Title: Isä Brownin yksinkertaisuus
Salapoliisikertomuksia
Author: G. K. Chesterton
Translator: Eino Palola
Release date: March 2, 2024 [eBook #73088]
Language: Finnish
Original publication: Helsinki: Kust.Oy Kirja
Credits: Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen
Salapoliisikertomuksia
Kirj.
Suomentanut
Eino Palola
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1925.
Sininen risti
Salaperäinen puutarha
Kummalliset jalat
Lentävät tähdet
Näkymätön mies
Israel Gow'n rehellisyys
Väärä muoto
Mies Murtokadulla
Tarina taittuneesta miekasta
Kuoleman kolme asetta
Ruhtinas Saradinen synnit
Jumalan vasara
Apollon silmät
Aamunkoitteen hopea reunusti meren vihreältä välkkyvää vettä, kun höyrylaiva laski Harwichin satamaan päästäen maihin suuren parven ihmisiä, joitten joukossa se mies, jota aiomme seurata, ei ollut eikä halunnut olla millään lailla huomiotaherättävä. Hänessä ei ollut mitään silmiinpistävää, jollemme ota lukuun tuskin huomattavaa vastakohtaa hänen pyhäpukunsa hienouden ja hänen kasvojensa virkamiesmäisen vakavuuden välillä. Hänellä oli yllään lyhyt vaaleanharmaa takki, valkoiset liivit ja hopeanvärinen olkilakki harmaansinisine nauhoineen. Tätä asua vastaan tuntuivat laihat kasvot synkiltä, etenkin kun ne päättyivät lyhyeen, mustaan partaan, joka teki espanjalaisen vaikutuksen ja johti ajatukset kuningatar Elisabetin aikana käytännössä olleeseen rengaskaulukseen. Hän poltteli savukettaan joutilaan vakavuudella, eikä mikään hänen käytöksessään viitannut siihen tosiasiaan, että harmaan takin alla oli piilossa ladattu revolveri, että valkeat liivit kätkivät poliisikortin ja että olkihattu peitti päätä, joka oli terävimpiä koko Euroopassa. Sillä tämä mies oli itse Valentin, Pariisin poliisipäällikkö ja maailman kuuluisin salapoliisi. Hän oli nyt matkalla Brysselistä Lontooseen toimittaakseen vuosisadan merkittävimmän vangitsemisen.
Flambeau oli Englannissa. Kolmen maan poliisit olivat vainuten seuranneet suurta rikollista Ghentistä Brysseliin, sieltä Haagiin Hollantiin, ja nyt pidettiin luultavana, että hän käyttäisi hyväkseen sitä sekamelskaa ja niitä omituisia oloja, jotka Lontoossa par'aikaa pidettävä Pyhä kongressi toisi mukanaan. Hän olisi luultavasti olevinaan joku alempi-arvoinen pappi, tai sihteeri, jolla oli kokouksessa jotain tehtävää, mutta Valentin ei voinut olla erikoisen varma siitä asiasta. Ei kukaan voinut olla varma siitä, mikä koski Flambeauta.
On kulunut jo monta vuotta siitä, kun tämä rikosten jättiläinen on lakannut tekemästä pahojaan maailmassa, ja kun hän ne lopetti, voitiin sanoa kuin Rolandin kuoleman jälkeen: rauha tuli äkkiä maailmaan. Mutta parhaina — tarkoitan tietysti pahimpina — päivinään oli Flambeau yhtä huomattava ja yhtä kansainvälinen henkilö kuin "der Kaiser". Melkein joka aamu kertoivat sanomalehdet, että hän oli välttänyt jonkun harvinaisen rikoksen seuraukset tekemällä uuden samanlaisen. Hän oli tavattoman suurivartaloinen ja rohkea gascognelainen ja hänen atleetti-huumorinsa purkauksista oli liikkeellä mitä uskomattomimpia juttuja. Kerrottiin, että hän oli kääntänyt tutkintatuomarin alassuin selvittääkseen hänen päätänsä, juossut pitkin Rue de Rivolia poliisi molemmissa kainaloissaan, y.m. samankaltaista. Oikeuden nimessä täytyy kuitenkin sanoa, että hänen ruumiillisen voimansa purkaukset tavallisesti esiintyivät samanlaisten verettömien, vaikka kylläkin sopimattomien kujeiden muodossa. Hänen varsinaiset rikoksensa olivat terävästi suunniteltuja, suurisuuntaisia varkauksia. Mutta jokainen hänen varkauksistaan oli tavallaan uudellainen synti, jolla oli oma tarinansa. Hänhän se perusti suuren tyroolilaisen meijeriyhtiön Lontooseen, yhtiön, jolla ei ollut meijereitä, ei lehmiä, ei maitokärryjä, eikä maitoa, mutta kylläkin monta tuhatta jäsentä. Näille hän hankki tavaraa muuttamalla maitopullot muitten ovilta liiketuttaviensa ovien eteen. Hän se ylläpiti selittämätöntä ja tiheää kirjeenvaihtoa erään nuoren naisen kanssa, jonka kirjelaatikkoa tarkasti vartioitiin, valokuvaamalla mikroskooppisesti tiedonantonsa. Useat hänen kepposistaan olivat merkittäviä yksinkertaisuutensa ja reippaan suorituksensa vuoksi. Kerrotaan, että hän kerran keskellä yötä maalasi uudelleen talojen numerot eräällä kadulla, vain houkutellakseen ansaan erään matkustajan. Varmaa on, että hän keksi muutettavan kirjelaatikon, jonka hän asetti etukaupunkeihin, katujen kulmiin, toivossa, että joku tietämätön pistäisi niihin arvolähetyksiä. Sitäpaitsi oli hän tunnettu erittäin taitavaksi voimistelijaksi. Huolimatta suunnattomasta koostaan saattoi hän hypellä kuin heinäsirkka ja kadota puunlatvoihin kuin nopea apina. Kun suuri Valentin lähti liikkeelle ottaakseen selvää Flambeaun hommista, oli hän, nämä seikat tuntien, täysin tietoinen siitä, etteivät hänen seikkailunsa olisi lopussa, sittenkun hän olisi löytänyt etsittävänsä.
Mutta kuinka hän saisi Flambeaun käsiinsä? Tätä kysymystä ei suuri
Valentin ollut vielä likimainkaan itselleen selvittänyt.
Oli eräs seikka, jota Flambeau, huolimatta kekseliäisyydestään valepukuihin nähden, ei voinut salata, ja se oli hänen tavaton pituutensa. Jos Valentin nopealla katseellaan olisi huomannut pitkän hedelmäin myyjättären, pitkän krenatöörin, tai vaikkapa verrattain pitkän herttuattarenkin, olisi hän kai heti vanginnut heidät. Mutta koko junassa ei ollut ketään, joka olisi voinut olla valepukuinen Flambeau. Silloin olisi kissakin saattanut olla valepukuinen giraffi. Hän oli jo etukäteen tarkkaan tutkinut laivan matkustajat, ja uusien tulokkaiden luku, jotka nousivat junaan Harwichissa ja matkan varrella, rajoittui kuuteen. Pikkuinen rautatien virkamies oli matkalla keskusasemalle, kolme jokseenkin lyhytkasvuista vihanneskauppiasta nousi junaan toisella asemalla lähtöpaikasta, matala leskirouva aikoi Lontooseen eräästä Essexin pikkukaupungista ja eräs vähäpätöinen katolinen pappi tuli eräästä kylästä samasta kreivikunnasta. Kun Valentin sai nähdä pikku papin, luopui hän toiveistaan ja oli vähällä purskahtaa nauruun. Miespaha edusti täydelleen itäisten tasankojen kansantyyppiä, hänen kasvonsa olivat pyöreät ja ilmeettömät kuin norfolkilainen pannukakku, hänen silmänsä olivat tyhjät kuin Pohjanmeri, ja sitäpaitsi oli hänellä muassaan joukko ruskeaan paperiin käärittyjä paketteja, joista hänen oli vaikea pitää huolta. Pyhä kongressi oli kai imenyt monta tuollaista olentoa irti tukahtuneesta maalaiselämästä sokeina ja avuttomina kuin ahtaista pesistään nousseet myyrät. Valentin oli epäilijä tuota ankaraa ranskalaista tyyliä, eikä pitänyt papeista. Mutta hän saattoi sääliä heitä, ja jos ken, herätti tämä pikkumies sääliä. Hänellä oli suuri, pahoin kulunut sateenvarjo, joka alituiseen putosi maahan. Hän ei näyttänyt tietävän, mikä osa paluupiletistä oli leikattava pois, ja jok'ikiselle matkatoverilleen vaunussa selitti hän lammasmaisin ilmein, että hän oli levoton kääröistään, sillä yhdessä niistä oli hänellä jotain "puhtaasta hopeasta sinisine kivineen". Hänelle ominainen sekoitus maalaismaista lörpöttelyhalua ja pyhää yksinkertaisuutta huvitti tavantakaa ranskalaista, kunnes pappi paketteineen saapui Tottenhamiin, nousi junasta mutta palasi takaisin hakemaan sateenvarjoaan. Hänen näin puuhatessaan oli Valentin kyllin ystävällinen varottaakseen häntä puhumasta kaikille ihmisille, että esine, jota hän niin varoi, oli hopeinen. Puhuessaan kenen kanssa hyvänsä piti Valentin kuitenkin silmällä jotain toista. Hän vaaniskeli kaikkialla jotain toista köyhää tai rikasta, miestä tai naista, joka olisi täysin kuusi jalkaa pitkä. Flambeau oli nimittäin neljä tuumaa tätä mittaa pitempi.
Viimein nousi hän itsekin pois Liverpool Streetillä vakuutettuna siitä, ettei hän siihen saakka ollut päästänyt pahantekijää livahtamaan. Sitten meni hän Scotland Yardille laillistuttaakseen asemansa ja ollakseen varma avusta tarpeen vaatiessa. Senjälkeen sytytti hän jälleen savukkeen ja läksi pitkälle vaellukselle Lontoon kaduille. Juuri kun hän näin kuljeksi kaduilla ja puistoissa Viktorian kaupunginosan tuolla puolen, pysäytti hän äkkiä askeleensa ja jäi paikalleen. Hän huomasi olevansa hiljaisella, Lontoolle niin ominaisella, istutuksilla reunustetulla aukiolla, n.s. "squarella", jossa liike sattumalta oli keskeytynyt. Korkeat, sileät talot sen ympärillä näyttivät arvokkailta, mutta asumattomilta. Pensasryhmät keskustassa näyttivät hylätyiltä kuin pienet, vihreät saaret Tyynessä meressä. Yksi aukion sivu kohosi kuin parveke toisten yläpuolelle, ja linjan katkaisi täällä eräs Lontoon miellyttävimmistä yllätyksistä, ravintola, joka näytti eksyneen tänne Schesta [eräs vanha aristokraattinen aukio]. Se näytti melkein selittämättömän viehättävältä ruukuissa kasvavine kääpiöpuineen ja pitkine sitruunankeltaisine tai valkeine viirukkaisine päivänsuojustimineen. Se oli verrattain korkealla, ja Lontoossa tavallisen, rikkinäisen tyylin mukaan johtivat pitkät portaat kadulta sisäänkäytävälle, jokseenkin niin kuin ensimäisen kerroksen ikkunaa vasten olisi asetettu hengenpelastustikapuut. Valentin seisoi poltellen keltaviiruisten kaihtimien edessä ja katseli niitä kauan.
Ihmeissä on ihmeellisintä se, että ne tapahtuvat. Pilvet taivaalla saattavat yhtyä ja muodostaa tuijottavan ihmissilmän. Ollaan matkalla, suunta on epävarma ja kiverä puu piirtyy maisemaa vasten kuin kysymysmerkki. Nämä molemmat seikat olen viime päivinä itse huomannut. Nelson kuolee juuri voitonhetkellä, ja Williams niminen mies tappaa sattumalta miehen, jonka nimi on Williamsson. Sehän on aivan kuin olisi hän tappanut oman poikansa. Lyhyesti: tapahtumissa on jotain taikaa, mitä jokapäiväinen katselija ei huomaa. Tämän seikan on Poe eräässä paradoksissaan mainiosti ilmaissut: "Viisaan täytyy ottaa lukuun aavistamatonkin".
Aristide Valentin oli läpeensä ranskalainen, ja ranskalainen äly on erikoisesti ja puhtaasti älyä. Hän ei ollut mikään "ajatuskone", sillä tuo sana on nykyaikaisen fatalismin ja materialismin päätön keksintö. Kone on vain kone, juuri sen vuoksi, ettei se osaa ajatella, ja Valentin oli ajatteleva mies ja samalla rehellinen mies. Hän oli saavuttanut merkilliset menestyksensä, jotka tuntuivat noituudelta, terävällä johdonmukaisuudellaan, selvällä ja yksinkertaisella ranskalaisella ajatustavallaan. Ranskalaiset eivät saa maailmaa haltioihinsa sinkauttelemalla paradokseja, vaan ainoastaan toteuttamalla jonkun yhteisajatuksen. Tällaisen yhteisajatuksen saattavat he viedä pitkälle, kuten esim. Ranskan vallankumouksessa. Mutta juuri siksi, että Valentin ihaili järkeä, huomasi hän järjen rajat. Vain se, joka ei tiedä mitään automobiileistä, puhuu automobiilin käyttämisestä ilman bentsiiniä; vain se, joka ei tiedä mitään järjestä, pyrkii käsittelemään asioita ilman vahvoja, eittämättömiä perusteita. Ja niitä puuttui Valentiniltä nyt. Flambeau ei ollut näyttäytynyt Harwichissa, ja jos hän todella oli Lontoossa, saattoi hän olla mikä hyvänsä pitkästä maankiertäjästä Wimbledonin tiellä Hotel Métropolin pitkään tarjoilijaan saakka. Kun Valentin oli tällaisessa alastoman tietämättömyyden tilassa, oli hänellä omat periaatteensa ja oma menettelytapansa, jota hän seurasi.
Tällaisissa tapauksissa hän otti aavistamattomankin lukuun. Tapauksissa, joissa hän ei voinut seurata järjellistä suuntaviivaa, seurasi hän kylmästi ja väsymättä järjetöntä. Hän ei hakenut oikeita paikkoja — pankkeja, poliisikonttoreja, yleisiä kohtauspaikkoja — hän etsi järjestelmällisesti vääriä. Hän kolkutti kaikkien tyhjien talojen oville, pistäysi jokaiseen ulospääsyttömään solaan, poikkesi syrjäpoluille, joita rikkakasat peittivät, ja kierteli kaikki ne mutkat, jotka aivan tarkoituksettomasti veivät syrjään valtateiltä. Hän puolusti näitä hassuja toimenpiteitä täysin johdonmukaisesti. Hän sanoi, että tämä tapa oli huonoin, jos oli olemassa johtolanka, mutta jos sellaista ei ollut, oli se paras, sillä olihan aina olemassa mahdollisuus, että juuri sama omituinen seikka, mikä pisti takaa-ajajan silmiin, oli herättänyt pahenevankin huomiota. Jostainhan täytyi alkaa, miksi ei siis siitä, mikä oli kiinnittänyt toisenkin huomiota? Noissa portaissa, tuon ravintolan hiljaisuudessa ja omituisuudessa oli jotain, mikä herätti salapoliisin hyvin vähän romanttisuuteen taipuvan mielen ja sai hänet yrittämään pientä temppua aivan arviolta. Hän meni ylös portaita, istuutui ikkunapöydän ääreen ja tilasi kupin vahvaa kahvia.
Aamupäivä oli jo kulunut puoleen, eikä hän vieläkään ollut syönyt aamiaista. Jätteitä toisten ateriasta oli vielä pöydällä muistuttamassa hänelle nälkää. Hän tilasi paistetun munan ja alkoi mietteissään sirottaa valkoista sokerijauhoa kahviin yhä ajatellen Flambeauta. Hän muisti kuinka Flambeaun kerran oli onnistunut karata naulapihtien avulla, toisen kerran auttoi häntä palava talo, sitten taas merkitön kirje, josta piti maksaa, kerran se, että hän sai ihmiset kaukoputkella tirkistelemään pyrstötähteä, joka uhkasi hävittää maan. Valentin piti poliisinaivojaan yhtä hyvinä kuin rikoksellisenkin, ja siinä hän oli oikeassa. Mutta hän ymmärsi täydelleen asemansa huonommuuden. "Rikoksellinen on luova taiteilija, poliisi vain arvostelija", sanoi hän katkerasti hymyillen ja nosti kahvikupin hitaasti huulilleen. Mutta samassa asetti hän sen kiivaasti takaisin. Hän oli pannut suolaa kahviinsa.
Hän katseli astiaa, josta hän oli ottanut tuota hopean valkoista jauhetta. Se oli varmasti pieni sokerirasia, yhtä ehdottomasti sokeria varten aiottu kuin samppanjapullo samppanjaa varten. Miksi oli siihen pantu suolaa? Oliko ehkä muita rasioita sokeria varten? Kas, tuossahan oli kaksi aivan täyttä suola-astiaa. Ehkäpä niissä oli jotain muuta ainetta. Hän maistoi sitä. Se oli sokeria. Ja nyt katseli hän mielenkiinto uudelleen heränneenä ympärilleen ravintolassa löytääkseen muita jälkiä tuosta omituisesta tavasta panna sokeria suola-astiaan ja suolaa sokerirasiaan. Lukuunottamatta omituista, tumman nesteen valkoiseen seinäpaperiin jättämää pilkkua, näytti koko huone muuten siistiltä, iloiselta ja hyvin hoidetulta. Hän soitti tarjoilijaa.
Kun tuo olento kiiruhti esiin, tukka pörröllään ja silmät punaisina, sillä hetki oli verrattain aikainen, pyysi salapoliisi, joka ei halveksinut pientä pilaa, häntä maistamaan sokeria ja sanomaan, oliko se hotellin arvon mukaista. Tuloksena oli, että tarjoilija säpsähti ja tuli täysin valveille.
"Teettekö joka aamu vieraillenne tämän kujeen?" kysyi Valentin. "Eikö teistä tuo sukkeluus vaihtaa sokeri suolaan käy vähitellen yksitoikkoiseksi?"
Kun pilkka sai tämän selvemmän muodon, vakuutti tarjoilija, että laitoksen tarkoituksena tosiaan ei ollut sallia mitään niin sopimatonta. Sen täytyi johtua jostain omituisesta erehdyksestä. Hän otti sokerirasian käteensä ja katseli sitä. Hän tarttui suola-astiaan, katseli sitä ja hänen ilmeensä muuttui yhä sekavammaksi. Lopuksi pyysi hän aivan äkkiä anteeksi, kiiruhti pois ja palasi muutaman minuutin kuluttua isännän seurassa. Hänkin tutki ensin sokerirasiaa, sitten suola-astiaa ja hänkin näytti joutuvan hämilleen.
Äkkiä innostui tarjoilija niin, että tuskin sai sanaa suustansa.
"Minä luulen", änkytti hän, "minä luulen varmaan, että sen tekivät nuo molemmat papit."
"Mitkä molemmat papit?"
"No", sanoi tarjoilija. "Nuo papit, jotka paiskasivat sopan seinään."
"Paiskasivat sopan seinään?" toisti Valentin, vakuutettuna, että sanontatapa oli jollain lailla kuvaannollinen.
"Niin", sanoi tarjoilija innokkaasti ja osoitti vaaleassa seinässä olevaa tummaa pilkkua. "Paiskasivat sopan tuohon seinään."
Valentin katseli kysyvästi isäntää, joka nyt kertoi asian yksityiskohtaisemmin.
"Niin, hyvä herra", sanoi hän. "Se on aivan totta, vaikka minä puolestani en usko, että asia on missään yhteydessä sokerin ja suolan kanssa. Kaksi pappia tuli tänne sisään aikaisin aamulla, juuri kun luukut avattiin, juomaan lihalientä. Molemmat tekivät hyvin hiljaisen ja arvokkaan vaikutuksen; toinen maksoi laskun ja lähti, toinen, joka oli hiukan hitaampiliikkeinen, viipyi muutaman minuutin ja kokoili kapineitansa. Mutta viimein lähti hänkin. Juuri kun hän oli astumaisillaan ulos, otti hän vain puoliksi tyhjentämänsä kupin ja heitti liemen seinään. Itse olin sisähuoneessa samoinkuin palvelijanikin. Kun syöksyin ulos, oli seinä tahrattu ja huone tyhjä. Vahinkoa ei voi pitää erikoisen suurena, mutta hävytöntä se oli, ja minä koetin tavoittaa heitä kadulla. Mutta se ei onnistunut he olivat jo ehtineet liian kauas. Minä näin vain, että he kääntyivät kulman ympäri ja alkoivat kulkea Carstairs-katua pitkin.
"Salapoliisi oli jo pystyssä, hattu päässä ja keppi kädessä. Hän oli jo huomannut, että siinä pimeydessä, mikä vallitsi hänen ajatuksissaan, täytyi hänen seurata ensimäistä omituista vihjausta, minkä hän sai. Maksettuaan laskunsa ja paiskattuaan lasioven perässään kiinni, kääntyi hän kohta lähimmälle kadulle.
"Oli onni, että hänen silmänsä kuumeisimpinakin hetkinä oli kylmä ja käsityksensä nopea. Vilahdukselta huomasi hän jotain erään puodin edessä. Puoti oli tavallinen hedelmä- ja vihanneskauppa, ja koko joukko tavaroita oli näytteillä ulkona, taivasalla, nimi- ja hintalapuilla varustettuina. Enimmän silmiinpistävät olivat appelsiini- ja pähkinäkasat. Pähkinäkasan päällä oli lappu, johon oli sinisellä liidulla kirjoitettu: 'Paraita Tanger-appelsiinejä. Penny pari.' Appelsiinikasalla oli lappu, josta yhtä selvillä kirjaimilla luettiin: 'Parhaita brasilialaisia pähkinöitä. Naula 4 pennyä.' Herra Valentin tarkasti molempia lappuja. Hän oli ollut huomaavinaan samanlaisen onnistuneen sukkeluuden jo kerran ennen, jopa aivan äsken. Hän käänsi punaposkisen kauppiaan huomion kirjoituksien erehdyttävään sisältöön. Mies, joka oli seisoskellut aivan jörönä katsellen milloin ylös, milloin alas katua, ei sanonut mitään, vaan vaihtoi äkeissään laput. Salapoliisi, joka seisoi vieressä nojaten sirosti kävelykeppiinsä, jatkoi puodin tarkastelua. Viimein sanoi hän: 'Suokaa anteeksi, hyvä herra, että siirryn puhumaan sellaisesta, mikä ei näytä kuuluvan tähän, mutta tekisin teille mielelläni kysymyksen kokeellisen sielutieteen ja ajatusyhtymäin alalta'."
Punaposkinen kauppias katseli häntä uhkaavasti, mutta Valentin jatkoi aivan huolettomasti, heilutellen keppiään: "Mitä yhteyttä on" sanoi hän, "vaihdetuilla hintalapuilla hedelmäkaupassa ja lierilakkisella, joka on tullut huvimatkalle Lontooseen? Taikka, puhuakseni selvemmin, mikä salaperäinen side yhdistää kasan appelsiineiksi ristittyjä pähkinöitä ajatukseen kahdesta papista, joista toinen on pitkä, toinen lyhyt?"
Hedelmäkauppiaan silmät tunkeutuivat ulos päästä kuin etanan. Ei näyttänyt mahdottomalta, ettei hän heittäytyisi vieraan kimppuun. Lopuksi sopersi hän harmistuneella äänellä: "Minä en tiedä, mitä se teitä liikuttaa, mutta jos olette heidän ystäviään, niin kertokaa terveisiä minulta ja sanokaa heille, että jos he vielä; kerran kaatavat minun omenani, niin saavat he selkäänsä ja perin pohjin, olkoot he sitten pappeja tai ei!"
"Todellako", huudahti salapoliisi innokkaasti osaaottaen. "Kaasivatko ne teidän omenanne."
"Niin, sen teki se toinen", vastasi kuumaverinen hedelmäkauppias. "Ne vierivät yli koko kadun, ja olisinpa antanut hänelle osansa, minä, jos minun ei olisi ollut pakko noukkia omenoita kadulta."
"Mihin suuntaan ne papit menivät?" kysyi Valentin.
"Ne lähtivät kulkemaan toista katua vasemmalle täältä ja menivät sitten vinosti puistikon yli", vastasi mies arvelematta.
"Kiitos", sanoi Valentin ja katosi kuin salama. Mainitun puiston toisella puolen tapasi hän poliisin ja sanoi tälle: "Tämä on tärkeää, konstaapeli. Oletteko nähnyt paria pappia, leveälieriset hatut päässä?"
Poliisi alkoi nauraa. "Kyllä kaiketi, sir", sanoi hän. "Ja jos kysytte, vastaan, että toinen oli kokolailla toisella kymmenellä. Hän seisoi tuossa kadulla niin pökerryksissään, että…"
"Mihin suuntaan ne menivät?"
"Ne nousivat keltaiseen raitiovaunuun tuolla", vastasi mies. "Yhteen niistä, jotka menevät Hampsteadiin."
Valentin näytti poliisikorttinsa ja sanoi hyvin nopeasti:
"Kutsukaa pari miehistänne tulemaan kanssani seuraamaan noita pappeja." Sitten meni hän yli kadun niin tarttuvan innokkaasti, että mahtava poliisi norjeni nopeajalkaisen tottelevaiseksi. Puolitoista minuuttia sen jälkeen yhtyi vastakkaisella katukäytävällä komisaario ja siviilipukuinen poliisimies ranskalaiseen salapoliisiin.
"Saanko kysyä, sire" aloitti ensinmainittu, hymyillen tärkeän näköisenä.
Valentin viittasi kepillään. "Kerron teille kaikki tuon raitiovaunun katolla", sanoi hän ja ahtautui kaikin voimin tungoksen läpi. Sittenkun kaikki kolme olivat hengästyneinä istuutuneet keltaisten vaunujen katolle, sanoi komisaario:
"Ajaisimme nelinkerroin nopeammin automobiilillä."
"Siinä olette täysin oikeassa", vastasi heidän johtajansa tyynesti, "jos me vain tietäisimme, minne meidän matkamme vie."
"No, minne me sitten menemme?" kysyi toinen ja tuijotti ulos.
Valentin rypisti otsaansa ja poltteli edelleen muutaman sekunnin.
Sitten otti hän savukkeen sormiensa väliin ja sanoi:
"Jos te tiedätte, mitä joku aikoo tehdä, järjestäkää niin, että ehditte ennen häntä, jos te vain arvaatte sen, niin pysykää hänen perässään. Liikkukaa, kun hän liikkuu, pysähtykää, kun hän pysähtyy; kulkekaa samaa vauhtia kuin hän. Jos teette niin, saatte ehkä nähdä, mitä hän näki, ja toimia, niin kuin hän toimi."
"Ainoa mitä voimme tehdä, on varustautua näkemään jotain kummallista."
"Minkälaista arvelette?" kysyi komisaario.
"Minkälaista hyvänsä", vastasi Valentin ja vaipui taas itsepäiseen mykkyyteensä.
Keltainen raitiovaunu mateli pohjoisia katuja ylös, niinkuin tuntui, tuntikausia. Suuri salapoliisi ei ryhtynyt enempiin selittelyihin, ja on mahdollista että hänen toverinsa alkoivat hiljaisuudessa epäillä asian luonnistumista. On myöskin mahdollista, että heissä kaikessa hiljaisuudessa kasvoi aamiaisen ikävä, sillä varsinainen aamiaisaika oli aikoja sitten ohi, ja pohjoisen Lontoon etukaupunkikadut näyttivät venyvän iänikuisen pitkiksi, niinkuin moniosainen kiikari. Tämä matka oli niitä, joitten kestäessä matkustaja alituiseen tuntee, että hänen jo olisi pitänyt ehtiä maailman ääriin, kun hän tuskin on ehtinyt Sufnell-puiston alkupäähän. Lontoo loppui vähitellen roskaisiin ravintoloihin ja huonosti hoidettuihin istutuksiin, mutta alkoi, merkillistä kyllä, kohta jälleen kasvaa säteilevien suurkatujen ja koreiden hotellien muodossa. Oli aivan kuin matkustaisi läpi kolmentoista ikävän pikkukaupungin, jotka olivat aivan toinen toisensa vieressä. Mutta vaikka talvihämärä uhkasi jo peittää tien heidän edessään, istui parisilainen salapoliisi yhä hiljaa ja valveilla tutkien heidän molemmilla puolillaan aukenevia sivukatuja. Kun he olivat jättäneet Cambden Town'in taakseen, olivat poliisit melkein nukkuneet; ainakin säpsähtivät he, kun Valentin hyppäsi pystyyn, löi heitä olkapäälle ja käski ajajaa pysäyttämään.
He hyökkäsivät alas rappuja kadulle käsittämättä miksi heitä häirittiin. Kun he katselivat ympärilleen selitystä etsien, osoitti Valentin voitonriemuisena erästä ikkunaa vasemmalla tiestä. Ikkuna oli iso ja muodosti osan palatsintapaisen hotellirakennuksen pitkästä, paksusti kullatusta julkisivusta. Tämä osa rakennuksesta oli "päivällispuoli" ja esiintyi nimellä "restaurant". Ikkuna, jota Valentin oli osoittanut, oli, niinkuin hotellin muutkin ikkunat, n.s. jäälasia kuvioineen. Mutta sen keskellä oli suuri, musta pilkku, joka näytti tähdeltä jään pinnalla.
"Tuossa on meillä viimeinkin johtolankamme", huudahti Valentin ja heilutti keppiään. "Talo rikottuine ikkunoineen."
"Mikä ikkuna? Mikä johtolanka", kysyi poliisiapulainen. "Mitä todisteita meillä on, että se on jossain yhteydessä asiamme kanssa?"
Valentin kiukustui niin, että oli vähällä taittaa bamburuokonsa.
"Todisteita"! huusi hän. "Herra Jumala! Mies hakee todisteita. Luonnollisesti on todennäköisyyksiä kaksikymmentä yhtä vastaan, ettei sillä ole mitään tekemistä asian kanssa. Mutta mitä muuta voimme tehdä? Ettekö ymmärrä, että meidän täytyy käyttää hyväksemme hyvinkin vähän todennäköisiä mahdollisuuksia, tai sitten mennä kotiin ja käydä maata?"
Reippain askelin meni hän sisälle ravintolaan tovereittensa seuraamana ja kohta kävivät he käsiksi päivälliseen pienen pöydän ääressä ja katselivat sisältäpäin tähteä lasissa. Eipä se juuri sieltäkään näyttänyt kovin selittävältä.
"Teiltä on rikottu ikkuna, huomaan minä", sanoi Valentin tarjoilijalle laskua maksaessaan.
"Kyllä, sir", vastasi mies. "Se tapahtui hyvin omituisella tavalla."
"Niinkö? Kertokaapa siitä meille", sanoi salapoliisi huolettoman uteliaana.
"Niin, kaksi mustapukuista miestä tuli sisään", sanoi tarjoilija. "Kaksi tuollaista ulkolaista pappia, joita nyt kuljeksii kaikkialla täällä. He söivät yksinkertaisen, huokean aamiaisen. Toinen maksoi ja meni ulos. Toinen aikoi myöskin lähteä, kun minä tulin silmänneeksi rahoja ja huomasin, että hän oli antanut kolmekertaa liian paljon. 'Kuulkaapas', huusin miehelle, joka juuri oli menossa. 'Olette maksanut liikaa.' 'Vai niin’, vastasi hän aivan tyynesti. 'Olemmeko?' 'Olette', vastasin minä ja etsin laskua näyttääkseni hänelle, että niin oli asian laita. Mutta silloin nolostuin."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi salapoliisi.
"Olisin voinut vannoa kirjoittaneeni laskuun neljä shillinkiä, mutta nyt näin selvästi ja varmasti, että olinkin kirjoittanut neljätoista."
"Tosiaanko?" sanoi Valentin ja liikkui hitaasti eteenpäin — hehkuvin silmin. "Ja sitten."
"Silloin sanoi pappi, joka juuri oli ehtinyt ovelle: 'Valitan, että olen sekoittanut laskunne, mutta silloin on myös ikkuna maksettu'. 'Mikä ikkuna?', sanoin minä. 'Se, jonka nyt rikon', sanoi hän ja särki ruudun sateenvarjollaan."
Kaikki kolme kuuntelijaa huudahtivat hämmästyksestä ja komisaario sanoi kuiskaten: "Ajammeko takaa hullujenhuoneesta karanneita?"
Tarjoilija nautti nähtävästi hullunkurisesta jutusta ja jatkoi:
"Ensin nolostuin niin, etten keksinyt mitä tehdä. Mies marssi ulos ovesta ja tavoitti toverinsa, joka oli kääntynyt kulman ympäri. Ja sitten kulkivat he sellaista vauhtia Bullock-katua pitkin, etten tavoittanut heitä, vaikka juoksin kaikin voimin."
"Bullock-katua", sanoi salapoliisi, lähtien liikkeelle samaa vauhtia kuin omituinen pari, jota hän ajoi takaa.
Heidän matkansa jatkui nyt alastomien tunnelintapaisten kivimuurien välissä, pitkin katuja, joiden varsilla oli vain harvoja lyhtyjä, vieläpä harvoja ikkunoitakin, katuja, joita ainaiset takapihat näyttivät reunustavan. Hämärä tiheni, eikä edes Lontoon poliisi osannut sanoa, mihin suuntaan he kulkivat. Komisaario oli kuitenkin jokseenkin varma siitä, että he päätyisivät johonkin paikkaan Hampstead'in puistossa. Vihdoin puhkaisi äkkiä pimeyden ulkonevasta ikkunasta loistava kaasuvalo, joka muistutti salalyhtyä, ja Valentin pysähtyi hetkeksi kirjavasti koristellun leipomopuodin eteen. Arveltuaan hetken hän astui kauppaan. Hän seisoi siellä aivan vakavana makeisten keskellä ja osti kolmetoista suklaasikaria valiten ne suurella huolella. Hän haki nähtävästi johtolankaa, mutta se oli turhaa.
Kulmikas, verrattain elähtänyt puotineiti oli jokseenkin tylsän hämmästyksen vallassa katsellut hienoa herrasmiestä, mutta kun hän ovessa tämän takana näki komisaarion sinisen virkapuvun, heräsi hän.
"Vai niin", sanoi hän. "Jos tahdotte tietoja paketista, olen jo lähettänyt sen."
"Paketista!" toisti Valentin ja nyt oli hänen vuoronsa näyttää hämmästyneeltä.
"Tarkoitan pakettia, jonka tuo herra jätti — tuo pappi."
"Hyvänen aika", sanoi Valentin ja kumartui eteenpäin, osoittaen todellisen innostuksen ensimäisiä merkkejä. "Kertokaa toki meille oikein tarkkaan, mitä on tapahtunut."
"Niin", sanoi nainen hiukan arvellen. "Papit tulivat tänne noin puolituntia sitten, ostivat hiukan pastilleja, juttelivat vähän minun kanssani ja menivät sitten puistoon päin. Heti sen jälkeen tuli kuitenkin toinen heistä juoksujalkaa takaisin ja huusi: 'Olenko unohtanut paketin?' Minä etsin kaikkialta, mutta en löytänyt sitä. Silloin sanoi hän: 'Ei se tee mitään, mutta jos satutte löytämään sen, olkaa hyvä ja varustakaa se tällä osoitteella ja lähettäkää se postissa.' Sitten antoi hän minulle osoitteensa ja shillingin vaivasta. Vaikka luulin etsineeni kaikkialta, löysin tosiaankin lopulta tuon käärepaperipaketin ja lähetin sen niinkuin hän oli pyytänyt. Koska asia näyttää olevan niin tärkeä, luulin, että poliisi sen takia oli tullut tänne."
"Niin onkin asia", sanoi Valentin lyhyesti. "Onko Hampsteadin puisto tässä lähellä?"
"Jos kuljette neljännestunnin suoraan eteenpäin, tulette sinne."
Valentin kiiruhti puodista ja alkoi juosta eteenpäin. Toiset seurasivat perässä vastahakoisesti hölköttäen.
Katu oli niin kapea ja varjojen pimittämä, että kun he aivan arvaamatta saapuivat aukealle korkean taivaan alle, ihmettelivät he, että ilma vielä oli niin kirkas ja valoisa. Ihana vihreä holvi kaareutui kullalla reunustettuna mustenevien puiden ja tummanpunervien, kaukaisten maisemien ylle. Holvi oli niin tummanvihreä, että harvat tähdet loistivat kuin kristallikiteet sen pinnalla. Kaikki jäljellejäänyt päivänvalo lepäsi kultaisena kimmellyksenä Hamspsteadin ulkoreunalla ja tutun notkelman yllä, jota sanotaan Terveyslaaksoksi. Huvimatkailijat, jotka käyvät näillä seuduin, eivät vielä olleet kaikki lähteneet; muutamia väsyneitä pareja istui siellä täällä penkeillä ja kauempaa kuului yksityisiä tytönääniä lehdikoista. Taivaan ihanuus syveni ja kasvoi ihmisten jokapäiväisyyden ympärillä, ja seisoen rinteellä, laakson yli katsellen, keksi Valentin etsimänsä.
Tummien, hajaantuvien ryhmien joukossa kauempana oli yksi hyvin musta, joka ei hajonnut, ryhmä, johon kuului kaksi pappispukuista miestä. Vaikka he näyttivät pieniltä kuin hyttyset, näki Valentin, että toinen oli paljon lyhyempi toista. Vaikka pitemmällä olikin lukumiehen köyryselkä ja kömpelöt liikkeet, näki Valentin, että mies oli ainakin kuusi jalkaa pitkä. Pariisilainen kulki eteenpäin hampaat yhteen puristettuina, keppiään heilutellen. Kun hän oli aikalailla vähentänyt välimatkaa ja samalla suurentanut molemmat mustat olennot kuin jättiläis-mikroskoopilla katsoen, huomasi hän jotain muuta, mikä hämmästytti häntä, mutta jota hän kuitenkin tavallaan oli odottanut. Oli pitkä pappi kuka hyvänsä, ei lyhyemmästä voinut olla epäilystäkään. Sehän oli hänen ystävänsä Harwichin junasta, tuo lyhytkasvuinen pikku pappi Essexistä, jota hän oli varoittanut.
Tähän nähden sopi siis kaikki mainiosti yhteen. Valentin oli saman päivän aamuna kyselemällä saanut tietää, että eräs isä Brown Essexistä oli matkustanut Lontooseen mukanaan safiireilla koristettu hopearisti, suuriarvoinen pyhäinjäännös, jota hänen piti näyttää ulkomaiden papeille kongressissa. Tämä oli kai tuo puheenalainen, "hopeinen, sinikivinen esine", ja isä Brown oli kai tuo yksinkertainen mies junassa. Mitään kummallista ei ollut siinäkään, että mitä Valentin oli keksinyt, siitä oli myöskin Flambeau saanut vihiä. Flambeauhan huomasi kaikki. Eikä sekään ollut kummallista, että kun Flambeau keksi safiiriristin, aikoi hän myös varastaa sen. Se oli luonnollisinta kaikesta luonnollisesta. Ja kaikkein vähimmän kummallista oli se, että Flambeau tekisi mitä hän tahtoisi sellaiselle pöllöpääparalle kuin tuo mies oli sateenvarjoineen ja kääröineen. Hänhän oli siinä määrin yksinkertainen, että kuka hyvänsä olisi voinut houkutella hänet minne hyvänsä; ei siis ollut ollenkaan kummallista, että sellainen näyttelijä kuin Flambeau oli voinut, papiksi puettuna, houkutella hänet mukaansa Hampsteadin luonnonpuistoon. Siihen saakka oli asia päivänselvä, ja: samalla kuin salapoliisi surkutteli pappia hänen avuttomuutensa takia, hän melkein halveksi Flambeauta, kun tämä ei katsonut arvoansa alentavaksi näin yksinkertaisen uhrin valintaa. Mutta kun Valentin ajatteli kaikkea sitä, mitä päivän kuluessa oli tapahtunut, kaikkea mikä oli johtanut hänet voittoon, rasitti hän turhaan aivojaan hakiessaan siitä pontta ja perää. Mitä yhteyttä oli Essexin papilta varastetun sinisen hopearistin ja liemimaljan seinään paiskaamisen välillä? Mitä yhteyttä oli tällaisella varkaudella ja päähänpistolla nimittää pähkinöitä appelsiineiksi, tai sillä, että ensin maksaa ikkunaruudun ja sitten rikkoo sen? Hän oli päässyt ajon päähän, mutta jälki oli hänelle jossain määrin epäselvä. Kun hän epäonnistui — mikä harvoin tapahtui — oli hän tavallisesti löytänyt johtolangan, vaikka rikoksellinen oli päässyt pakoon. Nyt oli hän saavuttanut rikoksellisen, mutta kadottanut johtolangan.
Molemmat olennot, joita he nyt ajoivat takaa, kömpivät kuin kärpäset korkean kummun vihreän reunuksen yli. He olivat nähtävästi syventyneet keskusteluun, eivätkä luultavasti panneet merkille, minne kulkivat, mutta varmaa oli, että he lähestyivät paikan karuimpia ja yksinäisimpiä kukkuloita. Takaa-ajajien täytyi heitä lähestyessään painautua hirvenampujan vähemmän arvokkaaseen asentoon, milloin kyyristyä pensaiden taa, milloin ryömiä läpi korkean ruohon. Näitten epämukavien keinojen avulla onnistui ajajien tulla niin lähelle saalistaan, että he saattoivat kuulla keskustelun sorinan. Sanoja he eivät kuitenkaan kuulleet, ainoastaan sana "järki" toistettiin usein kimakalla, melkein lapsellisella äänellä. Kerran kadottivat poliisit molemmat papit näkyvistään. Jyrkkä rinne ja tiheät pensaikot estivät heitä näkymästä. Meni kokonaista kymmenen tuskallista minuuttia, ennenkuin he löysivät jäljet, ja ne johtivat heidät korkean kummun reunalle, mistä synkkä auringonlasku näkyi kuin amfiteatterista. Erään puun alla tällä komealla, vaikka yksinäisellä paikalla, oli vanha, ravistunut puupenkki. Tällä penkillä istuivat molemmat papit yhä jatkaen innokasta keskusteluaan. Pimenevältä taivaanrannalta eivät komeat kullan ja vihreän hohtavat värit vielä olleet väistyneet, mutta holvi sen yläpuolella oli vähitellen muuttunut kirkkaan vihreästä siniseksi, ja tähdet alkoivat yhä enemmän säihkyä kuin kirkkaat jalokivet. Sanomatta mitään viittasi Valentin seuraajilleen ja heidän onnistui hiipiä suurioksaisen puun taa. Seisoessaan siinä, hiljaa kuin kuolema, kuuli hän ensikertaa, mitä tuo omituinen pappi puhui.
Kuunneltuaan puolitoista minuuttia tarttui häneen ilkeä epäilys. Oliko hän ehkä kuljettanut englantilaiset poliisit öiselle paikalle asiassa, joka oli yhtä turha kuin viikunoiden hakeminen kedon nokkosista? Sillä papit juttelivat, aivankuin katolisten pappien tapa on jutella, hurskaasti, oppineesti ja huolettomasti teologian kaikkein pulmallisimmista kysymyksistä. Pikkuinen essexiläinen pappi puhui yksinkertaisemmin kuin toinen, kasvot kohotettuina rauhoittavia tähtiä kohti. Toinen puhui painetun päin, aivan kuin olisi hän ollut arvoton taivasta katselemaan. Mutta viattomampaa papillista keskustelua ei olisi voinut kuulla edes Italian valkeissa luostareissa, tai Espanjan synkissä tuomiokirkoissa.
Ensimäinen, minkä hän kuuli, oli loppu jostakin, mitä isä Brown sanoi: "mitä keskiaikana oikeastaan tarkoitettiin sillä, että taivasta oli mahdoton lahjoa!"
Pitempi nyökäytti päätään ja sanoi:
"Niinhän se on, että nykyaikaiset, uskottomat ihmisemme aina vetoavat järkeen. Mutta kuka voi nostaa katseensa noihin miljooniin tähtiin, tuntematta, että tosiaan voi olla olemassa maailmoita, joissa meidän järkemme on hulluutta."
"Ei", sanoi toinen pappi. "Järki on aina järki, vaikkapa helvetin esikartanoissakin, niin, vieläpä olemassaolon tuntemattomissa rajamaissakin. Tiedän, että kirkkoa moititaan järjen halveksimisesta, mutta asianlaita on aivan päinvastoin. Kirkko ylistää täällä maailmassa järkeä aivan yksin. Kirkko yksin täällä maanpäällä puolustaa sitä mielipidettä, että järki hallitsee Jumalaakin."
Pitkä kehotti vakavat kasvonsa tähtikirkkaalle taivaalle ja sanoi:
"Mutta kuka voi tietää, eikö tässä rajattomassa maailman kaikkeudessa…?"
"Rajattomuus on aivan fyysillinen käsite", sanoi pikku pappi ja muutti kiivaasti asentoa. "Emme voi käsittää sitä siinä merkityksessä, että se ei olisi totuuden lakien alainen."
Valentin seisoi puun takana ja pureskeli kiukuissaan kynsiään. Hän luuli melkein kuulevansa englantilaisten salapoliisien hymähtelevän sille, että hän oli kuljettanut heitä tämän pitkän matkan, löysän arvailun perusteella, kuuntelemaan parin kiltin papin metafyysistä lörpöttelyä. Levottomuutensa vallassa jäi häneltä kuulematta pitkäkasvuisen isän jouhenhalkaiseva vastaus, ja kun hän jälleen kuunteli, puhui isä Brown.
"Järki ja oikeus johtavat kaukaisimpia ja eristetyimpiäkin maailmoita. Katsokaapa vain tähtiä. Eivätkö ne ole kuin itsenäisiä timantteja ja safiireja. Niistä voisi laatia kuinka järjettömän botaniikan tai geologian hyvänsä. Ajatelkaapa timanttimetsää, jossa lehdet ovat jalokiviä. Ajatelkaapa, että kuu olisi sininen suurensuuri safiiri. Mutta älkää luulkokaan, että tämä mielipuolinen astronomia vaikuttaisi vähääkään yleisessä johdossa vallitsevaan oikeuteen, tai järkeen. Opaalisilta kankailta, helmiäishohtoisten lohkareitten alta löydätte ilmoitustaulun, jossa sanotaan: 'Älä varasta'!"
Valentin aikoi juuri nousta epämukavasta kumarasta asennostaan ja hiipiä pois niin hiljaa kuin mahdollista häpeissään elämänsä ainoasta suuresta tyhmyydestä. Mutta pitkän papin hiljaisuudessa oli jotain, mikä sai Valentinin viipymään kuullakseen tämän vastauksen. Kun hän viimein alkoi puhua, sanoi hän aivan yksinkertaisesti, painunein päin ja kädet polvilla:
"Minä luulen kuitenkin yhä, että muutamat muut maailmat kohoavat järkemme ulottumattomiin. Taivaan salaisuudet ovat tutkimattomat ja minun täytyy omasta puolestani taipua niiden edessä."
Ja pää yhä kumarassa ja muuttamatta vähääkään asentoaan tai ääntään lisäsi hän:
"Tahdotteko olla hyvä ja antaa minulle tuon safiiriristin? Me olemme yksin täällä ja minä voisin, jos tahtoisin, jauhaa teidät ruumeniksi kuin olkinuken."
Juuri se, että ääni ja asento oli muuttumaton, painoi muutettuun puhetapaan omituisen hävyttömyyden leiman. Mutta pyhän esineen haltija käänsi tuskin huomattavasti päätään. Hän näytti edelleen hiljaisen yksinkertaisesti tutkivan taivasta. Ehkäpä hän ei ollut ymmärtänyt toveriaan. Tai hän oli ehkä ymmärtänyt ja kivettynyt kauhusta.
"Niin", sanoi pitkä pappi samalla matalalla äänenpainolla ja muuttamatta asentoaan. "Niin, minä olen Flambeau."
Lyhyen hiljaisuuden jälkeen sanoi hän:
"Kuulkaa, tahdotteko antaa minulle ristin?"
"En", sanoi toinen, ja tuo lyhyt sana kuului niin kummalliselta.
Nyt heitti Flambeau äkkiä pois papilliset elkeensä. Suurvaras nojautui penkin selkämykseen ja nauroi hiljaa, mutta kauan.
"Ettekö", huudahti hän. "Te ette tahdo antaa minulle sitä, te ylpeä prelaatti. Te ette tahdo antaa minulle sitä, te pieni, tyhmä mustatakki. Sanonko teille, miksi? Niin, siksi, että se jo on minun povitaskussani."
Pikku essexiläinen käänsi häntä kohden pimeässä kai hämmästyneet kasvonsa ja sanoi näyttelijän teeskennellyllä innolla:
"Oletteko, oletteko varma siitä?"
Flambeau kirkui ihastuksesta.
"Te huvitatte minua yhtä paljon kuin vallattomin farssi"; sanoi hän. "Niin, pikku ukkeli, siitä olen aivan varma. Olin kyllin viisas tehdäkseni itselleni aivan samanlaisen paketin kuin teillä ja nyt olen saanut oikeat kivet. Vanha temppu, isä Brown, hyvin vanha temppu."
"Niin kyllä", sanoi isä Brown ja pyyhkäisi tukkaansa epäröivällä tavallaan. "Niin, olen kuullut siitä ennenkin puhuttavan."
Rikoksen jättiläinen kumartui yksinkertaista pikku pappia kohti kasvoillaan jonkunlainen jälleen heränneen mielenkiinnon ilme.
"Oletteko te kuullut siitä puhuttavan?" kysyi hän.
"Ja missä olette te kuullut puhuttavan siitä?"
"En tietysti saa sanoa, mikä puhujan nimi on", vastasi pikku mies yksinkertaisesti. "Hän oli, nähkääs, katuvainen syntinen. Hän oli elänyt parikymmentä vuotta kuin prinssi vain jäljittelemällä käärepaperipaketteja. Kun aloin epäillä teitä, muistin kohta tuon miesparan menettelytavat."
"Kun te aloitte epäillä minua?" toisti rosvo kiihkeämmin. "Olitteko te todella kyllin hävitön epäilläksenne minua vain siksi, että kuljetin teidät tänne, puiston autioimpaan osaan?"
"En, en missään nimessä", sanoi Brown aivankuin anteeksi pyytäen. "Ei, katsokaas, minä epäilin teitä kohta kun tapasimme. Se johtui tuosta pikkupahkasta takin hihassa, missä teidän kaltaisenne ihmiset pitävät piikkirannerengastaan."
"Miten ihmeessä te olette kuullut puhuttavan piikkirannerenkaasta?" ärjäsi Flambeau.
"Jokaisellahan on karjansa paimennettavanaan!" sanoi isä Brown kohottaen hiukan silmäkulmiaan. "Kun olin pappina Hartlepoolessa, oli siellä kolme miestä, joilla oli piikkirannerenkaat. Koska minä heti alusta epäilin teitä, järjestin niin, että risti kaiken varalta joutuisi varmaan talteen. Pidin teitä tarkasti silmällä, luullakseni, ja lopulta näinkin teidän vaihtavan paketit. Minä puolestani vaihdoin ne vielä kerran ja niin sain itse pitää oikean."
"Saitte pitää oikean?" toisti Flambeau ja ensi kertaa ei hänen äänessään soinut yksistään voiton riemu.
"Näinhän se kävi", sanoi pikku pappi, joka yhä edelleen puhui yhtä teeskentelemättömästi. "Minä menin takaisin leipuripuotiin, kysyin, olinko unohtanut sinne paketin, ja kirjoitin osoitelapun siihen kiinnitettäväksi, jos se löytyisi. Enhän minä ollut sitä unhottanut, sen minä kyllä tiesin, mutta kun toistamiseen läksin sieltä, oli se siellä. Sen sijaan, että he olisivat juoksuttaneet arvokasta pakettia jäljessäni, ovat he lähettäneet sen pikapostissa eräälle tuttavalleni Westminsteriin." Hän lisäsi surullisella äänellä. "Senkin opin minä eräältä miesparalta Hartlepoolissa. Samoin menetteli hän varastettuaan käsilaukkuja asemilta, mutta nyt on hän munkkina luostarissa. Paljonhan sitä saa tietää, sanon teille", lisäsi hän ja hieroi taas otsaansa anteeksi pyytävän näköisenä. "Kun kerran on pappi, niin ei hän sille mitä voi, jos ihmiset kertovat sellaisia asioita."
Flambeau tempasi paketin povitaskustaan ja repi sen auki. Se ei sisältänyt muuta kuin paperia ja pieniä lyijytankoja. Hän hyppäsi ylös penkiltä, teki suurenmoisen liikkeen ja huusi:
"En usko teitä. En usko, että sellainen vätys kuin te voisitte tehdä kaiken tuon. Minä luulen, että teillä vielä on safiiriristi taskussanne ja jos te ette anna sitä hyvällä, niin — me olemme yksin ja minä otan sen väkisin."
"Ette", sanoi isä Brown ja hänkin nousi pystyyn. "Te ette ota sitä väkisin. Ensiksi, koska minulla tosiaankaan ei ole sitä täällä, ja toiseksi, koska emme olekaan yksin."
Flambeau hillitsi itsensä. Hän oli astunut pari -askelta eteenpäin.
"Tuon puun takana", sanoi isä Brown, "seisoo kaksi vahvaa poliisia ja suurin nykyään elävä salapoliisi. Te kysytte, kuinka he ovat tänne tulleet. Niin, minä olen tietysti houkutellut heidät tänne. Mitenkä minä menettelin? Kerron teille sen, jos haluatte tietää. Sellaista oppii totta tosiaan, kun työskentelee rikoksen lasten keskuudessa. En ollut aivan varma, olitteko te varas eikä oikein käynyt päinsä loukata omaan pappissäätyymme kuuluvaa miestä. Siksi tein kokeen, nähdäkseni, ettekö ilmaisisi itseänne. Tavallisesti sellainen henkilö, joka saa suolaa kahviinsa sokerin asemesta, suuttuu aikalailla. Jos hän ei tee sitä, todistaa se, että hänellä on syytä pysyä tyynenä. Minä vaihdoin sokerin suolaan ja te pysyitte tyynenä. Tavallisesti syntyy väittely, jos joku huomaa, että lasku on kolminkertainen. Sillä, joka maksaa sen huomautuksetta, on omat syynsä pysyä huomaamattomana. Minä muutin laskun ja te maksoitte sen."
Nyt odotti kai maailman kaikkeus, että Flambeau tekisi tiikerin hyppäyksen. Mutta oli aivan kuin jokin taikavoima olisi pidättänyt häntä. Hän oli suunniltaan hämmästyksestä ja uteliaisuudesta.
"Koska teillä ei", jatkoi isä Brown hyväntahtoisesti, mutta selvästi ja sitovasti, "ollut halua jättää poliisille jälkiä, joita se voisi seurata, täytyi tietysti jonkun muun tehdä se. Joka paikassa, missä olemme näyttäytyneet, oli minusta tärkeää tehdä jotain, mistä piisaisi puhetta koko päiväksi. En tehnyt suurta vahinkoa: tahra seinällä, kaadetut omenat, rikottu ikkuna, mutta minä pelastin ristin ja risti tulee aina pelastumaan. Nyt on se Westminsterissä. Minua ihmetyttää tosiaan, että te ette estänyt sitä aasinpillillä."
"Millä?" kysyi Flambeau.
"Minua ilahduttaa, ettette koskaan ole kuullut puhuttavan siitä", sanoi pappi ja irvisti. "Se on jotain hyvin ilkeää. Te olette varmasti liian hyvä ollaksenne pillinpuhaltaja. Minä en olisi voinut väistää aasinpilliä edes tahroillakaan. Siihen eivät jalkani ole kyllin tanakat."
"Mistä kummasta te oikeastaan puhutte?" keskeytti toinen.
"Jaha, minä luulin, että te tunsitte tahrat", sanoi Brown, miellyttävästi yllätettynä. "Ettehän sitten olekaan joutunut kovin pitkälle pahuuden tiellä."
"Kuinka hiidessä te olette saanut selvän kaikista noista hirmuista?" huusi Flambeau.
Hymyn varjo kulki hänen papillisen vastustajan pyöreiden, viattomien kasvojen yli.
"Luonnollisesti siksi, että olen vain yksinkertain mustatakki", vastasi hän. "Ettekö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että sen, joka ei tee juuri muuta kuin kuuntelee tunnustuksia toisten synneistä, täytyy oppia syvälti tuntemaan maailman pahuus? Sitäpaitsi on teissä vielä muuta minun kutsumukseeni kuuluvat mikä sai minut vakuutetuksi, että te ette ollut pappi!
"Mitä sitten?" kysyi varas melkein täydellisesti hölmistyneenä.
"Te ahdistitte järkeä", sanoi isä Brown. "Se on huonoa teologiaa."
Ja juuri kun hän kääntyi ottaakseen tavaransa, ilmestyi kolme poliisia varjostavien puitten takaa. Flambeau oli sekä taiteilija että urheilija. Hän peräytyi askeleen ja kumarsi syvään Valentinille.
"Älkää kumartako minulle, mon ami", sanoi Valentin kaikuvalla äänellä. "Kumartakaamme molemmat mestarillemme."
Ja he seisoivat siinä hetken lakit kädessä, sillä aikaa kun pikkuinen essexiläinen pappi haeskeli sateenvarjoaan.
Aristide Valentin, Pariisin poliisipäällikkö, oli myöhästynyt, ja muutamat hänen vieraistaan saapuivat päivällisille ennen häntä. Ivan, hänen uskottu palvelijansa, vanha mies, jolla oli melkein yhtä harmaat kasvot kuin viiksetkin ja arpi otsassa, sai heidät sentään jäämään. Ivan istui aina pöydän ääressä ulkohallissa, jonka seinillä riippui aseita. Valentinin talo oli nimittäin melkein yhtä omituinen ja yhtä kuuluisa kuin sen omistajakin. Se oli vanha, korkeiden muurien ympäröimä, ja pitkät poppelit sen edessä melkein sulkivat näköalan Seinelle, mutta suurin omituisuus sen rakennustavassa, joka ehkä juuri kohotti sen arvoa poliisien silmissä, oli se, että talosta pääsi kadulle vain halliportin kautta, jota Ivan asekokoelmineen vartioi. Puutarha oli suuri ja taidokkaasti järjestetty ja talosta vei sinne monta ovea. Mutta puutarhasta ei yksikään portti johtanut ulkomaailmaan. Sitä ympäröi korkea, sileä, ylipääsemätön muuri, jonka harjalla oli suuria, teräviä piikkejä. Puutarhassa oli turvallista istua ja tuumailla, kun tiesi, että ulkopuolella oli pari sataa pahantekijää, jotka janosivat surmaa ja kostoa.
Niinkuin Ivan vieraille ilmoitti, oli talon isäntä soittanut, että hän oli myöhästynyt kymmenen minuuttia. Hän toimitti kuitenkin, puhuaksemme totta, tärkeitä tehtäviä, jotka koskivat mestauksia ja muita epämiellyttäviä asioita, ja vaikka nämä velvollisuudet olivat hänestä hyvin epämiellyttäviä, täytti hän ne sentään mitä suurimmalla tarkkuudella. Vaikka hän olikin taipumattoman ankara rikollisia ahdistaessaan, oli hän kuitenkin lempeä rangaistusta vaatiessaan. Kun hänestä oli tullut ei vain Ranskan, vaan myös miksemme sanoisi koko Europan poliisimenetelmien paras tuntija, oli hän rehellisesti käyttänyt suurta vaikutusvaltaansa lieventääkseen tuomioita ja puhdistaakseen vankilat. Hän kuului Ranskan suurien, ihmisystävällisten vapaa-ajattelijoiden joukkoon, ja ainoa ikävä puoli heissä on se, että heidän armonsa tekee vielä jäätävämmän vaikutuksen kuin oikeus.
Kun Valentin tuli, oli hän jo puettu mustaan frakkipukuun punaisine rusetteineen. Ja hän oli hyvin hienon näköinen mustine jo hiukan harmahtavine partoineen. Hän meni hallin läpi suoraan työhuoneeseensa, jonka ikkunat avautuivat puutarhaan päin. Sen ovi oli avoinna, ja kun hän oli tarkasti sulkenut laatikkonsa ja asettanut kaikki oikeille paikoilleen, seisoi hän alallaan muutaman hetken katsellen puutarhaan. Teräväpiirteinen kuu pyrki juuri esiin myrskyä ennustavien pilvien välistä, ja Valentin katseli sitä mielenkiinnolla, mikä tuntui oudolta niin tieteelliselle luonteelle kuin hänen. On mahdollista, että tällaisilla tieteellisillä luonteilla on jonkunlainen fyysillinen aavistus heidän elämänsä hämmästyttävimmistä ongelmista. Mutta hän erkani pian tuosta mystillisestä tunnelmasta, jos sellaista oli ollutkaan, sillä hän tiesi myöhästyneensä ja että hänen vieraansa jo olivat alkaneet saapua. Hän näki kaikki muut tämän pienen seuran tukipylväät saapuneiksi, hän näki lord Gallowayn, Englannin lähettilään, kolerisen vanhan miehen omenanpunaisine kasvoineen, Sukkanauharitariston sininen nauha rinnassa. Hän näki lady Gallowayn, hoikkana, sirona, hopeanvalkeine hiuksineen ja tunteellisine, ylhäisine kasvoineen. Hän näki hänen tyttärensä, lady Margaret Grahamin, kalpean, kauniin tytön, jolla oli kasvot kuin keijukaisella ja kuparin värinen tukka. Hän näki Mont St. Michelin herttuattaren, mustasilmäisenä, hyvinvoipana kävelevän molempine tyttärineen, jotka myöskin olivat mustasilmäisiä ja hyvinvoipia. Hän näki tohtori Simonin, tuon ranskalaisen tiedemiehen perikuvan, silmälasineen, terävine, ruskeine leukapartoineen ja vaakasuorien ryppyjen uurtamine etsineen; noiden ryppyjen, jotka ovat ylpeyden rangaistuksena, koska ne syntyvät tavasta alituiseen nostella silmäkulmia. Hän näki isä Brownin, Cobholesta, Essexistä, saman, jonka hän äsken oli tavannut Englannissa. Ja hän katseli, ehkäpä suuremmalla mielenkiinnolla kuin ketään muuta, pitkäkasvuista, univormupukuista miestä, joka oli kumartanut Gallowayn perheelle, vaikka tervehdykseen ei vastattukaan erikoisen sydämellisesti, ja joka nyt astui esiin puristaakseen isännän kättä. Hän oli kapteeni O'Brien, Ranskan muukalaislegioonasta. Hän oli hoikka, mutta sentään hiukan kankearyhtinen, sileäksi ajeltu, mustatukkainen ja sinisilmäinen, kasvoilla samalla kertaa uhmaileva ja surumielinen ilme, kylläkin luonnollinen upseerille, joka kuului voittoisista erehdyksistään ja onnistuneista itsemurhistaan kuuluisaksi tulleeseen rykmenttiin. Syntyään irlantilaisena oli hän jo poikana tutustunut Gallowayn perheeseen ja etenkin Margaret Gallowayhin. Hän oli poistunut Englannista velkojensa tähden ja ilmaisi nyt täydellisen piittaamattomuutensa brittiläisistä seurustelutavoista esiintymällä missä hyvänsä puettuna univormuun, miekka vyöllä ja kannukset jaloissa. Kun hän kumarsi lähettilään perheelle, taivuttivat lordi ja lady Galloway aivan jäykästi päätään ja lady Margaret katseli toisaalle.
Mitkä lienevätkään olleet ne ajan kätkemät tapaukset, jotka vetivät yhteen näitä henkilöitä, niin eivät he kuitenkaan kiinnittäneet heidän hienostuneen isäntänsä mieltä. Ei ainakaan kukaan heistä ollut hänen silmissään illan mielivieras. Erikoisten syitten takia odotti Valentin erästä maailmankuulua miestä, jonka ystävyyden hän oli saavuttanut laajoilla matkoillaan ja voitoillaan salapoliisina Yhdysvalloissa. Hän odotti Julius K. Braynea, monimiljonääriä, jonka aivan hämmästyttävän suuret lahjoitukset monille uskonnollisille yhdistyksille olivat antaneet aihetta kaikenlaiseen helppohintaiseen pilaan ja juhlallisiin siunailuihin amerikkalaisissa ja englantilaisissa lehdissä. Kukaan ei oikeastaan päässyt perille, oliko mr Brayne ateisti, mormooni vai kristillinen luonnontieteilijä, mutta kyllä hän aina oli valmis mättämään rahoja jokaiseen hengellisellä nimellä varustettuun astiaan, jonka kestävyyttä hän ei aikaisemmin ollut koetellut. Muitten omituisuuksiensa ohella odotti hän hartaasti amerikkalaista Shakespearea, vaikka tuo omituisuus näyttäytyikin olevan enemmän kärsimykselle käypä kuin tuottava. Hän ihaili Walt Whitmania, mutta piti Luke P. Tanneria Pariisissa paljon enemmän "edistyskelpoisena". Hän piti kaikenlaisesta edistyksestä. Hän piti herra Valentinia "edistyskelpoisena", niinkuin hän sanoi, ja tuomitsi häntä siten aivan väärin.
Julius K. Braynen tulo huoneeseen vaikutti yhtä ratkaisevasti kuin päivällissoitto. Hänellä oli eräs suuri ominaisuus, jolla harvat meistä voivat ylpeillä: hänen ulkomuotonsa oli yhtä suuremmoinen kuin hänen sisäinen olentonsa. Hänen ruumiillinen haahmonsa teki suunnattoman vaikutuksen, hän oli yhtä paksu kuin pitkäkin, ja puettu mustaan seurustelupukuun, jonka kokonaisuutta eivät edes kellonvitjat tai sormukset häirinneet. Hänen tukkansa oli valkoinen ja voimakkaasti taapäin kammattu kuten saksalaisilla; hänen kasvonsa olivat punaiset, käskevät ja pyöreät, ja musta tupsu alahuulessa teki muuten lapselliset piirteet hiukan teatraalisiksi, jollain lailla mefistomaisiksi. Mutta salongissa ei kauankaan tyydytty vain tirkistelemään kuuluisaa amerikkalaista, hänen viipymisensä oli jo antanut aihetta arvailuihin, ja kaikessa kiireessä pyydettiin häntä nyt saattamaan lady Galloway ruokasaliin.
Oli eräs kohta, johon nähden Gallowayt unohtivat tavallisen suopeutensa ja taipuvaisuutensa. Jos lady Margaret vain ei sallisi tuon seikkailijan O'Brienin saattaa häntä pöytään, oli hänen isänsä tyytyväinen. Hän ei sitä tehnytkään, hän oli mennyt ruokasaliin tohtori Simonin seurassa. Mutta kuinka olikaan, niin näytti vanha herra Galloway levottomalta, melkein epäkohteliaalta. Hän käyttäytyi päivällisen aikana jokseenkin diplomaattisesti, mutta sitten kun herrat olivat alkaneet tupakoida ja kolme nuoremmista, tohtori Simon, pappi Brown ja tuo "vaarallinen" O'Brien, oli kadonnut, kaiketi mennäkseen naisten luo tai tupakoimaan kasvihuoneeseen, tuli englantilainen diplomaatti tosiaankin epädiplomaattiseksi. Joka hetki vaivasi häntä ajatus, että tuo kelvoton O'Brien jollain lailla pyrki lähentelemään Margaretia. Hän ei voinut arvata, kuinka se kävisi päinsä. Hän istui nyt kahvipöydän ääressä Braynen seurassa, tuon valkohapsisen yankeen, joka uskoi kaikkiin uskontoihin ja Valentinin, tuon harmahtavan ranskalaisen, joka ei uskonut ainoaankaan. He saattoivat väitellä keskenään, mutta kumpikaan heistä ei voinut vedota häneen. Vihdoin oli tämä keskustelu "edistysmahdollisesta" kohonnut ikävimmilleen ja lordi Gallowaykin nousi mennäkseen salonkiin. Kuusi tai kahdeksan minuuttia harhaili hän pitkissä käytävissä, mutta vihdoin kuuli hän tohtorin kimeän, opettavan äänen, sitten papin kumeaa puhetta ja lopuksi yleistä naurua. Nuokin, ajatteli hän kiukuissaan, keskustelevat varmaan tieteestä ja uskonnosta. Mutta samassa kun hän avasi salongin oven, näki hän vain yhden seikan, hän näki — ketä siellä ei ollut. Hän näki, että kapteeni O'Brien oli poissa ja että myöskin lady Margaret puuttui.
Kärsimättömänä poistui hän salongista, aivan kuten ruokasalista vähää ennen, ja kompuroi taas eteenpäin käytävää pitkin. Ajatus suojella tytärtä irlantilaiselta legioonasotilaalta ja seikkailijalta oli muuttunut hänessä maniaksi. Kun hän läheni talon takaosaa, missä Valentinin työhuone oli, hämmästyi hän kohdatessaan tyttärensä, joka kiiruhti hänen ohitseen, kalpeana, kasvoillaan halveksiva ilme, jossa siinäkin oli salaisuus kätkettynä. Jos hän oli ollut O'Brienin seurassa, missä oli sitten O'Brien? Jos hän ei ollut hänen seurassaan, missä hän sitten oli ollut? Vanhuuden voimakkaan epäluuloisuuden ajamana hapuili hän läpi talon pimeitten osien ja saapui viimein ovelle, jota palvelijat käyttivät, ja sitä tietä puutarhaan. Kuun sirppi oli nyt leikannut kappaleiksi ja hävittänyt myrskypilvet. Sen hopeinen valo täytti koko puutarhan. Pitkä, sinipukuinen olento tuli ruohokentän yli ja lähestyi Valentinin asuinhuoneen ovea; kuun säde välkkyi hihansuunauhoissa. Mies oli kapteeni O'Brien.
Hän katosi eräästä lasiovesta ja lordi Galloway jäi seisomaan omituisen mielialan vallassa, joka samalla oli katkera ja hapuileva. Kuun valaisema puutarha, joka suuresti muistutti näyttämökoristeita, näytti pilkkaavan häntä tuolla kaikki kiehtovalla haavetunnelmallaan, jonka kanssa hänen maallinen arvonsa oli syvässä ristiriidassa. Irlantilaisen reippaat askeleet ja sopusointuiset liikkeet kiukuttivat häntä, aivankuin hän itse olisi ollut kilpakosija, eikä isä. Kuunvalo oli tekemäisillään hänet hulluksi. Aivan kuin taikavoimalla oli hänet vietelty trubaduuripuutarhaan, Watteaun tyyliseen keijukaismaahan, ja koska hän mielellään sanan voimalla tahtoi häivyttää ilmapiirin, jonka narrimainen rakkaus täytti, seurasi hän heti vihollistaan. Mutta samassa lipesi hänen jalkansa kiveen tai puunjuureen ruohostossa ja hänen katseensa sattui ensin kiukkuisena, sitten uteliaana esineeseen maassa. Seuraavassa silmänräpäyksessä saivat kuu ja korkeat poppelit nähdä harvinaisen näyn: vanhanpuoleinen englantilainen valtiomies juoksi pakoon täyttä vauhtia, huutaen ja kirkuen juostessaan.
Hänen käheitten huutojensa johdosta ilmestyivät kalpeat kasvot työhuoneen ovelle. Se oli tohtori Simon välkkyvine silmälaseineen ja kalpeine otsineen. Hän oli kuullut lordi Gallowayn ensimäiset selvät sanat. Lordi kirkui: "Ruumis, ruumis ruohossa, verinen ruumis". Nyt oli hän ainakin unohtanut O'Brienin.
"Meidän täytyy heti ilmoittaa asiasta Valentinille", sanoi tohtori, sittenkun lordi oli katkonaisin sanoin kertonut kaiken, mistä oli uskaltanut ottaa selvän. "Onpa onni, että hän on täällä."
Sillä aikaa kun tohtori puhui, oli suuri salapoliisi tullut huoneeseensa huutojen sinne houkuttelemana. Muutos, joka hänessä tapahtui, tuntui melkein naurettavalta nähdä. Hän oli tullut isännän ja gentlemannin levottomuuden ajamana, peläten, että joku vieraista tai palvelijoista oli äkkiä sairastunut. Kun hänelle kerrottiin asia kaikessa kamaluudessaan, oli hän, vakavuudestaan huolimatta, silmänräpäyksessä selvillä kaikesta ja toimeliaana. Oli asia miten kamala ja odottamaton hyvänsä, koski se kuitenkin hänen ammattiaan.
"Tosiaankin ihmeellistä, hyvät herrat", sanoi hän kiiruhtaessaan puutarhaan. "Olen hakenut salaisuuksia ympäri koko maailman, ja nyt putoo sellainen omaan puutarhaani. Mutta sanokaapa, missä se on?"
He kulkivat nyt hiukan epäröiden ruohokentän yli, sillä virrasta oli alkanut nousta kevyttä sumua. Syvästi järkytetyn lordi Gallowayn johdolla löysivät he kuitenkin kuolleen pitkään ruohoon peittyneenä. Se oli hyvin pitkä ja leveähartiainen mies. Hän makasi suullaan, niin etteivät he nähneet muuta kuin mustan veren, joka peitti hänen leveitä hartioitaan, ja hänen suuren päänsä, joka oli kalju lukuunottamatta muutamia ruskeita hiustöyhtöjä, jotka olivat tahmettuneet päälakeen kuin meriheinä. Kiemurteleva verivirta luikerti maahanpainuneitten kasvojen alta.
"Ei hän ainakaan ole kukaan meidän seurastamme", sanoi tohtori Simon syvällä, omituisella äänenpainolla.
"Tutkikaa häntä, tohtori", huudahti Valentin kiivaasti. "Ehkei hän olekaan kuollut."
Tohtori kumartui katsomaan. "Ei hän vielä ole aivan kylmä, mutta pelkään kuitenkin, että hän on kuollut", sanoi tohtori. "Auttakaa minua nostamaan häntä."
He kohottivat häntä varovasti tuuman verran maasta, ja kauhealla tavalla setvisi nyt, kuinka hän oli kuollut. Pää putosi pois. Se oli lyöty kokonaan irti ruumiista. Sen, joka oli leikannut hänen kaulansa, oli myöskin onnistunut murtaa niskaluu. Valentinkin kauhistui. "Sillä miehellä on täytynyt olla gorillan voimat", mutisi hän.
Vaikkakin tottuneena anatoomisiin leikkauksiin, värisytti tohtori Simonia kuitenkin, kun hän nosti pään ylös. Kasvoissa oli vain mitättömiä haavoja kaulassa ja leuassa, mutta yleensä oli se vahingoittumaton. Se oli pullea, keltainen naama, sekä turvonnut että sisäänpainunut; kotkannenineen ja raskaine luomineen muistutti se roomalaista imperaattoria, ehkä hiukan vivahtaen Kiinan keisarin ulkonäköön. Kaikki läsnäolijat näyttivät katselevan sitä vieraan kylmillä silmillä. Mitään muuta ei mieheen nähden oltu voitu huomata, kuin että ne, jotka nostivat ruumista, olivat nähneet valkean paidanrinnan välähtävän, paikoittain veren tahraamana. Niin kuin tohtori Simon oli sanonut, ei tämä mies kuulunut seurapiiriin. Mutta oli hyvin mahdollista, että hän oli aikonut liittyä siihen, sillä hän oli puettu seurustelupukuun.
Valentin laskeutui kontalleen ja tarkasti ammattimiehen tarkkuudella ruohon ja maaperän kahdenkymmenen kyynärän alalta ruumiin ympäriltä. Tässä auttoi häntä lääkäri ehkä vähemmän taidokkaasti, ja aivan vähän englantilainen lordi. Palkan heidän vaivoistaan muodostivat ainoastaan muutamat pikku palasiksi taitetut oksat, joita Valentin katseli hetken ja heitti menemään.
"Muutamia oksia", sanoi hän vakavana. "Muutamia oksia ja aivan vieras mies pää poikkileikattuna. Tällä ruohokentällä ei ole mitään muuta."
Syntyi melkein jäätävä hiljaisuus, mutta sitten huusi säikähtynyt lordi
Galloway kovalla äänellä:
"Kuka tuo on? Kuka on tuolla puutarhan aidan vieressä?"
Pikkuinen olento, jolla oli melkein naurettavan suuri pää, lähestyi epäröiden kuun valaiseman udun keskellä. Ensin hän näytti tontulta, mutta sitten huomattiin, että hän oli meidän pieni, harmiton pappimme, joka oli jäänyt salonkiin.
"Anteeksi", sanoi hän nöyrästi. "Mutta eihän tähän puutarhaan ole mitään veräjää."
Valentinin tummat silmäkulmat olivat hiukan rypistyneet aivan kuin periaatteesta, kun hän näki kauhtanan. Mutta hän oli aivan liian oikeamielinen välttääkseen huomautusta aiheettomaksi.
"Olette oikeassa", sanoi hän. "Ennenkuin yritämme tutkia, kuinka hänet on murhattu, täytyy meidän ottaa selvä siitä, kuinka hän on tullut tänne. Kuulkaapa nyt, hyvät herrat. Siinä määrin kuin se voi tapahtua loukkaamatta asemaani ja velvollisuuttani, olemme kai yksimielisiä siitä, ettei eräitä huomattavia nimiä mainittaisi tämän asian yhteydessä. Meillä on täällä keskuudessamme naisia, hyvät herrat, ja myöskin ulkomainen lähettiläs. Jos asiaa on pidettävä rikoksena, täytyy sitä myös tutkia kuin rikosta. Ennenkuin se on tapahtunut, toimin minä oman pääni mukaan. Olen poliisipäällikkö; olen niin julkinen henkilö että mielelläni maksaisin vaikka mitä saadessani hetkenkin olla vain yksityinen. Jumalan avulla tahdon vapauttaa jokaisen vieraani vastuusta, ennenkuin kutsun väkeni hakemaan oikeaa rikollista. Luvatkaa kunniasanallanne, hyvät herrat, ettei kukaan teistä poistu tästä talosta ennenkuin huomenna keskipäivällä. Makuuhuoneita riittää kaikille. Tehän tiedätte, Simon, missä kamaripalvelijani on. Sanokaa hänelle, että hän jättää jonkun muun palvelijoista vartioimaan, ja että hän heti tulee luokseni. Te, lordi Galloway, osaatte parhaiten selittää naisille tapahtuman ja estää heitä kauhistumasta. Heidänkin täytyy jäädä tänne. Isä Brown ja minä jäämme ruumiin luo."
Kun Valentin esiintyi päällikkönä, toteltiin hänen sanojaan kuin torven merkkejä. Tohtori Simon meni asehalliin ja haki Ivanin, julkisen poliisin yksityisen seuralaisen. Galloway meni salonkiin ja kertoi kauhean tapauksen hyvin tahdikkaasti, niin että kun seurue taas kokoontui siellä, olivat naiset jo jokseenkin tointuneet säikähdyksestään. Sillä aikaa seisoivat hyvä pappi ja hyvä ateisti liikkumattomina kuun valossa kuolleen pää- ja jalkapuolessa aivankuin omien kuolemaa koskevien teoriojensa vertauskuvalliset patsaat.
Ivan, uskottu palvelija, arpineen ja viiksineen, tuli ulos talosta kuin tykistä ammuttuna ja juoksi ruohokentän yli herra Valentinia kohti, niinkuin koira isäntänsä luo. Hänen tuhkanharmaat kasvonsa olivat muuttuneet aivan eläviksi tämän kodin piirissä tapahtuneen salapoliisijutun vuoksi ja hän pyysi isännältään melkein loukkaavalla innolla lupaa saada tutkia jäännöksiä.
"Niin, katselkaa niitä, jos tahdotte, Ivan", sanoi Valentin. "Mutta älkää viipykö kauan. Meidän täytyy mennä sisään ja ottaa selvä asiasta."
Ivan nosti päätään, mutta antoi sen taas painua.
"Se ei voi olla mahdollista", läähätti hän. "Ei, sitä se luonnollisesti ei ole. Tunnetteko tämän miehen, sir?"
"En", vastasi Valentin välinpitämättömästi. "Nyt on parasta mennä sisään."
He auttoivat toisiaan kantamaan ruumiin sohvalle Valentinin työhuoneeseen ja sitten menivät he kaikki salonkiin.
Salapoliisi istuutui varovasti, melkein epäröiden erään pöydän ääreen, mutta hänen katseensa oli teräksinen, niinkuin tuomarin oikeussalissa. Hän teki nopeasti joitakin muistiinpanoja paperille, joka oli hänen edessään ja sanoi sitten aivan lyhyesti:
"Ovatko kaikki läsnä?"
"Mr Brayne ei ole", vastasi Mont St. Michelin herttuatar ja katseli ympärilleen.
"Niin", sanoi lordi Galloway käheällä ja korkealla äänellä. "Eikä myöskään herra Neil O'Brien, luulen. Minä näin sen herran kävelevän puutarhassa, kun ruumis vielä oli lämmin."
"Ivan", sanoi salapoliisi. "Mene kutsumaan tänne kapteeni O'Brien ja mr Brayne. Tietääkseni lopettelee mr. Brayne sikariaan ruokasalissa ja luulen, että kapteeni O'Brien kävelee kasvihuoneessa. Siitä en kuitenkaan ole varma."
Tottelevainen palvelija kiiruhti ulos huoneesta, ja ennenkuin kukaan oli ehtinyt liikahtaa tai puhua, jatkoi Valentin samalla sotilaallisella vauhdilla esitystään.
"Täällä tietävät kaikki, että puutarhasta löydettiin kuollut mies pää poikkileikattuna. Te tutkitte ruumiin, tohtori Simon. Arveletteko, että on tarvittu paljon voimia miehen kaulan poikkileikkaamiseen tuolla lailla? Voisiko sen tehdä tavallisella terävällä veitsellä?"
"Väittäisin puolestani, ettei sitä millään lailla voi tehdä veitsellä", vastasi kalpea tohtori.
"Voitteko", jatkoi Valentin, "ajatella jotain asetta, jolla sen voisi tehdä?"
