SMARAGDA

Kreikkalainen rakkaustarina

Kirj.

A. R. RANGABÉ

Suomentanut

Kaarlo Uskela

Kirjallisia pikkuhelmiä XVIII

Hämeenlinna, Arvi A. Karisto, 1909.

Keskellä Kykladien saaristoa, joka komeain kukkapenkkien tavoin kohoaa merestä, sijaitsee Syros-saari, nykyään merkityksellisin koko saariryhmässä. Se on kaikkea muuta kuin kaunis, tämä kallioinen, rikkirevitty saari, joka kukoistaviin sisaruksiinsa, kuten esim. Parokseen ja Naksokseen verraten näyttää kuin vanha ryppyinen akka nuoruudenterveyttä hehkuvain kaunotarten piirissä.

Syros, joka muinoin oli tunnettu ainoastaan filosoofi Pherekydeen syntymäpaikkana, saa kiittää suurta, varmaa satamaansa siitä suuresta merkityksestä ja mainehikkuudesta, mikä sillä nykyään on. Se on uuden Kreikan kaupan keskus ja pääasema niille laivoille, jotka risteilevät kreikkalaisilla vesillä. Siellä hieno khlolainen, liukas smyrnalainen ja viisas moralainen kohtaavat toisensa tehdäkseen kauppoja ja ansaitakseen rahaa.

Sellaisissa olosuhteissa avautuu luonnollisesti saaren asianajajille suuri vaikutusala. Mutta ei kukaan heistä ollut vuonna 1855, jolloin kertomuksemme alkaa, niin kysytty ja toimekas kuin notario Serlendis.

Hänen konttorinsa oli aina täynnä ihmisiä, ja kolme kirjuria ehti tuskin toimittaa kaikki tehtävät.

Serlendis oli jo vanhanpuoleinen mies. Hänen koukistunut vartalonsa, kalju päänsä, ryppyinen naamansa ja kavala hymy, joka alituiseen leikki hänen huulillaan, samoinkuin hänen lasimaiset, karsaat silmänsä viheriäin lasisilmäin takana, olisi antanut tarkkanäköiselle ihmistuntijalle paljon ajattelemista, mutta siitä huolimatta katsottiin hänen kansalaisten kesken yleensä olevan rehellinen mies, jonka luonteenominaisuuksia vastaan ei ollut mitään muistuttamista, jos ei korkeintaan jonkun verran lilan voimakasta taipumusta säästäväisyyteen.

Eräänä päivänä heinäkuussa, jokseenkin myöhään iltapäivällä istui arvoisa notario kirjoituspöytänsä ääressä hiukan keikkuvalla tuolilla. Vähääkään välittämättä lukuisista kävijöistä, jotka vaieten odottivat vuoroaan, kirjoitti hän edelleen, kun muuan nuori mies saapui ja vitkastelevin askelin lähestyi vanhaa oikeudenpalvelijaa.

Notario nosti kevyesti lasisilmiään ja vilkasi salaa vastatullutta. Sitten työnsi hän lasisilmät otsalle ja pisti kynän korvan taakse, sanoen:

"Ah, te, herra Melirytos! Tervetuloa! Miten voin palvella suosijaani, herra Metaksasta?"

"Herra Metaksas on yhä edelleen sairas", vastasi nuori mies; "mutta se ei olekaan hänen asioiltaan kun minä olen täällä; minä tahtoisin nimittäin pyytää teiltä persoonallista palvelusta."

Kuullessaan sanan "palvelusta" laski ukko konemaisesti lasisilmänsä, jotteivät hänen silmänsä ilmaisisi, mistä hänen kielensä varovasti tahtoi vaieta.

"Hyvä, hyvä; teidän tarvitsee vain käskeä."

"Minä tulen ehkä näinä päivinä tarvitsemaan noin kymmenentuhatta drakmaa ja tahtoisin tietää, voitteko hankkia ne minulle", sanoi nuori mies.

Notario nauroi kettumaisella tavallaan. "Kymmentätuhatta drakmaa ei Syrassa löydetä niin helposti kadulta", sanoi hän sitten; "ajat ovat huonot, markkinat lamaannuksissa, tavaroilla ei ole menekkiä ja kassat ovat tyhjät."

"Minä tiedän tuon kaiken, hyvä ystäväni, ja juuri sentähden olen tullut näin aikaisin vaivaamaan teitä. Minä tarvitsen lainan vasta muutaman päivän perästä, jos minä ylipäänsä tarvitsen sitä lainkaan. Sitäpaitsi voin rauhoittaa teitä sillä, etten kiinnitä huomiotani korkoihin enkä muihin mahdollisiin menoihin."

"Kuten minulla jo on ollut kunnia sanoa teille, ystäväni, ovat ajat hyvin huonot. Ne, joilla on puhdasta rahaa, pitävät ne itse, taikka jos he lainaavat, tapahtuu se ainoastaan tyydyttävää takuuta vastaan."

"Minä annan allekirjoitukseni sanoi Melirytos ylväällä itsetietoisuudella.

"Allekirjoituksenne! Tuhannen vietävää! Paras herra Melirytos, jos se ainoastaan riippuisi minusta, antaisin epäilemättä kaikki Kroesuksen aarteet käytettäväksenne; mutta nuo kirotut pankkiirit — Jumala tuomitkoon heidät — eivät tyydy yksinkertaiseen allekirjoitukseen."

"Riittäisiköhän ehkä palkkaosoitukseni?"

"Tuskin. Sellaiset ihmiset ovat varovaisia. Tänään, sanovat he, maksetaan vielä palkkaa, huomenna se voi lakata, ja joskin korot ovat varmat, niin kuka takaa pääoman?"

"Siitä Jumala kyllä huolehtii, paras herra Serlendis, me löydämme kyllä keinon maksaa pääoman."

"Olkoonpa", sanoi notario olkapäitään kohottaen. "Mutta nähkääs, korkeasti kunnioitettu ystäväni, Jumala ei ole velvollinen lunastamaan vekseleitä lankeamispäivänä. Uskokaa minua, ystäväni, joka rakentaa lainalle, rakentaa huonosti. Laina on kuin kivi kaulassa, joka lopullisesti vetää meidät syvyyteen. Heittäkää sikseen lainanhankkimisyrityksenne; toisten siivillä lentäminen käy aina huonosti."

"Kuulkaa, herra notario", sanoi Melirytos sellaisen miehen äänenpainolla, joka tarvitsee rahaa paremmin kuin hyviä neuvoja, "jos voitte hankkia minulle kymmenentuhatta drakmaa eikä lainanantaja tahdo tyytyä palkkaosotukseeni, niin sanokaa hänelle, että voin tarjota paremman vakuuden."

"Ehkä talonne Panoksella? Valitan, mutta sitä vastaan ei kukaan lainaa teille edes viittäsataa drakmaa."

"Jos ei se riitä, niin voitte vakuudeksi tarjota, minä en tiedä kuinka monta taloa tällä saarella, jotka vastaavat kymmenen kertaa sitä summaa, mitä pyydän."

Notario kääntyi Melirytokseen päin kuin olisi hän alkanut epäillä tämän sielullista terveyttä, ja mittasi häntä päästä jalkoihin, sillaikaa kun tämä astui lähemmäksi ja sanoi:

"Herra Serlendis, saanko puhua teidän kanssanne kahden kesken?"

Hymyilyllä ja kädenliikkeellä, jotka puhuivat selvemmin kuin hänen sanansa, kääntyi notario toisiin läsnäoleviin päin:

"Uskallanko pyytää herroja — huomenna puhumme teidän asioistanne, niinmuodoin — hyvästi herraseni."

Asianomaiset vetäytyivät pois, ja notario jäi kahdenkesken Melirytoksen kanssa.

"No niin, meillä on siis hallussamme kaikki talot ja palaisit", sanoi hän, läpitunkevalla silmäyksellä tutkiskellen nuorta miestä, samalla koettaen salata uteliaisuuttaan; "me olemme miljonäärejä, ettekä te sano, ystäväni, kuinka tämä ihme en tapahtunut ja miksi te kuitenkin olette pakotettu hakemaan lainaa."

"Paras herra Serlendis", vastasi Melirytos, "notario on pakotettu vaikenemaan, senvuoksi voinkin uskoa teille, mitä ei kukaan muu saa tietää. Antakaa minun kuitenkin ensin selittää, miksi minä tänään tarvitsen rahaa. Luultavasti tullaan jo jonakuna lähimpänä päivänä kutsumaan teitä läsnäolemaan toimituksessa, joka saa teidät vakuutetuksi toivomukseni välttämättömyydestä, mitä rahoihin tulee."

"Hm, hm, ymmärrän, ymmärrän! Toivotan onnea, herra Melirytos. Se merkitsee häitä. Saanko ehkä tietää —"

"Te saatte aikoinaan tietää sen."

"Ahaa, minä ymmärrän, häitä! Sen parempi, sen parempi! Suuret myötäjäiset! Mitä? Siinä meillä on siis tilukset ja linnat; mutta, paras ystäväni, ettekö tiedä, ettei myötäjäisiä voida käyttää hypoteekkina."

"Minä tiedän sen hyvin; mutta sillä vakuudella, jota minä tarjoan, ei ole mitään tekemistä myötäjäisten kanssa."

Melirytos siirsi tuolinsa lähemmäksi notarion tuolia, katsoi vielä kerran varovasti ympäri huonetta, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi, ettei ketään asiaankuulumatonta ollut saapuvilla, ja sanoi hiljaa:

"Takuu, jonka minä tarjoan, on herra Metaksaan omaisuus. Hän on nimittäin tehnyt minut ainoaksi perillisekseen, ja minä luulen, että tämä tyydyttää vaativimmatkin takuumiehet"

"Kuinka? Hänen ainoaksi perillisekseen, sanotte!" huudahti notario hypähtäen tuoliltaan kuin teräsvieterin heittämänä. Sitten painoi hän alas lasisilmänsä ja ummisti silmänsä puolittain, aivan kuin kissa, joka tahtoo näyttää välinpitämättömältä.

"Pyhän Jumalan nimessä", jatkoi hän, "onko Metaksas tehnyt teidät perillisekseen? Mutta rakas ystäväni, oletteko aivan varma siitä? Minä en muista tehneeni mitään sellaista asiakirjaa."

"Aivan oikein, herra Serlendis; hän on tehnyt määräyksensä yksityisesti."

"Kuinka ja koska tämä on tapahtunut?"

"Tänään tunti sitten; mutta te ymmärrätte, ettei kukaan saa tietää siitä."

"Luonnollisesti! Kenen kanssa te puhutte? Vanhan Metaksaan testamentti! Pyhän Nikolauksen nimessä, sitä voi kutsua vakuudeksi! Mutta odottakaapas, odottakaapas, ystäväni! Ukolla on sisarenpoika. Eikö se ole niin?"

"Kyllä, te tarkoitatte hänen sisarenpoikaansa Gregorista?"

"Eikö hän niinmuodoin tule hänen perillisekseen?"

"Hän olisi tullut", vastasi Melirytos, "ja uskokaa minua, että minä olen tehnyt kaiken voitavani saadakseni hänen enonsa muuttamaan mielensä hänen suhteensa. 'Elä mainitse enää hänen nimeään minun kuulteni', sanoi hän minulle. 'Karkoita pois minun kuolinvuoteeni äärestä se pimeä varjo, minkä hän on heittänyt koko elämäni yli. Elä epäröi täyttää minun toivomuksiani; minä jätän omaisuuteni sinulle, jotta se sinun kauttasi taasen joutuisi sille miehelle, jolle se kuuluu satakertaisesti, mutta joka ei koskaan vastaanottaisi sitä minun kädestäni. Sinun välitykselläsi minä jätän sen hänelle, joka minun kurjan sisarenpoikani petoksen kautta on hävittänyt kaikki mitä hänellä oli ja joka ystävyyden jalolla sankarillisuudella mieluummin on kärsinyt kurjuutta ja häpeätä kuin olisi tahtonut loukata minua ilmaisemalla minulle lähimmän omaiseni rikoksen. Sinä et tahdo vastaanottaa omaisuutta minun kädestäni, mutta etkö sinä myöskään tahdo auttaa minua, että minä saan kuolla onnellisena ja tyytyväisenä, kun olen täyttänyt pyhimmän velvollisuuteni?' Te voitte ymmärtää, että sen jälkeen kaikki kieltäytyminen oli mahdotonta."

"Jumalan nimessä, nuori Gregoris on siis —"

"Perinnötön, ja vanhus lausuu testamentissaan kirouksensa minun ylitseni, jos minä koskaan, minkäänlaisilla syillä annan edes pienimmänkään osan omaisuudesta joutua hänen sisarenpoikansa käsiin."

"Perinnötön!" huudahti Serlendis suonenvedon tapaisella naurulla, hypäten ylös tuolilta. "Perinnötön! Minä neuvon teitä kuitenkin, herra Melirytos, olemaan varovainen. Asia voisi helposti luottaa teille hankaluuksia, ilman laillisia syitä ei voida riistää oikeutetuilta perillisiltä heidän perintöosaansa, Gregoris voisi helposti saada asian tuomioistuimen ratkaistavaksi."

"Onnettomasti kyllä ei puutu sellaisia syitä, ja herra Metaksas on merkinnyt ne testamenttiinsa. Senvuoksi hän onkin tehnyt sen yksityisesti. Olette kai ymmärtänyt minut?"

"Kyllä! Minä olen itse kuullut puhuttavan Gregoriksen nuoruudenhulluuksista, mutta minulle ei ole koskaan johtunut mieleen, että vanha Metaksas, jota me täällä kunnioitamme miltei pyhimyksenä, olisi niin rajattomasti vihastunut niistä."

"Minun asiani ei ole syyttää tuota nuorta miestä", sanoi Melirytos; "mutta toiselta puolen en myöskään voi myöntää, että vanhuksen menettely olisi paheksuttava. Gregoris on häväissyt Metaksaan kunniallisen nimen. Italiassa hän on tehnyt itsensä syypääksi vankeusrangaistukseen varkauden kautta. Se oli kova isku hänen enolleen. Häpeä tästä on saattanut hänet kiusalliseen asemaan, jonka hän tulee jättämään ainoastaan joutuakseen hautaan. Kirje, jonka sisarenpoika kirjoitti, osotti kuitenkin niin paljon katumusta ja murtumista, että ukko tunsi itsensä halukkaaksi lempeyteen ja anteeksi antaen sisarenpojalleen tämän kevytmielisyyden tähden, vapautti hänet vankilasta ja heitti verhon hänen rikoksensa yli. Enon ystävät vastaanottivat sisarenpojan luokseen ilman epäluuloa. Varsinkin Johannes Skuludis, vanhan Metaksaan muinainen hyväntekijä ja nykyinen ystävä, vastaanotti nuorukaisen perheessään kuin ystävän, kuin oman poikansa. Eräänä päivänä, kuin Skuludis oli poissa Tinoksesta, jätti hän nuoren miehen kotia; kun hän tuli takaisin, oli tämä matkustanut tiehensä, ja silläaikaa olivat ryövärit murtautuneet sisään ja tyhjentäneet hänen kassakaappinsa. Tämä varkaus vei tuon onnettoman turmioon. Te muistatte kai, minkälaista huomiota se herätti, kun Skuludis, sen sijaan että olisi koettanut kaikin voimin saada varkaan edesvastuuseen, päinvastoin koetti estää tutkimuksia. Mentiinpä niin pitkälle, että luultiin hänet syylliseksi petolliseen konkurssiin. Tämä mies ymmärsi kärsiä hiljaisuudessa, ettei hän rikollisen paljastamisen kautta saattaisi sairasta, vanhaa ystäväänsä häpeään. Näyttää kuitenkin siltä kuin herra Metaksas sisimmässä sydämessään olisi vakuutettu sisarenpoikansa rikollisuudesta, ja senvuoksi rangaistakseen pahantekijää ja ainakin välillisesti hyvittääkseen vääryyttä kärsinyttä uhria, on hän minun edukseni tehnyt sisarenpoikansa perinnöttömäksi. Nyt, kun tiedätte kaikki, herra Serlendis, ette suinkaan enää kieltäydy hankkimasta minulle kysymyksessä olevaa summaa, siinä tapauksessa että minä jonkun päivän perästä tulisin pyytämään sitä teiltä."

Melirytos vaikeni ja myöskin notario oli, pää käsiin nojautuneena ja ikäänkuin vaipuneena syviin mietteisiin, pitkän ajan vaiti. Äkkiä kuului eräästä viereisestä huoneesta kitaran säveleitä ja kaksi laulavaa ääntä.

Ikäänkuin heräten syvästä unesta heitti Serlendis ihmettelevän katseen ympärilleen ja hänen silmänsä kohtasivat Melirytoksen.

"Ah, paras ystäväni", sanoi hän ikäänkuin ajatuksiaan kooten, "laina, niinpä niin, laina? Mutta siitä huomenna, koetamme järjestää asian. Tänä iltana suonette anteeksi — mutta minulla on vähän asioita toimitettavanani. Siis huomenna, paras herra Melirytos."

Hän nousi ja Melirytos kumarsi jäähyväisiksi.

"Kunnioittavimmat terveiseni herra Metaksaalle", huusi Serlendis hänen jälkeensä. "Hyvästi!" Ja hän lisäsi hiljaa itsekseen: "Mene helvettiin!" Sitten lähestyi hän viereisen huoneen ovea ja antoi sille äkkinäisen potkun, niin että se aukeni.

Serlendis jäi seisomaan kynnykselle kädet ristissä rinnalla. Hänen lasisilmänsä, hänen salaisimpain sisimpäin liikutustensa sähkölennätin, olivat otsalle lykätyt, ja hänen silmänsä loivat merkityksettömän silmäyksen molempiin sohvalla vieretysten istuviin olennoihln.

Nuori tyttö, jolla oli siniset silmät, vaalea tukka, ja surulliset kasvonpiirteet, lauloi vienolla äänellä, samalla kun hän lempivin ilmein katseli nuorta miestä, joka istui hänen vieressään, tai oikeammin sanoen makasi pitkänään hänen vieressään sohvalla niin huolimattoman näköisesti, että se miltei näytti hävyttömältä. Tämä nuori mies sekotti äänensä tytön ääneen samalla kun hän silloin tällöin säesti kitaralla.

"Mitä sanotte tästä säveleestä, rakastettuni?" kysyi hän keskeyttäen laulun. "Minä opin sen Tamburinilta. Primadonna assoluta Sant Carlossa Neapelissa ei koskaan saanut kyllikseen siitä, hän oli ihan hulluna siihen."

Tässä silmänräpäyksessä huomasi hän notarion seisovan ovella.

"Kas, hyvää iltaa, herra Serlendis", huudahti hän, "vahinko ettette tullut ennemmin, että olisitte saanut kuulla minun kuuluisan tauluni. Teidän kiusanhenkenne ovat pidättäneet teitä liian kauvan tänään."

"Ja te, nuori herraseni, näytätte tulleen liian aikasln."

"Aikasin, sanotte? Te olette tosiaan hauska appi! Tiedättekö, mistä minä olen tullut? Suoraa päätä Ateenasta. Te kohotatte olkapäitänne, mutta kunniani kautta se on totta! Kaksi kuukautta sitten minä ostin oikein pulskan tamman. Minä löin vetoa eversti Readkontin ja muutamien muiden upseerien kanssa, että minä kilpa-ajossa Ateenan ja Kefissian välillä tulisin ainakin viittä minuuttia ennemmin. Jos häviäisin vedon, täytyisi minun tarjota herroille päivälliset missä he päättäisivät."

"Kymmenen päivää sitten saapui tamma; minä olen maksanut yhdeksänkymmentä puntaa sterlinkiä siitä — se tahtoo sanoa, minä maksaisin, jos tietäisin mistä saisin summan. Kunniani kautta, appi, jos saisitte nähdä elukan, olisitte valmis suutelemaan sitä suulle, niin kaunis se on. Toissapäivänä olivat kilpa-ajot. Kuin nuoli lensi minun 'Saatanani', mutta juuri kaupungin edustalla, ties perkele kuinka se kävi, hyppäsi elukka pystyyn ja heitti minut satulasta, ja luutnantti Sechos saavutti minut ja ehti ennen minua. Minä raivostuin. Jos eivät upseerit olisi estäneet minua, olisin minä ampunut sen ilkeän elukan. Minulla oli jo pistooli kädessä. Jo eilen minä tarjosin päivälliset, ja senvuoksi ette ole nähneet minua näin pitkään aikaan. Mutta oi voi, minkälaista tokoyta me joimme — unkarilainen paladiini ei voi uneksia paremmasta!"

"Olkoon se teille anteeksi", sanoi Serlendis kuivasti.

