UKKO STRIID JA HÄNEN KOIRANSA

Kertomus

Pehr Thomasson'ilta

Neljännestätoista painoksesta tekijän luvalla suomennuttu

Porvoossa, Werner Söderström, 1881.

"Perä pystyyn ja peräsin syrjään!"

Pehr Thomasson.

Pehr Thomasson (eli Pekka Tuomaanpoika, joksi hänen nimensä muutamien hänen suomeksi käännettyjen kynäelmäinsä nimilehdellä on suomennettu) on Ruotsinmaan merkillisimpiä kirjailijoita ei ainoastaan siihen katsoen mitä hänen monet lajissaan etevät teoksensa ovat vaikuttaneet Ruotsin kansassa, vaan myös, ja ehkä enemmän, sen puolesta, että hän, saamatta minkäänlaista koulukasvatusta, on itse hankkinut itselleen kaiken tietonsa, itse omin päin muodostainnut siksi, kuin hän nyt on. Hän syntyi Jemshögin pitäjässä Blekingen maakunnassa etelä-Ruotsissa 26 p. Helmik. 1818. Isänsä Tuomas oli talollinen ja arvossa pidetty koko seudulla. Mutta hän kuoli varhain parhaalla ijällään, jonka tähden Pehr, jonka halu jo pienestä lapsesta oli ollut lukemiseen, ei voinutkaan ruveta kulkemaan "opintietä", niinkuin mielensä teki, vaan sai, opittuaan erään vanhan sotamiehen johdolla lukemaan katekismuksensa ja virsikirjansa, tarttua kuokkaan ja auraan. Mutta vaikka hän ei saanut lukea "präntättyjä" kirjoja, niin sai hän sentään lukea kylläkseen tuosta isosta ihanasta "luonnonkirjasta", käydessään paimenessa erään toisen köyhän pojan seurassa, josta sitten tuli mainio mies, taidemaalari B. Nordenberg, jonka nimi taiteen alalla ei pian tule unohduksiin jäämään samassa maassa, missä kirjailijan Pehr Thomassoninkin nimi tulee kauvan elämään. Onnellisia päiviä elivät nämät kaksi paimenpoikaa Ruotsin Itaalian — joksi kauniista maisemista rikasta Blekingeä on sanottu — metsissä, kun Nordenberg värillä, jonka hän valmisti ruohoista ja kukkaisista, maalaeli kaikellaisia kuvia, joiden aiheesta Thomasson sepitteli lauluja. Vaan ne ajat kuluivat pian. Nordenberg läksi ulos maailmaan onneaan etsimään ja Thomasson rupesi rengiksi veljelleen, joka isän kuoltua hoiti taloa. Vaan joutohetkiään hän nyt käytti kartuttaakseen tietoaan yleisesti ja erittäin kaunokirjallisuuden alalla; hän näet sai muutamilta säätyhenkilöiltä kirjoja lainaksi ja niin hän pian tutustui Ruotsin etevimpäin kirjailijain teosten kanssa, joiden lukeminen hänessä herätti halua runoilemiseen. Aluksi hän sepitteli sanoja tunnettuihin kansansäveleihin, joiden kanssa hänen laulunsa lensivät suusta suuhun ympäri maakuntaa herättäen kaikkialla mieltymystä, sillä ne olivat aivan kuin kansan omasta sydämestä lähteneet. V. 1841 ilmestyi painosta hänen omalla kustannuksellaan sepittämänsä pitempi runo: "Blendan satu" ja seuraavana vuonna kaksi eri runoelmavihkoista, jotka herättivät koko yleisön huomion tuohon nuoreen nerolliseen talonpoikaisrenkiin.

Ne ylistykset, jotka hän sanomalehdissä ja lukuisalta lukijakunnalta sai näistä ensimmäisistä kokeistaan yllyttivät häntä jatkamaan hänen alotettua tointaan kirjallisuuden alalla. Alussa hän kirjoitti ainoastaan runoelmia, vaan pian hän myös rupesi suorasanaisia kertomuksia kansan elämästä kirjoittelemaan. Hän oli niinkuin hän on itse kertonut, monta kertaa surulla nähnyt kuinka kruunun nimismiehet, voudit ja papit kohtelivat köyhää kansaa ja rikkaat mutta raa'at talonpojat palvelijoitaan, ja hän päätti pyhittää koko elämänsä "pienten kuvaelmain kansan elämästä sepittämiseen, jotka saattaisivat ylhäisempiä kansanluokkia ajattelemaan sorrettujen tilaa ja kansaa itseä ymmärtämään omaa aivoansa sekä hankkimaan itselleen tietoa ja sivistystä". — Siihen aikaan oli kansansivistys Ruotsissa vielä hyvin alhaisella kannalla. — Niin ilmestyi hänen ensimmäinen suorasanainen kertomuksensa "Ruusulan rikas tyttö" ja pian sen jälkeen, 1849, uusi vihko runoelmia ja kertomus "Nimismies". Samaan sikaan Thomasson muutti kotipitäjästään Vässbyn taloon, lähellä Kullabergia Skånen maakunnassa, jossa hän oli muutamia vuosia maataviljelevänä talonpoikana. Hänen aikomuksensa oli ruveta maanviljelijäksi ja harjoittaa kirjailutointa ainoastaan sivuasiana. Mutta se sentään tulikin hänen päätoimekseen. Hän jätti auransa ja muutti Jönköpingin kaupunkiin, jossa hän rupesi oikein todenperäisesti kirjailijaksi.

Täältä hän kumminkin pian muutti pois ja oleskeltuaan muutamia vuosia Göteborgin ja Alingsås'in kaupungeissa, hän asettui asumaan pääkaupunkiin, Tukholmiin, jossa hän viime keväänä kuoli.

Tässä ei ole tilaa luetella niitä monia teoksia, jotka siitä asti kun Thomasson päätti ruveta kirjailijaksi tähän päivään saakka ovat hänen kädestään lähteneet. Me saatamme vaan sanoa, että melkein kaikki niin hyvin yleisö kuin sanomalehdetkin ovat ottaneet ne ihastuksella vastaan. Ei ainoastaan alhainen kansa, jolle hänen teoksensa ovat ai'otut vaan myös ylhäisötkin ovat häntä suosineet. Niin sai hän kuningatar Lovisalta kirjallisten ansioinsa palkinnoksi kultamitalin ja v. 1867 apurahan Ruotsin akatemialta. Useat hänen kertomuksensa ovat levinneet 20 tuhanteen kappaleesen; Monet ovat käännetyt useille vieraille kielille, esim. suomen, tanskan, saksan, englannin ja ranskan kielille.

Muuta ei tuon entisen talonpojanrengin, nyt rikkaan linnassa ja köyhän töllissä tunnetun ja arvossa pidetyn vanhuksen, elämänvaiheista tällä ahtaalla tilalla ole sanomista. Mitä hänen teoksiinsa ja kirjalijakykyynsä tulee, niin tahdomme sen lisäksi, mitä niistä jo olemme sanoneet, tähän suomentaa muutamia otteita niistä monista arvosteluista, jotka useissa ruotsalaisissa sanomalehdissä ovat hänen osakseen tulleet.

Eräässä ruotsalaisessa kuvalehdessä vuodelta 1866 luetaan hänen elämäkertansa, jossa muun muassa sanotaan. "Pehr Thomasson, tuo luonnonrunoilija, joka omin päin on muodostanut ja sivistyttänyt itsensä, lienee enemmän, kuin kukaan muu herättänyt meidän kansassamme sen lukuhalun, joka on niin ilahuttavaa isänmaan ystävälle… Hänen teoksensa, jotka ovat löytäneet niin monta lukijaa sivistyneissä kansan luokissa, ovat vielä kenties ainoat kirjat kaunokirjallisuuden alalla, jotka ovat levinneet ympäri kansassa ja joita se mielellään lukee. Aivan tavallista on, että emigrantit eli ulosvaeltajat alhaisemmasta kansasta, lähtiessään kotimaaltaan muualle maailmaan parempaa kotoa itselleen etsimään, ottavat mukaansa Thomassonin teoksia.

"Tämä on kertomuskokoelman helmi ja parahimpia kertomuksia tätä laatua koko kirjallisuudessamme. Thomassonin kynäkuvaelmat ovat kirjoitetut keveällä ja sujuvalla kädellä, jota sydän on ohjannut. Sentähden hän suuretta vaivatta, muutamilla yksinkertaisilla piirteillä, osaa viehättää lukijaa sekä liikuttaa ja lämmittää hänen sydäntään."

(Göteborgs Handelstidning).

"Tuo tunnettu kansanrunoilija on kynäkuvaelmissaan, joiksi hän nimittää viimeksi syntyneitä kirjallisia tuotteitaan, antanut meille pienempiä novelleja ja kertomuksia, joita moni varmaan on huvilla lukeva. Niillä on sama ominaisuus, kuin olemme havainneet hänen runottarellaankin olevan, nimittäin yksinkertaisuus ja sydämmen puhtaus ilman turhamaisuutta. Niin esim. on kertomus 'Ukko Striidistä ja hänen koirastaan' tehty hyvyyden ja totuuden luonnollisilla väreillä."

(Illustrerad Tidning.)

"Jos näissä kynäkuvaelmissa olisimmekin tavanneet jotakin muistutuksen alaista, niin saatamme kokonaan leppyä luettuamme kertomuksen 'Ukko Striidistä ja hänen koirastaan', joka on kuva elämästä, jonka voisimme panna itse Onkel Adamin (erään etevän ruotsalaisen romanikirjoittajan C.A. Wetterbergh'in salanimi) senlaatuisten kertomusten rinnalle."

(Illustreradt söndagsmagasin.)

UKKO STRIID JA HÄNEN KOIRANSA

Katarinan kirkkotarhan syrjäisimmässä kulmassa Tukholmassa on pieni yksinkertainen hautakumpu, jota on hoidettu tavattoman huolellisesti.

Kesällä on se joka sunnuntai kauniilla ruusuilla koristettu ja talvella, jolloin ei näe pienintäkään kukkaista muilla haudoilla, on tälle aina riputeltu "ikuisuudenkukkaisia" ja mitä viherijäistä talvella voi saada, ja kaikki ovat silloin järjestetyt niin, että ne muodostavat suuren S:n ja F:n tuolla valkoisella lumipeitteellä.

Tämä on antanut monelle kirkkotarhassa kävijälle syytä kysymään haudankaivajalta, kuka tuossa haudassa lepää; sillä jokainen luulee kuolleen olevan jonkun erinomaisen henkilön, jota rakkaat omaisensa suuresti kaipaavat ja surevat, koska hautaa on noin hoidettu yli kolmekymmentä vuotta.

"En minä sitä tunne", vastaa silloin tavallisesti ukko haudankaivaja katsannolla, joka näyttää sanovan: "Minä kyllä tuon tiedän, mutta Jumala varjelkoon minua sanomasta sitä kenellekään ihmiselle, sillä silloin minä pian saisin tärkeästä virastani eron."

Tuommoinen lause vielä enemmän ärsyttää uteliaisuutta. Vähän kummallinen varmaan tuon haudan laita on, koska ukko saattaisi menettää virkansa, jos hän sanankin vaan ilmoittaisi asiasta.

Ei kukaan sen tähden ole tähän asti vielä saanut asiasta selkoa; sillä ukko on siitä ollut vaiti kuin pölkky.

Mepä kumminkin, muutamalta rehelliseltä merimiehellä olemme saaneet arvoituksen selvityksen emmekä saata olla sitä yleisölle kertomatta, varmat kun olemme siitä, ett'ei kukaan oikein ajattelevainen ihminen ole saattava sen kautta haudankaivajalle harmia, tahi häiritsevä kuolleitten rauhaa.

Haudassa ei lepää ainoastaan ihminen, vaan myöskin — koira.

Ne ovat ukko Striid ja hänen koiransa Friid, jotka aikanaan olivat yleisesti tunnetut pääkaupungissa. Heidän luonteensa ja elämänsä-vaiheet ovat meidän mielestämme niin merkilliset, että me tässä tahdomme koettaa kuvata niitä, että heitä kiitollinen jälkimaailmakin oppisi tuntemaan ja pitämään arvossa.

* * * * *

Muutamana myrskyisenä syysiltana tämän vuosisadan alussa kolkutti
eräs Tukholmin kirjeenkantaja pienen talon porttia, joka oli
Hökenin kuja-kadun varrella, lähellä sitä paikkaa missä nyt kaunis
"Etelä-Teateri" kohoaa.

Mies oli seisonut kauan tuossa kolkuttamassa, jonka tähden hän tärisyttikin kolkutinta niin ankarasti, että koko huone kajahteli, vaikk'eivät sen asujamet näkyneet kuulevan niitäkään, luultavasti tuon ankaran tuulen tähden, joka vinkuen puhalsi Mosebacken'ista päin.

Vihdoin portti aukeni rakosille, ja sointuina naisenääni kysyi, mikä nyt oli hätänä.

Mies silloin kiroili ja noitui ihmisiä yleiseen ja semmoisia erittäinkin, jotka eivät mitään kuule. Hän vihdoin kumminkin rauhoittui ja sanoi käheällä äänellä:

"Minulla on kirje eräälle perämiehen rouvalle. Anna Woogman'ille [Nimi Wågman vastaa suomalaista nimeä Aaltonen. Suom.], jonka sanotaan asuvan tässä kirotussa variksenpesässä. Onko hän kotona, vai kuinka?"

"On kyllä! Olkaa hyvä ja antakaa kirje tänne", vastasi nainen, ojentaen valkoista kättään.

"Tonkaa tänne ensiksi, hyvä armo", ärjäsi mies.

Nainen kohta pisti kätensä taskuhunsa, otti esille muutamia vaskirahoja ja tarjosi ne miehelle, joka paikalla antoi hänelle kirjeen vaihtoon. Silmänräpäyksessä ovi taasen meni kiinni ja nainen pujahti oikealle käytävässä, jossa muutamain leikitteleväisten lasten ääniä saattoi kuulla pimeässä.

Pian oli huone valaistu kiinalaisella lampulla, joka oli asetettu keskelle pöytää koverrettuun loveen, ett'ei sitä lapset leikitellessään kaataisi nurin.

Huono, joka nyt näyttihe meille, oli oikein hauska. Öljyvärillä maalatuille seinille oli ripustettu kaikellaisia vaskipainos-kuvia, joista useimmat olivat laivakuvia ja Lontoossa tehtyjä. Molemmissa ikkunoissa oli suuri joukko somia näkinkenkiä, jotka perämies Woogman itse oli tuonut kotia maailman eri osista; oven puoleisessa nurkassa oli piippuhylly, täpösen täynnä kaikenlaisia hopealla heloitettuja merenvaha-piippuja; kaappi ja piironki olivat täynnä posliini-kuvauksia; muuan iso peili kullatuilla puitteilla ja muutamat jotenkin isonlaiset koivuiset huonekalut olivat kauniisti ja somasti sijoitetut huoneesen.

Kolme pientä, vaalea-tukkaista poikaa, kymmenen, kuuden ja kolmen vuoden ikäistä, hyppeli äidin ympärillä, alinomaa huutaen: "Se on kirje isältä… Saanko minä nähdä!… Saanko minä nähdä!"

Äiti eli rouva Woogman, joksi me tästälähin tahdomme kutsua häntä, oli pieni kaunis nainen keltaisilla hivuksilla, suurilla sinisillä silmillä ja hienoilla kasvoilla, joissa kuvasti innokas ja jalo henki. Hän piti paraillaan kirjettä ylähällä päänsä päällä ja koetti sopivilla sanoilla ja varoituksilla saada kiljujien kurkut vaikenemaan, jossa hän vihdoin onnistuikin. Vanhin poika istahti tottelevaisesti pienelle tuolilleen ja veti molemmat nuoremmat veljensä luokseen, joiden huomio pian kääntyi sirkkojen lauluun muurissa.

Rouva Woogman nyt istahti pöydän ääreen ja avasi ilosilmin kirjeen. Mutta tuskinpa oli hän vielä ehtinyt heittää tarkastavaisen silmäyksen siihen, ennenkuin hän vaaleni ja suuret kyyneleet täyttivät hänen silmänsä. Hän istui kauan ääneti ja liikahtamatta, niinkuin marmorikuva, mutta tarttui vihdoin uudestaan kirjeesen, jonka jälkeen hän nojasi kauniin päänsä pöydän laitaa vastaan ja purskahti kovaan itkuun.

Pojat silloin kohta tulivat hänen ympärilleen ja tahtoivat tietää mikä häntä vaivasi; mutta kaikkiin heidän kysymyksiinsä hänellä oli ainoastaan huokauksia ja kyyneleitä vastaukseksi; vaan sen vastauksen nuo pienokaiset myös hyvin ymmärsivät, sillä hekin rupesivat itkemään.

Kirjeellä, jonka rouva Woogman oli ottanut niin suurella ilolla vastaan, toivoen sen olevan hänen mieheltään, joka nyt kahdeksan kuukautta oli olut meri-matkalla, oli seuraava sisältö, joka oitis muutti ilon suruksi:

"Geflessä 23 p. Lokak. 1815.

 Perämiehenrouva Anna Woogman,
                                Tukholmassa.

 Saan kunnian ilmoittaa Teille, että priki Karhu, kotoisin Geflestä,
 ja katteini Lindenin johdolla suola-lastilla matkalla Lissabonista
 Tukholmaan, on yöllä vasten Elokuun 4:tä päivää törmännyt karille
 Hallandin saaristossa ja mennyt palaisiin, ja ovat perämies Anders
 Woogman ynnä kaksi matruusia siinä tilaisuudessa hukkuneet.

                                          Kunnioituksella
                                          J.F. Knogelin."

Sellainen oli se murhesanoma, mikä tukkukauppias ja laivan-isänta Knogelinillä oli kunnia lähettää heikolle naiselle, joka sen kautta havaitsi kadottaneensa kalliimman omaisuutensa maailmassa, ainoan rakkautensa ja ainoan tulevain päiväinsä tu'en. Jos kirje olisi ollut kirjoitettu jollekin niin sanotulle paremmalle naiselle olisivat varmaan sanat olleet paremmin valitut; mutta nythän ei siitä ollut niin väliä; sillä tavallisesti hyvin harvoin ajatellaan, minkälaista balsamia köyhän sydämmelle annetaan. Nainen ylhäisemmästä säädystä olisi myös käynyt tainnoksiin pari kertaa, jos nimittäin hän olisi ollut jossakussa seurassa, joka sitten olisi saattanut kertoa tuon liikuttavaisen tapauksen maailmalle. Rouva Woogman ei mennyt tainnoksiin ja kumminkin saatamme me sanoa, että hän kaikesta sydämmestä ja mielestä rakasti miestään. Yksitoista vuotta oli hän ollut naimisissa Woogman'in kanssa, jonka hän puhtaalla rakkaudella oli kiinnittänyt itsehensä heiden yhdessä rippikoulussa ollessaan, ja koko tämän ajan olivat he eläneet onnellisina yhdessä, sillä Woogman oli erittäin rivakka ja toimellinen merimies. Kaksikolmatta osaa vuodesta hän tavallisesti oli merillä, ja ansaitsi tällä ajalla niin paljon, että he säätyynsä katsoen elivät oikein hyvin. Syksyllä hän tavallisesti tuli kotia, tuoden muassaan ei ainoastaan rahaa, vaan myös paljon koreuksia ja etelämaisia hedelmiä, jotka hän antoi vaimolleen ja lapsilleen, joita hän rakasti enemmän kuin itseään. Kuinka hauskaa oli sitten pitkinä talvi-iltoina istua kuunnellen hänen matkakertomuksiaan, jolloin hän antoi poikansa ratsastaa polvillaan ja kuinka hupaista oli kävellä hänen rinnallaan alas väkirikkaasen kaupunkiin, katselemaan siellä edestakaisin kiiruhtavia ihmisiä ja sen silmiä huikaisevia koreuksia. Nyt oli kaikki ollutta ja mennyttä. Tuo pieni kirjelappu muutamilla sanoillaan oli heittänyt mustan murhehunnun koko elämän ilon yli. Leski raukka sai lohdutusta ja huojennusta raskautetulle sydämmelleen kyyneleissä, jotka viljavina valuivat alas pitkin hänen kalveita poskiaan.

"Kuinka on isän laita?" kysyi vanhin poika, joka aavisti jonkun onnettomuuden tapahtuneen.

Rouva Woogman nyt katseli poikiaan sääliväisillä silmillä, joissa samalla oli iloa ja surua. Hän sulki heidät kiivaasti syliinsä ja suuteli heitä.

Kauvan hän näin piti heitä sylissään, sanaakaan lausumatta; mutta vihdoin hän sanoi lempeällä ja vakaalla äänellä:

"Rakkaat lapseni… nyt ei teillä enään ole isää… hän on hukkunut aaltoihin… Ei hän enään tuo teille makeisia… ette te enään koskaan saa kiikkua hänen polvillaan… nyt on kaikki meidän ilomme loppunut… Nyt ei teillä ole enään ketään paitsi minua, kurjaa äitiänne, johon voitte turvautua… Luvatkaa sentähden minulle olla kiltit ja tottelevaiset, niin Herra kyllä auttaa meitä, vaikka kaikki nyt näkyykin pimeältä!"

"Eikö isä enään tulekaan kotia?" kysyi nuorin poika ihmetellen.

"Ei koskaan, rakas lapseni!" vastasi äiti; "hän makaa nyt kalpeana ja kylmänä meren pohjalla, eikä enään milloinkaan tule sinun luoksesi, eikä minunkaan luokseni… Oi, jospa edes yhden kerran vielä olisin saanut puristaa hänen kättään jäähyväiseksi; jos olisin saanut sulkea hänen silmänsä viimeiseen unehensa; jos saisin koristaa hänen hautaansa muutamilla ruusuilla! Mikä lohdutus olisi siitä minulle murheessani!"

"Voi isäparkaa, joka saa maata meressä paleltumassa!" sanoi poika.

Tämä lapsellinen lause suuresti liikutti äitiä. Hän nosti pojan helmahansa ja likisti häntä levottomasti tykkivää sydäntänsä vaston, ikään kuin jos olisi pelännyt kadottavansa vielä hänetkin.

"Ei isä nyt makaa meressä palelemassa", sanoi hän lohduttaen; "hän istuu nyt pilvien yllä, sinisessä salissa, missä ne monet tähtikynttilät loistavat, joita sinä niin usein iltasin katselet, siellä hän nyt on Jumalan enkelein joukossa, ja katselee ystävällisesti alas meihin, joita hän täällä maan päällä niin hellästi rakasti."

"Minä tahdon muuttaa hänen luokseen, äiti!" sanoi pienokainen innostuksella, ja ojensi pienet kätensä kattoon.

"Kuinka minä taidan päästä sinne? Ihmeen kaunista siellä mahtaa olla, siellä Jumalan luona taivaassa!"

"Siellä on sekä kaunista että suloista olla, paljon enemmin, kuin me voimme aavistaa tahi ymmärtää. Sinne sinäkin taidat päästä, jos sinä aina olet hyvä ja tottelevainen; sillä ei Jumala ota luokseen muita, kuin hyviä ja tottelevaisia lapsia."

"Kyllä minä tahdon olla hyvä ja tottelevainen, jos vaan taidan tulla sinne."

"Sinne taidat kyllä päästä, mutta sinä saat odottaa kunnes Jumala tahtoo."

"Koska Jumala tahtoo minua tulemaan sinne?"

"Kun sinä olet valmis ottamaan vastaan sitä autuutta, joka sinua siellä odottaa. Jumala on suuri puutarhuri; ihmiset ovat eläviä vesoja, jotka hänen hoidollaan kasvavat ja kukkivat maan päällä, kunnes ne tulevat valmiiksi, jolloin hän kuoleman kautta muuttaa heidät taivaalliseen yrttitarhaan, jossa he sitten saavat kukkia ja iloita ijankaikkisesti, jos he täällä maan päällä ovat olleet hyviä kukkia, jotka ovat ilolla ottaneet vastaan sen valon, mikä tulee ylähältä ja on elävä sana."

Rouva Woogman ei vielä ollut kerjennyt sanoa viimeistä lausettaan loppuun, ennenkuin heidän huomionsa kääntyi aivan toisellaiseen esineesen. He näet kuulivat kovan kolkutuksen portilta ja samalla myös valituksen ääniä.

* * * * *

Aivan harvinaista oli tässä talossa kuulla portin kolkutinta käytettävän, joka kumminkin nyt tapahtui toisen kerran samana iltana.

Rouva Woogman ei suinkaan ollut taikauskoinen, mutta kumminkin tuo odottamaton tapaus saattoi häntä vähän värisemään, ja hetkeksi tuli nyt hiljaisuus semmoinen huoneesen, että olisi saattanut kuulla höyhenen putoavan.

Lapset vetäytyivät vavisten äitinsä viereen, joka sykkivin sydämin kuulteli kolkutusta ulkoa, joka yhä tuli kovemmaksi. Hän ei oikein tietänyt mitä hänen piti asiasta ajatteleman, vaan päätti toki vihdoin lähteä ulos ottamaan selkoa seikasta.

Hiljaa rukoiltuaan Jumalalta apua ja armoa avasi hän oven ja hiipi varovaisesti portinkäytävään, missä hän vielä seisahtui kuultelemaan, pojat täälläkin ympärillään, sillä he eivät tohtineet jäädä yksin huoneesen. Pian hän havaitsi portin takana olevan ihmisen, joka tahtoi tulla sisälle, ja sentähden hän rohkaisi itsensä ja kysyi vapisevalla äänellä, ken se oli.

"Vanha merimies, joka etsii satamaa", vastasi jotenkin käheä ääni kadulta. "Minun täytyi tehdä haaksirikko; jouduin karille ja köli meni pirstaleiksi, vaan runko on vielä vahva, niin että vahinko pian on korjattu. Olkaa sentähden hyvä ja saattakaa minut suojaan tuulelta… Saakelin ikävää on pimeässä olla aavalla merellä."

Tuo sana merimies saattoi rouva Woogman'in sydämen sykähtämään ilosta. Hän samassa silmänräpäyksessä muisti miestään ja luuli hetken aikaa tuon kirjeen sisällön olevan sulaa pilantekoa. Onneton kolkuttaja oli kumminkin merimies, joka tarvitsi apua. Hän sentähden paikalla avasi portin ja käski häntä olemaan tervetullut. Itse hän nuolen nopeudella riensi huoneesensa ottamaan lamppuaan, millä valaisisi vierasta, joka sillä välin hiljakseen ja vähän kiroellen kömpi portinkäytävässä eteenpäin. Pian tuli rouva takaisin lamppuneen, jonka ensi silmänräpäyksessä oli vähällä pudottaa maahan pelästyksestä, niin kummallinen oli se esine, jonka hän näki edessään.

Olento, joka siinä asemassa, missä hän nyt oli, näytti aivan suurelta villakoiralta, kömpi hiljaa eteenpäin ja tuli vihdoin ovesta sisälle. Lapset paikalla menivät piiloon pöydän alle, ja rouva itse vetihe pelosta pari askelta taaksepäin, terävin silmin katsellen kummallista olentoa.

Outo läheni ähkyen tuolia, pääsi vihdoin sen nojassa seisaalleen, jonka jälkeen hän taas istahti sille, poikain suureksi kummastukseksi, jotka vielä luulivat häntä koiraksi.

Nyt saattoi selvään nähdä, että olento oli ihminen, vaikka koko hänen ulkomuotonsa oli hyvin kummallinen.

Hän oli pieni, hartiokas ukko harmailla hivuksilla ja parralla, joka valui pitkälle rinnan yli ja muutoin peitti melkein koko kasvot, niin että niistä ainoasti silmät näkyivät, ikään kuin pari tulikipinää tuhkaläjässä. Hän oli puettu pitkään korkeaan merimieskaapuun ja karmaisin sarka-housuihin. Jos hänellä oli enemmän kuin yksi jalka ja siis yksi housunlahe, ei saattanut sanoa, sillä toista ei näkynyt. — Päässä oli hänellä kiiltonahkainen hattu ja toisessa kädessään muutamia puupalaisia. Kun vielä mainitsemme tulipunaisen kaulaliinan, joka oli kääritty kerta hänen kaulansa ympäri ja sitten solmittu vyötäisiin, on koko puku kuvattu.

Hän luultavasti itse huomasi tämän äkki-arvaamattoman ilmestymisensä saattaneen levottomuutta huoneen asujamille, jonka tähden hän ei ollut hidas rupeamaan sanelemaan, saadakseen epäluulot ja kaikki pahat ajatukset itsestään poistetuiksi.

"Älkäät peljätkö, hyvät ystävät!" sanoi hän äänellä, joka oli kummallisen lempeä ja vieno tuommoisen olennon ääneksi. "En ole varas enkä murhamies; olen vaan vanha meriveitikka, joka olen ollut tappelussa Suursaarella, Ruotsinsalmella ja kymmenessä samanlaisessa tilaisuudessa. Sain palkakseni puujalan, joka välistä on pahalla tuulella ja tekee silloin minulle pieniä kepposia. Tän iltana istuin minä jonkun aikaa Mosebacken'illa, katsellen ulapoita aukeita, sillä ne ovat minun maailmani. Kun sitten levitin seilini purjehtiakseni, ja tulin vähän matkaa kaupungin sisälle, satuin karille ja rikoin tämän kirotun kölini, joksi minä leikillä kutsun puujalkaani. Minä en voi hyppiä yhdellä jalalla, kuin ankanpoika, tahi lentää kuin kalalokki, ja olen sentähden saanut kärsiä riivatusti paljailla polvillani; luulenpa, että tuosta pienestä kölistäni vuotaa vähän verta. Täällä on pahemmat kadut kuin kivisessä Arabiassa, jossa minä myös olen ollut nuoruudessani… Minun täytyi nyt laskea ankkuriin täällä parantaakseni jalkaani, joka pian on tehty, jos vaan saan lainata teiltä vasaraa ja hohtimia, nauloja on minulla itselläni… Suokaa anteeksi, rouvaseni: mutta, ei auta, sanoi Haukkunen, kun sysäsi katteinin mereen."

Ukon puheesta pojat tulivat vakuutetuiksi siitä, että hän oli ihminen.
He hiipivät piilopaikoistaan esiin ja katselivat parrakasta ukkoa.

Rouva Woogman, joka nyt tiesi syyn, minkä tähden hän tähän aikaan päivästä sai tuommoisen vieraan luokseen, haki kohta esiin pyydetyt kalut, ja asetti lampun tuolille hänen etehensä, jotta hän paremmin näkisi parantaessaan jalkaansa. Rouva Woogman laskihe lattialle paremmin nähdäkseen olisiko jalka todella verinen. Ukko kääri nyt auki vaaterepaleet, jotka olivat polven ympärillä, ja jotka olivat hyvin veriset.

Jalka oli poikki sahattu aivan polven kinner-koukusta.

Kuu puujalka kadulla oli mennyt rikki, oli ukon täytynyt käyttää polvenpätkäänsä, joka oli sattunut jotakin terävää kiveä vastaan kadulla. Tästä syystä veri tippueli avatusta haavasta lattiaan, kun kääre oli otettu pois.

"Se on hyvin paha!" sanoi rouva Woogman.

"Mitä vielä", vastasi ukko. "Minä, hiisi vieköön olen ollut pahemmassakin tuulessa. Vuonna yhdeksänkymmentä yhdeksän annoin minä katkaista jalkani, sanomatta sanaakaan, vaikka koko ruumiini rakennus värisi. Minä olen saanut kärsiä paljon tässä maailmassa, mutta en minä sentään sure sitä lainetta, joka on mennyt; sitä seuraa kyllä toinen, joka kiikuttaa aluksen satamaan, kun Herra niin tahtoo… Kyllä tämä pian on ohitse, sanoi hän, joka ratsasti merellä laineen selässä."

Ukon näin puhuessa meni rouva Woogman hakemaan raitista vettä ja pesi haavan, joka tarkastaessa ei näkynytkään olevan niin vaarallinen. Hän sitten otti valkoisen liinavaatten kirstusta ja sitoi sillä haavan hyvin.

Ukko ei kyllin voinut kiittää "rouva kullan" sievää kättä ja hänen armeliaisuuttaan vanhaa "meri-lintua" kohtaan.

"Missä te asutte?" kysyi rouva.

"Ei minulla ole mitään varsinaista ankkuripaikkaa", vastasi ukko. "Minä panen purjeeni kokoon milloin missäkin, aina miten tuuli kääntyy. Enimmästi minä sentään olen Yrjö-kalastajan luona, kaukana kaupungin eteläkulmassa, ja häntä minä välistä autan kalastamisella. Tänä iltana minä ai'on laskea erään vanhan tutun luo, Pettermynden mäellä, jossa minä tuolloin tällöin lasken ankkurini vanhassa liiterissä."

"Sinne ette te tänään voi mennä", sanoi rouva.

"Täytyy, ei auta", vastasi ukko. "Jos mä vaan saan tämän saakelin jalkani kuntoon, niin minä kyllä saan alukseni varmaan satamaan… Mutta helkatin pimeältä se näyttää näillä kalikoilla, jotka ovat aivan palaisina."

"Jos tahdotte maata lattialla, niin te kyllä saatte jäädä tänne yöksi. Minä teen teille sijan niin hyvin kuin voin… vaarallista on käydä pimeässä sen, jolla on huonot jalat."

"Jumala siunatkoon teitä!" sanoi ukko liikutettuna. "Parempaa satamaa en minä voi löytää, nythän olen turvassa sekä myrskyä että pimeää vastaan. Tyhmä on se, joka laskee ulos aavalle huonolla aluksella, kun ei ole saalista kiikarissa."

Kotvasen aikaa kuluttua oli rouva Woogman huoneen yhteen nurkkaan tehnyt mukavan sijan, jolle käski ukon laskeumaan levolle.

Tämä kumminkin kiitti ja pani maata toiseen nurkkaan paljaalle lattialle.

"Ei tuo tuommoinen sovi", sanoi hän; "se sopii vaan maakravulle, joka on kasvanut uuninpäällä, mutta ei vanhalle merimiehelle, joka on kaalannut Spetsbergin lumikinoksissa. Minä aina laskeun levolle tässä vanhassa paikatussa takissani, ja näen sentään unta paistetuista kaloista ja tuoreista vehnäkakuista."

Rouva Woogman kaikella tavalla koetti saada ukkoa menemään sijalle, mutta kun tämä ei onnistunut, otti hän lämpöisen peitteen, jonka hän levitti hänen ylitsensä, pyytäen häntä pitämään sitä edes suojellakseen itseään kylmää vastaan.

"No mitä nyt vielä!" sanoi ukko ja kääri peitteen kokoon; "en minä tuommoista tarvitse."

"Te olette hyvin itsepäinen", sanoi rouva pahoillaan.

"Älkää minua enään kiusatko, hyvä rouva; sillä minulla on syytä kieltääkseni", vastasi ukko. "Ettekö te, rouva, ole kuullut, että vanhoissa laivoissa aina on koko joukko rottia ja muita semmoisia, jotka erittäinkin öisin kiusaavat väestöä. Niin on minunkin laitani. Minäkin olen juuri sellainen laiva, jolla on syöpäläisiä lastina, jota en kernaasti tahdo laskea vieraalle rannalle… Jokainen on arka omastaan, sanoi entinen akka, kun tukehutti lapsensa."

Rouva Woogman nyt ymmärsi syyn ukon vastahakoisuuteen, jota hän kyllä osasi pitää arvossa, ja hän sentähden jätti silleen koko tarjoilemisensa. Hän ei kumminkaan voinut olla käärimättä peitettä ukon ympärille, kun hän luuli tämän vaipuneen uneen.

Ukko sentään olikin hereillä, vaikka hän ei ollut mitään näkevinään; hän ei kumminkaan voinut pitää silmäinsä kansia vähän aukenemasta, sillä pari kyyneltä tunki niiden alta esiin.

"Hän on varmaan rehellinen ja totuutta rakastava, ukko raukka", ajatteli rouva Woogman itsekseen. Jos hän olisi nähnyt nuot kyyneleet, olisi hän varmaan lisännyt sanan tunnokas.

Kaksi tuntia oli kulunut.

Kaikki oli hiljaa ja vaiti pienessä huoneessa.

Lapset nukkuivat tyynesti ja rauhallisesti, ja ukkokin näytti nauttivan lepoa; mutta vielä nyt istui rouva Woogman käsivarret ristissä raukeasti palavan lampun edessä.

Niin kauan kuin hän askaroitsi lasten ja ukon kanssa oli hänellä tuskin aikaa ajatella sitä suurta onnettomuutta, mikä oli hänelle tapahtunut ja joka nyt, kun hän sitä yksinäisyydessään ajatteli, tuntui vielä suuremmalta. Hänen oli vaikea saada sitä ajatusta päähänsä, ett'ei hän enään koskaan saisi nähdä miestään tässä maailmassa ja kumminkinhan niin oli laita. Hän tunsi syvimmässäkin surussa virvoitusta muistellessaan kaikkia niitä iloisia hetkiä, joita he yhdessä olivat kokeneet. Hän luki muistojen kirjasta, jossa paljon, joka ei ennen ollut tullut edes hänen huomioonsakaan, nyt oli mitä suurimmasta arvosta. Pieninkin sana, minkä vainaja heidän yhdessä ollessaan oli sanonut, oli hänelle tässä silmänräpäyksessä suuresta merkityksestä, ja pieninkin esine, jota hän oli koskenut kädellään, oli nyt hänelle kallis muistokalu. Suloista oli muistella entisiä aikoja; mutta kuinka surettavaa oli ajatella tulevia päiviä! Yksinänsä, kolmen pienen lapsen kanssa, ilman sukulaisia, joilta saattaisi pyytää apua, sillä ne olivat joko kuolleet tahi hänelle aivan tuntemattomat, ja ilman varsinaista omaisuutta — kuinka taitaisi hän kasvattaa lapsiaan ja kuinka tulla aikaan kärsimättä hätää? Tähän kysymykseen koetti hän tyydyttäväisesti vastata. Koko maailma oli nyt hänestä, kuin pimeä, eksyttäväinen erämaa, jossa hän turhaan koki etsiä pientä polkua, joka veisi valoisampaan seutuun ja jossa hän myöskään ei voinut löytää pisaraakaan vettä, millä virvoittaisi vaivaloisella matkallaan polttavaista kieltään. Hän ajatteli ajattelemistaan ja oli jo menemäisillään tainnoksiin, kun hän arvaamatta tuli näkemään raamatun, joka oli avattuna hänen vieressään. Silloin hänen kasvoilleen nousi vieno puna ja kyyneliset silmät loistivat taivaallisesta kiillosta. Hän rupesi kohta lukemaan tuota pyhää kirjaa, alussa hiljaa, mutta vähitellen ääneen ja sointuisasti; ja kuta enemmän hän luki, sitä rauhallisemmaksi hän tuli; sillä ei ole vielä milloinkaan mikään sielu todella juonut tuosta lähteestä, saamatta siitä lohdutusta ja virvoitusta.

Hetken näin oltuaan kirjan ääressä, laskeui hän polvilleen vuoteen viereen, missä hänen lapsensa nukkuivat, ja rukoili hartaasti, jättäen itsensä ja pienokaisensa Jumalan isälliseen huostaan. Kauan hän oli tässä asemassaan hartaassa rukouksessa ja kauan hän varmaan vielä olisi pysynyt niin, ellei vähäinen kolina olisi herättänyt häntä siitä. Ukko näet oli koko ajan ollut hereillä ja katsellut sääliväisyydellä surevaa vaimoa. Tämän enkelimäinen ulkomuoto ja syvä suru olivat hänestä niin pyhät, ett'ei hän pienimmälläkään liikutuksella tahtonut häiritä rukoilevaa. Nyt hän kumminkin luuli hänen vaipuneen uneen, ja kun hänen kävi sääliksi että vaimo parka tuossa asemassa nukkuisi koko yön, tarttui hän läheisimpään tuoliin ja matkaan saattoi sillä tuon kolinan, jolla oli seurauksena, että leski nousi ylös ja kysyi mitä ukko tahtoi.

"En mitään tahdo, hyvä rouva", vastasi ukko; "mutta minun mielestäni rouva pitää liian kauan vahtia, joka kyllä voi sopia vanhalle tottuneelle matruusille, vaan ei pienelle hienolle kajuuttavahdille, joka on ensimmäisellä merimatkallaan… Varmaan joku suuri suru on laskeunut teidän sydämmeenne, luulen?"

Kun raskaan surun sumut peittävät sydämmen meren, silloin on aina huojentavaista saada puhella siitä toisen kanssa. Rouva Woogman sentähden kohta vastasi ukon kysymykseen, sanoen vienolla äänellä:

"Niin on todella… Minä sain äsken kirjeen, että mieheni on hukkunut muutamia päiviä sitten."

"Mies raukka…" huokasi ukko hiljaa, mutta kovaa hän lisäsi: "Paha sanoma se, ilmoitustorvessa tällä kertaa… Oliko miehenne meriuros tahi maakrapu?"

"Hän oli perämiehenä eräässä laivassa, kotoisin Geflestä, joka nyt äskettäin on joutunut haaksirikkoon Hollannin rannikolla, kirjeen mukaan, joka on näin":

Rouva Woogman luki nyt kirjeen, jonka jälkeen ukko taasen lausui:

"Vahinko oli siitä miehestä… saakelin reipas ja rivakka poika oli se Woogman… Harvoin hän purjehti krouveihin eikä hän koskaan laskenut ankkuriaan kadun kulmiin, niinkuin monet hänen virkaveljensä tekevät. Minä tunsin hänet aina siitä asti, kun hän oli pieni veijari ja kävi koulua."

"Te tunsitte minun mieheni!" huudahti rouva kevennetyllä sydämmellä.

"Minä tunnen useimmat merimiehet tällä paikalla ja vielä useimmat tuntevat ukko Striidin, luullakseni. Minä olen monta vuotta astuskellut laivasillalla auttaen merimiehiä purkamisella ja muulla… Olinpa kerran keväällä, kun Karhu oli tuolla ulapalla ankkurissa, koko puolen päivää Woogman'in kanssa laivalla, auttamassa häntä taklaasin suorittamisessa; minulla on käsivarret, kuin karhulla… ja palkakseni tuosta sain minä tämän kaulaliinan ja lasillisen portteria, joka meni aina puujalkani varpaisin saakka… Monta ryyppyä ja tupakinlehteä olen minä saanut häneltä, sillä pojalla oli sydän, joka piti."

Tuo ukon ylisteleminen suuresti liikutti rouva Woogman'ia erittäinkin, kun hän tiesi, ett'ei siinä ollut mitään liikoja. Paitsi sitä, oli hänestä suloista saada puhella sellaisen kanssa, joka tunsi hänen miehensä, jonka tähden hän oitis istahti ukon vuoteen viereen. Toivon säde leimahti hänen murheellisessa sielussaan ja sentähden hän vähän vapisevalla äänellä sanoi:

"Ehkä tämä surusanoma onkin vaan turha huhu. Minun mielestäni olisi kirjeen sisällön pitänyt oleman vähän laviamman ja sisältävän edes pari lohduttavaista sanaa, jos se olisi totta!"

"Ei, kyllä tapaus on tosi", vastasi ukko. "Minä tunnen hyvin herrain laivainomistajain lastihuoneen. Eivät he koskaan kirjoita pilapuheita semmoisista asioista, ja mitä lohdutukseen tulee, niin eivät he tiedä muusta lohdutuksesta, kuin rahakirstustaan, jota he, hitto vieköön, kyllä pelkäävät tyhjentää, elleivät tiedä saavansa kaksin verroin jälleen. Merimies ei heidän mielestään ole muuta kuin numero, jonka he helposti pyyhkivät pois ja taasen kirjoittavat sisään, aina miten tuuli puhaltaa onnen merellä. Woogman ei luultavasti enään milloinkaan palaja kotiin; mutta älkää te sentään siitä ruvetko itkemään ja voivottelemaan… tehty, kuin tehty, sanoi entinen matruusi, kun hirtti itsensä mastonuoraan… Ei valittaminen auta… Raitis tuuli purjeisin, ja luja mieli povessa, se on minun sananparteni, kun myrskyt pauhaavat."

"En minä valitakaan", sanoi rouva, "mutta minä en voi olla surematta, sillä minä olen kadottanut elämäni kauniimman onnen."

"Se on luonnollista, hyvä rouva! Mies ansaitsee koko härkätynnyrin kyyneleitä… Itkekää siis, mutta ei niin runsaasti, että rahti menee pahaksi; sillä suolainen vesi tunkee läpi vähemmänkin peitteen ja jättää parantumattomia merkkejä jälkeensä. Rouva on pieni, kaunis koleaasi, joka ei kauan voi taistella myrskyä vastaan… Surkua siis kohtuullisesti, rouvaseni! Perämies, joka on tuolla ylähällä, vie kyllä elomme laivan onnellisesti satamaan, vaikka me emme näe muuta, kuin sumua ja pimeää edessämme."

"Minä laskenkin koko elämäni hänen kätehensä; sillä se on luja toivoni, että Jumala, joka on pannut ristin päälleni, on myös auttava minua kantamaan sitä, vaikka minä itse en ymmärrä, kuinka se on tapahtuva. Yksi ajatus minua sentään huolettaa. Minä pelkään, että kuolema kohtasi miestäni, ennen kuin hän oli valmis toiseen elämään, ja ettei hän siis voinut tulla autuaaksi."

"Sillä pelolla on huono ankkuripohja", vastasi ukko. "Jos ei merimies täysin purjein purjehdi taivaasen, niin ei sinne voi maakrapukaan kömpiä sisälle. Merimies tosin saattaa elää vähän hurjasti maassa ollessaan; mutta kun hän on merellä, ja myrskyt vinkuvat, ukkonen jyrisee ja aallot heittävät laivaa sinne tänne, kuin lastua pientä, silloin hän, siitä saatatte olla vakuutettu, toden todella ajattelee Jumalaa. Hänellä tosin ei ole aikaa lasketella pitkiä rukouksia, mutta ne, jotka lähtevät hänen suustaan, ovat sitä mahdikkaammat. Paitsi sitä en minä luule Herran olevan niin närkkään autuudesta, kuin muutamat pelkurit luulevat. Hän mittaa sydämmet ja tarkastaa niiden pohjaa: jos hän niin näkee, että minä olen elänyt, kuin kristitty, ei hän suinkaan voi sulkea minua pois luotaan sentähden, ettei minulla viimeisessä silmänräpäyksessä ollut tilaisuutta rukoilla niinkuin olisi pitänyt. Itse olen minä kaksi vuorokautta yhtä mittaa maannut lankulla meressä, kunnes englantilainen tuli ja veti minut ylös laivahansa, joka oli saakelin hullusti, sillä minä tunsin selvään itsessäni, että olisin tullut autuaaksi silloin, jos olisin kuollut. Minä luulen melkein, että useimmat merimiehet, jotka hukkuvat mereen, tulevat autuaiksi, sillä heillä on silloin matkapassi paraiten kunnossa. Ei rouvan siis tarvitse olla huolissaan Woogman'in sielun tähden; sillä kyllä hän nyt on oikeassa satamassa. Taivaallinen satamakatteini ei kiellä ankkurisijaa laivurilta, jolla on luvallista tavaraa laivassaan."

Rouva Woogman ei laisinkaan hyväksynyt ukon uskonnollisia mielipiteitä; mutta ukon puhe kumminkin saattoi hänen liikutetut tunteensa rauhoittumaan. Hän laskihe levolle ja vaipui uneen, helpommin kuin olisi luullut, suljettuaan itsensä ja omaisensa Jumalan isälliseen liuostaan.

* * * * *

Seuraavana päivänä ukko, laittaessaan puujalkaansa, kertoi pyynnöstä elämänsä historian, joka lyhykäisyydessä oli tämä:

"Minä olen luultavasti tullut maailmaan, niinkuin muutkin ihmiset, vaikka minä välistä olen sitä vähän epäillyt. Muuta en minä tiedä vanhemmistani, kuin sen, minkä olen saanut tietää eräältä vanhalta akalta. Hän kertoi, että isäni ja äitini olivat veneväkeä, ja että molemmat kuolivat, kun minä vielä olin pieni hylkeenpenikka, joka istui meren rannalla nuoleskelemassa kiviä. Se on kumminkin varma, että muuan vanha akka pienessä mökissä Lidingin saarella kasvatti minua. Tämä akka sanoi olevansa minun isoäitini. Sen minä kyllä uskonkin, sillä hän rakasti minua, kuin silmäteräänsä. Hän opetti minua lukemaan ja työtä tekemään. Me elimme oikeastaan sillä, että kiskoimme metsästä varpuja ja teimme luutia, jotka joka lauvantai veimme kaupunkiin myötäväksi, ja ansaitulla rahalla ostimme sitten ruokaa seuraavaksi viikoksi. Koko haluni ja toivoni oli kumminkin päästä merille. Kun näin komeiden laivain purjehtivan ohitse, tunsin sydämmessäni halun päästä mukaan niin suuren, että tuskin voin sitä hillitä. Minä pyysin akkaa, joka tunsi monta merimiestä, hankkimaan minulle paikkaa jollakin laivalla; mutta kaikki rukoukseni olivat turhat. Hän sanoi minua kiittämättömäksi heittiöksi, kun tahdoin jättää hänet yksilleen, ja siinä oli hän oikeassa, vaikka minä silloin ajattelin aivan toisin. Minä ai'oin monta kertaa lähteä karkuun: mutta, kun piti panna aikomus toteen, ei siitä tullutkaan mitään, sillä minä pidin suuresti tuosta vanhasta lotjasta, vaikka se oli hajallinen ja ruma kuin tarhapöllö. Vihdoin oli Jumala armollinen ja otti akan luokseen. Minä saatoin hänet hautaan ja itkin katkeria kyyneleitä kirstunsa päälle. Ei kukaan ihminen ole rakastanut minua niin hellästi, kuin se akka. Jumala siunatkoon häntä!

"Näin olin minä nyt vapaa ja päälle päätteeksi kahdentoista vuoden vanha. Minä ohjasin nyt kulkuni laivasillalle ja kävin jokaisen merimiehen kimppuun, kuin sattui eteheni. Vihdoin sain minä kajuuttavahdinpaikan erään vanhan rehellisen katteinin laivalla, joka otti minut armeliaisuudesta. Hänen kanssaan, joka oli erinomaisen kelpo mies, purjehdin minä kuusi vuotta, ja pääsin sillä ajalla ala-perämieheksi. Minä olisin luultavasti seurannut häntä vielä kauemminkin, mutta onnettomuus tuli tiehen. Eräänä pimeänä yönä, näet, eräs englantilainen ajoi ylitsemme Spanian meressä; laiva upposi ja kaikki muut hukkuivat, paitsi minä, joka uimalla pidin itseni ylähällä, kunnes minut huomasivat toisesta laivasta ja vetivät minut sinne. Kaikki omaisuuteni, joka ei ollutkaan niin vähän, minä kadotin: mutta mitä väliä siitä on, ajattelin minä, ja rohkaisin mieleni.

"Sen tapauksen perästä minä purjehdin muutamia vuosia kaikissa tunnetuissa merissä ja kaikellaisten ihmisten kanssa, ja se oli saakelin lystiä se, tietäkää, ehtimiseen kiitäen tuulen kanssa maasta toiseen. Etelässä söin minä appelsiinejä ja join viiniä, pohjolassa söin minä peuranpaistia ja join simaa, tuntematta mitäkään kiristystä kaulassani; sillä minä olin kaikissa ilmanaloissa terve kuin merikotka. Joka haaralla maailmaa minä myös suurella menestyksellä nostin purjeeni tyttöjen eteen. Minä tanssin mustain, Valkosien, ruskeiden ja harmaiden, sinipunaisten ja putelinviheriäisten kanssa, puettujen ja alastomien kanssa, niin että pois tieltä vaan! Mutta minä varoin itseäni hyvin tarttumasta heidän nuottahansa. Vihdoin sentään rakastuin minä erääsen kauniisen veneesen 'Kolmen Pytyn' ravintolassa, joka koko talven oli ollut kiikarissani. Hän oli myötäinen ja minä ajattelin hankkia itselleni oman hökkelin. Monta salakaria oli siinä kulkuväylässä, mutta hyväksi onneksi huomasin minä oikeaan aikaan hyökylaineet. Hän suosi myös erästä pitkää salkoa kaartista, jonka minä eräänä iltana tapasin tytön omassa kojussa. Minä annoin hänelle muutamia iskuja vasten naamaansa, niin että molemmat kajuuttaikkunat olivat vähällä mennä rikki. Siitä hetkestä asti en minä täydellä todella ole vetänyt lippua kenenkään naisen kunniaksi.

"Minä en koskaan ole ollut mikään pelkuri; mutta kuinka olikaan, niin minä tunsin vähän meritautia sen ottelun jälkeen ja häpeä tunnustaakseni olen minä vieläkin vähän pahoillani muistellessa Lottaa. Rakkaus on samaa laatua, kuin tappelussa saatu haava: sitä ei voi koskaan niin parantaa, ettei sen arvet vähän edes kirvelisi ilman muutoksissa. Kaikki suru toki haihtuu pois merellä, ainakin vähäksi aikaa. Minä rupesin Hollantilaisen palvelukseen, joka meni suoraan Bostoniin. Se oli priki ensimmäistä laatua; uhkea kuin sotalaiva ja nopeakäänteinen kuin merisika. Se kulki hyvässä tuulessa kaksikymmentä solmuväliä tunnissa. Matka kävi hyvin, kunnes me tulimme valtamerelle, jossa meidän täytyi risteillä kahdeksan päivää. Eikä aikaakaan, niin syntyi ankara myrsky. Katteini itse piti perää, ja me muut kiiruhdimme vetämään purjeet kokoon. Minä olin juuri purkamassa peräpurjetta, kun katteini, tyhmästi kyllä, käänsi laivan myötätuuleen. Samassa tuli ankara tuulen puuska, joka kaasi prikin kumoon. Katteini ja useimmat väestöstä vierivät mereen, johon he pian katosivat silmistäni. Minä ja eräs matruusi pidimme itsemme kiinni nuorissa, kunnes saimme yhden lankun irti. Nuoran pätkillä me sitten sidoimme itsemme siihen kiinni ja läksimme niin matkalle. Muutamia minuuttia sen jälkeen näin minä sen komean prikin menevän pohjaan kuin ankkurin. Minä ja toverini ajelimme nyt tuolla lankulla kaksi päivää, jotka olivat pisimmät ja ikävimmät, kuin vielä koskaan olen elänyt. Me näimme kyllä monta purjelaivaa, mutta ei yksikään tullut meidän tiehemme. Vihdoin eräs Englantilainen otti meidät puolikuolleina ylös. Tämä oli rohkea veitikka, joka laski täysinpurjein joka tuulessa. Viidentenä päivänäpä se sattuikin salakarille, niin että koko komeus hukkui. Töin tuskin minä ja väestö tulimme pelastetuiksi siten että laivanpirstaleilla jouduimme muutamalle asumattomalle pienelle saarelle. Katteini meni pohjaan juomaan veljenmaljaa ahvenien kanssa. Hän ryyppäsi liiaksi, se mies, ja muutoinpa ei onnettomuus olisikaan tapahtunut. Mutta me saimme nyt elättää itsemme saarella ruohonjuurilla ja muulla eläimen ruualla, kunnes seitsemäntenä päivänä eräs toinen Englantilainen otti meidät laivahansa sekä vei meidät New Yorkiin. Minä nyt purjehdin Amerikkalaisten kanssa kaksi vuotta ja ansaitsin hyvin rahoja. Kun sitten syksypuolella jälleen palasin Tukholmiin, joka, sanokaa mitä tahdotte, on kauniin kaupunki maailmassa, oli minulla kylläksi, mitä minä tarvitsin, ja minä sentähden elin lystiä elämää, kunnes tulin sotaan."

Tuon viimeisen sanan lausuttuaan ukko äkkiä keskeytti puheensa ja huokasi syvään, ikäänkuin jos joku katkera muisto olisi ollut yhdistyksessä tuon lauseen kanssa.

"Te olette kärsinyt paljon, mies parka!" sanoi rouva Woogman.

"Oletteko te ollut sodassakin?" kysyivät pojat, jotka tarkkaan olivat kuunnelleet ukon kertomusta.

"Olenpa niinkin", virkkoi ukko. "Syksyllä 1787 minä tulin Tukholmiin. Talvella puhuttiin paljon sodasta, joka piakkoin oli alkava Venäjän kanssa. Ei kukaan sentään varmuudella tietänyt mitään, sillä Kustaa kolmas oli kuningas, joka ei ennen aikojaan huutanut ulos, mitä hänellä oli torvessaan. Keväällä tuli kumminkin selväksi, mitä hänellä oli mielessään. Hän tahtoi lähteä ulos maitse ja meritse antamaan venäläistä selkään. Hiisi tiesi mikä meidän ruotsalaisten oikein on; mutta luultavasti me äidinmaidon kanssa olemme imeneet itsellemme sammumattoman vihan venäläisiin. En minä milloinkaan ennen olo ajatellutkaan sotaa, mutta nyt. se oli minun ensimmäinen ja viimeinen ajatukseni sekä unelmissani, että valveilla ollessani. Huhu mainitsi että kaikki kauppalaivoissa palvelleet, jotka tahtoivat palvella sotalaivastossa, olivat hyvin tervetulleita. Minä en ollut hidas menemään ilmoittamaan itseäni amiraliteettiin, jossa minut sisäänkirjoitettiin N:o 15 Joonas Striid nimellä. Minut määrättiin toimittamaan virkaani itse amiraali-laivassa, jossa herttua Kaarle piti komentoa. Täysin purjein kiisimme me pois Karlskronasta. Meidän laivastossamme oli 15 linjalaivaa ja 5 rekattia. Siitäkö, tietäkää, merimiehen sielu vähän sai iloita! Kaikki olivat ne suuria laivoja, joidenka vertaisia en ennen enkä myöhemminkään ole nähnyt. Kuin uiva kaupunki tornineen, muurineen, lepäsivät komeat laivat veden pinnalla… Ensimmäinen taistelumme oli muutamana kuumana kesäkuunpäivänä Suursaaren luona. Kahden vuoden aikana olin minä sitten monessa tappelussa ja kaikkialla me taistelimme kunnialla, vaikka onni oli milloin enemmin milloin vähemmin myötäinen. Viimeinen otteluni oli Ruotsinsalmella, jossa me tappelimme kaksi vuorokautta ja saimme täydellisen voiton. Kuinka näiden vuosien taisteluissa, niin yhdellä kuin toisella paikalla kävi, saatatte te lukea kirjoista. Minä en niitä huoli kertoa, sillä minä en suosi sotaa.

"Kun minä sanon, ett'en minä suosi sotaa, niin älkää te suinkaan luulko, että se on pelosta; sillä, hiisi vieköön, jos ukko Striid vielä koskaan on vavissut taistelussa kuninkaansa ja isänmaansa edestä; ei, aivan toisista syistä sota on minusta inhottava.

"Taistelun kestäessä on suloista olla merikahakassa. Silloin ajattelee vaan, miten parhaiten tähtää kanooniaan, silloin kuulee vaan tykkien jyrinän ja kuulain sähisemisen, silloin näkee vaan punaisia aaltoja ja tulileimauksia, jotka lentävät ristiin savupilvissä; mutta jälkileikki on kauhea ja seuraukset vielä pahemmat. Kun kaikki on loppunut ja kruudinsavu on ehtinyt haihtua pois, saapi vaan nähdä rikkipirstoitettuja laivoja ja raajarikkoja ihmisiä; silloin saapi kuulla vaan valitushuutoja ja hammasten kiristystä, semmoista kuin ainoastaan voi ajatella helvetissä. Kirottu olkoon sentähden se, joka ylpeydestä tahi kevytmielisyydestä matkaansaattaa sotaa; sillä kyllä ihmiset ovat luodut muuksi, kuin kanuunan syötiksi.

"Sellainen oli näky tuon mainehikkaan Ruotsinsalmen tappelun jälkeen. Haavoitetut, joiden joukossa minäkin olin, ko'ottiin yhteen pieneen laivaan. Kaikissa edellisissä otteluissani en minä ollut saanut naarmuakaan. Nyt oli kanunanluoti ottanut pois syrjän toisesta pohkeestani, minkä seikan huomasin vasta jälestäpäin. Minä käärin haavani niin hyvin, kuin taisin, jonka jälkeen minut muitten raajarikkojen kanssa kasattiin laivaan, joka vei meidät Tukholmiin. Jos kertoisin minkälainen oli kurjuus tällä laivalla, te pyörtyisitte kauhistuksesta; tahdon sentähden vaan puhua vähän itsestäni. Minulla oli jalassani hirmuinen kipu, joka ei antanut minulle rauhaa yöllä eikä päivällä. Neljäntenä päivänä me tulimme Tukholmiin, jossa lukematon ihmisjoukko hurrasi ilosta, sentähden että me olimme tulleet rikkiammutuiksi. Minä en siitä päivästä saakka ole suosinut hurraahuutoja. Sotaisella komeudella ja soitolla vietiin me sitten läpi kaupungin lasarettiin. Täällä minä makasin neljätoista vuorokautta, ennen kuin tohtorilla oli tilaisuutta tulla tutkimaan minun jalkaani. Ja kun hän vihdoin tuli, sanoi hän, että minä olin saanut kylmänvihat haavaan ja että ainoa keino oli sahata jalka poikki. Minä tuohon mielelläni suostuin, sillä minä luulin elämäni langan samassa myös katkeavan ja kärsimiseni niin saavan lopun. Mutta asia päättyi niin, että minä kymmenen pitkän kuukauden perästä pääsin ulos lasaretista. Palkaksi ansiostani sain minä puujalan, urhollisuudenmitalin ja kymmenen riksin vuotuisen eläkerahan. Mitalini kannan minä aina taskussani ja eläkerahani olen minä lahjoittanut kuninkaalliselle majesteetille, joka kernaasti pitäköön senkin koiran hinnan. Hiisi vieköön sentään, kuinka paljon kruunu uhraa vanhoille, raajarikoille sotureille!

"Minä olin nyt kolmenkymmenen viiden vuoden vanhana raajarikkoinen, mikä seikka minua suuresti suretti. Minä koetin nyt taasen päästä merimiehen ammattiin, mutta ei kukaan tahtonut ottaa vastaan semmoista, jonka aliosa oli niin huono. Jos en olisi ollut siinä kirotussa sodassa, niin olisin nyt varmaan hyvinvoipa katteini omalla laivalla ja muulla, kun nyt olen ja saan aina elämäni loppuun asti olla kurja vaivainen. Raskasta on sitä asiaa ajatella: muita vähän siitä: kaikellahan on loppunsa ja päänsä, ja makkaralla vielä kaksikin."

"Kuinka te olette tullut toimeen siitä ajasta asti?" kysyi rouva Woogman, joka osaaottavaisesti oli kuunnellut ukon kertomusta hänen elämänsä vaiheista. Hän melkein kiitti Jumalaa, että hänen miehensä oli poissa maailmasta, jossa niin monta vaaraa ja kärsimystä voi kohdata ihmistä, ilman että hän on syypää siihen.

Ukko Striid haki vanhan takkinsa joka kulmasta ja koukerosta jotakin, kunnes vihdoin löysi pienen tupakkalehden, minkä hän tarpeellisten valmistusten jälkeen pisti suuhunsa. Kun hän sitten leukojensa avulla oli saanut lehden muodostumaan semmoiseksi, kuin sen piti oleman, ja oli saattanut sen oikealle paikalleen, puuttui hän taasen puheesen ja vastasi rouvan kysymykseen näin:

"Minä, nättekö, rouva, en koskaan ole käynyt alakuloiseksi. Kun minä en enään päässyt merille, rupesin minä seilailemaan laivasillalla, jossa minä olin avullisena kaikenlaisessa työssä. Talvilla taas olen minä sahaellut puita siellä ja täällä. Olenpa välistä ansainnut hyvästikin rahaa; mutta olenpa välistä saanut kokea kovaakin, kun meriliike on tullut myöhään alkuun. Minä olen nyt viimeisinä vuosina, kun voimat jo ovat ruvenneet vähenemään, pääasiallisesti auttanut Yrjö-kalastajaa nuotan vedossa. Kaikkina aikoina minä olen ollut hyödyllisin vesillä; sillä minä olen syntynyt vettä varten, niinkuin varas hirsipuuta varten. Vielä nytkin on suurin iloni istua Mosebacken'illa katselemassa aaltojen leikkiä. Vanhat muistot heräävät rinnassani ja minä tulen kuin lapseksi jälleen… Yksi seikka minua välistä surettaa. Minä olen ollut kurja raukka, näettekö: minä en koskaan ole ymmärtänyt säästää. Minun olisi onneni päivinä pitänyt säästämän vähän; mutta minä en koskaan ole surrut huomispäivää… Se on kyllä tyhmästi, mutta ei se sentään ole sen pahempi… Minä olen jo kuudenkymmenen vuoden vanha, enkä siis enään saata elää niin kauan… Rohkeutta vaan, Joonas Striid! Vaikka meri vähän raivoilee illalla, kyllä sentään vanhus löytää satamaan."

"Kyllähän se on hyvä että ihminen on rohkea", sanoi rouva Woogman; "mutta kyllä sentään teidän on hyvin vaikea, kun olette noin…"

"Se menee kyllä ohitse, rouva kulta", puuttui ukko puheesen. "Kumminkin, oikein totta puhuakseni, minä vähän pelkään tulevia päiviäni. Ei paljoa puutu, ett'en kärsi kylmää ja nälkää välistä. Yrjö-kalastaja on kunnon ukko; mutta hänen armas puolisonsa on oikea pahuus, jonka minä, jos hän olisi minun, ripustaisin korkeimpaan puuhun. Kesällä, niin kauan kuin minä voin kantaa kotia kaloja ja muutakin hyvää, olen voinut ansaita laivasillalla, on hän hyvä kuin enkeli, mutta kun se on lopussa käy hän alinomaa ä. seksi ja välistä oikeaksi hyenaksi. Minä silloin olen hänen tiellään, jos minä istun tahi seison, ja välistä on hän valmis ajamaan minut ulos keskellä yötä. Hän tahtoo, että minä, niinkuin muutkin vanhat sotamiehet, lähtisin kerjäämään rahoja, jotka tietysti sitten panisin hänen uhriarkkuihinsa. Mutta siksi minä olen liiaksi ylpeä; minä en voi seisoa kadunkulmassa näyttämässä puujalkaani rahan edestä; ei, ennen minä näen vähän nälkää ja teen työtä, kun niin saan. Vielä ovat käsivarteni niin hyvät, että voin sahata puita, ja muutoin löytänen jonkun neuvon… Jos sentään Lotta olisi ollut uskollinen!… Saakelin raskasta on olla ilman yhtäkään ihmistä, johon voisi likemmin liittyä?"

Tuon viimeisen lauseen sanoi ukko huokauksella, joka sai pari isoa kyyneltä tunkeumaan rouva Woogman'in silmistä. Hän tarttui ukon rypistyneihin käsiin, ja lausui suloisella hymyilyllä:

"Äsken luulin minä olevani onnettomimman ihmisen maailmassa, mutta se oli väärin. Minä olen kadottanut armaan puolison, joka oli elämäni suurin onni, mutta minä en sentään ole yksinäni; minulla on kolme lasta, joita minä hellästi rakastan ja jotka myös rakastavat minua. Teillä ei ole ketäkään, jota te rakastaisitte ja jonka edestä eläisitte, ukko raukka; eikä ole ketäkään, joka rakastaisi ja hoitaisi teitä. Minä tahdon tehdä sen teidän loppuikänne ajan, joka luultavasti ei olo oleva pitkä. Te saatte kyllä asua tässä ja tulla isäksi minulle ja minun pienille pojilleni. Minulla ei olo paljoa tarjota teille, mutta sen vähäisen, mikä minulla on, tahdon minä mielelläni jakaa teille; sillä minä toivon että Hän, joka ei antanut öljyn loppua köyhältä leskeltä Raamatussa, myöskin on siunaava sen vähäisen omaisuuden, mikä meillä on, niin että se riittää meille."

"Kiitokset, tuhannet kiitokset, rouva kulta!" sanoi ukko vapisevalla äänellä. "Ne sanat menevät ympäri sydämmeni, kuin hyvä munatoti; mutta en minä voi ainaiseksi laskea tähän ankkuriani, kuinka mielelläni tahtoisinkin. En minä vanhoilla päivilläni taida, kuinka huonosti minun käyneekin, tulla leskein ja orpojen vastukseksi… Rouvalla on kylläksi tekemistä omain pienokaistensa ruokkimisessa."

Rouva Woogman'ista oli tämä muistutus aivan oikea, ja hän ei sentähden koettanutkaan sen enempää houkutella ukkoa.

"Teidän pitää kumminkin jäämän meille muutamaksi päiväksi," sanoi hän, "että minä sillä aikaa saan pestä ja paikata vaatteitanne vähän; sillä tuossa tilassa en millään muotoa voi antaa teidän lähteä."

Ukko suostui mielellään tuohon pyyntöön.

* * * * *

Rouva Woogman ei ensi-katsannolla ollut kaunis siinä merkityksessä, kuin tätä sanaa tavallisesti käytetään; mutta kuta enemmän katseli noita ympyriäisiä kasvoja, sileätä otsaa, kirkkaan-sinisiä silmiä, hyvin muodostunutta suuta sekä pientä, hoikkaa vartaloa, josta kaikissa liikunnoissa pistihe esiin sievä notkeus, sitä kauniimmalta hän näytti. Ei häntä suinkaan olisi voinut luulla noiden kolmen poikain äidiksi, niinkuin hän kumminkin oli, sillä hän oli itse kuin täysikasvuinen lapsi. Luonnoltaankin oli hän aivan kuin lapsi, joka saattoi itkeä ja nauraa melkein samalla kertaa, aina sen mukaan kuin esineet vaihtelivat hänen sielunsa silmäin edessä. Hänessä ei kumminkaan ollut tuota haikeamielisyyttä, joka on niin tavallista tunnokkaissa naisissa. Kaikessa toiminnassaan näytti hän omivansa päättäväisen sydämmen, joka taisi syvään tuntea, syvään rakastaa ja kärsiä sekä myöskin innokkaasti nauttia elämän riemua. Hänen koko olennossaan oli jotakin reipasta ja samalla lempeätä, joka herätti rakkautta ja ihmettelemistä.

Hän otti nyt vanhan Striidin hoitoonsa. Hän pesi ja neuloi, hän keritsi hänen tukkansa ja partansa, sekä otti esiin Woogman'in vanhoja vaatteita, jotka hän puki ukon ylle. Kaikki kävi niin sukkelaan, että ukko istui mykkänä paljaasta hämmästyksestä, ja antoi rouvan menetellä kanssaan kuin lapsen kanssa.

Kun kaikki oli valmiina, voi ukkoa tuskin tuntea. Hän oli nyt repaleukosta muuttunut vanhaksi, arvokkaaksi merimieheksi, joka poikienkin mielestä oli kaunis; nämät nyt ilman pelotta ratsastivat hänen polvillaan ja leikittelivät hänen puujalkansa kanssa.

"Rouva on enkeli, eikä mikään ihminen", sanoi ukko. "Hiisi vieköön, jos minä luulin niin hyvää venettä olevan maailman merellä. Jumala siunatkoon ja varjelkoon teitä, hyvä rouva!"

"Te sanotte, että minä olen enkeli, ja kumminkin te tahdotte jättää minut", sanoi rouva.

"Minun täytyy", huokasi ukko syvään.

"Mutta minä sanon, että te sekä tahdotte että teidän täytyy jäädä tänne", väitti rouva hymyillen.

Ukko katsoi kummastellen rouvaan. Tämä jatkoi sen jälkeen totisemmalla äänellä.

"Minä en ole niin köyhä, kuin te ehkä luulette, sillä meillä on jotenkin runsaasti irtonaista omaisuutta ja sata riksiä rahaa. Tämä tosin ei voi kestää kauan, mutta minä osaan yhden ammatin, ja jos Jumala sallii minun olla terveenä, niin minä voin ansaita ruuan sillä. Minä olen näet aina lapsuudestani asti harjoitellut, itseäni tekemään kaikellaisia pahviteoksia, jotka menevät hyvin kaupaksi, jos ne vaan ovat hyvin tehdyt. Jos minulla nyt olisi joku, joka kävelisi ympäri kaupungissa myömässä näitä, niin olisi…"

"Siihen toimeen minä rupean!" keskeytti ukko iloisella äänellä. "Minä tahdon olla rehellinen kuin laivarotta, joka ei milloinkaan jätä asemaansa, ennenkuin laiva on valmis menemään pohjaan."

"Enkö minä arvannut sitä!" sanoi rouva, ja katseli niin lempeän suloisesti ukkoon, että tämän sydän oikein lämpeni.

Siitä hetkestä saakka ei mikään muu asunto tullut kysymykseenkään.

* * * * *

Monesta syystä rouva Woogman tahtoi ukko Striidiä jäämään luokseen. Ensiksikin häntä suuresti miellytti ukon suora, rehellinen olento ja tapa, millä hän kertoeli juttujaan; toiseksi oli ukko tuntenut hänen miehensä ja olisihan sentähden niin hauskaa saada jonkun kanssa puhella hänestä: kolmanneksi oli hän myövä hänen teoksiaan. — Kaikki tämä yhteensä, mutta erittäinkin se seikka, että ukko oli yksinään ja hyljätty, teki, että leski mielellään tahtoi pitää häntä luonaan, ja tehdä hänen viimeiset päivänsä niin suloisiksi, kuin mahdollista. Ukko ei kumminkaan olisi suostunut tähän, ellei hän olisi luullut voivansa tulla joksikin hyödyksi rouvalle.

Hyyrykontrahti heidän viilillään oli siis nyt tehty molempien mieleen.

Pian oli ukko rakastettu jäsen perheessä, ja hänellä oli hyvä vuode, jossa hän päivän vaivojen jälkeen sai levätä, ilman että häntä "laivarotat ja muut syöpäläiset" kiusasivat.

Päivillä hän enimmästi oli poissa sahaamassa puita, jolla työllään hän jotensakin ansaitsi ruokansa; hän sai myös rouvalta monta maukasta palaista, jotka hänen kaikella mokomin täytyi ottaa vastaan. Iltasin hän tavallisesti istui kertoilemassa merimiesjuttuja, joita hän ei suinkaan jättänyt kaunistamatta, niin paljon kuin mahdollista. Hän oli tästä syystä rouvalle hyvin mieleinen seuranpitäjä ja poikien suurin ihastus. Jos hän jonakuna iltana viipyi tavallista kauemmin poissa, olivat molemmat vanhemmat pojat alinomaa katsomassa Götha-kadun kulmassa, kunnes huomasivat hänen tulevan, jolloin he iloisina juoksivat häntä vastaan, ja taluttivat häntä kotia. Niin rakkaaksi oli hän muutamain päiväin kuluessa tullut heille.

Rouva Woogman haihdutti surunsa rukoilemisella ja tekemällä työtä: kaksi keinoa, jotka ovat parantavaiset, kun niitä oikein käyttää. Hänet oli, kohta kun hänen vanhempansa kuolivat, eräs vanha mamseli, joka oli muotikauppias, ottanut omaksi lapsekseen. Tämän luona hän muun muassa oppi tekemään pahviteoksia, joiden valmistamisessa hän oli saavuttanut melkein taideniekan taidon. Hän teki mitä somimpia neularasioita, ompelulaatikoita ja tähden muotoisia keränpohjia, jotka kaikki hän kaunisti hienoilla helmillä ja muulla korulla, niin että ne kaikkein ostajattarien silmissä olivat erittäin kauniit ja houkuttelevaiset. Näitä ukko sitten joka lauvantaina kävi myömässä kaupungissa, ja ne menivät hyvin kaupaksi. Hän teki aina tarkasti tilin tuosta hänelle uskotusta tavarasta ja hän oli aina saanut suuremman maksun siitä, kuin rouva oli odottanut.

Rouva Woogman piti paljon ukosta, ja sentähden häntä suuresti huoletti se, että ukolla oli vika, jota hän ei millään tavalla voinut hyväksyä. Hän oli näet huomannut että ukko mielellään, kun tilaisuus oli, otti ryyppyjä useampia, kuin sieti. Muutamina iltoina oli hän tullut puolijuovuksissa kotia, jolloin hän oli ollut erinomaisen iloinen ja hullunkurinen, mutta ei sentään vallatoin. Rouva Woogman päätti itsekseen pitää ukolle liikuttavaisen varoituspuheen, jolla varmaan olisi oleva hyvä vaikutus; mutta kuinka olikaan, tuosta aiotusta puheesta ei koskaan tahtonut tulla mitään.

Eräänä iltana, jolloin lunta pyryeli, vanhin poika, joka tavan mukaan oli ulkona katsomassa eikö ukkoa kuuluisi tulevaksi, tuli juosten sisään äitinsä luo kertoen, että vanha Striid makasi sairaana Götha-kadulla, voimatta nousta ylös.

Rouva Woogman kohta arvasi miten asian laita oli. Hän heitti lämpyisen liinan kaulaansa ja seurasi poikaa paikalle.

Kun he tulivat vähän alemmaksi kadun kulmaa, näkivät he ukon vierittelevän itseään luminiedoksessa, ison poika-joukon suureksi riemuksi, jotka nauroivat hänen turhille koetuksilleen päästä jaloilleen.

Kun rouva lempeällä äänellään ystävällisesti kysyi miten hänen laitansa oli, oli ikäänkuin ukko äkkiä olisi selvinnyt; sillä syynä tuohon hänen vähemmin mukavaan tilaansa oli oikeastaan kelpo humala. Hän kohosi vähitellen seisaalleen ja nojaten rouvan käsivarteen kömpyröi hän hiljaa kiroten itsekseen kotia ja meni kohta levolle.

Kuu hän seuraavana aamuna avasi silmänsä, näki hän rouva Woogman'in makaavan polvillaan hänen vuoteensa vieressä.

"Mitä te, hyvä rouva, tässä teette?" kysyi hän.

"Minä rukoilen teidän puolestanne", vastasi rouva ja katsoi ukkoa kyynelisillä silmillä.

Ukko kääntyi toisaalle; oli kuin jos hän ei olisi voinut sietää tätä näkyä.

"Minä ymmärrän… minä ymmärrän!"… sanoi hän. "Älkää te, rouva kulta, minun tähteni itkekö! Minä en ansaitse mitään kyyneleitä… Minä olen kurja vaivainen… Ajakaa minut matkoihini, ja heittäkää minut Mosebacken'in harjulta mereen… minä en ansaitse…."

Ukko ei voinut jatkaa lausettaan; sillä hän nyt rupesi itkemään kuin lapsi.

Rouva Woogman antoi hänen itkeä tarpeekseen; sitten sanoi hän:

"En minä voi ajaa teitä pois, hyvä ystäväni; sillä minä rakastan teitä kuin omaa isääni. Minä taidan ainoastaan rukoilla teiden puolestanne, ja minä toivon että, jos tekin katuvaisella sydämmellä rukoilette Jumalaa, hän on antava teille voimia voittamaan tuota inhoittavaa juopumusta, joka auttamattomasti vie kadotukseen."

"Minä toivon samoin", sanoi vanhus hetken äänetönnä oltuaan. "Tietäkää, etten minä luonnosta ole mikään juoppo, vaikka minä olen lastannut itseeni paljon juomatavaroita aikanani. Minä en melkein koskaan ole ollut juovuksissa, ennenkuin näinä viimeisinä vuosina, jolloin minä tuolloin tällöin olen juonut itseni humalaan suruni lievitteeksi. Se on sangen huono lohdutus, jolla on karvasta jälessään, jonka tähden minä sen seitsemän kertaa olen luvannut itselleni olla vasta sitä käyttämättä. Se lohdutus on ainoa syy minun kurjuuteeni; sillä jos en minä olisi ryypännyt, niin olisi minulla ollut kylliksi varoja, niin raajarikko kuin olenkin. Minä olen myös havainnut sen seikan, ja, niin kuin sanoin, lukemattomia kertoja päättänyt olla juomatta, voimatta sentään pitää päätöstäni. Nyt minä kumminkin luulen voittavani tuon pahan taipumukseni; sillä minä olen itkenyt hulluuttani, jota en koskaan ennen ole tehnyt… te saatte nähdä, rouva, että minä olen voittava… rakastattehan te minua kuin isäänne?"

"Rakastan!" sanoi rouva ja suuteli vienosti ukon ryppyistä otsaa.

Ukko puristi lämpimästi rouvan pientä, valkoista kättä. Hän koetti sanoa jotakin, mutta se oli aivan mahdotointa, sillä joku kummallinen liikunto prikin kajuutassa, joksi hän nimitti sydäntään, esti häntä saamasta sanaakaan suustaan.

* * * * *

Muutamia päiviä tämän tapauksen jälkeen astui ukko alas kaupunkiin pieni kori käsivarrellaan, jossa oli rouva Woogman'in pahviteoksia, joita hän nyt meni myömään.

Tultuaan eteläisen sulun luo, istahti hän toiselle sillan johteelle ja vaipui syviin ajatuksiin.

"Saakelin ihminen se rouva on!" sanoi hän. "Siinä olennossa on varmaan jotakin itse Jumalan herrautta. Kun hän lempeillä vetisillä kajuutanikkunoillaan katsoi minuun, tunsin minä ensimmäisen kerran, kuinka kurja kadotettu olento minä olon; mutta minä tunsin myös, että minä hänen avullaan ja Jumalan armolla taidan tulla uudestaan ihmiseksi; semmoiseksi, kuin minä olin lapsuudessani Lidingin saarella… Ei hän enään milloinkaan ole näkevä minun olevan päissäni… minä panen sulun kulkkuuni, niin totta kuin olen rehellinen merimies ja nimeni on Jonas Striid… Mutta mitä minä sitä vastaan teen hänelle?… Tämä ei aina voi olla näin… Hän ei ansaitse enempää, kuin viisitoista riksiä kuukauteensa, vaikka hän tekee työtä puoleen yöhön asti. Saakelin kaunis hän on! Mutta kalpeammaksi hän käy päivä päivältä… Voi, jos olisin rikas!… Silloinpa purjehtisin etelään noutamaan herkkuja ja koreuksia hänelle ja hänen pienokaisilleen… saakelin rivakoita poikia… oikeita mastonkiipeejiä… hyviä merimiehiä niistä kerran tulee… Mutta sinä olet köyhä, Jonas Striid… Hei, mieleeni johtuu jotakin… Hurraa, Jonas Striid, lippu maston huippuun… Mikä tuhma aasi olenkin ollut, kun en sitä ennen ole tullut ajatelleeksi."

Ukon päähän oli nyt lentänyt joku sukkela tuuma, jonka hän tahtoi niin pian kuin mahdollista panna toimeen. Hän hypähti asemaltaan ylös kuin neulan pistämänä ja läksi astumaan kivistä katua niin että raudoitettu puujalkansa säkenöitsi. Hän astui rantaa kohti ja tuli laivasillalle, jossa hän seisahtui suuren talon eteen.

"Tässähän kauppahuone Schwan'illa ja kumpp. on konttorinsa?" kysyi hän ohimenevältä nuorelta herralta.

"Aivan niin", vastasi tämä.

Kun ukko vähän oli ehtinyt hengähtää tuon nopean käyntinsä jälkeen, astui hän portaita ylös ja tuli konttoriin.

"Elätkö sinä vielä, hyvä Striid", sanoi vanhanpuoleinen, arvokas herra, katsoen ystävällisesti kirjoituspöydältään tulijaan.

"Niinpä luulisin, armollinen patruna", vastasi ukko.

"Mikä sinulla nyt on asiana?" kysyi taasen herra, joka muuten ei ollut erittäin puhelijas.

"Asian laita on se", alkoi Striid, "että minä tahtoisin kysyä patrunalta neuvoa yhdessä asiassa. Kelpaavatko nämät paperit mihinkään?"

Hän nyt ojensi herralle muutamia asiakirjoja, jotka olivat jotensakin likaiset.

"Tässähän on teidän virkaerokirjanne ja eläkerahakirjanne."

"Eikö siinä ole luettavana, että minä rehellisesti olen palvellut kuninkaallista majesteettia ja ruunua, ja että minulle siitä on tuleva kymmenen riksiä vuodessa eläkerahaa?"

"Aivan niin!"

"Mutta nyt on kumminkin asian laita se, että minä en koskaan ole saanut niin paljon kuin äyriäkään."

"Sehän on kummallista!"

"Eipä niinkään, armollinen patruna. Minä en ole koskaan vaatinutkaan mitään."

"No sittenhän se on teidän oma syynne."

"Tosin kyllä, armollinen patruna. Minä sanon, kuinka sen asian laita oikeastaan on: minä olen aina suuresti vihannut sotaa, kuninkaallista inajesteettiä ja ruunua myös, joka luulee kymmenellä niksillä vuoteensa voivansa maksaa merimiehen jalkaa. Minä sentähden en aikonut vaivata heitä vaatimalla heitä maksamaan mitäkään; mutta nyt minä rupean tulemaan vanhaksi ja…"

"Mitä te oikeastaan tällä tahdotte?" puuttui tuo niin kutsuttu patruna puheesen.

"Minä tahtoisin, jos se mitenkään voi käydä laatuni, saada ne rahat ulos; ja kun en tunne yhtäkään rehellisempää herraa, kuin patruna on, niin olen kääntynyt siinä asiassa teihin… Luuleeko patruna asian käyvän laatuun?"

"Tulkaa tänne taasen kahdeksan päivän perästä, niin niinä teille annan tietää mitenkä käy", vastasi patruuna ja antoi merkin ukolle lähtemään ulos, minkä ukko paikalla tekikin.

Ukko Striid eli nyt toivon ja pelon välillä. Hän, joka ei ennen milloinkaan ollut pannut minkäänlaista arvoa rahoihin, ei nyt voinut nukkua paljaasta rahamurheesta.

Määrättynä päivänä hän jälleen oli konttorissa, jossa hän sai odottaa, koska patruna vielä ei ollut tullut.

Kaikellaista väkeä tuli ja meni; kauppoja tahtiin, rahoja vaihdettiin, kassakirstun kantta avattiin ja suljettiin, kirjanpitäjät, lasisilmät nenällä renguttelivat ranskaa ja kirjoittelivat niin ahkeraan, että kynäin kulku paperilla oikein kuului yli huoneen. Mutta ukko Striid ei kuullut eikä nähnyt mitään, niin oli hän vaipunut syviin ajatuksiin tuon oman tärkeän asiansa tähden.

Vihdoin astui patruna huoneesen ja meni arvokkain askelin oman kirjoituspöytänsä luo. Ohimennessä hän kylmästi nyökäytti päätään milloin vasemmalle milloin oikealle kirjanpitäjilleen, jotka samalla tavalla tervehtivät häntä, nostamatta kynäänsä hetkeksikään ylös paperilta.

Patrunan ulkomuoto oli niin arvoa antava, että ukko Striid, vaikka he olivat vanhat tuttavat, ei uskaltanut avata suutaan, sanoakseen asiaansa, ennenkuin häntä puhuteltiin. Heidän tuttavuutensa ei sentään ollut muunlainen, kuin molemminpuoleinen kunnioitus, minkä kaksi rehellistä henkilöä tavallisesti antavat toisilleen, kun heidän asemansa on niin erilainen, kuin tässä nyt oli laita.

Kun patruna oli tarkastanut muutamia paperia, viittasi hän ukkoa tulemaan luokseen.

"Minä olen nyt ottanut ulos saatavasi, hyvä Striid", sanoi hän; "se nousee 250:een riksiin. Minä koetin myös saada niille nousevan koron, mutta se ei käynyt laatuun… Tässä on rahat."

