The Project Gutenberg eBook of Mehiläinen 1837, by Elias Lönnrot

    Läksi Palja paimenehen,
    Leena lehmien ajohon,
    Kurja karjan katsantohon.
    Laski lehmänsä teholle,
    Hajasarvet haavikolle, 5
    Kultasarvet kuusikolle,
    Itse kangasta kapitti.
    Käveli kivi kiveltä,
    Astu paasi paaterelta,
    Sukan mustan mustumatta, 10
    Kengän kauon kastumatta.

    Yhty yrkä karjahansa,
    Lesken poika lehmihinsä.
    Yrkä istu tyvellä puuta,
    Itse lapsi latvemmälta 15
    Kysytteli, lausutteli.
    Kysytteli tiekaviä,
    Lausutteli matkamiestä:
    "Kulitko miun kotona,
    Kävitkö Kalevalassa?" 20
    "Kulinpa siun kotona,
    Kävinpä Kalevalassa."
    "Kukkuko käet Kalevan
    Kalevalan kuusikossa?"
    "Kukkupa käet Kalevan 25
    Kalevalan kuusikossa."
    "Haukkuko Kalevan koirat
    Kalevalan kaivotiellä?"
    "Haukkupa Kalevan koirat
    Kalevalan kaivotiellä." 30
    "Katsoko Kalevan neiot
    Kalevalan ikkunoista?"
    "Katsopa Kalevan neiot
    Kalevalan ikkunoista."
    "Mistä tunsit miun kotini? — 35
    Mi merkki miun koissa?"

    "Siitä tunsin siun kotisi;
    Se merkki siun koissa:
    Pihlaikko pirtin eessä,
    Tuomikko tuvan takana, 40
    Koivikko koan perässä,
    Kataikko kaivotiellä,
    Pyhä tammi tanhualla,
    Hete tammen juuren alla,
    Kultakansi kattehena, 45
    Kultakauha kannen päällä?"
    "Mitäpä meillä laaittihin,
    Raattihin miun koissa?"
    "Survottihin, jauhettihin,
    Wielä vettä kannettihin, 50
    Neitosia naitettihin
    Päitäkassa kaupittihin."

    "Kelle myötihin minua,
    Kelle kurja kihlattihin?"
    "Miulle myötihin sinua, 55
    Miulle kurja kihlattihin."
    "Äiänkö miusta annot,
    Paljoko panit hyvästä,
    Kun otit oluen tuojan,
    Kannun kantajan valitsit?" 60
    "Annonpa minä siusta
    Isolle ikiorosen,
    Jok' on tarkka askelelta,
    Sekä käymähän terävä."
    "Wähänpä hyvästä annoit, 65
    Pikkaraisen kaunihista;
    Mitäpä annoit maammolleni?"
    "Maammolle maherolehmän;
    Se on syömättä lihava,
    Koria kostuttamatta." 70
    "Wähänpä hyvästä annoit,
    Pikkaraisen kaunihista;
    Mitäpä annoit veljelleni?"
    "Weljelle venopunasen;
    Itsekseen sotia käypi, 75
    Itse kaupat kaupitsevi."
    "Wähänpä hymästä annoit,
    Pikkaraisen kaunihista;
    Mitäpä annoit sikolleni?"
    "Sikolle sinervän uuhen; 80
    Joka viikko villan tuopi,
    Joka kuu karitsan kanto."
    "Wähänpä hyvästä annoit,
    Pikkaraisen kaunihista;
    Mitäpä annoit ukolle?" 85
    "Ukolle uuen lusikan;
    Jok' on tuotu tuolta maalta,
    Ulompata uitettuna."
    "Wähänpä hyvästä annoit,
    Pikkaraisen kaunihista; 90
    Mitäpä annoit äämmölleni?"
    "Äämmöllesi vaskimaljan;
    Tuletta tuvassa käypi,
    Walkiatta vailehtivi."
    "Wähänpä hyvästä annoit, 95
    Pikkaraisen kaunihista;
    En lähe minä siulle."

    "Kun vähä hyvästä annoin,
    Pikkaraisen kaunihista;
    Isosi ikioronen 100
    Soti tiellä sortuohon,
    Kaatuohon kauppatiellä,
    Kauppa'aikana parassa!

    Kun vähä hyvästä annoin,
    Pikkaraisen kaunihista; 105
    Maammosi maherolehmä
    Wasoillensa vaipuohon,
    Kiulullensa kirmotkohon,
    Lypsyaikana parassa!
    Kun vähä hyvästä annoin, 110
    Pikkaraisen kaunihista;
    Weljesi venopunanen
    Halki juoskohon hakohon,
    Poikki pohja katketkohon,
    Soutiaikana parassa! 115
    Kun vähä hyvästä annoin,
    Pikkaraisen kaunihista;
    Siskosi sinervä uuhi
    Willohinsa viipyöhön,
    Karvohiinsa kaatuohon, 120
    Willa'aikana parassa!

    Kun vähä hyvästä annoin,
    Pikkaraisen kaunihista;
    Ukkosi uusi lusikka
    Kahtialle katketkohon, 125
    Poikki ponsi lentäöhön,
    Syöntiaikana parassa!

    Kun vähä hyvastä annoin,
    Pikkaraisen kaunihista;
    Äämmösesi vaskimalja 130
    Kivehen kilahtaohon,
    Poies pohja puhetkohon,
    Juontiaikana parassa?"

Toisintoja. v. 1. Läksin Paljo p. v. 4. Laskin lehmäni l. v.7—9 I. k. kapitin, Kävelin k. k., Astun p. p. v. 11. K. kannan k. v. 12, 13. Y. y. karjahani, L. p. lehmihini. v. 14—16. Istutin t. p., Istuin latvaksella. Istu sie t. p., Minä lapsi latvemmalla, kysyttelen jne. v. 17,18. K. tienkäviän, L. matkamiehen. v. 24. K. kankahalla (kangasmailla), v. 39—46. Risti riihen ikku- nalla, Kuusikko kujasten suussa, Tammi keskitanhualla (T. keskellä pihoa), H. t. juuruella, Siellä siikaset kutevi, Särköset särettelevi. v. 51, N. myöksenneltiin. v. 53. Kellenpä minua myötiin Kelle lie minua myöty. Kellen milma kaupittihin. v. 54. K. k. kaupittihin. K. k. Utuna. v. 55. Myötihin sinä miulle. Silmä miulle kaupitt. v. 57. Mitäpä m. a. Minpä sie m. a. v. 60. K. k. parahan. v. 62—64. Isolles (Isolleis) isosen ruunan; Pirtin päältä heinät syöpi, Taivahalta veen vetäpi (Ween pilvistä vetäpi), v. 66. P. kaunosesta. v. 68. Maammolles (-leis) mahovalehmän (matikkalehmän). Maholehmän maammollesi, v. 69,70. Jonk' ei syöen syömät puutu, Juoen juomiset vähene. v. 74. Weljelleis sotivenosen (vesiheposen). v. 80—82. Sikolleis sinisen uu.; Joka vuosi (vuotta) vuonan t., I. k. k. kantaa. v. 85. M. a. vävylleni. v. 86. Wävylle varilusikan. v. 91. M. a. minnälleni. v. 92. Minnällesi v. M. kultastaltsan. M. kultabratinan. M. ruskian staltsan. v. 93-94. Itse ottapi olosen. Eikä syöen syömät puutu, juoen juomiset vähene. v. 98. Kun vähän siitäi tuli. v. 100—103, Taattosi isonen ruuna, Wainotiellä vuipuohon, Wainoaikana parassa, Waollensa vaipuohon, Kyntoaikana parassa. v. 106. Maammolla mahovalehmä. v. 107—109. Rengillänsä (Rengin päällä) riutuohon, Kapallahan kaatuohon, Lypsykesässä p. Metsän rikka rikko'ohon, Metsän karhu kaataohon, Maitoaikana p. Tulko nuorin nostettava, Tervaköysin temmottava; jne. Wasohinsa (Wasikkoihin). v. 112—115. Weljesi sotivenonen (vesiheponen) Kohti juoskohon kiveä, Halki maista, poikki soista, Koskiaikana (Kutuaik.) p. (Parassa sotikesänä). v. 119—121. Wuonihinsa vuotuohon (voipuohon), Kaatuoon (kaotkoon, katoohon) karitsohinsa, Keskellä kerintäajan. v. 124. k. v. 86. v. 126. P. ponnesta katetko. P. kanta katketkohon. v. 130. k. v. 92. v. 131,132. Kallioon kalahtaohon (Kalliohon kaatuohon), Halki kirvotko kivehen.

Jälkimaine. Tämä Karjalan naisten laulu taitaa olla jotensaki täydellisnä tässä luettava, koska onki kerätty kyllä kymmeneltä, jos ei usiammalta laulajalta. Palja (v. 1.) näyttää olevan vanhanaikanen naisnimi. v. 17. tiekäviä, tien käyntiä, kulkua, matkaa; Nimennästä: kävi, Hall. kävin. v. 35. osottaa usiampia erikotia eli taloja Kalevalassa (Kalevan kylässä) olleen. Muuten tytön ei toki olisi tarvinnutkan Yrkää erittäin kysyä, jos hänenki kodissa kävi, jo kaiketi kuultuansa, Kalevalassa käyneen. v. 45,46. todistanevat, ei vaan aivan kehnoina Kalevalassa eletynkän. v. 62, 68, 74, 80, 86, 92. luettelevat tavallissimmia lahjoja, joita sihen aikaan sulho morsiamensa vanhemmille ja heimolle anto, ja joilla sitte moniki taisi luulla ostaneensa naisen, jos vaan myöntyisi tämä itse sulholle menemään, jota nykynen Kalevalan tyttö ei kuitenkan uhannut tehdä. v. 75. näyttää sekä sodasta, että kaupoista huolta olleen Kalevalassa. v. 86. sanotaan myös: Waarille värilusikka, jonka toisinnoissa unohdimma mainita. Wärilusikka, maalattu, (kuvilla kaunisteltu?) lusikka. v. 91. Äämmölleni, eukolleni, isoäitilleni, muorilleni. v. 93,94. osottavat saman maljan niin hohtaneen, ettei tulta tarvittukana, pimiässä sen kanssa tuvassa käyden. Waalehtii, välkkää, hohtaa (?). v. 126. ponsi, varrenpää.

    Mulla ompi muistossani,
    Pantu tallelle paperi,
    Isännistä entisistä,
    Joita palvelin pahassa
    Piennä poikareppanana. 5

    Sillon tulin tuntemahan,
    Kuka se on kunnon miesi,
    Orjallensa oivallinen,
    Huolellinen huonommasta;
    Minkä minunki kohalle. 10

    Ensin kiitän Kirjavaista,
    Jok' on tuolla Jussilassa,
    Lesken kanssa Leskelässä,
    Sillä Hintikan sialla,
    Taarast' vainajan talossa. 15

    Sepä siunattu isäntä
    Kanto murhetta monesta,
    Palkollisesta pahasta,
    Samate kun Sadan miesi
    Wapahtajalle valitti, 20
    Että tekis terveheksi,
    Parantaisi palveljan.

    Mutt' on vielä muistossani
    Sekä mielessä minulla,
    Kun tämä tuli talohon, 25
    Sai isäksi itkeville,
    Lasten orpojen osaksi,
    Lesken leivän jatkajaksi

    Jo oli lopen loppumassa,
    Leivän kanta katkemassa, 30
    Talo mänössä takasin;
    Oli se oravan velassa,
    Käpyniilon käskyläissä,
    Kaikki kartano lamassa,
    Katot maahan kaatumassa, 35
    Seinät tuskin seisomassa.
    Työkalutki kaikki tyyni,
    Wanhanaikaset asehet,
    Oli kerran kelvottomat.
    Saatua saman isännän 40
    Talon huonon hoitajaksi
    Elon vaivasen varaksi,
    Oli leipä oivallinen
    Lasten eissä ja isännän,
    Entä samate emännän. 45

    Päästi talon petäjästä,
    Laitto lahojen sialle
    Uuen kartanon komian,
    Jossa joukolla asuvat,
    Leivän lietämät mahaansa, 50
    Armon isän antamasta.
    Kaikki kalut oivalliset
    Puusta, rauasta rakensi,
    Joilla kehtaapi kelata,
    Tehä työtä tyylillensä. 55
    Poikapuolensa opetti
    Nikkariksi, maalariksi,
    Kalun kaiken laittajaksi,
    Siunais käytöksen siveeksi
    Niin hän otti orvon itkun, 60
    Poies pyyhki kyynelensä,
    Muutti murehcn iloksi,
    Ehti orpojen isäksi.
    Ompa isä oivallinen
    Ollut opilla hyvällä, 65
    Kaunehilla käytöksillä,
    Taitavammilla tavoilla;
    Isä ollut orpolasten,
    Turvattomien tukia.

Jälkimaine. Woi jos kylläki monta talonpoikaa olisi Suomessa, jotka ansaitsivat samanlaisen kiitoksen, kun nykysessä runossa Kirjavainen on Rautalammin kiitettävältä runojalta, Ihalaiselta soanut!

[Ruotsin kielellä 1759 nimen tietämättömältä mieheltä kirjotettuja, sitte muilta lisättynä, suomennettavaksi ja tähän pantaviksi hyväntahtosesti Braahen kaupungin arkiivasta minulle lainatuita.]

Neljänneksen matkaa valta maantiestä, joka kiertää Pohjalahden itäsiä rantoja, on Braahen kaupunqilla alansa ja asemensa meren rannalla, kylläki ihanalla paikalla. Turusta lasketaan tänne 70 penikulmaa, Oulusta 8,5 ja 15 penik. likimmäisestä merentakasesta Ruotsin kaupungista. Muita likimmäisiä kaupunkeja ovat Suomen maassa, lounaista suuntaa Pohjalahden rannalla, Kokkola, 14 penikulman päässä, ja maan keskellä kaakon alla, 30 penikulman takana Kuopio; Kajana itä-kaakon alla, 18 penikulman päässä. Isoja jokia juoksee noin kolmen penikulman päässä; pohjaspuolella Siikajoki, Pyhäjoki eteläpuolella. Kumpasetki nämät saavat alkunsa maaseljältä Paltamon, Iinsalmen ja Pielaveden rajoilta ja juoksevat nimistensä pitäjäin halki päästä päähän, mutkinensa kyllä kahdenkymmenenki penikulman pituisia.

Braahea kutsutaan myös Salosten kaupungiksi, koska on Salon pitäjässä. Se seisoo pian neliskulmasella kunnaalla, lahden päässä, kahden niemen eli saarennon välissa. Sama kunnas oli muinen kolmelta puolelta veden sisässä ja vaan siitä kulmasta, jolla nykyään kirkko seisoo, manterehen liitetty. Idästä länteen, taikka maatullista meritulliin, on kaupunki 700 kyynärää leviä ja 850 k. pitkä etelästä pohjaseen. Wiimmesen palon jälkeen jaettiin kaupunki yhteenkolmattä kortteliin, kymmenellä suoralla kadulla. Sitä ennen oli käynyt neljä ristikatua kaupungin halki, kaksi pitkin, kaksi poikki, ääritse toisia. Talojen ja taloasemien luku on 100, sekä suurempain, että pienempäin.

Kaupungin alku on ollut seuraava. Neljänneksen päässä kaupungista ja puolen sitä matkaa vanhalta Salon kirkolta on lahti, johon ennen vanhaan oli kauppalaivoja purjehtinut niin omasta maasta, kun monesta ulkomaanki kaupungista, Inkeristä, Wirosta, Lyybekistä, Norkyöpingistä, Kemistä ja Turusta. Myös Tukhulmista oli tavallisesti kaksi laivaa vuosittain tullut. Lahta ruvettiinki pian erityisellä nimellä, Satama-lahdeksi kutsuttamaan, ja niinkun muuallaki enimmästi on ollut samanlainen kaupunkien alku, sikesi tähänki esinnä markkinakylä, nykysin Braahen kaupungin alku.

Nykyään on mainittu Satamalahti niin matala, ettei ole pienimmilläkän aluksilla vettä tarpeeksi ja oli sama mataluus ruvennut jo niinäki aikoina haittaamaan, joina Kreivi Braahe hallitsi Suomen päällyksenä. Sentähden juuri käskiki Kreivi[1] uutta, soveliampaa markkinapaikkaa näillä seuduin etsiä. Etsiöilla oli esinnä mielessä valita se lahti uudeksi markkinapaikaksi, jonkin rannoilla Salon kirkko ja Kuljun talo seisovat ja jota siitä Salon eli Kuljun lahdeksi sanotaanki. Waan tarkemmin mittaamalla, naaraamalla päättivät nykysin Braahen lahden soveliaammaksi. Niin muutettiin markkinapaikka Satamalahdesta Braahen lahden rannalle, johon kohtaki monta työmiestä asettautu elämään ja johon muonna 1650 eli 1652 alotettiin kaupunkia rakentaa. Suurta työtä ja kulua ei mahtanut olla'kan ensimmäisistä huoneista, koska väkevä hirsimetsä kasvo aivan paikalla. Jo v. 1649 oli esivallan suostunta kaupunkitekoon saatu ja samassa maitaki kaupungin hyväksi. Waan Kaarlo XII:n hallitessa hävisivät sotaaikana kaikki kirjat kaupungin eduista ja vapauksista. Palon ja Savolahden kylät olivat esinnä kokonansa annetut kaupungin lääniksi, mutta Kajanan herranmaan ruunulle jällen otettaissa, meni näistäki Braahen alusmaista enin osa takasi, ettei jäänyt kaupungin hyväksi, kun yksi Ylitalon maa Palosta, Niittysaari (Engholma) ja puoli Lankilan maata Savolahden kylästä, jotka yhteensä tekevät yhden mantaalin. Mainituista taloista oliki Braahella enin osa ensimmäisiä asukkaitansa.

Ylitalo oli vanhastaan ollut Palon kylän sisässä, vaan tullut jo ennen kaupungin hanketta muutetuksi törmälle maapuolin kaupungista. Paikalla oli sitä ennen Lappalainen Sovio asunut, josta Ylitaloa toisella nimellä ruvettiin Sovioksi kutsuttamaan. Ylitalon eli Sovion senaikuisen isännän nimi oli Pertti. Talonsa muutettua viljeli hän vanhoja maitaan Palossa, jotka sitte kuitenki aikaa voittain Pakolaisilta omistettiin. Pertillä oli kaksi poikaa Mikko ja Matti. He isän kuoltua jakavat Sovion maan kahdeksi. Juuri heidän aikoinansa sai kaupunki alkeen, johon sitte heidänki majoinensa, perehinensä piti muuttauta, ettei jäänyt entiselle asuntopaikalle, kun navetta jälkeen, jota päälle sadan vuoden latona pidettiin. Osa kaupungista ja eteläpuoli kirkkomaata olivat ennen Sovion talon peltona.

Matti Soviolla oli vaimona Dordi (Dorothea)? Mattilanperän talosta,
Salon pitäjätä. Hänestä sai neljä poikaa, Matin, Mikon, Hansun ja
Juosepin, joiden kautta Sovion suku levesi Braahessa sekä ulommaksi.
Toinen veli Mikko oli naimisissa Kaarina Aukterin tytär Duelin kanssa.
Heillä synty kaksi tytärtä, Liisa ja Kaarina, joiden lapsia myös iso
osa Braahen ensimmäisiä asujamia oli.

Sovion sukua ovat vielä nykysetki Braahen alle kuuluvan Sovion talon omistajat, Soveliukset. Sotapapin Juosepin Nyenissä sanotaan olleen ensimmäisen, joka, ei kyllä someliaaksi isiltä perittyä Sovion nimeä katsoen, muutti Soveliukseksi. Niin siitä rupesi veljensä Hansunki poika, Juhana, itsensä Soveliukseksi nimittämään.

Niittysaaren maalle tulee puolineljännes luoteista suuntaa kaupungista. Minne siitä entiset asukkaansa muuttvat, ei tietä, vaan ei näytä heistä ketänä kaupunkiin ruvenneen.

Lankilan talopuolikas on eteläänpäin kaupungista. Kaupungin maaksi talon annettua muuttiki kaupunkiin poi- ka Henrikki Lankila. Samaa sukua ovat vieläi nykyset Lankeenit. Waan itse Lankisan maa joutu noin muonna 1750 Braahen Porimestarin palkan avuksi.

Näin olemma nimittäneet muutaman osan kaupungin ensimmäisistä asujamista. Waan muualtaki, niin maalta, kun ulkokaupungeista muutti kansaa Braaheen. Semmoisia tulokkaita olivat, paitsi muita nimittämättömiä:

Juonas Skytte, nikkari, Saksanmaalta, Braahen ensimmäisen Porimestarin
Korten seurassa tullut. Hänestä levesi Skytten suku Suomeen.

Gustau Öörni, Saksasta tullut, Korten neuloja, sitte Raatimies
Braahessa. Öörniläisten sukuisä..

Myöhemmin tuli monta muuta sukua, niinkun Krankka 1670, Karleeni,
Kokkolasta, vaan Saksalaisista esi-isistä, 1695, Jurvelius, Oulun
Porimestarin poika, Niska, Hourula eli Houreeni, Kinnunen eli
Kindmanni, ynnä muita. Waan muita leviämpinä ovat aikoinansa olleet
ja osittain ovat vieläki Braahessa suvut: Alholma, Bergi, Bogmanni,
Branderi, Durkmanni, Ervasti, Forbus, Freitagi, Friimanni, Hedmanni,
Holma, Jurvelius, Kaisula, Karleeni, Kröögeri, Lakke, Lanki, Laureus,
Montiini, Nordbergi, Sepilius, Sovio eli Sovelius ja Öörni.

Sanotaan jo v. 1622 jonkunlaisen kirkkorakennuksen Braahen paikalla syntyneen, joka kuitenki mahto olla kovin kehno, koska ei täyttä kolmekymmentä vuotta myöhemmin, taikka v. 1651, uusi puukirkko laitettiin, joka vieläi seisoo. Siinä on pönttö tammesta monilla kuvaveisteillä, jotka Franskan maasta tullut, Oulussa asuva kuvaveistäja, Mikko Mikon poika Balti, Porimestari Korten kululla ja toimittamalla v. 1655 laitti. Toisia kuvaveistejä löytyy kuorissa, Altarin vaineilla, akkunain päällisillä ja muualla kirkossa, joita sama Porimestari ja muutki, niinkun Tulli-päällys Kaarlo Krankka, Raatimies Henrikki Forbus, Porvari Henrikki Groo, Mikko Pertunpoika, Kaarina Aukteritar ja Juhana Mikonpoika vuosina 1669, 1670 ja 1673 teettelivät.

Ennenkun Braahen ja Salon seurakunnat määrättiin yhdeksi kirkkoherran alaksi tuli Braahen papille saatavansa ainoastaan kaupungista ja kaupungin alasinta Palon ja Savolahden kylistä, jotka, vielä kaupungista erottuansaki, kävivät Braahen kirkkoa ja maksovat Braahen papille.

Kohta alussa oli Kreivi toimittanut urkunistanki Braahen kirkolle. Ensimmäinen pieni urkulaitos oli Korten toimittamasta. Suurempi ja täydellisempi saatiin kirkkoherra Gabrieli Westsynthiuksen aikana, joka kuitenki 1714 vuoden sodassa jälle hävisi. Ensimmäinen urkunista oli Sakarias Palmu, jälkeenpäin raatimieski Braahessa. Sillon makso kaupunki 40 talaria hopiossa vuosipalkaksi urkunistallensa, jolle myös Salon ja Siikajoen sillon vielä yhdistetyistä pitäjistä tuli kaksi kappaa jyviä joka talosta vuosittain.

Sittekun asukasten luku Braahen kaupungissa tuo tuostaki eneni ja kaupunki muutenki oli tullut parempaan voimaan, määräsi esivalta 18 päivänä Maaliskuuta 1689 emäkirkon oikeuden Salosta Braaheen muutettavaksi. Samassa määrättiin että 140 savua Salon seurakunnasta Pattijoen ja Olkijoen kyläin kanssa tulisivat iäksi päiväksi olemaan Braahen kirkkoherran alaa, vaan muut 260 savua eroamaan Siikajoen pitäjän hyväksi.[2] Sihen asti oli seurakunta itse valinnut pappinsa, mutta sitte tuli kirkkoherra esivallan mäarättäväksi.

Wanhoista kirkon tarpeista lienee nimitettävä kullattu hopiainen altarimalja, kahda'päin leviä, keskipaikalta hoikka. Sen on keskipalkalla koru, jonka pienoilla luetaan novinr. Sama malja on nyt uudistettu, kuitenki mainitun korun särkemättä.

Ennen pidettiin joka kolmantena sunnuntaina ruotsalainen kirkonmeno. Sitte, seurakunnan anottua ja Konsistoriumin sihen suostuttua, sääti esivalta 19 Heinäkuuta 1737 ruotsalaisen jumalapalvelon joka sunnuntai pidettäväksi, ei kuitenkan niin, ettei suomalaistaki pidettäisi. Waan ruotsalainen ehtosaarna muutettiin pian jälle suomalaiseksi.

Ensimmäinen lastenkoulu Braahessa tuli kohta kaupungin alussa toimeen. Kouluhuone seiso maalle'päin torista ja raastuvasta. Sitte rakettiin 1693 vuoden paikoilla uudet koulun ja opettajan huoneet kadun kulmaan länsi- puolella kirkkoa, jonka siaan taasen v. 1757 uusi kaksikertanen kuoluhuone kaupungin kululla rakettiin.

Kreimi Braahe piti siitäi hyvin huolta, saada kohta alussa ymmärtäväisiä miehiä uutta kaupunkiansa hallitsemaan, tukemaan ja kartuttamaan. Niin sääti raastuvan oikeuden v. 1650 Saksasta tulleella Porimestarilla ja muilla kunnollisilla oikeuden jäsenillä. Nykyään kuuluu sihen Porimestari, Notarius ja viisi Raatimiestä. Myös pykäytti Kreivi ensimmäisen raastuvan ja varusti sen tornilla, tiimakellolla, soittokellolla, monilla kuvalaitoksilla ja sakaralauteilla. Waan tämä raastupa palo 1714 vuoden vainossa, jonka jälkeen 1729 uusi kaksikertanen raastupa laitettiin, seit torniniekka ja kellolla, jolla on kaksi virkaa, sekä soitettava, että tiimoja lyövä. Waapunaksi Braahelle anto Kreivi osan omasta kreivillisestä vaapunastaan, kypäripäisen ratsastajan miekka kädessä, jonka ympärillä on luettava SIGILLIUM CIVITATIS BRAHE.

Kaupunkiin laitettiin kaksi tullia 1670 muoden paikoilla. Toinen niistä oli itäpäässä kaupunkia, maantien suulla, toinen länsipuolella, laiturin vaiheilla rannalla. Tullivirkaa toimittivat yksi tullipäällys, yksi kirjotusmies ja kaksi etsiätä. Ensimmäinen postikontuori Braahessa sai v. 1684 toimeen.

Kaupungilla ei ole ollut minkänlaisia parempia varustuslaitoksia vihollisia vasten. Niin kauan kun merivesi vielä enimmäksi osaksi piiritti paikan, oli sillä kulmalla, josta maantie kävi ulos, eräs kahdeksaseinänen torni kahdeksalla rautakanunalla, vaan jotka Kyrön tappelon jälkeen 1714 Kajanin linnaan vietiin. Näyttää kun olisi mainitulla tornilla kanuninensa ollut mielenä sotaaikoina esteskellä pienempiä vihollisjoukkoja maapuolin kaupunkiin pääsemästä. Sillä semmoisista oli, vieläi kansan keskessä käyviä tarinoita myöten, toisinaan kylläki hätää. Kerranki oli joukko vihollisia tullut ja, ei suoraan kaupunkiin päästen, majautunut Salon lahden viereen niemelle. Illasta polttivat nuotioita ja nukkuivat ohelle. Waan jonkun ajan nukuttuaan sammuivat valkiat. Kaupunkilaiset sen havaten riensivät paikalle ja surmasivat tykkynäan koko joukon. Niemellä on siitä seikasta vieläki nimensä. Toisen kerran oli taasen eräs semmoinen joukko, rosvottuaan kaupungin ympäristöllä maataloissa, ottanut kaksi poikaaki ja matkaansa vienyt Braahen edustalle, saarelle, johon yötyvät. Yöllä heräsivät pojat ja nähden nukkuvan rosvoajansa, riensivät rannalle, lykkäsivät ulos kaikki veneet ja astuivat itset viimmeseen, niin pois saarelta soutaen. Waan ennen kun ennättivät ulommaksi päästä, oli eräs rosvoista herännyt ja nähden ei poikia missänä, hänki rannalle juossut. Wenettä ei saaden lähti uimalla jälkeen. Mutta vanhempi pojista souti kykenemiseen ja kehotti nuorempaa airolla saavuttavaista uimaria päähän takomaan, jonka tekiki sillä onnella, että pääsivät hädästä ja orjuudestansa.

Wuonna 1760 ei ollut kaupungissa muuta sotaväkeä, kun mitä Braahen omista porvareista juhlallisiksi näytteiksi jalkeelle pantiin, 16 ratsasta ja 70 jalakasta sotapuvussa, ehkä ilman kivärejä, jotka sitä ennen olivat vainoaikoina menetetyt. Oli myös sillon kaupungilla neljä rautakanunaa jalkoinensa. Ne oli kuningas 1741 vuotisen sodan aikana lahjottanut. Sillä kun Brahelainen laiva, jonka ruunu oli vuokrannut, usiampiaki kanunia ja muita sotatarpeita sillä Suomeen lähettääksensä, särky Hevopään karilla neljä virstaa kaupungista, eikä saatu muuta korjatuksi, kun mainitut neljä kanunaa; niin saivat sitte neki kaupungin hyväksi jäädä, vaittei niin ensin ollutkan aiottu.

Paras saaliinsa Braahella on kaupasta. Maatavaroita keräytyy Siikajoesta, Salosta, Pyhäjoesta, Kalajoesta, Iinsalmesta, Kuopiosta, Wiitasaaresta ja muistaki rajimmaisista Savon pitäjistä. Kotipuolimmaisista pitäjistä tuodaan voita, talia, juustoa, tervaa, rukiita, ohria ja humaloita, vaan Savosta erittäinki rukiita, pellavia, hamppuja, humaloita ja karjanantia. Pyhäjoen sahasta tulee lautoja, kuitenki enemmin kotitarpeiksi kun mainittavasti ulkokaupaksi. Toinen laillinen saha Piehengin joella on jo rappioon tullut ja metsäki ympäriltä hävinnyt.

Kauppa'aluksia raketaan Braahessa kotirannalla ja sopii niitä tehdä, jos usiampiaki, yhtenä aikana. Tavallisesti yhdytään niiden teosta urakkakauppaan Salon miesten kanssa. He keralla ottavat omasta metsästään kaikenlaisia aineita ja tarpeita hankkijaksensa. Laivoja on tavallisesti viisin kuusin eli usiamminki kaupungilla.

Satamassa ei ole erittäin moitittavaa; ennen vanhaan oli se varsinki hyvä. Pienemmillä lasteilla tultiin aivan laiturin viereen ja suuremmillaki oli vettä tarpeeksi, pari jousilyömää rannasta. Nykyjään on kuitenki satamaranta mataltunut, että pitää suurempain lastien olla 2,3 ja 4:ki virstaa rannalta ulkona. Mutta sielläki ovat laivat merituulilta rauhassa. Ruotsin pääkaupungissa käydään yksillä laivoilla toisinaan kolmastii kesässä. Waan useinki tahtoo kesken jäädä kolmas reisu, koska 5, 6, vaan välistä 8 eli 10:ki viikkoa hupenee yhdellä Tukhulmi-matkalla.

Laivaretki satamasta lähtien ja Ahvenamereen asti on seuraava. Ensin purjehditaan puoli penikulmaa rasteja myöten paakulle asti, lounaista. Siita sivukuljettua pidetään merkkinä sama paakku ja kirkon torni, jolla tavalla vältetään karipaikat ja tullaan 2 penikulmaa kaupungista. Siitä lasketaan länsipuolelle ja haminoitaan, jos halu ja tarve. Edelle'päin retkeytään länsipuolista Korkkaa, tullaan Jeulen lahteen ja Öregrundin sekä lähellisen saarikon läpi Ahvenamereen.

Kaupungilla on pian alusta alkain ollut pikiruukki, ensin
Pitkäluodolla, sitte satamarannalla.

Kaupan ohessa on kaupungilla vähin peltoja niitty- viljelöäki. Myös kalastetaan lahellisissä laksoissa ja ulompanaki nuotalla, verkoillä, rysillä, koukuilla ja talvella pyytään mateita sekä muita kaloja, vaan ylen vähä nuotalla talvisaikoina. Kesällä saadaan lohia, ankeriaita, haukia, harria, siikoja, ahvenia, kiiskiä ja silakoita. Syyspuoleen on kalastajilla tapana mennä öiksi merelle, louheille ja kareille, penikulman ja puolentoistaki päähän kaupungista. Siellä pyytävät silakoita verkoilla ja sanotaan näitä kalapaikkoja yhteisellä nimellä pauhoiksi, luultavasti sentähden, että meren aallot mainittuja kiviä vasten yhtäläiseen pauhaavat. Semmoisia pauhoja ovat Pohjanklupu, Etelänklupu, Kallapauha, Jyry, Pimiä, Helssari ynnä monta muuta. Tästä silakkapyynnistä on kaupungilla suolakalaa omiksi tarpeiksi ja vieläpä vähin myöksennellä'ki. Yhteisesti valitetaan kuitenki kalavetten muinostansa suhten huononneen, sillä muinen oli Braahesta paljo kaloja myöty. Hylkeitä ei enää pyytä, vaikka kuitenki kaupunki pitää kaksi hylkeenpyytäjää, erittäin sentähden, että hävittäisivät ja ajaisivat hylkeet pois näiltä vesiltä.

Ilman jo nimitettyjä elokeinoja eletään käsitöillä, työmiehinä, merimiehinä ja muilla, millä mikä.

[1] Yli kaikkein muiden maanpäällysten on Kreivi Pietari Braahe ansannut kiitoksen Suomalaisilta. Kahdestiki oli hän Suomen päällyksenä, ensin 1637—1640 ja toisen kerran 1648—1650. Kummallaki ajalla kartutti hän paljo hyvää Suomelle. Hänen aikoinansa synty usiampia kaupunkeja Suomeen, kun kyliä monen muun aikana. Niin Sordavala v. 1640, Kristiina, Braahe, Kajana ja Hämeenlinna vuoden 1650 paikoilla, Pietarsaari 1653 ja ehkä Haminaki yksinä aikoina. Hän myös ensin sai uuden Akademian Suomeen ynnä monta muuta hyödyllistä laitosta, joidenka tähden syystä häntä Maanisäksi mainittiinki.

[2] Pohjanmaan neljä vanhinta pitäjätä ovat Kemi, Salo, Pietarsaari ja Mustasaari. Kustaki näistä synty aikaa voittain eripitäjiä, vaan ei käynyt yhdenkän niin onnettomasti, kun Salon, joka oikein sikiöiltänsä syötiin. Wiisi sataa vuotta tästä takasin oli eteläpuoli Oulun lääniä ja koko Kajanin lääni Salon pitäjätä. Käytiin sillon kolmen ja neljänki kymmenen penikulman päästä pappia kuulemassa. Kajanilaiset esinnä muutaman kymmenen penikulmaa jokia ja järviä matkattua heittivät sitte veneensä Oulujärven länsipäähän, josta paikkaa vieläi Wene'heitoksi sanotaan. Nykyset Limingan, Oulun ja Muhoksen, Paltamon, Sotkamon ja Hyrynsalmen pitäjät erosivat Salosta v. 1490, Kalajoki 1525, Luoto ja Pyhäjoki 1573, Siikajoki 1689. Niin sanalaskua myöten jäiki veitsi jakajan kätehen Salolle, vielä emyytensäki Braahelle menetettyä.

Ihminen on luotu liikkumaan ja kasvoinsa hiellä elatustansa hankkimaan. Ja onki tämä hänelle onneksi. Terveyttä seuraa lepo, tytymäinen mieli, rauhallinen uni terveys ja pitkä elämä. Kohtuullinen työnteko vahmistaa ruumiin, virkuttaa veren ja muut ruumiinnesteet, estää monet taudit tulemasta ja parantaa tulleetki. "Uutteruus ja kohtuus, sano entinen mainio viisas, ovat kaksi parasta lääkäriä, joka vain niitä seuraa, harvoin kolmatta kaipaa." Waikka kyllä herrasväki muuten paremmin terveyttänsä puoltaa, niin näemmä kuitenki talonpoikasen rahvaan aina elämän terveempänä voimallisempana ja raittiimpana, johon ainoana syynä on näiden töisevyys ja kohtuus nautinnossa. Köyhyyttä ja vajavaisuutta on moni kehunu rikkautta paremmaksi ja pianpa onki syy kehua. Alituiseen istuntaan vi raltansa vaaditut tekevät hyvin, jos he edes tiimankaan päivässä ovat liikkeellä. Kovin raskasta, ylimäärästä työntekoa emme kuitenkan kiitä terveelliseksi. Semminki heikot, kivulaiset ylen nuoret ja kovin vanhat pitäisi siitä armah tettaman. Werisylkyset, keuhkotautisia, sydäntykyttäjältä ja suolirevenneiltä vaivatut, rujot, rammat ja muut senlaiset varokoot itsiänsä kovista nostamista; kehnorintaset erittäin sulattamien metallojen höyrystä, kalkin ja kivien tomusta. Töitä ja toimia seuraava levollinen uni tekee ihmisen tulevihin töihen soveliaaksi. Jota raskaampi työ, sitä suurempi unen tarve. Raittiille, terveille ihmiselle on kylläki 6:den eli 7:män tiiman unesta; nuoret kasvavat lapset, heikot ja kivulaiset nukkukoot kauemmin. Unen kaipuussa ovat liikunto, toimi, tytyväinen mieli ja hyvä omatunto paremmat kaikkia muita unettavaisia aineita. Ylellinen valvonta on kovin määrällinen työttömällenki, vielä vaarallisempi töissä rasitetuille. Liika syöminen ja juominen iltasilla tekee unen levottomaksi samoin lämpimät ja pehmiät eli kylmät ja kostiat vuoteet. Painaja join muutamia rasittaa, ikääskun rinnalle polkisi, ei ole muu kun äkkiä tuleva kohtaus, yhtä tautia kun suonen vetäjä. Siltä vaivatut tekevät hyvin jos he heittävät iltasyönnin, juomat sen sijaan korttelin kylmää vettä, nukkuvat korkialle päänalukselle, ei seljälle, vaan kyljiellensä ja kovemmissa tiloissa toimittavat erityisen valvojan, joka painajan tultua olisi valmis herättämään.

Kaksi paimenta itäisellä maalla istuivat karjainsa ohella ryhevän puun suojassa ja puhuivat toivoistaan ja huolistaan. Puhuessaan läheni heitä keskiikänen, kaunis mies, lempiä ehkä yksvakainen kasvoiltaan. Nuorukaiset kumarsivat häntä ja antovat hänelle ruokaa eväästään. Wähän syötyä mies sano: "minä olen Tapio, se metsiin kuuluin kuningas, anoote, mitä toivotta, niin minä sen teille hyvä tahtosuutenne palkaksi annan." — "Niin suo'pa minulle, lausu kohta toinen paimenista, että kauniita ojia ja pieniä jokiloita rupeaa juoksemaan karjamaiteni läpi, jotka tekisivät niittuni ja laitumeni lihaviksi!" — "Tapahtukoon! vastasi Tapio.

"Woi tuhma, ajatteli toinen, kun et ymmärtänyt pa- rempata anoa." Nyt tuli hänen itsensä vuoro ja hän lausu: "salli, hyvä Tapio, toisen sakaran Euphraaten virrasta kaloinensa, kultinensa ja muine hyvinensä maiteni läpi kulkea!" — "Tapahtukoon!" vastasi taasenki Tapio. Samassa nousi virta vesinensä, voiminensa ja lakasi paimenen karjoinensa koko laitumelta.

Kuninkaan palvelia ylimielisyydessään nakkasi kivellä kerjäläisukkoa. Ukko ei tohtinut mitänä virkkaa, vaan otti kiven ja pisti taskuunsa ajatellen, ensisopivassa tilassa samalla kivellä ylävätä palveliata kostaa. Muutaman päivän perästä kuuli huudon kadulla. Syytä kysyttyänsä sai tietää kuninkaan vasta äsken suuttuneen palveliallensa ja käskeneen paitasilla aasiin seljässä pitkin kaupunkia kuljettaa kansan pilkattavaksi. Sen kuultua otti kiven taskustansa kerjäläisukko ja nakkasi maahan sanoen: "eipä sitä kosijan pitäisi kellenkän kostoa miettiä, sillä' jos vihamiehemme on voimallinen, niin on kostonpyyntö mieletön, koska sillä vaan itsiämme vahingoimma, jos taasen vihamiehemme on onneton, niin jopa on kokonansa kelvottomasti ja armottomasti tehty, häntä vielä kostolla rasittaa."

3. Jänis juoksi jäätä myöten, piipotti pihoa myöten, pistihen pinon rakohon.

4. Liikkuvainen, kiikkuvainen, johon ei konsa päivä pais- ta, kullonkana kuu kumota.

Osviittoja. 1. Seinän sauma (Sammalvaro). 2. Silmäripset. 3. Lumi. 4. Warjo. 5. Wertaistansa.

Hyva onki, aina toivoa paremmaksi päästä, jota toivoa meidän maassa ja maan asetuksissa ei ole kellänä kielty. Muuten löytyy kyllä maailmassa semmoisiaki maita, joissa lapsi on määrätty isänsä onnessa elämään, ei minne'kän ylemmäksi yrittämään.

2. Woipi se hyvä Jumala, hyvänki talon emännän, säätä säkki kainalohon, kontti selkähän koheta.

Koska niin on, niin ei toki pitäisi kenenkän suuruudestaan eli muusta onnestaan ylpeillä, eikä alhasempia ylenkatsoa, vaan kiittää Jumalata omasta paremmasta olostansa ja muistaa, ettei milläkän korkeudella asuta niin lujassa ja vahvassa, ettei siitä kerran voisi langeta'ki. Sanotaanki tuulessa ja myrskyssä puiden vaaroilta ennemmin kaatuman, kun alangoilta.

Niin sano kerran alhassukunen tyttö, kun hoettiin herrasmiehen häntä kosivan.

Sentähden ei pidä ylen monta toimitusta yhdellä kerralla ottamaan taikka kaikkia yhdellä paivällä valmiiksi pyytää.

Elkää siis kerran suuttunutta uusilla sanoilla suuttuttako muistaen, ettei tahdo kauniitkan puheet hänelle siinä tilassa mieliksi olla.

8. Ei ole aittahan asia, eikä tietä kellarihin, kun on suossa suurusjauhot, petäjässä pellonsiemen.

Hyväpä asia onki, lasten kotona pysyä, eikä toisinaan, ilman pakkoa, talosta erota.

Sanotaan köyhillä taikka muuten onnettomilta, joilla on työläs nähdä, mistä apua eli turvaa saada.

MEHILÄINEN V. 1837.

    Osakkahan onni valvo,
    Lykyllisen lyyrätteli,
    Minun malkion makasi.
    Tuuvitti minun emoni,
    Waapotteli vanhempani,
    Ovensuussa, orren alla,
    Kätkyessä vaivasessa.
    Erotti minun emoni
    Poies muista lapsistansa,
    Poies puolelta kotoa;
    Jäin kun jäniksen poika
    Soille soikarrehtamahan,
    Palolle papahtamahan.
    Tuuli taitto haavan oksan
    Jänön pojan puoliseksi.

    En kulu minä kukissa,
    Enkä vanhane vakoissa;
    Kulun kuivissa sanoissa,
    Wäsyn silmävääntelöissä.

    Kylä kyllinki puhuvi,
    Naapuri naputtelevi,
    Elävän minun ilossa,
    Riemussa remuelevan;
    Ikävät minun iloni,
    Riemut ratki raskahia.

    Jos oisi käeltä kieli,
    Kukkujalta kulkkutorvi,
    Kukkuisin jokasen kuusen,
    Mäjeltäisin kaikki männyt,
    Kaikki lehmät lellättäisin.
    Tuolla kukkuisin kovemmin,
    Kuss' on kurjat kulkemassa,
    Waivaset vaeltamassa.
    Mistä tunnen huolellisen,
    Arvoan sananalasen?
    Tuosta tunnen huolellisen,
    Arvoan sananalasen:
    Alahalla vyön pitävi,
    Alempata henkiävi.

    Oli mulla muoto muinen,
    Kasvot kaunihinnäköset;
    Nyt on kasvot kaiennehet,
    Muoto muualle ruvennut,
    Murhe tuonut mustan muovon,
    Huoli kasvon kaientanna.

    Käyn mä kymmenen kyleä,
    Samoan sa'an taloa;
    En löya sitä sisarta,
    En sitä emosen lasta,
    Jolle ma sanon sanani,
    Minun mielihauteheni.

    Jos sanon minä sinulle,
    Niin sanot sinä savulle,
    Savu pihtipuoliselle,
    Pihtipuolinen pihalle,
    Piha muille vierahille;
    Wieras sen viieksi tekevi,
    Kyläläinen kymmeneksi.

    Kumman kukko, laajan lintu!
    Miksis niin varahin laulot,
    Allittelit aikaisin?
    Etsa' sillon laajon laula,
    Etkä vienon vierettele,
    Kun sa viejähän viluhun,
    Paiskatahan pakkasehen.

    Muill'on onni työn tekevi,
    Haltia rahan hakevi,
    Minun onneni makaavi
    Kiven alla, kinnas käessä,
    Havun alla hattu päässä.
    Yks on lehmä maammollani,
    Sen häjy häräksi muutti,
    Piru pitkäpiimäseksi;
    Härän söi susi keväillä,
    Minä maiotta makasin,
    Kesän voitta kellittelin.

Jälkimaine. Tämmöisiä, mielestämme hyvin kauniita lauluja löytyy vielä paljo Suomessa, vaan koska ovat hajalla kansan suussa, yksi siellä, toinen täällä, niin vaikia lieneeki niitä kaikkia kerätyksi saada. Jos niitä jollai olisi tiedossa, niin hartaimmasti pyydämme, saada niitä tässä kirjassa präntättäväksi, taikka, että jollai muulla tavalla ilmiantasivat heidät. Waikka taitavat monelta vähäpatösiksi näyttää, niin tosi kuitenki on, ettei semmoisia enää heti maahan synny ja että entisetki vuosi vuodelta kansan muistosta katoavat. Tulevilla kuilla aiomma pränttayttää, mitä meillä niistä on koottuna, nyt vaan näistä nykysistä joitakuita lausumisia erittäin:

1:sessä. Osakkahan onni jne. Kullaki ihmisellä luultiin erityinen onnenhaltiansa olevan, toisella viriämpi ja muuten parempi, toisilla laiskempi, kehnompi. Osakkahan s.o. osallisen, onnellisen. Lyyrätteli eli liikku ilosena, leikitteli. Malkion, melkiän, polosen, vaivasen. Tuuvitti, kiikutti, souti, heiasi. Kätkyessä, kehdossa, tuutussa, va'ussa. Puoleltaan kotoa, kotopuoleltaan, kodista. Soikarrehtamahan, hyppäilemään (isoilla askeleilla).

2:sessa. En kulu minä kutissa jne. Kuutiksi (kutiksi?) paikon sanotaan pienempiin veneisiin eli ruuhiin laitettua erityistä souturakennusta sillä mahdilla, että hangat ovat laitoja ulompana; vakomiselta taasen ymmärretään kyntämistä. Niin muistuttaaki sana vakoissa muinasaikaista elämää, jona juhtain kaipuussa ihmisillä kynnettiin, eikä vaan mahtanutkan olla se helppo työ vetajällä. Waan mikä vielä sitäi vaikiampi rasitus, kun auran veto ja kuutissa soutu, näiden sanain saajalla lie ollut, arvatkoon itse lukiamme.

3:nessa. Kylä kyllinki sanovi jne. Köyhä huonemies (loisi, koturi) toivo yhä talon isännäksi päästä. Niin pääsi ja rikastu. Waan mitkä huolet hänellä ennen olivat omasta elosta, monikertautuvat isäntänä ollessa koko suuren perehen elosta ja muusta talouden toimesta. Niin sano hän:

    "Kylä kyllinki puhuvi,
    Naapuri naputtelevi.
    Elämän minun ilossa.
    Riemussa remuelevan;
    Ikävät minun iloni,
    Riemut ratki raskahia."

Kera huokasi hän ja sano: "voi kun minua ei koulutettu, jotta olisin papiksi päässyt. Kelläpäs kuitenkan on huokiampi elämä, kun papilla." Näin ajatellen rupesi voimainsa mukaan lukemaan ja pääsiki viimmen papiksi. Talonpoikana oli hänellä kyllin huolta maasta ja perehestäan, nyt pappina ollen sai vielä uuden murehen siitä, kuinka voisi koko seurakuntaa vannotun valansa jälkeen opetetuksi, neuotuksi ja hyödytetyksi saada. Ja taasen saneli hän huolissaan: "Kylä kyllinki puhuvi, Naapuri naputtelevi jne."

Ei sotaherran etua voita mikän, rupesi hän nyt ajattelemaan. Pian tuliki sota maahan, hän kokosi talonpojat, lähti niiden kanssa vihollista vastustamaan, voitti esinnä pienemmät joukot ja viimmen suuremmatki. Kuningas siitä tiedon saatua käsketti hänen puheillensa ja kysy, jos ei tahtoisi sotapäämieheksi ruveta. Ruvettuaan jo luuliki onnen voittaneensa, vaan pian havatsi taasen erehtyneensä. Sillä jo sodanki aikana toisinaan piti kesken yötä unisialta pitkillenki ja vaivaloisille matkoille lähteä, toisinaan nähdä kaatuvan parahimmia ystäviä vierestänsä. Ja rauhan tehtyä hän ei kuitenkan saanut rauhassa eleä. Sillä jos ei tahtonut peräti toisista vierautua ja kaikkein katseltalvaksi tulla, piti hänen yhtäläiseen ja usein halki yökaudetki herraspidoissa käydä eli kotonansa samalla tavalla elää, korttilyönnissä, tanseissa ja muussa turhuudessa, joka kansan silmissä näytti ilolta, vaan hänestä kovin vaikiaksi ajan tuhlaamiseksi. Niin vieläki lausu hän monasti yksinäisillä hetkillään, sanoen:

"Niin mikä minua viimmen oikialle onnen tielle saattaisiki", arveli hän, "tosiaanki ei ole'kan koko maailmassabmuuta oikein onnellista ihmistä, kun kuningas yksinään." Niin ajatellen jopa saattiki viimmen onni hänen kuninkaaksi. Millä tavalla se tapahtui, tulisi pitkäksi kertoa,' vaan kuninkaana ollessaan nousi yhdeltä haaralta nalkävuodet ja kuolettavaiset taudit maahan, toiselta vihollinen. Hän levottomuudesta ja huolilta alammaistensa tähden ei saanut usiampaan yöseen untana silmiinsä ja havatsi vasta oikiaan onnettomuuteen joutuneensa. Wiimmen kuoli hän ja taisiki niin lepoon päästä, vaan sitä ennen sanottiin hänen usein toivoneen kuninkaasta ollen päästä jälle entiseen elämäänsä talonpojaksi eli huonemieheksiki. Ja monasti kuultiin hänen sanovan:

    "Kyla kyllinki puhuvi.
    Naapuri naputtelevi.
    Elämän minun ilossa.
    Riemussa remuelevan;
    Ikävät minun iloni.
    Riemut ratki raskahia."

4:nessa. Wäha toisella tavalla ennen präntätty (k. Kantele, 2 Osa, s. 33). Wäjeltäisin, menostaisiy, äänneltäisin, kaikkuisin. Lehvät, oksilliset haarat puussa, ryhevät puunoksat. Lellättäisin, liikuttelisin, heiluttelisin, tuuvittelisin.

5:nessa. Oli mulla muoto muinen jne. Pieni runonen, jota toisinaan olen kuullut naisten huolissaan laulevan. Muuten sanotaan sanalaskun tavoin:

7:nessä. Kumman kukko, laajan lintu jne. Näyttää, kun olisi palkollisen sanoja, joka kukolle toru varahin väkeä herättämästä ja siitä häntä uhkasi tappaaki. Wienon, kummalla äänelläsi.

8:nessa. Muill' on onni työn tekevi jne. Tämäki pieni runo muistuttaa maamiestemme joutavasta luulosta, erityisen haltian kullaki ihmisellä olevan, vaikkei ole'kan kellänä muuta haltiata, kun yhteinen Jumala ja itsensä. Se erotus, joka nähdään ihmisten vaihilla, nimittäin, että toiset pienemmilläki tiloilla ja saaleilla aina elävät hyvin ja asuvat rahallisna, toisilla eivät riitä suurimmatkan palkat ja muut saaliit, vaan tahtovat aina velanalasna olla; se tulee useimmitenki ihmisen omasta syyttämästä, ei haltiasta, hyvästä tahi pahasta.

Suuremmista tulenvahingoista säily Braahen kaupunki kauan ja aina vuoteen 1810 asti, mutta vainoin, kato-vuosien, tautiaikain kovat seuruut ovat valitettavasti paljo pahaa tehneet Braahessaki. Ison vainon aikoina Kaarlo XII:n hallitessa muuttausi enin osa asukkaista tavaroineen Tukhulmiin. Rauhan tehtyä v. 1721 palasivat jälle syntymäpaikoilleen — vaan mimmoisille asemille! Suuri osa kaupunkia tuhkana, kirkko ja muut polttamattomat huoneet hevosnavettoina, lintuin pesinä, kaikella tavalla sovastuna, pihat ja kadut paksulta heinää kasvavina. Wasta vähitellen monimuotisella yrittämällä taisi kaupunki siitä tuhosta tointua. Muutamia aikoja ennen (1696—1697) oli iso kulkutauti vuoden sisässä Braahesta ja Salosta yhteen luettuna tappanut 477 henkeä.

1791, 7 Huhti-kuuta, sai Braahe ulkokaupan oikeuden ja omituisen tullikontuorin. Oli kyllä jo vuonna 1765 annettu Braahelaisille lupa ulkomailla kauppaa käydä, mutta Oulun, Waasan eli Kokkolan tullin kautta.

1810, yöllä 6:tta vastaan Lokakuuta, palo suurin ja paras osa kaupungista yhteensä 70 taloa ja samassa raastupaki.

1815 oli kaupungissa 20 avonaista kauppapuotia, nykyään vieläi usiampaa, uudessa, paremmin raketussa kaupunkiosassa. Talojen luku on 100 suurempien, pienempien.

1819, 2 Syyskuuta, kävi korkiamuistosin Keisari Aleksanderi Braahen kaupungissa ja kirkossa.

1831 laitettiin tiimakello torniin uurisepältä Matti Eikiltä Pyhäjoesta. Siitä makso kaupunki 300 riksiä Ruotsin velkarahaa.

1832 oli asukasten luku 1600; kahdeksankymmentä vuotta ennen ei ollut kun korkeinta 700 asukasta Braahessa.

2. Henrikki Korte, edellisen poika, syntynyt 1647, Porimestari 1680, kuoli 1706.

Hänellä oli kaksi poikaa, joista Gabrieli isänsä jälkeen Porimestari, Henrikki sotapalvelossa. Wuonna 1701 tuli tämä Saksalaisen vaimonsa kanssa Breemin maalta Braaheen ja oli sillon Kornettina. Kaksikymmentä vuotta jälkeen taikka 1721 oli hän Everisti Puolan kuninkaan Stanislain armeiassa, lähti sitte mainitun Stanislain seurassa Franskan maalle, pääsi siellä Amiraaliksi ja korotettiin kreivisäätyyn nimellä Dekorte (de Corte). Toisen kerran oli hän joutunut rikkaisiin naimisiin Weissenpurista. Ensimmäisistä naimisistaan oli hänellä poika Stanislai.

3. Gabrieli Korte, esinnä Raatimies ja Notari, sitte Porimestari 1707, kuoli Tukhulmissa 1728.

5. Reinh. Joh. Stormanni, esinnä Raatimies ja Notari, sitte Porimestari 1742, k. 1743, 31 vuoden vanha.

8. Kaarlo Mentseri, Porimestari 1767, k. 1805, 69 vanha. Usiamman kerran Herrainsäätykokoukseen valittu.

10. Adolphi Fredrikki Westmanni, synt. 1780, Porimestari 1816, pääsi tuomarivirkaan Iinsalmeen 1828.

Braahen Kirkkoherroista ja Kappalaisista on ennen tili tehty kirjassa Åbo Stifts Herdaminne af C.H. Strandberg, Sedn. Del. s. 166 e. Maan mitä mainitussa kirjassa s. 167 Kirkkoherran Mathesiuksen esiisistä sanotaan, ei ole juuri yhteen käyvä meidän Braahesta saatuin tietomme kanssa, joissa suvun esiisä sanotaan Joakimin kaksosta, Saksenista, Suomeen tulleen ja sama Kirkkoherra M.G. Mathesius ennen Braaheen tultuansa olleen ensimmäinen Kollega Turun koulussa. Kirkkoherra, Johannes Ehomae Londinus, mainitaan Salosta sukusin olleen, jonka tähden poika itsensä Saloniukseksi nimitti.

Blakmanni, Oke, raatimies, syntynyt Kalmarin läänissä Ruotsissa, eli puolen ikänsä Braahessa ja kuoli 1705, vanha 54 vuotta. Lahjoitti Braahen kirkkoon 400 talaria (hopiossa?), kouluun 100 talaria ja vaivasille 100.

Forbus, Hansu, jonka isä oli Skotlandissa syntynyt ja pormari Oulussa. Poika Hansu oli Braahen ensimmäi- nen pormari, sitte raatimies kaupungissa, nimismies Salossa ja Siikajoessa 30 muotta, myöhemmin pitäjänkirjottaja mainituissa pitäjissä, joku aika vouti Iinsalmessa, ensimmäinen kirkkoväärti Braahessa, kuoli 88 vuoden vanhana 1710, elettyänsä 60 vuotta Braahessa, Hänestä ja veljestänsä Kasperista levesi Forbuksia maahan, joka suku ei kuitenkan tätä nykyä ole kovin leviä.

Niemi, Simona, eli sata yksitoista vuotta ja kuoli 1691. Haudattiin pojanpoikansa hautaan.

Sovio, Matti, kuoli ennen muotta 1690. Hänestä on jo ennen mainittu ja samate miten nykysten Somelius- suku hänestä alko.

Api (?) 1697.[3] Brokko(?) 1727—89. Ervasti. Hajanen (Hajahn) 1815. Haru 1697. Heikkinen 1807. Hemmikoski 1735. Houru 1708. Hämmilä 1697. Häm- mälä 1691. Ikonen 1712. Karhunen 1697. Kello 1697. Kemi 1702. Kinnunen 1692. Kyllynen 1697. Lakka 1767. Lanki 1697—1759. Lankila 1697. Leinonen 1767. Mankinen 1691. Memmi 1691. Monkanen 1739—1788. Mukala 1697—1748. Märsy 1714. Nevalainen 1701. Niemi 1691—1740. Niskanen 1741—1772. Nivala 1693. Paakula 1705. Palo 1711—1744. Pappila 1696—1711. Pirtula 1690. Purainen 1697. Purhalaks 1697. Rappoi 1697. Matikainen 1709. Rehu 1697. Ruotsa- lainen 1690. Räsänen 1736. Saari 1744. Simi 1710. Sipilä 1738. Sivonen 1792. Soudio 1709. Sovio 1710. Likka 1772. Wakkulainen 1698. Wirto 1680. Wähä 1699—1772.

[3] Otetut pitkästä reisteristä, jossa on paljo muitaki Braahen asukasten nimiä, vaan joilla ei taida sopia tätä kirjotusta pitkittää. Luettavina vuosina kuolivat ensimmäiset eli viimmeset suvusta.

Ruotsin mainiolla Kuninkaalla Gustaavo I:mäisellä joka Danskan kovasta vallasta ja paaviuskon erehyksistä maansa pelasti, oli usiampi lapsi. Wanhin näistä, Eirikkä XIV, tuli isänsä perästä (m. 1560) hallitukseen, nuoremmat, Juhana ja Kaarlo, vasta jälempätä. Mainittu Eirikkä, ehkä ei muuton herjattava mies vaan kuitenki pahoilta ystäviltä yllytetty ja välistä mielipuolisesti itsensä käyttäväki, joutu viimmen veljensä Juhanan käsiin, joka, ryöstettyä kuninkaallisen istumen, vankina häntä säilytti Turun linnassa ja monessaki muussa paikassa, myrkyllä viimmen surmaten (m. 1577).

Kuningassa ollessaan kosi Eirikkä monessaki riikissä, vaan, ei onnistuen, rakastu viimmen halpasäätyseen oman maansa tyttäreen. Tämä oli Katrina Maunutar, jonka isä Eirikän päävartioissa oli ollut ensiksi sotamiessä, sittä korpraulina. Tyttönä istukseli Katrina kaapungin paltalla myöen pähkinöitä, sillä ruokansa tienaava. Moniasti kulki Eirikkä ohite; kolmitoistavuotiaan tyttären loistava kauneus pysty heti silmiinsä ja paikallapa ytattiki hovineieksi sisarelleen, ruhtinatar Elisabethalle. Nuori Katrinapa kaikkinaisien opetuksien pikasisti pystyvä käytti itsensä aina hyvätapasesti, siististi ja kaikille mieliksi. Päimä päivältä kukoisti kauneutensa yhä ihanammaksi. Hänestä Wielä jällellä löytyvät kuvailevat mahtuvat olla pahasti sattuneita, sillä niissä hänen muotonsa ei ole tavattoman kaunis; vaan kaikki senaikuset tarinoitsiat, yksin Eirikän vihamiehetki, mainitsivat hänestä kuin kauniintenki kauniimmasta. Niin Eirikästäki; syämensä sitousi tähän aina kiintiämmin. Joka sopivassa tilassa pyysi hän Kaarinalle suosiotansa näyttää; joka vaikuttiki sitä enemmin kuta ihanampi ja, kuni muuten tahto, rakastettavampi herra Eirikkä oli. Korkeuelta ja vielä enemmin rakkauelta mietelty jopa annaksinki kokonansa rakastetun Eirikkänsä suosioon. Tästä hetkestä erosi Eirikkä muista vaimoloista: Katrina oli hänelle kaikki kaikessa. Kosiotuumat vierasmaisille ruhtinattarille lakastuvat, ja, Katrinasta lapsen synnyttyä, päätti Eirikkä mielessään hänen kuninkaalliseksi aviovaimoksensa korottaa.

Eräs fänderikki, nimeltä Maksimiliani, liikutettu hanki Kaarinan kauneuelta, oli jo tätä heti hoviin tultua kosjonut; hokevat muutamat jo kihlonneenki. Jälestä täyty hän kuninkaalle rakastettunsa heittää, saaen ensiste käskyn sotajoukon kanssa Norjaan paeta. Ei raahtinu polonen paeta ennen hukatun morsiamensa vielä kerran nähtyä, ja pistäyten hovikartanolle pujottausi naisten huoneeseen, siellä tätä tavataksensa. Waan sisään käytyänsä siottiin hirmustuneen kuninkaan käskystä, joka ystävänsä Yrjänä Pietarin pojan kautta anto hengetä tuomitun ja säkkiin salvatun raukan jokeen viskoa.

Rahvas ei arvannut syytä, mistä Eirikkä Katriinaan niin oli suostunut. Penkovat loihtojuomilla kuninkaan lumotuksi. Kaarina ei konsa hallitustöihen ryhtyä pyrkinyt; vaan kuitenki luuli Yrjänä Pietarinpoika arvonsa Kaarinan hommalla kuninkaan silmissä sorrettavan. Senvuoksi koki puolluksinensa vääräin kantelemusten ja muun senlaisen juonen nojassa tätä kuninkaan vihoin saaha; maan eipä onnistanu. Heiän paha ilki havattua, kauhistu Eirikkä kokonaan ja oisiki panetteliain valta pysähtynyt, jos ei Katrina hyvästä syämestään itse heille oisi armoa anonu.

Kuninkaan rakkaus oli muuttumaton. Kaunosina kesäiltasina sousi hän ystävinensä Mälärin järvelle. Sillon, Katrina aina oli muassa, ja kuningas kohtasi häntä koko suosiollaan ja kunnioittamisellaan. Illat kulutettiin kukkakeoilla laulaen, kisaten ja leikkiä laskien. Ehtoon tultua kotiin palatessa istu Eirikkä Kaarinansa luona, tähyten ehtoruskoa ja kimaltelevaisia tähtiä, muin selkiällä taivosella, muin kirkkaassa veenpovessa, kuunnellen myös lauluja kaukana rannalla polskuttavista veneistä. Laulut laulettiin kuninkaan käskyllä; usein oli hän itse sekä laulun että nuotin laatinut. Näistä lauluistansa on muuan meidän aikoin asti säilyny, josta näytteeksi pistämmä tähän eräät suikaleet:

        Ei Kaarinalla rikkautta,
        Mitäpä siitä huolinkaan;
        Hänellä ompi rakkautta
        Ja se paras minusta vaan.
    Seuratkoon miki mieltähän:
    Mie en heitä tyttöän.

        Jos ruunu päässähän ei loista,
        Loistaapi muoto kaunoinen.
        Parempoa en tunne toista,
        Jos onki muista halpanen.
    Seuratkoon miki mieltähän:
    Mie en heitä tyttöän.

        Muut lennelköötkin korkialle;
        Mun ompi maassa matkani.
        Ja senmä näytän maalimalle
        Ett' ompi Kaisa kultani.
    Seuratkoon miki mieltähän:
    Mie en heitä tyttöän.

        Hyvästi jää nyt armahani!
        Levätkös yösi rauhassa!
        Minäp'en luovu sanastani,
        Ja kaikk' on Herran hallussa.
     Seuratkoon miki mieltähän
     Mie en heitä tyttöän.

Päivä päivältä kasvoki kuninkaan rakkaus Katrinalle. Wiimmen, anottua ja saatua vallansääystöltä luvan naia mieltänsä myöten hyvän eli halpasen, vihitti hän itsensä salaa Katriinaan, samate tehtiin lapset laillisiksi kuningasistumen perillisiksi. Keväillä v. 1568 synnytti Kaarina Gustaavo nimisen pojan, jonka hyvin juhlallisesti kastettaissa äitiki heimoneen vapasukuseen säätyyn korotettiin.

Jälempätä päätti Eirikkä pitää julkiset häät ja Katrinan kuninkaalliseksi puolisokseen ruunauttaa. Samalla olivat Saksan hertuan Maunun ja ruhtinatar Sohvian häät piettävät. Ylimmäiset vallan herrat kutsuttiin, ei kukaan uskaltanu vastahakoisuuttansa näyttää, kaikki lupasivat tulla, yksin hertuatki. Määrätyllä päivällä (4:tenä Heinäkuuta v. 1568.) vihki heiät Arkipispa Laurentius Petri. Pietari Braahe talutti morsianta vihkituolille, kolme ritaria kannattivat eellä ruunua, riikin omenata ja valtikkaa; neljä kannattivat Katrinan päällä heiluvaa kullittua taivailemaa; kaksi kuninkaan Neuoista pitivät kumpaa, ennen julkista vihkimistä saatua, lasta teltan alla, jonka kautta ne laillisiksi julistettiin. Päivällä jälkeen ruunattiin Katrina kaikkiin tavallisten juhlakäytösten ohessa. Ruunattaissa oli ruununkantaja lämpimältä menehtyny ja puottanu pitimensä lattialle. Rahvaassapa kuiskuteltiin toinen toiselle tämän muka pahaa vastaruunatulle ennustavan.

Waan eipä tarvittukan aavistavaisia merkkiä Eirikän tulevasta onnesta. Wiisaammat ja älykkäämmät tämän jo päättivät vissiksi, varsinki jalkavaimon ruunattua.

Hertuat Juhana ja Kaarlo eivät sinne tulleetkana luvattuansa. Waan he nostivat kapinan veljeänsä Eirikkätä vastaan, ottivat hänen vangiksi ja, kaikkien suostuessa, nousi Juhana kuninkaalliselle istumelle.

Kun jo mainittiinki oli Katrina aniharvoin sekaunut Eirikän hallitukseen; ei muuten kun hirmusista töistä häntä poistaaksensa. Hänen leppysä ja lauhkia mielenlaatu oli kaikille tuttu; ja Eirikän vangittua ei hänen vihamiehetkän Katrinaa sortaneet vaan antavat, jos alussa kohta pienenki ruokon. Kun sallittiin oli hän miehensä luona, keventäen sillä tämän kovaa onnea. Ei hän myös antaunu mihinkään kapinakokeehen. Tämä hiljanen ja siviä elämä teki hänen kaikilta rakastetuksi ja kuningas Juhana lahjottiki hälle kaikenlaisia etuja. Eirikän kuoltua annettiin hänelle v. 1577. neljä taloa Suomessa ynnä vähän hopeita; v. 1578. sai hän sata päivätyötä viljelläksensä; v. 1581 lahjottiin hän Liuksalan kuninkaan talolla Satakunnassa ynnä 26:tta muulla kartanolla ja v. 1582. taasen yhellätoista talolla. Niin näytti Juhana, katuin veljentappoansa, jääneelle leskelle kokevan mahollisesti hyvästi kostaa. Elämänsä lopulla muisti häntä unelleen Juhana, lisäten v. 1590 taasen Katrinan sisälletuloja. Myös Kaarlo hertua näytti hälle hyvän suosionsa.

Niin eli Katrina kunnian ja rakkauen alasena. Kaksi lapsistansa, Heikki ja Arnoldi, kuolivat nuorella iällä. Gustaavo asu iäti ulkomailla. Tytär Sigri naitiin Suomen Laamannilta Heikki Lavunpoika Totilta. Wävyneen, tyttäreneen ja tytön lapsine vietti Katrina vanhat päivänsä unhotuksissa vaan onnellisena, ihanassa ehkä syrjäsessä Liuksalassaan. Korkiat mehtävät vuoret, lehtevät kunnaat, ihastuttavat pellot, vihertävät laksot ja välissä kirkkaita järviä suikertelevaisilla puroilla ja kohisevilla putouksilla yhistetyt; kaikki ne muuttivat langenneen, vaan jällen paratun mainion majan paratisiksi. Muisto hänen hyvästä mielenlaadusta ja hyväntahtoisuuesta elää vielä kaksi vuosisataa jälistä rahvaan muistossa niillä tienoin.

Sen vaihillä häirysi vielä sisällinen kapina isänmaas- sansa. Sigismundi, kuolleen Juhanan poika, ja Kaarlo hertua sotivat keskenään kuninkaallisesta arvosta. Myös Suomeen ja syrjäiseen Satakuntaanki levesi Ruotsista tämä verinen vaino. Olli Stenbokki, joka ennen oli Eirikkätä sortanu ja mangiuessa hirmusesti rääkännyt oli näillä seuvuin Sigismundin puolluksen esimiessä. Waikka enempi kuin viiskymmmenvuotias, ei oltu kuitenkaan villi mielenlaatunsa parannu, ja sanoilla ja kirjotuksillaki oli Kaarlo hertuata hävyttömästi kyllä haukutellut. Hän saatiin nyt vangiksi, siottiin puuhun, ammuttiin läpi monilla kuulilla, kaivettiin maahan paikalle, kun metsän peto. Tämä tapahtu likellä Liuksalata. Katrina sai pian tieon vanhan vainojansa surkiasta lopusta. Salaa lähetti muutamia palvelioitansa kaivamaan ja liinaamaan ruumista, sittä kunniallisesti vihittyyn maahan hautauttain.

Katrina Maunutar maipu m. 1612. kuoleman uneen, hauattiin Totin hautauskammioon Turun tuomiokirkossa, jossa hänelle rakettu muistomerkki vielä on nähtävä.

Mielen liikunnot koskevat ruumiiseenki, sillä niin ovat henki ja ruumis välillänsä yhdistetyt, ettei kumpikan mitään yksinänsä kärsi. Lepo, toivo, tytyväisyys ja kohtuullinen ilo pitävät ihmisen terveenä ja vielä toisinaan parantavat sairaanki. Waan vahingollinen on ylellinen ilo ja riemu, jos liiallinen suru, murhe ja alamielisyyski. Koska äkilliseltä mielenliikunnolta joku kovasti kohdataan, pitää vaatteet ja nauhat hänen päällänsä heti hellitettämän, raitista ilmaa oven ja akkunain aukomalla huoneesen laskettainan, kylmää vettä juoda annettaman ja kovemmissa tapauksissa suoniki aukastaman ja lavemankia pantaman. Wielä tarkemmin tulee sairaan äkillisiä mielenliikuntoja varoa ja, min moipi, kaikki surut ja murheet mielestänsä heittää. Hän elköön itseänsä murheilla vaivako, vaan luottakoon ja toivokoon kaikki Jumalan sallimisesta hänelle hyväksi olevan, jos kohta hän aina ei sitä kasittäisikän. Kaikillenki sairaille, vaan erittäin lapsensynnyttäjille, heikoille, kivulaisille ja herkkäluontosille on senlainen mielen levotus varsin tarpeellinen.

Kauniit ilot, leikit ja huvitukset ovat rasitusten jälestä virvottavaisia. Kohtuullisesti nautittuna ne kartuttavat sekä ruumiin että mielen hyvää, panevat veren ja muut nesteet paremmin liikkeelle. Töistä päästyä sopii siis itsekunki ilahutella itseänsä ja toimittaa muillenki, erittäin lapsille ja nuorelle kansalle syyttömiä huvituksia. Itsekullaki iällä ovat huvituksensa. Hypyt, tanssit, moninaiset kisat ja leikit, kiekon ja pallon nakkelot, lymysit, hiipat j.n.e. ovat kyllä syyttömiä ja somia huvituksia nuorukaisille, jos vaan katsotaan, ettei mitään tapaturmasta vahinkoa sattuisi ja ettei niitä ylimäärin pitkitetä tahi ettei mitään tarpeellista työtä niiltä viivytetä. Joka yhä huvituksia etsii, niillen tulee ikäväksi huvituksetki eikä heistä ole viimmen minkän ilon nautitsiata.

Jos vanhatki voisivat nuorukaisten ilohin yhtyä, niin olisi se kyllä kaunis. Tavallisesti he kuitenki viipyvät tarinoillansa oluen ja tupakan vaiheilla. Eikä ole tämäkän heille kielty, jos vaan olutta ei muuteta paloviinaksi ja kauniita tarinoita noitumisiksi. Kovin laihoille ja vereville viemistys vioissa ja niillen, jotka paljo sylkevät tupakoiessansa ei ole tupakka terveellinen. Wäkevä nuuska rikkoo helposti nenän ja purutupakka on maksalle vahingollinen.

Leivonen joutu kerran Kissan kynsiin. Ei katti kuitenkan ollut häntä ilman syytä tappavinansa, vaan sanoi: "sinä mukoma suhiset tuolla ilmassa, ettei sinulta toinen saa unirauhaakan ja vieläpä pitää sitäi peljätä, ettet oikein päälle putoaisi. Waan nyt tuleeki siitä kerrallansa loppu." Leivonen sano: "en minä veisuillani kellenkän rauhattomuutta tee, vaan laulelen ihmisille sekä muille elämille iloksi ja suosioksi. Eikä tarvitse sitään pelätä, että kenenkään päälle putoaisin. Enpä nytkän ilmasta putoamalla kynsiisi joutunut." "Waiti, vastasi katti, ja tiedä se, etten minä elä tyhjällä pakinalla!" Samassa söi suuhunsa onnettoman.

Wanha nälkänen susi juoksenteli metsässä ja, kun ei voinut ajettaviansa tavata, mietti seuraavan keinon. Laino puvun ketulta ja valhepuvussaan hevosen laitumella nähtyä astu lähemmä ja sano itsensä tohtariksi, kysyen, eikö olisi hevosella mitään vammaa parannettavaa. Hevonen, ehkä heti tunsi hänen sudeksi, ei ollut tuntevinaan ja lausu: "voi kuinka käviki onnellisesti, että, hyvä tohtari, satutta tulemaan! Wastikään astuin puikon jalkaani, auttakaapa minua siitä!" Susi lupasi ja kyykistihen hevosen taakse, juuri kun tutkimaan paikkaa. Waan samassa kun jo sukasi suunsa toista syödäksensä, sai semmoisen kumauksen hevosen kaviosta, että lenti kuinka kauas paikalta. Sen tehtyä hevonen juoksi pois ja nauro palkaksi tohtarillensa.

"Lähde pois ruunani, lähde, juokse, pakene kerkiämiseen; vihollinen tulee ja viepi sun muuten." Niin sano mies hevosellensa. Sihen vastasi hevonen: "no jos tulee, mikäpä sitte? luuletko hänen kaksi satulaa selkääni asettavan?"

Kaksi miestä kulkeissaan löysivät rahakukkaron. Ei kumpikan olisi toiselle osaa rahoista antanut. "Minä sen ensin näin", sano toinen ja toinen sano: "minä sen ensin ennätin tieltä ylös ottaa." Niin menivät oikeuteen ja oikeus tuomitsi kukkaron keskeä poikki miesten välillä leikattavaksi, vaan rahat keräjäkuluiksi jäämään.

Summako näki härjän laitumella ja kadehtien härjän suuruutta ajatteli: "enkö toki minäi paisuisi tuommoiseksi, jos oikein vedän henkeä mahani täyteen." Samassa veti henkeä sisäänsä, pöyhistihen ja kysy pojiltaan: "miksi näettä, joko olen johonki määriin härjän suuruinen?" "Et toki," vastasivat pojat. Niin veti toiste enemmin henkeä puoleensa ja kysy: "enkö vieläkän olisi härjän veronen?" "Et vieläkän," vastasivat taasen pojat. Oikein innoissaan yritti vieläki enemmin henkeä saada, vaan samassa pakahtu ja kuoli.

2. Kaksi Turjan Lappalaista hiihtoa hivuttelevi yksiä eräsaloja; ei taia sinä ikänä toinen toistahan tavata.

Osviittoja. 1. Päiväpaiste. 2. Reenjalakset. 3. Hevonen ja reki. 4. Akkunan lauta. 5. Aura.

Welvollisuutemme kyllä on, aina eteemme ajatella. Jos vielä sitteki toisinaan onnettomasti sattuu, niin levottava kuitenki on tietä, itsensä tehneen, mitä ihmisen mukaan taisi.

Suosio ja hyvä oletus tekee vaikiammatki tilat kärsittäviksi, jos ei mieluisiksi.

MEHILÄINEN W. 1837.

    Läksi poika puolukkahan,
    Toinen poika mustikkahan,
    Kolmansi jänön jälille,
    Koukkupolven polkumille.
    Tuli poika puolukasta, 5
    Toinen poika mustikasta;
    Ei tullut jänön jäliltä,
    Koukkupolven polkumilta.

    Läksi isä etsimähän
    Olutveellä otrasella, 10
    Kakrasella kannikalla,
    Leivällä rukehisella.

    Etsi pientä poiuttansa,
    Kultaista omenuttansa;
    Eip' on löyä pojuttansa, 15
    Kullaista omenuttansa.

    Läksi emo etsimähän
    Olutveellä otrasella,
    Kakrasella kannikalla,
    Leivällä rukehisella. 20

    Etsi pientä pojuttansa,
    Kullaista omenuttansa;
    Eip' on löyä pojuttansa,
    Kullaista omenuttansa.
    Läksi veikko etsimähän 25
    Olutveellä otrasella,
    Kakrasella kannikalla,
    Leivällä rukehisella.

    Etsi pientä velleänsä,
    Kultaista omenattansa; 30
    Eip' on löyä vellyttänsä,
    Kullaista omenuttansa.

    Läksi sikko etsimähän
    Olutveellä otrasella,
    Kakrasella kannikalla, 35
    Leivällä rukehisella.

    Etsi pientä vellyttänsä,
    Kullaista omenuttansa;
    "Missäpä olet, veikko rukka?
    Tule poies, veikko rukka!" 40

    "Emmä pääse, sikko rukka!
    Pilvet päätäni pitävät,
    Hattarat hivuksiani.
    Wipu toista jalkoani
    Päästä päätä, Päivän poika, 45
    Silmiä hyvä sikiä;
    Silmät tähtiä lukevi,
    Sääret honkia hosuvi.

    Kuu kulta, jumalan luoma,
    Lähes päätä päästämähän, 50
    Syötä Karjalan kaloja,
    Kuvetjärven kuorehia."

Jälkimaine. Tämä yksinkertanen runo on Wenäjän puolelta Karjalasta peritty ja lienee kylläki vanha, koska Päivän poikaa ja Kuuta poika siinä rukoilee vivusta itsiänsä päästämään.

    Saatanhan minäi sanoa
    Ja panna paperin päälle,
    Nuoren kansan nähtäväksi,
    Miten ennen on eletty;
    Ainapa huvempi aika, 5
    Jos on jotai e'essä.

    Olipa kerran keisti tyttö,
    Joka kulki koriana,
    Silkin karttunin sisässä,
    Kiirehesti kirkkotiellä. 10
    Kun sitte tuli sisälle,
    Herran hnoneseen hojotti,
    Lakois huonot lattialle
    Saman sankarin jaloissa.
    Sitte koipesi koria, 15
    Lähti kirkon lehterille,
    Etupenkkihin pöjötti.
    Peilin sievästi sivalsi,
    Johon kahta kasvojansa,
    Kahto kaulansa visusti. 20
    Helottipa kultahelmet,
    Niitä käänteli käellä,
    Sovirteli sormillansa;
    Sitte päätänsä siveli,
    Kohenteli koriasti. 25

    Joutupa mukoma neiti
    Morsiaksi muutamalle,
    Talonpojalle hyvälle,
    Joka piti pieksukengän,
    Hatun halvan ja matalan, 30
    Sarkavaatteilla vaelsi.

    Wiikon muutaman perästä
    Ihan läksi iltasella
    Poika kulkemaan kotoa
    Naisen luoksi lauantaina. 35
    Sitte sinne tultuansa,
    Päästyä pimiän tullen,
    Naisen luoksi lämpösehen;
    Toinen alkapi torua:

    "Kuinka kulet kutjuttelet 40
    Kehnosti kun kerjäläinen!
    Oisit ostanna paremmat
    Saapas kengät kelvolliset,
    Aika'anturat alaasi,
    Hankkinut hatun paremman, 45
    Hyvin korkian kopalta,
    Werkavaattehet hyvätki
    Laullensa laittanunna,
    Ettet sarassa samoisi.
    Ka'pas monta muuta miestä, 50
    Nuorta miestä naimatonta,
    Kun ne kulkevat isosti,
    Uurivyöllä astuilevat,
    Werkavaattehet komiat,
    Hatun koppa korkiampi, 55
    Saappahat hyvät samate,
    Jotta palkit paukkoavat.
    Sin' et huoli semmoisista,
    Wielä viivyt viinan luona,
    Rouvituvissa tuhiset." 60

    Eipä enä ensinkänä
    Maata poika malttanunna,
    Wiipyä sialla sillä.

    Kun oli kuullut kunniansa,
    Pistihen ulos pihalle, 65
    Otti lasin lakkarista,
    Ryyppäis siitä oiva ryypyn.
    Siirsi jällehen sisälle,
    Wutkastihen vuotehelle,
    Naisen luoksi lämpösehen. 70
    Muikkais suuta morsialle,
    Pian niinkun pilkan vuoksi,
    Härnäten häjytapaista.
    Haispa viinalta vähäsen
    Häjyn neitosen nenähän. 75
    Kohta koplasi kuvetta,
    Tunsi lasin lakkarissa.
    Tuosta sai tytölle tuska,
    Alko pauhata pahemmin
    Sulhaselle suutuksissa: 80
    "Heitä lasi lattialle,
    Heitä helvetin kovasti,
    Heitä heti kappaliksi;
    Osta uuri sen siahan,
    Taskukello kelvollinen, 85
    Kultavitjat ja komiat,
    Että hohtais housun päällä,
    Kiiltäis kirkon lattialla,
    Se olis kaunista katella."
    Wasta poika puolestansa 90
    Alko vastata vakaasti,
    Halki haastella asian;
    Kovin kauan kuunteliki
    Ihan ilman äänetönnä.
    Sanopa ensisanoiksi: 95
    "Sitte on sika nimeni,
    Jos ma tänne toiste tullen,
    Ehkä oli ensikerta,
    Kun ma luonasi lepäsin,
    Ompa varsin viimmenenki. 100
    Kos et kuitenkan hävennyt
    Haukkumasta hallin lailla!
    Laita poies puolestasi,
    Mitkä on minun omani
    Avioksi aiottuna, 105
    Liiton merkiksi minulta.
    Kun ma luulin kunnollisen,
    Saavan armahan avion,
    Jonka kanssa kaunihisti
    Woisin aikani asua 110
    Aina asti vanhuutehen,
    Suuren suomasta Jumalan,
    Joka avion asetti."

    Eipä enemmän puhunut
    Poika sille puolisolle, 115
    Kisko kihlansa takasin,
    Jätti tytön tyhjillensä.

    Tämä näin typerä tyttö
    Outti miestä onnellista,
    Lykyllistä lyylätteli; 120
    Kun ei toista tullu'kana,
    Joutu renkirehjanalle,
    Juomarille heittiölle,
    Saalihinsa tuhlajalle.
    Warsin sarkavaattehetki 125
    Häjyn kurkusta kurahti.

    Eukko ylpiä ärisi
    Julman juomarin tarvoille,
    Ihan ensivuoellansa;
    Jopa toissa toimitteli 130
    Wiinatilkan viriästi
    Ukon suuhun ja — omahan.
    Tuli julma juoppoeukko,
    Loppu äiältä ärinä.
    Sitte kahen kallottelit, 135
    Wuoron kuppinsa kumosit.
    Ei se ukko elänytkän
    Marsin kauan vaimon kanssa;
    Pian kuoli kulkemasta,
    Jätti eukkonsa elohon, 140
    Jätti lapset lattialle,
    Kaikki kylänkynnykselle,
    Äiti ärmätin käsihin,
    Jok'ei huolta huomenesta,
    Pitänyt pientensä ylite, 145
    Piti viinan vinkerästä.
    Joka päiv' ol'juovuksissa,
    Kanto kaikki vaattehensa,
    Puumulinsa, silkkisensä,
    Wiinan myöjälle visusti, 150
    Weipä vielä kultahelmet,
    Että pienen kirkkopeilin,
    Tilkan eistä tiettämästi;
    Kaikki suimi suuteksensa
    Wiinassa ihan visuhun. 155
    Wiina viekas se vetäpi
    Waimorukan vaattehia,
    Tuli loppu lappaminen,
    Akkarukan appaminen.
    Alko sitte akkurukka 160
    Kuleksia kupparina,
    Huusais huonoja hyviä,
    Teki ämmät terveheksi.
    Saihan sitte sarvillansa,
    Hankki hameheittiöitä 165
    Pahan paikan peitteheksi.
    Joshan jollon suuruskouran
    Anto akat palkastahan,
    Jopa neki julma akka
    Waihto viinaksi visusti, 170
    Lapsiltansa lallutteli,
    Suulta lasten surkioien,
    Joita nälkä näännytteli.

    Akkarukka allin lailla
    Kohmelossa kuikutteli, 175
    Kun ei einettä etehen
    Ollut mitän ottamista,
    Siinä harmista havahti
    Kysyi ensin iteltänsä!
    "Kuhun joutu koreuteni, 180
    Mihen kauneus katosi?
    Mik' oli nuorena minulla,
    Kun se suuttu sulhopoika,
    Kun ma vaatteita valitin,
    Sanoin kulkeman sarassa, 185
    Kehnosti kun kerjäläisen;
    Itellenpä ennen sattu,
    Sattu keskelle sanani."

    Se sama sanottu vaimo
    Neuo ensin neitosia, 190
    Sano viisailla sanoilla:
    "Ottakai minusta oppi,
    Ettei sulhoista suloista
    Piä sunkan suututella,
    Ensikerran käyessähän, 195
    Waikkapa vielä viinaltasi
    Henki vähän haisahtaisi;
    Ei se sieä sulhopoika
    Joutavia jaaritella.
    Jos on housut huonommatki, 200
    Nuttu sarkanen selässä,
    Hattu halpa ja matala,
    Häränkoivet kurpposina;
    Leip' on kuitenki leviä,
    Pellot kanssa kasvamassa, 205
    Toista tuomassa eloa.
    Minä tieän miestä monta,
    Koska on kotikylässä,
    Jok' ol viinalle vihanen
    Wielä nuorra naimatonna, 210
    Ja nyt juopi julmemmasti;
    Tieän myöski miestä monta,
    Joka lassa lällutteli
    Joka verassa viteli,
    Uuri vyöllä kirkkotiellä; 215
    Nyt on pellot piertamina,
    Kaikki suossa suurusjauhot,
    Petäjässä pellonsiemen,
    Kaikki kauneus lamassa.
    Wielä sanon viimmeseksi 220
    Teille, naiset naitavaiset,
    Ettei piikasten pitäisi
    Kenokaulon kaahatella,
    Käyä kirkon lattialla,
    Etupenkkihin pöhätä; 225
    Kaunis katotaan takoa,
    Siviä selempätäki.

    Ei myös peiliä pitäisi
    Kahmaloissa kanniksella,
    Siellä huivinne sisässä, 230
    Mutta paljoa paremmin
    Hengen peilistä pitäisi
    Sielun virhiä sihata.
    Riikinkukko se koria,
    Kaula kaunis ja siliä, 235
    Jalat rumat ja rupiset;
    Hänen täytypi hävetä,
    Eikö ihmisen enemmin
    Pitäis häntänsä hävetä?"

Jälkimaine. Tässäki Rautalammin Ihalaisen tekemässä runossa on kyllä varten olettavia neuoja tyttärillä, joista neuoista toki ei tarvinnvekan minun pitemmältä kertoa. Näemmä värsyistä 59, 60 ja v. 81—84 tytön viinanki ryyppäämisestä sulhoa soimanneen. Ei kyllä haittaisikan mielestämme, tyttöin vähin varalla pitämän, etteivät menisi juoppolalluille, vaan väärin tehty on kuitenki, siitä sulhoansa haukkua, jos ryypyn ottaisiki. Haukkumalla tosiaanki ei saa häntä tavastansa luopumaan, jos ei kaaneilla ja siviöillä puheilla vähitellen. Paha kyllä on senlaiseen joutavaan tarpeeseen, kun paloviinan nauttimiseen, itsensä totuttaa, mutta monenki miehen, vanhempainsa ja omasta ymmärtämättömyydestä jo pojasta alkain viinaa maistelemaan ruvettua, tulee se sitte vaikiaksi yhtäkkiä heittää, vaikka kyllä näkeeki älyävämmällä iällänsä, siitä paljo enemmän turmellusta, kun hyödytystä olevan. Sillä tosiaanki paloviinasta ei ole mitänä hyödytystä ihmisellä, jos ei muutamissa erinomasissa tiloissa, niinkun ylellisissä rasituksissa, kovassa vilussa eli kuumuudessa, sateessa, usvassa ja sumussa, koska sitä lääketten verostä vähä kerrallansa ja jollen kullon nautitaan. Semmoisissaki tapauksissa on kuitenki hyvä olut paljo virvottavaisempi ja terveellisempi.

Mutta mikä on se vähä hyöty paloviinasta niiden tu hansien turmioin suhten, joita siitä lähtee niin erityiselle ihmiselle, kun koko maalle ja koko ihmissuvustolle! Se polttaa ja koventaa sisällykset, etteivät voi täydellisesti ruokia huvettaa, josta usein pitkälliset reväsimet, muut vatsaviat ja kohtaukset saavat alkunsa, juontuu sitte veren seassa keuhkohin, aivoon ja ympäri koko ruumiin, pilaa älyn, mielen, muistin, voiman ja muun kunnon, turvottaa, pöhistää ja vavistuttaa ihmisen, vähentää luonnollisen lämpimän ruumiissa, syyttää moninaisia raskahimmia, ikuisia tauteja, heikkopäisyyden, halvausvian, ampujan, kaaduttajan, ähkyvikoja, vesiahman, luuvalon, vesipöhön ja muita pöhötauteja, turvottumisen, kelta- ja keuhkutauteja, verisyljyn ynnä muita lukemattomia vikoja, joiden viimmenen loppu on levoton omatunto ja kauhistuttava kuolema.

Sillä tavalla useinki turmelee palovina terveyden ihmiseltä, vaan jos sitäkän ei aina silminnähtämästi tekisi, niin kuitenki aina menettää ilon, onnen ja siunauksen perikunnissa, turmelee hyvät tavat ja kauniit, siivolliset menot, tuhlaa arvaamattoman työajan ja tavaran, saattaa monta miestä hyvättäki elolta maantielle. Myös on verisillä tappeloilla, murhilla ja kaikenlaisilla pahatöillä tavallinen alkunsa paloviinasta. Ei kymmennettä osaakan havata niistä ilman paloviinatta tapahtuneen. — Joka sentähden tahtoo terveenä, raittiina ja onnellisna elämänsä iltaan päästä, tekee hyvin, jos hän ei koskaan ota palovinaa suuhunsa, vaan vieroo sitä kun muutaki myrkkyä. Wielä vähin totuttuaki voipi ryyppäämisen tämän helposti heittää, vaan viimmen muuttuu tapa tarpeeksi ja ihminen vapaasta, mielitahtosesta olennosta paloviinan orjaksi. Waan jos siksi ei muuttuisikan ryyppimisen tapa, niin jopa ilmanki viinaa maistellessaan ihminen toisinaan tulee siitä runsaammasti nautitsemaan, niin että juopuu. Waan juopuneenapa mies on mieltä vailla ja voipi helposti yhtyä senlaisiinki seikkohin, joista saapi ikuisen turmion nimellensä, arvollensa, elollensa ja kunniallensa, taikka joutuu raskainten rangastuksen alaseksi. Paras on sentähden ottaa korviin runoniekan opetus, joka sanoo:

    "Jos nyt tahot tarkimmasti,
    Osata oikein eleä,
    Niin viero viina peräti,
    Sekä karta karvojansa.
    Ole viinalle vihanen,
    Heitä pois lihan hekuma,
    Tee jo kelpaava katumus
    Armon aikana aiota!"

Parempi toki onki peräti välttää kiusausta, kun suotta sen kanssa taistelemaan antauta. Muuten vaan viimmen ehkä myöhän taidat toisen kuulusan runoniekan kanssa havata onnettomuutesi ja valittaa:

    "Wasta minä vanhoillani
    Oivalsin tämän asian,
    Kuinka kunnia menepi,
    Alempi miehen armo,
    Kaikki rakkaus katoopi
    Entisiltä ystäviltä,
    Miesi velkahan veäksen,
    Joka ryyppeää rysyltä,
    Wiinan viljassa eläpi,
    Monet päivät pääksytysten,
    Wiikkokauet vieretysten.

    Maailman makia seura,
    Tapa vanha tarttuvainen,
    Jot' ei arvata alusta,
    Saapi semmoiset vahingot.

    Aivan on asian kanta
    Sillä lailla, lapsukaiset;
    Minä sen toeksi tieän,
    Jok' olen itekki ollut
    Taipuva tähän tapahan,
    Saanut semmoiset vahingot:
    Terveys on turmeltuna,
    Kaikki rikkaus kaonna,
    Arvoni alentununna;
    Matti taskussa makaapi,
    Tuskat turkkini povessa,
    Ristit, vaivat rinnassani.
    Wielä suututin sukuni,
    Esivaltani vihotin;
    Näytin ihteni olevan
    Irvihampaille iloksi,
    Hyvänsuoville suruksi."

Muutamin paikoin vähemmin tuttuja sanoja edellisessä Naimarunossa taitavat olla v. 7. Keisti s.o. kensti, ylävä, ylpia, kopia. v. 12. Hojotti; meni hopulla; isosti, eteensä katsomatta. v. 13. Lakois (lakosi); meni lakoon, kaatu, lankesi. v. 17. Pöjötti; tunki itsensä tuhmasti, mielettömästi. v. 40. Kutjuttelet; kävelet, kulet kehnosti. v. 73. Härnäten; suututellen, pilkaten, v. 76. Koplasi; siveli. v. 120. Lyylätteli, toivoeli, lauleli tulevan. v. 146. Miinan minkerästä; hajusta, nenään pistämästä hajusta, v. 203. Kurpposina; kenkinä, karvasina kenkinä. v. 223. Kaahatella; keviä- mielisesti astua, liikkua, v. 225. Pöhätä; yhtäkkiä pistäytä.

Ammon olima kuulleet mainittaman Hiiden linnasta ja lukimaki Gananderin Mythologiassa tästä asiasta, jotta voima päättää, tämän muka jossaki Sotkamon ja Ristijärven kirkkokuntiin rajamailla löytyvän. Kun ei tästä merkillisestä paikasta mitanä missiä tietty, eikä kukaan häntä ollu nykyjään käyny kahtelemassa, niin tuumasimaki asianalkain lähtiä hakemaan.

Jo alko pimittää kun, tiistaina 26:tena päivänä Hei- näkuuta v. 1836, kolmen miehen läksimä Kajanista astua teppomaan. Ilta oli sateisen päivän perästä raitis, vaan kun myöhemmin alko kolkostua, päättimä, keskiyön kostuttavalta unelta virkistäytäksemme, eräässä torpassa muutaman tiiman levätä. Tultua kartanolle, eikä tahtoen talonväkiä makiasta unestansa herättää, pöhkäsimä yliselle kussa, lehtikerpuilla peittäytyneet. Unosen kalliita antimia nautitsima. Aamulla, päivän kanssa liikkeellä, kulkima elävän Salmijärven kylätse Jormualahden etelärannalle. Tämä lahti pistää, Oulujärven koillisrannalta, penikourman pituudelta itään päin. Tässä nakkausima heinämän ja korkian vaaran kupeella olevan ahon laialle levähtämään. Yksi matkakumppaleista kiipesi korkeimmalle kukku- lalle, josta hän palattua kerto nähneensä ison osan Oulujärvestä, kaikkine saarine, niemine, lahtine ja ympärillä olevine taloine. Hyvin oli häntä tämä näkö vaikuttanut. — Wä'hän edeskäsin käytyämme tulima ihanaan Hillerin torppaan ja yhtä kaunoseen Loikkalaan, Paltamon pilajätä, eteläpuolella Jormualahtia. Sihen aski olivat tiet välttä'viä ja olimaki sinä päivänä kulkeneet 7 neljännestä. Wieläpä oli mieli, ennen yötä, päästä 5 neljännestä eteenpäin, Paatinmäkeen joka jo on Sotkamoa. Niinpä saattauttamaki veneeltä sormualahden nenätse ja läksimä neuottua tietä astumaan, koilliseen päin. Woi kuitenki näitä maailmoita kulettavia! — Terva- tynnyrien vyöryttämällä sydänmaalta lahden rannalle, oli tie kulunu vyvälle kuopalle, jossa sateella kokoutunu vesi jokena juoksi. Mehtäänkänä ei kaatuneilta puilta ollu menemistä. Kuitenki, jos paljollaki vaivalla, pujottausima tästä ja tulima, oikialta tieltä jo eksyttyä ja tiettömiäki samottua, summia suunnan mukaan aivotulle yö sialle. Loppumatkalla kasteli sadetki jo korvamme.

Syötyä, panima maata pirtinlattialla levitetylle vuoteelle. Aamulla nostua, maksoma yösiasta ja ruuasta, minkä vähän soveliaksi katsoma; sillä näillä seuduin eivät millonkaan määrää ruuan hintaa, vaan heittävät matkustavaisen suosioon, paljastuvat jos vähänki maksaa, ja välistä vaan pakkaamalla saapi heidät mitänä ottamaan. Lähettyä liikkeelle, kulkima 6:den neljänneksen taipalen, kaunisten ja lehteviin kunnasten ja mehtiin kautta, Härmämäkeen. Tällä talottomalla taipalella sattu eteemmä sauna, jossa kotvan lepäsimäki. Semmosia mehtäsaunoja laittaa tämän maan kansa itselleen työpaikoille sydänmaassa, asuen niissä talvellaki työaikansa niillä tienoin.— Wieläki on täällä omi- tuisen somuudensa vuoksi muistettava lampi. Pitkä ja kaitanen; puolikuun mukanen; erinomasesti kirkas vesi, pohjan parin sylen syvyydestä näkyväksi; kahen puolen korkiat, nousevat mäet tiheimmältä ja kauniimmalta petäiköltä peitetyt, jossa tuskin hirreksi kelpaamatonta puuta olisit löytänyt: — kaikki se anto tälle paikalle omituisen, kolianihanasti vaikuttavan muodon.

Härmänmäessä, joka on Ristijärven rajataloja, haasto meille emäntä eräästä Wenäläisestä, joka näitse sydänmaan taloitse kulkien ja herraksi itsiänsä korottaen, miesten poikessa ollessa, vaimoväeltä komentamalla ruokaa, kyytiä, passuuta ja muuta senlaista oli narrannut. Tässäki sitä oli hyvin koettu palvella. Kuultua jälempätä, tämän olleen ainoastaan talonpoika-rietan, joka, aivan rahatonna ollen, niin konnallisesti koki matkansa perille päästä; haasto hän meille hyvin vikevästi, ähmissään tästä hävyttömyydestä. En ole ikänäni kuullu niin jäykkää ja jykeätä Suomen puhetta, joka näytti oikeen ihmeteltävän voiman kauan sorretussa kielessämme löytyvän. Lähti siilon pakinata: ei siinä sanoja puuttunut, eikä toinen lause toistansa kauan vuottanut. Kun olisi käyttäny lyiyspännällä muistoksi kirjoitaa mitä tässä, ei kiertelemällä, kun lyhyesti vaan jykeästi käytettiin; niin olisi siitä ollu Suomen kielikäytökselle ja sanakirjalle paljoki hyövykkiä.

Tästä lähettyä, tulima Eskolan taloon, Pyhännän kylässä, yöksi. Siitä torstai aamulla ihanaan Liuskonniemen torppaan.

Tästä meni matkamme Hiisijokia ylöspäin, ja lähtimäki liikkeelle noin kello 10. Päivä oli mitä kauniimpia. Aurinko paisto lämpimästi ja lieviältä tuulelta vesikalmolle somasesti käyristetyt lainoset läiskyttivät hiljasesti venettä vasten. — Entä vielä sitä vaikuttavaisesti ihanaa Hiisijokia! — Kaitanen; monimutkasesti suikerteleva; kahen puolen korkiat, heinävät niittytörmät, koristetut kaikkinaisilta kesän kukkasilta ja yleensä istutetut ikivanhoilla hyötökoivuila, jotka rannalta levittäen pensiät lehvänsä joen päälle, varjosivat meitä auringon kuumilta säteiltä: — eikö siinä kerraksi katsomista! — Niittymiehet, siellä täällä työssänsä, elähyttivät vielä enemmän tämän ihastuttaman näkemän. Itse istuma veneessä, soudetut kahdelta nuorukaisesti kukostavalta neitoselta vanhan äitinsä kera. Heidän muoto ja silmät ennustivat kaunista ja puhdasta sydäntä, ja se sulonen hymy huulillansa näytti, mitä koriat ja iloset ympärystät ynnä onnellinen, jos köyhempiki elämä, olivat heiän päälle vaikuttaneet. Istuessamme emmä voineet muuta kun ihmehtellä tätä paradiisistä matkaa, joka, kolme neljännestä pitkä, yhtäläisessä somuudessaan oli kuitenki alinomaa vaihehtelevainen. Wieläki ilahtaa sydän tätä muistellessani ja, valkamaan tultua, tarjosinki, kiitolliseksi muistoksi tästä ihanasta kulusta, kukkasen kummalleki neiolle, jonka he, silmät siviästi alaalla ja niiaten, ottivat vastaan. Niin erkanima toinen toiselle onnia toivottaen ja meidän matkue astu siitä 3:men neljänneksen matkan Pekolan taloihen, Hiisijärven kylässä.

Pekolan talot ovat länsipuolella Hiisijärviä. Tämä järvi, ennen enemmin kun puoli penikuormaa pitkä ja leviä, laskettiin talonpoijilta v. 1701 ison tulvan keväillä ollessa ja kymmenisen sylen pitusen hietaharjun läpikaivamalla. Wielä puhuvat vanhat miehet kuulleensa, tämän juoksemaan päässeen vesijoukon kauhialla räiskeellä metsän läpi itsellensä tien uurtaneen ja talonki hävittäneen. Oli ennenki juossu pienonen puro Tuomaanjärvestä tulevaan jokeen, vaan nyt meni vesi omia teitänsä. Tästä työstä onki Hiisijärveläisille mahottomat hyvät niittynsä syntyneet. Nyt on järvi tuskin enempää kun neljännestä pitkä ja leviä. Mikä ennen järven pohjana, oli nyt niittynä eli 75 vuotiassa koivistona. Länsipuolella oli kuitenki tuulelta ajeltava hieno hiekka semmosen aian pysyny ruohottumatonna ja metittymätönnä. Sillä hiekka muuttaupi, pölisten tuulella, ja kinostaa millon mihinki kuni lumi talvipyryllä, peittäen niin jokainuan nousevan piikin. Kaukaa katsoen tätä lavialta vaalattavata paikkaa, luulin ensiste vaahtevaksi koskeksi. Santa on erinomasesti hieno ja luulisimaki sen lasiteoksi käyttävän.

Pekolan taloissa kuulima Hiien linnan olevan kaksi neljännestä tästä etelään päin, Sotkamon, Paltamon ja Hyrynsalmen pitäjäin yhteisillä rajamailla, vaan paraite kuitenki Sotkamoon kuuluva. Sanovatki miehet joskus näillä paikoilla käyneensä. Nyt havahtimaki, tehneemmä Paakinmäeltä laskien, parin penikuorman mutkan ja kulkeneemmä vempelen. Sotkamon kirkolta olisi Hiiden linnalle ollu tuskin kolme penikuormaa, ja matkamme siis sen kautta kaikkia lyhyin.

Oli lauantai ja 30:nes päivä Heinäkuuta, kun noin kello 9 e.p. läksimä, Pekolan vanha ukko oppaaksi saatua, Hiidenlinnalle astumaan. Ilma oli lämmin, vaan liikkeelle lähettyä alko jo ankarasti sataa. Kulkima ensistä neljänneksen verran tihiätä ja tietöntä viiakkoa, kastuen siellä jo pahanpäimäseksi sekä sateelta että märällä metsältäki. Siellä kotvan telmettyä ja montaki mutkaa tehtyä, tulima viimmen suon-rannalle. Waan nyt vasta vaivat alkavat! Liejuun ja vetiseen suohon upposima joka askelelta melkeen polvia myöten. Soita ja korpia kauan rämmittyä, tuskissamme jo kysäsimäki oppaalta, eikö paikka lähestyne. Hän vastasi, ei kaukana olevan, ja viittasi muutamalle suunnalle. Waan mitä siellä ja täällä olevista puista saattoma merkitä,[4] vei hän meidät välistä yhdelle, välistä toiselle suunnalle. Niinpä jo penkoen ukon eksyneen, kysymä useenki häneltä matkasta, vaan saima aina samanlaiset vastaukset. Jo olima moniaita tiimoja, sateen yhä pitkittäessä, kahlanneet suossa polvia myöten. Wiimmen tuskausi ukko, tunnusti eksyneensä, heittäysi puhumattomaksi, ja tässä työssä auttoki häntä eräs matkakumpaleista, joka, sanankana virkkamatta, alakulossa vääntäysi jälessä muien, hien otsasta tippuessa ja muutonki märkänä kun kuikka. Toiset koimma kuitenki, ehkä yhtä märät ja väsyneet, vaivat leikiksi muuttain, ilosempana pysyä.

Astuessa näkiniä monessaki paikassa merkkiä kontion elelemästä näillä seuduin: välistä kololle syötyjä eli suomittuja muuriaispesiä, välistä silpottuja kantoja ja puupökkelöitä; useen vereksiäki, suohon painuneita jälkiä. Aina kun jälet tapasima sano ukko vakasella ja juhlallisella äänellä: "tuostai on mehtolainen juosta jolkutellut." — Wiimmen, sinne tänne sikseen väsyneeksi käytyämme, havahtima ihmisen jälet suossa, jotka tarkemmin tutkittua, omiksemma tunsima. Kohta tulimaki samalle paikalle, josta, tiimoja sitte, olima suolle laskeuneet. Nyt olivat jo voimamme melkeen vähissä. Kuitenki piti, uuelleen yritettyä, panna viimesensäki; ja otettua tarkemmat suuntamerkit, tulimaki tällä kerralla suoraan linnalle, noin kello 5 j.p. —

Niin olima nyt levähtämätä 8 tiimaa semmoisia maita rämpineet! Muullon ei ollu meillä koko matkalla opasta, ja nyt pitiki näin pahasti eksyä — Rastiteitä[5] ja neuvoja myöten olima tähän asti hyvästi kyllä itseksemmä osanneet, jos ei aina tavallistakan rataa.

Niinpä olima toki vihdon matkamme perillä. Pohjas- puolelta nostua suonsaarelle, kulkima kohti linnaa. Yhtäkkiä kuulima oudon rääkymisen, ja kuta likemmäksi tulima, sitä kolkommalta ja kovemmalta se kuulu. Olisi tätä voinu luulla jonku pahan parkumiseksi; niin kamala ja läpi luien men'evä oli ääni. Etemmä kulettua näkimä lintuparin, havukkaheimostosta, joilla mahto olla pesänsä jossaki linnan luolassa, koska lähestyissämme aina kiivaammasti huutaen milt' eivät tahtoneet päällemmä tulla. Opas nimitti ne poutiaiseksi. Tästä ei huolien, menimä kuitenki linnalle.

Hiiden linna on keskellä mainittua osiksi metittynyttä, osiksi kaljakkata suonsaarta. — Lounasesta koilliseen menee sen keskite läpeinen halkema. Kahen puolen tätä ovat kuutta, seitsentä syltää korkiat, veitsiviilot kallioseinät, noin 8:ksan syltää toisistaan, ja välissä syvät lampareet. Oppaamme lausu niillä ei pohjaa olevankan. Rannat ovat varsinki pohjaspuolella päällekasvaneelta kuohulta peitetyt. Lounaspuolella on pirttisepeliksi nimitetty suolampi, josta vesi parikyinmentä syltä pitusen, kaitasen puron kautta juosta lirisee Hiiden linnan lampiin ja siitä taas koillisessa päin olevaan toiseen lampiin. Keskimmäisen lammin pohjaspuolella on itse linna. Puolentoista kyynärän paksunen muuri eriää kalliosta, välissä heittäen jotaki luolan näkostä. Wieressä on kallio luisumpi. Siitä rannalle laskeuttua kuulima maan alta, kallion sisästä, hiljasen jyminän, joka mahto tulla jostaki siellä olevasta lähteestä. Muuta linnan näkostä emmä havanneet,[6] emmäkä itse haltiata tavanneet, jos hän vaan ei lie edellä mainitun Poutiaisen haamussa ilmottaunu. Kaikki yhteenlaskettua, näyttää paikka kyllä oudolta ja kamalalta, ja mahtavat sentähden esivanhempamme luulleet, ei minkään hyvän haltian tässä paikassa asuvan. Muuton mahtaa kallio joltaki maanjäräykseltä halenneen ja semmoseksi kumauneen, jonka vastaavain kallioseiniin tarkasti tutkimalla havataan.

Pari tiimaa linnalla vivyttyämme, kaikki tarkon tut- kimalla ja mieleen panemalla, menimä yli puron lammin eteläpuolelle. Siellä vyöryttimä vielä kiven lampiin, josta poreet kotvan jälestä nousivat. Siitä heittimä paikan ja kulkima neljänneksen matkan etelään päin, Hillerin torppaan, joka on Sotkamoon kuuluma.

Anoissamme ruokaa vastattiin ei olevan muuta leipää kun petäjäistä. Nälkä käski kovasti ja täytynnä sihen tytyä. Waikk' ei sitä olisi siltään saanat nielastuksi, vaan olisi, kuni sanovat, aina päällimäissä suussa pyörinyt; meni se kuitenki voin, kalan ja maion kanssa mukiin, varsinki nälän ahistaissa. Syötyä, panima vaatteet kuivamaan ja vaipuma virvottavaisen unen käsiin.

Tästä läksimä pohjanmaan halki Kuhmoon päin kulkemaan. Kuhmo on
Sotkamon pitäjän ainoa kappeli ja tästä itäsuuntaa kohti.

Ensistä kulkuna Teirivaaratse kauniita ja pahojaki matkoja Petäjäniemelle, 5 neljännestä; siitä 3 neljännestä Kusiajärven yli Häikiövaaralle. Tämä vaara on kamalasti vaikuttava, korkiain, mehtäviin kukkuloinsa ja niiltä jyrkästi kuinka syvälle laskeviin laksoinsa vuoksi. Sentähden lie uskottu, hänessä ennen jonku Häikiön (pahan hengen eli haltian) asuneen, josta hän mahtaa nimensäki saanut.

Siitä astuma penikuorman taipalen, kauniisti Kuurtajajärven rannalla olevaan Kuurtajan taloon, jossa yöpymäki. Tässä oli erinomasesti siistiä ja valastua väkiä, jota ei harvon pohjanmaissaki ihmeekseen tapaa. Koko edellinen päivä oli paraasta päästä ollut satamaton ja kaunis.

Maanantaina ensi päivänä Elokuuta läksimä tästä ja tulima, jo vähän eksyksissäki käytyä, penikuorman taipalen, suuren Ontojärven rannalla ja sen luodesopussa olevaan Hietaperän taloon. Siitä saattautima neljänneksen järviä Katajalahteen. Waikka kesken kiireensä olivat parassa luokopäivänä lähteneet tästä kyytiin, eivät kyytimiehet kuitenkaan millää kontrahilla tahtoneet ottaa palkkaa saattamastansa ja täyty heidät kauan houkuttelemalla sihen taivuttaa.

Tästä oli vielä 9 neljännestä kirkolle. Matkamme meni, paitsi moniaien talojen sivu, myös kolianihanasti vaikuttavan Multitörmän ylitse. Siinä kulkima parin neljänneksen pituudelta ikivanhalla petäiköllä kukoistavaista hietaharjua, josta puien välitse näkyvät etäiset järvet saarinesa ja talot niittyne, peltone ja huhtane. Täällä oli myös vanha petäjä, jonka kupeessa luettiin vuosiluku 1788 leikattuna. Jälestä kuulima senaikussa sotaaikana täällä olevan sotavahin sen puuhun piirtäneeksi.

Noin kello 6 j.p. tulima pappilaan. Terve! sinä vanha pappila vanhane harmajapäine isäntänesi, jolla, paitsi elämän kaikkia vastakäymisiä, nuorukaisen ilosuus on vielä jäleltä säylynyt; — Joka matkustavainen kiittää sinun hyväntahtosesti ja ilosesti vastaanotettuasi ja ruokittuasi! —

[4] Kumpassin (suuntalin) puutteessa, on pohjanmaita kulkemalle isoksi avuksi yksinäisten petäjäin kuorta merkitä. Pohjoseen on se aina paksumpi ja ylemmäksi mustumia kun etelään käsin, sillä pohjatuulten tähden on se puoli tarvinnutki vahmemman peitteen. On muitaki merkkiä niink. teien muurahaispesistä etelä suunnalle meneminen; muurahaisten asuminen kannoissa päivän puolella; lehvien isompi pituus sinne käsin jne.

[5] Rastiteiksi kutsutaan sydänmaan teitä, jotka puien pilkkomisella ovat viitotut. Äkkinäiselle kulkialle on tämä isoksi avuksi, estäin eksyttäväisille karjanpoluille menemästä.

[6] Gananderi puhuu erään, Hiisi nimisen, Kalevan pojan, 10 (vanhaa) penikulmaa itään päin Kajaanista, keskellä suota, rakentaneen suuren summattoman linnan hirmusesti isoista kivistä ja mullasta, sylenpitusilla sinne vievillä porrasvälillä eli pykälöillä. Katso Gan. Myth. Fenn. sivu 29. Nähtävästi puhuu Gananderi samasta linnasta, vaikk' emmä me minkäänlaisia rakentajan jälkiä ja merkkiä paikalla tavanneet.

Mökkiläispoika varasti rikkaan talon kirjavasusta pienen kirjan ja toi sen äitillensä eikä salannutkan varastustansa. Äiti sano: "pahoin kyllä teit, että varastit, mutta ei nyt talo tuosta pienestä kirjasta häiviä, jonka tähden pidänki sen, enkä laita sinua häpiänalaseksi sillä, että ilmottaisin ja veisin takasin. Waan kuitenkan ei sinun pidä vasta mitään tuvasta ottaa." Sillä tavalla nuhteli äiti poikaansa ja saiki sitä usiasti tehdä, sillä useinki näpisteli poika pieniä kaluja ja toi ne äitillensä. Niin kasvo hän aikaa voittain julkiseksi varkaaksi ja joutu viimmen hirsipuuhun. Hirsipuusta sanotaan hänen vummesiksi sanoikseen lausuneen; "Äitiäni saan minä tästä hyvästäni kiittää. Jos hän olisi kurittanut minun, ensikerran pienen kirjan varastettuani, ja vienit kirjan jälle, niin toki en enää toiste olisikan semmoiseen työhön ruvennut, vaan kun hän ainoastaan nuhteli ja uhkasi, niin siitä vaan yllyin pahemmaksi."

Te vanhemmat! kasvattakaa lapsenne kurituksessa ja Herran pelvossa. Sillä joka yhden niistä pienimmistä turmelee, parempi hänen olisi, että myllynkivi ripustettaisi hänen kaulaansa ja hän viskottaisi meren syvyyteen.

Wanha koira neuo nuorempatansa ja lausu: "se ei ole ollenkan kaunis tapa, ihmisiä haukkua ja vielä pahemmin tehty on, ketänä purra." Nuori koira rupesi ajattelemaan, mikä kumma siinä oli, että nyt semmoisia kuuli vanhan lausuelevan, joka kuitenki ennen oli äkein kaikista ollut ja monta ihmistä pahasti purrut. Wähä mietittyänsä pian löysiki syyn: saarnaaja oli itse hampaaton ja muutenki vähävoimanen ketänä haukkumaan.

Niin ihmisetki usein harjottavat kaikenlaista pahuutta nuoruudessaan, vaan vanhemmallaan ei enää pahoin töihin kyetessä tekeyvät siivoiksi ja alkavat muita nuhdella.

Koira ja kukko matkasivat yhdessä taipaletta. Illan tultua rupesivat maata, koira puun juurelle, kukko oksalle. Aamupuolella yötä alko kukko tapansa mukaan laulaa. Sen kettu metsässä kuultua heti mietti, millä saada suuhunsa kukon. Sillä mielellä astu lähemmäksi puuta, rupesi kukkoa laulustansa kiittämään, sano niin sulosta aamuvirttä ei koskan ennen kuulleensa ja viimmen käski kukkoa luoksensa eineelle. Waan samassa heräsi koira, ja einehen tarpeessa hänki, söi paikalla ketun suuhunsa.

Sääski riitautu jalopeuran kanssa ja jalopeura näytti hänelle hampaita, luullen paljosi sillä toista peljättävänsä. Maan sääski sano: "mitä kysyn minä kynsistäsi ja huolin hampaistasi, ruvetaampa tappeloon, niin näät, mikä apu sinulla niistä on." Samassa lensi riitakumppalinsa sieramiin ja pisti siellä niin kauan, että jalopeura tussissaan omilla kynsillään pahoin haavotti turpansa, vaan ei saanut kuitenkan sääskeä loukostansa lähtemään. Niin tuli sääski voittajaksi. Iloten ja riemuten lensi ulos; vaan parahillaan kerskatessa puuttu hämähäkin verkkoon.

Ei pidä pientäkän ylenkatsoa; eikä myös pidä onnestansa kenenkän ylen riemuta, vaan muistaa, että vahinkoi pian taitaa tulla.

2. Lyhyt akka lylleröinen, pitkänpaksu palleroinen, ikänsä työtä tekevi, ei saa kun silmuisen paian päälleen.

Osviittoja. 1. Sormikas. 2. Harja (hiussuka). 3. Heinäkuorma. 4. Karhi eli Hara. 5. Kello.

Eipä siis pidä oppia ylenkatsoa, taikka oppineen paljo opistansa kerskailla, koska toki muutki oppien voivat sepiksi päästä.

Niin taitaa orjilla ja vaivaisilla usein olla'ki otava merkkinä, koska vaan eivät joka yöksi pääse'kän huoneessa nukkumaan.

Kylläpä vaan pian toisinaan tappeloonki yhtyy, joka ilman syytä suuttuu ja toruu.

Ei pidä ylen korkialle pyrkiä, vaan pysyä siinä, mihen luonto ja onni on määrännyt.

MEHILÄINEN W. 1837.

    Neito istu sillanpäässä,
    Laulo sillan lautasilla:
    "Jouten synnyin, jouten kasvoin,
    Jouten aikani elelin,
    Joko mennen Joukoselle; 5
    Jouten Jouko syöttelevi,
    Jokiveellä juottelevi,
    Korttehilla kostuttavi,
    Sarasilla saattelevi,
    Heinäsillä heittelevi." 10

    Pääty Jouko kuulemassa,
    Sillan alla seisomassa;
    Kussa kuuli, siinä kosjo,
    Kussa kosjo, siinä kihlo,
    Kussa kihlo, siinä otti. 15

    Kolkko Kommin ikkunoa,
    Kosjo Kommilta tytärtä,
    Kommin nuorinta tytärtä:
    "Anna, Komini, tytärtäsi,
    Nuori neiti naisekseni, 20
    Wastakasvava varaksi."
    "Äsken annan tyttäreni
    Kojon pojan puolisoksi,
    Kun ammut tähen taivahalta,
    Pilkan pilvien lomasta, 25
    Yhen nuolen nostannalta,
    Yhen jalkasi sialta,
    Yksillä yrityksillä."

    Ampu tähen taivahalta,
    Pilkan pilvien lomasta; 30
    Kolkko Kommin ikkunoa,
    Kosjo Kommilta tytärtä,
    Kommin nuorinta tytärtä:
    "Anna, Kommi, tytärtäsi"
    "Äsken annan tyttäreni 35
    Kojon pojan puolisoksi,
    Kun käyt nieklojen nenitse,
    Tallat rautatapparoita;
    Päivän nieklojen nenitse,
    Toisen rautatapparoitse.". 40

    Tako rautaset talukset,
    Kävi nieklojen nenitse,
    Tallo rautatapparoita,
    Kolkko Kommin ikkunoa,
    Kosjo Kommilta tytärtä, 45
    Kommin nuorinta tytärtä:
    "Anna, Kommi, tytärtäsi!"
    "Äsken annan tyttäreni
    Kojon pojan puolisoksi,
    Kun sa uinet umpilammin, 50
    saanet sieltä suuren hauin,
    Suuren hauin, kultasuomun,
    Tahi kaksi pienemmäistä.
    Anopille antehiksi."

    Siit' on uipi umpilammin, 55
    Saapi sieltä suuren hauin,
    Suuren hauin, kultasuomun,
    Kolkko Kommin ikkunoa,
    Kosjo Kommilta tytärtä,
    Kommin nuorinta tytärtä: 60
    "Anna, Kommi, tytärtäsi!
    Jo olen raatant työt tuhannet,
    Sa'at toiset toimitellut;
    Jo olen uinut umpilammit,
    Saanut sieltä suuret hauit, 65
    Suuret hauit, kultasuomut;
    Kävin nieklojen nenitse,
    Talloin rautatapparoita;
    Ammuin tähen taivahalta,
    Pilkan pilvien lomasta." 70

    Siitä anto tyttärensä,
    Tyttärensä nuorimpansa,
    Kojon pojan puolisoksi.

    Koppo neien korjahansa,
    Murralti mutson rekehen, 75
    Wiien alla villavaipan;
    Iski virkkua vitsalla,
    Ujoa kahottelevi,
    Ammon raattuja ahoja,
    Wäinämöisen kankahia. 80

    Äiön siitä neittä neuo,
    Äiön orpoa opetti:
    "Kun tulet Kojon kotihin,
    Laai villaset hamehet
    Yhen villan kylkyestä, 85
    Keitä otraset oluet
    Yhen otrasen jyvästä!"

    Niin tuli jälille koiran;
    Mutso päätänsä kohotti:
    "Mip' on juossut tästä poikki?" 90
    "Koir' on juossut tästä poikki."

    Noin mutso sanoiksi virkki:
    "Woi milma orja raukka!
    Parempi minun olisi,
    Parempi olettelisi, 95
    Koiran kulkian jälillä,
    Lumme'korvasen koissa,
    Kun korpin Kojosen reissä.
    Paremmatpa koiran karvat,
    Kojon pojan kutrisia." 100

    Murti suuta, väänti päätä,
    Murti mustoa haventa;
    Iski virkkua vitsalla,
    Ajoa kahottelevi
    Selvällä meren selällä, 105
    Ulapalla aukialla,
    Niin tuli hukan jälille.

    Mutso päätänsä kohotti:
    "Mip' on juossut tästä poikki?"
    "Hukka on juossut tästä poikki." 110

    Noin neito sanoiksi virkki:
    "Woi milma orja raukka!
    Parempi minun olisi,
    Parempi olettelisi,
    Hukan huhkajan jälillä, 115
    Alakärsän ahkiossa,
    Kun korpin Kojosen reissä.
    Paremmatpa hukan karvat,
    Kojon pojan kutrisia."

    Murti suuta, väänti päätä, 120
    Murti mustoa haventa;
    Iski virkkua vitsalla,
    Ajoa kahottelevi
    Noita Pohjan kankahia,
    Lapin synkkiä saloja, 125
    Niin tuli jälille karhun.

    Mutso päätänsä kohotti:
    "Mip' on tästä poikki juossut?"
    "Karhu on juossot tästä poikki."
    Noin mutso sanoiksi virkko: 130
    "Woi milma mutso raukka!
    Parempi minun olisi,
    Parempi olettelisi,
    Karhun kauhian jälillä,
    Kontion kivikolossa, 135
    Kun korpin Kojosen reissä.
    Paremmatpa karhun karvat,
    Kojon pojan kutrisia."

    Murti suuta, määnti päätä,
    Murti mustoa haiventa: 140
    "Outa saat Kojon kotihin,
    Kojon määlle korkialle,
    Wiillät veitsellä lihoa,
    Koet vierrettä kauhasetta."
    Tultihin Kojon kotihin, 145
    Kojon mäille korkialle;
    Weti miekkansa verisen:
    "Tahotko sa tuota syöä?"
    Pään mäkäsi mättähäksi,
    Silmät suolle karpaloiksi, 150
    Hiukset kuiviksi kuloiksi;
    Wiilti korvat korpin syöä,
    Lihan linnuille rakensi,
    Rinnat leipo leipäsiksi,
    Nänniset kalakukoksi, 155
    Anopille antehiksi,
    Kommin eukon kostitsoiksi.

    Läksi luoksi anoppinsa;
    Päässä patsahan anoppi
    Sanomia tieusteli: 160
    "Mitä tieät sanomia?"

    Wirkki orja orren päästä,
    Paimen patjahan nenästä;
    "Elä kysy sanomia,
    Kun näin outoja unia." 165
    Anto vävy kostitsoita;
    Emo syöpi, kiittelevi:
    "Emp' ole nuita ennen syönyt,
    Uuen vävyn tuomisia,
    Lapseni lähettämiä." 170

    Wirkki orja orren päästä,
    Paimen patsahan nenästä:
    "Oi on, kukkijalkaseni!
    Ellös syökö kostitsoita;
    Jospa tietäisit vähäsen, 175
    Ymmärtäisit pikkuruisen,
    Tok' et nuita söisi'känä,
    Uuen vävyn tuomisia."

    "Sano, sano, orja rukka!
    Mi on tässä kostitsoina." 180
    "Jos sanon, emäntä rukka,
    Tulet veellä miruttaatse."
    "Tulkohonpa jos kahesti;
    Syötän vuohen raatamatta,
    Sano, sano, orja rukka, 185
    Mi on tässä kostitsoina."
    "Ompa naisen olkaluuta,
    Palakaisen pääpaloja;
    Söit sä tissit tyttäresi,
    Söit nännit oman sikiön, 190
    Jota kauan kasvattelit,
    Itse rinnalla imetit."
    Jo tuli veellä viruttaatse
    Wieri hengeti emonen.

Toisintoja. v. 5, 6. Josko mennen joutavalle, I. joutava pitävi. v. 11, 12. P. Kojo k., Seinän a.s. v. 13—15. kussa Kojo, siinä kihla, K. kihla, s. otto. v. 20, 21. Nuorta neittä naiakseni, Wastakasvoista v. v, 25, P, p, sialta, v. 54, A. kostitsoiksi. v. 75. Rekehensä reutoeli. v. 79, 80. Noita Pohjan kankahia, Lapin synkkiä saloja. v. 82. Äiön orpanaa o. v. 84. L. villaista hametta, v. 87. Yhen otran syämestä. v. 88. N. t. revon jälille. N. t. jänön jälille. v. 89. Nosti mutso päätä reistä. v. 96. Revon reuhkajan reessä, Jänön jäätäjän jälillä, v. 98. K. tämän K. r. k. Kojon pojan puolisona, v. 103, Weti (Sivalti) v. v. v. 115. H. uusilla jäl. H. huutajan j. v. 116. A. askelilla. v. 141, 142. Elä huoli Hiien (Hiitten) huora, Uota saat Kojosen määlle. v. 142. K. kosken pyörtehesen. v. 143, 144. Weitsettä lihoa vuollat, K. verta k., Kun et kuule miun sanoa. Syötsä (Weistät) v. l., Saat sa (Apat) v. k. v. 149—155. Pani pään kosken kiveksi, Nänniset k. k. v. 162, 163. Akka on vanha lattialla, Noin akka sanoiksi virkki. v. 162—165. Wävy noin sanoiksi virkki: Äiän tieän sanomia, Jop' on kuoli tyttäresi (Hyvin tyttösi elävi). v. 163. Kosotsikka karsinasta. v. 170. Tyttären l. v, 175-177. Woi jos tietäisit, et söisi, v. 184 — Toisen syötän vaattiesta. v. 194 — Nousi tuosta kuolemasta, Itki päivän, itki toisen, Itkipä kohta kolmannenki: Wieri kyynel, vieri toinen, Wierkäi vetrehet veteni jne (k. Kalevala XXXI. 166 e.).

Jälkimaine. Tämä Wenäjän Karjalasta saatu runo on toisella tavalla ja vaillinaisemmasti jo ennenki präntätty kirjassa: Sehröters Finnisehe Runen, Kojoisen Poika. Myös luetaan yksiä paikkoja pian samalla tavalla Kalevalan runoissa, Lemminkäisen ja Ilmarisen kosiomisista.

Osviittoja. v. 1. Sillanpäässä, huoneen ovelta pihalle käyvä silta, v. 6. Jouko, Joukas, Joukonen, Joukahainen, Joukamoinen, Joukavainen. v. 16. Kolkko, kolkkasi, koppasi, kopisti, löi. v. 25. Pilkan, pilkun, tähden, v. 37. Nieklojen, neulojen, äimien, v. 38. Tapparoita, kirveitä. v. 62. raatant, raatanut, tehnyt, täyttänyt, v. 75. murralti, vei väkisin, pakolla, murtaen, m. 89. Mutso, nuori vaimo, v. 93. Milma, minua, v. 100. Kutrisia, tukkaa, hivussuortuvia. v. 102. Haventa, hivusta, partaa, v. 107. Hukan, suden, v. 115. Huhkajan ulvovan. v. 116. Ahkiossa, kehnossa reessä, v. 157. Kostitsoiksi, anniksi, antimiksi, kylälahjoiksi. v. 172. Kukkijalkaseni, kukka-ihanilla jaloilla, v. 188. Palakaisen, palvosen, polosen, onnettoman.

    Täss' on laki laulajoilla,
    Tienkäviän käsikirja,
    Jok' on koottu kokonansa
    Irstasista ihmisistä;
    Ensin Ollista alettu, 5
    Joka halpoa hakepi,
    Ahnehtiipi aivan paljon,
    Eikä raski raukka syöä
    Evästänsä ensinkänä,
    Matkoillansa maalimassa 10
    Waikkapa vaeltelepi,
    Rehellissä reisumiessä,
    Tuonne Pietarin perille;
    Eipä koske konttihinsa
    Wielä viikonkan perästä. 15
    Oulun tiell' ei ollenkana,
    Syö siellä semminkänä,
    Ala lampahan lapetta,
    Wiillä lihaviipaletta;
    Säästäpi vaan särvintänsä, 20
    Ruinuellen ruokiansa.

    Mutta kuitenki on kumma,
    Kun joutupi jonkun kerran
    Kumppalinsa kursin alla;
    Jo sujupi suuri joukko 25
    Sisähän sianlihoa,
    Syöpi kinkun kiukeloksi,
    Lappehesta läskin kaikki;
    Saapi sillon kumman kursin
    Wielä voivakkanenki, 30
    Josta Antti aikalailla,
    Kerran noitu Nousiainen:
    "Kun tuo raski, raato, syöä
    Läskin kaikki, läyskäleuka."
    Kuinka kävi Kuopiossa, 35
    Mainioilla markkinoilla,
    Wuonna neljättäyhellä
    Päälle kaheksan satoa:
    Oli kuulu kumppalina,
    Tiina Remes, reisumiessä; 40
    Ei se säästä särpimiä,
    Eikä muitana emältä.
    Eipä viittä vuorokautta
    Kestänynnä kierrätellä,
    Lahmata sikolapehet, 45
    Kun jo luina loukahteli,
    Kämähteli känttyränä,
    Alle kannun arkkusessa,
    Jotta Olli ouostuen,
    Kauhistuen kahtelepi. 50
    Toki veistänsä vetäpi,
    Jukertapi junkiansa;
    Waan ei puukko pysty'känä,
    Liuskahteli linkkuveihti.
    Eihän luuhun, luullakseni, 55
    Kenenkähän keihäs pysty,
    Eikä veihti verronkana.

    Wasta virsi venyneeki,
    Laajenepi laulu kanssa,
    Noista sauista somista, 60
    Jotka talossa tapahtu,
    Kuulusaksi kuhtutussa.
    Tytär ompi tuttavani,
    Mari tyttö mainiltava,
    Piika vähä piilompata 65
    Kulkenunna Kiuruveiltä;
    Tuolt' on tuonut tullessansa,
    Kehnon konstin kourassansa,
    Jonka hän on Haikolasta
    Korvillansa kuulla saanut. 70

    Lähti tuhma tyttö raukka
    Marin kanssa maalamahan,
    Tervalla tuhertamahan,
    Nuita paikkoja pahoja
    Pojan kehnon Kerjäläisen; 75
    Josta Olli ouoksupi,
    Anni kanssa arka vaimo
    Pahoillansa paukuttapi,
    Tytärtänsä tyynemmäksi,
    Sanoillansa noin sätipi: 80
    "Eipä ole ensinkänä,
    Kehnot konstit kellenkänä,
    Soveliaat sullenkana;
    Kun nyt kaunihin nimesi
    Tuolla lailla turmelitki!" 85

    Wieläpä ite isäntä,
    Kyläkunnan kuulu miesi.
    Haki kerran hauikkaita,
    Aivan paljo paistikkaita,
    Naapurinsa naurismaasta; 90
    Josta tora torpparissa,
    Larmi suuri Lassin luona,
    Holu nousi Honkamäässä.
    Lassi haukku Hautalaista,
    Kiivahasti kirkonmiestä; 95
    "Sina oot käynyt sissimässä,
    Kantamassa kalmankuokka,
    Yökauet, yksin kaksin,
    Minun Nallin naurihita."
    Olli sano: "otti juutas 100
    Sinun, Lassi, laukku'mahan!
    Millonka minä, miesirukka,
    Siellä kävin sissimässä!"
    Lassi sanopi samassa:
    "Kukas se kuitenki on käynyt 105
    Waroen varastamassa?"
    Haki Lassi lautamiestä,
    Oikeutta Ollin päälle;
    Jopa Olli oivallaksen,
    Mielen kanssa kirkonmiesi, 110
    Sai syyhyyn syyttömästi,
    Jannahtamaan Jauhiaisen.

Jälkimaine. Tämäki runo on ennenmainitun Iisakki Pieksiäisen tekonen. v. 6. Halpoa hakepi s. o. pyytää rahojansa liikuttelematta elää. v. 18. Lapetta, lapaa. v. 27. Kiukeloksi, jottei ole, kun paljas kiverä luu jälillä. v. 34. Läyskäleuka, pitkäläinen ja paksu leualtaan. v. 45. Lahmata, joutuvasti syödä eli jotai muuta toimittaa, v. 46. Loukahteli, kolahteli, kämähteli, komahteli. v. 52. Jukertapi, nävertää, vääntää Junkiansa, veistänsä. v. 69. Haikola, talo Kiuruveellä, v. 77. Anni, Ollin vaimo, talon emäntä. v. 80. Sätipi, torupi, tihiään puhuu. v. 88. Hauikkaita, hautonauriita. v. 93. Holu, puhe, napina — Holumäässä, Lassin torpassa. v. 96. Sissimässä, salasesti elelemässä, varastamassa, v. 99. Nallin, pienen, vähäsen miehen. v. 101. Laukkumahan, isomahan. v. 112. Jannahtamaan, vipuun eli jannakkaan käymään.

Kiannon eli Suomussalmen kappelikuntaa rajaupi Pohjoselta Kuusamoon ja vanhan Wenäjän maahan, idältä vanhaan Wenäjän maahan ja Kuhmon seurakuntaan, etelältä viimmeksi mainittuun seurakuntaan, ja Salmen emäkirkolle ja länneltä Puolangan kappelikuntaan ja Pudasjärven pitäjään. Tämä seurakunta on sangen lavia. Sen suurin pituus on idestä länteen 11 peninkuormaa, ja suurin leveys Pohjosesta etelään 10 peninkuormaa.

Maisemainsa suhteen on tämä kappelikunta monenlainen. Korkiat vaarat ja jylkyt kunnaat vaihtelevat synkkäin korpien ja karuin soiden kanssa, joiden surujen laveuden joku vähänen lampi joskus kaunistaa. Paitti lampivesiä on täällä paljo Enovesiä; Se suuri Kiantaselkä, jonka vedet alkunsa saavat Kuusamon rajajärvistä ja koskena vuotavat pari peninkuormaa tämän Seurakunnan sisällä, venyttää ittensä Pohjosesta etelään kuuden peninkuorman pituudelle ja kuvaa moninaiset lahdet ja erinäiset järvet, joiden rannoille enin osa Seurakunnan asumista ovat talottuneet. Nämät järvet ovat muinosina aikona olleet etäisesti kalaset, niinkuin myös mannermaat täytetyt kaikkinaisella mettän viljalla, erinomattain linnuilla, joita suuresa paljoudesa on saatu; mutta nyt rupiaa sekä veden että maan vilja väheneen. Se toinen suuri selkä, joka kaunistaa tämän Seurakunnan laviat maisemat, on Wuokinjärvi; se alkaa koskena muutamista lampivesistä vanhan Wenäjän rajamailta ja mukaupi sitten järvivesiksi idältä länteen viiden peninkuorman pituudelle. Senki rannoille ovat suuri osa Seurakunnan asumista asettauneet.

Tämän maan perivanhat asukkaat ovat epäilemättä Lappalaiset olleet; josta monet lampien nimet ja maisemat vielä todistusta kantavat; niinkuin Lapinlampi, Lapinniemi. On muuan saariki, jossa monta sammaltunutta kivirauniota vielä nähdään, joita Lapinraunioiksi mainitaan. Nämät Lappalaiset asuskelivat maakuopissa, joista vielä nytkin monta nähdään ja joita Lapinhaudoiksi mainitaan. He elelivät mettän riistalla ja kalalla, joista he vuosittain jonku osan möivät Meriläisille, jolla nimellä Muhos- ja Niskanjoen asuvia sillon mainittiin. Muutamat näistä Meriläisistä olit epäilemättä kaupantekiöitä ja taikka ostamalla eli pikemmin muihin Lappalaisilta tarvittaviin kaluihin vaihtamalla kokosit heiltä kaikenlaista mettän ja veden viljaa. Tästä keskinäisestä kaupanteosta tuli tuttavuus Lappalaisten ja Meriläisten välillä; niin että Meriläiset rohkenit matkustaa aina tänne ylimaihin Lappalaisten omisa majoisa kaupittemaan. Nähtyänsä tämän erämaan erinomattain viljavaksi mettän ja veden viljan suhteen, päätit muutamat rohkiat Meriläiset tulla tänne kesäksi asumaan. Keväillä, heti vetten auvettua, lähti muutamia Merimaan miehiä kotimaaltansa tänne venehin jokia myöten tarpeellisilla elatusneuvoilla matkustaan. Päästyänsä tänne, hakkasit he ensin huhtia, pyysit lintuja ja mettän riistaa. Kesän päälle kalastelit he, kylvit ja karhittit halmeitansa. Syksyn puoleen leikkasit ja puivat he vähät halmeensa, kalastelit, mettäsit ja vietit aikansa paraaksi hyödyksensä, siihen saakka, että he viime venetkululla riensit jällen kotimaillensa kootuilla tavaroillansa. Näin kertovat vanhat sanomat; ja että niihin asian alkua on ollut ilmiantavat muutamain maisemoin nimet: niinkuin Meriläissuo, Meriläisaho; jolla aholla vanhasta kerrotaan saunan olleen Meriläisiltä raketun, jossa he asuntoa pitivät; ynnä monta muuta asento- paikkaa, josta vanhat tarinat puhuvat. Heistä luullaan myös tämän maan nykysten asujatten perisyntynsä juontavan, joka luulo onki uskottava, jos puheen parsia ja vanhoja tapoja lähemmin tutkitaan; ehkä tavat ovat, aikuin kulussa, jo merimaasa muuttuneet ja kaupungin tapaan mukauneet. Ehkä muutamat myös luulevat jonku osan tämän Seurakunnan asuvista muinosina aikoina tulleen Pielisestä ja Savon maalta. Kuitenki luulisimma edellisemmän ajatuksen uskottavamman olevan; sillä e.m. Pardalan maalla, Niskakosken alla kuuluu vielä ikivanha Oikeuden tuomio löytyvän, josa Ruokosalmi, jota nyt Materonsalmeksi mainitaan ja Kiekinselkä on tämän maan alle kalavedeksi syynnätty; ja tuskin lienee paljo päälle sadan vuoden, kuin sieltä on täällä nuotan vedosa syksyllä kuljettu. Sanotaan myös vielä siihenki aikaan muutamia Meriläisiä tänne asumaan majauneen. Me mielimmä sentähden nyt ensin vähän lähemmin tutkia tämän maan Seurakunnan.

Tämän Seurakunnan asujamet ovat keskinkertaset kooltansa, pikemmin pienet kun suuret; sillä harmoin isoja ja patvevia miehiä on täällä nähtävänä. Ilma ei siihen saata syynä olla, sillä se on täällä aivan puhdas ja raitis; ei myöskään tapain turmelus, sillä puolisataa vuotta sitten olivat tavat täällä vielä puhtaat ja moittimattovat, ehkä ne, siitä ajasta lukein, ovat alkaneet aina enemmin ja enemmin turmeuta; mutta suurin syy tämän kansan pienuuteen mahtaa olla se huono ravinto, jota heidän täytyy lapsuudesta saakka nautita. Siitä mahtaa se myös tulla, että täällä harmoja kauniita kasvoja tavataan; ehk' ei toiselta puolen ylen rumiakaan ole havattavana. Liikunnollensa ovat he enimmältä osalta verkkaset; ehk' ei heitä laiskuudesta moittia saata. Kaikisa ulko-vaan ei sydämen-tavoisa noudattavat he esivanhempiansa, erinomattain halmetmaitten viljelemisessä. Ehk' ei näitä maita enää löydykkään, niin rientävät he kuitenki ympäri erämaita, niitä etsien, ja unhottavat ja laimilyövät kokonansa peltopruukin. Muutamissa ovat he kuitenki vierauneet esiisäinsä ulkotavoistaki. Wuonna 1787, koska he saivat ensimmäisen opettajan Seurakuntaansa, oli heidän kirkkopukunsa seuraava: Miehenpuolilla oli pitkäselkänen sarkatröiy lyhyvillä körteillä. Poimuhousut sarasta, joiden kaitasten lahetten päälle, polviin ylettyvät sukat olit vedetyt. Heidän jalustimensa olit ruojuskengät, punasilla pauloilla ympäri kiedotut. Päällys vaate oli musta ja paksu sarkalevätti, leviällä hirvennahkasella vyöllä ja suurella vaskisolella kiinisonnustettu. Wielä tulee mainita heidän pääpukunsa, se myssylakin mukonen vilttihattu, ylen leveillä liepehillä. Kun nyt ukot tasa rustingisa keskellä kesän paistetta vaelsit Herran huoneeseen, niin mahdoit he toki pyhkiä monta hikiä ottostansa. — Waimonpuolten juhlapuku oli siihen aikaan: Musta, pitkä selkänen sarkatröiy lyhyvillä liepehillä; musta sarkahamet leveillä, monikirjatuilla helmoilla; joku rantunen huivi kaulasa ja pintikka pääsä. — Nykyjään pyytävät sekä mies että vaimoväki sommitella alamaitten puvunparsia, ehk' ei heidän köyhyytensä sitä salliskaan. Niin vähän kun nykynen kansa noudattaa esivanhempiansa vaatteisa, niin vähän noudattavat he heitä kohtuudesaki. Se myrkyllinen paloviinan himo on jo alapuolesta tännekki ennättänyt ja turmelee nuorukaisten tavat. Harvoilla on kyllä kotonaan tilasuutta täyttää päätänsä ja vattaansa tällä kirotulla juomalla, mutta matkoisa ja kokouspaikosa nautitaan tätä sappea sitä enemmin. Se ikivanha rehellisyys ja armeliaisuus köyhiä vastaan ei täältä vielä ole toki kokonansa sammunut, ehkä näinä kovina näljän aikona joku varkaus ja petoski on tavattu. Ulkonaisen elämänsä suhteen ovat tämän Seurakunnan asujamet vielä enimmiten sivistämättömät, joka tulee siittä että heillä on ollu niin vähän kanssakäymistä säädyllisempäin seuroissa, ja ett' ei se totinen Jumalan pelko ole saanu niin syvästi juurtua heidän sydämihinsä, että se olis vaikuttanut säädyllisyyttä heidän ulkomenoisansa.

Muinasina aikoina kuului tämä Seurakunta Paltamon kirkonaluelle ja Pitäjähän. Etäisimmillä oli täällä sillon 16 pieninkuormaa kirkolle, ja harvat olit ne, erinomattain vaimoihmisistä, jotka ikänänsä olit kirkon sisällä käyneet. Sentähden oliki sananpartena vaimoin ja lasten seasa, joilla oli onni ollut saada kerrankaan eloisansa kirkosa käydä: "Minäpä olen kirkonni nähnyt." Siihen aikaan kerrotaan muutaman pohatan talon isännän Järvelän maalta Wuokin kylässä vaimoneen trenkineen matkustaneen menein Paltamon kirkolle Juhannuksen juhlalle ja sillä reissulla viipyneen kokonaisen kuukauden. Talon tyttäret olit myös halulla halanneet seurata naiden ilosten matkustaviin muasa, mutta heidän täityi mureilla mielin jäädä kotia taloutta kattomaan. Aika kävi tyttärillä ikäväksi. Surusansa kuttuit he naapurin tyttäret tykönsä kestiä pitään. Murkinaksi annoit he ottaa parahan mahon lehmän karjasta, joka siinä talosa oli sangen suuri. Sitten iloitsit he ja pidit herkullisia pitoja siihen saakka että lehmä oli murkinoitu ja sillon tuli myös isä ja äiti kirkkoreissulta kotiin. Ensi iltana ei emäntä havannutkaan että vieras oli käynyt karjasa. Mutta jopa neljännä iltana keksi äiti, menikin ja kysäsi kohta tyttäreltä nuhin Tiistikki oli saanut. Tyttäret olivat tästä hätäyksiin tulemanansa ja sanoit: "Toki se on suohon vajonnut eli joko lie kontio kaatanut." Nyt lähti koko talonväki Tiisti rukkaa hakemaan läpi maan ja mantereen, vaan ei sitä arvattavasti löyttykään. Jo heti päätettiin kontion päähän tämä menekki, ehkä aivan syytön tähän murkkinaan. Tätä mainitesa emme ylistä tytärten sopimatonta käytöstä, vaan muistelemme sitä niinkuin vanhuuden tarinata.

Harvat ja ainoastaan talon isännät vero- ja käräja-matkoillansa olivat tilasuudesa Jumalan sanaa Herran huoneesa kuulemaan. Mutta ei sentähden yhteinen kansa ollut Herran sanan puutteesa. Kirkkoherra ja kumpiki kappalainen teit joka vuoden ympäri ylehensä kuusi kinkerireisua, niin että aina kahden kuukauden kuluttua tuli kinkeri. Näisä tiloisa luetettiin lapsia ja vanhempaa väkiä, ja kysyttiin heiltä Christillisyyden pääkappaleisa. Kinkeritten välillä syntyneet lapset saatettiin kasteen kautta Seurakunnan helmoihin. Sitten pidettiin rippisaarna, josa vanhempi väki ynnä niiden nuorukaisten kanssa, jotka christillisyydensä tiedosa havattiin niin eistyneiksi, että he taittiin laskea Pyhälle Ehtoolliselle, tätä Sakramenttia nautitseen valmistettiin. Sitten seurasi tavallinen Jumalan palvelus ja sen lopuksi Pyhän Ehtoollisen jakaminen, niinkuin tavallinen on. Sitten viimmeseksi vihittiin kuulutetut parikunnat, ja käytiin kirkkosaarella kuolleet multaamasa. Paljo oli niinmuodon papeilla toimitettavana näisä kinkeritiloisa, joita tämänki Seurakunnan aluella oli 8. — Laiskuus ja huolettomuus luvun harjotuksisa rangastiin kovasti näisä kinkereisä. Erinomattain mainitaan Herr' Eerikkiä kovaksi. (Herra pantiin muinan ristintänimen edellä, ja niin kuttuttiin opettajia. Herr' Eerikki, Herr' Simuna, Herr' Iisakki, Herr' Juhannes jne. Sukunimestä ei sillon tiettykään.) Tämän Herr' Eerikin kinkeriä pelkäsit kaikki laiskat ja huonolukuset; sillä heillä edessä seiso penkkiin paneminen, joka sillä tavalla tapahtui että kuritettava pantiin vattallensa penkiin, tröiyn ja liivin riisuttua. Lukkari kävi ulkoa paksut vittat, jotka sinne edeltäpäin olit varustetut, ja alkoi heillä selkää muokata. Pappi seisoi vieressä ja manasi sekä kurittajata että kuritettavata; kurittajata urhollisuuteen kuritustyösänsä ja kuritettavata laiskuuden välttämiseen ja vasta-uutisen vireyden osottamiseen. Muutaman Hulkkosen muistellaan useen Herr' Eerikiltä laiskuuden tähden penkkiin pannuksi. Tämä mies, ehkä muuten näsäviisas ja komppasananen, oli aivan typerä lukunsa suhteen. Kerran joutu hän taas muutamasa kinkeritilasa Herr' Eerikin käsiin, joka puhutteli häntä näin: "Mitä sinä vanha laiska nyt sitte viime kinkerin olet oppinut: oletko sinä nyt viriämpi ollut?" — Muuan kinkeriväestä lausui tähän: "Wähän on taittu parata, eipä se siltä ole näyttänyt." — Hulkkonen nähden ittensä kokonaan sorretuksi, takasi: "Takamäki vaiti! on tässä eessäi tekemistä." Herr' Eerikki otti hänen kohta koetuksen alle josa Hulkkonen taas tuli ymmälle, I muuttu A:ksi ja L muuttu Ä:si — Tässä suuttu kohta Herr' Eerikki, pani kypärän kallellensa ja huusi lukkarille: "Pane laiska penkkiin." Lukkari tiesi kohta velvollisuutensa, ryhtyi miestä niskaan ja pani hänen penkkiin vatsallensa. Nyt meni hän ulos vittoja noutamaan; vaan joko Hulkkonen ne lie edeltäpäin korjannut, eipä niitä nyt löyttykään. Lukkari viipy kauvan ulkona niitä hakemasa. Aika kävi pitkäksi penkkiin pannulla. Hän huusi: "Jo nousen, hyvä herra, kerrassa nousenni" ja samasa hyppäsi hän ylös ja juoksi suksilleen, jotka sitte veivät hänen kauas papin silmistä. Näin pääsi hän tällä kerralla kurittajansa käsistä. — Tämä sama Hulkkonen kulki kerran kaupungisa. Siellä löysit hänen merimiehet ylen typeräksi ja aloit pilata häntä. Ne kysyit: "Kuules, pohjanmaan vaari, mikä tuuli se on joka taivaasta puhaltaa suoraan alas maan päälle?" Tähän vastasi Hulkkonen: "No eikö vanhat merimiehet tuota tää; napatuuli hän se on."

Wuonna 1787 saivat tämän Seurakunnan asujamet kappelioikeuden ja papin luoksensa. Ehkä asuvia siihen aikaan mainitaan rehellisiksi ja hyviksi, niin osottaa kuitenkin vanhuuden muistot, että pahoja jo sillonki löytyi. Muuan Tapio, jonka talo vasten tahdonsa pappilaksi senaikasilta pitäjän herroilta laitettiin, vainosi pappia tänne ensin tultuansa, ikääskun se olis syy ollut tähän vallottamiseen. Tämä Tapio meni vainosansa niin kauvas, että hän poikinensa päätti papin surmataksensa. Siihen nähden menit he muuanna syysiltana ulos pirtistä ja panit pönkät oveen ja ikkonoihin, ettei kukaan pääsisi sieltä ulos. Sitten kävit he sisälle papin tykö, panivat hänen köysiin, kannoit hänen ulos rekeen, jonka eteen hevonen oli valjastettu ja lähit ajamaan ulos mettään häntä surmataksensa. Mutta pirttiväki saivat kaikeksi onneksi pönkan ikkunasta poistetuksi ja pääsit hätään, ennenkun murhatyö heiltä tuli täytetyksi. Tapio tuomittiin tästä työstä fangiuteen ijäksi päiväksi ja poika kuudeksi vuodeksi. Isä kuuluu jo ammon kuolleeksi; pojan luultaan vielä elävän ehk' ei häntä sen päivän perästä ole syntymaallansa nähty. Tämän Tapion esiisät olit vanhasta Wenäjästä syntyjin. Hänki oli pitäjän herroille, erinomattain kinkerireisuilla, ollut tyly, komppasananen, ylävä ja näsäviisas. Sentähden vihasit häntä herrat; ja ehkä lähellä kirkkoa olis ollut maa, joka pappilaksi olisi soveliain ollut, niin laitettiin kuitenkin papin asuttavaksi Tapion maa, josta on lähes kaksi neljännestä kirkolle. Kirkonrakennus aljettiin edellä mainittuna vuonna ja päällesoisoi neljä ajastaikaa Seurakunnan köyhyyden tähden. Se seisoo kauniilla niemellä Kiantajärven rannalla. Gustavuksen sodan aikona, koska pappi ensimmäisiä toimituksia piti täsä Herran huoneesa, tapahtui että muuan unteruppseeriki värvinkiasioisa Jumalanpalmeluksen aikana löydyttäysi seuronensa kirkon ovella ja asetti siihen vahdit, ett'ei yksikään sieltä ulospäässyt. Tämä hämmästytti aivan paljon sinne kokouneita sanankuulioita, mutta pappi ei siitä pahon hämmästynyt. Hän toimitti toimitettavansa ja vasta Jumalanpalveluksesta päästyä alkoi hän nuhdella tätä ilkivaltasta työtä, joka myös saatto unteruppseerille kirkonrangastuksen ja sakon.

Ehkä tämä Herran huonet on kaikkein soveliammalla paikalla Seurakunnan sisällä, niin on sinne kuitenki usiammilla aina kuudenki peninkuorman matka kuljettavana. Tämä matka on sekä kesän että talven hankale ja kankera. Kesällä on pitkät, aavat järvet matkattavana, joisa rajuavat myrskyt välimiten estävät kaiken kulun. Talvella taas on matka synkkäin erämaitten läpi, joisa ei useenkaan, keskitalvella, erinomattain lumisina talvina ole muuta ihmisten kulkutietä kuin sillon ja tällön joku suksilatu. Sentähden ne etäisimmät tuskin pari kertaa vuodesa kulkevat kirkolle; toiset taas käyvät neljä ja viisi kertaa vuodesa, seuraavina juhlapäivinä, nimittäin Jouluna, Pääsiäissä, Juhannussa, Perttulina, Mikkelinä ja jonaki Rukouspäivänä. Mutta silloin kokouvat Seurakunnan jäsenet niin kosolta, ett' ei kirkko ole kyllä avara niitä suojohinsa ottamaan. Usein on niinä juhlapäivinä neljäki sataa henkiä ehtoollispöydällä.

Wanhan tavallisuuden jälkeen pidetään vielä kinkeriä, kerta keväillä, toinen syksyllä, ympäri Seurakunnan. Niisä tapahtuvat samat toimitukset, kuin muinosinakin aikoina, paitti sitä ett' ei luvun koetukset enää ole niin rajuset ja sotaset. Harvat ovat poisa näistä kintereistä, ja nämät ovat vieläki ne ainoat tilaisuudet, joissa vanha väki, jotka eivät enää kykene Herran huoneeseen, saavat papin suusta kuulla Jumalan sanaa.

Wäen laskusta ja taloin luvusta ja ladusta; ynnä pellon ja halmetten viljelemisestä.

Ensimmäisen opettajan tänne tultaissa ei väen lasku varsin tavoittanut tuhattakaan henkiä; nyt on täällä neljällä tuhatta asujanta, jotka majailevat 150:sä verotaloudesa ja 100:dasa torppa- ja mäkikotuksesa. Nämät taloudet ovat sinne ja tänne ikääskun piristellyt, ympäri laveita erämaita. Suurin osa on kuitenki, niinkuin jo mainittiin, Kiannan ja Wuokin avarain vesien rannoilla. Ensimmäiset tänne talottuneet asujamet elättelit ittiänsä halmetten viljelemisellä, mettä- ja vedenviljalla; siitä syystä ei he juuri, asuntopaikkoja valitessa, kattoneet peltomaan hyvyyttä ja hallan estämistä, jonka tähden vanhat asunmajat havataan alhaisilla maisemilla, usein soiden rannoilla, aina kuitenki vetten partaalla tehdyiksi, että kalavesi aina oli saapuvilla. Kuin nyt talouden sioja valittaisa pääasia, nimittäin peltomaan hyvyys ja hallan turmio unhotettiin, niin on monen täytynyt jättää esiisänsä majapaikat autioksi ja muuttauta korkiammille vaaroille, joisa heillä oli sekä soveliampi maa pellon viljelemiseen, että he ynnä siellä olit paremmin rauhotetut hallan vahingosta. Mutta se onnetoin esiisiltä peritty tapa, että maan halmetmaitten viljelemisellä pyytää elatusta hankkia, jotka ei kuitenkan enää, soveliasten maitten puuttuisi, voi elättää; on saattanut sen suuren vahingon, että peltotyö on laimilyöty. Sentähden tavataan täällä vähän peltoja ja nekin vähät usein niukasti lannottuina, viattomina, kivisinä ja muuten pahoin viljellyinä, ja suuri syy siihen nälkään, joka meitä jo vuosikymmeniä on surkiasti rasittanut, tulee epäilemättä halmetmaitten mitättömästä viljelemisestä hallasilla ja epäpätösillä maisemilla, ja pellon laimilyödystä viljelemisestä ja siis huonosta lannottamisesta.

Se on imeheltävätä, kuinka esiisäin tavat muutamisa asioisa heidän jälkeeneläjittensä tykönä ovat syvästi juurtuneet. Muinosina aikoina oli halmettyö suuresti viljavata. Puisevia ja hedelmällisiä korkioita vaaroja ja kunnaita löytyi yli kaiken; jotka halmeeksi olivat aivan soveliaat. Ne maksoit monikertasesti viljeliänsä vaivat; usein antoi kapan kylvö 20 kappaa. Ei ihmet siis, jos sillon halmeita viljeltiin! Nyt on asia kokonansa toisin. Ei yhtään vaaraa löydy, joka ei jo monikertasesti ole halmehittu ja poltettu. Se ei enää voi hyvää hedelmätä kantaa; kuitenki haparoivat ihmisraukat sydänmaitten ympäri niitä etsiesä ja hankkiesa, josa turhasa työsä satoja kesäsiä päiviä tuhlataan. Jos kaikki tämä aika ja työ akkunan alla ja pellolla käytettäskin, niin kasvaisi vuoden vilja, Herralta siunattuna, meidänki maillamme ja survoton leipä kaunistaisi meidänki pöytämme, josta perheen isä väkinensä nautittis toivotun ja tarveellisen ravinnon.

Ruis ja ohra ovat ne touvon laadut, joita täällä viljellään, mutta jotka halla useen turmelee. Potakka, se siunattu touko joka täälläki paraiten kestää hallaa, on vielä harvoilta niin viljelty ja rakastettu kuin se itte työsä ansaittis. Ensimmäiset potakan siemenet lähetti tänne Suomen Huoneenhallituksen Seura, neljättäkymmentä muotia sitten Seurakunnan senaikaselle Opettajalle, joka niistä, ensikerran kylvettyä, sai runsaan hedelmän ja jakoi aluksi siementä talonpojille, jotka kuitenkaan ei niistä ensimmälta paljon pitäneet. Täsä johtuu mieleeni meidän vanhan kirkkoväärtimme lause niistä. Hän oli kerran sattunut tulemaan pappilaan puolisten aikona ja sisälle astuttuaan havatti hän papin murkinoivan rasvasa paistetuita potakoita. Pappi lausui hänelle: "Tulkaapas Tekin, kirkkoväärti, maistelemaan tätä meidän uutta toukoamme." Kirkkoväärti tulikin, mutta jo ensi potaatin syötyä sanoa hotasi hän: "Noh! syöpi tuota rasvan kanssa vaikka tervanahturin." — Tosin sivistämättömän Pohjanmaan urohon lausunto! — Jo nykysinä aikoina tuntisi tämänki maan asujat potaatein hyödyn ja maullisuuden. Itte se kirkkoväärti, josta äskeen mainittimma, on jo monta kertaa syönyt niitä makiaan suuhunsa. Mutta siitä on pahin että harvat voivat säilyttää siemeniä yli taimen, jonka tähden tämä touvon laatu ei pääse täällä oikeen eistämään. Kauroja täällä ei ensinkään viljelläkkään.

Joki ja Lähde riitautuvat välillään, kumpi olisi toista parempi ja etevämpi. "Kun toki kehtoatki minun rinnalleni pistäytä, sano joki, etkö näe kuinka paljoa parempi minä olenki! Julkisesti kuljen minä ihanien kukkanurmim halki, rannoillani elää kauneita kyliä ja rikkaita kaupunkeja, yhtäläiseen kulkee laivoja tavaroinensa pinnallani, kaikki elävät kiittävät minua ja minäpä se voimassa pidän itse merenki, sillä ilman taitaisi pian kuivaa. Sinä sitä vaston juokset maan alla piilossa ja tuskin kehtaat silmäsi muille näyttää." Tästä herjaamisesta lähde niin häpesi, ettei enää näyttänyt ollenkan silmiään, vaan asti aina maan alla. Waan siitäpä kuivi pian koko jokiki, jolla oli lähteestä ensialkunsa. Niin katumuksekseen pian havatsi väärin tehneensä lähdettä soimatessa.

"Woi jos saisin minä sinun siastasi kuolla," sano vaimo sairaalle miehellensä, jota jo kaikiltai kuolevaksi katsottiin. Kuolema jo porstuassa ollen kuuli vaimon sanat ja astu sisälle. "Kuka te oletta?" kysy vaimo. "Olenpa kuolema, vastasi toinen, oletko nyt valmis seuraamaan?" Waimopa tuskastu ja lausu osottaen miehensä vuoteelle: "tuolla hän makaa, jota etsittä."

4. Ori orpo virpoharja, seisovi pyhällä maalla, vihityllä vinkautti, kuuluvi kumia ääni pyhän pellon pientarelta.

Osviittoja. 1. Rukki (keträäminen). 2. Kieli. 3. Keritsimet. 4. Kellotapuli. 5. Kirkko.

Kyllä tosi sanalasku ja ehkä toisinaan niiltä muistettava, jotka itset, nuoruusikänsä ylimentyä, eivät suatsisi nuorten konsa keskenänsä leikittelevän eli muuten ilosina elämän.

Toiset sanovat: S. t. t., vannomattaki valehen ja kummalla tavalla tahansa osottavat sanat, ei tarvitsevan aikaansa tyhjissä yritteissä kuluttaa.

4. Saanut saappahat pitävi, saamaton rajaset kengät, köyhä käypi kengettäki, virsuttaki vihkasevi.

Hyvä jos niin aina olisi! Mutta useinki näemme köyhän rikkaamman rinnalla saappaissa kävelevän.

Wälistä olemma kuulleet sanottavan: muisto mieliä parempi; vaan kuitenki lienee mieli eli järki parempi, kun muisto.

Köyhäin kaunis, hiljanen elämä on parempi, kun rikasten loistava, kauas kuuluva.

MEHILÄINEN W. 1837.

    Oravainen, kummun kukka,
    Kummun kultanen omena!
    Oksalla ojentelete,
    Lehvällä leventelete,
    Kuni jouvun jousissani,
    Wasamoissani varahun;
    Pärenuolet, puuvasamat,
    Ei ne kauas kannattane.

    Oravainen, väästäjäni,
    Kaunis kasvinkumppalini!
    Kules tuolle kunnarelle,
    Saappas tuolle saarekselle,
    Josta saalis saatahisi,
    Erän toimi tuotahisi.

    Lennä, lennä, lintu parka!
    Pienoisille puuhuisille,
    Mataloille maahuisille,
    Kuni jousen jouvuttaisin,
    Käsikaaren käännyttäisin,
    Kusta nuoli noppajaisi,
    Tinapalli paiskoaisi.

    Ututyttö, neito terho!
    Seulo seulalla utua,
    Tienohista tersuttele,
    Linnuille nenän etehen,
    Jottei kuulis kulkiata,
    Ei näkisi matkalaista.

    Koppeloinen lintuseni!
    Wuotteles vokottelespa;
    Wuota oksan juuruella,
    Havulehvällä lepeä,
    Kuni jouvun jousineni,
    Wipurautani viritän.
    Ellös lentohan leviä,
    Siivet siimoilla sitelen,
    Warpahat vahalla käärin.

    Wellamo, vetinen neiti,
    Ainonen Ahilla lapsi!
    Ole kuulalla oleva,
    Ihalalla ilmoava,
    Hopeaisen orren päässä,
    Rahin kultasen nokassa.
    Ota virpi viittä syltä,
    Ora seitsentä satoa;
    Kaiota kalaset karjat,
    Nosta ruotoset rominat,
    Eillä haukiset hajota,
    Käännä maimat maata vasten,
    Minun siulan siirtämille,
    Kiveksen kupestamille.

    Ahti, ainonen kuningas,
    Ween hauan hallitsia!
    Ota kilpesi koria,
    Kultalumpi luikahuta,
    Jolla karkotat kaloja,
    Luoksi koukkuni kokoat.
    Anna mulle ahvenia,
    Pistä piikkiselkiäsi,
    Alta mustien murien,
    Alta aavojen syvien.

    Kuinka sillon lauletahan,
    Ja kuten kujerretahan,
    Kun ei vie vesi venettä,
    Aalto laivoa ajele,
    Tuuli purtta tuuvittele?
    Noin sillon saneltanehe:
    Nouse tuuli tuulemahan,
    Ilman ranta riehkimähän,
    Anna airoille apua,
    Huoparille huovitusta.
    Kun lähin vesille raukka
    Wenehellä pikkusella,
    Wäellä vähäpäöllä;
    Aivan on airot pikkaraiset,
    Soutajat vähäväkiset,
    Perimiehet pienenlaiset.
    Puhu tuuli purteheni,
    Ahava venoseheni!
    Kukliksi meno vesillä,
    Lumpehiksi lainehilla,
    Jotta juosta puisen purren,
    Mennä mäntysen venehen;
    Juosta purren puittomia,
    Kiiteä kivittömiä.

    Mene pilmi Pietulahan,
    Siellä vettä tarvitahan;
    Siell' on kaivot kuivillahan,
    Siellä käymättä oluet,
    Wielä lapset ristimättä,
    Kastamatta kaikki tyyni;
    Kaikki kaivot kuivanehet,
    Lähtehet läkähtynehet.

Jälkimaine. Tämmöisiä sanoja oli ennen pian kaikissa tarpeissa ja luultiin niitä sillon väkeviksi välitteiksi, kaikenlaisia vaikuttamaan. Ken niitä enemmän tiesi ja niiden ohessa älysi muutenki mahtavan tavoin käyttäytä, häntä pidettiin suurena tietäjänä. Paljo vähennyt on nykyään sanoilta arvonsa, vaikk' ei kuitenkan niin, ettei vieläki joita kuita yksinkertasia löytyisi, jotka luulevat niillä jotai erityistä voimaa olevan. Tosi onki, että muutamat sanat, mieltä kovasti liikuttamalla, voivat jotai vaikuttaa, vaan tyhjään luulevat sillonki, minkä voiman itsissä sanoissa olevan. Muulla säikähyttämällä, kauhistuttamalla eli mielen levottamalla, toivon lisäämällä on ainaki sama vaikutus, sanat ja muut ohelliset käytökset olkaan mitkä tahansa. Peräti älytöntä on, luulla tuulen, sateen, kalojen, lintuin, oravain ja muiden semmoisten sanoista miksikän muuttuvan.

    Saanenko sanoa vielä,
    Mit' on mielessä' minulla
    Elämästä entisestä,
    Niinkun nytki nykysestä.
    Ennen elivät paremmin 5
    Leivän kanssa kaikki tyyni,
    Rahat talossa takana,
    Eikä velkoa verosta,
    Ruunumiesten ruopotella.
    Talo kuki kunnollansa 10
    Ite piti Perjakkansa,
    Eikä sarvia sahattu;
    Oli vapana vasara
    Talon kaikista kaluista.
    Nyt jo vieään vinkuvatki, 15
    Mit' on ihan irtanaista
    Talon seinien sisällä;
    Haetaanpa halmehetki
    Syänmailta synkiöiltä;
    Kaikki kaupaksi menemat. 20

    Kun jo kaikki on katottu,
    Eikä löyvy enempätä
    Talon tasotun kohalla,
    Kohta Kuopioon kovasti
    Herra alkapi ajella, 25
    Kanselian kartanolle.
    Siellä sileetä tekepi,
    Siellä' poies siirtelepi
    Ihan entiset asujat
    Talon permannon periltä, 30
    Linnun lailla lentämähän.

    Tämän kovan kurituksen,
    Armottoman ahistuksen,
    Ehkä ite ansahtimma
    Pahan palkaksi elämän. 35
    Siitä minun mielestäni
    Tämä köyhyys on kytennyt,
    Että Pieksämään pitäästä
    Markkinat majoille niille
    Toholahtehen tulivat, 40
    Sihen salmen sillan päähän,
    Liian kirkkoa likelle.

    Nyt ne isännät illolla
    Kaikki kantavat rahansa
    Rouarille, kauppialle, 45
    Weron jättävät velaksi.

    Samat markkinat sanotut
    Tuli varsin vastuksiksi,
    Kyllä köyhyyen lisäksi,
    Joka syksy syntiseksi 50
    Kaiken pahuuen pajaksi.
    Sihen siirtyvät kokohon
    Häjynilkiset ilolla,
    Häjy joukko juoninensa
    Pitämään pitoja niitä, 55
    Mainitulta markkinoita.
    Oispa rengit rikkahammat,
    Kun ei oisi vllenkana
    Näitä maamme markkinoita
    Rautalampihin rakettu. 60
    Sinne palkkansa panevat,
    Ansionsa ammuntamat,
    Antavat rahansa raukat,
    Puotipojalle jakavat,
    Kaikenlaisesta kalusta, 65
    Mielestäni miltömästa.

    Toistepa tulepi tarves.
    Että pitäisi pihissä
    Olla sillänsä setelit,
    Waan on kaikki kauppialla 70
    Ennen aion annettuna;
    Ei ou miehellä mitänä,
    Jolla ostaisi jotaki,
    Waikka varsin tarpehessa.
    Wielä piivistä pitäisi 75
    Sana muutama sanoa,
    Halki haastella asia,
    Kuin ma olen kuulla saanut.

    Seisoin kerran seinuksella,
    Ahtahan solan sisässä, 80
    Ihan ilman äänetönnä;
    Kuulin kummia sanoja.
    Sanoi tyttö toisellensa:
    "Onko sulla ollenkana,
    Koottua kopeikkoana, 85
    Jolla ostaisit jotai,
    Makeisia markkinoilla,
    Eli huivin huonommanki,
    Sormuksen eli solenki?"
    Toinen vastasi vakasti, 90
    Hiljaksensa hienommasti:
    "Ei ou tenkoa tinaista;
    Enkä minä millonkana
    Makeisia markkinoilta
    Ostanna omin rahoini, 95
    Ehk' oun syönynnä enemmin,
    Kun ne ostajat ovatkan;
    Raahtiko rahalla syöä,
    Mahamääreä mäkätä!"
    Kysy siitä toinen tyttö: 100
    "Kuka ihan ilmasesta
    Sinun niin nyt syöttelepi,
    Läpi täyttäpi mahasi?"

    Sano raaski tyttö toinen:
    "Kun et virka, kultaseni, 105
    Siitä millonkan mitänä,
    Niin mä sanelen sinulle:
    Sinne jättäiten jälelle,
    Seison puoin seinuksella,
    Wasta pistäiten pimeellä 110
    Kauppamiehen kainalohon,
    Olen yötä sen ohessa,
    Eihän pitäne pahana."

    Wasta tuosta toinen oppi,
    Heti sanopi samassa: 115
    "Ihan ensimarkkinoilla
    Minä seurelen sinua;
    Jäähäänpä yöksi yhessa
    Puoliherran puolisoiksi,
    Otetaanpa oivalailla 120
    Tavaroita taltehemme,
    Makeisia, huivisia,
    Waikka vielä puumulia."

    Sitte loppu se tarina;
    Alkovat niin astuksella 125
    Poies siitä seinukselta,
    Minust' ei tiennehet mitänä,
    Waikka kuuntelin kovasti
    Piikajen neuopiettä.

Jälkimaine. Juhana Ihalaisen tekemä runo. Niin Toholahdessa, kun muuallaki meidän maassa, on valitettavasti paljo tapaturmioa markkinoista syntynyt. Sentähdenpä esivalta niitä onki hävittänyt usiampia ja toivotettavasti vasta hävittää, mitä niistä vielä on voimassa.

Sanoja. v. 9. Ruopotella, pahasti menetellä, julmasti, ilkiasti käytellä. v. 11. Perjakkansa, lehmänsä (perjantaina syntynyt). Lehmille annetaan useinki nimi päivästä, jona syntyvät, vaan paljo muitaki nimiä lehmillä, koirilla, hevosilla jne, jotka ansatsivat kootuksi tulla. Aina tulisi niistä jotai tiedonlisää, jos ei muusta, niin vanhan aikasista nimistä, v. 15. Winkuvatki, pienimmätki elävät (porsaat, vasikat jne), v. 23. Tasotun, tasaseksi tehdyn, puhtaaksi laastun, sileäksi pannun, v. 37. Kytenyt, mirkaan ruvennut, vähitellen, verkoilleen tullut, v. 66. Miltömästä, mitättömästä, joka ei näytä miltään, ole minkänä veronen. v. 68. Pihissä, kiinni sidottuna, kansien välissä, tallella, v. 92. Tenkoa tinaista, pienintään äyriä, halvintaan lanttia, v. 108. Jättäiten, jätäme, jätätsen, jättäyn, jään, jätän itseni, v. 110, Pistäiten, pistäme, pistätsen, pistäyn, pistyn, pistän itseni.

[Muualta Ruotsinkielellä kirjotettuna saatu ja kiitollisuudella tähän otettu.]

Samatekun moni muu paikka Suomessa, on Pyhäjoen pitäjä ennen muinen Lappalaisilta asuttu. Sen todistanevat vielä löytyvät Lapinkieliset paikkain nimet Liminoja, Oulais ja monet muutki. Rahvaassa käy tarina, kolme äveriästä Lappalaista veljestä muinasaikaan ympäri kierrellen merirannoilla ja ylempänäki sydänmailla, näillä pohjasilla seuduilla. Nimensä olisivat olleet Hiio, Oulas ja Limas eli Limmi. Heistä lienee Oulu, Oulais, Liminko, Liminkoja jne nimensä saaneet.

Noin sadan vuoden paikoilla ennen Wapahtajan syntymää, karkotettiin Lappalaiset Suomalaisilta eli Wendeiltä, itsevaltasilta, raivoilta kansoilta Suomenlahden rantamailta kotosin. Muisto heidän jumalanpalvelosta elää vieläi monissa paikkain nimissä. Semmoisia ovat Pyhäjärvi, Pyhäkoski, Pyhälä, Pyhäluoto, Pyhäniemi jne.

Wapahtajan syntymäaikoina taikka heti jälkeen alkovat Ruotsalaiset ryöstöretkiänsä Suomessa. Alinomasia tappeloita sattu Ruotsalaisten ja Suomalaisten välillä siksi että, kahdennentoista vuosisadan alussa, Suomalaiset peräti lannistettiin vainojiltansa. Jälkisillä ajoilla annettiin Suomi eli joku osa siitä palkinnoiksi ansiollisille miehille. Niin sai kuningas Kaarlo kahdeksannen aikana, v. 1468, Wallanhoitaja Eirikkä Askon poika Totti Suomen aluekseen. Kuudennentoista vuosisadan keskitiessä oli Suomi Hertua Juhanan omasuutena, joka Hertua sitte myöhemmin kuningasna Ruotsia hallitsi Juhana kolmannen nimellä. Sata vuotta siitä, taikka naisvaltian Kristiinan aikoina, oli melkein joka pitäjäs Suomessa erityisten ritarien eli aateli- miesten alla. Pyhäjoki oli annettu vapamaaksi Falkenperin ja Bielken herrassuvuille, jossa arvossa oli siksikun v. 1674, kuningas Kaarlo yhdennentoista hallitessa, ruunulle jälle perittiin. Ei tässä pitäjässä kuitenkan ole vapaherrallisia asuntoja taikka kartanoita löytynyt.

Maaselkä on itäpuolella Pyhäjoen rajana. Mainittu Maaselkä niillä tienoin ei ole erittäin korkia; kuitenki saapi pitäjän suurin järvi, Pyhäjärvi nimeltään, siltä enimmän vetensä ja niin itse Pyhä jokiki, joka samasta järvestä lähtien juoksee monimutkasesti ja, kaksi muuta, ehkä pienempätä järveä matkallansa kuljettua, viimmen Pohjalahteen laskeupi.

Seuraavat pitäjät kohtaavat Pyhäjokea: itärajoilla Iinsalmi ja Siikajoki, pohjaspuolella Salo, länteenpäin meri ja Kalajoki, etelässä Kalajoki, Wiitasaari, ja Pielavesi. Pituudelleen on Pyhäjoki noin 20 penikulmaa, leveydelleen korkeinta kolme, koko laajuudelleen noin 30 nelikkopenikulmaa. Pitäjän äärimmäisin perukka on etelyyttänsä Pietarsaaren kaupungin kohdalla. Joka täältä lähtisi pitäjän toiseen päähän vaeltamaan, eikä tahtoisi pitäjästä matkallansa ulota, hänen tulisi kulkea ensin 8 penik. pohjasta vasten Kärsämäen kirkon seuduille, siitä kääntyä luodetta kohti ja matkata 5 penik. Haapajärven kirkolle asti, josta vielä tulee noin 8 penik. länsiluoteista suuntaa Pyhäjoen suulle, meren rannalla.

Ilman jo mainittua Pyhäjärveä ovat muita suurempia vesiä pitäjässä Haapajärvi ja Merijärvi, joiden halki Pyhäjoki juoksee. Enokoskista eli keskiputouksista, joita yleiseen luetaan päälle seitsemänkymmenenki lienevät Pyhä-, Pohjas- ja Etelähouru suurimmia. Korkeimmat vuoret ja vaarat tavataan Pyhäjärven seuduilla, epäilemättä pienempiä säärilöitä isosta maaseljästä. Niiden seassa ovat mainittavia Mäkiöisten vuori ja Hiidenmäki.

Epäilemättä ovat tämän pitäjän rannimmaiset ääret ennen olleet, mikä veden alla, mikä saari- ja luotomaana. Mutta jo 3 eli 4 sataa vuotta sitte on maatuminen ja meriveden laskeuminen ollut yhtäläiseen merkittävä. Moniaita pienempiä niemekkeitä ja saariloita löytyy kyllä vieläi, vaan ei kokonaiseksi saarestoksi. Mainittavimmia taitaisi olla Wuotinkari eli Hahtikari, jossa entiseen aikaan muutamia kalasaunoja löyty, vaan myöhemmin asetettiin turvallinen markkinapaikka. Wainonaikana, syksyllä v. 1808, hävittivät Ruotsalaiset tämän markkinapaikan pitäjän asukasten suureksi onneksi, koska muuta hyvää ei ollutkan samoista markkinoista, kun että menettivät talonpoikain tavat ja tavaran. Tällä niemellä ammuttiin Ruotsalainen överisti Flemminki ja kaputeini Bruunkruona, pääsiäisaattona 1808, ja kuolivat vähä aikaa jälkeen Braahessa. — Mainittama on myös Tervonenä, jossa näihin aikohin asti on löytynyt eräs kivistä rakettu mutkakuja Pietarinleikiksi kutsuttu. Se oli siitä laadusta, että vaivoin osasi palata, ken kerran oli sisäytynyt. Joku Pietari lienee sen hankkia ollut, eikä näytä sillä alustaankan muuta mielenä olleen, kun saada siinä kesäsaikoina lystäillä. Nykyään on se hävitetty. — Samalla niemellä saavutettiin Ruotsalainen keneraali Lyövenjelmi, pääsiäisaikoina 1808, hevosen esinnä altansa ammuttua. Pisin mereen pistäyvä niemi on Hyytämä, eteläpuolella joensuuta. Tällä niemellä kävi herrasväki ennen aikausein kesäsaikana lystäilemässä ja kasvo sillä sillon viljalta kaikenlaisia marjoja. Lukemattomia nimiä ja muita kuvaelmia, hakatut kallioon niemen eteläpuolella, löytään vielä muistona tästä herrasväen käynnistä. Tästä niemestä kolme neljännestä Pohjoseen on Hanhikiven saari. Saarella löytyy iso kivi, ympärimitaten 45 kyynärää, 9 kyynärää korkia. Hanhikivellä sanotaan muinastaikaa olleen Wenäjän ristin ja Ruotsin ruunun ynnä muiden merkkein hakattuna. Nyt niitä ei enään tunnu, eikä ollut tuntunu vuosina 1736 ja 1744, jollon provasti Mathesius, ensimmäisellä kerralla isä, poika jälkimmäisellä, muutamain herrain kanssa oli Hanhikiveä katsomassa käynyt. Myös sanotaan Hanhikivi olevan rajamerkkinä Pyhäjoen ja Salosten pitäjäin välillä, samatekun Wasankari Pyhäjoen ja Kalajoen. Sama Wasankari ei ole muu kun eräs hiekkaluoto, kallio keskellä. Pyhyjoen laivasatama, Waaraniemi nimeltä onki hyvin vaarallinen ja Harvoin laivoilta etsitty, jos ei pienemmiltä, sillä se on amonna pohjas-, luode ja länsi-tuulillenki. Braahen kauppiailla on täällä tervahovi ja pikiruukki, joka jälkimmäinen laitos jo kuitenki tovista on rappiossa ollut, koska termaruukki pitäjässä viimmivuosina on vähennyt. Luultamasti tulee tervahoville sama loppu ja koko satamalle samate. Monta lähdettä erimakusella vedellä löytyy pitäjän sisässä. Muutamia jousilyöntiä ylipuolella Luodontaloa Pohjaskylässä on tavallinen terveyden lähde, jossa ei niinkän aikoja sitte vielä seiso avaratupanen lähdehuone. Saman lähteen vesi on lääkäreiltä tutkittu ja hyväksi kiitetty. Wielä 1813 nautittiin tätä vettä monelta kivulaiselta ihmiseltä suureksi hyödyksi, vaan siitä ruveten on lähde joutunut unhotuksiin.

Pyhäjokea on ennen suuremmillaki veneillä kuljettu, paitsi hourupaikoissa. Tähjän jokea kaivautti ruunu v. 1760, Kemin kompanialla, venekulkua varten. Weneissä kulettivat ylimaalaiset voinsa ja muun kalunsa alas, venehin kulki pappi pitäjällä, siksikun pitäjän maatie Maaherra, Baruuni Karpelaanin ja seurakunnan kirkkoherran, Tohtori Westsynthiuksen ahkeroimalla ja huolella vähä ennen v. 1790 toimeen saatiin. Mainittava asia on se, että vesi joessa vuosi vuodelta mähenee ja vanhain tarinaa myöten ennen meitäki on samalla tavalla vähennyt. Kuitenki on tulva vieläki hyvin korkia keväillä. Kuivan tähden on maatietä täällä alempana neljänneksen matkalta muuttaa aiottu. Rata uudelle tielle suinattiin ja hakattiin Elokuussa 1816, vaan taitaa kuitenki aikoja mennä, ennenkun saadaan valmiiksi.

Wähä paremmin, kun puolipenikulma merestä, jakaupi joki kahtaalle ja haarain keskelle jääpi Luodon saari, jonka meriaärisessä päässä äskenmainitulla Wuotikarilla on paikkansa. Tällä luodolla, suuruudeltaan 1/26 osa nelikkopenikulmasta, elää yhdeksän taloa, paitsi muita eläjiä, torppareja, mökkiläisiä ja muita semmoisia. Luodon ylipäässä toinen toistansa rinnatusten ovat ennen mainitut houruenot. Etelähourulla oli ennen sahamylly ja nykysemmin tuumattiin sihen rautaruukkia saada ynnä naulapajan kanssa. Waan siitä tuumasta ei syntynyt kun uusi jauhomylly pohjaspuolella hourua; vanhoja löytyy usiampia eteläpuolella. Pohjashourulla on vieläki sahamylly vaan rappeunut ja heittiönä jo päälle kymmenen vuoden ollut. Näiltä tienoin katsellen on erittäinki meripuolinen suunta mitä kaunihimmia. Maa sinnepäin viettävä on kaunistettu vaihtelevilta kunnailta, laksoilta, saariloilta, putailta, vihannoilta vainioilta, hyvin raketuilta taloilta jne. Wihdoin ennättää silmä merenrannalle karinensa, nieminensä, saarinensa. On sitä siinä kylläki äkkinäisen katsella. Kun vielä tyynnä kesäiltana meri toisinaan kangastelee ja luopi etäisemmät, muuten näkymättömät louhet, saaret ja luodot silmän näkymiin, niin siinä sillon oikein iloksensa jonkun hetken silmiänsä sulottelee. Senlainen kangastaminen merellä tulee valosäteiten taittumisesta veden pinnassa. Jos panet lantin johonkuhun astiaan ja astut ulommaksi, ettet enää näe lanttia pohjassa, niin aivan samalta seisopaikaltasi rupeat sen taasen näkemään, jos annat jonkun toisen lyödä mettä astiaan. Siinäki tapahtuu samanlainen valo säteiten taittamus. Kun meri kangastaa, ennustavat Pyhäjokelaiset pohjaista myrskyä seuraavaksi päiväksi, mutta kuitenki tuulee kyllä usein etelästä seuraavana päivänä.

Mistä Pyhäjoella lienee nimensä, on vaikia arvata. Luulisi tulleen Pyhäjärvestä, josta joki alkaa, vaan eikö ennen lie itse järviki nimensä Pyhäkoskesta perinyt, joka on seitsemän neljänneksen päästä merenrannalta ylös lähtien.[7] Epäilemättä ovat täällä, kun muuallaki tavallisesti, rantaseudut ennen sydänmaita tulleet asutuksi ja niin Pyhä koski ennen Pyhäjärveä tutuksi joutunut. Waan kuinka tämä koski ynnä monen muun paikan on pyhän nimen saanut, siitä olemma tätä ennen maininneet: eikö lie tämänki seuduilla pyhiä juhlallisia toimituksia esivanhempamme pakanallisessa uskossa harjotettu. Seuraava tarina käypi vielä Pyhälän maasta: oli joukko vihollisia kerran niille tienoin asettaunut ja yöksi nukkumaan ruvenneet. Waan yöllä oli pensaita maasta kasvanut ja peittänyt makaajat. Wartiat aamulla ei ketänä nähden rupesivat pensaita raivaamaan, vaan samassa katkovat päät kumppaleiltansa. Sen havattua jopa säikähtäin juoksivat pois ja huusivat mennessään; se on pyhä paikka.

Wanhoista tiedoista on vähin uskottava, Pyhäjoen ennen muinan Kemin pitäjän yhteyttä olleen. Myöhemmin tuli se siitä erotetuksi yhdessä Salon pitäjän kanssa, jolla jo 1310 näyttää omituinen kirkkoherra olleen. Wähä ennen Upsalan papiskokousta v. 1593 joutu Pyhäjoki Salosta erille. W. 1805 oli kysymys pitäjän halkasemisesta kahdeksi, vaan johon esivalta ei sillon lupaa antanut. Arvattamasti tulee sama kysymys ensi someliaassa tilassa uudistettavaksi. Kansan edesmenneinä aikoina suunnattomasti lisäynyt paljous, ylemmäisten kahden eli kolmen seurakunnan tarve lähemmästä ja huolellisemmasta kirkkoherran hoidosta tekisi kaikite'ki hyödylliseksi asiaksi pitäjän kahtaalle halkasemisen. Haapajärven ja Oulaisten kappelien välille 1805 käyty raja erottaaki jo pitäjän kahteen osaan, ylipuoleen ja alapuoleen. Koko pitäjässä on 20 suurta kyläkuntaa, 220 mantaalia, 900 taloa, 10,000 henkeä, 6 kirkkoa. Papeista, kirkkoherroista ja kappalaisista on muualla kirjotettu.

[7] Sana pyhä näyttää ennen vanhaan merkinneen jotai kauhittavaista, johon oi ollut menemistä, koskemista eli muuten sen kanssa mitään toimittamista, Suomentaja.

Emäkirkon seurakunnan rajalla ovat P. Salo, I. Oulaisten ja Merijärven kappelit, E. Kalajoki ja L. meri. Laajuudeltaan on se 5 nelintäpenikulmaa ja luetaan emäkirkon ala 6 kyläkuntaa, 46 mantaalia, 210 taloa, 2330 eläjätä. Suurimmat järvet ovat Pelkonen, Ahmenlampi, Polus, Liminkajärvi, Wiirretjärvi ja Majavajärvi. Kirkolta lasketaan 2½ penikulmaa polkutietä etäisimpään taloon Liminkojassa, metsäkylä Wihannin kappelin erämaiden rajalla. Kirkko, joka seisoo pohjaspuolella jokea likellä merenrantaa, on rakettu v. 1593. W. 1669 kaasi eräinen kova myrsky kirkontornin ja repi osan katostaki. Oululaiset, jotka sihen aikaan purjehtivat lähemmin itärantaa, olisivat omilla kuluillaan uuden tornin rakentaneet, koska oliki se heidän retkillään tarpeellinen merkki. Waan pitäjän miehet luulivat kunniansa ja armonsa, ehkä jumalisuutensaki siitä polkeuvan, eivätkä suanneet vieraita sihen työhön, jonka itset v. 1671 tekivät. Sama torni on vieläki pystössä ja on noin 100 kyynärää korkia.

Tapuli on rakettu v. 1739. Siinä on kaksi jommoistaki kirkonkelloa somasti yhtyvillä äänillä. Sanotaan niitä ennen kolmeki olleen, vaan yhden isonvihan aikana vihollisilta viedyksi. He olivat — hokua myöten — kokeneet kaikkiaki saada, vaan ylös tapuliin sitä varten noustuansa olivat surkian kyydin keiulaisilta saaneet. Kuitenki olivat hengissä maahan päässeet ja sitte myötänsä vieneet kolmannen kellon Merijärvelle asti, jossa se oli monen sylen syvyyteen jään alle uponnut. Siellä luulevat lujauskoset sen vieläki olevan. Tosi kuitenki on, että ennen kolme kelloa oli tapulissa, vaan luultavasti myötiin kolmas, emäkirkolla joutava, kello jollekulle kappelin kirkolle.

Merijärvelle luetaan emäkirkolta 2 penikulmaa kaakossuuntaa. Rajoina ovat P. ja I. Oulasten kappeli, E. Kalajoki ja L. emäkirkon lääni. Koko seurakunta on kun kairana emäkirkon ja Oulaisten välillä. Sisällänsä pitää 3 nelintä penikulmaa, 3 kyläkuntaa, 18 mantaalia, 75 taloa ja 800 eläjätä. Järvistä on jo itse Merijärvi nimitetty ja toisia löytyy Riitalampi, Savanlampi ja Saukonjärvi. Pyhäkosken tähden, jota veneellä ei päästä, on Merijärvestä jokeen uusi veneväylä kaivettu, jota kutsutaan Tähjänjoeksi. Kirkolle tulee 3 neljännestä maatiestä, neljännes maisin, 2 vesitse Merijärveä.

Oulaisille luetaan 4 penik. itäänpäin emäkirkolta. Rajoina P. emäkirkko ja Salo, I. Haapajärvi, lou. Kalajoki ja Merijärvi. Suuruudeltaan 4 nelintäpenik., 4 kyläkuntaa, 40 mantaalia, 190 taloa, eläjätä. Suurimmat järvet tässä seurakunnassa ovat Piipsjärvi, Niitunlampi, Kallisjärvi ja Wiitajärvi, viimmenen puoliksi Kalajoen sisässä. Enin osa seurakuntaa on maatien vaiheilla. Seurakunta sai oman kirkon v. 1682.

Haapajärven kirkolle tulee 7 penik. emäkirkolta itäänpäin. Rajoina P. Oulaisten kappeli ja Siikajoki, I. Siikajoki, E. Kärsämäki ja Kalajoki, L. Oulaisten seurakunta. Järviä kappelin sisässä ovat itse Haapajärvi, kahden neljänneksen pitkä, yhden leviä, Watjusjärvi, Ainali, Osmanki, Korkatti, Rytky, Mäyrä ja Pirmisjärvi. Penikulman matkan Haapajärvestä ylöspäin on saari Pyhäjoessa, Keräjäsaari nimeltään. Sillä saarella sanotaan muinen Wenäjän ja Ruotsin vallan asiamiesten tähdellisistä valtakunnan asioista välillänsä keskustelleen. Tämä seurakunta on erittäinki koko pitäjässä maisemiltaan kaunis. Järvenrannat ovat yleiseen korkiat ja niillä kauniita taloja. Maatie kulkee tämänki seurakunnan halki. Äärimmäisiin talohin I. ja E. tulee 2½ penik. kirkolta polkuteitä taikka vesimatkaa. Haapajärven luullaan olevan vanhin Pyhäjoen kappeli, vaikk' ei kuitenkan seurakunnalla vielä m. 1689 ollut omituista pappia, niinkuin samana muonna kirjotetusta Acta visitationis on nähtävä, jossa "Haapajärveläiset anoivat saada pappia heidän kirkollansa asumaan".

Kärsämäen ja Pyhäjärven kappeleista tällä kerralla emme voi antaa tämmöisiäkän tietoja. Jos vasta saisimma niin niistä kun muistaki paikoista Suomessa täydellisempiäki tietoja, niin mielellämme präntäyttäisimmä.

Muusta matkastani tällä kertaa en huoli'kan mainita, vaan ainoasti muutamilla sanoilla kirjottaa Suomalaisten ja Lappalaisten asuntopaikoista ja rajoista näillä seuduin. Kotoa matkaan antautessani luulin suomalaisia kyliä löytyvän sillä saarennollaki, jonka rajoittaa pohjaspuolelta Jäämeri, itäpuolelta Walkiameri etelätse Wienameri ja Kantalahti, lännetse vastamainittu lahti, Imantrajärvi, Kuolajärvi, Kuolajoki ja niiden välimanteret. Wielä luulin Petsoran maallaki, Wienan kaupungista itäänpäin, Suomalaisia paikoitse asukselevan, koska kartasta katsoen siellä löytyy suomalaisia nimiä, esimerkiksi Kylmäjoki, Elmajoki, Usajoki, Jeletsjoki, Kolvajoki jne, jotka näyttää tavallisista suomalaisista nimistä Kylmajoki, Ilmajoki, Uusijoki, Jäletjoki, Kolvajoki tulleen. Waan täällä ja matkallani ylöspäin tarkemmin asiata tiedusteltuani, edellämainitulla saarennolla ei asu, kun harvakselta Lappalaisia ja Petsoran maalla ei muuta, kun Samojeetalaisia. Heitä siis en ni kehtaa'kan paikalla katselemaan lähteä, jolla toimeni, Suomen runoja ja muita semmoisia kerätä, tulisi kehnosti täytetyksi, vaan sen siasta lähden täältä Suomen puolelle Inaran seuduille ja siitä rajaa myöten eteläksi Pääjärven paikoille, josta taasen käännyn Wenäjän Karjalaan Tuoppajärven ja Alakuittijärven itärantoja Kemin linnaan saati seuraten. Niin sieltä taasen lähden Suomen rajoja kohti ja tulen Toukokuun alussa viikoksi eli kahdeksi Kajaaniin, kesävaatteisiin muuttaumaan. Siitä sitte matkaun rajaa myöten Sortavalan kaupunkiin saati ja luultavasti edelle Aunuksen maalle. Sillä tavoin Wienassa eli Arkankelissa en tule'kan käymään, vaikka esinnä aion. Se matka vaan suotta veisi minulta kaksi eli kolme viikkoa, ettei siitä olisi muuta hyötyä, kun vähäsen itselleni, jos voisin oppia paremmin Wenäjän kieltä sillä ajalla puhumaan. Täällä ja kylissä Kannanlahden rannalla olen mainittua kieltä viikkokauden lukenut ja kirjottanut, jotta puhe jo alkaa jotensa'ki käydä, vaan peräti toisin, kun tavallisesti tapahtuu. Muut oppivat esinnä ymmärtämään, siitä puhumaan outoa kieltä, vaan itse olen oppinut ennen puhumaan, kun oikein ymmärtämään, mitä toiset puhuvat. Sentähdenpä isäntäni, kun muuten en saa tolkkua, välistä kirjottaa sanat paperille, josta paremmin älyän. Ilman, on minulla ollut kyllin kielien kanssa näinä aikoina tekemistä. Kylissä Kannanlahden länsirannalla puhuttiin enimmäksi Wenäjän kieltä, harvat Suomen eli Karjalan kieltä, Kannanlahden päästä pohjaseen tuli Lappi vastaan ja Kuolassa puhutaan Wenäjätä, paitsi mitä kaksi eli kolme miestä, jotka ovat tänne Karjalan kylistä muuttauneet, vähin puhuvat suomeaki. Tohtori taasen puhuu latinata ja Kommentantin roua saksaa. Niin on minulla välistä neljän eli viiden kielen kanssa yhtaikaa tekemistä. Jotta sillätavoin toisinaan naurattavia sekannuksia ja erhetyksiä tapahtuu, on kyllä arvattava asia. Niin kysyi muutamana päivänä isäntäni minulta Wenäjästi, jos minulla oli vaimoa. Waan kun hän paremmin älytäkseni, eli muutenko, ei käyttänyt venäläistä sanaa sjena, vaimoa merkitsemään, vaan juutilaisen eli ruialaisen sanan kona, niin älysinki kysymyksen, kun olisi hevosia (конь) vaarantanut ja sanoin kaksiki itselläni kodissa olevan. Roua, joka myös oli huoneessa, silmäili esinnä pitkältä minua ja sitte, asiasta oikian tolkun saatua, rupesi nauramaan, jotta ei tahtonut loppua tulla.

Waan näistä ja muista mainitessani, jopa peräti unohdan asian, josta esinnä rupesin kirjottamaan. Niin on siiis viimmenen suomalainen kylä, Wenäjän puolella rajaa, Tumtsa Pääjärven pohlaspäässä Suomen pitäjän, Kuusamon, pohjaspäätä kohti. Siitä, jos suoraan lähdet Kannanlahden päähän, ei ole yhtäkän kylää välillä, eikä pohjaspuolella sitä liniata ollenkan suomalaisia kyliä, harvassa likimmäisillä seuduilla eteläpuolellesi. Tavalliset taipalet kylien välillä ovat 2, 3 ja 4 penikuormaa. Rantakylissä Wienamerta vasten puhutaan kaikissa Wenäjän kieltä, harvat malttavat karjalata eli suomea. Semmoisia kyliä mainitulla rannalla löytyy 1. Kieretti, siitä 40 virstaa luoteesenpäin 2. Mustajoki (venäj. Tjsernarieka), 20 virstan päässä yhtä suuntaa 3. Kouta, siitä pohjaseen 30 virstan matkalla 4. Knäsöi ja viimmeseksi koillista suunta 5. Kannanlaksi, taasen 30 virstaa matkattua. Niin tällä 120 virstan pituudella ja itsellä meren rannalla ei ole, kun viisi kylää, vaikka kyllä Kieretti ja Kouta ovatki suuria, kun Kajaanin kaupunki. Wähän pienempi on Kannanlaksi, ja Mustajoki ja Knäsöi vielä pienempiä, noin 30 eli 40 talosta. Mitä vähä ulompana meren rannasta pienosia kyliä löytyy, niissä kaikissa paajitaan (puhutaan) karjalaksi, vaikkei ole'kan niissä sitä miestä, tuskin pientä poikanalikkaakan, joka ei keralla sokertelisi Wenäjänki kieltä. Karjalan runot ovat niissä pian kokonansa hävinneet ja Wenäjän tavalliset pajahdusvirret niiden siaan tulleet. — — —

Kunnioitettama Wirka-veli! Eihän mehiläinen inhonne ko'ota mettä vierailta kukka-ke'oilta, sentähten toivon Mehiläisennekin suostuvan ventoon kirjallisuuteen. "Myrsky" on käännetty tarinasta: Мореходъ Никишинъ сог: Александра Марлинскаго. Jos kuukaus-kirjassanne tilaa lienee, ja tämä koet kelvannee, anon nöyrästi painattamaan siihen. Ansaisi Kaunis-kirjallisuus Suomenkin kielessä, luuloani myöten, enemmin tarkauutta kuin tähän asti on nähty. Sen kauttahan muut täydellisimmiksi viljellyt kielet lieneet saaneet arvonsa, ihanuudensa.

Tuuli tuhahti, kiihtyi, väki kohta. Maininki vieri mäkinä, vetelät mäet muuttuit jyrkiksi alloiksi, ja meri rupesi kohajamaan kuin vesi suuressa kattilassa ennen kiehumistaan. Aurinko laskisiin tulisiin pilviin, koko länsi kiehu ikään-kuin veressä, tuttu merkki myrskyksi; säteihen puotessa hiiluvalle sinille, vierevälle viherjälle, lipai lainet lasina, palo kuin pilvi salamasta, ja sammu, ja pimeni, ja upposi survattu toiselta.

Ja yö peitti taivaan raskailla pilvillä, ja pilvet vierivät lainetten tavalla, ja meren pinnalla oli yhtäläinen melu kuin taivaankin. Wihuri paino, myllysi, pirsko utuja ja altoja. Wälistä avasit mustat pilvet tulisen kitansa, jossa pitkäsen ota loisti; välistä nielasit valkia-harjaset allot pauhinalla vuotavan aluksen ja syöksit sen uudestaan povestaan. Wettä kerittiin tuskin mättää haaksesta. Purjeet olit jo raivatut, kuitenkin tärisit mastot, tuulelta vimmasti muokatut: alus lensi, hurjan hevosen tavalla tupruten, ja meri-miehistä näkyi joka silmän-räpäyksellä — nyt, nyt se uppoaa! Ja äkkiästi jyrähti heidän päänsä päällä ukkonen: tuli leimahti halenneen taivaan-kannen kaikissa raoissa ja samassa ajan-rahdussa jysähti alto, paiskattu myrskyltä, esihankaa vasten. Haaksi joi kuolemaa: silmän-räpäys oli hirmuinen. Meri-miesten ympärillä kohisi tulinen koski: he sulkit huikastut silmänsä, ikänänsä ei arvataksensa…

Mutta raju väsy julmuudestaan. Tuuli lankesi keralla. — Luonto kuin ihminen, eli, paremmin sanottu, ihminen kuin luonto, on kesänään pikanen ja myrskynen — ajan-rahdun. Ukkosen tulelta pilvet ikään-kuin sulattiin sateeksi, ja kuu lävähti, umeessa uituansa, ilosesti vahvuuden pimillä; ainoastaan taivaan-rannalla joukkoiliksit pilvet pakolaisena. Huhdotut laineilta katosit hekin, ehkä jurolla, uhkaavalla muodolla; altot vielä kävelit ristin rastin ja tunkeilit keskenänsä muinasten vihollisten tavalla, jotka sodankin lopetettua, vielä ryhtyyvät riitan, sammuttaaksensa veristä janoansa ja jäähyttääksensä tottumisesta kytyvätä tappelu-kiimaansa. Waan kohta vuosit laineet laviaan laimiin ja sen selällä kärmeeliit vaahen valkiat hivukset, äsken altoin harjalla liehuttuansa. Juovina vetisiit ne veden aavalla, himiällä pinnalla, ikään-kuin sukukuntain jälet elämän merellä. Katosi vaahtikin, ja tyynen sini peitti meren kasvot. Se huokaili jo raskaasti ja harvoon kuolevan tavalla, ja vihdoin aamu-puolella heitti se sumuna hengensä, sillä ikään-kuin kuvaillakseen — "kaiken jalon maan päällä huokuvan ainoastaan myrskyillä, ja kaiken jalon lopun olevan käärityn, niin tekiälle kuin katsojalle, tiettämättömyyden pimiästä udusta kudottuun kuollo-paitaan."

Hirvi lähteen partaalla seisoen katseli kuvaansa ja sano: "voi kuinka olenki kaunis! ja nuo julkiset sarvet; semmoisiapa ei ole itsellä jalopeurallakan. Jalkani ainoastaan ovat vähä hoikkalännät ja auttaisivatpa ne lyhempänäki." Samassa tuli jousimies koirinensa. Hirvi juoksi pakoon ja ennättiki kuinka kauas koirilta, niin kauan kun lakiata kesti, vaan metsässä estivät sarvet, ja koirat tavaten purivat hänen kuoliaksi. Wähä ennen kuolematansa oli sillon hirvi lausunut: "voi typeryyttäni! jalat, joita äsken moitin, minun pelastivat, sarvet, joita kiitin, saattivat surman suuhun."

Karhu ja jalopeura tapasivat hirven ja alkoivat niellä saaliistaan. Waan heidän kiivahimmallaan riidellessä ja riidasta viimmen tappeloon yhdyttyä juoksi hirvi tiehensä. Jonkun ajan tapeltuahan vasta havatsivat, ettei hirveä enää ollut missänä.

4. Neljä kantaa, neljä antaa, kaksi katsoo, kaksi kuuntelee, kaksi tietä raivaa, yksi koiria hosuu.

Osviittoja. 1. Kuu ja aurinko. 2. Käsikivi (jau- haissa). 3. Käärme. 4. Lehmä. 5. Lumisade.

2. Joka tauloa tekee, monta vaivaa näkee, monta koivua kokee, pökkelöä pönnistää.

Näillä sanoilla vertailee moniki toisilta pieniksi, mitättömiksi katsotuita töitänsä.

Niin sanoo köyhä kansa elämästään, joka ei juuri liene'kän paljon maksavainen, koska suksen voide'ki on pitänyt ruoaksi menettää.

Älytön vaan ei ollut sekän, joka tämän sanalaskun jälkeen käyttihen.
Jopa muuten olisi tainnut saada peräti kiitoksetta elää.

Huvempi ja hyödyllisempi usein onki liikkeellä olla, kun yksien seinäin sisässä asua.

Emme tiedä, missä tilassa Lempo lautamiestä kiersi, vaan niin on tapa sanoa, kun jolta kulta ei saa oikein rauhassa olla.

MEHILÄINEN W. 1837.

    Ei oo Tanssi minun rotima,
    Eikä toisen kumppalini;
    Tanssi on tuotu tuolta maalta,
    Kisa taampata taluttu:
    Wienan päälliltä vesiltä, 5
    Saksan salmilta syviltä.

    Eipä vielä sieltäkänä,
    Ei perän pereäkänä;
    Tanssi on tuotu tuonempata,
    Kisa taampata taluttu: 10
    Alta Wiipurin vihannan,
    Alta suuren Suomen linnan.

    Eipä Wielä sieltäkänä,
    Ei perän pereäkänä;
    Tanssi on tuotu tuonempata, 15
    Kisa taampata taluttu:
    Takoa Tanikan linnan,
    Uuen linnan ulkopuolin,
    Pietarin pihoja myöten,
    Kautta Wiipurin mihannan. 20

    Winku Wiipurin veräjät,
    Nauku Narman linnan portit,
    Tanssia taluttaessa,
    Ilokasta tuotaessa.
    Hevoset hikoveessä, 25
    Warsat vaahessa samosi,
    Tanssia taluttaessa,
    Ilokasta tuotaessa.

    Wesi tippu vempelestä,
    Rasva rahkehen nenästä, 30
    Tanssia kaluttaessa,
    Nokasta tuotaessa.

    Reki lautanen ratsasi,
    Kapla patvinen patsasi,
    Jalas koivunen kolasi, 35
    Luokki tuominen tutisi,
    Tanssia taluttaessa,
    Ilokasta tuotaessa.

    Pyyhyet vihertelivät
    Wesasilla vempelillä, 40
    Oravat samoelivat
    Aisoilla vaahterisilla,
    Tetryet kukertelivat
    Korjan kirjavan kokalla,
    Tanssia taluttaessa, 45
    Ilokasta tuotaessa.

    Kannot hyppi kankahalla,
    Mäellä pelmusi petäjät,
    Kivet rannalle rakosi,
    Someret siottelihen, 50
    Tanssia taluttaessa,
    Ilokasta tuotaessa.

    Lehmät partensa levitti,
    Härät katko kytkyensä,
    Naiset kaikki naurusuulla, 55
    Emännät ilolla mielin,
    Tanssia taluttaessa,
    Ilokasta tuotaessa.

    Herrat nosti hattuahan,
    Kuninkaat kypäriähän, 60
    Miehet mieli muutuksihin,
    Pojat puoli pyörryksihin,
    Tanssia, taluttaessa,
    Ilokasta tuotaessa.
    Jo Tanssi pihoille saapi, 65
    Ilo alle akkunoien;
    Uotas mie kysyn lupoa,
    Talunko tanssini tupahan.

    Kelta mä kysyn lupoa?
    Isännältä pöyän päästä, 70
    Emännältä lattialta,
    Pojalta rahin nenästä:
    "Talunko tanssini tupahan,
    Ilolinnun ikkunalle?"
    Isäntä sanansa virkki: 75
    "Talu tanssisi tupahan,
    Talu tanssi vierahasi;
    Maholehmän tappanemma,
    Tanssin taljoallaksenna,
    Iloleikin lyöäksennä." 80

    Jo tuli tupahan Tanssi;
    Käen kääkähän sivalti,
    Jalan polki kynnyksehen.

    Kiukoa kivinen liikku,
    Patsas patvinen järähti, 85
    Silta soitti sorsanluinen,
    Laki kultanen kulisi,
    Tansin tullessa tupahan,
    Ilolinnun astuessa.

    "Täytyykö tätä tupoa, 90
    Lainataanko lattiata,
    Tanssia tasasten miesten,
    Miesten nuorten notkustella? —
    Kun ei täytyne tupoa,
    Lainattane lattiata; 95
    Talun Tanssini pihalle,
    Sitte tansin tanhualla,
    Keikun keskellä pihoa,
    Joss' ei pää lakehen koske,
    Otsa ei ortehen kolata, 100
    Jalat sillan liitoksehen."

    "Täytyypä tätä tupoa,
    Lainataanpa lattiata,
    Tanssia tasasten miesten,
    Nuorten miesten notkustella." 105

    "Suuri kiitos, kost' Jumala!
    Kenpä tanssihin tulevi,
    Sille poika syntyöhön,
    Niin on viisas kun isonen,
    Läpikäymähän keräjät, 110
    Jutut julki jaksamahan;
    Ken ei tulle tanssihini,
    Sille tyttö syntyöhön,
    Niin on laiska kun emonen,
    Alla aian maattavaksi, 115
    Lepikköön levättäväksi."

Jälkimaine. Tätä runoa lauletaan niin Wenäjän puolella, kun Suomenki Karjalassa. Toisintoja. v. 5. W. väljiltä v. v. 18. U. l. liepehiltä. v. 22. Suju sillat Suomen linnan. S. suilla S. l. v. 25, Heposet veti hiessä. v. 28. Mierokasta t. v. 61, 62. Wanhat miehet vanttujansa, Pojat polvensa kohotti, Siniset sukat jalassa, Heinänpäiset sukkarihmat. v. 71. Emännältä sen sivusta. — Rotima (v. 1) s.o. tekemä, synnyttämä; patvinen (v. 34), visanen.

Huoliruno elaissään kunniallisen ja toimellisen talon isännän, Mathias Remeksen Kiuruvedeltä, autuaallisesta täältäerosta, v. 1765. Wainajan veljeltä, Paavali-Remekseltä kokoonpantu.

[Tästä runosta luetaan muutamia paikkoja tutkintolaitteessa: Dissert. de Poësi Fennica H.G. Porthaanilta, emmekä tiedä, jos lienee vaikka kokonansaki ennen präntätty. Meidän on pitänyt seurata Kieruvedeltä saatua kehnoa kirjotusta, jonka kaikista paikoista oli vaikia selväkään saada.]

    Sanomatt' en saata olla,
    Enkä pääse puhumatta,
    Waikka suru suun avapi,
    Huoli virren valmistapi.
    Kuitenkan en kuikuttele, 5
    Lasken laulua vähäsen,
    Wirren virsin veikolleni,
    Laitan laulun vainajalle.

    Jalo läpitse lukia,
    Eli ilman kuuntelia! 10
    Elä laulua pahastu,
    Elä katso karsahasti,
    Ellei mene mahtavasti,
    Eikä taivu taitavasti;
    En saanut opissa olla, 15
    Tulla Turussa tutuksi,
    Upsalassa uutetuksi.

    Enkä kiitä kyllin päältä
    Tätä miestä merkillistä;
    Se vaan olkohon sanottu 20
    Sulle tieoksi vähäksi,
    Laitan lauluni Matista,
    Remeksestä teen runoni.

    Ah, ah, armoton isäni,
    Aivan tuima Tuonen voima! 25
    Woipa kuoria kovia,
    Kuollon kovan kämmeniä,
    Jotka murtavat muruksi,
    Lyövät maahan murtahaksi,
    Ihmisetki ilman alla; 30
    Sekä nuoret, että vanhat,
    Ylimmäiset, alimmaiset,
    Kaikki kaatuvat käsissä.
    Joll' on alku Aatamista,
    Eevasta sitäi enemmän, 35
    Että käärmehen kavalan,
    Julman saatanan sanoilla,
    Ottiki omenan puusta,
    Anto siitä Aatamille;
    Josta sitte syötyänsä 40
    Kaksi kaksosta sikesi:
    Synty Synti, kasvo Kalma,
    Kuollo kauhia sikesi.

    Niinpä ain' ajasta siitä
    Ihmisen elo vajava; 45
    Synty synnissä suruhun,
    Tuonen tielle tiettävälle,
    Wähäsen ajan eläpi,
    Levotonna lentelepi,
    Täynnä ristin tähkäpäitä, 50
    Täynnä huolta, huokausta,
    Niinkun kukkanen katoopi,
    Kasvamasta kuivettupi,
    Niinkun varjo vaeltapi
    Näillä Kalman kankahilla. 55

    Mutta vaikka vanha liitto
    Wielä pystössä pysypi,
    Waikka Kalma kaatelepi,
    Ruumihita runtelepi,
    Maikka varsi mätänepi, 60
    Ruumis raukepi tomuksi;
    Kuitenk' itse kuolemassa
    Säilyvät siviät miehet,
    Elävät eron perästä
    Kautta armon korkehimman, 65
    Lupauksien lujinten.
    Hurskasten hyvä elämä,
    Hyvä huuto hurskahista,
    Muille muistossa pysypi;
    Ei se kuole kuolemassa, 70
    Eikä mullassa murene,
    Waan se kauan kukostapi,
    Wiheriässä vihottapi.

    Waikkapa vaipu kuolemassa,
    Muutti mustahan majahan, 75
    Se Mathias mainittava,
    Se Remes Remekselästä,
    Kuitenki on kuulusalla
    Nimi niienki seassa,
    Joien ei joukossa asunut; 80
    Muisto hältä muuttumatta
    Tähen raskasten runojen,
    Tähenpä vielä virttensäki,
    Joita teki taitavasti,
    Warsin somasti sovitti. 85
    Eikös paljoa paremmin
    Hänen muisto merkillinen
    Seisova seassa niien,
    Joien joukossa eleli,
    Jotka tunsit tuntevaksi, 90
    Äkkäsit älyäväksi!

    Waikk' on halvasta suvusta,
    Miran puolesta vähänen,
    Waikk' ei koulua kokenut,
    Ollut luona oppinuiten; 95
    Oli oppi suuri hällä
    Saanut Jumalan sanasta,
    Jota halas hartahasti,
    Luki varsin viriästi.

    Oli miesi merkillinen, 100
    Talonpoika taitavainen,
    Joka vakasti vaelsi,
    Aina kulki kunnialla;
    Oli ukko uskon vuoksi,
    Wahva vuori toivon vuoksi, 105
    Avujen asumasia,
    Kaiken kansan kiitettävä.
    Kaunis kanssakäymisessä
    Ylimmäisten, alemmaisten,
    Miehen toimi, miehen mieli, 110
    Miehen järki, miehen kieli.

    Tämä oli tuttu tuomarille,
    Paras ystävä papille,
    Esivaltojen valittu,
    Aina nähty Aminoilta, 115
    Kapteinilta kuulusalta,
    sotaherralta somalta,
    Joka on suuresta suvusta,
    Ruotsin riikin aatelista.

    Tämä herra hänen tunsi, 120
    Piti arvossa isossa
    Tähän vakan vaelluksensa,
    Tähen tunnon Kristillisen.

    Wilhelm Laato, laatu miesi,
    Ruotsin riikin ritareita, 125
    Joll' on suotu miekan merkki, —
    Lausu hänen lauluistansa,
    Wirsistänsä viisahista;
    Sano myös sanoilla näillä:

    "Kuka laulun laittelepi 130
    Kuka rustaisi runosi,
    Tämän miehen kuolemasta?"

    Hyvä herra komisarjus,
    Kunniallinen Kumerus,
    Wielä viikon muistelepi 135
    Tätä miestä toimellista,
    Jok' oli hälle juuri tuttu
    Weropenningin vetäjä.

    Niin että, niinkuin sanonki,
    Hänen kunnianimensä 140
    Kyllä muistossa pysypi,
    Eikä kuole kuolemassa.

    Tokkohan sanon sanalla,
    Muistuttelen muutamalla,
    Kuink' oli aina ristin alla, 145
    Aina vaivoissa valittu?

    Tosin tunsi tuimat vaivat,
    Kivut kiintiät piteli;
    Häll' oli surusta lakki,
    Huivi huolesta rakettu, 150
    Paita päivistä pahoista,
    Housut huolen kankahasta,
    Sukat suuresta surusta.

    Tokkos ymmärrät asian,
    Mitä sanat merkitsivät? 155
    Tulet tämän tuntemahan,
    Kun sa kuuntelet vähäsen:
    Sairas oli syämestä,
    Koko ruumis runneltuna,
    Sihen surut päälliseksi, 160
    Surut suuret, vaivat vahvat;
    Surma tappo lapset kaikki,
    Perilliset multa peitti.

    Oli muustaki muretta,
    Jot' en ennätä jutella, 165
    Saata kaikkia sanella.

    Ei ollut iso iältä,
    Wahva varren kasvannolta,
    Koska aikana kovana,
    Wainoaikana pahana, 170
    Piti olla piilosalla
    Metsän korvessa kovassa,
    Sutten, peurain seassa.
    Wielä nälkä vierahana,
    Karhut kanssa kumppalina, 175
    Kovin ryskäsi kotona,
    Joukko julma kartanolla,
    Wielä metsässä melusit,
    Sotasankarit salossa;
    Jotka kääntyivät käsihin, 180
    Niitä poltti, niitä paisto.
    Monta muuta murhan työtä
    Teki tämä tuima vieras,
    Kaikki käypi karvoilleni
    Muistuessa mieleheni; 185
    Silmät kyllä kyyneleitä,
    Wuotavat vesiä paljo,
    Kieli käypi kampelaksi,
    Kurkku kuivaksi kurupi.
    Mutta kuules, kuinka kaikki 190
    Waivat kanto kärsivästi;
    Ei hän suuttunut suruissa,
    Eikä nurjasti nurissut;
    Pani poikansa Jopiksi
    Nimitti nimellä sillä, 195
    Että muistasi paremmin,
    Kuinka kärsiä pitäisi,

    Alan uuesta asian,
    Lähen toisen läksyn päälle,
    usta kotvan muistetahan 200
    Miestä tätä mainitahan.
    Jo on kirkko Kiuruveillä,
    Kaunis kappeli rakettu,
    Tehty temppeli koria,
    Jot' oli aina aikonunna, 205
    Monta miestä mielistelly.
    Waan ei aikohin asia
    Tullut meiän miehiltämme,
    Ennenkun herätti Herra
    Tämän vainajan varusti, 210
    Miehen toisen toimellisen
    Hälle antava avuksi,
    Jok' on koskelta kotosin
    Lakikunnan lautamiesi,
    Saman kirkon kirkkomäärti, 215
    Aivan Antti Hyvärinen,
    Muutamia muita kanssa,
    Joit en muista muistutella.
    Pani kirjan kiitämähän,
    Reivin reisuhun lähetti, 220
    Konsistorjumin kotihin,
    Maaherran majan sisälle.
    Kohta käsky korkiampi,
    Saattihen sanoma uusi,
    Päätöskirjat kiiruhusti, 225
    Jopa joutua pitäisi
    Tekemähän tempeliä.

    Kohta kiinni kirkkotyöhön
    Tarttuvat tavalla miehet,
    Saivat aikohin asian, 230
    Teit kirkon kiitettävän.

    Ole kiitetty Jumala,
    Ylistetty ylimmäinen,
    Auttamasta asiassa,
    Asiassa aivan tässä. 235
    Ei ole oma tekomme;
    Herran teko, Herran huone,
    Herran henki lähe tänne,
    Sanasi juurita, Jumala,
    Hyötyisen heelmän kanssa, 240
    Syvältä syämihimme!
    Usko uuista jalosti,
    Paranna pahat syämet!
    Anna, ainoa Jumala,
    Hyvät päivät päällisiksi! 245

    Kosk' oli kirkko päätöksessä,
    Kiinni saatu saarnastuoli,
    Saatu myöski sakaristo;
    Tuli Tuonelta sanoma,
    Pisti kuollon pistoksilla. 250
    Sillon tulit tutut herrat,
    Alammaiset astuit luoksi,
    Kaikki toivolla toella,
    Wielä hänen virkistyvän;
    Ei olis suotu surman suuhun, 255
    Rikeneltä rientäväksi.
    Waan ei auttanut mitänä
    Tosin tässä toivotukset,
    Kävi käsky taivahasta,
    Kaiken luonnon kantajasta: 260

    "Tule tänne, tultavani,
    Astu armas, ystäväni,
    Astu armahin tyköni,
    Muuta murhesta majasi!
    Kyll' on jo osasi ollut, 265
    Kyll' on ollut kyyneleitä,
    Walitusta, voivotusta,
    Nyt on päälle pääsin päivä,
    Pääsi päivistä pahoista,
    Waivoista vapaus suuri, 270
    Rauha rientäpi tykösi."

    Näinpä läksi luoksi luojan,
    Kulki poies kunniahan,
    Riensi riemuhun jalohon,
    Wapautehen vaelsi, 275
    Elämästä surkiasta,
    Näistä maailman majoista.
    Yksi paras ystävistä,
    Rakas rannien seassa,
    Teki kirstun kiitettävän: 280
    Kosken rautio rakensi.
    Itse ennen hauan hankin
    Iinsalmessa samassa.

    Jää nyt Herrassa hyvästi,
    Sinä siunattu Jumalan! 285
    Esimerkki merkillinen
    Olit täällä ollessasi,
    Elämäsä eillä muita,
    Nöyrä ystävä Jumalan,
    Ristin alla kärsiväinen, 290
    Kiivas Kristillisyyessä.

    Oh jos opiksi olisi,
    Muille muistoksi tulisi,
    Kuinka olla kunnialla,
    Kuinka tulla Tuonelahan, 295
    Tulla tuomion etehen
    Kaiken kuitenki pitäpi;
    Että huolella hakisit
    Kaikki iästä iloa!

    Kuule Herra huokaukset, 300
    Wiimmesensä jäähyvästi:
    "Elä, vaimoni, valita,
    Mari parkani murehi,
    Minun entinen iloni,
    Kaunis kanssakumppalini! 305
    Elä huolella rupia,
    Piä pitkältä surua;
    Huoli huonoksi tekepi,
    Mure muita mustemmaksi.
    Wast' on meillä varsin täällä, 310
    Täällä yhessä elämä;
    Tääll' ei rakkaus tee rajoa,
    Puhas syän puutoksia;
    Täällä kaunihin karitsan
    Piämmä hyviä häitä. 315

    Woi jos joutusit sinäki
    Näkemähän näitä häitä,
    Saisit suurehen salihin,
    Yljän Jesuksen parihin;
    Kohta kuulet, kuinka täällä, 320
    Herran harput helisevät.

    Jouvu tänne, tule tänne,
    Jouvu veikko joukkonesi,
    Jouvu Jopi poikinesi!
    Kaksi kaunista tytärtä, 325
    Kaksi kaiketi vävyä,
    Kaksi kaunista sisarta;
    Toivoisin tulevan muita,
    Avara asunto täällä:
    Eipä täällä noiat noua, 330
    Kiro kiukkuisten lähene,
    Eipä tänne peot pääse,
    Jalopeurat jaksa tulla,
    Ei ole synnillä sioa,
    Kyyneleillä tietä täällä. 335

    Ilo oli eilen täällä,
    Wielä huomenna hyvempi,
    Tääll' on herkut hengelliset,
    Täällä taivahan tavarat.
    Empä luullut ennen siellä 340
    Toisen sanalla teeksi,
    Ennen kun nyt itse työssä
    Ilmestyin tähän ilohon,
    Johon tuokohon toella
    Teitä korkein Jumala, 345
    Uskon kautta Kristuksessa!"

Jälkimaine. Tätä runoa on meidän ikimuistettava Porthaani hyvästi kiittänyt. Onki siinä mielenjuoksu silmä ja ylevä, sanat valitut, kauniit, paitsi juuri muutamissa värsyissä. Kokekaatpa, jotka tämän runon Remeksestä luetta, muutki' tulla samalla tavalla jälkisiltänne muistettavaksi ja kokekaatpa yhtä selvästi, kauniisti, ja jumalisesti saada muutki rahvaasta ajatuksianne runoissa eli muussa puheessa juoksemaan, kun vainajan Remeksen veli Paavali Remes tässä on saanut.

Lapsi ymmärtäväisellä hoidolla tavallisesti kasvaa ja pysyy terveenä. Muutamat erinäiset taudit taitavat kuitenki kohdata häntä ja vaatia erityistä huolenpitoa. Senlaisia tautia ja vikoja ovat:

1:ksi Sierottuminen (ihoaminen, verestäminen, poimuaminen) tulee useemmiten huolimattomasta korjuusta ja autetaan viriällä pesolla kylmässä vedessä, hienoin nisu- eli potakkajauhoin eli nihdin päälle pirostelimisella.

2:ksi. Napaviat eli haavat vitkaan paranevaiset antavat alun verestämiselle, ajetukselle eli liikalihalle. Werestämistä vasten pidetään navalla rieputilkoja kasteltuna veteen, johon on sulattu vähä valkiaa vihtrilliä (puolansuokaa) eli alunaa; ajettumista vasten lievittävää moidetta; liikalihalle ripistellään poltettua alunaa ja sen jälkeen äskennimitettyä voidetta.

3:ksi. Nikka, oksettaja, vatsan vääntäjä, kova ja pehmiä vatsa, pöhö tulevat tavallisesti sopimattomasta eli ylellisestä ravinnosta ja autetaan sillä, että lapselle annetaan soveliasta ruokaa ja niukemmalta, eikä useammin kun joka 4:nellä tiimalla. Ellei siitä yksin tule apua, niin annetaan veitsen kärjellinen magnesiaa teelusikallisessa vettä illoin aamuin ja vatsan turpuudessa koetetaan lavemankia.

4:ksi. Sammas eli sampaat (trusku, suuvalkia) tutaan valkioista pilkoista ja rehneistä suussa, vatsan pukeista ja vetelästä viheriännäkösestä jäljestä; tulee yksistä syistä kun edellisetki 3:ksi mainitut viat, niink. happamista velleistä, sarvella, natulla eli tilalla syöttämisestä taikka sopimattomista purkamista aineista. Jos nämät syyt estetään vaikuttamasta, paranee useen tautiki, eli annetaan magnesiaa, kun äsken nimitetyissä vioissa ja suun sisusta voidellaan puuraksimedellä (Borax).

5:ksi. Levottomuus, unettomuus ei ole tauti itsessään, vaan seuraa jota kuta vaikuttavaista syytä joka on etsittävä ja autettava.

6:ksi. Silmäkipiät tulevat usein kovasta päivän eli valkian valosta. Silmät punastuvat, ajettuvat, kuumivat ja märkivät. Parantamista vasten pitää valo huoneesta vähettää, huonet pidettää raittiina, kylmänvoittavana, märjät eli räämeet silmistä pestään haalialla vedellä, jonka jälkeen äiti kielellänsä nuolee luomia siksi että aukenevat ja saattaa nisästänsä illoin aamuin vähän maitoa nenäpuolimaiseen silmäkulmaan.

7:ksi. Hammaskivut. Ensimmäiset hampaat ilmauvat useen lapsen kuolastamisella, kuumuudella, levottomuudella, pehmeellä, unettomuudella, vavahtelemilla ja muulla semmoisella. Näissä kivuissa on luonto oma auttajansa, kun vaan lapsi muuten pidetään korjuussa, huone raittiina ja puhtaana ja lapselle juotetaan sokurilla seotettua maitoheraa. Hyvä on myös aikasin taivuttaa ienystä kihnuttamista vasten joko sormella niitä sivuellen eli sillä että lapsen annetaan pureksella jotai ei aivan kovaa ainetta niink. leivän kannikkaa, lihakamaraa eli muuta senlaista. Mutta jos ikenet ovat kovin punastuneet, kuumat ja ajettuneet, pitää tulevan hampaan kohti ienliha jotai syvältä ristin leikattaman. Wavahtelemissa eli puistelmissa ovat haalianlämpimät ammekylvyt ja lavemangit tarpeellisia.

8:ksi. Puistelia, kouristaja, vavahtelemat saavat monestai syystä alkunsa niink. hammaskivuista, madoista, säikähtämisistä, äitin eli imettäjän äkillisistä vimmoista eli mielenliikutuksista, sopimattomista ruoista ja muistai. Jos apua ei ole haalianlämpimästä ammetkylvyistä, lavemangeista ja erinäisten syiden estämisestä vastaki vaikuttamasta, niin pitää lääkäriä neuoteltaa.

9:ksi. Maitokerni. Runsaammasti ravittuin imeväisten lasten rohtuu toisinaan kasvot keltakuorisilla pienillä pisamoilla. Ne katoamat tavallisesti lapsen rinnalta vierotettua. Sitä ennen tulee lasta ja sen kasvoja usein pestä haalialla, puhtaalla, joki- taikka sadetvedellä, taikka kaura liemellä kasvoja ja rohtumaa. Kovemmissa tiloissa voidellaan pisamia suolaamattomalla voilla ja liotetaan sitte lämpimällä vedellä, jotta heltivät, jonka jälkeen lapsi kerran päivässä pestään haalianlämpimässä vedessä, johon on edellä sulattu luoti apoteikistä saatavaa rikkimaksaa (Hepar Sulphuris) ja 4 luotia suolaa. Olutjästi on myös hyvä moide maitokerniä vasten. Ruvet voidellaan sillä 3 kertaa päivässä ja lapsi pestään äskenmainitulla tavalla. Jästin kaipuussa otettakoon pehmiätä saipuaa eli suopaa. Lempikukista (Viola trivolor) keitettyä lientä kiitetään myös hyväksi sillä rupia voidella ja maidon seassa sisäänki antaa.

10:ksi. Eltta eli vilustaja kohtaa tavallisesti lapsia, jotka asuvat ahtaissa, hikosissa, alhaisille paikoille raketuissa huoneissa, taikka joita pidetään huonossa, siivottomassa korjuussa. Näiden syiden, jos mahdollinen, hävitettyä ja lääkärin kaipuussa, annetaan väliajalla lapselle oksetin ja purkuaineita, jonka jälkeen, sitte kuin kieli on puhtaampi, 9 vuorokautta perätysten vatsaa ja sen alapuolta voidellaan elttasalvalla, jota tehdään tervasta ja laakerinöljystä, puoli jumprua kumpastai ja 5 kynsilaukaa, kaikki hyvästi yhteen seotettuna, illoin aamuin, talvisaikana valkian edessä, jonka ohessa purkauvia aineita joka toinen päivä annetaan. Muutamat lapset näyttävät liiatenki hampaamisen ajalla lihaviksi ja liikavereviksi. Niille tulee ennen elttalääketten viljelemistä panna 3, 4 eli 5 iilimatoa niskaan hiusrajan paikoille, joka estää kovemmat taudit lasta kohtaamasta.

Jos tällä lapsi ei paraneisi, annetaan oksettimen ja purkuainetten perästä raparperiviinaa seotettuna muutamilla tipoilla valkoista Hohmannin viinaa väliajoilla kerran eli kahdesti päivässä ja sitä paitsi lihalientä taikka munan ruskiaa ja valkiaa, seotettuna kanelilla ja sokurilla, kahdesti päivässä.

Watsan pöhöttymisessä, joka toisinaan eltan jälkeen ilmautuu, on mainittu elttamoide avullinen.

11:ksi. Riisi, Englantin tauti, kuivatauti. Sen tuntomerkit ovat kalviat kasvot, laihtuminen lapsen runsaastiki syödessä, löysä, pehmiä vatsa, voimattomuus, hervottomuus, jäsenpaikkain ajettuminen, iso pää, koukku selkä, terävä rinta. Tavallisesti ovat huono, puuttuvainen korjuu, saastanen ilma, ruokottomuus ja kehno, sopimatoin ravinto tämän taudin syynä. Tähän vikaan kysytään useammiten akkain nevoja, jotka voiteillansa ja rohdoillansa eivät hyödytä vähääkään, vaan enemmin vahingoitsevat. Wasta vihdoin taudin oikein juurruttua ja voimaan päästyä etsitään lääkäriltä apua, koska jo pian kaikki avut ovat tyhjät ja voimattomat. Wiheliäisyys, kyhyrä, kässäeli kupulaselkäsyys, kykenemättömyys ja näivehtyminen seuraavat, josta lopulta monimuotisten kipuin ja kärsimisten jälkeen kuolema tulee välttämättömästi. Sen tähden pitäisi heti kohta taudin alussa lääkäriltä neuoa etsiä ja sitä vielä odottaessa laittaa lapselle parempaa ruokaa, lihalientä maidolla seotettuna taikka munaruskoa veden ja maidon kanssa joka 4:nellä tiimalla, vaan harmoin ja vähä, taikka ei ollenkan, jauhoja leipäruokaa, jotka riisi taudissa ovat sopimattomia. Samoin pestään lasta usein kylmässä suolavedessä, ruumista hierotaan kuivalla villasella vaatteella, lapsi pidetään hyvin puhtaana ja käytetään ulkoilmassa. Jos imättäjä on kivulainen, pitää toisen terve ja raitis imettäjä laitettaman, eli ruokitaan lasta ilman rintamaidotta.

12:ksi. Kuppa, ransuusi, pahatauti tulee lapselle joko vanhemmalta perittynä, taikka imettäjältä, purettajalta eli muulla saastumalla. Sentähden pitää varoa, ettei pahatautisia vaimopuolia päästetä lasta imettämään eli purettamaan. Tauti sillä tamalla lapseen tullen rikkoo esinnä suun; huuliin ja suuhun sisälle ilmautuu pieniä näöltään vähäpätösiä rakkoja, jotka kuitenki rutosti syöpivät sekä leveämmiksi että syviksi haavoiksi vaalevalla eli kellahtavalla pohjalla ja punasilla, hellillä vierillä. Wähitellen tulee uusia haavoja ensin lähimmäisiin paikkohin ja myöhemmin kaukasempiinki erinomattain perävierille ja häpytienohin. Jos lapsi synnyttäessä äitistä saastuu, saa se pian senlaisia haavoja muuallenki ruumiiseen, kipiät, rokohtuneet, vuotavat luomet jne. Kumpasessaki tapauksessa, joko synnyttäessä eli sittemmin saastunut, tulee lapsi levottomaksi, unettomaksi, kimulaiseksi ja näimettyväiseksi.

Tämä tauti, jonka pahat seuruut ovat äärettömät ja joka kerran taloon tullunna saattaa lukemattovat vaivat, huolet ja häpiät ynnä alinomasen pahan luulon, pitää niin aikasin kun mahdollinen ymmärtävälle lääkärille ilmotettaa ja ainoasti häneltä, ei muilta tietäjiltä, parannettaa. Jos vainen luultavasti lapsi eli sen imettäjä on saastutettu, pitää viivyttelemättä lääkärin katselo paikalle toimitettaa.

13:ksi. Suumärkö, suuvieras tutaan pahoinhaisemista märättävistä haamoista suupielissä, huulten ja poskien sisäpuolella eli ikenissä ja toisinaan leukaluissasi. Tämä tauti joka ennenpitkää saattaa palkitsemattomat vahingot, tulee välistä ilman sanottavia oureita, välistä on lapsi edellä levoton, kuumalta ja vetelältä vaivattu, välistä kieli ja suu liittaset, vatsa kova. Lääkäriä odottaessa, jonka haltuun tämä tauti viipymättä pitää annettaa, saapi lapselle antaa pehmittäväisiä aineita niink. raparperiviinaa, vähemmin mutta parempaa ravintoa, tehdä ilma huoneessa raittiiksi ja pitää lapsi ja haavapaikat hyvin puhtaana. Ilman sitä pidetään haavoilla muorutia, juuriskaa (sinikkaa) eli potakkaa hienoksi kaavittuna ja 2:desti eli 3:masti päivässä uudistettuna.

14:ksi. Ulkonaiset viat ja virhet lapsi-iällä ovat monenlaiset ja monta niistä vaatii lääkärin hoitoa niink. rainot (luunmurrot, taittumiset), nyrjähtymiset, hiveltymiset, väärät jalat, suljetut luonnolliset reikäpaikat, luomat (syntymerkit), revenneet ja muut virhet. Navanpuhkemia taitaan toki lääkärinki avutta auttaa jos plyiypalanen taotaan kuperaksi ja, kuperan puolen napaa vasten pantua, sidotaan kiini napasiteellä, jonka putoamista kahdella viilekkeellä estetään. Taikka laitetaan lankakerä napaa painamaan ja pysytetään sekä liiteplaastarilla että napasiteellä. Side pitää likaseksi tultua uudistettaa eikä ennen heitettää, kun puhkema on parannut.

Luomia eli syntymerkkiä saadaan toisinaan sillä katoamaan, että niitä haudotaan väkevällä etikalla taikka että rakkoja pannaan niiden ympäristölle.

Ensimmäisenä vuonna tulee myös lapseen varjelusrokkoa pantaa, ison rokon kulkiessa, millon hyvänsä, vaan muuten ei ennen kun lapsi on päässyt 3:men tahi 4:jän kuukauden vanhaksi.

Oli muinen itäsellä maalla isä ja hänellä oli paljo lapsia. Näitä rakasti kaikkia isällisellä helleydellä ja anto heille kaikenlaisia hyödyttäväisiä neuvoja ja opetuksia, karkottava niillä osittain lastensa keskinäistä hyvää, osittain kuuliaisuutta ja rakkautta itsiansä kohti. Mutta kerran kutsu heidät kaikki eteensä ja lausu: "minun aikani olento teidän keskellänne ei kestä kauan, sillä minun pitää erota ja jättää teidät tänne. Woi kuinka soisin teidän aina mielessänne pitävän, mitä teille monasti sanonut ja neuonut olen. Mutta aika taitaisi lähestyä, jona ette minua enää muistaisi, ettekä opetuksiani. Niin menisi rauha, suosio ja sovinko keskellänne ja muistamatta, etkä kaikki oletka minun lapsiani, kaikki yhden isän perillisiä, katsoisitta kuki omaa parastanne, vähä veljenne edusta huolimatta. Ja keskinäisissä sodissa, riidoissa ja kapinoissa hävittäisitte perintömaanne, jonka viimmen vieras käsittäisi, teidät maakulkeuteen ajava. Pankaa sentähden tarkoin mieleenne, mitä teille, kentiesi ehkä viimmesen kerran nyt olen sanova: rakastakaa toinen toistanne samalla rakkaudella, jolla minua rakastaneet oletta ja jolla itsiänne rakastatta ja muistakaa aina, että minä olen isä, joka kaikkia teitä yhtäläisesti rakastan ja paremmin, kun itset, tiedän mikä teidän onneenne sopii. Ja että vaan kaiken tämän tekisittä, niin annan teille seuraaman neuon. Tuolla kukkulalla on kalliosta sikiävä lähde makialla vedellä. Lähteitä kyllä muuallaki löydättä ja usiampia päältä katsoen kauniimmillaki paikoilla, mutta se lähde, jonka jo nimetin, on kaikista muista lähteistä hyvin erotettu. Kun sen vettä juotta, niin ihmeteltävällä tavalla ruumiinne siitä virkenee, mieli ja muisti selviäpi niin, että joka kerralla juotuanne olen kun paikalla tykönänne ja muistatta kaikki muinaset opetukseni. Elkääte sentähden unohtakokan useen tälle lähteelle käydä ja vettä siitä juoda, sillä niin kauan kun sen teettä on onnenne seisova."

Tämän sanottua erosi lastensa silmistä isä. Waan lapsilla pysy mielessä, mitä kuulleet olivat. Useinki kävivät lähteelle ja joivat sen vettä. Ja tunsivat joka kerralla ruumiinsa voimat virkenevän ja mielensä kirkastuvan, että oli, kun olisi paikalla isä heitä puhutellut ja entisellä tavallansa opetellut. Näin tekivät kyllä kymmeniä ja usiampiaki vuosia keskinäisessä suosiossa ja rakkaudessa sen ajan kauniisti eläen. Waan viimmen alko muutamille käydä vaikiaksi tämä yhtäläinen lähdematka. Toiset arvelivat, "olleeko tuosta kaukasesta vedenjuonnista niin mitänä hyötyä, eikö olisi yksi, jos joisimma kotilähteistä, koska janostumma?" Niin tekivät ja heiltä joutu pian oikia lähde unhotuksiin. Ja kun eivät paremmin sen virvottavaista luontoa enää tunteneet, nauroivat niille jotka kallioille kiipeilivät. Toiset taas kyllä päättivät lähdettä avulliseksi, mutta ajattelivat, "miksi vaivauisimma tuonne kukkulalle matkatessa, koska taidammaki sieltä veden kotipihalle juontaa ja siinä tarpeemma juoda." Heki tekivät niin ja laittelivat vesijohtoja, missä vaan sisään kaivaen, missä kuurnissa ilmaa myöten juoksuttaen. Monta löyty joka tällä tavalla vaan omaksi ja perehensä tarpeeksi pyysi tätä terveyden vettä likemmältä ja runsaammasti saada. He olivatki hyvin huolellisia vesijohtojansa puhtaana pitämään ja saivat työstänsä jommoisenki hyödyn. Waan oli toisiaki, jotka laittelivat johtoja, niistä korttelittain ja kannuttain ilman saamattomille läheläisillensä vettä myödäksensä, sillä rikastuvansa toivoen. Sen teki moni niistäki, jotka ilman ei luulleet vedellä minkäänlaista erityistä voimaa ja arvoa olevan. He eivät katsoneet, minkä maan läpi kaivoivat, jos kohta siinä oli veteen sulaavia vahinqollisia aineita. Eivätkä pitäneet huolta johtoinsa ja kuurnainsa puhdastamisesta, eikä kattamisesta, jonka tähden vesi liastu ja tuli ilman sateistaki paljo heikommaksi. Waan siitä oli heillä suurin huoli saada laitoksillensa kaikenlaisia kansan korvissa kuuluvia nimiä, silläki paremmin ostajia luoksensa houkutellen. Niin nimitti muutama laitostansa Huutavaksi Koskeksi, toinen Paradiisin Joeksi, kolmas Sionin Wirraksi, neljäs Hunajaojaksi, muut muiksi. Kaikella tavalla kokivat kansalle uskottaa, olevan heidän vetensä ei vähintäi huonomman alkulähteen perityistä. Ja ettei sitä maultakan olisi tunnettu, jos muuten joku ostajista oisi oikiata lähdevettä siltään juonut, niin pitivät varalla tätä jälkimmäistä, millään seottamatta, jota maistattelivat nerokkaammille kysyjille. Muita yksinkertasempia varten maustelivat muilla maustimilla vettänsä, silläki paremmin ostajia saadaksensa. Mutta niinkun sanomma juoksivat heidän kaivamansa paikkain läpi, joista veteen suli vahingollisia, vaarallisia aineita. Näistä liikaaineista muutamat juotuansa tulivat nöyräpäiksi, toisilla alko pää vetäytä jompaa kumpaa olkaa vasten, toisissa loppu koko elämän ilo ja nautinto, maa näytti heille isoksi, kamalaksi, kuoletten haudaksi ja he näivettyvät ja menivät ennen aikojansa sihen varsinaiseen hautaan, toisille anto vesi erinomasen ylpeyden ja omakauneuden, että itset korkiampia olentoja olevinaan suurella ylenkatseella, piampa surkuttelemalla kohtelivat niitä, jotka näistä ostokaivamista eivät juoneet, toisille saatti se kummanlaisen kaunistelemisen vaatepuvusaan, teki toiset laiskoiksi, etteivät kyenneet mihinkän kunnollisuuteen, toisille ahdisti rinnan ja saatti alituisen huokausvian, kammellutti kielen toisille, ettei enää kenkän heitä ymmärtänyt peräti juomattomalle… Niin tuli muutamia, jotka pahaksuen näitä kaivanto- isäntäin petollisia juonia ja estääksensä kansan peräti pilaumasta, sulasta rakkaudesta kanssaihmisiänsä kohti, laittivat paremmin korjattavia johtoja lähteestä, niistä ilmaseksi vettä saamattomille annettaa. Wielä parantelivat itseä lähdetietäki sinnekulkeville huojennukseksi. Waan mikä ainaki lie syynä ollut, joko seki, etteivät erityisillä aineilla vettä maustaneet, johon kerran oli totuttu, suuri osa arveli myöntivettä maukkaammaksi ja paremmaksi ja osti totuttuun tapaansa.

