The Project Gutenberg eBook of "Ole, sielun', iloinen!", by Ilmari Kivinen

Mutamat ylen wisut ovat
    muijdhen töijlle Domarit covat
Ja quin Sokia eroijtta carnat
    nijn tyhmet wilull kiriat arvat.
yxi lana ombi wääret.
    toijnen tas laijtta ilman määret.
Colmas hylke / ia caiki sylke
    Eijkö cajke / on alghus heicko?
Nijn kaij mös on / o hyve weicko.
    Jos Jotakin on sijrtty tojsin.
    wehetty / lisetty / tacka poijsi.
Eij taijdha caiki olla teusi.
    sijs nautitze se iongas teusi
Tee parambi ios sine taijdhat.

SISÄLLYS:

Hra Kenonen parantelee yskäänsä.
Totuuden, runon kotimaa.
Kalle Karhusen poliisikoira.
Miksi ne ovat vielä auki?
Ihmispeto.
Karlssonnin haulikko.
Julkinen selitys.
Ihalaisen kylmä kylpy.
Huomaavainen mies.
Kaino mies.
Salaperäinen juttu.
Israel Viinamäen "limaskat".
Vappukertomus.
Hätähuuto Hangosta.
Kesäyön unelma.
Apumies.
Vuosisatamme kuumin päivä.
Oppiiko suutari jokapäiväisen leivän?
Varkaus.
Näkymättömäksi tekeytyminen Nihattulassa.
Varastettu hattu.
Rakennusmestari on jäänyt poimimaan mustikoita.
Suuri kuvariita.
Oulun työttömäin huvimatka Tervolaan.
Kysymyksiä ja vastauksia.
Salaperäinen köysi.
Surunvoittoisia säveliä.
Miksi Taavettia lyötiin kaksi tuumaa paksulla kepillä.
Joulunvalmistuksia Harjuksen perheessä.
Kaksi matkaa.
Kertomus pumpunletkusta Maarianhaminan kaupungissa.
Parikkalan kuulumisia.
Kuinka Töysässä alettiin kirjallisuutta harrastaa.
Viimeinen telefoonipuhelu.
Kissamme ja tieteellinen tutkimus.
Huomattava ennakkopäätös.
Käytännöllinen kasvatusteknillinen keksintö.
Jukka Puikkosen uusi lehmä.
Musikaalisia harrastuksia maaseuduilla.
Eräs rehukakkujauhomootorimyllyriitajuttu.
Uhkaava jyrähdys Ukko-kolilta.
Suomalainen uimanäytös päiväntasaajalla.
Karhu, joka rakennutti kaksi vaivaistaloa.
Nuohoojan puolesta.
Edistysaskel ilmanennustuksen alalla.
Kesäisen illan kullasta.
Panelian ihmissyöjä.
"Sananselittäjiä".
Jussi Malisen anokki.
Ijankaikkinen metsänluku.
Poppamiehen erehdys.
Gustafsson tuntuu hieman hullulta.
Kymmenen penniä.
Koirat vaunun alla.
Eläinkunnan ihmeet.
Kellonsoittoa Kuhmoisissa entiseen aikaan.
Kuinka Röykkylän kylässä saatiin akustiikkaa.
Surkuteltavaa villiytymistä.
Tattarit ja talvipaltto.

Herra Kenonen oli saanut pahan yskän, joka vaivasi häntä etenkin yöllä. Kun kaikki ihmiset olivat juuri parahiksi ennättäneet vaipua uneen ja yön henget leijailivat avaruudessa ja tähdet paloivat taivaalla ja kuu loisti kelmeänä ja syvä hiljaisuus vallitsi, alkoivat hra Kenosen yskänpuuskaukset vapisuttaa taloa, ja aamulla tuli talon isännöitsijä sanomaan hra Kenoselle, että ellei hra Kenonen lakkaa vapisuttamasta taloa, jota ei ole rakennettu tykistöpommitusta eikä hra Kenosen mammuttiyskää kestämään, niin… Hra Kenonen vastasi isännöitsijälle vain kahdella sanalla, mutta niistä ei kumpikaan sovellu painosta julkaistavaksi, ja läksi sitten lääkäriin.

Lääkäri tutki hra Kenosta ja määräsi hänelle lääkkeitä. Hra Kenonen huomautti, että lääkkeissä täytyy olla paljon alkohoolia, mutta lääkäri vastasi, että kyllä hän tietää, mitä määrää, eikä ole sitäpaitsi anniskelun pitäjä. Hra Kenonen osti apteekista lääkkeet ja otti niitä määräyksen mukaisesti kolme ruokalusikallista päivässä, mutta seuraavana yönä yski hän niin, että seinällä vuoteen yläpuolella oleva Edelfeltin "Porilaisten marssi" putosi sängyn ja seinän väliin, ja seinän takana asuva naapuri otti viulunsa ja alkoi soittaa alakuloisia säveliä. Seuraavana aamuna kaasi hra Kenonen lääkkeet likaämpäriin.

Hra Kenosen yskä paheni vain, ja talon vuokralaisten pitämässä kokouksessa oli jo ollut puhetta viranomaisten puoleen kääntymisestä toimenpiteisiin ryhtymistä varten hra Kenosta vastaan jatkuvasta yörauhan häiritsemisestä, kun hra Kenonen vihdoin muisti mummovainajansa sanoneen tärpättikylpyä ainoaksi varmaksi yskänparannuskeinoksi.

Hra Kenonen kävi ostamassa litran tärpättiä ja läksi kyselemään saunaa, missä saisi kokeilla mummovainajansa parannustavalla, mutta kun ei yksikään helsinkiläisistä saunanomistajista suostunut luovuttamaan laitostaan tällaiseen kokeiluun, lausui hra Kenonen julkisena mielipiteenään, ettei helsinkiläisissä saunanomistajissa ole kristillistä rakkautta enempää kuin nahkurin parkkitiinussa, ja matkusti tärpättipulloineen maaseudulle lankonsa luokse.

Langolla oli vanha, laho sauna, ja kuultuaan hra Kenosen aikomuksesta, käski lanko piikansa lämmittää saunan tavallista kovemmin. Ja kun se oli tapahtunut, läksi hra Kenonen saunaan tärpättipullo kainalossa ja housunkannattimet viiltäen takana maata ja jaloissaan langon vanhat tuohivirsut, jotka lanko oli voittanut kirkonkylän kansakoululla urkuharmoonin hyväksi toimeenpannuista arpajaisista.

Hra Kenonen riisuutui saunassa ja kiipesi tärpättipullo kädessä lauteille, ja yski vielä viimeisen kerran, puhdistaakseen kurkkunsa, niin että vanhasta kiukaasta putosi alas muutamia kiviä, sekä käski piian lyödä löylyä.

Piika nosti saunan nurkassa olevasta vesikorvosta vettä ja heitti sen kiukaalle niin että tulistuneet kivet paukkuivat ja kuuma löyly kohahti kattoon ja sieltä hra Kenosen niskaan, ja hra Kenonen ähki ja puhki ja sai lopuksi tärpättipullosta korkin auki, kaasi tärpätin lauteilla olevaan pesuvatiin ja heitti sen sitten kaikki yhdellä kertaa kiukaalle.

Kiuas oli aivan oven vieressä, ja tärpättiliekkien leimahtaessa kiukaalta ennätti piika töintuskin paeta ovesta ja juosta huutaen asuinrakennukseen ilmoittamaan, että hra Kenonen oli sytyttänyt, saunan palamaan.

Kun talonväki riensi paikalle, oli saunan ovi auki ja sieltä puskivat höyrypilvet ulkoilmaan, ja sisältä kuului hra Kenosen karjunta ja avunhuudot.

Ja kun kaikki oli ohi ja hra Kenonen taas istui lankonsa vieraskamarissa, jaloissaan lankonsa liian ahtaat housut — hänen omat housunsa olivat palaneet saunan mukana — huomasi hra Kenonen päässeensä yskästään.

Tähän törkeyteen on tehnyt itsensä syypääksi kaunokirjallinen viikkolehti "Kotivarpunen", jota vastaan minä täten pyydän saada singahuttaa vapisevan kiroukseni.

Olin lukenut kaunokirjallista viikkolehteä "Kotivarpusta" eräässä kestikievarissa. Olin heti löytänyt siitä m.m. seuraavan runon:

    Niin musta, niin synkkä yö syksyinen lie,
    mutta synkempi vielä on eloni tie;
    Voi yölläkin tuikata tähtönen vielä,
    Mutt' tähteä yhtään ei eloni tiellä.

    Yön toivona tähtöset kirkkahat on,
    Ne viittaavat valoon ja aurinkohon.
    Mutt' toivot ne seuraa ei eloni myötä,
    mä viettänyt ain olen tähdetönt' yötä.

    Oi yöhön! Luoja yks' tähtönen luo,
    ja loistaa sen mieleeni synkkään suo!
    Sit' iloiten seuraisin eloni tiellä,
    ja kuollessain siihen mä katsoisin vielä.

Seuraavassa "Kotivarpusen" numerossa olikin julkaistuna ensimmäinen runoni. Se kuului:

    Ollako vai ei olla, siinä pulma:
    Jalompaa onko hengen kärsiä
    Kaikk' inhan onnen iskut sekä nuolet
    Vai käydä miekkaan tuskain merta vastaan,
    Lopettain kaikki? — Kuolla, — nukkua,
    Ei muuta; — luulla, uness' että päättyy
    Tuhannet kiusat nuo ja sieluntuskat,
    Nuo lihan perinnöt, — se loppu hartaast'
    Ois halattava. Kuolla, nukkua: —
    Nukkua! Kenties uneksia? — siinä
    Se vastus. Millaiset lie unet kuolon,
    Kun pois on maalliset nuo ahdistukset,
    Se arveluttaa. Ja nuo arvelukset
    Ne elon kurjuutta niin pitkittävät.
    Ken kärsis ajan ilkkua ja vitsaa,
    Hylätyn lemmen tuskaa, korskan pilkkaa,
    Vääryyttä sortajan, lain väännellystä,
    Virastoit' ylpeitä ja potkuja,
    Joit' ansiokkaat epatoilta saavat?
    Ihana Ophelia! — Nainen, sulje
    Rukouksiisi rikokseni kaikki!!

Sain "Kotivarpusen" toimitukselta kiitoksen kauniista runostani ja 4 markkaa tekijäpalkkiota. Olin tyytyväinen ja onnellinen ja lähetin kerran viikossa uuden runon toimitukselle.

Kunnes vihdoin tuli solmuun sykkyrä. Toimitus nimittäin paiskasi kaksi pientä mutta onnistunutta runoani paperikoriin ja haukkui minut päällepäätteeksi häpeämättömässä kirjeessään näpistelijäksi. Toimitus väitti minun kyntävän toisten vasikoilla.

    Täss' auroin, miekoin, miettehin
    Isämme sotivat.
    Kun päivä piili pilvihin.
    Tai loisti onnen paistehin,
    Täss' Suomen kansan vaikeimmat
    He vaivat kokivat.

En tiedä, mitä voi kenelläkään puolueettomalla arvostelijalla olla muistuttamista runoni sisällystä, muotoa ja isänmaallista henkeä vastaan.

    Juokse, porosein,
    Poikki vuoret, maat,
    Seista, syödä saat
    Majall’ impyein;
    Siellä verraton
    Jäkäl' aarre on.

Niinkuin sanottu, paiskasi toimitus molemmat runoni paperikoriin ja päällepäätteeksi haukkui minut pahanpäiväiseksi.

Ajattelen maksaa samalla mitalla ja katkaista kaikki välini
"Kotivarpusen" kanssa.

Koettakoot, vietävät, nyt etsiä itselleen uutta runoilijaa. Minä olen saanut tarpeekseni. Minunkin kärsivällisyydelläni on rajansa.

Kalle Karhuselle tuli syksyllä jyviä enemmän kuin hän oli uskaltanut odottaakaan, ja kun Kalle Karhunen katseli hinkaloissa olevia jyväläjiään niin tuli hän iloiseksi kuin pelimanni, ja kun hän arveli, että gulassit maksaisivat tänä syksynä viljasta puolitoista tuhatta markkaa hehdolta, niin tuli hän vielä iloisemmaksi, mutta kun hän sitten muisti elintarvelautakunnan, niin tuli hän surulliseksi, ja kun hän lopuksi muisti Maijastiinan pojat ja muut varkaat, joille ei tänäkään syksynä ollut tullut ensinkään jyviä, niin tuli hän vielä surullisemmaksi, ja toivoi melkein, että halla olisi tehnyt hänelle samalla tavoin kuin Saarijärven Paavolle.

Elintarvelautakunnasta ei tosin niin kovin suurta kiusaa ollut. Kalle Karhunen arveli osaavansa sen asian järjestää, mutta varkaat olivat pimeiden iltojen tultua käyneet kovin hävyttömiksi, ja ajateltuaan asiaa kaksi päivää valjasti, Kalle Karhunen, hevosensa ja läksi käymään kaupungissa. Ja takaisin palattuaan oli hänellä mukanaan koira.

Kalle Karhunen ei tehnyt kenellekään, ei edes emännälleen, tarkempaa selkoa siitä, mistä hän oli tämän koiran hankkinut. Hän antoi vain jokaisen, joka talossa kävi, ymmärtää, että hänen uusi koiransa, mikä ei päältä nähden ollut mikään erinomaisen näköinen, oli poliisikoiran rotua, ja että sillä oli nimenomainen ja sammumaton viha kaikkia syrjäisiä kohtaan, jotka yrittäisivät tehdä asiaa Kalle Karhusen vilja-aittaan.

Koira osoittautui erittäin luotettavaksi talonvahdiksi, vieläpä vähän liiankin luotettavaksi, sillä kun Kalle Karhunen seuraavana iltana pimeän tultua palasi monarkistin esitelmästä kansakoululta, hyökkäsi hänen uusi koiransa tallin takaa hänen kimppuunsa ja repi häneltä housut ja olisi nähtävästi syönyt suuhunsa koko Kalle Karhusen, ellei hän olisi päässyt tupaan pakoon.

Kalle Karhunen katseli murheellisena housujaan, joiden toisesta lahkeesta oli ainoastaan puolikas jäljellä, kutsui sitten koiran sisään ja antoi sille selkään, jotta se vasta paremmin tuntisi isäntänsä, mutta asian periaatteelliseen puoleen nähden hän, saatuaan jalkoihinsa uudet housut, lausui että tämä koira on juuri sellainen kuin koiran tulee ollakin, kunhan se vain vähän paremmin perehtyy talon väkeen ja talon tapoihin.

Kahden tai kolmen päivän perästä tarkasteli Kalle Karhunen aitassa jyvähinkaloitaan ja oli huomaavinaan, että keskimmäisen hinkalon pinta oli hiukan alentunut. Kalle Karhunen ei kuitenkaan ollut varma asiasta, mutta varovaisuuden vuoksi piirsi hän puukkonsa kärjellä pienet merkit hinkaloitten laitaan niihin kohden, mihin jyvät ulottuivat. Sitten tarkasti hän huolellisesti aitan lukon, mutta siinä ei ollut mitään vikaa.

Seuraavana päivänä kertoi piika-Mari, että Maijastiinan vanhin pojanroikale oli kulkenut pihan poikki ja heittänyt luun poliisikoiralle, jolloin koira oli heiluttanut häntäänsä Oskarille. Oskari oli Maijastiinan vanhimman pojanroikaleen nimi. Toisen ja kolmannen pojan nimet olivat Esa ja Ville.

Kalle Karhunen kirosi, että jos Oskari vielä kerran kulkee hänen pihansa poikki, niin saa hän nähdä heiluvan jonkun muun kuin koiran hännän.

Seuraavana päivänä kävi Kalle Karhunen taas tarkastusmatkalla aitassaan. Ei ollut epäilystäkään siitä, ettei varkaita olisi käynyt. Keskimmäisen jyvälaarin pinta oli pari senttiä alempana hänen puukolla vetämäänsä merkkiviivaa.

Kalle Karhunen muuttui kasvoiltaan tuhkanharmaaksi ja otti lakin päästään ja tempasi vihoissaan tukastaan, niin että joukko hiuksia jäi kouraan. Sitten tutki hän aitan lukon, mutta ei huomannut siinä mitään epäilyttävää. Sitten tuli hän ulos aitasta ja kiroili noin neljännestunnin ajan kaikkia naapureitaan ja muita kyläläisiä, joilla ei tiettävästi ollut omia viljavarastoja ja joiden siis täytyi olla varkaita ja roistoja. Lopuksi heristi hän nyrkkiään poliisirotuiselle koiralleen, joka haukkui variksia saunan luona. Koira heilutti vastaukseksi häntäänsä, mutta kun Kalle Karhunen tempasi maasta luokin kappaleen ja heitti sen koiraa kohti, niin pakeni se häntä koipien välissä saunan taakse.

Yöllä heräsi Kalle Karhunen koiransa vihaiseen haukuntaan, joka kuitenkin kohta lakkasi. Kalle Karhusen epäluulo oli kuitenkin herännyt samalla kertaa kuin hän itsekin. Kalle Karhunen puki nopeasti ylleen, otti haulikkonsa naulasta, sytytti tallilyhdyn ja kätki sen takkinsa liepeen alle. Sitten hiipi hän hiljaa ulos.

Aitan luo tultuaan tunnusteli hän kädellään ovea. Se oli lukossa. Hän oli jo kääntymäisillään takaisin tupaan, kun hän samassa oli kuulevinaan epäilyttävää liikehtimistä aitan alta.

Kalle Karhunen kiersi aitan taakse, missä aitan lattia oli korkeammalla maasta kuin pihan puolella, otti lyhdyn ja valaisi sillä aitan alle.

Maijastiinan Oskari makasi selällään aitan alla, sohien tikulla sitä reikää, joka oli kaivettu keskimmäisen hinkalon alle, jotta jyvät nopeammin juoksisivat säkkiin. Säkin suuta piti levällään toiselta puolen Esa ja toiselta Ville.

Kolmannesta nurkasta kannatti sitä uskollisesti ja palvelushaluisesti hampaillaan Kalle Karhusen poliisikoira.

Mutta sitten nousi apteekkariyhdistyksen johtokunta kierretuoliltaan, astui hyllyn ääreen, otti sydämenvahvistustippapurkin ja vei sen kaappiin, lukitsi kaapin oven, solautti avaimet housuntaskuunsa ja katsoa muljautti ohimennen kummallisesti Suomen kansaan, joka sydänalaansa pidellen nöyrän näköisenä seisoi apteekin ovenpielessä.

Sitten meni johtokunta kamariinsa, istuutui kirjoituspöytänsä ääreen ja kirjoitti apteekkareille, että koska on pelättävissä, että joitakin alkohoolipitoisia lääkkeitä näinä turmeluksen aikoina käytetään väärin, niin kehoittaa johtokunta kaikkia apteekinomistajia ja apteekkien ja haara-apteekkien hoitajia sinä aikana, jonka nykyinen turmeluksen tila ja poikkeukselliset olot kestävät, kokonaan kieltäytymään myymästä niitä ja niitä lääkkeitä.

Mutta Suomen kivuloinen kansa, joka oli epäröiden seisonut, ovella, rohkaisi vihdoin luontonsa, niisti peukalolla ja etusormella nenänsä ovenpieleen, astui tiskin ääreen ja sanoi heikolla äänellä:

— Olisikohan apteekkari niin hyvä ja antaisi markan edestä sydämenvahvistustippoja… kun tuo sydän niin tykyttää…

— Ei, sanoi apteekkari, sydämenvahvistustipat pani johtokunta kaappiinsa ja otti avaimen pois ovelta.

— Mutta mikä hiiden apteekki tämä on, missä ei mitään myydä? Täytynee sitten paremman puutteessa tyytyä kolmenlaisiin tippoihin.

Potilas piteli kiinni tiskistä. Sitten kurotti hän kaulaansa ja kuiskasi apteekkarin korvaan viimeisen kuiskauksensa:

— Ei, vastasi apteekkari, paaduttaen sydämensä. Koliikkitippoja emme myöskään myy.

Mitä pirua me nyt sitten enää apteekeilla teemme? Anteeksi, että kysymme näin rumasti, mutta onkos tämä asia sitten sen kauniimpi?

Kaikki parhaimmat, tehokkaimmat ja kansallisimmat lääkkeet ovat meiltä kielletyt. Viinaa, tervaa ja saunaa ei kannata ottaa lukuun, sillä senjälkeen kuin viina on otettu pois, ovat sauna ja terva tietysti tehottomat. Ei kukaan ole niin hullu, että kokeilisi pelkällä tervalla ja saunalla. Sehän olisi samaa kuin lähteä ampumaan variksia ja ottaa mukaansa pyssy ja haulit, mutta unohtaa ruuti kotiin.

Sitäpaitsi on apteekkariyhdistyksen johtokunta, joka olkoon kirottu, kehoittanut myymään valkoisia kamferitippoja, kamferispriitä ja eetterivalerianatippoja "ainoastaan perinpohjaisen harkinnan jälkeen."

Vai niin. Kyllä me sen harkinnan ymmärrämme. Se on semmoista, että jos joku menee kysymään kamferitippoja, niin alkavat apteekkari, proviisori ja farmaseutti kavalan näköisinä tuijottaa ostajaan, ovelle tule apteekkarin rouva aamunutussaan katsomaan hänkin, ja rouvan takaa kurkistavat apteekkarin anoppi, sisäkkö ja pahankuriset pojanvintiöt. Jonka jälkeen apteekkari ilmoittaa ajattelevansa asiaa huomiseen tai ylihuomiseen tai ensikuun puoliväliin ja käskee tulla sitten uudestaan kuulemaan.

Voiko kukaan antaa tyydyttävän vastauksen kysymykseen, miksi apteekkeja enää ensinkään pidetään auki?

Herra ja rouva Wiriä olivat vuokranneet huoneen ja keittiön ilman nykyajan mukavuuksia Turun saaristossa olevasta kesähuvilasta, jossa paitsi heitä asui uskonnonlehtori Lindblom ja tuomari Turkanen perheineen, ja kun herra ja rouva Wiriä olivat illalla saapuneet kesämajaansa, niin levisi jo seuraavana aamuna naapurien keskuuteen huhu, että hra Wiriä on ihmispeto ja pahoinpitelee vaimoaan. Lehtori Lindblomin asuivat Wiriöiden seinän takana, ja he olivat heränneet yöllä huonekalujen kolinaan, tuolien kaatumiseen, herra Wiriän sadatuksiin ja lyönteihin ja rouva Wiriän hiljaiseen, tukahdutettuun vaikeroimiseen.

Kun tämä salaperäinen herrasväki aamulla tuli ulos pihamaalle huoneestaan, kurkistelivat kaikki muut samassa huvilassa asuvat akkunaverhojensa takaa ja totesivat herra Wiriän olevan synkännäköisen ja rouva Wiriän olevan kalpean kasvoiltaan. Hänen silmänsä olivat punaiset ja niiden ympärillä oli mustat renkaat. Ja herrasväki Turkasen palvelus tyttö ilmoitti selvästi kuulleensa rouva Wiriän huoahtaneen: "Kauhea yö…"

Kammo ja suuttumus valtasi naapurit, ja kaikki säälivät rouva Wiriää, joka oli joutunut naimisiin raakalaisen kanssa. Mainittu raakalainen koetti ennen aamiaista rakentaa tuttavuutta naapuriensa kanssa, mutta sai osakseen selvästi havaittavaa kylmäkiskoisuutta. Kaikki vetäytyivät mitä pikimmin pois hänen läheisyydestään, ja herra Wiriä kuuli lehtorska Lindblomin sanovan tuomari Turkasen rouvalle: "Ihmispeto!"

Seuraavana iltana istuivat tuomari Turkanen ja rouva Turkanen vieraisilla lehtori Lindblomin puolella ja joivat teetä, ja lehtorska Lindblom oli asettanut teepöydän herrasväki Wiriän makuukamarin seinän viereen. Ilta kului myöhäiseen, ja mitä myöhäisempi tuli, sitä tarkemmin kuunneltiin teepöydän ääressä.

Ja kun kello löi puoli kaksitoista, kuultiin herra Wiriän huutavan raa'alla, karkealla äänellään:

Teepöydän ääressä ei hengitetty kuin toisella keuhkolla, ja silläkin hyvin säästäväisesti.

Herra Wiriä mutisi jotain, mistä ei saanut selvää, vaikka lehtori ja tuomari kuuntelivat korvat seinää — ohutta lautaseinää — vasten painettuina.

Rouva Turkanen pyörtyi. Lehtorska Lindblom kaasi lasillisen haaleaksi jäähtynyttä teetä hänen kasvoilleen.

Uskonnonlehtori ja tuomari hyökkäsivät eteiseen ja kolkuttivat kiivaasti herrasväki Wiriän ovelle. Tuomari tunnusteli samalla vaistomaisesti, olisiko brovninki hänen housujensa takataskussa.

Lehtori ja tuomari huusivat, että ellei herra Wiriä lakkaa rääkkäämästä onnetonta vaimoaan, niin ryhtyvät naapurit asianvaatimiin toimenpiteisiin.

Sitten alkoi hän nauraa. Kolealla, hyytävällä äänellä… johon yhtyi rouva Wiriän hihitys peiton alta sängystä.

Aivan niin, tämä on hyvä haulikko, sanoi Karlsson, silitellen hyväilevästi haulikkonsa perää ja nostaen sitten pyssyn takaisin naulaansa kamarin seinälle. — Tämä on paras haulikko koko pitäjässä. Tämä tappaa varmasti, jos vaan ojentaa tämän sille ilmansuunnalle, missä ammuttava on, ja jos ampuja näkee yhdenkään höyhenen ammuttavasta.

— Niin, Karlssonilla on aina ollut hyvät pyssyt, myönsimme me kieltämättömän tosiasian ja kääntäydyimme mukavampaan asentoon penkillä.

— Juu… sanoi Karlsson vähän venytellen ja lisäsi miettivän näköisenä kaksi puuta pesään. — Vaikka, kerran minua kyllä petettiin pyssykaupassa niin pirusti.

Karlssonin ei pitäisi kirota, huomautimme me lempeästi. — Nyt on toinen pääsiäispäivä.

— Niin on, sanoi Karlsson. — Enkä minä kironnutkaan. Minä vain sanoin, että minuakin on kerran petetty pyssykaupassa niin pirusti.

Karlsson kohotti kengänpohjansa lämpiämään valkean eteen ja kertoi maltillisella, välinpitämättömällä äänellä:

— Se oli oikein komea haulikko. Tunsi oikein väristystä selkäluissaan ja pyhää liikutusta sydämessään, kun sen käteensä otti. Se kiilsi ja se välkkyi. Siinä oli sen pyssytehtaan merkit ja kirjoitukset, joka kuuluu olevan Amerikan paras pyssytehdas. Minä ostin sen muutamalta pitkänenäiseltä maankiertäjältä ja maksoin siitä 32 mk. Se oli tietysti ennen sotaa. Maankiertäjä sanoi, että hänen tekee pahaa luopua niin hyvästä pyssystä ja ettei hän vaihtaisi sitä painoonsa hopeata, jollei hänen välttämättömästi täytyisi saada rahaa ostaakseen lääkkeitä kipeälle mummolleen. Hän piti niin kovasti mummostaan. Minä olisin tietysti tahtonut koetella pyssyä ennen ostamista, mutta maankiertäjällä ei ollut patruunia, ja kun se sitten sanoi, että saattoihan kuka tahansa oikea pyssyntuntija koettamattakin nähdä, että se oli parhaan sortin pyssy, niin minä ostin sen lopuksi koettelematta.

Kotiin tultuani minä panin sanomalehden aitan seinään ja ammuin siihen tavalliselta matkalta, portilta, nähdäkseni miten paljon se hajoitti. Ja kyllä se hajoitti niin riivatusti. Koko lehdessä ei ollut yhtään reikää, eikä koko seinässäkään yhtään tuoretta haulinjälkeä.

Minä ajattelin, että siitä patruunasta olivat jääneet haulit pois, ja otin uuden patruunan ja tarkastin sen ja ammuin toisen kerran, ja taas katosi panos kuin pilviin.

Silloin minä aloin arvella jotain ja latasin oikein uhkapatruunan ja ammuin sillä, ja haulit menivät aitan kivijalan raosta aitan alle niin että krapisi.

Se juutas ei näet lujallakaan patruunalla jaksanut kannattaa hauleja seinään asti.

Jos se pitkänenäinen maankiertäjä olisi vielä ollut käsille saatavana, niin olisi meille syntynyt keskustelua tästä asiasta…

Seuraavana päivänä sanoi äitimuori, että nyt kun sinulla on taas uusi ja komea pyssy, niin ampuisit tuon meidän vanhan kissamme pois.

Minä latasin pyssyn kaikkein väkevimmällä patruunallani ja menin ampumaan Mattia. Matti oli sen meidän vanhan kissan nimi.

Katti istui tikapuiden juurella auringonpaisteessa ja nuoleskeli käpälöitään ja katseli minuun ystävällisesti vanhoilla silmillään, kun minä tähtäsin sitä metrin päästä metrin päästä — päin naamaa. Ja sitten minä ammuin sitä niin että omat silmänikin tulta iskivät.

— Enhän minä kiroakaan, kerron vain. Se kissa huusi niin, etten minä ole milloinkaan kuullut minkään kissan huutavan sillä tavalla, ja lensi tiehensä häntä suorana kuin salama, eikä se enää milloinkaan tullut meille, vaan asettui yhteen torppaan kylän toisessa päässä. Muuten ei siinä ollut mitään näkyväistä vikaa, mutta pahasti se kai oli säikähtänyt.

Minä koetin päästä eroon koko pyssystä ja menin kansakoulun rakennusmaalle, jossa Nikulan Feerdinand oli kiviä ampumassa. Minä tarjosin pyssyä Feerdinandille, kun tiesin hänen myyneen pois entisen pyssynsä, ja pyysin 24 mk. Feerdinand sanoi, että hän tahtoo koetella pyssyä tuossa olevan ladon seinään, ja minulla oli siltä varalta oikein petomainen patruuna taskussani. Arvelin että voisihan se ihme tapahtua, että sellainen latinki lentäisi siitäkin pyssystä muutaman kymmenkunta syltä. Feerdinand ampui istualtaan kiveltä, ja kun pyssy oli lauennut, makasi Feerdinand kiven takana selällään, sorkat kohti taivasta, eikä ladon seinässä ollut yhtään haulia. No, se asia selitettiin tietysti sillä tavalla, että panos oli Feerdinandin kaatuessa mennyt ilmaan, mutta Feerdinand ei kuitenkaan ollut halukas ostamaan pyssyä.

— Se on Ylikylän Töysän isännän seinällä. Tarjosin sitä Töysän isännälle 20 markasta, ja Töysän isäntä sanoi, ettei hän ole ikinä ampunut eikä aio vastakaan ampua, mutta saahan se noin kaunis pyssy talossa kuitenkin olla, ja osti sen kohta ja ripusti seinälleen, ja siellä se on siitä asti riippunut.

— Ja siihen se onkin oikein omiaan, sanoi Karlsson haukotellen ja lisäsi taas pari puuta pesään, alkaen sitten tutkivasti tarkastella pieksujensa pohjia.

Koska se väenkokous, joka pari päivää sitten kiireimpänä työaikana tapahtui tuolla Pitkänsillan puolella, on antanut aihetta kaikenlaisiin päättömiin otaksumisiin ja arveluihin, niin pakottaa omatuntoni minut seuraavaan tunnustukseen:

Tapauksen aiheutti kyllä allekirjoittanut, mutta pyydän saada mahdollisesti lieventävinä asianhaaroina mainita seuraavassa esilletulevat seikat.

Ensin oli rannassa mustanpuhuva saaristolainen moottorivenhe, jossa oli kolme miestä, kaksi parratonta ja yksi parrakas, sekä joukko tyhjiä kalavasuja.

Parrattomat istuivat piippua polttaen venheen perässä, mutta parrakas istui keulapuolella olevan moottorin ääressä, ja koska mielelläni otan oppia kaikesta, mitä satun näkemään, pysähdyin ohimennessäni katsomaan, mitä se parrakas siellä puuhailee.

Parrakas ähki kovasti ja väänsi suurella mutteriavaimella auki erästä tiukassa olevaa mutteria, väänsi niin kovasti, että minä aloin hikoilla sitä katsellessani.

Sitten tuli siihen eräs tuttavani, joka ylpeili olevansa maallelähdössä ja kysyi mitä minä siinä katselin. Vastasin vain että:

Tuttavassanikin alkoi näky herättää mielenkiintoa, jonka johdosta hänkin pysähtyi katselemaan ja sanoi:

Vääntäjä katsahti meihin vihaisesti, sillä hän oli kuullut tuttavani huomautuksen, ja sanoi:

— Kyll mä tierän… ei herrat tartte neuvoo… mä kysyn sitten kun tartten neuvoo herroilt.

Tällävälin oli ympärillemme kertynyt joukko kouluun meneviä lapsia, joilla oli kirjat kainalossa. Kaikki tuijottivat suu ja silmät selällään ukkoon, joka ähkien väänsi sitä tiukassa olevaa mutteriaan.

Neljän minuutin kuluttua oli väkeä rannassa 18 henkeä, joista 11 alaikäistä. Viiden minuutin kuluttua oli meitä 23. Sitten pysäytti ohi ajava issikka hevosensa, hyppäsi alas pukilta ja juoksi katsomaan, mitä me katselimme. Issikka nähtävästi luuli, että oli kysymys hukkuneen nostamisesta vedestä. Kun eräs jonkun matkan päässä seisova ryhmä, johon kuului kolme akkaa ja yksi katua lakaiseva talonmies, näki issikan juoksevan rantaan, läksi ryhmä juoksemaan samalle taholle, jolloin kaikki neljänneskilometrin matkalla olevat ihmiset kiiruhtivat myöskin rantaan.

Samassa sai ukko mutterin kuntoon, veivasi moottorin käyntiin, ja perässä istuvat käänsivät aluksen keulan ulapalle.

Issikka läksi ensimmäisenä pois, mutta häntä vastaan tuli poliisi, joka alkoi haukkua issikkaa siitä, että tämä oli jättänyt hevosensa seisomaan itsekseen kadulle.

— En tiedä… tähän on aina tunnin ajan keräytynyt uutta väkeä, kun entinen on lähtenyt pois. Arvelevat, että siihen on hukkunut joku poika.

— Niin, se oli ollut valkeatukkainen poika, jolla oli ollut jalassa siniset liinahousut, sanoi muuan akka.

Omatuntoni pakottaa minut arvoisalle yleisölle täten julkisesti ilmoittamaan, ettei siihen hukkunut mitään poikaa.

Olin kuullut, että naapuritalomme talonmies oli ollut hukkua, ja vainuten 5 rivin uutista (petiitti ilman välikkeitä) ryhdyin hankkimaan asiasta lähempiä tietoja kahdelta muijalta, jotka piiskasivat pihalla kirjavaa mattoa kuin miestään, joka on ollut luvatta poissa ja tullut kotiin vasta auringon noustua.

— Juu, kyllä se tosi on, että Ihalainen oli hukkua, juu, muttei se mereen pudonnut, juu, vaan se oli hukkua tuolla herrasväki Harjuksen asunnossa, kun ne Harjuksen pojat ovat semmoisia ylenannettuja ja poishäväistyjä (= hemmoiteltuja; suomennos sanasta bortskämda. — Kirj. muist.).

En ollut kuullut pitkään aikaan mitään uutisia herrasväki Harjuksen perhe-elämästä. Mielenkiintoni kasvoi heti kaksin-, jopa kolminkertaiseksikin, sillä jos herrasväki Harjuksen elämästä ja vaelluksesta kuulee uutisia, niin ovat ne aina mieltäkiinnittäviä.

Koska rouva Harjus nuorempine lapsineen on jo lähtenyt maille, asuvat toistaiseksi kaupungissa tämän kunnianarvoisan perheen jäsenistä ainoastaan isä ja kaksi vanhinta poikaa. Isä on päivät kaupungilla ja pojat tekevät kotona kaikellaista pahaa.

Sinä päivänä, jona Ihalainen oli hukkua, olivat pojat tarkastaneet kylpyhuoneen teknillisiä laitoksia ja saaneet lopuksi pannussa olevan kylmävesihanan kokonaan irti. Se on hyvin yksinkertainen temppu, sillä hana lähtee irti aivan helposti, jos sitä vain vääntää tarpeeksi kauan auki.

Kun eivät pojat olleet saaneet sulkulaitosta paikoilleen, olivat he sulkeneet kylpyhuoneen oven ja lähteneet kaupungille.

Hetken perästä ilmoittivat Harjuksen naapurit talonmiehelle, että Harjuksen kylpyhuoneen akkunasta on muodostunut vesiputous porraskäytävään, eikä Harjuksella olla kotona, koska sieltä ei vastata ovikellon soittoon.