"Se ei ole mahdollista, hyvä patruna!" huudahti ukko, ja astui pari askelta taaksepäin. "Olihan saatavani vaan kymmenen riksiä vuoteensa."

"Joka tekee yhteensä tämän summan kahdessakymmenessä viidessä vuodessa", lisäsi patruna.

"Saakelin kummallista; mutta hyvät ne on pitää, sanoi kokki silmäkansistaan!"

"No ota sitten rahat, hyvä Striid", kehoitti patruna, joka ei voinut olla hymyilemättä ukon kummastukselle.

"En missään tapauksessa… Sanokaa minulle, hyvä patruna, kuinka kauan nämät rahat kestävät, jos minä saan viisitoista riksiä kuukaudessa?"

"Lähes seitsemäntoista kuukautta; toisin sanoen, sinä saat ainoastaan kymmenen viimeisenä kuukautena."

"Tahtooko patruna antaa minulle viisitoista nyt tänään ja sitten joka kuukausi saman verran… minä en voi säästää, näettekös."

"Sinä siis tahdot, että minä rupean sinun kasööriksesi, mikä lieneekin parasta. Sinä siis saat toistaiseksi kunkin kuun ensimmäisenä päivänä käydä täällä ottamassa viisitoista riksiä, joka jo on merkitty… hyvästi nyt vanha Striid."

Ukko kiitti nöyrimmästi ja läksi pois ilosta loistavilla silmillä.

"Kuiva ja totinen mies hän on, tuo Schwan", sanoi hän itsekseen; "mutta saakelin rehellinen, sen olen havainnut aina siitä asti kuin purjehdin hänen laivallaan… En minä olisi voinut kääntyä paremman puoleen tässä asiassa?"

Tuossa lauseessaan oli ukko aivan oikeassa; sillä tämä niin kutsuttu patruna, tukkukauppias ja ritari, sittemmin valtioneuvos Hanno Niklas Schwan, oli kaikin puolin kunnioitettava ja rehellinen mies, joka mielellään auttoi köyhää neuvolla. Ukko Striid saattoi sentähden täydellä syyllä olla tyytyväinen kassansa hoitajaan, ja niinpä hän olikin: sillä hän tiesi rahainsa olevan hyvissä käsissä.

"Kuinka rikas olisin voinut olla, jos olisin ymmärtänyt säästää aikanani!" sanoi hän astuessaan kotihin päin. "Huonoa on olla tuhlari. En minä koskaan olisi voinut luulla kymmenestä riksistä tulevan niin paljon… sehän on koko melkoinen rahasumma. Mutta kuinka hitolla nyt voin luuvaella perille joutumatta karille? Totta puhuakseni en minä voi saada sitä pientä alusta tottelemaan peräsintä. Minun täytyy hakea joku uusi väylä merikartaltani… Hei nytpä se on käsissäni, sanoi entinen mies kun koetti ottaa auringonsädettä kourahansa?"

Tuon hiljaisen juttelemisensa jälkeen, astui ukko muhkealla tervehdyksellä rouvan luo, joka tuli hymyellen häntä vastaan ja kysyi, mitenkä kauppa oli käynyt.

"Paremmin, kuin olisi voinut aavistaakaan!" vastasi ukko. "Minä olen tehnyt merimatkan, joka on tuottava sata prosenttia voittoa laivanomistajalle?"

"Oikeinhan te saatatte minut hämmästyksiin?"

"Niinpä luulisin, hyvä rouva… En itsekään oikein ymmärrä, kuinka kävi; mutta saakelin hyvä onni on minulla ollut tällä matkallani… olisin melkein valmis nostamaan lippuani mastonhuippuun… Nyt ei teidän, hyvä rouvaseni, tarvitse tehdä niin paljon työtä öillä?"

"Mikä on tapahtunut, joka tekee teidän niin iloiseksi", kysyi rouva uteliaasti; sillä hän näki ukon koko käytöksestä, että jotakin erinomaista oli tapahtunut.

"Asian laita on se, rouvaseni", jatkoi ukko, "että minulla on iloinen uutinen kerrottavana. Rouvan teoksilla on erinomainen menekki; sillä ne ovat niin saakelin hienot ja somat, oikein kuin jos olisivat tuodut suorastaan Kiinasta; mutta rouva myö ne liian halpaan. Niin minä koko ajan olen ajatellut ja niin ajatteli eräs kauppias Läntisellä Pitkälläkadulla, joka osti ne minulta kaikki yhtä aikaa tänään. Hän sanoi tämän jälkeen tahtovansa ottaa niin paljon, kuin rouva vaan ehtii valmistaa. Me teimme kohta kauppakontrahdin kaksinkertaiseen hintaan. Hän oli niin innostunut kauppaan, että hän vaati minua ottamaan viisitoista riksiä edeltäkäsin, ja varmuuden vuoksi tahtoo hän joka kuukausi antaa saman verran?"

"Kiitos olkoon Jumalan!" huudahti rouva Woogman ja lensi suorastaan ukon syliin.

Tämä käänsihe toisaalle, ikäänkuin jos ei olisi pitänyt itseään ansiollisena edes tuntemaankaan hänen hengähdystänsä. Hän sentään iloitsi sydämmessään tuosta sukkelasta jutusta, minkä hän oli saanut rouvan uskomaan.

Ukon juttu ei sentään ollutkaan sulaa valetta, niinkuin lukija kenties luulee; sillä ukko oli todella sopinut erään kauppiaan kanssa, joka pani suurta arvoa rouva Woogman'in teoksiin, niin, että tämä tästä lähin oli saava kaikki nämät teokset, mutta tavalliseen hintaan.

Ilo oli nyt suuri tuossa pienessä kodissa. Rouva Woogman pani toimeen oikean kahvikestin, jossa ei puuttunut voita eikä vehnäleipää. Hän kehoitti ukkoa täyttämään lastihuoneensa, minkä tämä tekikin hyvällä omallatunnolla, koska hän tiesi jossakin määrin olevansa syypää tähän iloiseen kestiin.

"Nyt teidän täytyy luvata minulle jotakin, isä kulta", sanoi rouva
Woogman Striidille.

"Mielelläni, jos suinkin voin", vastasi tämä liikutettuna, sillä nuo sanat "isä kulta" vaikuttivat niin kummallisesti häneen.

"Te lupasitte minulle ett'ette enään ryyppäisi ja sen lupauksenne olette te pitäneet", jatkoi rouva. "Nyt teidän myös pitää luvata, ett'ette kiroele… rumaa on alinomaa lasketella kirouksia."

"Saattaa olla, hyvä rouva; mutta, hiisi vieköön, semmoista tottumusta ei niin helposti voi heittää pois; se tippuu kiinni kuin terva… Enkä minä luule, että se on niin kauhean suuri synti. Minä en koskaan kiroo pahassa tarkoituksessa, ja silloinpa meidän Herramme olisi erinomaisen kiukullinen, jos hän pitäisi lukua muutamasta turhasta sanasta… Mutta tahdonpa sentään heittää pois tuon saakelin pahan tapani, jos rouva niin tahtoo… teidän tähtenne tahdon tehdä vaikka mitä, mutta varmaan tiedän ett'en tässä asiassa onnistu.

"Kyllä minä luulen teidän onnistuvan… Ja kun nyt saan niin hyvän maksun teoksistani, toivon minä myös kaikkea hyvää tulevaisuudesta… Nyt saa Kustaa" — se oli vanhimman pojan nimi — "ruveta käymään koulua ja todella oppia lukemaan. Toisia saan itse opettaa, sen verran kun ehdin."

"Ja minä toivon, ett'ei rouva tästälähin tee työtä niin ylenmäärin", virkkoi ukko.

* * * * *

Vaikea on sanoa, vaan totuus toki tunnustettava, että molempain toiveet menivät mitättömiin, kumminkin aluksi. Rouva Woogman teki työtä yhtä paljon kuin ennen ja ukko kirosi yhtä hyvin tästälähin kuin tätä ennen, vaikka miten koetti jättää tuota pahaa tapaa.

Heidän elämänsä kului muutoin mitä rauhaisammin. Kunkin kuun ensi päivänä toi ukko kotiin kolmekymmentä riksiä, joiden edestä rouva luullaksensa oli tehnyt työtä, ja silloin oli tavallisesti pienet kahvipidot, jotka joka kerralta tulivat iloisemmiksi kun molemmat näkivät että hyvin tulivat toimeen.

Ukko, joka sillä aikaa oli jättänyt ryyppimisen, oli raitistunut, virkistynyt sekä ruumiin että hengen puolesta. Hän oli löytänyt yhden, joka piti hänestä, ja samalla jotakin jonka eteen eli. Hän teki siis työtä kaikin voimin ja auttoi melkoisesti kotoa. Talvella hän käveli puita hakkaamassa, mutta kevään tullen jätti ukko maatoimet ja läksi Yrjö-kalastajalle apumieheksi, sillä vasta vesillä oli hän oikein kuin kotona, niinkuin hän itse sanoi. Kun hän sitte joskus tuli kotiin muutama potkiva kala mukana ja rouva iloisesti puristi hänen karheaa kättään, luuli ukko jo nauttivansa samaa suloa kuin kaikki hyvät saanevat haudan toisella puolen.

Tuulisena huhtikuun iltana tuli ukko kotiin erittäin iloisella ja hyvällä mielellä. Hänellä oli koko kasa kaloja mukana ja vielä pieni koira, joka heti oli vikkelille pojille mieleen.

Se oli pieni laheakarvainen villakoira, mustankiiltävä, vaan käpälät valkoiset. Viisaampaa koiran naamaa ei saata ajatella; halkikuono, hieman pystyssä, vilkkaat, tarkkaat, ymmärtävät, kiiltävän ruskeat silmät. Kaikissa liikkeissään osoitti se notkeutta ja kauneutta ja samalla oikeaa järkevyyttä sekä tottumusta seuraelämään joka jo näkyi hänen tervehtimistavastaan. Poikia hän nuolaisi nenän alta tai yli suun ja huiskutteli hännällään kasvoille, mutta rouvaa hän vaan suuteli kädelle ja istui sitte hiljaa ukon viereen.

"Kenen koira se on?" kysyivät kaikki.

"Minun se on", sanoi ukko. "Luullakseni merilintu se kuin minäkin… hiiden sievä elukka. Katsokaa vaan miten viisaalta ja ymmärtävältä hän näyttää,… onpa siinä pojassa sydäntä. Sallittehan, rouva, että minä pidän tuon elukan… eihän se voi niin paljoa syödä?"

"Syököön vähän tai paljon, niin voitte, vaariseni, minun puolestani mielellänne pitää sen. En tiedä miten voisittekaan epäillä sitä, onhan meillä kaikki yhteistä. Koira on tästä päivästä alkain perheemme jäsen, jota kaikki pidämme hyvänä."

"Niin luulin ja sentähden otin hänet epäilemättä mukaani kotiin. Yrjön akka, tuo vanha marakatti, tahtoi pitää tätä omanaan, mutta siihen minä panin puntin eteen ja läksin matkaani. Akka seurasi minua hyvän matkaa toruen pitkin katua; se akka on, näette rouva, koko julma. Jos Herra hänetkin korjaa, niin ei hän lie paha valikoimaan. Minä en koskaan astuisi yli heidän kynnyksensä, jos en väliin pyrkisi vesille. Tänään kävi, tietäkää, navakka tuuli ja laineet kuin kirkon harjat, ja hiisi tiesi miten tämä veitikka yllä pysyi."

"Onko koira parka sitte ollut veden vaarassa?" kysyi rouva, joka oli utelias saada tietää miten ukko oli saanut tuon aarteensa.

"Oikein sattui, sanoi se, jolta nenä meni murskaksi. Olimme tänään vähän ulkosaaristossa hailia pyytämässä. Verkkoa selvitellessäni kuulin haukkumista laineilta, joka minua vallan hämmästytti. Tähystelin joka haaralle ja huomasin vihdoin idästä pienen mustan pilkun. Laskimme sinnepäin ja saimme useamman kiekauksen perästä tämän pikku koiran veneesen. Hän pitelihe käpälillään kiinni lankussa ja on luultavasti kotosin joltakin hukkuneelta laivalta. Nyt on toki koira minun tai oikeammin meidän, omilla käsillänihän minä olen sen nostanut laineista. Olipa hauskaa nähdä miten kiitollinen hän oli vaivastani. Hän huiskutti häntäänsä ja hyppi minua vastaan, aina väliin ikäänkuin ilovirttä veisaten. Kun sitte pääsimme rantaan niin hän oikein tanssi ilosta. Hän on sitte seurannut minua uskollisesti kuin varjoni, vaikka koetteeksi olen jättänyt häntä erittäin hyväilemättä. Kun Yrjön akka tahtoi hänet ottaa, vetäytyi hän varovasti jalkojeni väliin ja osoitti tyytymättömyytensä äkäisellä ärinällä. Hän vainusi varmaan pahaa ja sen vuoksi pidän hänestä."

Näitten tietöin jälkeen, joita koko perhe tarkoin kuunteli, osoitettiin koiralle erinomaista ystävyyttä. Rouva Woogman antoi hänelle viimeisen maitotilkan ja pojat olivat vallan tukehduttaa hänet hyvälemisillään.

"Mikä sen nimi on?" kysyivät pojat monta kertaa saamatta vastausta, sillä ukko ei vielä ollut ennättänyt tuumata sopivaa nimitystä.

"Se on löytölapsi, jolle meidän pitää antaa nimi", sanoi rouva.

Hän otti käteensä muutaman tipan hajuvettä, kaatoi koiran päähän ja lausui juhlallisesti:

"Minä kastan sinut nimelle Friid; sillä minä toivon että sinä tulet rauhana ja siunauksena kotiimme."

"Arnon", huokasi ukko ja lisäsi vähän mietittyään, "hyvin sopiva nimi."
— Että elämää kestäisi, on maailmassa tarpeen sekä riitaa että rauhaa
[Ruotsin sana, strid merkitsee suomeksi taistelu, riita, frid,
rauha. Suom. muist.], muutoin kaikki kuolisi turroksiin.

"Se joka ei ole kokenut myrskyä, ei myöskään voi antaa oikeata arvoa tyvenelle. Koko maailma on täynnä taistelua ja rauhaa… koira ja minä olemme kuva maailmasta vähäisyydessä… Saakelin sukkela keksintö."

"Koska tässä on ristiäiset", sanoi rouva leikillisellä hymyilyllä, "niin minä saan kunnian tarjota läsnä olijoille kupillisen teetä."

Pian oli höyryävä teekannu pöydällä. Rouva tarjosi ystävällisellä hymyilyllä vierailleen. Hän ei voinut saada heitä ottamaan vastaan tarpeeksi. Hän jutteli ja puheli ukon kanssa, niin että hän ennen pitkää oli saanut hänet syömään koko puolen tusinaa makeita vehnäleivoksia, jotka olivat hänen omasta kädestä lähteneet, jonka tähden ukko ei millään tavalla voinut kieltää ottamasta niitä vastaan. Rouva ei suinkaan unhoittanut koiraakaan, joka oli saanut oikein kunniasijan sohvan kulmassa, josta se viisailla silmillä katseli ympärillään olevia.

    Niin he yhdesss' iloitsivat
    Aina aamun koittohon…
    Vähälläkin ilon saapi,
    Tyytyväinen vaan jos on.

Tuo uusi perheen jäsen, joksi me täydellä syyllä saatamme sanoa Friid koiraa, oli, jos niin sopii sanoa koirasta, yksi noita harvinaisia luonteita, jotka eivät kadota miellyttäväisyyttään, kun heidän kanssaan lähemmin tutustuu. Sen ensimmäinen astunto kotonäyttämöllä herätti jo suuria toiveita, ja nämä vahvistuivat hänen käytöksensä kautta, joka herätti kunnioitusta ja ihmettelemistä, niinkuin lukija kohta saa kuulla.

Ukko ei ollut monta päivää ollut yhdessä Friid-koiran kanssa, ennenkuin hän huomasi koiran olevan erittäin viisaan ja taitavan kaikenlaisissa konsteissa. Se ei ainoastaan taitanut kaikenlaisia vähempiä kensteja, niinkuin hypätä kepin yli, kiittää ruuasta, kumarrella haukottaen j.n.e. se taisi myös hypätä ylös pitkin pisimmänkin miehen selkää ja ottaa lakin hänen päästään, tanssia tuntikaudet takajaloillaan, välistä etujaloillakin, pitäen silloin toiset kaksi jalkaansa korkealla ilmassa, sekä senkin seitsemän muuta temppua. Paitsi tätä kelvollisuuttaan taiteellisella alalla näytti se myöskin olevansa erinomainen käytännöllisessä elämässä. Se -taisi rahat suussa mennä ulos kaupunkiin ostamaan tupakkaa, vehnäleipää ja muuta, jotka asiat hän aina toimitti tyydyttävästi.

Näiden omaisuuksiensa tähden oli Friid rakastettu ja kunniassa pidetty pienessä perheessä, jossa se poikien silmissä oli vähällä pimentää itse ukko Striidinkin. Koira puolestaan piti paljon heistä kaikista, jota se monella tavalla koetti osoittaa, mutta enimmin se kumminkin pysyi ukon vieressä, jonka rakkain seurakumppani se oli niin unissa kuin hereillä.

Ihmeellistä oli katsella, mikä syvä ja hellä ystävyys vallitsi heidän välillään. He taisivat tunnit pitkät puhella keskenään siten nimittäin, että ukko jutteli ja koira hiljakseen haukkua murisi, hypäten pystyyn ja tarttuen ukon tuuheaan partaan.

Jos ukko Striid sattui menemään ulos, niin ettei koira sitä huomannut, raappi se ovea ja vinkui, kunnes laskivat sen ulos, ja silloin se haki ylös isäntänsä, vaikka hän jo olisi ehtinyt kauvas ulos kaupunkiin. Niin oli ukonkin laita, kun koira oli asialla kaupungissa. Hän silloin ehtimiseen katsahti ulos ikkunasta, eikä saanut rauhaa, ennenkuin koira tuli takaisin.

Eräänä aamuna oli ukko lähettänyt Friidin ulos kaksitoista killinkiä käärittynä nenäliinaan muassaan, millä sen piti ostaman vehnäleipää. Ukko odotti kauvan koiraa, joka vastoin tavallisuutta ei kuulunut tulevan kotiin.

"Joku vahinko on varmaankin nyt tullut koiralle", ajatteli ukko, tarttui hattuun ja keppiinsä, jonka jälkeen hän läksi ulos hakemaan kaivattua kumppaniaan.

Göta-kadun kulmassa, tuli koira hänen vastaansa, mutta ilman leipää ja nenäliinaa. Se oli erittäin surullinen, Friid parka! Se ulvoi ja pudisti päätään, juosten alas katua pitkin. Ukko tajusi, mitä koira tarkoitti, ja seurasi perästä.

Kun he tulivat torille, seisahtui koira muutamain torimatamien eteen. Se katseli heitä tarkkaan kotvasen aikaa, jonka jälkeen se syöksi erästä lihavaa punaposkista eukkoa vastaan ja rupesi haukkumaan kaikin voimin. Ukko lähestyi nyt tätä matamia ja lausui vähän vihaisella äänellä:

"Hyvää päivää Yrjön matami! Te olette varmaankin tältä koiralta ottaneet nenäliinan, johon oli vähän rahaa käärittynä."

Yrjön matami rupesi nyt haukkumaan ukkoa sanoilla semmoisilla, ett'emme tahdo niitä tässä mainita.

Kun hän vihdoinkin oli lopettanut pitkät lorunsa, astui eräs toinen vaimo esiin ja sanoi:

"Teidän syytöksenne on oikea, vanha Striid! Koira ostaa aina leipää minulta, joka olen rehellinen. Tänäänkin sai se minulta kahdentoista killingin edestä vehnäistä, jonka minä huolellisesti käärin nenäliinaan ja annoin sille. Kun se sitten oli menossa matkoihinsa, sattui se laskemaan kannettavansa maahan tähän matamin eteen, joka paikalla otti sen ja potkaisi vielä päälle päätteeksi koiraa. Se on sitten pitkän aikaa seisonut tässä haukkuen, elukka raukka."

"Kiitoksia paljon sanoistanne", sanoi Striid. "Minä kyllä arvasin, ett'ei koira olo ostanut siltä marakatilta, sillä se tuntee hyvin, niinkuin minäkin, sen ruudin."

"Tänne pian vehnäset, matami!" — ärjäsi ukko nostaen keppiään valmiiksi lyömään Yrjö-kalastajan vaimoa.

Tähän käskyynsä sai hän matamin hampaattomasta suusta uuden joukon haukkumasanoja, jotka olivat vielä törkeämmät kuin äsköiset.

Ukko tiesi kyllä, ett'ei hän mitenkään olisi voinut puolustaa itseään paljaalla suullaan: sillä harvat ihmiset maailmassa lienevät niin suupalttia, kuin oikeat Tukholmin matamit: hän siis alkoi antaa keppinsä tanssia paksun matamin selkää pitkin.

"Lyökää päälle vaan, niin saamme paistia", huusivat ympärillä seisovat, matamit, jotka mielellään kärsivät selkäsaunaa, kun ei oma selkä ollut kysymyksessä.

Ja ukko löi aika lailla, koira haukkui ja matami kiljui, kunnes kaksi polisia tuli väliin ja teki lopun leikistä.

Pitkän kinan perästä sai ukko saatavansa ja matami sopivan varoituksen, jonka jälkeen riita oli lopussa.

Kun ukko oli tullut kotia, puhui hän kohta rouvalle mitä oli tapahtunut.

"Se oli Yrjö-kalastajan akka", sanoi hän, "joka oli tehnyt koko kiusan ja olipa sentähden oikein hauskaa saada vähän pyykittää sitä vanhaa nahkaa."

"Se oli hyvin pahasti tehty, isä hyvä!… Ettekö te kadu käytöstänne?"

"En ensinkään, rouvaseni! Harakka näkee kyllä, minkä sian selässä se on… Yrjön matami on paholaisen kumppani, niinkuin minä usein olen sanonut. Minä olen jo kauvan vihannut häntä; hän on aina ollut minulle kiusankarina, johon minä olen törmännyt niin tyvenellä, kuin myrskysäällä. Minä olen kyllä koettanut välttää häntä, mutta aina on minulla ollut vastatuuli, vaikka kuinka olen koettanut hoitaa purjeitani… Tietäkää, rouva, että sinä aikana, kuin minä asuin Yrjön luona, joskus tapahtui, että palasin kotia vähän hutikassa, ja silloin oli hän erinomaisen ystävällinen, kunnes sai rahani kynsihinsä. Välistä hän salaa tutki taskujani ja jos minä silloin satuin huomaamaan hänen aikomuksensa, kas silloin hän ärisi ja kynsi minua kuin villainen kissa. Kaikkea tätä olen minä voinut kärsiä, mutta, jumal'auta, minä en kärsi, että hän ryövää ja potkii koiraamme."

"Minä en ihmettele, että te olitte suutuksissa häneen, mutta minä en millään tavalla voi hyväksyä teidän käytöstänne, sillä kostaa ei olo oikein. 'Jättäkää kosto sille, joka oikein tuomitsee', seisoo raamatussa ja vielä: 'Rakastakaa teidän vihamiehiänne; siunatkaa niitä, jotka teitä kiroovat; tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat; rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vahingoittavat ja teitä vainoovat'."

"Kaikkea tuota voi rouva, jolla on vahanen sydän, kyllä tehdä, mutta minulla on sydän kivestä, ja vaikka se jo melkoisesti on pehminnyt, sitten kuin minä tulin rouvan käsiin, en minä sentään voi olla niin lempeä. Jumala antakoon minulle anteeksi, mutta en minä kadu sitä selkäsaunaa, minkä minä annoin Yrjön matamille. Se putosi hyvään maahan, sanoi lukkari, kun pappi putosi hautaan."

"Kun ette te vaan olisi turmelleet häntä", sanoi rouva, joka huomasi ett'ei tällä erää enään auttanut puhua ukon kanssa uskonnollisista asioista.

"Ei mitään vaaraa", vastasi ukko. "Ei se kuole kajuuttansa sänkyyn, jonka pitää rippuman maston päässä… Siinä löin häntä vaan pitkin selkänahkaa vähäisen, ja kyllä se teki hyvää hänelle."

"Eiköhän Yrjö itse suutu teihin", sanoi rouva.

"Hän varmaan tarjoo minulle hyvän ryypyn vaivastani."

"On sekin avioliitto!" huokasi rouva Woogman hiljakseen.

"Olipa se sentään vähän tyhmästi tehty", sanoi ukko lähemmin mietittyään. "Yrjön mieleen asia kyllä on: mutta akka ei suinkaan enään tahdo nähdä minua, ja niin ollen ei ole hyvä päästä vesille."

"Minä tiesin kyllä, että te katuisitte tekoanne", lausui rouva.

"Mitä vielä", vastasi ukko. "Puhuakseni suuni puhtaaksi, niin en minä oikein mielelläni tahdo olla Yrjönkään seurassa, sitten kuin olen lakannut ryyppäämästä; ja minä jo alan tottua maalla oloon, kun minä opin tuntemaan teitä rouva."

"Mutta kalastus?"

"Se jääköön silleen: minä panen toimeen toisen tuuman, joka nyt pari päivää on ollut minulla aivoissani."

"Ja mikä se tuuma on?" kysyi rouva.

"En minä ennen aikoja juttele tuumiani."

"Siinä te teette aivan oikein", — sanoi rouva silittäen hänen leukaansa hienolla kädellään.

* * * * *

Mitä ukko ei tahtonut puhua rouva Woogman'ille, on meidän velvollisuutemme kertoa lukijalle, sillä se on välttämätöntä kertomuksemme jatkamiselle ja selviämiselle.

Ukko näet oli viimeisinä aikoina tullut hyvin säästäväiseksi, ja hän ahkeraan tuumaili kaikenlaisia keinoja ansaitakseen rahaa. Hän oli nähnyt erään Itaalialaisen useimmilla pääkaupungin yleisemmillä paikoilla näyttelevän tanssivaa apinaa, jolla hän ansaitsi hyvin rahaa. Tämän tähden ukko aikoi tehdä koetusta koiransa kanssa, joka ainakin saattoi vetää vertoja apinalle.

Kun tämä tuuma oli ehtinyt kypsyä hänen aivoissaan, päätti hän panna sen toimeen ja siinä tarkoituksessa hän eräänä päivänä saapui Eläintarhaan [Eläintarha (Djurgården) on kaunis puisto Tukholman lähellä. Suom. muist.], jossa siihen aikaan oli kansanelämä semmoinen, joka nyt kokonaan on lakannut.

"Säädyllisyys tuli ja tavat katosivat", on eräs Ruotsin maan nerollisimmista miehistä sanonut, ja syystä voi samalla tavalla sanoa ilosta, ainakin, mitä Eläintarhaan tulee.

Samalla paikalla, missä ennen sai nähdä iloisia ja terveitä ihmisiä istuskelevan ja leikittelevän ruohossa, näkee nyt vaan jäykkiä ja kalveita olennoita, jotka eivät suinkaan ole iloisia.

Sama on eroitus Eläintarhan välillä ennen ja nyt, kuin elävän
Bellmann'in ja hänen Eläintarhaan asetetun kuvapatsaansa välillä.
Taideniekka on kyllä tehnyt kasvojen muodon onnelliseksi, mutta tuo
elävä henki, joka teki sen niin jaloksi, on poissa.

Eläintarhan ilman luonto on yhtä hymyilevä ja ihastuttava, kuin ennenkin; mutta tuo iloinen, raitis kansanelo, joka silloin lehtoja elähytti, näyttää ainaiseksi kadonneen.

Sinä aikana, jossa meidän kertomuksemme liikkuu, sai tavallisesti kuulla iloisia lauluja, leikillistä soittoa joka haaralta tuota kaunista puistoa. Niin ollen on anteeksi annettava, jos ukko Striid ja hänen koiransa Friid tahtoivat koettaa konstejansa, erittäinkin kun he kokemuksesta tiesivät, ett'ei katselijoilla ollut erittäin suuria vaatimuksia sellaisissa näytelmissä.

Me tahdomme nyt nähdä, kuinka heidän ensimmäinen koetuksensa taiteen liukkaalla permannolla kävi.

Pitkä sauva kädessään seisoi ukko eräässä kulmassa tuossa suuressa Eläintarhassa; hänen jalkainsa välillä seisoi koira ja tirkisteli silmillään niin viisaasti ja juonikkaasti, kuin veijari ainakin.

"Katsokaapa tänne, hyvät ihmiset", sanoi ukko, "niin saatte nähdä jotakin ihmeellistä. Minulla on tässä pieni koira, joka on syntynyt näkinkengässä merenpohjalla… minä olen, jumal'auta, itse kiskonut sen ylös aalloista tuolla ulkona saaristossa, niin että se syntyään on ruotsalainen ja kymmenen kertaa parempi kuin kaikki ulkomaan marakatit… se on pieni, kummallinen elukka, tietäkää! Minä itse olen vanha merimies, joka olen ollut sekä Kalkutassa että Kukuletossa, Syrakuusassa ja Knoksvillessä, Frauenburgissa ja Barlaventossa, mutta piru vieköön, jos minä olen nähnyt semmoista, kuin se. Se on viisas kuin Kiinan keisari, totinen kuin Rooman paavi, kavala kuin Turkin sultaani ja kohtelias kuin hoviherra. Kaikki maakoirat ovat kuin pölkyt tämän rinnalla… No, ole varoillas Friid! Pää pystyyn ja lippu ylös… nyt saat näyttää, mitä sinä taidat!"

Ukko rupesi nyt rallattamaan vanhaa merimieslaulua, jonka mukaan koira aivan tahdin jälkeen tanssi. "Perä pystyyn ja peräsin syrjään!" huusi ukko, ja nyt koira nosti ylös takapuolensa ja tanssi etujaloillaan. Sitten se juoksi edestakaisin vuorotellen kummankinpuolen jaloilla, ja teki monta konstikasta hyppäystä sauvan yli, jonka jälkeen se juoksi pitkin erään pitkän poliisimiehen selkää ylös ja otti lakin pois hänen päästään.

Kaikki nämät temppunsa teki se niin sujuvasti ja sukkelasti, että katselijat ehtimiseen purskahtelivat nauruun.

Ukon lystikkäisyys ja koiran taito herättivät yleistä ihastusta ja saivat palkinnokseen monta helisevää rahaa tuohon vanhaan kuluneesen kiiltonahkaiseen hattuun.

Heidän koetuksensa oli onnistunut hyvin, ja siitä hetkestä asti olivat ukko Striid ja hänen koiransa Friid kunniassa pidetty taiteilijapari pääkaupungin alhaisemman väestön keskuudessa. He näyttelivät tehtävänsä kaikilla yleisillä paikoilla ja heillä oli aina lukuisa ja kiitollinen joukko katselijoita ympärillään; sillä nämät olivat suurimmaksi osaksi lapsia, jotka kyllä osasivat ihmetellä tuota merkillistä koiraa ja lystiä ukkoa, jolla oli niin monenmoista ihmeellistä juttua kerrottavana.

* * * * *

Ukko eli nyt hauskaa elämää, ja meidän täytyy hänen kiitoksekseen sanoa, ett'ei hän näytellyt koiransa kanssa konsteja ainoastaan saadakseen rahaa, mutta enemmän lisätäkseen yleistä iloa. Jos hän sai muutamia rahakolikolta, niin otti hän ne kiitollisuudella vastaan, muutoin hän jutteli ja koira tanssi yhtä hyvin sentään.

Tapahtuipa sentään sangen usein, että hän iltapuolella oli ansainnut pari taalaria, jotka hän aina vei kotia rouvalle; sillä ei hän killinkiäkään pannut mihinkään turhaan, sittenkuin hän oli lakannut juomasta, joka nyt ei enään koskaan rullat kysymykseen.

Tämä onnellinen suhde ei kumminkaan kestänyt kauvan.

Ukko sai pian kokea, kuinka kiittämätön katselijakunta yleisesti on taideniekkaa kohtaan, vaikka hänellä olisikin kunnia olla sen lemmitty.

Se katseli mielellään hänen näytelmiään, nauroi ja ylisteli, mutta maksu tuli aina pienemmäksi ja pienemmäksi niin ett'ei hänelle vihdoin enään tullut kokoon enemmän, kuin hän tarvitsi tupakkaan.

Tämä olisi sentään vallan vähän huolettanut häntä, jos hänellä vielä olisi ollut saatavana rahaa Schwan'in konttorissa: mutta nuot kuusitoista kuukautta olivat nyt kuluneet, ja niiden kanssa myös rahat, joista hän äsken oli saanut viimeisen osan.

Mitä oli hänen nyt tekeminen?

Hän ei millään muotoa tahtonut puhua rouvalle miten asian oikea laita oli; ja kumminkin tahtoi hän kaikella tavalla auttaa häntä, niin että hän, ilman suurta murhetta taitaisi elättää itsensä ja lapsensa.

Mutta tätä ei hän voinut tehdä ilman rahatta.

Kuinka hän rehellisellä tavalla taitaisi hankkia sitä, se oli kysymys, jota hän suuresti mietti taitaakseen tyydyttävästi vastata. Työtä ei hän jaksanut tehdä ja kerjätä hän ei kehdannut. Hän oli suuresti suutuksissaan sotaan, joka oli vienyt häneltä hänen hyvän merimiesjalkansa; sillä jos se nyt vaan olisi ollut jälellä, olisi hän ihan varmaan vielä nyt lähtenyt merille ja ansainnut vähintäinkin sata puntaa. [1 puuta (pound sterling), engl. raha = 25 markkaa. Suom. muist.]

Hänen ajatustensa kompassi pyöri ympäri monta päivää löytämättä oikeata suuntaa. Vihdoin hän sentään keksi keinon, joka on kunniaksi hänen keksintötaidolleen.

Hän meni, niin ett'ei kukaan sitä huomannut, koiraneen pimeään kuistiin, jossa hänellä oli paljon toimitusta.

"Nyt se käy saakelin hyvin", sanoi ukko, jonka jälkeen he molemmat astuivat alas kaupunkiin, ja asettuivat eräille ravintolan portaille.

Koira asettui niin, että sen jalka oli katuojassa, jossa vesi juoksi, ja ukko istahti alimmalle portaalle.

Hetken perästä tuli hieno herra, joka astui aivan heidän ohitsensa. Ukko antoi koirallensa merkin, ja samassa juoksi tämä paikaltaan ylös ja pani märän jalkansa herran kiiltävälle saappaalle, jonka jälkeen se nuolen nopeudella juoksi pois syrjään.

Saappaan omistaja jupisi itsekseen jotakin.

"Kyllä minä kohta teen kaikki taasen entiselleen", sanoi ukko ja otti esille kiilloitusharjan, joka oli hänellä kätkettynä pitkän takkinsa alla.

Herra nosti jalkansa ylös portaalle, ukko harjasi saapasta, kunnes se taasen oli yhtä kiiltävä kuin ennenkin ja siitä sai hän pienen vaskirahan vaivastaan.

Kun vieras herra oli mennyt, tuli koira jälleen takaisin entiselle paikalleen ja tämä temppu uudistettiin, kunnes ukolla oli niin monta rahaa, kun hän sillä kertaa halusi itselleen.

Tämä keino ansaita rahaa oli hyvin tuottavainen, jonka tähden ukko oli erittäin iloinen, sillä hänellä nyt oli hyvä toivo tulevaisuudesta.

"Tuulta purjeisin ja lippu korkealle maston huippuun, rouvaseni!" sanoi hän kotia tullessaan. "Minulla nyt on iloinen uutinen kerrottavana, joka vielä enemmän on vahvistava laivanomistajan arvoa ja rikkautta. Minä olen ollut meidän korukauppiaamme luona, joka tästä lähin maksaa viisikolmatta prosenttia enemmän kuin ennen rouvan töistä… Nyt ei rouva saa tehdä työtä niin hirmuisesti, kuin tavallisesti."

"Mikä onni!" huudahti rouva, ja tanssi ympäri lattialla kuin lapsi.

Nyt alkoivat uudet syleilyt, uusi ilo ja uudet kahvikestit, jotka kestivät myöhään yöhön.

Ei rouva eikä ukko moneen tuntiin saanut unta; niin iloiset, niin onnelliset olivat nuot hyvät ihmiset.

* * * * *

Harvat ihmiset elänevät rauhallisempaa elämää, kuin tuo pieni perhe nyt
Hökenin kuistissa.

Sekä ukko Striid että rouva Woogman olivat luonnosta iloisia ihmisiä, ja aina sen mukaan kuin heidän toimeentulemisensa tuli helpommaksi, sai heidän mielensä raittiin alkuperäisen luonteensa.

Rouva tosin hiljaisuudessa vuodatti monta kuumaa kyyneltä miestään muistaessaan; mutta hän sai pikemmin lohdutusta kuin murhetta näissä kyyneleissä, sillä ne johdattivat hänen mieleensä niin monta suloista hetkeä.

Ukko oli sanomattoman onnellinen. Hän rakasti koiraa niinkuin vanhaa koettua ystävää ja rouvaa kuin ylhäisempää olentoa. Tämän lempeä, ystävällinen käytös vaikutti suuresti ukon tapoihin ja elämään, joka vähitellen sai hienomman muodon, ilman että hän itse huomasi sitä. Hän ei ryypännyt eikä kiroillut, viihtyi paraiten kotona, jolla taasen oli seurauksena, ett'ei hän enään ensinkään pitänyt lukua Yrjö kalastajasta ja muusta seurasta, joka nyt oli muuttunut hänelle inhoittavaiseksi Hän kuulteli mielellään, kun rouva luki raamattua, ja hän kävi mielellään sunnuntaisin hänen kanssaan kirkossa jolloin hän aina oli hieno ja puhdistettu, kuin paremmanlainen senaikainen merikatteini.

Yhdessä asiassa he olivat aivan erimieliset, nimittäin poikain tulevaisuudesta.

Molemmat vanhemmat pojat olivat tukevahartijaiset ja rotevat, ja ukko sen tähden vakuutti, että heidän kaikella muotoa pitäisi ruveta merimiehiksi, jota rouva, ajatellessaan niitä vaaroja, joita merimies saa kokea, ei tahtonut myöntää.

Heidän kiistansa tässä asiassa päättyivät sentään kaikessa ystävyydessä, sillä rouva vihdoin selitti, että pojat saisivat ruveta miksi itse paraiten halusivat, kunhan vaan aina olisivat hyödyllisiä ja rehellisiä ihmisiä.

Ja ukko Striid koirineen marssi joka iltapuoli alas kaupunkiin, jossa he asettuivat jonkun ravintolan oven läheisyyteen ja toimittivat saappaankiillotusta, kunnes ukko oli saanut määrätyn summansa; sitten he menivät jollekulle yleiselle paikalle missä ihmisiä tavallisesti oli kävelemässä, ja alkoivat siellä huvittaa yleisöä konsteilla.

Ukko olisi voinut ansaita paljon rahaa, mutta ei hän koskaan huolinut enemmästä, kuin hän välttämättömästi tarvitsi. Hän toimitti myös tuota ammattiaan hyvin varovaisesti, sillä ei hän koskaan antanut koiran panna jalkaansa muiden kuin hyvin kiiltävien saapasten päälle, joiden omistajalla kyllä oli varaa antaa pieni ropo harjaamisesta. Moni näistä tunsi ukon juonen ja maksoi mielellään pienen kolikon, saadakseen nähdä kuinka ukko koiransa kanssa toimitti tehtävänsä.

Näin näiden taito pian tuli tunnetuksi koko pääkaupungissa; mutta asiat yhä edelleen kävivät hyvin, sillä kaikki pitivät paljon lystistä merimiehestä ja hänen viisaasta koirastaan.

Rouva Woogman ei kumminkaan tiennyt mitään ukon vehkeistä. Paitsi sitä vähäistä summaa, jonka ukko ansaitsi koiran konsteilla, luuli hän että kaikki rahat; jotka ukko toi kotiin, tulivat hänen pahviteoksistaan, ja tässä hänen luulossaan koetti ukko kaikella tavalla häntä pitää.

Kotiintullessaan iltaisin oli ukko tavallisesti ostanut vähän hedelmiä ja muita makoisia, joita hän sitten jakeli pienille ystävilleen, jotka aina olivat iloiset ja kiitolliset.

Mitään merkillisempää tapahtumatta kului näin kolme onnellista vuotta tältä perheeltä, kun tapaus, jolla oli sangen mieltä liikuttavaiset seuraukset, tuli väliin.

Vanhin poika, joka nyt oli rivakka nuorukainen, oli kahtena suvena ollut merillä, suureksi mielihyväksi ukolle, jonka ylpeys ja ilo hän oli.

"Jos minulla vaan olisi rahaa, niin minä talvella ottaisin perämiestutkinnon", sanoi nuorukainen, kun hän syksyllä tuli kotia.

Ukko sai nyt kolmannen kerran rahamurhetta, joka häiritsi hänen yölepoaan.

"Rahaa täytyy vaikka millä lailla hankkia ja pojan täytyy päästä perämieheksi", sanoi ukko itsekseen ja mietti niin että päätä kivisti.

Eräänä iltana, kun hän palasi kotia, laski hän melkoisen setelimytyn kourastaan pöydälle ja sanoi:

"Tässä on rahaa! Nyt Kustaasta tulee perämies."

Kaikki ihmettelivät nähdessään tuota rahapaljoutta ja kysyivät uteliaina, mistä hän oli saanut ne.

"Älkää kysykö sitä minulta!" vastasi ukko, "sillä minä häpeän sitä kertoa."

"Ettenhän suinkaan ole varastanut niitä", sanoi rouva Woogman levottomana.

"En suinkaan, rouvaseni!… Minä olen myönyt… Friidin", vastasi ukko syvällä huokauksella.

Kaikki hämmästyivät.

Ukko kertoi nyt, kuinka eräs matkustava englantilainen herra kauvan oli kiusannut häntä, tahtoen ostaa häneltä koiraa, ja että hän nyt oli myönyt sen kahteen sataan riksiin.

"Se oli hyvin pahasti tehty", sanoi rouva.

"Minä tiedän sen hyvin", vastasi ukko, "mutta minä en voinut tehdä toisin… pojan täytyy päästä perämieheksi."

Nyt alkoi perheessä pitkä keskustelu tässä asiassa. Kaikki surivat uskollista koiraa, ja vihdoin päätettiin, että se tuotaisiin takaisin. "Semmoinen eläin on kultaa kallihimpi", vakuuttivat kaikki.

Varhain seuraavana aamuna astui ukko alas kaupunkiin päin ostaakseen takaisin koiraansa. Hän oli poissa aina iltaan asti, jolloin hän palasi kotia sillä surullisella sanomalla, että englantilainen jo oli mennyt matkoihinsa ja koira siis myös oli poissa.

"Se on oleva naula minun ruumiskirstuhuni", huokasi ukko ja vaipui väsymyksestä alas tuolille.

* * * * *

Eräänä kauniina kevätpäivänä vuonna 1820 — niin kauvas on kertomuksemme nyt ehtinyt — tapaamme me ukko Striid'in Isonkirkon [Tukholmin kaupungin väestö kuuluu eri seurakuntiin, niinkuin Katarinan, Klaaran ja Isonkirkon y.m. seurakunnat. Suom. muist.] seurakunnan pastorikanselin etuhuoneessa. Hän oli talven kuluessa nähtävästi muuttunut. Hänen hivuksensa ja partansa olivat aivan valkoiset, ja nuot ennen niin vilkkaat kasvot olivat nyt kärsivän näköiset. Hän huokasi syvään astuessaan puoleksi avatusta ovesta sisälle.

Isonläntä ja kunnianarvoinen pappi istui kirjoittamassa mustan pöydän ääressä. Ketäkään muuta ihmistä ei ollut huoneessa. Pappi käski ukkoa istahtamaan tuolille ja kertomaan asiaansa. Tämä totteli hänen käskyään ja yskittyään pari kolme kertaa, lausui hän matalalla äänellä:

"Minä luulen, että pastori on oikea kristillinen pappi ja olen sentähden tullut tänne puhuakseni eräästä asiasta, joka kauvan on painanut sydäntäni."

"Puhu!" sanoi pappi luoden ukkoon ankaran silmäyksen, ikäänkuin jo ennakolta koettaen saada nähdä, mitä ukolla oli sanottavana.

Ukko nyt rupesi kertomaan elämänsä vaiheita, ja pappi kuulteli tarkkaan hänen kertomustaan, alussa vakailla ja totisilla kasvoilla, vaan vähitellen lempeästi hymyellen.

"Minulla ei olo ollut", sanoi ukko viimeiseksi, "yhtään lepoa omassatunnossani sittenkun minä myin koiran. Rouva on kyllä koettanut lohduttaa minua, mutta ei siitä ole tahtonut tulla apua. Luuleeko pastori että Jumala antaa minulle tämän syntini anteeksi?"

"Ei mikään synti ole niin suuri, ett'ei Jumala sitä anteeksi antaisi, jos me vaan totisella sydämmellä tunnustamme ja kadumme syntimme, ja käännymme hänen puolellensa rukouksilla", vastasi pappi.

Ukon yksinkertainen kertomus, hänen luonnosta hyvä sydämmensä ja syvä katumus liikuttivat pappia, joka puhui sekä kauan että hyvin lohduttaakseen vanhaa merimiestä, joka siitä sai autuasta virvoitusta sieluhunsa, sillä harvat ihmiset ovat puhuneet niin kauniisti ja liikuttavaisesti, kuin tämä kunnian mies.

"Minä pyytäisin nyt pastoria olemaan minulle avullisna vähän muussakin suhteessa", sanoi ukko puheen loputtua. "Minulla on tässä ne rahat, jotka minä sain koirasta, mutta joita ei rouva Woogman millään muotoa ota vastaan. Minä sentähden pyytäisin pastoria pitämään niitä säilyssä, siksi kun minä olen kuollut, jolloin hän kyllä tarvinnee niitä vielä… Hän on oikein enkeli, herra pastori?"

Pastoria liikutti näin suuri hyvyys ja hän lupasi tehdä ukon käskyn mukaan. Hän seurasi ukkoa ovelle, jossa hän, isällisesti siunattuaan häntä, puristi jäähyväisiksi hänen kättään.

Kun ukko puolipäivän aikana tuli kotia, oli hän erinomaisen iloinen, joka suuresti ilahutti koko perhettä.

Muutamain päiväin perästä laskettiin hän sairasvuoteelle, ja hän kuihtui vähitellen, kuin puu, josta lehdet varisevat pois. Sanomattomalla huolella hoiti häntä rouva, joka alinomaa istui hänen vuoteensa ääressä ja puhui lohdutuksen sanoja vanhalle merimiehelle, joka nyt lähestyi ijankaikkisuuden satamaa. Hän nousi välistä vähäisen, ja silloin hän aina kutsui luokseen ystäväänsä Friidiä, jonka kanssa hän oli leikittelevinään ja juttelevinaan, niinkuin ennen. Rauha vallitsi ja valoisaa oli vanhan vuoteen ympärillä, mutta vielä enemmän valoisaksi kävi, kun eräänä aamuna nuorin pojista avasi oven ja pieni koira tuli hiljakseen haukkuen sisälle.

Hämmästys ja ihastus oli suuri. He luulivat alussa että heillä oli edessään Friidin haahmo, mutta se olikin toden todella Friid itse. Tuo uskollinen koira hyppäsi paikalla ylös ukon luo, jota hän, omalla tavallaan, tervehti sanomattomalla ilolla.

Ukon kasvot saivat kauniin loiston, joka kesti neljä päivää, jonka ajan kuluessa hän monen monituista kertaa pääasiallisesti lausui näin:

"Se oli parempi, kuin minä… Se tuli takaisin… Se oli koettanut syvyyden ja tiesi ankkuripohjan… Jumala on hyvä… Rouva on tehnyt minut ihmiseksi… Kiitoksia, rouva kulta… En minä enään voi… Pojat ovat kelpo merimiehiä."

Viidentenä päivänä, jota vasten ukolla oli ollut raskas yö, sillä henki on usein kyllä sitkeä parahimmillakin ihmisillä, sanoi hän yht'äkkiä selvällä äänellä:

"Kaikki on hyvin… peräsin syrjään ja lippu korkealle ilmaan!"

Rouva Woogman tarttui silmänräpäyksessä ukon kylmään käteen, ja lausui raukealla äänellä:

"Ylistys olkoon Jumalan, hän on löytänyt sataman!"

Ja niin oli… Ukko Striid seisoi taivaan portin luona ja näytti matkapassiansa, joka, niin toivokaamme, saattoi hänet ikuisuuden iloon.

* * * * *

Pari viikkoa ukon kuoleman jälkeen istuivat Juhana Olavi Wallin ja Kaarle Freedrik Dahlgren eräänä kauniina iltana Mosebacken'illa puhellen keskenään. [Juhana Olavi Wallin ja Kaarlo Freedrik Dahlgren ovat eteviä Ruotsinmaan runoilijoita. Edellinen (kuoli v. 1839) oli, niinkuin jälkimäinenkin (kuoli v. 1844), siihen aikaan, jossa tämä kertomus liikkuu, pappina Tukholmissa ja tuli vihdoin Ruotsin valtakunnan arkkipispaksi. Wallin on kirjoittanut paljon kauniita virsiä, jonka tähden häntä onkin kutsuttu' "Daavidinharpuksi Pohjolassa", ja paitsi muita yleviä runoelmia yhden ylen kauniin "Kuoleman Enkeli" nimisen. Dahlgrenin useimmat runoelmat ovat leikillisiä ja iloisia. Suom. muist.]

"Sinä olet todellakin oikeassa, hyvä ystäväni!" sanoi Wallin. "Me tarkastamme enemmän mitä pahaa maailmassa on, syystä, että se enimmiten herättää meidän huomiotamme, ja unhoitamme mitä hyvää myöskin saattaa löytyä, sentähden että se kehittyy hiljaisuudessa, niinkuin halpa kukkainen varjossa. Minun luonani kävi muutama päivä sitten vanha merimies, joka suuresti miellytti minua. Hän asuu jossakin tässä lähellä; ja jos sinä tahdot, kuin minä, niin haemme hänen asuntonsa. Sinä voit saada aihetta iloiseen lauluun; minä olen nyt monta päivää miettinyt totista, jonka olen aikonut nimittää 'Kuoleman Enkeliksi'; sillä olkoonpa kuinka hyvänsä, niin kuolema sentään on totisin kohta elämän runossa, jota minä ennen kaikkia tunnen haluavani laulussa ylistää."

Molemmat ystävät tyhjensivät nyt lasinsa, ja menivät sitten rouva Woogman'in luo, jossa he joivat teetä, ja saivat tietää ukon muuttaneen toiseen maailmaan ja yhtä ja toista hänen elämänsä vaiheista. Ja nyt vasta rouva Woogmankin oppi tuntemaan ukon oikean luonnonlaadun, jota hän kyllä osasi arvostella oikein.

"Meidän täytyy koettaa tehdä jotakin sen pienen perheen hyväksi", lausui Wallin Dahlgrenille heidän palatessaan kotiin.

Ja rouva Woogman ja hänen lapsensa saivatkin paljon apua ja turvaa näiltä molemmilta papeilta. Molemmat vanhemmat pojat tulivat vihdoin kelpo merikatteiniksi, ja nuorin, jonka pääasiallisesti tuli kiittää Wallinia onnestaan, varakkaaksi rovastiksi arkkihippakunnassa. Rouva Woogman eli viimeiset elämänsä päivät tämän enimmästi rakastetun poikansa luona, ja kuoli rauhallisesti 24 p. Helmikuuta 1847.

* * * * *

Mitä Friid-koiraan tulee, niin saatiin pian tietää, että se oli tullut Lontoosta katteini Lindén'in kanssa, saman katteinin kanssa, jonka laivalla ja johdolla perämies Woogman oli ollut viimeisellä merimatkallaan.

Koira suri katkerasti vanhaa ystäväänsä, mutta turvautui hänen kuolemansa jälkeen aina enemmän ja enemmän rouva Woogman'iin. Kun se vihdoin kuoli, 'ani rouva sen kauniisen kirstuun ja sai Katarinan seurakunnan haudankaivajan hautaamaan sen samaan hautaan, missä ukko lepäsi.

Ruotsin la‘in mukaan ei koiraa saa haudata vihittyyn multaan: tästä syystä ei haudankaivaja tohdi kertoa asiata kellekään.

Kiellosta huolimana lepäävät toki ajan loppuun asti ukko Striid ja hänen koiransa Friid samassa haudassa Katarinan kirkkotarhassa: ja ett'eivät jälkeenjääneet ystävät ole unhoittaneet heitä, todistaa heidän aina siivottu ja kukilla koristettu hautansa, jota emme luule kenenkään polisin häiritsevän, kun hän on lukenut tämän pienen kertomuksemme.