla kansan palvelija.

— Suostun mielellänikin. Lehteni tarvitseekin kelvollista aputoimittajaa. Onhan minulla jo tosin sellainen nimetönnä, muuan Haapanen — ehkä tunnette hänet — mutta häneen en pane suurta arvoa. Hän nyt on semmoinen elämässä haaksirikkoutunut, jota voi kyllä käyttää palveluksessaan, mutta hyvin ulohtaalla itsestään…

Runo loi silmänsä alas ja veri nousi hänen kasvoihinsa. Hän tunsi
Haapasen. Se oli rangaistu vekselin väärennyksestä ja oli täysi renttu.
Hänkö nyt tulisi sellaisen miehen toveriksi —? Mutta eihän hänen
tarvitse alentua Haapasen tasalle, lohdutteli hän itseään.

— Mielelläni minä ostaisin tämän talon, jos sovittaisiin kaupoissa.
Näitä huoneita minun pitäisi vähän tarkastella… puhui Maunu.

Maunu kohosi ylös. Hän avasi ruumishuoneen oven, mutta painoi sen kohta ruumiin nähtyään vähän säikähtyneenä kiini. Hän muisti viimeisen häväistyskirjoituksensa, jonka hän oli lehteensä kirjoittanut pastorista. Hän meni toiselle ovelle ja katseli sitä huonetta.

Samassa tuli Cajanus sisälle. Hän ei ollut tavannutkaan kaupungilla haettavaansa kotona.

— Vai te olette pastori Cajanus. Tehän olette ryhtynyt innokkaisiin raittiuspuuhiin paikkakunnallanne. Suokaa anteeksi, että unohdan kokonaan valittaa muretta! puhui Maunu.

— Minä olen aikonut hankkia itselleni oman talon ja herra Roosilta olen kuullut, että tämä pastorivainajan talo myödään. Tämä on keskellä kaupunkia ja sopisi minulle hyvin. Tomitusta ja konttoria varten olisi tässä huoneet sekä vielä riittävät asuinhuoneet. Onko totta, että talo myödään?

— Hyvin luultavasti: Mutta en minä puoleltani halua nyt alkaa kauppoja hieroa, kun appi on vielä ruumiina maan päällä, en luule että vaimonikaan —.

— Suokaa anteeksi! Ei — ei! En minä suinkaan tahdo herrasväkeä surussaan häiritä. Mutta minä varalta tahdoin kysyä ja toivoisin, ett'ette ryhdy kauppoihin muiden kanssa ennen minua. Minä tarjoon kaksitoista tuhatta.

Runo saattoi Maunun eteiseen ja siellä he kuuluivat vielä puhelevan.
Samassa tuli Aina kotia. Maunu lähti.

— Nyt, hyvä herrasväki, on minulla teille jotain sanottavaa. Minä pääsen "Äänen" aputoimittajaksi eli toiseksi toimittajaksi — miten sitä nyt kutsuisi.

— Maunu ei ole luotettava. Sinunlainen mies ei sovi hänen palvelukseensa, sanoi lopulta Cajanus tiukasti.

— Ajattelevalle ihmiselle on selvä, mikä hän on: pyytää vain kunniaa ja rahaa, rahaa, se on pääasia, vaikka on kansan parasta ajavinaan, puhui Cajanus.

— Mitä sinusta, Runo, tulee, kun et sinä koskaan kuuntele järkevää puhetta, valitti Aina itkien.

— Mutta voinko minä nyt täysi mies tulla teidän luoksenne elätille?
Ajatelkaa! Onhan minullakin kunniantuntoa.

— Vielä on yksi keino. Me myömme tämän talon Maunulle, saamme siitä 12 tuhatta —, puhui Cajanus pannen ystävällisesti kätensä Runon olalle.

— En tahdo kuluttaa penniäkään niistä rahoista, jotka isä kuollessaan on tahallaan tehnyt minulle vieraaksi, sanoi Runo ääni väristen.

— Ajattele maalaispappilaa, siistiä ja pienoisten puiden lomassa suuren kosken yläpuolella! Hanki kiiltelee kevät-auringon säteissä, ilma on kirkas ja raitis. Mennään varhain levolle ja noustaan aikaisin aamulla ja lähdetään aamukävelylle hangille katsomaan koskea. Sitte tehdään päivällä kohtuullinen työ. Luetaan ääneen ja soitetaan illalla. Elämä on aamusta iltaan raitista, tarkoituksellista ja virvoittavaa. Tule meille! Tuollaisen elämän me sinulle tarjoamme luonamme maalla, kuvaili Aina.

Runo oli syvästi liikutettu. Ainan loihtimassa kuvassa oli viehätystä. Silmät kosteina tarttui hän sisartaan kädestä ja sanoi sitä hellästi puristaen:

— Pelkäätkö sinä, että sinulle siellä saarnattaisiin ja että sinulla siellä sentähden on vaikea olla? Jos niin on, niin minä lupaan siellä heittää sinun suhteesi kokonaan papillisen karvani, vakuutti Cajanus.

— Seuraa sitte kunniatuntoasi! Aina pani nenäliinan silmilleen ja istui itkemään. Runo kulki levotonna huoneessa ja Cajanus oli ääneti.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SANOMALEHTI-POIKA Y.M. KERTOMUKSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Sanomalehti-poika y.m. kertomuksia

SANOMALEHTI-POIKA Y.M. KERTOMUKSIA

SISÄLLYS:

SANOMALEHTI-POIKA

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE