The Project Gutenberg eBook of Smaragda
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Smaragda
        Kreikkalainen rakkaustarina

Author: A. R. Rangabé

Translator: Kaarlo Uskela

Release date: September 2, 2024 [eBook #74353]

Language: Finnish

Original publication: Hämeenlinna: Arvi A. Karisto Oy, 1909

Credits: Tuula Temonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SMARAGDA ***





SMARAGDA

Kreikkalainen rakkaustarina


Kirj.

A. R. RANGABÉ


Suomentanut

Kaarlo Uskela



Kirjallisia pikkuhelmiä XVIII





Hämeenlinna,
Arvi A. Karisto,
1909.




Keskellä Kykladien saaristoa, joka komeain kukkapenkkien tavoin
kohoaa merestä, sijaitsee Syros-saari, nykyään merkityksellisin koko
saariryhmässä. Se on kaikkea muuta kuin kaunis, tämä kallioinen,
rikkirevitty saari, joka kukoistaviin sisaruksiinsa, kuten esim.
Parokseen ja Naksokseen verraten näyttää kuin vanha ryppyinen akka
nuoruudenterveyttä hehkuvain kaunotarten piirissä.

Syros, joka muinoin oli tunnettu ainoastaan filosoofi Pherekydeen
syntymäpaikkana, saa kiittää suurta, varmaa satamaansa siitä suuresta
merkityksestä ja mainehikkuudesta, mikä sillä nykyään on. Se on uuden
Kreikan kaupan keskus ja pääasema niille laivoille, jotka risteilevät
kreikkalaisilla vesillä. Siellä hieno khlolainen, liukas smyrnalainen
ja viisas moralainen kohtaavat toisensa tehdäkseen kauppoja ja
ansaitakseen rahaa.

Sellaisissa olosuhteissa avautuu luonnollisesti saaren asianajajille
suuri vaikutusala. Mutta ei kukaan heistä ollut vuonna 1855, jolloin
kertomuksemme alkaa, niin kysytty ja toimekas kuin notario Serlendis.

Hänen konttorinsa oli aina täynnä ihmisiä, ja kolme kirjuria ehti
tuskin toimittaa kaikki tehtävät.

Serlendis oli jo vanhanpuoleinen mies. Hänen koukistunut vartalonsa,
kalju päänsä, ryppyinen naamansa ja kavala hymy, joka alituiseen
leikki hänen huulillaan, samoinkuin hänen lasimaiset, karsaat
silmänsä viheriäin lasisilmäin takana, olisi antanut tarkkanäköiselle
ihmistuntijalle paljon ajattelemista, mutta siitä huolimatta katsottiin
hänen kansalaisten kesken yleensä olevan rehellinen mies, jonka
luonteenominaisuuksia vastaan ei ollut mitään muistuttamista, jos ei
korkeintaan jonkun verran lilan voimakasta taipumusta säästäväisyyteen.

Eräänä päivänä heinäkuussa, jokseenkin myöhään iltapäivällä istui
arvoisa notario kirjoituspöytänsä ääressä hiukan keikkuvalla tuolilla.
Vähääkään välittämättä lukuisista kävijöistä, jotka vaieten odottivat
vuoroaan, kirjoitti hän edelleen, kun muuan nuori mies saapui ja
vitkastelevin askelin lähestyi vanhaa oikeudenpalvelijaa.

Notario nosti kevyesti lasisilmiään ja vilkasi salaa vastatullutta.
Sitten työnsi hän lasisilmät otsalle ja pisti kynän korvan taakse,
sanoen:

"Ah, te, herra Melirytos! Tervetuloa! Miten voin palvella suosijaani,
herra Metaksasta?"

"Herra Metaksas on yhä edelleen sairas", vastasi nuori mies; "mutta
se ei olekaan hänen asioiltaan kun minä olen täällä; minä tahtoisin
nimittäin pyytää teiltä persoonallista palvelusta."

Kuullessaan sanan "palvelusta" laski ukko konemaisesti lasisilmänsä,
jotteivät hänen silmänsä ilmaisisi, mistä hänen kielensä varovasti
tahtoi vaieta.

"Hyvä, hyvä; teidän tarvitsee vain käskeä."

"Minä tulen ehkä näinä päivinä tarvitsemaan noin kymmenentuhatta
drakmaa ja tahtoisin tietää, voitteko hankkia ne minulle", sanoi nuori
mies.

Notario nauroi kettumaisella tavallaan. "Kymmentätuhatta drakmaa ei
Syrassa löydetä niin helposti kadulta", sanoi hän sitten; "ajat ovat
huonot, markkinat lamaannuksissa, tavaroilla ei ole menekkiä ja kassat
ovat tyhjät."

"Minä tiedän tuon kaiken, hyvä ystäväni, ja juuri sentähden olen tullut
näin aikaisin vaivaamaan teitä. Minä tarvitsen lainan vasta muutaman
päivän perästä, jos minä ylipäänsä tarvitsen sitä lainkaan. Sitäpaitsi
voin rauhoittaa teitä sillä, etten kiinnitä huomiotani korkoihin enkä
muihin mahdollisiin menoihin."

"Kuten minulla jo on ollut kunnia sanoa teille, ystäväni, ovat ajat
hyvin huonot. Ne, joilla on puhdasta rahaa, pitävät ne itse, taikka jos
he lainaavat, tapahtuu se ainoastaan tyydyttävää takuuta vastaan."

"Minä annan allekirjoitukseni sanoi Melirytos ylväällä
itsetietoisuudella.

"Allekirjoituksenne! Tuhannen vietävää! Paras herra Melirytos, jos se
ainoastaan riippuisi minusta, antaisin epäilemättä kaikki Kroesuksen
aarteet käytettäväksenne; mutta nuo kirotut pankkiirit — Jumala
tuomitkoon heidät — eivät tyydy yksinkertaiseen allekirjoitukseen."

"Riittäisiköhän ehkä palkkaosoitukseni?"

"Tuskin. Sellaiset ihmiset ovat varovaisia. Tänään, sanovat he,
maksetaan vielä palkkaa, huomenna se voi lakata, ja joskin korot ovat
varmat, niin kuka takaa pääoman?"

"Siitä Jumala kyllä huolehtii, paras herra Serlendis, me löydämme kyllä
keinon maksaa pääoman."

"Olkoonpa", sanoi notario olkapäitään kohottaen. "Mutta nähkääs,
korkeasti kunnioitettu ystäväni, Jumala ei ole velvollinen
lunastamaan vekseleitä lankeamispäivänä. Uskokaa minua, ystäväni,
joka rakentaa lainalle, rakentaa huonosti. Laina on kuin kivi
kaulassa, joka lopullisesti vetää meidät syvyyteen. Heittäkää sikseen
lainanhankkimisyrityksenne; toisten siivillä lentäminen käy aina
huonosti."

"Kuulkaa, herra notario", sanoi Melirytos sellaisen miehen
äänenpainolla, joka tarvitsee rahaa paremmin kuin hyviä neuvoja, "jos
voitte hankkia minulle kymmenentuhatta drakmaa eikä lainanantaja tahdo
tyytyä palkkaosotukseeni, niin sanokaa hänelle, että voin tarjota
paremman vakuuden."

"Ehkä talonne Panoksella? Valitan, mutta sitä vastaan ei kukaan lainaa
teille edes viittäsataa drakmaa."

"Jos ei se riitä, niin voitte vakuudeksi tarjota, minä en tiedä kuinka
monta taloa tällä saarella, jotka vastaavat kymmenen kertaa sitä
summaa, mitä pyydän."

Notario kääntyi Melirytokseen päin kuin olisi hän alkanut epäillä tämän
sielullista terveyttä, ja mittasi häntä päästä jalkoihin, sillaikaa kun
tämä astui lähemmäksi ja sanoi:

"Herra Serlendis, saanko puhua teidän kanssanne kahden kesken?"

Hymyilyllä ja kädenliikkeellä, jotka puhuivat selvemmin kuin hänen
sanansa, kääntyi notario toisiin läsnäoleviin päin:

"Uskallanko pyytää herroja — huomenna puhumme teidän asioistanne,
niinmuodoin — hyvästi herraseni."

Asianomaiset vetäytyivät pois, ja notario jäi kahdenkesken Melirytoksen
kanssa.

"No niin, meillä on siis hallussamme kaikki talot ja palaisit", sanoi
hän, läpitunkevalla silmäyksellä tutkiskellen nuorta miestä, samalla
koettaen salata uteliaisuuttaan; "me olemme miljonäärejä, ettekä te
sano, ystäväni, kuinka tämä ihme en tapahtunut ja miksi te kuitenkin
olette pakotettu hakemaan lainaa."

"Paras herra Serlendis", vastasi Melirytos, "notario on pakotettu
vaikenemaan, senvuoksi voinkin uskoa teille, mitä ei kukaan muu
saa tietää. Antakaa minun kuitenkin ensin selittää, miksi minä
tänään tarvitsen rahaa. Luultavasti tullaan jo jonakuna lähimpänä
päivänä kutsumaan teitä läsnäolemaan toimituksessa, joka saa teidät
vakuutetuksi toivomukseni välttämättömyydestä, mitä rahoihin tulee."

"Hm, hm, ymmärrän, ymmärrän! Toivotan onnea, herra Melirytos. Se
merkitsee häitä. Saanko ehkä tietää —"

"Te saatte aikoinaan tietää sen."

"Ahaa, minä ymmärrän, häitä! Sen parempi, sen parempi! Suuret
myötäjäiset! Mitä? Siinä meillä on siis tilukset ja linnat; mutta,
paras ystäväni, ettekö tiedä, ettei myötäjäisiä voida käyttää
hypoteekkina."

"Minä tiedän sen hyvin; mutta sillä vakuudella, jota minä tarjoan, ei
ole mitään tekemistä myötäjäisten kanssa."

Melirytos siirsi tuolinsa lähemmäksi notarion tuolia, katsoi vielä
kerran varovasti ympäri huonetta, ikäänkuin tullakseen vakuutetuksi,
ettei ketään asiaankuulumatonta ollut saapuvilla, ja sanoi hiljaa:

"Takuu, jonka minä tarjoan, on herra Metaksaan omaisuus. Hän on
nimittäin tehnyt minut ainoaksi perillisekseen, ja minä luulen, että
tämä tyydyttää vaativimmatkin takuumiehet"

"Kuinka? Hänen ainoaksi perillisekseen, sanotte!" huudahti notario
hypähtäen tuoliltaan kuin teräsvieterin heittämänä. Sitten painoi hän
alas lasisilmänsä ja ummisti silmänsä puolittain, aivan kuin kissa,
joka tahtoo näyttää välinpitämättömältä.

"Pyhän Jumalan nimessä", jatkoi hän, "onko Metaksas tehnyt teidät
perillisekseen? Mutta rakas ystäväni, oletteko aivan varma siitä? Minä
en muista tehneeni mitään sellaista asiakirjaa."

"Aivan oikein, herra Serlendis; hän on tehnyt määräyksensä
yksityisesti."

"Kuinka ja koska tämä on tapahtunut?"

"Tänään tunti sitten; mutta te ymmärrätte, ettei kukaan saa tietää
siitä."

"Luonnollisesti! Kenen kanssa te puhutte? Vanhan Metaksaan testamentti!
Pyhän Nikolauksen nimessä, sitä voi kutsua vakuudeksi! Mutta
odottakaapas, odottakaapas, ystäväni! Ukolla on sisarenpoika. Eikö se
ole niin?"

"Kyllä, te tarkoitatte hänen sisarenpoikaansa Gregorista?"

"Eikö hän niinmuodoin tule hänen perillisekseen?"

"Hän olisi tullut", vastasi Melirytos, "ja uskokaa minua, että minä
olen tehnyt kaiken voitavani saadakseni hänen enonsa muuttamaan
mielensä hänen suhteensa. 'Elä mainitse enää hänen nimeään minun
kuulteni', sanoi hän minulle. 'Karkoita pois minun kuolinvuoteeni
äärestä se pimeä varjo, minkä hän on heittänyt koko elämäni yli. Elä
epäröi täyttää minun toivomuksiani; minä jätän omaisuuteni sinulle,
jotta se sinun kauttasi taasen joutuisi sille miehelle, jolle se
kuuluu satakertaisesti, mutta joka ei koskaan vastaanottaisi sitä
minun kädestäni. Sinun välitykselläsi minä jätän sen hänelle, joka
minun kurjan sisarenpoikani petoksen kautta on hävittänyt kaikki mitä
hänellä oli ja joka ystävyyden jalolla sankarillisuudella mieluummin
on kärsinyt kurjuutta ja häpeätä kuin olisi tahtonut loukata minua
ilmaisemalla minulle lähimmän omaiseni rikoksen. Sinä et tahdo
vastaanottaa omaisuutta minun kädestäni, mutta etkö sinä myöskään tahdo
auttaa minua, että minä saan kuolla onnellisena ja tyytyväisenä, kun
olen täyttänyt pyhimmän velvollisuuteni?' Te voitte ymmärtää, että sen
jälkeen kaikki kieltäytyminen oli mahdotonta."

"Jumalan nimessä, nuori Gregoris on siis —"

"Perinnötön, ja vanhus lausuu testamentissaan kirouksensa minun
ylitseni, jos minä koskaan, minkäänlaisilla syillä annan edes
pienimmänkään osan omaisuudesta joutua hänen sisarenpoikansa käsiin."

"Perinnötön!" huudahti Serlendis suonenvedon tapaisella naurulla,
hypäten ylös tuolilta. "Perinnötön! Minä neuvon teitä kuitenkin, herra
Melirytos, olemaan varovainen. Asia voisi helposti luottaa teille
hankaluuksia, ilman laillisia syitä ei voida riistää oikeutetuilta
perillisiltä heidän perintöosaansa, Gregoris voisi helposti saada asian
tuomioistuimen ratkaistavaksi."

"Onnettomasti kyllä ei puutu sellaisia syitä, ja herra Metaksas
on merkinnyt ne testamenttiinsa. Senvuoksi hän onkin tehnyt sen
yksityisesti. Olette kai ymmärtänyt minut?"

"Kyllä! Minä olen itse kuullut puhuttavan Gregoriksen
nuoruudenhulluuksista, mutta minulle ei ole koskaan johtunut mieleen,
että vanha Metaksas, jota me täällä kunnioitamme miltei pyhimyksenä,
olisi niin rajattomasti vihastunut niistä."

"Minun asiani ei ole syyttää tuota nuorta miestä", sanoi Melirytos;
"mutta toiselta puolen en myöskään voi myöntää, että vanhuksen menettely
olisi paheksuttava. Gregoris on häväissyt Metaksaan kunniallisen
nimen. Italiassa hän on tehnyt itsensä syypääksi vankeusrangaistukseen
varkauden kautta. Se oli kova isku hänen enolleen. Häpeä tästä on
saattanut hänet kiusalliseen asemaan, jonka hän tulee jättämään
ainoastaan joutuakseen hautaan. Kirje, jonka sisarenpoika kirjoitti,
osotti kuitenkin niin paljon katumusta ja murtumista, että ukko tunsi
itsensä halukkaaksi lempeyteen ja anteeksi antaen sisarenpojalleen
tämän kevytmielisyyden tähden, vapautti hänet vankilasta ja heitti
verhon hänen rikoksensa yli. Enon ystävät vastaanottivat sisarenpojan
luokseen ilman epäluuloa. Varsinkin Johannes Skuludis, vanhan Metaksaan
muinainen hyväntekijä ja nykyinen ystävä, vastaanotti nuorukaisen
perheessään kuin ystävän, kuin oman poikansa. Eräänä päivänä, kuin
Skuludis oli poissa Tinoksesta, jätti hän nuoren miehen kotia; kun hän
tuli takaisin, oli tämä matkustanut tiehensä, ja silläaikaa olivat
ryövärit murtautuneet sisään ja tyhjentäneet hänen kassakaappinsa.
Tämä varkaus vei tuon onnettoman turmioon. Te muistatte kai,
minkälaista huomiota se herätti, kun Skuludis, sen sijaan että olisi
koettanut kaikin voimin saada varkaan edesvastuuseen, päinvastoin
koetti estää tutkimuksia. Mentiinpä niin pitkälle, että luultiin
hänet syylliseksi petolliseen konkurssiin. Tämä mies ymmärsi kärsiä
hiljaisuudessa, ettei hän rikollisen paljastamisen kautta saattaisi
sairasta, vanhaa ystäväänsä häpeään. Näyttää kuitenkin siltä kuin
herra Metaksas sisimmässä sydämessään olisi vakuutettu sisarenpoikansa
rikollisuudesta, ja senvuoksi rangaistakseen pahantekijää ja ainakin
välillisesti hyvittääkseen vääryyttä kärsinyttä uhria, on hän minun
edukseni tehnyt sisarenpoikansa perinnöttömäksi. Nyt, kun tiedätte
kaikki, herra Serlendis, ette suinkaan enää kieltäydy hankkimasta
minulle kysymyksessä olevaa summaa, siinä tapauksessa että minä jonkun
päivän perästä tulisin pyytämään sitä teiltä."

Melirytos vaikeni ja myöskin notario oli, pää käsiin nojautuneena ja
ikäänkuin vaipuneena syviin mietteisiin, pitkän ajan vaiti. Äkkiä
kuului eräästä viereisestä huoneesta kitaran säveleitä ja kaksi
laulavaa ääntä.

Ikäänkuin heräten syvästä unesta heitti Serlendis ihmettelevän katseen
ympärilleen ja hänen silmänsä kohtasivat Melirytoksen.

"Ah, paras ystäväni", sanoi hän ikäänkuin ajatuksiaan kooten, "laina,
niinpä niin, laina? Mutta siitä huomenna, koetamme järjestää asian.
Tänä iltana suonette anteeksi — mutta minulla on vähän asioita
toimitettavanani. Siis huomenna, paras herra Melirytos."

Hän nousi ja Melirytos kumarsi jäähyväisiksi.

"Kunnioittavimmat terveiseni herra Metaksaalle", huusi Serlendis
hänen jälkeensä. "Hyvästi!" Ja hän lisäsi hiljaa itsekseen: "Mene
helvettiin!" Sitten lähestyi hän viereisen huoneen ovea ja antoi sille
äkkinäisen potkun, niin että se aukeni.

Serlendis jäi seisomaan kynnykselle kädet ristissä rinnalla. Hänen
lasisilmänsä, hänen salaisimpain sisimpäin liikutustensa sähkölennätin,
olivat otsalle lykätyt, ja hänen silmänsä loivat merkityksettömän
silmäyksen molempiin sohvalla vieretysten istuviin olennoihln.

Nuori tyttö, jolla oli siniset silmät, vaalea tukka, ja surulliset
kasvonpiirteet, lauloi vienolla äänellä, samalla kun hän lempivin
ilmein katseli nuorta miestä, joka istui hänen vieressään, tai
oikeammin sanoen makasi pitkänään hänen vieressään sohvalla niin
huolimattoman näköisesti, että se miltei näytti hävyttömältä. Tämä
nuori mies sekotti äänensä tytön ääneen samalla kun hän silloin tällöin
säesti kitaralla.

"Mitä sanotte tästä säveleestä, rakastettuni?" kysyi hän keskeyttäen
laulun. "Minä opin sen Tamburinilta. Primadonna assoluta Sant Carlossa
Neapelissa ei koskaan saanut kyllikseen siitä, hän oli ihan hulluna
siihen."

Tässä silmänräpäyksessä huomasi hän notarion seisovan ovella.

"Kas, hyvää iltaa, herra Serlendis", huudahti hän, "vahinko ettette
tullut ennemmin, että olisitte saanut kuulla minun kuuluisan tauluni.
Teidän kiusanhenkenne ovat pidättäneet teitä liian kauvan tänään."

"Ja te, nuori herraseni, näytätte tulleen liian aikasln."

"Aikasin, sanotte? Te olette tosiaan hauska appi! Tiedättekö, mistä
minä olen tullut? Suoraa päätä Ateenasta. Te kohotatte olkapäitänne,
mutta kunniani kautta se on totta! Kaksi kuukautta sitten minä ostin
oikein pulskan tamman. Minä löin vetoa eversti Readkontin ja muutamien
muiden upseerien kanssa, että minä kilpa-ajossa Ateenan ja Kefissian
välillä tulisin ainakin viittä minuuttia ennemmin. Jos häviäisin vedon,
täytyisi minun tarjota herroille päivälliset missä he päättäisivät."

"Kymmenen päivää sitten saapui tamma; minä olen maksanut
yhdeksänkymmentä puntaa sterlinkiä siitä — se tahtoo sanoa, minä
maksaisin, jos tietäisin mistä saisin summan. Kunniani kautta, appi,
jos saisitte nähdä elukan, olisitte valmis suutelemaan sitä suulle,
niin kaunis se on. Toissapäivänä olivat kilpa-ajot. Kuin nuoli lensi
minun 'Saatanani', mutta juuri kaupungin edustalla, ties perkele
kuinka se kävi, hyppäsi elukka pystyyn ja heitti minut satulasta, ja
luutnantti Sechos saavutti minut ja ehti ennen minua. Minä raivostuin.
Jos eivät upseerit olisi estäneet minua, olisin minä ampunut sen
ilkeän elukan. Minulla oli jo pistooli kädessä. Jo eilen minä tarjosin
päivälliset, ja senvuoksi ette ole nähneet minua näin pitkään aikaan.
Mutta oi voi, minkälaista tokoyta me joimme — unkarilainen paladiini ei
voi uneksia paremmasta!"

"Olkoon se teille anteeksi", sanoi Serlendis kuivasti.

"Minä olen vakuutettu, että minun päivälliseni tulevat herättämään
huomiota", jatkoi nuori mies huolettomasti. "Kaikki sanomalehdet
tulevat puhumaan niistä aivan kuin eräistä toisista päivällisistäni
Neapelissa."

Serlendis kuunteli nähtävällä kärsimättömyydellä hänen lörpötystään.

"Smaragda", sanoi hän äkkiä, "mene, tyttöseni, katsomaan, onko
illallinen pian valmis."

Tyttö poistui.

"Te viihdyitte siis hyvin Neapelissa, herra Gregoris?" kysyi notario.

"Sitä te voitte kysyä! Pyhän Nikolauksen kautta, se oli autuaallista
elämää!"

"Miksi jätitte sitte Neapelin? Mikä esti teitä jäämästä sinne?"

"Mutta Serlendis, ukkoseni, miksen jäänyt sinne — niin, miksen — se on
pitkä historia. Niin, nähkääs, minun mielipiteeni eivät sopineet yhteen
Neapelin kuninkaan poliisiministerin mielipiteiden kanssa. Minä olin
tunnettu puoluepukari ja luonnollisesti epäilty. Ne tahtoivat vangita
minut kapinallisena. Vangita minut! Nöyrin palvelijanne, minä en ole
sitä lajia, jota pidetään lukkojen ja salpojen takana. Minä murtauduin
ulos häkistäni ja lensin takaisin pesääni."

"Sitä voi kutsua reippaaksi menettelyksi! Mutta mistä johtui, ettette
jäänyt pesäänne hautomaan munianne? Miksi pakenitte heti toiselle
suunnalle? Ettekö ole kuullut sitä toista historiaa? Tuskin olitte
kääntänyt selkänne kodille, ennenkuin sen onnettoman Skuludiksen
kassakaappi tuli ryöstetyksi. Ettekö ole kuullut sitä, herra Gregoris?"

"Joskin minä olisin kuullut puhuttavan siitä", vastasi toinen äkäsestl,
"niin mitä se minua liikuttaa? Olenko minä ehkä herra Skuludiksen
kassanvartija?"

"Erinomaista, erinomaista, paras herraseni! Se on vanha juttu!
Kain ennen vanhaan antoi saman vastauksen veljensä suhteen. Mutta
tahtoisitteko sanoa minulle, mitkä teidän suunnitelmanne nykyään ovat?
Neapelissa teidät vangittiin poliitisten mielipiteillenne vuoksi: te
olette tullut takaisin ja senjälkeen taasen matkustanut pois, minä en
tiedä miksi, mutta se tapahtui juuri siihen aikaan kun Skuludis raukka
ryöstettiin."

"Mitä te tarkoitatte?" huusi Gregoris raivoissaan.

"Mistä minä tiedän? Mutta rauhoittukaa. Antakaa menneisyyden jäädä
sikseen ja tehkää minulle se huvi, että sanotte, mitä te oikein aiotte
tehdä."

"Sen te tiedätte yhtä hyvin kuin minä! Niin pian kuin tuo ukko on
muuttanut isäinsä luokse, nain minä teidän tyttärenne, rakastetun
Smaragdani. Sitten matkustamme Roomaan ja Pariisiin ja sitten
Lontooseen nauttimaan elämästä kuin englantilaiset lordit. Takaisin
tultuani rakennutan itselleni kaksi linnaa ja elän suurenmoisesti."

"Se on kaikki tyyni hyvin, hyvin hyvin, rakas ystäväni, kuitenkin
tahtoisin neuvoa teitä kaikkein ensin toteuttamaan kaikki nämä
suunnitelmat, ennenkuin menette naimisiin tyttäreni kanssa,"

"Mitä varten?"

"Hyvin yksinkertaisesta syystä, kun en minä koskaan tule antamaan
teille tytärtäni."

"Kuinka niin?" kysyi Gregoris ylpeästi. "Miksen minä saisi häntä, jos
saan luvan kysyä?'

"Kun en minä, kuten jo olen sanonut, aio antaa häntä teille."

"Älkää puhuko tyhmyyksiä nyt, appi. Mikä teille oikeastaan tänään on
tullut?"

"No niin, minä tahdon selittää tarkemmin. Te tavoittelette Smaragdaa
niin itsepäisesti, kun tiedätte että hän on rikas."

"Mutta", tahtoi Gregoris keskeyttää.

"Olkaa vaiti muttanne kanssa! Kuulkaa mieluummin, mitä minulla on
teille sanottavaa", jatkoi notario. "Niin kauvan kuin vanha Serlendis
elää, ja pyhän Nikolauksen nimessä toivon minä, ettei teidän
jalosukuisuutenne tule vaivaamaan itseään hautaamalla häntä, aikoo hän
pitää kaikki rahansa itse, aivan yksin."

"Mutta, paras ystäväni", kysyi Gregoris hiukan epävarmalla äänellä,
"olenko minä sitten pyytänyt tytärtänne hänen rahojensa takia? Minä
rakastan häntä hänen rakkautensa ja erinomaisten ominaisuuksiensa
tähden."

"Te olette varmaankin tutkinut diplomatiaa Neapelin vankiloissa? —
Että te rakastatte tytärtäni, sen kyllä uskon. Jos en sitä uskoisi,
en koskaan olisi antanut suostumustani teidän yhtymisellenne. Mutta
yksin rakkaudella ei eletä, enkä minä tahdo, että tyttäreni kulkisi ja
kerjäisi miehensä kanssa."

"Kauniisti sanottu, rakas appi-isä!" sanoi Gregoris ylpeästi nauraen.
"Luuletteko te siis, että minun enoni on raudasta tai että hän on
juonut kuolemattomuuden nestettä? Tänään tai huomenna hän tulee
jättämään tämän ajallisen elämän, ja sitten ette suinkaan enää voi
väittää, että minä olen kerjäläinen."

"Jos teidän enonne kuolisi", sanoi notario, "saisitte päällisiksi
maksaa hautauskustannukset."

"Olkaa rauhassa sen asian suhteen", vastasi Gregoris, "minä annan
pitää komean sielumessun hänelle. Perintö tulee kyllä vastaamaan
kustannuksia, se nousee paljon yli miljoonan."

"Ystäväni, jos tahdotte uskoa minua tai ette, niin voin sanoa teille,
ettei koko perintö ole pähkinänkuoren arvoinen."

"No niin, jos tämä perintö ei ole teille kylliksi, niin on teitä,
kunniani kautta, vaikea tyydyttää."

"Minä sanon teille, että perintö on saanut siivet, niin että se on
lentänyt tiehensä teiltä. Se on poissa — ettekö ymmärrä minua?"

"Teettekö pilaa, isä Serlendis? Minä pyydän teitä puhumaan vakavasti."

"Hyvä, se on lentänyt matkoihinsa, Melirytoksen taskuihin. Oletteko nyt
ymmärtänyt minua? Tätä kai voidaan kutsua vakavaksi puheeksi!"

"Mitä kaikki tämä merkitsee? Te puhutte arvoituksia", sanoi
nuorukainen, jolle asia alkoi käydä arveluttavaksi.

"Arvoituksia? Minä puhun mielestäni niin selvästi kuin mahdollista"
sanoi notario. "Herra Metaksas on tehnyt teidät perinnöttömäksi, ja
koko teidän perintönne on muutettu Melirytokselle."

"Se oli mukavaa", huudahti Gregoris äänekkäästi nauraen "Sitä juttua
saatte koettaa jotakuta toista saada uskomaan, isä Serlendis. Tuo
vanha Metusalem tekisi minut, perheen ylpeyden ja ylläpitäjän,
perinnöttömäksi."

"Minä olen sanonut teille puhtaan totuuden, arvoisa ystäväni. Ukko
on pahastunut siitä, että te matkustitte Neapeliin sekottaaksenne
itsenne karbonaareihin sen sijaan että olisitte jäänyt vahtimaan herra
Skuludiksen kassakaappia. Uskokaa minua, sillä vanhalla Metusalemilla
on omat tuumansa."

"Niinmuodoin väitätte te —"

"Niinmuodoin on minulla kunnia sanoa teille, että te kerta
kaikkiaan voitte pyyhkiä perinnön pääkirjoistanne. Enonne on tehnyt
testamenttinsa eikä ole jättänyt teille leptoakaan."

"Serlendis, vanha Serlendis, jos te todellakin puhutte totta,
jos te ette ole tullut lapseksi uudelleen, niin te teette minut
mielipuoleksi!" huudahti Gregoris vapisten. "Tuo vanha pöllöpää,
tuo kuljeksiva luuranko tehnyt minut perinnöttömäksi! Kautta pyhän
Nikolauksen, minä voisin kuristaa hänet. Minä olen korvia myöten
velassa, Serlendis! Hän tahtoo riistää minulta perintöni, omaisuuteni,
elämäni, henkeni. Minä nostan jutun."

"Ja maksatte kustannukset siitä."

"Mitäs minulla muuta on tehtävänä?"

"Mitä teillä on tehtävänä? Ei mitään muuta, oi, te vapauden suuri
puolustaja, kuin matkustaa Neapeliin ja ladata kiväärinne makaroonilla."

"Hyvä, isä Serlendis, silloin minä vannon, että minä tapan itseni."

"Se olisi, kunniani kautta, nerokas teko. Melirytos voisi sitten
kirjoittaa teidän hautakirjoituksenne."

"Oletteko todellakin varma siltä, mitä sanotte? Jos enoni kuolisi —"

"Jos enonne kuolisi, ja testamentti jää sellaiseksi kuin se on, perii
Melirytos tinkimättä."

"Minun täytyy estää se. Jo kuusi kuukautta on äijä maannut
kuolemaisillaan, ja minä olen valittanut hänen sitkeyttään; tänään
Serlendis, minä oikein vapisen, jos hän kuolisi."

"Se on oikein!" sanoi notario pilkallisesti. "Eläköön enonne!"

"Ja jos todellakin testamentti löytyy, eikö ole mitään keinoa tehdä
sitä tyhjäksi?"

"Etteikö löytyisi mitään keinoa? Miksei?" vastasi tuo pahanilkinen ukko
samalla ilkeällä hymyllä. "Se on kylliksi, että enonne antaa kutsua
minut ja sanoa minulle: 'kirjoittakaa niin ja niin', ja että hän
sitten pistää nimensä alle, jotta ensimäinen testamentti menettäisi
lainvoiman."

"Että hän antaa kutsua teidät ja sanoo teille — ei, se on mahdotonta",
sanoi Gregoris epätoivoisena.

"Mutta jos minä", jatkoi hän hetkisen vaitiolon jälkeen, "sen sijaan
että odottaisin siksi kunnes hän kutsuu teidät, esittäisin hänelle
sellaisen täydellisesti valmistetun asiakirjan ja hän allekirjoittaisi
sen, eikö se olisi sama asia?"

"Ei aivan sama, mutta joka tapauksessa se olisi teille hyödyksi."

"Kirjoittakaa sitten, Serlendis, tehkää testamentti sopivaan muotoon."

"Mutta miksi? Hän ei tule koskaan allekirjoittamaan sitä."

"Kirjoittakaa, kirjoittakaa te vaan, minä sanon! Sitten järjestetään
kyllä asiat."

Notario kirjoitti pitkän aikaa, sitten luki hän ääneensä:

"Minä, notarius publicus Syrassa, ilmoitan täten, että minun
läsnäollessani ja minulle tunnettujen todistajain nähden, herra
Panagiotis Metaksas —"

"Todistajain!" keskeytti hänet Gregoris kalveten. "Täytyykö todistajain
allekirjoittaa?"

"Tyhmyyksiä! Lait tasaa te vaan, että enonne pistää nimensä alle,
todistajista teidän ei tarvitse huolehtia, ne ovat varmoja miehiä.
Kolme kertaa minä olen pelastanut heidät hirsipuusta, ja jos he
allekirjoittavat, ei heidän vasen kätensä tiedä mitä oikea tekee"; ja
hän jatkoi lukemistaan: "on herra Panagiotis Metaksas antanut seuraavan
selityksen: Tuntien kuolemansa lähestyvän julistaa hän ja tunnustaa
ainoaksi perillisekseen ja lailliseksi jälkeläisekseen kaiken hänen
irtaimen ja kiinteän omaisuutensa haltijana rakkaan sisarenpoikansa,
herra Gregoris Ferraraksen. Tämä on hänen ainoa, peruuttamaton
tahtonsa, ja hän ilmoittaa täten, ettei hän koskaan tätä ennen ole
tehnyt mitään muuta testamenttia, ei julkisesti eikä salaisesti,
jos joku sellainen löydettäisiin ja jos se ei ole lisäys tähän
testamenttiin, on se ainoastaan petollinen väärennys. Joka tapahtui
Hermopoliksessa, Syran saarella."

"Minä olen päivännyt testamentin kuukausi takaperin", sanoi notario.
"Kaikki on järjestyksessä. Tässä on testamentti, nyt te olette
miljonääri. Vahinko vaan, että ainoastaan pieni nimi siitä vielä
puuttuu. Menkää nyt ja imarrelkaa ja koettakaa päästä enonne suosioon;
varastakaa hänen sydämensä. Jos hän kirjoittaa sen pienen puuttuvan
sanan, niin teen teille kunnioittavimman kumarrukseni, jos ei, niin
matkustakaa kiiruumman kautta Neapeliin."

"Hänen pitää allekirjoittaa, Serlendis. Hänen pitää allekirjoittaa!"
kirkui Gregoris. "Hyvällä tai pahalla hänen pitää allekirjoittaa."

"Pahalla, sanotte? Armias taivas! Nyt te sanoitte pikaisen sanan",
huomautti ukko vaanivalla silmäyksellä. "Ettekö tiedä, että jos te
käytätte väkivaltaa saadaksenne allekirjoituksen ja enonne saa elää
ainoastaan kaksi minuuttia, hänen tarvitsee sanoa ainoastaan yhden
sanan saadakseen teidät hirteen, paras herraseni?"

"Hyvä on, saammepa nähdä. Jos minä siis lähetän teille testamentin
allekirjoituksella varustettuna", kysyi Gregoris hetkisen mietittyään,
"niin otatteko sitten huolehtiaksenne sen valvomisesta?"

"Lähettäkää te vaan", vastasi Serlendis, "ja olkaa aivan huoletta;
minä kyllä tiedän hankkia enonne allekirjoitukselle ja testamentille
kunnioitusta."

"No antakaa tänne se sitten, pian, pian!" huusi nuorukainen. "Auttakoon
minua Jumala taikka sitten — perkele!"

Juuri kuin hänen piti lähteä huoneesta pysähtyi hän kynnykselle.

"Elkää unohtako, Serlendis", sanoi hän, "että kaikki mitä te minulle
teette tapahtuu tyttärenne tähden." Näin sanottuaan kiiruhti hän pois.

"Ikäänkuin minä olisin unohtanut sen", mutisi Serlendis... "Luuletko
sinä ehkä, että minä sinun kauniiden silmäisi tähden panisin nuoran
kaulaani, kukonpoika?"

Silmänräpäys myöhemmin tuli notarion tytär juosten sisään ja huudahti
iloisella äänellä:

"Pöytään herraseni, pöytään! Illallinen odottaa."

"Hän pysähtyi keskellä huonetta ja katsoi ihmetellen ympärilleen.

"Missä on Gregoris?"

"Hän on mennyt", vastasi isä. "Hän ei tule tänään syömään illallista
kanssamme."

"Ei tänään?" kysyi tyttö muuttuneella äänellä, "ja minä kun sentään
sanoin, että minä itse olin poiminut aprikooseja hänelle puutarhassa."

"Elä ole noin lapsellinen. Et suinkaan sinä sentään itke sentähden,
ettei hän syö sinun aprikoosejasi?" sanoi Serlendis kevyen moittivasti.
"Hänellä oli asioita ja hänen täytyi mennä."

"Ja niin äkkiä, ettei hän edes ehtinyt sanoa hyvää yötä?" kysyi
Smaragda valmiina itkemään.

"Lapseni", sanoi isä, "rakastatko sinä tosiaankin tuota Gregorista niin
paljon?"

Vastaamatta tarttui Smaragda hänen käsiinsä ja suuteli niitä
innokkaasti.

"Ole huoletta, pikku tyttöseni, ole huoletta! En minä toru sinua siitä.
Rakasta häntä kernaasti minun puolestani ja jos hän on sen arvoinen,
niin ota hänet."

Itkien kietoi Smaragda käsivartensa isänsä kaulaan. Notario painoi
tytön rintaansa vastaan ja suuteli häntä niin sanomattomalla
hellyydellä, ettei sellaista olisi odottanut niin kovalta ja kylmältä
luonteelta.

Serlendis rakasti todellisesti lastaan.

Nuorena oli hän vastoin morsiamensa vanhempain tahtoa mennyt
naimisiin erään rikkaan kauppiaan tyttären kanssa. Se olikin hänen
ensimäinen ja viimeinen nuoruuden hullutuksensa ja siinä oli hän
tehnyt laskun sydämensä taipumusten kanssa. Hänen vaimonsa kuoli
annettuaan Smaragdalle elämän, ja hänen lapsensa tuli samalla kertaa
muistuttajaksi hänen muutamista onnenvuosistaan ja merkiksi voitosta,
minkä hänen itserakkautensa oli saavuttanut kilpailijoistaan. Ja tytär
oli vuosien kuluessa tullut hänelle niin rakkaaksi, ettei hän olisi
kieltäytynyt minkäänlaisesta uhrista, olipa se miten suuri tahansa,
hänen tähtensä, mutta hän ei olisi myöskään milloinkaan epäröinyt hänen
tähtensä tehdä inhoittavintakaan rikosta, jos hän vain sen kautta olisi
voinut hankkia tyttärelleen rikkautta, nautintoa ja onnea.

       *       *       *       *       *

Lähdettyään notarion luota kääntyi Melirytos kadulle, joka johti
kaupungin keskipisteeseen. Eräällä ahtaalla, koukkuisella kadulla
poikkesi hän sisään erääseen puhtaalta ja siistiltä näyttävään taloon.
Portaissa, jotka johtivat toiseen kerrokseen, tapasi hän nuoren tytön,
joka kasteli kukkia ja joka itse näytti kauniilta kukalta. Hänen
vartalonsa oli notkea kuin kukan varsi ja hänen kätensä valkeat kuin
lilja. Hänellä oli kädessään hopeakannu, ja hänen asentonsa muistutti
muinaisajan haltijattaria; hänen huulensa olivat yhtä punaset kuin
hänen neilikkansa.

Tämä miellyttävä olento oli Aglaia, kauppias Johannes Skuludiksen
ainoa tytär. Melirytos kävi joka ilta Skuludiksen luona, ja joka ilta
tapasi hän myöskin tuon nuoren tytön portaissa ja alkoi aina pitkällä
puhelulla hänen kanssaan käyntinsä hänen isänsä luona. Mutta tämä
nuorten keskinen taipumus ei ollut voinut olla herättämättä vanhan
liikemiehen huomiota. Ajatus yhdistyksestä, joka täysin vastasi hänen
toivomuksiaan, ilmausi ehdottomasti hänessä; mutta hän ei uskaltanut
kehittää sitä, sillä köyhyys pani ylipääsemättömiä esteitä niiden
toteutumiselle.

Myöskin Melirytos piti sellaista yhteyttä taivaallisena, mutta
saavuttamattomana päämääränä. Hänelle se oli kultainen, mutta
toteutumaton unelma, ja hän ei ollut koskaan uskaltanut virkkaa
sanaakaan siitä Aglaialle. Siinä oli jo kylliksi, että sai nähdä hänet
ja rakastaa häntä hiljaisuudessa.

Tänä iltana tuntui hänestä kuin häntä olisi odotettu suuremmalla
levottomuudella kuin tavallisesti.

"Kiiruhtakaa, herra Melirytos", huudahti tyttö jo pitkän matkan
päästä hänelle, "kiiruhtakaa, se on jo täydessä kukoistuksessa, se
bengaalilainen ruusu, jonka te annoitte minulle. Se olisikin ollut mitä
epäkiitollisinta, jos ei se kaiken sen huolenpidon jälkeen, millä minä
olen sitä hoitanut, olisi kukkinut. Minä rakastan näitä bengaalilaisia
ruusuja niin paljon — ja erittäinkin tätä", lisäsi hän hiukan
värisevällä äänellä, kun Melirytos seisoi hänen vieressään.

Sen sijaan että hän olisi vastannut ja tavallisuuden mukaan kauvan
pakissut hänen kanssaan, tarttui nuorukainen vilkkaasti hänen käteensä
ja vei sen huulilleen, jotain jota hän, niin kauvan kuin hän muisti,
ei koskaan ennen ollut uskaltanut. Senjälkeen, ennenkuin Aglaia oli
ehtinyt täysin toipua tästä tavattomasta rohkeudesta, jätti hän hänet
mennäkseen sisään Skuludiksen luo. Aglaia seurasi häntä, kevyesti kuin
varjo, varpaillaan, uteliaana tietämään, mitä niin tärkeitä asioita
Melirytoksella oli hänen isälleen, ettei hän joutunut juttelemaan
muutamia silmänräpäyksiä hänen kanssaan.