"Ei millään nykyään käytännössä olevalla", sanoi tohtori ja rypisti miettien otsaansa. "Ei ole helppoa kömpelöstikään jyrsiä poikki kaulaa ja tämä on nopea sivallus. Sen olisi voinut tehdä sotakirveellä tai kaksiteräisellä miekalla."
"Mutta hyvä herra", huudahti herttuatar melkein hysteerisesti. "Eihän tällä paikkakunnalla ole sotakirveitä eikä kaksiteräisiä miekkoja."
Valentin puuhaili yhä edelleen paperilla, joka oli hänen edessään. "Sanokaa minulle", virkkoi hän ja juoksutti kynäänsä paperia pitkin, "olisiko sen voinut tehdä pitkällä ranskalaisella ratsusapelilla?"
Samassa kuului ovelta hiljainen kolkutus ja, omituista kyllä, teki
se kaikkiin jokseenkin saman vaikutuksen kuin Macbethin kolkutukset.
Jäätävän hiljaisuuden vallitessa sai tohtori Simon sanotuksi:
"Sapelilla — luulen kyllä."
"Kiitos ilmoituksesta", sanoi Valentin. "Astu sisään, Ivan."
Palvelija avasi oven kapteeni Neil O'Brienille, jonka hän lopulta oli löytänyt taas kävelyltä puutarhassa.
Irlantilainen upseeri seisoi nyt kynnyksellä puku epäjärjestyksessä, uhmaavassa asennossa.
"Mitä tahdotte minusta?" huusi hän.
"Olkaa hyvä ja istukaa", sanoi Valentin ystävällisesti ja tyynesti.
"Miksi teillä ei ole miekkaa kupeellanne? Missä se on?"
"Panin sen kirjaston pöydälle", vastasi O'Brien murtaen enemmän kuin tavallisesti, sillä hän oli hiukan hämillään. "Se oli epämukava kantaa — se alkoi…"
"Ivan", sanoi Valentin. "Ole hyvä ja tuo kapteenin miekka kirjastosta."
Sitten kun tämä oli mennyt, lisäsi hän: "Lordi Galloway sanoo, että hän
näki teidän lähtevän puutarhasta juuri ennenkuin hän löysi ruumiin.
Mitä teitte puutarhassa?"
Kapteeni heittäytyi tuoliin aivan huolettoman näköisenä. "Niin", huudahti hän pahasti murtaen. "Minä katselin kuuta. Nautin luonnon kauneudesta, hyvä herra."
Raskas hiljaisuus laskeutui taas seurueen yli, mutta sen keskeytti jälleen tuo peloittava koputus. Ivan näyttäytyi tyhjä miekantuppi kädessään. "En löytänyt muuta kuin tämän", sanoi hän.
"Pane se pöydälle", sanoi Valentin ylöskatsomatta.
Aavemainen hiljaisuus vallitsi huoneessa. Se muistutti sitä hiljaisuutta, mikä ympäröi kuolemaantuomittua, kun hän seisoo tuomarin edessä. Herttuattaren heikko huudahdus oli ammoin kuollut pois. Lordi Gallowayn kiehuva viha oli enemmän kuin tyynnytetty; se oli jäätynyt. Se ääni, joka nyt puhkesi kuuluviin, tuli aivan odottamatta.
"Sen voin minä kertoa teille", huudahti lady Margaret tuolla kirkkaalla, värisevällä äänellä, mistä tunnetaan uskalias nainen, kun hän puhuu julkisesti. "Minä voin kertoa teille, mitä mr O'Brien teki puutarhassa, koska hänen itsensä täytyy olla siitä puhumatta. Hän kosi minua ja minä vastasin kieltävästi. Sanoin hänelle, että perhesuhteemme olivat sellaiset, etten voinut luvata hänelle muuta kuin kunnioitukseni. Silloin suuttui hän hiukan. Hän ei näyttänyt panevan suurtakaan arvoa kunnioitukselleni."
"Ja nyt kysyn minä", lisäsi hän heikosti hymyillen, "välittääkö hän siitä ollenkaan. Minä tarjoan nimittäin sitä uudelleen hänelle nyt. Olen valmis vannomaan koska hyvänsä, että hän ei koskaan ole tehnyt tällaista rikosta."
Lordi Galloway oli mennyt tyttärensä luo ja koetti omasta mielestään hiljaisella äänellä peloittaa hänet vaikenemaan.
"Etkö voi pitää suutasi, Maggie", sanoi hän äänekkäästi kuiskaten.
"Miksi pitääkin sinun puolustaa tuota miestä? Missä on hänen miekkansa?
Missä on hänen kirottu ratsuväen…?"
Ukko pysähtyi äkkiä, sillä hänen tyttärensä silmäili häntä katseella, jolla oli voimakas, magnetisoiva vaikutus koko seuraan.
"Sinä vanha hupsu", sanoi hän hiljaisella, mutta varsin vähän kunnioittavalla äänellä. "Mitä sinä luulet voivasi todistaa? Minä vakuutan sinulle, että tuo mies on viaton, koska hän oli minun kanssani. Jos hän olisi tappanut miehen puutarhassa, kenen olisi täytynyt olla todistajana, kenen täytyisi ainakin tietää siitä? Vihaatko sinä Neiliä siinä määrin, että tahtoisit saattaa oman tyttäresi…?"
Lady Galloway päästi kovan huudon. Kaikki muut istuivat paikoillaan mitä ankarimman jännityksen vallassa, sillä he tunsivat, että nyt näyteltiin samanlaista murhenäytelmää, kuin ennen rakastavien välillä. Heistä näyttivät skotlantilainen aatelistyttö ylpeine, kalpeine kasvoineen ja hänen rakastajansa, irlantilainen seikkailija, kuin vanhoilta perhekuvilta pimeässä salissa. Pitkä hiljaisuus oli täynnä haipuvia historiallisia muistoja murhatuista aviomiehistä ja rikollisista rakastajattarista.
Tämän kamalan hiljaisuuden keskeltä kuului nyt viaton ääni:
"Se oli kai hyvin pitkä sikari?"
Ajatussuunnan vaihdos tuli niin äkkiä, että kaikki katselivat ympärilleen hakien puhujaa.
"Minä tarkoitan", sanoi pikkuinen isä Brown huoneen nurkasta. "Minä tarkoitan tuota sikaria, jota mr Brayne lopettelee. Se lienee ollut ainakin kävelykepin pituinen."
Vaikka näin poikettiinkin pääasiasta, osoittivat Valentinin kasvot hänen ylöskatsoessaan vähemmän pahastumista kuin hyväksymistä.
"Olette oikeassa", sanoi hän terävästi. "Ivan, mene hakemaan herra
Braynea ja tuo hänet heti tänne."
Heti kun Ivan oli sulkenut oven, kääntyi Valentin neidin puoleen äänessään jyrkkä vakavuus.
"Lady Margaret", sanoi hän. "Olen vakuutettu, että me kaikki tunnemme sekä kiitollisuutta että ihailua siitä, että olette, hyläten sovinnaisen arvokkuuden, ryhtynyt selittämään kapteenin käytöstä. Mutta todistuksessanne on kuitenkin aukko. Jos olen asian oikein käsittänyt, tapasi lordi Galloway teidät mennessänne työhuoneestani salonkiin ja vasta muutama minuutti sen jälkeen tuli hän puutarhaan, jossa kapteeni yhä käveli."
"Ajatelkaapa", sanoi lady Margaret, hieno, ironinen sointu äänessään, "että minä juuri olin antanut hänelle rukkaset ja luonnollisesti emme sen jälkeen voineet kävellä käsi kädessä. Hän on gentlemanni, sanottakoon mitä tahansa, ja hän jäi puutarhaan sillä seurauksella, että joutui syytteeseen murhasta."
"Noina minuutteina", sanoi Valentin miettiväisenä, "olisi hän kyllä…"
Taas kolkutettiin ovelle ja Ivan tuli sisään kauhistuneen näköisenä.
"Pyydän anteeksi, sir", sanoi hän. "Mutta mr Brayne on poistunut talosta."
"Poistunut talosta!" huudahti Valentin ja kavahti ensi kertaa seisoalleen.
"Poissa, kadonnut, häipynyt!" vastasi Ivan ranskalaisella huumorilla. "Hänen hattunsa ja päällystakkinsa ovat myöskin kadonneet ja nyt voin, kaiken lisäksi, kertoa jotain muuta. Minä juoksin ulos, nähdäkseni löytäisinkö jotain jälkiä hänestä ja löysinkin yhden aika selvän."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Valentin.
"Sen saatte kohta nähdä", sanoi kamaripalvelija, joka katosi ja palasi
heti kädessään miekka, jonka kärki ja terä oli tahrautunut vereen.
Jokainen huoneessa katseli sitä kuin säihkyvää salamaa, mutta kokenut
Ivan jatkoi aivan tyynesti.
"Tämän löysin minä pensaikkoon heitettynä noin viidenkymmenen kyynärän päässä täältä Pariisin tieltä. Toisin sanoen tapasin sen juuri siitä paikasta, mihin tuo kunnianarvoisa mr Brayne oli heittänyt sen paetessaan."
Taas vallitsi hiljaisuus, mutta toisenlainen. Valentin otti miekan, tarkasti sitä jännittäen silminnähtävästi ajatuskykyään ja kääntyi kunnioittavan näköisenä O'Brienin puoleen.
"Herra kapteeni", sanoi hän. "Me luotamme siihen, että te millä hetkellä hyvänsä luovutatte meille tämän aseen, jos poliisi tahtoisi sitä tutkittavakseen. Sitä ennen", ja nyt pisti hän miekan takaisin tuppeen, että se helähti, — "sitä ennen pyydän teitä ottamaan takaisin ja pitämään miekkanne."
Teon sotilaallinen symbolismi herätti ihastusta seurueessa.
Neil O'Brienin elämässä muodosti tämä hetki käännekohdan. Kun hän koittavan aamun vaaleassa kirkkaudessa taas käveli salaperäisessä puutarhassa, oli tarkoitukseton traagillisuus kokonaan kadonnut hänen ilmeestään. Hän tunsi itsensä mieheksi, jolla oli monta syytä olla onnellinen. Lordi Galloway oli sentään hieno mies ja oli pyytänyt häneltä anteeksi. Lady Margaret taas oli jotain muutakin kuin lady. Hän oli nainen ja oli ehkä antanut hänelle jotain parempaakin kuin tyhjän anteeksipyynnön, kun he ennen aamiaista kävelivät vanhojen kukkasarekkeiden keskellä. Koko seurue oli vähemmän raskaalla mielellä ja kokonaisempi, sillä vaikka hirmuista murhaa koskeva arvoitus vielä olikin ratkaisematta, olivat he sentään kaikki vapaita epäluulon painostuksesta, joka yht'äkkiä oli häipynyt tiehensä tuon omituisen miljoonamiehen matkassa, miehen, jota he tuskin tunsivat. Paha henki oli karkotettu talosta — se oli itse ajanut itsensä pois.
Mutta arvoitus oli kaikissa tapauksissa ratkaisematta, ja kun O'Brien istahti puutarhan penkille tohtori Simonin viereen, alkoi tiedemies heti puhua siitä. Hän ei saanut O'Brieniltä, jolla oli miellyttävämpää ajateltavaa, montakaan sanaa vastaukseksi.
"Suoraan sanoen ei se paljoakaan huvita minua", sanoi irlantilainen aivan avoimesti. "Etenkin kun asia nyt näyttää jokseenkin selvältä. Braynella oli kai jotain syytä vihata tuota vierasta, hän houkutteli miehen puutarhaan ja tappoi hänet siellä minun miekallani. Heti sen jälkeen pakeni hän kaupunkiin ja heitti matkalla miekan pois. Niin — Ivan sanoi minulle, että kuolleella oli amerikkalainen dollari taskussaan. Hän oli siis Braynen maanmiehiä, ja sehän käy hyvin yhteen. Minusta ei asiassa ole erikoisempia vaikeuksia."
"Siinä on hyvin paljon ja suuria vaikeuksia, jotka muistuttavat muureja muurien sisällä", sanoi tohtori tyynesti. "Älkää käsittäkö minua väärin. Minä en epäile, ettei Brayne ole tekoa tehnyt, hänen pakonsa todistaa sitä mielestäni. Mutta kuinka hän sen teki? kuuluu kysymys. Ensimäinen vaikeus on tämä: Miksi murhaa toinen mies toisen suurella, kömpelöllä miekalla, kun hän olisi voinut tappaa hänet sanokaamme vaikka kynäveitsellä, jonka hän olisi voinut pistää takaisin taskuunsa. Toinen vaikeus: Miksi ei kuulunut mitään melua, mitään huutoja? Onko tavallista, että henkilö, joka näkee toisen tulevan miekkaa heilutellen, ei virka mitään? Kolmas vaikeus: Ovea, talon etupuolella, vartioivat palvelijat koko illan, eikä rottakaan voisi muurin läpi pujahtaa Valentinin puutarhaan. Miten oli vainaja päässyt puutarhaan? Neljäs vaikeus: Kuinka voi Brayne näitten olosuhteiden vallitessa päästä ulos puutarhasta?"
"Ja viides", sanoi Neil seuraten katseellaan englantilaista pappia, joka hitaasti liikkui käytävällä.
"On kai vähemmän arvoinen", sanoi tohtori. "Mutta omituiselta se minusta näyttää. Kun ensin näin, millä tavoin kaula oli taitettu, arvelin, että murhaaja oli lyönyt parikin kertaa. Mutta lähemmin tarkastaessani näin irtonaisessa ruumiissa useita lyönninjälkiä. Ne oli toisin sanoen isketty sen jälkeen kun pää oli irti. Vihasiko Brayne tosiaan vihollistaan siinä määrin, että leikkeli hänen ruumistaan kuun valossa?"
"Kauheaa!" sanoi O'Brien ja värisi.
Isä Brown oli tullut paikalle keskustelun aikana ja luonteenomaisena kainoudella odottanut, kunnes he olivat lopettaneet. Nyt sanoi hän kömpelösti:
"On ikävää, että häiritsen, mutta minut on lähetetty tänne kertomaan, mitä on tapahtunut."
"Onko jotakin tapahtunut?" kysyi Simon ja tuijotti häneen hämmästyneenä silmälasiensa läpi.
"Niin — ikävää kyllä", sanoi isä Brown hiljalleen. "Katsokaas, on tapahtunut vielä yksi murha."
Molemmat miehet hypähtivät ylös penkiltä sellaisella vauhdilla, että horjuivat.
"Ja mikä on vielä merkillisempää", jatkoi pappi katsellen hämärillä silmillään rododendron-ryhmiä, "on, että se on samaa kamalaa lajia kuin edellinen. Vielä mestaus! Toinen pää löydettiin, vielä verta valuen, virrasta muutaman kyynärän päässä tiestä, jota pitkin Brayne meni Pariisiin. Luullaan sen vuoksi, että hän…"
"Herra Jumala", huudahti O'Brien. "Onko Brayne sitten mielipuoli?"
"On amerikkalaisia vendettoja", sanoi pappi kylmästi.
Sitten lisäsi hän: "Pyydetään teitä tulemaan kirjastoon katsomaan päätä."
Aivan pahoinvoivana seurasi kapteeni O'Brien toisia tarkastukseen. Sotilaana kammoksui hän kaikkia salaisia veritöitä. Koska nämä hurjat typistykset lakkaisivat? Ensin hakattiin pää poikki, sitten vielä toinen. Tässä ei, ajatteli hän, kaksi päätä ollut parempi kuin yksi. Kun hän kulki työhuoneen läpi, peräytyi hän nähdessään vielä yhden kamalan ilmiön. Valentinin pöydällä oli värillinen kuva, joka esitti kolmatta irtileikattua päätä. Se oli Valentinin oma pää. Katsahdettuaan vielä kerran huomasi hän, että se oli vain nationalistinen lehti, La Guillotine, joka joka viikko esitti jonkun poliittisista vastustajistaan piirteet vääntyneinä, silmät seisoen, aivan kuin mestauksen jälkeen. Valentin oli nimittäin verrattain huomattava antiklerikaali. Mutta O'Brien oli irlantilaisena säilyttänyt jonkunmoisen viattomuuden synnin keskelläkin, ja häneen vaikutti vastenmielisesti tuo älyssä ilmenevä raaka voima, joka kuuluu yksinomaan Ranskalle. Hän tunsi Pariisin täydellisesti: goottilaisissa kirkoissa kuvatuista epämuodostumista sanomalehtien raakoihin irvikuviin saakka. Hän muisti vallankumouksen jättiläismäiset pilanäytelmät. Hänestä hehkui koko kaupunki yhtä ainoata, rumaa toimintavoimaa, verisestä kuvasta Valentinin pöydällä aina siihen pisteeseen saakka, missä syljeskelevistä eläinpäistä muodostuneiden vuorten ja kukkulain yläpuolella irvistää suuri paholainen Notre Damen huipulla.
Kirjasto oli pitkä, matala ja pimeä. Vähäisellä päivänvalolla, mikä lyhyiden ikkunaverhojen raosta sinne pääsi, oli aina aamuruskon kalpea punerrus. Valentin ja hänen palvelijansa Ivan odottivat heitä pitkän, lievästi kaltevan pulpetin toisessa päässä. Sen päällä olivat nuo kuolevaiset jäännökset, jotka puolihämärässä näyttivät tavattoman suurilta. Puutarhasta löydetyn miehen musta vartalo ja keltaiset kasvot näyttivät heistä melkein muuttumattomilta. Toinen pää, joka aamulla oli nostettu kaislikosta virran rannalta, lepäsi vieressä, vettävaluvana. Valentinin käskyläiset olivat yhä ulkona naaraamassa toista ruumista, joka varmaankin oli vedessä —. Isä Brown, joka ei ollenkaan näyttänyt olevan yhtä herkkätuntoinen kuin O'Brien, meni toisen pään luo ja tutki sitä tarkasti luomet värähdellen. Pää näytti valkealta hiustukolta, jota aamuauringon kohtisuorat, punertavat säteet reunustivat. Kasvoja, joilla kai oli ruma, sinipunerva, ehkä rikollinen leima, olivat kivet ja puitten juuret pahasti vahingoittuneet, kun vesi oli kieritellyt sitä ympäriinsä.
"Hyvää huomenta, kapteeni O'Brien", sanoi Valentin tyynesti ja sydämellisesti. "Otaksun, että olette kuullut herra Braynen viime kokeesta teurastajanammatin alalla?"
Isä Brown seisoi yhä kumartuneena valkotukkaisen pään yli ja sanoi päätään nostamatta:
"On kai aivan varmaa", otaksun minä, "että juuri Brayne on leikannut tämänkin pään?"
"Se tuntuu otaksuttavalta", sanoi Valentin kädet taskuissa. "Mies on murhattu samalla lailla kuin toinenkin ja löydetty muutaman kyynärän päässä hänestä, typistettynä samalla aseella, jonka tiedämme Braynen ottaneen täältä."
"Niin, niin, minä ymmärrän", vastasi isä Brown alistuvasta "Mutta minä epäilen kuitenkin, onko Brayne taittanut tämän pään."
"Miksi niin?" kysyi Simon ihmetellen.
"Niin — kuulkaapa tohtori", sanoi pappi ja katsahti ylös silmiään siristellen. "Voiko joku lyödä itseltään pään pois? Minun tietääkseni se ei käy päinsä."
O'Brienistä oli koko maailma tullut hulluksi pirstoutuen ryskeellä hänen ympärillään, mutta reippaasti hypähti käytännöllinen tohtori esiin ja taivutti syrjään valkoista tukkaa.
"Sitä ei voi epäillä. Se on Brayne", sanoi pappi tyynesti. "Hänen vasen korvansa oli juuri noin muodostunut."
Salapoliisi, joka kiinteällä, kiiluvalla katseella oli tähystellyt pappia, avasi nyt yhteenpuristuneet huulensa ja sanoi terävästi: "Te näytte tuntevan hänet tarkkaan, isä Brown."
"Niin kyllä" vastasi pikku mies yksinkertaisesti. "Olen ollut pari viikkoa tekemisissä hänen kanssaan. Hän aikoi siirtyä meidän kirkkoomme."
Fanaatikon tuli välkkyi Valentinin silmissä. "Ja ehkäpä hän aikoi testamentata kaikki rahansa teidän kirkollenne", sanoi hän.
"Ehkäpä hän tekikin sen", sanoi Brown tyynesti.
"Se on kyllä mahdollista."
"Siinä tapauksessa", sanoi Valentin kamalasti hymyillen, "tietänette kai hyvinkin paljon hänestä, hänen elämästään ja hänen…"
Kapteeni O'Brien laski kätensä Valentinin käsivarrelle. "Älkää toistako tuota tyhmää parjausta, Valentin", sanoi hän. "Sillä siitä saattaisi seurata useampiakin miekan sivalluksia."
Mutta Valentin oli jo ehtinyt hillitä itsensä papin vakavan ja nöyrän katseen vaikutuksesta.
"Hyvä on", sanoi hän. "Nyt ei ole aika ajaa läpi yksityisiä mielipiteitä. Teitä, hyvät herrat, sitoo yhä lupauksenne pysyä täällä, teidän täytyy tehdä se itsenne ja toistenne tähden. Ivan sanoo teille, jos vielä haluamme tietoja jostakin. Minun täytyy hoitaa tointani ja kirjoittaa viranomaisille. Tätä ei voi kauemmin pitää salassa. Jos jotain uutisia vielä kuuluu, istun minä työhuoneessani kirjoittamassa."
"Onko teillä vielä jotain kerrottavaa, Ivan?" kysyi tohtori Simon, kun poliisipäällikkö oli lähtenyt huoneesta.
"Vain yksi seikka, sir", sanoi Ivan rypistäen vanhoja, harmaita kasvojaan. "Mutta se on tavallaan tärkeä. Näettekös, olemme saaneet selville, kuka tuo vanha lurjus oli, jonka löysitte puutarhasta", ja hän osoitti ilman kunnioituksen merkkiäkään mustaa, keltakasvoista ruumista.
"Niinkö!" huudahti tohtori hyvin ihmeissään. "Kuka hän sitten on?"
"Hänen nimensä on Arnold Becker", sanoi alidetektiivi. "Vaikka hän usein käytti vieraita nimiä. Hän oli kuljeskeleva huijari, ja on tiettyä, että hän on ollut Ameriikassa, joten Brayne kai jo siellä on pannut jotain hampaankoloon häntä varten. Meillä itsellämme ei juuri ollut tekemistä hänestä, sillä hän työskenteli enimmäkseen Saksassa. Luonnollisesti olemme olleet yhteydessä saksalaisen poliisin kanssa. Mutta hänellä oli, omituista kyllä, kaksoisveli nimeltä Louis Becker, joka antoi meille paljon työtä. Oli välttämätöntä mestauttaa hänet juuri eilen. Se kuulostaa omituiselta, hyvät herrat, mutta kun näin tuon miehen makaavan pitkänään nurmikolla, säpsähdin, niinkuin en koskaan ennen. Jollen omin silmin olisi nähnyt Louis Beckerin mestausta, olisin voinut sanoa, että hän makasi edessäni ruohokossa. Mutta silloin muistin kaksoisveljen Saksassa ja tämä johtolanka…"
Innokas Ivan vaikeni siitä painavasta syystä, ettei kukaan kuunnellut häntä. Sekä lääkäri että kapteeni tuijottivat isä Browniin, joka oli hypännyt pystyyn ja piteli nyt ohimoltaan, aivankuin hänen päätänsä äkkiä olisi ruvennut kovasti kivistämään.
"Hiljaa, hiljaa, hiljaa hetkinen", huusi hän. "Sillä nyt käsitän minä jo puolittain asian. Antaako Jumala minulle voimia? Riittävätkö aivoni käsittämään kaiken tämän? Auta minua, Herra! Ennen muinoin ajattelin jokseenkin selvästi. Ennen saatoin selittää minkä kohdan hyvänsä Tuomas Aquinolaisen teoksissa. Halkeaako pääni, vai tulenko näkemään selkeästi? Minä näen vain puolet — näen vain puolet."
Hän kätki kasvot käsiinsä ja voihki ponnistaessaan ajatuksiaan, tai vaipui rukoukseen toisten kolmen katsellessa tätä viimeistä kahdentoista tunnin kuluessa tapahtunutta ihmettä.
Kun isä Brownin kädet vaipuivat alas, ilmestyivät niiden takaa kasvot, yhtä viattomat ja vakavat kuin lapsen. Hän huokasi syvään ja sanoi:
"Puhukaamme suumme puhtaaksi ja lopettakaamme tämä niin pian kuin mahdollista."
Hän kääntyi tohtorin puoleen: "Tohtori Simon, teillä on luja pää ja kuulin teidän aamulla tekevän viisi hyvin terävää kysymystä tästä asiasta. Jos te nyt tahdotte toistaa ne, vastaan minä niihin."
Simon ällistyi ja hämmästyi niin, että lasit putosivat hänen nenältään, mutta hän vastasi heti:
"Ensimäinen kysymykseni kuului kuten tiedätte, miksi tappoi hän miehen kömpelöllä miekalla, kun hän yhtä hyvin olisi voinut tehdä sen veitsellä?"
"Kaulaa ei voi taittaa veitsellä", vastasi Brown tyynesti. "Ja kaulan taittaminen oli tässä murhassa välttämätöntä."
"Miksi niin?" kysyi O'Brien mielenkiinnolla.
"Sitten toinen kysymys", keskeytti isä Brown.
"Miksi se, jonka kimppuun hyökättiin, ei huutanut?" kysyi lääkäri.
"Miekkoja ei kai tapaa niinkään usein puutarhoissa."
"Muistelkaapa noita poikkihakattuja oksia", sanoi pappi ja meni ikkunan luo, josta murhapaikka näkyi. "Kukaan ei kiinnittänyt huomiotaan niihin. Miksi ne sitten olivat ruohokossa, kaukana kaikista puista? Ne oli lyöty poikki teräaseella. Murhaaja oli kai huvittanut uhriaan miekkailutempuilla, näyttänyt, kuinka voi lyödä oksan pieniksi kappaleiksi, kun hän oli heittänyt ne ilmaan. Kun onneton sitten kumartui maahan tulosta tarkastamaan, antoi toinen hänelle iskun, joka irroitti pään."
"Tuo ei tosiaankaan kuulu uskomattomalta", sanoi tohtori hitaasti.
"Mutta kahdesta seuraavasta kysymyksestä nolostunee kuka hyvänsä."
Pappi seisoi yhä ikkunan ääressä katsellen tutkien ulos odottaessaan kysymyksiä.
"Tiedätte, että puutarhaa ympäröi ylipääsemätön muuri", jatkoi tohtori.
"Sanokaa minulle, kuinka vieras pääsi puutarhaan?"
Kääntymättä jatkoi pieni pappi: "Ketään vierasta ei koskaan tullut puutarhaan."
Huoneeseen tuli hiljaisuus, mutta sen keskeytti kohta melkein lapsellinen nauru. Brownin väitteen mahdottomuus sai Ivanin tekemään muutamia pilkallisia huomautuksia.
"Vai niin", huudahti hän. "Me emme siis raahanneet tuota suurta, lihavaa ruumista tänne ja panneet sitä sohvalle eilen illalla? Se ei kai koskaan ollut tullut puutarhaan, vai mitä?"
"Ollut tullut puutarhaan?" toisti Brown miettivästi.
"Ei ainakaan kokonaisuudessaan."
"Tuopa oli lystikästä", sanoi Simon. "Joko tullaan puutarhaan tai ei tulla."
"Se ei ole niinkään varmaa", sanoi pappi heikosti hymyillen. "Kuinka kuuluu seuraava kysymyksenne, tohtori?"
"Te ette kai ole aivan terve", sanoi tohtori kiukustuneena. "Mutta jos haluatte, esitän seuraavan kysymyksen. Kuinka pääsi Brayne ulos puutarhasta?"
"Hän ei tullut ulos puutarhasta", sanoi pappi, joka yhä katseli ulos ikkunasta.
"Eikö hän tullut ulos puutarhasta?" jyrähti Simon.
"Ei, ei aivan kokonaan", sanoi isä Brown.
Simonin ranskalainen johdonmukaisuus loukkaantui niin, että hän raivoissaan puristi kätensä nyrkkiin. "Joko tullaan ulos puutarhasta tai ei tulla", ärjäsi hän.
"Ei aina", sanoi isä Brown.
Tohtori Simon hypähti kärsimättömänä ylös tuoliltaan:
"En viitsi tuhlata aikaa tuollaisiin järjettömyyksiin", huudahti hän kiivaasti. "Jos te ette ymmärrä, että täytyy olla joko muurien sisällä tai ulkopuolella, ei minulla enää ole teille mitään sanomista."
"Tohtori", sanoi hengen mies herttaisesti. "Olemmehan aina tulleet hyvin toimeen. Voittehan, vanhan ystävyyden takia, rauhoittua ja toistaa viidennen kysymyksenne."
Tohtori Simon vaipui kärsimättömänä tuolille oven viereen ja sanoi aivan lyhyesti:
"Sekä pää että kaula näyttivät omituisesti raadelluilta. Näytti siltä kuin olisi se tehty hengen lähdön jälkeen".
"Niin", sanoi liikkumaton pappi. "Ja se oli tehty sitä varten, että johtuisitte ajattelemaan sitä valhetta, jota todella ajattelitte. Se oli tehty siksi, että luulisitte pään kuuluvan ruumiiseen."
Se ajatusten rajamaa, missä syntyy kummituksia ja hirviöitä, tuli hyvin selvästi geeliläisen O'Brienin sielun silmien eteen. Kaikki mielikuvituksen kaaoksesta nousseet hirmunäyt rupesivat elämään hänen mielessään. Ääni, vanhempi kuin hänen esi-isiensä, tuntui kuiskaavan hänen korvaansa: "Varo puutarhaa, missä kasvaa kahdenlaisia hedelmiä. Vältä puistoa, missä kaksipäinen mies kuoli." Täytyy kuitenkin tunnustaa, että sillä-aikaa kun nämä itsepäiset, vertauskuvalliset olennot kuvastuivat hänen irlantilaisen sielunsa taikapeiliin, oli hänen ranskalaistunut älynsä kuitenkin valveilla ja hän kiinnitti huomionsa samalla terävyydellä ja samalla epäilyksellä kuin muutkin tuohon pieneen, omituiseen pappiin.
Isä Brown oli vihdoinkin kääntynyt ja hänen olentonsa piirtyi ikkunaa vasten kasvot syvän varjon peitossa. Mutta varjosta huolimatta saattoi nähdä, että ne olivat aivan harmaat. Hän puhui kuitenkin niin järkevästi kuin ei mitään geeliläistä kummituspelkoa olisi ollut olemassa.
"Hyvät herrat", aloitti hän. "Puutarhasta emme löytäneet tuon muukalaisen Beckerin ruumista, emme löytäneet mitään vierasta ruumista. Huolimatta tohtori Simonin järkiperäisistä väitteistä, pysyn siinä, että Becker oli vain osittain läsnä täällä."
"Katsokaapa tätä", ja hän osoitti kauheaa, mustapukuista ruumista.
"Tätä miestä ette ole eläissänne nähneet. Mutta näittekö tämän?"
Hän sysäsi äkkiä pois tuntemattoman kaljun pään ja asetti sijaan vieressä olleen valkotukkaisen. Ja siinä makasi nyt Julius K. Brayne vainaja, sellaisena, ettei ollut erehdyksen mahdollisuuttakaan.
"Murhaaja", jatkoi Brown tyynesti, "katkaisi vihollisensa kaulan ja heitti miekan pitkän matkan päähän muurin yli. Sinne heitti hän päänkin. Sitten ei hänen tarvinnut kuin liittää uusi pää ruumiiseen ja koska hän vaati yksityistä tutkimusta, luulimme me kaikki tavanneemme muukalaisen."
"Liittikö hän ruumiiseen toisen pään!" huudahti O'Brien tuijottavin silmin. "Minkä pään? Päitä ei kasva puissa, vai kuinka?"
"Ei", vastasi isä Brown käheästi. "Niitä kasvaa vain yhdessä paikassa, niitä kasvaa giljotiinin korissa, jonka vieressä poliisipäällikkö Aristide Valentin seisoi noin tuntia ennen murhaa. Oi, ystäväni, kuunnelkaapa sanojani vielä silmänräpäys, ennenkuin revitte minut kappaleiksi. Valentin on kunnon mies, jos kunnon mieheksi voi sanoa sitä, joka on tullut hulluksi hyvin epäilyttävästä aiheesta. Ettekö koskaan ole lukeneet tuon miehen kylmistä, harmaista silmistä, että hän oli hullu? Hän oli valmis tekemään mitä hyvänsä hävittääkseen sen, mitä hän sanoi "ristin taikauskoksi". Sitä varten on hän taistellut, kieltäytynyt ja vihdoin murhannut. Brayne oli tähän saakka siroitellut miljooniaan niin monelle lahkolle, etteivät ne paljoakaan vaikuttaneet kokonaisuuden tasapainoon. Mutta nyt oli Valentin saanut kuulla sellaisen huhun, että Brayne, niinkuin moni muukin horjuva epäilijä, oli alkanut kallistua meidän puolellemme, ja se oli jotain toista. Brayne olisi antanut aarteittensa kultavirran tulvia Ranskan rutiköyhälle ja taistelunhaluiselle kirkolle, hän tukisi siis varmasti sellaisiakin kansalliskiihkoisia lehtiä kuin "La Guillotine". Taistelu oli jo alkanut, ja fanaatikko tulistui tulistumistaan vaaraa ajatellessaan. Hän päätti tappaa miljoonamiehen ja hän teki sen juuri silloin kun saattoi odottaakin että suurin salapoliiseista tekisi ainoan rikoksensa. Jonkin rikostieteellisen syyn varjolla anasti hän Beckerin pään ja vei sen kotiinsa asiapaperisalkussaan. Hän ryhtyi sitten Braynen kanssa tuohon väittelyyn, jonka loppua lordi Galloway ei kuullut. Sitten menivät molemmat herrat muurien ympäröimään puutarhaan. Valentin johti keskustelun miekkailuun, käytti sapelia ja muutamia kuivia oksia havaintovälineinä ja…"
Arpikas Ivan hyppäsi pystyyn:
"Te olette järjiltänne!" huusi hän. "Te menette kohta isäntäni luo, vaikka minun täytyisi…"
"Minä ajattelin juuri tehdä niin", sanoi Brown synkästi. "Minun täytyy kehoittaa häntä ripittämään itsensä j.n.e."
Ajaen Brown parkaa edessään kuin panttivankia, tai uhria, syöksyivät nyt kaikki Valentinin hiljaiseen työhuoneeseen.
Suuri salapoliisi istui kirjoituspöytänsä ääressä nähtävästi niin vaipuneena työhönsä, ettei hän huomannut heidän kiivasta tuloaan… He seisahtuivat hetkeksi ovelle, mutta tuossa suorassa, hienopiirteisessä selässä oli jotain, mikä sai tohtorin kiiruhtamaan esiin. Hän huomasi silloin, että Valentinin vieressä oli pieni pillerirasia, ja että Valentin istui kuolleena tuolillaan. Itsemurhaajan tunteettomilla kasvoilla lepäsi ylpeys, joka voitti Catonkin arvokkuuden.
Jos te sattumalta tapaatte jonkun tuon suljetun "Kaksitoista totista kalastajaa" nimisen klubin jäsenen, juuri kun hän astuu sisälle Hotel Vernoniin ollakseen mukana klubin jokavuotisilla juhlapäivällisillä, huomaatte, kun hän riisuu päällystakkinsa, ettei hänen juhlapukunsa ole musta, vaan vihreä. Jos olisitte niin kuulumattoman rohkea, että uskaltaisitte puhutella tuollaista otusta ja kysyä häneltä syytä siihen, vastaisi hän kai käyttävänsä vihreää pukua senvuoksi, ettei häntä luultaisi tarjoilijaksi. Silloin vetäydytte nolona pois, mutta jälkeenne jää ratkaisematon arvoitus ja tarina, joka ehkä maksaisi kertomisen vaivan.
Jos — jatkaaksemme taas samojen epätodenmukaisten edellytysten sarjaa — jos te sattumalta kohtaisitte pienen, viattoman, virkaintoisen papin, nimeltä isä Brown, ja jos te kysyisitte häneltä, mitä tapausta hän pitää elämänsä onnellisimpana, vastaisi hän kai, että hänen onnellisin kokemuksensa, ylimalkaisesti katsoen, sattui Hotel Vernonissa, missä hän esti rikoksen tapahtumasta ja pelastipa ehkä sielunkin, vain kuuntelemalla askeleita käytävässä. Hän lienee ehkä hiukan ylpeä tämän rohkean ja ihmeellisen aavistuksensa vuoksi, ja on mahdollista, että hän itse johtaisi keskustelun siihen suuntaan. Mutta koska on hyvin vähän luultavaa, että nousisitte kyllin korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan tavataksenne nuo "Kaksitoista totista kalastajaa" tai laskeutuisitte kyllin alas sivukaupunkien maailmaan ja rikosten lasten joukkoon kohdataksenne isä Brownin, pelkään minä, ettette koskaan saa kuulla tuota tarinaa, jollen minä kerro sitä teille.
Hotel Vernon, jossa nuo "Kaksitoista totista kalastajaa" söivät jokavuotiset juhlapäivällisensä, oli sellainen kokoontumispaikka, jonka olemassaolo on mahdollinen vain sellaisessa yhteiskuntapiirissä, jonka vaatimukset tapojen hienostumiseen nähden hipovat melkein mielipuolisuutta. Hotelli oli "exklusiivisen" liikeyrityksen mielikuvituksellinen luoma. Toisin sanoen laitos, joka kannattaakseen ei houkutellut ihmisiä luokseen, vaan sysäsi heitä pois. Rahaylimystön piirissä kasvavat kauppiaiden vaatimukset joskus niin suuriksi, että he tulevat vaativammiksi kuin heidän kauppatuttavansa. He luovat keinotekoisia tarpeita siinä tarkoituksessa, että heidän rikkaat ja väsähtyneet ostajansa käyttäisivät rahansa ja diplomaattisen kykynsä niiden tyydyttämiseen. Jos Lontoossa olisi uudenaikainen hotelli, jonne ei kuutta jalkaa lyhyempi vieras saisi tulla, syntyisi varmasti kuudenjalan miesten seura, joka söisi päivällistä siellä. Jos siellä olisi kallis ravintola, jota omistajan oikun vuoksi pidettäisiin auki ainoastaan torstai-iltoina, olisi se silloin täpötäysi. Hotel Vernon sijaitsi kuin sattumalta erään puistikon kulmauksessa Belgraven kaupunginosassa. Se oli pieni ja tavallaan epämukava. Eräs määrätty luokka piti kuitenkin näitä epäkohtia jonkunmoisina suojavarustuksina. Erikoisesti oli eräs epäkohta hyvin merkittävä, se nimittäin, että ainoastaan neljäkolmatta henkeä saattoi siellä yhtaikaa syödä päivällistä. Ainoa suuri päivällispöytä oli kuuluisa terassipöytä, joka seisoi jonkunlaisella parvekkeella taivasalla, ja josta oli näköala Lontoon kaikkein kauneimpien, vanhojen puutarhojen yli. Siitä seurasi, ettei noita neljääkolmatta paikkaa tässä pöydässä voitu käyttää kuin kauniilla ja lämpimällä ilmalla, ja koska tämä seikka vaikeutti nautintoa, teki huvi sen sitä halutummaksi. Hotellin silloinen omistaja oli Lever niminen juutalainen, ja hän ansaitsi melkein miljoonan tekemällä pääsyn sinne niin vaikeaksi. Luonnollisesti pani hän näin rajoitetun yrityksen toimeen täyttäen kaikki hienouden korkeimmat vaatimukset. Viinit ja ruoka olivat Euroopan parhaitten laitosten tasolla ja tarjoilijoiden käytös oli Englannin yläluokan keskuudessa vallitsevien vaatimusten mukainen. Omistaja tunsi jokaisen palvelijansa kuin viisi sormeaan. Heitä oli kaikkiaan viisitoista. On melkein helpompi päästä parlamentin jäseneksi kuin tarjoilijaksi tähän hotelliin. Joka tarjoilija oli yhtä hajautunut vaikenemisen taidossa ja notkeassa käytöksessä kuin mikä aatelispalvelija hyvänsä, ja yleensä oli talossa tarjoilija jokaista päivällisvierasta varten.
"Kahdentoista totisen kalastajan klubi" ei olisi voinut syödä päivällistä missään muussa paikassa kuin juuri sellaisessa, sillä se pysyi ankarasti ylellisessä eristyneisyydessään ja olisi tuntenut olonsa äärettömän vaivaloiseksi, jos joku muu klubi olisi samaan aikaan syönyt päivällistä samassa paikassa. Kun "kalastajat" viettivät jokavuotista päivällisjuhlaansa, oli heillä tapana pitää näytteillä kaikki arvoesineensä aivan kuin yksityisessä talossa; erikoisesti käyttivät he kuuluisia kalaveitsiä ja haarukoita, jotka harvinaisella taideaistilla oli muodostettu kalojen muotoisiksi, käden sijassa suuret helmet. Nämä pantiin aina pöytään kalaruuan edellä, ja kala oli suurenmoisen aterian suurenmoisin ruokalaji. Seuralla oli monenlaisia menoja ja tapoja, mutta sillä ei ollut mitään historiaa, eikä mitään tarkoitusta, ja siinä juuri oli kaiken ylimyksellinen puoli. Ei tarvinnut tulla miksikään päästäkseen yhdeksi "Kahdestatoista kalastajasta"; jos ennestään ei ollut mitään, ei koskaan kuullut puhuttavankaan heistä. Klubi oli ollut olemassa kaksitoista vuotta. Sen puheenjohtajana oli mr Audley, varapuheenjohtajana Chesterin herttua.
Jos minun on onnistunut antaa lukijalle käsitys tästä mahtavasta hotellista, ihmetellee hän, kuinka olen saanut tietää tämän kaiken, ja hänellä lienee kai omat mietteensä siitä, kuinka niin yksinkertainen henkilö kuin ystäväni isä Brown oli ollut mahdollinen pääsemään tälle kultaiselle kukkulalle. Siinä suhteessa on kertomukseni yksinkertainen, vieläpä hyvin jokapäiväinenkin. Täällä maailmassa on ikivanha häiriöntekijä ja kansankiihoittaja, joka murtautuu hienoimpiinkin asumuksiin ilmoittaen, että kaikki olemme veljiä, ja minne hyvänsä tämä tasaaja ratsastikaan kalpeansinisellä hevosellaan, sinne oli isä Brownin häntä seuraaminen. Yksi palvelijoista, eräs italialainen, oli saanut halvauksen eräänä iltapäivänä, ja hänen juutalainen isäntänsä oli, vaikkakin ihmetellen mokomaa taikauskoa, suostunut haettamaan lähinnä asuvan katolisen papin. Emme välitä siitä, mitä tarjoilija ripissä kertoi isä Brownille, siitä painavasta syystä, että pappi piti sen omana salaisuutenaan, mutta se näytti kuitenkin antaneen hänelle aiheen kirjoittaa kirjeen, tai selostuksen, joka koski vanhan vääryyden ilmaisemista tai oikaisemista. Tästä syystä pyysi siis isä Brown tuolla nöyrällä suoruudella, mikä olisi tehnyt vaikutuksensa Buckingham-palatsissakin, että hän saisi huoneen ja kirjoitustarpeita. Mr. Lever joutui ilkeään välikäteen. Hän oli hyväntahtoinen mies ja hänen ominaisuuksiinsa kuului myös tuo huono hyväntahtoisuuden matkiminen, mikä säikähtää vaikeuksia ja meluisia kohtauksia. Näin harvinaisen vieraan olo hänen hotellissaan sellaisena iltana oli kuin tahra valkeassa pöytäliinassa. Hotelli Vernonissa ei ollut halpoja huoneita, sillä ei koskaan ollut ketään hallissa odottamassa, eikä sinne koskaan tullut satunnaisia vieraita. Siellä oli viisitoista tarjoilijaa. Sinne odotettiin kahtatoista vierasta. Uuden matkustajan hotellissa tapaaminen olisi vaikuttanut yhtä yllättävästi kuin uuden veljen kohtaaminen oman perheen keskuudessa aamiais- tai teepöydässä. Sitäpaitsi oli papin ulkomuoto kaikkea muuta kuin ensiluokkainen ja hänen vaatteilleen oli räiskynyt likaa. Hänen olentonsa, vaikkapa matkankin päästä nähtynä, olisi voinut aiheuttaa käännekohdan klubin elämässä. Lopuksi keksi mr Lever keinon, millä välttää vahingon, jos se vain oli vältettävissä. Kun astutte sisään Hotel Vernoniin, jota ette kai koskaan tule tekemään, kuljette lyhyen, kallisarvoisilla, vaikka tummilla tauluilla koristetun käytävän läpi suureen eteiseen ja odotushuoneeseen, mistä käytävät vievät oikealle julkihuoneisiin ja käytävä vasemmalle keittiöön ja varastohuoneisiin. Heti vasemmalla on jonkinlaisen lasiseinäisen konttorin kulmaus ja käytävä odotushuoneeseen; siinä oli kuin talo talossa, aivan kuin siellä ennen olisi sijainnut hotellin baari.
Tässä huoneessa istui omistajan edustaja — tässä paikassa ei kukaan, mahdollisuuden mukaan, esiintynyt omassa persoonassaan — ja konttorin toisella puolen, palvelijainhuoneeseen päin, oli herrojen päällysvaatekomero, herrojen alueen äärimmäinen raja. Mutta konttorin ja päällysvaatehuoneen välillä oli pieni kamari, jolla ei ollut omaa uloskäytävää ja jota omistaja käytti tärkeissä tai arkaluontoisissa asioissa, kuten lainatessaan jollekin herttualle tuhat puntaa tai kieltäessään häneltä kuusi penceä. Se, että herra Lever jätti pappiparan, joka tuhri jotain paperilapulle, puolen tunnin ajaksi häväisemään tätä pyhää paikkaa, oli suurenmoinen suvaitsevaisuuden osoitus hänen puoleltaan. Se tarina, jota isä Brown kirjoitti, oli varmaankin paljon parempi kuin tämä, mutta se ei koskaan tule tunnetuksi. Voin vain todistaa, että pari kolme sen loppukappaleista olivat vähemmän jännittäviä ja mieltäkiinnittäviä.
Sillä juuri niitä kirjoittaessaan alkoi pappi antaa ajatustensa harhailla ja ulkonaisten, tavallisesti niin elävien aistiensa herätä. Pimeän hetket ja päivällisen aika alkoivat lähestyä. Hänen pienestä, syrjäisestä huoneestaan puuttui valoa, ja mahdollista on, että enenevä hämärä teroitti hänen kuuloaistiaan, niin kuin joskus tapahtuu. Sillä aikaa kun isä Brown kirjoitti asiakirjansa viimeistä vähemmän tärkeää osaa, äkkäsi hän kirjoittavansa huoneen ulkopuolella toistuvan melun tahdissa, aivan kuin ajatuksemme joskus pyrkivät kiertämään rautatien kolinan säestyksen mukaan. Kun hän tuli tietoiseksi siitä, huomasi hän myös, mitä se oli: ei mitään muuta kuin jalkojen töminää, ja sehän on helposti selitettävää hotellissa. Kuitenkin tuijotti hän pimenevään kattoon ja kuunteli ääntä. Kuulostettuaan välinpitämättömästi jonkun sekunnin, hypähti hän pystyyn ja kuunteli tarkasti pää kallellaan. Sitten istuutui hän taas nojaten otsansa käsiin, ja nyt hän ei ainoastaan kuunnellut, vaan ajatteli myöskin.
Askeleet huoneen ulkopuolella, jos niitä vain hätäisesti kuunteli, olivat juuri sellaisia kuin hotellissa luulisi kuulevansa, mutta jos kuunteli tarkemmin, oli niissä jotain hyvin kummallista. Muita askeleita ei kuulunut. Talossa oli hyvin hiljaista, sillä harvat vieraat menivät aina huoneisiinsa, ja hyvin harjoitettuja tarjoilijoita oli käsketty pysymään näkymättöminä, kunnes heitä tarvittiin. Ei missään paikassa ollut vähemmän syytä otaksua, että jotain tavallisuudesta poikkeavaa tapahtuisi. Mutta nämä askeleet olivat niin omituisia, ettei niistä voinut sanoa, olivatko ne tasaisia vai epätasaisia. Isä Brown jäljitteli niitä naputtamalla sormellaan pöydän reunaan aivan kuin olisi opetellut säveltä pianolla.
Ensin tuli pitkä jakso nopeita pikkuaskeleita, sellaisia, joita pieni mies ottaa tahtoessaan voittaa käyntikilpailussa. Määrätyssä kohdassa pysähtyivät ne ja muuttuivat harppauksentapaiseksi, huolettomaksi käynniksi, jossa ei ollut neljättä osaa edellisten askeleitten luvusta, vaikka se kesti jokseenkin yhtä kauan. Samassa silmänräpäyksessä kun viimeinen raskas askel oli lakannut kuulumasta, alkoi taas kevyt nopea sipsutus vaihtuakseen vuorostaan raskaammaksi käyntitavaksi. Ne olivat koko ajan samat kengät, ensiksi koska — mikä myöhemmin tuli selville — muita ei ollut lähettyvillä; toiseksi koska pohjien narina aina pysyi yhtä heikkona, vaikka helposti tunnettavana. Isä Brownin pää oli niin muodostettu, että sen alituiseen täytyi tehdä kysymyksiä, ja tuo näennäisesti mitätön kysymys, joka nyt oli ratkaistavana, oli halkaista sen. Olihan hän kyllä nähnyt miesten ottavan vauhtia hyppyä varten. Hän oli nähnyt heidän ottavan vauhtia liukua laskeakseen. Mutta minkätähden piti tämän ottaa vauhtia kävelläkseen? Taikka, miksi käveli hän ensin ja otti vauhtia vasta sitten? Mikään muu määritelmä ei voinut kuvata tuon harvinaisen jalkaparin liikkeitä. Mies joko käveli hyvin nopeasti käytävän puoliväliin jatkaakseen hitaasti loppumatkan, tai käveli hän hyvin hitaasti alkuosan nauttiakseen sitä enemmän tuosta erinomaisesta ilosta kävellä nopeasti loppuun. Kumpikaan näistä olettamuksista ei tuntunut kovinkaan järkevältä. Isä Brownin aivot pimenivät pimenemistään, yhtärintaa huoneen kanssa.
Mutta kun hän alkoi ajatella kiinteämmin, näytti kammion pimeys antavan enemmän eloa hänen ajatuksilleen. Hän alkoi kuin jonkunlaisessa näyssä nähdä nuo kummalliset jalat, jotka epäluonnollisissa ja vertauskuvallisissa asennoissa hyppelivät käytävässä. Oliko se pakanan uskonnollista tanssia? Tai oliko se joku uusi laji tieteellistä voimistelua? Isä Brown alkoi nyt tarkemmin harkita, mitä nuo askeleet merkitsivät. Ensin nuo harvat askeleet: ne eivät varmasti olleet hotellin omistajan. Hänenlaisensa miehet tallaavat eteenpäin nopeassa tahdissa tai istuvat paikallaan. Ei siellä myöskään voinut olla ketään palvelijoista, eikä määräystä odottavaa juoksupoikaa. Se ei kuulunut siltä. Köyhemmän kansanluokan miehet juosta hölköttävät joskus ympäriinsä, kun ovat hiukan päissään, mutta yleensä ja etenkin kun he ovat joutuneet loisteliaaseen ympäristöön, seisovat he paikallaan tai istuvat jäykässä asennossa. Ei, nuo raskaat ja kuitenkin notkeat askeleet, joissa ilmeni huoletonta pontevuutta, ja jotka eivät synnyttäneet paljon melua, mutta eivät myöskään pitäneet väliä aiheuttamastaan äänestä, ne olivat ominaisia vain yhdelle lajille tämän maailman matkamiehiä. Ne astui länsi-eurooppalainen herrasmies, luultavasti sellainen, jonka ei koskaan ollut tarvinnut tehdä työtä elatuksekseen.
Juuri kun hän oli päässyt tähän yksinkertaiseen vakaumukseen, nousi askeleitten nopeus korkeimmilleen ja ne kiiruhtivat rotan vilkkaudella hänen ovensa ohi. Kuuntelija huomasi, että vaikka askeleet olivatkin paljon nopeammat, olivat ne silti paljon hiljaisemmat. Tuntui melkein siltä kuin olisi mies kävellyt varpaisillaan. Isä Brownin mielestä ei niiden tarkoituksena ollut salaperäisyyden tavoittelu, vaan jokin muu, jokin mitä hän ei voinut muistaa. Häntä kiusasi tuollainen kangasteleva muisto, joka saattaa tehdä ihmisen hulluksi. Hän oli varmasti jossain muualla kuullut tuon omituisen, nopean käynnin. Äkkiä hypähti hän pystyyn uusi aatos aivoissaan ja meni ovelle. Hänen huoneestaan ei päässyt suoraa tietä käytävään, siitä vei ovi toiselta puolen lasiseinäiseen konttoriin, toiselta päällysvaatekomeroon. Hän koetteli konttorin ovea, mutta huomasi sen lukituksi. Sitten katseli hän ikkunaa, joka nyt näytti nelikulmaiselta lasilevyltä, jota varjosti kalpean ruskon valaisema tumma pilvi, ja nyt vainusi hän rikollisia yrityksiä, niin kuin koira vainuaa rottaa.
Kuitenkin voitti hänen järkevämpi minänsä, oli se sitten viisaampi tai ei, ja hän muisti isännän sanoneen hänelle, että hän aikoi lukita oven ja päästää hänet ulos myöhemmin päivällä. Hän sanoi itselleen, että oli ainakin parikymmentä seikkaa, joita hän ei ollut tullut ajatelleeksi, ja jotka voisivat selittää nuo oudot äänet oven toisella puolen, ja sitten muisti hän, että päivää oli vielä niin paljon, että hän ehtisi lopettaa varsinaisen työnsä. Hän istuutui ikkunan ääreen käyttääkseen hyväkseen viimeistä, hämärää iltavalaistusta ja syventyi päättävästi kirjoittamaan loppuun selostuksensa. Hän oli kirjoittanut noin kaksikymmentä minuuttia ja kumartunut yhä lähemmäksi paperia, sillä nyt alkoi tulla aivan pimeä. Mutta sitten oikaisi hän itsensä äkkiä. Hän kuuli taas nuo kummalliset askeleet. Nyt ilmeni niissä vielä kolmas omituisuus. Ennen oli tuo omituinen mies kävellyt, hyvin kevyesti ja nopeasti kylläkin, mutta hän oli kävellyt. Nyt juoksi hän. Saattoi kuulla nopeitten, hiljaisten, notkeitten askelten tulevan pitkin käytävää, aivankuin pakenevan hyppivän pantterin käpälien tallaamina. Oli mies kuka hyvänsä, niin oli hän voimakas ja notkea ja hiljainen, mutta kiihkeä into ajoi häntä eteenpäin. Mutta kun ääni, suhisevan tuulen tapaisena, oli jatkunut aivan konttoriin saakka, muuttui se jälleen tutuksi, hitaaksi, huolettomaksi astelemiseksi.
Isä Brown heitti paperit pois, ja koska hän tiesi, että konttorin ovi oli lukittu, meni hän suoraan vaatekomeroon toisella puolen. Vahtimestari oli juuri poistunut, kaiketi siksi, että ainoat vieraat istuivat pöydässä ja hänen toimensa oli siis turha. Sittenkun isä Brown oli kompuroinut päällystakkien välitse, huomasi hän, että jonkinlainen puoliovi tai pöytä yhdisti melkein pimeän vaatekomeron voimakkaasti valaistuun käytävään. Tuollaisen korokkeen yli olemme kai jokainen ojentaneet sateenvarjomme ja ottaneet vastamerkin. Kaaressa pöydän yläpuolella paloi liekki, heikosti valaisten isä Brownin, jonka mustat ääriviivat piirtyivät hänen takanaan laskevan auringon harmaankeltaisessa valossa kiiltävää ikkunaa vasten. Mutta sama liekki valoi melkein näyttämöllisen valonsa mieheen, joka seisoi käytävässä vaatekomeron ulkopuolella.
Hän oli elegantin näköinen hyvin yksinkertaisessa seurustelupuvussaan. Vaikka hän olikin pitkäkasvuinen, ei hän kuitenkaan näyttänyt vaativan paljon tilaa. Tuntui siltä, että hän olisi voinut häipyä pois kuin varjo siinäkin, missä moni lyhytkasvuisempi olisi täyttänyt paikkansa tai ollut tiellä. Hänen nyt lampun valaisemat kasvonsa olivat tummat ja eloisat, ja kaikesta näkyi, että hän oli ulkomaalainen. Hänellä oli kaunis vartalo ja hänen käytöstapansa oli hyväntahtoista ja itsetietoista. Joku arvostelija olisi ehkä huomauttanut, ettei musta takki oikein vastannut hänen vartaloaan ja käytöstapaansa, vieläpä, että se siellä täällä muodosti poimuja, eikä istunut oikein hyvin. Heti nähdessään Brownin tummat ääriviivat auringonlaskua vasten heitti hän pöydälle numerolla varustetun pahvilapun ja lausui ystävällisen käskevällä äänellä:
"Olkaa hyvä ja antakaa hattuni ja palttooni; minun täytyy heti lähteä täältä."
Sanaakaan sanomatta otti isä Brown lapun ja meni tottelevaisesti hakemaan päällystakkia. Hän ei toimittanut palvelijan tehtäviä ensimäistä kertaa. Hän tuli takaisin löydettyään takin ja heitti sen pöydälle. Vieras, joka sillä aikaa oli haeskellut taskuistaan, sanoi hymyillen:
"Minulla ei ole hopeaa mukanani. Pitäkää tuo." Hän heitti pöydälle puoli puntaa ja tarttui takkiinsa.
Isä Brownin olemus näytti yhä mustalta ja liikkumattomalta, mutta tällä hetkellä meni kai hänen päänsä pyörälle. Omituista kyllä, oli hänellä päästään enimmän hyötyä silloin, kun se meni pyörälle. Silloin kertoi hän kaksi kahdella ja sai tuloksi neljä miljoonaa. Katolinen kirkko, joka ankarasti puolustaa tervettä järkeä, ei aina hyväksynyt tällaista laskutapaa. Joskus ei hän itsekään sitä hyväksynyt. Mutta se oli todellista haltioitumista, joka oli tärkeä ratkaisevina hetkinä, silloin, kun se, jonka pää menee pyörälle, suoriutuu leikistä pää tallella.
"Minä luulen, sir", sanoi hän kohteliaasti, "että teillä kyllä on hopeaa taskussanne."
Pitkä herra tuijotti häneen:
"Mitä hiiden syytä teillä on valittaa, annanko teille hopeaa vai kultaa?" huudahti hän.
"Hopealla saattaa joskus olla suurempi arvo kuin kullalla", sanoi pappi lempeästi. "Etenkin jos sitä on suuri määrä."
Vieras katseli häntä tarkastellen. Sitten loi hän vielä tutkivamman katseen pitkin käytävää pääovelle päin. Ja sitten palasi hänen katseensa Browniin, jonka jälkeen hän katseli ikkunaa Brownin pään takana hyvin tutkivasti. Myrskyn jälkeinen hehku valaisi sitä ja silloin näytti hän tehneen päätöksensä. Hän laski toisen kätensä pöydälle, teki hyppäyksen, jota taidevoimistelija olisi kadehtinut, ja seisoi nyt uhkaavana papin edessä pitäen häntä toisella kädellä kauluksesta.
"Seisokaa hiljaa", kuiskasi hän sähisten. "En tahdo uhata teitä, mutta…"
"Minä tahdon sensijaan uhata teitä", sanoi isä Brown äänellä, joka muistutti ukkosen jyrinää. "Minä tahdon uhata teitä sillä madolla, joka ei koskaan kuole, ja sillä tulella, joka ei koskaan sammu."
"Tepä olette kummallinen vaatteiden vartija", sanoi herra.
"Minä olen pappi, herra Flambeau", sanoi isä Brown, "ja olen valmis kuuntelemaan rippiänne."
Toinen seisoi huohottaen jonkun sekunnin, mutta horjahti sitten taapäin ja vaipui tuolille.
* * * * *
"Kahdentoista kalastajan" päivällisillä oli tarjottu kaksi ensimäistä ruokalajia ja olivat ne osoittautuneet onnistuneiksi. En aio jäljentää ruokalistaa, sillä jos sen tekisinkin, ei kukaan ymmärtäisi sitä. Se oli kirjoitettu tuolla ranskalaisella sekasotkulla, jota kokit käyttävät ja jota ranskalaiset itsekään eivät lainkaan ymmärrä. Klubissa oli perintätapana, että päivällisen voileipäherkkujen piti olla mitä vaihtelevimpia ja monilukuisimpia. Niistäkin keskusteltiin vakavasti, siksi että ne olivat tunnustetusti tarkoituksettomia, niinkuin koko päivällinen ja koko klubikin. Perintätapana oli myös, että sopan piti olla kevyen ja vaatimattoman, aivan kuin lyhyt välisoitto, joka johti seuraavaan lajiin, kalaruokaan. Keskustelu oli tuota brittiläisessä maailmassa vallitsevaa kevyttä ja juoksevaa pöytäpuhetta; se vallitsee siellä salaisena tapana, vaikka todellinen englantilainen hyötyisi siitä hyvin vähän, jos sattuisi kuulemaan sitä. Molempien puolueiden ministereitä mainittiin siellä etunimillään jonkinlaisella väsähtäneellä hyväntahtoisuudella. Radikaalista raha-asiainministeriä, jota koko torypuolueen katsottiin halveksivan hänen kiristystoimenpiteittensä tähden, kehuttiin pienien, sievien runojensa tai metsästyssatulansa vuoksi. Torypuolueen johtaja, jota liberaalien katsottiin vihaavan kuin tyrannia, joutui puheenaiheeksi ja häntä kehuttiin — vapaamieliseksi. Poliitikoilla näytti tosiaan olevan suuri merkitys. Mutta se, mikä sen heille antoi, näytti olevan mikä muu hyvänsä kuin heidän politiikkansa. Mr Audley, klubin puheenjohtaja, oli ystävällinen, vanhanpuoleinen mies, joka yhä käytti Gladstone-kaulusta. Hän oli koko tämän mielikuvitusrikkaan, mutta kuitenkin hedelmättömän seuran jonkinlainen vertauskuva. Hän ei koskaan ollut tehnyt mitään, ei edes vääryyttä. Hän ei ollut elostelija, eikä edes erikoisen rikaskaan. Hän yksinkertaisesti käsitti, mistä oli kysymys, ja sillä hyvä. Ei mikään puolue voinut olla tietämättä hänestä, ja jos hän olisi halunnut salkun, olisi hän varmasti päässyt ministeristöön. Chesterin herttua, varapuheenjohtaja, oli nuori poliitikko, jolla oli tulevaisuus edessään. Hän oli iloinen nuorukainen, tukka vaalea, sileäksi kammattu, kasvot pisamaiset, äly keskinkertainen ja maatilat suunnattomat. Hän miellytti aina julkisesti esiintyessään ja hänen johtava periaatteensa oli hyvin yksinkertainen. Jos hän sattui keksimään leikkipuheen, lausui hän sen julki, ja häntä pidettiin säkenöitsevänä. Jos hän ei keksinyt mitään, sanoi hän, että nyt ei ollut leikin aika, ja silloin pidettiin häntä luotettavana. Yksityisessä elämässään, klubissa vertaistensa seurassa, oli hän yksinkertaisesti iloinen, avomielinen ja vallaton kuin koulupoika. Mr Audley, joka ei koskaan ollut poliitikko, kohteli tovereitaan vakavammin. Ällistyttipä hän joskus seuruetta lauselmilla, joissa viitattiin jonkinlaiseen erotukseen vanhoillisten ja vapaamielisten välillä. Itse oli hän vanhoillinen, yksityisenäkin. Hänen harmaa tukkansa valui niskaan, päättyen pyöristettyyn kiharaan takin kauluksella ja johtaen ajatuksen eräisiin vanhoihin valtiomiehiin. Takaapäin katsottuna näytti hän mieheltä, jota valtakunta tarvitsi. Edestäpäin näytti hän hyväntahtoiselta, varakkaalta vanhaltapojalta, jolla oli huone Albanyssä, ja semmoinen hän todella olikin.
Kuten sanottu terassipöydässä oli tilaa neljällekolmatta henkilölle, ja klubissa oli vain kaksitoista jäsentä. He saattoivat siis laittaa olonsa terassilla vallan mukavaksi. He olivat asettuneet pöydän sisäreunan puolelle, niin ettei heitä vastapäätä ollut ketään pimittämässä näköalaa yli puutarhojen, joiden värit vielä olivat elävät, vaikka ilta olikin saapunut tavallista pimeämpänä tänä vuodenaikana. Puheenjohtaja istui keskellä aterioitsevien riviä ja varapuheenjohtaja pöydän oikeassa päässä. Sitten kun nuo kaksitoista vierasta olivat alkaneet asettua paikoilleen, oli jostain tuntemattomasta syystä tapana, että nuo viisitoista tarjoilijaa jäivät seisomaan riviin pitkin seinää, aivan kuin kuninkaalle kunniaatekevät joukot, samalla kun hotellin lihava isäntä alituiseen kumarteli klubille säteillen iloista yllätystä, niin kuin ei koskaan olisi kuullut puhuttavan näistä herroista. Koko tämä tarjoilijoiden parvi katosi kuitenkin kohta kun ensimäinen veitsi tai haarukka kilahti. Ainoastaan se pieni osa, mikä tarvittiin korjaamaan pois ja asettamaan paikoilleen lautasia, liikkui edestakaisin kuolemanhiljaisuuden vallitessa. Luonnollisesti oli isäntä tai omistaja, mr Lever, kadonnut jo aikaa ennen kumarrellen mitä kohteliaimmin. Olisipa melkein liioiteltua, vieläpä halventavaakin väittää, että hän enää myöhemminkään varsinaisesti esiintyi. Mutta kun tärkeintä ruokalajia, kalaa, piti tarjottaman, huomattiin — kuinka sen nyt ilmaisisin — aivan kuin liikkuva varjo, kuin muistutus hänen persoonallisuudestaan, joka todisti, että hän liikuskeli läheisyydessä. Pyhä kalaruoka näytti tietämättömän silmissä noin hääleivoksen kokoiselta ja muotoiselta jättiläisputingilta, jota valmistettaessa koko joukko hyvin mieltäkiinnittäviä kaloja oli ikuisesti menettänyt sen muodon, jonka Luoja oli niille antanut. Nuo "Kaksitoista totista kalastajaa" tarttuivat nyt kuuluisiin kalaveitsiinsä ja kalahaarukkoihinsa ja ryhtyivät ruokaan yhtä vakavina kuin joka tuuma tästä putingista olisi maksanut yhtä paljon kuin hopeahaarukka, jolla sitä syötiin. Ja ehkäpä asianlaita olikin niin. Ruokalaji nautittiin syvän hiljaisuuden vallitessa, ja vasta sitten kun nuoren herttuan lautanen oli lähimailleen tyhjä, teki hän seuraa van oikeauskoisen huomautuksen:
"Tällaista putinkia ei osata valmistaa muualla kuin täällä."
"Ei missään muualla", sanoi mr Audley syvällä bassoäänellä, kääntyen puhujaan ja nyökäyttäen monta kertaa arvokasta päätään. "Ei missään muualla kuin täällä. Joku sanoi minulle, että Café Anglaissa…"
Tässä keskeytti hänet ja saattoi silmänräpäykseksi pois tasapainosta se seikka, että hänen lautasensa korjattiin pois, mutta hänen onnistui pian tavoittaa arvokkaan ajatuslankansa pää.
"Joku sanoi minulle, että se Café Anglaissa on yhtä hyvin valmistettua. Mutta kaukana siitä, sir", jatkoi hän pudistaen päätänsä horjumattomana kuin ankara tuomari. "Kaukana siitä."
"Sitä paikkaa pidetään parempana kuin se on", sanoi eräs eversti Pound, joka ulkonäöstä päättäen puhui ensi kertaa moneen kuukauteen.
"Enpä mene sanomaan niin varmasti", sanoi Chesterin herttua, joka oli optimisti. "Se on aika hauska muutamissa suhteissa. Se on aivan voittamaton…"
Tarjoilija tuli nopeasti käyden huoneen läpi ja pysähtyi äkkiä. Hän pysähtyi yhtä hiljaa kuin oli kävellytkin, mutta kaikki nämä omituiset ja veltostuneet herrat olivat niin tottuneet heitä ympäröivään ja heidän olemustaan kannattavan koneiston äänettömyyteen, että he säpsähtivät, aivankuin tarjoilija olisi tehnyt jotain odottamatonta. He tunsivat samaa kuin minä ja sinä tuntisimme, jos eloton maailma näyttäytyisi tottelemattomalta — jos tuoli pakenisi meitä.
Tarjoilija seisoi tuijottaen muutaman sekunnin, joitten kuluessa kaikkien kasvoille vähitellen levisi jonkunlainen häpeävä ilme — kokonaan meidän aikakautemme tuotteita. Siinä ilmenee vastakohta nykyaikaisen hyväntekeväisyyden ja sen kauhean kuilun välillä, joka nykyään erottaa rikkaiden ja köyhien sielut. Entisajan todellinen ylimys olisi ensiksi alkanut pommittaa tarjoilijaa tyhjillä pulloilla ja lopuksi kai rahoilla. Todellinen demokraatti olisi toverillisella suoruudella kysynyt tarjoilijalta, mitä hittoja hänellä oli täällä tekemistä. Mutta nämä nykyaikaiset rahavallan kannattajat eivät voineet kärsiä köyhän miehen läheisyyttä, oli hän sitten orja tai ystävä. Se, että palveluskunnassa oli jotain epäkunnossa, oli vain ikävää ja hyvin häiritsevää. Nämä herrat eivät millään muotoa tahtoneet olla karukäytöksisiä ja heitä peloitti näyttää hyväntahtoisilta. He tahtoivat vain, että häiriö, oli se mikä hyvänsä, pian olisi lopussa. Se olikin jo lopussa. Kun tarjoilija oli seisonut jonkun hetken aivan kuin jäykkäkouristuksen lamauttamana, kääntyi hän ja syöksyi ulos.
Kun hän taas näyttäytyi huoneessa, tai oikeastaan ovella, oli hänen seurassaan toinen tarjoilija, jolle hän etelämaisella vilkkaudella kuiskutti jotain kiivaasti viittilöiden. Sitten poistui ensimäinen vahtimestari, jätti toisen siihen ja palasi kolmannen kanssa. Kun vihdoin neljäs oli liittynyt nopeasti kokoontuvaan synoodiin, arveli mr Audley, hienojen tapojen nimessä, ajan sopivaksi hiljaisuuden rikkomista varten. Puheenjohtajan vasaran asemesta käytti hän kovaa rykäisyä ja sanoi:
"Nuori Moocher tekee mainiota työtä Birmassa. Ei mikään muu kansallisuus maailmassa voisi…"
Viides tarjoilija oli tullut lentäen kuin nuoli ja kuiskasi hänelle:
"Suokaa anteeksi, mutta asia on tärkeä. Saisiko isäntä puhutella teitä?"
Ällistyneenä kääntyi puheenjohtaja ympäri ja hänen hämmästynyt katseensa kohtasi nyt mr Leverin, joka lähestyi heitä sopimattoman hätäisesti. Kelpo isännän käynti oli aivan tavallista, mutta hänen kasvonsa eivät suinkaan olleet entisen näköiset. Tavallisesti oli niillä terve, kuparinruskea väri, nyt ne olivat sairaaloisen keltaiset.
"Suokaa anteeksi, mr Audley", sanoi hän aivan kuin olisi kärsinyt hengenahdistusta. "Minulla on pahoja epäilyksiä. Kun teidän kalalautasenne korjattiin pois, olivat kai veitset ja haarukat niiden mukana?"
"Niin minun tietääkseni", vastasi puheenjohtaja hiukan tulistuen.
"Näitte kai hänet?" läähätti hätääntynyt isäntä. "Näitte kai tarjoilijan, joka korjasi ne? Tunnetteko hänet?"
"Minäkö tuntisin tarjoilijan?" kysyi mr Audley harmistuneena. "Varmasti en!"
Mr Lever levitti kätensä hätääntyneellä liikkeellä.
"Minä lähetin hänet sisään. Minä en tiedä milloin ja miksi hän tuli. Minä lähetin tarjoilijani sisään korjaamaan lautasia ja hän huomasi, että ne jo olivat korjatut."
Mr Audley näytti nyt liian sekaantuneelta ollakseen se mies, jota valtakunta tarvitsi. Ei yksikään seurueesta voinut saada sanaakaan sanotuksi, paitsi tuo puuhevonen eversti Pound, jonka outo sähkövirta oli tehnyt luonnottoman eloisaksi. Hän nousi jäykästi istuimeltaan, vaikka toiset jäivätkin istumaan, kiersi lornetin silmäkulmaansa ja alkoi puhua karkealla, hillityllä äänellä, aivankuin olisi puoleksi unohtanut puhumisen taidon.
"Luuletteko", sanoi hän, "että joku on varastanut kalahopeamme?"
Isäntä levitti taas kätensä, tällä kertaa vielä avuttomampana, ja silmänräpäyksessä olivat kaikki herrat seisoallaan pöydän ääressä.
"Ovatko kaikki tarjoilijanne läsnä?" kysyi eversti matalalla, karkealla äänellään.
"Kyllä, kaikki, sen olen itse nähnyt", huudahti nuori herttua ja työnsi innokkaasti esiin poikamaiset kasvonsa. "Minä lasken heidät aina kun minä tulen sisään. He ovat niin hullunkurisen näköisiä seistessään rivissä pitkin seinää."
"Mutta eihän voi muistaa niin varmasti"… alotti mr Audley raskaasti ja epäröiden.
"Kyllä, minä vakuutan muistavani sen vallan hyvin", huusi herttua innokkaasti. "Tässä hotellissa ei koskaan ole ollut kuin viisitoista tarjoilijaapa tänä iltana oli heitä myöskin tasan viisitoista, ei enempää eikä vähempää."
Isäntä kääntyi nyt häneen päin kaikki jäsenet vapisten.
"Te sanotte, sanotte", änkytti hän, "että te laskitte minun tarjoilijani viideksitoista?"
"Niinkuin tavallisesti", vakuutti herttua. "No, mitä siitä?"
"Ei mitään", sanoi Lever kamalalla äänenpainolla. "Mutta se on varmasti aivan mahdotonta. Yksi noista viidestätoista makaa kuolleena huoneessaan."
Järkyttävä hiljaisuus vallitsi hetken huoneessa. On mahdollista — sillä sanalla "kuolema" on yliluonnollinen voima — että jokainen näistä tyhjäntoimittajista katseli sillä hetkellä sieluaan ja huomasi sen pieneksi kuin kuivettuneen herneen. Eräs heistä — luulen, että se oli herttua — saattoi vielä sanoa rikkaan miehen hyväntahtoisuudella:
"Voimmeko tehdä jotakin hänen hyväkseen?"
"Hänen luonaan on ollut pappi", sanoi juutalainen osoittaen vähäistä liikutusta.
Kuin tuomiopasuunan puhaltaessa heräsivät nyt kaikki asemansa tuntoon. Muutamien hajauttavien sekuntien aikana olivat he todella tulleet siihen luuloon, että tuo viidestoista oli saattanut olla kuolleen tarjoilijan henki. Tämä ajatus oli tehnyt heidät mykiksi, sillä henget ja kummitukset olivat heistä yhtä vastenmielisiä kuin kerjäläiset. Mutta hopeoitten muisto mursi ihmeen taikavoiman, mursi sen aivan äkkiä voimakkaalla taka-iskulla. Eversti kaatoi tuolinsa ja meni pitkin askelin ovea kohti.
"Jos täällä oli viidestoista mies", sanoi hän, "niin oli se, hyvät ystävät, varas. Kiiruhtakaamme heti pääkäytävälle ja takaportille ja sulkekaamme ne hyvin. Puhukaamme sitten asiasta. Klubin neljäkolmatta helmeä ovat kyllin arvokkaat takaisin saataviksi."
Mr Audley näytti ensin epäilevän, sopiko kiireellinen into gentlemannille, mutta kun hän näki herttuan nuorekkaalla kiihkolla syöksyvän portaita alas, seurasi hän jälessä vakavin askelin.
Samassa syöksyi kuudes tarjoilija sisään ja kertoi, että hän oli löytänyt kaikki kalalautaset tarjoilupöydälle ladottuina, mutta hopeasta hän ei ollut nähnyt kiiltoakaan.
Päivällisvieraat ja tarjoilijat, jotka nyt hujan hajan juoksivat käytävän läpi, jakaantuivat kahteen joukkoon. Useimmat seurasivat isäntää suureen halliin ja pääovelle saadakseen tietää, oliko joku mennyt ulos. Eversti Pound, puheenjohtaja, varapuheenjohtaja ja pari muuta syöksyivät käytävään, joka johti palvelijoiden huoneeseen, koska he pitivät luultavimpana, että varas oli paennut sitä tietä. He kulkivat siis vaatekomeron hämärän syvennyksen ohi ja huomasivat pienen, mustiinpuetun olennon, kaiketi ovenvartijan, joka seisoi varjossa.
"Halloo!" huusi herttua. "Oletteko nähnyt jonkun menevän tästä ohi?"
Lyhytkasvuinen ei vastannut suoraan, vaan sanoi ainoastaan:
"Minulla on luullakseni hallussani se, mitä herrat etsivät."
He pysähtyivät epäröiden ja ihmetellen, samalla kun mies meni peremmälle vaatekomeroon ja palasi molemmat kädet täynnä kiiltävää hopeaa, jonka hän myyjän varmuudella asetti pöydälle. Hopea näyttäytyi tusinaksi omituisen muotoisia veitsiä ja haarukoita.
"Te — te", änkytti eversti menetettyään lopuksi tasapainonsa täydellisesti. Sitten kurkisti hän pimeään, pieneen aitaukseen ja huomasi kaksi seikkaa: ensiksi, että pikkuinen, tumma mies oli papin puvussa, toiseksi, että hänen takanaan olevan huoneen ikkuna oli rikottu, niin kuin joku olisi väkisin pyrkinyt läpi siitä.
"Liian kallisarvoisia tavaroita vaatekomerossa säilytettäviksi, vai kuinka?" huomautti pappi iloisesti ja järkevästi.
"Oletteko te, oletteko te varastanut nämä?" sopersi mr Audley säikähtynein silmin.
"Siinä tapauksessa", sanoi pappi, "jätän minä ne ainakin takaisin."
"Mutta sitä te ette ole tehnyt", sanoi eversti Pound yhä tuijottaen rikottuun ikkunaan.
"Suoraan sanoen, en ole tehnyt sitä", sanoi pieni mies hieno iva äänessään. Ja sitten istuutui hän aivan vakavana korkealle jakkaralle.
"Mutta te tiedätte, kuka tämän on tehnyt", sanoi eversti.
"Hänen oikeaa nimeään en tunne", sanoi pappi hiljaisesti. "Mutta tiedän jokseenkin paljon hänen ruumiin voimistaan ja kiusauksistaan. Sain edellisestä jonkunmoisen käsityksen, kun hän koetti kuristaa minut, ja hänen siveyskäsitteistään, kun hän katui."
"Kun hän katui. Sepä joltakin kuuluu!" huudahti nuori Chester kimeästi nauraen.
Isä Brown nousi seisomaan kädet selän takana:
"Niin, eikös olekin kummallista", sanoi hän, "että varas ja seikkailija voi katua, kun niin monet, varmassa asemassa olevat miehet pysyvät kovina ja kevytmielisinä, hyödyttöminä sekä Jumalalle että ihmisille? Mutta, suokaa anteeksi, siinä tunkeudutte te minun alalleni. Vaikka te epäilette miehen katumuksen todellisuutta, niin olette kaikissa tapauksissa saaneet takaisin veitsenne ja haarukkanne. Te olette nuo 'kaksitoista totista kalastajaa' ja tuossa on teille kaikki hopeakalanne. Mutta Hän on tehnyt minusta ihmisten kalastajan."
"Saitteko kiinni tuon miehen?" kysyi eversti otsa rypyssä.
Isä Brown kohtasi avoimin katsein hänen yrmeän muotonsa.
"Kyllä", sanoi hän. "Minä vangitsin hänet näkymättömällä koukulla ja näkymättömällä siimalla, joka on niin pitkä, että se suo hänen kulkea, vaikka maailman loppuun, mutta sentään niin vahva, että voin temmata hänet takaisin yhdellä nykäyksellä."
Tuli pitkä hiljaisuus. Kaikki toiset hajaantuivat viedäkseen jälleen löydetyt hopeat tovereilleen tai neuvotellakseen hotellin omistajan kanssa asian omituisesta laadusta. Yrmeä eversti istui kuitenkin paikoillaan pöydän reunalla heiluttaen pitkiä, ohuita jalkojaan ja pureskellen mustia viiksiään.
Lopuksi sanoi hän aivan tyynesti papille: "Se taisi olla aika sukkela veitikka, mutta luulenpa tuntevani vielä sukkelamman."
"Kyllähän hän oli sukkela", vastasi pappi. "Mutta en oikein tiedä, ketä tarkoitatte vielä sukkelammalla."
"Tarkoitan teitä", sanoi eversti naurahtaen. "Minun tarkoitukseni ei ole saattaa miestä vankilaan, senvuoksi voitte olla aivan rauhallinen. Mutta tahtoisinpa uhrata monta hopeahaarukkaa saadakseni aivan pilkulleen tietää, kuinka te sotkeennuitte tähän juttuun ja saitte miehen luovuttamaan hopeat. Te olette varmasti viekkain veitikka koko seurassamme."
Isä Broxvnilla ei näyttänyt olevan mitään everstin karua avomielisyyttä vastaan.
"Vai niin", sanoi hän hymyillen. "En voi tietysti virkkaa mitään siitä, kuka mies on, tai kertoa hänen tarinaansa, mutta ei ole olemassa mitään syytä, minkä vuoksi en voisi kertoa teille niitä ulkonaisia seikkoja, jotka itse keksin."