"Minä olen vakuutettu, että minun päivälliseni tulevat herättämään huomiota", jatkoi nuori mies huolettomasti. "Kaikki sanomalehdet tulevat puhumaan niistä aivan kuin eräistä toisista päivällisistäni Neapelissa."

Serlendis kuunteli nähtävällä kärsimättömyydellä hänen lörpötystään.

"Smaragda", sanoi hän äkkiä, "mene, tyttöseni, katsomaan, onko illallinen pian valmis."

Tyttö poistui.

"Te viihdyitte siis hyvin Neapelissa, herra Gregoris?" kysyi notario.

"Sitä te voitte kysyä! Pyhän Nikolauksen kautta, se oli autuaallista elämää!"

"Miksi jätitte sitte Neapelin? Mikä esti teitä jäämästä sinne?"

"Mutta Serlendis, ukkoseni, miksen jäänyt sinne — niin, miksen — se on pitkä historia. Niin, nähkääs, minun mielipiteeni eivät sopineet yhteen Neapelin kuninkaan poliisiministerin mielipiteiden kanssa. Minä olin tunnettu puoluepukari ja luonnollisesti epäilty. Ne tahtoivat vangita minut kapinallisena. Vangita minut! Nöyrin palvelijanne, minä en ole sitä lajia, jota pidetään lukkojen ja salpojen takana. Minä murtauduin ulos häkistäni ja lensin takaisin pesääni."

"Sitä voi kutsua reippaaksi menettelyksi! Mutta mistä johtui, ettette jäänyt pesäänne hautomaan munianne? Miksi pakenitte heti toiselle suunnalle? Ettekö ole kuullut sitä toista historiaa? Tuskin olitte kääntänyt selkänne kodille, ennenkuin sen onnettoman Skuludiksen kassakaappi tuli ryöstetyksi. Ettekö ole kuullut sitä, herra Gregoris?"

"Joskin minä olisin kuullut puhuttavan siitä", vastasi toinen äkäsestl, "niin mitä se minua liikuttaa? Olenko minä ehkä herra Skuludiksen kassanvartija?"

"Erinomaista, erinomaista, paras herraseni! Se on vanha juttu! Kain ennen vanhaan antoi saman vastauksen veljensä suhteen. Mutta tahtoisitteko sanoa minulle, mitkä teidän suunnitelmanne nykyään ovat? Neapelissa teidät vangittiin poliitisten mielipiteillenne vuoksi: te olette tullut takaisin ja senjälkeen taasen matkustanut pois, minä en tiedä miksi, mutta se tapahtui juuri siihen aikaan kun Skuludis raukka ryöstettiin."

"Mitä te tarkoitatte?" huusi Gregoris raivoissaan.

"Mistä minä tiedän? Mutta rauhoittukaa. Antakaa menneisyyden jäädä sikseen ja tehkää minulle se huvi, että sanotte, mitä te oikein aiotte tehdä."

"Sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minä! Niin pian kuin tuo ukko on muuttanut isäinsä luokse, nain minä teidän tyttärenne, rakastetun Smaragdani. Sitten matkustamme Roomaan ja Pariisiin ja sitten Lontooseen nauttimaan elämästä kuin englantilaiset lordit. Takaisin tultuani rakennutan itselleni kaksi linnaa ja elän suurenmoisesti."

"Se on kaikki tyyni hyvin, hyvin hyvin, rakas ystäväni, kuitenkin tahtoisin neuvoa teitä kaikkein ensin toteuttamaan kaikki nämä suunnitelmat, ennenkuin menette naimisiin tyttäreni kanssa,"

"Mitä varten?"

"Hyvin yksinkertaisesta syystä, kun en minä koskaan tule antamaan teille tytärtäni."

"Kuinka niin?" kysyi Gregoris ylpeästi. "Miksen minä saisi häntä, jos saan luvan kysyä?'

"Kun en minä, kuten jo olen sanonut, aio antaa häntä teille."

"Älkää puhuko tyhmyyksiä nyt, appi. Mikä teille oikeastaan tänään on tullut?"

"No niin, minä tahdon selittää tarkemmin. Te tavoittelette Smaragdaa niin itsepäisesti, kun tiedätte että hän on rikas."

"Mutta", tahtoi Gregoris keskeyttää.

"Olkaa vaiti muttanne kanssa! Kuulkaa mieluummin, mitä minulla on teille sanottavaa", jatkoi notario. "Niin kauvan kuin vanha Serlendis elää, ja pyhän Nikolauksen nimessä toivon minä, ettei teidän jalosukuisuutenne tule vaivaamaan itseään hautaamalla häntä, aikoo hän pitää kaikki rahansa itse, aivan yksin."

"Mutta, paras ystäväni", kysyi Gregoris hiukan epävarmalla äänellä, "olenko minä sitten pyytänyt tytärtänne hänen rahojensa takia? Minä rakastan häntä hänen rakkautensa ja erinomaisten ominaisuuksiensa tähden."

"Te olette varmaankin tutkinut diplomatiaa Neapelin vankiloissa? — Että te rakastatte tytärtäni, sen kyllä uskon. Jos en sitä uskoisi, en koskaan olisi antanut suostumustani teidän yhtymisellenne. Mutta yksin rakkaudella ei eletä, enkä minä tahdo, että tyttäreni kulkisi ja kerjäisi miehensä kanssa."

"Kauniisti sanottu, rakas appi-isä!" sanoi Gregoris ylpeästi nauraen. "Luuletteko te siis, että minun enoni on raudasta tai että hän on juonut kuolemattomuuden nestettä? Tänään tai huomenna hän tulee jättämään tämän ajallisen elämän, ja sitten ette suinkaan enää voi väittää, että minä olen kerjäläinen."

"Jos teidän enonne kuolisi", sanoi notario, "saisitte päällisiksi maksaa hautauskustannukset."

"Olkaa rauhassa sen asian suhteen", vastasi Gregoris, "minä annan pitää komean sielumessun hänelle. Perintö tulee kyllä vastaamaan kustannuksia, se nousee paljon yli miljoonan."

"Ystäväni, jos tahdotte uskoa minua tai ette, niin voin sanoa teille, ettei koko perintö ole pähkinänkuoren arvoinen."

"No niin, jos tämä perintö ei ole teille kylliksi, niin on teitä, kunniani kautta, vaikea tyydyttää."

"Minä sanon teille, että perintö on saanut siivet, niin että se on lentänyt tiehensä teiltä. Se on poissa — ettekö ymmärrä minua?"

"Teettekö pilaa, isä Serlendis? Minä pyydän teitä puhumaan vakavasti."

"Hyvä, se on lentänyt matkoihinsa, Melirytoksen taskuihin. Oletteko nyt ymmärtänyt minua? Tätä kai voidaan kutsua vakavaksi puheeksi!"

"Mitä kaikki tämä merkitsee? Te puhutte arvoituksia", sanoi nuorukainen, jolle asia alkoi käydä arveluttavaksi.

"Arvoituksia? Minä puhun mielestäni niin selvästi kuin mahdollista" sanoi notario. "Herra Metaksas on tehnyt teidät perinnöttömäksi, ja koko teidän perintönne on muutettu Melirytokselle."

"Se oli mukavaa", huudahti Gregoris äänekkäästi nauraen "Sitä juttua saatte koettaa jotakuta toista saada uskomaan, isä Serlendis. Tuo vanha Metusalem tekisi minut, perheen ylpeyden ja ylläpitäjän, perinnöttömäksi."

"Minä olen sanonut teille puhtaan totuuden, arvoisa ystäväni. Ukko on pahastunut siitä, että te matkustitte Neapeliin sekottaaksenne itsenne karbonaareihin sen sijaan että olisitte jäänyt vahtimaan herra Skuludiksen kassakaappia. Uskokaa minua, sillä vanhalla Metusalemilla on omat tuumansa."

"Niinmuodoin väitätte te —"

"Niinmuodoin on minulla kunnia sanoa teille, että te kerta kaikkiaan voitte pyyhkiä perinnön pääkirjoistanne. Enonne on tehnyt testamenttinsa eikä ole jättänyt teille leptoakaan."

"Serlendis, vanha Serlendis, jos te todellakin puhutte totta, jos te ette ole tullut lapseksi uudelleen, niin te teette minut mielipuoleksi!" huudahti Gregoris vapisten. "Tuo vanha pöllöpää, tuo kuljeksiva luuranko tehnyt minut perinnöttömäksi! Kautta pyhän Nikolauksen, minä voisin kuristaa hänet. Minä olen korvia myöten velassa, Serlendis! Hän tahtoo riistää minulta perintöni, omaisuuteni, elämäni, henkeni. Minä nostan jutun."

"Ja maksatte kustannukset siitä."

"Mitäs minulla muuta on tehtävänä?"

"Mitä teillä on tehtävänä? Ei mitään muuta, oi, te vapauden suuri puolustaja, kuin matkustaa Neapeliin ja ladata kiväärinne makaroonilla."

"Hyvä, isä Serlendis, silloin minä vannon, että minä tapan itseni."

"Se olisi, kunniani kautta, nerokas teko. Melirytos voisi sitten kirjoittaa teidän hautakirjoituksenne."

"Oletteko todellakin varma siltä, mitä sanotte? Jos enoni kuolisi —"

"Jos enonne kuolisi, ja testamentti jää sellaiseksi kuin se on, perii
Melirytos tinkimättä."

"Minun täytyy estää se. Jo kuusi kuukautta on äijä maannut kuolemaisillaan, ja minä olen valittanut hänen sitkeyttään; tänään Serlendis, minä oikein vapisen, jos hän kuolisi."

"Se on oikein!" sanoi notario pilkallisesti. "Eläköön enonne!"

"Ja jos todellakin testamentti löytyy, eikö ole mitään keinoa tehdä sitä tyhjäksi?"

"Etteikö löytyisi mitään keinoa? Miksei?" vastasi tuo pahanilkinen ukko samalla ilkeällä hymyllä. "Se on kylliksi, että enonne antaa kutsua minut ja sanoa minulle: 'kirjoittakaa niin ja niin', ja että hän sitten pistää nimensä alle, jotta ensimäinen testamentti menettäisi lainvoiman."

"Että hän antaa kutsua teidät ja sanoo teille — ei, se on mahdotonta", sanoi Gregoris epätoivoisena.

"Mutta jos minä", jatkoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen, "sen sijaan että odottaisin siksi kunnes hän kutsuu teidät, esittäisin hänelle sellaisen täydellisesti valmistetun asiakirjan ja hän allekirjoittaisi sen, eikö se olisi sama asia?"

"Ei aivan sama, mutta joka tapauksessa se olisi teille hyödyksi."

"Kirjoittakaa sitten, Serlendis, tehkää testamentti sopivaan muotoon."

"Mutta miksi? Hän ei tule koskaan allekirjoittamaan sitä."

"Kirjoittakaa, kirjoittakaa te vaan, minä sanon! Sitten järjestetään kyllä asiat."

Notario kirjoitti pitkän aikaa, sitten luki hän ääneensä:

"Minä, notarius publicus Syrassa, ilmoitan täten, että minun läsnäollessani ja minulle tunnettujen todistajain nähden, herra Panagiotis Metaksas —"

"Todistajain!" keskeytti hänet Gregoris kalveten. "Täytyykö todistajain allekirjoittaa?"

"Tyhmyyksiä! Lait tasaa te vaan, että enonne pistää nimensä alle, todistajista teidän ei tarvitse huolehtia, ne ovat varmoja miehiä. Kolme kertaa minä olen pelastanut heidät hirsipuusta, ja jos he allekirjoittavat, ei heidän vasen kätensä tiedä mitä oikea tekee"; ja hän jatkoi lukemistaan: "on herra Panagiotis Metaksas antanut seuraavan selityksen: Tuntien kuolemansa lähestyvän julistaa hän ja tunnustaa ainoaksi perillisekseen ja lailliseksi jälkeläisekseen kaiken hänen irtaimen ja kiinteän omaisuutensa haltijana rakkaan sisarenpoikansa, herra Gregoris Ferraraksen. Tämä on hänen ainoa, peruuttamaton tahtonsa, ja hän ilmoittaa täten, ettei hän koskaan tätä ennen ole tehnyt mitään muuta testamenttia, ei julkisesti eikä salaisesti, jos joku sellainen löydettäisiin ja jos se ei ole lisäys tähän testamenttiin, on se ainoastaan petollinen väärennys. Joka tapahtui Hermopoliksessa, Syran saarella."

"Minä olen päivännyt testamentin kuukausi takaperin", sanoi notario. "Kaikki on järjestyksessä. Tässä on testamentti, nyt te olette miljonääri. Vahinko vaan, että ainoastaan pieni nimi siitä vielä puuttuu. Menkää nyt ja imarrelkaa ja koettakaa päästä enonne suosioon; varastakaa hänen sydämensä. Jos hän kirjoittaa sen pienen puuttuvan sanan, niin teen teille kunnioittavimman kumarrukseni, jos ei, niin matkustakaa kiiruumman kautta Neapeliin."

"Hänen pitää allekirjoittaa, Serlendis. Hänen pitää allekirjoittaa!" kirkui Gregoris. "Hyvällä tai pahalla hänen pitää allekirjoittaa."

"Pahalla, sanotte? Armias taivas! Nyt te sanoitte pikaisen sanan", huomautti ukko vaanivalla silmäyksellä. "Ettekö tiedä, että jos te käytätte väkivaltaa saadaksenne allekirjoituksen ja enonne saa elää ainoastaan kaksi minuuttia, hänen tarvitsee sanoa ainoastaan yhden sanan saadakseen teidät hirteen, paras herraseni?"

"Hyvä on, saammepa nähdä. Jos minä siis lähetän teille testamentin allekirjoituksella varustettuna", kysyi Gregoris hetkisen mietittyään, "niin otatteko sitten huolehtiaksenne sen valvomisesta?"

"Lähettäkää te vaan", vastasi Serlendis, "ja olkaa aivan huoletta; minä kyllä tiedän hankkia enonne allekirjoitukselle ja testamentille kunnioitusta."

"No antakaa tänne se sitten, pian, pian!" huusi nuorukainen. "Auttakoon minua Jumala taikka sitten — perkele!"

Juuri kuin hänen piti lähteä huoneesta pysähtyi hän kynnykselle.

"Elkää unohtako, Serlendis", sanoi hän, "että kaikki mitä te minulle teette tapahtuu tyttärenne tähden." Näin sanottuaan kiiruhti hän pois.

"Ikäänkuin minä olisin unohtanut sen", mutisi Serlendis… "Luuletko sinä ehkä, että minä sinun kauniiden silmäisi tähden panisin nuoran kaulaani, kukonpoika?"

Silmänräpäys myöhemmin tuli notarion tytär juosten sisään ja huudahti iloisella äänellä:

"Pöytään herraseni, pöytään! Illallinen odottaa."

"Hän pysähtyi keskellä huonetta ja katsoi ihmetellen ympärilleen.

"Missä on Gregoris?"

"Hän on mennyt", vastasi isä. "Hän ei tule tänään syömään illallista kanssamme."

"Ei tänään?" kysyi tyttö muuttuneella äänellä, "ja minä kun sentään sanoin, että minä itse olin poiminut aprikooseja hänelle puutarhassa."

"Elä ole noin lapsellinen. Et suinkaan sinä sentään itke sentähden, ettei hän syö sinun aprikoosejasi?" sanoi Serlendis kevyen moittivasti. "Hänellä oli asioita ja hänen täytyi mennä."

"Ja niin äkkiä, ettei hän edes ehtinyt sanoa hyvää yötä?" kysyi
Smaragda valmiina itkemään.

"Lapseni", sanoi isä, "rakastatko sinä tosiaankin tuota Gregorista niin paljon?"

Vastaamatta tarttui Smaragda hänen käsiinsä ja suuteli niitä innokkaasti.

"Ole huoletta, pikku tyttöseni, ole huoletta! En minä toru sinua siitä. Rakasta häntä kernaasti minun puolestani ja jos hän on sen arvoinen, niin ota hänet."

Itkien kietoi Smaragda käsivartensa isänsä kaulaan. Notario painoi tytön rintaansa vastaan ja suuteli häntä niin sanomattomalla hellyydellä, ettei sellaista olisi odottanut niin kovalta ja kylmältä luonteelta.

Serlendis rakasti todellisesti lastaan.

Nuorena oli hän vastoin morsiamensa vanhempain tahtoa mennyt naimisiin erään rikkaan kauppiaan tyttären kanssa. Se olikin hänen ensimäinen ja viimeinen nuoruuden hullutuksensa ja siinä oli hän tehnyt laskun sydämensä taipumusten kanssa. Hänen vaimonsa kuoli annettuaan Smaragdalle elämän, ja hänen lapsensa tuli samalla kertaa muistuttajaksi hänen muutamista onnenvuosistaan ja merkiksi voitosta, minkä hänen itserakkautensa oli saavuttanut kilpailijoistaan. Ja tytär oli vuosien kuluessa tullut hänelle niin rakkaaksi, ettei hän olisi kieltäytynyt minkäänlaisesta uhrista, olipa se miten suuri tahansa, hänen tähtensä, mutta hän ei olisi myöskään milloinkaan epäröinyt hänen tähtensä tehdä inhoittavintakaan rikosta, jos hän vain sen kautta olisi voinut hankkia tyttärelleen rikkautta, nautintoa ja onnea.

* * * * *

Lähdettyään notarion luota kääntyi Melirytos kadulle, joka johti kaupungin keskipisteeseen. Eräällä ahtaalla, koukkuisella kadulla poikkesi hän sisään erääseen puhtaalta ja siistiltä näyttävään taloon. Portaissa, jotka johtivat toiseen kerrokseen, tapasi hän nuoren tytön, joka kasteli kukkia ja joka itse näytti kauniilta kukalta. Hänen vartalonsa oli notkea kuin kukan varsi ja hänen kätensä valkeat kuin lilja. Hänellä oli kädessään hopeakannu, ja hänen asentonsa muistutti muinaisajan haltijattaria; hänen huulensa olivat yhtä punaset kuin hänen neilikkansa.

Tämä miellyttävä olento oli Aglaia, kauppias Johannes Skuludiksen ainoa tytär. Melirytos kävi joka ilta Skuludiksen luona, ja joka ilta tapasi hän myöskin tuon nuoren tytön portaissa ja alkoi aina pitkällä puhelulla hänen kanssaan käyntinsä hänen isänsä luona. Mutta tämä nuorten keskinen taipumus ei ollut voinut olla herättämättä vanhan liikemiehen huomiota. Ajatus yhdistyksestä, joka täysin vastasi hänen toivomuksiaan, ilmausi ehdottomasti hänessä; mutta hän ei uskaltanut kehittää sitä, sillä köyhyys pani ylipääsemättömiä esteitä niiden toteutumiselle.

Myöskin Melirytos piti sellaista yhteyttä taivaallisena, mutta saavuttamattomana päämääränä. Hänelle se oli kultainen, mutta toteutumaton unelma, ja hän ei ollut koskaan uskaltanut virkkaa sanaakaan siitä Aglaialle. Siinä oli jo kylliksi, että sai nähdä hänet ja rakastaa häntä hiljaisuudessa.

Tänä iltana tuntui hänestä kuin häntä olisi odotettu suuremmalla levottomuudella kuin tavallisesti.

"Kiiruhtakaa, herra Melirytos", huudahti tyttö jo pitkän matkan päästä hänelle, "kiiruhtakaa, se on jo täydessä kukoistuksessa, se bengaalilainen ruusu, jonka te annoitte minulle. Se olisikin ollut mitä epäkiitollisinta, jos ei se kaiken sen huolenpidon jälkeen, millä minä olen sitä hoitanut, olisi kukkinut. Minä rakastan näitä bengaalilaisia ruusuja niin paljon — ja erittäinkin tätä", lisäsi hän hiukan värisevällä äänellä, kun Melirytos seisoi hänen vieressään.

Sen sijaan että hän olisi vastannut ja tavallisuuden mukaan kauvan pakissut hänen kanssaan, tarttui nuorukainen vilkkaasti hänen käteensä ja vei sen huulilleen, jotain jota hän, niin kauvan kuin hän muisti, ei koskaan ennen ollut uskaltanut. Senjälkeen, ennenkuin Aglaia oli ehtinyt täysin toipua tästä tavattomasta rohkeudesta, jätti hän hänet mennäkseen sisään Skuludiksen luo. Aglaia seurasi häntä, kevyesti kuin varjo, varpaillaan, uteliaana tietämään, mitä niin tärkeitä asioita Melirytoksella oli hänen isälleen, ettei hän joutunut juttelemaan muutamia silmänräpäyksiä hänen kanssaan.

Näköjään ei Melirytoksella ollut mitään erityistä aihetta suureen kiireeseensä.