Näköjään ei Melirytoksella ollut mitään erityistä aihetta suureen
kiireeseensä.

"Herra Metaksas lähettää terveisiä teille ja tyttärellenne", sanoi hän
Aglaian isälle, "että jos ei teillä ole mitään tärkeämpää, niin pyytää
hän teitä kunnioittamaan häntä käynnillänne, kun hän tuntee itsensä
niin yksinäiseksi kotonaan."

Tämän yksinkertaisen ja luonnollisen kutsumuksen esitti nuorukainen
niin liikutetulla äänellä, että Aglaia turhaan aprikoi itsekseen, mitä
oli tapahtunut, joka saattoi hänet sellaiseen mielenliikutukseen.

Vanhan Metaksaan toivomus oli luonnollisesti sama kuin käsky hänen
ystävälleen Skuludikselle. Hän huusi heti tytärtään, ja kaikki kolme
läksivät sairaan luo.

He tapasivat ukon sängyssä, mihin hän jo kauvan sitten oli ollut
kiinnitetty. Hänen sisarenpoikansa, Gregoriksen, viimeinen konnantyö
oli ollut kylliksi tykkänään turmelemaan hänen terveytensä, joka jo
ennestäänkin oli heikontunut harmista. Ruumiillisista kärsimyksistään
huolimatta, kuvastui hänen piirteissään kuitenkin mitä suurin
sielunrauha, ja hänen silmänsä ilmaisivat mitä eloisinta iloa, kun hän
näki ystävänsä tulevan.

"Hyvä Skuludikseni", sanoi hän, "minä kiitän teitä, että te ja
teidän rakas tyttärenne tulitte. Mitä vanhemmaksi minä tulen,
sen itsekkäämmäksi minä tulen. Minun elämäni voidaan nyt laskea
vain minuuteissa, ja minä toivon, että te tulette läsnäolollanne
viehättämään minun viimeisiä silmänräpäyksiäni."

"Elkää heittäytykö sellaisten synkkien ajatusten valtaan", vastasi
Skuludis; "toivokaamme mieluummin, että kaitselmus antaa meidän vielä
elää yhdessä monta vuotta täällä maan päällä."

"Elkää uskoko sitä, rakas ystäväni, elkää myöskään toivoko sitä
minun tähteni. Kuinka sen laita olleekin, niin on minulla velka,
joka painaa minua, ja minä uskon, että minä kärsivällisyydellä tulen
vastaanottamaan sen hetken, jolloin Jumala kutsuu minut luoksensa, jos
minä saan suorittaa sen!"

"Mistä velasta te puhutte? Ketä kohtaan teillä on sellaisia
velvollisuuksia?"

"Siihen aikaan, kun veri vielä juoksi kuumana minun suonissani",
vastasi ukko, "kun minun käsivarteni vielä oli voimakas, sai se reipas
vauhti, minkä kehitys Europassa otti, ja siitä johtuneet muuttuneet
olosuhteet, joiden alaiseksi isänmaani joutui, minut uneksimaan sen
täydellisestä vapautumisesta. Muutamat ajattelemattomat teot, liian
pikainen yritys toteuttaa suunnitelmiamme, jotka eivät vielä olleet
kypsyneet, saattoivat minut turkkilaisten viranomaisten vainon
alaiseksi, jotka, kuten hyvin tiedätte, siihen aikaan toimivat
suurimmalla ankaruudella. — Tähän aikaan löytyi muuan mies, joka itse
antautuen mitä suurimpaan vaaraan auttoi minua pakoon. Minun henkeni
oli pelastettu, mutta minä olisin menettänyt kaiken omaisuuteni, jos ei
tämä jalo ystävä vapaaehtoisesti olisi huolehtinut sen hoitamisesta,
minun takaisin tultuani jättääkseen sen minulle ei ainoastaan
vähentymättömänä, vaan vieläpä lisääntyneenä. Se oli myöskin hän, joka
taitavasti käyttäen ensimäistä tilaisuutta käytti koko vaikutusvoimansa
vallassaolijoihin aikaansaadakseen minun armahtamiseni ja minulle
luvan tulla takaisin maanpaosta. Se on minun velkani ja tässä on minun
saamamieheni."

"Teidän tarkoituksenne niinmuodoin on nyt maksaa tämä velka?" kysyi
Skuludis äänenpainolla, joka selvään osoitti hänen tyytymättömyytensä.

"Hän ei kysy edes, mitä minä tarjoan päästäkseni velastani, vaan
vieläpä suuttuu", sanoi Metaksas hymyillen.

"Minä kysyin", vastasi Skuludis lempeästi, "siksi että se ilo, mikä
minulla oli tämän pienen palveluksen tekemisestä, tuli satakertaisesti
maksetuksi. Mutta kylliksi siitä asiasta, rakas velkamieheni,
minkälaista maksua te minulle tarjootte?"

"Jotakin, joka maksaa minulle hyvin vähän, mutta josta voi teille olla
paljon hyötyä: yhden neuvon."

"Neuvon, sen minä vastaanotan mielelläni", huudahti Skuludis, "Sata
yhden sijasta jos niin tahdotte."

"No hyvä on, ensiksikin näette tuon pahan tytön tuolla, joka isänsä
kanssa yhdessä ryhtyy minua vastaan ja katselee minua suurilla
silmillään kuin tahtoisi hän repiä minut palasiksi; no niin, minä
neuvon häntä mahdollisimman pian menemään naimisiin."

"Isä", huudahti Aglaia punastuen, "jos ne toiset yhdeksänkymmentä
neuvoa ovat samanlaiset, niin pistän mieluummin sormet korviini."

Mutta Skuludis painoi vaieten päänsä alas, ja synkkä pilvi peitti hänen
otsansa.

Metaksas ei ollut huomaavinaan.

"Tämä olisi minun ensimäinen neuvoni. Toinen on se, että etsitte
rehellisen miehen hänelle. Minä tunnen erään, joka salaisesti ihailee
häntä, niinkuin ainoastaan pyhimystä voidaan ihailla, ja jonka hän
voisi tehdä niin onnelliseksi kuin täällä maan päällä on mahdollista.
Ja senvuoksi on minun kolmas neuvoni se, että kysytte tyttäreltänne,
tahtooko hän vastaanottaa minun kosimiseni Melirytoksen puolesta.
Katsokaa häntä, ettekö näe, miten paljon hänen vaikenemisensa ilmaisee?
Melirytos poikaseni, olenko minä oikeassa vai enkö?"

Voimatta virkkaa sanaakaan tarttui nuorukainen ukon käteen ja suuteli
sitä.

"Jalo hyväntekijäni", sanoi hän vihdoin, "te olette avannut minulle
paratiisin portit, johon minä en uskalla nostaa silmiäni. Minä odotan
vain yhtä ainoata sanaa, jotta ne avattaisiin selälleen."

"Kuuletteko, mitä hän sanoo?" kysyi Metaksas kääntyen Aglaiaan päin,
joka oli kalpea kuin marmooripatsas.

"Rakas, kallis ystäväni", huudahti Skuludis tarttuen Metaksaan
toiseen käteen, "tyttäreni on köyhä. Mutta kuitenkin, jos te puhutte
Melirytoksen puolesta, ja jos ei hänellä ole mitään meidän köyhyyttämme
vastaan ja Aglaia antaa myöntymyksensä, niin ei minulla ole mitään
tätä yhteyttä vastaan. Minä annan hänelle kaikki mitä minä voin antaa:
isällisen siunaukseni. Ja mitä sinä sanot tyttäreni?"

Aglaia heittäytyi isänsä syliin, ja se salaisuus, jota hän niin kauvan
oli salannut sydämessään, paljastui samalla hänen kyyneleissään.

"Tee niinkuin tahdot, isä", nyyhkytti hän, "määrää minun kohtaloni."

"Elkää olko huolissanne Melirytoksen köyhyyden tähden, ystäväni", sanoi
Metaksas. "Kunniallisen, ahkeran miehen ei tarvitse pelätä puutetta,
sillä Jumala auttaa häntä kaikissa hänen toimissaan."

"Minä en tunne suurempaa onnea kuin saada uskoa tyttäreni kohtalo
Melirytoksen käsiin. Mene, Aglaia, kiittämään toista isääsi siitä, että
hän on huolehtinut sinun onnestasi."

Näillä sanoilla työnsi hän hiljaa tyttärensä sairaan vuoteen ääreen,
missä hän laskeutui polvilleen. Hän otti Metaksaan käden suudellakseen
sitä ja peittääkseen punastuvat kasvonsa. Myöskin Melirytos oli
polvistunut vanhuksen vuoteen ääreen, joka yhdisti rakastavain
kädet, laski omansa heidän päänsä päälle ja käänsi silmänsä ylöspäin
hiljaisessa rukouksessa.

"Rakkaat ystävät", sanoi hän viimein, "minun korkein toivoni täällä
maan päällä on nyt tapahtunut. Avoimin sylin voin nyt vastaanottaa
kuoleman, kun se koputtaa ovelleni. Jos lasten menestys voi ilahuttaa
vanhempain sieluja toisessa maailmassa, niin olkaa onnelliset, lapseni,
silloin minä voin tyytyväisenä nukkua haudassani."

Kaikki kolme syleilivät häntä silmät kyynelillä kostutettuina.

"Mutta", jatkoi hän, "minä en tiedä kuinka monta hiekkajyvää vielä on
jälellä minun eloni tuntilasissa, ja sentähden pyydän teitä, lapseni,
kiirehtimään yhtymistänne, että minä itsekin vielä saisin olla siinä
läsnä."

"Kallis hyväntekijäni", vastasi Skuludis, "minä toivon, että te vielä
kauvan eläisitte siunataksenne lapsianne. Joka tapauksessa olemme
valmiit viettämään häitä niin pian kuin tahdotte ja hyvä Melirytoksemme
on valmis."

"Minulla on ainoastaan yksi velvollisuus täytettävänä, ennenkuin minun
onneni tulee täydelliseksi", sanoi Melirytos. "Minun täytyy matkustaa
Parokseen vastaanottamaan äitini siunauksen."

"Matkusta, poikaseni", sanoi Metaksas. "Lapsen kunnioitus vahvistaa
perheyhteyden."

Kun Skuludis poistui Aglaian ja Melirytoksen kanssa, huusi Metaksas
viimemainitun takaisin.

"Huomenaamulla auringon noustessa purjehtii minun laivani S:t Nikolas
Triestiin. Käytä hyväksesi tätä tilaisuutta, niin pääset turhasta
ajanhukasta. Minä sanon siis sinulle hyvästi nyt, sillä aamulla, kun
sinä matkustat, en minä vielä ole hereillä."

Melirytos suu teli vielä kerran ukon kättä ja kiiruhti ulos
saavuttaakseen Aglaian.

Sillaikaa kun vanhus ensi kerran pitkästä aikaa nukahti virkistävään
uneen, seurusteli Melirytos kihlattunsa ja hänen isänsä kanssa myöhään
yöhön.

Keskiyö oli jo ohi, kun vanha Janko, Metaksaan uskollinen palvelija,
jonka makuuhuone oli talon alikerrassa, luuli kuulevansa varovaisia
askeleita portaissa. Vanha palvelija tahtoi kiiruhtaa ylös, mutta
kun hän kuunteli tarkemmin, kuuli hän että askeleet lähestyivät
Melirytoksen huonetta, ja hän muisti nyt, että tämä oli mennyt
Skuludiksen ja tämän tyttären mukana eikä vielä ollut palannut. Se oli
siis luultavasti hän, joka oli mennyt ylös, ja mikä vielä vahvisti tätä
luuloa oli se, että samat askeleet Melirytoksen huoneesta lähestyivät
sitä, missä herra Metaksas nukkui. Heti senjälkeen kuuli hän myöskin
ääniä ylhäältäpäin. Tämä rauhoitti hänet täydellisesti, ja siinä
vahvassa uskossa, että se oli Melirytos, joka vasta nyt tuli kotiin,
jättäytyi vanha Janko keskeytetyn unensa valtaan.

Päivän koittaessa nousi uskollinen palvelija ylös ja meni heti
herransa huoneeseen, jonne hän hiipi hiljaa ja varovasti. Seisottuaan
siellä jonkun silmänräpäyksen, mutta kun ei Metaksas mitään sanonut,
vetäytyi hän hiljakseen varpaillaan takaisin. Etehisessä kohtasi hän
Melirytoksen, joka juuri tuli makuuhuoneestaan.

"Te tulitte myöhään kotiin eilen illalla, herra Melirytos", sanoi hän.

"Niin, se oli tosiaankin myöhään, isä Janko. Mutta kuinka voi herra
Metaksas?

"Hän nukkuu."

"Nukkuuko hän? Sanokaa hänelle Sitten, kun hän herää, terveisiä minulta
ja että minä olen matkustanut."

"Kuinka, matkustatteko te pois, herra Melirytos?"

"Matkustan, mutta ainoastaan muutamaksi päiväksi. Se on tärkeän asian
vuoksi."

"Ettekö te odota sanoaksenne hänelle hyvästi?"

"Me sanoimme toisillemme hyvästi jo eilen illalla. Minä en voi viipyä
kauvempaa. Laiva lähtee."

Näillä sanoilla läksi hän talosta ja oli pian laivalla.

Samaan aikaan jätti tuntematon henkilö notariolle suljetun kirjeen ja
katosi heti. Serlendis mursi kuoren ja otti esiin kirjeestä siihen
suljetun paperin, jota hän ensin katseli ihmetellen ja sitten pisti sen
taskuunsa. Vasta sen jälkeen hän nähtävällä mielenliikutuksella luki
itse kirjeen.

"Roisto!" huudahti hän, saatuaan selvän sisällyksestä.

Hän aikoi juuri repiä rikki kirjeen, kun hän äkkiä näytti tulleen
toisiin ajatuksiin, veti esiin salalaatikon kirjoituspöydältään ja
piilotti paperin sinne.

"Kuka tietää, mitä saattaa tapahtua?" sanoi hän. "Kuka tietää?"

Tunnin kuluttua Melirytoksen lähdöstä hiipi Janko varpaillaan toisen
kerran herransa huoneeseen. Kun ei tämä tälläkään kertaa antanut
minkäänlaista merkkiä itsestään, poistui hän taasen, jottei hän
häiritsisi hänen untaan. Puolentunnin kuluttua astui hän sisään
kolmannen kerran ja lähestyi vihdoinkin, levottomana herransa
pitkällisestä unesta, sänkyä ja hiljaa vedettyään syrjään uutimet
huomasi kauhukseen, että tyynyt peittivät sairaan pään. Mutta kuinka
suureksi kävikään hänen kauhunsa, kun hän poistettuaan tyynyt
huomasi, että vanhus oli kuollut ja että hänen kasvonsa, samoinkuin
sänkyvaatteet olivat tahratut verellä.

"Kuollut!" kirkasi Janko, syösten mielipuolen tavoin ulos huoneesta.
"Herra Metaksas! Auttakaa! — Auttakaa! Auttakaa! Herra Metaksas on
kuollut!"

Jankon hätähuudot kokosivat pian kaikki naapurit paikalle, eikä
viipynyt kauvan, ennenkuin surullinen uutinen oli levinnyt yli koko
Syran, missä vanhaa Metaksasta rakastettiin ja kunnioitettiin kuin
patriarkkaa. Hämmästynyt joukko kokoontui kuolinhuoneen ympärille,
missä erilaisia huhuja alettiin levittää.

Ensimäisten joukossa, jotka näyttäytyivät paikalla, oli myöskin notario
Serlendis. Virkamiehenä tavattiin nimittäin hänelle ennen muita
ilmoittaa kaikki kaupungin tapahtumat. Tylysti tunkeutuen läpi joukon,
joka piiritti portaat, meni hän kiireesti huoneeseen, missä kuollut
makasi. Tuntui siltä kuin silmäys ruumiinvärisiin, kouristuneisiin ja
verisiin kasvoihin Serlendiksessä, kuten muissakin läsnäolijoissa olisi
herättänyt mielenliikutusta, niin, tuntuipa notario olevan kaikkein
liikutetuin koko joukossa, sillä jos ei kaikkein silmät olisi olleet
kiinnitetyt kuolleeseen, olisi jokainen heti huomannut, että Serlendis
silmänräpäyksen ajan oli yhtä kalpea kuin hänen edessään oleva
kuollutkin. Mutta pian oli hän kuitenkin hillinnyt tuskansa ja ottaen
entisen kylmän, ankaran katseensa nosti hän toisella kädellään peitteen
ja peitti sillä lempeästi ja hartaasti kuolleen pään. Sitten kutsui hän
epätoivoisen Jankon sivuun.

"Paras ystäväni", sanoi hän, "herra Metaksas oli vanha, halvaus on
temmannut hänet meiltä. Tänään hän, huomenna minä. Sellainen on
ihminen! Kerran kuolleena ei ole muuta neuvoa kuin haudata hänet.
Mutta, rakas ystävä, mitä kaikilla näillä ihmisillä on täällä
tekemistä? Heidän pitäisi toki osottaa suurempaa kunnioitusta
kuolleelle! Herra Metaksas on kutsuttu pois, eikä se ole sopivaa, että
hänen maalliset jäännöksensä ovat joukkojen katseltavana. Sulkekaa
ovet, ystäväni ja ajakaa uteliaat pois, kunnes papit ehtivät tulla.
Hänet on haudattava hiljaisesti ja arvokkaasti, jollaista koko hänen
elämänsäkin on ollut."

Uskollinen palvelija totteli halukkaasti notarion määräyksiä, ja
sitäkin mieluummin, kun ne olivat hänen sydämensä toivomusten
mukaisia. Hän pyysi senvuoksi läsnäolevia poistumaan, ja huone oli jo
tyhjentymäisillään, kun Skuludls saapui hillittömän surun valtaamana.
Itkien heittäytyi hän vuoteen yli, otti jo peitteellä peitetyn ruumiin
syliinsä ja suuteli kuollutta, jonka vartalon piirteet näkyivät
lakanan alla. Serlendis lähestyi vanhaa palvelijaa ja kuiskasi jotakin
hänen korvaansa, jonka jälkeen Janko meni Skuludiksen luo ja otti
häntä käsivarresta, koettaen pyynnöillä ja esityksillä ja leppeällä
väkivallalla vetää hänet pois ystävän ruumiin vierestä. Skuludis
seisoi kuitenkin paikallaan kuin ihminen, jonka järki tosin on valmis
myöntymään, mutta jonka sydän kieltäytyy tottelemasta.

"Antakaa minun sentään nähdä hänet vielä kerran!" huudahti hän ja veti
vapisevin käsin syrjään lakanan, joka peitti kuolleen kasvot. Mutta
tuskin oli hän heittänyt silmäyksen niihin, ennenkuin hän hypähti
taaksepäin kuin salaman iskemänä.

"Lääkäri!" huudahti hän. "Haettakoon heti paikalla lääkäri!"

"Lääkäri?" kysyi Serlendis. "Mitä lääkärillä on täällä tekemistä?
Hänhän on kuollut. Ei mikään lääkäri voi kutsua häntä elämään."

"Lääkäri!" huusi Skuludis uudelleen. "Haettakoon heti paikalla lääkäri!"

"Antaa hänen huutaa", sanoi Serlendis säälivällä äänellä. "Tehän näette
että suru on vienyt häneltä järjen. Tulkaa nyt, paras Skuludis, niin
menemme ja annamme sulkea huoneen. Osottautukaa nyt järkeväksi mieheksi
älkääkä antautuko tuskien valtaan, ne voivat vahingoittaa teidän
terveytenne. Tulkaa nyt, rakas ystävä!"

Mutta samassa tuokiossa saapui kaksi naapuria, jotka Skuludiksen
ensimäisen huudon johdosta heti olivat kiiruhtaneet pois, seurassaan
lääkäri, jonka he olivat tavanneet kadulla aivan lähellä taloa.

Niinpian kun Serlendis sai nähdä hänet, painoi hän lasisilmänsä
silmilleen, kuten hänellä aina oli tapana tehdä, joko tieten
salatakseen ajatuksiaan tai koneellisesti, kun jotain hänelle
vastenmielistä tapahtui. Mutta kukapa nyt välitti Serlendiksestä?

"Herra tohtori", kääntyi Skuludis lääkärin puoleen. "Te olette kuullut
puhuttavan tämän hyvän, vanhan miehen kuolemasta. Saanko pyytää teitä
astumaan lähemmäksi ja sanomaan, mitä te luulette siitä. Mika on ollut
syynä hänen kuolemaansa?"

"Halvaus, mitäs muuta!" huusi Serlendis. "Halvaus!"

"Minä en ole niin aivan varma siitä asiasta", vastasi Skuludis.
"Kuulkaamme ensin mitä lääkäri sanoo."

Lääkäri astui kuolleen luo. Ensi silmäyksellä hämmästyi hän yhtä
paljon kuin Skuludis ja ennen häntä Serlendis. Sitten tarkasteli
hän tarkemmin, tunnusteli tarkoin kaulaa ja pudisti päätään, sanoen
päättävällä äänellä:

"Janko, menkää heti hakemaan tutkijatuomari!"

"Perhana! Mitä te sanotte?" huudahti Serlendis. "Tuomari? Eikö voida
antaa haudata kristittyä rauhassa?"

Palvelija meni. Lääkäri huusi hänen jälkeensä:

"Minä jätän teidän vastuullenne, Janko, mahdollisimman pian hankkia
tutkijatuomarin."

Lyhyen hetken kuluttua, jollaikaa lääkäri hiljaa ja suurimmalla
tarkkuudella jatkoi tarkastustaan, tuli poliisikomisarius
tutkijatuomarin kanssa.

"Herraseni", sanoi lääkäri, "herra Metaksas on kuollut, ja minun
mielipiteeni mukaan ei hän ole kuollut luonnollista, vaan väkivaltaisen
kuoleman. Tässä on tapahtunut rikos. Tehkää velvollisuutenne,
herraseni!"

"Ja minkä perusteella väitätte te sellaista?" kysyi virkamies.

"Kurkun puristamisen johdosta", vastasi lääkäri, osottaen kysymyksessä
olevaan kohtaan, "mustista pilkuista kaulassa, paisuneista lihaksista
ja rauhasista, pullistuneista silmistä, jäsenten suonenvedontapaisista
koukistuksista ja verenvuodosta, joka on johtunut kaulasuonen
katkeamisesta. Kaikki tämä todistaa epäämättömästi, että tukehtuminen
on tapahtunut."

Lääkärin selitys ja ne hirveät todisteet, joihin hän nojasi,
vaikuttivat pöyristyttävästi läsnäoleviin. Skuludis peitti kasvonsa
käsillään ja murheen murtamana vaipui hän tajuttomana ystävänsä ruumiin
viereen.

Serlendis käski heti viedä hänet kotiaan ja kehotti melkein
veljellisellä osanotolla heti viemään hänet levolle.

Näytti kuin tämä näytelmä ei vähin olisi koskenut häntä itseään, sillä
hänen huulensa olivat vaaleat kuin vaha.

"Totisesti", sanoi hän niin pian kun Skuludis oli viety pois, "sen,
jolla on sellainen omaisuus kuin herra Metaksaalla, ei pitäisi unohtaa,
mitä varovaisuus vaatii. Vanha, heikko ukko asuu yksin yhtä vanhan
palvelijansa kanssa eristetyllä paikalla sijaitsevassa talossa! Minä
kysyn, voiko ihmetellä, että pari roistoa yönaikaan tunkeutuu hänen
luokseen ja murhaa hänet? Meri on aivan lähellä, murhaajat ovat varmat
pakoonpääsystään jollain laivalla, ja ottakaapas kiinni heidät nyt?
Jumala tietää, mihin he jo ovat purjehtineet!"

"Mutta, herra Serlendis", sanoi poliisikomisarius, "meidän
velvollisuutemme on kuitenkin etsiä, kunnes olemme löytäneet syyllisen."

Poliisikomisarius käski läsnäolijoita, lukuunottamatta tutkijatuomaria,
Serlendista, palvelijaa ja lääkäriä, poistumaan, ja kääntyen
viimeksimainittuun kysyi hän, oliko tosiaan mahdotonta, että sairas
yöllä oli saanut halvauskohtauksen ja tyynyt silloin olisivat
kääntyneet hänen kasvoilleen ja tukahuttaneet hänet. Tohtori vastasi,
että kasvojen ilme ja jäsenten asento osottivat tuimaa taistelua eikä
äkkinäistä kuolemaa halvauskohtauksen kautta.

Vanha Janko pani tuomarin käskystä tyynyt takaisin kuolleen pään yli
sillä tavoin kuin hän oli ne löytänyt sisääntullessaan. Oli selvää,
ettei sairas mitenkään itse voinut asettaa niitä sillä tavalla, jonka
vuoksi tultiin siihen päätökseen, että harkittu murha oli tapahtunut.

Poliisikomisarius veti nyt kokonaan peitteen ruumiin päältä. Lakana
oli alapäästä revitty repaleiksi. Palvelija selitti, häneltä tätä
asianlaitaa kysyttäessä, että lakana oli aivan uusi ja että se oli
ehjä vielä edellisenä päivänä, hänen valmistaessaan tilaa. Voitiin
siis varmuudella otaksua, että Metaksas oli sen repinyt viimeisessä
kuolonkamppailussaan.

Sen jälkeen aikoivat viranomaiset tutkia huoneita ja huonekaluja, mutta
missään ei näkynyt jälkiä sisäänmurrosta. Poliisikomisarius pyysi
Jankolta avaimia ja avasi kirjoituspöydän laatikot, joissa löytyi noin
kolmetuhatta dukaattia kulta- ja hopearahaa.

Kun Serlendis oli esittänyt asiakirjan, jonka mukaan Gregoris Ferrara
oli määrännyt hänet valtuutetukseen, ja varmuuden vuoksi näyttänyt
myöskin ukon kuukausi sitten Gregoriksen hyväksi teettämän testamentin,
pyysi hän, että kirjoituspöydän laatikoista löydetyt rahat jätettäisiin
hänelle kuittia vastaan. Tätä vastaan ei virkamiehillä ollut mitään
sanomista.

Kun huonekalut olivat tarkastetut, tutki komisarius akkunat toisen
toisensa perään; mutta kaikki havaittiin olevan suljetut. Oli
mahdotonta avata niitä ulkoapäin, eikä näkynyt jälkeäkään siitä, että
olisi edes yritetty tehdä sitä. Myöskin ovet olivat vahingoittumattomat.

"Käsittämätöntä", sanoi tuomari, "Että vanhus on murhattu, siitä ei
ole epäilemistäkään, mutta yksikään varas ei jätä tuhansia dukaatteja
liikuttamattomina laatikoihin ja vielä vähemmin tunkeutuu sisään
avaimenreiän kautta. Ettekö te luule samaa, herra Serlendis?"

"Aivan, aivan!" vastasi notario kuivaten hikeä otsaltaan.

"Asuuko tässä talossa ketään muita?" kysyi tuomari palvelijalta.

"Ei ketään", vastasi tämä, "paitsi herra Melirytos, vainajan kirjuri,
ja minä."

"Suljetteko te portin joka ilta?"

"Joka ilta."

"Muistatteko, suljitteko sen myöskin eilenillalla?"

"Suljin, kuten aina. Minä muistan sen varsin hyvin."

"Ja kun aamulla nousitte ylös, oliko portti silloin vielä suljettu?"
kysyi komisarius.

"Ei", vastasi Janko, "se oli auki."

"Ah, herra Melirytoksella on siis toinen avain", huudahti Serlendis,
ja hänen huulensa, jotka olivat olleet hirveän kalpeat, saivat punasen
värinsä takaisin, ja hänen silmänsä salamoivat äkisti hänen viheriäin
silmälasiansa takana.

"Kutsukaa tänne herra Melirytos!" sanoi tuomari.

"Ehkä hän voi antaa meille jotain tietoja."

"Herra Melirytos ei ole kotona, hän on matkustanut Parokseen", sanoi
Janko.

"Mitä se tahtoo sanoa. Eilen illalla tuli hän myöhään kotiin ja aikasin
tänä aamuna matkusti hän Parokseen? Pyhän Jumalan nimessä!" sanoi
Serlendis ikäänkuin itsekseen ja näytti työntäen lasisilmänsä otsalle,
ihmettelyä asettavat silmänsä.

"Hän on siis matkustanut Parokseen", jatkoi tuomari, "ja kuinka paljon
oli kello, kun hän tuli kotiin?"

"Herraseni", sanoi Janko pelästyen, "ette suinkaan epäile Melirytosta
murhasta?"

"Paras ystäväni", keskeytti hänet notario. "Melirytos on erinomainen
nuori mies. Minä rakastan häntä kuin silmäterääni. Mutta kaikki me
olemme ihmisiä, ja kiusauksella on pitkät kynnet."

"Sitäpaitsi, ystäväni, täytyy tuomioistuimen näin vakavassa asiassa
toimeenpanna mitä tarkimmat tutkimukset; sen parempi hänelle, jos hän
havaitaan syyttömäksi."

"Hän on oikeassa", sanoi tuomari leppeästi. "Meidän velvollisuutemme on
ottaa lukuun kaikki asianhaarat. Juuri syyttömällä on suurin etu siitä,
jotta hänen syyttömyytensä tulisi todistetuksi. Minä pyydän siis teitä
vastaamaan kysymyksiini. Kuinka paljon oli kello kun Melirytos tuli
kotiin yöllä?"

"Minä en voi sitä niin tarkkaan sanoa; noin puolenyön tienoissa, ehkä
hiukan myöhemmin", vastasi palvelija.

"Näittekö Melirytoksen, kun hän tuli kotiin?"

"En, mutta minä kuulin. Minä heräsin hänen askeleihinsa, mutta nukuin
heti taasen."

"Ettekö kuullut mitään suurempaa hälinää?"

"Minä kuulin, kun Melirytos meni huoneeseensa. Ennenkuin hän astui
sisään, kävi hän minun isäntäni huoneessa. Minä kuulin heidän puhuvan
keskenään ja heti senjälkeen minä nukahdin."

Serlendis heitti merkitsevän silmäyksen tuomarille ja komisariukselle.

"Ja aamulla, kun hän lähti", sanoi hän, "elikö herra Metaksas silloin
vielä?"

"Minä en tiedä, mutta minä en usko", sanoi Janko itkien.

"Mitenkä, matkustiko hän sanomatta herra Metaksaalle hyvästi?" kysyi
Serlendis taasen, jonka uteliaisuus ja ehkäpä rakkaus vainajaan vei
niin pitkälle, että hän näytti unohtavan, ettei hänellä ollut oikeutta
kysyä. Kuitenkin näytti tuomari, joka tunsi notarion suuren taidon,
kernaasti myöntävän hänelle sellaisen oikeuden.

"Niin, hyvästi sanomatta", vastasi Janko. "Hän sanoi minulle, että hän
jo illalla oli ottanut jäähyväiset häneltä, ja että hänellä oli kovin
kiire, eikä senvuoksi tahtonut herättää häntä."

Tuomari katsoi komisariukseen kummallisella silmäyksellä ja molemmat
pudistivat päätään.

"Kunniani kautta, hyvin epäilyttävää!" huomautti Serlendis ikäänkuin
tulkitakseen heidän ajatuksiaan. "Joka tapauksessa tuntuu minusta
selittämättömältä, että Melirytos — mitkä vaikuttimet saattoivat
hänet menettelemään siten, kun se ei kuitenkaan tuota hänelle mitään?
Mitä saattoi hän voittaa hänen kuolemastaan? Eihän hän ole edes hänen
perillisensä."

"Kuinka tämän asian kanssa olleekin", sanoi tuomari, "Melirytos on
hankittava tänne. Ehkä voimme hänen vastauksestaan löytää perusteita,
joita emme edes osaa arvata."

Senjälkeen antoi komisarius luvan hautauksen toimittamiseen, mikä
myöskin tapahtui suurilla juhlallisuuksilla. Seuraavana päivänä jätti
Serlendis testamentin tuomioistuimelle valvottavaksi, ja kun hän
lähetti sen Gregorikselle, kirjoitti hän samalla kertaa:

"Surullisia uutisia, paras herraseni! Enonne on lähtenyt pitkälle
matkalleen. Tässä on testamentti, ystävä raukkani; elkää nyt kuolko
surusta. Pysykää toistaiseksi poissa Syrosta, missä kaikki näyttäisi
teille synkältä ja surulliselta."

Kaiken tämän tapahtuessa oli Melirytos matkallaan Parokselle, ja
joskin matka oli lyhyt ja hänen kärsimättömyytensä suuri, niin vähän
välittivät luonnonvoimat siitä; laiva tarvitsi enemmän kuin kaksi
kertaa tavallisen ajan ehtiäkseen naapurisaarelle.

On tarpeetonta viipyä yksityiskohdissa hänen yhtymisessään äitinsä
kanssa. Tunnin kuluessa oli hän ilmoittanut hänelle onnensa ja saanut
hänen myöntymyksensä ja siunauksensa avioliittoonsa Aglaian kanssa.
Kun hän siis oli toimittanut asiansa äitinsä luona, oli hän valmis
matkustamaan takaisin, vaikka hänen äitinsä hartaasti pyysi häntä
viipymään vielä jonkun päivän. Hän oli juuri vähällä antaa perään
äitinsä toivomuksille, kun muuan palvelija jätti hänelle tuomioistuimen
sinetillä varustetun kirjeen.

"Kuka on antanut kirjeen?" kysyi Melirytos.

"Kolme oikeudenpalvelijaa", vastasi tämä. "He odottavat pihalla."

Melirytos luki kirjoituksen, jonka sisällys näytti hämmästyttävän häntä.

"Äiti", sanoi hän hymyillen, mutta hiukan epävarmalla äänellä, minun
täytyy matkustaa heti.

"Mistä syystä?"

"Syran poliisi vaatii minua heti palaamaan takaisin."

"Kuinka? Sinähän olet tuskin ehtinyt tänne. Mitä tämä merkitsee? Odota
ainakin huomiseen asti."

"Oikeudenpalvelijoilla on käsky viedä minut tahtoen tai tahtomattani."

"Mutta mitä on sitten tapahtunut? Herra Jumala, mitä on tapahtunut?"
huudahti äiti. "Mitä tahtoo poliisi sinulta? Sano — puhu —"

"Minä tiedän siitä yhtä vähän kuin sinä", vastasi Melirytos.
"Mutta rauhoitu, äiti, se ei voi olla pelättävää. Kuulkaamme mitä
oikeudenpalvelijoilla on sanottavaa."

Kun nämä tulivat sisään, lähestyi se, joka Syran viranomaisilta oli
saanut toimekseen vangitsemisen, hiukan epäröivin askelin Melirytosta
toisten jäädessä ovelle.

"Vaaditaan niinmuodoin, herra Kopides, minun palaamistani Syraan.
Voitteko te ja onko teillä lupa minulle ilmoittaa syyt siihen?"

Mies näytti tulevan hämilleen.

"Herraseni", sanoi hän, "herra Metaksas on kuollut ja otaksutaan, että
hänet on murhattu. Poliisi etsii murhaajaa ja senvuoksi on vaadittu
teidän palaamistanne esiintyäksenne todistajana."

Nämä sanat tekivät hyvin erilaisen vaikutuksen äitiin ja poikaan. Kun
edellinen niissä ei huomannut vähääkään aihetta pelkoon, kohtasivat ne
viimemainitun kuin salamanisku.

"Herra Metaksas — kuollut — murhattu! Oi Jumalani!" huudahti
nuorukainen kalveten ja heittäytyi tuskan valtaamana äitinsä syliin.

Oikeudenpalvelijat vaihtoivat salaista ymmärrystä osottavan silmäyksen.
Äidin ja pojan hyvästijättö oli hyvin lyhyt.

Muutamaa minuuttia myöhemmin astui hän eräälle hallituksen laivalle,
eikä viipynyt kauvaa, ennenkuin hän taasen oli takaisin Syrassa.

Tuskin maalle tultuaan tahtoi Melirytos lähteä hyväntekijänsä haudalle,
mutta hänen seuraajansa selittivät, että heillä oli käsky heti viedä
hänet poliisiasemalle. Hän seurasi siis heitä poliisikomisariuksen luo,
jolle hän heti uudisti ennemmin hyljätyn pyyntönsä.

Tämä vastasi hänelle, että hänellä oli käsky saattaa hänet varmaan
talteen ja jätti hänet vankilantirehtöörin haltuun, joka antoi viedä
hänet yksinäiseen koppiin.

Melirytos luuli uneksivansa, hän ei voinut löytää minkäänlaisia
selitystä siihen kohteluun, jonka alaiseksi hän joutui. Koko yön vietti
hän arveluissa, joskin suru hänen hyväntekijänsä kuolemasta joskus vei
ylivallan kaikilta muilta tunteilta.

Aikasin seuraavana aamuna vietiin hänet hänen suureksi helpotuksekseen
tuomioistuimen eteen. Kuulustelu, ajatteli hän, selittää kaikki ja
pelastaa hänet tästä epätietoisuuden tilasta. Tavan mukaan tehtiin
hänelle seuraavat kysymykset:

"Nimenne?"

"Themistokles Melirytos."

"Kotipaikka?"

"Paros."

"Ikänne?"

"Kaksikymmentäneljä vuolta."

"Toimenne?"

"Kirjuri Metaksaalla."

"Koska saitte tiedon herra Metaksaan kuolemasta?"

"Paroksella poliisivirkamiehen kautta, joka vangitsi minut."

"Koska matkustitte Parokselle?"

"Tämän kuun kymmenentenä päivänä."

"Mihin aikaan päivästä?"

"Kello viisi aamulla."

"Kuinka jätitte herra Metaksaan sinä aamuna?"

"Hän nukkui."

"Mistä tiesitte, että hän nukkui?"

"Hänen palvelijansa sanoi sen minulle."

"Ettekä te mennyt sisään sanomaan hyvästi hänelle?"

"En, minä en tahtonut häiritä häntä hänen unessaan."

"Se kuuluu kummalliselta, kun ajattelee sitä ystävällistä suhdetta,
mikä oli teidän välillänne, että te matkustitte sanomatta hyvästi
hänelle."

"Minä olin ottanut jäähyväiset häneltä jo illalla, kun tiesin, että
tulisin matkustamaan seuraavana aamuna."

"Te olitte jo ennemmin iltapäivällä ollut poissa. Mihin te menitte ja
mihin aikaan tulitte takaisin?"

"Minä kävin ensin notario Serlendiksen luona ja menin hänen luotaan
herra Skuludiksen luo, jonka kanssa tulin takaisin Metaksaan luo.
Sitten seurasin herra Skuludista hänen kotiinsa ja viivyin siellä kello
yhteen yöllä, jolloin läksin kotiin."

"Mihin menitte ja mitä teitte, kun olitte tullut kotia?"

"Menin heti huoneeseeni, tein matkavalmistuksen ja menin levolle."

"Oliko teidän kotiintullessanne ovi sulettu vai auki?"

"Se ei ollut sulettu, ja minä luulin, että palvelija jostain syystä oli
jättänyt sen auki."

"Teillä oli portinavain?"

"Oli."

Tuomari antoi nyt kutsua Serlendiksen.

Tämä selitti, että Melirytos saman kuun yhdeksäntenä päivänä
iltapäivällä oli käynyt hänen luonaan hänen konttorissaan ja
pyytänyt häntä hankkimaan hänelle kymmenentuhannen drakman lainan,
vakuutuksella että hän lyhyen ajan kuluttua maksaisi sen takaisin.
Omasta alotteestaan oli hän sitten uskonut hänelle, että herra Metaksas
yksityisesti tehdyssä testamentissa oli asettanut hänet ainoaksi
perillisekseen. Serlendis lisäsi lopuksi, ettei hän tahtonut suostua
lainanvälittäjäksi, koska hän tiesi, että Metaksas kuukautta ennen
notarion kirjoittaman testamentin kautta oli jättänyt koko omaisuutensa
sisarenpojalleen Gregorikselle. Jos hän senjälkeen lain mukaan ja
testamentin määräyksen jälkeen olisi tahtonut tehdä muutoksia joko
osittain tai koskeva testamenttia kokonaisuudessaan, niin voi se
tapahtua ainoastaan notarion vahvistaman liitteen kautta, lisättynä
entisiin määräyksiin.

Tälle selitykselle näytti tuomari panevan suuren merkityksen.

Serlendiksen jälkeen kutsuttiin ne henkilöt, jotka yhdeksäntenä
päivänä ovat olleet hänen konttorissaan. He selittivät yhdenmukaisesti
kuulleensa, kuinka Melirytos oli pyytänyt kymmenen tuhannen drakman
lainaa ja vakuuttanut, että hänellä pian olisi hallussaan omaisuus,
joka kymmenkertaisesti vastaisi sitä summaa.

Kun Skuludis kutsuttiin, selitti hän, että Melirytos oli tullut hänen
luokseen yhdeksännen päivän iltana ja että hän ja hänen tyttärensä
olivat seuranneet häntä Metaksaan luo. Tuomarin kysymyksen johdosta
ilmoitti hän vielä, että hän Metaksaan toivomuksen mukaan oli kihlannut
tyttärensä nuoren Melirytoksen kanssa.

"Anteeksi, että minä näytän tahtovan tunkeutua teidän perheoloihinne",
sanoi tuomari. "Minä tahdon on kuitenkin niin paljon kuin mahdollista
rajoittua vain siihen, mikä voi saattaa valaistusta asiaan. Melirytos
on köyhä. Eikö herra Metaksas sanonut sitä teille, kun hän ehdotti
häntä teidän vävyksenne?"

"Ystäväni Metaksas sanoi minulle, ettei Melirytoksella ollut mitään
omaisuutta, mutta että hänellä oli kaikki mitä tarvittiin sellaisen
hankkimiseen, tietoja ja työkykyä."

"Hän ei niinmuodoin", jatkoi tuomari, "kuolemansa edellisenä
iltana puhunut mitään siitä, että hän oli asettanut Melirytoksen
perillisekseen?"

"Melirytoksen perillisekseen!" huudahti Skuludis. "Ei, sitä hän ei
sanonut. Se on loukkaus Melirytosta kohtaan."

"Ja lähdittekö samana iltana herra Metaksaan talosta Melirytoksen
seurassa?"

"Lähdin."

"Kuinka paljon oli kello, kun Melirytos erosi teistä?"

"Kello oli yksi yöllä."

Janko, joka nyt kutsuttiin, uudisti ennen antamansa tiedonannot. Hän
pysyi väitteessään, että Melirytos, tultuaan kotiin yöllä, vielä kerran
oli mennyt hänen herransa huoneeseen ja että hän oli kuullut hänen
siellä puhuvan Melirytoksen kanssa. Kysymykseen, tiesikö hän, että
hänen herransa oli tehnyt Melirytoksen perillisekseen, vastasi hän
ettei hän ollut kuullut mitään sellaista.

Hän sai mennä ja Melirytos tuotiin kuulusteltavaksi uudelleen.

"Tämän kuun yhdeksäntenä päivänä", sanoi tuomari, "käännyitte te
notarien puoleen saadaksenne kymmenentuhannen drakman lainan. Voitteko
ilmoittaa, mihin tarkoitukseen tarvitsitte rahat?"

Kun hän huomasi, että Melirytos epäröi, mitä hän vastaisi, lisäsi hän:
"Elkää unhottako, että te olette velvollinen sanomaan meille koko
totuuden."

"Jos oikeus katsoo sopivaksi tunkeutua minun yksityiselämäni
salaisuuksiin, niin en minä tahdo vaieta niistä, vaikkakin niistä
puhuminen on minulle vastenmielistä. Minä olen tosin kyllä pyytänyt
lainaa, mutta vain erityisessä tapauksessa. Aikomukseni oli pyytää
neiti Aglaia Skuludiksen kättä ja ainoastaan siinä tapauksessa,
että tämä nuori neiti myöntyisi minun kosintaani, minä tarvitsin
kysymyksessä olevan kymmenentuhannen drakman summan."

"Mutta te selititte notariolle, että te voitte antaa vakuudeksi
pyytämäänne summaa kymmenkertaisesti vastaavan kiinteimistön.
Täällä Syrassa teillä ei ole mitään omaisuutta. Mitä te sillä siis
tarkoititte?"

"Se on kyllä totta, ettei minulla itselläni ole mitään kiinteimistöä,
mutta herra Metaksas on testamentannut minulle omansa Sentähden minä
nostinkin lainata rahaa, kun en minä hyväntekijäni eläessä tahtonut
enkä voinut vastaanottaa mitään hänen omaisuudestaan."

"Herra Metaksas on siis asettanut teidät perillisekseen? Kuinka se on
selitettävissä? Eikö hänen sisarenpoikansa ollut hänelle läheisempi?"

"Minun asiani ei ole", vastasi Melirytos vältellen, "ottaa selvää
niistä perusteista, millä herra Metaksas mieluummin tahtoi jättää
omaisuutensa jollekulle toiselle kuin sisarenpojalleen."

"Niinmuodoin on hän tehnyt testamentin, jossa hän asettaa teidät
perillisekseen?"

"Niin."

Melirytos veti testamentin taskustaan ja jätti sen tuomarille, joka
tarkkaan katseli sitä.

"Onko tämä herra Metaksaan omakätinen allekirjoitus?" kysyi hän.

"Tietysti", vastasi Melirytos tyynesti.

"Mutta se ei missään tapauksessa ole samaa käsialaa kuin itse
testamentti."

"Se on helposti selitettävissä, kun herra Metaksas ei itse ole sitä
kirjoittanut."

"Kuka sitten on sen kirjoittanut?" kysyi tuomari epäillen.

"Minä", vastasi Melirytos.

"Kuinka, tekö?"

"Niin", vastasi Melirytos tyynesti, "herra Metaksas saneli sen minulle."

"Vai niin, onko herra Metaksas todellakin sanellut testamentin
teille?" kysyi tuomari kiinnittäen läpitunkevan silmäyksen häneen.
"Tahtoisitteko myöskin sanoa minulle, milloin se tapahtui?"

"Tämän kuun yhdeksäntenä päivänä, päivällisen tienoissa."

"Ahaa, vai yhdeksäntenä", huomautti tuomari ivallisesti, "viimeisenä
päivänä, minkä hän oli elossa. Se oli onnellinen sattuma, herra
Melirytos, ettei hän viivytellyt kymmenenteen."

Melirytos vei nenäliinan silmilleen.

"Säästäkää tuollaiset traagilliset ilveilynne siksi, kunnes saatte
tuomionne", sanoi tuomari vastenmielisyydellä. "Ehkä niillä silloin on
enemmän vaikutusta. Mutta siihen asti saatte pysyä vankilassa."

Tällä tavoin näki Melirytos, samassa silmänräpäyksessä kun hän oli
toivonut selityksensä kautta puhdistaneensa itsensä ja pääsevänsä
vapaalle jalalle, joutuvansa takaisin vankilaan, epäiltynä
hyväntekijänsä murhasta.

Käsky annettiin, että vangittua on tarkasti vartioitava, eikä ketään
saanut päästää hänen luokseen.

Todistusten hankkiminen, todistajain kuulustelu, joista useat, kuten
syytetyn äiti, asuivat Paroksella, kesti yli kuukauden ajan.

Vihdoinkin koitti tutkintopäivä. Lukematon joukko ihmisiä oli saapunut
oikeussaliin ja oikeus huoneuston läheisyyteen.

Ei ainoastaan Parokselta, vaan muiltakin lähisaarilta oli uteliaita
saapunut. Metaksaan, yleisesti rakastetun miehen murha oli lavealti
herättänyt mitä suurinta huomiota. Ne, jotka olivat tottuneet pitämään
Melirytosta kunniallisena miehenä, eivät tahtoneet uskoa hänen
rikollisuuttaan; toiset taas, ja niistä oli suuri enemmistä, olivat
kauhulla vastaanottaneet sanoman rikoksesta, josta häntä syytettiin.
Ei koskaan oltu kuultu puhuttavan suuremmasta epäkiitollisuudesta, ei
koskaan ollut murha tapahtunut inhottavimmissa olosuhteissa.

Kun syytetty tuotiin saliin, pitivät ainoastaan ne, jotka lähemmin
tunsivat hänet, sitä tyyneyttä, millä hän silmäili ympärilleen, ja
varmuutta hänen käytöksessään todistuksena hänen syyttömyydestään;
mutta useimmat läsnäolijoista näkivät siinä ainoastaan merkin paatuneen
pahantekijän uppiniskaisuudesta.

Tutkinto ulotettiin todistajain kuulustelulla. Näiden joukossa herätti
erittäinkin vanha Janko läsnäolijain huomiota ja osanottoa. Hänen
valkonen tukkansa laskeutui molemmin puolin alas olkapäille, hän piti
päänsä alaspäin, ikäänkuin vuosien kuorman ja surujen painamana; hänen
kalpea otsansa ja itkusta punaset silmänsä puhuivat hänen syvästä
surustaan. Hänen lausuntonsa epäämätön totuudenmukaisuus, mikä sillä
oli Melirytoksen kertomuksen kanssa siitä mitä tämä oli tehnyt kotiin
tultuaan murhayönä, teki syvän vaikutuksen niin tuomareihin kuin
kuulijoihinkin.

Kun Skuludiksen vuoro tuli esiintyä ja hän huomasi Melirytoksen
syytettyjen penkillä, tahtoi hän heittäytyä hänen syliinsä, mutta
oikeudenpalvelijat estivät hänet siitä. Kun hän jälleen oli toipunut,
uudisti hän entiset lausuntonsa, mutta väitti mitä päättäväisimmin
ettei mitään testamenttia ollut olemassa Melirytoksen hyväksi. Syytetty
yritti keskeyttää häntä, mutta tuomari käski hänen vaieta ja odottaa
kunnes häneltä kysyttäisiin.

Serlendiksellä, joka nyt esiintyi todistaakseen asiassa, oli lasisilmät
silmillä. Hänen huulillaan leikki hymyily, joka samalla kertaa näytti
osottavan ujoutta ja osanottoa syytetylle. Hän yritti voimainsa mukaan
antaa äänelleen vakuuttavaa, eli oikeammin hunajanmakeaa kaikua.

Hänelle oli syytetty aina "hyvin kunnianarvoisa herra Melirytos,
korkeasti kunnioitettu herra Melirytos", Hän selitti, että
"kunnianarvoisa" herra Melirytos muutamaa tuntia ennenkuin pahantekijät
murhasivat herra Metaksas raukan, oli vakuuttanut hänelle, että hänellä
pian oli hallussaan suuri omaisuus ja että hän oli hänelle puhunut
testamentin olemassaolosta, jonka herra Metaksas hänen kauttaan oli
valmistanut ja jonka mukaan kaikki myöhemmät testamenttimääräykset
täytyi tapahtua tähän sisältyväin lisäysten kautta. Kysyttynä
yksityistestamentin allekirjoituksen suhteen, myönsi notario, että se
oli hyvin vainajan nimikirjoituksen näköinen, mutta että kuitenkin
jonkunverran erilaisuutta oli huomattavissa näiden välillä.

Sittenkun todistajat oli kuulusteltu otti yleinen syyttäjä
puheenvuoron. Hänen puheensa oli vilkas ja voimakas. Hänen päätelmänsä
olivat lyhyesti valmistetut ja tekivät vakuuttavan vaikutuksen.

Aste asteelta kehitti hän ne tapahtumat, jotka osottivat, ettei
ollut edes epäilyksen varjoakaan siitä, ettei Metaksas ollut tullut
murhatuksi. Hän esiintoi, että murhan jälkeisenä aamuna portti oli
ollut lukitsematta, vaikkei siinä huomattu pienintäkään jälkeä siitä,
että se olisi avattu väkivallalla, ja ettei kenelläkään, paitsi
uskollisella Jankolla, jolla myöskään ei voinut olla pienintäkään
hyötyä herransa kuolemasta, jota hän jumaloi, ollut portinavainta.

Hän merkillepani senjälkeen edelleen, että murhaaja ei kernaasti voinut
olla tavallinen varas, koska murhatun rahat ja muu omaisuus olivat
aivan koskemattomat.

"Kenellä siis", huudahti hän, "olisi ollut joitakin vaikuttimia
tämän rikoksen tekemiseen, jos ei sillä, joka toivoi saavansa
hedelmät siitä, jos ei Melirytoksella, joka seisoo täällä edessämme
vainajan testamentti kädessään? Mutta tämä testamentti, joka tempaisi
Melirytoksen hänen köyhyydestään ja nostaisi hänet rikkauden huipulle,
minkä arvoinen se on? Se on alusta loppuun asti testamentin omistajan
itsensä kirjoittama ja siinä on ainoastaan vainajan allekirjoitus. Ja
edelleen: onko tämä allekirjoitus uskottavain todistajain todistama?
Sellainen kuin asianlaita nyt on, peruutetaan jokainen yksityinen
testamentti, jokainen entinen notarion kautta tehty määräys, joka
ei ole liite siihen ja juuri vastoin sitä määräystä, mikä tässä on
erityisesti painostettu."

"Koska antoi hän tehdä sen uuden testamentin?"

"Muutamaa tuntia ennen kuin rikos tapahtui."

"Koska on Melirytos esittänyt sen? Vasta sitten kun hän on tehnyt
rikoksen, kun hänen uhrinsa ei enää voinut tehdä vastaväitteitä sitä
vastaan."

"Kuka voisi enää epäillä? Testamentti on väärennetty tai pikemmin
allekirjoitus pakotettu väkivallalla! Melirytos tulee kotiin myöhään
yöllä, hän menee herransa huoneeseen ja puhuu hänen kanssaan. Miksi
kieltää hän tämän tosiasian, kun Janko kuitenkin on kuullut sen? Tällä
hetkellä eli Metaksas vielä; seuraavana aamuna löydetään ainoastaan
hänen verinen ruumiinsa. Miksi matkusti Melirytos jo aikasin, jo
ennen päivän nousua saarelta? Miksi matkusti hän ensin käymättä ukon
huoneessa, kun palvelija kehotti häntä siihen?"

Syyttäjä lopetti puheensa vaatien syytetylle edesvastuuta testamentin
väärentämisestä ja Metaksaan murhasta.

"Mitä rangaistuksen laatuun tulee, jätän sen oikeuden ratkaistavaksi."

"Minä tunnen", lisäsi hän, "leijonan raivon, tiikerin verenhimon;
mutta koskaan en ole kuullut puhuttavan tällaisesta julmuudesta,
en edes petoeläinten kesken; minkään kansan lakikirjoissa ei löydy
rangaistusmääräystä, joka vastaisi näin inhottavaa rikosta."

Yhä enenevällä ihmettelyllä kuunteli Melirytos tätä syytösten
kokoonhaalimista.

Syyttäjän todisteet tuntuivat hänestä niin valtaavilta, hänen
johtopäätöksensä niin taitavasti perustelluilta, että hän tunsi, että
hän itsekin olisi tullut niistä vakuutetuiksi, jos hän ei olisi tiennyt
itseään viattomaksi.

Niin pian kun syyttäjä oli lopettanut lausuntonsa, nousi Melirytos
arvokkaasti. Hän sanoi, että mikä suretti häntä kuolemaan asti, oli
se surullinen loppu, minkä hänen hyväntekijänsä oli saanut, jota
kohtani hän aina oli tuntenut pojan rakkautta. Vaikkakin se hänelle
oli lisäys onnettomuudessa, että uskottiin hänet syylliseksi toisen
isänsä murhaan, niin kantoi hän nureksimatta sellaisen syytöksen, kun
hänen täytyi tunnustaa, että ihmeteltävä ketju sitovia olosuhteita
ja todennäköisyyksiä löytyi häntä vastaan. Luottaen totuuden voimaan
oli hän hyljännyt puolustajan asettamisen itselleen ja nytkään
vielä, kun näyttää siltä, että totuutta on vaikea todistaa, ei hän
tahtonut, että hän pelastuksestaan saisi kiittää asianajajan taitavaa
puolustuspuhetta, vaan asetti hyvin yksinkertaisesti kaikkia näennäisiä
todisteita vastaan hänen rikollisuudestaan ehdottoman kieltonsa siitä.

Hän vakuutti uudelleen, että herra Metaksas omasta vapaasta
tahdostaan oli sanellut testamentin hänelle, ja että hän itse mitä
vastahakoisimmin oli taipunut vanhuksen tahtoon. Hän vakuutti,
että Metaksas itse oli sen allekirjoittanut, mutta hän kieltäytyi
ilmoittamasta niitä perusteita, mitkä olivat saaneet vanhuksen
menettelemään sillä tavalla. Hän lisäsi vielä, ettei Metaksas koskaan
ollut puhunut hänelle mistään aikaisemmasta testamentista. Hän oli itse
jo yhdeksännen päivän iltana antanut hänelle luvan matkustaa Parokselle
ja toivottanut hänelle onnellista matkaa, jottei hän olisi tullut
häirityksi seuraavana aamuna, ja hän oli vihdoin lähtenyt matkaan
aavistamattakaan, että rikos oli tapahtunut.

"Tämä on koko minun puolustukseni", jatkoi hän, "ja joskin asianhaarat
näyttävät olevan minua vastaan, niin on minulla kuitenkin totuus
puolellani."

Tämän puolustuksen heikkous teki kaikkiin läsnäolijoihin kiusallisen
vaikutuksen. Välinpitämättömät pudistivat epäillen päätään;
Melirytoksen ystävät peittivät kasvonsa käsillään, ja Skuludis, joka
näki surullisen päätöksen olevan tulossa, itki kuin lapsi.

Tuomarit vetäytyivät neuvottelemaan.

Pelottava mielenliikutus vallitsi saliin kokoontuneiden keskuudessa,
kaamea mutina kävi yli joukon, merenaaltojen kohinan tapainen, joka
ennustaa lähestyvää myrskyä. Kun tuomarit tunnin kuluttua taasen
näyttäytyivät ja julistivat kuolemantuomion Melirytokselle, jonka
katsottiin tehneen väärennyksen ja murhan, ei kuulunut pienintäkään
myötätuntoisuuden ääntä tuomitun puolesta. Siellä löytyi tosin kyllä
myöskin monta henkilöä, jotka tunsivat Melirytoksen ja arvossapitivät
häntä, mutta kammo rikoksen johdosta, josta hänet oli tuomittu, oli
kuolettanut kaikki osanoton tunteet heissä. Mitä Skuludikseen tuli,
oli hän tuskin kuullut tuomion ennenkuin hän meni tainnoksiin ja hänet
täytyi viedä ulos.

Totuuden nimessä ei kuitenkaan saa jättää mainitsematta, että ainakin
yksi valittava ääni kuului. Kun notario Serlendis läksi salista,
kuultiin hänen useampaan kertaan lausuvan: "Säälittävä ihminen! Mies
parka!"

Niin pian kun Skuludis oli toipunut pyörtymystilastaan, riensi hän
vankilaan. Tuomittu oli kaikkea muuta kuin murtunut; mutta hän ei
myöskään osottanut ylvästä välinpitämättömyyttä elämänsä suhteen.
Hän oli vain huumaantunut kaikesta siitä, mitä hän oli kuullut
oikeudenkäynnin aikana, ja hänen oli vaikea koota ajatuksiaan.

"Lähettäkää heti armonanomus!" huudahti Skuludis. "Laki myöntää kuusi
viikkoa siihen, kiirehtikää käyttämään hyväksenne tätä aikaa."

"Armonanomus?" huudahti Melirytos, ihmetellen katsellen häntä.
"Jos minulle olisi luvallista vaatia oikeutta, niin en epäröisi
minuuttiakaan; mutta ainoastaan syyllinen pyytää armoa, minä en ole
syyllinen, minä en pyydä sitä."

"Mutta teidän kuolemanne on varma; ei ole muuta keinoa välttää sitä."

"Kuolemani", sanoi Melirytos kalveten. "Minä tiedän sen, ja minua
huolestuttaa, että minun väärien todistusten kautta harhaan joutuneiden
tuomarien eksytysten tähden täytyy kuolla. Minä olen nuori, enkä
kernaasti tahtoisi erota tästä elämästä, joka näytti tarjoavan minulle
mitä ihanimpia toiveita, kun minä olin niin lähellä saada kutsua teidän
tytärtänne, rakkauteni esinettä, omakseni. Tämä kaunis unelma tulee
tyhjäksi tehdyksi kuoleman kautta."

"Me saisimme pian tutustua kaikkiin nautinnoihin, mitä rikkaus voi
tarjota, kun herra Metaksas, jonka kuolema tulisi olemaan ainoa suruni
elämässäni, oli testamentannut minulle koko omaisuutensa."

"Kuinka, Melirytos, te väitätte —"

"Minä näen surukseni", vastasi nuorukainen katkerasti, "että tuomio
on antanut paraimmille ystävillenikin oikeuden epäillä minua.
Niin Skuludis, minä pysyn väitteessäni, että herra Metaksas on
testamentannut minulle omaisuutensa. Se on ensi kertaa, kun te kuulette
sen minun suustani. Testamentti valmistettiin todellakin vainajan
viimeisenä elinpäivänä, ja hän kielsi minua erityisesti sanomasta sitä
teille, niin kauvan kuin hän eli."

Skuludis löi rintaansa. "Mikä onneton kohtalo meitä vaivaakaan!"
huudahti hän. "Mutta teidän täytyy itsekin myöntää, että minun
luottamukseni teihin täytyy olla rajaton, voidakseni uskoa teidän
sanojanne."

"Minä tiesin sen", vastasi Melirytos, "senvuoksi en olekaan suuttunut
tuomareilleni. Minulla ei ole mitään oikeutta vaatia teiltä muuta."

"Mutta se toinen testamentti hänen sisarenpoikansa eduksi —".

"Siihen nähden voin vain sanoa teille samaa kuin sanoin tuomareille:
herra Metaksas ei ole koskaan maininnut sanaakaan siitä minulle. Sen
olemassaolo on minulle selittämätön arvoitus. Kun herra Metaksas saneli
minulle viimeisen tahtonsa, olisi hän kai siinä maininnut jotain tästä
paperista. Mutta päinvastoin antoi hän minulle, kun minä tahdoin pyytää
hänen sisarenpoikansa puolesta, pitkän selityksen siitä, minkätähden
hän ei tahtonut, että edes pieninkään osa hänen omaisuudestaan joutuisi
Gregoriksen käsiin. Kaikkityyni on minulle arvoitus, jonka selittäminen
tulee olemaan minun elämäni päämäärä, jos minun suodaan elää."

"Mutta teidän täytyy elää, vaikkakin vain saadaksenne selville
totuuden", huudahti Skuludis painaen hänet rintaansa vastaan. "Pyytäkää
armoa, niin te saatte elää."

"Minä olen jo sanonut teille, että minä haluan elää. Minulla on
tuhannen syytä siihen. Mutta tahdotteko, että minun raskaan kuormani
lisäksi vielä pitäisi saada kunniattomuuden? Tahdotteko, että minun
pitäisi Aglaialle tarjota nimen, jota hänen täytyisi punastua? Sokeat
tuomarit ovat tuominneet minut syylliseksi. Heillä on oikeus langettaa
kuolemantuomion minun ylitseni. Mutta minä olen syytön enkä tahdo ostaa
henkeäni häpeällisellä tunnustuksella. Minä en tee armonanomusta."

Skuludis pudisti itkien hänen kättään. "Olkoon niin, älä pyydä armoa,
vaan vaadi oikeutta. Jos sinä rakastat minua, säälistä — Aglaiaa
kohtaan, ja jos vielä löytyy oikeutta maan päällä, niin sinun täytyy
tulla pelastetuksi."

Melirytos antoi viimeinkin perään Skuludiksen rukouksille. Hän
kirjoitti armonanomuksen, mutta aivan toisella tavalla kuin
sellaisia hakemuksia tavallisesti kirjoitetaan. Hän selitti hyvin
yksinkertaisesti, ettei hän ollut syyllinen siihen rikokseen, mistä
hänet oli tuomittu, ja vaati tuomiota kumottavaksi.

Heti kun kirjoitus oli valmis, otti Skuludis sen ja jätti vangin heti
pannakseen kaikki voimat liikkeelle: saavuttaakseen onnellisen tuloksen
tahtoi hän heti lähteä Ateenaan.

Seurataksemme oikeusnäytelmää olemme joksikin aikaa jättäneet
muutamia kertomuksemme päähenkilöistä syrjään. Punastunein poskin ja
hymyilevin huulin oli Aglaia kihlattunsa seurassa jättänyt vanhan
Metaksaan asunnon ja palannut kotiinsa, missä yli puoli yötä kului
molemminpuolisissa rakkaus- ja uskollisuuslupauksissa. Puoliyö oli
aikoja sitten ohi, kun rakastavat vihdoinkin erosivat.

Neljä päivää oli jo kulunut Melirytoksen matkan jälkeen, ja Skuludis
teki mitä suurimpia yrityksiä salatakseen tyttäreltään Melirytoksen
paluun ja vangitsemisen. Mutta lopultakin, kun hän ei enää voinut
täydelleen salata totuutta, sanoi hän, että Melirytos kyllä taasen oli
Syrassa, mutta että tutkimuksia murhan johdosta oli alettu toimeenpanna
ja että tuomioistuin, toivossa saada painavia todistuksia vainajan
ystäviltä, m.m. Melirytokselta, oli kieltänyt näiltä kaiken yhteyden
Syran asukasten kanssa.

Jo isänsä ensimäisten sanojen johdosta pelästyi Aglaia. Kun hän
oli lopettanut, pyrskähti hän itkemään. Mutta pian näki hän, ettei
kyyneleistä ollut mitään hyötyä ja päätti alistuvaisuudella odottaa
tutkimusten tuloksia ja tuomiota.

Kuumeentapaisella kärsimättömyydellä laski Aglaia päiviä, tunteja,
minuutteja, ja kun vihdoinkin odotettu päivä tuli, näytti hänen
aurinkoon päin käännetty silmäyksensä moittivan sitä liian hitaasta
kulusta.

Illan tullen kuuli hän hälinää portaissa ja kiiruhti ovelle. Sensijaan
että olisi nähnyt Melirytoksen ilosta loistavin kasvoin rientävän
vastaan, näki hän tajuttoman ja kalpean isänsä, jota neljä miestä
kantoi. Veri virtasi nuoren tytön sydämeen. Hän oli vähällä pyörtyä,
sillä hänen isänsä tila ennusti surullisia uutisia.

Skuludis oli ensialuksi aikonut viivyttelemättä toimeenpanna ystävänsä
pelastusyrityksen, mutta katsoen siihen, että asian surullinen
lopputulos varmasti olisi tullut hänen tyttärensä tietoon, oli hän
katsonut edullisemmaksi itse ilmoittaa siitä hänelle, jotta se kohtaisi
häntä niin lievästi kuin mahdollista.

Kun hän oli tullut tuntoihinsa, tarttui hän Aglaian käteen ja
lempeästi vetäen hänet luokseen sanoi hän: "Rakas lapseni, elämämme on
loppumatonta taistelua ja ainoastaan voimakkaat sielut voivat kestää
siinä; me vastaanotamme sen kaikkine riemuineen ja iionaiheineen,
voimatta kieltäytyä siitä, ja kaikki nurkumisemme on syntiä. Mutta
myöskin ovat, rakas lapseni, monet tapahtumat, joita me pidämme suurina
onnettomuuksina, ainoastaan koettelemuksia meidän uskomme lujuudesta.
Pilvet eivät aina tuo ukkosta mukanaan, ne antavat myöskin usein
tarpeellista sadetta. Tällä hetkellä meitä näyttää uhkaavan onneton
kohtalo."

"Puhu, isä! Puhu Jumalan tähden!"

"Se on toistaiseksi vain uhkaus. Minun täytyy jättää sinut jo tänä
iltana, mutta minä olen täydellisesti vakuutettu siitä, että minä voin
pelastaa Melirytoksen — jonka harhaanjohdetut tuomarit ovat tuominneet
syylliseksi."

"Tuomittu syylliseksi! Syylliseksi! Mutta, hyvä Jumala, mihin he ovat
tuominneet hänet syylliseksi?"

"Mitä meille kuuluu heidän typerä tuomionsa? Onko meidän kohtalomme
pelkästään heidän käsissään?" kysyi Skuludis. "Minä pakenen niiden
luoksi, jotka ovat tuomarien yläpuolella ja jotka voivat tuomita
elämästä ja kuolemasta. — He tulevat antamaan syyttömälle oikeutta ja
pelastamaan hänet."

"Isä, he ovat siis tuominneet Melirytoksen kuolemaan?" kysyi Aglaia
aivan kauhun ja pelästyksen esikuvana.

"He tulevat hukkumaan häpeään ja pilkkaan, tyttäreni, kun minä muutaman
päivän perästä riemulla vien ystävämme vankilasta."

"Onko hän vankilassa?" huudahti tyttö. "Vie minut sitten hänen
luokseen, isä. Jos viaton viedään kuormaan, on hänen kihlattunsa paikka
hänen vierellään."

"Mutta, lapseni, minähän sanon, että minä matkustan Ateenaan
pelastaakseni hänet. Hän on viaton, emmekä me elä vuosisadassa, jolloin
viattomuus pitkäksi aikaa jää ilmitulematta. Ole senvuoksi tyyni",
jatkoi hän, "kun minä tulen takaisin, lupaan minä viedä sinut hänen
vankilaansa ja sinä saat itse vapauttaa hänet kahleistaan."

"Lupaatko sinä minulle, isä, lupaatko sinä minulle takaisin tultuasi
viedä minut hänen vankilaansa, mitä ikänä tulee tapahtumaan, hyvää tai
pahaa?"

"Tapahtukoon mitä tapahtua voi, hyvää tai pahaa, minä lupaan sen
sinulle."

"No matkusta sitten, elä kadota yhtä silmänräpäystä! Auttakoon Jumala
sinua toimissasi. Mutta koska sinä tulet takasin?"

"Niin pian kuin mahdollista. Mutta missään tapauksessa ei minun
poissaoloni tule kestämään kauvempaa kuin kuusi viikkoa", sanoi
Skuludis surullisesti painaen alas päänsä.

"Kuusi viikkoa! Oi, Jumalani!" huudahti tyttö. "Löytyykö joku
inhimillinen olento, joka voi kestää kuusi viikkoa tällaista
epävarmuutta? Mutta käyköön niin, minä koetan."

Ja Aglaia eli nämä kuusi viikkoa, hän eli jokaisen tunnin tätä
loppumatonta aikaa; mutta jokainen tunti sisälsi kokonaisen maailman
tuskallista epäilystä ja rauhattomuutta, joka olisi riittänyt vuosiksi
jonkun toisen elämässä.

Vihdoinkin, viimeisenä päivänä kuudennella viikolla huomasi hänen
silmänsä, joka jännitetyllä tarkkuudella tähysteli merelle, pienen
valkosen pisteen. Hänet valtasi äkkinäinen sydämentykytys, sillä hän
aavisti, että se oli se alus, joka toi mukanaan Melirytoksen kohtalon.
Mitä pitemmälle päivä kului, sen suuremmaksi tuli se valkoinen
piste, ja viimeinkin, auringonlaskussa heitti höyrylaiva Pireuksesta
ankkurinsa Syran satamassa.

Skuludis astui maihin. Aglaia odotti häntä portilla. "Isä", huusi
hän, rynnäten hänen syliinsä, "Rientäkäämme vapauttamaan hänet hänen
kahleistaan."

Mutta silloin tunsi hän ukon kyyneleiden putoavan käsilleen. "Minä
ymmärrän", sanoi hän, "hänen kuolemansa on päätelty. Voi minua! Voi!"
Hänen äänensä petti hänet, hän nojasi päänsä isänsä rintaa vastaan ja
hänen silmänsä sulkeutuivat.

Itse asiassa ei tuomiossa voitu osottaa ainoatakaan lieventävää
asianhaaraa. Se vahvisti ilman armoa sen kaksinkertaisen rikoksen,
jonka raskauttavana asianhaarana, kuten siinä selvästi sanottiin,
oli mitä mustin kiittämättömyys. Senvuoksi ei myöskään, Skuludiksen
kaikista yrityksistä huolimatta, oltu voitu löytää mitään syytä
armahtamiseen, ja vieläkin vähemmän juuri sentähden, kun itse
armonanomuksen pikemmin voitiin katsoa olevan paatuneen pahantekijän
uhmailevaa hävyttömyyttä kuin katuvaisen syntisen rukousta.

"Rohkeutta", sanoi Skuludis, sulkien tyttärensä lujemmin syliinsä,
"rohkeutta lapseni!"

"Niin rohkeutta", sanoi Aglaia, avaten silmänsä. "Tule, menkäämme
vankilaan."

"Vankilaan? Aglaia, mitä sinä pyydät minulta!"

"Sinä lupasit, isä. Elkäämme kadottako aikaa. Vankila on nyt ainoa
paikka maailmassa, missä aurinko paistaa lempeästi. Menkäämme sinne!"

"Aglaia, minun Aglaiani!" huudahti Skuludis, painaen hänet rintaansa
vastaan, "tahdotko sinä tappaa minut? Lupaa minulle taistella
onnettomuutta vastaan, lupaa minulle kestää kuin urhea tyttö!"

"Älkäämme kadottako kalliita minuutteja, minä pyydän sinua, isä",
vastasi Aglaia päättävästi. "Vie minut vankilaan, jos et tahdo, että
minä tulen mielipuoleksi. Vie minut hänen luokseen, niin minä lupaan
mitä sinä vain tahdot!"

Verta vuotavalla sydämellä seurasi Skuludis tytärtään vankilaan ja
päästettiin, vaikka yö jo oli alkanut, sisään vangin koppiin. Melirytos
oli vielä epätietoinen siitä, miten hänen armonanomuksensa on käynyt.
Kun ovi avattiin ja hän näki Skuludiksen ja hänen tyttärensä tulevan,
hypähti hän ylös penkiltään. "Vihdoinkin olette siis tulleet!" huudahti
hän, "minä näen teidät taasen, ystäväni, minä kiitän teitä. Tämä on
minun elämäni onnellisin hetki. Juuri nyt tähtäsin minä katseeni
rakkaisiin tähtiini, minun sieluni liiteli vapaana ja ilman kahleita
teidän luoksenne samassa silmänräpäyksessä kun te, minun ystäväni,
astuitte sisään tuomaan minulle vapauden ihanaa lahjaa, joka on minulle
kaksin verroin kalliimpi, kun sinä, Aglaia, tulet julistamaan sitä
minulle."

Nämä sanat kuultuaan peitti Aglaia nyyhkyttäen kasvonsa käsillään.

"Vapaus", sanoi Skuludis tarttuen Melirytoksen käsivarteen, "vapaus
asuu ainoastaan taivaassa! Onnellinen se, joka saa liitää sinne
ylös täydelliseen maailmaan, tarvitsematta kokonaan läpikulkea tätä
murheenlaaksoa, tarvitsematta pohjaan asti tyhjentää kärsimysten
maljaa."

Skuludis oli puhunut tärisevällä, itkunsekaisella äänellä, Melirytos
antoi kummastuneena silmäyksensä lentää isästä tyttäreen. Hän ei
ymmärtänyt, mitä kaikki tämä merkitsi, kun, kuten hän luuli, ilosanomaa
piti tuotaman hänelle.

Mutta siiloin, ikäänkuin yhdellä iskulla poistaakseen kaiken
epävarmuuden, tuli vankilanjohtaja papin seuraamana. "Herraseni",
sanoi hän kääntyen Melirytokseen päin, "minä tuon tässä mukanani
sananpalvelijan. Ehkä tarvitsette hänen apuaan, sillä minun suulliseksi
velvollisuudekseni on annettu teille tiedoksiantaa, että oikeuden
tuomio on vahvistettu."

"Vahvistettu", vastasi Melirytos tyynesti, "minä ymmärrän, minä kiitän
teitä, herraseni, ystävyydestänne. Muutaman silmänräpäyksen kuluttua
minä käytän hyväkseni kunnianarvoisan isän apua. Saanko kuitenkin ensin
pyytää teiltä paperia, mustetta ja kynän?"

Johtaja lähti kopista, ja Melirytos sanoi tarttuen tytön käteen:
"Aglaia, sinä kuulit, mitä isäsi äsken sanoi. Onnellinen se, joka saa
jättää tämän maailman ja muuttaa parempaan. Elä itke! Minun sydämeni on
murheellinen meidän pikaisen eromme tähden, mutta mitä se itse asiassa
merkitsee? Yksi lyhyt silmänräpäys ijankaikkisuuteen verraten, jonka me
vietämme yhdistettyinä taivaassa. Siellä minä odotan sinua."

"Siitä hetkestä asti, jolloin Metaksas yhdisti meidän kätemme", sanoi
Aglaia juhlallisella äänellä, "olen minä luvannut olla sinun elämässä
ja kuolemassa. Koetuksen hetki on käsissä, sinun ei tarvitse kauvan
odottaa minua."

Itkien syleili Skuludis tytärtään. "Aglaia, tyttäreni", sanoi hän
murtuneella äänellä, "kuinka sinä voit olla noin julma isääsi kohtaan?
Tule, lähtekäämme. Tunti on kulunut, vankila suletaan."

Sillaikaa kun Melirytos Ateenan vankilassa yhä lisääntyneellä
rohkeudella odotti kuolemaa, ainoastaan sillä lohdutuksella, että
Aglaia ja Skuludis olivat hänen läheisyydessään, oleskeli Gregoris
miellyttävässä seurassa Varissa.

Tietoisuus siitä, että hänellä oli hallussaan Metaksaan rikkaudet,
joista hän tunsi itsensä aivan varmaksi, miltei huumasi hänet. Ja
joskin omantunnon ääni joskus hyvin heikosti saattoi itsensä kuuluviin,
oli hänelle helppoa huvituksilla ja irstaisuudella tukahuttaa sen.
Ennenkuin hän kuitenkaan aivan kokonaan antautui nautinnoihin,
tahtoi hän päästä selväksi eräästä "affääristä" — niinkuin hän
kyynillisesti kutsui sitä. Tämä "afääri" oli vanhan Metaksaan
murha. Ylimielisyydessään ja sellaisen salaisen ylpeyden tunnolla
millä rikollinen ylvästelee teollaan, kirjoitti hän Serlendikselle
seikkaperäisen selonteon enonsa murhasta. Hän ei ajatellut, että
tämä kirjallinen tunnustus hirveästä murhasta kerran voisi tulla
merkitsemään hänen turmiotaan, kun hän notariossa näki ainoastaan
kanssarikollisen, joka ei koskaan tunnustaisi sitä roolia, minkä hän
itse oli pelannut, ja jonka omien etujen mukaista oli vaieta aina
hautaan asti.

Kun hän tämän kertomuksen kautta katsoi kuitanneensa "affäarin",
tapahtui tapaus, joka kokonaan johti hänen ajatuksensa uusille urille.
Varin hienossa maailmassa tuli hän muutamana iltana tuntemaan erään
korkean virkamiehen, herra Pangaloksen ja hänen perheensä. Pangalos
omisti suuria rikkauksia, jotka hänen ainoa tyttärensä, Marigo, tulisi
perimään. Kun hän oli tottunut hienoilla maailmanmiestavoillaan
herättämään myötätuntoisuutta ylhäisemmissä piireissä, onnistui hän
täälläkin. Tähän tuli vielä lisäksi, että häntä nyt pidettiin rikkaan
Metaksaan perillisenä. Ja hän osasi käyttää hyväkseen olosuhteita.

Kun Gregoriksen ja Marigon silmät keskellä loistavaa juhlaa
kohtasivat toisensa, huomasi tuo tottunut naispyydystäjä heti Marigon
punastumisesta, että hän oli tehnyt edullisen vaikutuksen tämän kauniin
tytön sydämeen.

Häneen itseensä vaikutti ihanan kreikattaren tulinen kauneus alussa
vähemmän lämmittäväsi. Hän tunsi nimittäin itsensä vielä sidotuksi
Smaragdaan, vähemmän kuitenkin rakkautensa kuin rikoksensa kautta.
Mutta pian valtasi hänet kuitenkin Marigoon tutustuttuaan pirullinen
ajatus: "Hän on rikas. Hän on hieno — Hm! — Oliko vaatimaton, vähemmän
loistava Smaragda todellakin sen arvoinen, että sinusta hänen tähtensä
piti tulla murhaaja? Jos sinä nyt voisit yhdistää aarteesi rikkaan
neiti Pangaloksen aarteiden kanssa, niin se olisi joka tapauksessa
käytännöllisempää. — Miksi kiinnittää itsesi näiden Serlendisten
kanssa, tähän roistoperheeseen? Joskin sinun vähemmän tarvitsisi
pelätä, että murhatun Metaksaan haamu tunkeutuisi häiritsemään
avioliittoasi Smaragdan kanssa — sellaiset haamut ovat sitäpaitsi
ainoastaan taikauskoa — niin on asia kuitenkin hyvin vastenmielinen,
sillä minä en rakasta Smaragdaa. Mutta Marigossa minulla on kaikki
maailman aarteet yhdistettyinä. Suunnattomat rikkaudet — suunnattomat
nautinnot!"

Mutta huumauksessaan sivuutti hän kaiken johdonmukaisuuden. Sillä eikö
juuri siteiden katkaiseminen Serlendiksen kanssa, ainoan, joka tiesi
hänen rikoksestaan voisi tulla turmiolliseksi hänelle? Kammoaisiko
petetty isä todellakin paljastaa tuota rikollista tekoa?

— Mutta ei, tuo roistomainen, pelkuri notario ei tulisi oman turmionsa
uhalla kavaltamaan Gregorista.

Nämä ajatukset risteilivät hänen aivoissaan hänen hymyillen
kuunnellessaan soiton säveleitä ja silloin tällöin kuiskatessaan jonkun
imartelevan sanan Marigolle.

Mutta äkkiä päätti hän itsekseen, että hänen täytyi rientää
päämääräänsä tarmokkaammin. Teeskennellä tulista rakkautta oli hänelle
helppo asia, ja pian oli hän täydellisesti hurmannut puhtaan ja
viattoman Marigon sydämen.

"Tämä ihmeellinen yö", kuiskasi hän hänelle, kun sopiva aika oli
käsissä, "on aivan lumonnut minut. Minä en koskaan tule unohtamaan
näiden tähtien lumousvoimaa."

Marigo loi silmänsä ylös komeaa kreikkalaista yötaivasta kohti. "Niin,
tähdet tuikkivat todellakin ihmeellisesti tänä yönä", sanoi hän
vienosti.

"Voisivatkohan ne todellakin ennustaa minun onneani?" nauroi Gregoris
katsoen hänen silmiinsä. Marigo ymmärsi ja painoi alas silmäluomensa.

"Mutta minä en pelkää mitään, vaikkapa tähdet piiloutuivatkin; sillä —
minä rakastan sinua! Mutta kun minä sain tietää kohtaloni yhtenä yönä,
täytyy meidän tavata toisemme toisenakin yönä. Sinunkin, rakas Marigo,
täytyy kokea tämän ihmeellisen salaperäisyyden lumousta. Nauttikaamme
siitä siksi, kunnes minä saan tilaisuuden sinun isältäsi pyytää, että
sinä minun kanssani saisit nauttia kaikesta siitä ihanuudesta mitä
meidän rakkautemme, nuoruutemme — rikkautemme voi meille antaa."

Marigo vaikeni, ainoastaan hänen rintansa aaltoilu ilmaisi hänen syvää
liikutustaan.

"Tulemmeko kohtaamaan toisemme?"

"Kyllä, mutta meidän kohtauksemme ei tule tapahtumaan välittömästi.
Minun täytyy matkustaa tervehtimään ystävätärtäni Smaragda Serlendistä."

"Smaragdaa —?!"

"Tunnetteko hänet?"

"— — En!" Ja samalla kertaa kun hän sanoi tämän valheen, valtasi hänet
pirullinen ajatus. "Minä tulin ajatelleeksi erästä asiaa! Sallitteko
minun kirjoittaa pari sanaa eräälle liiketuttavalleni? Tuolla on
kirjoitus, pöytä. Me voimme sentään jatkaa keskusteluamme. Minulla on
sama kyky kuin Cicerolla, voida tehdä kaksi tehtävää yhtaikaa."

Marigoa huvitti suuresti hänen kevyt seurustelupuhelunsa. Tämä nuori
mies sai yhä suuremman ja suuremman vaikutusvallan häneen. Gregoris
jutteli hänen kanssaan samalla kirjoittaen:

"_Rakastettu Smaragda_!"

Ikävöimiseni saada tavata sinua tahtoo kuolettaa minut.

Sanaa "kuolettaa" katseli hän kummallisella hymyllä.

"Uskotteko", kääntyi hän Marigoon päin, "että teidän vanhempanne ovat
suosiolliset minulle?"

"Oi, herra Gregoris, se ei suinkaan ole jäänyt teiltä huomaamatta."

"Ehkä minä olen liiaksi syventynyt teidän mustain kutrienne yöhön",
sano! hän ja kirjoitti: "Sitten kun kaikki olosuhteet nyt ovat
käyneet meille edullisiksi, on maailma lupaavana edessämme. Valkoinen
morsiushuntusi tulee näyttämään ihastuttavalta sinun mustaa tukkaasi
vastaan."

"Mutta antakaa minulle ajatusaikaa, Gregoris", kuiskasi Marigo, "minä
en ymmärrä, kuinka kaikki tämä niin äkkiä tuli ylitseni. Mitä he
tulevat ajattelemaan —?"

"Minä ajattelen, ettei meidän tule ajatella, vaan tuntea. Muuten
ajattelen minä, että me teemme aivan oikein, kun menemme kihloihin."

"Niin, Smaragda", kirjoitti hän sitten, "jos sinä tietäisit kuinka
paljon minä olen tehnyt sinun tähtesi. Mutta mitä minä en uskaltaisi
sinun tähtesi! Mitä olisi minun elämäni ilman sinua! Minä olen tullut
luoksepääsemättömäksi kaikelle muulle kauneudelle, paitsi sinun, Nämä
eivät ole mitään tyhjiä sanoja! Kuukauden perästä minä riennän sinun
syliisi. Niin kauvan pidättävät minua asiani."

"Mutta vielä yksi asia, Marigo", sanoi hän sitten, "me pidämme
kaikkityyni salassa hääpäiväämme saakka. Jo tänä iltana minä puhun
sinun vanhempiasi kanssa. Minä en ole kiusallisten muodollisuuksien
ystävä, ja vihkimisen jälkeen vetäydymme me syrjään vaivalloisesta
seuraelämästä ja pakenemme — — —"

"Italiaan."

"Niin, Italiaan." Sitten kirjoitti hän: "Kallis Smaragdani, häittemme
jälkeen vaihdamme Kreikan Italiaan. Lemmittyni, minä suutelen sinua
ajatuksissani!"

"Seura hajaantuu, herra Gregoris."

"Minä olen lopettanut! Hyvästi siis — toiseen yhtä ihanaan yöhön."
Hän tarttui Marigon käsiin ja suuteli niitä intohimoisesti. "Ei, jo
tänä iltana minä esitän pyyntöni", lisäsi hän. "Tämä äkkinäinen onni
on liian kallis, elkäämme riistäkö siltä sen romantillista lumousta.
Minä lasken suunnattoman rikkauden sinun jalkoihisi. Kuka voisi olla
onnellisempi kuin me ja — sinun vanhempasi."

Näin nopeasti voitettuaan tämän kauniin ja ylhäisen kreikattaren
tulisen, vaikkakin vielä neitseellisesti suletun sydämen, näytteli
Gregoris nyt jonkun aikaa tälle kauniille tytölle ihastuttavan
romantillista ilvenäytelmää, sillaikaa kuin tuon uskottoman
häpeälliset, teeskentelevät kirjeet onnellistuttivat Smaragdaa ja
kiinnittivät hänen toiveensa onnelliseen tulevaisuuteen.

Kauvan ei kuitenkaan hänen ja Marigon välinen salaisuus ja heidän
yölliset kohtauksensa voineet olla ilmi tulematta. Sopivalla
hetkellä pyysi Gregoris Marigon kättä ja sai Pangoloksen puolelta
mitä parhaimman vastaanoton. Tälle perheelle oli hänen suuremmoinen
omaisuutensa riittävä suositus ja antoi täyden vakuuden heidän ainoan
lapsensa onnesta.

Erityisten olosuhteiden ja valmistusten vuoksi täytyi kumminkin häät
lykätä, ja Marigo matkusti isänsä seurassa Biskopioon tervehtimään
ystävätärtään Smaragdaa ja kutsumaan häntä häihin.

Eräänä päiväpaisteisena iltapäivänä istuivat nämä molemmat nuoret
tytöt Serlendiksen hauskassa huvilassa. Kummankin sydämet paisuivat
onnesta: Marigon nuoren, komean Gregoriksen omistamisesta ja Smaragdan
— aavistamatta mitään pahaa — myöskin hänen omaamisestaan. Merimatka
Biskopioon oli ollut ihana. Vene, joka vei heidät sinne, oli peitetty
ruusuilla. Onnesta säteilevä Marigo vei suuren ruusuvihkon mukanaan
huvilaan.

"Mitä on tapahtunut, Marigoni?" kysyi Smaragda. "Tuletko sinä
morsiamena?"

"No, ja jos niin olisi", nauroi Marigo. "Minun ruusuissani piilee
salaisuus."

"Kuinka, sinä ilkeä, salaisuus? Etkö sinä ole sanonut minulle, ettei
sinulla ole mitään salaisuutta minulta?"

"Sen minä olen todellakin sanonut", huudahti Marigo nauraen, samalla
kun hän kiepsahti hänen kaulaansa. "Sen minä olen todellakin sanonut,
ja minä pidän myöskin sanani. Sinä yksin saat tietää, että löytyy joku
— joka rakastaa minua."

"Ja tämä joku, onko hän myöskin rakastettu?"

"Luonnollisesti, muuten minä en olisi puhunut siitä sinulle."

"Ja kuka on tämä joku?"

"Se on salaisuus numero kaksi. Hän on pyytänyt minun vanhempiani
vaikenemaan asiasta meidän häihimme asti, ja sitten, välttääksemme
vierailuja ja vaivalloisia muodollisuuksia, matkustamme me heti
vihkimisen jälkeen Italiaan. Se on, jos niin tahdot, oas minun
ruusustani, mutta minä vain nauran sille. Minä tapaan hänet, vaikken
koskaan päivisin, niin että minä usein ajattelen, että minä olen voinut
pettää itseni ja ettei minun tuleva herra mieheni ole mikään muu kuin
lumottu yölepakko. Mutta hiljaa tästä kaikesta!"

"Eikö hänellä siis ole mitään nimeä?" kysyi Smaragda.

Tässä silmänräpäyksessä alkoi heikkoja säveleitä jostain soittimesta
kuulua meren takaa. Vähitellen kävi ääni voimakkaammaksi ja saattoi
selvään eroittaa huilun ja kitaran säveleet. Marigo laski toisen
kätensä ystävättärensä käsivarrelle ja osoitti toisella kädellään
pientä ruuhta, joka kevyesti liukui yli aaltojen. Pian kuultiin
miehekkään äänen, joka voitti soittimien äänen, laulavan sulavaa ja
syvästi melankoolista kreikkalaista lemmenlaulua.

Ensimäisten sävelten kaikuessa, vaikka vielä kaukaa, vavahteli
Smaragda. Koko hänen sielunsa näytti keskittyvän hänen kuuloonsa. Hän
unohti missä hän oli, unohti Marigon, ja suu auki ahmi hän jokaisen
tavun laulusta, joka kuului hänen korviinsa.

"Se on hän", sanoi Marigo, kun ensimäinen säe oli päättynyt ja huilu ja
kitara taasen kuuluivat.

"Kuka?" huudahti Smaragda, kuin olisi hänet äkkinäisen ravistuksen
kautta herätetty syvästä unesta.

"Yölepakko, josta minä puhuin sinulle. No, eikö sinunkin mielestäsi
hänellä ole hyvin kaunis ääni ollakseen yölepakko?"

"Mutta kuka hän on?" kysyi Smaragda.

"Hiljaa", sanoi Marigo, "nyt alkaa hän taas."

Vene oli lähestynyt rantaa ja toinen säe kuului selvemmin.

"Sinä näet, ettei minun ruusuissani ole okaita", sanoi Marigo nauraen,
kun laulu toisen kerran vaikeni.

"Viikon perästä me vietämme häitämme; sinä näet kuinka hän kiertelee
minun ympärilläni; voisi luulla, ettei hän vielä ole minun sydämeni
herra, vaan vasta yrittäisi valloittaa sitä. Ja kuitenkin on hän
parhaassa ystävyydessä perheemme kanssa. Kaikki valmistukset ovat
tehdyt. Huomenna minä näytän sinulle varustukseni."

"Mutta kuka hän on?" kysyi Smaragda, puhuen ikäänkuin itsekseen, "Tämä
laulu, tämä ääni —"

"Voitko ajatella, hän tahtoi, että häät pidettäisiin juuri tänään!
Mutta me emme ole valmiit vielä hankkeinemme ja senvuoksi on minun
isäni pyytänyt häntä lykkäämään ne ensi sunnuntaihin."

Nyt oli vene lähestynyt rantaa, ja kuunvalo lankesi suoraan siinä
istuvain yli, "Näetkö hänet, joka seisoo suorana veneessä? Mitä sinä
pidät minun yölepakostani?"

"Gregoris Metaksas!" huudahti Smaragda kuolevan viimeistä huokausta
muistuttavalla äänellä.

"Ah, tunnetko sinä hänet?" sanoi Marigo. "Elä ilmaise minun
salaisuuttani, niin, se on Gregoris Ferrara. Vielä yksi viikko, ja minä
olen rouva Ferrara, mitä sinä sanot siitä? Oletko tyytyväinen minun
valintaani?"

Smaragda ei vastannut. Hänen kasvonsa olivat käyneet valkeiksi kuin
marmori; nyt kaatui hän kylmänä ja elottomana lattialle.

"Smaragda, Smaragda, mikä sinulla on? Mikä sinua vaivaa? Suuri
jumala!" huusi Marigo tarttuen ystävättärensä kylmiin käsiin.
"Auttakaa! Auttakaa! Smaragda on pyörtynyt", huusi hän, ja heti
riensivät kaikki huvilan asukkaat paikalle. Serlendis otti tyttärensä
käsivarsilleen ja koetti suurien hikitippojen valuessa hänen otsaltaan
vahvistavilla lääkkeillä saada hänet toipumaan. Yli puoli tuntia
olivat kaikki yritykset tuloksettomia. Vihdoinkin hengitti hän syvään,
suonenvedontapainen kouristus tärisytti hänen jäseniään, hän avasi
silmänsä ja katseli hämmästyneenä ympärilleen. Sitten pyyhkäsi hän
molemmin käsin kiharat otsaltaan.

"Minä kiitän teitä", sanoi hän heikosti hymyillen. "Vilpoinen yöilma
aiheutti minun pyörtymiseni."

"Tule, koeta nukkua", sanoi Marigo. "Se tekee sinulle hyvää."

"Ei, rakas ystävä, se on mahdotonta. Minä tunnen, että kuume lähestyy.
Rakas isä, lähtekäämme kotiin."

Turhaan koettivat herra Pangalos ja Marigo houkutella häntä jäämään
ainakin aamuun asti, ja Serlendis kiiruhti levottomana vuokraamaan
venettä viedäkseen hänet kotiin.

"Koeta tulla terveeksi niin pian kuin mahdollisia", kuiskasi Marigo
hänelle lähtiessään. "Sinä tiedät, että sinä ensi sunnuntaiksi olet
kutsuttu minun häihini, ja sinun täytyy olla mukana, muuten ei minun
onneni ole täydellinen."

"Minä toivotan sinulle onnea koko sydämestäni", vastasi Smaragda,
"joskaan en itse olisi siellä läsnä."

Kun he saapuivat Hermopolikseen, tahtoi Serlendis hankkia lääkärin,
mutta Smaragda selitti olevansa aivan entisellään ja tarvitsevansa vain
lepoa sekä läksi makuuhuoneeseensa. Suljettuaan oven laskeutui hän
polvilleen pyhän neitseen eteen ja rukoili pitkän aikaa, senjälkeen
nousi hän, sytytti lampun ja istuutui pöydän ääreen kirjoittamaan.
Hänen silmiään poltti, mutta kyyneleet eivät niitä kostuttaneet, hänen
kätensä vapisi hermostuneesti, mutta hänen tahdonvoimansa ohjasi sitä,
kun hän kirjoitti paperille seuraavat rivit:

"Rakas isä! Sinä olet pettänyt minut, jotta minä kuolisin surusta.
Mutta kohtalo on rikkirepinyt sen taiteellisen verkon, jonka sinun
hellyytesi on kutonut minun ympärilleni. Hän ei ole meidän saarellamme;
hän ei tule, kuten hän on luvannut ja niinkuin minä nyt kuusi viikkoa
olen odottanut. Minä näin hänet eilen Varissa.

"Ensi sunnuntaina hän menee naimisiin Marigon kanssa. Minä en tuomitse
häntä, Marigo on kauniimpi, rikkaampi ja ylhäisempää sukua kuin minä,
mutta se on enemmän kuin minä voin kestää! Anna anteeksi minulle, isä,
jos en minä voi kestää tätä koetusta. Minä olisin vaieten tyhjentänyt
kärsimyksen maljan, jos minä olisin uskaltanut toivoa, että minun kurja
elämäni olisi ollut sinulle lohdutukseksi sinun vanhuudenpäivänäsi.
Mutta ei! Elämä on minulle kauhea kuorma, ja minun epätoivoni olisi
alituinen tuska sinulle. Anna minun mennä sinne, missä minä löydän
rauhan ja ehkä unhotuksen, ja jos et sinä, isäni, voi unohtaa minua,
niin rukoile joskus puolestani."

Kun hän oli lopettanut tämän kirjoituksen, otti hän esiin erään
laatikon ja otti sieltä pienen pullon, joka sisälsi vihertävää
nestettä. Sitten istuutui hän sänkyyn, veti esiin povestaan Gregoriksen
kirjeet, joita hän oli säilyttänyt siellä kuukauden ajan, ja alkoi
lukea niitä. Taajain nyyhkytysten keskeyttämänä luki hän kirjeet
loppuun nosti sitten silmänsä taivaaseen päin, vei pullon huulilleen ja
tyhjensi sen. Pian kävi hänen hengityksensä raskaaksi ja hän menetti
tajuntansa.

Seuraavana aamuna astui Serlendis huolestuneena äänettömästi tyttärensä
huoneeseen. "Smaragda", kysyi hän hiljaa, "nukutko sinä?" Kun hän ei
saanut vastausta, ei hän lähestynyt sänkyä, jottei olisi häirinnyt
lapsensa unta, vaan meni sensijaan akkunan luo, missä avoin, hänelle
osotettu kirje heti pisti hänelle silmään. Vavisten otti hän sen,
yhdessä silmänräpäyksessä oli hän läpilukenut sen sisällyksen ja
lyöden molemmin käsin kaljuun päähänsä huudahti hän: "Smaragda! Oi
minun Smaragdani!" ja heittäytyi ojennetuin käsin tyttärensä ruumiin
yli. Hänen päänsä, kalpea kuin murtunut lilja, oli vaipunut syvälle
tyynyihin, hänen pitkät kiharansa valuivat alas olkapäiden yli.
Toisessa kädessään oli Gregoriksen kirje, toisessa myrkkypullo.
Serlendis suuteli häntä ehtimiseen, huusi häntä nimeltä ja koetti saada
hänen sydämensä tykyttämään uudelleen. Mutta hänen isänrakkautensa oli
voimaton kuoleman kylmyyttä vastaan. Hän ymmärsi vihdoinkin, että oli
turhaa koettaa herättää kuollutta henkiin.

Kuin mielipuoli hypähti hän ylös ja juoksenteli edestakaisin huoneessa.
Se oli kauhea näytelmä. Väliin karjui hän kuin tiikeri, jolta poikaset
on ryöstetty, väliin ryntäsi hän pää edellä seiniä vastaan, väliin
puristi hän nyrkkiä haastaen taivasta ja maata taisteluun, heti
senjälkeen vaipuakseen tuolille ja itkeäkseen kuin lapsi.

Äkkiä kuului kevyt naputus ovella. Serlendis havahtui. Heitettyään
tutkivan silmäyksen ympärilleen oli hän saavuttanut entisen
kylmäverisyytensä. Hän veti ensin yhteen uutimet tyttärensä sängyn
edessä, laski lasisilmät silmilleen ja aukasi. Muuan palvelustyttö
astui sisään. "Minä luulin, että herra huusi", sanoi hän.

"Niin", vastasi Serlendis tyynesti, "Minä huusin sinua sanoakseni
sinulle, että tyttäreni on sairas ja ettei kukaan saa tulla hänen
huoneeseensa. Ette myöskään te saa tulla sisään muuten kuin jos minä
huudan." Kun palvelustyttö oli mennyt, lähti hän huoneesta, lukitsi
oven ja pisti avaimen taskuunsa.

Päivällisen tienoissa samana päivänä sai Gregoris Ferrara Khrusassa
seuraavan kirjeen:

 Paras Herra Gregoris!

 Minä olen kuullut, että te olette tullut takaisin ja
 nyt oleskelette Khrusassa. Sydämellisesti tervetullut!
 Minulla on tärkeitä tiedonantoja teille koskeva affääriä,
 jonka tiedätte Tulkaa luokseni illalla huvilaani Biskopiossa.
 Naputtakaa kolme kertaa portille, minä odotan teitä siellä
 illalliselle.

Kun Gregoris oli lukenut sanat "affääriä, jonka tiedätte", kalpeni hän.
Mutta tuskin oli aurinko laskenut, ennenkuin hän heitti päällystakin
hartioilleen ja läksi Biskopioon. Taivas oli pilvessä ja yö oli hyvin
pimeä. Siitä huolimatta löysi hän helposti tien, joka vei Serlendiksen
huvilaan. Sinne tultuaan koputti hän kolme kertaa, kuten kirjeessä oli
sanottu, ja notario itse avasi.

Hän vei hänet sisään loistavasti valaistuun saliin, jonka keskellä
oli kahdelle henkilölle valmistettu illallispöytä ja seinän vieressä
lakanalla peitetty sohva.

"Herra Gregoris", sanoi Serlendis lyhyesti, "tervetuloa! Te oleskelette
siis Syrassa enkä minä tiennyt siitä mitään."

"Niin", vastasi Gregoris hämillään, "minä tulin aivan äskettäin,
appiseni, ja tahdoin yllättää teidät."

"Yllättää minut! Erinomaista! Istukaa, korkeasti kunnioitettu, istukaa,
syökäämme ja jutelkaamme. Minkätähden katselette niin peloissanne
minua? Elkää olko rauhaton, me olemme kahdenkesken, aivan kahdenkesken."

"Se oli erinomainen illallinen", sanoi Gregoris, "tämä kastike on
mainiota."

"Kuinka se voisikaan olla muuta?" vastasi Serlendis, "minähän tiedän,
että minulla tänään oli kunnia nähdä arvoisan herra Gregoris Ferraran
luonani. Ja entäs teidän eno raukkanne, josta te noin vaan ilman
pitempiä puheita teitte lopun, häh? Te uhkasitte murhata hänet, jos ei
hän antaisi allekirjoitustaan, ja kun olitte sen saanut, tukahutitte
hänet tyynyillä! Pyhän Gregoriksen kautta, eikö se ole mainiota! Mitäs
sanotte näistä metsäkanoista, ystäväni?"

"Ne ovat mainioita", sanoi Gregoris kalveten.

"Mutta, isä Serlendis, te käytätte kieltä, joka ei ole juuri
ylösrakentavaista syödessä. Antakaa tuon epämiellyttävän asian levätä."

"Mitä hullua, saahan sitä hiukan puhua pilaa ajankuluksi. Minä
luulen sitäpaitse, että jos panisi teidän eteenne enonne pään hyvin
laitettuna, niin te kaikesta huolimatta rakkaan perinnön tähden
söisitte sen."

"Serlendis", huudahti Gregoris pikaisesti työntäen tuolin pöydästä,
"lopettakaa nämä tyhmyydet, muuten minä menen tieheni."

"Te olette oikeassa, elkäämme enää puhuko siitä. Mikä on tapahtunut,
sitä ei enää saada tekemättömäksi. Tyhjentäkäämme sensijaan malja
nuoren herra Ferraran menestykselle ja hänen täydelle kassakirstulleen."

Kummallakin heistä oli pullo ja lasi edessään pöydällä. Notario täytti
lasinsa ja tyhjensi sen yhdellä siemauksella, Gregoris seurasi hänen
esimerkkiään.

"Ja mikä toi teidät oikeastaan Khrusaan?" kysyi Serlendis.

"Minä olen jo sanonut teille, että minä olen juuri tullut tänne",
vastasi Gregoris äkäisesti.

"Niin tosiaan! Anteeksi että olen jo unohtanut sen. Mutta sanokaapas
minulle, kuinka teidän häittenne kanssa käy?"

"Minkä häiden?" kysyi Gregoris yhä enemmän hämillään.

"Kuinka? Oletteko jo unohtanut, että teidän pitäisi mennä naimisiin?
Eläköön rouva Gregoris!" Ja notario ja Gregoris tyhjensivät uudelleen
lasinsa.

"Miksi minä olisin sen unohtanut?" sanoi Gregoris viimein, "Sitä minä
en todellakaan ole unohtanut. Ensin täytyy minun kuitenkin toimittaa
vielä joitakin asioita — noin kahden viikon kuluttua ovat kaikki
selvät, ja silloin minä tulen vaatimaan Smaragdan teiltä."

"Ah, niin Smaragda?" sanoi Serlendis villipedon hillittyä murinaa
muistuttavalla äänellä. "Mutta juokaamme teidän häittenne
menestykseksi." Kumpikin tyhjensi kolmannen kerran lasinsa.

"Mutta se on totta", sanoi Serlendis, "minä olen aivan unohtanut kysyä,
miltä viini maistuu?"

"Se on mainiota, joskin hiukan väkevää" vastasi Gregoris, "minä tunnen
itseni jo hiukan liikutetuksi."

"Kummallista", sanoi Serlendis. "Minä luulin, että myrkky tekee viinin
karvaaksi."

"Mikä myrkky?"

"Te olette oikeassa, minä unohdin kokonaan sanoa teille, että se pullo,
jonka te olette tyhjentänyt pohjaan asti, sisälsi puoleksi viiniä ja
puoleksi myrkkyä".

"Minä en ymmärrä teitä", sanoi Gregoris nähtävällä pelästyksellä.

"Te ette ymmärrä minua, ahaa! No niin, paras herraseni, te saatte
sitten oppia ymmärtämään minua. Nouskaa ylös ja vetäkää pois tuo peite,
jonka näette tuolla."

Gregoris totteli. Ymmärtämättä notarion sanojen merkitystä, läheni hän
sohvaa ja veti pois lakanan. Mutta samassa silmänräpäyksessä kirkasi
hän kimeästi ja horjui pelästyneenä taaksepäin.

Sohvalla oli Smaragdan ruumis.

"Nyt teidän pitää ymmärtää kaikki", huudahti Serlendis jyrisevällä
äänellä. "Hän oli minun enkelini, minun elämäni. Kun te ette muuta
ollut kuin kurja kerjäläinen, valehtelitte te hänelle, että te
rakastitte häntä, kun hän oli rikas. Lapsi parka uskoi teitä, hän
unohti vanhan isänsä, unohtipa Jumalansakin rakkautensa tähden teitä
kohtaan. Murhattuanne enonne ja varastettuanne hänen omaisuutensa, ei
Smaragda ollut kylliksi teille. Te olette pettänyt hänet, te olette
hyljännyt hänet."

"Minäkö?"

"Vaiti! Kuka on antanut teille luvan puhua? Te olette häpeällisesti
hyljännyt hänet, sanon minä. Ensi sunnuntaina vietetään teidän häänne
rikkaan Pangaloksen tyttären kanssa. Te olette pettänyt hänet, ja
tuolla hän makaa. Hän on ottanut myrkkyä, hän on tappanut itsensä.
Tuolla hän makaa, katso häntä murhaaja!'

"Etkö sinä myöskin tahdo hänen sydäntään, syödäksesi sen samalla kertaa
kuin enosi pään? Hän on myrkyttänyt itsensä! Kuuletko sinä! Miehen ja
vaimon täytyy juoda samasta lasista. Minun tyttäreni joi puolet ja hän
kuoli kolmen tunnin kuluttua. Toiset puolet minä säästin sinulle, paras
herraseni. Tunnin kuluttua sinä olet kylmä kuin jää, kahden tunnin
kuluttua sinä olet repivä omaa lihaasi hampaillasi, ja kolmen tunnin
perästä sinä kuolet täällä yksinäsi kuin koira!"

"Te olette myrkyttänyt minut, te olette myrkyttänyt minut!" kirkui
Gregoris ja hänen silmänsä tunkeutuivat kauhusta pitkälle ulos päästä.

"Hiljaa, sanon minä!" alotti Serlendis taasen, jonka kasvot olivat
käyneet perkeleellisen näköiseksi. "Minä olen myrkyttänyt teidät,
mutta tämä on ainoastaan yksi kuolema, ja minä tahtoisin antaa teidän
nähdä tuhannen kuolemaa! Senvuoksi ovatkin nämä valmiit teidän
palvelukseenne." Näillä sanoilla veti hän kaksi pistoolia taskustaan.
Ulvoen kuin mielipuoli tahtoi Gregoris rynnätä ovelle.

"Miksi te kiljutte? Tahdotteko paeta, kurja pelkuri?" sanoi Serlendis,
kiristellen hampaitaan. "Enkö minä ole sanonut teille, ettei koko
penikulman alalla ole ketään, joka voisi kuulla teitä? Potkikaa vain
kaikkia ovia, se on turhaa, avaimet ovat minun taskussani."

"Serlendis, Jumalan nimessä, kaiken nimessä, joka on teille rakasta
tässä maailmassa", huusi Gregoris vapisten kuin lehti tuulessa.

"Joka on minulle rakasta tässä maailmassa, roisto! Se on hän, sinun
kauttasi murhattu!"

"Serlendis, oi Serlendis, armahtakaa!"

"Käänny perkeleen puoleen armonpyynnöllä — rukoile häntä, että hän tulee
vastaanottamaan sinun sielusi, jos hän huolii. Mutta annapas minun
nähdä, kohtaavatko pistoolit."

Kolmen askeleen päästä laukasi Serlendis, ja ojennetuin käsin kaatui
Gregoris kuolleena maahan.

"Hyvin, kunniani kautta!" sanoi murhaaja, rähähtäen helvetilliseen
nauruun. "Ei voisi uskoa, että minun käteni on seitsemänkymmentä vuotta
vanha. Mutta pitääkö toisen pistoolin jäädä käyttämättä? Se olisi
vahinko. Se koira ei vielä ehkä ole aivan kokonaan henkäissyt ulos
mustaa sieluaan, hän saattaa vielä sietää kolmannen kuoleman."

Hän astui askeleen lähemmäksi, laukasi vielä toisen laukauksen
uhriaan kohti ja meni sitten tyttärensä luo ja suuteli häntä otsalle.
"Lapseni", sanoi hän sitten juhlallisella äänellä, "sinun isäsi ei
ole pettänyt sinua. Hän on luvannut hänet sinulle sulhaseksi, tuossa
hän on." Sitten otti hän avaimen taskustaan, avasi oven ja läksi
Hermopolikseen päin.

Yö oli pimeä, tuuli ulvoi, ja saattoi tuskin eroittaa lähimmät esineet.
Kun Serlendis oli kävellyt noin neljännestunnin, tapasi hän erään puun
alla uskollisen palvelijansa, joka siellä odotti häntä satuloidun
hevosen kanssa.

"Tämä kirje", sanoi hän jättäen palvelijalle suljetun paketin, "pitää
sinun heti jättää yleiselle syyttäjälle. Sen täytyy jo tänä yönä olla
hänen käsissään. Se on mitä tärkein."

Sillaikaa kun palvelija kulki Hermopolikseen päin, hyppäsi notario
hevosen selkään ja kääntäen kaupungille selkänsä ratsasti hän täyttä
laukkaa merenrantaan, missä pieni purjevene odotti häntä.

       *       *       *       *       *

Päivä, jolloin mestaus piti toimitettaman, alkoi koittaa. Onneton
tuomittu oli noussut vuoteeltaan ja katseli surullisena koppinsa pienen
akkunan läpi aamuruskoa, ja kun aurinko vihdoinkin näkyi taivaalla,
mutisi hän täynnä katkeruutta: "Viimeisen kerran!"

Samassa avattiin hänen koppinsa ovi ja vanginvartija astui sisään
raa'an ja synkän näköisen miehen seuraamana.

"Joko nyt on aika?" kysyi Melirytos.

"Jo", vastasi vanginvartija, "aurinko on jo noussut."

"Eikö kukaan ole pyytänyt saada tavata minua?"

"Kyllä, mutta ne henkilöt, jotka tahtovat nähdä teidät viimeisen
kerran, saavat odottaa tuolla alhaalla. Me menemme nyt sinne."

"Minä olen valmis", vastasi Melirytos. Hän ojensi vanginvartijalle
sormuksen, jota hän oli kantanut. "Ottakaa tämä muisto", sanoi hän;
"merkiksi minun kiitollisuudestani siitä hyvyydestä ja ystävyydestä,
jota te olette osottanut minulle näinä surullisina päivinä."

Vanha vanginvartija tarttui innokkaasti hänen käteensä ja suuteli sitä.
"Herra Melirytos", huudahti hän "vaikka teidän kätenne olisi antanut
minulle miljoonia, en minä koskaan olisi koskettanut sitä huulillani,
jos olisin uskonut sen olevan murhaajan käden."

"Minä kiitän teitä, ystäväni", vastasi Melirytos, "rehellisen miehen
vakaumus on hyvä lohdutus näin vaikeana hetkenä." Kääntyen pyöveliin
sanoi hän sitten: "Minä luulen, että minun vaatteeni lain mukaan
tulevat teille; yhdessä taskussa löydätte kukkaron, jonka minä täten
jätän teille. Se ei ole minun vikani, että teidän täytyy täyttää
velvollisuutenne minun suhteeni."

He astuivat alas vankilan portaita Pihalle vievällä ovella pysähtyi
Melirytos hetkiseksi — hän oli nähnyt Aglaian eli oikeammin hänen
varjonsa. Onneton tyttö ei voinut seisoa suorana, vaan nojautui isäänsä
ja murhatun Metaksaan palvelijaan. He itkivät kaikki kolme.

Kun Aglaia sai nähdä tuomitun, ryntäsi hän hänen luoksensa kuin
olisivat hänen rauenneet ruumiinvoimansa saaneet uutta eloa. Molemmin
käsin puristautui hän nyyhkyttäen lujasti häneen kiinni. Skuludis ja
vanha Janko tarttuivat Melirytoksen käsiin, joka syvällä liikutuksella
vastasi heidän ystävyydenosotuksiinsa ja tuki Aglaiaa, joka oli
vähällä vaipua maahan. Ja niin alotti hän viimeisen matkansa, tukien
morsiantaan ja koettaen rohkaista ja lohduttaa häntä.

"Pelkäätkö sinä minun ruumiillisia kipujani?" sanoi hän.
"Kuolonkamppailu kestää vain lyhyen silmänräpäyksen. Meidän eromme
tulee olemaan lyhyt ja ijankaikkisuus on edessämme. Joskin meidän
hääseppeleemme kuihtuu ennenkuin se oli palmikoitu, rakkaani, niin
odottaa meitä taivaassa terässeppele, joka koristaa marttyyreita. Elä
koeta väkivaltaisesti katkaista niitä siteitä, jotka sitovat sinut
elämään, ennen kuin Kaikkivaltias kutsuu sinut, sillä muuten eivät
meidän sielumme tule yhdistetyiksi Jumalan edessä."

"Meidän sielumme ovat yksi", vastasi Aglaia nyyhkyttäen. "Ne tulevat
samalla kertaa liitelemään taivaaseen, ja kaksinkertainen edesvastuu
väärästä tuomiosta on vaivaava tuomarien omiatuntoja."

He olivat nyt tulleet mestauspaikalle. Lähellä hiekkaista rantaa
heti kaupungin ulkopuolella oli guillotiini pystytetty ja sen ympäri
muodostivat sotilaat taajan muurin. Lukuisa ihmisjoukko oli jo
kokoontunut, uteliaana näkemään kun mestauskirves erottaa ihmisen pään
ruumiista. Kun surusaatto oli ehtinyt tuon kolkon rakennuksen luo,
lähestyi pyöveli Melirytosta sitoakseen hänen kätensä.

"Vielä silmänräpäys", sanoi tuomittu ottaen esiin testamentin, jonka
hän oli kirjoittanut ja sulkenut yöllä, ja jättäen sen Skuludikselle.
"Minä asetan sinut täten testamenttini täytäntöönpanijaksi", sanoi hän,
"avaa kääre minun kuolemani jälkeen ja seuraa minun siinä tekemiäni
määräyksiä," Sitten syleili hän Skuludista, Aglaiaa ja vanhaa Jankoa.
Kääntyen pyöveliin sanoi hän sitten: "Minä olen valmis."

Mutta Skuludis heittäytyi uudelleen hänen syliinsä ja huusi: "Mene
sinne, missä taivaan enkelit odottavat sinua, ja rukoile meidän
puolestamme, jotka sinä jätät tänne, kunnes me taasen kohtaamme
toisemme." Myöskin vanha Janko syleili Melirytosta ja tahtoi sanoa
jotain, mutta kyyneleet tukahuttivat hänen sanansa.

Siiloin heittäytyi Aglaia hänen rinnalleen ja painoi häntä rintaansa
vastaan kuin äiti, joka tahtoo suojella lastaan uhkaavaa vaaraa
vastaan. Hän ei tahtonut päästää häntä, vaikka pyöveli jo kaksi kertaa
oli lähestynyt.

"Ei", huusi hän, "minä en päästä häntä."

"Jos te välttämättömästi tahdotte uhrin, niin ottakaa minut, mutta
säästäkää hänet!"

Upseeri, joka komensi sotilaita, lähestyi nyt Skuludista ja sanoi;
"Jos te ette vie pois häntä, niin olen minä, ikävä kyllä, pakotettu
poistamaan hänet väkivallalla."

Melirytos heitti kiukkuisen silmäyksen upseerille ja suuteli
kihlattuaan viimeisen kerran. "Hyvästi", sanoi hän lempeästi työntäen
hänet luotaan, jonka jälkeen Jankolle ja Skuludikselle onnistui
yhdistetyin voimin poistaa onneton tyttö.

Pyöveli otti nyt tuomitun haltuunsa ja vei hänet portaita ylös
guillotiinin luo. Hän oli jo valmiina ratkaisevaan liikkeeseen, kun
kaukaa kuultiin sortuneen äänen huutavan: "Odottakaa! Odottakaa!"

Kaikkein silmät kääntyivät siihen suuntaan, mistä huuto kuului,
ja huomattiin itse prokuraattori, joka kaikin voimin juosten tuli
guillotiinia kohti.

"Odottakaa, taivaan nimessä, odottakaa!" puhkui hän melkein
hengettömänä ja heilutti ilmassa jotain paperia.

"Mitä se on, mitä on tapahtunut?" kysyi tuhatlukuinen ihmisjoukko, ja
upseerit ja poliisivirkamiehet ympäröivät prokuraattorin.

"Lykätkää mestaus! Lykätkää se!" kirkui tämä, ikäänkuin peläten ettei
häntä oltu ymmärretty. "Melirytos on viaton! Melirytos on vapaa!"
Näillä sanoilla näytti hän paperia, käskyä oikeuspresidentiltä
jättämään vangin hänen huostaansa.

Silmänräpäyksen seisoi Melirytos paikallaan liikkumattomana, senjälkeen
levitti hän kätensä ja painoi Aglaian ja Skuludiksen sydäntään vastaan.

Mutta Aglaialle oli tämä muutos syvimmästä tuskasta ollut liian suuri,
hän pyrskähti äkkiä itkemään ja hänet täytyi kantaa kotiin.

Joukko päästi valtavan riemuhuudon, sillä niin katkeroittunut kuin
se olikin yleisesti rakastetun Metaksaan murhaajaa kohtaan, täytti
kuitenkin julistus Melirytoksen viattomuudesta, joka siihen asti oli
nauttinut yleistä kunnioitusta, kaikkein mielen mitä vilkkaimmalta
tyydytyksellä.

Prokuraattori vei vangin heti tuomioistuimen eteen, joka jo oli
kutsuttu ylimääräiseen istuntoon.

"Herraseni", alkoi hän "koska meidän velvollisuutemme on julistaa
totuus niin pian kuin me pimeyden läpi olemme tunkeutuneet siihen, olen
minä virkani puolesta ja yhtyen presidenttiin, keskeyttänyt tuomion
täytäntöönpanon Melirytosta kohtaan, jottei viattoman veri tulisi
meidän lastemme yli."

Tämän alkulauseen jälkeen luki hän sen kirjeen, jonka Serlendis oli
kirjoittanut hänelle ja joka kuului seuraavasti:

/#
 Yleiselle syyttäjälle.

 Mitä oikeuden edessä on sanottu koskeva murhatun Metaksaan
 testamenttia, oli valhe. Testamentti Melirytoksen hyväksi on ainoa
 oikea, kun taas testamentti hänen sisarenpoikansa Gregoriksen hyväksi
 on väärennys. Minä itse olen yhdessä Gregoriksen kanssa kokoonpannut
 sen, kun hän lupasi ottaa minun tyttäreni vaimokseen. Gregoriksella
 oli avain enonsa taloon. Hän hiipi sinne yöllä ja pakotti enonsa
 uhkaamalla murhata hänet allekirjoittamaan testamentin. Kun hän
 kuitenkin pelkäsi, että Metaksas peruuttaisi ne määräykset, mitkä hän
 oli tehnyt väärennetyssä testamentissa, tukahutti hän hänet tyynyillä.
 Minä liitän tähän kirjeen Gregorikselta, jossa hän varomattomasti
 kyllä tekee selvää rikoksestaan. Jos haluatte etsiä murhaajaa, niin
 menkää minun huvilaani Biskopiossa; siellä löydätte hänen ruumiinsa,
 sillä minä olen ehtinyt ennen oikeutta. Tunnin kuluessa hän on kuoleva
 myrkytetystä viinistä, jota hän tulee juomaan minun pöydässäni, ja
 pistoolinkuula on lävistävä hänen päänsä, sillä se lurjus on pettänyt
 minun tyttäreni ja uskottomuutensa kautta saattanut hänet kuolemaan.
 Elkää kieltäkö minun tyttäreltäni kunniallista hautausta. Hän oli
 tunnottoman roiston viaton uhri. On aivan suotta etsiä minua, sillä
 kun tämä kirje ehtii teille, olen minä jo aikoja sitten lähtenyt
 Syrasta.

 Serlendis.
#/

Kun yleinen syyttäjä oli lukenut tämän kirjeen, jätti hän sen sekä
siihen liitetyn kirjeen Gregorikselta ja virkkoi: "Minä vaadin
Melirytoksen vapauttamista."

Tuomarit vetäytyivät neuvottelemaan, mutta palasivat melkein heti
takaisin. He selittivät yksimielisesti Melirytoksen olevan viattoman
murhaan.

Serlendiksen huvilassa heti senjälkeen pidetyssä tarkastuksessa
löydettiin ruokasalin pöydältä illallisen jäännökset ja pöydän
vieressä lattialla Gregoriksen verinen ruumis tuskasta muodottomiksi
vääntyneinä piirteineen — ja toisella puolen salia sohvalla — Smaragda
morsiuspuvussaan, kädet ristissä rinnalla ja kukkakruunu päässä.

Gregoriksen ruumis vietiin pahantekijäin hautauspaikalle.

Smaragda parka sitävastoin haudattiin kaikilla juhlamenoilla. Koko
kaupunki seurasi häntä haudalle.

Niiden monien joukossa, jotka seurasivat häntä hänen viimeiseen
lepopaikkaansa, oli myöskin Marigo Pangalos. Hän oli kokonaan puettu
mustaan pukuun, jota hän ei enää koskaan jättänyt, kun hän sulkeutui
koko ijäkseen luostarin muurien sisälle.

Taasen vapaana riensi Melirytos ikävöivän kiirehtivillä askeleilla
rakastettunsa kotiin, missä tämä, vaikka vielä kärsivänä, ikävöiden
odotti häntä.

Viisikymmenluvun lopussa eli Kolkiksessa Euboiasaaren pääkaupungissa
muuan, kerjäläinen, jonka linnunsulilla, ketunhännillä ja muilla
esineillä koristetut lumput antoivat lapsille aihetta moniin
kiusantekoihin. Tämä onneton oli Serlendis.

Hänellä ei ollut tarpeeksi rohkeutta antautuakseen oikeudenmukaisen
rangaistuksen alaiseksi, vaan oli hän paennut ja pakomatkallaan
saapunut Euboiaan.

Eräänä päivänä kuljeskeli hän meren rannalla kaupungin ulkopuolella.
Hänen askeleensa olivat horjuvammat ja hänen sielunsa pimeämpi kuin
koskaan ennen. Aurinko laski paraillaan ja meri loisti ja kiilsi
laskevan auringon säteiden kultaamana. Ukon heikot silmät seurasivat
samein silmäyksin pilvien kulkua, jotka taivaalla vetäytyivät yhteen
kummallisiksi kuvioiksi ja haamuiksi taasen pian hävitäkseen. Äkkiä
kiinnitti hän katseensa yhteen tällaiseen utukuvaan, joka sukeltautui
esiin kaukaisuudessa ja joka hyvin eksyttävällä tavalla oli naishaamun
kaltainen.

"Smaragda, rakas lapseni", huudahti hän, ihastuneena levittäen kätensä.
"Puoli maailmaa minä olen samonnut, vaeltanut yli vuorien ja laaksojen
sinua etsien, ja täällä minä sinut vihdoinkin löydän. Sinä odotat
minua! Elä väisty syrjään! Minä tulen, minä tulen!"

Hän otti askeleen mielikuvituksensa luomaa kuvaa kohti, hänen jalkansa
kompastui ja jyrkältä kallioita suistui hän mereen, joka ainiaaksi
peitti hänet.








*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SMARAGDA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.