Odottamattoman notkeasti hyppäsi hän aitauksen yli ja istuutui eversti Poundin viereen, heilutellen lyhyitä jalkojaan kuin aidalle kiivennyt pojanvekara. Hän alkoi kertoa tarinaa yhtä vapaasti kuin olisi hän jutellut siitä vanhalle ystävälle jouluhiiloksen ääressä.
"Katsokaas, eversti", sanoi hän. "Olin sulkeutunut tuohon pieneen huoneeseen kirjoittelemaan, kun kuulin jalkaparin täällä käytävässä harjoittelevan tanssia, joka oli yhtä konstikas kuin kuolemankarkelo. Ensin tuli parvi nopeita, lystikkäitä pikkuaskelia, aivan kuin siellä olisi tallustellut mies, joka oli lyönyt vetoa osaavansa kävellä varpaillaan; sitten tuli sarja hitaita, huolimattomia, narisevia askeleita, jotka muistuttivat sikaria polttelevan herrasmiehen kävelyä. Mutta minä olisin voinut vannoa, että samat jalat astuivat molemmat askellajit, jotka vuorotellen toistuivat. Ensin kevyttä käyntiä, sitten raskasta ja sitten taas kevyttä. Ensin ihmettelin välinpitämättömästi, sitten yhä innokkaammin, minkä ihmeen vuoksi mies vuorotellen esitti noita molempia osia. Toinen käyntitapa oli tuttu. Se oli samanlaista kuin teidän, eversti. Sillä lailla kävelee hyvinvoipa herrasmies, joka odottaa jotain ja joka kuljeksii ympäriinsä mieluummin liikkuvan luonteensa, kuin levottomuuden tähden. Toisenkin tavan tunsin, mutta en muistanut, minkälaiset ihmiset kävelivät sillä tavoin. Olisinkohan matkoillani tavannut jonkun hassunkurisen olion, joka puikahteli ympäriinsä varpaillaan noin kummallisesti? Mutta silloin satuin kuulemaan lautasten kalinaa, en tiedä miltä suunnalta, ja vastaus oli selvä kuin makkaraliemi. Käyntitapa oli tarjoilijan — ruumis hiukan kumarassa, silmät alas luotuina, takinliepeet ja ruokaliina takana liehumassa. Ajattelin vielä asiaa puolitoista minuuttia ja luulen, että rikoksen laatu selveni minulle yhtähyvin kuin olisin itse aikonut tehdä sen."
Eversti Pound katsahti terävästi häneen, mutta papin lempeät, harmaat silmät katselivat viattoman miettivinä kattoon.
"Joka rikoksen laita on kuin minkä taitavan tempun hyvänsä", jatkoi hän. "Älkää näyttäkö noin ihmettelevältä. Rikokset eivät ole ainoita taidonnäytteitä, jotka ovat kotoisin helvetillisistä työpajoista. Joka taideteoksella, jumalallisella tai pirullisella, on oma kulumaton tuntomerkkinsä. Tarkoitan, että sen ydin on yksinkertainen, vaikka suoritus olisi miten monimutkainen hyvänsä. Hamletissa esimerkiksi ovat haudankaivajan irvipuheet, hullun tytön kukkaset, Osricin kummalliset koristeet, haamun kalpeus ja pääkallon irvistys vain oikkuja, sidottuja monimutkaiseksi seppeleeksi tumman miehen, murhenäytelmän varsinaisen pääkuvion ympärille."
"Täälläkin", jatkoi hän ja laskeutui hymyillen alas paikoiltaan, "täälläkin tapaamme tumman miehen yksinkertaisen murhenäytelmän."
"Niin", sanoi hän nähdessään everstin kysyvän katseen. "Koko tämä tapaus kiertelee mustan takin ympärillä. Tässäkin, niinkuin Hamletissa, on rococotyylisiä sivukuvioita, esimerkiksi te itse. Sitten on kuollut tarjoilija, joka näyttäytyi siellä, missä hänen ei olisi pitänyt olla. Sitten tuo näkymätön käsi, joka korjasi hopeat pöydältä ja muuttui kohta ilmaksi. Mutta jokainen viisaasti harkittu rikos perustuu lähinnä johonkin hyvin yksinkertaiseen tosiseikkaan, joka itsessään ei ole salaperäinen. Salaperäisyys on siinä, että osaa kätkeä tuon tosiseikan ja johtaa ajatukset pois siitä. Tämä suuri, hyvin suunniteltu ja — jos kaikki olisi käynyt säännöllisesti — paljon tuottava rikos oli rakennettu sille yksinkertaiselle tosiseikalle, että herrasmiehen päivällispuku on sama kuin tarjoilijan. Kaikki muu oli näyttelemistä ja sen lisäksi sangen hyvää näyttelemistä."
"Hm", sanoi eversti nousten ja katsellen rypistynein otsin saappaitaan.
"En kuitenkaan ole aivan varma, käsitänkö ajatuksenne."
"Eversti", sanoi isä Brown. "Sanoinhan teille, että tuo hävitön lurjus, joka varasti teidän veitsenne ja haarukkanne, kulki ainakin kaksikymmentä kertaa täydessä valaistuksessa edestakaisin tässä käytävässä kaikkien näkyvissä. Hän ei piiloutunut pimeään loukkoon, josta joku epäluuloinen olisi voinut etsiä häntä. Hän liikkui lakkaamatta valaistussa käytävässä ja näyttäytyi hän missä hyvänsä, oli hän aina siellä, missä hänellä oli oikeus olla. Älkää kysykö, minkä näköinen hän oli, te olette itse nähnyt hänet kuusi, seitsemän kertaa tänä iltana. Toisten suuruuksien joukossa olitte te ensin salongissa lähinnä terassia, käytävän päässä. Kun hän liikkui herrojen seurassa, kulki hän tarjoilijan voidellulla nopeudella: pää painuksissa, ruokaliina liehuen, lentävin askelin. Hän kiisi terassille, korjasi hiukan pöytäliinaa ja palasi samaa kyytiä konttoriin, tai tarjoiluhuoneeseen. Kun hän oli päässyt pois kirjanpitäjän tai tarjoilijoitten näkyvistä, oli hän, ruumiinsa viimeistä tuumaa myöten, muuttunut toiseksi ihmiseksi ja liikkui aivan toisella tavalla. Palvelijoitten keskuudessa kuljeksi hän tuolla hajamielisellä ylemmyydellä, jonka he kaikki olivat huomanneet isäntiensä käytöksessä. Heistä ei ollut ollenkaan outoa, että keikari, tultuaan hotelliin päivälliselle, kuljeksii aivan vapaasti kaikkialla kuin eläin zooloogisessa puutarhassa. He tiesivät, että vetelehtivien herrojen tapana on mennä, minne päähän pälkähtää. Kun hän väsyi kävelemään pitkin tuota pitkää käytävää, kääntyi hän ja kulki konttorin ohi. Holvissa, sen toisella puolen, muuttui hän kuin taikaiskusta ja kiiruhti 'kahdentoista kalastajan' joukkoon alamaisen tarjoilijan vaatimattomalla tavalla. Mitä syytä olisi herroilla ollut kiinnittää huomiota tavalliseen tarjoilijaan? Mitä syytä olisi palvelijoilla ollut epäillä ensiluokkaista herraa, joka käveli huvikseen? Pari kertaa uskalsi hän tehdä mitä rohkeimpia kujeita. Omistajan yksityisessä huoneessa tilasi hän pullon soodaa, sanoen olevansa janoissaan. Hän sanoi aivan ystävällisesti ottavansa itse tarjottimen mukaansa, ja sen hän tekikin. Hän kantoi sen nopeasti ja moitteettomasti sen huoneen läpi, jossa te olitte; vain tarjoilijana, joka toimitti selvän tilauksen. Pitempää aikaa ei se olisi voinut käydä päinsä, mutta hänenhän tarvitsi jatkaa vain siksi, kunnes kalaruoka oli syöty.
"Vaikein kohta oli hänellä silloin, kun tarjoilijat olivat asettuneet riviin. Hänen onnistui kuitenkin saada toisessa päässä sellainen paikka, että tarjoilijat tuona tärkeänä hetkenä pitivät häntä yhtenä herroista ja herrat taas pitivät häntä tarjoilijana. Loppu meni kuin tanssi. Jos joku tarjoilijoista tapasi hänet, silloin kun herrat istuivat pöydässä, oli hän tylsä ylimys. Hänen tarvitsi vain olla varuillaan pari minuuttia, ennenkuin kala tuotiin pois, muuttua reippaaksi tarjoilijaksi ja korjata lautaset. Nämä asetti hän tarjoilupöydälle, pisti hopeat povitaskuunsa, joka sen johdosta paisui aikalailla ja laukkasi tiehensä kuin jänis. — Minä kuulin hänen juoksevan — kunnes hän tuli vaatekomerolle. Siellä muuttui hän taas rikkaaksi mieheksi, jonka täytyi lähteä pois asioitten takia. Hänen tarvitsi vain jättää lappunsa vahtimestarille ja poistua yhtä elegantisti kuin oli tullutkin. Mutta sattuipa niin, että minä hoidin vaatevartijan tointa."
"Mitä te teitte hänelle?" kysyi eversti tavattoman innokkaasti. "Mitä hän teille sanoi?"
"Suokaa anteeksi", vastasi järkkymätön pappi, "mutta tähän loppuu kertomus".
"Ja nyt vasta alkaa sen todella mieltäkiinnittävä puoli", mutisi Pound. "Luulen käsittäväni ammattivarkaan suunnitelman, mutta teistä en ole onnistunut saamaan selkoa."
"Nyt täytyy minun lähteä", sanoi isä Brown.
He kulkivat yhdessä käytävän läpi halliin, jossa huomasivat Chesterin herttuan terveet, pisamaiset kasvot. Nuori mies tuli reippain askelin heitä vastaan.
"Kuulkaapa, Pound", huusi hän hengästyneenä. "Olen etsinyt teitä kaikkialta. Päivällinen jatkuu loistavaan tyyliin ja ukko Audley aikoo pitää puheen hopeain löytymisen johdosta. Katsokaas, ikuistaaksemme tapauksen aiomme keksiä uusia menoja. Te, joka hankitte hopeat takaisin, voinette kai esittää jotain?"
"Miksi ei?" sanoi eversti ja katsahti häneen puoleksi ivallisesti, puoleksi hyväksyen. "Ehdotan, että tästä lähtien käyttäisimme vihreitä pukuja mustien asemesta. Ei tiedä mitä erehdyksiä saattaa tapahtua, kun on aivan tarjoilijan näköinen."
"Mitä hittoja", sanoi nuorukainen. "Gentlemanni ei ole koskaan tarjoilijan näköinen."
"Eikä myöskään tarjoilija gentlemannin kaltainen, arvelen minä", sanoi eversti Pound, sama ivallinen hymy kasvoillaan. "Teidän ystävänne, arvoisa isä, oli kai hyvin taitava, kun osasi näytellä gentlemannia."
Isä Brown napitti yksinkertaisen päällystakkinsa leukaan saakka, sillä ilta oli myrskyinen, ja sitten otti hän halvan sateenvarjonsa säiliöstä.
"Niin no", sanoi hän, "mahtaa olla hyvin vaikeaa näytellä gentlemannia, mutta, tiedättekö, joskus luulen, että on jokseenkin yhtä raskasta olla tarjoilijana."
Sanottuaan hyvää yötä avasi hän tämän nautintojen palatsin raskaat ovet. Kultaiset puoliskot sulkeutuivat hänen jälkeensä ja nopein askelin kulki hän pitkin pimeitä, kosteita katuja etsien pennyn raitiovaunua.
"Komein rikos, mitä koskaan olen tehnyt", oli Flambeaulla tapana sanoa viettäessään täysin moitteetonta vanhuuttaan, "oli omituista kyllä viimeiseni. Se tapahtui joulun aikana. Taiteilijaluonteeni mukaisesti olen aina koettanut tehdä rikoksia, jotka ovat olleet sopusoinnussa vuodenajan, tai sen seudun luonteen kanssa, missä milloinkin olen oleskellut, ja olen valinnut tuen tai tämän terassin tai puutarhan jotain määrättyä kolttosta varten, aivankuin olisi ollut valittavana paikka marmoriryhmälle. Maalaisserkut pitäisi sen mukaan nolata pitkissä paneloiduissa huoneissaan, juutalaisten taas pitäisi huomata tulleensa äkkiä paljastetuiksi kirkkaitten valojen säihkyessä Café Richin varjostimien alta. Jos minulle pälkähtäisi päähän vapauttaa Englannissa joku tuomiorovasti rikkauksistaan — ja se ei ole niinkään helppoa kuin luulisi — niin tahtoisin, jos niin saan sanoa, panna tapaukselle kehykseksi hiippakuntakaupungin vihreät ruohokentät ja harmaat tornit. Kun minä taas Ranskassa olin hankkinut itselleni rahoja joltain rikkaalta ja ilkeältä talonpojalta — mikä on vaikea tehtävä — olin tyytyväinen nähdessäni hänen kiukustuneitten kasvojensa pistävän esiin tasaiseksi leikatun poppelirivin keskeltä, jollakin Gallian vakavista tasangoista, joitten yllä lepää Millet'n mahtava henki.
"Minun viimeinen rikokseni sattui kuitenkin joulun aikana, ja se oli iloinen, hupaisanpuoleinen englantilainen keskiluokan rikos, rikos Charles Dickensin tyyliin. Minä panin sen toimeen vanhassa porvaristalossa Putneyssä talossa puolipyöreine ajoteineen, talossa, jonka toisella puolella oli talli, talossa, jonka pihalla kasvoi apinanleipäpuu. Kylliksi, te käsitätte minkälainen talo se oli. Minä olen tosiaan sitä mieltä, että jäljennökseni Dickensin tyylistä oli sekä kekseliäs että tarkka. Olipa melkein vahinko, että kaduin sitä jo samana iltana."
Ja sitten alkoi Flambeau esittää juttunsa sisäistä puolta, ja siltäkin katsoen oli se vallan merkillinen. Ulkopuolisesti oli se aivan käsittämätön, ja juuri ulkopuolelta täytyy asiaa tuntemattoman perehtyä siihen. Siten saattaa sanoa, että draama alkoi kohta kun talossa, jossa oli talli, avattiin ovet apinanleipäpuita kasvavaan puutarhaan ja nuori tyttö tuli ulos iltapäivällä toisena joulupäivänä syöttämään linnuille leivänmuruja. Hänellä oli sievät kasvot, rohkeine, ruskeine silmineen, mutta hänen vartalonsa muodosta ei voinut sanoa mitään, sillä hän oli kiedottu paksuihin ruskeisiin turkkeihin. Jos hänen kasvonsa eivät olisi olleet niin viehättävät, olisi häntä voinut pitää pikku karhuna, joka käveli takajaloillaan.
Talvinen iltapäivä alkoi punastuen kallistua ehtoota kohti ja rubiininvärinen valo hyväili jo kukattomia penkereitä täyttäen ne kuin kuolleitten ruusujen haamuilla. Talon toisella puolen oli linna, toisella puolen johti laakereista muodostunut lehtikuja tai holvikäytävä suurenlaiseen rakennuksen vieressä olevaan puutarhaan. Kun nuori neiti oli siroitellut leivänmuruja linnuille — neljättä, tai viidettä kertaa sinä päivänä, sillä koira söi ne — meni hän hiljaa laakerikäytävää pitkin komeaa, alati viheriöitsevästi kukista ja puista muodostettua kukkaryhmää kohti päärakennuksen taa. Täällä päästi hän ihastuksen huudon, oikean tai teeskennellyn, ja kun hän suuntasi katseensa ylös puutarhan korkealle muurille, sai hän nähdä jokseenkin kummallisen olion, joka istui hajareisin sen päällä.
"Älkää vain hypätkö alas, mr Crook", huusi hän hiukan levottomana.
"Olette aivan liian korkealla."
Olento, joka käytti palomuuria hevosenaan, oli pitkä, laiha nuori mies, jonka tummat hiukset törröttivät päälaella kuin harja. Hänen piirteensä olivat älykkäät, melkeinpä hienot, ja hänen ihonsa vaaleankeltainen väri viittasi kai ulkomaalaiseen syntyperään. Tämä sattui silmään sitä selvemmin sen vuoksi, että hänellä oli pistävänpunainen kaulaliina, ainoa vaatekappale, josta hän näytti edes hiukan huolehtivan. Kaulaliina olikin ehkä vertauskuvallisesti käsitettävä. Hän ei välittänyt mitään tytön levottomista varoituksista, vaan hyppäsi kuin heinäsirkka maahan hänen viereensä ollen vaarassa taittaa jalkansa.
"Minusta olisi kai pitänyt tulla murtovaras", sanoi hän aivan tyynesti. "Ja se minusta olisi tullutkin, jollen olisi sattunut syntymään tuossa hauskassa talossa tuolla. Minä en voi huomata siinä ammatissa mitään pahaa."
"Kuinka voitte puhua noin?" huudahti tyttö.
"Jos on sattunut syntymään muurin väärällä puolella", vastasi nuori mies, "en minä voi huomata mitään pahaa siinä, että kiipeää sen yli."
"Minä en koskaan tiedä, mitä te milloinkin aiotte sanoa tai tehdä", sanoi tyttö.
"Useinpa en tiedä sitä itsekään", vastasi mr Crook. "Mutta nyt olen minä muurin oikealla puolella."
"Ja mikä puoli muurista on oikea?" kysyi nuori tyttö hymyillen.
"Se, missä te olette", vastasi nuori Crook.
Kun he kävelivät yhdessä laakerikäytävää pitkin talon etusivua kohti, kuului kolmasti automobiilin toitotus, läheten joka kerran, ja hieno, vaaleanvihreä nopeakulkuinen auto puhaltautui linnun nopeudella esiin ja pysähtyi eteisen edustalle, jossa se nyt seisoi ja läähätti.
"Katsos vain", sanoi punakravattinen nuorukainen. "Siellä tulee sellainen, joka on syntynyt muurin oikealla puolen. Minä en tiennyt, miss Adams, että teidän joulu-ukkonne oli noin uudenaikaista sorttia."
"Ah, sehän on minun kummini, sir Leopold Fischer. Hän tulee aina meille toisena joulupäivänä."
Lyhyen, viattoman vaitiolon jälkeen, joka tahtomatta ilmaisi eräänlaista mielihyvän puutetta, lisäsi Ruby Adams:
"Hän on hyvin kiltti."
Sanomalehtimies John Crook oli kuullut puhuttavan tuosta cityn suurkauppiaasta, eikä ollut hänen vikansa, jos suurkauppias ei ollut kuullut puhuttavan hänestä, sillä sir Leopoldia oli pidelty jokseenkin pahoin eräissä Sotatorven ja Uuden Ajan artikkeleissa. Mutta Crook ei sanonut mitään, katseli vain karunnäköisenä auton lastin purkamista, jota kesti kauan, ja jossa oli paljon puuhaa. Suuri, hieno, vihreäpukuinen kuljettaja astui alas etu-istuimelta, pikkuinen, hieno pikentti hyppäsi pois takaa ja sitten laskivat he ukon yhdessä talon ulkoportaille, jonka jälkeen he alkoivat purkaa hänen päällysvaatteitaan, aivan kuin hän olisi ollut hyvin päällystetty tavarakäärö. Vaippoja, joilla olisi voinut varustaa koko makasiinin, turkkeja, joita varten kaikenlaatuiset metsäneläimet olivat saaneet luopua nahastaan, pitkiä huiveja, joissa kaikki sateenkaaren värit loistivat, purettiin vuorotellen, ja lopuksi tuli esiin jotain ihmisolennosta muistuttavaa -— ystävällinen, vanha herra, ulkomaalaisen näköinen harmaine pukinpartoineen ja säteilevine hymyineen, hieroen turkisrukkasiin pistettyjä käsiään.
Jo kauan ennen kuin ilmestys oli saavuttanut lopullisen muotonsa, olivat suuret ovet eteiseen tai halliin auenneet, ja eversti Adams, turkkipukuisen nuoren naisen isä, oli itse tullut ulos pyytämään kuuluisaa vierastaan sisälle. Eversti oli pitkä, päivänpolttama, hyvin vaitelias mies ja käytti punaista, turkkilaismallista tupakkahattua, jonka vuoksi hän muistutti meidän englantilaisia sirdarejamme tai pashojamme Egyptissä. Mr Adamsia seurasi hänen äsken Kanadasta palannut lankonsa, suurikasvuinen, jokseenkin kovaääninen, keltapartainen ja -tukkainen gentlemanni-farmari, jonka nimi oli James Blount. Heidän seurassaan oli myöskin viattoman näköinen pappi läheisestä katolisesta kirkosta. Everstin vaimovainaja oli nimittäin ollut katolinen, ja niin kuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, olivat hänen lapsensakin kasvatetut katoolisuskoon. Papissa ei näyttänyt olevan mitään erikoista, nimikin oli vain tavallinen Brown, mutta kuitenkin oli eversti aina viihtynyt hyvin hänen seurassaan ja kutsunut hänet kotiinsa, kun suku oli ollut koolla.
Talon suuressa hallissa oli kylliksi tilaa sir Leopoldille ja hänen riisuutumispuuhilleen. Porttaali ja eteinen olivat tosiaan rakennetut tavattoman suuriksi itse taloon verraten ja muodostivat niin sanoaksemme suuren huoneen, pääovi toisessa, portaat toisessa päässä. Hallin suuressa liedessä roihuavan valkean ääressä, jonka yläpuolella everstin miekka riippui, tapahtui tutustuminen, ja koko seurue, murjottava Crook siihen luettuna, esiteltiin sir Leopold Fischerille. Tämä kunnianarvoisa rahamies puuhaili yhä eräitten perin mutkikkaan pukunsa osien kimpussa ja hänen onnistui lopuksi vetää vaikeapääsyisimmästä takataskustaan pitkulainen, musta kotelo, joka hänen oman hymyilevän selityksensä mukaan sisälsi joululahjan kummityttärelle. Teeskentelemättömällä itseluottamuksella, jossa oli jotain, mikä esti kaikki vastaväitteet, ojensi ukko hänelle kotelon kaikkien nähden. Pikkunen painahdus, se avautui, ja kaikki tulivat puolisokeiksi. Oli kuin olisi kristallikirkkaan lähteen pärske räiskynyt heidän silmilleen. Kuin oranssin värisessä samettipesässä lepäsi siinä kolme valkoista, säihkyvää timanttia, jotka näyttivät sytyttävän tuleen niitä ympäröivän ilmankin. Fischer seisoi siinä hyväntahtoisuutta säteillen, aivan kuin imien itseensä nuoren tytön hämmästystä ja ihastusta, everstin karua ihmettelyä ja jäykkiä kiitoksia sekä koko seurueen suurta ihmettelyä.
"Nyt panen minä ne takaisin, suloinen ystäväiseni", sanoi Fischer ja pisti kotelon jälleen takataskuunsa. "Sainpa varoa niitä matkallani tänne. Nämä ovat nuo suuret afrikalaiset timantit, joita nimitetään 'lentäviksi tähdiksi', koska ne kovin usein ovat joutuneet varkaan kynsiin. Kaikki suuret pahantekijät vaanivat niitä, mutta eivät edes tavalliset roistot kadulla ja kapakoissa jättäisi niitä rauhaan. Olisinpa voinut kadottaa ne matkallani tänne. Se ei suinkaan olisi ollut mahdotonta."
"Minun mielestäni se olisi ollut hyvin luonnollista", mutisi punakravattinen mies. "En olisi moittinut heitä, jos he olisivat siepanneet ne. Kun he pyytävät leipää ja heille ei anneta edes kiviäkään, on heillä kai oikeus ottaa kivet omin luvin."
"Noin ette saa puhua", sanoi neito sävähtäen. "Tuolla lailla olette te puhunut siitä asti kun teistä tuli tuollainen kauhea — mikä se nyt onkaan? Tiedättehän mitä minä tarkoitan. Miksi sanotaan miestä, joka mielellään syleilisi nuohoojaa?"
"Pyhimykseksi", sanoi isä Brown.
"Minä luulen", sanoi sir Leopold ylimielisesti hymyillen, "että Ruby tarkoittaa sosialistia."
"Sosialistilla ei tarkoiteta henkilöä, joka elää soosista", huomautti Crook hiukan kärsimättömästi. "Eikä konservatiivilla miestä, joka valmistaa konserveja. Eikä sanalla sosialisti, sen voin vakuuttaa, tarkoiteta miestä, joka mielellään seurustelee nuohoojan kanssa. Sosialisti on mies, joka tahtoo, että kaikki savupiiput tulisivat nuohotuiksi ja että kaikki nuohoojat saisivat maksun työstään."
"Mutta joka ei salli kenenkään hallita omaa nokeaan", lisäsi pappi hiljaa.
Crook katseli häntä uteliaasti, melkeinpä kunnioittavasti. "Kukapa sitten tahtoisi huolehtia noesta" kysyi hän.
"Sellaistakin sattuu", arveli Brown veitikka silmäkulmassa. "Olen kuullut, että puutarhurit käyttävät sitä. Ja kerran kun ilveilijä eräänä jouluna jäi tulematta, onnistui minun huvittaa kuutta lasta ainoastaan noella, ulkonaisesti käytettynä."
"Oi kuinka hauskaa", huudahti Ruby. "Jospa te tahtoisitte huvittaa meitä samalla lailla!"
Meluisa kanadalainen, mr Blount, osoitti äänekkäästi hyväksymistään, hämmästynyt rahamies taas paheksumistaan, kun kaksinkertaiselle ulko-ovelle äkkiä kolkutettiin. Pappi meni avaamaan ja taas aukeni hämärä puutarha vihreine kasveineen, apinanleipäpuineen ja pensaineen, komea, sinipunainen auringonlasku taustana. Sellainen taulu, sellaisissa kehyksissä, näytti niin värikkäältä ja omituiselta, niin teatterin taustakoristeiden kaltaiselta, että ovella seisova vähäpätöinen olento hetkeksi unohtui. Hän näytti tomuiselta ja hänen takkinsa oli kulunut; tulija oli kai tavallinen pikalähetti vain. "Onko joku herroista mr Blount?" kysyi hän ja ojensi epäröiden kirjettä. Mr Blount säpsähti ja lakkasi kirkumasta bravootaan. Revittyään kuoren silminnähtävästi hämmästyneenä, luki hän kirjeen. Hänen kasvonsa pimenivät hiukan, mutta kirkastuivat taas, ja sitten kääntyi hän isäntänsä ja lankonsa puoleen.
"Olen pahoillani, että vaivaan sinua, eversti hyvä", virkkoi hän hilpeästi kanadalaisella kohteliaisuudella. "Mutta haittaako sinua, jos eräs vanha tuttavani tulee tänä iltana tänne asioissa? Se on itse Florian, tuo kuuluisa ranskalainen silmänkääntäjä ja koomikko. Tutustuin häneen monta vuotta sitten tuolla Lännessä — hän on syntyjään Kanadan ranskalainen — ja nyt näyttää hänellä olevan jotain puhuttavaa kanssani, vaikka en arvaa mitä se on."
"Sinun ystäväsi ovat aina tervetulleita, hyvä veli", vastasi eversti huolettomasti. "Ja hänhän on oikea aarre."
"Niin, kyllä hän mielellään naamansa nokeaa, jos sitä tarkoitat", vastasi Blount nauraen. "Minä en epäile, etteikö hän osaisi kääntää meidän kaikkien silmiä. Sitä vastaan minulla ei ole mitään, en ole niin hieno luonnostani. Minä pidän noista vanhoista pantomiimeistä, joissa päähenkilö istuutuu sylinterihattunsa päälle."
"Kunhan hän ei vain istu minun hattuuni", sanoi sir Leopold arvokkaasti.
"Älkäämme väitelkö sellaisista", sanoi Crook. "Onhan tyhmempiäkin kujeita kuin silinterin päälle istuminen."
Vastenmielisyys punakravattista nuorta miestä kohtaan, kaiketi aiheutunut hänen mielipiteistään ja hänen tuttavallisuudestaan sievän kummityttären kanssa, sai Fischerin sanomaan pilkallisimmalla ja käskevimmällä äänellään:
"Te kai ainakin tiedätte, mikä on tyhmempää kuin silinterin ruttuun istuminen. Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minulle se."
"No, esimerkiksi panna silinteri istumaan korkeimmalle oksalle", vastasi sosialisti.
"No niin, no niin", huusi kanadalainen farmari hyväntahtoisella äänekkäisyydellään. "Älkäämme pilatko hauskaa iltaa. Keksikäämme jotain huvittaaksemme seuruetta. Älkäämme noetko naamojamme, älkäämme myöskään istuko hattuja ruttuun, vaan keksikäämme jotain muuta yhtä hauskaa. Miksi emme esimerkiksi esittäisi oikeaa, vanhaa englantilaista pantomiimia, jossa esiintyisi Pierrot, Colombine ja niin edespäin. Palasin vasta viime vuonna vanhaan kotimaahani ja tuo kaikki oli sillä aikaa joutunut pois muodista. Nyt huvitellaan vain joutavanpäiväisillä keijukaisnäytelmillä. Minä tahdoin nähdä kuumennetun hiilihangon ja poliisin, josta tehtiin kananruokaa, ja niin tarjottiin minulle kuutamossa järkeileviä prinsessoja, sinisiä lintuja ja muuta sellaista. Minä pidän enemmän Ritari Siniparrasta ja hän on minusta hauskin muuttuessaan Pantaloneksi."
"Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että poliisista tehdään kananruokaa", sanoi John Crook. "Se määritelmä sosialismista on parempi kuin äskeinen. Mutta näyttämölle-asetus tulisi kai liian vaikeaksi."
"Vielä mitä!", sanoi Blount hyvin innoissaan. "Narripeli on kahdesta syystä helpoin panna toimeen. Ensiksi voi ladella omasta päästään miten paljon haluttaa ja toiseksi ei tarvita mitään suuremmoisia laitoksia, vain pöytiä, pesutelineitä vaatekoreja y.m. sellaista."
"Se on totta", sanoi Crook innokkaasti päätään nyökyttäen ja kävellen ympäri permantoa. "Mutta pelkään, etten voi saada tuota poliisinvirkapukua. En ole viimeaikoina tappanut yhtään poliisia."
Blount rypisti tuumaillen otsaansa, mutta sitten löi hän kämmenellä sääreensä.
"Sen voin minä hankkia", huusi hän. "Minulla on Florianin osoite ja hän tuntee jok'ikisen pukukaupan Lontoossa. Minä soitan hänelle ja pyydän häntä tuomaan mukanaan poliisin puvun."
Hän kiiruhti telefoniin.
"Oi, kuinka ihastuttavan hauskaa, kummisetä!" huusi Ruby melkein hyppien ilosta. "Minä rupean Colombineksi ja sinä Pantaloneksi."
Miljoonamies pysyi hyvin jäykkänä ja juhlallisena.
"Minä luulen, pikku ystäväni", sanoi hän, "että saat hankkia jonkun muun Pantalonen osaan."
"Minä näyttelen mielelläni Pantalonea", sanoi eversti Adams, joka otti sikarin suustaan ja puhui ensimäistä ja viimeistä kertaa.
"Sinä ansaitsisit muistopatsaan", huudahti kanadalainen, kun hän perin onnellisena palasi telefonista. "Nyt on kaikki selvää. Mr Crook rupeaa ilveilijäksi, hän on sanomalehtimies ja tuntee kaikki vanhat vitsit. Minä rupean Harlekiniksi, joka tarvitsee vain pitkät koivet, joilla harpata. Ystäväni Florian sanoi, että hän ottaisi mukaansa poliisin puvun ja vaihtaisi pukua matkalla. Voimmehan näytellä täällä hallissa, katselijat istuvat tuolla rapuilla, leveillä astuimilla, monessa rivissä toistensa yläpuolella. Nuo ovet muodostavat taustan, avoimina tai suljettuina. Jos ne ovat suljettuina, näette englantilaisen sisäkuvan, avoimina: kuun valaiseman puutarhan. Kaikki käy kuin taikavoimalla."
Hän otti liitupalasen, joka hänellä sattumalta oli taskussaan, ja piirsi viivan keskelle lattiaa, sisäänkäytävän ja portaitten väliin, merkiten siten rampin paikan.
Mitenkä sellainen sekamelska paljasta pötyä valmistui niin äkkiä, jää arvoitukseksi. Mutta he kävivät asiaan tuolla rajuudella ja innolla, mikä herää henkiin, kun nuorisoa on koolla. Ja sinä iltana oli talossa nuoruutta, vaikkeivät ehkä kaikki täysin käsittäneet tuota sydän- ja kasvoparia, joista se säteili. Niin kuin aina tapahtuu, kiihoitti käytettävänä olevan ainehiston yksinkertaisuus keksimiskykyä. Colombine oli viehättävän näköinen viuhkahameessaan, joka ihmeesti muistutti salin suurta lampunvarjostinta. Klowni ja Pantalone valkaisivat kasvonsa jauholla, jota he olivat saaneet kyökkipiialta, ja maalasivat naamansa punaisiksi iho värillä, jota he olivat saaneet joltain muulta palvelevalta hengeltä, joka, niin kuin kaikki muutkin kristillismieliset hyväntekijät, pysyi tuntemattomana.
Sikarilaatikoista otetulla hopeapaperilla koristeltu Harlekin saatiin vain vaivoin erkanemaan vanhoista, venetsialaisista kynttiläjaloista, joiden välkkyvillä kristalleilla hän aikoi somistaa itseään. Hän olisi varmasti irroittanut ne, jollei Ruby olisi hakenut vanhoja, vääriä jalokiviä, joita hän itse oli pitänyt naamiaisissa esittäessään Timanttikuningatarta. Hänen enonsa, James Blount, oli tullut niin vallattomaksi, että oli vaikea saada häntä kuuntelemaan totista puhetta. Hän oli kuin koulupoika. Hän pisti äkkiä pahvisen aasinpään isä Brownin päähän, joka kantoi sitä kärsivällisesti ja keksipä vielä tavan liikuttaa korviaankin. Blount meni niin pitkälle, että hän koetti kiinnittää aasinhännän sir Leopold Fischerin takinhelmaan, mutta tämän synkät ilmeet estivät kujeen täytäntöönpanon.
"Eno on aivan hassu", huusi Ruby Crookille, jonka olkapäitten ympäri hän oli ripustanut koristeen nauhaan pujotelluista makkaroista. "Miksi hän on noin vallaton?"
"Hän on Harlekin ja te olette Colombine", sanoi Crook. "Minä olen vain klowni, joka esittää vanhoja, tavallisia ilveitä."
"Minä toivoisin, että te olisitte Harlekin", sanoi tyttö ja juoksi pois pantuaan makkarat heilumaan.
Isä Brown tunsi kylläkin aivan yksityisseikkoja myöten kaiken, mitä tapahtui kulissien takana, olipa saanut osakseen suosiotakin muovailtuaan tyynystä pantomiimivauvan, mutta nyt siirtyi hän katselijoitten pariin juhlallisen ja odottavan näköisenä, niin kuin lapsi ensimäisessä helppohintaisessa näytännössään. Katselijoita oli vähän, muutamia sukulaisia, ystäviä naapurista ja lopuksi palvelijat. Sir Leopold istui ensimäisellä rivillä, ja hänen kookas, yhä turkkikaulusta kantava olentonsa peitti hänen takanaan istuvalta pikku papilta näköalan, mutta mikään taideakatemian päätös ei ole ratkaissut kuinka paljon pappi tämän kautta menetti. Pantomiimi oli jokseenkin sekava, mutt'ei niinkään tyhmä. Sen erikoisena tunnusmerkkinä oli taipumus keksiä kaikenlaista omin päin, johon eniten vaikutti klovnia näyttelevä Crook. Yleensä oltiin sitä mieltä, että hänellä oli hyvä pää, ja tänä iltana oli hän merkillisen haltioitumisen vallassa, tyhmyyden, joka on viisaampi kuin maailma, sen, mikä tarttuu nuorukaiseen sillä hetkellä, kun hän huomaa määrätyn ilmeen määrätyillä kasvoilla. Hänenhän olisi oikeastaan pitänyt olla klovni, mutta hän oli sitäpaitsi kaikkea muuta, hän oli tekijä, jos sellaista oli olemassa — kuiskaaja, koristemaalari, koneenkäyttäjä ja ennen kaikkea orkesteri. Näytännön paraillaan jatkuessa hyppäsi hän vähäväliä täydessä puvussaan pianon ääreen ja soittaa jyristi jonkun tunnetun kappaleen, yhtä mahdottoman kuin tyyliltään kaiken muun mukaisen.
Tämä, samoin kuin kaikki muu, saavutti huippukohtansa siinä silmänräpäyksessä, jolloin molemmat ovet lennähtivät auki ja kaunis, kuunvalaisema puutarha tuli näkyviin, sekä, ennen kaikkea, kun saatiin nähdä kuuluisa ammattivieras, suuri Florian, poliisiksi puettuna. Klovni pianon ääressä soitti poliisikuoroa "Penzancen merirosvoista", mutta huumaava käsientaputus vaimensi musiikin, sillä suuren koomikon joka liike oli ihmeteltävä, vaikka hillitty jäljennös oikean poliisin käytöksestä ja liikkeistä. Harlekin syöksyi hänen kimppuunsa sivauttaen aika lyönnin hänen virkalakkiinsa. Kun pianisti soitti: "Sä mist' oot saanut hatun tuon?" kääntyi hän ympäri näytellen mainiosti ällistystä, ja hyppelevä Harlekin antoi hänelle uuden iskun, sillä aikaa kun pianisti rämpytti: "Ja sitten saimme toisen viel’." Harlekin hyökkäsi nyt suoraan poliisin syliin ja kaatui pitkin pituuttaan hänen päällensä myrskyävien kättentaputusten kaikuessa. Ja silloin teeskenteli vieras näyttelijä kuollutta niin loistavasti, että Putneyssä puhutaan vielä tänäänkin siitä. Oli melkein mahdotonta kuvitella, että elävä ihminen voisi näyttää niin elottomalta.
Suuriruumiinen Harlekin heilutteli häntä sinne tänne kuin säkkiä ja käänteli ja väänteli häntä niin kuin olisi hän ollut guttaperkasta, pianon yhä säestäessä mitä hassunkurisimmilla säveleillä. Kun Harlekin vaivalla nosti koomikko-konstaapelin permannolta, soitti klovni: "Mä herään, nousen unestain"; kun hän heitti miehen olkapäälleen: "Eespäin ja reppu selkähän"; ja kun Harlekin lopulta heitti poliisin, niin että tämä kumealla kolahduksella kaatui lattialle, kaikui koneesta sävel, jonka sanat kuuluivat olleen: "Vein kirjeen armahalleni, mutt' tiellä hukkasin sen."
Jokseenkin näin pitkälle olivat hassutukset kehittyneet, kun isä Brownin näköpiiri peittyi kokonaan. Citymagnaatti hänen edessään ojentautui täyteen pituuteensa ja alkoi etsiä jotain kaikista taskuistaan. Sitten istuutui hän jälleen hermostuneesti ja jatkoi etsimistään. Sitten nousi hän taas pystyyn. Yhteen aikaan tuntui todenmukaiselta, että hän kiipeisi yli rampin, mutta sitten alkoi hän luoda äkäisiä silmäyksiä pianon ääressä istuvaa klovnia kohti, kiiruhtaen lopuksi ulos huoneesta.
Pappi katseli vielä muutaman minuutin Harlekinin hullunkurista, mutt'ei suinkaan kömpelöä tanssia yhä tunnottoman vihollisensa ympärillä. Askelilla, joissa piili todellista, vaikkei täydellistä taidetta, hyppeli hän takaperin ulos ovesta ja jatkoi tanssiaan puutarhassa, jonka kuunvalo ja hiljaisuus täytti. Silkkipaperilla ja väärillä jalokivillä paikkailtu puku, joka oli ollut liiankin korea ramppivalossa, näytti kuutamotanssissa haaveellisemmalta, hopeanhohtavammalta kuin sisällä. Katselijat olivat juuri kiintyneet tanssiin osoittaen vilkkaasti suosiotaan, kun isä Brown tunsi, että joku nykäisi häntä käsivarresta ja pyysi häntä kuiskaten tulemaan everstin työhuoneeseen.
Hän seurasi kutsujaa pahojen aavistusten vallassa, ja niitä ei hullunkurisen surullinen näky työhuoneessa suinkaan poistanut. Siellä istui eversti Adams yhä Pantalonen puvussa, nuppipäinen kalanluu nuokkuen yli otsan, vanhoissa silmäparoissa niin surullinen ilme, että se olisi selvittänyt juopuneen raivopäänkin. Sir Leopold Fischer seisoi uunin reunaan nojautuneena ja huokaili kuin jotain kauheaa olisi tapahtunut.
"Tämä asia on hyvin ikävä, isä Brown", sanoi Adams. "Totuus on se, että nuo timantit, jotka me kaikki tänään näimme, näyttävät kadonneen ystäväni takataskusta. Ja koska te…"
"Koska minä", lisäsi isä Brown leveästi hymyillen, "istuin aivan hänen takanaan…"
"Sellaisesta ei voi olla puhettakaan", sanoi eversti Adams luoden Fischeriin ankaran silmäyksen, joka ilmaisi, että jostain sellaisesta oli ollut puhe. "Pyydän teitä vain suomaan minulle sen avun, jota gentlemannilta voi odottaa."
"Ja joka on siinä, että käännetään taskut nurin", sano isä Brown ja teki sen heti, jolloin seitsemän shillinkiä ja kuusi penniä, paluupiletti, pieni, hopeinen ristiinnaulitun kuva, pieni rukouskirja ja suklaapalanen tulivat näkyviin.
Eversti katseli häntä kauan ja sanoi:
"Tiedättekö mitä? Minä tahtoisin mieluummin nähdä mitä teidän päässänne on kuin mitä teidän taskunne sisältävät. Minun tyttäreni kuuluu teidän joukkoonne, tiedänhän sen, ja viimeaikoina…" Hän keskeytti.
"Vai niin", sanoi vanha Fischer. "Viime aikoina on hän avannut isänsä talon ovet tuolle sosialisti-hirtehiselle, joka aivan avoimesti sanoo voivansa varastaa rikkaalta mieheltä mitä hyvänsä. Sellainen on asianlaita. Tässä on tuo rikas mies, — joka ei ole rikastunut tulemalla tänne."
"Jos haluatte nähdä, mitä minun päässäni on, niin ottakaa se ja katsokaa", sanoi isä Brown hiukan väsyneellä äänellä. "Voitte sanoa jälkeenpäin, minkä arvoinen se voi olla. Se minkä minä itse ensimäiseksi löydän tästä ajatuskotelosta on, että miehet, jotka puhuvat sosialismista, eivät varasta timantteja. On uskottavampaa, että varkaat varjelevat itseään siltä ajatussuunnalta."
Toiset olivat melkein valmiit myöntämään, että hän oli oikeassa, ja pappi jatkoi:
"Katsokaas, me tunnemme näitä ihmisiä jossain määrin. Tuon sosialistin olisi yhtä vaikea varastaa timantti kuin Egyptin pyramiidit. Meidän täytyy heti ottaa tarkempi selko ainoasta henkilöstä, jota emme tunne; tarkoitan tuota Floriania, joka näytteli poliisia. Ihmettelenpä missä hän nyt on."
Pantalone nousi nopeasti ja meni ulos huoneesta. Syntyi hiljaisuus, jonka aikana miljoonamies tuijotti pappiin ja pappi rukouskirjaansa. Kun Pantalone tuli takaisin, sanoi hän jyrkästi korostaen ja hyvin vakavasti:
"Poliisi makaa yhä näyttämöllä. Esirippu on kuudesti noussut, mutta hän makaa yhä siellä."
Isä Brown pudotti rukouskirjansa ja tuijotti sen näköisenä, kuin ei olisi ymmärtänyt mitään. Mutta harmaissa silmissä alkoi hiljalleen valeta ja hän esitti jokseenkin merkillisen kysymyksen:
"Anteeksi, eversti! Mutta koska vaimonne kuoli?"
"Minun vaimoni!" toisti hämmästynyt upseeri. "Hän kuoli vuosi ja kaksi kuukautta sitten. Hänen veljensä tuli Englantiin tapaamaan häntä viikkoa liian myöhään."
Pikku pappi hypähti kuin kaniini, johon laukaus on sattunut.
"Seuratkaa minua!" huusi hän tavattoman kiivaasti "Seuratkaa minua!
Meidän täytyy mennä katsomaan tuota poliisia."
He syöksyivät teatteriin, jossa esirippu nyt oli lopullisesti laskeutunut, sysäsivät kursailematta syrjään Colombinen ja klovnin, jotka tyytyväisinä kuiskailivat toisilleen, ja sitten kumartui isä Brown lattialla makaavan koomikkopoliisin puoleen.
"Kloroformia", sanoi hän ylös noustuaan "Tulin ajatelleeksi sitä."
Kaikki seisoivat vaieten, hämmästyksen valtaamina, mutta sitten sanoi eversti hitaasti:
"Olkaa hyvä ja ilmoittakaa minulle, mitä tämä kaikki merkitsee."
Isä Brown purskahti äkkiä nauramaan, hillitsi itsensä, mutta taisteli yhä nauruhalua vastaan sanoessaan:
"Hyvät herrat, tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Minun täytyy lähteä ajamaan varasta takaa. Tuo ranskalainen näyttelijä, joka esitti poliisia, tuo hervoton ruumis, jota Harlekin tanssitti — oli aivan yksinkertaisesti." — Hänen äänensä petti ja hän kääntyi selin heihin aikeissa lahtea menemään.
"Mikä hän oli?" kysyi Fischer.
"Oikea poliisikonstaapeli", vastasi isä Brown ja katosi pimeään.
Kauimpana lehtevässä puutarhassa oli luolia ja huvimajoja, joissa laakerit ja muut ainavihreät kasvit keskellä talveakin kuvastelivat etelän lämpimiä värejä safiirinsinertävän taivaan alla. Huojuvien laakeripuiden vihreä loiste, yön syvä sini ja kuu, joka säteili kuin kristalli, tarjosivat katsojalle mitä romanttisimman taulun, mutta puiston puiden ylimmillä oksilla kiipeili merkillinen olio, joka teki vähemmän romanttisen kuin eriskummaisen vaikutuksen. Se kiilsi kiireestä kantapäähän, aivankuin miljoona kuuta muodostaisi sen puvun. Oikeat kuun säteet sattuivat siihen joka hetki ja sytyttivät taas uuden piirteen sen olennossa. Mutta säteilevänä ja notkeana vipusi se itsensä lyhyestä puusta lähimpään pitkään, riippuvaoksaiseen ja pysähtyi siellä siitä syystä, että eräs varjo oli liukunut pienemmän puun alle ja huutanut hänelle:
"Totta tosiaan, Flambeau, te olette kuin lentävä tähti, mutta lentävästä tähdestä tulee aina lopulta putoava."
Kiiltävä hopeaolento ylhäällä näytti kumartuvan oksien yli, ja, varmana pakoon pääsemisestään, kuuntelevan pientä alhaalla olevaa olentoa.
"Ette koskaan ole tehnyt sukkelampaa Flambeau. Kanadasta tulo oli mainiosti keksitty teidän puoleltanne — vaikka saavuittekin kai Parisin lipulla — tasan viikko mrs Adamsin kuoleman jälkeen. Silloinhan ei tilanne ollut sopiva kysymysten tekemiseen. Vielä suurempaa taitavuutta todistaa se, että panitte 'lentävät tähdet' takavarikkoon samana päivänä kun mr Fischer saapui. Sitä, mikä sitten seurasi, ei enää voi sanoa taitavuudeksi, se oli suoraan sanoen neronleimaus. Kivien varastaminen oli teille helppoa. Sen olisitte voinut tehdä tuhannella muulla tavalla kuin kiinnittämällä hännän mr Fischerin takkiin. Mutta siinä, mikä sitten seurasi, voititte itsennekin."
Hopeaolento vihreitten lehvien keskellä pysyi paikoillaan kuin hypnotisoitu, vaikka hän olisi helposti voinut paetakin. Hän tuijotti alhaalla puun juurella seisovaan mieheen.
"Niin, katsokaas", sanoi tämä. "Minä olen selvillä kaikesta. Tiedän, että te ette ainoastaan pannut pantomimia alulle, vaan käytitte sitä hyväksennekin kahdella tavoin. Te aioitte varastaa kivet kaikessa hiljaisuudessa. Eräältä rikostoveriltanne saitte kuulla, että teitä jo epäiltiin ja että voimakas poliisikonstaapeli tulisi nuuskimaan jälkiänne tänä iltana. Tavallinen varas olisi ollut kiitollinen varotuksesta ja paennut, mutta te olette runoilija. Teillä oli jo mielessänne tuo mainio aate kätkeä jalokivet kiiltävien valetimanttien joukkoon. Te huomasitte, että jos te näyttelisitte Harlekiniä, sopisi poliisin esiintyminen pantomimin tyyliin. Kunnon konstaapeli lähti Putneyn poliisikonttorista teitä vangitsemaan ja meni suoraan mutkikkaimpaan ansaan, mitä koskaan on viritetty. Kun ovi avattiin, joutui hän suoraan näyttämölle keskelle meluisaa joulupantomimiä, jossa hyppivä Harlekin sai lyödä, potkia, tyrkkiä ja huumata hänet, sillä aikaa kun Putneyn arvokkaimmat henkilöt ilmaisivat suosiotaan kaikuvilla naurunremahduksilla. Parempaa temppua ette koskaan tule tekemään. Asiasta toiseen, olkaa nyt kiltti ja antakaa takaisin nuo timantit."
Vihreä oksa, jolla kiiluva olento istui, rapisi hiukan kuin ihmeissään.
Mutta ääni jatkoi:
"Minä tahdon, että annatte ne takaisin, Flambeau, ja minä tahdon, että lopetatte tuollaisen elämän. Teissä on vielä nuoruutta, kunniantuntoa ja huumoria, mutta ne eivät säily hauvojakaan tuollaisessa ammatissa. Hyveen maailmassa vallitsee jonkunlainen tasapainolaki, mutta älkää luulkokaan, että se pitää paikkansa myöskin pahuuden keskellä. Sillä tiellä mennään aina alaspäin. Hyväsydäminen turtuu ja tulee julmaksi, oikeamielinen murhaa toisen ja kieltää tekonsa. Olen tuntenut monta, jotka ovat alkaneet niin kuin te olemalla jonkunlaisia kunniallisia varkaita, hilpeitä rosvoja, jotka ovat varastaneet vain rikkailta, mutta ovat lopettaneet elämänsä mitä suurimmassa alennuksen tilassa. Maurice Blum esiintyi ensin anarkistina periaatteesta, köyhien suojelijana, mutta hän lopetti elämänsä kurjana vakoilijana ja ilmiantajana, jota molemmin puolin käytettiin ja halveksittiin. Harry Burke alotti lunastusmaksusysteeminsä jokseenkin rehellisesti; nyt kiristää hän rahoja lukemattomiin tuutinkeihin puolinääntyneeltä sisareltaan. Lordi Amber alkoi jonkunlaisesta seikkailun halusta ottaa osaa villien joukkueitten toimiin. Nyt on hän Lontoon pahin verenimijä. Kapteeni Barillon oli ennen teitä suuri gentlemanniapashi. Hän kuoli hullujenhuoneessa kirkuen kauhusta, peläten anarkisteja ja varastetun tavaran kätkijöitä, jotka olivat ajaneet häntä takaa tai pettäneet hänet. Minä tiedän, että metsät tuolla takananne näyttävät vapailta ja vietteleviltä, Flambeau. Minä tiedän, että te vilahduksessa voitte kadota sinne kuin orava. Mutta ajan kuluessa tulette vanhaksi ja harmaaksi, ja silloin istutte te siellä, vapaassa metsässä, kylmin sydämin ja kuolema kumppanina ja silloin ovat lehdet jo pudonneet puiden latvoista."
Tuli pitkä hiljaisuus, ja tuntui siltä kuin olisi pikku mies puun alla pidellyt toista kiinni pitkällä, näkymättömällä nauhalla. Hän jatkoi:
"Te olette jo alaspäin menossa. Te kehuitte ennen, ett'ette koskaan tehnyt alhaista ja halpaa tekoa, mutta sen teette tänä iltana. Te kohdistatte epäilykset kunnon poikaan, jota vastaan jo ennestään moni seikka puhuu. Te erotatte hänet tytöstä, jota hän rakastaa ja joka rakastaa häntä. Huonompia tekoja kuin tänne tulette te, ennen kuolemaanne, varmasti tekemään."
Kolme säihkyvää timanttia putosi puusta ruohokkoon. Pieni mies kumartui niitä ottamaan, ja kun hän taas katsahti ylös, oli hopealintu lentänyt pois puun vihreästä häkistä.
Kallisarvoisten kivien takaisin tuominen, kivien, jotka omituista kyllä, juuri isä Brown oli löytänyt, sai koko seurueen riemuitsemaan, ja sir Leopold tuli niin loistavalle tuulelle, että hän sanoi papille, että vaikka hänellä, sir Leopoldilla itsellään, oli jokseenkin vapaamieliset mielipiteet, kunnioitti hän kuitenkin sellaisia henkilöitä, joita uskonto pakotti menemään luostariin ja jäämään tietämättömiksi maailmasta.
Kahden jyrkän kadun kulmassa Cambden Town'issa loisti sokerileipomo kuin palava sikarinpätkä viileässä, sinertävässä hämärässä. Se muistutti ehkä enemmän ilotulitusaurinkoa, koska sen valo oli hyvin kirjava ja taittui monenlaisiin peileihin ja leikitteli kullatuilla krokaaneilla ja koreilla tortuilla. Puodin ainoaa, loistavaa ikkunaa vasten painoi moni katupoika nenänsä, sillä kaikki suklaapalaset olivat käärityt noihin punaiselle, vihreälle ja kullan värille vivahtaviin papereihin, jotka olivat melkein mieluisempia kuin itse suklaapalaset, ja suunnattoman suuri hääleivos niiden keskellä näytti yhtä kaukaiselta ja puoleensa vetävältä kuin pohjoisnapa, jos se olisi kelvannut syötäväksi. Tällaiset sateenkaari-korut olivat luonnollisesti omiansa keräämään ikkunaan kaiken kymmenen ja kahdentoista vuotiaan nuorison naapuristosta. Mutta tämä kadunkulma viekotteli kehittyneempääkin nuorisoa, ja ainakin yksi neljänkolmatta ikäinen mies seisoi ikkunan ääressä sisään katsellen. Hänestäkin oli puodilla erikoinen viehätyksensä, ei kuitenkaan karamellien vuoksi, vaikkei hän suinkaan halveksinut niitäkään.
Hän oli pitkä, luiseva, punatukkainen nuori mies, kasvoilla päättäväinen ilme, käytös huoleton. Kainalossaan kantoi hän litteää laukkua, jossa oli mustalla valkoiselle tehtyjä piirrossuunnitelmia. Näitä tarjoili hän suuremmalla tai pienemmällä menestyksellä kustantajille, aina siitä saakka, kun hänen enonsa, joka oli amiraali, oli tehnyt hänet perinnöttömäksi sosialististen mielipiteitten takia, erään luennon perusteella, jonka hän oli pitänyt tätä taloudellista suuntaa vastaan. Hänen nimensä oli John Turnbull Angus.
Viimein avasi hän kaupan oven ja meni puodin läpi talon takaosassa olevaan huoneeseen, jossa oli jonkunmoinen piirastarjoilu. Hän kohotti hieman hattuaan puodissa seisovalle nuorelle neidille. Tämä oli tumma, miellyttävä, vilkasliikkeinen tyttö, puettu mustiin, poskilla voimakas puna, silmät vilkkaat ja tummat. Tavallisen väliajan kuluttua meni hän nuorukaisen jälkeen huoneeseen kysymään mitä hän tahtoi.
Hänen toivomuksensa oli kai usein uusiintuva. "Tahtoisin pienen kupin vahvaa kahvia", sanoi hän, "ja puolen pennyn sämpylän." Ja kohta sen jälkeen, ennen kuin tyttö oli ehtinyt kääntyä, lisäsi hän:
"Ja sitten tahtoisin vielä mennä naimisiin teidän kanssanne."
Nuori puotineiti oikasihe äkkiä ja sanoi:
"Minä en suvaitse tuollaista leikkiä."
Punatukkainen nuorukainen kohotti harmaat silmänsä odottamattoman vakavan näköisenä.
"Minä vakuutan teille kunniani kautta", sanoi hän, "että tarkoitukseni on vakava, yhtä vakava kuin tilauskin. Avioliitto maksaa rahoja, se niin kuin sämpyläkin, mutta ne suoritetaan. Se on raskaasti sulavaa niin kuin hyvä vehnäleipä ja se vaatii voimia".
Tumma nuori neiti ei ollut kääntänyt katsettaan hänestä, vaan näytti tutkivan hänen kasvojaan melkein traagillisen tarkasti. Tarkastuksen loputtua väreili hänen huulillaan kuin hymyn varjo ja hän istuutui tuolille.
"Eikö teistäkin", sanoi Angus hiukan hajamielisesti, "ole melkein julmaa syödä näitä puolen pennyn sämpylöitä? Nehän voisivat kasvaa koko pennyn sämpylöiksi. Sellaisista kujeista luovun minä, sittenkun olemme päässeet naimisiin."
Tumma nuori neiti nousi ja meni ikkunan luo luultavasti voimakkaiden, mutta ei suinkaan vastenmielisten ajatusten vallassa. Kun hän lopulta kääntyi, hämmästyi hän nähdessään, että nuori mies kattoi pöytää erilaisilla ikkunasta otetuilla tavaroilla. Niitten joukossa pisti silmään pyramiidi hyvin koreista karamelleista, koko joukko voileipätarjottimia ja molemmat karafiinit, joissa oli omituista portviiniä ja kummallista sherryä, niin kuin leivospuodeissa on tavallista. Kaiken tämän ihanuuden keskelle oli hyvin varovasti asetettu tuo suunnaton, sokeroitu leivos, joka oli ollut ikkunan parhaana koristuksena.
"Mitä ihmeitä te teette?" kysyi tyttö.
"Velvollisuuteni, Laura hyvä", vastasi nuorukainen.
"Odottakaa toki hetkinen", pyysi neiti. "Älkääkä puhuko minulle noin.
Minä tahdoin sanoa — mitä kaikki tämä tarkoittaa?"
"Juhla-ateria, miss Hope."
"Ja tuo sitten?" kysyi hän kärsimättömästi osoittaen sokerikakkua.
"Hääleivos, rouva Angus", sanoi nuorimies.
Tyttö meni pöydän luo, nosti leivoksen pois kalisevien tarjotinten välistä ja asetti sen takaisin ikkunalle. Sitten istuutui hän pöydän ääreen, nojasi kyynärpäänsä siihen ja katseli nuorta miestä — ei oikeastaan vastenmielisesti, mutta epäröiden.
"Ettehän anna minulle ajatusaikaakaan", sanoi hän.
"En, niin tyhmä en ole", sanoi poika. "Se johtuu kristillisestä nöyryydestäni."
Tyttö katseli häntä edelleen, mutta hän oli tullut paljon vakavammaksi, vaikka hymyilikin.
"Mr Angus", sanoi hän hyvin päättäväisesti. "Ennenkuin olette ehtinyt jatkaa tyhmyyksiänne hetkeäkään, täytyy minun, niin lyhyesti kuin mahdollista, kertoa teille jotain itsestäni."
"Kuuntelen nautinnolla", vastasi Angus vakavasti. "Kun kerran olette päässyt alkuun, sanonette kai minulle jotain, mikä koskee minuakin."
"Olkaa nyt hiljaa ja kuunnelkaa", sanoi Laura. "Ei ole tapahtunut mitään sellaista, mitä minun pitäisi hävetä, eikä myös mitään, jonka vuoksi surisin. Mutta mitä te sanoisitte, jos minä kertoisin teille, että on olemassa jotain, mikä ei kuulu minuun ja kuitenkin kiusaa minua."
"Siinä tapauksessa pyytäisin teitä hyväntahtoisesti tuomaan hääkakun takaisin", sanoi Angus varmasti.
"Ensin täytyy teidän kuulla kertomukseni", sanoi Laura taipumattomana. "Aluksi saatan sanoa teille, että isäni omisti 'Punaisen kalan' ravintolan Ludbyryssä ja minä sain olla tarjoilijattarena baarissa."
"Siksihän usein olen ihmetellyt, mitä omituista tässä leipomossa oikeastaan on?" sanoi Angus.
"Ludbyry on ummehtunut, ruohoa kasvava pikku loukko itäisissä kreivikunnissa, ja 'Punaisen kalan' ainoina vieraina olivat jotkut ohikulkevat kauppamatkustajat — enimmäkseen vastenmielisimpiä otuksia, mitä ajatella voi, ja joitten vertaa te ette koskaan ole nähnyt. Tarkoitan tuollaisia uneliaita vetelyksiä, joilla on juuri niin paljon rahaa, että voivat elää, eikä mitään muuta tehtävää kuin lurjustella baarihuoneessa lyömässä vetoja hevosista, sen lisäksi huonosti puettuina vaatteihin, jotka näyttäisivät siisteiltä toisten yllä. Mutta kovin usein ei näitäkään nuoria lurjuksia meidän talossamme nähty. Kaksi kävi siellä kuitenkin liian usein — molemmat kaikin puolin ilkeitä. Molemmat elivät omilla rahoillaan ja olivat sietämättömän laiskoja ja keikailevia. Minusta oli heitä kuitenkin hiukan sääli, sillä luulenpa, että he olivat tottuneet livahtamaan meidän tyhjään baariimme siitä syystä, että molemmilla oli vähäpätöinen ruumiinvika ja siitä tekevät talonpoikaistöllikät joskus pilaa. Muuten ei se oikeastaan ollut mikään puutteellisuus, kasvuvika vain. Toinen heistä oli tavattoman pienikasvuinen, aivan kuin kääpiö, tai ainakin kuin jockey. Muuten ei hänen ulkomuodossaan ollut mitään jockeyhin vivahtavaa. Hänen päänsä oli pyöreä, mustatukkainen, parta musta ja hyvin hoidetut silmät kirkkaat kuin linnulla. Hän kalisteli aina rahoja taskussaan ja leikki suurilla, kultaisilla kellon vitjoillaan. Hänen yrityksensä pukeutua kuin gentlemanni olivat liian näkyviä, että hän todella olisi ollut gentlemanni. Tyhmä hän ei ollut, vaikka olikin vetelehtijä ja hyvin turhamainen. Hän oli erinomaisen taitava muutamissa asioissa, joista hänellä ei ollut vähääkään hyötyä. Hän osasi tehdä temppuja, sai viisitoista tulitikkua syttymään toisistaan, niin että se oli kuin pieni ilotulitus, ja osasi muodostaa banaanin kuoresta, tai jostain samanlaisesta, hyppivän nuken. Hänen nimensä oli Isidor Smythe ja minä näen hänet vieläkin, kun hän pienine tummine kasvoineen tuli tarjoilupöydän luo ja teki viidestä sikarista hyppivän kengurun.
"Toinen oli luonteeltaan hiljaisempi ja jokapäiväisempi kuin pikku Smythe parka, mutta minä pelkäsin häntä paljo enemmän. Hän oli hyvin pitkä ja laiha ja hänellä oli vaalea tukka. Hänen nenänsä varsi oli hyvin korkea ja häntä olisi tavallaan voinut sanoa kauniiksikin, ellei hän olisi katsonut kieroon tavalla, etten koskaan ole moista nähnyt. Jos hän katsoi suoraan kohti, ei tiennyt missä itse oli, ja vielä hullummalta tuntui, kun hän katseli jotain toista. Minä otaksun, että tämä kierosilmäisyys jossain määrin katkeroitti miesparan mieltä, sillä kun Smythe oli valmis tekemään temppujaan missä hyvänsä, ei James Welkin — se oli kierosilmäisen nimi — tehnyt koskaan muuta kuin istui ryypiskellen baarihuoneessamme, tai teki pitkiä kävelyretkiä ympäristön harmaalla tasangolla. Minulla on myöskin täysi syy luulla, että Smytheä vaivasi oma pienuutensa, vaikkei hän ollut siitä huolivinaan. Minä jouduin sen vuoksi hyvin hämilleni ja pahoilleni, sekä hämmästyin aika lailla, kun he molemmat kosivat minua samalla viikolla.
"Minä tein silloin jotain, mitä sittemmin kaduin ja pidin suurena tyhmyytenä. Olivathan molemmat velikullat tavallaan minun ystäviäni ja minä olin tosiaan hyvin peloissani siitä, että he luulisivat minun antaneen heille rukkaset sen todellisen syyn takia, että he olivat kauhean rumia. Keksin sen vuoksi toisen syyn ja sanoin, etten minä periaatteesta tahtonut mennä naimisiin kenenkään kanssa, joka ei ollut itse raivannut itselleen tietä elämässä. Minä sanoin, etten minä myöskään tahtonut — periaatteen vuoksi — elää perityillä rahoilla niinkuin he. Kaksi päivää sen jälkeen, kun minä hyväntahtoisuudessani olin sanonut tämän, alkoi kaikki tuo ikävä. Ensimäinen, mitä heistä sain kuulla oli, että he molemmat olivat lähteneet onnen etsintään ja ansaitsemaan rahoja, aivan niin kuin meidän tyhmissä lasten saduissamme kerrotaan.
"Siitä päivästä tähän hetkeen saakka en ole nähnyt kumpaakaan heistä. Mutta minä olen saanut kaksi kirjettä pikku Smytheltä ja niiden sisältö oli hyvin jännittävä."
"Ettekö koskaan ole kuullut toisesta?" kysyi Angus.
"Ei, hän ei ole kirjoittanut minulle", sanoi tyttö hiukan epäröityään. "Smythen ensimäisessä kirjeessä seisoi vain, että hän oli lähtenyt Lontooseen Welkinin kanssa, mutta Welkin käveli niin rivakasti, että pikku mies ei ehtinyt mukaan, vaan heittäytyi lepäämään tien viereen. Sieltä korjasivat kiertelevät ilveilijät hänet majaansa ja koska hän ensikseen oli melkein kääpiö ja toisekseen pikkuinen, sukkela velikulta, onnistui hän hyvin heidän ammatissaan ja hänet lähetettiin Aquariumiin tekemään temppuja, en muista minkälaisia. Sellainen oli ensimäisen kirjeen sisältö. Toinen oli paljon yllättävämpi ja sen sain minä viime viikolla."
Angus tyhjensi kahvikuppinsa ja katseli neitoa lempein, kärsivällisin silmin. Itse ei tyttö voinut olla nauramatta, kun hän jatkoi kertomustaan.
"Minä luulen, että te olette joka aidassa tässä ympäristöllä lukenut sanat: Smythen hiljaiset palvelijat. Muuten ette ole pitänyt silmiänne auki. Minä en ole oikein perillä asiasta, mutta se taitaa olla joku mekaaninen keksintö, jonka avulla koneet toimittavat kaikki palvelijain tehtävät talossa. Jotain siihen suuntaan kuin: Painakaa nappia — aina raitis hovimestari. Kääntäkää kahvaa — kymmenen palvelijaa, jotka eivät kuhertele. Nuo ilmoitukset olette varmasti nähnyt. Olkoot nuo koneet minkälaisia hyvänsä, varmaa on, että ne tuottavat rahaa, ja kaikki nuo rahat menevät tuolle pikku tontulle, johon tutustuin Ludburyssä. Minua ilahduttaa, että mies parkaa on onnistanut, mutta se on kuitenkin varmaa, että minä pelkään hänen tulevan jonain päivänä sanomaan, että hän on itse raivannut tiensä elämässä, sillä sen hän on tosiaan tehnyt."
"Entä tuo toinen mies?" toisti Angus itsepäisen kärsivällisesti.
Laura Hope hypähti äkkiä pystyyn.
"Minä luulen, hyvä ystävä", sanoi hän, "että te olette oikea noita. Olette aivan oikeassa. En ole nähnyt ainoatakaan tuon toisen kädestä lähtenyttä riviä ja minulla ei ole pienintäkään aavistusta missä tai mikä hän on. Mutta häntä minä oikeastaan pelkäänkin. Hän on jäljissäni kaikkialla. Hän on tehnyt minut puolihassuksi. Minä luulen melkein, että hän on tehnyt minut täysin hulluksi, sillä olen tuntenut hänen olevan läsnä siellä, missä hän ei ole voinut olla, ja kuullut hänen äänensä siellä, missä hän ei ole voinut puhua."
"Paras miss Laura", sanoi nuorukainen iloisesti. "Vaikka hän olisi itse saatana, on hänen mahtinsa lopussa, heti kun olette kertonut asian jollekin toiselle. Hulluksi tulee vain silloin, kun on hiljaa ja vaikenee. Mutta koska kuvittelitte tuntevanne ja kuulevänne kierosilmäisen ystävänne läsnäolon?"
"Kuulin James Welkinin naurun yhtä selvästi kuin teidän sananne nyt", sanoi tyttö hyvin varmasti. "Ei ketään ollut lähettyvillä, sen tiedän, sillä minä seisoin kadun kulmassa aivan puodin ulkopuolella ja saatoin nähdä molemmat kadut yhtaikaa. Olin unhottanut hänen naurunsa, vaikka se oli yhtä kummallista kuin hänen kierosilmäisyytensäkin. En ollut ajatellut häntä melkein vuoteen. Mutta se on puhdasta totuutta, että muutamia sekunteja sen jälkeen saapui hänen kilpailijansa kirje."
"Saitteko kummituksen koskaan puhumaan tai huutamaan tai päästämään ääntä?" kysyi Angus mielenkiintoa osoittaen.
Laura värisi ja sanoi lujalla äänellä:
"Kyllä, sain kuin sainkin. Juuri kun olin lukenut loppuun Isidor
Smythen toisen kirjeen, jossa kerrottiin hänen menestyksistään, kuulin
Welkinin sanovan: 'Hän ei kuitenkaan saa teitä'. Kuulin sen niin
selvästi kuin olisi hän seisonut samassa huoneessa. Se on kauheaa.
Lienenkö minä sittenkin hullu?"
"Jos te olisitte hullu", sanoi nuorukainen, "pitäisitte itseänne viisaana. Mutta tuo näkymätön herra tuntuu todella hiukan kummalliselta. Kaksi päätä näkee paremmin kuin yksi — hienotunteisuudesta en mainitse muita elimiä — mutta jos te sallitte minun reippaana ja käytännöllisenä miehenä muuttaa hääkakun ikkunalta pöydälle…"
Ennenkuin hän ehti lopettaa, kuului ulkoa kimakka puhallus, ja pieni, hurjaa vauhtia kulkeva automobiili vieri oven eteen ja pysähtyi siihen. Melkein samassa silmänräpäyksessä seisoi puodissa tömistelemässä pieni olento kiiltävä silinterihattu päässä.
Angus, joka tähän saakka ankaran itsehillinnän avulla oli esiintynyt iloisesti ja pelottomasti, ilmaisi nyt todellisen mielentilansa menemällä kiivaasti ulos sisemmästä huoneesta ottamaan äskentullutta vastaan. Katsaus häneen riitti varmistamaan rakastuneen miehen hopeat arvelut. Tuo hyvin puettu, kääpiömäinen olento, musta suippoparta terävänä törröttäen, nuo sukkelat, levottomat silmät, nuo hyvin muodostuneet, mutta hyvin hermostuneet sormet, eivät voineet olla kenenkään muun, kuin sen, josta hän äsken oli saanut kuvauksen, nimittäin Isidor Smythen, joka teki nukkeja banaaninkuorista ja tulitikkulaatikoista, Isidor Smythen, joka ansaitsi miljoonia rautaisilla, raittiilla hovimestareilla ja siveillä palvelijattarilla. Nuo molemmat miehet, jotka vaistomaisesti ymmärsivät toistensa omistusoikeutta koskevan ilmeen, katselivat toisiaan kylmän jalomielisesti, joka on kilpakosijoiden hienoin tuntomerkki.
Mr Smythe ei millään lailla viitannut molemminpuolisen vastenmielisyyden syvimpiin syihin, vaan sanoi kiivaasti:
"Onko miss Hope nähnyt, mitä ikkunaan on kirjoitettu?"
"Ikkunaan?" toisti Angus kummissaan.
"Nyt ei ole aikaa muihin selityksiin", sanoi pieni miljoonamies lyhyesti. "Tässä on jotain pirullista tekeillä, josta täytyy saada selko."
Hän osoitti kiiltävällä kävelykepillään ikkunaa, joka äsken oli tyhjennetty mr Anguksen kihlajaisvalmistusten vuoksi, ja Angus hämmästyi aikalailla, kun hän keskellä ikkunaa näki pitkän, kiinniliimatun paperisuikaleen, joka varmasti ei ollut siinä, kun hän vähän aikaa sitten oli katsahtanut ruudun läpi. Seuraten tarmokasta Smytheä kadulle huomasi hän, että noin puolitoista kyynärää postimerkkipaperia oli huolellisesti liimattu ruutuun ja paperiliuskalle oli epätasaisilla kirjaimilla kirjoitettu: "Jos te menette naimisiin Smythen kanssa, on hän kuoleman oma."
"Laura", sanoi Angus ja pisti suuren, punaisen päänsä puotiin. "Te ette ole hullu."
"Tämä on tuon Welkinin käsialaa", sanoi Smythe happamesti. "En ole nähnyt häntä vuosikausiin, mutta hän kiusaa minua lakkaamatta. Viisi kertaa on hän viimeisten kahden viikon kuluessa lähettänyt uhkauskirjeitä asuntooni ja minä en saa käsiini edes niiden tuojaa, saatikka sitten Welkiniä itseään. Talon portinvartija vakuuttaa, ettei epäilyttäviä henkilöitä ole näkynyt, ja tässä on hän nyt liimannut jonkinlaisen seinäpaperireunuksen avoimen puodin ikkunaan, sillä aikaa kun ne, jotka olivat puodissa…"
"Aivan oikein", sanoi Angus vältellen. "Sillä aikaa kun ne, jotka olivat puodissa, joivat kahvia. Minä vakuutan teille, herra, että pidän arvossa ripeyttänne ryhtyä asiaan muitta mutkitta. Voimmehan sitten puhua muusta. Mies ei ole voinut ehtiä kauas, sillä voin vaikka vannoa, ettei ikkunassa ohut paperikaistaletta kymmenen tai viisitoista minuuttia sitten. Toiselta puolen on hän jo ehtinyt liian kauaksi, että voisimme ajaa häntä takaa, sillä emmehän edes tiedä, mihin suuntaan meidän pitäisi juosta. Jos haluatte totella neuvoani, herra Smythe, niin uskokaa asia jollekin tarmokkaalle salapoliisille, mieluimmin yksityiselle kuin valtion palveluksessa olevalle. Minä tunnen erään erittäin taitavan miehen, joka asuu viiden minuutin matkan päässä täältä, jos ajatte automobiilillä. Hänen nimensä on Flambeau ja vaikka hänen nuoruutensa on ollut sangen myrskyinen, on hän nyt aivan rehellinen ja hänen aivonsa ovat suuriarvoiset. Hän asuu Lucknow Mansionsissa Hampsteadissä."
"Sepä omituista", sanoi pikku mies ja kohotti mustia silmäkulmiaan.
"Minä asun Himalaya Mansionissa aivan vieressä. Haluatteko
tulla kanssani? Minä menen sisälle ja kokoan nuo omituiset
Welkin-asiapaperit, sillä aikaa, kun te haette ystävänne salapoliisin."
"Hyvin mielelläni", sanoi Angus kohteliaasti. "Mitä aikaisemmin aloitamme, sitä parempi."
Äkillisellä, molemminpuolisella kunnioituksella kumarsivat molemmat miehet hyvin muodollisesti puotineidille ja hyppäsivät nopeakulkuiseen, pieneen autoon. Kun Smythe istuutui ohjauspyörän ääreen ja he kääntyivät kadun kulman ympäri, silmäili Angus huvikseen noita suunnattomia ilmoituksia "Smythen hiljaisista palvelijoista", joissa oli kuvattu suuri päätön rautanukke kastrulli kädessä, varustettuna päällekirjoituksella: "Keittäjätär, joka ei koskaan ole äkäinen".
"Minä käytän niitä omassa asunnossani", sanoi pieni mustaparta hymyillen. "Osaksi reklaamin vuoksi, osaksi, että ne tosiaankin ovat mukavia. Suoraan sanoen voin vakuuttaa teille, että minun koneelliset nukkeni tuovat hiiliä, viinitarjottimen tai aikataulun paljon nopeammin kuin yksikään minun tuntemani elävä palvelijatar, ja silloin tarvitsee vain painaa nappia. Näin meidän kesken sanoen täytyy minun myöntää, että sellaisilla palvelijoilla on pahatkin puolensa."
"Tosiaanko?", sanoi Angus. "Mitä ne sitten eivät osaa tehdä?"
"Niin", sanoi Smythe lyhyesti. "Ne eivät osaa sanoa, kuka jätti tuon uhkauskirjeen minun huoneeseeni."
Smythen automobiili oli pieni ja nopea niin kuin hän itsekin, tai niin kuin hänen palvelijansa, sillä hän oli itse rakentanut molemmat. Vaikka hän elikin reklaamilla, luotti hän sentään tavaroittensa käyttökelpoisuuteen. Tunnelma jostain pienestä ja lentävästä kasvoi, kun he iltapäivän vähenevässä, mutta vielä jokseenkin kirkkaassa valaistuksessa liukuivat valkean tien käänteestä toiseen. Pian muuttuivat valkeat mutkat jyrkemmiksi ja epäselvemmiksi. Ajajat kiitivät nimittäin pitkin nousevaa kierrettä, niin kuin nykyaikaisissa uskonnoissa sanotaan. He kulkivat nimittäin ylöspäin siinä Lontoon osassa, joka on melkein yhtä korkealla kuin Edinburg, vaikka se ei viehätäkään silmää yhtä paljon. Terassi kohosi terassin yläpuolelle ja se pilvenpiirtäjä, vuokrattuine kerroksineen, jota he hakivat, kohosi niitä korkeammalle kuin egyptiläinen pyramiidi laskevan auringon vaakasuorien säteiden kultaamana. Kun he kiersivät kulman ja saapuivat puolikuunmuotoiselle torille, jonka nimi on Himalaya Mansions, vaikutti muutos korkeussuhteissa yhtä äkilliseltä kuin ikkunan avaus. Tornintapainen kerroskasautuma kohoaa nimittäin Lontoon yli kuin vihreän liuskakivimeren huuhtomana. Tätä rakennusta vastapäätä, hiekoitetun aukean toisella puolen, oli pensaita kasvava aitaus, joka mieluummin muistutti loivaa pensasaitaa tai vallia kuin puutarhaa, ja hiukan kauempana keinotekoinen puro, jonkunmoinen kanava, jota saattoi pitää tuohon lehtevään linnoitukseen kuuluvana juoksuhautana. Kun automobiili kiersi puolikuun, kulki se sen toisen kärjen kohdalla kastanjakauppiaan matalan kojun ohitse ja kauimpana toisella puolen näki Angus hämärästi sinipukuisen poliisin hitaasti astelevan edestakaisin. Muita inhimillisiä olentoja ei tässä korkealla sijaitsevassa esikaupunki-erämaassa näkynyt, mutta ne vaikuttivat häneen kuin Lontoon mykkää runoutta edustavilta. Ne olivat hänestä kuin kertomuksen henkilöitä.
Pikkuinen auto surisi tulista vauhtia oikean talon eteen ja heitti ulos omistajansa kuin pommin. Smythe kysyi heti komealta, kiiltäväkaluunaiselta vahtimestarilta ja pieneltä, paitahihasillaan liikkuvalta ovenvartijalta, oliko joku käynyt hakemassa häntä tai jättänyt hänelle jotain kutsua. Palvelevat henget vakuuttivat, ettei ollut tapahtunut mitään, sittenkun hän viimeksi kysyi samaa asiaa, jonka jälkeen Smythe ja hiukan ällistynyt Angus lensivät raketin nopeudella hissillä ylöspäin, kunnes saapuivat ylimpään kerrokseen.
"Olkaa hyvä, tulkaa sisään hetkeksi", sanoi Smythe hengästyneenä. "Haluaisin mielelläni näyttää teille nuo Welkinin kirjeet. Sittenhän voitte mennä hakemaan ystäväänne."
Hän painoi seinään kätkettyä nappia ja ovi avautui itsestään.
He tulivat pitkään ja mukavaan eteiseen, jossa ei ilmennyt muuta merkillistä kuin pitkä rivi puolittain ihmisen näköisiä, koneellisia kuvatuksia, jotka seisoivat pitkin seinää kuin tavalliset räätälin näytenuket. Näytenukkien tavoin puuttui niiltä pää ja ne muistuttivat vielä näytenukkia olkapäittensä tarpeettoman pulleuden ja rintojensa rapumaisen muodostuksen takia. Muuten ne eivät olleet sen enempää ihmisen näköisiä kuin mikä automaattinen, ihmisen pituinen kone hyvänsä. Käsien asemesta niillä oli kaksi suurta koukkua tarjotinten kantamista varten ja ne olivat hernevihreiksi, kirkkaanpunaisiksi tai mustiksi maalatut, että ne voisi helpommin erottaa toisistaan. Ne olivat siis vain automaatteja ja kukaan ei olisi erikoisesti kiinnittänyt huomiotaan niihin. Ainakaan tällä kertaa ei kukaan sitä tehnyt, sillä molempien konepalvelijarivien välissä näkyi jotain paljon mieltä kiinnittävämpää kuin useimmat koneelliset ihmeet maailmassa: valkea, ryppyinen paperilappu, johon oli tuherrettu muutamia sanoja punaisella musteella, ja pikkuinen keksijä oli saanut sen käsiinsä, juuri kun ovi avautui. Mitään sanomatta ojensi hän sen Angukselle. Punainen muste ei ollut ehtinyt edes kuivaa ja sanat kuuluivat:
"Jos olet käynyt tervehtimässä häntä tänään, tapan minä sinut."
Tuli lyhyt hiljaisuus ja sitten sanoi Isidor Smythe täysin tyynesti:
"Tahtoisitteko hiukan viskiä? Minusta näyttää, että tarvitsette sitä."
"Ei kiitos, mieluummin hiukan Flambeauta", sanoi Angus jörösti. "Tämä asia näyttää muuttuvan aika vakavaksi. Minä menen heti hakemaan häntä."
"Siinä teette oikein", sanoi keksijä ihmeteltävän iloisesti. "Tuokaa hänet mukananne tänne niin pian kuin mahdollista."
Mutta kun Angus sulki eteisen oven mennessään, näki hän Smythen painavan nappulaa ja erään mekaanisista kuvatuksista liukuvan eteenpäin lattiassa olevaa uurnaa pitkin kantaen tarjotinta, jolla oli soodapullo ja karafiini. Hänestä tuntui hiukan oudolta jättää tuo pikku mies elottomien palvelijoittensa seuraan, jotka alkoivat liikahdella, kun ovi sulkeutui.
Kuusi porrasta Smythen asunnon alapuolella tapasi Angus paitahihaisen miehen puuhaamassa likaämpäreineen. Angus pysähtyi ja sai häneltä — antamalla toivoa juomarahoista — lupauksen, että hän pysyisi paikallaan siksi, kunnes Angus saapuisi salapoliisin kanssa, ja sitäpaitsi lupasi mies pitää silmällä jokaista vierasta, joka mahdollisesti kulkisi rappuja ylös. Riennettyään alas velvoitti Angus portinvartijan olemaan yhtä varovaisen ja sai tietää häneltä jotain, mikä teki asian yksinkertaisemmaksi, ettei nimittäin takaporttia ollut olemassa. Tyytymättä vielä tähänkään haki hän käsiinsä vartioivan poliisin ja sai hänet jäämään vahtiin vastapäätä porttikäytävää. Lopuksi pysähtyi hän ostamaan muutamia kastanjia kysyäkseen kauppiaalta, kuinka kauan tämä viipyisi paikalla.
Kastanjakauppias nosti takkinsa kauluksen korvilleen ja sanoi, ettei hän viipyisi kauan, sillä kohta alkaisi sataa lunta. Ilta oli tosiaankin muuttunut harmaaksi ja kylmäksi, mutta Angus pani liikkeelle koko puhetaitonsa pidättääkseen miehen paikoillaan.
"Lämmitelkää kastanjoillanne", sanoi hän kehoittavalla äänellä. "Syökää koko varasto — annan teille täyden korvauksen. Annan teille punnan, jos te seisotte tässä siksi kunnes minä tulen takaisin, ja sitten ilmoitatte minulle, onko yksikään inhimillinen olento mennyt sisään tuohon taloon, jonka edessä vahtimestari seisoo."
Ja sitten kulki hän reippaasti eteenpäin luotuaan viime katseen piiritettyyn torniin.
"Olen ainakin ympäröinyt tuon talon renkaalla", ajatteli hän. "Eiväthän kaikki nuo neljä saata olla Welkinin rikostovereita?…"
Lucknow Mansions oli niin sanoaksemme alemmalla kumpareella sillä täyteen rakennetulla kukkulalla, jonka huipulla Himalaya Mansions oli. Mr Flambeaun puolivirallinen asunto oli ensikerroksessa ja muodosti kaikin puolin amerikkalaisen koneiston ja hotellin tapaisen ylellisyyden silmiinpistävän vastakohdan, kun sinne siirryttiin "Hiljaisen palvelusväen" talosta. Flambeau, joka oli Anguksen ystävä, otti hänet vastaan pienessä rococokammiossa konttorin takana, jossa oli suuri paljous miekkoja, hakapyssyjä, itämaisia harvinaisuuksia, italialaisia viinipulloja, kummallisia patoja, paksuturkkinen persialainen kissa ja pieni, tomuttunut katolinen pappi, joka ei oikein tuntunut sopeutuvan ympäristöön.
"Tämä herra on minun ystäväni isä Brown", sanoi Flambeau. "Olen useasti toivonut, että te tapaisitte toisenne. Kaunis ilma tänään. Ehkä liian kylmä minunlaiselleni etelämaalaiselle."
"Se tulee kyllä pysymään kauniina", sanoi Angus ja istuutui violettiviiruiselle itämaiselle ottomaanille.
"Ei", sanoi pappi tyynesti. "On jo alkanut pyryttää."
Ja hänen puhuessaan alkoivatkin ensimäiset lumihiutaleet kastanjakauppiaan ennustuksen mukaan pudota tummenevalle lasiruudulle.
"Asiaan", sanoi Angus yskäisten. "Olen valitettavasti tullut tänne erään seikan vuoksi, jolla sitäpaitsi on sangen roskainen luonne. Asianlaita on nimittäin sellainen, Flambeau, että kiven heiton päässä talostanne on eräs, joka ehdottomasti tarvitsee apuanne; häntä seuraa ja uhkaa lakkaamatta näkymätön vihollinen, jota ei kukaan koskaan ole nähnyt."
Sillä aikaa kun Angus kertoi kaiken Smythestä ja Welkinistä aloittaen Lauran tarinalla ja jatkaen omallaan, kuvasi yliluonnollisen naurun kahden aution kadun kulmassa ja teki selkoa omituisista sanoista, jotka selvästi olivat lausutut tyhjässä huoneessa, alkoi tapaus yhä enemmän kiinnittää Flambeaun mieltä, mutta pikku pappi istui paikoillaan yhtä välinpitämättömänä, kuin olisi hän ollut eloton kappale. Kun Agnus oli kertomuksessaan päässyt tuherrettuun ikkunaan kiinnitettyyn liimapaperiin, nousi Flambeau ylös ja täytti koko huoneen leveillä hartioillaan.
"Jos teillä ei ole mitään sitä vastaan", sanoi hän, "niin pidän minä parempana, että kerrotte minulle lopun tarinastanne lyhyimmällä tiellä tuon miesparan asuntoon. Arvelen, ettemme saa menettää hetkeäkään."
"Teen sen mitä suurimmalla mielihyvällä", vastasi Angus. "Vainottu on tosin hyvässä turvassa, sillä olen pannut neljä miestä vartioimaan hänen luolansa sisäänkäytävää."
Pian olivat he ulkona kadulla, ja pieni pappi tepsutti toisten jäljessä kuin tottelevainen koira. Aivan kuin olisi hän tahtonut säilyttää rauhallisen tunnelman hän sanoi iloisesti:
"On omituista, kuinka nopeasti ja pehmeästi lumi laskee vaippansa maan päälle."
Heidän kulkiessaan hopealla jauhotettuja, jyrkkiä sivukatuja pitkin lopetti Angus tarinansa, ja kun he tulivat puoliympyrän muotoiselle korkeitten talojen edessä olevalle kentälle, sai hän tilaisuuden suunnata tarkkaavaisuutensa noihin neljään vartioivaan mieheen. Kastanjakauppias vakuutti pyhästi, sekä saatuaan kultarahan että sitä ennen, että hän oli pitänyt silmällä porttia, eikä yksikään kulkija ollut astunut siitä sisään. Poliisin lausunto oli vielä jyrkempi. Hän selitti, että hänellä oli kokemuksia kaikenlaisista roistoista, sekä silinteriin että ryysyihin puetuista, hän ei ollut niin tyhmä, että olisi luullut epäilyttävien lurjusten olevan epäilyttävän näköisiä. Kun kaikki kolme sitten kokoontuivat kultanauhaisen vahtimestarin ympärille, joka yhä seisoi porttikäytävässä hymyillen ja hajasäärin, vaikutti lausunto vielä vakuuttavammalta.
"Minulla on oikeus kysyä keneltä hyvänsä, olkoon hän sitten herttua tai kadunlakaisija, mitä asiaa hänellä on tähän taloon", sanoi puhelias, loistavaan virkapukuun vaatetettu jättiläinen. "Ja minä voin vannoa, ettei minun ole tarvinnut kysellä keltään sen jälkeen, kun tämä herra läksi."
Vaatimaton isä Brown, joka oli pysytellyt toisten takana ja pää kumarassa tarkastellut jalkakäytävää, uskalsi tässä tehdä nöyrän huomautuksen.
"Eikö tosiaan kukaan", sanoi hän, "ole noussut näitä rappuja ylös, sen jälkeen kun lumisade alkoi? Alkoi pyryttää, silloin kun me kaikki kolme olimme koossa Flambeaun luona.
"Ei kukaan ole ollut täällä, sir. Luottakaa sanoihini", sanoi vahtimestari ja pullisti rintaansa.
"Silloin ihmettelen mitä tämä merkitsee?" sanoi pappi ja tuijotti lumeen ilmeettömästi kuin kala.
Kaikki muutkin katsahtivat maahan ja Flambeau teki ranskalaisen liikkeen ottaen vapauden käyttää vahvempaa sanontatapaa. Sillä oli kieltämätön totuus, että keskellä kultahetaleisen miehen vartioimaa käytävää, vieläpä jättiläisen hajoitettujen jalkojen välissä, näkyi harmaita jälkiä valkeassa lumessa.
"Jumala!" huusi Angus vaistomaisesti. "Näkymätön mies!"
Sanaakaan sanomatta kääntyi hän ja syöksyi portaita ylös Flambeau kintereillään. Mutta isä Brown seisoi paikoillaan alhaalla katsellen ympärilleen lumen peittämällä kadulla, aivan kuin olisi hän menettänyt kaiken halun jatkaa tutkimuksia.
Flambeau oli nähtävästi siinä mielentilassa, että olisi murtanut oven jykevällä olkapäällään, mutta nuori skotlantilainen osoitti suurempaa ymmärrystä, vaikka pienempää innostusta ja etsiskeli oven pielestä, kunnes löysi näkymättömän nappulan, ja ovi avautui.
Nyt aukeneva sisuskuva oli kokonaisuudessaan muuttumaton. Halli oli tullut pimeämmäksi, mutta auringonlasku heitti vielä sinne tänne punaisen heiastuksen, ja pari päätöntä konetta oli jostain syystä muuttanut paikkaa, niin etteivät ne enää seisoneet oikein hyvässä järjestyksessä hämärissä. Takkien vihreä ja punainen väri pisti nyt esiin tummempana, mutta ihmisen näköisyys suureni ääriviivojen epäselvyyden takia. Mutta niiden keskellä, juuri siinä, missä valkoinen paperilappu punaisine kirjaimineen oli ollut, näkyi nyt jotain, mikä suuresti muistutti pullosta läikähtänyttä punaista mustetta. Mutta se ei ollut punaista mustetta.
Ranskalaiselle luonteenomaisella johdonmukaisuuteen yhtyneellä kiihkeydellä huusi Flambeau vain sanan: Murha! ja syöksyi sisähuoneisiin, joissa hän vähemmässä kuin viidessä minuutissa haki joka nurkan ja loukon. Mutta jos hän oli luullut löytävänsä ruumiin, pettyi hän. Isidor Smytheä ei ollut siellä kuolleena eikä elävänäkään. Mitä tarkimman etsinnän jälkeen tapasivat molemmat miehet toisensa ulkohallissa kasvot hiessä ja tuijottavin silmin.
"Ystäväni", sanoi Flambeau, joka hämmingissään puhui ranskaa, "murhaaja ei ainoastaan ole näkymätön, vaan hän tekee uhrinsakin näkymättömäksi".
Angus tarkasteli puolihämärää huonetta, jossa koneellisia nukkeja vilisi, ja jostain kelttiläisestä sopesta hänen skotlantilaisessa sielussaan lähti värähdys. Yksi ihmisen kokoisista nukista seisoi aivan veritäplän vieressä, ehkäpä murhatun kutsumana silmänräpäystä ennen kuolemaansa. Toinen käyristä koukuista, jotka koneella oli käsinä, oli hiukan kohollaan, ja äkkiä tuli Anguksen mieleen se kamala ajatus, että Smythen oli tappanut joku hänen rautaisista lapsistaan. Aine oli noussut kapinaan ja nämä koneet olivat tappaneet mestarinsa. Mutta jos asianlaita oli sellainen — mihin olivat ne panneet hänet?
"Ne ovat syöneet hänet", kuiskasi taikausko hänen korvaansa, ja muutaman hetken vaivasi häntä ajatus, että nuo päättömät, koneelliset nuket olisivat raadelleet ja syöneet ihmisruumiin.
Voimakkaalla ponnistuksella sai hän kuitenkin älyllisen tasapainonsa palautetuksi ja hän sanoi Flambeaulle:
"Seikka on sellainen, että mies parka on häipynyt kuin pilvi, jätettyään vain punaisen viirun lattialle. Tapaus ei ole tästä maailmasta."
"Nyt on jäljellä vain yksi tehtävä", sanoi Flambeau, "olkoon se sitten tästä maailmasta tai toisesta. Minun täytyy mennä alas puhuttelemaan ystävääni."
Kun he laskeutuivat portaita alas, tapasivat he miehen likaämpäreineen ja tämä todisti, niinkuin kaikki muutkin, ettei ketään asiaankuulumatonta oltu päästetty sisälle. Samaa toisti jälleen vahtimestari alikerroksessa, sekä yhä viivyttelevä kastanjakauppias. Molemmat väittivät lisäksi olleensa täysin valppaita. Mutta kun Angus katseli ympärilleen saadakseen neljännen vahvistamaan todistuksen, ei hän nähnyt tätä ja huusi hiukan hermostuneesti:
"Missä on poliisi?"
"Anteeksi", sanoi isä Brown. "Se on minun vikani. Minä lähetin hänet kauemmas tielle tutkimaan jotain, mitä pidin tutkittavana."
"Jospa hän pian tulisi takaisin", sanoi Angus lyhyesti. "Sillä onneton tuolla ylhäällä ei ole ainoastaan murhattu, vaan myöskin hävinnyt."
"Mitä se merkitsee?" kysyi pappi.
"Isä Brown", sanoi Flambeau vaiettuaan hetken. "Luulenpa melkein, että tämä kuuluu teidän alaanne paremmin kuin minun. Ei ystävää eikä vihollista ole tullut sisään tähän taloon, mutta Smythe on kadonnut aivan kuin noidat olisivat ryöstäneet hänet. Jos se ei ole yliluonnollista, niin…"
Puheen katkaisi omituinen näky. Suuri, sinipukuinen poliisi tuli juosten kulman ympäri. Hän ohjasi kulkunsa suoraan Brownia kohti.
"Olette oikeassa, sir", sanoi hän. "Mr Smythen ruumis on äsken löydetty tuolta kanavasta."
Angus vei hämmästyneenä käden otsalleen:
"Onko hän juossut alas asunnostaan ja hukuttautunut?" kysyi hän.
"Hän ei ole tullut portaita alas, sen voin vannoa", sanoi poliisi. "Eikä hän ole hukuttautunutkaan, sillä hän kuoli sydämen yläpuolelle saamastaan veitsen haavasta."
"Ettekä kuitenkaan nähnyt kenenkään menevän taloon"? sanoi Flambeau vakavasti.
"Menkäämme hiukan matkaa pitkin tietä", sanoi pappi.
Kun he olivat tulleet talorivin toiseen päähän, virkkoi hän äkkiä:
"Olinpa minä tyhmä. Unhotin kysyä erästä seikkaa poliisilta.
Ihmettelenpä, ovatko he löytäneet vaaleanruskean säkin?"
"Miksi juuri vaaleanruskean säkin?" kysyi Angus ihmeissään.
"Kas, jos säkki olisi muun värinen, täytyisi tapausta tutkia toiselta kannalta", sanoi isä Brown. "Mutta jos säkki oli vaaleanruskea, on tutkimus lopussa."
"Sepä oli hauskaa kuulla", sanoi Angus hyvin iroonisesti. "Eihän tutkimusta, minun nähdäkseni, ole vielä aloitettukaan."
"Kertokaapa meille kaikki", sanoi Flambeau melkein lapsellisen yksinkertaisesti.
Melkein vaistomaisesti olivat he kiiruhtaneet askeleitaan kulkiessaan loivaa rinnettä alaspäin puolikuun muotoisen, korkealla sijaitsevan kentän toiselle puolen. Isä Brown käveli etunenässä, nopeasti mutta vaieten. Lopuksi sanoi hän äänellä, jossa oli jotain liikutuksen tapaista:
"Minä pelkään, että te tulette pitämään sitä kovin jokapäiväisenä. Me otamme aina lähtökohdaksi asioitten abstraktisen puolen, ja tätä asiaa ei voikaan käsitellä muulta kannalta."
"Ettekö ole huomanneet, että ihmiset eivät koskaan vastaa siihen, mitä heiltä kysytään? He vastaavat siihen mitä tarkoitetaan, tai mitä he luulevat tarkoitettavan. Otaksukaapa, että nainen kysyisi toiselta, joka asuu maalla: Onko teillä nyt ketään? Se, jolta kysytään ei vastaakaan: On, meillä on hovimestari, kolme palvelijaamme, sisäkkö j.n.e., vaikka sisäkkö juuri olisi huoneessa ja hovimestari seisoisi hänen tuolinsa takana. Hän vastaa: Ei, meillä ei ole ketään — ei nimittäin ketään sellaista, jota hän luulee tarkoitettavan. Mutta otaksukaamme, että kulkutauteja tutkiva lääkäri kysyisi: Ketä teillä on talossanne? Silloin luettelee tuo kunnon rouva tarkasti hovimestarit, sisäköt ja kaikki muut. Sillä lailla käytetään kieltä. Kysymykseen ei koskaan vastata kirjaimellisesti, vaikka siihen vastattaisiinkin rehellisesti. Kun nuo neljä perin rehellistä miestä sanoivat, ettei kukaan ollut mennyt taloon, eivät he tarkoittaneet kirjaimellisesti, ettei kukaan ollut mennyt sinne. He tarkoittivat, ettei ketään sellaista, kuin te arvelitte, ollut mennyt sisään. Olipa sentään henkilö, joka sekä meni taloon, että tuli ulos, mutta häneen he eivät kiinnittäneet huomiota."
"Näkymätön mieskö?" kysyi Angus ja kohotti punaisia kulmakarvojaan.
"Tavallaan näkymätön mies", sanoi isä Brown.
Parin minuutin kuluttua jatkoi hän samalla vaatimattomalla äänellä, niin kuin mies, joka etsii ajatuksen lankaa.
"Sellaiseen henkilöön ei tietysti koskaan ilman suoranaista syytä kiinnitetä huomiota. Sen vuoksi häntä onkin vaikea keksiä. Tulin kuitenkin ajatelleeksi häntä parin pikkuseikan vuoksi, jotka esiintyivät mr Anguksen kertomuksessa. Ensiksi oli tuolla Welkinillä tapana tehdä pitkiä kävelyretkiä. Sitten kiintyi huomioni pitkän liimapaperiliuskan jättämiin merkkeihin ikkunassa ja lopuksi sanoi nuori tyttö pari seikkaa, jotka eivät voineet olla totta. Älkää suuttuko," sanoi hän huomatessaan, että skotlantilainen sävähti. "Tyttö oli kyllä omasta mielestään puhuvinaan totta, mutta sitä hän ei tehnyt. Kadulla ei voi olla aivan yksin sekuntia ennen kuin saa kirjeen. Kadulla ei voi olla aivan yksin, jos heti aukaisee ja lukee juuri saadun kirjeen. Jonkun täytyy olla lähellä, jonkun, johon huomio ei kiinny."
"Miksikä on jonkun täytynyt olla läheisyydessä?" kysyi Angus.
"Siksi että jonkunhan on täytynyt jättää kirje hänelle, koska kirjekyyhkystä ei toistaiseksi yleisesti käytetä."
"Tahdotteko tosiaan väittää", kysyi Flambeau hyvin tarmokkaasti, "että
Welkin kantoi kilpailijansa kirjeet lempensä esineelle?"
"Kyllä", vastasi pappi. "Welkin kantoi kilpailijansa kirjeet lemmitylleen. Olihan hänen pakko tehdä se."
"En kestä tätä kauempaa", jyrähti Flambeau. "Kuka hän on? Minkä näköinen hän on? Mitenkä näkymätön mies yleensä pukeutuu?"
"Hän pukeutuu kaikkea muuta kuin huonosti, punaiseen, siniseen ja kultaan", vastasi pappi reippaasti ja pontevasti. "Tässä kirjavassa, etten sanoisi loistavassa puvussa meni hän Himalaya Mansionsiin neljän henkilön nähden. Hän tappoi Smythen kylmäverisesti ja palasi kadulle kantaen kuollutta…"
"Arvoisa isä", keskeytti Angus ja pysähtyi äkkiä. "Oletteko te vai minä aivan pähkähullu?"
"Te ette ole lainkaan hullu, ehkä vain hiukan tarkkaamaton joskus.
Ettehän esimerkiksi ole tarkannut tuon näköistä miestä."
Hän astui kolme nopeaa askelta eteenpäin ja laski kätensä tavallisen kirjeenkantajan olalle. Mies oli huomaamatta mennyt heidän ohitseen puitten varjossa.
"Kukaan ei, omituista kyllä, kiinnitä huomiotaan kirjeenkantajiimme", sanoi hän ajatuksissaan. "Ja kuitenkin on heillä intohimonsa, niin kuin muillakin miehillä, ja he kantavat sitäpaitsi suuria säkkejä, joihin helposti voi pistää pienen miehen."
Sen sijaan, että olisi tavalliseen tapaan käännähtänyt, mies kyyristyi ja kaatui aitaa vasten. Hän oli laiha, vaaleapartainen, hyvin tavallisen näköinen mies, mutta kun hän käänsi hätääntyneet kasvonsa kolmeen toverukseen, hämmästyivät he hänen silmiensä pirullista ilmettä.
Flambeau palasi miekkojensa, itämaisten mattojensa ja persialaisen kissansa luo, sillä hänellä oli paljon hommaa. John Turnbull Angus meni takaisin leipomoon nuoren neitonsa luo, jonka kanssa tuo varomaton nuori mies sittemmin tuli hyvin onnelliseksi. Mutta isä Brown kulki monta tuntia edestakaisin tähtien valossa lumisilla kukkuloilla murhaajan seurassa. Mitä he puhuivat toisilleen, ei kukaan saa koskaan tietää.
Hopeanharmaa, myrskyinen ilta laskeutui seudun yli, kun isä Brown, harmaaseen skotlantilaiseen viittaan verhottuna, saapui harmaan skotlantilaisen laakson päähän ja näki edessään Glengylen omituisen linnan. Se antoi koko notkelmalle tai ahtaalle laaksolle päätepisteen luonteen ja kulkijasta tuntui siltä kuin olisi hän saapunut maailman loppuun. Kohottaen jyrkkiä kattojaan ja merenvihreitä liuskakivihuippujaan taivasta kohti, ranskalais-skotlantilaisten linnojen tapaan, johti se englantilaisen mieleen keijukaissatujemme noitien suipot päähineet, ja hongat, jotka suhisivat vihreitten tornien ympärillä, olivat niin mustia, että ne muistuttivat sankkaa korppiparvea. Tämä uneksiva, raskasmielinen tunnelma ei ollut vain maiseman luomaa kuvittelua, sillä koko seudun yllä lepäsi yksi noita ylpeyden, hulluuden ja salaperäisen surun pilviä, jotka ovat ominaisempia Skotlannin ylhäisille aatelissuvuille kuin muille ihmislapsille. Sillä Skotlanti on saanut kaksinkertaisen annoksen tuota myrkkyä, jota nimitetään perintötaipumukseksi: aristokraatin syntyperätunteen ja kalviinilaisen aavistuksen kohtalo-opista.
Pappi oli ottanut päiväksi vapautta toimestaan Glasgowissa tavatakseen ystävänsä Flambeaun, yksityissalapoliisin, joka oli Glengylen linnassa erään oppineemman virkaveljensä kanssa tutkimassa, minkälainen Glengylen kreivi-vainajan elämä ja kuolema oli ollut. Tämä salaperäinen henkilö oli suvun viimeinen edustaja, suvun, jonka urhoollisuus, mielipuolisuus ja syvällinen viekkaus oli saanut kuudennentoista vuosisadan karuluontoisen aatelistonkin kammoksumaan sen jäseniä. Kukaan ei tuntenut niin täydellisesti tuota kunnianhimon labyrinttiä tai sen valheen palatsin salakäytäviä, joka rakennettiin Skotlannin Maria kuningattaren ympärille, kuin he.
Heidän juoniensa aiheen ja tuloksen ilmaisee tällä seudulla tavallinen hokema:
"Niin arvokas kuin puille mehu, multa,
on Ogilvielle punertava kulta."
Moneen sataan vuoteen ei Glengyle Castlessa ollut likimainkaan kunnollista isäntää, ja olisihan voinut luulla, että nuo mielipuoliset hurjistelut olisivat loppuneet kuningatar Viktorian aikana. Mutta viimeinen Glengyle seurasi siinä suhteessa sukunsa perintötapoja, että hän teki viimeisen omituisuuden, mikä vielä oli koettamatta. Hän nimittäin katosi. En tarkoita, että hän matkusti ulkomaille. Hän oli varmasti linnassa, jos hän yleensä oli missään. Mutta vaikka hänen nimensä oli kirkonkirjoissa ja suuressa, punaisessa aateliskalenterissa, ei yksikään ihminen auringon alla saanut nähdä häntä.
Jos oli olemassa joku, joka hänet näki, oli se talon ainoa palvelija, mies, joka oli puoleksi tallirenki, puoleksi puutarhuri. Hän oli niin kuuro, että ne, jotka tekivät ripeitä päätelmiä, pitivät häntä mykkänä, kun taas terävämmät arvelivat häntä hupakoksi. Hän oli raihnainen, punatukkainen työmies, leuka ja poskiluut karkeatekoiset, silmät siniset, ilmeettömät. Hänet tunnettiin nimellä Israel Gow, ja tämä vaitelias palvelija oli, niin kuin sanottu, hylätyn tilan ainoa. Se tarmo, millä hän hoiti perunamaata ja se säännöllisyys, jota hän noudatti keittiöön mennessään, teki kuitenkin sen vaikutuksen, että hän piti huolta esimiehensä aterioista ja herätti sen aavistuksen, että tämä yhä pysytteli piilossa linnassaan.
Jos taas tahtoi saada vakuuttavampia todisteita siitä, että hän oli siellä, väitti palvelija, ettei kreivi ollut kotona.
Eräänä aamuna kutsuttiin pormestari ja presbyteriläinen pappi linnaan. Glengylet olivat nimittäin presbyteriläisiä. Siellä huomasivat he, että tallirenki-puutarhuri-kokki oli liittänyt muihin toimiinsa hautajaisasiamiehen viran ja siirtänyt korkeasti-aatelisen isäntänsä ruumisarkkuun ja naulinnut sen kiinni. Kuinka syvällisiä tai pintapuolisia lienevät olleetkin ne kyselyt, joiden kautta oli saatu tieto tästä omituisesta tosiseikasta, ei vielä ollut täysin selvää, sillä laillista tutkintoa ei vielä ollut pidetty, kun Flambeau pari, kolme päivää sitten oli lähtenyt pohjoiseen päin. Silloin oli lordi Glengylen ruumis — jos se todella oli hänen — maannut sangen kauan haudattuna pienellä hautausmaalla kummulla.
Kun isä Brown kulki synkän puutarhan kautta ja joutui linnan varjoon, riippuivat pilvet raskaina ja ilma oli kostea ja ukkosta ennustava. Vihreään vivahtavan auringonlaskun taustaa vasten näki hän mustan haamun piirtyvän. Se oli mies, päässään korkea hattu ja suuri lapio olalla. Tuo yhdistelmä johti ajatukset vaistomaisesti haudankaivajaan, mutta kun isä Brown muisti kuuron palvelijan, joka kaiveli perunamaata, oli ilmiö hänestä aivan luonnollinen. Hän tunsi sangen hyvin skotlantilaiset talonpojat, hän tunsi tuon itsekunnioituksen, mikä kai pakoitti miehen esiintymään "mustiin puettuna" virallisessa kuulustelussa, ja myöskin tuon säästäväisyyden, mikä ei sallinut hänen sen takia menettää tuntiakaan kaivamisajasta. Vieläpä miehen hämmästyskin ja hänen epäilevästi tuijottava katseensakin papin ohikulkiessa, sopeutui tyypin salaviekkauteen ja epäluuloisuuteen.
Ison portin avasi itse Flambeau, jolla oli mukanaan laiha, harmaatukkainen mies papereita kädessään: tarkastaja Craven Scotland Yardista. Halli oli melkein kalustamat on ja tyhjä, mutta muutamien ilkeiden Ogilvien kreivien pilkalliset kasvot tuijottivat mustuneilta kankailta mustan tekotukan alta.
Isä Brown seurasi mukana sisempiin huoneihin ja huomasi, että molemmat lontoolaiset olivat istuutuneet pitkän tammipöydän ääreen, jonka toinen pää oli kukkuroillaan täyteen tuhrittuja paperiarkkeja, ja niiden vieressä viskyä ja sikareja. Pöydän muun osan täyttivät erilaiset, ryhmiin jaetut esineet, laadultaan mitä merkillisimpiä. Eräs ryhmä näytti kiiltävältä lasisirpalekasalta, toinen oli kuin läjä ruskeata tomua. Kolmas muistutti tavallista keppiä.
"Teillä näyttää olevan täällä jonkinlainen kivennäismuseo", sanoi isä Brown istuutuen ja nyökäten päällään ruskeaa tomua ja pieniä välkkyviä lasikappaleita kohti.
"Ei kivennäis-, vaan psykolooginen museo", sanoi Flambeau.
"Älkää hiidessä", virkkoi poliisipäällikkö nauraen, "käyttäkö niin mutkikkaita sanoja!"
"Tiedättekö, mitä psykologialla tarkoitetaan?" kysyi Flambeau ystävällisesti hämmästyneenä. "Psykologia on taito alkaa väärästä päästä."
"En ymmärrä sittenkään", sanoi poliisi.
"Niin", sanoi Flambeau. "Minä tarkoitan, että mitä lordi Glengyleen tulee, olemme keksineet ainoastaan yhden asian. Hän oli hullu."
Gow'n musta olento korkeine hattuineen ja lapioineen vilahti ikkunan ohi, heikosti piirtyen pimeneviä pilviä vasten. Isä Brown tuijotti sitä välinpitämättömän näköisenä ja sanoi sitten:
"Ymmärrän kyllä, että hänessä oli jotain kummallista, eihän hän muuten olisi hautautunut elävältä, eikä hänellä myöskään olisi ollut niin kiirettä päästä hautaan kuolleenakaan. Mutta minkätähden luulette hänen olleen hullun?"
"Kuunnelkaapa vain luetteloa tavaroista, jotka mr Craven on löytänyt talosta."
"Meidän täytyy hankkia kynttilä", sanoi Craven äkkiä. "Myrskypilvet kokoontuvat ja on liian pimeä lukea."
"Oletteko löytänyt kynttilöitä harvinaisuuksienne joukosta?" kysyi isä
Brown hymyillen.
Flambeau kohotti vakavat kasvonsa ja kiinnitti tummat silmänsä ystäväänsä.
"Siinäkin on jotain merkillistä", sanoi hän. "Olemme löytäneet viisikolmatta kynttilää, mutt'ei jälkeäkään kynttiläjaloista."
Nopeasti pimenevässä huoneessa, mihin kiihtyvän hyrskyn ulvonta kuului, meni isä Brown ottamaan vahakynttilän kasasta, joka oli muitten näytteillä olevien tavaroitten joukossa pöydällä. Sattumalta tuli hän kumartuneeksi punaisenruskean tomu- tai multakasan yli. Ankara aivastus keskeytti hiljaisuuden.
"Sehän on nuuskaa!" huudahti hän.
Hän otti yhden kynttilöistä, sytytti sen huolellisesti, meni takaisin ja pisti sen viskypullon kaulaan. Yöilma tuulahti vetoisan ikkunan läpi, sai liekin liehumaan kuin lipun, ja linnan ympärillä kuului penikulmanlaajuisten petäjämetsien humina, joka kohisi kuin laulava meri korkean kallion ympärillä.
"Minä luen listan", sanoi Craven hyvin juhlallisesti ja otti erään paperin pöydältä. "Se käsittää kaiken arvokkaanpuoleisen irtaimiston, jonka olemme löytäneet täältä linnasta. Tietänette, että talo kokonaisuudessaan on tyhjäksi raastettu ja hoitamaton. Yhdessä tai kahdessa huoneessa on kuitenkin asunut joku, joka kylläkin on elänyt yksinkertaisesti, mutta ei puutteessa — tarkoitan jotain muuta kuin palvelija Gowta. Luettelo kuuluu näin:
"Ensiksi: Sangen huomattava joukko jalokiviä, suurimmaksi osaksi timantteja, kaikki irtonaisia, ilman kehystä. Onhan luonnollista, että Ogilviella oli perhejalokiviä, mutta juuri ne ovat tavallisesti kehystettyjä ja niitä käytetään koristeina. Ogilvien perheen jäsenet pitivät kai niitä löysinä taskuissaan niinkuin kuparirahoja.
"Toiseksi: Koko joukko irtonaista nuuskaa, eroitettuna kasoihin. Sitä ei siis säilytetty sarvessa tai kukkarossa, vaan oli sitä pantu läjiin uunin reunoille, pianolle ja melkein kaikkialle. Näyttää siltä kuin ei vanha herra olisi viitsinyt vaivautua pistämään kättään taskuun tai avaamaan nuuskarasian kantta.
"Kolmanneksi: Siellä täällä talossa omituisia kasoja hyvin pieniä metallipalasia, muutamia yhtä pieniä teräsvietereitä, muutamia yhtä mikroskooppisia rattaita. Näyttää siltä kuin ne olisivat käyttäneet jonkinlaista konelaitosta.
"Neljänneksi: Vahakynttilät, jotka täytyi pistää pullonkauloihin, koska ei ollut mitään muuta, minne ne olisi voinut pistää. Nyt pyydän teitä huomaamaan, kuinka paljon omituisempaa tämä on, kuin se, mitä me olimme odottaneet. Arvasimme edeltäpäin arvoituksen sisimmän luonteen. Kaikki huomasimme me heti ensi katsaukselta, että viimeisen kreivin ruuvit eivät olleet aivan paikoillaan. Olemme tulleet tutkimaan elikö hän tosiaan täällä, kuoliko hän tosiaan täällä ja onko tuolla punatukkaisella variksenpelättimellä, joka hänet hautasi, ollut jotain vaikutusta hänen kuolemaansa. Mutta otaksukaapa, että pahin on tapahtunut, kuvitelkaapa kaikkein kauheinta ja melodramaattisinta ratkaisua. Otaksukaapa, että renki tosiaan tappoi isäntänsä, tai otaksukaapa, että isäntä ei ole kuollut, tai otaksukaapa, että isäntä on pukeutunut rengiksi ja että renki on haudattu isäntänsä asemesta. Kuvitelkaa mitä murhenäytelmää hyvänsä Wilkie Collinsin tapaan, mutta sittenkin on vielä selitettävä, mitä merkitsee jalaton kynttilä ja syy siihen, miksi hyvän kasvatuksen saaneella herralla oli tapana kaataa nuuskaa pianolle. Asian sisimmän ytimen voimme käsittää — ulkokuoret ovat salaperäisiä. Ei kenenkään mielikuvitus riitä, kun pitäisi keksiä yhteys nuuskan, timanttien, vaha kynttilöiden ja jonkun koneellisen laitoksen pienten irtonaisten osien välillä."
"Sen minä kyllä otan tehdäkseni", sanoi pappi. "Tämä Glengylehän toimi raivokkaasti Ranskan vallankumousta vastaan. Hän ihaili l'ancien régimeä ja koetti pikku piirteitä myöten seurata entisten Bourbonien perhe-elämää. Hän käytti nuuskaa, koska se oli ylellisyystavaraa XVIII:lla vuosisadalla, vahakynttilöitä, koska ne olivat sen ajan valaistusvälineitä. Nuo pienet rautalastut viittaavat Ludvig XVI:n lukkoseppäinnostukseen ja timantit Marie Antoinetten kaulakoristeeseen."
Molemmat miehet tuijottivat häneen pyörein silmin.
"Mikä hämmästyttävä käsityskyky!" huudahti Flambeau. "Luuletteko tosiaan, että tuo on yhtäpitävää totuuden kanssa?
"En, olen varma siitä, että asia ei ole sillä lailla käsitettävissä", vastasi isä Brown. "Mutta te sanoitte äsken, ettei kukaan voinut löytää yhteyttä nuuskan, timanttien, koneellisen laitoksen ja vahakynttilöiden välillä. Tämän yhteyden keksin minä vain arviolta. Oikea totuus on kyllä paljon syvemmällä."
Hän vaikeni ja kuunteli hetken tuulen valitusta linnan torneissa. Ja sitten hän sanoi:
"Tuo äsken kuollut Glengylen kreivi oli varas. Hän vietti toista, kauheampaa elämää murtovarkaana. Kynttiläjalkoja hänellä ei ollut, sillä hän käytti vain kynttilän pätkiä lyhdyssä, jota kantoi mukanaan. Nuuskaa käytti hän samalla lailla kuin villeimmät ranskalaiset rikoksentekijät pippuria. Hän heitti sitä suuret määrät sen silmille, joka koetti ottaa hänet kiinni tai ajoi häntä takaa. Ratkaisevan todistuksen löydämme kuitenkin yhdistäessämme timantit ja pienet teräspyörät. Jos te ajattelette sitä, selviää koko juttu. Timantit ja pienet teräspyörät ovat ainoat kelvolliset välineet, kun pitää leikata irti lasiruutu."
Taittuneen männyn oksa löi kovasti ikkunaan heidän takanaan, aivan kuin pilkatakseen murtovarasta, mutta he eivät kääntyneet. Heidän silmänsä tuijottivat isä Browniin.
"Timantit ja pienet pyörät", toisti Craven miettivästi. "Siinäkö kaikki, mikä johtaa ajatuksenne oikeaan selitykseen."
"En suinkaan väitä, että tämä on oikea selitys", sanoi pappi tyynesti. "Mutta te sanoitte, ettei kukaan voisi löytää yhteyttä neljän esinelajin välillä. Tottahan on, että on olemassa yksinkertaisempiakin asioita kuin tämä. Otaksukaa, että Glengyle löysi tai oli löytävinään jalokiviä maatilaltaan. Joku on tehnyt pilaa hänestä ja sanonut, että linnan maanalaisista holveista löytyisi timantteja. Pienet pyörät on hankittu timanttien hiomista varten. Hän ryhtyi asiaan alkuperäisellä tavalla ja pienessä määrässä, apunaan paimenia, tai kukkuloiden sivistymättömiä miehiä. Nämä skotlantilaiset paimenet eivät tunne mitään parempaa kuin nuuska, ja se on ainoa, jolla voi houkutella heitä. Kynttiläjalkoja heillä ei ollut, koska he eivät tarvinneet niitä. He pitivät kynttilöitä käsissään kellareita tutkiessaan."
"Onko se mahdollista?" sanoi Flambeau pitkän hiljaisuuden jälkeen.
"Oletteko vihdoin löytänyt yksinkertaisen totuuden?"
"En, en suinkaan", sanoi isä Brown.
Tuuli sammui pois kuin pilkkaulvonta kaukana metsän sisällä, ja isä
Brown jatkoi yhtä tyynenä kuin ennen:
"Tuon sanon vain siksi, että te väititte, ettei nuuskan ja koneellisen kellolaitteen pikku osien, tai kynttilöiden ja jalokivien välillä olisi mitään yhteyttä. Maailman kaikkeuteen voi sovelluttaa vähintään kymmenen väärää filosofista systeemiä; vähintään kymmenen väärää teoriaa sopii Glengylen linnaankin. Me pyrimme kuitenkin löytämään oikean selityksen sekä linnasta että maailmasta. Eikö ole mitään muuta ohjetta?"
Craven naurahti, Flambeau nousi hiljaa ja lähti menemään pitkän pöydän toiseen päähän.
"Sitten on meillä numerot viisi, kuusi ja seitsemän", sanoi hän. "Mutta ne ovat mieluummin huvittavia kuin opettavaisia. Omituinen kokoelma, ei lyijykyniä, vaan kynistä otettua lyijyä. Tarkoitukseton bamburuoko, jonka toinen pää on osaksi pirstaleina. Se on kai välikappale, jolla rikos on tehty. Mutta mitään rikostahan ei ole olemassa. Lopun muodostavat vain muutamat messukirjat ja muutamat pienet katoliset maalaukset, joita Ogilviet ovat säilyttäneet keskiajalta saakka, sillä heidän perheylpeytensä oli kai voimakkaampi kuin heidän puhdasoppisuutensa. Me yhdistimme ne museoon, koska ne näyttivät niin omituisen kuluneilta ja pahoin pidellyiltä."
Ankara myrsky ajoi nyt paksuja pilviä Glengylen yli, niin että huone tuli pimeäksi, kun isä Brown otti pienet, kirjavat lehdet tutkiakseen niitä. Hän puheli, tilapäisen pimeyden yhä jatkuessa, mutta hänen äänensä oli aivan toisenlainen.
"Mr Craven", sanoi hän sellaisella soinnulla kuin olisi hän nuorentunut kymmenen vuotta. "Teillähän on laillinen valtakirja tutkia tuo hauta, eikö totta? Mitä pikemmin sen teemme, sitä paremmin pääsemme tämän hirmuisen asian perille. Jos minä oksin teidän sijassanne, lähtisin heti."
"Nyt heti", toisti hämmästynyt salapoliisi. "Miksikä nyt heti?"
"Siksi, että asia on vakava", sanoi isä Brown. "Tämä ei ole satunnaista nuuskaa tai löysiä kiviä, jotka saattavat olla täällä tuhannesta syystä. Minun tietääkseni on olemassa ainoastaan yksi syy, minkä vuoksi on menetelty tällä tavoin, ja se syy ulottuu elämän syvimpiin juuriin. Nämä uskonnolliset maalaukset eivät ole tahraisia, rikkinäisiä tai töherrettyjä, niinkuin ne olisivat olleet lapsien, jonkun ajattelemattoman teeskentelijän tai protestantin käsissä. Niitä on päinvastoin pidelty hyvin huolellisesti ja myöskin hyvin omituisesti. Kaikkialla, missä Jumalan nimi, runsaasti koristelluin kirjaimin, on esiintynyt tekstissä, on se raaputettu pois hyvin tarkkaan. Muuten ei ole poistettu muuta kuin sädekehä Jeeuslapsen pään ympäriltä. Ja siksi sanon minä: ottakaamme esiin valtakirja, varustautukaamme kirveillä ja lapioilla ja lähtekäämme avaamaan ruumisarkkua."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Lontoon poliisi.
"Minä tarkoitan", sanoi pikku pappi ja hänen äänensä tuntui hiukan kovenevan voittaakseen tuulen. "Minä tarkoitan, että se rietas henki, joka tuulia vallassansa pitää, istuu tällä hetkellä tämän linnan huipulla niin suurena kuin sata elefanttia, ja ärjyen kuin Ilmestyskirjan peto. Kaiken tämän takana on mustaa magiaa."
"Mustaa magiaa", toisti Flambeau matalalla äänellä, sillä hän oli liian valistunut ollakseen tietämättä sellaisesta. "Mutta mitähän nämä muut esineet merkinnevät?"
"Jotakin, mikä on pahasta, otaksun minä", sanoi isä Brown kärsimättömästi. "Mitenkä minä sen tietäisin? Kuinka voisin minä arvata ne juonet, joita alaisissa maailmoissa punotaan? Käy ehkä päinsä tehdä bambusta ja nuuskasta kidutusvälineitä. Ehkäpä mielipuolet himoitsevat vahaa ja viilajauhoja. Ehkäpä lyijystä voidaan valmistaa rohtoa, joka tekee ihmiset hulluiksi. Suorin tie salaisuuden ratkaisuun käy yli kukkulan haudalle."
Hänen toverinsa tiesivät tuskin itsekään, että he olivat totelleet ja seuranneet häntä, ennenkuin tuulenpuuska oli kaatamaisillaan heidät puutarhassa. He olivat kuitenkin totelleet häntä aivan koneellisesti, sillä Cravenillä oli valtakirja taskussa ja kirves kädessä. Flambeau kantoi omituisen puutarhurin raskasta lapiota ja isä Brown oli ottanut mukaansa tuon pienen, kullatun kirjan, josta Jumalan nimi sellaisella huolella oli raaputettu pois.
Polku kukkulan yli hautausmaalle oli mutkikas, vaikkakin lyhyt, mutta tuuli oli niin voimakas, että matka tuntui heistä sekä vaivaloiselta että pitkältä. Niin kauas kuin silmä kantoi, yhä kauemmas, mitä korkeammalle he nousivat rinnettä pitkin, levisi petäjämetsä kuin meri, tällä kertaa tuulen samaan suuntaan taivuttamana. Ja tämä rukoileva asento oli yhtä tarkoitukseton kuin yleinen, yhtä tarkoitukseton kuin olisi myrsky ulvonut asumattoman taivaankappaleen ympärillä ilman määrää ja tarkoitusta. Näiltä sinivihreän metsän peittämiltä loppumattomilta aavoilta nousi kimeänä ja korkeana tuo ikivanha valitus, mikä on kaiken pakanallisen pohjalla. Olisi voinut luulla, että tämän mittaamattoman, laajan maailman äänet olivat karkoitettujen jumalien huutoja — niitten jumalien, jotka hapuilevat metsän mutkaisilla poluilla löytämättä koskaan paluutietä taivaaseen.
"Näettekö", sanoi isä Brown matalalla mutta tyynellä äänellä. "Skotlannin kansa oli kummallista joukkoa, ennenkuin Skotlantia oli olemassakaan. Ja se on vieläkin omituista. Luulen todenteolla, että he palvelivat perkeleitä esihistoriallisella ajalla."
"Sen vuoksi", lisäsi hän melkein iloisesti, "miellytti puritaaninen teologia heitä."
"Hyvä ystävä", sanoi Flambeau ja kääntyi kiukustuneena. "Mitä kaikki tuo nuuska merkitsee?"
"Hyvä ystävä", vastasi Brown järkkymättömän vakavasti, "kaikilla luonnon uskonnoilla on yhteinen tunnusmerkki, nimittäin materialismi. Paholaisen palvelus on todellista luonnon uskontoa."
He olivat nyt ehtineet kukkulan ruohoakasvavalle huipulle, yhdelle niistä harvoista paikoista, joita kuohuva ja jyrisevä petäjämetsä ei ollut vallannut. Yksinkertainen, puusta ja rautalangasta tehty aitaus kitisi myrskyssä ja ilmoitti, missä hautausmaan raja oli. Mutta kun tarkastaja Craven oli tullut haudalle ja Flambeau oli pistänyt lapionsa maahan ja nojautunut sitä vasten, vapisivat he molemmat melkein yhtä paljon kuin tuulessa tutiseva aita. Haudan ympärillä kasvoi suuria, korkeita ohdakkeita, harmaita ja hopeanvärisiä kuihtuneisuudessaan. Pari kertaa, kun loppuun kukkinut oksa taittui ja ohdakkeen hyödyt pyrysivät Cravenin ohi, hypähti hän kuin ammutun nuolen tapaamana.
Flambeau tunki lapionsa ratisevien heinien läpi omituisesti muodostuneeseen saveen. Mutta sitten hillitsi hän itsensä ja nojautui työkaluunsa kuin sauvaan.
"Jatkakaa", sanoi pappi hyvin hiljaa. "Mehän etsimme vain totuutta.
Mitä te pelkäätte?"
"Minä pelkään löytäväni sen", sanoi Flambeau.
Äkkiä otti Lontoon poliisi puheenvuoron sanoen korkealla, kimeällä äänellä, joka oli olevinaan huoleton ja hilpeä:
"Minä kummastelen, miksi hän piiloutui tällä tavoin. Se tapahtui kai jonkin ruman syyn vuoksi. Sairastikohan hän ehkä spitaalia?"
"Pahempaa", sanoi Flambeau.
"Ja minkä te kuvittelette olevan pahempaa kuin spitaalin?" kysyi toinen.
"Minä en kuvittele mitään", sanoi Flambeau.
Hän jatkoi kaivamista muutaman kamalan minuutin ajan hiljaisuuden vallitessa. Sitten sanoi hän käheällä äänellä:
"Minä pelkään, että hän ei ole sellainen kuin hänen pitäisi olla."
"Sellainenhan ei ollut tuo paperipalanenkaan, jonka muistatte" sanoi isä Brown. "Ja kuitenkin jäimme eloon."
Flambeau jatkoi kaivamista kaikin voimin, mutta myrsky oli hajoittanut raskaat, harmaat pilvet, jotka olivat levänneet kukkuloiden päällä kuin savu, ja nyt aukenivat taivaalla harmaat, tähtien valaisemat kentät, ennenkun hän oli ehtinyt paljastaa raskaan, honkapuisen ruumisarkun ja saanut sen nostetuksi ruohokummulle. Mutta sitten rohkaisi hän mielensä ja kolkutti ja kiskoi hänelle ominaisella tarmollaan, siksi kunnes kansi aukeni ja arkun sisällys lepäsi heidän edessään kiillellen tähtien heikossa valossa.
"Ruumis", sanoi Craven ja sitten hän lisäsi: "Mutta hänhän on aivan oikea ihminen", aivan kuin olisi hän odottanut, ettei hän olisi ollut sellainen.
"Onko hän?" kysyi Flambeau kumealla äänellä. "Onko hän sellainen kuin hänen pitääkin olla?"
"Siltä näyttää", sanoi poliisi käheästi ja kumartui katsomaan arkussa mätänevää ruumista. "Odottakaa hiukan!"
Suuri Flambeau päästi helpotuksen huokauksen.
"Kun oikein ajattelen asiaa", huudahti hän, "niin eihän ole montakaan syytä, jotka pakottaisivat otaksumaan päinvastaista. Minä ihmettelen, mikä se ottaa miehen valtoihinsa näitten vanhojen, kirottujen vuorten keskellä. Luultavasti on se tuo tumma, merkityksetön yksitoikkoisuus — kaikki nuo metsät ja niiden yllä ikuisen tajuttomuuden kauhu. Se on kuin jumalankieltäjän uni. Petäjiä, taas petäjiä, miljoonittain petäjiä…"
"Jumalani", huudahti mies kirstun ääressä. "Hänellähän ei ole päätä."
Molempien toisten seisoessa kuin kivettyneinä, näytti pappi ensikertaa eloisan hämmästyksen merkkejä.
"Eikö hänellä ole päätä?" huudahti hän, aivan kuin olisi hän odottanut tapaavansa jonkun muun puutteellisuuden.
Puolittain järjettömät näyt päättömästä lapsesta, joka oli tullut maailmaan Glengylessä, päättömästä nuorukaisesta, joka oli piiloutunut linnaan, päättömästä miehestä, joka kuljeskeli vanhoissa saleissa tai loistavassa puutarhassa, levisivät kuin panoraamana heidän mielikuvituksensa eteen. Mutta nuo kuvitelmat eivät edes tänä hirmuhetkenä päässeet juurtumaan heidän mieliinsä — ne olivat liian luonnottomia. Nuo kolme miestä seisoivat paikallaan kuunnellen puitten ryskettä ja myrskyn vinkunaa — tuijottaen kuin loppuun väsyneet eläimet. Ajatus oli heistä kuin jokin äärettömän iso hirviö, mikä oli liukunut pois heidän käsistään.
"Tämän haudan ympärillä seisoo kolme päätöntä miestä", sanoi isä Brown.
Kalpea lontoolainen poliisi avasi suunsa puhuakseen, mutta se jäi ammolleen kuin talonpoikahulttiolla, kun ulvova tuulen vihuri samalla pyyhkäisi läpi ilman. Sitten katsahti hän kädessään olevaan kirveeseen. Oli kuin se ei olisi kuulunut hänelle ja hän päästi sen.
"Isä", sanoi Flambeau sellaisella lapsellisella, valittavalla äänellä, jota hän harvoin käytti. "Mitä tulee meidän nyt tehdä?"
Hänen ystävänsä vastaus tuli laukaistun tykinluodin vauhdilla.
"Nukkua!", huusi isä Brown. "Nukkua! Olemme saapuneet teitten päähän. Tiedättekö mitä uni on? Tiedättekö, että ihminen, joka nukkuu, uskoo Jumalaan? Uni on sakramentti, sillä se on uskon toimintaa ja se on ravintoaine. Ja me tarvitsemme sakramenttiä, vaikka aivan puhtaasti luonnollista laadultaan. Meille on tapahtunut sellaista, mitä ihmisen lapsille harvoin tapahtuu — ehkäpä pahinta, mitä heille saattaa tapahtua."
Craven sulki avoimen suunsa ja sitten sanoi hän:
"Mitä te tarkoitatte?"
Pappi oli kääntänyt silmänsä linnaa kohti vastatessaan:
"Me olemme löytäneet totuuden ja asia on sentään yhtä käsittämätön."
Kiivain ja äkillisin askelin, mikä oli häneen nähden tavatonta, meni hän nyt takaisin polkua alas, ja kun he palasivat linnaan, heittäytyi hän pitkälleen kuin väsynyt koira ja nukkui.
Mutta huolimatta siitä mystillisestä määritelmästä, jonka hän oli unesta antanut, oli isä Brown valveilla aikaisemmin kuin kukaan muu, lukuunottamatta vaiteliasta puutarhuria. Nyt katseli hän piippuaan poltellen tuota monitaitoista miestä, joka työskenteli kasvitarhassa mykkänä kuin aina. Hiukan ennen päivänkoittoa oli ankara myrsky muuttunut rankkasateeksi, ja päivä alkoi ihanan raittiina. Näytti melkein siltä kuin olisi puutarhuri ryhtynyt keskusteluun isä Brownin kanssa, mutta kun salapoliisit lähestyivät, painoi hän jörön näköisenä lapionsa maahan, mutisi jotain aamiaisesta, astuskeli tiehensä kaalinpäitten ohi ja sulkeutui keittiöön.
"Reipas mies tuo", sanoi isä Brown. "Hoitaa mainiosti perunoitaan."
"Ja kuitenkin", lisäsi hän kuin anteeksipyytäen, "on hänelläkin vikansa — kelläpä niitä ei olisi? Tämä oja ei ole tasaisesti kaivettu. Tuossa esimerkiksi — ja hän polki maata näyttämällään paikalla. — Ihmettelenpä sentään kuinka tuon perunamaan laita oikeastaan on."
"Miksi niin?" kysyi Craven, jota pikku miehen uusi päähänpisto huvitti.
"Niin, minä ihmettelen, kuinka sen asian laita oikeastaan on", sanoi Brown. "Sillä vanha Gow näyttää itsekin hiukan epäilevältä. Hän pisti aivan järjestelmällisesti lapionsa jokapaikkaan paitsi tähän. Tässä alla on kai komeita perunoita."
Flambeau otti lapion ja työnsi sen voimakkaasti maahan isä Brownin osoittamaan paikkaan. Raskaan multamöhkäleen alta ilmestyi kohta sen jälkeen jotain, mikä ei ollenkaan näyttänyt perunoilta, vaan mieluummin suurelta, pilalle kasvaneelta jättiläissieneltä. Mutta se kolahti, kun lapio sattui siihen, se pyörähti ympäri kuin pallo ja irvisti nyt heitä vastaan.
"Glengylen kreivi", sanoi Brown surullisesti ja katseli kalloa synkän näköisenä.
Mietittyään hiukan tempasi hän lapion Flambeaulta sanoi:
"Meidän täytyy peittää se jälleen."
Hän multasi kallon taas maahan ja nojasi sitten pienen ruumiinsa ja mahtavan päänsä lapion suureen varteen, joka seisoi tukevasti maassa. Hänen katseensa oli tyhjä ja hänen otsansa täynnä ryppyjä.
"Kun vain voisin ymmärtää tämän viimeisen väkivaltaisuuden merkityksen", mutisi hän.
Ja yhä lapioon nojaten kätki hän kasvonsa käsiinsä, niinkuin miesten on tapana tehdä kirkossa.
Taivaan kaikki pielet olivat kirkastuneet ja välkkyivät sinelle ja hopealle. Linnut lauloivat puutarhan pienissä puissa ja tulivat kohta niin äänekkäiksi, että kuului siltä kuin olisivat itse puut puhuneet. Mutta nuo kolme miestä olivat hyvin hiljaa.
"Minä luovun kaikesta", ilmoitti Flambeau viimein korkealla äänellä.
"Minun aivoni ja tämä maailma eivät sovi toisilleen ja sillä hyvä.
Nuuskaa, turmeltuja rukouskirjoja, rikottuja soittolaatikoita —
mitä…?"
Brown kohotti kasvonsa ja löi kädellään lapionvartta hänelle hyvin tavattomalla kärsimättömyydellä:
"Lörpötystä", huudahti hän. "Kaikki muuhan on selvää kuin päivä. Nuuskan ja kellonkoneiston osat ja koko roskan käsitin heti, kun avasin silmäni tänä aamuna. Sitten olen haastattanut Gowta, puutarhuria, joka ei ole niin kuuro, eikä niin tyhmä kuin on olevinaan. Noihin kokoonkerättyihin esineihin nähden on kaikki niinkuin olla pitää. Minä erehdyin rikkonaisesta messukirjasta — siinäkään ei ollut mitään pahaa. Mutta hautojen häpäiseminen ja kuolleiden päiden varastaminen! — siinä on varmasti jotain pahaa, vai kuinka? Voihan sitä sanoa mustaksi magiaksi? Mutta se ei sovellu viattomaan kertomukseen nuuskasta ja kynttilöistä."
Sitten alkoi hän taas kuljeksia tupakoiden tuumaillessaan.
"Ystäväni", sanoi Flambeau jonkunlaisella hirtehishuumorilla. "Teidän täytyy käsitellä minua varovaisesti, muistaen, että minä olin ennen pahantekijä. Sillä ammatilla oli se suuri etu, että minä aina itse sepitin kohtauksen ja panin sen toimeen niin pian kuin halusin. Tämä salapoliisin virka, jossa täytyy kärsivällisesti odotella, on liikaa minun ranskalaiselle kärsimättömyydelleni. Koko elämäni aikana olen minä niin hyvässä kuin pahassakin ollut ripeä liikkeissäni. Kaksintaisteluni tapahtuivat aina seuraavana aamuna, laskuni maksoin päivälleen; en siirtänyt edes hammaslääkärille menoanikaan…"
Isä Brownin piippu putosi pois suusta ja meni kolmeksi kappaleeksi hiekkakäytävällä. Hän seisoi pyöritellen silmiään kuin olisi ollut vähäjärkinen. "Mikä pässinpää minä olenkaan!" huudahteli hän kerta toisensa jälkeen. Ja sitten alkoi hän nauraa, niin kuin olisi juonut lasin liikaa.
"Hammaslääkäri", toisti hän. "Kuusi tuntia olen ponnistellut ajatuksiani vain siksi, etten ole tullut ajatelleeksi hammaslääkäriä. Mikä yksinkertainen, mikä ihana ja rauhoittava ajatus! Ystäväni, olemme viettäneet yön pimeydessä, mutta nyt on aurinko noussut, linnut laulavat ja hammaslääkärin säteilevä muoto virvoittaa maailman."
"Nyt minä varmasti puserran hiukan järkeä tästä", sanoi Flambeau astuen eteenpäin, "vaikka minun täytyisi käyttää inkvisitionin kidutuskoneita."
Isä Brown hillitsi äkkiä heränneen halunsa hyppiä ja tanssia aurinkoisessa ruohokossa ja hän huusi pyytäen kuin lapsi:
"Antakaa minun nyt olla hiukan vallaton. Ette tiedä kuinka epätoivoissani minä olen ollut ja nyt tiedän minä, ettei tässä tarinassa esiinny yhtään suurempaa syntiä. Hiukan hulluutta vain — sitä en kiellä — mutta kukapa siitä huolisi?"
Hän pyörähti ympäri kantapäällään ja sitten tuli hän taas vakavaksi.
"Tämä ei ole mikään rikostarina", sanoi hän. "Se on mieluummin kertomus epätavallisesta ja hiukan omituisesta kunniantunnosta. Nyt olemme tekemisissä henkilön kanssa — ehkä ainoan maailmassa — joka ei ole ottanut enempää kuin oli saapa. Tämä on tutkielma siitä villistä, elävästä johdonmukaisuudesta, mikä on ollut tämän rodun uskontona.
"Tuon vanhan tällä seudulla kiertelevän hokeman Glengylen suvusta:
"Niin arvokas kuin puulle mehu, multa, on Ogilvielle punertava kulta,
"voi selittää kirjaimellisesti, eikä vain kuvaannollisesti. Se ei ainoastaan merkinnyt, että Glengylet pyrkivät rikkauteen, vaan se oli myöskin totta; he tosiaan kokosivat kultaa. He omistivat koko joukon koristeita ja talouskaluja tästä metallista. He olivat oikeastaan saitureita, joiden mielihalu oli kehittynyt siihen suuntaan. Tämän tosiseikan valossa tulee meidän nyt ajatuksissamme luetella kaikki linnasta löytämämme esineet: timantit ilman kultarenkaitaan, kynttilät ilman kultajalustojaan, nuuska ilman rasiata; lyijykynät ilman kultaista vartta, kävelykeppi ilman kultanuppia, kellonsisukset ilman kultakuoria j.n.e. Ja kuinka hassulta se kuuluneekin, oli sädekehät ja Jumalan nimi raavittu pois vanhasta rukouskirjasta sen vuoksi, että ne oli kullalla silattu."
Puutarha tuntui vaikenevan ja ruoho tulevan loistavan vihreäksi voimistuvassa auringonvalossa, kun omituinen totuus tuli ilmi. Flambeau sytytti savukkeen, ja hänen ystävänsä jatkoi:
"Kaikki oli otettu pois, mutta ei varastettu. Varkaat eivät koskaan olisi jättäneet jälkeensä tällaista johtolankaa. He olisivat vieneet kultaiset nuuskarasiat nuuskineen, kynänvarret lyijyineen. Me olemme nyt tekemisissä miehen kanssa, jolla on omatunto, vaikkakin hyvin merkillistä lajia.
"Archibald Ogilvie vainaja oli tavallaan kunnollisempi kuin yksikään Glengylessä syntynyt suvun jäsen. Hänen kuntonsa katkeroitti hänet kuitenkin ja teki hänestä ihmisvihaajan. Hän eli surren esi-isiensä epärehellisyyttä ja teki siitä sen johtopäätöksen, että kaikki ihmiset olivat epärehellisiä. Erikoinen epäluulo oli hänellä hyväntekeväisyysharrastuksia ja vapaaehtoisia lahjoituksia kohtaan, ja hän vannoi, että jos hän tapaisi sellaisen henkilön, joka ottaisi tarkalleen vain sen, mikä hänellä oli oikeus ottaa, saisi tämä kaiken Glengylessä olevan kullan. Sittenkun hän oli heittänyt tämän uhkan ihmiskunnalle, sulkeutui hän linnaansa ajattelematta, että joku saattaisi vastata uhkavaatimukseen. Kuitenkin tapahtui eräänä päivänä, että kuuro ja kaikesta päättäen melkein vähäjärkinen poika tuli käyden kaukaisesta kylästä tuomaan myöhästynyttä sähkösanomaa, ja oli Glengyle miten saita hyvänsä, antoi hän pojalle kuitenkin uuden neljännespennyn. Hän luuli ainakin tehneensä niin, mutta kun hän sitten laski rahansa, huomasi hän, että tuo uusi kuparikolikko oli tallella, mutta punnanraha puuttui. Tapaus antoi hänelle aiheen pilkallisiin mietteihin. Teki poika miten hyvänsä, ilmaisisi hän sentään sukukuntansa vastenmielisen itsekkyyden. Hän joko pitäisi rahan ja olisi silloin varas, joka oli anastanut sen, taikka tulisi hän kiltisti tuomaan sen takaisin ollen silloin suosioon pyrkivä lurjus, joka toivoo korvausta. Keskellä seuraavaa yötä herätti lordi Glengylen kolkutus portille ja hänen täytyi, yksinäinen kun oli, mennä avaamaan tuolle kuurolle narrille. Narri ei jättänyt hänelle saamaansa puntaa, vaan tasan yhdeksäntoista shillinkiä, yhdeksän penseä ja kolme farthingiä.
"Tuo äärimmäinen tarkkuus tässä asiassa miellytti suuresti hullua lordia. Hän sanoi olleensa Diogenes, joka kauan oli etsinyt rehellistä ihmistä ja vihdoin löytänyt sellaisen. Hän teki uuden testamentin, ja sen olen minä nähnyt. Hän otti tuon rehellisen pojan luokseen suureen, hoitamattomaan taloonsa ja kasvatti hänestä ainoan palvelijansa ja tavallaan — ainoan perillisensä. Ja ymmärtäköön tämä omituinen olento muuten mitä hyvänsä, tai olkoon ymmärtämättä, totta on vain, että hän käsitti isäntänsä päähänpistot: ensiksi, että kirjaimellisesti oikea on ainoa oikea, toiseksi, että hän itse saisi kaiken Glengylen kullan. Siinä oli kaikki ja se oli sangen yksinkertaista. Hän on ottanut kaiken kullan, mitä talossa oli, mutta ei unssiakaan siitä, mikä ei ollut kultaa — ei edes nuuskamurua. Hän raaputti pois kullan vanhasta kirjaillusta kirjasta, varmana siitä, ettei hän ollut vahingoittanut kirjaa.
"Kaiken tuon ymmärsin minä, mutta pääkallon esiintymistä en käsittänyt. Perunamaahan kaivettu pääkallo tuotti minulle paljon päänvaivaa. Se ainoa huolestutti minua, kunnes Flambeau lausui sanan.
"Tässä ei ole tapahtunut mitään vahinkoa. Hän panee varmasti pään takaisin hautaan, otettuaan kultatäytteen hampaasta."
Kun Flambeau sitten hiukan myöhemmin aamupäivällä meni kukkulan yli, näki hän tosiaan tuon omituisen olennon, tuon oikeamielisen saiturin, seisovan kaivamassa häväistyn haudan luona, pitkän kaulahuivin päät tuulessa liehuen, korkea, musta hattu päässä.
Useimmat niistä suurista teistä, jotka menevät Lontoosta pohjoiseen, säilyttävät pitkän aikaa vielä maalle tultuaankin kadun piirteet. Vaikka talojen välissä onkin leveitä aukkoja, seisovat ne sentään jatkuvasti suorissa riveissä. Täällä on koko joukko kauppapuoteja, sitten aidattu pelto, tai hevoshaka, etempänä paljon käytetty ravintola ja sitten ehkä joku kauppapuutarha tai puutarhakoulu, suuri yksityinen talo ja sitten taas pelto, tai ravintola j.n.e. Jos joku lähtisi kulkemaan tällaista tietä pitkin, menisi hän erään talon ohi, joka luultavasti vetäisi kulkijan huomiota puoleensa, vaikkei hän voi selittää, mistä se johtuu. Se on pitkä, matala talo, joka on rakennettu yhdensuuntaisesti tien kanssa, suurimmaksi osaksi vaaleanvihreäksi ja valkoiseksi maalattu, varustettu parvekkeilla, markiiseilla ja portaaleilla, joita kattavat nuo pienet, omituiset, puusateenvarjoja muistuttavat kupukatot, niin kuin vanhanmallisissa taloissa usein nähdään. Se onkin hyvin vanhanaikuinen talo, hyvin englantilainen, ja esikaupunkilaisluontoinen, vanhaa varakkaalta vaikuttavaa Clapham-tyyliä. Ja kuitenkin näyttää talo siltä kuin se olisi rakennettu erikoisesti lämmintä vuoden aikaa varten. Kun näkee nuo vaaleat värit ja markiisit, johtuu ajattelemaan intialaisia huntuja ja palmuja.
En voi seurata tätä vaikutelmaa sen lähtökohtaan. Ehkäpä joku englantilais-intialainen on rakennuttanut talon.
Kuka vain kulkisi tämän talon ohi, tuntisi sen vetävän omituisesti puoleensa, tuntisi, että tuohon taloon täytyy liittyä jonkin tarinan. Ja hän olisi oikeassa, niinkuin kohta saatte kuulla. Sillä tällainen on tarina — tarina omituisista seikoista, jotka todella tapahtuivat siellä helluntain aikoihin vuonna 18—.
Jos joku olisi kulkenut talon ohi torstaina ennen helluntaita noin puoli neljän aikaan iltapäivällä, olisi hän nähnyt portin aukenevan ja isä Brownin, joka palveli St. Mungon pienessä kirkossa, tulevan ulos polttaen suurta piippua, seurassaan tuo suurikokoinen, ranskalainen ystävänsä Flambeau, joka poltteli pientä savuketta. Miellyttäkööt nämä ihmiset lukijaa tai ei, niin eivät he kuitenkaan olleet ainoat mieltäkiinnittävät henkilöt, jotka tulivat näkyviin, kun vihreänvalkean talon pääovi avautui. Tällä talolla oli monenlaisia omituisuuksia, joista ensin täytyy tehdä selkoa, ei ainoastaan sen vuoksi, että lukija ymmärtäisi tämän surullisen kertomuksen, vaan myöskin että hänelle selviäisi, mitä avattu portti oikeastaan toi ilmi.
Talon pohjapiirros oli T:n muotoinen; poikkiviiva hyvin pitkä ja kanta hyvin lyhyt. Poikkiviiva muodosti talon julkisivun joka oli kadulle päin, pääovi keskellä. Se oli kaksikerroksinen ja siinä olivat melkein kaikki paremmat huoneet. Lyhyt kanta tai varsi, joka lähti talon takaosasta, vastapäätä pääkäytävää, oli vain yksikerroksinen ja siinä oli ainoastaan kaksi pitkää, toistensa yhteydessä olevaa huonetta. Se, johon ensin tultiin, oli työhuone, missä kuuluisa mr Quinton sepitti mielikuvitusrikkaat itämaiset runonsa ja romaaninsa. Toinen kamari oli jonkinlainen lasiseinäinen kasvihuone täynnä troopillisia, harvinaisia, melkeinpä oudonkauniita kasveja; iltapäivisin, sellaisena kuin nyt puheenaoleva, loisti se ihanasti auringon paisteessa. Kun hallin ovi avattiin, ei siis ollut ihmeellistä, että monet kadulla kulkijat pysähtyivät katselemaan ja ihmettelemään, sillä heidän silmiensä eteen avautui, rikkaasti kalustettujen huoneiden läpi, jotain mikä näytti satunäytelmän koristeilta: purppuraisia pilviä, kultaisia aurinkoja ja kirkkaanpunaisia tähtiä, jotka, samalla kun loistivat mitä elävimmässä väriloistossa, näyttivät kuitenkin läpinäkyviltä ja kaukaisilta.
Runoilija Leonard Quinton oli itse järjestänyt tämän vaikutuksen mitä suurimmalla huolella, ja on epäiltävää, onko hän yhdessäkään runossaan antanut persoonallisuudelleen yhtä selvän leiman. Sillä hän oli mies, joka eli ja liikkui väreissä, antautuipa nauttimaan väreistä hiukan muodon, vieläpä hyvän maunkin kustannuksella. Ne olivat kääntäneet hänen neronsa kaikki voimat itämaiseen taiteeseen ja itämaiseen väriloistoon, saaneet hänet ihailemaan mattoja selittämättömine kuvioineen, noine häikäisevine kirjokoristeineen, joissa kaikenlaiset värit olivat yhtyneet onnistuneeksi kaaokseksi, joka ei esittänyt eikä oikeastaan ilmaissut mitään. Hän oli koettanut —-vaikkakaan ei täydellisellä taiteellisella menestyksellä, niin ainakin tunnustusta ansaitsevalla kuvitusvoimalla ja keksimistaidolla -— kirjoittaa runoja ja rakkaustarinoita, jotka välkkyivät mitä elävintä, kiihkeintä väriloistoa. Hän oli koettanut kuvata troopillisen taivaan palavaa kultaa ja verenpunaista kuparia. Hän oli koettanut kertoa itämaisista sankareista, jotka pilvenkorkuiset turbaanit päässä ratsastivat purppuranpunaisiksi ja ruohonvihreiksi maalatuilla elefanteilla, jättiläismäisistä jalokivistä, joita, sata neekeriä tuskin jaksoi nostaa, mutta joissa paloi ikivanha, oudonvärinen tuli.
Lyhyesti sanottuna ja tehdäksemme asian käsitettävämmäksi, puuhaili hän paljon itämaisilla taivailla, jotka olivat melkein pahempia kuin länsimaiset helvetit, itämaisilla hallitsijoilla, joita me mahdollisesti olisimme pitäneet hulluina, ja itämaisilla jalokivillä, joita kauppias ehkä ei olisi pitänyt oikeina, jos sata horjuvaa neekeriä olisi kantaa retuuttanut ne sisään hänen jalokivikauppaansa Bond Streetin varrella. Quinton oli nero, joskaan ei terveintä lajia. Hänen luonteensa sairaaloisuus esiintyi melkein enemmän hänen elämässään kuin hänen teoksissaan. Luonteenlaadultaan oli hän arka ja helposti loukkaantuvana hänen terveytensä oli kärsinyt paljon itämaisista opiumikokeista. Hänen vaimonsa — kaunis, ahkera, vieläpä liiaksi rasittunut nainen — vastusti opiumin käyttöä ja vielä ankarammin intialaista aaltoilevaan valkeankeltaiseen vaatteeseen puettua eremiittiä, ukkoa, jota hänen miehensä oli pitänyt talossa kuukausimääriä — hän oli Virgilius, joka johti hänen henkeään itämaisten taivaitten ja helvettien halki.
Tästä taiteilija-asunnosta astuivat nyt isä Brown ja hänen toverinsa ulkoportille, ja he huokaisivat sen tehdessään helpotuksesta, heidän kasvojensa ilmeestä päättäen. Flambeau oli tutustunut Quintoniin Parisin hurjassa ylioppilaselämässä ja oli nyt uudistanut tuttavuuden sillä seurauksella, että Quinton oli pyytänyt hänet ja isä Brownin luokseen pariksi päiväksi. Mutta ottamatta lukuun Flambeaussa viime aikoina tapahtunutta muutosta, ei hän nyt enää oikein viihtynyt runoilijan parissa. Opiumin savuuttaminen ja pienten lemmenrunojen kirjoittaminen velinipaperille ei hänen käsityksensä mukaan ollut oikean gentlemannin ajanvietettä. Kun ystävykset seisahtuivat ulkoportille, ennenkuin aloittivat kävelynsä puutarhassa, lensi esipihan veräjä räminällä auki ja nuori mies, leveälierinen hattu niskaan sysättynä, syöksyi portaita ylös. Hän oli oikean juopporatin näköinen. Suuri, punainen kaulahuivi oli vinossa, aivan kuin hän olisi maannut se kaulassaan, ja hän heilutteli ja kieputteli lakkaamatta pientä kävelykeppiään.
"Kuulkaas", huusi hän hengästyneenä. "Minä haen ukko Quintonia. Tahdon väittämättä tavata häntä. Eihän hän liene matkustanut pois?"
"Luulen kyllä, että mr Quinton on kotona", sanoi isä Brown ja puhdisti piippuaan. "Mutta en tiedä, saatteko tavata häntä nyt. Lääkäri on juuri hänen luonaan."
Nuori mies, joka nähtävästi ei ollut täysin selvä, hoippuroi eteiseen, ja samassa tuli lääkäri herra Quintonin työhuoneesta, sulki oven ja alkoi vetää hansikkaita käsiinsä.
"Te tahdotte kai tavata mr Quintonia", sanoi tohtori kylmästi. "Se ei nyt käy päinsä. Te ette saa tavata häntä missään tapauksessa. Kukaan ei saa mennä hänen luokseen. Olen juuri antanut hänelle unilääkettä."
"Mutta mitä te lörpötätte, vanha kunniankurki", sanoi punaliinainen nuorukainen ja koetti tuttavallisen mielistelevästi tarttua lääkäriä takin kaulukseen. "Katsokaas, olen tällä kertaa aivan pennitön. Minä…"
"Älkää yrittäkö taivuttaa minua, mr. Atkinson", sanoi lääkäri ja riistäytyi irti. "Jos voisin muuttaa unijuoman vaikutuksen, saattaisin myöskin muuttaa, päätökseni."
Sitten painoi hän hatun päähänsä ja seurasi molempia toisia ulos auringon paisteeseen. Hän oli paksunpuoleinen, hyväntuulinen vanha herra, viikset lyhyiksi leikatut, ja hyvin jokapäiväisen näköinen, mutta teki kuitenkin sen vaikutuksen kuin kykenisi hän johonkin.
Nuori, huopahattuinen mies, joka ei nähtävästi ollut oppinut erittäin tahdikasta seurustelutapaa — tarttuen vain ihmisten takin kaulukseen, kun hänellä oli heille asiaa — seisoi portin ulkopuolella, yhtä nolona kuin ulosheitetty, ja katseli vaieten noita kolmea, jotka yhdessä kulkivat puutarhan läpi.
"Valehtelinpa äsken oikein aikamoisesti", huomautti lääkäri nauraen. "Totuus on se, että mr Quinton parka saa unilääkkeensä vasta puolen tunnin kuluttua. En tahdo kuitenkaan, että tuo pieni villipeto pääsee sisälle häntä häiritsemään. Hänellä ei ollut mitään muuta asiaa kuin rahanlainaaminen, ja lainansakin hän mieluimmin jättää suorittamatta. Hän on hyvin vastenmielinen olio, vaikka hän onkin mrs Quintonin veli, rouvan, joka on parhaita naisia mitä ajatella voi."
"Niin", sanoi isä Brown. "Hän on hyvä nainen."
"Aion sen vuoksi pysytellä puutarhassa, siksi kunnes tuo junkkari on mennyt tiehensä" jatkoi tohtori. "Sitten menen sisään antamaan mr Quintonille lääkettä. Atkinson ei pääse sisään, sillä minä kiersin oven kahteen lukkoon."
"Siinä tapauksessa, tri Harris", sanoi Flambeau, "voimme me hyvin mennä toiselle puolelle taloa katsomaan kukkaishuonetta. Sillä puolella ei ole sisäänkäytävää, mutta sitä kannattaa katsella ulkopuoleltakin."
"Niin, ja minä voisin myöskin pitää silmällä sairastani", sanoi tohtori hymyillen. "Hän loikoo mieluimmin turkkilaisella sohvalla kukkaishuoneen toisessa päässä noiden veripunaisten korukukkien keskellä. Minä rupeaisin voimaan pahoin siellä. Mutta mitä te teette?"
Isä Brown oli kumartunut ja ottanut korkeasta heinikosta, joka melkein kätki sen, omituisen muotoisen itämaisen veitsen, joka oli mitä hienoimmin koristeltu varteen upotetuilla kirjavilla kivillä ja metalleilla.
"Mitäs tämä on?" sanoi isä Brown ja tarkasteli esinettä varsin epäilevän näköisenä.
"Ah, se on kai Quintonin omaisuutta, luulen minä", sanoi tri Harris huolimattomasti. "Hänellä on kaikenlaisia kiinalaisia pikku esineitä, jotka huvittavat häntä. Tai ehkäpä se on tuon hindun, jota hän aina pitää luonansa."
"Mikä hindu se on?" kysyi isä Brown yhä kiintyneenä tikariin, jota hän piti kädessään.
"Niin, se on intialainen noita", sanoi tohtori kevyesti.
"Aika silmänlume luonnollisesti."
"Uskotteko salatieteeseen?" kysyi isä Brown ylös katsomatta.
"Mitä hittoa! Uskoa salatieteeseen!" sanoi tohtori.
"Tämä on hyvin kaunis", sanoi pappi matalalla, uneksivalla äänellä.
"Värit ovat hyvin kauniit, mutta muoto on väärä."
"Kuinka niin?" kysyi Flambeau tuijottaen.
"Niin, kuinkahan lie. Sen muoto on väärä, abstraktisesti. Ettekö ole koskaan huomannut sellaista itämaista taidetta tutkiessanne? Värit ovat ihastuttavia, mutta muodot epäjaloja ja huonoja, tahallisesti. Olen nähnyt hirveitä asioita turkkilaista maton mallia katsellessani."
"Mon Dieu!" sanoi Flambeau nauruun purskahtaen.
"Siinä on kirjaimia ja koukerolta minulle tuntemattomalla kielellä, mutta minä tiedän, että ne tarkoittavat ilkeitä sanoja", jatkoi pappi hänen äänensä yhä hiljetessä. "Reunaviivat koukistuvat tarkoituksellisesti, niinkuin paetessaan kiemurtelevat käärmeet."
"Mitä hittoja te puhutte?" huudahti tohtori nauruun rähähtäen.
Flambeau vastasi hänelle hyvin tyynesti:
"Isä Brownin ylle laskeutuu joskus tuollainen mystillisyyden pilvi, mutta voin teille sanoa, että sitä ei tapahdu, jollei jotain pahaa ole läheisyydessä."
"Niin, rotat!" sanoi lääkäri.
"Katsokaapa tätä", sanoi isä Brown ja piteli omituisen käyrää veistä käsivarren matkan päässä itsestään, niin kuin se olisi ollut kiemuroiva käärme.
"Ettekö näe, että sen muoto on väärä? Ettekö näe, että siltä puuttuu kirkas ja selvä tarkoitus? Se ei ojennu suoraksi kuin keihäs, eikä käyristy kuin sirppi. Se ei ole aseen näköinen. Se on kuin kidutusväline."
"Koska se ei ole makunne mukainen", sanoi myhäilevä Harris, "lienee parasta antaa se takaisin omistajalleen. Emmekö vielä ole päässeet tämän kirotun kukkaishuoneen päähän. Tällä talolla on kai väärä muoto, jos millä."
"Te ette ymmärrä minua", sanoi isä Brown päätään pudistellen. "Tämän talon muoto on omituinen — melkeinpä naurettava. Mutta se ei ole millään lailla väärä."