Enempätä emme ole kuulleet tästä sadusta, vaan arvellaan isän vieläki elossa olevan ja vaan ajaksi poikainsa luota lähteneen, heitä koetella tahtova, jos voisivat kauanki hänen nevojansa ja oppejansa muistossa pitää. Tiettävästi muuttuu elämä toiseksi, jos hän takasin tulee, vaan miten johtokauppiain ja vesimausteliain sitte käypi, sitä emme osaa arvata. Olisiko meille siitä tieto tuleva ja mehiläisemme vielä sillon hengissä, niin viivyttelemättä antaisimma hänen sanan muillenki, vielä tietämättömille, kuljettaa.

Akka pelkäsi juustonsa hiiriltä syätävän ja pani kissan vartiaksi. Kissa kyllä pitiki hiiret kaukana, vaan söi vähitellen omaan suuhunsa juuston.

Kettu ja Kissa inttäsivät välillään, kumpi olisi monikeinollisempi. Kettu sano itsellänsä kokonaisen keinopussin olevan. Samassa tuli koirajoukko. Kissa kiipesi puuhun, vaan ketun söivät koirat, kun ei voinut pakoon päästä. Sillon sano kissa: minun yksi keinoni oli parempi, kun hänen koko keinopussinsa.

2. Puust' on tehty pulkottimet, petäjästä pelkottimet, kivestä kitunatuset, ravasta rituratuset, keträn vieret kalliosta.

4. Terävänenänen, kaksijalkanen, usiamman kerran käy yhestä kiinni ja toisin kahesta.

Osviittoja. 1. Mehiläispesä. 2. Mylly. 3. Myllynsulku. 4. Neula lanka perässä. 5. Neulikko.

Sanotaan kun joku omaa hyväänsä kovin katsoo. Pitäisiki semmoisille vaikka ainaki luu lihasta, kuori leivästa palkinnoksi joutua. Niin taitaisivat oppia, ei aina omaa etuansa, vaan muidenki ja yhteistä hyödytystä kartuttamaan.

Niinpä kyllä taitaaki moni tyttö naidessa ei paljo lukua pitää, mimmoisen saapi, kun vaan saapiki miehen.

4. Olkoon osa kokolla, kiekin saamista kaloista, ilman linnun iskemistä, varpusen varustamista.

Monella on tapa elikkä luonto, ei olla missänä tytyväinen, vaan aina kehua ja ylistää toisen elämätä. Tästä tavastaan on hänellä itsellä enemmin pahaa, kun kellänä toisella.

MEHILÄINEN W. 1837.

    Repo juosta reyätteli,
    Pitkin vuorta voivotteli.
    "Riu rau, repo rukka!
    Miss' olit tämän kesyen?"
    "Jumalalla paimenessa, 5
    Luojalla kasakkatyössä."
    "Saitko paljo palkastasi,
    Jumalassa oltuasi?"
    "Kuusi poikoa, Polonen,
    Sikiöitä seitsemisen." 10
    "Kuss' on poikasi, polosen,
    Missä laiton lapsuesi?"
    "Tuoll' on poikani polosen,
    Tuolla laiton lapsueni:
    Kaikki kettuna Kemissä, 15
    Tukhulmissa turkkiloina,
    Pispan pitkinä hioina,
    Papin paian kaulusuksina,
    Sotiherrojen sopina,
    Miesten vaino vaattehina, 20
    Herrasväen heitaleina,
    Waltamiesten vaattehina.
    Taianpa itseki tulla,
    Itse onneton osata,
    Tuomarin turkin hioiksi, 25
    Nimismiehen niskan päälle.
    On sitä minullai mieltä,
    Mutt' on surma sukkelampi:
    Millon viskopi vipuhun,
    Konsa saa satimehensa, 30
    Millon rauat rapsahtavi.
    Pahat sangat paukahtavi."

Toisintoja. v. 1,2. Kettu itki poikiansa, kiven päällä kyykyllänsä, kahen kaupunnin kesellä, Noilla tapporantereilla, Wainovaivoilla sioilla. R. j. reilitteli, Päässa vaaran vaapotteli. v. 14. Kaikki tyyni tyttäreni.

    Hämärikkö tietä kulki,
    Kettu maita matkaeli,
    Tulit tiellä vastatusten.
    Niin repo sanoiksi virkki:
    "Hämärikkö höyrötyinen, 5
    Keräikkö köyrötyinen!
    Mitä sie kuletki surma,
    Tulet tielläni etehen?"
    "Minä laiton luojan langan,
    Keträsin kerän Jumalan," 10
    "Miksis laitot luojan langan,
    Keträsit kerän Jumalan?
    Mie sun nylen nyrkilläni,
    Piirrän peukaloisellani;
    Wien nahkasi Wiipurihin, 15
    Kannan kaupungin oville,
    Sieltä saan sataset markat,
    Tuhantiset tukkoelen,
    Wiisi Wiipurin rahoja,
    Kuusi kultapenninkiä. 20
    Niin ostan ison orihin,
    Hiirenkarvasen hevosen,
    Meren jäätä juoksemahan,
    Somerta sirottamahan;
    Jonk' ei jälki jäällä tunnu, 25
    Kynnen isku iljankolla,
    Jonk' on lampi lautasilla,
    Wesi selvä selkäluilla,
    Josta velhot vettä juovat,
    Tulikulkut tuioavat." 30

Toisintoja. v. 1. Hämähäkki kurja k. v. 5. H. huoran poika (höyrytyinen, heuretuinen), v. 6. Keräperse keurutuinen (keuretuinen). v. 10. Kerän Kiesuksen keräsin, v. 12. Kerän Kiesuksen kirosit. v. 15. W. n. Wenäihelle. v. 16. Saatan Saksan kaupunkihin v. 21,22. Tuolla ostanen o., Hernevartisen h.

Jälkimaine. Tämmöisiä, kun nämät kaksi pientä lorua, laulelevat lapset usiammissa paikoissa niin meidän maassa, kun Venäjän puolellaki Suomalaisissa kansoissa.

    Täss' on ihan Istun määllä,
    Keskellä pitkän pitäjän
    Wanha taarosti talossa,
    Jok' on suullansa sulonen
    Talonpoikien tavalla, 5
    Hyvin hellä herroillenki.
    Ompa poikaki ukolla
    Jok' on tainnunna talossa,
    Rahakopeikan kokoilla.
    Ei ne kaikki kauppiatkan 10
    Ole konstissa ovelat
    Kiviä kereämähän,
    Tuomahan Turusta niillä
    Suuren voiton voinsa kanssa,
    Pormaria pettämähän, 15
    Niinkun kuuluvat sanovan
    Saman saksan tehneheksi.

    Tällä miehellä samalla
    Wiel' on virkoja enemmän,
    Se on julma juoksemahan, 20
    Monen pitäjän pioissa,
    Naimamäissä huutomiessä.
    Tuleehan tuostai hyvyyttä,
    Sukkiasi, kintaitaki,
    Kaikki tarpeeksi talossa. 25
    Sill' on rehki rintapieli,
    Jalat sukkelat sujuvat,
    Ompa keisti kenokaula,
    Ihan niinkun isänsäki;
    Sukunsa on suopetäjä, 30
    Tekiänsa tervaskanto.

    Siinä samassa talossa
    On se poika oivallinen,
    Kahvin kauppias väkevä,
    Ei se kauan kählästele, 35
    Kun on riksit reivattuna,
    Haueveellä veivattuna.
    Aivan aamulla varahin
    On jo ukot orningissa,
    Miesten turpa tahroksessa, 40
    Kahvin karnusta murassa.
    Mitäpä siitä millänsäkän,
    Jospa sitte päivän päällä
    Onki ukot uuvuksissa,
    Kunhan louvut luiskahtapi. 45

    Niip'on riistoa talossa,
    Että kyllä kykenepi
    Talo talkkouven pitohan
    Kerran kesässä hyvässä.
    Tuoss' ol' kuonossa kesänä 50
    Paljon pellolla perettä,
    Yli kymmenen yheksän.
    Leikkasivat liukkahasti,
    Kun on tapa talkouessa,
    Kehuvatpa kelpolailla 55
    Ruokiaki runsahiksi.
    Söivät kolmasti kovasti,
    Wielä tilkan viinoaki
    Saivat aamulla anojat;
    Ujot oli umpisuuna, 60
    Leivän kantoa kalusit
    Ihan moni eineheksi.
    Annas tulla huommenaamun,
    Jopa juomahan rupesit;
    Suju palkat suukkosehen, 65
    Saivatpa samalla lailla
    Kohtapyynnillä hyvällä
    Wiinaryypyn raittihisti,
    Olut tuli ostamatta,
    Tuli tutuille hyville. 70
    Oispa tainnut ouompiki
    Saaha sahtia rävästä,
    Waanpa tuotaki varoivat,
    Jos se joumuttaa pahasti.

    Suurusjuoma survasepi, 75
    Ett' on kohta köntyllänsä,
    Pyhäpänä pyllyllänsä.
    Päätä tuo nyt pyörryttäpi.
    Jotka siinä paljo joivat.
    Kohta kaivolle käpäsit 80
    Wirvottamahan veellä,
    Ett' ei ruoka ruumihista
    Kaulan kautta katkottaisi.

    Köyhärukat kaikki tyyni
    Tuohon talkkouteen tulivat, 85
    Joss' ol' keitot kelvolliset,
    Pässin kaula kaiketiki
    Oli paiskattu patahan,
    Olipa rokka oivallinen.

    Jos hän oli ottavia, 90
    Olpa tuossa ottamista,
    Sian kinkku kokonainen,
    Joka juoksi joka pöyän,
    Waikka vissin viisi niitä,
    Jossa joukko einehellä. 95
    Ei se ennen elävänä
    Sika rukka singotellut,
    Kuin se kuoltuna köpäsi,
    Että joutu joukon suuhun.
    Rieska tehty rikennelle, 100
    Kyrsä kyhätty kokohon,
    Aika mämmeä mäkätty,
    Uunna uunista otettu,
    Että joukko juutuksissa,
    Wesisilmin sitä nieli, 105
    Kun ol torvet tukkehissa.
    Wielä viisahat sanovat;
    Laihemmille laskettavat:
    "Elkäte pahaksi panko,
    Ett' on uutta eesänne; 110
    Sitä vasten sit' on tehty,
    Kaitakasvoille kyhätty,
    Että kaitasuus katoisi,
    Leuka tulis leviäksi,
    Posket punapulliaksi. 115
    Uuella sika lihoipi,
    Ehkä ihminen samate."

Jälkimaine. Tämä runo on Juhana Ihalaiselta Rautalammin pitäjästä tehty. Niinkun monessa muussaki runossa, näyttää tassäki hänellä huoli olevan kotipitäjänsä karttumisesta hyvissä tavoissa, jonka tähden hän ei ilman syytä osota'kan niitä muillen naurettaviksi, jotka kieltyllä viinan myönnillä ja muulla semmoisella surkialla konnuudella kokevat yhteisiä tapoja turmella itse siitä rikastuaksensa.

1:ksi. Rokkotauti, rupuli, iso rokko. Tämä vaikia tauti panorokon kautta nykyjään joksiki hälvennyt, kohtaa kuitenki muutamia ja alottaa päänkimulla, väreillä, kuumalla, nukuttamisella, vetislävillä silmillä, kuoittamisella, oksulla ja vavahtelemilla eli hypähtämillä. Kolmannella päivällä ilmautuu pieniä pilkkuja esinnä kasvohin, sitte käsiin ja muuhun ruumiiseen, jotka vähitellen nousevat ja täytyvät valkialla visvalla. Kuudennella vuorokaudella asettuvat näpyt usein uuden kovemman kuumeen ohessa, 11:nellä alkavat ne jällen kuivaa.

Jos lääkäri olisi saatavissa, pitää hän kohta noudatettaa, ellei saada, pidettäköön lapsi ensimmäisinä 3:mena vuorokautena, mainituin pilkkuin vielä ilmaumatta, kylmänvoittamassa huoneessa ja käytettäköön eli kanneltakoon välistä ulkoilmassa, ei kuitenkan kovin kylmässä taikka kostiassa. Hänen ainoa ruokansa tällä vaiheella olkoon vetelät jollai happamella niink. esimerkiksi marjavedellä seotetut kryyniliemet ja juomansa raitis, kylmähkä vesi. Jos kieli on likanen, annetaan pehmittämiä aineita ja lavemankia pannaan kuuman ja hourailemisen aikana joka päivä estämiseksi maksan kovettumista. Nokkopilkkuin ilmauttua pidetään vieläki sairas 3 päivää kylmänvoittamassa, ehk' ei juuri niin kylmässä huoneessa kun ensimmäisinä päivinä. Wasta 7:tenä eli 8:tena muorokautena rokkoin ajettuessa tehdän huone lämpimämmäksi, kuitenki raitista ilmaa usein sisälle laskien; samate pitää juomat tehtää haalioiksi ja runsaammin nautittaa. Paras juoma on haaliahko vesi, seotettuna maidolla taikka hiukalla sokurilla. Suurempia rokkoja taitaan neulalla eli saksilla puhkasta. Puhdas ja siivo menetys on nyt kovin tarpeellinen; silmät ja kasmot pitää haaliahkalla vedellä pestää; paita ja lakanat joka päivä muutettaa. 11:nellä ja 12:nellä vuorokaudella, pitää kuivuvia rokkoja usein liotella kauraliemellä ja hellittyänsä pois pestä. 14:nellä eli 15:nellä vuorokaudella menköö sairas haaliaan veteen pestää ja nautitkoo tarvetta myöten vähän liharuokaaki, joka tähän asti koko taudin aikana on ollut sopimaton ja kiellettävä; vähitellen totutettakoo ulkoilmaaki kärsimään. 3:men ja 4:jänki viikon aikoin taudin alusta lueten sairaan ei pidä asua yhdessä huoneessa tervetten kanssa ja ennen kun häntä niiden sekaan viimmenkän lasketaan pitää kaikki hänen vaatteensa visusti tuuleteltaa ja pestää.

Ainoasti oikein toimitetulla panorokolla voidaan iso rokko estää. Waiherokot sikiävät toisinaan isosta rokosta ja kohtaavat rokonpantujaki, mutta ovat keviämpilaatuset eivätkä kuolettavaiset, jos kohta yhtä tarttuvaisetki ja samoin hoidettavaiset kun isorokko. Rokonpano pitää, siis armollisten Asetusten jälkeen toimitettaa kaikkiin lapsiin, johon myös Esivallan huolenpidosta hyvä tilasuus aina on tarjona koska määräämistä myöten rokonpaniain kerran vuodessa pitää kuleksella halki joka pitäjän Suomen maassa.

2:si. Wesi-, poltto-, petos ja valherokot ovat peräti toista ja helpompaa laatua, ilmautuvat päivän oiretten ja kuumevaihetten perästä tavallisesti esinnä hartioihin, rintaan ja vatsalle ja sitte muihinki osiin punasilla pilkuilla, jotka vuorokaudessa kohoavat selviksi, rokoiksi ajettuvat ja kuivavat rypelälle, toisinaan mustasella kuorella. 2:den vuorokauden sisässä ovat nämät läpikäyneet yhdet vaiheet, kun iso rokko 12:nen sisässä. Harvoin niille mitään lääkkeitä tarvitaan, kun vaan lapsi sisällä pidetään ja rokkoin kuivattua pestään, eli kylvetetään. Näitä vasten ei auta panorokko.

3:ksi. Tuhkuri, tuhkarokko on myös tarttuva ja alkaa melkein samalla tavalla, kun iso rokko, vaan rinta ja silmät tulevat alussa enemmin vaivatuksi. 4:nellä eli 5:nellä vuorokaudella nähdään ihossa kirpunpureman näkösiä rahkoja, jotka aikansa oltua kuivuvat jauhomaiseksi kehnäksi ja katoovat. Tauti on tavallisesti niin keviä, ettei tarvitse kun hyvää korjuuta, pimiänvoittavaa huonetta, haaliaa juotamaa öitä vasten ia vilusta varjelemista, liiatenki paranevaisen aikana ja perästä. Yskän rasittaessa annetaan munanruskiasta sokurin eli hunajan kanssa tehtyä liemittävää mehua haalianlampösen vierteen eli mallaskeiton seassa. Wielä maikiampi yskä vaatii suonenaukoa vanhemmilta lapsilta ja nuoremmille iilimatoja rinnalle, jonka ohessa rinta pidetään rakkoplaastarilla avoinna.

4:ksi. Tulirahko, sarlakuume, vaikka alkaissansa helpompi tulee useen sila seuraavasta kurkkupoltosta kovinki vaaralliseksi. Rahkot ovat tulipunaset. Liiatenki jos kuumuus ja kurkkupoltto ovat kovemmat, pitää kurkulle ja leuan alle pantaa iilimatoja, jotka tässä taudissa, kun tuhkurissaki tekevät suuren hyödytyksen ja harvoin ilman kaipuuta ja vahinkoa taitaan heitettää semminki keväillä tulirahkon kulkuaikona. Muuten oletellaan sairas kun tuhkurissai. Kovin voimattomia sairaita ja pahan löyhän kurkkukipua ja kuumetta seuratessa, pidellään kun polttokuumeessa ja annetaan, jos mahdollinen lääkärin halttuun. Taudista paratessaan ovat lapset kovin hellät vilustumaan, paljoa aremmat kun tuhkurissa, ja siitä seuraa pahoja, vaarallisia pöhöja ajetus-tauteja. Tarpeellinen on siis varoa heitä 3:na ja 4:näki viikkona taudin jälkeen ulkona käymästä.

5:ksi. Hinku, nääntöyskä alottaa rinta ja yskäkuumeen tavalla, kiihtyy sitte niin että joka erityistä yskänkohtausta seuraa henqen ahdistus ja omituinen hinkuääni, punasinertävillä kasvoilla ja rinnan kuristajalla. Ryintäkohtausten tullessa ottaa lapsi mielellänsä kiinni mistä hyvänsä peljäten lankeamansa, ylimennessä ryintäin oksettaa lasta moniaasti. Tämä tauti kestää 4 taikka 6 viikkoa taikka kauemminki ja on vaikia sitä ennen paranettaa. Jos mahdollinen pyytään parannusta eli kuitenki helpotusta sillä, että kohta taudin alusta selkärankaa hieroillaan 2:desta osasta ihrasta ja 1:destä osasta laukasta eli sipulimehustä tehdyllä voiteella useammat kerrat päivässä ja että lapsi vaatetaan lämpimämmästi jota vastoin häntä ei kauniilla säillä pidä ulkoilmasta kiellettää. Lapselle annetaan juoda nisuteetä hunajan eli maidon seassa eli lämmintä sahtia vähällä tuoreella voilla, lääkitten siasta muutama teelusikallinen voilaukaa (voisuolavettä) joka oamu. Loppupuolella tautia on inkeväri-, salvia-, satalehti eli kangasjäkälä-tee sirotettuna Malakaviinalla, terveellinen nautittaa. Watsa taudin aikana pidetään lavemängilla eli purkaavilla aineilla pehmianä; jalkahauteet lievittävät kohtauksia. Ehkä lapsilla tavallisesti on hyvä syöntihalu pitää kuitenki ruokaa säästäen annettaa, eikä kun keviämpiä.

6:ksi. Kurkun kuristaja on pikatappava tauti ja vaatii lääkärin apua. Esinnä alkaa se kun muuki röhkätauti, mutta pian kuullaan eriäänensä jokasella sisäänhengittämällä, joka muuten käypi kyllä vaikiasti. Jos lääkäriä hetimmiten ei saataisi pannaan 6 eli usiampia jos 10:nenki iilimatoa kurkulle ja verestämisen jälkeen, reikäin esinnä tukittua, rakkoplaastari samalle paikalle. Lavemankia ja haalioita juotavia ei pidä unohdettaa.

7:ksi. Hengen ahdistaja kohtaa toisinaan, ehkä harvoinki, huonokorjuisia lapsia. Tulee yhtääkkiä ja tavallisesti yöllä. Lapsi herääpi säikähtyneenä ja hengittää kovin vaikiasti röhisimällä, vaikeroipi puolinääntyneenä, kasvot punasinertävinä. Tavallisesti ylimenee tuska ryinnällä, aivastamisilla eli oksulla, mutta tulee jällen seuraavana yönä. Jos lääkäriä ei saataisi, koetetaan seuraavaista apua: käet olkapäästä saakka pannaan lämpimään veteen, sisälle annetaan aneksi eli inkeväriteetä hunajan kanssa, lievittäviä lavemankeja laitetaan seotettuna pahalla pehvalla, tupakalla eli tupakkaöljyllä ja rinnalle pannaan leviä pikiplaastarilappu ripistettynä mustain pippurain jauhoilla. Muutamat liittävät hyväksi kohtauksissa viedä lapsi ulkoilmaan ja ikänsä mukaan antaa hänelle 3:mesti eli 6:destiki päivässä vähä pahaa pihkaa sisään. Taudin lopussa ovat ensiksi ja sitte kylmät kylpypesot ynnä parempi hoito lapselle tarpeelliset.

8:ksi. Wesiaivo on kahtaki laatua, toinen pikasempi, toinen hitaisempi. Ensimmäinen kohtaa toisinaan lihavampia lapsia 2:sen ja 13:nen vuoden välillä ja tutaan siitä että lapsella on pää kuuma, iho kuiva, liiemmaltä unta, jonka ohessa hän välistä syyhyttelee nenäänsä kiristelee hampaita ja toisinaan herääpi ja parkasee kuni säikähtänyt; lasta janottaa, kuoituttaa, vatsa on epätasanen usiammin hidas ja tarpeenteko vedenjuoksu. Wiimmesillään tulee lapsi pian tunnottomaksi, ruumista puistellehtaa, sitte kuolee. Sitä ennen pitää lääkäri noudettaa, ellei mahdollinen, pannaan kuitenki usiampia iilimatoja lapsen ohimoille, pää veitsellä ajetaan eli saksilla keritään paljaaksi ja haudellaan kylmällä vedellä. Lapsille pannaan lavemankia ja annetaan juoda haaliahkaa vettä seotettuna vähällä sokurilla ja happamella marjavedellä. Apu ja parannus seuraa enimmiten sitä myöten, miten kohta taudin alussa iilimatoja saatiin ohimoille tarpeeksi.

Jälkimmäistä vesiaivon laatua osittaa kasvoin kalveus, liikuntoin hitaisuus, ja ruumiin laihtuminen. Merkeilleen tuleva ja alkunsa saava joko muista taudeista eli ylen lämpimistä pääpeitteistä eli luonnon erinäisistä syistä antaa tämä tauti ainaki aikaa lääkäriä kysyä.

9:ksi. Sarventotauti kohtaa toisinaan 3:menki vuoden nuorempia lapsia. Lapsi käypi vaperasti, hiivistellen, jalat kankiana ja kipua polvissa valitellen. Kivun puolimmainen jalka näyttää alusta pitemmältä, vaan tulee sitte yhtä äkkiä toista lyhemmäksi ja vaivaspuoli alussa ulospäin kääntynyt, mäännäksen nyt sisällepäin. Kantapää ulottuu tuskin maahan ja jalka alkaa kuivettua. Syy tähän tautiin on erikivulaisuus sarventojäsenessä, joka paisuttaa ja ajetettua sarventopaikan. Ymmärtämättömät luulevat reiden eli polven olevan sioltaan ja kokevat vetämisillä ja vääntämisillä saada vikaa paratuksi, josta se vaan pahenee, eikä parane. Jos lääkäriä ei saataisi, pannaan kohta taudin alussa molemmin puolin kupeille, ronkkaluun viereen, usiampia iilimatoja ja kahden, kolmen päivän päästä samalla tavalla toisesti ja kolmannestiki. Taikka kupataan paikka ja pidetään sitte rakkoplaastarilla kauan aikaa avoinna. Erittäin tarpeellinen on lapsen maata kovalla vuoteella, matalalla päänalasella (taikka peräti ilman) ja niin liikkumatonna kun mahdollinen. Senlainen moniviikkonen makuu kohta taudin alusta vaarinotettuna on toisinaan ilman mitänä muuta lääkettä tuonut avun ja ilman sitä tauti ei parane millonkan.

10:ksi. Ryyhdyntä, tartunta, syyhy ja muut senlaiset ihotaudit tulevat enimmiten ruokottomuudesta ja siivottomuudesta, toisinaan tarttumalla, parataan puhtaudella ja haalioilla ammekylvyillä.

11:ksi. Risakko, risatauti. Tältä taudilta vaivatuilla lapsilla on kasvot kalviat, pöhevännäköset, hyvä syöntihalu, iso maksa ja ylähuuli paksumpi, risat eli rauhaset kaulassa ja muuallaki ruumiissa, erinomattain kainaloissa ja kupeissa, ajettuneet ja toisinaan markääki vuotavaiset. Märjille tulleet, joka vasta tapahtuu myöhemmin, paranevat haavat usein syksyllä umpeen ja aukiavat kevään joutuessa uudelleen. Jäsenpaikat ajettuvat ja voimat raukeavat vähitellen.

Peritty luonto, sopimaton ravinto, siivoton ruokko ja hoito, nuohkiat huoneet, liikkumattomuus j.n.e. ovat useimmiten tämän taudin syynä ja pitäisi, miten mahdollinen, ojettaa ja vältettää. Sitte kylvetetään lasta useen (kerran päivässä) kylmässä suolavedessä, jonka jälkeen ruumista hierotaan kuivilla, hietasilla paikoilla, ravitaan enemmin liharuoilla, kun jauho ja juuriaineilla. Muuksi lääkkeeksi annetaan humalateetä kylmänä 3 kertaa päivässä ruokalusikallinen eli vähemmin kullaki kerralla taikka poltetaan laihempata raavan lihaa tavallisessa kahvipolttajassa mustaksi ja jauhetaan, josta sitte monet viikot perätysten illoin aamuin annetaan teelusikallinen eli vähemmin kerrassaan veden eli maidon seassa lapselle; taikka poltetaan samalla tavalla tammen terhoja, keitetään kahveksi ja nautitaan. Lihan poltto menestyy paremmin sen esinnä palasiksi hakattua. Haavapaikoilla pidetään merivedessä taikka muussa suolavedessä taikka suokanerva- (pursu-) teessä taikka pelkkä puhtaassa vedessä kastettuja kääreitä, miten näyttää sopivammalta ja vanhempia haavoja saadaan paremmin paranemaan jos niitä sitoessa piditään niin lähellä valkiatulta, kun suatsee ja kärsii jonka ohessa valkiata puhalletaan paremmin palamaan. Ajettuneita raukasia sulautetaan suolavedellä eli lämpimällä hautelemalla ja hieromalla.

Sairasten hoitajan pitää olla raittiin, vahman ja siivollisen, silmän valpaan, kärsivällisen, vähäpuheliaan, rehellisen ja taitaean ihmisen. Wähintäi tulisi jokasen sairaan holhojan näissä tavoissa harjotellate ja päällisiksi ymmärtää miten lavemankia ja iilimatoja pannaan, verta kupataan ja haavoja korjataan. Joka kylällä pitäisi senlainen ihminen olla, kaupungeissa usiampia.

Kulkutaudeissa ovat iälliset vaimot sairasten hoitajiksi muita otollisemmat, sillä harvoin tauti heihin tarttuu. Paras varjelus tarttuvaisissa taudeissa sairasten luona kulkevillä on olla rohkia, ei alakulosna, usiasti pestä kasvot ja kätensä, viruttaa suunsa vedellä ja etikalla, ei lainota suuhun kokounutta sylkeä, ei sisällensä vetää sairaan henkeä, ei kauan paastoa eikä valvoa, vaan erihuoneessa nukkua tarpeensa ja aamusilla ennen sairaan luoksi eli ulkoilmaan mentyä juoda puhdasta vettä, taikka lämmitettyä sahtia, olutta eli maitoa. Wielä tulee hänen usiasti tuulettaa ja muuttaa vaatteet, olleti'ki paita, välimmiten käydä ulkosalla puhtaassa, raittiissa ilmassa ja samanlaista ilmaa sairaanki huoneeseen, oven, lakeisin ja akkunain aukasemalla viriästi toimitella. Ei ainoasti kerta ja kahdesti päivässä, vaan joka tiima pitäisi raitista, viliähkää, ulkoilmaa sairaan huoneeseen laskettaman, sillä se ei ainoasti ole sairaalle terveellinen, vaan estää taudin muualle levenemästä, koska sen tartunta aineet ei koskaan pääse sihen voimaan yhdessä kohti paisumaan. Kaikki, josta nämät aineet voisivat lisäytä, pitää sairaan luota korjattaman niin tarvetastiat, jotka tyhjennetään, ei likelle asunhuoneita, vaan etäämmä kuoppihin, jälestä tuhalla, sannalla eli kalkilla peitettävihin. Itse astiat pestään puhtaalla vedellä ennen uudelleen huoneeseen vietyä. Huolimattomuus tässä asiassa on sangen vahingollinen, eikä auta yksin niitä ulosviemättä vaatteilla peitellä, sillä niistä höyryvävä saastaisuus tungeksen läpi helposti. Etikka höyryä kiitetään tarttumista vasten hyväksi. Kohtuus lienee siinäki paras. Jolla siksi on huoneitä laittakoon sairaille erityiset, sitä parempi, jos ne ovat avarat, valkiat, iloset, ei matalat. Niitä tulee pitää aina hyvin puhtahina, vaan ei erittäin lämpiminä.

Sairaan vuodet laitettakoon ei muurin likelle, vaan ulommaksi ja niin että sille taitaan joka puolelta lähestyä. Tehtäköön se kaksilla lakanoilla, pehmiällä ei ylen lämpimällä ja raskaalla, eikä kylmällä peitteellä. Lakanat vähänkän liastuneet muutetaan toisilla, puhtailla, kuivilla ja edellä lämmitetyillä. Samati pitää muita vaateneuoja, paitoja, sulkia, röiyjä, käsiliinoja aina puhtaina pitää. Wuodetta korjatessa muutetaan sairas sitä varten tehdylle toiselle. Polstaria, tyynyjä, peitteitä ja muita makuuvaatteita piestäköön joka kertaa ulkosalla ja lämmitettäköön ennen sairaan uudelleen niille ruvettua. Sairaan kupit, tuopit, lasit, lusikat ja pikarit pitää usein pestämän, puhdasta vettä ja saipuata muiksiki tarpeeksi aina sairaan huoneessa löytymän.

Sairaan kasvot ja kädet pestään joka päivä ja hiotessa annetaan hänelle puhdas, lämmin paita, ruumiin esinnä hiestä lämpimällä villasella vaatteella kuivaksi pyhittyä ja keviästi hierrettyä. Paitaa muutettaissa sairasta ei pidä hiessä ollen istutettaman; muina aikoina häneltä ei ole kielty istua, min voipi. Wiriällä liikuttamisella ja toisinaan istuvalla estetään makuuhaavat tulemasta, jotka alkavat ristiluun ensin punottumisella ja jälestä visvoittumisella. Ennen märille eli visvoille menemistä paranevat nämät viat usein, jos sairasta välimmiten liikutellaan ja käännettään, ristiluuta eli tulehtunutta paikkaa etikalla ja viinalla haudettaan. Taikka pidetään plyiyvedessä kastetulta riepuja paikalla eli tuoksutetaan sille hienoa plyiyjauhoa. Jos kuitenki haava ilmautuisi korjaellaan sitä plyiymoiteilla, liinan nukalla eli untuvalle levitettynä ja päälle sidottuna.

Toimitetuita lääkkeitä pitää lääkärin määrämistä, vaan ei sairaan mielen mukaan nautittaman. Moni luulee pikemmin paranevansa jos ottaa enemmän lääkkeitä sisälle, kun määrättiinkän, vaan tämä luulo on kovin tuhma ja väärällinen. Usiampia lääkkeitä löytyy, jotka sillä tavalla veisivät hengen ja toiset eivät vaikuta runsaammissa annoissa yhellä tavalla kun pienemmissä. Kaikenlaiset lääkkeet varjellaan tomusta, kylmästä ja lämpimästä, tarkkaan katsoen, ettei niitä toista toisen siasta vahingosta nautita. Lasit ja putellat pidetään hyvin suullittuna. Lääkejauhot (pulverit) varjellaan tomulta ja märkyydeltä, kaikki vetelät aineet, keittamät, seottamat, liottamat j.n.e. jäätymästä, happanemasta ja homehtumasta, jonkalaisiksi pilautuneina niitä enää ei pidä nautita. Lääkemarjat (pillerit) juoksevat helposti yhteen, voiteet ja plaastarit sulavat muuten eli eltaantuvat, jos niitä lämpimässä pidellään.

Sairain juoma pidetään puhtaissa, usein pestämissä astioissa, eikä nautita kylmenpänä eli lämpimänpänä, kun siitä joka taudissa erittäin määrätään. Jos sairas ei itsestänsä kysyisi juomista, pitää häntä siitä muistutetteman ja juoma laitettaman maukkaaksi. Ilman puhdas mesi on paras juoma sairaallenki, jota kuitenki soveliaasti maustetaan marja eli omenamehulla, hunajalla, sokuritta eli siirapilla, jos liiatenki sairasta paljo janottaa ja tepsivampätä juomaa tarvitaän, vaikkei sillon pidä antaakan, kun vähä (jumprun verta) kerrallansa. Leipävesi, poltetusta leivästä vedessä liotettuna, on kaikenlaisissa taudeissa otollinen juoma. Sarlataudissa (Scarlatina), tuhkurissa ja kinotaudissa seotetaan lämmitettyä maitoa juomaan ruumiin huovunnan auttamiseksi, nervipoltoissa isoa viinaa, sappi- ja vatsapoltoissa marjamehua, verijuoksuissa etikkata eli vihtriöljyvettä, kuivataudeissa, yskässä, keuhkotaudissa sokuria eli mantelisiirappia.

Ruokaa ei pidä sairaalle tyrkytettävän semminki ei polttotaudeissa. Ymmärtämätön hyväntahtosuus on liialla ruoalla monen sairaan kuolettanut. Palatessa eli tervehtyessä himotsee sairas enemmän ruokaa, kun hänelle vielä sopii antäa. Hänelle pitää paratessaanki vähemmin ruokaa annettaman, ku terveenä ja sitä mähemmin, mitä hän vielä on voimattomampi. Wetelat ryynivellit, kuorittu maito, laiha rasvaton lihaliemi ovat tässä tilassa terveelliset ja vasta myöhemmin nautitkoon hän vähvempia ruokiä niikun vehnäleipää, lieväkeittosia munia, tuoretta lihaa ja kalaa. Wieläki ovat kaikki rasvaset, voisekaset ja jauhoset ruoat epäterveellisiä ja samati ryytikasvut ja juuriaineet, kaikki suolaset, kuivatut ja palvatut aineet, joita vasta vatsan entisellensä tultua mahdetaan nautita.

Kaikki huolettavaiset asiat pitää sairaalta salattaman ja katsottaman, ettei hän mistään säikähdä. Rutot, äkilliset, mielenliikunnot ovat terveellenki, saati sairaalle, vaaralliset. Häntä ei saa taudistansa huoletuttaa, vaan pikemmin uskottaa hänen jällen pian termeeksi tulevan. Parahat sairasta levottavaiset aineet ovat huolellinen korjuu, kanssakärsiväisyys, lohduttavaiset puheet, lääkärin ja papin katsomassa käymiset. Heikon sairaan luotsi ei kuitenkan pidä vieraita laskea ja houraavaisten kanssa täytyy toisinaan elää kovemmasti, etteivät vahingoitsisi itsiänsä ja muita, eli paraneva syöpi syököön mähä kerrallansa, iltasella parempi, jos ei vähääkän.

Joka hengittämällä kulkee ilma keuhkohin, ja on veren muuttamiseksi eli uudistamiseksi välttämättömästi tarpeellinen. Tämä uudistus tapahtuu seuraavalla tavalla: Yhä ja lakkaamatta liikkuu veri ruumiissa. Tämä liikunto toimitetaan kahdenlaisilta suonilta. Toiset, laskimot (laskusuonet, verisuonet, venae) nimeltänsä, juontavat kaikesta ruumiista veren keuhkohin. Keuhkoissa tavataan veri äskihengitetyltä ilmalta; joku osa ilmasta yhtyy vereen ja mikä ei yhdy, hengitetään jällen. Ilmasta vereen yhtynyt aine tekee sen punasemmaksi ja raittiimmaksi, jonkalaisna se sitte valtimoita (valtasuonia, henkisuonia, sydänsuonia; arteriae) myöten jäljen jakaupi yli kaiken ruumiin, jatkain itsekullenki paikalle mitä sen ravinnoksi tarvitaan. Mitä tällä kerralla ruumiin tarpeeksi ei kelvannut, imetään uuhelleen laskimojen, pienemmiltä, silmin keksimättömiltä, tuhat haaruisilta pailtä ja kootaan kun ennenki keuhkoissa uuhistettavakssi. Tämä uudistus tapahtuu 25 kertaa minutittain eli 100 kertaa neljässä minutissa ja tiimassa 1500 kertaa.

Koska mainittu veren alituinen uudistus on juuri välttämättömästi kaikille eläville maan päällä tarpeellinen ja se ei taida ilmatta tapahtua, niin on helppo ymmärtää kuinka suuri ja ehdoton tarve ilma onki kaikille maalla eläville. Ilma on meille yhtä tarpeellinen kun vesi kaloille; ikäskun kalat näivettyvät ja kuolevat, jos vesi ei ole selvä ja raitis, samati meki kehnossa ilmassa menehdymmä. Siitä seuraa että meidän aina tulee ahkeroida, saada puhdasta, raitista ja kelvollista ilmaa asuaksemme ja hengittääksemme. Senlaisna saadaan ilma olemaan, jos asunpaikaksi valitaan kuiva, ylänen paikka, huoneet rakennetaan vähintäin kyynärän korkioilla kivijaloilla ja muuten laeltasi korkioiksi ja aukastavilla akkunoilla. Asunhuonet on la'astava joka päivä; ilma ovien ja akkunain aukasemalla uudistettava; lattian taikka permannon, pöydän, penkien ja muiden paikkain peseminen aamulla, huoneen lämmitysajalla, toimitettava; eikä ennen savunreikiä suljettava, kun kaikkein pesosten kuivettua. Yhdessä huoneessa ei pidä ylen monta henkeä maata, eikä makuuhuoneessa kapaloriepuja eli muita märkiä kuivattaman, ei happanevia, käymiä, väkevän hajullisia aineita eikä ruokia pidettämän, vielä vähemmin porsaita, hanhia, kanoja, eikä muita senlaisia eläviä, sallittaman yhdessä ihmisten kanssa asua. Sitäi pahempi on talveksi peräti navettaihin taikka eläinten lämpimän vaiheille asumaan muuttauta. Häkä, häyry ja savu hiilloksista, lampuista, päreistä ja mistä palavasta aineesta hyvänsä pitää kerkiämiseen akkunoista ja ovista laskettaman.

Kauan suljettu ilma pilautuu hengittämiselle ja terveydelle vaaralliseksi. Kaikki paikat niinkuin kirkot, keräjähuoneet, ruununpuodit ja muut huoneet ja paikat, joissa ilma on tullut kauemmin seisomaan, pitäisi päivällä ennen kun niitä viljellään puhdistettaa ja raittiilla ilmalla uudistettaa. Umpinaissa ollehin hautohin, kellarihin ja muihin maanalasiin kuoppiin kokoupi toisinaan rutosti kuolettava, erilaatunen ilma taikka kaasu. Sentähden pitää semmoisia kauan käymättömiä paikkoja visusti ennen niihin mentyä tutkittaman. Jos palava kynttilä, hiljalleen maata lähemmä laskettua, yhä palaa, niin ei ole pelkäämistä, vaan sammuisiko kynttilä, niin ei ole sisään menemistä, ennenkun paikka on puhtaalla vedellä, kalkkivedellä, palavilla oljilla, ruutilla eli muilla senlaisilla aineilla puhdistettu.

Usvasessa, sumusessa, vetisessä, saastaisessa ilmassa pitää varoin liikuttaman, liiatenki aamu ja iltakylmillä. Tautiaikoina on hyvä, ennen aamusilla ulos mentyä, juoda lämmitettyä maitoa, kaljaa eli olutta. Sillon pitää myös kaikki paikat hyvin siivoina ja puhtaina pidettämän, taikka etikalla valettaman ja tuoreella kuusenhavulla usein havutettaman. Muutamat kastelevat puhtaita pellavaisia riepuja etikalla ja ripustavat niitä kulkutautien aikana seinille ja orsille, joka onki hyvä ja hyödyllinen tapa. Waan etikan valeleminen kuumetuille kiville on yhtä mitätön kun katajahavun, kukkien, sokurin, pihan, tervan ja lakanki polttaminen, jotka pikemmin pahentavat, kun parantamat ilman.

Samati kun veteenki, taitaa ilmaan moninaisia saastasia aineita sekauta, vaikkei niitä ilmassa niin silmä selitä. Sairasten huoneessa on ilma sillä tavalla pian sairasten ruumiin höyrystä ja muista aineista täytyvä, ja tulee sangen vaaralliseksi tervetten hengittää. Sentähden on peräti tarpeellinen asia, saada ilma senlaisissa huoneissa raittiimmaksi ja puhtaammaksi, joka tapahtuu niiden usiammin lämmittämällä, akkunain eli henkiluukuin ja ovien aukasemilla, liiatenki ennenkun terveet sairaita lähestyvät.

Jänikset kaikilta vainottuna päättivät kerrassa kaiken surkeutensa ja kärsimisensä lopettaa sillä, että nimipuuttoon hukuttaisivatse veteen. Sillä tuumalla lähtivät keräjäpaikasta laukkaamaan lähelliseen lampeen. Waan kun tulivat ruohostoon lammenrannalla säikähtyivät tätä äkkinäistä juoksua ruohostossa elelevät sammakot ja pakenivat veteen. Silloin seisottu jänisten päämies ja sano toisille: "pidättäkää, toverini, ompa muitaki onnettomia, emme yksin; niin mintäpä yksin hukuttauisimma."

Pukki ja kettu olivat kumpanenki syvään kuoppaan pudonneet, josta eivät voineet ylös päästä. Waan viimmen kettu, aina viekas ja kavala, keksi seuraavan neuen. Sano pukille: "jo nyt tiedän, kuinka ylös pääsemmä." "Kuinka?" kysy pukki. "Niin, vastasi kettu, että kohoat takajaloillasi pistöön kuopanlaitoa vasten, minä nousen sarvillesi, hyppään siitä ylös ja sitte vedän sinunki jälkeeni." Pukki ihastui sen neuon kuultua ja teki, kun kettu oli pyytänyt. Waan kettu itse ylös päästyä ei ollenkan huolinut pukista, irvisteli vaan kun toinen häntä petoksesta soimasi ja sano: "jos sinulla, pukki raukka, olisi mieltä, kun parta, niin semmoiseen kuoppaan et olisi joutunutkana."

S. Musta kun pappi, ei ole pappi; kiiltää kun nappi, ei ole nappi, lentää kun lintu, ei ole lintu; menee maahan kun mato, ei ole mato.

Osviittoja. 1. Nenän niistäntä. 2. Neulan langottama. 3. Patsas, kiuas ja orret. 4. Tuli ja savu. 5. Sontiainen.

Koko elämältä ei taida kun juoksuksi eli käynniksi vertoa, sillä pysyväistä olentoa täällä ei ole'kan. Ihme'kö siis, jos elämänjuoksussaki usiasti eräisempiinki seikkohin yhdytään.

Niin sanotaan, vaikka väärin; sillä ihminen ei ole luotu tänne aivan itsensä tähden, vaan muillenki hyvää kartuttamaan.

Pienistä leikkipuheista ei toki pitäisikän suuttua; vaan paha ja sopimaton on ketänä oikein rupeamalla pilkata.

Sentäpä ei pidä siitä tuskauta, jos ensimmäiset kokeet ei aina onnist'kan, vaan toivoa, vähitellen voittaa, mitä kerralla ei saa.

Koska Mehiläiselle tänä vuonna ei ole ilmautunut, kun 150 ottajata, elikkä joku päälle — ja siltä ottajaluvulta ei lähde, kun ylehensä 450 ruplaa präntin ja muiden kulujen palkinnoksi, jotka nykysenä vuonna, paitsi omaa, vähää, mitättömäksi luettavaaki vaivaani, tekevät kaikki yhteenlaskettuna vähintäki 800 ruplaa — niin saan minä nöyrimmästi pyytää niitä maamiehiäni, liiatenki muinasia lukutovereitani ja muita tuttavia, jotka, jos olkoon kuinka kelvoton ja mitätön tahansa toimemme saman Mehiläisen kanssa, kuitenki ehkä soisivat sen vielä jonkun vuoden edespäin elelevän, että he kukin likimmäisillä tienoillansa kokisivat laittaa sille joitakuita ottajia lisäksi. Muulla ehdolla en kuitenkan taida sitä enää tulevana vuonna kirjottaa, kosken luule'kan sopivaksi, osotella omaa saamattomuuttani, tuhmuuttani ja typeryyttäni niin suurella kululla maailman nähtämäksi. Aina tämän vuoden loppuun asti saadaan Mehiläinen postin kautta 3:lla ruplalla, 45:llä kopeikalla ja anojat saavat myös sen täydellisnä vuoden alusta alkain. Kajaanista 30 p. Toukokuuta 1837.

MEHILÄINEN W. 1837.

    Anna luoja luokosäätä,
    Jumala jyväkeseä,
    Herra heinän kuivautta;
    Saisi orjaki olutta,
    Kasakatki kaljavettä.

    Anna Herra, suo Jumala,
    Anna rauniot rahaksi,
    Kimet pienet penningiksi,
    Wiisin piikoa piteä,
    Kuusin käskynkuulioa,
    Oluessa tuopin olla,
    Maljan maiossa mahia;
    Niin joisin joka oluen,
    Joka kannun kaateleisin.

    Waan en tieä tihmalleni,
    Tällä inhalla iällä,
    Katovalla kannikalla;
    Raha on Kurssin kukkarossa,
    Olu Kirstin kellarissa.

    Pitäisinpä mieki piian,
    Orjan ottaisin minäi,
    Kun ois rauniot rahana,
    Kivet pienet penninkinä;
    Kun se syömättä eläisi,
    Tarkeneisi maattehetta.

    Tuumitte emo minua,
    Waapotteli vanhempani;
    Tuuvitteli turviksensa,
    Waroiksensa vaapotteli.
    Hyv' oli minun eleä
    Hyvän vanhemman varoissa;
    Oisi mulla onni ollut,
    Etu muutenki eleä,
    Waan ma jouvuin juomariksi,
    Ratkesin kyläratiksi;
    Sikuna minun seotti,
    Savuviina siksi saatto.

    En minä elä elotta,
    Asu ilman ammatitta,
    Ennen teltojen tekiä,
    Waskivaippojen vanuja,
    Kultakangasten kutoja,
    Hopiaisten huolittaja.

    Sanottiin minunki ennen
    Silmin syöväni urohot,
    Käsin miehet kätkeväni;
    Surma syököhön urohot,
    Tauti miehet tappakohon,
    Kalma käsin kätkeköhön.

    Jos kylä jotai puhuvi,
    Naapuri naputtelevi,
    Warahin on valvomilla,
    Aikasin alottamilla;
    En minä kysy kylästä,
    Tee tiliä naapurista.

    Soisit mun kyläni miehet,
    Soisit naiset naapurini,
    Sillaksi likasioille,
    Paikaksi pahoille maille;
    Waan ei luonunna Jumala
    Isän lasta luonnotonta;
    Poikoa isän periltä,
    Lasta vanhemman jäliltä.

    Kauan malkio makasin,
    Wiikon utra uinuelin,
    Nokisilla nuotioilla,
    Hiilisillä hiertimillä.
    Nousen pois nokinen poika
    Nokisilta nuotioilta,
    Syli syttä hartioilla,
    Waaksa varrella nokea.

    En tieä, polonen poika,
    Polosiksi päiviksini,
    Illalla isäni kuoli.
    Aamulla talo hävisi.
    Jäini kun jäniksen poika
    Jäälle jääkällehtämähän,
    Suolle soikarrehtamahan,
    Palolle papattamahan.
    Parahiks on paita pantu
    Lapselle isättömälle,
    Pojalle emottomalle,
    Warsin vanhemmattomalle.

    En tieä polonen poika
    Polosiksi päivikseni,
    Kunne luome luotu poika,
    Kunne aiottu ajame.
    Joutaisi joki suloa,
    Saisin verkkoni vesille;
    Ei oo verkosta veroa,
    Werkko viety vierahalle.

Jälkimaine. Tämmöisistä pienistä vanhan kansan lauluista olemma jo Helmikuun osassa t. v. mielemme sanoneet.

    Wasta vaivoissa havahtin,
    Wasta tulin tuntemahan,
    Mikä perintö minulle,
    Onnettomalle osaksi,
    Wanhemmilt' on valmistettu. 5
    Synnissä minun si'itit,
    Häiyn he'elmän himossa,
    Haureuessa hosasit;
    Kääreit päälle kirouksen,
    Jotta armaha, Jumala, 10
    Kuule vaivasen valitus,
    Heitä hirmunen vihasi,
    Minun syntini syseä,
    Syökse merehen syvähän,
    Äiti lassa äätä neuvo, 15
    Waan en iitäkän isältä
    Ole tullu tuntemahan,
    Josta oppinut olisin
    Turmelluksen tuntemahan,
    Kuinka aina Aatamista 20
    Pirun pettäjän perintö
    Ompa jätetty jälille,
    Ihmisille itsessänsä,
    Kun ei usko uudistane,
    Tielle taivahan taluta 25
    Elämästä entisestä,
    Opin oieian poluille.

    Wielä vaivanen valitan,
    Sanon toisenki sanani
    Olostani, onnestani, 30
    Elämästäni, euista,
    Kun olen orvoksi osattu,
    Warustettu vanhemmilta.
    Minkä lahjan lapsillensa
    Pahat antavat paremman, 35
    Kuinka saattapi sokia
    Taiten toista talutella,
    Koska kuoppahan molemmat
    Kaksinkerroin kaatunevat.
    Olen kurja kuleksellut, 40
    Oleksellut onnetonna,
    Tämän maailman majoissa.
    Heti kohta kunnotonna
    Alon palaista ajella;
    Äiti varo vaattehilla, 45
    Että taisin taipalellen,
    Kyetä kylän välillä,
    Ilman armotta isäni.

    Sitte siitä kasvanunna
    Suuren suomalla Jumalan, 50
    Ehkä oisinki elänyt
    Oman käden ompelulla,
    Oman hypisen hyvällä,
    Waan on vaiva saavuttanut,
    Kova onni kohtaellut: 55
    Tulin toisen turman alle,
    Täyty ruotuhun ruveta,
    Että henkeni eläisi,
    Pääsis aina päivän päähän.
    Wielä sanon viimeseksi, 60
    Waikka varsin huolellaki,
    Että eläpi isäni;
    Talo ompi oivallinen,
    Jossa joukolla asupi,
    Pitäpi perintöänsä 65
    Lasten kanssa kaunihisti,
    Jotk' on vaapusta valetut
    Weljet vierahat minulle,
    Sivukulkiat sisaret.
    Palkkavaimo poikinensa 70
    Oleskelee onnetonna,
    Ei oo koskana kotia,
    Kuhun kaulan kallistaisi.

    Anna, armias Jumala,
    Koto vielä kulkeville 75
    Siellä taivahan talossa;
    Siell' ei itkua ikänä,
    Walitusta vaivasien
    Kuulu kuninkaan salissa.
    Tämän kehnon kirjotuksen 80
    Yöllä ihan yksinäni
    Olen tohrinut tuvassa,
    Unetonna ollessani,
    Josta loppu lukialla.

Jälkimaine. Tästä runosta, jonka Juhana Ihalainen Rautalammilta, on omasta olostansa tehnyt, näemmä (v. 7,8) hänen salavuoteisesti syntyneen, (v. 43—47) piennä kulkupoikana elänen, (v. 52,53) sitte ompeliana olleen, (v. 54,55) vianalaseksi tulleen ja (v. 57) ruodulle pannuksi. Monta ruotulaista ei toki taida'kan löytyä Ihalaisen verosia opissa, älyssä ja taidossa että jumalisuudessaki.

Kaikki vesi ja vetevät aineet maassa huuruavat lakkaamatta, lämpimällä ilmalla ja tuulella enemmin, vähemmin kylmässäja tyynellä. Koska lämme, eli se näkymätön, painoton aine, joka tekee muutamat kohdelmat lämpimämmiksi, toiset kylmemmiksi tunnolta — koska se yhtyy vesisiemeniin, tulevat nämät hyvin ohuiksi, keviöiksi, ilmaan kohoaviksi, nousevat semmoisina maasta ylös ja häälyvät ilmassa, kunka ajan lämme heitä seuraa. Näitä ilmassa häälyäviä vesisiemeniä sanotaan höyryksi. Kun ovatki kovin hienosia ja ohuita, niin niitä silmä ei ollenkan selitä. Kuitenki on niitä aina enemmin eli vähemmin ilmassa, näyttäköön ilma eli taivas, jos kuinka kirkkaalta ja sekeeltä. Tästä höyrystä saapi kaikki ilmasta maahan lankeava vesi, lumi, rae ja muut vetevät sateet alkunsa. Waan siitä ei heti siltään synny vesipisaroita. Esinnä kuvaupi se hienoiksi vesikelloiksi, jotka pilvinä aikansa ilmassa häälyttyä viimmen toisihinsa yhtyen särkyvät, sikistyvät pisaroiksi ja semmoisina jälle sateena alasputoavat, maassa ollen, kunne'ka uudelleen hienontuvat ilmaan nouseviksi, niin yhä ilman ja maan vaiheilla kaikki vesi liikkuen.

Semmoinen on piimien alku eli synty: näkymättömiä Vesihöyryjä nousi esinnä korkiammalle eli matalammalle ilmaan. Waan ilmassa on aina kylmempi, kun alhalla maata vasten, jonka tähden joku osa lämpeestä pian katoo ja höyry muodostuu hienosiksi vesikelloiksi. Nämät, sisältä tyhjiä, häälyvät vieretysten suurissa läjissä, joita kutsutaan pilviksi. Esinnä arvattavasti jähtyy ulkoimmainen pinta höyrystä ja muuttuu ohueksi vesikalvoksi. Semmoisena se on ilmaa raskaampi ja yrittäisi alaspuotamaan. Waan nämät kalvon jähtyneet laidat, vielä höyryssä kiinni, pidätetään siltä, keskipaikka vaipuu, venyy pitkänomaseksi ja muuttuu viimmen kellonmuotoseksi, laitojen päältäpäin likemmä tultua ja toisihinsa yhdistyttyä. Eräs liekkeeksi (electricitas) mainittava luonnonvoima, jonka laadusta ehkä jälkeenpäin tulemma laviammalta mainimaan, muodostaa muutamat pilvet epätasasiksi, somannäkösiksi ja levittää eli hienostuttaa ne niin ohuiksi, keviöiksi, että nousevat monta tuhatta syltä korkeimmainki vuorten päälle. Ne valkoset, epätasaset, pilvet, jotka kesäsaikana usein nähdään erittäin korkialla ilmassa asuskelevan, ovat sitä laatua pilviä. Waan kuta tihkiämmät ja raskaammat pilvet, sitä mustemmat näköänsä ja sitä alempana maata vasten kulkevat. Paksut pilvet kulkevat usein niin matalalla, että korkiampain tornien tutkamet niiltä peitetään ja että keskostenki vuorten nyppylät työntyvät pilvistä puhki. Kun sillon nouset semmoiselle vuorelle, niin esinnä alempana vaellat pilven sisässä, joka kuni muuki paksu sumu kastaa vaatteesi ja estää mitänä ylempätä näkemästä. Ylemmä päästyäsi hälveää vähitellen sumu ja viimmen joudut kirkkaasen päiväpaisteesen, jota äkkinäiseltä et juuri olisi tiennytkän odottaa. Waan näin pilven puhki päiväpaisteesen jouduttuasi, kyllä näetki auringon, mutta maata et ni erota, sillä sama pilvi, joka alempana ollessasi peitti päivän, nyt ylemmä päästyäsi peittää maan silmiltäsi. Pilvien kauniit, komiat, moninaiset haamut, varsinki kevät ja syysaikoina auringon nostessa ja laskeuessa, tulevat niiden, kuten kullonki, sattuvasta alasta eli asettumisesta päivän säteitä vasti. Sillä sitä myöten, kun nämät säteet pystysämmin eli lavemmin pilviä kohtaavat, syntyy erinäkönen kaje, niin ihanat aamuja iltaruskot, samate kaunis monikarvanen vesikaari.

Usva (sumu, utu) siinä erotaksen pilvestä, että pysyy lähellä maata. Kun nousisivat vesihöyryt sillonki korkiammalle, jopa olisimat, kun pilmet muinenki. Lämpimimmillä mailla ja merillä on usma harvonsattuva, sillä vesikellohin kaikin puolin yhtyvä lämme pian hienouttaa ne näkymättömiksi, korkiammalle kohoaviksi vesihöyryiksi. Kylmissä maatienuissa sitävaston on usvalla oikia asuntomaansa, ja eikö kummallaki ääritienualla, niin pohjasessa kun etelässä, alituinen sumu vallinne. Sumu on monasti niin paksu, että vaivon näet lähimmäisiäkän ympäristöjä. Soissa, nevoilla ja lampiloissa vesi lämpiminä aikoina pian mätänee ja se niistä nouseva sumu on usein seotettu muilla aineilla, pahalle haiseva, termeydelle vastollinen.

Auer eli paivänsavu on kuivalaattunen sumu sateettomina vuosiaikoina pian alituinen lämpimillä mailla, eikä ulompanakan juuri outo. Kesällä vuonna 1783, koska kauhia maajäristys hävitti Kalabrian maisemia, nousi suuri, suunnaton auer ja levesi pitkäksi ajaksi yli koko Euroopan. Ei ollut mokomampata ihmismuistiin sitä ennen nähty. Arveltiin sitä savuksi suuresta maanalasesta tulesta, sillä maan sisässä uskotaan loppumattoman tulen palavan. Tavallisesta usvasta on auer helposti erotettava kuivuudellansa ja hienon tomun kaltasuudellansa, vaan tyyten sen syytä, syntyä ja laatua ei vielä tuta. Samatekun muuki sumu, ehkäsee auer auringon sateet läpi valasemasta. Aurinko kyllä koko kuvanensa näkyy haitatta silmille, mutta ei vaalevalta, niinkun vesisekasen usvan läpi, vaan tulipunaselta.

Näkymättömästä vesihöyrystä lämpeen vähetessä sanoimma hienosia vesikelloja syntyvän ja semmoisia kaikkien pilvien ilmassa olevan. Liekkeeltä kehitettuna häälyvät he aikansa ilmassa, vaan sitte lämpeen enemmin vähetessä muuttuvat hienukoiksi pisaroiksi, joita ilma ei voi'kana kauemmin kannattaa, koska eivät ole onsia tahi tyhjiä sisältä. Pudotessaan pisarat puuttuvat toisihinsa ja paisuvat suurimmiksi, kummoisina näemmä heidät sade'vetenä alastulevan. Sade ja sadepisarat eivät aina ole yhdenlaatusia. Ollessa pisaroiten hienosta, kun tomu, sanotaan sadetta tihrusateeksi, paikon vismaksi. Silloin syntyvät pisarat ilman alimmaisissa tienoissa asuvista pilvistä, eivätkä kerkiä pudotessaan muiden kera ylen suuriksi kasvamaan. Jos taasen pisarat ovat suuria ja suunnattomassa paljoudessa äkisti maahan putoavat, niin kutsutaan sadetta rankkasateeksi. Semmoisesti sataa toisinaan kesällä, erittäinki ukonilmalla lieke'pilvien purkautessa. Jos tämä liekkeen purku niin kiukalta eli rutosti tapahtuu, että pisarat kun jokena juolavissa maahan juoksevat, niin sanotaan sadetta pilvisateeksi tahi pilviputoamaksi.

