The Project Gutenberg eBook of Saaren Helmin kunnia, by Juho Koskimaa

Saaren Juhani-isäntä palaa päärakennukseen. Tuvan portailla hän hetkeksi pysähtyy ja katselee ympärilleen aivan kuin aikoisi hän palata takaisin, mutta tekeekin sitten päätöksensä, avaa oven ja käy huoneeseen.

Askeleet, jotka hän tänä varhaisena aamuhetkenä on ottanut, ovat raskaimmat, mitkä hän muistaa käyneensä. Hän on haudannut isänsä ja äitinsä, ja hän on saattanut hautaan vanhimman poikansa ja vanhimman tyttärensä, mutta ne askeleet, jotka hän silloin otti, ne on kunkin jälkeen jäävän aikanaan otettava ja niissä oli sentään jotakin lohtua, ryhtiä ja syrjäistenkin myötätuntoa mukana.

Mutta nämä askeleet tuvasta aitan ovelle! Vaikkei syrjäinen koskaan saisikaan niistä tietää, niin hän ne kuitenkin tietäisi.

Saaren Juhani istahtaa tuvan penkille ja painaa päänsä käsiinsä. Aurinko on jo korkealla eikä hän huomaa, että emäntäpiian silmät uteliaasti tirkistelevät häntä vuode-uudinten raosta.

Kuinka hän juuri tänä yönä tuli valvoneeksi ja kuinka hänessä juuri nyt oli herännyt epäilys, epäilys, johon ei ulkonaisesti katsoen ollut pienintäkään aihetta.

Keväällä otetaan taloon lisäväkeä niinkuin jokaisessa suuremmassa talossa on pakko tehdä. Siinä on tarjolla myöskin muuan Sarkan Nikolai, ruskeasilmäinen ja surunvoittoiselta vaikuttava, mutta työtätekevän näköinen mies. Eikö hän mahdollisesti kelpaisi? Mikäpä siinä, kun vain palkoissa sovitaan, onhan se riskin ja pulskan näköinen mies.

Ja mies tyytyy vähään ja jää. Kun Saaren Juhani nyt häntä ajattelee, ei hän muista hänessä mitään moittimisen syytä. Ei se kulje iltamissa eikä tanssipaikoissa kuin joskus, kitkuttaa vaan toisten hanuria, milloin sattuu saamaan sellaisen käsiinsä tai hyräilee laulunpäitä. Väliin Saaren isäntä tulee ajatelleeksi, että hän pestaa hänet koko talveksi.

Mutta samalla hän huomaa jotakin muutakin. Helmikin, hänen ainoa lapsensa, käy totiseksi ja vakavaksi, kulkee omissa mietteissään ja jää pois sieltä, niissä huvitellaan ja missä peli ja musiikki soivat. Tai jos niihin meneekin, menee kuin pakosta, muodon vuoksi, ja aivan kuin jotakin peittääkseen. Saaren Juhani on harras ja uskonnollinen mies eikä hänellä ole mitään sitä vastaan, vaikka kaikki seurantalot ja huvipaikat jäisivät kerrassaan autioiksi, mutta Helmin menettelyn takana hän vainuaa jotakin asiaankuulumatonta. Ja hän väijyy ja vaanii, muttei huomaa sen kummempaa: Helmi käy entistäkin nöyremmäksi ja Sarkan Niku tekee työtä kahden edestä. Eihän hän, Saaren Juhani, voi näillä edellytyksillä ottaa asiaa edes puheeksikaan.

Kun Saaren Juhani tulee tähän kohtaan mietteissänsä kohottaa hän päänsä. Miehestä puhutaan, että se on niitä ryssäin tekemiä, ja hän tapaa sen tyttärensä aitasta. Mutta hän ei silti kiivastu eikä heittäydy julmistuneeksi. Hän sanoo vain miehelle, että tässä ovat tavarasi ja litviikkisi ja nyt on paras lähteä. Niin, hän menee vieläkin pitemmälle, hän sanoo tyttärelleen ja sille miehelle, että teillä on puoli tuntia aikaa keskustellaksenne, sillä te ette koskaan enää tule näkemään toisianne.

Ja nyt hän istuu täällä, tuvan sivupenkillä, ja odottelee Helmiä, tytärtään.

Aurinko nousee ja aika kuluu, mutta Saaren Juhani-isäntä sitä ei huomaa. Joskus hän vilkaisee kelloansa, mutta ajatuksen voima on turtunut aivan kuin joku kesken kaikkea olisi tullut ja lyönyt häntä vasten kasvoja: sellainen on kaikkien mahdollisten olettamusten ulkopuolella.

Emäntäpiikakin on siinä välissä noussut vuoteeltaan, käynyt aitoissa karhaamassa muita hereille ja pannut kahvipannun tulelle. Hän katselee kummissaan isäntää, joka on siinä tuntikausia istunut tuvan sivupenkillä, muttei puhu mitään. Mitäpä hänellä olisikaan isännälle sanomista.

"Tulee viimmeisenä niinkuin aina muulloinkin", ajattelee Saaren Juhani.
"Niin oikein, niin oikein. Väki ei saa mitään huomata."

Eikä siitä asiasta sen enempää virkattu. Saaren isäntä imee taas sikariaan. Hän tietää kyllä, että väki kernaastikin tekisi lisäkysymyksiä, mutta se on nyt vain väki ja hänellä on muutakin ajattelemista.

Tuolla, esimerkiksi, muutaman seinän takana nukkuu hänen vaimonsa, Saaren talon emäntä. Kertoako hänelle kaikki se, mitä on nähnyt ja minkä tietää vai ollako kertomatta? Ja tytär tietysti istuu aitassaan ja vetistelee. Mutta kumpaa hän itkee, sitäkö, että on murehduttanut isänsä mielen, vai sitäkö, että Sarkan Nikolai lähetettiin menemään? Ja uskaltaako hän ylimalkaan tulla huoneisiin ollenkaan.

Väet alkavat jo mennä ulos. Saaren isäntä ei hievahdakaan paikaltaan ei antaakseen määräyksiä eikä muutenkaan. Hän istuu paikallaan kuin naulittu, mutta hän tuntee, että hänen ajatuksensa alkavat saada varmoja suuntaviivoja, että hän aivan kuin herää ensimmäisestä lyövästä ällistyksestään ja että hän selvemmin näkee suuren kokonaisuuden. Ja samalla kun hän melkein itsetiedottomasti alkaa suunnitella toimenpiteitä tulevaisuutta varten, alkaa hänessä myöskin herätä joitakin tunteita. Hänen kasvonsa värähtävät ja hänen ohimosuonensa pullistuvat, mutta tapahtuuko se vihasta vaiko tuskasta, sitä hän ei tiedä. Häpeä on joka tapauksessa käynyt Saaren talossa.

Saaren isäntä kohottaa katseensa ja hän tuntee, että silmät kipenöivät ja että veri alkaa nousta kasvoihin. Mutta hampaat pureutuvat yhä tiukemmin sikarin päähän, savut käyvät yhä sakeammiksi ja suu vaikenee. Vain katse seuraa tyttären liikkeitä ja kasvojen ilmeitä.

Helmi seisahtuu oven suuhun ja tarkastelee, onko tuvassa muita kuin isä. Sitten hän menee tyynesti kaatamaan itselleen kahvia ja istuutuu pöydän alapäähän. Hänen kasvonsa ovat kalpeat ja sen näköiset, kuin hän äskettäin olisi itkenyt, mutta muuten niillä on rauhallinen, miltei iloinen ilme. Aivan kuin hän olisi vapautunut raskaasta taakasta ja aivan kuin hän olisi nyt valmis kestämään, tuli mitä tuli.

Ja Saaren Juhani nouseekin penkiltään. Sikari heitetään lattiaan, suu avautuu, huulet värähtävät ja kädet puristautuvat nyrkkiin, mutta samalla hän taas painuu istumaan ja raskas huokaus tunkeutuu esiin:

Enempää hän ei sillä kertaa sano eikä tytär kuule edes sitäkään. Mutta yhtäkkiä hän huomaa, kuinka isä on käynyt vanhaksi ja hiukan kumaraksikin, kahvikupillinen jää kesken ja hän luo puoleksi pelästyneen, puoleksi rukoilevan ja kysyvän katseen isäänsä.

"En minä uskonut, että minun pitäisi näitä askeleita ottaa sinun takiasi eikä miettiä näitä ajatuksia."

Niin on moni muukin vanhin saanut sanoa lapselleen ja Helmi on valmistautunut niitä vastaanottamaan. Nyt ne tulivat. Eikä hänellä ollut mitään vastaamista.

Pitkiä hetkiä kuluu hiljaisuudessa. Helmi yrittää jotakin toimitella, ettei tunnelma kävisi liian raskaaksi, mutta isän katse pakottaa hänet tuon tuostakin pysähtymään. Joskus hän on aikeissa mennä ulos ja sinne jäädä, mutta oivaltaa, että takaisin tuleminen olisi kaksin verroin vaikeampaa.

Tuvan seinäkello lyö kahdeksaa, puolen tunnin kuluttua alkaa ruokakello soida. Emäntäpiika pistäytyy sisällä, katselee hiukan keittopataa ja menee sitten taas pihalle, jolla meijeriin lähtevät rattaat kolisevat. Siitä on nyt vain muuan tunti kulunut, kun Nikolai pantiin lähtemään, mutta Helmistä tuntuu siltä, kuin olisivat siitä iät ja ajat kuluneet ja kuin edessä olisi jokin aivan uusi ajanjakso uusine huolineen, vieläpä uusine aurinkoineenkin. Hänen mielialansa käy tyyneksi ja rauhalliseksi, niinkuin monien ihmisten käy uuden päivän tullessa.

Mutta tilapäisestä mielenvireestään hän havahtuu hyvinkin pian. Ensimmäinen renki tulee sisään. Silloin Saaren Juhani nousee, menee porstuaa kohden ja viittaa Helmiä seuraamaan jälessään. Liikettä täynnä oleva tupa, jonne kuka hyvänsä ja milloin tahansa saattaa tulla, ei olekaan oikea paikka perheen keskinäisiä selvittelyjä varten.

III

Sana rakkaus, mikäli sillä ei ole tekemistä uskonnon ja uskonnollisuuden kanssa, ei oikein sopeudu käytettäväksi vankan talonpoikaistalon jykevien seinien sisäpuolella. Siinä ja sen johdannaisissa on jotakin äitelää ja asiallisista asioista syrjässä olevaa, jolla ei ole mitään tekemistä arkisen, toimeliaan elämän kanssa. Riiastellaan aikansa, vähin hyväilläänkin, otetaan pois, vihitään ja sillä hyvä. Elämä on alkanut. Rakkaus, — se on jotakin haihattelua, jota kestää aikansa ja joka ei parhaimmassakaan tapauksessa pääty vallitsevien sääntöjen mukaisesti.

Helmi seuraa isäänsä porstuan läpi. Hän tietää, että tupakamarin läpi ei mennä senvuoksi, että äiti, joka on kivulloinen, saisi vielä jonkun hetken levätä rauhassa. Isä ei siis aio nostaa jyräkkää, niin, eikähän se hänen tapaistaan olekaan. Tekee pitkittä puheitta ja ratkaisevasti sen, minkä tekee. Voi, Nikolai, nyt saisit olla näkemässä, mutta sinä harpot jo, tavarasi selässäsi, kaukana maantiellä.

Saaren Juhani ei istuudu eikä sitä tee Helmikään. Hän pelkää, mutta samalla hänestä tuntuu kuin olisi hän ikävillä vieraisilla. Hän on harvoin käynyt tässä huoneessa, jossa on kylmyyttä ja ummehtuneisuutta eikä hänellä koskaan ole ollut kahdenkeskisiä puhuttavia isän kanssa.

Hän ei oikein ole itsekään selvillä siitä, miten aloittaisi, mutta piinallinen ja samalla kertaa ellottavan tunteelliselta vaikuttava hiljaisuus on käynyt ylivoimaiseksi. Oikeastaan hän oli aikonut kysyä: "Miten sinun asiasi oikein ovat, tyttö", mutta sekin olisi vaikuttanut karkealta ja raa'alta ja ehkäpä se — lopultakin — olisi ollut aiheetontakin. Hän kysyi nyt näin, kuinka kysyi, ja tiesi jo hyvin edeltäpäin, ettei saisi vastausta.

Eikä sitä tulekaan. Helmin katse on tyyni ja kyyneletön, hän puristaa huulensa yhteen ja hypistelee vain vaatteitansa. Miten sellaiseen kysymykseen yhtäkkiä osaisi vastata!

Tähän kysymykseen on jo helpompi vastata. Helmi kokoaa kaiken rohkeutensa ja vastaa:

Saaren Juhani pysähtyy kulussaan ja luo tyttäreensä pitkän, tuijottavan katseen.

"Että mitä sinä teit?" kysyy hän, aivan kuin ei olisi kuullut oikein tai kuin ei hän olisi uskonut korviaan.

Ensi kerran vuosikymmeniin kuulee Saaren isäntä tämän sanan tässä yhteydessä ja hän pysähtyy miettimään. Niin, sellaista kai se oli, se maallinen rakkaus, ja tästä hän johtuu ajattelemaan omaa, jo kauan sitten mennyttä nuoruuttaan ja sen eri vaiheita. Ei, ei voinut hänkään väittää, että hänen omatuntonsa siihen aikaan niin puhdas ja klaari oli ollut, joskin hän myöhemmin oli tullut uskovaiseksi. Se kai, se sen aikainen, oli myöskin ollut yhtä lajia rakkautta. — Ja ne karvaat sanat, jotka hän oli aikonut tyttärelleen sanoa, jäivät sanomatta.

"Oliko se nyt sitten mukamas oikeata rakkautta", kysyi hän tylysti, "vai oliko se vain kiimaa?"

Helmi säpsähtää, punastuu ja luo katseensa maahan, hän ei ollut koskaan ajatellut, että isä osaisi tehdä tällaisia kysymyksiä. Mutta Saaren Juhani ei vastausta odottanutkaan.

"Olipa tuo kumpaa tahansa", jatkoi hän, "niin pitäisihän sinun älytä, että mikä ei käy, se ei käy. Uppo-outo mies tulee taloon. Emme tiedä, mistä hän tulee ja minne hän menee, suihkeita vain kuulemme kaikenlaisia. Ja tämä alkaa viettää öitä vieressäsi, ellei jo muutenkin…"

Saaren Juhanin ohimosuonet pullistuvat taas, mutta hän vaikenee hetkisen, hillitsee itsensä ja jatkaa:

"Vaikkenhän minä mikään ihmisten sortteeraaja ole. Paikallaan-asuja tai kulkijain, tilallinen tai tilaton, rikas tai köyhä, — yhtä hyviä saattavat silti olla. En minä kiellä, etteikö tämä näyttänyt siivolta mieheltä, ja hyvä työmies se ainakin oli. Mutta sittenkin… me, vanhemmat ja talo, merkitsemme myöskin jotakin. Minkälaiset puheet teillä viimeksi oli?"

"Se lupasi hakea vakinaisen työpaikan, laittaa kodin kuntoon ja tulla minua sitten hakemaan, ellen itse mene."

"Niin", sanoi hän vihdoin, "en minä tahdo syöstä sinua onnettomuuteen. Minun puolestani tee, miten parhaaksi näet: rakkaushan on luotu kärsimään."

Puhuminen ei ole Saaren Juhanin vahvimpia puolia ja tälle aamulle sitä on tullut enemmän kuin tavallisesti kuukaudessa. Hän hiukan häpeää itsekin sanavuolauttaan, mutta toiselta puolen hän toivoo, että olisi edes tyttärensä kanssa puhellut aikaisemmin ja useammin.

"Voi tyttö-parka, ellei sinun vaan jo ole käynyt huonosti", pääsee häneltä.

Eikä hän odota edes vastausta, vaan menee ovea kohden. Mutta kun hän jo laskee kätensä lukon kahvaan, kysyy hän päätään kääntämättä:

Ovi painuu kiinni ja Helmi vaipuu itkuun. Vasta nyt hän huomaa, kuinka lähellä tuo yössä vanhentunut vanhus häntä oli ja kuinka hän häntä rakasti.

Päivän Helmi kulkee kuin unessa eikä saa käydyksi katsomassa äitiään, joka koko päiväksi jää vuoteeseen. Hän tietää, ettei isä ole äidille asiasta puhunut, ja tietää myöskin, että jos isä sen tekisi, seuraisi siitä kohtaus, johon kuuluisi itkua, voivotusta ja viimein kovia sanoja. Äiti oli tosin sairaalloinen, mutta hänellä olivat silmät auki ja hän oli tottunut saamaan tahtonsa perille. Ja äiti oli kylläkin harras ja uskonnollinen, mutta Helmi tiesi, ettei se estänyt häntä epäluulolla katselemasta ihmisiä, jotka olivat alapuolella talollissäädyn ja sen lisäksi vielä köyhiä.

Niin kuluu tämä päivä kuin unta nähden. Vaikka vain yksi väestä on mennyt pois, yksi, joka muutenkaan ei pitänyt ääntä itsestään, tuntuu sittenkin kuin talossa olisi tullut hiljaisempaa hänen jälkeensä. Mutta siltä kai tuntuu aina.

Helmi ajattelee poislähtenyttä Nikolaita ja hänen tuskaansa sekaantuu jotakin riemullista, josta hän ei tiedä, mistä se johtuu. Olkoon vain, että Nikolai on työmies ja köyhä, mutta se osaa tehdä ja tekee työtä ja se tulee sitten häntä hakemaan. Samalla kuin Helmi odottaa iltaa ja yksinäisyyttä, hän sitä vähin pelkääkin.

Pitkältäkin tuntuvan päivän, yksitoikkoisuudessaan rikkaan, täytyy perältäkin vaihtua illaksi. Pitkin päivää on väki työn lomassa aprikoinut Sarkan Nikolain äkillistä poislähtemistä. Nyt kun työn jälkeen kokoonnutaan tupaan käy arvaileminen ja aprikointi perusteellisemmaksi.

"Ellei hyvinkään viihtynyt", sanoo joku rengeistä. "Ne sellaiset kulkijaimet, mene ja sano, niistä ei koskaan tiedä, milloin tulevat lähtöpäälle."

Rieti, joka on ollut talossa kolmisenkymmentä vuotta ja jota vaivaa ainainen tupakka-yskä ja äänenkäheys, sylkäisee ja ottaa puhevuoron.

"Ei tämä tyytymätön ollut", virkkoi hän, "kyllä ihmisen naamastakin näkee, milloin hän on tyytymätön. Vaan ei tämän naama sellaiselta näyttänyt. Ja hyvä työmies."

Ikäänkuin varmemmaksi vakuudeksi sanoilleen hän sytytti uuden tupakan, nyökäytti muutaman kerran päätään ja hoki:

Hilja, joka oli erikoisesti kiinnittänyt huomiota tähän puoleen, muistelee hengästyneenä Sarkan Nikolain tanssitaitoa ja jatkaa innostuneena:

"Siltä pojalta se lähti askel kuin luonnosta vaan. Muistatteko, tytöt! Eikä kukaan ollut opettanut, niin se itse sanoi. Se on niinkuin veressä, sanoi. Ei sitä olisi uskonut, niin kulki aina kuin mörökölli…"

Tyttö olisi kernaasti nähnyt, että häntä olisi puhuttu Nikolaihin, mutta ne toiveet olivat rauenneet, ja vaikka silmät loistivat, pääsi häneltä huokaus.

Sitäpä juuri ei kukaan tiennyt. Kulkuriveri, kyllästyminen, mikä tahansa. Turhaa on koettaa arvailla.

Mutta nyt emäntäpiika näkee velvollisuudekseen tarttua asiaan. Hän onkin tässä suotta kuunnellut toisten rupatteluja, sillä hänellä ovat olleet silmät auki. Hän on ensinnäkin nähnyt isännän olevan varhain liikkeessä, toiseksi hän tietää, että isännällä on Helmin kanssa ollut kahdenkeskinen keskustelu ja kolmanneksi ovat Helmin silmät olleet itkettyneen näköiset ja kasvot kalpeat. Hän vilkuilee varovaisuuden vuoksi ympärilleen ja lähestyy sitten muita.

"Sanokaa minun sanoneeni", puhelee hän vakuuttavasti, vaikka puoleksi kuiskaamalla, "Helmiä se katseli liian pitkään ja siksi se sai lähteä."

Kuuntelijat vaikenevat hetkisen, uutinen kieltämättä hiukan hämmästyttää. Mutta viimein jännitys laukeaa ja joku remahtaa jo nauramaankin.

"Katsellut! Eikö tässä itsekukin ole osaltaan katsellut Helmiä eikäpä vaan ole tarvinnut lähteä kävelemään."

"Tuntee minkä tuntee", tiuskahtaa hän. "Mutta ihminen se on hänkin ja luonto se on hänelläkin. Eikö joku jo sanonut, että Niku oli näkemys, hä! Hiljako se oli tai kuka? Sellaiset juuri kuin Helmi, ne ne osaavat pelata, ettei meikäläinen sitten likikään. Ota selvä jos saat!"

Eipä niin, ettei kylvetty siemen alkaisi vähitellen itää. Emännöitsijä olisi vielä halunnut lyödä kaikki valttinsa pöytään, sillä hän oli oppinut kerta kaikkiaan tukkimaan suut, mutta tällä kertaa hänen täytyi siitä luopua. Siitä ei kuitenkaan väliä, päiviä on vielä muitakin ja puheenaihetta tulee riittämään.

Helmi tulee kamarien puolelta tupaan. Hän on todellakin valkoinen, silmät ovat itkettyneet eikä niiden katse tahdo löytää kiinnekohtaa.

"Sitä Nikun lähtöä tässä mietiskelemme", sanoo emäntäpiika reippaasti. "Puhuttiin, että on siinä kans knuppia, kun sanaa puhumatta painaltaa varmasta ja hyvästä paikasta maantielle."

Juuri tätä on Helmi aavistanutkin, mutta silti hän ei voi estää leukaansa vavahtamasta, ja hän tarvitsee kaikki voimansa, kun hän vastaa:

"Onhan se vähän kummallista. Mutta ellei paikka miellyttänyt, niin emmehän me sille mitään voi."

Aittaansa tultuaan Helmi sytyttää saman kynttilän, minkä Sarkan Nikolai johonkin aikaan viime yönä oli sammuttanut. Ja samalla hän herahtaa itkuun. Siinä hän, kynttilän lepattaessa, itkee itkemistään eikä itsekään oikein tiedä, mitä itkee. Sillä vaikka Niku onkin lähtenyt, niin häntä vartenhan hän elää ja tekee työtä ja häntä hakemaan hän kerran tulee takaisin. Eikä siihen mene, eikä saakaan mennä, pitkää aikaa.

Siitä ei ole monta tuntia kulunut kun Helmi oli ajatellut ja kuvitellut, että aika kuluisi vain arkiaskareissa ja odottamisessa. Ei muuta kuin antaa vain päivien kulua ja odottaa. Nyt tuntui aivan toiselta. Tuntuu siltä kuin Nikun lähdöstä olisivat jo iät ja ajat kuluneet ja kuin hän ei koskaan enää tulisi häntä näkemään.

Helmi pidättää hengitystään ja kuuntelee. Ei, ulkona vain joku liikkui tai saattoi olla niinkin, että nurkka naksahti. Ulkona panikin jo pieneksi kylmäksi. Missähän asti Niku nyt mahtoi olla menossa ja minnehän hän ensiksi ohjasi kulkunsa.

Kynttilän liekki lepattelee ja luo tummia varjoja huoneen nurkkiin ja esineiden taakse. Ei ole täyttä vuorokauttakaan siitä, kun hän näin istui — ei, makasi, — ja odotti kaikki aistit vireillä, että Nikun hiljaiset, varovaiset askeleet alkaisivat kuulua portailla ja sitten pehmeä, tuttu koputus. Ja yhtäkkiä hänestä tuntuu siltä, kuin olisi Niku aivan lähellä, kuin hän tuossa paikassa ilmestyisi oven taakse ja koputtaisi.

Tämä mielikuva valtaa Helmin niin voimakkaasti, että hän nousee seisomaan, pidättää taas hengitystään ja kuuntelee. Mutta mikä on mahdotonta, se on mahdotonta. Hän tietää Nikun: vaikka rakkaus käskisikin takaisin, niin rakkauteen liittyvä velvollisuus käskee pois, tekemään työtä ja ansaitsemaan. Sitäpaitsi saattaa isä vartioida.

Vaan entäpä sitten, vaikka vartioisikin, jos nyt ylimalkaan sitä tekeekään. Ei ainakaan aamulla siltä tuntunut, mutta eihän tiedä, mitä hän itsekseen ajattelee. Kun Niku tulee, niin hän, Helmi, on valmis lähtemään.

Ja nyt hän alkaa kuvitella, millaista heillä tulisi olemaan. Se lähteminen olisi tietystikin sellaista kuin olisi ja ehkä siinä olisi vihaa ja halveksimista, jos itkuakin. Mutta se on asia, josta ei minnekään päästä. Pientähän heillä tietenkin tulisi olemaan ja ihan köyhää ja ahdasta, aivan toista kuin täällä Saaressa, mutta mitä siitä, kun vain eletään ja rakkaus säilyy. Aikahan sen kaiken sitten tasoittaisi. Ellei tasoittaisi, niin syy ei ainakaan olisi heissä. Niku kulkisi työssä ja iltaisin Helmi odottaisi häntä kotiin pöytä katettuna. Ja sitten… Helmi hurmaantuu omista mielikuvistaan ja pitkät ajat hän istuu huomaamatta ajan kulumista, kuvitellen ja mielessänsä rakennellen.

Vaan äkkiä hän muistaa, mitä lääkäri oli sanonut ja oman tilansa. Raskaana! Hyvä Jumala, ennättääkö Nikolai niin pian saada kaikkea valmiiksi. Siihen ei saa mennä vuotta, ei puoltakaan. Pian tulee se aika, jolloin ihmiset alkavat huomata ja jolloin hän ei voi katsella heitä silmiin.

Helmi heittäytyy suulleen nahkasille ja ratkeaa uudelleen itkuun. Tekikö hän oikein antaessaan Nikun mennä juuri nyt? Eikö olisi ollut verrattomasti parempi tunnustaa isälle kaikki ja sanoa nöyrästi ja rehellisesti, että niin ovat asiat. Antakaa minun mennä hänen kanssaan, niin pääsette samalla kertaa hänestä, minusta ja häpeästä. Siinä tapauksessa hän nyt olisi Nikun kanssa matkalla tuntemattomia kohtaloita kohden, he olisivat vain kahden, mutta se olisi sittenkin turvallisempaa. Kylmyyskin tuntuisi lämpimältä.

Jos tapahtuisi, että Niku tapaisi toisia tiensä varrella ja kokonaan unohtaisi hänet. Voisihan se olla mahdollista, kun lähtö oli sellainen ja isä oli sanonut, että hän nyt näkee Nikun ja Niku hänet viimeisen kerran. Miksei, — Niku voisi hyvinkin pitää rakkauttansa toivottomana ja koettaisi unohtaa, luullen hänen tekevän samoin.

Helmi nostaa päänsä. Häntä jäähdyttää ja kammottaa tämä ajatus. Mutta hän karkottaa sen pian. Kävi miten tahansa, Niku tulee kyllä oikealla aikaa takaisin. Eikö hän ollut melkein viimeisiksi sanoikseen lausunut: "Me panemme sille nimeksi Nikolai".

Tämä tuo taas Helmin mieleen varmuuden ja turvallisuuden tunteen, hän alkaa kuvitella ja suunnitella ja mieli käy lämpimäksi ja toivorikkaaksi.

Kynttilä alkaa palaa yhä isommalla liekillä, alkaa jo tehdä loppuaan. Äkillisen päähänpiston valtaamana Helmi etsi uuden kynttilän, sytytti sen ja sammutti äskeisen, kätkien sen arkkuunsa. Se sai hyvin jäädä jälelle, miksi hän sen polttaisi olemattomiin? Olihan se valaissut viimeisenä yönä, minkä Nikolai oli ollut hänen luonaan. Hän pitäisi sitä muistona, ottaisi joskus esiin ja katselisi.

Samalla hän huomasi muutakin. Lattialla oli vielä jälellä tuhkaa Sarkan Nikolain savukkeesta. Jos joku syrjäinen sen näkisi, niin nuo tuhkahiutaleet voisivat juoruta jotakin. Mutta nekin saavat olla niin kauan kuin pysyvät. Hän tulisi niitä kiertämään, jotta ne kauemmin säilyisivät paikoillaan. Ne olisivat näkyvä merkki siitä, että täällä oli oltu ja ettei — muilla enää olisi tänne asiaa.

Vaan vällyt Helmi vaihtoi. Hän ei voinut mennä nukkumaan samojen vällyjen alle, joiden alla hän Nikun kanssa ei vuorokauttakaan sitten oli levännyt.

Eikä hän tiennyt, kuinka aika oli kulunut. Jos hän olisi katsahtanut ulos, ennenkuin laskeutui pitkäkseen koettaakseen saada unen päästä kiinni, olisi hän huomannut, että idässä jo alkoi valjeta. Mutta hän olisi ehkä vain ajatellut, että auringon nousun väli on vain vähäpätöinen osa ajattomasta iäisyydestä ja ehkä niinkin, että unettoman yön kerran korvaa onnellinen uni.

Aamulla Helmi tulee tupaan tavallista myöhemmin. Ei senvuoksi, että hän olisi tavallista kauemmin nukkunut, vaan muuten ei ole saanut aikaisemmin lähdetyksi. On täytynyt maata valveillaan ja miettiä asioita.

Väki on jo aikoja sitten juonut aamukahvinsa ja posti on jo tuotu pöydälle. Helmi näkee, kuinka isä tarkastellen punnitsee muuatta avaamatonta kirjettä kädessään, tarkastelee sitä joka puolelta ja heittää sen Helmin tullessa tupaan taitavalla liikkeellä pesään.

Helmi lensi kasvoiltaan punaiseksi, mutta hän ei suutahtanut. Melkeinpä hän hymähti kysyessään:

Tähän ei Saaren Juhani vastaa mitään, puristaa vain huulensa yhteen ja on niinkuin ei olisi kysymystä kuullutkaan. Mutta Helmi ei voi olla naurahtamatta.

Nyt ei Helmi enää vastaa mitään. Mikä ei häviä, se ei häviä kirjeitten polttamisella. Hän on varma siitä, että hän aikoinaan, kaikesta huolimatta, saa tietoja Nikolailta. Ja hän malttaa niitä kyllä odotellakin. Kun hän tarkemmin ajattelee, niin hän nauttiikin siitä, että saa kärsiä Nikun tähden.

Päivät kuluvat verkalleen ja toistensa kaltaisina. Syksy vain käy yhä kylmemmäksi ja päivät pimeämmiksi. Ja muutamana aamuna on pöydällä kirje Nikulta. Ei se ole pituudella eikä monisanaisuudella pilattu. Hän ilmoittaa vain, että hän pitkän etsimisen jälkeen viimeinkin on saanut pysyväistä työtä. Kyllä se nyt alkaa luistaa, niin ettei Helmin tarvitse ollenkaan olla huolissaan, vaan ilmoittaa, jos jotakin erikoisempaa tapahtuu.

Helmi hytkähtää ilosta. Päivä ei tahdo kulua mitenkään, hän odottaa vain iltaa päästäkseen kirjoittamaan. Aitassa on kylmä ja ulkona käy viima, mutta Helmi ei sitä huomaa. Hän kirjoittaa, millaista kotona oli Nikolain lähdettyä. "Ei sinun sitä pelätä tarvitse, että minua huonosti kohdellaan. Totinen ja surullinen isä kyllä oli, mutta sehän on luonnollistakin. Toimitan askareeni kuten ennenkin ja ajattelen sinua. Äiti, jota kuitenkin on eniten pelättävä, on siitä alkaen taas ollut melkein kokonaan vuoteen omana, mutta isä ei ole hänelle puhunut koko asiasta mitään."

Tähän mennessä oli siis kaikki hyvin. Mutta Helmi jatkaa, että Nikolain piti kaikesta huolimatta pitää kiirettä, sillä aika kului päivä päivältä ja pian tulisi se aika, jolloin ihmiset alkaisivat häntä katsella. Kuinka hänen silloin kävisi?

Päästyään tähän kohtaan Helmi pysähtyy. Kyyneleet tulevat silmiin ja häntä rupeaa värisyttämään, kun hän ajattelee sitä mahdollisuuttakin, että kaikki tulisi ilmi. Ihmiset häntä katselisivat, kylillä puhuttaisiin Saaren tyttärestä ja Saaren entisestä rengistä, isä vanhenisi silmissä ja äiti ehkä kuolisi häpeästä. Vaan vaikka Helmi miten päin ajattelee, ei hän saata katua mennyttä eikä myöskään syyttää Nikua. Molempien oli syy ja yhdessä ovat seuraukset kestettävät. Mutta miten on, mahtaneeko Niku ehtiä!

Hän ajattelee jo, että hänen ehkä olisi paras koota välttämättömät ja painua taipaleelle, paras tehdä se nyt heti, ajoissa, kun hänellä on Nikun osoitekin selvillä. Mutta lopultakin hän malttaa mielensä, — eihän tässä vielä mitään hätää ole, jos sellainen tulee, niin ehtiihän vielä sittenkin huomaamatta lähteä.

Mutta aamulla ovat tuska ja epävarmuus hänet jättäneet ja vaikka kasvot ovatkin kalpeat, on katse kirkas ja tyyni. Hän on nähnyt Nikun pellolla ja niityllä, hän on nähnyt Nikun kaikissa töissä, mitä talossa esiintyy, ja tietää, että Niku osaa raataa. Siellä kaupungissa hän tekee päivät öiksi ja yöt päiviksi, on aina liikkeessä. Helmi ei tiedä, mitä lajia työtä Niku siellä tekee, mutta hän on näkevinään, kuinka hänen poskilihaksensa pingoittuvat, kasvot käyvät uurastamisesta kalpeiksi ja totisiksi ja ruskeista silmistä leimahtaa tuo tuttu, samalla kertaa villi ja tarmoa osoittava välähdys. Sillä Niku tietää, että hänen nyt on oltava toimessa kahden, pian kolmen, edestä.

"Suotta, suotta et raada Nikolai", ajattelee Helmi ja tekee päätöksen, että hänestä tulee hyvä vaimo. Sillä puutteessa ja ahdistuksessakin saattaa olla onnellinen kun vain omatunto on hyvä. Miksikä heidän sitten pitäisi olla puutteessa, — osaahan Niku toki työn tekemisen taidon.

Saaren Juhanin kasvot eivät ilmaise sitä eivätkä tätä ja silmät katsovat edelleenkin tyttären sivu.

"Ja sinä vastasit?" kysyy hän taas, muttei odotakaan vastausta, vaan kääntyy melkein selin mennäkseen ulos. Hän ottaa jo askeleen ovea kohden, mutta pysähtyy ja sanoo, kääntymättä tyttäreensä päinkään, puoliääneen:

"Heittäisin minä jo sinuna, Helmi, vaivaamasta itseäni niillä ajatuksilla. Huomaat itsekin ajan kuluessa, että parempi olisi ollut, jos olisit tehnyt sen ajoissa."

Ja Helmi huomaa, että enemmän kuin tuskastumista ja vihaa on isän äänessä surua. Mutta isä, — hänhän ei tiedäkään kaikkea.

VII

Lunta on jo muutaman kerran satanut, mutta pysyväiseksi se ei vielä ole jäänyt. Yöt saattavat olla hyvinkin kylmät ja aamuisin on ilma sininen ja maa yltyleensä kuurassa. Väki ei ole odottanut vapaaviikkoa, vaan on jo aikaa sitten muuttanut sisälle nukkumaan. Helmi vain yhä viettää yöt aitassaan.

Jo on kummallista. Ennen tuskin juhannukseksikaan kamaristaan liikkui ja jo Pärttyliksi kiiruhti takaisin. Ja nyt! Jotakin siinä täytyy olla alla. Mutta vaikka he kuinka koettavat peräillä ja vartioida, eivät he huomaa mitään, joka poikkeaisi tavallisuudesta. Jonakin iltana huomataan kyllä isännänkin myöhään liikkuvan pihamaalla ja aittojen vaiheilla, mutta voihan hän yhtä hyvin liikkua omillakin asioillaan. Tai olisiko hänelläkin epäilyksensä?

Mutta syyttä suotta väki pitää silmänsä ja korvansa auki ja itseksensä aprikoi, ja suotta Saaren Juhani pimeän tullen kulkee pihamaalta aitoille ja takaisin. Ei Helmi vielä ketään odottele eikä hänellä ole muuta seuraa kuin omat ajatuksensa ja tunteensa. Milloin ne lähtevät liikkeelle omasta painostaan ja kulkevat tavallista latuaan, milloin niille antaa sysäyksen joku Sarkan Nikulta tullut kirje.

Tänä iltana Helmi tulee aittaansa tavallista aikaisemmin, sytyttää kynttilän ja alkaa uudelleen lukea saamiaan kirjeitä. Joka kerta kun hän ottaa ne esille tuntuvat ne uusilta ja joka kerta antavat ne hänen elämälleen uutta vauhtia ja toivoa. Sitten hän ne taas kätkee arkun pohjalle.

Tuossa on vielä se kynttilänpätkä, joka paloi silloin viimeisenä yönä. Helmi punnitsee sitä hetkisen kädessään, katselee sitä miltei hellästi ja käärii sen sitten paperiin laskien sen kirjeiden viereen, ja paperossin tuhkastakin on vielä tuskin huomattavaa hiutaleita jälellä. Ilmavirta on vienyt suurimman osan, mutta jotakin on sentään jäänyt. Siinä se on, harmahtava tuhka, ja silloin kun se tippui lattialle, silloin keskusteltiin asioista ja tulevaisuudesta. Voi, kun se Niku nyt pian saisi ne hommansa päätökseen ja kun se ei ottaisi niitä kovin perinpohjaisesti. Aika vain kuluu ja he tulisivat lopultakin niin vähällä toimeen.

Kun eivät vaan ihmiset ennättäisi huomata. Mikseivät, jos osaisivat tai arvaisivat tarkata, jo voisi sitä tehdäkin.

Kynttilän valossa Helmi tarkastelee kasvojaan kuvastimesta. Eivätkö hänen silmänsä ole käyneet värittömämmiksi ja kuin hailakammiksi? Ja eikö katse ole jonkun verran harhaileva? Mutta sehän voi johtua unettomuudesta ja jännityksestä. Entä posket, eivätkö ne ole kuopalla ja kasvojen väri kalvakampi?

Ei, Helmi ei rupea katselemaan eikä ajattelemaan enempää. Hän on väsynyt ja tahtoo nukkumaan. Niku kyllä tekee työtä ja ajattelee hänenkin puolestaan.

Helmi aikoo laskea peilin paikalleen, mutta liike jää puolitiehen ja hengitys salpautuu. Tuntuu kuin joku olisi ajanut latotietä hevosella lähistölle ja parhaillaan sitä kiinnittäisi. Taivaan vallat, ei suinkaan se vaan ole…!

Askelet lähenevät aittaa, raskaat, varmaat askelet. Nyt ne nousevat portaita ja tulija tuntuu hiukan empivän. Helmin sydän alkaa kiivaasti lyödä ja vaistomaisesti hän sammuttaa kynttilän. Ei, se ei voi olla mahdollista, juuri tänäänhän hän viimeksi sai kirjeen Nikulta.

Nyt Helmi jo hengittää ja istuutuu vuoteensa laidalle. Tuota ei hänelle juuri ole tapahtunut, — mutta kolkutelkoon nyt aikansa, kylläpähän lähtee. Ja aivan välinpitämättömänä hän kuuntelee yhä uudistuvia ja alati kovenevia lyöntejä. Mutta toinen ei tunnu hellittävän.

"Oletteko te hullu!" sanoo hän kärsimättömästi. "Laittautukaa tiehenne sieltä. Se on viisainta ja itsellenne parasta."

"Älä nyt suutu", kuuluu taas pehmeä, hyväntahtoinen ääni. "Minä se vain olen, Heikki."

"Mikä ihmeen Heikki. Paras kun nyt lähdette tai… minä… minä haen isän."

"Suontaan Heikki! Herranen aika, mitä asioita sinulla on minulle tähän aikaan? Mikset pysy kauniisti kotonasi."

"En avaa enkä rupea kuuntelemaan selityksiäsi. Kulje päivällä, niinkuin kunnon ihmisten sopii."

Näin hän sanoo. "Kulje niinkuin kunnon ihmisten sopii!" Helmiä melkein puistattaa, kun hän kuulee korkealta tulevat sanansa. Jos kukaan oli kunnon ihminen, niin ainakin tuo tuolla oven takana. Helmin mieleen tulee vilpitön, karkeatekoinen nuorukainen, joka tekee työtä kuin mies ja tanssii kuin mies. Hän on sen kanssa yhdessä käynyt koulua ja hänen kanssaan tanssinut ensimmäisen julkisen tanssinsa, ja myöhemmin häntä oli paljon kiusattu Heikkiin. Miksei se olisi sopinutkin. Jos Saaren ainoa tytär oli rikas, oli Suontaan poika, jos mahdollista, vielä rikkaampi. Kaksi yhtä hyvää. Kuin välähdyksenä tulee Helmin mieleen, että hänen vanhempansa aina olivat erityisen merkityksellisesti ja kunnioituksella puhuneet Suontaan väestä. Nyt tuo Heikki seisoo hänen ovensa takana. Siitä on aikoja, kun hän viimeksi on Heikin tavannut, eikä hän löydä hänestä varmaa mielikuvaa: siinä on jotakin samalla kertaa melkein naurettavan yksinkertaista, mutta rehellistä, luotettavaa ja oman arvonsa tuntevaa. Hänen suuttumuksensa unohtuu melkein kokonaan.

"Kuule nyt, Heikki", sanoo hän vakavasti ja menee oven luo, "etkö sinä ymmärrä, että minun maineeni kärsii, kun sinä tulet tuolla tavalla."

"Ei suinkaan se siitä kärsi, että niinä tulen", kuuluu oven takaa rauhallisesti.

"Asioihin!" Helmi on jo rauhoittunut. "Mutta eihän meillä pitäisi olla mitään asioita."

Olikohan tuo valhe synti? Ja tekisikö hän suuren vääryyden, jos avaisi kuullakseen, mitä Heikillä oli sanomista. Ei, hän ei voisi sitä tehdä. Miten hän sen sitten Nikulle selittäisi.

"Vaan ethän sinä siitä pahene, jos avaatkin", kuuluu taas melkein pyytävästi.

"En minä sitä suoraan kysynyt, otin vain selon muussa yhteydessä. Anna minun edes istua kynnyksellä, täältä on niin vaikea puhua."

"Voi, hyvä ihminen!" pääsee Helmiltä tuskastuneesti. "Anna minun nyt olla tai sano sanottavasi lyhyesti. Minulle tulee vilu."

Helmi kuulee, että Heikki on istahtanut portaille ja että hän raskaasti hengittää.

"Pitääkö minun nyt näin", kuuluu viimein kuiskaus. "Sitä minä vain, että rakastan sinua… olen jo kauan aikaa…"

Helmi ei tiedä, mitä vastata. Pitikö hänen itkeä, nauraa vaiko loukkaantua. Heikki! Suontaan Heikki! Viimein hän sanoo ynseästi ja jokapäiväisesti.

"Ei", vastataan alakuloisesti. "Pyydän vain, että viitsisit ajatella asiaa. Hyvää yötä sitten, Helmi."

Askelet etenivät. Helmi ajattelee, että taas hänelle tulee uneton yö, mutta vastoin tavallisuutta tuleekin uni nopeasti ja yllättämällä. Ehkä yökin oli jo kovin pitkälle kulunut.

Mutta kun Suontaan Heikki parhaillaan irroittaa hevostaan, valaistaan hänen kasvojaan. "Vai niin. Sinäkö se oletkin."

Saaren Juhani mutisee jotakin vastaukseksi ja kävelee hitaasti, sähkölampulla valaisten, päärakennusta kohden. Suontaan Heikin kiesit rämisevät iljanteisella kujalla ja vasta, kun ne ovat ehtineet kappaleen maantietä, lakkaa niiden kolina ja kavioiden kapse kuulumasta.

VIII

Saaren emäntä pääsee nyttemmin vain harvoin vuoteelta. Lopulta hän ei enää yritäkään nousta ja jos nouseekin, niin hän ei liiku kamaristaan minnekään. Passauttaa vain itseään sinne ja ottaa siellä vastaan uskonasioista tai iäisestä autuudesta ja piinasta puhuvia vieraitaan.

Emännän tauti on alkanut niin, ettei kukaan oikeastaan ole huomannut, milloin ja miten se on alkanut. Iho on käynyt kellertäväksi, posket painuneet kuopalle ja silmät loistavat kuin tulipallot. Mahtaneeko isäntä enemmän kuin tytärkään tietää, mikä emäntää oikeastaan vaivaa.

Mutta käskevä on Saaren emäntä vielä tällaisenaankin ja asioista hän tahtoo olla selvillä. Hän on vasta loppukesällä joutunut vuoteeseen eikä hän tahdo oikein mukautua välttämättömyyteen, hän ei saata käsittää, ettei hän voi olla kaikessa mukana nyt niinkuin aikaisemminkin. Joskus hänen levottomuutensa yltyy kiukuksi ja ääni käy silloin kimeäksi ja katse pistäväksi. Helmi on ainakin peljännyt äitiänsä enemmän kuin isäänsä, nyt hän tekee sitä vieläkin enemmän.

"Istupa vähäksi aikaa, Helmi", sanoo äiti kerran ja ääni koettaa olla lempeä, mutta silmien katse käy tutkivammaksi ja ikäänkuin polttavammaksi. Eikä hän siirrä sitä pois Helmistä.

"Minuako", toistaa Helmi uskaltamatta katsoa äitiinsä. "Ei minua mikään vaivaa."

Helmi alkaa pelätä. Onkohan äidin silmä huomannut jotakin. Ja jos on, mitä ja miten hän oikein selittäisi. Vavistuksella hän odottaa seuraavaa lausetta. Jos äiti olisi edes terve, niin sittenhän sitä voisi jotenkuten… mutta nyt.

Vaan Saaren emäntä ei puhukaan mitään. Hän vain korjaa asentoaan, parantaa peitettä ja mutisee itsekseen:

Jos äiti olisi terve, jatkaa Helmi ajatuksiaan, niin pian hän ottaisi asiasta selon. Ja seuraukset olisivat välittömät: suuttuisi silmittömästi, puhuisi kovia sanoja ja ajaisi kotoa pois. Eikä sitten olisi asiaa takaisin. Se olisi surullista, mutta selvää, — ainoa mahdollinen loppu.

Helmi puree hampaansa yhteen vastustaakseen mielikuvan aiheuttamaa nyyhkytystä, ja hänen silmänsä katselevat ilmeettöminä seinäpaperien kuvioita.

"Kertoi isäsi Suontaan pojan käyneen sinulle yrittämässä", sanoi hän.
"Taisi käydäkin?"

Kuluu pitkä aika, ennenkuin äiti sanoo mitään. Ei saa selvää, hyväksyykö hän vai ei tyttärensä menettelyn.

"Aivan. Mutta Suontaahan on pitkä matka ja siellä tehdään kovasti työtä…"

"Syystyöt ovat lopussa jo", keskeyttää hän. "Sitten: kyllä meilläkin tehdään työtä ja tarvitaan yöt lepoa varten."

Taasen tulee hiljaisuus. Onko Helmi lyhyessä ajassa näin paatunut vai kuinka hän voi puhua näin. "Tarvitaan yöt lepoa varten." Hän ei saa sitä selvitetyksi. Mutta pian hänelle tulee siihen tilaisuus. Saaren emännän kirkkaat silmät rävähtelevät ja hän pysähdyttää niiden katseen liikkumattomana tyttäreen.

Äidin silmät näyttivät loistavan kirkkaammin, ehkä mielihyvästä, mutta saattoi vain muutenkin siltä näyttää. Menee taas aikoja, ennenkuin hän alkaa puhua.

"Ei se minun nähdäkseni kunniattomilla teillä kulje, joka hevosella liikkuu, että on koko talon väen herättää."

"Isällesi kuuluu sanoneen, että kyllä hänen asiansa päivän valon kestävät."

"Ja kunniallisten ihmisten kirjoissa on Suontaan väki näihin mennessä kulkenut. Niin vanhemmat kuin poika ja tytärkin."

"Me alamme jo isäsi kanssa tulla vanhoiksi. Mutta me näkisimme mielellämme, kuka tässä meidän jälkemme rupeaa pitämään isännyyttä."

"Tarkoitatteko te", kysyy hän mahdollisimman rauhallisesti, "tarkoitatteko te sitä, että Suontaan Heikistä pitäisi tulla Saaren isäntä?"

"Eikähän sinulla ennen ole Heikkiä vastaan mitään ollut", jatkaa äiti lempeästi, melkeinpä tuttavallisesti.

"Jos kohta. Vaan hän voi sen tehdä. Me emme ole isäsi kanssa pitkä-ikäisiä. En ainakaan minä. Ja minä tahtoisin, että lähdettyämme olet turvassa."

"Ihmisen elämä ja kuolema ovat Luojan käsissä ja minun vastaisuuteni myöskin."

Näinkö hän puhuu äidilleen. Onko hän enää sama Helmi kuin muutamia kuukausia sitten! Eikö olisi paras sanoa suora totuus, — tuli, mitä tuli. Mutta hän ei uskalla eikä voi, ei nyt ainakaan. Ah, kunpa hän saisikin ne voimat.

"Vanhempien velvollisuus on joka tapauksessa pitää huoli lapsistaan,
niin kuin näiden velvollisuus on seurata heidän neuvojaan ja tahtoaan.
Ja vieläkin muistelen, etteihän sinulla ennen ole ollut mitään Suontaan
Heikkiä vastaan."

"Rakasta!" toisti hän. "Kiitä, ettet tiedä, mitä se on, jota hokevat rakkaudeksi."

Jälleen Helmin on punastuttava. Voipa äiti, jos tietäisit, ja voi, kun sinun kanssasi voisi edes puhua.

"Mutta tehän nyt olette", puhuu Helmi päättävästi ja samalla tyynnytellen. "Mistä te nyt tuon Heikin olette saanut. Annetaan nyt olla ja odotellaan, oliko hänellä edes sen suuntaisia asioita, ja puhellaan sitten."

"Ajattelin vain", lopettaa Saaren emäntä hiljaisesti, "että jos niin sattuisi, niin et antaisi hänen vallan niine hyvineen… Parastasi minä tarkoitan."

Helmi on näihin asti äitiään pelännyt ja kunnioittanut. Nyt kun hän näkee hänet tuossa avuttomana ja kuitenkin huolehtivana, tulee hänen häntä itkettävän sääli. Kun hän menee tupaan, on hänen päänsä sekaisin eikä hän tahdo saada otetta ajatuksillensa.

Tapaukset kehittyvät. Helmillä ei ole ketään, joka häntä tukisi ja jonka kanssa hän voisi avoimesti puhella.. Hän aikoo kirjoittaa Nikolaille ja pyytää häntä tulemaan, mutta se olisi hyppäys pahasta vielä pahempaan. Tietysti Niku heti olisi täällä ja turvallista olisi hänen kanssaan lähteä, mutta millainen elämä täällä kotona syntyisi ja kuinka kävisi äidin. Ja Helmi kirjoittaa ainoastaan, että Niku jouduttaisi, jouduttaisi minkä suinkin voi. Parempi on lähteä salaa, kenenkään tietämättä, kun se aika tulee. Siitä puhutaan aikansa ja sitten puhe itsestään lakkaa. Hyvä vain, kun ei tarvitse olla kuulemassa eikä kärsimässä.

Suontaan Heikki, — mistä hänkin nyt keksi ilmestyä. Helmi on tuntenut Heikin niin kauan kuin ajassa taaksepäin muistaa, mutta milloinkaan hän ei ole pienimmässäkään määrässä huomannut Heikissä oireita tähän suuntaan.

Vaikkei hän tahtoisikaan, on hänen kuitenkin ajateltava asiaa. Onko se rakkautta, vai onko se jotakin muuta, harkittua. Suontaa on rikas, mutta Saari on sitä myöskin. Olisiko se jotakin sellaista?

Nyt hänen on pakko palauttaa mieleensä myöskin Heikin kuva. Vaaleaverinen, tanakkatekoinen, silmät luottavat ja hiukan yksinkertaiset. Ja nauru avonaista ja vilpitöntä.

Annahan olla, hän muistelee. Eikö Heikki ollut säpsähtänyt ja punastellut, kun Helmi oli yhtäkkiä ilmestynyt hänen eteensä ja alkanut häntä puhutella. Se oli jo ennen Nikua, mutta nyt Helmi sen vasta muisti. Eihän hän ollut osannut panna sellaisia asioita merkillekään. Ja kun hän nyt tarkemmin muisteli, niin olihan, siltä hänestä nyt tuntui, Heikki katsellut häntä erikoisella tavalla, puoliujosti, vähän kuin arkaillen. Kerran, juhlien tai iltamain päätyttyä, oli Suontaan Heikki tullut hänen luokseen. — "Jospa minä nyt kerran veisin sinut kotiin", oli Heikki sanonut. — "Mitä hulluja", oli hän, Helmi, siihen vastannut. "Sinullehan tulisi nelinkertainen matka." — "Mutta tulisin mielelläni, jos vain seuraasi huolit." — "Miksen huolisikin, mutta aiheetta vain vaivaat itseäsi."

Jotakin tämän tapaista hän muisteli tapahtuneen. Mutta siitä oli jo aikaa kulunut. Millä tavalla hän silloin oli Suontaan Heikkiä ajatellut? Ei erikoisemmalla kuin muitakaan samanikäisiä. Jos siinä jotakin muuta oli ollut, niin se oli hyvänsuopaa sääliä. Olihan Heikki niin viaton ja lapsellinen.

Ja nyt tämä samainen Heikki tulisi kaiken todennäköisyyden mukaan häntä kosimaan, — oikein vakavissaan.

Helmi ajattelee edelleen, koettaa keskittää ajatuksensa vain Suontaan perilliseen, aivan kuin ei Nikua olisi ollutkaan. Mutta hän ei siinä onnistu. Toinen tulee ehdottomasti mieleen ja vertailuja on pakko tehdä.

"Kuinka voisi toisin ollakaan", ajattelee Helmi. "Häntähän minä rakastan ja hänen last…"

Ei, hän ei uskalla ajatella ajatustansa loppuun. Samalla kertaa kun pelko tulevaisuudesta täyttää hänen mielensä, samalla kertaa herättävät kuvitelmat Nikun ja hänen tulevaisuudestaan epämääräistä, vapisuttavaa hurmaa.

Helmi menee ikkunan ääreen. Maa on yltyleensä nuoskean, valkoisen lumen peitossa ja uutta putoilee suurina rauhallisina hiutaleina. Kun ei isä jo ole huomauttanut, että hänen olisi muutettava kamariinsa. Niin, hänhän voi muuttaa jo tänä iltana, niin eivät ala puhua.

Tuossahan isä tuleekin tallin puolelta. Onko hän noin vanhentunut ja köyristynyt, tuskin tuntisikaan samaksi mieheksi kuin muutamia kuukausia taaksepäin. On Helmi sen aiemminkin huomannut, mutta nyt, valkoista lunta vastaan, on erotus vieläkin räikeämpi. Ja katse on surullinen ja totinen. Voi, jos isä tietäisi kaiken, minkähänlaista silloin olisi! Helmi ei uskallakaan enää katsella pihalle, vaan alkaa puuhailla jotakin tuvassa.

Helmi säpsähtää, mutta rauhoittuu taas. Emäntäpiika on lieden ääressä ruuanlaittopuuhissa.

Helmi koettaa saada ääneensä iloisen, huolettoman sävyn, mutta katse karttaa puhujaa.

"Eikös se Suontaan nuori isäntä tässä yhtenä yönä käynyt Helmiä katsomassa?"

"Onko se ovi aina niin ollut lukittuna ja salvassa?" kysyy emäntäpiika sitten veikeästi.

Helmi säikähtää ensin, mutta malttaa mielensä ja luo pitkän, kysyvän katseen puhujaan.

Saaren tytär menee ensin hämmästyksestä sanattomaksi, mutta sitten hänen on pakko purskahtaa nauruun.

"Vai kihlojen ostossa!" toistaa hän. "Silläpä asialla kiirettä ja salaperäisyyttä on. Ja minä kun en tiedä koko hommasta mitään."

"Mutta", lisää hän sitten vakavammin, "jos hyvinkin lienee käynyt ostamassa kihloja jollekin toiselle. Vaikka kaksihan siinä hommassa tavallisesti kuuluu tarvittavan."

Emäntäpiika on nyt kokonaan unohtanut ruoka- puuhat ja katselee Helmiä kysyen ja ihmetellen. Lopuksi hän kuitenkin reippaasti kääntää kaikki leikiksi.

"Kyllä Helmi osaa", sanoo hän, "mutta niinhän sanotaankin, että tyynessä vedessä isot kalat kutevat."

Helmi on niin hämmentynyt, ettei osaa mitään sanoa. Mutta parempi on, että puhuvat tästäkin kuin että alkavat puhua muuta.

"No me kun ajattelimme, kun Helmi on tullut niin vaiteliaaksi ja muodoltaankin kalvakkaammaksi, — näkeehän sen nyt jokainen, jolla vain on silmät päässä, — niin me ajattelimme, että jos se Nikolai hyvinkin olisi katsellut vähän pitempään Helmiä ja Helmi myöskin puolestaan…"

Helmi puristaa kätensä nyrkkiin. Nyt hänen on vaikea sanoa tylysti ja kovasti, mutta hänen on pakko se tehdä.

"Kyllä tekin keksitte", tulee hiljaisesti ja — niinkuin emäntäpiiasta tuntuu — yliolkaisesti.

"Jotakinhan sitä keksii! Sitä kun Helmikin muuttui heti sen lähdön jälkeen. Vaikka sanoinhan minä heti väelle, että ei sinnepäinkään."

Saaren tyttären on mahdoton sanoa mitään. Hän antaa toisen puhua ja kuuntelee vain. Eivätkä emäntäpiialta sanomiset lopukaan.

"Vaikka kyllähän Nikussa sen puolesta katselemista olikin", jatkaa hän innokkaasti, "komea mies se oli, työteliäs ja tanu mies kaikin puolin, kyllä sen kelkassa turvassa oli, vaikka ryssän tekoja oli…"

"Ei kai se sitä salannut, jos puheeksi tuli. Liian oli reilu mies siihenkin, vaikka joskus vähän kolkonvoittoinen. Mutta sanoin minä toki heti, ettei se Saaren Helmi palkollisiin ja enköpä ollut taaskin oikeassa."

"Ihminen, ihminenpä tietenkin. Mutta tässä tapauksessa erikoisesti… ei, sanoin minä heti, että mikä on mahdotonta, se on mahdotonta. Minkä takia se oikein lähti?"

On kuin Helmin suoniin ajettaisiin kylmiä jäitä. Hänellä menee aikaa, ennenkuin hän ehtii keksiä vastauksen.

"Puhutteli", kertaa hän miettien. "Niin, — hän tiedusteli, olisinko minä häntä mahdollisesti loukannut joten kuten."

"No kas siinä se nyt sitten oli." — Emäntäpiika lyö kätensä yhteen. "Ja juuri siitä koko puhe tai arssinoiminen, miksi häntä nyt sanoisin, sai alkunsa. Ei kai kukaan hyvää työmiestä iltikseen menetä."

"Ei. Mutta kun lähtee, — senkös teet. Ja ne sellaiset hommat, jos olisi sattunut olemaan, eivät ne olisi salassa pysyneet."

Lumi putoilee maahan suurina hiutaleina, tarvitaan vain vähän pakkasta ja talvi jää pysyväiseksi. Mutta taivas on alakuloinen ja harmaja ja pilvet uivat alhaalla, joskus ne näyttävät ikäänkuin roikkuvan ilmassa, — ei tiedä, miten vielä käy. Jos vaan tämä lumi sulaa, niin kauhea keli siitä tulee.

Vielä ei siis tiedetä mitään. Ja mitä epäilyksiä on kytenyt, ne ovat toistaiseksi sammuneet. Mutta pian, pian huomataan postissa kirjevaihtokin ja sitten saadaan taas vettä myllyyn. Vaan ilman sitäkin, se kaikkein kohtalokkain, kaikkein kauhein on jälellä. Hyvä Jumala, auta minua pääsemään tämän yli kunnialla.

Entä Suontaan Heikki kaupunkimatkoineen. Onko olemassa savua ilman tulta! Olisiko Heikissä sen verran miestä, että hänelle voisi, niinkuin ystävälle, kertoa koko asian. Ei, sitä kai hänelle ei voisi tehdä, mutta vihjaista, että hänen asiansa on toivoton, se kai ei olisi mahdollisuuksien ulkopuolella. Mutta pian on toimittava, sillä päivät kuluvat.

Saaren Helmi on kuin päästään sekaisin. Tekee päätöksen ja peruuttaa sen taas. Rehellisyys olisi itselle paras ja sitä se olisi lähimmäisillekin, mutta sittenkin: äiti. Ja hän rupeaa aprikoimaan rakkautensa suhdetta neljänteen käskyyn. Vaikka miten päin tekisi, syntiä tulee tehdyksi joka tapauksessa.

"Niin todellakin, teinpä kummin päin tahansa, syntiä tulee tehdyksi joka tapauksessa. Mutta mikä on pienempi synti."

Tällöin ei Helmi tule ajatelleeksi, että synti oli jo tehty ja että edessä ovat vain välttämättömät seuraukset. Aamulla hän on saanut kirjeen, jonka on moneen kertaan lukenut ja joka nytkin on hänen edessään levällään pöydällä.

"Sitä ei tavallisen työmiehen palkalla kovin äkillisiin saavutuksiin ehdi eikä pystykään", luetaan siinä, "mutta tiedät, että teen kaiken, mitä voin."

Helmi kätkee päänsä käsiinsä. Onko hän kenties liiaksi rasittanut Nikua ja oliko tämä ehkä tuskastuneisuuden ilmaus? Mutta sitten hän kohottaa päänsä ja kasvoille tulee uhmaava ja kova ilme. Kyllä hänen, Saaren tyttären, takia kannattaa hiukan ponnistellakin.

"Kuitenkin", lukee hän edelleen, "jos sinun on siellä paha ja vaikea olla, niin voithan tulla tänne. Elät siinä, missä minäkin. Vaikkei kaikki nyt niin valmista olekaan, niinkuin olin aikonut, niin valmistuuhan aikaa myöten. Tässä seuraisi rahaa siltä varalta, että haluaisit tulla."

Aamulla, heti kirjeen saatuaan, oli hän sen lukenut kyyneleisellä nöyryydellä ja kiitollisuudella. Nyt oli hänen mielensä jollakin tavalla muuttunut. Hänen ajatuksensa olivat kovia ja arkipäiväisiä.

Hän ajattelee vieläkin asiaa. Se on selvästi tuskastumista. Hänen on pakko mennä Sarkan Nikolaille ja Nikulla on oikeus häntä siitä huomauttaa. Hänen on pakko ottaa vastaan, mitä tarjotaan, antautua armoille.

Kenessä oli suurempi syy, hänessä vaiko Nikussa? Ellei hän olisi oveaan avannut, ei myöskään tätä kaikkea olisi tullut. No niin, hänhän voi… Ei, hänen viakseen jää vain, että hän oli liiaksi Nikua rakastanut. Ja myöskin Niku häntä. Mutta kestääkö se rakkaus nyt, kun elämän kovuus astuu esiin.

Ja Helmi alkaa kuvitella, miten Niku kenties voisi häntä kovien aikojen sattuessa kohdella.

"Voihan se nyt hyvältä näyttää, mutta jätkämiehen tilapäisillä ansioilla ei pitkälle mennä. Sen sinä varmasti saat joskus kuulla. Ja vaikka työpaikka olisikin vakinainen, niin se, joka on työnantajasta riippuvainen, se on sitä. Siitä tosiasiasta et pääse mihinkään, katselitpa asioita miltä kannalta tahansa."

Eikä isä ollenkaan tiennyt, miten asiat olivat. Jos hän olisi tiennyt, niin kuinkahan hän silloin olisikaan mahtanut puhua.

Helmin yliskamarissa, jonne mennään vierasporstuan kautta, on tummansiniset seinät ja vaaleat huonekalut. Sen ikkunoista näkyy Saaren viljelysaukea, taloon johtava kuja maantielle asti, Sarvakon likaisenharmaa, köyhännäköinen kylä ja sitten vain viheriää metsää ja metsän takana ylenevä kukkula.

Maa on lumen peitossa ja vaikka aurinko onkin esillä, näyttää siltä, kuin olisi ilmassa pientä pakkasta. Harvinaista, ollaanhan vasta marraskuussa.

Milloin hän tänne kamariinsa muutti? Siitä voi olla viikko, mutta voi olla vain pari päivääkin. Hilja hyvine puhelahjoineen oli käynyt laittamassa hänen aittansa talvikuntoon ja harja oli tehnyt puhdasta jälkeä. Mutta huomatessaan tuhkaa lattialla ei tyttö ollut malttanut pitää suutaan kiinni.

"Eipä Helmillä näy täällä ikävät ajat olleen", oli hän nauraen sanonut.

Tähänkään ei Helmi ollut huolinut sanoa mitään. Tuhka oli mennyt menojansa, ja Helmin silmäluomet olivat vain hiukan rävähtäneet.

Kun Helmin mieleen nyt tulee tämä asia, arvaa hän kyllä, että tuhka lopultakin on tullut Suontaan pojan laskuun. Saakin tulla! Mutta samalla hän ajattelee: minulle on aivan yhdentekevää, mitä joku palvelustyttö minusta ajattelee. Sillä tavalla hän ei milloinkaan ennen ollut ajatellut.

Hänestä tuntuu kuin katselisi hän asioita aivan eri tavalla täällä kamarissaan kuin joku päivä sitten aitassaan, katselee uhmaten ja itsetietoisesti ja kuin syrjässä oleva, jonka tehtävänä on vain arvostella. Välistä hän tuntee suuttumusta Nikua kohtaan, mutta sitten hän muistaa entiset, sydän sykähtää ja vähällä pitää, ettei hän ratkea itkuu.

Ajatus sykähdyttää häntä kuin ennenkin. Mutta lisäksi tulee toinen: kärsittävä, mutta kumpikin tahollaan. Voisi olla niinkin, että Nikun on helpompi ilman häntä ja että hän tekisi palveluksen ja hyvän työn Nikulle, kun vapauttaisi hänet. Vaan samalla hän ajattelee varakasta, lämmintä kotiaan, jossa hänen aina on ollut hyvä ja viihtyisä olla, vanhempiaan ja neljättä käskyä. — Silmät tähtäävät totisina ja liikkumattomina harmenevaan avaruuteen ja käsi tarttuu kuin itsetiedottomasti kynään.

Hän kiittää kirjeestä ja rahasta, joka kenties voi olla tarpeeseen. Mutta Nikun ei pidä liiaksi rasittua hänen takiansa, kyllähän täällä toistaiseksi menee.

Kun hän illalla vie kirjettä postiin on hän kasvoiltaan tyyni ja kova, mutta silti tuntuu pakahduttavalta ja on kuin sisästä nousisi nyyhkytyksiä.

XII

Asia on nähtävästi Saaren emännän omallatunnolla ja hänen terävät silmänsä katsovat totisesti tyttäreen.

"Ei miehen pitäisi vähistä säikähdellä, jos hänellä on vakaat aikomukset."

"Niin", myöntää äiti miettivästi katseen yhä viipyessä tyttäressä, "onhan kyllä niinkin, ettei Saaresta Suontaahankaan viedä tytärtä noin vain…"

Keskustelulla on leppeä, kodikas sävy, Helmistä niin outo ja imelä, että hänen melkein tekee pahaa. Mutta samalla hänestä tuntuu kuin ilmassa olisi jotakin, hänellä ovat kaikki hermot vireessä ja hän pelkää.

"Niin että Heikkikö on luonasi iltaisin istuskellut?" tulee toistamiseen, näennäisen rauhallisesti.

"Kuka siellä olisi istuskellut", sanoo hän väkinäisesti, syrjäinen saattaisi sanoa: kärsimättömästi.

Ei tiedä, onko äänessä leikkiä vaiko uhkaa, vai onko niin, että sanoja ei itsekään tiedä, kumpaa siinä pitäisi olla. Helmi nykäisee päätään pystymmäksi ja puristaa huulensa yhteen.

Saaren emäntä on hetkiseksi kiivastunut, nyt hän lauhtuu. Mutta hänen katseensa pysyy edelleenkin tutkivana. Huoneessa vallitsee raskas, painostava hiljaisuus.

Mitähän tässä oikein on tulossa. Äidin katse vetäytyy pois tyttärestä ja kasvot saavat miettivän, sisäänpäin kääntyneen ilmeen. Niin kuluu pitkiä hetkiä.

Helmi rauhoittuu täydelleen. Se oli vain sitä tavallista. Ehkäpä tästä pian pääsee lähtemään.

Vaan kun hän palaa vastapäisellä seinällä olevan vaatekaapin luota, ei hän ole tuntea äitiään. Kellertävät kasvot ovat käyneet kaamean kalpeiksi, silmät palavat kuin tulen liekki, hän on noussut puoliväliin istualleen, ja suupielet nyähtelevät.

"Tyttö!" tulee käheästi ja raivokkaasti. "Sinun… nyt minä huomaan sen… sinun asiasi eivät ole oikealla tolalla."

Helmi kalpenee, alkaa vavista ja pysähtyy auki levitetty nenäliina kädessään keskelle lattiata.

Saaren emännän ääni on enemmän kihisemistä ja vinkumista kuin kiljahdusta.

"Mitäkö tarkoitan!" parkaisee hän toisen kerran. "Et kai sinä ole niin vastasyntynyt, ettet sitä itsekin älyäisi."

Tässä se nyt oli. Maailma tummenee Helmin silmissä, menee aikaa, ennenkuin hän saa kootuksi malttinsa voidakseen edes jotakin vastata.

Saaren emännän raivolla ei ole rajoja. Mutta Helmi on nyt saavuttanut mielenmalttinsa. Sen verran hän älyää, että vielä on syrjäisen melkein mahdoton mitään huomata. Se on johonkin perustuvaa epäluuloa, mutta varmaa ja — totta epäluuloa.

"Te olette sairas, äiti", vastaa Helmi rauhallisesti ja maanitellen.
"Te olette sairas ja tarvitsette lääkäriä. Minä menen soittamaan."

"Lääkäriä! Sinä tarvitset lääkäriä ja sinusta hän saa ottaa selon! Ja poliisia vielä lisäksi!"

Nyt Saaren tyttären silmät leimahtavat ja poskille syttyvät punaiset täplät.

"Joskin niin olisi", sanoo hän harvakseen ja hammasta purren, "niin minkä yksi köyhä, oppimaton poliisi sille mahtaisi! Mutta kun ei ole!"

Helmi ei enää rupea vastustelemaan. Hän kiertää välikamarien ja salin
kautta vierasporstuaan ja menee sieltä ylös omaan huoneeseensa.
Porstuassa ollessaan hän kuulee, kuinka ovi käy ja isä menee äidin luo.
Hän vavahtaa, mutta yhä hän uhmaten pitää päätään pystyssä.

Vasta kun hän pääsee lämpimään, kodikkaaseen huoneeseensa, hänen hermovoimansa pettävät ja hän vaipuu itkien levitetylle vuoteelleen.

Ei tästä enää mitään tule. Pois hän täältä tahtoo. Hän lähtee jo ensi yönä Nikun luo, kyllä he tulevat toimeen.

Mutta voiko hän lähteä, olematta äitinsä murhaaja. Ja maailma on niin kylmä ja kavala, nytkin siellä sataa kylmää, kosteaa räntää ja tie asemalle on pitkä.

Erehdys. Oli jo herennyt satamasta räntää, ilma oli pakastunut ja taivaalla vilkkuivat kirkkaat tähdet.

XIII

Kun Saaren isäntä illalla kiipeää tyttärensä kamariin, on hän huolestuneen ja tuskastuneen näköinen. Helmi on jo sytyttänyt lampun ja hänen kasvonsa ovat kalpeat ja itkettyneet. Hän ei kuule oven käyntiä ja, kun hän äkkiarvaamatta näkee isänsä takanaan, kiljaisee hän pelästyksestä ja vetäytyy kokoon aivan kuin isä aikoisi häntä lyödä.

Helmi pelästyy yhä enemmän. Mutta Saaren Juhani ei ole lainkaan lyövän näköinen, vaan valitsee paikan ja istuu pitkän tovin äänettömänä.

"Äitisi on siellä kovin huonona", sanoo hän vihdoin. "Lääkäri määräsi sille jotakin rauhoittavaa. En tiedä, mitä se oli."

"Ei. Mutta äiti kuvittelee kaikenlaisia ja kiihoittaa itseään suotta… ja sitten käy niinkuin käy."

"Helmi. Sinä tiedät niinkuin minäkin, ettei äiti ole pitkä-aikainen keskuudessamme… Oliko se jotakin siitä Suontaan pojasta ja sinä vastasit ynseästi."

"Se on ikävää. Tarvittaisiin äitisi hoitamisessa, mutta pitänee ottaa hoitaja muualta."

Isä on taas vaiti. Olisiko äiti kertonut, — niin, miksei olisi, on vain odotettava, mitä tulee.

"Äiti jutteli, vielä tohtorin tultuakin, käsittämättömyyksiä, enkä mitenkään tahtonut saada häntä olemaan vaiti."

Nyt, nyt se tulee välttämättömyyden pakosta. Paras, kun nyt olisi mahdollisimman kaukana täältä. Mutta Saaren Juhani on taas aikansa vaiti. Sitten hän luo surullisen katseen tyttäreensä.

"Sellaisia asioita puheli, että minua oikein kauhistutti. Mutta sairas on sairas ja minä tiedän kyllä, mitä minun pitää uskoa ja mitä ei."

Eikö nyt olisi selvintä langeta polvilleen, tunnustaa kaikki ja, pyytää anteeksi ja sitten lähteä. Mutta koko Helmin olento on kuin herpautunut ja ajatusvoima turtunut. Hän istuu vain paikallaan ja silmät katsovat suoraan eteen.

"Jos minä lähtisin pois — joksikin aikaa", aloittaa hän viimein neuvottomasti.

"Ei, se olisi vain pahennukseksi. Koettaisit sen sijaan jollakin tavalla sovittaa."

"En osaa sitä sanoa. Sinun itsesihän se pitäisi parhaiten tietää. Me olemme, äitisi ja minä, aina katsoneet parastasi emmekä ole tähän mennessä kylläkään saaneet kokea epäkiitollisuutta ja kunnioituksen puutetta puoleltasi."

Isä nousee niinkuin sanottavansa sanonut. Mutta ovelle tultuaan hän vielä pysähtyy ja kääntyy ympäri.

"Lopettaisit sen kirjepuuhankin. Jos muistaa, niin, kun aika tulee, muistaa muutenkin. Saattaa sinulle kirjoitella, vaikka toinen jo onkin kärryillä. Tiedetään ne sällimiehet ja kaupunkipaikat."

Seuraavana yönä ei Helmi saa unta silmiinsä ja vielä päivän valjetessa hän makaa valveillaan. Hänestä tuntuu kuin koko maailma olisi sekaisin ja kun hän yön kuluessa ei olisi ajatellut yhtään selvää ajatusta.

Ja kuitenkin hän on olevinaan selvillä yhdestä asiasta. Sarkan Nikolai ei saa häntä enää rakastaa, hänen täytyy siis häntä vihata. Mutta ketä hän, Helmi, pettää: itseään, Nikuako vaiko kaikkia, koko maailmaa.

Ah, Nikolai, minä olin sinulle kuin köyhän miehen ainoa lammas, joka vietiin. Sinulla ei ollut edes vanhempia, omasi olin vain minä, siinä suhteessa olit minua samalla kertaa onnellisempi ja onnettomampi. En voi tulla luoksesi haudan yli, mutta sittenkään älä unohda minua. Ellet rakasta, niin vihaa, kun vaan muistat.

Näin hän aikoo kirjoittaa, muttei kirjoita mitään — toistaiseksi.
Tulkoon nyt, mitä tulee.

Aamulla, kun hän menee tupaan, ovat hänen kasvonsa yhäkin kalpeat ja väsyneet, mutta katse on teräksinen ja kirkas ja hän antaa määräyksiä niin lyhyesti ja täsmällisesti, että väki säpsähtää ja katsoo häneen kummeksien.

XIV

Saaren Helmi odottelee eikä hän itsekään tiedä, mitä hän odottelee, mutta jotakin vaan, joka pakosta on tuleva. Hänen hermonsa ovat paatuneet, hän on valmis vastaanottamaan mitä muuta tahansa kuin häpeän ja siihen kuuluvat ihmisten katseet. Sarkan Nikolaille on hän kirjoittanut, pyytänyt häntä olemaan työssä ja touhussa, mutta kirjoittamaan harvemmin. Kirjeet herättävät huomiota, oli hän sanonut. Eikö työ ole surun paras lääke? kysyi hän itseltään vaatiessaan Nikulta yhä enemmän ja enemmän työtä. Sillä jos Nikolai rakasti häntä niin, niinkuin hän uskoi, niin suuri oli se suru, joka oli Nikua kohtaava.

Mutta kun kerran Niku on ollut mies minut ottamaan, niin kai on mies jättämäänkin, ajattelee hän ja sydän tahtoo itkeä, mutta hän pakottaa silmänsä kyynelettömiksi.

Olenko minä hullu? kysyy hän itseltään viedessään kirjeen postiin ja toteaa tylysti:

Itse hän ei kuitenkaan niin ollut tahtonut. Hän oli tahtonut olla rehellinen ja hän oli tahtonut olla kokonainen, mutta hänen oli pidettävä kunniassa neljäs käsky eikä hän saanut ehdoin tahdoin saattaa äitiään hautaan.

Illat ovat pitkät ja ilmat käyvät yhä kylmemmiksi. Helmi istuu kamarissaan ja tulet uunissa ja lampussa palavat kauan. Eikö nyt jo ala olla maatamenon aika, lähimain.

Mutta portaissa kuuluu askelia, askelmat narisevat. Olisiko joku tytöistä tai isä? Vaan mitäpä he täältä hakisivat. Nyt koputetaan ovelle. Kukahan! Hän on ihmeellisesti vieraantunut entisistä tovereistaankin.

"Sinäkö siinä taas. Aina sinä osaat valita sellaiset merkilliset vierailu-ajat."

"Olet sinäkin. Mutta istu nyt kiireimmäksi aikaa. Mitähän ihmiset oikein ajattelevat, kun tällaisella ajalla tulit?"

"Ei minua kukaan nähnyt. Olen jalkaisin liikkeellä ja kun näin valon kamaristasi ja vierasporstuan oven auki puikahdin sisälle kenenkään huomaamatta."

Nuori mies painaa katseensa alas. Helmin mielikuva hänestä ei ole ollut erehdyttävä. Siinä on suoruutta, rehellisyyttä ja omalaatuisensa komeuttakin. Mutta… Helmi karkoittaa ajatuksen luotaan ja puree huultansa. Nyt Suontaan Heikki kohottaa katseensa ja katselee häntä rukoilevasti.

"Mutta etkö sinä, poika parka, käsitä, että maineeni kärsii tällaisesta. Ensin kolkuttelet aittani takana, niin että koko maailma saa sen tietää ja sitten hiiviskelet kamariini. Ei reilu kosiomies sillä tavalla kulje."

"Vaan enhän voi oriilla reippaasti ajella pihaan saamaan rukkasiakaan. Pitäähän minun toki saada edes aavistus siitä, mitä minulla on odotettavissa."

Helmi hymyilee ensi kerran pitkästä aikaa ja hänen hampaansa välkähtelevät lampunvalossa.

"Ahaa, sinä tarkoitat, että meidän sitä ennen täytyisi, niinkuin sanotaan, pitää seuraa."

"Tahdon todellakin muistella, että kuiskuttelit minulle jotakin sentapaista oven takaa."

Suontaan Heikki hengitti kiivaasti, hänen poskensa saivat hehkua ja hänen silmänsä leimusivat.

"Älä tee pilkkaa, Helmi", huohotti hän, "sen takia, että olen ujo ja saamaton. Sillä minä en ole tällaisissa asioissa ennen kulkenut, minulla ei ole tottumusta. Kuule Helmi, minä en ole sen laadun miehiä, että voisin lakkaamatta, vuosikausia, juosta jälessäsi ja mahdollisissa ja mahdottomissa tilaisuuksissa kuiskata: Helmi, Helmi, minä rakastan sinua. Mutta sen tahdon sanoa sinulle, että siitä asti, kuin ylimalkaan olen tiennyt, mitä rakkaus on, on se kohdistunut sinuun, sen sanon vieläkin eikä se muuksi muutu, vaikka elävä saatana olisi."

"Helmi", sanoi hän hengittäen raskaasti, "sanoitko sinä: avioliittomme?
Tuletko sinä? Rakastatko sinä — edes vähän?"

Saaren Helmi on jo rauhoittunut. Hän ei tunne mitään, hänen hermonsa ovat kuin puuta, mutta hänen aivonsa ovat toiminnassa ja hän harkitsee, harkitsee.

"Poika rukka", kuiskaa hän laskien kätensä hänen päälaelleen, "enhän minä tiedä ja kuinka minä voisinkaan näin äkikseltään mitään tietää, mutta minä tahdon koettaa…"

Se onkin Suontaan Heikille kylliksi. Hän sulkee Helmin syliinsä, suutelee hänen huuliaan, silmiään, kaulaansa. Ja Helmi sallii sen tapahtua. Se ei ollenkaan häiritse hänen rauhaansa. Hän pysyy vain syrjästäkatsojana ja tekee havainnoita asioista, jotka — kuuluvat asiaan. Ei ikimaailmassa hän olisi uskonut, että Heikki Heikinpoika Suontaa voisi olla noin kiihkeä ja intohimoinen.

"Sinä et tule katumaan, Helmi", kuiskaa poika, "minä teen sinut onnelliseksi, vaikka mikä olisi…"

"Kuule, Heikki, minä panen kaikki mieleeni, kaiken, mitä sanot ja ehkä muistutan sinua siitä joskus."

"Pane, muistuta. Voi, Helmi, vuosikausia olen tätä ajatellut, vuosikausia olen itsekseni aprikoinut, uskallanko…"

Toisen nuorekas, rehellinen into lämmittää Helmiä. Ah, kunpa poika tietäisi, mutta ei, ei saa edes ajatellakaan. Täytyy olla tyyni ja harkitsevainen. Ja aika kuluu Helminkään sitä huomaamatta ja valot Sarvalan kylässä ovat jo aikaa sitten sammuneet.

"Kuulehan nyt, poika", sanoo hän äkkiä kylmästi ja hyydyttävästi.
"Miten sinä aiot päästä täältä pois?"

"Hoh! Minä osaan kyllä mennä hiljaa. Ja sitäpaitsi: minä tulen huomenna hevosella takaisin, — isäsi puheille, alakertaan."

"En", vastasi hän. "Mutta vuosia olen sinua ajatellut enkä ole luoksesi pyrkinyt kuin sen yhden ainoan kerran. Ja silloinkin vain puhellakseni."

Helmi miettii, yhä vain miettii ja silmissä palaa tuli, joka voisi kammottaa Suontaan Heikkiä, jos hän sen huomaisi.

"Ihmiset eivät saa saada tietää, että olet ollut täällä yömyöhällä", puhuu hän viimein matalasti ja ikäänkuin neuvottomana kääntäen katseensa pois. "Alhaalla voivat vielä valvoa äidin kanssa. Parempi, että menet viiden vaiheilla tai hiukan sitä ennen. — Lupaatko maata lattialla rauhallisesti?"

"Voi, Helmi, minähän tulen kuitenkin huomenna takaisin. Älä vaadi sellaista, jota en voi luvata tai anna minun mennä."

Lamppu sammuu, tunnit alkavat kulua. Helmin ajatus valvoo, mutta ruumis ja hermot ovat kuin turruksissa. Ah, ei uskalla ajatellakaan sitä, mitä tahtoisi. Tämä on kauheata.

Mutta Helmi ei vastaa ja aikoja kuluu, jolloin kuuluu vain kahden ihmisen hengitys.

Ei vastausta. Helmistä tuntuu kuin hänen ajatuksensa olisivat matkojen päässä täältä ja vain hänen eloton ruumiinsa makasi sängyssä. Hän tuntee, kuinka kuumat huulet koskettavat hänen kasvojaan, kuinka peitettä nostetaan ja kuinka hänen asentoaan muutetaan eikä hän tee liikettäkään mitään torjuakseen. Sitten hän kuin kaukaa kuulee oman äänensä:

Vasta sitten hän havahtuu, nousee istumaan ja sytyttää kynttilän. Ja hänen silmänsä ovat uhkaavat ja hänen äänensä värisee kun hän sanoo:

"Minähän rakastan sinua ja, niinkuin sinä olet minun, niin olen minä sinun."

Vaan Helmi heittäytyy suulleen vuoteelleen ja alkaa itkeä, itkee suonenvedontapaisesti ja taukoamatta niin että hartiat vavahtelevat.

Päivän valjetessa ei Helmi tahdo voida ottaa kuvastinta käteensä. Mutta täytyy, on pakko tehdä se, vaikka käsi enemmän kieltää kuin toinen käskee.

Onko se sama Saaren Helmi kuin ennen, joka nyt katselee häntä kiiltävästä pinnasta, vaikeitten kehysten keskeltä. Ensin Helmi peräytyy ja laskee kuvastimen syrjään, mutta ottaa sen heti uudelleen käteensä. Ellei uskalla itseään katsella, niin mitä sitten!

Kasvot ovat harmaankalpeat, — entä sitten, ulkonakin on taivas harmaja ja alakuloinen.

Silmät ovat ilmeettömät ja niitä ympäröivät siniset renkaat, — niin, takanahan onkin valvottu yö.

Huulet ovat ikäänkuin käyneet kovemmiksi ja verettömämmiksi, — sen ne voivat tehdä vähemmästäkin tuskasta ja jännityksestä.

Ja pienemmistä ja lyhytaikaisemmistakin mielenliikutuksista saattaa vartalo saada lyhistyneen, kuluneen leiman.

Mutta antaa olla. Helmi naurahtaa oneasti ja laskee peilin lopullisesti pois. Näinpähän on tahdottukin.

"Hyvin, hyvin kelpaan Suontaahan", ajattelee hän. "Kaikki eivät kelpaisi paremmankaan näköisinä."

Kun hän nyt antaa ajatuksensa kääntyä Sarkan Nikolaihin, on tämä niinkuin kaiken ulkopuolella. Niku, mitä hän oikeastaan menettää? Ryhdittömän, huonon ihmisen. Niku kenties suree aikansa, ellei heti ala vihata, mutta tuhannet mahdollisuudet ovat hänellä jälellä.

Entä hän itse, Helmi, mitä hän menettää? Uskon ihmisyyteen ja omaan voimaansa. Mutta hänkin voittaa sentään jotakin: saa varman tulevaisuuden ja hyvän maineen. Ja kun aika kuluu niin ehkäpä hän oppii tämän lisäksi älyämään, ettei talontyttö, vaikkapa kaksinkertaisesti langennutkin, sittenkään oikein sovellu sällimiehelle ja että sellaisella useimmiten kaikesta huolimatta on paremmatkin ottajansa.

Eikä Saaren Helmi tunne omaa nauruaan, kun hän naurahtaa, ajatellessaan, mitä Suontaan Heikki lopulta on voittanut: huononpuoleisen naisihmisen, joka lisäksi on häntä verisesti pettänyt, mutta lohdutukseksi jonkun verran maata, rahaa ja tavaraa. Eivätkö Suontaat ole sen suunnan väkeä, että osaavat lohduttautua silläkin.

Silmänräpäykseksi Helmi jäykistyy ajatellessaan Heikkiä: näinkö hän vastaa toisen vilpittömään rakkauteen. Mutta samassa hän keikahduttaa päätänsä taaksepäin. Niin täytyy ollakin, niin on tahdottu ja kuka menee takaamaan toisen tunteiden aitoutta ja vilpittömyyttä!

Nyt hän alkaa olla valmis. Hän huuhtelee kasvonsa huolellisesti kylmällä vedellä, pukeutuu ja menee alas. Vieraseteisessä isä hänet pysähdyttää.

"Ei se varhaista ollut", vastaa hän tavattoman kovasti ja arkipäiväisesti. "Ihmiset liikkuivat jo tuvassa ja pihallakin."

Isä liikahtaa kuin tahtomattaan askeleen tytärtään kohti. Korvapuusti ei tällä hetkellä ole varsin kaukana.

"Vai niin", tulee taas, mutta puhujan kasvoista ei huomaa, että uutinen häntä ilahduttaisi.

"Ja minä vastasin, että kun asiat niin päin näyttävät olevan, niin eihän siinä muu auta."

Helmi aikoo mennä sisälle, mutta isän katse pidättää häntä. Helmi säpsähtää sitä katsetta, siinä on melkein kammoa.

"Ihmiseksi sinä synnyit", sanoo Saaren Juhani viimein, "ja ihmiseksi sinua on koetettu kasvattaa, mutta nyt en tiedä, vaikka olisit kotoisin helvetistä."

XVI

Suontaan vanha isäntä on saita ja laiha ja saituuttaan kai hän onkin laiha. Hänen silmänsä ovat pienet ja tihruiset ja hänen äänensä kuin kitisevän saranan. Housujenkin takamustat hänellä aina riippuvat velttoina ja puku hänellä useimmiten on alapuolella keskinkertaista olevaa laatua, mutta silti hän tietää arvonsa ja tahtoo, että muutkin sen tietävät.

Mutta kun hän nyt harmajana syystalven päivänä ajelee poikansa kanssa kotiin Saaresta, on hän kuin puulla päähän lyöty eikä hänen ihmettelynsä löydä rajoja. Hän on odottanut pieniä kestejä, hymyileviä naamatauluja ja sen sellaista, mutta näin nyt on käynyt: Saaren Juhani on omissa puuhissaan eikä tule näkyviin ollenkaan ja morsian vastaa juuri ja juuri sen verran, mikä on välttämätöntä. Ainoa, joka näyttää tyytyväiseltä ja onnelliselta, on emäntä, mutta sekin on kai — kuka tietää — koko loppuiäkseen sänkyyn tuomittu.

Ei ota Suontaan isäntä tätä käsittääkseen. Hyvä, että tuli vaan asia myönteiseen suuntaan toimitetuksi.

"Ei näytty paljon merkitsevän", vikisee hän pojalleen. "Anna, jos olisi pitäjässä parempia ollut, niin ei muuta kuin ajele koreasti vain kotiisi, ajele pois!"

Poika ei nähtävästi kuuntele isänsä puhetta, murahtaa vain jotakin epäselvää niinkuin kohteliaisuudesta tai velvollisuudentunnosta.

"Minä jo mennessämme ajattelin", jatkaa äijä, "että puhun nyt koko asian valmiiksi loppuun asti…"

"Tuli niinkuin tuli. Mutta minä ajattelin puhua niin, että sinä olisit päässyt Saareen kotivävyksi. Meillä kun on jo sellainen entuudestaan ja Saarikin alkaa jo tulla vanhaksi ja tarvitsee hyvinkin apulaisen…"

"Niinpä. Mutta menepä siinä juttelemaan, kun Saaren Juhani ei pidä sen vertaa arvossa, että tulisi näkyvillekään."

"Ajatteli kai", sanoo poika samaan tapaan kuin äsken, "että kahden kauppa, kolmannen korvapuusti."

Suontaan ukko ei pitkään aikaan vastannut mitään. Hänestä oli koko kohtelu Saaressa ollut ällistyttävää, tuskinpa, että juuri ja juuri vastata viitsittiin. Paitsi emäntä tietenkin, mutta sehän olikin aina ollut sellainen pitkälle ajatteleva ihminen. Mietteissään hän sivaltaa hevosta nopeampaan juoksuun rosoisella ja jäätyneellä, lumen hyvin vähän peittämällä tiellä.

Mutta isän puheet olivat saaneet pojan ajatukset käyntiin. Ne olivat uinuneet onnessaan viime tunnit, nyt ne heräsivät.

"Asia on niin", virkahti hän, "että jokainen nai itselleen. Kun minä menen naimisiin, niin otan vaimon itselleni enkä teille. Onko selvä?"

Ukko hellittää ohjaksia ja luo pienillä tihruisilla silmillään häneen kysyvän katseen: Mikä siihen nyt meni?

"Jos miniä on teille mieleinen", jatkoi poika, "niin sehän on sitä parempi asia. Mutta ellei sattuisi olemaan, niin sitä ei voitaisi auttaa."

"Häh! Mihin sinä oikein tähtäät? Kuka sen on sanonut, ettei Saaren
Helmi olisi meille mieleinen."

"Siitähän juuri onkin kysymys ja minähän jo sanoin, että sitä parempi.
Mutta mitä te siihen sitten sekoitatte kotivävyyttä ja sen sellaista!"

"Katsot, mitä katsot", murahti ukko puoleksi itsekseen. "Nulikka olet niin ikäsi kuin järkesikin puolesta."

"Ellemme me Helmin kanssa mahdu Suontaahan, niin en minä rupea liioin tunkeilemaan Saareen. Ettäs sen jo valmiiksi tiedätte! Ellei kaksi tervettä, rakastavaista ihmistä, jotka osaavat tehdä työtä, elä missä maailman kolkassa tahansa, niin sepä sitten on ihme."

Tämä on Suontaan vanhalle, kitsaalle äijälle aivan uutta oppia eikä hän voi käsittää, mistä hänen poikansa on saanut sellaista päähänsä. Varmuuden vuoksi hän ohimennen kysäisee:

"Sinä meinaat, että olisit ottanut Helmin, vaikka se olisi ollut tyhjä kuin… kuin ravistunut saavi?"

Silloin vanha, laiha Suontaa tulee siihen johtopäätökseen, että tämä nyt sitten on sitä rakkautta. Ja hyvä on, että se osui Saaren Helmiin.

XVII

Ei näy arkinen viihtyisyys menestyvän Saaren talossa. Ennen siellä aherrettiin ahkerasti aamusta iltaan ja illan tullen jokainen meni tyytyväisenä levolle. Päivä toisensa jälkeen kului tasaisena ja rauhallisena.

Mutta entä nyt! Tytär on miehelle menemässä, ainoa tytär kaiken lisäksi, tuleva vävy on niitä mieluisimpia ja talossa pitäisi siis olla iloa ja touhua. Vaan sen sijaan on talon elämä kuin pysähtynyt ja asukkaista tuntuu ikäänkuin he vartioisivat toinen toistansa. Hiiviskellään, supatellaan, katsellaan toisiaan syrjäsilmällä ja ollaan kuin odotettaisiin jotakin ikävää.

"Suontaan isäntä kävi täällä kosimassa Helmiä pojalleen", kertoo emäntä ja hänen kuluneet, jännittyneet kasvonsa loistavat ensi kerran pitkästä aikaa.

Siihen se jäi ja isäntä menee askareilleen, niinkuin sen kummempaa ei olisi tapahtunut.

Eikä ole muuttunut Helmikään. Pitäisi olla iloinen ja onnellinen ja on päinvastoin kuin mieleen olisi tullut suru. Ei hänellä ole aiemminkaan ollut väelle erikoisempia sanottavia, nyt pitäisi olla joku virkistävä sana silloin tällöin, mutta puhelahja näkyy tyyten loppuneen. Mitä kihlautumista se sellainen on.

"Isä on sellainen vanhanaikainen mies. Se oli ajatellut, että minä tulisin tänne niinkuin kotivävyksi, isällesi avuksi."

"Se on käsitettävää", vastasi Helmi hyvin arkisesti. "Teillähän on siellä jo vävy entuudestaan ja tytär omasta takaa. Sinä, isäsi poikana, tietenkin lupasit yrittää."

"Vastasin, että ellemme, sinä ja minä, meille mahdu, niin en tungettele minnekään. Sanoin, että se nyt on kumma, ellei kaksi tervettä ihmistä, jotka osaavat tehdä työtä, tule toimeen missä maailman kolkassa tahansa."

Helmi kalpenee eikä voi vastata mitään. Mutta Suontaan Heikki ei ole mitään huomannut, vaan jatkaa:

"Se on sellainen, se isä. Mutta siihen se sitten jäi. Huomautin hänelle kerta kaikkiaan, että vaikkei sinulla olisi kotia eikä ryysyjäkään ylläsi, niin… Mutta mikä sinun on?"

Saaren Helmi ei ollut voinut kuunnella enempää, vaan oli kätkenyt päänsä käsiinsä ja purskahtanut itkuun. Kuitenkin hän pian tointui.

"Ei se mitään ollut", vastasi hän. "Minusta vain tuntui niin oudolta, että minua noin rakastat."

Siltä hän kylläkin näyttää. Sillä heti Suonpään Heikin mentyä vetää hän sormestaan kihlasormuksensa ja asettaa sen pöydälle, riisuutuu ja menee vuoteeseensa. Mutta kauan aikaa lampun sammuttua kuuluu vuoteesta nyyhkytys ja nyyhkytysten väliltä valitus ja voivotus.

Sellaisia päiviä vietetään nykyisin Hirvikylän Saaressa. Elämä on lamassa ja surkastumaan päin, vain emäntä on, kuin rupeaisi hän vähitellen toipumaan. Tosin se on hetkellistä, puuskittaista ja itsensä kostavaa. Mutta joskus hän omin avuin ja suurella vaivalla nousee vuoteestaankin ja ilmestyy yhtäkkiä tupaan väen keskelle. Ja kun väki häntä silmät pyöreinä ja voimatta sanoa sanaakaan katselee, sanoo hän äänellä, josta ei tiedä, onko siinä katkeruutta vaiko leikillisyyden tapaista:

Välkkyvät, pistävät silmät katselevat vaanien joka soppea, sanat ovat hiljaisemmat kuin ennen, mutta yhtä tiukat ja täsmälliset. Pian hän kuitenkin on pakoitettu huohottaen menemään omaan huoneeseensa.

Vaan eräänä iltapäivänä käskee hän emäntäpiian mennä hakemaan taloon neulojan, Söterin Maijan ja hänelle jonkun avuksi. Alusta viikon jo saisivat tulla.

XVIII

"Kun et sinä koskaan käy talossa", sanoo Heikin sisko kerran ollessaan
Saaressa Helmin luona vieraisilla. "Lienetkö koskaan käynyt meillä."

"Ei oikein tahdo olla aikaa", vastaa Helmi viivytellen, ja Heikin sisar nyökäyttää ymmärtävästi.

Tosiasiassa Helmillä tällä kertaa ei ole mitään niin runsaasti kuin aikaa. Hän ei kajoa mihinkään eikä tee mitään. Hänelle neulotaan, hänestä otetaan mittoja, hänen ympärillään hyöritään ja hän antaa sen tapahtua. Hän on antanut asian saada alkunsa ja nyt se menee kuin itsestään hänen tarvitsematta nostaa sormeaankaan sen auttamiseksi.

Mutta joskus hän pysähtyy ajattelemaan ja silloin häntä alkaa kauhistuttaa. Ulkoa, ikkunaruutujen takaa, katselee häntä musta ja tähdetön yö ja yön keskeltä kuin kavalat, irvistelevät kasvot. Mitä se on? Henki salpautuu kurkkuun ja hän tahtoisi kirkaista, juosta alas ja kertoa kaikki, mutta joku voima pidättää häntä. Sen sijaan hän tarttuu kynään ja alkaa kirjoittaa. Siihen tulee verta ja tuskanhuutoa joka riville, muttei sitä, mitä pitäisi.

Edellisen hän uskoo, jälkimmäistä hän toivoo, muttei usko. Askel on otettu ja se on peruuttamaton.

Kuinka syvälle hän oli vaipuva ja millainen oli loppuratkaisu oleva. Vai tuliko koko hänen loppuelämänsä olemaan jatkuvaa rangaistusta. Helmi ei uskalla sitä ajatellakaan, hän karkoittaa kaikki tarpeettomat ajatukset luotaan. Mistä hän saa siihen voiman? Kun hän öisin miettii asiaa, tulee hän siihen johtopäätökseen, että piru itse on häntä auttamassa.

Nytkin hänellä on kirje Nikolaille pöytäliinan alla. Pieni kohottaminen vain ja asia olisi selvä.

"Käy nyt katsomassa", nauraa Suontaan Heikin sisar, "että tiedät, minkälaiseen paikkaan joudut."

Helmi kohottaa katseensa ja näyttää siltä kuin hän ei käsittäisi, mistä on kysymys.

"Heikkihän voi tulla tänne", sanoo hän. "Suontaassa kai on isäntiä jo kaksittainkin."

"Niin, en minä tiedä. Vaan ei kai teillä kolmea isäntää tarvita — eikä emäntää myöskään."

Tämän sai Suontaan Heikin sisar ottaa aivan miltä kannalta itse tahtoi. Helmiä tuskastutti jo pelkkä ajatuskin, että hänen täytyisi käydä Suontaassa. Vaikka hän oli mennyt näin pitkälle, niin niin pitkälle hän ei kuitenkaan menisi: Suontaan seinätkin saastuisivat, jos hän astuisi niiden sisäpuolelle.

Mutta Heikin sisar on onnellinen. Hän nousee ja tekee lähtöä. Parempaa vaimoa ei hänen veljensä voisi saada, ei missään tapauksessa. Eikä hän voi olla sanomatta sitä Helmillekin.

Ja Helmin tekisi mieli taas itkeä tai — kirota. Mutta hän ei tee kumpaakaan. Hänen olentonsa vain kuin jäykistyy ja käy elottomaksi. Hän aikoo sanoa: "älä ennen aikaa kehu", muttei saa sanotuksi sitäkään.

"Älä nyt suotta sen asian kanssa itseäsi vaivaa", kehoittaa hän.
"Miehelään sinä joka tapauksessa ennen pitkää olisit joutunut."

XIX

Kuitenkin Saaren Helmille tulee asiaa Suontaahan, ennenkuin hän aavistaakaan. Miten siihen on tultu ja kuinka hän on saanut lähdetyksi, sitä hän ei muista. Kaikki on kuin pahaa unta, josta hän muistaa vain pieniä yksityiskohtia eikä vallan tarkoin niitäkään. Nyt hän vain huomaa istuvansa yksin reessä ja ajelevansa pitkin talvista tietä päämääränään Suontaa. Siinä kaikki. Mitä hän perillä tulee sanomaan, sitähän saa ajatella sitten, kun sinne ensin joudutaan.

Saaren emännän kasvot käyvät aina luisevammiksi, aina kellertävämmiksi ja hänen välkkyvissä silmissään viipyy kova, kysyvä katse. Helmistä tuntuu niinkuin se välkkyvä, kova katse seuraisi häntä aina hänen pienissä puuhissaan ja kuin se puhkaisisi yön pimeydenkin pistäen ja kiiltäen. Ja Helmi alkaa vieläkin enemmän pelätä ja säikkyä, hän karttaa sen huoneen lähistöäkin, niissä äiti oleskelee eikä ole kuulevinaan, kun häntä kehoitetaan sinne menemään tai kutsutaan kuulemaan jotakin asiaa.

Puolenpäivän aikana muutamana päivänä hän kiipeää kamariinsa. Hän on menettämäisillään tajuntansa, hän luulee, että hänen edessään on harhanäky. Miten tämä voi olla mahdollista, millä voimalla äiti on päässyt tänne? Vaan mahdoton on mahdollista. Siinä seisoo hänen äitinsä, Saaren emäntä, ja kädessään hänellä on äsken kiinni liimattu kirjekuori.

Joku ratkaisu on nyt peruuttamattomasti tulossa. Saaren emäntä ei säikähdä, eipä edes hämmästy, hän laskee vain kirjeen takaisin pöydälle ja iskee tyttäreensä katseen, jossa on vihaa ja inhoa.

"Ryssän lutkia oli kyllä minun tyttö-aikanani", sanoo hän viimein koleasti, "mutten minä luullut, että niitä vieläkin olisi."

Helmin jäsenet jäykistyivät ja posket käyvät kylmiksi. Tässä olisi tarvittu vain joku ymmärtävä, hellä sana ja hän olisi vaipunut polvilleen ja sulanut kyyneliin. Mutta edessä oli vain jäinen kallio, jota yksikään auringonsäde ei lämmittänyt.

"Te tiedätte kyllä", vastasi hän, "että vain teidän takianne olen uhrautunut."

"Uhrautunut!" toisti hän ja sitten taas: "Uhrautunut! Kuule, — sillekö sinä olet raskaana?"

Helmi kovettuu yhä. Hän on aikeissa vastata: "Se ei kuulu teihin", tai: "Sama kenelle, itse saan siitä vastata." Mutta se olisi ollut melkein samaa kuin myönnytys, joka tapauksessa siinä vastauksessa olisi ollut totuutta. Hänen aivonsa toimivat kiihkeästi punniten asioita myötä ja vastaan ja arvioiden mahdollisia seurauksia. Viimein hän keikahduttaa päätään taaksepäin ja luo äitiinsä uhmaavan katseen.

"Kaikkea minä uskoin", virkahtaa hän, "mutten minä sentään uskonut sinua huoraksi."

Maailma väikkyy verenpunaisena Helmin silmissä. Hän kirahtaa ja polkaisee jalkaansa.

"Jumal'auta sentään!" huutaa hän vimmastuneena. "Pitäkää huoli omista synneistänne ja antakaa minun jo olla rauhassa."

Totisinta totta se oli ollut. Kun hän virkosi, makasi hän suullaan lattialla. Äiti oli poissa, — kuinka hän oli päässyt? Ja tiesivätkö ihmiset alhaalla mitään! No niin, jos tiesivät, niin yhdentekevää.

Päivä tuntuu jo kallistuvan illaksi ja huoneessa hämärtää. Helmin ajatuksen juoksu on nyt tyyni ja kirkas. Hän tuntee miltei viihtyvänsä siinä suullaan lattialla ja kiinnittää huomionsa aivan toisarvoisiin asioihin. Kuinkahan kauan hän tässä oikein on mahtanut maata, kun jo alkaa hämärtää? Kas, miten matto vastaa lämpimältä, ennen hän ei sitä ole huomannut. Ja hän alkaa tarkastella maton väriä, sen loimia ja kuteita.

Raskaana, hän saa lapsen. Niin hän se sanoi ja niin se on, minne siitä pääsee. Sarkan Nikolaille hän saa lapsen ja Heikin kanssa hän menee naimisiin. Eikö se ole naurettavaa.

Eikös ulkona alakin jo tähdet kiilua? Nekin loistavat ja välkkyilevät, mutta eri tavalla kuin äidin silmät. Sillä niistä, äidin silmistä, katselee vain leppymätön tuomio, vaan tähdille on samantekevää, mitä me puuhailemme. Vaikkapa sitten tulisimme raskaiksikin ilman aviovuodetta. Taas paukahti pakkanen nurkissa. Ei, paras tästä on mennä levolle.

Ja nyt hän on matkalla Suontaahan. Aamulla hän ei ollut asiaa ollenkaan ajatellutkaan, mutta nyt hän on jo matkalla. Hän meni vain tupaan ja sanoi ilman muuta:

Kaarteessa hän oli katsahtanut taakseen ja huomannut, miten ikkunaverhot äidin huoneen ikkunoissa oli vedetty syrjään. Hirvijärvi oli jo jäässä, mutta tuolla ja täällä näkyi pitkulaisia mustia paikkoja. Kuka se olikaan, joka oli täyttä laukkaa ajanut sulaan? Helmi antaa vauhdin hiljetä ja silmäilee järvelle. Eikö hänellekin olisi niinkuin asiaan kuuluvaa kääntää oikealle ja ohjata sulapaikkaa kohden. Niinhän ne tapaavat tehdä. Antaa mennä vaan täyttä laukkaa ja keskellä päivää, ihmisten avuttomina katsellessa ja huudellessa toisilleen. Terve vaan sitten kanssanne.

Ajatus on repäisevä ja tavallaan se viihdyttää Helmiä, mutta sitten hän kiihottaa hevosen uudelleen raviin. Mikä tässä oikeastaan on hätänä, — mutta sulaan mennyt ei koskaan ole palannut kertomaan, minkälaista on senjälkeen kun vesi on huljahtanut ylitse ja pinta taas tyyntynyt.

Talvinen kalpea aurinko paistaa ja lumi kimmeltelee. Joku tuttava tulee vastaan, katsoo ihmeissään ja pysähtyy.

"Päivää — päivää. Minä tässä, että minne se Saaren tytär niin korskuvin hevosin."

"No, leikillä sijansa. Käydäänhän nyt katsomassa, kannattaako meikäläisen mennäkään."

Viheriästä metsästä kääntyy tie Suontaan aukealle. Ai, tällainenko tämä huudettu Suontaa vain olikin. Vain. Laaja, matala ja harmajan ja likaisen näköinen rakennusryhmä, suuri niinkuin pieni kylä. Mitä ne niin sitä pitävät verrattomana, eihän sitä mitenkään, ainakaan ulkonäön puolesta, sovi edes verrata Saareen. Kun Helmi ajaa pihaan ja joku renkimies rientää ottamaan haltuunsa hevosta, pitää hän sitä aivan asiaan kuuluvana.

Näin hän sanoo, näennäisesti rauhallisena ja tyynenä. Vanhemmat nyökäyttävät päitään, niinkuin että "niin ainakin, arvaahan sen, toimitelkaa te vaan asioitanne". Ja menevät. Taaskaan Helmi ei saa selvää siitä, miten hän on läpäissyt tämän kaiken. Hän on kätellyt tulevia sukulaisiaan, kertonut voinnista kotona, juonut kahvia ja puhellut asiallisia ja asiattomia. Suontaan äijä oli kitissyt huonoa aikaa ja kaikennäköistä muutakin, ja Helmi oli laukaissut kuin kirkkaalta taivaalta:

"Ajattelinkin, että eiköhän olisi paras siirtää kaikkea hiukan tuonnemmaksi."

Hän oli nauttinut nähdessään, miten muut silminnähtävästi säikähtivät, tulivat totisiksi ja miten Suontaan ukon ohuet huulet mutruilivat, kun hän mielessään sorvaili jonkunlaista selitystä, tietysti mahdollisimman kömpelöä. Helmi oli siristänyt silmiään ja katsellut ukkoa pitkään ja äänettömästi. Se katse olisi voinut hyvin merkitä: Mitä sinä äijä siinä oikein tahdot, mitä sinä siinä vikiset ja mitä sinä rupeat pilaamaan asioita.

Tunnelma oli kieltämättä ollut nolo ja kiusallinen, ja talon tytär oli kiukusta punainen katsellessaan isäänsä! Mutta se oli sentään tasoittunut ja nyt Helmi istui kahden Heikin kanssa.

"En tiedä", vastaa hän, "mutten tiedä myöskään, tuleeko häistä mitään."

"Voi, kuule, en minä osaa, en tiedä, enkä haluakaan. Mutta vaikka mikä olisi, niin minä en päästä sinua."

Poika katsoo häneen hetkisen silmät seisoen ja ilmeettömänä. Mutta sitten hän heittäytyy tytön kaulaan, suutelee häntä ja puristaa häntä itseänsä vasten.

"Oletko hullu", sanoo Helmi, yrittäen irtautua. "Mitä sinä oikein tarkoitat?"

"Olen ja en. Minusta on kaikesta huolimatta tuntunut, että olet minusta niin kaukana ja että voit mennä, koska tahansa."

"Selitä sinä, en tiedä", vastasi poika ja lisäsi alakuloisesti:
"Vaikkeihän sinun ole pakko huolia minua nytkään. Et sinä ole niitä."

Helmin valtaa taas samanlainen jäykistys, jollainen häneen usein on mennyt ja silmänräpäyksen ajan tuntee hän olevansa kaukana huoneesta. Mutta hän palaa pian takaisin, ja kun hän luo katseensa Heikkiin, nousevat hänen silmiinsä kyyneleet. Hän säälii poikaa sydämestään, mutta siihen sekaantuu muuta myöskin. Ja taas hän säpsähtää ja inhoaa itseään ajatellessaan, että se ehkä voisi olla rakkautta.

Ensi kerran hän nyt suutelee nuorukaista ja painaa hänen päänsä olkapäätään vasten.

"Huolinhan minä", kuiskaa hän, "mutta mitään häitä, Heikki, niitä emme voi pitää. Ymmärräthän, miten minä voisin kantaa huntua?"

"Ei sillä taas niin hengen hätää ole, mutta pian meidän sinne on mentävä."

Eivät tiedä Suontaan asujamet, varmuuttako Helmin käynti jätti vaiko epävarmuutta, eivät tiedä vielä, mutta pian he saavat sen tietää.

Taivas on korkea ja sininen, kun Heikki ajelee Helmin hevosta Saareen päin, ja tähdet vilkkuvat kirkkaina ja ystävällisinä.

"Jos jollekin vääryys tapahtuu", ajattelee Helmi, "niin Heikille tapahtuu verrattomasti suurempi vääryys. Voi taivas, millä minä voin sen edes joskus korvata."

Mutta Suontaan Heikki käsittää väärin hänen itkunsa syyt, soimaa itseään ja kietoo kätensä hänen vyötäisilleen.

"Älähän nyt", kokee hän lohduttaa, "älä itke nyt. Kyllä tästä tulee hyvä."

"Älä nyt vaan ajattele tyhmyyksiä", sanoo hän jäähyväisiksi. "Minä tulen huomenna sinua katsomaan ja järjestän asian."

Äiti ei käänny häneen päinkään, katselee vain johonkin pisteeseen vastapäisellä seinällä.

"Niin ettette puuhaile mitään häitä", jatkaa tytär samaan tapaan kuin äskenkin.

Saaren emäntä ei vieläkään vastaa mitään. Huulet vain vetäytyvät tiukemmin kiinni.

"Kuuluttamisestakin on jo huoli pidetty", lopettaa Helmi ja kääntyy lähteäkseen.

"Vai huoli se sinut", sanoo hän. "Minusta nähden ei olisi ollut väliä, vaikka olisit tehnyt lapsesi yksin."

"Ei", vastaa tytär hyvin sävyisästi. "Kaksihan sellaisiin hommiin aina tarvitaan. Pitäisihän äidin se tietää."

Pitäjäläiset ovat odotelleet häitä, joita Saaressa kuuluu valmistellun, mutta niitä ei kuulukaan. Sensijaan saavat he jonakin päivänä tietää, että Saaren tytär ja Suontaan poika ovat hiljaisuudessa pistääntyneet vihillä ja että Suontaan Heikki on muuttanut Saareen.

Yleinen ällistys. Mitä tämä nyt on ja mitä siinä on takana? Pitäjän isännät ja emännät heräävät kuin unesta ja hierovat silmiään.

Ällistys kasvaa yhä suuremmaksi. Siitäpä asiasta ei ole halaistua tavua kuulunut ja mahtaneeko siinä edes olla perääkään. Helmi! Joka aina on ollut vähin niinkuin enkelin kuva.

Mutta — ja nyt puheen sävy muuttuu — joskin nyt näin on käynyt, niin kylläpähän Heikin niinkuin Helminkin kunnia näkyy sen kestäneen. Itse ovat saaneet vastata ja hyvin ovat näyttäneet asiansa järjestäneen. Vaikka eihän sitä, sen puolesta, mitenkään olisi uskonut…

Tällaisina saapuvat puheet Helmin korviin. Ei hän niistä välitä, tiesihän hän, että puhumaan tultaisiin. Hän vain odottaa joka hermollaan, eikö puheisiin ala sekaantua muuta, mutta mitään ei kuulu.

Joulu on jo mennyt vanhoine tunnelmineen ja päivät alkavat valjeta. Miten tämä joulun aika oikein on mennyt, sitä ei Helmi voi käsittää, jos hän sitä oikein muistaakaan. Jotakin siinä on ollut vanhaa, turvallista ja kodikasta, mutta siihen oli koko ajan sekaantunut aavistusta peloittavasta, joka armottomana pilkisti esiin alkavien arkien takaa. Ei mitään tietoa Nikulta. Helmi melkein iloitsi ajatuksesta, että Niku ehkä muiden takia jo oli hänet unohtanut. Niin olisi helpompi ja paras. Mutta ehkä isä oli vain yksinkertaisesti kortin tai kirjeen hävittänyt. Sillä Niku ei voinut häntä unohtaa, hän vain teki työtä ja uurasti. Suuri rakkaus ei puhkea valitteleviksi sanoiksi. Jos sen on kärsittävä, niin se kärsii hiljaisesti.

Heikki tulla tömistelee sisälle suurine saappaineen ja tyytyväisine, vilpittömine kasvoineen. Mutta ovelta hän jo kääntyy takaisin ja palaa uudelleen porstuaan harjaamaan pois liiat lumet. Hänen liikkumis- ja esiintymistavassaan on itsetietoisuutta ja varmuutta, niinkuin hän aina olisi ollut talossa, eikä Helmi saata olla sitä itsekseen ihailematta. Vaan kun ajatus siitä, kuinka olisi voinut olla, tunkeutuu hänen mieleensä, karkoittaa hän sen väkivoimalla pois. Jotakin hän silloin menettää itsestään, mutta sen kai onkin mentävä.

Ei hän myöskään rupea muistelemaan, kuinka tämä muutos on tapahtunut. Ja mitä muistelemista siinä onkaan: hän oli siihen jo ennakolta niin väkevästi totuttautunut ja se oli tapahtunut hiljaa ja huomaamatta, aivan kuin unta nähden. Hän seisoo rinnakkain Heikin kanssa papin virkahuoneessa. Ulkona on jo hämärä ja hämärä on huonekin, lämmin, pehmoinen ja hämärä. Siinä tulevat sitten sisään papin rouva, vanhahko, pyöreä nainen, ja hänen hiljainen, vanha renkinsä. Yhä vaan hiljaisempaa ja hämärämpää. Helmi pelkää itsekseen, että jokohan se sytyttää valot, mutta pappi siinä vain kävelee muutaman kerran edes takaisin, sanoo harvakseen jonkun hiljaisen sanan, joka hukkuu nurkkien pimeyteen, pysähtyy lopuksi heidän eteensä ja huokaa: "Niin no…" Siten se käy, hiljaa, niinkuin varkain, hän vastaa jotakin tahdottomasti ja koneellisesti, ja kun tullaan ulos, ollaan vihitty aviopari.

Sen kummempaa ei ollut kotonakaan. Isä istuu tavallisella paikallaan ja panee lehden sivuun, kun he tulevat. Juodaan kuppi kahvia niinkuin ainakin, kun tullaan kauempaa, ja Heikki valmistautuu lähtemään kotiinsa. Saattaahan hän huomenna tulla hakemaan Helmin. "Niin sitten."

Mutta Saaren Juhani miettii. "Minnepä tästä enää lähdet", sanoo hän,… "tarvitaan kyllä tässäkin."

Enempää hän ei sanonut ja siihen se sai jäädä. Eikä Saaren isäntä millään tavalla sanomiaan perustellut. Hän muuttaa emännän kanssa eteläpäätyyn, siellä on kolme kamaria, jotka sopivat aivan parahiksi. Tässä jää tilaa yllin kyllin. "Joo, niin se on. Hyvää yötä." Niin alkavat päivät kulua. Heti huomenista saa Suontaan Heikki seurata mukana ja käydä töihin. On ihmeellistä, miten ihminen näin yhtäkkiä voikin perehtyä ventovieraaseen paikkaan. Vaikka onhan kyllä niin, että paikkahan se on Suontaakin. Ehkäpä perehtyminen ja sitä seuraava toiminta onkin veressä.

Hän puristaa tapansa mukaan huulensa yhteen, mutta Helmiä vihlaisee, kun hän näkee, miten Heikki syyllisyydentuntoisena punastuu ja miten hän on aikeissa sanoa jotakin, muttei saa sanaa suuhunsa. Vasta isän mentyä Heikki kuin vihoissaan itselleen mutisee:

Ja Helmi kuulee tämän, mutta hän ei anna kasvojensa värähtää eikä päästä kyyneleitä silmiinsä, ennenkuin Heikkikin on ulkosalla. Hän vain huokaa, mutta se huokaus tulee raskaasta rinnasta ja on aitoa. Ah, kunpa senkin oppisi hillitsemään ja oppisi pian!

Kuitenkin Helmin on tavattava äitinsä ja hän on siihen tapaamiseen valmistautunutkin. Miksikä enää paaduttaa itseänsä, on vain nöyryydellä ja tyynesti otettava vastaan se, minkä on ansainnutkin. Sieltä voi tulla tylyä ja ankaraa, mutta mitä sieltä muuta voisikaan tulla. Äiti on ankara ja äiti on rehellinen, mutta suurinta onnettomuutta hän tuskin kykenee tekemään vielä suuremmaksi. Ei suinkaan hän suin päin syökse tytärtään turmioon ja häpeään. Helmi pysähtyy tähän ja puree hampaansa yhteen.

Silloin hän näkeekin äitinsä edessään. Hän on menossa sisähuoneisiin, mutta toisen kamarin ovella hän peräytyy. Ne kasvot, jotka häneen katsovat, kellertävät ja kalpeat, ovat äidin kasvot eivätkä kuitenkaan hänen. "Tule sisään vaan!" kuuluu ääni sanovan. Mutta Helmi ei liikahda paikaltaan. Ääni on matala ja masentunut ja tulee kuin maan alta. Silmät, jotka häneen katsovat ovat menettäneet välkkeensä ja niistä katselee vain autius ja väsymys. Käsi lepää valkeana ja verettömänä tuolin käsinojalla. "Tulin tähän hiukan istahtamaan", sanoo äiti taas hiljaisesti, "ainainen makaaminenkin väsyttää. Älä ollenkaan pelkää, vaan tule peremmälle."

Ja kun tytär astuu lähemmäksi, sivelee äiti hänen käsivarttaan ja sanoo hellästi:

Mutta Helmi ei vastaa, vaan vaipuu yhä hillittömämpään itkuun. Kun hän viimein nostaa katseensa, on miehenkin silmissä vesiä.

Tämä kaikki on jo takanapäin, tosin vielä aivan lähellä, mutta yhä hän vain istuu tässä ja ajattelee sitä ja muutakin — häntä, joka on kaukana. Kirjoissa puhutaan, että voidaan vetää paksu, musta viiva menneen yli. Eikö hän voi sitä tehdä? Joskus tuntuu, niinkuin hän olisi sen tehnyt, yhtä usein, ettei voi sitä tehdä. Olihan hänelläkin omatunto ja ilman sitäkin, olihan hän rakastanut.

Heikki on jo tarkastanut, ettei tuvassa ole väkeä ja kaatanut itselleen kahvia.

"Helmi", sanoo hän sitten, istuutuen vaimonsa viereen, "minä olen kuullut, että monet ovat miettimällä tulleet hulluiksi."

"Istuit vain ja odottelit minua!" kertasi mies melkein äkäisesti. "Sinä olisit voinut puuhata jotakin pientä sen ohessa. Monella on suurempi suru kuin sinulla, jolla ei oikeastaan enää olekaan mitään surua, eikä heidänkään sovi ruveta sitä hautomaan. Sitä tehdessään he kuolisivat nälkään. Joo, mutta kun he tekevät työtä, niin surukin lieventyy."

"En minä tiedä, mutta pirukaan ei saa tehtyä tekemättömäksi ja kyllä elämä lopultakin on otettava sellaisenaan."

Mutta hän lievensi heti sanojensa vaikutusta, tarttui vaimoaan vyötäisiin ja kuiskasi hellästi toruen:

"Istut siinä silmät haileina ja joskus vetisteletkin. Ei sellainen sovi. Ison talon emäntä. Saattavat piiatkin pian nähdä."

XXI

Päivät ovat Helmille vaikeimmat. Askareet antavat tilaa ajatuksille ja on aikoja, jolloin hän ei voi ajatuksiaan käskeä. Silloin hänestä tuntuu kuin väki katselisi häntä erikoisella tavalla, hän säikkyy ja luulee nurkista huonon omantunnon katselevan itseään. Mutta on toisia aikoja, pitkiäkin, jolloin uhma palaa entistäkin jäykempänä. Niinkuin kerrankin, kun hän kuulee Suontaan äijän oven takana vinkuvan jollekin toiselle vieraalle, jonka kanssa ovat sattumalta jääneet kahden:

"Se pelkäsi, se meidän poika, vuosikausia, että saako se tätä emäntäänsä vai eikö saa… Minä vain kiusasin ja yllytin, että kyllä sinä kans olet mies, sinäkin… Vaan näkyy se poika osaavan asiansa järjestää niin, että saakin…"

Eikä hän voi olla avaamatta ovea. "Kyllä se niin on, appi-parka", sanoo hän rauhallisesti, "ettei niistä teidän Heikin hommista olisi mitään tullut. Minä sen otin ja sillä hyvä."

Helmi nauttii äärettömästi nähdessään Suontaan ukon siinä istuvan häkeltyneenä ja kuin nuijalla päähän lyötynä.

"Äitiisi tullut, näemmä", yrittää hän kääntää leikiksi, "oven takana leikkipuheita kuuntelet."

"Minä kai saan omassa kodissani olla oven edessä tai takana. Tämä ei ole Suontaa."

Suontaan ukko hätääntyy silminnähtävästi. Hän ei enää yritäkään mitään.
Hän lähtee käydä köpittämään niinkuin on huvikseen tullutkin, ja vasta
myöhemmin Helmi huomaa, että olisihan hänet voinut kyydityttääkin
Suontaahan.

Tällaiset puuskat pitävät jonkun aikaa pään pystyssä, mutta pian on kaikki taas entisellään.

Mutta vaikka Helmin unen laita on niin ja näin, ovat yöt kuitenkin rauhallisimmat. Ajatukset tosin harhailevat omia teitään ja pelko ja vavistuskin värisyttävät ruumista. Mutta Heikin selän takana on lämmin ja turvallinen olla niinkuin olisi kaukana kaikkien ulottuvilta. Iltaisin, maata mentyä, Heikki vielä lueskelee sanomalehtiä. Hän nostaa pöytälampun viereensä tuolille, kääntyy kyljelleen ja lehti alkaa rapista hänen käsissään.

Joskus Helmi menee puoliuneen ennenkuin Heikki alkaa nukkua. Kun hän havahtuu, on huoneessa jo pimeää. Toinen hengittää rauhallisesti ja raskaasti ja liikahtelee unissaan, sanoo välistä jonkun katkonaisen sanankin. Helmi ei voi olla tunnustelematta hänen kasvojaan ja Heikki herää.

Mies nukahtaa taas. Ihosta huokuu lämpöä ja omituinen lemu. Helmi tulee ajatelleeksi, että ne kai ne juuri ovatkin, jotka tuovat tuon turvallisuudentunteen, melkein onnea lähentelevän. Ja hän makaa taas pitkät kotvat katsellen ikkunaverhon läpi kuvastuvan kuutamon leikkiä vastapäisellä seinällä.

Rakastaako hän Heikkiä vai rakastuuko hän häneen vähitellen, mutta varmasti. Helmi ei uskalla tätä asiaa ajatella. Toiset kasvot, eri näköiset, mutta yhtä luotettavat, astuvat silloin rinnalle ja hän alkaa vavista. Mutta hän oppii päivä päivältä yhä enemmän mieheensä luottamaan, ja kun hän on poissa, tuntee hän itsensä turvattomaksi ja yksinäiseksi ja kaipaa häntä.

Helmin täytyy pimeässäkin sulkea silmänsä eikä hän pääse mielikuvansa loppuun. Hän painautuu kuin turvaa etsien mieheensä kiinni. Silloin hän tulee ajatelleeksi, että kaikki lopuksi on Jumalan kädessä ja ettei hän ole muuta kuin suuri ja kauhistuttava syntinen, joka ei uskalla rikostansa tunnustaa, vaan päivä päivältä paaduttaa itsensä.

Ja sillä hetkellä hän miestään kohden tuntee tunteen, jossa on rakkauttakin, mutta enemmän sentään kunnioitusta.

XXII

Nikolai kirjoittaa aivan yksinkertaisesti, että nyt on koti kunnossa ja rahaakin on sikäli säästössä, ettei ensi hädässä tule pulaa. Eihän se koti tietenkään niin erinomainen ole, jollaiseen Helmi on tottunut, mutta kyllä siinä reilusti asuu. Sitten hän kysyy, miksei Helmi ole pitkiin aikoihin kirjoittanut, — vaikka ehkä niin onkin ollut parempi. Mutta viisainta on, ettei Helmi nyt vastaa ollenkaan, vaan lähtee liikkeelle, keritäänhän sitten puhella asioista, jotka ovat menneet. Nythän, Nikun laskujen mukaan, alkaa Helmin aikakin jo olla käsissä. Lopussa Niku valittaa, että Helmi näin on saanut odotella, mutta hyvä on, että viimeinkin päästään yhteen, ettei enää tarvitse olla peloissaan ja epävarmuudessa eikä enää koskaan erota.

Maa viheriöitsee jo, koivut ovat hiirenkorvalla ja väki kevättöissä. Aurinko paistaa kirkkaana ja keltaisena ja äsken kulki Heikki pihan ylitse jyvämakasiiniin antamaan rengeille siemeniä.

Avara tupa on hulveillaan valoa ja tomuhiutaleet karkeloivat auringon valossa. Hiillos pesässä on hiipumassa, sekin pitäisi saada palamaan, mutta joku piioista tullee pian.

Helmi, Saaren Helmi, Suontaan Heikin emäntä, istuu pöydänpäärahilla kädet sylissään. Ja käsissä on eloton kirje, jossa puolitoista sivua on täynnä suuria, mustia kirjaimia. Eivätkö nuo, nuo samanlaiset ja saman käden piirtelemät kirjeet ennen uhkuneet valoa, lämpöä ja rakkautta. Nyt ne ovat siinä mustina, totisina ja vaativina. Aivan niinkuin jokaisen kirjaimen takaa tuijottelisi silmä, kysyvä, vaativa ja uhkaava silmä.

Suontaan Heikin emäntä tahtoisi laskea kirjeen kokoon, mutta käsi ei halua tehdä tehtäväänsä. Ja silmät tuijottavat herkeämättä kankeita, totisia rivejä.

Ei hän nyyhkytä eikä edes huokaile, hän vain luulee niin. Hän vain katselee kirjaimia, joiden takaa ruskeat, uhkaavat silmät kalpeitten kasvojen keskeltä iskeytyvät häneen.

Mies on rakastanut ja tehnyt työtä, hänen vartensa on ehkä käynyt kumaraksi ja hänen hiuksensa harvenneet. Ja hän on uskonut ja luottanut itseensä ja Helmiin. Yötkin on hän muuttanut päiviksi, jotta Helmin olisi hyvä ja jotta Helmi tulisi onnelliseksi. Mies on pitänyt lupauksensa, nyt olisi sitä myöten valmista. Lähde! Ei mitään eleitä, ei mitään vetoomisia, — näin minä nyt vain olen koettanut laittaa. Autereiset, onnelliset päivät ovat takana, niin myös lemmenkuumat yöt, joita silloin seurasi kaihoisa, itkettävä aamu. Niin, ja mies on lupauksensa täyttänyt, täsmälleen niinkuin pitikin. Hän, Helmi, on myöskin vannonut jotakin.

Mutta Helmi ei sano mitään, ei hiiskahdakaan, ja jos niin olisikin, niin kuka häntä voisi kuulla. Ja jos kuulisikin, niin entäpä sitten, — hän, kaksinkertainen valapatto… Kuinka yksinkertaista sentään, kun nyt jälkeenpäin kuvittelee, olisi ollut pitää sanansa.

Ruskeat silmät kirjainten takana kadottavat surunvoittoisuutensa, kysymys ja sitä seuraava uhkaus tulevat yhä pelottavammiksi.

"Nikolai, Nikolai, minä olin huono ihminen ja minä pelkäsin… Anna anteeksi…"

"Ei, Helmi, et sinä niin huono ollut, olit vain heikko ja pelkäsit liiaksi… Katso, minä tulen ja vien sinut mukanani…"

Helmin silmäluomet värähtävät. Hyvä Jumala, ei, se ei saa tapahtua, ei vaikka kuolema tulisi. Viimeinen villitys tulisi ensimmäistä pahemmaksi. Ei kukaan takaa, vaikka veri vuotaisi, viaton veri.

Saaren Helmi, Suontaan Heikin emäntä, vavahtaa ja ikäänkuin herää: eikö olisi parasta, että hän katoaisi, menisi pois…

Kuka puhui? Ei kukaan. Äänestä kuulosti kuin olisi se ollut äidin ääni, mutta hän on toisessa päässä rakennusta, ei pääse liikkumaankaan.

Aurinko paistaa heleästi, lintujen laulu soi, ulkona on kevät. Puheen sorinaa kuuluu pihamaalta, joku helistelee avaimia.

Nikolai, älä katso enää. Kuulun sinulle enkä voi kuulua. Unohda ja ellet voi unohtaa, niin opi vihaamaan. Sinä kärsisit meistä kuitenkin vähimmän. Ja sitäpaitsi sinä olet mies.

Ettetkö voi vihata? Ah, minä en ole sinun rakkautesi arvoinen enkä muidenkaan. Sinä teet minulle suurimman palveluksen, jos vihaat minua, minun on silloin helpompi.

Ettetkö voi! Katso, piruhan minussa asuu ja minä voin opettaa sinut vihaamaankin. Näin vain!

Kyllähän itse ymmärrät, että se kaikki silloinen oli vain lapsellisuutta ja suurta erehdystä. Ja ymmärrät senkin, etteihän meistä olisi voinut mitään tulla. Minulla on jo mies, joka sopii minulle paremmin. Meidät vihittiin jo kuukausi sitten. Kyllä sinäkin sopivamman löydät. Älä kiusaa itseäsi enää äläkä kirjoita minulle. Hyvästi. Älä muistele minua pahalla.

Nyt, Niku, nyt on elämäsi reilu ja vapaa. Unohda tai vihaa, se on paras, mitä voit Helmillesi tehdä ja Helmi kiittää sinua siitä haudassaankin."

Suontaan Heikin emäntä on entisessä yliskamarissaan. Ei hän muista, miten hän sinne on tullut eikä sitäkään, missä välissä hän on saanut kirjeensä kirjoitetuksi.

XXIII

Saaren rakennus on tosin tilava ja laaja, ääni ei suljettujen ovien takaa kantaudu talon keskustasta päätyihin, mutta siitä huolimatta liikutaan talossa hiiviskellen ja varpaillaan. Huoneet on pesty ja puhdistettu, ilmassa on lysoolin- tai karboolin hajua.

"Hyvin, hyvin kai siinä lopuksi käy", vastaa isäntä. "Niin se ainakin sanoi, tohtori."

Saaren vanhaemäntä nousisi kovin kernaasti tytärtään katsomaan, muttei pääse vuoteeltaan. Hän huokaa hiljaa ja ristii kätensä. Viimein hän kysyy:

Niinkuin ei kuulukaan. Ei ole heiltä pyytämistä ellei antamistakaan.
Hoidelkoot he vain omat asiansa.

Myöskin palvelusväki kuiskuttelee touhunsa ja hiiviskelemisensä lomassa, kuiskuttelee, mutta puhuu jo ääneenkin navetassa ja pihamaalla.

"Silmiä päässä… tietenkin. Mutta sanopa, olisitko ensi sanomalla uskonut, että Helmi — emäntä…"

"Helmi kun Helmi ja emäntä kun emäntä. Ihminen se on niinkuin muutkin ja syyhyttää sillä niinkuin muillakin."

"Anna olla ne meikäläisten syyhytykset, mutta sanos, missä välissä nuori isäntä ja Helmi sellaisissa muhinoissa! Oletkos nähnyt tai kuullut?"

"Eikös se vanha isäntä sitten karhannut sitä pois Helmin lutin ovelta syksyllä."

"Osaavathan ne järjestää. Ja paljonko tuollainen niinkuin Helmikin, joka ei tee työtä, tarvitsee. Ei muuta kuin vähän viereen istahtaa, niin heti paksuna."

"Vaan entäs tällainen palvelusihminen. Saa siinä käydä yksi ja toinenkin, vaan vahinkoa ei tule kuin vahingossa."

"Tiedän kyllä, mutten taida sellaisia neuvoa, joiden pitäisi itse osata konstinsa."

"Niin aina. Ja kun ei olisi vaan nuoren isännän ja Helmin puolelta edeltäkäsin harkittu koko homma."

Kesän tuntu on jo voittava. Vielä ei kesä varsinaisesti ole astunut esiin, mutta viileys on ilmasta kadonnut ja ruoho on kasvanut.

Helmi on valkea ja veretön ja hänen huulensa pysyvät visusti suljettuina. Synnytys on ollut repivä ja tuskallinen, hän muistaa jotakin huudelleensa ja hourailleensa, muttei muista, mitä. Milloin mies töiltään ehtii, tulee hän vaimonsa vuoteen viereen ja kätilö menee toisiin huoneisiin.

Helmi pitää silmänsä edelleenkin suljettuina, niinkuin tahtoisi hän nukkua, mutta hän kuulee jokaisen sanan.

"En minä saattanut kaikkea nähdä enkä kuulla… Et sinä ollenkaan tiennyt, kuka olit."

Taas hän on pitkän aikaa vaiti eikä voi ajatella. Kun hän on virkeämpi, on hän melkein kiitollinen siitä, että on niin avuton, ajatukseton ja voimaton. Hänelle saattaa nyt, hänen voimatta kohottaa sormeaankaan, tehdä mitä ikinä tahtoo.

"Kyllä se komea mies on", toteaa mies reippaasti ja kysyy kuin innostuen: "Entä, kuule, mikäs me sille pannaan niinkuin nimeksi?"

Helmi puristaa huulensa yhteen ja hänestä tuntuu niinkuin viimeisetkin voimat nyt olisivat lähdössä. Mutta kun mies katsahtaa häneen vastausta odottaen, huomaa hän, että vaimo on avannut silmänsä ja että ne katsovat häneen kuin jostakin kaukaa, mutta ankaroina ja totisina.

"Sano minulle sitten: tahallasiko sinä tämän teit? Toivoitko sinä tämän tulevan silloin, muistatko?"

"Tietenkin minä toivoin", vastaa hän, "että meillä olisi poika. Sehän on selvää. Vaikkeihän sitä osaa sanoa, että sitä niin juuri, sillä kohdalla…"

Mutta kun kätilö taas tulee, on vaimon kuume noussut, hän on melkein kuin tiedoton, hän vaatii lasta viereensä ja puhelee sanoja, joista kukaan ei parhaimmalla tahdollaankaan osaa asettaa toistensa kanssa järjelliseen yhteyteen.

"Se taisi tulla vähän niinkuin kesken?" kysyy mies kätilöltä, johon tämä vastaa:

Mutta kas, eikö pidäkin äidin taas juuri ristiäisaamuna sairastua ja kaatua vuoteelle. Ei voi olla edes samassa huoneessa, missä ristiminen tapahtuu.

"Ruskeat silmät", sanoo hän hitaasti ja pyyhkii lasejaan. "Ne ovat aivan luonnollinen asia, vaikkei isällä ja äidillä olekaan. Ellen minä muista väärin, niin Suontaan vanhalla emännällä oli ruskeat silmät. Eikö niin ollut?"

"En minäkään aivan varma ole siitä. Mutta jostakin edellispolvesta ne tulevat. Sellaista sanotaan atavismiksi."

XXIV

Ensin se tulee aikaisten yökylmäin muodossa, joita aurinko päivisin koettaa voimiensa mukaan korvata, mutta sitten se muuttaa tapojaan ja heittäytyy sateiseksi, myrskyiseksi ja tuuliseksi. Se temmeltää vainioilla, metsissä ja puutarhoissa, kaataa huojuvat puut ja hajoittaa kuhilaita, jotka vielä sattuvat olemaan pelloilla. Se nostattaa Hirvijärven veden yli äyräittensä, kohottaa talojen kattoja ja viskaa huonosti kiinnitetyt veräjät tiepuoleen.

Mutta sitä se ei tee. Kuutamoisina öinä, jolloin ei sada, ajelee se pilviä kuin levottomia varjoja pitkin taivaanlakea, kiljuu jonkun mökkiläisen uuninpiipussa, niin että asujain säikähtää, ristii kätensä ja lukee varmuuden vuoksi vielä toiseen kertaan rukouksensa. Öljylamppu on paras sammuttaa ja korjata pois ikkunan edessä olevalta pöydältä. Ei ole lainkaan varmaa, milloin myrsky lyö huonosti asetetun ruudun sisään, lampun säpäleiksi ja antaa koko talon haihtua liekkeinä tuuleen. Vielä se ei sitä kuitenkaan tee. Se löytää jonkun tuuliviirin, vinguttaa ja rämisyttää sitä, niin että viiri lopulta epätoivoissaan irtaantuu salostaan, joka sitä vuosikymmenet on kunnialla kantanut ja viskautuu rämähtävästi maahan saaden kuulijat hätkähtämään.

Saaren nuoren isännän vanhin poika ja perillinen parkuu. Se on terve, mutta levoton lapsi, joka vasta keskiyön tullen hetkeksi rauhoittuu. Helmi saa kannella sitä päiväkaudet ja käy laihaksi ja kuluneeksi, joskus isäntä tahtoo ottaa sitä käsivarsilleen ja hyssytellä sitä.

"Koetahan nyt nukahtaa hetkinen, Helmi", sanoo hän, "minä tässä nyt vuorostani…"

Mutta Helmi ei tahdo. Eihän hänellä ole muuta työtä kuin tämä ja hän joutaa hyvinkin valvoa. Aina sitä päivisin on tilaisuus tunniksi tai pariksi ummistaa silmänsä.

Ulkona ulvoo myrsky, milloin ulvoo, milloin aivan kuin ikkunan takana kohisee ja kolkuttaa kuin sisälle tullakseen. Mutta sisällä olijoita se ei peloita. Sillä sisällä on tyyntä, lämmintä ja rauhallista. Helmistä tuntuu kuin se, mikä hänessä on raivonnut sisällä, olisi siirtynyt temmeltämään tuonne ulos. Kuta enemmän myrskyää, sen parempi. Tästä taimesta, joka hänellä on käsivarrellaan, kasvattaa hän hyvän ja jalon ihmisen, joka suhteessa hyvän.

"Huomenna pitäisi saada nukkua vähän pitkään", sanoo hän Heikille, "alan todellakin olla kovin väsynyt."

Lapsi on nukahtanut syvään uneen ja ulkona tällä kertaa on tyyntä ja rauhallista. Helmi vetää uudinta syrjään ja katsahtaa ulos, mutta ilta on kuuton ja tumma, lukemattomat tähdet palavat taivaalla. Luonnossa on mustaa ja äänetöntä aivan kuin se odottaisi jotakin.

"Melkein kaameaa tuo hiljaisuus myrskyjen jälkeen", sanoo Helmi vetäen uutimen paikoilleen.

Heikki on jo vuoteessa ja tutkii tulleita sanomalehtiä. Silloin tällöin hän lehtensä yli vilkaisee vaimoonsa ja sanoo jonkun sanan.

"Alahan jo joutua sieltä, ennenkuin poika herää, että saat edes muutaman tunnin nukkua."

Verkalleen Helmi riisuutuu, vaatekappaleen kerrallaan pudottaa yltänsä ja miettii sitten taas. Kun hän siinä syrjäsilmällä vilkaisee mitään aavistamatonta miestänsä, tulee hänen häntä hytkähdyttävän sääli. Hän, Helmi, sai uhrautua, tuo hyvä ihminen joutui uhriksi tietämättään.

Mitä Heikki tekisi, jos tietäisi? Helmi ei osaa sitä kuvitella, hän ummistaa silmänsä pelkälle ajatuksellekin. Mutta hän tahtoo olla Heikille vielä nöyrempi ja kuuliaisempi vaimo kuin tähän asti. Näkeehän hän ja tunteehan hän joka hermollaan, että Heikki rakastaa häntä. Niin, mutta se toinen rakasti myöskin ja hänen on se lapsi, joka hengittää tuolla kopassaan.

"Hyvä Luoja", ajattelee Helmi, "onhan tässä jo rangaistusta tarpeeksi ja vielä tulee sekin päivä, jolloin voin tunnustaa Heikille kaikki."

Näin hän ajattelee, mutta pohjimmaltaan ei hän usko sitä itsekään. Päivät vain ovat menneet päivien jälkeen. Jos Heikki nyt aivan tyynesti ja rauhallisesti sanoisi: "Helmi, niinä tiedän, että tuo lapsi on sen Nikun, joka täällä aikoinaan oli renkinä", niin hän vastaisi: "Se ei ole totta. Kuinka voit päästää sellaista mieleesikään."

Suontaan Heikki, Saaren isäntä, jää valvomaan, mutta Helmi nukahtaa käsi arasti hänen kaulallaan. Ruumis on riutunut ja vaatii osansa, sielu sen taas havahduttaa hereille.

Kun hän herää, nukkuu Heikki rauhassa ja huone on aivan pimeä. Hänestä kuulostaa kuin puutarhassa rapisisi ja kuin olisi hän herännyt siihen, että joku löi seinään.

Mutta nyt lyödään uudempi kerta, kovasti, määrätietoisesti ja vaativasti. Helmi alkaa vavista, ja mies nostaa päänsä.

Hän ei kuitenkaan pääse lauseensa loppuun. Ulkona on hiljaista ja pimeää, sisällä on vielä pimeämpää. Silloin kajahtaa kuin veitsellä viiltäen läpi pimeyden:

Mies nousee istumaan vuoteen reunalle ja haparoi sähkönappulaa. Mutta hän ei ehdi sitä löytää.

Siinä on valitusta ja uhkaa ja raivoisaa ärjymistä. Ruudut rämähtävät, on aivan kuin huutaja jo olisi sisällä huoneessa. Lapsi alkaa parkua, mutta Helmi ei voi sille mitään, hänen ajatuksensa ovat seisahtuneet, hän on kuin halvauksen saanut.

Huone tulee yhtäkkiä valoisaksi. Mies on kavahtanut pystyyn, löytänyt nappulan ja on jo menossa herättämään renkejä. Seinältä tempaa hän pyssyn mukaansa.

Helmillä ovat veret pysähdyksissä. Niku on tullut takaisin, se tappaa minut. Tai sitten Heikki. Niin, se on oikein, tapahtukoon oikeus.

Vaikka voimat ovat poissa, tuntee hän äkkiä suurta selvyyttä ja rauhallisuutta. Hän kuulee, kuinka ulkona juostaan ja hälistään, mutta hän ajattelee vain, että pelastumistiet ovat nyt tukitut ja hänen on selitettävä asia niinkuin se on. Ja hän tuntee olevansa siihen kyllin voimakas. Tehkööt sitten, mitä tahtovat, muuta hän ei ole ansainnutkaan. Kun eivät vain lapseen kajoa, mutta sitä ne eivät tee.

Hän aikoo jo nousta pukeakseen ylleen, mutta samassa Heikki astuu sisään ja asettaa taas pyssyn naulakkoonsa. Vaistomaisesti ja kuin itseään suojellen vetäytyy Helmi vuoteen nurkkaan ja luo mieheensä kysyvän, rukoilevan katseen, mutta kun Heikki kääntää kasvonsa häneen, ovat ne melkein iloiset.

"Onkin sitä kaikenlaista", sanoo hän, vetäen housut jaloistaan. "Ellen olisi omin korvin kuullut, niin en vieläkään uskoisi kummituksiin. Ei jälkeäkään puutarhassa."

"No, älähän nyt", lohduttaa mies, kietoen hellästi kätensä hänen vyötäisilleen, "pelästyy kai sitä toki vähemmästäkin. Tulet vain huonommaksi."

"Koeta nyt vain rauhoittua ja nukkua, otetaan aamulla tarkempi selko, jos saadaan."

Ja Helmi rauhoittuukin, näennäisesti. Hän istuu paikallaan ja tuijottaa pimeyteen, mutta pitkälleen hän ei saa laskeuduttua. Ruumis on turruksissa, mutta ajatukset ovat käynnissä, sanat olisivat selvät, mutta suu kieltäytyy puhumasta. Hetket kiitävät, vaan samalla ne tuntuvat iankaikkisuudelta.

Tuvan puolella aletaan jo liikuskella, ja Helmikin valmistautuu menemään sinne.

Mutta äkkiä siellä aletaan kirkua ja metelöidä. Helmin ja Heikin makuuhuoneeseen vievä ovi lennähdytetään selälleen ja joku piika ilmestyy ovelle peittäen kasvonsa käsillään.

"Tulkaa pian, isäntä ja emäntä", huutaa hän itkunsekaisesti.
"Emäntäpiika on jo tainnoksissa."

"Herra Jeesus, se Sarkan Niku, joka oli täällä renkinä, on hirttänyt itsensä kuistinoven ulkopuolelle…"

Helmi ei kuule enää mitään, hän on kuin eloton kasa lysähtänyt lattialle.

Saaren talon ovipielessä roikkuu tosiaankin Sarkan Nikolai, ja rintaan on neulalla kiinnitetty Helmin viimmeinen kirje.

Kun Heikki tulee sisään, on hänellä kirves kädessä ja hänen katseessaan kuvastuu tuli ja veri, mutta Helmiä ei saada millään virkoamaan. Vain kerran hän avaa silmänsä ja mainitsee erään lääkärin nimen, saman, jonka luona hän oli käynyt, huomatessaan olevansa raskaana Sarkan Nikolaille.

XXV

"Tämä asia", sanoo hän, "kuuluisi kyllä oikeastaan papille eikä lääkärille."

Heikki seuraa häntä vastahakoisesti. Hän on kolkko ja harmaja, hän on parissa viikossa vanhentunut vuosia ja hän tuntee olevansa kuin jääpuikko.

"Ei, ei ainakaan tähän tapaukseen", vastaa tohtori verkalleen ja sytyttää sikarin. "Joku olisi kenties voinut saada halvauksen tai muita seurauksia, mutta vaimonne näkyy olevan tavallista voimakkaampi."

"Mutta mielentilaan", jatkaa tohtori välinpitämättömästi, "tämä tietysti vaikuttaa, niin, voin kai sanoa: lähtemättömästi."

Suontaan Heikki ei vastaa mitään, mutta hän ajattelee: "Se vielä puuttuisi, ettei vaikuttaisi." Äkkiä herra tohtori kohottaa katseensa: "Kuinka on", kysyy hän, "rakastitteko te vaimoanne?"

Nyt Heikinkin katse ikäänkuin kirkastuu ja eräs ajatus välähtää hänen mielessään. Hän muistaa taas kirjelipun, vaimonsa kirjoittaman, joka oli kiinnitetty ruumiin rintaan.

"Luuleeko tohtori, ettei se ole ollut niin vaarallista… se hänen ja sen vainajan välillä?" kysyy hän.

"Tahdon sanoa teille, että se suhde on mennyt niin pitkälle kuin sellainen ylipäänsä voi mennä. Lapsi, joka teillä on kotonanne, ei ole teidän."

Suontaan Heikki on jo tähän ajatukseen tottunut, mutta hän ei tahdo sitä uskoa. Hänet oli kaksinkertaisesti petetty ja lisäksi hän oli vedetty vastaamaan toisen synneistä. Hän oli ollut yksinkertainen ja tyhmä. Nyt puoli pitäjää häntä sääli ja toinen puoli hänelle naureskeli. Silmät ovat pullistua ulos kuopistaan ja kädet puristuvat nyrkkiin, kun hän tätä ajattelee.

"Tiedän tämän asian jotenkin tarkoin", jatkoi herra tohtori tylysti, "sillä vaimonne kävi luonani huomatessaan, että oli raskaana sille… kas, kun en nyt muista hänen nimeään. Luullakseni vaimonne silloin häntä rakasti…"

"Jos herra tohtorilla on minulle jotakin asiaa vaimoltani", keskeytti hän, "niin olisin halukas kuulemaan sen mahdollisimman pian."

"Ehdimme kyllä tulla siihen", vastasi lääkäri tyynesti. "No niin, mies rakasti myöskin häntä, mutta heistä ei voinut tulla mitään, siinä oli kaikenlaista, jonka ehkä tiedättekin. Sitten tulitte te…"

"Hyvin mahdollista, että hän niin ajatteli, mutta luultavasti hän ei hakenut teitä käsiinsä, vaan te hänet."

"Ah, jospa tuon olisin tiennyt…" mutisi Suontaan Heikki tuskallisesti, "mutta minä rakastin häntä. Voin vaikka vannoa, herra tohtori, että ennen häntä en ollut kajonnut naiseen, tuskinpa paljon katsonutkaan."

Lääkäri otti silmälasit nenältään, pyyhkieli niitä huolellisesti ja katsoi sitten pitkistään mieheen.

"Mutta eikö teissä herättänyt ihmettelyä, että hän oli niin valmis tulemaan teille?"

"Luulin — tai uskoin, olin niin tyhmä, — että hänkin rakasti minua. Katsokaa, herra tohtori, vuosikausia, vuosikausia olin häntä katsellut ja ajatellut saamatta suutani auki. Ja tämän minä nyt sain."

"Ei minun! Kenen sitten? Mikä kakara tahansa voi osoittaa minua sormellaan ja sanoa naudaksi."

"Sitä teidän ei tarvitse ajatella. Mutta teillä on tilaisuus olla jalo. Tottahan on, että sellainen ominaisuus ei nykyisin maksa kovinkaan paljon, mutta antaahan se sentään jonkunlaista sisäistä suuruudentuntoa ja itsetietoa. Muutamat ihmiset hakemalla hakevat itselleen vihamiehiä saadakseen olla heille ja maailmalle jalomielisiä."

"Kuulkaapas nyt, herra tohtori. Olen ollut kyllin jalomielinen antaakseni ruumiille kunniallisen hautauksen ja minä olen lisäksi niin jalomielinen, että annan vaimolleni kunniallisen eron. En tahdo hiventäkään hänen omaisuudestaan, kaiken, mikä hänellä on ollut, saa hän pitää. Se pitäisi minun puoleltani riittää."

"Aivan. Se on täysin riittävää. Niinkään paljon, sanon minä, ei voi jalomielisimmältäkään mieheltä odottaa. Entä mitä sitten aiotte tehdä?"

"Sekin on oikein ajateltu. Ja nyt tulemmekin vaimonne asiaan. Hän käski minun vain puolestaan pyytää teiltä anteeksi kaikkea sitä tuskaa ja häpeää, minkä hän on teille tuottanut. Kun hän toipuu, muuttaa hän poikineen jonnekin, ettei teidän tarvitse häntä nähdä ja elättää itse itsensä. Mutta hän pyysi minua rukoilemaan teitä puolestaan, että te viljelisitte hänen kotitaloaan."

Herra tohtori nousi ja ojensi Suontaan Heikille kätensä. Nähtävästi hänen sanomisensa olivat jo loppuneet. Mutta kun Suontaan Heikki juuri oli lähtemäisillään, niin hän taas hänet pidätti.

"Oletteko voinut valittaa rakkauden puutetta vaimonne puolelta?" kysyi hän äkkiä.

"En. Mutta sehän on ollut välttämättömyyteen alistumista ja ilmitulemisen pelkoa."

"Arvatenkin. Tätä ennen hänen oli pakko ainakin sanoa rakastavansa minua ja nyt se toinen kuoli hirteen."

"Se, jos mikään, on suuren ja epätoivoisen tunteen tunnusmerkki. Mutta siitä ja kaikesta huolimatta vaimonne rakastaa teitä. Myönnän, etten sitä ollenkaan ymmärrä: kantaa toisen lasta ja rakastua toiseen. On kuitenkin asioita, jotka ovat tosia, vaikkei niitä voi käsittää. Ja minä edellytän, että vaimonne olisi voinut tarjouksenne hyljätäkin, tarkoitan, ettei hän ole niitä ihmisiä, jotka antavat pakon vaikuttaa itseensä."

Suontaan Heikki muisti nyt yhtäkkiä jotakin, kaiken sen, mitä oli tapahtunut silloin kun hän ensi kerran kävi Helmin yliskamarissa. Hänen ajatuksensa menivät sekaisin ja hänen verensä joutuivat kiihdyksiin. Suonet tykyttivät ja poskille nousi polttava puna, hän aikoi sanoa jotakin, mutta tohtori ehätti ennen häntä.

"Kun te menitte naimisiin", kysyi hän, "niin kummanko rakkauden varaan te sen perustitte, omaanne vaiko vaimonne?"

"Omaani, luonnollisesti", vastasi Heikki, kuulematta oikein itsekään, mitä vastasi.

Saaren isäntä, Heikki Suontaa, taisteli itsensä kanssa. Hän muisti ne monet vuodet, jotka hän oli Helmiä vartioinut koko ajan peläten, että joku toinen hänet veisi, hän muisti senkin, kuinka hän oli itsekseen vannonut, että hän tempaa Helmin vaikka toisen sylistä. Kaikki tämä astui nyt ilmielävänä hänen silmiensä eteen ja yhä hänen verensä kuumenivat. Sitten hän kuitenkin muisti kaiken sen, joka äsken oli ollut. Vielä kerran leimahti harmaista, uskollisista silmistä salama ja vielä kerran puristuivat huulet yhteen ja kädet menivät nyrkkiin. Mutta Heikki Suontaa oli lopultakin mies, hänen kasvojensa juonteet laskeutuivat, ja kun hän pitkän ajan mietittyään puhui, oli hänen äänensä tyyni ja rauhallinen. "Sanokaa vaimolleni terveisiä, että kun hän on terve, niin tulen itse häntä hakemaan", lausui hän. "Koetamme saada särkyneestä niin hyvän kalun kuin voimme, — onhan häntä jo tarpeeksi rangaistu."

"Niin", jatkoi hän, ottaen lakkinsa, "mikä tuomari minä olen. Kun hänellä on se poika silmäinsä edessä, niin se muistuttaa häntä yhtä paljon minusta kuin siitä menneestäkin. Ja minähän sen pojan tahdoin tehdä… Sanokaa vaimolleni, että minä puolestani en halua häntä olleesta muistuttaa."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SAAREN HELMIN KUNNIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.