KAARLO TIIRA

Novelli

Kirj.

WILHO SOINI

Porvoossa, Werner Söderström, 1888.

I.

Kauppilan katuja pitkin käveli nuori mies kädet päällystakin lakkareissa. Hän oli saanut opettajan viran kaupungin reaalikoulussa ja oli vasta pari viikkoa takaperin saapunut kaupunkiin. Hänellä ei vielä ollut paljon tuttavia, jonka vuoksi hän viitsikin nostaa lakkiansa vastatessaan kadulla kulkevain oppilaittensa tervehdyksiin; mutta niitä ei niin monta ollutkaan, että olisi lakin nostaminen rasittavaksi käynyt.

Vastatullut opettaja aikoi juuri kääntyä kotiansa kun kadun kulmauksesta sukelsi esiin kiireesti astuva mies, joka antoi koukkukeppinsä pyöriä ympäri niin että ilma vinkui. Opettaja pysähtyi odottamaan tulijata, joka oli hänen harvoja tuttaviansa.

— No minne matka?

— Ah, maisteri, huusi tulija ja iski keppinsä syvälle kadun pehmeään hiekkaan, minua on haukuttu sanomalehdissä!

— Haukuttu… mistä syystä?

— Kuulkaas nyt! Keppiherra pisti kätensä maisterin kainaloon ja, vetäen häntä mukanaan sekä keppiänsä vinhasti heilutellen, kertoi ottaneensa viime talvena kaupungin kellotapulin laudoittaakseen, mutta nyt, kun työ jo oli valmis, oli joku herjaaja sepittänyt häväistys-kirjoituksen pääkaupungin lehteen, jossa sanotaan että hän, Enok Pihlén, kaupungin melkein varakkain kauppias, oli siinä nylkenyt seurakuntaa ja vienyt köyhiltä työmiehiltä leivän suusta, taikka ainakin jotain sinne päin.

Kertomuksen aikana olivat he tulleet Pihlénin talon luokse ja astuivat pihaan, jonka perällä alkoi kaunis puisto. Siellä tuuheissa pihlajoissa kiilsi kullankarvaisia terttuja ja parin kolmen omenapuun oksat painuivat maahan runsaan hedelmätaakan alla. Maanpinnalle oli somasti järjestetty kukkalavoja, joissa ylpeät georginit vielä täydessä loistossaan kukoistivat ja niiden juurella reseeda levitti hienoa hajuansa, johon levkoijain tuikeampi tuoksu yhtyi. Ruusupensaista olivat kukkaiset jo kuihtuneet ja niiden sijalla näkyi vaan punertavia pumpuloita.

Humalaköynnöksistä muodostetussa majassa oli kahvikalut pöydällä, jonka vieressä lyhyt, pyöreäposkinen rouvan-tylleröinen neuloskeli lapsen vaatteita ja hiekoitetulla käytävällä leikki kaksi pientä tyttöä, äitinsä ilmikuvia.

Kun herrat tulivat lehtimajaan läksi rouva pois toimittamaan lisää kahvia, mutta toinen lapsista juoksi isänsä syliin ja, näyttäen jotakin eläimen kuvaa, kysyi:

— Pappa, onko tämä pätti vai kitta?

— Kuules nyt, Siiri, saat tämän sokeripalan, jos sanot pässi vai kissa.
Koetapas!

Lapsi katsoi vieraan herran silmiin, ponnisti sitte pari kertaa voimiansa sanoaksensa pässi ja kissa, mutta aina tuli vaan pätti ja kitta, sai sokeripalan ja juoksi pois, poukahdellen joka toisella askeleella korkeammalle.

— En ymmärrä kuinka heidän kielensä saisi ässään taipumaan, puhui Pihlén itseksensä katsellen lapsen poistumista, mutta kääntyi sitte äkkiä maisterin puoleen ja veti sanomalehden pöydältä.

— Katsokaas, maisteri Tiira, tuossa se on! Hän osoitti; sormellansa erästä paikkaa.

Maisteri otti lehden ja luki siitä "Kirjeen Kauppilasta", jossa muun muassa puhuttiin tapulin laudoittamisesta ja sanottiin että "urakkamies kuuluu työstä saaneen hyvät voitot, joka ei olekaan ihme kun huutokaupasta oli hyvin vähän tietoa levitetty, niin että kilpailijoita ei ollenkaan ilmaantunut ja urakkamies maksoi työväelle niin huonot päiväpalkat, että sillä oli mahdoton rehellisesti elää".

— Minä kysyn: eikö se ole hävytöntä? huudahti Pihlén kun maisteri oli lukemisen lopettanut. Oliko minun asiani antaa huutokaupasta tietoa ja hankkia kilpailijoita? Ja mitä minuun työväen palkat tulee? Enhän itse teettänyt koko työtä, sen annoin urakalle toiselle ja jos hän sai työväkeä polkuhinnasta, niin se on hänen asiansa eikä minun. Vai häh?

Maisteri nyökkäsi vastaukseksi. Samassa tuotiin kahvia ja kun se oli juotu löi kauppias maisteria polvelle ja sanoi:

— Teidän pitää kirjoittaa siihen vastaus!

— Minun?

— Niin, nähkääs, minä en ole tottunut sellaisiin sanomalehti-kirjoituksiin. Niissä isketään kiinni joka ainoaan sanaan ja niitä sitte jauhetaan ja jauhetaan, niin että lopulta ei tiedä onko sitä tupakkimyllyssä tai ryynitampissa. Toiseksi vielä on suomenkielen kirjoittaminen sellaista helkkarin venkuraa ettei sitä osaa moni mies Suomessa. Kyllähän sitä puhuu jokainen — puhuuhan sitä talonpoikakin, mutta annas kun ottaa kynän käteensä, niin ruotsia siitä vaan valuu; näette, sen minkä konttoristina oppii, sen patruunana taitaa.

Pihlén pani kätensä ristiin rinnoilleen ja piirteli saappaansa kärjellä koukeroita hiekkaan.

— Hohhoi! huokasi hän sitte hiukan vaiti oltuansa; surkeata sentään ettei omassa kaupungissa ilmesty sanomalehteä, jossa voisi itseänsä puolustaa.

— Sitä minäkin olen ihmetellyt, tarttui maisteri puheesen. Nyt on Suomessa jo pienemmissäkin kaupungeissa oma äänenkannattajansa, jossa kaupungin asioista keskustellaan, mutta täällä näytään vielä nukuttavan viattomuuden unta.

— Se on totta; mutta kenenkä se on vika? Täällä ei ole kynään kykeneviä miehiä.

— Oh, älkää sitä sanoko! Missäpä kaupungin kynämiehet olisivat voineet esiintyä? Vika on kokonaan kaupungin rahamiesten, jotka eivät hanki kirjapainoa tänne, vaikka se on yritys, josta voi saada rahoilleen hyvät korot.

Kauppias ällistyi; siltä kannalta hän ei ollut koskaan asiata ajatellut.

— Luuletteko todellakin että kirjapaino kannattaisi?

Maisteri oli siitä ihan vakuutettu. Hän selitti parhaan taitonsa mukaan sellaisen yrityksen etuja. Hän tunnusti, että siitä saakka kuin hän kaupunkiin muutti olivat hänen ajatuksensa liikkuneet sanomalehden perustamisessa. Opettajan palkka ei ollut runsas ja lisätulot olisivat siis tervetulleet. Sitä paitsi maisteri Tiiraa, niinkuin useita nuoria miehiä, viehätti suuresti sellainen toimi. Hän kuvaili itsellensä jaloimmaksi tehtäväksi maailmassa olla yleisen mielipiteen johtajana, paljastaa epäkohtia ja puolustaa sorrettuja, sanalla sanoen olla kansan vapaaehtoisena johtajana ja isänä. Ei hänen päähänsäkään pälkähtänyt, ettei kukaan palvele oikullisempaa herraa kuin sanomalehden toimittaja ja että se, joka luulee johtavansa, tavallisesti itse kulkee täysissä valjaissa. Mutta jokaisella toimella on viehätyksensä, joka vaikuttaa että aina ilmaantuu niitä, jotka ovat valmiit itsensä siihen uhraamaan, niin kiittämätön, vaivaloinen ja vaarallinen kuin toimi onkin. Mitä on soturin toimi oikeastaan muuta kuin oppia sukkelasti tappamaan toisia ihmisiä ja — tulemaan itse tapetuksi? Sitä ei siis luulisi erittäin viehättäväksi. Mutta kuinka se innostaa nuoria mieliä! Samoin on sanomalehden toimituskin. Niinkuin muutamat hyönteiset ovat määrätyt kuolemaan sen kukkaisen sisällä, jonka ne hedelmälliseksi saattavat, niinpä vetää salainen vietti monta teräväpäistä nuorukaista sanomalehti-toimiin, joissa peräti harvoille kunnian kukko laulaa. Mutta valitettavasti myöskin moni tyhmeliini luulee olevansa luotu sanomalehden toimittajaksi ja ryhtyy työhön siinä vakuutuksessa, että kelle Herra viran antaa, sille hän myöskin antaa taidon sitä toimittaa. Sellaista sopii pitää kansallisena vahinkona, jollei muun, niin turhaan tahritun paperin ja musteen vuoksi.

Tuon selittämättömän viehätyksen tunsi maisteri Tiirakin itseensä vaikuttavan kun hän Pihlénille selitti ajatuksiansa niin suurella innolla, että kasvot hohtivat ja silmät säteilivät. Innostus tarttui vihdoin hänen toveriinsakin, joka vähitellen alkoi kuvailla itseänsä kaupungin mahtavimmaksi mieheksi kirjapainon omistajana ja sanomalehden ulosantajana. Jopa kutsuttiin punssia pöydälle, veljenmaljat juotiin ja kättä lyötiin siitä, että Pihlén hankkii ennen vuoden loppua pienen kirjapainon ja maisteri Tiira alkaa toimittaa kerran viikossa ilmestyvää sanomalehteä. Tulkoot sitte vielä haukkumaan tapulin laudoittamisesta!

Oli juuri näin pitkälle päästy kun puistoon tuli nuori neiti, rouva Pihlénin sisar, niinkuin punaisista poskista ja muusta ulkonäöstä saattoi heti päättää, vaikka hän vartaloltaan olikin paljon hoikempi kuin rouva. Hän oli puettuna jonkinlaiseen kansallispukuun: punaraitainen hame, mustat liivit, joista valkoisen mekon hihat ja rintamus pisti esiin. Tervehdittyänsä herroja tuollaisella epäonnistuneella niiauksella, joka on omituinen tytöille, jotka vast'ikään ovat saaneet pitkät hameet eivätkä vielä ole oppineet armollista pään-nyökkäystä antamaan, poimi tyttö muutamia kukkia, sitoi ne yhteen ja, istuutuen maisterin vastapäätä, asetteli niitä povellensa liivin ja mekon väliin.

Maisteri katseli ajatuksiinsa vaipuneena noita kukkia niin värähtämättä, että tyttö, joka ei tietänyt olivatko hänen silmänsä kiintyneet kukkiin tai hänen pukuunsa, punastui hirveästi ja kääntyeli rauhattomana tuolilla. Maisterikin huomasi sen vihdoin ja punastui nyt vuorostaan.

Keskeytynyttä puhetta sanomalehden perustamisesta jatkettiin vielä ja neiti Alma kuunteli sitä suurella uteliaisuudella ja ihastuksella. Hänestä tuntui kuin olisi maisteri Tiira jalo sankari, joka valmistaikse taisteluun Jumalan, kuninkaan ja lemmittynsä puolesta. Kuka olisi tuo lemmitty — —?

Neiti Alma katseli maisteriin niin viattomalla ihastuksella, että maisterilta rupesivat sanat kesken puhetta takertumaan.

Mutta nyt oli Alma neidillä niin suuri uutinen tiedossa, että hänen oli mahdoton kauan pysyä aloillaan. Hän heitti sen vuoksi hyvästi ja kiiruhti pois.

Kun Pihlén huomasi, että maisteri katsoi tytön jälkeen niin kauan kuin hametta hiukankin näkyi, sanoi hän hymyillen:

— Hän on olevinaan hirveä fennomaani, tuo Alma, ja on muutamain toisten tyttöjen kanssa perustanut ompeluseuran, jossa ei puhuta muuta kuin suomea.

— Sepä lieneekin ainoa henkisen elämän merkki koko kaupungissa, sanoi maisteri, ja lisäsi sitte, puristaen jäähyväisiksi kauppiaan kättä: mutta ensi vuonna alkaa toinen elämä!

He läksivät majasta; Pihlénin pienet lapset juoksivat heitä vastaan. Isä ojensi kummallekin etusormensa, johon lapset tarttuivat molemmin käsin kiinni ja juosta tepsuttivat rinnalla isän astuessa verkalleen.

— Te onkin kitta eikä mikään pätti, sanoi toinen, ja toinen, vanhempi, huusi:

— Täti Alma sanoi ettei mamman turnyyri ole kaunis!

— Soo, soo! Ei semmoisista puhuta…

II.

Maisteri oli tuskin ennättänyt kotia kun jo suurin osa kaupungin asukkaita tiesi mitä Pihlénin puutarhassa oli päätetty. Neiti Alma oli pois mennessään tavannut kadulla muutamia tuttaviaan ja kertonut heille tuon suuren uutisen ja sitten oli kauppaneuvos Polinin akkuna auki hänen ohikulkeissaan ja neiti Polin vaati häntä astumaan sisään. Siellä oli viisi kaupungin rouvaa kahvilla ja muutamat tytöt nakertelivat karamelleja ja etsivät manteleista "vielliebchen'eitä". Näille kaikille täytyi Alman myöskin kertoa tuo asia ja sillä tavalla levisi tieto siitä kulovalkean tavalla yhä laajempiin piireihin.

Niin kauan kuin Alma oli huoneessa puhuttiin asiasta Polinin luona hyvin sävyisästi, mutta heti kun hän oli poistunut alkoi ankarampi arvostelu.

Tohtorin rouva, laihanpuoleinen kalpea nainen, jonka suurista harmaan-sinisistä silmistä loisti sula hyväntahtoisuus, arveli että hänellä ei ollut mitään sitä vastaan että kaupunkiin sanomalehti perustetaan, mutta toimittajaksi ei kelpaa maisteri Tiira, joka, olkoonpa muutoin kuinka kunnon mies hyvänsä, on ollut niin vähän aikaa kaupungissa, ettei hän tunne oloja siellä kyllin hyvin, voidaksensa pitää viranomaisia silmällä ja kurittaa siinä missä tarvitaan.

— Aikooko hän sitte ruveta virkamiehiä silmällä pitämään? kysyi pormestarin rouva selvällä kauhistuksella ja nykäsi alemmaksi hameensa miehustaa, joka pakkasi kohoamaan paikoiltansa.

— Mitä valtaa hänellä olisi pistää nokkaansa muiden ihmisten asioihin, köyhä maisteri! sanoi kaupungin kassöörin rouva painellen hiusneulojansa syvemmälle.

— Jaa, jos hän rupee hävyttömäksi, niin minä sanon Fredrikille että hän toimittaa sellaisen rauhanhäiritsijän kaupungista pois. Niin paljon valtaa on kai pormestarilla kaupungissa.

Se oli luonnollisesti pormestarin rouva, joka näin päättävästi puhui.

Palvelusneitsyt, joka paraillaan korjasi pois kahvikuppeja, ymmärsi sen verran rouvain ruotsinkielistä puhetta, että hän kyökkiin tultuansa tiesi kertoa pormestarin uhanneen ajaa maisteri Tiiran kaupungista pois sen vuoksi, että maisten on ruvennut hävyttömäksi.

Kaupungin paras silittäjä, joka nyt oli kauppaneuvoksen paitoja kiilloittamassa, hämmästyi niin suuresti, että oli vähällä pudottaa kuuman raudan maahan. Mutta sitte hän kostutti huulillaan sormiensa kärkiä, kosketti vihaisesti kihahtavaan raudan pohjaan ja alkoi kaksinkertaisella innolla lykätä kauppaneuvoksen paitoja sileiksi. Hän näytti naiselta, joka on asian oivaltanut ja aikoo pitää varansa.

Mutta salissa tuumaili kauppaneuvoksen rouva että kun tuo aiottu sanomalehti kuitenkin on suomenkielinen, niin se pyytää lukijoiksensa ainoastaan alhaisempaa kansaa ja kaupungin säätyläisille sitä ei ole olemassakaan. Jos heidän piikansa tai renkinsä tahtovat sitä tilata, niin olkoon se heille sallittu, mutta salin pöydällä ei hän aijo sellaista lehteä suvaita.

Tällä kertaa kuitenkin kauppaneuvoksen rouva kohtasi vastarintaa sellaiselta puolelta, josta hän sitä vähimmin odotti. Hänen oma tyttärensä, näet, veti pitkän karamellin suustaan ja sanoi äänellä, joka ei sietänyt vastaväitteitä:

— Minä kumminkin tilaan sen lehden itselleni.

— No Julia, huudahtivat kaikki vieraat, mitä sinä siitä lukisit?

Neiti Torn, joka oli opettajattarena kaupungin tyttökoulussa ja tunnettu ivallisuudestaan, sanoi nauraen: — Julia kai katselisi siitä naima-ilmoituksia!

— Minä luulen, vastasi Julia kuivasti, että joillekuille muille naima-ilmoitukset saattaisivat olla tarpeellisempia kuin minulle.

— Minä tarkoitin ilmoituksia kihlatuista ja vihityistä, sanoi neiti
Torn, hienosti punastuen Julian vastauksesta.

— Älkää siitä enään puhuko, rauhoitteli kauppaneuvoksen rouva. Julialla on aina oikkunsa ja varsinkin on hänellä aina halu olla vastaista mieltä kuin äitinsä.

Sillä ajalla kuin tieto sanomalehden perustamisesta levisi kaupungissa, käveli maisteri Tiira kamarinsa permannolla ja uneksi suuria asioita. Hän mietti jo mitä kaikkia artikkeleita sopisi kirjoittaa ja pisti niiden nimet muistikirjaansa. Myöskin ajatteli hän pitäisikö ruveta jotakuta hyvää novellia suomentamaan, mutta sitten arveli hän että alkuperäinen kertomus luonnollisesti olisi sopivampi, koska se, samalla kuin antaisi lehdelle arvoa, myöskin hyödyttäisi kotimaista kirjallisuutta. Hän istui keinutuoliin ja alkoi miettiä jonkinlaista novellin suunnitelmaa. Siinä täytyy välttämättömästi olla rakkautta, sanoi hän itsekseen, muutoin eivät naislukijat siitä pidä. Kun hän siinä istui ajatuksiinsa vaipuneena ilmaantui hänen silmäinsä eteen soma kukkavihkonen hiljaa kohoilevalla tytön rinnalla, ja hänen huulensa vetäytyivät hymyyn muistellessaan Alma neidin punastusta.

Seuraavana aamuna oli kaupungin torille tavan mukaan kokoontunut useita kuormia maitoa ja piimää, pari kuormaa rukiita ja perunoita, ja eräillä rattailla oli kopallinen paistetuita nauriita, joita koulupojat halukkaasti ostelivat ja, syötyänsä kylläkseen, nakkelivat lopuilla toisiansa silmille. Siinä kun sitte piimä pulppusi tynnyrin hanasta erään paksun matamin plakki-astiaan, sanoi matami piimän myyjälle:

— Tämä meidän kaupunki se paisuu niinkuin hyvä taikina; uskottekos että ensi vuonna täällä ruvetaan trykkäämään omaa tiitinkiä?

— Noo vai? Mikä se tiitinki on? kysyi maalainen yhä vaan katsellen piimän juoksua.

— Sellainen oikea sanomalehti, jossa saa lukea kaiken maailman asiat.

— Noo vai? Tappi kiinni.

Matamia hiukan harmitti kun hänen uutisensa ei maalaiseen sen suurempaa vaikutusta tehnyt.

— Tottahan te tilaatte meidän lehteä, sanoi hän sellaisella painolla sanalle "meidän" kuin olisi hän itse tuon tulevan lehden sekä omistaja että toimittaja.

— Eipä häntä tiedä; raha on tätä nykyä hyvin kireällä, ja sitte tuolta ryssän puodista on toisinaan saatu sanomia lehtitupakan ympärille käärittynä, mutta ei niistä meidän lapset, vaikka muutoin solkenaan lukevat, saa sanaakaan kokoon; sanovat sen olevan latinaa. Lieneevätkö sitte kaikki samanlaisia?

Matami ei viitsinyt vastata, vaan sieppasi astiansa ja läksi pois.

— Unohditte maksaa! huusi maalainen.

Matami palasi ja heitti rahat miehen kouraan.

Maisteri Tiira oli aamulla pukemassa päällensä lähteäksensä kouluun kun silittäjä-vaimo tuli hengästyneenä sisään.

— Ennätin kuitenkin ajoissa, mutta kyllä teinkin työtä kaiken yötä; nyt ovat maisterin paidat valmiit.

— Ei niillä olisi mitään kiirutta ollut.

— No eikös maisteri lähde pois kaupungista?

— En; mihinkä minä menisin?

— Eikös pormestari ole mitään puhunut?

— Mitä hittoja pormestarilla on minulle sanottavaa?

— Eikös tuota… eikös maisteria sitten olekaan käsketty kaupungista pois?

Maisteri pani juuri kaulustansa kiinni, mutta nyt heltisivät hänen sormensa napista. Hän astui vihaisesti vaimon luokse ja sanoi, osoittaen sormellansa häntä otsaan:

— Minä huomaan ettei teillä ole kaikki ruuvit paikoillaan tuossa!

Vaimo peräytyi pari askelta, nii'asi syvään ja pujahti ovesta ulos.

Maisteri tuli oikein pahalle päälle. Hän kiroili itseksensä mitä pormestarilla oli hänen kanssaan tekemistä, kiroili kaulusta, joka oli niin kankea ja kiiltävä kuin olisi posliinista valettu, ja kiroili nappia, joka pujotteli läven luona niinkuin itsepäinen härkä veräjän edessä eikä tahtonut millään ehdolla mennä sisälle.

— Hupakko! mutisi hän itsekseen. Löylynlyömä! Varmaankin vanha piika.
Ensi kerralla kysyn sitä asiaa tarkemmin.

Kouluun tultuansa maisteri ilokseen huomasi että pojat, jotka vallattomuudellansa jo monasti olivat panneet hänen kärsivällisyytensä kovaan koetukseen, olivat nyt erinomaisesti tarkkaavaisia. Pojat olivat tähän saakka, niinkuin aina uuden opettajan tullessa, koetelleet mitä miehiä hän on ja kuinka pitkälle hänen kanssaan uskaltaa vallattomuudessa mennä. Opettajan arvo oppilasten silmissä on niinkuin hento kasvi, jota kymmenet pahanilkiset kädet koettavat nyhtää juurineen irti. Onneton opettaja, jos se vaan kerrankin onnistuu: kasvia ei saa milloinkaan uudestaan juurtumaan. Mutta jos sitä alussa ei saada revityksi, niin pian kasvaa se myöskin niin vahvaksi puuksi, ettei sitä pahimmillakaan rynnäköillä voi enään kumoon saada.

Eipä tiedä kuinka maisteri Tiiralle olisi käynyt, jollei huhu olisi levinnyt että hänestä tulee sanomalehden toimittaja. Hänen arvonsa oppilasten silmissä nousi suurilla askelilla, sillä nuoriso on aina sen puolella, joka jotakin uutta yrittää ja sen kautta osoittaa jonkinlaista rohkeutta. Poikain mielestä maisteri näytti nyt ulkonaisestikin paljoa suuremmalta ja muhkeammalta kuin ennen ja kaikki mitä hän puhui tuntui niin erinomaisen viisaalta.

— Hän on sentään viisaimpia miehiä, tuo maisteri Tiira, sanoivat pojat toisillensa ja väittelyissä aikaihmisten kanssa oli sen jälkeen aina loppupäätöksenä, josta ei mitään vetoomista katsottu luvalliseksi: Niin on maisten Tiira sanonut, ja tottahan hän sen tietää!

Pojat rupesivat keskenään toimittamaan käsin kirjoitettua sanomalehteä nimeltä "Toivon tähti", joka sisälsi vaivaisrunoja, lunttakäännöksiä ja jokseenkin uskaliaita sanasukkeluuksia.

Kun maisteri Tiira illalla meni kestikievariin, kaupungin parhaasen ravintolaan, juomaan pienen tuutingin ja samalla katselemaan viime postin sanomalehtiä, tapasi hän siellä kauppaneuvos Polinin, joka hyvin ystävällisesti tarjosi hänelle kättä.

— Te aiotte perustaa sanomalehden, kuulen ma, ja Pihlén laittaa kirjapainon. Miks'ette kääntynyt minun puoleeni? Minä olisin myöskin mielelläni sellaiseen yritykseen ruvennut.

— En todellakaan saattanut sitä arvata, vastasi maisteri kummastuneena. Pihlénin kanssa tutustuin täällä ensiksi ja kerran tuli tämäkin asia puheeksi. —

— Paljonko Pihlén maksaa teille toimituksesta?

— Ei mitään. Minä aion toimittaa lehteä omalla uhallani ja kustannuksellani.

— Kuulkaapas, maisteri Tiira, sanoi kauppaneuvos ja otti maisterin takin napista kiinni, minä takaan teille tuhannen markan tulot lehdestä, jos rupeatte minun kanssani puuhaan ja jätätte Pihlénin. Minä lupaan hankkia hyvän kirjapainon.

— Herra kauppaneuvos, tarjoomuksenne on minusta suuri-arvoinen, mutta se tulee liian myöhään, enkä minä voi mistään hinnasta sanaani syödä.

III.

Syksy kului kaikenlaisissa valmistuksissa. Varsinkin kirjapainon hankkiminen ei ollut mikään vähäinen asia. Pihlén sai sen vuoksi olla alituisessa kirjeenvaihdossa. Marraskuussa se kuitenkin saatiin sellaiseen kuntoon, että voitiin painaa nimikortteja, joita kaikki kaupungin rengit ja piikatytöt, kisällit ja koulupojat tilasivat, sekä hautajaiskutsumuksia äärettömän leveillä mustilla reunuksilla.

Maisteri valmisteli itseänsä ahkerasti oman arvelunsa mukaan erittäin tärkeään tehtäväänsä. Hän päätti jo edeltä päin ettei hänen osansa lehden toimituksessa rajoitu siihen, että leikkaa muista lehdistä muutamia palaisia uutisiksi ja antaa lehden muutoin hoitaa itseänsä, siten että suopi riidanhaluisille tilaisuutta purkaa sappeansa toinen toisiansa vastaan ja odottaa että ihmiset toisivat ilmoituksia ja niistä maksaisivat. Ei, hänen lehdellänsä pitää olla oma kanta, erityinen karva, jonka kautta se eroo muista ja saavuttaa jonkinlaista vaikutusta. Sitä varten hän tutki viime aikain tapahtumia, etenkin oman maan valtiollista kehitystä, lukipa taloudellisia teorioitakin, jotka kaikki näin hätäisesti ahmattuina yhtyivät hänen päässänsä jonkinlaiseksi sillisallaatiksi, jossa kyllä kaikki ainekset ovat yhteen sulamattomia, mutta joita tarpeen tullessa oli melkein mahdoton toisistansa eroittaa.

Varsin suurta päänvaivaa tuotti maisterille lehden programmin laatiminen ja sitä hän tuumi kaiket päivät; toisinaan se seikka häiritsi hänen yörauhaansakin. Kerran oli hän jo päättänyt panna lehtensä ohjelmaksi samat sanat kuin J.V. Snellman ennen lehdellensä: "Se ei sisällä enempää kuin muutkaan sanomalehdet, siis ei juuri mitään". Mutta sitte tuli hän ajatelleeksi että sitä kenties pidettäisiin turhamaisena jäljittelemisenä eikä maisteri peljännyt mitään enemmän kuin sellaista epäluuloa. Hänen piti itse keksiä jotakin uutta, jota Snellmaninkaan äly ei ole voinut esiin tuoda.

Kauppilassa oli jo melkein unhotettu koko sanomalehti-puuha. Talvi oli jo tullut, lumi peitti maan ja jäät rupesivat jo hevoista kannattamaan. Neiti Torn kävi tyttöjensä kanssa voimistelutunnilla mäkeä laskemassa ja reaalikoulun pojat rakensivat suurta linnoitusta lumesta. Puhuttiinpa jo että kohdakkoin pidettäisiin ensimmäiset tanssiaiset ja neiti Polinin luona kävi neulojatar koettelemassa uutta pukua, jonka etupietimessä oli monessa kerrassa leveitä pitsejä ja taka-osa aaltoili käydessä ylös ja alas ja molemmille sivuille.

Alma neiti oli kenties ainoa kaupungin asukkaista, joka sanomalehteä vielä muisti. Hän kävi melkein joka päivä Pihlénissä sisareltansa ja hänen mieheltänsä tiedustelemassa milloinka näyttönumero ilmaantuu ja mitä se sisältää. Pihlén neuvoi kälyänsä kyselemään maisteri Tiiralta, mutta sitä ei tyttö sanonut millään ehdolla tekevänsä.

Kun joulukuun ensimmäinen päivä valkeni kannettiin kaupungin kaikkiin taloihin vielä kosteita lehtiä. Ihmiset tarttuivat niihin uteliaasti ja lukivat:

KAUPPI.

Viikkolehti yleisiä ja paikkakunnan asioita varten.

Uteliaasti silmäili sitä maisteri Tiirakin loikoen vielä vuoteellansa. Hänellä oli kaiken yötä ollut jonkinlainen kuume, niinkuin ainakin sillä, joka ensi kerran julkisesti esiintyy. Nyt luki hän vielä kerran lävitse lehden pääkirjoitusta. Siinä lupasi lehti olla tosikansallinen ja valppaasti valvoa suomenkielisen väestön etuja. Eduskuntalaitoksemme kehitystä vapaamieliseen suuntaan harrastaa lehti myöskin, aina muistaen että yksityisten säätyjen anomus-oikeus on Suomenmaan perustuslain kalliimpia lahjoja, sillä Suomen kansalla on aina ollut oikeus suoraan lähestyä hallitsijaansa. Uskonnon asioista lehti ei aijo koskaan puhua kevytmielisesti. Raittius-asia on nykyajan merkillisimpiä ja terveellisimpiä liikkeitä, jolle toimitus katsoo velvollisuudeksensa antaa tehokasta apuansa. Vuosisatoja kestänyt naisen sortotila kaipaa pikaista parannusta — —

Kun maisteri oli tähän saakka ennättänyt oman kirjoituksensa ihailemisessa, koputti joku ovelle ja, ennenkuin hän ennätti mitään vastata, astui sisään nuori mies ylioppilaslakki päässä ja sanoi, tehden ivallisen syvän kumarruksen:

— Hyvää huomenta, herra pään- ja vastuksen-alainen toimittaja! Minä tulen toivottamaan onnea, sillä sinun lehtesi tekee furooria kaupungilla. Moni piikatyttö on jo likistänyt sitä rintaansa vastaan lukeissaan sinun pikku kertomustasi "Ensimmäinen suudelma". Minä olen jo nähnyt rusinoita kaadettavan sinun lehdestäsi tehtyyn tötteröön ja arvattavasti on sitä tänä aamuna jo moneen muuhunkin tarpeesen käytetty. Gratulor!

Maisteri Tiira ei tuosta pitkästä tervehdyksestä närkästynyt, sillä hän tunsi tervehtijän luonteen varsin hyvin. Sen vuoksi hän vaan ojensi peitteen alta kätensä ja sanoi:

— Paina puuta, pistä piippuun, ryyppää vettä ja ole iloinen.

— Tackar som bjuder! vastasi ylioppilas, joka iloisella päällä ollessaan mielellään sekoitti puheesensa kaiken maailman kieliä, taikka oikeastaan puhui sitä kauheata sekamelskaa, jota Helsingin esplanaadeilla suomalaisten ylioppilasten keskuudessa kuulee ja joka sekamelska kulkee suomenkielen nimellä ja arvolla.

— Tackar som bjuder! ja sitte heitti ylioppilas lakkinsa pöydälle, istui sohvalle ja otti uuden lehden käteensä.

Sillä välin oli huoneen isäntäkin kämpinyt sängystä ylös ja saanut välttämättömimmät vaatteet yllensä.

— Sanoppa nyt suoraan mitä sinä ajattelet tästä näyttönumerosta, miellyttääkö se sinua? kysyi maisteri Tiira.

— Se miellyttää minua ensimäisestä K:sta viimeiseen vuosilukuun saakka.
Se on presiis niinkuin meidän kaupunkia varten tehty.

— Minä en ymmärrä onko tuo kiittämistä vai laittamista.

— Mitä sinä siitä huolit miellyttääkö se minua tai joitakuita stuffoja, kysy sinä miellyttääkö se naisia. Laita sinä vaan niin, että kaikki naiset pitävät lehdestäsi, niin miehet myöskin pitävät lehteäsi, ja silloin ei sinun tarvitse muuta kuin kelliä. A propos, minä näin Alma Hegelin seisovan Pihlénin portilla sinun lehteäsi lukemassa. Hänellä oli kai "Ensimmäinen suudelma" nautittavana, sillä hän punastui hirveästi ja kääri lehden kokoon kun minä siihen tulin. Eikös hän ole kerrassaan soma tyttö?

— Hän on niin nuori vielä, mutisi maisteri.

— Se ei estäne olemasta kaunis! "Sie hat die schönsten Augen — mein
Liebchen, was willst Du noch mehr?" rallitti ylioppilas.

— Nyt ei ole kysymys Alma neidin silmistä, vaan uudesta lehdestä, etkä sinä ole vieläkään ajatustasi lausunut.

— Suo anteeksi, sen olen jo aikoja sitte tehnyt. Lehti on hyvä, sanon minä, paras lehti mitä kaupungissamme tätä nykyä ilmaantuu.

Maisteri nykäytti kärsimättömästi olkapäitään.

— Mutta jos tahdot kuulla muittenkin ihmisten mielipidettä, jatkoi ylioppilas, niin lähtekäämme liikkeelle. Menkäämme kestikievariin syömään aamiaista, niin saat ainakin kuulla Dulcinean mielipiteen, ja se ei varmaankaan paljon eroa minun mielipiteestäni, sen takaan.

Maisteri olikin lopettanut pukemistoimensa, katsahti vielä mielihyvällä peiliin, kiersi viiksiänsä ja sitte lähdettiin.

Torin poikki mennessä he kuulivat kuinka eräs maidon myyjä huusi toiselle:

— Hoi, Kestilän Leena, mistä hinnasta sinä maitoa myyt?

— Kolmestakymmenestä pennistä kannun.

— Tässä seisoo, ja samalla osoitti hän kädessään olevaa rypistynyttä lehteä, että maito maksaa torilla neljäkymmentä penniä kannu. Se on laillinen hinta, sillä se seisoo präntättynä tässä, eikä meidän tarvitse halvemmalla myydä. Sano muille!

— Kuuleppas, sinä sanomalehden toimittaja, puhui ylioppilas, nyt on sinun omallatunnollasi jo kymmenen penniä joka maitokannusta, mitä kaupungissa tänä päivänä syödään.

- Mistä minä tiedän että lehmät näin joulun edellä niin runsaasti poikivat että maidon hinta saattaa muutamassa päivässä alentua. Jos lehteni valehtelee, niin se on passaaja-matamini, joka valehtelee. Niin puolusteli maisteri itseään.

— Veliseni, pako paremp' on kuin huono lyönti. Minä toivon että ensi numerossa kumminkin selität tuon maidon hinnan painovirheeksi ja että maidon asemesta siinä on luettava "piimä".

Kun herrat olivat tulleet kestikievariin, meni ylioppilas suoraan tiskin takana istuvan neidin luokse, jonka hiukset olivat kammatut niin alas otsalle että silmät hiukan kiiluivat kiharain alta, ja puristi hyvin tuttavasti hänen kättänsä.

— Hyvää huomenta, neiti Dulcinea, kuinkas teidän kalliin terveytenne laita on?

Vastaukseksi neiti vaan nyrpisti pikkuista ärsyttävää alahuultansa.
Siitä huolimatta ylioppilas jatkoi:

— Me tahtoisimme tehdä tuttavuutta yhden bumaagissa paistetun silliraukan ja useitten urhoollisten kaprokkiperunain kanssa; voitteko niitä meille esitellä?

Neiti nousi ylös, hymyillen ivallisesti ja koputti sormellansa ylioppilaan otsaan, mutta tämä vakuutti että nyt ei ollut kysymys kohmelon parantamisesta, vaan muutoin ajatusten selvittämisestä, jota varten peruna ja silli ovat maailmassa yhteen sovitetut.

Samassa huoneessa istui eräs outo herra ruokaansa odottamassa. Hänellä oli harmaat vaatteet yllä ja päässä silmälasit, joiden yli hän loi odottavaisia silmäyksiä sinne päin, missä luuli kyökin olevan. Toisinaan hän silmäili edessään olevaa "Kaupin" näyttönumeroa.

Ylioppilas meni raapaisemaan vieraan pöydällä olevasta tulitikkujalasta valkeata papirossiinsa ja aloitti puhetta tuntemattoman kanssa.

— Suokaa anteeksi, jos kysyn, mitä pidätte lehdestä?

— Oletteko te kenties toimittaja? kysyi vieras.

— En, vastasi ylioppilas, vilaisten maisteriin, joka pään puistamisella osoitti ettei hän halunnut tulla ilmaistuksi. Minä vaan kaupunkilaisena olen utelias kuulemaan vieraan ajatusta.

— No sen saatte kyllä kuulla. Tämä lehti on samanlainen kuin kaikki muut sanomalehdet; ei vähintäkään uusia aatteita, ei vähintäkään häveliäisyyttä; samoja onteloita lauseparsia, paljon tyhjiä lupauksia sellaisten asiain ajamisesta, joita jokainen rehellinen ihminen ilman erityistä lupaustakin ajaa. Ja kaikki tapahtuu tässä sellaisella äänellä kuin se, mitä luvataan, olisi jotakin erinomaista, jotakin, jota ei kukaan muu osaa antaa, jotakin "noch nicht dagewesenes".

— Mutta sanokaapa sitte, mitä uutta sanomalehti meidän maassa voisi luvata.

— Oh, sanomalehdillä voisi olla suuri tehtävä! Niiden pitäisi katkoa hengen kahleita.

— Eiköhän tuo ole ontelo lauseparsi tuokin?

— Ei, ei, huusi vieras kiivaasti, te ette näy ymmärtävän mitä hengen kahlehtiminen onkaan, mutta menkää kirkkoon ja kuunnelkaa millä tavalla papit koettavat jokaista ajatuksen vapautta kahlehtia, kuinka synkkää oppia he saarnaavat, niin synkkää että maailma hukkuisi, jos se toteutuisi; mutta onneksi sitä oppia ei kukaan noudata, ei edes papitkaan. Se on siis valhetta ja valhe on kukistettava, ilmaantukoon se missä muodossa hyvänsä. Entäs valtiollisessa elämässä? Jokainen nulikka, jonka korvantausta tuskin on kuiva, puhuu ja kirjoittaa kansan tahdosta, niinkuin papirossi-puntista, jonka voi milloin hyvänsä lakkaristaan ottaa. Usein tekee mieli kysymään, missä kansa sitä tai tätä on päättänyt ja missä herroille X. Y. Z. on annettu valtakirja tuota päätöstä perille ajaa. Hiisi vieköön, puhukoon jokainen omasta tahdostaan ja omasta puolestaan, mutta antakoon kansan olla rauhassa!

Näin sanoen leikkasi puhuja vihaisesti palan paistista, joka sillä välin oli hänen eteensä asetettu. Ylioppilas siirtyi myöskin omaan pöytäänsä, johon oli tuotu paperissa paistettua silliä ja kuorimattomia perunoita, mutta huoneen yli jatkoi hän keskustelua tuntemattoman kanssa. Siihen yhtyi nyt maisterikin, joka, kuorien kahvelin kärkeen pistettyä perunaa, sanoi:

— Eiköhän teidän mielestänne sanomalehtien velvollisuus ole, yhteisen hyvän valvojina, edistää kansan onnellista elämää ja hyvinvointia?

— Aivan niin, vastasi vieras.

— No luuletteko että kansamme tulisi onnellisemmaksi, jos sen uskonnollinen vakuutus järkähdytettäisiin? Näettehän mitä seurauksia siitä on ollut niinkutsutuissa suurissa sivistysmaissa: kapinoita, murhia, irstasta elämää.

— Luuletteko, jos sallitte mun vastata kysymykseenne toisella kysymyksellä, luuletteko että meidän maata ainaisesti voidaan pitää uskontoa ja yhteiskuntaa järkyttävistä liikkeistä erillään? Niin syrjäinen kuin maamme onkin, tunkeutuvat suuressa maailmassa liikkuvat ajan kysymykset kerran tännekin, aivan samoin kuin tänne on tullut telegraafi ja rautatiet. Meidän kaikkien ja etupäässä sanomalehtien velvollisuus on valmistaa kansaa, ettei sellaiset aatteet tule meille niinkuin varkaat yöllä, ettei ne saata meitä kerran hämille, vaan että jokainen tietää mitenkä niiden kanssa on menetteleminen.

— Sitä on kyllä hyvä noin puhua, mutta millä sen toteutatte? Kuinka sitä kansalle selitätte?

— Sanottakoon kaikille aina suora totuus, ei mustaa valkoiseksi eikä valkoista mustaksi. Saarnattakoon vapautta, ensin ajatusten vapautta, se on hengen vapautta, sitte sanan vapautta, se on kansalaisvapautta. Mutta siihen tarvitaan rohkeutta, sillä jos ken uskaltaisi kansalle sanoa totuuden jokaisessa asiassa, niin kaikki ne, joille kansan sokeus on leipälähteenä: papit ja hallitsevaiset, yllyttäjät ja onnen-onkijat, laiskurit ja tyhjäntoimittajat, kaikki karkaisivat hänen kimppuunsa. Sellaista rohkeutta ei ole tämänkään lehden toimittajalla, sen tunnen kouraani.

Vieras laski kätensä lehden päälle ikäänkuin todellakin kourallansa koettaisi sen toimittajan rohkeutta. Maisterin nousi veri kasvoihin, mutta hän ei sanonut mitään. Ylioppilas hymyili hänelle ivallisesti ja sanoi vieraalle:

— Jospa lehden kanta painavimmissa asioissa vielä onkin epäselvä tai vanhan-aikuinen, ja eihän sitä maaseutulehdeltä voi suuria vaatiakaan, niin myöntänettehän että lehti muutoin on taitavasti kokoon pantu.

— Muusta en minä suuresti huoli, sanoi vieras ottaen lehden uudestaan käteensä. Tuo viivan alapuolella oleva kertomus "Ensimmäinen suudelma" on sitä tavallista mesimarjahilloa, joka miellyttää koulusta äsken päässeitä tyttöjä ja muita piparikakku-ijässä olevia individejä.

— Alma Hegel! kuiskasi ylioppilas, mutta maisteri loi häneen äkäisen silmäyksen.

Herra harmaissa vaatteissa jatkoi:

— Sitten on tuossa juttu maailman vanhimmasta ihmisestä. Juttu on ainakin yhtä vanha kuin ihminen, josta se puhuu; aina se on vanha akka, joka elää jossakin Mexikossa tai Brasiliassa, johon ei ole helppo päästä katsomaan, ja hän ei jouda milloinkaan kuolemaan sen vuoksi että hänen täytyy pari kertaa vuodessa kiertää kaiken maailman sanomalehtien lävitse.

— Teilläpä on hauskoja havaintoja! nauroi ylioppilas.

— Se on aivan totta. Pitäkääpä varalta jotakuta kertomusta esimerkiksi "hännällisistä ihmisistä Afrikassa", taikka "tulenpurkauksista Javan saarella", taikka "Annamin ylimysten pitkistä kynsistä"… ikäänkuin muualla ei olisi pitkäkyntisiä ylimyksiä, lisäsi vieras hymyillen ensi kerran koko puheen ajalla; pitäkääpä varalla näitä ja muita sellaisia juttuja, niin huomaatte että ne jonkun ajan päästä palaavat takaisin. Entäs kaikenlaiset sukkeluudet, kompalauseet ja sanaleikit? Niitä ei synny koko maailmassa, huomatkaa: koko maailmassa, kuin noin parikymmentä uutta vuoden kuluessa. Mutta esim. jokapäiväinen sanomalehti, joka niitä tahtoo lukijoillensa tarjota, tarvitsee niitä vuodessa vähintäänkin tuhannen kappaletta. Mistä luulette niitä niin paljon saatavan? Samat kiertävät uudestaan ja yhä uudestaan moneen kertaan. Minä en sitä sano sen vuoksi että se olisi jotakin pahaa, sillä sanomalehtien lukijakunta uudistuu myöskin vuosittain ja se mikä jollekulle saattaa olla ennen tuttua, on toiselle ihan uutta. Minä tahdon vaan huomauttaa kuinka turhamielisiä ne ovat, jotka luulevat voivansa jotakin uutta esiin tuoda. Minä olen aivan varma siitä, että jokaisen suomalaisen pää olisi turvassa, vaikka täällä olisikin voimassa sellainen laki kuin ranskalaisten kertomuksen mukaan Saksassa vallitsee, joka tuomitsee pään poikki jokaiselta uuden sukkeluuden keksijältä, ja sanotaan ettei sielläkään ole tarvinnut kenenkään kaulaa katkaista.

— Te olette varmaan ollut itse sanomalehden toimittajana, vai kuinka olette noita asioita tullut ajatelleeksi kysyi ylioppilas ihmetellen.

— Aivan oikein, minä olen ollut sanomalehden toimittajana.

Samassa tultiin ilmoittamaan että kyytihevonen jo odottaa. Herra nousi ylös, kumarsi jäähyväisiksi ja läksi.

— Kuka hän oli? kysyi maisteri ravintolan neidiltä.

— En tiedä; mutta nähdäänhän hänen nimensä päiväkirjasta.

Neiti toi päiväkirjan, mutta vieras oli unohtanut kirjoittaa siihen nimensä. Neiti juoksi kirja kädessä pihalle, mutta matkustaja oli jo ennättänyt lähteä.

— Mitä minä nyt tähän kirjoitan? vaikeroitsi neiti epätoivoissaan.

— Kirjoittakaa: Antikristus, sanoi maisteri.

— Taikka Uusi Lutherus, lisäsi ylioppilas.

IV.

Jo lokakuussa oli ollut Pihlén'in vastaus samassa sanomalehdessä, jossa oli Kauppilan kellotapulin laudoituksesta puhuttu. Kun kauppaneuvos Polin sen luki arvasi hän heti kuka Pihlénillä oli ollut apuna.

— Sillä miehellä on terävä kynä, mutisi hän itseksensä, juuri sellainen, jota minä tarvitsisin. Kirjoituksesta päättäen hän ei näy tietävän ketä vastaan hän tässä kirjoittaa. Minun täytyy saada hänet ystäväkseni ja Pihlénin vallasta pois, vaikka hän ensi yrityksellä näyttikin kovin lujamieliseltä.

Kauppaneuvos olisi jo suorastaan tahtonut kutsua maisteri Tiiran päivällisille luoksensa, mutta rouva pani vastaan, arvellen että se näyttäisi jonkinlaiselta tuttavuuden hakemiselta, joka paremmin sopii maisterille itsellensä.

Nyt joulukuussa valmisteltiin joka talossa lähtemään talven ensimmäisiin tanssiaisiin, joita pidettiin kaupungin niinkutsutussa "Seurahuoneessa", eräässä yksityisessä suuressa salissa, joka oli tarkoitusta varten hyyrätty.

Maisteri Tiira oli näinä aikoina käynyt hyvin hajamieliseksi. Hän ajatteli usein vieraan herran puhetta kestikievarissa. Erittäinkin kaikui hänen korvissansa lause: "eikä tämänkään lehden toimittajalla ole sitä rohkeutta".

— Entäs jos näyttäisin että minulla on rohkeutta, ajatteli maisteri joskus; mutta ei, se sotisi omaa vakuutustani vastaan. Tuo outo puhui ikäänkuin kaikki, jotka ajattelevat toisin kuin hän, tekisivät omaa vakuutustaan vastaan. Voihan olla vakuutettu olevaistenkin olojen oikeudesta, tarvitsematta siltä olla edistyksen vastustaja, ja sen vakuutuksen puolustaminen vaatii yhtä suurta, jollei suurempaa rohkeutta kuin kaikkien mullistus-aatteiden kannattaminen. Hajoittamiseen kyllä jokainen kykenee, mutta minä tahdon rakentaa. Ei, ei, sanoi joku ääni hänessä, sinä koetat rikkinäistä rikkinäisellä paikata etkä näe että paikka repee paikan vierestä ja vihdoin et voi repaleita enään yhdistää.

Maisteri koetti turhaan karkoittaa mielestänsä näitä asioita.

Tanssiais-iltana nämät ajatukset häntä taas vaivasivat ja hän aikoi jäädä pois koko ilosta; mutta sitten arveli hän että sanomalehden toimittajan velvollisuus on olla kaikessa mukana ja vastahakoisesti sitoi hän valkoisen liinan kaulaansa, otti hännystakin päällensä ja koetteli valkoisia hansikkaitaan.

Melkein koko yleisö oli jo kokoontunut ja tanssi alkanut kun maisteri Tiira tuli saliin. Naisia istui siellä ympäri seiniä, herrat pysyttelivät totisina ovien pielissä. Joku rohkeampi kavaljeeri uskalsi väli-aikoina mennä puhuttelemaan naisia, joiden joukossa oli paljon vanhojakin. Kauniita kasvoja näki varsin harvassa. Aina kun tanssi alkoi vetäytyivät nuoret tytöt enemmän eturintamaan ja herrojenkin puolella syntyi suurempaa vilkkautta. Useita astui ulos tupakkahuoneesta puhaltaen tullessaan viimeistä savua rinnastaan, mutta tanssiessakin tuntui vielä tupakan haju selvästi, vaikka hännystakin rintapielestä lähtevä patshulin lemu koettikin sitä voittaa.

Maisteri Tiiralla ei ollut vielä naisten joukossa monta tuttavaa, jonka vuoksi hän aluksi pysähtyi katselemaan valssia, jota par'aikaa tanssittiin. Sitte huomasi hän salin toisessa päässä rouva Pihlénin, joka istui siellä kukoistavana ja onnellisena, silmissä jonkinlainen kostea, syvä hohde, joka kaunisti häntä erinomaisesti.

Maisteri meni hänen luoksensa ja pyysi tanssimaan, mutta rouva kieltäytyi.

— Ettekö sitte ollenkaan tanssia rakasta? kysyi maisteri.

— Kyllä, vastasi rouva ja tuli hämilleen, mutta nyt en tahdo tanssia.

Onneksi loppui samassa musiikki ja maisteri, joka muutoin kenties olisi rouvaa kauankin vaivannut, meni sivuhuoneesen, johon tulvaili tanssista päässeitä pareja kermajäätä ja limonaadia nauttimaan. Tyttöjä seisoi ryhmittäin löyhyttelemässä toisillensa viileyttä. Siellä maisteri tapasi Pihlénin, jonka hihaan hän tarttui ja kysyi:

— Onko sinun rouvasi minulle vihoissaan, vai minkä vuoksi hän ei tahdo kanssani tanssia?

— Veliseni, sanoi Pihlén ja taputti maisteria olkapäälle, saat antaa hänelle anteeksi, sillä tanssiminen ei ole hänelle nyt terveellistä.

— Ah! huudahti maisteri, jolle alkoi valo koittaa ja hän oikein häpesi tyhmyyttänsä.

Samalla tunsi hän jonkun taputtavan hänen toisellekin olkapäällensä ja kun hän kääntyi seisoi siinä kauppaneuvos Polin, joka erinomaisen ystävällisesti hymyillen kysyi oliko maisteri jo esitelty hänen rouvallensa ja tyttärellensä. Saatuansa kieltävän vastauksen hän veti maisteria kädestä pöydän luokse, jonka vieressä istui rouva ja neiti Polin.

Julia oli hurmaavan kaunis. Kooltansa pitkä ja solakka, hän kantoi päätänsä hyvin ylpeällä tavalla ja antoi mustain säihkyväin silmäinsä täydellisellä voiton varmuudella siirtyä miehestä mieheen. Mustanruskeisin hiuksiin oli kiedottu helminauha ja korvan juureen oli pistetty tuoksuava ruusu. Uusi puku sopi niinkuin valettu somalle ruumiille. Se jätti puolivälistä paljaiksi käsivarret, joita koristi paksut kultaiset rannerenkaat. Pääntie oli leikattu avaraksi, ei juuri liikaa, mutta niin paljon että sai täydellisen käsityksen kaulan pyöreydestä ja hiviän loistavasta valkoisuudesta. Julia oli sanalla sanoen nainen täydessä kukoistuksessa ja tiesi myöskin minkä vaikutuksen hän kaikkiin miehiin teki.

Eipä ollut ihme että maisteri, joka istuutui Julian viereen, ei voinut kääntää silmiänsä tästä ihastuttavasta olennosta, varsinkin kun Julia selvästi osoitti että maisterin läsnä-olo ei ollut hänelle vastenmielinen. Vanhemmat jättivätkin heidät melkein kokonaan kahden kesken. Julia hymyili ja näytteli kauniita hampaitaan, antaen maisterille silmäyksiä, jotka panivat hänen verensä kuohumaan. Neiti kertoi lukeneensa "Kaupin" näytenumeron ja sanoi sen olevan varsin hyvän; samaa mieltä oli ollut pappakin. Kauppaneuvoksen taloon tilataan sitä kaksi kappaletta, toisen tilaa pappa ja toisen hän, Julia, itselleen.

Maisteri ei voinut muuta kuin kumartaa vastaukseksi niin suurelle suosiolle. Salista kuului franseesin kehoitussäveleet ja maisteri vei neiti Julian tanssimaan. Vastassa oli heillä ylioppilas Juslenius, jonka jo tunnemme, sekä Alma Hegel.

Silloin kuin maisteri Tiira tahtoi rouva Pihléniä tanssiin istui Alma aivan sisarensa läheisyydessä, mutta maisteri joutui siinä niin hämilleen, ettei huomannut häntä ollenkaan ja Alma jo ajatteli että kenties ei huomaa koko iltana, varsinkin nyt kun näkyy joutuneen Julian pariin. Mitä ihmettä heillä lieneekin niin paljon puhumista? Olihan Almakin niin soma, että hän kyllä ansaitsi hiukan huomiota. Lyhyeksi leikattu tukka oli käherretty niin että se jonkinlaisena glooriana ympäröi suloisia kasvoja, antaen niille melkein poikamaisen ja samalla lapsellisen ulkomuodon. Koko muu puku teki saman vaikutuksen. Sininen suora hame osoitti selvästi kuinka vähän hänen vartalonsa oli kehittynyt ja leveä, melkein olkapäille laskeutuva pitsikaulus muistutti paljon koulutyttöä, mutta käsivarret näyttivät jo pyöreiltä ja rinnan poikki röyhelletty harsokoriste teki hänet korkeapovisemmaksi kuin hän muutoin vielä olikaan. Outo ei oikein tietänyt pitikö häntä aika-ihmisenä tai lapsena.

Kun maisteri franseesissa ensi kerran tanssi Almaa vastaan, tytön viehättävät liikkeet eivät voineet olla herättämättä hänen huomiotaan ja samalla luuli hän lukevansa Alman silmissä moitetta siitä ettei ollut häntä ennen tervehtinyt. Huolimatta tanssikumppalinsa loistavasta kauneudesta katseli maisteri aluksi niin paljon vastaisella seinällä istuvaa Almaa, että Julia vihdoin teki siitä ivallisen muistutuksen.

Maisteri kääntyi silloin kokonaan hurmaavan toverinsa puoleen ja alkoi vilkkaan keskustelun, jota kesti tanssin loppuun saakka. He puhuivat elämästä Helsingissä, josta kummallakin oli muistoja, vaikka eivät siellä olleetkaan tuttuja; kumpikin tunsi ihmisiä, joista tiesivät yhtä ja toista kertoa, joko hyvää taikka pahaa, jälkimäistä kuitenkin enemmän. Julia oli ollut Sveitsissä pensioonissa ja osasi jokseenkin hyvin jutella kaikenlaista vieraista maista. Sanalla sanoen aika kului heiltä erinomaisen hupaisesti. Tanssin lämmin nosti heleämmän punan poskille, silmät säihkyi ja suonet sykki ja kun maisteri galoppaadissa likisti tuota muhkeata vartalota rintaansa vastaan, tunsi lämpimän käsivarren olkapäällänsä ja hienon tuokseen ympärillänsä, unhoitti hän kaikki muut ja näki vaan kaksi kirkasta silmää sekä hymyilevän suun, jotka olivat häntä niin lähellä. Hän tuskin muisti irroittaa käsivartensa kun joko hänen itsensä tai Julian tuli lähteä vastatanssiin.

Kun tanssi loppui huomasi maisteri salaisella kauhistuksella olevansa aivan lumottu. Saatuansa palasen kermajäätä Julialle, jonka hän vei istumaan rouva Polinin luokse, kiiruhti hän tupakkahuoneesen vilvoittamaan itseänsä. Paristakymmenestä papirossista kohosi siellä tupakan savu kattoon, jossa se muodosti paksun, yhä alemmaksi vaipuvan kerroksen. Huoneessa tapasi maisteri Jusleniuksen ja molemmat ottivat lasin sherryä.

— No sinähän näyt päässeen kuningattaren täydelliseen suosioon, sanoi ylioppilas. Niin äkkinäiseen tuttavuuteen hän ei ole ketään nuorta miestä tähän saakka päästänyt ja nyt kaikki kadehtivat sinun onneasi. Mutta älä nuolaise ennen kuin tipahtaa!

— Ole huoleti, veli pyhä! vastasi maisteri, jonka itserakkautta kuitenkin kutkutti tieto siitä että kaupungin kaunein tyttö oli hänelle erityistä suosiota osoittanut.

— Sinun pitäisi toki muistaa hiukan neiti Almaakin.

— Olen aikonutkin pyytää häntä toiseen franseesiin.

— Ai, ai, sehän on vaarallinen franseesi! Mutta paras on että teet pyyntösi hyvissä ajoissa, muutoin saatat tulla liian myöhään.

Maisteri menikin heti ja esitti pyyntönsä Almalle eikä sitte tanssinut enään ollenkaan ennen kuin toista franseesia aloitettiin. Syyksi hän sanoi kuumuutta.

Kun hän sitte vei Almaa franseesiin tuntui aivan kuin hän olisi vieraista tullut kotiansa. Vaikka hän verrattain harvoin oli tätä nuorta tyttöä puhutellut, pitivät he kuitenkin toisiansa jo vanhoina tuttuina. Puheen ainetta ei kummankaan tarvinnut väkisin etsiä ja kaivaa esiin kaikenlaista tarpeetonta kalua muistojen romu-aitasta; keskustelun aine esiintyi itsestään ja itsestään se kehittyi. He olivat molemmat mielipiteiltään suomalaisia, heillä oli samoja harrastuksia, samoja yleisiä toiveita, samoja murheita ja he ymmärsivät toisiansa täydellisesti. Sen lisäksi oli heidän välillänsä vielä jotakin, joka aina tekee keskustelun hauskaksi ja vilkkaaksi: he ihmettelivät toinen toisiansa. Maisteri ihmetteli kuinka tuo lapsi saattoi niin järkevästi ajatella ja puhua, hän ihmetteli tytön reippaita ja pelottomia mielipiteitä sekä sitä viehättävää iloisuutta, jolla hän ajatuksensa esiin toi. Alma puolestaan ihmetteli maisterin syvää oppia, sujuvata puhetta ja jaloja, korkeita ajatuksia. Kaikki mitä maisteri puhui oli hänen mielestään erinomaista, ja moni ajatus, jolle hän itse turhaan oli oikeata muotoa etsinyt, pukeutui maisterin sanoissa toivottuun asuunsa. Tyttö parka usein punastui kun maisteri lausui aivan hänen ajatuksiansa, ikäänkuin olisi voinut ne hänen silmistänsä lukea.

Vaikka maisteri oli vielä aivan huumauksissa Julian lumoavan kauneuden vaikutuksesta, tunsi hän selittämättömän voiman vetävän itseänsä tuohon nuoreen tyttöön, joka häntä sinisillä silmillään niin hartaasti katseli. Hänen mieleensä johtui siinä kaikenlaisia kummallisia ajatuksia. Mitähän, ajatteli hän itsekseen, jos ihmisellä olisi tuollainen pikku vaimo, noin ymmärtäväinen ja noin iloinen? Mitähän jos sanoisin häntä äkkiä sinuksi? Mitähän jos kumartuisin hiljaa ja painaisin suudelman noille punaisille huulille, jotka tuossa viehättävästi hymyilevät?

Mutta olenpa minä oikein kevytmielinen, ajatteli hän jälleen, leimahdan ilmituleen missä vaan kauniin tytön tapaan. Hyi minua!

Rouva Pihlén tuli ja kysyi Almalta, lähteekö hän franseesin loputtua pois. Ei, sitä Alma ei tahtonut, sillä hänellä oli nyt erinomaisen hauskaa. Maisteri Tiira lupasi saattaa hänet kotia. Rouva sanoi että häntä nukuttaa ja lupasi lähteä pois.

Maisteri katsoi hänen jälkeensä ja luuli nyt vasta huomaavansa erinomaista avaruutta rouvan puvussa.

— Voi mikä tyhmeliini minä kuitenkin olin! mutisi hän sitte itseksensä.

Alma kertoi maisterille ompeluseurasta, jonka hän oli kaupungin tyttöjä varten perustanut ja jossa puhuttiin paljasta suomea; mutta sinne tuli ainoastaan käsityöläisten ja työväen tyttäriä, kaikki kauppiasten ja virkamiesten tyttäret pysyivät sieltä poissa, he muka olivat hienompia.

Maisteri lupasi kirjoittaa siitä artikkelin lehteensä ja antaa noille hienoille muutamia hienoja sätkäyksiä.

Kun maisteri tanssin loputtua siirtyi tupakkahuoneesen, veti kauppaneuvos Polin hänet sohvalle istumaan ja tilasi konjakkia sekä limonaadia. Kauppaneuvos alkoi hyvin vilkkaasti puhua sanomalehdestä ja selitti hyvin laveasti kansan opetuksen järjestämistä, mutta maisteri, vaikka olikin häntä hyvin tarkasti kuuntelevinaan, ei tietänyt asiasta mitään, hänen ajatuksensa liikkuivat aivan toisaalla. Hän heräsi unelmistaan vasta sitte kun kauppaneuvos puristi hänen kättänsä ja kysyi:

— Te otatte siis kirjoituksen vastaan?

— Suurella kiitollisuudella, herra kauppaneuvos, vastasi maisteri ja ajatteli sitte itsekseen: Mitähän minä nyt lupasin?

Lupauksensa mukaan saattoi maisteri kotia Almaa, joka käveli hänen vieressään niinkuin mikä vaatekääry liinoihin ja turkkeihin kiedottuna. Maisteri olisi tarjonnut käsivartensa, mutta Alman kädetkin olivat turkin sisällä.

V.

Uusi vuosi oli tullut ja sanomalehden säännöllinen ilmaantuminen alkanut. Tilaajoita oli karttunut niin paljon että lehden tulevaisuus, s.o. ensimäinen vuosi, oli turvattu. Toimittaja saattoi laskea että kun kirjapaino, paperi, y.m. kulungit ovat suoritetut, hänelle jääpi kaikkien vaivain palkkioksi noin 300—400 markkaa. Paljon huonomminkin olisi saattanut käydä, ajatteli maisteri Tiira. Hän tuumaili vaan mihinkä tuota voittoa olisi käytettävä ja päätti vihdoin ostaa niillä rahoilla ensi talveksi uudet turkit.

Tanssiaisten jälkeen olivat maisterin mielestä melkein kokonaan unohtuneet vieraan jutut kestikievarissa, hän oli nyt saanut muuta ajattelemista. Hän oli tuosta muutoksesta melkein iloissaan, eikä äkkinäinen mieltymys molempiin tyttöihin tanssiaisissa myöskään hänen rauhaansa sanottavasti häirinnyt. Hän oli nyt levollinen siinä vakuutuksessa, että hän on yleisesti suosittu henkilö niissä piireissä, joiden suosiosta hän lukua piti, ja luulipa hän myös havaitsevansa että etenkin naima-ikäisten tyttärien äidit häntä lempein silmin katselivat. Pienessä kaupungissa ei ollutkaan monta nuorta miestä, joiden asema olisi perheelle edes sitä turvallisuutta tarjonnut kuin maisterin, joka valtion koulun opettajana piti kruunun suuresta kaakusta kiinni.

Sanomalehden toimittaminen ei maisterille erittäin suurta vaivaa tuottanut, sillä apua alkoi tulvata ulkoa päin monelta haaralta. Eräänä päivänä astui hänen luoksensa mies, joka veti lakkaristaan paksun kääryn paperia ja kumarsi nöyrästi.

— Te olette, herra toimittaja, luvannut lehdessänne edistää raittius-asiata. Minulla olisi tässä siitä pieni kirjoitus, jonka pyytäisin lehteenne.

Maisteri sanoi mielihyvällä ottavansa sen lehteen, mutta mies alkoi selittää raittius-asian suurta hyötyä kiihkeällä innolla ikäänkuin olisi tahtonut ruveta maisteria käännyttämään. Hän kertoi aikovansa perustaa kaupunkiin raittiusseuran ja tämä kirjoitus oli kehoitus sitä varten. Maisterilla oli kiiru lähteä kouluun, mutta mies yhä vaan selitti. Hänen täytyi vihdoin jokseenkin epäkohteliaalla tavalla kesken puhetta ojentaa kätensä jäähyväisiksi ja kehoittaa miestä vastedeskin muistamaan lehteä kirjoituksilla. Mies poistui silloin monilla kumarruksilla.

Kun maisteri palasi koulusta, yhtyi häneen kadulla ylioppilas Juslenius, joka seurasi häntä kotia. Pöydälle oli sillä aikaa tuotu paksu kirje, jonka kuoreen oli painettu kauppaneuvos Polinin nimi.

— Ompas sinulla arvokkaita aputoimittajoita! huudahti ylioppilas katsellen kirjettä.

Maisteri hymyili, sillä hän arvasi että siinä nyt oli se kirjoitus, jonka hän tanssiaisissa oli luvannut lehteensä ottaa. Hän avasi kirjoituksen ja alkoi lukea sillä aikaa kuin ylioppilas katseli pöydällä olevaa raittiuskirjoitusta. Hetken luettuansa maisteri nousi ylös ja huusi, tukkaansa tarttuen:

— Herrajesta, mitä hullutusta tämä on? Eihän tässä ole päätä eikä perää!

Juslenius otti paperin ja luki sitä hetkisen.

— Löydätkö siinä ainoatakaan järjellistä lausetta? kysyi maisteri.

— En vielä tähän saakka; mutta lopussa kiitos seisoo! Luettuansa kirjoituksen loppuun heitti ylioppilas paperin pöydälle ja sanoi lyhyesti:

— Paperikoriin!

— Ei veliseni, kuinkas se kävisi laatuun? Mutta mikä panikaan kauppaneuvos Polinin kirjoittamaan kansan opetuksen järjestämisestä, josta hänellä on noin sekavat ajatukset? Miks'ei hän kirjoittanut "Voin viennistä Englantiin", taikka "Rautatien rakentamisesta Kauppilaan", taikka jostakin muusta, jota hän saattaa ymmärtää?

— Etkö sinä tiedä, ettei mikään ole niin hauskaa kuin puhua asioista, joita ei ymmärrä? Jos minä, näet sä, ymmärrän jonkun asian perin pohjin, niin on se minusta niin selvää ettei siitä kannata puhua; mutta annas kun otan asian, jota en ymmärrä, niin voin puhua siitä mitä hyvänsä, aivan niinkuin se, joka on tuntemattomissa maissa matkustanut, voi sieltä kertoa mitä tahtoo. Jos sitte tulee joku toinen ja sanoo: "sinä valehtelet, asia onkin niin tai näin", voi hän huoleti vastata: sinä valehtelet itse! Ja se, joka tahtoo uskoa molempia, tekee viisaimmin, jos uskoo että molemmat valehtelevat.

— Sinä puhut niinkuin kirjasta, nauroi maisteri, mutta se ei laisinkaan auta tässä pulassa. Minä en tahtoisi millään muotoa hyljätä kauppaneuvoksen kirjoitusta, mutta jos sen tällaisena painatan, "niin hevosetkin nauraa".

— Siinä tapauksessa on paras että painatat sen ja loppuun lisäät toimituksen puolesta: Risum teneatis amici!

— Säästä sukkeluuksiasi toiseen kertaan, vaikeroi maisteri.

— Siis on yleinen mielipide se, että kirjoitus toistaiseksi pannaan pöydälle ja ryhdytään päiväjärjestykseen, puhui ylioppilas juhlallisella äänellä ja, muuttaen äkkiä äänensä tuttavalliseksi, jatkoi:

— Minä menen tänä iltana Alma Hegelin ompeluseuraan.

— Soo! En luullut sinun osaavan neuloa.

— Erehdyt, veikkoseni, minua on pyydetty pitämään siellä esitelmää, ja koska minulla vielä on tallella se kansantajuinen esitelmä "Sydämestä", jonka pari vuotta takaperin Helsingissä pidin, niin luen sen nyt heille. Etkö sinäkin tahtoisi kerran pitää tytöille esitelmää?

— Ei minua ole pyydettykään.

— Syy on siinä että tyttöparat eivät uskalla lähestyä sellaista potentaattia kuin sinä olet, seitsemäs tai kahdeksas suurvalta, näet. Tytöillä on erinomainen respekti sinua kohtaan. Siitä saakka kuin lehdessä oli kirjoituksesi ompeluseurasta, olet sinä heidän sankarinsa, heidän ideaalinsa, heidän torttunsa ja rusinansa.

— Ole vaiti!

— Kas niin, saanko sanoa että sinäkin olet luvannut pitää esitelmän ompeluseurassa?

— Sano, jos tahdot.

Vähän aikaa sen jälkeen kuin Juslenius oli lähtenyt pois, toi posti useita kirjeitä "Kaupin" toimitukselle. Ne olivat kirjeitä tuntemattomilta tuttavilta lähiseuduilla. Yhdessä niistä oli runomittainen tervehdys uudelle sanomalehdelle. Se alkoi näin:

    "Terve Kauppi kaupungista,
    Terve valpas valvojamme,
    Terve uutisten urija!
    Terve teille, terve meille,
    Terve sulo Suomellemme,
    Terve tervehyttäjälle!
    Posti toi sen poikalapsen,
    Pienokaisen pussissansa,
    Laukussansa lehtilauman.
    Akat tuota kääntelivät,
    Kääntelivät, vääntelivät:
    Mitähän tuostakin tulevi,
    Mikä kasvavi kananen?"

Sellaista jatkui sitte pari arkkia lävitse. Maisteri huokasi.

— Hyvä ystävä epäilemättä; mutta runo täyttäisi koko lehteni eikä huvita ketään. Jos olisin kuningas, lähettäisin hänelle rahan rintaan, taikka kultaisen nuuskarasian. Nyt ei auta muu kuin — paperikoriin. Viimeisen sanan lausui hän matkien Jusleniusta. Toinen kirje oli näin kuuluva:

"Kaapin pää Toimi Tuksell!! kun hirviän dulen puhaltais valkia hävitti kaikki huonekset patron lingmanilta Joka sano että vasikat Jotka olivat karsinas että heitin piti ettiä avainta Jos ne palaisi, niin duli Jahtifouri Ja sano että yksi väskan hengi on yks väskan hengi Joka maksa korkeentans neljä tai 5 markka helsingin toril Jos ne palais kun sais vaan pykningin pelastuksi Ja sano että patron on hullu niinkuin sanotan höperö sen säikähryksen tähren, niin voi kauhiaa kun rupesi kiromaan Ja vannomaan Ja sanoi sinä ulosgulunut lurjus Ja sinut pitäs panna yhteen paikkaan Jota minä en ilkiä kirjottaa. Ja tohtarkin tuotin Ja toi kans paljon laastaria Ja buunöljyä että Jos olis palohaavoja niinkuin buuöljy on hyvää mutta ei auttanut täytyi panna rattaille Ja huusi niinkuin syötävä minulta leikataan pää Ja voi sinä birun pakana Joka oli tohtori Ja monta muuta kauhiata sanaa Joista karvat nousevat pystyn kuuluu nyt kuollen lapviikin sairashuonees se on raskas sanoma sillä sitä moni kiittää hyväntekijäksi Ja antoi paljon rahaa kansagoululle Ja opetti biikansa Ja renginsä kirjottaman. bytäisin kirjotusvirhet oikaseman. Jos niitä on."

Maisteri sytytti papirossin ja luki kirjeen toiseen kertaan.

— Tässä on joku hirveä uutinen kerrottuna, mutta mikä se on? Huomisessa lehdessä on vielä tilaa vereksimmille uutisille ja voihan jättää jonkun joutavan jutun pois.

Samassa toi kirjapainon poika kosteita korrehtuuriliuskoja. Maisteri käski hänen odottamaan, otti paperia ja kirjoitti:

"Hirveä onnettomuus. Viime viikolla paloi K:n pitäjässä, kovan tuulen raivotessa, patrona Klingmanin kaikki huoneet. Navettaan, joka oli lukossa, paloi useita vasikoita. Tämä onnettomuus vaikutti omistajaan niin kovasti että hän menetti järkensä ja vietiin Lapviikin sairashuoneesen, jossa hän jo kuuluu kuolleen. Kirjeenvaihtajamme kertoo että vainaja harrasti suuresti kansan sivistystä ja antoi runsaasti apua pitäjän kansakoululle."

— He, tuoss'on!

Poika lennätti uutisen kirjapainoon.

Seuraavana päivänä meni maisteri Pihlénin puotiin tupakoita ostamaan. Pihlén huomasi hänet konttoristaan pyöreän kurkistusruudun lävitse ja tuli puotiin.

— Mistä kummasta sinä olet tuon uutisen saanut? kysyi Pihlén ja osoitti sormellansa lehden viime numerossa uutista "Hirveä onnettomuus".

— Eikös se ole sitten oikea?

— On se sen verran oikea että K:n pitäjässä paloi huoneet, mutta ei patrona Klingmanilta, vaan Flinkmanilta, eikä se tapahtunut viime viikolla, vaan toista vuotta takaperin ja ilmoitus patronan kuolemasta on jo pari viikkoa takaperin ollut pääkaupungin lehdissä.

Maisteri ei voinut vastata mitään, vaan kirosi itseksensä omaa tyhmyyttään ja tuli peräti huonolle tuulelle. Hän aikoi jo lähteä pois kun kuomasi että puodin toisella puolella oli neiti Torn kauppaa tekemässä. Tämä kokosi kiireesti kaikki myttynsä ja riensi ulos samalla kertaa kuin maisterikin.

— Mitähän tuokin minun jälessäni juoksee? ajatteli maisteri ja nosti hattuansa hyvin kylmästi. Mutta ikään kuin kiusalla rupesi neiti Torn käymään hänen rinnallansa ja aloitti puhetta.

— Maisteri Tiira, otattehan te lehteenne pieniä kertomuksia?

— Kas niin, sitä vielä puuttui! ajatteli maisteri itsekseen ja vastasi:
Kyllä! mutta sellaisella äänellä kuin olisi tahtonut sanoa: menkää
Kyöpeliin kertomuksinenne!

Neiti Torn kertoi että hänellä jo kauan oli ollut pieni novelli valmiina, mutta hän ei uskaltanut tarjota sitä julaistavaksi. Nyt oli hän sitä kantanut lakkarissaan monta päivää toivossa tavata maisteria ja pyysi saada nyt antaa sen, kun vaan se voisi tapahtua niin ettei kukaan huomaisi. Myöskin pyysi neiti Torn ettei hänen nimeänsä millään ehdolla kenellekään ilmaistaisi.

— Se tuskin tulee tarpeelliseksi, sanoi maisteri melkein hävyttömällä epäkohteliaisuudella.

Kun kadulla kulki alituisesti ihmisiä, ehdoitteli neiti Torn että hän pudottaa myttynsä huomaamatta kadulle, josta maisteri sen sitten ottaa.

— Kaikkien hupsujen kanssa tässä on tekemistä, mutisi maisteri äkeissään ja hänen päähänsä pälkähti jo sekin ajatus että pitäisi jättää koko mytty kadulle muitten löydettäväksi, niin kyllä neiti Tornilta kirjoitushalu loppuisi. Mutta sitte häpesi hän omaa ilkeyttään, otti mytyn ylös ja meni kotia. Hänen mielestään kaikki ihmiset katsoivat häneen ilkkuen, ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: Kas tuo mies se vasta löysi tuoreen uutisen lehteensä!

Kotia tultua heitti maisteri mytyn pöydälle, se vierähti maahan ja aukeni. Muutoin se kenties olisi jäänyt pitkiksi ajoiksi avaamatta, mutta nyt otti maisteri sen uudestaan käteensä ja alkoi selailla.

Kun hän oli muutamia lehtiä lukenut, pääsi häneltä huudahdus:

— Tämähän on oivallista!

Luettuansa vihon yhtä mittaa loppuun, otti maisteri paperia ja kirjoitti neiti Tornille tällaisen kirjeen:

"Arvoisa neiti!

Teidän pieni novellinne on kultahelmi. Minä olen sen lukenut suurella ihastuksella alusta loppuun. Se on ihan todellisesta elämästä leikattu kappale. Kieli on rikasta ja sujuvaa, esitystapa teeskentelemätön ja viehättävä. Suokaa minun toivottaa teille onnea ja odottaa useita samanlaisia kertomuksia teidän kynästänne."

Kun neiti Torn sai tämän kirjeen oli hänen luonansa pari pientä tyttöä yksityistä opetusta saamassa. Luettuansa kirjeen punastui hän niin ankarasti että tytötkin sen huomasivat. Hän meni silloin toiseen huoneesen, veti siellä piirongista laatikon auki ja otti joukon kellastuneita papereita esille. Ne olivat vanhoja rakkauden kirjeitä.

— Hän on oikeassa, huokasi neiti Torn, se on todellisesta elämästä leikattu kappale — minun omasta elämästäni.

Kyynel vierähti hänen silmästään maisterin kirjeen päälle; hän pisti sen noiden kellastuneitten paperien joukkoon ja lukitsi laatikon.

— Teidän silmässänne on kyynel, huomautti toinen tytöistä kun neiti
Torn palasi heidän luoksensa.

Neiti Torn ei vastannut mitään, vaan pyyhkäsi silmäänsä ja suuteli tyttöä.

VI.

Ylioppilas Juslenius oli lähtenyt Helsinkiin lukemaan. Raittiuden-harrastajalta oli jo tullut kolme pitkää kirjoitusta, joissa samaa asiata eri kannoilta tarkastettiin.

Ne kaikki odottivat tilaa lehdessä. Odottamassa oli myöskin vielä kauppaneuvos Polinin kirjoitus kansan opetuksen järjestämisestä.

Eräänä päivänä sai maisteri kauppaneuvokselta kirjeen, jossa häntä kutsuttiin päivällisille. Maisteri tuota melkein säikähti. Mitä pitäisi hänen sanoa, jos puhe syntyy tuosta onnettomasta kirjoituksesta ja mahdotontahan on estää puhetta siihen kääntymästä. Jos hän ilmoittaisi itsensä sairaaksi? Se olisi melkein liian typerää.

Kun maisteri saapui päivällisille, ei hän vielä tietänyt mitä vastaisi, jos kauppaneuvos kirjoitustansa kysyisi. Sen vuoksi hän alussa olikin hiukan ahdistetulla mielellä, varsinkin kun hän huomasi että talon rouva puhutteli häntä jokseenkin kylmällä kohteliaisuudella.

Mutta päivällispöydässä hyvät ruo'at ja oivalliset viinit maisterin luonnon pian virkistivät ja hän sai iloisuutensa takaisin. Häntä vastapäätä istui Julia viehättävän yksinkertaisessa mustassa kotipuvussa, ainoastaan rinnan vasemmalle puolelle oli kiinnitetty yksinäinen punertava ruusu, joka oli täydessä sopusoinnussa hänen kasvojensa värin kanssa. Tuon tuostakin kohtasivat heidän katseensa ja maisteri huomasi salaisella ilolla että Julia usein katseli häntä silloinkin kuin hänen silmänsä olivat muualle kääntyneet.

Maisteri, joka itse oli köyhistä vanhemmista syntynyt ja nyt oli vähäpalkkainen koulunopettaja, katseli mielihyvällä rikkaan talon sisustusta, pehmeitä ja avaroita nojatuoleja ja sohvia, paksuja mattoja, kalliita tauluja seinillä, kuvateoksia ja komeisin kansiin sidottuja kirjoja pöydillä ja hyllyillä. Piano oli auki viistossa yhdellä seinällä ja korkeitten fikusten ja palmujen keskeltä katseli Runebergin rintakuva rauhallisena koverretuilla silmäterillään. Kaikki oli niin kestävää, niin lämpöistä, niin hyväilevää.

Maisteri ajatteli itsekseen: tällaisessa kodissa olisi sentään hauska elää! Voisikohan tuota milloinkaan itsellensä hankkia?

— Kun hän sitä ajatellessaan katsahti Juliaan, joka hänelle hymyili, luuli hän kuulevansa äänen, joka kuiskasi: se ei ole laisinkaan mahdotonta, sinun ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätesi ja ottaa onnesi!

Päivällisen jälkeen vetäytyivät herrat kauppaneuvoksen kamariin tupakoimaan. Maisteri oli aivan muissa ajatuksissa kun kauppaneuvos hymyillen äkkiä kysyi, eikö hänen kirjoituksellensa jo voida saada tilaa lehdessä.

Maisteri punastui vasten tahtoansa.

— Se on vähän viipynyt, sanoi hän sopertaen ja yskähdellen, sen vuoksi että olen aina aikonut kysyä, saisinko tehdä siinä pieniä muutoksia, jotka saattaisivat asian hiukan selvemmäksi.

— Varsin kernaasti, vastasi kauppaneuvos. Enkö siitä teille kirjoittanutkin? No se taisi unohtua. Tehkää te vain muutoksia niin paljon kuin tahdotte.

Maisteri pyysi kuitenkin saada muutamia suullisia selityksiä asiasta ja herrat istuivat vieretysten sohvalle. Totta puhuen eivät selitykset olleet paljoa valaisevampia kuin itse kirjoitus, mutta maisteri katsoi kuitenkin velvollisuudekseen niitä hartaasti kuunnella.

Kun kahvi oli tuotu sisään tuli huoneesen myöskin Julia äitinsä kanssa. Silloin jätettiin keskustelu kansan opetuksesta, mutta kauppaneuvos löi maisteria polveen ja sanoi:

— Miksi ette ole lukenut tohtoriksi? Onhan teillä hyvä pää.

— Niin, lukekaa itsenne tohtoriksi! sanoi Juliakin, luoden maisteriin kehoittavan silmäyksen.

— Asian laita on sellainen, selitti maisteri, että tohtoriksi lukemiseen ei tarvita niin paljon hyvää päätä kuin hyvää kukkaroa. Minä olen köyhä poika ja minun täytyi päästä ansaitsemaan niin pian kuin mahdollista.

— Jaa, jaa, köyhyys on suuri rasitus, huokasi kauppaneuvoksen rouva ja lisäsi vielä: Tähän aikaan ei enää lukenutta miestä pidetä juuri missään arvossa, jollei hän ole vähintään tohtori.

Maisteri naurahti kuivasti ja kauppaneuvos kiiruhti selittämään, että hänen rouvansa tarkoittaa noin ulkonaista arvoa; ihmisen sisällinen arvo luonnollisesti ei riipu yksinään opista, sillä onhan sitä nähty että korkeasti oppinutkin henkilö voi ihmisenä olla suuri roisto.

Maisteri sanoi sen hyvin ymmärtävänsä.

Kahvin juotua puhuttiin vielä yhtä ja toista päivän tapauksista ja maisteri olisi viipynyt pehmeällä sohvalla ja kauniin Julian vastapäätä vaikka kuinka kauan, mutta ensin katosi rouva ja sitten alkoi kauppaneuvos haukoitella yhä pitempään ja kysyi vihdoin vieraaltaan, eikö hänellä ole tapana hiukan nukahtaa päivällisen päälle.

Maisteri ymmärsi yskän ja heitti hyvästi. Julia saattoi häntä eteiseen saakka ja sulkeissansa ovea kuiskasi vielä ra'osta:

— Lukekaa itsenne tohtoriksi, herra maisteri! Maisteri heitti sormisuukkosen, mutta onneksi Julia ei sitä enään nähnyt.

Maisteri oli nyt erinomaisen hyvällä tuulella, niinkuin oivallisen aterian syönyt ihminen ainakin. Sitä paitsi hän oli selvinnyt tuosta onnettomasta kirjoituksesta paljon helpommin kuin oli odottanutkaan ja sen lisäksi oli hän iloinen niinkuin mies, joka luulee kauniin tytön rakkauden voittaneensa.

Hän astuikin nyt, pää pystyssä ja hattu hiukan toisella korvalla, pitkin katua vihellellen hiljaa itseksensä kun vastaan tuli hänen virkatoverinsa, reaalikoulun opettaja Grönqvist, laiha, säämiskän-karvainen mies, joka jo parikymmentä vuotta oli ollut koulun palveluksessa ja jolla nyt oli vaimo ja seitsemän lasta elätettävänä. Kun Grönqvist sai tietää mistä maisteri tuli, puisti hän tämän kättä ja sanoi:

— Niin, niin, veliseni, pidä sinä vaan kiinni siitä talosta, siellä se asuu kultalintu!

Sitte kuiskasi hän maisterin korvaan ikäänkuin suurena salaisuutena:

— Kyllä sieltä ainakin pari sataa tuhatta lohkee! Ja sitte taas kovemmalla äänellä:

— Älä nai köyhää! Jollet rikasta saa, niin ole ilman; yksi suu syö vähemmän kuin yhdeksän. Muista minua!

Maisteri hymyili ja tahtoi sanoa: no, no, ei sitä vielä naimapuuhissa olla! Mutta Grönqvist oli jo mennyt kauaksi, sillä hän ei joutanut monta sekuntia paikallaan pysymään. Hänen täytyi kaiken päivää kiiruhtaa paikasta toiseen työtä tekemään. Paitsi varsinaisia koulutunteja, joita oli neljättäkymmentä viikossa, hän antoi vielä yksityistä opetusta, piti pienempäin kauppiasten tilikirjoja, hoiti useitten käsityöläisten kirjeenvaihtoa, suomenteli pieniä kirjoja j.n.e. Hänellä ei ollut aikaa siunata, mutta ei sittekään tahtonut suuri lapsilauma pysyä eheissä vaatteissa, rouva kahvissa ja itse tupakassa. Ruokaa luonnollisesti ei saanut puuttua.

Kun maisteri tuli kotia rupesi hän kauppaneuvoksen kirjoitusta korjaamaan. Se tapahtui sillä tavalla, että hän otti puhtaan arkin paperia ja alkoi kirjoittaa. Hän ei edes katsonutkaan kauppaneuvoksen sepustukseen, vaan laati aivan itsenäisen kirjoituksen, jossa luonnollisesti ei ollut ainoatakaan sanaa samalla tavalla kuin korjattavassa kirjoituksessa, eikä sisältökään ollut samaa. Maisteri kirjoitti jokseenkin selvän esityksen kansan opetuksen järjestämisestä Suomessa ja pani loppuun kauppaneuvoksen nimimerkin. Mitään uutta tai erinomaista ei siinä ollut, mutta kaikki mitä kirjoitus sisälsi oli sellaista että sitä saattoi yksinkertainenkin ymmärtää.

Saatuansa kirjoituksen valmiiksi alkoi maisteri miettiä äskeisiä tapauksia. Ensiksikin tunnusti hän itselleen että hän oli Juliaan rakastunut — oikein todellisesti rakastunut. Mutta miksi oli häntä kehoitettu tohtoriksi lukemaan ja mitä varten oli erittäin Julia häntä siihen kehoittanut? Hän asetti ajatuksissansa oman rakkautensa tuon kehoituksen jonkinlaiseen yhteyteen keskenänsä. Jälkimäinen oli vastaus edelliseen. Tehkää itsenne tohtoriksi, niin voitte päästä vävykseni, luuli hän kauppaneuvoksen sanovan. Lukekaa tohtoriksi, niin annan teille ilolla käteni, kuiskasi Julia — hänen ajatuksissaan. Ja miks'ei tohtoriksi? Kannattaapa sellaisen palkinnon edestä puuhata, vieläpä velkaakin tehdä.

Kaiken sen illan ja vielä yölläkin maisten mietti, mistä aineesta hänen sopisi tohtoriväitöksensä kirjoittaa.

Seuraavana iltana oli maisterin määrä pitää esitelmä Alma Hegelin ompeluseurassa. Kun hän tuli kokoushuoneesen otettiin häntä vastaan suurella kunnioituksella ja kaikenlaisilla pienillä kohteliaisuuksilla, joilla ainoastaan naiset osaavat miesten enemmän tai vähemmän itserakasta mieltä suositella. Maisterin tullessa eteiseen kuului salista iloista naurua ja puhetta, mutta sitte hän kuuli huudettavan Hsh! aivan niinkuin koulussa opettajan tullessa luokalle, ja nauru lakkasi. Tuo hiljaisuus hiukan vaivasi maisteria, jota Alma ja pari muuta tyttöä oli tullut vastaan ottamaan. Hän ei uskaltanut paljon katsoa ympärillensä, vaan kuunteli hajamielisenä Alman monia anteeksipyyntöjä siitä että häntä oli vaivattu, mutta kun hänen tiedettiin osaavan erinomaisen hyvin puhua ja kaikki halusivat häntä kuulla, niin oli hyvän tarkoituksen vuoksi rohjettu j.n.e.

Huone ei ollut erittäin iso. Muutamien pyöreitten pöytien ääressä istui nuoria neitosia neulomassa. Peremmällä oli erityinen pieni pöytä, jolla seisoi juomalasiin pistetty kukkakimppu sekä vesikarahvi; pöydän takana oli tuoli. Maisteri vietiin tälle tuolille istumaan. Aluksi hän katseli alaspäin kooten ajatuksiansa, mutta kun hän sitte puhetta aloittaen kohotti silmänsä, huomasi hän tyttöjen joukossa myöskin Julia Polinin. Heidän silmäyksensä kohtasivat, vieno puna nousi maisterin kasvoille ja Julia hymyili niin hurmaavalla tavalla, että maisteri oli vähällä sekaantua esityksessään. Mutta voitettuansa ensi hämmästyksen puhui maisteri kahta kauniimmasti Julian ihanain silmäin edessä.

Useissa pöydissä kuiskaeltiin ja hiljaa nauraa kiherrettiinkin. Alussa se maisteria häiritsi, mutta sitten ei hän sillä enään lukua pitänyt. Varsinkin eräs tyttö saman pöydän ääressä, jonka luona Alma Hegel istui, oli hyvin levoton. Hän kumartui Alman puoleen ja kuiskasi:

— Hänen kaulaliinansa on väärässä. Alma nyökkäsi päällään.

Vähän ajan päästä kumartui tyttö uudestaan.

— Katsopas, eikö hänen silmänsä näytä viheriäisiltä?

Alma puisti päätänsä vihaisesti, mutta tyttö piirsi neulansa kärjellä pöytään maisterin kuvan niin luonnollisena että Almankin huulet vasten tahtoansa vetäytyivät hymyyn.

— Kas kuinka Julia pöyhistelee, kuiskailtiin toisessa pöydässä. Hän on varmaankin tullut tänne maisteri Tiiran tähden.

Suurin osa seurasta kuunteli kuitenkin hartaasti esitelmää, jossa puhuttiin nais-emansipationin kehityksestä, eikä se ollutkaan varsin pitkä. Esitelmän loputtua tarjottiin teetä ja maisteri istuutui Julian viereen. Hänestä oli aivan luonnollista että hän niin teki, mutta moni seuran varsinaisista jäsenistä katsoi karsain silmin kuinka tuo satunnainen tulokas anasti itsellensä sen, jota varten he olivat niin miehissä kokoon tulleet. Mieliala oli sen vuoksi yleensä hiukan raskas, vaikka Julia ja maisteri eivät sitä huomanneet, sillä he eivät tietäneet mikä iloisuus täällä ennen oli vallinnut.

Tavallista aikaisemmin tällä kertaa erottiinkin ja maisteri läksi saattamaan Juliaa kotia. Niin pian kuin he olivat tulleet kahden kesken muuttui heidän keskustelunsa heti tuttavammaksi. Maisteri ilmoitti aikovansa ruveta lukemaan tohtoriksi.

— Todellakin! huudahti Julia. Siinä teette oikein.

— Ilahduttaako se teitä?

— Minä otan aina osaa teidän elämänne vaiheisiin ja kunnioitan suuresti teidän pyrintöjänne.

Maisterista tuntui kummalliselta. Hän kysyi itseltänsä, eikö hän jo voisi olla rohkeampikin saattamatta onneansa vaaraan. Kun sitte Julia kertoi parin päivän päästä matkustavansa Helsinkiin lauluharjoituksiansa jatkamaan ja viipyvänsä siellä kevääsen saakka, tuli maisterille kiire. Hän näki sen ihanan kuvan, joka oli hänen edessänsä, äkkiä väistyvän kaukaiseen etäisyyteen, niinkuin se, joka kaukosilmän kautta maailmaa katseltuaan hämmästyen huomaa kaikkien esineiden pakenevan himmeään etäisyyteen niin pian kuin niihin luonnollisilla silmillä katsahtaa. He olivat jo lähellä Polinin talon porttia kun maisterille selvisi, että jollei hän tätä tilaisuutta käytä hyväksensä, niin kenties kaikki on menetetty. Rohkea rokan syö, kaino ei saa kaaliakaan, ajatteli hän.

Uskaliaalla ajatuksen käänteellä johti maisteri äkkiä puheen heidän keskinäiseen suhteesensa ja tunnusti rakkautensa kauniilla ja palavilla sanoilla, äänen värähdellessä sisällisestä mielenliikutuksesta.

Julia kuunteli häntä vaieten ja ilta oli siksi pimeä, ett'ei maisteri voinut kumppalinsa kasvoista nähdä minkä vaikutuksen hänen sanansa tekivät. Kun maisteri oli lopettanut ja ja henkeänsä pidättäen odotti vastausta, lausui Julia:

— Olen jo puolittain arvannut ajatuksenne ennen kuin ne lausuittekaan ilmi. Uskokaa minua kun sanon, että se, mitä nyt olette kertonut, minua suuresti miellyttää; mutta voittehan arvata tilani ja ymmärtää ett'en voi tällä hetkellä sen suorempaa vastausta antaa.

— Oh, kun lupaatte vaan ett'ette minua unhoita, niin olen jo onnellinen, huudahti maisteri.

— Siitä voitte olla varma. Mutta muistakaa myöskin te lupauksenne ja lukekaa itsenne tohtoriksi, sanoi Julia, joka jo oli pujahtanut portin sisäpuolelle.

Maisteri ei vielä ennättänyt mitään vastata kun Julia portin ra'osta ojensi kätensä ja sanoi:

— Hyvästi maist… hyvästi… Kaarlo!

Nimen lausui hän niin viehättävällä ujoudella että maisteri aivan hurmaantuneena tarttui kätöseen ja painoi tulisen suudelman hansikkaalle, joka sitä peitti.

— Julia! kuiskasi hän sitte, mutta portti oli jo kiinni ja hän kuuli
Julian nopein askelin poistuvan.

VII.

Kun kauppaneuvos Polin tuli valtuusmiesten kokoukseen, toivotti hänelle moni onnea sen oivallisen kirjoituksen johdosta, joka äsken oli ollut lehdessä julaistuna ja joka kaikkien kiittäjäin mielestä oli oikeaan aikaan lausuttu sana. Merkillistä vaan että kauppaneuvos ennätti kaikkia asioita miettiä ja harrastaa, ja että hänellä oli niin selvät ajatukset sellaisessakin asiassa kuin kansan opetuksen järjestämisessä, josta useimmat muut kaupungin isät eivät vähintäkään huolineet. Kauppaneuvos kuunteli noita ihmetteleviä lauseita myhäillen ja käsiä puristellen.

Kun kauppaneuvos itse ensin luki kirjoituksensa sanomalehdessä, ällistyi hän suuresti, milt'ei loukkaantuikin siitä rohkeudesta, jolla maisteri oli hänen kirjoitustaan pidellyt. Mutta sitte hän huomasi kuinka tyhmää oli siitä suuttua ja päätti olla ikäänkuin ei olisi mitään muutoksia huomannut, ja vihdoin, kun kirjoitusta hänelle paljon kiiteltiin, uskoi hän todellakin itse kirjoittaneensa joka sanan.

Maisteri Tiiraa ei näinä aikoina paljon näkynyt; hän istui kotona ja luki. Hän oli hankkinut huoneensa täyteen kirjoja ja ajatteli lakkaamatta tohtoriväitöksen kirjoittamista. Sanomalehtensä hoidosta hän ei enään pitänyt varsin suurta lukua, vaan painatti siihen kirjoituksia mistä niitä vain tuli. Sitä käytti hyväksensä etenkin se raittiuden harrastaja, joka jo ennenkin oli hänelle kirjoituksia lähettänyt. Nyt oli joka numerossa kirjoitus juoppoutta vastaan ja muoto niissä ei aina ollut erittäin kohtelias eikä muutoinkaan varovainen.

Eräänä päivänä tuli kauppaneuvos Polin maisterin luokse. Maisteri säpsähti; hän luuli kauppaneuvoksen taas tarjoavan jotakin kirjoitusta kansan opetuksesta taikka muusta sellaisesta asiasta. Kauppaneuvos katseli ensin uteliaasti huonetta. Kirjoituspöydällä oli muiden kapineiden joukossa kaksi valokuvaa seisovain puitteiden sisällä. Toisessa oli vanhan naisen kuva, arvattavasti maisterin äidin, toisessa — Julian!

— Minä sain sen neidiltä itseltänsä sinä päivänä, jona hän läksi
Helsinkiin, selitti maisteri huomatessaan kauppaneuvoksen hämmästyksen.

Kauppaneuvos ei vastannut mitään, vaan istui maisterin tarjoamaan keinutuoliin. Hän sytytti ensin maisterin tarjoaman papirossin, mutta laski sen kesken-eräisenä pois ja otti omasta lakkaristaan sikaarin, josta puhuessaan napsautti erityisellä pienellä koneella pään poikki ja ennen kuin sytytti, pyöritteli hetken leikattua päätä huuliensa välissä. Puhuttuansa ensin niitä näitä, joutui hän vihdoin siihen asiaan, jota varten oli tullutkin.

— Minun mielestäni, sanoi hän, vetäen pitkän sinertävän savun sikaaristaan, te ette ole oikein tasapuolinen kirjoitusten suhteen, joita lehteenne otatte. Muutamia kirjoituksia te korjaatte ja sorvaatte siksi kuin ne saavat halutun muodon — ja se on aivan oikein, lisäsi hän kiiruusti, huomatessaan maisterin kasvoilla levottomuutta. Mutta teidän pitäisi tehdä samoin kaikille kirjoituksille. Minun mielestäni ette kylliksi pidä silmällä niitä kirjoituksia, joita raittius-asiasta lehteenne lähetetään. Katsokaas viime numerossa on esimerkiksi kirjoitus, jossa sanotaan kaikkia viinapolttimoiden omistajoita murhapolttajoiksi.

— Todellakin! huudahti maisteri ja otti lehden käteensä. Hän ei ollut lukenut kirjoitusta lävitse ja oli antanut muiden lukea korrehtuuria. Niin siinä tosiaankin sanottiin ihan selvästi.

— Siinä sen näette, jatkoi kauppaneuvos, ja kuitenkin on se ammatti yhtä luvallinen ja kunniallinen kuin muutkin elinkeinot, vai kuinka?

Kun maisteri ei mitään vastannut, vaan katseli yhä sanomalehteen, otti kauppaneuvos lakkaristaan paperin ja sanoi siinä antavansa pienen vastauksen tuolle kirjoitukselle.

Maisteri sanoi velvollisuutensa olevan panna se ensi lehteen ja lupasi ett'ei vastedes hänen lehdessänsä sellaisia loukkaavia lauseita kirjoiteta.

— Täytyy pitää ukkoa hyvällä tuulella, mutisi hän itseksensä sulkeissaan ovea kauppaneuvoksen jälkeen.

Jo samana iltana tuotiin taas yksi raittiutta koskeva kirjoitus, mutta maisteri heitti sen lukematta pöytälaatikkoonsa ja sinne seurasi sitä monet ajat jälestä päin kaikki kirjoitukset, jotka raittiutta sisälsivät. Pihléniltä sai maisteri tietää että kaupungin vieressä oleva viinapolttimo oli suurimmaksi osaksi kauppaneuvoksen oma, vaikka se muutoin kulki osake-yhtiön nimellä.

Kun seuraavan numeron "Kauppia" piti ilmaantua, tapahtui jotakin, jota siihen saakka ei ollut vielä sattunut. Tultiin ilmoittamaan että paino-asiamies on kieltänyt lehden ulosjakamisen ja että koko painos on valmis. Paino-asiamiehenä ei ollut kukaan muu kuin kolleega Grönqvist, joka kokosi itselleen kaikki mahdolliset pienet virat. Maisteri riensi hänen luoksensa hyvin äkäisenä.

— Mitä hiton skandaalia sinä aiot tehdä?

Se ei ollut paino-asiamies, joka näin puhetta aloitti, vaan "Kaupin" päätoimittaja.

Grönqvist näytti että erääsen hovi-uutiseen oli tullut huutomerkki hyvin kummalliselle paikalle; se teki lauseen ivalliseksi, suorastaan loukkaavaksikin. Hänen oli mahdoton päästää lehteä sellaisessa tilassa maailmaan.

— Ja tuollaisen pienen pilkun takia, jonka kärpäinenkin voi paperille tehdä, pitäisi minun hävittää kokonainen valmis painos — oletkos hullu?

— Sellaisia kärpäisiä, jotka tekevät samanlaisen merkin samaan paikkaan tuhannessa eri lehdessä, ei ole maailmassa muita kuin yksi, nimittäin sinä itse, veli pyhä! nauroi Grönqvist. Minä en sille mitään voi, sillä minä saatan menettää virkani, jos päästän tuon menemään.

— Vai niin, sanoi maisteri hiukan lauhtuneena, sinä pelkäät virkasi menettämistä. Minä sanon sinulle yhden asian: joll'et sinä hyväksy lehteä sellaisenaan, niin minä lakkautan sen heti — sitä ei hauskuudeksensa toimita, tiedä se. Kuinkas silloin sinun käy? Sinua ei tarvita ja paino-asiamiehen virka täällä lakkautetaan. Nyt on mahdollista että koko asiata ei huomata, taikka pääset pienellä muistutuksella. Mutta sen minä sanon, että jos sinä minun lehdestäni teet makulatuuria, niin teen minä makulatuuria sinusta itsestäsi!

Maisteri oli taas kiivastuksissaan; hän löi lakin päähänsä ja teiskaili laattialla käsivarsiansa heilutellen. Grönqvist-paralla ei ollut muuta keinoa kuin suostua — hän kirjoitti nimensä ja lehti jaettiin.

Mutta eipä viipynyt kauan ennenkuin maisteri itse olisi tehnyt koko painoksesta makulatuuria, jos se vielä olisi käynyt päinsä. Kotia tultuansa heittäytyi hän loikomaan ja otti käteensä lehden, jonka vastikään oli taistelemalla turmiosta pelastanut. Hän luki sen järjestänsä lävitse, päästäen pieniä huudahduksia taikka salaisen kirouksen jokaiselle painovirheelle minkä tapasi. Se oli hänen tavallinen nautintonsa, sen jälkeen kuin hän sanomalehden toimittajaksi rupesi, painovirheitten etsiminen. Ne tosin häntä aina harmittivat, mutta samalla hän myöskin tunsi jonkinlaista iloa löytäessään painovirheen; tuntui aivan kuin olisi saanut varkaan kiinni "in flagranti", taikka löytänyt harvinaisen kasvin metsästä. Tämä himo meni hänessä niin pitkälle, että usein kirjojakin lukeissa sisällys unohtui halusta löytää painovirheitä, ja jos sitte joku sellainen sattui vastaan tulemaan, niin hänen silmänsä loistivat ilosta — vahingonilosta.

Mutta nyt hän yht'äkkiä kavahti pystyyn ja tarttui tukkaansa.
Kauppaneuvos Polinin kirjoituksessa hän luki seuraavan lauseen:

"Sellaiset sanat tuntuvat katkerilta kaikista, jotka, niinkuin tämän kirjoittaja, ovat monta löyhää ruokkineet ja monta alastonta pettäneet."

— Voi minua! vaikeroi maisteri. "Monta löyhää ruokkineet ja monta alastonta pettäneet", kun pitäisi olla: köyhää ruokkineet ja alastonta peittäneet!

Painovirhe on virheistä kiusallisin, sillä tuhannet saavat sen nähdä ennen kuin ennättää sitä oikaistakaan, eikä sitä voi millään salata, niinkuin muita virheitä, ei millään muulla kuin äänettömyydellä — ei ole tietääkseenkään. Se ei kuitenkaan aina käy laatuun; niinpä ei tässäkään tapauksessa.

Maisteri kirjoitti sen vuoksi kauppaneuvokselle kohteliaan kirjeen, jossa pyysi anteeksi painovirheitä ja lupasi oikaista ne seuraavassa numerossa. Se ilmestyi vasta viikon päästä, siis oli yleisöllä kyllä aikaa ilkkua ja nauraa.

Korrehtuurin lukijalle, köyhälle koulupojalle, antoi maisteri ankarat nuhteet noista virheistä ja luki itse korrehtuurin oikaisuun. Mutta kova onni näytti tuota pientä lausetta seuraavan, sillä kun ensi numerossa luettiin oikaisu, niin sanottiin siinä että puheena oleva lause on näin luettava: "Sellaiset sanat tuntuvat katkerilta kaikista, jotka, niinkuin tämän kirjoittaja, ovat monta köyhää ruokkineet ja monta alastonta keittäneet."

Kuinka tämä uusi painovirhe oli syntynyt, sitä ei milloinkaan saatu selville. Maisteri katsoikin nyt parhaaksi jättää asia sillensä, ja niin varmaan ajatteli myöskin kauppaneuvos Polin, koska ei siitä sanaakaan hiiskunut. Mutta maisterin mieltä se kauan karvasteli ja teki hänet äreäksi. Siihen vaikuttivat vielä muutkin syyt. Hän sai Jusleniukselta kirjeen, jossa oli "Kauppia" varten Kirje Helsingistä sekä näin kuuluva yksityinen kirje maisterille:

"Veliseni!

Täällä minä istun ja luen niin että pää höyryää, mutta tulenko valmiiksi jo täksi kevääksi, se on vielä "i gudarnes knä", niinkuin ruotsalainen sanoo.

Täällä on Kauppilan tyttöjäkin pääkaupungissa. Tuonaan kun kävelin pitkin Aleksanderin katua tuli vastaani Julia Polin niin ihanana kuin — pane itse tähän joku kaunis vertaussana. Luistimet kalisten reksuivat hänen käsivarressaan ja hän sanoi menevänsä radalle, jossa nyt oli "samsis". Aivan oikein, kävelihän kaduilla kaiken päivää mies, joka sitä ilmoitti sekä etu- että takapuolellansa, sanoin minä. Julialta pääsi pieni naurun tirskaus ja minä läksin häntä seuraamaan muka jonkinlaisena Romeona. Mutta kun tulimme luistinradalle, jossa sähkölamput juuri alkoivat levittää huikaisevaa valoansa ja josta jo etäälle kuului surina ja pörinä niinkuin suuresta ampiaispesästä, niin minun Romeuuteni loppui pian ja toiset teräs-anturoilla potkivaiset, hyppiväiset, kiitäväiset, huojuvaiset Romeot veivät minun kaunottareni. Juliallalaa — Julia! Hetken perästä näin hänen kiitävän luutnantti von Stormin käsivarressa pitkin sohjoksi luisteltua jään pintaa. Hän näytti niin onnelliselta kuin minkä pulskan pojan rinnalla hyvänsä. No se onkin yleinen luonnon laki että rikkaudet painuvat sinne missä niitä enimmin tarvitaan. Siis myöskin rikkaat tytöt joutuvat upseereille. Eikös se ole selvää, 'rookas pillit?'

Täällä ruvetaan jo tulevain valtiopäiväin vuoksi puuhaamaan. Puolueitten johtajat valmistelevat ehdokaslistojaan. Porvarissääty se antaa nytkin enimmän päänvaivaa. Ei sen vuoksi että olisi ehdokkaista puutetta, vaan sen vuoksi että niitä on liiaksi paljon. Joka toinen helsinkiläinen tahtoo päästä tuohon huvitukseen, ja jokainen keltanokkainen jurisutriusqve, jokainen senaatin kanslisti, jokainen sanomalehden-toimittaja luulee syntyneensä edusmiehen valtakirja varpaan välissä, taikka toivoo saavansa sen jostakin kaupungin nimellä ja arvolla varustetusta kylästä. Kirjeitä ja tarjouksia ruvetaan jo lähettämään kaikkialle, markkinat ovat alkaneet. Älkää kiirehtikä tekään Kauppilassa, voitte saada täältä edusmiehen aivan polkuhinnasta. Jollei teidän raha-asianne olisi niin kukoistavassa tilassa, ehdoittelisin että myisitte edustus-oikeutenne enimmän tarjoavalle. Rahoja voisitte käyttää uuden ruiskun ostamiseksi kaupunkiin.

Oletkos nähnyt Alma neitiä? Onko hänen poskensa yhtä punaiset ja silmänsä suloiset, ja ainako hän ihailee sinua yhtä vilpittömästi? Voi paksusti, toivoo

Tuus

P. Juslenius.

P.S. Nyt minä tiedän kuka se harmaanuttuinen Antikristus siellä kestikievarissa oli. Sehän oli Moses Strohman itse! Olisihan meidän pitänyt tuntea hänet jo ex ungue."

Maisteri luki kirjeen, joka tavallisissa oloissa olisi antanut hänelle paljon miettimisen aihetta, mutta nyt silti ei painunut hänen mieleensä muuta kuin juttu Juliasta. Sanomaton kaiho ja luulevaisuus syttyi hänen sydämessään ja hän tunsi itsensä onnettomaksi, hyljätyksi olennoksi.

VIII.

Pihlénissä oli ristiäiset ja maisteri Tiira oli kutsuttu kummiksi. Hänen vastassansa tyttökummina seisoi Alma joka ei uskaltanut nostaa paljon silmiänsä maasta, mutta kuitenkin huomasi, ett'ei maisteri hänestä ollenkaan lukua pitänyt. Ja kuitenkin oli hän viehättävin tyttö mitä ajatella saattaa, pienet hymykuoppaset poskipäissä ja lyhyt tukka kiharoina pään ympärillä. Hän oli pukeutunut tilaisuuteen erityisellä huolella, vaikka hän ei tahtonut sitä itsellensä myöntää, ja nyt pisti hänen hiukan vihaksensa, että maisteri ei ollut häntä näkevinänsä.

Maisteri olikin näinä aikoina tavattoman hajamielinen eikä huolinut mistään. Siihen oli syynä osaksi paljo lukeminen, osaksi Jusleniuksen kirje. Hänen ajatuksensa liikkuivat yhä Helsingissä, jossa hän luuli näkevänsä Julian milloin jonkun upseerin sylissä, milloin nauramassa jonkun muun kavaljeerin kanssa. Hän olisi jo mielellään kirjoittanutkin Julialle, mutta ei tietänyt hänen asuntoansa Helsingissä, eikä rohjennut mennä sitä Polinilta kysymään; muita hän ei tahtonut heidän väliinsä vetää, koska tähän saakka asia oli niin hyvin salassa pysynyt, ettei mitään kulkupuheita ollut syntynyt.

Kun kastetoimituksen loputtua viiniä ja makeisia tarjoeltiin, kiertyi useita tyttöjä, niiden joukossa Alma, maisterin ympärille. Oikeassa kädessään he pitivät viinilasia ja vasen käsivarsi oli laskettu vieruskumppalin vyötäisille. Siten muodostui keskeymätön rengas, jota jokainen mies olisi ihastuksella katsellut, mutta maisteri vaan itseksensä nureksi, ett'eivät jätä häntä rauhaan.

Tytöt kertoivat kaikki melkein yhdellä suulla kuinka he ovat mielistyneet lehdessä tätä nykyä olevaan novelliin ja tahtoivat edeltäpäin tietää "saavatko he toisensa". Maisteri oli juuri sanomaisillansa että heidän piti tätä kysyä neiti Tornilta, mutta tämä, joka istui kauempana ja oli kuunnellut keskustelua, loi häneen niin rukoilevainen ja tuskaa ilmaisevan katseen, että maisterin tuli häntä sääli. Hän kehoitti sen vuoksi tyttöjä hillitsemään uteliasuuttansa ja odottamaan novellin jatkumista.

— Voi voi, siihen menee niin monta viikkoa, sanoivat tytöt ja pyysivät maisteria jos jollakin tavalla muodostamaan kertomusta niin, että se loppuisi heidän mielensä mukaan, eivätkä ottaneet korviinsakaan maisterin vakuuttelemista, ettei kertomuksen muodostaminen ollut hänen vallassaan.

Koko ajan istui neiti Torn aivan kuin neuloilla. Nyt tuli koko tyttöparvi hänen luoksensa. Lasia kilisteltiin, huulia kasteltiin ja eräs tytöistä kuiskasi hiljaa, maisteriin vilaisten:

— Onko hän todella rakastanut ja niin paljon kärsinyt, vai kuinka hän osaa sillä tavalla kirjoittaa?

— Luultavasti, sanoi neiti Torn ja huokasi syvään. Kerrotaanhan että simpukka ainoastaan suurta tuskaa kärsien voi helmiä synnyttää; ehkä kirjailijain laita on sama.

Moni tytöistä katsoi uteliaasti maisteriin ja ajatteli: Jos voisi hänen sydämestään lukea niinkuin kirjasta, mitähän kaikkea silloin saisi tietää?

Poislähteissä lyöttäytyi maisteri neiti Tornin seuraan ja saattoi häntä kotia. Hän kertoi kuinka neidin kirjoittama novelli on saavuttanut suurta suosiota, niinkuin, itse saattoi tänään tyttöjen uteliaisuudesta nähdä. Maisteri sen vuoksi pyysi hyvin hartaasti että neiti Torn joko jatkaisi novellia, joka kohta loppuu, taikka kirjoittaisi uuden, sillä novelli on tuottanut lehdelle paljon uusia tilaajoita.

Neiti Torn vastasi, ettei hän voi novellia jatkaa, sillä se on auttamattomasti lopussa, mutta uutta on hänellä jo alulla, sillä ensimmäisen menestyminen on häntä suuresti kiihoittanut.

Muutaman ajan päästä tuli neiti Tornilta paksu vihko käsikirjoitusta. Maisteri tarttui siihen innokkaasti ja alkoi lukea. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, sillä, yhtä luonnollinen, todenmukainen ja liikuttava kuin edellinen novelli oli, yhtä teeskennelty, kuiva ja mahdoton oli tämä. Niitä ei olisi voinut luulla saman henkilön kirjoittamiksi.

Ensi kerran kun maisteri tapasi neiti Tornin, sanoi hän suoraan ajatuksensa uudesta novellista. Neiti Tornille herahti kyyneleet silmiin. Hän sanoi itse samaa peljänneensä; mutta eroituksen oli vaikuttanut se, että edellisessä hän oli kertonut mitä itse oli kokenut, jälkimäisessä hän puhui ainoastaan mielikuvituksensa perustuksella, ja se ei mahtanut olla erittäin vilkas.

Maisteri sääli tyttöparkaa, jonka hän arvasi paljon kärsineen, ja kun häntä itseänsäkin näinä aikoina kovat lemmen tuskat vaivasivat, tunsi hän erityistä hellyyttä tuota naista kohtaan, joka seisoi hänen edessänsä ja kyynelten lävitse katsoi niin rukoilevaisesti. Hän tarttui melkein tahtomattansa tytön käteen ja koetti lohduttaa häntä, vaikka ei oikein tietänyt mitä piti sanoa nuorelle naiselle, joka sydämen asioissa kenties oli kokeneempi kuin hän itse.

Hän lupasi kuitenkin korjailla kirjoitusta eikä antanut sitä takasin, vaikka neiti Torn pyysi.

Tämä kohtaus tapahtui vähää ennen Vapunpäivää kaupungin kirkon edustalla. Kadut olivat jo paljaat ja kerjäläistytöt tarjoilivat pieniä vuokkotupsuja ohikulkeville. Seisoessaan tuossa kirkon portaitten läheisyydessä näkivät maisteri ja neiti Torn pormestarin ja kauppaneuvoksen rouvain yhdessä tulevan heitä kohden. Vaikka jo oli jotensakin lämmin, oli rouva Polinilla avara ketunnahkainen urkki kiiltävällä silkkipäällyksellä, pormestarin rouvalla oli ruumiinmukainen palttoo sinertävästä sametista sekä päässä samanvärinen soma kapotti, jossa ainoana koristuksena kiilsi hopeasolki.

Maisteri ja neiti Torn heittivät kiireesti hyvästi ja läksivät kumpikin eri haaralle. Neiti Tornin mennessä rouvain ohitse huomasivat nämät että hänen silmänsä olijat itkuiset ja rouvat iskivät toisillensa silmää.

Seuraavana päivänä kerrottiin kaupungilla että maisteri Tiira ja neiti Torn olivat olleet salaisesti kihloissa, uutta nyt maisteri oli antanut tuolle köyhälle tytölle rukkaset, saatuansa parempia kiikariin. Huhua ei kaupungissa paljon uskottu, ei ainakaan nuorien joukossa, sillä siihen ei huomattu vähintäkään syytä olevan.

Maisterilla ei moneen aikaan ollut mitään yhteyttä kauppaneuvoksen perheen kanssa ja noiden onnettomain painovirheitten jälkeen olikin heidän välillensä ilmaantunut jonkinlaista jäykkyyttä ja kylmyyttä, jonka poistamista maisteri turhaan aprikoitsi. Suuri oli sen vuoksi hänen hämmästyksensä ja ihastuksensa kun eräänä päivänä kauppaneuvos vei hänet kadulta luoksensa ja tarjosi sikaaria ja sherryä.

Kun maisteri ihanteli komeata hopeista koteloa, josta sikaareja tarjottiin, pisti kauppaneuvos sen hänen käteensä, sanoen:

— Olkaa hyvä, te voitte pitää sen muistona minulta.

Maisteri ällistyi suuresti ja kielteli samalla kuin kiitti, ja laski sitte kotelon pöydälle.

Kauppaneuvos aloitti puhetta valtiopäivistä.

— Minä olen huomannut, sanoi hän, että lehdessänne jo on ollut muutamia kirjoituksia, jotka koskevat tulevia valtiopäiviä. Te olette varmaankin ajatellut kuka meidän kaupungistamme lähetettäisiin, sillä teidän sanan saattaa viimeisellä hetkellä paljon vaikuttaa. Ketä olet aikonut ehdottaa?

— Kaikki, joiden kanssa olen asiasta keskustellut, vastasi maisteri, sanovat ett'ei voi olla puhettakaan muista kuin joko teistä, herra kauppaneuvos, taikka kauppias Pihlénistä.

— Ei minusta millään ehdolla, huudahti kauppaneuvos, tehden torjuvan liikkeen kädellänsä. Minä olen aina ennenkin vastustanut valitsemistani ja se onkin aina onnistunut, paitsi yhdellä kertaa, jolloin he minut sinne saivat; mutta toista kertaa en enää mene. Pihlén sitä vastaan on nuori ja innokas mies, hän tuntee kaupungin asiat hyvin ja teillä ei ole aavistustakaan siitä, kuinka hyvät puhelahjat hänellä on. Kun hän toisinaan valtuusmiesten kokouksessa pitää puhetta, niin luulisi, että se on itse Sokrates… tuota noin Demosthenes, joka puhuu.

Maisteri kyllä myönsi Pihlénin suuret ansiot, mutta kohteliaisuuden vuoksi hän kuitenkin sanoi kauppaneuvosta ajatelleensa ja koetti kumota niitä syitä, joilla tämä valitsemistaan vastusteli.

Kauppaneuvos ylisteli Pihléniä ja maisteri kauppaneuvosta, ikäänkuin olisi ollut palkinto voitettavana teeskentelemisen taidossa. Sherry alkoi hiukan kuumentaa poskia ja kovasti siinä jo rähistiin ja naurettiin ja kättä paiskattiin lähteissä ja erottiin erinomaisen hyvinä ystävinä.

Kun maisteri oli jo portailla juoksi kauppaneuvos jälessä ja toi sikaarikotelon, joka oli jäänyt pöydälle. Maisteri ei tahtonut ottaa sitä vastaan, mutta kauppaneuvos pisti sen hänen päällystakkinsa rintalakkariin.

Maisteria suututti, hän ei tiennyt itsekään mistä syystä. Mitä tuommoinen lahjominen merkitsee? Tahdotaanko häntä luusia? Minkälaiseksi mieheksi häntä luullaankaan?

Kadulla muisti maisteri että olisi pitänyt kysyä jotakin Juliasta,
mutta arveli sitte olleen parasta ettei siitä mitään puhunut.
Kauppaneuvos itse oli kertonut että hänen rouvansa oli matkustanut
Helsinkiin.

Kun maisteri tuli kotia oli siellä käynyt Pihlén, joka oli jättänyt pöydälle nimikorttinsa ja siihen kirjoittanut maisterille totihaaston illaksi.

Pihlénissä ei ollut maisterin tullessa ketään muita vieraita; myöhemmin tuli Grönqvist ja eräs konttoristi. Tuskin oli maisteri istunut mukavaan asentoon kun pieni tyttö juoksi piparkakku kädessä huoneesen ja huusi:

— Setä, setä, pikku veli imee!

— Sissi! kuului toisesta huoneesta äidin varoittava ääni. Tule heti pois!

— Johan sinä osaat sanoa ässän, puhui maisteri ja otti tytön syliinsä,

— Jo minä osaan sanoa: pässi ja kissa ja kukko ja kana ja setä ja täti Alma, luetteli lapsi ruumistaan heilutellen ja piparkakkuansa nakerrellen.

Maisteri ja pikku Siiri olivat parhaita ystäviä. Maisteri otti kellonsa ja antoi Siirin kuunnella sen raksutusta; sitte piti hänen näyttää kuinka paljon rahaa oli kukkarossa, jonka tyttö tunsi hänen lakkarissaan olevan, ja sitte piti hänen kertoa pieni satu, jota kuunnellessaan tyttö ilosta potki hänen polviansa tomuisilla kengillään ja tuon tuostakin veti märällä piparkakulla paksun viivan maisterin paidan lumivalkoiseen rintamukseen.

Kun tee oli juotu ja "totikomento" tuotu pöydälle, toimitti Pihlén lapsen pois ja alkoi hänkin puhua valtiopäivistä.

— Kukahan meidänkin kaupungista valtiopäiville lähetetään? kysäsi hän noin sivumennen.

— Eihän voi olla puhettakaan muista kuin kauppaneuvos Polinista ja sinusta. Minä olen aikonut lehdessäni asettaa sinut ehdokkaaksi.

— Mitäs ajattelet, Herran nimessä! Sitä et suinkaan saa tehdä. Sinun täytyy kannattaa Polinia, joka kaupungin etevin mies.

Ja maisterin suureksi ihmeeksi alkoi Pihlén ylistellä kauppaneuvosta melkein samoilla sanoilla kuin Polin muutamia tunteja sitä ennen Pihléniä ylistellyt. Hän selitti että Polinilla on aina tapana teeskennellä itseään noin kainoksi, vaikka hän kyllä sydämessänsä iloitsisi, jos tulisi valituksi.

Maisten ei tiennyt mitä ajatella. Pihlénille täytyi hänen luvata kannattaa Polinin vaalia. Polinille oli hän jo luvannut kannattaa Pihléniä. Mutta hänellä ei ollutkaan aikaa pitempiin tutkailemisiin, sillä eteisestä kuului kolinaa ja Pihlén sanoi:

— Ts! nyt ei enään sanaakaan tästä asiasta.

Sisään tuli Grönqvist ja Pihlénin konttoristi, jotka olivat olleet eräitä laskuja tarkastamassa, ja nyt hirveällä kiireellä valmistivat itsellensä totilasit, saadaksensa kiinni toiset, joiden lasit jo olivat melkein tyhjinä. Kiinni-ottamisessa he onnistuivatkin niin hyvin, että kaikki neljä herraa yht'aikaa pani "toiselle jalalle".

Illallisen syötyä läksivät maisteri ja Grönqvist yhdessä pois. Kiiruisesta lasien tyhjentämisestä olivat Grönqvistin jalat käyneet hiukan epäluotettaviksi, jonka vuoksi maisteri katsoi parhaaksi tarjota hänelle käsivartensa. Yö oli ihana ja valoisa, ja kevään lempeät tuulahdukset hyväilivät kävelijäin kuumia poskia. Grönqvist oli hyvällä päällä, hän ei muistanut suurta perhettänsä eikä ikuista kiiruttansa, vaan käveli jalkojansa viskoen ja hiljaa hyräillen maisterin käsikynkässä.

Siinä käveltäissä kertoi maisteri Grönqvistille kuinka erinomaisia ihmisiä Polin ja Pihlén ovat, jotka kumpikin voisivat olla ehdokkaina kaupungin edusmiehen vaalissa, mutta kuitenkin kaikin mokomin kannattavat toinen toistansa ja ylistelevät kilpailijaansa pilviin saakka.

Grönqvist rähähti suureen nauruun.

‒ Etkö sinä vielä osaa sitä arvoitusta selittää?

Senhän tietää täällä jokainen saunamuija. Polinilla ja Pihlénillä on yhteensä enemmän ääniä kuin kaikilla muilla kaupungin asukkailla, niin että he yhdessä voivat lähettää kenenkä hyvänsä valtiopäiville. Mutta he tahtoisivatkin lähettää sinne toinen toisensa siitä syystä, että he ovat kaiussa kauppa-asioissa vaarallisimmat kilpailijat; jos nyt toisen heistä täytyisi olla kolme tai neljä kuukautta kotoa poissa, niin toisella olisi vapaat kädet voin ja viljan ostossa ja hän saattaisi sillä ajalla ansaita tuhansia ja toinen joutua yhtä paljon tappiolle. Sen vuoksi he ovat niin erinomaisen vaatimattomia valtiollisissa asioissa ja suovat mielellänsä kunnian ystävälleen.

Maisteri ei voinut estää pientä hämmästyksen huudahdusta, mutta
Grönqvist jatkoi:

— Tavallinen seuraus siitä, ettei kumpikaan tahdo lähteä, on se, että he antavat äänensä jollekin helsinkiläiselle huolimatta siitä minkäkarvainen mies hän on, ja vaikka kaikki muut kaupunkilaiset äänestäisivätkin jotakuta toista ei se merkitse mitään. Sinun velvollisuutesi sanomalehden toimittajana on tehdä tuosta pelistä loppu. Jos sinä nyt asetat toisen heistä ehdokkaaksi, esimerkiksi Pihlénin, joka minun mielestäni on sopivin, niin kaikki äänestävät häntä, myöskin Polin, ja hän tulee valituksi. Samoin käy, jos Polinin asetat ehdokkaaksi. Mutta laita kaikin mokomin se häpeä pois kaupungistamme, että sen edustus-oikeus myydään vähimmän vaativalle helsinkiläiselle!

Grönqvist puhui innolla ja hän käveli jo aivan vakavasti. Maisteri heitti hänet hyvästi ja astui syviin ajatuksiin vaipuneena kotia.

IX.

Kesä oli jo tullut ja kouluissa työ lopetettu; sekä opettajat että oppilaat olivat kiiruhtaneet vapauteensa, hajoten kaikkialle ympäri maata. Maisteri Tiira oli vielä kaupungissa; hän sanoi sanomalehden pidättävän häntä Kauppilassa, mutta oikeastaan hän odotteli Juliata kotia tulevaksi. Juliata ei kuitenkaan kuulunut ja kerrottiin hänen menneen Helsingistä jonnekin kylpemään, Hankoniemeen taikka Naantaliin.

Odottaessansa maisteri hautaantui kokonaan kirjoihinsa ja valmisteli jo tohtoriväitöksensä luonnosta. Hän aikoi pyytää seuraavan vuoden alusta virkavapautta tullaksensa Helsinkiin arkistoissa tutkimuksia tekemään. Väitöksen aineena oli Kauppilan historia, ja hän oli jo perin pohjin tutkinut kaupungin oman arkiston.

Oli jo sekin aika käsissä, jolloin valtiopäivämiehen vaali oli toimitettava, ja päivä sitä varten oli jo määrätty. Maisterilla oli myöskin vaalikehoitus valmiina. Siitä pitäin kuin Grönqvist hänelle paljasti kaupungin vaali-mysteeriat, oli hän tullut hyvin epäluuloiseksi kaikkia vaalipuuhia vastaan ja päätti menetellä aivan itsenäisesti. Hän huomasi harmiksensa että häntä on tahdottu vaan pitää mukavana välikappaleena ties minkälaisten tarkoitusten saavuttamiseksi. Mutta Julian isää hän ei tahtonut mitenkään loukata ja kun hänen oma vakuutuksensa myöskin kallistui Pihlénin puolelle, niin hän päätti ehdoittaa Pihléniä, sanokoon hän itse mitä hyvänsä.

Päivää ennen vaalia istui Pihlénin puistossa rouva Pihlén, neiti Torn ja maisteri Tiira. Pihlénin nuorin perillinen makasi vaunuissa, joita neiti Torn kädellänsä liikutteli edes takaisin. Äkkiä juoksi Alma Hegel heidän luoksensa, silmät ilosta säteilevinä, ja huusi kovalla äänellä:

— Suuri uutinen! Suuri uutinen!

— Mikä se on? kysyivät kaikki yht'aikaa.

— Arvatkaapas, sanoi Alma ja loi epäluuloisen katseen maisteriin, ikäänkuin nähdäksensä minkä vaikutuksen uutinen häneen tekee. Sitte lausui hän hyvin juhlallisesti:

— Julia Polin on kihloissa!

Maisteri kalpeni ja Alman silmistä välähti pieni vahingon ilo. Mutta pian maisteri pakoitti luontonsa ja kysyi niin rauhallisella äänellä kuin mahdollista:

— Kenenkä kanssa?

— Luutnantti von Stormin.

Neiti Torn lykkäsi silloin vaunua niin kiivaasti, että se lensi pitkän matkan päähän ja lapsi heräsi. Kaikki katsoivat vaan vaunua eikä kukaan huomannut kuinka kalpeana neiti Torn silmänräpäyksen ajan istui, kuinka hän sitten äkkiä kavahti pystyyn ja teeskenneltyyn nauruun purskahtaen juoksi vaunujen jälestä.

Alma seurasi silmillänsä maisteria ja nähdessänsä kuinka syvän vaikutuksen sanoma häneen teki, katosi tuo ilkeä riemu tytön silmistä ja hän katui että oli asian sillä tavalla esiin tuonut. Ikäänkuin puolustaaksensa käytöstänsä, veti hän povestansa kirjeen, jonka Julia oli kirjoittanut eräälle ystävällensä ja joka nyt kulki tyttöjen kesken kädestä käteen. Niin se oli joutunut Almallekin, joka nyt luki siitä kihlausta koskevan osan ääneen.

Se oli kirjoitettu Hankoniemestä. Siinä Julia ylisteli sulhaisensa kauneutta ja kuinka pulskalta hän näyttää komeassa univormussaan, ja kuinka erinomaisen kohtelias hän on ja hyvä tanssija.

"Et usko kuinka hauska on olla kihlattuna", kirjoitti hän, "todellisuus voittaa tuhannesti kaikki mielikuvitukset ja unelmat. Joka aamu tulee Olof hakemaan minua kylpyyn ja hän odottelee minua sillä aikaa puistossa, niinkuin minäkin taas odottelen häntä kun hän on kylpyänsä saamassa. Olof ottaa tulikivikylpyjä, jotka kuuluvat olevan erittäin terveellisiä, ja minä kylmiä lakanakylpyjä, joiden jälkeen hierotaan kovasti. Tohtori tahtoi myöskin antaa minulle vatsan huuhtomista, mutta minä en saata tuota ilkeätä letkua niellä. — Kun olemme saaneet kylpymme, kävelemme puistossa tai istumme penkillä ja puhumme tulevaisuudesta, taikka ripustaa Olof keinuverkkonsa puiden väliin, nostaa minut siihen ja lukee sitte ääneen jotakuta hauskaa romaania. Huvituksiin emme paljon ota osaa emmekä kaipaa seuraa; me olemme niin onnelliset kahden kesken."

Koko ajan kuin kirjettä luettiin oli neiti Tornin suu ilkeässä hymyssä, joka suuresti rumensi hänen muutoin säännöllisiä kasvojaan.

Maisteri heitti kohta hyvästi ja läksi pois. Hän käveli kotiansa aivan kuin unissaan. Tiellä tuli vastaan Pihlén, joka kuiskasi:

— Jokos vaalikehoitus on valmiina? Muistahan vaan sopimuksemme?

— Ole huoleti, minä teen mitä velvollisuuteni vaatii, vastasi maisteri kulkuansa keskeyttämättä.

Pihlén katsoi kummastuneena hänen jälkeensä.

Kotia tultuansa maisteri käveli kauan edestakaisin huoneensa permannolla sisällisen tuskan valtaamana. Vihdoin hän itseksensä puhkesi sanoihin:

— Ja minä kun rakastin häntä niin hurjasti!

Hän löi nyrkkiänsä pöytään ja alkoi tuumia kirjoittaisiko kirjeen tuolle kauppaneuvoksen tyttärelle ja selittäisi hänelle minkälainen ihminen hän oikeastaan on. Hän haki jo ajatuksissaan oikein katkeroita ja ivallisia sanoja, joita kirjeessään käyttäisi; mutta sitte hän ajatteli, ettei hänellä ollut oikeutta moittia Juliaa, eihän heidän välillänsä ollut minkäänlaista sopimusta eikä suinkaan voitu sanoa että Julia hänet petti, ja kuitenkin — kuitenkin tunsi hän itsensä petetyksi, hyljätyksi, pilkkana pidetyksi! Hän otti Julian valokuvan pöydältä ja oli jo vähällä viskata se uuniin, mutta hillitsi kuitenkin itsensä ja pisti kuvan pöytälaatikkoon.

Sitte hän luki koneentapaisesti korrehtuuria vaalikehoitukseen, joka oli painettava huomispäivän lehteen. Pari sanaa hän muutti siinä sattuvammaksi, muutoin hän antoi sen olla sillänsä.

Jopa valkeni vihdoin vaalipäivä. Aamulla varhain vedettiin kirjapainossa ensimmäinen arkki sanomalehteä ja lähetettiin paino-asiamiehelle. Nyt ei enää jatkettu lehden painattamista ennen kuin oli lupa jakamiseen saatu, sillä makulatuuria ei tahdottu painaa. Työväki meni välillä kirjapainosta pois, mikä kahvia juomaan, mikä einettä haukkaamaan.

Kirjapainon ollessa tyhjänä astui sinne sen isäntä, kauppias Pihlén, yönutussa ja tohvelit jalassa. Hän meni valmiin latomuksen luokse ja alkoi vaikeasti takaperin lukea ensimmäistä kirjoitusta.

— Peijakkaan kirjatoukka! huudahti hän äkkiä päästyänsä kirjoituksen lopulle, jossa kehoitettiin valitsemaan kauppias Enok Pihléniä, ja nimi oli vielä painettu suurilla kirjaimilla eri riville.

— Olipa hyvä että tulin katsomaan. Mutta kyllä minä opetan sinut sanaasi syömään, mutisi Pihlén itseksensä, ja kun hän vuoden kuluessa oli nähnyt kuinka latojat työtänsä tekevät, kaivoi hän ulos nimensä latomuksesta ja asetti sijaan samoilla kirjaimilla sanat: "Maisteri Kaarlo Tiira." Sitte kiristi hän formua lujempaan ja läksi pois. Ovessa tuli hänelle vastaan juoksupoika, joka toi hyväksytyn lehden paino-asiamieheltä.

Maisteri oli edellisenä yönä myöhään nukkunut; uni ei tahtonut tulla hänen silmiinsä ja hän väänteli itseänsä öiseltä kyljeltä toiselle kuumeentapaisessa ahdistuksessa, niinkuin mies, jonka rakkaimmat tuulentuvat ovat äkkiä ankean luontonsa näyttäneet. Unia ja kummallisia houreita nousi hänen silmäinsä eteen. Kerrankin hän jo kuvitteli itselleen että kaikki oli valhetta, että tuo kirje oli piloilla kirjoitettu, että Julia oli hänelle vielä uskollinen, tuo kaunis Julia säihkyvine silmineen. Mutta sitte tuli hänen eteensä komea upseeri, kullalta hohtavassa puvussa, rinta täynnä tähtiä ja rahoja, miekka laahasi kolisten jälessä ja kannukset helisivät. Maisteri sulki silmänsä ja veti itsensä huppuun päästäksensä tuosta näystä, mutta se ei kadonnut. Vihdoin aamupuolella yötä maisteri nukkui ja makasi sitte kauan.

Herättyänsä ja puettuansa päälleen, löysi hän ovensa takana päivän lehden. Hän otti sen käteensä. Ensimmäinen, mikä hänen silmäänsä pisti, oli hänen oma nimensä, jonka hän luki siinä suurilla kirjaimilla painettuna. Ensin hän ei käsittänyt mitä se merkitsi, mutta sitte huomasi hän missä kirjoituksessa nimi oli.

— Mitä konnamaisuutta tämä on! huusi hän kauhealla äänellä ja purskahti itkuun niin mies kun olikin.

Hän luki kirjoituksen vielä lävitse, siinä ei ollut mitään muuta muutettu. Siinä puhuttiin kuinka kaupunkia viime valtiopäivillä oli edustanut vieras helsinkiläinen, joka ei paikkakunnan oloja ja tarpeita tuntenut. Sitte sanottiin että se oli häpeäksi kaupungille, jossa kyllä oli omia miehiä sellaiseen toimeen kykenemään. Sitte lueteltiin mitä kaikkia ominaisuuksia valtiopäivämieheltä vaaditaan. Ne ominaisuudet ovat kaikki yhdistettyinä miehellä, jota lehti mitä hartaimmin sulki arvoisain valitsijain suosioon, ja se mies oli maisteri Kaarlo Tiira.

— Herra Jumala, huusi maisteri päätänsä pidellen, minkälaiseksi pöllöksi minut on tehty! Minä, joka koulu-opettajana en edes ole vaalikelpoinen, minä ehdottelisin tuollaista tyhmyyttä! Minä, joka en kärsi omaa kiitosta kenenkään suussa, laskisin nyt omassa lehdessäni tuollaista suitsutusta itselleni!

Maisteri sieppasi hattunsa ja kiiruhti juoksujalassa kirjapainoon. Ensimmäisenä hän tapasi kirjapainon johtajan, jonka kimppuun hän karkasi niinkuin kissa.

— Mies! huusi hän, kuinka se on mahdollista, kuinka olette uskaltanut sellaista tehdä? Ja hän ravisteli johtajaa kauluksesta.

Tämä, jolla ei ollut aavistustakaan mistään rikoksesta, luuli maisterin tulleen hulluksi ja koetti päästää itseänsä irti hänen kynsistään. Maisteri hellittikin kohta ja rauhoittui sen verran että molemmin puolin voitiin selityksiä antaa.

Johtaja ei tietänyt mistään. Hän näytti maisterille paino-asiamiehen luona olleen numeron, jossa oli oikea nimi. Muu väki kirjapainossa ei myöskään tietänyt mitään; juoksupoika vaan sanoi tavanneensa patruunan ovessa. Silloin maisteri heti arvasi asian oikean laidan ja läksi hammastaan purren pois.

Kun kaupungin porvaristo iltapäivällä kokoontui vaalia toimittamaan, naurettiin raastuvassa paljon sanomalehden toimittajan ylpeyttä ja itserakkautta, joka aivan ujostelematta kehuu itseänsä kaupungin etevimmäksi mieheksi ja kehoittaa valitsemaan itseänsä, vaikka ei edes kuulu porvarissäätyynkään. Toiset kertoivat nähneensä että Pihlén oli edellisenä iltana käynyt Polinin luona, ja silloin kaikki nyökkäsivät päätänsä ja sanoivat:

— Vaali on siis päätetty, voimme lähteä kotia! Mutta kotia ei sentään kukaan lähtenyt, sillä uteliaisuus pidätti jokaista. Kun vaalitoimitus alkoi, ehdoitteli kauppaneuvos Polin että valittaisiin nimituomari se ja se Helsingistä; hän on oppinut ja taitava mies eikä vaadi muuta kuin sata markkaa kuukaudelta niin kauan kuin valtiopäivät kestävät, mitään erityisiä matka- ja päivärahoja ei tule kysymykseenkään.

Porvarit kuuntelivat ja syleksivät happamesti raastuvan nurkkiin, mutta kun Pihlén nousi ja sanoi täydellisesti kannattavansa kauppaneuvos Polinin ehdoitusta, niin kaikki antoivat äänensä tuolle helsinkiläiselle ehdokkaalle. Vaikea olisikin ollut jollekulle muulle antaa, sillä Polinin ja Pihlénin konttoristit olivat edellisenä päivänä käyneet useimpain porvarein luona noin omituisella hymyllä ilmoittamassa että velat ovat maksettavat kohta, koska nyt sattui tulemaan erityinen rahan tarvis. Vanhasta kokemuksesta tiesivät porvarit että vaalin jälkeisenä päivänä tullaan sanomaan, että velka saa vielä olla toistaiseksi, koska muulla tavalla satuttiin tarvittavat rahat saamaan.

Kauppilalla oli siis taas edusmies valtiopäivillä ja juuri sellainen kuin se ansaitsikin. Mutta puolueet pääkaupungissa iloitsivat ja kiroilivat; toiset iloitsivat siitä että olivat saaneet yhden äänen lisää, toiset kiroilivat että sen olivat menettäneet. Oikeata syytä, miksi niin oli käynyt, ei mikään puolue tiennyt.

X.

Vaalin jälkeen luettiin "Kaupin" seuraavassa numerossa tällainen pätkä:

"Viime numerossa tahdoimme ehdoittaa valtiopäivämieheksi tästä kaupungista kauppias Enok Pihléniä, mutta kirjapainossa tehdyn hävyttömän petoksen kautta, jota emme tähän saakka ole mahdolliseksi luulleet, tuli hra Pihlénin nimen sijaan painetuksi tämän lehden toimittajan nimi. Me voisimme saattaa tuon petoksen tekijän, jonka kyllä tunnemme, kovaan rangaistukseen, mutta katsomme paremmaksi jättää hänet omantuntonsa rangaistavaksi, jos se hänessä vielä hereillä on."

Maisterissa oli tapahtunut suuri muutos. Heti tuon merkillisen päivän jälkeen heitti hän kaikki kirjat nurkkaan ja kaikki tohtorin tuumat myöskin.

— Minä olen kylliksi oppinut voidakseni puolustaa oikeutta ja vastustaa vääryyttä, sanoi hän itsellensä. Minä olen tähän saakka ollut mammonan palveluksessa, ruvetaampas nyt palvelemaan kansaa, niinkuin alusta aikain olisi pitänyt tehdä.

Hän avasi laatikkonsa ja otti esiin ensin kaikki raittiuskirjoitukset, jotka olivat saaneet siellä kuukausia maata; nyt ne pääsivät taas kunniaan. Hän meni itse niiden kirjoittajan luokse ja pyysi anteeksi kirjoitusten viipymistä; hän kehoitti kirjoittamaan uusia ja neuvoi millä tavalla ne olisivat ankarampaan muotoon puettavat. Erittäinkin hän kehoitti sotaan kaupungin anniskelu-yhtiötä vastaan, jonka kapakoissa vietettiin hurjaa elämää ja joihin moni mies päivätulonsa kantoi.

Toinen ääni tuli nyt muutoinkin lehteen. Joka ainoassa numerossa oli mitä rohkeimpia kirjoituksia kaikkein arkaluontoisimmista asioista. Kaikissa kirjoituksissa alkoi kuulua sävel, jota lehdessä ei ennen huomattu, nimittäin puhe köyhän sorrosta ja viha rikkaita vastaan.

Kun eräs vastaväittäjä, kaupungin pappi, kirjoitti että Jumalan edessä köyhä on yhtä hyvä kuin rikas ja että se, joka maan päällä puutetta kärsii, saa palkintonsa taivaassa, vastasi maisteri lehdessänsä että sellaista lohdutusta on sen helppo antaa, joka suuren vatsansa kanssa istuu hyvin varustetun pöydän ääressä, mutta nälkäisen vatsaa se ei täytä. Hän kehoitti kirjoittajaa, joka epäilemättä taivaan ilot ja niiden arvon tunsi ja joka tiesi että rikkaan on vaikeampi päästä taivaan valtakuntaan kuin kamelin kulkea neulansilmän lävitse, heittämään herkullisen pöytänsä ja odottamaan syömättömänä taivaan iloja. Sitte tietäisi miltä se tuntuu.

Pappi vastasi että Jumala on määrännyt jokaisen työllänsä elämään ja on sallinut maallistakin tavarata koota kun sitä vaan käytetään Hänen valtakuntansa kartuttamiseksi.

Siihen vastasi taas maisteri, ettei hän käsitä kuinka papin syöminen Jumalan valtakuntaa paremmin kartuttaa kuin työmiehen syöminen. Mutta jos Jumala on määrännyt että jokaisen pitää työllänsä elää, niin osoittaa jokapäiväinen kokemus, ettei tuota määräystä noudateta, sillä paljon on sellaisia, jotka elävät mahtavasti, vaikka eivät pane tikkua ristiin, mutta työmies ei työllänsä elä, ei ainakaan silloin kuin hän ei mitään työtä saa.

Luonnollista on että näin kiivaat kirjoitukset olivat kaupungissa alituisena puheen aineena. Koko asujaimisto oli jaettu kahteen puolueesen, joista toinen, ja siihen kuuluivat kaikki kaupungin varakkaammat, ankarasti moittivat maisteria ja pitivät häntä villitsijänä, muutamat mutisivat sosialismista ja joku jo kuiskasi nihilismistäkin; mutta toiset, alhaisempi väki, piti häntä luonnollisena suojelijanaan. Moni kaupungin rikkaista lähetti hänelle varoituskirjeitä ja vaati lakkaamaan sellaisesta kirjoitustavasta; moni laittoi hänelle lehden takaisin ja ilmoitti ettei sellaista roskaa tarvitse enään tuoda. Mutta toiselta puolen kasvoi tilaajain luku kansan kerroksissa suuremmassa määrässä kuin se ylemmissä kerroksissa väheni.

Nyt kun oli ilmestynyt mies, joka rohkeni omalla vastuullansa asettaa kaikki päivän valoon, uskalsi monikin joka tähän saakka oli vaiennut, ilmaista hänelle kaikenlaisia epäkohtia kaupungin oloissa, joista siihen saakka monella ei ollut aavistustakaan. Maisteria oli joskus uhattu painokanteellakin, mutta ei kukaan ollut uhkaustansa toimeen pannut, sillä hänen kirjoituksensa olivat yleensä varovasti laitettuja, ja sitte pelkäsivät asianomaiset että sellainen oikeuden käynti vaan saattaisi useampia vähemmän miellyttäviä asioita ilmi.

Syksy oli jo tullut ja kaupungin nuori väki päätti tehdä vielä huviretken kesän lopettajaisiksi. Retkellä piti paistettaman perunoita ja nauriita ja muutoin huviteltaman leikeillä ja tansseilla. Julia Polin oli sulhaisensa kanssa tullut kotiansa ja tätä komeata paria ihmetteli nyt koko kaupunki. Heidän piti myöskin tulla retkelle ja sen vuoksi kaupungin nuoriso sinne tulvaili, sillä kaikki tahtoivat nähdä sotaherraa, joka oli harvinainen ilmiö Kauppilassa.

Maisteri päätti myöskin mennä sinne, vaikka tiesi että hänen läsnä-olonsa olisi monelle vastenmielinen, taikka kenties juuri sen tähden; hän ajatteli myöskin että hänen poissa-oloaan mahdollisesti väärin käsitettäisiin, luultaisiin ettei hän uskalla itseänsä näyttää, tai jotakin sellaista.

Neiti Torn oli kauan kahden vaiheella; hänen oinastaan ei tehnyt mielensä lähteä, mutta salainen voima, ota hän itsekkään ei voinut käsittää, pakoitti häntä menemään.

Huviretki tehtiin eräälle saarelle, jonne soudettiin kaupungin rannasta pienillä venheillä. Saarella oli tasailen tanner, jossa oli erittäin mukava leikkiä ja kisailla; rannalla keitettiin kahvia ja vähän ylempänä koetettiin maahan kaivetussa kuopassa kuumien kivien avulla paistaa perunoita. Se oli kuitenkin huvitusta, joka enemmän miellytti vielä lastenkirjoissa olevia henkilöitä; vanhemmat tytöt ja pojat kävelivät parittain ja kolmittain kauniissa metsässä, jossa lehtipuut jo alkoivat käydä kirjaviksi ja varsinkin haavat seisoivat kullalta ja purppuralta hohtavina.

Vaalipäivästä saakka maisteri Tiira ei ollut Pihlénissä käynyt eikä juuri paljon muuallakaan, jonka vuoksi hän ei ollut tavannut Alma Hegeliäkään sitten kuin Pihlénin puistossa. Nyt huomasi hän Alman pyrkivän hänen puheillensa ja hän meni tytölle puolitiehen vastaan. He läksivät yhdessä kävelemään.

Alma oli taas tuossa viehättävässä kansallispuvussa, jossa maisteri hänet ensikerran oli nähnyt vuosi takaperin; mutta hän oli nyt paljon muuttunut. Vuosi sillä ijällä tekee naisessa merkillisiä muutoksia. Alma oli erinomaisesti kehittynyt sekä ruumiin solakkuuden että käytöksen varmuuden puolesta ja uteliaalla kummastuksella huomasi maisteri, että hänen rinnallansa nyt oli täysikasvuinen nainen.

Kun he olivat hetken kävelleet äänettöminä, sanoi Alma:

— Te olette suutuksissanne, maisteri Tiira.

— En teille, olkaa siitä vakuutettu.

— Ei, vaan koko maailmalle ja siis tavallansa minullekin.

— Mistä syystä te sellaista luulette?

— Minä huomaan sen kirjoituksistanne… Voi maisteri, lisäsi hän äkkiä rukoilevalla äänellä, miksi te olette niin suuresti kirjoitustapaanne muuttanut? Minä muistelen aina viime kevättä, jolloin lehdessänne oli se erinomaisen liikuttava novelli ja kaikista kirjoituksista henki tyytyväisyys ja iloinen maailman katsanto.

— Ja lehden toimittaja kulki viinapatronain ja nylkyrien kahleissa, jatkoi maisteri matkivalla äänellä.

— Te luulette vaan sitä! Ja jospa niin olisi ollutkin, niin se ei suinkaan olisi teitä pakoittanut kohtelemaan pastoria sillä tavalla kuin teitte.

— Te olette siis hyvin uskonnollinen, neiti Hegel?

— Olen sen verran, ett'en voi sellaista kirjoitustapaa hyväksyä. Tietäkää että se teki minuun oikein kipeätä. Minä olin luullut teitä aivan toisenlaiseksi.

— Ja petyitte surkeasti.

— Niin saattaisi olla, jos uskoisin että siinä teidän todellinen mieli-alanne ilmaantuu; mutta minä luulen että teidän mielenne on muutoin katkera ja siitä syystä katselette kaikkia väärältä kannalta, josta luovutte niin pian kuin katkeruus on unhoittunut.

— Kas, kas, tuota pientä psykoloogia, eipä uskoisi! ajatteli maisteri itseksensä, mutta vastasi ääneen: Kenties.

Sitten alkoi maisteri lyödä leikiksi ja ehdoitti että neiti Hegel, koska hän pitää niin tarkkaa huolta kirjoitustavastakin, rupeisi hänelle toimitussihteeriksi. Alma ei ehdoitusta pannut pahaksensa ja epäselvillä lauseilla kulki puhe samaan suuntaan ja kuka ties mihinkä loppupäätökseen olisi vihdoin vienytkään, jollei huvipaikalta olisi alkanut kuulua outoa hälinää ja kaikki metsässä kävelijät kääntyneet sinne kulkemaan.

Luullen että joku uusi leikki oli alkanut riensivät Alma ja maisteri Tiira nopein askelin takasin. Kun he tulivat avonaiselle kentälle, levisi heidän silmäinsä eteen tällainen näytelmä: keskellä tannerta seisoi neiti Torn, joka piti nenäliinaa silmäinsä edessä ja nyyhki niin että olkapäät värisivät; jonkun matkaa hänestä seisoi luutnantti von Storm aivan tulipunaisena kasvoiltaan ja hänen vieressään Julia, joka peljästyneenä katseli sulhaistaan. Muu yleisö hälisi ympärillä ja toisia keräytyi yhä lisäksi metsästä, mikä tuoden oksan kädessään, mikä kukkia, kaikkien vaatteet havun-neulaisissa ja hämähäkin seitissä.

Mitä oli sitte tapahtunut?

Neiti Torn oli heti saarelle tultuansa etsinyt Juliata ja hänen sulhaistaan. Nämät ilmaantuivatkin tantereelle ja istuivat suuren litteän kiven syrjälle. Silloin asettui neiti Torn jonkun matkan päähän heistä ja alkoi katsella sulhaista niin omituisilla silmillä että Juliakin sen huomasi ja kysyi luutnantilta, oliko hän tuttu neiti Tornin kanssa. Oli hän ennen ollut, mutta ei ollut varma tunteeko neiti häntä enään.

Kun tuo luopumaton katsominen alkoi luutnanttia liiaksi vaivata, nousi hän ylös ja astui hymysuin neiti Tornin luokse. Sitte kumarsi hän tervehtäen kohteliaasti sotilaan tavalla ja tarjosi kättä; mutta silloin neiti Torn käänsi selkänsä ja sanoi jotakin, jota ei kukaan oikein kuullut. Toiset väittivät hänen sanoneen: "Kun et häpeä!" toiset taas: "Hävytön!" ja joku oli kuulevinansa sanan "konna". Kaikki tantereella olijat huomasivat tämän tapauksen. Luutnantti seisoi pari silmänräpäystä käsi ojennettuna ja kaikki vaikenivat, mutta sitte palasi hän tulipunaisena morsiamensa luokse ja joukossa syntyi suuri hälinä.

Silloin juuri tulivat Alma ja maisteri Tiira paikalle. Kun neiti Torn huomasi heidät, juoksi hän äkkiä heidän luoksensa ja sanoi hätäisesti:

— Viekää minut kaupunkiin, minä voin pahoin! Jos hän olisi joitakuita muita pyytänyt, olisivat kenties kieltäytyneet, sillä kaikkien silmissä näkyi ankara paheksiminen hänen äskeisestä käytöksestään. Maisteri ja Alma, jotka asiasta eivät mitään tietäneet, astuivat heti venheesen, maisteri kävi soutamaan ja Alma piti perää, neiti Torn istui keskellä venhettä.

Alma teki neiti Tornille lukemattomia kysymyksiä siitä, mitä oli tapahtunut ja mikä häntä vaivasi. Aluksi neiti Torn ei vastannut mitään, mutta sitte hän kenties ajatteli että hänen käytöksensä sentään kaipaa selitystä, koska sitä muutoin voidaan väärin ymmärtää, sillä yht'äkkiä hän alkoi kertoa, katkonaisesti ja nyyhkytellen surullista historiaansa. Sen pääsisällys parilla sanalla selitettynä oli se, että hän oli ollut muutamia vuosia takaperin Helsingissä salaa kihloissa von Stormin kanssa ja oli sangen onnellinen; mutta yht'äkkiä sulhainen hänet jätti sen vuoksi että oli ruvennut kietomaan verkkoihinsa erästä rikasta tyttöä, josta vehkeestä ei kuitenkaan mitään tullut. Kovaa taistelua oli hän taistellut ennen kuin sulhaisensa päästi ja se tapahtui vasta sitte kun hän huomasi tuon jumaloidun miehen kokonaan kunnottomaksi, jolle rahan saanti morsiamen ha'ussa oli pää-asia.

Kun neiti Torn oli kertonut heidän kihlauksensa purkautumiseen saakka, huudahti Alma:

— Mutta sehän on sanasta sanaan niinkuin maisteri Tiiran novellissa! Tunsitteko te, maisteri, tämän jutun, vai omasta päästännekö osasitte sen samalla tavalla kokoon panna?

Maisteri ei tietänyt mitä vastata ja odotti että neiti Torn vastaisi. Tuskallista äänettömyyttä kesti hetkinen, mutta sitte neiti Tornin vaaleat kasvot punastuivat ja hän sanoi:

— Niin, minä olen sen maisterille kertonut…

Tuo lausuttiin kuitenkin sellaisella äänellä että Alma heti huomasi sen valheeksi. Häntä suututti että noiden molempain välillä oli jotakin, jota tahdottiin häneltä salata ja hän kävi harvapuheiseksi koko loppumatkaksi. Mutta neiti Torn jatkoi kertomustaan.

— Kun minä sitte kuulin että Julia oli joutunut hänen pauloihinsa, surkuttelin Juliaa, sillä hän on hyvä tyttö ja minä pidän hänestä paljon. Jos olisin ennen heidän kihlaustaan saanut asiasta vihiä, olisin kirjoittanut Julialle ja saanut hänet pelastetuksi, mutta nyt se on liian myöhäistä. Sillä miehellä on erinomainen lumousvoima.

Neiti Torn vaikeni hetkeksi muistoihin vaipuneena ja katseli veden tyyntä pintaa, johon kaikki esineet kuvastuivat ja airojen vetämät synnyttivät yhä laajemmalle leviäviä kaaria. Sitte jatkoi hän taas:

— Kuultuani että luutnantti von Storm oli kaupungissa tahdoin välttää häntä, mutta en ymmärrä mikä voima pakoitti minua lähtemään saarelle, jossa kuitenkin arvasin hänet tapaavani. Kun sitte näin hänet Julian sivulla niin onnellisena, niin autuaana kuin olisi hän viattomin ihminen maailmassa — en enään tietänyt mitä tein. En sitä kadu kuitenkaan, mutta Juliata surkuttelen suuresti. Käyköön hänelle paremmin kuin minulle. Minä tunnen ett'ei onnen aurinko enään milloinkaan minulle koita, mutta te ja tuo neljänkolmatta vuotias tyttö puhui aivan kuin olisi ollut vanha äiti — te, joille onnen tie vielä on avoinna, tutkikaa ensin onko teissä todellista rakkautta ennen kuin koko elämäksenne sidotte itsenne.

Maisteri hymyili, mutta Alma venheen perässä punastui hiuksiin saakka ja puri huultansa äkeissään siitä ett'ei voinut kasvojansa mitenkään salata.

Rannalle päästyä tytöt hetken kiistelivät siitä kumpaako maisteri lähtee saattamaan, sillä ei kumpikaan muka tahtonut häntä vaivata. Vihdoin sovittiin niin, että kaikki yhdessä kävelivät Alman kotiin ja sieltä saattaa maisteri neiti Tornia.

XI.

Mokomaa skandaalia kuin se, mikä huviretkellä tapahtui, ei oltu Kauppilassa ennen kuultu ja siitä puhuttiin seuraavina päivinä yksinomaisesti kaikkialla missä kaksi ihmistä toisensa tapasi. Sitä puhuttiin jo niinkin, että tuo opettaja-mamseli oli lyönyt luutnanttia korvalle niin että kimahti, ja että se tapahtui palkinnoksi siitä että luutnantti oli — ja sitte supistiin jotakin korvaan.

Se vaan on varmaa että luutnantti ja hänen morsiamensa olivat lähteneet huviretkeltä hyvin aikaiseen pois ja että Julia oli itkenyt.

Alma Hegeliä ahdistettiin kysymyksillä siitä mitä neiti Torn oli matkalla puhunut, mutta hän ei kertonut mitään, sanoi vaan lyhyesti että luutnantissa oli syy. Toiset tahtoivat välttämättömästi tietää, saattoiko mistään merkeistä huomata että maisteri Tiira ja neiti Torn olivat kihloissa, niinkuin huhu kertoi.

— En minä tiedä, vastasi Alma. Mutta onhan se mahdollista, lisäsi hän aina, muistellen heidän salaperäisyyttään novelli-asiassa.

Juttu ei päättynyt paljaasen juoruamiseen. Kaupungin tyttökoulu oli yksityisten oma; sitä kannattivat kaupungin herrassäätyiset ja valtio-apua saatiin myöskin. Koulun etevimpiä kannattajoita ja koulun johtokunnan esimies oli kauppaneuvos Polin. Hän syytti johtokunnan edessä neiti Tornia sopimattomasta käytöksestä julkisessa tilaisuudessa, käytöksestä, joka ei suinkaan voinut olla hyväksi esimerkiksi huvissa läsnä olleille koulun oppilaillekaan; ja nyt kulki kaupungilla tästä opettajattaresta sellaisia juttuja, että oli koulun arvolle aivan mahdotonta antaa neiti Tornin enään jatkaa opettajatointansa. Hän vaati sen vuoksi mainitun neidin eroittamista.

Kun joku johtokunnan jäsen arveli että neiti Tornia olisi kuulusteltava ja asiata tutkittava, vastasi kauppaneuvos äreästi, että joko hänen täytyy erota taikka neiti Tornin. Silloin luonnollisesti ei mikään auttanut, vaan tutkinnotta, tuomiotta ilmoitettiin neiti Tornille, ett'ei häntä koulussa enään tarvita.

Moni kaupungissa arveli että tuo oli aivan niinkuin ollakin pitää, ja kauppaneuvos sai kotona rouvaltansa lämpimän suukkosen.

Seuraavassa "Kaupin" numerossa oli asiasta ankara kirjoitus, jossa johtokunnan käytöstä suorin sanoin selitettiin kunnottomaksi ja sanottiin, että ihmiset, jotka sillä talla saattavat menetellä turvatonta naista vastaan, ovat kaikkea kunniantuntoa ja rehellisyyttä vailla.

Mahtipontisilla sanoilla on aina syvä vaikutus heikkoihin sieluihin. Moni, joka vielä äsken oli pitänyt neiti Tornin rangaistusta oikeutettuna, luettuansa tämän kirjoituksen ei enään uskaltanut lausua julki ajatustansa, vaan sanoi päätänsä puistaen, että asialla on aina kaksi puolta, ja tyytyi tuohon mielestään erinomaisen syvälliseen mietteesen.

Lehden toimittajalle tuotti tuo kirjoitus pahempia seurauksia. Jo kerran ennen, kun lehdessä oli maalaisille kerrottu mitä petoksia kaupungin kauppapuodeissa harjoitetaan kun voita ja viljaa ostettaissa punnitaan, oli maisten saanut Pihléniltä kirjeen, jossa hän ilmoitti, ettei hän salli kirjapainossansa sellaisia valheita painettavan ja uhkasi, jollei kirjoitustapaa muuteta, lakkauttaa koko lehden painamisen.

Maisteri silloin torjui tuollaista isännöitsemistä, turvautui kontrahtiinsa ja ilmoitti aikovansa aina vapaasti kirjoittaa mitä tahtoo, huolimatta siitä loukkaako se jonkun mieltä tai ei.

Nyt, neiti Tornin asiassa olleen kirjoituksen jälkeen tuli Pihléniltä säännöllinen irtisanomus, joka ensi vuoden alusta lakkautti kontrahdin sanomalehden painattamisesta Pihlénin kirjapainossa. Pihlén oli, näet, myöskin koulun johtokunnan jäsen.

Parin päivän päästä tuli maisterille tyttökoulun johtokunnan puolesta haasto raastuvan-oikeuteen vastaamaan kunnianloukkauksesta.

Tuo haasto maisteria ei niin suuresti huolettanut kuin tieto siitä, että uusi kirjapaino oli hankittava, jos tahtoi lehden ulosantamista tulevana vuonna jatkaa. Tosin ei pieneen kirjapainoon paljon tarvittu, mutta vaikka maisteri olisi varansa kuinka moneen kertaan laskenut, ei niissä kuitenkaan ollut liikenemään sellaiseen yritykseen. Hän oli vasta lukunsa päättänyt nuori mies, joka ei vielä ollut ennättänyt mitään kerätä. Hänen täytyi siis turvautua muihin. Kaupungin rahamiesten puoleen ei hänen ollut kääntymistäkään, sillä hän oli joutunut kokonaan heidän epäsuosioonsa. Ne varakkaammat käsityöläiset ja muut, joilta olisi voinut kannatusta toivoa, vetäytyivät heti pois kun vaan tuli rahasta puhe. Useimmat pelkäsivät että maisterin koko yritys menee hukkaan jo senkin kautta että Pihlén, Polin ja muut hänen vastustajansa aivan varmaan panevat uuden lehden toimeen, ja sen he voivat asettaa niin halpahintaiseksi, että kaikki ne, jotka eivät muusta huoli kuin että vähällä maksulla saavat paljon paperia, tilaavat sitä.

Maaseuduilla vielä vähemmin ymmärrettiin kaupunkilaisten riitoja ja minkä vuoksi uutta kirjapainoa tarvittiin.

Moni vasta nyt ensi kerran kuuli että sellainenkin laitos on sanomalehden ilmaantumiselle tarpeellinen. Sellaisten mielestä sanomalehdet kasvavat, niinkuin muutkin lehdet, puissa, taikka saadaan niitä toimeen jollakin muulla tavalla, jota he eivät voineet oikein selittää.

Maisteria peloitti velan ottaminen, sillä hänellä oli vielä velkoja luku-ajaltakin; ja tässä oli velan teko vielä sitä laatua, että siitä saattoi suureen vahinkoon joutua. Hän päätti vihdoin kuitenkin, kun muut keinot eivät auttaneet, ruveta velkaa hakemaan.

Sillä aikaa tuli kunnianloukkaus-juttu esille raastuvan-oikeudessa. Maisteri Tiira ajoi itse asiaansa. Kuuntelijoita ei ollut alussa paljon. Joku kurkisti ovelta ja vetäytyi pois, mutta tuli uudestaan ja uskalsi vihdoin astua sisään. Sillä tavalla karttui väkeä niin paljon että ovensuun puoli huonetta oli täynnä. Juuri kuin juttu alkoi hiipi kuulijain taakse nainen, jonka kasvot olivat niin taajalla hunnulla peitetyt että oudon oli vaikea niitä eroittaa.

Maisteri Tiira aloitti puolustus-puheensa sillä että sanoi kirjoittaneensa nuo ankarat sanat koulun johtokunnasta sen vuoksi että hänen mielestään neiti Tornin rangaistus ei ollut missään suhteessa hänen rikokseensa, jos hänen käytöstänsä ollenkaan voi rikokseksi sanoa. Sillä mitä oli tämä nuori nainen tehnyt? Maisteri kertoi juurta jaksain mikä syy neiti Tornilla oli vihaan luutnantti von Stormia vastaan. Vasta sitten kuin hän oli kertomuksensa lopettanut sanoi oikeuden puheenjohtaja, pormestari, ettei se asiaan kuulu, mutta siihen saakka sekä oikeus että yleisö sitä erinomaisella hartaudella kuuntelivat.

Kun puheenjohtaja oli muistutuksensa tehnyt kiiruhti hunnutettu nainen huoneesta pois. Moni yleisöstä kääntyi katsomaan hänen jälkeensä ja jotkut luulivat käynnistä tuntevansa että se oli Julia Polin.

Oikeudessa vaati kantajain asian-ajaja vastaajan tuomitsemista kuritushuoneesen, mutta kun tuomio lankesi määräsi se maisterin maksamaan sakkoa 800 markkaa, koska hän oli tahtonut alentaa koulun johtokunnan jäsenten arvoa ja luottamusta kansalaisten silmissä.

— Kyllä hänet oikeastaan olisi pitänyt laittaa kuritushuoneesen, sanoi pormestari hymyillen raatimiehille kun oikeushuoneesta lähdettiin. Kyllä hän on niin paljon pahennusta tässä kaupungissa toimeen saanut.

Raatimiehet myönsivät, ett'ei se liikaa olisi ollut.

Kun kauppaneuvoksen rouva illalla pistäytyi tyttärensä huoneesen, oli Julia kirjoittamassa, kauniit kasvot tavattoman vakaisina. Suukin, joka melkein aina hymyili niin että valkoiset hampaat näkyivät, oli nyt lujasti suljettu.

— Sinä kirjoitat kirjettä, sanoi rouva.

— Niin teen.

— Olofilleko?

Luutnantti von Storm oli lähtenyt kaupungista pian huviretken jälkeen ja häät oli päätetty viettää seuraavana kesänä. Sulhainen tahtoi niitä jo joulun aikana vietettäväksi, mutta Julian myötäjäisiä ei voitu siksi valmiiksi saada.

— Niin Olofille, vastasi Julia hetken perästä.

— Se on oikein… Mutta mikä sinua vaivaa, tyttö? Sinä näytät niin kummalliselta — oletko kipeä?

— En, äiti.

Mutta kun Julia koetti katsoa äitiä silmiin puhkesi hän kyyneleihin ja heittäytyi äitinsä syliin. Rouva Polin hämmästyi tuosta suuresti sillä sellainen hellyyden osoitus Julian puolelta ei ollut tavallista, ja kun hän ei saanut tyttäreltänsä sen enempää selitystä, otti hän pöydältä kirjeen, jota Julia paraikaa sulhaisellensa kirjoitti, ja alkoi lukea.

— Mitä tämä on? huudahti hän äkkiä. Oletko mieletön! Minkä vuoksi sinä et voisi luutnantti von Stormin kanssa onnelliseksi tulla? Onkos kummempaa kuultu!

— Äiti, minä en voi…

Rouva luki eteenpäin.

— Vai niin, vai sen vuoksi sinä hyljäät luutnantin, että hän on ennen ollut rakastunut tuohon… vanhaan piikaan? Mistä sinä luulet löytäväsi miehen, joka ei milloinkaan ennen olisi rakastunut? Minä luulin sinut jo sen ikäiseksi, että tiedät kaikkien unelmain ensilemmestä olevan — unelmia vaan.

— Oi äiti, siitä vähät! Olenhan minäkin ennen rakastanut, eikä sitä voi kellekään viaksi lukea; olisihan se ihminen kummitus ihmishaamussa, joka olisi minun ikääni päässyt kertaakaan rakkauden tulta sydämessään tuntematta. Mutta minun rakkauteni Olofiin on loppunut, on kerrassaan pois pyyhitty, minä en tunne sitä enään.

— Joutavia! Sinä et ole terve, sinä tarvitset lepoa. Tätä kirjettä ei lähetetä, lisäsi rouva ja repi paperin rikki. Sinä voit kirjoittaa viikon päästä, jos tahdot.

Rouva suuteli tytärtään ja läksi huoneesta pois. Julia jäi ankaran mielenliikutuksen valtaan. Hän näki aina silmissänsä maisteri Tiiran, kuinka hän seisoi oikeuden edessä ja puolusti yksinäistä naista, jota oli sorrettu, jonka sydän oli särjetty. Kaarlo Tiira näytti hänestä erinomaiselta sankarilta ja hän muisteli salaisella sulouden tunteella sitä suudelmaa, jonka maisteri oli kerran hänen kädellensä painanut. Hän muisti olleensa silloin todellakin hiukan rakastunut tuohon mieheen, joka silloin epäilemättä häntäkin rakasti. Mutta sitten olivat he tulleet kauaksi eroitetuiksi, rakastetun kuva oli pääkaupungin iloissa haihtunut ja tuo toinen oli saanut yhä enemmän valtaa hänen ylitsensä.

Niin, tuo toinen! Hän näytti nyt niin kurjalta kaikessa komeudessaan.
Mutta silloin hän oli viehättävä.

Äiti tuli pääkaupunkiin ja suosi yhdistystä ja tyttärensä vapaasukuisen luutnantin välillä; äidin toimesta he kihlattiinkin. Mitähän maisteri Tiira hänestä ajatteli? Pitikö häntä pettäjänä ja sydämettömänä, vai eikö muistellut enään ollenkaan? Olipa hänelle kerrottu että maisteri oli jo kihloissa eikä siis häntä odotellut. Se saattoikin kyllä olla totta, sillä minkä vuoksi hän muutoin olisi niin innokkaasti neiti Tornia puolustanut?

Julia pehmeällä vuoteellaankin vielä kadehti virasta eroitettua opettajatar raukkaa.

Mutta kauppaneuvoksen rouva oli kuitenkin arvannut oikein. Kun Julia sai aikaa tyyntyäksensä, unohti hän koko aikomuksensa ja viikon päästä ei enään ollut puhettakaan kihlauksen purkamisesta. Sulhaiselta tuli Helsingistä hauskoja kirjeitä, jotka todistivat kuinka oiva mies hän sentään oli, jospa sitte nuorena olikin ollut rakkaudessa "onneton".

XII.

Kohta sen jälkeen kuin oikeuden tuomio saatiin tietää, tuli neiti Torn maisteri Tiiran luokse.

— Te olette tuomittu, sanoi hän kalpeana.

— Niin, mutta en kadotettu, vastasi maisteri hymyillen.

— Ja minun tähteni kokonaan; millä voin sen teille palkita?

— Älkäämme siitä puhuko, vaan puhukaamme teistä itsestänne, neiti Torn.
Te olette jo jonkun aikaa ollut koulusta eroitettu, mitä aiotte tehdä?
Millä aiotte elää?

— Ah maisteri, sitä tuskin vielä tiedän. Olen tiedustellut monelta puolelta koti-opettajattaren paikkaa, mutta en ole vielä mistään varmaa vastausta saanut. Täällä on minulla myöskin ystäviä, jotka tahtoisivat pitää minut Kauppilassa ja kehoittavat minua avaamaan pienten lasten koulua, mutta minä en tahdo jäädä tänne. Minä en kuitenkaan epäile, kyllä Jumala minusta huolen pitää. Mutta te —

— Josta Jumala ei huolta pidä, tahdotte kai sanoa.

— Oi älkää puhuko sillä lailla! Hän pitää kyllä huolen teistäkin, sillä vastoin hänen tahtoansa ei pieninkään varpunen katolta putoa. Mutta kuinkas teidän käy?

— Onhan minulla virkani.

— Mutta pitihän teidän hankkia oma kirjapaino, ja nyt on sakko maksettava.

— Kirjapaino saa nyt jäädä ja sanomalehti myöskin. Se olisi muutoinkin turhaa yritystä, niinkuin näette.

Maisteri ojensi virallisen lehden, jossa ilmoitettiin että kauppias Pihlén oli saanut luvan perustaa Kauppilaan ensi vuoden alusta uuden sanomalehden.

Oltuansa hetken vaiti sanoi neiti Torn:

— Suututteko te, maisteri, jos teen pienen ehdoituksen?

— Puhukaa!

— Te olette minun tähteni joutunut suuriin kulunkeihin… teille kenties käy vaikeaksi maksaa sakko…

— Joka luultavasti ylä-oikeuksissa melkoisesti vähennetään, keskeytti maisteri.

— Minulla on, jatkoi neiti Torn, ikäänkuin ei olisi maisterin muistutusta ollenkaan kuullut, säästössä noin tuhannen markkaa, jäännökset pienistä palkoistani. Minä en voi tarjota teille mitään korvausta, koska tiedän että te ette sellaista kuitenkaan ottaisi vastaan… mutta lainaksi…

Neiti Torn punastui ja loi silmänsä maahan.

— Jos nimittäin tarvitsette, sanoi hän sitte äkkiä ja katsahti ylös.

Maisteri katseli kummastuneena edessänsä seisovaa tyttöä. Ensi kerran huomasi hän että neiti Torn oli kaunis. Suurien mustien silmien säteileminen, ihon erinomaisen lämmin väri, vartalon solakkuus, yksinkertaisen mustan puvun somuus, kaikki ilmaantui nyt hänelle yht'äkkiä ikäänkuin kaihi olisi silmäin edestä pudonnut. Hän luuli myöskin huomaavansa että se olikin sisällisen elämän ilmaus, joka antoi tälle tytölle suurimman sulouden; hänen silmistään kuvastui koko hänen sielunsa intoisuus ja tyytymättömyys; ne ikäänkuin sanoivat: minä en pyydä muuta kuin kuolla sen edestä, jota rakastan.

Nämät silmät katselivat nyt maisteria ja hän tunsi oudon tunteen heräävän itsessään, tunteen, jonka kaltaista hän ei ennen ollut itsessään huomannut, ei rakkaudessa eikä vihassa. Hän unohti kokonaan vastata neiti Tornin tarjoukseen.

— Te pahastutte siis tarjouksestani? kysyi neiti Torn hiljaa ja vetäytyi askeleen takaperin, sillä maisterin katse alkoi tuntua kummalliselta.

— En suinkaan, vastasi maisteri vihdoin ikäänkuin unesta heräten. Mutta suokaa anteeksi jollen voi tarjoustanne hyväkseni käyttää, sillä nykyisessä tilassanne olisi se minun puoleltani jokseenkin kohtuutonta. Jos minä nyt ottaisin teidän rahanne ja huomenna tiiliskivi putoisi päähäni, niin sinne ne olisivat menneet teidän säästönne. Ei, se ei käy laatuun.

Maisteri ei sallinut siitä sen enempää puhuttavan ja neiti Torn läksi pois.

Mutta siitä pitäin nähtiin maisteri Tiira ja neiti Torn joka päivä yhdessä, eikä sitä kukaan ihmetellyt, sillä olihan kohtalo ikäänkuin ajanut yhteen nämät kaksi yksinäistä ja ainoastaan itseensä turvautuvaa ihmislasta.

Tämä taaja seurustelu pian totutti heitä niin toinen toisiinsa, että tuskin osasivat ajatellakaan eroa mahdolliseksi tai tarpeelliseksi. Toistensa läheisyydessä tuntui olo heistä niin turvalliselta ja eroitettuina ajoi kaipaus heidät pian taas yhteen. Neiti Torn kysyi kaikessa neuvoa maisterilta, ja maisteri puhui kaikki tuumansa hänelle, lukipa hänelle kirjoituksiansakin ja kysyi hänen mielipidettänsä niistä. Toisinaan sellaisissa tapauksissa syntyi kiivas väittely, mutta päätös oli aina se, että neiti Tornin mielipide pääsi voitolle.

Neiti Torn asui vanhan leskirouvan luona, joka oli hänelle hiukan sukua ja joka hyvin mielellään olisi hänet naittanut. Rouva itse kaipasi Tuomas-vainajataan liikuttavalla hellyydellä. "Jos Tuomas eläisi, niin hän tekisi sitä ja sitä", se oli hänen tavallisin lauseensa kaikissa asioissa. Ukkonsa kuolemasta hän laski kaiken aikansakin; siitä oli jo kolmastoista vuosi kulumassa. Mutta vieläkin hän usein puhutteli Tuomasta unissaan.

— Ei, ei sitä tiedä minkä arvoinen mies on ennen kuin sen kadottaa, sanoi hän usein neiti Tornille. Jos sinullakin olisi mies, niin voisitte ostaa tämän talorähjän ja minä pääsisin kaikista puuhista. Mutta nyt sinä jäät tuohon, niinkuin lintu oksalle.

— No hyvä täti, en minä siltä hukassa ole.

— Jaa, jaa jaa! Minä tiedän — minä tiedän. Vanha muija näki mielihyvällä että maisteri Tiira heillä ahkeraan kävi, ja kun hän synkkinä syys-iltoina, jolloin kylmä tuuli vonkui nurkissa ja sydän kaipasi lämmintä, oli saanut nuoret pehmeään sohvaan istumaan ja heittänyt lampun ylitse punertavan paperiverhon, joka rusoitti kasvot ja laajensi silmäterän, hiipi hän itse toiseen huoneesen, pani paksusankaiset silmälasit nenälleen ja alkoi lukea Bunyanin "Taivaasen juoksijata".

Eräänä iltana joulukuun puolivälissä kun maisteri oli istunut sohvaan tuossa tutussa pienessä salongissa, ilmoitti neiti Torn että hän nyt oli saanut koti-opettajattaren paikan ja että hänen piti lähteä sinne jo jouluksi. Paikka oli Pohjanmaalla parin kymmenen peninkulman päässä.

Maisteri säpsähti.

— Meidänhän täytyy siis erota? sanoi hän omituisella äänellä.

— Niin! naurahti neiti Torn ja katsoi häneen suurilla silmillään kysyväisesti. Olihan se luonnollista.

Maisteri oli hetken vaiti, mutta sanoi sitte päätään puistaen:

— Se on mahdotonta!

Tämä lause tuli niin sydämen pohjasta, että neiti Torn kalpeni. Hän arvasi mitä nyt seurasi. Maisteri alkoikin heti selittää minkä vuoksi heidän eroamisensa on mahdotonta. Sen vuoksi että he rakastavat toisiansa, että he eivät voi elää eroitettuina. Hän puhui ikäänkuin heidän molempain nimessä, ikäänkuin neiti Tornilla ei voisi toisenlaisia ajatuksia olla.

Eikä hänellä ollutkaan, se hänen täytyi vihdoin tunnustaa nojatessaan päätänsä maisterin rintaa vastaan. Ei — ei koskaan erota, se oli hänenkin mielipiteensä; ei milloinkaan, vaan yhdessä kärsiä, yhdessä nauttia kaikki.

Sitte he menivät asiata tädille ilmoittamaan, mutta täti oli nukkunut keinutuoliinsa, kirja syliin. Maisteri ei antanut häntä herättää, vaan läksi pois. Mutta silloin neiti Torn ei enään malttanut olla, vaan meni ja suuteli vanhusta otsaan. Nukkuja heräsi ja alkoi katsella kirjaansa ikäänkuin olisi koko ajan lukenut, mutta tyttö painoi kirjan alas ja kuiskasi tädin korvaan:

— Täti, hän on tunnustanut.

— Ja sinä?

— Minä myöskin.

— No Jumala teitä siunatkoon! sanoi vanhus riipaisten silmälasit pois.
Mutta sinullahan on kyyneleet silmissä, tyttö!

— Rakkaus minua peloittaa, täti. Tiedättehän kokemukseni,

— Tulessa kulta vaan puhdistuu. Ei nyt ole itkun aika, nyt ruvetaan häitä ajattelemaan!

Vanha muija käännähteli niin nopsasti kuin olisi uudestaan nuoreksi muuttunut, ja vielä kauan sen jälkeen kuin oli maata pantu ja valkea sammutettu, puhua ropotti hän vuoteeltansa pimeässä, antaen viisaita, kokemukseen perustuvia neuvojansa tytölle, jonka silmiin ei myöskään uni tahtonut tulla. Hän kiitti onneansa ettei täti pimeässä nähnyt hänen punastustansa kun neuvot toisinaan liiaksi yksityisseikkoihin kajosivat; mutta hän ei myöskään raskinut kieltää tätiä sopottamasta, sillä olihan sentään kenties hyvä panna tuollaisia neuvoja korvan taakse tulevaisuuden varaksi.

Juslenius, joka keväällä ei tullutkaan luvuissansa valmiiksi ja sen vuoksi oli jäänyt koko kesäksi Helsingin läheisyyteen lukemaan, oli syksyn kuluessa suorittanut tutkintonsa ja palasi nyt jouluksi kandidaattina kotikaupunkiinsa. Hän tuli maisterin luokse ja huusi heti ovesta sisään päästyänsä:

— No sinähän olet keittänyt itsellesi aika sopan! Sinä tulet kohta kuuluisaksi Suomenmaassa. Sinun käytöksestäsi väitellään pro et contra jo muuallakin kuin Kauppilassa. Mutta hyvää päivää ensin! Wie steht's, vie geht's?

Vaikka sitte jo muutakin puhuttiin, palasi Juslenius uudestaan aloittamaansa asiaan.

Kuinka tuo suurisilmäinen koulumamseli sai sinut ritariksensa noin onnettomilla seurauksilla? Sinua voisi nyt syystä sanoa "surkean ulkomuodon ritariksi".

Kuules, minä annan sinulle yhden neuvon, sanoi maisteri vakaasti, puhu aina kunnioituksella neiti Tornista, sillä hän ei ansaitse vähintäkään pilkkaa.

— Luonnollisesti minä puhun tällä tavalla ainoastaan meidän kesken; vai oletko sinä kenties häneen niin mieltynyt, että et salli leikkipuhetta laisinkaan?

— Entäs jos olisin?

— No ei mitään; mutta Hegel?

— Alma Hegel! Mitä minulla on hänen kanssaan tekemistä?

— En minä tiedä mitään, mutta Alma puhuu ainoastaan sinusta, hänellä tuskin muuta on koskaan esillä.

— Mutta vast'ikäänhän sinä olet kaupunkiin tullut ja kuitenkin tiedät noin paljon.

— Sitä olen, näet, muiltakin kuullut.

— Älä usko koskaan juoruja; neiti Alma puhuu minusta sen vuoksi, että kaikki muutkin tätä nykyä minusta puhuvat. Olenhan minä nyt jokaisen hampaissa, lisäsi maisteri katkeralla hymyllä.

— Siitä olen oikein iloinen… nimittäin ett'et sinä Almasta välitä! huudahti Juslenius ja säikähti sitte itsekin että oli näin ääneen ajatellut.

Hän oli hurjasti rakastunut Almaan, mutta pelkäsi että maisterin ja Alman välillä oli jonkinlainen sopimus olemassa, josta hän tahtoi saada selvän ennen kuin meni ilmaisemaan tunteensa tytölle. Siitä syystä hän ei saattanutkaan iloansa salata kun huomasi ett'ei ainakaan maisterilla ollut mitään hellempiä tunteita Almaa kohtaan.

Hän tahtoi heti kiiruhtaa pois, mutta maisteri pidätti häntä ja sanoi:

— Kerropas nyt jotakin itsestäsi. Mitä aiot tehdä kun olet tutkintosi suorittanut?

Juslenius kävi hiukan hämillensä ja vastasi:

— Minä en ole oikeastaan vielä mitään päättänyt, mutta Pihlén on pyytänyt minua tuon uuden lehden toimittajaksi…

— Ahaa! Meistä tulee siis virkaveljet, toivotan onnea!

— Sinä aiot siis jatkaa lehteäsi?

— En, en, sitä en enään uskalla ajatellakaan kun tiedän kuka kilpailijakseni tulee.

— Kas, kas, kuinka sinä olet tullut myrkylliseksi!

Juslenius alkoi selitellä kuinka hän on lukeissaan velkaantunut ja kuinka hänelle on tarpeellista päästä jotakin ansaitsemaan. Nyt tarjoo Pihlén hänelle kaksisataa markkaa kuukaudessa ja hän on aikonut ottaa viran vastaan.

— Niin, ota sinä vaan, minä kyllä ymmärrän asemasi. Sinulla on kai myöskin hyvin suuret aikeet? Muistatkos vielä Moses Strohmanin puhetta kestikievarissa vuosi takaperin? Ai'otko olla rohkea toimittaja vai tavallinen?

— Tavallinen, tavallinen! Näenhän sinusta kuinka käy kun liian rohkeaksi rupee.

Tällaisia puolittain pistosanoja päästellen erosivat ystävykset. Vaikka maisteri tunnusti itsellensä, että hänelle nyt oli yhden tekevä kuka uuden lehden toimittajaksi tulee, olisi hän siihen virkaan kuitenkin suonut jonkun toisen eikä hyvää ystäväänsä.

Mutta pian hän unohti sekä tämän asian että muut vastoinkäymiset, siliä hänelle alkoi uusi elämä täynnä iloa, täynnä sitä viehätystä, joka on sanoissa "minä rakastan sinua", kun ne lausuu lemmitty nainen. Hänen mielensä keveni, hän alkoi taas katsella maailmaa hauskemmalta kannalta ja hän tunsi jäntereissään voimaa uudestaan taistelemaan vaikka koko maailmaa vastaan, mutta ei enää koko maailman puolesta.

Iloisempi maisteri Tiira ei ollut koskaan kuin saadessaan lehtensä viimeisen numeron valmiiksi. Neiti Torn nojasi hänen olkapäätänsä vastaan ja katseli hänen kirjoittamistaan.

— Kuulepas kultaseni, sanoi maisteri, minun tekee mieleni ilmoittaa kihlauksemme lehden viimeisessä numerossa, ettei kukaan luulisi minun surumielin sitä lopettavan.

— Tee niin, sanoi morsian ja suuteli häntä.

Maisteri otti palan paperia ja kirjoitti:

"Kihloissa. Neiti Helena Torn ja Maisteri Kaarlo Tiira."

Ihmiset lukivat seuraavana aamuna suurella uteliaisuudella "Kaupin" viimeistä numerota, luullen saavansa siinä nähdä erinomaisia selityksiä lehden lakkauttamisesta ja ankaroita haukkumisia kaikille toimittajan vastustajoille. Mutta siinä he suuresti erehtyivät. Lehdessä vallitsi täydellinen joulurauha. Hyvin lyhyesti vaan toimitus ilmoitti että yksityisten asiain vuoksi lehden ulosantamista ei voida jatkaa, lausuttiin kiitokset kaikille, jotka lehdelle olivat apuansa antaneet, ja pyydettiin anteeksi niiltä, joiden oikeutettuja vaatimuksia kenties ei ole voitu täysin tyydyttää. Tahdon puute ei siihen ainakaan ole ollut syynä. Kun kaupunkilaiset lukivat kihlaus-ilmoituksen, sanoi melkein jokainen jo arvanneensa asian, mutta moni ihmetteli mitä hyvää siitä saattaa syntyä että kaksi köyhää yhteen menee.

Alma Hegel istui, tuon ilmoituksen luettuansa, tuntikauden pää käteen nojautuneena ja tuijoitti ulos avaruuteen, mutta kavahti sitten ikäänkuin unesta heränneenä ylös, pyyhkäsi silmille valuneet kähärät otsalta pois, laittoi muutamista huonekukista pienen kukkakimpun ja läksi viemään sitä Helena Tornille.