Talonmies kiiruhti virkansa puolesta paikalle. Porraskäytävä oli muodostunut kauniiksi pengerputoukseksi, kirkkaan kevätpuron tanssiessa portaalta portaalle.

Ihalainen on pieni mies ja kylpyhuoneessa oli vettä noin puolentoista metrin korkeudelta. Ovi lensi auki kauhealla voimalla, ja mahtava hyökylaine hautasi alleen Ihalaisen…

Onneksi pääsi tämä vedenpaljous nyt levenemään laveammalle alalle ja meri tuli siten matalammaksi. Ihalainen saa pelastuksestaan kiittää yksinomaan sitä seikkaa, sillä alussa mainitut, mattoa piiskaavat muijat olivat melkein varmat siitä, ettei Ihalainen osaa uida.

Sitten kun Ihalainen oli tullut jälleen tajuihinsa, kahlasi hän, märkänä kuin kuikka, kylpyhuoneeseen, jossa voimakas suihku lensi kylmävesiputkesta vastapäiseen seinään.

Ihalainen ei löytänyt poikien irroittamaa hanaa, ja suihku syyti vettä lakkaamatta. Porraskäytävästä kuului kirkunaa ja hätähuutoja, josta Ihalainen päätti, että se äskeinen suuri hyökylaine teki nyt tuhoaan alemmissa kerroksissa.

Ihalainen koetti turhaan tukkia vesijohtoa nenäliinallaan, jonka jälkeen hän juoksi alas ja sulki koko talon vesijohdon, sillä muuta keinoa ei ollut.

Sitten palasi hän takaisin ja löysi vihdoin viimeinkin kadonneen hanan kylpyammeen takaa, jonne Harjuksen nuoret herrat olivat sen nakanneet, livistäessään tiehensä kotilieden äärestä.

Kun Ihalainen tuli takaisin, oli hänen asuntonsa ovella suuri, kapinallinen väkijoukko, yksinomaan naisia, jotka olivat saapuneet jokaisesta tässä suuressa talossa olevasta keittiöstä valittamaan, ettei vesijohto toimi.

Onneton, märkä ja viluinen Ihalainen, jonka mielestä vesijohto oli toiminut liiaksikin, meni mitään vastaamatta avaamaan talon vesijohdon.

Tämä on taas tapaus raitiovaunusta. Jos tahtoo seurata aikaansa ja tutustua ihmisiin, niin täytyy matkustaa raitiotiellä.

Missä huomaavainen mies oli vaunuun noussut, sitä emme voi sanoa, sillä noustessamme vaunuun Rautatientorilla istui huomaavainen mies, jolla oli vilkkaat silmät ja pieni, nuoruuden vihanta piikkiparta, jo vaunussa ja huusi meille, kun pysähdyimme takasillalle myrkyttämään hengityselimiämme nikotinilla:

Se oli totta, sillä vaunussa ei ollut ketään muita kuin mainittu kohtelias mies ja vanha mummo, joka istui nurkassa ja katseli häntä epäluuloisesti.

Emme voineet hylätä tätä ystävällistä kehoitusta, josta syystä astuimme sisään.

Sitten katseli hän meitä ja mummoa hyväntahtoisesti, mutta samalla sen näköisenä kuin olisi hän mielellään jollain tavoin järjestänyt mummoa ja meitä, jos meissä olisi ollut jotain järjestämistä. Sitä ei meissä kuitenkaan sattunut olemaan, ja hän alkoi katsella ulos akkunasta ja oli vähällä hypätä pois vaunusta auttamaan jonkun liikkeen asiapoikaa, joka oli pudottanut potkukelkastaan paketin torille. Poika ehti kuitenkin itse ottaa paketin maasta ennenkuin mies ennätti toteuttaa kasvoillaan kuvastuvan ihmisystävällisen aikomuksen.

Ylioppilastalon luona tuli tavallisuuden mukaan paljon väkeä vaunuun, ja nyt alkoi miehemme olla oikeassa elementissään. Oikein saattoi nähdä hänen säteilevän sisällistä riemua ja tyytyväisyyttä, saadessaan palvella yleisöä neuvomalla paikkoja, auttamalla käsipuolesta vanhoja, lihavia rouvia ja nuoria lihavia rouvia, vanhoja, kärtyisen näköisiä herroja ja nuoria tyttöjä, jotka olivat kuin maanpäälle pudonneita punaposkisia enkeleitä.

Sitten lähdettiin liikkeelle ja istuttiin ja tuijotettiin toisiinsa, ja itse kukin ajatteli vastapäätään istuvasta henkilöstä:

Erottajalla taas pysähdyttiin, ja sieltä nousi mukaan pari uutta tulokasta, kurkisti täydeltä näyttävään vaunuun ja pysähtyi takasillalle.

Sitten ajettiin taas eteenpäin, ja yleinen huomio oli nyt kiintynyt huomaavaiseen mieheen. Yksi ja toinen hymyili hillitysti ja kohteliaasti, ja se hymy näytti tuottavan huomaavaiselle miehelle syvää tyytyväisyyttä ja iloa. Hän hymyili kullekin vuorostaan vastaan avomieliseen, luottavaiseen tapaansa, ja sulki aina huolellisesti oven, kun joku oli jättänyt sen auki.

Roopertinkadun kulmassa oli taas uusia tulokkaita. Huomaavainen mies kiiruhti heille ilmoittamaan, että vaunu on täynnä, mutta että pian ehkä joku poistuu, ja silloin tulee tilaa.

Konduktööri hymyili kuin susi ja me muut hymyilimme kuin lampaat. Huomaavainen mies loisti. Varmaankin nautti hän siitä että hänen ympärillään oli niin paljon ystävällisiä, hymyileviä kasvoja.

Seuraavalla pysäkillä nousi eräs herra ylös poistuakseen vaunusta. Huomaavainen mies tarttui hänen takinhihaansa, ja herra loi taakseen julmistuneen katseen, nähdäkseen kuka oli rohjennut tarttua häneen, ja meidän sydämemme vavahtivat huomaavaisen miehen puolesta.

Herra tempasi pakettinsa, mutisi huomaavaiselle miehelle jotain kiitoksen tapaista ja poistui nopeasti vaunusta.

Vihdoin pisti konduktööri päänsä vaunun ovesta ja sanoi kolealla äänellä:

Myöskin huomaavainen mies poistui, nyökäyttäen meille päätään kuin vanhoille tutuille.

Taas jyristeltiin eteenpäin. Vaunu tuntui niin tyhjältä, kun huomaavainen mies oli siitä poistunut.

Kaino mies tuli sisään automaatin ovesta ja seiso! viisi minuuttia oven pielessä pää kallellaan, rohkenematta tunkeutua nälkäisten, töytäilevien pääkaupunkilaisten keskelle.

Lopuksi kaino mies kokosi kaiken rohkeutensa ja yritti lähestyä kassaa, vaihtaakseen kädessään olevan markan setelin. Jonossa oli sillä hetkellä kolme rahanvaihtajaa, mutta kun kaino mies oli hypistellyt vähäpätöistä seteliään pari minuuttia, oli hänen edessään viisi vaihtajaa, sillä jono kasvoi alituiseen, mutta ei koskaan kainon miehen taakse, vaan aina hänen eteensä.

Kymmenen minuutin kuluttua yritti kaino mies kurottaa setelinsä parin rouvan välitse kassaan, mutta silloin toinen rouvista sanoi hänelle terävästi, että miksi hän ei odota vuoroaan niinkuin muut ihmiset, ja toinen rouva sanoi: merkillistä!

Silloin kaino mies punastui ja häpesi ja veti kätensä takaisin, ja markanseteli vapisi hänen kädessään.

Viidentoista minuutin kuluttua ei kassan edessä sattunut olemaan ketään muuta, ja silloin loi kaino mies pelokkaan katseen taakseen, ja nähtyään, ettei hänen takanaan ollut ketään, ojensi markansetelinsä ja sai sen vaihdetuksi ja oli niin iloisen näköinen kuin olisi hän erehdyksessä saanut kymmenen penniä liikaa.

Ja sitten hiipi hän ruokalistaa tarkastamaan, mutta ruokalistan edessä seisoi kolme henkeä äänekkäästi keskustellen ruokalistan yksitoikkoisuudesta. Kaino mies pysähtyi syrjään odottamaan vuoroaan.

Tämän kertoja, joka oli päättänyt jäädä katsomaan, saako kaino mies ruokaa sinä päivänä, läksi viemään kirjettä postilaatikkoon ja tapasi Bulevardinkadun ja Erottajan kulmassa tuttavansa, joka oli menossa rautatieasemalle. Hän saattoi tuttavansa rautatieasemalle ja palasi sitten takaisin automaattiin katsomaan, mitä kainolle miehelle kuuluu.

Hän osui saapumaan takaisin onnellisella hetkellä, sillä kaino mies oli juuri, puoli tuntia sen jälkeen kuin hän oli saanut rahansa vaihdetuksi, päässyt ruokalistan eteen, ja luki sen läpi hyvin kiihkeästi sekä mutisi sitten kirkastunein katsein:

Koska annostiskin edessä oli kolminkertainen jono odottajia, ja kello oli vasta neljä iltapäivällä, niin läksi kertojamme työhönsä ja raapusteli numeroita ja muita asiaankuuluvia variksenvarpaitaan kello kuuteen asti, jolloin hän paiskasi suuret tilikirjansa kiinni ja muisti sen kainon miehen, joka oli päättänyt tilata sillipalleroita, ja läksi heti automaattiin ottamaan selkoa siitä, mihin asti kaino mies oli ehtinyt.

Kaino mies seisoi nälkääkärsivän näköisenä kahden metrin päässä annostiskistä, ja välimatka oli täynnä ihmisiä, jotka kovalla äänellä huutelivat tilauksiaan.

Se mies, joka tästä kainosta miehestä on pyytänyt lehteen kirjoittamaan, ei ole mikään kaino mies, ja häntä alkoi harmittaa kainon miehen saamattomuus, ja näyttääkseen kainolle miehelle hyvää esimerkkiä sysäsi hän kainon miehen syrjään ja alkoi tunkeutua tiskiä kohti ja raivasi itselleen kyynäspäillään tietä ja oli tuossa tuokiossa tiskin ääressä ja huusi kuin huutokaupan toimitsijamies:

Sitten hän heitti rahat pöytään ja tempasi toiselle henkilölle tarkoitetun sillipallerolautasen ja halkaisi itselleen tien väkijoukon läpi ja istuutui kursailematta lähimpään pöytään, jonka ääressä nuori pari nautti ruumiillista ravintoa, eikä ollut kuulevinaankaan nuoren aviomiehen huomautusta:

Kaino mies oli kauhunsekaisella ihailulla katsellut hänen toimiaan ja yritti nyt viimeinkin todenteolla päästä käsiksi sillipalleroihin. Mutta otettuaan ensimäisen askeleen ja alettuaan hivuttaa olkapäätään kahden edessä seisovan väliin katsoi toinen näistä, iso ja mustapartainen mies, häneen sillä tavalla, että kaino mies heti veti olkapäänsä takaisin.

Kaino mies, posket tulipunaisina, kohottautui varpailleen ja huusi kovalla äänellä:

Kaikki kääntyivät katsomaan kainoa miestä, joka puolestaan ei näyttänyt olevan selvillä siitä, mihin katseensa luoda.

Olen istunut nojatuolissa huoneen nurkassa otsa rypyssä savuketta poltellen ja miettinyt.

Oulunkylän aseman lähellä on eräs huvila, jonka aikoinaan omisti pianokauppias S.

Kauppias F. muutti näet pois paikkakunnalta, jättäen huonekalunsa tyhjäksi jäävään huoneistoon.

Älkäämme siis olko nuuskaviisaita, vaan jatkakaamme asiaan syventymistä siitä näkyneiden uutisten perustuksella.

Huvila on sen jälkeen ollut asumattomana koko talven ja on vuoden kuluessa vaihtanut omistajaa useampaan kertaan.

Muutama päivä sitten kävi kauppias F. paikalla perimässä huonekalujaan, mutta huoneisto olikin tyhjä.

Sana tyhjä on tällä kertaa käsitettävä sanan koko tyhjyydessä. Huoneistossa ei ollut edes niitä edellämainittuja huonekaluja, jotka sinne jäivät silloin, kun kaupp. F. muutti pois huvilasta.

Lähellä asuvat henkilöt todistivat, että joku henkilö oli niitä talven kuluessa kuletellut kelkalla huvilasta asemalle, josta ne sitten oli lähetetty Helsinkiin.

Huvilan nykyinen omistaja ei tiedä asiasta mitään. Hän ei nähtävästi tiennyt, että huvilassa oli mitään, huonekaluja ollutkaan.

Oliko huvilassa käynyt varkaita vai oliko joku huvilan aikaisempi omistaja ne ominaan kulettanut pois?

Sitten kului päivä ilman että mitään selvitystä saatiin. Maailma meni vanhaa menoaan ja akkunoista ulosheitettyjä lapsia lenteli maahan Kallion linjoilla.

Seuraavana päivänä kertoivat näet tietosanomat kaupp. F:n ilmoittaneen, etteivät ne huonekalut, jotka talven kuluessa oli viety kyseessä olevasta huvilasta, olleetkaan hänen, vaan leskirouva O.F:n.

Odotan nyt, että leskirouva O.F. tänään ilmoittaa, etteivät poisviedyt huonekalut olleet hänenkään, vaan erään hra X.Y.X:n.

Ehkä on tämä tapaus pohjaltaan hyvinkin yksinkertainen, kuten monet muutkin suuret ja monimutkaiset salapoliisihistoriat, mutta toistaiseksi on se vielä selvittämättä.

Niin selvittämättä, ettei edes tiedetä, ovatko huonekalut varastetut vai ovatko ne muuten vain viedyt. Rehellisesti ja hyvässä tarkoituksessa. Joku näki ja kuuli, että huvila siirtyy mieheltä miehelle pikemmin kuin muste ehtii kuivua kauppakirjoissa, ja arveli, että talletetaan hyvän sään aikana edes nuo mööpelit, etteivät ne mene kaiken maailman tietä.

Jos meillä olisi kotimaisia salapoliisijuttujen sepittäjiä, niin olisi tässä hiukan pohjaa. Varsinkin kun asiaa vielä vähän sekoittaisi.

Juoni pitäisi jakaa kahteen haaraan: huonekalujen katoamiseen ja huvilan siirtymiseen kädestä käteen.

Ensin katoaisivat huonekalut sillä tavoin kuin tässä minunkin tositapahtumiin perustuvassa kertomuksessani.

Sitten alettaisiin vähitellen päästä Sherlock Holmesin avulla huonekalujen jälille, mutta mitä lähemmäksi niitä päästäisiin, sitä vaikeammaksi kävisi saada selville, kuka nuo kadonneet huonekalut oikeastaan oli omistanut.

Samaan aikaan siirtyisi huvila yhä nopeampaa vauhtia omistajalta omistajalle. Kunnes sen vihdoin ostaisi esimerkiksi tukkukauppias Rahanen.

Juuri kun kauppakirja on allekirjoitettu soitetaan hra Rahaselle etsivästä osastosta, että eräästä huvilasta Oulunkylästä aikoinaan kadonneet huonekalut ovat löytyneet ja että on huomattu, että niiden oikea omistaja on tietämättään ollut — juuri hra Rahanen.

Sepä mainiota! ihastuu hra Rahanen. Sillä minä olen juuri ostanut saman huvilan. Lähettäkää huonekalut sinne huvilaan, minä tulen itse perässä.

Hra Rahanen saapuu tunnin perästä paikalle, uuteen huvilaansa.
Löytyneet huonekalut ovat keskellä pihaa.

Jotkut tuntemattomat henkilöt ovat viime talvena purkaneet huvilan, vetäneet sen hirsinä ja lautoina asemalle ja lähettäneet tavarajunassa jonnekin Keravalle päin.

Ylioppilas Israel Viinamäki painaa 82 kiloa netto, mikä on tunnustusta ansaitseva paino 20-vuotiaalle nuorukaiselle.

Hra Viinamäki iskee kantapäänsä katuun, minkä sanotaan todistavan tarmokasta luonnetta, mutta samalla kuluttaa suuresti kantapäitä.

Kun ylioppilaskokelas Israel Viinamäestä eräiden pienten kommellusten jälkeen, jotka eivät kuulu julkisuuteen, tuli ylioppilas Israel Viinamäki, sonnusti häntä kotiväkensä opinteille m.m. neljällä kenkäparilla, jotka riittivät viime syksystä tähän kevääseen. Kukin pari pohjattiin sillä välin kahdesti ja korot korjattiin neljästi. Tietysti täällä Helsingissä.

Juuri ennen helluntaita veisasi hänen viimeinen kenkäparinsa viimeisen virtensä viimeisen värsyn, ja hra Viinamäki päätti ennen kotimaahansa Jyväskylän taakse lähtöään ostaa itselleen parin hienoja kenkiä. Herättääkseen ansaittua huomiota kotikylässään päätti hän ostaa ruskeat kengät.

Israel Viinamäen ei, kuten edellisestä selviää, ollut tarvinnut vielä tätä ennen ostaa kenkiä Helsingistä, ja hän oli siis hamaan puheenaolevaan hetkeen saakka levännyt onnellisessa tietämättömyydessä siitä, mitä kenkien ostaminen Helsingissä merkitsee.

Kuten jokainen Helsingin alkuasukas tietää, on kenkien osto automobiilin ostamisen jälkeen kalleimpia liikeyrityksiä, mihin täällä voi rahansa sijoittaa, ja kun Israel Viinamäki oli valinnut mieleisensä kengät ja pistänyt ne jalkaansa, otti hän lompakon, kysyi hintaa, tunsi vastauksen kuultuaan päätänsä huimaavan ja oli kaatua. Kenkäkaupan neiti toi hänelle lasin vettä, jonka jälkeen Israel Viinamäki otti lompakostaan suurimmat setelit ja maksoi sekä horjui ulos niin heikossa tilassa, että kadulla oleva poliisi loi häneen terävän silmäyksen ja läksi kävelemään samaan suuntaan kuin hra Viinamäki.

Israel Viinamäki ei ollut koskaan käyttänyt kenkiensä koroissa mitään ylimääräisiä vahvistuksia, mutta saatuaan maksaa jalkineistaan hinnan, jota hän ei ainakaan kymmeneen vuoteen rohkenisi kotonaan tunnustaa, poikkesi hän sisään ensimmäiseen suutarinliikkeeseen, minkä nimikilpi osui hänen näkyviinsä.

Israel Viinamäki pyysi, että mestari naulaisi hänen kenkiensä kantapäihin semmoiset raudat, ja suutari loi häneen murhaavan silmäyksen ja sanoi:

Israel Viinamäki ihmetteli poistuessaan, miksi suutari kohteli häntä niin tylysti.

Israel V. oli vielä nuori ja kokematon ennen helluntaita. Hän ei tiennyt että limaskoja sanotaan "suutarin vihollisiksi" ja että helsinkiläinen jalkineseppo naulaisi mieluummin mainitut pienet metallipalat omaan päähänsä kuin kundinsa kengänkorkoihin, ja pitää jo moista pyyntöäkin persoonallisena solvauksena.

Käytyään turhaan kahdeksassa suutarinliikkeessä ilmoitettiin hänelle yhdeksännessä, missä hänen surullinen ulkomuotonsa nähtävästi herätti sääliä, että "limaskoja" saa rautakaupasta.

Israel Viinamäki juoksi lähimpään rautakauppaan ja sai sieltä viidelläkolmatta pennillä kokonaisen paketin tuollaisia pieniä, piikeillä varustettuja esineitä ja läksi sitten kulkemaan suutarista suutariin.

Kahdessatoista suutarinliikkeessä ilmoitettiin hänelle, että oli helluntaiaatto, joten oli sopimatonta, että hän tuli lisäämään perin suurta kiirettä limaskoineen, ja kolmannentoista ovi oli lukossa.

Sitten puri hän hammasta niin, että ihmiset kääntyivät ohimennessään katsomaan taakseen, ja riensi kortteeriinsa, joka oli "siististi kalustettu huone nykyajan mukavuuksilla" Liisankadulla, neljännessä kerroksessa, kävi lainaamassa keittiöstä suuren vasaran ja alkoi takoa limaskoitaan niiden uusien kenkäinsä korkoihin.

Kuusi kertaa löi hän vasaralla peukaloonsa vahingossa ja seitsemännen kerran tahallaan, vihapäissään. Sitten hän rikkoi, keventääkseen sydäntään, juomakarahvinsa, ja toivoi, että olisi huomannut rautakaupassa ollessaan ostaa myöskin naskalin tai jonkun muun piikin, jolla olisi saanut tehdä reijät korkoihin limaskoita varten.

Limaskojen omat kiinnityskärjet olivat nimittäin niin tylsät, että ne tuntuivat uppoavan kovaan anturanahkaan jotenkin yhtä kernaasti kuin harmaaseen katukiveen.

Sanotaan, että työ tekijäänsä neuvoo. Se on totta. Ja että ahkeruus voittaa kovan onnen. Sekin on totta. Ja että alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo. Totta, ihmeellisen totta!

Kolmen tunnin kuluttua olivat Israel Viinamäen uusien hienojen ruskeiden kenkien korot melkein irti tai ainakin merkillisesti lintassa, mutta hänen oli myöskin onnistunut takoa toiseen korkoonsa kaksi ja puoli ja toiseen korkoonsa kaksi limaskaa.

Lattia oli limaskankappaleiden peitossa ja Israel Viinamäen vasemman käden peukalo pahasti turvoksissa. Kenkien korkoihin lopultakin tarttuneet limaskat olivat ihmeellisesti, eriskummallisesti, kaameasti ja yliluonnollisesti vääntyneet, kiertyneet, kupristuneet ja mutkistuneet, vinossa ja viistossa, mutta ne olivat nyt joka tapauksessa jotenkuten paikoillaan.

Sitten kirjoitti Israel Viinamäki minulle hyvin töhryisen kirjeen, jossa hän pyysi, että kirjoittaisin suutareista.

Tunnetun helsinkiläisen toiminimen O.Y. Huiputus A.B:n nuorempi kirjanpitäjä Ilmari Väinämö Lemminki Pohjolanmaa-Ikitunturinen heräsi anivarhain kevätaamuna pienessä poikamiehen kammiossaan Töölössä, Temppelikatu 15, rappu D, 7:s kerros, käännähti vuoteessaan niin, että jalkaraudat kilahtivat, nousi istualleen ja haukotteli.

Sitten hän äkkiä muisti, että oli vappu, toukokuun 1 p:nä 1924. Hänelle tuli kiire nousta ylös.

Se selviää, kun kunnioitettu lukija suvaitsee muistaa, että v. 1920 astui voimaan laki, jonka mukaan kaikkien, jotka toimessaan tavalla taikka toisella joutuivat käsittelemään vieraita rahoja, tuli olla varustettuna jalkaraudoilla. Oli nimittäin huomattu, että niihin he joka tapauksessa ennemmin tai myöhemmin joutuivat, ja oikeudenhoidolle sekä yleiselle järjestykselle oli mukavampaa, että heidät kytkettiin rautoihin samana päivänä, kun he astuivat toimeensa. Kavallukset ja vaillingit, joita esim. Helsingissä v. 1919 tapahtui keskimäärin 35 päivässä, olivat tämän toimenpiteen takia vähentyneet melkein puoleen, minkä johdosta kuvanveistäjä Winter oli tarjonnut kaupunginvaltuustolle lunastettavaksi ja julkiselle paikalle pystytettäväksi kuvapatsaan "Yläluokan rehellisyyden nousu".

Pää tuntui vähän raskaalta, mutta se johtui siitä, että oli tullut valvotuksi hieman liian kauan uudella Seurahuoneella, jonka suureen saliin arkkitehti Jalmari Kaunis oli asettanut näytteille Utsjoen kirkkoon maalaamansa alttaritaulun ja jonne joka ilta niitä henkilöitä, jotka eivät voineet yhtyä arvostelijain käsitykseen taulun taiteellisesta arvosta, kutsuttiin ilmilausumaan eriävä mielipiteensä.

Peseydyttyään ja pukeuduttuaan silmäili hra Ikitunturinen päivän lehden. Mitään mielenkiintoista ei ollut. Leppäsuon koleraparakille oli isorokkotaudin takia komennettu tarkastuksen alaiseksi kortteleista Haikara, Rausku, Made ja Mustekala ne perheet, joiden nimet alkavat kirjaimilla H—M. Töölössä asuvilla ei siis ollut mitään kiirettä. Viimeinen autonkuljettaja oli maistraatille ilmoittanut lakanneensa harjoittamasta liikettään, ja 18 ilma-ajuria oli saanut sakkoa liian kovasta ja huolimattomasta ajosta sekä tuomittu 3 kuukauden aikana lentämään kilometriä korkeammalla kuin muut ilma-ajurit. Eduskunnassa oli vietetty tientekorasituskysymyksen 60-vuotismuistoa juhlaistunnolla, jossa päätettiin 40 vuoden perästä toimeenpanna suurenmoinen 100-vuotisjuhla, jolloin riemuvuoden kunniaksi kullekin tientekovelvolliselle toivottiin valtion puolesta voitavan myöntää kuorma santaa, joka velvollisen on kuitenkin omalla kustannuksellaan asetettava tie-osalleen.

Hra Ikitunturinen pani pois lehden ja tarkasteli siroja, nikkelöityjä jalkarautojaan (jokaisen oli pidettävä jalkaraudat omalla tai liikkeensä kustannuksella, ja tarkastettiin niiden kestäväisyys ja eheys joka maanantai lääninvankilan pihalla, jonne jokaisen irrallaan olevan, jalkaraudoilla varustetun kaupunkilaisen oli sakon ja noudon uhalla saavuttava) ja huomasi niiden kaipaavan vähän kirkastamista. Sentähden istahti hän akkunalle, nostaen jalkansa riippumaan ulkopuolelle, ja vihelsi.

Läheisyydessä olevan lyhtypatsaan nenässä torkkunut kengänkiilloittaja heräsi, levitti paikatut siipensä, pani vanhasta kahvipannusta laitetun moottorinsa käymään ja lentää lehahti purkkeineen ja kiillotusriepuineen hra Ikitunturisen jalkain juureen.

Parin minuutin kuluttua loistivat jalkaraudat niin että ne varmaankin vetäisivät jokaisen puotimamsellin ihailevan huomion puoleensa, ja tyytyväisin mielin hypähti hra Ikitunturinen ohilentävään aerobussiin mennäkseen nostamaan palkkansa ja auttaakseen sitten vapunvieton.

O.Y. Huiputus A.B:n rahastonhoitaja, jota kassakaappiin yhdistävät kahleet olivat muistoksi kymmenvuotisesta uskollisesta palveluksesta toissapäivänä jatketut kokonaisella metrillä, maksoi hänelle palkan ja vihelteli tyytyväisenä: "Talvi on nyt laannut raivoomasta."

Hänellä olikin syytä olla ei ainoastaan tyytyväinen, vaan vieläpä ylpeäkin, sillä hänellä oli nyt pisimmät virkakahleet koko kaupungissa.

Koska liike ei ollut suljettu vappuna, oli hra Ikitunturisen pyydettävä erikoinen lupa saada viettää vapaapäivää. Ja sitä saadakseen oli hänen mentävä liikkeen päällikön puheille.

Liikkeen mahtava, peljätty johtaja istui, kuten kaikkien helsinkiläisten liikkeiden toimeenpanevat johtajat, konttorissaan kaularaudassa, seinään kahlehdittuna.

Hra Ikitunturisen astuessa sisään kohotti tämä liikemaailmamme Napoleon katseensa papereistaan ja naulitsi hra Ikitunturisen kynnykseen katseellaan, joka oli kuin Jupiterin salama.

Huoneen ja kaiken, mitä siinä oli, kieppuessa karusellina hra
Ikitunturisen silmissä, sammalti hän esiin asiansa.

Se merkitsi sitä, että nuorempi kirjanpitäjä Ilmari Väinämö Lemminki Pohjolanmaa-Ikitunturinen sai vapunpäiväksi vapautta. Ja sitäpaitsi koko ijäkseen O.Y. Huiputus A.B:n palveluksesta.

Häneltä irroitettiin liikkeen jalkaraudat jaloistaan ja hän oli siis nyt vapaa mies vappua viettämään. Vapaa ja viraton.

Sekavin tuntein astui hän ulos kadulle ja häpesi kahleettomia jalkojaan, jotka jokaiselle vastaantulijalle juorusivat hra Pohjolanmaa-Ikitunturisen saaneen potkun.

Ravintolan ovella huomautettiin hänelle kuitenkin, että hänen poliisijärjestyksen mukaan oli hankittava itselleen lupakortti poliisikamarista.

Siellä hänet mitattiin, punnittiin ja valokuvattiin (sekä edestäpäin että sivulta), ja hänen nimensä merkittiin juoppojen kirjaan. Sen jälkeen sai hän lupakirjan.

Ravintolaan palattuaan näytti hän lupakorttiaan, pääsi istumaan kontrollituoliin, tilasi puoliskon punssia ja alkoi juoda.

Hetkisen kuluttua tuli tarkastusmies katsomaan kontrollimittaria ja ilmoitti hra Ikitunturisen saaneen tarpeekseen.

Hra Ikitunturinen pyysi saada esittää vastalauseensa, huomauttaen nauttineensa vasta puolet punssistaan.

Tarkastusmies irroitti silloin hänet kontrollituolista, talutti ovelle ja sysäsi ulos. Ja oven vieressä seisova konstaapeli merkitsi hänet muistikirjaansa kanteen nostamista varten lupakortin väärinkäytöstä, juopumuksesta ja rähinästä yleisellä paikalla.

Nyt ei Ikitunturisparalla ollut muuta tekemistä kuin lähteä katselemaan tapahtumia kaupungilla.

Kärsimänsä vääryydet olivat tehneet hänestä sosialistin. Hän päätti yhtyä punaisen lipun alle ja läksi Mäntymäelle.

Siellä piti parhaillaan puhetta veli Vatanen, jonka paavi oli ikänsä ja edusmiesansioittensa nojalla korottanut puolueen patriarkaksi.

Kuunneltuaan patriarkan puhetta neljättä tuntia, kysyi toveri Pohjolanmaa-Ikitunturinen vieressään seisovalta punapartaiselta mieheltä, saako patriarkka puhua muulloinkin kuin vappuna.

Hra Ikitunturinen päätti erota sosialidemokratisesta puolueesta ja läksi pois Mäntymäeltä.

Hän kuljeskeli ristiin rastiin kaupungilla, kunnes joutui lapsilaumaan, joka huusi ja metelöitsi Lönnrotin patsaan edessä.

— Mitä tämä on? kysyi hän eräältä vanhahkolta herrasmieheltä, joka syrjästä katseli lasten rähinää.

— Se on Filmari Jannen perustama "Paitaressujen puolue", joka on tullut vastalausemielenosoitukselle Lönnrotin patsaan edustalle.

— Siksi, että sen voi katsoa edustavan vanhinta ja siis hylättävintä elämässämme.

Hirmustuneena sieppasi eräs lähellä seisova katupoika, joka kuului puolueen vasemmistoon, kiven maasta ja heitti sillä naurajaa otsaan.

Nuorempi kirjanpitäjä Ilmari Väinämö Lemminki Pohjolanmaa-Ikitunturinen heräsi samassa. Oli toukokuun 1 päivä 1914, kello 8 aamulla.

Aurinko paistaa kirkkaasti, muutamia vaaleita pilvenhattaroita vain on taivaalla, jonka rannassa näkyy majakka, josta Topelius niin kauniisti on runoillut:

    "En ole taivaan tähti,
    Yön tulitorni vaan,
    Majakka Hankoniemen rannikolla".

Niin, aurinko paistaa ja raikas, suolaiselta kajahtava merituulen henkäys vaikuttaa vilvoittavasti meripaviljongissa päivällistään syövien kasvoihin ja kaulaan.

Kaikkialla vallitsee syvä hiljaisuus ja rauha. Ei kuulu muitta kuin lautasten kalina ja veitsien ja haarukoiden kilinä.

Äkkiä sekin vaikenee. Ruokaa jauhavat suut pysähtyvät, keskeyttäen täysin luvallisen ja hyödyllisen toimituksensa. Ja kaikki silmät kääntyvät merelle päin, mistä kuuluu epätoivoisia hätähuutoja.

Ihminen on vedenhädässä, eikä ainoastaan ihminen, vaan vieläpä naisihminen! Hän on hukkumaisillaan, henki on menemässä. Pää näkyy kuitenkin vielä vedenpinnan yläpuolella, ja rukoillen kohoaa kaksi käsivartta ylös vedestä.

Päivällisvierasten, joukossa on myöskin kymmenkunta Hangon ja
Tammisaaren uimaseurojen jäsentä.

Siellä sattumalta olleet henkilöt eivät ole uimaseurojen jäseniä, mutta he ovat silti reippaita ja ripeätuumaisia henkilöitä. Senlisäksi on heillä käytettävänään lähtövalmis moottorivenhe ja muutamia hyviä soutuvenheitä, jotka tällaisissa tapauksissa ovat yhtä hyvät olemassa kuin uimataitokin.

Soutajat hyppäävät venheisiinsä ja moottori alkaa sätkyttää. Uimarit seisovat kuitenkin kaiken varalta rannalla, valmiina tarpeen vaatiessa ei ainoastaan uimaan vaan myöskin sukeltamaan.

Moottorivenhe ehtii ensimmäisenä perille ja sen miehet ryhtyvät pelastustoimenpiteisiin.

Tällöin rauhoittaa hätähuutoja päästänyt nainen heitä sillä tiedonannolla, että hänellä oikeastaan ei ole mitään varsinaista hätää. Hän on vain kadottanut uimalakkinsa, joka kelluu jonkun matkan päässä laineilla, ja lakin kohtalo on alkanut häntä niin huolestuttaa että hän on alkanut huutaa apua.

Sitäpaitsi: kuinka voisi uimassa oleva nainen menettää niin tyystin kaiken neitseellisen kainoutensa, että julkeaisi uimisen jälkeen nousta ilman uimalakkia, märät hiukset hajallaan.

Hengenpelastukseen lähtenyt miehistö pelasti nyt kysymyksessä olevan, uimalakin, painoi sen kohteliaasti ja säädyllisesti siihen viehättävään päähän, johon se kuului, ja käänsi moottorivenheensä keulan rantaa kohti.

Kaunotar ei enää kirkunut. Tyynesti ja rauhallisesti ui hän rantaan.
Olihan hänellä uimalakki päässään.

Uimaseuralaiset palaavat takaisin meripaviljonkiin, josta taas kuuluu lautasten kalina ja veitsien ja haarukoiden kilinä.

Kuinkahan kävisi, jos sama sulotar sattuisi nyt jonakin päivänä meripaviljongin edessä uimassa ollessaan joutumaan todelliseen hätään?

Hra amatöörivalokuvaaja ja koroillaan eläjä Lepo Rauhaisa näki unta, että hän oli lopettanut maalliset puuhat ja saapunut siihen paikkaan, jossa hän oli saava nauttia palkan töittensä ansion jälkeen.

Ovenvartija heilautti hänelle kunnioittavasti häntäänsä, nyökäytti hieman päätään, jota koristi kaksi lyhyttä mutta tanakkaa sarvea, raapasi jalallaan, jossa oli hevosenkavio, avasi oven ja sanoi:

— Jassoo, herra Rauhaisa! Hauskaa tutustua ja terve tuloa! Olkaapa hyvä ja painakaa puuta.

Mutta kun hra Rauhaisa huomasi, että puun painamisella tarkoitettiin istumista rautaiseen tuoliin, jonka alla paloi voimakas spriilamppu, sanoi hän vain:

— Halloo, tämä on johtaja Vihtahousu. Olkaa hyvä ja lähettäkää meidän laskuumme satakunta syltä hyviä koivuhalkoja ja pari vaununlastia kivihiiliä… kuinka, niin vähänkö?… nähkääs, tänne ei ole tänään saapunut muita kuin herra Lepo Rauhaisa, ja minä ajattelen, että ne riittävät kyllä häntä varten…

"Sata syltä halkoja ja kaksi vaununlastia kivihiiliä!" ajatteli hra
Rauhaisa kauhistuneena.

— Anteeksi, minä unohdin maksaa ajurini! huudahti hra Rauhaisa ja yritti pujahtaa ulos, mutta karvaiset kädet, joissa oli terävät kotkankynnet, tarttuivat hänen niskaansa ja lennättivät hänet johonkin josta häntä vastaan löyhähti hirmuinen lämmin.

Iloissaan siitä, että oli päässyt erittäin ikävästä tilanteesta, nousi hän ylös. Ruumis tuntui niin kuumalta, aivan polttavalta, mutta olikos ihmekään.

Luminen ja jäinen maisema avautui hänen pyöristyneiden silmiensä eteen. Niemessä hänen kesäasuntonsa edustalla nuokkuivat puut paksun lumen peitossa, lahdelma oli jäässä ja etempänä luisteli hoikkasäärinen kaunoluistelija.

— Lunta ja jäätä! huusi hän riemuissaan, meni kaapilleen ja otti sieltä esille whiskypullon sekä kävellä tepsutteli alas rantaan.

Suloisesti huuhteli jääkylmä vesi hänen polttelevaa pintaansa, huuhteli ja huljutteli…

Ja se hoikkakoipinen urheilija luisteli ja luisteli, ja hra Rauhaisa antoi kylmän veden huuhtoa ja huljutella ulkopuoltaan ja kylmän whiskyn huuhtoa ja huljutella sisäpuoltaan ja katseli autuaallisena yllään kimmeltävää pakkastaivasta ja… ja lopettakaamme tähän, ennenkuin hra Lepo Rauhaisa herää todenperään — ja todellisuuteen, joka lähinnä vastaa hänen unensa ensi osaa.

Kadulla paraatioven edessä on kuorma-ajuri Rahkeisen suurimpien kuormarattaiden eteen valjastettu Rahkeisen vahvin hevonen. Vahvaa juhtaa siinä tarvitaankin, sillä rattaille on huonekaluista rakennettu laitos, joka kooltaan ja näöltään lähinnä muistuttaa Keopsin pyramiidia.

Sekatavarakauppias Joh. V. Ovela muuttaa nimittäin, ja kun hän on pitkä mies, on hän ajuri Rahkeisen mutinasta huolimatta saanut rakennetuksi kuorman, joka korkeudessa voittaa kaikki muut muuttokuormat tässä kaupungissa, ehkä myöskin koko Pohjoismaissa.

Hra Ovelan ulottuvaisuuden päättyminen ja maassa voimassaoleva tasapainolaki tekevät vihdoin lopun herrasväki Ovelan kunnianhimoisesta unelmasta luoda uudenaikainen ja liikkuva, pilviin asti ulottuva Babelin torni.

Vihdoin on kuorma saatu jotenkuten köysitetyksi, Rahkeinen luo viimeisen tutkivan silmäyksen valjaisiin ja nykäsee ohjaksista. Pyramiidi, jota Rahkeisen apumiehet henkensä uhalla molemmin puolin tukevat, lähtee liikkeelle. Jälkijoukkona marssivat aviopuolisot Ovela, kaksi palvelustyttöä ja puolen tusinaa nuorempia Oveloita, kullakin kantamus kaikenlaista helpostisärkyvää kamaa, jonka käyttäminen edellämainitun pyramiidin rakennusaineeksi olisi todistanut synnynnäistä lyhytjärkisyyttä.

Kadulle kuorman ympärille kertynyt arvostelevan näköinen syrjäisten asianharrastajain joukko, jonka huomattavimpia jäseniä ovat eräät nuoret miehet, joille kohtalo moninaisista lahjoistaan näyttää suoneen etupäässä joutilasta aikaa, alkaa vähitellen hajaantua, ja säännölliset olot palaavat vähitellen pienelle, hiljaiselle poikkikadulle.

Herrasväki Ovelan entisessä asunnossa, jonka tyhjentämistä edellä kuvattu puuha on tarkoittanut, vallitsee hiljaisuus. Huoneiston koko vakinainen väestö on komennettu suorittamaan kuormastoasevelvollisuuttaan. Ainoastaan rouva Ovelan vanha ja viisas täti, joka on saapunut Keravalta muuttotoimen ylitarkastajaksi, istuu autiossa ruokasalissa mukavassa korituolissa villahuivi hartioillaan, "Kotimaan" johtavaa artikkelia lukien.

Täti lykkää silmälasit otsalle ja purjehtii eteisen täyttävien myttyjen, nyyttien, laatikoiden, juurikorien, pärevasujen, arkkujen, rasioiden, pussien ja kapsäkkien lomitse avaamaan.

Resuinen ja luihun näköinen mieshenkilö, joka näyttää hieman hämmästyvän sitä, ettei huoneisto ollutkaan tyhjänä huolimatta Ovelan perheen juuri järjestämästä juhlakulkueesta, esiintuo kunnioittavan tervehdyksensä:

— Mitenkähän se sitten on, kun minut on pyydetty tänne tavaroita muuttamaan apumieheksi…

— Kauppias… tuota noin, kun minä olen sen kuorma-ajurin miehiä, joka on täällä muuttamassa.

— En minä tiedä siitä mitään. Ne ovat jo menneet ensimmäisen kuorman kanssa.

— Teidän on parasta mennä sinne perässä ja tulla sitten toisten kanssa takaisin.

— Niin, niin, kyllähän minä… jos ottaisin tuosta pari kapsäkkiä tai koria kainalooni, ettei menisi aikaa hukkaan. Minä olen riski mies kantamaan!

— En minä voi antaa teille, tuntemattomalle miehelle, mitään vietäväksi. Tulkaa toisten kanssa.

— Vai tykkääks rouva, että minä olen rosvon näköinen. Rehellisesti olen minä leipäni ansainnut…

Täti sanoo, kun ei niin ei. Mies heittää ikävöivän katseen uuteen pulleaan kapsäkkiin ja poistuu hitaasti, huoahtaen:

Kun Rahkeisen ja Ovelan retkikunnat palasivat, ei apumiestä näkynyt heidän muassaan. Eivätkä siitä mitään tienneet enempää Ovela kuin Rahkeinenkaan. Ei kumpikaan ollut pyytänyt ketään sellaista henkilöä avukseen.

Toimittaja Kullervo Kiristys näki ensin aamuyöstä unta, että hän oli vainaja.

Koska Kullervo Kiristys oli poikamies eikä hänellä ollut omaisia kaupungissa, tuli ensin sisään siivoojamatami, joka nähtyään että hra Kiristys oli toimittajasta muuttunut ikuiseksi tyhjäntoimittajaksi, parkasi pahemmin kuin olisi hän nähnyt hiiren ja pakeni suinpäin ulos ovesta ikäänkuin peläten että vainaja nousee istumaan ja nakkaa häntä patiinalla.

Hetken kuluttua tulivat hautausurakoitsijat ja nostivat hra Kiristyksen maalliset jäännökset suureen arkkuun ja läksivät, kaksi mustaa, melankoolisen näköistä hevosta vaunujen edessä, kulettamaan niitä pitkin L. Henrikinkatua.

— Onpa hyvä että kaupungissa on krematorio, huomautti hautausurakoitsija apumiehilleen. Olisi kamalata lähteä köijäämään tätä syntisäkkiä tällaisena päivänä Malmille asti.

— Krematorio! ihmetteli Kiristysvainaja itsekseen. Eihän täällä mitä krematoriota vielä ole.

Mutta hän erehtyi. Sillä pian pysähtyivät vaunut ruumiinpolttolaitoksen eteen. Se oli rakennettu rautatientorin varrelle siihen paikkaan, josta valtuuston aikaisemman päätöksen mukaan Murtokadun piti alkaa.

Urakoitsijat nostivat hra Kiristyksen arkkuineen olkapäilleen ja kantoivat hänet suureen saliin. Sen perällä oli mahtava uuni, joka oli aivan samanlainen kuin leivinuuni pakarituvassa hänen lapsuutensa kodissa.

Miehet avasivat uunin luukun, huusivat: hej — jop! ja heilauttivat taakkansa pätsiin.

Siellä oli hirmuisen kuuma. Hra Kiristykselle tuli hätä käteen. Hän potkasi kannen päältään, alkoi kolkuttaa uunin tulikuumaa suupeltiä ja huusi:

Samassa hän heräsi. Huone oli tukahduttavan kuuma. Peiton oli hän potkaissut kauas lattialle ja lepäsi siinä hikisenä kaikessa kauneudessaan.

Tavallisesti oli hän kylmää suihkua ottaessaan hytissyt ja kutristellut ruumistaan, mutta nyt antoi hän vesijohtoveden virrata niskaansa levollisena kuin hanhi. Melkeinpä toivoi, että se olisi ollut kylmempää.

Sitten läksi hän aamukävelylleen. Tavattoman aikaisin hänen elämänjärjestykseensä nähden, kello kun oli vasta puoli kahdeksan, mikä hänen vuorokaudessaan tavallisesti vastaa muiden ihmisten klo 4:ää tai 5:ttä a.p.

Hän oli lähtenyt kuumuutta pakoon asunnostaan. Kappelin luo päästyään teki hän kuitenkin havainnon että hänen pitäisi jatkaa matkaansa pohjoisnavalle voidakseen toivoa viileyttä, sillä paikalla oleva lämpömittari osoitti + 24° Cels.

Eikä kello ollut vielä kahdeksaa aamulla ja lämpömittari oli varjossa.
Varjoisimmassa paikassa koko kaupungissa.

Hra Kiristys vaipui läheisimmälle penkille ja toivoi ettei hän olisi pyrkinyt pois krematorion uunista vaan tyytynyt kohtaloonsa.

Nuori kengänkiilloittaja-ammattilainen huomasi että hra Kiristykseltä ikäänkuin puuttui jotain. Hän teki asiasta oman johtopäätöksensä sekä tuli ja kiilloitti hänen kenkänsä.

Tämä toimitus vaikutti niin virkistävästi hra Kiristyksen mieleen että hän jaksoi suunnata kulkunsa läheisimmille virvoitusjuomarattaille, missä hän kaatoi sisäänsä lasin kutakin lajia, ja muistettuaan että Oopperakellarin läheisyydessä myös ovat samanlaiset rattaat, läksi varovaisesti hiipimään, vilpoisimpia paikkoja etsien, uutta keidasta kohti.

Varovaisuus ei kuitenkaan auttanut, sillä viimemainittuun paikkaan päästessään oli hän ehtinyt hikoilla itsestään kaiken äsken lastatun märkyyden. Vihaisesti iski hän liiveihinsä uhallakin vielä tuntuvamman annoksen ja läksi hikoilemaan kohti toimituspaikkaansa, toivoen sieltä tapaavansa viileyttä.

Siellä istui hän sitten lukien vaasalaisia lehtiä, jotka purkivat ilmoille syvimmän ihmettelynsä Vaasan virvoitusjuomatehtailijoiden omituisen käytöksen johdosta.

Vaasassa oli nimittäin maanviljelysnäyttely viime pyhänseutuna, ja oli näyttelytoimikunta myöntänyt virvoitusjuomien myyntioikeuden ainoastaan yhdelle ainoalle tehtaalle. Sunnuntaina joi juhlayleisö loppuun kaikki sen tehtaan kaljat ja limonaadit ja huusi sitten lisää. Näyttelyherrat kääntyivät silloin nöyrällä anomuksella toisten tehtaiden puoleen, mutta nämä antoivat näyttelytoimikuntaa kohtaan tuntemansa vihan raskaana langeta viattoman, janoisen juhlayleisön päälle. Sanoivat että ei tippaakaan. Juhlatoimikunta ja juhlayleisö olivat kuin rikkaat miehet siellä vaivan paikassa ja tehtailijat kuin Latsarukset Abrahamin helmassa. Rikkaat miehet rukoilivat että Latsarukset kastaisivat edes sormensa limonaatissa ja tulisivat kostuttamaan heidän kuivia huuliaan, mutta Latsarukset mulkoilivat vain heihin tympeästi eivätkä olleet asiasta tietääkseen.

Kello 2,20 i.p. sai herra Kiristys puhelimitse uutisen, että sodavesi
Espiksen kioskeista oli loppunut.

Tämä tieto ei masentanut häntä, sillä juoksupoika oli juuri noutanut hänelle uuden lähetyksen (à 5 pulloa) sitruunasodavettä.

Samaan aikaan todettiin, että eilen heinäkuun 8 p:nä 1914 oli kuumin päivä Helsingissä tällä vuosisadalla. Meteorologisella keskuslaitoksella mitattiin näet lämpöä yli 29° Cels. Sellaista kuumuutta ei ole ollut kuin eräänä päivänä kesällä 1901, jolloin samalla laitoksella lämpömittari osoitti tasan 29°, siis hieman vähemmän kuin eilen.

Eräs uutisen antaja ilmoitti, että edellisenä iltana kaksi maalaria riisuutui Pohjoissatamassa Liisanpuiston kohdalla kaiken kansan nähden paratiisilliseen asuun ja ryhtyi vilvoittamaan ruumistaan meren laineissa. Paikalle saapuneet poliisit kuitenkin j.n.e.

Mistä syystä pitäisi suutarin oppia jokapäiväinen leipä? kysyy lukija, kiinnittäen kirjoittajaan kirkkaan katseensa.

Suutari S. seisoi viime perjantaina Paimion käräjillä altavastaajan ominaisuudessa.

Päällekantajana oli itse yleinen syyttäjä, joka Paimion kirkkoneuvoston pyynnöstä vaati mainitulle suutarille erinäisiä tepsiviä rangaistuksia, joihin m.m. kuului emännän ottaminen pois häneltä.

Ennen kuin suuttunut lukija ehtii ruveta haukkumaan minua pilkanteosta, kiiruhdan selittämään, että suutari oli n.s. "omantunnon avioliitossa". Hänellä oli hyvä puoliso ja enemmän tai vähemmän kuuliainen lapsi, mutta hän ei ollut juhlallisesti vihitty aviomieheksi.

Tällainen epäjärjestys oli matkaansaattanut sen, että Paimion kirkkoneuvosto oli heittänyt suutarin Pontius Pilatuksen eteen ja lausunut hartaana toivomuksenaan, että korkea oikeus langettaisi mainitun ammattilaisen itselleen rangaistukseksi ja muille jalkineentekijöille varoitukseksi, vikapääksi niiden ja niiden pykälien luettelemiin seurauksiin.

Syytetty piteli lujasti puoliaan, esittäen hänkin koko joukon pykäliä, joiden hän väitti panssaroivan hänen vihkimättömän olemuksensa kirkkoneuvoston nuolia vastaan.

Kun molemmin puolin oli sanottu suut puhtaaksi, antoi oikeus päätöksensä seuraavana päivänä. Kanne kumottiin, joten kirkkoneuvosto ei siis saanut heitetyksi suutaria "torniin". Eikä hän myöskään menettänyt emäntäänsä.

Oikeus näet määräsi, että vastaajan on vihkimisellä vahvistettava avioliittonsa.

Pappi, jonka pitäisi vihkiä tämä pariskunta, tulee varmaankin vaatimaan todistusta suutari S:ltä siitä, että hän on käynyt rippikoulun.

Sellaista todistusta ei onnellinen sulhasmies kuitenkaan voi esittää, sillä hän ei ole käynyt mitään rippikoulua.

Ilman tutkintoja ei ole promotsionia, eikä ilman rippikoulun käyntiä kirkollista vihkimystä avioliiton satamaan.

Mutta ellei suutari enää näin aikamiehenä ja perheen isänä saakaan päähänsä katkismusta ja "jokapäiväistä leipää", joka esim. tunnetulle tukkijätkälle Polarille tuotti suuria vaikeuksia?

Hyvän puolison ja kuuliaiset lapset hän tietysti muistaa helposti. Eihän hänen tarvitse muuta kuin ajatella, minkä vuoksi hän on kypsyneellä iällään opinteille joutunut.

Jokapäiväiseen leipään kuuluu kuitenkin, kuten kaikki tietävät, paljon muutakin. Eikä mainittu leipä ole muuta kuin pieni murto-osa rippikoulukurssista.

Ellei tuomittu voi mainittua kurssia suorittaa, niin joutuu hän sangen omituiseen ja kiusalliseen asemaan.

Laki on tuominnut hänet vihittäväksi, ja laki kieltää vihkimästä häntä.

Vihitäänhän yliopistollisissakin vihkiäisissä joskus ansiokkaita henkilöitä, jotka eivät, ole yliopistollisia tutkintoja suorittaneet, tohtoreiksi, nimittäin kunniatohtoreiksi.

Jollei kysymyksessä oleva suutari opi jokapäiväistä leipää ja muuta rippikoulukurssia, niin sopisi ehkä ratkaista pulma vihkimällä hänet vaimonsa kunniamieheksi.

Kopolan isäntä oli illalla, suutari Pasasen valmistamia uusia pitkävartisia lapikkaita tervatessaan tuntenut sisässään ankaria kouristuksia ja ilmoittanut kotiväelleen sen surullisen uutisen, että hänen hetkensä oli kaiken todennäköisyyden mukaan nyt tullut.

— Ruoka tuntuu pysähtyneen sydämeen… ka, ka kun kopristaa!… ja se voipi olla kuolemaksi.

— Eikös se kopristukseen kuollut se sinun isävainajasikin? muisteli naapurin Jere, joka oli tullut lainaamaan setolkkaremmiä tilapäistä tarvetta varten ja oli jo poislähdössä.

— Kopristukseenhan se, myönsi Koponen, sipasi ylimääräisen tervakerroksen vasemman jalan lapikkaan kantapäähän, nuuhkasi jalkineitaan, tiputti niitä varsista, arvostelevasti tarkastellen työtään lampun valoa vasten, ja sanoi renkipojalle:

— Vie heidät vaikka saunaan uunin kupeelle kuivamaan… pistä halot varsista sisään, että pysyvät pystyssä, äläkä pane niin että palavat.

Koponen alkoi riisuutua ja laskeutui levolle, hieroen sängyssä sydänalaansa kämmenenpohjilla ja silloin tällöin vähän ähkyen.

— Oikeinkohan se on kipeä? tiedusteli emäntä huolestuneena. Kun olisi lähettää jotain rohtoa hakemaan vaikka pappilasta…

— Eikös vielä lukkarilta! vastusti isäntä. Ei siinä rohdot auta, jos minulle kerran on elämän pää tullut, ja jos ei tässä vielä ole elämän pää niin ei sitten mitään rohtoja tarvita. Eikä sitä kukaan kuole ennenkuin on elämän päässä — mutta kyllähän se taitaa nyt minulla olla.

Emäntää alkoi itkettää. Eihän se Koponen ollut koskaan turhia tuskitellut… ja samalla tavallahan se oli sen isävainajallekin lähtö tullut. Vähän oli vain kouristuksia illalla valitellut ja sitten oli aamuyöstä kuollut.

— Voi hyvä isä tokiinsa, kun jaksaisit elää aamuun asti edes, niin lähdettäisi kaupungista tohtoria hakemaan.

Koponen kysyi renkipojalta, oliko hän pannut lapikkaat sillä tavoin etteivät ne pala sekä teljennyt saunan oven hyvin kiinni, ja vastasi sitten emännälle välinpitämättömästi:

— Ka… tuo ilmaiseksi saatu henki — läksipä tuo nyt aamusta taikka illasta!

Tohtorin hakemisesta ei hän mitään virkkanut, jonka johdosta emäntä itsekseen päätti, että jos sairas aamuun asti elää eivätkä kouristukset ole lakanneet, niin hän lähettää hakemaan lääkäriä.

Aamulla heräsi Koponen ennenkuin kukaan muu vielä oli hereillä, pisti virsut jalkoihinsa ja läksi eilisiltaisia vaivojaan edes muistamatta ulos säätä katselemaan.

Hetken taivasteli hän portaiden päässä, tehden sen huomion, että ilma oli pahastumaan päin.

Sitten muisti hän saunassa olevat uudet, illalla tervatut lapikkaansa ja päätti noutaa ne, lähteäkseen päivän noustua salolta halkokuormaa tuomaan.

— Kyllä niissä nyt terva kestää, kun ovat koko yön kuuman uunin kupeella törröttäneet, ajatteli hän.

Saunan kodan ovi oli auki. Tuulipahan on näet sitä retuuttanut, arveli Koponen, mutta huomatessaan että itse saunankin ovi oli selkosen selällään, suutahti hän vähän renkipojalle.

— Pakanan eväs, kun ei sittenkään saanut tuota ovea säppiin, vaikka minä nimenomaan siitä muistutin!

Saunassa raapasi hän tulitikulla valkeaa, otti lapikkaansa uunin kupeelta, pudotti pönkinä olleet halot varsista, huomasi tervan tasaisesti ja hyvin kuivaneen ja aikoi juuri astua ulos, kun samassa tuli katsahtaneeksi ylöspäin.

Kotvasen töllisteli hän savustumassa olevia sianlihoja. Sitten hän kirosi. Kerran vain, mutta tarmokkaasti, lähtien senjälkeen takaisin tupaan.

— Joko sinä olet ylhäällä, kun en ole kuullut sinun nousemistasi.
Oletko sinä jo terve?

— Milloinkas minä sitten olen sairas ollut. Yksi siankinkku on saanut jalat alleen ja kävellyt pois saunasta.

— Pitäisi viedä sana poliisille… no pitääkin niitä olla hävittömiä rosvoja, kun kehtaavat viedä ihan nenän edestä…

— Poliisistapa se apu lähti! epäsi Koponen ja alkoi vetää lapikkaita jalkaansa. On ne vähän käpristyneet, kun tahtovat varpaita likistää. Asiastapa tässä poliisille niinkuin nyt yhdestä siankinkusta. Jos olisi edes vienyt järkiään koko sian. Eikä se ole mikään varsinainen rosvo ollut, joka on ottanut vain yhden kinkun. Sen verran sitä näpistää melkein rehellinenkin ihminen.

— No tuli siinä nyt kuitenkin parinkymmenen kilon vahinko — eikä meillä niitä lihoja muutenkaan liiaksi ole.

— Ei se ole etäisiä ollut, kun on tiennyt mennä saunaa tullaamaan. Niin minä arvelen, että Matikaisen mökiltä se löytyisi jos löytyäkseen.

— Niin, voipihan se olla Matikaisten jäljillä, taikka sitten Pursun mökillä myönsi Koponen. Se on varsinkin se Pursun matkue semmoista hyvän tuntevaa joukkoa.

Lopuksi varmistuivat sekä isäntä että emäntä siinä uskossa että kadonnut kinkku on Pursun mökillä. Taikka sitten Matikaisen mökillä.

— Pitää käydä ihan itsensä urkkimassa ja vähän pelottelemassa juuttaita, päätti Koponen lopuksi.

— Älä nyt kumminkaan sano suoraan, neuvoi emäntä. Jos eivät hyvinkään sattuisi olemaan…

Matikaisen mökillä ei ollut kotona muita kuin Matikaisen akka, joka työnsi syrjään joitakin rytkyjä penkin päästä, että isäntä pääsisi istumaan, ja alkoi tuherrella kahvipannun ääressä.

— Kirkollahan se taisi lähteä käymään. Kuuluuko sitä isännälle mitä?… kun minä kuulin että olisi isäntää kopristanut illalla.

— Liekö noita ollut sen kummempia kuin minkä vähän rosvot saunasta kopristivat viime yönä, sanoi Koponen, vilkaisten samalla salavihkaa Matikaisen akkaan.

— No älähän mitään! ihmetteli akka. Vai on teillä oikein rosvoja ollut.
Ilkesivätköhän nuo vielä viedä mitä?

— Ei kai ne erikoisempia. Liekö joku parinkymmenen kilon kinkku vain hävinnyt saunasta.

— No voi tokiinsa… eihän niitä ole rosvoja ennen tällä kulmalla nähty…

Matikaisen akka jatkoi päivittelyään. Koponen istui kyynäspäät polvien nojassa, piippuaan imeksien, laputteli lapikkaittensa pohjia lattiaan ja murahti viimein:

— Vaikka eikö tuo löytyne se kinkku, kun minä olen tuumannut kutsua kaupungista sen poliisikoiran.

Akka tuhersi vain kahvipannun ääressä, eikä isännän tiedonanto tuntunut häneen erikoisempaa vaikutusta tekevän.

— Eikös se tule kalliiksi se semmoinen poliisikoira? tiedusteli hän kumminkin, jotain sanoakseen.

— Tokkopa tuo sen kummempiin nousee… ja paremminhan saapi vasta olla talo rauhassa, jos saa rosvon paljastetuksi, sanoi Koponen ja alkoi tehdä lähtöä, mainiten kuitenkin vielä:

— Ei… olisi nyt isäntä istunut, niin olisin vaikka kupin tätä sikurivettä tuossa varistanut. Olisiko sitä ollut asiaa Matikaiselle?

— Eipähän erityisempää… arvelin vain että jos ennättäisi huomenna tulla meille aidanpanoon.

Jäämättä odottamaan Matikaisen akan kahvia läksi Koponen jatkamaan matkaansa.

— Ei se ollut Matikaisen mökillä se kinkku, ajatteli Koponen mennessään. Olisi se akka muuten vähän häpsähtänyt, kun minä sille siitä poliisikoirasta… mutta pursulaisilta minä pelotankin luonnon pois!

Pursun mökillä Koponen parhaansa mukaan koetti panna uhkauksensa täytäntöön. Tehtyään ensin asiaksi verkonpaikkuun, jota työtä tarjosi Pursun Mikolle, kertoi hän varkaudesta ja kuvaili sitten laveasti poliisikoiran salaperäisiä ja pelottavia ominaisuuksia, niin sisällisiä kuin ulkonaisiakin.

Pursun Mikko akkoineen ja uunin päällä kököttelevine lapsineen kuunteli näitä esityksiä uteliaana, mutta muuten ei Koponen voinut heissä havaita mitään huomattavampia mielenliikutuksen merkkejä.

— Kyllä se on paatunutta sukukuntaa koko roikka! ihmetteli hän itsekseen, kävellessään kotiinsa päin märkää ja rapaista karjatietä pitkin. Ei niihin pysty mikään. Hukka reissu!

Ja Koponen sylkäsi kyllästyneenä koko juttuun sekä päätti antaa siankinkun mennä sen pitkän tien.

Noin puolimatkassa Matikaisen ja Pursun mökkien välillä tuli häntä vastaan suutari Pasanen reppu selässä.

— Ka, Pasanenhan se on! tervehti Koponen. Etpä sinä pitkään mökilläsi kestänyt.

Pasanen kohensi reppunsa kantoremmiä ja oli sen näköinen kuin olisi jokin asia häntä vaivannut.

— Poikkesin tuolla Matikaisen mökillä, niin siellä akka tiesi että sinä tuotat poliisikoiran sinne Kopolaan.

— Enpä minä sen kannattamisesta välitä… vaan voisihan tuon antaa tulla, että näkisi minkä verran niissä on perää puheissa, kun ne sitä kehuvat niin merkilliseksi, selitti Koponen.

— Vaan jos se ottaja hyvinkin veisi takaisin sen kinkun sinne saunaan, sanoi hän viimein, niin ei kai sitten kannattaisi haettaa koko sitä koiraa…?

Koposesta alkoi tuntua nololta ja ilkeältä. Pasasta olisi hän osannut kaikkein vähimmän epäillä, kun se oli aina tuntunut niin mukavalta mieheltä.

— Niin, näes, kun se sana leviää kylälle, että sinä tuotat poliisikoiran, niin minä arvelen, että se kinkun ottaja voipi säikähtää ja tuopi pois koko kinkun. Kuka hitto se nyt yhden kinkun takia antaisi poliisikoiran kinttujaan järsiä…

— Niin, voipihan se tuoda, myönsi Koponen, viitsimättä katsoa Pasasta silmiin.

Miehet seisoivat kotvasen, tuijottaen tien viereen kaadettua, vielä karsimatta olevaa petäjää. Sitten kysyi Pasanen:

— Itse… pääsivät vain kuivamaan liiaksi, niin tahtovat likistää varpaita.

— Pthyi… jos olisin tuon arvannut, niin olisin antanut koko jutun olla sinään. Niin tuntui ilkeältä kuin olisin itse ollut se varas.

— Pahanhengen Pasanen! Eikö se nyt osannut sitä kinkkua pitää omanaan, kun oli kerran sen ottanut! Minusta nähden olisi saanut olla koko könttä vaikka kissan hännässä. Luulisi sen hyvän sianlihan suutarinkin suussa maistuvan.

— Se on niin hyvä suutari… vaan ilkeääkö sitä enää meille pyytää, kun se kumminkin arvaa meidän tietävän että hän sen kinkun vei. Taitaa pitää vielä kirkolta kustantaa suutari ensi kerralla.

— Ihanko sinä todella sen poliisikoiran… kun se Matikaisen akka kerkisi käydä sitä jo täällä hölöttämässä?

— Vieläpä minä tänne poliisikissan…! Ei niistä kehveleistä kuitenkaan ole muuta kuin harmia ja kiusaa tälle maamiehelle!

Ajattelijat ovat ajatelleet päänsä kipeiksi, mihin toimiin olisi ryhdyttävä Suomen kansan henkisen ja aineellisen olotilan pöyhimiseksi ja kohentamiseksi, jotta jälkeentulevilla sukupolvilla olisi tällä patjalla mukavampi ja pehmeämpi köllötellä.

Suomen kansa on istunut äkkiväärä hampaissaan aitan rapulla ja seurannut hiukan huolestuneena tuota ankarata ajatustyötä, hyvin ymmärtäen, että siitä riippuu paljon.

Viimein ovat ajattelijat luoneet katseensa pyöreiden silmälasiensa läpi suoraan päin suomalaisen kasvoja, jotka ovat kuin tupakkapölkystä kirveellä veistetyt, ja sanoneet:

— Niin, sanovat ajattelijat. — Vika on siinä, että sinä olet niin hidas, niin kömpelö, niin laiska ja niin hoksaamaton. Sinä vain syöt, ja sitten sinä istut aitan rapuilla piippu suupielessä. Pitäisi kiinnittää niskaasi sähköpatteri, joka säkenöisi sinuun virkeyttä ja hioisi kekseliäisyyttäsi. Sinun pitäisi amerikalaistua niin ruumiiltasi kuin sielultasikin. Ota oppia ulkomaalaisista ja tee samoin kuin hekin!

Ajattelijat ottavat silmälasit nenältään ja pistävät ne koteloon sekä nousevat lähteäkseen.

Suomalainen kyhnii korvallistaan, kopeloi kissannahkakukkaroa taskustaan ja kysyy hieman epävarmasti:

— Tuota noin… paljonkohan minä olen niinkuin velkaa herroille vaivoistaan…?

Mutta ajattelijat menevät matkaansa. Suomalainen ei tiedä, että ajattelijat antavat neuvonsa ilmaiseksi. Se on ukosta hyvin ihmeellistä, sillä hän ei ole tiennyt semmoisia herroja olevan olemassakaan.

Tyytyväisenä pistää hän kuitenkin kissannahkan takaisin taskuunsa ja ajattelee:

Mutta siinä edelleen tupakoidessaan ja syljeskellesään miettii hän kuitenkin ajattelijain sanoja ja tuumii:

— Jospa siinä sittenkin olisi vähän perää, vaikka ne ilmaiseksi…
Saattaisihan tuota koettaa.

Ja hän muistaa nähneensä kerran ulkomaalaisia, sirkuksessa muutamilla markkinoilla, ja päättää alottaa uudestisyntymisensä ottamalla oppia niistä.

Nimi älköön viekö harhaan. Tässä sirkusseurueessa ei ollut mitään muuta ulkomaalaista kuin nimi. Ääni oli Jaakopin soinnukas ääni, mutta kädet olivat Esaun karvaiset kädet: kuuluisan kiertueen henkilökunta, johon kuului kolme miestä, oli kokoonpantu kotimaisista, väärentämättömistä jätkistä, jotka olivat ottaneet kansalliseksi tehtäväkseen istuttaa ulkomaalaisen sirkus-aatteen supisuomalaiseen maaperään.

Yksi seurueen jäsenistä oli perehtynyt kirjoitustaidon salaisuuksiin, ja hän hoiti "Alban" reklaamiasiat. "Seinille ja tolppiin", kertoo paikkakunnan lehti, "naulattiin paperipalasia, joissa kerrottiin, että Työväentalolla näytellään seuraavana sunnuntaina maailman ihmeellisimpiä temppuja".

Pääsyliput ostettiin kiihkolla, ja näytännön alkaessa oli talo täynnä asiaa harrastavia nihattulalaisia.

Ohjelman ensi osa suoritettiin tyydyttävästi. Pientä harmia taiteilijoille tuottivat vain nihattulalaiset pojanklopit, jotka olivat jokaisen esityksen jälkeen valmiit näyttämään vielä parempia temppuja kuin taiteilijat.

"Alban" ensimmäiset temput eivät siis tuntuneet nihattulalaisistakaan peräti ihmeellisiltä. Mutta jännitys kasvoi, kun "Alban" tirehtööri julisti kymmenen minuutin väliajan, luvaten, että toisesta näytännöstä tulee vallan merkillinen ja ihmeellinen.

Yleisö odotti kärsivällisenä puoli tuntia, jonka jälkeen se läksi taiteilijain huoneeseen kiirehtimään esiintyjiä.

Ihme oli tapahtunut. Huone oli tyhjä. Oli tapahtunut "ihmeellinen katoaminen eli näkymättömäksi tekeytyminen".

Huoneen ikkunan alla näkyivät kuitenkin kolmet tuoreet jalanjäljet, jotka antoivat sirkusyleisölle hieman vihiä siitä, miten tuo erinomainen temppu oli suoritettu.

Säkylässä oli "Alban" suuri loistonumero onnistunut vielä paremmin, sillä siellä oli seurue kadonnut päivää ennen näytöksen alkua. Samaa tietä katosivat myöskin erään talon asukkaiden toiveet saada maksu seurueen asunnosta ja ruuasta.

Ja Suomen kansa istuu taas kevätauringon paisteessa aittansa portailla piippunysä hampaissa, hymyillen tyytyväisenä ajattelijoille, jotka ilmaiseksi antavat oivallisia neuvoja. Alku on tehty neuvottuun suuntaan, ja alku työn kaunistaa.

Kun ihminen on kärsinyt vääryyttä, on hän tavallisesti vihainen, ellei hän ole suorastaan enkeli ihmishaamussa. Ja ystävämme katsoi olevansa suuressa määrin vääryyttä kärsinyt henkilö eikä halunnut sillä hetkellä viljellä mahdollisia enkelimäisiä ominaisuuksiaan.

Viime syksynä hän, ystävämme, eräänä päivänä teki ratkaisevan päätöksen muutamassa asiassa, joka oli kuukauden päivät ollut hänellä ohjelmassa, ja meni ostamaan itselleen uuden knallin.

Se oli hyvä knalli — maksoi lähemmäs parikymmentä markkaa — ja sekä peili että myyjäneiti todistivat hänelle yksimielisesti, että se puki häntä erinomaisesti. Neiti lävisti siihen sitten nimikirjaimet ja varmuuden vuoksi kirjoitti ostaja sitäpaitsi heti nimensä ja osoitteensa hikinauhan sisäpuolelle.

Hyvillä mielin poikkesi hän uusi knalli päässään hattukaupasta tullessaan lähimpään kahvilaan ja tarjosi itselleen kupin kahvia leivoksineen.

Kymmenen minuutin kuluttua hän teki lähtöä ja havaitsi silloin suureksi suuttumuksekseen, että hänen uusi, hyvinsopiva ja kallis knallinsa oli vaihdettu vanhaan rämään, joka jo aikoja sitten oli suorittanut asevelvollisuutensa, ja joka kädessä ymmärtäväinen henkilö ei menisi pankkiin vekseliä kauppaamaan.

Jätettyään kahvilaan nimensä ja osoitteensa sen verrattain vähäisen mahdollisuuden varalta, että "erehdyksen" tehnyt jonkun ajan kuluttua sydän kurkussa juoksisi takaisin kahvilaan vaihtamaan uuden knallin omaan, rakkaaksi käyneeseen pääkappaleeseensa, astui hän kiihtyneessä mielentilassa kahvilan portille, vihelsi ajuria ja ajoi avopäin kotiinsa, herättäen tietysti matkallaan vastaantulijain huomiota siinä määrin kuin se keskellä päivää kaupungilla avopäin ajelevan henkilön osaksi voi tulla. Mikä ei suinkaan ollut omiaan synnyttämään hänen mielessään lempeämpiä tunteita hatunvaihtajaa kohtaan.

Kotona häntä jo odotti hattukaupasta sinne lähetetty vanha knallinsa, joka kuluneine reunoineen tuntui ilmaisevan vilpittömän ilonsa jälleennäkemisen johdosta.

Pari kertaa ystävämme sitten soitti edellämainittuun kahvilaan, mutta turhaan. Hatunvarkaan omatunto ei ollut herännyt.

Viikot vierivät, kuukaudet kuluivat. Vanha tottunut lääkäri Aika paransi vähitellen sen haavan, jonka uuden knallin menetys oli ystävämme mieleen iskenyt. Joskus vain ani harvoin johtui enää tapaus hänen mieleensä, mutta silloinkin se vielä jonkunverran kuohahti.

Isäntä ei ollut kotona, mutta taloudenhoitajatar kysyi soittajalta, äkäisen näköiseltä mieshenkilöltä, hänen asiaansa.

Vieras sanoi, että hän olisi vain halunnut saada takaisin uuden hyvän knallinsa, jonka ystävämme, puheillepyrkijän ilmoituksen mukaan, oli häneltä edellisenä iltana kapakassa vaihtanut.

Taloudenhoitajatar pani ankaran vastalauseensa ensiksikin sitä väitettä vastaan, että ”meidän herra” kävisi kapakassa ja toiseksi sitä vastaan, että meidän herra vaihtaisi hattuja. Sellaista ei meidän herralle tapahdu koskaan.

Tästä huolimatta pysyi vieras kiinteästi toivomuksessaan saada tavata ystäväämme, ja sai kehoituksen saapua seuraavana päivänä.

Ystävämme meni avaamaan ja seisoi silmänräpäystä myöhemmin aivan tuntemattoman miehen edessä, joka ojensi hänelle knalliaan ja jokseenkin epäkohteliain sanoin ilmaisi haluavansa saada takaisin uuden, hyvän hattunsa.

Vieras näytti vaadituksi selitykseksi knalliaan, jonka nauhaan oli lävistetty ystävämme nimikirjaimet ja varmemmaksi vakuudeksi ystävämme käsialalla kirjoitettu hänen nimensä ja osoitteensa.

Se oli sama knalli, joka häneltä viime syksynä oli varastettu. Mutta missä kunnossa!

Kaikesta päättäen oli se vaihtanut omistajaa keskimäärin kerran viikossa sekä ollut mukana erinäisissä varsin vakavaluontoisissa katukahakoissa kello yhden jälkeen yöllä. Sen rahallinen arvo oli nykyisin ehkä noin 45 tai 55 penniä.

Ystävämme ei kieltänyt nimikirjoitustaan, mutta kieltäytyi jyrkästi ryhtymästä enää minkäänlaisiin tekemisiin tuon paljon kokeneen päähineen kanssa, selittäen millä tavoin hänen nimensä oli siihen joutunut.

Vieras loi häneen myrkyllisen silmäyksen, painoi knallirähjän päähänsä, mutisi jotain, luultavasti loukkaavaa, astui ulos ja paiskasi oven kiinni niin että talon perustukset vapisivat.

Vasta vieraan poistuttua johtui ystäväni mieleen, että hänen olisi pitänyt koettaa lunastaa entinen knallinsa kohtuullisilla ehdoilla huostaansa. Sillä nyt kiertää se tietysti yhä edelleen hänen nimeään häpäisten kädestä käteen ja päästä päähän.

Ja joka kerta kun ovikello soi, vavahtaa ystävämme sydän. Sillä hän pelkää, että siellä oven takana seisoo tuntematon, suuttunut mies, joka silmänvalkuaistensa ilkeästi muljahdellessa ojentaa hänelle pahoinpideltyä kulunutta knallirähjää.

Ne ovat sitä kiljuneet koko päivän, ja ihmiset ovat ostaneet valkoisia lisälehtiä ja keltaisia lisälehtiä ja punaisia lisälehtiä ja pysähtyneet lukemaan niitä keskelle katua. Ja autot ovat mylvineet suoraan sisään heidän korviinsa, mylvineet kuin sonnit ja uhanneet ajaa heidät pliiskaksi, ja raitiovaunut ovat soittaneet hätäkelloa ja vannoneet mankeloivansa heidät sen tuhannen taakeloksi, ja lukemattomat muut suurkaupungin katujen vaarat ovat heidät niellä.

Mutta he eivät edes huomaakkaan niitä. Ja jos huomaavat niin eivät niistä välitä. He eivät nykyhetkellä välitä mistään muusta kuin sotauutisista. Sillä sodan huumaus tuntuu ilmassa ja vaikuttaa välinpitämättömimpiinkin.

Kääntäkäämme kuitenkin hetkiseksi katseemme, ajatuksemme ja huomiomme hieman rauhallisemmille aloille ja antakaamme itsellemme kertoa pieni mutta tosi juttu "rakennusmestarista Utin leirikentältä".

Viikon päivät ja hiukan enemmänkin takaperin ilmestyi Mäntyharjun Leppäniemen kylään eräs mieshenkilö, joka ilmoitti olevansa "rakennusmestari Utin leirikentältä".

Sitten hra rakennusmestari ilmoitti tarvitsevansa rakennustöihin mainitulle kentälle 30 miestä.

— Jaa jaa! sanoivat leppäniemeläiset Onhan meillä näitä kirvesmiehiä.
Jos rakennusmestari huolii näistä meidän miehistä, niin valitsee vain…

Ja rakennusmestari katseli arvostellen ja tutkijan terävällä silmällä Mäntyharjun leppäniemeläisiä kirvesmiehiä ja myönsi armollisesti, että meneväthän nämä mukiin.

Näin liittyi herra rakennusmestarin ympärille valikoitu ryhmä leppäniemeläisiä kirvesmiehiä, ja retkikunta lähti marssimaan sille junalle päin, joka veisi sen Utin työmaille.

Sentähden ilmoitti hän joukolleen vakavan päätöksensä lähteä tyydyttämään mielihaluaan metsään, josta nokkela mies kyllä aina mustikoita löytää.

Ryhtymättä tekemään miehistölleen selkoa, mistä tämä mestarin arvolle oikeastaan sopimaton kellottomuus johtuu, pyysi hän vain eräältä Tobias-nimiseltä mieheltä lainaksi kelloa, että hän tietäisi lähteä mustikkamaalta oikeissa ajoin junalle.

Tobias antoikin kellonsa, uuden hopeakellonsa mestarille, ja mestari ynnä kello poistuivat metsään mustikoita poimimaan, eikä niitä sen koomin ole näkynyt. Sekä kello että mestari jäivät sille tielleen ja Tobias ajattelee surumielin uutta kelloaan, joka nyt on vain muisto samoinkuin "rakennusmestari Utin leirikentältä".

Ainoa lohdutus päämiehettä jääneellä miesjoukolla on se, ettei se vielä ehtinyt lähteä Uttiin. Mihin olisi se noilla kuuluisilla lakeuksilla joutunut ilman mestariaan?

Mutta mestari lienee löytänyt tavattoman hyvän mustikkamaan, koska on sen ääressä kykkinyt.

Ei kuitenkaan niin kiire ja niin nälkä, ettei olisi ehtinyt pysähtyä erään vaatetusliikkeen edustalle, jossa oli syntynyt suuri kuvariita kristittyjen ja juutalaisten välille.

Vaatetusliikkeen omistaja tunnustaa, kuten jo ulkomuodostakin, näkyy, vanhaa, kunnianarvoisaa Mooseksen oppia.

Hänen myymäläänsä pääsee suoraan katukäytävältä, vieläpä niin suoraan, ettei tarvitse kiivetä yhtään porrasta ylöspäin eikä laskeutua yhtään porrasta alaspäin. Ei tarvitse edes harpata kynnyksen yli. Ovi on katukäytävässä kiinni ja myymälän permanto katukäytävän tasalla. Ahdas, pimeänlainen puoti täynnä naulakoissa riippuvia naisten ja miesten pukuja, ja ovella, valtakuntansa rajalla, seisoo kaiket päivät tummaverinen kauppias hajasäärin, kädet selän takana, rauhallisena mutta itsetietoisena, varmana, tanakkana ja terävänä, lyhyine, mustine piikkipartoineen. Hänessä on jotain, joskaan ei ylimyksellistä, niin ainakin ylimielistä, ja tiukat, valppaat katseet välähtelevät kakkulain läpi pitkin ja poikin vilkasliikkeistä katua.

Kaikesta näkyy, että mainittu herra tietää, mitä tahtoo. Ja mitä hän ei tahdo.

Mutta vasta vaaran hetkellä koetellaan miehen kunto lopullisesti. Ja vaaran hetki on nyt tullut.

Äskettäin oli puodin ulko-oviin ilmestynyt uudet reklaamikilvet. Toisessa pitkänhuiskea nuorukainen, parasta espistyyppiä, keikaroi punaisine poskineen uudessa puvussaan. Toiselta ovelta taas solakka neitonen heitteli tähän nuoreen herraan lumoavia silmäyksiä.

Se ei oikeastaan ollut enää riita. Se oli nähtävästi ennen kello kolmea ollut riita, mutta siitä oli ehtinyt kello kolmeen mennessä kehittyä tappelu, joka vaikutti katuyleisöön mieltäkiinnittävästi ja virkistävästi.

Sikäli kun taistelevien puolueiden kiihkeistä, katkonaisista huudahduksista saattoi päättää, lienee asian juriidinen puoli ollut suunnilleen seuraava:

Se koristemaalari, joka oli loihtinut kankaalle edellämainitut hyvinpuetun nuoren herran ja vielä paremmin puetun, ensi keväimen kukoistuksessaan olevan neidin, oli saapunut israelilaisen myymälään suomalaisen karhun harmaassa ja proosallisessa ominaisuudessa. Mitä myymälässä oli sanottu ja tapahtunut, siitä ei asiaan innostuneilla katselijoilla ollut tarkempia tietoja, mutta lopuksi oli kuitenkin käynyt niin, että karhu apulaisineen oli joutunut kadulle ja aikoivat he ilman muuta ottaa huostaansa nuo puodin ulkoseinää suuresti kaunistavat taideteokset.

Juutalainen kiiruhti kauhistuen puolustamaan kaunista pariaan. Syntyi lyhyt rintamataistelu. Juutalainen tuuppasi kristittyä karhuaan rintaan, ja karhu tarrautui kauppamiehen takinrinnuksiin kovin kourin.

Ensi ottelua oli todistamassa ainoastaan kolme joutilasta syrjästäkatselijaa, jotka tuntuivat koko lailla välinpitämättömiltä.

Mutta kun hyökkääjät tekivät uuden rynnistyksen, karttui katselijajoukko nopeasti yhdeksäksi hengeksi.

— Ei tässä poliisia tarvita, sanoi vanhin ja vakavimman näköinen syrjästäkatsoja painavasti.

Kaikki läsnäolijat, I:n lasta lukuunottamatta, kannattivat lämpimästi edellistä puhujaa, koska jokainen pelkäsi, että poliisin paikalletulo lopettaisi heiltä liian aikaisin ilmaisen huvin, jollaisia meidän päivinämme, jolloin kaikista otetaan maksu, on niin perin harvoin tarjolla.

Katselijain lukumäärä karttuikin joka hetki. Niiden joukossa näkyi jo pari I:n lapsen uskonveljeäkin, hänen naapureitaan, jotka huolestuneina seurasivat tapahtumain kehitystä.

Poliisi ilmestyi kuitenkin paikalle. Hyvin suuri ja vahvan näköinen konstaapeli.

Kun hyökkääjät toisesta epäonnistuneesta ryntäyksestään hengästyneinä olivat pysähtyneet puuskuttamaan, teki kauppias teon, joka osoitti, että hän oli suuri sotapäällikkö. Hän nimittäin tempasi nuoren neidin ovesta irti ja kiidätti hänet silmänräpäyksessä puotiin.

Samaten aikoi hän menetellä myöskin toiseen maalaukseen nähden. Mutta kun se oli jo hänen sylissään, hyökkäsivät karhut uusin voimin hänen kimppuunsa.

— Appu, appu! huusi onneton kauppias, mutta laaja katsojapiiri noudatti ankaraa puolueettomuutta. Siinä se tekikin oikein, sillä jos se olisi puuttunut asiaan, ei tuosta kauniista kuvasta olisi tällä hetkellä jäljellä muuta kuin kehyksen palasia ja tuhrautuneita kankaan riekaleita.

Nyt oli kuvassa käsin ainakin neljä miestä, jotka kaikki suurella äänenvoimalla koettivat saada poliisia puolelleen.

Vallitsi suuri hälinä ja tungos poliisin ympärillä, mutta tämä pysyi erinomaisen levollisena ja vetosi puolueettomaan katsojajoukkoon:

— Tietääkö teistä kukaan, kenen se oikeastaan on? kysyi hän tappelun katselijoilta.

— Ei sitä tiedä kukaan! vastasi rehellisen katselijakunnan puolesta ennen mainittu vanha ja vakavannäköinen kansalainen, sekä lisäsi:

— Parasta olisi antaa niiden tapella rauhassa, että näkisi, kenelle se jää.

Poliisi ei vastannut mitään tähän hyväätarkoittavaan ehdotukseen, vaan näytti tuumivan asiaa.

— Jos sine osta minulta yks puku ja ei maksa site, on se sitteki sinun puku! huusi juutalainen ja tuuppasi nuorempaa karhua rintaan.

— Tämä on meidän kyltti, sanoi vanhempi karhu hengästyneenä poliisille ja näytti hänelle jotakin paperia.

— Raastuppa! huusivat juutalaiset, joita nyt oli jo kolme kuvassa käsin. — Antta mennä raastuppa, mutta peeste skyltti irtti!

— Emmekö me saa viedä pois omaa kylttiämme? vetosivat karhut poliisiin, joka langetti seuraavan Salomonin tuomion:

Syntyi suuri hämminki. Ratkaiseva taistelu näytti olevan alkamassa. Poliisikin näkyi tehneen päätöksensä ja kohensi vyötään, ja kiihottunut katselijalauma odotti henkeään pidättäen, mihin toimenpiteisiin hän ryhtyisi.

Mutta juuri kun poliisi astui askeleen eteenpäin, syöksähti väkijoukosta esiin isokokoinen, väkevä israelilainen, joka varmaankin polveutui, itse Simsonista ja hänen rouvastaan Delilasta.

— Mite h—tti te tappele keskelle kattu… menkke sisse tappelemma… taikka peetteke teme asia sovinnos!

Ja Simsonin jälkeläinen työnsi koko roikan tauluineen sisään myymälän ovesta, meni itse perässä ja sulki oven.

Kansan mielet valtasi syvä pettymys. Tahdottiin kuitenkin kerääntyä puodin akkunain eteen katsomaan, mitä sisällä tapahtui, mutta poliisi käski joukon hajaantua.

Koska silminnäkijä nyt muisti, että hänellä oli nälkä ja kiire, läksi hänkin tiehensä.

Palatessaan illempana samaa tietä takaisin, näki hän nuoren herran ja neitosen kuvien hymyilevän toisilleen kumpikin puoleltaan vaatetusliikkeen ulko-ovilta.

Oulun ”työttömät seisoskelivat turulla ja katujen kulmissa haaveillen tulevasta maallisesta paratiisista, jossa olisi riittävästi työtä, loppumattomasti työtä, iankaikkisesti työtä, työtä, jossa sivut kipeytyisivät ja luut ratisisivat ja joka pusertaisi hikihelmet, suuret kuin karpalot, ahkeran raatajan otsalle.

Välistä pistivät he murheellisen päänsä sisään kaupungin työnvälitystoimiston ovesta ja kysyivät:

— Joo, vastattiin Tervolasta, kyllä meillä työtä on. Olkaa vain hyvä ja tulkaa tekemään!

Ja kun työttömät seuraavan kerran pistivät päänsä työnvälitystoimiston ovesta sisään, saattoi toimisto heille ilmoittaa sen ilosanoman, että nyt on työtä.

Työttömät hymyilivät hiukan vaisusti ja astuivat, saatuaan siihen kehoituksen, sisään allekirjoittamaan sopimuskirjat.

Sitten otti työnvälitystoimiston johtaja mukaansa kymmenen kiihkeintä työnhaluista, joille toimiston puolesta kustannettiin matka, vieläpä kengätkin, ja johtaja saattoi hoidokkaansa Kemiin asti, josta heidät sitten saatettiin Tervolaan.

Tervolassa, jossa siihen saakka oli ollut työtä, mutta ei tarpeeksi sen tekijöitä, hierottiin tyytyväisenä käsiä. Nyt tulee Oulusta työttömiä, nyt saadaan työt Tervolassa tehdyksi. Ja työtä himoaville vieraille hankittiin työkaluja, ruokavaroja ja hevonen niitä kuljettamaan.

Edellä olevasta luulisi, että he olisivat lähteneet työhön kuin juhlaan, mutta aivan niin ei käynyt. He olivat tarkemmin harkinneet asiaa, eivät olleet tyytyväisiä palkkoihin, jotka muuten olivat samat, kuin paikkakunnalla ennenkin maksetut, eivätkä itse työhönkään. He ilmoittivat, ettei metsätyö sovi heidän luonteelleen, ja antoivat työnjohtajan ymmärtää, että he hakkaisivat paljoa paremmin työnjohtajan selkää kuin sitä metsää, johon hän koetti Oulun rehelliset työttömät houkutella.

Sitten läksivät he takaisin asemalle, ja muutamat ottivat vielä saamansa työkalutkin muistoksi, mutta Tervolan alkuasukkaat olivat niin tunteettomia, että ottivat oululaisilta vierailtaan asemalla pois nämä pienet muistot heidän vierailustaan Tervolassa.

Sitten tulivat Oulun työttömät takaisin kotikaupunkiinsa, marssivat työnvälitystoimistoon ja ilmoittivat tulevansa Tervolasta sekä vaativansa korvausta tämän virkamatkansa johdosta.

Onko kukaan koskaan kuullut vaatimattomampaa pyyntöä? Jos kerran vähävaraiset työttömät ovat tehneet pitkän ja rasittavan matkan Oulusta Tervolaan, niin eikö ole oikein ja kohtuullista, että he saavat hieman korvausta vaivoistaan?

Mutta Oulun työnvälitystoimisto kuuluu olevan niin uskomattoman poroporvarillinen laitos, ettei edes aiokaan työttömille mitään korvausta maksaa.

Työnantaja on myöskin suuri verenimijä. Kehtaa puolustaa kavalaa yritystään houkutella Oulun työttömät korpeen, väittäen että palkat olisivat entisellään ja ettei Oulun työttömillä missään tapauksessa ole mitään kokemusta palkkojen korkeudesta, koska he eivät mitään tehneet eivätkä siis voineet mihinkään tiliin nojautua, ja koska työmaa lisäksi oli uusi, niin ettei sen palkoista ollut mitään kokemusta.

Kuvaavaa työnantajan kierolle käsityskannalle on myöskin, että hän ihmettelee sitä luonnollista seikkaa, että miehet olivat moittineet metsää ja siellä suoritettavia töitä, vaikkei heistä kukaan ollut edes käynytkään siellä.

Vai vielä heidän olisi pitänyt käydä siellä! suuressa, synkässä metsässä, jossa rojottaa pahannäköisiä, partaisia korpikuusia ja jossa korkeat männyt humisevat kolkosti. Kuka tietää, vaikka olisi siellä vielä susia ja karhujakin. Sellaisilla työmailla kuuluu kyllä nykyään olevan satoja työläisiä samoissa ja ehkä vaikeammissakin töissä, mutta ne mitä lienevät pitkätukkaisia maan juippeja. On lievimmin sanoen epähienoa koettaa tunkea kaupunkilaisia työttömiä moisiin oloihin.

Työläistyneinä oululaisten työnvälityspösöjen luihuun petkutusyritykseen seisoskelevat Oulun rehelliset ja suoraluontoiset työttömät jälleen haikein mielin katujen kulmissa odottamassa, että heille tultaisiin tarjoamaan sellaista työtä, joka paremmin soveltuisi heidän yhteiskunnalliseen asemaansa, luonteeseensa ja taipumuksiinsa.

Väitetään tosin, ettei osa näistä ”työttömistä' koskaan ole tehnyt työtä, mutta se on tietysti parjausta.

— Suo syttyi palamaan, käärmeet päättivät muuttaa majaa ja sammutusmiehet tappoivat ne.

— Niin, kymmenestä munasta kaksitoista kappaletta eli tusinan poikasia.
Enkö puhu tarpeeksi selvästi?

"Soomalainen hevjyttömys on syy. Me ajama laivalla. Ka, siinä istuu soomalainen hevjytön onkimas keskellä laivareittiä. Minä puhallan laivapilliä: mene pois tieltä. Mies onkii ja onkii keskellä väylää. Laiva ajaa lähemmä ja minä puhallan. Mies vain onkii. Puhallan vielä ja ajan kohti. No vot, silloin mies huusi: 'Katos p—le kun tulee päälle' ja läks soutama pois tieltä. Mutta samass laiva jo olikin kivellä. Soomalainen hevjyttömyys on syy."

— Ystäväni, te seuraatte hyvin aikaanne. Mutta tunnetteko uutisen
'Uudenaikainen erakko'?

Nurmeksen kauppalan torille ilmestyi viime viikon tiistai-iltana paljaspäinen ja paljasjalkainen mies, kasvot ja sääret aika tavalla lian peitossa. Poliisi opasti hänet kauppalantalolle, jossa hän sitten oli hoidettavana pari päivää, kunnes hänet perjantaiaamuna saatettiin vaivaishoidon toimesta Viipuriin, josta hän sanoi olevansa kotoisin, Kolikkoinmäeltä. Mies kertoi olevansa ammatiltaan maalari ja ijältään 26-vuotias. Hän selitti lukeneensa teosofisia kirjoja ja kertomuksia itämaalaisten fakiirien itsensäkieltävistä valmistuksista toimeensa. Niin oli hänkin, kaupunginlapsi päättänyt lähteä korpeen kuolettamaan itsestään kaikki ruumiilliset halut ja himot. Hän oli kartasta nähnyt, että Nurmeksen itäpuolella oli nimi Egyptin korpi, ja niin oli hän pari viikkoa sitten saapunut Nurmekseen. Silloin oli hänellä patiinit jalassa, kaulukset kaulassa ja asuntonsa hän oli ottanut seurahuoneelle. Kolmen päivän perästä hän oli lähtenyt kauppalasta itään päin, Egyptin korpea kohti. Niin kauas ei hän kuitenkaan arvannut mennä, vaan oli oleskellut muutamien kilometrien päässä kauppalasta. Siellä metsässä hän oli toista viikkoa. Hän otti alastonna auringonkylpyjä ja sateella puhdistusta ruumiilleen. Mutta päällysvaatteet, hattu ja kengät olivat jääneetkin sitten eräälle mättäälle eikä hän enää niitä löytänyt. Ainoastaan paita, alushousut ja syyspaltto jäivät päälle. Tukkansa hän oli sitonut nauhalla, jottei se silmille leviäisi. Töikseen hän oli metsässä keräillyt naavoja, punonut niitä köysiksi ja vanuttanut levyiksi, joista hän kauppalantalollakin laati kenkiä, pannen tuohta pohjiksi. Ruokanaan hän sanoi olleen kävyn siementen ja ryynien. Kauppalantalollakaan ei hän ottanut ryyniensä lisäksi muuta kuin vähän voileipiä ja kahvia. Kieltämällä ruumiinsa tarpeita hän sanoi saaneensa henkisiä lahjoja, hän kuuli jo kaukana olevien ihmisten puheita. Niinpä oli hän metsässä kuullut, että hänen morsiamensa kertoi Viipurista olevansa sairaana ja kutsui häntä parantamaan itseänsä. Näin hän oli lähtenyt takaisin kauppalaan.

— Luetteloa voisimme jatkaa. Se ei olisi mikään konsti ensinkään. Ainehisto on nimittäin tällä alalla tavattoman runsas. Mutta eihöhän tämä taas riitä kerrakseen?

Vaasassa on tietysti myöskin vesijohto. Ja sillä on sama ominaisuus kuin muidenkin kaupunkien vesijohdoilla: sen torvet pyrkivät sitä pitemmiksi, mitä enemmän kaupunki kasvaa ja laajenee.

Koska mainitussa kahvilassa luultavasti tehtiin se huomio, että vesi kahvipannuun saadaan helpommin ja mukavammin aukaisemalla keittiössä vesijohdon hana ja pistämällä kahvipannu sen alle kuin lähettämällä tyttö tai poika ämpäri kädessä juoksemaan kaivolle, niin laadittiin asianomaiseen paikkaan asianomaisessa järjestyksessä anomus Esplanaadikahvilan yhdistämisestä kaupungin vesijohtoverkkoon.

Kaupungin vesiasialliset päämiehet harkitsivat oikeaksi ja kohtuulliseksi ottaa Esplanaadikahvilan anomuksen huomioonsa ja antoivat vesijohtotyö miehille käskyn lähteä avaamaan ehtymätöntä vesisuonta Esplanaadikahvilan iloksi ja hyödyksi.

Vesijohtotyömiehet ottivat työkalut olalleen ja läksivät reippaasti tekemään työtä käskettyä.

Aurinko paahtoi lämpimästi, niinkuin sen tapa viime viikkoina on ollut, ja miehet hakkasivat, kuokkivat ja kalvoivat ankarasti hikoillen katuun syvennystä ja salaojaa Esplanaadikahvilan vesijohtoputkia varten.

Kesken tätä työtään tekivät he harvinaisen keksinnön: syvällä kadun pinnan alapuolella kulki heidän linjansa poikki paksu köysi.

Ukot hämmästyivät ja hieroivat silmiään, mutta näky ei kadonnut, paksu köysi maata mötkötti liikahtamatta paikoillaan.

Köyttä nykäistiin, mutta se ei liikahtanutkaan. Sen molemmat päät ujuttautuivat nähtävästi kauas maan tunkkaisiin, tuntemattomiin ytimiin.

Mitäpä siis tehdään silloin, kun katua kaivettaessa moinen köysi asettuu kaivajien tielle?

Eikä se sitten enää sen enempää heidän työtään häirinnyt eikä heidän tuntoansa vaivannut.

Mutta jokseenkin samoihin aikoihin koetti noin kolmekymmentä sellaisen nykyaikaisen rakkineen omistajaa, jota sanotaan puhelimeksi, turhaan päästä keskusaseman yhteyteen.

Vaivattuaan itsensä puolikuolleiksi ja sanottuaan keskusasemasta ja siellä vallitsevasta järjestyksestä kaiken sen, mikä tällaisissa tapauksissa tavallista on, töytäsivät mainittujen noin kolmenkymmenen puhelimen omistajat eteisiinsä, painoivat olkihatut päähänsä ja kiiruhtivat peloittavan kiihtymyksen valtaamina ulos kaupungille ottamaan selkoa siitä, mitä keskusasemalle oli tapahtunut.

Sille ei kuitenkaan ollut tapahtunut yhtään mitään. Koneet olivat paikoillaan ja kunnossa, neidit samoin. Ja yksimielisesti vakuuttivat he jokainen, ettei asemalla ollut havaittu mitään merkinantoa vielämainituista noin kolmestakymmenestä puhelimesta. Kun tätä salaperäiseltä tuntuvaa arvoitusta ryhdyttiin tarkemmin ja perusteellisemmin tutkimaan, tultiin lopuksi varmuuteen siitä, että kertomuksemme alkupuolella selostettu vesijohtotyömiesten kohtaus löytämänsä merkillisen köyden kanssa ja puhelinjohtojen katkeaminen olivat välittömässä yhteydessä toistensa kanssa.

Vesijohtomiesten ponteva ja päättäväinen menettely maanalaiseen köyteen — jota nyt voimme sanoa kaapeliksi — nähden oli asettanut puhelinyhteyden ulkopuolelle m.m. rautatien piirihallituksen, koko Hartmanin liiketalon y.m. Vaasassa huomattavia paikkoja. Ja viikon päivät kuuluu kuluvan, ennenkuin olot saadaan palautetuiksi ennalleen.

Paikkakunnan lehdet kertovat, että vesijohtotyöntekijät viime vuonna olisivat useamman kerran katkaisseet sähköyhtiönkin kaapeleita.

Eiköhän olisi viisainta kaivaa Vaasassa kaikki kaapelit maasta ylös ja vetää ne ilmaan.

Mieluimmin kirkontorneja myöten, etteivät vesijohtotyömiehet niihin niin helposti pääsisi käsiksi.

Varsinkin Alajärveltä, jonka hiljaisen paikkakunnan kuulumisista seudun alkuasukkaat ovat antaneet muulle Suomen kansalle tietoja hieman alakuloisessa äänilajissa.

Kevään tulo oli tietysti hyvä asia, mutta tuuli niin kovasti. "Järven jäätä on ankara tuuli kovasti ahdistanut, rynnistäen milloin yhdelle, milloin toiselle rannalle, tehden aina pienempiä vahingoltakin". Eikä se ollut hauskaa.

Kirkonkylän nuorisoseura riutuu hiljalleen, mutta varmasti. "Iltamien järjestäjät ja toimihenkilöt ovat huolettomia ja välinpitämättömiä".

Viime syksynä osti seura toimintansa elvyttämiseksi sadan markan arvoisen painimaton.

Se vaikutti aluksi hyvin virkistävästi, ja miesväki alkoi painiskella. "Mutta jonkun 'nelsonin' ja 'väännön' tehtyään miehet jo kyllästyivät ja mattokin sai jäädä rauhaan, kun miehet alkoivat ”levätä laakereillaan". Lieneekö niitä laakereita sitten jo paljonkin ehtinyt karttua. Olivat sanoneet: ”Antaa atleettien painia, sillä jos me painimme minkälaisessa villakopassa hyvänsä, niin kohta on niskat nurin ja jäsenet pois paikoiltaan".

Syksyllä oli Alajärvellä vielä, kuten muissakin oikeissa kunnissa, nimismies, kunnanlääkäri ja pappi.

Joulun aikaan puki nimismies turkit ylleen, nousi rekeen ja ajoi pois Alajärveltä, tulematta enää takaisin. Kunnanlääkäri ja pappi jäivät kahden.

Sitten läksi kunnanlääkäri. Pappi jäi yksin edustamaan Alajärven entistä virkamiehistöä.

Pappi tunsi kai olonsa yksinäiseksi, sillä lopuksi rupesi hänkin lähtöä tekemään.

Surumieliset alajärveläiset istuivat poski kämmenen nojassa akkunanpielessä, katsellen, miten pappikin ajoi tiehensä ja miten tuuli ahdisteli järven jäätä milloin toiselle, milloin toiselle rannalle. Päivä oli harmaa ja sydänalassa tuntui apealta…

(Alan tulla itsekin tätä kirjoittaessani niin haikealle mielelle, että kiiruhdan vaihtamaan puheenaihetta).

Keiteleen entinen kirkonisäntä on laittanut itselleen hännän ja kävelee kirkonkylällä mainitulla hännällä koristettuna.

Hän on ollut kirkonisännän toimessa kokonaista 33 vuotta, ja olisi toivonut, että hänet viime maaliskuussa pidetyssä kirkonkokouksessa olisi valittu tähän virkaan 34:nneksikin vuodeksi.

Niin ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka hän vaalitilaisuudessa huomauttikin hoitaneensa virkaa jo alun neljättäkymmentä vuotta ja oli omien sanojensa mukaan jo tuolla ajalla ehtinyt tehdä hyvää ja pahaakin. Tai ehkä juuri siitä syystä.

Syrjäytetty entinen kirkonisäntä valitti päätöksestä tuomiokapituliin, mutta valitusta ei ole vielä ratkaistu, ja uusi mies astui kirkonisännän istuimelle toukokuun 1 p:nä.

Kun tämä uusi virkamies ei ollut ensimmäisenä sunnuntaina toimessaan kirkossa, käveli vitkansa menettänyt seuraavana päivänä kylällä oudossa asussa. Hän oli tehnyt katajista hännän, pannut sen nuoraan ja ommellut nuoran pään takkinsa helmaan. Vastaantulijoille kertoi hän katkera sävy äänessään saaneensa tuon hännän Keiteleen seurakuntalaisilta muistoksi 33-vuotisesta toiminnastaan kirkonisäntänä.

Tämän keksinnön johdosta voisi erästä tunnettua sananlaskua mielestäni hiukan tarkistaa, niin että se tulisi kuulumaan:

Taavetti Junnia on lyöty Luumäellä kaksi tuumaa paksulla kepillä seitsemän kertaa takapuoleen ja vähän ohuemmalla kepillä kaksi kertaa samaan asianomaiseen paikkaan.

Koska tapaus käsittelee kysymystä, jolla on laajakantoinen merkitys perhe-elämässäkin, niin suotakoon allekirjoittaneelle vapaus seikkaperäisemmin kertoa, miksi Junnin housuja vähän tomuutettiin.

Taavetti Junnilla on kristillisessä avioliitossa laillinen vaimo nimeltä Liena Stiina.

Taavetin ja Liena Stiinan välillä on tapahtunut silloin tällöin pieniä perhekohtauksia sen johdosta ettei Liena Stiina pysy kotona. Lopuksi johtivat ne siihen, että Taavetti sai naapureiltaan seitsemän napausta paksummalla ja kaksi napausta ohuemmalla kepillä, ja että Junni haastoi Pontius Pilatuksen eteen kolme naapuriaan, jotka olivat hänen mielestään aiheettomasti sekaantuneet hänen ja Liena Stiinan väliseen tappeluun.

Se Liena Stiina ei yleensä pysy kotona. Kerran se taas oli mennyt naapuriin kyläilemään, ja kun hän läksi sitä hakemaan kotiin, niin tulivat vastaajat tomuuttamaan hänen housujaan. Vastaaja Manu löi häntä puoli syltä pitkällä ja kaksi tuumaa paksulla kepillä seitsemän kertaa niille tienoin, missä selkä päättyy, ja vastaaja Ville napautti häntä kaupanpäällisiksi kaksi kertaa samoille maisemille.

Ja kun tämä Taavettia sangen vähän miellyttänyt toimitus oli päättynyt, antoivat vastaajat Junnille julistuksen, jossa hänelle terotettiin mieleen, ettei hän toista kertaa saa tulla vaimoaan pois hakemaan, vaikka Liena Stiina olisi aina kylässä.

Taavetti katsoi, että vastaajat olivat tällä julistuksellaan ja sen edellä käyneellä tomuuttamisella loukanneet hänen "asiamiesoikeuttaan", ja vaati tämän raskaan rikoksen johdosta vastaajille ankaraa edesvastausta.

Kun Taavetti oli lopettanut esitelmänsä, käski korkea oikeus astua esiin todistajien, jotka kertoivat seuraavaa:

Ei voi kieltää Manun ja Villen lyöneen vähän Taavettia, mutta tällainen isällinen kuritus oli Taavetille erittäin tarpeellinen ja vaikutti häneen epäilemättä kasvattavasti. Kun Taavetti tuli taloon, jossa Liena Stiina oli käymässä, syntyi siellä hirmuinen näytelmä. Taavetti ryhtyi kurittamaan Liena Stiinaa, Liena Stiina parkui niin pahasti, ja toiset akat huusivat, että Taavetti tappaa akkansa. Kun tilanne kehittyi näin kriitilliseksi, ryhtyivät vastaajat Manu ja Ville asiaa järjestämään. Siinä tarkoituksessa ottivat he kumpikin kepin, mutta todistajat vakuuttivat, että Taavetti oli liioitellut korkealle oikeudelle keppien kokoa. Kepit, joilla Taavettia tomuutettiin, olivat kaikin puolin säädylliset, kohtuullisen pitkät ja paksut, eivätkä lyönnit olleet liian kovia. Ne olivat juuri parahiksi niin kovat kuin Taavetti Junni tarvitsikin.

Taavetti loi katkeran silmäyksen todistajiin, jonka jälkeen tuomaripöydän ääreen kutsuttiin Liena Stiina.

Liena Stiina osottautui oikeaksi aviopuolisoksi. Hän ei tosin, vastoin jäävittömäin todistajain yhtäpitävää valallista kertomusta, voinut puhdistaa Taavettiaan siitä syytöksestä, että tämä oli läimäyttänyt häntä muutamia kertoja päähän ja kiristänyt häntä kurkusta, mutta mitään rangaistusta ei hän Taavetille halunnut, katsoen siis vastaajien Taavetille antaman kepityksen täysin riittäneen kuittaamaan hänen ja Taavetin välit.

Mutta Taavetilla oli myöskin todistajia. Hän pyysi saada niiden avulla näyttää toteen, ettei Liena Stiina pysynyt kotona.

Oikeus harkitsi asiaa ja ilmoitti Taavetille, että koska nyt ei ole kysymys Liena Stiinan kotonapysyväisyydestä vaan Taavetin kepittämisestä, niin ei Taavetin todistajia oteta kuulusteltavaksi.

Tuomio kuului: Taavetti saa 10 taalaria sakkoa turhasta oikeudenkäynnistä ja maksaa eräitä todistajapalkkioita.

Tämän ennakkopäätöksen kautta on siis käynyt selville, että jos mies ryhtyy kurittamaan vaimoaan sen johdosta, että tämä käy vierailuilla, saa hän pitää hyvänään mahdollisesti osakseen tulleen kepityksen, jota paitsi hän, jos rohkenee vielä astua Pontius Pilatuksen eteen, saa hellittää kukkarostaan kalliisti ansaittuja taalereita.

Mahtaa nyt Taavetti saada housuilleen, jos yrittää toisen kerran ryhtyä höyhentämään vaimoaan naapuritalossa!

Liikemies Heikki Sakarias Harjus, toiminimen Vikevä, Harjus & Kumpp:in toimeenpaneva johtaja, ja omistaja, oli jo syyskuussa ilmoittanut arvoisalle perheelleen, ettei nykyisin vallitsevien ahtaiden raha-aikojen vuoksi tänä vuonna jaeta ensinkään joululahjoja hänen perheessään.

Tämän surullisen uutisen johdosta oli puoli tusinaa pieniä, mutta pienuudestaan huolimatta hyvin kova-äänisiä Harjuksia kohottanut jo silloin sydäntävihlovan hätähuudon, niin että kadulla kävelevä passipoliisi pysähtyi ja alkoi epäluuloisesti tähystellä herrasväki Harjuksen akkunoihin. Kun huutoa oli kestänyt viisi minuuttia, meni hän soittamaan Harjuksen ovikelloa ja kysyi, oliko joku rikos tekeillä. Isä Harjus, joka oli hieman hermostunut, käski konstaapelin laputtaa Hiitolaan ja viedä kirkuvat nuoremmat Harjukset mennessään. Konstaapeli ei kuitenkaan tahtonut olla missään tekemisissä Harjuksen perillisten kanssa, vaan kehoitti herra Harjusta palauttamaan järjestyksen perheeseensä, ja palasi arvokkaasti virkapaikkaansa kadulle.

Isä Harjus koetti sen jälkeen vaikuttaa konstaapelin esittämässä tarkoituksessa poika-Harjuksiin sekä sanan että tukkapöllyn voimalla, mutta siitä oli vain seurauksena, että viimeinen villitys tuli pahemmaksi kuin ensimmäinen, ja kun häiriytyneet naapurit alkoivat kolkutella seiniin, yläkerrassa asuvat tömisyttivät kattoa kantapäillään ja alakerrassa asuvat koputtivat permantoa luultavasti hiilihangolla, pani hra Harjus lakin päähänsä ja pakeni pois kotilieden äärestä.

Sen jälkeen vallitsi Harjuksen perheessä pitkän aikaa suuria levottomuuksia. Nuoremmat Harjukset, joiden pyhimpiä tunteita Isä Harjus oli loukannut, olivat tehneet salaliiton ja julistaneet "pyhän sodan" isäänsä vastaan. Siinä käytettiin kaikkia keinoja, joita puoli tusinaa kaikenlaisessa vehkeilyssä harjaantunutta poikaa voi keksiä, ja kun isä Harjus ei osannut alusta alkaen suhtautua jälkeläisiinsä sillä ankaralla ja johdonmukaisella tavalla, jota nykyinen aika vaatii puolivillissä tilassa olevan perheen päämieheltä, tunsi hän viikko viikolta joutuvansa yhä enemmän alakynteen tässä epätasaisessa taistelussa. Vihdoin uhkasi hän toimittaa rakkaat pienokaisensa viranomaisten välityksellä pahantapaisten lasten kasvatuslaitokseen, minkä uhkauksen nämä toivorikkaat vesat ottivat vastaan ihastuksen ulvonnalla. Isä Harjus huomasi tehneensä melkoisen tyhmyyden, sillä nyt eivät pojat nähneet untakaan muusta kuin kasvatuslaitoksesta ja vaativat kiivaasti isää pitämään lupauksensa. He olivat kuulleet, ettei kasvatuslaitoksessa ole muita kun pahoja poikia, josta syystä nuoret Harjukset, jotka vaistomaisesti vihasivat kaikkia hyviä poikia, pitivät luonnollisesti oleskelua sellaisessa paratiisissa hirmuisen lystinä. Isä Harjus tosin koetti väittää, että toiset pojat antaisivat heille siellä pahanpäiväisesti selkään, mutta nuoret Harjukset vakuuttivat silmät kiiluen pitävänsä kyllä puolensa, ja isä Harjuksen täytyi itsekseen myöntää, että kasvatuslaitoksessa todellakin tulisi surulliset oltavat kaikille, jotka uskaltaisivat nousta Harjusten sukua vastaan.

Aika kului, päivät lyhenivät ja yöt pitenivät. Harjus oli luullut, että pojat vähitellen unohtaisivat joululahjajutun, mutta hän tuli huomaamaan, ettei hän vielä tuntenut tarpeeksi poikiaan. Joka torstai pojat huomauttivat: niin ja niin monta viikkoa on vielä jouluun, ja loivat sitten merkitsevän katseen isään.

Koska isä oli ilmoittanut pidättävänsä joululahjat, olivat pojat siinä käsityksessä, jota ei millään tavoin voitu saada heistä lähtemään, ettei heillä myöskään ollut minkäänlaisia velvollisuuksia käyttäytymiseen ja siivoon esiintymiseen nähden tänä vuonna, vielä vähemmän kouluopinnoihin ja muihin henkisiin harrastuksiin nähden. He olivat nähtävästi sitä mieltä, että joululahjat ovat jonkunlainen vekseli, jonka tunnustamalla vanhemmat ostavat itselleen rauhan kuluvaksi vuodeksi ja joka lankeaa maksettavaksi jouluaattona. Jollei tuollaista tunnustetta anneta, niin vastatkoot vanhemmat yleensä ja isä erityisesti seurauksista.

Hra H.S. Harjus on itse liikemies kiireestä kantapäähän, ja kuten näkyy, ovat hänen liikemiestaipumuksensa vähentymättöminä siirtyneet perinnöksi hänen jälkeläisilleen.

Lopulta täytyi isä Harjuksen peräytyä. Eräänä aamuna ilmoitti hän aamiaispöydässä, että kun tämän vuoden liiketulo näyttääkin tulevan verrattain hyvä, parempi kuin mitä alkusyksystä olisi osannut otaksua, niin on hän päättänyt antaa ensi jouluna joululahjoja, jos hänen rakkaat lapsensa lupaavat parantaa tapansa.

Oletteko nähneet, millaista on keväällä mailla, kun lehmät, vasikat ja muut elukat ensi kertaa päästetään ulos navetasta? Ne hyppivät ja loikkivat ja tanssivat hännät pystyssä.

Aivan samanlainen näytelmä tapahtui nyt Harjusten ruokapöydässä, sillä eroituksella vain, että kaikki nuoret Harjukset olivat hännättömiä. Kun isä Harjus ja äiti Harjus ajoissa saivat kiinni pöytäliinasta, ei lattialle pudonnut muuta kuin perunavati ja leipäkori.

Tämän jälkeen vallitsi Harjuksen yksityisasunnossa niin mallikelpoinen järjestys, että Harjuksen oli alussa vaikea uskoa olevansa kotonaan. Tosin tapahtui joskus, että joku kukka heitettiin ulos akkunasta, joku kattokruunu putosi alas, kun pojat siinä roikkuen leikkivät huoneessa lentävää ilmalaivaa, joku pojista laski uudella, hienolla tarjottimella mäkeä portaissa ja joku pienimmistä Harjuksista oli ratkonut puukolla päällystän salin sohvasta, nähdäkseen, mikä siellä sisällä pompahteli, mutta nämä olivat niin jokapäiväisiä ja vähäpätöisiä tapauksia, ettei niihin mitään huomiota kiinnitetty.

Viime päivinä ovat isä Harjus ja äiti Harjus olleet hyvin salaperäisen näköisiä. Tuntien rakkaiden pienokaistensa väkevän tiedonhalun, joka ei kammoksu minkäänlaisia esteitä eräissä tapauksissa, olivat isä ja äiti tällä kertaa sijoittaneet joululahjavarastonsa vinnille, jossa se oli kahden lukon takana. Pari päivää takaperin tekivät he kuitenkin hieman sekavin tuntein sen havainnon, että kaikki kääreet ja paketit olivat vinnillä ollessaan ainakin yhteen kertaan avatut ja tarkastetut sekä sen jälkeen jokseenkin kömpelösti köytetyt uudelleen kiinni. Samaan aikaan näytti nuoremmissa Harjuksissa viime päivinä vallinnut levottomuus ja hermostuminen kuin pois puhalletulta.

Vanhemmat eivät tienneet muuta paikkaa kuin isän työhuoneessa olevan kassakaapin niiden pakettien säilyttämistä varten, joita vielä tultaisiin ostamaan. Sitä käytettiin nyt talletuspaikkana. Se on taattu murtovarkautta ja tulipaloa vastaan, ja hra Harjus sanoi, että jos se nyt kestää koetuksen, niin voi hän vastaisuudessa tallettaa siinä vaikka miljoonan. Jolleivät hänen poikansa saa jotakin ovea auki, niin eivät sitä pysty muutkaan tässä maassa aukaisemaan.

Ja kaappi kesti. Tullessaan eilen illalla konttoristaan huomasi hra Harjus kuitenkin; että lukon ympäristö oli raapiutunut, ikäänkuin olisi joku sorkkinut rautanaulalla sitä. Mutta ovi oli lukossa ja hra Harjus hymyili tyytyväisesti.

Tänään kannetaan keittiön akkunaparvekkeella ollut kuusi herrasväki Harjuksen saliin. Nimittäin se, mitä siitä on jälellä. Pojat ovat näet viime päivinä leikkineet ahkerasti joulua ja sitä varten ”lainanneet kuusesta oksia leikkikuusiksi. Suuresta kuusesta ei näin ollen ollut jäljellä paljon muuta kuin runko, mutta isä Harjus on sanonut, että se saa välttää, koska pojat itse ovat sen sellaiseksi laittaneet.

Tänään on siis vihdoinkin joulu Harjustenkin perheessä. Naapureista saattaa ehkä tuntua siltä, että Harjusten asunnossa tänä iltana raivoaa hirmumyrsky, vaihdellen silloin tällöin maanjäristyksen kanssa, mutta naapurit voivat rauhoittua: se on vain nuorten Harjusten jouluiloa.

Kertomuksemme jakautuu kahteen osaan, joista ensimmäisen toiminta tapahtuu käytännöllisessä Amerikassa, toisen epäkäytännöllisessä Suomessa.

Ensimmäisessä osassa kerrotaan, kuinka huokeaksi hra Davisin matkustus Kaliforniasta Nev Ispwichiin tuli, ja toisessa, miten kalliiksi erään satakuntalaisen pässin matkakustannukset omasta navetastaan naapuritalon navettaan nousivat.

Nyt ei Nev Ispwichissä enää asu herra Davisia, ei ainakaan sitä
Davisia, josta tässä on puhe.

Hän ei asu siellä ensinkään siitä syystä, että hän muutti pois Nev
Ispwichistä, ja toiseksi siitä syystä, että hän kuoli.

Hra Davis lähti Nev Ispwichistä onnettomuuden vuonna 1913, ja kuten arvattavissa oli, päättyi hänen matkansa huonosti, vaikka hän läksikin pulskasti ja komeasti. Automobiililla. Tyttärensä ja vävynsä seurassa.

Hänen lähtöään katselivat Nev Ispwichin asukkaat porteiltaan ja puutarhakeinuistaan ja sanoivat:

Mutta eräänä päivänä joku kuukausi takaperin palasi hän takaisin Nev
Ispwichiin hieman omituisella kyydillä.

(Tästä voisimme saada uuden sananlaskun: joka autolla alottaa, se postipakettina lopettaa.)

Hra Davis oli nimittäin kuollut Kaliforniassa, poltettu tuhaksi ja tuhka pantu pakettiin, jonka kylkeen kirjoitettiin osote: Nev Ispwich.

Kuolinpesä maksoi tinkimättä, ja kaikki mitä oli jäljellä hra Davisin maallisesta olemuksesta, saapui aikanaan hyvässä järjestyksessä perille Nev Ispwichiin Amerikan oivallisen postilaitoksen välityksellä.

Aivan varmaan ei hra Davis ollut eläissään tehnyt niin huokealla niin pitkää matkaa, mikä seikka mielestämme todistaa, että eräissä tapauksissa on edullisempaa olla kuollut, poltettu ja postipakettiin pantu, kuin elävä ja automobiililla ajava.

Amerikalaiset lehdet ovat hyvin ymmärrettävällä ja oikeutetulla ylpeydellä kertoneet tämän tapauksen osotukseksi siitä, kuinka käytännöllisesti siellä päin maailmaa asiat ovat järjestetyt.

Muutamassa Satakunnan kunnassa katosi pari kolme vuotta sitten laitumella erään pikkutilallisen pässi.

Pikkutilallinen ikävöi pässiään ja oli vihdoin tuntevinaan sen naapurinsa lammaslaumassa.

Kun neuvottelut eivät johtaneet mihinkään tulokseen, keskeyttivät pässinhakijat ne, läksivät ilman muuta talon navettaan ja ottivat sieltä pässin, jonka riemuiten veivät kotiinsa.

Naapuri katseli akkunasta pässinsä lähtöä ja lähetti sitten sanan lautamiehelle.

Siitä pässistä on nyt riidelty pari vuotta. Juttu päättyi äsken pidetyllä talvikäräjillä, jolloin pässinnoutajat tuomittiin maksamaan kantajalle 450 mk. Kun voi otaksua vastaajilta riidellessä kuluneen toisen mokoman, niin saattaa sanoa useinmainitun pässin matkan kantajan navetasta vastaajan navettaan tulleen maksamaan pyöreässä luvussa 1,000 mk.

Taikka minkälaisen matkan yksi pässi olisi voinut tuhannella markalla suorittaa!

Onko ajatteleva lukija kuullut kertomuksen Maarianhaminan kaupungin parhaan kaivon väliaikaisesta pumpunletkusta?”

Kertomus on opettavainen, ja siitä syystä kerron sen sitäkin mieluummin. Se osoittaa meille, miten puute, pula ja kiipeli opettaa ihmistä viljelemään ymmärrystään ja hioo hänen älynsä teräväksi ja kirkkaaksi.

Maarianhaminan kaupungissa on useita hyviä kaivoja, mutta yksi niistä on kaikkein paras.

Eräänä päivänä huomasivat Maarianhaminan Rebekat surukseen, että juuri sen parhaan kaivon pumpunletku oli mennyt repaleiseksi.

Paikalle kokoontui useita syvämietteisiä kaupunkilaisia harkitsemaan asiaa, ja lopuksi tultiinkin siihen yksimieliseen ja todennäköisesti myöskin oikeaan johtopäätökseen, että; letku oli mennyt rikki syystä taikka toisesta.

Se ei toiminut enää, ja katseltuaan sitä jonkun aikaa tarkkaavaisesti pudistelivat läsnäolijat päitään ja läksivät syvissä ajatuksissa kotiinsa.

He katselivat letkua. Eli oikeastaan letkun riekaleita, ja päättivät näkemänsä johdosta, ettei letku vieläkään toimi.

Sitten menivät Maarianhaminan rehelliset ja peräänajattelevaiset alkuasukkaat kotiinsa ja näkivät seuraavana yönä unta vain rikkinäisistä pumpunletkuista.

Aamulla pumpunletkun rikkinäisyyden kolmantena päivänä saapui paikalle taas useita paikkakuntalaisia, jotka katselivat rikkinäistä pumpunletkua niin kauan, että heitä rupesi janottamaan, ajatellessaan kaikkea sitä vesimäärää, mikä Maarianhaminan asukkailta viime päivinä oli jäänyt saamatta tuon letkun kautta.

Pumpunletku ei tullut sen eheämmäksi, vaikka sitä olisi minkä verran katsellut, ja ihmiset läksivät pois kaivolta.

Sinä päivänä vallitsi kaupungissa yleisenä mielipiteenä se käsitys, ettei tuo letku enää koskaan tulisi eheäksi, ja etteivät maarianhaminalaiset siis enää koskaan saisi nauttia parhaan kaivonsa vettä.

Ja neljäntenä päivänä tapahtui odottamaton tapaus, joka saattoi asiat uudelle tolalle.

Maarianhaminan kaupungissa vieraili muutamia merimiehiä, joita tämän kohtalokkaan neljännen päivän aamuna sattui janottamaan.

Me emme tiedä mistä syystä näitä kunnon meripoikia janotti, eikä se ole tarpeellistakaan tietää. Ehkä olivat he syöneet suolaista silakkaa.

Joka tapauksessa, mikä on pääasia, janotti heitä koko lailla, ja kuin janoiset kameelit kokoontuivat he Maarianhaminan parhaalle kaivolle.

Sillä katseltuaan mälliään käännellen jonkun aikaa tuota puutteellisuutta poistui eräs merimiehistä, ja palasi hetken kuluttua takaisin, kainalossaan täysin palvelleet, pikiset ja tervaiset matruusinhousut.

Janoiset merimiehet ottivat tyytyväisen näköisinä puukkonsa esille, ratkoivat housuista paremman lahkeen irti, poistivat letkunriekaleet ja kiinnittivät niiden sijaan tuon arvokkaan, kaikilla valtamerillä seilanneen ja kaikkia tuulia ja myrskyjä uhmanneen housunlahkeen.

Ja pumppu toimi taas. Kohisten virtasi Maarianhaminan parhaan kaivon kirkas vesi tuon uuden leveän ja tukevan letkun kautta. Janoiset merimiehet huuhtelivat tällä raikkaalla juomalla kuivia kurkkukaan, heidän janonsa sammui ja heidän raukeat katseensa kirkastuivat.

Koska he olivat saaneet ilmaiseksi nauttia kaupungin parhaan kaivon virkistävästä sisällyksestä, jättivät he pieneksi vastalahjaksi housunlahkeen paikoilleen kaivon pumppuun, Maarianhaminan alkuasukasten vapaasti käytettäväksi.

Kaupungin vedennoutajain keskuuteen levisi kulovalkean nopeudella sanoma: parhaasta kaivosta saa taas vettä, vieläpä eheän ja lujan housunlahkeen läpi.

Epäilevinä riensivät vedennoutajat kaivolle. Huhuthan tavallisesti liioittelevat niin vahvasti. Ehkäpä on letkun sijalla vain kyynärpäästä rikkinäisen takin hiha.

Mutta ei! Huhu oli puhunut totta. Pumpussa oli oikea pikinen matruusinhousujen lahe.

Suurella kiireellä kiidätettiin paikalle ämpärit ja tynnyrit. Pumppu kävi lakkaamatta, rehtien merimiesten lahja Maarianhaminan kaupungille täytti tehtävänsä erinomaisesti, ja kolme päivää mässäsi kaupunki näin saadulla parhaan kaivonsa vedellä. Ja vedennoutajain kasvot säteilivät.

Neljäntenä päivänä asettivat kaupungin viranomaiset lahkeen sijaan uuden pumpunletkun…

En tiedä, mutta otaksun, että se pantiin tallelle siksi, kunnes sitä taas tarvitaan.

Yöllä edesmenneen kesäkuun 6 päivää vasten kunnioitti pari vapaamielistä, mutta vähävaraista kilometritehtailijaa vierailullaan Kivijärven kylää Parikkalan pitäjässä, kulkien tällöin m.m. Simpeleen paperitehtaan ohi. Kun herrat kilometriammattilaiset huomasivat vaatevarastonsa kipeästi kaipaavan lisäämistä, ottivat he mukaansa erinäisiä miesten pukimiin kuuluvia osia tehtaan virka- ja työmiesten vaatenaulakoista, jatkaen tämän jälkeen tyytyväisinä vaellustaan. Yhtä tyytyväisiä eivät sitävastoin olleet ne henkilöt, joiden puvustoihin vaeltavat ritarit olivat kiinnittäneet huomiotaan, vaan ilmoittivat asiasta paikkakunnan poliisiviranomaisille ja tilasivat varmuuden vuoksi myöskin etsivän poliisin ja poliisikoira "Zillyn" Viipurista.

Kesäkuun 7 p:nä klo 6 aamulla ilmoitti 'Zilly‘ 23 kilometrin päässä Simpeleen tehtaalta, Rautjärven pitäjässä, kaksi kulkuria etsityiksi miehiksi, jonka johdosta nämä otettiin kiinni ja vietiin Simpeleen tehtaalle. Siellä miehet pantiin putkaan ja putkan ovi lukkoon.

Miehet katselivat uutta asuntoaan, ja huomattuaan sen kovin vaatimattomasti sisustetuksi päättivät he jättää sen autioksi. Toinen miehistä kapusi siinä tarkoituksessa käytävään päin olevaan oviaukkoon, mutta aukon tekijät eivät olleet taloa rakentaessaan tehneet mainittua valonantajaa tämän miehen mittojen mukaiseksi. Hän jäi mitä epämukavimpaan asentoon. Etupuoli ruumista oli käytävässä, mutta takapuoli putkassa, eikä hän voinut päästä omin voimin enää vapauteen eikä putkaan, vaan oli siltä väliltä. Kun putkan hoitajat olivat turhaan koettaneet saada häntä irti, käytiin hakemassa saha, jolla akkunaa laajennettiin niin paljon, että vapaudenhaaveilija voitiin pudottaa takaisin putkaan.

Akkuna-aukon laajennus oli kuitenkin tehnyt putkan vieläkin epävarmemmaksi säilytyspaikaksi sellaisille henkilöille, joilla ei ollut halua vapaasta tahdostaan siellä viipyä, josta syystä vanginkuljettaja päätti viedä vieraansa Parikkalan kirkonkylässä olevaan vanginvartijaputkaan. Menomatkalla poikkesi vanginkuljettaja ruununvoudin asuntoon ilmoittamaan asiasta, jättäen vangit erään naishenkilön hoitoon kärryille. Olisi tietysti ollut sallimuksen kiusaamista näin houkuttelevan tilaisuuden käyttämättä jättäminen, ja sama mies, joka äsken oli ollut niin ahtaissa olosuhteissa putkan akkunassa, pudotti nopeasti käsiraudat ranteistaan, heilahutti kohteliaasti hattuaan mainitulle naishenkilölle, hyppäsi kärryiltä ja lähti juoksemaan. Naishenkilön kimakat huudot kutsuivat vanginkuljettajan paikalle, ja nyt alkoi erittäin jännittävä murtomaajuoksukilpailu päällitse kiviraunioitten, poikitse ojien ja ylitse aitojen. Eikä ollut muita näkijöitä eikä palkintotuomareita kuin edellämainittu naishenkilö ja edellä juoksevan miehen toveri.

Vanginkuljettaja voitti ensimmäisen palkinnon ja tarttui sitä lujasti kauluksesta kiinni, jonka jälkeen, saavuttiin onnellisesti perille. Vangit pistettiin putkaan ja rauha oli maassa.

Koittipa 17 päivän aamu. Se vaikeni kirkkaana ja aurinkoisena, hyvin sopivana antoisaa kalamatkaa varten. Vanginvartija lähti siis kalastelemaan, jättäen palvelustytön ja lasten tehtäväksi vankien silmällä pidon.

Mutta vapaudenkaipuu ei vielä ollut sammunut sen yritteliään vangin sydämestä, josta tässä on ollut puhe. Hän pyysi palvelustytöltä lupaa päästä ulos, ja koska vankiparalla oli jaloissaan kunnioitusta herättävän näköiset kahleet, harkitsi tyttö kohtuulliseksi ja vaarattomaksi suostua tähän anomukseen.

Kun ei vankia pitkään aikaan kuulunut takaisin lähti tyttö etsimään häntä. Muita merkkejä ei vangista kuitenkaan näkynyt kuin kirves erään ulkohuonerakennuksen takana ja kirveen vieressä rikotut jalkaraudat. Vanki, joka lienee muuan karkumatkalla oleva vaarallinen kuritushuonevanki, on yhäkin kateissa, ellei häntä ole saatu kiinni sen jälkeen kuin viime tietoni tästä mieltäkiinnittävästä tapahtumasarjasta sain. Viipurista kutsuttiin kyllä taas paikalle etsivä poliisi ja edellämainittu "Zilly", mutta rankkasade oli huuhdellut karkurin jäljet olemattomiin.

Sensijaan kohtasi viipurilainen etsivä maantiellä 5-miehisen takaa-ajojoukon, joka samosi eteenpäin yhdessä ryhmässä hyvin tuiman näköisenä.

Vaarallista on karkurin joutua tämän joukon kanssa tekemisiin, sillä kun näet oli mukanaan vuoden vanha poliisikoiran penikka ja jumalattoman pitkä köysi.

Tarkoitus ei kuitenkaan ole hirttää karkuria tuohon köyteen, vaan ainoastaan sitoa hänet sillä kiinni.

Sitten kun hänet ensin on kiinnisaatu, missä suhteessa on asia ainakin toistaiseksi on yhä edelleen "avonaisena".

Koska me nyt tällä hetkellä elämme kirjallisuuden nousun merkeissä ja kysymys kaunokirjallisuuden levittämisestä yhä laajempiin kansankerroksiin epäilemättä on lähellä sekä kustantajien että muiden kirjallisuutemme tosiystäväin sydäntä, niin pyytää allekirjoittanut, joka kaikessa vaatimattomuudessa kernaasti tahtoisi lukeutua viimemainittuihin, esittää erään keinon, joka ehkä voisi sekin osaltaan edistää yhteistä asiaa.

Ensimmäisen ihmisparin ajoilta asti on pihkainen kuusenkäpy, jos se vain on kasvanut kielletyssä puussa, monen ihmisen suussa maistunut paremmalta kuin mehukkain päärynä, joka on hänelle kohteliaasti tarjottu lämpöisestä ja anteliaasta kädestä.

Jos olen hankkinut itselleni jonkun hyvän, lukemisen arvoisen kirjan ja sanon ensimmäiselle vastaantulevalle tuttavalleni: "Lueppas tämä kirja, se on oikein hyvä kirja, oikein helmi kirjojen joukossa!" niin uskallan lyödä vetoa siitä, että hän pidättää haukotustaan, katsoo kelloaan ja sanoo: "minulla ei ole aikaa, nyt… no terve mieheen!" ja lähtee kiiruusti jatkamaan matkaansa.

Mutta jos hänen lähestyessään piilotan kirjan takkini alle ja otan sen sieltä esille vasta hänen sitä hartaasti rukoiltuaan, huomautan ettei sellainen kirja sovellu kunnon ihmisen hengenruuaksi, niin riistää hän kirjan melkein väkisin käsistäni, eikä syö eikä nuku, ennenkuin on ahminut sen kannesta kanteen.

Valaiseva tässä suhteessa on kertomus siitä, miten kaunokirjallisuus pääsi leviämään Töysään.

Muutama vuosikymmen takaperin ei Töysässä tiedetty kaunokirjallisuudesta mitään. Eikä välitetty mitään. Jos sinne olisi tullut mies, selässään laukku täynnä kaunokirjallisuutta, olisi hän saanut puhua suunsa kuivaksi tai kurkkunsa kipeäksi, saamatta myydyksi edes yhtä 50 pennin kirjaa. Töysäläiset tuskin olisivat viitsineet katsella kuvia hänen kirjainsa kansilehdistä.

Silloinen Töysän pappi oli kuullut, että "Yksin" on kovin maailmallinen ja syntinen kirja.

Ettei tämä Juhani Ahon lykkäämä myrkky pääsisi turmelemaan Töysän ihanteellista, liljanvalkoista ja neitseellistä elämää ja kylvämään pahoja siemeniä, ohdakkeita ja orjantappuroita hänen kauniiseen nisupeltoonsa, päätti hän yhdellä iskulla katkaista riettaan lohikäärmeen kaulan, ja pidettyään eräänä sunnuntaina mieltäliikuttavan ja kauniin saarnan, joka oli kuin hiljainen tuulenhyminä haavistossa, ja sai yhden ja toisen töysäläisen silmäluomet vähitellen painumaan umpeen, muutti hän äkkiä äänilajia ja antoi sataa tulta ja tulikiveä "Yksin"-kirjan niskaan.

Torkahtaneet töysäläiset karistelivat unet silmistään ja alkoivat hörössä korvin kuulostella. Mitä tämä on?

Tästä seurakuntansa huomion ja tarkkaavaisuuden ilmeisestä vilkastumisesta hyvillään lisäsi pastori löylyä ja kielsi yhdenkään töysäläisen millään ehdolla ottamasta käteensä maailmallista ja syntistä "Yksin"-kirjaa.

Kun pastori astui alas saarnastuolista, tunsi hän pitäneensä hyvän saarnan ja oli vakuutettu siitä, että sana oli tehnyt vaikutuksensa.

Sinä päivänä ja seuraavinakin päivinä ei Töysässä puhuttu paljon muusta kuin Juhani Ahosta ja hänen "Yksin"-kirjastaan.

Nimittäin siitä, että mainittua teosta on välttämättömästi saatava
Töysään.

Ja ensimäinen kaupunkimatkalla käyvä töysäläinen sai tuoda Vaasasta useita kappaleita tätä kiellettyä hedelmää.

"Töysäläiset ahmasivat sen ja havaitsivat sen sangen hyväksi", kertoo eräs töysäläisten naapuri paikkakuntansa äänenkannattajassa.

Kun siis toinen töysäläinen tuli Vaasaan, sai hän tuoda toisen mokoman, joka sekin meni kuin kuumille kiville.

Olen tahtonut levittää tätä kertomusta laajemmalle siinä toivossa, että asianomaiset siitä saisivat arvokkaita viittauksia, mihin suuntaan reklaamintekoa myöskin voitaisiin kehittää.

Ja niin oli sitten käymäisillään kuin kohtalon ja luonnonlakien määräyksestä käydä täytyi.

Miljaardeja vuosia oli Maa kiertänyt aurinkonsa ympäri, läpikäyden kaikki kehitysasteensa kaasumaisesta jäätyneeseen tilaan. Nyt oli se jo melkein autio.

Aurinko näkyi taivaalla kaasumaisena pallona, jonka vähentävä lämpö ei enää jaksanut pitää hengissä kohmettuvaa Maata.

Ei kuulunut edes susien ulvontaa noilla autioilla lumilakeuksilla, sillä viimeinen susi oli paleltunut kuoliaaksi.

Ei ollut enää muita ihmisiäkään elossa kuin yksi helsinkiläinen puhelimenomistaja, yksi puhelinaseman neiti — keksinnöstä, joka teki keskusaseman neidit tarpeettomiksi, luovuttiin pian, koska yleisöllä ei siinä tapauksessa ollut kelle purkaa kiukkuaan, jos jotain sekaannusta tapahtui — ja Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön johtokunta.

Mistä syystä Etelä-Suomen kaupunkienvälinen puhelinosakeyhtiö vielä oli elossa? Miksi ei se ollut paleltunut kuoliaaksi, kuten maailman viimeinen susi?

Luultavasti siitä syystä, että sillä sudella — oli niin paljon puuhaa miettiessään keinoja, millä saada yleisön puhelinmaksut kohoamaan, aina vain ja lakkaamatta, uupumatta ja pysähtymättä lyhenemään, ettei se ollut ehtinyt eikä muistanut kohmettua kuoliaaksi kuin tuo edellämainittu susi ja koko muu luomakunta.

Ja se helsinkiläinen puhelimen omistaja oli pidellyt kynsin hampain kiinni viimeisestä hengenkipinästään saadakseen nähdä, kuinka korkeiksi Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön puhelinmaksut maailman loppuun mennessä ehtisivät kohota.

Mutta kylmyys oli nyt käynyt sietämättömäksi sitkeimmillekin. Loppu oli lähellä.

Puhelinyhtiön johtokunta istui konttorissaan kolminkertaisissa sudennahkaturkeissa, mutta siitä huolimatta vilusta hytisten, ja teki päätöksiä puhelinmaksujen korottamisesta.

Aina kun uusi koroitus oli tehty, soitti sihteeri keskusasemalle ja ilmoitti huiveihin, huopiin, sängynpeitteisiin ja vällyihin kääriytyneelle neidille, että puhelinmaksut olivat taas koroitetut kaksinkertaisiksi ja puheluaika lyhennetty puolta lyhemmäksi.

Johtokunnan jäsenistä havaittiin kaksi jäätyneen jääköntiksi ja kannettiin toiseen huoneeseen, jonka jälkeen jäljellä olevat ryhtyivät käsittelemään juuri valmistunutta ehdotusta puhelinmaksujen koroittamisesta.

Mutta se edellämainittu puhelimenomistaja istui kylmässä kamarissaan, hengityksen noustessa huuruna hänen suustaan ja sieraimistaan, ja päätti luopua toivottomasta taistelustaan.

Sitä ennen tahtoi hän kuitenkin käyttää vielä kerran puhelinta.
Viimeisen kerran…

— (Kiiruhtakaa! Nelinkertainen maksu! huomautti keskusaseman neiti hampaiden lyödessä loukkua pakkasessa).

— Olen ihminen vielä kaksi minuuttia… sitten olen jääkönttä… olen vain odotellut tietoa Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön viimeisestä hinnankoroituksesta.

— Niin minäkin. Tämä on nimittäin viimeinen puhelimenomistaja
Helsingissä.

— Teillähän on| oikein lämmin. Minun huoneessani on kuusikymmentäneljä astetta.

Etelä-Suomen kaupunkienvälisen puhelinosakeyhtiön johtokunta on kokonaan kohmettunut. Sihteeri vain kykenee enää vaivaloisesti liikkumaan ja soittaa keskusasemalle äsken päätetystä korotuksesta.

Sihteeri tarttuu kynään ja koettaa kirjoittaa tehdyn päätöksen paperille, mutta kynä putoo hänen paleltuneista hyppysistään.

Epätoivoisella ponnistuksella kömpii hän silloin uunin ääreen, ottaa sieltä suuren, mustan hiilen ja alkaa, pidellen hiiltä kämmentensä välissä, piirtää sillä suuria, kömpelöitä kirjaimia valkoiselle pahvipalalle.

Mutta johtokunnan huoneen oven paiskaa auki tuulenpuuska, joka tarttuu siihen pahvipalaseen ja lennättää sen ulos särkyneestä akkunasta.

Ja elottomana, jäätyneenä, kiertää maapallo kylmää rataansa avaruudessa vuosituhannesta vuosituhanteen. Suuret jää- ja lumivuoret peittävät sen kauttaaltaan.

Mutta korkeimman jäävuoren huipulle on myrsky lennättänyt suuren, valkoisen pahvipalan, johon on paksuilla, kömpelöillä kirjaimilla ja hiilellä piirretty sihteerin viimeiset sanat:

"Etelä-Suomen kaupunkienvälinen puhelinyhtiö on päättänyt koroittaa telefoonipuhelinmaksut ‒ ‒"

Eläintieteellinen laitos ilmoitti ostavansa kissoja tieteellisiä tutkimuksia varten.

Eräs kolmetoistavuotias miehenalku luki ilmoituksen ja hänessä heräsi harrastus eläintieteellisen laitoksen kissatutkimuksia kohtaan.

Muutamalla pihamaalla näki hän kuitenkin hyvinvoivan kissaeläimen, joka pehmein askelin tassutteli tavanmukaisilla tarkastusmatkoillaan.

Poika katseli kissaa ja tuli siihen johtopäätökseen, että mainittu kotieläin nähtävästi aivan erikoisesti soveltuisi eläintieteellisen laitoksen tieteellisiin tutkimuksiin.

Hyrrynyr! kehräsi kissa tyytyväisenä tuntemattoman pojan sitä kohtaan osoittamasta ystävällisyydestä. Se koukisti selkänsä, nosti häntänsä pystyyn niinkuin kissain tapa on, lähestyi poikaa ja hieroi kylkeään hänen jalkaansa vasten.

Poika kumartui varovaisesti silittelemään kissan selkää ja siirsi koko otuksen hiljaa syliinsä.

Kissasta tuntui hyvältä ja lämpimältä pojan sylissä. Sepäs olikin ystävällinen poika! Läpi kaupungin se hellävaroin kantoi kissaa kuin kalleinta aarrettaan, ja kissa tunsi kai syvää kiitollisuutta tästä ilmaisesta kyydistä.

Vasta eläintieteellisellä laitoksella avautuivat kissan silmät. Tämän maailman petollisuus ja viekkaus paljastuivat hänelle äkkiä kaikessa alastomuudessaan. Mutta pelastus oli myöhäistä. Poika sai maksun ja poistui riemuitseva ilme lurjusmaisella naamallaan, mutta kissa jäi laitokselle tieteen uhriksi.

Samaan aikaan odotteli kissan omistajatar rakasta kotieläintään päivälliselle. Mutta mitään ei kuulunut. Emäntä ensin hermostui tuollaisesta epäsäännöllisyydestä, mutta kun tuli ilta, sateinen marraskuun ilta, eikä kissaa kuulunut, muuttui hänen suuttumuksensa levottomuudeksi ja hädäksi.

Synkkä aavistus valtasi silloin kissan omistajattaren mielen. Ja tämän aavistuksen vallassa läksi hän eläintieteelliselle laitokselle.

Aavistus toteutui kaikkein kamalimmassa muodossaan. Hänen kissansa oli siellä parhaillaan tieteellisen tutkimuksen esineenä, ja sen lasimaiset silmät tuijottivat syyttävästi emäntäänsä.

Mainittu naishenkilö kuuluu vaatineen 20 markkaa korvausta kissansa menettämisestä sekä siitä sydämentuskasta, jota hän tämän tapauksen johdosta oli kärsinyt. Hyvähän sentään, että tämä tappio on rahalla korvattavissa. Tiedän naishenkilöltä, jotka eivät luovuttaisi kissaansa, kaikkein vähimmän tieteellisiin tutkimuksiin, edes sen painosta kultaa.