Puhuessaan olivat he kiertäneet lasiseinän, joka keskeytymättömänä kaarena muodosti kukkaishuoneen ulkoseinän. Lasi oli hyvin läpikuultavaa, ja aurinko, vaikka olikin laskemassa, paistoi vielä kirkkaasti, niin etteivät he ainoastaan nähneet värikylläisiä kukkia sisällä, vaan myöskin ravistaneen runoilijan, joka ruskeaan samettitakkiin puettuna lepäsi sohvalla nukahtaneena kirjain ääreen. Hän oli kalpea, hoikkarakenteinen mies, tukka pitkä, kastanjanvärinen, ja parta, joka muodosti omituisen lisäyksen hänen kasvoilleen, tehden ne vähemmän miehekkään näköisiksi, oli harva. Hänen piirteensä olivat hyvin tutut kaikille kolmelle, mutta vaikka ne eivät olisi olleetkaan, on kuitenkin epävarmaa, olisivatko he sillä hetkellä katselleet Quintonia. Heidän silmänsä olivat imeytyneet kiinni toiseen henkilöön.
Sillä aivan heidän edessään, lasirakennuksen pyöristetyn kulmauksen päässä, seisoi suurikasvuinen mies, jonka puku moitteettoman valkeana laskeutui jalkoihin, ja jonka paljas, ruskea päälaki, kasvot ja kaula välkkyivät kuin pronssi laskevan auringon valossa. Hän katseli nukkuvaa lasin läpi liikkumattomana kuin kallio.
"Kuka tuo on?" huudahti isä Brown ja veti kiivaasti henkeä.
"Ah, se on vain tuo petkuttaja hindu", mutisi Harris, "Mutta minä en tiedä, mitä hittoa hän täällä tekee."
"Tuo näyttää hypnotisoimisaikeelta", sanoi Flambeau pureskellen mustia viiksiään.
"Miksikä te, lääketieteellisiin ilmiöihin tottumattomana, aina puhutte pötyä hypnotismista?" sanoi tohtori. "Minusta tuo näyttää paremmin murtovarkaussuunnitelmalta."
"Meidän täytyy kuitenkin puhutella häntä", sanoi Flambeau, toiminnan mies. Yksi ainoa pitkä harppaus vei hänet sille paikalle, missä hindu seisoi. Hän oli pitkä, mutta Flambeau oli vielä pitempi, ja ranskalainen sanoi tyynen nenäkkäästi:
"Hyvää iltaa, herra! Vaivaako teitä mikään?"
Hitaasti, niin kuin suuri laiva, joka kääntyy satamassa, kääntyivät suuret keltaiset kasvot pysähtyen viimein katselemaan valkovaippaisen olan yli. Hänen takanaan seisovat miehet hämmästyivät nähdessään, että keltaiset silmäluomet olivat suljetut, aivan kuin nukkuvalla.
"Kiitos, ei mikään", vastasi mies mainiolla englannin kielellä. "Minua ei vaivaa mikään."
Avaten puoleksi silmäluomensa, niin että vilahdus opaalinvärisistä silmistä tuli näkyviin, toisti hän:
"Minua ei vaivaa mikään."
Sitten avautuivat silmät kokonaan ja tuijottivat kiivaalla ilmeellä eteensä.
"Minua ei vaivaa mikään", sanoi hän vielä kerran ja katosi puvun lainehtiessa nopeasti pimenevään puutarhaan.
"Kristitty olisi kainoluontoisempi", mutisi isä Brown. "Hän myöntäisi, että häneltä puuttuu yhtä ja toista."
"Mitä kummia hän sitten teki?" kysyi Flambeau otsa rypyssä hiljaisella äänellä.
"Tahtoisin puhutella teitä jonkun ajan kuluttua", sanoi isä Brown.
Auringon valo kajasteli yhä, vaikka vain illan punaisessa loisteessa, ja kaikki puut ja pensaat puutarhassa piirtyivät yhä mustempina sitä vasten. Herrat kiersivät kukkaishuoneen tuonpuoleisen pään ja menivät vaieten sen toista sivua pitkin pääovea kohti. Heidän juuri kulkiessaan kuului kuin olisi lintu säikähtynyt työhuoneen ja päärakennuksen välisessä kulmassa, ja taas näkivät he valkopukuisen fakiirin hiipivän esiin varjosta ja lähestyvän porttia. Suureksi ihmeekseen huomasivat he, että hän ei ollutkaan ollut yksin, ja heidän täytyi kerrassaan luopua epäilyksistään, kun he saivat nähdä mrs Quintonin paksuine, kullankiiltävine hiuksineen ja selväpiirteisine kasvoineen tulevan varjosta ja lähestyvän heitä. Hän näytti hiukan ankaralta, mutta oli hyvin kohtelias.
"Hyvää iltaa, tohtori Harris", sanoi hän vain.
"Hyvää iltaa, rouva Quinton", sanoi pieni tohtori sydämellisesti.
"Menen juuri sisään antamaan miehellenne lääkettä."
"Onkin aika tehdä se", sanoi hän heleällä äänellä. Sitten hymyili hän heille ja meni taloon.
"Tuo nainen on liian rasittunut", sanoi isä Brown. "Hän on niitä, jotka täyttävät velvollisuutensa kaksikymmentä vuotta, tehden lopuksi jotain kamalaa."
Ensi kerran silmäili pieni lääkäri pappia mielenkiintoisin katsein:
"Oletteko joskus harjoittanut lääketieteellisiä opintoja?" kysyi hän.
"Teidän täytyy tietää jotain sielusta niin kuin ruumiistakin", vastasi pappi. "Meidän täytyy yhtä hyvin tuntea sekä ruumis että sielu."
"Nyt kai menen antamaan Quintonille lääkettä", sanoi tohtori.
He olivat nyt kääntyneet kulman ympäri talon etupuolelle ja lähestyivät pääovea. Samalla kun he astuivat sisään, tapasivat he kolmannen kerran tuon valkopukuisen miehen. Hän lähestyi niin suoraan porttia, että tuntui melkein mahdottomalta, ettei hän juuri ollut tullut aivan sen vastapäätä olevasta työhuoneesta. Ja he tiesivät kuitenkin, että työhuoneen ovi oli vahvasti suljettu.
Isä Brown ja Flambeau pitivät kuitenkin tämän omituisen seikan omana tietonaan ja tohtori Harris ei ollut se mies, joka tuhlaa ajatuksia mahdottomuuksien selvittelyyn. Hän antoi kaikkialla läsnäolevan Aasian pojan mennä menojaan ja sitten astui reippaasti halliin. Siellä oli olento, jonka hän jo oli unohtanut. Atkinson retkale oli vielä siellä, käyskenteli hyräillen edestakaisin pistellen pienellä pahkakepillään kaikkea. Lääkärin kasvot ilmaisivat ensin vastenmielisyyttä ja sitten päättäväisyyttä, kun hän kuiskasi naapurilleen:
"Minun täytyy taas sulkea ovi, muuten pujahtaa tuo rotta sisään. Minä palaan parin minuutin kuluttua."
Hän avasi reippaasti oven, mutta sulki sen taas niin nopeasti, että nuoren, huopahattuisen hyökkäys torjuttiin. Nuorukainen heittäytyi kärsimättömästi tuolille hallissa. Flambeau seisoi katsellen persialaista seinämattoa; isä Brown, joka näytti olevan jonkunlaisessa huumaustilassa, loi hämäriä katseita oveen. Noin neljän minuutin kuluttua aukeni se taas. Atkinson oli tällä kertaa nopeampi liikkeissään. Hän hyppäsi esiin, piti ovea auki silmänräpäyksen ja huusi:
"Kuules, Quinton, minä tahtoisin…!"
Työhuoneen toisesta päästä tuli Quintonin vastaus, puoleksi pidätetyn haukotuksen ja heikon naurahduksen säestämänä.
"Tiedän erinomaisen hyvin mitä sinä tahdot. Tästä saat ja anna minun olla rauhassa. Minä teen juuri runoa riikinkukoista."
Ennenkuin ovi suljettiin, tuli puolipuntanen lentäen sen läpi, ja
Atkinson sieppasi aarteen hyvin taitavasti.
"No nyt on se seikka selvä", sanoi tohtori, ja suljettuaan huolellisesti oven hän meni muitten mukana puutarhaan.
"Nyt saa Leonard parka hiukan levätä", lisäsi hän isä Browniin kääntyen. "Kukaan ei saa häiritä häntä tuntiin tai pariin."
"Vai niin", sanoi pappi. "Hänen äänensähän oli aika virkeä, kun te läksitte hänen luotaan."
Katsahtaessaan ympärilleen puutarhassa huomasi hän velton Atkinsonin leikkivän äsken saamallaan rahalla ja hindun istuvan ruohopenkillä hänen takanaan punertavassa hämärässä, aivan suorana, kasvot laskevaan aurinkoon käännettyinä. Äkkiä sanoi isä Brown:
"Missä rouva Quinton on?"
"Hän on mennyt huoneeseensa", vastasi tohtori. "Hänen varjonsa piirtyy ikkunaverhoja vasten."
Isä Brown katsahti ylös ja tarkasteli otsa rypyssä valaistun huoneen ikkunaan kuvastuvaa varjoa.
"Niin", sanoi hän. "Se on hänen varjonsa." Sitten astui hän pari askelta ja istuutui puutarhan penkille.
Flambeau heittäytyi hänen viereensä, mutta tohtori kuului noihin levottomiin luonteisiin, jotka enimmäkseen ovat liikkeellä. Hän meni tiehensä poltellen sikanaan ja ystävykset jäivät kahden kesken.
"Isä", sanoi Flambeau ranskaksi. "Mikä teitä vaivaa?"
Isä Brown istui vaieten ja liikkumatta puolisen minuuttia, mutta sitten sanoi hän:
"Taikausko on kyllä syntiä, mutta ilmassa on jotain kummallista tässä paikassa. Hindu kai tekee sen niin painostavaksi — ainakin johtuu se osaksi hänestä."
Hän vaikeni taas katse kiinnitettynä intialaiseen, joka yhä istui jäykkänä, kaiketi rukoukseen vaipuneena. Ensi katsauksella näytti hän liikkumattomalta, mutta kun isä Brown tarkkasi häntä lähemmin, näki hän, että mies keinutteli ruumistaan edestakaisin rytmillisessä tahdissa, niinkuin puun latvoja hiljaa liikutteli vieno tuuli, joka hiipi puutarhan pimeitä käytäviä pitkin ja sai pudonneet lehdet kahisemaan.
Maisema pimeni nopeasti kuin lähestyvän rajuilman edellä, mutta yhä vielä saattoi erottaa eri henkilöt eri suunnilla. Atkinson seisoi velton näköisenä puuhun nojaten. Quintonin vaimo istui yhä ikkunansa ääressä; tohtori kulki edestakaisin kukkaismajan kaarevaa seinää pitkin. Hänen sikarinsa välähteli silloin tällöin kuin kiiltomato ja fakiiri istui jäykkänä ja kuitenkin vaappuen paikoillaan, puitten hänen yläpuolellaan alkaessa heilua, melkeinpä suhista. Myrsky lähestyi epäilemättä.
"Kun tuo intialainen puhui meille", jatkoi Brown keskustelunhaluisena ja hiljensi ääntään, "näin minä jonkinlaisen näyn, jossa luulin tuntevani hänet ja koko maailman. Ja kuitenkin toisti hän vain saman seikan kolme kertaa. Kun hän ensi kerran sanoi: 'minua ei vaivaa mikään', merkitsi se vain sitä, että hän oli aivan suljettu, ja ettei Aasia ilmaise sisäistä olemustaan. Mutta kun hän vielä kerran sanoi 'minua ei vaivaa mikään', ymmärsin minä, että hän tarkoitti olevansa itselleen kylliksi, niinkuin maailman kaikkeus, että hän ei tarvinnut Jumalaa, eikä pitänyt itseään syypäänä mihinkään syntiin. Ja kun hän kolmannen kerran lausui, 'minua ei vaivaa mikään', sanoi hän sen hehkuvin katsein. Ja minä ymmärsin, että hän tarkoitti kirjaimellisesti mitä hän sanoi, että tyhjyys oli hänen kotinsa ja hänen halujensa määrä, että hän halasi tyhjyyttä kuin viiniä, että hänen päämääränään oli kadotus — kaiken ja kaikkien täydellinen häviö…"
Putosi muutamia sadepisaroita ja, omituista kyllä, Flambeau hätkähti katsahtaen ylös kuin olisivat ne polttaneet häntä. Samassa tuli tohtori juosten heitä kohti kukkaishuoneen ulkoseinältä päin ja huusi juostessaan kovasti jotain.
Kun hän pommin tavoin syöksyi ystävysten luo, oli Atkinson kiertänyt talon etupuolelle ja palasi nyt sieltä. Tohtori tarttui kiivaasti hänen kaulukseensa:
"Tämä ei ole rehellistä peliä!" huusi hän. "Mitä te olette tehnyt hänelle, roisto?"
Pappi oli hypännyt pystyyn ja sotapäällikön terässointu äänessään komensi kylmästi:
"Ei väkivaltaa! Meitä on kyllin monta pidättääksemme kenet hyvänsä, jos niin tahdomme. Mitä on tapahtunut, tohtori?"
"Quintonin laita on jotenkin hullusti", sanoi tohtori kasvot aivan valkeina. "Näin hänet lasiseinän läpi ja minä en pitänyt hänen asennostaan. Hän ei makaa samassa asennossa kuin silloin, kun minä jätin hänet?"
"Mennään hänen luokseen", sanoi isä Brown lyhyesti. "Jättäkää herra Atkinson rauhaan. En ole päästänyt häntä silmistäni sen jälkeen, kun kuulin herra Quintonin äänen."
"Minä jään tänne häntä vartioimaan", sanoi Flambeau kiireesti. "Menkää sisään katsomaan!"
Lääkäri ja pappi kiiruhtivat työhuoneen ovelle, avasivat sen ja ryntäsivät huoneeseen. He olivat vähällä kompastua suureen mahonkipöytään huoneen keskellä, missä runoilija tavallisesti istui kirjoittamassa. Sisällä ei nimittäin ollut muuta valoa kuin hehku pienestä valkeasta, joka aina paloi sairaan luona. Keskellä pöytää oli yksi ainoa paperiarkki, joka oli kai tarkoituksella pantu siihen. Tohtori tempasi sen käteensä, silmäsi sitä ja ojensi sen isä Brownille huudahtaen:
"Herra Jumala! Katsokaa tätä!"
Sitten syöksyi hän lasiseinäiseen huoneeseen, jossa nuo kamalat kukkaset näyttivät säilyttäneen muiston auringonlaskun verisestä punerruksesta.
Isä Brown luki sanat kolmeen kertaan, ennenkuin hän irroitti silmänsä paperista.
"Kuolen oman käteni kautta ja kuitenkin murhattuna", seisoi siinä. Sanat olivat kirjoitetut Leonard Quintonin käsialalla, jota oli mahdoton jäljitellä, melkeinpä mahdoton lukeakin.
Paperi kädessään meni isä Brown nyt kukkaishuoneeseen, mutta tiellä sinne kohtasi hänet lääkäri, joka tuli sieltä, ja jonka kasvot ilmaisivat sekä varmuutta että hämmästystä.
"Hän on tehnyt sen", sanoi Harris.
Yhdessä kulkivat he sitten kukoistavien kaktuskukkien ja azaleojen välitse ja löysivät Leonard Quintonin, runoilijan ja romaanin kirjoittajan, lepäämässä pää riippuen alas ottomaanilta, tummat kiharat maata viiltäen. Hänen vasempaan kylkeensä oli pistetty tuo omituinen tikari, jonka he olivat löytäneet puutarhasta, ja hänen veltto kätensä piteli vielä kahvaa.
Ulkona oli rajuilma puhjennut yht'äkkiä, niinkuin yö Coleridgen runoissa, ja pieksävä sade pimensi sekä puutarhan että lasikaton. Paperi näytti kiinnittävän isä Brownia paljon enemmän kuin vainaja. Hän piti sitä aivan silmienpä edessä niin kuin olisi koettanut lukea kirjoitusta voimakkaassa hämärässä. Sitten nosti hän sen heikkoa valoa vasten ja samassa leimahti niin valkoinen salama, että paperi näytti mustalta.
Tuli pimeä ja ukkonen kävi ja jyrinän jälkeen kuului pimeästä isä
Brownin ääni. "Tohtori", sanoi hän.
"Tämän paperin muoto on väärä."
"Mitä tarkoitatte?" kysyi tohtori Harris rypistäen ihmetellen kulmiaan.
"Se ei ole neliömäinen", vastasi isä Brown. "Pieni siekale on leikattu pois kulmasta. Mitä se merkitsee?"
"Hiidestäkö minä sen tietäisin?" mutisi lääkäri. "Onko mies parka teidän mielestänne muuttava toiseen paikkaan? Hän on epäilemättä kuollut."
"Ei", vastasi pappi. "Meidän täytyy antaa hänen maata paikoillaan ja lähettää hakemaan poliisia."
Mutta hän tarkasteli yhä paperia.
Kun he menivät takaisin työhuoneen läpi, pysähtyi hän pöydän ääreen ja sai käsiinsä pienet kynsisakset sen päältä.
"Ahaa", sanoi hän huoaten helpotuksesta. "Tällä hän siis teki sen.
Mutta kuitenkin" — isä Brownin otsalle ilmestyi ryppy.
"Jättäkää jo nuo paperilaput rauhaan", sanoi tohtori kiivaasti. "Se on vain hänen monia kummallisia päähänpistoaan. Hänhän leikkasi aina paperinsa sillä tavoin", ja hän osoitti muutamia paperipalasia, jotka olivat käyttämättöminä pienellä pöydällä läheisyydessä. Isä Brown meni sinne ja otti yhden kirjoittamattoman lapun. Sen muodossa ilmeni sama epätasaisuus.
"Aivan oikein", sanoi hän "ja tässähän ovat kaikki nuo irtileikatut siekaleet."
Toverinsa kiukuksi alkoi hän laskea niitä.
"Aivan oikein", toisti hän suosiollisesti hymyillen. "Kolmekolmatta leikattua paperipalaa ja kaksikolmatta leikattua siekaletta. Koska huomaan, että te alatte tulla kärsimättömäksi, ehdotan, että menisimme toisten luo."
"Kuka antaa tiedon hänen vaimolleen?" kysyi Harris. "Tahtoisitteko te mennä sanomaan sen hänelle, kun minä lähetän kutsumaan poliisia?"
"Niin kuin tahdotte", sanoi isä Brown välinpitämättömästi ja meni sitten halliin.
Täälläkin näyteltiin draamaa, vaikka se ei ollutkaan yhtä juhlallinen luonteeltaan. Isä Brown sai nähdä suuren ystävänsä Flambeaun asennossa, jonka tämä muuten jo aikoja sitten oli hylännyt, kun taas käytävällä rappujen alapuolella sätkytteli saappaitaan ilmassa tuo rakastettava Atkinson, jonka leveälierinen hattu ja kävelykeppi olivat singahtaneet kumpikin taholleen hänen molemmille puolilleen. Atkinson oli lopulta kyllästynyt olemaan Flambeaun puoleksi isällisen valvonnan alla ja koettanut sysätä hänet syrjään, mikä merkitsi antautumista ei aivan vaarattomaan leikkiin apashien kuninkaan kanssa, vaikka tämä jo olikin luopunut hallituksesta.
Flambeau aikoi heittäytyä vihollisensa kimppuun ja ottaa hänet uudelleen kiinni, kun pappi taputti häntä ystävällisesti olalle.
"Pyytäkää toisiltanne anteeksi ja sanokaa hyvää yötä. Häntä ei meidän tarvitse pidättää täällä kauempaa."
Kun Atkinson hiukan epäröiden oli noussut ylös, saanut käsiinsä sekä hattunsa että keppinsä ja lähestynyt puutarhan veräjää, sanoi isä Brown vakavasti: "Missä on intialainen?"
Kaikki kolme, sillä tohtori oli nyt yhtynyt heihin, menivät vaistomaisesti kohti ruohopenkkiä, missä hämärässä, tummansinipunervien, huojuvien puiden alla, he olivat nähneet ruskean miehen ruumistaan keinutellen lukevan rukouksiaan. Intialainen oli kadonnut.
"Vieköön hänet piru!" huusi tohtori ja polki kiukuissaan jalkaansa.
"Nyt tiedän minä, että tuo lurjus on sen tehnyt."
"Olin huomaavinani, että te ette uskonut salatieteisiin", sanoi isä
Brown tyynesti.
"En uskonutkaan", sanoi tohtori silmiään pyöritellen. "Minä tiedän vain, että inhosin tuota keltaista kanaljaa, koska pidin häntä valenoitana. Jos saan selville, että hän on oikea noita, inhoan häntä vielä enemmän."
"Muuten ei hänen pakoon pääsemisensä merkitse mitään", sanoi Flambeau, "sillä me emme olisi voineet tehdä emmekä todistaa mitään siinä asiassa. Ei juuri mielellään mene ilmoittamaan pitäjän poliisille suggestion aiheuttamaa itsemurhaa."
Sillä välin oli isä Brown palannut taloon ja meni viemään rouva
Quintonille sanaa hänen miehensä kuolemasta.
Sieltä palatessaan oli hän hiukan kalpeampi ja synkän näköinen, mutta se, mitä heidän välillään oli tapahtunut, ei koskaan tullut kenenkään tietoon, ei edes sittenkään, kun kaikki muu oli selvinnyt.
Flambeau, joka oli jokseenkin rauhallisessa keskustelussa tohtorin kanssa, hämmästyi aivan, kun hänen ystävänsä niin äkkiä taas seisoi hänen rinnallaan, mutta Brown ei kiinnittänyt huomiota siihen, vei vain tohtorin sivulle.
"Olette lähettänyt hakemaan poliisia, eikö niin?" sanoi hän.
"Kyllä", vastasi Harris. "Luulen heidän olevan täällä kymmenen minuutin kuluttua."
"Tahdotteko tehdä minulle palveluksen?" sanoi pappi tyynesti. "Seikka on sellainen, että minä keräilen noita omituisia juttuja, jotka usein sisältävät sellaisia yksityiskohtia, joita ei voi ottaa poliisiraporttiin. Mainitsen vain ystävämme hindun suhteen asiaan. Minä tahtoisin, että te minun yksityiseksi valaistuksekseni antaisitte kirjallisen selonteon nyt tapahtuneesta."
"Teidän ammattinne vaatii terävänäköisyyttä", jatkoi hän katsellen tohtoria vakavasti ja lujasti silmiin. "Minusta tuntuu melkein siltä, kuin te tuntisitte sellaisia yksityiskohtia tässä asiassa, joiden mainitsemista ette ole pitänyt sopivana. Minun kutsumukseni on, kuten teidänkin, luonteeltaan luottamuksellinen, ja mitä hyvänsä te minun laskuuni kirjoitattekin, se pysyy hyvässä tallessa. Mutta kirjoittakaa kaikki — kuvatkaa koko asia."
Tohtori, joka oli kuunnellut papin sanoja miettivänä, pää hiukan kallellaan, katseli häntä nyt hetkisen ja vastasi: "Kirjoitan", jonka jälkeen hän meni työhuoneeseen ja lukitsi oven.
"Flambeau", sanoi isä Brown. "Tuolla kuistilla on pitkä penkki ja siellä voimme tupakoida suojassa sateelta. Te olette minun ainoa ystäväni maailmassa ja tahdon puhua kanssanne — tai ehkä vaieta seurassanne."
He tekivät olonsa kuistilla hauskaksi. Vastoin tapojaan piti isä Brown hyvänään hänelle tarjotun erinomaisen sikarin ja poltteli sitä tasaisesti, vaieten, sateen loiskiessa ja lyödessä kuistin kattoa vasten.
"Ystäväni", sanoi hän. "Tämä tapaus on hyvin omituinen. Hyvin omituinen."
"Niin, sanokaas muuta", virkahti Flambeau kevyesti värähtäen.
"Te pidätte sitä omituisena ja minä pidän sitä omituisena", sanoi toinen, "ja kuitenkin tarkoitamme me kumpikin aivan vastakkaisia asioita. Nykyaikainen ajattelu sekoittaa aina kaksi eri käsitettä: salaperäisyyden merkityksen ihmeenä ja salaperäisyyden merkityksen mutkallisena kysymyksenä. Siinä on puolet ihmeitten selityksen vaikeuksista. Ihme hämmästyttää, mutta se on yksinkertainen. Se on yksinkertainen juuri sen vuoksi, että se on ihme. Se on voima, joka lähtee suoraan Jumalasta — tai saatanasta — sen sijaan, että se vaikuttaisi suorastaan luonnon tai inhimillisen tahdon kautta. Te ajattelette nyt, että tämä tapaus on kummallinen, siksi että se on ihmeellinen, siksi että sen on saanut aikaan erään intialaisen maagillinen voima. Huomatkaa tarkoin, minä en sano, ettei se ole luonteeltaan henkinen tai perkeleellinen. Taivas ja helvetti vain tietävät, mitkä henkiset vaikuttimet saattavat ihmiset tekemään outoja rikoksia. Tällä kertaa on minun kantani seuraava: jos tapaus, niin kuin te luulette, olisi puhtaasti maagillinen, olisi se ihmeellinen, mutta salaperäinen se ei olisi — se ei ole vaikea ratkaista. Ihme on luonteeltaan mystillinen, mutta yksinkertainen toimeenpanonsa puolesta. Toimeenpano tässä tapauksessa on ollut kaikkea muuta kuin yksinkertainen."
Ukkosilma, joka hetkeksi oli heikentynyt, näytti taas vahvistuvan ja ilma värisi hiljaisesta jyrinästä. Isä Brown antoi sikarinsa tuhkan pudota ja jatkoi:
"Tässä tapauksessa on ollut jotain selittämätöntä, ilkeätä ja mutkikasta, joka ei ollenkaan ole ominaista niille iskuille, jotka lähetetään joko taivaasta tai helvetistä. Samoin kuin voi saada selvän etanan kiemurtelevista jäljistä, samoin tunnetaan ihmistenkin retket."
Salama avasi räpäyttäen suunnattoman silmänsä. Se sulkeutui taas ja pappi jatkoi:
"Kaikesta mutkallisesta oli paperin muoto mutkallisin. Se oli mutkallisempi kuin tikari, joka tappoi Quintonin."
"Tarkoitatte kai paperia, jossa hän tunnusti itsemurhansa", sanoi
Flambeau.
"Minä tarkoitan paperia, jolle Quinton oli kirjoittanut: Kuolen oman käteni kautta", vastasi isä Brown. "Sen paperin muoto oli väärä, ystäväni. — Se ei ollut sellainen kuin sen olisi pitänyt olla. Sen muoto oli väärä, jos minä koskaan olen nähnyt sellaista, mitä voi mainita sillä sanalla tässä maailmassa."
"Sehän oli vain hiukan typistetty kulmasta", sanoi Flambeau, "ja väitettiinhän, että Quinton aina kikkasi pienen siekaleen kirjoituspaperistaan."
"Se oli hyvin kummallinen päähänpisto ja hyvin tyhmä päähänpisto, jos minä saan lausua ajatukseni. Kuulkaapa nyt, Flambeau! Tuo Quinton — Jumala hänen sieluaan armahtakoon! — oli ehkä hyvin merkillinen vekkuli muutamissa suhteissa, mutta taiteilija hän oli joka tapauksessa yhtä hyvin siveltimen kuin kynän käyttäjänä. Hänen käsialansa oli tosin vaikeatajuista, mutta sujuvaa ja kaunista. Minä en voi todistaa väitettäni, en voi todistaa mitään. Mutta olen täydellisesti vakuutettu siitä, että hän ei koskaan olisi voinut istua pöytänsä ääreen ja leikata tuollaista pientä siekaletta paperistaan. Jos hän olisi aikonut leikata papereita sidottaviksi, johonkin sovitettaviksi tai jotain muuta varten, olisi hän käyttänyt saksia aivan toisin. Muistatteko muodon? Se oli hyvin kömpelö. Se oli tällainen. Ettekö muista sitä?"
Ja hän pyöritti palavaa sikaria edessään pimeässä tehden epäsäännöllisiä kuvioita sellaisella vauhdilla, että Flambeau luuli näkevänsä tulihieroglyfejä pimeässä — sellaisia hieroglyfejä, joista hänen ystävänsä oli puhunut, mahdottomia selittää ja varmasti väärämuotoisia.
"Mutta", sanoi Flambeau, kun pappi taas pisti sikarin suuhunsa ja nojautui penkin selustaan kattoon katsellen, "otaksukaapa, että joku muu olisi käyttänyt saksia. Miksi olisi silloin tuo toinen, joka leikkasi pikku palaset Quintonin paperista, pakottanut hänet tekemään itsemurhan?"
Isä Brown istui yhä takakenossa ja tuijotti kattoon, sitten hän otti sikarin suustaan ja vastasi:
"Quinton ei ole tehnyt itsemurhaa."
Flambeaun silmät suurenivat. "No hitto vie", sanoi hän. "Miksi hän sitten tunnusti."
Pappi kumartui nyt eteenpäin, nojasi kyynärpäät polviinsa, katseli maahan ja sanoi hiljaa, mutta hyvin selvästi:
"Hän ei ole tunnustanut itsemurhaa."
Flambeau pani sikarinsa pois. "Te tarkoitatte", sanoi hän, "että hänen käsialansa on väärennetty."
"En", sanoi isä Brown, "Quinton on kyllä itse kirjoittanut sen."
"No, siinä se on taas", sanoi Flambeau suuttuneena. "Quinton kirjoitti omakätisesti: 'Minä kuolen oman käteni kautta' paperilapulle."
"Mutta väärämuotoiselle", virkkoi pappi tyynesti.
"Mitä merkitsee muoto!" huudahti Flambeau. "Eihän sillä ole mitään tekemistä itse asiassa?"
"Siellä oli kolmekolmatta kulmasta leikattua paperilappua", jatkoi Brown mistään välittämättä, "mutta vain kaksikolmatta leikattua siekaletta. Yksi niistä on kai hävitetty, otaksuttavasti kirjoitettuun lappuun kuuluva. Antaako se ehkä aihetta johtopäätöksiin?"
Flambeaun kasvot kirkastuivat ja hän sanoi:
"Quinton oli ehkä kirjoittanut siihen jotain muuta — ehkäpä 'väitettäneen varmaankin' — tai 'älkää luulko että'…"
"Polttaa, polttaa, niin kuin lapset sanovat 'kiven kätkemistä' leikkiessään", sanoi hänen ystävänsä. "Mutta paperilappu oli tuskin puolen tuuman pituinen. Siinä ei ollut sijaa yhdellekään sanalle, vielä vähemmin viidelle. Ettekö voi arvata mitä, tuskin pilkkua suurempaa, miehen, jolla oli tuo helvetillinen aie sydämessä, täytyi poistaa, koska se todisti häntä vastaan?"
"En, sitä en voi", sanoi Flambeau lopuksi
"Mitä arvelette lainausmerkistä?" kysyi pappi heittäen sikarin kauas luotansa, niin että se halkaisi pimeän kuin tähdenlento.
Toinen oli kuin mykistynyt, ja isä Brown puhui niin kuin se, joka on keksinyt asian ytimen:
"Leonard Quinton kirjoitti romaaneja ja oli juuri sepittämässä itämaista kertomusta hypnotismista ja noituudesta. Hän…"
Samassa aukeni ovi kiivaasti hänen takanaan ja tohtori tuli ulos hattu päässä. Hän pani pitkän kirjekuoren papin käteen.
"Tässä on pyytämänne asiakirja", sanoi hän. "Minun täytyy kiiruhtaa kotiin. Hyvää yötä."
"Hyvää yötä", sanoi isä Brown lääkärille, joka oli menossa veräjällä. Hän oli jättänyt hallin oven auki, niin että kaasu valo paistoi ulos ja valaisi heitä. Brown avasi kuoren ja luki seuraavat sanat:
"Paras isä Brown — Vicisti Galilae — toisin sanoen, teidän silmänne ovat hyvin läpitunkevat. Onkohan mahdollista, että teidän lörpötyksessänne on perää?
Minä olen mies, joka poikavuosista saakka on uskonut kaikkeen luonnolliseen, toimintaan ja vaistoihin, sanottiinpa niitä sitten siveellisiksi tai ei. Kauan ennen, kuin tulin lääkäriksi, kun poikana huvittelin tekemällä huomioita hiiristä ja hämähäkeistä, luulin minä, että parasta tässä maailmassa oli olla hyvä eläin. Mutta juuri nyt on vakaumukseni hiukan horjahtanut. Olen luottanut luontoon, mutta näyttää melkein siltä, kuin luontokin voisi pettää ihmisen. Onkohan teidän opissanne jotain muistissa pidettävää? Minun täytyy olla varuillani sairaaloista kuvitelmia vastaan.
Minä rakastin Quintonin vaimoa. Mitä pahaa siinä oli? Luonto kehoitti minua siihen ja rakkaushan liikuttaa maailman kaikkeutta. Luulin myöskin aivan vakavasti, että hän tulisi onnellisemmaksi jokseenkin kunnollisen miehen kanssa, kuten minä, kuin tuon pienen sietämättömän hulluttelijan toverina. Mitä pahaa siinä oli? Tiedemiehenä käsittelin vain tosiasioita. Hän olisi tullut onnellisemmaksi minun kanssani.
Katsantotapani mukaan olin täysin oikeutettu tappamaan Quintonin, mikä oli parasta kaikille asianomaisille, hän itse mukaan luettuna. Terve kun olin, ei mieleeni juolahtanutkaan panna omaa elämääni vaaralle alttiiksi. Päätin siis, etten tappaisi häntä, ennen kuin sattuisi sellainen tilaisuus, jolloin itse olisin turvassa. Ja se sattui aamupäivällä.
Olen tänään kaikkiaan kolme kertaa ollut Quintonin työhuoneessa. Kun ensi kerralla tulin, ei hän puhunut muusta kuin omituisesta kertomuksesta, jonka nimi oli Pyhimyksen tuomio, ja jota hän par'aikaa kirjoitti. Siinä puhuttiin intialaisesta erakosta, joka sai englantilaisen everstin tappamaan itsensä vain sen vuoksi, että erakko ajatteli häntä. Hän näytti minulle viimeiset lehdet ja luki viimeisen kappaleen, joka kuului jokseenkin näin: Punjabin vallottajan, nyt vain keltaisen luurangon, mutta kuitenkin jättiläismäisen, onnistui kohottautua kyynärpäänsä varaan ja kuiskata veljensä pojan korvaan: "Minä kuolen oman käteni kautta ja kuitenkin murhattuna." Merkillisestä sattumasta olivat viimeiset sanat kirjoitetut ylimmäksi tyhjälle paperilapulle. Minä läksin huoneesta ja menin puutarhaan kamalan mahdollisuuden huumaamana.
Me kuljimme talon ympäri ja silloin ilmeni kaksi muuta minulle suosiollista seikkaa. Te epäilitte tuota intialaista ja te löysitte tikarin, jota intialainen todenmukaisesti käyttäisi. Pistettyäni sen taskuuni, menin taas Quintonin huoneeseen, suljin oven ja annoin hänelle unilääkkeen. Hän ei aikonut vastata Atkinsonille mitään, mutta minä kehoitin häntä huutamaan nuorukaiselle pari rauhoittavaa sanaa, sillä minä tahdoin antaa selvän todistuksen siitä, että Quinton oli elossa, kun minä toistamiseen läksin huoneesta. Quinton oli laskeutunut lepäämään kukkaishuoneeseen ja minä menin ulos työhuoneen kautta. Minä olen nopea liikkeissäni ja puolessatoista minuutissa olin tehnyt sen, mitä aioin tehdä. Olin heittänyt koko Quintonin romaanin, paitsi viimeistä lehteä, tuleen, jossa liekit sen nielivät. Huomasin silloin, ettei lainausmerkkejä sopinut jättää paikoilleen; minä leikkasin ne pois ja typistin, uskottavuuden vuoksi, koko käyttämättömän paperikirjan. Ulos tultuani tiesin minä, että Quintonin itsemurhan tunnustus oli suurella pöydällä, kun hän itse makasi kukkaishuoneessa.
Viimeinen näytös oli hyvin kamala ja te voitte arvata sen sisällön. Teeskentelin nähneeni Quintonin kuolleena ja syöksyin hänen huoneeseensa. Minä järjestin niin, että te jäitte katsomaan paperia ja minä tapoin Quintonin sillä aikaa, kun te tutkitte hänen itsemurhatunnustustaan. Hän oli vielä unijuoman vaikutuksesta puolinukuksissa. Panin hänen oman kätensä veitsen kahvaan ja pistin sen hänen ruumiiseensa. Veitsen muoto oli niin merkillinen, ettei muu kuin kirurgi voinut laskea kulmaa tavatakseen sydämeen. Ihmettelenpä huomasitteko sen.
Kun teko oli tehty, tapahtui tuo kumma. Luonto petti minut. Tunsin itseni sairaaksi. Tuntui kuin olisin tehnyt jotain pahaa. Luulen, että jotain särkyi päässäni. Tunnen omituista tyydytystä ajatellessani, että olen kertonut kaiken tämän jollekulle — etten jää yksin sitä kantamaan siinä tapauksessa, että menen naimisiin ja saan lapsia. Mikä minulle on tullut? Onko se hulluutta… vai voiko se olla omantunnon tuskaa, aivan kuin olisin henkilö jossain Byronin runoelmassa. En voi kirjoittaa enää.
James Erskine Harris."
Isä Brown taittoi kirjeen huolellisesti kokoon ja pisti sen povitaskuunsa, juuri kun portin kelloa kiivaasti soitettiin ja poliisien sadetakit kiilsivät alhaalla tiellä.
Murtokadulla, joka kulkee pitkin Adelphin Apolloteatterin viertä, näkyi samalla kertaa kaksi miestä, toinen toisessa, toinen toisessa päässä katua. Iltaan kallistuva päivänvalo kaduilla oli kuulakka ja kylmä. Murtokatu oli jokseenkin pitkä ja pimeä, niin että molemmat miehet saattoivat nähdä ainoastaan toistensa tumman haamun. Siitä huolimatta tunsi kumpikin mies toisensa mustista ääriviivoista, sillä he olivat molemmat silmiinpistävän näköisiä ja he vihasivat toisiaan.
Katetun murtokadun toinen pää avautui eräälle Adelphin jyrkistä kaduista ja toinen terassille, josta oli näköala iltaruskon punaamalle joelle. Murtokadun toisena seinänä oli autio muuri, jonka takana oli vanha teatteriravintola. Se ei ollut koskaan hyvin kannattanut, ja nyt se oli suljettu. Murtokadun toisessa seinässä oli kaksi ovea, yksi kummassakin päässä. Ei kumpikaan ovi ollut oikeastaan tavallinen näyttämöovi; ne olivat erikoisia, yksityisiä ovia, joita yksityiset näyttelijät käyttivät, ja tällä kertaa käyttivät niitä päivän Shakespearenäytäntöjen tähdet, eräs kuuluisa näyttelijä ja näyttelijätär. Näin etevät henkilöt pitävät usein siitä, että heillä on tuollainen oma ulos- ja sisäänkäytävä ystävien tapaamista tai välttämistä varten.
Nyt kyseessä olevat miehet olivat varmasti sellaisia ystäviä, miehiä, jotka nähtävästi tunsivat ovensa ja luottivat niiden avautumiseen, sillä molemmat lähestyivät ylempää ovea yhtä tyynesti ja varmasti. Ei kuitenkaan yhtä kiireesti, sillä mies, joka käveli nopeammin, tuli tunnelin tuonpuoleisesta päästä, niin että he molemmat saapuivat näyttämöoven luo jokseenkin samaan aikaan. He tervehtivät toisiaan kohteliaasti ja odottivat jonkun aikaa, kunnes toinen heistä, jolla näytti olevan vähemmän kärsivällisyyttä, kolkutti ovelle.
Tässä ja kaikessa muussakin olivat molemmat miehet toistensa vastakohtia, mutta kumpaakaan ei voinut pitää toista vähäarvoisempana. Yksityisinä henkilöinä olivat molemmat miehet komeita, eteviä ja suositulta. Julkisina henkilöinä kuuluivat molemmat ensi rivin yleisöön. Mutta kaikki heissä, heidän maineestaan aina heidän edulliseen ulkonäköönsä saakka, oli aivan erilaista ja verratonta laatua. Sir Wilson Seymour oli mies, jonka merkityksen tiesi jokainen, joka yleensä jotain tiesi. Mitä enemmän seurusteli maan johtopiireissä, sitä useammin tapasi Sir Wilson Seymourin. Hän oli ainoa älykäs mies parissakymmenessä epä-älykkäässä valiokunnassa — kuninkaallisen akatemian parannuspuuhia pohtivasta valiokunnasta Ison-Britannian rahakanta-kysymystä käsittelevään valiokuntaan saakka. Etenkin taiteitten ällällä hän oli kaikkivoipa. Hän oli niin erikoinen, ettei kukaan voinut varmasti ratkaista, oliko hän suuri ylimys, joka oli ottanut taiteen turviinsa, vaiko suuri taiteilija, jonka ylimystö oli ottanut omakseen. Mutta ei voinut olla hänen seurassaan viittä minuuttia, toteamatta, että olikin ollut koko elämänsä ajan hänen vaikutuksensa alaisena.
Hänen "hienostunut" ulkonäkönsä oli aivan yhtä itsenäinen ja omalaatuinen; siinä oli samalla kertaa jotakin sovinnaista ja erikoista. Ei mikään muodin tuntija olisi löytänyt virhettä hänen korkeasta silkkihatustaan, vaikka se oli hiukan toisenlainen kuin kaikkien muiden hatut — hiukan korkeampi, ehkä lisäten hieman hänen luonnollista pituuttaan. Hänen pitkä, hoikka vartalonsa oli hiukan kumara, näyttäen sentään sangen voimakkaalta. Hänen tukkansa oli hopeanharmaa, mutta hän ei näyttänyt vanhalta; hän piti sitä pitempänä kuin tapa on, mutta hän ei kuitenkaan näyttänyt naiselliselta; se oli aaltoileva, mutta ei näyttänyt käherretyltä. Hänen huolellisesti leikattu partansa teki hänet miehekkään ja sotilaallisen näköiseksi, niinkuin nuo vanhat Velasquezin amiraalit, joiden tummat kuvat kaunistivat hänen talonsa seiniä. Hänen harmaat hansikkaansa olivat vivahdusta sinertävämmät, hänen hopeanuppinen keppinsä hieman pitempi kuin muut samanlaiset hansikkaat ja kepit, joilla ylvästeltiin teattereissa ja ravintoloissa.
Toinen mies ei ollut aivan niin pitkä, mutta hänkin näytti voimakkaalta ja hienolta. Hänenkin tukkansa oli kihara, mutta lyhyt ja kammattu suurta, raskasta päätä myöten — sellaista päätä, jolla voi murtaa oven, niin kuin Chaucer sanoo myllärinsä nupista. Hänen sotilaalliset viiksensä ja hänen olkapäittensä tukeva kaari tekivät hänen sotilaan näköiseksi, mutta hänellä oli pari tutunomaista, suorakatseista ja läpitunkevaa sinistä silmää, jotka ovat tavallisimpia merimiesten keskuudessa. Hänen kasvonsa olivat jossain määrin nelikulmaiset, hänen olkapäänsä olivat nelikulmaiset, hänen leukapielensä olivat nelikulmaiset ja hänen takkinsakin oli nelikulmainen. Tosiaankin, senaikuisen vallattoman karikatyyrisuunnan mukaan oli mr. Beerbohm kuvannut hänet väittämänä Euklideen neljännestä kirjasta.
Sillä hänkin oli yleisesti tunnettu ja kunnioitettu henkilö, vaikka aivan toisella tavoin. Ei tarvinnut seurustella kaikkein ylhäisimmissä piireissä kuullakseen puhuttavan kapteeni Cutleristä, Hong Kongin piirityksestä, tai suuresta marssista Kiinan halki. Kaikkialla kuuli hänestä puhuttavan. Hänen kuvansa oli joka toisessa postikortissa; hänen karttansa ja taistelunsa olivat kuvattuina joka toisessa kuvalehdessä; lauluja hänen kunniakseen laulettiin joka toisessa varieteessa, ja joka toinen posetiivi rämpytti niitä. Hänen maineensa, vaikka se luultavasti olikin lyhempiaikaista, oli kymmenen kertaa laajempi, kansanomaisempi ja välittömämpi kuin hänen toverinsa. Tuhansissa englantilaisissa kodeissa ylistettiin häntä pilviin saakka ja asetettiin itse Nelsonin rinnalle. Kuitenkin oli hänellä paljon vähemmän valtaa Englannissa kuin Sir Wilson Seymourilla.
Heille avasi oven vanha palvelija tai vaatteiden vartija, jonka uupuneet kasvot, vartalo, musta, kulunut takki ja housut olivat omituinen vastakohta suuren näyttelijättären pukuhuoneen loistavalle sisustukselle. Pikku salonki oli täynnä peilejä, joista valo säkenöi ja taittui kuin satatahkoisen timantin pinnasta. — Muut ylellisyysesineet, muutamat kukat, muutamat värilliset tyynyt, muutamat teatterikorut monistuivat peileissä kirjavaksi sekasotkuksi, joka muistutti Tuhannen ja yhden yön tärinäin satuloistosta. Ne liikkuivat ja muuttivat alituiseen paikkaa, kun kompuroiva palvelija veti peilin ulommaksi, tai työnsi toista lähemmäksi seinää.
He puhuttelivat molemmat kamaripalvelijaa, nimittäen häntä Parkinsoniksi, ja kysyivät näyttelijätärtä Miss Aurora Romea. Parkinson vastasi, että neiti oli toisessa huoneessa, ja että hän menisi ilmoittamaan vieraat. Molempien vieraitten otsalle levisi varjo, sillä tämä toinen huone oli sen suuren näyttelijän, jonka kanssa miss Aurora harjoitteli, ja hän oli sitä lajia naisia, jotka eivät herätä ihailua herättämättä samalla mustasukkaisuutta. Noin puolen minuutin kuluttua avautui sisempi ovi kuitenkin ja hän astui sisään samalla tavalla kuin hän aina teki yksityiselämässäänkin, tavalla sellaisella, että hiljaisuuskin kaikui kuin hyvin ansaittu suosiomyrsky. Hän oli puettu hiukan omituiseen riikinkukon vihreään ja riikinkukon siniseen satiinipukuun, joka läikkyi kuin sinertävä tai vihreä metalli, sellaiseen, joka ilahduttaa lapsia ja esteetikkoja, ja hänen raskas, lämpimän ruskea tukkansa kehysti noita maagillisia kasvoja, jotka ovat vaaralliset kaikille, mutta enimmän nuorukaisille ja harmaantuville miehille. Miehisen toverinsa, suuren amerikkalaisen näyttelijän Isidor Brunon, kanssa valmisteli hän erikoisen runollista ja haaveellista Kesäyön unelman esitystä, missä taiteellinen valaistus väkevimmin sattui Oberoniin ja Titaniaan, toisin sanoen Brunoon ja häneen itseensä. Satumaisen, unelmoivan näyttämön loisteessa, hulmuillen salaperäisessä tanssissa, onnistuisi hänen vihreässä puvussaan, joka muistutti kuoriaisen kiilloitettuja siipiä, ilmituoda keijukaiskuningattaren kiehtova yksilöllisyys. Mutta räikeässä, kylmässä päivänvalossa hänet näkevä mies olisi katsellut ainoastaan hänen kasvojaan.
Hän tervehti molempia miehiä tuolla hämmentävällä, loistavalla hymyllä, joka pitää monet miehet saman, parahiksi vaarallisen välimatkan päässä. Hän otti Cutleriltä vastaan kimpun kukkia, yhtä troopillisia ja kalliita kuin kapteenin voitot, ja Sir Wilson Seymourilta toisenlaisen lahjan, jonka tuo gentlemanni tarjosi vähemmän kärkkäästi ja hieman huolettomammin.
Sillä hätäilyn osoittaminen oli vastoin hänen tapojaan, ja niin tavallisen lahjan kuin kukkien antaminen oli taas vastoin hänen epäsovinnaista sovinnaisuuttaan. Hän oli keksinyt pikku esineen, sanoi hän, joka oli harvinaisuus lajissaan: vanhan kreikkalaisen tikarin mykeenalaiselta aikakaudelta, aseen, jota Theseus tai Hippolytos oli saattanut aikanaan käyttää. Se oli tehty pronssista, kuten kaikki sankariajan aseet, mutta se oli vielä kyllin kärkevä ja kyllin terävä kelvatakseen pistoaseeksi. Se oli oikeastaan herättänyt hänen huomiotaan lehtimäisen muotonsa vuoksi; se oli yhtä hienotekoinen kuin kreikkalainen maljakko. Jos se jollain lailla miellytti miss Romea, tai sopisi johonkin hänen osistaan, toivoi hän, että…
Sisempi ovi räsähti auki ja esiin astui kookas olento, joka oli vieläkin huomattavammin kuin Cutler monipuolisen Seymourin vastakohta. Lähes kuuden jalan kuuden tuuman pituisena, varustettuna jänteillä ja lihaksilla, jotka vaikuttivat enemmän kuin teatraalisilta, näytti Isidor Bruno komeassa leopardinnahkassaan ja Oberonin kullanruskeissa koristeissa barbaarisen jumalan kaltaiselta. Hän nojasi eräänlaiseen metsästyskeihääseen, joka katsomosta nähtynä näytti tavalliselta hopeasauvalta, mutta tuntui nyt tässä pienessä ja jokseenkin ahtaassa huoneessa yhtä jykevältä kuin alppisauva — ja yhtä uhkaavalta. Hänen eloisissa, tummissa silmissään piili tulivuoren uho, hänen pronssinväriset kasvonsa, niin soreamuotoiset kuin ne olivatkin, näyttivät tällä hetkellä korkeitten poskiluiden ja valkoisen hammasrivin vaikutuksesta vahvistavan eräitä amerikkalaisia päätelmiä hänen polveutumisestaan Etelävaltioiden istutuksilta.
"Aurora", aloitti hän tuolla syvällä intohimoisella äänellä, mikä oli liikuttanut niin monien kuulijajoukkojen mieltä, "tahdotteko…"
Hän lopetti epäröiden, sillä kuudes henkilö oli äkkiä ilmestynyt oviaukon sisäpuolelle — olento, joka oli niin soveltumaton tähän kohtaukseen, että hän vaikutti suorastaan koomilliselta. Hän oli hyvin lyhyt mies roomalais-katolisen maallikkopapin mustassa puvussa, näyttäen etenkin sellaisten kuin Brunon ja Auroran rinnalla — arkista tulleelta puiselta ukko Noalta. Hän ei kuitenkaan näyttänyt tajuavansa tätä, vaan sanoi värittömän kohteliaasti: "Miss Rome on varmaankin lähettänyt hakemaan minua, ellen erehdy."
Tarkkasilmäinen katselija olisi ehkä huomannut, miten jännittyneeksi jo ennestään kärjistynyt tilanne oli tullut. Ammattinsa puolesta puhdasta elämää viettävän miehen saapuminen näytti ilmaisevan toisille, että he seisoivat tämän naisen ympärillä rakastuneina kilpakosijoina, niinkuin ulkoa tuleva vieras lumisine vaatteineen saa huoneen muistuttamaan sulatusuunia. Tuon yhden miehen läsnäolo, miehen, joka ei välittänyt hänestä, suurensi miss Romen mielessä sitä tunnetta, että kaikki muut olivat rakastuneet häneen ja jokainen jokseenkin vaarallisella tavalla: näyttelijä villin ja hemmoitellun lapsen voimakkaalla intohimolla, sotilas tarmokkaan, yksinkertaisen miehen itsekkyydellä, sir Wilson vanhan hedonistin päivä päivältä kasvavalla intohimonsa esineen kaipaamisella; vieläpä Parkinson poloinenkin, joka oli tuntenut herrattarensa ennen hänen riemuvoittojaan, seurasi häntä nyt silmillään tai jaloillaan, koiran mykällä kiintymyksellä.
Tarkka katselija olisi vielä voinut huomata omituisemmankin asian. Mies, joka muistutti puista Noakia ja jolla oli älykäs pilke silmissään, huomasi sen ja se huvitti häntä suuresti, vaikka hän hillitsikin ilonsa. Oli selvää, että suuri Aurora, vaikkei hän suinkaan ollut välittämättä toisen sukupuolen ihailusta, halusi tällä hetkellä päästä erilleen miehistä, jotka ihailivat häntä, ja jäädä yksin miehen kanssa, joka ei ihaillut häntä vähääkään — ei ainakaan samalla tavalla. Pieni pappi ihaili ja nauttikin siitä verrattomasta naisellisesta valtioviisaudesta, jolla miss Rome ryhtyi tehtäväänsä. Oli eräs ala, jonka Aurora Rome täysin hallitsi, ja se oli ihmiskunnan toinen puoli — miehet. Pikku pappi seurasi — kuin Napoleonin johtamaa taistelua — hänen valtioviisautensa reipasta järkähtämättömyyttä, kun hän ajoi vieraansa pois kuitenkaan karkoittamatta ketään. Bruno, tuo iso näyttelijä, oli niin lapsellinen, että oli helppoa lähettää hänet tiehensä tylysti jurottavana, paukuttaen ovia mennessään. Cutler, brittiläinen upseeri, oli kylläkin itsepäinen aikeissaan, mutta sokeasti käskyjä noudattava. Hän ei ollut tietävinäänkään viittauksista, mutta hän ei voinut olla täyttämättä naisen hänelle antamaa tehtävää. Mitä taas kokeneeseen Seymouriin tulee, täytyi häntä kohdella toisin; hänet täytyi jättää viimeiseksi. Ainoa keino saada hänet liikkeelle oli päästää hänet uskottuna ja vanhana ystävänä selville salaisuudesta. Papin täytyi tosiaankin ihailla miss Romea, kun hän loistavasti voitti nuo kolme vastusta yhdellä ainoalla kerralla.
Hän kääntyi kapteeni Cutlerin puoleen ja sanoi suloisimmalla äänellään: "Minä pidän näitä kukkia suuressa arvossa, koska ne kai ovat teidän mielikukkianne. Mutta ne eivät muodosta kokonaisuutta, ymmärrättehän, ilman minun lempikukkiani. Menkääpä kadun kulmassa olevaan kukkakauppaan ja ostakaa minulle muutamia kieloja, silloin tulee kimpusta oikein viehättävä."
Hänen valtioviisautensa ensimäinen tulos, kiukkuisen Brunon lähtö, oli jo saavutettu. Tämä oli jo ojentanut keihäänsä ruhtinasmaisella liikkeellä, niinkuin valtikan, Parkinson paralle ja oli anastamaisillaan valtaistuimekseen erään täytetyistä tuoleista. Mutta kun hän kuuli kilpailijalleen avoimesti lausutun pyynnön, lehahti hänen opaalinvärisissä silmissään palamaan orjan loukattu ylpeys; ensin rypisteli hän hetken komeita kulmakarvojaan, ja sitten katosi hän, lyöden oven kiinni perässään, taampana olevaan omaan huoneistoonsa. Mutta sillä välin ei miss Romen yritys asettaa Britannian armeija liikekannalle ollutkaan menestynyt niin helposti kuin luultavaa oli. Cutler oli kyllä noussut ylös jäykästi ja äkkiä, ja kulkenut ovea kohti hatutta päin kuin komennon mukaan, mutta ehkäpä Seymourin elegantissa ja ikävystyneessä asennossa, kun hän korskeasti nojasi erästä peiliä vasten, oli jotain, mikä tavoitti hänet juuri oven edessä ja sai hänet kääntämään päänsä sinnepäin raivostuneen verikoiran näköisenä.
"Minun täytyy mennä katsomaan, minne tuo hölmö on joutunut", sanoi Aurora kuiskaten Seymourille ja juoksi ulos kynnykselle tähyilemään lähtevää vierasta.
Seymour näytti kuuntelevan eleganttina ja välinpitämättömänä entisessä asennossaan ja hän näytti huojentuneelta kuullessaan neidin huutelevan viimeisiä määräyksiään kapteenille ja kääntyvän sitten äkkiä juoksemaan pitkin murtokatua sen toiseen päähän, missä Thamesille päin viettävä terassi oli. Mutta pari sekuntia sen jälkeen synkkenivät Seymourin kulmat taas. Miehellä hänen asemassaan oli niin paljon kilpailijoita, ja hän muisti, että murtokadun toisessa päässä oli vastaava käytävä Brunon yksityiseen huoneeseen. Hän ei kadottanut arvokkaisuuttaan; hän sanoi isä Brownille muutamia kohteliaita sanoja byzanttilaisen arkkitehtuurin jälleen heräämisestä Westminsterin katedraalissa ja käyskenteli sitten aivan huolettomasti murtokadun yläpäähän. Isä Brown ja Parkinson jäivät kahden kesken, eikä heillä kummallakaan ollut halua liikoihin lörpötyksiin. Kamaripalvelija kierteli huoneessa työnnellen peilejä lähemmäksi tai sysäten niitä kauemmaksi ja hänen kulunut musta takkinsa ja housunsa näyttivät vielä surkeammilta, kun hän nyt piti kädessään kuningas Oberonin taikasauvaa.
Joka kerta kun hän käänsi uuden peililasin, tuli uuden isä Brownin musta haamu esiin; koko tuo outo peilihuone oli täynnä isä Browneja ylösalaisin ilmassa kuin enkelit, heittäen kuperkeikkoja kuin temppuilijat, kääntäen takapuolensa jokaiselle kuin hyvin huonokäytöksiset henkilöt.
Isä Brown ei näyttänyt huomaavan tätä liehuvaa todistajajoukkoa. Hän seurasi Parkinsonia veltoin katsein, kunnes tämä, ottaen mukaansa hassun keihäänsä, katosi Brunon huoneeseen. Sitten antautui hän tuollaiseen abstraktiseen mietiskelyyn, mikä joskus huvitti häntä — hän laski peilien särmiä ja heijastuskulmia, arvioiden peilien kaltevuussuhteita… kun hän kuuli kovan, vaikka käheän huudon.
Hän hyppäsi jaloilleen ja seisoi paikoillaan tarkkaan kuunnellen.
Samalla hetkellä syöksyi Sir Wilson Seymour takaisin huoneeseen
valkeana kuin norsunluu. "Kuka on tuo mies murtokadulla?" huusi hän.
"Missä on minun tikarini?"
Ennenkuin isä Brown ehti kääntyä raskaissa jalkineissaan, syöksähti Seymour ympäri huonetta asetta etsien. Mutta ennenkuin hän saattoi löytää tikaria tai muutakaan asetta, kuului katukivityksellä ulkopuolella reippaita juoksuaskeleita ja kapteeni Cutler neliskulmaisine kasvoineen syöksyi sisään samasta ovesta. Hän puristi kourassaan melkein oudonnäköistä kielokimppua. "Mitä tämä on?" huusi hän. "Kuka on tuo olento murtokadulla? Onko tämä taas teidän temppujanne?"
"Minun temppujani?" sähisi hänen kalpea kilpailijansa ja harppasi häntä kohti.
Samalla hetkellä kun kaikki tämä tapahtui, kulki isä Brown pitkin askelin murtokadun yläpäätä kohti. Hän katseli ympärilleen ja riensi sitten kiireesti näkemäänsä kohden.
Nyt keskeyttivät toiset riitansa ja syöksyivät hänen perässään Cutlerin huutaessa: "Mitä te teette? Kuka te olette?"
"Minun nimeni on Brown", sanoi pappi alakuloisesti, aivan kuin olisi hän masentunut jostakin ja olisi koettanut rohkaista mieltään. "Miss Rome lähetti hakemaan minua ja minä tulin niin pian kuin voin. Mutta olen tullut liian myöhään."
Nuo kolme miestä katselivat maahan ja ainakin yhdellä heistä elämä menetti arvonsa illan viimeisessä valossa. Auringonpaiste levittäysi pitkin katua kuin kultapolku ja sen keskellä lepäsi Aurora Rome säteilevänä, kultaisen ja vihreän värisessä hameessaan, kuolleena, kasvot ylöspäin kääntyneinä. Hänen pukunsa oli repeytynyt kuin taistelussa, jättäen ihanat olkapäät paljaiksi, mutta haava, josta veri paruillaan pursui, oli toisella puolella. Pronssinen tikari oli litteänä ja kiiltävänä noin kyynärän päässä.
Syntyi surumielinen, pitkän aikaa kestävä hiljaisuus, niin syvä, että he kuulivat kukkaistytön nauravan kaukana Charing Crossin toisella puolen ja jonkun kiukuissaan viheltelevän vuokra-ajuria jollakin rannanpuoleisella kadulla. Sitten tarttui kapteeni niin äkillisellä liikkeellä, että se saattoi johtua vain intohimosta tai teeskentelystä, sir Wilson Seymourin kurkkuun.
Seymour katseli häntä lujasti, vastustelematta ja pelkäämättä. "Teidän ei tarvitse tappaa minua", sanoi hän jääkylmällä äänellä. "Minä teen sen omasta tahdostanikin."
Kapteeni epäröi ja hellitti otteensa. Toinen lisäsi samallaisella jäätävällä suoruudella. "Jos huomaan, etteivät minun hermoni salli minun tehdä sitä tällä tikarilla, voin minä tehdä sen kuukaudessa juomalla."
"Juomat eivät riitä minulle", vastasi Cutler. "Minä tahdon nähdä verta, ennenkuin kuolen. En teidän vertanne — mutta minä luulen tietäväni kenen."
Ja ennenkuin toiset olivat ehtineet arvata hänen tarkoituksiaan, sieppasi hän tikarin, juoksi toiselle kadun alapäässä olevalle ovelle, mursi sen auki lukkoineen, kaikkineen ja tapasi Brunon tämän pukuhuoneessa. Sillä aikaa kompuroi Parkinson parka horjuen ulos ovesta ja huomasi käytävällä makaavan ruumiin. Hän kääntyi vavisten sitä kohti, katseli sitä voimattomasti vavahtelevin kasvoin, sitten kääntyi hän horjuen takaisin pukuhuoneeseen ja istuutui äkkiä yhteen pehmeäistuimisista korutuoleista. Isä Brown juoksi heti hänen luokseen, välittämättä Cutlerista ja jättiläismäisestä näyttelijästä, vaikka huone jo kaikui heidän nyrkiniskuistaan, kun he rupesivat taistelemaan tikarista. Seymour, jolla oli vielä hiukan kylmää järkeä, vihelsi poliisia murtokadun päässä.
Kun poliisit saapuivat, oli heidän ensimäisenä tehtävänään irroittaa kaksi miestä apinamaisesta käsikähmästä, ja, lyhyesti sanoen, muodollisen kuulustelun jälkeen vangita Isidore Bruno epäiltynä murhasta, jonka syytöksen hänen raivostunut vastustajansa oli singonnut häntä vastaan. Tietoisuus siitä, että hetken suuri kansallissankari oli omin käsin vanginnut pahantekijän, vaikutti tietysti poliisiin, jonka toiminta joskus lähentelee sanomalehtimiehen työtä.
He käyttäytyivät Cutleria kohtaan hillityn juhlallisesti ja huomauttivat, että hän oli saanut pienen naarmun käteensä. Kun Cutler ajoi näyttelijää takaa kaatuneiden tuolien ja pöytien välitse, oli Bruno riistänyt tikarin hänen kourastaan ja iskenyt häntä juuri ranteen yläpuolelle. Vahinko oli kylläkin pieni, mutta ennenkuin hänet vietiin pois huoneesta, oli puolivilli vanki tuijotellut valuvaa verta jäykästi hymyillen.
"Onpas se aika ihmissyöjä", sanoi konstaapeli tuttavallisesti
Butlerille.
Cutler ei vastannut, mutta sanoi kiivaasti hetken kuluttua: "Meidän täytyy pitää huolta… vainajasta…" ja hänen äänensä tukahtui kurkkuun.
"Molemmista vainajista", kuului papin ääni huoneen toiselta puolen. "Tämä mies parka oli lopussa, kun minä tulin hänen luokseen." Ja hän seisoi permannolla katsellen Parkinson parkaa, joka istui kuin musta mytty komealla tuolilla. Hänkin oli siis osoittanut kunniaa, kaunopuheisesti kylläkin, naiselle, joka oli kuollut.
Ensimäisenä keskeytti hiljaisuuden Cutler, joka näytti olevan karun hellyyden vallassa. "Toivoisin olevani hänen sijassaan", sanoi hän karkealla äänellä. "Minä muistelen, että hänellä oli tapana vartioida vainajaa, minne ikänä tämä meni, tarkemmin kuin — kukaan. Hän oli ukon elämänkulu. Se on nyt loppunut. Hän on juuri kuollut."
"Me olemme kaikki kuolleet", sanoi Seymour omituisella äänellä katsellen alaspäin tielle.
He sanoivat hyvästi isä Brownille kadun kulmassa, pyytäen ohimennen anteeksi karkeita kohtauksia, joiden näkijäksi hän oli joutunut. Molempien kasvot olivat murheelliset, mutta suljetut.
Pienen papin mieli oli melkein kuin kaniinitarha, jossa villit ajatukset puikahtelivat niin nopeasti, ettei hän saanut niitä kiinni. Kuin kaniinin valkea häntä vilahteli hänen mielessään se häviävä ajatus, että hän oli varma heidän surustaan, vaikkei niin varma heidän viattomuudestaan.
"Teemme parhaiten lähtiessämme", sanoi Seymour raskaasti. "Me olemme tehneet kaikkemme auttaaksemme."
"Ymmärrätteköhän minun vaikuttimeni", kysyi isä Brown rauhallisesti, "jos minä sanon, että te olette tehneet kaikkenne vahingoittaaksenne?"
Molemmat pysähtyivät kuin syyllisinä ja Cutler kysyi terävästi:
"Vahingoittaaksemme, ketä?"
"Vahingoittaaksenne itseänne", vastasi pappi. "En tahtoisi lisätä huolianne, jollei olisi oikeuden mukaista varoittaa teitä. Te olette tehneet jokseenkin kaiken, mitä tehdä voi joutuaksenne hirteen, jos tuo näyttelijä vapautetaan. Te saatte olla varmat, että minua tullaan kuulustelemaan todistajana. Minä olen velvollinen kertomaan kaikki, mitä tapahtui huudon jälkeen: kumpikin teistä syöksyi huoneeseen raivoisassa tilassa ja te aloitte riidellä tikarista. Minun todistukseni nojalla saattaa jommankumman teistä leimata syylliseksi. Se on vahingoksi teille, ja lisäksi on kapteeni Cutler haavoittanut itseään tikarilla."
"Haavoittanut", sanoi kapteeni halveksivasti. "Pikkuinen, mitätön naarmu."
"Josta vuosi verta", vastasi pappi päätään nyökyttäen. "Tiedetään, että tikari on veressä. Ja niin ei saada koskaan tietää, oliko se veressä ennestään."
Syntyi hiljaisuus, ja sitten sanoi Seymour kiihkolla, joka oli outoa hänen jokapäiväiselle puheensävylleen: "Mutta minä näin miehen murtokadulla."
"Minä tiedän sen", sanoi pappi Brown liikkumattomin kasvoin. "Kapteeni
Cutler näki myös. Se juuri on niin omituista ja uskomatonta."
Ennenkuin kumpikaan oli ehtinyt päästä perille hänen tarkoituksistaan, vastatakseen, oli isä Brown kohteliaasti hyvästellyt ja lähtenyt vanhoine, kömpelöine sateenvarjoineen käydä hölköttämään katua ylös.
Niinkuin nykyaikaisia sanomalehtiä toimitetaan, ovat kummallisimmat ja tärkeimmät uutiset poliisilaitokselta saatuja. Jos on totta, että kahdennellakymmenennellä vuosisadalla annetaan murhaajalle enemmän tilaa kuin poliittisille merkkihenkilöille, johtunee se siitä painavasta syystä, että murha on paljon vakavampi aihe. Mutta ei tämäkään seikka riitä täysin selittämään, miksi "Bruno-juttua" eli "murtokadun salaisuutta" käsiteltiin niin väsymättömästi ja yksityiskohtaisesti Lontoon ja maaseudun sanomalehdistössä.
Niin suuri oli kiihko, että sanomalehdistö muutaman viikon aikana puhui tosiaankin totta, ja kertomukset loppumattomista kuulusteluista ja ristikuulusteluista olivat luotettavia. Oikeana syynä olivat kuitenkin juttuun sekaantuneet henkilöt. Uhri oli suosittu näyttelijätär, syytetty suosittu näyttelijä, ja sitten oli syytetyn vanginnut isänmaallisen aikakauden suosituin sotilas. Näitten omituisten olosuhteiden vallitessa oli sanomalehdistö osoittautunut suoraksi ja asialliseksi, ja lopun tästä erikoisesta jutusta saa tietää parhaiten Brunon tutkinnon selostuksesta.
Kuulustelua johti ylipresidentti, hra Justice Monkhouse, yksi niitä, joita pilkataan humoristisiksi tuomareiksi, mutta jotka yleensä ovat paljon vakavampia kuin vakavat tuomarit, sillä heidän valoisa suhtautumisensa johtuu virallisen juhlallisuuden vieromisesta, kun taas vakava tuomari on pintapuolinen, siksi että hän on turhamaisuuden vallassa. Koska kaikki asianomaiset olivat tunnettuja ja huomattuja henkilöitä, olivat asianajajat tarkasti valitut; yleisenä syyttäjänä kruunun puolesta oli sir Walter Cowdray, ikävä, mutta etevä asianajaja, joka osasi näyttää englantilaiselta ja luotettavalta, ja osasi puhua loistavasti. Vankia puolusti hra Patrick Butler, K.C. [King's Counsel = kruununjuristi], jota ne, jotka eivät ymmärtäneet irlantilaista luonnetta, ja ne, joita hän ei ollut tutkinut, luulivat vain vetelehtijäksi. Lääketieteellisessä tutkimuksessa ei esiintynyt mitään ristiriitaisuutta, sillä lääkäri, jonka Seymour oli heti kutsunut, oli yhtä mieltä sen kuuluisan kirurgin kanssa, joka myöhemmin oli tutkinut ruumiin. Aurora Rome oli murhattu jollain terävällä aseella, veitsellä tai tikarilla, lyhyesti, aseella, jonka terä oli lyhyt. Haava oli juuri sydämen yläpuolella ja hän oli kuollut silmänräpäyksessä. Kun ensimäinen lääkäri näki hänet, oli hän ollut kuolleena tuskin kahtakymmentä minuuttia. Sentähden oli hän, kun isä Brown löysi hänet, ollut kuolleena tuskin kolmea minuuttia.
Seurasi muutamia virallisen poliisin lausuntoja, jotka pääasiallisesti kohdistuivat siihen, oliko tai ei olemassa todisteita taistelusta: ainoa viittaus siihen oli puvun repeytyminen olkapäiltä, mutta se ei taas tuntunut oikein sopivan lyönnin tarkoitukseen. Kun nämä yksityisseikat oli sivuutettu, vaikka ei selitetty, kutsuttiin sisään ensimäinen tärkeistä todistajista.
Sir Wilson Seymour esiintyi oikeudessakin hienon maailmanmiehen tavoin. Vaikka hän olikin julkisuuden mies paljon suuremmassa määrässä kuin itse tuomari, ei hän kuitenkaan pyrkinyt tuomaan esiin omaa persoonallisuuttaan kuninkaallisen oikeuden edessä, ja vaikka jokainen katseli häntä kuin pääministeriä, tai Canterburyn arkkipiispaa, ei hänestä olisi siinä suhteessa voitu sanoa muuta, kuin että hän oli yksityinen herrasmies, korko nimisanalla. Hän oli myöskin virkistävän selvä puheessaan, niinkuin hän oli komiteoissakin. Hän oli tullut tapaamaan miss Romea teatteriin; siellä oli hän tavannut kapteeni Cutlerin, syytetty oli ollut lyhyen hetken heidän seurassaan ja oli sitten palannut omaan pukuhuoneeseensa. Sitten oli heidän seuraansa liittynyt eräs roomalais-katolinen pappi, joka kysyi lady-vainajaa ja sanoi nimensä olevan Brown. Miss Rome oli sitten mennyt ovelle neuvoakseen kapteeni Cutlerille kukkakaupan, jonne tämä oli menossa ostamaan hänelle hiukan lisää kukkia, ja todistaja oli jäänyt huoneeseen papin seuraan vaihtaen hänen kanssaan muutamia sanoja. Hän oli sitten selvästi kuullut miten vainaja, lähetettyään kapteenin asialle, kääntyi nauraen takaisin ja juoksi murtokatua alas sen toiseen päähän, jossa syytetyn pukuhuone oli. Epämääräisen uteliaisuuden vallassa oli hän mennyt ulos kadulle ja katsellut katua alas syytetyn ovea kohti. Näkikö hän jotain murtokadulla? Kyllä, hän näki jotain murtokadulla.
Sir Walter Cowdray piti vaikuttavan, pienen paussin, jonka aikana todistaja katseli alas. Huolimatta tyyneydestään hän näytti nyt tavallista kalpeammalta. Sitten sanoi asianajaja matalalla äänellä, joka samalla kertaa tuntui sekä myötämieliseltä että teeskennellyltä: "Näittekö sen selvästi?"
Sir Wilson Seymour, niin liikutettu kuin hän olikin, piti kuitenkin mainiot aivonsa täydessä toimintakunnossa. "Ulkopiirteet näin aivan selvästi, mutta yksityiskohdat hämärästi. Murtokatu on niin pitkä, että henkilö sen keskellä näyttää aivan mustalta valoa vasten." Todistaja loi vielä kerran lujan katseensa maahan ja lisäsi: "Minä olin pannut merkille tuon saman asian ennemmin, silloin kun kapteeni Cutler ensiksi astui kadulle." Syntyi taas hiljaisuus, tuomari kumartui tekemään muistiinpanoja.
"Hyvä", sanoi Sir Walter kärsivällisesti, "mitä nuo ulkopiirteet muistuttivat? Näittekö ehkä murhatun naisen?"
"En", vastasi Seymour rauhallisesti.
"Mitä se teidän mielestänne muistutti?"
"Minusta se oli", vastasi todistaja, "pitkän miehen näköinen."
Jokainen salissa olija piti silmiään kiinnitettyinä kynäänsä, sateenvarjonsa kädensijaan, kirjaansa tai kenkiinsä, tai mihin hyvänsä oli sattunut katsomaan. He näyttivät pitävän silmiään irti syytetystä väkisin, mutta he tiesivät, että hän istui tuolla syytettyjen penkillä jättiläiskokoisena. Heidän mielikuvituksessaan hän tuntui kasvavan yhä suuremmaksi, mutta kukaan ei kuitenkaan uskaltanut luoda silmiään häneen.
Cowdray korjaili ryhtiään silitellen juhlallisen näköisenä mustaa silkkiviittaansa ja valkoista, pehmeää poskipartaansa.
Sir Wilson oli poistumaisillaan todistajain aitauksesta, ilmoitettuaan muutamia lopullisia yksityisseikkoja, joihin oli monta muutakin todistajaa, kun puolustajan asianajaja kavahti pystyyn ja pysäytti hänet.
"Pidätän teitä vain muutaman minuutin", sanoi herra Butler, joka oli talonpoikaisen näköinen henkilö punaisine kulmakarvoineen, kasvoillaan unelias ilme. "Olkaa hyvä, kertokaa hänen ylhäisyydelleen, mistä te tiesitte, että näkemänne olento oli mies."
Väsähtynyt, hieno hymy näytti kulkevan Seymourin piirteiden yli. "Minun luullakseni todistavat sen jokapäiväiset housut", sanoi hän. "Kun näin päivän valon pitkien jalkojen välistä, olin varma, että se oli mies."
Butlerin uniset silmät avautuivat äkkiä kuin äänettömän räjähdyksen vaikutuksesta. "Kaikesta päättäen", toisti hän hitaasti, "ajattelitte kaiketi ensin, että se oli nainen?"
Seymour näytti ensi kertaa hämmästyneeltä. "Se on tuskin mainitsemisen arvoista", sanoi hän, "mutta jos hänen ylhäisyytensä sallii minun tehdä selkoa vaikutelmistani, teen minä sen luonnollisesti. Tuossa olennossa oli jotain, mikä ei varmasti osoittanut naista eikä miestä, tavalla tai toisella olivat piirteet erilaiset. Mutta, siinä oli jotain, mikä muistutti pitkää tukkaa."
"Kiitän teitä", sanoi herra Butler ja istuutui äkkiä, kuin olisi hän saanut haluamansa tiedot.
Kapteeni Cutler ei ollut likimainkaan niin otollinen ja maltillinen todistaja kuin Sir Wilson, mutta hänenkin selityksensä asian alkuvaiheista oli aivan sama. Hän kuvasi Brunon paluun pukuhuoneeseensa, oman lähtönsä kielokimppua ostamaan, paluunsa murtokadun yläpäähän, murtokadulla näkemänsä seikat, epäilyksensä Seymouria kohtaan ja taistelunsa Brunon kanssa. Mutta hän ei voinut antaa piirtoakaan lisää siihen mustaan haamuun, jonka Seymour ja hän olivat nähneet. Kun häneltä kysyttiin ulkopiirteitä, sanoi hän, ettei hän ollut taidearvostelija — katsahtaen huomattavan ilkeästi Seymouriin. Kysyttäessä, oliko se mies vai nainen, sanoi hän, että se muistutti enimmän eläintä — katsahtaen huomattavan vihaisesti syytettyyn. Mutta suru ja todellinen harmi olivat täydellisesti murtaneet miehen, ja Cowdray vapautti hänet nopeasti vahvistamasta seikkoja, jotka jo olivat täysin selviä.
Puolustusasianajaja toimitti taas ristikuulustelunsa hyvin lyhyesti, vaikka se — niinkuin hänen tapanaan oli — kaikessa lyhyydessäänkin näytti vaativan pitkän ajan. "Te käytitte hyvin merkillistä lausetapaa", sanoi hän katsellen unisesti Cutleriä. "Mitä tarkoitatte väitteellänne, että se muistutti enemmän eläintä, kuin miestä tai naista?"
Cutler näytti hyvin kiihoittuneelta. "Ehkäpä minun ei olisi pitänyt sanoa sitä", sanoi hän. "Mutta kun elukalla on suunnattomat kyttyräiset olkapäät kuin simpanssilla, ja päässä törröttävät harjakset kuin piikkisialla…"
Herra Butler katkaisi hänen puheensa omituisen kärsimättömästi "On aivan samantekevä, olivatko hänen hiuksensa harjasten näköisiä", sanoi hän. "Mutta olivatko ne naisen."
"Naisen", huudahti sotilas. "Ei missään nimessä."
"Äskeinen todistaja sanoi, että ne näyttivät naisen hiuksilta", selitti asianajaja säälimättömästi. "Mutta oliko olemassa mitään käärmemäisiä, puolinaisellisia piirteitä, joihin jo on kaunopuheisesti viitattu? Ei? Ei naisellisia piirteitä? Ilmiö oli siis, jos olen teitä oikein ymmärtänyt, pikemmin jykevä ja nelikulmainen?"
"Se saattoi olla etukumarassakin", sanoi Cutler käheällä ja väsyneellä äänellä.
"Taikka ei saattanut olla", sanoi herra Butler ja istuutui toistamiseen äkkiä.
Kolmas, sir Walter Cowdrayn kutsuma todistaja, oli tuo pieni katolinen pappi, niin pieni toisiin verrattuna, että hänen päänsä näytti tuskin ulottuvan aitauksen reunan yläpuolelle, joten tutkinto muistutti lapsen ristikuulustelua. Mutta onnettomuudeksi oli sir Walter jollain lailla saanut päähänsä — enimmän ehkä hänen perheensä uskonnollisten mielipiteiden hajaantumisen vuoksi — että isä Brown oli syytetyn puolella, koska vanki oli jumalaton muukalainen ja lisäksi sekarotuinen. Sen vuoksi puhutteli hän todistajaa jyrkästi, kun "prelaatti" yritti selittää jotain. Hän käski häntä vastaamaan "kyllä" tai "ei", ja kertomaan selvät asiat ilman minkäänlaista viekastelua. Kun siis isä Brown yksinkertaisuudessaan alkoi selittää, keneksi hän luuli miestä murtokadulla, sanoi tuomari hänelle, ettei hän ollut hänen teoriojensa puutteessa.
"Murtokadulla nähtiin musta haamu. Ja te sanotte nähneenne tuon mustan haamun. No, minkälainen haamu se oli?"
Isä Brownin silmät räpähtelivät, kuin olisi häntä toruttu; mutta hän oli kauan tuntenut mitä ehdoton tottelevaisuus merkitsi. "Haamu", vastasi hän, "oli lyhyt ja paksu, mutta sillä oli kaksi terävää, mustaa käyristynyttä ulkonemaa pään molemmin puolin, melkein kuin sarvet ja…"
"Oh! sarvipäinen paholainen, epäilemättä!" kirkaisi Cowdray istuutuen riemuitsevan iloisena. "Se oli paholainen, joka oli tullut nielemään protestantit."
"Ei", sanoi pappi häiriytymättä. "Minä tiedän, kuka se oli."
Kaikki salissa olijat olivat joutuneet järjettömän, mutta selvän tunteen valtaan jostain hirviömäisestä. He olivat unohtaneet olennon todistajain aitauksessa ja ajattelivat vain ilmiötä murtokadulla. Mutta murtokadun ilmiö, jonka kolme täysin kykenevää ja kunnioitettavaa miestä oli nähnyt, oli vaihteleva painajainen: yksi sanoi sitä naiseksi, toinen eläimeksi ja kolmas paholaiseksi.
Tuomari katseli isä Brownia tarkkaavalla, läpitunkevalla katseella. "Te olette hyvin omituinen todistaja", sanoi hän, "mutta teissä on jotakin mikä vaikuttaa sen, että minä uskon teidän koettavan saada esiin totuuden. No, kuka oli se mies, jonka te näitte murtokadulla."
"Minä itse", vastasi isä Brown.
Butler hyppäsi pystyyn omituisen hiljaisuuden vallitessa ja sanoi aivan tyynesti: "Hänen korkea-arvoisuutensa sallii kai minun pitää ristikuulustelua. Ja sitten teki hän pysähtymättä isä Brownille seuraavan asiaankuulumattoman kysymyksen: 'Olette kuullut puhuttavan tuosta tikarista; te tiedätte asiantuntijan mielipiteen, että rikos tehtiin lyhytteräisellä aseella'?"
"Lyhytteräisellä", myönsi isä Brown pudistaen päätään juhlallisesti kuin huuhkaja, "mutta hyvin pitkävartisella aseella."