"Herra Metaksas lähettää terveisiä teille ja tyttärellenne", sanoi hän Aglaian isälle, "että jos ei teillä ole mitään tärkeämpää, niin pyytää hän teitä kunnioittamaan häntä käynnillänne, kun hän tuntee itsensä niin yksinäiseksi kotonaan."

Tämän yksinkertaisen ja luonnollisen kutsumuksen esitti nuorukainen niin liikutetulla äänellä, että Aglaia turhaan aprikoi itsekseen, mitä oli tapahtunut, joka saattoi hänet sellaiseen mielenliikutukseen.

Vanhan Metaksaan toivomus oli luonnollisesti sama kuin käsky hänen ystävälleen Skuludikselle. Hän huusi heti tytärtään, ja kaikki kolme läksivät sairaan luo.

He tapasivat ukon sängyssä, mihin hän jo kauvan sitten oli ollut kiinnitetty. Hänen sisarenpoikansa, Gregoriksen, viimeinen konnantyö oli ollut kylliksi tykkänään turmelemaan hänen terveytensä, joka jo ennestäänkin oli heikontunut harmista. Ruumiillisista kärsimyksistään huolimatta, kuvastui hänen piirteissään kuitenkin mitä suurin sielunrauha, ja hänen silmänsä ilmaisivat mitä eloisinta iloa, kun hän näki ystävänsä tulevan.

"Hyvä Skuludikseni", sanoi hän, "minä kiitän teitä, että te ja teidän rakas tyttärenne tulitte. Mitä vanhemmaksi minä tulen, sen itsekkäämmäksi minä tulen. Minun elämäni voidaan nyt laskea vain minuuteissa, ja minä toivon, että te tulette läsnäolollanne viehättämään minun viimeisiä silmänräpäyksiäni."

"Elkää heittäytykö sellaisten synkkien ajatusten valtaan", vastasi Skuludis; "toivokaamme mieluummin, että kaitselmus antaa meidän vielä elää yhdessä monta vuotta täällä maan päällä."

"Elkää uskoko sitä, rakas ystäväni, elkää myöskään toivoko sitä minun tähteni. Kuinka sen laita olleekin, niin on minulla velka, joka painaa minua, ja minä uskon, että minä kärsivällisyydellä tulen vastaanottamaan sen hetken, jolloin Jumala kutsuu minut luoksensa, jos minä saan suorittaa sen!"

"Mistä velasta te puhutte? Ketä kohtaan teillä on sellaisia velvollisuuksia?"

"Siihen aikaan, kun veri vielä juoksi kuumana minun suonissani", vastasi ukko, "kun minun käsivarteni vielä oli voimakas, sai se reipas vauhti, minkä kehitys Europassa otti, ja siitä johtuneet muuttuneet olosuhteet, joiden alaiseksi isänmaani joutui, minut uneksimaan sen täydellisestä vapautumisesta. Muutamat ajattelemattomat teot, liian pikainen yritys toteuttaa suunnitelmiamme, jotka eivät vielä olleet kypsyneet, saattoivat minut turkkilaisten viranomaisten vainon alaiseksi, jotka, kuten hyvin tiedätte, siihen aikaan toimivat suurimmalla ankaruudella. — Tähän aikaan löytyi muuan mies, joka itse antautuen mitä suurimpaan vaaraan auttoi minua pakoon. Minun henkeni oli pelastettu, mutta minä olisin menettänyt kaiken omaisuuteni, jos ei tämä jalo ystävä vapaaehtoisesti olisi huolehtinut sen hoitamisesta, minun takaisin tultuani jättääkseen sen minulle ei ainoastaan vähentymättömänä, vaan vieläpä lisääntyneenä. Se oli myöskin hän, joka taitavasti käyttäen ensimäistä tilaisuutta käytti koko vaikutusvoimansa vallassaolijoihin aikaansaadakseen minun armahtamiseni ja minulle luvan tulla takaisin maanpaosta. Se on minun velkani ja tässä on minun saamamieheni."

"Teidän tarkoituksenne niinmuodoin on nyt maksaa tämä velka?" kysyi
Skuludis äänenpainolla, joka selvään osoitti hänen tyytymättömyytensä.

"Hän ei kysy edes, mitä minä tarjoan päästäkseni velastani, vaan vieläpä suuttuu", sanoi Metaksas hymyillen.

"Minä kysyin", vastasi Skuludis lempeästi, "siksi että se ilo, mikä minulla oli tämän pienen palveluksen tekemisestä, tuli satakertaisesti maksetuksi. Mutta kylliksi siitä asiasta, rakas velkamieheni, minkälaista maksua te minulle tarjootte?"

"Jotakin, joka maksaa minulle hyvin vähän, mutta josta voi teille olla paljon hyötyä: yhden neuvon."

"Neuvon, sen minä vastaanotan mielelläni", huudahti Skuludis, "Sata yhden sijasta jos niin tahdotte."

"No hyvä on, ensiksikin näette tuon pahan tytön tuolla, joka isänsä kanssa yhdessä ryhtyy minua vastaan ja katselee minua suurilla silmillään kuin tahtoisi hän repiä minut palasiksi; no niin, minä neuvon häntä mahdollisimman pian menemään naimisiin."

"Isä", huudahti Aglaia punastuen, "jos ne toiset yhdeksänkymmentä neuvoa ovat samanlaiset, niin pistän mieluummin sormet korviini."

Mutta Skuludis painoi vaieten päänsä alas, ja synkkä pilvi peitti hänen otsansa.

Metaksas ei ollut huomaavinaan.

"Tämä olisi minun ensimäinen neuvoni. Toinen on se, että etsitte rehellisen miehen hänelle. Minä tunnen erään, joka salaisesti ihailee häntä, niinkuin ainoastaan pyhimystä voidaan ihailla, ja jonka hän voisi tehdä niin onnelliseksi kuin täällä maan päällä on mahdollista. Ja senvuoksi on minun kolmas neuvoni se, että kysytte tyttäreltänne, tahtooko hän vastaanottaa minun kosimiseni Melirytoksen puolesta. Katsokaa häntä, ettekö näe, miten paljon hänen vaikenemisensa ilmaisee? Melirytos poikaseni, olenko minä oikeassa vai enkö?"

Voimatta virkkaa sanaakaan tarttui nuorukainen ukon käteen ja suuteli sitä.

"Jalo hyväntekijäni", sanoi hän vihdoin, "te olette avannut minulle paratiisin portit, johon minä en uskalla nostaa silmiäni. Minä odotan vain yhtä ainoata sanaa, jotta ne avattaisiin selälleen."

"Kuuletteko, mitä hän sanoo?" kysyi Metaksas kääntyen Aglaiaan päin, joka oli kalpea kuin marmooripatsas.

"Rakas, kallis ystäväni", huudahti Skuludis tarttuen Metaksaan toiseen käteen, "tyttäreni on köyhä. Mutta kuitenkin, jos te puhutte Melirytoksen puolesta, ja jos ei hänellä ole mitään meidän köyhyyttämme vastaan ja Aglaia antaa myöntymyksensä, niin ei minulla ole mitään tätä yhteyttä vastaan. Minä annan hänelle kaikki mitä minä voin antaa: isällisen siunaukseni. Ja mitä sinä sanot tyttäreni?"

Aglaia heittäytyi isänsä syliin, ja se salaisuus, jota hän niin kauvan oli salannut sydämessään, paljastui samalla hänen kyyneleissään.

"Tee niinkuin tahdot, isä", nyyhkytti hän, "määrää minun kohtaloni."

"Elkää olko huolissanne Melirytoksen köyhyyden tähden, ystäväni", sanoi Metaksas. "Kunniallisen, ahkeran miehen ei tarvitse pelätä puutetta, sillä Jumala auttaa häntä kaikissa hänen toimissaan."

"Minä en tunne suurempaa onnea kuin saada uskoa tyttäreni kohtalo Melirytoksen käsiin. Mene, Aglaia, kiittämään toista isääsi siitä, että hän on huolehtinut sinun onnestasi."

Näillä sanoilla työnsi hän hiljaa tyttärensä sairaan vuoteen ääreen, missä hän laskeutui polvilleen. Hän otti Metaksaan käden suudellakseen sitä ja peittääkseen punastuvat kasvonsa. Myöskin Melirytos oli polvistunut vanhuksen vuoteen ääreen, joka yhdisti rakastavain kädet, laski omansa heidän päänsä päälle ja käänsi silmänsä ylöspäin hiljaisessa rukouksessa.

"Rakkaat ystävät", sanoi hän viimein, "minun korkein toivoni täällä maan päällä on nyt tapahtunut. Avoimin sylin voin nyt vastaanottaa kuoleman, kun se koputtaa ovelleni. Jos lasten menestys voi ilahuttaa vanhempain sieluja toisessa maailmassa, niin olkaa onnelliset, lapseni, silloin minä voin tyytyväisenä nukkua haudassani."

Kaikki kolme syleilivät häntä silmät kyynelillä kostutettuina.

"Mutta", jatkoi hän, "minä en tiedä kuinka monta hiekkajyvää vielä on jälellä minun eloni tuntilasissa, ja sentähden pyydän teitä, lapseni, kiirehtimään yhtymistänne, että minä itsekin vielä saisin olla siinä läsnä."

"Kallis hyväntekijäni", vastasi Skuludis, "minä toivon, että te vielä kauvan eläisitte siunataksenne lapsianne. Joka tapauksessa olemme valmiit viettämään häitä niin pian kuin tahdotte ja hyvä Melirytoksemme on valmis."

"Minulla on ainoastaan yksi velvollisuus täytettävänä, ennenkuin minun onneni tulee täydelliseksi", sanoi Melirytos. "Minun täytyy matkustaa Parokseen vastaanottamaan äitini siunauksen."

"Matkusta, poikaseni", sanoi Metaksas. "Lapsen kunnioitus vahvistaa perheyhteyden."

Kun Skuludis poistui Aglaian ja Melirytoksen kanssa, huusi Metaksas viimemainitun takaisin.

"Huomenaamulla auringon noustessa purjehtii minun laivani S:t Nikolas Triestiin. Käytä hyväksesi tätä tilaisuutta, niin pääset turhasta ajanhukasta. Minä sanon siis sinulle hyvästi nyt, sillä aamulla, kun sinä matkustat, en minä vielä ole hereillä."

Melirytos suu teli vielä kerran ukon kättä ja kiiruhti ulos saavuttaakseen Aglaian.

Sillaikaa kun vanhus ensi kerran pitkästä aikaa nukahti virkistävään uneen, seurusteli Melirytos kihlattunsa ja hänen isänsä kanssa myöhään yöhön.

Keskiyö oli jo ohi, kun vanha Janko, Metaksaan uskollinen palvelija, jonka makuuhuone oli talon alikerrassa, luuli kuulevansa varovaisia askeleita portaissa. Vanha palvelija tahtoi kiiruhtaa ylös, mutta kun hän kuunteli tarkemmin, kuuli hän että askeleet lähestyivät Melirytoksen huonetta, ja hän muisti nyt, että tämä oli mennyt Skuludiksen ja tämän tyttären mukana eikä vielä ollut palannut. Se oli siis luultavasti hän, joka oli mennyt ylös, ja mikä vielä vahvisti tätä luuloa oli se, että samat askeleet Melirytoksen huoneesta lähestyivät sitä, missä herra Metaksas nukkui. Heti senjälkeen kuuli hän myöskin ääniä ylhäältäpäin. Tämä rauhoitti hänet täydellisesti, ja siinä vahvassa uskossa, että se oli Melirytos, joka vasta nyt tuli kotiin, jättäytyi vanha Janko keskeytetyn unensa valtaan.

Päivän koittaessa nousi uskollinen palvelija ylös ja meni heti herransa huoneeseen, jonne hän hiipi hiljaa ja varovasti. Seisottuaan siellä jonkun silmänräpäyksen, mutta kun ei Metaksas mitään sanonut, vetäytyi hän hiljakseen varpaillaan takaisin. Etehisessä kohtasi hän Melirytoksen, joka juuri tuli makuuhuoneestaan.

"Te tulitte myöhään kotiin eilen illalla, herra Melirytos", sanoi hän.

"Niin, se oli tosiaankin myöhään, isä Janko. Mutta kuinka voi herra
Metaksas?

"Hän nukkuu."

"Nukkuuko hän? Sanokaa hänelle Sitten, kun hän herää, terveisiä minulta ja että minä olen matkustanut."

"Kuinka, matkustatteko te pois, herra Melirytos?"

"Matkustan, mutta ainoastaan muutamaksi päiväksi. Se on tärkeän asian vuoksi."

"Ettekö te odota sanoaksenne hänelle hyvästi?"

"Me sanoimme toisillemme hyvästi jo eilen illalla. Minä en voi viipyä kauvempaa. Laiva lähtee."

Näillä sanoilla läksi hän talosta ja oli pian laivalla.

Samaan aikaan jätti tuntematon henkilö notariolle suljetun kirjeen ja katosi heti. Serlendis mursi kuoren ja otti esiin kirjeestä siihen suljetun paperin, jota hän ensin katseli ihmetellen ja sitten pisti sen taskuunsa. Vasta sen jälkeen hän nähtävällä mielenliikutuksella luki itse kirjeen.

"Roisto!" huudahti hän, saatuaan selvän sisällyksestä.

Hän aikoi juuri repiä rikki kirjeen, kun hän äkkiä näytti tulleen toisiin ajatuksiin, veti esiin salalaatikon kirjoituspöydältään ja piilotti paperin sinne.

"Kuka tietää, mitä saattaa tapahtua?" sanoi hän. "Kuka tietää?"

Tunnin kuluttua Melirytoksen lähdöstä hiipi Janko varpaillaan toisen kerran herransa huoneeseen. Kun ei tämä tälläkään kertaa antanut minkäänlaista merkkiä itsestään, poistui hän taasen, jottei hän häiritsisi hänen untaan. Puolentunnin kuluttua astui hän sisään kolmannen kerran ja lähestyi vihdoinkin, levottomana herransa pitkällisestä unesta, sänkyä ja hiljaa vedettyään syrjään uutimet huomasi kauhukseen, että tyynyt peittivät sairaan pään. Mutta kuinka suureksi kävikään hänen kauhunsa, kun hän poistettuaan tyynyt huomasi, että vanhus oli kuollut ja että hänen kasvonsa, samoinkuin sänkyvaatteet olivat tahratut verellä.

"Kuollut!" kirkasi Janko, syösten mielipuolen tavoin ulos huoneesta. "Herra Metaksas! Auttakaa! — Auttakaa! Auttakaa! Herra Metaksas on kuollut!"

Jankon hätähuudot kokosivat pian kaikki naapurit paikalle, eikä viipynyt kauvan, ennenkuin surullinen uutinen oli levinnyt yli koko Syran, missä vanhaa Metaksasta rakastettiin ja kunnioitettiin kuin patriarkkaa. Hämmästynyt joukko kokoontui kuolinhuoneen ympärille, missä erilaisia huhuja alettiin levittää.

Ensimäisten joukossa, jotka näyttäytyivät paikalla, oli myöskin notario Serlendis. Virkamiehenä tavattiin nimittäin hänelle ennen muita ilmoittaa kaikki kaupungin tapahtumat. Tylysti tunkeutuen läpi joukon, joka piiritti portaat, meni hän kiireesti huoneeseen, missä kuollut makasi. Tuntui siltä kuin silmäys ruumiinvärisiin, kouristuneisiin ja verisiin kasvoihin Serlendiksessä, kuten muissakin läsnäolijoissa olisi herättänyt mielenliikutusta, niin, tuntuipa notario olevan kaikkein liikutetuin koko joukossa, sillä jos ei kaikkein silmät olisi olleet kiinnitetyt kuolleeseen, olisi jokainen heti huomannut, että Serlendis silmänräpäyksen ajan oli yhtä kalpea kuin hänen edessään oleva kuollutkin. Mutta pian oli hän kuitenkin hillinnyt tuskansa ja ottaen entisen kylmän, ankaran katseensa nosti hän toisella kädellään peitteen ja peitti sillä lempeästi ja hartaasti kuolleen pään. Sitten kutsui hän epätoivoisen Jankon sivuun.

"Paras ystäväni", sanoi hän, "herra Metaksas oli vanha, halvaus on temmannut hänet meiltä. Tänään hän, huomenna minä. Sellainen on ihminen! Kerran kuolleena ei ole muuta neuvoa kuin haudata hänet. Mutta, rakas ystävä, mitä kaikilla näillä ihmisillä on täällä tekemistä? Heidän pitäisi toki osottaa suurempaa kunnioitusta kuolleelle! Herra Metaksas on kutsuttu pois, eikä se ole sopivaa, että hänen maalliset jäännöksensä ovat joukkojen katseltavana. Sulkekaa ovet, ystäväni ja ajakaa uteliaat pois, kunnes papit ehtivät tulla. Hänet on haudattava hiljaisesti ja arvokkaasti, jollaista koko hänen elämänsäkin on ollut."

Uskollinen palvelija totteli halukkaasti notarion määräyksiä, ja sitäkin mieluummin, kun ne olivat hänen sydämensä toivomusten mukaisia. Hän pyysi senvuoksi läsnäolevia poistumaan, ja huone oli jo tyhjentymäisillään, kun Skuludls saapui hillittömän surun valtaamana. Itkien heittäytyi hän vuoteen yli, otti jo peitteellä peitetyn ruumiin syliinsä ja suuteli kuollutta, jonka vartalon piirteet näkyivät lakanan alla. Serlendis lähestyi vanhaa palvelijaa ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa, jonka jälkeen Janko meni Skuludiksen luo ja otti häntä käsivarresta, koettaen pyynnöillä ja esityksillä ja leppeällä väkivallalla vetää hänet pois ystävän ruumiin vierestä. Skuludis seisoi kuitenkin paikallaan kuin ihminen, jonka järki tosin on valmis myöntymään, mutta jonka sydän kieltäytyy tottelemasta.

"Antakaa minun sentään nähdä hänet vielä kerran!" huudahti hän ja veti vapisevin käsin syrjään lakanan, joka peitti kuolleen kasvot. Mutta tuskin oli hän heittänyt silmäyksen niihin, ennenkuin hän hypähti taaksepäin kuin salaman iskemänä.

"Lääkäri!" huudahti hän. "Haettakoon heti paikalla lääkäri!"

"Lääkäri?" kysyi Serlendis. "Mitä lääkärillä on täällä tekemistä?
Hänhän on kuollut. Ei mikään lääkäri voi kutsua häntä elämään."

"Lääkäri!" huusi Skuludis uudelleen. "Haettakoon heti paikalla lääkäri!"

"Antaa hänen huutaa", sanoi Serlendis säälivällä äänellä. "Tehän näette että suru on vienyt häneltä järjen. Tulkaa nyt, paras Skuludis, niin menemme ja annamme sulkea huoneen. Osottautukaa nyt järkeväksi mieheksi älkääkä antautuko tuskien valtaan, ne voivat vahingoittaa teidän terveytenne. Tulkaa nyt, rakas ystävä!"

Mutta samassa tuokiossa saapui kaksi naapuria, jotka Skuludiksen ensimäisen huudon johdosta heti olivat kiiruhtaneet pois, seurassaan lääkäri, jonka he olivat tavanneet kadulla aivan lähellä taloa.

Niinpian kun Serlendis sai nähdä hänet, painoi hän lasisilmänsä silmilleen, kuten hänellä aina oli tapana tehdä, joko tieten salatakseen ajatuksiaan tai koneellisesti, kun jotain hänelle vastenmielistä tapahtui. Mutta kukapa nyt välitti Serlendiksestä?

"Herra tohtori", kääntyi Skuludis lääkärin puoleen. "Te olette kuullut puhuttavan tämän hyvän, vanhan miehen kuolemasta. Saanko pyytää teitä astumaan lähemmäksi ja sanomaan, mitä te luulette siitä. Mika on ollut syynä hänen kuolemaansa?"

"Halvaus, mitäs muuta!" huusi Serlendis. "Halvaus!"

"Minä en ole niin aivan varma siitä asiasta", vastasi Skuludis.
"Kuulkaamme ensin mitä lääkäri sanoo."

Lääkäri astui kuolleen luo. Ensi silmäyksellä hämmästyi hän yhtä paljon kuin Skuludis ja ennen häntä Serlendis. Sitten tarkasteli hän tarkemmin, tunnusteli tarkoin kaulaa ja pudisti päätään, sanoen päättävällä äänellä:

"Janko, menkää heti hakemaan tutkijatuomari!"

"Perhana! Mitä te sanotte?" huudahti Serlendis. "Tuomari? Eikö voida antaa haudata kristittyä rauhassa?"

Palvelija meni. Lääkäri huusi hänen jälkeensä:

"Minä jätän teidän vastuullenne, Janko, mahdollisimman pian hankkia tutkijatuomarin."

Lyhyen hetken kuluttua, jollaikaa lääkäri hiljaa ja suurimmalla tarkkuudella jatkoi tarkastustaan, tuli poliisikomisarius tutkijatuomarin kanssa.

"Herraseni", sanoi lääkäri, "herra Metaksas on kuollut, ja minun mielipiteeni mukaan ei hän ole kuollut luonnollista, vaan väkivaltaisen kuoleman. Tässä on tapahtunut rikos. Tehkää velvollisuutenne, herraseni!"

"Ja minkä perusteella väitätte te sellaista?" kysyi virkamies.

"Kurkun puristamisen johdosta", vastasi lääkäri, osottaen kysymyksessä olevaan kohtaan, "mustista pilkuista kaulassa, paisuneista lihaksista ja rauhasista, pullistuneista silmistä, jäsenten suonenvedontapaisista koukistuksista ja verenvuodosta, joka on johtunut kaulasuonen katkeamisesta. Kaikki tämä todistaa epäämättömästi, että tukehtuminen on tapahtunut."

Lääkärin selitys ja ne hirveät todisteet, joihin hän nojasi, vaikuttivat pöyristyttävästi läsnäoleviin. Skuludis peitti kasvonsa käsillään ja murheen murtamana vaipui hän tajuttomana ystävänsä ruumiin viereen.

Serlendis käski heti viedä hänet kotiaan ja kehotti melkein veljellisellä osanotolla heti viemään hänet levolle.

Näytti kuin tämä näytelmä ei vähin olisi koskenut häntä itseään, sillä hänen huulensa olivat vaaleat kuin vaha.

"Totisesti", sanoi hän niin pian kun Skuludis oli viety pois, "sen, jolla on sellainen omaisuus kuin herra Metaksaalla, ei pitäisi unohtaa, mitä varovaisuus vaatii. Vanha, heikko ukko asuu yksin yhtä vanhan palvelijansa kanssa eristetyllä paikalla sijaitsevassa talossa! Minä kysyn, voiko ihmetellä, että pari roistoa yönaikaan tunkeutuu hänen luokseen ja murhaa hänet? Meri on aivan lähellä, murhaajat ovat varmat pakoonpääsystään jollain laivalla, ja ottakaapas kiinni heidät nyt? Jumala tietää, mihin he jo ovat purjehtineet!"

"Mutta, herra Serlendis", sanoi poliisikomisarius, "meidän velvollisuutemme on kuitenkin etsiä, kunnes olemme löytäneet syyllisen."

Poliisikomisarius käski läsnäolijoita, lukuunottamatta tutkijatuomaria, Serlendista, palvelijaa ja lääkäriä, poistumaan, ja kääntyen viimeksimainittuun kysyi hän, oliko tosiaan mahdotonta, että sairas yöllä oli saanut halvauskohtauksen ja tyynyt silloin olisivat kääntyneet hänen kasvoilleen ja tukahuttaneet hänet. Tohtori vastasi, että kasvojen ilme ja jäsenten asento osottivat tuimaa taistelua eikä äkkinäistä kuolemaa halvauskohtauksen kautta.

Vanha Janko pani tuomarin käskystä tyynyt takaisin kuolleen pään yli sillä tavoin kuin hän oli ne löytänyt sisääntullessaan. Oli selvää, ettei sairas mitenkään itse voinut asettaa niitä sillä tavalla, jonka vuoksi tultiin siihen päätökseen, että harkittu murha oli tapahtunut.

Poliisikomisarius veti nyt kokonaan peitteen ruumiin päältä. Lakana oli alapäästä revitty repaleiksi. Palvelija selitti, häneltä tätä asianlaitaa kysyttäessä, että lakana oli aivan uusi ja että se oli ehjä vielä edellisenä päivänä, hänen valmistaessaan tilaa. Voitiin siis varmuudella otaksua, että Metaksas oli sen repinyt viimeisessä kuolonkamppailussaan.

Sen jälkeen aikoivat viranomaiset tutkia huoneita ja huonekaluja, mutta missään ei näkynyt jälkiä sisäänmurrosta. Poliisikomisarius pyysi Jankolta avaimia ja avasi kirjoituspöydän laatikot, joissa löytyi noin kolmetuhatta dukaattia kulta- ja hopearahaa.

Kun Serlendis oli esittänyt asiakirjan, jonka mukaan Gregoris Ferrara oli määrännyt hänet valtuutetukseen, ja varmuuden vuoksi näyttänyt myöskin ukon kuukausi sitten Gregoriksen hyväksi teettämän testamentin, pyysi hän, että kirjoituspöydän laatikoista löydetyt rahat jätettäisiin hänelle kuittia vastaan. Tätä vastaan ei virkamiehillä ollut mitään sanomista.

Kun huonekalut olivat tarkastetut, tutki komisarius akkunat toisen toisensa perään; mutta kaikki havaittiin olevan suljetut. Oli mahdotonta avata niitä ulkoapäin, eikä näkynyt jälkeäkään siitä, että olisi edes yritetty tehdä sitä. Myöskin ovet olivat vahingoittumattomat.

"Käsittämätöntä", sanoi tuomari, "Että vanhus on murhattu, siitä ei ole epäilemistäkään, mutta yksikään varas ei jätä tuhansia dukaatteja liikuttamattomina laatikoihin ja vielä vähemmin tunkeutuu sisään avaimenreiän kautta. Ettekö te luule samaa, herra Serlendis?"

"Aivan, aivan!" vastasi notario kuivaten hikeä otsaltaan.

"Asuuko tässä talossa ketään muita?" kysyi tuomari palvelijalta.

"Ei ketään", vastasi tämä, "paitsi herra Melirytos, vainajan kirjuri, ja minä."

"Suljetteko te portin joka ilta?"

"Joka ilta."

"Muistatteko, suljitteko sen myöskin eilenillalla?"

"Suljin, kuten aina. Minä muistan sen varsin hyvin."

"Ja kun aamulla nousitte ylös, oliko portti silloin vielä suljettu?" kysyi komisarius.

"Ei", vastasi Janko, "se oli auki."

"Ah, herra Melirytoksella on siis toinen avain", huudahti Serlendis, ja hänen huulensa, jotka olivat olleet hirveän kalpeat, saivat punasen värinsä takaisin, ja hänen silmänsä salamoivat äkisti hänen viheriäin silmälasiansa takana.

"Kutsukaa tänne herra Melirytos!" sanoi tuomari.

"Ehkä hän voi antaa meille jotain tietoja."

"Herra Melirytos ei ole kotona, hän on matkustanut Parokseen", sanoi
Janko.

"Mitä se tahtoo sanoa. Eilen illalla tuli hän myöhään kotiin ja aikasin tänä aamuna matkusti hän Parokseen? Pyhän Jumalan nimessä!" sanoi Serlendis ikäänkuin itsekseen ja näytti työntäen lasisilmänsä otsalle, ihmettelyä asettavat silmänsä.

"Hän on siis matkustanut Parokseen", jatkoi tuomari, "ja kuinka paljon oli kello, kun hän tuli kotiin?"

"Herraseni", sanoi Janko pelästyen, "ette suinkaan epäile Melirytosta murhasta?"

"Paras ystäväni", keskeytti hänet notario. "Melirytos on erinomainen nuori mies. Minä rakastan häntä kuin silmäterääni. Mutta kaikki me olemme ihmisiä, ja kiusauksella on pitkät kynnet."

"Sitäpaitsi, ystäväni, täytyy tuomioistuimen näin vakavassa asiassa toimeenpanna mitä tarkimmat tutkimukset; sen parempi hänelle, jos hän havaitaan syyttömäksi."

"Hän on oikeassa", sanoi tuomari leppeästi. "Meidän velvollisuutemme on ottaa lukuun kaikki asianhaarat. Juuri syyttömällä on suurin etu siitä, jotta hänen syyttömyytensä tulisi todistetuksi. Minä pyydän siis teitä vastaamaan kysymyksiini. Kuinka paljon oli kello kun Melirytos tuli kotiin yöllä?"

"Minä en voi sitä niin tarkkaan sanoa; noin puolenyön tienoissa, ehkä hiukan myöhemmin", vastasi palvelija.

"Näittekö Melirytoksen, kun hän tuli kotiin?"

"En, mutta minä kuulin. Minä heräsin hänen askeleihinsa, mutta nukuin heti taasen."

"Ettekö kuullut mitään suurempaa hälinää?"

"Minä kuulin, kun Melirytos meni huoneeseensa. Ennenkuin hän astui sisään, kävi hän minun isäntäni huoneessa. Minä kuulin heidän puhuvan keskenään ja heti senjälkeen minä nukahdin."

Serlendis heitti merkitsevän silmäyksen tuomarille ja komisariukselle.

"Ja aamulla, kun hän lähti", sanoi hän, "elikö herra Metaksas silloin vielä?"

"Minä en tiedä, mutta minä en usko", sanoi Janko itkien.

"Mitenkä, matkustiko hän sanomatta herra Metaksaalle hyvästi?" kysyi Serlendis taasen, jonka uteliaisuus ja ehkäpä rakkaus vainajaan vei niin pitkälle, että hän näytti unohtavan, ettei hänellä ollut oikeutta kysyä. Kuitenkin näytti tuomari, joka tunsi notarion suuren taidon, kernaasti myöntävän hänelle sellaisen oikeuden.

"Niin, hyvästi sanomatta", vastasi Janko. "Hän sanoi minulle, että hän jo illalla oli ottanut jäähyväiset häneltä, ja että hänellä oli kovin kiire, eikä senvuoksi tahtonut herättää häntä."

Tuomari katsoi komisariukseen kummallisella silmäyksellä ja molemmat pudistivat päätään.

"Kunniani kautta, hyvin epäilyttävää!" huomautti Serlendis ikäänkuin tulkitakseen heidän ajatuksiaan. "Joka tapauksessa tuntuu minusta selittämättömältä, että Melirytos — mitkä vaikuttimet saattoivat hänet menettelemään siten, kun se ei kuitenkaan tuota hänelle mitään? Mitä saattoi hän voittaa hänen kuolemastaan? Eihän hän ole edes hänen perillisensä."

"Kuinka tämän asian kanssa olleekin", sanoi tuomari, "Melirytos on hankittava tänne. Ehkä voimme hänen vastauksestaan löytää perusteita, joita emme edes osaa arvata."

Senjälkeen antoi komisarius luvan hautauksen toimittamiseen, mikä myöskin tapahtui suurilla juhlallisuuksilla. Seuraavana päivänä jätti Serlendis testamentin tuomioistuimelle valvottavaksi, ja kun hän lähetti sen Gregorikselle, kirjoitti hän samalla kertaa:

"Surullisia uutisia, paras herraseni! Enonne on lähtenyt pitkälle matkalleen. Tässä on testamentti, ystävä raukkani; elkää nyt kuolko surusta. Pysykää toistaiseksi poissa Syrosta, missä kaikki näyttäisi teille synkältä ja surulliselta."

Kaiken tämän tapahtuessa oli Melirytos matkallaan Parokselle, ja joskin matka oli lyhyt ja hänen kärsimättömyytensä suuri, niin vähän välittivät luonnonvoimat siitä; laiva tarvitsi enemmän kuin kaksi kertaa tavallisen ajan ehtiäkseen naapurisaarelle.

On tarpeetonta viipyä yksityiskohdissa hänen yhtymisessään äitinsä kanssa. Tunnin kuluessa oli hän ilmoittanut hänelle onnensa ja saanut hänen myöntymyksensä ja siunauksensa avioliittoonsa Aglaian kanssa. Kun hän siis oli toimittanut asiansa äitinsä luona, oli hän valmis matkustamaan takaisin, vaikka hänen äitinsä hartaasti pyysi häntä viipymään vielä jonkun päivän. Hän oli juuri vähällä antaa perään äitinsä toivomuksille, kun muuan palvelija jätti hänelle tuomioistuimen sinetillä varustetun kirjeen.

"Kuka on antanut kirjeen?" kysyi Melirytos.

"Kolme oikeudenpalvelijaa", vastasi tämä. "He odottavat pihalla."

Melirytos luki kirjoituksen, jonka sisällys näytti hämmästyttävän häntä.

"Äiti", sanoi hän hymyillen, mutta hiukan epävarmalla äänellä, minun täytyy matkustaa heti.

"Mistä syystä?"

"Syran poliisi vaatii minua heti palaamaan takaisin."

"Kuinka? Sinähän olet tuskin ehtinyt tänne. Mitä tämä merkitsee? Odota ainakin huomiseen asti."

"Oikeudenpalvelijoilla on käsky viedä minut tahtoen tai tahtomattani."

"Mutta mitä on sitten tapahtunut? Herra Jumala, mitä on tapahtunut?" huudahti äiti. "Mitä tahtoo poliisi sinulta? Sano — puhu —"

"Minä tiedän siitä yhtä vähän kuin sinä", vastasi Melirytos. "Mutta rauhoitu, äiti, se ei voi olla pelättävää. Kuulkaamme mitä oikeudenpalvelijoilla on sanottavaa."

Kun nämä tulivat sisään, lähestyi se, joka Syran viranomaisilta oli saanut toimekseen vangitsemisen, hiukan epäröivin askelin Melirytosta toisten jäädessä ovelle.

"Vaaditaan niinmuodoin, herra Kopides, minun palaamistani Syraan.
Voitteko te ja onko teillä lupa minulle ilmoittaa syyt siihen?"

Mies näytti tulevan hämilleen.

"Herraseni", sanoi hän, "herra Metaksas on kuollut ja otaksutaan, että hänet on murhattu. Poliisi etsii murhaajaa ja senvuoksi on vaadittu teidän palaamistanne esiintyäksenne todistajana."

Nämä sanat tekivät hyvin erilaisen vaikutuksen äitiin ja poikaan. Kun edellinen niissä ei huomannut vähääkään aihetta pelkoon, kohtasivat ne viimemainitun kuin salamanisku.

"Herra Metaksas — kuollut — murhattu! Oi Jumalani!" huudahti nuorukainen kalveten ja heittäytyi tuskan valtaamana äitinsä syliin.

Oikeudenpalvelijat vaihtoivat salaista ymmärrystä osottavan silmäyksen.
Äidin ja pojan hyvästijättö oli hyvin lyhyt.

Muutamaa minuuttia myöhemmin astui hän eräälle hallituksen laivalle, eikä viipynyt kauvaa, ennenkuin hän taasen oli takaisin Syrassa.

Tuskin maalle tultuaan tahtoi Melirytos lähteä hyväntekijänsä haudalle, mutta hänen seuraajansa selittivät, että heillä oli käsky heti viedä hänet poliisiasemalle. Hän seurasi siis heitä poliisikomisariuksen luo, jolle hän heti uudisti ennemmin hyljätyn pyyntönsä.

Tämä vastasi hänelle, että hänellä oli käsky saattaa hänet varmaan talteen ja jätti hänet vankilantirehtöörin haltuun, joka antoi viedä hänet yksinäiseen koppiin.

Melirytos luuli uneksivansa, hän ei voinut löytää minkäänlaisia selitystä siihen kohteluun, jonka alaiseksi hän joutui. Koko yön vietti hän arveluissa, joskin suru hänen hyväntekijänsä kuolemasta joskus vei ylivallan kaikilta muilta tunteilta.

Aikasin seuraavana aamuna vietiin hänet hänen suureksi helpotuksekseen tuomioistuimen eteen. Kuulustelu, ajatteli hän, selittää kaikki ja pelastaa hänet tästä epätietoisuuden tilasta. Tavan mukaan tehtiin hänelle seuraavat kysymykset:

"Nimenne?"

"Themistokles Melirytos."

"Kotipaikka?"

"Paros."

"Ikänne?"

"Kaksikymmentäneljä vuolta."

"Toimenne?"

"Kirjuri Metaksaalla."

"Koska saitte tiedon herra Metaksaan kuolemasta?"

"Paroksella poliisivirkamiehen kautta, joka vangitsi minut."

"Koska matkustitte Parokselle?"

"Tämän kuun kymmenentenä päivänä."

"Mihin aikaan päivästä?"

"Kello viisi aamulla."

"Kuinka jätitte herra Metaksaan sinä aamuna?"

"Hän nukkui."

"Mistä tiesitte, että hän nukkui?"

"Hänen palvelijansa sanoi sen minulle."

"Ettekä te mennyt sisään sanomaan hyvästi hänelle?"

"En, minä en tahtonut häiritä häntä hänen unessaan."

"Se kuuluu kummalliselta, kun ajattelee sitä ystävällistä suhdetta, mikä oli teidän välillänne, että te matkustitte sanomatta hyvästi hänelle."

"Minä olin ottanut jäähyväiset häneltä jo illalla, kun tiesin, että tulisin matkustamaan seuraavana aamuna."

"Te olitte jo ennemmin iltapäivällä ollut poissa. Mihin te menitte ja mihin aikaan tulitte takaisin?"

"Minä kävin ensin notario Serlendiksen luona ja menin hänen luotaan herra Skuludiksen luo, jonka kanssa tulin takaisin Metaksaan luo. Sitten seurasin herra Skuludista hänen kotiinsa ja viivyin siellä kello yhteen yöllä, jolloin läksin kotiin."

"Mihin menitte ja mitä teitte, kun olitte tullut kotia?"

"Menin heti huoneeseeni, tein matkavalmistuksen ja menin levolle."

"Oliko teidän kotiintullessanne ovi sulettu vai auki?"

"Se ei ollut sulettu, ja minä luulin, että palvelija jostain syystä oli jättänyt sen auki."

"Teillä oli portinavain?"

"Oli."

Tuomari antoi nyt kutsua Serlendiksen.

Tämä selitti, että Melirytos saman kuun yhdeksäntenä päivänä iltapäivällä oli käynyt hänen luonaan hänen konttorissaan ja pyytänyt häntä hankkimaan hänelle kymmenentuhannen drakman lainan, vakuutuksella että hän lyhyen ajan kuluttua maksaisi sen takaisin. Omasta alotteestaan oli hän sitten uskonut hänelle, että herra Metaksas yksityisesti tehdyssä testamentissa oli asettanut hänet ainoaksi perillisekseen. Serlendis lisäsi lopuksi, ettei hän tahtonut suostua lainanvälittäjäksi, koska hän tiesi, että Metaksas kuukautta ennen notarion kirjoittaman testamentin kautta oli jättänyt koko omaisuutensa sisarenpojalleen Gregorikselle. Jos hän senjälkeen lain mukaan ja testamentin määräyksen jälkeen olisi tahtonut tehdä muutoksia joko osittain tai koskeva testamenttia kokonaisuudessaan, niin voi se tapahtua ainoastaan notarion vahvistaman liitteen kautta, lisättynä entisiin määräyksiin.

Tälle selitykselle näytti tuomari panevan suuren merkityksen.

Serlendiksen jälkeen kutsuttiin ne henkilöt, jotka yhdeksäntenä päivänä ovat olleet hänen konttorissaan. He selittivät yhdenmukaisesti kuulleensa, kuinka Melirytos oli pyytänyt kymmenen tuhannen drakman lainaa ja vakuuttanut, että hänellä pian olisi hallussaan omaisuus, joka kymmenkertaisesti vastaisi sitä summaa.

Kun Skuludis kutsuttiin, selitti hän, että Melirytos oli tullut hänen luokseen yhdeksännen päivän iltana ja että hän ja hänen tyttärensä olivat seuranneet häntä Metaksaan luo. Tuomarin kysymyksen johdosta ilmoitti hän vielä, että hän Metaksaan toivomuksen mukaan oli kihlannut tyttärensä nuoren Melirytoksen kanssa.

"Anteeksi, että minä näytän tahtovan tunkeutua teidän perheoloihinne", sanoi tuomari. "Minä tahdon on kuitenkin niin paljon kuin mahdollista rajoittua vain siihen, mikä voi saattaa valaistusta asiaan. Melirytos on köyhä. Eikö herra Metaksas sanonut sitä teille, kun hän ehdotti häntä teidän vävyksenne?"

"Ystäväni Metaksas sanoi minulle, ettei Melirytoksella ollut mitään omaisuutta, mutta että hänellä oli kaikki mitä tarvittiin sellaisen hankkimiseen, tietoja ja työkykyä."

"Hän ei niinmuodoin", jatkoi tuomari, "kuolemansa edellisenä iltana puhunut mitään siitä, että hän oli asettanut Melirytoksen perillisekseen?"

"Melirytoksen perillisekseen!" huudahti Skuludis. "Ei, sitä hän ei sanonut. Se on loukkaus Melirytosta kohtaan."