Kissojen katoamisen puheeksi tultua lienee syytä ohimennen huomauttaa, että eräät muutkin helsinkiläisperheiden jäsenet ovat viime aikoina osoittaneet taipumusta hävitä teille tietymättömille. Helsingin köyhäinhoitohallitus on nimittäin, kuten muutamia päiviä sitten kerrottiin, ilmoittanut, että täällä on viime aikoina kadonnut noin 60 perheenisää, jättäen perheensä Helsingin köyhäinhoidon rasitukseksi. On aikomus etsiä näitä henkilöitä yleisillä "peräänkuulutuksilla", josta päättäen köyhäinhoitohallituksemme ei tunnu pelkäävän, että nämä kadonneet löytyisivät mistään tieteellisistä laitoksista.

Vaikka moiset perheenisät ehkä olisivatkin ihmiskunnan kehitykselle suuremmaksi hyödyksi tuollaisten laitosten "koekaniineina".

Toivoen voivani estää mikkeliläisten lukijaini hirmuisen vihan leimahtamasta allekirjoittanutta vastaan — joka Savonlinnan ja Mikkelin välillä syntyneessä taistelussa ei, niin sanoakseni, pidä suden eikä lampaan puolta, koska molemmat kaupungit ovat ihanat nähdä ja hyvät ja tarpeelliset kumpikin paikallaan — ilmoitan varovaisuuden vuoksi heti alussa, ettei tämän sepustuksen otsikko ole ilkeämielisesti kokoonpantu allekirjoittaneen aivoissa, vaan on se lainattu "Keski-Savosta", jossa se kaunistaa lehden viikkopakinan ensimäisen osan otsikkoa. Varmuuden vuoksi olen varustanut sen lainausmerkeillä.

Yllämainittu lehti huomauttaa aluksi siitä tunnetusta tosiasiasta, että "Mikkeli on residenssikaupunki ja Savonlinna piispankaupunki kuin myöskin liikanimeltään saunakaupunki", ja että näiden kahden mahtavan paikkakunnan välillä on vallinnut silloin tällöin kaunaa milloin mistäkin asiasta.

Rautatieriitain aikana kehittyi tämä riita ilmisodaksi, jossa Mikkeli pommitti Savonlinnaa ja Savonlinna Mikkeliä kaikkein järeimmällä tykistöllään, niin että laaja Savonmaa vapisi. Tämän kauhua herättävän yhteentörmäyksen jälkeen vallitsi pitkän aikaa ainakin ulkonainen rauha, mutta "tässä aivan viime aikoina on alkanut Mikkelistä päin kuulua tiheämpään pieniä ja sangen kiukkuisia laukauksia tänne Savonlinnaan, ja onpa tuntunut siltä kuin Mikkeli pitäisi varsin vääränä, jos Savonlinnassa jotain muutakin olisi eikä vain piispan istuin ja kylpylaitos", valittaa "Keski-Savo."

Savonlinna on nimittäin elpyvä laivaliikekaupunki. Suuri laivasto.
Siinä suhteessa vie se ylivoimaisesti voiton Mikkelistä.

"Mutta aina kun savonlinnalaiset ovat hankkineet jonkun uuden laivan, kuuluu Mikkelistä päin älähdys", ilmoittaa Savonlinnan lehti. "Onpa siellä lehdet joskus puhuneet kuin mistäkin pahennuksen kauhistuksesta savonlinnalaisen laivaston kasvamisesta."

Nyttemmin on mikkeliläiset vallannut niin suuri synkkämielisyys, että nimimerkki Jussi on "Suur-Savossa" ottanut ja pitänyt katkeran ruumispuheen Mikkelille, sanoen sitä suorastaan "kuolevaksi Mikkeliksi". Savonlinna lisää lakkaamatta laivastoaan, mutta mitä Mikkelissä on? Mikkelissä on vain kolme pientä höyryvenettä, "Huvila", "Turisten" ja "Ilma", ja Jussin on vallannut paha aavistus, että nekin pian voivat luisua, jos tätä menoa jatkuu, Savonlinnan käsiin.

Tässä on siis edessä vakava paikka. Jos tulee vielä sellainen aika, ettei mikkeliläisillä ole yhtään laivaa, niin entäs sitten? Eihän silloin ole muuta tekemistä kuin vetää peitto korviin ja nukahtaa hiljaa ja rauhallisesti kuoleman uneen. "Käänsi kylkeään, haukotteli ja kuoli", kerrotaan erään laiskurin viimeisestä hetkestä'.

"Keski-Savo" on vastannut Jussille hieman ylimielisessä äänilajissa ja kehasee Savonlinnan pitävän huolta siitä, ettei Mikkelissä unohdeta, millainen höyrylaiva on, lähettämällä sinne kerran päivässä komean laivan nähtäväksi ja koeteltavaksi.

Se on varomatonta puhetta silloin, kun toinen on vaipunut niin synkkiin katselmuksiin, että puhuu kuolemisestaan. Kuolevakin voi olla vaarallinen, nimittäin niin kauan kun se ei vielä ole aivan kuollut. Kuolevalla ei ole mitään menetettävää, jonka vuoksi se saattaa ryhtyä aivan epätoivoisen hurjiin tekoihin. Jos savonlinnalaiset suorastaan ärsyttävät mikkeliläisiä, niin kuka takaa, etteivät nämä lopuksi raivostu ja upota savonlinnalaisten laivoja Mikkelin tyhjäksi jääneeseen satamaan, kun ne sinne tulevat kerran päivässä pröystäilemään. Kun on sota niin on sota.

Ja jos niin tapahtuisi, niin sitten ei Savonlinna taas olisi muuta kuin piispan "istuin" ja saunakaupunki.

Sanon siis vain "Keski-Savon" pakinoitsijalle kuin kanttori Sepeteus
Eskolle: "Poika, punnitse sanasi!"

Olemme lukeneet uutisen kihlakunnanoikeuden päätöksestä siinä suuressa Seinäjoen lakki-jutussa ja tervehdimme sitä tyytyväisyydellä. Olen kuulevinani kättentaputuksia, pieksupohjien töminää permantoa vastaan, iloisia murahduksia ja muita hyväksymisen, ymmärtämyksen ja kannatuksen ilmauksia kautta maan.

Olemme lukeneet, että asioitsija Raine, Seinäjoella, sai kevätkesällä v. 1913 ilmoituksen, että hänelle on välitystoimistoon saapunut vuotia.

Asioitsija painoi lakin lujasti päähänsä ja läksi välitystoimistoon niitä vuotia noutamaan.

Välitystoimiston asiamies kiinnitti ensin huomionsa siihen seikkaan, että vuota-asioitsija esiintyi toimistossa lakki päässä ja tähän seikkaan kiinnitti hän myöskin asioitsija Raineen huomiota, kehottaen häntä paljastamaan päänsä.

Asioitsija Raine ei siihen suostunut. Ei millään, ehdolla. Miksi hän olisi ottanut lakin päästään?

Raine ei ottanut lakkia päästään, eikä asiamies Suosalmi antanut hänelle rahtiseteliä. Ja ilman rahtiseteliä ei Raine saanut vuotia.

Jonkun ajan kuluttua tuli hän uudelleen vaatimaan vuotiaan. Lakki lujasti päässä. Tällä kertaa ei keskustelu tullut niinkään pitkäksi kuin edellisellä, sillä paikalla ollut poliisi sai käskyn taluttaa Raineen ulos. Ja hänet talutettiin.

Niin kului aika kulumistaan. Raine ei erehdyksessäkään ottanut lakkia päästään, eikä Suosalmi erehdyksessäkään antanut hänelle hänen vuotiaan, sillä tässä oli lopullisesti ratkaistava tärkeä periaatteellinen kysymys, tässä törmäsivät yhteen kansanvaltaisuuden ja virkavaltaisuuden periaatteet, eikä kumpikaan puoli peräytynyt.

Mutta sillä aikaa kun Raine piti lakkia päässään, rupesivat hänen vuotansa mätänemään. Ne eivät jaksaneet kesäkuumalla odottaa siksi, kunnes niiden omistaja ottaisi lakin päästään. Niihin ilmestyi mustia matoja ja niistä levisi kauhea, pahaa ennustava lemu. Ei auttanut muu kuin haudata ne kiireen kaupalla maan multiin.

Varmaankin olisivat hautauksen toimittajat mielellään haudanneet hra Raineen lakin samaan kuoppaan kuin hänen vuotansakin. Mutta lakkiin ei tullut matoja.

Sitten tulivat tutkimukset, joiden jälkeen tie- ja vesirakennusten ylihallitus suoritti Rämeelle vuotien hinnan, ja karhusi sitä sitten vuorostaan hra Suosalmelta.

Mutta viimemainittu, joka jo edellä oli osoittautunut kiinteäksi periaatteen mieheksi, ei suostunut sitä suosiolla tekemään. Vakaumus, että hän tässä jutussa oli menetellyt aivan oikein, istui yhtä lujasti hänen päässään kuin lakki hra Raineen päässä.

Ylihallituksen täytyi ryhtyä käräjöimään virkailijansa kanssa, ja tuomio on nyt langetettu: Suosalmen on suoritettava ylihallitukselle vuotien hinta ja oikeuskulut.

Hra Raineella oli siis oikeus saada vuotansa, vaikka hänellä olikin lakki päässään.

Oliko hänellä myöskin oikeuden edessä lakki päässä, sitä ei uutinen kerro.

"Lukuunottamatta hyppysiä, jotka näyttäytyvät sopiviksi vastaanottamaan sieviä sivalluksia, esittäytyy vain se ruumiinosa tällaiselle rangaistukselle otolliseksi, minkä luonto näkyy niinkuin siihen asiaan — kauvas henkielämän tyyssijasta — pyöreäksi ja pehmoiseksi muodostaneen."

Rottinki oli erinomainen tarveaine, kun oli kysymys sompien laittamisesta suksensauvoihin, kivilinkojen valmistamisesta sotaisia, kaupungin takamaalla esitettäviä näytöksiä varten ja monesta muusta huvittavasta ja hyödyllisestä urheiluvälineestä.

Rehtoria vastaan sellaisenaan ei meillä myöskään ollut mitään muistuttamista.

Rehtori oli kunnon mies, joka ymmärsi meitä erinomaisesti ja asettui usein puolellemme, kun paha maailma, häijyt torikauppiaat, vieläpä nuoremmat opettajammekin tahtoivat meitä sortaa (ja me olimme sitä mieltä, että paha maailma, häijyt torikauppiaat, vieläpä nuoremmat opettajammekin tahtoivat sortaa meitä, viattomia ja hyväntapaisia karitsoita, aina).

Mutta rottingista ja rehtorista yhdessä oli meillä päinvastainen käsitys. Kun ne molemmat ilmestyivät yhtä aikaa näkyville, ei meillä ollut iloa enempää rottingista kuin rehtoristakaan. Joko villitsi rottinki rehtorin tai rehtori rottingin, kuinka tahansa, pääasia oli, että kun ne liittoutuivat keskenään ja ilmestyivät näköpiiriimme — ja tuollaisen liittoutumisen tapahduttua ilmestyivät ne aina hyvin pian näköpiiriimme — seurasi siitä poikkeuksetta melkoisia ikävyyksiä meille ahkerille, kilteille, tarkkaavaisille, nöyrille ja kuuliaisille opetuslapsille. Vaikka luokkamme kymmenen sekuntia aikaisemmin olisi oloihin perehtymättömästä ehkä saattanut tuntua ryövärin luolalta taikka verisen voiton huumaamien, kauhistuttavia juhlamenojaan ja sotatanssejaan suorittavien intiaanien leiriltä, muuttui se rehtorin ynnä häneen tilapäisesti kuuluvan rottingin ilmestyessä ovelle silmänräpäyksessä kaniinitarhaksi, jossa kolmekymmentä rauhallista ja säveätä hopeakaniinia korvat luimussa kyykötti paikoillaan hiiriäkin hiljaisempina.

Tällainen suunnaton muodonvaihdos ei kuitenkaan tuollaisissa tapauksissa vaikuttanut vähääkään hellyttävästi rehtorin sydämeen, jonka rottingin turmiollinen läsnäolo paadutti kovaksi kuin nyrkinkokoinen mukulakivi. Toiminimi Rehtori & Rottinki suoritti liiankin täsmällisesti liikeasiansa meidän kanssamme, ja sen poistuttua näyttämöltä jäi mainitun firman kundeiksi joutuneille ainoastaan se lohdutus jäljelle, etteivät heidän housunsa kaivanneet ainakaan pariin päivään tomuuttamista.

Aika kului, me kasvoimme koossa, kansalaisarvossa ja tietoviisaudessa, eikä rehtori enää tomuuttanut housujamme, vaikka ne ehkä silloin tällöin olisivatkin sitä kaivanneet, vaan kohteli meitä melkein vertaisinaan. Mutta kun me sitten joskus pitkäkaulaisina konventtilaishuiskeloina tai keltanokkaisina, untuvahuulisina herroina ylioppilaina istuimme vanhan rehtorin puutarhassa teetä juoden ja paljastimme mielenkiinnolla kuuntelevalle isännällemme kaikenlaisia aikoinaan salaperäisen hämäriksi ja selvittämättömiksi jääneitä koulupoikakepposia, tunnusti tuo hyväsydämisyydestään tunnettu koulumies ja monen nuorisopolven kasvattaja usein toivoneensa jonkinlaista höyryn voimalla käypää konetta, joka olisi viidessä minuutissa suorittanut rehtorin ja rottingin asiat koko luokan kanssa. Ja viittasi rehtori samalla jotain siihen suuntaan, että tuollainen kone olisi meidän luokkamme takia kuluttanut koulun polttopuita pari syltä enemmän kuin muut luokat yhteensä.

Kunnon rehtorimme on jo kauan aikaa ollut siellä, missä ei mitään höyrykoneita, ei edes kyynäränpituista rottinkiakaan tarvita, koska kaikki koulupojatkin siellä ovat enkeleitä. Mutta täällä ajassa on ja vaikuttaa vielä miljoonia koulupoikia, joista on vaikea keksiä mitään enkelimäisiä ominaisuuksia, ja jotka ovat omaksi turmiokseen antaneet rehtoreilleen ja heidän rottingeilleen liian paljon työtä.

Sanoin omaksi turmiokseen, siitä syystä, että noiden ei-enkeleiden kasvattajat, joitten käsivarret ovat rottingin käytöstä uupuneet, ovat nyt keksineet sellaisen koneen, josta vanha rehtorimme joskus haaveili. Eikä se olekaan mikään höyryllä käypä puimakone, vaan oikea sähkökone, niinkuin sen tänä sähkön aikakautena tulee ollakin.

Eräs englantilainen aikakauslehti kertoo nimittäin, että kahteen kouluun pienessä Huntingtonin kaupungissa on tilattu sähköllä käyvät selkäsaunakoneet, jotka voivat antaa viisi iskua sekunnissa. Kun koneiden työkyky on näin suuri, saattaa pitää varmana, että ne jaksavat tyydyttää kysynnän pitkäksi aikaa eteenpäin.

Kun kone oli saapunut kouluun ja asetettu paikoilleen, kutsuttiin oppilaat sen ääreen, ja fysiikan opettaja piti pojille esitelmän koneen rakenteesta ja sen erinomaisesta työkyvystä. Nuoret herrat kuuntelivat luentoa harvinaisen suurella tarkkaavaisuudella, ja sen jälkeen on molemmissa kouluissa vallinnut mallikelpoinen järjestys, koska ei yhdelläkään pojista kuulu olevan halua omasta puolestaan koetella, täyttääkö kone tarkoituksensa.

Kuten tunnettua, on maassamme viime vuosina harrastettu ruumiinrangaistuksen poistamista kouluista, enkä minä suinkaan tahdo ryhtyä jarruttamaan kehityksen pyörän pyörimistä enkä sortaa nuorta sivistystämme takaisin raakalaisuuteen. Mutta sen mahdollisuuden varalta, että rottinkia vielä joskus tultaisiin tarvitsemaan nuorison kasvatuksessa — mihin mahdollisuuteen minusta näyttää viittaavan yhä kasvava huuto "nuorison villiytymisestä" — pyydän saada sulkea yllämainitun keksinnön kasvatusopillisten yhdistystemme suosiolliseen huomioon.

Jos laskee kunkin syyllisen tarvitsevan keskimäärin kymmenen napausta, niin suomii vikkelä opettaja 30-poikasen luokan yhdessä minuutissa.

Opettajiston "naisistuminenkaan" ei silloin tuota mitään vaaraa kurinpidolle, sillä nainen hoitaa tuollaista konetta yhtä kätevästi kuin mieskin.

Mitä taas tulee perheisiin, joissa on kasvatettava mukiinmeneviä kansalaisia toisellekymmenelle nousevasta villistä ja ympäristönsä kauhuna olevasta poikalaumasta, niin on Huntingtonin sähkökone sellaisessa taloudessa suorastaan taivaan lahja.

Jukka Puikkosella oli kaksi lehmää, mutta hän halveksi niitä. Ja mitä enemmän voikilon hinta nousi, sitä enemmän hän niitä halveksi. Hän koetti halveksivan katseensa voimalla hypnotisoida molemmat lehmänsä lypsämään puolta enemmän kuin ennen, mutta lehmät töllistelivät häneen totisesti eivätkä hypnotisoituneet enempää kuin ennenkään.

Toisen lehmän nimi oli Heikkinen, toisen Alitalo. Jukka Puikkonen harrasti näet sellaisia lehmännimiä. Alitalo lypsi vielä vähemmän kuin Heikkinen, ja kun halkoja kuljettavat lotjamiehet lupasivat Jukka Puikkoselle 22 markkaa kilosta, niin meni Jukka Puikkonen kesantopellolle ja kiroili Heikkistä ja Alitaloa ja etenkin Alitaloa noin puolen tuntia. Alitalo heilutteli korviaan, mutta ei luvannut lypsää enempää.

Jukka Puikkonen päätti myydä Alitalon teurastajalle. Puikkoska esitti vastalauseensa, mutta sitä ei otettu huomioon. Teurastajakin sanoi, että Alitalon luontaiset lahjat viittaavat lihapuotiin, ja osti Alitalon mielellään.

Sitten alkoi Jukka Puikkonen kuulostella itselleen uutta ja hyvää lypsylehmää, ja käsitti sellaisen peninkulman päästä. Se maksoi 200 mk. enemmän kuin hän oli Alitalosta saanut, ja Jukka Puikkonen vannoi, ettei hän maksa siitä niin paljoa, mutta maksoi kuitenkin, kun Nyrkkivaaran Petri ei helpottanut. Maksoi, ja lohdutti itseään voikilon hinnalla, jonka Petri ennusti nousevan kahdessa viikossa 30 markkaan.

Sitten kysyi Jukka Puikkonen uuden lehmänsä nimeä, ja kuultuaan, että se oli Mansikki, risti hän sen uudestaan sanoen:

Jukka Puikkonen toi lehmän kotiinsa ja oli sen jälkeen hyvin väsynyt, sillä hän oli saanut vetää Gröönruusia koko matkan. Gröönruus ei ollut juuri vastaankaan harannut, mutta ei myöskään kävellyt vetämättä, ja Jukka Puikkosen täytyi vetää.

Jukka laski Gröönruusin kesantoon Heikkisen luo, ja Gröönruus katseli
Heikkistä tuokion miettiväisen näköisenä ja meni ja puski sitten
Heikkistä. Tästä hetkestä alkaen tunnusti Heikkinen Gröönruusin
ylemmäkseen. Jukka Puikkonen katseli akkunasta ja hymyili ja huomautti
Puikkoskalle:

— Se onkin vähän toisenlainen lehmä tämä Gröönruus kuin se perhanan
Alitalo.

Puikkosella ja Puikkoskalla oli piha-aidan sisässä navetan takana kaalimaa, jossa oli 53 kaunista kaalinkerää, ja seuraavana aamuna yllätti Puikkoska Gröönruusin ja Heikkisen kaalimaasta. Molemmat karkoitettiin sieltä, ja Gröönruus sieppasi lähtiessään vielä yhden kaalinkerän evääksi. Sitten laskettiin kaalinkerät ja todettiin niitä olevan 47. Jukka Puikkonen kiroili Gröönruusia ja Heikkistä ja läksi korjaamaan veräjää, jonka purkamisesta kunnia epäilemättä lankesi Gröönruusille, koska Heikkinen oli järkensä puolesta yleensä tunnettu yksinkertaiseksi.

Iltapäivällä katsahti Jukka Puikkonen sattumalta akkunasta kesantopellolle päin eikä nähnyt muuta kuin Heikkisen. Gröönruus oli kadonnut, ja Heikkinen seisoi pellon nurkassa, siinä kohden missä aita oli matalin, ja katseli navetan taakse päin.

Jukka Puikkonen aavisti jotain ja sanoi jotain joka ei sovellu painettavaksi, ja löysi tuvan nurkasta kepin ja juoksi navetan taakse.

Gröönruus vilkaisi sivulleen, ja nähdessään Jukka Puikkosen olevan enää kolmen sylen päässä läksi tiehensä. Mutta yhden kaalinkerän ehti hän nytkin siepata evääkseen ja loikkasi se suussa keveästi kuin kauris aidan matalimmasta kohdasta yli.

Tupaan tultuaan kysyi hän Puikkoskalta Gröönruusin lypsyä. Puikkoska vastasi Gröönruusin lypsävän vähemmän kuin Heikkisen. Jukka Puikkonen alkoi täyttää piippuaan eikä puhunut sen enempää siitä asiasta.

Illalla sanoi hän, että lehmät on pantava yöksi navettaan. Se on parempi niin. Ja navettaan ne pantiin.

Aamulla oli Jukka Puikkosella jäljellä 33 kaalinkerää. Miten Gröönruus oli saanut navetan oven auki, sitä ei Jukka Puikkonen osaa vieläkään tyydyttävästi selittää.

Jukka Puikkonen vannoi pelastavansa jäljellä olevat kaalinkerät, ja Puikkoska, joka oli rakastanut kaalinkeriä kuin omia lapsiaan ja noukkinut niistä joka päivä matoja ja kastellut ne joka ilta rannasta asti kantamallaan vedellä, itki.

Jukka Puikkonen oli sitkeä. Mutta niin oli Gröönruuskin. Jukka Puikkonen vaaniskeli Gröönruusia päivät pitkät, ja Gröönruus valmisteli hiljaisuudessa uusia suunnitelmia, kun entiset olivat kuluneet käyttökelvottomiksi. Usein pilkisti Gröönruus varovaisesti navetan toisen nurkan takaa juuri kun Jukka Puikkonen seiväs kädessä pilkisti toisen nurkan takaa. Sellaisissa tapauksissa peräytyi Gröönruus hyvässä järjestyksessä mutta nopeasti, ja katosi pihasta milloin mistäkin merkillisestä paikasta.

Tämän taistelun jälkeen ei Gröönruus joutanut paljoakaan lypsämään eikä Jukka Puikkonen välittämään voin hinnasta. Nyt oli kysymys kaaleista, joiden lukumäärä vähitellen oli alentunut 18:aan.

Eräs vastaantuleva mies oli silloin, kun Jukka Puikkonen laahasi Gröönruusia maantietä pitkin mökilleen, väittänyt Gröönruusin naamassa olevan jotain pirullista. Jukka Puikkonen oli silloin loukkautunut Gröönruusin puolesta, mutta nyt oli hän valmis myöntämään väitteen oikeaksi.

Gröönruusin seura vaikutti turmelevasti yksinkertaiseen ja typerään Heikkiseenkin. Sekin alkoi osoittaa itsenäisen harkinnan ja keinottelun oireita. Jukka Puikkonen päätti eroittaa heidät, ja Gröönruus karkoitettiin hakaan. Sen ympärillä oli korkea aita, niin että Jukka Puikkonen tunsi itsensä kerrankin rauhalliseksi.

Kun Jukka Puikkonen seuraavana aamuna puoli kuuden aikaan avasi tupansa oven, näki hän Gröönruusin lähtevän ähkyen juoksemaan kaalimaalta kujaa pitkin hakaan päin.

Jukka Puikkonen juoksi perässä, mutta ei ehtinyt näkemään, millä keinoin Gröönruus pääsi takaisin hakaan. Aita oli korkea ja veräjä koskematon, ja vaikka Gröönruus olikin erinomainen hyppääjä, niin ei sillä sentään siipiä ollut. Mutta niin hävisi vain aidan toiselle puolelle melkein Jukka Puikkosen silmäin edestä kuin henkiolento.

Jukka Puikkonen tarkasteli aitaa ja häntä alkoi melkein pelottaa. Hän alkoi uskoa, että Gröönruusissa oli jotain yliluonnollista.

Kaalimaassa vallitsi hävityksen kauhistus. Jukka Puikkosen ensimäinen ajatus oli hakea pyssy ja lähteä metsästämään Gröönroosia, mutta hän ajatteli sitten voikilon hintaa ja hillitsi mielensä. Puikkoska ei puhunut mitään, mutta ne äänettömät silmäykset, jotka hän silloin tällöin loi Jukka Puikkoseen, täyttivät viime mainitun sydämen apeudella.

Illalla oli Jukka Puikkonen makuulla, kun hän kuuli vielä jalkeilla olevan Puikkoskan kylmästi ja välinpitämättömästi mainitsevan jotain Gröönruusista. Samassa silmänräpäyksessä oli Jukka Puikkonenkin jalkeilla ja juoksi alusvaatteissaan ulos ovesta. Gröönruus läksi myöskin juoksemaan kaalimaasta ja katosi yhtä salaperäisellä tavalla kuin edelliselläkin kerralla. Kaalimaassa oli vielä kolme kerää. Jukka Puikkonen, jolle tuli vilu, siunasi itsensä ja meni nukkumaan. Mutta hän nousi aamulla päivän sarastaessa, avasi hiljaa oven ja hiipi navettaa kohti. Navetan takana lopetteli Gröönruus juuri viimeistä kaalinkerää, kun Jukka Puikkonen, joka aamulla oli rohkeampi kuin iltapimeässä, kiroten hyökkäsi esiin kirveenvarsi pystyssä. Sitten juostiin haka-aitaa kohti. Gröönruus juoksi suoraan erään suuren, aidan vieressä kasvavan pajupensaan taakse, laskeutui polvilleen ja hävisi samassa aidan toiselle puolen.

Jukka Puikkonen näki asiaa tutkittuaan Gröönruusin purkaneen siltä kohdalta lahoon aitaan pensaan kohdalle matalan aukon, josta se parahiksi mahtui ryömimään polvillaan läpi.

Jukka Puikkosen ja Grönruusin välit ovat nykyään rikki. Jukka Puikkonen ei puhu sanaakaan Gröönruusille. Eikä Gröönruus vieläkään lypsä edes sen vertaa kuin Heikkinen.

Jukka Puikkonen tarjosi Gröönruusia eräälle miehelle, joka halusi ostaa ratsuhevosen, mutta mies ei huolinut Gröönruusista, vaikka Jukka Puikkonen väitti sen vetävän vertoja mille opetetulle sirkushevoselle tahansa.

Tietääkö arvoisa lukija, mikä on Pornaisten osuusmeijerin omistaman sonnivasikan nimi?

Ei allekirjoittanutkaan sitä tiennyt vielä muutama viikko takaperin, mutta tietää nyt.

Pornaisten osuusmeijerin sonnivasikan nimi ei ole Kaarle Suuri eikä Napoleon Bonaparte eikä Kristoffer Columbus eikä Jean Jacques Rousseau, vaan yksinkertaisesti vain Väinämöinen.

Utuisesta, hämärästä, runollisesta ja satumaisesta muinaisuudesta, noilta Väinölän ahoilta, kalevalan kankahilta, joilla vietettiin hentomielistä, haaveilevaa ja soitannollisten taiteiden varjossa hieman laiskottelevaa elämäntapaa, on Suomen kansa vähitellen siirtynyt yhä materialistisempaan maailmankatsomukseen ja voimaperäisempään maan- ja hengenviljelykseen.

Väinämöinen oli muinoin komean näköinen taiteilija, puoleksi uros, puoleksi jumala, joka kuljeskeli kantele kainalossa antamassa konsertteja ja pitkää partaansa sivellen vilkuili punaposkisiin ja sinisilmäisiin, kansallispukuisiin Kalevalan neitosiin, mutta tunsi melkoista vastenmielisyyttä maanviljelystä ja karjanhoitoa ynnä muita sellaisia hommia kohtaan, jotka hän jätti vähemmän musikaalisten talonjussien ja Kalevalan manttaalipösöjen huoleksi.

Nyt on hänen kaimansa Pornaisten Osuusmeijerin sonnivaska, josta toivotaan paljon vastaisuudessa ja josta on paikallisessa lehdessä uutinenkin julkaistu.

Onko Pornaisten osuusmeijerin sonnivaska erityisen runollinen sielu, vai onko aikamme erityisen käytännöllinen ja proosallinen?

Tahtomatta ryhtyä tätä kysymystä sen enempää punnitsemaan, siirryn, koska olemme niin sanoaksemme joutuneet soitannollisille aloille, Pornaisista Noormarkkuun, joka on kukoistava seurakunta Porin lähellä ja josta (jumalattoman huonossa kunnossa oleva) maantie johtaa Porin vanhaan ja kuuluisaan kauppa- ja merikaupunkiin.

Noormarkun kunnalle on eräs henkilö lahjoittanut orkesterin pohjarahaston, jonka korot otetaan käytäntöön orkesterin ylläpitoa varten sitten, kun rahasto on kasvanut täyteen määräänsä. Kuntakokous on päättänyt lahjoituksen kiitollisuudella vastaanottaa ja sen määräyksiä tarkoin noudattaa.

Noormarkkulaiset saavat siis orkesterin. Varmasti. Hieman kärsivällisyyttä vain. Pohjarahasto on 106 mk. 50 p, ja se on kasvatettava 100,000 markkaan, joten ei puutu muuta kuin 99,893 mk. 50 penniä. Ennenkuin 106: 50 on kasvattanut korkoa tuon summan, menee kyllä jonkunverran aikaa, monta Väinämöistä, Ilmarista, Joukahaista, Lemminkäistä ja Kullervoa on ehtinyt tuottaa kultaa ja kunniaa Pornaisten osuusmeijerille, mutta vihdoinkin tulee sekin päivä, tulee hitaasti mutta varmasti, jolloin Noormarkun kunnan rahastonhoitaja vetää orkesterirahaston tilin alle mustan viivan ja kirjoittaa sen alle tasaisilla, pyöreillä kirjaimilla ja numeroilla: Summa summarum 100,000: —.

Kun nyt joku vielä lahjoittaisi Noormarkun— Porin maantien uudestaan rakentamista varten myöskin Smk. 106: 50 mikä summa käytettäisiin tarkoitukseensa sitten, kun se on kasvanut 100,000 mk:si, niin pääsisivät porilaisetkin Noormarkun orkesterin ensimäiseen konserttiin mukavasti ja vaarattomasti.

Osaako arv. lukija heti ensi kerralla lausua ylläolevan kaksisanaisen otsikon nopeasti ja oikein?

Mutta se on sivuseikka. Ja jollei se onnistu ensi kerralla, niin voihan harjoitella.

Osakeyhtiö Agroksella on ollut sellainen ihmeellinen laitos kuin rehukakkujauhomoottorimylly Helsingin pitäjässä, Malmilla.

Seitsemän vuotta on tämä laitos tai oikeastaan eräs sen puolesta suoritettava menoerä, suuruudeltaan 30 mk, ollut riitakapulana Agroksen ja Helsingin maalaiskunnan välillä, synnyttäen näiden molempain huomattavien mahtien välille pahaa verta.

Kun Agros oli vuonna 1907 jauhanut rehukakkuja tomuksi mainitussa myllyssään, vaati kunta yhtiöltä 30 mk. pitäjän teiden ja siltojen ylläpitoon.

Yhtiö julmistui. Mitä tekemistä meillä on teidän siltojenne ja teidenne kanssa? Ei penniäkään!

Tylynnäköiset ryöstömiehet tulivat ja ulosmittasivat yhtiön omaisuutta.
Mitä lienevät mitanneetkaan.

Yhtiö valitti kuvernöörille kunnan ryöstöyrityksestä. Ja kuvernööri sanoi, ettei Agrosta saa ryöstää.

Mutta Helsingin maalaiskunta, joka oli iskenyt kyntensä rehukakku- j.n.e. myllyyn, ei aikonut siitä hevillä hellittää.

Se valitti asiasta senaattiin: Agros jauhaa meillä rehukakkunsa nuuskaksi, mutta ei maksaisi ulostekojaan.

Agros siveli partaansa ja selitti, että siksi ja siksi. Meillä on kyllä moottorimylly Helsingin pitäjässä, mutta me emme jauha siellä Helsingin pitäjäläisille kourallistakaan. Me vaan jauheskelemme siellä omia rehukakkujamme, ja kun olemme ne jauhaneet, niin pistämme jauhot pussiin ja tuomme pussin Helsinkiin, Helsingin kaupunkiin, jossa meillä on puoti ja jossa me ne jauhot myymme kohtuullisesta hinnasta. Me emme millään tavalla kuluta Helsingin pitäjäläisten teitä emmekä siltoja. Miksi me siis pitäisimme niitä yllä?

Nyt on senaatti tutkinut tämän asian ja mitä näin oli tapahtunut ja asiakirjat muuta sisälsivät, ja havainnut niistä selville käyneen, että osakeyhtiö Agros on v. 1907 omistanut Helsingin pitäjässä moottorimyllyn, eikä ainoastaan omistanut, vaan vieläpä jauhattanut siinä rehukakkuja. Koska rehukakut, tässä laitoksessa ovat muuttuneet jauhoiksi, niin on useinmainittua myllyä pidettävä teollisuuslaitoksena jauhojen tehdasmaista valmistamista varten, ja koska asetuksen mukaan jokainen, jolla on maalla käynnissä tehdas, siis vaikkapa vaan rehukakkujauhotehdaskin, on velvollinen ottamaan osaa yleisten teiden ja siltojen ylläpitoon, niin on Agros velvollinen suorittamaan Helsingin kunnalle vaaditun summan.

Yhtiön ei auta muuta kuin pulittaa kukkarostaan 30 mk, ja sitten on tämä pitkällinen ja suuri riita-asia päättynyt.

Viime kevättalvella, huhtikuun lopussa ja toukokuun alussa, oli taiteilija Pekka Halonen Kolilla maalaamassa toista viikkoa.

Sitten laskeutui hän alas sieltä korkeuksista meidän laaksossa olevien
keskuuteen, ja sanomalehdessä oli julkaistuna haastattelu, jossa hra
Halonen avomielisesti teki selkoa kokemuksistaan ja vaikutelmistaan
Kolilla.

Eikä hänellä ollut Kolista ja sen näköaloista muuta kuin mitä korkeinta ylistystä sanottavana. "Näköalat ovat hihkasevan kantavia kaikille tahoille", lausui hän muun muassa, "korkeudet ja syvyydet tuntuvat jättiläismäisiltä. Kaikki soi ja laulaa ympärillä. Purot solisevat pitkin vuorenrinteitä, hanget kahahtelevat aletessaan, tuuli kohisee alhaalla metsässä ja kaikki nämä äänet ynnä joutsenten joikuna ja teerten terentä saavat mielikuvituksen oudosti liikkeelle."

Kuunnellessaan siellä sitä sinfoniaa, joka väkevän kevään erämaan soittona kohosi elämänylistysvirtenä auringolle, ja katsellessaan joutsenparvien lentoa pohjoista kohti ja kauas ilman sineen vaipuvia näköaloja, joissa järvi näkyy järven takaa, vaarat kohoavat vaarojen hartioille, selät ovat saaria täynnä ja ilmassa on sellainen kevään ja hankien hohtava kirkkaus, että kaikki värit häikäisevät kuulakkaalla loisteellaan, sanoo taiteilija unohtaneensa maailman ja itsensä.

Luulisi kolhaisten jo pelkän reklaamin kannalta olleen enemmän kuin tyytyväisiä siihen, että sellainen henkilö kuin hra Halonen oli Kolin näköalat näin pilviin saakka ylistänyt. Olisi luullut heidän pitänen kokouksen ja päättäneen kutsua ja nimittää hra Halosen esim. kunniakolilaiseksi.

Aivan niin ei kuitenkaan ole käynyt. Kolhaiset ovat päinvastoin suuresti suuttuneet hra Haloseen ja panneet yli 7 kuukautta myöhemmin erään kuopiolaisen lehden Kolin-kirjeessä ankaran vastalauseen erästä edellä mainitussa haastattelussa ollutta kohtaa vastaan.

Hra Halonen oli nimittäin lausunut, että "tuskin voi ihminen sen alkuperäisemmissä oloissa elää Suomessa kuin siellä", nimittäin siinä talossa Kolivaaran juurella, jossa kertoja asui. "Puhumattakaan ruuasta — joka vuoroin oli kirnupiimää ja hapanta leipää ja vuoroin hapanta lepää ja kirnupiimää — oli joka yö täydellisessä piiritystilassa." Sitten seurasi kuvaus niistä sotilaallisista toimenpiteistä, joilla piiritetty koetti vahvistaa asemaansa piirittäjien yöllisiä hyökkäyksiä vastaan.