Ennenkuin kuuntelijat ehtivät täydellisesti hylätä sen ajatuksen, että pappi tosiaan oli nähnyt oman itsensä murhaamassa lyhytteräisellä, mutta pitkävartisella aseella — mikä näytti tavallaan tekevän tapauksen kahta kauheammaksi — oli hän itse kiiruhtanut selittämään.
"Minä tarkoitan, etteivät tikarit ole ainoita lyhytteräisiä aseita. Keihäitten terä on myöskin lyhyt. Ja keihään terä on kiinnitetty varteen aivan samoin kuin tikarinkin, etenkin jos on kyseessä sellainen leikkikeihäs, jota teatterissa käytetään. Sellainen oli sekin keihäs, jolla Parkinson rukka tappoi vaimonsa, juuri kun hän oli lähettänyt hakemaan minua sovittamaan heidän perheriitansa. Minä tulin parahiksi liian myöhään, Jumala minua armahtakoon! Mutta Parkinson kuoli katuvaisena — hän kuoli juuri katuessaan. Hän ei voinut kantaa tekonsa painoa."
Yleinen vaikutelma oikeussalissa oli se, että pikku pappi, joka soperti edelleen todistajain paikalla, oli suorastaan tullut hulluksi. Mutta kuitenkin katseli tuomari häntä loistavalla, kiinteällä, mielenkiintoisella katseella, ja puolustusasianajaja jatkoi kyselyjään hämmentymättä.
"Jos Parkinson tappoi hänet tuolla näyttämökeihäällä", sanoi Butler, "on hänen täytynyt iskeä neljän jalan päästä. Kuinka voitte selittää nuo taistelun merkit, niinkuin olkapäältä repeytyneen puvun?" Hän oli huomaamattaan ryhtynyt kohtelemaan tuota kummaa todistajaa kuin asiantuntijaa; mutta kukaan ei sitä nyt huomannut.
"Naisparan puku oli revennyt", sanoi todistaja, "sentähden, että se oli tarttunut syrjään liukuvaan laudoitukseen juuri hänen takanaan. Hän taisteli irtipäästäkseen ja hänen siinä tempoillessaan tuli Parkinson syytetyn huoneesta ja iski häntä peitsellään."
"Laudoitusko?" kysyi asianajaja omituisella äänellä.
"Sen toisella puolen oli peili", selitti isä Brown. "Kun minä olin pukuhuoneessa, huomasin minä, että jonkun peileistä saattoi kääntää murtokadulle."
Taas syntyi luonnoton hiljaisuus ja tällä kertaa puhui taas tuomari. "Siis te todella tarkoitatte, että kun te katselitte murtokatua alaspäin, oli mies, jonka te näitte, teidän oma peilikuvanne?"
"Kyllä, herra tuomari; sitä minä juuri aioin sanoa", sanoi Brown, "mutta minulta kysyttiin, miltä haamu näytti, ja meidän hattujemme kulmat ovat kuin sarvet, ja niin minä…"
Tuomari nojautui eteenpäin vanhojen silmien loistaessa ja sanoi aivan erikoisella äänenpainolla:
"Tarkoitatteko sanoillanne tosiaankin sitä, että kun sir Wilson Seymour näki tuon riiviön, mikä hän nyt liekkään, naisen piirteineen ja hiuksineen, miehen housuissa, näki hän Sir Wilson Seymourin."
"Kyllä, herra", sanoi isä Brown.
"Ja te tarkoitatte myös, että kun kapteeni Cutler näki tuon simpanssin voimakkaine olkapäineen ja sianharjaksineen, näki hän yksinkertaisesti itsensä?"
"Kyllä, my lord."
Tuomari nojautui mukavasti taaksepäin tuolissaan; oli vaikeaa päätellä kumpi, kyynillisyyskö vai ihailu, oli hänessä voitolla. "Ja voitteko myöskin kertoa meille", kysyi hän, "miksi te tunsitte oman kuvanne peilissä, kun kaksi niin älykästä miestä eivät tunteneet omaansa?"
Isä Brownin ilme muutti nyt entistä surkeammaksi, sitten sopersi hän:
"Tosiaan, herra, en tiedä .. Ellei ehkä siksi, etten minä katso peiliin niin usein kuin he."
Metsän tuhannet käsivarret olivat harmaat ja sen miljoonat sormet hopeiset. Tummaa, harmaansinervää taivasta vasten loistivat tähdet kalpeina kuin jääsirpaleet. Koko tiheää metsää kasvava ja harvaanasuttu seutu oli kohmettunut tuiman, paukkuvan pakkasen kourissa. Mustat aukot puunrunkojen välissä näyttivät pohjattomilta, mustilta rotkoilla, niin kuin pohjoismaisen jumalais-sadun helvetissä, missä vallitsee kuvaamaton kylmyys. Kirkon nelikulmaiset kivitornitkin näyttivät pohjoismaisilta, melkeinpä pakanallisilta, niinkuin ne olisivat olleet barbaarisia torneja jossain Islannin merenriuttojen keskellä. Ilta oli hiukan omituisesti valittu kirkkotarhan tutkimista varten. Toiselta puolen maksoi tuon kirkkotarhan tutkiminen ehkä vaivan.
Se kohosi sitä ympäröivien synkkien metsien keskellä kuin kyttyrä tai vihreä ruohokumpu, vaikka se näyttikin harmaalta tähtien valossa. Useimmat hautakivet olivat vinossa, ja polku, joka vei kirkon luo, oli jyrkkä kuin tikapuut. Ylimpänä kummulla, ainoalla tasaisella ja huomattavalla paikalla, seisoi se muistomerkki, josta seudun kuuluisuus johtui. Se muodosti omituisen vastakohdan muille jokapäiväisille haudoille, sillä sen oli muovaillut eräs nyky-Euroopan etevimmistä kuvanveistäjistä, ja kuitenkin työnsi hänen nimensä unhoon sen miehen nimi, jonka patsaan hän oli veistänyt. Tähtivalon pieni hopeakynä piirusti maassa makaavan soturin paksuun metalliin valetut piirteet; hänen voimakkaat kätensä olivat liitetyt rukoukseen ja hänen suuri päänsä lepäsi tykkiä vasten. Arvokkaita kasvoja reunusti parta, tai oikeastaan poskiparta eversti Newcomben maihin. Univormu, vaikka vain muutamin piirtein haahmoiteltu, oli nyt käytännössä olevaa mallia. Hänen oikealla puolellaan oli miekka, jonka kärki oli poikki, vasemmalla raamattu. Lämpiminä kesäpäivinä tuli matkavaunuja täynnä amerikkalaisia ja innostuneita esikaupunkilais-perheitä katselemaan hautaa, mutta silloinkin näytti tuo laaja metsäkylä ainoine vihreine kumpuineen, kirkkoineen ja hautausmaineen autiolta ja hylätyltä, ja nyt sydäntalven pimeydessä tuntui luonnolliselta, että se olisi saanut olla yksin tähtien seurassa. Kuitenkin katkaisi puuveräjän natina jäykäksi jäätyneen metsän hiljaisuuden, ja kaksi mustiin puettua utuolentoa kiipesi polkua ylös haudalle päin.
Tähtien kylmä valo oli niin heikko, ettei heistä voinut erottaa muuta kuin että molemmat olivat mustiin puetut ja että toinen oli tavattoman iso ja toinen — ehkä vastakohdan vuoksi — hämmästyttävän pieni. He menivät kuuluisan sotilaan suuren, veistoksilla kaunistetun haudan luo, seisoivat paikallaan muutaman hetken ja katselivat sitä. Läheisyydessä ei varmasti ohut ihmisiä eikä muitakaan elollisia olentoja, ja sairaaloinen mielikuvitus olisi ehkä saanut heidät itsensäkin epäilemään omaa ihmisyyttään. Kaikissa tapauksissa kuulosti heidän puheensa alku sangen omituiselta. Seisottuaan kumpikin hiljaa hetkisen sanoi pieni mies toverilleen:
"Minnehän viisas mies kätkisi kiven?"
Ja pitkä vastasi hiljaisella äänellä: "Rannalle".
Pieni mies nyökkäsi myöntävästi ja sanoi hetken vaiettuaan:
"Minnehän viisas mies kätkisi lehden?"
Ja toinen vastasi: "Metsään".
Taas syntyi vaitiolo ja sitten jatkoi pitempi:
"Tarkoitatteko, että kun viisas mies tahtoo kätkeä timantin, tiedetään kokemuksesta, että hän piilottaa sen väärien jalokivien joukkoon?"
"Ei, ei", vastasi pieni mies nauraen. "Emme herätä henkiin vanhoja juttuja."
Hän tömisteli pitääkseen jalkojaan lämpiminä:
"Minä en ollenkaan ajattele sitä", sanoi hän, "vaan jotain muuta — jotain hyvin omituista. Olkaapa hyvä ja raapaiskaa tulta tikkuun."
Pitkä haeskeli taskustaan, räsähdys, ja tuli kultasi muistomerkin koko etusivun. Siihen oli mustilla kirjaimilla hakattu seuraavat hyvin tunnetut sanat, jotka moni amerikkalainen kunnioituksella luki: — Pyhä on sir Arthur St. Claren muisto, sankarin ja marttyyrin, joka aina voitti vihollisensa ja aina säästi heitä, ja jonka he sitten petollisesti tappoivat. Palkitkoon hänet ja kostakoon hänen puolestaan se Jumala, johon hän luotti. —
Tulitikku kärvensi pitkän miehen sormia, sammui ja putosi maahan. Hän aikoi juuri sytyttää uuden, mutta hänen pieni toverinsa esti sen.
"Ei tarvitse, Flambeau hyvä", sanoi hän. "Minä näin sen, mitä tahdoinkin nähdä tai — paremmin sanoen — en nähnyt. Ja nyt on meillä puolentoista tunnin kävelymatka lähimpään ravintolaan. Tiellä koetan kertoa teille kaikki. Jumala sen tietää, että tällaisen jutun jälkeen tarvitsee sekä tulen takkaan että tuopin olutta."
He menivät jyrkkää mäkeä alas, panivat taas lahonneen veräjän säpin paikalleen ja lähtivät reippain, kaikuvin askelin kulkemaan jäätynyttä metsätietä pitkin. He olivat kulkeneet ainakin neljännespenikulman, ennenkuin pieni mies taas puuttui puheeseen.
"Niin", sanoi hän. "Viisas kätkee kiven rannalle. Mutta kuinka hän menettelee, jos ei rantaa ole? Tiedättekö jotain tuosta surkeasta St. Claren jutusta."
"En, isä Brown", vastasi toinen nauraen. "Minä en tiedä mitään englantilaisista kenraaleista, vaikka tiedän yhtä ja toista englantilaisista poliiseista. Ainoa, mitä minä tiedän, on että te olette kuljettanut minut mukaanne pitkälle kävelyretkelle, ottaaksenne selvää kaikista tuon miehen kunniaksi pystytetyistä muistomerkeistä. Tekisi mieli luulla, että hänet on haudattu kuuteen eri paikkaan. Olen nähnyt muistotaulun kenraali St. Claresta Westminster Abbeyssä. Olen nähnyt kenraali St. Claren ratsaspatsaan Thamesin rannalla. Olen nähnyt kenraali St. Claren muistotaulun sen kadun varrella, jossa hän syntyi, ja vielä sillä kadulla, missä hän asui. Ja äsken kuljetitte minut mukaanne hänen ruumisarkkunsa luo tämän kylän hautausmaalle. Hänen mahtava persoonallisuutensa alkaa jo väsyttää minua, etenkään kun en yhtään aavista, kuka hän oli. Mitä te oikeastaan haette näistä hautakammioista ja muistomerkeistä?"
"Haen vain yhtä sanaa", sanoi isä Brown. "Sanaa, jota niissä ei ole."
"Vai niin", sanoi Flambeau. "Mutta aiotteko kertoa minulle jotain siitä?"
"Asia jakaantuu kahteen osaan", sanoi isä Brown. "Ensin siihen, jonka kaikki tietävät, sitten siihen, mitä minä tiedän. Se, minkä kaikki tietävät, on helposti kerrottu ja hyvin yksinkertaista. Mutta se onkin aivan harhaanviepää."
"Tuopa joltain kuuluu", sanoi iloisesti tuo suurikasvuinen, jonka nimi oli Flambeau. "Alkakaamme väärästä päästä. Alkakaamme siitä, minkä kaikki tietävät, ja mikä ei ole totta."
"Vaikka se osaksi onkin totta, on se kuitenkin kaikkea muuta kuin tyydyttävä", jatkoi Brown, "sillä seikka on sellainen, että se, mikä yleisesti tiedetään, supistuu seuraavaan. Suuri yleisö tietää, että kenraali St. Clare oli suuri ja voittoisa englantilainen sotapäällikkö. Se tietää, että loistavien, ja kuitenkin varovaisesti johdettujen sotaretkien jälkeen sekä Intiassa että Afrikassa, johti hän Brasilian retkeä, kun suuri brasilialainen isänmaanystävä Olivier julkaisi uhkavaatimuksensa. Se tietää, että sillä kertaa hyökkäsi St. Clare hyvin pienellä joukolla Olivierin johtamaa suurta joukkoa vastaan ja joutui vangiksi sankarillisen vastarinnan jälkeen. Se tietää, että St. Clare jouduttuaan vangiksi hirtettiin lähimpään puuhun koko sivistyneen maailman suureksi kauhuksi. Sitten kun brasilialaiset olivat peräytyneet, löydettiin hänet puussa riippumasta taittunut miekka heiluen kaulassa."
"Ja tämä yleinen tarina on valhetta?" keskeytti Flambeau.
"Ei", sanoi hänen ystävänsä tyynesti. "Tämä kertomus on sitä myöten tosi."
"Minun mielestäni siinä on aivan kylliksi", sanoi Flambeau. "Mutta jos tuo yleinen tarina on tosi, missä on sitten salaisuus?"
He olivat kulkeneet satojen aavemaisten puiden ohi, ennenkuin pieni pappi vastasi. Hän puraisi miettivästi sormeaan ja sanoi:
"Seikka on sellainen, että salaisuus on psykoloogista laatua, tai toisin sanoen, siinä on psykoloogisia arvoituksia. Tuossa brasilialaisessa jutussa toimi kaksi nykyajan historian tunnetuinta miestä aivan vastoin luonteitaan. Ottakaapa huomioon, että Olivier ja St. Clare olivat molemmat sankareita — entisyys kummittelee, uskokaa se! Se oli aivan kuin taistelu Hektorin ja Akilleksen välillä. Mitä te sanoisitte taistelusta, jossa Akilles osoittautui pelkuriksi ja Hektor petturiksi?"
"Jatkakaa", sanoi suurempi kärsimättömästi, kun toinen taas pureskeli sormiaan.
"Sir St. Clare oli sotilas vanhaa uskonnollista juurta — niitä, jotka pelastivat meidät Intian kapinassa", jatkoi Brown. "Hän täytti velvollisuutensa ja halveksi uhkarohkeutta. Huolimatta persoonallisesta rohkeudestaan oli hän ehdottomasti hyvin varovainen kenraali ja suuttui, jos sotamiehiä turhantakia tuhlattiin. Mutta viimeisessä taistelussaan antautui hän uhkayritykseen, jonka mahdottomuuden lapsikin olisi huomannut. Ei tarvitse olla strateegi ymmärtääkseen, että se oli aivan mieletön, yhtä vähän kuin tarvitaan strateegista taitoa sähköraitiotievaunun välttämiseen. Siinä ensimäinen arvoitus. Mihin oli englantilaisen kenraalin arvostelukyky kadonnut? Toinen arvoitus on tämä: Mihin oli brasilialaisen kenraalin hyvä sydän joutunut? Presidentti Olivieriä voi sanoa uneksijaksi, tai riitapukariksi, mutta hänen vihollisensakin tunnustavat hänen olleen siinä määrin jalomielisen, että se tuntui melkein satumaiselta. Hän oli vapauttanut melkein jokaisen siihen saakka ottamansa vangin, vieläpä osoittanut heille rajatonta hyväntahtoisuuttakin. Nekin, jotka tosiaan olivat tehneet hänelle vääryyttä, lähtivät hänen luotaan hänen sydämellisyytensä ja hyvyytensä liikuttamina. Mikä kumma oli pakottanut hänet kerran elämässään pirullisesti kostamaan ja vieläpä taistelusta, joka ei voinut vahingoittaa häntä? Kysymys on tällainen: yksi maailman järkevimpiä miehiä käyttäytyi aivan syyttä kuin tylsämielinen. Yksi maailman parhaita miehiä käyttäytyi syyttä suotta kuin helvetin henki. Sellainen on asia, ja minä jätän sen teidän selvitettäväksenne."
"Ei, sitäpä ette teekään", murahti toinen. "Se tehtävä kuuluu teille, olkaa vain hyvä ja kertokaa kaikki minulle."
"Oikeastaan", sanoi isä Brown, "ei liene paikallaan sanoa, että suuren yleisön käsitys on sellainen kuin olen kertonut, lisäämättä, että sen jälkeen on sattunut kaksi tapausta. En voi väittää, että ne olisivat luoneet uutta valoa asiaan, siksi epäselviä ne ovat. Mutta ne langettivat pimeitä varjoja siihen; ne loivat varjoa uudelle taholle. Ensimäinen tapaus oli tällainen: St. Claren perheen lääkäri joutui riitaan perheen kanssa ja julkaisi sarjan kiivaita artikkeleja, joissa hän väitti, että kenraalivainaja oli uskonnollinen hullu. Hänen ei kuitenkaan onnistunut todistaa juuri muuta kuin että kenraali oli uskonnollinen mies. Juttu levisi kuitenkin. Tiesiväthän kaikki ihmiset, että St. Clarella oli muutamia sellaisia ominaisuuksia, jotka johtuvat puritaanisesta jumalanpelosta. Toinen tapaus oli huomattavampi. Siinä onnettomassa, apujoukottomassa rykmentissä, joka teki hätäisen hyökkäyksen Mustanvirran luona, palveli eräs Keith niminen kapteeni, joka silloin oli kihloissa St. Claren tyttären kanssa ja otti hänet myöhemmin vaimokseen. Hän oli niitä, jotka jäivät Olivierin vangeiksi, ja häntä samoinkuin kaikkia muitakin, paitsi kenraalia, kohdeltiin hyvin jalomielisesti ja hän pääsi pian vapaaksi. Noin kaksikymmentä vuotta sen jälkeen julkaisi sama upseeri, silloin everstiluutnantti Keith, jonkinlaisen kertomuksen omasta elämästään otsakkeella Englantilainen upseeri Birmassa ja Brasiliassa. Siitä paikasta, mistä lukija innokkaasti hakee selostusta St. Claren onnettoman kohtalon salaisuudesta, tapaa hän seuraavat sanat — Kaikkialla tässä kirjassa olen tähän saakka kertonut tapaukset sellaisina kuin ne ovat tapahtuneet, koska yhä kannatan sitä vanhanaikuista mielipidettä, että Englannin kunnia on kyllin vanha puolustaakseen itse itseään. Tästä periaatteesta poikkean kuitenkin kertoessani Mustanvirran tappiosta. Minun syyni ovat kyllä yksityislaatuisia, mutta sentään arvokkaita ja täysin päteviä. Tahdon kuitenkin, tehdäkseni oikeutta parille etevälle miehelle, lisätä seuraavaa: Kenraali St. Clarea on tähän tapaukseen nähden moitittu arvostelukyvyn puutteesta, mutta minä voin vakuuttaa, että tämä hyökkäys, oikein käsitettynä, oli hänen elämänsä loistavimpia ja parhaiten suunniteltuja. Presidentti Olivieria syyttää huhu julmasta vääryydestä. Minä pidän velvollisuutenani vihollisen kunniaa kohtaan sanoa, että hän tässä tapauksessa osoitti enemmän kuin tavallista tahdikkuutta ja hyvyyttä. Puhuakseni ymmärrettävästi voin minä vakuuttaa kansalaisilleni, että St. Clare tässä tapauksessa ei ollutkaan sellainen narri, eikä Olivier sellainen peto kuin miltä näyttää. Siinä on kaikki, mitä minulla on sanottavaa, eikä mikään mahti maailmassa voi saada minua lisäämään sanaakaan." —
Suuri kylmä kuu oli alkanut hohtaa oksien läpi heidän edessään niin kuin välkkyvä lumipallo, ja sen valossa oli kertoja saanut tilaisuuden vahvistaa muistiaan kapteeni Keithin sanoista pienellä, painetulla paperilapulla, jonka hän oli ottanut taskustaan. Kun hän taas käänsi sen kokoon ja pisti sen jälleen taskuunsa, kohotti Flambeau kätensä todellisen ranska laisen tavoin:
"Odottakaa hiukan, odottakaa!" huusi hän innokkaasti. "Minä luulen jo arvanneeni."
Hän kulki eteenpäin pitkin askelin hengittäen kiivaasti. Mustaa päätään ja härän kaulaansa piti hän eteenpäin ojennettuna, kuin olisi ollut kysymyksessä voiton saaminen kävelykilpailussa. Pienen papin, joka oli sekä huvitettu että utelias, oli vaikea seurata mukana. Aivan heidän edessään väistyivät puut molemmin puolin hiukan syrjään ja tie kääntyi alas kuun valaiseman laakson pohjaa pitkin, puikahtaakseen taas pimeään metsään kuin kaniini. Kauempana olevaan metsään tunkeutuessaan näytti tien alkupää pieneltä ja pyöreältä, niinkuin tunnelin suu kaukaa katsottuna. Mutta sinne oli vain muutaman sadan kyynärän matka, ja se laajeni ammottavaksi kuin mahtava rotko, ennenkuin Flambeau taas alkoi puhua.
"Nyt olen keksinyt sen", huudahti hän viimein ja löi jalkaansa suurella kädellään. "Ajateltuani neljä minuuttia voin kertoa teille koko tarinan."
"Se on hyvin tehty", sanoi hänen ystävänsä. "Antakaapa kuulua."
Flambeau nosti päätään, mutta alensi ääntään.
"Kenraali Arthur St. Claire", sanoi hän, "kuului perheeseen, jossa mielipuolisuus kulki perintönä, ja kaiken hänen toimintansa päämääränä oli kätkeä tämä seikka tyttäreltä ja mahdollisesti myöskin tulevalta vävyltä. Syyllä tai syyttä odotti hän kohtausta ja päätti ottaa itseltään hengen. Tavallinen itsemurha olisi antanut pontta sille luulolle, jota hän pelkäsi. Kun taistelu lähestyi, pimenivät hänen aivonsa yhä enemmän, ja sekavalla hetkellä uhrasi hän julkisen velvollisuutensa yksityisen takia. Hän syöksyi taisteluun toivoen kaatuvansa ensimäisestä luodista. Kun hän huomasi, ettei ollutkaan saavuttanut muuta kuin vankeuden ja tahran maineeseensa, särkyi hänen aivoissaan jotain, hän taittoi miekkansa ja hirttäytyi."
Flambeau katseli tarkasti harmaata metsätietä, joka kiemurteli heidän edessään mustana kuin avonainen hauta. On mahdollista, että tuon kolkon taulun uhkaava sävy vahvisti hänen kertomansa tapauksen synkkää vaikutusta, sillä hän värisi.
"Kamala tarina", sanoi hän.
"Kamala tarina", toisti pappi pää painuksissa. "Mutta ei kuitenkaan se oikea."
Ja hän oikaisi kuin epätoivoisesti päänsä taaksepäin ja huudahti:
"Toivoisin, että kaikki olisi niin hyvin!"
Pitkä Flambeau kääntyi ja katsahti häneen.
"Teidän tarinanne on hieno tarina", sanoi isä Brown syvästi järkytettynä. "Suloinen, puhdas, rehellinen tarina, kirkas ja valoisa kuin kuu. Hulluus ja epätoivo, ovathan ne viattomia. On kamalampia seikkoja kuin ne, Flambeau!"
Flambeau katsahti äkkiä kuuhun, jota oli näin ylistetty, ja siltä paikalta, missä hän seisoi, näki hän puun oksan kääntyvän kuun eteen kuin paholaisen sarven.
"Isä, isä", huudahti hän viittaillen ranskalaiseen tapaan ja jouduttaen vielä askeleitaan, "tarkoitatteko, että siinä on tapahtunut vielä pahempaa?"
"Vielä pahempaa", toisti Brown kuin kolkko kaiku. Ja sitten häipyivät he metsän pimeihin luostarikäytäviin, jossa korkeavartaloisten puitten hahmot synkkinä tuijottivat. Oli kuin olisivat he kulkeneet unessa.
Kohta olivat he metsän syvimmässä pimeydessä ja vain tunsivat ympärillään lehvikön, jota he eivät enää nähneet. Silloin sanoi pappi taas:
"Minnehän viisas mies kätkisi lehden? Metsään. Mutta miten menettelee hän, jos ei ole metsää?"
"Sanokaapa se!" huudahti Flambeau kiukkuisesti. "Miten menettelee hän silloin?"
"Hän istuttaa metsän sitä kätkemään", sanoi pappi arvoituksellisesti.
"Hirmuinen synti."
"Kuulkaa nyt", sanoi hänen ystävänsä kärsimättömästi, sillä hämärä metsä ja hämärät sanat vaikuttivat hänen hermoihinsa. "Tahdotteko kertoa minulle tuon tarinan vai ettekö? Onko vielä muita johtolankoja?"
"On vielä kolme pikkuseikkaa, jotka kelpaavat siihen", vastasi pappi, "ja ne olen minä kaivanut esiin. Aion nyt esittää ne teille pikemmin loogillisessa kuin ajanmukaisessa järjestyksessä. Ensimäisen asiakirjamme taistelun kulusta muodostavat Olivierin omat ilmoitukset, jotka ovat sangen selviä. Hän oli sijoittunut kahden tai kolmen rykmentin kanssa kukkuloille, jotka viettivät Mustallevirralle päin, missä maa oli alavaa ja soista. Kauempana kohosi maaperä taas hitaasti ja siellä oli meillä ensimäinen englantilainen etujoukko, jota tukivat toiset, kuitenkin paljon kauempana takana päin. Brittiläinen sotajoukko oli miesluvultaan paljon suurempi kokonaisuudessaan, mutta juuri kyseessä oleva rykmentti oli niin kaukana tukikohdasta, että Olivier aikoi hyökätä virran yli ja erottaa sen muista. Kun aurinko laski, oli hän kuitenkin päättänyt pysyä omissa asemissaan, jotka olivat hyvin vahvat. Päivän kajastaessa seuraavana aamuna oli hän kuin ukkosen lyömä nähdessään tuon kourallisen englantilaisia ilman minkäänlaista jälkijoukon tukea heittäytyneen virran yli; toinen puoli oli tullut siltaa pitkin oikealta, toinen kahluupaikan kautta hiukan ylempää ja nyt olivat ne kokoontuneet soiselle rannalle hänen varustustensa alapuolelle.
"Näytti uskomattomalta, että he sellaisella joukolla uskaltaisivat hyökätä sellaisia asemia vastaan, mutta Olivier huomasi jotain vielä kummallisempaa. Sillä sen sijaan, että olisi koettanut pyrkiä lujemmalle maalle, ei tuo mieletön rykmentti tehnyt mitään tunkeuduttuaan rajulla vauhdilla virran yli, vaan jäi kiinni mutaan kuin kärpänen siirappiin. Sanomattakin on selvää, että brasilialaiset ampuivat suuria aukkoja sen riveihin tykistöllään, eivätkä englantilaiset voineet vastata muulla kuin aluksi vilkkaalla, sitten yhä laimenevalla kivääritulella. He pitivät kuitenkin puoliaan viimeiseen saakka, ja Olivierin lyhyt raportti loppuu noiden mielettömien salaperäiselle urhoollisuudelle osoitetulla tunnustuksella. — Meidän rintamamme eteni vihdoinkin — kirjoittaa Olivier — ja ajoi heidät virtaan. Me vangitsimme kenraali St. Claren itsensä sekä useita muita upseereja. Eversti ja majuri olivat molemmat kaatuneet taistelussa. Minä en voi olla tässä todistamatta, että historiassa ei ole tarjolla montakaan kauniimpaa näkyä kuin tämän omituisen rykmentin kestävyys viimeiseen saakka. Haavoittuneet upseerit ottivat kuolleiden sotilaitten kiväärit, ja kenraali itse ratsasti paljain päin meitä vastaan taittunut miekka kädessä. Siitä, mitä kenraalille sitten tapahtui, vaikenee Olivier samoinkuin kapteeni Keithkin."
"Hyvä", mutisi Flambeau, "siirtykää nyt toiseen johtolankaan."
"Meni pitkän aikaa", sanoi isä Brown, "ennenkuin löysin toisen johtolangan, mutta sen voi pian kertoa. Köyhäinhuoneessa Lincolnshiren soiden luona tapasin lopuksi vanhan sotilaan, joka ei ainoastaan ollut haavoittunut Mustanvirran luona, vaan myöskin ollut polvillaan rykmentin everstin vieressä, kun hän kuoli. Everstin nimi oli Clancy — suuri kömpelö irlantilainen, ja minä luulen, että hän kuoli yhtä paljon kiukusta kuin haavoistaan. Hän ei suinkaan ollut vastuunalainen tuosta mielettömästä hyökkäyksestä. Kenraali pakoitti hänet siihen. Kertojani mukaan kuuluivat hänen viimeiset, mieltäylentävät sanansa näin: 'Ja sitten lähtee tuo vanha aasi menemään, miekan kärki katkenneena. Olisinpa toivonut, että se olisi ollut hänen päänsä'. — Huomaatte kai, että jokainen kertoo taittuneesta miekan kärjestä, sillä erotuksella vain, että muut huomauttavat siitä kunnioittavammin kuin eversti Clancy. Ja nyt siirrymme kolmanteen johtolankaan."
Metsän läpi vievä polku alkoi nyt nousta ylöspäin, ja isä Brown pysähtyi vetääkseen henkeä, ennenkuin jatkoi. Sitten puhui hän taas samanlaisella, kuivahkolla äänellä:
"Vain noin pari kuukautta sitten kuoli eräs brasilialainen virkamies täällä Englannissa. Hän oli nimittäin joutunut epäsopuun Olivierin kanssa ja poistunut hänen maastaan. Hän oli hyvin tuttu henkilö täällä ja mannermaalla — Espado niminen espanjalainen. Tunsin persoonallisesti tuon keltaihoisen, vanhan keikarin kotkannenineen. Muutamista yksityisluontoisista syistä sain luvan nähdä hänen jälkeensä jääneet asiakirjat. Hän oli tietysti katolinen, ja minä olin ollut hänen luonaan viimeiseen saakka. Hänen peruissaan ei ollut mitään, mikä olisi valaissut ainoatakaan St. Claren asian kohtaa, paitsi viisi kuusi muistikirjaa, jotka joku englantilainen sotilas oli täyttänyt päivittäisillä muistiinpanoillaan. Otaksun, että brasilialaiset olivat löytäneet ne jonkun kaatuneen taskuista. Varmaa on vain, että muistiinpanot loppuivat äkkiä iltaa ennen taistelua.
"Mutta selonteko sotilaan elämän viimeisestä päivästä oli lukemisen arvoinen. Minulla on se mukanani, mutta nyt on liian pimeä lukea sitä ja minä kerron sen teille lyhennettynä.
"Ensi osa sen päivän muistiinpanoista on täynnä sukkeluuksia, jotka otaksuttavasti kulkivat suusta suuhun miehistön keskuudessa ja tarkoittivat erästä henkilöä, jota he sanoivat Korppikotkaksi. Ei näytä siltä, että hän — kuka hän sitten lieneekin ollut — olisi ollut joku heistä tai edes englantilainen, eikä häntä kuvata viholliseksikaan. Tuntuu pikemmin siltä, kuin olisi hän ollut joku paikallinen välittäjä ja siviilihenkilö, ehkäpä opas tai sanomalehtimies. Hän näyttää olleen kahden kesken eversti Clancyn kanssa, mutta vielä useammin käyneen majurin puheilla. Majuri näyttelee tosiaan varsin huomattavaa osaa tämän sotilaan päiväkirjassa, jossa hänet kuvataan laihaksi tummatukkaiseksi upseeriksi nimellä Murray — kotoisin pohjois-Irlannista ja uskonnoltaan puritaani. Vähän väliä tehdään pilaa tämän ulsterilaisen ankaroista mielipiteistä eversti Clancyn juhlimishalun vastakohtana. Joskus tehdään myöskin pilaa Korppikotkan tavasta pukeutua koreanvärisiin vaatteihin.
"Mutta koko tämä hauskuus mykistyy äkkiä kuin merkkipuhalluksesta. Englantilaisten leirin takana, melkein yhdensuuntaisesti virran kanssa, kulki yksi seudun harvoista maanteistä. Lännessä teki tie mutkan virtaa kohti, jonka yli johti edellä mainittu silta. Idässä vei se kohti erämaata, ja kahden penikulman päässä saattoi kohdata ensimäisen englantilaisen etuvartioston. Siltä taholta kuului sinä iltana kevyen ratsuväen helinää ja tömistystä, sen joukon, missä yksinkertainen muistiinpanojen tekijä hämmästyksekseen heti tunsi kenraalin esikuntineen. Hän ratsasti suurella, valkealla hevosellaan, jonka niin usein olette nähnyt kuvalehdissä ja Akatemian taulunäyttelyissä; ja voitte olla varma siitä, että ne kunnianosoitukset, millä häntä tervehdittiin, eivät olleet ainoastaan muodollisia. Omasta puolestaan ei hän uhrannut aikaa turhiin menoihin, vaan hyppäsi nopeasti hevosensa selästä, lähestyi erästä upseeriryhmää ja syventyi heidän kanssaan hyvin salaperäiseen keskusteluun. Se, mikä enimmän pisti päiväkirjan pitäjämme silmiin, oli hänen erikoinen halunsa keskustella asioista majuri Murrayn kanssa, mutta siinä määrin kuin valinta ei ollut liian huomiota herättävä, ei se millään lailla ollut luonnoton. Molemmilla miehillä oli täysi syy olla ystäviä. Molemmat tutkivat raamattuaan, molemmat kuuluivat samaan, vanhaan evankeliseen upseeriluokkaan. Oli asia kuinka hyvänsä, niin varmaa on kuitenkin, että kun kenraali taas nousi hevosensa selkään, puheli hän yhä hyvin vakavasti Murrayn kanssa, ja kun hän hitaasti ratsasti virtaa kohti, kulki pitkä ulsterilainen yhä hänen hevosensa vieressä syventyneenä vakavaan neuvotteluun. Sotilaat seurasivat heitä katseillaan, kunnes he olivat kadonneet puuryhmän taa, missä tie kääntyi virtaa kohti. Eversti oli palannut takaisin miestensä luo, sotamiehet tehtäviinsä. Kirjanpitäjä jäi vielä paikalleen neljäksi minuutiksi ja näki omituisen näyn.
"Suuri, valkea hevonen, joka oli hiljaa laukannut pitkin tietä, aivan kuin olisi se kulkenut hautajaissaatossa, palasi nyt hurjasti nelistäen takaisin heitä kohti, niin kuin olisi sen pitänyt voittaa kilpajuoksussa. Ensin luulivat he, että se oli heittänyt ratsastajan pois selästään, mutta kohta näkivät he, että kenraali, joka oli mainio ratsastaja, itse kiihoitti sitä kaikin voimin. Hevonen ja mies tulivat heitä vastaan kuin pyörretuuli, ja pysäytettyään ensin horjuvan juoksijansa, käänsi kenraali hehkuvat kasvonsa heitä kohti, ja hänen äänensä, kun hän huusi everstiä, kaikui kuin kuolleita herättävä pasuuna.
"Minä arvelen, että tämän kamalan tapauksen maatajärisyttävät kohdat myllersivät hurjassa sekamelskassa niitten miesten mielissä, jotka olivat päiväkirjan kirjoittajan tasolla. Sekavina kuin unessa asettuivat he melkein tiedottomina paikoilleen riviin ja saivat tietää, että heidän heti tulisi käydä hyökkäykseen joen toisella puolen olevaa vihollista vastaan. Kenraali ja majuri olivat, sanottiin, huomanneet jotain sillan luona, ja rykmentillä oli juuri parahiksi aikaa ryhtyä taisteluun henkensä puolesta. Majuri oli heti lähtenyt kokoamaan reserviä, joka oli toisella taholla. Siitä huolimatta ei ollut varmaa, ehtisikö apu ajoissa perille. Heidän pitäisi kuitenkin jo tänä iltana mennä veden yli ja valloittaa kukkulat aikaisin seuraavana aamuna. Viittauksella yöllisen marssin jännittävään romantiikkaan loppuu päiväkirja äkkiä."
Isä Brown oli ehtinyt ylemmäksi kuin hänen toverinsa, sillä metsäpolku oli kaventunut, tullut jyrkemmäksi ja mutkaisemmaksi, niin että he nousivat ylöspäin kuin kierreportaita myöten. Papin ääni kaikui ylhäältä kaiken peittävässä pimeydessä.
"Päiväkirjassa mainitaan vielä yksi tärkeä seikka. Kun kenraali kehoitti heitä rohkeaan hyökkäykseen, veti hän miekkansa puoleksi tupesta, mutta hillitsi sitten itsensä ja työnsi sen takaisin, aivan kuin hän olisi hävennyt moista vaikutuskeinoa. Siinä on miekka taas."
Heikko valo tunkeutui tien yli ulottuvien oksien verkkokatoksen läpi ja loi verkon varjon heidän jalkojensa eteen, sillä nyt lähestyivät he taas metsättömiä, alavia maita. Flambeau tunsi, että ilmassa oli totuutta, mutta totuus ei ollut vielä valautunut kiinteään muotoon. Hän vastasi hiukan hämmennyksissään:
"Mitä outoa miekassa on? Upseerillahan tavallisesti on miekka, vai kuinka?"
"Niistä ei juuri puhuta nykyaikaisissa sodissa", sanoi toinen välinpitämättömästi, "mutta tässä tarinassa tapaa miekan alituiseen."
"Mitä outoa siinä on?" mutisi Flambeau. "Sellaisesta uutisesta saa kaksi penceä riviltä. Vanhan soturin miekka taittui viimeisessä kahakassa. Onhan selvää, että sanomalehdet nielivät mielihalulla sellaisen tiedonannon. Kaikissa muistomerkeissä ja kuvapatsaissa nähdään poikkikärkinen miekka. Toivon, että te ette ole ottanut minua mukaanne napamatkallenne vain sen takia, että kaksi miestä, joilla on taipumusta tutkimaan harvinaisuuksia, saisi nähdä St. Claren taittuneen miekan."
"Ei", huusi isä Brown ja sana pamahti kuin pistoolinlaukaus. "Kuka on nähnyt hänen taittuneen miekkansa?"
"Mitä te tarkoitatte?" huusi toinen ja pysähtyi äkkiä tähtien valossa.
He olivat tulleet metsän harmaiden veräjien ulkopuolelle.
"Minä kysyn: kuka on nähnyt hänen taittuneen miekkansa?" toisti isä Brown itsepäisesti. "Ei ainakaan mies, joka piti päiväkirjaa. Kenraali työnsi sen ajoissa takaisin tuppeen."
Flambeau katseli ympärilleen kuun valossa, niinkuin sokea katselee aurinkoa, ja hänen ystävänsä jatkoi, innostuen vasta nyt:
"Flambeau", sanoi hän, "minä en voi todistaa sitä sittenkään, kun olen käynyt läpi kaikki muistomerkit. Mutta minä olen varma siitä. Antakaa minun lisätä pieni tosiseikka, joka asettaa kaikki epäilyksen ulkopuolelle. Omituisen sattuman vuoksi oli eversti ensimäinen, johon kuula sattui. Hän haavoittui kauan ennen, kuin joukot olivat joutuneet käsikähmään. Mutta hän näki St. Claren taittuneen miekan. Mistä johtui se, että kärki oli poikki? Millä tavoin se oli taittunut? Ystäväni, miekka oli katkennut ennen taistelua."
"Vai niin", sanoi hänen ystävänsä leikillinen vivahdus äänessä. "Ja saanko minä tietää, missä tuo taittunut kappale on?"
"Sen sanon teille kyllä", vastasi pappi reippaasti. "Se on luoteiskulmassa sillä hautausmaalla, joka ympäröi Belfastin protestanttista tuomiokirkkoa."
"Tosiaanko", sanoi toinen. "Oletteko todennut sen?"
"Sitä en voinut tehdä", sanoi Brown todella pahoillaan. "Sen päällä on marmorinen muistomerkki — muistomerkki omistettu urhoolliselle majuri Murraylle, joka kaatui sankarina kuuluisassa Mustanvirran taistelussa."
Flambeau tuntui äkkiä heränneen uuteen eloon.
"Te tarkoitatte", sanoi hän käheästi, "että kenraali St. Clare vihasi
Murrayta ja tappoi hänet taistelukentällä, sitä varten että…"
"Te olette yhä täynnä hyviä ja puhtaita ajatuksia", sanoi toinen.
"Pahempaa!"
"Vai niin", sanoi suurikasvuinen mies. "Minun kehnojen käsitteiden varastoni on nyt tyhjä."
Pappi näytti epäröivän kuinka hän alkaisi, mutta lopuksi hän sanoi:
"Minnehän viisas mies kätkisi lehden? Metsään."
Toinen ei vastannut.
"Ja jos ei olisi metsää, loisi hän sen. Jos hän tahtoisi kätkeä kuolleen lehden, loisi hän kuolleen metsän."
Tähänkään ei kuulunut vastausta ja pappi lisäsi vielä lempeämmin ja tyynemmin.
"Ja jos hän tahtoisi kätkeä ruumiin, loisi hän kuolleilla täytetyn kentän sen piilopaikaksi."
Flambeau alkoi polkea edelleen, kärsimättömänä ajan hukkaamisen vuoksi, mutta isä Brown jatkoi häiriytymättä:
"Sir Arthur St. Clare oli, kuten jo sanottu, mies, joka tutki raamattua. Mutta hän luki sitä omalla tavallaan. Koskahan ihmiset oppinevat ymmärtämään, että on monta tapaa lukea raamattua? Kirjanpainaja lukee sitä ottaakseen selon painovirheistä. Mormooni lukee raamattuaan ja löytää sieltä tukea moniavioisuudelle, kristitty scientisti lukee sitä ja huomaa, ettei meillä ole käsiä eikä jalkoja. St. Clare oli vanha englantilaisintialainen sotilas ja protestantti. Ajatelkaahan mitä se merkitsi. Älkää herran tähden ruvetko nyt pitämään kauniita puheita! Se saattaisi merkitä ruumiillisessa suhteessa hirmuista miestä, joka troopillisen auringon alla eli itämaisen yhteiskunnan keskuudessa ja herkutteli itämaisen kirjan sisällyksellä järjettömästi ja ilman ohjausta. Luonnollisesti luki hän enimmäkseen Vanhaa testamenttia ja vältti Uutta. Luonnollisesti löysi hän Vanhasta testamentista etsimänsä: himoja, julmuutta, petosta. Kyllähän hän oli rehellinen, niin kuin sanotaan. Mutta mitä hyötyä on rehellisenä olemisesta, jos palvelee epärehellisyyttä.
"Jokaisessa niistä kuumista, kaukaisista maista, missä se mies oleskeli, piti hän haaremia, kidutti todistajia ja kokosi häpeällisesti rahaa, mutta hän olisi epäilemättä sanonut tekevänsä sen Herran kunniaksi. Minun oman teoloogisen kantani ilmaisee kyllin tarkasti kysymys: minkä herran? Pahin tällaisissa eksymyksissä on se, että se avaa oven oven jälkeen helvettiin ja sen yhä pimeneviin kammioihin. Rikoksessa on pahinta se, että se ei tee miestä yhä hurjemmaksi, vaan yhä kurjemmaksi. St. Clare joutui pian mitä ankarimpaan ahdinkoon lahjusten ja kiristysten vuoksi ja tarvitsi yhä lisää rahaa. Mustanvirran taistelun aikana oli hän syössyt maailmasta maailmaan ja lopulta joutunut siihen paikkaan, jota Dante nimittää maailman kaikkeuden alimmaksi piiriksi, eli kadotuksen rotkon pohjaksi."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi hänen ystävänsä taas.
"Minä tarkoitan tuota", vastasi pappi osoittaen jäätynyttä lammikkoa, joka välkkyi kuun valossa.
"Muistatteko, kenet Dante lähetti jääpiiriin?"
"Petturit", sanoi Flambeau väristen.
Kun hän katseli synkkää maisemaapa huomasi puitten uhkaavat, aavemaiset ääriviivat, olisi hän melkein voinut luulla itseään Danteksi ja lorisevaäänistä pappia Vergiliukseksi, joka johdatti häntä kuoleman valtakunnan halki.
Ääni jatkoi: "Olivier oli, niin kuin tiedätte, ritarillinen liiallisuuteen saakka, eikä tahtonut kuullakaan salaisesta valtiopoliisista tai vakoilusta. Sitä, niin kuin kaikenlaista muutakin, käytettiin kuitenkin hänen selkänsä takana, ja sen johtajana oli ystäväni Espado. Hän oli tuo iloisiin väreihin vaatetettu keikari, joka kyömynokkansa vuoksi oli saanut Korppikotkan nimen. Ollen olevinaan ihmisystävä, vainuskeli hän kaikkialla Englannin armeijassa ja sai lopuksi kynsiinsä sen — suokoon Jumala — ainoan mätämunan, tuon korkealla seisovan miehen. St. Clare oli suuressa rahantarpeessa — hän tarvitsi rahavuoria. Epäsuosioon joutunut perhelääkäri uhkaili paljastuksilla, jotka sitten alkoivat, mutta lopetettiin: kertomuksilla kuulumattomista, esihistoriallisista tapauksista Park Lanessa, tapauksista, joihin uusevankelinen englantilainen oli syypää, ja jotka viittasivat ihmisuhreihin ja orjajoukkioihin. Sen lisäksi tarvitsi hän rahoja tyttärensä myötäjäisiin, sillä hänestä oli se tieto, että häntä pidettiin rikkaana, yhtä suloista kuin itse rikkaus. Hän antoi viimeisen miinan räjähtää, virkkoi sanan Brasilialle ja rikkauksia tuli tulvimalla Englannin vihollisilta. Mutta toinenkin mies oli puhunut Espado-Korppikotkan kanssa. Kuinka olikaan, niin oli tumma, karski, nuori ulsterilainen majuri päässyt inhottavan totuuden perille, ja kun he hiljaa kulkivat tietä pitkin sillalle päin, sanoi Murray kenraalille, että hänen piti erota heti, tai asettua sotaoikeuden eteen tuomittavaksi. Kenraali väitteli hänen kanssaan, kunnes he tulivat pienen, troopillisen puuryhmän luo sillan korvalle. Ja siellä, laulavan virran ja auringossa välkkyvien palmujen luona — sillä minä näen ne edessäni — veti hän miekkansa ja pisti sen majurin ruumiin läpi."
Talvinen tie kulki nyt harjanteen yli. Ilma oli purevan kylmää, ja taivasta vasten piirtyivät pensaikkojen ja näreikköjen mustat ryhmät. Mutta kauempaa oli Flambeau näkevinään kajastusta, joka ei ollut tähtien, eikä kuun valoa, vaan tulta, jonka ihmiset olivat sytyttäneet. Hän katseli sitä nyt, kun tarina läheni loppuaan.
"St. Clare oli helvetinkoira, mutta sentään rotukoira. Hän ei koskaan, sen minä vannon, ajatellut selvemmin ja ollut voimakkaampi kuin silloin, kun Murray parka makasi kuolleena hänen jalkojensa juuressa. Ei riemuhetkinäänkään, niinkuin kapteeni Keith totuudella sanoi, tuo suuri mies ollut niin suuri kuin viimeisen, koko maailman halveksiman tappionsa aikana. Hän tarkasteli kylmästi asettaan pyyhkiäkseen siitä veren. Hän huomasi silloin, että kärki, jonka hän oli pistänyt uhrinsa lapaluitten väliin, oli taittunut miesparan ruumiiseen. Ja tyynesti, niin kuin hän olisi istunut klubin ikkunassa, näki hän kaiken, mitä sitten seuraisi. Hän huomasi, että selittämätön ruumis löydettäisiin, selittämätön, taittunut miekan kärki vedettäisiin ulos, selittämätön, katkennut miekka keksittäisiin — tai miekan puutos. Hän oli murhannut, mutta ei mykistänyt. Mutta hänen mahtava älynsä nousi tätä häväistysiskua vastaan. Vielä oli keino. Hän voisi tehdä ruumiin helposti selitettäväksi. Hän saattoi luoda kasan ruumiita, jotka peittäisivät sen, ja kahdenkymmenen minuutin kuluttua marssi kahdeksansataa englantilaista soturia kuolemaan."
Lämpimämpi hehku pimeän talvimaiseman takana loisti yhä kirkkaammin, ja Flambeau kiiruhti askeleitaan sinne päästäkseen. Isä Brown teki samoin, mutta näytti aivan kertomukseensa vaipuneelta.
"Niin urhoollinen oli tämä englantilainen rykmentti ja niin nerokas sen johtaja, että jos se heti olisi hyökännyt vastapäisille kukkuloille, olisi sen mielettömällä yrityksellä saattanut olla menestystä. Mutta tuolla paha-aikeisella miehellä, joka pelasi sotilailla kuin shakkinappuloilla, oli toiset aikeet ja toiset syyt. Heidän tuli pysyä suolla sillan luona siksi, kunnes brittiläisten ruumiita olisi siellä riittävästi. Ja sitten esitettäisiin viimeinen, suuri kohtaus. Tuo hopeatukkainen mies, pyhimys ja sotilas, jättäisi viholliselle taittuneen miekkansa estääkseen jatkuvaa mieshukkaa. Tilapäisesti keksityksi oli kappale sangen hyvin suunniteltu. Mutta minä luulen, vaikka en voikaan todistaa sitä — että kun he paraikaa rämpivät verisessä liejukossa, alkoi joku epäillä ja aavistaa totuutta."
Hän vaikeni hetkeksi ja sanoi sitten:
"Kuulen äänen — en tiedä mistä se tulee — mutta se ääni sanoo minulle, että mies, joka arvasi totuuden, oli sulhanen… hän, joka aikoi mennä naimisiin vanhuksen tyttären kanssa."
"Mutta miten sitten on Olivierin ja hirttämisen laita?" kysyi Flambeau.
"Osaksi ritarillisuudesta, osaksi viisaudesta ei Olivier vaikeuttanut marssejaan vangeilla", selitti kertoja. "Useimmissa tapauksissa päästi hän heidät vapaiksi. Tällä kertaa vapautti hän heidät kaikki."
"Kaikki paitsi kenraalin", sanoi pitkä mies.
"Kaikki", sanoi pappi.
Flambeau rypisti tummia kulmiaan.
"En vielä käsitä aivan kaikkea", sanoi hän.
"Tässä kuva lisää, Flambeau", sanoi Brown salaperäisen hiljaisella äänellään. "Minä en voi todistaa sitä, mutta minä voin, mikä on parempaa — nähdä sen. Aamupäivällä muutetaan leiri alastomilta, kuivettuneilta kukkuloilta ja brasilialaiset sotilaat järjestyvät osastoihin ja riveihin marssiakseen pois. Siellä vilkkuu Olivierin punainen paita ja hänen pitkä, musta partansa heiluu tuulessa, hänen seisoessaan leveälierinen hattu kädessään. Hän sanoo hyvästi vapauttamalleen suurelle viholliselle — yksinkertaiselle englantilaiselle sotavanhukselle, joka kiittää häntä miestensä puolesta. Englantilaisten joukkojen jäännös seisoo hänen takanaan tehden kunniaa kivääreillään; sen vieressä on ruoka- ja kuormastovaunuja peräytymistä varten. Rummun pärrytys kuuluu: brasilialaiset lähtevät liikkeelle; englantilaiset seisovat paikoillaan kuin kuvapatsaat. Ja niin he seisovat siksi, kunnes viimeinen vilahdus vihollisesta on kadonnut näköpiirin taa. Silloin muuttavat he äkkiä asentoa kuin kuolleet, jotka virkoavat. He kääntävät viidetkymmenet kasvonsa kenraalia kohden — sellaisia kasvoja ei voi unhottaa."
Flambeau säpsähti äkkiä:
"Ah ettehän te tarkoittane", huudahti hän, "tarkoittane, että…"
"Kyllä", sanoi isä Brown syvällä, järkyttävällä äänellään. "Englantilaiset kädet panivat nuoran St. Claren kaulaan — luultavasti samat kädet, jotka panivat sormuksen hänen tyttärensä sormeen. Englantilaiset kädet kuljettivat hänet häpeäpuun luo — miesten, jotka olivat seuranneet häntä voittoon. Ja englantilaiset — Jumala armahtakoon ja suojelkoon meitä kaikkia! — englantilaiset sielut katselivat häntä, kun hän vieraan auringon alla heilui palmupuussa, rukoillen vihassaan, että hän sieltä putoaisi helvettiin."
Kun he nyt olivat tulleet kummun yli, kohtasi heitä voimakas valo englantilaisen ravintolan punaverhoisista ikkunoista. Se oli rakennettu pitkäsivu tielle päin, aivan kuin siten osoittaakseen tavatonta vieraanvaraisuuttaan. Kaikki sen kolme ovea olivat auki, ja iloinen nauru ja hälinä kuului sieltä kulkijoittemme korviin.
"Enempää ei minun tarvinne sanoa", lisäsi isä Brown. "Tutkinto ja tuomio seurasivat toisiaan, ja kun tuomio oli pantu toimeen, vannoivat he Englannin ja tyttären kunnian vuoksi ikuisesti hautaavansa tarinan kavaltajan kukkarosta ja murhaajan miekan terästä. Olihan mahdollista, että he koettivat unohtaa sen. Me ainakin tahdomme tehdä niin. Tässä on ravintola."
"Siinä olen minä mukana", sanoi Flambeau ja aikoi juuri astua sisään kirkkaasti valaistuun, meluisaan baarihuoneeseen, kun hän äkkiä peräytyi askeleen ja oli kaatua tielle.
"Katsokaa tuota, paholaisen nimessä", huudahti hän osoittaen nelikulmaista puukilpeä, joka pisti ulos sisäänkäytävän yläpuolella. Se esitti hämärästi miekan kahvaa, jonka terä oli taittunut ja siihen oli kömpelöillä vanhanaikaisilla kirjaimilla piirretty Taittuneen miekan ravintola.
"Ettekö voinut aavistaa sitä", kysyi isä Brown hiljaisesti. "Hänhän on tämän maan epäjumala. Joka toisella ravintolana, kadulla ja puistolla on hänen nimensä."
"Minä luulin, että olimme päässeet tuosta hirviöstä", sanoi Flambeau sylkäisten maahan.
"Hänestä te ette koskaan pääse Englannissa, niin kauan kuin pronssi on kestävää ja kivi rikkomatonta", sanoi pappi maahan katsellen. "Hänen marmoripatsaansa tulevat läpi vuosisatojen kehoittamaan ylpeitä, viattomia poikia toimintaan. Hänen hautansa kirkkomaalla tulee aina tuoksumaan velvollisuuden tuntoa, kuin liljat. Miljoonat, jotka eivät koskaan ole tunteneet häntä, tulevat rakastamaan häntä kuin isää — tuota miestä, jota hänen viimeiset miehensä kohtelivat kuin roistoa. Hän tulee pysymään pyhimyksenä ja totuus hänestä ei ole koskaan tuleva tunnetuksi, sillä lopuksi olen minäkin tehnyt päätökseni. Salaisuuksien ilmituomisessa voi olla niin paljon hyvää, mutta myöskin niin paljon pahaa, että minä asetan menettelyni kokeen alaiseksi. Kaikki nuo sanomalehdet joutuvat pian unhoon: brasilialais-vastainen rähinä on tauonnut ja Olivieria kunnioitetaan kaikkialla. Mutta minä lupasin itselleni, että niin pian kuin metallissa tai kivessä, yhtä kestävissä kuin pyramiidit, eversti Clancyä, majuri Murraytä tai presidentti Olivieria, tai jotain muuta viatonta miestä häväistäisiin, tai vääryydellä moitittaisiin tämän asian takia, silloin puhuisin minä. Jos ei tapahtuisi muuta, kuin että St. Clarea yhä edelleen vääryydellä ylistettäisiin, vaikenisin minä. Ja sen aion tehdä."
He menivät nyt punaverhoiseen saliin, joka ei ainoastaan ollut hauska, vaan myöskin hiukan ylellisesti sisustettu. Pöydällä oli hopeinen jäljennös St. Claren hautapatsaasta, painuneine päineen, taittuneine miekkoineen. Seinillä näkyi väritettyjä valokuvia samasta taideteoksesta, sekä tauluja, jotka ilmoittivat kuvapatsaalle aikoville turisteille raitiovaunujen lähtö- ja tuloajat. Molemmat ystävykset istuutuivat eräälle täytetyistä penkeistä.
"On kylmä", sanoi isä Brown, "juokaamme hiukan viiniä tai olutta."
"Tai konjakkia", sanoi Flambeau.
Sekä kutsumuksensa perusteella että vakaumuksensa johtamana isä Brown tiesi paremmin kuin monet muut, että kuolema painaa kaikkiin arvokkuuden leiman. Mutta hänenkin oli vaikea käsittää sitä, kun hänet aamunkoittaessa herätettiin ja hänelle sanottiin, että sir Aaron Armstrong oli murhattu. Oli melkein järjetöntä ja mahdotonta ajatella salaperäistä väkivallan työtä samassa yhteydessä kuin sellaista huvittavaa ja sympaatista henkilöä, jollainen sir Armstrong oli. Sillä hän oli sitä lajia hauskuttelija, jonka käytös melkein lähenteli hullunkurisuutta, ja hänestä pidettiin niin paljon, ettei mistään kostosta voinut olla puhettakaan. Isä Brownista tuntui aivan samalta kuin jos hän olisi saanut tietää, että Sunny Jim oli hirttänyt itsensä, tai että mr Pickwick olisi kuollut Hanwellissa. Sillä vaikka sir Aaron oli ihmisystävä ja sen vuoksi joutunut tekemisiin yhteiskunnan pimeämpien puolien kanssa, kehui hän osaavansa ottaa toimensa mitä valoisimmalta kannalta. Hänen poliittiset ja yhteiskunnalliset puheensa olivat täynnä juttuja ja huvittavia tarinoita. Hänen terveytensä oli kukoistava, hänen maailmankatsomuksensa optimistinen, ja raittiuskysymystä — mieliainettaan — käsitteli hän tuolla kuolemattomalla, hieman yksitoikkoisella iloisuudella, joka usein kuuluu hyvinvoivan raittiusmiehen ominaisuuksiin.
Hänen kääntymystarinansa oli hyvin tuttu ja siitä keskusteltiin usein puritaanisissa kokouksissa ja saarnatuoleissa. Hän oli, niin kerrottiin, nuorena poikana joutunut skotlantilaisesta teologiasta skotlantilaisen viskyn pariin, hän oli vapautunut molemmista ja tullut — niin kuin hän vaatimattomasti sanoi — siksi, mikä hän nyt oli. Hänen valkea partansa, hänen keruubin kasvonsa ja kiiltävät silmälasinsa, jotka nähtiin lukemattomilla päivällisillä ja kongresseissa, tekivät melkein mahdottomaksi luulon, että hän koskaan olisi ollut juomari tai kalviinin opin kannattaja. Hän oli, ja se mielipide oli yleinen, teeskentelemättömän iloisin kaikista ihmisten lapsista.
Hän oli asunut Hampsteadin maaseutumaisen laitakaupungin puolella, oivallisessa talossa, joka ei ollut leveä, vaan korkea, tuollainen nykyaikainen, jokapäiväinen torni. Kapein sen kapeista sivuista oli rautatien vihreälle, jyrkälle vallille päin täristen junien ohi kulkiessa. Sir Aaron Armstrongilla ei ollut — niin selitti hän karskisti — minkäänlaisia hermoja. Mutta jos juna usein oli tärähdyttänyt taloa, oli suhde tällä kertaa aivan päinvastainen: talo antoi junalle täräyksen.
Veturi hiljensi vauhtiaan ja pysähtyi heti sen paikan toisella puolen, missä yksi talon kulmista kohtasi jyrkän, ruohoisen penkereen. Useimmat koneelliset laitokset pysähtyvät hitaasti, mutta tämän pysäyksen elävä alkusyy oli ollut hyvin nopea käänteissään. Kokonaan mustiin puettu mies, jonka käsineet myöskin — sen muisti jokainen varmasti — olivat mustat, näyttäytyi ratavallilla veturin edessä ja heilutti käsiään kuin tuulimylly. Tämä yksistään ei olisi kuitenkaan voinut saada myöhästynyttä junaa pysähtymään. Mutta mies päästi huudon, jota sitten kuvattiin epäluonnolliseksi ja ennen kuulemattomaksi. Se oli noita äänekkäitä huutoja, jotka ovat kamalan selviä, vaikkei huudettua sanaa kuultaisikaan. Tässä tapauksessa oli sana: murha!
Mutta kuljettaja vakuutti, että hän olisi pysäyttänyt junan kaikissa tapauksissa, vaikkei olisi kuullutkaan sanasta muuta, kuin kauhistuttavan äänen painon, millä se lausuttiin.
Kun juna oli pysähtynyt, olisi pintapuolinenkin katselija käsittänyt monta yksityiskohtaa murhenäytelmästä. Tuo mustiin puettu mies vihreällä penkereellä oli sir Aaron Armstrongin palvelija Magnus. Iloluontoinen parooni oli usein nauranut synkkäpukuisen palvelijansa mustille käsineille. Mutta nyt ei kukaan nauranut hänelle.
Niin pian kuin pari henkilöä, jotka ryhtyivät ottamaan selvää asiasta, oli poistunut ratapenkereeltä ja päässyt yli savuttuneen pensasaidan, näkivät he melkein penkereen juurella keltaiseen, punavuoriseen yönuttuun puetun vanhan miehen ruumiin. Hänellä näytti olevan köydenpätkä jalan ympärillä ja hän oli luultavasti sekaantunut siihen taistellessaan murhaajan kanssa. Muutamia mitättömiä veritahroja oli myös siellä täällä, mutta ruumis oli köyristynyt tai murtunut, oli asennossa, jollaisessa elävä olento ei voi koskaan olla. Se oli Sir Aaron Armstrong. Muutamien sekavien sekuntien jälkeen näyttäytyi suuri, vaaleatukkainen mies, jota useat matkustajista tervehtivät. Hän oli vainajan kirjuri, Patrick Royce, hyvin tuttu taiteilijain keskuudessa ja vieläpä heidän taiteensa harrastajakin. Vähemmän äänekkäällä, mutta vakuuttavammalla tavalla ilmaisi hän samanlaista epätoivoa kuin palvelijakin. Kun nyt kolmas talon asukkaista, murhatun tytär Alice Armstrong, horjuen ja hoippuen oli tullut puutarhasta, lopetti kuljettaja viivytyksen ja pani koneen käyntiin. Signaalipilli vihelsi ja puuskuttaen jatkoi juna matkaansa tuodakseen apua lähimmältä asemalta.
Isä Brown oli kutsuttu äkkiä Patrick Roycen, suurikasvuisen kirjurin ja entisen bohemin kehoituksesta. Royce oli syntyään irlantilainen ja uskonnoltaan katolinen, sitä pintapuolista lajia, joka ajattelee uskontoaan vasta sitten, kun joutuu pulaan. Roycen kehoitusta ei ehkä olisi noudatettu niin pian, jollei eräs virallisista salapoliiseista olisi ollut epävirallisen Flambeaun ystäviä, ja Flambeaun ystävänä ei voinut olla kuulematta lukemattomia tarinoita isä Brownista. Kun nyt tämä nuori salapoliisi, jonka nimi oli Merton, saattoi pientä pappia kentän yli rautatielle, muuttui heidän keskustelunsa siten tuttavallisemmaksi, kuin jos he olisivat olleet aivan outoja keskenään.
"Minun ymmärtääkseni", sanoi mr Merton avomielisestä "on asia täysin selittämätön. Ei ketään voi epäillä. Magnus on juhlallinen vanha mies — liian suuri narri ollakseen murhaaja. Royce on vuosikausia ollut paroonin paras ystävä, ja vainajan tytär taas jumaloi isäänsä. Sitäpaitsihan kaikki on käsittämätöntä. Kelläpä olisi halua tappaa sellainen hassuttelija kuin vanha Armstrong oli? Kelläpä olisi halua kastaa kätensä hauskan tilapääpuhujan vereen? Sehän olisi samaa kuin murhata joulu-ukko."
"Niin, se oli iloinen talo", sanoi isä Brown. "Talo oli hauska ja iloinen niin kauan kuin hän oli. Luuletteko, että se pysyy yhtä iloisena nyt, kun hän on kuollut?"
Merton säpsähti ja katseli seuralaistaan mielenkiinto äkkiä heränneenä.
"Nyt kun hän on kuollut?" toisti hän.
"Niin", jatkoi pappi, "hän oli kieltämättä iloinen. Mutta sanokaapa minulle suoraan, oliko kukaan muu siinä talossa iloinen?"
Mertonista tuntui kuin olisivat sielun ikkunat auenneet hänelle päästäen sisälle sen hämmästyttävän valon, jonka avulla me ensikertaa saamme oikean käsityksen aikoja sitten tuntemistamme asioista. Hän oli usein ollut Armstrongin luona pikku asioitten tähden, joita tämä ihmisystävä oli antanut hänelle suoritettavaksi, ja kun hän oikein mietti asiaa, oli talossa vallinneessa hengessä ahdistava tuntu. Huoneet olivat hyvin korkeita ja hyvin kylmiä, huonekalut jokapäiväisiä ja sähkövalo vetoisissa käytävissä teki kalpeamman vaikutuksen kuin kuunvalo. Ja vaikka vanhusvainajan punainen naama ja hopean valkoinen parta leimusi kuin ilovalkea milloin siellä milloin täällä huoneissa ja käytävissä, ei se jättänyt lämpöä jälkeensä. Talon aavemainen kolkkous perustui kai osaksi sen omistajan liikkuvaisuuteen ja kuohuvaan elämänintoon. Hän ei tarvinnut uuneja eikä lamppuja, väitti hän, hän säilytti lämpönsä sisällään. Mutta kun Merton ajatteli hänen ympäristöään, täytyi hänen tunnustaa, että muut henkilöt olivat vain isäntänsä varjokuvia. Tuo synkkä palvelija muistutti kuuluisine käsineineen painajaista. Royce, sihteeri, oli hyvin lujatekoinen, suuri ja kömpelökasvuinen, puettu villapukuun ja parta lyhyeksi leikattu. Mutta tuon oljenkarvaisen parran seassa, samoin kuin puvussa, oli runsaasti harmaita karvoja, ja leveä otsa oli ennen aikojaan syvissä rypyissä. Hänkin oli hyvin hyväntahtoinen, mutta hänen hyväntahtoisuutensa oli sävyltään surumielistä, melkein masennettua — hän teki sen vaikutuksen kuin olisi hän joutunut väärälle uralle. Mitä Armstrongin tyttäreen tulee, niin oli melkein uskomatonta, että neitonen olisi ollut hänen tyttärensä; niin kalpea oli hänen ihonsa ja hän näytti hyvin kivuloiselta. Hän oli hyvin miellyttävä, mutta hänen olennossaan oli jotain vapisevaa niinkuin haavanlehdessä. Merton oli usein ihmetellyt, oliko ohikiitävien junien ryske saanut hänet noin vapisemaan.
"Katsokaa", sanoi isä Brown, räpyttäen vaatimattomasti silmiään, "minä en ole varma siitä, että Armstrongin tapainen iloisuus tekee muut erikoisen iloisiksi. Te sanotte, ettei ketään haluttaisi tappaa tuollaista iloluontoista vanhusta, mutta minä en ole kovinkaan varma siitä; ne nos inducas in tentationem.
"Jos minä murhaisin jonkun", lisäsi hän sitten yksinkertaisesti, "olisi uhrini varmasti optimisti."
"Miksi niin?" kysyi Merton, jota keskustelu huvitti.
"Ettekö luule ihmisten pitävän iloisuudesta?"
"Ihmisistä on hauska nauraa", vastasi isä Brown, "mutta he eivät pidä ainaisesta hymyilystä. Iloisuus ilman huumoria on sangen kärsivällisyydelle käypää."
He kulkivat jonkun aikaa vaieten rautatien tuulista pengertä pitkin, mutta juuri kun he olivat tulleet Armstrongin korkean talon varjoon, sanoi isä Brown, aivankuin olisi tahtonut heittää mielestään vaivaloisen ajatuksen ja olla jyrkästi väittämättä mitään:
"Väkevät juomat eivät itsessään ole mitään pahaa eivätkä hyvääkään, mutta joskus tuntuu minusta siltä kuin Armstrongin tapaiset miehet välistä tarvitsisivat lasin viiniä tullakseen vähemmän iloisiksi."
Mertonin esimies virassa, vanhanpuoleinen, reipas Gilder-niminen salapoliisi, seisoi vihreällä penkereellä odottaen kruununpalvelijaa, sillä hetkellä puhellen Patrick Roycen kanssa, jonka leveät olkapäät ja tuuhea parta näkyivät hänen päänsä yli. Tuo seikka oli sitä silmiinpistävämpi sen vuoksi, että Royce säännöllisesti kulki voimakas selkä kumarassa ja näytti täyttävän pienet sisäaskareensa raskaasti, vaikkakin nöyrästi, niinkuin voisi ajatella puhvelin vetävän lasten vaunuja.
Huomattavalla mielihyvällä nosti Royce päätään, kun pappi tuli ja vei hänet hiukan syrjemmäksi. Sillä aikaa puheli Merton vanhemmalle poliisille kylläkin kunnioittavasti, mutta ei aivan ilman eräänlaista poikamaista kärsimättömyyttä.
"No, mr Gilder", sanoi hän, "oletteko päässyt salaisuuden perille?"
"Tässä ei ole salaisuutta", vastasi Gilder ja katseli variksia uneksivin silmin.
"Ainakin minusta juttu näyttää sangen hämärältä", sanoi Merton hymyillen.
"Ei, poikaseni, asia on hyvin yksinkertainen", huomautti vanhempi mies sivellen harmaata, terävää leukapartaansa. "Kolme minuuttia sen jälkeen kuin te olitte mennyt hakemaan mr Roycen pappia, selvisi kaikki. Tunnettehan tuon kalpean mustakätisen palvelijan, joka pysäytti junan?"
"Häntä ei ole vaikea tuntea. Kylmät väreet käyvät selkääni pitkin kun näen hänet."
"Vai niin", sanoi Gilder vetelästi. "Kun juna oli lähtenyt, oli hänkin kadonnut. Jokseenkin häpeämätön pahantekijä, vai mitä? Hän pakeni samalla junalla, jonka piti hakea poliisit tänne."
"Te olette, arvelen minä, aivan varma siitä, että hän on murhannut isäntänsä?" kysyi nuori mies.
"Kyllä, poikaseni, siitä olen aivan varma", vastasi Gilder kiivaasti "jo sen yksinkertaisen tosiseikan vuoksi, että hän on ottanut mukaansa kahdenkymmenen tuhannen punnan edestä arvopapereita, jotka olivat hänen isäntänsä kirjoituspöydän laatikossa. Ainoa, mitä voisi sanoa vaikeaksi, on saada selville tapa, millä murha on tehty. Näyttää siltä, kuin pääkallo olisi murskattu jollain suurella aseella, mutta täällähän ei ole minkäänlaista asetta, ja murhaajasta on kai ollut epämukavaa kuljettaa asetta mukanaan, vaikka se olisi ollutkin niin pieni, ettei kukaan olisi huomannut sitä."
"Ehkäpä oli ase liian suuri kiinnittääkseen huomiota" sanoi pappi hiljaa naurahtaen.
Kuullessaan tämän hassun huomautuksen kääntyi Gilder ympäri ja kysyi
Brownilta jokseenkin ankaran näköisenä, mitä hän tarkoitti.
"Myönnän puhuneeni naurettavasti", sanoi Brown anteeksi pyytäen. "Se kuulostaa lasten sadulta. Mutta Armstrong parka murhattiin jättiläiskurikalla, niin suurella, vihreällä nuijalla, ettei kukaan sitä huomaa, ja sitä nuijaa sanotaan maaksi. Hän kolautti itsensä kuoliaaksi tätä vihreää pengertä vasten, jonka päällä me nyt seisomme."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi salapoliisi nopeasti.
Isä Brown käänsi täysikuukasvonsa ylös tornimaista taloa kohti ja räpytti alakuloisesti silmiään. He seurasivat hänen katseensa suuntaa ja huomasivat, että ylinnä talon muuten ikkunattomassa seinässä oli avonainen ullakko-ikkuna.
"Ymmärrätte kai", sanoi hän osoittaen ylöspäin kömpelösti kuin lapsi, "että hänet heitettiin tuolta alas."
Gilder rypisti otsaansa ja katseli tutkien ikkunaa. "Mahdotontahan se ei ole", sanoi hän, "mutta minä en saata käsittää, kuinka te voitte olla niin varma siitä."
Brown avasi ammolleen harmaat silmänsä.
"Niin", sanoi hän. "Kuolleen jalan ympärillä on nuoran pätkä. Ettekö näe, että toinen nuoran pätkä on tarttunut tuon ikkunan kulmaan?"
Ikkuna oli niin korkealla, että nuora näytti rihmalta tai hiussuortuvalta, mutta terävä-älyinen vanha salapoliisi oli nyt varma asiastaan.
"Te olette aivan oikeassa, sir", sanoi hän isä Brownille. "Se on nuoranpätkä."
Hän oli tuskin lakannut puhumasta, kun ylimääräinen juna, jossa oli vain yksi vaunu, kiersi käänteen vasemmalla ja pysähtyi. Siitä tuli ulos koko joukko poliiseja, joitten keskellä huomattiin karanneen palvelijan Magnuksen hirtehisnaama.
"Hiisi vieköön! He ovat saaneet hänet kiinni", huudahti Gilder astuen esiin odottamattoman reippaasti.
"Onko teillä rahat?" kysyi hän ensimäiseltä poliisilta.
Mies katseli häntä hyvin omituisen näköisenä ja vastasi kieltävästi.
"Ei ainakaan täällä", lisäsi hän sitten.
"Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, kuka herroista on päällikkö", sanoi niin sanottu Magnus.
Kun hän puhui, ymmärsi jokainen, että tuo ääni oli saattanut pysäyttää junan. Hän oli uneliaan näköinen, tukka suora ja musta, kasvot värittömät ja niissä vaakasuorissa halkeamissa, jotka ilmaisivat suun ja silmien paikan, oli jotain, mikä vei ajatuksen Itämaille. Hänen syntyperänsä ja nimensä olivat hämärän peitossa aina siitä saakka, kun sir Aaron oli pelastanut hänet tarjoilijan paikasta eräässä Lontoon ravintolassa ja monesta paljon pahemmastakin tilanteesta, sanoivat muutamat. Mutta hänen äänensä oli yhtä elävä kuin hänen kasvonsa kuolleet. Liekö se johtunut siitä, että hän koetti tehdä ajatuksensa ymmärrettäviksi vieraalla kielellä, tai isännän tähden, joka oli ollut hiukan kuuro, yhtä kaikki oli Magnuksen äänen paino hyvin heläjävä ja läpitunkeva, ja koko ryhmä säpsähti, kun hän puuttui puheeseen.
"Minä olen aina tiennyt, että näin tulisi käymään", sanoi hän kovasti ja korskeasti. "Minun vanha isäntä parkani teki pilaa minusta, sen vuoksi että olin aina mustissa, mutta minä sanoin, että tahdoin olla valmiina hänen hautajaisiaan varten."
Ja hän teki lyhyen liikkeen molemmilla mustakintaisilla käsillään.
"Kersantti", huusi päällikkö Gilder luoden kiukkuisen katseen mustiin käsiin, "ettekö tosiaan aio pistää tätä miestä rautoihin? Hän on hyvin vaarallisen näköinen."
"Sir", vastasi kersantti yhtä omituisen kummasteleman näköisenä. "En tosiaankaan tiedä, käykö se päinsä."
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi toinen terävästi. "Ettekö ole vanginnut häntä?"
Magnuksen suupielet venähtivät pilkalliseen nauruun ja lähestyvän junan vihellyspilli näytti yhtyvän pilkkaan.
"Me vangitsimme hänet", vastasi kersantti hyvin vakavasti, "juuri kun hän tuli ulos poliisikamarista Highgaten varrelta, jonne hän oli jättänyt isäntänsä rahat poliisipäällikkö Robinsonin säilytettäväksi."
Gilder katseli kamaripalvelijaa mitä suurimman ihmetyksen vallassa.
"Minkä ihmeen takia menettelitte sillä lailla?" kysyi hän Magnukselta.
"Luonnollisesti sen vuoksi, ettei rosvo saisi rahoja", vastasi hän tyynesti.
"Mutta sir Aaronin rahat olisivat kai olleet turvassa hänen oman perheensä huostassa", sanoi Gilder.
Viimeiset sanat hukkuivat vaappuen ja kolisten ohikulkevan junan jyrinään, mutta kaikkien niiden huumaavien äänien läpi, joille tuo onneton talo yhä oli altis, kuului kellomaisella selvyydellä jok'ikinen tavu Magnuksen vastauksesta:
"Minulla ei ole mitään syytä luottaa sir Aaronin perheeseen."
Kaikilla noilla liikkumattomilla miehillä oli aavemainen tunne siitä, että joku uusi henkilö oli liittynyt seurueeseen, ja Merton ei ollenkaan hämmästynyt, kun hän ylös katsahtaessaan keksi sir Armstrongin tyttären, jonka kalpeat kasvot kurkistivat isä Brownin olan takaa. Hän oli vielä nuori ja tavallaan kauniskin, mutta hänen tukkansa väri oli niin vaalean ruskea, että se muutamissa valaistuksissa näytti aivan harmaalta.
"Olkaa varovainen puheissanne", sanoi Royce karkeasti, "muuten säikäytätte miss Armstrongin."
"Niin, sitä minä juuri toivon", sanoi kirkasääninen mies.
Kun kysymyksenalainen nainen peräytyi askeleen ja kaikki muut olivat kummastuneen näköisiä, jatkoi hän:
"Minä olen jokseenkin tottunut miss Armstrongin kohtauksiin. Olen nähnyt hänen vapisevan silloin tällöin vuosikausia. Muutamat väittävät, että hän värisi kylmästä, toiset, että hän vapisi pelosta, mutta minä tiedän, että hän vapisi vihasta ja syntisestä kiukusta — palvellessaan niitä helvetin henkiä, jotka ovat viettäneet juhlaa täällä tänä aamuna. Jos ei minua olisi ollut, olisi hän nyt tiessään rakastajineen, kaikki rahat mukanaan. Aina siitä saakka kun vanha isäntä parkani esti hänen avioliittonsa tuon juopporentun kanssa…"
"Seis", sanoi Gilder hyvin ankarasti. "Teidän kuvittelunne ja syytteenne perhettä vastaan eivät kuulu meille. Jos teillä ei ole varmoja todisteita, ovat teidän tyhjänpäiväiset kuvittelunne…"
"Oo, minä kyllä annan teille varmoja todisteita", keskeytti Magnus katkonaisella murteellaan. "Teidän on pakko, herra poliisipäällikkö, kuulla minua todistajana, ja silloin saatte kuulla totuuden. Totuus on tämä: heti kun vanha mies oli verissään heitetty ikkunasta ulos, syöksyin minä ullakkohuoneeseen ja tapasin hänen tyttärensä pyörtyneenä lattialla verinen tikari vielä kädessään. Sallikaa minun jättää sekin viranomaisille."
Hän otti takataskustaan pitkän, luupäisen veitsen, jonka terässä oli veripilkkuja, ja ojensi sen kohteliaasti kersantille. Sitten vetäytyi hän taas takaisin ja silmäviirut katosivat melkein hänen kasvoistaan, joille levisi lihava, kiinalainen ivahymy.
Merton tunsi voivansa pahoin häntä katsellessaan ja hän mutisi Gilderille: "Painavathan toki miss Armstrongin sanat teidänkin mielestänne jotakin hänen syytöksiään vastaan?"
Isä Brown kohotti äkkiä kasvonsa, jotka loistivat kuin äsken pestyt:
"Niin", sanoi hän säteillen puhdasta yksinkertaisuutta, "mutta ovatkohan miss Armstrongin sanat ristiriidassa palvelijan ilmoitusten kanssa."
Tyttö päästi omituisen, säikähtyneen pikku huudahduksen. Hänen ruumiinsa oli jäykkä kuin halpautuneen, mutta hänen vaaleanruskean tukan ympäröimissä kasvoissaan kuvastui hämmästys ja kauhu. Hän seisoi siinä kuin lassolla kiedottu, ollen tukehtumaisillaan.
"Tämä mies", sanoi mr Gilder vakavasti, "väittää, että teidät murhan jälkeen löydettiin pyörryksissä veitsi kädessä."
"Hän puhuu totta", vastasi Alice.
Seuraava tosiseikka, joka tuli heidän tietoonsa oli se, että Patrick Royce suurine, kumarine päineen astui piiriin ja lausui seuraavat kummalliset sanat:
"Jos minun täytyy lähteä, pitää minun saada hiukan huvitella sitä ennen."
Hänen mahtava käsivartensa kohosi ja rautanyrkillä suuntasi hän Magnuksen irvistelevään mongoolinaamaan tuustin, joka ojensi hänet, litteänä kuin pannukakun, maahan. Pari kolme poliisia tarttui heti Royceen, mutta kaikki muut saivat sen käsityksen kuin kaikki järki olisi hävinnyt ja maailman kaikkeus surisisi ympäri päättömässä pantomiimissa.
"Jättäkää tuo, mr Royce", huusi Gilder käskevällä äänellä. "Minä vangitsen teidät väkivallasta."
"Sitä te ette tee", sanoi kirjuri raudankovalla äänellä.
"Te saatte vangita minut murhasta."