Kylmissä tienuissa sitä ei sada niin määräajalla, kun lämpimissä ja kuumissa. Kylmissä tienuissa on myös vuosia myöten sateentulo epätasasempi, toisinaan runsaampi, toisinaan harvaksempi, lämpimillä ja kuumilla mailla sitä vaston on sateella tarkempi järjestys, jos kohta ei niissäkän vuodet aina ole toinen toisensa mukasia. Ilman vedentulo näillä seuduin on paljoa runsaampi, kun kylmillä maanperillä. Pisarat ovat toisinaan variksenmunan kokosin ja laskeuvat alas enemmin virtomalla, kun satamalla. Afrikassa muutamin paikon on vuotinen vedentulo yhteen paikkaan laskettu tekemän 120 tuumaa, Franskan maalla sitä vaston, ehkä lumi, härmä ja yökaste on laskuun otettu, ei nouse vuotinen vesi 19 tuumaa korkiammaksi.

On maita, joiss' ei sada ollenkan, taikka vaan aikaharvasti, esimerkiksi Aigypton maa. Melkein yhtä harvias on sade monessa paikoin Arabiassa ja Persiassa. Säilyvätki niissä maissa kaikki eräsemmät laitokset vuosituhansia halki, jos vaan ihmisiltä saavat säilyä taikka maajäristykset niitä eivät kukista. Mikä suuri arvaamaton hyöty meillä sateesta on, siitä ymmärtäväisille ei ni tarvinne erittäin lausua.

Ilman tarvallisia sateita tutaan vielä oudompiaki, joita ihmiset usein kummana, jotai erinomaista aavistavana, pitävät, vaikka kyllä ovat luonnollisia, jos harviaampiaki. Semmoisia ovat punasade, jonka äsken kotiloistaan lähteneet perhot punastuttavat; rikkisade, joka muuttuu rikin eli tulikiven karvaseksi erästen puiden keltasesta siemen-jauhosta; sammakkosade, jollan tuulispäältä ilmaan temmatuita pieniä sammakoita tosiaanki sieltä jällen maahan putoaa, eli, kuten usiammin sattuu, sammakoita kätköstään sateen jälkeen suuremmissa joukoissa ulos lähtee, jotta on kun olisivat sadetuita; matosade eli kärpäissade, joka tulee samalla tavalla, kun vastamainittu sammakkosade; jyväsade, koska tuulispäiltä eli muilta myrskyiltä ilmaan temmatuita jyväsiemeniä sataa. Kivisateestä tulemma vasta jälkeenpäin lausumaan.

Koska ilma jähtyy siksi, että edellämainitut vesikellot jäätymät, niin muuttumat nämät hyvin hienoiksi jääneulasiksi, jotka toven aikaa vielä semmoisinaki voivat pilvissä häälyä. Waan jos sama pilvi menettää liikkeensä, alkavat jääneulaset alasvaipua ja pudotessaan toinen toisiinsa tarkoilla rajoilla yhdistyen muodostuvat lumihöyhelöiksi. Näillä onki siis, ellei tuuli eli muu kohdelma heitä särje, aina hyvin tarkat muodot, useimmitenki erinäisiä pieniä tähtilöitä kuvaellen.

Että lumi, niin kylmiä, kun lämpimiä ja kuumiaki maatienuita kohden syntyy ilmassa, on siitäi nähtävä, että kuumillaki mailla korkeinten vuorten kukkulat ovat lumipeitteessä. Onki tämä lumen synty hyvin luonnollinen asia, sillä ylempänä ilmassa on alituinen vilu. Ei kuumilla mailla kuitenkan lunta sada, paitsi korkeimmilla vuorilla, joka tulee siitä, että lumi sulaa ennenkun alasemmilla paikoilla maahan ennättäisi. Niin oli usein seki vesi, joka meidän mailla sataa, lunta pilvistä lähtiessään, vaan suli pudotessaan, kun tuli maata lähemmäksi ja lämmin alko vastata. Lumen ja jäiten omituisissa oikioissä asuntosioissa, maan Pohjasella ja eteläisellä perällä, lumi ei ni konsa putoa höyhelöissä, vaan pieninä jääneulasina, jotka alastultuansa makaavat, kun hiekka löysällä. Jo Suomenki eteläisemmillä äärillä lumi usiasti sillä muodon sataa, liiatenki pakkastalvina. Waan kuta lämpimämpi ilma on lumen sataessa, kun vaan ei ole siksi lämmin, että lumi kokonansa sulaisi, sitä paremmin puuttuvat mainitut jääneulaset toisiinsa ja sitä suuremmiksi paisuvat lumihöyhelöt. Suurimmia kooltansa ovat keväilla ja syksyllä ta suojasäällä talvisaikanaki. Että Jumala on lumenki meille suureksi hyväksi luonut, se on hyvin tiettävä asia. Suuri etu on meillä siitä yksin matkojenki ja ajojen vuoksi, myös suojelee se laihon ja muut kasvut kylmältä pilaumasta ja mättänemästä.

Raketten erityistä syntyä ei vielä tarkon tuta. Arvelua myöten ne ilmassa esinnä olivat lunta, joka siellä vaikuttavan liekkeen voimalla liittyi kiintiämpiin palliloihin, niin rakehina alasputoava. Waikka rakeet päältänähden ovatki jääpalasia, niin niillä kuitenki on sisusta luminen. Merkillinen asia on, ettei talvisaikana ja keväillä ni konsa raehdi, eikä myös öilläkän. Usiammasti on raketten sataessa myrskytuuli ja ukonilma. Oppineet ovat koetelleet liekkeen voimalla tavallisista vesipisaroista rakeita kuvailla ja ovat saaneetki. Rakeita ilmasta toisinaan putoaa tuuman paksusta ja vielä sitäi suurempia. On niitä jollonkullon satanut naulanki painosta rakeita. Semmoisia ei kyllä touvot ja hedelmät kiitä, jopa pienemmistäki saadaan usein isot vahingot. Siitä meidän ei kuitenkan tule epäillä, ettei olisi luoja jotai hyvää meille rakehillaki tarkottanut, maik'emme niin sitä vielä käsitä'känä.

Tavallisesti luullaan yökasteen ilmasta lankeaman ja miksi kyllä ei voisiki ilmassa häälyviä vesihöyryjä kasvannoille maassa laskeuta. Epailemätön asia on kuitenki enimmän kasteen maasta ja juuri itsistä kasvannoista lähtevän. Se tapahtuu seuraavalla tavalla: yöllä haalistu eli valjustuu ilma ylempätä, vaan itsessä maapinnassa ja sen kasvannoista säilyy lämme kauemmin. Ne niistä lähtevät höyryt kyllä luontoansa seuraten kohoaisivat ilmaan, vaan tuskin erittyänsä maasta muuttuvat vilulta kohdattuna vedeksi ja pysähtyvät eli jo vähä ylemmäksiki nostua jälle laskeutuvat kasvantojen lehdille, joissa se ei ainoasti päällyspuolella, vaan maahuolellaki tavataan kasteena. Jos kumoat ammeen eli muun semmoisen astian jollekulle paikalle yöksi, ettei ilmasta ni mitä sen alle pääse, niin aamulla jälkeen kuitenki tapaat sen alaset ruohot eli muut kasvannot tavallisessa yökasteessa. Usein tulee kasteelle hajunsa, makunsa ja näkönsäki erityisistä vieraista aineista, jotka höyryn kera maasta nousivat. Niin esimerk. on kaste paikon suolalle maistuva, semmoisissa paikoissa nimittäin, joissa itte maaki on suolansekanen. Sateen jälkeen on kastetta aina runsaammalta, olkoon muuten, jos kuinka poutasää. Sitä vaston on pitkällisten poutain perästä, kaikkein kasvantojen maassa kuivettua, kasteki vähempi. Kuivissa erämaissa, joissa harvon sataa, kastetta ei ni nähdä luonenkan, jos ei mitä mereltä sattuisi ajaumaan. Ne moninaiset, ihanankoriat haamut, jotka aamuisilla, päivän yletessä, kastepisaroita kaunistelevat, tulevat päivänkajeesta kastepisaran ymmyrkäistä pintaa vasten. Kuinka viisaasti kuitenki eikö ole kastettaki luoja maansa kasvantojen virvotteeksi ja menestymiseksi asettanut.

Härmä eli kuura, joka kasteen siasta vilusäällä maan ja kasvannot peittää, ei ole kun hyytynyt kaste. Maasta ja kasvannoista lähtevä höyry, ennen pisaroiksi juostuahan, kylmäntyy hienoiksi jääneulasiksi, jotka toisihinsa määrätyillä kulmilla ja rajoilla yhdistyen, kuvaavat monituisia, somanäkösiä muodostumisia. Huude, joka muutamina talvina puut paksummaltaki metsissä peittää, on samaa laatua, kun härmäki, sillä vaan erotettu, että nousee korkiammalle ja asettuu puihin.

Ukkonen eli toisella nimellä Pitkänen on kieltämättäki komeimpain, ehkä keralla hirvittävienki luonnon vaikutusten sekaan luettava. Leimaus, jyrinä, myrsky ja rankkasade kaimaavat sitä tavallisesti ja täyttävät mielemme hämmästyksellä sekä nöyryydellä suuren luonnon Herran edessä. Kera monituisten muiden luonnonvaikutusten oli ukkosenki syy ja laatu esiläisillemme outo, tuntematon. Luultiin erinäisen haltian eli jumalan pilvissä asuvan, jonka hirviä ääni eli muu ryske ukkonen olisi ja niin luulevat vieläki pimiämieliset kansat jummaliensa vihoissa sillä tavoin pilvissä tölmäelevän. Kuni monesta muusta ennen käsittämättömästä luonnon ihmeestä, on jo ukkosenki syystä, laadusta ja olennosta tarkempi tieto keksitty. Lieke eli se ilmassa sikiävä liekitsemä on pääasia ukkosen ilmautumisessa. Tämän asian esinnä sekä keksi, että oikein selitti mainio Frankliini[8] Pohjasamerikassa samoina aikoina, kun Saksalainen oppinut Winkleeri myös sitä asiata tutki. Monella rohkeimmalla, erittäinki Franskan maan Oppineilta tehdyllä kokeella näiden miesten keksinnöt paremmin vahvistettiin, jottei jäänyt asiasta pienintäkän epäillyksen siaa. Osaavasti laitetuilla lieke'tahvoilla pian jälkeen kuvaeltiin kaikki ukonilman tavalliset kummat, niin jyrinä, kun leimaus, joka vielä saatiin niinki voimalliseksi, että varsinaisen ukkosen tavalla sytytti kohtaavia, palavia aineita ja kerrassaan kuoletti eläviäki. Kuki tieto on itsestänsäki hyvä ja Jumalan ylistystä ihmisissä vaikuttava, mutta keksimä ukonilman laadusta tuli vielä senki kautta hyödyttäväksi, kukali opittiin lieke'voimaa pilvistä maahan johdattamaan, ettei tiellänsä enää saanutkan vahinkoja tehdä, huoneita ja muita rakennuksia särkeä ja ihmisiä kuoliaksi lyödä.

Jo monestiki mainitun liekkeen eräsin laatu on, luoksensa vetää muutamia aineita, toisia pois luotansa työnneksellä, leimahdella, ilmi saada tuli eli valkia, sulata ja tuhata mitaleja. Helposti lentää se läpi muutamien ainetten, vaan läpi erästen toisten, kulkee se työläästi tahi ei ollenkan. Edellisiä siitä syystä sanotaan lieke'johdattajiiksi, jälkimmäisiä lieketukkioiksi. Johdattajia ovat muita aineita nimittämättä, vesi, maa, vaski, ja kaikki muut mitalit; tukkioita ilma, lasi, pihka ynnä muita. Ylhällä ilmassa alinomaa itsestään syntyy ja löytyy väkipaljolta liekettä, vaikkemme vielä tiedä'kän, millä lailla se varsin tapahtuu. Ylhäsemmissä ilman äärissä sitä aina asuu paljo runsaammalta, kun alhasemmissa, joista maa ja muut maassa löytyvät johdattajat sen jälle pian luoksensa vetävät, hävittävät. Ukkosenki käymättä on lieke ilmassa vaikuttava pilvien sekä kuvaannan, että yllä pidännän, kuin myöski lumen, rakehien, ja muiden sade'ainetten siitännän.

Ukkosen leimaus ei ole muu, kun väkevä liekkeen sakene, jonka synnynnästä meillä ei kuitenkan vielä ole varmaa tietoa. Arvellaan sitä kyllä siitä tulevan, että olisivat erähät pilvet täytetyt liekkeellä, toiset tyhjiä. Niin toisten toisiansa lähestyessä purkaisivat edelliset ainettansa näihin jälkimmäisiin ja siitä liekesäkenen yhdestä pilvestä toiseen välähteessä tulisi leimaus. Waan kun ei taitaisikan kaikkea ylellistä' liekettänsä yhdellä kerralla pilvi purkaa, niin täytyisi sen monella uudistamisella tapahtua, siksi että lieke joutuisi tasajakoon niin yhdistyvien pilvien välillä taikka sattuva sade sen pilvistä alas maahan johdattaisi. Kuitenki kohtaavat erinäiset vasteet tätäki selityslaatua ja eräs mainio luonnontutkia päättääki koko leimauksen ei muusta tulevan, kun siitä, että joku runsaampi liekkeen paljous äkisti purkauu ja katoo.

[8] Sama mies, jonka käsialaa meillä on jo suomeksiki kauniisti käätty, monta hyvää neuoa käsittämä kirjanen: Rikkauden Avain ja Onnen Ohjat.

Wuosina 1776 toimitettiin ensikerran Suomenkielisiä tietosanomia, niin että puoli arkkia kahesti kuukauessa ilmistyi; siis kaikkiaan vuoessa 24 lähteä. Ken sitä lie toimittanut emme varmmaan tiiä, taisi moan olla Gabr. Porthan. Täyellinen vuosikerta löytyy Aleksanderin Opiston (Universitet) Kirjastossa; sinne lahjotettu Turun tulipalon jälkeen. Sen vuoen kerällä herkesi lehtikin ilmauntumasta.

Wasta muoen 1820 tienoilla heräsi uusi elämä Suomessa omaa kieltä harjottamaan ja puhistamaan. Sinä vuonna Turun Opiston Apulainen Yleisessä kansoin Tarussa (Allm. Werldshist.), Reinhold v. Becker alko antoa Turun Wiikkosanomia. Koko kansakunta kohtasi tätä ilmettä suurella riemulla ja mielisuosiolla. Mutta Herra v. B. nouatti näissä Sanomissa enimmiten Ylimoan kieltä, jota siihen aikaan tuskin kirjoissa oli tavattu, ja jossa siis suuri osa kansaa oli äkkinäinen. "Tuostapa kapinat kauhiat karttui". Nyt sekä suusanalla että kirjallisesti ja julkisesti viha- nuolia ammuttiin Toimittajaan, millon sieltä millon teältä. Mut tämä jalo mies astui meärätyn tiensä vapisemata, poikkeamata; ja ne vanhat jäykistyneet kirjakielen kahleet, jotka pitivät Ylimoan puheenpartta orjuuessa, taittuivat. Sitä ennen oli tosin jo muutama kirjanen yläkielellä painettuna, e.m. Gottlundin toimella; voan hyö eivät vaikuttaneet niin väkevästi kun nämät Sanomat, jotka yhtäkkiä levesivät moahan. — Puolen arkin lehti tuli viikossa. Ensimmäistä lehteä seurasi Suomenkielinen moankartta Euroopan yli puulle piirretty. Kahen vuoen peästä heitti Herra Opiston Apulainen Sanomien toimituksen toisille. Tästä ajasta hyö huononivat huononemistaan, siksikun niien v. 1831 täytyi tauota ottajien puutteessa. Wiimmeset kuusi ajastajat oli Pappi Boijer Toimittajana (Lue, Turun Wiikkosanomien viimenen lehti v. 1831).

Wuosina 1829 läksi Suomen pohjasimmasta kirjapajasta Oulun viikkosanomia, joita Oulun Koulunopettaja S.W. Appelgren lateli, esinnä Koulunopettajan P. Ticklénin avulla. Aivan puhtaat, etenni kielestään. Puolen arkin lehti annettiin viikossa. Tultuansa kuusi vuosikertaa sanomat vaikenivat vuoen 1834 kanssa. Toas 1836 peäsivät eloon Appelgrenin toimella, ja vielä se niitä tänäki vuonna toimitteloo.

Wuonna 1833 tuli Wiipurissa ilmiin Sanan Saattaja Wiipurista, toimitettu enimmiten Wiisausopin Tohtorilta (Filos. Dokt.), nimi-kirkkoherra Wireniukselta. Tämä Sanan Saattaja, jolla oli melkee arvo, kesti vuoteen 1836, jonka keralla se loppui. Syy taukoomiseen oli että Peätoimittaja sai Kirkkoherran viran Uuessa kirkossa, ja toisia toimittajia ei astunut esiin. Puolen arkin lehti painettiin viikottain.

Hengellisiä Sanomia ruvettiin toimittamaan v. 1836 Helsingin kaupunnissa. Peätoimittaja on nimi-kirkkoherra, Nurmijärven Kappalainen Bergh. Lehti, puolen arkin kokoinen, annetaan viikossa, Wielä tänäki vuonna.

Tämän Mehiläisen toimitus alotettiin ikiin v. 1836 Medicinan Tohtorilta, Moakunnan Leäkäriltä, Elias Lönnrootilta. Tosiaan sangen syvä ja rikas lentolehti. Toinen arkki tarjoo yläkansansan omasta mielestä lähteneitä mielen-ilmeitä, toinen toas toimittaa yleisen moaliman Tarun (Allm. Werlds-Hist.) tahi Historian lyhyellä, terävällä kielellä. Tänä vuonna Lönnrot, matkaeleva itäpuolella rajaa, on autettu, semminki tarullisessa osassa, Kirkkoherralta, Petter Tickléniltä.

Kolme meiänkielistä Sanomalehteä siis tänä vuonna leviävät: Oulun Wiikko-Sanomia, Hengellisiä Sanomia ja tämä Mehiläinen. Höystykööt ja sytyttäkööt rakkautta kaikkeen toteen ja Syntymoahamme!

Yheksänvuotinen Liisa iloihti syänriemussa sisarensa häissä; sillä se sai tanhuta eli hypätä, sai myöski kaikellasia makeita syyäkseen. Se juosta lipotti isänsä luokse häntä puhutellen. "Isä kulta enkö minäki soa kohta piteä häitä, kun näin ilonen on häissä?" "Jakka kasvat isoksi ensin, lapsukaiseni". "Kunpa pian tulisin isoksi" sanoi Liisa, ja käyä lyllytti tyttöjen luokse. Heät loppuivat. Liisan sisaren piti nyt lähtemän kotoa miehensä keralla: jopa itkahtelemaan. Liisa kysäsi: "Mitä itket sisäryeni"? "Kohta lähen koistani, vanhempieni ja sinun luota." — Liisa lausui: "Elä lähe, ole voan teällä meiän kanssa". "Niin kun mieheni minua viepi mennessään." Liisa heti riensi isänsä luokse ja tarttui hänen käteen sanoen: "tule isä kulta auttamaan, kun paha ukko vie Riikan". Isä totteli Liisan mieliksi. Tuvan peräsuojassa Riikka kyynel silmässä tointa piti matkastaan. Annettuansa monta isällistä neuvoa Riikalle, hän viimeksi lausui: "niin lapsi polonen, nyt heität meitä — mutta tapahtukoon Jumalan tahto"! — Liisa heti: "Isä kulta, ei vainenkaan anneta ukolle Riikkaa". Isä vastasi: "kun sinua, Liisa riepu, kerran vihitään, niin sinäki heität isä-parkaa". "En minä millonkaan ukosta huoli, en millonkaan sinua heitä", sanoi Liisa, ja likisti samassa isänsä käsivartta innollisesti.

Tulipa Liisa kuuentoista vuoen iälle, tuli sulonen sulhanen — tahtoipa Liisa mennä tuolle vaimoksi… Isä suostui siihen hyvyten, ja muistutti entisistä. Liisa voan suuteli isänsä kättä, ilokyynelissä.

    Ilmapa jähtyi taas; laskein muka aurinko armas
    Alko jo kullallaan peittää kuhilaat sekä laihon,
    Wirvoittain sitojoita ja leikkaajoitaki varsin,
    Kun Elias, elomies, sitomasta jo Annia huusi,
    Mennäkseen lopetettua työn pois lehdikon syrjään,
    Luoks' lähteen ihanan. Tähän tultua istuvat kohta
    Ruohollen; ilosestipa sirkat laulelivatten.
    Tässä he nyt, he jo kihloja toisilleen olivatki
    Lahjanneet, tuumaa pitivät miten vietteä häitä.
    Niinpähän Annalleen Elias Pyhän Raamatun kalliin
    Antanut ol' sekä myös uuden Wirs'kirjanki vielä,
    Annapa hällen taas komian hatun ynnä ja paidan.
    Onnellisna he näin istuivat suojassa puitten;
    Mutta jo poiat muut sekä tyttäret alkovat ottaa
    Waatteitaan, toiset ilotellen leikkiä löivät,
    Muut taas lauloivat, eli juoksit sänkiä pitkin.

    Mut Elias lausui: "kah, kuinka nyt aurinko kirkas
    Tuolla jo vaipuu pois, luvaten huomennaki poutaa.
    Niin se jo meillenkin pian tuo ihanan ilopäivän,
    Ah, jona vaimoni oot! Minä huolet kanssasi sitten
    Kannan yhteiset! Kun vaan kumoss' on elo ensin,
    Kun myöskin omenat kypsyyvät oksilla puitten,
    Silloin, Anni, jo on hääpäivämme outtava meitä!
    Aina jo maatessain joka yö mua muotosi kohtaa,
    Milloin vilkkuilet komiasti hääpukemissas,
    Milloin pellolla taas, päässäs sinikukkia kantain,
    Kohtaat naurussa suin mua silmälläs sulosella.
    Riemu se vaan heti vie unosen, kuvahas pyrin kiinni,
    Yksinp' oon polonen, kuullen vaan laulua sirkan;
    Silloin luoksesi, voi, huokaus sydämestäni nousee!"

    Annapa nain: "Elias, tosin oot sinä kultani kalliin!"
    Lausu ja vaikeni taas, silmässäpä kyynele kirkas
    Loisteli vilkkuillen — "niin — ei isäkään sua rakkaamp'
    Oo, ei äitinikään. Sinuhun minä luottelen aina.
    Kaikkia kalliin myös tuo Raamattu on, jota mullen
    Annoit. Siinäpä maar tiedot käsitän parahimmat,
    Jotk' iloseks' saavat sydämen sekä toivoa tuovat."

    Mutta jo taivaallen kuu kirkas nousi, ja laihon
    Kullan karvaset, päät muuntuit hopion näkösiksi.
    Poiat nyt sekä tyttäret myös kukin sirppinsä ottain
    Alkovat astua pois; mut mennessänsäpä kuiten
    Pois parikuntoakin, joka viipyi, huusivat naurain.
    Nää heräten yles hyppäsivät sekä tuuminehensa
    Poies riensivät taas toisten parihin ilomielin.

Kärpänen pienen poikansa kera oli keittohuoneessa ja kun pitiki äitin vähä ulkona käydä, varotteli hän lähtiessänsä lasta ja sano: "elä vaan, lapsi rukkaseni, lennä tuonne padan päälle, sillä taitaisit pataan pudota ja kuolla." Niin itse lähti ulos, vaan poika itseviisaudessaan ajatteli: "minäkö pataan pudota ja kuolla! — eikö minulla siipiä olisikan!" — Sillä mielellä lenti vaston äitinsä käskyä padan päälle, pyörty nousevista kuumista höyryistä, putosi pataan ja kuoli, kun äiti oli sanonut.

Wanhempain neuoja on hyvä totella, vaikkei aina tietäisikän, minkä tähden ovat annetut.

Muutamalla isällä oli usiampia poikia, jotka ei aina eläneeet juuri hyvässä sovussa keskenään. Hän anto heille kerran monisäisen köyden ja käski kokemaan, ken heistä voisi saman köyden poikki vetää. Ei voinut yksikän. Niin kehitti hän sen ja anto jokaselle säänsä uudella käskyllä, koettaa, joko niin voisivat. Säät katkesivat helposti itse kunki kädessä. Sillon sano isä: "tämä köysi säinensä olkoon teille esimerkiksi, kuinka vahvat ja lujat ollaan yhteydessä, kuinka heikot jokanen itsepäällään ja erillä."

Yörastas laulo häkissään seinällä akkunan alla. Leikko kysy, miksi hän aina öillä lauleli, päivällä oli ääneti. "Kun ennen laulelin päivällä, vastasi yörastas, niin kuulivat, saivat minun verkkoonsa ja sulkivat iänpäiväksi tähän ahtaasen häkkiin. Sentähden, vahingosta viisas, en enä laula'kan päivällä." "Myöhän viisastuit sinä, sano leikko, olisit ennen verkkoon jouduttuasi vaikennut päivällä, niin saattaisitpa vieläki olla vapaana."

Osviittoja. 1. Kartta. 2. Seula. 3. Kylpeminen. 4. Jauhinkivi. 5.
Rukki, rulla ja siima.

1. Annä Jesus otravuotta, Jumalan jyväkeseä Herra heinän kuivautta, saisi orjatki olutta, kasakatki kaljavettä, vierettä kivenvetäjät.

Tällä vertauksella kuvaillaan laiskojen ja työttömien eloa usiammissa tiloissa, joissa tavataan kunnottomiksi.

Hyvin muistettava asia niiltäki, jotka toisinaan luulevat syypääksi syytöntäki.

MEHILÄINEN W. 1837.

    Laula, laula, kieli keito!
    Suu kurja sulin pakaja!
    Etpä sillon laajon laula,
    Etkä äijin äännättele,
    Kun viisin vyötettänehe, 5
    Kuusin kengiteltänehe,
    Surman suitset suun eessä,
    Surman päitset päälaella,
    Surman ohjat olkapäillä.
    Laula, laula, kieli keito! 10
    Suu kurja sulin pakaja!
    Etpä sillon laajon laula,
    Etkä silloin äijin äännä,
    Kunsa vieähän viluhun,
    Pakkasehen paiskatahan, 15
    Lauta alla, toinen päällä,
    Kupehella kummallai.

    Laula, laula, kieli keito!
    Suu kurja sulin pakaja!
    Etpä sillon laajon laula, 20
    Et sillon paljon pakaja,
    Tuonen tuopin tuomisilta,
    Manan kannun kantimilta;
    Kehnot siell' on tuopintuojat,
    Kannun kantajat katalat.' 25

Jälkimaine. Tämä pienonen runo on Uhtuman kylästä Wenäjän Karjalasta kirjotettu ja näyttää, ei ollehenkaan esivanhemmillamme aivan ilosta päiviä Tuonelassaan odotettavia. Wäärässä ainaki taitavat olla, jotka luulevat heidän Tuonelataan eli Manalataan jona maanalasena asuntona pitäneen. Sihen uskoon ei juuri näy jälkiä runoissa, vaan paremmin toiseen, että olisi äärimmäisten ihmisten asuntopaikasta ollut joltai vedeltä erotettu. Ettei sana manala ole sanoista maan ala yhteen juoksutettu, todistanevat ilman muuta sanat mana, manata.

    Jo tuli juttu julkisesti,
    Saatu on laulu laitettuna,
    Poikaiselta Pohjanmaalla.
    Poika ruhjuksi runosi,
    Hämäläisiä häpäsi, 5
    Jost' on mieli muutuksissa,
    Sydämeni suutuksissa,
    Pieksiäisen pieksemistä,
    Laulun laittajan puheista.
    Woipa pöllö, pölkkypäinen! 10
    Kun ei saata solvaamata,
    Hämettä häpäsemätä,
    Runojansa rustaella,
    Kirjotella Kaisastaki,
    Taikka muistaki monesta, 15
    Neitsyistä näppäristä,
    Pohjanmaanki mainioista.

    Sanon suorasti sanani:
    Ole ilman solvaamata,
    Hämettä häpäsemätä, 20
    Pännälläsi pieksemätä!
    Hämeessä on hyviäki,
    Hämeessä on huonojaki,
    Samoten kuin Savossaki,
    Että Pohjolan perillä, 25
    Kaukanaki Karjalassa.
    Eikö ole Hämäläinen,
    Kasvanut Hämeen kylissä,
    Itte Jaakoppi Juteini,
    Joka ainaki alotti 30
    Ensin työlle työntäyä,
    Suomen soittokanteletta,
    Hartahammalla halulla,
    Käsissänsä käännätellä;
    Josta sitte muutkin miehet 35
    Savmat opin oivallisen,
    Herätyksen herrasmiehet,
    Suomen solmeta sanoja,
    Kirjohinsa kiinnitellä.
    Waan jos tahdotkin tapella, 40
    Oivallisesti otella,
    Pyydän Sua heittämähän
    Pari kopekkaa kokohon,
    Että saataisi Sanomat,
    Sitä varten valmistetut 45
    Ittepäällänsä erittäin,
    Kussa kempit keskustella,
    Toinen toista haukutella,
    Saisit aina aikalailla;
    Kutka sitte kuttuttaisi 50
    Pännäsotasanomiksi;
    Paljo onkin pyytääkseni
    Minun näitä Mehiläiseen.
    ——
    Sinä Hämettä häpäset,
    Solvaset Hämeen sukua; 55
    Eikö ole omassa maassa
    Kyllä työtä kynälläsi,
    Laulullasi laittamista? —
    Olenpa kuullut kummempia
    Pohjanmaanki poikasista, 60
    Kuin ovat pojat poloset
    Tavoissansa taidottomat,
    Naidessaki naurettavat,
    Etteivätten ensinkäna,
    Tutki tointa lajinkana, 65
    Morsiantensa mokomat.
    Eikä myös muusta menosta
    Pidä pitkiä puheita,
    Ei tahdo tapoja tietä;
    Sitä vaan varottelevat, 70
    Puhemiehiltä puhuvat,
    Kyläkunnin kuulustelvat,
    Mistä tukku tuhansia,
    Saisi satoja kätehen.
    Niin on tyttö tyhmempikin, 75
    Kelpopiika kehnompikin,
    Waikk' on taidoton tavoissa,
    Tyhmä töissä, toimissansa;
    Tyttö tylsä hyppysistä,
    Ettei tartu taitavasti 80
    Kutomahan kangastakan,
    Neuloksia neulomahan.
    Eikä lankaa laadullista,
    Kehrää ensin kelvollista:
    Sykkärä joka syleltä, 85
    Katkos kahdelta syleltä.
    Niidet ei nouse nostamata,
    Eikä syöstävä osa'a,
    Juokse'kan jukuttamata;
    Lapasia laineittaisin, 90
    Koko kangas kirjavana.
    Ei osaa olutta panna,
    Maustella maltahita,
    Ruan keittää kelvottoman,
    Padat polttaa pohjillensa. — 95

    Waan miehet Hämehen maalla,
    Pojat taitavat taloissa,
    Puhemiest' ei ensinkänä
    Ota asian aluksi;
    Itte silmillä sitoopi, 100
    Avionsa arva'api,
    Sitte kirjan kirjottapi,
    Tykö työntäpi paperit,
    Kuin on ensin kyllin nähnyt
    Tytön taitoja, tapoja; 105
    Nähnyt taidon tansissaki,
    Kuinka irki ittestänsä,
    Ompi valpas varpahista;
    Käynyt kanssa kammiossa,
    Saanut nähdä neuloksia, 110
    Kangaspaikkoja paraita,
    Pienen paidan umpeloita:
    Onko hyvä hyppysistä,
    Tarkka, sormista terävä;
    Askareihin aina nopsa; 115
    Kuinka aina aikasehen
    Lähtenepi läävähänsä,
    Lennättäpi lehmäin oljet,
    Heinät lampaille ladosta;
    Osanneeko olven panna, 120
    Makujuoman juoksutella;
    Kuinka keitto kelvollinen,
    Kuinka kanssa kaakku kypsi,
    Kaikki paikat puhtahana;
    Onko pesty penkit, pöydät, 125
    Onko laattiat la'astu,
    Walkehita vaattehetki,
    Kaula kauniisti sidottu.

    Kuin on taidon tarkon nähnyt,
    Opit oikein havannut; 130
    Tuosta alkaa tunnustella
    Luonnön lahjoja lujia,
    Sydämenkin siveyttä,
    Ettei ole suuri suulta,
    Eikä leuoilta leviä: 135
    Kuinka veisti vehnäsuulla,
    Kanssa vierasten visersi;
    Kuinka päivän kuluttua,
    Ehto'olle ehdittyä,
    Wiepi vierahan levolle, 140
    Wuotehen varustelepi,
    Polstarilla pehmittäpi,
    Kamarissa kaunihissa;
    Jossa vieras viipymätä
    Saapi unta onneksensa. 145
    Sitte tullen toisen päivän,
    Aamulla ja aikaseenki
    Tyttö häntä tervehtäpi,
    Hyvä huomenta sanopi,
    Sulhaistansa suuteleeki; 150
    Kantaa kahvea hänelle,
    Antaa vielä aamuryypyn,
    Saattaa sitte suurukselle,
    Wiepi vierahan ruvalle.
    Niin on kyllä neitsyitä 155
    Hyvänlaisia Hämeessä,
    Waikk' ei sihti silmäin eessä,
    Häntä velmuja vetele.
    Muuten on puku pulskiasti,
    Kaunis kattoa jokaisen. 160
    Itte langan laittelevat,
    Kehräävät, keikuttelevat,
    Aamupuhteilla varahin,
    Että myöhän ehtoisilla.
    Itte kankahan kutovat, 165
    Kaunihisti kalkuttavat.
    Itte kanssa kaikkityyni
    Lenningitki laittelevat;
    Ei menetä mestarille,
    Rahojansa raatarille. 170
    Kaikki kaulakoritukset
    Itte tyttäret tekevät;
    Neulovatten neulallansa
    Koukkujasi konstikkaita,
    Kukkaisia kaunihita, 175
    Kamritsiin kahisevahan,
    Tyllihinkin tyyrihisen,
    Ettei enän ensinkänä
    Saa rahoa Raumalaiset
    Pitseistänsä pienoisista. 180

    Täällä tyttäret Hämeessä
    Kaikki jo kirjoittavatki,
    Suomen vallan suorastikin,
    Wenäjänkin vähitellen
    Nimiä nimittelevät. 185
    Tansit monet taitavasti,
    Oikein tansata osaamat;
    Katrillia kaunihisti,
    Mallan hyvin valssiakin,
    Marsyskata maittavasti, 190
    Engelska on entisellä,
    Polska ei se paljo potki.

    Waan jos tahdit tansissakin
    Kyllä oikein osaavat,
    Niin ei säästä sormiansa 195
    Talikkoonkan tarttumasta;
    Ei lapio paljo paina
    Ajallakin ollessansa,
    Eikä vanko varsinkahan
    Rasita roviomailla. 200

    Weisaelisin vähäsen
    Wielä meidän miehistäkin:
    Meidän miehet miehulliset,
    Urohomme oivalliset,
    Suotkin kaikki, suurimmatkin, 205
    Korkeat, kivisimmätki,
    Kiertelevät, kääntelevät,
    Woimallansa vääntelevät,
    Ojilla ojittelevat,
    Kuivina kukoistamahan, 210
    Kaunihisti kasvamahan;
    Josta meitä moni muukin
    Kiitti työssä kiivahaksi,
    Talon töissä taitavaksi.
    ——
    Paljo olis pantavata, 215
    Wielä veisaeltavata,
    Waan on aika aivan kallis,
    Ahtahat myös ajatukset;
    Eipä päästä paljo lähde,
    Kuin en tullut keksimähän 220
    Wiisauden viljamaita. —
    Juteini se juttelepi,
    Sananlaskussa sanopi,
    Kirjain kautta tyhmemmänkin
    Wiljelevän viisautta; 225
    Minä en tiedä miesi raukka
    Nimiäkän nimitellä,
    Missä viisaus makaapi,
    Maanneeko joka miehen päässä.
    Waan jos varsin makaisikin, 230
    Kuitenkin on kulkialla
    Tie tietty turvasampi;
    Se on tallata tasanen,
    Eikä eksytä urosta.
    Joko laannen laulamasta, 235
    Waiko vielä viimeiseksi
    (Joska saisin sopivaksi)
    Terveisiä toimittaisin
    Teille ———
    Joka runot rakenteli, 240
    Pani lehden lentämähän,
    Joka kuulta kulkemahan,
    Mehiläisen meidän maalle;
    Jota alkovat alussa
    Moni täällä moitiskella, 245
    Kieltä Karjalan kirota,
    Tulen saaliiksi sanoa,
    Palamaan paiskattavaksi.
    Waan jo tuli tutummaksi,
    Sanat senkin selvemmäksi, 250
    Ettei laitella loruja,
    Eikä runoja revitä.

    Näitä teille terveisiä
    Totisesti toivottapi
    Gustaviksi sillon kuultu, 255
    Kosk' on päätä kastettuna,
    Toisin: Tureeni suvulta,
    Panonimellä Paturi.

Jälkimaine. Nykysestä runosta ja kolmesta ynnä sen kanssa lähetetystä laulustaan, nimittäin: Neittyen Ihanaisuudesta, Neittyen Hyräilemisiä Suvella, Nuoren Miehen Elämästä, saan tekiätänsä tällä tavalla kiittää. Sanotaan sanalaskussa olevan leikilläki siansa, enkä siis luule'kan kenenkän Hämäläisen, vähintäki en nykysen runontekiän, Waaraslahden Kaisan runosta oikein todella suuttuneen. Samalla toivolla painautan tämänki runon Hämeen puolesta, enkä luule siitä Pieksiäisen tahi jonkun muun pahastuvan, jos aina ei kiikettäisikän. Kauaksi jääneitä taitavat jo ne ajat olla, joina todenki perästä toinen maakunta toistansa solvasisi, haukkuisi, herjaelisi. Mitä vieläki semmoista toisinaan kuullaan, tosiaanki ei ole kun silmää leikkipuhetta.

Koska tekiä on siksi minua uskonut, että pyytää muka parantamaan runoansa, josta itseki ottaisi neuoa toistaseksi, niin suatsemallansa saan sanoa ajatukseni, että sanoja: solvaamata v. 11,19 — Hämeessä v. 22,23 — pyytääkseni v. 52 — lankaa v. 83 — kehrää v. 84 — (keittää v. 94 — alkaa v. 131 — kantaa v. 151 — antaa v. 152) — kehräämät v. 162 — maanneeko v. 229 — saaliiksi v. 247, muutamia muita nimittämättä, pitäisi ääntää seuraavalla tavalla: solvamata, Hämesä, pyytäkseni, lanka, kehrä, keittä, alka, kanta, anta, kehrävät, maanne, saaliksi, ennenkun ne oikein hyviä runovärsyjä nykysessä siassaan tekisivät. Niin niitä kuitenkan ei kaikkia Hämeenkän suomessa äännetä.

Mikä v. 73, 74 sanotaan Pohjanmaan poikasia naidessaan huolettavan, taitaa sopia kunki maan ja maanpaikan poikasihin. — v. 92,93. Ollaanki oluen teossa Hämeen maassa paljo oppineempia, kun muualla Suomessa. Pian unhotuksissa on konsti Kajaanissa ja kummassaki Karjalassa, vähä paremmin Savossa ja Pohjanmaalla muistossa pysynyt. — v. 124—126. Huonetten puhtaana pidosta, penkkien ja pöytien pesosta on liiatenki Karjalaisia tätä ennen kiitetty, ei niinkän Savolaisia ja Pohjalaisia, vielä vähemmin Hämäläisiä — hyvä, jos rupeaisivat heki saman kiitoksen ansaitsemaan! Waan pahemmin peljättävä on, että heittävät Karjalaisetki entisen siisteytensä, niinkuin jo kyllä sanotaanki Alakarjalaisten heittäneen, ettei esiisänsä, jos nousisivat haudoistaan, niitä enään tuviksensa tuntisi, v. 127. Waattehissaan taas ovat Hämäläiset koriampia, puhtaampia ja siistimpiä, kun Savossa, Karjalassa, Kajaanissa ja Pohjanmaalla tavallisesti ollaan, v. 133. Sydämen siveys kyllä onki tyttäriä kaunistava, vaan muutamat kiittävät Jumalanpelkoa vieläki paremmaksi, sillä se olisi sekä sydämen siveyden, että kaikennimelliset muut hyveet (hyve, virtus; pahe, vitium) myötänsä tuoma. Paha asia vaan on se, että sen oikiasta laadusta vieläki usein ollaan erituumaset. Esimerk. muutamat luulevat sen kyllä kaulakorituksilta (v. 171), konstikkailta koukuilta (v. 174), kaunihilta kukkaisilta (v. 175), katrillilta, valsilta, varsyskalta, engelskalta ja polskalta (v. 188—192), vieläpä huvin vuoksi harjotetulta kortinlyönniltäki ja muilta syyttömiltä huvituksilta siansa ja arvonsa saavan, muutavat taas peräti toisin ajattelevat. En tiedä, jos muuten tosiki sanalasku: "kohtuus kussaki paras" sopii tähän kohtaan, v. 238. Terveisistä kiitän kylläki ja lainan maksoksi tyännän niitä jälelle sekä runontekiälle, että muille tuttaville Hämeessä. Eihän Mehiläisemme tuosta liikakuormasta väsäyne. v. 246. Karjalaiset taas moittivat "Hämeenkieltä kirjottamani, eikä selvästi sitänä", Savolaiset sanovat, mitä muuta puhemurretta tahansa noudattavani, "ei Savon sanapukua, Savon suomea suloista", Pohjalaiset ja Kajaanilaiset eivät ollenkan omista kieltäni. Joko lieneeki minun, kuin entisen miehen, joka poikane, hevosene kulki kaupunkiin. Jos talutti jälessään hevoista, niin naurettiin, kun ei selkään istunut; jos astu selkään, niin moitittiin, kun itse istu, poikansa anto astua; jos otti pojanki selkään, niin kysyttiin, eikö vähemmällä painolla saisi hevostaan uupumaan; kun taasen lähti itse astumaan, niin hulluksi soimattiin, kun vanhoja jalkojaan ei hevosen seljässä levähtänyt, nuoren poikansa käydä antanut. — Sanalla sanottu, jos miten tahansa olettelihen hevosensa kanssa, niin ei kuinkaan ollut kaikille otollinen. Wiimmen suutuksissa ja hevoistansa kaiken moitteen syyksi päättäen, syöksi sen lähellä olevaan mittaan sinne hukutti, Niin eikö käyne Mehiläisenki.

Leimausta aina seuraa kovempi eli lamiampi paukahus. Ei ainoasti itse leimauksen suuruus, joka kaikitse ei ole yhtäläinen, vaan seki, kuinka etäältä se kullaki kerralla havataan, vaikuttaa erotuksen paukahusten kovuudessa. Mitä pitempi aika kuluu leimauksen ja seuraavan paukauksen välillä, sitä loitompana on ukkonen. Leimaus ainoastaan taitaa vahingoita saattaa, kun sopii sattumaan, se yksin sytyttää, särkee, repii ja kuolettaa, vaan paukahuksesta, ehkä kuinka kauhiasta, ei ole mitänä varottavaa. Paukahus on ainoasti leimausta seuraava ja siltä vaikutettu jymäys, vaikka toisinaan kuuluuki kyllä kovalta ja hirmuselta räjäykseltä. Wielä vähemmin, kun leimahuksen, tunnemma paukahuksen oikiata syytä ja laatua. Jos tulee ilman väkevästä pakkaumisesta ja jällen leviämisestä eli leimauksen saamasta höyrystä, joka yhtäkkiä kehkiäisi, eli mistä muusta, se on meillä tietämätön. Ilma ei ole hyvä johdattaja liekkeelle eli ukontulelle, jonka tähden tämä ei suoraa kulkien, vaan poimitellen eli singotellen lähestyy maata ja maassa kohtaavaisia aineita. Sillon ainoasti koska tämä tuli tiellään tapaa tukkioita eli katketuita johdattajia, tulee se mahinkoja tekemään. Hyvä katkomaton johdattaja sitä vaston viepi sen siivolla maan sisähän, jossa se raukeaa ja häviää. Jokanenki tietää ei joka ukon leimauksen sytyttävän, sytytys on sattumoin ja vaan välistä tapahtuva.

Melkein joka maanpaikassa käypi ukkonen, vaan on kuitenki kovempi lämpimillä, kun kylmillä mailla. Maan kuumallaki peräseuduilla, sekä pohjasessa että etälässä, on ukkonen tuskin havattava ja sen paukahukset hyvin lamioita. Jos kohta ukkonen toisinaan vahinkojaki tekee, polttaa huoneita, tappaa ihmisiä ja muita elämiä, niin ovat kuitenki sen paremmat vaikutukset niin suuriarvosia, ettei näitä pieniä vahinkoja juuri tarvitse lukuunkan ottaa. Se puhdistaa, raittihuttaa ilman ja nähtavästi virvottaa kaikki mitä maalla elävätä tahi kasvavata löytyy. Sen kyllä on itsekuki havannut, kuinka ukkosen käytyä koko luonto yhtäkkiä muuttuu raittiiksi, vaikiasekanen, tukelalaatunen siitä ennen kaikki olo oltuansa. On meillä siis syy ukkosestaki luonnonhaltiata suuresti kiittää, ja sitä vähemmin sen turmioista valittaa, kun jo onki keinoja keksitty, millä niitä ehkästä. Semmoisia ukonvarokeinoja saadaan, jos katkomattomia johdattajia, esimerkiksi pääksytysten yhteenjatketuita mitalikankia eli puikkoja, kohotetaan ukolta varjeltamien laitosten viereen. Niitä johtoja myöten, olkoot jos raudasta, lyiystä, vaskesta eli jostakusta muusta mitalista, kulkee ukkonen siivolla alas maahan ja menehtyy sinne, mitänä tiellään loukkaamatta. Kirkoilla, muilla huoneilla, kaivoilla, vaunuilla ja muilla senlaisilla rakennuksilla pidetään useinki mainitutta ukonmaroja.

Wälimmiten ja erinomattain iltasilla keskottain lämpimien päiväin jälkeen näemmä ilmankulmassa tummia leimauksia, joita ei seuraahan mikän jylinä. Näitä nimitämme salahmaksi. Epäilemättäki ovat ne yhtä laatua, kun tavallinen ukkonen, vaikka ovat loitompana, kun minkä korva kuulisi.

Liekkiöiset, jotka myös iltasilla toisinaan nähdään, kuni kiiluvat, liehuelevat valkiat, tornien, laivamastojen ja muiden senlaisten ilmaan kohoavien, teräväpäisten kappalten tutkamissa myös epäilemättäki ovat yhtä laatua liekkitulen kanssa, vaikkei vielä kyllä tutut luontoansa.

Revontuli eli ruianpalo luullaan myös olevan liekkitulen laatua ja niin kyllä taitaa olla'ki. Revontulet ovat kotosia maan perä'äärissä, harvon eteläisimmillä mailla nähtäviä. Eräs matkustaja, joka kauan kulkeissansa Wenäjän maan pohjasääriä, usein oli ruianpaloa likempätä tutkinut, lausuu siitä seuraavalla tavalla. "Se lähtee, sanoo hän, erityisistä loistavista patsahista, jotka melkein yhtä haavaa nousevat sekä pohjasesta että luotehesta ja pian leviävät, kunne'ka peittävät suuren osan taivaasta valollansa. Werrattoman vikevästi leimahtelevat yhdestä kohti toiseen, vihdoin keskitaivaalle saati yleten. Siinä yhdistyvät tulikuohut ja valasevat koko taivaan, jotta näyttää, kun olisi suuri summaton kiiltävä, loistava peite eteen levitetty. Werrattoman kaunis on tämä näkö; kauniimpata tuskin voit ajatella'kan, saati sanoilla mainita. Et kuitenkaan oudokselta taida ilman hämmästymättä tätä uutta ihanuutta silmäillä, sillä sitä seuraa väkevä suhina, jyry ja tohina, jotta on, kun kuulisit yhä kerkiämiseen suuria rakettiloita taikka muita ruuti poltteita uudistellen sytyteltävän ja ilmaan lennäteltävän. Tämän ihmeellisen taivaspalon perästä tulee tavallisesti pohjasemmissa maissa pouta ja tyyni sää; ken tiesi jos sentähden ei koko ruianpalo tulle ilmassa häälymistä höyryistä, jotka tällä tavalla menettävät liekkeensä ja sitte alasputoavat."

Saksassa ja sitäi eteleläisemmissä maissa, esimerkiksi Italiassa, ruianpalo harvon nähdään, jos ei nouse kovin korkialle taivaslaelle. Sentähden ovatki muutamat luonnon tutkiat kieltäneet sillä mitänä erityistä ääntä eli suhinaa seurassa olevan, joka kyllä täältä Pohjosesta ei taida'kän sinne kuulua. Jopa oudommaksi katsotaan ruianpaloa Eteläsuomessaki, enkä muista sielläkän sen suhinaa ni konsa kuulleeni. Waan maamme Pohjosissa äärissä on ruianpalo hyvinki tavallinen näkö. Hyvin se siellä myös valasee ja auttaa muuten pimeinä talvisina öinä näkemään. Etelästä maaperää kohti, maan keskustienuasta ja sen eteläpuolisesta välitienuasta ylitultua, taasen tavataan sama palo taivaalla, jota, jos tätä meillä näkyväistä ruianpaloa sopivammalla nimellä sanoisimma pohjaspaloksi, sitä hyvin voisi eteläpaloksi nimittää. Montaki arvelua on näiden taivaspalojen syystä ja laadusta oppineitten keskellä ollut. Uskottavimmasti ne kuitenki alkunsa saavat lieke'aineesta, joka runsaammasti maan äärimmäisiin seutuhin keräytyki ja siellä harvon ukonilmatse purkautuu taikka muulla tavalla maan sisähän johdatetaan, liionki kehnoja johdattajia ollen jään ja lumen, joilla maa peräseuduillaan yhtäläiseen katetaan.

Toisinaan nähdään pallokkaisia, ehkä harvon täysiymmyrkäisiä, erisuurusia, kiiltäväpurstosia, tulisia harkkoja halki ilman kiidähtävän, sitte maahan putoaman ja hirmiällä räjähyksellä särkymän. Ennen vanhaan pidettiin niitä jotai onnettomuutta aavistavina ja kutsuttiin tulisiksi eli lentäviksi traakeiksi. Siinä, jossa alaspudonneinna särkyvät, tavataan suurempia eli pienempiä kivikiskoja, jotka päällyspuolin jollai kuonalla katetulta sisältä löytään olevan monenki-laatuista mineraalia. Selkiästi havataan näiden tulessa olleen ja pudottuaan usein löytään kyynärän eli enemmän maansisähän työntyneinä. Mainittava asia on, että jos missä maanpaikassa tahansa näitä kiviä tarkemmin tutkitaan, niissä aina löyttiin yksiä aineita, rautaa, rikkiä, talkkia, hiekettä ja muita semmoisia, eikä koskan toisessa paikassa, mitä ei toisessaki, vaikka kyllä otettiin eriajoillaki pudonneita kiviä tutkittavaksi.

Muinen ei vähintäkän tietty, mistä nämät kivet olisivat peräsin. Sitte ruvettiin arvelemaan, olevan niiden kuun tulivuorista ilmaan viskotuita, maahan sinkoamia. Uskottavampi on kuitenki, mitä näkyjään enimmät luonnontutkiat päättavätki, niiden itsessä ilmassa syntyvän, siinä aikansa häälyvän, sille maata likemmäksi joutuen alas putoavan ja vikevällä vauhdilla pudotessaan kuumuvan. Samalainen taitaa vielä nykysinäki aikoina kummaksi katsotun kivisateen syy olla. Ja miksipä kyllä ei voisiki erityisiä kiviä ilmassa syntyä — päättävätpä luonnontutkiat kokonaisia maitaki aika ajalta uudelleen ilman avaruudessa sikiävän ja entisten keralla määrätyitä teitä ja piirejänsä samoamaan lähtevän.

Sees iltoina näemmä usein, kun lähtisi tähti sialtansa ja putoaisi maahan. Sitä luultiin ennen öljysekasista eli muista ilmassa syttyvistä höyryistä tulevan. Todenmuotosempi on kuitenki lentotähtien yhtä laatua olevan, kun tulipalojenki. Waan kaikki, mitä tästä aineesta voisimmaki lausua, on vielä pelkkää arvelemista, ei tiettyä totuutta.

Kaikki juorut vesikaaresta, kun olisi joku eränen kapine, onsi sisältä, hopia eli kultakannut päissä, jolla ukkonen joisi vettä meristä, järvistä, lampiloista, joista eli hetteistä — ja jonkatähden vesikaarta myös ukonkaareksi toisella nimellä sanotaanki — ne kaikki ovat tyhjiä, joutavia lastenloruja. Wesikaari ei ole mikänä suuri kumma, vaan hyvin älyttämä luonnollinen asia, joka tulee auringon säteiten taitusta sadepisaroita kohti ja joka sentähden ei ilmau'kan, paitsi missä samalla ajalla sataa ja päivä paistaa. Siitä ei kuitenkan seuraa, että aina näkisimmä päivänki paistavan, kussa näemmä vesikaaren, sillä päivä kyllä voipi lähettää säteensä ylös ilmaan sadetta kohti, vaan sillä paikalla, kussa itset olevina, näkymätön olla. Myös havatsemma vesikaarta katsellessa itsemme aina olevan päivän puolella kaarta taikka molempain välissä ja että muuttuessamme johonkuhun toiseen paikkaan, kaariki sitä myöten muutteleksen taikka peräti katoaa; että päivän korkiammalla ollessa kaari on matalammalla, vaan alempana ollessa päivän, kaari korkiammalla. Syy näihin kaikkiin ilmestöihin on jo sanottu, nimittäin päiväsäteitten taittu vesipisaroita kohti sateessa. Auringon säteet kun joutuvat hienommasta liikkumasta aineesta paksumpaan eli paksummasta hienompaan, ilmasta esimerkiksi veteen eli vedestä ilmaan, eivät mene suoraan, vaan tekevät pienen polven rajapaikalla. Tätä kyllä merkillistä säteitten polveumista siitä sädepolveksi sanotaanki. Sitä myöten kun säteet taittuvat terävämpiin eli tylsempiin polviin ilmautuvat seuraavata seitsemän vesikaaren haamua. Suoraan juokseva, taittumaton sade saattaa valkian haamun, vaan muut taittuvat säteet sitä myöten, kuten aina enemmin ja enemmin taittuvat, ensiksi punasen, sitte helävän, keltasen, vehriän, sinisen, muservan ja punasinisen, joka viimminen onki se haamu, ku ilmautuu säteen enimmästi suorasta poikettua.

Ei kuitenkan kaikitse auringon paistoissa ja sataessa vesikään näy, ainoastaan sillon, koska sadepisarat kumoavat aurinkoa vasten kun seinän, johon auringon säteet paistavat. Ei kyllä pysähdy'kän pisarat paikallansa, vaan alasputoavat ja palkitaan uusilta kerkiämiseen, joka juuri tekee saman asian, kun jos olisivat yhdet pisarat paikallaan pysyväiset. Niinpä kehrätessäki et näe välipaikkoja kehrärattaassa, vaan yhden jotkottoman pyörän. Jos auringon vastanen pilvi ei satu yli taivaan olemaan, niin katkeaa kaari ja näkyy niin monena palasena, kun pilvilonkkiaki. Usein näet yhden vesikaaren päällä toisen vielä suuremman, vaan tummemmilla haamuilla, kun alimmainen. Koskihouruilla, pyörivillä vesirattailla ja ylehensä, missä vesipisaroita seinäntapasesti tulee tihiämmässä aurinkoa vasten olemaan, näet samanlaisen komian, ihanan, haamukuvaelman, kun vesikaaressa taivaallaki.

Neki tulevat säde'taitusta, ei kuitenkan kirkkaasti läpikuultavissa vesipisaroissa, vaan niissä vesihöyryistä syntyneissä jääneulasissa, joita usein asuskelee ilman ylimmäisissä äärissä. Paljas höyry matkaansaattaa samanlaisen kumouksen, jos esimerkiksi pidät palavan kynttilän kiehuvasta vedestä nousevissa höyryissä. Kokonaan toista laatua ovat auringon ja kuun sapet, joita myös toisinaan taivaalla nähdään ja jotka ovat ikäskun varjokuvia auringosta ja kuusta. Uskottava on näissäki muodoksissa yhtenä syynä olevan ilmassa löytyvien jääneulasien ja toisena on epäilemättä auringosta ja kuusta lähtevät säteet, jotka näiden kalvoa vasten taittuen, siinä kuvaavat itsen kuun ja auringon levyen. Päivänsappia on seitsemiäki yhdellä kerralla havattu.

Kertomuksesaan Suomenkielisistä Sanoma-Lehistä, tämän Kuun Mehiläisesä, mainittee R. Tiilonen tietävänsä, kutka alusta aikain ovat toimittaneet Oulun Wiikko-Sanomia; mutta kun niiden Toimitttajat eivät ole tahtoneet tulla Yhteiselle Kansalle tutuiksi, eivätkä koskaan painattaneet nimejänsä mainittuin toimitustensa alle, niin ovat nimitetyn Kertomuksen Lukiat, täällä Pohjan perällä, imehelleet, mistä sen kirjoittaja on saman tietonsa saanut, eivätkä voi he uskoa muuta, kuin että se on tuulelta tullut, josta muueki erehyksen alaiset ilmoitukset maailmasa syntynsä saavat. — Sillä hyvä: — Kertomuksesa Oulun W. Sanomain Latelioista on erehys; — mutta se saapi jäädä semmosekseen; sillä sen oikasemalla rikottaisiin mainittuin Sanomain sekä entisten, että nykyisten Toimittajain mieli.

[Kylmäsalmen kylättä Kiannalta kirjttettu ja tähän yksillä sanoilla pantu.]

Kettu miehen näki siikoja vetävän, rekehensä panevan, kotiin lähtevän. Juoksi eellä, nakkausi tiellä kuolleeksi. Mies tulee, näkee, nostaa siikojen päälle rekehensä, niin lähtee jälessänsä kotiin vetää jytyttämään. Kettu siitä siiat metsään luopi, jo tuntee mies kuormansa keviämmäksi, katsahtaa taaksensa, siinä samassa kettu reestä metsään, yksi ainua siika miehellä enää reessä. Mies hänelle ei voi mitänä, siiat kanssa poissa, pahoilla mielin lähtee kotia. Kettu siikansa yhteen läjään kerää, tulee susi paikalle, näkee ketulla siikaläjän, kysäsee: "mistä sinä niitä siikoja saat?" "Saa niitä, kun pyytää," vastasi kettu. "Millä keinolla niitä pyyetään?" — "Menet tuonne Ilmolan avennolle, kun hyvin kiiluvaisia taivaalla näkyy, pistät häntäsi veteen, piät siinä yön seuvun, niin sihen siikoja tarttuu, sitte nostat jäälle ja korjaat kotiisi; sillä tavalla niitä pyyttään." — Meni susi, teki, kun kettu oli neuonut. Aamulla kettu Ilmolan emännän luoksi: "susi aventosi porkkaa." Heitti kirnuntansa emäntä, juoksi mäntä käessä avennolle, suelle hätä, jo häntä katkesi, kun oli jäähän kylmettynyt. Kettu sillä ajalla voin kirnusta söi ja juoksi irvistellen pois, kun näki emännän jälle tulevan. Metässä taasen tapasi suen kovin suuttuneena, kun jo toki arvasiki itsensä ketulta vietellyksi. Kun toki ei tohtinunnakan sutta vastaan ruveta, niin piti pakoon lähteä. Wiimmen ei enää voinutkan eestä juosta, niin pistäyty puunjuuren ala. Susi sieltä sai jalan suuhunsa ja puri kipiästi. Kettu: "ahah! puunjuurtapa puretti, pure, pure, kyllä puunjuuri kestää." Susi, kun luuli juurta purevansa, heitti sen purennan ja tavotteli ketun jalkaa. Nyt vasta sai oikian puunjuuren suuhunsa. Kettu kun sen havahti, valittamaan: "elä, kulta kukkiseni, pure niin kovasti jalkoani, heitä toki henki, vielä olisin sinulle monessa asiassa avuksi, kun nyt armahtaisit!" Niin armahti susi, heitti puunjuuren suustansa ja rupesi taasen ketulle ystäväksi. Menevät siitä yksin neuvoin jyväsuovan alta jyviä keräämään. Keräsivät, minkä voivat ja kävivät jo viimmeistä kertaa uusia jyviä suovan alta noutamassa. Kettu vaan yhä kostoa miettii suelle, kun oliki häntä pahasti ajamalla hätyytellyt. Niin alko tulta iskeä, eikö saisi sutta suovan kanssa poltetuksi. Susi: "mitä sinä nyt teet, kettuseni?" — "Ilman aikojani sinulle huviksi kalahuttelen." Sai viimmen tulen ja laski suovan palamaan. Siinä susi palo pahaksi, kauniskarvanen sitä ennen oltuansa. Niin lähettiin puimaan jyviänsä. Kettu orsille hyppäsi, sieltä katsella tirkisteli; susi pui, jotta hiki koko ruumiista juoksi kun vetenä. Kysyi viimmen ketulta: "miksipä sinä vaan siellä istut, et puimaan tule'kana?" — "Tätä lakea kannatan, jottei päällemme putoaisi," vastasi kettu. — "Hyvä, hyvä, kettuseni, otatti susi, piä lujasti kiinni, jo kohta saisinki puiuksi." Sai puiuksi susi ja viskatuksi, sillon kettuki orsilta alas. Oli tullut jyviä jommoinenki läjä, akanoita arvattavasti paljoa suurempi. "No kumman läjän näistä nyt sinulle annan?" kysy susi. Wastasi kettu: "kun suuremman vaiman olet sinä nähnyt, niin ottoos suurempi läjäki, välttää pienempiki minulle." Susi siitä suuresti ihastu ja sentähden vieläki, kun jonkun suuresti ihastuvan nähään, sanotaan: ihastuu kun susi ruumenkokoon. Lähtivät siitä jauhamaan kumpiki elojansa. Suelta akanat kivien välissä vaan sihisivät, ketun jyräsivät jauhatessaan. Kysyi susi ketulta: "minkätähen sinun kivesi panee jyr, jyr ja minun sih, sih?" "Se tulee siitä, vastasi kettu, että minä panen hietaa sekaan." Niin löi susiki välimmiten kourallisen hietaa kiven silmään ja sai sillaa kivensä jyräjämään. Rupesivat sitte puuroa keittämään kumpiki jauhoistansa. Suen puuro tuli mustaa, ketun valkiata, vaan sitä susi ei kuitenkan sattunut kohta näkemään. Waan kun tuli susi ennen syömään ruvettuansa ulkona pistäymään, niin otti kettu sillaikaa vähäsen suen puuropa'asta omahansa. Tuli susi jälle ja rupesivat syömään. Susi maisteli suussaan puuroa ja sano: "eipä tämä maista juuri miltään; anna'pa, kettu, maistaakseni, minlainen sinulla on puuro." Anto kettu pa'astansa, vaan suen omaa puuroa, jonka oli varastanut. Maisto susi ja kun ei tuntenut sitäkän paremmaksi, lausu: "yksi mämmillä maku, yksi tapa talkkunalla." Syöessään kuulivat hevosenkellon, niin teki mieli, puuron päälle hevosen lihaa syöä. Lähtivät ajamaan ja susi kun saavutti, iski hampaansa hevosen lautasiiin. Waan kuinka lienee syvään purrut, ei saanutkan enää irti. Hevonen laukkasi, minkä voi ja veti suen perässänsä. Kettu jälestä huusi irvistellen: "kunne meiän Pekkaa nyt vieään?" — "Elä enää, Mikko kulta, viemisiä kysy; silmät tähtiä lukepi, sääret honkia hosupi." Sihen loppu se tarina.

Kurki ja riikinkukko rinnottelivat, kumpi heistä olisi toistaan parempi. "Kun toki kehtaatki minun rinnalleni vetäytyä, sano riikinkukko, etkö näe mimmoiset minulla on koriat, hohtavat sulat, kummoiset sinulla kehnot, yksihaamuset, talonpoikaset." "Siivet ja sulat meillä on lennoksi, vastasi kurki, niin lähtekäämepä koittamaan, kumpi korkiammalle pääsee." Samassa kohosi ilmaan ja riikinkukko jäi paikalle häpeämään.

Orava löysi pähkinän ja rupesi järsimään, sydäntä suuhun saadaksensa. Wiimmen suuren työn ja vaivan perästä saiki. Toiset oravat nähtyä, kovin pienen olevan saman sydämen, sanoivat: "ja tuommoisesta turhasta palasta rupesit sihen vaivaan?" "Waan sitä makiammalta maistaa sydän, mitä suuremman siitä näin vaivan kuorta järsiessä", vastasi orava.

Härjän ja koiran välillä syntyi riita ja härkä manasi koiraa toraan. Koira ei peljännytkän, vaan rupesi. Härkä luuli kerralla koiran kuoliaksi puskasevansa ja syöksi turpa maassa koiraa kohti. Waan koira väistäysi esinnä ja tarttui sitte torakumppaliansa korvaan, jota ei laskenut hampaistansa, vaikka kuinka härkä vihan innossa puisti päätänsä. Wiimmen piti härjän rauhaa anoa ja voitetuksi itsensä tunnustaa.

Osviittoja. 1. Marja martenensa. 2. Pappi saarnastuolissa. 3. Kirkonkukkaro. 4. Päiväpaiste. 5. Jauhoseulonta.

1. Woilla voian vouin rinnan, tuomarin sianlihalla, jottei tuomari toruisi, eikä vouti vormahtaisi.

3. Tuosta tunnen tuhman miehen: vuoli kieron kirvesvarren, väärän värttinän rapasi; tuosta tunnen tuhman vaimon: syltyssä sukat jalassa, lakki päässä kallellahan.

Sillon vaan ei ole'kan enää paljoa koko elämästä, kun toivoki on kadonnut; sillä toivopa on ihmisen viimmenen etu.

9. Syöpi toukat senki kielen, jok' ei puhu polvenahan, selvitä sinä ikänä, kuulu kullan valkiana.

Wedetään kielailta puheliailta niitä vasten, jotka soimaavat heitä paljo puhumasta.

MEHILÄINEN W. 1837.

    Kauan malkio makasin,
    Wiikon utra uinuelin,
    Nokisilla nuotioilla,
    Hiilisillä hiertimiltä;
    Nousen pois nokinen poika
    Nokisilta nuotioilta,
    Hiilisiltä hiertimiltä,
    Syli syttä hartioilla,
    Waaksa varrelta nokea.

    En tieä Polonen poika
    Polosiksi päivikseni —
    Illalla isäni kuoli,
    Aamulla talo hävisi,
    Jäini, kun jäniksen poika,
    Jäälle jääkällehtämähän,
    Suolle soikellehtamahan,
    Palolle papattamahan.
    Parahiks' on paita pantu
    Lapselle isättömälle,
    Pojalle emottomalle,
    Marsin vanhemmattomalle.

    En tieä Polonen poika
    Polosiksi päivikseni,
    Kunne luomme luotu poika,
    Kunne aivottu ajamme;
    Joutaisi jokii sulata,
    Saisin verkkoni vesille —
    Ei ole verkosta veroa,
    Werkko viety vierahalle.

    Mipä tässä millitsekse,
    Kuka tässä kummitsekse;
    Kun ei kanna suo varista,
    Suo varista, maa jänistä,
    Pelto pieniä kanoja,
    Nurmi nuorta morsianta!

    Mipä tässä millitsekse,
    Kupa tässä kummitsekse;
    Kun ei maito mahosta joua,
    Piimä pitkähäntäsestä!
    Jo olen orrelle osattu,
    Palasetta partahalle;
    Harvoin näiss' on hauit käyty,
    (Harvoin hauki vierahina)
    Siika ei sinä ikänä,
    Lohen poik' ei polvenahan;
    Harvon on kuultu kuikan ääni,
    Harvon kaakkurin kakatus.

Jälkimaine. l:ssä. malkio, utra, mähäosanen, onneton, vaivanen, raukka edl.; uinuelin, pidin unta; nuotio, kahden päällitysten pannun hongan välissä palava tuli metsäsillä yösioilla. — 3:ssa. luomme, ajamme, luon itseni, ajan itseni. — 4:ssä. villitsekse, milläkän tavalla elää, voipi olla; kummitsekse, kullakan tavalla tulee aikaan (kumminkan elaä).

[Talonpojalta Benjami Seppäseltä, joka asuu Kiannalla Ruhtinansalmen ja Pispajärven kyläin välillä, v. 1833 kirjotettu, ansionsa vuoksi kyllä präntättävä. D. on pidetty, koska meikäläiset juhlallisimmissa puheissaan sen mielellään antavat kuulua ja alkukirjotuksessa, jonka Kiannan Lukkari Eerikki Bisi oli Seppäsen suusta paperille saanut, sama d oli luettava.]

    Nyt on Suomea suruista
    Julkinen Jumalan vitsa,
    Kova aika kohdainuinna,
    Kahden aivan ankarimman
    Waivan alle vaatinunna: 5
    Yksi tauti tappavainen,
    Toinen nälkä näännyttävä.
    Josta laulan laulun pienen,
    Aivan surkean sanelen,
    Yli maissa muisteltavan. 10

    Kuinka taitanen todella
    Minä suuren surkeuden,
    Ilmoittaa asian suuren,
    Laulun lailla toimitella,
    Ruveta runon tapahan 15
    Sanoja sovittamahan,
    Joka en sanoja saata
    Pannakaan paperin päälle,
    Enkä ollenkaan osoa

    Panna kättä pännän päähän? 20
    Totta laulan laatuistani,
    Sanat suomeksi sovitan,
    Niinkuin yksin ymmärtänen,
    Opettamatta osannen.
    Koska vuotta Woidellusta 25
    Jo tuhat jälelle jääpy,
    Ja yli sadan kahdeksan
    Kolmekymmentä kulunut,
    Wielä kolme kirjotettu
    Päälle kolmenkymmenenki, 30
    Sillon alko aika kallis,
    Taudit aivan ankarimmat,
    Kovat koko Suomenmaassa,
    Raskahimmasti rajuta:
    Monet taudit muuttuvaiset, 35
    Lavantauti laatuinensa,
    Kulkeva kova Koleri,
    Punatauti tarttuvainen,
    Jotka monta maanpovehen
    Kaasit kyllä kymmeniä, 40
    Tuhansia turpehesen;
    Saatit aivan surkiasti
    Monta lasta vanhemmista
    Orvoksi, isättömäksi,
    Monta vanhaa varatointa 45
    Turvasta tuettomaksi.

    Olis vielä viimmesetki,
    Wielä vissillä tavalla,
    Kurjimmalla kuolemalla,
    Kaikki nälkä näännyttänyt, 50
    Kaikki kaatanut kumohon,
    Jos ei julkinen Jumala,
    Isä aivan armollinen,
    Oisi kautta Keisarimme,
    Ruhtinaanne rakkahimman, 55
    Huvettanut, huojentanut,
    Tämän näljän näännyttävän.
    Witsa ankara, vihanen,
    Yli maassa mainitussa
    Piti päälle pitkän ajan, 60
    Aivan kurjasti kulutti
    Entiset elovaramme,
    Teki kaikki tasaseksi,
    Isotki talonisännät
    Kerjäläisten kaltasiksi; 65
    Josta sitten kaikki kansa
    Aivan pitkiltä pitivät
    Waellusta vaivaloista.
    Sillon kuulu kurja ääni,
    Ani vaikia valitus, 70
    Puhe leivän puutoksesta,
    Näljän pelvosta pahasta,
    Kuolemasta katkerasta,
    Kansan kärsimän majoissa,
    Majoissa ja matkateillä; 75
    Josta pappimme parahat,
    Oikiat opettajamme,
    Aina saattivat sanoman
    Kirjain kautta kiiruhusti
    Esivaltamme etehen. 80
    Sillon kuulu Keisarille
    Suomesta hätäsanoma,
    Näljän vaivasta valitus;
    Joka kohta kuultuansa,
    Saatuaan hätäsanoman, 85
    Anto käydä itsellensä,
    Sydämellehen syvältä,
    Tämän suuren surkeuden.
    Kohta riensi rakkahasti
    Alammaistensa avuksi, 90
    Niinkuin oikia isäntä,
    Tarkka haltia talonsa.
    Laitti viljan muilta mailta,
    Elon tuotti tuonnempata,
    Kiiruhusti kulkemahan 95
    Ravinnoksi riutuville.
    Täyttäpi tässä sanansa,
    Mitä eellä ennusteli,
    Koska allensa aneli,
    Omaksensa meitä otti. 100
    Lupasi lujasti sillon,
    Saneli sanoilla näillä:
    "Minä tahdonmielelläni
    Täytteä tässäki maassa
    Makasiinit mainittavat 105
    Hädän varaksi hyväksi."
    Joista sitten kruununmiehet,
    Palveliat parahimmat,
    Kohta kansalle jakovat
    Elatuksensa etehen; 110
    Joista kaikki kerjäläiset,
    Huonommatki horjuvaiset,
    Saivat einehen apua. —
    Waikka kuulu kuollehia,
    Tullehia Tuonelahan, 115
    Ei ole kuultu kuitenkana
    Näljän kautta nääntyneitä.
    Siitä tunnemma todeksi,
    Kuinka on eläntä kaunis
    Sulosessa suosiossa, 120
    Hallussa hyvän isännän,
    Alla vallan armollisen,
    Joka ei soisi yhdenkänä,
    Huononkahan horjuvaisen,
    Tulla turmasta tuhohon, 125
    Wahinkohon voittomaalla.
    Josta kaikki kuulusalle
    Kiitos olkoon Keisarille
    Aina meitä auttamasta!
    Sanokaame Suomalaiset 130
    Onnentoivotus Hänelle:
    Aivan armias Jumala,
    Iankaikkinen Isämme,
    Suo sa vuosia satoja,
    Ilosia, armahia, 135
    Ruhtinalle rakkahalle!
    Anna Hällä aina olla
    Sydän aivan armollinen,
    Alimmaisille avoinna!
    Anna suuri suosiosi, 140
    Ollaksensa onnellisen,
    Aina siunatun Sinulta,
    Sekä sotatanterilla,
    Että rauhan riemutöissä!
    Wielä taivahan talossa 145
    Siunaa siellä sulollasi.
    Ilollasi iäisellä,
    Kirkkahalla kruunullasi!

    Mutta aina muistakaame
    Kuningasta korkiata, 150
    Sitä kaikkivaltiasta,
    Jok' on tehnyt taivahatki,
    Kaikki meret, manteretki,
    Kuulusat kuninkahatki,
    Esivallat valmistanut!
    Hälle suusta Suomalaisten
    Soikohon tämä sanoma,
    Tämä kiitos kuulukohon:
    "Herra kiitetty olkohon,
    Isäin Jumala!
    Lässä ja kauas soikoon
    Ääni kaunis tai:
    Kiitetty ylistetty
    Herran neuo ain!
    Jost' on meille tehty
    Apu armias näin" j.n.e.

    Wielä nyt sanon sanoja,
    Muutamia muistuttelen, 160
    Suomessa surullisille,
    Murehissa murtuneille,
    Alla vitsan vaipuneille:
    Elkääte nyt kuitenkana
    Totisesta toivostanne 165
    Syöskö teitänne syvältä,
    Herran pelvosta hyvästä
    Aivan pelkohon pahahan!
    Elkää kuitenkan epäilkö
    Armiaan Isän avusta! 170
    Totta on tämäki vitsa
    Julkinen teko Jumalan —
    Etsiväinen etuamme,
    Onneamme, autuuttamme,
    Neuovainen nöyryytehen, 175
    Kehottava kärsimähän.
    Muistakaate mitä muinen
    Sano Herra Saalemissa,
    Juudassa Jumalan henki,
    Miehen kautta kaunihimman: 180
    Että jäänehet jälille
    Siinä Herran Sionissa
    Pitäisit Pyhät oleman.
    Josta syystä syntejämme
    Muistakaame muinosia, 185
    Joilla aina ansatsimma
    Raskahimman kangastuksen,
    Jotka syöksivät syvältä
    Meidät alle armottoman,
    Walitettavan vahingon. 190
    Pyytkäme parannus tehdä,
    Katumuski kiiruhusti;
    Siitä taivahan talossa
    Enkelit ilottelevat,
    Herrakin hyvillä mielin 195
    Taudit poies poistelepi,
    Witsansa vähentelepi,
    Keventää kovan kätensä,
    Wielä siunaa Sionissa,
    Auttapi asunsiansa 200
    Surkialla Suomenmaalla;
    Wielä' antaa armostansa
    Kesät kaikki kaunistavat,
    Wiljavuodet viljasimmat,
    Isän maalla ilmestyä; 205
    Täyttäpi surusen Suomen
    Herra aivan armollinen
    Itse suurella ilolla.

    Jo nyt lauluni lopetan,
    Poies puuttuvat puheeni, 210
    Jot'en jaksane jutella,
    Enkä yksin ymmärrellä,
    Wihasuutta Herran vitsan.
    Eipä taito taitavana
    Ylös voine ymmärteä, 215
    Eikä armon avaruutta
    Selväksi ulos sanoa
    Taida kieli kerkeänä.

    Täm' on laulu laulettuna
    Alla ajan surkehimman, 220
    Kun ei yöllä ollenkana
    Unta silmät ottanehet;
    Enkä löytänyt lepoa.
    Kuullessani kuolevilta,
    Että jääviltä elohon, 225
    Sairahilta surkehilta,
    Aivan kurjan kuikutuksen,
    Waikian malitusäänen.

Jälkimaine. Tuota kukana ei kummastelle, jos talonpoikasen tekemässä runossa kehnompiaki paikkoja löytyisi ja semmoisia sanasopunsa vuoksi luulisimma nykysessä olevan vv. 45, 128, 169, 199, 202, joissa sanat: vanhaa, olkoon, elkää, siunaa, antaa eivät tee oikein soivata runoa, ellei niitä äännettäisi: vanha, olkon, elkä, siuna, auta, taikka kolmitamuisesti: vanhoa, olkohon, elkeä (elkä'ä), siunoaa, antapi, vaan jommoisina ne eivät mahdu nykysiin paikkohinsa. — Muuten pidämmä tätä runoa mielensä ja järkensä puolesta hyvin ansiollisena ja osottavana millä kannalla Kristillisyyden tunto ja sitä seuraava mielenlaatu on näillä Pohjanki mailla rahvaassa elämä. Erittäin kiittäisimmäki Kiantalaisia näillä seuduin oppinsa ja taitonsa puolesta niissä asioissa. Mainittava asia on seki, ettei Kiannalla vielä ole ilmestynyt semmoisia erikoita uskon asioissa, joita täällä kerettiläisten nimellä tutaan ja joiden kanssa kylläki sopimattomasti oikiat jumaliset, herännet ihmiset usein seotetaan. Olisiko siihen syynä, mitä Hengellisissä Sanomissa, 1837, siitä asiasta kerrotaan.

Mielellämme olisimma tässä Seppäsen runossa lukeneet jonkun kiitossanan niillenki varakkaammille maaveljillemme Eteläsuomessa, jotka mainittuna surkiana aikana eivät säästäneet varojansa millä voivat taudin ja näljän kanssa Pohjosessa taistelevien maamiestensä hätää lievittää ja jolla apuunrientämisellänsä todistivat, että

    Waikka vuosituhansia
    Mont' on vaipunut välihin,
    Alkaen ajasta siitä,
    Jona pienestä pesästä,
    Ylen köyhästä kodista,
    Entiset esiisämme,
    Suvun Suomen suurentajat,
    Haarausivat hajalle,
    Yksi sinne, toinen tänne,
    Kolmas kunne'ki osasi;
    Niin on Wielä veljeyden
    Tunto muisto muuttumaton.

Waan nykysempä runon teentäajalla Seppänen ei vielä tainnut tietä'kän heidän lahjoistansa, koska enimmäksi osaksi joutuivat vasta myöhemmin tänne hätälaisten avuksi.

v. 35—41. Kolera ei Suomessa ollenkan näyttänytse, kun ainoastaan valtamaatien seuduilla Pietarista Turkuun saati, juuri nimeksi muutamissa Hämeen kylissä ylempänä. Waan Pohjanmaalla olivat vielä Kolerataki kuolettavammat Lavantauti ja Punatauti liikkeellä. Paikka paikoin kaasivat joka viidennen eli kuudennen hengen, niin kuin Sotkamossa ja Paltamossa. Wähän lauhkiampia olivat Hyrynsalmessa ja Kiannolla, ei kuitenkan niin, ettei olisi sielläki ollut surkeutta jäämään asti. Niin esimerk. Tormuan talosta Kiannolta, ei kaukana Seppäsen paikalta, kuolivat toinen toisensa perästä koko talon väki, 10 elikkö 11 henkeä, ettei jäänyt, kun muuan pieni lapsi jälille.

v. 50. vuonna 1832 ei monessaki kohti saatu mitä riihessä käyttää. Jonka tähden tuli suuri nälkä maahan, että ilman ulkoavutta kyllä olisiki muutamin paikoin nälkään kuoltu.

v. 65. Moniki näljältä ahdistettu lähti perehinensä talosta, usiammat Wenäjän Karjalaan, toiset omaan maahan, Savoon, Hämeeseen ja muualle.

Jotta yhdestä katovuodesta niin suuri hätä lovesi näille seuduin, taitaa monestasi näyttää kummaksi. Syy siihen oli, että edellisetki vuodet olivat vähän niukemmat ja ettei täällä vielä ole oikein totuttu (jos konsa totuttanee) hyvinä vuosina kehnompain varoja säästämään. Ne harvat, jotka sen ovat tehneet, niillä kyllä aina on kokenut olla'ki eloa, vaikka usiampaaki katovuotta on jäletysten ollut. Waan enimmät ovat antaneet vuoden tuoda, vuoden viedä, vuoden toisen toiviossa.

Yhteiset, jakamattomat metsät, maiden ja tilusten siitä seuraava arvottomuus (jonka tähden niitä usein myöskennelläänki ja vaihetellaan, kun hevosia muualla) ovat mielestämme suureksi osaksi syynä tämmöiseen huolettomuuteen.

Kuolan kaupungissa mennä talvena ollen ja Lappalaisia odottaen, joiden puhetta myöten piti tulla minua sieltä Suomen puolelle Inarijärven seuduille viemään, vaan eivät kyllä hopusti tulleet, kävi oloni siellä melkiän pitkäksi ja ika'väksi. Pian kylläytyneenä Wenäjän kieleen, jonka oppimalla esinnä toivoin ajan joutusammasti kuluvan, mietin jokai toista huvempata askaroimista, niin viimmen päätymä Suomen Lausukkain käsiksi, joista kyllä jo ennenki olin monasti sinne tänne ajatellut, ehkei suuresti mitänä paperilla näkyvätä saanut. Waan koska onki yhden ikävä sitä laatua, että usein ikävyttää ja rasittaa toisiaki, niin jo edeltä varaten pyydän anteeksi lukiolta, kun tällä, ja kentiesi jos vielä toisellaki kuulla tulen heille entistäniki ikämämmäksi. Ilmanki ovat kieleen koskevat kirjotukset semmoisia, joita harvat rakastavat lukea. Mutta toisella mielellä ovat ne kuitenki tarpeellisia ja niin verrattavat maaruokkoon, joka myös kyllä on vaivaloinen, vaan jota ilman maa ei kanna suotuja hedelmiä. Suomenkielisten Lausukkain opissa on päämaalimme selvimmällä ja lyhimmallä tamalla saada kaikki ohjot niin osotetuksi, ettei jäisi yhtänä Lausukkasanaa, jota ei ulkokielinenki helposti osaisi käyttää. Sen ohessa olemma ahkeroinneet saada kaikki Lausukat yhteistä lakia seuraamaan, kosk'ei löydykän niissä semmoisia erotuksia toinen toisensa rinnalla, kun esimerkiksi Latinalaisissa Praes. amo. amas, emo, emis; Perf. amavi, emi,; Fut. amabo, emam edl. Emme kuitenkaan pidä sopimattomana, usiampiaki käytelmiä (Conjugationes) Suomen Lausukkasanoille, vaan ainaki pitäisi samassa niiden synty ja suku toinen toisensa kera selvitettämän. Sitä työtä olemma seuraavissa lehtilöissä yrittelevät, hymin jo alkaessaki sen tieten, että ei ole'kan yrityksemme kaikille otollinen, vielä vähemmin täydellinen. Waan kun nähtäisi itse perustuski kelpaavaksi, jo tuosta sitte aikaa voittain saattaisi syntyä parempiki ja täydellisempi rakennus.

§. 1. Kerroimma mennämuoden Maaliskuun Osassa sanain kolmeen pääosaan jakauman eli olevan Nimukoita, Lausukoita, Mäliköitä. Lausukoita olivat kaikki sanat, joilla taisi toista käskeä, taikka jotai tapähtumata menneestä, nykysestä eli tulevasta ajasta lausua. Niin esimerk. sanat nostaa, tulee, soi, sataa, mahtaa edl ovat Lausukoita, sillä kaikilla niillä taitaan toista käskeä siihen työhön, oloon eli tilaan, jota itsillä niillä sanoilla mietitään ja kaikilla voidaan jotai ajallista tapahtumata lausua. Käskevällä tavalla sanot: nosta', tule', soi', sada', mahda' ja lausuvalla tavalla nostaa, tulee, soi, sataa, mahtaa nykysessä eli tulevassa ajassa, vaan menneessä: on nostanu, tullu, soinu, satanu, mahtanu. Sanoja: minä, itse, meri, lauta, väärä, korkia, ei sovi ollenkan sillä tavalla käyttää, kun eivät ole'kan Lausukoita, vaan Nimukoita. Samate myös sanoja: jo, eli, asti, kohta, että, toki ei sovi Lausukkain tavalla käyttää s.t.s. jotai niillä käskeä eli tapahtuvan tahi tapahtuneen lausua, sillä ne kaikki ovat Wäliköitä.

§. 2. Ehkä ylehensä semmoisia, kun vasta sanomasta pääsimmä, ei kaikki Lausukat kuitenkan ole yhtä Muotoa, vaan jakauvat kahteen eri Muoton (Formae). Toisilla lausutaan jotai tehtävän, toisilla jotai tehtäväksi suattavan ja sitä myöten on Lausukoilla seuraavat kaksi Muotoa: Tehtävä Muoto (F. Activa), Saattava Muoto (F. Passiva) Edellistä Muotoa, ovat sanat: nostaa, soutaa, arvaa, jälkistä: nostetaan, soudetaan, arvataan.

§. 3. Tehtävän Muodon Lausukat ovat kolmea Lajia (Genus), kukali niiden työ, toimi, mieli eli tarkotus a) koskee muihin, b) vaarantaa itseä tekiätä, c) on olollansa pysähtyvä, ei muihin, eikä itseen tekiähän koskeva. Nämät kolme Lajia nimeltänsä ovat:

  Muunnehtuma Laji (G. Activum),
  Itsehtyvä Laji (G. Reflexivum l. Medium),
  Oleutuva Laji (G. Neutrum).

Muunnehtuvaa Lajia ovat sanat: nostaa, muuttaa, kastaa, siirtää, joiden kaikkein mieli eli tarkotus on tekiästa muunne uloutuva, siihen aineesen nimittäin, jota nostetaan, muutetaan, kastetaan, siirretään.

Liite'syntyä ovat: nostaksen, muutaksen, kastaksen, siirräksen; Johde'syntyä, jossa on kolme pukua, ovat sanat: nostauu, nostautuu, nostauntuu, muuttauu, muuttautuu, muuttauntuu, kastauu, kastautuu edl. Kumpasessaki Synnyssä ja Johde'synnyn kussaki Puvussa on Lausukan mieli eli tarkotus jälle kääntyvä itseä tekiätä kohti, taikka toisin sanoen: nostaksen, nostauu, nostautuu, nostauntuu edl, yksikun sanottaissa: nostaa itsensä, joista kahdesta sanasta nykyään tavallinen nostaksen ensialkuansa onki yhdeksi liittäynyt.

Oleutuvaa Lajia ovat Lausukat: jää, nousee, kääntyy, seisoo, pala'a, istuu, tuulee, joiden mieli ja tarkotus ei liikuta itseä tekiätä, eikä ulollista ketänä, vaan oleutuu, seisottuu eli pysähtyy sillänsä.

Menevässä Ajassa ovat sanat: nostaa, nostetaan, seisoo; Menneessä: nostanu, nostettu, seisonu.

§. 5. On myös vaariotettavaa kahdeksan Tapaa (Modus), joita myöten kuki Muoto, Laji, Synty ja Puku Lausukkasanoissa käytetään. Nämät tavat ovat:

    Lausuntatapa (M. Indicativus),
    Arvelotapa (M. Consessivus),
    Kerrontatapa (M. Historicus),
    Ehdontatapa (M. Subjunctivus),
    Toivontatapa (M. Optativus),
    Käskentätapa (M. Imperativus),
    Nimentätapa (M. Infinitivus),
    Mainintatapa (M. participialis).

Lausuntatapa suorastaan lausuu jotai tapahtuvan eli tapahtuneen, esimerk. nostaa, on nostanu.

Arvelotapa arvelee (epäelee, myönnyttää) jotai tapahtuvan eli tapahtuneen, esimerk. nostanee, lienee nostanu.

Kerrontatapa kertoo, mitä jona toisena aikana oli tapahtuva eli tapahtunu, esimerk. nosti, oli nostanu.

Ehdontatapa ehdottelee jonkun toisen asian turvassa, keralla, mainimalla eli ajattelemalla mitäkuta tapahtuvan eli tapahtuneen, esimerk. nostaisi, olisi nostanu.

Toivontatapa toivoo, suopi, suatsee jotai tapahtuvan) tapahtuneen, esimerk. nostaohon, olkohon nostanu.

Nimentätapa ainoastaan nimittää ilman tarkemmin määräämättä jotai tapahtuvata eli tapahtunutta, esimerk. nostaa', olla' nostanu.

Mainintatapa myös ilman tarkemmin määräämättä mainii jotai tapahtuvan eli tapahtuneen, ollen siinä Nimentätamasta erotettu, että käyttää Lausukkasanan Mainikkain tavalla, koska Nimentätapa sitä vaston pukee ne pian Perukkasanain muodolla, esimerk. nostava, nostanu.

§. 6. Mitäkuta asiata sanotaan yhden eli usiamman toimittamaksi ja siitä saapi Lausukkasanoillenki kaksi Lukua (Numerus), jossa ovat;

Yksikössä ovat sanat: nostaa, ilmauu, seisoo, Monikossa: nostavat, ilmauvat, seisovat.

§. 7. Niin Yksikössä, kun Monikossa lausutaan tapahtumista kolmeen kohtaan: omansa tekiän kohtaan, kerallisen (keralausujan, kanssapuhujan) kohtaan eli jonkun muun läsnä eli poissa olevan kohtaan. Siitä siis Lausukoille syntyy kolme kohtaa (persona) kummassai Luvussa, jotka ovat:

    Omakohta (I. persona),
    Kerakohta (II. persona),
    Warsikohta (III. persona).

Omakohdassa ovat sanat: nostan, seison, nostamma, seisomma; Kerakohdassa: nostat, seisot, nostatta, seisotta; Warsikohdassa: nostaa, seisoo, nostavat, seisovat.

Ensimmäisissä kuudessa Tavassa erotetaan joka kohta toisestaan ja sanomma niitä sentähden yhteisellä nimellä Kohdallisiksi Tavoiksi (Modi personales); jälkimmäisessä kahdessa Tamassa, Nimennässä ja Maininnassa, Kohtia ei eroteta, vaan siotetaan niitä Nimukka-sanain lailla ja siitä saapi niille nimensä Sialliset Tavat (M. Casuales).

§. 8. Nämät kuusi asiata ovat siis itsekussaki Lausukassa muistettavat:
Muoto, Lasi, Tapa, Aika, Luku, Kohta ja Itsehtyvässä Lajissa vielä
Synty ja Puku. Niin esimerk. on sana nousee Oleutuva Tehtävä Lausukka,
Lausuntatavan Menevässä Ajassa, Yksikän Warsikohdassa.

§. 9. Kullaki Lausukalla löytyy, taikka ajattelemma löytyvän Warren (Radix), joska muut erityiset käytelmäpaikät samasessa Lausukassa yhteistä lakia myöten ovat johdettavat. Semmoisia Warsia Lausukkoihin: kantaa, ristii, uskoo, kylmää ovat Perukkanimennät: kanta, risti, usko, kylmä ja Lausukkoihin: turvaa, varjoaa, savuaa, kehrä'ä Kohdintasiat Perukoista turva, varjo, savo, kehrä. Waan Lausukoilla vie, tuo, nostaa, katsoo, ei löydy muita, kun ajatellut varret: vie, tuo, nosta, katso, jos lienevätki nämät muinen Perukoita olleet. Ylehensä tavataan Warsi Tehtävän Muodon Lausuntatavassa ja Yksikön Warsikohdassa, raamatussa ja muussa kirkkokielessä enimmiten sillänsä muissa kirjoissa joko sillänsä eli pääte'äänikkeen pidentämällä eli liitteen pi, vi, yhdistämällä. Niin ovat Lausukoilla: luo, nai, kaataa, ilmauu, ilmautuu, ilmauntuu, lukee, juoksee, alenee, taritsee, arva'a, kehrä'ä helposti havattavat varret luo, nai, kaata, ilman, ilmautu, ilmauntu, luke, juokse, alene, taritse, arvaa, kehrää. Näistä Lausuntavarsista johdetaan esinnä muut erityiset Tapavarret, joista sitte omituisten Kohta eli Siapäätetten lisäämällä saadaan muut käytelmäpaikat (Kohdat, Siat) kussaki Tavassa. Tämä muiden Tapavarsien johdelma Lausuntavarressa käypi sillä tavalla, että Lausuntavarsi niissä saapi erityiset jatkokset, jonka ohessa se toisinaan muutamien jatkosten edellä muuttaa eli peräti menettää päätteensä. Semmoisia Warsijatkoksia Tehtävässä muodossa ovat: isi, j, ka, ko, ma, mainen, minen, ne, nu, ta, ti, va. Kerakkeilla[9] m, v alkavaiset eivät tee minkänlaista muutosta Lausuntavarren päätteessä, vaan ne, jotka alkavat ainoilla[10] i, j, k, n, t, toisinaan tekevätki joista sekä muista yhteisistä vaariottamisista Lausukkain käytelmässä seuraavissa §) 10, 11, 12, 13, 14, 15 kohta saamma tilan täydellisemmästi kertoa.

§. 10. Seuraava i lyhentää Warsipäätteen [1] ja yhteenjuoksuttaa kanssansa:

I. Pitkät päätteet: aa, ie, no, uu, yy, ää, yö,
Pitkiksi kasikkeiksi: ai, ei, oi, ui, yi, äi, öi.

III. Lyhyet päätteet: a, o, u, y, ä, ö,
Epäveros. kaksikkeiks: ai, oi, ui, yi, äi, öi.[3]

I. Pitkät päätteet: aa, ie, uo, uu, yy, aa, yö,
Pitk. kaksikkeiksi: ai, ei, oi, ui, yi, äi, öi,

III. Lyhyet päätteet: o, u, y, ö,
Epäveros. kaksikkeiksi: oi, ui, yi, öi.[6]

§. 12. Seuraavat k, n, t liitetään Warteen sillänsä paitsi tavuilla he [1], le, ne [2], re, se [3], 'a, 'ä päätyvihin varsihin [4]. Niissä muuttuvat pääte'äänikkeet e, a, ä lyhyiksi i, o, e, joita jonkun täysikerakkeen jälkeen ei millään merkitä, paitsi sillon, koska seuraavat kerakkeet k, t itset jälle menehtyvät (k. § 14), jossa tilassa ne vaihtuvat edellisiksi. Puolihon (') jälessä muuttumat o, e seuraaviksi kerakkeiksi n, t ja kerakkeen k edellä t:ksi. Ainasovut ln, rn, sn muuttuvat äänen somemmuuden vuoksi ainasovuiksi ll, rr, ss, ehkä sn kuitenki toisilta sillänsäki pidetään.

[9] Aina, littera; äänike, vocalis; kerake, consonans. Johdesanoja: ainallinen, ainasto, ainastollinen edl. — Ainoja on ennen nimitetty: bokstavi, puustavi, puostavi, puokstavi, puostavi, puostava, kirjanenä, nenä, kirjain, kirje edl. Se muuten paraski nimitys näistä kirjain ei ole soma semmoisissa käytteissä, kun esimerk. kirjaimellinen kirjotus, kirjotti kirjan latinan kirjaimilla edl, jonkatähden pitäisi johonkuhun sopivampaan uuteen yhdyttämän ja sentähden olenki nimityksen aina tässä valinnut. Äänetön (consonans) on myös sopimaton nimi, jonkatähden sitä olen kerakkeeksi nimittänyt ja kaksiäänikettä (diphtongus) olen mainiva kaksikkeeksi.

[10]. Warsipäätteet ovat taikka pitkiä taikka lyhyitä s.t.s. Warren pääte'tavut äännetään taikka kahdelta taikka yhdeltä äänikkeeltä. Pitkiä ovat päätteet kaikissa yksitavuisissa ja oi-päätteisissä usiampitavuisissa Warsissa, lyhyitä muissa. Lyhyet päätteet erotetaan kolmeen lajiin: a) päätyvät ne tavuilla he, le, ne, re, se; b) tavuilla 'a, 'ä; c) jollai muulla yksiäänikkeellisellä tavuella. Koska Puolihota (') 'a, 'ä; päätteissä ei kaikitse kirjoteta ja saman päätteen edellä aina käypi joku äänike, niin on sillä tavoin vieretysten sattuvat kaksi äänikettää muutamilta luettu pitkäksi päätteeksi. Kuitenki ovat ne oikioista pitkäpäätteisistä erotettavat, joita vaan kaikki yksitavuiset ja oi-päätteiset usiampitavuiset Warret ovat.

1) Nämät aji, oji, uji lyhenevät tavallisesti pitkiksi kaksikkeiksi ai, oi, ui; toisin ainasovuiksi ae, oe, ue; aei, oei, uei; aje, oje, uje; ajei, ojei, ujei. Esimerk. sojisi, tavallisesti soisi (Sav. Karj.); soesi, soeisi, sojesi, sojeisi (Turussa Uudella maalla edl).

2) Toisin äänikkeiksi a, o, u, y, ä, ö; aj, oj, uj, äj, öj. Esimerk. antaisi toisin antasi (Sav. Karj.); annaisi (annajsi) (Tur. Uudm.).

3) Toisin kaksikkeiksi ei, e; i-i kaikissa, vaan e-i ainoastaan korollisissa tavuissa, harvon korottomissa, eikä koskaan korottomissa he, le, ne, re, se päätteisissä. Esimerk. karsisi toisin karseisi (Häm. Tur.); anelisi t. aneleisi; imisi t. imeisi.

4) Toisin k. §. 10. II. 2. Esimerk. naji tavallisesti nai t. nae, naei, naje, najei (Häm. Tur. edl). .

5) Toisin äänikkeiksi o, u, y, ö. Esimerk. uskoi t. usko (Sav. Karj. Kaj.). Itsehtyvissä Lausukoissa, jotka päätyvät tavuilla tu, ty edelläkäyvillä a'u, e'u, e'y, i'u, i'y, o'u, u'u, y'y, ä'y, ö'y katoo toisia puhe'tapoja myöten pää'te'äänike ja t seuraavan i edellä muttuu s:ksi. Esimerk. ilmautui (ilmautu) t. ilmausi (ilmaut'i).

(1). a, ä, e, i oikeimmin lyhenevät puoliäänikkeiksi: o, e, i, e, joista a) i:ssä syntynyt jälkimmäinen e toisia puhetapoja myöten pysyyki, juosten seuraavan j kanssa kaksikkeeksi ei eli äänitteeksi e (karsi t. karsei, karse). Edelliset o, e, i katovat myötänsä, paitsi Puolihon (') ja kerakkeen (t) jälessä, joiden kanssa toisin vaihtuvat kerakkeeksi s. Niin tapahtuu b) Puolihon (') jälessä kaikitseki (esimerk. arva'i t. arvasi), vaan c) kerakkeen t jälessä ainoastaan sillon, koska edelliset vierusainat ovat joitakuita l, n, r, aa, ie, ii, ou, uo, uu, yy, yö, äy, ää, öy, (esimerk. souti t. sousi.) Myös d) pysyy o kaksitavuisissa varsissa, joiden edellisessä tavuessa on joku äänikkeistä a, e, i. Semmoisissa se seuraavan j kansa tekee kaksikkeen oi eli äänikkeen o (esimerk. lauloi t. laulo). Waan e) jos a edellisessä tavuessa on seurattuna joltai muulta ainalta, kun yksinäiseltä l, n, r, u yhteenjuoksee o-j kutentahansa joko kaksikkeiksi oi eli äänikkeeksi o, i (esimerk. laittoi, laitto, laitti).

1. Seuraavan k, n, t edellä muuttuvat varret teke, näke varsiksi tehe, nähe (esimerk. tehkö).

2. Kolmetavuisissa ne päätteisissä varsissa muuttuu keraketten k, t, edellä lyhetty pääte e kerakkeeksi t, jonka ohessa edellinen n katoo, esimerk. yletkö, ylettä. Samalla lailla katoo n kerakkeen t edellä muissa tapauksissa, esimerk. sanoissa muuatta, tuta, käätä.

3. Päätteissä kse katoo k myötänsä ja s. seuraavan kerakkeen k, n, t kanssa yhtyy kun muissaki se päätteisissä varsissa. Samate katoo t kaksitavuisissa tse päätteisissä varsissa, vaan kolmi ja usiampitavuisissa varsissa, joissa eritapoja myöten ts vaihteleksen ainojen ht, tt, ss, h kera, muuttuu ts seuraaviksi kerakkeiksi n, t ja k:n edellä t:ksi. Warsi seiso tekeypi eritapoja myöten varreksi seise jonkun kerakkeista k, n, t seuratessa, esimerk. seisonut t. seissyt.

4. Seuraavan t edellä menehtyy kuitenki toisia puhetapoja myöten pääte'äänike a, e, ä niistä tavuilla ta, te, ta päätyvistä varsista joiden päätteen edellisessä tavuessa on pitkä äänike avoina eli kerakkeilta h, l, n, r, s seurattuna, esimerk. kaatata t. kaatta. Samalla tavalla tunteta t. tutta (lentätä t. lettä). Itsehtyvissä Lausukoissa, joiden varret päätyvät tavuilla tu, ty edelläkäyvillä a'u, e'u, e'y edl (K. §. 11. III. 2) katoo toisia puhetapoja myöten pääte'äänike u, y, esimerk. antaututa t. antautta.

Ylpiäluontonen harakka löysi riikinkukon sulkia ja tekeysi mielestään koriaksi niitä päällensä pukien. Semmoisena jo pitiki itsensä ei muita riikinkukkoja kehnompana, joiden parveen lensiki, entiset toverinsa ja ystävänsä omasta suvusta ylenkatsoen. Waan riikinkukot kuitenki tunsivat hänen harakaksi tavoiltaan ja karkotit hänen seurastaan, kun ensin olivat sulkansa hyvin pois nykkineet. Häveten lähti hän jälleen toisten harakkain parveen, vaan nämätkän ei enää suanneet häntä joukossaan, kun ennen parempana muka ollessaan oli heidät ylenkatsonut. Niin täyty hänen kaikilta hyljättynä elää yksinänsä.

Kotka hätäytti jänistä ajamalla, jotta tämä viimmen ei enää älynnyt, mihen paeta, vaan kellistyi paikalle ja huokui raskaasti. Sen näki varpuinen lähellisestä puusta ja rupesi pilkkaamaan sanoen: "no, Jussi rukkaseni, kunne'ka nyt muinen keviät jalkasi heitit tahi minkätähden et juokse? Ei sinussa taida kuitenkan kotkalle vastustajata olla." Waan hänen toista onnettomuudessaan niin pilkaten tuli kotka havatsematta ja söi esiksi hänen itsen.

Humalamvarsi nousi maasta, kääreysi lähelliseen katajaan ja kasvo sen rankaa ja oksia myöten vähässä ajassa aina latvaan saati. Sitte siitäki ilmaan kohoten rupesi pilkkaamaan katajata ja sano: "voi sinuaki! siinä, kasvat, kasvat, jos sataaki vuotta, etkä pääse sen korkuiseksi, kun mi nä sadassa päivässä." "Niin kyllä onki, vastasi kataja, suuri erotus meidän välillä siinä asiassa, vaan on se vielä toinenki erotus: yhtä liukkaan (pikasesti) kun kasvoit, talven tullen jälle kadotki, minä talvesta en ole millänikän."

Niin toisinaan sanotaan, mutta paljoa paremmin sanottu on: lupaus on velkaa pahempi ja ennen mies maansa syöpi, ennen kun sanansa syöpi. Sillä luvata ei pidä, mitä ei täytetä'ki.

Sanotaan niille, jotka yhtäläiseen kipujansa, vaivojansa eli muuta onnettomuutta valittavat.

3. Ei ole aina Antin tuulet, viel' on tuulet Tuomahanki, Pietarin perän takana.

Ellös sentähden ylen ihastuko yhdestä pahasta päästyäsi, koska taitaaki toisia lähestyä.

Useinki tapahtuu, ettei tähellisemmistä asioista pidetä samaa huolta, kun tyhjistä, joutavista.

Näyttää kuitenki toisinaan, kun ei olisi kylliksi, joka taitaa siitä tulla, että kaikki ei tyydy pienempään, kohtuulliseen majaan. Makedonian mainio kuningas, Suuri Aleksandro, vielä lassa ollen, rupesi itkemään, kuultuansa tähdetki taivahalla olevan täytetyitä ihmisiltä eli muilta elämiltä, samatekun tämä meidän asuttamamme maaki. Opettajan kysyessä, mitä itki, vastasi poika sitä itkevänsä, kun vielä ei ollut tämäkän maa kokonaan hänen allansa ja niitä kuitenki löytyisi usiampia, joihin ei millään pääsisi. Suurenko majan maalla jätti semmoinenki mies toisille ihmisille? —

MEHILÄINEN W. 1837.

    Ei tuosta emo torunna,
    Kun ma maion maahan kaasin,
    Lehmät metsähän levitin.

    Ei tuosta emo torunna.
    Kun särin pari patoa,
    Poltin paian palttinaisen.

    Eikä tuostana torunna,
    Kun tein kehnon kehrävarren,
    Wäärän värttinän rapasin.

    Waan tuosta emo torupi,
    Kun ma nain typerän naisen,
    Toin tuhman tulenpuhujan,
    Pahan paian ompelian,
    Kehnon langan ketreäjän —
    Pahan paian ompelevi,
    Päälle päärmehet tekevi;
    Kehnon langan ketreävi,
    Päiksi pellavat tuhovi.

    Noin kuulen emon sanovan,
    Waimon vanhan lausuelman:
    "Miniä on minulle tuotu,
    Koan kokka, saunan salva,
    Sylttysukka, kalttokenkä,
    Penkin pestyn hiereliä,
    Lattian ripottelia,
    Tuvan uuen turmelia;
    Toi toran pereheseni,
    Surun saatto leipähäni.
    Parempi olisi ollut,
    Parempi oripolosen,
    Tuoa Tuonetar tupahan,
    Manatar tähän majahan,
    Kun tuoa toruja nainen,
    Saaha riski riiteliä."

Ei ollut orihin syytä, Ei vikoa liinaharjan; Sen ori kotihin tuopi,
Liinaharja liuvuttapi, Ku on pannahan pajuille, Korjahan kohotetaan,
Liitetähän listehille.

    Joka lassa lastatahan,
    Miessä mielehen tulepi;
    Sananlasku sangen selvä,
    Wanhemmilta valmistettu,
    Meiltä mielehen otettu. 5

    Minä miessä nuorempana
    Kävin kerran Kokkolassa,
    Kuulin siellä Kainulaisen
    Maani miehiä manaavan,
    Sanovan Savon sioiksi; 10
    Minä en virkkanut mitänä,
    Wasta annan vastauksen.

    Tulin taas Turusta kerran,
    Kuulin hullun Hämäläisen
    Savon miehiä sanovan, 15
    Roimahousuiksi hokevan,
    Pitäjäksi pieksukengän.
    Sanon sihenki sanani,
    Muutamaisen muistuttelen,
    Waikk' on vuosia välihin 20
    Jäänyt kyllä kymmenenki.

    Piäs vähän, pinkkapöksy!
    Kuin sanon pari sanoa:
    Ei ole maata miehetöntä,
    Kirvehetöntä kyleä; 25
    Ei sieä sian nimeä
    Ylisummahan sanoa.
    Kuka se ei kuuta tunne
    Itäpuolta täytyväksi,
    Luotehelta loppuvaksi, 30
    Sanonet sitä siaksi.

    Sekasin on seurakunta,
    Tuon nyt tietävät tytötkin.
    Eikös hulluja Hämeessä,
    Kataloita Kainussakin? 35
    Samati Savossa kanssa.
    Waan samassapa Savossa,
    Jos on joukko joutavia,
    Miehiä mitättömiä,
    Niin on toisia toella 40
    Ymmärryksen ystäviä,
    Isäntiä ihtestänsä,
    Renkiä rehellisiä,
    Jotka kyllä joutomiehet
    Panevat pykäystöille, 45
    Eli neuovat nevalle,
    Laittavat lapion kanssa,
    Ojankot oivalliset,
    Kannon vääntäjät väkevät,
    Nevan kuokkiat kovimmat; 50
    Jost' on leipämme levinnä,
    Sahtikannumme sakonna,
    Puuropata paisununna.

    Mitäs naurat, nappipöksy!
    Rohkenee tuo roimahousu 55
    Pieksukenkiä piteä,
    Saa tuo saappahat pyhäksi.

    Jo sanon sanani toisen:
    Savoss' on samati vielä
    Melkiöitä mestaria; 60
    Harvon on haettu Hämeestä,
    Harvon Kainusta katottu,
    Käsitöihimme ketänä.
    Niinpä taasenki tapahtui
    Johik kumma Suonenjoilla, 65
    Savonmaassa mainittava —
    Mies on teettänyt tapulin,
    Opinkäymätön osannut,
    Kellotornin kelvollisen,
    Jok' on kaikelta kohalta, 70
    Juuri julkinen rakennus.

    Kukas kummaksi sanookaan,
    Jos ne teettävät tapulin,
    Jotka kouluja kokevat
    Monen mestarin tykönä; 75
    Eipä hän opissa ollut,
    Ei toisen tekevän nähnyt,
    Eikä keltänä kysynyt,
    Kuinka pannahan perustus,
    Kuinka seinät seisonevat, 80
    Kuinka pylvähät pysyvät.

    Siin' on kellot kelvolliset,
    Korotettu korkialle;
    Ei se heilu, hemmahtele,
    Soittaessa sinne tänne; 85
    Sen on lattiat laviat,
    Sen on sillatkin siliät;
    Ei sen rappuilta ramaha,
    Eikä portailta putoa;
    Astumet on aivan selvät, 90
    Käsipuut on käyttävillä.
    Sen on tiennyt teettäjäkin,
    Mitä muinen Muosekselle
    Ilmotti isä Jumala:
    Käsipuut hän käski panna, 95
    Koskas korkeita rakennat,
    Etteipä verenvikoja
    Tapaturmasta tulisi.

    Sama mies on saanut taion,
    Ymmärtänyt ihtestänsä, 100
    Uurimakarin mahinkin;
    Ihte tehnyt työkalunsa,
    Wärkkitaatinsa takonna,
    Ilman käymättä kylässä;
    Joilla taitapi takoa 105
    Semmoisetkin seinäkellot,
    Joissa tiuku tiiman päästä
    Heliästi hellittäpi.

    Tämä kunnia tulepi
    Ollin poika Pietarille, 110
    Jok' on syntynyt Savossa,
    Kasvanut kotokylässä,
    Olli Konttisen kotona.
    Monta muuta mustapäätä
    Saattapi Savossa olla; 115
    Sillä se sana syäntä
    Wielä nytkin vihlasepi,
    Koko maata miehillensä
    Sanoa Savon sioiksi.
    Sanon vielä viimmeseksi 120
    Kohta kolmannen sanani:
    Eipä kaikki Kainulaiset,
    Puoletkana Pohjalaiset,
    Eikä myös Etelämiehet,
    Pääse päälle sittenkänä, 125
    Tule selväksi sepäksi,
    Waikka vissin viisi vuotta
    Useinkin ovat opissa
    Toisen mestarin tykönä.
    Rakastetut rantalaiset! 130
    Elkää nyt pahaksi panko;
    Kelpomiehet keskimailla.
    Wielä vioiksi sanoko,
    Jos on jotakin sanottu,
    Maamme puolesta puhuttu; 135
    Saa siltä hymin piteä
    Itsekukin kunniansa,
    Kellen kunnia tulepi.

    Monta maassa, maa monessa,
    Niin ennen isät sanoivat; 140
    Sen on Keisarin Senaati,
    Sen on herrat Helsingissä,
    Hyvin tuntenna toeksi,
    Koska palkkiot panevat,
    Laittavat rintaritalit, 145
    Samati Sovon ukoille,
    Niinkuin muille muuallaki,
    Aina ansion perästä.

    Tänne tulevat Turusta
    Wielä Wiikkosanomatkin, 150
    Wanhanaikaset asiat
    Annetaan Avisan päällä
    Tulla meillenki tutuksi.

    Koska nyt sanoa kolme
    Savolaisist' on sanottu, 155
    Kyll' on siinä kerraksensa;
    Eipä se laiska lukia
    Kato kaikkia tätänä.

Jälkimaine. Paavali Korhosen tekemä runo Rautalammilta, noin viisitoista vuotta sitte.

§ 13. Jos varressa ei ole jotakuta äänikkeistä a, o, u, niin muutetaan raidoissa a), c), e), löytyivät jatkokset ja kohtaliitteet toisiksi raidoissa b), d), f), löytyviksi:

  ka kä a ä hotten hötten
  ko kö han hän ma mä
  ma mä hat hät mma mmä
  mainen mäinen hatten hätten ta tä
  nu ny
  ta tä hon hön vat vät
  va vä hot höt vatten vätten

§ 14. Jos pääteäänikkeen edellä jossa kussa varressa käypi yksinäiset kerrakkeet k, p, t eli raidoissa a), c), e) olevat kerakesovut ja sama varsi saapi jonkun kerakkeen pääte'tavuensa lopettamaan, niin muuttuvat samat k, p, t, ja niiden mukaset kerake' sovut toisiksi raidoissa b), d), f) löytyviksi.[11]

k (j, v) tk tk (t) t d hk h (hk, hj, hv) p v ht hd (h) kk k lp lv lt ll lk l (lj, lv) nt nn nk ng mp mm rt rr vk r (rj, rv) pp p st st (ss) sk sk (s) rp rv tt t (tt)

Sama muutos tahahtuu kerakesovussa tt kohtaliitteen hän edeltä, vaan k liitteen hon edellä toisin pysyy, toisin menehtyy, paitsi kaksitavuisissa varsissa, joissa se myötänsä on pysyvä.

§ 15. Koska keraketten k, t jatkosten alkupäästä kadottua (k. §. 14) seuraava äänike tulee vieretysten jonkun varren pääteäänikkeen kanssa olemaan, vaihetetaan toisia puhetapoja myöten raidoissa a), c), e) oleeat äänikkeet toisiksi raidoissa b), d), f) löytyviksi.

aa oa,oo ää eä,ee äe äi (uo) (öä,öö,yö) (ää) ea ia,ee öä öö öe öi (öö) eä iä,ee ae ai (aa) ao oo, uo ia ii cc ei,ie,ii eo io iä ii ie ii eö iö oa oo,uo oe oi (oo) oo uo ua uu uc ui (uu) äö eö (öö,yö) yä yy ye yi (yy) öö yö

Aivan samalla lailla vaihetetaan äänike'sopuja tavuilla 'a, 'ä päätyvissä Lausuntavarsissa[12] ja kaikissa niissä johtovarsissa, joissa pääte'äänikkeet a, ä pysävät säilyksissä. Wielä päälliseksi muuttuvat a'a, ä'ä toisinaan ainasovuiksi aja, äjä, esimerk. hala'aa t. haloaa, haloo (haluo), halajaa; keträ'ää t. ketreää, ketree (ketröää, ketröö, ketryö), keträjää.

§ 16. Waariottamalla, mitä §§. 10—15 yhteen sattuvain ainain muutoksista ja muista on luettava, voidaan helposti käyttää itsekutaki Suomen kielen Lausukkaa ensin Tavoittain ja sitte Luvuttain että Kohdittain tahi Siottain. Tehtävässä Muodossa saapi Arvelotapa varsijatkoksen ne, Kerrontapa j, Ehdontatapa isi, Toivontatapa ko, Käskentätapa ka, Nimentätapa 1. ta, 2. ti 3. ma 4. minen, Mainintatapa va.[13]

              I. II. III.
  Lausunta Luo Nai Kapaloi
  Arvelo Luone Naine Kapaloine
  Kerronta Loi Naji Kapaloji
  Ehdonta Loisi Najisi Kapalojisi
  Toivonta Luoko Naiko Kapaloiko
  Käskentä Luoka Naika Kapaloika
  Nimentä 1. Luota Naita Kapuloita
          2. Luoti Naiti Kapaloiti
          3. Luoma Naima Kapaloima
  Maininta Luova Naiva Kapaloiva

Toisintoja. Kerronta: Naji t. nai (näe, naei, naje, najei), kapaloji t. kapaloi (kapaloe, kapaloei, kapaloje, kapalojei (k. §. 11. II. 1). Ehdonta: Najisi t. naisi (naesi, naeisi, najesi, najeisi); kapalojisi t. kapaloisi (kapaloisi, kapaloeisi, kapalojesi, kapalojeisi (k. §. 10. II. 2).

             IV. V. VI.
  Laus. Kaata Etsi Antautu
  Arv. Kaatane Etsine Antautune
  Kerr. Kaatoi Etsi Antautui
  Ehd. Kaataisi Etsisi Antautuisi
  Toiv. Kaatako Etsikö Antautuko
  Käsk. Kaataka Etsikä Antautuka
  Nim. 1. Kantata Etsitä Antaututa
          2. Kaatati Etsiti Antaututi
          3. Kaatama Etsimä Antautuma
  Main. Kaatama Etsimä Antautuma

Toisintoja. Kerronta: Kaato, kaati, kaasi (k. §. 11. IV. 3. c, d, e): Etsei, etsi (§. 11. IV. 3. a); Antautu, antausi (§. 11. III. 2). Ehdonta: kaatasi, kaadaisi (§. 10. III. 3 ja §. 14); Etseisi, etsisi (§. 10. IV. 4); Antautusi (antauduisi) (§. 10. III. 3). Nimentä l. kaatta, antautta 2. kaatti, antautti (§. 12. 4).

          VII. VIII. IX.
  Laus. Teke Sanele Juokse
  Arv. Tehne Sanelle Juosse
  Kerr. Teki Saneli Juoksi
  Ehd. Tekisi Sanelisi Juoksisi
  Toiv. Tehkö Sanelko Juosko
  Käsk. Tehkä Sanelka Juoska
  Nim. 1. Tehtä Sanelta Juosta
       2. Tehti Sanelti Juosti
       3. Tekemä Sanelema Juoksema
  Main. Tekevä Saneleva Juokseva

Toisintoja. Arvelo: Juosne (§. 12). Ehdonta: Saneleisi: sanelesi (§. 10. IV. 4) — Tehne, Tehkö edl k. §. 12. 1.

  Laus. Alene Taritse Hala'a
  Arv. Alenne Tarinne Halanne
  Kerr. Aleni Tariksi Halasi
  Ehd. Alenisi Taritsisi Hala'aisi
  Toiv. Aletko Taritko Halatko
  Käsk. Aletta Taritka Halatka
  Nim. 1. Aletta Taritta Halatta
       2. Aletti Taritti Halatti
       3. Alenema Taritsema Hala'ama
  Main. Alenema Taritseva Halaava

Toisintoja. Lausunta: Tarihte, taritte, tarisse, tarihe (§. 12. 3);
Haloa, haloo, haluo, halaja (§. 15). Kerronta: Hala'i (§. 11. IV. 3.
6). Ehdonta: Aleneisi, alenesi; Taritseisi, taritsesi (§. 10. IV. 4);
Hala'asi halajasi, haloaisi, haloasi edl. (§. 10. III. 3. ja §. 15).

§. 17. Kunki Tavan Warresta saadaan omituisten päätettensä lisäämällä Kohdat eli Siat samassa Tavassa kohdallisissa Tavoissa (§. 7) ovat mainitut päätteet seuraavasta osotteesta nähtävät.

  Lausunta n t *(a) mma(b) tta(c) vat(d)
  Armelo n t *(a) mma(b) tta(c) vat(d)
  Kerronta n t †(a) mma(e) tta(f) vat(g)
  Ehdonta n t †(a) mma(e) tta(f) vat(g)
  Toimonta ni(h) si(i) hon(k) me(l) te(m) hot(n)
  Käskentä ni(h) si(o) hon(p) me(q) te(r) hat(s)

Tähtilö * merkitsee pääte'äänikkeen pidennettävän, jota ei kuitenkan tehdä pitkäpäätteisissä eikä tavallisesti niissäkän 'a, 'ä päätteisissä varsissa, joiden edelliset vierusainat a, ä pysyvät muuttumatta (§. 15), Ristilö † merkitse vartta ei millänä lisättävän.

Toisintoja, a) pi, vi, *pi, *vi. b) mme. e) tte, tten. d) vatten, *vat, *vatten. e) mme, ma. f) tte, tten, ja. g) vatten, t, *t. h) n; Toivontatavassa kahden äänikkeen välissä toisilta k kaikitse kadotetaan, i) s. k) ho, on, o. l) ma, mme, mma. m) ta, tte, tten, tta. n) hotten, ot, otten. o) s, e'; tavallisimmasti poisheitetään koko kohtapääte ynnä edellisen äänikkeen, jossa tilassa äänikkeet e, a, ä päätteissä he, le, ne, re, se, 'a, 'ä jälle tulevat entiselle arvolleen, p) an. q) ma, ame, amme, amma. r) a, i, ta, tte, tten, tta, ate, ata, atte, atten, atta. s) hatten, at, atten. Niin tässä, kun Yks. Wkohdassa on muutamien tapa vetää h ainojen k, g väliin varsipäätteessä ka.

Toisintoja, a) kaatapi, kaatavi, kaataapi, kaataavi b) kaadamme, c) kaadatte, kaadatten. d) kaatamatten, kaataavat, kaataavatten.

Yks. kaatanen, kaatanet, kaatanee(a),
Mon. kaatanemma(b), kaatanettac), kaatanevat(d).

Toisintoja, a) kaatanehe, kaatanepi, kaatanevi, kaataneepi, kaataneevi. b) kaatanemme, c) kaatanette, kaatanetten. d) kaatanevatten, kaataneevat, kaataneevatten.

  Yks. kaadoin, kaadoit, kaatoi,
        kaadon, kaadot, kaato,
        kaavin, kaadit, kaati,
        kaasin, kaasit, kaasi,

  Mon. kaadoimma(a), kaadoitta(b), kaatoivat(c),
        kaavomma(d), kaadotta(e), kaatovatsf),
        kaadimma(g), kaaditta(h), kaativat(i),
        kaasimma(k), kaasitta(l), kaasivat(m).

Toisintoja, a) kaadoimme, kaatoima. b) kaadoitte, kaadoitten, kaatoija. e) kaatoivatten, kaadoit, kaatoit. d) kaadomme, kaatoma, e) kaadotte, kaadotten, kaatoja, f) kaatovatten, kaadot, kaatoot. g) kaadimme, kaatima. h) kaaditte, kaaditten, kaatija. i) kaativatten, kaadit, kaatiit. k) kaasimme, kaasima. l) kaasitte, kaasitten, kaasija. m) kaasivatten, kaasit, kaasiit.

Toisintoja, a) kaataon, kaatoon (§. 15), kaatakoni. b) kaataos, kaatoos, kaatakosi. c) kaataoho, kaataoon, kaataoo, kaatoohon, kaataoho, kaatakohon, kaatakoho, kaatakoon, kaatakoo. d) kaataun, kaatakuni edl; niin muissaki kohdissa myötänsä u, missä varresta kaatako tulemilla on o. e) kaataoma, taataomme, kaataomma, kaatoome, kaatooma edl. f) kaataota, kaataotte, kaatoote edl. g) kaataohotten, kaataohot, kaatakohot, kaatoohotten edl.

Yks. kaatakani(a), kaatakasi(b), kaatakahonc),
Mon. kaatakame(d), kaatakate(e), kaatakahat(f).

Toisintoja, a) kaata'an. b) kaatakas; tavallisimmasti: kaada' (kaadak). c) kaatakaan, kaatakhaan (kaatakkaan Wen. Karj.). d) kaatakama, kaatakame, kaatakaama, kaatakaamme, kaatakaamma. e) kaatakaa, kaatakai, kaatakata, kaatakatte, kaatakatten, kaatakatta, kaatakaate, kaatakaata, kaatakaaten, kaatakaatte, kaatakaatta, kaatakaatten. f) kaatakahatten, kaatakaat, kaatakaatten.

§. 18. Nimentätavan kolmesta varresta 1. kaatata tois. kaatta (§. 16. IV), 2. kaatati tois. kaatti, 3. kaatama ja 4. vähetyssana kaatamainen, 5. heimovarsi kaataminen,[14] 6. Lausuntavarsi kaata saadaan seuraavat siat:

  Nimentä. Yks. 5. kaataminen; Mon. 5. kaatamiset.
  Hallinta. Yks. 3. kaataman, 5. kaatamisen; Mon. 5.
            kaatamiset.
  Kohdinta. 1. kaataa' (koatatata, kaakatat', kaata'a') tois.
            kaatoa', kaatoo', kaatuo' (varresta kaatata);
            kaata' (kaattat', kaat'a' v. kaatta); 5.
            kaatamista.
  Jaksinta. 2. kaataen, kaatain (kaatatena, kaataten',
            kaataden, kaataen v. kaatati); kaaten
            (v. kaatti).
  Wajinta. 3. kaatamatta tois, kaatamata'.
  Muutunta. l. kaataaksi, kaatoaksi, kaatooksi,
            kaatuoksi (v. kaatata); kaataksi (v.
            kaatta); ainoastaan kohde-liitteeltä
            seurattuna: kaataakseni edl.
  Yhdyntä. 3. kaatamaan; 6. kaatahan.
  Pidäntä. Yks. 3. kaatamalla; Mon. 3. kaatamilla,
            4. kaatamaisilla.
  Asunta. Yks. 2. kaataessa, 3. kaatamassa; Mon. 3.
            kaatamissa, 4. kaatamaisissa.
  Lähdentä. Yks. 3. kaatamalta; Mon. 3. kaatamilta,
            4. kaatamaisilta.
  Erintä Yks. 3. kaatamasta; Mon. 3. kaatamista,
            kaatamaisista.

Näitä kumpastaki siotellann niin Yks. kun Mon. täydellisesti Mainikkasanain tapaan, esimerk. Yks. Nimentä kaatava, kaatanu; Hall. kaatavan, kaataneen Kohd. kaatavaa (kaatavako), kaatanutta edl.

Tähän lopetamma nyt kirjotuksemme, mitänä tällä kerralla Suattavan Muodon Lausukoista mainimatta, koska lienee jo kylliksi lukiolle tässäki. Tutkialle olemma muka uuden tien avanneet, joka kuitenki kaipaa paljo parannuksia; sen kaiketi tiedämmä.

[11) Luokkain () sisässä löytyvistä muutoksista ovat hk, s, t, ss tavalliset Wenäjän ja paikon Suomenki Karjalassa; h vastamainituissa paikoissa, Savossa, Kajaanissa ja enimmiten Pohjanki maalla; tt Pohjan maalla; j, hj, lj, rj Hämeestä, Turussa edl jonkun äänikkeistä e, i, y, ä, ö seuratessa; v, hv, lv, rv vastamainituissa paikoissa ääniketten o, u seuratessa.

[12] Sillä näissäki on t katonut koska eivät ole'kan, kun Nimukkain Kohdintasioja, jotka alkuansa kaikkiki ovat päätyneet tavuilla ta, tä (k. Mehil. 1836 Maalisk.)

[13] Jatkoksista ko, ka, ta, ma, va k. §. 13. — Paitsi jatkosta ko (kö) on Toivontatavalla toinenki ku (ky) sillon käytettävä, kun mielitellen, suositellen ketä puhutellaan, esimerk. luoku, naiku, kapaloitu (luous, naius, kapaloius). Jatkoksesta ma (k. Nimentä 3) on myös tavallinen johtojatkos mainen, jotai vähennystä merkitsevä. — Kaikkiki jatkokset lienevät esinnä olleet erityisiä sanoja, joko joita kuita muita eli seuraavia ne, en (eneh); j, jo; isi, esi; ko, ukko!; ka, ka' (katso jne. Niin olisi alkuansa esimerk. Kerronnassa sanottu survo-jo, missä nyt sanotan survoi (survoj), Arvelossa survo-ene' nyk. survonen edl.

[14] Jotta tämäki kuuluu Nimentätapaan, nähdään esimerk. seuraavista puhetavoista: sitä kuusta kuuleminen, jonka suuressa olento; heitti suota sotkemisen, kangasta kapittamisen; kyll' on sulla kylmämistä, pajuja palelemista.

[15] Niin Mainintatavan Mennyt Aika muistaki Lausukoista jatkoksen nu (ny) lisäämällä Lausuntavarteen (§. 12). Siitä Lausukan on (olee) kanssa saadaan mennyt Aika muissa Tavoissa.

Kävelöö musikka (mies) tietä, matkoaa; kuuluu melu tienvierestä. Wuotas (odota'), mie lähen sinne katsomah. Mänöö sinne, kusta melu kuuluu. Kun siellä kaksi musikkata toratah, kun hyö suupalta (turkilta) toratah. Nähään musikka tulevan, sanotah: "a tule', vierahan maan mies! tätä meillä suutimah (tuomitsemaan), kumpasella suupa tuloo." — "A lähtenen; onko teillä vet käsijousta ta vasamoo?" — "One." — Ottav sen jousen ta panoo vasaman jousella ta sanoo: "mie kun ammun vasaman, kumpane teistä ennen ennättänee vasaman tavottoo, sillä suupa lankioo." — Ampu, kai juoksevat vasaman jälessä. Hyö kun saatih näkymättömih, hän suupan päällesi ta matkohise. Hyö vasamasta uuelleh toratah, kun yhtaikoo luokse tultih. Kotvasen torattua, jo äsen havatah, ettei miestä ta suupaa ni missä enämpi. "Jo vei suupamme," sano toinen. — "A vieköh, hyvä mies oli, kun vei, meiltä toran lopetti," vastasi toinen. Sen pimus (pituus, pituinen) se tarina.

Runoissa luemma Wäinämöisen venettä tehdessä uupuneen kolmea sanoa perälaian liitoksessa, kokkien kohentimilla, panemilla parraspuien. Mitä sanoja näillä ymmärrettäisi, siitä olen kuullut minne kunne'ki arveltavan. Usiammat päättävät näin: muinasilla esiläisillämme taitonsa ja oppinsa olleen runohin pantuna ja Wäinämöisen ei muistaneen kolmea sanoa siitä runosta, joka olisi neuonut, kuinka venettä tehdään. Olkoon kuten tahansa seki arvelu, vaan uskottavammaksi näyttää, vanhain kutaki tehdessä, työnsä alla erityisiä sanoja lausuelleen, joista kullenki paikalle toivoivat parempata onnea, lujuutta ja menestystä. Tästä luulosta on vieläki meikäläisillä erähiä jälkiä. Seppä esimerkiksi esinnä takomaan alkaessa, sanoo: "mie olen opissa ollut, seissyt seppien pajassa, kolmekymmentä keseä, yhenverran talviaki." Sitte hiilet ahjoon luova lausuu: "syteni tulehen työnnän, hiilet ahjohon ajelen"; tulta puhuessa: "tuli on tullut taivahasta, tullut taivahan navalta"; rautansa tuleen työntäessä: "työnnän rautani tulehen, teräkseni alle ahjon"; lietsoessa: "jo nyt painelen paletta, tahi lietson lietsintäni"; pihdet käteensä ottava: "siksi pihtiä pitelen, etten polta sormiani, käsiäni kärrytä"; rautoansa katsova: "mitä mun tuleni tuopi, kuta ahjoni ajapi"; takoa kalkuttaissa: "ohoh sinua rauta raukka, jo sa nyt johonki jouvut, ahjosta alasimelle, valkiasta valkkamille" edel. Tämmöisiä lauseita on muutamilla sepillä vieläki joka tempussa erittäin ja vaikka kohta itsetki tietänevät, ei niillä mitänä perää olevan, niin niitä eivät kuitenkana sanomatta heitä, koska sillä mahdilla näkivät opettajainsa ja ovatki entiset työnsä luonnistuneen. Niin myös venettä tehdessä olen kuullut sanottavan, muutamilla joka kaaren liitännässä ja joka naulanki kiinni lyödessä olevan omituisia lauseita ja semmoisia arvattavasti olivat Wäinämöisenki Kolme sanaa.

Wielä näinäki vuosina on ihmisiä lähtenyt Lappiin kaikenlaisia tietoja etsimään, sillä siellä luulevatki loihtokonstin olevan oikiassa mahdissa. Minä kun tulinki mennä talvena käymään sekä Wenäjän että Suomen Lapissa ja vieläpä vähä Ruianki Lapin sisässä otin erittäin tiedustellakseni tätä asiata ja saan nyt tiedoksi antaa muillenki, mitä itse tulin kuulemaan. Ne jotka Ala-Suomesta tietojen tähden Lappiin lähtevät, tulevat esinnä Kuusamon pitäjän kirkolle, johon sekä Kajaanista, että Oulusta luetaan likimäärin 25 penikuormaa. Siitä tulee Sallan eli Kuolajärven kirkolle vähintäki 12 penikuormaa ja Sallasta aivan kylätöntä matkaa niin toinen 12 penikuormaa Akkalan kylään Wenäjän Lapissa, jossa tietäjät asuvat. Tälle viimmeselle matkalle ei ole lähtemistänä ilman oppaatta, joka siis pitää Sallasta eli Kuolajärvestä ottaa. Waan Sallassa ei löydy jos kaksi miestä, jotka tulevat puheesta aikaan Wenäjän Lappalaisten kanssa. Eikö vielä näistäkän toinen osanne tietä, vai mikä lie syynä, että sanottiin aina yhden ja saman miehen Lappiinkulkioita opastaneen. Hän opastuspalkkaa kuuluu ottavan 10, 12 ja 16:ki Riksiä. Kun tulevat perille Akkalaan kylään, niin rupeaa tietäjä, kuultuansa millä asialla ovat, laulamaan ja nukkuu viimmen laulusta. Muutama senlainen laulu on seuraavaki, ehk ei kyllä täydellinen, ylimmäinen Lapiksi, alimmainen Suomeksi:

Aljeme tääll liutustella siivöi mied liukusedde; kuste lei moi tjselmei-aaltoits, kuste lei moi hortaits, kuste lei moi lotaits rieggetjsilmines, ryödökutsunes? — Peuveällin nollastalla, rieggetjsilmines käätsetalla. Eläs surr juoljitun, eläs surr kierreyn! vai, vai vaarrottell! Alji munni vaive-vaaru Alji munni köyrrytuoji; nuiku, nuiku paarnotsen! — Werrä voannits raujistall; suunnets, suunnets, paarnotsen! Pedsloutkaavest elleskaarre, näylepalkaid vaadetsulle, ruongivoassaid käidsestalle. —

Alamma nyt laulaa kyliä myöten liuahella; kuss' oli minun silmä-vaatimeni, kuss' oli minun hurttani, kuss' oli minun lintuni rengassilmine, rautakynsine? — Pöyän-päällä istuu, rengassilmillä katselee. Elä sure jalkojani, elä sure käsiäni! vain, vain varoele! Alko mulle vaiva-matka, Alk mulle isotyö; nuku, nuku lapseni! — Wärjön vuoma rauistelee; herättele, herättele, lapseni, Petäjälahdenkoassa elelen, kesäpolkuja kävelen syysvasoja katselen. —

Laulusta nukuttuaan, ja jota unta sanotaan toisinaan koko yön makaavan, luullaan Lappalaisen hengen kulkevan ruumiista irtanaisna katselemassa paikkoja, joihin laulaessa koki mielensä kiinnittää. Herättyään kertoo hän niistä kaikenlaisia ja tekeytyy sillä tavalla uskottavaksi tiedonhakialle. Waan pahoin pelkään, että kaikki Lappalaisen tieto, jonka nukkuessaan oli saavanaan, on hänelle jo ennen tullut tiedonhakian oppaalta ilmoitetuksi, joka pitkällä taipaletta Lappiin kulkiessa, kyllä ennätti kaikenlaisia toiselta kysellä. Sillä kun hänki saapi runsaan makson opastuksestaan, niin mielellään pitää yhteyttä Lappalaisen kanssa. Tätä Lappalaisen laulusta nukkumista sanotaan loveen lankeamaksi. Hokevat loveenlankeaja-Lappalaisten ei koskaan suolaa maistavan, koska suolaruoka olisi heiltä mahdin vievä. Monta kertomusta kuulin Lappalaisen tiedoista, joita lovessa ollessaan saisi semmoisiaki, että ei opaskan olisi tiennyt niitä ilmottaa. Lienevätkö vaan kaikki todet?

Muutamassa keräjätuvassa nukku latamies humalalta voitettu. Nimismies varjoen häntä tuomarin silmiltä laittaulu eteen seisomaan. Kotvasen istuallaan nukuttua tuli mainittu lautamies unohtamaan, missä oliki ja yhty unimatkoillansa hevosen kauppaan jonkun toisen toverinsa kanssa. Miten lienee käynyt seki kauppa, vaan tuomarin parahillaan julistaissa, että laki määräsi jolle kulle rikosalaselle viisitoista paria, kiljasi lautamies penkiltänsä: "hui, hai! viisitoista! — olisit viisikymmentä ees sanonut, ei vähemmästä puhettakan." "Mikä se oli," kysäsi tuomari. "Ilman hevosiaan kuuluvat pihalla vaihtelevan," vastasi nimismies; Arvattamasti oli lautamiehellä viisikymmentä riksiä mielessään hevosestaan hintaa eli päällisiä saada, vaan jotka nyt näin sopimattomasti tulivat tuomarin viidentoista raippavitsan kanssa sekaumaan.

Sama nimismies sattu kerran pitäjämatkoillansa suinaamattoman elohalmeen halki kulkemaan. Hänellä oli opas eli tienneuoja, joka vihasta halmeen isännälle mielellään olisi hänelle vahinkoa suonut. Ahah, ajatteli hän, kun sai nimismiehen halmeen luoksi, enkö kerran pääse hänenki eteensä. Tällä mielellä viittasi hän halmetta ja sano nimismiehelle: "mikä se suostaki halmeesta lähtisi, kun kaikki asiat oikein käqisi!" Nimismies silmäili halmetta ja vastasi: "taitaispa, kun Jumala vuoen antaisi, kyllä lähteä kolmattakymmentä tynnyriä." Opas vähä häveten ei sitte virkkanut sen enempätä halmeen lähdöstä.

Mettiäinen teki pesänsä vanhaan onteen omenapuuhun ja keräsi sihen paljo mettä. Omenapuu tuli siitä suureksi ja rupesi toisten puiden kuulten makioistä tavaroistaan kerskaamaan. "Wähä kerskattava, lausui sihen fiikunapuu; laita esinnä omat karvaat hedelmäsi makiammiksi ja kehu sitte, elä toisen tavaroista suurentele."

Ei suurenteleminen kaunista ketänä, ja toisen ansiosta suurennella, se vasta on oikein tuhmasti tehty.

Kaksi kamelia kantoivat, toinen rahaa, toinen vanhoja, kelpaamattomia mattoja. Se joka kanto rahaa, astui edellä ja tuskin oli toista tuntevanansakan, niin suurena piti itsensä. Samassa tulivat rosvot metsästä, tarttuivat rahakantajaan, pieksivät pahaksi ja ottivat pois rahansa. Kun hän siinä sitte, rosmojen tiehensä mentyä päivitteli, sano toinen: "vaan minun huonoudessani ja köyhyydessäni kävi paremmin; en kadottanut mitänä, eikä minua lyöty'känä."

Sirkka soimasi muurahaista siitä, kun ei osannut laulaa. "Pidä suusi kiinni, sano muurahainen, laulusta ei ole suurta kunniaa, vielä vähemmin hyötyä, vaan työstä on sekä kunnia että hyöty."

2. Jänis juoksi jäätä myöten, kuikutti kujoa myöten, valkia hattu hartioilla.

Osviittoja: 1. Hevonen aisoissa. 2. Lumituisku. 3. Maatitsat eli Laipiohirret pirtissä. 4. Kuu ja päivä. 5. Korvon korvissa.

Hyvin muistettaqa asia niiltäki, jotka eläqät toisinaan, kun ei tulisi qanhanakan loppua.

Woipi vähä totuuttaki olla tässä sanalaskussa, vaan pahemmin peljättävä on kuitenki, että riiteliöiltä ja torujoilta akoilta enemmin tulee riidellyksi ja torutuksi, kun työtä tehdyksi.

Miten lienee; vaan mähä kyllä' taitaaki kehumisesta töille apua eli kaunistusta tulla, jos ilman eivät olle hyvät ja kaunihit.

Sentähdenpä pitäisi huolta pitää siiseeydestäki, muistaen, että silmäki tarvitsee elää.

Juteinen Uusissa Sanalaskuissa, Toinen Lai, luetaan pian sama sanalasku näillä sanoilla: Puhtaus on paras lahja, siin' on vara vaivaisengin. Kuten tahansa sanottu on kyllä tosi itse asia ja toivoisimma, missä sitä ei vielä ole havattu, vasta meidänki maassa havattavan.

Kehottaa ei ylellistä koreutta vaatteissa etsimään. Tuhmasti kyllä ajattelevatki, jotka luulemat mitäkuta koristusta vaatteista saatavan, vaikka sitä vaston sekän ei ole kiitettävä tapa, ryysyissä eli muuten silmään pistävissä kehnoissa vaatteissa käydä, kellä varaa lienee parempiinki.

MEHILÄINEN W. 1837.

    Tahvanus on tallirenki,
    Wei hän juomalle hevosen,
    Kaivolle kadikkaseljän,
    Läpisäären lähtehelle.
    Juotti Ruotuksen hevosta, 5
    Lähde läikkyi, hepo kuorsui.
    "Mitäs kuorsut, korpin ruoka,
    Hirnut Hiisien hevonen!"

    Läksi maahan rattahilta
    Kattomahan maan vikoja, 10
    Näkemähän veden vikoja;
    Ei nähnyt maassa maan vikoja,
    Wedessä veden vikoja.

    Iski silmänsä itähän,
    Kattoi päin luotehesen: 15
    Näki tähden taivahalla,
    Pilkun pilvien raossa.

    Wei hän tallihin hevosen,
    Heitti heiniä etehen,
    Levitteli verkalointa, 20
    Sidotteli silkkivöitä.

    Meni Ruotuksen tupahan,
    Seisatteli oven suuhun,
    Pysätteli partten päihin.
    Haastoi Ruotus ruualtansa, 25
    Tiuskas tiskinsä nojasta:
    "Pese kättä, käy ruvalle,
    Ruoki Ruotuksen hevosta."

    Tahvanus on tallirenki,
    Sano sanan Ruotukselle: 30
    "En sinä pitkänä ikänä,
    Kuuna kullan päivänänä,
    Ruoki Ruotuksen hevosta,
    Kaitte kiivan kankaria;
    Itte Ruotus ruokkikohon 35
    Tämän päiväsen perästä —
    Näin mä tähden taivahalla,
    Pilkun pilvien raossa;
    Jo nyt on syntynyt Jumala,
    Yliarmo auennunna." 40

    Haastoi Ruotus rualtansa,
    Tiuskas tiskinsä nojasta:
    "Äsken on toet totesi,
    Walehettomat vakasi,
    Kun tuo härkä ammonepi, 45
    Pääpönttö pölöttänepi,
    Jok' on syöty mennä syyssä,
    Toissa talvena tapettu,
    Liha syöty, luut jätetty,
    Kesi kenkinä pidetty, 50
    Talvikausi tallaeltu."

    Nousipa härkä ammomahan,
    Pääpönttö pölöttämähän;
    Nousi hännin häilymähän,
    Sorkin maata sotkemahan. 55

    Tahvanus on tallirenki,
    Hän sanoi sanalla tuolla:
    "Onko jo toet toteni,
    Walehettomat vakani? —
    Nousipa härkä ammomahan, 60
    Pääpönttä pölöttämähän;
    Jo on syntynyt Jumala,
    Yliarmo auennunna."

    Haastoi Ruotus rualtansa,
    Tiuskas tiskinsä nojasta: 65
    "Äsken on toet totesi,
    Walehettomat vakasi,
    Kun tuo kukko laulanepi,
    Kanan poika kajahtanepi,
    Jok' on paistina vadissa, 70
    Liha voilla voideltuna,
    Höyhenillä höyhkenillä,
    Jäsenillä järkkäneillä."

    Nousipa kukko laulamahan,
    Kanan poika kajahtamahan, 75
    Luillansa luhisemahan,
    Höyhenillä höyhkimähän,
    Kynsin maata kaapimahan,
    Siivin sillat pyyhkimähän,
    Isännän ilolliseksi, 80
    Emännän elolliseksi.
    Lauloi kukko kujahutti,
    Kanan poika kajahutti,
    Kukko kuuelta sanalta,
    Kanan poika kahdeksalta. 85

    Tahvanus on tallirenki,
    Hän sanoi sanalla tuolla:
    "Jo nyt on toet totein,
    Walehettomat vakani;
    Nousipa kukko laulamahan, 90
    Kanan poika kajahtamahan,
    Jo on syntynyt Jumala,
    Yliarmo auennunna."

    Ruma Ruotuksen isäntä
    Weitsen pöytähän vetäpi, 95
    Sanopi sanalla tuolla:
    "Äsken on toet totesi,
    Walehettomat vakasi,
    Kun veitsi vesottanepi,
    Jonka pöytähän sivalsin; 100
    Jot' on vuosi vuoliskeltu,
    Kaksi kannettu tupessa —
    Weitsenpää vesottanepi,
    Wesaset lehdittynepi."
    Alkoi veitsenpää vesota, 105
    Kasvoi kaunihit vesaset,
    Kuusi kullaista qesoa,
    Lehtiqesan seitsemännen.

    Tahvanus on tallirenki,
    Hän sanoi sanalla tuolla: 110
    "Joko on toet toteni,
    Walehettomat vakani? —
    Jopa veitsenpää vesosi,
    Jonka pöytähän sivalsit;
    Rupes kukko laulamahan, 115
    Kanan poika kajahtamahan;
    Nousi härkä ammomahan,
    Pääpönttö pölöttämähän;
    Jo nyt on syntynyt Jumala,
    Yliarmo auennunna, 120
    Jo nyt luovun Ruotuksesta,
    Otan usko Jesuksesta."
    Jouluna Jumala syntyi,
    Paras poika pakkasella;
    Syntyi heinille hevosen, 125
    Sorajouhen soimen päähän.
    Härkä olkia levitti,
    Sika penkoi pehkuloita,
    Pojan pienen peitteheksi,
    Katteheksi kaikkivallan. 130

Jälkimaine. Tätä runoa on koottu sekä Hämeestä että Savosta ja Wenäjän Karjalastaki, millä lienee aikoinansa niin hajalla laulettavaksi joutunut. Nähtämästi on se paavinaikuisia jaarituksia Wapahtajamme syntymästä ja semmoisena pidettävä. Ruotus lienee yksi kun raamatun Herodes ja Tahvanusta laulovatki Hämeeessä ja Savossa Tapaniksi, joka on raamatun Stephani. — Toisintoja tähän runoon saapi, ken tahtoo kirjasta: Suom. Kans. Wanh. Runoja edl, koonnut ja pr. Z. Topelius, 4. Osa, s. 20 ja Avisista: Helsingfors Tidningar, Årgången 1829.

    Harvon saat nähä hyviä
    Syntisihmisten seassa,
    Jotka kautta kaiken haaran
    Aina arvossa asuvat,
    Ja ovat kilvan kiitettävät 5
    Sekä Herran Sionissa,
    Että muissaki menoissa.
    Harvon taitahan tavata,
    Neki kuollo korjoapi,
    Wiepi Tuoni viekkahasti, 10
    Kaikki Kalma kaatelepi,
    Peittelepi maan povehen.

    Woi sinua, Tuoni tuima,
    Kuollo kauhia, kamala!
    Kun et vielä viivytellyt 15
    Matkoillasi maailmassa,
    Ettei Pielisen pitäjän
    Kirkkoherra kiitettävä
    Olis mennyt meiltä poies,
    Ennen ehtoa erinnyt. 20

    Wielä oli voimallinen,
    Wahva varsin ruumihilta,
    Wielä totta toivottihin
    Suurta iloa hänestä,
    Koska muuttu mustemmaksi, 25
    Taivas pilvesty peräti,
    Yö jo päivälle pätösi,
    Loisti loppu luonahalta.

    Jo olen jotaki nähnyt
    Ajan entisen kulussa, 30
    Nähnyt tulta, nähnyt tuulta,
    Nähnyt nälkiä kovia.
    Nähnyt suuria sotia,
    Rajamailla raskahia;
    Olen ollut onnetoinen, 35
    Kokenut ajat kovimmat,
    Eläessä Eenperinki,
    Salomonin sauan alla;
    Saanut Wielä saalihiksi
    Sille suurelle Simolle, 40
    Aflekille ankaralle.

    Oh jos kaikki kaipaukset,
    Kaikki surkiat suruni,
    Kaikki vaivat vaikehimmat,
    Tulisivat tutkituksi, 45
    Pannuksi paperin päälle,
    Niin ne nihki löytyisivät
    Meren sannan vertaseksi.

    Näien surujen sekahan
    Pitää pantaa toella 50
    Kuollo meiän kirkkoherran,
    Uskollisen opettajan.
    Nytpä, Pielisen pitäjä,
    Surkuttele surman töistä,
    Puhu päivistä pahoista, 55
    Omistasi orvon lailla!

    Olisiko vaaka vahva,
    Waaka paljon painavainen,
    Jolla Pielisen pitäjän
    Saisin vaivat viesatuksi; 60
    Kun en saattane sanoilla,
    Tätä muiten muistutella.

    Anto armias Jumala
    Pitäjälle Pieliselle,
    Jakopin jalon lähetti, 65
    Juuri aikana kovana,
    Wainon viimeisen nenässä;
    Kun tuli käsky kovempi,
    Juuri ankara anomus,
    Että miesten miehullisten, 70
    Uljanmuotosten urosten,
    Pitäjältä Pielisjänven,
    Lieksan kirkon, liepehiltä,
    Piti mennä Öllöllähän,
    Kittehelle kiiruhusti, 75
    Soan tuimahan tulehen,
    Wainon vallan valkiahan;
    Jätetyksi jättämähän
    Oikiat omat kotinsa,
    Suen suuhun saalihiksi, 80
    Metsän karhun kartanoksi,
    Pesiksi metsän petojen.

    Waan jos oisi joutununna
    Tämä kansa Karjalahan,
    Tuiki olisi tuhottu, 85
    Kaikki tarkkahan tapettu,
    Niinkuin kurjat Karjalaiset
    Surkiasti surmattihin.

    Kohta kiivas kirkkoherra
    Arvasi tämän asian, 90
    Käännytti pitäjän kaiken,
    Palautti hyvä paimen,
    Ennenkun Enohon pääsit,
    Ulos uksesta pitäjän;
    Sitte rajoja omia 95
    Näillä varsin varjellutti.

    Waan ei arvannut hyväksi
    Yksi osa yllytetty
    Töitä miehen miehullisen,
    Toimia totisen miehen; 100
    Alko juttu julma aivan,
    Warsin vahvasti kuottu.—
    Maan ei suonut suuri luoja,
    Sallinut jalo Jumala,
    Syyttömästi syyhyn saavan, 105
    Tämän miehen merkillisen,
    Tämän vartian vakaisen;
    Ajo hänen asiansa,
    Juuri selväksi selitti,
    Päästi juonista pahoista, 110
    Kiusauksista komista.

    Eipä muistanut vihoja,
    Eikä palkinnut pahalla
    Tätä tyhmyyen tekoa,
    Yllytystä ynsiätä; 115
    Kimet makso kiitoksilla,
    Töminät hyvillä töillä.

    Koska korkia Jumala
    Rauhan rakensi sulosen,
    Kohta kiivas kirkkoherra 120
    Alko huolella havata,
    Kuinka kallis Katekismus
    Oli jäänyt oppimata
    Tässä Pielisin pitäässä,
    Polosessä Pohjanmaassa; 125
    Kuinka varsin vähä niitä
    Löyty lapsien seassa,
    Jotka tunnossa Jumalan
    Olit oikein ojetut,
    Warsin vähä vanhemmista 130
    Opin oikian osasit.

    Kohta alko ahkerasti
    Opin töitä toimitella,
    Hartahimmalla halulla;
    Läksyt lapsille asetti, 135
    Warotteli vanhempia
    Ahkerasti etsimähän
    Lastensa sielun parasta,
    Josta tarkkahan tavotit
    Pielisen pitäjän miehet 140
    Kirjaopin kiiruhusti.
    Nyt on kirjat, kiitos luojan!
    Tallella joka talossa,
    Saavat silmillä omilla
    Tieon tahosta Jumalan. 145

    Kuka kaikki kirjoiteli
    Hänen työnsä toimelliset,
    Joka joka askelessa
    Etsi kaikkien etua!
    Kun hän maalla matkusteli 150
    Kyliä luettamassa,
    Niin hän hellällä halulla,
    Syämellä sulosella,
    Puhutteli pienimmätki,
    Jotka tunsi tarkimmasti, 155
    Niminiettuhun nimitti.
    Ei niin huonoa havannut,
    Että häntä ylenkatso,
    Oli isä itkeville,
    Wahva turva vaivasille. 160

    Empä ole ennen nähnyt,
    Toiste tuokohon Jumala!
    Joka kaikissa tiloissa
    On niin selvä neuon seppä,
    Kun tai Pielisen pitäjän 165
    Äsken kuollut kirkkoherra,
    Wasta tullut vainajaksi.
    Sai se korvet kasvamahan,
    Kuivina kukostamahan,
    Anto opin oivallisen, 170
    Kuinka kuitenki pitäisi
    Niistä niittyjä raketa;
    Tietti kirkon kiitettävän
    Kappelille kaiketi'ki,
    Toista myöski toimellansa 175
    Juuvan rannalle rakenti,
    Laitto Lieksahan lujasti
    Juuri jalot kellonjalat,
    Saatto paikkahan samahan.
    Kuka kaikki kirjotti 180
    Hänen työnsä toimelliset;
    Ei se säitä säikähtänyt,
    Walittanut vaivojansa,
    Waikka kahesti vaelsi,
    Kulki poikki Pohjan merta 185
    Kuninkahan kaupunkihin,
    Luoksi säätyjen läheni,
    Tämän pitäjän hyväksi,
    Ynnä kaiken Karjalanki.
    Waanpa toisella tovilla 190
    Kun kulki Waasan merellä,
    Nousi tuuli tuima aivan,
    Joka laivan lainehilta,
    Aluksen ajo karille,
    Hahen särki säien voima, 195
    Pohjan puhkasi kivehen.
    Kuitenki hänen hä'ästä,
    Herra vaarasta vapahti.

    Kohta tultua kotihin,
    Piti sitte pistoksia, 200
    Ehkei aivan raskahia;
    Armo ainoan Jumalan
    Huojensi hänen kipunsa,
    Uskon uuisti lujaksi,
    Poies poisti kuollon pelvon, 205
    Halun hartahan lähetti.
    Olla ulkona koista,
    Maallisestahan majasta,
    Tulla luoksi lunastajan,
    Kanssa kaunihin karitsan, 210
    Saaha veisata Hänelle
    Halusesti Halleluja.

    Tämä toivotus totinen,
    Anomus alinomanen,
    Kohta kuultuksi tulepi, 215
    Koska tunnossa Jumalan
    Maallisen majan rakennus
    Piti pian purettaman;
    Sitte enkelit ihanat
    Hälle seisovat sivulla, 220
    Uuen kaupungin avasit,
    Saatit taivahan talohon,
    Kirkkahasen kunniahan.
    Näin hän, niinkun kynttiläinen,
    Meille loisti, itse loppu, 225
    Yhtehen elettyänsä
    Tässä Tuonen voittomaassa,
    Tässä kyynelten kylässä,
    Wuotta täällä täytettyä
    Kuusikymmentä ja kaksi, 230
    Oltua opettajana,
    Parahinna paimenena,
    Pitäjässä Pielisessä,
    Kaksikymmentä ja kuusi
    Wuotta alkaen alusta. 235

    Hältä kyynelet hävisit,
    Meille murhe musta alko;
    Kukin tuntepi kipunsa;
    Kaipauksen kaikki kansa —
    Wanhat varsin valittavat, 240
    Lapset laulamat surulla:
    "Woi kun vaipu vainajaksi
    Kiitettävä kirkkoherra,
    Kuoli paras paimenemme!"
    Mutta Herra muistakohon 245
    Meitä jääneitä jälille!
    Antakoon avaran armon
    Tulla päälle Pielisläisten,
    Aina rauhan rakkahimman,
    Suojan sulosen levätä, 250
    Lasten lapsien ylite!
    Huonettansa holhotkohon,
    Orpolapset ottakohon,
    Hänen huolensa sisälle!
    Levätköön luusi levossa, 255
    Pimiässä maan povessa,
    Johon ovat kunnialla
    Lahomahon laskettuna! —
    Waan sun meno merkillinen
    Meillä mielessä pysypi; 260
    Sen me tieämmä sanoa,
    Juuri luvata lujasti:
    Kaivatahan kuolloasi,
    Menoasi mainitahan,
    Lasten lapsien seassa. 265

Jälkimaine. Tämän runon laulo minulle ulko muistilta, kesällä 1828, Lindbladin frouma Juukan kappelissa ja sano sen joltai sukulaismainajaltansa, papilta Lyyralta muinen tehdyksi. Kirjotettuna sitä ei löytynyt ei siel lä, eikä Pielisessä, koska oli joku minua ennen paikalla käynyt runokokoilia saanut ainuan kirjotetun runon. — Harmoilla Suomen papeilla taitaa olla tämmöisiä runoja jälkimuistona, maikkemme kuitenkan epäile siitä, ettei usiampi aki olisi löytynyt, jotka olisimat ansanneet samalla tamalla kiitettää. Phteinen kiitollinen jälkimuisto on kuitenki kaikilla menneillä papeilla Suomen kansan silmässä kirjalumussa ja ylimalkain totisissa kristillisyyden tunnossa perustettu.

[Sodankylässä kuultu ja sana sanalta sitä myöten kirjotettu. En tiedä, mahtaisiko kuitenki olla sopivampi, tämmöisiä tarinoita paikka paikoin vähä muuttaa'ki?]

Oli kolme veljestä, kaksi hyvää, yksi tuhkamo. Heiltä kuoli isä ja äiti, köyhiksi jäivät. Het siitä kovin murehellisiksi tutuvat ja itkit itkemistään. Kauan itkettyähän käski unissa heitä isä vainaja menemään laivarannalle yöksi hanhia vahtamaan, kunki yöksensä. Niin meni esinnä vanhin, vaan kotvasen istuttua rupesi pimiä yö peljättämään, jotta pois piti lähteä. Kotiin tulleelta kysyivät toiset: "mitä sait?". "Itse nähnettä, kun käyttä," vastasi hän sihen. Toissa yönä meni keskimmäinen veli ja hänen kävi samalla tavalla, kun vanhimmanki. Niin lähti kolmanneksi yöksi tuhkamo, siinä istu kaiken yön, ei peljännyt. Tuli päivän koittaissa aamulla kolme hanhia, korjasit siipensä aian alle ja menit uimaan. Hän kaunihimmat siivet sieltä valitti ja istausi taas paikallensa. Hanhet jonkun ajan uituahan rupesivat pois lähtemään. Lähtivät toiset, vaan yksi ei päässyt, kun siipiään ei löytänyt. Siinä ilmotti ittensä tuhkamo: "täällä siipesi on, vaan et saa, ennenkun otat minun mieheksesi." Sillä hanhet kun siipensä aian alle toivat, kaikki muuttuivat ihaniksi neioiksi. Lupasi ruveta puolisoksi hänelle, sai siivet, puki päälleen, lenti kotiansa hanhena. Tuhkamo kanssa meni kotiansa. Kysyit toiset veljet: "no mitä sait hanhia vahettuasi?" Tuhkamo vastasi: "sain ma kuninkaan tyttären puolisokseni." — "Sinä semmoinen kuninkaan tyttären! — Lähti siitä sitte kuninkaan linnalle tuhkamo ja sano tytölle: täällä minä nyt sitä vasten olen, sinua saamassa." — "Waan siitä emmet virka kuninkaalle mitänä, vastasi tyttö, piämmä sala häitä." — "Mitä met häitä piämmä, kun kuninkahalle emmet sano!" — "Kun sanot, se panee semmoiset puustit ethesi, ettet niistä pääse ikänäsi." — "Mitä tehneeki, mutta ilmotan minä." Meni sitte kuninkhaan etheen ja sano. "Minä sinulle en anna tytärtäni, vastasi kuningas, ennen kun menet, kaikki puut tästä vuomasta (tältä lahdelta) kaahat." Meni siitä morsiamensa tykö ja sano: "semmoisen nyt pani puustin, kaikki puut käski, tästä vuomasta kaataa." "Tiesin minä sen, vastasi morsian, vaan pääset sinä siitä, kun ei pahempaa vasta panisi — mene kaaha yksi puu ja sano puun kaatuessa: kaikki mettä taatukohon." Meni, kaasi, sano, sai sillä kaikki puut vuomasta kaaetuksi. Lähti siitä sitte taasen kuninkhaan etheen ja pyysi tytärtä, jo puut kaataneensa. "Et Wielä sillä saa, sano kuningas, sinun pitää nyt mennä net kaikki kannolle nostaa." Tuli taasen morsiamensa tykö ja sano: "jo toisen pani puustin vielä pahemman, kaikki puut minun kannolle nostaa." "Arvasin minä sen, vastasi morsian, vaan vielä siitäi pääset, kun ei kolmatta panisi pahempaa — mene, nosta yksi puu kannolle ja sano nostaessasi: nouskoot kaikki kannollehen." Meni, teki sen, sai silla kaikki puut kannolleen nousemaan. Niin taasen kuninkhaaltä tytärtä pyysi. Ei hän vieläkhään anna; käski kultaviljat taivaasta käyä (noutaa), sitte vasta antaisi. Lähti siitä morsiamensa tykö ja sano: "Nyt vasta puustin pani, kultaviljat taivaasta käyä, millä minä net saan?" "Woisit vielä ehkä netki saaha, vastasi morsian, kun ei ainaki pahempaa vasta tulisi." Sito hänelle sitte säkin päähän, laitto hevosen selkään: "aja nyt siksikun hevonen putoo altasi, haurase sitte päältäsi ja ota, mikä kätheesi puuttuu." Lähti sitte ajamaan, jo viimmen kauan ajettuahan putosi hevonen, hän haurasi samassa päälthään sai kultaviljat kätheensä. Putos sitte niitten kanssa ja painui maan sisähään, ettei jäänyt, kun vähä hivukstä ylös. Tuli sitte sotka ja teki pesänsä päähän. Muni sihen muniansa ja alko hautoa. "Jo tämä nyt ainaki minulta pään märättää," ajatteli tuhkamo. Tuli kettu, juosta ketkutteli, näki pesän, rupes munia syömään. Hän sitä kettua tapasi hännästä, se tempasi ylemmäksi. Toisena päivänä tuli ahma ja rupesi häänki munia syömään. Kun taasen sitä tarttu häntään, se hänen tempasi vieläi ylemmäksi. Jo kolmantena päivänä karhu juosta katkuttelee, tulee jälkimmäistä munaa syömään. Tarttui karhua jalkaan, se hänen nosti kokonansa ylös. Ylös päässyt ei tieä, kunne lähteä. Lähteä sitä pitäisi jonne'ki. Astuu, kävelee, kuulee toraamisen, sinne meni. Het kun nähään tulevan, ihastuthaan, sanothaan: "ahah! jo paisti tuli." Hään sihen sano: "ei minussa keittämistä, eikä paistamista; vilu, pitkä matka ottanut keittämiset, paistamiset." — "No, kun et kelpaa paistiksi, erota meitä torasta!" — "Kyllä erotan; mikä teillä väsinä?" — "Tämä vaarivainaan saua; jos keikahuttaa toisen pään, se vihollisen kaataa, jos toisen keikahuttaa, oman väen nostaa ylös." — "Kuinka minä teiät siitä voisin erottoo, jos toiselle eli toiselle annan, se minulle suuttuu, kullen en anna; paras antakaa minulle koko saua." — "Ota, mene matkohisi!" — Otti, lähti eelle astumaan, jo toisessa paikassa torataan. Hään sinne meni. "Ahah! huuttiin taas vastaan, jo paistin saamma." — "Ei minussa keittämistä, eikä paistamista; vilu, pitkä matka vienyt keittämiset, paistamiset." — "No, erota sitte meitä!" — "Mikä teillä erotettavana?" — "Tämä ämmivainaan lakki, kummalle tulepi; sen kun päähänsä panee, ei näe kukahan." — "Millä minä minä teiät siitä erottaisin; jos jommalle kummalle annan, toinen minulle siitä suuttuu. Paras, nakkaatta mulle." — Nakkasivat: "tuossa on, ota, mene matkohisi!" Kun lähti, vähän matkaa astu, kuuli kolmannessa paikassa torattavan. Meni sinne'ki. "Ahah! jo paisti sattui" — "Ei minussa keittämistä, eikä paistamista; vilu, pitkä matka saanut keittämiset, paistamiset." — "No, erota' sa meitä!" — "Mikä teillä toran aineena?" — "Nämät isävainaan manhat kuovat; net semmoiset kuovat, panet jalkaasi, kuljet kunne tahot, ei voi kukhaan mithään pahaa tehä." — "Paha teitä erottoo; toiselle annan, toinen suuttuu — paras annatta kuovat minulle." Sai netki. Lähti siitä paikasta ja tuli taloon. Siellä taasen, kun ikhään nähään ovesta tulevan, sanothaan: "ahah! jo kerran tuli mitä syöä." — "Wähä minussa syömistä; jo on vilu, pitkä matka vienyt syömiset sekä juomiset — se vettä, mikä verta, se luuta, mikä lihoa." — "No olisiko sinun itse nälkä?" — "Mikäpä se olisi, kuutena kuukaunna kun en ruokaa ole nähnyt." — Sai ruokaa, söi ja kysy syötyähän, jos eivätkö tietäisi sen kuninkhaan lääniä, johon olisi kulkeva. "Emmet tieä, vastathiin talossa, mutt' on meillä mettän viljat, het tiennevätkö." Kuttuthiin; ei tiennehet. Annethiin hänelle sitte siitä talosta kivi, käskethiin pitämään, jos tarme tulisi. Lähti siitä talosta pois ja tuli toiseen. Siellä häntä taas, syöä aiothiin, vaan kun ei sanonut ittessänsä syömistä olevan, panthiin hänelle ruokaa ja kysythiin, mitä asioittisi. Ei sanonut muuta asioivansa, kun että neuottaisi hään sen kuninkhaan lääniin, jonka nimitti. "Itte emmet tieä siitä kuninkhaasta mithään, sanothiin talossa, vaan on meillä mettän peot, tiennevätkö." Kuttuthiin; ei tieä. Annethiin hänelle siitäki talosta kivi ja niin meni kolmantheen. Sielläkhään ei tietty sen kuninkhaan lääniä, jota kysyi, vaan sanothiin olevan taivahan linnut heillä, joilta kysyttäisi. Kuttuthiin kokhoon linnut, tulit kaikki, kokko yksin ei tullut. Niin kysythiin taivahan linnuilta sen kuninkhaan maata; ei tiennehet. Kuttuthiin kokkoaki tulemaan, vasta kolmannella kuttumuksella tuli. Waan et sanonut häänkhään tietävänsä. "Tieät kyllä, mutta vaimojasi pelkäät." "Tieän minä senthään, vaan sinne on hirviän pitkä matka." Käskethiin viemään mies sinne, ei matkaa kattomahan. Sai lähtiissään kiven tästäki talosta ja niin nousi kokon selälle. Kokko lähti lentämähän, lenti, lenti, joko lie usiampaa viikkoaki lentänyt, niin kysy mieheltä: "saitko kiveä ensimmäisestä talosta?" "Sain", vastasi mies, "Luo merehen!" Kun sitte loi sen kiven merehen, niin siitä paikalla kallio kasvo. Sillä kalliolla kokko vähän aikaa lepäsi ja lähti uuelleen lentoon. Kauvan lennettyähän kysy mieheltä jos eikö saanut toisestaki talosta kiveä. Sano saanehensa mies ja kokko käski senki merheen lähettämään. Siitä samate kallio kasvo ja kokko istu lepäämähän. Niin siitä taasen lentoon kohosi ja kotvan lennettyähän kysyi mieheltä: "antoko minun emäntäni kiveä sinulle?" "Anto", vastasi mies — "Puota vielä seki mereen!" — Puetti mies ja siitä tuli kolmas lepäyspaikka. Kun siitä sitte lähti lentämähän, niin kerrassaan vei miehen rannalle ja maalle laskettuahan kysy: "no mitä minulle nyt palkasta annat?" Oli kaksi sonnia rannalla, niin mies sano: "ota noista kumpi tahansa!" Otti lihavamman kokko ja söi suuhunsa, sitte lähti takasi lentämään. Meni kuninkhaan linnahan mies lakki päässä, jonka oli toraamapaikassa saanut ja joka teki hänen näkymättömäksi. Kun morsiamensa huoneesen tuli, niin morsian itkusilmissä, kaikki murehissaan, häntä ei nähnyt. Jonkun ajan siellä näkymätönnä istuttuahan kuuli morsiamensa käskevän piikaa vettä kaivosta noutamaan. Kun meni piika, hään jälkeen, kultaviljoista vähösen vesiastiahan murensi. Tuli piika veen kanssa, kuninkhaan tytär sano: "ei tämä ole puhasta, käy toista." Toista kun lähti käymään, tuhkamo taas jälessä, jo enemmän viljoista vetheen murensi. Ei kelvannut sekhään vesi kuninkhaan tyttärelle; käski kolmannesti käyä, puhthaampata tuoa. Niin sihen tuhkamo loi koko kultaviljan, jonka oli taivaasta saanut. Näki kuninkhaan tytär viljan, tunsi, sano: "tässä sinä nyt olet, missä oletki, elä piileskele!" Temposi tuhkamo lakin päästänsä ja tuli näkyväiseksi: "tässä olen jo kotvasen istunut; missä kuningas, kun hänestä ei kuulu mithään?" — "Elä puhu kuninkhaasta; se on tapannut kaiken väkensä soassa, siellä on vieläki, lie'kö hengissä, vai hengetönnä ei ole enää kotvin sanomia saatu." — "No sinne se pitää minunki paikalla lähteä." — "Elä lähe! viikon jo viivyit matkallasi ilmanki." — "Lähen kuitenki; en enää taia kauan viipyä." Lähti siitä, kuningas tiellä vasthaan, kovin murheelliselta näytti. "Elä huoli murehtia, sano tuhkamo, lähe vävypoikasi kanssa sotapaikalle jällehen, kattothaan, jos mitä voimma." Anto kuninkhaalle kuovat ja lakin, itte piti sauan, niin lähtivät. Tulevat sotapaikalle; vihollinen siellä yhä saaliita korjailee. "Onko vielä vastaanottajata?" huusi tuhkamo. — "Kyllä on vielä, jos ennenki." —. Samassa tuhkamo keikahutti pään sauastaan, sillä kaikki oma väki nousi ylös, Keikahutti sitte toisen pään, kaikki viholliset maahan. "No kuinka nyt nait vävypoikasi?" kysy hän siitä kuninkhaalta. "Elä semmoisia enää kyselekhään, sano kuningas, ota tyttäreni ja puolen riikkiä annan sulle morsian lahjoiksi. Waan viikon viivyit matkoillasi, viikon viivyit, kauan kasoit, viimmen tulit viisahaksi." Sihen se loppuiki.

Jälkimaine. Oulun läänin pohjaspuolella vedetään semmoisista sanoista, joissa muita puhetapoja myöten kaksi äänikettä kerakkeella h erotetaan, sama h kummanki äänikkeen eteen. Niin kuuluvat sanat: etehen, mitähän, ruvetahan edl. näin: etheen, mithään, ruvethaan. Sodankylässä, Kemijärvessä, Kuolajärvessä sanotaan sekaluutta, millon etheen, millon etehen (kullon eteen). Sillä tavalla paikastaan erotettu h muutamia puhetapoja myöten taas muuttuu edelliseksi kerakkeeksi, jotta sanotaan etteen, mittään, kallaan. Niin esimerk. paikoin Savossaki, Iinsalmessa, Pielavedellä edl.

Tuhkamo, jota Wenäjän puolella sanotaan tuhkimoksi, on usiammissa
Suomen kansan Tarinoissa merkillinen, mainio mies.

Kosiomiehet esinnä kaksi kertaa ilman sulhasetta morsion talossa käyäh, siitä kolmas kerta sulhasen kera. Kun mieltyy tytär, kaatam viinaa kahteeh stakanaah (lasiin, pikariin, sarkkaan) molemmilla kosjojoilla. Ta sulhasen puolesta kosjojat viinaa kahteeh stakanaah kaaetah tyttären emällä ta isällä. Siitä tyttären emä sulhasella (sulhaselle) kaatam viinaa ta sulkkuhuivin (silkkihuivin, silkkiliinan) antav. Sulhanen siitä antav hopiemanietan (hopiarahan) tyttärellä. Pannaah stola (pöytä), syötetääh. Siitä isetääh käsi (lyövät kättä) tyttären isä ta kosjomies, sanotaah: "kuulkahe kaikki ristikansa, nyt on (Anni Petrintytär) ta (Iivana Matveinpoika) kaupan laatinehet, ken tämän kaupan erottanee, sata sakkoa, kuusikymmentä kuuliaisista (syömisistä ja juomisista). — Kuuliko tämän assan (asian) ken?" Mastataah rahvas: "kuultiih." — "No, kun kuulia, ken tämän assan purkanoo, päättääh isäntä ei ole (pää poikki lyödään)." Siitä kolme henkeä sulhasen puolesta ta kuusi henkeä tyttären isän puolesta lauletaah, kahella stolalla syöääh, juoaah, pritania luvataah, lammas, kaksi lehmeä, poroja (kotipeuroja) eloa kai muuta tavaroa. Morsten itkev vierahilla kaulasta (halaa heitä kaulasta ja laulaa pian itkuäänellä). Wierahat siitä hänellä tjenkoo annetaah. Kun siitä vuotehella vieääh,[16] kosjojat viikatteella kierretääh kolme kertaa ympäri vuotehen, jottei rikottaisi. Sulhaselta kun jalat morsiamen sisaret jaksetaah (riisuvat), hään rahoo pahkiloisihe on pannut, ne rahat hyd saahaah ottuo ta pityö, kun lattialla helistääh. Aamulla morsiamen sisaret vettä ta valkia paikka sinne vuotehella mieääh, se paikka (huivi, kaulaliina) jääpi sulhasella olemaah. Sulhane panem rahaa maatessaah morsiamen yskääh (rintaan). Morsian kun aamulla tulem sulhasen jälessä pirttiih, ne rahat kynnyksen alla heittäv. Naot (morsiamen sisaret) tullaah, ne siitä kerätääh ta saapka (lakki) otetaah sulhasen päästä ta pannah siheh sulkkuvyö sulhaselta. Siitä saatrokalle (eineelle, aamuruoalle) ruvetaah. Anoppimuori päästyä kaikkien ruoalta kantav valkien paikan (huivin) mihkiparilla ta sisaret toisen paikan antavat samalla kerralla. Juohtokansa kun tullaah sulhasen kotiih, siellä morsiantjsarkkoa juoaah, neljä pikaria luoalla (lautasella, talrekilla), ne morsten saajannaisen kera vie ympäri ja kumartelevatsen vierahia. Ensimmäisestä tjsarkasta vierahat ei annetah ni mitä, vasta toisesta tjsarkasta pannaah riuna tahi kaksi tarekalle (talrikille). Sulhane, kun morsiamen talosta juohtokansan kera lähtev, anoppi hänellä antav valkian liinapaian (hamppusen paidan), jota vastaab sulhanen antav anopille kaksi tahi kolme rupiloa rahaa. Morsian sulhasesa talossa antav akalla (miehensä äitille) rätsinän ta sukat, isällä valkien liinapaian, puksut ta kintahat, veljillä ruskien huivin ta valkien liinapaian, sisarilla ruskien huivin ta valkien rätsinän, lapsilla kintahaisia.

[16] Pappia näillä seuduin ei käytetä'kän vihkiäisissa; koko hänen työnsä on siinä, että koska sattuu, vuoden ja kahdenki päästä, pistää kirjaansa, että sen nimelliset mies ja vaimo omyt naimisiin yhtyneet. Maan ennenkun se tapahtuu elämät yhdessä, tekemät lapsia ja toisinaan taasen lähtemät erille toisistaan.

    Kukka kaikkein ihanainen,
    Kukkasitten kuningas,
    Ompi neitto nauravainen,
    Rakkauden ruhtinas.

    Neitto nuori naurusuinen,
    Luonnostansa lempiä,
    Muutti miehen mielen muinen
    Hehkava ja hempia.

    Neitto kaunis kavalasti
    Orjaksensa ottapi,
    Sankaritkin taitavasti
    Wiekkahasti voittapi.

    Katsannoilla kaunihilla,
    Silmillänsä, sitelee;
    Sanoillansa sulosilla
    Wierehensä vetelee.

    Neitto nuori ihanainen
    Ompi onnen otava,
    Niinkuin kukka kasvavainen
    Lempiästi loistava.

    Neitto nuori kaunokainen,
    Taitavainen tavoissa,
    Ompi onnen ottavainen
    Pojissakin paraissa.

Metsäsika oli rypenyt hevosen tavallisessa juomapaikassa, josta hevonen vihan vimmassa manasi häntä toraan kanssansa. Waan kun toisen hampaat jo päältäpäinki olivat vähä hirviänlaiset nähdä, niin hevonen pyysi miestä avukseen. Mies nousi selkään ja nuolellaan ampuiki metsäsian kuoliaksi. Waan sen tehtyä sano hän: "minulle tapahtui tänäpänä kahdenkertanen onni: esiksi sain oivan metsäsian paistin ja toiseksi opin tuntemaan, kuinka oletki sinä kelpo elävä." Siitä ei enää laskenutkan hevosta irti. Jälkeen päin kuultiin hevosen monasti valittavan: "minä mieletön pyysin kostoa turhasta asiasta ja sain sillä iänpäiväsen orjuuden."

Susi ja koira yhtyivät pakinoille metsässä. Susi sano: "mistä se tulee, että sinä aina olet noin lihava, minä laiha, vaikka olenki sinua väkevämpi ja sentähden luulisin paremmin ruokani käsittäväni." "Se tulee siitä, vastasi koira, että minä palvelen isäntääni ja saan häneltä ruoan palkakseni, sinulle ei kenkään anna ruokaa, paitsi minkä itse voinet tavata." "Mikä palvelu se on, kysyi susi, enkö hoti minäki sitä voisi täyttää?" "Kyllä voit, vastasi taasen koira, kun vaan pidät vahtia pihalla ja varjelet talon yötisaikana varkailta." Sihen työhön lupasi susi mielellään ruveta ja koiran piti hänelle palveluspaikka kylässä toimittaa. Tiellä, kun juoksivat rinnatusten, tuli susi luomaan silmänsä koiran kaulalle ja kysyi: "Kuinka sinä olet noin karvaton ja pahasti lyöttäynyt kaulanpaikalta?" — "Kun hokevat minua liian äkiäksi ja vielä pelkaävät juoksentelevanki, vastasi koira, niin sitovat toisinaan päiväksi kahleisiin, yöksi taasen laskevat irti ja antavat minulle leipäpaloja, luita ja muuta ruokaa yltäkylläsesti." "Niin päivällä, sano susi, et pääsekän menemään, kunne tahdot?" "En kyllä aina", vastasi koira. "No, hyvästi sitte, sano susi, hyvästi itse ja kaikki onnellisuutesi, siitä onnellisuudesta minä vaan en huoli, jota kahleissa nautitaan." Sen kanssa otti eronsa koirasta ja juoksi metsään.

Mies ajo kärrynsä rattaan likakuoppaan, josta hevonen ei saanut sitä liikkeelle. Tuskissaan rupesi hän kiroamaan ja mainimaan Lemmon nimeä niinkun siltä muka apua saadaksensa. Lempo kuuli sen, tuli paikalle ja sano: "ota pois tuo kivi rattaan edestä, puhdista ratas kiinnitarttuneesta, kuivettuneesta savesta, kyykistäke sitte ja pane olkasi hulikan alle, niin nosta ja samassa manaa hevosta!" Mies teki sen ja ratas pääsi kohta liikkeelle. "Näätkö nyt, sano Lempo, että ilman minuttaki pääsit siitä seikasta, niin miksi minua kaikkiin joutavihin huudat ja kutsut!"

Pääskynen oli tullut tuntemaan, jotta pellavasta tehdään lankaa ja langoista pauloja, joilla lintuja pyytään. Kun senjälkeen näki pellavia kylvettävän, meni, sanoi toisille linnuille: "nuo pellavasiemenet meidän pitää yksin nenöin tukkunaan maasta noukkia, sillä näistäpä meille vielä muuten on surma lähestyvä." Linnut vaan nauroivat pääskyselle, eivätkä ruvenneet sihen vaivaan. Jonkun ajan perästä, kun jo pellavataimet olivat maasta nousseet, varotti hän taas heitä, ne taimet hävittämään. Mutta sihenkän he eivät ruvenneet. Kun näki kaikki kokeensa tyhjäksi pääskynen, niin erottihen muista linnuista ja teki liiton ihmisten kanssa, heidän ystävyydessä ja suojassa saada kesät elellä. Niin saiki ja pääsi itse rauhaan, vaan muut linnut, jotka eivät huolineet ajallansa surmaansa vastustaa saivat pellavasta ja pauloista ikuisen peljättävän turmion.

Osviittoja. 1. Yksi, sillä toiset arvattavasti lentävät pois. 2. Soutaja ja vene. 3. Puurovati 4. Wiikate. 5. Järvi tuultessa.

3. Tuosta tunnen tuhman miehen: vuoli kieron kirvesvarren, väärän värttinän rapasi (vanutti); tuosta tunnen tuhman vaimon: ahto riihen rippupäihin, syltyssä sukat jalassa, lakki päässä kallellahan.

Niin sanotaan, vaan muuten ei aina ole ilmanmerkkehin ja vanhoin sanoin luottamista.

8. Hyvä suolla suuri virsu, lialla leviä kenkä. Rumempiki silmän nähdä on hyvä paikassaan.

Kullaki kohtelolla on omat tarpeensa; mikä soma yhdessä paikassa, usein toisessa on sopimaton.

Eikä sovi toivoa'kan, että ihminen kaikin ajoin olisi yhtä ilonen — aikansa ilolla ompi, toinen aika mielaloilla.

Toisilla sanoilla sanotaan: ei kukaan niin hyvä, kun kiitetään, eikä niin paha, kun pannaan. Se kyllä on tosi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MEHILÄINEN 1837 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.