Tämä ei ole miellyttänyt kolilaisia. Miksi mennä sellaista sanomaan? "Olisi hra Pekalla ollut tilaisuus mennä muuannekin, jos vain olisi tahtonut", kirjoittavat kolilaiset.

"Hra Pekan" lienee varovaisinta, jos aikoo vasta käydä Kolilla, tehdä vierailunsa kesäiseen aikaan, jolloin voi asua vuoren huipulla olevassa matkailijahotellissa.

Ja laittaa itselleen valeparta, etteivät kolilaiset tuntisi viimekeväistä vierastaan.

Mitä tekisi arv. lukija, jos hän yöllä kello 2 aikaan saisi ankaran iskun päähänsä ja tämän napauksen herättämänä huomaisi kelluvansa valtameren laineilla, säkkipimeässä ja ilman tyhjää tulitikkulaatikkoakaan pelastusvehkeenä?

Se olisi mielenkiintoista tietää, sillä omasta puolestani ei minulla suoraan sanoen ole aavistustakaan siitä, mihin tuollaisessa oudossa ja mitä suurimmassa määrässä arveluttavassa tilanteessa ryhtyisin.

Helsingistä kotoisin olevalla merimiehellä Aron Ekholmilla sitä vastoin, kuten äsken olemme lukeneet, oli ohjelma samanlaisessa tapauksessa heti selvillä.

Aron Ekholm oli höyrylaiva Hermeksen miehistöön kuuluvana viime tammikuussa matkalla Sunderlandista Buenos Aires’iin.

Ekholm yövahtina laivan etukannella. Tähysteli eteensä kaidepuuta vasten nojautuen.

Laiva oli kuin keinuva kehto, Ekholm kuin kehtolapsi, meri lauloi kaunista kehtolaulua ja keinutti samalla kehtoa ja Ekholmia, ja Ekholm ajatteli menneitä päiviä ja Ursinin uimalaitosta, jossa hän oli oppinut uimisen taidon, ja Helsinkiä ja merimiehen elämän vaaroja ja vaivaloisuutta, ja ihmetteli, millaiselta Buenos Aires mahtaisi näyttää… ja laiva se vain keinui mainingeissa, ja meri oli musta ja Ekholmin ajatukset tulivat yhä epäselvemmiksi ja alkoivat sotkeutua toisiinsa, ja silmäluomet painuivat kiinni ja leuka painui rintaa vasten… meri kohisi ja mainingit keinuttivat ja… kopsis!

Kopsis merkitsi sitä, että Ekholm oli ohimennen päällään tervehtinyt laivan ankkuria.

Ankkurit ovat yleensä lujaa ainesta, niin ettei sen puolesta ollut mitään vaaraa. Ekholmin pää ei myöskään ollut munankuoresta rakettu, niin ettei sillekään ollut mitään suurta vauriota tapahtunut.

Ankkurin ja hänen päänsä välinen pikku kohtaus, oli vain, kuten uutisessa kerrottiin, saanut hänet "täydellisesti hereilleen".

Laiva meni menoaan ja Ekholm karisteli unen silmistään ja muisti, että hänen piti matkustaa Buenos Aires’iin. Koska hänellä ei ollut mitään tärkeätä tekemistä meressä klo 2 aikaan yöllä, niin päätti hän heti lähteä jatkamaan matkaansa, riisui vaatteensa ja läksi uimaan Buenos Aires’iin päin.

Ekholmin ei kuitenkaan tarvinnut uida koko matkaa, sillä laivassa huomattiin vähän ajan kuluttua, mitä oli tapahtunut, ja käännyttiin etsimään pudonnutta yövahtia. Sieltähän se Ekholm tulikin vastaan pieni sarvi päässä mutta muuten hyvissä voimissa, ja kymmenen minuutin kuluttua oli hänet sarvineen nostettu takaisin laivaan.

Buenos Aires’issa sai hän hyvin ansaitsemansa kultamitalin ja kuvansa lehtiin.

Jotkut pessimistit väittävät, että suomalaisten maine ulkomailla olisi laskeutumassa. Luullakseni kuitenkin tuollaiset Ekholmit korjaavat sitä koko joukon. Sillä kun suomalainen alkaa ulkomailla loistaa jollakin alalla, niin tekee hän sen niin perinpohjaisesti. Kuten esim. Hannes Kolehmainen on todistanut.

Tovereitani koulunpenkillä oli eräs nuorukainen Pekka S. Yhtä hyvä syömään ja yhtä laiska lukemaan kuin me muutkin.

Otti sitten ja antoi tieteellisille tutkimuksille niinsanottua palttua. Ja päästäkseen koulukirjoistaan ja maistereistaan luotettavan välimatkan päähän, läksi Amerikaan.

Sitten tuli kaupungin lukusaliin Amerikan suomalaisia lehtiä, joista eräässä oli seikkaperäinen kuvaus eräällä valtamerilaivalla matkalla Europasta Amerikaan toimeenpantu — syömäkilpailu. Tässä kilpailussa, johon otti osaa suuri joukko kauhean isokokoisia miehiä eri osista maapalloa, miehiä, jotka kukin kotiseudullaan olivat saavuttaneet kuolemattoman maineen suursyömisen alalla, voitti repäisevästi, loistavasti ja ehdottoman ylivoimaisesti pitkä, hontelon näköinen nuorukainen, herra Pekka S., kotoisin I:sta Suomessa. Hänen syöntinsä oli jättänyt varjoon kaiken, mitä Amerikassakaan oli tässä suhteessa saatu nähdä ja kuulla.

Olihan se hauskaa kuulla, että Pekka S:ää jo heti alussa niin hyvin luonnisti, mutta toiselta puolen meitä vähän harmittikin se, ettemme me muut saaneet olla tilaisuudessa läsnä.

Tiesimme näet varmasti että useimmat meistä olisivat voineet menestyksellä kilpailla Pekka S:n kanssa, ja 5 tai 6 miestä olisi hänet ehdottomasti voittanutkin.

Susi-, kettu-, jänis-, kissa-, koira-, kaniini-, naakka-, kiuru-, varis- ja harakka- y.m. eläintaruihini peräti kyllästynyt lukija suvaitkoon olla säikähtämättä tämän kyhäyksen otsikkoa ja siinä esiintyvää suurta, karvaista petoeläintä.

Tämä ei nimittäin satu olemaan mikään eläintieteellinen tutkielma, vaan kertomus eräästä kiteeläisestä puusepästä ja hänen tähänastisesta elämäntyöstään.

Puuseppä Karhu syntyi köyhistä, mutta kunniallisista vanhemmista Kiteen pitäjässä jonakin päivänä tai yönä 1860-luvulla. Lapsi, joka kasteessa sai nimen Juho, osoittaikse viisaaksi ja nokkelaksi pojaksi, ja pantiin sen vuoksi puusepän oppiin.

Tällä alalla vaikutti hän siihen saakka, kunnes oli täyttänyt 40 vuotta. Riittipä häneltä aikaa töittensä lomassa kirjallisiinkin harrastuksiin, ja harjoitteli hän etupäässä supliikkien, — valitusten ja anomusten laatimista, lähettämättä näitä papereja kuitenkaan toistaiseksi mihinkään asianomaiseen paikkaan. Ne olivat vain jonkunlaisia konsepteja vastaisen varalle. Samalla oli hän, kertoo Käkis. S:n "Jyrä", jolle kunnia hra J. Karhun "löytämisestä" ensi sijassa kuuluu, ”ankara tietomies, joka oli tietävinään kaikista asioista taivaan ja maan välillä sekä vielä vähän enemmänkin.”

Kun hra J. Karhu täytti 40 vuotta, loi hän silmäyksen menneisiin päiviinsä ja siihen työhön, jonka hän nikkarismiehen kätevyyttä kysyvällä alalla oli Kiteen pitäjässä suorittanut.

Tämän työnsä huomasi hän niin suureksi ja hedelmälliseksi, että päätti laskeutua jäljellä oleviksi elonsa päiviksi viisaan lepoon ansaitsemilleen pehmeille höylänlastulaakereille.

Ja Karhu murahti tyytyväisenä tähän järkevään päätökseen, painoi lakin päähänsä ja läksi kunnanmiesten luo eläkettä vaatimaan.

Karhu oli vielä hyvissä ruumiin ja sielun voimissa, mutta katsoen hänen suuriin kansalaisansioihinsa, ei kunta voinut häneltä kieltää vaadittua eläkettä. Antoipa sitä vielä enemmänkin kuin yleensä tapana on.

Karhu harkitsi asiaa, havaitsi eläkkeen pienemmäksi kuin se olisi voinut olla, ja ryhtyi karhuamaan enemmän, kirjoittaen edellämainittujen kaavakkeiden mukaiset supliikit kuvernöörinvirastoon.

Ja silloin se alkoi. Vähän ajan kuluttua koitti Kiteen kunnalle oikea karhuntanssi.

J. Karhu pommitti kuvernöörinvirastoa valituksillaan, eivätkä kunnan viranomaiset ehtineet vihdoin muuta tekemään kuin vastailemaan Karhun valitusten johdosta annettuihin välipäätöksiin.

Lopuksi vallitsi Kiteen kunnassa hätä ja ahdistus. Oli tultu huomaamaan, ettei Karhua saataisi tyydytetyksi, vaikka hänelle annettaisiin senaattorin eläke.

Mutta tällä valitusjärjestelmällään teki Karhu lopuksi itselleen n.s. karhunpalveluksen.

Kiteen kunnan ukot kokoontuivat, repäisivät vaatteensa, kirosivat kaikki karhut yleensä ja J. Karhun erityisesti, sekä ryhtyivät ajattelemaan niin että aivot jytisivät.

Ajattelemaan nimittäin sitä, miten he saisivat J. Karhun lakkaamaan valituksistaan, jotka eivät antaneet kunnalle yön lepoa eikä päivän rauhaa.

Rakennetaan kuntoon köyhäintalo, jossa myöskin J. Karhu saa täysihoidon… ja ennen kaikkea juuri J. Karhu.

J. Karhu oli tullut hiljaiseksi, lakannut äkkiä kirjoittamasta valituskirjelmiä ja kävellyt pois Kiteen kunnasta.

Hän käveli aina hamaan Kurkijoen kuntaan saakka, otettuaan kuitenkin ensin selvän siitä, ettei Kurkijoella ollut köyhäintaloa.

Aluksi ei hän Kurkijoella tehnyt valituksia kuntaa vastaan, sillä siinä tapauksessa olisivat kurkijokelaiset vallan epäkohteliaasti passittaneet hänet takaisin Kiteelle.

Hän rettelöi ainoastaan erään talollisen kanssa, jolta hän oli vuokrannut tonttialueen. Rettelöi tietysti vain sen takia, ettei supliikkien tekotaito unohtuisi.

Mutta kun määrävuodet olivat kuluneet ja J. Karhu tiesi olevansa oikea vakinainen kurkijokelainen, istahti hän kirjoituspöytänsä ääreen, sylki kouriinsa ja kirjoitti asianomaiseen paikkaan valituksen, että Kurkijoen kunta tappaa hänet nälkään.

Kurkijoen kunnalta vaadittiin selitystä, miksi se piinasi sillä tavoin
Karhua.

Kunta kantoi hätäpäissään Karhulle syömistä minkä ennätti, mutta hänellä oli taas se entinen hyvä ruokahalunsa, ja hän kirjoitteli yhä edelleen valituskirjelmiä: nälkä on, nämä kurkijokelaiset rääkkäävät minua nälän tuskissa!

Lopuksi ei kurkijokelaisten auttanut muuta kuin kysyä kiteeläisiltä, miten he olivat Kiteellä J. Karhusta selvinneet.

Koska hän on vasta kultaisessa keski-ijässä, ja hyvissä voimissa, ehtii hän rakennuttaa vielä monta köyhäintaloa.

Naapuritalon vanhin, minun ikäiseni poika, juoksi luokseni niin että paljaat sääret vilkkuivat, ja huusi jo kaukaa kauhistuttavan uutisen:

Olin kai niinä aikoina oppinut tuntemaan nimeltään pimeyden pääruhtinaan, sillä muistan, että tuo tieto teki minuun järkyttävän vaikutuksen. Siitä huolimatta olin heti valmis suostumaan leikkitoverini ehdotukseen ja lähtemään katsomaan tuota hirvittävää olentoa.

Piileskelimme karviaismarjapensaiden takana ja näimme mustan miehen tulevan keittiöstä. Mikään ei minuun ole myöhemmin tehnyt niin valtavaa vaikutusta kuin tuo näky.

Musta mies kiipesi talon katolle tikapuita myöten ja nousi savupiipun päähän seisomaan. Jos hän olisi sitten levittänyt siipensä ja lähtenyt lentoon, niin ei se olisi meitä lainkaan kummastuttanut.

Mutta hän ei lähtenyt lentoon, vaan puuhasi jotain jokaisen savupiipun päällä ja tuli sitten ihan tavallisten ihmisten tapaan alas tikapuita pitkin. Se meitä ihmetytti, sillä hänen sijassaan olisimme me tietysti lentäneet. Se olisi ollut nopeampaa ja hauskempaa.

Tultuaan katolta alas maahan, huomasi musta mies meidän valkeat päämme, jotka pilkistelivät pensaiden takaa, ja huusi:

Samassa veti hän suunsa suureen nauruun. Kamalasti loistivat valkoiset hampaat tuosta mustasta naamasta.

Kotiin tultuani oli minulla ylpeydensekainen ilo lyödä koko kotiväkeni hämmästyksellä, kertomalla, kenen olin nähnyt.

Ja silloin sain ensimäisen kerran kuulla puhuttavan nokikolarista eli nuohoojasta.

No niin, olin vain yksinkertainen maalaispoika, eikä siis ollut ihme, että olin luullut viattomasta nuohoojasällistä niin pahaa.

Mutta että pääkaupungin lapsetkin pelkäävät, vihaavat ja vainoovat nuohoojia, se on jo vähän ihmeellisempää.

Toimituksessa kävi joku päivä sitten eräs nuohoojamestari kertomassa, että muutamaan täkäläiseen pikkulastenkouluun on tuotu täydessä virkapuvussa oleva nuohooja ja esitetty hänet siellä lapsille sekä pidetty heille valaiseva esitelmä nuohoojasta, hänen työstään ja merkityksestään yhteiskunnallemme. Kertoja oli hyvin tyytyväinen siihen, että lapsille annetaan näistä asioista tietoja, sillä monet lapset juoksevat nuohoojan nähdessään pahasti parkuen tiehensä, rohkeammat ja huonommin kasvatetut taas ilmaisevat mielipiteensä hänestä haukkumalla ja solvaamalla häntä minkä jaksavat.

Nuohoojallakin on sydän mustan takkinsa alla. Nuohoojallakin on tunteet. Ehkä on hän hyvinkin lapsirakas. Ehkä vierähtää kyynel hänen mustalle poskelleen; nähdessään, miten lapset häntä pelkäävät ja vihaavat.

Aikaaseuraavat henkilöt tietävät, ettei ilmanennustustaito ainakaan Suomen vakavan, maataviljelevän ja karjaahoitavan väestön silmissä ollut tässä takavuosina kovinkaan korkeassa arvossa.

Nimittäin se virallinen ilmanennustus, jota viljeli 20 pennin allakka, saattaen ennustuksensa sekä niiden kautta itsensäkin pahaan huutoon. Oi, kuinka monesti; julmistunut perheenisä, roimasateen huuhdellessa hänen juuri parahiksi kuivanutta luokoaan sellaisena päivänä, jonka allakka oli ilmoittanut poutaiseksi, tarttui kalpenevaa Keisarillisen Suomen Aleksanterin-Yliopiston julkaisua niskasta kiinni ja roikotti sen, kielen karkeimpia sanoja käyttäen, yli tuvan ja porstuan kuistin, mistä potkaista huiskautti sen ulos sateeseen katsomaan "onko ulkona poutoo!"

Tällaiset ikävät perhekohtaukset olisi vältetty, jos allakka ei turhamaisuudessaan olisi puuttunut propheetan virkaan, mikä, kuten tunnettua, on kautta aikojen ollut epävarma ja epäkiitollinen elinkeino.

Viime aikoina on ilmanennustus kuitenkin alkanut vakavasti pyrkiä kohoamaan alennustilastaan erikoiseksi tieteenhaaraksi, joka kai vähitellen alkaa esiintyä samanlaisilla vaatimuksilla kuin muutkin haarat, oksat, varvut ja lehvät tieteiden tuuheassa puussa.

Mutta kauan se saanee ahkeroida ja ponnistella ynnä monta kaunista urotyötä tehdä, ennenkuin kansamme sen ottaa jälleen suosioonsa. Ja siihen mennessä tutkitaan maaseuduillamme tulevia sään vaihteluita yhä edelleenkin mieluummin ilta- ja aamuruskosta, kuun kehimisestä, pörriäisen lennosta ja variksen laulusta sekä muista jo Väinämöisen ajoista asti monesti koetelluista merkeistä, enteistä ja tunnustähdistä.

Yksityisillä henkilöillä on sitäpaitsi usein omat erikoiset tiedonantolaitoksensa säitten vaihteluista. Luuvalon vaivaamat sääret esim. kuuluvat tässä suhteessa olevan kallis ja korvaamaton omaisuus.

Eräs Pohjanmaan lehti kertoo nyt muutamasta onnellisesta Kalajoen emännästä. "Hän näet jalkapohjansa avulla voi varmasti tietää edeltäpäin, onko tulossa pyry, sade tai suojailma. Hän oli viisi vuotta takaperin astunut ruostuneen naulan jalkapohjaansa, josta seurasi verenmyrkytys, ja siitä sai jalka tuon taitonsa, että kun on tulossa pyry, suoja tai sade, niin rupeaa naulanreijän kohtaa pistelemään."

Ja lausuu lehti sitäpaitsi, että tällainen ennustaja "on hyvä olemassa varsinkin kesällä ja lienee se harvinainen ominaisuus jalalle."

Kannatetaan. Eikä ainoastaan jalalle, vaan jokaiselle muullekin ruumiin jäsenelle.

Kalajoen emännän harha-askel oli suuri edistysaskel. Ilmanennustusprobleemi voitanee nyttemmin katsoa lopullisesti ratkaistuksi. Koko juttuun tarvitaan vain yksi emäntä ja yksi ruostunut rautanaula. Ja molempia välineitä lienee kyllä saatavissa joka kylässä. Hyvin mahdollista tosin on, ettei se verenmyrkytysjuttu pääty jokaiselle emännälle yhtä onnellisesti kuin kalajokelaiselle, mutta kaikissa yrityksissähän on oma "riskinsä", ja tiede on kautta aikojen vaatinut uhrinsa.

Ensi heinäntekoajan lähestyessä tietävät siis isännät, mitä on tehtävä: emännät ja ruostuneet rautanaulat esille!

Niin astui herra toimitussihteeri eteeni tuima, päättäväinen ilme kasvoillaan, laski oikean kätensä pöydälläni olevalle upeakantiselle Suomen valtiokalenterille 1914 ja vannoi silmävalkuaisiaan muljautellen, ankaran valan, ettei hän enää julkaise pitkiä oljenkorsia lehdessä, ei vaikka ne ulottuisivat täältä Espooseen.

Eilen näet saapui arv. toimitukselle suuri kirje, joka oli varustettu puutteellisesti postimerkeillä, jonka johdosta postilaitos esitti arv. toimitukselle 20 pennin jälkivaatimuksen.

Koska arv. toimitus luonnollisesti otaksui että kirjeessä oli vähintäänkin maanjäristysuutinen, niin arv. toimitus maksoi silmää räpäyttämättä vaaditun summan, tarttui saksiin, leikkasi suuren ruskean kuoren auki ja veti sieltä esiin puolen kolmatta metrin pituisen oljenkorren.

Pitkiä olkia onkin saapunut maakunnasta niin runsaasti, että ajattelimme ensin vuokrata heinämakasiineja ja säilyttää ne siellä siltä varalta että maassa ensi talvena mahdollisesti syntyisi rehunpuute, jossa tapauksessa niistä olisi todellista siunausta laajoille kansankerroksille.

Mutta kun kaksikymmentä penniä on kovin kallis hinta pitkällekin oljenkorrelle, sille kun näet tulee hintaa lähemmäs 10 penniä metrille, niin olemme päättäneet luopua aikaisemmasta suunnitelmastamme, ja on allekirjoittaneen tehtäväksi jäänyt kääntyä Suomen pitkäolkisen kansan puoleen kohteliaalla pyynnöllä, että meille osoitetut olki- ja väkirehulähetykset keskeytettäisiin, sitäkin suuremmalla syyllä kun emme ole vielä sillä kehitysasteella että voisimme olkia y.m.s. luonnontuotteita itse suoranaisesti ja välittömästi käyttää ravinnoksemme ja nautintoaineiksemme. Jos ne olisivat esim. mansikka- tai kirsikkalähetyksiä, niin olisi asianlaita vallan toinen.

Tämä kesä on muuten tähän saakka ollut kaikinpuolin lupaava. Paitsi sitä, että oljenkorret kasvavat kirkontornin korkuisiksi, on Amerikassa saatu selville suomalaisten sukulaisuus apinain kanssa. Daily Expressin tietojen mukaan on eräs harvinainen suomalainen ihmisapina saatu kiinni ja on varmassa tallessa. Pian kai lähettävät täältä hakemaan lisää.

Tri Knox siirsi erään suomalaisen siirtolaisen Ellis Islannille miehen ruumiinrakennuksen eriskummaisuuden takia ja Johan, joksi tri Knox nimittää häntä, on tohtorin mielestä "puuttuva rengas" (apinan ja ihmisen välimuoto). Eräälle haastattelijalle on tohtori Knox ilmoittanut kuulleensa suomalaisilta siirtolaisilta ihmeellisiä taruja muutamien miesten eläimenkaltaisuudesta. Ne ovat merkillisiä kertomuksia siitä, miten he kesyttävät villejä eläimiä, ja tohtori Knox kuuluu arvelevan, että hänen Johaninsa tavalla tai toisella voisi antaa selitystä näihin legendoihin.

Johan asetettiin psykologisen laboratorion silmälläpidon alaiseksi Ellis Islannilla merkillisen esiintymisensä johdosta. Hän on keskikokoinen, mutta hänen suunnattomat voimansa, ruumiin asento ja pitkät käsivarret muistuttavat apinaa. Hänen katseensa oli harhaileva ja silmät pälyilivät alituiseen maahan, hänen naamaansa vääristi omituinen irvistys, otsa oli kamalan viisto, korvansa hyvin paljon pitemmät kuin tavallisilla ihmisillä ja muistuttivat apinan korvia. Pää oli ympyriäinen kuin pallo ja karkean, kähärän tukan peitossa. Hänen alaleukansa pisti pitkälle eteenpäin ja kulmahampaiden asemasta oli hänellä pitkät torahampaat, niin että huulet törröttivät ulospäin.

Tutkimuksen kestäessä oli Johan oppivainen ja äänettömällä tavallaan hyväntahtoinen. Hän oli käynyt koulua ja oli hänellä samanlainen käsityskyky, kuin kymmenvuotisella lapsella. Huumorin tuntoa ei hänessä ollut tounaakaan. Oli mahdotonta saada häntä nauramaan. Kun kurkkua tutkittiin, koetettiin häntä saada sanomaan "Ah", mutta ainoa ääni, minkä hän voi saada suustaan, oli eläimellinen ulvahdus. Kummankin jalan isot varpaat olivat peukalon kaltaiset ja saattoi hän niitä käyttääkin kuin peukaloita. Merkilliset olivat etenkin kädet, jotka joka suhteessa olivat apinain käsien kaltaiset. Johan oli Suomessa ollut sähkötyömiehenä ja artikkelin lopussa sanotaan ettei tarvinnut suurtakaan mielikuvitusta voidakseen havaita yhtäläisyyden sähköpylväässä roikkuvan Johanin ja hänen esi-isiensä välillä, jotka riippuivat puissa ja vaelsivat oksalta oksalle vahvojen käsiensä ja jalkojensa avulla.

Se oli vain semmoinen juttu, yksinkertainen ja selvä ja ennenkaikkea väkevästi totuudenmukainen. Vakavalta Jussiltamme, jota kunnon amerikkalaiset kaikesta huumoristaan huolimatta eivät salaiseksi harmikseen voi saada suutaan hymyyn vetämään, puuttuvat ainoastaan sarvet ja häntä. Apinoilla ei kai tosin taida sarvia olla, mutta olisivat nyt yksin tein ja samalla vaivalla laatineet Johanista uudenlaisen, sarvellisen apinan.

Mätäkuu lähenee meitä vahvasti ja Ellis Islannilla sitä jo vietetäänkin. Tri Knox kertoilee Juhanalle Mark Twainin rasvaisimpia juttuja, ja Juhana kuuntelee niitä yksitotisena, pitkiä, karvaisia korviaan höristellen.

Kun torppari Vihtori Helin Panelian Vähäsaarenmaan kylästä viime sunnuntaina käveli Panelian Isollasuolla kevään tuloa katselemassa, tapahtui hänelle seuraavaa:

2:o) hyökkääjä syöksähti Helinin niskaan, alkaen häntä syödä elävältä,

Täten söi vieras Heliniä sunnuntaipäivällisekseen puolen tuntia, mutta lienee Helinin onnistunut sentään säilyttää parhaimmat palansa ja jaloimmat elimensä, koskapa sanomalehtiuutiset kertoivat, että "yli puolen tuntia kestäneen taistelun jälkeen onnistui Helinin ponnistella itsensä vapaaksi".

Intreseerattu lukija kysyy nyt, kuka olikaan tuo reipas ja päättäväinen, arvattavasti tilapäisessä ruokavarojen puutteessa oleva henkilö siellä Isollasuolla, joka ennakkoluulottomasti aikoi pistää Vihtori Helinin poskeensa?

Ikäväkseni täytyy minun tunnustaa, etten tiedä hänen nimeään (ja väristykset viiltelevät syntistä ruumistani ajatellessani, että minun täytyisi tulla hänelle kahdenkesken esitellyksi — voisihan sattua ettei hän sinä päivänä vielä olisi syönyt aamiaistaan).

Sanomalehdistön paikallinen edustaja tuntuu kyllä tietävän hänen nimensä, mutta hän sanoo, että "tapausta ei kukaan sivullinen sattunut näkemään, joten ei miehen nimeä voida lehdissä julaista".

Jos syömähaluinen kansalainen olisi sattunut syömään torppari Helinin kokonaan, niin olisi uutinen saanut suunnilleen seuraavan muodon:

"‒ Mies syöty. Eräs hyvin väkivaltaiseksi tunnettu mies söi viime sunnuntaina Panelian Isollasuolla suuhunsa torppari Vihtori Helinin. Torppari Helinistä ei jäänyt jälelle muuta kuin saappaiden anturat, toinen korva ja vähän partaa. Syöjä tuli suolta suutaan nuoleskellen, mutta hänen nimeään ei voida lehdissä julaista, kun ei aterian aikana sattunut olemaan ketään sivullisia saapuvilla. Lihavien henkilöiden on syytä liikkua varovasti Panelian Isollasuolla."

Jos jollakin kulmakunnalla harrastetaan sanan viljelemistä, niin kohta ilmestyy sinne — kukaan ei oikein tiedä, mistä — sananselittäjä, joskus useampiakin, joka ilmoittaa sanan viljelijöille, että he olivat juuri sortumaisillaan harhaoppisuuden ja kerettiläisyyden suohon suolivyötään myöten, mutta onneksi sattuu sananselittäjä saapumaan yhdennellätoista hetkellä tapaturmapaikalle. Suohon vaipuneet pyytävät silloin nöyrästi, että olla hyvä ja nostaa heidät ylös tästä vaarallisesta paikasta. Ja sananselittäjä onkin niin hyvä, kiskoo heidät kuivamaan kanervikkokankaalle suon reunaan ja varoittaa heitä yrittämästä toista kertaa ilman luotettavan sananselittäjän apua mainitulle suolle.

Rautalahdella saarnasi tässä kevättalvella voimakkaasti muuan "saarnaaja Liimanen". Varsinkin pelkäsi hän, että rautalahtelaiset herkkäuskoisuudessaan antaisivat ”väärien profeettain', ”kirkon vihollisten', "lahkolaisten" ja "villitsijäin" ynnä muiden samanlaisten tunnottomien petturien vetää itseään nenästä. Niitä on näet niin paljon sellaisia ilkeitä ihmisiä, jotka haluaisivat houkutella rautalahtelaiset harhapoluille.

Rautalahtelaiset huokailivat ja haikailivat tämän maailman pahuutta ja kiittivät vedet silmissä saarnaaja Liimasta, luvaten antaa pettureille ja väärille profeetoille hyvän kyydin, jos ne vain uskaltavat pistää nokkaansakaan Rautalahdelle.

Kun Liimanen oli tarpeeksi vahvistanut rautalahtelaisia tässä hyvässä päätöksessä, otti hän suuren lautasen ja keräsi kolehdin, jonka hän ilmoitti lankeavan Sortavalan Evankeliselle seuralle, joka oli lähettänyt hänet pelastamaan rautalahtelaiset murjaanien ja koirankuonolaisten uskosta. Lautaselle karttui hyvänlainen läjä kuparia ja hopeaa, jonka Liimanen pisti taskuunsa, varoitti vielä kerran rautalahtelaisia pettureista ja läksi jatkamaan vaellustaan.

Sortavalan Evankelisen seuran johtokunta ilmoitti sittemmin rautalahtelaisille, ettei se ole ollut missään tekemisissä saarnaaja Liimasen kanssa (eikä ilmoituksen sävystä päättäen halunnut vastakaan olla).

Rautalahtelaiset istuvat nyt toisiaan katsellen ja laputtelevat miettiväisinä lapikkaittensa pohjilla tuvan permantoa. Mutta mielestäni ei heidän sovi syyttää ainakaan Liimasta, sillä olihan hän nimenomaan varoittanut rautalahtelaisia pettureista ja vääristä profeetoista.

Eräästä Pohjois-Savon pitäjästä kirjoitetaan taas allekirjoittaneelle, että siellä kierteli joku aika sitten muuan ”saarnaaja Jauhiaiseksi itseään nimittävä erittäin liukaskielinen mies, joka oli kovin innostunut saarnaamiseen, mutta vielä innostuneempi kolehtien keräämiseen. Liikutetut kuulijat käänsivät kukkaronsa nurin, ettei saarnaaja saisi aihetta syyttää heitä Mammonan palvelijoiksi, syöttivät ja juottivat Jauhiaisen aivan ympyräiseksi ja antoivat hänelle vielä evästäkin, saarnaajan lähtiessä talosta toiseen. Sanankuulijat eivät siis millään tavoin tahtoneet sitoa kiinni riihtätappavan härjän suuta. Mutta kun he olivat tällä kertaa sattuneet saamaan riihiään tappamaan tavallista ruokahaluisemman härjän, niin huomattiin saarnaajan poistuttua talosta kadonneen tuntemattomalla tavalla kaikenlaisia vaatekappaleita, ruokatavaroita y.m. Sanankuulijat olivat hyväntahtoista ja anteeksiantavaa väkeä eivätkä nostaneet asiasta mitään melua, antaen Jauhiaiselle hänen hyvien saarnojensa vuoksi anteeksi hänen pikku hairahduksensa.

Miten lienee Jauhiainen kuitenkin lopuksi joutunut siihen saliin, jossa Iisalmen kihlakunnanoikeus piti istuntoaan. Korkea oikeus punnitsi vaakakupeissaan Jauhiaisen saarnoja ja hänen näpistelemiään tavaroita, havaitsi saarnat köykäisemmiksi ja tavarat painavammiksi, sekä käski viedä Jauhiaisen sellaiseen paikkaan, jossa hän saa vapaan täysihoidon saarnaamattakin.

Ja siellä hän nyt kai istuu, laskien huolellisesti, kuinka monta tiiltä hänen kamarinsa seinässä on pitkittäin ja kuinka monta poikittain.

Pyydän heti aluksi huomauttaa kunnioitetulle lukijalle, ettei otsikossa ole painovirhettä. Kysymys ei ole Jussi Malisen anopista, vaan anokista. Sana, jollei sitä entuudestaan ole suomen kielen keräilysanastossa, on Jussi Malisen tekoa ja merkitsee hänen oman selityksensä mukaan "pyytämyskirjaa". Kun korkeilta herroilta anotaan jotain, niin on se anokki eli pyytämyskirja.

Jussi Malinen asuu mökkiläisenä Kuorelammin kylässä, ja kun Kuorelammille perustettiin poliisikonstaapelin virka ja julistettiin haettavaksi, ajatteli Jussi Malinen olevansa mies paikallaan tähän toimeen. Semminkin kun ei hänellä ollut muutakaan erikoista tekemistä.

Siis läksi Jussi Malinen kestikievarin isännän puheille. Kestikievari on nimittäin maan mainio kirjoitusmies. Jussi esitti, että jos isännän passaisi kirjoittaa semmoinen anokki eli pyytämyskirja kuvernööriin, että Jussi Malinen saisi sen avoinna olevan poliisikonstaapelin viran.

Kestikievarin isännällä ei ollut mitään sitä vastaan. Hän laati anokin, ja Jussi Malinen riipusti nimensä sen alle, vieläpä eräänlaisen koukeronkin nimensä alapuolelle, vaikkei tuo koukero tosin erikoisemmin kaunistanut asiakirjaa.

— No eiköhän tuo tällä lähtene se virka, jos lähteäkseen, lausui Jussi
Malinen toivorikkaasti.

— Lähtee se sillä yhtä hyvin kuin millä muulla paperilla tahansa, takasi kestikievarin isäntä varmasti.

Jussi Malisesta alkoi tuntua siltä kuin olisi hän jo melkein poliisi. Hän kuvitteli mielessään, miltä hän vormulakissa näyttäisi, ja miten hän ajelisi nimismiehen kanssa virkamatkoilla ja avaisi kunniaa tehden majatalon porttia kuvernöörille.

Jussi maksoi kestikievarin isännälle 25 penniä anokin kirjoittamisesta ja läksi paperi taskussa ja pää pystyssä kävelemään kotimökilleen.

Matkalla sai hän kumminkin joltakin, jolle hän anokistaan kertoi, neuvon hankkia pyytämyskirjaansa muutamien luotettavien ja varmojen paikkakuntalaisten nimiä, jotka ilmoittaisivat puolestaan pitävänsä Jussi Malista sopivana poliisikonstaapelin toimeen Kuorelammilla ja kannattaisivat tai puoltaisivat hänen valitsemistaan toimeen.

Se oli Malisenkin mielestä erittäin hyvä ajatus, ja hän₃ ryhtyi heti toimeen. Koska hän oli sitä mieltä, että mitä enemmän nimiä, sitä varmempi tulos, kävi hän melkein jokaisessa talossa, vieläpä parissa kolmessa vakavaraisemmassa mökissäkin, eikä kukaan kieltänyt häneltä kannatustaan.

Vihdoin oli paperi siinäkin suhteessa reilassa. Postineidin suosiollisella myötävaikutuksella osotti Jussi sen asianomaiseen paikkaan ja jäi jännityksellä odottamaan asian ratkaisua.

Kun Jussi Malisen anokki saapui lääninhallitukseen, herätti se siellä erikoista huomiota, ja lääninsihteeri sanoi:

Sitten lähetti hän heti virkakirjeen asianomaiselle nimismiehelle, kehottaen tätä ottamaan selvän siitä, mitä kuorelampilaiset oikein tarkoittavat joukkoanomuksellaan tulla nimitetyiksi Kuorelammin poliisikonstaapelin virkaan.

Jussi Malinen ei nimittäin ollut huomannut kirjoituttaa pyytämyskirjaansa sellaista lausetta, josta olisi selvinnyt, että allekirjoittaneet muut kuorelampilaiset puolsivat häntä virkaan. Siten tuli anokin alle ilman muuta kolmattakymmentä nimeä, Jussi Malisen oma nimi ensimäisenä.

Toimeenpannussa kuulustelussa selvisi tämä pieni epähuomio heti, ja nimismies saattoi siis lähettää tyydyttävän selityksen.

Jussi Malisen anokin lukuisista allekirjoituksista huolimatta ei Jussi kuitenkaan kuulu tulleen toimeen nimitetyksi.

Suojärven lahjoitusmailla ei nyt välitetä muun maailman hommista.
Luulenpa melkein että siellä annetaan palttua miljoona-arpajaisille.
Siellä on näet tärkeämpiä tehtäviä. Siellä luetaan metsiä.