Gilder loi levottoman silmäyksen mieheen, joka oli maannut maahan lyötynä, mutta kun loukattu henkilö jo oli noussut istuvilleen ja alkanut pyyhkiä verta verrattain vahingoittumattomiksi jääneiltä kasvoiltaan, sanoi poliisipäällikkö lyhyesti:
"Mitä tarkoitatte?"
"Se, mitä tuo mies on puhunut, on täyttä totta", sanoi Royce. "Miss Armstrong makasi tosiaankin lattialla pyörryksissä. Mutta hän ei ollut tarttunut veitseen hyökätäkseen isänsä kimppuun, vaan puolustaakseen häntä."
"Puolustaakseen häntä", toisti Gilder miettivänä.
"Ketä vastaan?"
"Minua vastaan", sanoi kirjuri.
Alice katseli häntä hämmästyneen näköisenä.
"Kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut", sanoi hän, "olen iloissani, että sinä kuitenkin olet rohkea."
"Seuratkaa minua tuonne ylös" sanoi Patrick Royce synkästi, "niin näytän teille, miten tuo kirottu juttu tapahtui."
Ullakkokamari, joka oli kirjurin hallussa, oli pienenpuoleinen kammio niin suurelle erakolle, ja siellä oli tosiaankin kiivaan kohtauksen jälkiä. Melkein keskellä lattiaa oli suuri revolveri kuin siihen heitettynä. Hiukan vasemmalle siitä oli kierinyt avattu, vaikkei aivan tyhjä viskypullo. Pieni pöytäliina oli tahrittu ja poljeskeltu, ja pitkä nuora, samanlainen kuin ruumiin jalassa, oli huolimattomasti heitetty ikkunalaudan yli. Kaksi maljakkoa oli särkynyt uuninkomeroon ja yksi lattialle.
"Olin juovuksissa", sanoi Royce sellaisella ennenaikojaan vanhentuneen miehen yksinkertaisuudella, jossa piili samanlaista paatosta kuin pikku lapsen ensimäisen virheen tunnustuksessa.
"Tunnettahan te kaikki minut", jatkoi hän käheästi. "Kaikki tietävät, kuinka minun tarinani alkoi, ja se saa kernaasti loppua samalla lailla. Minua pidettiin yhteen aikaan lahjakkaana miehenä ja olisin ehkä tullut onnelliseksi. Armstrong pelasti sieluni ja ruumiini jäännökset kapakkaelämästä ja oli aina hyvä minulle omalla tavallaan, mies parka! Mutta katsokaas! Hän ei tahtonut antaa Alicea minulle, ja tullaan aina sanomaan, että hän oli oikeassa siinä. Voittehan itse tehdä loppupäätelmänne ja minun ei tarvinne ryhtyä selittämään yksityiskohtia. Tuo on minun viskypulloni, joka on tuolla nurkassa melkein piilossa, minun revolverini on lattialla aivan tyhjänä. Ruumiin jalassa tavattiin kappale minun kirstunuoraani ja minun ikkunastani heitettiin Armstrong ulos. Teidän ei tarvitse antaa salapoliisien penkoa elämäni murhenäytelmää. Se on täynnä tässä maailmassa hyvin tavallisia rikkaruohoja. Minä antaudun itse hirtettäväksi, ja siinä lienee kai Jumalallekin kylliksi."
Hienosti annetun viittauksen jälkeen kokoontuivat poliisit suurikasvuisen miehen ympärille aikoen kuljettaa hänet pois, mutta he hämmästyivät ja peräytyivät hiukan nähdessään isä Brownin makaavan nelinkontin oven edessä, aivan kuin omituisella tavalla harjoittamassa hartauttaan. Aivan välinpitämättömänä siitä, minkä näköinen hän oli, pysyi hän hetken samassa asennossa, mutta käänsi sitten loistavat, pyöreät kasvonsa seurueeseen päin, jolloin hän oli nelijalkaisen, naurettavalla ihmispäällä varustetun eläimen näköinen.
"Ei, kuulkaas", sanoi hän hyväntahtoisesti. "Tuo ei pidä ollenkaan paikkaansa. Ensin sanottiin, ettei löydetty mitään aseita, ja nyt niitä löytyy liiaksikin. Ensin veitsi ruumiiseen pistettäväksi, sitten nuora hirttämistä varten ja lopuksi pistooli, jolla ammutaan. Ja kuitenkin on asianlaita sellainen, että hän taittoi niskansa ikkunasta pudotessaan. Se ei käy yhteen. Se ei ole säästäväisyysperiaatteen mukaista."
Hän pudisteli päätään kuin laitumella käypä hevonen
Poliisipäällikkö Gilder oli avannut suunsa vakavan miettiväisesti, mutta ennenkuin hän oli saanut sanaakaan sanotuksi, oli eriskummainen olento lattialla jatkanut aivan välinpitämättömästi.
"Sitten on meidän huomattava kolme mahdotonta seikkaa. Ensiksi nämä reiät matossa, reiät, joista kuusi kuulaa on mennyt sisään. Miksi ihmeessä mattoa pommitettaisiin? Juopunut laukaisee kohti vihollisensa päätä, joka irvistelee häntä vastaan. Hän ei suutu hänen jalkoihinsa, ei hyökkää hänen tohveleittensa kimppuun."
Sittenkun puhuja oli lopettanut maton käsittelyn, nosti hän kätensä ja pisti ne taskuunsa jääden kuitenkin yhä edelleen polvistuneeseen asentoonsa.
"Ja sitten nuora!" jatkoi hän. "Minkälainen mahtaisi se humala olla, joka panisi ihmisen ensin yrittämään nuoraa uhrinsa kaulan ympärille, mutta tyytyisi lopulta kiinnittämään sen hänen jalkaansa? Niin humalassa ei Royce ainakaan ollut, sillä silloin nukkuisi hän nyt kuin tukki. Ja sitten paras todistus — viskypullo. Te huomautitte, että juomari tappeli saadakseen viskypullon, onnistuikin saamaan sen, mutta kieritti sen soppeen vuodattaen puolet sisällöstä permannolle ja jättäen loput jäljelle. Se on sellaista, jota juomari ei koskaan tekisi."
Kömpelösti kapusi hän ylös lattialta ja sanoi katuvalla äänellä sille, joka oli syyttänyt itseään murhasta:
"Olen hyvin pahoillani, hyvä herra, mutta teidän juttunne on hyvin huonosti keksitty."
"Sir", sanoi Alice Armstrong hiljaa papille, "saanko puhutella teitä hetkisen kahden kesken."
Tämä pyyntö pakoitti puheliaan papin lähtemään ovelta, ja kun he olivat tulleet viereiseen huoneeseen, sanoi tyttö hyvin hätäisesti, ennenkuin toinen oli ehtinyt avata suutaan:
"Te olette teräväjärkinen, ja minä tiedän, että te koetatte pelastaa Patricken, mutta se ei hyödytä mitään. Asian sisin ydin on musta, ja mitä pitemmälle te tutkimuksessanne tunkeudutte, sitä enemmän todisteita löydätte te tuota onnetonta miestä vastaan, jota minä rakastan."
"Miksi niin?" kysyi Brown katsellen häntä tarkasti.
"Niin", sanoi hän katse yhtä kiinteänä, "siksi, että minä omin silmin näin hänen tekevän rikoksen."
"Ohoh", sanoi Brown näyttämättä vähääkään liikutetulta. "Ja mitä hän sitten teki?"
"Minä olin viereisessä huoneessa lähinnä heitä", kertoi tyttö. "Molemmat ovet olivat kiinni, mutta äkkiä kuulin minä jonkun ärjäisevän äänellä, jonka vertaista en koskaan ole kuullut: 'Helvetti, helvetti, helvetti!' Heti sen jälkeen vapisivat ovet ensimäisestä revolverin laukauksesta. Pamaus toistui kolme kertaa, ennenkuin sain auki molemmat ovet ja huomasin huoneen olevan täynnä savua. Mutta mielettömän Patrick-parkani kädessä savusi pistooli, ja omin silmin näin hänen ampuvan viimeiset laukaukset. Sitten heittäytyi hän isäni kimppuun, joka kauhuissaan oli kouristautunut kiinni ikkunalautaan. He taistelivat ja Patrick koetti kuristaa isäni nuoralla, jonka hän heitti hänen kaulaansa, mutta se liukui olkapäitten yli jalkoihin. Se kiertyi kai toisen jalan ympärille, sillä Patrick veti häntä nyt taaksepäin, kuin olisi ollut hullu. Sain käsiini veitsen, joka oli matolla, syöksyin heidän väliinsä ja taitoin nuoran, ennenkuin pyörryin."
"Minä ymmärrän", sanoi isä Brown, yhä edelleen kylmän kohteliaana.
"Minä kiitän teitä."
Kun tyttö nyt vaipui kokoon ja peitti kasvonsa käsillään, meni pappi jäykkänä ja suorana toiseen huoneeseen, jossa hän tapasi Gilderin ja Mertonin yksin Patrick Roycen kanssa, joka istui tuolilla käsiraudoissa.
"Saisinko teidän läsnäollessanne sanoa vangille pari sanaa?" kysyi isä Brown nöyrällä äänellä poliisipäälliköltä, "ja voisikohan hänet minuutiksi vapauttaa noista kalvosimista?"
"Hän on vahva mies", sanoi Merton hiljaisella äänellä.
"Miksi tahdotte, että ne otettaisiin pois?"
"Niin", sanoi pappi nöyrästi. "Tahtoisin saada suuren kunnian puristaa hänen kättään."
Molemmat poliisit tuijottivat häneen, ja isä Brown lisäsi:
"Ettekö tahdo kertoa heille asian oikeaa laitaa?" Tuolilla istuva mies pudisteli pörröistä päätään, ja pappi kääntyi kärsimättömänä pois.
"Siinä tapauksessa teen minä sen", sanoi hän. "Yksilön henki on suuremman arvoinen kuin näennäisesti puhdas maine. Minä aion pelastaa elossa olevat ja antaa kuolleitten haudata kuolleensa."
Hän meni onnettoman ikkunan luo ja katseli puhuessaan ulos silmiään räpäytellen:
"Minä sanoin teille, että tässä tapauksessa löysimme monta asetta ja vain yhden vainajan. Nyt sanon minä teille, että aseita ei käytetty murhaan. Kaikki nuo kamalat välikappaleet, juoksusilmukka, verinen veitsi, tyhjä revolveri, kaikkia niitä käytettiin armeliaisuuden palveluksessa — ei sir Aaronin murhaan, vaan hänen puolustuksekseen."
"Hänen puolustuksekseen", toisti Gilder. "Ketä vastaan?"
"Häntä itseään vastaan", sanoi isä Brown. "Häntä vaivasi itsemurhahulluus."
"Mitä ihmeitä?" sanoi Merton epäilevällä äänellä. "Ja ilon uskonto…"
"Se on julma uskonto", sanoi pappi katsellen ulos ikkunasta. "Miksei hän olisi saanut itkeä, niinkuin hänen esi-isänsä ennen häntä? Hänen menettelytapansa jäykistyivät, hänen mielipiteensä kylmenivät. Tuon iloisen naamion takana piili jumalankieltäjän tyhjä sielu. Pysyäkseen iloisella asteellaan, jolla hän yleisöön nähden oli, vaipui hän takaisin juoppouteen, jonka hän kauan sitten oli hylännyt. Mutta kun rehellinen raittiusmies lankeaa juoppouteen, on siitä se kamala seuraus, että hän teeskentelee ja odottaa sitä sielullista helvettiä, josta hän varoittaa muita. Se sai Armstrong paran käsiinsä ennen aikojaan ja tänä aamuna oli hän niin raivoissaan, että istui täällä sisällä karjuen olevansa helvetissä, niin hurjalla äänellä, ettei hänen tyttärensä tuntenut sitä. Hän tahtoi vain kuolla ja mielipuolten tavallisella viekkaudella oli varustautunut monenlaisilla kuoleman aseilla — juoksusilmukalla, ystävänsä revolverilla ja veitsellä. Royce tuli sattumalta sisään ja ryhtyi reippaasti toimeen. Veitsen heitti hän vanhuksen taakse matolle, sieppasi revolverin, ja kun hänellä ei ollut aikaa kiskoa ulos kuulia, ampui hän laukauksen laukauksen jälkeen lattiaan. Itsemurhaaja näki silloin kuoleman edessään toisessa muodossa ja syöksyi ikkunalle. Royce teki ainoan, mitä tehdä voi — juoksi hänen jälkeensä nuora käsissään yrittäen sitoa hänen kätensä ja jalkansa. Silloin juoksi onneton tyttö sisään. Hän käsitti taistelun väärin ja koetti leikata veitsellä nuoran poikki vapauttaakseen isänsä. Ensin haavoitti hän Royce-parkaa rystysiin ja niistä juoksi tuo vähäinen verimäärä. Te huomasitte tietysti, että palvelijan kasvoissa oli nyrkin iskun jälkeen verta, vaikkei haavaa ollutkaan? Ennen kuin tyttöparka pyörtyi, oli hänen kuitenkin onnistunut taittaa nuora, niin että hänen isänsä syöksyi ikkunan kautta ikuisuuteen."
Nyt syntyi pitkä hiljaisuus, jonka hitaasti keskeytti metallin kalina, kun Gilder irroitti kahleet Patrick Roycen käsistä. Sitten sanoi hän tälle:
"Teidän asemassanne olisin minä kertonut koko totuuden. Te ja nuori neiti olette suuremman arvoiset kuin Armstrongin kuolinpuhe."
"Armstrongin kuolinpuheesta välitän minä viisi", huudahti Royce kiivaasti. "Ettekö käsitä kaiken tapahtuneen sentähden, ettei Alice saisi tietää mitään?"
"Mistä?" kysyi Merton.
"Siitä, että hän on murhannut isänsä, ettekö sitä käsitä?" huusi Royce. "Jos häntä ei olisi ollut, olisi ukko vielä elossa. Hän voi tulla hulluksi saadessaan tietää sen."
"Sitä en juuri luule", sanoi isä Brown tarttuessaan hattuunsa. "Jos minä olisin teidän sijassanne, sanoisin hänelle kaikki. Pahimmatkaan erehdykset eivät voi myrkyttää elämää siinä määrin kuin synti. Te molemmat tulette kaikissa tapauksissa onnellisemmiksi kuin nyt olette. Minun täytyy mennä takaisin kuuromykkäkouluun."
Kun hän tuli ulos tuuleen, tapasi hän erään tuttavan Highgatestä, joka pysäytti hänet sanoen:
"Kruununpalvelija on jo täällä. Ruumiinavaus alkaa heti."
- "Minun täytyy mennä takaisin kuuromykkäkouluun", sanoi isä Brown.
"Valitettavasti en voi jäädä odottamaan ruumiinavauksen tulosta."
Otettuaan itselleen kuukauden loman konttoristaan Westminsterissä Flambeau vietti sen pääasiallisesti pienessä purjeveneessä — niin pienessä, että se suuren osan aikaa sai käydä soutuveneestä. Hän oleskeli enimmäkseen itäisen kreivikunnan pienillä vesillä, niin kapeilla, että vene näytti taikaveneeltä, joka purjehti maalla niittyjen ja peltomaiden läpi. Aluksessa oli juuri parahiksi tilaa kahdelle hengelle ja kaikkein välttämättömimmille tarve-esineille. Flambeau oli varustanut veneensä niillä esineillä, jotka hänen mielestään olivat välttämättömiä. Ne supistuivat nähtävästi neljään: lohisäilykepurkkeja siltä varalta, että häntä haluttaisi syödä, pullo konjakkia, nähtävästi satunnaisen pahoinvoinnin varalta, ladattuja revolvereja, jos häntä huvittaisi tapella, ja pappi — otaksuttavasti kuolemantapauksen varalle. Näine kevyine matkatavaroineen hän rämpi eteenpäin Norfolkin pikku jokia pitkin lopullisena päämääränä "the Broads", mutta nauttien matkan varrella veteen asti ulottuvista puutarhoista ja niityistä, kauniista herraskartanoista ja kylistä. Tuon tuostakin hän pysähtyi kalastamaan poukamissa ja lammikoissa pysytellen koko ajan rannoilla. [The Norfolk Broads on rannikkoa lähinnä sijaitseva kreivikunnan osa, jossa tasangolla risteilee virtoja ja luonnollisia kanavia ja joka siten muistuttaa suuresti Hollantia.]
Flambeaun retkeilyllä ei ollut mitään tarkoitusta, mutta kuten tosi filosofilla oli hänellä kuitenkin eräs syy. Hänellä oli jonkinlainen puolitarkoitus, johon hän suhtautui niin vakavasti, että sen onnistuminen muodosti hänen vapaudenaikansa kruunun, ja niin kevyesti, ettei sen epäonnistuminen merkinnyt mitään. Monta vuotta sitten, jolloin hän oli ollut varkaiden kuningas ja Pariisin kuuluisin mies, hän oli saanut mitä kummallisimpia kirjeitä, joissa hänelle oli ilmaistu hyväksymistä ja moitetta vieläpä jonkun kerran rakkauttakin. Varsinkin eräs lähetys oli jäänyt hänen mieleensä. Se sisälsi käyntikortin kirjekuoressa, johon oli pantu englantilainen postimerkki. Kortin takasivulle oli vihreällä musteella kirjoitettu ranskaksi: "Jos joskus vetäydytte pois nykyisestä elämästänne ja tulette kunnialliseksi ihmiseksi, niin tulkaa tervehtimään minua. Tahdon tavata teidät, sillä olen tavannut aikamme kaikki muut suuruudet. Tuo temppu, jolla saitte toisen etsivän vangitsemaan toisen, oli Ranskan historian loistavimpia." Kortin etusivulle oli painettu seuraavat sanat: Ruhtinas Saradine, Reed House, Reed Island, Norfolk.
Siihen aikaan hän ei ollut sen enempää välittänyt tuosta ruhtinaasta. Hän oli vain saanut selville, että tämä oli ollut loistava ja huomattava henkilö Etelä-Italiassa. Väitettiin hänen nuoruudessaan paenneen erään naimisissa olevan korkeasukuisen naisen kanssa. Tapaus ei sinänsä herättänyt erikoista huomiota ylhäisöpiireissä, mutta se oli painunut mieleen erään toisen, sen yhteydessä olevan murhenäytelmän, nimittäin loukatun aviomiehen otaksutun itsemurhan perusteella. Tämän kerrottiin heittäytyneen alas eräältä kallionkielekkeeltä Sisiliassa. Ruhtinas asui sitten jonkun aikaa Wienissä, mutta viimeiset vuodet hän oli viettänyt alituisilla matkoilla. Kun nyt Flambeau ruhtinaan tavoin oli luopunut eurooppalaisesta kuuluisuudestaan ja asettunut Englantiin, pälkähti hänen päähänsä tehdä odottamaton vierailu tuon ylhäisen pakolaisen luo Norfolkiin. Tämän olinpaikka oli vain hieman vaikeasti löydettävissä, sillä ruhtinas asui pienessä, syrjäisessä seudussa. Sattuman kautta hän löysi sen pikemmin kuin luulikaan.
Eräänä iltana he olivat kiinnittäneet veneensä erään korkeata ruohoa ja lyhyttä katkottua puuta kasvavan penkereen vierustalle. Kauan ja kiivaasti soudettuaan he asettuivat aikaiseen levolle, ja siitä taas seurasi, että he heräsivät, ennenkuin oli valjennut, oikeammin sanottuna, ennen päivän koittoa, sillä suuri sitroonanvärinen kuu oli juuri laskenut korkean ruohopenkereen taakse, ja taivas oli sinipunerva väriltään, yöllinen mutta kirkas. Molemmat miehet muistelivat yhtaikaa lapsuuttaan — tuota lumoavaa, sadunomaista ikäkautta, jolloin korkeat kasvit puiden tavoin ympäröivät heitä. Suuri laskeva kuu taustanaan tuhatkaunot ja voikukat näyttivät todella jättiläissuurilta. Vesi oli niin alhaalla, että kaikki pensaat ja kukat kohosivat heidän yläpuolelleen.
"Emmekö ole todella kuin keijujen valtakunnassa", sanoi Flambeau.
Isä Brown, joka istui tikkusuorana veneessä, teki ristinmerkin. Liike oli niin äkkinäinen, että hänen ystävänsä kysyi häneltä lempeästi ja ihmeissään, mikä häntä vaivasi.
"Ne, jotka kirjoittivat keskiaikaisia ballaadeja, tunsivat paremmin keijukaiset kuin me", vastasi pappi. "Keijujen valtakunnassa ei tapahdu yksinomaan kauniita asioita."
"Pyh, lorua!" sanoi Flambeau. "Näin kauniissa kuutamossa ei voi tapahtua muuta kuin kaunista. Tahtoisin nyt lähteä eteenpäin ja nähdä, mitä todella tapahtuu. Ennätämme sekä kuolla että päästä hautaan, ennenkuin saamme taas tällaisen kuutamon ja tällaisen tunnelman."
"Kuten haluatte", sanoi isä Brown. "En ole koskaan sanonut, että aina olisi mieletöntä mennä keijukaisten valtakuntaan. Olen vain sanonut, että se on aina vaarallista."
He soutivat vaikenevaa virtaa ylöspäin; taivaan syvä sini ja kuun kalpea hohde heikkenivät yhä enemmän ja vaihtuivat harmaaksi värittömyydeksi, joka käy päivänkoiton väriloiston edellä. Kun ensimäiset vienot puna- ja kultajuovat virisivät taivaanrannalle, katkaisivat joen rannalla heidän edessään sijaitsevan kaupungin tai kylän mustat ääriviivat ne. Päivä oli jo koittanut ja valaissut kaikki selvästi heidän liukuessaan pienen kaupungin ulkonevien kattojen ja siltojen siimekseen. Talot mataline, loivasti viettävine kattoineen olivat kuin harmaan- ja punaisenkirjava karjalauma, joka on tullut joen rannalle juomaan. Avartuva ja vaikeneva aamurusko oli jo muuttunut täydeksi päiväksi, ennenkuin he näkivät ketään elävää olentoa hiljaisen kaupungin laitureilla ja rantakaduilla. Nyt he nimittäin näkivät erään hyvin huolettoman ja hyvinvoivan näköisen miehen paitahihasillaan, miehen, jonka kasvot olivat pyöreät kuin äsken laskenut kuu ja alaosaltaan punaisen partakiehkuran peitossa. Hän seisoi pylvääseen nojaten heikosti virtaavan veden partaalla. Selittämätön mielijohde sai Flambeaun ojentautumaan täyteen pituuteensa keinuvassa veneessä ja huutamaan miehelle kysymyksen, tunsiko tämä Reed Islandia [Ruokosaari] ja Reed Housea [Ruokotalo]. Miehen hymy kävi hieman leveämmäksi, ja hän tyytyi vastauksen asemesta osoittamaan ylöspäin virran lähintä polveketta. Flambeau ryhtyi soutamaan sanomatta sen enempää.
Vene sivuutti monta mutkaa ja liukui monen kaislaisen ja tyynen suvannon yli, mutta ennenkuin etsiminen oli ennättänyt käydä yksitoikkoiseksi, olivat he kääntyneet hyvin jyrkästä mutkasta ja tulleet eräänlaiselle lammikolle tai pikku järvelle, jonka näkeminen vaistomaisesti sai heidät pysähdyttämään veneen. Tämän laajahkon veden keskellä oli kaikkialta kaislikon ympäröimänä matala, pitkä saari, jossa oli pitkä, matala bambusta tai jostain muusta troopillisesta ruo'osta rakennettu talo, bungalow. Seiniä muodostavat bamburuo'ot olivat vaaleankeltaiset, luisut kattoruovot olivat tummanpunaiset tai ruskeat, mutta muutoin tuo pitkä talo oli hyvin yksitoikkoisen ja mitättömän näköinen. Aikainen aamutuuli suhisi kaisloissa saaren ympärillä ja soi ihmeellisessä ruokotalossa kuin suunnattoman suuri paimenpilli.
"Tässä se vihdoinkin on", puhkesi Flambeau puhumaan. "Tämä jos mikä lienee Reed Island, ja tuo talo tuolla lienee kaiketi Reed House. Luulenpa, että se paksu parrakas mies oli noitaukko."
"Mahdollisesti", sanoi isä Brown puolueettomasti, "mutta siinä tapauksessa huonoa lajia".
Heidän puhuessaan maltiton Flambeau oli soutanut venheen maihin kahisevan kaislikon läpi, ja nyt he seisoivat tuolla matalalla ihmeellisellä saarella tuon kummallisen hiljaisen talon vieressä.
Talo sijaitsi selkäpuoli joelle ja ainoalle maallenousupaikalle päin. Pääsisäänkäytävä oli toisella pitkällä sivustalla, josta oli näköala alavaan saaripuutarhaan. Vieraat lähestyivät tätä puutarhaa talon kolmea sivustaa kiertävää pientä käytävää pitkin, ja saapuivat aivan lähelle taloa. Kolmesta eri ikkunasta he näkivät erääseen pitkään valoisaan huoneeseen. Paneli oli vaaleata puuta, seinillä oli joukko suuria peilejä ja pöydälle oli katettu hieno aamiainen. Sisäänkäytävän kahden puolen oli asetettu kaksi turkoosinsinistä kukkaruukkua. Oven avasi synkkäpiirteinen hovimestari, pitkä, laiha, harmaa ja välinpitämätön — joka mutisi jotain, ettei ruhtinas Saradine juuri nyt ollut kotona, mutta että häntä odotettiin joka hetki. Talo oli valmiina ottamaan vastaan häntä ja hänen vieraitaan. Käyntikortti, jolle vihreällä musteella oli kirjoitettu kutsu, herätti tuon ahdistetun palvelijasielun pergamenttikasvoille elon kipinän, ja epäröivän kohteliaasti hän ehdotti, että vieraat jäisivät. "Hänen ylhäisyytensä voi olla täällä minä hetkenä hyvänsä", sanoi hän, "ja hän pahastuisi suuresti, ellei hän tapaisi vierasta, jota hän on pyytänyt tulemaan. Meidän on määrä aina pitää varalla pieni kylmä aamiainen häntä itseään ja hänen ystäviään varten, ja olen varma, että hän haluaa sitä tarjottavan nyt, jos suvaitsette."
Flambeau, joka vainusi pientä seikkailua, nyökkäsi ystävällisen hyväksyvästi ja seurasi vanhaa miestä, joka hyvin juhlallisesti vei hänet pitkään valoisaan paneloituun huoneeseen. Siellä ei oikeastaan ollut mitään erikoisen huomattavaa, paitsi tuo hieman omituinen vaihtelu, jonka aiheuttivat leveät matalat ikkunat ja joukko matalia leveitä peilejä, heijastaen huoneeseen omituista aavemaista valoa. Nurkassa oli muutamia tavallisia tauluja — muun muassa suuri harmaa hyvin nuoren virkapuvussa olevan miehen valokuva ja kahden pitkätukkaisen pojan punaliidulla tehty luonnos. Flambeaun kysymykseen, oliko nuori upseeri itse ruhtinas, hovimestari vastasi lyhyesti kieltävästi — hän oli ruhtinaan nuorempi veli, kapteeni Stephen Saradine, sanoi hän. Senjälkeen hovimestari kävi hyvin vaiteliaaksi ja näytti kokonaan kadottaneen halun keskustella enemmän.
Kun aamiainen oli lopetettu erinomaisella kahvilla ja likööreillä, vieraat tutustuivat puutarhaan, kirjastoon ja taloudenhoitajattareen, joka oli tummahko kaunis nainen majesteetillisine ryhteineen ja madonnamaisine olemuksineen. Hän ja hovimestari tuntuivat olevan ainoat, jotka olivat jäljellä ruhtinaan ulkomaalaisesta palveluskunnasta. Talon kaikki muut palvelijat olivat uusia, taloudenhoitajatar oli valinnut heidät Norfolkista. Taloudenhoitajatar oli nimeltään rouva Anthony, mutta hän murti hieman italiankielen tapaan, ja Flambeau oli varma siitä, että Anthony oli norfolkilainen muunnos latinalaisesta nimestä. Myöskin hovimestari, herra Paul, oli ulkomuodoltaan hieman ulkomaalainen, mutta puheiltaan ja tavoiltaan englantilainen, kuten kansainvälisen aateliston hienoimpien miespuolisten palvelijoiden on laita.
Vaikka paikka oli viehättävä ja omituinen, huokui siitä eräänlainen synkkyys. Tunnit kuluivat kuin päivät. Pitkät lukuisin ikkunoin varustetut huoneet olivat tulvillaan päivänvaloa, mutta tämä päivänvalo oli kuin kuollutta. Ja kaikkien muiden tilapäisten äänien, kuten puheen, kilisevän lasin tai palvelijoiden askelten yli kuului talon kaikilta puolilta joen surumielinen kohina.
"Olemme poikenneet väärälle suunnalle ja tulleet väärään paikkaan", sanoi isä Brown katsahtaen ikkunasta harmaan vihreään kaislikkoon ja hopeanhohtoiselle joelle. "Mutta mitä se tekee? Joskus on hyvä olla oikeana henkilönä väärällä paikalla."
Isä Brown oli yleensä vaitelias mutta kuitenkin erittäin puoleensavetävä pieni pappi, ja näiden harvojen vaikkakin loppumattoman pitkien tuntien kuluessa hän tunkeutui syvemmälle Reed Housen salaisuuksiin kuin hänen salapoliisiystävänsä. Hänellä oli tuo herttaisen vaikenemisen lahja, joka on omiansa herättämään kertomishalua, ja oikeastaan mitään sanomatta hän sai uusilta tuttaviltaan tietää enemmän kuin he muuten olisivat kertoneet. Hovimestari oli luonteeltaan aika umpimielinen. Hän osoittautui kuitenkin olevansa jörö, melkein eläimellisen uskollinen herraansa kohtaan, jota hänen sanojensa mukaan oli kohdeltu hyvin pahoin. Eniten häntä vastaan tuntui rikkoneen hänen ystävänsä veli, jonka pelkkä nimi venytti tuon vanhan miehen painuneet posket ja sai hänet nyrpistämään koukkunenäänsä. Kapteeni Stephen oli selvästi oikea konna, joka oli kiristänyt veljeltänsä suuria rahasummia ja pahoittanut hänet pakenemaan suuren maailman elämästä tähän hiljaiseen ja vaatimattomaan soppeen tälle pienelle saarelle. Enempää Paul ei halunnut sanoa, ja Paul oli ilmeisesti puolueellinen.
Italialainen taloudenhoitajatar oli hieman puheliaampi, Brownin mielestä senvuoksi, että hän oli tyytymättömämpi. Hänen äänensä oli jotensakin terävä hänen puhuessaan isännästään, vaikka hän tuntuikin tuntevan eräänlaista kunnioitusta häntä kohtaan. Flambeau ja hänen ystävänsä seisoivat peilihuoneessa ja katselivat molempien veljesten punaliitukuvia, kun taloudenhoitajatar tuli nopeasti sisälle jollekin asialle. Tällä loistavalla lasihuoneella oli se omituisuus, että neljä tai viisi peiliä heti heijasti sisääntulijan kuvan, ja ympäri kääntymättä isä Brown keskeytti lauseensa, joka oli jokin kriitillinen perhettä koskeva huomautus. Mutta Flambeau, joka nenineen päivineen oli taulussa kiinni, sanoi lujalla äänellä: "Nämä ovat luullakseni Saradinen veljekset. Molemmat näyttävät jotensakin viattomilta. Olisi vaikea sanoa kumpi on hyvä ja kumpi kelvoton." Kun hän samassa huomasi huoneeseen tulleen naisen, hän käänsi keskustelun toisaanne ja meni sitten muutaman minuutin kuluttua puutarhaan. Mutta isä Brown jatkoi kiintein ilmein kuvien tarkastelua, ja rouva Anthony tarkasteli yhtä huomaavaisena isä Brownia.
Hänellä oli suuret surulliset ruskeat silmät ja hänen oliivinväriset kasvonsa hehkuivat kummallista tuskaisaa ihmettelyä, ikäänkuin hän olisi ollut epävarma vieraan olemuksesta — ja tarkoituksesta. Lieneekö pienen papin puku ja uskonto hänessä herättänyt etelämaalaisia muistoja ripistä tai luuliko hän tämän tietävän enemmän kuin tiesi, hän sanoi joka tapauksessa matalalla äänellä, ikäänkuin olisi puhunut uskotulle: "Ystävänne on tavallaan aivan oikeassa. Hän sanoo olevan vaikeata ratkaista, kumpi on hyvä, kumpi kelvoton veli. Kyllä tosiaan olisikin hyvin vaikeata osoittaa näistä tuo hyvä."
"En ymmärrä teitä", sanoi isä Brown ja aikoi mennä tiehensä.
Nainen meni häntä askeleen lähemmäksi synkin ilmein ja kumarassa asennossa, sarvensa laskeneen sonnin tavoin.
"Ei kumpainenkaan ole hyvä", sähisi hän. "Kapteeni teki kyllä pahasti ottaessaan kaikki rahat, mutta minun mielestäni ruhtinas ei osoittanut suurtakaan hyvyyttä luopuessaan niistä. Kapteeni ei ole ainoa, josta voidaan sanoa jotakin pahaa."
Papille valkeni jotain hänen seisoessaan kasvot pois käännettyinä, ja hänen huulensa muodostivat vaieten sanan "kiristystä". Mutta samassa nainen käänsi äkkiä kalvenneet kasvonsa ja oli vähällä kaatua. Ovi oli avautunut äänettömästi, ja kalpea Paul seisoi haamun tavoin oviaukossa. Seinäpeilien vuoksi näytti siltä kuin huoneeseen olisi astunut samalla kertaa viisi Paulia viidestä eri ovesta.
"Hänen korkeutensa on juuri saapunut", sanoi hän.
Samalla hetkellä kulki eräs mieshenkilö ensimäisen ikkunan ohitse ja varjosti aurinkoisen ruudun, ikäänkuin olisi katkaissut voimakkaan ramppi valon. Heti senjälkeen hän kulki toisen ikkunan ohitse, ja nuo monet peilit esittivät peräkkäin puitteissaan saman kotkanprofiilin ja saman reippaan käynnin. Mies oli suora ja joustava, mutta hänen hiuksensa olivat valkeat ja hänen ihonsa kummallinen, norsunluunvärinen. Hänellä oli tuo lyhyt kaareva nenä, joka tavallisesti liittyy pitkiin laihoihin poskiin ja leukaan, mutta nämä jälkimmäiset olivat osittain viiksien ja piikkiparran peittämät. Viikset olivat paljon tummemmat kuin piikkiparta ja tekivät teatraalisen vaikutuksen. Hänen pukunsa sopeutui kasvojen mukaan, sillä hänellä oli korkea valkea hattu ja kämmekkä napinlävessä, keltaiset liivit ja pari keltaisia hansikkaita, joita hän kävellessään heilutteli toisessa kädessään. Kun hän tuli ovelle, kuultiin jäykän Paulin avaavan sen ja äsken tulleen sanovan iloisesti: "Tässä saatte minut taas". Jäykkä Paul kumarsi ja vastasi tuskin kuuluvasti, kuten tapansa oli. Muutaman hetken aikana huoneessa ohjat eivät kuulleet keskustelua. Mutta sitten hovimestari sanoi: "Kaikki on käytettävissänne", ja yhä hansikkaitaan heiluttaen ruhtinas Saradine tuli huoneeseen ja tervehti iloisesti vieraitaan. Taasen nämä näkivät hämmentävän kuvan — viisi ruhtinasta tuli sisään viidestä ovesta.
Ruhtinas heitti hatun ja keltaiset hansikkaat pöydälle ja ojensi vieraille sydämellisesti kätensä.
"On ihastuttavaa nähdä teidät täällä, herra Flambeau", sanoi hän. "Tunnen teidät erittäin hyvin maineeltanne, ellette pidä sopimattomana, että sanon sen."
"Kaukana siitä", vastasi Flambeau ja nauroi. "Harvat tulevat kuuluisiksi pelkillä hyveillään."
Ruhtinas loi häneen salamoivan katseen ikäänkuin tutkiakseen, sisälsikö lause jonkin henkilökohtaisen viittauksen. Mutta sitten hänkin purskahti nauruun, pyysi toisia istuutumaan ja istuutui itsekin.
"Tämähän on pieni miellyttävä paikka", sanoi hän aivan vapaasti. "Ikävä vain, ettei täällä ole mitään tekemistä."
Pappi, joka totisena kuin pieni lapsi istui ja tuijotti häneen, joutui hämärän muiston valtaan, muiston, jota hän ei osannut selittää. Hän katsoi harmaata huolellisesti käherrettyä tukkaa, keltaisenvalkeita kasvoja ja hentoa, hieman turhamaista vartaloa. Ruhtinaassa ei kai ollut mitään luonnotonta, ehkä jotain liioiteltua, mikä johti mieleen näyttämöllä liikkuvan ihmisen. Tuo selittämätön piili jossakin muussa, itse kasvojen rakenteessa. Brown kuvitteli yhä nähneensä hänet ennen. Mies oli kuin valepukuinen vanha ystävä. Mutta sitten hän muisti äkkiä peilit ja luuli tuon mielikuvan johtuvan noista monistetuista kuvista.
Ruhtinas Saradine jakoi huolettomasti ja tahdikkaasti huomaavaisuutensa molemmille vierailleen. Kun hän huomasi salapoliisin olevan huvitetun urheilusta ja kernaasti käyttävän hyväkseen lomaansa, vei hän Flambeaun veneineen parhaaseen onkipaikkaan virralla ja tuli kahdenkymmenen minuutin kuluttua takaisin omalla kanootillaan mennäkseen isä Brownin luo kirjastoon ja yhtä kohteliaasti antautuakseen papin filosoofisiin huvituksiin. Hän näytti tuntevan hyvin sekä kalat että kirjat, vaikkakaan ei kaikkein rakentavimpia viimemainituista. Hän puhui viittä tai kuutta kieltä. Hän oli nähtävästi oleskellut eri kaupungeissa ja seurustellut hyvin kirjavissa seurapiireissä, sillä muutamat hänen hauskimmat juttunsa koskivat pelihelvettiä ja opiumiluolia, austraalialaisia "bushrangers'eja" ja italialaisia maantierosvoja. Isä Brown tiesi että tuo ennen niin juhlittu Saradine oli viettänyt viimeiset vuotensa melkein alituisilla matkoilla, mutta hän ei pitänyt näitä matkoja suositeltavina eikä hauskoina.
Maailmanmiehen käytöksestään huolimatta ruhtinas Saradinessa ilmeni, ainakin niin herkälle huomioidentekijälle kuin isä Brown, eräänlainen rauhaton, miltei epäluotettava piirre. Hänen kasvonsa olivat hienostuneet, mutta silmät hurjat. Hän nytkähteli hermostuneesti, ikäänkuin juopottelu tai morfiini olisi murtanut hänen terveytensä, ja hän ei kajonnut eikä näyttänyt kajoavan talon ekonomiseen hallintaan. Se oli kokonaan jätetty molemmille vanhoille palvelijoille, etupäässä hovimestarille, joka ilmeisesti oli talon tukipylväs. Paul herra ei itse asiassa ollut hovimestari, vaan jonkinlainen talouspäällikkö, ellemme sanoisi kamariherra. Hän söi päivällistä itsekseen, mutta melkein yhtä komeasti kuin herransakin, koko palveluskunta pelkäsi häntä, ja hän neuvotteli ruhtinaan kanssa tosin kohteliaasti mutta jotensakin tiukasti, ikäänkuin olisi ollut ruhtinaan lainopillinen apulainen. Synkkä taloudenhoitajatar oli häneen verrattuna kuin varjo; hän koetti tehdä itsensä niin huomaamattomaksi kuin mahdollista ja oli hovimestarin käskettävissä. Brown ei enää ollut alttiina hänen kuiskailevalle luottamukselleen ja vihjailuilleen, että nuorempi veli kiristi vanhempaa. Hänhän ei tiennyt varmasti, missä määrin poissa oleva kapteeni todella ryösti ruhtinasta, mutta Saradinessa oli jotakin epävarmaa ja salaperäistä, joka teki asian hyvinkin uskottavaksi.
Kun he taas tulivat peilisaliin, alkoi veden ja piilipuiden reunustamien rantojen yli laskeutua illan hämy. Isä Brownin valtasi taas kummallinen tunne kuin olisi hän jossain synkässä ja surullisessa satumaassa. "Voi jospa Flambeau olisi taas täällä!" ajatteli hän.
"Uskotteko tuomioon?" kysyi levoton ruhtinas Saradine äkkiä.
"En", vastasi hänen vieraansa, "uskon tuomiopäivään."
Ruhtinas kääntyi ikkunasta ja tuijotti niin kummallisesti häneen. Ruhtinas seisoi itse selkä laskevaan aurinkoon päin, niin että hänen kasvonsa olivat varjossa. "Mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"Tarkoitan, että me täällä olemme esiripun väärällä puolella", vastasi isä Brown. "Asioilla, jotka täällä tapahtuvat, ei tunnu olevan mitään merkitystä, mutta ne merkitsevät paljon eräässä toisessa paikassa. Toisessa paikassa todellista rikoksellista kohtaa rangaistus. Täällä näyttää usein siltä kuin rangaistus kohtaisi väärää henkilöä."
Ruhtinas päästi selittämättömän, melkein eläimellisen äänen. Hänen silmänsä loistivat kummallisesti. Isä Brownissa heräsi uusi epäilys. Olikohan olemassa toinen selitys tuohon Saradinen loistavien päähänpistojen ja jyrkkien muutosten vaihteluun. Olikohan ruhtinas — tokko hän oli oikein viisas? Saradine toisti sanoja "väärää henkilöä — väärää henkilöä" useammin kuin oli luonnollista tavallisessa keskustelussa.
Mutta sitten isä Brownille valkeni vielä eräs totuus.
Hän näki peileistä, että äänetön ovi avautui ja huoneeseen astui vaitelias Paul herra kalpeana ja tunteettomana kuten tavallisesti.
"Pidin parhaana", sanoi hän vanhan perhepalvelijan jäykällä kunnioituksella, "pidin parhaana heti ilmoittaa, että kuuden miehen soutama vene on laskenut siltaan ja että perässä istuu herrasmies."
"Vene!" toisti ruhtinas. "Herrasmieskö?" ja hän nousi.
Hämmästystä ilmaisevan äänettömyyden katkaisi ainoastaan kaulushaikaran kummallinen uikutus kaislikossa. Ennenkuin kukaan ennätti toipua ja sanoa mitään, nähtiin uusien kasvojen sivuuttavan nuo kolme aurinkoista ikkunaa, joiden ohi ruhtinas pari tumia sitten oli kulkenut. Mutta kaarevaa nenää lukuunottamatta näissä kasvoissa ei ollut paljoa ruhtinaan kasvoista muistettavaa. Saradinen uuden valkean hatun asemesta nähtiin tässä musta vanhanaikainen ja ulkolaiskuosinen; hatun alta näkyivät nuoret hyvin vakavat, sileäksiajetut, lujan leuan vaiheilta sinertävät ja hieman Napoleonia muistuttavat kasvot. Mielikuvaa tuki koko puvun vanhuus ja omituisuus, mikä osoitti, että hän oli mies, joka ei välittänyt muuttaa isiensä aikana vallinnutta muotia. Hänen yllään oli kulunut pitkä takki, punaiset sotilasmaiset liivit ja valkeat karkeat housut, jollaisia yleisesti käytettiin kuningatar Viktorian hallituksen alkuaikoina, mutta jotka meidän päivinämme tekevät vanhentuneen vaikutuksen. Kaikkein näiden vaatekappalten keskellä hänen kasvonsa näyttivät kummallisen nuorilta ja tavattoman teeskentelemättömiltä.
"Voi p-ru!" sanoi ruhtinas Saradine asettaessaan valkean hatun päähänsä ja mennessään eteisen ovelle, jonka hän itse aukaisi laskevan auringon valaisemaan puutarhaan päin.
Vastatullut ja hänen seuralaisensa olivat juuri ennättäneet asettua ruohokentälle ikäänkuin pieni näyttelijäjoukkue. Nuo kuusi soutajaa olivat vetäneet veneen rannalle ja vartioivat sitä melkein uhkaavan näköisinä, sillä he pitivät aironsa ojossa kuten keihäät. He olivat tummaihoisia miehiä ja muutamilla heistä oli renkaat korvissa. Eräs soutajista astui kuitenkin esille tuon nuoren miehen rinnalle, jolla oli oliivin väriset kasvot ja punaiset liivit. Tällä miehellä oli suuri kummallisenmuotoinen kotelo kainalossa.
"Onko nimenne", sanoi nuori mies, "Saradine?"
Saradine nyökäytti huolettomasti myöntäen.
Tulokkaalla oli silmälasit, joiden takaa katsoivat ruskeat silmät, aivan toisenlaiset kuin ruhtinaan säihkyvät harmaat. Vielä kerran isä Brownia vaivasi tunne, että hän oli jossain nähnyt juuri nämä kasvot, ja hän muisti taasen tuon monistavan peilihuoneen ja luuli vaikutelman johtuvan siitä. "En voi tottua tähän kristallipalatsiin", mutisi hän. "Näkee kaiken liian monta kertaa. Aivan kuin unessa."
"Jos olette ruhtinas Saradine", sanoi nuori mies, "sanon teille, että nimeni on Antonelli."
"Antonelli", toisti ruhtinas pitkään venyttäen. "Luulen kuulleeni nimen ennen."
"Sallikaa minun esittäytyä", sanoi nuori italialainen.
Vasemmalla kädellään hän otti kohteliaasti päästään vanhanaikaisen silinterihattunsa ja oikealla antoi ruhtinaalle niin navakan lyönnin kasvoihin, että korkea valkea hattu kieri portaita alas ja toinen sininen kukkaruukku horjui jalustallaan.
Mutta olipa ruhtinas mitä muuta tahansa, pelkuri hän ei ollut. Hän syöksyi viholliseensa käsiksi ja suorastaan kantoi hänet takaperin nurmikolle. Mutta hänen vihollisensa vapautti itsensä omituisen kiirehtivän kohteliaasti.
"Kaikki on järjestyksessä," sanoi hän läähättäen jotensakin huonolla englanninkielellä. "Minä olen loukannut. Olen myöskin antava teille hyvityksen. Marco, avaa kotelo."
Korvarenkailla koristettu mies, joka seisoi hänen vieressään, avasi kotelon. Hän otti esille kaksi pitkää italialaista miekkaa siroine kädensijoineen ja terineen. Hän pystytti ne terästään ruohokenttään. Nuori ulkomaalainen, joka seisoi siinä ja käänsi kostonhimoiset kasvonsa ovea kohden, molemmat miekat, jotka ruohokentällä näyttivät kirkkomaan risteiltä, ja taustalla airoja pitävien soutajien hahmot — tämä kaikki muistutti barbaarista tuomioistuinta. Mutta kaikki muu oli muuttumattomana, keskeytys oli tullut niin yllättävänä. Laskevan auringon kulta hehkui vielä ruohokentällä, ja kaulushaikaran ääni tuntui ennustavan jotakin kaameata.
"Ruhtinas Saradine", sanoi mies, joka nimitti itseään Antonelliksi, "kun vielä olin hento kehtolapsi, surmasitte te isäni ja varastitte äitini. Isäni kohtalo oli onnellisempi kuin äidin. Ette surmannut häntä rehellisesti kuten minä nyt aion surmata teidät. Te ja jumalaton äitini ajoitte hänen kanssaan erääseen autioon solaan Sisiliassa, syöksitte hänet alas eräältä kalliolta ja jatkoitte matkaanne. Voisin matkia teitä jos tahtoisin, mutta teidän jäljittelemisenne olisi alhaista. Olen seurannut teidän kintereillänne koko maailman halki, ja te olette aina päässyt minulta pakoon. Mutta tässä loppuu maailma ja teidän elämänne. Nyt olen saanut teidät kiinni mutta annan teille pelastumisen mahdollisuuden, jota te ette antanut isälleni. Valitkaa toinen näistä miekoista."
Ruhtinas Saradine seisoi siinä rypistetyin otsin ja tuntui epäröivän hetkisen, mutta hänen korvansa suhisi vielä lyönnistä, ja niin hän juoksi paikalle ja tempasi käteensä toisen miekoista. Myöskin isä Brown oli juossut paikalle koettaakseen sovittaa riidan, mutta huomasi pian, että hänen läsnäolonsa vain pahensi asiaa. Saradine oli ranskalainen vapaamuurari ja täydellinen jumalankieltäjä, niin että papin näkeminen vain kiihdytti hänen vihaansa. Ja mitä toiseen tulee, ei hän kysynyt pappia eikä lääkäriä. Nuori mies Bonaparten kasvoineen ja ruskeine silmineen oli puritaaneja ankarampi — hän oli pakana. Hän oli suorastaan alkuaikojen murhamies — kivikauden mies, kivinen mies.
Oli vielä yksi toivo — talon väki voitiin kutsua koolle, ja isä Brown juoksi takaisin rakennukseen. Hän huomasi nyt, että itsevaltias Paul oli antanut palveluskunnalle luvan mennä mannermaalle huvittelemaan. Synkkä rouva Anthony oli ainoa, joka levottomana kulki huoneesta toiseen noissa pitkissä huoneissa. Mutta samalla hetkellä kun nainen käänsi häneen kalmankalpeat kasvonsa, ratkaisi isä Brown erään peilitalon arvoituksen. Antonellin raskaat ruskeat silmät olivat täysin rouva Anthonyn silmien näköiset. Puolet tarinasta oli nyt isä Brownille selvinnyt kuin salaman valossa.
"Poikanne on tuolla ulkona", sanoi hän aikaa hukkaamatta, "ja joko hän tai ruhtinas saa surmansa. Missä on hovimestari?"
"Hän on rannassa laiturilla", vastasi rouva kuiskaten.
"Hän on — hän antaa hätämerkkejä."
"Rouva Anthony", sanoi isä Brown vakavasti, "meillä ei ole aikaa tyhjään loruun. Ystäväni on ottanut veneensä ja lähtenyt joelle kalastamaan. Poikanne venettä vartioivat hänen miehensä. Rannassa on ainoastaan yksi kanootti. Mitä hovimestari sillä tekee?"
"Pyhä Maria! En tiedä", sopersi taloudenhoitajatar ja kaatui pyörtyneenä matonpeittämälle lattialle.
Isä Brown nosti hänet sohvalle, heitti sangollisen vettä hänen ylitseen, huusi apua ja juoksi sitten venelaiturille. Mutta kanootti oli jo keskellä virtaa ja Paul ponnisteli ja souti vuosiinsa nähden uskomattoman ripeästi.
"Pelastan isäntäni", huusi hän mieletön kiilto silmissään. "Pelastan hänet sittenkin!"
Isä Brown ei voinut tehdä muuta kuin katseellaan seurata venettä sen kiitäessä vasten virtaa ja rukoilla, että vanhus ajoissa saisi pikku kaupungin liikkeelle.
"Kaksintaistelut ovat aina hylättäviä", sanoi hän ja hieroi tomunväristä tukkaansa, "mutta tämän kaksintaistelun laita on erikoisen hullusti. Tunnen sen ytimissäni asti. Mutta mitäs tuo on?"
Hänen seistessään ja tuijottaessaan veteen, jonka aalloissa iltakimmeli kuvastui, hän kuuli puutarhan toisesta päästä epäselvää ääntä, josta hän ei kuitenkaan voinut erehtyä. Se oli teräksen kylmää kilinää terästä vastaan. Hän käänsi päätään.
Pitkän saaren ulommaisella niemellä, missä oli pieni ruusupensaiden reunustama nurmikenttä, kaksintaistelijat olivat jo panneet miekkansa ristiin. Heidän yläpuolelleen ilta-aurinko oli jo holvannut kultaisen kuvun, ja vaikka he olivat kaukana, näkyi jokainen yksityiskohta selvästi. He olivat heittäneet takit pois, mutta Saradinen keltaiset liivit ja valkeat hiukset samoinkuin toisen punaiset liivit ja valkeat housut välkkyivät ilta-auringossa. Molemmat miekat säkenöivät kärjestä kahvaan kuin pari timanttineulaa. Oli kaameata, että molemmat hahmot näyttivät niin pieniltä ja koreilta. He näyttivät kahdelta perhoselta, jotka koettivat pistää toisiaan korkkiin.
Isä Brown alkoi juosta minkä jaksoi, ja pienet jalat suihkivat kuin pyörät. Mutta kun hän tuli taistelupaikalle, huomasi hän tulleensa sekä liian myöhään että liian aikaiseen — liian myöhään keskeyttääkseen taistelun, joka oli käynnissä synkkien airoihinsa nojaavien sisilialaisten vartioimana, ja liian aikaiseen taistelun ratkaisuun nähden. Molemmat miehet olivat ihmeesti tasaväkiset — ruhtinas käytti asettaan kyynillisen itseluottavaisesti, sisilialainen taas harkitusti kuin murhaaja. Ei monikaan taistelu kansantäyttämässä amfiteaatterissa ole voittanut tätä, joka taisteltiin kaislakasvuisen joen pienellä saarella. Tuima mittely näytti jatkuvan niin tasaväkisestä että toivo jälleen heräsi pienessä protesteeraavassa papissa. Hovimestari voi kohta tulla takaisin poliisi mukanaan. Olisi lohdullista, jos edes Flambeau palaisi kalaretkeltään, sillä ruumiillisilta voimiltaan Flambeau vastasi neljää muuta miestä. Mutta Flambeauta ei näkynyt — ja mikä ihmeellisempää — ei hovimestariakaan poliiseineen. Isä Brown ei voinut tehdä mitään muuta kuin toivoa. Tällä unohdetulla saarella, tässä suuressa nimettömässä poukamassa he olivat yhtä erossa ihmisistä kuin Tyynen meren kalliolla.
Hän oli tuskin ajatellut loppuun tämän ajatuksen, kun miekkojen kilisevä ääni muuttui rätiseväksi, ruhtinaan kädet kohosivat ylös ja miekan kärki pisti esiin hänen lapojensa välistä. Hän kierähti ympäri kuin hyrrä. Miekka kimmahti kuin tähdenlento hänen kädestään ja upposi veteen. Itse hän mätkähti maahan sellaisella voimalla, että katkaisi suuren ruusupensaan, ja veren punaama hiekka tupsahti ilmaan kuin pakanallinen uhrisavu. Sisilialainen oli uhrannut veriuhrin isänsä hengelle.
Tuossa tuokiossa pappi polvistui kuolleen yli vain varmistuakseen hänen kuolemastaan. Hän ei ollut vielä lopettanut toivotonta tutkimustaan, kun hän kuuli ääniä virralta ja näki poliisiveneen laskevan maihin poliiseineen ja muine tärkeine henkilöineen, niiden joukossa epätoivoinen hovimestari. Pieni pappi nousi irvistäen, mikä ilmaisi voimakasta epäluuloa.
"Miksi Herran nimessä hän ei voinut tulla ennemmin?" mutisi hän.
Noin seitsemää minuuttia myöhemmin vilisi saarella kaupunkilaisia ja poliiseja; viimeksimainitut olivat pidättäneet voittaneen kaksintaistelijan ja velvollisuutensa mukaan antaneet tämän tietää, että sanoipa hän mitä tahansa, sitä voitiin käyttää häntä vastaan.
"En tule sanomaan mitään", vastasi syytetty kummallinen ilme rauhallisissa kasvoissaan. "En koskaan enää sano mitään. Olen hyvin onnellinen ja haluan vain, että minut hirtetään."
Hän sulki suunsa ja hänet vietiin pois. Kummallista kyllä, on todettu, ettei hän koskaan avannut huuliaan tässä maailmassa, paitsi silloin, kun hän tuomioistuimen edessä lausui sanan "syyllinen".
Isä Brown oli seisonut ja tuijottanut kansan täyttämää puutarhaa, kaksintaistelijan vangitsemista ja ruumiin poisviemistä, sitten kun lääkäri oli tutkinut sen, melkein samalla tavoin kuin katsellaan kaamean unen loppua. Hän oli liikkumaton kuin painajaisen vaivaama mies. Todistajana hän ilmoitti nimensä ja osoitteensa, mutta kieltäytyi lähtemästä hänelle tarjotulla veneellä ja jäi yksin puutarhaan katselemaan murtunutta ruusupuuta ja tuon selittämättömän murhenäytelmän vihreätä tapahtumapaikkaa. Valo sammui joelta, sumu nousi lammikkoa muistuttavilta rannoilta, ja muutamia myöhästyneitä lintuja liiteli sinne tänne pitkin rantoja.
Isä Brownin eloisassa alitajunnassa säilyi kuitenkin itsepäinen varmuus siitä, että jotakin selittämätöntä oli vielä jäljellä. Tuota tunnetta, jota hän koko päivän oli tuntenut, ei selittänyt täysin hänen kuvitelmansa "peilimaasta". Hän ei mielestään tuntenut vielä itse asiaa, vain jonkinlaisen naamionäytelmän. Mutta eivät ihmiset kai anna hirttää tai lävistää itseään leikillään.
Istuessaan ja mietiskellessään laiturin portailla hän huomasi äkkiä korkean, tumman, kapean purjeen, joka hiljaa liukuen tuli kimaltelevaa jokea pitkin. Hän hypähti pystyyn niin järkytetyin tuntein, että hän melkein puhkesi itkuun.
"Flambeau!" huusi hän ja puristi kerta toisensa jälkeen ystävänsä käsiä urheilijan suureksi ihmeeksi tämän noustessa maihin kimpsuineen kampsuineen. "Flambeau!" sanoi hän. "Teitä ei siis ole murhattu?"
"Murhattu!" toisti onkija hyvin ihmeissään. "Miksi minut olisi murhattu?"
"Siksi, että melkein kaikki toiset ovat", sanoi isä Brown hieman liioitellen. "Saradine on murhattu, ja Antonelli haluaa, että hänet hirtetään, ja hänen äitinsä pyörtyi; mitä minuun tulee, en tiedä, olenko tässä vai tulevassa maailmassa. Jumalan kiitos, että te olette samassa maailmassa kuin minä." Ja hän nojautui hämmästyneen Flambeaun käsivarteen.
Laiturilta lähdettyään he tulivat ruokotalon leveän katonreunan alle ja katsahtivat ikkunasta sisään niinkuin olivat tehneet saarelle tullessaan. He näkivät lampun valaiseman huoneen, mikä oli todella omiaan kiinnittämään heidän huomiotaan. Pöytä oli juuri ollut katettuna päivällistä varten, kun Saradinen murhaaja ukonnuolen tavoin oli ilmestynyt saarelle. Siellä oli nyt päivällinen käynnissä aivan rauhallisesti, sillä rouva Anthony istui synkin ilmein pöydän alapäässä herra Paulin, talon majordomuksen, syödessä ja juodessa hyvällä halulla. Hänen leimuavat sinertävät silmänsä olivat pullistuneet, painuneet piirteet olivat tosin tutkimattomat, mutta niistä voitiin kuitenkin lukea jonkinlainen tyydytyksen tunne.
Flambeau naputti kärsimättömänä voimakkaasti ikkunaan, onnistui avaamaan sen ja pisti päänsä lampunvalaisemaan huoneeseen.
"Mitä tämä merkitsee?" huusi hän harmistuneena. "Ymmärrän kyllä, että tarvitsette hieman ruokaa, mutta että varastatte isäntänne päivällisen hänen itsensä maatessa kuolleena puutarhassa —"
"Olen varastanut paljon pitkän ja hauskan elämäni aikana", vastasi kummallinen vanha mies hyvin rauhallisesti, "mutta tämä päivällinen kuuluu niihin harvoihin, joita en ole varastanut. Päivällinen, talo ja puutarha sattuvat olemaan minun."
Flambeaun valtasi eräs ajatus. "Tarkoitatte", sanoi hän, "että ruhtinas
Saradinen testamentti —"
"Olen ruhtinas Saradine", sanoi vanha mies ja pureskeli suolattua mantelia.
Isä Brown, joka oli seissyt ja katsellut lintuja, hypähti pystyyn kuin luodin tapaamana ja pisti kalvakat kasvonsa ikkunasta sisään.
"Kuka te olette?" huusi hän kimeästi.
"Olen Paul, ruhtinas Saradine, à vos ordres", sanoi mies kohteliaasti ja kohotti sherrylasinsa. "Elän täällä kaikessa hiljaisuudessa, sillä olen luonteeltani taloudellinen. Nimitän itseäni vaatimattomasti Paul-herraksi erotukseksi onnettomasta veljestäni Stephen-herrasta. Hänhän kuoli juuri tuolla puutarhassa. Eihän tietysti ole minun syyni, jos hänen vihollisensa vainoavat häntä tänne asti. Se johtuu siitä, että hän, ikävä kyllä, on viettänyt perin säännötöntä elämää. Hän ei ollut taloudellinen, hän."
Hän vaikeni ja tuijotti vastapäiseen seinään naisen kumaraisen ja synkän pään yli. Nyt he näkivät selvästi sukuyhtäläisyyden, joka oli kummitellut heille kuolleessa. Mutta äkkiä alkoivat vanhuksen olkapäät kohota ja laskea, ikäänkuin hän olisi ollut tukehtumaisillaan. Hänen kasvonsa eivät kuitenkaan muuttuneet.
"Hyvä Jumala!" pääsi Flambeaulta hetken kuluttua, "Hän nauraa!"
"Tule, mennään", sanoi isä Brown kalmankalpeana. "Kiiruhtakaamme pois tästä helvetillisestä asunnosta. Menkäämme taas kunnialliseen veneeseemme."
Yö oli laskeutunut kaislikon ja virran yli, kun he lähtivät saarelta.
He kulkivat joen suuntaan pimeydessä, lämmittäen itseään parilla
suurella sikaarilla, jotka loistivat kuin punaiset laivanlyhdyt. Isä
Brown otti sikaarin suustaan ja sanoi:
"Nyt otaksun teidän arvaavan koko jutun. Se on itse asiassa aika alkuperäinen laadultaan. Eräällä miehellä oli kaksi vihollista. Hän oli viisas mies ja huomasi tietysti, että oli helpompi käsitellä kahta kuin yhtä vihollista."
"Tuota en ymmärrä", sanoi Flambeau.
"Sehän on aivan yksinkertaista", sanoi hänen ystävänsä taas. "Yksinkertaista, mutta ei suinkaan viatonta. Molemmat Saradinen veljekset olivat veijareita, mutta ruhtinas, tuo vanhempi, sellainen veijari, joka kohoaa korkeuksiin, kapteeni, tuo nuorempi taas, sitä lajia, joka vaipuu yhä syvemmälle alas. Tuo viheliäinen upseeri muuttui kerjäläisestä kiristäjäksi ja niin hänen onnistui eräänä päivänä saada yliote veljestään ruhtinaasta. Eihän tietenkään ollut kysymyksessä mikään mitätön seikka, sillä ruhtinas Paul Saradine ei pitänyt salassa sitä, että veli oli renttuilija. Hirttämisestä oli kysymys, ja Stephen oli puustavillisesti sanottuna saanut kierretyksi nuoran veljensä kaulaan. Hän oli jollakin tavoin keksinyt tuon sisilialaisjutun oikean laidan ja voi todistaa, että Paul oli murhannut vanhan Antonellin vuoristossa. Kapteeni kiskoi itselleen kymmenen vuoden aikana huomattavat vaikenemislahjukset, mutta sitten ruhtinaan loistava omaisuus alkoi näyttää vähenemisen oireita.
"Ruhtinas Saradinea painoi vielä eräs taakka. Siinä ei ollut kylliksi, että hänellä oli verenimijä veljenään, hän tiesi, että Antonellin poika, joka oli lapsi murhan tapahtuessa, oli kasvatettu yltiöpäiseen sisilialaiseen uskollisuuteen ja eli ainoastaan kostaakseen isänsä kuoleman — ei hirsipuulla, sillä häneltä puuttuivat lailliset todisteet, vaan vendettan vanhalla tunnetulla aseella. Poika oli harjoittautunut erinomaisen taitavaksi sen käytössä, ja siihen aikaan, jolloin hän oli tullut kyllin vanhaksi sitä käyttämään, oli ruhtinas Saradine sanomalehtien mukaan aloittanut matkansa. Totta on, että hän oli lähtenyt pakoon pelastaakseen elämänsä ja kiiruhtanut paikasta paikkaan vainotun rikoksellisen tavoin — alinomaa tuon järkkymättömän nuorukaisen takaa-ajamana. Ruhtinas Saradinen asema ei ollut erittäin hupaisa. Mitä enemmän hän antoi rahaa päästäkseen Antonellista, sitä vähemmän hänellä oli ostaakseen Stephenin vaitiolon, ja mitä enemmän hän antoi Stephenille tyydyttääkseen hänet, sitä pienemmäksi kävi hänen mahdollisuutensa päästä pakoon Antonellia. Ja silloin hän osoittautui suureksi mieheksi, Napoleonin kaltaiseksi neroksi.
"Sensijaan että olisi asettunut jyrkästi molempia vastustajiaan vastaan, antoi hän yht'äkkiä molemmille myöten. Hän osoittautui japanilaiseksi painijaksi ja hänen vihollisensa tupertuivat tomuun hänen eteensä. Hän lopetti kilpajuoksunsa maan ympäri ja ilmoitti osoitteensa Antonellille. Sitten hän antoi kaiken omaisuutensa veljelleen. Hän lähetti Stephenille niin paljon rahaa, että tämä voi pukeutua hienosti ja matkustaa mukavasti, sekä lisäksi seuraavat rivit: 'Tässä kaikki, mitä rahassa omistan. Olet tyhjentänyt minut. Minulla on sitäpaitsi pieni talo Norfolkissa palvelijoineen ja viinikellareineen. Jos tahdot enemmän, on sinun otettava se. Tule ja ota se haltuusi jos haluat, ja minä jään tänne sinun ystävänäsi tai tilanhoitajanasi tai minä hyvänsä.' Hän tiesi, ettei sisilialainen koskaan ollut nähnyt heitä kumpaakaan, vaikka kyllä ehkä heidän valokuvansa; hän tiesi heidän muistuttavan toisiaan — molemmilla oli harmaa, suippo leukaparta. Hän ajeli kasvonsa parrattomiksi ja odotteli. Ansa oli hyvin viritetty. Onneton kapteeni uusissa vaatteissaan astui riemuiten taloon ruhtinaana ja lankesi sisilialaisen miekkaan.
"Mutta suunnitelma meni vinoon eräässä kohden. Saradinen kaltaiset ilkeät olennot erehtyvät usein jättämällä laskuista pois ihmisten hyveet. Hänen mielestään oli selvää, että kun italialaisen surmanisku kerran tulisi, tapahtuisi se pimeydessä väkivaltaisesti ja nimettömästi, kuten oli tapahtunut tuo rikos, jonka se kosti: että uhri kaadettaisiin yöllä tikarilla tai ammuttaisiin jostakin väijyspaikasta ja kuolisi ennättämättä sanoa sanaakaan. Paul-ruhtinaalla oli vaikea hetki, kun ritarillinen Antonelli ehdotti kaksintaistelua kaikkine muodollisuuksineen. Juuri silloin näin hänen hurjin silmin lähtevän veneellä. Hän pakeni paljain päin avoimessa venheessä, ennenkuin Antonelli oli ennättänyt saada tietää, kuka hän oli.
"Vaikkakin hän värisi, hän ei kuitenkaan ollut toivoton. Hän tunsi seikkailijan ja tunsi fanaatikon. Olihan hyvin otaksuttavaa, että Stephen, seikkailija, vaikenisi, ettei menettäisi näyttelemäänsä osaa ja uutta viihtyisää kotiaan, ja hän luotti lisäksi huimapäisesti onneen ja miekkailutaitoonsa. Oli aivan varmaa, että tuo fanaatikko Antonelli vaikenisi ja antaisi hirttää itsensä kertomatta perhetarinaansa. Paul ajelehti virralla, kunnes arveli kaksintaistelun tapahtuneen. Silloin hän kiiruhti kaupunkiin, toi poliisin, näki molemmat vihollisensa ainiaaksi vietävän pois ja istuutui hymyillen päivällispöytään."
"Nauraen, päälle päätteeksi!" sanoi Flambeau väristen. "Mahtanevatko he saada tuollaisia ajatuksia perkeleeltä?"
"Sen ajatuksen hän sai teiltä", vastasi pappi.
"Mahdotonta", tokaisi Flambeau. "Minultako? Mitä tarkoitatte?"
Pappi otti käyntikortin taskustaan ja piti sitä sikaarin heikossa valossa. Siihen oli kirjoitettu jotain vihreällä musteella.
"Ettekö muista hänen alkuperäistä kutsuaan?" kysyi hän, "ja kuinka hän ylisti teitä urotyöstänne? 'Tuo temppu', sanoo hän, 'jolla saitte toisen poliisin vangitsemaan toisen'. Tuota tempona hän jäljitteli. Hänellä oli vihollinen kummallakin puolellaan, hän poistui nopeasti ja antoi näiden iskeä yhteen ja surmata toisensa."
Flambeau nykäisi ruhtinas Saradinen kortin papin käsistä ja repi sen raivoissaan pieniksi palasiksi.
"Riittää jo!" sanoi hän ja heitti nuo pienet palaset joen tummiin aaltoihin. "Kunhan ne vain eivät myrkyttäisi kaloja!"
Valkean kortin viimeinen palanen upotettiin ja katosi syvyyteen. Heikko, värähtelevä koittavan aamun sarastus levittäytyi taivaalle ja kuu korkean ruohikon takana kalpeni. He soutivat vaieten edelleen.
"Isä", sanoi Flambeau yht'äkkiä, "uskotteko, että kaikki oli vain unta?"
Pappi pudisti päätään — joko kieltäen tai epäröimisensä merkiksi — mutta pysyi vaiti. Orapihlajan ja hedelmäpuiden tuoksu tulvehti heitä vastaan puolipimeässä, mikä ilmaisi tuulen virinneen. Seuraavassa tuokiossa se keinutti heidän pientä venettään ja täytti heidän purjeensa sekä kuljetti heitä kiemurtelevaa jokea pitkin onnellisempiin seutuihin ja viattomampien ihmisten luo.
Bohunin pikku kaupungin majakka oli rakennettu niin korkealle kukkulalle, että itse kirkontornikin näytti sieltä vain matalalta katonhuipulta. Aivan kirkon vieressä oli paja, josta tavallisesti punaiset tulet tuikkivat ja jossa oli aina kasoittain vasaroita, moukareja ja rautaromua. Pajaa vastapäätä toisella puolella kivikatujen kulmassa sijaitsi "Sininen villisika", kaupungin ainoa ravintola. Juuri tässä katujen risteyksessä kaksi veljeä tapasi toisensa varhain aamulla ja puhutteli toisiaan. Toinen aloitti, toinen lopetti päiväänsä. Kunnianarvoisa pastori Wilfred Bohun oli hyvin hurskas mies ja matkalla kirkkoon hartautta harjoittamaan. Eversti Norman Bohun, hänen vanhempi veljensä, ei ollut hurskas vaan istui seurustelupuvussa penkillä Sinisen villisian edustalla nautiskellen filosofisen tyhjäntoimittajan vapaudella viimeistä tiistain tai ensimäistä keskiviikon lasiaan. Eversti ei ollut pikkumainen eikä turhan tarkka.
Bohunit olivat noita harvoja aristokraatteja, jotka tosiaan polveutuivat keskiajalta ja joiden esi-isien keihäänliput tosiaan olivat liehuneet Palestiinan edustalla. Mutta on hyvin suuri erehdys luulla, että tällaisissa suvuissa vanhat ritaritavat ovat kunniassa. Vain köyhät noudattavat nykyjään perintätapoja. Ylimykset seuraavat muotia. Kuningatar Annan aikana Bohunit olivat olleet yöllisiä rauhanhäiritsijöitä ja kuningatar Viktorian aikana muotileijonia. Mutta useiden tosivanhojen sukujen tavoin oli heidänkin sukunsa kahden viimeisen vuosisadan kuluessa rappeutunut, jopa niin pitkälle, että kuiskailtiin jo mielenhäiriöstä. Eihän everstin hurjissa huvitteluissa ollut enää rajaa, ja hänen päätöksestään, ettei hän koskaan ennen aamunkoittoa menisi kotia, uhosi unettomuuden inhoittava idiotismi. Hän oli kookas ja kohtalaisen hyvännäköinen, hiukan vanha kylläkin, mutta hänen hiuksensa olivat vielä hämmästyttävän keltaiset. Tuuhean, vaalean tukkansa vuoksi olisi häntä voinut pitää vaaleaverisenä, mutta siniset silmät olivat niin syvällä kasvoissa, että ne näyttivät mustilta. Hänellä oli hyvin pitkät keltaiset viikset ja niiden molemmin puolin poimu tai uurre, joka ulottui sieraimista leukaan, niin että ivan irvistys näytti piirtyneen pysyvästi hänen kasvoihinsa. Seurapuvun verhona oli ihmeteltävän vaalea vaatekappale, joka näytti pikemmin yönutulta kuin päällystakilta, ja päässä oli niskaan työnnetty räikeän vihreä, leveäreunainen hattu — ilmeisesti jokin itämaalainen hökötys, jonka hän oli sattunut jostakin löytämään. Hän oli ylpeä tästä puvustaan, jonka osat olivat niin erilaiset, ylpeä siitä, että hänen tosiaan oli onnistunut saada siitä yhtenäinen kokonaisuus.
Hänen veljellään, papilla, oli samanlainen keltainen tukka ja sama ylpeä ryhti, mutta hänen yllään oli leukaan asti napitettu musta takki, ja hänen kasvonsa olivat sileiksi ajellut, hienostuneet ja hieman hermostuneet. Hän näytti omistautuneen yksinomaan uskonnolleen; mutta oli niitä, jotka väittivät — m.m. seppä, joka oli presbyteriläinen — että hänen rakkautensa kohdistui enemmän goottilaiseen arkkitehtuuriin kuin Jumalaan ja että hänen tapansa varhain ja myöhään oleskella kirkossa ei ollut muuta kuin puhtaampi muoto sitä suoraan sanoen epätervettä kauneudenjanoa, joka esiintyi hänen veljessään niin vahvana vetona naisiin ja viiniin. Väite oli kumminkin perustelematon, sitävastoin kun miehen hurskaat tavat olivat kiistämätön tosiasia. Väite johtui yksinkertaisesti siitä, että väärinkäsitettiin hänen yksinäisyyden rakkauttansa ja hiljaisia rukouksiansa; koko juttu perustui siihen, että hänet usein tavattiin polvillaan — ei alttarilla, vaan odottamattomissa paikoissa, kuten esimerkiksi kryptoissa, lehterillä, vieläpä kellotornissakin. Juuri nyt hän aikoi mennä kirkkoon pajan pihan kautta, mutta pysähtyi ja rypisti otsaansa nähdessään, että hänen veljensä syväkuoppaiset silmät tuijottivat samalle taholle. Hän ei tuhlannut ajatustakaan otaksumaan, että hänen veljensä olisi alkanut tuntea mielenkiintoa kirkkoa kohtaan. Ja kun kysymyksessä ei ollut kirkko, jäi siis paja ainoaksi katsottavaksi, ja vaikka seppä oli puritaani eikä kuulunut Wilfred Bohunin seurakuntaan, oli tämä kuitenkin kuullut moniaita skandaalijuttuja hänen kauniista, verrattain vähän tunnetusta vaimostaan. Hän silmäili epäluuloisesti vajaa, ja eversti nousi nauraen penkiltä puhellakseen hänen kanssaan.
"Hyvää huomenta, Wilfred", sanoi hän. "Hyvänä maa-aatelismiehenä pidän minä alati silmällä väkeäni. Aion käydä tervehtimässä seppää."
Wilfred katsoi maahan ja sanoi: "Seppä ei ole kotona. Hän on mennyt
Greenfordiin."
"Tiedän sen", vastasi toinen naurahtaen. "Juuri siksi aionkin käydä hänen kotonaan."
"Norman", sanoi pappi katsellen tiellä olevaa kiveä, "etkö sinä koskaan pelkää salamaa?"
"Mitä tarkoitat?" kysyi eversti. "Alatko nyt tonkia meteorologiaa?"
"Sitä vain", sanoi Wilfred nostamatta silmiään, "että eikö koskaan johdu mieleesi, että Jumala voisi iskeä sinut maahan keskellä katua?"
"Suo anteeksi", sanoi eversti, "huomaan että olet alkanut ajatella jonninjoutavia tarinoita ja taikuuksia."
"Ja sinä herjauksia, sen hyvin tiedän", huomautti pappi, jonka ainoaan arkaan kohtaan oli koskettu. "Mutta ellet pelkää Jumalaa, pitäisi sinun kuitenkin pelätä erästä ihmistä."
Vanhempi veli kohotti kulmakarvojaan ja toisti kohteliaasti: "Pelätä erästä ihmistä?"
"Seppä Barnes on paikkakunnan suurin ja vahvin mies", vastasi pappi ankarasti. "Tiedän, ettet ole pelkuri etkä varsin voimatonkaan, mutta helposti hän sentään viskaa sinut yli aidan."
Tämä sattui, sillä se oli totta, ja everstin nenän ja suun välinen poimu tummeni ja syveni. Hetkisen seisoi hän nyreissään, mutta pian oli hän saanut takaisin iloisen mielensä ja tavallisen karskiutensa. Hän nauroi, jolloin kaksi koiramaista etuhammasta tuli näkyviin keltaisten viiksien alta. "Siinä tapauksessa, hyvä Wilfred", sanoi hän huolettomasti "oli viisaasti viimeiseltä Bohunilta lähteä liikkeelle puolittain panssaroituna."
Ja hän otti päästään tuon merkillisen pyöreän hatun, joka oli verhottu viheriällä, mutta vihreän kankaan alla oli teräskuori. Wilfred tunsi sen heti. Se oli japanilainen tai kiinalainen kypäri, jonka eversti oli siepannut päähänsä vanhassa perhehallissa olevasta ase- ja esinekokoelmasta.
"Se osui ensimäisenä käteeni", selitti hän ylimielisesti. "Minä otan aina lähimmän hatun ja — lähimmän naisen."
"Seppä on Greenfordissa", sanoi Wilfred tyynesti.
"Ei tiedetä, milloin hän palaa."
Ja sitten hän kääntyi ja meni kirkkoon painunein päin, ristien itseään ikäänkuin olisi hän tahtonut vapautua jostakin saastaisesta. Hän halusi mielellään unohtaa moisen raakuuden korkean goottilaisen pilarikäytävän viileässä hämärässä, mutta tänä aamuna oli kirjoitettu kohtalon kirjaan, että pienet, odottamattomat tapahtumat joka paikassa häiritsisivät hänen hiljaisia hartaudenharjoituksiaan. Kun hän tuli sisälle tähän aikaan melkein aina autioon kirkkoon, nousi eräs olento nopeasti polvistuneesta asennostaan ja astui esiin kirkon ovesta tulvivaan valoon. Nähtyään hänet pappi pysähtyi yllätettynä. Sillä varhainen kirkonkävijä ei ollut kukaan muu kuin kylän houkkio, sepän veljenpoika, joka ei halunnut eikä voinutkaan välittää kirkosta, eikä mistään muustakaan. Häntä sanottiin aina "hulluksi Joeksi", eikä hänellä muuta nimeä näyttänyt olevankaan. Hän oli tummahko, roteva, kömpelö nuorukainen, kasvot kalpeat ja raskaat, tukka tumma, suorrukkeinen ja suu aina auki. Kun hän meni papin ohi, ei hänen lammasmaisista kasvoistaan saattanut nähdä, mitä hän oli tehnyt tai ajatellut. Koskaan ennen ei hänen oltu nähty rukoilevan.
Mitä hän nyt oli rukouksillaan pyytänyt. Se mahtoi olla jotakin tavatonta.
Wilfred Bohun seisoi liikkumatta paikoillaan niin kauan, kunnes hän näki idiootin menevän ulos auringonpaisteeseen, ja elostelevan veljensä tervehtivän tätä setämäisen leikillisesti. Viimeksi hän näki everstin heittelevän kuparirahoja Joen ammottavaan suuhun, ja näytti tosiaan siltä kuin olisi hän halunnut suorastaan pahoinpidellä nuorukaista.
Tämä ruma, auringon räikeästi valaisema kuva maailman typeryydestä ja julmuudesta oli askeetin viimeinen vaikutelma, ennenkuin hän polvistui rukoilemaan puhdasta mieltä ja uusia ajatuksia. Hän meni erääseen lehterin penkkiin ja joutui siten erään maalatun ikkunan juurelle, josta hän paljon piti ja joka aina vaikutti häneen rauhoittavasti: sininen ikkuna liljan kukkia kädessään pitävine enkeleineen. Täällä häipyi hänen mielestään tuo väritönkasvoinen hupsu kalamaisine suineen. Täällä ei hän muistellut ilkeää veljeään, joka kierteli tuolla ulkona kuin kiljuva jalopeura kamalassa nälässään. Hänet vaivuttivat yhä täydellisemmin valtaansa nuo kylmät ja kuuleat värit — hopeanhohtavat kukat ja safiirinsininen taivas.
Täältä löysi hänet puoli tuntia myöhemmin Gibbs, kylän suutari, joka kaikessa kiireessä oli lähetetty hakemaan häntä. Pappi nousi heti, sillä hän tiesi, ettei mikään pikku asia ollut saanut Gibbsiä tulemaan moiseen paikkaan. Suutari oli, täällä niinkuin useissa muissakin kylissä, jumalankieltäjä, ja hänen näkemisensä kirkossa oli miltei vieläkin kummallisempaa kuin hullun Joen. Tämä aamu oli täynnä teologisia arvoituksia.
"Mitä nyt?" kysyi Wilfred Bohun hiukan jäykästi mutta hapuillen vapisevin käsin hattuaan.
Jumalankieltäjä vastasi äänellä, joka siltä taholta oli harvinaisen kunnioittava vieläpä osanottavainenkin.
"Anteeksi, sir", sanoi hän käheästi kuiskaten, "mutta mielestämme oli parasta heti ilmoittaa teille. On tapahtunut jotakin hirveätä. Pelkään että veljenne —"
Wilfred puristeli luisevia käsiään. "Mitä hurjuuksia hän taas on tehnyt?" huudahti hän vastoin tahtoaan kiihtyen.
"Hm", sanoi suutari ja yskähteli. "Ei hän liene mitään tehnyt ja pelkään, ettei hän mitään tule tekemäänkään. Hänen laitansa on huonosti. Teidän on tosiaan parasta tulla sinne, sir."
Pastori seurasi suutaria ulos pieniä kiertoportaita myöten, jotka johtivat hieman katua korkeammalla olevalle pengermälle. Bohun käsitti yhden ainoan silmäyksen luotuaan murhenäytelmän — se oli tuolla alhaalla hänen edessään kuin kartta. Pajan pihalla seisoi viisi tai kuusi miestä, useimmat mustiin puettuja ja yksi poliisitarkastajan univormussa. Heidän joukossaan oli tohtori, presbyteriläinen pappi ja toinen roomalaiskatolinen pappi, jonka seurakuntaan sepän vaimo kuului. Pappi puhutteli parhaillaan häntä hyvin hätäisesti ja hillityllä äänellä kauniin keltatukkaisen naisen istuessa nyyhkyttäen penkillä. Näiden molempien ryhmien välissä, suurten moukari- ja vasarakasojen vieressä, makasi eräs seurapukuinen mies ojennetuin käsin, kasvot maata vasten. Korkealta paikaltaan Wilfred näki tarkkaan miehen puvun ja ulkoasun sormissa kiiltäviä bohunilaisia sormuksia myöten, mutta pääkallo oli pelkkää hirveätä sotkua — kasa luunsiruja ja verta.
Wilfred Bohun loi yhden ainoan silmäyksen tähän kaikkeen ja läksi sitten juoksemaan portaita alas pihalle. Tohtori, joka oli perheen lääkäri, tervehti häntä, mutta hän tuskin huomasi sitä. Hän huusi vain: "Veljeni on kuollut! Mitä se merkitsee? Mikä hirveä salaisuus tässä piilee?" Seurasi synkkä hiljaisuus, mutta vihdoin puuttui suutari, seurakunnan vapaapuheisin mies, puheeseen ja sanoi: "Onhan tämä kauheata, mutta mitään salaisuutta ei tässä ole."
"Mitä tarkoitatte"? kysyi Wilfred kasvoiltaan kalman kalpeana.
"Kaikki on aivan selvää", vastasi Gibbs. "Neljän peninkulman alalla on vain yksi mies, joka pystyy moisen iskun antamaan, ja hänellä juuri oli enimmän aihetta iskun antamiseen."
"Älkäämme julistako mitään ennakkotuomioita", huomautti tohtori, pitkä mustapartainen, hiukan hermostunut mies. "Mutta luulen voivani yhtyä siihen, mitä mr Gibbs sanoo iskun laadusta. Se edellyttää uskomatonta voimaa. Mr Gibbs väittää, että vain yksi mies koko tällä paikkakunnalla pystyy moiseen. Minä puolestani väittäisin, ettei kukaan pysty tuollaista iskua antamaan."
Taikauskon manaama väristys vapisutti pastorin laihaa ruumista. "En oikein ymmärrä teitä", sanoi hän.
"Mr Bohun", sanoi tohtori hiljaa, "en tiedä miten lausuisin sen. Jos sanon että pääkallo on murskattu kuin munankuori, ei se vastaa täysin totuutta. Luusirut upposivat ruumiiseen ja maahan kuin kuulat hiekkavalliin. Jättiläisen käsi on sen tehnyt."
Hän vaikeni hetkisen ja tuijotti eteensä silmälasiensa läpi. "Eräs etu on siitä", lisäsi hän, "se nimittäin vapauttaa täydellisesti useimmat epäluuloista. Jos teitä tai minua tai ketä hyvänsä ruumiinvoimiltaan tavallista miestä syytettäisiin tästä rikoksesta, vapauttaisi oikeus hänet yhtä varmasti kuin lapsen, jota syytettäisiin Nelsonin patsaan varastamisesta."
"Sitähän minä juuri väitän", toisti suutari itsepäisesti, "että on vain yksi, joka on voinut tehdä sen ja jolla on ollut syytä tehdä se. Missä on Simeon Barnes, seppä?"
"Hän on Greenfordissa", sopersi pastori.
"Pikemminkin hän on Ranskassa", mutisi suutari.
"Ei, hän ei ole Greenfordissa eikä Ranskassa", lausui pieni väritön ääni. Puhuja oli katolinen pappi, joka äsken oli liittynyt ryhmään. "Totuus on se, että hän juuri nyt tulee tuolla kaukana tiellä."
Tämä pieni katolinen pappi ei näyttänyt erikoisen huomiotaherättävältä. Hänen ruskea tukkansa oli lyhyeksi leikattu, ja pyöreät kasvot eivät olleet erikoisen ilmeikkäät. Mutta vaikka hän olisi ollut oikea Apollo, ei kukaan tällä hetkellä olisi luonut häneen silmäystäkään. Kaikki kääntyivät ja tähyilivät tielle, joka alhaalla mutkitteli tasangon halki. Siellä tuli tosiaan Simeon-seppä harppaillen pitkin askelin ja mahtava moukari olalla. Hän oli roteva jättiläiskokoinen mies, silmät syvät, tummat ja synkät ja leukaparta musta. Hän asteli ja jutteli rauhallisesti parin hänen takanaan tulevan miehen kanssa, ja vaikkei hän koskaan ollut erikoisen iloinen, näytti hän kuitenkin täysin huolettomalta.
"Hyvä Jumala!" huudahti jumalankieltäjä-seppä. "Ja tuolla moukarilla hän teki sen."
"Ei", sanoi poliisitarkastaja, näköjään ymmärtäväinen mies harmaanruskeine viiksineen, joka nyt ensi kertaa puuttui keskusteluun. "Vasara, jolla hän teki sen, on tuolla kirkkomuurin vieressä. Olemme antaneet sen samoin kuin kuolleen ruumiinkin olla koskemattomina paikoillaan."
Kaikki kääntyivät katsomaan sinne, ja pieni pappi meni aivan vasaran viereen ja katseli sitä vaieten. Se oli pieni, kevyt vasara, eikä olisi millään tavalla pistänyt silmään toisten joukosta, mutta nyt oli sen rautaisessa päässä verta ja vaaleita hiuksia.
Hetken vaiti oltuaan alkoi pikku pappi puhua nostamatta katsettaan, ja hänen matalassa äänessään oli uusi sävy. "Mr Gibbs oli oikeassa sanoessaan, ettei tässä ole mitään salaisuutta", sanoi hän. "On vain kummallista, miksi niin suuri mies valitsi moisen iskun antamiseen noin pienen vasaran."
"Se ei liikuta meitä", huusi Gibbs innokkaasti. "Mitä teemme Simeon
Barnesille?"
"Antakaa hänen olla rauhassa", sanoi pappi tyynesti. "Hän tulee tänne omasta tahdostaan. Tunnen molemmat nuo miehet, jotka ovat hänen seurassaan. He ovat kunniallisia miehiä Greenfordista ja ovat tulleet tänne presbyteriläisen kappelin rakennustöihin."
Hän ei ollut vielä puhunut loppuun, kun pitkä seppä tuli esiin kirkon kulmasta ja marssi omalle pihalleen. Täällä hän pysähtyi ja vasara putosi hänen kädestään. Poliisitarkastaja, joka koko ajan oli käyttäytynyt mitä kohteliaimmin, meni heti hänen luokseen.
"En kysy teiltä, mr Barnes", sanoi hän, "tiedättekö mitään siitä, mitä täällä on tapahtunut. Teidän ei ole pakko sanoa sitä. Toivon, ettette tiedä mitään, ja että voitte todistaa sen. Mutta muodollisista syistä minun täytyy kuninkaan nimessä vangita teidät eversti Norman Bohunin murhan johdosta."
"Teidän ei tarvitse tunnustaa mitään", sanoi suutari toimekkaan tärkeänä. "Niiden täytyy todistaa kaikki. Ei ole vielä edes todistettu, että mies, joka tuolla makaa pää murskattuna, on eversti Bohun."
"Mikä joutava väite", sanoi tohtori papille. "Sen on hän saanut salapoliisijutuista. Minähän olin everstin lääkäri ja tunnen hänen ruumiinsa paremmin kuin hän itse. Hänellä oli hyvin kauniit mutta omituisesti muodostuneet kädet. Keskisormi ja nimetön olivat yhtä pitkät. Niin, kyllä vainen se on eversti."
Kun hän samassa silmäili ruumista, joka makasi maassa, kääntyivät liikkumattoman sepän teräsharmaat silmät samalle suunnalle ja kohdistuivat samaan esineeseen.
"Onko eversti Bohun kuollut?" sanoi seppä tyynesti.
"Silloin hän on kadotuksen oma."
"Älkää puhuko mitään! Älkää missään nimessä!" huusi jumalankieltäjä-suutari ja hyppeli, ihastuksissaan Englannin oikeuslaitoksen mainiosta järjestelmästä. Ei ole nimittäin ketään, joka niin itsepintaisesti pitää kiinni laista kuin kunnon maallikko.
Seppä käänsi päänsä ja hänen kasvoistaan huokui fanaatikon ankaruus.
"Teidän, epäuskon lasten, sopii luikerrella sinne tänne kuin viekkaat ketut, koska tämän maailman laki suosii teitä", sanoi hän, "mutta Herra pitää omistansa huolen, sen saatte tänäpäivänä nähdä."
Ja sitten hän osoitti everstiä ja sanoi: "Milloin tuo koira kuoli synneissään?"
"Lieventäkää sanojanne", sanoi tohtori.
"Lieventäkää raamatun sanoja, niin minä lievennän omiani", vastasi seppä. "Milloin hän kuoli?"
"Näin hänet hengissä kello kuusi tänä aamuna", sopersi Wilfred Bohun.
"Jumala on hyvä", sanoi seppä. "Herra poliisitarkastaja, minulla ei ole mitään vangitsemista vastaan. Teidän pitäisi kuitenkin varoa vangitsemasta minua. Poistun mielelläni oikeussalista tahrattomin mainein. Eiköhän teidän omasta puolestanne olisi ikävää poistua sieltä vähentynein ylennyksen toivein."
Varmakäytöksinen poliisitarkastaja katseli ensi kerran seppää eloisin silmin, ja niin tekivät kaikki muutkin paitsi vieras pappi. Tämä tarkasteli yhä tuota pikku vasaraa.
"Tuolla ulkona on kaksi miestä", jatkoi seppä seivästi ja painokkaasti, "kunniallisia Greenfordin käsityöläisiä, jotka te kaikki hyvin tunnette. He ottavat valalleen, että he keskiyöstä aamunkoittoon ja vielä kauan sen jälkeenkin näkivät minut lähetystalon salissa, missä hartauskokousta vietettiin koko yö, sillä me pelastimme monta sielua. Greenfordissa on vähintään 20 henkeä, jotka voivat todistaa samaa. Jos olisin pakana, herra tarkastaja, antaisin teidän rientää lankeemustanne kohden. Mutta koska olen kristitty, katson täytyväni antaa teille tilaisuuden pelastua, ja kysyn teiltä sentähden, haluatteko vakuuttautua minun poissaolostani nyt heti vai oikeussalissa?"
Poliisitarkastaja raapi korvallistaan ja sanoi: "Tietysti minä olisin iloinen, jos selvitys voisi tapahtua nyt heti."
Seppä poistui pihasta samanlaisin pitkin, huolettomin askelin, kuin hän oli sinne tullutkin, ja palasi molempine ystävineen, jotka puolestaan olivat hyviä tuttuja melkein kaikille läsnäolijoille. Molemmat sanoivat muutamia sanoja, joita ei käynyt epäileminen. Kun he olivat puhuneet, oli Simeonin syyttömyys yhtä horjuttamaton kuin suuri kirkko heidän yläpuolellaan.
Ja sitten seurasi sellainen äänettömyys, joka on painostavampi ja sietämättömämpi kuin mikään puhuminen. Lopettaakseen sen sanoi pastori vihdoin katoliselle papille:
"Tuo vasara näyttää suuresti kiinnittävän mieltänne, isä Brown."
"Niinpä niin", vastasi isä Brown. "Miksi käytettiin noin pientä vasaraa?"
Tohtori kääntyi pikaisesti.
"Siinä olette tosiaan oikeassa", huomautti hän. "Kenen mieleen juolahtaisikaan käyttää pientä vasaraa, kun tarjolla on vähintään kymmenen isompaa?"
Ja hän alensi ääntään ja sanoi puoleksi kuiskaten pastorille: "Ei kenenkään muun kuin sen, joka ei jaksa käsitellä suurta vasaraa. Tässä ei ole kysymyksessä toisen tai toisen sukupuolen rohkeus tai päättäväisyys. Rohkea nainen voisi tehdä vaikka kymmenen murhaa pienellä vasaralla. Mutta hän ei voisi tappaa matoakaan raskaalla moukarilla."
Wilfred Bohun tuijotti häneen hypnoottisen kauhun vallassa, isä Brownin kuunnellessa pää hiukan kallellaan, todella uteliaana ja hyvin tarkkaavaisena. Tohtori jatkoi yhä innokkaammin:
"Miksi kaikki nämä tyhmeliinit otaksuvat, että aviomies on ainoa, joka vihaa vaimon rakastajaa? Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on vaimo se, joka vihaa rakastajaansa. Kuka tietää mitä halveksuntaa tai petollisuutta tämä on voinut osoittaa hänelle? Katsokaahan tuonne!"
Hän osoitti pienellä liikkeellä penkillä istuvaa punatukkaista naista. Tämä oli vihdoinkin kohottanut kauniit kasvonsa, joita kyyneleet yhä uudelleen kostuttivat. Mutta hänen silmänsä tuijottivat kuollutta sähköisellä loisteella, jossa oli jotakin miltei mielipuolista.
Kunnianarvoisa Wilfred Bohun teki liikkeen, aivankuin olisi hän hylännyt kaiken toivon saada selvyyttä asiaan. Mutta isä Brown pudisti pois tuhkan, jota liedestä oli varissut hänen hihalleen, ja sanoi puolueettomalla tavallaan:
"Teidän laitanne on kuten niin monien muiden lääkärien. Psykologinen tietonne antaa paljon ajattelemisen aihetta — vain fyysillinen puoli on tässä täysin mahdoton. Myönnän että naisella tosiaan voi olla suurempi halu rakastajan murhaamiseen kuin aviomiehellä, ja myönnän senkin, että nainen käyttäisi pientä vasaraa ison asemesta. Mutta vaikeus piilee fyysillisessä mahdottomuudessa. Ei mikään nainen maailmassa voisi tuolla tavalla musertaa miehen pääkalloa." Ja sitten hän lisäsi miettiväisesti hetken vaiettuaan: "Asiaa ei ole vielä tarkastettu koko sen laajuudessa. Miehellähän oli rautakypäri, ja isku murskasi sen kuin olisi se ollut haurasta lasia. Katsokaa tuota naista. Katsokaa hänen käsivarsiaan."
Vallitsi jälleen hiljaisuus, mutta sitten tohtori sanoi hiukan tyytymättömästi: "Ehkäpä olen väärässä. Kaikkea vastaanhan voidaan väittää. Mutta se on vakaumukseni, ettei kukaan muu kuin mielipuoli valitsisi tuota pikku vasaraa, kun suuri vasara oli yhtä lähellä saatavissa."
Samassa tarttui Wilfred Bohun vapisevilla käsillään päähänsä. Mutta kädet vaipuivat pian alas ja hän puhkesi puhumaan: "Se oli oikea sana! Mainitsitte juuri oikean sanan."
Sitten hän hillitsi liikutuksensa ja jatkoi: "Sanoitte äsken, ettei kukaan muu kuin mielipuoli valitsisi tuota pikku vasaraa."
"Niin sanoin", myönsi tohtori. "Jatkakaa!"
"Kukaan muu kuin mielipuoli ei sitä tehnytkään", sanoi pastori. Toiset tuijottivat häneen suurin silmin, ja hän jatkoi kuumeisen, melkein naisellisen liikutuksen vallassa:
"Minä olen pappi", huusi hän vapisevalla äänellä, "ja pappi ei saa vuodattaa verta, — minä — tarkoitan, ettei pappi saa toimittaa ketään hirsipuuhun. Ja minä kiitän Jumalaa, että rikoksellinen on nyt tiedossani ja että hän on sellainen henkilö, jota ei voida tuomita kuolemaan."
"Ettekö aio ilmaista häntä?" kysyi tohtori.
"Vaikkapa ilmaisisinkin, ei häntä kuitenkaan hirtettäisi," vastasi Wilfred sekavasti mutta sanomattoman onnellisesti hymyillen. "Tullessani tänä aamuna kirkkoon, tapasin siellä mielipuolen polvillaan rukoilemassa — tuon Joe-paran, joka koko elämän ikänsä on ollut hassahtava. Jumala yksin tietää, mitä hän rukoili, mutta tuollaisista omituisista ihmisistä voisi melkein uskoa, että heidän rukouksensakin ovat mielettömiä. Ei ole mahdotonta ajatella, että hullu rukoilee ennen murhatekoon ryhtymistään. Kun viimeksi näin Joen, oli hän veljeni seurassa. Veljeni teki hänestä pilaa."
"No hittoa", huudahti tohtori, "olipa hyvä, että puhuitte tästä! Mutta kuinka voitte selittää —"
Pastori melkein vapisi mielihyvästä saatuaan näin totuudesta vihiä. "Ettekö näe", huusi hän innokkaasti, "että tämä teoria on ainoa, joka sopii noihin molempiin kummallisiin seikkoihin, ratkaisee molemmat arvoitukset. Seppä olisi voinut antaa tuon voimakkaan iskun, mutta hän ei olisi valinnut pientä vasaraa. Hänen vaimonsa olisi valinnut pikku vasaran, mutta ei olisi kyennyt antamaan voimakasta iskua. Hullu saattoi tehdä kummankin. Mitä pikku vasaraan tulee — niin, mieshän oli hullu ja tempasi aseekseen lähimmän käden ulottuvilla olevan esineen. Ja iskun voima taasen — ettekö ole koskaan kuullut, tohtori, että ärsytetyllä hullulla voi olla kymmenen miehen voima?"
Tohtori veti, syvään henkeään ja sanoi: "Luulenpa tosiaan osuneenne oikeaan."
Isä Brown oli niin kauan ja niin kiinteästi katsellut puhujaa, että hänelle oli selvinnyt, etteivät tämän suuret, harmaat silmät olleet aivan niin merkityksettömät kuin hänen kasvonsa yleensä. Kun oli tullut hiljaista, sanoi hän korostetun kohteliaasti: "Mr Bohun, teidän teorianne on tähänastisista ainoa, joka johonkin kelpaa ja jota suurin piirtein voidaan pitää eittämättömänä. Mielestäni ansaitsette sentähden, että sanon teille varmasti tietäväni, ettei se ole oikea." Ja tämän sanottuaan pikku mies siirtyi jälleen syrjään tarkastamaan vasaraa.
"Tuo mies näyttää tietävän, mitä muut eivät tiedä", kuiskasi tohtori harmistuneesti Wilfredille. "Nuo katoliset papit ovat niin pahuksen viekkaita."
"Ei, ei", sanoi Bohun, aivankuin väsyneenä tuhlaamaan sanaakaan enää siihen, mikä oli itsestään selvää. "Se oli hullu. Se oli hullu."
Molemmat papit ja tohtori olivat vetäytyneet syrjään siitä enemmän virallisesta joukosta, joka ympäröi poliisitarkastajaa ja vangittua. Kun nyt heidän pikku ryhmänsä hajaantui, kuulivat he toisen ryhmän ääniä. Katolinen pappi ensin nosti ja sitten loi katseensa maahan, kun hän kuuli sepän sanovan kuuluvalla äänellä:
"Toivon antaneeni teille täyden selvityksen, herra tarkastaja. Tietenkin olen, kuten sanotte, hyvin voimakas, mutta enhän ole voinut singota vasaraani tänne Greenfordista saakka. Eikä vasarallani ole siipiäkään, joilla se voisi lentää puoli peninkulmaa peltojen ja pensaiden yli."
Tarkastaja nauroi suopeasti ja sanoi: "Ei, luullakseni teidän voidaan katsoa olevan tämän jutun ulkopuolella, vaikka se onkin mutkikkaimpia, mitä olen tavannut. Pyydän teitä vain antamaan kaikkea mahdollista apuanne sen miehen kiinnisaamiseksi, joka on yhtä vahva ja iso kuin te. Teistä voi olla hyötyä jo pelkästään hänen kiinnipitelemisessään. Otaksun, ettette aavista, kuka se mies on?"
"Luulenpa kyllä aavistavan!", vastasi kalpea seppä, "mutta mikään mies se ei ole." Kun hän huomasi, että kaikki kääntyivät katsomaan hänen vaimoaan, joka istui penkillä, pani hän suuren kätensä hänen olkapäälleen ja lisäsi: "Eikä myöskään nainen".
"Mitä tarkoitatte?" kysyi poliisitarkastaja leikillisesti. "Ette kai usko, että on lehmiä, jotka osaavat käyttää vasaraa?"
"En usko, että mikään ihminen ohjasi sitä vasaraa", sanoi seppä käheästi. "Tämän maailman kannalta katsoen sanoisin, että mies oli yksin, kun hän kuoli."
Wilfred syöksähti pari askelta eteenpäin ja silmäili seppää palavin katsein.
"Haluatteko ehkä väittää, Barnes", kuului suutarin terävä ääni, "että vasara itsestään nousi maasta ja löi kuoliaaksi miehen?"
"Niin, tuijottakaa te vain ja virnistelkää mielenne mukaan", huusi Simeon. "Te papit kerrotte meille kuitenkin sunnuntaisin kirkossa, miten Herra kukisti Sanheribin. Minä uskon, että joku näkymätön taloissa kävijä puolusti minun taloni kunniaa ja langetti rienaajan kuolleena sen oven eteen. Minä uskon, että se voima, joka iskun aiheutti, oli sama, joka esiintyy maanjäristyksissä — ei enempää eikä vähempää."
Wilfred huomautti nyt hyvin omituisella äänellä: "Minä itsekin kehoitin
Normania varomaan salamaa."
"Se murhaaja on poissa minun käteni ulottuvilta", sanoi poliisitarkastaja hymyillen.
"Mutta te ette ole hänen", vastasi seppä. "Olkaa varuillanne", ja sitten hän käänsi toiselle leveän selkänsä ja meni sisälle taloon.
Järkkyneen Wilfredin talutti pois isä Brown, joka kohteli häntä ystävällisesti ja vapaasti. "Lähtekäämme tästä kamalasta paikasta, mr Bohun", sanoi hän. "Saanko mennä katsomaan kirkkoanne? Sehän kuuluu olevan Englannin vanhimpia. Katsokaas", lisäsi hän veitikkamaisesti, "mehän tunnemme suurta mielenkiintoa vanhoja englantilaisia kirkkoja kohtaan."
Wilfred Bohun ei hymyillyt, sillä huumori ei ollut hänen vahvoja puoliaan. Mutta hän nyökkäsi innokkaasti, sillä hän oli perin halukas selittämään goottilaisen rakennustaiteen kauneuksia semmoiselle, joka paremmin ymmärsi niitä kuin presbyteriläinen pappi tai ateistinen suutari.
"Olette tervetullut", sanoi hän. "Mennään tältä puolelta sisään." Ja hän meni edellä suuresta sivuovesta portaita ylös. Isä Brown oli pannut jalkansa ensimmäiselle portaalle seuratakseen pappia, kun hän tunsi käden laskeutuvan olkapäälleen. Hän kääntyi ja näki tohtorin tumman, solakan haahmon. Hänen kasvonsa olivat yhä vielä epäilyksien synkentämät.
"Sir", sanoi tohtori jäykästi, "te näytätte tuntevan erinäisiä tähän rumaan juttuun kuuluvia salaisuuksia. Saanko kysyä, aiotteko pitää ne omana tietonanne?"
"Herra tohtori", vastasi isä Brown ystävällisesti hymyillen, "on eräs syy, miksi minun ammattiani harjoittavan henkilön täytyy pitää omana tietonaan asioita, joista hän ei ole varma, nimittäin se, että hänen velvollisuutensa on alati vaieta asioista, silloin kun hän on varma niistä. Jos te nyt arvelette, että olen ollut melkein epäkohteliaan vaitelias teitä tai jotakuta toista kohtaan, olen suostuvainen ilmaisemaan niin paljon kuin oikeuteni suinkin sallivat. Annan teille kaksi hyvin selvää viittausta."
"Antakaahan kuulua, sir", sanoi tohtori jurosti.
"Ensinnäkin", sanoi isä Brown tyynesti, "kuuluu se täysin teidän alaanne. Kysymyksessä on oppi ruumiin ominaisuuksista. Seppä erehtyi — ehkei väittäessään, että isku oli Jumalan taholta lähtöisin, vaan varmasti siinä kun hän sanoi ihmeen aikaansaaneen sen. Ihme on se sikäli, että ihminen itse on ihme monimutkaisine, pahoine ja kuitenkin puolittain sankarillisine sydämineen. Sen voiman, joka musersi tuon pääkallon, tuntevat tiedemiehet sangen hyvin — se on enimmän kiisteltyjä luonnonlakeja."
Tohtori, joka hyvin tarkkaavaisesti ja otsa rypyssä oli kuunnellut hänen sanojaan, sanoi vain: "Entä tuo toinen viittaus?"
"Sen annan nyt", sanoi pappi. "Muistatteko, että seppä, vaikka hän uskoo ihmeisiin, puhui pilkallisesti moisesta lasten sadusta, että hänen vasaransa olisi muka saanut siivet ja lentänyt yli maiden ja mantereiden?"
"Kyllä muistan", sanoi tohtori.
"Näettekös", sanoi isä Brown, leveästi hymyillen, "se satu hipaisi totuutta likempää kuin kaikki muu, mitä tänä päivänä on sanottu." Ja sitten hän käänsi tohtorille selkänsä ja lähti kompuroimaan portaita ylös pastorin jälkeen.
Kunnon pastori, joka kalpeana ja kärsimättömänä oli seissyt ja odottanut ylhäällä, aivan kuin olisi tämä pieni pysähdys ollut hänen hermojensa äärimmäisen kestävyyden koetus, vei hänet heti mielipaikkaansa, siihen osaan lehteriä, joka oli lähinnä kattoa ja jota valaisi tuo kaunis enkeli-ikkuna. Roomalainen pikku pappi katseli ja ihaili kaikkea hyvin perusteellisesti ja puheli koko ajan iloisesti mutta hillityllä äänellä. Kun he tulivat sivu-uloskäytävälle ja noille kierreportaille, joita myöten Wilfred oli rientänyt ulos kuollutta veljeänsä katsomaan, ei isä Brown lähtenyt ulos ovesta, vaan kapusi vikkelästi kuin apina portaita ylös, ja pian senjälkeen kuului hänen kirkas ja selvä äänensä ylhäältä.
"Tulkaa tänne, mr Bohun", huusi hän. "Raikas ilma tekee teille hyvää."
Bohun noudatti kehoitusta ja nousi isä Brownin jäljessä eräänlaiselle kirkon seinästä ulkonevalle kiviparvekkeelle, josta avautui näköala yli avaran tasangon, jota purppuraisella taivaanrannalla metsä rajoitti ja joka oli siroitettu täyteen kyliä ja kartanoita. Selvänä ja kulmikkaana, mutta hyvin pienenä lepäsi aivan heidän allaan sepän paja. Poliisitarkastaja seisoi vielä pihalla ja teki muistiinpanoja. Ruumis makasi maassa kuin kuollut kärpänen.
"Tämähän on kuin pieni maailmankartta, vai mitä?" sanoi isä Brown.
"Niinpä kyllä", vastasi Bohun hyvin totisena nyökäten.
Aivan heidän yllään ja ympärillään ylenivät goottilaisen rakennuksen kaaret taivaille pyörryttävää vauhtia, joka pani ajattelemaan itsemurhaa. Keskiajan rakennustaiteesta uhoaa titaaninen voima, joka, katsottiinpa sitä miltä puolelta hyvänsä, aina näyttää rynkäisevän eteenpäin kuin pillastunut, väkevä orhi. Tämä kirkko oli rakennettu ikivanhasta kivestä, ja sammaleet, sienet ja linnut olivat sen seiniin pesiytyneet. Ja kuitenkin — jos sitä katseli alhaalta, kohosi se kuin vesisuihku tähtiä kohden, ja taas ylhäältä katsottuna, kuten nyt, näytti se laaksoon syöksyvältä vesiputoukselta. Sillä molemmat miehet tornissa olivat nyt gotiikan kamalimman kaaoksen keskellä: kaikkialla olivat suhteet ylösalaisin ja perspektiivi huimaava, suuret esineet näyttivät pieniltä ja pienet suurilta — kiviä sikin sokin ilmassa. Kivien yksityiskohdat näyttivät läheisyyden takia suunnattoman suurilta, ja ympäristö, pellot ja kartanot, kääpiömäisen pieniltä. Kiveen hakattu enkeli tai eläin näytti lentävältä lohikäärmeeltä, joka aikoi niellä kitaansa alla olevat niityt ja talot. Koko ilmapiiri oli harhaannuttava ja vaarallinen. Näytti kuin olisivat ihmiset liehuneet ilmassa suunnattomien henkien siipien välissä ja koko tuo vanha kirkko, korkea ja komea kuin katedraali, näytti pimittävän aurinkoisen maiseman kuin ukkospilvi.
"Luulen, että on varsin vaarallista oleskella näin korkeilla paikoilla, vaikkapa vain rukoillakseen", sanoi isä Brown. "Korkeudet luotiin sitä varten, että ihminen katsoisi sinne ylös eikä sieltä alas."
"Tarkoitatteko, että täältä voisi pudota?" kysyi Wilfred.
"Tarkoitan että sielu voisi pudota, vaikkei ruumis putoaisi", vastasi toinen pappi.
"En oikein ymmärrä teitä", huomautti Bohun.
"Katsokaapa esimerkiksi tuota seppää tuolla", jatkoi isä Brown tyynesti. "Kunnon mies, mutta ei kristitty — kova, käskevä, leppymätön. Hänen skotlantilaisen uskontonsa perustivat miehet, jotka rukoilivat kummuilla ja korkeilla kallioilla ja oppivat enemmän katsomaan alas maailmaan kuin ylös taivaaseen. Nöyryys on jättiläisten äiti. Laaksosta näkee suuria esineitä — huipuilta vain pieniä."
"Mutta — eihän hän tehnyt sitä", sopersi Bohun.
"Ei", sanoi toinen omituisesti korostaen, "me tiedämme, ettei hän tehnyt sitä."
* * * * *
Hetkisen kuluttua hän jatkoi katsellen harmaine silmineen tyynesti tasankoa. "Tunsin miehen", sanoi hän, "joka aluksi harjoitti muiden tavoin hartauttansa alttarilla, mutta mieltyi sitten rukoilemaan korkeilla ja yksinäisillä paikoilla, kellotornin nurkissa ja ulokkeilla. Ja kerran, kun hän seisoi pyörryttävän korkealla paikalla, mistä koko maailma hänen allaan näytti pyörivän kuin hyrrä, alkoi hänen aivoissaankin pyöriä, ja hän kuvitteli olevansa Jumala. Seuraus siitä oli, että hän, vaikka hän oli hyvä mies, teki rikoksen."
Wilfred oli kääntänyt pois kasvonsa, mutta hänen laihat kätensä kävivät sinertäviksi, kun hän tarttui kiinni rintanojaan.
"Hän uskoi, että hänelle oli annettu valta tuomita maailmaa ja lyödä syntinen maahan. Hän ei olisi koskaan tullut moisia ajatelleeksi, jos hän olisi polvistunut lattialle muiden tavoin. Mutta hän näki kaikkien ihmisten hyörivän tuolla alhaalla kuin hyönteisten. Erikoisesti erotti hän yhden, aivan alapuolellaan, vihreän hatun vuoksi selvästi silmään pistävänä — myrkyllisen hyönteisen."
Varikset lentelivät vaakkuen tornin ympärillä, mutta muuten oli kaikki hiljaista, kunnes isä Brown jatkoi:
"Kiusausta lisäsi sekin, että hänellä oli käytettävänään eräs luonnon mahtavimpia voimia, tarkoitan painolakia, tuota hurjaa, valtavaa vetovoimaa, joka saa maailman kaikki olennot irti laskettuina syöksymään sydämeensä. Näette tuolla poliisitarkastajan, joka kävelee edestakaisin pajan pihalla. Jos minä nyt heittäisin pienen kiven tämän rintanojan yli, vaikuttaisi se häneen osuessaan kuin luoti. Jos pudottaisin vasaran — hyvin pienenkin vasaran —"
Wilfred Bohun nosti toisen jalkansa rintanojan yli, mutta isä Brown tarttui häntä heti kauluksesta.
"Ei siitä ovesta", sanoi hän lempeästi. "Se ovi vie helvettiin!"
Bohun horjui takaperin seinää vasten ja tuijotti häneen pelästynein silmin.
"Miten tiedätte kaiken tuon?" huusi hän. "Oletteko paholainen?"
"Olen ihminen", vastasi isä Brown totisesti, "ja sentähden tunnen kaikki kiusaukset. Kuulkaa nyt, mitä minä sanon", jatkoi hän hetkisen vaiettuaan. "Tiedän mitä teitte — ainakin arvaan siitä enimmän osan. Kun jätitte veljenne, valtasi teidät sangen oikeutettu suuttumus, niin, se meni niin pitkälle, että te tempasitte käteenne vasaran aikoen lyödä sillä hänet kuoliaaksi. Te peräydyitte kuitenkin, pistitte vasaran takkinne alle ja riensitte kirkkoon. Te rukoilitte kiihkeästi monissa paikoin, enkeli-ikkunan ääressä, sen yläpuolella olevalla ulokkeella ja korkealla parvekkeella, josta te saatoitte nähdä everstin vihreän hatun, joka muistutti ryömivän sittiäisen selkää. Ja silloin puhkesi jotakin teidän sielussanne, ja te annoitte Jumalan tuomion langeta."
Wilfred vei heikon kätensä otsalleen ja sanoi matalalla äänellä: "Mistä tiesitte, että hänen hattunsa näytti vihreältä sittiäiseltä?"
"Oh, selvä järki sen minulle sanoi", vastasi toinen hieman hymyillen. "Mutta kuulkaa vielä! Sanon teille, että tiedän tämän kaiken, mutta ettei kukaan muu saa sitä tietää. Seuraava askel on teidän; minä en ryhdy mihinkään; suljen tämän ripin sinetillä. Jos kysytte miksi, niin on siihen monta syytä, mutta vain yksi teitä koskeva. Jätän asian teille, koska ette ole vielä pitkällä pahuudessa. Te ette koettanut saattaa seppää epäilyksen alaiseksi, vaikka se olisi ollut helppoa, ettekä hänen vaimoaankaan. Te koetitte saada hullun syylliseksi tekoon, koska tiesitte, että hän oli syyntakeeton. Tämä oli niitä valonpilkkeitä, joita minun on murhantekijöissä varteenotettava. Ja menkäämme nyt alas kylään. Sitten menette tiehenne vapaana kuin tuuli. En aio sanoa enää mitään."
Syvän hiljaisuuden vallitessa laskeutuivat he alas kierreportaita ja tulivat ulos auringonpaisteeseen pajan luo. Wilfred Bohun nosti varovaisesti veräjän salvan, meni poliisitarkastajan luo ja sanoi: "Ilmoittaudun vapaaehtoisesti. Minä olen tappanut veljeni."
Kumman savuinen vivahdus ilmassa, vivahdus, joka voi olla sekä samea että kirkas ja joka on vain Themsille ominainen, muuttui yhä enemmän harmaasta kimaltelevaksi auringon kiivetessä taivaan laelle ja heloittaessa Westminsterin yllä. Kaksi miestä kulki parast'aikaa Westminstersillan yli. Toinen oli hyvin pitkä, toinen hyvin lyhyt. Heitä olisi voinut verrata parlamentin kookkaaseen kellotorniin ja Westminster-Abbeyn kyykkyselkäisiin hartioihin, sillä tuolla pienellä oli papinpuku. Pitkän julkinen nimi oli M. Hercules Flambeau, yksityinen etsivä. Hän oli matkalla uuteen toimistoonsa, joka sijaitsi uudessa kerroksittain rakennetussa talossa vastapäätä kirkon sisäänkäytävää. Pienen nimi oli Rev. J. Brown, Camberwellista sijaitsevan St. Francis Xavierin kirkon pappi. Hän palasi nyt Camberwellista erään kuolevan luota tutustuakseen ystävänsä uuteen huoneistoon.
Rakennus oli amerikkalainen pilvenpiirtäjä ja amerikkalainen se oli myös puhelimiensa ja hissiensä monimutkaiseen rakenteeseen nähden. Mutta se oli juuri valmistunut eikä vielä täysin asuttu. Taloon oli muuttanut vain kolme vuokralaista. Flambeaun yläpuolella oleva konttorihuoneisto oli asuttu, samoin aivan hänen alapuolellaan oleva. Mutta kaksi ylintä kerrosta samoin kuin kolme alinta olivat tyhjät. Ensi silmäyksellä huomattiin uudessa asuntotornissa jotakin tavallisuudesta poikkeavaa. Flambeaun yläpuolella sijaitsevan konttorihuoneiston ulkopuolelle oli asetettu loistava esine. Sitä esti hieman näkymästä muutama jälelle jäänyt rakennustelineen osa. Se oli suunnattoman suuri kullattu ihmissilmän jäljennös, jota kultaiset säteet ympäröivät, ja se otti yhtä paljon tilaa kuin pari kolme konttorin ikkunaa.
"Mikä kumma tuo on?" kysyi isä Brown ja jäi seisomaan.
"Sen pitäisi edustaa uutta uskontoa", vastasi Flambeau nauraen, "erästä uutta uskontoa, joka julistaa syntien anteeksiantamusta sillä perusteella, ettei ole olemassa mitään syntejä. Luullakseni Christian Science'n tavoin. On tosiasia, että eräs mies, joka nimittää itseään Raioniksi — en tiedä, mikä hänen oikea nimensä on, sen vain tiedän, ettei tämä nimi ole oikea — on vuokrannut yläpuolellani olevan huoneiston. Kaksi konekirjoittajatarta asuu alapuolellani olevassa kerroksessa ja tuo entusiastinen vanha humbuugimestari yläpuolellani. Hän nimittää itseään Apollon uudeksi papiksi ja palvelee aurinkoa."
"Katsos vain", sanoi isä Brown, "aurinkohan oli julmin kaikista jumalista. Mutta mitä tuo suunnattoman suuri silmä merkitsee?"
"Jos olen ymmärtänyt asian oikein", sanoi Flambeau, "niin suosivat he sitä mielipidettä, että ihminen kestää mitä tahansa, jos hänen mielensä on tasapainossa. Molempien suuret vertauskuvat ovat aurinko ja avoin silmä, sillä he väittävät, että jos ihminen olisi täysin terve, hän voisi katsoa aurinkoon."
"Jos hän olisi täysin terve", sanoi isä Brown, "ei hän välittäisi tuijottaa siihen."
"Enempää en osaa kertoa uudesta uskonnosta", jatkoi Flambeau huolettomasti. "Tietysti se väittää voivansa parantaa kaikki ruumiilliset sairaudet."
"Voiko se ehkä parantaa vaikeimman kaikista henkisistä taudeista?" kysyi isä Brown vakavana.
"Mikä se sitten on?" kysyi Flambeau.
"Itsensä täysin terveenä pitäminen", sanoi hänen ystävänsä.
Flambeaun mielestä hänen alapuolellaan oleva pieni vaatimaton konttori oli mielenkiintoisempi kuin hänen yläpuolellaan oleva säteilevä temppeli. Hän oli etelämaalainen, jolla oli vähän filosoofisia taipumuksia eikä hän voinut kuvitella olevansa muuta kuin joko katolilainen tai ateisti, ja uudet uskonnot haihattelevine oppeineen eivät olleet hänelle mieleen. Mutta ihmisolennot sensijaan olivat hänelle mieluisia, varsinkin jos ne olivat kauniita. Sitäpaitsi nuo alemmassa huoneistossa asuvat naiset olivat tavallaan todellisia originaaleja. Konttorin omistajina oli kaksi sisarusta, molemmat solakoita ja tummahkoja, toinen pitkä ja aika silmäänpistävä ulkomuodoltaan. Hänellä oli tumma terävähkö ilmeikäs profiili, ja hän oli niitä naisia, joista aina jää mieleen profiilikuva ja jotka johtavat mieleen rautaisen terän. Hän tuntui raivaavan itselleen tien elämässä. Hänen silmänsä olivat tavattoman loistavat, mutta loiste oli teräksinen, ei timanttimainen, ja suora solakka vartalo oli hieman liian jäykkä ollakseen oikein miellyttävä. Hänen nuorempi sisarensa oli hänen pienoiskuvansa, vain harmaampi, kalpeampi ja mitättömämpi. Molemmat pukeutuivat täysin liikemäisesti mustaan pienine miesmäisine valkeine kauluksineen ja kalvosimineen. Tuhansittain tällaisia erikoisia naistyyppejä tapaa lontoolaisissa konttoreissa, mutta näissä kysymyksessä olevissa oli mielenkiintoista heidän todellinen asemansa eikä näennäinen.
Sillä Pauline Stacey, vanhin sisaruksista, oli vaakunakilven ja puolen kreivikunnan sekä suuren omaisuuden perijä. Hänet oli kasvatettu puutarhojen ympäröimässä linnassa, ennenkuin jääkylmä itsenäisyys — ominainen nykyajan naisille — ajoi hänet ankarampaan ja hänen mielipiteensä mukaan korkeampaan olemassaolon muotoon. Rahojensa käytön hän yhä edelleen määräsi; päinvastaisessa tapauksessa hän olisi osoittanut romanttisia eli askeettisen haltioitumisen piirteitä, ja se olisi ollut aivan vierasta hänen vallanhimoiselle hyötypolitiikalleen. Hän kuuluu sanoneen pitävänsä omaisuutensa käyttääkseen sen käytännöllisiin yhteiskunnallisiin tarkoituksiin. Osan siitä hän oli sijoittanut omaan liikkeeseensä, joka oli mallikelpoisen stenograafisen yrityksen keskus, ja osa omaisuudesta käytettiin tämäntapaisen toiminnan edistämiseksi naisten keskuudessa. Kukaan ei oikein saanut selvää, missä määrin Joan, hänen nuorempi sisarensa ja liikekumppaninsa, kannatti tätä hänen arkipäiväistä ihannettaan. Mutta hän totteli johtajatartaan koiran uskollisuudella, millä tosin oli traagillinen momenttinsa, mutta joka kuitenkin oli viehättävämpää kuin vanhemman itsetietoinen toimitarmo. Pauline Staceylla ei ollut laisinkaan traagillisia taipumuksia, hän kielsi päinvastoin sen olemassaolon.
Hänen reipas päättäväisyytensä ja kylmä kärsimättömyytensä oli suuresti huvittanut Flambeauta heidän ensi kerran tavatessaan. Hän oli seisonut hissin ulkopuolella alhaalla porraskäytävässä ja odottanut hissipoikaa, joka tavallisesti vei asiakkaat eri kerroksiin. Mutta tämä nuori tyttö terävine haukankatseineen oli avoimesti kieltäytynyt alistumasta sellaiseen viivytykseen. Hän selitti jyrkästi, että hän kyllä osasi hoitaa hissin eikä ollut riippuvainen hissipojista — eikä sitäpaitsi mistään miehistäkään. Vaikkei hän asunutkaan korkeammalla kuin kolmannessa kerroksessa, ennätti hän noiden muutamien sekuntien aikana hississä syytää Flambeaulle useita periaatteistaan. Kaikki tarkoitti sitä, että hän oli uudenaikainen työtä tekevä nainen ja harrasti uudenaikaisia koneita, jotka helpottivat työntekoa. Hänen suuret mustat silmänsä säkenöivät kiukkua niitä kohtaan, jotka halveksivat mekaniikkaa ja huokaavat menneitten romanttisten aikojen kaipuussa. Jokaisen, sanoi hän, täytyy osata hoitaa koneita, aivan kuin hän esimerkiksi hissiä. Hän tuntui melkein loukkaantuvan siitä, että Flambeau avasi hänelle hissin oven — ja tämä herrasmies meni hymyillen huoneisiinsa sekavin tuntein ajatellen toisen masentamatonta itseluottamusta.
Hänellä oli reipas käytännöllinen mielenlaatu. Ohuiden hienojen käsien liikkeet olivat jyrkät, miltei suvaitsemattomat. Kerran Flambeau tuli konttoriin eräässä konekirjoitusta koskevassa asiassa ja huomasi hänen heittäneen sisarensa lasisilmät lattialle ja polkevan niitä. Hän syyti parastaikaa juttua "lapsellisista lääketieteellisistä päähänpistoista" ja sairaalloisesta myötenantamisen heikkoudesta, mitä nuo vanhat silmälasit edellyttivät. Hän pyysi sisartaan vast’edes olemaan kuljettamatta konttoriin tuollaista rojua. Ehkä hänen sisarensa halusi kulkea puujaloilla ja käyttää irtotukkaa tai emaljista silmää. Hänen puhuessaan hänen omat silmänsä leimusivat vihasta.
Flambeau, jota hämmästytti tämä fanaattinen kiivaus, ei voinut pidättyä kysymästä Pauline neidiltä ranskalaiseen loogilliseen tapaan, miksi silmälasit olivat sairaalloisempi heikkouden merkki kuin hissi ja miksi tiede ei saisi auttaa meitä yhdessä voimainponnistuksessa niin hyvin kuin toisessakin.
"Lienee siinä sentään ero", sanoi Pauline Stacey hyvin ylimielisesti. "Patterit ja moottorit ja kaikki nämä esineet ovat todisteita miehen voimasta, niin, herra Flambeau, ja myöskin naisen. Meidänkin on puolestamme avustettava näitä suuria koneita, jotka nielevät etäisyydet ja uhmaavat aikaa. Se on suurta, se on ihanaa — se on todellista tiedettä. Mutta nuo ala-arvoiset laastarit ja kainalosauvat, joita lääkärit myövät, —- ne ovat vain heikkouden sinettejä. Lääkärit asettavat meille käsivarsia ja jalkoja ikäänkuin olisimme syntyneet rampoina tai sairaina orjina. Mutta minä olen vapaasyntyinen olento, herra Flambeau. Ihmiset kuvittelevat vain tarvitsevansa jotakin tuollaista, koska heidät on kasvatettu pelkoon voiman ja rohkeuden asemesta, aivan kuten yksinkertaiset hoitajattaret kieltävät lapsia katsomasta aurinkoon. Seurauksena on, etteivät he voi tehdä sitä aristelematta. Mutta miksi tähtien joukossa olisi tähti, jota en voisi katsella? Aurinko ei ole hallitsijattareni. Aion avata silmäni ja katsoa sitä milloin ikinä haluan."
"Teidän silmänne", sanoi Flambeau pariisilaisesti kumartaen, "häikäisevät auringon". Häntä huvitti lausua kohteliaisuuksia tälle omituiselle jäykälle kaunottarelle, osittain siksi, että se saattoi tämän hieman pois tasapainosta. Mutta mentyään sitten asuntoonsa veti hän syvään henkeään, vihelsi ja ajatteli: "Vai niin, hän on joutunut tuon ylhäällä asuvan kultasilmäisen poppaukon käsiin". Sillä niin vähän kuin hän tiesikin Kalonin uudesta uskonnosta, oli hän kuitenkin kuullut puhuttavan hänen opistaan, että piti katsottaman aurinkoa.
Hän huomasi pian, että henkinen yhteys hänen ylä- ja alapuolellaan olevien kerrosten välillä oli aika läheinen ja nopeasti kasvamassa. Tuo Kaloniksi itseään nimittävä mies oli komea ilmestys, ruumiillisessa suhteessa arvokas esiintymään Apollon pappina. Hän oli melkein yhtä pitkä kuin Flambeau ja tätä paljon kauniimpi. Hänellä oli kullankeltanen parta, tummansiniset silmät ja salonkisankarin tukka. Ruumiinrakenteeltaan hän oli Nietzschen vaalea eläin, mutta koko tätä eläimellistä kauneutta kohotti, kirkasti ja teki lempeämmäksi todellinen intelligenssi ja sielullinen lahjakkuus. Jos hän muistutti jotain suurta saksilaista kuningasta, niin muistutti hän sellaista, joka samalla oli pyhimys. Niin oli huolimatta ympäristön arkisesta leimasta ja siitä seikasta, että hänen konttorinsa oli Victoria Streetin varrella olevan talon keskikerroksessa ja siitä, että kirjanpitäjä, arkinen nuorukainen valkeine kovine kauluksineen ja kalvosimineen, istui ulommaisessa huoneessa käytävän ja hänen oman huoneensa välissä, huolimatta siitä, että hänen nimensä oli messinkikilvellä ja hänen oppinsa kultainen vertauskuva ripustettu kadulle päin valo-opillisten koneiden tekijän kyltin tavoin. Kaikki tämä arkipäiväinen ei voinut ryöstää tältä niin sanotulta Kalonilta tuota pakottavan vaikutuksen voimaa, joka virtasi hänen sielustaan ja ruumiistaan. Seisoessaan tämän huijarin edessä tunsi todella olevansa suuren miehen läheisyydessä. Vieläpä väljässä palttinapuvussa, jota hän käytti arkisin konttorissaan, hän oli ihastuttava ja vaikuttava mies, ja kun hän valkeihin vaippoihinsa pukeutuneena valkea diadeemi päässä tervehti aurinkoa, näytti hän todella niin komealta, että nauru katuyleisön huulilla usein yht'äkkiä vaikeni. Tuo uusi auringonpalvoja meni nimittäin kolme kertaa päivässä pienelle parvekkeelleen koko Westminsterin nähden sanelemaan auringonjumalalle laaditun rukouksen. Se tapahtui päivän koittaessa, auringon laskiessa ja päivällä kellon lyödessä kahtatoista. Ja kahdentoista lyönti ei vielä ollut lakannut kaikumasta parlamenttitalosta ja pitäjän kirkosta, kun isä Brown, Flambeaun ystävä, kohotti silmänsä ensi kerran katsellakseen Apollon valkeata pappia.
Flambeau oli saanut kyllikseen näistä päivittäisistä Phoebuksen kunnioittamistilaisuuksista ja meni korkean rakennuksen porraskäytävään katsomatta edes seurasiko hänen ystävänsä mukana. Mutta vaikuttiko isä Browniin ammatillinen mielenkiinto rituaalia kohtaan vai voimakas henkilökohtainen mielenkiinto narrimaista kohtaan, joka tapauksessa hän pysähtyi ja katsoi auringonpalvojan parvekkeelle, aivankuin olisi pysähtynyt katsomaan jotakin Kasperteaatterin Punch'ia tai Judya. Kalon, profeetta, oli tullut parvekkeelle hopeanhohtoisille vaatteineen ja kohotti kätensä sekä kumman läpitunkevan äänensä lausuen rukouksen auringolle, mikä kuului yli koko vilkasliikenteisen kadun. Hän oli jo ennättänyt suorittaa rituaalin ensimäisen osan ja hänen silmänsä tähystelivät tuota loistavaa taivaankappaletta. On epävarmaa, näkikö hän ketään tai mitään tämän maan päällä, mutta aivan varmaa on, ettei hän nähnyt vähäpätöistä pyöreäkasvoista pappia, joka seisoi kansan seassa ja katseli häntä silmät sirrillään. Näiden kahden niin erilaisen miehen silmäänpistävin eroavaisuus oli ehkä se, ettei isä Brown koskaan voinut katsoa mitään silmiään räpäyttämättä, kun Apollon pappi sensijaan keskellä päivää voi katsoa paistavaa aurinkoa silmäluomiaan räpäyttämättä.
"Oi, aurinko", puhkesi profeetta puhumaan, "oi tähti, liian suuri toisten tähtien joukkoon! Oi, lähde, joka lähetät valovirtasi salaisen avaruuden piiriin. Kaiken valkean ja tahrattoman, valkean liekin, valkeiden kukkien ja valkeiden vuorenhuippujen valkea isä. Isä, joka olet viattomimpia ja rauhallisimpia lapsiasi viattomampi. Sinä kaiken puhtauden alkulähde, jonka rauhassa —"
Kuului räminää ja romahdus, minkä keskeytti kimeä yhtämittainen ulvonta. Viisi henkilöä ryntäsi ovesta sisälle taloon kolmen rynnätessä sieltä ulos ja hetken aikaan ei kukaan voinut kuulla mitä sanottiin. Tunne jostain kauheasta tapahtumasta tuntui täyttävän puoli katua pahoin aavistuksin — sitäkin enemmän kun kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä oli tapahtunut. Kaksi henkilöä jäi liikkumattomaksi romahduksen jälkeen: kaunis Apollon pappi ylhäällä parvekkeella ja ruma kristitty pappi alhaalla.
Lopuksi ilmestyi Flambeaun pitkä vartalo ovelle ja hänen titaanimainen voimansa sai järjestystä sekamelskaan. Kohottaen äänensä kaikuvaksi kuin sumutorvi hän pyysi, että joku, kuka hyvänsä, menisi lääkäriä hakemaan, ja kun hän kääntyi mennäkseen takaisin hämärään käytävään, missä tungeskeli ihmisiä, pujahti isä Brown huomaamatta hänen jäljessään. Raivatessaan itselleen tietä eteenpäin hän kuuli auringonpapin ihanan äänen sointuvasti mutta yksitoikkoisesti ylistävän onnellista jumalaa, joka on lähteiden ja kukkien ystävä.
Isä Brown tapasi Flambeaun ja kuusi muuta miestä seisomassa kehyksen ympäröimän aukon ympärillä, missä hissi tavallisesti kulki ylös ja alas. Mutta hissi ei ollut tullut alas. Alas oli tullut jotain muuta, minkä olisi pitänyt tulla hissiin.
Neljän minuutin ajan Flambeau oli seissyt ja katsellut sitä. Hän oli nähnyt tuon raadellun, vertavuotavan kauniin naisen ruumiin, naisen, joka oli kieltänyt traagillisen olemassaolon. Hän oli varma, että se oli Pauline Stacey, ja vaikka hän oli lähettänyt lääkäriä hakemaan, oli hän varma siitä, että tyttö oli kuollut.
Hän ei ollut oikein selvillä siitä, oliko hän pitänyt tytöstä vai ei. Hänessä oli niin paljon miellyttävää, mutta myöskin paljon paheksuttavaa. Mutta tytöllä oli häneen nähden ollut eräänlainen merkitys, ja tottumuksesta johtunut mielenkiinto sai aikaan sen, että tämä onnettomuus koski häneen syvästi. Hän muisti tytön kauniit kasvot ja ärsyttävät pistosanat vielä elävästi. Oliko se itsemurha? Kuinka niin huimapäinen optimisti olisi voinut tehdä itsensä vikapääksi sellaiseen? Oliko se murha? Mutta kuka oli tässä vielä suureksi osaksi asumattomassa talossa voinut tehdä murhan? Kähein sanoin, jotka oli aiottu voimakkaiksi, mutta jäivätkin jotensakin heikoiksi, hän kysyi, missä tuo Kalon oli. Tavallinen selkeä, rauhallinen ja täysikaikuinen ääni ilmoitti hänelle, että Kalon viimeisten viidentoista minuutin aikana oli ollut parvekkeellaan palvelemassa jumalaansa. Kun Flambeau kuuli isä Brownin äänen ja tunsi hänen kätensä olkapäällään, käänsi hän synkät kasvonsa häneen ja sanoi jyrkästi:
"Jos hän on koko ajan ollut siellä, kuka sitten on voinut tehdä tämän?"
"Ehkä", sanoi toinen, "ehkä on parasta, että menemme tuonne ylös katsomaan. Meillä on puolisen tuntia aikaa ennen poliisin tuloa."
Jätettyään kuolleen lääkärin huostaan Flambeau juoksi portaita ylös konekirjoitustoimistoon. Siellä ei ollut ketään. Hän kiiruhti edelleen omaan konttoriinsa, mutta sinne tultuaan hän kääntyi aivan kalpeana kasvoiltaan ystäväänsä päin.
"Hänen sisarensa", hän sanoi merkitsevästi, "näyttää menneen ulos."
Isä Brown nyökkäsi. "Tai hän on mennyt tuon auringonkumartajan huoneistoon", sanoi hän. "Jos olisin teidän sijassanne, niin ottaisin selvää siitä. Juttelemme sitten lähemmin asiasta teidän konttorissanne. Ei", lisäsi hän äkkiä ikäänkuin olisi keksinyt uuden ajatuksen, "enkö koskaan pääse tyhmyydestäni? Juttelemme tästä tietysti heidän konttorissaan."
Flambeau näytti hyvin kummastuneelta, mutta saattoi kuitenkin pikku papin alakertaan Stacey-sisarusten tyhjään asuntoon. Täällä tuo käsittämätön isä Brown istuutui punaisella nahkalla päällystettyyn tuohin käytävän keskelle ja odotti. Hänen ei tarvinnut odottaa varsin kauan. Noin neljän minuutin kuluttua tuli kolme henkilöä käyden portaita alas. He olivat toistensa kaltaisia ainoastaan juhlallisessa vakavuudessaan. Ensimäisenä tuli Joan Stacey, kuolleen sisar — hänen huomattiin siis todella olleen Apollon tilapäisessä temppelissä; toinen oli itse Apollon pappi, joka päättyneen hartauden jälkeen vaelsi portaita kaikessa loistossaan. Hänen valkeissa pukimissaan, parrassaan ja jakaukselle kammatussa tukassaan oli jotakin Dore'n Kristuksesta muistuttavaa. Kolmas oli Flambeau rypistetyin otsin ja hieman hämmentynein ilmein.
Neiti Joan Stacey, jonka kasvot olivat tummat ja synkät ja jonka hiuksissa oli liian aikainen harmahtava vivahdus, meni suoraan pulpettinsa ääreen ja ryhtyi reippaasti järjestämään papereitaan. Tämä sai heidät kaikki rauhallisiksi ja harkitseviksi. Jos neiti Joan Stacey oli rikoksellinen, niin hän osoitti harvinaista kylmäverisyyttä. Isä Brown katsoi häneen kummallisesti hymyillen ja kääntämättä katsettaan hänestä puhutteli toista henkilöä.
"Profeetta", sanoi hän tarkoittaen luultavasti Kalonia, "haluan, että kertoisitte minulle seikkaperäisesti uskonnostanne."
"Olen ylpeä pyynnöstänne", sanoi Kalon ja taivutti diadeemin koristamaa päätänsä, "mutta en oikein ymmärrä tarkoitustanne." Hän istuutui.
"Kas niin, näin esimerkiksi", sanoi isä Brown teeskentelemättömän ihmettelevällä tavallaan. "Me olemme oppineet, että jos ihmisellä on huonot periaatteet, se on osaksi hänen oma syynsä. Siitä huolimatta teemme eroituksen sen välillä, joka rikkoo puhdasta ja selvää omaatuntoansa vastaan, ja sen, jonka omatunto on sofismin sokaisema. Pidättekö esimerkiksi murhaamista laisinkaan vääränä?"
"Onko tuo olevinaan syytös?" kysyi Kalon hyvin rauhallisesti.
"Ei", vastasi isä Brown, hänkin rauhallisesti, "se on puolustuspuhe."
Huoneessa vaiettiin kauan. Sitten Apollon profeetta nousi hyvin rauhallisesti, ja oli todellakin kuin aurinko olisi noussut. Hän täytti huoneen valollaan ja elämällään siinä määrin, että tuntui kuin hän yhtä hyvin olisi voinut valaista koko Salisburyn tasangon. Hänen viittaan verhottu vartalonsa tuntui pukevan koko huoneen klassillisilla verhoilla, hänen eepilliset liikkeensä tuntuivat avartavan sen niin, että avautui suurenmoisia näköaloja, ja toisen papin pieni musta olemus tuntui ikäänkuin virheelliseltä, joltakin, joka ei ollut paikallaan täällä; se oli pyöreä musta pilkku Hellaan loistossa.
"Niin tapaamme siis lopulta, Kaifas", sanoi profeetta. "Sinun kirkkosi ja minun ovat ainoat todelliset maan päällä. Minä kumarran aurinkoa ja sinä auringonpimennystä. Sinä olet kuolevan jumalan pappi, minä elävän. Se epäilyksen ja panettelun työ, jota nyt harjoitat, on takkisi ja oppisi arvoinen. Sinun kirkkosi ei ole mikään muu kuin musta poliisi. Te olette vain urkkijoita ja salapoliiseja, jotka koetatte pakottaa ihmisiä tunnustamaan rikoksia, milloin petoksella, milloin kiduttamalla. Teidän tehtävänne on todistaa ihmiset syyllisiksi rikoksiin, minun näyttää toteen heidän viattomuutensa. Te tahtoisitte tavata heidät synnistä, minä vakuutan heille viattomuutta.
"Sinä luet pahuuden kirjoista vielä sanan, ennenkuin minä ainiaaksi puhallan pois sinun perusteettomat painajaisunesi. Et vähääkään aavista, miten vähän minä välitän siitä, voitko tuomita minut vai et. Ne asiat, joita sinä nimität häpeäksi ja kunniattomaksi kuolemanrangaistukseksi, eivät peloita minua enempää kuin ihmissyöjä lasten kuvakirjassa peloittaa täysikasvuista miestä. Sanoit pitäneesi minulle puolustuspuheen. Välitän niin vähän tämän elämän sumumaasta, ettei minulla ole mitään sitä vastaan, että esiinnyt syyttäjänäni. Tässä asiassa on vain eräs seikka, joka voidaan asettaa minua vastaan, ja sen sanon sinulle itse. Nainen, joka nyt kuoli, oli minun rakastettuni ja morsiameni — ei sillä tavoin kuin mitä teidän pienet kappelinne laillisena pitävät, vaan paljon korkeamman ja ankaramman lain mukaan kuin te voitte käsittää. Hän ja minä poljimme toista maailmaa kuin te, me kuljimme kristallipalatseissa teidän rämpiessänne tunneleita ja tiilikäytäviä pitkin. Tiedän kyllä, että teoloogisilla niin hyvin kuin muillakin poliiseilla on se käsitys, että missä rakkaus kerran on vallinnut, siinä täytyy vihan seurata. Siinä siis ensimmäinen kohta, johon voit syytteesi tukea. Toinen kohta on voimakkaampi, mutta suon senkin sinulle. Ei ole ainoastaan totta, että Pauline rakasti minua. Tänä aamuna, juuri ennenkuin hän kuoli, hän kirjoitti tuon pöydän ääressä testamenttinsa, missä hän lahjoitti minulle ja minun uudelle kirkolleni puoli miljoonaa. No — missä on käsirautasi? Luuletko, että välitän siitä, mitä minulle teet? Pakkotyö on oleva minulle vain hänen tulonsa odottamista tien varrella olevalla asemalla. Hirsipuu on oleva minulle vain nopea pääsykeino hänen luoksensa."
Hän puhui hyvän puhujan mieleenkäyvällä vaikuttavuudella, ja Flambeau ja Joan Stacey tuijottivat häneen ihmeissään ja ihaillen. Isä Brownin kasvot eivät ilmaisseet mitään muuta kuin murhetta. Hän katsoi alas huolestunut ryppy otsallaan. Auringon profeetta nojautui huolettomasti uuninreunukseen ja jatkoi:
"Harvoin sanoin olen nyt esittänyt teille kaiken, mitä voidaan sanoa minua vastaan. Vielä harvemmin sanoin olen kumoava sen niin, ettei jää epäilyksen jälkeäkään. Kysymykseen, miten olen tehnyt tämän murhan, vastataan yhdellä ainoalla lauseella: minä en ole voinut tehdä tätä rikosta. Pauline Stacey syöksyi tästä kerroksesta alas, kun kello oli viisi minuuttia yli kahdentoista. Sata henkeä voi todistaa ja vannoa, että seisoin omien huoneitteni parvekkeella kahta kerrosta korkeammalla ensimäisestä kahdentoista lyönnistä viisitoista minuuttia yli kahdentoista — mikä on julkisen rukoukseni tavallinen aika. Kirjanpitäjäni — kunniallinen nuorukainen Claphamista, nuorukainen, joka ei laisinkaan ole sukua kanssani — voi vannoa, että hän koko aamupäivän istui ulommaisessa huoneessani ja ettei ketään kulkenut sen läpi. Hän voi vannoa, että minä itse tulin kotiin täsmälleen kymmenen minuuttia vailla kaksitoista, viisitoista minuuttia aikaisemmin, ennenkuin kuului mitään kuiskauksia onnettomuudesta, ja etten minä koko aikana ole poistunut konttorista tai parvekkeelta. Täydellisempää muuallaoloa ei kukaan ole esittänyt. Voisin asettaa puolet Westminsteriä todistajiksi. Sopii panna pois käsiraudat. Asia on ollut esillä ja on nyt lopussa.
"Ja jotta lopuksi jokaisen idioottimaisen epäilyksen rahtukin häviäisi ilmasta, kerron teille kaikki, mitä haluatte tietää. Luulen tietäväni miten onnetonta ystävätärtäni kuolema kohtasi. Jos tahdotte, voittehan syyttää minua tahi ainakin minun oppiani ja minun filosofiaani, mutta ette voi panna minua senvuoksi vankeuteen. Kaikki korkeampien totuuksien tutkijat tietävät historialliseksi tosiasiaksi sen, että eräät salaisuuksien tietäjät ja illuminaatit ovat saaneet taidon leijailla ilmassa. Tämä taito muodostaa ainoastaan osan aineen voitosta, mikä on meidän salaisen oppimme päämäärä. Pauline raukka seurasi päähänpistoaan ja oli hyvin kunnianhimoinen. Luulen suoraan sanoen hänen omasta mielestään olleen syvemmin perehtyneen salaisuuksiin kuin hän itse asiassa oli, ja monasti, kun yhdessä kuljimme hissillä alas, hän sanoi minulle, että jos omaisi kylliksi vahvan tahdon, voisi itse heittäytyä alas vahingoittumattomana leijaillen kuin höyhen. Luulen todella, että hän on kokeillut ihmettä jonkinlaisessa jalossa ajatushurmiossa. Tahto tahi usko lienee pettänyt ratkaisevalla hetkellä ja aineen alempi laki kosti kauhealla tavalla. Kas siinä, hyvät herrat, koko surullinen tarina — teidän ajatustapanne mukaan hyvin uhkarohkea ja syntinen, mutta varmasti ei rikollinen eikä millään tavoin minun syyni. Poliisien pikakirjoituspöytäkirjoissa lienee parasta nimittää sitä itsemurhaksi. Minä olen aina nimittävä sitä sankarillisuudesta johtuneeksi epäonnistuneeksi tieteelliseksi kokeeksi, jonka tarkoituksena on ollut tulla taivasta lähemmäksi."
Flambeau näki ensi kerran isä Brownin voitettuna. Hän istui yhä huolestunein ilmein katsellen lattiaan ikäänkuin olisi hävennyt. Oli mahdotonta välttää sitä tunnetta, minkä profeetan nöyryyttävät sanat aiheuttivat, nimittäin että tässä nähtiin ärtyisä, kutsumuksensa perusteella epäluuloinen pappi, jonka oli voittanut ylpeämpi ja puhtaampi, vapaamielinen ja olemukseltaan terve henki. Lopuksi hän sanoi räpyttäen silmiään ikäänkuin niihin olisi koskenut: "Jos asianlaita on siten, herra, tarvitsee teidän vain ottaa tuo testamentti, josta kerroitte, ja mennä. Ihmettelen juuri, mihin tuo naisraukka on sen pannut."
"Se on hänen kirjoituspöydällään tuolla oven vieressä", sanoi Katon viattomalla varmuudella, joka tuntui kokonaan puhdistaneen hänet. "Hän sanoi minulle aivan varmaan kirjoittavansa sen tänä aamuna, ja näin hänen istuvan ja kirjoittavan, kun olin menossa huoneisiini hississä hänen konttorinsa ohitse."
"Oliko ovi siis auki?" kysyi pappi katse suunnattuna erääseen maton kulmaan.
"Oli", vastasi Katon rauhallisesti.
"Vai niin, se on siis ollut avoinna koko ajan siitä lähtien", sanoi toinen ja jatkoi maton tutkimustaan.
"Tässä on aivan oikein eräs paperi", sanoi synkkä Joan neiti ääni hieman kummallisena. Hän oli mennyt sisarensa oven vieressä sijaitsevan kirjoituspöydän luo ja piti nyt sinistä paperi-arkkia kädessään. Hänen kasvoillaan oli hapan hymy, joka sopi huonosti tilanteeseen, ja Flambeau katseli häntä synkin ilmein.
Kalon, profeetta, pysytteli kaukana paperista tuolla samalla kuninkaallisella kaiken pahan tiedottomuudella, millä hän tähän mennessä oli voittaen läpäissyt jutun. Mutta Flambeau otti paperin naisen kädestä ja luki sen mitä suurimmalla kummastuksella. Se alkoi tavallisen testamentin tavoin, mutta näiden sanojen jälkeen: "Annan ja testamenttaan minä kaiken sen, mitä kuollessani omistan", se päättyi äkkiä muutamin viivoin, eikä allekirjoituksesta ollut jälkeäkään. Flambeau antoi aivan ymmällä ollen tuon lopettamattoman testamentin ystävälleen isä Brownille, joka vilkaistuaan siihen ojensi sen hiljaa auringon papille.
Seuraavassa tuokiossa tämä pontifex komeissa verhoissaan oli parilla askeleella kulkenut huoneen läpi ja kumartui ulospullistunein silmin Joan Stacey'ta kohden.
"Minkä halpamaisen kepposen olette tässä tehnyt?" huusi hän. "Tässä ei ole kaikki, mitä Pauline on kirjoittanut."
Läsnäolevat ihmettelivät kuullessaan hänen puhuvan aivan toisella äänellä, minkä kimakkuus muistutti yankeeta. Koko hänen suuruutensa, koko hänen hyvä englanninkielen taitonsa oli pudonnut kuin mantteli.
"Mitään muuta paperia ei kirjoituspöydällä ole", sanoi Joan ja kohtasi varmana hänen katseensa, sama onnettomuutta ennustava hymy kasvoillaan.
Äkkiä mies puhkesi herjaamaan, ja häneltä pääsi oikea sadatussanojen tulva. Naamion putoamisessa oli jotakin kaameata — oli kuin hän olisi kadottanut oikeat kasvonsa.
"Tässä saatte kuulla totuuden", huusi hän leveällä Amerikan murteella tyhjennettyään ensin manausten ja kirousten tulvansa. "Voihan olla, että olen seikkailija, mutta minä otaksun, että te olette murhaaja. Kas niin, hyvät herrat, tässä on kuolemantapauksen selitys. Tyttö parka kirjoittaa parastaikaa testamenttia minun hyväkseni; hänen saatanallinen sisarensa tulee sisälle, tempaa kynän häneltä, vetää hänet hissiaukolle ja syöksee hänet alas, ennenkuin hän on ennättänyt lopettaa testamentin. — —! Tässä pitäisi käsirautojen olla paikallaan."
"Kuten itse sanoitte", vastasi Joan vaarallisen rauhallisesti, "on teidän kirjanpitäjänne hyvin kunnioitettava nuori mies, joka käsittää valan merkityksen, ja hän vannoo missä tuomioistuimessa tahansa, että minä olin ylhäällä teidän konttorissanne ja järjestin erästä konekirjoitustyötä viisi minuuttia ennen ja viisi minuuttia jälkeen sen hetken, jolloin sisareni suistui alas. Herra Flambeau voi sanoa tavanneensa minut siellä."
Huoneessa vaiettiin.
"Siinä tapauksessa", sanoi Flambeau lopuksi, "oli Pauline yksin pudotessaan ja teki siis itsemurhan."
"Hän oli yksin pudotessaan", sanoi isä Brown, "mutta hän ei tehnyt itsemurhaa."
"Millä tavalla hän sitten kuoli?" kysyi Flambeau kärsimättömästi.
"Hänet murhattiin."
"Mutta hänhän oli yksin", väitti etsivä.
"Hänet murhattiin hänen yksin ollessaan", vastasi pappi.
Kaikki muut katsoivat häneen ihmeissään, mutta hän jäi kumaraiseen asentoonsa otsa rypyssä ja piirteet surullisina. Hänen äänensä oli kaiuton ja masentunut.
"Haluaisin tietää", huusi Kalon sadatellen, "milloin poliisi vangitsee tämän ilkeän murhaaja-sisaren. Hän murhasi lähimmän sukulaisensa, hän varasti minulta puoli miljoonaa, joka oli yhtä varmasti minun kuin —"
"Rauhoittukaa, rauhoittukaa, profeetta", puuttui Flambeau hieman ivallisesti puheeseen, "muistakaa, että koko tämä maailma on sumumaa."
Auringonjumalan ylipappi koetti uudelleen päästä jalustalleen. "Ei ole kysymys ainoastaan rahoista", huusi hän, "vaikka ne tukisivatkin asiaamme kaikilla tahoilla. Ajattelen myöskin rakastettuni toivomuksia. Paulinelle kaikki tämä oli pyhää. Paulinen silmissä —"
Isä Brown nousi niin kiivaasti, että tuoli kaatui hänen takanaan. Hän oli kalmankalpea, mutta näytti kuitenkin olevan uuden toivon elähdyttämä. Hänen silmänsä loistivat.
"Juuri siinä se on!" huusi hän kovalla ja selvällä äänellä.
"Juuri se on oikea alkamistapa. Paulinen silmissä —"
Pitkä profeetta peräytyi hurjassa epäjärjestyksessä pienen papin tieltä. "Mitä tarkoitatte? Kuinka uskallatte?" huusi hän kerta kerran jälkeen.
"Paulinen silmissä", toisti pappi ja hänen silmänsä loistivat yhä enemmän. "Jatkakaa, Jumalan nimessä, jatkakaa — Paulinen silmissä —"
"Antakaa minun mennä, te p—le!" jylisi Kalon, taistellen kuin jättiläinen kahleissa. "Kuka te olette, kirottu urkkija, joka kehräätte verkkoanne ympärilleni ja tirkistelette ja kurkistatte kaikkialle? Antakaa minun mennä."
"Estänkö hänet?" kysyi Flambeau ja hypähti ovea kohden, jonka Kalon jo oli avannut.
"Ei, anna hänen mennä", sanoi isä Brown huokaisten niin syvään kuin huokaus olisi tullut syvimmästä maailmankaikkeuden sopesta. "Anna Kainin mennä, sillä Jumala tuomitsee hänet."
Pitkä hiljaisuus täytti huoneen hänen lähdettyään ja Flambeaun eloisaan mieleen se vaikutti kidutuksen tavoin. Neiti Joan Stacey järjesti hyvin kylmästi papereita pulpetillaan.
"Isä", sanoi Flambeau lopuksi, "en toimi ainoastaan uteliaisuudesta — velvollisuuteni on myöskin, jos voin, tutkia, kuka tämän rikoksen on tehnyt."
"Minkä rikoksen?" kysyi isä Brown.
"Tietenkin sen, jota tässä olemme pohtineet", vastasi hänen ystävänsä kärsimättömästi.
"Olemme tässä tekemisissä kahden rikoksen kanssa", sanoi Brown, "kahden rikoksen, jotka ovat hyvin erilaiset merkitykseltään ja jotka on tehnyt kaksi hyvin erilaista rikoksellista."
Neiti Joan Stacey, joka nyt oli kerännyt ja pannut pois paperinsa, oli juuri sulkemaisillaan laatikkonsa. Isä Brown jatkoi puhettaan huomaamatta häntä yhtä vähän kuin hänkään tätä.
"Molemmat rikokset", huomautti hän, "olivat tähdätyt saman henkilön samaa heikkoutta vastaan, henkilön, jonka rahoista riideltiin. Suuremman rikoksen alkuunpanijan kumosi kesken työtään pienempi rikokseen. Pienemmän rikoksen tekijä sai rahat."
"Älä nyt pidä mitään esitelmää", sanoi Flambeau valittaen. "Sano se muutamin harvoin sanoin."
"Voin sanoa sen yhdellä ainoalla sanalla", vastasi hänen ystävänsä.
Synkin kasvoin neiti Joan Stacey seisoi pienen peilin edessä ja pisti hattuneuloja pienen mustan hattunsa läpi. Keskustelun aikana hän otti käsilaukkunsa ja sateenvarjonsa vähääkään kiiruhtamatta ja lähti huoneesta.
"Totuus on yhdessä ainoassa lyhyessä sanassa", sanoi isä Brown.
"Pauline Stacey oli sokea".
"Sokea!" toisti Flambeau ja nousi hitaasti koko pituudessaan.
"Hänellä oli siihen synnynnäisiä taipumuksia", jatkoi Brown. "Hänen sisarensa koetti saada hänet käyttämään silmälaseja, mutta se ei onnistunut. Pauline suosi tuota omituista väitettä, että sellaisia tauteja ei pidä rohkaista väistymällä niitä. Hän ei tahtonut myöntää, että oli olemassa uhkaava pilvi tai hän koetti hajoittaa sen luottamalla omaan tahtoonsa. Silmät pahenivat yhä rasituksesta, mutta pahin rasitus oli vielä jäljellä. Sen aiheutti tuo rakastettava profeetta, eli miksikä hän itseään nimitti, joka opetti tyttöä katsomaan polttavaan aurinkoon. Sitä nimitettiin Apollon palvelemiseksi. Jos vain nämä uudet pakanat tahtoisivat olla vanhojen kaltaisia, kävisi se kai päinsä. Silloin he olisivat viisaampia. Vanhat pakanat tiesivät, että pelkällä luonnonpalvomisella täytyi olla vaarallinen puolensa. He tiesivät, että Apollon silmä saattoi kirveliä ja sokaista."
Syntyi äänettömyys, ja sitten pappi jatkoi hiljaa, melkein katkonaisella äänellä. "On epävarmaa missä määrin tuo hornanhenki tahallaan teki hänet sokeaksi, mutta täysin varmaa on, että hän tahallaan surmasi hänet sokeuden avulla. Rikoksen yksinkertaisuus on tympäisevä. Tiedättehän heidän molempien kulkeneen ylös ja alas hisseissä turvaamatta apuun. Tiedätte myös kuinka hiljaa hissit kulkevat. Kalon vei hissin Paulinen asunnolle ja näki avoimesta ovesta, kuinka sokea tyttö istui ja kirjoitti hänelle lupaamaansa testamenttia. Hän huusi iloisesti tytölle olevansa siellä ja odottavansa hissin kanssa sekä pyysi tyttöä tulemaan ulos testamentin loppuun päästyään. Sitten hän painoi erästä nappia ja ajoi äänettömästi omaan huoneistoonsa, meni konttorin läpi parvekkeelle ja toimitti aivan rauhallisesti rukouksensa kadun täyttämän kansan nähden tyttö raukan kiiruhtaessa iloisena työnsä päätyttyä sinne, missä luuli rakastetun odottavan hissin kera — —"
"Kauheata!" pääsi Flambeaulta.
"Tuota nappia painamalla hän olisi oikeastaan saanut puoli miljoonaa", jatkoi pieni pappi soinnuttomalla äänellä, mikä oli hänelle ominaista hänen puhuessaan kaameista asioista. "Mutta se meni tyhjiin. Se meni tyhjiin siksi, että sattui vielä olemaan eräs, joka tahtoi saada rahat ja joka myöskin tunsi Pauline raukan silmiä koskevan salaisuuden. Tuossa testamentissa oli omituisuus, johon ei varmaan kukaan kiinnittänyt huomiota. Vaikka se oli lopettamaton ja siitä puuttui allekirjoitus, olivat siihen jo merkinneet todistajina nimensä toinen neiti Stacey ja joku hänen palvelijattarensa. Joan oli ensin todistanut allekirjoituksen naisille tyypillistä laillisten muotojen halveksimista osoittaen ja sanonut, että Pauline voi lopettaa testamentin sitten. Joan oli siis tahtonut, että hänen sisarensa kirjoittaisi sen alle ilman todellisia todistajia. Miksi? Muistin sokeuden ja tunsin olevani varma siitä, että hän tahtoi Paulinen kirjoittavan sen alle yksinään siitä syystä, että hän tahtoi, ettei Pauline laisinkaan kirjoittaisi sen alle.
"Staceyn sisarusten kaltaiset ihmiset käyttävät aina säiliökyniä ja varsinkin Paulinen suhteen se oli aivan luonnollista. Uutteran harjoituksen, voimakkaan tahdon ja hyvän muistin avulla hän kirjoitti melkein yhtä hyvin kuin näkevä, mutta hän ei tiennyt milloin muste loppui. Hänen sisarensa täytti sentähden hyvin huolellisesti hänen täytekynänsä — tai oikeammin jätti sen täyttämättä. Siinä oleva muste riitti muutamiin riveihin, mutta sitten se loppui. Ja profeetta kadotti viisisataa tuhatta puntaa ja teki ilmaiseksi erään historian raaimmista ja loistavimmista murhista."
Flambeau meni avoimelle ovelle ja kuuli poliisin tulevan portaissa. Hän kääntyi ympäri ja sanoi: "Te lienette ajatellut terävästi, kun kymmenessä minuutissa saitte Kalonin osuuden selväksi."
Isä Brown kohautti hieman olkapäitään.
"Voi, se ei ollut mikään konsti", hän sanoi. "Mutta sain kyllä ajatella terävästi keksiäkseni Joan-neidin osuuden ja täytekynän. Ennenkuin tulin portista sisään, tiesin, että Kalon oli rikoksellinen."
"Laskette leikkiä", sanoi Flambeau.
"En, puhun tosissani", vastasi pappi. "Vakuutan että tiesin hänen tehneen sen, ennenkuin tiesin, mitä hän oli tehnyt."
"Mitenkä se on mahdollista?"
"Nuo pakanalliset stoalaiset", sanoi isä Brown miettiväisesti, "pettää aina heidän voimansa. Kuultiin jysähdys, ja huudahdus kajahti kadulle asti, mutta Apollon pappi ei hätkähtänyt eikä katsonut taakseen. Minä en tiennyt, mitä se oli. Mutta minä tiesin hänen sitä odottaneen."