"Ja lähdittekö samana iltana herra Metaksaan talosta Melirytoksen seurassa?"

"Lähdin."

"Kuinka paljon oli kello, kun Melirytos erosi teistä?"

"Kello oli yksi yöllä."

Janko, joka nyt kutsuttiin, uudisti ennen antamansa tiedonannot. Hän pysyi väitteessään, että Melirytos, tultuaan kotiin yöllä, vielä kerran oli mennyt hänen herransa huoneeseen ja että hän oli kuullut hänen siellä puhuvan Melirytoksen kanssa. Kysymykseen, tiesikö hän, että hänen herransa oli tehnyt Melirytoksen perillisekseen, vastasi hän ettei hän ollut kuullut mitään sellaista.

Hän sai mennä ja Melirytos tuotiin kuulusteltavaksi uudelleen.

"Tämän kuun yhdeksäntenä päivänä", sanoi tuomari, "käännyitte te notarien puoleen saadaksenne kymmenentuhannen drakman lainan. Voitteko ilmoittaa, mihin tarkoitukseen tarvitsitte rahat?"

Kun hän huomasi, että Melirytos epäröi, mitä hän vastaisi, lisäsi hän: "Elkää unhottako, että te olette velvollinen sanomaan meille koko totuuden."

"Jos oikeus katsoo sopivaksi tunkeutua minun yksityiselämäni salaisuuksiin, niin en minä tahdo vaieta niistä, vaikkakin niistä puhuminen on minulle vastenmielistä. Minä olen tosin kyllä pyytänyt lainaa, mutta vain erityisessä tapauksessa. Aikomukseni oli pyytää neiti Aglaia Skuludiksen kättä ja ainoastaan siinä tapauksessa, että tämä nuori neiti myöntyisi minun kosintaani, minä tarvitsin kysymyksessä olevan kymmenentuhannen drakman summan."

"Mutta te selititte notariolle, että te voitte antaa vakuudeksi pyytämäänne summaa kymmenkertaisesti vastaavan kiinteimistön. Täällä Syrassa teillä ei ole mitään omaisuutta. Mitä te sillä siis tarkoititte?"

"Se on kyllä totta, ettei minulla itselläni ole mitään kiinteimistöä, mutta herra Metaksas on testamentannut minulle omansa Sentähden minä nostinkin lainata rahaa, kun en minä hyväntekijäni eläessä tahtonut enkä voinut vastaanottaa mitään hänen omaisuudestaan."

"Herra Metaksas on siis asettanut teidät perillisekseen? Kuinka se on selitettävissä? Eikö hänen sisarenpoikansa ollut hänelle läheisempi?"

"Minun asiani ei ole", vastasi Melirytos vältellen, "ottaa selvää niistä perusteista, millä herra Metaksas mieluummin tahtoi jättää omaisuutensa jollekulle toiselle kuin sisarenpojalleen."

"Niinmuodoin on hän tehnyt testamentin, jossa hän asettaa teidät perillisekseen?"

"Niin."

Melirytos veti testamentin taskustaan ja jätti sen tuomarille, joka tarkkaan katseli sitä.

"Onko tämä herra Metaksaan omakätinen allekirjoitus?" kysyi hän.

"Tietysti", vastasi Melirytos tyynesti.

"Mutta se ei missään tapauksessa ole samaa käsialaa kuin itse testamentti."

"Se on helposti selitettävissä, kun herra Metaksas ei itse ole sitä kirjoittanut."

"Kuka sitten on sen kirjoittanut?" kysyi tuomari epäillen.

"Minä", vastasi Melirytos.

"Kuinka, tekö?"

"Niin", vastasi Melirytos tyynesti, "herra Metaksas saneli sen minulle."

"Vai niin, onko herra Metaksas todellakin sanellut testamentin teille?" kysyi tuomari kiinnittäen läpitunkevan silmäyksen häneen. "Tahtoisitteko myöskin sanoa minulle, milloin se tapahtui?"

"Tämän kuun yhdeksäntenä päivänä, päivällisen tienoissa."

"Ahaa, vai yhdeksäntenä", huomautti tuomari ivallisesti, "viimeisenä päivänä, minkä hän oli elossa. Se oli onnellinen sattuma, herra Melirytos, ettei hän viivytellyt kymmenenteen."

Melirytos vei nenäliinan silmilleen.

"Säästäkää tuollaiset traagilliset ilveilynne siksi, kunnes saatte tuomionne", sanoi tuomari vastenmielisyydellä. "Ehkä niillä silloin on enemmän vaikutusta. Mutta siihen asti saatte pysyä vankilassa."

Tällä tavoin näki Melirytos, samassa silmänräpäyksessä kun hän oli toivonut selityksensä kautta puhdistaneensa itsensä ja pääsevänsä vapaalle jalalle, joutuvansa takaisin vankilaan, epäiltynä hyväntekijänsä murhasta.

Käsky annettiin, että vangittua on tarkasti vartioitava, eikä ketään saanut päästää hänen luokseen.

Todistusten hankkiminen, todistajain kuulustelu, joista useat, kuten syytetyn äiti, asuivat Paroksella, kesti yli kuukauden ajan.

Vihdoinkin koitti tutkintopäivä. Lukematon joukko ihmisiä oli saapunut oikeussaliin ja oikeus huoneuston läheisyyteen.

Ei ainoastaan Parokselta, vaan muiltakin lähisaarilta oli uteliaita saapunut. Metaksaan, yleisesti rakastetun miehen murha oli lavealti herättänyt mitä suurinta huomiota. Ne, jotka olivat tottuneet pitämään Melirytosta kunniallisena miehenä, eivät tahtoneet uskoa hänen rikollisuuttaan; toiset taas, ja niistä oli suuri enemmistä, olivat kauhulla vastaanottaneet sanoman rikoksesta, josta häntä syytettiin. Ei koskaan oltu kuultu puhuttavan suuremmasta epäkiitollisuudesta, ei koskaan ollut murha tapahtunut inhottavimmissa olosuhteissa.

Kun syytetty tuotiin saliin, pitivät ainoastaan ne, jotka lähemmin tunsivat hänet, sitä tyyneyttä, millä hän silmäili ympärilleen, ja varmuutta hänen käytöksessään todistuksena hänen syyttömyydestään; mutta useimmat läsnäolijoista näkivät siinä ainoastaan merkin paatuneen pahantekijän uppiniskaisuudesta.

Tutkinto ulotettiin todistajain kuulustelulla. Näiden joukossa herätti erittäinkin vanha Janko läsnäolijain huomiota ja osanottoa. Hänen valkonen tukkansa laskeutui molemmin puolin alas olkapäille, hän piti päänsä alaspäin, ikäänkuin vuosien kuorman ja surujen painamana; hänen kalpea otsansa ja itkusta punaset silmänsä puhuivat hänen syvästä surustaan. Hänen lausuntonsa epäämätön totuudenmukaisuus, mikä sillä oli Melirytoksen kertomuksen kanssa siitä mitä tämä oli tehnyt kotiin tultuaan murhayönä, teki syvän vaikutuksen niin tuomareihin kuin kuulijoihinkin.

Kun Skuludiksen vuoro tuli esiintyä ja hän huomasi Melirytoksen syytettyjen penkillä, tahtoi hän heittäytyä hänen syliinsä, mutta oikeudenpalvelijat estivät hänet siitä. Kun hän jälleen oli toipunut, uudisti hän entiset lausuntonsa, mutta väitti mitä päättäväisimmin ettei mitään testamenttia ollut olemassa Melirytoksen hyväksi. Syytetty yritti keskeyttää häntä, mutta tuomari käski hänen vaieta ja odottaa kunnes häneltä kysyttäisiin.

Serlendiksellä, joka nyt esiintyi todistaakseen asiassa, oli lasisilmät silmillä. Hänen huulillaan leikki hymyily, joka samalla kertaa näytti osottavan ujoutta ja osanottoa syytetylle. Hän yritti voimainsa mukaan antaa äänelleen vakuuttavaa, eli oikeammin hunajanmakeaa kaikua.

Hänelle oli syytetty aina "hyvin kunnianarvoisa herra Melirytos, korkeasti kunnioitettu herra Melirytos", Hän selitti, että "kunnianarvoisa" herra Melirytos muutamaa tuntia ennenkuin pahantekijät murhasivat herra Metaksas raukan, oli vakuuttanut hänelle, että hänellä pian oli hallussaan suuri omaisuus ja että hän oli hänelle puhunut testamentin olemassaolosta, jonka herra Metaksas hänen kauttaan oli valmistanut ja jonka mukaan kaikki myöhemmät testamenttimääräykset täytyi tapahtua tähän sisältyväin lisäysten kautta. Kysyttynä yksityistestamentin allekirjoituksen suhteen, myönsi notario, että se oli hyvin vainajan nimikirjoituksen näköinen, mutta että kuitenkin jonkunverran erilaisuutta oli huomattavissa näiden välillä.

Sittenkun todistajat oli kuulusteltu otti yleinen syyttäjä puheenvuoron. Hänen puheensa oli vilkas ja voimakas. Hänen päätelmänsä olivat lyhyesti valmistetut ja tekivät vakuuttavan vaikutuksen.

Aste asteelta kehitti hän ne tapahtumat, jotka osottivat, ettei ollut edes epäilyksen varjoakaan siitä, ettei Metaksas ollut tullut murhatuksi. Hän esiintoi, että murhan jälkeisenä aamuna portti oli ollut lukitsematta, vaikkei siinä huomattu pienintäkään jälkeä siitä, että se olisi avattu väkivallalla, ja ettei kenelläkään, paitsi uskollisella Jankolla, jolla myöskään ei voinut olla pienintäkään hyötyä herransa kuolemasta, jota hän jumaloi, ollut portinavainta.

Hän merkillepani senjälkeen edelleen, että murhaaja ei kernaasti voinut olla tavallinen varas, koska murhatun rahat ja muu omaisuus olivat aivan koskemattomat.

"Kenellä siis", huudahti hän, "olisi ollut joitakin vaikuttimia tämän rikoksen tekemiseen, jos ei sillä, joka toivoi saavansa hedelmät siitä, jos ei Melirytoksella, joka seisoo täällä edessämme vainajan testamentti kädessään? Mutta tämä testamentti, joka tempaisi Melirytoksen hänen köyhyydestään ja nostaisi hänet rikkauden huipulle, minkä arvoinen se on? Se on alusta loppuun asti testamentin omistajan itsensä kirjoittama ja siinä on ainoastaan vainajan allekirjoitus. Ja edelleen: onko tämä allekirjoitus uskottavain todistajain todistama? Sellainen kuin asianlaita nyt on, peruutetaan jokainen yksityinen testamentti, jokainen entinen notarion kautta tehty määräys, joka ei ole liite siihen ja juuri vastoin sitä määräystä, mikä tässä on erityisesti painostettu."

"Koska antoi hän tehdä sen uuden testamentin?"

"Muutamaa tuntia ennen kuin rikos tapahtui."

"Koska on Melirytos esittänyt sen? Vasta sitten kun hän on tehnyt rikoksen, kun hänen uhrinsa ei enää voinut tehdä vastaväitteitä sitä vastaan."

"Kuka voisi enää epäillä? Testamentti on väärennetty tai pikemmin allekirjoitus pakotettu väkivallalla! Melirytos tulee kotiin myöhään yöllä, hän menee herransa huoneeseen ja puhuu hänen kanssaan. Miksi kieltää hän tämän tosiasian, kun Janko kuitenkin on kuullut sen? Tällä hetkellä eli Metaksas vielä; seuraavana aamuna löydetään ainoastaan hänen verinen ruumiinsa. Miksi matkusti Melirytos jo aikasin, jo ennen päivän nousua saarelta? Miksi matkusti hän ensin käymättä ukon huoneessa, kun palvelija kehotti häntä siihen?"

Syyttäjä lopetti puheensa vaatien syytetylle edesvastuuta testamentin väärentämisestä ja Metaksaan murhasta.

"Mitä rangaistuksen laatuun tulee, jätän sen oikeuden ratkaistavaksi."

"Minä tunnen", lisäsi hän, "leijonan raivon, tiikerin verenhimon; mutta koskaan en ole kuullut puhuttavan tällaisesta julmuudesta, en edes petoeläinten kesken; minkään kansan lakikirjoissa ei löydy rangaistusmääräystä, joka vastaisi näin inhottavaa rikosta."

Yhä enenevällä ihmettelyllä kuunteli Melirytos tätä syytösten kokoonhaalimista.

Syyttäjän todisteet tuntuivat hänestä niin valtaavilta, hänen johtopäätöksensä niin taitavasti perustelluilta, että hän tunsi, että hän itsekin olisi tullut niistä vakuutetuiksi, jos hän ei olisi tiennyt itseään viattomaksi.

Niin pian kun syyttäjä oli lopettanut lausuntonsa, nousi Melirytos arvokkaasti. Hän sanoi, että mikä suretti häntä kuolemaan asti, oli se surullinen loppu, minkä hänen hyväntekijänsä oli saanut, jota kohtani hän aina oli tuntenut pojan rakkautta. Vaikkakin se hänelle oli lisäys onnettomuudessa, että uskottiin hänet syylliseksi toisen isänsä murhaan, niin kantoi hän nureksimatta sellaisen syytöksen, kun hänen täytyi tunnustaa, että ihmeteltävä ketju sitovia olosuhteita ja todennäköisyyksiä löytyi häntä vastaan. Luottaen totuuden voimaan oli hän hyljännyt puolustajan asettamisen itselleen ja nytkään vielä, kun näyttää siltä, että totuutta on vaikea todistaa, ei hän tahtonut, että hän pelastuksestaan saisi kiittää asianajajan taitavaa puolustuspuhetta, vaan asetti hyvin yksinkertaisesti kaikkia näennäisiä todisteita vastaan hänen rikollisuudestaan ehdottoman kieltonsa siitä.

Hän vakuutti uudelleen, että herra Metaksas omasta vapaasta tahdostaan oli sanellut testamentin hänelle, ja että hän itse mitä vastahakoisimmin oli taipunut vanhuksen tahtoon. Hän vakuutti, että Metaksas itse oli sen allekirjoittanut, mutta hän kieltäytyi ilmoittamasta niitä perusteita, mitkä olivat saaneet vanhuksen menettelemään sillä tavalla. Hän lisäsi vielä, ettei Metaksas koskaan ollut puhunut hänelle mistään aikaisemmasta testamentista. Hän oli itse jo yhdeksännen päivän iltana antanut hänelle luvan matkustaa Parokselle ja toivottanut hänelle onnellista matkaa, jottei hän olisi tullut häirityksi seuraavana aamuna, ja hän oli vihdoin lähtenyt matkaan aavistamattakaan, että rikos oli tapahtunut.

"Tämä on koko minun puolustukseni", jatkoi hän, "ja joskin asianhaarat näyttävät olevan minua vastaan, niin on minulla kuitenkin totuus puolellani."

Tämän puolustuksen heikkous teki kaikkiin läsnäolijoihin kiusallisen vaikutuksen. Välinpitämättömät pudistivat epäillen päätään; Melirytoksen ystävät peittivät kasvonsa käsillään, ja Skuludis, joka näki surullisen päätöksen olevan tulossa, itki kuin lapsi.

Tuomarit vetäytyivät neuvottelemaan.

Pelottava mielenliikutus vallitsi saliin kokoontuneiden keskuudessa, kaamea mutina kävi yli joukon, merenaaltojen kohinan tapainen, joka ennustaa lähestyvää myrskyä. Kun tuomarit tunnin kuluttua taasen näyttäytyivät ja julistivat kuolemantuomion Melirytokselle, jonka katsottiin tehneen väärennyksen ja murhan, ei kuulunut pienintäkään myötätuntoisuuden ääntä tuomitun puolesta. Siellä löytyi tosin kyllä myöskin monta henkilöä, jotka tunsivat Melirytoksen ja arvossapitivät häntä, mutta kammo rikoksen johdosta, josta hänet oli tuomittu, oli kuolettanut kaikki osanoton tunteet heissä. Mitä Skuludikseen tuli, oli hän tuskin kuullut tuomion ennenkuin hän meni tainnoksiin ja hänet täytyi viedä ulos.

Totuuden nimessä ei kuitenkaan saa jättää mainitsematta, että ainakin yksi valittava ääni kuului. Kun notario Serlendis läksi salista, kuultiin hänen useampaan kertaan lausuvan: "Säälittävä ihminen! Mies parka!"

Niin pian kun Skuludis oli toipunut pyörtymystilastaan, riensi hän vankilaan. Tuomittu oli kaikkea muuta kuin murtunut; mutta hän ei myöskään osottanut ylvästä välinpitämättömyyttä elämänsä suhteen. Hän oli vain huumaantunut kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut oikeudenkäynnin aikana, ja hänen oli vaikea koota ajatuksiaan.

"Lähettäkää heti armonanomus!" huudahti Skuludis. "Laki myöntää kuusi viikkoa siihen, kiirehtikää käyttämään hyväksenne tätä aikaa."

"Armonanomus?" huudahti Melirytos, ihmetellen katsellen häntä. "Jos minulle olisi luvallista vaatia oikeutta, niin en epäröisi minuuttiakaan; mutta ainoastaan syyllinen pyytää armoa, minä en ole syyllinen, minä en pyydä sitä."

"Mutta teidän kuolemanne on varma; ei ole muuta keinoa välttää sitä."

"Kuolemani", sanoi Melirytos kalveten. "Minä tiedän sen, ja minua huolestuttaa, että minun väärien todistusten kautta harhaan joutuneiden tuomarien eksytysten tähden täytyy kuolla. Minä olen nuori, enkä kernaasti tahtoisi erota tästä elämästä, joka näytti tarjoavan minulle mitä ihanimpia toiveita, kun minä olin niin lähellä saada kutsua teidän tytärtänne, rakkauteni esinettä, omakseni. Tämä kaunis unelma tulee tyhjäksi tehdyksi kuoleman kautta."

"Me saisimme pian tutustua kaikkiin nautinnoihin, mitä rikkaus voi tarjota, kun herra Metaksas, jonka kuolema tulisi olemaan ainoa suruni elämässäni, oli testamentannut minulle koko omaisuutensa."

"Kuinka, Melirytos, te väitätte —"

"Minä näen surukseni", vastasi nuorukainen katkerasti, "että tuomio on antanut paraimmille ystävillenikin oikeuden epäillä minua. Niin Skuludis, minä pysyn väitteessäni, että herra Metaksas on testamentannut minulle omaisuutensa. Se on ensi kertaa, kun te kuulette sen minun suustani. Testamentti valmistettiin todellakin vainajan viimeisenä elinpäivänä, ja hän kielsi minua erityisesti sanomasta sitä teille, niin kauvan kuin hän eli."

Skuludis löi rintaansa. "Mikä onneton kohtalo meitä vaivaakaan!" huudahti hän. "Mutta teidän täytyy itsekin myöntää, että minun luottamukseni teihin täytyy olla rajaton, voidakseni uskoa teidän sanojanne."

"Minä tiesin sen", vastasi Melirytos, "senvuoksi en olekaan suuttunut tuomareilleni. Minulla ei ole mitään oikeutta vaatia teiltä muuta."

"Mutta se toinen testamentti hänen sisarenpoikansa eduksi —".

"Siihen nähden voin vain sanoa teille samaa kuin sanoin tuomareille: herra Metaksas ei ole koskaan maininnut sanaakaan siitä minulle. Sen olemassaolo on minulle selittämätön arvoitus. Kun herra Metaksas saneli minulle viimeisen tahtonsa, olisi hän kai siinä maininnut jotain tästä paperista. Mutta päinvastoin antoi hän minulle, kun minä tahdoin pyytää hänen sisarenpoikansa puolesta, pitkän selityksen siitä, minkätähden hän ei tahtonut, että edes pieninkään osa hänen omaisuudestaan joutuisi Gregoriksen käsiin. Kaikkityyni on minulle arvoitus, jonka selittäminen tulee olemaan minun elämäni päämäärä, jos minun suodaan elää."

"Mutta teidän täytyy elää, vaikkakin vain saadaksenne selville totuuden", huudahti Skuludis painaen hänet rintaansa vastaan. "Pyytäkää armoa, niin te saatte elää."

"Minä olen jo sanonut teille, että minä haluan elää. Minulla on tuhannen syytä siihen. Mutta tahdotteko, että minun raskaan kuormani lisäksi vielä pitäisi saada kunniattomuuden? Tahdotteko, että minun pitäisi Aglaialle tarjota nimen, jota hänen täytyisi punastua? Sokeat tuomarit ovat tuominneet minut syylliseksi. Heillä on oikeus langettaa kuolemantuomion minun ylitseni. Mutta minä olen syytön enkä tahdo ostaa henkeäni häpeällisellä tunnustuksella. Minä en tee armonanomusta."

Skuludis pudisti itkien hänen kättään. "Olkoon niin, älä pyydä armoa, vaan vaadi oikeutta. Jos sinä rakastat minua, säälistä — Aglaiaa kohtaan, ja jos vielä löytyy oikeutta maan päällä, niin sinun täytyy tulla pelastetuksi."

Melirytos antoi viimeinkin perään Skuludiksen rukouksille. Hän kirjoitti armonanomuksen, mutta aivan toisella tavalla kuin sellaisia hakemuksia tavallisesti kirjoitetaan. Hän selitti hyvin yksinkertaisesti, ettei hän ollut syyllinen siihen rikokseen, mistä hänet oli tuomittu, ja vaati tuomiota kumottavaksi.

Heti kun kirjoitus oli valmis, otti Skuludis sen ja jätti vangin heti pannakseen kaikki voimat liikkeelle: saavuttaakseen onnellisen tuloksen tahtoi hän heti lähteä Ateenaan.

Seurataksemme oikeusnäytelmää olemme joksikin aikaa jättäneet muutamia kertomuksemme päähenkilöistä syrjään. Punastunein poskin ja hymyilevin huulin oli Aglaia kihlattunsa seurassa jättänyt vanhan Metaksaan asunnon ja palannut kotiinsa, missä yli puoli yötä kului molemminpuolisissa rakkaus- ja uskollisuuslupauksissa. Puoliyö oli aikoja sitten ohi, kun rakastavat vihdoinkin erosivat.

Neljä päivää oli jo kulunut Melirytoksen matkan jälkeen, ja Skuludis teki mitä suurimpia yrityksiä salatakseen tyttäreltään Melirytoksen paluun ja vangitsemisen. Mutta lopultakin, kun hän ei enää voinut täydelleen salata totuutta, sanoi hän, että Melirytos kyllä taasen oli Syrassa, mutta että tutkimuksia murhan johdosta oli alettu toimeenpanna ja että tuomioistuin, toivossa saada painavia todistuksia vainajan ystäviltä, m.m. Melirytokselta, oli kieltänyt näiltä kaiken yhteyden Syran asukasten kanssa.

Jo isänsä ensimäisten sanojen johdosta pelästyi Aglaia. Kun hän oli lopettanut, pyrskähti hän itkemään. Mutta pian näki hän, ettei kyyneleistä ollut mitään hyötyä ja päätti alistuvaisuudella odottaa tutkimusten tuloksia ja tuomiota.

Kuumeentapaisella kärsimättömyydellä laski Aglaia päiviä, tunteja, minuutteja, ja kun vihdoinkin odotettu päivä tuli, näytti hänen aurinkoon päin käännetty silmäyksensä moittivan sitä liian hitaasta kulusta.

Illan tullen kuuli hän hälinää portaissa ja kiiruhti ovelle. Sensijaan että olisi nähnyt Melirytoksen ilosta loistavin kasvoin rientävän vastaan, näki hän tajuttoman ja kalpean isänsä, jota neljä miestä kantoi. Veri virtasi nuoren tytön sydämeen. Hän oli vähällä pyörtyä, sillä hänen isänsä tila ennusti surullisia uutisia.

Skuludis oli ensialuksi aikonut viivyttelemättä toimeenpanna ystävänsä pelastusyrityksen, mutta katsoen siihen, että asian surullinen lopputulos varmasti olisi tullut hänen tyttärensä tietoon, oli hän katsonut edullisemmaksi itse ilmoittaa siitä hänelle, jotta se kohtaisi häntä niin lievästi kuin mahdollista.

Kun hän oli tullut tuntoihinsa, tarttui hän Aglaian käteen ja lempeästi vetäen hänet luokseen sanoi hän: "Rakas lapseni, elämämme on loppumatonta taistelua ja ainoastaan voimakkaat sielut voivat kestää siinä; me vastaanotamme sen kaikkine riemuineen ja iionaiheineen, voimatta kieltäytyä siitä, ja kaikki nurkumisemme on syntiä. Mutta myöskin ovat, rakas lapseni, monet tapahtumat, joita me pidämme suurina onnettomuuksina, ainoastaan koettelemuksia meidän uskomme lujuudesta. Pilvet eivät aina tuo ukkosta mukanaan, ne antavat myöskin usein tarpeellista sadetta. Tällä hetkellä meitä näyttää uhkaavan onneton kohtalo."

"Puhu, isä! Puhu Jumalan tähden!"

"Se on toistaiseksi vain uhkaus. Minun täytyy jättää sinut jo tänä iltana, mutta minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, että minä voin pelastaa Melirytoksen — jonka harhaanjohdetut tuomarit ovat tuominneet syylliseksi."

"Tuomittu syylliseksi! Syylliseksi! Mutta, hyvä Jumala, mihin he ovat tuominneet hänet syylliseksi?"

"Mitä meille kuuluu heidän typerä tuomionsa? Onko meidän kohtalomme pelkästään heidän käsissään?" kysyi Skuludis. "Minä pakenen niiden luoksi, jotka ovat tuomarien yläpuolella ja jotka voivat tuomita elämästä ja kuolemasta. — He tulevat antamaan syyttömälle oikeutta ja pelastamaan hänet."

"Isä, he ovat siis tuominneet Melirytoksen kuolemaan?" kysyi Aglaia aivan kauhun ja pelästyksen esikuvana.

"He tulevat hukkumaan häpeään ja pilkkaan, tyttäreni, kun minä muutaman päivän perästä riemulla vien ystävämme vankilasta."

"Onko hän vankilassa?" huudahti tyttö. "Vie minut sitten hänen luokseen, isä. Jos viaton viedään kuormaan, on hänen kihlattunsa paikka hänen vierellään."

"Mutta, lapseni, minähän sanon, että minä matkustan Ateenaan pelastaakseni hänet. Hän on viaton, emmekä me elä vuosisadassa, jolloin viattomuus pitkäksi aikaa jää ilmitulematta. Ole senvuoksi tyyni", jatkoi hän, "kun minä tulen takaisin, lupaan minä viedä sinut hänen vankilaansa ja sinä saat itse vapauttaa hänet kahleistaan."

"Lupaatko sinä minulle, isä, lupaatko sinä minulle takaisin tultuasi viedä minut hänen vankilaansa, mitä ikänä tulee tapahtumaan, hyvää tai pahaa?"

"Tapahtukoon mitä tapahtua voi, hyvää tai pahaa, minä lupaan sen sinulle."

"No matkusta sitten, elä kadota yhtä silmänräpäystä! Auttakoon Jumala sinua toimissasi. Mutta koska sinä tulet takasin?"

"Niin pian kuin mahdollista. Mutta missään tapauksessa ei minun poissaoloni tule kestämään kauvempaa kuin kuusi viikkoa", sanoi Skuludis surullisesti painaen alas päänsä.

"Kuusi viikkoa! Oi, Jumalani!" huudahti tyttö. "Löytyykö joku inhimillinen olento, joka voi kestää kuusi viikkoa tällaista epävarmuutta? Mutta käyköön niin, minä koetan."

Ja Aglaia eli nämä kuusi viikkoa, hän eli jokaisen tunnin tätä loppumatonta aikaa; mutta jokainen tunti sisälsi kokonaisen maailman tuskallista epäilystä ja rauhattomuutta, joka olisi riittänyt vuosiksi jonkun toisen elämässä.

Vihdoinkin, viimeisenä päivänä kuudennella viikolla huomasi hänen silmänsä, joka jännitetyllä tarkkuudella tähysteli merelle, pienen valkosen pisteen. Hänet valtasi äkkinäinen sydämentykytys, sillä hän aavisti, että se oli se alus, joka toi mukanaan Melirytoksen kohtalon. Mitä pitemmälle päivä kului, sen suuremmaksi tuli se valkoinen piste, ja viimeinkin, auringonlaskussa heitti höyrylaiva Pireuksesta ankkurinsa Syran satamassa.

Skuludis astui maihin. Aglaia odotti häntä portilla. "Isä", huusi hän, rynnäten hänen syliinsä, "Rientäkäämme vapauttamaan hänet hänen kahleistaan."

Mutta silloin tunsi hän ukon kyyneleiden putoavan käsilleen. "Minä ymmärrän", sanoi hän, "hänen kuolemansa on päätelty. Voi minua! Voi!" Hänen äänensä petti hänet, hän nojasi päänsä isänsä rintaa vastaan ja hänen silmänsä sulkeutuivat.

Itse asiassa ei tuomiossa voitu osottaa ainoatakaan lieventävää asianhaaraa. Se vahvisti ilman armoa sen kaksinkertaisen rikoksen, jonka raskauttavana asianhaarana, kuten siinä selvästi sanottiin, oli mitä mustin kiittämättömyys. Senvuoksi ei myöskään, Skuludiksen kaikista yrityksistä huolimatta, oltu voitu löytää mitään syytä armahtamiseen, ja vieläkin vähemmän juuri sentähden, kun itse armonanomuksen pikemmin voitiin katsoa olevan paatuneen pahantekijän uhmailevaa hävyttömyyttä kuin katuvaisen syntisen rukousta.

"Rohkeutta", sanoi Skuludis, sulkien tyttärensä lujemmin syliinsä, "rohkeutta lapseni!"

"Niin rohkeutta", sanoi Aglaia, avaten silmänsä. "Tule, menkäämme vankilaan."

"Vankilaan? Aglaia, mitä sinä pyydät minulta!"

"Sinä lupasit, isä. Elkäämme kadottako aikaa. Vankila on nyt ainoa paikka maailmassa, missä aurinko paistaa lempeästi. Menkäämme sinne!"

"Aglaia, minun Aglaiani!" huudahti Skuludis, painaen hänet rintaansa vastaan, "tahdotko sinä tappaa minut? Lupaa minulle taistella onnettomuutta vastaan, lupaa minulle kestää kuin urhea tyttö!"

"Älkäämme kadottako kalliita minuutteja, minä pyydän sinua, isä", vastasi Aglaia päättävästi. "Vie minut vankilaan, jos et tahdo, että minä tulen mielipuoleksi. Vie minut hänen luokseen, niin minä lupaan mitä sinä vain tahdot!"

Verta vuotavalla sydämellä seurasi Skuludis tytärtään vankilaan ja päästettiin, vaikka yö jo oli alkanut, sisään vangin koppiin. Melirytos oli vielä epätietoinen siitä, miten hänen armonanomuksensa on käynyt. Kun ovi avattiin ja hän näki Skuludiksen ja hänen tyttärensä tulevan, hypähti hän ylös penkiltään. "Vihdoinkin olette siis tulleet!" huudahti hän, "minä näen teidät taasen, ystäväni, minä kiitän teitä. Tämä on minun elämäni onnellisin hetki. Juuri nyt tähtäsin minä katseeni rakkaisiin tähtiini, minun sieluni liiteli vapaana ja ilman kahleita teidän luoksenne samassa silmänräpäyksessä kun te, minun ystäväni, astuitte sisään tuomaan minulle vapauden ihanaa lahjaa, joka on minulle kaksin verroin kalliimpi, kun sinä, Aglaia, tulet julistamaan sitä minulle."

Nämä sanat kuultuaan peitti Aglaia nyyhkyttäen kasvonsa käsillään.

"Vapaus", sanoi Skuludis tarttuen Melirytoksen käsivarteen, "vapaus asuu ainoastaan taivaassa! Onnellinen se, joka saa liitää sinne ylös täydelliseen maailmaan, tarvitsematta kokonaan läpikulkea tätä murheenlaaksoa, tarvitsematta pohjaan asti tyhjentää kärsimysten maljaa."

Skuludis oli puhunut tärisevällä, itkunsekaisella äänellä, Melirytos antoi kummastuneena silmäyksensä lentää isästä tyttäreen. Hän ei ymmärtänyt, mitä kaikki tämä merkitsi, kun, kuten hän luuli, ilosanomaa piti tuotaman hänelle.

Mutta siiloin, ikäänkuin yhdellä iskulla poistaakseen kaiken epävarmuuden, tuli vankilanjohtaja papin seuraamana. "Herraseni", sanoi hän kääntyen Melirytokseen päin, "minä tuon tässä mukanani sananpalvelijan. Ehkä tarvitsette hänen apuaan, sillä minun suulliseksi velvollisuudekseni on annettu teille tiedoksiantaa, että oikeuden tuomio on vahvistettu."

"Vahvistettu", vastasi Melirytos tyynesti, "minä ymmärrän, minä kiitän teitä, herraseni, ystävyydestänne. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua minä käytän hyväkseni kunnianarvoisan isän apua. Saanko kuitenkin ensin pyytää teiltä paperia, mustetta ja kynän?"

Johtaja lähti kopista, ja Melirytos sanoi tarttuen tytön käteen: "Aglaia, sinä kuulit, mitä isäsi äsken sanoi. Onnellinen se, joka saa jättää tämän maailman ja muuttaa parempaan. Elä itke! Minun sydämeni on murheellinen meidän pikaisen eromme tähden, mutta mitä se itse asiassa merkitsee? Yksi lyhyt silmänräpäys ijankaikkisuuteen verraten, jonka me vietämme yhdistettyinä taivaassa. Siellä minä odotan sinua."

"Siitä hetkestä asti, jolloin Metaksas yhdisti meidän kätemme", sanoi Aglaia juhlallisella äänellä, "olen minä luvannut olla sinun elämässä ja kuolemassa. Koetuksen hetki on käsissä, sinun ei tarvitse kauvan odottaa minua."

Itkien syleili Skuludis tytärtään. "Aglaia, tyttäreni", sanoi hän murtuneella äänellä, "kuinka sinä voit olla noin julma isääsi kohtaan? Tule, lähtekäämme. Tunti on kulunut, vankila suletaan."

Sillaikaa kun Melirytos Ateenan vankilassa yhä lisääntyneellä rohkeudella odotti kuolemaa, ainoastaan sillä lohdutuksella, että Aglaia ja Skuludis olivat hänen läheisyydessään, oleskeli Gregoris miellyttävässä seurassa Varissa.

Tietoisuus siitä, että hänellä oli hallussaan Metaksaan rikkaudet, joista hän tunsi itsensä aivan varmaksi, miltei huumasi hänet. Ja joskin omantunnon ääni joskus hyvin heikosti saattoi itsensä kuuluviin, oli hänelle helppoa huvituksilla ja irstaisuudella tukahuttaa sen. Ennenkuin hän kuitenkaan aivan kokonaan antautui nautinnoihin, tahtoi hän päästä selväksi eräästä "affääristä" — niinkuin hän kyynillisesti kutsui sitä. Tämä "afääri" oli vanhan Metaksaan murha. Ylimielisyydessään ja sellaisen salaisen ylpeyden tunnolla millä rikollinen ylvästelee teollaan, kirjoitti hän Serlendikselle seikkaperäisen selonteon enonsa murhasta. Hän ei ajatellut, että tämä kirjallinen tunnustus hirveästä murhasta kerran voisi tulla merkitsemään hänen turmiotaan, kun hän notariossa näki ainoastaan kanssarikollisen, joka ei koskaan tunnustaisi sitä roolia, minkä hän itse oli pelannut, ja jonka omien etujen mukaista oli vaieta aina hautaan asti.

Kun hän tämän kertomuksen kautta katsoi kuitanneensa "affäarin", tapahtui tapaus, joka kokonaan johti hänen ajatuksensa uusille urille. Varin hienossa maailmassa tuli hän muutamana iltana tuntemaan erään korkean virkamiehen, herra Pangaloksen ja hänen perheensä. Pangalos omisti suuria rikkauksia, jotka hänen ainoa tyttärensä, Marigo, tulisi perimään. Kun hän oli tottunut hienoilla maailmanmiestavoillaan herättämään myötätuntoisuutta ylhäisemmissä piireissä, onnistui hän täälläkin. Tähän tuli vielä lisäksi, että häntä nyt pidettiin rikkaan Metaksaan perillisenä. Ja hän osasi käyttää hyväkseen olosuhteita.

Kun Gregoriksen ja Marigon silmät keskellä loistavaa juhlaa kohtasivat toisensa, huomasi tuo tottunut naispyydystäjä heti Marigon punastumisesta, että hän oli tehnyt edullisen vaikutuksen tämän kauniin tytön sydämeen.

Häneen itseensä vaikutti ihanan kreikattaren tulinen kauneus alussa vähemmän lämmittäväsi. Hän tunsi nimittäin itsensä vielä sidotuksi Smaragdaan, vähemmän kuitenkin rakkautensa kuin rikoksensa kautta. Mutta pian valtasi hänet kuitenkin Marigoon tutustuttuaan pirullinen ajatus: "Hän on rikas. Hän on hieno — Hm! — Oliko vaatimaton, vähemmän loistava Smaragda todellakin sen arvoinen, että sinusta hänen tähtensä piti tulla murhaaja? Jos sinä nyt voisit yhdistää aarteesi rikkaan neiti Pangaloksen aarteiden kanssa, niin se olisi joka tapauksessa käytännöllisempää. — Miksi kiinnittää itsesi näiden Serlendisten kanssa, tähän roistoperheeseen? Joskin sinun vähemmän tarvitsisi pelätä, että murhatun Metaksaan haamu tunkeutuisi häiritsemään avioliittoasi Smaragdan kanssa — sellaiset haamut ovat sitäpaitsi ainoastaan taikauskoa — niin on asia kuitenkin hyvin vastenmielinen, sillä minä en rakasta Smaragdaa. Mutta Marigossa minulla on kaikki maailman aarteet yhdistettyinä. Suunnattomat rikkaudet — suunnattomat nautinnot!"

Mutta huumauksessaan sivuutti hän kaiken johdonmukaisuuden. Sillä eikö juuri siteiden katkaiseminen Serlendiksen kanssa, ainoan, joka tiesi hänen rikoksestaan voisi tulla turmiolliseksi hänelle? Kammoaisiko petetty isä todellakin paljastaa tuota rikollista tekoa?

— Mutta ei, tuo roistomainen, pelkuri notario ei tulisi oman turmionsa uhalla kavaltamaan Gregorista.

Nämä ajatukset risteilivät hänen aivoissaan hänen hymyillen kuunnellessaan soiton säveleitä ja silloin tällöin kuiskatessaan jonkun imartelevan sanan Marigolle.

Mutta äkkiä päätti hän itsekseen, että hänen täytyi rientää päämääräänsä tarmokkaammin. Teeskennellä tulista rakkautta oli hänelle helppo asia, ja pian oli hän täydellisesti hurmannut puhtaan ja viattoman Marigon sydämen.

"Tämä ihmeellinen yö", kuiskasi hän hänelle, kun sopiva aika oli käsissä, "on aivan lumonnut minut. Minä en koskaan tule unohtamaan näiden tähtien lumousvoimaa."

Marigo loi silmänsä ylös komeaa kreikkalaista yötaivasta kohti. "Niin, tähdet tuikkivat todellakin ihmeellisesti tänä yönä", sanoi hän vienosti.

"Voisivatkohan ne todellakin ennustaa minun onneani?" nauroi Gregoris katsoen hänen silmiinsä. Marigo ymmärsi ja painoi alas silmäluomensa.

"Mutta minä en pelkää mitään, vaikkapa tähdet piiloutuivatkin; sillä — minä rakastan sinua! Mutta kun minä sain tietää kohtaloni yhtenä yönä, täytyy meidän tavata toisemme toisenakin yönä. Sinunkin, rakas Marigo, täytyy kokea tämän ihmeellisen salaperäisyyden lumousta. Nauttikaamme siitä siksi, kunnes minä saan tilaisuuden sinun isältäsi pyytää, että sinä minun kanssani saisit nauttia kaikesta siitä ihanuudesta mitä meidän rakkautemme, nuoruutemme — rikkautemme voi meille antaa."

Marigo vaikeni, ainoastaan hänen rintansa aaltoilu ilmaisi hänen syvää liikutustaan.

"Tulemmeko kohtaamaan toisemme?"

"Kyllä, mutta meidän kohtauksemme ei tule tapahtumaan välittömästi.
Minun täytyy matkustaa tervehtimään ystävätärtäni Smaragda Serlendistä."

"Smaragdaa —?!"

"Tunnetteko hänet?"

"— — En!" Ja samalla kertaa kun hän sanoi tämän valheen, valtasi hänet pirullinen ajatus. "Minä tulin ajatelleeksi erästä asiaa! Sallitteko minun kirjoittaa pari sanaa eräälle liiketuttavalleni? Tuolla on kirjoitus, pöytä. Me voimme sentään jatkaa keskusteluamme. Minulla on sama kyky kuin Cicerolla, voida tehdä kaksi tehtävää yhtaikaa."

Marigoa huvitti suuresti hänen kevyt seurustelupuhelunsa. Tämä nuori mies sai yhä suuremman ja suuremman vaikutusvallan häneen. Gregoris jutteli hänen kanssaan samalla kirjoittaen:

"Rakastettu Smaragda!"

Ikävöimiseni saada tavata sinua tahtoo kuolettaa minut.

Sanaa "kuolettaa" katseli hän kummallisella hymyllä.

"Uskotteko", kääntyi hän Marigoon päin, "että teidän vanhempanne ovat suosiolliset minulle?"

"Oi, herra Gregoris, se ei suinkaan ole jäänyt teiltä huomaamatta."

"Ehkä minä olen liiaksi syventynyt teidän mustain kutrienne yöhön", sano! hän ja kirjoitti: "Sitten kun kaikki olosuhteet nyt ovat käyneet meille edullisiksi, on maailma lupaavana edessämme. Valkoinen morsiushuntusi tulee näyttämään ihastuttavalta sinun mustaa tukkaasi vastaan."

"Mutta antakaa minulle ajatusaikaa, Gregoris", kuiskasi Marigo, "minä en ymmärrä, kuinka kaikki tämä niin äkkiä tuli ylitseni. Mitä he tulevat ajattelemaan —?"

"Minä ajattelen, ettei meidän tule ajatella, vaan tuntea. Muuten ajattelen minä, että me teemme aivan oikein, kun menemme kihloihin."

"Niin, Smaragda", kirjoitti hän sitten, "jos sinä tietäisit kuinka paljon minä olen tehnyt sinun tähtesi. Mutta mitä minä en uskaltaisi sinun tähtesi! Mitä olisi minun elämäni ilman sinua! Minä olen tullut luoksepääsemättömäksi kaikelle muulle kauneudelle, paitsi sinun, Nämä eivät ole mitään tyhjiä sanoja! Kuukauden perästä minä riennän sinun syliisi. Niin kauvan pidättävät minua asiani."

"Mutta vielä yksi asia, Marigo", sanoi hän sitten, "me pidämme kaikkityyni salassa hääpäiväämme saakka. Jo tänä iltana minä puhun sinun vanhempiasi kanssa. Minä en ole kiusallisten muodollisuuksien ystävä, ja vihkimisen jälkeen vetäydymme me syrjään vaivalloisesta seuraelämästä ja pakenemme — — —"

"Italiaan."

"Niin, Italiaan." Sitten kirjoitti hän: "Kallis Smaragdani, häittemme jälkeen vaihdamme Kreikan Italiaan. Lemmittyni, minä suutelen sinua ajatuksissani!"

"Seura hajaantuu, herra Gregoris."

"Minä olen lopettanut! Hyvästi siis — toiseen yhtä ihanaan yöhön." Hän tarttui Marigon käsiin ja suuteli niitä intohimoisesti. "Ei, jo tänä iltana minä esitän pyyntöni", lisäsi hän. "Tämä äkkinäinen onni on liian kallis, elkäämme riistäkö siltä sen romantillista lumousta. Minä lasken suunnattoman rikkauden sinun jalkoihisi. Kuka voisi olla onnellisempi kuin me ja — sinun vanhempasi."

Näin nopeasti voitettuaan tämän kauniin ja ylhäisen kreikattaren tulisen, vaikkakin vielä neitseellisesti suletun sydämen, näytteli Gregoris nyt jonkun aikaa tälle kauniille tytölle ihastuttavan romantillista ilvenäytelmää, sillaikaa kuin tuon uskottoman häpeälliset, teeskentelevät kirjeet onnellistuttivat Smaragdaa ja kiinnittivät hänen toiveensa onnelliseen tulevaisuuteen.

Kauvan ei kuitenkaan hänen ja Marigon välinen salaisuus ja heidän yölliset kohtauksensa voineet olla ilmi tulematta. Sopivalla hetkellä pyysi Gregoris Marigon kättä ja sai Pangoloksen puolelta mitä parhaimman vastaanoton. Tälle perheelle oli hänen suuremmoinen omaisuutensa riittävä suositus ja antoi täyden vakuuden heidän ainoan lapsensa onnesta.

Erityisten olosuhteiden ja valmistusten vuoksi täytyi kumminkin häät lykätä, ja Marigo matkusti isänsä seurassa Biskopioon tervehtimään ystävätärtään Smaragdaa ja kutsumaan häntä häihin.

Eräänä päiväpaisteisena iltapäivänä istuivat nämä molemmat nuoret tytöt Serlendiksen hauskassa huvilassa. Kummankin sydämet paisuivat onnesta: Marigon nuoren, komean Gregoriksen omistamisesta ja Smaragdan — aavistamatta mitään pahaa — myöskin hänen omaamisestaan. Merimatka Biskopioon oli ollut ihana. Vene, joka vei heidät sinne, oli peitetty ruusuilla. Onnesta säteilevä Marigo vei suuren ruusuvihkon mukanaan huvilaan.

"Mitä on tapahtunut, Marigoni?" kysyi Smaragda. "Tuletko sinä morsiamena?"

"No, ja jos niin olisi", nauroi Marigo. "Minun ruusuissani piilee salaisuus."

"Kuinka, sinä ilkeä, salaisuus? Etkö sinä ole sanonut minulle, ettei sinulla ole mitään salaisuutta minulta?"

"Sen minä olen todellakin sanonut", huudahti Marigo nauraen, samalla kun hän kiepsahti hänen kaulaansa. "Sen minä olen todellakin sanonut, ja minä pidän myöskin sanani. Sinä yksin saat tietää, että löytyy joku — joka rakastaa minua."

"Ja tämä joku, onko hän myöskin rakastettu?"

"Luonnollisesti, muuten minä en olisi puhunut siitä sinulle."

"Ja kuka on tämä joku?"

"Se on salaisuus numero kaksi. Hän on pyytänyt minun vanhempiani vaikenemaan asiasta meidän häihimme asti, ja sitten, välttääksemme vierailuja ja vaivalloisia muodollisuuksia, matkustamme me heti vihkimisen jälkeen Italiaan. Se on, jos niin tahdot, oas minun ruusustani, mutta minä vain nauran sille. Minä tapaan hänet, vaikken koskaan päivisin, niin että minä usein ajattelen, että minä olen voinut pettää itseni ja ettei minun tuleva herra mieheni ole mikään muu kuin lumottu yölepakko. Mutta hiljaa tästä kaikesta!"

"Eikö hänellä siis ole mitään nimeä?" kysyi Smaragda.

Tässä silmänräpäyksessä alkoi heikkoja säveleitä jostain soittimesta kuulua meren takaa. Vähitellen kävi ääni voimakkaammaksi ja saattoi selvään eroittaa huilun ja kitaran säveleet. Marigo laski toisen kätensä ystävättärensä käsivarrelle ja osoitti toisella kädellään pientä ruuhta, joka kevyesti liukui yli aaltojen. Pian kuultiin miehekkään äänen, joka voitti soittimien äänen, laulavan sulavaa ja syvästi melankoolista kreikkalaista lemmenlaulua.

Ensimäisten sävelten kaikuessa, vaikka vielä kaukaa, vavahteli Smaragda. Koko hänen sielunsa näytti keskittyvän hänen kuuloonsa. Hän unohti missä hän oli, unohti Marigon, ja suu auki ahmi hän jokaisen tavun laulusta, joka kuului hänen korviinsa.

"Se on hän", sanoi Marigo, kun ensimäinen säe oli päättynyt ja huilu ja kitara taasen kuuluivat.

"Kuka?" huudahti Smaragda, kuin olisi hänet äkkinäisen ravistuksen kautta herätetty syvästä unesta.

"Yölepakko, josta minä puhuin sinulle. No, eikö sinunkin mielestäsi hänellä ole hyvin kaunis ääni ollakseen yölepakko?"

"Mutta kuka hän on?" kysyi Smaragda.

"Hiljaa", sanoi Marigo, "nyt alkaa hän taas."

Vene oli lähestynyt rantaa ja toinen säe kuului selvemmin.

"Sinä näet, ettei minun ruusuissani ole okaita", sanoi Marigo nauraen, kun laulu toisen kerran vaikeni.

"Viikon perästä me vietämme häitämme; sinä näet kuinka hän kiertelee minun ympärilläni; voisi luulla, ettei hän vielä ole minun sydämeni herra, vaan vasta yrittäisi valloittaa sitä. Ja kuitenkin on hän parhaassa ystävyydessä perheemme kanssa. Kaikki valmistukset ovat tehdyt. Huomenna minä näytän sinulle varustukseni."

"Mutta kuka hän on?" kysyi Smaragda, puhuen ikäänkuin itsekseen, "Tämä laulu, tämä ääni —"

"Voitko ajatella, hän tahtoi, että häät pidettäisiin juuri tänään! Mutta me emme ole valmiit vielä hankkeinemme ja senvuoksi on minun isäni pyytänyt häntä lykkäämään ne ensi sunnuntaihin."

Nyt oli vene lähestynyt rantaa, ja kuunvalo lankesi suoraan siinä istuvain yli, "Näetkö hänet, joka seisoo suorana veneessä? Mitä sinä pidät minun yölepakostani?"

"Gregoris Metaksas!" huudahti Smaragda kuolevan viimeistä huokausta muistuttavalla äänellä.

"Ah, tunnetko sinä hänet?" sanoi Marigo. "Elä ilmaise minun salaisuuttani, niin, se on Gregoris Ferrara. Vielä yksi viikko, ja minä olen rouva Ferrara, mitä sinä sanot siitä? Oletko tyytyväinen minun valintaani?"

Smaragda ei vastannut. Hänen kasvonsa olivat käyneet valkeiksi kuin marmori; nyt kaatui hän kylmänä ja elottomana lattialle.

"Smaragda, Smaragda, mikä sinulla on? Mikä sinua vaivaa? Suuri jumala!" huusi Marigo tarttuen ystävättärensä kylmiin käsiin. "Auttakaa! Auttakaa! Smaragda on pyörtynyt", huusi hän, ja heti riensivät kaikki huvilan asukkaat paikalle. Serlendis otti tyttärensä käsivarsilleen ja koetti suurien hikitippojen valuessa hänen otsaltaan vahvistavilla lääkkeillä saada hänet toipumaan. Yli puoli tuntia olivat kaikki yritykset tuloksettomia. Vihdoinkin hengitti hän syvään, suonenvedontapainen kouristus tärisytti hänen jäseniään, hän avasi silmänsä ja katseli hämmästyneenä ympärilleen. Sitten pyyhkäsi hän molemmin käsin kiharat otsaltaan.

"Minä kiitän teitä", sanoi hän heikosti hymyillen. "Vilpoinen yöilma aiheutti minun pyörtymiseni."

"Tule, koeta nukkua", sanoi Marigo. "Se tekee sinulle hyvää."

"Ei, rakas ystävä, se on mahdotonta. Minä tunnen, että kuume lähestyy.
Rakas isä, lähtekäämme kotiin."

Turhaan koettivat herra Pangalos ja Marigo houkutella häntä jäämään ainakin aamuun asti, ja Serlendis kiiruhti levottomana vuokraamaan venettä viedäkseen hänet kotiin.

"Koeta tulla terveeksi niin pian kuin mahdollisia", kuiskasi Marigo hänelle lähtiessään. "Sinä tiedät, että sinä ensi sunnuntaiksi olet kutsuttu minun häihini, ja sinun täytyy olla mukana, muuten ei minun onneni ole täydellinen."

"Minä toivotan sinulle onnea koko sydämestäni", vastasi Smaragda, "joskaan en itse olisi siellä läsnä."

Kun he saapuivat Hermopolikseen, tahtoi Serlendis hankkia lääkärin, mutta Smaragda selitti olevansa aivan entisellään ja tarvitsevansa vain lepoa sekä läksi makuuhuoneeseensa. Suljettuaan oven laskeutui hän polvilleen pyhän neitseen eteen ja rukoili pitkän aikaa, senjälkeen nousi hän, sytytti lampun ja istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan. Hänen silmiään poltti, mutta kyyneleet eivät niitä kostuttaneet, hänen kätensä vapisi hermostuneesti, mutta hänen tahdonvoimansa ohjasi sitä, kun hän kirjoitti paperille seuraavat rivit:

"Rakas isä! Sinä olet pettänyt minut, jotta minä kuolisin surusta. Mutta kohtalo on rikkirepinyt sen taiteellisen verkon, jonka sinun hellyytesi on kutonut minun ympärilleni. Hän ei ole meidän saarellamme; hän ei tule, kuten hän on luvannut ja niinkuin minä nyt kuusi viikkoa olen odottanut. Minä näin hänet eilen Varissa.

"Ensi sunnuntaina hän menee naimisiin Marigon kanssa. Minä en tuomitse häntä, Marigo on kauniimpi, rikkaampi ja ylhäisempää sukua kuin minä, mutta se on enemmän kuin minä voin kestää! Anna anteeksi minulle, isä, jos en minä voi kestää tätä koetusta. Minä olisin vaieten tyhjentänyt kärsimyksen maljan, jos minä olisin uskaltanut toivoa, että minun kurja elämäni olisi ollut sinulle lohdutukseksi sinun vanhuudenpäivänäsi. Mutta ei! Elämä on minulle kauhea kuorma, ja minun epätoivoni olisi alituinen tuska sinulle. Anna minun mennä sinne, missä minä löydän rauhan ja ehkä unhotuksen, ja jos et sinä, isäni, voi unohtaa minua, niin rukoile joskus puolestani."

Kun hän oli lopettanut tämän kirjoituksen, otti hän esiin erään laatikon ja otti sieltä pienen pullon, joka sisälsi vihertävää nestettä. Sitten istuutui hän sänkyyn, veti esiin povestaan Gregoriksen kirjeet, joita hän oli säilyttänyt siellä kuukauden ajan, ja alkoi lukea niitä. Taajain nyyhkytysten keskeyttämänä luki hän kirjeet loppuun nosti sitten silmänsä taivaaseen päin, vei pullon huulilleen ja tyhjensi sen. Pian kävi hänen hengityksensä raskaaksi ja hän menetti tajuntansa.

Seuraavana aamuna astui Serlendis huolestuneena äänettömästi tyttärensä huoneeseen. "Smaragda", kysyi hän hiljaa, "nukutko sinä?" Kun hän ei saanut vastausta, ei hän lähestynyt sänkyä, jottei olisi häirinnyt lapsensa unta, vaan meni sensijaan akkunan luo, missä avoin, hänelle osotettu kirje heti pisti hänelle silmään. Vavisten otti hän sen, yhdessä silmänräpäyksessä oli hän läpilukenut sen sisällyksen ja lyöden molemmin käsin kaljuun päähänsä huudahti hän: "Smaragda! Oi minun Smaragdani!" ja heittäytyi ojennetuin käsin tyttärensä ruumiin yli. Hänen päänsä, kalpea kuin murtunut lilja, oli vaipunut syvälle tyynyihin, hänen pitkät kiharansa valuivat alas olkapäiden yli. Toisessa kädessään oli Gregoriksen kirje, toisessa myrkkypullo. Serlendis suuteli häntä ehtimiseen, huusi häntä nimeltä ja koetti saada hänen sydämensä tykyttämään uudelleen. Mutta hänen isänrakkautensa oli voimaton kuoleman kylmyyttä vastaan. Hän ymmärsi vihdoinkin, että oli turhaa koettaa herättää kuollutta henkiin.

Kuin mielipuoli hypähti hän ylös ja juoksenteli edestakaisin huoneessa. Se oli kauhea näytelmä. Väliin karjui hän kuin tiikeri, jolta poikaset on ryöstetty, väliin ryntäsi hän pää edellä seiniä vastaan, väliin puristi hän nyrkkiä haastaen taivasta ja maata taisteluun, heti senjälkeen vaipuakseen tuolille ja itkeäkseen kuin lapsi.

Äkkiä kuului kevyt naputus ovella. Serlendis havahtui. Heitettyään tutkivan silmäyksen ympärilleen oli hän saavuttanut entisen kylmäverisyytensä. Hän veti ensin yhteen uutimet tyttärensä sängyn edessä, laski lasisilmät silmilleen ja aukasi. Muuan palvelustyttö astui sisään. "Minä luulin, että herra huusi", sanoi hän.

"Niin", vastasi Serlendis tyynesti, "Minä huusin sinua sanoakseni sinulle, että tyttäreni on sairas ja ettei kukaan saa tulla hänen huoneeseensa. Ette myöskään te saa tulla sisään muuten kuin jos minä huudan." Kun palvelustyttö oli mennyt, lähti hän huoneesta, lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa.

Päivällisen tienoissa samana päivänä sai Gregoris Ferrara Khrusassa seuraavan kirjeen:

Paras Herra Gregoris!

Minä olen kuullut, että te olette tullut takaisin ja nyt oleskelette Khrusassa. Sydämellisesti tervetullut! Minulla on tärkeitä tiedonantoja teille koskeva affääriä, jonka tiedätte Tulkaa luokseni illalla huvilaani Biskopiossa. Naputtakaa kolme kertaa portille, minä odotan teitä siellä illalliselle.

Kun Gregoris oli lukenut sanat "affääriä, jonka tiedätte", kalpeni hän. Mutta tuskin oli aurinko laskenut, ennenkuin hän heitti päällystakin hartioilleen ja läksi Biskopioon. Taivas oli pilvessä ja yö oli hyvin pimeä. Siitä huolimatta löysi hän helposti tien, joka vei Serlendiksen huvilaan. Sinne tultuaan koputti hän kolme kertaa, kuten kirjeessä oli sanottu, ja notario itse avasi.

Hän vei hänet sisään loistavasti valaistuun saliin, jonka keskellä oli kahdelle henkilölle valmistettu illallispöytä ja seinän vieressä lakanalla peitetty sohva.

"Herra Gregoris", sanoi Serlendis lyhyesti, "tervetuloa! Te oleskelette siis Syrassa enkä minä tiennyt siitä mitään."

"Niin", vastasi Gregoris hämillään, "minä tulin aivan äskettäin, appiseni, ja tahdoin yllättää teidät."

"Yllättää minut! Erinomaista! Istukaa, korkeasti kunnioitettu, istukaa, syökäämme ja jutelkaamme. Minkätähden katselette niin peloissanne minua? Elkää olko rauhaton, me olemme kahdenkesken, aivan kahdenkesken."

"Se oli erinomainen illallinen", sanoi Gregoris, "tämä kastike on mainiota."

"Kuinka se voisikaan olla muuta?" vastasi Serlendis, "minähän tiedän, että minulla tänään oli kunnia nähdä arvoisan herra Gregoris Ferraran luonani. Ja entäs teidän eno raukkanne, josta te noin vaan ilman pitempiä puheita teitte lopun, häh? Te uhkasitte murhata hänet, jos ei hän antaisi allekirjoitustaan, ja kun olitte sen saanut, tukahutitte hänet tyynyillä! Pyhän Gregoriksen kautta, eikö se ole mainiota! Mitäs sanotte näistä metsäkanoista, ystäväni?"

"Ne ovat mainioita", sanoi Gregoris kalveten.

"Mutta, isä Serlendis, te käytätte kieltä, joka ei ole juuri ylösrakentavaista syödessä. Antakaa tuon epämiellyttävän asian levätä."

"Mitä hullua, saahan sitä hiukan puhua pilaa ajankuluksi. Minä luulen sitäpaitse, että jos panisi teidän eteenne enonne pään hyvin laitettuna, niin te kaikesta huolimatta rakkaan perinnön tähden söisitte sen."

"Serlendis", huudahti Gregoris pikaisesti työntäen tuolin pöydästä, "lopettakaa nämä tyhmyydet, muuten minä menen tieheni."

"Te olette oikeassa, elkäämme enää puhuko siitä. Mikä on tapahtunut, sitä ei enää saada tekemättömäksi. Tyhjentäkäämme sensijaan malja nuoren herra Ferraran menestykselle ja hänen täydelle kassakirstulleen."

Kummallakin heistä oli pullo ja lasi edessään pöydällä. Notario täytti lasinsa ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella, Gregoris seurasi hänen esimerkkiään.

"Ja mikä toi teidät oikeastaan Khrusaan?" kysyi Serlendis.

"Minä olen jo sanonut teille, että minä olen juuri tullut tänne", vastasi Gregoris äkäisesti.

"Niin tosiaan! Anteeksi että olen jo unohtanut sen. Mutta sanokaapas minulle, kuinka teidän häittenne kanssa käy?"

"Minkä häiden?" kysyi Gregoris yhä enemmän hämillään.

"Kuinka? Oletteko jo unohtanut, että teidän pitäisi mennä naimisiin? Eläköön rouva Gregoris!" Ja notario ja Gregoris tyhjensivät uudelleen lasinsa.

"Miksi minä olisin sen unohtanut?" sanoi Gregoris viimein, "Sitä minä en todellakaan ole unohtanut. Ensin täytyy minun kuitenkin toimittaa vielä joitakin asioita — noin kahden viikon kuluttua ovat kaikki selvät, ja silloin minä tulen vaatimaan Smaragdan teiltä."

"Ah, niin Smaragda?" sanoi Serlendis villipedon hillittyä murinaa muistuttavalla äänellä. "Mutta juokaamme teidän häittenne menestykseksi." Kumpikin tyhjensi kolmannen kerran lasinsa.

"Mutta se on totta", sanoi Serlendis, "minä olen aivan unohtanut kysyä, miltä viini maistuu?"

"Se on mainiota, joskin hiukan väkevää" vastasi Gregoris, "minä tunnen itseni jo hiukan liikutetuksi."

"Kummallista", sanoi Serlendis. "Minä luulin, että myrkky tekee viinin karvaaksi."

"Mikä myrkky?"

"Te olette oikeassa, minä unohdin kokonaan sanoa teille, että se pullo, jonka te olette tyhjentänyt pohjaan asti, sisälsi puoleksi viiniä ja puoleksi myrkkyä".

"Minä en ymmärrä teitä", sanoi Gregoris nähtävällä pelästyksellä.

"Te ette ymmärrä minua, ahaa! No niin, paras herraseni, te saatte sitten oppia ymmärtämään minua. Nouskaa ylös ja vetäkää pois tuo peite, jonka näette tuolla."

Gregoris totteli. Ymmärtämättä notarion sanojen merkitystä, läheni hän sohvaa ja veti pois lakanan. Mutta samassa silmänräpäyksessä kirkasi hän kimeästi ja horjui pelästyneenä taaksepäin.

Sohvalla oli Smaragdan ruumis.

"Nyt teidän pitää ymmärtää kaikki", huudahti Serlendis jyrisevällä äänellä. "Hän oli minun enkelini, minun elämäni. Kun te ette muuta ollut kuin kurja kerjäläinen, valehtelitte te hänelle, että te rakastitte häntä, kun hän oli rikas. Lapsi parka uskoi teitä, hän unohti vanhan isänsä, unohtipa Jumalansakin rakkautensa tähden teitä kohtaan. Murhattuanne enonne ja varastettuanne hänen omaisuutensa, ei Smaragda ollut kylliksi teille. Te olette pettänyt hänet, te olette hyljännyt hänet."

"Minäkö?"

"Vaiti! Kuka on antanut teille luvan puhua? Te olette häpeällisesti hyljännyt hänet, sanon minä. Ensi sunnuntaina vietetään teidän häänne rikkaan Pangaloksen tyttären kanssa. Te olette pettänyt hänet, ja tuolla hän makaa. Hän on ottanut myrkkyä, hän on tappanut itsensä. Tuolla hän makaa, katso häntä murhaaja!'

"Etkö sinä myöskin tahdo hänen sydäntään, syödäksesi sen samalla kertaa kuin enosi pään? Hän on myrkyttänyt itsensä! Kuuletko sinä! Miehen ja vaimon täytyy juoda samasta lasista. Minun tyttäreni joi puolet ja hän kuoli kolmen tunnin kuluttua. Toiset puolet minä säästin sinulle, paras herraseni. Tunnin kuluttua sinä olet kylmä kuin jää, kahden tunnin kuluttua sinä olet repivä omaa lihaasi hampaillasi, ja kolmen tunnin perästä sinä kuolet täällä yksinäsi kuin koira!"

"Te olette myrkyttänyt minut, te olette myrkyttänyt minut!" kirkui
Gregoris ja hänen silmänsä tunkeutuivat kauhusta pitkälle ulos päästä.

"Hiljaa, sanon minä!" alotti Serlendis taasen, jonka kasvot olivat käyneet perkeleellisen näköiseksi. "Minä olen myrkyttänyt teidät, mutta tämä on ainoastaan yksi kuolema, ja minä tahtoisin antaa teidän nähdä tuhannen kuolemaa! Senvuoksi ovatkin nämä valmiit teidän palvelukseenne." Näillä sanoilla veti hän kaksi pistoolia taskustaan. Ulvoen kuin mielipuoli tahtoi Gregoris rynnätä ovelle.

"Miksi te kiljutte? Tahdotteko paeta, kurja pelkuri?" sanoi Serlendis, kiristellen hampaitaan. "Enkö minä ole sanonut teille, ettei koko penikulman alalla ole ketään, joka voisi kuulla teitä? Potkikaa vain kaikkia ovia, se on turhaa, avaimet ovat minun taskussani."

"Serlendis, Jumalan nimessä, kaiken nimessä, joka on teille rakasta tässä maailmassa", huusi Gregoris vapisten kuin lehti tuulessa.

"Joka on minulle rakasta tässä maailmassa, roisto! Se on hän, sinun kauttasi murhattu!"

"Serlendis, oi Serlendis, armahtakaa!"

"Käänny perkeleen puoleen armonpyynnöllä — rukoile häntä, että hän tulee vastaanottamaan sinun sielusi, jos hän huolii. Mutta annapas minun nähdä, kohtaavatko pistoolit."

Kolmen askeleen päästä laukasi Serlendis, ja ojennetuin käsin kaatui
Gregoris kuolleena maahan.

"Hyvin, kunniani kautta!" sanoi murhaaja, rähähtäen helvetilliseen nauruun. "Ei voisi uskoa, että minun käteni on seitsemänkymmentä vuotta vanha. Mutta pitääkö toisen pistoolin jäädä käyttämättä? Se olisi vahinko. Se koira ei vielä ehkä ole aivan kokonaan henkäissyt ulos mustaa sieluaan, hän saattaa vielä sietää kolmannen kuoleman."

Hän astui askeleen lähemmäksi, laukasi vielä toisen laukauksen uhriaan kohti ja meni sitten tyttärensä luo ja suuteli häntä otsalle. "Lapseni", sanoi hän sitten juhlallisella äänellä, "sinun isäsi ei ole pettänyt sinua. Hän on luvannut hänet sinulle sulhaseksi, tuossa hän on." Sitten otti hän avaimen taskustaan, avasi oven ja läksi Hermopolikseen päin.

Yö oli pimeä, tuuli ulvoi, ja saattoi tuskin eroittaa lähimmät esineet. Kun Serlendis oli kävellyt noin neljännestunnin, tapasi hän erään puun alla uskollisen palvelijansa, joka siellä odotti häntä satuloidun hevosen kanssa.

"Tämä kirje", sanoi hän jättäen palvelijalle suljetun paketin, "pitää sinun heti jättää yleiselle syyttäjälle. Sen täytyy jo tänä yönä olla hänen käsissään. Se on mitä tärkein."

Sillaikaa kun palvelija kulki Hermopolikseen päin, hyppäsi notario hevosen selkään ja kääntäen kaupungille selkänsä ratsasti hän täyttä laukkaa merenrantaan, missä pieni purjevene odotti häntä.

* * * * *

Päivä, jolloin mestaus piti toimitettaman, alkoi koittaa. Onneton tuomittu oli noussut vuoteeltaan ja katseli surullisena koppinsa pienen akkunan läpi aamuruskoa, ja kun aurinko vihdoinkin näkyi taivaalla, mutisi hän täynnä katkeruutta: "Viimeisen kerran!"

Samassa avattiin hänen koppinsa ovi ja vanginvartija astui sisään raa'an ja synkän näköisen miehen seuraamana.

"Joko nyt on aika?" kysyi Melirytos.

"Jo", vastasi vanginvartija, "aurinko on jo noussut."

"Eikö kukaan ole pyytänyt saada tavata minua?"

"Kyllä, mutta ne henkilöt, jotka tahtovat nähdä teidät viimeisen kerran, saavat odottaa tuolla alhaalla. Me menemme nyt sinne."

"Minä olen valmis", vastasi Melirytos. Hän ojensi vanginvartijalle sormuksen, jota hän oli kantanut. "Ottakaa tämä muisto", sanoi hän; "merkiksi minun kiitollisuudestani siitä hyvyydestä ja ystävyydestä, jota te olette osottanut minulle näinä surullisina päivinä."

Vanha vanginvartija tarttui innokkaasti hänen käteensä ja suuteli sitä. "Herra Melirytos", huudahti hän "vaikka teidän kätenne olisi antanut minulle miljoonia, en minä koskaan olisi koskettanut sitä huulillani, jos olisin uskonut sen olevan murhaajan käden."

"Minä kiitän teitä, ystäväni", vastasi Melirytos, "rehellisen miehen vakaumus on hyvä lohdutus näin vaikeana hetkenä." Kääntyen pyöveliin sanoi hän sitten: "Minä luulen, että minun vaatteeni lain mukaan tulevat teille; yhdessä taskussa löydätte kukkaron, jonka minä täten jätän teille. Se ei ole minun vikani, että teidän täytyy täyttää velvollisuutenne minun suhteeni."

He astuivat alas vankilan portaita Pihalle vievällä ovella pysähtyi Melirytos hetkiseksi — hän oli nähnyt Aglaian eli oikeammin hänen varjonsa. Onneton tyttö ei voinut seisoa suorana, vaan nojautui isäänsä ja murhatun Metaksaan palvelijaan. He itkivät kaikki kolme.

Kun Aglaia sai nähdä tuomitun, ryntäsi hän hänen luoksensa kuin olisivat hänen rauenneet ruumiinvoimansa saaneet uutta eloa. Molemmin käsin puristautui hän nyyhkyttäen lujasti häneen kiinni. Skuludis ja vanha Janko tarttuivat Melirytoksen käsiin, joka syvällä liikutuksella vastasi heidän ystävyydenosotuksiinsa ja tuki Aglaiaa, joka oli vähällä vaipua maahan. Ja niin alotti hän viimeisen matkansa, tukien morsiantaan ja koettaen rohkaista ja lohduttaa häntä.

"Pelkäätkö sinä minun ruumiillisia kipujani?" sanoi hän. "Kuolonkamppailu kestää vain lyhyen silmänräpäyksen. Meidän eromme tulee olemaan lyhyt ja ijankaikkisuus on edessämme. Joskin meidän hääseppeleemme kuihtuu ennenkuin se oli palmikoitu, rakkaani, niin odottaa meitä taivaassa terässeppele, joka koristaa marttyyreita. Elä koeta väkivaltaisesti katkaista niitä siteitä, jotka sitovat sinut elämään, ennen kuin Kaikkivaltias kutsuu sinut, sillä muuten eivät meidän sielumme tule yhdistetyiksi Jumalan edessä."

"Meidän sielumme ovat yksi", vastasi Aglaia nyyhkyttäen. "Ne tulevat samalla kertaa liitelemään taivaaseen, ja kaksinkertainen edesvastuu väärästä tuomiosta on vaivaava tuomarien omiatuntoja."

He olivat nyt tulleet mestauspaikalle. Lähellä hiekkaista rantaa heti kaupungin ulkopuolella oli guillotiini pystytetty ja sen ympäri muodostivat sotilaat taajan muurin. Lukuisa ihmisjoukko oli jo kokoontunut, uteliaana näkemään kun mestauskirves erottaa ihmisen pään ruumiista. Kun surusaatto oli ehtinyt tuon kolkon rakennuksen luo, lähestyi pyöveli Melirytosta sitoakseen hänen kätensä.

"Vielä silmänräpäys", sanoi tuomittu ottaen esiin testamentin, jonka hän oli kirjoittanut ja sulkenut yöllä, ja jättäen sen Skuludikselle. "Minä asetan sinut täten testamenttini täytäntöönpanijaksi", sanoi hän, "avaa kääre minun kuolemani jälkeen ja seuraa minun siinä tekemiäni määräyksiä," Sitten syleili hän Skuludista, Aglaiaa ja vanhaa Jankoa. Kääntyen pyöveliin sanoi hän sitten: "Minä olen valmis."

Mutta Skuludis heittäytyi uudelleen hänen syliinsä ja huusi: "Mene sinne, missä taivaan enkelit odottavat sinua, ja rukoile meidän puolestamme, jotka sinä jätät tänne, kunnes me taasen kohtaamme toisemme." Myöskin vanha Janko syleili Melirytosta ja tahtoi sanoa jotain, mutta kyyneleet tukahuttivat hänen sanansa.

Siiloin heittäytyi Aglaia hänen rinnalleen ja painoi häntä rintaansa vastaan kuin äiti, joka tahtoo suojella lastaan uhkaavaa vaaraa vastaan. Hän ei tahtonut päästää häntä, vaikka pyöveli jo kaksi kertaa oli lähestynyt.

"Ei", huusi hän, "minä en päästä häntä."

"Jos te välttämättömästi tahdotte uhrin, niin ottakaa minut, mutta säästäkää hänet!"

Upseeri, joka komensi sotilaita, lähestyi nyt Skuludista ja sanoi; "Jos te ette vie pois häntä, niin olen minä, ikävä kyllä, pakotettu poistamaan hänet väkivallalla."

Melirytos heitti kiukkuisen silmäyksen upseerille ja suuteli kihlattuaan viimeisen kerran. "Hyvästi", sanoi hän lempeästi työntäen hänet luotaan, jonka jälkeen Jankolle ja Skuludikselle onnistui yhdistetyin voimin poistaa onneton tyttö.

Pyöveli otti nyt tuomitun haltuunsa ja vei hänet portaita ylös guillotiinin luo. Hän oli jo valmiina ratkaisevaan liikkeeseen, kun kaukaa kuultiin sortuneen äänen huutavan: "Odottakaa! Odottakaa!"

Kaikkein silmät kääntyivät siihen suuntaan, mistä huuto kuului, ja huomattiin itse prokuraattori, joka kaikin voimin juosten tuli guillotiinia kohti.

"Odottakaa, taivaan nimessä, odottakaa!" puhkui hän melkein hengettömänä ja heilutti ilmassa jotain paperia.

"Mitä se on, mitä on tapahtunut?" kysyi tuhatlukuinen ihmisjoukko, ja upseerit ja poliisivirkamiehet ympäröivät prokuraattorin.

"Lykätkää mestaus! Lykätkää se!" kirkui tämä, ikäänkuin peläten ettei häntä oltu ymmärretty. "Melirytos on viaton! Melirytos on vapaa!" Näillä sanoilla näytti hän paperia, käskyä oikeuspresidentiltä jättämään vangin hänen huostaansa.

Silmänräpäyksen seisoi Melirytos paikallaan liikkumattomana, senjälkeen levitti hän kätensä ja painoi Aglaian ja Skuludiksen sydäntään vastaan.

Mutta Aglaialle oli tämä muutos syvimmästä tuskasta ollut liian suuri, hän pyrskähti äkkiä itkemään ja hänet täytyi kantaa kotiin.

Joukko päästi valtavan riemuhuudon, sillä niin katkeroittunut kuin se olikin yleisesti rakastetun Metaksaan murhaajaa kohtaan, täytti kuitenkin julistus Melirytoksen viattomuudesta, joka siihen asti oli nauttinut yleistä kunnioitusta, kaikkein mielen mitä vilkkaimmalta tyydytyksellä.

Prokuraattori vei vangin heti tuomioistuimen eteen, joka jo oli kutsuttu ylimääräiseen istuntoon.

"Herraseni", alkoi hän "koska meidän velvollisuutemme on julistaa totuus niin pian kuin me pimeyden läpi olemme tunkeutuneet siihen, olen minä virkani puolesta ja yhtyen presidenttiin, keskeyttänyt tuomion täytäntöönpanon Melirytosta kohtaan, jottei viattoman veri tulisi meidän lastemme yli."

Tämän alkulauseen jälkeen luki hän sen kirjeen, jonka Serlendis oli kirjoittanut hänelle ja joka kuului seuraavasti:

/#
 Yleiselle syyttäjälle.

Mitä oikeuden edessä on sanottu koskeva murhatun Metaksaan testamenttia, oli valhe. Testamentti Melirytoksen hyväksi on ainoa oikea, kun taas testamentti hänen sisarenpoikansa Gregoriksen hyväksi on väärennys. Minä itse olen yhdessä Gregoriksen kanssa kokoonpannut sen, kun hän lupasi ottaa minun tyttäreni vaimokseen. Gregoriksella oli avain enonsa taloon. Hän hiipi sinne yöllä ja pakotti enonsa uhkaamalla murhata hänet allekirjoittamaan testamentin. Kun hän kuitenkin pelkäsi, että Metaksas peruuttaisi ne määräykset, mitkä hän oli tehnyt väärennetyssä testamentissa, tukahutti hän hänet tyynyillä. Minä liitän tähän kirjeen Gregorikselta, jossa hän varomattomasti kyllä tekee selvää rikoksestaan. Jos haluatte etsiä murhaajaa, niin menkää minun huvilaani Biskopiossa; siellä löydätte hänen ruumiinsa, sillä minä olen ehtinyt ennen oikeutta. Tunnin kuluessa hän on kuoleva myrkytetystä viinistä, jota hän tulee juomaan minun pöydässäni, ja pistoolinkuula on lävistävä hänen päänsä, sillä se lurjus on pettänyt minun tyttäreni ja uskottomuutensa kautta saattanut hänet kuolemaan. Elkää kieltäkö minun tyttäreltäni kunniallista hautausta. Hän oli tunnottoman roiston viaton uhri. On aivan suotta etsiä minua, sillä kun tämä kirje ehtii teille, olen minä jo aikoja sitten lähtenyt Syrasta.

Serlendis. #/

Kun yleinen syyttäjä oli lukenut tämän kirjeen, jätti hän sen sekä siihen liitetyn kirjeen Gregorikselta ja virkkoi: "Minä vaadin Melirytoksen vapauttamista."

Tuomarit vetäytyivät neuvottelemaan, mutta palasivat melkein heti takaisin. He selittivät yksimielisesti Melirytoksen olevan viattoman murhaan.

Serlendiksen huvilassa heti senjälkeen pidetyssä tarkastuksessa löydettiin ruokasalin pöydältä illallisen jäännökset ja pöydän vieressä lattialla Gregoriksen verinen ruumis tuskasta muodottomiksi vääntyneinä piirteineen — ja toisella puolen salia sohvalla — Smaragda morsiuspuvussaan, kädet ristissä rinnalla ja kukkakruunu päässä.

Gregoriksen ruumis vietiin pahantekijäin hautauspaikalle.

Smaragda parka sitävastoin haudattiin kaikilla juhlamenoilla. Koko kaupunki seurasi häntä haudalle.

Niiden monien joukossa, jotka seurasivat häntä hänen viimeiseen lepopaikkaansa, oli myöskin Marigo Pangalos. Hän oli kokonaan puettu mustaan pukuun, jota hän ei enää koskaan jättänyt, kun hän sulkeutui koko ijäkseen luostarin muurien sisälle.

Taasen vapaana riensi Melirytos ikävöivän kiirehtivillä askeleilla rakastettunsa kotiin, missä tämä, vaikka vielä kärsivänä, ikävöiden odotti häntä.

Viisikymmenluvun lopussa eli Kolkiksessa Euboiasaaren pääkaupungissa muuan, kerjäläinen, jonka linnunsulilla, ketunhännillä ja muilla esineillä koristetut lumput antoivat lapsille aihetta moniin kiusantekoihin. Tämä onneton oli Serlendis.

Hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta antautuakseen oikeudenmukaisen rangaistuksen alaiseksi, vaan oli hän paennut ja pakomatkallaan saapunut Euboiaan.

Eräänä päivänä kuljeskeli hän meren rannalla kaupungin ulkopuolella. Hänen askeleensa olivat horjuvammat ja hänen sielunsa pimeämpi kuin koskaan ennen. Aurinko laski paraillaan ja meri loisti ja kiilsi laskevan auringon säteiden kultaamana. Ukon heikot silmät seurasivat samein silmäyksin pilvien kulkua, jotka taivaalla vetäytyivät yhteen kummallisiksi kuvioiksi ja haamuiksi taasen pian hävitäkseen. Äkkiä kiinnitti hän katseensa yhteen tällaiseen utukuvaan, joka sukeltautui esiin kaukaisuudessa ja joka hyvin eksyttävällä tavalla oli naishaamun kaltainen.

"Smaragda, rakas lapseni", huudahti hän, ihastuneena levittäen kätensä. "Puoli maailmaa minä olen samonnut, vaeltanut yli vuorien ja laaksojen sinua etsien, ja täällä minä sinut vihdoinkin löydän. Sinä odotat minua! Elä väisty syrjään! Minä tulen, minä tulen!"

Hän otti askeleen mielikuvituksensa luomaa kuvaa kohti, hänen jalkansa kompastui ja jyrkältä kallioita suistui hän mereen, joka ainiaaksi peitti hänet.