Suojärven lahjoitusmailla tehtiin näet joukko valituksia viime vuonna valmistunutta lahjoitusmaan yleistä metsätiliä vastaan. Viipurin läänin maanjako-oikeus käsitteli näitä valituksia kahteenkin kertaan, ja viimeksi tapahtuneessa maanjako-oikeuden istunnossa viime syyskuulla määrättiin valitustenalaisilla tiloilla toimitettavaksi uusi metsänluku.

Ensin lukivat niitä asianomaiset maanmittarit metsätiliä varten ja sanoivat luettuaan, että niin ja niin paljon niitä puita siellä on.

No, eiväthän lampuodit sitä lukemista uskoneet. Mikä sen tietää niiden maanmittarien lukemisen. Ehkä ne osaavat maata mitata, mutta missä paikassa se on sanottu, että maanmittarit osaavat myöskin lukea metsää? Kovinpa ne olisivatkin monipuolisia.

Nämä epäilykset vaivasivat Suojärven lampuoteja siinä määrin, että he päättivät lopuksi luetuttaa metsät omalla kustannuksellaan.

Kun tämä toinen lukeminen oli päättynyt, epäilivät lampuodit sitäkin. Ja koska "kolmas kerta toden sanoo", niin antoivat muutamat jäävittömien lukijoiden laskea metsänsä vielä kolmannen kerran ennen maanjako-oikeuden viime istuntoa.

Koska asia ei näyttänyt sittenkään selviävän, on metsähallitus nyttemmin lähettänyt erään metsäinsinöörin Suojärvelle lukemaan noiden epäuskoisten ukkojen metsät. Niitä luetaan nyt parasta aikaa.

Aika kuluu, ja ajan kuluessa tietysti metsätkin kasvavat. Kasvaa uusia, suuria ja solakoita mäntyjä, joita ei ole voitu ottaa huomioon edellisissä lukemisissa. Suojärven ukot paikkaavat uusia, jäävittömiä lukijoita, jotka huomaavat, etteivät entiset lukemiset pidä paikkaansa.

Niin, että kun se hetki tulee, jolloin kaikki maailman muut ukot kutsutaan sille viimeiselle suurelle tilinteolle, havaitaan etteivät Suojärven ukot olekaan saapuneet tilaisuuteen, ja kysytään:

Esi-isämme olivat entisinä aikoina suuressa taikurien ja poppamiesten maineessa. Tämä mahti on kuitenkin vähitellen mennyt maan rakoon mahtimiesten mukana, niin että poppamiehet, ikävä kyllä, alkavat olla melkoisen harvinaisia.

Kiihtelysvaaran köyhäintalolla on kuitenkin näihin asti elellyt mahtavana tietäjänä eräs ukko, joka on erikoisalanaan harrastanut käärmeiden kiinniottamista ja niillä leikkimistä.

Käärmeetkään, osoitti hän ympäristölleen, eivät voi tietomiehelle mitään. Ja ympäristö ihmetteli, katseli ukkoa pää kallellaan kauempaa ja erikoisella honöörillä.

Ukko nautti arvostaan ja kunniastaan. Mutta sitten tapahtui hänelle eräänä kesänä surullinen lankeemus. Ja se lankeemus oli suuri.

Ukko oli näet eräänä kesäpäivänä "Karjalattaren" kertoman mukaan nurmea raivaamassa. Tässä hyödyllisessä puuhassa ollessaan sai hän kiinni käärmeen ja rupesi tapansa mukaan sillä leikkimään. Mutta tämä käärme ei sattunutkaan ymmärtämään leikkiä, vaan iski hampaansa ukon käteen. Käsi turposi ja jonkun ajan kuluttua koko ruumiskin. Ukko pullistui hyvin pahan näköiseksi ja oli vähällä tulla kootuksi isäinsä tykö. Sopivilla lääkitsemisillä saatiin henki kuitenkin poppamiehessä säilytetyksi, ja vähitellen parani hän entiselleen. Parannuttuaan kerskasi ukko, että minua ei käärme toista kertaa pistä. Lehden kertoja siihen huomautti, että kyllä se sen tekee toisenkin kerran, kunhan ukko vain sattuu tekemisiin kyyn kanssa. Silloin ukko hämmästyneenä kysyi, että onko niitä sitten sellaisiakin käärmeitä, jotka eivät ketään pistä. Ukolle vastattiin, että onhan niitä. Ja ukko kääntyi pois, ikäänkuin hänen sisässään olisi jotain särkynyt, kuten rakkausromaaneista sanotaan. Sillä ukko tunsi mahtinsa menneen.

Poppamies oli tietysti sitä ennen joutunut tekemisiin vain hyväluontoisten ja aivan vaarattomien tarhakäärmeiden kanssa, joilla ei ole myrkkyhampaita enempää kuin västäräkillä. Ehkä on hän silloin tällöin leikkinyt myöskin vaskenruskean tai harmaan vaskikäärmeen kanssa, joka muuten ei oikeastaan olekaan mikään käärme, vaan käärmeenmuotoinen sisilisko. Ja ukko ajatteli itsestään hyvin korkeita asioita siihen saakka, kunnes joutui tekemisiin mustaselkäisen kyykäärmeen kanssa. Ne pojat eivät ole luonteeltaan ensinkään leikillisiä, varsinkaan silloin kun tulevat häirityksi ruokalevoltaan kuumana, auringonpaisteisena päivänä. Jos ukko olisi tiennyt sen verran kuin mitä jokainen koulupoika nykyaikana tietää tai ainakin pitäisi tietämän, niin olisi hän pitänyt sormensa visusti erillään moisesta otuksesta.

Luonnontieteitä lukevat ylioppilaat ovat sitä vastoin usein sellaisia poppamiehiä, että pistävät elävän käärmeen taskuunsa rauhallisesti kuin ankeriaan tai matikan. Mutta kyllä he sitä ennen ovat katsoneet, että luikertelija on sievä, hyväntahtoinen vaskikäärme tai niskassaan olevista (keltaisista tai valkeista) puolikuunmuotoisista täplistään helposti tunnettava, vaaraton ja arka tarhakäärme.

Luonnontutkijat sanovat, että vaskikäärme on helppo kesyttää ja tottuu lyhyessä ajassa niin hoitajaansa, että ottaa ruokansa hänen kädestään.

Helsinkiläisten kesävieraiden pitäisi käyttää tilaisuutta hyväkseen, kun kesää vielä on jäljellä, ja pyydystää elävinä etenkin vaskikäärmeitä. Se ei ole vaikeata, sillä ne ovat hitaita ja kömpelöitä. Kesytettyään pari kolme tuollaista elukkaa voisi valmistaa ystävä- ja tuttavapiirilleen monta hupaista yllätystä.

Eikö olisi todellakin mieltäkiinnittävää katsoa, mitä esimerkiksi Miina-täti, Stiina-täti ja Karoliina-täti tuumisivat, sanoisivat ja tekisivät, kun he kaikessa rauhassa istuisivat kahvipöydässä, jutellen kaupungin asioista ja tehden selkoa viimeisistä juoruista, ja huomaisivat äkkiä tuollaisen viehättävän ja soman, lähes kyynäränpituisen käärmeen pistävän pikku päänsä esiin isännän povitaskusta ja kiemurtelevan sitten pöydälle, aivan Karoliina-tädin kahvikupin viereen! Tai mihin toimenpiteisiin Porvoosta vierailemaan saapunut "Amalia-ystävämme" ryhtyisi, kun hän, jäätyään hetkiseksi yksin huoneeseen, uteliaana kohottaisi emännän koruompelulaatikon kantta ja käärme nostaisi sieltä päätään ja iskisi silmää Amalia-ystävällemme.

Kuten aikanaan kerrottiin, herätti maarianhaminalaisten huomiota viime kuun alkupuolella eräs alussa tuntematon taiteilija, joka oli asettanut päämääräkseen Maarianhaminan kauppa- ja merikaupungin kaunistamisen jonkunlaisilla ulkoilmafreskoilla, tai miksi niitä nyt oikein sanoisi.

Suuressa vaatimattomuudessaan ja monen muun mestarin tavoin tuntiessaan jonkinmoista kammoa julkista arvostelua tai ainakin julkista esiintymistä kohtaan, suoritti hän työnsä öiseen aikaan, kulkien yöpimeässä pensseli ja maalipytty kädessä katuja pitkin ja maalaillen teoksiaan sellaisten talojen seiniin, jotka hän harkitsi erityisesti tähän taiteelliseen tarkoitukseen sopiviksi.

Varsinkin oli hän kiintynyt Pohjoismaiden Osakepankin talon ulkoseinien kaunistamiseen.

Taiteilija juoksi jonkun aikaa edellä ja yövartija perässä. Lopuksi saatiin kaino maalari kiinni ja tunnettiin hänet Lumparlannin Gustafssoniksi. Gustafsson oli ennen ollut maakauppias, mutta jo aikaa sitten luopunut tältä taidemaalaukseen verrattuna proosalliselta alalta ja antautunut kaunotaiteen palvelukseen, mikäli voi päättää hänessä Maarianhaminassa ilmenneistä harrastuksista.

Kun Gustafssonin esiintymisessä oli jotain hämäräperäistä ja kun hänellä oli matkalaukku, pakotettiin hänet avaamaan se, että nähtäisiin, mitä taideaarteita se mahdollisesti kätkisi sisässään. Mutta sieltä löytyikin aineita, jotka ovat verrattain kaukana tavallisten taidemaalarien harrastuspiiristä, nimittäin kilo dynamiittia, toinen kilo ruutia, litra petroleumia, sytytyslankaa y.m.

Gustafsson ilmoitti ihmetteleviin kysymyksiin vastaukseksi aivan avomielisesti, että hänen vilpittömänä aikomuksenaan oli ollut paukauttaa ilmaan Pohjoismaiden Osakepankki, jonka seiniä hän edellisenä yönä oli neronsa tuotteilla kaunistellut.

Eihän tämä oikeastaan pohjaltaan ole mitään aivan käsittämätöntä. Taidehistoriat puhuvat useista tapauksista, jolloin kuumaveriset taiteilijat hävittävät koko teoksensa, kun eivät saa siitä mieleistään syntymään. Ehkä oli Gustafssonin vallannut tällainen pyhä taiteellisen raivon puuskaus, katsellessaan päivän valossa yöllisiä tekeleitään, ja hän päätti ampua koko pankin ilmaan.

Maarianhaminalaisten, kiitos yövartijansa valppauden, ei kuitenkaan tarvinnut herätä räjähdykseen. Ja mitä Gustafssoniin itseensä tulee, otettiin häneltä pois niinhyvin maalipytty ja pensseli kuin dynamiitti ja ruutikin, jonka jälkeen hänet talletettiin asianomaiseen paikkaan vastaista tarvetta varten, samalla kun lääkäriä pyydettiin tarkastamaan, oliko Gustafsson suuri taiteellinen nero vaiko vain ent. maakauppias, jonka päävärkki oli hieman tärähtänyt.

Juttu Gustafssonia vastaan on nyttemmin ollut ensimmäisen kerran esillä
Maarianhaminan käräjillä.

Tähän tilaisuuteen oli asianomainen lääkäri antanut todistuksen, jossa hän sanoo, että kyllähän se Gustafsson tuntuu jonkunverran hullulta. Siitä päättäen ei siis lääkärikään katsonut asiaa aivan varmaksi. Lääkäri oli sitä mieltä, että Gustafssonin meiningeitä pitäisi pitemmän aikaa tarkastella asianomaisessa laitoksessa.

Kun oikeuden puheenjohtaja oli kuulustellut erinäisiä todistajia, kääntyi hän taiteilija Gustafssonin puoleen kysymyksellä, mitä tarkoitusta varten hän oikeastaan oli Maarianhaminaan saapunut.

Gustafsson pyöritteli silmiään ja piti korkealle oikeudelle pitkän esitelmän, mutta hieman toisesta aineesta kuin mistä oli kysymys, nimittäin Noakin arkista.

Oikeus kuunteli Gustafssonin käsitystä tuosta kaikkina aikoina suurta ja ansaittua huomiota herättäneestä aluksesta, ja passitti esitelmöitsijän sitten Turun läänin vankilaan, jossa hänen ymmärryksensä ja järkensä alistetaan uuden, tarkan tutkimuksen alaiseksi.

Eiköhän olisi täyden ja puolueettoman selvityksen saamiseksi paikallaan, että myöskin taiteentuntijoita kutsuttaisiin Gustafssonin luo ja annettaisiin hänelle maalipytty ja pensseli, joiden avulla hän — saisi antaa oppinäytteen, maalaamalla jonkun teoksen koppinsa seinään.

Jos Gustafssonilla tällöin todellakin ilmenisi huomattavia taiteellisia kykyjä, niin joutuisi juttu kokonaan uuteen valoon ja vaiheeseen.

Arvoisa lukija älköön otsikon perustuksella olko sitä mieltä, että minä taas kirjoitan turhanpäiväisestä asiasta.

Mahdollisesti tulee joskus sanelleeksi; hieman turhistakin (sillä liha on heikko), mutta nyt on tosi kysymyksessä.

Nyt on kysymys siitä, kuka maksaa Turun ja Porin läänin lääninrahastoon sen 10 penniä, jota Uudenkaupungin rahatoimikamari ei tahdo sinne maksaa.

Lääninhallitus on nimittäin mielestään saapa 10 penniä Uudenkaupungin rahatoimikamarilta ja kiristää nyt kamaria kurkusta.

Paikallinen sanomalehdistö kertoo, että lääninhallitus on lähettämällään kirjelmällä anonut, että kiireimmiten kaupungin rahatoimikamari virkateitse lähettäisi 10 penniä lääninrahastoon, minkä kaupunki on vielä velkaa poliisilaitoksen ylläpitokustannuksista v:lta 1913.

Se on katsellut kirjojaan ja nähnyt niistä, että Uudenkaupungin puolesta on lääninhallitukseen poliisilaitoksen ylläpitokustannuksien korvaukseksi v:lta 1913 lähetetty 4,800 mk.

Sitten on kamari paiskannut kirjansa kiinni ja kämmenensä pöytään ja sanonut, että kyllä me olemme kuitit. Kehtaavatkin yrittää nylkeä liikoja! Uudenkaupungin rahatoimikamari on ilmoittanut lääninhallitukselle, ettei se tunnusta maksua.

Ensimmäisen kohtauksen aiheutti ruskea piski, joka oli ilmestynyt siihen, ties mistä.

Sitä ennen oli siinä vasta viisi muuta koiraa, jotka odottivat raitiovaunujen lähtöä kaupunkiin.

Vaunuja oli pieni juna. Etupäässä oli umpivaunu veturina ja sen takana kaksi avonaista kesävaunua. Joka paikka väkeä täynnä.

Koirat nuuhkivat toisiaan siinä lähistöllä aivan sulassa sovinnossa, kun äkkiä se ruskea piski ilmestyi.

Kukaan ei varmuudella voinut sanoa, mikä sen aiheutti, mutta luultavasti oli ruskea piski puraissut toista läsnäolevista foxterriereistä sääreen. Foxit kiljuivat raivostuneina, maalaisen näköinen matala mustahko koira, jolla oli valkea rinta ja osa kaulaa, valkeat käpälät ja vähän valkoista hännänpäässä, puri ruskeata piskiä, joka taas vuorostaan, epäilemättä erehdyksessä, haukkasi suurta, komeata bernhardilaisia. Viimemainittu, voimallinen uros, ryhtyi silloin asianomaisiin toimenpiteisiin, ja ruskea piski lensi sydäntäsärkevästi parkuen takimmaisen vaunun alle. Rikollisen kadottua haukkuivat toiset koirat vielä vähän toisiaan, minkä jälkeen maassa vallitsi rauha.

Matkustajat odottivat vaunujen liikkeellelähtöä, mutta yhä siinä vain seistä jonotettiin.

Veturinkuljettaja pisti päänsä esiin ensimmäisen vaunun keulasta ja huusi vihaisella äänellä tiedustelunsa, miksi ei hänelle anneta lähtömerkkiä.

Viimeisen vaunun luona seisova nuori konduktööri huusi vastaan, että viimeisen vaunun alla on eräs "hundsatan".

Se oli se äskeisen rähäkän aiheuttanut ruskea piski, joka piileskeli siellä pahoja töitään ja bernhardilaisen peljättävää vihaa.

Kolme konduktööriä, yksi kuljettaja ja viisi matkustajaa koetti saada sitä sieltä pois, vuoroin houkutellen, vuoroin haukkuen ja solvaten, mutta piski pysytteli visusti siellä, ja sen toveriksi pujahti odottamatta edellämainittu mustahko maalaiskoira.

Kolme konduktööriä, yksi kuljettaja ja neljä edellämainituista viidestä matkustajasta yhtyi päätöslauselmaan, joka koski kaikkia maailman koiria, mutta varsinkin mainittuja vaunun alla olevia piskejä, ja johon lausuntoon lähtöä jo viisi minuuttia odottanut matkustajisto mitä lämpimimmin yhtyi. Viides mainituista konduktöörien apuna olevista matkustajista ei kerinnyt mitään sanoa, sillä hän koetti onkia koiria pois keppinsä koukulla.

Ei enää näyttänyt olevan muuta neuvoa kuin joko nostaa vaunu paikoiltaan tai ajaa koirat kappaleiksi. Eihän siihen voinut koko päiväksi jäädä.

Pelastus oli lihava herra, joka astui ulos etumaisesta vaunusta ja jota molemmat foxterrierit tervehtivät raivoisalla riemulla.

Tämä herra sanoi jotain foxterriereille ja usutti ne takimaisen vaunun alle, ja nämä nelijalkaisen luomakunnan kaunistukset ja ilot syöksyivät sinne kuin tiikerit. Sekunnin kuluttua halkaisi odottavan hiljaisuuden kaksi verta hyydyttävää hätähuutoa, joista toinen oli kotoisin mustan, toinen ruskean piskin kurkusta.

Toisen sekunnin kuluttua katosi neljä kiljuvaa koiraa tien vieressä olevaan pensaikkoon, junanlähettäjä antoi merkin ja vaunut lähtivät liikkeelle.

Minuutin kuluttua huomasivat matkustajat, että ensimäisen vaunun edessä juoksivat foxit tanssien ja mekastaen, ja viimeisen vaunun perässä musta ja ruskea piski, haukkua nalkuttaen kimakalla, itkunsekaisella äänellä:

Niistä on tullut kirjoitetuksi useampiakin kertoja, mutta syy on arvoisien elukoidemme, sekä kesyjen että villissä tilassa olevien, eikä suinkaan hiljaisen, totuutta rakastavan pakinoitsijan, joka velvollisuutensa mukaisesti vain tasapuolisesti ja tyynesti tarkastelee yhteiskunnallisia y.m. ilmiöitä ympärillään ja kertoo sitten huomionsa niille, jotka viitsivät häntä kuunnella.

Hyödyllisistä ja vakavamielisistä lehmistämme on täytynyt merkitä muistiin eräitä piirteitä, joita niissä ei ennen ole havaittu. Niinpä on kerrottu lehmäkarjasta, joka hiipi viftille vartioimatta jätetylle salapolttimolle, tuli siellä liikutettuun tilaan ja häpäisi itsensä pahanpäiväisesti, palattuaan hännät pystyssä suurella melulla kotiin. On myöskin kerrottu surullinen tapaus lehmästä, joka ampui itsensä haulikolla.

Tällaiset ynnä eräät muut samansuuntaiset tapahtumat osoittavat, että lehmissämme on reippautta, vilkkautta ja päättäväisyyttä enemmän kuin luulisi esim. nähdessään lehmäkarjan seistä töllöttävän keskellä maantietä viitsimättä juuri käännähtääkään, vaikka tietä pitkin tulisi kiljuva lokomotiivi.

Mutta suurin merkillisyys on vielä kertomatta, mitä Kaltimon Korhosen talon lehmä on tänä syksynä tehnyt.

Eikä se ole niitä metsästänyt kaksipiippuisella haulikolla, vaan aivan yksinkertaisesti juossut perässä ja keihästänyt nopeasääriset puputtajat sarvillaan.

Kaksi jänistä on se jo saanut saaliikseen. Sillä näet kuuluu olevan jäniksiä kohtaan samanlainen viha kuin koiriakin kohtaan. Nähdessään jäniksen ajaa se sen aitaa vastaan ja puskee siihen kuoliaaksi.

Onko Suomen kansan keskuudessa enemmänkin lehmiä, jotka voittavat jäniksen nopeudessa?

Jos on, niin lienee vähitellen tullut aika panna hevoset viralta ja korvata ne pikajuoksijalehmillä.

Hevoset ovat niin yksipuolisia, ellemme ota lukuun kultaseppä K. Krallin hevosia Elberfeldissä, jotka osaavat algebraa. Meidän hevosemme osaavat vain syödä lujasti, vetää auraa ja ajopelejä, hirnua ja potkia. Ja juosta myöskin, mutta en ole kuullut niiden vielä saaneen jäniksiä kiinni.

Jos isäntä on taipuvainen viinan viljelykseen eikä hänellä satu olemaan muuta ryyppyseuraa, voi hän kilistellä lasia nupupäittensä kanssa.

Aamulla lähtevät rengit kyntämään talon härjillä, mutta isäntä valjastaa äsken lypsetyn Mansikin parhaiden kärryjen eteen ja ajaa vinhaa vauhtia kuntakokoukseen tai käräjätalolle. Ohikulkijat kääntyvät katsomaan taakseen ja huomauttavat:

— Kyllä on tuolla Ylitalon isännällä hyvä lehmä. Mutta niinpä hän sillä saikin ensi palkinnon viime kilpa-ajoissa.

Sitten tulee syksy ja eräänä päivänä päättää isäntä lähteä ampumaan jäniksiä.

Taluttaen iloisesti mölähtelevää Mansikkia ja Musiikkia vitjoista kävelee isäntä metsään ja irroittaa siellä lehmänsä. Sorkat paukkuvat risukossa kun lehmät syöksyvät etsimään jäniksiä, ja vähän ajan kuluttua ilmoittaa raikuva mylvintä niiden päässeen jäniksen jälille. Hetken kuluttua lähenee kolmikko huimaavaa vauhtia, jänis edellä korvat luimussa, harppaillen henkensä edestä ja Mansikki ja Musiikki sen kintereillä. Isännän ei tarvitse muuta kuin paukauttaa. Jos hän ampuu ohi, niin ei se ole vaarallista (kun ei vain lehmiä ammu.) Jollei laukaus satu jänikseen niin seivästävät lehmät sen kuitenkin pian lähintä aitaa vasten. Pelastaakseen metsämieskunniansa voi isäntä sitten ampua sitä vielä, että syödessä löytyisi hauleja.

Mutta ikävä kyllä taitaa harvassa talossa olla sellaisia lehmiä kuin
Kaltimon Korhosella.

Vanhoina aikoina sai suntio itse olla kirkonkellona Kuhmoisissa, kirjoitetaan meille. Siihen aikaan kuin Kuhmoisissa ei vielä ollut kirkonkelloja, oli suntion toimena huudella seurakuntalaisia kirkkoon. Kerran, kun suntio huuteli kirkonmäellä: "Tulkia kirkkuun tie!" äännähtelivät vasikat aidan takana: "Myö". Silloin suntio kiukustui: "Hiitiin tie, vai tänne kirkkuu rähjiimien!" Luultavasti olivat vasikat joskus päässeet pujahtamaan kirkonaidan sisäpuolelle rähjäämään.

Kirjoittajan äiti on kertonut nuorena tehneensä kirkkomatkan Kuhmoisiin, jonne saapui toisten nuorten kera lauvantai-iltana. Suntion asunto oli aivan kirkon vieressä. Suntio läksi saunaan puhdas paita ja vihta kainalossa, poikkesi kellotapuliin ja läppäsi ensimäisen kerran. Sitten meni saunaan, nousi lauteille, otti hyvän löylyn, laskeutui alas lavoilta, meni, vihta 'viikunanlehtenä' tapuliin ja läppäsi toisen kerran. Sitten hän taas palasi saunaansa, puki valkoisen paidan yllensä, vilvoittelihe, meni ja läppäsi kolmannen kerran. Palasi jälleen, puki yllensä ja kävi jatkamaan iltakellojen soittamista.

Jo siihenkin aikaan oli Kuhmoisissa kolme kirkonkelloa. Samaisen suntion kerrotaan soittaneen niin taitavasti, että seurakuntalaiset eräänkin kerran tiesivät, keitä oli kuollut:

Kun on käytettävissä sellaiset soittoneuvot kuin kirkonkellot, niin voinee tuskin enää vaatia suurempaa taituruutta suntiolta, joka sai itse käydä pitäjältä keräämässä palkkaetuihinsa kuuluvat leivät, lampaanjalat ja jyväkapat.

Röykkylän kylä ei ole mikään vanhanaikainen nurkkakunta. Siellä on kansakoulu ja nuorisoseura ja nuorisoseuralla laulukuoro, siis kaikki hyvät, mitä yhdeltä maalaiskylältä voi odottaa.

Akustiikka, kuten tunnettua, alkaa nykyään olla maaseuduilla yhtä tärkeä elintarve kuin kaupungeissakin.

Pitäjässä oli kyllä toinenkin nuorisoseura, ja sillä oli oikein oma talokin, mutta sielläkään ei ollut akustiikkaa. Ei ollenkaan. Ja sitäpaitsi oli tuo talo liian pitkän matkan päässä.

Nuorisoseuran johtomiehet murisivat aina: ei meillä ole akustiikkaa! Ei koko tässä kylärähjässä ole akustiikkaa!

Se harmitti kunnan johtomiehiä, ja he alkoivat vähitellen tuumia, että mistähän niille oikein saisi sitä akustiikkaa.

Silloin lauluseuran johtomiehet ilmoittivat, että ellei heille hankita akustiikkaa, niin he lopettavat toimintansa.

Luulen, että monet pikkukaupungit olisivat vastaavassa tapauksessa viitanneet kylmällä kintaallaan ja sanoneet: lopettakaa vain! Ja pitäkää suunne kiinni siitä akustiikastanne.

Röykkylässä ei niin tapahtunut. Lauluharrastukset ovat syvälle syöpyneet itä-suomalaisten veriin, ja kun kunnan johtomiehet kuulivat seuran uhkauksen, niin päättivät he hankkia nuorisoseuralle akustiikkaa vaikka sinisen kiven sisästä.

Silloin tapahtui, että eräs Röykkylän isäntämiehistä ilmoitti tehneensä tärkeän löydön: ensiluokkaista akustiikkaa rajattoman määrän.

Se oli hyvin musta ja koko lailla ravistunut, noin sata vuotta vanha rakennus. Siinä ei ollut edes permantoa enää, sillä aikojen kuluessa oli sen savilattia murentunut ja syöty vähitellen leivän mukana.

Ukot läksivät hieman epäuskoisina tarkastamaan riihtä. Ei se juuri häävin näköinen ollut, mutta eihän siinä ollutkaan nyt näkö-kysymyksessä.

Ja tämä vanha riihi, joka oli jo tuomittu revittäväksi ja polttopuiksi hakattavaksi, pääsi äkkiä suureen kunniaan ja arvoon. Taiteen temppelinä kohoavat sen seinät mustina mutta arvokkaina kansakoulun vieressä. Nuorisoseura antaa kansakoulujohtokunnan ukkojen pitää rauhassa akustiikkansa. Heillä on itsellään parempi, vaikka se onkin vain vanhassa riihessä.

Siellä pitää nuorisoseuran lauluseura nyt harjoituksiaan. Laulu kajahtelee niin että karsta tipahtelee katosta, ja kaikki ovat tyytyväisiä. Johtajan paikka on uunin päällä, ja tältä mahtavalta röykkiöltä johtaa hän joukkoaan. Jos laulajien nenät harjoituksista palattaessa sattuisivatkin joskus olemaan hieman noessa, niin mitäs se tekee! Vedellähän se pois saadaan.

Niin että nyt sitä on sitten Röykkylän kylässäkin akustiikkaa kotitarpeiksi.

Ellen aivan väärin muista, niin olen jonkun kerran ennenkin kiinnittänyt huomiota siihen ilmeiseen kevytmielisyyden, jopa villiytymisenkin henkeen, joka on saanut jalansijaa eläinmaailmassamme. Vaikka kernaasti myönnänkin, että se on verrattain köykäistä lukemista (ja kirjoittamista) näin raskaina aikoina, niin sallittakoon allekirjoittaneen vielä kerran ottaa puheeksi sama asia, varsinkin kun tämän viikon lehdet kertovat tuollaisia eläinkunnan poliisiuutisia useampiakin.

Jokioisten Niemen kylässä on erään mökkiläisen kana tehnyt pesänsä puuhun 8 metrin korkeuteen maasta.

Se tosin ei liene suorastaan rikoksellista, mutta hyvää järjestystä ja hyviä tapoja vastaan se epäilemättä on. Ajatelkaapas sellaista röyhkeyttä ja suuruudenhulluutta! Kahdeksan metrin korkeuteen! Mökkiläisen kana!

Jos mökkiläisen kanat alkavat rakentaa pesiään 8 metrin korkeuteen, niin miten korkealle pitäisi sitten rusthollarin kanojen pesänsä rakentaa? Ja miten ihmeessä akat saavat haetuksi munat sellaisista kananpesistä? Lentokoneillako?

Karjaisemme moiselle säätynsä ja yhteiskunnallisen asemansa unohtaneelle kanalle ja sen pesälle: alas! ja käymme tarkastamaan, mitä muuta hyvää valpas sanomalehdistömme voi meille näiltä aloilta tarjota.

Tenholassa on eräs koirashirvi potkinut ja takaapäin puskenut torppari G. Rehnströmiä, joka oli mennyt poimimaan puolukoita Dalin rusthollin mailta. Mainittu väkivaltainen koirashirvi ei näy tietävän, että nykyisen oikeuskäsityksemme mukaan myöskin torppareilla on oikeus poimia marjoja rusthollarin mailta. Hirvi oli m.m. potkaissut Rehnströmiltä yhden kylkiluun poikki. Onneksi Rehnströmille suorittaa sentään valtio joka vuosi korvauksia "hirvien tuottamista vahingoista". Niin että jättää vain hakemuksensa asianomaiseen paikkaan.

Karjalattaressa kertoo eräs lähettäjä Enonsalosta, että siellä on tehty lehmille taikoja, joista ne olivat niin innostuneet, että eräskin oli lähtenyt partioretkelle aina Rautavaaran rajamaille asti ja pitänyt siellä pahaa elämää. Kirjoittaja lopettaa tiedonantonsa seuraavilla sanoilla: "Ennemminkin on täällä päin havaittu taikauskon oireita. Kunpahan jotain edes harrastetaan."

Niin, parempi jotain kuin ei mitään. Kirjoittaja tuntuu olevan perin vapaamielinen ja ennakkoluuloinen mies, josta syystä pyydän hänelle pienen peräkaneettinsa johdosta kohottaa hattuani.

Erään Hirvensalmen Monikkalan talon lehmät ovat notkistaneet polvensa kuningas Alkoholille, laulaneet "Siis veikkonen juo" ja tulleet metsästä kotiin pahasti pöhnässä. Olivat löytäneet salapolttimon, josta tehtailijat olivat poistuneet, alkaneet juopotella ja olleet illalla kotiin tullessaan ”täysiä kapteeneita". Kaatuivat oljille navetassa ja röhisivät itsekseen. Aluksi ei tiedetty, mikä herrasväkeä vaivasi, mutta asia tuli ilmi siten, että eräs lehmistä oli jäänyt metsään. Kun lähdettiin sitä etsimään, niin löydettiin se metsästä sarvistaan viinatynnyreihin sotkeutuneena. Ja humalassa, tietysti. Vietiin kotiin ja päästettiin nukkumaan kohmeloisten ryyppytoveriensa viereen.

Se oli jo toissa talvena suorittanut asevelvollisuutensa, ja eräänä päivänä sanoi rouva Nanni Kuuvalo:

— Se sinun vanha talvipalttosi pitäisi koettaa saada myydyksi. Se on vain toisten vaatteiden tiellä, kun siellä vinnillä on niin ahdasta, ja kohta tulee kesäkin. Sitten sitä taas täytyy ryhtyä koilta varjelemaan.

— Niin, myötävähän se on, sanoi hra Kuuvalo. Ja koska hän on toimelias mies, niin otti hän vanhan talvipalton kainaloonsa ja läksi Israelin lasten luo, ja päättäen vaatia paltoostaan 60 markkaa.

Nostettuaan kauppatavaransa mainittujen lasten tiskille kysyi hän näiltä, olisivatko he halukkaat täydentämään varastoaan vähän käytetyllä, hyvässä kunnossa olevalla talvipaltoolla.

Israelin lapset tulivat tämän ehdotuksen kuullessaan hyvin alakuloisiksi ja katselivat ulos akkunasta.

Hra Kuuvalo odotti kärsivällisesti. Vihdoin ryhtyivät Israelin lapset kääntelemään palttoa murheellisen näköisenä ja kysyivät lopuksi, äänessään hillityn surunvoittoinen sävy, kuinka paljon hän oli aikonut siitä pyytää.

Mielestään ei hän ollut sanonut mitään erittäin merkillistä, mutta siitä huolimatta vaikutti hänen vastauksensa suunnilleen samalla tavalla kuin jos hän olisi ilmoittanut pistäneensä Israelin lasten myymälän nurkan alle 10 kg. dynamiittia ja olevansa juuri aikeissa sytyttää tulilangan.

Toinnuttuaan vähän tyrmistyksestään käärivät Israelin lapset palton kiireesti kokoon ja rukoilivat hra Kuuvaloa viemään sen pois heidän puodistaan.

Hra Kuuvalo oli hieman hämmästynyt ja selitti, että paltto on uutena maksanut 165 markkaa ja että siinä on vielä hyvä vuori.

— Niin, uuttena, uuttena…! huusivat Israelin lapset, levitellen käsivarsiaan kuin olisivat he aikoneet lähteä lentoon. — Kiltti herra, viekke pois se paltto; viekke pois se paltto…!

Ja Israelin lapset pistivät palton hra Kuuvalon kainaloon ja melkein työnsivät hänet ulos myymälästä.

Kun hra Kuuvalo oli ehtinyt portaille, pisti eräs Israelin lapsista päänsä ulos puodin ovesta ja huusi:

Mutta herra oli suuttunut eikä siis sanonut viimeistä hintaa, vaan palasi palttoineen kotia.

Vaimolleen sanoi hän, ettei hän ollut sopinut juutalaisten kanssa palton hinnasta. Jos juutalaiset käyvät kysymässä vanhoja vaatteita, niin ei palltoa saa heille myydä sadastakaan markasta — hra Kuuvalo oli vihoissaan ollessaan hyvin päättäväinen — mutta tattarille saa myydä 45 markasta.

Kahden päivän päästä, hra Kuuvalon ollessa toimessaan, soitettiin ovikelloa, ja kun rouva Kuuvalo meni avaamaan, oli siellä nuori tattari, joka heti levitti eteisen lattialle selässään olleen suuren myttynsä sisällyksen.

Kun rva K. noin 10 minuutin kuluttua oli saanut nuoren tattarin uskomaan sen valitettavan tosiasian, ettei hän ostaisi mitään mytyn sisällyksestä, kääri tattari tavaransa kokoon, ja kysyi, olisiko vanhoja vaatteita myytävänä.

Tattari naurahti niin iloisesti että hänen suunsa levisi melkein korviin asti ja huudahti:

Tultuaan vakuutetuksi siitä, ettei rouva laskenut leikkiä, läksi tattari pois ja ennusti mennessään ovella:

Kun hra Kuuvalo tuli kotiin, sanoi hän, että olisit saanut helpottaa muutamia markkoja.

Kolmen päivän kuluttua palasi nuori tattari, mukanaan eräs vanhempi tattari, nähtävästi nuoren tattarin isä. He pyysivät palton nähdäkseen ja tutkivat sitä pitkän aikaa. Lopuksi ryhdyttiin tinkimään. Tattarit alottivat 18 markasta ja korottivat lopulta vähitellen 26 markkaan. Rouva Kuuvalo alotti 45 markasta ja alensi vähitellen 35 markkaan.

Tattarit nähtävästi arvelivat, että herra möisi halvemmalla, mutta herra ei ollut kotona.

Hra Kuuvalo sanoi, että olisit myynyt 26 markasta, että olisi päästy eroon koko rähjästä.

Kului toista viikkoa. Sitten tulivat molemmat edelliset tattarit ja heidän mukanaan kolmas, hyvin vanha tattari, joka arvattavasti oli nuorimman tattarin isoisä. He seisoivat peräkkäin eteisen oven takana, nuorin tattari ensimäisenä ja vanhin viimeisenä, ja kysyivät heti, onko herra kotona.

Herra sattuikin olemaan kotona. Kun paltto oli otettu esille, kysyi vanha tattari:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK "OLE, SIELUN', ILOINEN!" ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of "Ole, sielun', iloinen!"

"OLE, SIELUN’, ILOINEN!"

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE