MATKAKUVAELMIA JA MUISTOJA LAPIN RAJOILTA

Kirj.

E. Nervander

Tekijän käsikirjoituksesta suomentanut

Toimi Juutti

Porissa, Gust. Romelius, 1908.

SISÄLLYS:

Alkusanaksi.
Matkalla pohjoista kohti:
  1. Monta kevättä samana vuonna! Tornio ja Haaparanta.
  2. Matkalle Aavasaksalle.
  3. Aavasaksa. Napapiiri sivuutetaan. Tuomi kukkii. Hihhulien
     pesäpaikoilla. Vaellus erämaassa.
  4. Perillä. Hyttysiä. Ryövärijuttu Lapista.

Kesämuistelmakuvia:
  1. Muonion- ja Äkäsjoella. Ylös koskia ja tuntureille.
  2. Kohtaus erämaassa. Yllästunturin juurella.
  3. Yllästunturi.

Talvi-muistelmakuvia 1. Miten tulin joulua Lapissa viettäneeksi. 2. Peikkomaisia näköhäiriöitä Lapissa. 3. Ihmeikästä värivaihtelua taivaalla. Revontulet. 4. Mikä poro on ja miten sillä ajetaan. 5. Lappalaisperheen kodassa. 6. Ystäväni "Pekka Riepu" ja jäähyväiset sille ja Lapinmaalle.

ALKUSANAKSI.

Tämä pieni kirjanen julaistaan nyt saamieni ystävällisten kehotusten aiheuttamana, että näet yhtäjaksoisesti kertoisin muutamista muistoistani ja saamistani vaikutelmista parin kauvemmin kestäneen oleskeluni ajoilta Kolarissa. — Niinikään olen tähän osittain lisäillyt, osittain muovaillut jonkunverran sellaistakin, mitä jo aikaisemmin erinäisissä sanomalehtijulkaisuissa olen kertonut.

Vaikkapa Kolari sijaitseekin Kittilän Lapin leveysasteella ja vaikkapa sen luonto onkin läheistä sukua eteläisen Lapin luonnolle, on ensinmainittu maa-alue luettu kuuluvaksi siihen, minkä virallinen nimitys on Suomi. Tämä riippunee kenties lähinnä siitä, että Kolari aikoinaan on ollut osa Ruotsin Länsipohjaa ja siitä syystä oli se nähty soveliaimmaksi liittää Pohjois-Pohjanmaahan.

Että lappalaiset Kolarin väestöä, niin köyhää kuin se onkin, kadehtivat varsinkin näiden helppojen verojen ja sotilasrasitusvapauden takia, on tunnettu asia. Saisivatpa he vaan vallan määrätä, kuulisimme kyllä piankin puhuttavan Kolarin Lapista. Kertoelmani koettavatkin ensi sijassa esittää luonnossa ilmeneviä kuvaelmia, joilla lienee vastikkeensa eteläisessä Lapissa, mutta ei Suomessa.

Että nämä kuvaukseni ilmestyvät käännöksenä — mistä minun on kiittäminen ylioppilas Toimi Juutia — se käy nimilehdestä selville.

Kirjoittaja.

I.

MATKALLA POHJOISTA KOHTI

1. MONTA KEVÄTTÄ SAMANA VUONNA! TORNIO JA HAAPARANTA.

Hupaista on keväisen ja kevätkesäisin matkustaa kauvemmas pohjoiseen ja matkansa varrella huomata, miten tuon kauniin, lupaavaisen vuodenajan etujoukot jo ovat tännekin pohjolaan ehtineet. Herkkyypä mielessään kuvittelemaan, että tämä raitis, iloinen aika silloin on sattunut muodostumaan tavallistaan pitemmäksi.

Useita vuosia takaperin matkustin toukokuussa ja kesäkuussa — enimmäkseen maitse — ympäri koko Itämeren. Lähdettiin Helsingistä Suomenlahden yli Rääveliin ja jatkettiin sitte matkaa Venäjän länsiosien halki Riian kautta Saksan valtakunnan pohjoisille rannikkoseuduille ja pistäydyttiin muutamissa sikäläisissä katedraali- ja merikaupungeissa aina Lyypekkiä myöten.

Kotimaasta lähdettäessä oli kylmää ja harmaata kedoilla ja lehdoissa, mutta täällä etelämpänä tuoksahti vastaamme mitä hienoin, leppoisa kevät; siellä oli ruohoista jokaisessa sopessa, ja siellä lemusivat sireenit ja tuomet puistikoissaan ja lehdoissaan.

Ja Tanskassa, saapuipa niihin tahansa Seelantia, lepattelivat vaaleanvehreät lehvät metsien tummissa pyökkipuissa. Puutarhoissa ylenivät tuomet ja sireenit ja hedelmäpuut mitä heleimmissä morsiuspukimissaan.

Kun matka sen jälkeen kävi yli Sundin ja jatkui halki eteläisen ja keskisen Ruotsin, Malmöstä ja Lundista Skaraan, Vexiöön, Linköpingiin j.n.e. aina Upsalaan ja viimein Tukholmaan asti, levisi kaikkialla eteemme kevät veitikkamaisesti hymyilevänä ja se mitä kauneimmassa kukkaisasussa muukalaisen vastaanotti.

Koska aikomukseni oli ollut viettää suuri osa kultaisen kesän keskiyönauringonviikoista Suomen puoleisessa pohjolassa — köyhässä Kolarissa, joka Muonion- ja Tornionjoen rantamina tungeikse pohjoista kohti Muonion ja Kittilän Lappien väliin, olisi tietenkin ollut mukavinta matkustaa höyrylaivalla Ruotsin pääkaupungista Haaparantaan. Mutta kun minun täytyi ensin käydä Helsingissä, palasin senvuoksi piakkoin kotimaahan. Sielläkin oli minua vastassa kevät, joka jo oli ehtinyt edetä yli Ahvenanmeren ja pukenut pihlajat ja koivut, tuomet ja sireenit kukkiin ja lehtiin.

Ja miten kauvas tahansa pohjoiseen juna minua sitte kiidättikin, oli jo kesä Suomen vainioilla, yksinpä noilla ihanilla, eteenpäin rientävien porisevien purojen uurtamilla Hupisaarilla Oulun luona. Oulu oli siihen aikaan rautateittemme päätepaikka.

Höyrylaivaliike oli kuitenkin jo täällä pohjolassakin alkanut ja hauska, oikein mukava pienempi höyrylaiva välitti liikettä Oulun, Kemin ja Tornion välillä.

Kemissä tapasin ilokseni ja odottamattani sen nuoren ystäväni — jo silloin hyvässä asemassa olevan tullivirkamiehen — joka oli kutsunut minut kesävierailulle Kolariin. Hän oli saapunut Kemiin minua tapaamaan. Sieltä matkustimme yhdessä höyrylaivalla Tornioon, jonne hän oli jättänyt hevosen ajopeleineen.

Syvässäkulkevat alukset eivät pääse Tornionjokea myöten noihin tuttuihin pikkurajakaupunkeihin asti, vaan on niiden pysähtyminen ulkosatamaan. Pienemmät laivat kulkevat tuon matkan ilman esteitä. Ei tule sen vuoksi oudoksua, että ensikertalainen Tornioon matkustaja hämmästyksekseen huomaa laivansa laskevan joen läntiselle rannalle — siis Ruotsin puoleiselle. Tahi jos matkustat maanteitse, on sinut vietävä yli virran itäiseltä rannalta läntiselle.

Tuo vanha, jo 5 à 6 vuosisataa sitte mainittu Tornio, joka v. 1621 sai kaupunginoikeudet, perustettiin muutamalle saarelle lähelle virran läntistä rantaa. Tämä on jälestäpäin muodostuneiden maatumisien kautta kasvanut yhteen Ruotsin kanssa, johon sen nyt yhdistää pitkä ainoastaan jalankulkijoille varattu, ränsistynyt silta, mikä on rakennettu yhäkin alavan ja liejuisen joenpohjan yli. Hevosliikennettä ja raskaampain tavarain kuljetusta Tornion kaupungin ja vastakkaisen suomenpuoleisen rannan välillä välitetään tavallisilla rattailla, nyttemmin taas, kun Oulun rata on tänne asti ulotettu, höyrylautan avulla, niin hyvin matkustavaisia kuin rautateitse saapuneita tavaroitakin.

Tornio lienee luettava Perä-Pohjolan vaatimattomimpiin kaupunkeihin. Yleiset avonaiset alat, joita muuten on vähän, olivat nurmikkoisia. Yleisistä istutuksista saattoi tuskin mainita. Mutkikkaat, kapeat kadut olivat kiveämättömiä, samoin myöskin niitä leikkaavat palosolat. Näiden kujien kahdenpuolen oli ja on kai vieläkin jokseenkin syviä laudoilla peitettyjä ojia, mitkä samalla olivat jalkakäytävinä, Ne ovatkin ylen tarpeellisia etenkin syksyaikana, jolloin katujen liejun paljous ihan hirvittää. Rakennukset ovat enimmäkseen vanhoja, matalia ja punasiksi maalattuja, mutta tapaapa väliin uudempiakin ja sirommannäköisiä taloja, joihin on uhrattu valoisampia värejä.

Kun vuonna 1827 ruotsalainen naapurikaupunki Haaparanta syntyi, ei Torniolla ollut varoja eikä yritteliäisyyttä kilpailuun tuon ripeästi kehittyvän kilpailijan kanssa, jota nyt saatetaan sanoa nykyaikaiseksi, vaikkakin pieneksi kaupungiksi. Kadut siellä ovat leveitä ja suoria, asuinrakennukset siroja ja miellyttäviä, pienet istutukset sieviä ja hyvin hoidettuja, liike kaduilla jokseenkin vilkas, kauppapuodit ylimalkaan paremmin varustettuja ja asukkaiden vaatetus enemmän huolehdittua kuin Torniossa. Jos aikoo uida joessa, on matkustettava »Ruotsiin» j.n.e. Yhdessä suhteessa oli Tornio — kaikista merkeistä päättäen — ehdottomasti Haaparannan edellä, nimittäin siinä, ettei siellä ollut viekoitelevia työväenkapakoita. Niissä kahdessa Haaparannan kolmannen luokan kapakassa, jotka sijaitsevat vilkasliikkeisten katujen varsilla, saattoi avonaisista akkunoista keskellä päivää nähdä ja kuulla rähisevien miesjoukkojen pullojaan kilistelevän, ja kuitenkin oli niistä suuri osa suomalaisia jätkiä.

Ken Torniossa on oleskellut kauvemman aikaa kuin tavallinen turisti, hän luullakseni muistelee tuota pientä pohjoista kaupunkia rauhaisana paikkana vaatimattomine yksinkertaisine asukkaineen. Hän varmaankin hienosti hymyillen heittää tervehtivän katseensa noihin somiin, patriarkallisiin humalistoihin ja noihin reheviin ja suuriin perunamaihin, jotka kadunviereisen matalan ristiaidakon takaa pistävät yhtä selvästi katselijan silmiin kuin kauppamiesten vajojen katoille puukehyksien varaan ripustetut »melkilihat», joita auringossa kuivataan. Nuo puuvarustukset vajojen katoilla ovat täällä hyvin muodissa poronlihaa kypsytettäessä. Arkielämän pienet yksityiskohdat ovat täällä niin selvän avoinna ventovieraalle, että hän pian tuntee olevansa tuossa pikkukaupungissa kuin kotonaan.

Olisi väärin olla tässä mitään mainitsematta tuosta hiljaisesta, rauhallisesta Rantakadusta, jonka toisella sivustalla on jono vanhoja, kaksikerroksisia puutaloja, useimmat niistä ylen yksinkertaisia, vaan jotka kuitenkin näyttävät kätkevän itseensä monta muistoa ja tarinaa, joita ehkä mielellään kuuntelisi. Kadun toista sivustaa ei ole rakennettu, vaan täyttävät sen yksityiset »yrttitarhat» ja pienet puuistutukset ja niitä ulottuu aina joen rantaan asti. Sen pahempi varjostavat korkeat lankkaukset ja ristiaidakot tuota kaupungin kaunista kohtaa.

Yleisiä rakennuksia ei Torniossa oikeastaan ole muita kuin kolme: raatihuone, kreikkalaiskatolinen kirkkokappeli pienoiskoossa ja kaupungin v. 1683 rakennettu kirkko, jonka hyvin säilynyttä temppeliä ja huolella hoidettuja muistomerkkejä Tornio oikeutetulla ylpeydellä saattaa näytellä kenelle sivistyneelle ulkomaalaiselle tahansa.

Kirkon korkea suippotorni ja sen alkuperäinen, viiden pikku tornin koristama kellotapuli — jonka ylimmästä kerroksesta suotuisalla ilmalla saatettanee nähdä keskiyön aurinko yli koko yön juhannuspäivää vasten — näkyvät jo pitkän matkan päähän kaupungista.

Tämä puukirkko on ainoa laatuaan Suomessa. Se on nyt 225 vuotta seisonut ihan vaihtumattomassa vanhassa asussaan uskonpuhdistuksen ajan toiselta vuosisadalta alkaen. Tuota aikaa muistuttavat vielä sen monet koristukset: iso akkuna-aukko kierteisine pylväineen, viiniköynnöskuvineen ja serafinpäineen; köynnöksissä kiemurtelevat korintilaiset pilarit, lyijyreunaiset ruudut kuorinakkunassa; tämän lisäksi taiteellisesti maalattu ja kirjaeltu saarnastuoli vuodelta 1701, komeimpia mitä meillä on olemassa; joukko kattomaalauksia ja kuorikehys, mikä leikattuine köynnöskoristeineen ja rautaristikkoineen ja samoin uurrettuine ja kullattuine obeliskeineen tekee hyvän vaikutuksen erottaessaan kuorin alttareineen muun kirkon yhteydestä.

Tämä kaunis kirkollinen muistomerkki on Kaarle XI:nen ajoilta ja sen »syntymävuosi» on täsmälleen sama kuin Kaarle XII:nen.

* * * * *

Päivän Torniossa oleskeltuamme alotimme iloisina matkamme pohjoista kohti mitä herttaisimman sään vallitessa. Kevät kiirehti sekin meidän mukanamme ja loi ympärilleen mitä hienoimman vehreän värityksen niin kauas kuin silmä kantoi.

2. MATKALLA AAVASAKSALLE

Ei tarvitse matkustaa kovinkaan kauvas pohjoiseen Torniosta tullakseen vakuutetuksi siitä, että ainoastaan poikkeustapauksessa joutuu maassamme matkustamaan paremmin viljellyn, väkirikkaamman ja rakennuksiltaankin vauraamman seudun halki, kuin on Tornion jokilaakson eteläinen osa tahi niinkuin sitä yksinkertaisesti nimitetään: »Jokela».

Tätä vaikutusta kohottaa vielä lähellä maantietä vierivän mahtavan virran aiheuttama raitis tunnelma, virran, jonka suloutta lisäävät kuohuvat kosket sekä suuret, viljellyt saaret somine maalaistaloineen, joita erittäin kauniit, väliin tavattoman tuuheat koivut ympäröivät.

Noin yhdeksän kilometrin päässä Torniosta vie tie meidät Kiertovaaralle, jotenkin korkealle mäelle, mistä laaja ja harvinaisen mahtava näköala avautuu yli hyvinvoivan, puistomaisen jokilaakson, jonka eteläisessä osassa kummankin rajakaupungin ja Ala-Tornion monet torninhuiput korkeuksiin kohoavat. Tekisippä mieli uskoa, että silmä on keksinyt jonkin suuremman kaupungin tuolla kauvempana, mutta nuopa Tornion kaupungin tutunomaiset tornit pian meitä vanhoina tuttuina tervehtivät.

Syystä, että vesi oli ylen alhaalla, viruivat tukkilautat sattumalta matalikolla, mutta ilo ja elämä vallitsi sensijaan lohipatojen luona. Sekä suomen- että ruotsinpuoleiselle rannalle oli rakennettu pieniä torneja, joista isot ruokakellot uutta miehistöä voimiakysyvään työhön kutsuivat. Silloin maantie väkeä täynnänsä vilisi, mutta järjestys oli sentään mitä parhain. Saattoi nähdä, että kaikki, silloin vielä, tajusivat työn arvon ja pitivät kunnianaan olla täsmällisenä työmiehenä.

Ylhö on erään pitkän ja vihaisen kosken nimi virran eteläisessä juoksussa. Sen kumea jyrinä kuuluu maantielle, ja valkoinen vaahto välähtelee rannalla kasvavain lehdikköjen lomitse.

Alituiseen sai nähdä esimerkkejä siitä miten paljon ihmiset näissä pimeissä pohjolanmaissa valoa rakastavat, ei ainoastaan luonnossa, vaan myöskin asunnoissaan. Nykyaikaisia isoja akkunaruutuja näkee kaikissa tämän jokilaakson uudemmissa asuinrakennuksissa. Vieläpä pohjoisempanakin, harvemmin asutuissa seuduissa tapaa ylen usein sellaisia akkunoita uusissa taloissa, taikka niinkuin täällä on tapana sanoa: »nyypyykiöissä». Sitäpaitsi näkee täällä uudempia talleja neliruutuisine akkunoineen, eikä navetoistakaan pienempiä, kiiltävänkirkkaita akkunaruutuja puutu.

Entä mikä puhtaus vallitseekaan näiden ulkohuonerakennusten ympärillä pienimmissäkin taloissa! Siististi ja hauskasti puettuina liikuskelevat ihmiset kaikkialla töissään ja taloustoimissaan. Sellaiset likaisiin rääsyihin puetut lapset, jotka Etelä-Suomessa eivät ole harvinaisia, olisivat täällä miltei loukkauksena.

Vielä kauvempanakin pohjolassa matkamme varrella oli kievareita, joita saattoi sanoa puhtauden esikuviksi. Astuin kerran epähuomiossa talonväen kyökkiin. Siellä parastaikaa leivottiin. Tuskin jauhonhiukkastakaan puhtaalla lattialla! Ei likaämpäriä, ei halkosylyystä näkynyt huoneessa. Ovi viereiseen huoneeseen oli auki. Kiiltäväksi maalattu lattia, suuria ruukkukasviryhmiä akkunoissa! Huone oli hieno kuin pikku salonki.

Kun Aavasaksalle on lukemattomia matkailijajoukkoja vaeltanut, ja koska matkasta sinne monet sanomalehtikirjeenvaihtajat ovat kertoneet, jätän tässä matkakuvauksen syrjään, kunnes olemme päässeet suomalaiseen Ylitornioon (on näet olemassa samanniminen pitäjä — ruotsinkielinen — Tornionjoen länsipuolella), jonka rajojen sisäpuolella saamme kulkea ohi tuon milteipä maailmankuulun pikku vuoren, Suomen eteläisimmän, mistä keskiyönauringon saattaa nähdä pari vuorokautta vuodessa.

Tuo ylimalkaan viljelty ja asuttu seutu, minkä halki maantie vierii ne 75 kilometriä, jotka Tornion Aavasaksasta erottavat, muistuttaa sitäpaitsi kauttaaltaan paljon enemmän peräpohjolaista jokimaisemaa kuin jylhyydessään suuremmeistä Lapin maisemaa, mistä syystä saattaisi helposti sattua, että jos täällä näkemiänsä kertoisi, se kuvaus muodostuisi tämän luvun alkupuolen toistamiseksi.

Ja kun me juuri tässä edellä kurkistimme muutamaan kyökkiin, on meidän nyt kerrottava, mitä kellari, ruokasäiliöt ja ullakot ravintoon nähden voivat meille tarjota. Tietystikin etupäässä kalaa ja poronlihaa.

Lohet ja siiat vaeltavat välittäjien kautta enimmäkseen Helsinkiin ja Pietariin, missä nämä herkut nousevat korkeihin hintoihin kuljetusmaksujen vuoksi. Mitätön murto-osa jää makupaloiksi tänne pohjolan varakkaampiin koteihin. Pienemmät kalat löysivät sitävastoin tuoreena tiensä meidänkin kolarilaiselle pöydällemme ja niiden joukossa oli niinkin oivallisia kuin taimen, harjus ja tuo maukas ja näöltään miellyttävän kaunis forelli somine punasine pilkkuineen. Keskikokoiset ja sitä pienemmät kalat suolataan talven varaksi. Välttämättömäksi käynyt silakka on ostettava Torniosta ja se käy köyhälle kansalle kalliiksi.

Poronteurastuksesta saadaan eriarvoista lihaa, riippuen aina paloteltujen osien erilaisesta valmistustavasta. Savustettu liha soluu enimmäkseen lohenvientiteitä varakkaammille ostopaikoille. Auringossa kuivatut palat nautitaan kotosalla. Perunain kanssa muhennokseksi valmistettuna tuntui minusta tuo mehuton, kovettunut ravintoaine jotenkin mauttomalta. Metsälinnuista ei laajassa, harvaanasutussa Lapissa luulisi olevan läheskään niin suurta puutetta kuin sellaisista metsästäjistä, joilla saattaisi olla aikaa pitkämatkaisiin retkiin. Riekonmetsästys lienee eniten muodissa. Helpompaa on vesilintujen ampuminen lammista ja juoksevista vesistä. Sitä urheilua harjottaa mielellään yksi ja toinen täällä pohjolassa asuva herrasmies joka siitä saa vähäisen vaihtelua sunnuntaiseen pöytäänsä.

Mitä omasta talosta voidaan saada ravintoaineita, sen jätän tässä mainitsematta, samoinkuin kysymyksen metsämarjoista, kuten muuraimista j.n.e. sekä joen rannoilla monin paikoin villeinä kasvavista laajoista mustaviinimarjapensaista. Niinikään jätän syrjään tuon jotakuinkin kalliin, monen eteläsuomalaisen mieliruoan, kovan poronjuuston makuineen ja hajuineen.

Tahdon tässä vielä mainita, että siinä kolarilaisessa talossa, missä minä tulin asumaan, jo heinäkuun 14 päivänä saatiin oman maan kasvusta harvinaisen hyviä perunoita. Kesä oli tavattoman kaunis ja kuiva, ja kun aurinko oli kuusi viikkoa yötä päivää perunamaahan hellästi säteillyt, kypsyi sato sukkelaan. Jo edellämainituilla eli oletetuilla aineksilla saattaa yksinkertainen koti tulla hyvinkin toimeen.

Mutta kaikki muu, mitä taloudessa täytyy pitää tarpeellisena: siirtomaantavarat, suolat, jauhot j.n.e. on kolarilaisten — puhumattakaan niistä, jotka asuvat esim. aina Enontekiäisissä, Inarissa tahi Utsjoella — tuotava Torniosta ja siihen se aika ja hevoskyyti uhrattava, minkä tuo kahdenkymmenen penikulman matka sinne ja sieltä takaisin vaatii. Jo Kolarissa kohoo 100 jauhokilon hinta, mikä Helsingissä on 10 à 12 mk, 35 à 40, vieläpä 45 markkaakin. Kauratynnyristä maksettiin Kolarissa 20 mk, polttoöljylitrasta 40 à 45 penniä j.n.e. Muuten vaihtelevat hinnat tavattomasti.

Käydessäni myöhemmin Kolarissa talvisaikaan näin aamiaispöydässämme väliin mainioita poronverilettuja, vaikkei poronteurastusta oltu tehtykään. Sattumalta sain selville, että oli tapa hakea ullakolta jäätynyt palanen poron verta, jota siellä kuukausmääriä oli sellaisena säilytetty. Kun verilettuja aijottiin valmistaa, leikattiin jäätyneestä verestä sopiva pala ja se lämmitettiin kiireen kaupalla, jottei ilma pääsisi siihen haitallisesti vaikuttamaan. Menettelytapa näytti olevan kerrassaan mainio. Vieläkin enemmän ällistyin samana talvena erään ylitorniolaisen virkamiehen luona, kun herkullisen aterian aluksi tarjottiin tuoretta kaalisoppaa. Sekin valmistettiin jäätyneistä, hienonnetuista kaaliksista, joita talvikaudet säilytettiin ullakolla ja joista sitte palanen mitä kiiruimmin pistettiin kiehuvaan, porisevaan pataan. Jos siinä olisi vitkasteltu, olisi kaali muuttunut surkastuneeksi kasviliuokseksi, mauttomaksi ja hajuttomaksi.

* * * * *

Vielä muutaman muiston, mikä läheisesti liittyy jälestäpäin köyhyydestään kuuluun Kolariin, ehdin tässä kertoa ennenkuin Aavasaksalle saavumme.

Eräänä talvipäivänä Kolarissa ollessani pyysin, että minut neuvottaisiin seudun köyhimpään ja kurjimpaan hökkeliin. Ja niin saatettiin minut muutamaan pieneen tupaseen — noin kolmen neliömetrin kokoiseen huoneeseen. Tukahuttavan kuuma ja kostea usva täytti suojan, jossa keski-ikäinen pariskunta asusti, paljasjalkainen lapsilauma ympärillään. Ne eivät olleet tyhmiä, eivätkä pelästyneitä, eivätkä edes näyttäneet olevan halukkaita kerjäämään. Pikemmin saattoi huomata pienen toivonhivenen vanhempain lasien sairaissa ja kerrassaan kelvottomasti hoidetuissa silmäraukoissa.

Minä katsahdin toveriini. Hän osotti lattiata, joka näytti idyllisen hauskalta ja sievältä levitessään siinä kuin tasaisena vihreänä mattona, taidokkaasti kudottu taitetuista kuusenhavuista. Varovasti kohotti hän ylös tuon lattiamaton muuatta nurkkaa; sen alla oli — ainoastaan paljas tasottunut maanpinta, tumma ja kostea. Ja ulkona Lapin pakkastalvi!

Tässä ummehtuneessa, kuumassa ilmassa, tässä huoneessa, jossa kaikeksi onneksi nälkä ei toki ole jokapäiväinen vieras, eivät lasten vuotavat, rähmäiset silmät koskaan paranisi, eivät edes, vaikka lääkärinapua sattumalta ja kuin ihmeenkautta olisikin saatavissa.

Johtuipa siinä mieleeni Linné, luultavasti kuuluisin oppinut, ja lääkäri, joka milloinkaan on käynyt Tornion kaupungissa, jonne hän 1732 saapui palatessaan »Lapin retkeltään» Ruotsin ja Norjan Lapista. Riensipä silloin hänen luokseen pohjoisesta päin joukko suomalaisia, joita vaivasi vaikea, kuumissa savupirteissä saatu silmätauti. Linné, joka tajusi, ettei heidän kärsimyksiinsä saattanut toivoa parannusta niin kauvan kun he itsepäisesti kieltäytyivät laittamasta akkunoita ja savupiippua pirtteihinsä, oli pakotettu laskemaan heidät kotiin ilman avustusta. Mutta päiväkirjaansa kirjotti hän seuraavat mieltäliikuttavat, ankarat sanat: »Jos minulla olisi ollut valta, olisi heidät ripustettu seinälle ja he olisivat saaneet 15 paria raippoja, kunnes olisivat laatineet pirtteihinsä savupiiput.» Tuohon tapaan minäkin ajattelin ollessani permannottomassa kolarilaistuvassa — jonka lähistöltä he rankaisematta olisivat voineet kaapata muutamia lahoomaan tuomittuja, tuulen kaatamia puita. Lainkuuliaisuus on, niinkuin tiedetään, erämaassa harvinaisempaa kuin veriinimeytynyt huolimattomuus.

3. AAVASAKSA. NAPAPIIRI SIVUUTETAAN. TUOMI KUKKII. HIHHULIEN PESÄPAIKOILLA. VAELLUS ERÄMAASSA.

Alkkulan kylän ohi virtaavan joen rannalta avautuu mainio näköala Aavasaksan ruotsinpuoleisen kilpailijan, aution Luoppionvaaran yli, joka ei kuitenkaan ole erityisemmin mieltäkiinnittävä sellaisen omituisen salaperäisen muodostumisen vuoksi kuin mitä on suomalainen vuori.

Matkustaessamme Alkkulan halki oli aurinko juuri nousemaisillaan. Sen säteet kultasivat aluksi Luopion laen. Sitte levisi valaistus yli lounaisten kukkulain, kimmelti kylän akkunaruuduissa ja ympäröi viimein meidät matkamiehetkin. Mahtava sateenkaari muodostui samaan aikaan yli virran, rannalta toiselle. Tuo kaikki oli miltei kuin taiteellisesti vaikuttava taulu.

Kylästä lähdettyä kääntyy tie itäänpäin ja vähäksi aikaa katoo virta näkyvistä, kun näet kuljetaan väliin yli vaarojen, väliin taas metsäisten vuorenharjanteiden ympäröimäin tasankojen halki. Niiden välistä sukeltaa vihdoinkin esiin tuo kauvan kaivattu Aavasaksa. Aavasaksa on ylpeästi karkottanut luotaan kaikki korunimet: Sitä ei kutsuta vaaraksi eikä tunturiksi, vaikkakin ensinmainittu nimitys sille hyvin sopisi, sillä puita kasvaa sen laella, vaikkakin harvakseen, samaten myöskin sen juurella. Ainoastaan sen keskustaa ympäröi kivilohkarevyö.

Kun oikea voimiakysyvä tunturillenousu meitä ylempänä pohjolassa odotti ja meillähän kun siellä olisi pitkän pitkä »kesäpäivä», niin matkustimme ohi Aavasaksan ja jätimme sen mukavasti järjestetyt käytävät, mitkä johtavat ylös paviljonkiin — tuohon Suomen valtion valvomaan, katselemista ansaitsevaan laitokseen. Minä olen usein vähän kiusaantuneena tuon kauniin vuoren näkemisestä, kuvaillut mielessäni muuatta reipasta maalaispiikaa, jonka isäntäväkensä oli narrannut pukeutumaan pyhäkoristeihin tarjotakseen kupin teetä herrasväelle. Saimme kuitenkin katsella sitä omituista näytelmää, miten tuo taikavuori muuttaa muotoaan sitä mukaa kuin sen ohitse kulkee. Kummastuttavin on näky silloin kun on päästy vuoren pohjoispuolelle. Silloin muistuttaa Aavasaksa pitkähköä jättiläismäistä sfinksiä, jonka pää on kääntynyt Ruotsin puolelle päin. Suuri, tumma, ruohoinen täplä sfinksin päässä muodostaa ikäänkuin tuon salaperäisen olion silmän.

Aavasaksaa ympäröivät vedet kolmelta puolelta, sillä Tengeliönjoki virtaa melkein vuoren ympäri ennenkuin se leveänä ja mahtavana Tornionjokeen yhtyy.

Kun on menty lossilla Tengeliönjoen yli, kohoo tie korkealle Kuivallekankaalle, mikä vaara itäpuolella muodostaa taustan kukkuloiden ympäröimälle, lännessä kimmeltelevälle Tornionjoelle. Länsipuolella on iso Matarengin kylä samoinkuin ruotsalainen Ylitornion kylä ja kirkko ja koko joukko muitakin taloja. Vakavaraisuus täällä kaikkialla vallitsee, kiitos, niin sanottiin, osittain salakuljetuksen, minkä basillin huomattavimpina rutonpesinä mainittiin juuri noita suuria kyliä ja kauppapaikkoja Matarenkia ja sen pohjoispuolella sijaitsevaa Pajalaa.

Kievarinvälin kuljettuamme lähenemme taaskin Tornionjokea, joka näillä seuduin väliin levenee ja muodostaa pitkähköjä saaria, väliin taas kapenee varsin tuntuvasti. Metsä useinkin peittää virran näkymättömiin, mutta sen kohina kuitenkin selvästi maantielle kuuluu. Saattaapa paikkapaikoin erottaa vaahtoavan Kattilakoskenkin. Tämä 18 kilometrin päässä Aavasaksalta pohjoiseen sijaitseva koski on siitäkin merkillinen, että napapiiri on juuri niillä tienoin.

Luonto on täällä varsin vaihtelevaa. Taloisten tasankojen ympärillä on metsiä, mitkä väliin luovat vaaroihin mitä pehmoisimmat piirteet. Noista metsäisistä vaaroista on Mäntyvaara erityisen kaunis. Ihana on myöskin Juoksenki, jonka vihreät kummut loivasti laskeutuvat Ratasjoen rannoille, kohti Tornionjoen sivuhaaraa. Kauniimpaa taustaa kuin nuo metsäiset vaarat ei saata toivoa tälle aurinkoiselle jokimaisemalle taloineen ja viljavine ruispeltoineen. Ruotsin puolella häämöttää kaukana yksinäisiä, sinertäviä vaaroja. Sellaisena pysyy maiseman ylimalkainen muodostus muutamien penikulmien matkalla.

Milloin maantie kulkee lähellä jokea, välähtelee usein puitten välistä sen kimmeltävä kalvo ja ruotsinpuoleinen ranta vaaroineen. Muita korkeampi on Pullinkivaara, jonka juurella Svanstenin saha, luullakseni, sijaitsee. Vanhanaikaisia rakennuksia näkyi ikivanhojen, tuuheitten ja tuhansiin kukkiin puhjenneiden tuomien lomista. Siinäpä nyt napapiirin pohjoispuolella ja juhannusajan aikaisena aamuhetkenä vuoden pitkä, kaunis kevät minua vielä tuomillaan tervehti.

Me kuljemme nyt halki Turtolan kappeliseurakunnan, jonka pappila pappienpuutteen takia on autiona. Läheisessä pienessä punaseksi maalatussa kirkossa pidetään kuitenkin parhaallaan jumalanpalvelusta. Ja kun meille ilmoitettiin, että siellä saarnasi erään pohjoisen seurakunnan paljon pidetty pappi, astuimme sisään.

Karungin ja Ylitornion emäkirkot sekä Turtolan ja Kolarin kappelikirkot muistuttavat hyvin paljon toisiaan. Ne ovat kaikki puusta ristinmuotoon rakennetut ja ylinnä kohoo risti niiden koristuksena. Kellotapulit ovat matalia; ääni niiden pienistä kelloista ei kauvas kaiu. Kaikki lienevät ne rakennetut vuosina 1817—1819, valtion varoilla tahi ainakin runsaalla valtion avustuksella.

Astuessamme Turtolan kirkkoon havaitsimme, että sen hirsiseinät sisäpuolelta olivat maalaamattomat; katto oli tasainen ja valkoseksi maalattu sekä ruskeilla reunakoristuksilla kaunistettu. Messinkikruunu, kaksi messinkistä kynttiläjalustaa ja huononen alttaritaulu olivat kirkon ainoina »koristuksina».

Penkit olivat kuulijoita täynnä. Pitkät, mustat ja valkoset huivit ja irrallaan riippuvat palmikot naisten puolella loivat kirkkoväkeen jonkinlaisen vakavuuden leiman. Mutta lapset kuljeksivat huolettomina ulos ja sisälle jumalanpalveluksen kestäessä. Pappi saarnasi vapaasti muutamien muistiinpanojen johdolla.

Ainakin suuri enemmistö näitä kirkonkävijöitä oli hihhuleita, jotka ulkonaisesti eroavat muista ainoastaan tervehtiessään uskonveljiään, mikä tapahtuu siten, että he oikealla käsivarrellaan tahi kädellään kevyesti koskettavat taikka syleilevät toisiaan. Valtiokirkosta he eivät halua erota — eivät ainakaan niin kauvan kun heidän sielunpaimenensa, niinkuin tavallisesti on laita, kuuluvat heidän sielukumppaneihinsa. He toivovat vaan vapautta uskontonsa harjottamiseen.

Lahkokunnan perustaja oli tuo monessa suhteessa merkillinen rovasti Lars Levi Laestadius, joka 61 vuoden ikäisenä kuoli 1861 jo edellämainitsemassamme kauppapaikassa Pajalassa. Siellä hän oli viettänyt elämänsä kaksitoista viimeistä vuotta. Hänen kansallisuutensa voitaisiin sanoa olleen ruotsalaisen, suomalaisen, lappalaisen ja ehkäpä norjalaisenkin. Hän oli muuten kielitaitoinenkin. Nuorempana oli hän lämpimästi huvitettu tieteellisistä opinnoista ja tutkimuksista varsinkin kasviopin alalla. Hän sai osakseen huomaavaisuutta ulkomailla. Sitte tapahtui hänen elämässään käännekohta vuosina 1839—1842. Hän menetti erään rakkaan lapsensa ja joutui hengenvaarallisen sairautensa aikana johdetuksi pois maailman mietteistä hengellisiin huoliin, ei ainoastaan itsensä, vaan kaikkien ihmisten, etupäässä omien seurakuntalaistensa autuudesta. Oppinsa sisältyi sanoihin: »Rakasta ja pelkää Jumalaa ylitse kaiken» sekä »Mitä te tahdotte, että ihmiset teille tekisivät, se tehkäät myös heille». Pappina käytti hän arkailematta sanoja, joita hänen sivistymättömät, raa'at sanankuulijansa täydelleen ymmärsivät, mainiten jokaista asiaa ja asianhaaraa yhtä raa'alla ja jos mahdollista vieläkin raaemmalla nimityksellä kuin he. »Kun erämaa on viljeltävä, vaaditaan siihen karkeatekoisia työkaluja», oli hänen mielipiteensä. Ja hänen ilonsa oli johdattaa hyveiden teille syntiin vajonneita, varkaita ja lurjuksia. Hänen asuntonsa ja vaatetuksensa olivat yhtä törkeitä ja likaisia kuin heidänkin; hän nautti ylenmäärin kahvia ja tupakkaa, mutta juoppouden kauhuja kuvaili hän synkin värein sivistymättömille joukoille. Hänen onnistuikin Lapista — jossa oli hänen varsinainen toimialansa ja jossa hän paraiten viihtyi — kuin taikanuijan iskulla miltei kokonaan karsia juoppouspahe ja hän sai senvuoksi kylläkin ansiosta arvonimen lappalaisten kääntäjä. Kaukaa pohjolasta levisi tuo hänen herättämänsä liike hänen kotimaittensa eteläisempiin osiin, ja vielä nytkin on meillä olemassa lestadiolainen lahkokunta »hihhulien» nimisenä. Tämä nimi johtuu niistä kimakoista »hih! hih!» huudahduksista, joilla hänen uskolaisensa hurjasti hyppien ja halaillen vastaanottivat uuden jäsenen seurakuntaansa. Hänen opinkappaleihinsa kuului sekin, että usko seurakunnan edessä tapahtuneen, peittelemättömin sanoin lausutun synnintunnustuksen yhteydessä tuotti täydellisen syntien anteeksiannon — mikä seikka saattoi olla paikallaan seudulla, missä laillisuuskäsitteet ovat kokonaan kehittymättömät.

Laestadius nai nuoren lappalaistytön eräästä lappalaisesta uudistalosta ja koetti kasvattaa häntä käsityskantansa mukaisesti ja omassa hengessään.

Satan majatalossa — mikä kievari on ensimäinen järjestyksessä Kolarista eteläänpäin — satuin pohjolaan matkustaessani muutamassa huoneessa näkemään pienen, mutta hyvän kivipainokuvan komeasta, voinpa sanoa kauniista ja miellyttävästä pappismiehestä. Otin sen alas seinältä ja luin allekirjoituksen: Laestadius. Kuva oli hänen miehuusvuosiltaan. Ja minä saatoin hyvin käsittää kertomuksen siitä, että hän Sträubingissä, Etelä-Saksassa, oli esiintynyt esitelmöitsijänä mitä hienoimmalle kuulijakunnalle, joka oli kiiruhtanut kuulemaan »Lapin pappia» ja joka hänen loistavia puhelahjojaan ihaili.

Olen tässä omistanut parisen sivua Laestadiukselle, koska hänen henkensä yhäkin voimakkaana elää pohjolan maissa. Eikä sen hengen vaikutus suinkaan ollut himmeämpi silloinkaan, kun minä oleskelin Kolarissa, niin lähellä Pajalaa olevassa paikassa. Kolarilaisista kesämuistoistani johtuu mieleeni kymmenkunta Laestadiuksen vuosina 1851 —1859 kirjoittamaa, alkuperäisinä ruotsinkielisinä käsikirjoituksina säilynyttä saarnaa, mitkä muuan hänen tyttäristään oli lahjottanut eräälle Kolarin sielunpaimenelle, ja tämä niistä eräitä kohtia minulle luki. Muuan Laestadiuksen tytär painatutti Luulajassa 1876 paksun suomenkielisen kokoelman hänen saarnojaan nimellä: »Provasti Lars Lewi Laestadiuxen Kirkko-Postilla».

* * * * *

Vähän mäkiseksi käy tie lähestyessämme vihdoinkin Pellon viljavata kylää, mikä on tämän pohjoisen seudun pääpaikkoja. Tässä saamme viimeisen kerran kulkea lossilla Tornionjoen yli, ja virta pysyy näkyvissämme 16 kilometrin kulkuajan tuolla pitkällä taipaleella Orajärven majataloon. Loppumatkalla alkaa viljelys vähetä. Ylämäet johtavat meitä lähemmäksi erämaata, missä katse kuitenkin silloin tällöin saattoi pysähtyä siroihin uudistaloihin, joita yhä useampia alkoi tien varrelle ilmestyä.

Orajärven eli Uudentalon kievari on ylen pieni. Kovin autio on sen asema muutamalla Kiimovaaran rinteellä. Sieltä on vielä 30 kilometrin pituinen erämaataival Kolarin kappelin Sieppijärven kylässä sijaitsevaan Satan majataloon. Olemme siis nyt jo noin niinkuin kotipuolessa!

Koska me matkustimme omalla hevosellamme, tarvitsi se luonnollisesti vähän pitempiaikaista lepoa kuin tavallisesti, kartuttaakseen voimiaan pitkän taipaleen varalle. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja läksin patikoimaan erämaahan, joka oli niin lähellä ja niin vienon hiljainen, tyyni ja rauhaisa kauniina kesäkuun aamuna. Sopimuksen mukaan pysähtyisin minä peninkulman verran maantietä kuljettuani toveriani odottamaan.

En ollut vielä kulkenut kauvas ennenkuin huomasin, että muuan lappalainen siirtolaisperhe oli porolaumoineen majoittunut hieman syrjään tiestä, mutta kodan sijasta oli siinä tavallinen hirsistä salvettu rakennus. Vaaleanharmaa poronjäkälä peittää maan laajalti uudisasutuksen ympärillä. Sen näkeminen ei porolauman omistajalle tietenkään ole epämieluista, ja kauniilta näytti minustakin kasvien rakenne ja hieno väri. Mutta saattaa kuitenkin ymmärtää, miksi pohjolan erämaissa paljon kuljeksinut suuri maanmiehemme M.A. Castrén arveli, ettei hän koskaan saattanut katsella poronjäkälää tulematta alakuloiseksi: olihan hän sen yhteydessä nähnyt musertavaa köyhyyttä ja kurjuutta Lapissa, suuria suruja ja kovia kärsimyksiä Siperiassa.

Pian loppui tuo lappalaista uudisasutusta ympäröivä poronjäkäläseutu ja raitis metsämaisema ilmestyi eteeni. Jokin lintu kuului metsässä livertelevän jostain salaisesta onkalosta kumpusi kirkasvesisiä, liriseviä puroja. Yhtäkkiä tuli pensaikosta esiin nuori peura ja ihmisen nähdessään pysähtyi hämmästyneenä muutamiksi sekunniksi ja jäi seisomaan hurmaavan miellyttävään asentoon, loikatakseen taas tuossa tuokiossa kevyin kavioin yli vuorten ja kenttien. Vähän tuonnempana häiritsi metsän syvää hiljaisuutta kova ryske, ikäänkuin kävisi satujen villi metsästys kautta erämaiden. Siellä jytisi ja tärisi, ja täyttä laukkaa syöksyi jostain syystä säikähtänyt porolauma, vanha, ruma härkäporo edellään, pitkin maantietä. Se pysähtyi hetkeksi minut nähdessään ja pakeni sitte seurueineen salamannopeudella tiehensä männikköön ja koivikkoon, niin ettei niistä enää jälkeäkään näkynyt, mutta kuuluipa metsästä vielä kotvasen ryskettä niiden mentyä. Vaan muutoin oli kaikki niin hiljaista, niin vienoa ja tyyntä tuossa syvässä erämaassa.

Niin jatkui kulkuni läpi metsän, jota tuli oli paikkapaikoin tärvellyt. Sitä rajottava korpimaa helotti smaragdinvihreänä, se kun oli täynnänsä tuhansia ja taaskin tuhansia, keskimäärin noin puolen metrin korkuisia vaivaiskoivupensaita ja vesoja, luoden tuohon autioon seutuun väritystä ja suloutta. Miten hienosti ja kauniisti ovatkin sen hartsimaiset pikkulehdet pyöristyneet ja sahareunaisiksi muodostuneet. Tämä Lapin soma kaunistuskasvi viihtynee hyvin missä Suomen seudussa tahansa. Puutarhurien varastoissa niillä luulisi olevan menekkiä, varsinkin seppeleinä lasten haudoille, sillä ne eivät aivan pian kuihdu.

Erämaassa kävellessään sattuu usein, että vaeltaja eksyy silloin kun päivä ei paista. Tässä yleisellä valtatiellä, jossa ei mitään syrjäteitä ole, ei sen pitäisi tulla kysymykseenkään. Mutta muutaman kerran olin vähän syrjempänä joutumaisillani eksyksiin, nimittäin avarassa metsässä. Silloin johtui mieleeni Linnén tarina siitä, miten lappalaiset tuollaisista seikoista selviävät. He ovat tottuneet saamaan merkkejä osaksi suurista ja kasvavista, osaksi kuivista männyistä suolla. Ensinmainittujen eteläisellä sivustalla on useampia oksia, pohjoisella ei ollenkaan. — Kuivissa suopetäjissä on enemmän naavaa pohjoispuolella kuin eteläisellä. Haavan kuori on röysteinen pohjoiseen, mutta sileä etelään päin. Muurahaispesää ympäröivät nurmikko ja marjanvarret eteläisellä, vaan eivät pohjoispuolella. Jos nuo merkit pitävät paikkansa, olisi lappalaisten tekemillä havainnoilla suuri arvo. Varmin kompassi lienee tuulien tuivertama oksaryhmä kasvavissa petäjissä.

Sammalvaaralla näimme viimeinkin muutamia vaatimattomia asumuksia. Eräässä sellaisessa oli Kansanvalistusseuran maantieteellisiä kuvaelmia Italiasta.

Sivuutettuamme Naamajoen lossipaikan ei meillä enää ollut pitkälti Satan majataloon, mistä Kolarin kirkonkylään oli 23 kilometriä. Satan lähistöllä on entisaikaan käytetty hautausmaa. Se on perustettu lentohiekkakummulle, mistä soma näköala leviää kaislarikkaisiin vesilintujen rypypaikkoihin, yli Sieppijärven vesistöjen. Hautausmaan portti oli koristettu valkosilla sertinkikaistaleilla, joita oli tapana kiinnittää ruumisrattaiden aisoihin. Sitte ne naulattiin kiinni kirkonporttiin — etteivät vainajat entisiin koteihinsa enää palajaisi! Tuo koruton hautausmaa omituisine puuristeineen ja taikaverhoineen olisi ollut kiitollinen aihe symbolistisille taidemaalareille.

Täällä näin ensi kerran mahtavan Yllästunturin majesteetillisena kohoovan korkeuksiin noin kuuden peninkulman päässä yli kaikkien välillä olevien vaarojen. Olihan tämä tunturi, joka on 2,000 jalkaa merenpinnan yläpuolella ja maan korkeimpia, enemmän kuin mikään muu houkutellut minut tuolle pitkälle, unohtumattomalle Kolarinretkelleni — eli retkilleni.

Täällä näin samaten ensikerran keskiyönauringon tekevän käännöksensä taivaanrannan yläpuolella. Tuota majesteeteista näytelmää sain sitte viikkokausittain katsella Muonionjoen rantamilta rauhaisassa Kolarissa.

Sinne meitä tiemme johti Ylisenvaaran ja Pohjoisenvaaran ylitse, kautta kankaiden ja korpimaiden, koivu- ja havumetsien halki, pitkin helottavien vaivaiskoivujen peittämiä kenttiä.

4. PERILLÄ. HYTTYSIÄ. RYÖVÄRIJUTTU LAPISTA.

Vihdoinkin olimme kotona — Tannan talossa, jonka virallinen nimi oli Lapinniemi. Sen oli aikoinaan omistanut muuan sotilas, nimeltä Björntand (Karhunhammas). Ruotsalaisen nimen tand-sanasta oli muinoin muodostunut: Tanna, mikä sitte jäikin talon yleisimmin tunnetuksi nimeksi.

Tannan omistajana oli kunnon emäntämme. Ja hänen uskollinen palvelijansa Roope oli talon kaikki kaikessa: renki, kuski, »puutarhuri», ja »pehtori» y.m. Talonväki asui vanhemmassa, me vastatehdyssä rakennuksessa, jossa oli korkeat akkunat. Tänne, mutta ei kauvemmas, oli jo kauvan ollut postinkulku — nyt se kulkee edelleen vähän pohjoisemmaksi. Muutamaan naapuritaloon oli maantie päättynyt, mutta sekin ulottuu nyt Muonionniskaan asti. Tanna oli siis jo vanhastaan tunnettu ja huomattu paikka.

Heti kun olin hiukkasen hauskaa huonettamme silmäillyt ja siellä tavannut muun muassa oikein komeita porontaljoja, levitin niistä muutaman lattialle ja sen ja päänaluksen avulla järjestin kesävuoteen itselleni. Tarvitaanhan unta myöskin kesäyönauringon maassa, varsinkin pitkän matkan perästä ja juhannusaaton iloisten vastuksien edellä.

Tiesin kyllä, että verinen vainoretki parvissaan surisevia sääskiä vastaan oli edessäni, mutta olihan yhdentekevää, milloin tämä 30-päiväinen sota alkaisi. Mieliala oli hyvä, ja kaikkein viimeiseksi minä, ennenkuin kolmen tunnin syvään ja leppoisaan uneen uinahdin, rohkeasti nauroin noiden pikku pyrisijäin »sur-sur-surreille» ja niiden ilkeämielisille »pi-i-i» piipityksille, ne kun leijaillen laskeutuivat helsinkiläisen uhrinsa kimppuun.

Herättyäni tunsin omituisesti itsessäni, että pääni oli paisunut ja ikäänkuin ulospäin pullistunut. Sipasin sitä kädelläni. Mitä olikaan tapahtunut? Oliko tämä minun kalloni? Suuria äkämiä äkämien viereen oli ilmestynyt päälakeen ja takaraivoon, vähän pienempiä samallaisia otsaan, niskaan ja kaulaan ja kokonainen legioona pikku näppyjä poskiin, korviin, käsiin ja käsivarsiin. Vähän alakuloisena ryhdyin arvailemaan, miten paljon nuo pikku paholaiset olivat minua verottaneet. Oikeassa kädessäni: siinä punotti kahdeksantoista veripunasta muinaismuistoa sääskisyömingeistä. — Pidin tarpeettomana jatkaa tuota yhteenlaskemista ja päätin kylmästi ajatella asiata. Ihminenhän on määrätty sääskien ravinnoksi Lapissa. Varsinkin sanotaan tuon seikan koskevan ensikertalaista. Nuo vikkelät elukat pistävät näet piikkinsä ylen helposti ensikertalaisen parkitsemattomaan pintaan, ja veressä saattaa olla muutakin makua kuin salakuljetetun norjalaisen »holipompelin» eli paloviinasekotuksen.

En tahdo liiotella, mutta pidän otaksuttavana, että pohjoismaissa on enemmän hyttysiä kuin ne 16 à 17 tuhatta miljoonaa ihmistä, jotka maapallollamme elävät. Yksi ainoa naarassääski saattaa näet, eläintieteellisten tiedonantojen mukaan, luoda useampia sukupolvia, joiden yksilöiden voidaan laskea nousevan miljooniin. Siellä täällä Lapissa, soissa ja rämeissä, on ilma noiden piikkisääskien peittämä kuin pilveen ikään; vaan kyllä ne muuten vainoovat eteläisempiäkin seutuja. Ei niitä sikiä juoksevissa, vaan seisovissa vesissä, helteisillä rannoilla ja liejumailla, sadevesiastioissa j.n.e. Talveksi ne taintuvat sopiviin lymypaikkoihinsa latoihin, kellareihin ja ehkäpä enimmäkseen talleihin.

Ennenkuin menin päivälliselle, katsahdin peiliin. Taivahan Tapio! miltä näyttikään naamani—melkeinpä kauniisti koristetulta korkokartalta jostain Polynesian tuliperäisestä saaresta.

Tuotimme kahvin rantatörmälle, mihin olimme istahtaneet — tietystikin sääskien sekaan, jotka eivät sikarinsavua lainkaan pelänneet. Helposti haihtuva pikiöljy pitänee niitä hetkisen loitolla, mutta tuon epämieluisen öljyn alituinen käsitteleminen on kiusallista. Paremmin viihtyy hyttyssuojustin päässään ja kaulassaan, mutta ne pitävät hipiän ainaisessa hiessä. Parasta on kärsiä näitä verenimijöitä päivällä ja olla sitte varma hyvän yölevon saamisesta hyttysteltassaan.

Tämän älysin heti kun minulle oli kuvailtu sellaisen suojusteltan rakenne. Kutsutin heti vanhan kankurin, Tiina-lesken, luokseni. Kuultuaan, että Lapinmaa on minulle rakas, halusi hän reunustaa tuon valkosen pumpuliuudinkudoksensa pitkin pituuttaan »lappalaisiin väreihin»: keltapunasinisiin. Ja siihen hän tietystikin sai luvan. Enkä minä sitä katunutkaan, sillä nämä tummemmat reunukset himmensivät jossain määrin päivänvaloa ja siten edistivät osaltaan unen pikaista saapumista. Siihen tuli lisäksi teltan ulkopuolella olevain, saaliinsa kadottaneiden sääskien surunvoittoinen serenaadi, kerrassaan leppoinen tuutulaulu, kun kerran ei tarvinnut pelätä päällekarkausta niiden taholta.

Kun hyttynen metsäisissä ja kosteissa seuduissa eteläisemmissä osissa Suomea väliin esiintyy miltei maanvaivana ja yörauhanhäiritsijänä, tahdon tässä antaa pienen kuvauksen hyttysteltasta, minkä helposti voi kuljettaa mukanaan. Sen vanhastaan suomalainen nimitys on rankinen.

Muodoltaan on tämä teltta jotakuinkin tavallisen lehmänkellon näköinen ja laaditaan se sellaiseksi että sen sisälle mukavasti mahtuu yksi tahi kaksi lattialle laadittua makuusijaa tahi sänky. Se on ommeltu uudinvaatteesta, niin harvasta, että ilma pääsee tunkeutumaan sen läpi, mutta ei pieninkään sääski. Korkeus: maun mukaan tavallisen miehen korkeus tahi sitäkin korkeampi. Teltankatto muodostaa — samoinkuin lehmänkellossakin — suorakaiteisen tason, yläpuolelle ommeltuine nauhoineen ja niiden päässä olevine silmukoineen, mitkä sitte ripustetaan kattoon kiinnitettyihin pienempiin koukkuihin. Tuohon teltankattoon neulotaan kiinni ne neljä riippuvata seinustaa ja niiden väliin järjestetään kolmisärmäinen kiila, jotta telttavaate olisi alhaalta tarpeeksi laaja. Päästäkseen tuon uutimen sisäpuolelle — siinä kun ei ole yhtään aukkoa — tulee kohottaa ylös verhon lattialla viilevää laitaa ja ryömiä siitä makuupaikkaansa. Saattaahan sattua, että samalla myöskin joku sääski sattuu pujahtamaan siitä sisälle, mutta sen saa helposti kiinni tuossa pikkuteltassa silloin kun se turhaan kokee uutimen läpi pyrkiä ulos.

* * * * *

Tannan talon asema siinä akkunaimme alitse virtaavan Muonionjoen, leveän kuin pienen sisämaanjärven varrella oli oikea jylhän pohjalainen. Vielä sitäkin viehättävämpi oli niin läheltä katsella tuota etäistä Yllästunturia, joka jylhänä yleni välissämme olevan lakean maiseman yli. Vaihtelevia pilvenhattaroita leijaili hyvin hitaasti sen reunojen yli, ikäänkuin kolkkoja elonmerkkejä tuossa jättiläisessä ilmaisten. Tämä tunturi vietteli katseemme puoleensa usein, hyvin usein.

Aivan kotimme ääressä oli ruokamultainen perunamaa ja ainoastaan muutamia pensas- ja kukkaistutuksia, joiden keskellä muuan georginintaimi yleni, tahi miten sanoisinkaan, koskapa sen vana ei ollut viittäkolmatta senttiä korkeampi. Se kehittyi kuitenkin kärsivällisesti suureksi kukaksi, jonka ympärysmitta oli sama kuin ennenmainittu korkeus. Kukkarukka muistutti liikuttavasti kääpiötärtä, jolla käsivarrellaan lepäsi vauras lapsi.

Talon nähtävyyksiin kuului vielä viehättävä maitohuone, jona oli muutamaan santasärkkään kaivettu yksinäinen kellari. Hohtavan valkoset maitopytyt näyttivät ihanteellisen siroilta tuoreitten kuusenhavujen verhoamia hyllyjä vastaan; ne olivat samaten sopusoinnussa puhtaaksi pestyn permannon kanssa. Ilma huoneessa oli oikein raitis ja miellyttävä. Se oli parantola duodesikokoa.

Ja yhtä kaunista oli katsella valkosiksi pestyjen vaatteiden lumen lailla rantapuiden lomissa loistavan. Tuolla lakkaamatta valuvalla kirkkaalla virranvedellä oli kummallinen voima saada valkonen villavaatekin häikäisemään silmää.

Suloinen oli se siunattu virta siitäkin, että se kesäkuumilla tarjoili meille viileätä kylpyään, mutta jotenkin matala se oli, niinkuin tavallisesti muutkin samallaiset vesistöt.

Toverini, joka oli uuttera uimaan, ei tyytynyt ainoastaan kesäisiin kylpyihinsä. Ei ensinkään, talvikylpyjen oli hän täällä havainnut olevan ylen virkistäviä. Saunan löylystä juoksi hän suinpäin ulos ja piehtaroi syvissä kinoksissa vanhan suomalaisen tavan mukaan. Kun hän kerran oli tavallista kauvemmin viipynyt tuollaisella urheiluretkellään, uskalsin minä hetkiseksi pistäytyä saunan kynnykselle katselemaan tuota Tannan talon sirkusta, mutta riensin taas samassa saunaan, sillä ulkona oli 25 asteen pakkanen. — Ihan helposti olisivat Kolarin pappi ja hän saattaneet käydä otteluun maailmanennätyksestä siinä urheilulajissa. Kun he talvella läksivät »pienelle» ajelumatkalle, s.o. ajelivat kolme peninkulmaa, niin he saavuttuaan miellyttävälle lumikentälle katsahtivat toisiinsa veitikkamaisesti, pappi ja tullimies, minkä jälkeen riisuivat turkkinsa ja kaikki muut vaatteensa putipuhtaiksi sekä alkoivat piehtaroida niinkuin huimat hevoset nietoksissa, niin että varpuset useinkaan eivät nähneet muuta kuin jalkapohjat noista 30 ja 40 vuoden välillä olevista valtion virkamiehistä. Tuon 20 asteen pakkasessa tapahtuneen lumikylvyn perästä pukivat he yksinkertaisesti ylleen, heittäytyivät rekeensä ja ajoivat yhtäpäätä kotiin puolentoista peninkulman pituisen taipaleen. Kun minä erään tuollaisen lumikylvyn jälkeisenä päivänä kysäsin vanhemmalta osanottajalta, miten hän voi, vastasi tämä: »Hyvin, kiitos vaan kysymästä. Mutta suhiseepa tänään vähäsen kummallisesti korvissani, vaan ei kai se sentään liene lumikylvystä johtunut».

Ja lopuksi muuan ryövärijuttu Lapista. Istuin eräänä aamupäivänä Muonionjoen varrella olevassa hauskassa kodissamme — se oli viides heinäkuuta — ja luin Helsingistä tänne juur'ikään saapunutta korjausarkkia muutamaan loppupuolinidokseen J.V. Snellmanin koottujen teosten ruotsinkielistä alkuperäistä painosta. Että jotain sellaista saattoi tapahtua Lapissa ennenkuin vielä yhdeksästoista vuosisata oli umpeen kulunut, sitä ei tuo suuri kuopiolainen sankari tietenkään koskaan olisi saattanut ajatella taistellessaan 1840-luvulla milteipä ypöyksin »Saimassaan».

Samassa astui sisälle reima toverini salaperäinen hymyily huulillaan. Hän sanoi sellaisilla perusteilla, jotka sittemmin osottautuivat tosiksi, olevansa vakuutettu siitä, että muuan lastattu vene, joka aamulla oli sauvonut ylös jokea, oli salakuljetuspuuhissa. Hän oli päättänyt kahden vahtimestarinsa kanssa seuraavana päivänä, eräänä lauvantaina, puoli kahden aikaan aamulla huomaamatta seurata alusta maitse Ruotsin puolella. Niin tapahtuikin. Yksinkertaisiin siviilipukuihin puettuina nousivat nuo kolme miestä sovittuna aikana yön hiljaisuudessa maihin Ruotsin puolelle, mistä minä sitte sauvoin veneen takaisin Tannan rannan vanhaan valkamaan, niin että kylässä luulisivat tullivirkamiehen olevan kotosalla.

Reippaina kävelijöinä harppailivat miehet kenenkään huomaamatta ja yhdessä ainoassa vuorokaudessa tuon yhdeksän peninkulman pituisen matkan Muonionniskan kirkonkylään ja heinäkuun 8 päivän aamuna toimeenpanivat kotitarkastuksen ja takavarikkoonoton epäillyn kauppamiehen luona.

Takavarikkoon otettujen tavarain arvo nousi tuskin tuhanteen markkaan, mutta tuossa jutussa tulisi kuitenkin ihmishenkiä vaaraan. Sillä ennen pitkää kävi ilmi, että milteipä koko kylän miesväki ja nuo puolivillit, humaltuneet tukkijätkät joen kummallakin puolen olivat hyvissä väleissä asianomaisten muonionniskalaisten kauppiaiden kanssa Syystä että täällä yleensä tullimiehiä miltei joka taholta karsain silmin katseltiin viivästyi rannalle asetettujen takavarikkotavarain kuljettaminen. Silloin käyttivät jätkät tilaisuutta hyväkseen ja noin 15 à 20 miehen suuruisena joukkueena hyppäsivät kahteen suureen koskiveneeseen ja nousivat maihin suomenpuoleiselle rannalle, minkä perästä he, keksit ja seipäät käsissään, suinpäin syöksyivät tullimiesten niskaan. Viimeksimainituilla oli hyökkäyksen tapahtuessa ainoastaan yhdellä, nimittäin nuoremmalla vahtimestarilla, revolveri. Kun hänen esimiehensä näki kolme seivästä olevan vihanvimmaisina kohotetun juuri tuon revolverinomistajan päätä kohti, käski hän tämän laukaisemaan revolverinsa, mikä tapahtuikin, kuitenkin kehenkään sattumatta. Siinä samassa iskettiin hänet verissäpäin maahan ja roistot olivat jo vähällä surmata hänet. Tuossa tuokiossa saapui taistelupaikalle paikkakunnan nimismies, mutta sillävälin olivatkin jätkät jo ehtineet työntää veneisiinsä suurimman osan rannalla olevista tavaroista, minkä jälkeen kiireimmän kautta pyrkivät Ruotsin puolelle. Tullimiehet ja nimismies ajoivat heitä veneellä takaa. Turhaan käski heitä nimismies lain nimessä ja ampumisen uhalla pysähtymään. Haulikosta pamahtikin kaksi laukausta jätkiä kohti ja näistä sai yksi panoksen niskaansa.

Mutta tästä huolimatta soutivat nyt tukkijätkät kaikin voimin kohti Ruotsin rantaa ja katosivat metsän varjoon, heitettyään jokeen säkillisen sokeritoppia ja jätettyään rannalle sen osan saaliistaan, mitä eivät jaksaneet kantaa.

Suomalaiset lainvalvojat palasivat takaisin, heillä kun ei ollut oikeutta seurata rosvojen jälkiä Ruotsin valtakunnan alueella.

Asestettuina ja turvanaan nimismies 20-miehisine joukkueineen kulkivat nuo tullilaitoksen valppaat valvojat, takavarikkoon otettujen tavarain tähteet mukanaan, peninkulman verran halki metsän — mitään varsinaista maantietä ei Muonionniskaan silloin vielä ollut. Matkan loppuosa kuljettiin veneillä aina Kolariin asti, minne jo häilyviä huhuja Muonionniskan verisistä vainotöistä oli vierinyt, levottomuutta kaikkialla herättäen, mutta varsinkin Tannan talossa.

»Salakuljetusbasilleja» piiloutunee ehkäpä joka toiseen kukkaroon Suomen ja Ruotsin rajajokien varsilla. Kaikkein pienimmät, kaikkein viattomimmat ja hilpeimmät niistä ovat päivät pääksytysten liikkeessä Tornion ja Haaparannan välisellä kävelysillalla ja niistä ei tullilaitokselle ole vähintäkään vahinkoa. Ilkeät, rumat, inhottavat ja tarttuvaiset basillit, jotka voisivat ja joiden pitäisi aiheuttaa tunnontuskia, kulkevat salaisia pimeyden polkuja ylempänä pohjolassa.

II

KESÄMUISTELMAKUVIA

1. MUONION- JA ÄKÄSJOELLA. YLÖS KOSKIA JA TUNTUREILLE.

Eräänä kirkkaana kesäiltana läksimme me, kolmimiehinen joukkue, pitemmälle matkalle erämaahan, joka eteni luoteeseen Kolarin kirkonkylästä. Päämääränämme oli oleva majesteetillinen Yllästunturi, tuo jylhä, korkea kukkula, jonka ääriviivat me erotimme akkunoistamme, vaikka linnuntietä sinne saattoi olla viisi peninkulmaa.

Oli jo kymmenes tunti kun matkalle läksimme, mutta kukapa saattaa tässä kesäisen auringon maassa ajatella sitä onko edessä yö vai päivä. Varsinainen erotus näiden vuorokauden eri aikojen välillä on vaan siinä, että aamutunnit ovat hieman kolakampia, sillä lämpimiä öitä ei täällä pohjolassa ole — niinkuin väliin poikkeustapauksessa muussakin Suomessa.

Niinpä astuimme keveään koskiveneeseemme, missä ne kaksi miestä, joiden on tuota kapeata venettämme sauvottava, seisoivat, toinen perässä, toinen kokassa, sill'aikaa kun kolmas toimeton matkustaja, jos sellainen sattuu mukaan, laatii itselleen veneen pohjalle ruohoista ja koivunvarvuista niin mukavan makuusijan kuin taitaa, sillä tuossa vaappuvaisessa veneessä on oltava jotakuinkin liikkumatta. Jos hän istuisi, pimittäisi hän näköalan peräsauvojalta, jonka täytyy joka hetki tähystellä virranpyörteiden salaisia satimia.

Ja niin noustiin ylös Muonionjokea, joka leveänä ja mahtavana, väliin koskimaisena — sellaista kutsutaan nivaksi — virtailee metsäisten rantojensa välissä, mitkä vitkaan ylenevät tämän rajajoen kummallakin puolelta, Suomen ja Ruotsin. Väliin nousimme maihin Suomen rannalle, väliin Ruotsin kuningaskuntaan. Ken tuntee täällä ylhäällä pohjolassa erotuksen näiden naapurimaiden välillä, missä korviin kajahtelee ainoastaan suomenkieli!

Matkamme alkoi itse juhannuspäivän iltana. Väliin piiloutui aurinko jonkun yksinäisen, pohjoisessa samoilevan pehmoisen pilvivaipan taa; väliin leikki sen täyteläinen heijastus virran poimuissa ja rannoilla, missä silloin tällöin saattoi erottaa jonkin yksinäisen asumuksen. Ylipäänsä oli näköala vielä jotenkin jokapäiväistä.

Pari kertaa »yön» aikana astuimme maihin, venemiehet hetkisen levätäkseen ja me kaikki tutustuaksemme mukanaolevaan eväslaukkuumme. Kävimme ensin muutamassa ruotsinpuoleisessa asunnossa ja sitte samallaisessa Suomen puolella. Kummassakin paikassa vallitsi siisteys. Matkailija nauttii muodollisesti siitä puhtaudesta, minkä täällä tapaa, jos talo näyttää olevan vähänkin hyvinvoipa.

Ruotsalaisessa torpassa asui vastanainut pariskunta, nuoria ja onnellisia kumpikin. Yömyöhästä huolimatta ottivat he meidät muukalaiset sangen ystävällisesti vastaan ja valmistivat meille mukanamme olevista aineksista teetä. Ei kumpikaan ymmärtänyt ainoatakaan ruotsin sanaa. Kirkossa he kävivät Kolarissa ja sen pappilasta he, niinkuin mekin, noutivat postinsa ja suomalaiset sanomalehtensä.

Suomenpuoleinen majapaikkamme oli suurempi, viljellyn, jotenkin jyrkän rantarinteen töyräällä sijaitseva rakennus. Talon omisti Kolarin maapoliisi Simo Luttunen, tavattoman tiedonhaluinen nuori mies, kuten sittemmin tulin huomaamaan ja miksi häntä heti ajattelinkin, huomatessani tuvassa pienen, taidokkaasti valitun kirjaston, missä näkyi muun muassa Kalevala ja Edv. Bergh'in laaja suomenkielinen »Neuvonantoja lakiasioissa». — Hänen asunnolleen saavuttuamme — sieltä halusimme tilata kalaa viedäksemme sen paluumatkalla kotiimme — oli kello jo kaksi aamulla ja porstuan ovi oli suljettu. Sillä arkailemattomuudella, minkä erämaa ja kuusi viikkoa katkeamatta säteilevä aurinko mieliin luovat, koputimme reippaasti ovelle; kuitenkaan ei herännyt yksinäisessä, syrjäisemmässä huoneessaan nukkuva isäntä. Virkkuja olivat sitävastoin hänen sisaruksensa, kaksi siskoa ja yksi veli. Muutaman minuutin kuluttua olivat nuoret irrottaneet salvan oven edestä. He olivat virkeitä ja iloisia senvuoksi, että minun seuralaisissani tapasivat vanhoja Kolarin tuttujaan. Kahvipannu pistettiin tulelle, ja tytöt vilkkaasti rupattelivat. Nuorempi hymyili ylen herttaisesti suullaan ja silmillään, kuopat poskipäissään, hääriessään siinä liedellä lekottavan kahvipannunsa kanssa, sille että minä hänen marja- ja maitokasvoineen hiilellä pari vänrikinviiksiä pursin ne sopivat hänelle mainiosti ja hän niitä salaisella mielihyvällä peilistä katseli. Minun ei olisi pitänyt näytellä maalaria, sillä juoruaminen on hyvin rakasta erämaiden rahvaalle. Kuukausi jälkeenpäin puhuttiin kirkonkylän hihhulien kesken pyhällä kauhulla tuosta pikku kohtauksesta perheatelierissa, mutta niin väritettynä, että meidän oli siinä enää mahdoton tuntea noita viattomia hiiliviiruja.

Kun olimme lähdössä matkaamme jatkamaan, pani Iska, talon nuorempi, iloinen ja ystävällinen veljes, kolme komeata, joesta juuri pyydystämäänsä harjusta veneeseemme eväidemme täydennykseksi, hyppäsi itsekin veneeseen ja auttoi voimakkaasti sauvoen venettämme parin vuolaan nivan yli, kertoellen innokkaasti ja eloisasti jännittäviä tarinoita nivoista ja niiden aiheuttamista onnettomuuksista. Tuo parin kolmen kilometrin pituinen koskitaival luisti niitä kuunnellessa kuin tanssi. Sitten nousi Iska-ystävämme maihin ja jalkaisin reippaasti kotiinsa kulki.

Mutta me etenimme edelleen Joensuuhun, siihen paikkaan, missä koillisesta tuleva sivujoki, Äkäsjoki, kärsimättömänä vaahdoten, villinä syöksyy petollisten kallioiden ja kivien syliin, Muonionjokeen päästäkseen. Tyynenä ja majesteetillisena tulee tämä kaartaen lännestä ja jatkaa kulkuaan sitä samaa tietä, mitä me nyt olimme matkanneet, kauvempana etelässä vuorostaan heittäytyäkseen, mutta vieläkin voimakkaammin ja komeana, koskenlaskulle mahdottomana putouksena, ihanaan Tornionjokeen ja sen kera viimein meren syliin huvetakseen.

Äkäsjoki nyt meitä kohti määräpaikkaamme veisi, kohti erämaan mahtavata tunturia. Joen suussa, nimeltään Koskenkurkku, me nousimme maihin loppumatkasta tietoa saadaksemme, sillä se oli meille kaikille tuntematon. Paikka oli nimittäin asuttu: Kemin höyrysahaosakeyhtiö oli tänne erämaahan siirtolan perustanut, olipa järjestänyt sinne pienen kauppasäädynkin tukkimiehiään varten.

Kello oli nyt neljä aamulla, mutta uni näytti mieluisasti viivyskelevän tuossa päivänsäteiden syleilemässä, hauskassa talossa, noissa viimeisissä ihmisasunnoissa, joita seuraavain kuudentoista tunnin kuluessa näkisimme. Matka-ohje, minkä viimeinkin saimme, oli ylen niukka. Pari kolme peninkulmaa olisi meidän kulkeminen ylös Äkäsjokea ennenkuin nousisimme maihin vaeltaaksemme länttä kohti Luosujärven taloon, ainoaan lähiseudulla sijaitsevaan asumukseen. Siinä kaikki, mitä meille osattiin ilmoittaa. Ei ainoakaan tapaamistamme henkilöistä ollut kulkenut ylös Äkäsjokea, jonka Koskenkurkku, ikäänkuin vieraiden neuvotteluille vihaansa puskien, rannalla vaahtosi ja ryskyi.

Senpävuoksi etsimme taas käsiimme kosken alla olevan veneemme ja koskesta oli se köyden avulla ylös hinattava. Miehistö jäi yksin veneeseen ohjaamaan sauvoimen avulla sen kulkua kuohujen lomitse. Siinä kysytään voimaa ja valppautta, varsinkin kun väylä on aivan ventovieras ja virta puskee hurjan jättiläisen voimilla vastaan.

Saimmehan viimeinkin pikku aluksemme väljempään veteen; seuralaiseni huoahtivat ylenmääräisten ponnistuksiensa perästä, lähteäkseen pian uusia, iloisia vastuksia voittamaan.

Äkäsjoki on oikein mahtava virta, vaikka sen leveys ei olekaan suurempi kuin neljännes Muonionjoen leveydestä, mutta kuitenkin on joki koko sen välin, minkä me kuljimme, ainakin kolme kertaa niin leveä kuin Aurajoki Turun kaupungin siltain luona niiden alapuolella. Siihen juoksee useampia sivujokiakin, joita useimmissa paikoin Etelä-Suomessa pidettäisiin jotakuinkin mahtavina. Siitä huolimatta on Äkäsjoki väliin kesä-aikaan jokseenkin matala, ja niin oli nytkin puheenaolevana sateettomana kesänä suuressa määrin asianlaita. Useamman kerran töksähti meidänkin kevyt veneemme joen sileään hietapohjaan, päästyään kunnialla nivan yli toisensa perästä.

Niin ihmeteltävän ihana kuin olikin tuo kuuden viikon pituinen kesäpäivä, josta silloin kesä- ja heinäkuussa täällä pohjolassa sain nauttia — yhden asteen vaiheilla napapiiristä pohjoiseen — säilyy kuitenkin kauneimpana kesäkuun 25 päivän muisto, tuon päivän, jolloin me matkustimme pitkin Äkäsjoen kristallikirkkaita vesiä, tuon lempeän virran hivelevien, viehkeiden, yksinäisten rantojen välissä. Miten turvallisena ja lapsellisen luottavaisena hymyilikään vastaamme tuo meille kaikille kokonaan outo erämaa!

Joen suupuolen jotenkin loivia rantoja peittivät melkein vesirajaan asti parin kolmen kyynärän korkuiset lapinpaju- ja raitapensaat, joissa enimmäkseen oli miellyttävä, vaaleanharmaa väri. Vedestä kohosi mitä komeimpia caltha-kasveja metallinvihreine, loistavine lehtineen, ja ylempänä rannoilla seisoi nuoria, ehkä oikeammin sanoen hentoja, hajallisissa ryhmissä kasvavia koivuja.

Tuotatuonnempana matkamme varrella kävivät rannat korkeammiksi ja kasvoivat havumetsää, aina väliin tehden tilaa reheville, luonnonomaisille rantaniityille, joiden keskellä kiilui latoja valmiina vastaanottamaan vuoden runsaan heinäsadon. Mutta eipä näkynyt ainoatakaan asuntoa, ei soudellut ainoakaan vene vastaamme, ei ilmestynyt yhtään ihmistä näkyviimme pitkän päivämatkamme kuluessa. Meitä ympäröi äänetön, vieno, täydellinen erämaa.

Vähäväliä ilmestyi eteemme vesilintuparvia ja monet poikueet pakenivat nopeasti soluvaa venettämme ja säikähtäneinä tulivat nähtävästi ensimäisen kerran eläessään koetelleiksi hentojen siipiensä kestävyyttä lentämällä rauhaisaan metsään, niistä erämaan hiljaisuuteen lintujen laulu yötä päivää kajahteli.

Meillä oli perässämme uistin, joka kuitenkin usein täytyi lappaa veneeseen, ettei se matalammissa paikoin tarttuisi kiviin eikä jokiruohoihin, mutta saimmepa kumminkin saaliiksemme kunnon taimenen. Sille löysimme mainion säilytyspaikan muutamasta kolosta rannan kuusien välistä, jossa oli mitä raikkainta vettä. Palatessamme Yllästunturilta veimme me sitte tuon maukkaan saaliin mukanamme kotituomisiksi.

Useinpa ajoi väsymys venemiehet ja harvinaisen hyvä ruokahalu meidät muutkin maihin. Siellä viritettiin tuli, että verenjanoiset hyttyset pysyisivät edes jonkin matkan päässä, ja siellä paistettiin ne hyvät harjukset, jotka Iska oli meille lahjoittanut, ja siellä sai eväslaukkumme muukin sisällys makuaistiamme tyydyttää.

Tuollaisessa levähdyspaikassa — aurinko paistoi jo ylinnä taivaalla ja kuumuus oli kiusottava — heittäysivät seuralaiseni rannan nurmikolle muutamien kuusien katveeseen, vetivät päänsä, kaulansa ja olkapäittensä yli hyttyssuojustimensa ja nukahtivat meikein siinä samassa. Kun minä en ole koskaan saanut ulkoilmassa unta enkä yleensäkään päivällä, kuljin kappaleen matkaa metsään karkottaakseni uusilla vaikutelmilla väsymystäni, joka jo tuntui vaivaavan, tottumaton kun olin pitempiaikaiseen valvomiseen.

Ympärilläni levisi täydellinen erämaa, kuvaamattoman tyyni ja mukaansatempaava kauniissa kesä-asussaan. Mustikat olivat raakiloina. Tuskin liiteli pilvenhattaraakaan vaaleansinisellä taivaalla. Muuan lintu päästeli piipitysääniään ja metsä niihin kauvempana vastaan kajahteli. Maahan sortuneet mahtavat hongat minulta tuhkatiheään tien sulkivat, kertoen siten miten syys- ja talvimyrskyt hillittömällä raivolla yli tuon aution seudun tavallisesti myllertävät. Mutta niin autiolta kuin tuo kaikki näyttikin ja niin ihmisistä tyhjän kuin tiesinkin tuon seudun olevan, en kuitenkaan voinut ajatella olevani täällä yksin uinuvien toverieni kanssa. Kummastuksekseni minä huomasin joka hetki odottavani jonkin erityisen hyväsävyisen, tuskin tuntemani helsinkiläisen astuvan metsän varjosta esiin. En saanut tuota omituista päähänpistoa mielestäni kaikkoamaan koko sen tunnin kuluessa, minkä metsässä viivyin. Se seurasi minua mihin tahansa menin, ja kuitenkin olin ihan valveilla ja nauroin itsekseni vallan makeasti tuolle mielikuvituksen leikille, tuolle lappalaiselle — noituudelle!

Täällä erämaassa kuljeksiessani kyhäsin kokoon seuraa van pienen runon:

ÄKÄSJOKI.

    Kaunis vuo, mi hiljaa hiipii eelleen
    Kautta hentoin kesävihrerantain.
    Oi, tuo hohto pian tyhjäks haihtuu.
    Kesä kohta syksyyn vaihtuu, silloin
    Jää ja yöpä teidät tyystin peittää.

    »Kohtaloa meidän valitelko
    Ällös, hyvä vieras», joki lausui.
    »Lyhempi kuin kesä pohjolassa
    Ihmiselämäss' on kesä lyhyt.
    Synkemmin kuin talven pitkä yöhyt
    Kietoo sydämiä murhemuistot.

    Kas, kun pääsky saapui, tytön näin ma
    vaeltavan vilpoisata rantaa.
    Keväänsäde säihkyi silmissänsä,
    Kesä lauluissansa lämmin hehkui.

    Käki tuskin kukkumast' ol' laannut,
    Kun hän jälleen rantamilla kulki.
    Povessansa paloi huokaukset,
    Kun hän vitkaan eten' erämaahan.

    Vaan kun joutsen aikoi etelähän,
    Käynti raskas rannoiltani kuului.
    Hän se oli, jolta kevät, kesä
    Kaikkos, tyttö, nyt niin kylmä, kalvas,
    Hyiset hanget lunta sydämessä.

    Hänet kesill' olen jälleen nähnyt,
    Yhä sama, jäykkä, kylmä, mykkä,
    Jäinen hilekiilto katseessansa.

    Kesänsä ei saavu enää konsa,
    Mutta minun talvi kevääks siirtyy.
    Taaskin kautta kesävihrerantain
    Lintusten ma lauleloita kuullen
    Riennän kauvas, kauvas onnellisna,
    Päivän leikkiessä laineillani.»

Kun minä palasin maihinnousupaikkaamme, huomasin toverieni vielä nukkuvan, mutta ne heräsivät samassa huudahdukseeni, sillä minä näin virran vievän venettämme, joka oli juuri rannasta ulommaksi solumaisillaan. Sain toki kuitenkin kiinni sen perässä laahaavasta köydestä.

Ja kun tästä seikkailuyrityksestä oli näin onnellisesti suoriuduttu, kaikkosi hetkeksi väsymys lamautuneista tajuistamme. Eipä, tottatosiaan, olisi ollut hupaista huomata olevansa kohtalon hylkääminä erämaassa.

Mutta yllämainittu ei ollut ainoa kesäinen kepponen, minkä mielikuvitukseni minulle teki. Vasta kun olin laskeunut lehväsvuoteelleni veneen pohjaan, alkoi kesäisten harhakuvien karkelo.

Äkäsjoen ruohorikkaat, pitkien pajupensasrivien, komeiden caltha-kasvien ja havu- ja lehtimetsäin reunustamat rannat himmenivät silmissäni ja niiden sijaan ilmestyi kuin lammikoiden ja kanavien sirosti järjesteltyjä, mitä rehevimmän kasvullisuuden kaunistamia rantoja Etelä-Euroopan kuninkaallisista huvipuistikoista. Rannalta kiilui pikku höyrylaiva ja se suitsutti savu- ja höyrypilviä ilmoille. Tämä odottamaton näky herätti minut horrostilastani. Minä nousin ylös, hieroskelin silmiäni — ne olivat nähneet unta, vaikka itse olin valveilla — ja huomasin, että höyrypilvet eivät olleet muuta kuin viistoon yleneviä, säteilevän yöauringon valaisemia hiekkavieremiä, joita oli siellä täällä vehreiden ja harmahtavien rantapensasrivien välissä.

Kolmas uneton yö loihti paluumatkalla paikkapaikoin leveän Muonionjoen rantamilla esiin kummallisia, osaksi jättiläis-, osaksi kääpiömäisiä ihmishaamuja, iloisia naurusuisia naamoja, ja ne minua kovin huvittivat katsellessaan siinä suurikupuisten päivänvarjostimiensa alta meidän venettämme ja kääntyessään aina sitä mukaa kuin me pääsimme niiden ohitse.

2. KOHTAUS ERÄMAASSA. YLLÄSTUNTURIN JUURELLA.

On komeata katsella, kun voimakkaat, tottuneet koskienkävijät sauvovat venettä virtaa ylös kaikin voimin ponnistellen — varsinkin kun kaksi tahi useampia veneitä on kulkemassa kilvan. Vaahto keulan ympärillä kuohuu, ja miehet ovat asennoissa, joihin kuvanveistäjän katse uppoaisi.

Sauvoessaan ovat miehet ihan suojattomia hyttysiä, »sääskiä» ja »polttiaisia», noita kesän eri aikoina vuorotellen ilmestyviä verenjanoisia julmureita vastaan, jotka purevat kuin taistellen elämästä ja kuolemasta. Ilettävimmät niistä ovat pienimmät, sillä ne tunkeutuvat silmiin, korviin ja sieramiin, jos taas koskenlaskijat vetävät päähänsä ja olkainsa yli harmahtavat hyttyssuojustimensa, näyttävät he hyvin salaperäisiltä: säkenöivät silmät suojustimen suurissa silmäaukoissa; suojustimen ulkopuolella istuu sadottain hyttysiä, samalla kun kokonainen pilvi heidän ilkeämielisiä tovereitaan tanssii ja survoo valitsemainsa uhripaikkain ympärillä. Ja jos sauvojat ovat urheiluunsa tottumattomia ja paljain jaloin — mikä harvoin tapahtuu — pysyäkseen veneen keikahdellessa paremmin tasapainossa, sattuu väliin, että he, hyttysten hyökkäyksistä kiusaantuneempina kuin Job vainonhengestään, tekevät varomattoman liikkeen, mikä saa aikaan sen, että he menettävät tasapainonsa ja kaatua romahtavat kallistuvan veneen pohjalle — vahinko, joka on uhkaamassa silloinkin, kun alus äkkiarvaamatta törmää jollekin vedenalaiselle kivelle taikka tarttuu karille.

Nivojen kivet ovat kahta lajia ja niiden suomalaiset nimet viittaavat siihen, että kansassa on ollut luulo niiden kanssa yhteydessä olevista kuvitelluista elävistä olennoista. Koiraskiviksi kutsutaan sellaisia vedenalaisia kiviä, joiden yli vesi tasaisesti virtailee, niinkuin pöytäliina, kun se aaltomaisena levitetään; naaraskiviksi nimitetään taas sellaisia koskissa olevia kiviä, joita vastaan virtaava vesi rajusti ja ikäänkuin häijysti syöksyy vaahdoten ja räiskyen niinkuin jonkin ilkeän akan luonteenmukaisella tavalla, vertaus ja nimitys, mikä tarinoi huumorillisesta kohteliaisuudesta erämaassa. Kosken tyynempiä kohtia sanotaan suvannoiksi, eivätkä ne koskensauvojia mainittavammin rasita.

Kuta ylemmäs Äkäsjokea me samosimme, sitä vaihtelevammiksi rantamaisemat muodostuivat. Kohta näimme Tapojoki-nimisen sivuhaaran luoteesta vuodattavan sameita vesiään Äkäsjoen kristallikirkkaaseen helmaan. Tapojoen ylemmän juoksun varrella kuulostaa olevan todellakin romantillisen kauniita luonnonkuvia, mutta sinne poikkeaminen olisi vienyt meidät kovin syrjään aikomastamme suunnasta. Vähän tuonnempana oli joessamme pieni, soma saari. Tämä vaihtelevaisuus olikin omiansa virkistyttämään meidän mieliämme, sauvoessamme siinä tunnin toisensa jälkeen ventovieraita vesiä, tietämättä olimmeko jo ehkä kulkeneet ohi Luosujärven venevalkaman, mihin meidän olisi tullut pysähtyä.

Silloin älysimme muutamassa virran mutkassa miehen kävelevän rannalla. On mahdotonta unohtaa sitä kummallista vaikutusta, minkä itsessään tuntee kohdatessaan ihmisen syvässä erämaassa. Keskustelumme taukosi. Oli kuin ainoastaan silmämme olisivat eläneet. Siinä samassa hetkessä oli kaikki väsymys kadonnut kuin taikavoiman kosketuksesta. Vene kiisi eteenpäin kuin siivillä. Tuossa tuokiossa ilmestyi eteemme kappale mitä vilkkainta elämää ja kauniita värejä, siltä tuntui meistä tuona »loihdittuna» hetkenä. Vastaamme tuli näet kaksi venekuntaa miehiä ja naisia, ja matalikolla kahlaili muuan mies ja irrotteli eräitä karille tarttuneita tervatynnyreitä, samalla kun toisia tynnyreitä vieri verkalleen virran mukana, tällä yksinkertaisella kuljetustavalla päästäkseen Köytän lastauspaikalla Tornion edustalla odottaviin laivoihin.

Kun veneissäolijat meidät huomasivat, näytti se niihinkin tekevän yhtä eloisan vaikutuksen. Keskustelu oli pian täydessä käynnissä eikä siltä puuttunut alkuperäisyyden vivahdusta.

Seurueen joukossa oli ylen puhelias muuan vanha, rattoisa ukko. Että minä olin se kaukaa saapunut vieras herra, jonka huhu oli kertonut tänä kesänä saapuvan Kolariin, sen sanoi hän kyllä heti älyävänsä. Entä minun toverini? Kuka mahtoi hän olla? Kun ukko sai tietää, että tämä oli kunnon virkamies Kolarista, loisti hänen katseensa tyytyväisyyttä ja hän huudahti iloisasti ja reippaasti: »Noh, meidän kirkon oma mies!»

Me puolestamme ehätimme kyselemään vastaisen tiemme tuntomerkkejä. Niin, me läpäisimme tuotatuonnempana uudistalon vasemmanpuoleisella rannalla ja sitte Luosujärven venevalkaman oikealla. — Miten pitkä matka on pirtille? — »Noh, kolme pitkää virstaa!» — Entä venevalkamaan? — »Noh, ihan pirtin luona!» — Entä millaiset ovat sen tuntomerkit? — »Noh, ei siinä ole minkäänlaisia veneitä eikä muita sentapaisia, mutta vähän tervanjätteitä metsän halki johtavalla polulla.»

Pian heitimme hyvästit ystävälliselle, hauskalle venerahvaalle.
Erosimme heistä kuin vanhoista tutuista.

Ja niin huristettiin yhä edelleen ylös jokea. Aluksi aika kyytiä ja vilkkaasti jutellen, sitte, kun aika kulumistaan kului eikä mitään uudistaloa vielä näkyviimme tullut, äänettöminä ja vitkempaan.

Pitkän taipaleen kiemurteli taas joki lakeiden, luonnonkasvuisten, sankkaruohoisten rantaniittyjensä lomitse. Kaikki tuntui olevan kuin viljeltyä, niin että uinaileva mielikuvitus sai minut siinä äänettömyydessä alinomaa tähystelemään — ei mitään pikku uudistaloa erämaassa — vaan vähintäänkin jotain komeata kirkonkylää, minkä minä odotin ilmestyvän eteemme joen jokaisessa mutkassa.

Sensijaan kohosi yht’äkkiä itse Yllästunturi ja, niinkuin näytti, aivan lähellä kaikessa hirvittävässä majesteetillisuudessaan. Koko tuota alastonta tunturia näytti peittävän harmahtava jää- ja lumihyyhmä ja siinä vaipassaan se yleni niin tylynä ja uhkaavaisena, että kylmät väreet kävivät, kesäpäivän paahteesta huolimatta, läpi luiden ja ytimien. Seuraavana päivänä huomasimme, että meidät oli pettänyt näköhäiriö. Lumesta emme tunturilla havainneet jälkeäkään — se mitä lumeksi arvelimme olikin vaan liikkumatonta, taajaa, vaaleanharmaata usvaharsoa, jota oli kasaantunut pitkin tunturin rinteitä. Itse tunturikin lienee vielä ollut puolentoista peninkulman päässä meistä.

Yllästunturi oli kotvasen näkyvissämme. Sitte kävivät joenrantamat korkeammiksi ja metsäisiksi ja peittivät tunturin taakseen.

Sitävastoin kiilui viimeinkin odottamamme uudistalo rannan kuusien välistä. Me laadimme ajatuksissamme hauskoja suunnitelmia kahvin ja teen keittämisestä ja siitä että tuvassa saisimme kaiketi yösijankin, sillä varsinkin minä olin ylen väsynyt.

Mutta miten kaikki toiveemme taittuisivatkaan uudistaloon saavuttuamme! Ovi oli naulattu kiinni, kaikki väki oli poissa ja ainoastaan säikähtänyt lammaslauma samoili ympäri tarhaansa.

Erämaiden vanhan tavan mukaan tuollaisissa tapauksissa me avasimme oven — ooh, ei täällä olisi tarvinnut lukkoja eikä salpoja, sillä tuossa pimeässä tuvassa vallitsi köyhyys, ikävyys ja tavaton siivottomuus. Muuan kuppi ja teelautanen ja pata kuivaneine vellintähteineen muodostivat koko talouskaluston; lavitsa, jonka peittona oli vanhoja verkonriekaleita, oli makuusijana. Ei, mieluummin vielä muutama pikku ponnistus kuin jäädä tähän kurjalan hökkeliin.

Viritimme kuitenkin takkaan räiskyvän tulen, panimme vettä pataan ja miten lienemmekin siitä ryynivellin jätteet raaputtaneet, saimme kuin saimmekin padan puhtaammaksi kuin mitä se vuosikausiin oli mahtanut olla. Mustanpuhuvaa, savuista teetä saimme näiden kyökkipuuhiemme palkkioksi, mutta olipa toinen sauvojistamme niin uuvuksissa, ettei hän kun hänet joenäyräältä unestaan herätettiin, kyennyt tyhjentämään kuin puoli kupillista teetään, mikä kuitenkin kaiketinkin vaikutti häneen virkistävästi.

Tuntematta vähintäkään kaipausta naulasimme me jälleen tuon kurjalan oven kiinni ja läksimme edelleen etsimään Luosujärven venevalkamaa, missä tervanjälet polulla tuntomerkkeinä olisivat.

Matka sinne oli luonnollisesti paljon pitempi kuin mitä meille oli sanottu. Yhä uudestaan ja uudestaan kävimme maissa, tervapilkkuja turhaan etsiskellen. Mitä tarkkaavaisimmin ja indiaanien tavoin tähystelimme me joka suunnalle, arvellen että kentiespä sittekin olemme kulkeneet etsimämme paikan ohi. — Silloin älysimme äkkiä kauvempana rannasta olevan tervatun tynnyrinvanteenpuoliskon. Eri tahoille hajautuneina etsimme polkua, jonka piti olla siinä lähistössä. »Eläköön!» kaikui metsästä. Polku oli löydetty. Veneemme vedettiin kauvas maalle, sauvoimet ja äyskäri kätkettiin pitkään heinikkoon, ja nyt alkoi kahdeksan kilometrin pituinen kävelymatka joenpinnalla kestettyjen vastuksien lisäksi.

Kävihän se kulku keveästi ja rattoisasti kuusten ja mäntyjen keskitse kuivalla maalla. Matkalla me poikkesimme muutamaan laudoilla vuorattuun maakuoppaan, jonka tukinhakkaajat olivat aikoinaan rakentaneet. Sen seiniin piirsimme nimemme niiden harvojen matkailijoiden nimien rinnalle, jotka aikaisemmin olivat paikalla käyneet.

Polku vei nyt eräälle suolle, missä pitkä jono liukkaita, pyöreitä tukkeja oli siltana. Pieksut olivat mainiot pitämään tasapainossa tuolla limaisella, kapealla, melkein kilometrin pituisella käyntisillalla, mutta työläämpi oli sen taivaltaa, jolla jaloissaan oli pohjatut saappaat. Ainakin kymmenisen kertaa solahti se polviaan myöten suon ruskeaan liejuun, mutta rutikuivana sai hän kumminkin jalkansa sammaleisesta suosta ylös, ja se antoi äänen, mikä muiskua muistutti.

Suolla meitä ahdistelivat ikäänkuin »surisevaan taistelurintamaan» järjestäytyneet hyttyspataljoonat, joita on hauskempi muistella kuin komennella. Niin pääsimme kovalle maalle taaskin, ja hyvissä ajoin oli Luosujärven yksinkertainen, verrattain hyvinvoipa talo näkyvissämme. Voimakas koiranhaukunta ilmoitti tulomme talon asukkaille, jotka rohkeapuheisen, hupaisen »Lapin-muoriksi» itseään kutsuvan emännän ja hänen kielevän, toverini mielestä naisellisenkainon tyttärensä johtamina ottivat meidät mitä sydämellisimmin vastaan. Oudossa erämaan talossa vieraileminen ei täällä ole vähääkään harmillista, sillä varoissaan oleva väkikään ei yhtään ujostele ottaessaan vastaan tarjotun maksun vieraiden nauttimasta mukavuudesta ja heille osoitetusta loppumattomasta hyväntahtoisuudesta.

Tupa oli avara ja siisti. Erään akkunan luona, mistä levisi näköala Yllästunturille päin, olivat talontyttären kangaspuut, joissa oli työnalaisena vahva ja kaunis vihreänvärinen villakangaskudin; se oli nyt yöksi huolellisesti lumivalkosella pyyhinliinaila peitetty.

Kahvipannu porisi tulella suuressa, puhdistetussa takassa, illallinen oli pian katettu, mutta väsymyspä veikin miltei koko ruokahalun. Toverini, joka oli karaistunut jokapäiväisistä voimiakysyvistä matkoistaan, läksi vielä talontyttären kanssa soutelemaan sirojen rantojen ympäröimälle järvelle, josta talo oli saanut nimensä. Ilta oli tyyni, kaikki oli lähellä ja kaukaa niin hiljaista, että heidän veneestään kuului taloon jok'ainoa sana, minkä he lausuivat, silloinkin kun he olivat noin kilometrin päässä siitä.

Toverillani oli kyllä ollut aikomus hiukan uinahdettuaaan lähteä jo kello kahden aikana ongelle, mutta hän heräsikin vasta kello kolme, jolloin me muut jo teimme Yllästunturille lähtöä.

Se joka tänä yönä ei nukkunut olin minä. Minulle oli vuode valmistettu suureen saliin, jonka kaikki akkunat olivat ulkoapäin laudoilla tukitut, niin että sisällä vallitsi täydellinen pimeys. Ainoastaan yhdestä ja toisesta pienenpienestä reiästä pilkisti hieno valopilkku. Siistin vuoteeni viereen oli kuitenkin sytytetty kynttilä palamaan kuin talvella. Sänkyäni ympäröi komea hyttysteltta; sänkyjä oli useita muitakin pitkin salin seinuksia ja niissä nukkui naisia ja lapsia. Niinkuin päivänvalo oli kesäinen lämpökin tuosta avarasta huoneesta poissa ja kellarimainen koleus siellä vallitsi. Tuntui siltä kuin olisi se säilynyt täällä aina pitkästä talvesta asti. Minua muodollisestikin kiusotti tuo pimeys, johon viime aikoina en ollut tottunut. Uni ei silmiin tullut, ja minä nousin ylös jo kello kaksitoista ja niin poistuin tuosta hyttysistä vapaasta, mutta pimeästä ja kolkosta huoneesta.

Ulkona helotti aurinko tänä yönä säteilevän kirkkaana, vaikkakin sen loisto oli omituisen vakavaa, mikä sille keskiyön aikana on juuri ominaista. Tunturi lepäili katveisena noin viiden kilometrin päässä, linnuntietä laskien. Sitä ympäröivät honkametsäiset kukkulat ja niiden yläpuolella muodostuivat kivivuoret jättiläismäiseksi, matalanpuoleiseksi hämärän muinaisuuden kilvenkupulaksi.

Jokin salaperäinen vetovoima on tuossa erämaan jättiläisessä, jonka ympärillä vielä väliin susi ja karhu samoilevat. Silmä pyrki kerran toisensa perästä kääntymään sen tasaisiin, voimakkaisiin ääriviivoihin.

3. YLLÄSTUNTURI.

Niin tulivat aamun alkutunnit, jokseenkin kylmät, tuoden kuin tervehdyksiä korkealta tunturilta, missä ilma on koleata kuumimpanakin kesäpäivänä.

Aamukahvi tarjoiltiin. Ja me purasimme hyvin aikaisen aamiaisen eväslaukkumme antimista, ja siihen olimme lisäykseksi saaneet auringonpaisteessa kuivattua poronlihaa. Sitte läksimme oppaamme seurassa — hän oli muuan tilanomistaja tuon matalan pikkujärven vastakkaiselta rannalta — venevalkamaan, sillä alkuosa matkaamme oli kuljettava vesitse.

Kauvan ei tarvittu soutaa. Me astuimme maihin erään leveän metsäojan suulla; puron vesi solui hiljaa eteenpäin yhtyäkseen järven sameisiin varastoihin.

Nyt alkoi hanhenmarssimme oppaamme perässä melkein huomaamatonta, erämaahan johtavaa polkua pitkin. Kello oli nyt neljä aamulla.

Mikä ääretön joukko mahtavien, kaatuneiden honkain runkoja olikaan tässä metsässä vastassamme! Väliin pääsimme niistä kiertämällä, väliin oli meidän kiivettävä niiden yli. Useimmat niistä lienevät sortuneet myrskyissä muutamia vuosikymmeniä takaperin. Oksat ja varvut olivat jo aikoja sitte rungoista irtaantuneet ja kaarnan olivat sateet ja myrskyt putipuhtaiksi pois huuhdelleet. Väriltään melkein valkeina ja ihan alastomina viruivat ne vehreän metsämaan kamarassa tahi pilkistelivät tuuheiden sanajalkojen välistä, joita kasvoi reippaasti porisevien purojen varsilla, metsän halki uraansa uurtavien. Ne näyttivät mammuth-eläinten luiden jättiläismäisiltä jäännöksiltä, sinne tänne erämaahan eksyneiltä.

Aurinko kohosi yhä ylemmäs taivaalle ja kuumuus oli jo niinkin varhain aamulla jokseenkin rasittava, varsinkin noustessamme harvempaa metsää kasvavan Lampovaaran rinnettä ylös, sillä siellä oli kovin vähän varjoisata eikä kaikin paikoin ollenkaan. Päästyämme sen huipulle — vaaraa pidettäisiin Etelä-Suomessa varsin huomattavana »näköalavuorena» — tähystelimme turhaan tunturia, mikä ei saattanut olla kauvempana kuin kilometrin päässä meistä, mutta metsäpä yhäkin peitti Yllästunturin näkyvistämme.

Niin laskeusimme alas Lampovaaran vastakkaista rinnettä ja tulimme erääseen notkelmaan, mistä tiemme johti edelleen halki ylenevien metsämaiden, kunnes yhtäkkiä huomasimme seisovamme jylhäkatseisen, jyrkän Yllästunturin juurella. Lapissa huomaa useinkin joutuneensa yllätyksien tenhopiiriin.

Ensimäinen havainto, mikä minua tuon pohjolan kuulun tunturin nähdessäni hämmästytti, oli tunturin vähäpätöiseltä näyttävä korkeus. Eipä se näyttänyt juuri paljon korkeammalta kuin Helsingin Nikolainkirkko, jonka korkeus torin tasosta ristin huippuun laskettuna on ainoastaan 242 jalkaa, kun Yllästunturin sitävastoin sanotaan olevan 2,000 jalan korkuisen ja siis vastaavan enemmän kuin kahdeksaa tuollaista päälletysten ajateltua kirkkoa. [Suomen tunnetuin vuori Aavasaksa on korkeudeltaan ainoastaan 784 1/2 jalkaa. Yllästunturi on siis enemmän kuin 1,200 jalkaa sitä korkeampi.] Toinen seikka, mikä hämmästystäni herätti, oli se ettei täällä näkynyt jälkeäkään mistään varsinaisesta vuoresta. Edessämme oli vaan hyvin jyrkkä, ihan metsätön kukkula, jota peittivät lukemattomat päälletysten kasassaolevat kivet, melkein jok'ainoa kuution tai suunnikkaan muotoisia ja suunnilleen kyynärän korkuisia. Niiden muodot ovat niin säännöllisiä kuin olisivat ne koneella leikatut. Siellä täällä kiviröykkiöiden välissä näkyi kuitenkin palanen multaista maata, missä harvakseen kasvoi matalia yrttejä ja ruohonkorsia; sitte alkoi taas tuo valtava kivivyöhyke, kiertäen koko tunturin ympäri. — Monet muutkin Lapin tunturit ovat, mikäli varmuudella tiedän, täynnä irtonaisia kivimöhkäleitä, tasapintaisia, jyrkkäsärmäisiä, muinaisajan ajojäiden muodostelemia.

Kiviharkot ovat hyvin hienosyistä graniittia, ulkopuoleltaan harmaanvihreitä, sileitä, miltei liukkaita, väliin niin irti toisistaan, että ne kulkijan astuessa liikahtelivat.

Ja tätä pyramiidimaista kiviharkkoseinämää olisi kiivettävä aina kahdentuhannen jalan korkeuteen. Se vaatisi vaivaa ja hellettä nuoremmiltakin henkilöiltä.

Yhtäkaikki tultiin kiviharkkovyöhykkeen yläpäähän ja päästettiin helpotuksen huokaus, sillä yläosassa oli rinne kivetöntä ja siitä syystä helpompaa nousta. Ylös päästyämme havaitsimme seisovamme tasaisella ylängöllä — ja sen taustalla oli samallainen jyrkkä kiviseinä kuin alapuolellakin, mutta vieläkin korkeampi, muodostaen toisen kivivyöhykkeen tuon panssaroidun jättiläisen ympärille.

Otsa vielä hiessä äskeisistä ponnistuksista aloimme hetkisen levähdettyämme uuden kapuamisen ylös tunturille — alituiseen kiveltä kivelle hyppien ja kiiveten — tyytyväisinä siihen että edes silloin tällöin tapasimme muutamia metrejä kivetöntä maata, missä pikemmin pääsimme ylös jyrkännettä.

Minä en tahdo tästä tunturillenoususta kertomalla luoda lukijaan sen suurempaa väsymyksentunnetta kuin mitä se nousu meihin itseemme todellisuudessa vaikutti. No niin; ensimäistä ja toista kivivyöhykettä ja ylänköä seurasivat uudet ja yhä uudet samallaiset ja ne kuin ilkkuen esiin ilmestyivät silloinkin kun luuli jo varmasti matkansa perillä olevansa.

Tuossa jättiläisessä näytti piilevän kuin jotain salaperäistä, persoonallista ivaa ja uhmailua joka kerta kun se oli saanut houkutelluksi meidät uudelle ylätasangolle ja siinä taas viritetyksi eteemme uusia, yhä vaikeampia vastuksia. Täällä voi hyvin saada käsityksen siitä, miksi kansantarut pyrkivät luomaan vuorenpeikkoja ja tunturikuninkaita.

Mutta kuitenkin kaikitenkin tuntui siltä kuin olisi jokainen uusi este karaissut hermoja ja lujittanut lihaksia. Sai kyllä suutuksissaan purra hammasta ja hivellä hikeä otsaltaan, mutta kunkin uuden pettymyksen perästä lyhennettiin siitä huolimatta levähdyshetkiä. Ylös täytyi päästä, vaikkapa Yllästunturi kiviharkkovarustuksineen olisi pilviin asti ulottunut. Tuota kiusantekijäjättiläistä alettiin jo epäillä, vieläpä siinä määrässä, että kun viimeinkin oli päästy tunturin korkeimmalle ylängölle ja havaittu että sieltä saattoi nähdä joka suunnalle, yhäkin epäillen tirkisteltiin jotain uutta kiviharkkoseinämää.

Mutta edessämme oli nyt ainoastaan hieman mykevä, sangen laaja ylänkö niin pitkälti kuin silmä kantoi; eräässä paikassa oli pienempi kasa kiviharkkoja ja sitä tunturin korkeinta kohtaa nimitettiin laeksi. Se oli kuin tuon mahdottoman suuren »kilvenkupulan» napa, minkä me jo kaukaa olimme luulleet näkevämme.

Mikä jylhyys, mikä ääretön jylhyys, täytyy sanoakseni, levisikään täältä silmäimme eteen. Tuntureita ja taaskin tuntureita, metsäisiä vaaroja ja niiden välillä lukemattomia tundroja, järviä, lampia ja kiemurtelevia jokia, mutta mistään viljelyksestä ei tänne ylhäälle näkynyt pienintäkään merkkiä. Köyhinkin, pieninkin suomalainen kappeli, jos se olisi siirretty johonkin tuon näkemämme, äärettömän maa-alueen kolkkaan, olisi näyttänyt mitä ihanimmalta varallisuuden ja sivistyksen kehdolta.

Seuralaiseni, jotka olivat jylhyyteen näissä seuduissa tottuneet, ahmivat täysin siemauksin silmillään noista tosiaankin hämmästyttävistä näköaloista. Jakamattoman innostuksen valtaamina osoittelivat he toisilleen jokaista asuttua paikkaa, minkä kaukoputkillaan saivat silmiinsä. Nuo yksinäiset kohdat, jotka olivat parin peninkulman päässä toisistaan, tuntuivat vaan lisäävän seudun autiota vaikutusta, jonka yksityistä, luonnonkauneista, ihanista maisemista ei täällä ylhäällä tietystikään voinut saada mitään käsitystä.

Kun me olimme nousseet tunturille sen pohjoispuolelta ja koska siis emme saattaneet nähdä sen heikosti kaareutuvan tasangon yli, etenivät meidän näköalamme ainoastaan pohjoista ja sen rajasuuntia kohti. Ja tämä osa Lapinmaata olikin mieltäkiinnittävintä. Norjanpuoleiset mahtavat, korkeimmat tunturit näkyivät jokseenkin selvästi, mutta jonkinlaisella epäilyksellä osoitteli oppaamme eräitä Venäjän rajalla päin taivaanrannalla häämöttäviä tuntureita.

Korkeimpia Suomen Lapissa esiintyviä tuntureita oli pohjoisessa näkyvä kaunis- ja voimakaspiirteinen Pallastunturi ja itäisellä ilmalla Kumputunturi, kaukana Kittilässä, kumpikin noin yhdeksän penikulman päässä siitä paikasta, missä seisoimme.

Tuona kuumana kesäpäivänä näytti mukanaoleva lämpömittarimme alhaalla Lampovaaran mäellä + 30°, mutta täällä ylhäällä Yllästunturilla auringossa ainoastaan + 8° Cels. Kylmä tuulenhenki ja juuri äsken sulaneesta lumesta johtunut kosteus saivat aikaan epämieluisan vedon tunturin laella, pitkää talvea muistuttavan. Kuivat, matalat ruohonkorret painuivat notkistuen maahan ja meidän oli oltava alituisessa liikkeessä, ettemme vilustuisi, hikisiä kun olimme. Täällä ei ole kesää koskaan, ja se vaikutus, minkä sain tuosta äärettömästä, aurinkoisesta, silmänkantamattomiin ulottuvasta harmaasta seudusta, oli talvimainen, vakava, juhlallinen ja kunnioitusta herättävä, niinkuin yleensä kaikki mikä on — yksi ja kokonainen.

Kylmyys esti meitä kauvemmin viipymästä Yllästunturilla, jonka joka puolella tarjoutunee katselijan nähtäväksi jokseenkin vaihtelevia maisemia ja näköaloja. — Alaslaskeutuminen oli jonkunverran helpompaa kuin ylösnousu ja kävi nopeasti, sillä vauhtia oli jyrkänteissä vaikea hillitä. Nopeat hyppäykset kiveltä kivelle vaativat kuitenkin tarkkaavaisuutta, sillä kivet olivat sileitä ja väliin luisujakin. Muutoin johdattikin meitä nyt oppaamme vähän kivettömämpää tietä, muristen itsekseen, että oli sen tien ylöskiivettäessä unohtanut. Oli niitä sentään kiviä täälläkin sadointuhansin. Ja jos Yllästunturi lukemattomine, melkein valmiiksi hakattuine kauniine kiviharkkoineen, jotka ovat mitä hienointa graniittia, olisi lähellä merta, muodostaisi tuo nyt niin orpo kukkula kokonaisen rikkaudenpesän.

Vihdoinkin olimme alhaalla tunturin juurella ja saatoimme sanoa tuolle yksinäiselle, mahtavalle, surumieliselle Yllästunturille hyvästimme.

Mikä mahtava maine olisikaan tuolla tunturilla, ellei se sijaitsisi niin kaukana erämaassa. Nyt lienee tämä pienoinen kuvaus kaikkein ensimäinen tuosta suuremmoisen jylhästä Yllästunturista.

Suomen kansallistarustossa löytyy olento, joka on kuin vartavasten luotu eläväiskuva tästä ikäänkuin Herran kiroomasta, kiviharkoilla lastatusta tunturista. Se on Kullervo. — Useinkin, kun istahdin jollekin kivelle hetkisen levätäkseni, kuvastui sieluuni tuon onnettoman nuorukaisen hahmo. Vaikka olivatkin silmäni ummessa, olin kuitenkin näkevinäni hänen istuvan siinä edessäni katkennut veitsi kädessään, taikka pikemmin seisovan tuolla kuivuneella nurmikolla ja puhelevan miekalleen erämaassa. Yllästunturilta saamiini muistelmiin liittyy aina Kullervon traagillinen haamu.

III.

TALVI-MUISTELMAKUVIA

1. MITEN TULIN JOULUA LAPISSA VIETTÄNEEKSI.

Sinä vuonna, jolloin vietin kesää pienessä minulle ystävällisessä piirissä, Kolarin pitäjässä, sain joulukuun 17 p:nä kohteliaan kirjeen, jossa pyydettiin minua heti matkustamaan sinne takaisin siellä joulua viettääkseni sekä nuo sen jälkeistä 20 päivää.

Kutsumus oli laadittu semmoisella luottamuksella tulooni, että se valtasi minut naiivilla, vanhanaikaisella uskollisuudellaan. Minulla oli 7 päivää käytettävänäni ennättääkseni Etelä-Suomesta 20 peninkulmaa pohjoispuolelle Tornion eli yhteensä 110 peninkulmaa. Rautatie ulottui silloin vielä ainoastaan Ouluun asti. Hymyilin ajatellessani kaikkia niitä vastuksia, joita ystävyys täydessä luottamuksessa tahtoi sälyttää hartioilleni yhden viikon joulu-ilon takia. Ei, suoraa hulluutta oli ajatellakaan matkaa!

Kirje, jossa olisin lausunut kiitokset tarjouksesta ja ystävällisen kieltäymiseni ei olisi enää ennättänyt perille. Se se oli kaikkein ikävintä. Näin, mitenkä kaikki siellä kaukana oli järjestetty etäisen vieraan vastaanottamiseksi, mitenkä jouluaatto tulisi ja odottavat katseet etsisivät lumikentillä lähestyvää rekeä, mitenkä lyhyt hämärä päivä kuluisi kaivatun saapumatta; mitenkä pimeys peittäisi aution seudun äänetönnä ja vakaasti ilman että kulkusten kilinää kuuluisi; mitenkä joulusaunan lämpöä innokkaasti ylläpidettäisiin viimeiseen saakka, mitenkä jouluaatto vihdoin toisi pettyneet toiveet pieneen perhepiiriin.

Ei, se meni liian pitkälle. Eikä tämä joulu antaisi minulle mitään rauhaa! Kello kävi niin hitaasti. Toivoin, että näyttäjä jo osoittaisi lähtöaikaa viimeiselle junalle, joka olisi voinut viedä minut pohjoiseen päin, silloin olisi epäilykseni ollut lopussa.

Katseeni sattuivat matkalaukkuun. Mahtuisiko siihen, mitä matkaa varten tarvitaan. Kulumaakseni aikaa ahtasin tavaroita siihen koetteeksi. Niinpä niin, kaikkein tarpeellisin saisi siinä kyllä tilaa ja niin käskin valjastamaan hevosen asemalle ajaakseni.

Mikä hulluus, mikä hulluus! Sata kymmenen peninkulmaa, ehkä 40 asteen pakkasessa! Mikä hulluus! Ei, riisukaa hevonen! En matkusta.

Kello oli 1/2 3 iltapäivällä, taivas pilvien verhooma. Mutta silloin välkähti aurinko kirkkaana esiin pilvipeitosta, — aurinko, jota ystäväni Lapissa eivät nyt vähään aikaan tulisi näkemään — sen loisto oli niin leppeä, niin ystävällinen. Ei, minä lähden! Valjastakaa hevonen! »Usko Jumalasta hyvää ja lähde» oli Laiska Jaakon sananpartena.

Seuraavalla hetkellä olin matkalla viettämään jouluaattoani Lapissa.

En koskaan ole lähtenyt pitkälle matkalle rauhallisemmilla ja iloisemmilla tunteilla. Miksi olin epäröinyt? Matka tuntui minusta nyt niin yksinkertaiselta ja luonnolliselta. Olinhan niin hartaasti odotettu ja olihan minulle mahdollista toteuttaa odottajain toivo. Ja tuntuipa myös niin hyvältä, kun kerrankin maailmassa ei itseään pitänyt liian suuressa arvossa.

Ja tästä hetkestä alkaen en tuntenut itseäni enää joulukiireessä työttömäksi vanhaksi pojaksi. En, kuuluinhan yhtä hyvästi kuin kukaan muu Pohjolassa määrättyyn joulupiiriin ja olin saanut runsaan osuuteni joulukiireestä, joululevottomuudesta ja ikävöidystä jouluilosta.

Kuinka suuri Suomenmaa sentään on — varsinkin talvella. Sadan peninkulman pituisia lumihankia, niukkaa valoa, runsaasti pimeää. Pitkä rautatiematka Ouluun oli muutamia tunteja lukuunottamatta retki mustan tunnelin läpi, jossa juna valopilkun lailla kiiruhti lumihankien, metsien ja majojen ohi, ainoastaan harvojen valohohteitten sitä tuvan akkunoista tervehtiessä.

Kun seuraavana aamuna heräsin Oulussa, osotti akkunan lämpömittari, että puolen asteen lämpöinen odotti minua ulkona, jossa kuitenkin vallitsi niin paksu sumu, että matkani Tornioon kului kuin harmaassa säkissä — kulkien talviteitä meren lahtien, lumen peittämien niittyjen, leveitten virransuitten ja metsien läpi tervehtiäkseen tuon tuostakin suurta postitietä, jossa tapasin vanhoja tuttuja kilometritolppia ja varakkaat kylät odottivat aijottua Tornion rataa.

Matkalla mainittuun kaupunkiin jota kiireettä jatkettiin, laski lämpömäärä ainoastaan pari astetta nollaa alemmaksi, kunnes taivas vihdoin talvipäivän tasauksena 21 p. jouluk. selkeni ja saatti näkyviin teräväsakaraisen uusikuun, ennustaen sään muutosta.

Viivyttyäni lyhyen aikaa Torniossa matkustin vielä samana iltana kaksi peninkulmaa pohjoiseen päin.

Kun Torniossa kerroin olevani matkalla revontulia katsomaan, sanoi yksi tuttavistani: »Saattaisi tapahtua, että lyhyellä joulumatkallasi mitään revontulia ei tulisi näkyviin.» — »Ohoh», vastasin leikillisesti, »olen jo täksi illaksi tilannut itselleni vähän pohjanpaloa», ja oikeinpa arvasin — jo ajaessani leveän Tornionjoen suun yli, lensi heikosti loistava, maidonkarvainen pohjantulen siipi taivaan rannalta sen keskustaa kohden. Pilven muotoisia valopilkkuja ilmestyi sen ohessa pohjoiselle taivaalle ja näiden välissä levisivät terävät eriväriset valokentät tuon tuostakin esiin taas kadotakseen samalla kun välistä jättiläiskokoinen valonuoli syöksi halki ilman puolihämärässä lepäävään ympäristöön.

Tämä oli kaiketi ainoastaan harjoitus johonkin kohtaukseen sitä suurenmoista revontulinäytäntöä varten, jota halusin, mutta se valmisti minua valtavasti odottamaan, mitä tulisin näkemään.

Jos Gustave Doré vain olisi nähnyt valonhenkien vaihtelevan salaperäisen leikkimisen tänä iltana, niin mitä huimaavia aatteita olisikaan hänen sisäisen silmänsä nähtäviin ilmestynyt maailmaa hämmästyttääkseen, esim. kun hän loi kummallisia kuviaan Johanneksen Ilmestyskirjaan.

Seuraavana aamuna kello 5 jatkoin matkaa tähtikirkkaan taivaan loisteessa, 15 asteen tyvenessä, neitsyeellisessä pakkasessa.

Kuinka korkealta näyttikään Pohjolan tähtitaivas! Ainoastaan etelämaissa saa nähdä niin runsasta tähtivaloa ja niin ihanaa taivaankantta. Sen vuoksi olikin matka aikaisena, raikkaana aamuhetkenä erinomaisen hupainen.

Vihdoin rupesi päivä sarastamaan ja 11 ajoissa nousi aurinko säteilevän kirkkaana viipyäkseen pari tuntia taivaan reunalla, jättäen jälkeensä lumoavia värivivahduksia pohjoisen taivaan puoliskolle, kun eteläistä puoliskoa peitti mitä kauniin sininen ja viheriä värihohde.

Tänä aamupäivänä tapahtui minulle se ilo, että aivan odottamatta näin Kolarilaisen ystäväni astuvan sievään kestikievarihuoneeseen, johon olin tuokioksi pysähtynyt. Hän oli matkalla Tornioon noutamaan minua, joka jo olin hyvän matkaa kauemmas ennättänyt.

Tämä tapaaminen oli alkuna yhteiseen joulumatkaan minulle edellisenä kesänä tehdystä Lapin matkasta tuttua tietä, joka ainoastaan parin kilometrin matkalla nyt talvella kesäisestä erosi.

Tämä tapahtui Aavasaksan läheisyydessä, joten me siis tällä kertaa uudelta puolelta saimme nähdä tuon sfinksimäisen vuori-immen, joka kesäyön auringossa ja sydäntalven hämärässä katselee länteen päin ja uneksii ylpeästä Luoppiotunturista Ruotsin puolella.

2. PEIKKOMAISIA NÄKÖHÄIRIÖITÄ LAPISSA.

Kun meidän matkallamme Lappia kohden täytyi muutamaan paikkaan pitemmälti pysähtyä, alkoi aika käydä täpäräksi, jos tahdoimme jouluaatoksi päästä perille, ja kun tämä oli toivonamme, päätimme panna yötä lisäksi, koska ilma oli lauhkea, pakkanen ainoastaan 15 astetta ja aivan tyven.

Tottumaton kun olin seitsemän päivän matkaan arvasin yöllä joutuvani niiden näköhäiriöiden leikkipalloksi, jotka kuten edellisenä kesänä Lapissa tehdyillä pitemmillä matkoillani olin huomannut, tavallisesti iloista leikkiään kanssani pitivät, kun väsymys valtasi silmäni, mutta kun ei minulla ollut minkäänlaista haittaa oleskelusta siinä ihmeiden maailmassa, johon nämä häiriöt minut saattoivat, odotin mielihyvällä niiden esiintymistä talviyössä.

Ja ne ilmestyivätkin, kesänäyistä aivan eriäviä, mutta tavattoman huvittavina katseltaviksi ja niin sanoakseni tutkittaviksi ja parasta oli se, että ne uskomattomassa määrässä kaunistivat niitä yksitoikkoisia ja autioita seutuja, joiden läpi matka kulki.

Merkillisin kaikesta merkillisestä, joka näissä ilmiöissä esiintyi, oli se silmänkääntäminen, jolla ne tavan takaa alkoivat, siten että ympärillä olevat esineet vaihtoivat perspektiiviä niiden välillä olevien lumikenttien ja harmahtavan taivaan kanssa, jotta harmahtava väri terävin piirtein liikkui eteenpäin, jolloin puut tulivat muodostamaan tumman taustan. Ja kun näin luonnollisesti kävi myös lumen peittämän, valkean maantien ja taivaanrannan sen yläpuolella, niin kuljettiin eteenpäin ihmeellisten ennen näkemättömäin kuvaelmien ympäröiminä.

Joka kerta kun tämä perspektiivimuutos tapahtui, hävisi kaikki väsymys aivoista. Nauraen kohotin itseäni sijaltani pitkässä mukavassa reslareessä ja katselin uteliaana sekä täysin valveutuneena alituisesti vaihtelevia koristeita: milloin palatsirivejä ja italialaiseen malliin rakennettuja huviloita, joita tummat sypressit ja valkeat kuvapatsaat ympäröivät, milloin mahtavia kirkkoja pengermineen ja pilvenkorkuisine tornineen, jonka akkunoissa joku yksinäinen kynttilä — tähtitaivaalla — loisti.

Äkkiä näin meidän ajavan mitä ihanimpaan kristallista loistavaan luolaan, josta ei näkynyt ulospääsypaikkaa, ajavan suoraan sen kimmeltävää, säkenöivää holvia kohden. Vaistomaisesti tuuppasin matkatoveriani kylkeen ja huudahdin: »Etkö huomaa, kuinka täällä on kaunista! Mehän ajamme suorastaan taikalinnaan!» — »En näe rahtuakaan linnoistasi», vastasi tuo onnellinen otus, joka oli valvonut ja matkustanut kaksitoista yötä peräkkäin ja ainoastaan sillointällöin vaipunut reessä puolihorrokseen tuntematta mitään väsymystä, kun minä sitä vastoin ollen lopettamassa sadan peninkulmaista, varsin mukavaa matkaa ja valvottuani ainoastaan yhden ainoan yön elelin viehättävimpien näköhäiriöitten lumoavassa utupiirissä.

Vaikka ei ollut kuutamoa eikä revontulia, ei voitu tänä talviyönä — 23 ja 24 päivän välillä joulukuuta — kuten useimmiten kaukana pohjoisessa on asian laita, puhua mistään varsinaisesta pimeästä. Meitä ympäröi vain omituinen iltahämärä, jossa saatti erottaa kaikki lähellä olevat esineet.

Näitä näköhäiriöitä katsellessani muistin elävästi mitä olin lukenut kertomuksessa suomalaisesta retkestä Sodankylään ja Kultalaan talvina 1882 ja 1883. Kertoessaan retkestä porolla Kultalaan joulun pyhinä 1882, kuvaa yksi retken nuoremmista osanottajista äkillisiä valoilmiöitä, jotka yöllä 22 päivää vastaan joulukuuta antoivat kaikelle punaisen värin, jotka esineet aivan kuin omintakeisesti loistivat, ilman että varjoja syntyi mihinkään. Samalla kertoo hän samallaisista näköhäiriöistä kuin minun kuvaamani, jotka yhtaikaa näyttäytyivät kaikille retken osanottajille, vaikka erilaisina, riippuen kunkin henkilön mielikuvituksesta ja harrastuksista. Muudan ajomies näki meidän olevan suuria porolaumoja täynnä ja oman ajoporonsa sarvet kuvitteli hän pajupensaiksi, joita turhaan koetti kiertää. Toinen mies, jonka mielihaluna oli kaupanteko, näki kauppapuoteja pitkät jonot toisen toistaan komeampia. Sen sijaan saivat professori Lemström ja kertoja itse hra K. Granit ihailla kauniita katuperspektiivejä, tavattoman suuria rakennuksia ja palatseja sekä kaikellaisia kauniita veistoteoksia. »Kun sellainen kuva», sanoo hra Granit, »kerran on sielun silmälle näyttäytynyt, tuntui todellakin tuskastuttavalta saada se jälleen mielestä poistetuksi. Jos sulki silmänsä hävisi näky, mutta kun ne taas avasi, esiintyi ihmeellinen kuva uudelleen». Kertoja muistuttaa tämän yhteydessä, että sanotaan ihmisten, jotka kylmään ovat kuolemaisillaan näkevän kauniita unia.

Minä puolestani en tänä talviyönä koskaan nähnyt samaa kuvaa kahta kertaa. Uusia ja yhä uusia ilmestyi lukemattomiin saakka sitä mukaan kuin reki liukui eteenpäin. Kesällä kun hitaasti sauvoimme vuolaimpia virtoja myöten ylös Yllästunturia kohti tein kuitenkin saman huomion kuin hra Granit.

Palaan jouluretkeeni. Kun päivä hitaasti, niin, kuinka hitaasti, kello kymmenen aikaan vihdoin todenteolla alkoi valjeta, katosivat yön peikkomaiset näyt ja lumenpeittämät kuuset sekä männyt molemmin puolin tietä eroittuivat pienimpinekin yksityisseikkoineen, antaen kuitenkin aiheen uudelle näköpelille, jota jatkui jonkun tunnin kun jo saattoi sanoa, että oli aamu.

Lumenpeittämät puunlatvat esiintyivät nimittäin rintakuvien muotoisina, jotka vyötäisten kohdalla loppuivat ja yhtyivät havupuitten oksiin. Omituisinta oli, että kasvojen ilmeet, tukankoristeet sekä puvut täydellisesti soveltuivat 1500 ja 1600 lukujen historiallisille kuville kaikki erilaisia ja uskomattoman luonteenomaisia, milloin juhlallisin, milloin ivallisin kasvonpiirtein, jotka erottuivat niin selvästi, että taiteilija olisi voinut kuvata ne, samoin kuin arkkitehti olisi saanut vaikka yksityisaiheitakin huviloista ja palatseista näistä yöllisistä näköhäiriöistä. Siinä seisoi ritareita töyhdötetty kypärä päässä, siinä ojensi linnan neito lumivalkean kätensä vastatanssijalleen minuetissa, siinä kohotti kuningatar Kristiina ylpeänä otsaansa, sieltä näin maan isän, Pietari Brahen katselevan alas — kuitenkin aivan toisella lailla kuin tuomiokirkkotorilla Turussa — tässä soitti Molière irvisteilen suurta bassoviulua, siinä kohotti Don Quizote kuolemattoman laihaa vartaloaan ja häntä ympäröi kokonainen kukkaispiiri kardinaali Mazarinin ihania sisarentyttäriä, joiden poskilla kiharat aaltoilivat. Tuhat ja jälleen tuhat seurasi toisiaan. Mielikuvituksella ei näyttänyt olevan vähintäkään osaa näiden näkyjen luomisessa, silmä katseli niitä tyvenesi ja uteliaasti sekä kasvavalla mieltymyksellä, muiston vertaillessa niitä tunnettuihin kuviin täällä erämaan talviaamuna näkyvistä olennoista. Muistan ainoastaan yhden ainoan tapauksen, jolloin mielikuvitus pyrki joukkoon. Huomasin nimittäin, näiden haamujen esiintyessä melkein ilmielävinä, ajattelevani, että näille kauan sitten manalan majoille muuttaneille oli vuosisatojen levon perästä kenties suotu päästä maahan takaisin, mutta ilkkuva kohtalo oli vienyt heidät tänne erämaahan, jossa eivät saaneet nähdä mitään muuta maailmassa kuin ohikiitävän reen, jonka jälkeen näiden taas piti palata hautoihinsa.

Pian olivat kuitenkin kaikki näköhäiriöt tiessään palatakseen uudelleen myöhemmin illalla kello 6:sta alkaen.

Niin, Lappi on muukalaiselle lumouksen maa kesällä ja talvella, jollei hän ole urheilulla varustautunut niihin vaivoihin, jotka täällä hänen kanssaan tulevat leikittelemään, välistä, niinkuin nyt oli asianlaita piloillaan, välistä pelottavalla tositarkotuksella kun hän tuiman pakkasen vallitessa on kinokseen väsähtänyt uuvuttavan kuoleman lähestyessä ja sittenkin nauttien hakee ihanimpia aloja ja tuntee miellyttävintä kesälämpöä.

3. IHMEIKÄSTÄ VÄRIVAIHTELUA TAIVAALLA. REVONTULET.

Oli joulunaattopäivä, joulukuun 24:s. Kello oli yksitoista aamupäivällä ja me olimme nyt kolmen peninkulman päässä määräpaikastamme. Tiemme johtaisi Orajärveltä pohjoiseen halki erämaan, minkä hyvin tunsin kesäajoilta, jolloin yksikseni vaeltelin peninkulman matkan pitkin tietä.

Keskitalvenaurinko ei kohonnut valkeahohteisen eteläisen taivaanrannan yläpuolelle, mutta kaukaisimpain tunturien laella leikitteli heleä purppurainen kajastus oikeata aurinkoa, samalla kun — niin sanoakseni luonnottoman komea — värileikki ilmestyi taivaalle ja ulottui etelästä yli läntisen taivaankannen, leviten miedompina metalliväreinä, joita sellaisiakaan ei Etelä-Suomessa koskaan nähdä, pohjoiselle taivaalle.

Kolarilaiset minulle perästäpäin sanoivat, etteivät olleet koskaan kauniimpaa heijastusta taivaalla nähneet kuin tuona nyt alkavana joulunaattoiltana. Kullalta ja verenpunaselta hohtavasta, honkien tummien runkojen välitse kimmeltävästä ja ikäänkuin etelässä aaltoilevasta valomerestä heijastui leveä, teräväpiirteinen valovyö länttä kohti ja se yleni yli matalan metsän ja loisti kylmänä ja kolakkana mitä puhtaimpine vaaleanvihreine emaljivärineen ilman vähintäkään vaihtelua.

Silmä ei olisi mielellään tottunut tuohon luonnon outoon väriin, mutta kuitenkin tempasi se aina katseen salaperäisesti mukaansa. Ylempänä taivaalla, suoraan lännen suunnalla, oli väritys violettia, punasinervää, sekin lasimaisen kuultavaa, minkä jälkeen kylmä, tumma, sinisenharmaa, vähitellen kokonaan harmahtava valo levisi pohjoiselle taivaalle, tuolla kaukana heikkohohteisina häämöttävien kumpujen ja tunturien yläpuolelle.

Vasta melkein pään päällä näkyi Lapin oikea tummansininen talvinen taivas, jota vastoin alemmaksi muodostunut värivaihtelu näytti johtuvan erikokoisista ja erivärisistä loistavista metallilevyistä.

Vähitellen laskeusi illan hämärä ja jätti jälelleen ainoastaan veripunasen viirun eteläiselle taivaanrannalle. Taivaan kupu näytti suunnattoman korkeana, ikäänkuin maan yli levinneenä kilpenä kohoavan. Tähti tähden perästä syttyi ja pian säkenöi koko taivaankansi tähtikimmellyksessä, mikä juuri on sille ominaista täällä pohjan perillä.

Tämän illan harvinaisen ihana, salaperäinen taivastenvalo palkitsi yksinkin vaivat tuosta pitkästä joulumatkasta Lappiin. Sellaista näkee ainoastaan kerran eläessään.

Vasta kello puoli kahdeksan joulunaattoiltana pääsimme perille nälkäisinä, vaan ei viluisina, vähän väsyneinä, mutta ei unisina. Jumalaista oli kuitenkin sittemmin lepo tutuilla, pulskilla porontaljoilla, mitkä barbaarisessa komeudessaan lattialla viereksien olivat hauskana vastakohtana huoneen lämpöisille seinäverhoille, uutimille ja ovenvartijoille, Edelfeltin »Porilaisille» ja Mercier'in »Quand même'n!» ja Barrias'n »Spartalaisen valan» siroille valokuvajäljennöksille, joita kaikkia ympäröi joukko kauniita naiskasvoja.

Seuraavina öinä oli minun jotenkin vaikea saada unta: odotin näet kärsimättömänä revontulia ja silmäilin silloin tällöin, eikö niiden heijastusta ilmestyisi valaistuun, Kolarin kiviliuskoista muurattuun uuninrintaan. Mutta sää oli joulupyhinä tavattoman leuto, ja revontulet viihtyvät parhaiten paukkuvassa pakkasessa. Tosinhan lämpömittari eräänä päivänä aleni 26 asteeseen, mutta silloin oli vallan tyyni, niinkuin useimmiten napapiirin pohjoispuolella on laita, missä kaikilla, auringolla, pakkasella ja tuulillakin on kahleensa. Itsevaltiaasi hallitsee ainoastaan Hänen Majesteettinsa Pohjoinen, tuo salaperäinen mahti revontulikruunuineen, joka pelkää ainoastaan yhtä itseään voimakkaampaa: elonvoimaista Golfvirtaa.

Vaikkei aurinko ihan joulun edellä eikä aivan kohta sen jälkeenkään taivaanrannan yläpuolelle ilmestynyt, antoi se kuitenkin tiedon piilopaikastaan mitä hienoimman, ilmanrannalla rusottavan hohteen kautta. Ja puolenpäivän aikaan heijasti majesteetillisen Yllästunturin purppurainen laki oikeata auringonvaloa, tervehtien meitä kuin vanhoja kesäisiä tuttuja ikään.

Vähitellen yleni aurinko niin paljon, että sen yhäkin piilossa olevasta kehästä taivaanreunan takaa sinkoili säteitä kuin nuolia.

Aamupäivä, jolloin auringon taas ensikerran piti näyttäytyä, oli hurmaavan ihana, täynnänsä purppuraa ja kullan- ja monen muun kirjavaa väriloistoa. Tämä tällainen hohde hiveli sitä osaa taivaanrannasta, missä valonruhtinatar viipyi, ennenkuin ehti kurottautua ylemmäs luodakseen loistavan katseensa pohjan perille. Silloin läksimme ajelemaan ja päätimme retkeillä Muonionjoen sylissä uinuvalle suurelle Kirkkosaarelle.

Ajoimme eteenpäin verkkaan ja tuijotimme äänettöminä kohti tuota miltei kuohuvaa valomerta. Ja meidän nuori, virma ja pulska varsammekin esiintyi arvokkaana, totisena ja ylpeänä.

Ja sitte yleni ilmoille päivänhyrrä häikäiseväsi loistaen, ikäänkuin sellaisenaan luojan kädestä lähteneenä. Valonrakkaat linnut livertelivät — se oli luonnon ja sydämien yhteinen riemulaulu. Siinä samassa luuli silmä älynneensä auringossa kuin horjahtavan liikkeen. Ja pian oli sammunut päivyt ilmanrannan alle. Varhainen, ihana iltarusko syleili lyhyen minuutin ajan ikuisesti nuorta aamuruskoa. Sitä näkyä on mahdoton unohtaa.

Kun päivänkupu sittemmin valloillaan ja mahtavana leijaili avaruuksissa, oli kuin olisi riemuinnut koko Lapin erämaa tuosta lapsesta, joka oli kaikkialle valoa ja toiveita tullessaan tuonut.

Keväiseltä tuntui ilma loppiaispäivänä, jolloin täällä räystäät tippuivat. Sitäkin keväisempi oli seuraava päivä. Silloin oli kolme astetta lämmintä ja silloinpa parisen tuntia suoraan sanoen satoi vettä ja se loi sateenkaaren yli komean taivaan. Ilmanranta kimmelteli silloin mitä heleimmissä sinisenvihreissä väreissä, minkä jälkeen punasinervä valo levisi kohti taivaan korkeinta kupua. Sateenkaaren ilmestymistä Lapissa tammikuulla pidettiin melkeinpä ihmeenä. Juuri näiden leutojen päivien edellisinä öinä sattuivat ne kaksi todellista ja mitä kauneinta revontulinäytelmää, jotka joulunaika katseltavikseni salli. Toista pidettiin täällä heikkona, mutta olisi jo sekin herättänyt ihailua Helsingissä. Kalpeankellervän, taajan revontulikaaren toinen siipi kiertyi yhtäkkiä loistavan hurmaaviin poimuihin ja muodosti kaareutuessaan komean taitekohdan; sitte se taas piakkoin kokonaan katosi.

Leuto Aukustinpäiväkin päättyi revontulinäytelmään, jolloin näin tuon ihanan ilmiön sen hurmaavimpana hetkenä.

Samallainen valokaari kuin edellisenäkin iltana näkyi nytkin, mutta ennen pitkää ilmestyi toinen, piirteiltään epäsäännöllinen valovyö sen yläpuolelle ja alkoi alituiseen heitellä maidonkarvaisia väriryhmiä kohti luoteista taivaanrantaa.

Se oli kuin vesiputous ja siinä näytti ihan aaltoilevan. Sitte se vähitellen ikäänkuin jähmettyi monihaaraiseksi jättiläisoksaksi, jota myöten valosäikeet muutamaa minuuttia myöhemmin alkoivat virtailta ylös samaa tietä, jota tulleetkin olivat. Tällöin ne muodostivat valopilven, joka ilmestyi katsojan eteen kuin tuhansista tippukivistä syntynyt holvi.

Ihmeellistä, melkein kamalaa oli nähdä tuon holvin äkkiä joutuvan mitä kiivaimpaan edestakaiseen liikkeeseen ja sitten kimmeltävän prisman ihanimmissa väreissä. Se oli elämää, mitä levottominta värileikkiä — edestakaisin yhä uudelleen ja uudelleen, kunnes väriloisto viimein yhtäkkiä haihtui ja ainoastaan heikompi valokaari jäi näkyviin. Samalla heleä valohuntu levisi yli keskitaivaan, tuhansin tähtikudoksin kirjaeltuna.

Koko ajan ulvoi navakka tuuli, ja lämpömäärä vähitellen aleni. Aamulla oli jo kymmenen asteen pakkanen.

4. MIKÄ PORO ON JA MITEN SILLÄ AJETAAN.

Varrottuihin kolarilaisiin talvihuvituksiin kuului tietystikin porolla ajaminen. Ajoporokseni valittiin tottunut uros nimeltä Husa. Siitä saattoi sanoa että sillä oli jossain määrin sivistystä. Metsässä sai sen ilman silmusta kiinni. Eikä se erityisemmin pyrkinyt pujahtelemaan semmoisiin taloihin joiden ohi oli ajettava. Tahi jos se joutuikin kiusaukseen pistäytyä pienellä vierailulla ei se kuitenkaan retkautellut pulkkaa eikä ajajaa — huoneiden nurkkiin, niinkuin useimpain porojen on tapana tehdä.

Oli suoritettava parin minuutin oppikurssi ennen virallista lähtöä. Siinä oli ennen muuta tarkoin katsottava, ettei ajohihna pääsisi eksymään poron koipiin. Sellainen epäkiitollinen sattuma saattaisi typerryttää totisen ajajan siinä määrin, että poro pian täyttä laukkaa pyyhkisi maihin matkoihinsa voimatta rauhottua ennenkuin on saanut heitetyksi pulkan nurin ja miehen suinpäin kinoksiin.

Ensimäisten ja asiaankuuluneitten kuperkeikkain perästä, jolloin Husa pinkasi pappilan pihaan, missä sillä ei ollut mitään tekemistä, kulki matkamme yli joenäyräitten ja sitte pitkin maantietä tiukkaan ja tasaisesti, väliin huimaavaa hamppua. Minusta oli ylen suloista kiidellä noin halki hankien ja vallan helposti saatoin pitää tasapainossa tuon matalan, lapsellisen pikku pulkkani. Opinpa heti — pudotessani pulkastani vaarallisemmissa vierupaikoissa — pyörähtämään siitä pilkaltani maantieltä suoraan takaisin pulkkaani vauhtia ollenkaan pysäyttämättä.

Niin kuljettiin 7 à 8 kilometrin taival. Siinä tapasimme erään ahkiossaan ajelevan tutun ja siitä sitte kaikki samana seurueena senkin seitsemässä nelisessä läksimme takaisin kotia kohti. Kukapa oli sitte ylpeä ellen minä onnistuttuani niinkin hyvin ensi yrityksessäni! Me olimme jo miltei kotinurkilla, talon halli meitä vilkkaasti haukkuen tervehti, ja minä menestyksestä ylpeänä leikittelin tuon pulkkani vieressä hyppelehtivän koiran kanssa, silloinpa — äkkiä älysin Husan hurjistuneen hillittömään neliseen.

Ajohihna — tuo kiusallinen ajohihna, jota alituiseen olisi tullut pitää silmällä, oli nyt solunut poron jalkoihin. Eläimen pysäyttäminen oli nyt minulle sula mahdottomuus. Riihen luo olivat viimeiset pyryt tuiskuttaneet vaarallisen hyppyriharjan. Poro laukkasi sen yli kuin riivattu, pulkka lensi komeasti parin kyynärän korkeudelle ilmaan — ja minä löysin itseni paksusta kinoksesta, samalla kun Husa kiskoi kaikin voimin oikean käsivarteni ympärille kierrettyä ajohihnaa. Se oli jo loppumatkalla sen verran löyhtynyt, että poro sai sen irti. Sitte tuo säikähtänyt elukka huristi puikkineen eteenpäin, mutta pian kuitenkin pysähtyi kotitalomme pihalle muun matkueen joukkoon, mikä juur’ikään oli siihen kartanolle ehtinyt. Kyllä se on niin että ylpeys käy lankeemuksen edellä.

Vielä muutama sana porosta, tuosta eläimestä, joita täällä joka päivä kymmenittäin näin ja jotka — samoinkuin sukset — arvaamattoman paljon helpottavat täällä liikennettä. Vanhat ja nuoret miehet, naiset ja lapset käyttävät suksia naapuritalossa käydessäänkin, sillä lunta on paksulti kujilla ja kartanoilla.

Poro on kooltaan pieni, mutta vaadittaessa voi se vetää tavallisen reen, missä on pari jauhosäkkiä tahi kaksi täyskasvuista ihmistä. Pulkkineen ja ajajineen rientää se uskomattoman nopeasti kaunista kulkuaan. Se tyytyy aivan vähäiseen hoitoon. Kun sitä ei tarvita ajoon, viedään se metsään. Sieltä se etsii itselleen ravintonsa, lumen alla piilevän poronjäkälän, ja janonsa lumella sammuttaa. Rauhallisena nukkuu se yönsä nietoksissa, olkoonpa pakkasta vaikka 40 asteeseen.

Porosta on oikeudenmukaisesti sanottava, että se varsinkin talvisaikana on kotieläimistä puhtain. Eipä näe sen pinnassa pienintäkään tahraa, ei silloinkaan, kun se väriltään on valkea. Se kärsii pahoinpitelyn päästämättä pienintäkään vaikerrusta. Teurastettaessa se kaadetaan kumoon ja puukko pistetään sydämen seutuville: äänetönnä nousee poro ylös ja seisoo pystyssä niiden 4 à 5 minuutin ajan jolloin sen veri valuu erityiseen astiaan. Sitte alkaa eläin horjua ja noin minuutin kuluttua vetää viimeisen henkäyksensä yhtä äänetönnä kuin ikänsä oli ollut.

Alinomaa on poro ylen mietiskelevän näköinen, kuulinpa miltei tuntevani sen katseessa samallaisen ilmeen kuin eräillä oppineilla vanhoilla herroilla, joiden aikoinaan olin nähnyt yksinään ja ajatuksiinsa vaipuneina vaeltelevan Helsingin kaduilla. Jos olisi porolla silmälasit päässään, olisi se itseoikeutettu maalaiselämien kiertäväksi koulumestariksi: köyhä, vaitelias ja nöyrä ja yhtä hyvin tottunut suuren maailman tapoihin kuin kukaan kansalasten kiertelevistä ensimäisistä opettajista entisaikoina.

Ylen ymmärtämättömästi ja luonnottomasti käyttäytyy poro, kun se pulkan eteen valjastettuna sattuu pelästymään väliin vallan mitättömästä syystä. Silloin se ihan yht’äkkiä heittäikse rajusti syrjään, lekkuu ja potkii jaloillaan lähintä pulkkaa ja näyttää olevan kokonaan pois suunniltaan aivan kuin jokin hajamielinen oppinut herra, joka on sattunut eksymään maailman humuun.

Omistajaansa poro ei voine koskaan perehtyä niin hyvin kuin muut kotieläimet. Näyttää siltä kuin ei se edes omaa nimeään kuulisi, jos se näet sattumalta olisi onnistunut sellaisen saamaan. Poron kauppa-arvo riippuu sen tavasta tai taituruudesta juosta suoraan. — »Suoran poron» nimitys on korkein arvolause mikä voidaan antaa tälle peräpohjolan välttämättömän tarpeelliselle, kärsivälliselle, nopeakulkuiselle eläimelle, joka täällä poistaa suunnilleen saman puutteen kuin aasi etelämaissa.

Niinkuin tunnettua pudottaa poro joka kevät pois sarvensa. Ne ovat väliin vallan kauniita ja suuria, vaan vaikka niitä meikäläiset käyttävätkin jonkillaisina eteis- tai huonekoristeina, ei niitä täällä useinkaan viitsitä panna edes säilöön. Tuhansittain lahoo niitä autioilla kummuilla ja tuntureilla. Uskomattoman lyhyessä ajassa, noin kolmessa kuukaudessa, ovat uudet sarvet saaneet jo tavallisen asianmukaisen kokonsa. Sarvillaan poro kaapii poronjäkälää peittävän lumen. Ylen harvoin käyttää se niitä hyökkäysaseina ihmistä vastaan.

Pulkkaan ja poroon ei ole helppoa täydellisesti perehtyä ellei jo pienestä pitäen ole tuossa pikku kelkassa kasvanut ja eläimen omituisuuksiin tottunut. Mutta tottunutpa taitaakin tuolla vikkelällä eläimellä tehdä mitä rohkeimpia temppuja, mitkä reippaudellaan ja raikkaudellaan voivat kilpailla minkä talviurheilulajin kanssa tahansa ja saattaa koko urheilijamaailman hämmästymään.

Niinpä näin kerran erään tiheän metsän halki vaeltaessani, miten kaksi kasvavaa poikasta yht’äkkiä tulla huristi esiin pitkin kapeata, parahiksi huomattavaa polkua, joka lakkaamatta kiemurrellen pujottelihe puitten lomitse. Pojat seisoivat sauvoitta toistensa takana kumpikin suksillaan. Heitä veti poro ja se nelisessä kevyine taakkoineen huristi puitten keskitse ilman että nuo taitavat urheilijapoikaset olisivat vähääkään horjahdelleet varmasta, vapaasta asennostaan. Tuollaisessa urheilussa vaaditaan verratonta taituruutta pysyäkseen tasapainossa, mielenmalttia ja uskallusta, mikä siinä kohoo huippuunsa. Raittiimpia, ruusuisempia poskia ja joustavampia vartaloita kuin noiden kevyeisiin kesäpukuihin puettujen nuorukaisten lienee vaikea löytää. Yksinpä täällä poron ja suksien maassakin pidetään tätä tiheissä metsiköissä harjotettavaa urheilua reippauden huippuna.

Yhden miehen suksimista poron perässä jotenkin avonaisella ja suoralla tiellä pidetään täällä vaan pikku leikkinä, jota kyllä vanhempikin henkilö uskaltaisi yrittää.

5. LAPPALAISPERHEEN KODASSA.

Päätimme eräänä päivänä pistäytyä muutamassa lappalaiskodassa. Meille oli sanottu, että lähin sellainen oli tavattavissa Ruotsin puolella Muonionjokea, noin puolentoista tahi parin peninkulman päässä asunnostamme.

Määräpaikkaan mennessämme haimme Kolarin saarelta — se on muuan Suomen suurimpia jokisaaria ja noin 7 à 8 kilometrin pituinen — oppaaksemme erään tunnetun vanhemman tilanomistajan, kunnallislautakunnan puheenjohtajan. Hänen luonaan vaihetimme pikku rekemme seudulla käytettävään oivalliseen, pitkään reslarekeen, missä me turkkeihin ja vällyihin kääriintyneinä pitkällämme mukavasti maata mujotimme porontaljat allamme ja tyynyt päänaluksena. Pitkävartiset saappaat jaloissa ja paksut villakintaat ja poronnahkarukkaset käsissä olisimme kelvanneet miltei oikealle pohjoisnaparetkelle, puhumattakaan tuosta kahdeksan tuntia kestävästä käynnistä lappalaismetsissä.

Emme vielä olleet ehtineet kovinkaan kauvas Ruotsin puolelle ennenkuin tapasimme erään lappalaispoikasen, joka pehmoisen sointuvalla suomenkielellä ilmoitti meille, että se kota, jota me etsimme, oli jo edellisenä päivänä muutettu muualle kauvemmas, mutta että muuan toinen lappalaisperhe oli samana päivänä pystyttänyt kotansa Suomen puolelle Sadinkankaalle. Tähän paikkaan — se oli metsäistä kangasta — ei oppaamme asunnosta ollut kuin peninkulman matka. Pyörähdimme niinollen takaisin ja läksimme uudelle löytöretkelle, tällä kertaa oman maan rajojen sisäpuolella.

Lunta oli edellisenä päivänä runsaasti satanut. Niityillä ja metsiköissä, joiden yli ajoimme, ei näkynyt reenjälkiä ollenkaan, mutta kelpo hevosemme »Pekan» tunnontarkat kaviot eivät kertaakaan erehtyneet, vaan helposti löysivät lumenalaisen, kiinteän askeleen jäljen, niin kaita kuin se olikin.

Sadinkangasta lähetessämme näimme kaikkialla lumessa porolaumojen jälkiä. Nyt vei meidät »Pekka» vähän ylävämpään metsäseutuun, missä polku väliin oli niin kaita, että reki töintuskin sopi puiden lomitse solahtamaan.

Tuotatuonnempana metsässä näimme pienempiä pororyhmiä pureksimassa jäkälää, mutta kodasta emme jälkeäkään huomanneet, eikä edes sattunut silmiimme pieninkään sinne johtava polku.

Silloin hajaantuivat seuralaiseni metsään kotaa kurkistelemaan. Palattuaan piakkoin takaisin selittivät he huomaamiensa merkkien perusteella, mitkä minulle olivat käsittämättömiä, että meidän oli suunnattava kulkumme sinne ja sinne.

Reki vieri, tie lyheni. Kohtapa kuului kovaäänistä koiranhaukuntaa ja heti senperästä syöksähti esiin viisi kuusi porokoiraa — mustia ja ruskeita, »Musteja» ja »Oravia» ja mikä niiden kaikkien nimiä muistaakaan — ja siten kuuluvasti kodan lappalaisperheelle ilmaisivat, että vieraita oli tulossa.

Tuo vaatimaton erämaan asumus kohosi kartion muotoisena kinoksista honkien keskeltä. Ajoporoja oli sidottu kiinni honkien kupeisiin ja niistä toiset meidän lähestyessämme pahanpäiväisesti pelästyivät.

Kodan katossa olevasta aukosta sinkoili säkeniä ja ne niin somasti välkkyivät tummaa taustaa vasten. Kun perheenisä oli vetänyt syrjään ovena olevan, säkkikankaasta laaditun suojustimen, virtaili lämmintä, punertavaa tulenvaloa lumelle ja se loi tuohon kaikkeen jonkillaisen haaveellisen leiman.

Kun »Pekka» hyvällä ruokahalulla oli alkanut pureskella heiniään, astuimme kotaan. Kodan pohja oli noin pari jalkaa alempana kuin sen ympärillä oleva lumivaippainen maa. Tuon laudoista laaditun kodan keskellä, jonka seiniä tuki kahdeksan sisäänpäin nojallaan olevaa puuriukua, räiskyi nuotio ja tämän päällä riippuivat kattoaukkoon kiinnitetyt rautavitjat patoineen. Muitakin keittoastioita, muun muassa pari kahvipannua — nuo erämaiden sivistyksen valppaat vartijat — porisi hiiloksessa.

Nuotiotulen ympärillä istuskeli tahi loikoili yhdeksän henkilöä ja ne ottivat meidät tyynesti ja rauhallisesti vastaan, minkä jälkeen me istahdimme koivunvarvuille heidän pariinsa.

Lappalaisperheeseen — perhe oli niin sanottuja metsälappalaisia — kuului mies Fredrik Vilhelm Suiki, hänen vaimonsa, kolme tytärtä ja lisäksi poika, joka ei kuitenkaan silloin ollut kotona. Muut kodassa-olijat olivat kolarilaisia niinkuin mekin. Mitä pukuihin tuli olimme me poronnahkakallokkainemme ja kintainamme ulkoasultamme yhtä lappalaisen näköisiä kuin isäntä itse. Emäntä ja lapset muistuttivat ainoastaan kultasormuksiensa kautta sitä heimoa, johon kuuluivat. Tämä kansahan, niinkuin tunnettua, rakastaa kaikkea loistavaa ja väririkasta.

Lappalaisten parrankasvua on ivailtu! Mutta ainakin Suikilla oli komea, melkein musta täysparta ja ylen paljon hän muistuttikin jotain campagnalla kävelevää roomalaista paimenta. Kun minä häntä — lappalaiskansan edustajaa — imartelin upean partansa vuoksi, niin hän hymyili ja sanoi, ettei hänen partansa ollut mitään siihen kahden jalan pituiseen partaan verraten, jonka hän oli nähnyt muutamalla todellisella tunturilappalaisella. Joka aamu oli tämä huolellisesti sukinut ja palmikoinut tuon kalliin, miehisen koristuksensa. Sitte oli hän käärinyt partapalmikkonsa kokoon ja pistänyt sen povelleen nuttunsa alle. Joka tapauksessa on huono parrankasvu lappalaisille ominaista.

Vaikka olivatkin oikeita lappalaisia, olivat perheen kaikki jäsenet kuitenkin tavallisen kookaskasvuisia ja heidän kasvonpiirteensä olivat miltei kauniit. Keskenään puhuivat he taipuisata, sointuvan kaunista äidinkieltään, mutta meidän kanssamme suomea, jota pikku tytötkin ihan rennosti tarattelivat. — Keskustelun kestäessä pyysin Suikin lukemaan alun »Isä meidästä» lapinkielellä. Hymyillen lausua lasketteli hän sanotusta rukouksesta lapinkielisen käännöksen ja lisäsi: »Suunnilleen tähän tapaan pitäisi sen kuulua. — Me emme saa lukea katekismusta lapin kielellä, vaan on se rippikoulussa luettava suomeksi.»

Nuo sanat masentivat mieleni koko sen tunnin ajaksi, minkä vielä vierailimme lappalaisperheen luona. Tietenkin oli Suikin sanoissa joko sitte tietämättömyydestä tahi väärinkäsityksestä johtunutta liioittelua, sillä niille Lapin papeille, jotka lapinkieltä taitavat, on hallitus vakuuttanut palkankorotuksen, tosin niin niukan, ettei se juuri pienien pappilatulojen ohella Lapissa — jossa elämä muutenkin on ylen kallista — erityisemmin ylimääräisiin kieliopintoihin houkuttele. Kyllähän lappalaiset vallan hyvin suomeakin ymmärtävät, mutta onhan heillekin — ja heillähän on niin vähän millä saattavat lämmittää sydäntään — äidinkielensä kallis ja armas.

Lappalaiset eivät ole menneet pilalle liiasta hellittelystä eivätkä heitä kohtaan osotetusta ystävällisyydestä. Senvuoksipa minä, niin sanoakseni, hämmästyin saadessani sanottuna päivänä käsiini lapinkielisen almanakan. Se ei tietystikään ollut painettu Suomessa, vaan Tukholmassa. Auringon nousu ja lasku oli siihen merkitty Haaparannan horisontin mukaan, mikä on sama kuin Tornion. Ulkoasu oli samallainen kuin meidän halpahintaisten almanakkaimme.

Lienee tässä paikallaan palauttaa mieliin, että yö Torniossa vuoden pisimpänä päivänä kestää ainoastaan 26 minuuttia eli kello 11.24—11.50 illalla. Vuoden lyhimmät päivät (jouluk. 21—23) ovat ainoastaan tunnin ja 20 minuutin pituisia eli kello 10—11.20 aamupäivällä.

Tuosta pikku kirjasta voimme saada ensimäisen valmistavan opetuksenkin lapinkielessä. Siinä on näet huomattavampain pyhäpäiväin nimet ja otsakkeet saarnojen teksteihin kautta vuoden. Niinpä on tuon Ruotsissa painetun almanakan mukaan laskiaissunnuntai lapiksi: Fasto ailek (ailek — sunnuntai); palmusunnuntai: Palm ailek; pääsiäispäivä: Pjässa peive; rukoussunnuntai: Råkkåles ailek, mutta rukouspäivä Böns peive. Helluntaipäivän nimenä on Pingelis peive ja joulupäivän Joulu peive j.n.e.

Saarnatekstien otsakkeista tajuaa suomalaisen korva helposti esim. seuraavat: »Christus åppeta Tempelesne»; »Christus åppeta råkkolet»; »Häja pir Kanasne», (Häät Kanaassa); »Jesus ulkos hweijete akt perkeleb» (Jesus ajaa ulos kahdeksan perkelettä) j.n.e. Ruotsalainen taas käsittää helposti sanat »Falskes profetai pir» (Vääristä profeetoista); »Skattepedniken pir» (Verorahasta) ja muutamia muitakin ruotsista lainattuja lauseparsia. Niinkuin tunnettua on lapinkieli itsenäistä, vaikkakin suomensukuista kieltä.

Mutta palatkaamme takaisin lappalaiskotaan. Meidän sinne tullessamme ryypittiin kodassa paraikaa suolalla sekoitettua kahvia, tuota peräpohjolan tunnettua herkkua. Meille keitettiin kuitenkin heti uusi pannuihinne suolatonta, mutta sen sijaan pistettiin höyryäviin kuppeihimme muuatta Lapin mieliruokaa: pieniksi palasiksi silvottua poronjuustoa, jonka väkevä maku ja tympäisevä haju saivat aikaan sen ettei sekoitukseen tottumaton voinut sitä juoda. Kun siitä ystävällisesti huomautin, ymmärrettiin minua yhtä hyvin kuin missä hienossa kodissa tahansa ja minulle tarjottiin heti toinen kupillinen hyvää sekoittamatonta kahvia, ja se maistuikin erinomaisen maukkaalta.

Lappalainen isäntämme tuntui olevan varakas mies, mutta hän ei halunnut vaihtaa erämaan ja kodan vapaata elämää salvetun tuvan ahtaisiin olotiloihin. Pienempien vilustumisten ei sanota lappalaisia vaivaavan, nuhan ei koskaan, ylen harvoin yskän, mitä ei tarvitse ihmetelläkään, kun näet nuotio, joka aamusta iltaan palaen levittää kuumuutta ja tukehuttavaa savua ympärilleen, sammuu yöksi, olipa sitte pakkanen miten pureva tahansa. Yöksikään ei peitetä kodan laajaa kattoaukkoa. Siitä me näimme tähtien säkenöivän tuona koleana iltana ja ympärillä olevien kuusten tummien latvojen ylenevän kohti korkeuksia — mahdollisimman jylhä ja kylmä erämaankuva. Tuollaiseen ympäristöön liittyi niin omituisena lapsellisen pehmoisa kaiku lappalaisperheen keskinäisestä ystävällisestä puhelusta omalla äidinkielellään.

Kun me viimeinkin läksimme kodasta ja sen asukkaat olivat saattaneet meitä ulos lausuakseen meille vielä kerran jäähyväistervehdyksensä — emäntäkullalla piippu hampaissaan, niinkuin monella suomalaisella mummollakin täällä pohjolassa — hiveli sydäntäni myötätuntoisuus, miltei jonkinlainen kateus, erotessani erämaan tyytyväisen kotilieden äärestä.

Matkamme kulki nyt askel askeleelta pitkin Sadinkankaan kapeita polkuja, sitte halki syvälumisten kenttien ja lopuksi Kolarinsaaren halki vievää maantietä myöten. Siellä, oppaamme kotona nimittäin, vastaanotettiin meidät sydämellisesti ja komeasti meitä kestittiinkin: tarjoiltiin kahvia ja kelpo illallinen, johon kuului muun muassa auringossa kuivatusta poronlihasta valmistettua muhennosta.

Vaatimattomassa isännässämme tapasimme tuttavan, jota mielellään jälestäpäinkin muistelee. Samoinkuin hän ilman mitään kouluopetusta — Kolari sai ylen myöhään kansakoulunsa — oli opetellut lukemaan ja kirjoittamaan, samoin oli hän myöhemmin karttojen ja kirjojen avulla saanut Suomen maantieteestä niin elävän ja monipuolisen tuntemuksen, että minä luulin hänen laajemmalti maamme eteläosissa matkustelleen. Yhtäläiset tiedot näytti hän omaavan vieraista maista ja muista maanosista. Huomasi helposti, että hän oli tarkoin tutkinut sen mitä oli lukenut ja säilyttänyt siitä parhaat kohdat muistissaan. Hänellä oli mainio pää ja sattuvan terävä arvostelukyky. Valituin, ytimekkäin sanoin kuvaili hän Oulunläänin entisiä hallitusmiehiä, joista toimekas ja väsymätön G. von Alfthan muutamin puolueettomin piirtein esiintyi kuulijalle mitä kirkkaimmassa, kauneimmassa valossa. — Runebergistä, Lönnrotista ja Snellmanista puheli hän kuin vanhoista tutuista, vaikkei ollutkaan koskaan niitä nähnyt, ja kuvaili sattuvin sanoin — sellaisia, joita ei muiden ole kuullut käyttävän — mitä kukin heistä on maansa hyväksi tehnyt. Snellmanista, jonka suomenkielisinä käännöksinä julaistut kirjoitukset hän yksityiskohtiaan myöten tunsi, hän sanoi vakavana ja miettiväisesti: »Hän oli Suomen sydän.»

Onnellisia ne isänmaan pojat, joiden muisto etäällä erämaissakin elää kansan vastavalveutuvassa sydämessä.

6. YSTÄVÄNI "PEKKA RIEPU" JA JÄÄHYVÄISET SILLE JA LAPINMAALLE.

Ensimäisellä kesämatkallani Tornioon tein tuttavuutta kolarilaisen ystäväni nuoren hevosen »Pekan» kanssa, joka oli hänen ilonsa ja ylpeytensä. Se tunsi isäntänsä askelten äänen, kävelipä tämä miten hiljaa hyvänsä, ja päästi hänet nähdessään kuuluvan iloisen hirnunnan. Minuun loi hän vaan vieraan välinpitämättömän katseen.

Pekka oli kotoisin Kokkolasta. Kokkolan kuuluilta hevosmarkkinoilta oli isäntänsä itselleen valinnut tuon keskikokoisen, ruskean, vilkkaan ja reippaan ruunan. Sen pitkä, kiharainen, pikimusta harja komeasti aaltoili, kun se pulskaa voimakasta säkäänsä liikuttelu Mustia olivat sen ilmeikkäät, ylväät, palavat silmätkin.

Kolarissa tuli Pekasta kaikkein jakamaton suosikki. Ja näytti siltä että hän ennen pitkää katsoi kuuluvansa taloon yhtä oikeutettuna jäsenenä kuin kuka talonväestä tahansa. Senpävuoksi Pekasta piakkoin tulikin itsepäinen ja tottelematon velikulta. Kun hänen isäntänsä kerran ajoi takaa erästä salakuljettajaa, pääsi otus isännältä karkuun Pekan niskoittelun takia.

Verekseltään sai hän tiukanlaisen selkäsaunan. Ensimäisestä piiskaniskusta tuo jalo eläin värähti. Sitte se seisoi vavisten, mutta hiljaa. Vielä napsahti ruoska muutaman kerran.

Silloin käänsi Pekka päänsä isäntäänsä kohti ja katseli häntä kyyneltynein, surumielisin silmin niin sydämellisen luottavaisesti, että tämä antoi kohottamansa piiskan vaipua alas ja käski rengin viemään Pekan talliin.

Mitä Pekka-rukka siellä pitkän yön ajan mietiskeli, sitähän ei kukaan voi tietää, mutta joka tapauksessa näytti tuo kunnon eläin jotain miettineeltä. Eipä isännän itsensäkään silmiin uni sinä yönä herunut myötätuntoisuudesta hevoskultaansa kohtaan — jonka hän nyt ajatuksissaan risti »Pekka rievuksi». Näytti siltä kuin olisi Pekka ollut tuohon nimeen tyytyväinen, milteipä ylpeäkin siitä. Kuultuaan vaan nuo sanat se mielellään totteli. Siitä hetkestä lähtien oli taas kaikki ennallaan noiden kahden ystävyksen kesken.

Silloinkun Pekka riepu veti meitä Torniosta Kolariin ei se ollut ihan terve. Se oli kahden ajattelemattoman nuoren miehen hillittömästä ajosta niin lopen rasittunut, että se tarvitsi mitä huolellisinta hoitoa ennenkuin alkoi jälleen toipua. Jokin arempi sisäelin oli saanut parantumattoman vamman, vaikkakin tuon nuoren, väkevän, tulisen eläimen voimat näyttivät vähitellen palaavan.

Pitkän matkamme varrella vietti Pekka majataloissa hyviä päiviä, eikä siitäkään paljon välitetty että hän väliin päivänpaisteessa vähäsen laiskottelikin. Kun jokin pieni ylämäki katkaisi tasaiset taipaleet, nousin minä astumaan ja siinä kävellessäni nyhdin ruohoisista tiepuolista muutaman tukun tuoretta heinää, jota Pekka mielellään välipalakseen pureskeli. Mutta kun minä kerran muutamassa pienen pienessä mäessä jäinkin rattaille, pysähtyi Pekka ja katsahti kysyvästi minuun, vaan isäntänsä sävyisät sanat: »No Pekka riepu!» saivat sen taas kulkemaan edelleen.

Tuo kaikki meitä huvitti ja me koettelimme pian uudelleen Pekkaa. Se toisti temppunsa, mutta kun minä puukko kädessä laskeusin maahan, käveli se suoraapäätä mäkeä ylös, pysähtyi sen päälle ja katsahti taakseen siltä varalta että minulla ehkä olisi veres ruohotukku kourassani. Tämä oli vaan tilapäinen alku meidän myöhempään oikeaan ystävyyteemme. Tosin hän ei vielä minua hirnahtaen tervehtinyt aamuisin talliin mennessäni, vaikka minä häntä säännöllisesti leipäpalasella kestitsin.

Eipä kestänyt kauvan, ennenkuin Pekka pääsi kylän muiden hevosten mukana kesälaitumelle äärettömän laajoille, aitaamattomille salomaille, jossa koko hevoslauma villinä leikitteli ja jossa niillä oli hupaista kuin poikasilla mäenlaskussa. Pekkaa me tuon ulkonaoleskelun toivoimme virkistävän. Virkistysmatka kesti kuitenkin kauvemmin kuin minun kesälomani. Senvuoksi en tavannut Pekkaa ennenkuin jouluna uudelleen Kolarissa käydessäni. Olimme kuitenkin rakennuttaneet hirsistä etehisen — »tampuorin» — sen talliin, sillä edellisenä talvena oli talli ollut ylen kylmä.

* * * * *

Uudelleen tavattaessa näytti Pekka unohtaneen entisen tilapäisen tuttavuutemme. Ruunaparka eleli nyt »kamariherrana» pikku asunnossaan, josta se kuitenkin pääsi joskus aamupäivällä pihalle jaloittelemaan ja lumessa piehtaroimaan. Se oli yhtä leikkisä ja iloinen kuin ennenkin. Pitemmillä ja rasittavammilla matkoilla ei sitä kuitenkaan enää uskallettu käyttää.

Pekkaparkaa muistaen ostin minä muutamia kiloja sokeria, tuota hevosten tunnettua herkkua. Ensin se sokeria tutkistellen haisteli, otti sen sitte suuhunsa ja hyvältäpä se näytti hänestä maistuvankin. Sokeri se teki Pekasta minulle ystävän. Joka kerta kun minä sittemmin kävin sitä katsomassa alkoi tuo vilkas eläin nuuskia nuttuni taskuja. Ja tuo kujeilu Pekkaa ylen paljon huvitti, sillä aina se sai jonkun sokeripalan saaliikseen. Koska Pekka oli herra kotonaan, naputin minä aina tullessani sen ovelle, tulostani ilmoittaakseni, ja sain vastaukseksi hilpeän hirnunnan. Eräänä päivänä kuulin jo ulos asti, miten kovasti se tömisteli kavioitaan tallissaan. Astuin sitte hiljaa etehiseen, mutta silloinpa olikin se veitikka hiljaa kuin hiiri. Poistuttuani hiljaa ulos kuului sen kamarista taas ryskettä. Se polki vimmatusti permantoa ja hirnahteli äänekkäästi ja hilpeästi, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: »Etkö ymmärrä! Olenhan minä kotona!» Ja tavallista uteliaampana alkoi se tapansa mukaan etsiä sokeripaloja.

Pekka kävi vuorostaan vieraisilla. Kun se aikaisin joka aamu vietiin ulos, asettausi se heti rappujeni eteen odottamaan minua ja sokeripaloja, jotka hänen käsityksensä mukaan kuuluivat päiväjärjestykseen. Eikä renkikään saanut sitä houkutelluksi pois rappujen edustalta, ennenkuin minä olin tullut ulos. Useamman kerran tuli renki sisälle kysymään minulta, eikö minulla olisi aikaa tulla Pekkaa tervehtimään. Hän näet ei saanut sitä kastelluksi eikä harjatuksi, syystä että hevonen liikkumatonna ja ylpeänä seisoi rappujen edessä. Ulos tullessani se ei koskaan hirnahtanut, mutta katseli luottavaisesti minun silmiini. Vasta sitte kun meidän välimme olivat selvät alkoi se reippaasti juoksennella ympäri pihaa ja piehtaroida kinoksissa.

Eräänä harvinaisen kauniina aamuna, noin neljä eli viisi päivää ennenkuin saatoimme odottaa aurinkoa, päätimme lähteä Pekalla vähäsen ajelemaan. Kun sitä talutettiin tallista, niin se kaikesta päättäen älysi, mistä oli kysymys. Sen ryhti oli juhlallisempi ja reippaampi kuin milloinkaan ennen, mutta yhtäkaikki osotti se käsittämättömyyden merkkejä valjastettaessa. Ja hädintuskin me olimme ehtineet heittäytyä keveään rekeemme, toverini yhdeltä ja minä toiselta puolen, ennenkuin se lähti lentämään kuin tarujen taikahepo. Musta harja hulmusi siipien lailla hänen kaulallaan. Iloissaan siitä että sai meille vieläkin kerran näyttää, mihin kelpasi, sillä ei tahtonut olla aikaa kuunnella edes isäntänsä iloista huutoa: »So, Pekka riepu! Pekka riepu so!» Sen nuoruutta uhkuva ylväs pää sirotteli päällemme miljoonittain lumikristalleja sankan, kasvavan metsän huurteisista oksista, metsän, joka yleni kahden puolen kaitaa tietämme. Matka oli meille kaikille kolmelle yhtä hupaisaa.

Toisen kerran ajelimme Pekalla Muonionjoen suurelle kirkkosaarelle. Se sattui samana aamuna, jolloin päivä ensi kerran pilkisti päätään taivaanrannan takaa. Olen jo ennemmin lyhyesti maininnut siitä miten tuo älykäs hevonen vakavan tarkkaavaisena katseli silloista outoa näytelmää.

* * * * *

Pekan täytyi viimeinkin luopua isännästään, sillä tämä oli pakotettu hankkimaan itselleen terveen ja voimakkaan hevosen, joka kestäisi suuriakin rasituksia paremmin kuin tuo ystävärukkamme. Pekka tulisi erään vanhan, hiljaisen ja ystävällisen talonpojan haltuun, jonka talo oli Kolarin ja Tornion keskivaiheilla. Siitä oli nyt tuleva työhevonen ja sen tuli toimittaa pikku talon pienet ajot. Ja siihen sen voimat kyllä riittivät.

Viimeisen kerran matkustimme me kolme yhdessä silloin kun minun oli matkustaminen etelään päin. Pekka riepu oli tavallisuuden mukaan iloinen ja hilpeä, mutta meille muille oli matka kaikkea muuta kuin hupainen. Lyhemmillä matkoilla Pekka ei väsynyt, mutta tuolle kolmenkymmenen kilometrin taipaleelle valjastutimme me reen eteen kyytihevosen ja sidoimme Pekan marhaminnastaan reen perään. Tuo temppu tuntui hevosta ensin ihmetyttävän. Mutta pian oli siitä hupaista juosta ilman kuormaa ja huomatessaan, ettei isäntä hänen kujeistaan vähääkään välittänyt, alkoi se ihan itsepäisesti leikitellä.

Minulla oli päässäni suuri nahkavuorinen naapukkalakki, jonka keskellä iso nahkatupsu komeili. Siitä näytti Pekka olevan ylen huvitettu, sillä tuhkatiheään se tarttui siihen hiljaa ja varovasti huulillaan, mutta ei kuitenkaan saanut kiskotuksi päästä huolellisesti painettua lakkia. Sensijaan alkoi se ravistella tuota mukavaa nahkatupsua, vaan lakkasi leikistään heti kun oli huomannut, että isäntänsä häneen päin katsahti. Silloin se juoksi vallan kiltisti, niinkuin koulupoika, joka heitettyään toveriaan lumipallolla tahtoo tältä temppunsa salata. Toverini ei ollut millänsäkään, ja minä pudistelin väliin aikalailla päätäni. Silloinpa Pekka hetikohta alkoi kiivaasti lakkiani pudistella. Mutta ruunapa ei kertaakaan koko matkalla saanut kuulla tutunomaista varotushuutoa: »So, so, Pekka riepu!»

Viimeinkin ehdimme illanhämyssä siihen majataloon, josta Pekan uusi isäntä seuraavana aamuna tulisi hänet noutamaan. Siinä oli meidän erottava. Jätettyäni kievarin isännän talteen sokeripaketin, jonka sisältöä Pekan uusi isäntä saattaisi tälle tarjoilla, haihduttaakseen vähitellen Pekasta sen viime aikoina oppiman herkuttelutunteen, menin yksinäni talliin, missä himmeä lamppu valaisi pilttuissaan seisoskelevia hevosia.

Pekka minulle reippaasti hirnahti seistessään siinä runsaan ruokansa ääressä komeana ja tyytyväisenä. Hilpeänä kuin leikittelevä lapsi se tutki taskujani, joista kohta löysikin aikamoisen sokeriharkon. Mutta nyt tuntuikin minusta kovin työläältä tämä ennen niin hauska leikittely. Kiersin käsivarteni sen pehmoisen kaulan ympäri ja annoin sille sokeripalan kädestäni.

Silloin Pekka katsahti minuun äkisti ja ikäänkuin tutkivasti. Mitä lieneekin se katseessani nähnyt, sitä en tiedä, mutta hiljaa tarttui se tyhjään käteeni ja solutti sen varovasti suuhunsa. Lampunvalo heijasti sen kosteisiin, mustiin silmiin.

Sitte päästi se varovasti käteni irti. Minä hivelin sillä uskollisen hevosen kaulaa ja sanoin: »Hyvää yötä nyt, Pekka riepu!» Samassa riensin rekeen, jossa toverini jo vakavana minua odotteli.

Ja niin ajoimme aika kyytiä kohti Torniota.

Mutta tuona iltana ei keskustelu tahtonut luistaa. Sillä tiesimmehän, että ajatuksemme olivat kohdistuneet uskolliseen, viisaaseen, jaloon ja hilpeään kelpo ystäväämme. Häntä me emme enää milloinkaan näkisi.