language: Finnish

MURATTI

Romaani

Kirj.

GRAZIA DELEDDA

Tekijättären luvalla suomentanut

Jalmari Hahl

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1929.

I

Oli lauantai-ilta, Pyhän Basiliuksen juhlan aatto. Pyhä Basilius oli Barunéin kylän suojeluspyhimys. Kaukaa kuului epäselvää hälyä: rakettien rätinää, rummun pärinää, lasten huutoja. Mutta kapealla, viettävällä polulla, joka vielä hohti punaisena iltaruskon heijastuksessa, kuului vain don Simone Decherchin honottava ääni.

— Poika on siis kadoksissa, tuo vanha ylimys sanoi istuessaan talonsa portin edessä keskustellen toisen vanhuksen, Cosimu Damianun kanssa, joka oli don Simonen veljenpojan Paulu Decherchin appi. Kuka on nähnyt hänet? Minne se poika lienee joutunut? Sitä ei kukaan näy tietävän. Ihmiset hokevat, että isä on tappanut hänet… Ja kaikki tämä johtuu siitä, ettei enää ole jumalanpelkoa eikä kunniantuntoa. Minun nuoruuteni aikana eivät ihmiset rohjenneet ajatellakaan, että isä voisi tappaa poikansa.

— Jumalanpelkoa ei totisesti enää ole ihmisissä, myönsi ukko Cosimu, jonka ääni muistutti don Simonen ääntä. Mutta tämä ei vielä todista mitään. Raamatunhistoriassakin on esimerkkejä siitä, kuinka kauheasti on paneteltu aivan viattomia ihmisparkoja. Ja tuo kadonnut poika, Santus paimenen poika, oli oikea lemmon sikiö. Kolmetoistavuotiaana hän jo näpisteli taitavasti kuin vanha varas, eikä Santus mahtanut nulikalle mitään. Isä antoi pojalle aimo selkäsaunan, minkä jälkeen tämä katosi ja kai lähti kiertämään maailmaa. Ennen lähtöään hän oli sanonut vanhalle paimenelle, isänsä toverille: 'Katoan kuin höyhen ilmaan, ettekä enää näe minua'.

Don Simone pudisti epäillen päätään ja katsoi kauas tielle. Sieltä näkyi lähestyvän musta hahmo kulkien mataloiden, tummanharmaiden talojen seinien vierustaa.

Pieni maalaistyttö seisoi oviaukossa, josta virtasi ulos kellervää valoa, ja näytti kuuntelevan vanhusten keskustelua.

Don Simonen avoimesta portista näkyi käytävä ja sen perällä niinikään avoin ovi, jonka taustana oli puuryhmä.

Decherchin perheen talo oli ikivanha, ehkä jo keskiajalla rakennettu. Iso, musta portti, jonka päädyssä oli suippokatto, karniisi ja luhistumaisillaan olevat rautaparvekkeet, erotti sen selvään kylän muista, vähäpätöisistä taloista. Se näytti pahoin kolhiutuneelta ja ränsistyneeltä, mutta oli kuitenkin vielä säilyttänyt jotakin entisestä suuripiirteisyydestään ja komeudestaan. Nuo seinät, joiden halkeilleen laastituksen raoista pilkistivät esiin ajan hampaan kalvamat tiilet, laho musta portti, jonka huipussa koreileva kuorikannatin johdatti mieleen arvostaan kerskailevan, rappiolle joutuneen aatelismiehen, rikkaruohoa kasvava karniisi, vanhasta vihreästä kirjosilkistä tehty kiiltäväksi kulunut vuodepeite, joka roikkui parvekkeen kaiteella, herättivät alakuloisia, salaperäisiä tunnelmia, jopa ihailuakin kylän asukkaissa. Nämä olivat tottuneet pitämään Decherchin perhettä seudun vanhimpana ja hienoimpana.

Don Simone itse oli talonsa kaltainen. Hän käytti porvarillista pukua, mutta päähineenä hänellä oli sardinialainen lakki, ja paidankaulurissa oli kultanapit. Hänkin oli vanhuuttaan rapistunut, mutta ylpeä; hänen kookas vartensa oli painunut kumaraksi, hampaat olivat lähteneet, mutta tummat silmät kiiluivat kirkkaina. Lumivalkea, tuuhea tukka, lyhyt valkoinen piikkiparta ja iso nenä antoivat hänen oliivinvärisille kasvoilleen erikoisen leiman, niin että hän muistutti osaksi patriarkkaa, osaksi vanhaa soturia.

Ja ukko Cosimu Damianu, joka asui Decherchin perheessä, muistutti ulkonäöltään Simonea. Hän oli samankokoinen ja valkotukkainen, hänen äänensä kuulosti myös samalta, mutta hänessä oli jotakin karkeaa, yksinkertaista ja sivistymätöntä. Hänen pukunsa oli talonpoikainen, mikä kaikki osoitti, että hän oli rahvaan mies, vaatimaton nöyrä työläinen, johon yhdessäolo don Simonen kanssa kuitenkin oli vaikuttanut jonkinverran sekä sisäisesti että ulkonaisesti.

— Kymmenen päivää kului, eikä poikaa vain kuulunut kotiin, ukko Cosimu jatkoi. Silloin isä lähti liikkeelle, kulki Ozieriin, jopa Galluraan asti. Hän tapasi paimenen ja kysyi: 'Oletko sattunut näkemään sinisilmäistä poikaa, jolla on luomi otsassa?' — 'Totta maar minä hänet olen nähnyt. Hän on Gallurassa renkipoikana lammastarhassa'. Niin paimen tiesi kertoa. Silloin Santus rauhoittui ja palasi kotikyläänsä. Mutta nyt typerät ihmiset puhuvat vallan kauheita, poliisikin on kuunnellut akkojen loruja, ja kaikki ahdistavat isäparkaa. Tämän sanotaan jälleen lähteneen etsimään poikaa. Eikö se ole ihan hullunkurista?

Don Simone pudisti päätään ja hymyili hiukan ivallisesti. Olihan ukko Cosimu aina ollut vähän herkkäuskoinen. Loukkautumatta vanhan ylimyksen ilmeisestä ivallisuudesta ukko kysyi kiivastuen:

— Herrainen aika, miksi aina itsepäisesti ajattelet pahaa lähimmäisestäsi?

Toinen ei enää hymyillyt. Hän kävi vakavaksi, melkein synkäksi.

— Ajat ovat pahat. Ei ole jumalanpelkoa, kaikki on mahdollista. Nuoret eivät usko Jumalaan, ja me vanhat olemme kuin pehmeää taikinaa, katso näin!… hän liikutti kättään, ikäänkuin vatkaten jotakin höllää ja venyvää. Me mukaudumme kaikkeen, ja kaikki menee päin mäntyä.

— Tuo on ehkä totta! ukko Cosimu huudahti. Hän alkoi sauvallaan koputella kiveä eikä virkkanut enää mitään.

Don Simone katseli häntä ja hymyili uudelleen.

— Olen samanlainen kuin poliisi, ajattelen usein kaikkein pahinta, mutta monesti osun oikeaan… Joka elää, se näkee, Cosimu Damianu…

Tämä koputteli yhä kepillään kiveä. Ja molemmat ajattelivat toinen totisena, toinen hymyillen, samaa asiaa, tai oikeamminkin samaa henkilöä.

Tällä välin oli vanhanpuoleinen nainen, jolla oli hartioilla koruompeleinen, ripsureunainen musta hartialiina, kiivennyt mäkenä kohoavaa tietä ja pysähtyi nyt molempien vanhusten kohdalle.

— Missä Rosa on? hän kysyi vähän levittäen saalin reunoja.

— Eiköhän liene pihassa Annesan kanssa, ukko Cosimu vastasi.

— Siunatkoon, kuinka kirkossa oli kuuma; siellä oli ihan tukehtua, eukko toimitti. Hän oli kookas; hänellä oli tummat renkaat silmien ympärillä, ja hänen hiuksensa olivat kammatut alas ohimoille, niin että ne näyttivät harmailta silkkinauhoilta.

Ukko Cosimu pudisti päätään. Tämä hänen lempityttärensä, kalpea, kookas nainen, näytti surevalta madonnalta.

— Vai oli kirkossa tukehtua? hän virkkoi lievää soimausta äänessä. Senkö tähden et malttanut olla loppuun asti? Miksi yleensä menit kirkkoon?

— Kävin ripillä. Huomenna on yleinen ripilläkäynti, nainen vastasi tyynesti. Sitten hän aikoi mennä sisälle, mutta kääntyi vielä kysymään: Onko poika jo tullut kotiin? Jollei hän ole vielä tullut, ei hän enää tänään tulekaan. Nyt lähden valmistamaan illallista.

— Mitä saamme illalliseksi, Rachele? don Simone kysyi haukotellen.

— Meillä on vielä taimenia, ja lisäksi paistamme munia. Eihän tänään ole vieraita.

— Mutta voi vielä tulla! ukko Cosimu huudahti hieman katkerasti. Onhan tämä ravintola vaatimaton, mutta kelpaa silti vieraille, joiden ei tarvitse maksaa.

— Se on totta; olin aivan unohtanut, että meillä on taimenia, don Simone virkkoi iloiten ajatellessaan hyvää ateriaa. Ja vaikka tulisikin vieraita, on ruokaa riittämiin. Muistanpa, että meillä ennen aina kävi paljon vieraita näiden pyhimysjuhlien aikaan. Kerrankin tuli kymmenen, kaksitoista henkeä. Nykyisin ihmiset eivät enää käy kirkkojuhlissa, eivät enää tahdo kuulla puhuttavankaan pyhimyksistä.

— Ihmiset ovat tähän maailman aikaan köyhiä, Simone hyvä, ja ihminen voi tulla toimeen ilman juhliakin.

— Jäniskin loikkii alinomaa, vaikk'ei käy kirkossa, sanoi vanha herra, joka jo alkoi suuttua ukko Cosimun vastustelemisesta.

Molempien vanhusten jatkaessa väittelyään Rachele kulki käytävän perälle ja meni keittiön vieressä olevaan huoneeseen.

Hämärän viimeiset valonsäteet tunkivat sisälle puutarhan puolella olevasta ikkunasta. Donna Rachele riisui hartialiinansa ja kääri sen kokoon. Ärtyisä miehen ääni kuului sanovan:

— Voisit sytyttää lampun, Rachele. Te jätätte minut yksikseni pimeään kuin kuolleen ruumiin.

— Eihän vielä ole pimeä, ja on viileämpääkin, kun ei ole palavaa lamppua huoneessa, Rachele vastasi lempeästi puhuen hitaasti tapansa mukaan. Mutta sytytän sen nyt heti, kun niin haluatte. Annesa! hän sitten sanoi katsahtaen keittiöön, yhäkö sinä seulot jauhoja? Lopeta jo. On jo myöhä. Missä Rosa on?

— Hän on pihalla, vastasi soinnuton ja melkein valittava ääni. Lopetan heti.

Donna Rachele sytytti lampun ja asetti sen ikkunan ja eteisen oven välillä olevalle isolle, mustalle tammipöydälle. Avara, matalahko ja savuttunut huone, jonka puukattoa kannattivat järeät orret, näytti vielä kolkommalta kellertävässä valossa. Kaikki tässä huoneessakin oli vanhaa ja ränstynyttä. Mutta vanhankuosisessa sohvassa, jonka päällys oli repaleinen, tammipöydässä, kerinpuissa, lahossa kaapissa, veistoksin koristetussa arkussa, sanalla sanoen kaikissa huonekaluissa oli jotakin tyylikästä ja ylhäissävyistä. Huoneen perällä istui vuoteessa puna- ja valkoruutuisiin pieluksiin nojaten hengenahdistusta poteva ukko raskaasti huohottaen.

— On viileämpi, on viileämpi! ukko murisi läähättäen ärtyisesti. Jospa minun edes olisi vähän viileämpi! Annesa, sinä pahuksen tyttö, jospa toisit minulle edes vähän vettä!

— Annesa, vie vähän vettä setä Zualle! donna Rachele kehoitti kulkiessaan keittiön läpi, joka oli isompi ja vielä savuttuneempi kuin edellinen huone.

Annesa, palvelijatar, laski käsistään jauhovasun, pudisti hamettaan ja kaatoi sangosta vettä lasiin.

— Tuotko sinä vettä vai et? hengästynyt ukko kirkui.

Annesa vei lasin vanhukselle. Ukko joi, ja nuori nainen katseli häntä.
Harvoin kahdet ihmiskasvot ovat niin vähän toistensa kaltaiset.

Annesa oli lyhyt ja hintelä, näytti aivan lapselta. Lampunvalo levitti pronssihohdetta hänen ruskeille, pyöreille kasvoilleen, joiden melkein lapsekasta suloa leuan kuoppa lisäsi. Isohkossa suussa, jonka hampaat olivat valkoiset ja tasaiset ja liittyivät tiukasti toisiinsa, oli julman ivan sekainen ilme, mutta raskaiden luomien peittämät siniset silmät olivat lempeät ja surumieliset. Harvapuheisen, kivulloisen palvelijattaren kasvoissa oli samalla ivallisuutta ja lempeyttä, huulilla ilkeän akan hymy ja silmissä alakuloisen pikkutytön katse, ja hänen päänsä oli kenossa ikäänkuin niskaan köytetyn raskaan, vaalean hiussykerön painosta. Pitkä kaula, joka oli vaaleamman ruskea kuin kasvot, pisti esiin leveäaukkoisesta paidasta; maalaiskuosiset kureliivit oli sidottu kireälle matalan poven ympärille. Tässä nuoressa naisessa oli paljon suloa ja notkeutta, nuorekasta ja puoleensa vetävää. Ainoastaan pitkät, luisevat kädet osoittivat, että hän oli aikuinen.

Hengenahdistusta poteva vanhus sitävastoin muistutti erakkoa, joka lepää rotkossaan kuolemaisillaan.

Hänen synkät, kovien tuskien uurtamat kasvonsa näyttivät pergamenttinaamarilta, ne olivat kellertävät ja ikäänkuin savussa tummuneet. Karvainen, huohottava rinta, joka paljastui paidan aukosta, pörröinen tukka, kellervä parta, luisevat kädet ja raajat, joiden muodot näkyivät laihoina kuin luurangolla raidin alta, vavahtelivat kuin ahdistuksesta.

Hän valitti yhä:

— Minun täytyy elää vain vavistakseni kolotuksesta!

Pieninkin seikka kiusasi häntä, ja hän itse oli vaivaksi kaikille ja tuntui elävän ainoastaan siirtääkseen kärsimyksensä taakaksi toisten hartioille.

— Annesa, hän uikutti tytön poistuessa tyhjä lasi kädessä, Annesa, pane ikkuna kiinni. Etkö näe, miten paljon hyttysiä tulvii sisälle? Pistelkööt pirut sinua, niinkuin hyttyset purevat minua!

Mutta Annesa ei vastannut eikä sulkenut ikkunaa. Hän palasi keittiöön, asetti lasin vesiruukun viereen, meni pihalle ja sytytti tulen pihan kolkassa olevaan vajaan. Jotta kuumuus ja savu eivät olisi tunkeutuneet huoneeseen, jossa sairas vanhus makasi, Annesa kesäisin valmisti ruoan tässä vajassa, joka oli järjestetty keittiöksi.

Kolkko hiljaisuus vallitsi pitkänkapealla pihalla, jonka suureksi osaksi täytti halkopino. Uusikuu riippui taivaanlaella pihamuurin yläpuolella valaisten vajan joka sopukan. Kaukaa kuului ääniä, raketit pamahtelivat, ja käheä, epävarmana hapuileva puhallussoitin yritti kaiuttaa ilmoille sävelmää:

Riennä, aatos, kultaisin siivin…

Annesa asetti mustan kolmijalan tulelle, ja donna Rachelen mennessä ruokakomeroon kaatamaan öljyä pannuun, ilmestyi puutarhaportille kuusi-, seitsenvuotias tyttö, jolla oli suunnattoman suuri pää ja harva vaalea tukka.

— Annesa, Annesa, tule, täältä näkee raketit hyvin! tyttö huusi äänellä, joka kuulosti heikolta kuin hampaattomalla akalla.

— Mene heti sisään, Rosa; sisilisko voi puraista jalkaasi.

— Mitä vielä! tuo hento ääni virkkoi hiukan vavahtaen. Tule pian,
Annesa…

— Mene sisään, johan sen sanoin. Sammakoitakin on liikkeellä, sen tiedät.

Tyttö astui pihaan ja lähestyi pelokkaana vajaa. Huonosti ommeltu, keltaisilla pitseillä koristettu punainen hame vielä rumensi hänen muodotonta vartaloaan ja hänen kalpeita hampaattoman akan kasvojaan. Hänen otsansa oli iso ja ulospäin pullistunut, niinkuin tavallisesti vesitautisilla, kasvot taas sisäänpainuneet.

— Istu tuohon! Annesa kehoitti. Näet raketit täältäkin.

Jokunen säihkyvä pallo kiitikin perässään kultainen häntä kuin pyrstötähdellä ylös vaalealle taivaalle ja näytti tavoittavan kuuta. Äkkiä se räjähti singoten ympärilleen tuhansia punaisia, sinisiä ja punasinerviä kipinöitä.

Rosa istui sardinialaisilla rattailla keskellä pihaa ilosta vavisten ja kallisti päätään, peläten ja toivoen, että nuo ihmeelliset sadepisarat rapisisivat hänen päälleen.

— Ainakin yksi noista säkenistä! hän huusi, painoi alas ison otsansa ja ojensi pientä kättään. Tahtoisin yhden niistä, tuon kullanhohteisen; se on varmaankin tähti.

— Aamutähti, virkkoi isoäiti, joka samassa palasi kädessään pata täynnä öljyä.

Annesa asetti padan kolmijalalle, ja "aatelisnainen" meni sisälle kattamaan pöytää.

— Putoilevatko nuo hyvin kauas? tyttönen kysyi. Sano! Metsäänkö?
Sinne, missä sisiliskot asuvat?

— Voi, vielä paljoa kauemmaksi, sanoi palvelustyttö, joka oli alkanut paistaa taimenia.

— Minne kauemmaksi? Maantiellekö? Luuletko, että jokin niistä putoaa lähelle isää, kun hän ajaa siellä?

— Kuka sen tietää! Luuletko, Rosa, että hän vielä tänä iltana ehtii kotiin?

— Luulen varmasti! tyttö huudahti innoissaan. Mitä sinä luulet, Annesa?

— En tiedä, Annesa vastasi katuen, että oli puhunut asiasta. Hän palaa kotiin, milloin itse tahtoo.

— Onhan hän isäntä, eikö niin? Hän on niin voimakas ja voi käskeä kaikkia, eikö niin? Rosa kysyi sellaisella äänenpainolla, joka ei sietänyt vastaväitteitä. Hän voi tehdä, mitä tahtoo, hän voi olla häijykin, eikö niin? Eihän kukaan voi rangaista häntä.

— Eipä kylläkään, palvelijatar myönsi vakavasti.

Sitten he molemmat, rattailla istuva tyttö ja lieden ääressä askaroiva
Annesa, vaikenivat.

— Annesa! Rosa äkkiä huudahti, hän tuleekin jo. Kuulen kavioiden kapseen.

Mutta Annesa pudisti päätään. Tuo ei kuulostanut Paulu Decherchin hevosen kavioiden kopinalta. Annesa tunsi hyvin tämän hevosen askelten töminän, joka palaa väsyneenä pitkältä ratsastukselta. Mutta Rosan kuulema kavioiden kapse pysähtyi portin kohdalle.

— Luulen, että se on vieras, Annesa sanoi tyytymättömänä.
Toivottavasti ensimmäinen ja viimeinen.

Donna Rachele tuli jälleen pihalle, antoi Annesalle esiliinassa tuomansa kananmunat ja sanoi iloisesti:

— Sanoinhan, ettei kaikki toivo ole vielä mennyttä: tässä tulee vieraita.

— Mokomakin ilo! palvelijatar murahti.

— Avaa portti, Annesa. Pyhimysjuhla ei ole juhla eikä mikään ilman vieraita.

Palvelijatar laski munat lieden ääreen ja meni avaamaan.

Lyhyen jäntterä, ruskean pörröpartainen mies oli laskeutunut hevosenselästä maahan ja tervehti vanhuksia, jotka vielä istuivat portin edessä.

— Pyhä Anna teitä siunatkoon! Kuinka hurisee?

— Erinomaisesti, don Simone vastasi. Etkö huomaa, että näytämme nuorukaisilta, jotka ovat saaneet ensimmäiset haivenet leukaansa?

— Entä Paulu, missä Paulu on?

— Paulu palaa ehkä huomisaamuna. Hän lähti ratsain Nuoroon asioille.

— Miten voit, donna Rachele? Sinäkö se olet, Annesa? vieras sitten sanoi astuessaan pihaan ja taluttaessaan hevostaan perästä. Vai et vielä ole naimisissa? Mihin saan panna hevosen kiinni? Ehkä tuonne vajaan?

— Tee, niinkuin parhaaksi näet, donna Rachele vastasi. Ole vapaasti kuin kotonasi. Pane vain hevonen vajaan, sillä talli on täynnä olkipatjoja.

Annesa melkein nautti kuullessaan donna Rachelen valehtelevan.

Annesa ajatteli katkerasti:

— Juhla ei todellakaan ole onnistunut ilman vieraita, mutta pyhimystenkin on joskus valehdeltava. Tallin katto on laho, eikä ole varoja sen korjaamiseen.

— Kuinka sisaresi voivat? — donna Rachele kysyi auttaessaan vierasta sitomaan kiinni hevosta. Entä äitisi?

— Kaikki voivat hyvin, kaikki kukoistavat kuin ruusut! mies vastasi ottaessaan satulannastasta riippuvan vasun.

— Tämä on aivan liikaa! Annesa kiitteli ottaessaan tuomiset vastaan.

Hän meni keittiöön vieraan seurassa. Annesa kumartui alakuloisena ja ivallisena tulen puoleen ja nakutti rikki munan kuoren lieden kiveä vasten.

Rosa kapusi kömpelösti rattailta maahan ja meni niinikään uteliaana sisälle nähdäkseen, mitä vasussa oli.

Hengenahdistusta potevan vanhuksen huoneessa, jota samalla käytettiin ruokahuoneena, oli pöytä katettu neljälle hengelle. Donna Rachele asetti siihen yhden lautasen lisää, ja vieras meni ukko Zuan luo.

— No, mitä kuuluu? hän kysäsi katsellen vanhusta uteliaasti.

Ukko ähisi ja kopeloi sormillaan rintaansa, jolla riippui urhoollisuusmitali rasvaisesta nauhasta.

— Huonoa, huonoa! hän vastasi tuijottaen vieraaseen, jota ei heti ollut tuntenut.

— Vai sinä se olet, Ballore Spanu? Nyt tunnen sinut hyvin. Ovatko sisaresi jo naimisissa?

— Eivät vielä, mies vastasi hiukan vihaisena tuosta kysymyksestä.

Samassa molemmat vanhukset tulivat sisään laahaten mukanaan tuolejaan ja istuutuivat ruokapöytään vieraan, donna Rachelen ja pikkutytön kanssa.

— Onko tuo Paulun tyttö? vieras kysyi vilkaisten Rosaan. Eikö pojallanne ole muita lapsia? Hän kai aikoo mennä uusiin naimisiin?

— Ei suinkaan, donna Rachele vastasi surullisesti hymyillen. Hänen ensimmäinen avioliittonsa oli siksi onneton, ettei hän hevin ajattele uutta. Niin, tämä on hänen ainoa lapsensa. Mutta ota toki ruokaa lautasellesi! Ethän sinä syö mitään. Ota tämä taimen, niin, juuri tämä!

— Vieläkö kirkkoherranne elää, se vanha pappi, joka kerran joutui maantierosvojen käsiin?

— Totta kai hän elää. Ja hyvästi elääkin, on kukoistavan pyylevä, että pois tieltä.

Samassa kuului kolkutusta portilta.

— Varmaankin uusi vieras, donna Rachele sanoi. Kuulin kavioiden kapsetta.

— Ehkä se on isä, Rosa virkkoi nousten tuoliltaan ja juoksi ottamaan selkoa tulijasta.

Oli todella tullut uusi vieras, joka kuului puhuvan portin takaa Annesan kanssa. Hän oli laiha, tummaverinen nuori mies kehnoissa pukimissa. Palvelijatar ei tuntenut häntä ja katseli häntä ilmeisen epäluuloisesti.

Tässäkö Simone Decherchi asuu? outo mies tiedusteli. Olen Aritzusta, nimeni on Melchiorre Obinu, ja olen don Simonen hyvän ystävän, Pasquale Solen, kummipoika. Isäkummini lähetti minut tuomaan kirjettä ystävälleen.

— Ravintola on avoinna! Annesa mutisi, mutta meni sentään ilmoittamaan don Simonelle, että hänen ystävänsä kummipoika anoi vieraanvaraisuutta. Vanha ylimys ei vastannut mitään muuta kuin että oli pantava pöytään uusi lautanen.

Mutta vastatullut vieras tahtoi jäädä keittiöön, ja heti kun Annesa oli tuonut hänen eteensä pöytään leipäkorin, juustoa ja liikkiötä, hän alkoi syödä ahmien. Epäilemättä hän oli hyvin köyhä. Hänen vaatteensa olivat ylen huonot ja hänen suuret surulliset silmänsä olivat raukeat kuin sairaalla. Annesa katseli häntä ja tunsi tyytymättömyytensä lauhtuvan. Kun nyt Decherchit itsepäisesti avasivat ovensa kaikille, oli parempi antaa ruokaa köyhille kuin sellaisille rikkaille ahmureille kuin tuokin Ballore Spanu.

— Otapas tämä taimen! palvelijatar sanoi ojentaen köyhälle vieraalle osan omasta ateriastaan. Tuon sinulle heti juotavaa.

— Jumala sen sinulle palkitkoon, sisar! vieras sanoi syöden kaiken aikaa.

— Tulitko juhlille?

— Niin tulin; aion kaupitella kannuksia ja ohjaksia.

Annesa kaatoi hänelle lasiin juotavaa.

— Jumala sen sinulle palkitkoon, sisar.

Mies joi, katsoi häneen ja näytti nyt vasta kiinnittävän huomiota hänen ulkonäköönsä. Varsinkin Annesan hiukset vetivät hänen katseensa puoleensa.

— Oletko palveluksessa tässä talossa? hän kysyi.

— Olen.

— Mutta oletko näiltä seuduilta? Et ole sen näköinen.

— En olekaan.

— Olet siis muualta?

— Niin olen.

— Mistä sitten?

— Jostakin kylästä… maailmalta.

Palvelijatar poistui huoneesta, meni pihalle ja palasi jälleen keittiöön.

Köyhä vieras käytti hyväkseen tilaisuutta Annesan ollessa ulkona, täytti tyhjän lasinsa uudelleen ja kävi iloiseksi, melkein tungettelevaksi.

— Oletko kihloissa? hän kysyi Annesalta tämän tullessa jälleen sisään. Jollet vielä ole, niin katso, olisinko minä mieleisesi. Tulin tänne kannuksien ja ohjasten kaupalle ja etsimään morsianta.

Pila ei miellyttänyt Annesaa, joka taas kävi alakuloiseksi ja pilkalliseksi.

— Voithan sitoa yhden ohjaksistasi jonkun tämän puolen naisen kaulaan ja viedä hänet kotikylääsi.

— Älä höpise joutavia. Sano nyt, onko sinulla sulhanen vai ei! Karskista puheestasi päättäen sinulla ei vielä ole, tai sitten lopen ruma.

— Erehdyt, veikkoseni; minun sulhaseni on paljoa kauniimpi kuin sinä.

— Saisiko tulla tutuksi sen miehen kanssa?

— Miksikäs ei! Kunhan vain maltat odottaa.

Annesa meni ruokahuoneeseen. Taimenten jälkeen hän tarjosi paistettuja munia sipulin kera ja kantoi lopuksi pöytään makaroneista ja tuoreesta juustosta tehdyn kakun.

— Emme enää osanneet odottaa vieraita, donna Rachele puolusteli luoden ilmeisen häpeävän katseen Ballor Spanuun. Suo siis anteeksi, Ballore, jos kestitykset ovat vähän niin ja näin.

— Tehän kestitsette minua kuin ruhtinasta! vieras vastasi syöden ja juoden halukkaasti.

Molemmat vanhukset olivat hilpeällä tuulella. Don Simone oli iloinen ja rauhallinen, tai ainakin näytti siltä, mikä Ballorelle oli ennestään tuttua. Mutta ukko Cosimun naurussa oli alakuloinen soraääni, ja sairas vanhuskin, joka hitaasti pureskeli taimenen vaaleanpunaista, mehevää lihaa, otti osaa keskusteluun ja hymyili ivallisesti, kun vieras puhui Paulusta.

— Kieltämättä, donna Rachele, me kaksi, minä ja poikanne Paulu, olimme aika rasavillejä! Muistan, kuinka Paulu kerran kävi minua tervehtimässä kotikylässäni, eivätkä kummankaan omaiset kuukauden päiviin kuulleet meistä yhtään mitään. Kuljimme juhlasta juhlaan, kylästä toiseen, ratsain koko ajan. Hyväinen aika, millaisia huimapäitä me olimmekaan! Kuinka hassu ihminen onkaan nuorena.

— Aika vintiöitä olitte, mutisi sairas.

— Muistan sen hyvin, donna Rachele vastasi. — Ja kuinka levottomia me olimmekaan! Luulimme, että poliisi oli pannut teidät kiinni.

— Mitä? Vai poliisi! vieras huudahti melkein loukkautuneena. Olimme tosin rasavillejä, mutta silti kelpo poikia. Sen voimme sanoa kaikkien kuullen. Se minun vain on tunnustaminen, että tuhlasimme paljon rahaa.

— Juuri sen tähden, sairas ukko aloitti ärtyisästi, mutta samassa Annesa ojensi hänelle lasin ja katsoi häneen tuimasti, niin ettei ukko uskaltanut jatkaa. Muutoin Ballore Spanu hyvin tiesi, että Paulun nuoruudenhurjastelut olivat lopulta syösseet perheen talouden rappiotilaan, joten sitä ei tarvinnut toistaa.

Donna Rachelen kasvoille levisi varjo, ja ukko Cosimu sanoi:

— Paulu on hyvä, perin hyvänahkainen mies, mutta hän on aina ollut liian iloinen ja ajattelematon. Hän ei koskaan ole pelännyt Jumalaa. Aina hän on huvitellut ja nauttinut elämästä kaikin tavoin.

— Sen kyllä näkee, ettei hän ole syntynyt munkiksi, vieras huomautti.
Muutoin ihmisen kai täytyykin huvitella, niin kauan kuin on nuori…

— Anteeksi! Minä pidän vielä hauskaa, vaikka olen jo vanha, don Simone virkahti ivallisesti. Hän ei sietänyt, että puhuttiin pahaa hänen veljenpojastaan vieraiden läsnäollessa, joten hän koetti siirtää keskustelun muihin asioihin.

— Zua, kuule! hän huudahti kääntyen sairaaseen päin, eikö ole totta, että nuoret ovat tähän maailman aikaan vakavampia kuin vanhat?

Ukko ähisi, koetti kohottautua istumaan ja ärähti suuttuneena:

— Nuoretko? Minäkin olen ollut nuori, mutta olin aina vakava.
Krimillä tunsin ranskalaisen kapteenin, joka alinomaa sanoi minulle:
'Te sardinialainen olette satavuotias'. Ja… ja… La Marmora sanoi
minulle taistelun jälkeen… äh… ähhäh.

Yskänpuuska esti häntä jatkamasta. Rachele meni ukon luo, kohotti hänen päätään ja viittasi hänelle rauhoittavasti.

— Voi veikkonen! Cosimu sanoi kohotellen käsiään miksi noin kiivastut?
Etkö huomaa, miten pahaa se tekee sinulle?

Sairas tahtoi kuitenkin kaikin mokomin puhua, mutta vain muutaman sanan saattoi erottaa hänen kähisevästä soperruksestaan.

— Minä… Viktor Emanuel… mitalin… Balaklava… minä olen aina tehnyt työtä… sitävastoin toiset…

Annesa kulki edestakaisin. Hän oli käynyt hyvin kalpeaksi ja loi vanhukseen vihaa säihkyviä katseita ja kiristeli hampaitaan, koettaen hillitä itseään, ettei purkaisi vihaansa.

Hänen tultuaan takaisin keittiöön köyhä vieras yritti taas laskea leikkiä ja saada Annesan yhtymään lörpöttelyyn. Mutta tämä vaikeni itsepintaisesti, meni äkkiä pihalle ja viipyi siellä kauan aikaa.

Sitten mies kaatoi itselleen vielä lasillisen viiniä ja etsi katseillaan olkimattoa laskeutuakseen levolle. Hän luuli kuulevansa Annesan puhuvan jonkun miehen kanssa pihalla ja höristi korviaan.

— Hän puhuu pahaa don Paulusta, palvelijatar kuului sanovan, ja toiset antavat hänen vain paasata! Jospa voisin, paiskaisin hänet vuoteesta lattialle!

— Antaa hänen lasketella lorujaan, miesääni vastasi. Jokainenhan näkee, että hän on tullut uudelleen lapseksi.

Sitten äänet vaikenivat. Vieras luuli kuulevansa suudelman ja värisi ajatellessaan Annesan kaunista suuta.

Nuori renki, jonka musta tukka oli kammattu jakaukselle keskeltä päätä ja jolla oli tummat, parrattomat kasvot, lempeät silmät ja soma suu, astui keittiöön.

— Iltaa, vieras! hän virkkoi istuutuen pöytään.

— Iltaa, toinen vastasi katsoen häneen ilkeästi. Oletko talon renki?

— Olenpa kyllä. Annesa, annatko minulle ruokaa? Tulin näin myöhään, kun olin katsomassa ilotulitusta. Kuinka kaunista se olikaan! Näytti siltä, kuin kaikki taivaan tähdet olisivat sadelleet maahan. Jospa ne olisivat kelvanneet syötäväksi!

Hän nauroi kuin lapsi pannen kauniit ruskeat silmänsä puoliumpeen, ja hänen huuliensa välissä välkkyi kaksi häikäisevän valkoista hammasriviä.

Annesa oli huonolla tuulella, toi hänelle ruokaa pöytään ja meni pihalle.

— Totinen tyttö! vieras tuumi seuraten häntä katseellaan. Kaunis, mutta totinen.

— Turhaan katselet häntä, virkahti renki, joka oli hiukan maistanut.
Ei hänestä ole sinulle…

— Tiedän kyllä. Hän on sinun morsiamesi.

— Mistäs sinä sen tiedät?

— Hän itse sanoi. Ja kuulinhan, että suutelitte toisianne…

— Vai sanoi hän sinulle niin? renki kysyi ihastuneena. Se on totta, olemme kihloissa. Olemme pikemminkin perheen jäseniä kuin palvelijoita. Niin, Annesa on Decherchien ottotytär.

Ja huomatessaan, että muukalaista suuresti huvitti hänen lörpöttelynsä, renki jatkoi:

— Don Simone on, näetkös, melkein aina ollut tämän kylän vanhin. Ei voi luetella kaikkia hänen hyviä tekojaan. Kaikki köyhät saattoivat sanoa häntä isäkseen, niin suuresti hän heitä auttoi ja rakasti. Kerrankin monta vuotta sitten — minusta ei vielä silloin ollut puremaan leipää — tuli pyhimysjuhlaan vanha kerjäläinen, mukanaan kolmivuotias tyttö. Kuinka ollakaan, mies löydettiin kuolleena kirkon takaa. Tyttö itki, mutta ei osannut selittää, ketä he olivat ja mistä. Silloin don Simone otti lapsen hoiviinsa ja kasvatti hänet omassa perheessään. Monet väittävät, että Annesa oli mannermaalta; toiset luulevat, että kerjäläisvainaja oli ryöstänyt hänet…

Vieras kuunteli tarkkaavaisesti, mutta rengin viime sanat saivat hänet hymyilemään.

— Kukapa tietää, vaikka hän olisi itse kuninkaan tytär!

— Suusi kiinni! renki Gantine tiuskaisi. Minun kolmea isäntääni mainitaan Kolmeksi kuninkaaksi.

— Miksi?

— Siksi, että heitä on kolme ja että he ovat vanhoja.

— Yksi heistä on sairas. Onko hän don Simonen veli?

— Eihän toki! Gantine veti halveksien huulensa suppuun. Hän on sukulainen. Hän on mies, joka oli mukana sodassa ja jolla on paljon rahoja. Mutta perin saita! Katsopas, näin hän kuolee, kädet nyrkissä. Hän on asunut täällä kaksi vuotta ja on tehnyt testamenttinsa Rosan, Paulun tytön, hyväksi.

— Onko don Paulu don Simonen poika?

— Ei toki, vaan veljenpoika, don Priamu vainajan poika.

— Kai isäntäväkesi ovat hyvin rikkaita?

— Totta kai, renki valehteli; mutta ennen he olivat vielä rikkaampia.

Samassa Annesa palasi sisään, ja nuori lavertelija vaihtoi puheenaihetta.

— Annesa, tuo mies ei tahdo uskoa, että me menemme naimisiin ensi vuonna. Eikö ole totta, että olemme kasvaneet tässä talossa yhdessä kuin sukulaiset?

— Juodaan siis malja teidän onneksenne! muukalainen huudahti siemaisten lasinsa pohjasta viimeisen viinitilkan.

— Etkö noutaisi meille toista pulloa, Annesa? Tuo nyt! renki rukoili ojentaen hänelle tyhjän pullon. Mutta Annesa käänsi heille selkänsä ja aikoi mennä huoneeseen, jossa vanha isäntäväki ja rikas vieras lörpöttelivät ja nauroivat.

Mutta hänen laskeutuessaan ovelle johtavia portaita alkoi autiolta tietä kuulua hevosen kavioiden kapsetta. Hän pysähtyi kuuntelemaan ja sanoi sitten. — Gantine, se on don Paulu!

Ja Annesa riensi keittiön läpi muistamatta laskea kädestään lautasta pöydälle.

Hetkistä myöhemmin astui keittiöön nuori mies. Hän oli pitkä ja solakka, yllä musta herraspuku ja päässä kova huopahattu. Gantine kimposi pystyyn.

— Ei, ei Gantine! tulija kielteli tervehdittyään vierasta päännyökkäyksellä, älä riisu satulaa hevosen selästä, se on aivan hiestä märkänä. Anna sen levähtää hetkinen ja mene sitten ukko Castigun luo, ja vie se huomisaamuna laitumelle.

Hän nosti jalkansa jakkaralle ja kumartui irroittamaan kannusta saappaastaan.

Köyhä muukalainen katseli häntä uteliaasti, ja hänestä isäntä ja renki olivat toistensa näköiset: samanlaiset tummanruskeat kasvot, suuret lempeät silmät, hieman paksut huulet, samanlainen kuoppa leuassa.

Mutta Paulu oli päätään pitempi renkiä ja näytti alakuloiselta ja miettiväiseltä, jotavastoin Gantine oli hilpeä ja huoleton. Nuoren Gantine rengin huulet olivat Punaiset, Paulun taas kelmeät, melkein harmaat.

— Niin! ohjaksien kauppias ajatteli itsekseen, nyt muistan: kummi-isäni Pasquale Sole sanoi minulle kerran, että Decherchit olivat ottaneet palvelukseensa erään perheenjäsenen aviottoman pojan. Don Paulu ja Gantine ovat todennäköisesti veljeksiä.

— Kas tässä! nuori leskimies sanoi ojentaen Gantinelle kannusta, pane se seinälle riippumaan!

Hän meni viereiseen huoneeseen, jossa rikas vieras vastaanotti hänet ilohuudoin. Paulu puristi kättä ja näytti ilostuvan nähdessään vanhan seikkailutoverinsa, mutta donna Rachele ja vanhukset katselivat Paulua ja huomasivat heti, ettei hän tuonut hyviä uutisia.

II

Annesakin oli käynyt entistä alakuloisemmaksi ja vaiteliaammaksi.

Illallisen jälkeen Gantine kehoitti köyhää muukalaista lähtemään ulos hänen kanssaan.

— Nyt viedään hevonen ukko Castigun luo, sitten lähdetään pienelle kävelylle kylään. Jätä portti auki, hän sanoi Annesalle.

— Kaikkia vielä! tämä vastasi kiivaasti. Jäät ehkä pois koko yöksi.
Minä panen portin lukkoon, niin että saat ottaa avaimen mukaasi.

— No niin, hyvästi! Gantine sanoi kietoen käsivartensa hänen vyötäisilleen. Tulen pian takaisin, siitä saat olla varma.

— Tee miten haluat! Annesa vastasi työntäen hänet tylysti luotaan.

Nuoret miehet ottivat paitsi Paulun hevosta mukaansa myös ohjastenkauppiaan tamman, kun vajassa oli ahdasta. He veivät hevoset vanhan paimenen talliin, joka oli monta vuotta ollut palvelijana Dechercheillä. Sitten he menivät kapakkaan, missä ryypiskelivät, niin että päihtyivät.

Paulukin lähti ulos ystävänsä kanssa. Donna Rachele ja pikkutyttö menivät levolle. Vanhukset juttelivat vielä hetkisen, Annesa järjesti huoneen ja keittiön ja teki vuoteensa.

Hän nukkui sohvalla ruokailuhuoneessa ollakseen lähellä, kun sairas vanhus kutsui. Kun Gantine oli kotona, tahtoi Donna Rachele estää kihlautuneiden vaaralliset yölliset keskustelut. Hän pyysi Paulua tai ukko Cosimua olemaan Annesan sijalla, joka silloin nukkui jossakin sisähuoneessa. Mutta sinä yönä köyhän vieraan oli määrä nukkua Gantinen kanssa keittiössä, joten ei tarvinnut pelätä mitään.

Palvelijatar järjesti makuumatot rengille ja vieraalle, sulki puutarhan puoleisen oven ja otti avaimen lukosta. Lopuksi hän sulki vitjoilla makuuhuoneen oven. Jos Gantine palaisi kotiin, hän ei pääsisi sisälle muuta tietä kuin pihan kautta keittiöön.

Vanhukset vetäytyivät makuulle, ukko Zua nukahti. Annesa sammutti valon ja sytytti pienen yölampun, mutta ei mennyt levolle. Häntä ei nukuttanut, päinvastoin hän tunsi olevansa tavattoman virkeä. Ja nyt, kun ei kukaan ollut näkemässä, hänen silmissään paloi outo, kiihkeä liekki.

Hän meni eteiseen ja työnsi puutarhaan johtavan oven auki ja istuutui kiviportaille.

Yö oli lämmin ja rauhallinen, vain linnunrata ja kirkkaat tähdet loivat siihen valoa. Annesan edessä uinui puutarha hiukan synkkänä ja hiljaisena, levittäen tomaattien ja ryytikasvien tuoksua. Rosmariinin ja ruutukasvin lemu toivat mieleen vuoriston, aavat korpimaat, puiden ja pensaiden peittämät neitseelliset laaksot, jotka ympäröivät kylää. Puutarhan perältä alkoi metsä, josta vuori kohotti tähtiä täyteen sirotetun taivaan rantaa vasten mahtavia ääriviivojaan, jotka näyttivät muodostavan lepoasennossa olevan jättiläisselän. Suuret tummat puut seisoivat niin liikkumattomina, että ne näyttivät kalliokeiloilta.

Mutta rauha, hiljaisuus, pimeä yö ja kaiken liikkumattomuus painoivat ja ahdistivat kuin raskas, tuskallinen salaisuus. Toisinaan häntä tuntui tukahduttavan, ja hän hengitti vaivalloisesti kuin vanha hengenahdistusta poteva ukko.

Annesakin oli huomannut, että Paulu palasi Nuorosta ilman rahoja, joita hän oli jo kolmen kuukauden ajan epätoivoisesti yrittänyt haalia kokoon kaikkialta lähiseuduilta. Taloudellinen romahdus oli edessä.

— Talo ja puutarha, laidunmaat, hevonen, huonekalut, kaikki menee vasaran alle… nainen vaikeroi itsekseen istuessaan kumarassa, niin että hänen povensa melkein hipoi polvia. Meidät ajetaan pois kuin nälkiintyneet koirat, ja Decherchit ovat sitten kylän kaikkein köyhin perhe. Meidän täytyy lähteä… kiireellä kuin mierolaiset kylästä kylään… markkinoilta toisille. Voi tätä surkeutta!

Hän huokasi syvään ja muisteli syntymätarinaansa.

— Olisi ollut parempi, että olisivat jättäneet minut oman onneni nojaan. Ei olisi tarvinnut kärsiä näin; en olisi joutunut näkemään, mitä olen nähnyt ja mitä vielä saan nähdä. Miten meidän käyneekään? Donna Rachele varmaankin kuolee surusta. Ja hän… hän. Hän on jo sanonut, millainen hänen loppunsa on… Ei, ei ikinä! Parempi silloin…

Annesa nousi tuntien ruumiissaan kauhunväristystä.

Paulu oli uhannut ottaa itsensä hengiltä, ja tuo piintynyt ajatus, varmuus, että hengenahdistusta poteva vanhus säilytti pieluksensa alla kokonaista arvopaperipinkkaa, mutta saituudessaan ja vihaten nuorta leskimiestä itsepintaisesti kieltäytyi luovuttamasta rahoja pelastaakseen perheen täydellisestä häviöstä — tämä tietoisuus nostatti Annesassa ahdistuksen ja vihan aallot korkealle.

— Senkin vanha skorpioni! hän mutisi uhkaillen itsekseen. Minä ärsytän sinua niin, että pakahdut! Tapan sinut janoon ja nälkään. Voi sinua, jos käy niinkuin pelkään. Sinä pidät meitä hornantuskissa, mutta, mutta minäpä…

Hän ei ehtinyt ajatella ajatustaan loppuun. Joku kuului avaavan maantienpuoleisen portin.

Annesa hypähti pystyyn, kääntyi ja odotti levottomana. Paulu tuli sisään, näki hänet, sulki oven, lähestyi varpaisillaan ja vilkaisi ovesta makuuhuoneeseen, jota yölamppu heikosti valaisi. Sairas ukko oli vaipunut unen horrokseen puoleksi istuvassa asennossa pieluksiin nojaten, silmät ummessa ja pää taaksepäin taivutettuna. Unenhorroksessaankin hän hengitti vaivalloisesti.

Uskoen varmasti, ettei ukko Zua huomannut eikä kuullut mitään, Paulu lähestyi Annesaa, kietoi käsivaransa tämän vyötäisille ja painoi tytön kiihkeästi povelleen. Väristys puistatti Annesan koko ruumista; hänen käsivartensa riippuivat rentoina, silmät olivat ummessa. Hän näytti olevan pyörtymäisillään ja antoi tahdottomana vetää itsensä puutarhan perälle, metsän puolelle.

Mutta kun he olivat ehtineet sinne, tumman puun varjoon, joka tunsi heidän rakkautensa, Annesa näytti heräävän raukeudestaan. Hän kietoi käsivartensa miehen ympärille värähdellen hermostuneesti.

— Luulin, ettet palaisikaan! hän kuiskasi hipaisten Pauhun kasvoja. Olit niin synkän, niin alakuloisen näköinen. Tulithan kuitenkin… olet täällä. Tuntui aivan siltä kuin näkisin unta. Sanohan…

— Jätin vieraani Virdis papin luo; noudan hänet sieltä. Onko
Gantinella avain?

— On. Panin kaikki ovet lukkoon, Annesa sanoi ääni sameana. Mutta kerro nyt!

— Ei vieläkään mitään tulosta! Mutta emme huoli ajatella sitä.

Paulu suuteli Annesaa. Hänen huulensa olivat polttavat, mutta hänen suudelmassaan oli katkera hehku; siinä väreili miehen epätoivoa, joka naisen huulilta hakee huoliinsa ja suruihinsa unhoitusta. Annesa oli älykäs tyttö, hän oivalsi Paulun tunteet. Hän alistui Paulun suudelmiin kyselemättä enää enempää, mutta alkoi itkeä.

Kuin tuleentuneiden päärynöiden tuoksua levisi puutarhan kosteaan ilmaan. Etäällä, metsän uumenissa leimahti tämäntästä punainen liekki kuin vilkuttava silmä, joka vaanii lempivien kohtausta. Ja kaukainen ääni, joka oli nuorekas ja sointuva, mutta kuulosti siltä, kuin laulaja olisi ollut hiukan päihtynyt, — ehkä se oli Gantine — lauloi lemmensäkeitä.

    Terve, neito, sulorikas,
    Rikkahampi merta syvää!…

Mutta Annesa ei kuullut, ei nähnyt mitään. Hän oli Paulun kanssa ja itki ahdistuksesta ja onnesta.

— Annesa, Paulu sanoi melkein suuttuen, lopeta jo tuo! Tiedäthän, etten tahdo nähdä herkkäitkuisia ihmisiä.

— Oletko sinä sitten iloinen?

— En ehkä ole iloinen, mutta en epätoivoinenkaan. Lopultakin, jos omaisuutemme myödään, niinkuin hirtetyn omaisuus, se on pikemminkin tuon ukkorahjuksen kuin meidän häpeä. Kaikki tietävät, että hän voisi pelastaa meidät. Senkin vanha skorpioni, kirottu kitupiikki! Kun vain hänet näen, tunnen veren nousevan päähäni. Jos olisin toisenlainen mies, kuristaisin hänet kuoliaaksi.

Paulu kiivastui, teki vilkkaita eleitä, puristi kätensä nyrkkiin, kuin olisi kiristänyt toista kurkusta. Annesa säpsähti, pyyhki kyyneleensä ja sanoi vaikeroiden:

— Jospa hän edes kuolisi! Mutta hän ei kuole. Hänellä on seitsemän henkeä kuin kissalla.

— Kävin Nuorossa, nuori mies sitten kertoi. Koetin hakea rahoja joka sopesta. Minut neuvottiin koronkiskurin luo, joka oli musta ja pöhöttynyt kuin vanha viinileili. Nöyrryin, rukoilin, alennuin, niin, suoraan sanoen alennuin kerjäämään siltä vanhalta, saastaiselta, halpamieliseltä koronkiskurilta, rukoilemaan mokomaa kuin Pyhimystä. Mutta ei ropoakaan! Hän vaati Zua Decherchiä takuuseen. Sitten menin nuorolaisen talonomistajan luo, joka katseli minua hymyillen ja sanoi: 'Muistan, kun kävit Nuoron seminaaria; olitpa silloin lupaava nuorukainen!' Sitten hän antoi minun lähteä ilman rahoja! Sitten… mutta mitä hyödyttää muistella talaista? Alistuin turhaan kaikkiin näihin nöyryytyksiin; minä, Paulu Decherchi… olen taivuttanut pääni kuin kerjäläinen.

Annesa painoi päänsä alas, tuntien hänkin itsensä nöyryytetyksi ja masentuneeksi.

— He eivät enää luota sinuun! Annesa sanoi arasti. Ukko Zua on kaiken lisäksi heikentänyt luottoasi levittämällä huhua, että sinä olet syypää perheesi häviöön. Mutta jos don Simone lähtisi liikkeelle… ehkä… hän saisi irti rahaa…

Paulu ei antanut tytön jatkaa. Hän puristi rajusti tämän kättä ja sanoi lujasti:

— Annesa, annan sinulle anteeksi, sillä et tiedä, mitä puhut. Niin kauan kuin minä elän, ei yksikään perheemme jäsen saa alentua sellaiseen…

Annesa oli vaiti. Hän haki Paulun toista kättä, nosti sen huulilleen ja suuteli sitä.

— Miksi, hän kuiskasi, kuin olisi puhunut tuolle raukealle, kylmälle kädelle, miksi et koeta vielä kerran taivutella ukko Zuaa?

— Se ei hyödyttäisi mitään, Paulu vastasi masentuneena. Hän vain uudelleen loukkaisi minua. Tiedäthän, mitä hän aina nalkuttaa. Sen tiedät kyllä, Annesa. Hän sanoo, että tahdomme syöstä hänet vararikkoon, että tahdomme tappaa hänet.

— Voih! Annesa huokaili, monesti on mieleni tehnyt siepata hänen arvopaperinsa pieluksen alta. Se todella pitäisi tehdä.

— Hän kyllä olisi valmis vangituttamaan meidät kaikki, Paulu virkkoi siihen. Sitäpaitsi en ole varas. Ennen ottaisin itseni hengiltä.

Annesa painautui uudelleen häneen säikähtyneenä ja valittaen:

— Puhutko taas noin? Paulu! Paulu! etkö näe, kuinka peloitat minua? Älä puhu noin, älä puhu noin mielettömästi. Mutta sellainen sinä olet. Annahan minun puhua, minullakin on siihen oikeus. Muista, Paulu, sinä olet tuottanut vanhuksille ja hurskaalle äidillesi niin paljon surua, ja nyt kaiken lisäksi aiot saattaa heidät aivan menehtymään häpeään ja epätoivoon. Älä enää puhu tuollaisia hirvittäviä asioita!

— No niin, olehan hiljaa. Ei puhuta enää siitä.

— Kuule minua tarkoin, Annesa jatkoi yhä enemmän kiihtyen. Minun on sanottava sinulle jotakin. Muistathan, Paulu, että vanhempasi tahtoivat sinua ottamaan vaimoksesi Caderina Majulen. Hän oli rikas ja hyvää sukua. Mutta et välittänyt hänestä, hän kun ei ollut kaunis, ja oli vielä sinua vanhempi. Vuosia on jo kulunut siitä, etkä sinä enää ole vallaton, oikullinen poika. Eikä Caderina Majule vielä ole ottanut miestä, vaan odottaa yhä sinua. Mene naimisiin hänen kanssaan; silloin kaikki järjestyy. Sinun sijassasi minä menettelisin niin.

Tyttö puhui kuin hourien, ja hänen hengityksensä leyhkäili Paulun kasvoille. Paulun käsivarret roikkuivat vuorostaan hervottomina kupeilla; pää oli painuksissa, katse maassa. Hän oli pyörtymäisillään, tukehtumaisillaan, ja hänestä tuntui, ettei hän enää milloinkaan pääsisi pois synkistä varjoista, jotka saartoivat hänet joka puolelta.

— Vastaa! Annesa jatkoi ravistaen häntä laihoilla käsivarsillaan, jotka olivat jäntevät kuin teräs. Vastaa, että suostut. Olet kai itsekin ajatellut sitä? Älä ole levoton minun vuokseni. Voinhan mennä naimisiin Gantinen kanssa, jos tahdot; muutamme molemmat kauas täältä, ettemme, me kaksi, koskaan enää näe toisiamme. Minä, näetkös, olen syntynyt kulkemaan surun tietä. Kohtalo sortaa minua, on ylimielisesti heittänyt minut tähän maailmaan, aivan kuin juopunut, naamioitu karnevaali-ilvehtijä viskaa rätin kadulle. Kuka minä olen? Riepu, mitätön olento, joka ei kelpaa mihinkään. Älä ajattele minua, Paulu!

Paulu kuunteli tytön puhetta vaieten. Annesa herätti hänessä sääliä ja paheksumista. Äkkiä hän sysäsi tämän luotaan ja mutisi julmia sanoja:

— En olisi koskaan luullut, että minä olisin kaupan. Mutta ehkä nyt on aika ajatella sitä, kun ei ole muuta neuvoa. Kuka tietää? Ehkä noudatan neuvoasi…

Annesa vaikeni tyrmistyneenä. Vaikka Paulu työnsi hänet luotaan, hän tarrautui tähän kiinni, ja vasta kun hän oli kuullut Paulun viimeiset sanat, hän hellitti käsivartensa ja kaatui maahan kuin köynnöskasvi vailla tukea. Paulu luuli hänen pyörtyneen ja kumartui hänen puoleensa.

— Mikä sinun on? Annesa vaikeroi.

— Siinä sen näet! Paulu sanoi soimaten, nosti tytön maasta ja hyväili hänen poskeaan viihdytellen kuin lasta. Itse näet, kuinka mieletöntä on puhua tällaisista asioista. Sinä nöyryytät minua aina; jos joku toinen puhuisi noin, en tiedä, mitä tekisin.

— Vaiti! vaiti! Annesa nyyhkytti. Teenhän niin siksi, että ajattelen omaa parastasi. Olenhan sinun orjattaresi; minun pitäisi vain vaieten, polvillani kuunnella sinua. Olet oikeassa, Paulu, minä olen mieletön, hullu. Toisinaan minulla on omituisia ajatuksia, aivan kuin olisin kuumeenhoureissa. Tahtoisin lähteä maailmalle, avojaloin, mierolaisena, kerjäämään rahoja sinulle… teille… Älä nuhtele minua, Pauluni, rakas, älä toru minua. Sanoithan kerran, että olen kuin muratti, joka tarrautuu kiinni seinään, eikä eroa siitä, ennenkuin kuihtuu…

— Tai ennenkuin seinä romahtaa! Paulu mutisi synkästi ja ivallisesti. Mutta riittää jo. Emme enää puhu tästä. Caderina Majule menköön naimisiin vaikka vanhan sikakauppiaan kanssa, jollei saa muuta miestä. Minä pidän pikku Annesani, ja sillä hyvä. Ja nyt lähden noutamaan Ballore Spanua. Tiedät, että hän on rikas. Ehkä hän lainaa minulle, niin ettei meidän ole pakko myödä omaisuuttamme. Tahdon koettaa. Anna minulle vielä suukko, ja ole taas iloinen.

Annesa ojensi hänelle huulensa, jotka värisivät ja olivat kyynelten kostuttamat, ja hetkeksi molemmat unohtivat kaikki huolet, kaikki kärsimykset ja kaikki hairahdukset, jotka erottivat heitä toisistaan.

Paulu lähti jälleen, ja taas Annesa istuutui portaille oven ulkopuolelle.

Häntä ei nukuttanut, ja kammoten hän ajatteli velvollisuuttaan, että oli sulkeuduttava huoneeseen, jossa lakkaamatta kuuli hengenahdistusta potevan ähkinää. Mutta nyt sekoittui hänen levottomuuteensa ja ahdistukseensa epämääräistä hurmiota. Hän tunsi vielä Paulun suudelman polttavan huulillaan ja näki yhä edessään hänen alakuloisen, ivallisen ja hekumallisen olemuksensa. Nuo kasvot olivat alati hänen edessään, ne seurasivat häntä kaikkialle kuin varjo.

Vuosikausia Annesa oli elänyt tuon haavekuvan seurassa, joka ainoastaan Paulun todella ollessa läsnä oli haihtunut. Hän ei ollut sivistymätön nainen. Hän oli käynyt neljä luokkaa alkeiskoulua ja vielä senjälkeen lukenut paljon kirjoja, kaikki, mitä Paululla oli. Ja Paulu oli ollut hänen paras, hänen herättävin opettajansa. Paulu oli opettanut hänelle kaiken, minkä hän tiesi tai luuli tietävänsä, oli näyttänyt hänelle tähdistön, selittänyt ihmissuvun, ukkosen ja salaman synnyn, oli kiihoittanut hänen mielikuvitustaan antamalla hänen luettavakseen romaaneja sekä lopulta istuttanut häneen vakaumuksen, ettei Jumalaa ole olemassa.

Annesa talletti paria kolmea romaania, jotka hän oli lukenut nuorena tyttönä. Hän säilytti niitä kalleimpien tavaroittensa joukossa; niiden lehdet olivat kellastuneet ja risaiset kuin monen sukupolven lukemat hartauskirjat. Ja hän osasi melkein ulkoa nuo kertomukset rakkaudesta ja surusta, aivan kuin ne olisivat olleet hänen sukunsa tarinoita.

Hänen varhaisen nuoruutensa vuosina Decherchin perhe oli rikas ja mahtava. Palvelijat ja palvelijattaret, kerjäläiset, köyhät lapset ja naiset, naapurikylästä tulleet vieraat, hevoset, koirat, kesyt metsäsiat ja sardinialaiset villilampaat loivat taloon vilkkautta. Taimenen pyytäjä toi joka päivä taloon saaliinsa.

Lahjoja annettiin ja saatiin. Moni vieras viipyi Decherchien talossa neljä, viisi päivää, ja pöytä oli aina katettuna. Pihassa kuhisi alati kerjäläisiä, mutta keittiöön oli pujahtanut jokunen kaino köyhä henkilö, joka kerjäsi salaa ja jolle donna Rachele ilomielin antoi almunsa. Palvelusväki kunnioitti ja palveli siihen aikaan Annesaa kuin talon neitiä ainakin. Häntä pidettiin pikemminkin donna Rachelen oikeana tyttärenä kuin ottolapsena, hänellä oli avaimet taskussaan, jopa hänellä oli oikeus avata se lipas, jossa don Simone säilytti rahojaan, joita silloin oli runsaasti.

Myöhemmin hän oli monesti katunut, ettei ollut pannut säästöön mitään; nyt hän olisi voinut auttaa hyväntekijöitään heidän köyhdyttyään.

Annesa oli ollut osallisena perheen kaikissa elämyksissä tässä talossa, johon kohtalo oli heittänyt hänet, aivankuin maaliskuun tuuli tuo siemenen kalliolle kaatumaisillaan olevan puun juurelle. Hän oli kasvanut ja varttunut kuin muratti, joka kietoutuu vanhan puunrungon ympärille, niin että myrsky, joka huojutti tuota runkoa, raastoi ja tempoi häntäkin.

* * * * *

Istuessaan kynnyksellä, varjona varjossa, Annesa heittäytyi muistojen syliin. Ne olivat surullisia, niiden tausta oli epämääräinen ja kolkko kuin tuo öinen taivas, joka painui hänen edessään nukkuvan vuoren taakse. Mutta eräät noista muistoista tuikahtivat tuolla tummalla taustalla kuin tähden lennot, jotka silloin tällöin irtaantuivat taivaanlaesta, kyllästyneinä yksitoikkoiseen ylevyyteensä, kiitääkseen tänne maan päälle, jossa rakastetaan ja kuollaan.

Kerran kun Paulu palasi kotiin lomalle Nuorosta, ei Annesa tuntenut häntä, hän kun oli kasvanut pitkäksi ja tullut niin kauniiksi. Tämän loman aikana, kun kerran kävi raju ukonilma, Paulu selitti hänelle, paremmin kuin kolmannen luokan opettajatar oli kyennyt tekemään, miksi ilma jylisee, kun salama on kiitänyt sen halki.

— Olen luullut, että ukkosen jyrinä on Jumalan ääni, Annesa virkkoi puoleksi leikillä, puoleksi tosissaan.

— Sinua houkkaa! Eihän Jumalaa ole olemassakaan, Paulu sanoi katsoen kuitenkin ympärilleen, hän kun pelkäsi, että vanhukset voisivat kuulla.

— Mitä sanot, Paulu? Annesa kuiskasi pelästyneenä. Jos don Simone, jos pastori Virdis tuon kuulee!

— Pastori Virdis on jaarittelija ja syntinen ihminen, niinkuin kaikki muutkin. Jumalaa ei ole olemassa Annesa! Jos Jumala olisi olemassa, Paulu jatkoi, hän ei sallisi kurjuutta olevan maailmassa. Puhumattakaan iänikuisesta kysymyksestä rikkaista ja köyhistä, jotka syntyvät sellaisiksi ilman omaa ansiotaan tai syytään, maailmassa on paljon muuta vääryyttä. Sinä esimerkiksi; miksi ei sinulla ole isää eikä äitiä, miksi et edes tiedä, kuka olet? Jos tahtoisin ottaa sinut vaimokseni, en voisi sitä tehdä…

Annesa kalpeni, vaikk'ei ollut koskaan ajatellut, ei unissaankaan, että joutuisi vaimoksi hyväntekijöitten pojalle. Sitten kerran Decherchien talossa tapahtui jotakin kaameaa. Paulun isä kaatui pihassa maahan, aivan kuin jos olisi kompastunut, eikä siitä enää noussut. Viimeisiksi sanoikseen hän pyysi vaimoaan: — Rachel pidä huoli siitä pojasta!

Ja Gantine, poika, jonka yleisesti väitettiin olevan vainajan lehtolapsi, otettiin taloon renkipojaksi. Toiset palvelijat kohtelivat huonosti ja pilkkasivat Gantineea, joka vielä oli lapsi ja joka ei kyennyt edes nylkemään lammasta. Poika valitti tästä donna Rachelelle.

— Poikakulta, hurskas leski sanoi hänelle, koeta olla kärsivällinen. Sano heille, että kasvat ja vartut ja että kerran sinusta tulee parempi ihminen kuin kukaan heistä.

Ja ukko Cosimu Damianu, donna Rachelen isä, lisäsi.

— Sano sinä, Pyhän Antonion poika, heille:

    Munkit ne tulevat, menevät ainiaan,
    Luostari yksin vain on paikoillaan;

toisin sanoen: 'te olette irtolaisia, jotka tulette ja menette, mutta minä pysyn aina täällä paikoillani!'

Donna Rachele soimasi isäänsä, sillä "Pyhän Antoniuksen poika" merkitsee äpärää, hän kun ei sallinut, että palvelijat olisivat saaneet juorun aihetta vastauksesta, jonka vanhus oli neuvonut Gantinen antamaan heille.

Don Simone tuli avuksi sovittelevana ja hymyilevänä niinkuin aina sanoen:

— Älä ole milläsikään! Anna heidän lörpötellä! Ihmiset puhuvat aina pahaa lähimmäisistään.

Ja rauha vallitsi perheen keskuudessa.

Mutta juuri niihin aikoihin palvelijat alkoivat muuttaa talosta; ensin yksi, sitten toinen, lopulta kaikki. Jäljelle jäivät vain Gantine ja paimenrenki, jota mainittiin Castigun nimellä — rangaistus — hän kun oli hiukan yksinkertainen. Tämäkin sai sittemmin eronsa. Perhe oli joutunut ahdinkoon, ja se joutui yhä syvemmälle puutteen kuiluun.

Kolmen sukupolven velat, kolmesataa scudoa, jotka don Simone oli lainannut Maalaispankista, don Plimun vekselit, Paulun velkojen suunnattomat korot nielivät muutamassa vuodessa perheen laidunmaat, viinitarhat, karjan ja hevoset. Donna Rachele itki ja sanoi:

— Meidän velkojemme on käynyt kuin fiikuksen: yhdestä ainoasta lehdestä on kasvanut tuhansia.

Alussa don Simone ja ukko Cosimukin valittivat ja riitelivät keskenään. Mutta ajan mittaan he tottuivat köyhyyteen; ja don Simone kävi taas iloiseksi ja hymyileväksi ja toisteli filosofista lauselmaansa: "Mitäs näistä maallisista!"

Kun Paulu oli erotettu Nuoron seminaarista, ei häntä enää haluttanut jatkaa opintoja. Hän rupesi huvittelemaan, samoin kuin monet muut sardinialaiset pienten maatilojen omistajat tekevät, samoillen kylästä kylään, maalaisjuhlasta toiseen. Kaikki Sardinian kerjäläiset, jotka kulkevat juhlasta juhlaan, tunsivat hänet. Sokeatkin sanoivat: "Tuo on Baruneista kotoisin oleva aatelisherra, don Paulu Decherchi, rikas pösö, joka viettää iloista elämää".

Kylissä hän lainaili koronkiskureilta rahoja, jotka sitten tuhlasi juhlissa. Hän kuohui hillitöntä elämänhalua. Toisinaan hän oli hyväluontoinen ja iloinen, toisinaan häijy ja raju.

Annesa kaiveli muistojensa kätköä. Nyt Paulu oli käynyt hiljaiseksi ja sävyisäksi. Vuodet ja vastoinkäymiset olivat taltuttaneet hänet, kuin ruoska raisun varsan. Mutta silloin! Kuinka monesti hän olikaan lyönyt Annesaa, kun tämä oli suosiollinen Gantinelle.

— Etkö häpeä, senkin letukka! Hän on renki ja äpärä.

— Enkö minä sitten ole piikana talossa? Annesa vastasi itkien. Enkö minäkin ole tuntemattomien vanhempien lapsi?

— Gantine on sinua kymmenen vuotta nuorempi.

— Vuosilla ei ole väliä. Nuori puu kietoo oksansa vanhemman oksiin.

Silloin Paulun silmät kiiluivat kuin villikissan silmät.

— Sinä julkea, rietas lutka, jonka armeliaisuudesta olemme ottaneet kotiimme!

Mutta Annesa, joka piti Gantinesta, tämä kun oli Paulun näköinen, samoin kuin pidetään tulesta, joka muistuttaa aurinkoa, itki, vaikeni ja teki työtä.

Siihen aikaan Paulu otti itselleen vaimon. Tämä oli jalosukuinen ja kaunis, mutta köyhä ja kivulloinen. Vuoden ajan puolisot elivät onnellisina. Donna Kallina oli hyväsydäminen ja tuntui luovan hyvyyttä kaikkiin, joiden kanssa hän tuli tekemisiin. Aviomies näytti muuttuvan aivan toiseksi ihmiseksi. Mutta kun heille oli syntynyt tyttölapsi, jolla oli suunnattoman suuri pää, nuori rouva tuli hyvin sairaaksi.

Don Paulu käytti vaimoaan Cagliarissa, Sassarissa ja mannermaalla lääkärissä. Mutta donna Kallina kuoli pois, ja taas täytyi myödä karjatarha entisten lisäksi.

Decherchien talo kävi kolkoksi, yksinäiseksi. Kerjäläisiä ei enää käynyt yhtä tiheään almua anomassa, vieraatkin harvenivat.

Don Simone vain hymyili, mutta surumielisesti. Ja hän toisteli toistelemasta päästyään, että täytyy alistua kohtaloon, ettei pitänyt välittää "maallisista", mutta mutisi samalla, etteivät ihmiset enää uskoneet Jumalaan, minkävuoksi he tekivät syntiä.

Ukko Cosimu piteli sylissään pikku Rosaa ja myönsi, että jumalanpelko on voimakas pahojen himojen ja halujen hillitsijä, mutta puolusti silti inhimillisiä hairahduksia ja heikkouksia: ihmiset ovat syntyneet tekemään syntiä.

Tällävälin Annesa oli mennyt kihloihin Gantinen kanssa pyydettyään siihen hyväntekijöittensä suostumuksen. Hän oli jo täyttänyt kolmekymmentä; mitä siis hyödytti odottaa kauempaa? Gantine tosin oli köyhä, mutta hyvä työntekijä. Heidän oli määrä mennä naimisiin heti kun Decherchit olisivat saaneet maksetuksi nuorelle miehelle osan palkkarahoista, jotka he olivat hänelle velkaa. Mutta aika kului, eikä rahoja kuulunut.

Nuori sulhasmies oli iloinen, hyväntahtoinen ja sopuisa, aivan kuin don Simonekin. Hänellä oli Annesalle kaksi lisänimeä: Kultakutri, kun tämä oli iloinen ja hellä, mitä sattui harvoin, ja Tuppisuu, kun tyttö oli harvapuheinen, alakuloinen ja synkkä, mitä mielentilaa saattoi kestää useita päiviä.

— Kuule sinä, Pyhän Antonion poika, ukko Cosimu Damianu sanoi, tunnethan vanhan sananparren: Tyynessä vedessä isot kalat kutevat.

Siihen aikaan Annesa lakkasi uskomasta Jumalaan, kun hänen hyväntekijäinsä perhe vaipui yhä suurempaan taloudelliseen ahdinkoon. Saattoiko olla mahdollista, että oli olemassa niin pahansuopa Jumala? Decherchit olivat koko elämänsä ajan Häntä pelänneet ja palvoneet noudattaen Hänen käskyjään, ja nyt Hän palkitsi heitä lähettämällä heille kaikkein kovimpia onnettomuuksia.

Mutta äkkiä Herra näytti tuntevan sääliä perhettä kohtaan, joka oli saanut kestää niin pitkäaikaisia ja kovia koettelemuksia. Ukko Zua, vanha, kitsas sukulainen, joka oli ollut mukana Krimin sodassa menettäen siellä toisen jalkansa, ehdotti Decherchin perheelle, että se ottaisi hänet luokseen asumaan. Hän lupautui maksamaan määrätyn korvauksen kuukausittain ja tekemään jälkisäädöksensä Rosan hyväksi. Hän oli vanha mies, poti hengenahdistusta ja pelkäsi, että hänen rahansa varastettaisiin. Paulu ei pitänyt tuosta vanhasta raihnaisesta ukosta, jolta hän useat kerrat oli turhaan pyytänyt rahoja lainaksi. Silti hän ei ollut vastustanut hänen ottamistaan taloon. Ja ukko Zua tuli ja asettui noiden kahden vanhuksen rinnalle, joiden oli tapana istua portin edustalla, maantien varressa, kuin kaksi vanhaa leijonaa, jotka vartioivat rappeutuneen, lumotun linnan porttia. Ihmiset kulkivat ohi ja kuuntelivat ukkojen puheita keksien heille liikanimen: "Kolme Itämaan viisijalkaista viisasta".

Ukko Zua puhkui ja puhui pahaa "meidän aikamme nuorisosta", tarkoittaen tällä Paulua. Don Simone myönteli että veljenpoika oli tuhlannut omaisuutensa, tämä kun ei koskaan ollut pelännyt Jumalaa, mutta ukko Cosimu Damianu, Rosa tyttö polvillaan, rypisti kulmiaan ja puolusti "nykyajan nuorisoa".

— Kaikki olemme olleet nuoria ja tehneet itsemme syypäiksi hairahduksiin. Herra Jumala sanoi: 'Joka teistä on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven!'

— Kenestä sinä puhutkaan? vanha hengenahdistusta poteva ukko huusi ottaen karvaiselta poveltaan urhoollisuusmitalin. Katsohan, näetkö tämän, vai etkö näe? Voit siinä nähdä kuvasi kuin kuvastimesta!

Don Simone oli katselevinaan, kohenteli lakkiaan ja virkkoi:

— Kuvastimesi ei ole erityisen kirkas.

Ja Cosimu Damianu huudahti:

— Kautta Pyhän Antonion, kuka tässä tarkoittaa sinua, Zua Dechè? Näetkös, juuri se, joka on synnitön, heittää ensimmäisen kiven syntiseen. Se, joka itse on synnitön, ei tunne sääliä.

Ukko Zua alkoi sitten kertoa muistelujaan sodasta. Hänen äreä äänensä suli lempeämmäksi, ja usein hän aivan itki muistaessaan, että La Marmora oli puristanut hänen kättään. Mutta hänen muistonsa olivat lopen sekavia. Muunmuassa hän kiven kovaan väitti, että sardinialaiset olivat ottaneet osaa Balaklavan taisteluun, ja turhaan don Simone toisti:

— Eihän toki! He olivat mukana Tshornajan taistelussa.

— Ei, ei, se oli Bellaklavan taistelu. Muistan sen hyvin, kesäaika, elokuu, mutta oli niin sakea sumu kuin talvella. Meidät oli jo ennen aamun sarastusta järjestetty kukkulalle majuri Corpograndin [Corporandi] johdolla. Hän on koko piru miehekseen. Painakaa tuo nimi mieleenne, Cor-po-gran-di. Ette saa unohtaa ainoaakaan tavua, se olisi melkein yhtä suuri synti kuin jos unohtaisi Jumalan nimen.

Kerran ukko Zua kaatui pihalla samoin kuin de Plimu aikoinaan. Hän tosin ei kuollut, mutta kun hänet nostettiin maasta, oli hänen oikea jalkansa jäykempi ja puutuneempi kuin raudoitettu puujalka, joka kannatti poikki sahatun jalan tynkää. Hänet kannettiin vuoteeseen, eikä hän siitä enää noussut. Nyt hän kävi suorastaan sietämättömäksi. Hän kätki arvopaperinsa pieluksen alle eikä uskonut niitä sukulaisilleen edes korkojen ja osinkojen maksun ajaksi. Yöllä hän heräsi omaan huutoonsa, että varkaat tulivat ryöstämään hänen aarteitaan, ja vaati, että Annesa nukkuisi samassa huoneessa. Paulu alkoi inhota ukkoa ja Annesa vihata häntä, kun kerran Paulukin teki niin. Ja Gantine noudatti heidän esimerkkiään.

Niitä muutamia, jotka olivat pysyneet onnettomalle perheelle uskollisina, oli ukko Castigu, vanha palvelija, joka oli ruvennut "itsenäiseksi" paimeneksi, hankkinut muutamia lampaita, joita hän hoiti ja kaitsi omiin nimiinsä.

— Kulkekaa vaikka ympäri maailman, hän oli tapana sanoa puhuessaan perheestä, jossa oli palvellut nelisenkymmentä vuotta, yrittäkää vain etsiä, mutta minä takaan, ettette löydä hienompaa ja parempaa perhettä. Don Simone esimerkiksi; jos Jumala kuolisi, niin taivaan enkelit valitsisivat don Simonen avukseen ja heidän kaikkien Herraksi. Täytyy kunnioittaa don Simonen kenkiäkin!

Kylän asukkaat pilkkasivat äijää tämän ylenmääräisestä ihailusta. Joka kerran kun oikeudenpalvelija kohtasi ukko Castigun, hän kysyi tältä:

— No, onko Herra jo kuollut?

Kirkkoherra Virdis nuhteli ankarasti ukko Castigua, kun tämä tuli ripille.

— Herran pyhät enkelit! (tätä huudahdusta isä Virdis täytti ripitettäviensäkin kuullen) älä enää puhu tuollaisia, rakas veli! Herra on yksi ja ainoa, eikä hän koskaan kuole, ei edes silloin, kun on antanut meidän kaikkien muuttaa manalle.

Ukko Castigu vain ei lakannut ylistämästä Decherchejä maailman hienoimmaksi perheeksi. Annesaankin Casigu kohdisti suuren ihailunsa ja luottamuksensa. Kerran vanhus uskoi hänelle, että oli rakastunut kauniiseen, rikkaaseen kylän tyttöön, ja pyysi Annesalta pientä palvelusta:

— Tahtoisin lähettää tytölle kirjeen. Etkö sinä ottaisi kirjoittaaksesi sitä, Keltakutri? Miksi naurat?

— Enhän minä ole tottunut kirjoittamaan kirjeitä.

— Yhdentekevää! Ei siinä työssä tarvitse olla kirjanpainaja eikä asianajaja. Riittää, jos kirjoitat näin: "Maria Pasquala, sydänkäpyseni, minä rakastan sinua, ja jos huolit minusta, asetan sinut kuin pyhimyskuvan lasikuvun alle". — No, Annesa, tee nyt minulle mieliksi. Jos tahdot kirjoittaa sen kirjeen, tuon sinulle arkin rakkauspaperia, joka on niin hienoa, että sen voisi lähettää vaikka prinsessalle.

Annesa lupasi kirjoittaa kirjeen, ja Castigu toi tuon merkillisen "rakkauspaperin"; se oli lovikuvioilla ja nuolen lävistämän sydämen kuvalla koristettu paperiarkki, jommoista koulupoikien on tapana käyttää kirjoittaessaan ensimmäisiä rakkaudentunnustuksiaan.

Mutta tästä kirjeestä ei ollut toivottua tulosta. Kaiken kukkuraksi Maria Pasqualan veli uhkasi, nähdessään Castigun kulkevan tytön kotitalon ohi, ukkoa ryhmysauvalla; ja paimen livisti tiehensä "kuin koira, jonka häntää on kärvennetty palavalla kekäleellä".

Kerran ukko Castigu kutsui ystävänsä ja entisen isäntäväkensä lammastarhaansa. Ukko Cosimu Damianu, Paulu ja Annesa noudattivat kutsua. Lammastarha oli melkein Santu Juanne-vuoren huipulla, eräänlaisella esialpilla, jonka takana Gennargentu-vuori rajoittaa näköpiiriä huipuillaan ja hopeanhohteisilla ääriviivoillaan.

Suunnattomat graniittimöhkäleet, joille sammal levitti eriskummaista mustan ja vihreän kirjavaa mosaiikkiaan, olivat omituisesti pinoutuneet päällekkäin, muodostaen pyramideja, torneja, salaperäisiä kyklooppilinnoja. Tuli pakostakin ajatelleeksi, että kaukaisina kaaoksen aikoina näiden lohkareiden välillä oli syntynyt taistelu, että toisten oli onnistunut kukistaa, toisten jotka ne olivat murskanneet, itse nyt kohoten voitokkaina kohti sinitaivasta. Ja kun kivien taistelu oli tauonnut, olivat pensaat ja tammet turvallisesti anastaneet valtaansa äkkijyrkänteet, kiivenneet kalliolohkareille kilvan pyrkien toinen toistaan korkeammalle. Kaikki tässä suurenmoisessa, salaperäisessä seudussa näytti oudolta, epätavalliselta, ja ne yksinäiset ihmiset, jotka elivät keskellä näitä kallioita — joista muutamat muistuttivat taruhirviöitä, jättiläiskaloja, ennen vedenpaisumusta eläneitä hirmuliskoja — ja jotka ymmärsivät metsissä kuiskivan vuoristohengen ja tajusivat tuulen huminan ja varisseiden lehtien kahinan merkityksen, nämä ihmiset olivat tietysti kertoneet tuhansia taruja, joiden tapahtumapaikan he olivat sijoittaneet seudun peloittavan jylhiin ja runollisimpiin paikkoihin.

Lähellä Castigun lammastarhaa, kivenheiton päässä keskiajalla rakennetusta kirkosta, oli kallion huipulla pitkä, kivisen ruumisarkun muotoinen lohkare, joka lepäsi vinottain suunnattoman suurella nelikulmaisella kiviröykkiöllä. Siellä sisällä, tuossa ylväässä, juhlallisessa hautakammiossa, jota ei keisarin eikä runoilijan olisi tarvinnut halveksia, nukkui kansantarun mukaan ikuista untaan jättiläinen, jonka vuoristossa asuvat viekkaat kääpiöt olivat petollisesti surmanneet.

Istuessaan tuhatvuotisten puiden varjossa, jotka pitkine harmaine köynnöskasveineen näyttivät parrakkailta vanhuksilta, Castigun vieraat kertoilivat aamiaisen aikana yksinomaan noita vanhoja taruja.

Vanha aviopari, jotka häittensä jälkeen aina oli syönyt samalta lautaselta, muisteli erään Paulun esi-isän häämatkaa.

— Hän otti vaimokseen aritzulaisen neitosen. Aritzusta Baruneihin morsiusparia saattoi kaksikymmentäseitsemän sukulaista, jotka ratsastivat komeilla raudikoilla. Ainoastaan vastanaineet ratsastivat valkoisella tammalla. He kulkivat vuoren yli, ja saavuttuaan tänne kiipesivät jättiläisen haudalle, mistä näkee kylän, ja kaikki laukaisivat pyssynsä. Siinä oli semmoinen pauke kuin sodassa…

— Tahdon kiivetä sinne; kuka tulee mukaan? Paulu kysyi. Hän oli juonut kokolailla ja näytti iloiselta ja nuortuneelta.

Mutta muut seurassa olivat melkein kaikki vanhoja ja väsyneitä ja oikaisivat kernaammin pitkäkseen puiden siimekseen. Annesa yksin seurasi nuorta leskimiestä, eikä kukaan oudoksunut sitä. Kaikkihan olivat tottuneet pitämään Paulua ja Annesaa sisaruksina.

He lähtivät siis. Oli toukokuu, keskipäivän aurinko paahtoi kallioita, joilla kasvoi metsäruusuja. Puiden lehdet kiilsivät ja välkkyivät.

Äkkiä metsä harveni, ja kahden tammen välitse, joiden oksat yhtyivät, tuli näkyviin kuin suurenmoisen kaaren kehystämänä Gonare vuoren pyramidi siintäen säteilevän taivaan taustalla.

Metsän oikealla puolella kohosi se huippu, jolla jättiläinen lepäsi vihreän sammalsametin peittämässä haudassaan. Kiipeäminen sinne oli työlästä, täytyi hypätä kalliolta kalliolle.

Paulu kulki edellä, Annesa perässä. Tyttö tahtoi ennen kaikkea nähdä kylän kaukaa. Äkkiä hän joutui seisomaan kivillä, jotka horjuivat. Hän luuli menettävänsä tasapainon ja päästi huudon. Paulu kääntyi katsomaan ja ojensi hänelle kätensä.

He kiipesivät yhä korkeammalle ja istuutuivat ulkonevalle paadelle, jättiläisen hautakallion alapuolelle. Heidän jalkojensa juuresta metsä vyöryi alaspäin kuin suurenmoinen vihreä koski rannikolle asti, jonka keltaisesta taustasta kylän talot erottuivat harmaina kuin sammunut hiilikasa. Vuoret ja laaksot vuorottelivat taivaanrannalle asti. Kaikki oli vihreää, keltaista, sinistä.

Nälkäiset korppikotkat kirkuivat ajellen toisiaan takaa korkealla päivänpaisteisessa, kuulakassa ilmassa.

Annesa ja Paulu eivät vaihtaneet ainoaakaan sanaa. Paulu oli jälleen vaipunut synkkiin mietteisiinsä. Hänen hehkuvat silmänsä tarkkasivat enemmän korppikotkia kuin näköalaa. Äkkiä hän ponnahti pystyyn ja alkoi laskeutua vuoren rinnettä alas. Siinä, missä kivet olivat irrallaan, hän pysähtyi, ojensi taas Annesalle kätensä ja katsoi tähän.

Annesasta tuo katse näytti kiehtovan häntä kuin hehkuva liekki. Hänestä tuntui aivan kuin hän olisi luisunut alas edestään vierivien kalliolohkareiden mukana. Mutta Paulu pidätti häntä voimakkailla käsivarsillaan ja painoi huulensa hänen huulilleen niin lujasti, kuin ne olisivat ainaiseksi liittyneet toisiinsa.

III

— Annesa! Annesa! Sairaan vanhuksen sisähuoneesta kuuluva vaikeroiva ääni herätti Annesan hänen haaveistaan. Hän kavahti pystyyn ja meni huoneeseen.

Tavallisen tukehtumiskohtauksen kouristamana ukko Zua koetti kohota istumaan, mutta ei voinut. Hänen luisevat kätensä hosuivat ilmassa ikäänkuin torjuen näkymätöntä aavetta.

Annesa meni hänen luokseen erityisesti kiiruhtamatta ja asetti toisen pieluksen hänen selkänsä taakse. Vähitellen ukko alkoi hengittää helpommin ja tahtoi juotavaa. Heti kun hän taas kykeni puhumaan, hän alkoi valittaa ja sadatella:

— Aina sinä hylkäät minut, hän nalkutti ääni kähisten. Hyttyset pistelevät, valo sammuu… sammukoot sinun silmäsikin! Lähetä ainakin hakemaan luokseni pappi Virdis, tahdon tunnustaa hänelle syntini, en halua kuolla pannaan julistettuna kuin pakana. Te annatte minulle myrkkyä, te kaikki, jotta kuolisin hitaasti. Olkaa kirotut te kaikki, kirottu olkoon äitinne maito! Se hetki, jota ikävöitte, tulee pian, aivan pian. Löydätte minut kuolleena kuin koiran, ja silloin olette tyytyväisiä.

— Lopettakaa jo! Annesa sanoi uhkaavasti. Teidän sietäisi hävetä, kun puhutte tuollaisia, senkin kiittämätön, ilkeä ukkorahjus!

Mutta vanhus mutisi vain, vielä senkin jälkeen kun Annesa oli sammuttanut tulen ja mennyt levolle. Vielä pimeässä hän kuuli tuon ähkivän, korvia viiltävän äänen, ja hänestä tuntui siltä, kuin saha olisi raadellut hänen sydäntään. Toinen puoli tätä sydäntä oli vielä hyvä ja puhdas ja hehkui rakkaudesta, toinen taas vuoti verta ja hehkui sekin, mutta kuin kostea kekäle, joka palaa kelmeällä, kituvalla liekillä levittäen ilkeää käryä. Muistojen viehkeän alakuloinen tunnelma oli haihtunut, tuon häijyn peikon ääni palautti hänet takaisin todellisuuteen.

Hänkin kuvitteli potevansa hengenahdistusta. Annesa ei lainkaan säälinyt eikä surkutellut tuskissaan voihkivaa vanhusta, vaan toisti itsekseen hänen sadattelunsa ja häijyt sanansa.

Lopulta molemmat rauhoittuivat ja vaipuivat uneen. Pehmeä ja kirkas ääni lauloi etäällä vienoa lemmenlaulua, joka vähitellen lähestyi, kaikuen tien hiljaisuudessa nuorten äänten surumielisen kuoron säestämänä:

    Sinisilmä, sulokasvo,
    kultakukka kaunokainen
    Riistänyt on syömen multa.
    Rauhani on vienyt nainen.

— Gantine, laululintuparka! Annesa ajatteli vielä puolihorroksissa ja alkoi haaveilla Paulusta. Tapansa mukaan hän hellästi ja tuntien tunnonvaivoja ajatteli nuorta sulhastaan. Mutta kun ääni taukosi, hän vaipui uneen ja näki edessään Paulun kasvot.

* * * * *

Seuraavana aamuna donna Rachele meni varhaisimpaan messuun ja kävi ripillä. Toiset vanhat naiset näkivät hänen kirkossa itkevän ja rukoilevan palavasti verhoutuneena mustaan hartiahuiviinsa kuin suruvaippaan.

Annesa puolestaan meni Rosan kanssa vasta kello yhdeksän messuun. Kauniissa puvussaan, yllään poimukas, vihreähelmainen hame, punamustat liivit, edessä vanhanaikaisilla koruompeleilla kaunistettu esiliina ja päässä keltainen päähinenauha, hän näytti keskiaikaiselta madonnalta.

Mutta hänen vieressään asteleva tyttönen, jolla oli yllään mauttoman herraskainen, punainen karttuunihame, oli kuin rappeutuneen kulttuurin elävä, surkea irvikuva.

Mäkiseltä syrjätieltä he poikkesivat valtatielle, joka kulki läpi kylän, ja astelivat kirkkoa kohti.

Toisia naisia, jotka olivat pukeutuneet samoin kuin Annesa, tulvi syrjäpoluilta. Repaleisia, mutta terveitä ja kauniita, säteilevän mustasilmäisiä lapsia leikitteli joukoittain porttikäytävissä, ulkoportailla ja pienillä pihoilla, jotka, harvinaista kylläkin, oli lakaistu ja kasteltu.

Vaikka Pyhä Basilio oli kylän suojeluspyhimys, hänen kirkkonsa oli kylän ulkopuolella, satakunta metriä viimeisestä majasta, jossa Decherchien sukulainen asui.

Avara, kivillä laskettu pihamaa, joka oli täynnä heinän ja oljen ruuppua, levisi pienen kirkon ympärillä, jonka taakse oli kyhätty muutamia huoneita ja vaja juhlan järjestäjien ja valvojien asunnoiksi.

Lähellä kirkkoa kohosi nelikulmainen torni, jonka karkeatekoiselle parvekkeelle päästiin ulkoportaita. Kirkko, torni ja lisärakennukset, jotka oli kömpelösti kyhätty rosoisista kivistä ja savesta, olivat aikojen kuluessa saaneet saman tumman ruosteen värin kuin niitä ympäröivät kalliot. Vasemmalla kirkosta, kylän laidassa alkoi harmaakivilohkareinen laakso, jonka takana aukeni avara vaihteleva maisema, vuoria ja laaksoja, jotka ensin vihreinä, sitten siintävinä häipyivät taivaan hohteeseen. Oikealla kohosi San Giovannin vuori metsineen, kanervikkoineen ja oudonnäköisine kalliomuodostumineen.

Neljä satavuotista tammea kasvoi kirkon edessä, jonka julkisivu pilkotti oksien lomista näyttäen kallioseinään hakatulta. Kookkaita ja rotevia miehiä mustan ja punaisen kirjavissa puvuissaan, naapurikylien väkeä, paimenia ja talonpoikia, seisoskeli ryhmissä viinipöytien ääressä ja lehtimajoissa, jotka nojasivat kallioseiniin. Siinä oli sardinialaisten pyhimysjuhlien tavallista yleisöä: iloisia miehiä, jotka olivat tulleet ryypiskelemään, ja kansanpukuisia naisia, jotka olivat tulleet kirkkoon rukoilemaan ja näyttelemään itseään.

Annesa ja Rosa kulkivat hitaasti tietä, joka valtatieltä poikkeaa kirkolle. Kylän viimeisen majan eteen he pysähtyivät tervehtimään täti Annaa, donna Rachelen serkkua.

Täti oli vanhahko nainen, kookas, laiha ja kalpea kuin aave. Hän muistutti donna Rachelea, mutta väitti olevansa nuorempi ja kauniimpi kuin jalosukuinen serkkunsa. Hän kertoi, että hänellä oli ollut ja oli vieläkin useita ihailijoita ja kosijoita, mutta että hän oli antanut näille rukkaset pysyäkseen vapaana ja voidakseen täysin omistaa huolenpitonsa kolmelle orvolle veljentyttärelleen.

Nämä asuivat hänen luonaan. Yksi heistä oli jo naimaiässä. Täti Anna rakasti heitä kuin omia lapsiaan; hän oli hyväsydäminen ja viisas nainen, jonka ainoana heikkoutena oli piintynyt päähänpisto ihailijoista ja kosijoista.

Majan edessä oli matalan muurin ympäröimä piha. Avoimesta ovesta virtasi miellyttävää kahvin hajua.

Annesa huusi:

— Täti Anna, ettekö tule messuun?

— Odotan vierasta, nainen vastasi näyttäytyen ovessa kahvikannu kädessä. Rosa, pikku kultaseni, oletpas sinä tänään hieno. Tulkaahan sisään, niin saatte kahvia. Oletko yhä vain kuin vanha hampaaton akka? Eivätkö pikku hampaat vielä tule näkyviin?

Rosa hymyili näyttäen hampaattomia ikeniään, ja Annesa vastasi tytön puolesta.

— Kyllä hänelle vielä tulee hampaat ja vielä ne lähtevätkin. Teiltäkin ne lähtevät, täti Anna, eikä teille enää kasva uusia tilalle.

— Se on kyllä mahdollista, vastasi Anna täti, jolla oli erinomaisen kauniit hampaat. Mutta tulkaa jo sisään, että saan tarjota teille kahvia. On vielä pitkä aika messun alkuun. Näin juuri, että kirkkoherra Virdis käyskenteli kirkon edustalla seurassaan joku herra, joka näytti Paululta.

Annesa, joka juuri oli menemäisillään sisälle, muutti silloin äkkiä mieltään.

— Hyvästi, hyvästi! Eläkää terveenä, ja paljon terveisiä tytöille.
Menemme nyt sentään, että ehdimme ajoissa messuun.

Ja hän kääntyi poistuakseen.

— Minulla olisi jotakin kerrottavaa sinulle, Annesa, mutta käyn teillä huomenna, täti Anna sanoi huiskuttaen kättään jäähyväisiksi. Hyvästi, Rosa, älä syö liian monta mantelikakkua. Etpä vielä ole kertonut minulle, mitä kukko on muninut sinulle korvaukseksi hampaistasi. Eikö se ole tuonut sinulle jotakin pieneen kuoppaan, siihen, joka on oven edessä?

— On kyllä, lapsi huusi. Se muni minulle muutamia pähkinöitä, mutta ei hampaita.

— Mitä teet pähkinöillä, kun sinulla ei ole hampaita, joilla purisit kuoret rikki?

— Nakutin ne rikki kivellä!

— Hyvästi!

— Hyvästi.

Annesa veti Rosan mukaansa ja tuijotti eteensä kuin noiduttu.

Lapsi huudahti:

— Katso, isä onkin tuolla kirkon edessä ja kävelee kirkkoherran kanssa, joka on raivoissaan.

Vanha pappi Virdis todellakin huitoi äkäisenä käsiään, niin että iso vatsa hyllyi. Hän oli tavattoman ruma lihava, pöhöttynyt mies. Tiilenväriset, pulleat kasvot, joissa oli syviä ryppyjä, kuvastivat paheksumista ja ylenkatsetta. Pitkähiuksinen valetukka, johon niskassa sekoittui jokunen hopeahapsi hänen omista haivenistaan, vain lisäsi hänen inhoittavaa rumuuttaan.

Annesa loi katseensa maahan aina kun hän kohtasi papin. Tänäkin aamuna hän yritti mennä suorana ohi laahaten tyttöä jäljessään, mutta vanha sielunpaimen nosti toista isoa kättään ja huusi:

— Rosa! Rosa!

Annesan oli pysähtyminen.

— Rosa, pappi sanoi tullen niin lähelle heitä, että hänen iso vatsansa peitti lapsen kasvot. Olen iloinen, kun tulet messuun. Tänään tulevat kirkkoon vuohet, juutalaisnaiset ja pakanatkin!

Annesa ei tosin käynyt usein kirkossa, mutta hän ei silti joutunut hämilleen papin vihjauksesta. Hän katseli kirkkopihalle päin ja oli kiinnittävinään huomionsa siihen kirjavaan näkyyn, joka siellä avautui silmien eteen, ja kuunteli, mitä kivelle kiivennyt kyläkuuluttaja huusi kansanjoukolle.

Paulukin katsoi sinnepäin. Kuuluttajan kookas, omituinen hahmo kohosi tummana auringonpaisteessa. Hänellä oli kädessään kiiltävä rumpu, ja hänen pukunsa oli puolittain talonpojan, puolittain metsästäjän. Päässä hänellä oli karvalakki, jota etempää luuli hänen tukakseen. Hän oli kuin jokin muinaisaikainen sanansaattaja, joka oli laskeutunut vuoren metsistä ilmoittamaan peloittavaa sanomaa näille rauhallisille viinan ja anisliköörin ryyppääjille, jotka olivat kerääntyneet kirkkopihaan ovelien kaupustelijoiden ympärille. Kaikki katsoivat häntä, ja hän kuulutti jylisevällä saarnamiehen äänellä:

— Nuoret miehet ja neitoset, menkää valokuvauttamaan itsenne valokuvaajalla, joka asuu puuseppä Francescu Casun luona. Ja ken tahtoo nelikon ohraryynejä liiralla, rientäköön herra Balentinu Virdiksen luo. Ja Mariettan tykönä, liikanimeltään "Hurskas neitsyt", myödään tuoreita kananmunia ja jääkylmää limonaadia.

— Niin, pakanatkin, pappi Virdis toisti. Ne, jotka aamulla heräävät, avuksi huutaen Beelsebubia, ja menevät illalla levolle rukoillen saatanaa. Mene, mene, Rosa, ja rukoile noiden ihmisten puolesta, jotta he kääntyisivät. Sitten sinun pitää kertoa minulle, miten Vapahtajamme kuoli. Vieläkö muistat sen?

— Muistan kyllä.

— Hyvä. Sinä et siis ole juutalainen. Mene nyt.

Ja hän alkoi taas ähkien saapastella edes takaisin. Paulu seurasi häntä luotuaan kuitenkin sitä ennen Annesaan kiireisen, hehkuvan katseen, joka täytti neidon riemulla.

— Pyhät enkelit! Annesa sanoi hiljaa ja ivallisesti toistaen pappi Virdiksen mielilauseen. Ja pikku Rosa, joka ei pitänyt tuosta lihavasta papista, remahti nauruun, joka kuulosti vanhan naisen hahatukselta.

Annesa kuunteli messua ajatellen Paulua ja muistellen hänen intohimoista katsettaan. Hän tunsi itsensä aina huumautuneeksi, kun nuori leskimies antoi hänelle kiireisiä rakkaudentodistuksiaan. Hänestä tuntui, että katse, joka vaihdettiin keskellä kirkasta päivää ihmisvilinässä, joka erotti heidät toisistaan paremmin kuin korkea muuri, oli suurempiarvoinen kuin yöllinen kohtaus.

Ja pappi Virdiksen purevat sanat tuntuivat hänestä etäiseltä tuulen huminalta. Yksi ainoa Paulun katse antoi hänelle korvauksen kaikista solvauksista ja nöyryytyksistä.

Messun jälkeen Paulu odotti Annesaa tammien juurella ja tarttui Rosan käteen.

— Nyt menemme mantelikakkukojuun, hän sanoi ääneen ja lisäsi hiljaa: Pastori Virdis on suutuksissaan sinulle, kun et käynyt ehtoollisella. Puolustin sinua sanoen, että sinulla on niin paljon työtä. Se pappi ei ole häijy, kaikkea muuta! Hän on kuin mehiläisleipä, ruma nähdä, mutta täynnä hunajaa. Hän lupasi puhua vielä kerran ukko Zualle minun puolestani. Hän tulee meille tänään; pyytäisin, ettet ole hänelle epäystävällinen. Jollei hän saa Zuaa taivutetuksi, lähden näinä päivinä Ballore Spanun kotikylään. Hän on luvannut viedä minut naissukulaisensa luo, joka on kyläpastorin sisar, varakas vanha nainen. Hän ehkä lainaa minulle muutamia tuhansia liiroja. Tahdotko lasin likööriä, Annesa?

— Toivotaan siis parasta! Annesa huokasi. Missä ystäväsi on?

— En tiedä; hän lupasi tulla tänne tapaamaan minua, Paulu vastasi katsellen ympärilleen kirkkopihalla.

He lähestyivät kakkujen myyjää.

Käytyään kirkossa miehet tunkeilivat jälleen liköörinkaupustelijan ympärillä. He eivät tyytyneet pieneen lasiin, vaan ostivat kokonaisia likööripulloja, jotka he tyhjensivät tuttaviensa ja vieraittensa kanssa viimeiseen pisaraan. Nuo kookkaat, rotevat miehet, joiden puvut olivat nahasta ja hiukset öljytyt ja jotka ilmestyessään vuoristosta näyttivät muinaisajan ihmisiltä, joivat himokkaasti väkijuomia ja söivät makeisia nuollen huuliaan lapsellisen ahneesti.

Annesa antoi Paulun tarjota itselleen pienen lasin minttulikööriä. Huomatessaan, että joukko Gantinen ystäviä piti häntä silmällä, hän tekeytyi välinpitämättömäksi ja jäykäksi niinkuin kaikki muutkin kirkkopihan poikki kulkevat naiset.

Äkkiä Annesa tunsi, miten miehen käsivarsi kietoutui hänen vyötärönsä ympäri, ja näki vieressään pikku setä Castigun, uusi puku yllä, puhtaana ja iloisena kuin lapsi.

— Mitä? tämä ihmetteli käsivarsi yhä Annesen vartalolla, mutta kääntyen Pauluun päin, aiotteko lähteä pois, käymättä tervehtimässä juhlan järjestäjiä? Onko tämä mielestänne oikein tehty, pikku don Pauluni? Ettehän toki aikone loukata Pyhää Basiliota poistumalla, ennenkuin olette käyneet katsomassa juhlaprioreita? Minä, nähkääs, olen yksi heistä, enkä aio niin vain kuitata käymistänne. Mennään, Rosa, pikku ruususeni; tahdotko, että setä Castigu ottaa sinut syliinsä? Vai selkään, niin kuin pienen karitsan?

— Minun täytyy lähteä kotiin. Donna Rachele odottaa minua, Annesa vastusti.

— Otan selkääni sinutkin, Kultakutri, jos tahdot. Lähdetään nyt!
Gantine toi varhain tänä aamuna hevosen, joka päästettiin laitumelle.
Eikö hän ole vielä palannut?

— Ei ole. Se poika käy päivä päivältä laiskemmaksi! Paulu sanoi. Hän tekee, mitä hyväksi näkee.

— Hyss! Castigu suhisi viitaten kädellä Annesaan. Mutta tämä ei näyttänyt kiinnittävän huomiota Paulun sanoihin. Hän oli tarttunut Rosan pieneen käteen ja kulki molempien miesten edellä kirkolle päin.

— Muutaman päivän perästä aion lähettää Gantinen parkinkuorintaan Lulan metsään, nuori leskimies selitti. Pyysivät, että saisivat pitää häntä siellä töissä kylvöaikaan asti. Sillä tavalla ainakin saa hänet ansaitsemaan jotakin.

— Hän on kyllä hyvin iloinen poika, Castigu myönsi. Mutta olemmehan kaikki olleet iloisia nuorina.

— Kaikki, se on totta, Paulu totesi.

— Tekin, pikku don Pauluseni, olitte hyvin iloinen. Mutta ette ole nyt enää.

— Linnut ovat lentäneet tiehensä! Paulu virkkoi katsoen ylös ilmaan ja viitaten kädellään ikäänkuin jäähyväisiksi. Lentää lehahtaneet tiehensä!

— Hitto vieköön! Jokunen sentään on jäänyt jäljelle, paimen sanoi päästäen hänelle ominaisen puoleksi typerän, puoleksi ivallisen naurahduksen. Tännepäin näin! Mennään isoon keittiöön.

He menivät keittiöön, jossa juhlanjärjestäjät valmistivat jättiläispitoja.

— Hoi, Miale Corbu, tässä nyt ollaan, ukko Castigu huusi ylpeänä, edeten don Paulun vieressä.

Priore maggiore, juhlatoimikunnan puheenjohtaja, tuntui ponnahtavan esille keskeltä rasvaista höyrypilveä, joka harson tavoin peitti keittiön peräosan. Hän oli mies, joka ansaitsi olla pilvien ympäröimä kuin metsänjumala: suuri jättiläinen, yllä punainen takki ja niin avarat sarssihousut, että ne näyttivät hameelta. Päässä hänellä oli iso suippolakki, jonka alta kaksi öljyttyä, mustaa hiustöyhtöä valui ohimoille. Hänellä oli ruskeat kasvot, kotkannenä, väkäleuka ja punertava parta. Mies näytti keramiikkiveistokselta.

Kun puheenjohtaja huomasi, että Paulu Decherchi kunnioitti käynnillään yksinkertaisten ja köyhien paimenten juhlaa, hän hymyili melkein liikutettuna ja opasti nuorta miestä läpi keittiön ja huoneiden näyttäen vieraalleen kaiken, ikäänkuin tämä olisi ollut muukalainen.

— Hyvät juhlat tänä vuonna? Paulu kysyi katsellen ympärilleen.

— Eipä sovi moittiakaan. Meitä on viisikymmentä järjestäjää. Lisäksi tuli juhlaan sata paimenta, jokaisella mukanaan lammas ja vakallinen viljaa.

Isot halot paloivat suurilla tulisijoilla, ja kokonaisia lampaita kiehui kuparipadoissa. Muutamia miehiä istui lattialla kasvot hehkuen kuumuudesta ja silmät vettä valuen savussa. He kääntelivät hitaasti tulella puuvartaisiin pujotettuja lampaanreisiä. Punaista lihaa oli kasoittain seinävieripenkeillä, ja puu- ja korkkitammialtaissa höyrysivät vielä sisälmykset. Siellä täällä oli läjissä mustia ja kellerviä vuotia, jotka oli nyljetty sadasta lampaasta; nämä oli kaikki teurastettu pienen pyhimyksen, Barunein suojeluspyhän, juhlan asianmukaista viettoa varten.

Miale Corbun viedessä Paulua parvekkeentapaiselle, jossa naishenkilö tarjoili kahvia ja liköörejä niille, jotka suvaitsivat käydä tervehtimässä juhlatoimikunnan puheenjohtajaa, ukko Castigu johdatti Annesan ja Rosan keittiön viereisiin huoneisiin. Toisessa oli miesten määrä aterioida, toisessa naisten ja lasten. Kolmannessa huoneessa, jota sanottiin makeiskamariksi, säilytettiin makeisia, neljännessä leipää. Ja kaikissa näissä savuisissa huoneissa vilisi oudon näköisiä, parrakkaita miehiä, jotka puhdistivat puulautasia ja veitsiä juhlaa varten.

— Onpa siinä leipää! Varmasti riittää sadaksi vuodeksi! Rosa ihmetteli pysähtyen katsomaan isoja koreja, jotka olivat täynnä valkoisia, kiiltäviä nisuleipiä.

— Jospa todella riittäisikin, ruususeni, ukko Castigu sanoi hartaasti kuunnellen pienokaisen jokaista sanaa.

— Kuka jaksaa syödä kaiken tämän leivän paljouden? Paholainenko? Rosa kysyi kurottaen korin kohdalla isoa päätään, joka näytti milloin tahansa voivan irtaantua sitä kannattavasta ohuesta kaulasta.

Ukko Castigu nauroi ja selitti, että suuri osa tästä leivästä kului juhla-aterialla ja että loput jaettiin kerjäläisille ja niille hurskaille ihmisille, jotka kävivät tervehtimässä prioria.

— Jos tulet katsomaan kahden tunnin kuluttua, ruususeni, saat nähdä, että ihmiset syövät enemmän kuin paholainen. Tuossa esimerkiksi on yksi, joka hyvinkin voisi lyödä vetoa pirun kanssa, että syö enemmän kuin se…

Lihava ja romuluinen, punatukkainen ja -partainen mies ilmestyi samassa leipähuoneeseen. Hänellä oli kädessä kääntöpääveitsi ja kappale keitettyä, höyryävää lihaa; tämän tästä hän siitä puraisi irti palasen, ja jos sattui jänteinen kohta, hän leikkasi sen poikki veitsellä ottamatta lihaa suustaan, ja pureskellen himokkaasti. Hänen tummansiniset, kiiluvat ja kylmät silmänsä kuvastivat eläimellistä ahneutta.

— Niin, Annesa sanoi, viime syksynä kävin täällä, ja silloin te hotkitte kuin sudet. Jokaisella oli polvillaan lautanen täynnä lihaa, ja syödessään palasta he jo viiruilivat toista. Näytti siltä, kuin ette koskaan ennen olisi nähneetkään ruokaa.

— Kun on juhla, silloin kai täytyy syödä, Castigu huomautti loukkautumatta. Syömme itse ja annamme toisillekin. Niin on sen asian laita.

Toinen paimen, nuori ja kaunis mies, jolla oli yllään sinisillä nauhoilla koristettu takki, astui hymyillen esiin ja tarjosi Annesalle höyryävällä lihalla täytetyn lautasen.

— Kaunis neito, hän sanoi kohteliaasti, tässä on sinulle.

— Pyhä Basilio! Annesa huudahti levittäen kätensä ja peräytyen säikähtyneenä. Tuoko kaikki! Mitä minä noin paljolla…?

— Syöt suuhusi, toinen vastasi totisena.

Annesa oivalsi, että hän olisi loukannut nuorta miestä, jollei olisi ottanut lihaa, ja sanoi kohteliaasti:

— No niin, kääri se nenäliinaan, niin vien kotiin.

— Kenelle? Gantinellesiko?

— Hänen Gantinelleenko? Tuossa hän onkin.

Nuori renki tuli samassa todella huoneeseen juhlatamineissaan, yllään punainen sininauhoilla päärmätty takki, parta ajeltuna, sileät, kiiltävät hiukset kammattuina korvien yli kuin musta silkkimyssy. Gantine oli tavallistakin pulskempi, ja Annesa katseli häntä melkein äidillisen hellästi.

— Tiesin, että olit täällä, poika sanoi onnistumatta salaamaan mustasukkaisuuttaan. Lähdetään pois täältä. Donna Rachele odottaa sinua; hän tarvitsee sinua.

Sanat olivat aivan tavalliset, mutta äänenpaino oli tavattoman katkera. Mikä Gantinea vaivasi? Hän näytti synkältä ja epäluuloiselta. Annesa joutui hämilleen, mutta osasi teeskennellä, niinkuin aina, jopa näytellä loukkautunutta.

— Donna Rachele tietää kyllä, milloin palaan kotiin. Lähden täältä sitten kun minua huvittaa.

— Sinun täytyy heti lähteä minun mukaani! Gantine valahti kalpeaksi.
Setä Castigu, sanokaa tekin se hänelle.

— Gantine on mustasukkainen! huudahti ivallisesti nuori paimen, joka oli tarjonnut Annesalle lihalautasta. Mene, kaunis tyttö, mene! Hän ostaa sinulle mantelikakkua. Olet muutoin väärässä, Gantine! Täällä me kaikki olemme veljiä, eikä kukaan yritä riistää sinulta kyyhkyäsi.

— Veljiä! Pahus vieköön sinut ja sukusi, Gantine ärähti, mutta näytti samassa katuvan sanojaan ja naurahti väkinäisesti.

Annesa säpsähti, mutta ei ollut kuulevinaankaan sulhasensa sanoja.

— Tule, Rosa, anna minulle kätesi. Setä Castigu, jos don Paulu kysyy
Rosaa, sano hänelle, että lähdimme pois.

Annesa poistui leipähuoneen takaovesta, nuori renki perässä. Sillä taholla oli ulkona melkein tyhjää. Vain muutamia kerjäläisiä istui kyyryssä kivien ja pensaiden välissä ahmien lihaa ja leipää, joita priori oli käskenyt jakaa heille. Juuri siinä kohdassa, mistä vuoripolku alkoi, oli kuollut se sokea ukko, joka oli tullut kylään Annesa mukanaan. Annesa ei ollenkaan muistanut tuota salaperäistä tapausta, mutta joka kerran kun hänen oli kuljettava paikan ohi, hän kuvitteli näkevänsä kuolleen vanhan kerjäläisen. Hän tunsi sisimmässään levottomuutta ja nöyryytystä ja ajatteli:

"Hän toi minut tänne ja jätti minut tänne, vaikka olisi yhtä hyvin voinut viedä minut muuallekin. Olisin silloin ollut mierolainen, oikea palvelijatar, mutta minun ei olisi tarvinnut kärsiä niin paljon. No niin, mutta kuitenkaan…"

Kuitenkaan hän ei voinut ajatella elämää toisenlaiseksi, ilman Paulua, ilman surua, ilman kärsimystä.

"Sitä varten kai olen syntynytkin…"

Kulkiessaan tänä päivänä Rosan kanssa sen paikan ohi, jossa vanhus oli kuollut, hän tunsi itsensä surullisemmaksi ja nöyryytetymmäksi kuin koskaan ennen. Hän joudutti askeliaan ja tuijotti etäisyyteen, silmät himmeinä ja kasvot tavanomaisen synkän ja ylenkatseellisen naamion peitossa.

— Annesa! poika aloitti melkein rukoilevasti, älä ole noin suutuksissasi! Anna minulle anteeksi, teinhän sen vain sinun hyväksesi. Tiedäthän, ettei naisten ole tapana käydä sellaisissa paikoissa, missä on pelkkiä miehiä, tai käydä siellä korkeintaan miehensä tai veljiensä seurassa.

— Olinhan don Paulun kanssa.

— Niin, mutta hän ei ole miehesi eikä veljesi, nuori mies huomautti huoaten. Tuttavani ovat nähneet teidät yhdessä ja alkaneet vihjailla. Ihmiset ovat niin ilkeitä, Annesa!

— Tuo on kai suuri uutinen, Annesa virkahti pilkallisesti. Ja hän joudutti taas askeliaan ja laahasi jäljessään hidasta tyttölasta. Kuljettuaan tienmutkan ohi he joutuivat mantelikakkujen kaupustelijan kojulle. Tuonnempana oli eilinen köyhä vieras asettanut ohjaksensa ja kannuksensa näytteille säkille, jonka oli maton tavoin levittänyt maahan. Nähdessään Gantinen hän hymyili ja tervehti kädenliikkeellä.

— Kuulehan! nuori mies sanoi lähestyessään tätä, onko sinulla sellaisia ohjaksia, joilla voi hillitä raisua tammavarsaa?

Molemmat miehet katsoivat Annesaan ja nauroivat.

— Annesa! Gantine sitten sanoi, ääni rukoilevana, saanko tarjota sinulle naulan mantelikakkua?

— Tammavarsat eivät syö mantelikakkua, Annesa vastasi aivan tyynesti.

Gantine sanoi vielä jotakin, mutta hänen äänensä hukkui kokonaan rummun pärinään, joka kuulosti melkein kammottavalta kansanjoukon äkillisessä äänettömyydessä.

Kuuluttaja teki tiettäväksi kimakalla saarnanuotillaan, että kilpa-ajot alkavat kello viisi iltapäivällä:

— Ensimmäinen palkinto: kaksikymmentä hopealiiraa ja hieno, kultakuteinen huivi; toinen palkinto: kymmenen hopealiiraa ja silkkihuivi…

Kokonainen liuta poikanulikoita oli piirittänyt kuuluttajan kiusoitellen tätä. Yksi heistä oli niin julkea, että näpähdytti rumpua patukallaan.

— Kolmas palkinto: hopeataaleri ja uuden uutukainen sardinialaislakki! Pois tieltä, nulikat, taikka potkaisen teitä niin, että lennätte ilmaan joka sorkka!

* * * * *

Kun Annesa kello kolmen ajoissa iltapäivällä kulki käytävässä, hän näki portin raosta pastori Virdiksen ison vatsan. Kevein, hiljaisin askelin Annesa kiiruhti vanhaa sielunpaimenta vastaan, ja avatessaan porttia hän hymyili tälle ystävällisemmin kuin koskaan ennen.

Aurinko, joka paahtoi vanhan talon julkisivua ja kirkasti koko aution tien, tunki sisälle käytävään ja kultasi Annesan kalpeat kasvot. Pappi tarkasti häntä tutkivasti, huiskahdutti häntä käsivarrelle puna- ja siniruutuisella nenäliinallaan, joka hänellä aina oli kädessä, ja kysyi:

— No? mitäs nyt tuumitaan? Näytät kovin kalpealta, tyttöseni. Oletko sairas?

— Minäkö? En koskaan ole ollut terveempi, herra pastori. Käykää sisälle.

Annesa riensi avaamaan sairaan huoneen ovea. Pappi lähti ähkien liikkeelle, astui sisään ja katseli ympärilleen.

Ukko Zua näytti nukkuvan, mutta huomatessaan papin hän elostui ja alkoi liikehtiä.

— Missä toiset ovat? Kuinka hurisee, veli Zua?

— Don Simone on kävelyllä, setä Cosimu ja donna Rachele ovat puutarhassa. Kutsunko heidät sisälle, arvoisa kirkkoherra? Annesa kysyi toimessaan. Mutta äkkiä hän huomasi, että ukko Zua oli käynyt levottomaksi papin tulon johdosta, ja katui, että oli pyytänyt häntä tulemaan.

— Lähden kutsumaan heitä. Olkaa hyvä ja istuutukaa.

— Annesa, kohota tätä pielusta! potilas komensi käskevällä äänellä.

Annesa järjesti pielukset, ja pappi istuutui vuoteen ääreen pyyhkien kasvoistaan hikeä ruudukkaisella nenäliinallaan.

— Huhhuh! Olen kuoleman väsynyt. Onko teillä vieraita, Annesa? pappi kysyi.

— On, kaksi: rikas maatilanomistaja, ja ohjaskauppias. Ovatko pielukset mukavasti näin, setä Zua?

— Ovat. Mene tiehesi! sairas ärähti vihaisesti.

Annesa poistui, ja pappi huomasi, että ukko Zuan kasvot olivat käyneet entistään synkemmiksi, epäluuloisemmiksi ja rumemmiksi.

— Huhhuh! Onpas täällä kärpäsiä! Annesa, miksi et pane ikkunaa kiinni?

Annesa veti ikkunan raolleen, poistui huoneesta ja jäi seisomaan oven taakse. Mutta hetken aikaan hän ei kuullut muuta kuin papin ähkinää ja sairaan huohotusta. Paha merkki, että ukko Zua puhkui noin tavattomasti. Sen pappi Virdis tiesi, ja hänkin ähki tavallista ankarammin.

Lopulta hengenahdistusta poteva vanhus kysyi:

— Miksi tulitte juuri tänään? Oliko juhla onnistunut, veli Virdis?

— Juhla ei ole vielä lopussa, veli Zua. Kulkue, kilpa-ajot ja siunaus ovat vielä pitämättä.

— Voi! vanhus huokasi surumielisesti, kuka olisi uskonut pari kolme vuotta sitten, etten enää koskaan voi olla mukana juhlassa? En ole elävä, enkä kuollutkaan. Kaikki on minulta mennyttä.

Hän huokaili yhä painaen luisevia kasvojaan pielukseen. Kaksi kyyneltä tunki esiin silmiä ympäröiviin ryppyihin kuin kastepisarat lakastuneen lehden poimuihin.

— Ei! sanoi vakava ja lempeä ääni, jota Annesa ei olisi hevin tuntenut papin ääneksi. Ei mikään ole mennyttä, veli Zua. Päinvastoin, kaikki vasta alkaa…

— Olen mennyttä miestä, veli Virdis!

— Mitä on elämämme verrattuna iäisyyteen, veli Zua? Hietajyvä meressä, höyhen äärettömässä avaruudessa. Ja kovimmatkin kärsimyksemme, koko olemassaolomme, sen intohimot ja hairahdukset, ovat vain tuulen henkäys. Tänään elämme, huomenna olemme kuolleet, ja vasta silloin saamme sanoa: kaikki alkaa, ei millään ole loppua…

Sairas huokasi taas.

— Tapahtukoon Jumalan tahto, veli Virdis! Ottipa Hän minut luokseen, tai jätti minut tänne, se on minulle nyttemmin yhdentekevää. Mutta sellaisten ihmisten, kuin minä, pitäisi pikemminkin kuolla. Mitä minä teen täällä maailmassa? Olen vastuksena itselleni ja muille. Sen eräät ovatkin varsin hyvin käsittäneet, ja he tahtovat lakaista minut pois, samoin kuin lakaistaan rikat lattialta tai tieltä…

Annesa säpsähti seisoessaan oven takana; hän painoi kättään otsalle ja pidätti henkeään paremmin kuullakseen. Nyt Virdiksen ääni taas kaikui karkeana ja käheänä:

— Hyi, hyi, mitä puheita nuo ovat, veli Zua? Miksi laskettelette tuollaisia loruja? Ajatelkaa vain, jos he kuulisivat!

— Ettekö luule, että joku höristää korviaan kuunnellen minua? Joka ovella ja raossa, joka ikkunan takana täällä on korva, joka kuuntelee minua, ja joka käsi on valmis lyömään minua. Niin, kuulkoot vain, mitä sanon. Enkö ehkä puhu julkisesti, kaikkien kuullen? Iäisyys, ukko sitten sanoi yhä pahemmin ähisten ja kiihoittuen. Puhutte iäisyydestä, veli Virdis? Iäisyys on olemassa tässä maailmassa sillä, joka kärsii. Joka tunti on vuosi, joka päivä kuolonkamppauksen täyttämä vuosisata. Mutta riittäköön. Tapahtukoon Jumalan tahto!

— Te houritte, pappi virkkoi. Olen jo tuhat kertaa sanonut teille: teitä vaivaa vainoamishulluus. Kuka on aikonut tehdä teille pahaa? Mitä varten? Ja jos teillä on sellaisia ajatuksia, niin miksi yhä asutte täällä?

— Minne minun sitten pitäisi lähteä? vanhus kysyi itkien. Minulla ei ole kotia, ei sisaruksia, ei ystäviä. Ei kukaan pidä minusta. Minne lähdenkään, aina on niitä, jotka tahtovat varastaa rahani. Kaikki vihaavat minua, kun minulla on muutamia kolikoita. Ilmakin on minulle vihamielinen, kun ei anna minun hengittää.

— Veli Zua, päästäkää sitten kolikot kierimään tai lahjoittakaa ne hyväntekeväisyystarkoituksiin. Kun teillä ei enää ole mitään…

— Kun minulla ei enää ole mitään, minun käy vielä huonommin. Silloin he pitävät minua vanhana koirana, vanhana hevosluuskana…

— He muka joka tapauksessa ottavat teidät hengiltä! pappi huudahti suuttuneena. Zua! Zua! Teidän tautinne on todella parantumaton. Teissä ei ole jumalanpelkoa! Te ette pidä kenestäkään, ettekä ole koskaan pitänyt.

— Minäkö?

— Niin, juuri te, veli Zua! Ketä olette koskaan rakastanut? Ainoastaan rahojanne. Kuinka monesti olenkaan sanonut teille jo monena Herran vuotena: "Veli, hankkikaa itsellenne perhe, täyttäkää Jumalan käsky…"

— Ei kukaan ole noudattanut Jumalan käskyjä paremmin kuin minä. En ole koskaan tehnyt syntiä, en ole varastanut, en tappanut, en sanonut väärää todistusta, en himoinnut lähimmäiseni vaimoa. Mutta Jumala on väärämielinen…

— Tätä nyt vielä puuttui, pyhät enkelit! pappi huudahti lyödä läiskäyttäen kätensä yhteen ja käyden yhä katkerammaksi. Tähän maailman aikaan muka on olemassa vain häijy ja vääryyttä tekevä Jumala. Vanhat ja nuoret, miehet ja naiset, kaikki syyttävät Jumalaa. On hyvin mukava syyttää Jumalaa kaikesta pahasta, jota itse teemme. Ja tekin, veli Zua, vanha typerä aasi! Antakaa minun puhua, muuten pakahdun: En pane pahakseni, vaikka loukkaisitte minua, panettelisitte minua tai vaikka annatte minulle selkäsaunan, mutta en voi kärsiä, että rienaatte Jumalaa! Tämä on kaunista! Onko Jumala käskenyt, ettei teidän pidä auttaa lähimmäistänne, ei rakastaa häntä, onko Hän käskenyt teitä tekemään pahaa, jota ette tahdo muiden tekevän teille? Jumalako on neuvonut teitä aina pysyttelemään yksin elämässä, voidaksenne välttää vaikeuksia, koota rahoja ja olla vapaa vastuusta? Pitäkää nyt hyvänänne! Nyt olette yksin koko elämänne ajan, yksin kuin vanha koira!

Ukko Zua huokaili ja voihki, mutta ei enää rohjennut vastustella. Hänen täytyi myöntää mielessään, että hänen vanha ystävänsä oli oikeassa. Tämä jatkoi:

— Jumala kai saarnaa teille saituutta ja sanoo. "Piilota roposi, Zua, piilota ne ja rakasta niitä enemmän kuin mitään muuta, enemmän kuin itseäsikin. Älä auta sitä, joka on haaksirikkoon joutumaisillaan ja epätoivoissaan kurottaa käsiään sinua kohti…"

— Ymmärrän! ukko sanoi kavahtaen istualleen vuoteessaan. Kyllä ymmärrän!

— Ettepähän! Ette ole ymmärtänyt mitään.

— Ymmärrän, ymmärrän, sairas hoki haluten vaihtaa puheenaihetta. Kaiken pahan me ihmiset muka teemme itsellemme. Minäkin kaiketi itse olen ampunut poikki jalkani…

— Jumalako sen kenties ampui? Jollette olisi lähtenyt sotaan, niin…

Mutta pappi Virdis hillitsi mielensä. Hän älysi, että hänen käyntiään täytyi pitää hyödyttömänä, jopa vahingollisenakin.

— Sotaan, sotaan! sairas huusi, reuhtoillen ja läähättäen, koko ruumis vapisten, aivan suunniltaan. Hah hah haa! Kaikki muut solvaukset voin sietää, tätä vain en. Sotaan, sotaan tietystikin… lähdin sotaan, kun kuningas minut sinne lähetti… sentähden, että kaikki terveet miehet, kaikki miehet, joilla on omaatuntoa, lähtevät sotaan. Ja minäkin lähdin, ja tekisin niin uudelleenkin, ja La Marmora… ja Balaklava… ja mitali, peilailkaa tässä mitalissa… niin, peilailkaa…

Hänen vihaa uhkuva äänensä sortui muuttuen korinaksi.

"Kaikki on mennyttä! Pastori Virdis ei totisesti saata kehua oveluuttaan", Annesa ajatteli oven takana. Alunpitäen hän oli älynnyt, että ukko Zua johti keskustelun toiselle tolalle ärsyttäen pappia, niin ettei tämä päässyt käyntinsä todelliseen aiheeseen. Virdis oli mennyt aivan liian pitkälle ja koskenut vanhan ystävänsä kaikkein arimpaan kohtaan. Annesa kuuli nyt papin vääntelehtivän ja puhkuvan, kun hän ei kyennyt korjaamaan kömpelyyttään, ja Annesa kiristeli hampaitaan enemmän kiukuissaan papille kuin ukko Zualle.

Sinä yönä vanhuksella oli ankara hengenahdistuskohtaus. Annesa jo luuli, että hän kuolisi, ja tunsi omituista, kauhunsekaista iloa.

Jospa ukko kuolisi! Hänen kuolemansa selvittäisi kaiken. Mutta kuolema on kuitenkin aina salaperäinen, hirvittävä tapaus, ja huolimatta mielenlujuudestaan ja julmasta toivostaan Annesa kahistui ajatusta, että vanhus saattaisi kuolla hänen silmiensä edessä minä hetkenä tahansa. Hän avasi keittiön oven ja kutsui Gantinea. Köyhä vieras ei vielä ollut palannut. Renki nukkui raskaasti ja kuorsasi kuin ukkorahjus, mikä ei ollenkaan miellyttänyt hänen morsiantaan.

Annesan täytyi kutsua poikaa toistamiseen. Tämä kavahti unestaan oikein ymmärtämättä, mitä Annesa sanoi. Sitten hän meni sairaan huoneeseen ja lähestyi vuodetta; mutta hän ei ruvennutkaan huolehtimaan vanhasta potilaasta, vaan alkoi hyväillä morsiantaan, niin että tämä kävi kärsimättömäksi.

— Mitä tyhmyyksiä sinä, Gantine! Tätäkö varten minä kutsuin sinua?

— Minkäs tähden sitten? nuorukainen mutisi huoaten. Etkö näe, että ukko Zua on paremmassa kunnossa kuin minä? Eihän hän muuta kuin hengittää raskaasti. Se menee pian ohi, saat nähdä. Setä Zua! hän huudahti kumartuen vuoteen yli. Kuinka voitte? Lähdenkö noutamaan lääkäriä?

Ukko avasi silmänsä selälleen ja huitoi käsillään, kuin olisi tahtonut leyhyttää ilmaa keuhkoihinsa. Mutta hetken kuluttua hän rauhoittui, ja hänen kasvonsa, joihin veri oli pakkautunut, saivat jälleen tavallisen kellertävän värinsä.

— Veli Virdis!… hän kuului mutisevan.

— Tahdotteko, että lähetämme noutamaan häntä? Annesa kysyi auliisti.

Vanhus katseli häntä, mutta ei vastannut.

— Voitteko jo paremmin? Noudammeko lääkärin? toisti Gantine, joka oli istuutunut vuoteen jalkopuoleen eikä näyttänyt aikovan hievahtaa paikaltaan.

— Lääkäriä, lääkäriä… milloin olette noutaneet lääkäriä minua varten? Antakaa edes vettä! ukko soperteli. Raikasta vettä.

— Kas tässä.

Annesa nosti lasin hänen huulilleen, mutta ukko otti sitä suuhunsa vain vähän, ja sylki senkin takaisin lasiin.

— Tämä on tulta, eikä vettä. Eikö enää ole vettä kaivossa? Tuokaa minulle toki vähän raikasta vettä.

Saadakseen raikasta vettä Annesa meni pihalle, köytti nuoran vesiruukun kaulaan ja upotti sen kaivoon, nosti astian taas ylös ja kaatoi vettä lasiin aikoen palata sisään. Silloin hän näki Gantinen tulevan häntä vastaan.

— Mitä tahdot? Annesa kysyi karskisti.

Gantine kietoi käsivartensa hänen ympärilleen ja suuteli häntä rajusti.
Annesalta läikkyi vesi lasista.

— Päästä minut! tyttö tiuskaisi suuttuen ja koetti irroittautua, mutta poika suuteli häntä toistamiseen ja painoi häntä lujemmin poveaan vasten.

— Oletko morsiameni vai etkö? poika kuiski huohottaen, intohimosta suunniltaan. Miksi aina kaihdat minua? Ennen et ollut tuollainen, Annesa? Et enää näy rakastavan minua.

— Päästä irti. Ukko odottaa.

— Odottakoon! Parasta olisi, jos lopultakin kuolisi. Jos hän kuolee, voi isäntäväki maksaa rahat, jotka he ovat minulle velkaa; silloin voimme mennä naimisiin. Jää nyt hetkeksi luokseni, Annesa! Juokset aina minua pakoon. Tuntuu siltä, kuin pelkäisit minua.

— Se on totta. Minä pelkään sinua, Annesa sanoi hiukan ivallisesti.

— Olet siveä tyttö, sen tiedän, ja se on mieleeni. Mutta joskus toki voisit olla minunkin seurassani.

— Päästä jo irti! Annesa toisti kiukkuisesti.

— Tule takaisin, Annesa, odotan sinua! poika pyyteli. Parin päivän perästä minun täytyy lähteä. Jollemme ole yhdessä tänä iltana, emme enää näe toisiamme. Tule nyt, Annesa!

— Päästä minut. Saammehan nähdä.

Gantine päästi hänet, mutta Annesa ei enää tullut ulos; vieläpä hän joutuin sulki oven vitjalla, eikä vastannut liioin vanhuksen pyyntöihin eikä sadatuksiin.

Seuraavana aamuna vieraat lähtivät varhain. Rengin taas täytyi lähteä vuoristoon viemään Paulun hevosta laitumelle.

Kun juhla oli ohi, elämä Decherchien talossa jatkui entiseen yksitoikkoiseen, synkkään tapaansa. Molemmat ukot kävivät messussa ja istuskelivat sen päätyttyä kauan kunnallistalon kiviportailla juttelemassa vanhojen tuttavien kanssa. Mutta illoin he istuivat kotitalon ulko-oven edessä, ja joskus pappi Virdis oli heidän seuranaan.

Paululla oli omat tuttavansa, asioittensa hoito ja omat puuhansa.
Ollessaan kylässä hän joutui kotiin ainoastaan päivälliseksi ja yöksi.

Naiset puuhasivat omissa askareissaan, donna Rachele rukoili alinomaa. Miehet kajosivat pöydässä harvoin talon raha-asioihin, mutta ne olivat surkeassa kunnossa. Kolme päivää juhlan jälkeen kyläkuuluttaja, joka samalla toimi oikeudenpalvelijana, tuli antamaan ensimmäisen varoituksen talon ja tiluksien myömisestä huutokaupalla.

Parin viikon kuluttua olisi kaikki mennyttä. Silti vanhukset ja donna Rachele eivät näyttäneet ylen levottomilta. Ehkä he odottivat, että Kaitselmus puuttuisi asiaan, tai toivoivat Paulun voivan hankkia rahoja. Paulukin toivoi vielä. Ballore Spanu oli sanonut hänelle ennen lähtöään:

— Olen vielä ikäänkuin perheen poika, niinkuin tiedät, eikä minulla ole centesimoakaan omaa rahaa. Mutta jos tulet kotikylääni, esitän sinut kirkkoherran sisarelle, rikkaalle muorille, joka varmaankin voi lainata sinulle muutamia tuhansia. Viikon kuluttua on meidän kylässämme pyhimysjuhlat; silloin sinun on sopivin tulla.

Paulu oli päättänyt uskaltaa yrityksen. Mutta jollei sekään onnistunut…

— En oikein tiedä, hän sanoi Annesalle lähtönsä edellisenä iltana, mutta olen varma siitä, että saan rahoja irti. Ilman rahoja en tule kotiin… ennemmin otan itseni hengiltä.

Tämä ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän uhkasi tehdä itsemurhan. Mutta niin kovasti ei uhkaus ollut koskaan ennen pelästyttänyt Annesaa.

Paulu matkusti. Gantinekin oli lähtenyt kotoa, ja hänen oli määrä jäädä
Lula-metsään kylvöaikaan asti.

Sairas ukko Zua tahtoi ripittäytyä. Pastori Virdis istui kauan hänen luonaan, ja kun hän vihdoin tuli ulos huoneesta ja istuutui oven eteen molempien vanhusten pariin, Annesa pani merkille, että hän näytti tavattoman iloiselta.

— Kirkkoherra on hyvällä tuulella, hän sanoi donna Rachelelle. Ehkä hän on saanut setä Zuan taivutetuksi auttamaan meitä.

— Jumala sen suokoon! donna Rachele huokasi. Silloin tekisin jalkaisin toivioretken Gonare-madonnan luo.

Mutta kuuntelipa Annesa kuinka tarkkaavasti tahansa, pappi ei ilmoittanut vanhuksille tuota ilosanomaa. Hän kutsui Rosan luokseen ja käski lapsen kertoa Kristuksen ristiinnaulitsemisesta ja pohti tytön kanssa laveasti yksityiskohtia. Sitten hän puhui ukko Cosimun ja don Simonen kanssa Santus paimenesta, jota syytettiin poikansa murhaamisesta, ja hänkin puolusti onnettoman isän viattomuutta.

— Isä on taas lähtenyt liikkeelle; hän on saanut tietää, että poika oleskelee lammastarhassa lähellä Ozieria.

— Olisipa oikein ja kohtuullista, jos hän hirttäisi koko nulikan, jos saa hänet kiinni! ukko Cosimu tuumi tavattoman jyrkästi.

Pappi Virdis pani tämän kovin pahakseen, alkoi huohottaa ja huitoi käsillään.

— Cosimu Damianu! Mitä sanotkaan? Onko tuo kristityn puhetta? Onko sinusta viime aikoina tullut villipeto?

Rosa alkoi nyt kertoa kamalaa unta, jota hän oli nähnyt edellisenä yönä:

— Oli hirmuisen iso susi, jolla oli pikkiriikkinen häntä. Se juoksi toisen pedon perässä erämaassa. Ei aikaakaan, kun tuli mies, jolla oli sauva ja keihäs…

— Huijui millainen uni! ukko Cosimu sanoi ollen säikähtävinään. Oikein minua peloittaa!

Rosa naurahti, mutta kävi sitten jälleen vakavaksi ja viittaili käsillään.

— Älkää pelätkö! Sehän oli vain unta!

— No, mitä mies teki keihäällä?

— Mies juoksi juoksemistaan. Sitten hän tuli toiseen erämaahan, ja sitten vielä toiseen.

— Olipa siinä erämaita enemmänkin, pappi huudahti.

— Kuulkaa nyt, kuulkaa tarkasti, Rosa sanoi kärsimättömästi.

Ja nuo kolme vanhusta kuuntelivat tarkkaavasti tytön haaveellista lörpötystä. Annesa ja donna Rachele istuivat sillä aikaa sisällä käytävässä ajatuksiinsa vaipuneina. Edellinen oli synkän odotuksen vallassa, mutta toivoi rauhaa ja onnistumista, jälkimmäinen huusi avukseen Jumalaa, joka ei heltynyt hänen rukouksistaan.

IV

Paulu oli lähtenyt matkaan aamun sarastaessa. Moneen vuoteen hän ei ollut tehnyt muuta kuin näin matkustellut hankkimassa rahoja, niinkuin keskiajan ritarit aarteita etsimässä. Varmaankin virtasi vähän espanjalaisen ylimyksen verta tämän köyhtyneen sardinialaisen aatelismiehen suonissa. Mutta ajat olivat muuttuneet. Vuorista ei enää löytynyt aarteita, eivätkä ihmiset olleet auliita hellittämään kukkaronsa nauhoja. Ja kuitenkin Paulu Decherchi matkusteli ja toivoi lopultakin osuvansa paikkaan, jossa asuisi ihmisiä, jotka eivät olleet niin saastaisen kitsaita kuin ne koronkiskurit, joiden kanssa hän siihen asti oli ollut tekemisissä.

Hän toivoi, jopa uskoi varmasti, että onni olisi viimeinkin hänelle suosiollinen. "Kirkkoherran sisar on rehellinen ihminen", hän tuumi. "Hän lainaa minulle rahat kohtuullisella korolla. Näin saatamme maksaa velan pankkiin; ja kuolee kai setä Zuakin kerran, jolloin on helppo järjestää asiamme".

Hän ratsasti edelleen. Hänen pieni raudikkonsa, jonka satulasta riippui valko- ja punakukkainen pussi, niin että sen kangas näytti seinäverhosta leikatulta, pysähtyi äkkiä nostaen kaunista, viisasta päätään. Pölyisestä ja huonosti hoidetusta maantiestä oikeaan, muurin takana, häämötti polun suu, jonka melkein peittivät näkyvistä tuuheat, marjoja täynnä olevat sinivatukkapensaat.

— Olet oikeassa, Paulu sanoi ääneensä taputtaen älykkään eläimen päätä. Parempi on poiketa tuonne polulle. Se on kapea ja hankala, mutta sillä on vähemmän pölyä ja enemmän siimestä.

Hän antoi eläimen noudattaa vaistoaan, ja se pujottautui varovasti pensaiden välitse.

Polku mutkitteli ja polveili syvän laakson kaltaalla. Aamun ruusuinen hohde valaisi himmeästi maisemaa, jossa vielä melkein oli alkuperäinen koskemattomuuden leima. Näytti siltä, kuin ei ihmisjalka olisi vielä koskaan tallannut tätä seutua. Laakson seininä kohosivat harmaakivikalliot. Kuivunut joen uoma, jonka pohja oli hyvin vaaleaa graniittia, uursi laakson vihreään pohjaan harmaanvalkean vakonsa, ja kukkivat oleanderit, joita kasvoi kivien lomissa pitkin joen vartta, näyttivät aivan kuin kyklooppien kivimaljakkoihin istutetuilta. Kiiltävälehtinen laakeri, mustamarjainen myrtti, vielä kukkivat pionipensaat ja monet Sardinian kasviston harvinaisemmatkin pensaat ja kukat koristivat laaksoa ja kallioita kiiveten niiden huipuille asti. Valkoisina hohtavat ja sinisinä siintävät vuoret, joista muutamat vielä olivat leijuvien huurujen peitossa ja joihin aamuruskon heijastus valoi punaansa, rajoittivat näköalaa. Etäällä, metsärinteisen vuoren juurella, siellä josta laakso alkoi, näkyi vielä kotikylä, ja kauempana, harmaassa kalliosyvennyksessä, pilkottivat toisen pienen kylän rauniot, jonka kaikki asukkaat olivat kansantarun mukaan ammoisina aikoina kuolleet salaperäiseen ruttotautiin; toinen tarina taas tiesi kertoa, että heidät oli yhtenä ainoana yönä surmannut sukupuuttoon naapurikylän väestö, joka halusi laajentaa aluettaan.

Paulu joutui aamun runouden ja seudun kauneuden lumoihin. Hän ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut itseään näin iloiseksi ja onnelliseksi. Hän näytti tulleen nuorukaiseksi jälleen ja siirtyneen takaisin siihen aikaan, jolloin hän lähti kotoa hilpeänä ja huolettomana kuin lintu etsimään vain huveja ja hauskuutta huolimatta huomisesta. Väliin hän laulahti:

    Linnut, siipi ilmaan luokaa,
    Mulle lemmen viesti tuokaa…

Ja hänen äänensä, joka oli sointuvan heleä kuin naisen ääni, kajahti tyynessä aamuilmassa. Hevonen höristi korviaan, ikäänkuin isännän tavaton hilpeys olisi häirinnyt sitä. Mutta Paulu jatkoi laulamistaan ja kannusti ratsuaan. Niin, hän oli iloinen. Annesan muisteleminen, rahan saannin toivo, aamun ihanuus saivat hänen mielensä virkeäksi. Hiiteen kaikki synkät muistot ja ikävät ihmiset, varsinkin setä Zua ja kyläkuuluttaja julistuksineen!

Ja ratsu kantaa häntä yhä etemmäksi. Milloin polku kiipeää laakson rinnettä ylös, milloin laskeutuu sen pohjaan. Pienen ylätasangon poikki hän saapui pieneen ravintolaan, johon poikkesi syöttämään hevostaan. Hän aikoi oitis taas jatkaa matkaansa, mutta muuan nainen tunsi hänet ja kiiruhti kertomaan Pietro eli Peu Corbulle, rikkaalle tilanomistajalle, että Paulu Decherchi oli poikennut korpraalinlesken, Zanan, kapakkaan. Don Peu Corbu riensi heti Zana lesken ravintolaan ja alkoi oitis Paulun nähtyään moittia tätä, kun ei hän ollut tullut suoraa päätä tervehtimään ystäväänsä.

— Pelkäätkö, että meillä on rutto talossa? Milloin Paulu Decherchi on ruvennut poikkeamaan kievareihin, sensijaan että tulisi ystäviensä luo?

Paulu oli aikaisemmin pyytänyt rahoja lainaksi don Peulta, joka oli evännyt pyynnön. Lainailihan Paulu rahoja kaikilta tuttaviltaan, mutta ei koskaan toistanut pyyntöään, jos se kerran oli hylätty, vaan kantoi sitten kaunaa noille nurjamielisille henkilöille. Hän oli kuitenkin tulevinaan iloiseksi don Peun näkemisestä, lausui hänelle kohteliaisuuksia, mutta kieltäytyi lähtemästä hänen mukaansa.

— Minulla on kiire, hän selitteli. Puhallutan vain hetkisen hevostani.
Olen matkalla Pyhän Isidoron juhlaan.

— Se on vasta ylihuomenna. Sinä jäät kauniisti tänne koko täksi päiväksi, niin totta kuin nimeni on Peu Corbu.

— Älä vanno! En minä kuitenkaan jää, Paulu vastasi. Mutta hän jäi sentään. Don Peu oli noita sardinialaisia aatelismiehiä, jotka eivät karta maatöitä, kun niikseen on, mutta jotka enimmäkseen vetelehtivät toimettomina odottaen ystäviä ja vieraita, joiden kanssa voivat vähän ryypiskellä ja jutella kaiken maailman asioista pitkin ja poikin.

Hän otti Paulun huostaansa kuin ainakin tavoittamansa saaliin ja laahasi häntä ympäri kylää kapakasta toiseen. He joivat yhdessä aika tanakasti; Paulu oli edelleen iloista poikaa ja alkoi lasketella hullutuksia. Hän kehui, ettei hänen raha-asioitaan vaivannut mikään ja että hengenahdistusta poteva ukko oli lahjoittanut hänelle arvopaperinsa mielin määrin käytettäviksi.

— Katsopas, hän virkkoi osoittaen takkiaan, joka oli mitä hienointa englantilaista kangasta, mutta huonosti tehty, tämän setä Zua lahjoitti minulle; toisin sanoen pisti minulle käteen sata liiraa ja käski ostaa uuden puvun.

— Teittepä viisaasti, kun otitte sen ukkorahjuksen luoksenne, don Peu vastasi hypistellen takin kangasta. Mutta kyllä te olettekin hänelle hyviä. Jos hän olisi joutunut toisenlaisten ihmisten pariin, he olisivat ottaneet hengen hänestä. Zana, sinä kaunosilmä, tuohan meille pullo lisää tätä kirottua muskat-viiniä!

Zana, kaunis leski, jolla oli suuret, sysimustat silmät, nousi pöytänsä äärestä ja tuli myymälästään, josta sai mitä erilaisimpia tavaroita, pieneen perähuoneeseen, jonne jalosukuiset ystävykset olivat vetäytyneet. Tätä huonetta, johon valo tuli ruokokattoon tehdystä pienestä ikkunasta, käytettiin ruokailupaikkanakin. Siellä oli katettuna pöytä, jossa oli kori täynnä kivikovia, "nuottipaperiksi" sanottuja sardinialaisia leipiä; korin rei'istä kurkisteli pieniä valkoisia, erittäin pirteän ja vilkkaan näköisiä matoja. Punaisilla papereilla verhotuilta seiniltä ei puuttunut almanakkoja eikä pyhäinkuvia. Suurennetusta valokuvasta katseli huoneeseen lihava, sävyisän näköinen karabinieeri, joka näytti korpraaliksi naamioidulta papilta.

— Zana, tähtisilmä, don Peu puheli jäykkänä ja vakavana viiniä laseihin kaatavalle leskelle, tämä jalosukuinen herra, tämä ratsumies ja ritari on leskimies ja hakee lohdutusta. Sinä taidat myös hakea lohdutusta. Ettekö voisi lohduttaa toinen toistanne?

— Joko te taas hulluttelette, don Peu! leski vastasi arvokkaasti. Jollen kunnioittaisi vierastanne, vastaisin teille, niin kuin ansaitsisitte!

— Antakaa hänen loruilla! Paulu sanoi lepytellen.

Mutta leski katseli nuorta leskimiestä, ja tämäkin jo oli puolestaan kiinnittänyt huomionsa häneen. Molemmilla oli kauniit silmät; ja kauniit silmät ovat olemassa sitä varten, että niitä katseltaisiin, vaikka ne jo olisivatkin vuodattaneet kyyneliä rakkaiden vainajien haudalla.

Zana jäi vielä hetkeksi asiakkaittensa seuraan, mutta poistui sitten myymälään, jonne oli tullut pikkupoika ostamaan soldolla [soldo = 5 centesimoa] lampunsydäntä.

Paulu oli käynyt alakuloiseksi, mistä syystä, sitä hän ei itsekään tiennyt. Tähän asti hän oli saanut pidetyksi hyvää tuultaan yllä kerskailuillaan pettäen itseään harhakuvitelmalla, että hänen raha-asiansa todella olivat hyvällä kannalla ja ettei hänen taskussaan olevia sataa liiraa oltu lainattu pastori Virdikseltä. Mutta pienen punaisen myymäläkamarin hämärässä hän luuli kuin unessa näkevänsä epämiellyttäviä hahmoja: kyläkuuluttajan tummanpuhuvat karskit kasvot hengenahdistusta potevan ukon luisevan, laihan haamun takana.

— Hän on vielä kaunis nainen, don Peu sanoi puhuen yhä leskestä, ja hänellä kuuluu olevan kolikoitakin arkun pohjalla. Hokevat myös… minä puolestani en väitä mitään… mutta hoetaan — no, juo toki, Paulu Decherchi! Mitä sinä taas aprikoitset?

— En tahdo juoda enää. Mitä sitten hoetaan?

— Sinun täytyy juoda, niin totta kuin nimeni on Peu! Vai tahdot sinä tietää, mitä ihmiset sanovat? Sitä ei voi kertoa täällä… korpraali kuulee puheemme, ha, ha, haa! Terve!

Don Peu joi seinällä riippuvan valokuvan maljan, ja Paulukin ryyppäsi.
Korpraalinlesken muskat-viini sai kyläkuuluttajan naaman häipymään.

— Mitä sitten sanotaan, Peu?

Don Peu hiljensi ääntään ja kertoi koko joukon juoruja Zanasta. Tämäntästä hän kohotti katseensa ja silmäili veitikkamaisesti korpraalivainajan säyseitä kasvoja, joka hämärässä näytti katsovan kaukaisesta maailmastaan, suvaitsevasti kuunnellen kertomuksia oman leskensä seikkailuista. Paulukin katseli kuvaa ja naurahti. Hän unohti, että Maatalouspankki viikon kuluttua säälimättä myöttäisi huutokaupalla Decherchien vanhan sukukartanon ja heidän viimeiset maatilkkunsa.

* * * * *

Seuraavana päivänä jo aamun koitteessa Paulu jatkoi matkaansa Balloren kotikylää kohti. Ilma oli äkkiä muuttunut koleaksi, se tuntui aivan syksyiseltä. Paulu ei enää ollut iloinen, niinkuin edellisenä päivänä. Humalasta oli hänen suuhunsa jäänyt karvas maku, ja kurkku tuntui kuivalta. Hän muisteli niitä kahta tuntia, jotka oli viettänyt lesken myymälän takahuoneessa, ja tuo muisto tuntui kiihoittavalta unelta. Viini, tuttavan jutut, Zana, joka alinomaa pistäytyi sisälle ja jollakin verukkeella jäi seisomaan pöydän ääreen, oli saanut hänet hulivilituulelle ja huolettomaksi, aivan kuin ennen nuorukaisvuosina. Huolimatta don Peun vastustelusta Paulu oli tahtonut maksaa yhden viinipullon, ja kun hän oli ottanut taskustaan marengon, kahdenkymmenen liiran kultarahan, eikä leskellä ollut pientä rahaa, Paulu oli sanonut:

— Voitte antaa minulle takaisin, kun palaan kolmen päivän päästä.

Zana oli tahtonut uskoa hänelle velaksi, don Peu oli tarjoutunut lainaamaan hänelle pientä rahaa, mutta Paulu oli ollut suuttuvinaan. Peu oli ajatellut Paulun tahtovan näytellä mahtavaa miestä miellyttääkseen Zanaa, ja katsellut nauraen valokuvaa.

Ratsastaessaan Paulu muisteli lesken kookasta, kaunista vartaloa, hänen ruusuisia poskiaan ja uhkuvia, hekumallisia huuliaan. Mutta samalla hän ajatteli pikku Annesaa, sitkeää ja uskollista murattia, jonka kietovan syleilyn hän yksin tunsi ja josta hän ei tuntenut enää koskaan voivansa erota.

— Zana on kaunis. Mutta vaikka hän olisikin kunniallinen nainen, ei häntä voisi rakastaa kauan, Paulu tuumi itsekseen. Annesa on salainen, tyhjentymätön aarre. Hänen jokainen suudelmansa tuntuu minusta ensimmäiseltä.

Paulu ei tahtonut tunnustaa itselleen, että Annesan rakkauden voiman salaisuus piili kokonaan siinä järkyttävässä intohimossa, jonka hän, Paulu, tytössä oli herättänyt. Hän ei tunnustanut sitä itselleen, mutta tunsi sen sisimmässään ja salli tämän intohimon täydelleen vallata ja kiehtoa olemuksensa, niinkuin muratti kietoutuu puunrungon ympärille. Hän rakasti vähemmän kuin antoi rakastaa itseään, ja olematta tahallisesti uskoton hän katseli ja halusi toisia naisia antautuen mielihyvin heidän helliteltäväkseen.

Näin hän unohtamatta Annesaa, mutta ajatellen kaunista leskeä, saapui kylään, matkansa päämäärään. Suuret ruusunpunaiset pilvet peittivät auringon, lempeä hohde välkkyi sänkipeltojen peittämillä kukkuloilla, joiden takana kohosi vaaleanpunaiselta marmorilta näyttävä kalkkivuori. Pienet, mustat lehmät joivat kapeasta ojasta, piirtyivät kukkulan keltaista taustaa vasten. Mutta kun hän ehti lähemmäksi kylää, kaikki näytti kolkolta, tie pölyiseltä, ja löyhkäävää ilmaa oli vaikea hengittää. Pieni kirkko kohosi sadan metrin päässä kylästä karulla kentällä, joka oli kartion ja pyramidin muotoisten suurten paasien ja kivilohkareiden peitossa. Näytti siltä, kuin jokin muinaisajan kansa olisi samoillut tämän kentän yli ja yrittänyt pystyttää rakennuksia, jotka olivat jääneet keskeneräisiksi. Kaikki oli täällä hiljaista ja autiota.

Hevosen kaviot vajosivat syvälle tomuun ja likaan. Kivihökkeleitä, jotka oli rakennettu kalliopohjalle, oli rykelmissä harvojen uudisrakennusten ympärillä. Myssypäisiä, avojalkaisia naisia, repaleisia lapsia, puolialastomia poikasia, melkein koko kylän väestö vilisi tomuisella tiellä. Kaikki alkoivat kuiskailla nähdessään Paulu Decherchin, joka tervehti oikeaan ja vasempaan hevosen selästä.

Ratsastaessaan vanhan talon ohi, joka näytti muita varakkaammalta, hän oikaisi ryhtinsä, käänsi hevosensa ja katseli rautaristikkoikkunoita. Siinä talossa asui kirkkoherran sisar, rikas vanha nainen, jolta Paulu, köyhtynyt aatelismies, toivoi saavansa lainaksi rahoja. Ikkunoissa ei näkynyt elävää sielua, ja Paulu ratsasti eteenpäin. Hänen tuttavansa Ballore asui kauempana, syrjätien varrella, talossa, joka oli rakennettu korkealle kalliolle ja jossa oli avoin pihamaa edessä.

Ballore Spanu itse ei ollut kotona, mutta hänen omaisensa, äiti ja seitsemän naimatonta tytärtä, joista nuorin oli täyttänyt kolmekymmentä, ottivat vastaan vieraan ilmeisesti mielissään.

— Ballore on ulkoisalla, sanoi äiti, pieni lihava eukko, jonka kellervät kasvot olivat melkein kokonaan mustan päähineen peitossa. Lähellä meidän laidunmaitamme on tulipalo, ja Ballore lähti avustamaan sammutustyössä. Mutta hän palaa kyllä illan suussa. Miten voivat omaisenne, don Paulu? Entä kuinka donna Rachele jaksaa? Muistan vielä, kun hän kävi tämän kylän juhlassa; hän oli silloin kihloissa ja kaunis kuin neilikan kukka.

Kaikki seitsemän neitosta häärivät Paulun ympärillä; mikä toi pesumaljaa, mikä taas tarjosi kahvia, j.n.e. He olivat hämmästyttävästi toistensa näköisiä, pieniä ja pyyleviä; kaikilla oli isot, kellervät kasvot, ja tiheät, mustat kulmakarvat yhtyivät kotkannenän yläpuolella.

Isot mustat ja punaruskeat, vanhanaikaisilla kaiverruksilla koristetut arkut, vuode, jonka yllä kohosi vaatekatos, ja vanha, musta penkki olivat huoneen kalustona. Valo tuli ovesta. Kanat tepastelivat vapaasti sisälle ja ulos.

Paulu joi kahvia, pesi kasvonsa ja kätensä ja kuunteli puheliaan muorin lörpötystä. Tämä kertoi jo seitsemän vuotta käräjöineensä naapurinsa kanssa oikeudesta kulkea laidunmaalleen hänen tiluksiensa poikki.

— Seitsemän vuotta, poikaseni! Yksistään asianajajat jo ovat nylkeneet minulta yli kaksituhattakolmekymmentä skudoa. Tämä tietysti on vain kunnianasia, ymmärrättehän. Voittaakseni jutun olisin valmis vaikka tarttumaan kerjuusauvaan.

Illan suussa Paulu lähti kävelemään. Muorin lorut, Balloren poissaolo ja seitsemän vanhaa piikaa, jotka tuuheiden kulmakarvojensa alta tähystelivät häntä, olivat saaneet hänet ylen huonolle tuulelle. Hän kuljeksi ympäri kylää epäröiden, menisikö kirkkoherran luo, jota ei vielä tuntenut. Taivas peittyi pilviin. Tämä pikku kylä, johon verrattuna Paulun kotikylä Barunei tuntui somalta pikkukaupungilta, näytti kolkolta kerjäläispesältä synkän taivaan alla.

Miehet palasivat pelloilta ja laidunmailta, toiset jalkaisin, toiset ratsastaen pienillä valkoisilla tai mustilla hevosilla. He näyttivät tulevan kaukaa, äänettöminä ja väsyneinä kuin kuljeskelevat ritarit.

Äkkiä kietoi epätoivo Paulun sydämen jäisen kylmään vaippaansa.

— Mistä olenkaan tullut etsimään onnea? Likaisesta sopesta! hän ajatteli itsekseen suunnatessaan askelensa kirkolle. Voisiko olla mahdollista, että saan rahoja täältä, niin, juuri täältä?

Paljon väkeä riensi kirkkoon, jossa kirkkoherra toimitti iltamessua. Paulu pysähtyi katselemaan naisia, joista monet olivat erittäin kauniita huolimatta yksinkertaisista ja hullunkurisen näköisistä puvuistaan. Sitten hänkin meni kirkkoon ja asettui omituisen taideteoksen luo. Se oli kuvapatsas, joka esitti pilvillä istuvaa Pyhää Neitsyttä. Pilvet olivat mustaa puuta ja pyöreät kuin pallot. Itse madonna, jolla oli päässä myssy ja vyötäryksellä esiliina, oli muodoton hirviö ja muistutti luonnonkansojen epäjumalankuvia. Paulu tunsi sardinialaisten maalaiskirkkojen pyhimyskuvat, joten tämä ei häntä ihmetyttänyt. Mutta se palautti hänen mieleensä äkkiä pyhimyskuvat Zana lesken peräkamarissa, ja hänen päähänsä pälkähti hurja ajatus. Mutta samassa hän hylkäsi sen inhoten. Ei, hän saattoi alentua mihin tahansa, nöyrtyä kurjimpien koronkiskurien edessä, jopa katsella, kun talo myötiin ja vanhukset, donna Rachele parka ja viaton Rosa ajettiin pois vanhasta kodista kuin elukat navetasta… mutta pyytää rahoja huonomaineiselta naiselta, ei ikinä!

— Parempi kuolla, hän ajatteli painaen päänsä alas. Itsemurhan ajatus ei peloittanut. Jos otan itseni hengiltä, ukko Zua pelastaa perheen. Hän vihaa minua, ja tehdäkseen minulle kiusaa hän ei auta meitä, mutta jos minä kuolen…

Annesan hahmo ilmestyi hänen sielunsa silmien eteen kirkon hämärässä, ja enemmän kuin vanhusten ja äitinsä surua hän ajatteli Annesan epätoivoa ja päätti ilmoittaa hänelle kaamean päätöksensä.

— Silloin se ei tule hänelle odottamatta. Sitten jäljestäpäin hän ei ilmaise tunteitaan, vaan salaa muilta, että rakastimme toisiamme, ja voi mennä naimisiin Gantinen kanssa. Ei! En tahdo musertaa häntä, Annesa parkaa, pientä sydänkäpyäni.

Vilpittömät kyyneleet valuivat hänen poskilleen; salatakseen niitä hän laskeutui polvilleen, laski hatun permannolle, nojasi kyynäspäänsä toiseen käteen ja pyyhkäisi toisella kädellä otsaansa.

Harvinaisen synkkä kuoro kajahti kirkossa; se oli kuin etäistä ukkosen jylinää, johon sekoittui kellojen soittoa ja lasten valitushuutoja ja nyyhkytyksiä. Miehet, jotka olivat polvillaan alttarin ääressä, olivat aloittaneet hillityllä, rukoilevalla äänellä kaihoisan, valittavan virren, joka tuntui tulevan hyvin kaukaa. Naiset istuivat permannolla kirkon perällä ja vastasivat terävällä, korvia viiltävällä äänellä. Varsinkin kuoron johtajattaren ääni kaikui kimakkana ja metallinsävyisenä kuin kirkonkellot.

Hämärä sakeni. Alttarilla palavat vahakynttilät valaisivat heikosti miesten ryhmää. Paulu ei voinut unohtaa tätä elämänsä järkyttävää hetkeä, alkeellinen, synkkä laulu palautti hänen mieleensä koko hänen surullisen ja hurjan nuorukaisikänsä. Unohtuneet kuvat sukelsivat esiin hänen muististaan, outoja hahmoja kohosi hänen eteensä kirkon hämärästä ahdistaen ja raastaen häntä ja huutaen outoja sanoja. Noiden haamujen joukossa oli eräitä hänen kotinsa monivuotisia palvelijoita, ja hän oli kuulevinaan lapsentytön, tämän sukiessa pikku Annesan tukkaa hyräilevän typerää laulua:

Kampaa, kampaa kaunotukkaa, kultaista kuin silkkisukkaa.

* * * * *

Sitten ääni taukosi, tyttö katosi, ja lihava pappi Virdis istui hänen paikallaan nenäliina kädessä, ja Rosa kulki hitaasti pihan poikki. Donna Kallina, hänen vaimovainajansa, istui vahankelmeänä ja läpikuultavana kuin aave päivänpaisteessa koettaen turhaan lämmetä.

Kirkossa, joka kävi yhä kolkommaksi, lauloi seurakunta edelleen surullista virttään. Tuntui siltä, kuin jokin paimentolaiskansa olisi kulkenut ohi kaiuttaen kaihomielistä laulua jäähyväisiksi menetetylle kotiseudulle.

Paulu tunsi sisimmässään tuota salaista kaihoa, joka piilee Sardinian kansan sydämen pohjalla. Huvitteluhalu, nautinnonhimo, seikkailut olivat lapsuudesta alkaen houkutelleet hänet tielle, joka ei ollut hänen oikea tiensä. Hänkin oli alati uneksinut etäisestä isänmaasta, ilon ja tyydytyksen tyyssijasta, jonne ei koskaan pääsisi — sen hän tiesi nyt.

* * * * *

Paulun käyttäytyminen kirkossa oli tehnyt syvän vaikutuksen Balloren seitsemään sisareen. Mutta Ballore itse, joka oli palannut palopaikalta kädet kärventyneinä, uuvuksissa ja pahalla tuulella, tuijotti Pauluun ja ajatteli nähdessään hänet niin alakuloisena:

— Epäilemättä hän on hirvittävässä pulassa. Eihän hän usko Jumalaan, ja kuitenkin hän on ollut rukoilevinaan miellyttääkseen kirkkoherran sisarta.

Ja hän ajatteli ehkä tehneensä tyhmästi pyytäessään Paulua tulemaan.

— Miten hän voi maksaa takaisin lainansa? hän tuumi. Eihän hänellä ole mitään. Joudunpa ikävään valoon kirkkoherran ja hänen sisarensa silmissä!

Ollessaan kahden kesken huoneessa, jossa oli katosvuode ja johon vieraalle oli katettu ateria, ystävykset katsoivat toisiaan suoraan silmiin.

— Tahdotko, että lähdemme kävelylle? Ballore kysyi. Mutta Paulu käsitti, että hänen ystävänsä oli väsynyt ja huonolla tuulella, joten hän sanoi:

— Minne sitten lähtisimme? Senkö henkilön luo, jolle olet luvannut esittää minut? Ehkä jo on liian myöhä. Tähän vuorokauden aikaan ei mennä lainaamaan rahoja.

— Miksi ei, jos se on välttämätöntä! Ballore virkkoi. Sitten hän huokasi: Voi, kuinka olen väsynyt, olin vähällä kärventyä koko mies. Mutta saimmepas tulen viimeinkin masennetuksi. Sekös lähti kiitämään pitkin maata, pahus, ja me perässä, kädessä haot ja kepit. Ajoimme sitä takaa, pieksimme sitä ja tallasimme sen jaloillamme kuoliaaksi kuin elukan. Onneksi se ei ehtinyt metsään asti, mutta näin se meitä poltti, katsohan!

Hän näytti punaisia käsivarsiaan ja kärventyneitä kämmeniään; myöskin hänen partansa, jopa tuuheat, yhteen kasvaneet kulmakarvatkin olivat kärventyneet. Hän tunsi, miten paljon oli erottamassa häntä, voimakasta, karkeaa raatajaa, joka oli valmis kaikkeen, otteluun tulenkin kanssa, Paulusta, jolla oli hienot, kalpeat kasvot ja alakuloiset, huolista raskaat lapsensilmät. Hän katseli vierastaan ja sääli tätä, mutta mitäpä hän saattoi tehdä? Ei, hän ei voinut auttaa. Ballorellahan oli niin paljon vihamiehiä, niin monta käräjäjuttua ja niin monta asianajajaa maksettavana. Ystävien täytyi tyytyä hyviin sanoihin. Ja Paulu saikin kuulla hyviä sanoja niin runsaasti, että heltyi ja oli yhtä nöyrä ja epävarma Balloren parissa kuin oli ollut kerskaileva Peun seurassa.

— Johan sen sanoin sinulle, Ballò. Olen täydellisen häviön partaalla. Jollet sinä auta minua, en tiedä, miten minun käy. Parasta, että teen itsestäni lopun. Ehkä minun kuoltuani meikäläisten asema paranee. Minä, näetkös, olen talon turmiontuoja. Minun syntymäni jälkeen rappeutuminen alkoi, ja asiani ovat huononemistaan huonontuneet.

— Älä puhu noin, Ballore sanoi. Sinä olet terve ja voimakas. Voithan tehdä edullisen naimakaupan, jollet muuta. Ihmettelen suorastaan, ettet ole ajatellut sellaista. Donna Kallina vainaja oli pyhimys, ja luulen, että hänen hurskas sielunsa iloitsisi, jos sinä…

— Ole vaiti! Paulu sanoi, jottei hän kuule, mitä joutavia puhut. En koskaan mene uusiin naimisiin.

— Ja se on ehkä kuitenkin ainoa pelastus.

Paulu ajatteli Balloren puhuvan näin tyrkyttääkseen hänelle jotakuta sisaristaan. Se oli kuin kylmää vettä niskaan. Hän piti naisista, vaikka nämä olisivat olleet rumiakin, kunhan he muuten olivat miellyttäviä, mutta nuo seitsemän vanhaa impeä uhkaavine kulmakarvoineen tuntuivat hänestä sekasikiöiltä, puoleksi naisilta, puoleksi linnuilta, ja herättivät hänessä vastustamatonta inhoa.

— Ballore, hän sanoi ajatellen Annesaa, olemme molemmat miehiä. Sinun täytyy ymmärtää minua. Minun on ilmaistava sinulle jotakin. Minulla on salainen suhde. En ole heittiö; olen onneton, mutta en epärehellinen. En ehkä koskaan ota vaimokseni tuota naista, mutta en koskaan hylkääkään häntä.

— Miksi et voi naida häntä? Onko hän köyhä?

— Hän on naimisissa, Paulu sanoi, kääntääkseen ystävänsä epäluulon pois Annesasta. Olen pitänyt hänestä jo pienestä pojasta, mutta kohtalo on aina erottanut meidät toisistamme. Menin sitten naimisiin, ja jäätyäni leskeksi näin jälleen tuon naisen. Siihen aikaan minun oli pakko vainajaa surressani elää säännöllistä, siveää elämää. En voinut huvitella, en koskaan lähennellyt naisia. Kerran jouduin ystävättäreni kanssa kahden kauas metsään. Olin aina kunnioittanut häntä ja olin toivonut voivani hillitä intohimoani. Mutta halu sai minusta voiton, se sokaisi minut. Ja pahinta oli, että nainen odotti vain merkkiä täydellisesti antautuakseen minulle. Hänkin oli aina rakastanut minua. Hän tarrautui kiinni minuun kuin muratti puunrunkoon. En hylkää häntä ikinä elämässäni.

— Voi Paulu! Ballore sanoi huoaten. Sinun onnettomuutesi on se, että aina olet ollut heikko.

— Luuletko, etten tiedä sitä? Tiedän liiankin hyvin, Paulu jatkoi kiihtyneenä muistaessaan kirkossa vuodattamansa lapselliset kyynelet. Olen lapsi ja ymmärrän, että heikkouteni ja kelvottomuuteni on perheemme onnettomuuksien syy. Ja vielä enemmän kuin nämä onnettomuudet minua kiusaa se, että yhä edelleen olen heikko, olen lapsi. Olen joutunut eksyksiin, eikä kukaan voi neuvoa minua oikealle tielle. Jos olisin jatkanut lukujani, minusta olisi tullut jotakin, mutta vanhempani ja sukulaiseni erehtyivät suuresti pannessaan minut seminaariin. Minusta ei ollut häkkilinnuksi. He panivat oven kiinni, mutta minä lensin ulos ikkunasta. Sitten he lähettivät minut pois, ja silloin jouduin harhateille. Ei kukaan sanonut minulle, että minun piti tehdä työtä, ja niin lähdin maailmalle kuin kerjäläiset, jotka kulkevat almua anoen juhlasta juhlaan. Minäkin etsin juhlista jotakin, mitä en koskaan löytänyt. Mutta minä en ole paha. En koskaan ole tehnyt pahaa, mutta en liioin koskaan hyvääkään. Vain itselleni olen tehnyt pahaa. Monesti olen toivonut, että voisin tehdä edes pahaa, niinkuin monet muut osaavat viekkaasti, ja tarmokkaasti. Mutta siihenkään en pysty. Sanon sinulle vielä kerran: olen yhä edelleen lapsi. Älyni, sivistykseni, sanalla sanoen kaikki, kaikki minussa on pysähtynyt kesken kehityksensä. Olen hedelmän kaltainen, joka kuivettuu ennen tuleentumistaan.

Toinen kuunteli, mutta ei kyennyt käsittämään Paulun puheen hienoutta eikä epätoivoa. Yhden seikan hän vain ymmärsi: ettei Paulu koskaan voisi nousta siveellisestä ja taloudellisesta häviöstään, ja hän katui, että oli kutsunut hänet vieraakseen.

He keskustelivat vielä hetken ja menivät sitten nukkumaan.

Päivän valjetessa Paulu heräsi ja näki Balloren jo lähtevän ulos. Mutta noustuaan hän huomasi, että Ballore taas oli palannut ja joi lasista viinaa.

— Olenpa minä nukkunut, Ballore sanoi. Tuskin vieläkään olen oikein hereillä. Juo, mies!

Sitten he menivät kirkolle. Pyhimysjuhla oli mitätön. Asukkaat, jotka
melkein kaikki olivat maanviljelijöitä ja nyt viettivät suojeluspyhänsä
Isidoron juhlaa, olivat sinä vuonna saaneet huonon sadon. Sen johdosta
Ballore alkoi valittaa:

— Tänä talvena varmaankin tämän kylän ihmisiä kuolee nälkään. Nälänhätä raivoaa taas kelpo lailla. Ajat ovat muuttuneet, Paulu hyvä. Tähän maailman aikaan meidän kaikkien toimeentulo on kurjaa. Mutta muistan, että kaikki elimme minun lapsuuteni aikana mainiosti. Silloin täälläkin oli perin rikasta väkeä. Kirkkoherralla ja hänen sisarellaan esimerkiksi oli säkeittäin rahoja, nii-in, ihan säkeittäin, kautta kunniani!

— Senpä vuoksi rosvot kävivätkin ryöstämässä, ellen väärin muista.

— Niin, se oli kuuluisa rosvous: neljäkymmentä aseellista miestä naamiot kasvoilla, ja väitettiin olleen joukossa monta sinun kotikyläläistäsikin — älä pane pahaksesi, Paulu! He hyökkäsivät kirkkoherran taloon, riisuivat vaatteet pappiparalta ja hänen sisareltaan, köyttivät heidät kiinni toisiinsa, paiskasivat vuoteeseen ja ryöstivät, mitä ikinä irti saivat. Kerrotaan heidän vieneen enemmän kuin kymmenentuhatta skudoa.

* * * * *

Kun Paulu ja hänen isäntänsä menivät kirkkoherran luo, alkoi sisar, pieni vanha nainen, jolla oli päässä kultakudemyssy, taas kertoa samaa rosvousjuttua. Luultavasti hän ei ollut neljäänkymmeneen vuoteen tehnyt muuta kuin selvittänyt tuota tapausta. Hänen ammottava suunsa ja pienet, tirkistelevät lasimaiset silmänsä näyttivät vielä olevan täynnä tuon hirvittävän hetken kauhua.

— Yksi niistä paholaisista oli pitkä ja musta mies, hartioilla pitkä turkki, joka valui nilkkoihin asti. Hän oli kuin takajaloilleen noussut lammas. Poikaseni, näen joka yö, aina vapisten kauhusta, sen mustan, karvaisen hirviön. Niin, he ryöstivät meidät putipuhtaiksi, tuskin jättivät edes tuhkaa pesään…

Sanalla sanoen, ei kirkkoherralla eikä muorilla ollut liikoja rahoja.
Paulu lähti talosta epätoivo sydämessään.

— Ballore varmaankin tänä aamuna kävi kieltämässä muoria lainaamasta minulle rahoja, hän ajatteli itsekseen.

Suru ja nöyryytys herätti hänen ylpeytensä, ja samoin kuin Peulle hän Ballorellekin teeskenteli huolettomuutta ja hilpeyttä. Hän jäi koko siksi päiväksi kylään, uhrasi loput sadasta liirastaan lahjoihin isäntäväelleen, ryyppäsi ja nauroi.

Seuraavana päivänä Paulu aamun sarastaessa lähti paluumatkalle. Hän ei tiennyt, mitä tehdä, mutta ei mitenkään tahtonut tulla kotiin ilman rahoja:

— Ennemmin paneudun puun juurelle ja kuolen nälkään.

Eteenpäin, eteenpäin! Taivas oli synkässä pilvessä, ja kuiva maa, pölyiset puut ja paljaat kalliot odottivat hartaasti sadetta. Lehti ei liikahtanut, ihmisääntä ei kuulunut; koko harmaankellertävässä maisemassa ei näkynyt elävää olentoa. Minne hänen kannatti suunnata kulkunsa, kun koko maailma oli hänelle tämän erämaan kaltainen? Kaikki oli mennyttä, auttamattomasti.

Mutta silti yhä vain eteenpäin! Nöyrä ja viisas hevonen juosta hölkytteli, ja kun se näki aukon laitumen aitauksessa, se epäröimättä poikkesi hakemaan oikotietä. Juuri kun Paulu ratsasti syrjätiellä don Peun pienen kylän lähettyvillä, hän kuuli kutsuvan äänen, joka hänestä tuntui tutulta. Ratsu seisattui. Kookas, roteva mies, jolla oli pitkä punertava parta ja seurassaan repaleinen, hurjan mustalaisen näköinen poika, tuli häntä vastaan.

Don Paulu! Don Paulu! mies huusi huohottaen ja väsyneenä.

Paulu huomasi, että mies oli Santus, paimen, jota yleisesti syytettiin poikansa murhasta. Nulikka oli hänen poikansa.

— Oletteko vihdoinkin löytänyt tuon vekkulin? Paulu kysyi.

Santus tarttui pojan hartioihin ja pudisti häntä rajusti.

— Olen kahteen kertaan kiertänyt jalkapatikassa koko Sardinian ympäri, ja tahdon kuolla vapaana epäluuloista. Tässä tämä hirtehinen nyt on. Vien hänet poliisin luo ja sanon kaikille: "Nyt näette, onko isä surmannut poikansa. Ja nyt silitkää siitä hornan tuuttiin joka sorkka!" Nyt pesen käteni, don Paulu.

Mies kiroili, mutta huolimatta väsymyksestä ja matkan rasituksista, jotka selvästi näkyivät hänen kasvoistaan, hän tuntui olevan hurjan ilon vallassa. Poika sitävastoin oli synkkä ja tuijotti kauas suurilla sinisillä silmillään kuin vanki, joka hautoo mielessään pakotuumia.

— Lähdettekö suoraa päätä kotiin? Paulu kysyi sen enempää välittämättä
Santuksen ja pojan kohtaloista.

— Heti paikalla. Voinko toimittaa puolestanne jonkin asian?

— Voitte kyllä, Paulu vastasi hitaasti, miettien, mitä sanoisi. Annan teille kirjelipun, jonka pyydän antamaan Annesalle, mutta ei kenellekään muulle kuin hänelle, ymmärrättehän? Suullisesti voitte sanoa hänelle, ettei pidä odottaa minua kotiin vielä tänään.

— Kyllä toimitetaan, don Paulu.

Paulu otti taskustaan muistikirjansa ja kirjoitti lehdelle lyijykynällä nämä sanat:

"Tulen O:sta, jään täksi yöksi don Peu Corbun luo. Turha matka. Huono onni, kaikki toivotonta. En tiedä, milloin palaan. Muista, mitä sanoin lähtiessäni. Älä pelästy".

Santus ei osannut lukea. Paulu taittoi paperilipun ja antoi sen hänelle. Santus pisti sen vyöstä riippuvaan konttiinsa ja lupasi toimittaa Annesan omiin käsiin. Sitten hän jatkoi vaellustaan työntäen edellään vaiteliasta poikaansa ja pysähdyttäen jokaisen vastaantulijan kertoakseen tarinansa. Hän ei osannut aavistaa laukussaan kantavansa sellaisen murhenäytelmän siementä, joka oli hänen omaa tarinaansa paljoa hirvittävämpi.

* * * * *

Huolimatta Peun juoruista Paulu jälleen poikkesi korpraalinlesken luo. Hänellä ei ollut mitään suunnitelmaa, mutta lähetettyään kirjelipun Annesalle hän oli tuntenut itsensä vielä alakuloisemmaksi ja levottomammaksi. Päätös, ettei hän palaisi kotiin, oli muuttunut piintyneeksi päähänpistoksi.

— Minulla on vielä viisi päivää aikaa, hän ajatteli. Vaikka minun olisi pakko harhailla ympäri maata samoin kuin tuo poloinen Santus, en aio palata kotiin tyhjin käsin. Tämä on nyt jo käynyt minulle kunnianasiaksi.

Mutta minne hän suuntaisi kulkunsa? Hänen mieleensä muistuivat Nuoron koronkiskurit ja niiden joukossa eräs nainen, joka kerran oli lainannut hänelle tuhat liiraa kolmellasadalla prosentilla.

— Mitä eroa on sellaisella koronkiskuriakalla ja naisella, jonka maine ei ole aivan puhdas? hän ajatteli.

Mutta hypähtäessään hevosen selästä Zanan pienen Muratti myymälän eteen ja nähdessään lesken juoksevan ovelle hymyillen tuttavallisesti, tämä häntä tympäisi. Ei! Ei! Tuolta naikkoselta hän ei tahtonut pyytää rahoja.

— Jaha, Zana sanoi tarttuen hevosen suitsiin, ette näy unohtaneen rahoja, jotka teidän piti saada takaisin.

Leski tempasi auki oven vieressä olevan pienen portin ja talutti hevosen pihaan. Paulu antoi hänen tehdä mielensä mukaan, mutta ei näyttänyt halukkaalta leikinlaskuun.

Zana sitävastoin oli iloinen. Hän ei enää ollut se arvokas ja totinen leski, joka möi lampunsydämiä pienessä kaupassaan ja moitteettomasti tarjoili vieraille perähuoneessa. Hän oli nuori, kaunis nainen, joka kolme päivää oli ajatellut don Peun aatelissukuisen tuttavan lempeitä silmiä ja kaihoisaa katsetta.

— Olen yksin kotona, leski sanoi sidottuaan hevosen kiinni. Palvelijatar meni pesemään vaatteita. Minulla ei ole valmista ruokaa, niin että teidän täytyy kärsivällisesti odottaa.

Oli jo melkein keskipäivä. Pilvisen sään kolkko hiljaisuus lepäsi raskaana kylän, pihan ja lesken talon yllä.

Paulu meni sisälle ja istuutui pöydän ääreen, missä toistaiseksi oli vain leipäkori. Punaiselta seinältä katseli korpraali entistään sävyisämpänä huoneen hämärään.

Ruoan tultua pöytään Paulu söi vain vähän, mutta joi paljon, ja kuta enemmän hän joi, sitä enemmän hänen mielensä, joka oli pilvessä niin kuin taivaskin, selkeni, ja monet ongelmat näyttivät helpoilta ratkaista.

— Mitä eroa oikeastaan on koronkiskuriakalla ja Zanan kaltaisella naisella? Ei mitään. Yhtä luuta pukinsarvi!

Zana kulki edestakaisin. Hän asetti vieraan eteen rasiallisen sardiineja, kaksi munaa ja lopuksi rasvassa paistettua lihaa.

— Ja sinä sanoit, ettei sinulla ollut ruokaa! Kunhan et vain jäljestäpäin antaisi minulle ylen suurta laskua.

Zana katseli häntä hymyillen.

— Tämä oli vain minun yksinkertainen aamiaiseni. Don Paulu, älkää tehkö minusta pilkkaa.

— Mitä? Paulu sanoi nousten. Sinun aamiaisesiko? Entä sinä itse, mitäs sinulle jää?

— Älkää huolehtiko minusta, don Paulu!

Mutta Paulu oli jo hiukan hiprakassa ja seisoi siinä hetken hullunkurisen onnettomana, kun oli syönyt Zanan aamiaisen. Sitten hän nauroi ja sanoi:

— Ajattelehan, että kotonani tänään tarjotaan päivällistä kuudelle köyhälle ja että äiti itse palvelee heitä. Pöydällä on meidän hienoin liinamme, ja siihen on kannettu hopeainen pöytäkalusto. Ja minä istun täällä ja syön lesken aamiaisen.

— Täytyykö äitinne tarjoilla? Onko se lupaus madonnalle? Zana kysyi lähestyen häntä.

— Ei, se on perinnäistapa, tai oikeammin jonkinlainen velvoitus, joka kuuluu erääseen karjatarhaamme.

Hän tuli ajatelleeksi, että tuo köyhien ateria ehkä oli viimeinen, jonka hänen jumalinen äitinsä saattoi tarjota, ja hän kävi jälleen synkäksi, melkein kalmankalpeaksi. Ja tuuma lainata rahoja leskeltä palasi entistään voimakkaampana hänen mieleensä.

V

Joka vuosi donna Rachele kutsui taloon jonkun seudun naisen auttamaan Annesaa köyhien aterian valmistamisessa. Mutta tällä kertaa Annesa selitti, ettei hän huolinut vieraasta avusta. Päivällinen tuli jo muutenkin liian kalliiksi, "kolmekymmentä liiraa koirille ja variksille", niinkuin hän sanoi.

Paulukin oli aina tuumaa vastaan eikä koskaan ollut kotona sinä päivänä. Hän ei tahtonut hermostua nähdessään äitinsä vaivautuvan ja palvelevan kuutta kurjaa kerjäläistä.

Mutta hurskaan kärsivällinen donna Rachele antoi "lasten" puhua ja odotti melkein kaihoten tätä hänen mielestään siunattua päivää. Hän ajatteli:

— Vapahtajamme pesi köyhien jalat. Minä tahtoisin tehdä samoin niille köyhille, jotka istuvat pöydässäni!

Monen monina vuosina, ehkäpä vuosisatoinakin Decherchin perheen naisjäsenet olivat täyttäneet pyhän velvollisuuden, omin käsin palvelleet "kuutta kainoa köyhää, jotka ehkä toivoivat voivansa pitää köyhyytensä salassa".

Donna Rachele oli aina vastustanut sen karjatarhan myömistä, johon tämä velvoitus liittyi, luultavasti sentähden, että se hänestä oli pyhä ja rakas.

Siten se karjatarha oli jäänyt viimeiseksi, mutta nyt täytyi taipua välttämättömyyteen. Paulu ei vain ollut vielä palannut, ja häneen donna Rachele ja molemmat vanhukset kohdistivat viimeisen toivonsa.

— No niin, ensi vuonna ehkä olen kuollut. Tänä vuonna ainakin meidän täytyy tunnollisesti täyttää velvollisuutemme, hurskas nainen sanoi levottomalle ja hermostuneelle Annesalle.

Nuo kuusi "kainoa köyhää", jotka salaa kokoontuivat aterialle, olivat melkein joka vuosi samat. Ja huolimatta heitä ympäröivästä salaperäisyydestä useimmat Barunein asukkaat tiesivät, että sinä päivänä, määrättynä aikana nuo kuusi söivät hopeahaarukoilla ja että hieno nainen tarjoili heille. Kyläkuuluttaja, joka oli puolihöperö, huvittelihe joka vuosi köyhien päivän iltana kulkemalla noiden kuuden köyhän asuntojen ohi, huutaen heidän nimiänsä ja kohdistaen heihin nöyryyttävän pilantekonsa.

— Chircu Pira, tulehan ulos! Sanohan, aiotko sinäkin tänä iltana syödä hopeahaarukalla?

— Matteu Bette! Mitä arvelet, maistuuko keitto paremmalta hopealusikasta kuin puulusikasta?

— Jaha, vieläkö nuoleskelet sormiasi, Miale Caschitta?

Ennen köyhäin ateriapäivää täti Anna, donna Rachelen vanha serkku, tarjoutui auttamaan Annesaa.

— Voinhan silloin valita itselleni sulhasen rikkaista vieraistanne, hän sanoi leikkisästi.

— Tule vain, leski vastasi. Mutta muista, että minä yksin hoidan tarjoilua pöydässä.

— Silloinhan en saa nähdä vieraitasi, Anna huomautti.

Varhain seuraavana aamuna hän palasi ja alkoi taas laskea leikkiä. Hän kertoi, että yksi vieraista, Matteu Corbu, liikanimeltään "Leijonan vatsa", kerran oli kosinut häntä.

— En välittänyt hänestä, hän kun oli suursyömäri. Onhan hän syönyt kaiken, minkä omisti, ja lopulta hän kai olisi syönyt vaimonsakin.

Annesa ei huolinut Annan avusta. Hän valmisti ruoan ja ajatteli mieli ahdistuksen vallassa Paulua, joka jo oli ollut poissa kolme päivää. Missä hän oli? Miksi häntä ei kuulunut takaisin? Hänen jäähyväissanansa tuntuivat Annesasta yhä kaameammilta ja uhkaavammilta:

— Tämä on viimeinen matka. Joko hankin rahoja, tai… en ollenkaan palaa.

Toisinaan, kun hevonen kuului laukkaavan tiellä, Annesa säpsähti. Mutta tuo ei ollut Paulun raudikon kavioiden kapsetta. Toivo haihtui, levottomuus kasvoi. Annesa oli siististi pukeutunut ja kampautunut niinkuin tavallisesti, mutta donna Rachele, joka alinomaa kulki huoneen, keittiön ja pihalla olevan vajan väliä, jonne oli sytytetty tuli makaronien ja lihan paistamista varten, pani merkille, ettei hän ollut ennallaan.

— Välistä olet kalpea, välistä taas tulipunainen, hän sanoi pyyhkäisten kädellään hänen otsaansa. Mikä sinun on? Oletko väsynyt tai sairas?

Täti Annakin katseli häntä ja herkesi laskemasta pilaa. Annesan lempeistä ja surullisista silmistä oli tavanomainen levollisuus kadonnut. Milloin niistä välkähti hurja leimu, milloin ne taas tuijottivat jäykkinä ja hajamielisinä kuin hurmiossa.

— Tyttö on huonolla tuulella tänään; jätetään hänet rauhaan. Hän on suutuksissaan, kun ei tahtonut, että tarjoisimme köyhäin ateriaa tänä vuonna, donna Rachele sanoi kahden kesken serkulleen.

Täti Anna oli sitä mieltä, että Annesa todella oli oikeassa. Kun tuo karjatarha kuitenkin täytyi myödä muutaman päivän kuluttua, oli mieletöntä täyttää vanhaa lupausta. Mutta hän ei sanonut mitään, käänteli vain paistinvarrasta hiilloksen yläpuolella.

Hengenahdistusta potevan ukon huoneessa oli pöytä jo katettu. Kellastuneella pöytäliinalla koreilivat hopealusikka ja -haarukka sekä hopeinen veitsenpää jokaisen valkoisen, punakukkakuvioisen lautasen kohdalla.

Kaksi kutsuvieraista, vanhat veljekset Chircu ja Predu Pira olivat jo saapuneet, ja he istuivat sairaan vuoteen ääressä. Nämä onnettomat vanhukset olivat hyvästä perheestä, joka aina oli yrittänyt jotakin liikettä tai muuta, mutta aina epäonnistunut. He olivat siistissä puvussa kuin herrasmiehet. Heidän kelmeät, väsyneet kasvonsa, laihat kätensä ja alakuloiset silmänsä saattoivat kertoa pitkän tarinan suruista ja ponnistuksista. He olivat todella kaksi "kainoa köyhää", joiden köyhyys kuitenkin oli yleisesti tunnettu, ja donna Rachele oli pyytänyt heitä tulemaan ilahduttaakseen ukko Zuaa, jonka uskottu ystävä nuorempi veli Chircu ennen oli ollut. Toisia vieraita odotettaessa ukko Zua käytti tilaisuutta hyväkseen, donna Rachelen poistuessa pihalle, panetellakseen sukulaisiaan. Ukon matala, kähisevä ääni täytti synkän huoneen voivotuksellaan.

Zua puhui pahaa kaikista, Rosastakin, "möhkälekallosta".

— Cosimu Damianu lähti tänään maatöihin. Hänen tekee mieli raataa, tuon tyhjäntoimittajan, nyt, kun jo seisoo haudan partaalla! Hän muka rupeaa tekemään työtä elettyään toisten armoilla koko ikänsä. Ja don Simone on kävelyllä; täytyyhän hänen saada liikuntoa, vanhan ylimyksen, jotta ruokahalu olisi parempi. Kävele vain, ystäväni! Ensi vuonna olet köyhien päivällisillä entisen talosi uuden omistajan vieraana!

Molemmat vieraiksi pyydetyt vanhukset hymyilivät surumielisesti. Mutta vanhempi, joka ei koskaan ollut voinut kärsiä Zuaa, sanoi ärsyttääkseen häntä:

— Paulu palaa tänään ja tuo mukanaan paljon rahoja. Hänen sanotaan olleen Nuorossa, jossa…

— Suusi kiinni! ukko Zua ärjäisi yrittäen kohota istualleen, kiukustuen kuullessaan mainittavan Paulun nimeä. Hän palaa kotiin nenä pitkänä, senkin irtolainen, maankiertäjä! Kuka enää antaisi hänelle luottoa? Kaikki nauravat hänelle… kaikki… kaikki… voi voi!

Viha oli vähällä tukehduttaa hänet. Vanha Pira nousi kohentelemaan pieluksia hänen selkänsä taakse.

— Älä noin kiivastu, Zua, se on sinulle kovin vaarallista.

— Suutun niin, että pakahdun, kun kaikki luulevat hänen olevan matkoilla järjestämässä raha-asioitaan… mutta sensijaan hän…

— Sensijaan hän renttuilee ja huvittelee, sen hyvin tiedämme, Chircu
Pira sanoi koettaen rauhoittaa vanhaa ystäväänsä.

— Niin, vanhat ystäväni. Hän lähti Pyhän Isidoron juhlaan, ja sitä varten hän otti lainaksi rahoja. Hän ei ajattele, että viiden päivän kuluttua tämä talo ja karjatarha joutuvat vasaran alle. Sitä hän ei ajattele sen enempää kuin kukaan muukaan tässä talossa. Kaikki ovat noin iloisia ja antavat palttua kaikelle. Ajatelkaa don Simonea! Hän saapastelee maantiellä saadakseen ruokahalua. He kaiketi toivovat, että minä näiden viiden päivän kuluessa kuolen. Mutta nahkani on paksu, ja sen sisällä on seitsemän henkeä kuin kissalla! En minä hevin kuole, hyvät ystävät, ja jos kuolen, niin saavatpa totisesti nähdä… voi voi voi voi.

— Älä kiihoitu noin, Zua! vanha ystävä varoitti. Se on sinulle ylen vaarallista.

Mutta toinen veli tiedusteli:

— Mitä he saavat nähdä?

Mutta sairas oli jo katunut sanojaan eikä puhunut asiasta sen enempää.

— Niin paljon kärpäsiä! hän valitti huitoen kädellään, jonka ranteesta riippui rukousnauha. Kuinka vaikea päivä! Kun on näin tukahduttavan kuuma, kärsin sanomattomasti. Viime yönä luulin varmasti tukehtuvani. Ja tuo Annesa, senkin lutka! Piru hänet periköön! Hän mulkoili minuun kuin olisi tahtonut… kas, tuossa he tulevat.

Tulijoiden askeleet kuuluivat ulkoa. Rosan nauru kaikui käytävässä, ja ovessa näkyi jo tytön iso pää, hänen pirteät silmänsä ja sinisillä nauhoilla koristettu punainen hameensa, ja hänen takanaan don Simonen musta puku, sauva ja sardinialainen lakki.

Vanha aatelismies näytti tavallistaan iloisemmalta, laski leikkiä lapselle nykien hänen päähuivinsa kulmia ja sanoi lapsellisella äänellä:

— No, pikku tammavarsa, loikkaa nyt!

Ukko Zua katseli häntä halveksivasti.

Sitten saapuivat muut vieraat. Heistä oli vain yksi nuori, varhaisesta lapsuudestaan asti sokea. Don Simone istuutui pöytään köyhien kanssa, mitä ei koskaan ennen ollut tapahtunut, ja otti Rosan viereensä.

— Donna Rachele! hän huusi leikkisästi, nyt olemme valmiit. Mutta tänä vuonna olette laskenut väärin vieraiden luvun. Kuuden köyhän asemesta olette kutsunut seitsemän, jopa seitsemän ja puoli.

Jäykkänä ja kalpeana mustassa puvussaan donna Rachele tuli sisään kantaen kukkurapäistä, isoa makaronivatia. Hän hymyili, mutta nähdessään vanhan sukulaisensa istuvan pöydässä köyhien parissa hän säpsähti, ja katkerat kyyneleet kostuttivat hänen poskiaan. Mutta ukko katseli häntä hymyillen, silmät hilpeinä kiiluen, ja donna Rachele ajatteli:

— Hänellä näyttää olevan minulle jotakin kerrottavaa. Mitähän Paulu lienee kirjoittanut hänelle?

Aterian aikana don Simone laski leikkiä, mutta hänen läsnäolonsa tuntui hiukan häiritsevän vieraita. Hän alkoi hyvänsävyisesti kiusoitella heitä:

— Kuules, Matteu "Leijonan vatsa", sinä olet kuin valas, kun se on syönyt itsensä kylläiseksi. Nähkääs, hän syökin kaksi päivällistä ja illastaa vahvasti päälle päätteeksi.

Matteu Corbu, suursyömäri, itsekin kerskaili hyvästä ruokahalustaan ja oli kerran kertonut syöneensä kokonaisen lampaan.

Don Simonen pila houkutteli muut vieraat nauramaan. Tehdäkseen mieliksi isännälle muutamat alkoivat ahdistella vanhaa Matteuta pilapuheillaan.

— Millainen olikaan lempilaulusi nuoruudessasi, Matteu? kysyi ukko
Chiru. Koetapas muistella!

Mutta tuo pikku äijä, joka oli kuin pieni Pyhä Pietari, hänellä kun oli kalju, ja niskassa pitkä hiustöyhtö, söi aivan rauhallisesti vastaamatta mitään.

Hänen vieressään istuva sokea nuorukainen, Niculinu, hypisteli pöytäliinaa ja sanoi hymyillen:

— Et näy muistavan, Matteu. Oletko kuuro? Mutta minä muistan sinun laulunpätkäsi:

    Jos makaroneja oisivat vuoret,
    ja laaksot juustoja täynnä…

Rosa kuunteli tarkkaavasti. Äkkiä hän purskahti nauruun ja tahtoi kuiskata jotakin don Simonen korvaan.

— Mitä sanot? En kuule!

Rosa laskeutui kömpelösti tuolista lattialle ja nykäisi vanhuksen takin lievettä. Ukko nousi ja meni tytön mukana keittiöön.

— Pyytäkää heitä lukemaan uudelleen se laulu makaroneista!

— Voi sinua pikku veitikkaa! Tätäkö varten kutsuit minut tänne?

Tyttö livisti pakoon, ja vanhus riensi hänen jälkeensä pihalle. Anna täti oli keittiössä, Annesa oli mennyt antamaan sairaalle ruokaa. Donna Rachele hääri vajassa nostaen paistinvarrasta tulelta. Don Simone meni hänen luokseen ja sanoi kiireisesti:

— Pappi Virdis uskoi minulle erään asian, mutta mitä suurimmassa salaisuudessa. Hän on saanut Zuan ostamaan tämän talon ja karjatarhan; siten kaikki järjestyy hyvin. Mutta älä Jumalan nimessä puhu siitä kenellekään, älä edes Annesalle!

— Nyt mennään sisään, Rosa, ja pyydetään heitä lukemaan se runopätkä uudelleen.

Kun leski ilmestyi huoneeseen tuomaan paistia, kaikki saattoivat huomata, että hänen kasvoissaan oli aivan toisenlainen ilme. Melkein kuumeinen ilo elostutti hänen katsettaan, ja lempeitä, rakkautta uhkuvia sanoja kuului hänen huuliltaan, joihin oli tullut vähän väriä. Annesakin huomasi donna Rachelen muuttuneen mielialan, mutta selitti sen johtuneeksi siitä melkein haltioituneesta nautinnosta, jota köyhien ruokkiminen tuotti tuolle hurskaalle sielulle, ja hänen synkkä kiihoittuneisuutensa vain yltyi. Toisinaan Annesallakin oli pahoja ajatuksia hyväntekijöistään samoin kuin sairaalla vanhuksella. Hän oli todella raivostua nähdessään heidät noin huolettomina ja iloisina vähää ennen täydellistä häviötä. Eikä Pauluakaan kuulunut kotiin! Missä hän oli? Annesan ajatus etsi häntä, seurasi häntä aavoilla, autioilta laidunmailla, kolkoilla poluilla, tuon pimeän ja uhkaavan taivaan alla, joka kaareutui hänen surevan päänsä yli kuin raskas kiviholvi.

Pöytävieraat puhuivat sokeasta Niculinusta.

— Hän sanoo toisinaan tähän aikaan näkevänsä kuin etäisen valkenemisen. Kolmivuotiaaksi asti hän näki, mutta menetti näkönsä ankaran taudin jälkeen. Hän oli äskettäin Vapahtajan juhlassa Nuorossa ja luulee vähitellen saavansa näkönsä takaisin. Eikö niin, Niculinu?

Sokea vastasi vain tekemällä ristimerkin.

— Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! donna Rachele huudahti ja risti hänkin silmänsä. Jumala on kaikkivaltias ja voi tehdä kaiken; kiitetty olkoon aina Hänen nimensä!

Ja hän taputti Niculinua olalle, ikäänkuin olisi tahtonut ilmaista tälle, että hänkin, samoin kuin nuori mies, oli ollut sokea siihen hetkeen asti, mutta että nyt alkoi nähdä kaukaisen valonhohteen. Niin, hän alkoi toivoa ihmisten hyvyyttä, ja tämä toivo aiheutti hänen ilonsa. Tekipä hänen mielensä mennä sairaan vanhuksen vuoteen ääreen ja sanoa: "Setä Zua, kiitän sinua; en siksi, että pelastat meille talon ja viimeisen maatilkun, vaan senvuoksi, että osoittaudut siten hyväksi ihmiseksi, me kun olemme luulleet sinua häijyksi". Mutta don Simone loi häneen terävän katseen, ja hän oivalsi, että tuo salaisuus täytyi visusti säilyttää.

Niin hän tekikin. Mutta iltapäivän kuluessa hän tuhlaamalla tuhlaili huolenpitoaan ja huomaavaisuuttaan sairaalle vanhukselle, joka aavisti, mistä tämä johtui, ja kävi siitä entistään äreämmäksi. Tämä vain yhä enemmän kiihoitti ja katkeroitti Annesaa.

Päivä kävi yhä pimeämmäksi ja kolkommaksi. Ukkosen jyrinää kuului etäältä tummansinisen vuoren takaa. Ilmassa oli jotakin painostavaa ja mieltä ahdistavaa.

Aterian loputtua köyhät vieraat lähtivät pois, ja talo vaipui jälleen tavalliseen järjestykseensä ja painostavaan hiljaisuuteensa. Vain silloin tällöin ukko Zua voivotteli, ja kun Annesa kulki huoneen läpi, hänen valituksensa sai uhkaavan sävyn.

Annesa askarteli ääneti, asetti kaappiin pöytäliinan ja -astiat, lakaisi pihan, meni sitten vesikiulu pään päällä lähteelle ja viipyi kauan muurin ääressä katsoen kauas laaksoon. Melkein mustien pilvien peittämän taivaan alla näytti kaikki synkältä. Laakso levisi katseiden edessä kuin ääretön kuilu, kalliot näyttivät olevan romahtamaisillaan toistensa yli, ja musta, liikkumaton metsä vuoren huipulla tuskin erottautui pilvistä, jotka kulkivat yhä alempana.

Eikä Paulua kuulunut. Annesan päätä särki kauheasti. Häntä pyörrytti ja hänestä tuntui, kuin vesiastia olisi ollut yksi noista kallioista, jotka hänestä näyttivät horjuvan ja järkkyvän paikoiltaan. Oli aivan kuin ukkonen olisi jyrissyt hänen päänsä sisässä. Hän aikoi juuri palata taloon, kun huomasi Santus paimenen, kolmen miehen ja pojan ilmestyvän tielle. Houriko hän, eikö tuo poika ollut Santuksen karannut poika? Uteliaisuus haihdutti hetkeksi hänen oman levottomuutensa. Hän nosti vesiastian päänsä päältä, asetti sen kivimuurille ja jäi odottamaan. Ryhmä lähestyi, ja Santus paimenen kova ja iloinen ääni kuului hetki hetkeltä selvempänä yksinäisen tien hiljaisuudessa.

— Hitto vieköön! Nyt lähden heti poliisin luo pojan kanssa. Jos hän sitten vielä tahtoo karata, niin karatkoon ja menköön vaikka hornan tuuttiin!

Poika oli ääneti. Annesa katseli eikä enää hämmästynyt, kun Santus huusi:

— Annesa hoi! Tässä se karannut lintu nyt on! Katsele häntä tarkoin!
Sinäkin voit todistaa, että se on hän.

— Missä olet ollut koko tämän ajan? Annesa kysyi, kun he olivat tulleet lähemmäksi.

Poika loi häneen katseen ilkeistä, sinisistä silmistään, mutta ei vastannut sanaakaan.

— Tapasimme don Pauhun, paimen jatkoi. Hän ei tule vielä tänä yönä kotiin; älkää siis odottako.

Annesa, joka taas oli nostanut vesikiulun päälaelleen, vapisi kiireestä kantapäähän. Peittääkseen kiihoittuneisuuttaan hän antoi miesten mennä ohi. Mutta Santus näytti pysähtyvän ja ikäänkuin jäävän odottamaan.

"Varmaankin hänellä on minulle jotakin sanottavaa", Annesa ajatteli ja meni hänen luokseen.

Toiset kulkivat edelleen muutaman askelen päähän

— Missä tapasit don Paulun? Annesa kysyi puoli ääneen.

— Magudas kylän mäessä… oli matkalla kylään. Hän antoi minulle kirjelipun toimitettavaksi sinulle… ehkä sinun on annettava se don Simonelle, sanoi paimen, joka oli hyväntahtoinen, mutta hiukan veitikkamainen mies. Hän kielsi antamasta sitä kenellekään muulle kuin sinulle. Tässä on!

Hän ojensi tytölle paperilipun, jonka oli siepannut repustaan.

Annesa rutisti paperia käsissään; hehkuva hiili ei olisi voinut pahemmin polttaa hänen sormiaan. Kului tuokio; paimen puhui, mutta Annesa ei kuunnellut. Hän kuuli vain ukkosen jyrinän kaukaa, ja hänestä tuntui, ettei hän puristanut kädessään paperia, vaan sykähtelevää sydäntä, sielua, joka värisi ja vaikeroi. Mitä oli tapahtunut? Paulu ei ollut koskaan ennen kirjoittanut hänelle. Miksi hän nyt kirjoitti? Hyviä vai huonoja uutisia? Vain hetken hän epäili. Sitten hänessä heräsi varmuus, että tämä sanoma oli huono. Ja häntä peloitti saada tietää se liian pian.

Nuori tyttö, joka ratsasti valkoisen hevosen selässä, näkyi tulevan tiellä. Ehdittyään pienen ryhmän kohdalle häneltä pääsi iloisen yllätyksen huuto hänen tuntiessaan Santus paimenen pojan.

— Tuossahan hän nyt on! Kuinka iloinen olenkaan! Eihän voi ajatellakaan, että kukaan Barunein asukkaista tappaisi oman poikansa! Silloin koko Baruneimme olisi tullut surullisen kuuluisaksi kuljeskelevien laulajienkin viisuissa.

— Suu kiinni, Anna Pica! Santus huusi. Onpa sinulla kieli, terävä kuin veitsi!

Annesa kuuli vain ukkosen jyrinän ja tunsi kädessään olevan kohtalokkaan paperilipun. Hänen tajuntaansa ei mahtunut mitään muuta.

Toiset lähtivät liikkeelle kulkien läpi kylän. Vaistomaisesti Annesa seurasi heitä ja joutui keskelle väkijoukkoa, joka vähitellen oli keräytynyt paimenen ympärille kuunnellen häntä hymysuin. Äkkiä välähti salamaa, ukkonen jyrähti voimakkaasti, ja alkoi tipahdella sadepisaroita. Ihmiset hajautuivat säikähtyneinä eri tahoille. Annesa oli lopuksi yksin tiellä, lähellä hyväntekijöittensä taloa. Hän alkoi juosta.

Donna Rachele ja Rosa olivat menneet iltamessuun. Vain sairas vanhus, joka sinä päivänä oli tavallistaankin synkempi ja levottomampi, täytti hiljaisen talon vaikeroimisellaan. Salamoiden metallivälke valaisi tämäntästä pimeää huonetta ja kolkkoa käytävää.

Annesa laski vesiastiansa maahan yhä puristaen kädessään kirjelippua. Sitten hän meni pihalle ja sai vaivoin luetuksi surullisen sanoman: "… muista, mitä sanoin sinulle ennen lähtöäni".

Häikäisevä salama ja hirvittävä jylinä täyttivät koko taivaan kauhulla. Annesa luuli, että ukonnuoli oli iskenyt häneen, ja alkoi vaikeroida samoin kuin sairas vanhus.

— Hän ei ole saanut rahoja. Hän ottaa itsensä hengiltä. Tällä kertaa se todella tapahtuu. Parin, kolmen päivän kuluttua, kun ei enää ole vähintäkään toivoa, hän kuolee. Niin on asia.

Uusi kamala jyrähdys, punasinervä salama, ja taaskin jyrähdys täytti pihan valolla ja kauhistuksella. Sade valui virtanaan. Annesa meni keittiöön, nojasi päätään suljettuun oveen ja ajatteli, että jos Paulu par'aikaa oli ulkoisalla, hän kastui läpimäräksi. Hetken ajan tämä ajatus sai hänet levottomammaksi kuin kovanonnen kirjelippu. Koko hänen ruumiinsa värähteli hermostuneesti. Hän kuvitteli, että sade valui pitkin selkää jalkoihin asti.

Eikä hän voinut huutaa eikä itkeä. Hänen kurkkunsa puristui hysteerisesti kokoon, ikäänkuin siihen olisi tullut solmu. Ulkona ukkosilman raivo kiihtyi, sade pieksi ovea, jyrähdykset jylisivät uhkaavan vihamielisinä. Yhä nojaten päätään oveen Annesa seisoi ajatellen, että Paulu oli saattanut eksyä kamalassa ilmassa, alttiina rajusään sokealle raivolle, ja hänestä tuntui, että luontokin nyt oli liitossa kohtalon ja ihmisten kanssa kiduttaakseen tuota onnetonta miestä. Sisällä, ulkona, kedoilla kokonainen joukko vihamielisiä voimia nautti julmasti ahdistaessaan yhtä ainoaa epätoivoista ihmistä. Ei kukaan auttanut, ei kukaan puolustanut häntä, ei edes hänen äitinsä, joka ei ollut huolissaan poikansa vuoksi, vaan hymyili kotiinsa kutsumilleen köyhille, samalla aikaa kun hänen poikansa köyhempänä ja kurjempana kuin viheliäisin kerjäläinen harhaili kylästä toiseen etsimässä apua.

— Ei kukaan, ei kukaan! Annesa vaikeroi hieroen otsaansa oveen, niinkuin lammas hankaa syyhyttävää päätään tammen kaarnaiseen runkoon. Ei kukaan, ei kukaan! Ainoastaan talon palvelijatar ajattelee sinua, Paulu Decherchi, onneton lapsi. Mutta miten voi palvelijatar vastustaa kaikkien ihmisolentojen valtiatarta, kohtaloa?

— Annesa, kirottu otus! ukko Zua ärjyi huudettuaan turhaan neljännestunnin, kuuletko, senkin pirun sikiö, tee tuli!

Annesa meni huoneeseen, mutta ei sytyttänyt valoa. Himmeä, hämärä valaistus tunkeutui ikkunasta huoneeseen, mutta sen harmaa juova ei ulottunut Zuan vuoteeseen asti. Silloin tällöin salamat valaisivat huonetta kelmeällä valollaan; silloin näytti aina siltä, kuin ukon hahmo olisi kohonnut esiin pimeästä jälleen vaipuakseen salaperäisiin pimentoihin.

Annesa katseli sairasta kauan kuin houreissa. Hänestä tuntui, kuin vanhus jo olisi ollut kuollut, mutta silti yhä vielä ulvova ja sadatteleva. Tästä hetkestä hänet sai valtaansa hurja pakkomielle: hän kuristaa tuon kitupiikin kuoliaaksi, jotta viimeinkin saa hänet vaikenemaan, ja syöksee hänet ainiaaksi siihen pimeyden kuiluun, josta hän alinomaa kohosi ilmoille kirkumaan.

Annesa seisoi paikaltaan hievahtamatta keittiön oven ääressä ojennellen käsivarsiaan ja puristaen kätensä nyrkkiin. Hänen huuliltaan pusertui uikuttava valitus. Silloin vanhus luuli, että tyttö pelkäsi ukkosta, ja hiljensi hiukan ääntään.

— Annesa! hän rukoili, sytytä toki kynttilä. Pelkääthän sinä itsekin. Näethän, kuinka he ovat jättäneet minut yksikseni. Herra tiesi, missä he ovatkaan! Rosakin on ulkoisalla. Kaikki he kastuvat likomäriksi.

Annesa palasi keittiöön ja sytytti kynttilän. Silloin hän muisti, että Paulu oli ottanut mukaansa sadetakin, ja ajatus, että tämä siis saattoi suojella itseään sateelta, tuotti hänelle hiukan lohdutusta. Hän huokasi helpotuksesta, aivan kuin lapset kuullessaan, että rajuilman yllättämä sadun sankari on löytänyt majan metsästä. Ja hän palasi vanhuksen huoneeseen kynttilä kädessä.

* * * * *

Rajuilma riehui iltamyöhäiseen. Sitten taivas äkkiä kirkastui, viimeinen salama ikäänkuin halkaisi kahtia pilvet, jotka alkoivat hajaantua ja painua vuoren tuolle puolen. Suuri, alakuloinen kuu nousi metsän takaa äkkiä syntyneessä hiljaisuudessa kolkossa, kosteassa yössä.

Donna Rachele, tyttönen ja molemmat ukot, jotka olivat odottaneet kirkossa sateen taukoamista, palasivat kotiin, söivät illallista ja menivät levolle.

Annesa oli yksin keittiössä, johon hän oli sytyttänyt valkean, vaja kun vielä oli sadevettä tulvillaan. Hänestä tuntui, kuin olisi ollut talvi. Liesivalkea levitti hohdettaan ruskeille seinille, väreili kostealla lattialla, johon don Simonen ja ukko Cosimun lokaiset jalkineet olivat jättäneet jälkensä. Annesa värjötti vilusta ja haukotteli hermostuneesti.

Siivottuaan keittiön hän meni huoneeseen ja sytytti yölampun, jonka laski permannolle oven viereiseen nurkkaan. Ja ukko Zua, joka nukkui, mutta huohotti tavallista rajummin, näytti taas vaipuneen pimeään. Annesa kävi moneen kertaan sairaan vuoteen ääressä, palasi takaisin sohvan luo ja levitti sitten sille peitteen. Hänestä tuntui, kuin hänellä olisi ollut jotakin tehtävää. Mutta mitä? Mitä? Hän ei tiennyt, ei muistanut sitä.

Hän meni takaisin keittiöön, istuutui lieden ääreen ja luki uudelleen Paulun kirjelipun. Sitten hän heitti sen tuleen. Pitkän aikaa hän istui paikoillaan liikkumattomana, kyynärpäät polvien varassa, kasvot käsiin nojaten, ja tuijotti hiillokseen, jossa paperi mustana ja käpristyneenä kuin lakastunut lehti hitaasti muuttui tuhaksi.

Hänen sisässäänkin tuntui samalla jotakin palavan poroksi. Omatunto ja järki vaikenivat, verho laskeutui hänen ylitseen, erotti hänet todellisuudesta ja ympäröi hänet pimeällä ja kauhulla. Jäljestäpäin hän ei koskaan muistanut, kuinka kauan hän siten istui siinä kyyryssä melkein tajuntansa menettäneenä. Hän uneksi ja koetti kavahtaa ylös horroksestaan, mutta painajainen kouristi häntä hellittämättä otettaan. Äkkiä hän kuitenkin ponnahti pystyyn ja meni huoneen ovelle. Vanhus nukkui. Annesa kuvitteli vielä näkevänsä kuluneen päivän kuusi köyhää vierasta istumassa ruokapöydässä. He eivät syöneet eivätkä puhuneet sanaakaan, tuijottivat vain häneen synkin katsein. Varsinkin sokea Niculinu suuntasi silmiensä isot valkuaiset häneen ja avasi levälleen sinertävät luomensa.

Hän palasi äskeiselle paikalleen keittiöön ja ummisti silmänsä, mutta näki silti yhä edessään sokean maidonvalkeat silmät ja turvonneet luomet. Iltapäivän kuluessa hän oli pari kolme kertaa ajatellut Niculinua, joka sanoi muistavansa valon ja värit kaukaisesta lapsuudestaan; hän oli onnellisempi kuin Annesa, joka ei muistanut mitään ensimmäisistä ikävuosistaan. Ainoatakaan ääntä ei noussut hänen syntyperänsä pimeästä syvyydestä, ainoatkaan kasvot eivät häämöttäneet hänen aikaisimmasta menneisyydestään.

"Minulla ei ole isää, ei äitiä, ei sukulaisia", hän ajatteli kuin houreissaan. "Hyväntekijänikin ovat olleet vihamiehiäni. Ei kukaan itke kuoloani. Minulla on vain hänet, samoin kuin hänellä minut. Olemme kaksi sokeaa, jotka tukevat toinen toistaan. Mutta hän on minua vahvempi ja vaikka minä kompastuisinkin, ei hän silti lankea".

Annesasta tuntui, että hän ja Paulu todella olivat sokeita. Hänelläkin, Annesalla, oli valkoiset silmät ja raskaat luomet niinkuin Niculinulla, ja edessään hän näki vain hehkuvan punaisen muurin, jonka kuumuus häntä poltti. Oudot äänet surisivat hänen korvissaan, ja hän luuli vielä kuulevansa sateen ropisevan ovea vasten ja ukkosen täyttävän yön pimeyden kammottavalla jylinällään. Rajuilma piiritti taloa joka taholta ja tahtoi vallata sen rynnäköllä kuin rosvoliuta, hävittääkseen kaiken.

Sitten tuli ukon huoneesta haamu hiipien seinän vierustaa ja istuutui lieden ääreen. Annesa ei voinut kääntyä, mutta tunsi aaveen kosketuksen. Ensin hän luuli, että tämä oli se sokea mies, mutta äkkiä hänen kättään kosketti luja, lämmin käsi. Gantine, hän ajatteli. Käsi kohosi ylös, hänen kasvoihinsa asti, hyväili niitä, tarttui hänen leukaansa, sitten kuristi hänen kurkkuaan. Hänen eteensä kohosi kellervä hahmo, kiiluvat silmät, harmaa parta, jonka haiventen lomassa ammotti vääntynyt, musta suu. Se oli ukko Zua. Hän näköjään tahtoi kuristaa Annesan kuoliaaksi.

Annesa heräsi kauhistuneena ja istui kauan liikkumatta sanomattoman, jäätävän pelon kangistamana. Viimein hän kykeni nousemaan ja meni jälleen kurkistamaan ovesta huoneeseen. Kuuden köyhän hahmot olivat kadonneet, vanhus nukkui selkä ja pää pielusten varassa, kädet raidilla. Hän oli rauhoittunut ja lepäsi niin liikkumattomana ja hiljaa, kuin olisi ollut kuollut. Ainoa, mikä näytti elävältä tässä haudanomaisessa huoneessa, oli yölampun liekki, joka tuntui piilottautuneen oven taa. Annesa meni huoneeseen, lähestyi vuodetta ja katseli raihnasta vanhusta. Hetkinen vain, vähäinen voimanponnistus, vähän rohkeutta, niin kaikki olisi ohi…

Mutta voimat ja rohkeus pettivät. Hän tunsi ruumiissaan kylmiä väreitä ja hänen sormensa käpertyivät kokoon. Ei, hän ei voinut, ei voinut!

Hän palasi takaisin keittiöön, avasi ulko-oven ja meni pihalle. Ihmeekseen hän huomasi rajuilman tauonneen. Kuu nousi kirkkaana sinitaivaalle, joka oli selkeä kuin kristalli. Ikkunaruudut, pihan kivilevyt ja vajan kattotiilet hohtelivat hopeisina. Syvää hiljaisuutta ei rikkonut edes heinäsirkkojen sirinä eikä satakielen laulu, joka muuten joka yö kuului puutarhan perältä metsästä.

Ukkosilman raivo oli saanut niidenkin äänet vaikenemaan. Tuntui siltä kuin kylän asukkaat, joka lepäsi kuutamossa synkkänä ja kosteuttaan kiiltävänä, olisivat kaikki kadonneet, niinkuin ammoin heidän tarunomaiset naapurinsa hävitetystä kylästä. Mutta tämä hiljaisuus, kun kaikki elävät oliot tuntuivat vaipuneen kuolemankaltaiseen uneen, ei rauhoittanut Annesaa, vaan kiihdytti häntä entistään enemmän. Ulkomaailma varoituksineen ja vaaroineen oli kokonaan kadonnut hänen tietoisuudestaan, hänen sisäisessä maailmassaan oli kaikki taas pimeänä. Pakkomielle valtasi hänet jälleen ja upotti hänet melkein kuumeisen itsetiedottomuuden tilaan. Mutta hän yritti vielä taistella sitä sokeaa vaistoa vastaan, joka ohjasi häntä. Hän meni sisälle, palasi takaisin pihalle, kulki edestakaisin kuin sukkula kutoen hirvittävää kudosta.

Vähitellen itsesäilytysvaisto vei voiton hänen uhrautumiskiihkostaan ja näytti pelastavan hänet. Hän meni sairaan huoneeseen, pani oven kiinni, sammutti kynttilän, istuutui sohvan laidalle ja kumartui riisumaan kenkiään. Vanhus huokasi ja liikahti, ja Annesa viipyi hetken kumarassa kuunnellen. Sitten hän oikaisi vartalonsa. Parasta oli, ettei riisuutunut, tukehduskohtaukset, jotka viime öinä olivat vaivanneet ukkoa, saattoivat alkaa milloin tahansa. Täytyihän hänen nousta hoitamaan sairasta; sentähden oli paras nukkua vaatteet yllä.

Hän paneutui siis pitkäkseen sohvalle ja veti peitteen kasvoihin asti. Kylmä väristys puistatti häntä kiireestä kantapäähän. Hirvittävä totuus iski jälleen hänen mieleensä ja kouristi hänen sydäntään.

Hän oli laskeutunut levolle täysissä pukimissa, ei auttaakseen vanhusta, vaan avustaakseen kuolemaa, jos kohtaus toistuisi. Pieni voimanponnistus, käsi potilaan suuta vasten, unilääkepullo kumoon yöpöydälle, niin kaikki olisi lopussa.

Hän tunsi sydämensä jyskyttävän pakahtuakseen ja koetti vielä torjua pirullista kiusausta, joka ei kuitenkaan ottanut väistyäkseen. Hän tunsi olevansa samanlaisessa odotuksessa kuin salamurhaaja viidakossa vaaniessaan.

Hän näki edessään sairaan kasvot sellaisina kuin ne olivat olleet edellisenä yönä tukehtumiskohtauksen aikana. Tämä näytti kuolevalta, silmät ja suu selällään, ja haukkoi ahneesti ilmaa.

— Ehkä riittää sekin, etten auta häntä nousemaan istuvaan asentoon ja etten anna hänelle rauhoittavaa lääkettä. Hänen täytyy kuolla tänä yönä, muuten kuolee toinen. Paulun täytyy huomenna saada tietää, että ukko on heittänyt henkensä. Tässä ei ole varaa viivytellä.

Hänen toiveensa oli niin voimakas, että hänestä tuntui mahdottomalta olla sitä tyydyttämättä. Koska vanhuksen täytyi kuolla, sen täytyi tapahtua heti. Kahdenkymmenen, kymmenen, kahden päivän kuluttua se olisi liian myöhäistä. Sanoma hänen kuolemastaan oli saatava Paulun tietoon mitä pikimmin. Toinen tai toinen!

Hänestä tuntui, että koko tämän onnettoman perheen kohtalo oli hänen käsissään; kuin mielenhäiriössä hän arveli tekevänsä suunnittelemaansa suuremman rikoksen, jollei hän estäisi Paulun kuolemaa ja hyväntekijöittensä täydellistä perikatoa. Siis: toinen tai toinen.

Aika ajoin kuului tieltä kavioiden kapsetta. Sitten hiljaisuus kävi entistään syvemmäksi.

Aika kului. Väsymys, kuumeinen kiihko ja levottomuus alkoivat taas pyörryttää Annesaa. Nuo kuusi köyhää vierasta kummittelivat taas pöydän ääressä, sokean valkoisina kiiluvat silmät tuijottivat hengenahdistusta potevan vanhuksen vuoteeseen. Rosan suhteettoman iso pää alkoi vaappua ohuen kaulan kannattamana, ikäänkuin se olisi tahtonut tempautua irti. Donna Rachele tuli sisään tarjotin kädessä ja nauroi niin, ettei houriva ollut vuosikausiin nähnyt häntä sellaisena, ja tuo odottamaton hilpeydenpuuska ikäihmisessä, joka äkkiä näytti tulleen hulluksi, sai Annesan aivan suunniltaan. Kuumehoureissaan hän katseli vanhusta ajatellen:

"Vaikka hänen kohtauksensa toistuukin, mitä voin tehdä? Kaikki nämä ihmiset katselevat minuun; Nicolinukin on saanut näkökykynsä takaisin. Eivätköhän he sentään mene tiehensä?"

Mutta he eivät lähteneet, sillä houriva kuvitteli rajuilman vielä jatkuvan. Annesa odotti yhä, ja unenhoureissa odotus oli täynnä kauhua ja ahdistusta. Kuka tulisi? Mitä tapahtuisi? Nyt hän sen hyvin muisti: Kuoleman oli määrä tulla, ja Annesan täytyi auttaa sitä. Kuin palvelijattaren herraansa. Mutta tämän lisäksi hän odotti toisia, vielä kammottavampia aaveita ja aavisti, että jotakin vielä kauheampaa tapahtuisi. Hänen pahuuden pimeyteen vajonnutta sieluaan raateli tuska, joka voitti kaikki hänen siihen asti kokemansa kärsimykset, se oli katkerampi kuin hänen asemansa tuottama nöyryytys, voimakkaampi kuin se harhaharso, johon hän siihen asti aina oli verhoutunut, voimakkaampi kuin sääli perhettä kohtaan, joka oli ollut hänen hyväntekijänsä, kirvelevämpi kuin ajatus, että Paulu kuolisi itsemurhaajana. Se oli nimetöntä tuskaa, haaksirikkoisen kauhua hänen vajotessaan meren pehmeään ja kauhistuttavaan syliin ja muistellessaan elämän suruja, jotka ovat kauniit ja suloiset verrattuina hirvittävään kuoleman tuskaan.

* * * * *

Jälleen kavioiden kopinaa tieltä!

Annesa kimposi ylös horroksistaan, työnsi peiton kasvoiltaan ja kuunteli. Herra, Herra, oliko se mahdollista? Tuo ääni lähestyi, se kuulosti voimakkaalta ja tasaiselta kuin Paulun hevosen kavioiden töminä.

Hän heittäytyi alas sohvalta laahaten peitettä jäljessään ja syöksyi ovelle kuin mielipuoli. Mutta hevonen kuului juoksevan ohi. Vanhus kavahti unestaan, huomasi peitteen keskellä huoneen lattiaa, näki Annesan pukeutuneena ja säikähti.

— Annesa! hän huusi hiljaisella äänellä. Sitten hän huusi lujemmin:
Annesa, mitä tämä merkitsee?

Tämä huuto palautti Annesan todellisuuteen. Hän muisti äkkiä kaikki ja älysi, että hänen oli selitettävä vanhukselle.

— Luulin don Paulun tulevan, hän sanoi ääni käheänä ja unisena.
Luulin, että hän vielä tänään palaisi, sentähden en ole riisuutunut.
Haluatteko jotakin?

Hän lähestyi vuodetta, ja kiusaus, ahdistus ja kauhu valtasivat hänet uudelleen, mutta hänestä tuntui, että ukko aavisti pimeässä hänen aikeitaan ja oli varuillaan.

— Anna minulle vähän vettä.

Annesa otti tuolilta vesilasin ja ojensi sen hänelle. Hänen kätensä vapisi.

— Näin unta, että minulta riistettiin mitalini, mutta tässä se onkin, ukko Zua sanoi vapisevalla, kähisevällä äänellään löydettyään mitalin kätköstään.

— Juuri niin. Nyt ne tulevat ryöstämään teiltä tuon romunkin! Annesa sanoi ylenkatseellisesti. Rosvot tulevat ottamaan sen pois!

Ukko kohotti päätään.

— Ajattele, mitä sanot, letukka! Mitäpä he tekisivät minun mitalillani? Mutta varmaankin he vievät isäntäväkesi rääsyt!

— Minulla ei ole isäntäväkeä. Nukkukaa te vain, se on ainoa hyvä työ, minkä voitte tehdä. Ette yölläkään anna ihmisten olla rauhassa…

— Vai ei sinulla ole isäntäväkeä! Niin, se on totta huomenna te kaikki olette piikoja ja renkejä! ukko kähisi ärtyen ärtymistään. Niin juuri, piikoja ja renkejä. Sinun korea maankiertäjäsi saa kulkea lapio ja kuokka olalla jos haluaa pysyä hengissä…

Tämä ei ollut ensimmäinen, tuskin tuhanneskaan kerta kun vanhus, joka nyt päällepäätteeksi oli pahasti ärsyttynyt, oli singonnut hänelle "isäntäväen" köyhyyden vasten kasvoja. Kumpikin tiesi, miten katkerimmin loukkaisi toistaan, ja empimättä kumpikin sen myös teki.

Vaistomaisesti Annesa vetäytyi pois vuoteen äärestä, suonenvedontapaisten kylmien väristysten jälleen kouristaessa häntä. Hän nosti peitteen lattialta, istuutui sohvalle ja haukotteli.

Ukko alkoi taas rähistä:

— Vai en minä muka anna teille rauhaa yölläkään. Piru vieköön teidät kaikki tyyni, kun latelette minulle moisia syytöksiä. Kuka sinua kutsui, kyykäärme? Itsehän sinä herätit minut, ja olisi parempi, että riisuisit vaatteesi ja menisit levolle. Maankiertäjäsi ei palaa kotiin, ole varma siitä, hän ei palaa. Turhaan odotat häntä, kaunokaiseni. Tällä haavaa hän ei ajattele sinua.

Annesa herkesi haukottelemasta ja vapisemasta.

— Mitä? Mitä sanotte?

— En mitään. Sanoin, että mitalin voivat riistää minulta, mutta eivät silmiäni eivätkä korviani.

— Jatkakaa vain, Annesa virkkoi uhkaavasti.

— Enkä jatka. Olen jo lopettanut. Mene maata, minä sanon, äläkä syytä minua, jollei maankiertäjäsi palaa. Sanoinhan, ettei hän ajattele sinua… tänä yönä.

Tämä oli jo liikaa. Annesan silmät himmenivät. Vaistomaisesti hän nousi laahaten jäljessään peitettä, jonka hän jälleen päästi putoamaan keskelle huonetta. Hän karkasi vanhuksen kimppuun ja puristi häntä käsillään kurkusta. Ukon ammottavasta suusta kuului korinaa. Mutta hän jaksoi sentään vapauttaa kurkkunsa kouristavista käsistä ja alkoi huutaa:

— Auttakaa, auttakaa!

Annesa oli vain vihan vimmassaan tahtonut kurittaa häntä, mutta sanoi nyt ääneen:

— Jollette pidä suutanne kiinni, kuristan teidät todella kuoliaaksi.
Koettakaapas vielä kirkua, koettakaahan!

Vanhus pelästyi uhkauksesta eikä enää rohjennut huutaa, mutta suojeli vaistomaisesti käsillään kaulaansa, painoi päänsä alas, taivutti olkapäänsä eteenpäin vapisten kiireestä kantapäähän lapsellisen kauhun vallassa. Hänen partansa hipoi peitettä, jonka alla hänen vanhat jäsenensä nytkähtelivät.

Annesa, poloinen, ei nähnyt mitään. Hän vain vaistosi, että vanhus pelkäsi häntä; ja hänkin puolestaan alkoi pelätä tätä.

"Huomenna hän antaa minut ilmi", Annesa ajatteli tuijottaen häneen silmin, joista kaikki inhimillinen oli kadonnut. "Olen hukassa. Hän kantelee ja lähtee pois talosta, ja kaikki on silloin mennyttä. Jos minä joudunkin turmion omaksi, se ei merkitse mitään", hän sitten ajatteli epätoivoissaan. "Mutta nuo toiset, ei ikinä"!

Armoton vasara tuntui takovan hänen ohimoitaan kuin ovea, joka on murrettava auki. "Joko hän, tai nuo toiset!"

Mutta Annesa ei sittenkään voinut, ei voinut! Hänen kätensä kieltäytyivät täyttämästä kauheaa tekoa. Hän koetti lepyttää vanhusta; hän kumartui hänen ylitsensä ja puhui jotakin, mutta hänen lauseensa olivat hajanaiset, ja äänensä oli käheä ja uhkaava ja tuntui tulevan kaukaa, pimeästä maailmasta, jossa asui hirviöitä, pahojahenkiä ja eläimiä, jotka puhuivat.

Ehkä vanhus, joka oli ikäänkuin kumartuneena yli elämän rajan ja aavisti jo etäisyyden salaisuuksia, tunsi, ettei tuo enää ollut ihmisääni; ehkei hän edes kuunnellut toisen puhetta, vaan ainoastaan oman kauhunsa ääntä. Vaikka Annesa puhui ja vakuutti hartaasti, ei vanhus liikahtanutkaan, vaan istui yhä pidellen käsillään kaulaansa ja kasvot peitteeseen painettuina.

Annesa väsyi, kohosi pystyyn ja palasi nostamaan peitettään lattialta.
Äkkiä huoneessa kajahti hurja ulvonta.

— Auttakaa! Auttakaa!

Silloin Annesa menetti viimeisenkin järjen kipinän. Hän ryntäsi vanhuksen kimppuun, heitti peitteen hänen päänsä yli, heittäytyi hänen päälleen ja puristi häntä koko ruumiinsa painolla.

Kumeaa vaikeroimista, epätoivoista sätkytystä peitteen alla — sitten vaikeroiminen hitaasti heikkeni, ja hurjasti läähättävän povensa ja jännittyneiden käsivartensa alla Annesa tunsi vain nytkähdyksen, heikon liikkeen, eikä sitten enää mitään…

Kuinka pitkä aika oli kulunut? Annesa tuumi, että pari kolme minuuttia, ja hän ihmetteli, ettei uhri enää tehnyt vastarintaa. Arvellen, että ukko teeskenteli, hän painoi tämän kasvoja käsillään ja hänen päätään pielukseen.

Kului hetkinen. Annesa alkoi vähitellen palata tajuihinsa Nyt hän oli tietoinen teostaan ja pelkäsi, että hänet yllätettäisiin. Joku oli voinut kuulla uhrin huudot. Minä hetkenä tahansa saattaisivat ukko Cosimu tai don Simone ilmestyä ovelle kysymään, mitä oli tekeillä.

Annesa kuunteli ja tuijotti lakkaamatta kauhuissaan ovelle. Mutta huoneessa vallitsi nyt kuolonhiljaisuus. Esineet olivat liikkumattomina puolipimeässä, ainoastaan yölamppu paloi edelleen, ikäänkin urkkien huoneen sopessa kuin todistaja, joka tahtoo nähdä pysytellen itse näkymättömänä. Hänestä tuntui, että hämärään kietoutuneet esineet hänen ympärillään pelkäsivät häntä, vaikka juuri hän itse pelkäsi niitä; jos jostakin olisi kuulunut pieninkään risahdus, hän olisi päästänyt huudon ja syöksynyt pakoon.

Lopulta hän liikahti, seisoi hetkisen jäykkänä uhrinsa edessä uskaltamatta kohottaa peitettä sen kasvoilta. Sitten hän kuuli melua, joka tuntui tulevan yläkerran huoneista, ja juoksi lukitsemaan oven. Mutta seuraavassa tuokiossa hän taas kiersi lukon auki ja meni käytävään.

Mitä tehdä? Hetken hän ajatteli, että hänen olisi pitänyt huutaa, pyytää apua, sanoa, että vanhus oli kuolemaisillaan. Hän nousi puoliväliin donna Rachelen huoneeseen johtavia portaita, mutta juuri kun hän aikoi naputtaa ovelle, hän muisti, että oli jättänyt peitteensä uhrin päälle, ja taas hänessä heräsi epäilys, ettei vanhus ehkä ollutkaan kuollut.

Hän palasi alakertaan, mutta ei rohjennut kohottaa peitettä. Häntä peloitti nähdä uhrinsa kasvoja. Mutta jotakin täytyi tehdä, huutaa, teeskennellä, sanoa, että vanhus oli kuollut tukehtumiskohtaukseen.

— Hyvä Jumala! Hyvä Jumala! hän mutisi kahdesti sivellen molemmilla käsillään hiuksiaan.

Hän meni istumaan sohvalle. Raju sydämentykytys oli ohi. Mutta hän oli väsynyt, niin uuvuksissa, ettei hän luullut enää jaksavansa nousta eikä ottaa askeltakaan. Hän olisi tahtonut paneutua pitkäkseen ja nukkua, kun kaikki kuitenkin oli ohi, eikä hänellä enää ollut muuta tekemistä kuin nukkua, nukkua sikeästi.

— Sanon, että hän kuoli nukkuessani. Miksi nyt herättäisin heidät?
Vielähän sen ehtii…

Hän taivutti päänsä taaksepäin ja ummisti silmänsä. Mutta äkkiä hän näki vanhuksen pään pyörivän huimaavan nopeasti hänen ympärillään. Ja nyt alkoi kuulua askeleita hiljaisessa yössä tien kostealta kivitykseltä. Uusi kauhu valtasi Annesan, hän kun luuli tuntevansa Paulun askeleet.

Askeleet lähestyivät. Annesa ponnahti pystyyn, otti kynttilän, kumartui yölampun yli kynttilää sytyttämään ja kuunteli yhä kiihtyvin kauhuntuntein. Eihän se sentään voinut olla Paulu? Olisihan hän joka tapauksessa tullut ratsain. Mutta nuo hiukan laahustavat askeleet tuntuivat sittenkin olevan Paulun.

Yölampun matala liekki kohosi ja sekoittui kynttilän liekkiin, näytti ilmaisevan sille salaisuuden, sitten se taas kutistui pieneksi ja kävi entistään hiljaisemmaksi ja aremmaksi. Uuden liekin valo levisi keltaisena ja kolkkona, tutki kauhun huoneen joka sopen, valaisi taas vuoteessa liikkumattomana lepäävän kasan. Annesan järki tuntui selkenevän. Hän tajusi täysin, mitä oli tehnyt, ja kauhistui itseään.

— Olen tappanut ihmisen, minä, Annesa, olen tappanut. Hyvä Jumala, mitä olenkaan tehnyt!

Sikäli kuin askeleet lähestyivät, hänen pelkonsa kasvoi, pelko, että vanhus, joka mahdollisesti ei vielä ollut kuollut, alkaisi liikkua ja kohoaisi esille kellervän peitteen alta kuin multakasasta. Häntä peloitti mennä lähelle vuodetta, peloittivat lähestyvät askeleet, tuon yölampun liekki, joka näytti katselevan häntä kuin elävä silmä.

Nyt askeleet taukosivat kuulumasta. Portille kolkutettiin. Annesa ei hetkeäkään epäröinyt. Tulija ei voinut olla kukaan muu kuin Paulu.

VI

Hän meni pihalle, mutta ei heti avannut.

— Avaa, Annesa, minä täällä olen, Paulu virkkoi ja kolkutti uudelleen.

Annesa lukitsi huoneen oven, mutta peläten, että Paulu tahtoi kulkea sen läpi keittiöön, hän kiersi lukon jälleen auki, meni vuoteen ääreen ja otti peitteen kuolleen kasvoilta.

Vanhus lepäsi pää pieluksella, kädet puristuneina nyrkkiin, silmät levällään, suu auki; kasvot olivat tummanpunaiset ja näyttivät nauravan typerästi. Annesa ei jäljestäpäin koskaan voinut unohtaa tuota ammottavaa suuta, josta näkyi neljä mustaa, madonsyömää hammasta, eikä noita silmiä, joista kuvastui hänen kädessään olevan kynttilän liekki ja jotka näyttivät eläviltä, ivailisilta ja naurunhaluisilta.

Paulu kolkutti yhä.

Annesa levitti peitteensä huolellisesti vuoteelleen, peitti vainajan kaulaan asti, meni sitten ulos, asetti kynttilän portaille ja avasi portin.

— Annesa, miksi viivyttelit? Paulu kysyi.

— Panin päälleni. Sinäkö se olet, Paulu? Missä hevosesi on?

Paulu astui sisään yllään märkä pitkä sadetakki ja kädessä pieni laukku. Hän oli kalpea, mutta hymyili, ja hänen silmänsä säihkyivät lapsellisen iloisina. Annesa, joka oli luullut, että hän par'aikaa kamppaili kuoleman tuskissa, tunsi synkkää ahdistusta nähdessään hänet noin tavattoman iloisena.

Paulu sanoi leikkisästi:

— Möin hevosen. Mutta oitis hän lisäsi vakavasti:

— Etkö äsken kuullut minun ratsastavan ohi? Arvelin, että vaja varmaankin lainehti sadevettä tulvillaan, niin että jätin hevosen ukko Castigun hoiviin. Hän saa huomenna viedä sen laitumelle.

Tällaista oli kyllä sattunut ennenkin, mutta nyt Annesa ihmetteli sitä kuin jotakin merkillistä tapahtumaa. Paulu riisui yltään sadetakin. Annesa otti sen joutuisasti häneltä ja muisti levottomuutensa rajuilman aikana.

— Sydämeni sanoi, että olit matkalla, Annesa virkkoi puoliääneen, yhä kuvitellen, että vanhus kuulisi. Mutta emme odottaneet sinua tulevaksi. Niin, sainhan kirjelippusi. Kuinka se minua pelästyttikään! Sain aivan kuumetta.

— Näen, että vapiset vieläkin, Paulu mutisi. Mutta kuulehan, olen saanut rahoja. Odota minua hetkinen. Menen yläkertaan, mutta palaan heti.

Annesa tuli lähemmäksi ja katseli häntä silmät levällään. Paulu syleili häntä, painoi hänet povelleen, suuteli häntä ja sanoi:

— Niin, se onnistui viimeinkin; sain irti rahoja, Annesa. Odota nyt vähäsen.

Paulu hellitti syleilynsä, otti kynttilän ja kiipesi yläkertaan. Annesa ei huomannut syleilyä, ei tuntenut suudelmaa, tajusi vain kaksi kauheaa asiaa. Paulu oli saanut rahoja, oli kulkenut talon ohi, ennenkuin rikos oli tapahtunut, eikä ollut kolkuttanut portille! Hän istuutui portaiden astuimelle pimeään märkä ja raskas sadetakki polvillaan, ja hänestä tuntui, kuin häntä olisi painanut hirvittävä taakka. Paulu oli kulkenut ohi, eikä ollut ilmaissut tuloaan. Hän oli pelastunut, mutta Annesa itse oli hukassa!

Mutta itse tämä epätoivo loi häneen rajua voimaa. Hän kapinoi suruaan, tunnonvaivojansa, pelkoaan, kaikkia niitä kauheita tunteita vastaan, jotka häntä raatelivat.

Hän nousi, pudotti sadetakin maahan, kulki käytävän päähän ja avasi puutarhaan johtavan oven. Hän näki kuun hopeoiman taivaan mustan metsän yläpuolella ja hengitti syvään.

— Tein kaiken hänen vuokseen, hän puheli pannen kädet kiihkeästi ristiin. Olin sokea, en nähnyt enkä kuullut mitään. Ja hän ratsasti ohi, eikä ilmoittanut tuloaan! Minulle hän kirjoitti, että tahtoi kuolla, mutta toivoi kuitenkin pelastuvansa. Hän petti minut… petti minut!

Paulu yllätti hänet avoimen oven kynnyksellä ja luuli hänen avanneen sen mennäkseen puutarhaan hänen kanssaan, niinkuin heidän oli tapana tehdä. Paulu kietoi siis käsivartensa hänen vyötäisilleen ja veti hänet mukaansa. Maa oli kostea, yö viileä. Puutarhan perällä virtaava oja, joka oli paisunut sateesta, välkkyi kuutamossa. Ruohon ja kostean mullan tuoksua uhosi metsästä. Annesa ei kiinnittänyt huomiota mihinkään, mutta Paulu nautti, huolimatta matkan väsymyksestä, luonnon ihanuudesta ja tahtoi ilmaista iloaan rakastetulleen. Tämä oli hänestä oikein, hän kun näytti tahtovan hyvittää jonkin lemmitylleen tekemänsä vääryyden. He eivät menneet metsän laitaan asti, siellä kun oli kovin märkää, vaan kulkivat seinäviertä ja pysähtyivät pienen pihaportin kohdalle.

— Sinä luultavasti pelästyit? Paulu sanoi yhä painaen häntä lujasti itseensä. Kaduin suuresti, että lähetin koko kirjelippua. Mutta olin silloin niin toivoton. Nyt kerron sinulle kaiken. Pelästyitkö todella?

Annesa ei vastannut. Näytti siltä, kuin hän olisi ollut suuttunut.

— Niin, anna minulle anteeksi! Ole taas iloinen ja kuuntele, miten minun kävi.

— On paras panna talon ovi kiinni ja pysytellä pihalla. On jo myöhä, hyvin myöhä, Annesa kuiskasi ja koetti irtaantua hänestä.

— Odotahan, Annesa. Et vielä ole antanut minulle suukkoa.

Paulu suuteli häntä tavallista tulisemmin. Näytti siltä, kuin hän olisi ollut alttiina jollekin vaaralle, kuin olisi pelännyt, ettei enää koskaan saisi nähdä Annesaa, ja nähdessään hänet nyt hän tunsi rakastavansa tätä enemmän kuin oli luullutkaan.

Annesa värähti, mutta ei Paulun suudelmista. Hän näki yhä edessään vanhuksen tummanpunaiset kasvot ja kaamean hymyn ja pelkäsi, mutta toivoi samalla, että hän heräisi henkiin.

— Ehkä, jos kutsumme lääkärin… hän ajatteli.

— Annesa, mikä sinun on? Onko sinussa vielä kuumetta? Niin, mene nyt vain pian nukkumaan. Annahan, kun ensin kerron sinulle, mitä kaikkea minulle on tapahtunut senjälkeen kuin kirjoitin tuon kirjelipun. Lähdin don Peun kotikylään. Hän oli tutustuttanut minut korpraalinleskeen — eukon nimi on Zana — joka lainailee rahoja. Ensi kerralla hän epäsi pyyntöni. Epätoivoissani palasin tuon lesken luo ja sanoin hänelle…

Hän valehteli ja tunsi valehtelevansa kömpelösti, mutta Annesa ei huomannut sitä. Paulun kertomus herätti hänessä mielenkiintoa vain yhdessä suhteessa, sillä aivan toisenlaiset ajatukset risteilivät hänen aivoissaan. Mutta hän tunsi jonkinlaista ylenkatsetta tuota leskeä kohtaan, joka Paulun selostuksen mukaan oli taipunut ja oli lainannut hänelle kuusisataa skudoa kymmenen prosentin korolla.

— Onko hän nuori vai vanha? Annesa kysyi.

— Sitä on vaikea sanoa. Hän tuntuu nuorelta, mutta kun häntä katselee tarkemmin, niin huomaa… näin Paulu korjasi samassa mutta tämähän ei kuulu asiaan. Pääasia on vain, että hän lainasi rahat.

— Päästä minut, menen panemaan oven kiinni, Annesa pyysi pelästyneenä. Luulin kuulevani melua. Donna Rachele ehkä on herännyt. Sinä puhut niin kovalla äänellä…

— Kaikki nukkuvat, ole huoleti…

— Anna minun mennä, Paulu. Minä niin pelkään. Mutta jos he tapaavat meidät täällä pihalla, niin ollaan noutavinamme halkoja kuivataksemme sadetakkiasi.

Paulu päästi hänet. Annesa riensi sulkemaan oven notkeasti ja äänettömin askelin. Paulu oli jättänyt kynttilän käytävään. Annesa otti sen, astui vanhuksen huoneeseen varpaisillaan ja lähestyi vuodetta, ikäänkuin salaisen voiman pakotuksesta.

Vanhus lepäsi edelleen liikkumatonna ja kelmeänä; peitteensä alla. Hän nauroi vielä kammottavaa nauruaan, pää pieluksella ja neljä mustaa hammasta ammottavassa suussa. Annesa katseli häntä, ja hänestä tuntui mahdottomalta, että ukko oli kuollut. Hän olisi tahtonut pudistaa häntä, huutaa hänen nimeään, mutta ei tohtinut. Yhä varpaisillaan kulkien hän palasi keittiöön, avasi ovet ja tuli ulos Paulun luo, joka kysyi hiljaa:

— Onko hän herännyt?

— Ei, hän nukkuu, Annesa vastasi. Hän ei herännyt edes kun sinä kolkutit porttiin. Hänellä oli taas tukehtumiskohtaus, sitten hän nukahti. Hän näyttää aivan kuolleelta. Minua niin peloittaa…

— Jospa hän olisikin kuollut! Paulu sanoi välinpitämättömästi. Muutoin emme enää tarvitse häntä. Tuota noin, jos hän kuolisi, se ilahduttaisi minua; silloin en olisi velkaa sellaiselle naiselle kuin korpraalin leski.

Annesa olisi tahtonut pyytää Paulua noutamaan lääkäriä, mutta pelkäsi, että kauhea salaisuus tulisi silloin ilmi. Paulu vaihtoi äkkiä puheenaihetta. Molemmilla oli jotakin toisiltaan salattavaa; kiinnittäessään huomionsa kumpikin omaan asiaansa he eivät älynneet toistensa valhetta. Mutta Annesa oivalsi, että hänen täytyi osoittautua iloisemmaksi ja teeskennellä paremmin.

— Olenpa kovin iloinen, kun asioittesi järjestely onnistui, hän sanoi ääni värähtäen. Nyt toivottavasti et enää lähde matkoille? Sinun kirjelippusi säikähdytti minua kauheasti; luulin, että aioit ottaa itsesi hengiltä.

— Ei puhuta enää siitä! Olen kuin olenkin täällä ja toivon todella, ettei minun vallan pian tarvitse matkustaa. Ajattelin koko ajan sinua, Annesa. Ajattelin: "Nyt voimme hengittää vapaasti, minä voin tehdä työtä, minä voin…" Niin, aion todenteolla ryhtyä johonkin, onkin jo aika, että vakavasti ajattelen toimeentuloani. Don Peu ehdotti minulle tointa. Hänellä on kaivos Lula-vuoristossa ja hän aikoo panna siellä työt käyntiin. Kysyin häneltä leikillä, eikö hän tahtoisi ottaa minua palvelukseensa työnvalvojaksi ja työläisten ruokalan pitäjäksi. Mainitsin tahtovani pois joksikin aikaa näiltä seuduilta, missä kaikki on minusta niin vastenmielistä. Ja hän suostui.

— Sinä ruokalanpitäjäksi? Sinä? Annesa sanoi surullisesti.

— Miksi ei? Mitäs pahaa siinä on? Ei ole häpeä tehdä työtä, Annesa! Eikä se minun toimeni muutoin olisikaan varsinaista työtä. Tuhannella liiralla voin panna pystyyn ravintolan tai ruokalan, josta kaivostyöläiset saavat ruokaa ja muuta, mitä tarvitsevat. Voisin ansaita sata prosenttia. Tämä on epäilemättä mitä edullisin tilaisuus, olen tarkoin harkinnut asiaa. Olen tästä iloisempi kuin rahalainan onnistumisesta. Kukaties, Annesa, kohtalo vihdoin on saanut kyllikseen meidän vainoamisesta. Mutta älä vielä puhu tästä mitään, älä äidillekään. Ensin täytyy selvitellä meidän raha-asioitamme. Olenpa totisesti iloinen, hän toisti yhä innostuen, olen iloinen tuon kirotun ukonkin vuoksi. Minä näytän, ettemme enää tarvitse häntä. Ja jos hän vielä yrittää kiusata meitä, ajan hänet pois koko talosta. Ei! Emme enää ole hänen armoillaan. Mutta sinähän vapiset, Annesa; juo jotakin. Oletko koettanut juoda vähän kahvia? Minä tahtoisin jotakin miestä väkevämpää. Tunnen hiukan vilun väreitä ruumiissani.

— Tahdotko syötävää? On vielä ruokaa jäljellä… tänään meillä oli köyhien päivälliset.

— En huoli ruoasta. Tahdon juotavaa. Käyn kellarista noutamassa, tulen heti takaisin. Puhuisin kernaasti äidinkin kanssa ja ilmoittaisin, että olen saanut rahoja. Mutta paras kai on odottaa huomiseen.

— Ethän aio mennä sairaan huoneeseen? Annesa kysyi säikähtäen.

— Vähät siitä, vaikka ukko heräisikin! Enkö saa tehdä mitä tahdon omassa talossani? En pelkää häntä.

— Odota vähän, tuon sinulle juotavaa. Älä mene sisälle. Voit herättää donna Rachelen; hän on väsynyt, kun on raatanut koko päivän.

Kun Annesa yritti lähteä, Paulu pidätti häntä.

— Odota hetkinen. Minulla oli vielä jotakin sanottavaa sinulle, mutta unohdin sen äsken. Älä vaivaudu, jääköön koko juominen. Ryyppäsin eilisiltana ja vähäsen tänäänkin.

— Ja kaiketi ryyppäät huomennakin, Annesa mutisi hyvin tietäen, mistä Paulun hyvät aikeet olivat kotoisin, myöskin hänen päätöksensä ottaa itselleen toimi ja ruveta tekemään työtä.

— Et näy uskovan minua. Mutta saat nähdä, että huomisesta alkaen olen toinen ihminen.

— Huomenna… Annesa ajatteli itsekseen. Mitähän huomenna tapahtuneekaan?

Paulu tunsi hänen vapisevan ja kehoitti häntä menemään levolle. Mutta
Annesa intti:

— Tuon sinulle viiniä. En viivy kauan. Odota, minullakin on jotakin sinulle sanottavaa.

— Sano se heti. Vakuutan vielä kerran, etten tahdo mitään juotavaa.
Et näy uskovan, että minäkin voin pitää lupaukseni! En ole enää lapsi.
Näinä viime päivinä olen paljon ajatellut ja päättänyt kerrassaan
lopettaa kaikki mielettömyydet.

— Minunkin vuokseni?

— Niin, tavallaan sinunkin vuoksesi, Paulu vastasi vakavasti. Kuulehan, Annesa, aioin ensin puhua äidin kanssa kysyäkseni häneltä neuvoa, mutta sitten tulin ajatelleeksi, ettei hän osaa neuvoa minulle muuta, kuin että minun pitää täyttää velvollisuuteni. Sanon siis sinulle… sinä epäilemättä jo ymmärrät.

— Minäkö? En ymmärrä, Annesa kuiskasi nostaen silmänsä, jotka koko ajan oli pitänyt maahan luotuina, ikäänkuin uni olisi niitä painanut.

— Etkö ymmärrä? Tahdon ottaa sinut vaimokseni, Annesa. Vien sinut mukaani pois täältä, muutamme lähelle kaivosta. Silloin ei kukaan voi erottaa meitä toisistamme.

Paulu ei sanonut, ehkä sentähden, ettei edes itse ollut selvillä siitä, että oli tehnyt tämän päätöksen osaksi omaa etuaan silmälläpitäen. Hän tarvitsi seuraa kestääkseen yksitoikkoisuuden ja ikävän Lulan karussa vuoristossa ja hän tarvitsi naisen apua varsin vähäistä tyydytystä tuottavassa ravintoloitsijan toimessaan. Tosiasiassa ajatus, että hän naisi Annesan tai ainakin ottaisi tämän mukaansa, oli rohkaissut häntä tekemään päätöksensä.

Paulu odotti joka tapauksessa, että Annesa iloitsisi tästä suuresti.
Mutta tämä ei näyttänyt ymmärtävän tai ei ehkä uskonut hänen sanojaan.
Toistamiseen Annesan valtasi outo, tukahduttava ja pyörryttävä tunne.
Hän luuli kuulevansa jostakin kaukaa salaperäistä, surullista ivanaurua.

— Miksi naurat? Paulu kysyi ihmeissään. Mitä nauramista siinä on? Et enää usko, mitä sanon. En siis puhu enempää. Sen sanon vain, että saat nähdä, olenko valehtelija. Puhumme tästä tarkemmin huomenna. Nyt minäkin menen nukkumaan. Olen väsynyt, täällä on kylmä, ja sinussa on kuumetta.

Hän astui pari askelta, mutta kääntyi ja sanoi vähän ivallisesti:

— Vai eikö sinua haluttaisi tulla kanssani kaivosalueelle?

Annesa ei vastannut, mutta kietoi kätensä hänen kaulaansa ja purskahti itkuun. Ja kaikki, mitä ihmisen itkussa on katkerinta: epätoivo, tunnontuskat, viha kohtaloa kohtaan, joka hirveäksi nautinnokseen kiduttaa ihmislapsia, väreili hänen itkussaan.

Paulu oli tottunut näkemään totisen ystävättärensä usein itkevän. Toisinaan hän heltyi, toisinaan taas suuttui. Nyt, kun hän ei voinut muuten selittää Annesan kiihoittunutta mielentilaa, hän arveli sen johtuvan ilosta tai vastarakkaudesta, jota Annesa kaiketi tunsi sinä hetkenä.

Mutta ollessaan itse iloinen Paulu tahtoi nähdä toisetkin iloisina.

— Lopeta jo, Annesa! hän virkkoi; tiedäthän, etten tahdo nähdä sinun itkevän. Olemme molemmat itkeneet tarpeeksi. Nyt on jo aika lakata. No, sano minulle jotakin hauskaa, ennenkuin eroamme; ethän totisesti ole avannut suutasi muuta kuin sanoaksesi ikäviä asioita. Kun vain tahdot, osaat puhua oikein kauniistikin. Sano nyt minulle hyvä sana, niin menemme kumpikin levolle. Kulunut päivä on ollut ylen pitkä ja vaivalloinen. Nyt kaikki kuitenkin on ohi. Miksi itket, tyttö? Usko pois, kaikki ikävä on nyt ohi, ja kaikille koittaa rauhallinen aika.

Annesa itki kasvot miehen povea vasten. Hän olisi tahtonut kuolla näin, sulaa kyyneliin, nukahtaa ainiaaksi. Kuolettava väsymys painoi hänen hartioitaan. Jokainen Paulun sana oli hänestä suloinen ja samalla tuskallinen.

Paulu koetti irtaantua hänestä, mutta se ei onnistunut. Annesaa peloitti hirveästi, että Paulu kulkiessaan vanhuksen huoneen läpi huomaisi rikoksen, mutta häntä peloitti myös jäädä yksikseen, vaikka häntä nukuttikin. Kaikkien kuumetautisten ja suurten vaarojen ahdistamien ihmisten tavoin Annesaa kammotti jo nukkumisen ajatuskin.

Paulu, joka oli uuvuksissa, halusi vetäytyä huoneeseensa ja vei hänen mukaansa keittiön ovelle. Mutta kun Annesa näki kynttilän, jonka oli asettanut lattialle lähelle liettä, hän alkoi jälleen vapista ja painautui hampaat kalisten lähemmäksi Paulua.

— Älä sentään tukehduta minua! Paulu kuiskasi leikkisästi.

Annesa hellitti äkkiä jäykistyen otteensa. Mutta jotta Paulu ei olisi poistunut, hän alkoi puhua. Tuntui kuin hän olisi houraillut:

— Odota! Tahdon sanoa sinulle jotakin. Sitä varten ei ole välttämätöntä odottaa huomiseen. Tulen mukaasi kaivokselle. Jos tahdot, olen valmis lähtemään huomenna tai vaikka jo tänä yönä. Kuinka oletkaan voinut ajatella muuta? Et tunne minua, jollet tiedä, että seuraisin sinua maanpakoon, kauas vieraisiin maihin, toisiin maanosiin. Jos tekisit rikoksen, tulisin kanssasi vankilaan, kantaisin kahleitasi, en koskaan hylkäisi sinua, pistäisin käteni sinun ja kahleittesi väliin…

— Toivotaan, ettei sitä toki tarvita, Paulu virkkoi osoittamatta erityistä mielenliikutusta.

— Kuule, Paulu, tahtoisin vielä sanoa sinulle jotakin… odota! hän pyysi pyyhkäisten kädellään otsaansa. Pyydän, ettet puhu äidillesi meidän asioistamme. Älä mainitse siitä kenellekään.

— Pelkäätkö Gantinea?

Sulhastaan Annesa ei ollut vähääkään ajatellut. Hän pudisti päätään.

— Sano vain äidillesi, että aiot lähteä kaivokselle ja että otat minut mukaasi palvelijattareksesi, sillä ethän voi yksin tulla toimeen siellä. Silloin he kyllä päästävät minut lähtemään. Voimmehan sitten myöhemmin mennä naimisiin, jos niiksi tulee. Minä puolestani en sitä vaadi, minulle riittää, ettet hylkää minua! Jos Jumala on olemassa, hän antaa meille anteeksi. Antavathan papit synninpäästön kaikesta? Mitä arvelet? Antaahan pappi Virdis minulle synninpäästön, siitä olen varma.

— Äitini suostuu pikemminkin avioliittoomme kuin siihen, että lähtisimme muuten niin kauas.

— Sepä ikävää, mutta minä lähden mukaasi vaikka vastoin äitisi tahtoakin. Suutelen hyväntekijöitteni käsiä, mutta lähden kanssasi, Paulu. Minä karkaan, jos sinä menet pois! Annesa jatkoi puristaen rajusti hänen kättään. Ethän jätä minua tänne? Muista, mitä olet luvannut! En tahdo, että otat minut vaimoksesi, mutta pyydän, että viet minut pois. Sen olet luvannut, Paulu! Voi Paulu, Paulu!

— Mikä sinun on, Annesa? Paulu kysyi levottomana. Olen luvannut ja pidän myös lupaukseni. Mene nyt vihdoinkin nukkumaan. Ota jotakin lääkettä; etkö tunne, että sinussa yhä vielä on kuumetta? Mene nyt. Jos olisin tiennyt sen, en olisi puhunut sinulle mitään tänä yönä.

Mutta Annesa ei tarkannut Paulun sanoja; hänen ajatuksensa harhailivat muualla.

— Onko se kaivos kaukanakin?

— Ei sinne ole pitkä matka. On kuljettava Nuoron kautta; sieltä on viiden, kuuden tunnin ratsastusmatka. Mutta hyväinen aika, mene toki nukkumaan, hyvä lapsi. Puhumme kaikesta huomenna. Menen varpaisillani huoneen läpi, jottei se vanha tuittupää herää. Pane ovi kiinni ja mene maata. Kas niin, Annesa, älä suututa minua!

Paulu suuteli häntä vielä, mutta tunsi hänen huulillaan kyynelten suolaisen maun. Sitten hän meni keittiön läpi varoen kolistelemasta, ja Annesa oli suunniltaan ilosta huomatessaan, ettei hän ottanut kynttilää mukaansa.

Silmät tuijottaen ja henkeänsä pidättäen Annesa kuunteli; mutta kun Paulun hiljaiset askeleet häipyivät kuulumattomiin, hänestä tuntui, että hän oli yksin maailmassa, kaikkien hylkäämänä sen oven kynnyksellä, joka johti kauhun ja kuoleman asuntoon.

Hetken epäröityään hän meni sisälle, mutta ei rohjennut astua huoneeseen, vaikka hirvittävä voima tuntuikin vetävän häntä sinne. Hän istuutui lieden ääreen samaan paikkaan, jossa oli istunut kauan muutamia tunteja aikaisemmin, ja kaiveli tuhkaa puikolla. Tuli oli kokonaan sammunut. Hänen oli vilu, mutta hän ei uskaltanut eikä jaksanutkaan liikkua.

Hän asetti jälleen kyynärpäät polville, laski päänsä käsien varaan ja kuvitteli, että hänen päänsä huimaavasti pyöri kaulan ympäri. Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi liikahtanut tästä paikasta mihinkään koko yönä. Kaikki oli ollut unta, ensin hirvittävää, sitten surullista, mutta samalla vienoa. Ukko nukkui vielä, Paulu ratsasti yhä maantiellä yllään märkä sadetakki.

Kuumeen harhanäyt alkoivat ympäröidä häntä; ne ilmestyivät ja haihtuivat kuin utuhaamut. Aika ajoin hän tunsi muutamia niistä: ukko Castigun, pastori Virdiksen, Rosan, Gantinen. Mutta sitten nuo utuolennot muuttelivat eriskummaisesti muotoaan. Ukko Castigu hymyili hänelle hänen nuoren sulhasensa lapsensuulla. Papin kauhtanan poimujen lomasta pilkistivät esiin Rosan muodottomat kasvot. Ja sadetakkiin pukeutunut mies, joka ratsasti aaveenomaisella hevosella, ei ollut Paulu, vaan salaperäinen olento, vanha kerjäläinen, joka oli matkalla Lula-vuoriston kaivokselle etsimään eksynyttä tyttöä! Annesa houraili ja vaikeroi. Unissaan hän kuitenkin kuuli oman valituksensa ja tiesi näkevänsä unta, mutta huolimatta ponnistuksistaan ei hänen onnistunut herätä. Tällaiseen horrostilaan hän oli vaipuneena useita tunteja pahojen unien häntä kiusatessa.

Herätessään vilusta kangistuneena hän muisti selvästi, mitä oli tapahtunut. Hänen ajatuksensa kävivät äkkiä harvinaisen teräviksi, ja hän tiesi tarkalleen, mitä hänen nyt oli tehtävä. Kuume oli kadonnut, eikä hän enää tuntenut kauhua, ei pelkoa eikä epäröintiä. Hän oli jälleen teeskentelevä, vaitelias olento, joka ryhtyi taisteluun nurjan kohtalon kanssa. Mitä hyödytti vapiseminen ja tasapainon menettäminen? Hän ei välittänyt itsestään, kunhan vain hänen hyväntekijöilleen ei koitunut ikävyyksiä. Hän ei toivonut itselleen mitään tässä maailmassa eikä uskonut tulevaan.

Hän nousi ja haukotteli vilusta värjöttäen. Oli vielä pimeä, mutta kukot alkoivat kiekua, ja rattaat rämisivät jossakin kaukana kuun valaisemalla, kostealla tiellä. Öljylamppu paloi vielä, mutta kynttilä valaisi vaivaisesti, se kun oli palanut vinosti, levittäen kitkerää, käryävää mustaa savua.

Kuin paatunut pahantekijä Annesa ryhtyi tarpeellisiin valmistuksiin, ennenkuin kutsui hyväntekijöitään. Hän täytti lampun säiliön puolilleen, niisti kynttilää saksilla ja meni varovasti huoneeseen. Kaikkein ensiksi hän huolehti siitä, että sohva oli asiaankuuluvasti epäjärjestyksessä, sitten hän kauan katseli uhrinsa kasvoja. Niissä oli edelleen tuo kaamea naurunilme, mutta ne olivat muuttuneet kelmeän harmaiksi, ja silmät olivat vähän painuneet umpeen ja käyneet himmeiksi, lasimaisiksi. Hän olisi tahtonut liikuttaa ruumista ja saada sen toiseen asentoon, mutta siihen hänellä ei ollut rohkeutta, voittamaton inho esti siitä. Hän kuvitteli, että hänen sormensa olisivat tarttuneet kiinni ruumiiseen, jos hän olisi siihen kajonnut.

Sitten Annesa riisui kureliivinsä ja esiliinan ja laski ne tuolille, pörrötti tukkansa, hieroi kasvojaan ja luomiaan, pakottaakseen kasvoihinsa välinpitämättömän ilmeen. Tämän jälkeen hän kiipesi portaita yläkertaan ja kolkutti donna Rachelen huoneen ovelle. Miehet nukkuivat ylimmässä kerroksessa. Ukko Cosimu oli tehnyt vuoteensa ullakolle vilja- ja vihanneskasojen väliin.

Donna Rachelen oli tapana lukita ovensa. Hän nukkui vain muutaman tunnin yössä, mutta hänen unensa oli raskasta, ja Annesa sai kolkuttaa kolme kertaa, ennenkuin hän heräsi.

— Donna Rachele, avatkaa! Setä Zua on hyvin huonona; hän on kuolemaisillaan!

— Jeesus Maria! Mene heti noutamaan kirkkoherra Virdistä… mutta herätä ensin isäni, leski huusi hädissään ja riensi avaamaan ovea.

Rosa, joka nukkui isoäitinsä huoneessa, heräsi ja alkoi itkeä. Annesa astui huoneeseen kynttilä kädessä, ja donna Rachelen pukiessa vapisten ylleen alushamettaan hän sanoi aivan tyynesti:

— Älkää säikähtäkö. Luulen, että setä Zua on jo kuollut.

— Mitä sanot? vanha leskirouva parahti ja juoksi avojaloin ovelle.
Kuollut noin vain, ilman sakramentteja, ilman pappia. Herra Jumala!
Mitä ihmiset sanovatkaan? Että olemme antaneet hänen kuolla noin! Miksi
et kutsunut meitä?

— En huomannut mitään. Heräsin muutama hetki sitten, ja silloin…

Donna Rachele ei enää kuunnellut häntä. Paljain jaloin ja pelkkä alushame yllään hän juoksi pimeässä portaita alas voivotellen:

— Ilman armonvälikappaleita, laupias Jumala, ilman armonvälikappaleita!

Rosa itki yhä. Don Simone koputti kepillään lattiaan, Paulu avasi ovensa ja kysyi:

— Mitä nyt, Annesa? Äiti?

Annesa alkoi jälleen pelätä, mutta nyt hän oli täysin tietoinen siitä, mitä oli tehnyt ja mitä saattoi tapahtua, joten hän hillitsi itseään tarmokkaasti. Hän koetti rauhoittaa Rosaa ja vastasi Paululle:

— Tulkaa heti alas ja herättäkää vanhukset. Setä Zua on kuollut.

Paulu pukeutui nopeasti ja meni don Simonen luo, joka yhä kovasti koputti lattiaan saadakseen tytön vaikenemaan.

— Ole hiljaa; menen alakertaan ja palaan heti, Annesa sanoi. Setä Zua on sairas, hänellä on vatsankipuja, menen antamaan hänelle lääkettä. Älä liiku paikoiltasi.

Mutta Rosa oli kuullut isoäitinsä sanat ja toisti nyyhkyttäen:

— Hän on kuollut ilman armonvälikappaleita. Mitä ihmiset sanovat?

— Pidä suusi kiinni! Annesa kivahti. Jollet pysy alallasi, saat tästä…!

Ja Annesa juoksi portaita alas käyden yhä levottomammaksi, mutta yhä lujemmin päättäen, ettei ilmaisisi tekoaan. Ovelta hän näki donna Rachelen kumartuneena uhrin yli kohottaen tämän päätä ja heiluttaen käsivarsia.

— Ei hengen hiventäkään! Hän on todella kuollut. Mutta miten tämä tapahtui, Annesa? Laupias Jumala, mitä ihmiset sanovat?

Annesa lähestyi vuodetta tuntien outoa helpotusta. Hänestä vainajan ilme oli muuttunut, se oli lakannut irvistelemästä.

— Tulette sairaaksi, jos seisotte siinä paljain jaloin, Annesa sanoi donna Rachelelle sysäten hänet syrjään vuoteen äärestä. Ettekö näe, että hän on kuollut? Hän on jo kylmä. Viime yönä hänellä oli samanlainen tukehtumiskohtaus kuin edellisenäkin, ja hän piti pahaa melua. Luulin, että kuulitte hänen huutonsa. Sitten hän rauhoittui ja nukkui. Minäkin olin väsynyt ja nukuin sikeästi. Hetki sitten heräsin, kuuntelin, mutta en kuullut mitään. Tahdoin nukahtaa uudelleen, mutta minulla oli kumma aavistus. Sytytin valon ja katsoin…

— Hyvä Jumala, miksi et yöllä kutsunut meitä? Nyt asia täytyy pitää salassa. Ei sovi sanoa, että hän on kuollut näin meidän tietämättämme, vaan että me olimme läsnä.

— Niin, sanotaan, että olimme kaikki läsnä, Annesa virkkoi innokkaasti. Tuossa tulee don Paulu.

Kuullessaan tämän askeleet Annesa kalpeni ja alkoi taas hermostuneesti väristä, ja hänen täytyi purra kieltään ja huuliaan. Paulullakin oli kynttilä kädessä, ja hän riensi katselemaan kuollutta, kumartui, tuijotti siihen ja kosketteli sitä. Hänen uniset kasvonsa eivät ilmaisseet surua eivätkä iloa.

— Hän on siis mennyt menojaan. Hän on jo kylmä ja jäykkä. Miten se tapahtui, Annesa? hän kysyi mennen pöydän ääreen, jolle asetti kynttilän.

— Viime yönä hänellä oli uusi tukehtumiskohtaus, samoin kuin edellisenäkin… Annesa lasketteli uudelleen toistaen, mitä oli sanonut donna Rachelelle, joka kulki edestakaisin huoneessa kuin etsien jotakin, mitä ei löytänyt.

— Äiti, mene panemaan kengät jalkaasi. Mitä etsit? Mitä hyödyttää olla noin epätoivoissaan? Hän on kuollut. Mitä me olisimmekaan voineet tehdä? Paulu virkkoi. Häntä alkoi epäilyttää, että vanhus oli kuollut hänen ja Annesan yöllisen keskustelun aikana.

Donna Rachele ei kuunnellut. Hän tunsi kovia tunnonvaivoja, kun he olivat antaneet vanhuksen kuolla ilman sakramentteja. Hän kuvitteli näkevänsä vainajan keskellä kiirastulen liekkejä, kädet ojossa ja suu auki, haluten valoa ja rauhaa. Etsittyään kaikkialta hän viimein löysi, mitä oli etsinyt: pienen, mustan ristiinnaulitun kuvan, jonka hän laski vainajan povelle.

— Meidän täytyy pestä ja pukea hänet, hän sanoi rauhoittuen. Annesa, mene sytyttämään tuli ja lämmitä vähän vettä. Mitä sinä siinä laiskottelet, typerä tyttö? Annesa, Annesa, mitä oletkaan tehnyt?

Tämä lievä nuhde sai Annesan säpsähtämään. Hänen mielestään joka sanalla oli nyt kaksinainen merkitys. Mutta tulta tehdessään hän ajatteli, että nyt täytyi pysyä vahvana, valmiina kestämään kaikki yllätykset.

Hetken kuluttua kuului don Simonen ääni:

— Mitä on tapahtunut? Onko hän ehkä kuollut? Mitä Annesa sanoo? Miksi hän ei ilmoittanut heti meille?

— Mitä te häntä syytätte? Jättäkää hänet rauhaan! Paulu sanoi hermostuneesti, kun donna Rachele taas alkoi valittaa. Hän on kuollut, rauha olkoon hänen sielulleen!

— Niin, mutta ajattelehan, Paulu, ettei hän…

— Älä ole huolissasi siitä, äiti! Luuletko, että hän olisi päässyt taivaaseen, jos olisi tunnustanut papille syntinsä?

— Paulu! setä sanoi vakavalla, alakuloisella äänellä. Kunnioita edes vainajia!

Paulu ei vastannut. Äkillisen hiljaisuuden vallitessa kuului Rosan itku, ja seuraavassa tuokiossa ukko Cosimu Damianu tuli sisään tyttö käsivarrella kysyen:

— Missä Annesa on? Sanokaa hänelle, että hoitelee lasta. Mitä on tapahtunut? Mitä Annesa on tehnyt?

Annesa ja yhä vain Annesa! Kaikki ahdistelivat häntä, mutta hän oli päättänyt taistella kaikkia vastaan.

Hän meni pihalle noutamaan vettä. Taivas oli vielä pimeä, mutta vaalea juova ennusti päivänkoittoa. Suuri alakuloinen kuu oli vaipumassa taloa ympäröivän muurin taa, tähdet tuikkivat himmeten ikäänkuin kärsimättöminä odottaen, että saisivat kokonaan sammua. Annesa olisi suonut yötä vielä jatkuvan. Hän pelkäsi valoa ja ihmisiä, jotka ilkeämielisesti pistivät nenänsä toisten asioihin. Ihmiset? Hän vihasi ihmisiä, noita julmia kyykäärmeitä, jotka imevät lähimmäisensä verta. Ihmisten tähden hän oli luopunut kaikkien kunniallisten naisten unelmasta, menemästä vaimoksi miehelle, jota rakasti. Ihmisten tähden, heidän juorujensa ja panettelujensa vuoksi, sen kärsimyksen tähden, jonka he olisivat tuottaneet Paululle, jos hänen olisi ollut pakko nähdä, miten vanhukset ja äiti karkoitettiin vanhasta sukutalostaan, kaiken tämän vuoksi hän oli tehnyt rikoksensa. Ja ennen pitkää ihmiset tunkeutuisivat huoneeseen, missä vainaja lepäsi, he katselisivat sitä, tutkisivat sitä ja kenties pääsisivät hirvittävän salaisuuden perille.

Myöhemmin, donna Rachelen ja Annesan pestessä ruumista, don Simone, ukko Cosimu ja Paulu istuivat pesän ääressä ja alkoivat puhua ikävyyksistä, joita ihmisillä on tapana tuottaa toisille erityisissä tilaisuuksissa. Ukko Cosimu itki ja koetti piilottaa kasvonsa Rosan kömpelön, ison möhkäleen näköisen pään taa. Tyttö oli nukahtanut hänen polvilleen, mutta toisinaan hän vavahti ja puristi lämpöisellä kädellään lujasti hänen sormeaan.

— Niin, don Simone aloitti, nyt tietysti kaikki juoksevat tänne meitä kiusaamaan. Silloin kun kipeimmin kaipaisimme rauhaa, hyvät naapurit tulevat pistämään nenänsä toisten asioihin. Entisajan ihmiset hautasivat kuolleensa kotiinsa tarvitsematta pitää peijaisia. Niin ainakin kerrotaan, että Sardinian nurageista, noista jättiläiskiviröykkiöistä, joita muinaisihmiset käyttivät asuntoina, löydetään vieläkin kuolleiden luita.

— Suuri kiitos! Paulu virkahti. Minä ainakaan en tahdo, että setä Zua haudataan tähän taloon! Levätköön rauhassa, mutta kyllä hän jaksoi kiusata meitä.

— Punnitse sanojasi, Paulu! don Simone varoitteli. Äläkä suinkaan puhu noin ihmisten kuullen, jotka tuollaisissa tilaisuuksissa tarkkaavat kaikkea.

— Olen suoraluontoinen mies. Setä Decherchi, minä vakuutan, että valitan vanhuksen kuolemaa, mutta en voi itkeä.

— Sentähden, poikani, että olet liiaksi kiintynyt elämään, ukko Cosimu sanoi.

— Ei edes vainajan läsnäolo voi sinussa herättää kunnioitusta.

Tämä oli kenties ensi kerta, kun ukko Cosimu puhui näin ankarasti tyttärenpojalleen. Pauluun äidinisän sanat vaikuttivat syvemmin kuin don Simonen alituiset soimaukset.

— Kiintynyt elämään! hän sanoi katkerasti itsekseen muistaessaan, että hän edellisenä päivänä oli hautonut itsemurha-aikeita. Jos olisin ollut sellainen, joksi minua sanotte, en olisi… no niin, eihän siitä kannata puhua.

— Ole siis vaiti! Tuossa lepää vainaja. Ajattele pikemminkin, että meidän kaikkien täytyy kuolla. Ukko Zua ei ollut sellainen viheliäinen heittiö, että voisi lasketella loruja ja pilaa hänen ruumiinsa ääressä. Hän oli kunnian mies, ennenkaikkea rehellinen, työteliäs ja oikeamielinen. Ruumiillinen kärsimys oli tehnyt hänet äreäksi, ja usein totuus tulee esiin juuri ihmisen ollessa pahalla tuulella. Mutta totuus on katkera kuulla.

Paulu ei heti vastannut. Hänhän oli poika ja lapsenlapsi ja kunnioitti vanhempia perheenjäseniä, joiden kanssa ei koskaan ollut riidellyt siitäkin syystä, että katsoi sen vallan turhaksi. Hän ei ollut koskaan kysynyt heidän neuvoaan, vaan aina menetellyt oman päänsä mukaan hyvin tietäen olevansa älyltään ja tahdonlujuudeltaan monta vertaa etevämpi noita oppimattomia, yksinkertaisia vanhuksia. Ukko Cosimun odottamattomat sanat tässä surullisessa tilaisuudessa tekivät häneen syvän vaikutuksen, mutta ärsyttivät häntä samalla. Sitten hän ajatteli, että äidinisä ehkä oli oikeassa, ja kenties senvuoksi hän hetken kuluttua virkkoi:

— Oikeamielinen, niin! Eikö hän siis kuollut oikeamielisen ihmisen kuolemaa…?

— Ole vaiti, kuuletko! tiuskaisi don Simone, joka oli alkanut rukoilla puoliääneen. Et tiedä, mitä puhut. Miksi hän ei olisi kuollut oikeamielisen ihmisen kuolemaa? Eikö hän kuollut vuoteessaan, luonnollisella kuolemalla? Senkö tähden, ettei hän ehtinyt tunnustaa papille syntejään? Mutta Herra on laupias, ja hänen vaakansa punnitsee hyvät ja pahat tekomme paremmin kuin me kykenemme tekemään.

Annesa, joka kulki edestakaisin huoneen ja pihan väliä, kuuli vanhuksen sanat. Hän olisi voinut hymyillä, hän kun ei uskonut Jumalaan eikä jumalalliseen oikeuteen, olisi tehnyt niin, mutta hänellä oli nyt muuta ajateltavaa.

— Joko olette lopettaneet? ukko Cosimu kysyi Annesan kaataessa pihalle veden, jolla donna Rachele oli pessyt ruumiin.

Donna Rachele tuli pesän ääreen pudistaen päätään. Hän ei enää puhunut, hänen huulensa tuntuivat olevan kuin sinetillä suljetut. Paulu jatkoi:

— Minun sanani eivät merkitse mitään vainajaan nähden, mutta luulen, että taivaallinen vaaka on kaiken Herran laupeuden tarpeessa voidakseen punnita…

— Pyhän Antonion poika! ukko Cosimu huudahti, etkö kuullut, ettei sinun sovi puhua tuohon tapaan? Pidä varasi…

— Mitäpä minun oikeastaan tarvitsee pelätä? Paulu kysyi. Eivät kai ihmiset voi sanoa, että minä olen ottanut hänet hengiltä!

— Juuri niin he voivat sanoa! vanhus virkkoi hiljentäen ääntään. Sitäpaitsi ei nyt ole kysymys siitä, nyt on vain rukoiltava tai… oltava ääneti.

— Hän ei muutoin ollut lainkaan niin häijy kuin luulisi, don Simone sanoi heiluttaen kättään ilmassa. Hän tarkoitti meidän parastamme. Emme ehkä osanneet kohdella häntä niin kuin olisi pitänyt, emmekä kenties oppineet häntä oikein tuntemaan. Laiminlöimme häntä päivä päivältä yhä enemmän, jätimme hänet yksikseen, emme muistaneet häntä, ennenkuin tarvitsimme häntä. Niin! hän lisäsi yhä hiljentäen ääntään, emme pitäneet hänestä niin paljon, kuin hän kenties olisi ansainnut. Ja hän katsoi, nyt voin sen jo sanoa, meidän parastamme. Hän oli antanut pastori Virdikselle toimeksi ostaa hänen nimeensä tämän talon ja karjatarhan.

Paulu kohotti äkkiä katseensa ja huomasi Annesan keittiön perältä tuijottavan don Simoneen. Annesa näytti pelästyneeltä.

— Riittää jo! vanha aatelismies lisäsi. Rukoillaan nyt, älkäämmekä koskaan tuomitko lähimmäistämme, ennenkuin tunnemme hänet oikein.

Mutta Paulu vihasi ukko Zuaa vielä nytkin tämän jo ollessa vainaja ja katsoi sopivaksi ilmaista vanhuksille, ettei hän olisi tarvinnut vanhan saiturin apua.

— Levätköön rauhassa, Paulu sanoi. Mutta jos hän todella aikoi auttaa meitä, hän olisi voinut säästää meiltä monet ikävyydet ja vaikeudet. Hän olisi voinut säästää minulta sen vaivan, että sain harhailla ympäri maailmaa helteessä ja sateessa ja nöyrtyä ja olla kaikenkarvaisten koronkiskurien, akkojen ja heittiöiden armoilla. Ette tahdo sallia minun puhua, mutta en silti voi vaieta. Siis vielä muutama sana. Viime yönä palasin kotiin myöhään, enkä tahtonut herättää teitä. Olin saanut hankituksi rahoja, mutta inhoittavan nöyryytyksen hinnalla. Minun oli pakko lainata rahat huonomaineiselta leskeltä, ja häneltä ne lopulta sainkin. Eihän minulla enää ollut muuta keinoa, hän lisäsi puolustautuakseen soimauksilta, joita vanhukset eivät ollenkaan aikoneetkaan hänelle lausua. Olin vedessä kaulaa myöten, ja jos se olisi noussut vähääkään korkeammalle, olisin hukkunut.

— Eihän kukaan aio moittia sinua siitä. Jos maksat rahat takaisin, sinun ei tarvitse välittää lesken huonosta maineesta mitään.

— Tietysti maksan ne takaisin. Älkääkä luulko, että maksan ne vainajan jättämästä perinnöstä. En suinkaan! Tahdon vielä sanoa teille toisenkin asian: olen saanut työtä. Aion ruveta tekemään työtä, lähden kaivokselle.

Molemmat vanhukset katsoivat häneen, ja don Simone pudisti päätään. Ukko Cosimukin, huolimatta luontaisesta hyväntahtoisuudestaan, osanotostaan ja hellyydestään, puristi huulensa yhteen ja ravisti päätään. Ei, ei, hän ei luottanut tyttärenpoikansa sanoihin.

Paulu ei sanonut sen enempää. Hän olikin jo sanonut kaiken, mitä piti tarpeellisena ilmaista vanhuksille. Loput hän oli aikonut kertoa äidilleen joskus toiste. Nyt hän ei sitä ajatellutkaan.

Vanhukset alkoivat jälleen rukoilla, ja Paulu peitti kädellä kasvonsa ja vaipui omiin ajatuksiinsa. Kuoleman näkeminen, vaikk'ei se ollutkaan hänelle uutta, sai hänet alakuloiseksi ja palautti hänen mieleensä monia kysymyksiä, vanhoja kuin maailma, mutta samalla uusia ja vaikeita ratkaista. Päättyykö kaikki kuolemaan? Onko meillä todella kuolematon sielu? Ja jos niin on, minne tämä sielu siirtyy kuoleman jälkeen? Missä par'aikaa oli vanhusvainajan sielu? Onko todella olemassa Herra, isiemme Jumala, joka istuu pilven päällä, vanha, oikeamielinen ja peloittava Jumala, vaaka kädessä, se Jumala, jota molemmat vanhukset hartaasti palvoivat?

Sitä Paulu ei tiennyt. Hän muisti sekä isänsä että vaimonsa kuoleman, mutta muisti myös, että suru ja epätoivo oli silloin estänyt häntä vastaamasta noihin kauheihin kysymyksiin, jotka nyt palasivat hänen mieleensä. Nyt hänen mielialansa oli aivan toinen. Hän oli melkein onnellinen, tunsi olevansa nuori, voimakas, täynnä hyvää tahtoa, ja tulevaisuus näytti hänestä melkein rusohohteiselta. Hän oli siis taipuvainen uskomaan Jumalan ja hänen vaakansa olemassaoloon ja siis myös hänen oikeamielisyyteensä.

Annesa sitävastoin oli käynyt entistään hiljaisemmaksi ja synkemmäksi kuultuaan, että vainaja oli "tarkoittanut perheen parasta". Donna Rachele puolestaan täytti velvollisuutensa vainajaa kohtaan kuin tuntien jonkinlaista uskonnollista haltioitumista, huokaili, rukoili ja mumisi toisinaan:

— Kuollut vain, Annesa, kuollut vain!

Annesa ei vastannut. Kun ruumis oli puettu ja peitetty kellastuneella damastiverholla ja kalpea aamurusko tunki sisälle puutarhanpuoleisesta ikkunasta sekoittuen punertavaan valoon, joka lähti vanhoissa kullatuissa kynttiläjaloissa palavista vahakynttilöistä, Annesan liikkumattomat kasvot näyttivät mustan huivin varjossa vahanaamiolta.

Heti päivän valjettua hän meni hakemaan pastori Virdistä.

Kirkkoherra peruutti aamumessun rientäen taloon, jossa tuoni oli käynyt vieraana. Tultuaan huoneeseen, jossa ukko Cosimu valvoi ruumiin ääressä, hän polvistui rukoilemaan. Sitten hän meni keittiöön, istuutui lähelle pöytää ja oli muutaman hetken vaiti. Hän punoitti tavallista enemmän. Mutta äkkiä hän näpsähdytti sinisellä nenäliinallaan polviaan, pudisti päätään ja ähki:

— Annesa kertoi minulle, että te kaikki olitte läsnä Zuan kuollessa. Miksi ette kutsuneet minua saapuville, Pyhät enkelit? Siinä teitte kovin pahasti.

— Hänellä oli noita kohtauksia melkein joka ilta. Lääkäri oli määrännyt rauhoittavaa lääkettä, joka melkein aina vaikutti. Mutta viime yönä kohtaus tuli niin äkkiä, ettei Annesa ehtinyt kaataa lääkettä lasiin. Löysimme tämän pinkan patjojen alta, emmekä tahtoneet avata sitä ennen teidän tuloanne, näin donna Rachele selitteli.

— Avatkaa se vain. Kerran hän jätti minulle talletettavaksi arvopaperinsa ja jälkisäädöksensä.

— Kaikki on siis hyvissä käsissä, donna Rachele virkkoi avatessaan vuodevaatteiden alta löydettyä paperipakkaa.

Mutta Paulu, joka oli lähestynyt katselemaan, päästi raivonhuudon, puristi käsillä päätään ja alkoi kävellä hurjasti edestakaisin.

— Hän oli lähettänyt jälkisäädöksen pois talosta! Luuliko hän siis minua niin kurjaksi, että olisin voinut väärentää sen? Pidetäänkö minua niin kehnona miehenä? Pidittekö tekin, Virdis, minua niin viheliäisenä?

— Ajatellaan nyt muuta! pappi sanoi huiskuttaen nenäliinaansa. Täytinhän vain hänen tahtonsa. Nyt on velvollisuutemme ajatella hänen hautaamistaan. Myöhemmin puhumme muista asioista. Sinun, Paulu, pitää mennä kunnan esimiehelle ilmoittamaan kuolemantapauksesta. Minä taas järjestän hautajaiset.

— Minunko? Paulu huusi lyöden kädellä rintaansa. Minä lähden heti paikalla pois kotoa. Ei kukaan nähnyt minun palaavan kotiin yöllä. Hevoseni on ehkä vielä ukko Castigun luona. Minä en voi jäädä tänne tänään. Olen liiaksi kiihoittunut, herra pastori. Hän solvaa minua vielä kuoltuaankin. Lähden siis tieheni. Voisin puhua pahaa vainajasta, ja jokaista sanaani punnittaisiin. Anna minulle satulapussi, Annesa, ja pane siihen pala leipää…

— Paulu, meillä on muuta tehtävää, donna Rachele virkkoi. Annesakaan ei hievahtanut.

Paulu, joka oli loukkautunut siitä, mitä oli kuullut arvopapereista ja jälkisäädöksestä, oli kuitenkin päättänyt poistua talosta. Ajatus, että hänen olisi pitänyt jäädä koko päiväksi kotiin ja teeskennellä vierasten nähden surua, jota ei tuntenut, vain pahensi hänen hermostuneisuuttaan. Hän sanoi:

— Lähden ukko Castigun lammastarhaan.

— Mene vain, sinä pakana! Kettu vaihtaa karvansa, mutta ei sydäntään. Mene, mene! pappi sanoi huiskuttaen nenäliinaansa ikäänkuin karkoittaen kärpäsiä.

Paulu meni ovelle. Donna Rachele ja don Simone, jotka hyväksyivät hänen vihastumisensa, eivät pidättäneet häntä. Annesa vain juoksi hänen jälkeensä ja sanoi rukoillen:

— Älä tee niin, älä lähde kotoa, Paulu! Mitä ihmiset sanovat?

— Jos joku minut näkee, palaan kotiin, hän lupasi. Anna minun nyt vain mennä. On vielä varhainen aamuhetki; en minä tapaa ketään.

Hän poistui eikä palannut. Donna Rachele, Virdis ja Simone keskustelivat kauan. Sitten pappikin lähti luvattuaan järjestää kaiken hautajaisia varten.

Myöhemmin päivällä talo tuli täyteen väkeä: naapureita, sukulaisia ja ystäviä. Vanhat veljekset, jotka olivat olleet köyhien aterialla, tulivat niinikään, ja vainajan ystävä sanoi:

— Kuinka pian ihminen kuoleekaan! Vielä eilen ukko Zua uhkui elämää!

— Niin, hän hypähteli kuin jänis, joka odottaa sadetta! toinen veli huomautti ivallisesti.

Sitten tuli puuseppä tuomaan arkkua, ja ruumis laskettiin siihen mitaleineen ja ristiinnaulitunkuvineen. Muuan vanha nainen, kuolleen tuttavia, tarjoutui laulamaan itkuvirttä vainajan kunniaksi. Mutta don Simone epäsi tarjouksen. Tosin hän oli vanhan polven miehiä ja yleensä hyväksyi vanhat perinnäistavat, mutta tajusi silti, että eräät rahvaanomaiset tavat ja tottumukset olivat eläneet aikansa. Sitten hän käski Annesan ryhtyä päivällisen valmistuspuuhiin, vaikk'ei tavallisesti viritetä tulta pesään talossa, jossa on ruumis. Ja Annesa vetäytyi soppeensa vajaan, tyytyväisenä, kun pääsi joutumasta uteliaiden ihmisten huomion esineeksi, joita tungetellen kävi talossa pitkin päivää muka valittamassa donna Rachelen ja vanhuksien surua.

Piha oli autio ja tyhjä. Rosa oli lähetetty täti Annan luo, josta hänen oli määrä palata vasta myöhään illalla.

Aika kului. Annesa tunsi olevansa jo koko levollinen. Pian mykkä maa avaisi povensa ja nielisi hirvittävän salaisuuden. Mennessään keittiöön noutamaan jotakin kaapista hän kuuli syvän huokauksen. Hän kääntyi säikähtyneenä ja huomasi sokean Niculinun istumassa nurkassa oven takana. Hän istui liikkumattomana ja jäykkänä, ja hänen valkoiset silmänsä raskaine luomineen tuijottivat tyhjään ilmaan. Hän ei näyttänyt aivan pian aikovan lähteä tiehensä.

— Mitä sinä täällä teet? Annesa kysyi levottomana. Vieraat ovat yläkerrassa, mene sinne.

— Entä mitä sinä teet?

— Minä valmistan ruokaa, hän vastasi ottaen lautasen kaapista.

— Kuolleet eivät enää syö, mutta elävät syövät vielä.

— Totta kai, onhan heillä suu syödäkseen! Mitä se sinuun kuuluu? Annesa sanoi suutahtaen. Söithän täällä eilen! Ja eikö isäsi ole kuollut.

— Niin, söin ja join, sokea nuori mies vastasi heikolla, lempeällä äänellään. Olen siis kylläinen. Missä Gantine on? Eikö hän palaa kotia tänään?

— Ei tänään, eikä huomenna. Hän on kaukana töissä San Matteon rinteillä.

— Entä missä don Paulu on?

— Mitä se sinua liikuttaa? Minua ei ollenkaan haluta puhua pötyä sinun kanssasi, Niculinu. Ole nyt hyvä ja mene matkoihisi.

— Annesa, sokea sanoi välittämättä hänen karskista sanoistaan, missä don Paulu on? Jos hän palaa kotiin, niin sano hänelle, etteivät kaikki eiliset kutsuvieraat olleet sitä mieltä, että aterioitsimme hurskaassa perheessä. Maailmassa on paljon ilkeitä ihmisiä.

— Olkoon vain! Tiedän, että Piran veljekset ovat puhuneet pahaa meistä saatuaan syödä ja juoda luonamme. Mutta meillä ei ole aikaa ajatella sellaista tänään…

— Mutta pitäisi varoittaa don Paulua, mies intti.

— Hän ei ole varoitusten tarpeessa. Jätä minut rauhaan, Niculinu.

Annesa palasi jälleen pihaan, mutta kävi taas levottomaksi. Varoittaa Paulua? Mistä? Vanhojen juorukonttien loruistako? Sellaiselle Paulu olisi nauranut. Hän ei välitä juoruista.

Hetken kuluttua Annesa meni takaisin keittiöön kysymään, mitä Piran veljekset olivat sanoneet; mutta Niculinu ei enää ollut siellä. Huoneessa kuului puuseppä naulaavan kiinni hopeanauhakkeita mustaan ruumisarkkuun. Synkät vasaraniskut olivat kuin soittoa Annesan korvissa. Tästälähin ei kukaan enää saisi nähdä vainajaa. Annesa vain näki hänet edessään kelmeänä, kammottavana, suu auki ja silmät lasimaisina. Mutta nyt musta arkku hopeanauhakkeineen ja nauloineen säilytti salaisuuden, samoin kuin hänkin oli aikonut sen kätkeä.

Vasara herkesi paukkamasta, ja ääni kuului sanovan oven takana:

— Kas noin! Nyt lähdetään syömään.

Vähitellen ihmiset poistuivat; molemmat vanhukset ja donna Rachele aterioivat, tosin vähänlaisesti, mutta rauhallisesti kuin ainakin henkilöt, joilla on hyvä omatunto ja varma vakaumus, että ovat täyttäneet velvollisuutensa.

VII

Kello kolme ruumis vietiin pois. Annesa järjesti vuoteen ja siisti huoneen. Vanhukset ja donna Rachele tulivat alakertaan ja ottivat edelleen vastaan kävijöitä samassa huoneessa, jossa vainaja oli heittänyt henkensä.

Maahanpanijaisten jälkeen pappi Virdis palasi ja istuutui donna
Rachelen viereen kysyen, oliko Paulu tullut.

— Eräät kylän ihmisistä näkivät hänen tänä aamuna lähtevän tästä talosta, lihava pappi jatkoi tapansa mukaan pidellen kädessään puna- ja siniruutuista nenäliinaansa. Erehdyksiä, yhä vain erehdyksiä. Niin, rakkaat ystävät, eilisestä lähtien ette ole tehneet muuta kuin erehdyksiä. Toivokaamme, ettei kaikesta tästä seuraa onnettomuutta.

— Mitä tarkoitatte noilla sanoilla? don Simone kysyi. Mutta Virdis viuhtoi nenäliinallaan ja vaikeni. Annesa pani levottomana merkille, että hän äkisti käänsi päätään joka kerran kun ovi aukeni. Hän näytti odottavan jotakuta tulevaksi, mutta nähtyään, keitä tulijat olivat, hän painoi päänsä alas ja huiskutti jälleen nenäliinaansa virkkamatta mitään. Vasta auringon mailleen mennessä hän nousi.

— Minun on mentävä toimittamaan iltamessu, hän sanoi vakavasti; jos tarvitsette minua, lähettäkää sana.

Vihdoin viimeinkin talonväki pääsi rauhaan. Ukot menivät puutarhaan, ja donna Rachele saattoi liikkua vapaasti. Annesa istuutui puutarhanpuoleiselle portille ja katseli vuorille päin. Ilta laskeutui lauhkeana ja seesteisenä. Liikkumattomat, äänettömät metsät, jotka alkoivat heti puutarhan perältä ja jatkuivat vuoren ylimmille huipuille asti, olivat punaisina kuin kaukaisen tulipalon heijastuksesta. Viimeisten rautatammien hehkuvat latvat piirtyivät selvästi harmaanpunasinervää taivaanrantaa vasten. Luonto uhkui rauhaa ja hiljaisuutta. Annesa oli kuolemanväsynyt, ja vaikka hän kuvitteli yhä vielä kuulevansa viereisestä huoneesta hengenahdistusta potevan ukon kähisevää hengitystä, hänellä samalla oli se tunne, että oli kulunut vuosia viime yön pauhaavasta rajuilmasta. Hän ei voinut käsittää, että yön ja päivän kuluessa oli saattanut tapahtua niin paljon. Hänestä tuntui, kuin hän olisi vanhennut ja kuin näkymätön taakka olisi laskeutunut hänen hartioilleen ja painanut hänet maahan.

— Kaikki on lopussa, hän ajatteli. Ja nyt minun on lähdettävä pois täältä. Jos jään tähän taloon, en enää koskaan kykene nauramaan, puhumaan enkä tekemään työtä. Olen vapauttanut nämä toiset vanhasta kiusanhengestään, mutta olen laskenut raskaan taakan omille hartioilleni. Vanha potilas, joka vaikeroi yhä…

Kylmä väristys puistatti häntä, ja hän kalpeni. Hermostunut haukotus väänsi hänen kasvojaan.

— Nyt kuume taas alkaa auringon laskettua. Ja se kuume polttaa minua koko yön.

Muutaman hetken hän vielä istui portailla, mutta toimettomuus ei virkistänyt; päinvastoin häntä painoi yhä raskaampi väsymys, ja taivaan peittyessä tummiin pilviin hänen ajatuksensakin sumenivat. Hän suuntasi katseensa siihen vuoren kohtaan, jossa arveli ukko Castigun lammastarhan olevan, ja ajatteli:

"Paulu on varmaankin jo kotimatkalla. Luultavasti hän tulee jalan vuorelta, jotta hevonen saa jäädä laitumelle, ja saapuu perille nälissään tahtoen illallista. Minun täytyy tästä lähteä liikkeelle ja käydä lähteelläkin".

Mutta vielä raskaampana hän tunsi väsymyksen jäsenissään, ja uudelleen häntä värisytti kiireestä kantapäähän.

— Se vielä puuttuisi, että tulisin sairaaksi, hän sanoi ääneensä, ja kamala ajatus alkoi ahdistaa häntä: jos rupean hourimaan ja puhumaan asiasta? Ei! Huuleni, vaietkaa! Ilmaisisinko salaisuuden nyt, kun maa jo on sen niellyt?

Hän haukotteli jälleen ja painoi molemmat kätensä huulilleen. Sitten hän nousi tuntien tarvetta liikkua ja pudistaa itsestään sen sairaalloisen velttouden, joka raukaisi hänen ruumistaan. Hän sytytti tulen ja alkoi valmistaa iltaruokaa. Mutta hänen aikoessaan lähteä noutamaan vettä lähteestä ja kääriessään kokoon vaatetta asettaakseen sen päälaelle vesiastian alle häntä pyörrytti; hän horjahti ja nojasi muuriin, jottei olisi kaatunut kumoon. Iltahämärän mukana luihu kuume hiipi hänen ruumiiseensa. Donna Rachele huomasi, että Annesa voi pahoin, ja otti vesiastian hänen kädestään.

— Tottele minua, tyttöseni, ja mene nukkumaan. Etkö tunne, että sinussa on kuumetta?

— Minun täytyy kuitenkin käydä noutamassa Rosaa, ja voin samalla ottaa vettä täti Annan lähteestä. Antakaa minun mennä.

Hän otti kannun ja poistui. Ilta oli kirkas ja lauhkea, taivaalla, jolla vielä hohtivat sinertävät ja vaaleanpunaiset häiveet, kylän tummien talojen tuolla puolen tuikkivat Otavan tähdet. Maalaiset palasivat ratsain pienillä, väsyneillä hevosillaan, ja avoimista ovista näki naisten virittävän tulta pesään valmistaakseen illallista miehille. Annesa, joka alkoi käydä levottomaksi Paulun viipymisestä, pysähtyi donna Rachelen serkun, Annan, majan kohdalle hetkiseksi odottamaan, näkisikö jonkun paimenen laskeutuvan vuoripolkua. Mutta hän ei nähnyt ketään ja meni ensin täti Annan pihaan ja sitten hänen majaansa. Se oli köyhän asunto. Keittiössä oven yläpuolella oli jonkinlainen parvi, jossa säilytettiin halkoja, olkia ja ohria.

— Sinäkö se olet, Annesa? Rosa meni Balloran ja pikkutyttöjen kanssa lähteelle, täti Anna sanoi kohoten pystyyn parvella, minne oli noussut ottamaan puita. Odotahan hetkinen.

Hän laskeutui vaivalloisesti tikapuita alas Annesan ammentaessa vettä ruukkuunsa sangosta, joka oli asetettu kivelle.

— Otan tästä hiukan vettä; huomenna saatte sen takaisin, täti Anna.

— Ota vain, hyvä ystävä, mutta tahdon sen takaisin korkoineen, täti Anna sanoi leikkisästi. Ballora kyllä saattaa Rosan kotiin palattuaan lähteeltä. No, ovatko jo avanneet jälkisäädöksen? hän sitten kysyi. Oliko pastori Virdis todella saanut sen talletettavakseen? Olipa vainaja aika härkäpää! Minun sanani eivät paljoa merkitse, mutta enpä malta olla sanomatta, että hän oli suuri kitupiikki ja lopen epäluuloinen. Tänäpäivänä levisi kylässä huhu, että Paulu pieksi hänet kepillä kuoliaaksi.

— Vai niin! Annesa huudahti muistaen sokean vihjaukset, sellaistako huhutaan?

— Pelkkiä loruja. Mutta mikä sinun on?

Kuume ja pelästys puistattivat Annesaa, mutta hänen mieleensä johtui, ettei hän saanut ilmaista salaisuuttaan, ja hän virkkoi tyynesti:

— Jonkin aikaa minussa on joka ilta ollut kuumetta. Aion nyt lähteä nukkumaan. Olen kuolemakseni väsynyt. Selkäni on kuin poikki. Hyvästi! Saammehan puhua toiste pitemmältä. Nyt minun täytyy mennä.

— Käväisen sitten teillä tuonnempana, täti Anna puheli saattaessaan häntä vuoripolulle. Jos näet Balloran, sano hänelle, että hän tekisi joutua; on jo myöhä.

Annesa joudutti askeliaan, toivoen tapaavansa Paulun jo kotona. Mutta puolitiessä, yksinäisellä polulla, hän luuli kuulevansa Balloran äänen ja Rosan itkun. Hän lähti juoksemaan, ja polun päässä hän todella kohtasi täti Annan sisarentyttären, joka myös juoksi, Rosa sylissään, ja jäljessään kaksi muuta säikähtynyttä pienokaista.

— Rosa, Rosa! Annesa huusi, laskien maahan vesiastian ja rientäen
Balloraa vastaan.

— Mitä on tapahtunut?

Rosa tarrautui Annesan kaulaan ja kallisti raskaan päänsä hänen olkapäätään vasten. Koko hänen pieni ruumiinsa vapisi.

— Pyörrä heti takaisin! Ballora toimitti hengästyneenä. Karabinieerit hakevat sinua; he ovat teillä ja pidättävät koko kotiväkenne. Kaikki he vangitsevat, täti Rachelenkin…

— Täti Rachelenkin… Annesa soperteli tietämättä, mitä sanoi, ja Ballora ja pikkutytöt alkoivat taas juosta silmittömän pelon vallassa ikäänkuin paeten vaarallisesta paikasta. Annesa seurasi heitä ja kysyi hengästyneenä:

— Kuinka se tapahtui?

— En tiedä… Saavuimme lähelle teidän porttianne… olin tuomassa Rosaa takaisin. Mutta talon edustalla oli sankka väkijoukko, ja joku nainen sanoi minulle: "Sisällä on karabinieerejä, jotka vangitsevat koko talon väen ja… hakevat Annesaa." Silloin minä laskin maahan vesiruukun, otin Rosan syliini ja pakenin juoksujalkaa. Täytyyhän minun viedä sana täti Annalle. Ja sinä, Annesa, piilottaudu!

Annesa ei pelästyksissään ja itsesuojelemisvaiston vallassa ajatellut muuta, kuin että vaara uhkasi ainoastaan häntä, syyllistä. Toiset olivat syyttömiä, eihän heidän tarvinnut pelätä. Hän ei enää sanonut ainoatakaan sanaa, eikä hänen mieleensä johtunut palata kotiin ottamaan selvää, oliko Ballora erehtynyt tai liioitellut vaaraa. Vaisto ajoi ja pakotti hänet juoksemaan ja pyrkimään turvaan.

Ballora ja pikkutytöt jatkoivat samoin hillitöntä juoksemistaan. Näytti siltä, kuin karabinieerit olisivat ajaneet takaa heitä kaikkia. Naisia ilmestyi majojen porteille sanoen:

— Nuo tytöt näyttävät olevan leskisillä.

Pakenevien onnistui kenenkään estämättä päästä täti Annan tupaan. Keittiö oli tyhjä. Annesa aikoi piilottautua parvelle, mutta Ballora sanoi:

— Älä jää tänne, Annesa! Kaikkein ensiksi he tulevat etsimään sinua täältä. Piilottaudu jonnekin muualle.

— Minne, minne? Annesa kysyi katsellen epätoivoissaan ympärilleen.

— Lähde joutuin täältä, Annesa! toinen tiukkasi. Luulen, että he jo tulevat.

Pelon ja itsesuojelusvaiston kouristamana Annesa ei tiedustellut enempiä yksityisseikkoja, ei enää nähnyt selvästi mitään. Hän irroittautui äkkiä Rosasta raastaen hänet pois kaulastaan kuin orjantappuranoksan, johon on takertunut kiinni, syöksyi ulos tuvasta ja pakoon, minkä jaloista lähti. Tie oli onneksi autio; kukaan ei nähnyt häntä, tai paremminkin, hän ei nähnyt ketään ja pääsi pujahtamaan kirkkopihaan. Hän kiipesi kiviportaita pieneen alkeelliseen näkötorniin, jonne pyhimysjuhlien järjestäjien oli tapana kokoontua hengittämään raitista ilmaa ja lyömään korttia. Se oli kuistintapainen ja kivimuurin ympäröimä laitos. Annesa polvistui muurin ääreen ja pisti varovasti päänsä esiin kivien aukosta katsellen ympärilleen. Hänen päänsä yläpuolella kiiluivat tähdet; äänettömyys, rauha, yön varjot vallitsivat hänen ympärillään.

Hänen sydämensä jyskytti rajusti, kuume kiihdytti hänen kauhuaan. Hän kuvitteli, että kauheat hirviöt olivat ajamassa häntä takaa vangitakseen hänet ja teljetäkseen hänet salaperäisempään ja peloittavampaan paikkaan kuin helvetti, jonka olemassaoloa hän ei uskonut. Sekasorto, pimeys, sankka sumu, loppumaton, toivoton yö ympäröi häntä joka puolelta.

* * * * *

Tästä tuli totisesti vielä kauheampi yö kuin edellinen oli ollut. Piilopaikastaan Annesa saattoi nähdä kirkkopihan, kivikkorinteen ja täti Annan majan. Tuli paloi siellä myöhäiseen yöhön; hän näki sisällä liikkuvan varjoja, luuli erottavansa Rosan itkun, ja epämääräistä hälyä. Mutta sitten seurasi hiljaisuus. Kirkkopihan ohi ratsasti mies. Taivas valkeni idässä. Hiukan rauhoittuneena hän nousi, pudisti ruumistaan ja alkoi pohtia asemaansa.

Missähän Paulu oli? Oliko hän palannut kotiin? Oliko hänetkin pidätetty? Entä kaikki muut? Ehkä Ballora oli erehtynyt.

— Kaikki on kenties pelkkää unta, hän ajatteli. Ballora on varmaankin puhunut joutavia. Eihän ihmisiä pidätetä noin vain silmänräpäyksessä. Minä hourailen, tämä kaikki johtuu vain kuumeesta.

Mutta sitten hän muisti, että edellisenäkin yönä hän oli luullut näkevänsä unta, vaikka kaikki oli ollut hirvittävää todellisuutta.

— Minä olen syypää kaikkeen, minä, kirottu olento! Mitä minun nyt on tekeminen? Miksi olenkaan paennut? Mitä pelkään? Vankila odottaa minua, tiesinhän sen jo ennenkuin tein, minkä tein. Mitä tämä pako siis hyödyttää? Hyvä Jumala, hyvä Jumala, kaikki on hukassa!

Annesa istuutui portaiden alimmalle astimelle ja koetti tarkemmin harkita asiaa. Vähitellen hänen kauhunsa ja tuskansa helpotti, ja valon välkähdys pilkahti hänen sielunsa pimeydessä. Jälleen hän tunsi olevansa se mikä hän aina oli ollut: muratti, joka ei voi elää ilman puunrunkoa.

— Minun täytyy pelastaa heidät, hän päätteli nousten ja palaten kirkkopihaan. Lähden näyttäymään, ja jos on tarpeen, ilmaisen koko totuuden.

Hän palasi täti Annan majaan. Hän ei enää pelännyt. Vangitkoot hänet vain, sitokoot kahleisiin ja teljetkööt iäisen kärsimyksen alhoon. Hän ei aikonut lausua sanaakaan muuten kuin "hyväntekijöittensä" hyväksi. Hän kolkutti ovelle. Täti Anna avasi heti.

— Miksi tulit? He etsivät sinua kaikkialta. He ovat haeskelleet sinua lähitaloista ja voivat minä hetkenä tahansa saapua tänne.

— Se on siis totta? Annesa kysyi soinnuttomalla äänellä. Entä Paulu?

— Hän ei ole palannut. Ei ollut ainakaan äsken vielä tullut. Kaikki muut on pidätetty, Rachelekin.

— Hänkin? Annesa kirkaisi lysähtäen maahan kuin salaman iskemänä.

Luullen hänen menneen tajuttomaksi täti Anna kumartui nostamaan häntä. Mutta Annesa työnsi hänet luotaan, nousi ja painoi nyrkkiään huulilleen ikäänkuin estääkseen itseään puhumasta. Ja hän kääntyi poistuakseen.

— Kuulehan, Annesa, minne aiot lähteä? Anna huusi hänen jälkeensä.

— Minnepä minä muuanne kuin kotiin. Onko siellä ketään?

— Siellä on karabinieeri odottamassa Paulua. Mutta Paulu ei suinkaan palaa. Varmaankin joku hyvänsuopa ihminen on rientänyt varoittamaan häntä. Kuulehan, Annesa, kyllä ymmärrän, mikä on tarkoituksesi. Aiot mennä sinne, jotta he vangitsisivat sinut. Varo visusti puhumasta mitään, vaikka sattuisitkin tietämään jotakin. Olet nainen, olet heikko, ja heillä on keinonsa pakottaakseen sinut puhumaan.

— Vai tekin… tekin siis uskotte?

— En tiedä mitään! Mutta koko kylä puhuu, että Paulu on piessyt vanhuksen kuoliaaksi ja että sinä ja te kaikki olette hänen rikostovereitaan. Jollei se ole totta, miksi siis aiot antaa vangita itsesi? Piilottaudu, jos tiedät varman lymypaikan. Saatpa nähdä, ettei tässä kaikessa ole perää. Ehkä kaikki selviää jo huomenna.

— Juuri sentähden tahdon itse ilmoittautua. Minne muuten menisin, täti Anna? Enhän ole mies, en voi piileskellä metsissä. Ja kun he nyt aikovat tulla tänne, sallikaa minun odottaa heitä täällä. Ei! Ei! En tule sisälle; en tahdo, että lapset säikähtävät. Odotan täällä ulkona.

Annesa istuutui pihan matalalle kiviaitaukselle. Ympärillä vallitsi yhä vielä yön syvä hiljaisuus. Iso, keltainen kuu nousi vuorten takaa, sen surumielinen hohde valaisi kirkkopihaa ja kirkkoon kiinni rakennettuja pieniä taloja. Täti Anna lähestyi Annesaa ja laski kätensä hänen päälaelleen.

— Kuulehan, hän sanoi hiljaa. Olen tuntenut Paulun kauemmin kuin sinä ja tiedän, mikä hän on miehiään. Hän on sen perheen häviön alku ja juuri! Kun kerran poliisi on puuttunut asiaan, on varmaankin tapahtunut jotakin.

Annesa kiivastui:

— Vaiti! vaiti! Sitten hän pudisti päätään jatkamatta lausettaan. Mitä se olisi hyödyttänyt? Hän ei tahtonut puhua turhia sanoja, tahtoi vain pelastaa "hyväntekijänsä".

Täti Anna painoi kädellään hänen päätään ja jatkoi vakavasti ja salaperäisesti:

— Kuule nyt, mitä sanon. Sinä epäilemättä tiedät, mitä on tapahtunut, ja poliisi haeskelee sinua toivoen, että sinä ilmaiset totuuden. Varo joutumasta oikeuden käsiin, sen sanon vielä kerran, jos haluat Paulun parasta. Onhan hän melkein kuin oma veljesi. Älä puhu, älä syökse häntä turmioon! Ehkä kaikki selviää. Mutta teidän kaikkien täytyy vaieta kuin kivi.

— Jos on välttämätöntä, sanon, että syyllinen olen minä, minä yksin,
Annesa virkkoi arasti.

Mutta täti Anna painoi kätensä hänen huuliaan vasten.

— Näetkös nyt! sinä alat jo laverrella mielettömiä. Vaiti, tyttöseni, vaiti kuin muuri! Sinä et saa puhua, et saa syyttää ketään, et itseäsikään. He eivät uskoisi sinua, vaikka sanoisit olevasi syyllinen, vaan pakottaisivat sinut tunnustamaan, mitä todella olet nähnyt. Ja silloin syöksisit heidät kaikki turmioon.

— Älkää puhuko noin! Annesa rukoili kädet ristissä. Älkää tehkö minua hulluksi!

— Vaiti! täti Anna komensi kohottaen päätään.

Annesa vaikeni ja kuunteli. Hän kuuli kujalta kirkon takaa raskaita loksuttavia askelia, ja vaikka hän oli valmiina kaikkeen, hän värisi säikähdyksestä ja kavahti pystyyn. Mutta askeleet häipyivät kuulumattomiin, ja kaikki vaipui jälleen hiljaisuuteen kuun keltaisen silmän alla.

— Luuletteko siis, että Paulu on jäänyt tuonne? hän kysyi, luoden katseensa vuorille.

— Niin luulen. Aamusta alkaen on huhuiltu, että ukko Zua kuoli Paulun pahoinpitelystä ja että Paulu vangittaisiin ennen iltaa. Luultavasti joku ystävällinen sielu on varoittanut häntä, joten hän ei kaiketi ole liikkunut ukko Castigun lammastarhasta minnekään. Etkö sinäkin ole samaa mieltä?

— Olen, olen! Annesa vakuutti. Ja jos hän on vapaana, kaikki kyllä selviää. Jospa voisin tavata hänet, Annesa ajatteli — jospa saisin puhua hänen kanssaan!

Mitä hän olisi sanonut Paululle? Varmaankaan ei totuutta. Mutta toivo ja tarve tavata häntä ja kertoa tapahtumista, neuvotella hänen kanssaan, miten olisi viisainta menetellä, miten voisi puolustautua ja pelastua, veti häntä vastustamattomasti vuoristopolulle.

Annesa lähti kulkemaan kuin unissakävijä ilmaisematta täti Annalle, minne aikoi.

— Minne menet, minne menet, Annesa?

Annesa ei vastannut. Hän muisti sokean nuorukaisen puheet, pappi Virdiksen omituisen käyttäytymisen, Pira veljesten ivalliset ilmeet. Niin, aamusta alkaen oli Paulun panetteleminen ollut käynnissä, ja joku "hyvänsuopa ihminen", niinkuin täti Anna sanoi, ehkä Niculinu itse oli varoittanut Paulua.

Tuolla ylhäällä kallioiden keskellä ja tuhatvuotisissa metsissä oli luoksepääsemättömiä rotkoja ja piilopaikkoja. Ainoastaan paimenet tunsivat nuo salaiset sokkelot.

Varsinkin ukko Castigu tunsi ne paikat niin tarkoin, että hän joskus kehui olevansa rotkokuningas. Todennäköisesti Paulu oli jäänyt vuoristoon odottamaan, kunnes vainajien ystävien liikkeelle laskema ilkeämielinen huhu olisi saatu vaikenemaan.

Kulkiessaan kirkon taitse, mistä vuoristopolku alkoi, Annesa pysähtyi kuuntelemaan ja katsahti kylään päin. Hän oli siinä luulossa, että häntä ajettiin takaa; mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Kirkas kuu valoi hohdettaan mustille ja harmaille majoille. Maidonsininen, avara taivaanranta näytti kaukaiselta mereltä. Kallioiden ja pensasten varjot levittivät kuvioitaan kellervään maakamaraan. Kaikki oli salaperäistä ja rauhoittavaa. Annesa rauhoittui hiukan.

Hänestä tuntui, että yö, kuu, varjot ja hiljaisuus olivat hänen ystäviään. Kaikki, mikä oli surullista ja hämärää, rohkaisi häntä, kun kaikki oli surullista ja hämärää hänen sielussaan. Eteenpäin! Polku alkoi nousta vuorelle juuri siitä kohdasta, jossa vanha kerjäläinen, hänen ensimmäinen seuralaisensa, oli kuollut, tuo vanhus, joka oli tuonut Annesan tähän maailman sopukkaan, niinkuin tuuli lennättää siemenen kuilun partaalle. Kohtalo vainosi häntä edelleen, kalman henkäys ajoi häntä eteenpäin. Hän kulki kulkemistaan, yhä eteenpäin, tietämättä minne, samoin kuin ei tiennyt, mistä hän alunpitäen oli tullut.

Polku vei yhä ylöspäin, kalliolta kalliolle, viidakosta toiseen. Siellä täällä välkkyi keskellä tummaa saraheinää synkän vihertäviä, pyöreitä suosilmäkkeitä, jotka näyttivät vielä valveilla olevan vuoren silmiltä. Äkkiä polku sukelsi vuoren rinteitä peittävään sanajalikkoon ja sinivatukkoon, sitten tiheikköön, yhä syvemmälle metsään ja kalliorotkoihin. Paikoittain kuun säteet tunkivat korkeiden puiden lehvistöjen lomitse, mutta enimmäkseen kalliot kätkivät sen näkyvistä, jolloin varjot lankesivat mustina polulle. Hirviömäiset aaveet näyttivät silloin tukkivan tien. Kauempana tuntui häämöttävän mustia, oudon näköisiä rakennuksia, ylipääsemättömiä muureja. Pensastot olivat kuin väijyksissä olevia eläimiä, ja rautatammista kurottautui esiin mustia käsivarsia ja käärmeen päitä. Täydellinen unelmamaailma levisi ylt'ympäri, ja sen värittömät ja muodottomat oliot herättivät kauhua pelkällä liikkumattomuudellaan.

Annesasta tuntui siinä kulkiessaan, että hän oli ennenkin liikkunut keskellä tätä pimeyttä, näitä liikkumattomia kummituksia. Ne tuntuivat tutuilta, eikä hän pelännyt edessään olevia eikä takaa tulevia vaaroja. Mutta toisinaan kuivien lehtien kahina hänen jalkojensa alla sai hänet kauhusta värisemään.

Puolitiessä, kaitaan laella ilmestyi näkyviin omituinen ihmishahmo, joka todella liikkui. Sillä oli suunnattoman suuri Medusan pää, joka näytti sysimustalta kuutamossa. Annesa piilottautui ison kiven taa ja näki avojalkaisen tytön, jolla oli risukimppu päälaella, kulkevan ohi pitkin, äänettömin askelin. Se oli tyttönen, joka eli myöskentelemällä varastettuja polttopuita. Hänen pienet jalkansa olivat lokakerroksen peitossa, niin että niissä näytti olevan kevyet sandaalit, jotka eivät paljoa painaneet, jos oli lähdettävä pötkimään pakoon. Annesa jatkoi vaellustaan. Ylemmäksi, yhä vain ylemmäksi. Ylhäältä näkyi meri kuin kaukainen, sinivivahteinen hopeapilvi maidonsinertävän taivaan laidassa. Ja tien oikealla puolella tuli näkyviin pieni, musta kirkko, joka törrötti kivikkomäen laella. Läheltä kuului laitumella käyvän lammaslauman hopeankirkasta tiukujen helinää. Varmaankin ukko Castigun katras. Alakuloisesti kilisevien kulkusten opastamana Annesa kulki rinteen juurella leviävän tasanteen poikki vanhan paimenen majalle. Siellä ei ollut ketään. Mutta kun koira alkoi haukkua, ukko Castigu tuli näkyviin metsästä ja lähestyi ripein askelin.

— Annesa, mikä sinun on? Sinäkö se todella olet, lemmikkini? vanhus huudahti säikähtyneenä. Mitä on tapahtunut?

— Missä hän on? Annesa kysyi vastaukseksi hiljaa, huohottavalla äänellä. Missä hän on?

Paimen katseli häntä tarkemmin. Tyttö näytti vanhenneelta, melkein mielipuolelta.

— Ketä tarkoitat? paimen kysyi.

— Ketäkö? Paulua tietysti, Annesa vastasi melkein suuttuen.

— Paulua? En ole nähnyt häntä.

Aluksi Annesa luuli vanhuksen valehtelevan.

— Sanokaa minulle, missä hän on! Minulle voitte kyllä sanoa. Tulin hänen tähtensä, minun on välttämättä saatava puhua hänen kanssaan.

— Mutta Herran nimessä, mitä on tapahtunut? Vannon, etten ole nähnyt don Paulua.

Silloin Annesa horjahti ja näytti todella menettävän järkensä.

— Missä hän sitten voi olla? hän huusi. Ja hän näytti kohdistavan kysymyksensä taivaaseen, yöhön, nurjaan kohtaloon, joka ajoi häntä eteenpäin yhä pettäen häntä ja pitäen häntä leikkikalunaan.

— Mitä sitten on tapahtunut, Annesa?

— Voi kova onni! Luulin, että Paulu olisi täällä… piilottautunut tänne. Häntä etsitään, setä Castigu! Minuakin etsitään… ovat vanginneet don Simonen, setä Cosimu Damianun ja donna Rachelen, ja tahtovat vangita Paulun ja minutkin. He syyttävät meitä setä Zuan murhasta. Missä Paulu on, missä?

Vanhus kalpeni ja kävi kovin levottomaksi.

— Veljenpoikani, Ballore, kävi täällä tänä aamuna ja kertoi, että don Paulu oli noutanut hevosensa täältä laitumelta ja sanonut lähtevänsä kauemmaksi maaseudulle. Minä valitettavasti en nähnyt häntä. Kerro minulle kaikki. Tämä on kuin unta. Onko se mahdollista, mitä kerroit? Ethän vain ole… sairas?

— En, en ole hullu, setä Castigu, vaikka toivoisin melkein olevani! Annesa sanoi epätoivoisesti. Ja hän kertoi, mitä tiesi "hyväntekijöittensä" pidättämisestä.

— Myöskin donna Rachele! ja don Simonekin! Mutta millaisessa maailmassa me elämmekään! Onko järjestysvalta tullut hulluksi? Etkö sinä, Annesa, tiedä enempää?

Annesa vakuutti, ettei hän tiennyt sen enempää. Mutta äkkiä pelko taas kouristi hänen sydäntään. Hän ajatteli, että häntä yksin uhkasi vaara, jotavastoin toiset, jotka olivat viattomia, saattoivat puhdistautua syytöksestä. Hän tarrautui kiinni vanhukseen ja sanoi nöyrästi:

— Piilottakaa minut, piilottakaa minut! Kuolleiden omaistenne sielujen nimessä, piilottakaa minut! Missä ne rotkot ovat? Viekää minut sinne. Minun täytyy olla piilossa, ei kukaan saa kuulla ääntäni, ennenkuin he ovat vapaina.

Hän tarttui ukon käsivarsiin, heittäytyi maahan, syleili hänen polviaan ja käpertyi aivan kuin keräksi. Näytti siltä kuin hän olisi tahtonut piilottautua paimenen jalkojen alle. Tämä katseli häntä tarkasti yht'äkkiä hänen mieleensä iski ajatus, kirkkaana ja samalla kaameana kuin salama:

— Olet nähnyt tai tehnyt jotakin, hän sanoi ankarasti.

— En tiedä mitään, en ole nähnyt mitään. Piilottakaa minut! Kaikki ovat neuvoneet, etten saa antaa vangita itseäni. Piilottakaa minut, setä Castigu!

— Ketkä kaikki?

— Kaikki, kaikki, setä Castigu! Ettekä tekään voi sallia, että… Ei!
Ei! piilottakaa minut!

— Enhän voi pistää sinua taskuuni, vanhus huudahti kärsimättömänä laskien kätensä hänen olalleen.

Annesa vapisi kiireestä kantapäähän. Ukko tunsi sisimmässään ikäänkuin tuon vavistuksen kaikua ja vaistosi taas totuuden. Mutta hän tunsi enemmänkin syvää alakuloisuutta kuin kammoa. Ja vanhan erakon herkkä, yksinkertainen sielu heltyi sääliväksi ja kasvoi sankarilliseksi tuon naisen surun näkemisestä, joka lepäsi hänen jalkojensa juuressa kuin haavoittunut karitsa.

— Nouse ja tule perästä, hän sanoi tyynesti. Jollet ole rikollinen, ei sinun tarvitse pelätä.

Annesa nousi katsellen ympärilleen, ja hän tunsi, että hänen täytyi kysyä paimenelta neuvoa. Osaaottava sydän oli tänä hirvittävän hädän hetkenä suuremmanarvoinen kuin kaiken maailman asianajajat.

— Setä Castigu, sanokaa minulle, mitä minun pitää tehdä!

— Vaieta, lapsukaiseni, vanhus virkkoi painaen sormen huulilleen. Toistaiseksi vaieta. Ja nyt piilotan sinut, niinkuin haluat. Sinun täytyy pysyä siellä, minne sinut vien, ja olla ääneti kuin kallio, kunnes palaan. Piilotan sinut kiven koloon, niin että saavat etsiä sinua kuin mereen pudonnutta neulaa. Tuon sinulle ruokaa ja juomaa niin kuin korppi, joka toi Eliakselle leipää.

Paimen meni majaan, otti tammiastian ja ohraleivän ja alkoi kävellä metsään päin. Annesa seurasi häntä muistellen kerran ennen kulkeneensa poikki tämän puuttoman kedon, jolla kasvoi heinää ja kuivia ohdakkeita, ja nähneensä tuon metsän ääriviivat, joka levisi mustana pilvenä hopeataivaan alla.

Kuu kumotti kirkkaasti. Mutta kaukana alkoi kohoilla leveitä, hopeanhohtoisia sumuvöitä, ja kun molemmat olivat saapuneet aukean toiseen reunaan, he näkivät puunrunkojen lomitse hopeisen usvameren, josta Gonare-vuori kohosi sinisenä pyramidina. Annesa vavahti. Tämä oli sama tie, jota he Paulun kansa olivat kulkeneet sinä päivänä, rakkautensa ensimmäisenä päivänä.

"Teimme silloin kuolemansynnin. Jumala on laskenut kätensä raskaasti päällemme rangaisten meitä"!

He saapuivat jättiläisen haudalle, joka törrötti suunnattomana salaperäisenä möhkäleenä kirkkaassa kuutamossa. Ukko Castigu kiipesi kalliolta toiselle melkein vetäen perässään surun ja kyynelten sokaisemaa naista.

— Miksi yhä itket? Älä pelkää, kun kerran sanon! Saatpa nähdä! Astu varovasti, ettet kompastu. Onhan sinulla hyvät silmät.

Annesa tunsi kivien liikahtavan jalkojensa alla samoin kuin silloin, ja hänestä tuntui, että hän minä hetkenä tahansa saattoi syöksyä syvään kuiluun. Todellakin he kulkivat juuri äkkijyrkänteen reunaa. He kiipesivät sen kivimöhkäleen juurelle asti, joka näytti ruumisarkulta. Sitten he laskeutuivat sen toisella puolen rinnettä alas ja joutuivat kahden kallioseinän väliin. Taivaanlaelta loistava kuu valaisi ahdasta kalliopolkua. Paimen asteli varovasti pysytellen lähellä kallioseinää. Äkkiä seinään avautui aukko, koko toinen puoli vuoren rinteestä tuli näkyviin, laakso toisensa jälkeen, toisia vuoria, varjoja ja usvia, ja kuutamo loi tähän suurenmoiseen maisemaan jotakin salaperäisen haaveellista. Annesa pyyhki silmiään ja katsoi alaspäin. Ukko Castigu hyppäsi kalliolohkareelle ja auttoi Annesaa laskeutumaan perässä. Taaskin he kulkivat vuorenpaltaalla kuilun reunalla ja päätyivät lopulta rotkon matalalle ja leveälle aukolle.

— Katsohan! Kun olet mennyt tuonne sisälle, tukin aukon kivillä ja risuilla, paimen selitti. Silloin ei kukaan aavistakaan, että siellä on elävä olento.

— Minua niin peloittaa! Annesa valitti.

— Mitä sinä pelkäät? Ei kukaan muu kuin piru itse löydä sinua täältä.
Tule!

Hän kyyristyi kadoten aukkoon. Annesakin kumartui, ja paimen tarttui hänen käsivarsiinsa ja veti hänet rotkoon.

Annesa ei nähnyt matalaa luolaa, jommoisia vuoristorotkot tavallisesti ovat, vaan eräänlaisen nelikulmaisen huoneen, jonka seininä olivat ihmeellisesti ryhmittyneet kalliolohkareet. Paitsi oviaukkoa oli kahden kivilohkareen välissä halkeama, johon ihmisen pää juuri mahtui. Annesa kurkisti varovasti siitä ulos. Rotkon alapuolella hän näki kuin paikoilleen jähmettyneen hirvittävän kivimöhkälevyöryn, joka ulottui melkein laakson pohjaan asti. Siellä täällä kuutamossa vaaleina kiiltelevien kivilohkareiden halkeamista pisti esiin mustia tammenoksia ja pensaita, jotka näyttivät kivettyneiden olentojen pörröiseltä tukalta. Himmeää valoa tunki rotkoon halkeamasta, mutta ukko Castigu raapaisi tulta tikulla valaisten luolaa ylhäältä alas. Silloin Annesa näki rotkon perällä tuhkakasan ja sen vieressä seinää vasten asetetun kiven, merkkejä siitä, että ihmisiä oli aikaisemminkin käynyt täällä. Toisetkin olivat siis jo käyttäneet rotkoa piilopaikkanaan jättäen sinne ahdistuksensa ja pelkonsa muistot. Annesa istuutui kivelle kuin sovitusalttarille. Paimen lähti pois, mutta Annesa ei tuntenut enää olevansa aivan yksin, hän kun jalallaan hipaisi tulisijan jäännöksiä, jonka liekki ehkä oli valaissut hänen oman tuskansa ja rikkomuksensa kaltaista kärsimystä.

* * * * *

Hetket kuluivat. Annesa ajatteli: "En ole ainoa rikoksellinen maailmassa. Monet muut miehet ja naiset ovat tehneet syntiä, rikkoneet ja tehneet pahaa. Mutta kaikki eivät ole saaneet sellaista rangaistusta, jota minä olen kärsinyt ja saan edelleen kärsiä. Miksi tällainen kohtalo on tullut juuri minun osakseni?"

Mutta hän oli jo melkein alistunut kohtaloonsa. Hän tiesi, mitä hänen oli tehtävä. Toistaiseksi hän ei voinut muuta kuin odottaa. Setä Castigu epäilemättä antaisi hänelle hyviä neuvoja. Ja jos osoittautuisi välttämättömäksi, hän antautuisi oikeuden käsiin. Entä sitten? Hän ei jaksanut ajatella tuota sitten. Hän oli uupunut, uni oli valtaamaisillaan hänet. Mutta silti hänestä tuntui mahdottomalta nukkua tuolla laakealla kivellä, tuossa piilopaikassa, johon todennäköisesti toiset pahantekijät olivat kätkeneet ahdistuksensa huohottaen kuin villieläimet, joita armottomat metsästäjät ajavat takaa.

— Kuinka voisin nukkua täällä, kun hyväntekijäni ovat teljettyinä paikkaan, joka on tätä luolaa paljoa kamalampi? hän ajatteli jälleen. Mutta tämä ajatus haihtui oitis, ja hän kuvitteli näkevänsä halkeaman laajenevan ja partaisten kasvojen ilmaantuvan näkyviin kivilohkareen takaa.

Hän koetti liikkua, mutta ei voinut. Sitten kaikki ajatukset hälvenivät hänen aivoistaan; hän näki vain edessään hopeanhohteisen sumun metsän takana, Gonare-vuoren särmäkartion ja jättiläisen haudan.

Hän kuvitteli olevansa hereillä, vaikka olikin vaipunut horrostilaan. Ja hän vaelsi vaivalloisesti horroksissaan kammottavilla vuorilla ja näki tuhansia kummallisia seikkoja. Äkkiä hän avasi silmänsä, ja vilun väristys puistatti häntä.

Punasinervä sarastus heijastui kelmeänä rotkoon. Annesa nousi ja katsoi ulos halkeamasta. Vallitsi syvä hiljaisuus. Taivas oli pilvien peitossa. Valkoiset usvavyöt kiersivät siellä täällä laaksossa ja vuorten kuvetta kuin hopeiset joenuomat.

Kuilun syvyydestä alkoi äkkiä kuulua valittavaa kirkunaa. Annesa vetäytyi pois raon äärestä ja istuutui jälleen kivelle odottamaan. Äsken hän oli unenhorroksissa kuvitellut liikkuvansa ja näkevänsä hirvittäviä asioita, nyt hän taas todellisuuteen palattuaan luuli näkevänsä unta.

Epämääräiset ja sekavat harhakuvat liitivät hänen säikähtyneiden silmiensä ohi. Halkeaman edessä kohoavan kallion ääripiirteet muistuttivat Annesasta hänen uhrinsa kasvojen sivukuvaa. Ukko Zua oli yhä vielä elossa ja istui talon oven edessä don Simonen ja setä Cosimun kanssa ja kertoi äkäisellä äänellään sotaseikkailujaan:

— … Äkkiä rupesi rumpu pärisemään, sitten toinen, sitten tuhat rumpua… aivan kuin olisi koittanut tuomiopäivä, jolloin Jeesus Kristus tulee taivaasta maan päälle ja vuoret halkeavat. Kaikki kavahtivat pystyyn, aivan kuin sielut, jotka odottavat tuomiohetkeä…

Annesa kuvitteli istuvansa ulko-oven kynnyksellä kuuntelemassa kaamean kauhun vallassa. Hän ei uskonut Jumalaan eikä viimeiseen tuomioon, mutta silti vanhuksen sanat säikyttivät häntä.

Viimein ukko Castigu palasi.

— Hei, rosvo! hän virkkoi leikkisästi ryömiessään rotkoon kädessään kannellinen saviastia. Poliisi tulee!

— Setä hyvä, älkää puhuko noin, Annesa rukoili painaen käsiään sydämelleen — ei tässä ole leikinlasku paikallaan. Kertokaa, kertokaa!

— Don Paulua ei ole vielä saatu pidätetyksi, mutta häntä etsitään kaikkialta. Sinuakin etsitään. Kaikki lähitalot on tarkastettu, täti Annan hökkeli, kirkkoherra Virdiksen pappila, Franchisca Perran asunto…

Annesa kuunteli silmät levällään, kuin olisi juuri kavahtanut unesta.

— Missähän Paulu on? Missä luulette hänen piileskelevän?

— Kyyhkyseni, kaiketi täällä housuntaskussani! vanhus vastasi pistäen käden taskuunsa. Kuinka voit kuvitellakaan, että minä tietäisin? Juo vähän maitoa ja syö pala leipää.

— Kertokaa nyt minulle! Annesa tiukkasi. Kävittekö kylässä?

— Kävin kuin kävinkin. Puhuin pastori Virdiksen kanssa. Hän luulee, että koko juttu nukkuu nahkoihinsa, sillä hän pitää teitä kaikkia syyttöminä. Tänään tulee Nuorosta kaksi lääkäriä toimittamaan ruumiinavauksen. Muutaman tunnin kuluttua veljenpoikani Ballore tulee tänne tuomaan tietoja. Sitten taas minä vuorostani käyn täällä.

Annesa laski maitoruukun ja leivän syrjään voimatta maistaa mitään.

Kädet helmassa ja silmät tuijottaen tyhjään avaruuteen hän istui liikkumattomana, mutta nyt hän ei enää uneksinut.

— Jollei mitään ole tapahtunut, ei voi mitään seuratakaan.

Nuo toiset saattoivat toivoa; hän ei enää toivonut.

"He etsivät minua etsimistään", Annesa ajatteli tuntien melkein ruumiillista inhoa. — "Loppujen lopuksi he löytävät minut täältä tai jostakin muualta. On ehkä parasta, että lähden pois. Hän, vainaja, puhuu nyt ja ilmaisee oppineille lääkäreille salaisuuden. Sitä varten hänet on kaivettu haudasta. Hän puhuu, hän puhuu!"

Ja yhä vielä Annesa tunsi vihaavansa häntä.

"He ovat etsineet minua vanhan täti Franchiscankin luota. Eukkoparka, mitähän hän ajatellee minusta"?

Hän kuvitteli näkevänsä tuon sairaan, vanhan naisen; hän oli usein käynyt viemässä tälle ruokaa ja siivoamassa hänen kurjan mökkinsä. Franchisca oli yhtä hyvä ja kärsivällinen kuin hengenahdistusta poteva ukko oli ollut ärtyisä ja häijy. Joka kerta kun Annesa vei vanhalle naiselle ruokaa, tämä suuteli hänen kättään ja itki kiitollisuudesta.

"Jospa vainaja olisi ollut samanlainen!" tyttöpoloinen ajatteli. "Ja mitä täti Franchisca nyt sanookaan? Hän kaiketi vuodattaa kuumia kyyneliä muistellessaan suudelleensa minun kättäni".

* * * * *

Myöhemmin Annesa tunsi janon kuivaavan kurkkuaan ja joi vähän maitoa. Syvän hiljaisuuden rohkaisemana hän pisti päänsä ulos kallion raosta ja katseli kauan rotkon jyrkkää rinnettä. Päivä oli autereinen ja kuuma. Merenrannikon liituvuoret näyttivät tulevan lähemmäksi. Syvällä avaran laakson pohjalla erottui tien uoma, pensastoja, puro, mutta vuoren kaltaalla aallehti usvia ja varjoja, jotka näyttivät isoilta kallioille levitetyiltä verhoilta. Valittava kirkuna, jota Annesa oli kuullut päivänkoitteesta alkaen, kaikui nyt terävämpänä ja selvempänä ja kuulosti ihmisääneltä.

Hän alkoi jo luulla sitä paimenen hätähuudoksi, mutta huomasi samassa kaksi korppikotkaa, jotka olivat tehneet pesänsä kallion komeroon. Linnut ajelivat takaa toisiaan lennellen puusta puuhun alempana kuilussa. Mutta äkkiä koiras lenti korkealle yläilmoihin ikäänkuin tähystysretkelle, laskeutui sitten alas ja alkoi räpytellä naaraan ympärillä. Tämä houkutteli sitä valittavalla kirkunallaan, joka uhkui hurjaa hellyyttä.

Tämän jälkeen molemmat rakastelevat linnut kohosivat lähellä rotkoa kasvavan rautatammen latvaan, ja niiden lemmenhuudot tuntuivat luovan eloa koko jylhän suuripiirteisen maiseman yksinäisyyteen.

Annesa ajatteli rakastettuaan, joka samoin kuin hän piileskeli jossakin tuntemattomassa paikassa, ja tunsi menetetyn onnensa koko haikeuden.

— He julistavat tuomioni ja telkeävät minut kaukaiseen vankilaan.

Siellä hän muistelisi Pauluaan niin kuin langenneet enkelit Herraa
Jumalaa. Eikä hän enää koskaan saisi mitään tietoa hänestä, sillä eihän
Paulu enää voisi edes ajatella häntä, murhan tekijää!

— Miksi teinkään sen? hän kysyi itseltään langeten polvilleen. Jumala sanoo: "Älä tapa, älä tee huorin". Minä olen ummistanut silmäni Jumalan valolta ja langennut, samoin kuin kaikki, jotka eivät varo askeliaan.

Annesa heltyi jälleen itkuun ja löi otsaansa kallioon. Mutta hänen sisimmässään alkoi jo koittaa himmeä valo kiinnittäen hänen katseensa kauas etäisyyteen, ohjaten häntä, samoin kuin majakan valo opastaa merenkävijää kautta pimeän, keskellä myrskyisän meren riehuvaa raivoa.

VIII

Ukko Castigu palasi vasta auringonlaskun tienoissa. Annesa pani merkille, että hän oli totinen ja levoton.

— Ovatko vanginneet Paulun?

— Hän ilmoittautui vapaaehtoisesti. Siinä hän teki typerästi.

— Miksi niin typerästi? Uskotteko kenties, että hän on syyllinen? No niin, saammehan nähdä, kun lääkärit ovat tarkastaneet ruumiin ja kuollut tekee tunnustuksensa. Sittenhän saamme nähdä, onko ukko piesty kuoliaaksi, saamme nähdä, mitä ruumis puhuu.

— Sinä hourit, Annesa. Annahan tunnustella valtimoasi: sinussa on kuumetta. Etkä ole kajonnut ruokaan. Miksi?

Ukko Castigu koetteli hänen valtasuontaan ja loi häneen terävän katseen. Annesa tuijotti takaisin, silmät surullisina, heijastaen tuskaa ja heikkoutta. Hän irroitti kätensä paimenen kourasta, painoi sitä hänen povelleen, työntäen häntä luotaan ja huutaen:

— Tekin siis uskotte, että he ovat syyllisiä! Te, kurja mies, joka olette syönyt heidän leipäänsä ja nukkunut heidän kattonsa alla! Kuka sitten enää uskoo heidän viattomuuteensa?

— Rauhoitu nainen! Olet raivoissasi, minkä hyvin käsitän, mutta älä suutu minulle. Malta mielesi ja kuuntele; punnitaan sitten yhdessä asiaa. Ei kukaan usko lujemmin kuin minä, että isäntäväkesi on viaton. Itkin koko menneen yön ja koko tämän päivän. Itkin heidän onnettomuuttaan, niinkuin itketään vainajia. Kuule siis, mitä neuvon: Sinun pitää puhua pappi Virdiksen kanssa.

Annesa rauhoittui, istuutui jälleen kivelle, mutta ei sanonut mitään. Hän puristi huulensa yhteen ikäänkuin estääkseen itseään huomaamattaan puhumasta. Paimen kumartui häneen päin laskien kätensä hänen päälaelleen.

— Mitä sanot, Annesa? Minun mielestäni…

Annesa pudisti päätään.

— Alussa pidit kovaa ääntä, nyt vaikenet kuin muuri. Minähän tosin kehoitin sinua vaikenemaan. Mutta eilisestä on tapahtunut paljon asioita.

— Minulla ei ollut eilen, ei ole tänään eikä koskaan tule olemaan kenellekään sanottavaa yhtään mitään! hän huudahti käheästi. Miksi tahdotte, että puhuisin papille?

— Neuvotellaksenne, mitä on tehtävä.

Annesa pudisti toistamiseen päätään.

— Joka tapauksessa minä tänä iltana tai huomenna lähden kylään: saan kaiketi silloin tietää jotakin.

— Älkää vain sanoko, että minä olen täällä. Otitte minut turviinne, älkää siis ilmiantako minua. Se olisi Juudaksen työ.

— Mokomaan puheeseen ei kannata vastata! paimen virkkoi paheksuen. Sitten hän heltyi, hyväili hänen otsaansa ja lykkäsi maitoastian hänen eteensä. Sinussa on kuumetta. Jätän tähän viittani, myöhemmin tuon sinulle olkipatjan. Älä pelkää. Täällä olet yhtä hyvässä turvassa kuin äitisi kohdussa.

Huolimatta paimenen rauhoitteluista ei Annesa tuntenut oloaan turvalliseksi. Hänestä tuntui, kuin hän olisi ollut jonkin kivihirviön kohdussa tai teljettynä samankaltaiseen hautaan kuin vuoren huipulle haudattu jättiläinen. Hänetkin oli kurjan kohtalon katala juoni johtanut tähän hautaan. Mutta niin kauan kuin voimia riitti, hän aikoi kapinoida sitä vastaan ja taistella. "Ukko Castigu on arvannut kaiken", hän tuumi itsekseen. "Hän tahtoo, että tunnustaisin kaiken papille. Mutta minä en tahdo… en ainakaan vielä".

Toinenkin kuumeen ja ahdistuksen täyttämä yö kului. Annesa tunsi voimiensa olevan loppumaisillaan. Kivilohkareet tuntuivat murskaavan hänet painollaan, ja hän kuvitteli, että vankila oli juuri tämäntapainen elinaikainen lymypaikka. Kuumehoureet kiihoittivat häntä pakenemaan. Hirvittävä painajainen tuntui tukehduttavan hänet. Hän luuli makaavansa mustan peitteen alla, jonka päällä lepäsi hänen uhrinsa. Kolme lääkäriä oli kumartuneena sen yli mutisten outoja sanoja. Hänen täytyi paeta. Mutta minne? Koko maailma oli täynnä vaaroja ja kauhua.

Uusi päivä valkeni, ja taas aurinko meni mailleen. Ukko Castigun tuomat uutiset olivat aina lamauttavia. Hän ei tiennyt mitään lääkärien toimittamasta ruumiin tarkastuksesta eikä pitkistä kuulusteluista, joilla tutkintatuomari kiusasi syytettyjä.

— Ehkä jo huomenna entinen isäntäväkeni viedään Nuoron vankilaan. Ajattele, Annesa, ajattele, ukko Castigu vaikeroi pannen epätoivoissaan kätensä ristiin. Don Simone ja donna Rachele kahleissa vanginkuljettajan rattaille kuin tavalliset raa'at pahantekijät! Siitä jo kivetkin voivat heltyä kyyneliin.

— Mitä siis on tehtävä? vanhus toisti.

He loivat toisiinsa epätoivoisia katseita. Sitten Annesa virkkoi:

— Mutta entä sukulaiset, miksi eivät he tule väliin ja hanki asianajajaa?

— Sukulaiset? Etkö tiedä, ettei rakkailta sukulaisilta yleensä voi odottaa mitään. Ei yksikään heistä ole liikuttanut pikkusormeaankaan. Ainoastaan pastori Virdis on yrittänyt auttaa heitä. Mutta mitä hän voi tehdä? Kuulehan, tyttö, minun melkein tekisi mieleni ottaa syy omille niskoilleni pelastaakseni heidät…

— Silloin sanottaisiin, että te vain olette ollut rikostoverina,
Annesa sanoi surullisesti.

Tuo vilpitön kansanmies, joka ei nähnyt muuta pelastuskeinoa, tahtoi uhrata vapautensa rakastetun entisen isäntäväkensä hyväksi. Hän tuli taas kolmannen päivän iltana rotkoluolaan ja istuutui Annesan viereen.

— Mitä teillä on kerrottavana? tämä kysyi ääni entistään kumeampana.
Mitä uutta?

— Kaikki sanovat, että sinun pitäisi antautua oikeuden käsiin. Koska hän lymyilee, hän varmaankin tietää jotakin, niin he ajattelevat. Pastori Virdiskin on sitä mieltä. Hän se juuri kehoitti Paulua vapaaehtoisesti palaamaan ja toivoo sinunkin tekevän samoin.

— Mitä hän sitten tietää minusta?

— Annesa, hän tietää, että minä tapaan sinua…

— Te olette siis pettänyt minut! Annesa huusi kavahtaen pystyyn.
Olette Juudas, vielä pahempi kuin Juudas. Olette pettänyt naisparan.
Nyt ei enää muuta kuin sidotte minut ja jätätte oikeuden käsiin.

— Älä nyt joutavia, vanhus virkkoi tyynesti ja surullisesti. Kuulehan! En minä ole pettänyt sinua. Kävin pastori Virdiksen luona, hän kun on ainoa ihminen, joka välittää onnettomasta isäntäväestämme ja tahtoo pelastaa heidät hinnasta mistä tahansa. Omalla kustannuksellaan hän on kutsunut puolustusasianajajan Nuorosta. Hän myöskin neuvoi Paulua vapaaehtoisesti palaamaan. Hän sanoi minulle: "Antaisin kymmenen vuotta elämästäni, jos saisin tilaisuuden puhua Annesan kanssa; hän ehkä on ainoa, joka voisi pelastaa hyväntekijänsä. Heidän kohtalonsa on hänen käsissään aivan kuin lelu lapsen käsissä". Annesa, kallista korvasi kahden rehellisen miehen sanoille! En minä eikä Virdis ole koskaan tehnyt epärehellistä tekoa, emmekä nytkään aio ruveta tekemään pahaa emmekä vainoamaan onnetonta naista. Itsehän muutoin sanoit, että ajattelet vain, miten saisit heidät pelastetuksi. Sama on meidänkin tarkoituksemme. Niin, Annesa, heidät on pelastettava.

Annesa itki nojaten päätään kallioon. Hän vaistosi, että vanhus oli oikeassa. Mitä hän oikeastaan odotti? Kolme päivää oli kulunut, eikä hän ollut tehnyt mitään, ei ollut yrittänyt mitään heidän auttamisekseen. Nyt täytyi lähteä liikkeelle ja voittaa se synkkä luonnonvaisto, joka pakotti häntä piileskelemään haavoittuneen pedon lailla.

— Jollet uskalla palata kylään, pastori Virdis tulee tänne. Eihän muutoin kukaan pakota sinua tekemään, mitä et itse tahdo. Mutta onhan sinulla toki omatunto. Mitä se kehoittaa sinua tekemään?

— Sitä en saa sanoa teille! Annesa vastasi nousten ylpeänä. Pyytäkää pappia tulemaan tänne.

* * * * *

Heidän kohtaamisensa tapahtui pienen autiona olevan vuoristokirkon pylväskäytävässä.

Oli vielä melkein pimeä. Kuu laski harmaansiniselle taivaanrannalle, jota reunustivat tummat pilvet. Idässä häämöitti jo meri vaaleana ja utuisena. Olisi voinut luulla, että oli myöhäinen iltahämärä.

Pappi Virdis oli tullut vuorelle jalan ja oli kiivetessään kaatunut ja satuttanut kätensä. Mutta vähät siitä; hän oli tottunut sellaisiin pieniin tapaturmiin. Kävellä taapertaessaan tämä pyylevä mies kompastui helposti varsinkin yöllä loukaten itseään. Jos hän taas liikkui ratsain, hevonen usein kompastui, terävä rautatammen oksa raapaisi hänen kasvojaan tai riuhtaisi valetukan päästä. Ilkeät ja heikkouskoiset ihmiset hokivat, että nämä pienet vahingot aina sattuivat kunnon hengenmiehelle päivällisen tai illallisen jälkeen. Tosiasia oli tällä kertaa kuitenkin se, että sekä päivällisestä että illallisesta oli kulunut hyvän aikaa, mutta hän oli vain kaatunut, vaikka oli kuutamo ja vaikka ukko Castigu oli hänen oppaanaan.

Annesa tapasi kirkkoherran istumasta pienen kirkon pylväskäytävän matalalla muurilla, kauhtana käärittynä polviin asti, tuttu puna- ja siniruutuinen nenäliina kiedottuna vahingoittuneen käden ympärille. Hän rukoili ääneen ja loi katseensa kauas aukosta näkyvää taivaanrantaa kohti, jossa kuu teki laskuaan kelmeänä ja alakuloisena.

Annesan tullessa pappi tuijotti häneen pienillä harmailla silmillään, mutta ei silti näyttänyt huomaavan häntä yhä edelleen hartaasti rukoillessaan. Annesa katseli häntä hämmästyneenä: pappi näytti muuttuneelta. Hän ei ollut niin pullea eikä turpea kuin tavallisesti. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, melkein kelmeät, ja posket riippuivat velttoina. Hänen leukaansa oli alkaen suupielistä ilmestynyt kaksi uutta, syvää ryppyä. Hän näytti suuttuneelta ja surulliselta, mutta se tuntui lapsen suuttumukselta ja surulta.

— No niin! hän äkkiä virkkoi kooten käteensä pienen, mustan rukousnauhansa.

— Tässä nyt siis ollaan. Tule lähemmäksi, tähän näin!

Annesa istuutui hänen viereensä muurin reunalle. Siitä hetkestä he eivät enää katsoneet toisiinsa, molemmat vain tuijottivat kolkkoon kaukaisuuteen, missä kuu himmeni himmenemistään ja taivas oli harsojen peitossa, jotka toinen toisensa perästä hitaasti vaipuivat etäisimpien vuorten taakse.

Annesa alkoi puhua:

— Minua suuresti pahoittaa, että olette vaivautunut tulemaan tänne vuoristoon asti. Oletteko vielä loukannut kätenne? Jospa olisin tiennyt! Mutta eilisiltaan asti pelkäsin. Olen heikko nainen, arvoisa kirkkoherra. Antakaa minulle anteeksi. Viime yönä ajattelin tarkoin tilaani ja olin jo päättänyt palata kylään, mutta setä Castigu neuvoi minua edelleen pysymään lymypaikassani. Tahdoin itse ilmoittautua poliisille, koska se kerran tahtoo vangita minutkin.

— Kerro nyt minulle kaikki, nipasta napaan! vanha pappi kehoitti.

Annesa kertoi, miten hän oli paennut tänne vuorille.

— Tahdon kuulla enemmän. Kerro minulle, millä tavoin vanhuksen kuolema tapahtui.

— Johan tiedätte sen…

— Yhdentekevää. Kerro kuitenkin.

Annesa alkoi puhua soinnuttomalla, kylmällä äänellä toistaen kaiken, minkä oli sanonut "hyväntekijöilleen".

— Tämä on totinen tosi. Siinä tein väärin, etten heti kutsunut talon väkeä kokoon, kun huomasin vanhuksen kuolleeksi.

Pappi Virdis kuunteli ja hengitti syvään, melkein läähättäen. Annesa ei katsonut häneen, mutta kuuli väsyneen miehen huohotuksen, ja hänestä tuntui, ettei pappi vähääkään ottanut huomioon, mitä hän sanoi.

— Sinä et puhu totta, Annesa, hän huomautti lopulta, liikahtamatta, yhä nojaten selkäänsä ja päätään kiviseinään. Minä olen tullut tänne ainoastaan kuullakseni totuuden.

Annesa ei vastannut.

— Kuule, Annesa! Minä en esiinny täällä tuomarina enkä ripittäjänä. Tuomari kyllä osaa temmata totuuden suustasi kuin madonsyömän hampaan, ennenkuin itse huomaatkaan. Rippi-isän puoleen voit kääntyä, silloin kun siihen tunnet tarvetta. Olen tullut tänne ainoastaan ihmisenä — ihmisenä, joka rakastaa lähimmäisiään ja tahtoisi auttaa heitä. Jos näet vanhuksen kaatuvan, totta kai tahdot auttaa häntä? Jollet niin tekisi et olisi ihmisolento, vaan järjetön elukka. Mutta riittää jo. En ole tullut tänne saarnaamaan. Tulin vain sanomaan, että tahdon auttaa hyväntekijöitäsi ja auttaa heitä, kaatuneita, nousemaan. Ja siinä sinun tulee auttaa minua.

— Tuon kaiken tiedän, ja olen valmis tekemään, mitä voin. Mitä minun pitää tehdä? Enkö ole tähän asti noudattanut hyväntekijöitteni neuvoja? He kehoittivat minua piilottautumaan, ja niin olenkin tehnyt. He kehoittivat minua vaikenemaan, ja olen vaiennut.

— No niin. Mutta nyt sinun on puhuttava. Sinun on tunnustettava totuus. Siinä kaikki.

— Sen olen jo tehnyt, Annesa vakuutti.

Silloin pappi hiljensi ääntään.

— Ei! Annesa, sinä et ole sanonut totuutta. Minä kuitenkin tiedän sen ja olen aavistanut sitä jo vuosikausia, olen nähnyt sen totuuden kasvavan rinnan sinun kanssasi, ja se on peloittava totuus. Se on kuin käärme, joka on kasvanut ja varttunut kilvan sinun kanssasi ja kietoutunut ruumiisi, käsivarsiesi ja kaulasi ympäri ja on sama kuin sinä itse. Nainen ja käärme… se olento, jonka nimi on Annesa.

— Herra pastori, älkää puhuko noin! Annesa rukoili silmät levällään, loukkautuneena ja samalla peloissaan. Mitä minä sitten olen tehnyt?

— Mitäkö olet tehnyt? Sen tiedät sanomattanikin. Tunnet kai tarinan käärmeestä, joka puremallaan myrkytti sen miehen, joka oli kätkenyt sen povelleen. En aio ruveta saarnaamaan, johan sen sanoin, mutta yhden asian mainitsen sinulle. Paulu tuli hakemaan turvaa minun kodistani, kun joku oli varoittanut häntä. Minä otin hänet turviini, samoin kuin ukko Castigu tarjosi sinulle suojapaikan. Koettelemuksen hetkenä hän ilmaisi minulle kaikki.

— Mitä hän on voinut sanoa? Että Paulu ja minä olemme rakastaneet toisiamme? Mutta enkö ole muuten aina täyttänyt velvollisuuttani? Mitä pahaa olen tehnyt?

— Nyt käärme puhuu! Mitäkö pahaa olet tehnyt? Olet tehnyt syntiä. Eikö se mielestäsi ole mitään?

— No niin, olen tehnyt syntiä. Mutta olen vahingoittanut vain itseäni.

— Mutta sinulla ei ollut sen enempää oikeutta vahingoittaa itseäsi kuin muitakaan. Jumala on antanut sinulle puhtaan sielun, mutta sinä olet tahrannut sen ja tahdot laskea sen Herran eteen saastaisena riepuna. Olet painautunut lokaan, olet kohdellut itseäsi kuin pahinta vihamiestäsi.

— Se on totta, se on totta!

— Tämä on kaikkein suurin rikoksesi. Sielusi on ulkoapäin valkeaksi sivuttu, mutta sisältä se on mätä kuin ruumis haudassaan. Ja se on turmellut ja saastuttanut sinut. Valkeaksi sivuttu hauta: ulkoa hyvä nähdä, mutta täynnänsä kuolleitten luita ja raadollisuutta.

— Herra pastori! Herra pastori! Annesa vaikeroi kätkien kasvonsa käsiinsä.

— Anna minun jatkaa! Puhun sinulle näin siksi, että tiedän sinun ymmärtävän minua. Joku toinen nainen ei olisi minua ymmärtänyt, mutta sinä olet erilainen kuin muut, olet älykäs; ja ehkä jo monesti olet itseksesi sanonut samaa, mitä minä nyt sinulle toistan. Annesa, enkö ole monesti torunut sinua, kun et ole käynyt kirkossa etkä ole rukouksin kääntynyt Herran puoleen! Jo vuosikausia sitten eksyit oikealta tieltä, ja minä seurasin sinua, tai oikeammin, odotin sinua palaavaksi. Mutta en olisi uskonut, että niin sokeasti syöksyisit kuilun pohjaan. Kuka nyt voi sinua pelastaa?

Annesa ei vastannut. Vanhan papin sanat olivat yksinkertaiset, jopa jokapäiväiset, ja hän oli lausunut ne monta kertaa ennenkin. Mutta nyt hänen äänensä oli vakava ja vakuuttava, ja siinä väreili enemmän sääliä kuin soimausta, enemmän surua kuin sääliä. Jokainen hänen sanansa vajosi Annesan sydämeen kuin kivi suohon puhkaistuaan ensin sen kolkon, pahalle löyhkäävän, lokaisen pinnan.

— Jumala yksin voi sinut pelastaa, pappi jatkoi yhä hiljentäen ääntään. Sinä olet tehnyt itsesi syypääksi hairahdukseen toisensa jälkeen, sillä sellainen on sen ihmisen kohtalo, joka eksyy vääryyden tielle. Mutta ainoastaan kuolleiden on mahdoton nousta; elävät kohoavat jälleen pystyyn langettuaan, sairaat voivat parantua. Sanoin äsken, että sielusi on kuollut, mutta se oli väärin sanottu, sillä sielu ei kuole. Mutta sinun sielusi on sairas, siihen on tarttunut rutto, joka myrkyttää koko ilman ympärilläsi. Koettakaamme parantaa se. Annesa, vastaa kysymykseeni: Uskotko Jumalaan? Et vastaa. Vakuutan sinulle: En ole nyt sinun rippi-isäsi enkä tuomarisi, vaan lääkärisi.

— En tiedä, Annesa vastasi. Totta kyllä en enää moneen vuoteen ole uskonut Jumalaan, kun liian monet onnettomuudet ovat kohdanneet meidän perhettämme, aivan kuin salama olisi iskenyt moneen kertaan samaan puuhun. Niin, liian monet! Ja kuitenkin hyväntekijäni ovat rehellistä, Jumalaa pelkäävää väkeä. Miksi Herra on siis heitä kiduttanut ja yhä edelleen ahdistaa heitä? Mutta näinä päivinä olen joskus ajatellut Jumalaa, ja nyt luulen, että olette oikeassa, herra pastori, mutta en ole häijy, niinkuin näytte arvelevan. Olen tehnyt pahaa itselleni, mutta ainoastaan voidakseni tehdä hyvää toisille. Ja sanon vielä kerran, että olen valmis; sanokaa vain, mitä minun on tehtävä. Pitääkö minun sanoa, että olen tappanut ukko Zuan? Olen valmis. Sanon näinikään: 'Vihasin häntä, ja tapoin hänet. Pankaa minut rautoihin, heittäkää minut pimeään vankilaan, niinkuin kivi kaivoon, älköönkä kukaan sitten enää kuulko minusta puhuttavan'. Mutta uskovatko he puhettani?

— He eivät usko sinua, sillä se ei ole totta.

— Mikä siis on totta? Mitä minulta vaaditaan, herra pastori? Annesa huusi, ääni karheana. Sanokaa se minulle!

— Sanon sen totisesti sinulle. Näin sinun tulee puhua: "Minä yksin olen syyllinen. En tappanut häntä vihasta, enkä rakkaudesta, vaan tavoitellen omaa itsekästä etuani. Olen käärme ja nainen, olen vuosikausia kierrellyt kielletyn puun ympärillä ja olen viekoitellut heikon miehen tekemään syntiä kanssani. Ja kyllästyttyäni lihanhimoon olen kohdistanut pyyteeni muuhun: Tahdon kahlehtia tuon miehen itseeni toisenlaisilla siteillä".

— En käsitä, en käsitä mitään, Annesa mutisi. Sanokaa se minulle toisin, selvemmin sanoin.

— No niin, sinun pitää sanoa näin: "Surmasin vanhuksen luulotellakseni ihmisille, jos rikos tulisi ilmi, että Paulu oli rikoksen tekijä ja että minä olin hänen rikostoverinsa. Tätä rikosta tahdoin käyttää aseena kahlehtiakseni hänet ainaiseksi itseeni".

— Vai sillä tavoin minun pitää sanoa? Ja luuletteko, että he uskoisivat sen?

— Totta kai, sillä sehän on totta.

Annesa kavahti pystyyn jäykkänä ja kalman kalpeana puristaen kädet nyrkkiin. Hänen silmänsä mulkoilivat ja loivat lopulta pappiin hurjan, lasimaisen katseen.

— Pastori Virdis! Pauluko on sanonut teille…? Hänkö se on? Tahdon tietää sen heti. Sanokaa minulle heti, ettei se ole totta; muuten…

Pappi ei liikahtanut, ei katsonut häneen. Selvällä äänellä, joka kuulosti ivalliselta, mutta oli surullinen ja aivan toisenlainen kuin se lempeä ja sääliä uhkuva ääni, jolla hän siihen asti oli puhunut, hän kysyi:

— Aiotko muuten tehdä minulle samoin kuin ukko Zua vainajalle?

Silloin Annesa luuli tajuavansa jotakin kauheaa: että pappi pelkäsi häntä kuin petoa, kuin vesikauhuista koiraa ja koetti tähdätä häneen iskun varovasti ja teeskennellen, ettei pelännyt häntä. Samassa hetkessä hän vaistosi rikoksensa koko kauheuden, ja hänestä tuntui, että hän todella oli sellainen käärme, johon pappi oli häntä verrannut.

— Katsokaa minua, Jumalan nimessä! Annesa sanoi ääni kähisten ja haukkoen henkeään, asettuen hänen eteensä ja pakottaen papin katsomaan häntä suoraan silmiin. Sanokaa minulle omantuntonne mukaisesti, uskotteko itse, mitä sanoitte? Jos te uskotte, jos Paulukin on sen uskonut, silloin pidän itseäni villipetoja pahempana. Sanokaa, sanokaa! Jos voitte vielä toistaa, minkä sanoitte, en enää epäröi, riennän kylään, heittäydyn polvilleni vankilan oven eteen ja rukoilen, että se avataan minulle kuin kirkon ovi.

Pappi oli kohottanut päänsä ja katseli onnetonta säälivin, mutta samalla tutkivin katsein. Annesan toivottomat silmät, hänen vanhenneet kasvonsa, koko hänen hento, värähtelevä olemuksensa eivät olleet viekkaan ja paatuneen rikoksellisen silmät, kasvot ja olento.

— Rauhoitu, Annesa, hän sanoi kohottaen sidottua kättään, olen voinut erehtyä; me ihmislapset saatamme kaikki erehtyä. Ja kuule nyt minua. Istuhan ja kuuntele. Paulu oli, niinkuin sanoin, yön luonani ja niin hyvässä piilossa, etteivät karabinieerit häntä tarkastuksessa löytäneet. Rauhoituttuamme puhuimme pitkälti kahdenkesken. Hän uskoi minulle kaiken. Hän kertoi edellisenä iltana palanneensa kotiin ja keskustelleensa sinun kanssasi Zuan nukkuessa. Hän oli sanonut sinulle saaneensa rahoja, uskonut sinulle tulevaisuudentuumansa, luvannut mennä kanssasi naimisiin. Mutta sinä et ollut uskonut häntä, vaan sanonut pelkääväsi, että hän lähtisi tiehensä ja unohtaisi sinut. Ja tuon keskustelun jälkeen vanhus kuoli. Saattaahan nyt siis olettaa, että sinä teit rikoksen estääksesi Paulua lähtemästä pois.

— Mutta mitä Paulu sanoi? Annesa kysyi.

— Hän piti sinua syyttömänä, ainakin hän niin sanoi.

— Herra pastori! Annesa sanoi peittäen kädellä kasvonsa, te olette arvioinut minut huonommaksi kuin olenkaan. Ukko Zua oli jo kuollut, kun Paulu palasi kotiin. No niin, hän jatkoi hetken kuluttua paljastaen kasvonsa ja kohottaen ääntään, sanon teille kaiken. Surmasin ukon, koska luulin siten pelastavani Paulun. Vähää ennen Paulu ratsasti ohi puhumatta minulle mitään. Ja sama kohtalo, joka johdatti minut tälle kirotulle seudulle, pakotti minut tulemaan siksi, mikä nyt olen. Halusinko ehkä sitä rikosta? En, en suinkaan, tein itselleni väkivaltaa, sillä se oli kohtalon määräys. Olisin tahtonut olla samanlainen nainen kuin muutkin, olisin tahtonut, että minulla olisi ollut isä ja äiti ja että olisin saanut elää rehellisesti. Miksi Jumala on säätänyt toisin, jos hän on olemassa?

— Jumala on antanut sinulle järjen, Annesa. Etkö tajua, että sinulla on järki, ja että itse olet luonut kohtalosi? Miksi et aina ole käyttänyt järkeäsi samoin kuin nyt? Sentähden, että luulit olevasi oma herrasi ja että saatoit tehdä, mitä ikinä halusit. Kaikki oli sinusta luvallista, kun et tunnustanut sinua korkeamman tahdon olemassaoloa. Ja nyt, kun huomaat olevasi sen orja, jota mainitset kohtaloksi, puhkeat valituksiin. Etkö käsitä, Annesa, että se, joka sinua ohjaa, on Jumala?

— Jumala? Älkää sanoko niin! Hän ei olisi sallinut ukon kuolemaa.

Pappi alkoi suuttua ja puhista.

— Sinä et kykene arvostelemaan Jumalan päätöksiä. Zuan hetki oli tietysti tullut, eikä meidän sovi arvostella hänen kohtaloaan. Ajattele itseäsi, Annesa! Sinun hetkesi ei vielä ole tullut, eikä se merkitse mitään, millä tavoin se tulee. Ajattele vain, että voisit astua Herran eteen sielu puhdistuneena kaikesta pahasta.

— Mitä minun on tehtävä? Olen valmis antamaan itseni ilmi ja tunnustamaan kaikki, mitä vaaditte.

— Mitäkö vaadin? Mitä minulla on tämän asian kanssa tekemistä? Sinä sanot totuuden, etkä mitään muuta.

— Mutta uskovatko he minua? Eivätkö he sano, että olen ollut vain rikostoveri? Olen aina tehnyt taitamattomasti, mitä olen tehnyt. En enää tahtoisi vahingoittaa toisia.

Hän ei enää rohjennut puhua hyväntekijöistään.

Pappi pudisti päätään. Hän loi katseensa kauas, ja näytti siltä, kuin hän olisi puhunut jollekulle kaukana olijalle: "Ei suinkaan".

— Et ole vielä ymmärtänyt minua, Annesa. Totuus, Annesa, totuus ennenkaikkea. Täytyy sanoa totuus, kävi miten kävi. Kärsitkö rangaistuksesi vai et, saavatko toiset vielä kärsiä sinun rikoksesi tähden, se kaikki on yhdentekevää. Se vain on tärkeää, että sinä kuljet suoraan tietäsi.

— Teen, niin kuin neuvotte, Annesa vastasi.

Mutta pappi ei enää näyttänyt kuuntelevan. Hän nousi, teki väsymystä ja kärsimystä ilmaisevan eleen ja katsoi edelleen kauas.

— Eikä nyt ole kysymys ainoastaan tästä, hän sitten jatkoi. Suurin rangaistus sinun on itsesi ottaminen hartioillesi. Jumala ei ole julma, niinkuin ihmiset. Hän sanoo langenneelle: "Nouse, ja varo uudelleen lankeamasta!" Sinulle Hän sanoo: "Nainen, olen avannut silmäsi näkemään, olen vapauttanut sielusi pimeästä, samoin kuin päivän sarastaessa puhdistan taivaan öisistä usvista. Nouse, mene, äläkä enää tee syntiä!"

Annesa huokasi ja pani kätensä ristiin.

Papin viime sanat herättivät hänessä syvemmän mielenliikutuksen kuin uhkaukset ja vertaukset, joilla hän oli höystänyt puhettaan.

— En enää tee syntiä, hän kertasi. Olenkin ajatellut tätä niin paljon näinä viime päivinä. Olen ajatellut, etten enää tahdo tehdä pahaa kenellekään.

— Se on hyvä, tyttäreni.

— Jos minut tuomitaan…

— Odotahan! pappi keskeytti kärsimättömästi kohottaen loukkautunutta kättään. On vielä aikaa. Ehkä asiat järjestyvät paremmin kuin osaamme ajatellakaan. Ajattele tällävälin sieluasi.

Pappi puhui edelleen huomauttaen, miten lyhyt ja täynnä pettymyksiä elämä on ja että ainoa onnemme on se, että uskomme tulevaan, ikuiseen elämään, olemassaoloon, jossa kaikki on totuutta, kaikki puhtautta, ja jossa oikeus on levinneenä kuin ilma maan ympärille.

Mutta Annesan ei enää tarvinnut kuunnella saarnoja. Sisäinen ääni kuiski hänelle lohdun sanoja ja viittoi tielle, jota hänen oli kulkeminen.

Pappi sanoi hänelle:

— Jottei tulostasi syntyisi turhia juorupuheita, tule kylään tänä iltana kenenkään huomaamatta. Tule minun luokseni, niin päätämme yhdessä, mitä on tehtävä. Ennenkuin lähden, aion tässä pienessä kirkossa toimittaa messun sinun hyväksesi. Minulla on mukana, mitä sitä varten tarvitaan.

He kutsuivat luokseen vähän matkan päässä odottavan ukko Castigun, jolla oli hallussaan kirkon avain, ja he avasivat oven. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta itäinen taivas loisti jo punervan keltaisena, ja helottava aamurusko tunki sisälle kirkon pienestä ikkunasta kullaten pölyiset seinät. Kaikki oli sisällä yksinkertaista ja kodikasta. Madonna, yllään haalistunut keltainen hame ja sylissään pullea, uninen lapsi, näytti kerjäläisnaiselta, joka oli vetäytynyt erakko majaan raviten itseään tammenterhoilla ja seurustellen vuoriston paimenten kanssa. Ei ollut tauluja eikä veistoksia koristamassa seiniä. Kokonainen rottalauma livisti pakoon ukko Castigun avattua kirkon oven, ja pappi, joka vaistomaisesti kammoksui kaikkia pieniä eläimiä, säikähti ja näytti pelkäävän enemmän tätä pakenevaa pientä joukkoa kuin Annesan syntejä.

— Älkää pelätkö, ukko Castigu rauhoitti. Ne ovat metsärottia. Kerran olin jättänyt tänne kirkkoon leipä- ja juustosäkin; rotat jyrsivät säkin rikki, mutta eivät kajonneet leipään eivätkä juustoon. Ne eivät, nähkääs, koskaan ennen olleet nähneet sellaista ruokaa.

Pappi astui varovasti eteenpäin ja puetutti paimenella ylleen messukaavun ja -kasukan, joita säilytettiin arkussa alttarin takana ja joihin rotat olivat jyrsineet reikiä. Paimenen sytyttäessä tuluksilla ja taulanpalasella alttarin ainoan kynttilän pastori Virdis yhä katseli levottomana ympärilleen.

— Älkää pelätkö, paimen sanoi totisena. Minä kilisytän kelloa, niin kyllä nuo elukat pötkivät tiehensä.

Messu alkoi. Kohtaus olisi syrjästäkatsojasta tuntunut suorastaan hilpeyttä herättävältä: vanha, lihava sielunpaimen yllään rottien repimä messukasukka, ja toinen vanhus, teeskentelemätön luonnonlapsi, joka lakkaamatta kilisytti pientä kulkusta ikäänkuin karkoittaakseen kokonaisen lauman pahoja henkiä.

Aution pikku kirkon perällä, jonka seinillä pöly ja hämähäkinverkot aamuruskon heijastuksessa saivat yhä kirkkaamman kultahohteen, Annesa mutisi unohdettujen rukousten katkelmia tämäntästä kumartuen intohimoisesti suutelemaan kivipermantoa. Ei usko eikä jumalanpelko saaneet häntä kumartumaan ja suutelemaan tomua, ei rakkaus eikä nöyrtymys, vaan koko hänen olemuksensa itki ja vaikeroi; hän näytti tyystin joutuneen ikäänkuin rajun uskonnollisen kiihkon valtaan.

Ukko Castigu helisytti yhä tiukuaan. Alttarin ainoa vahakynttilä katseli tätä menoa liikkumattomalla, kullanhohtoisella silmällään. Mutta äkkiä liekki venyi pitkulaiseksi, lepatti ja muuttui kellervän kielen kaltaiseksi ja näytti sanovan jotakin uniselle Jeesus-lapselle, joka tuijotti siihen.

* * * * *

Annesa viipyi koko sen päivän pienessä kirkossa. Hän mumisi edelleen rukouksia, mutta ajatteli muita seikkoja.

"He tuomitsevat minut kolmenkymmenen vuoden vankeuteen", hän ajatteli. "Ehkä kuolen ennen sen päättymistä. Tai mahdollisesti he määräävät minulle vain kaksikymmentä vuotta. Kun pääsen vapaaksi, olen vanha. Mitä silloin enää voin tehdä? Täytyy kulkea kerjäämässä almuja. Ehkä vankilassa voin tehdä työtä ja koota vähän rahaa. Matteu Piras, joka oli viisitoista vuotta Civitavecchian vankilassa, toi sieltä päästyään mukanaan kotiin neljäsataa skudoa ja pani pystyyn sievän myymälän. Mitähän Paulu sanoo? Mille kannalle hän asettuu? Auttaako hän minua? Kieltääkö hän minut? Tehköön, niinkuin parhaaksi näkee. Minä täytän velvollisuuteni. Tahdon muuttua hyväksi ihmiseksi. Voi jumala! Voi Jumala!"

Ja hän itki ajatellessaan Paulua, mutta ei enää häpeän eikä epätoivon kyyneliä. Sitten hän päätti olla enää ajattelematta Paulua. Hänestä tuntui, että olisi tehnyt syntiä, jos vielä olisi ajatellut tätä. Eikä hän enää koskaan tahtonut tehdä syntiä. Entä Gantine? Mitä Gantine sanoisi, mitä tekisi? No niin, hän oli nuori ja kevytmielinen, ennen pitkää hän rauhoittuisi.

Puolenpäivän ajoissa ukko Castigu kolkutti kirkon ovelle. Annesa meni pylväskäytävään, söi palan leipää, joi hapanta maitoa ja vaihtoi muutaman sanan vanhan paimenen kanssa.

— Onko päätöksesi järkähtämätön? paimen kysyi häneltä. Menetkö kylään tänä iltana? Tahdotko, että tulen saattamaan?

— Se ei ole tarpeen. En pelkää.

Ukko Castigu katseli häntä. Hän oli kalpea, mutta oli muuten entisen näköinen, katse ivallinen ja yksinkertainen. Ukko Castigu luuli erehtyneensä luullessaan häntä syylliseksi.

Ja paimen kertoi:

— Viime yönä näin unta, että täti Anna Decherchi oli tullut tänne. Hänellä oli päälaella kori täynnä rypäleitä ja kädessä kirje. Mutta se ei ollutkaan Anna Decherchi, vaan Paulu valepukuisena ja niin hyvin naamioituna, että hän ihan näytti tuolta vanhalta tädiltä. Heti kun hän oli nähnyt minut, hän purskahti nauruun ja kysyi minulta: "Missä Annesa on? Tahdon hiukan narrata häntä".

— Rypäleet merkitsevät kyyneliä, Annesa huomautti.

Mutta paimen pani vastaan:

— Mutta don Paulu nauroi, ja se on hyvä merkki. Sydämeni sanoo minulle, että tänään saamme hyvän sanoman. Jos tämä on totta, Pyhä Neitsyt, lupaan käydä täällä joka päivä, polvistua tälle pyhälle kynnykselle ja suudella maata Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Hän lankesi polvilleen, suuteli maata ja teki ristinmerkin. Annesa vavahti, kun hän vain ajatteli, että "hyvä sanoma" voisi saapua.

Voi! Elämä veti vielä häntä puoleensa kaikkine houkutuksineen. Ja toivo, että hän vielä voisi pelastua, oli niin suloinen ja hehkuva, että se melkein tuotti hänelle kärsimystä.

Hän palasi kirkkoon ja laskeutui jälleen varjoisaan, pölyiseen soppeen. Paras oli kuitenkin olla toivomatta. Pelastuminen olisi samaa kuin lankeaminen jälleen syntiin, rikoksen unohtamista, syöksymistä ainaiseen turmioon. Eikä hän tahtonut enää koskaan tehdä syntiä, ei koskaan!

— Jumala! Jumala, auta minua! Jos minun on palattava maailmaan, auta sinä minua. En enää tahdo valehdella, en pettää enkä tehdä pahaa. En aio mennä vaimoksi Gantinelle, sillä olisihan se hänen pettämistään, en mene naimisiin Paulun kanssa, en enää tee syntiä hänen kanssaan. En ansaitse olla kenenkään vaimo. Aion elää yksin, hoitaa sairaita, tehdä työtä, yksistään omilla hartioillani kantaa rikokseni taakkaa.

Hän kumartui lattiaan asti, jota taaskin suuteli. Ja noustessaan hän luuli näkevänsä varjon ikkunan takana.

— Näkevätköhän minut? Hän alkoi pelätä ja vetäytyi syrjään. Yhä vain hän vavisten ajatteli tuomiota ja vankilaa. Hän alkoi jälleen rukoilla, mutta äärettömän surumielisyyden vallassa. Jumala, jonka luo hän oli palannut epätoivon hetkenä, samoin kuin lapsi palaa äidin syliin, joka on häntä kurittanut, oli ankara, leppymätön Jumala. Hän saattoi antaa anteeksi, mutta ei silti unohtanut; hän vaati katumusta, yhä uusia katumusharjoituksia.

— Ei, minä en voi välttää tuomiota, hän ajatteli hiljaa itkien pää seinään nojaten. Se ei ole mahdollista. He pelastuvat, siinä on minulle kylliksi. Ja se hyvä sanoma on heidän pääsemisensä vankilasta. Siinä kaikki.

Hän kuvitteli näkevänsä Paulun Barunein pienessä vankikopissa. Hän näki hänet kokoonkyyristyneenä, kelmeänä nöyryytyksestä ja raivosta, katuen, että oli suotta antautunut typerän ja sokean inhimillisen oikeuden käsiin. Hän oli epäilemättä toivonut, että hänet olisi yhdessä omaistensa kanssa muutaman tunnin kuluttua päästetty vapaaksi. Hän oli vapaaehtoisesti ilmoittautunut todistaakseen viattomuutensa, mutta häntä ei oltu uskottu. Tunnit ja päivät kuluivat turhaan, ja hän oli kenties jo menettänyt toivonsa.

— Ja minä olen vielä täällä, olen vielä vapaana. Rakas Paulu! Mitä sanotkaan minusta, kun saat tietää, mitä olen tehnyt? Entä mitä donna Rachele sanoo? Hän itkee. Molemmat vanhat miehet sanovat: "Hän on saattanut meidät pohjattoman kuilun partaalle. Hänen tähtensä olemme saaneet kärsiä elämämme suurimman nöyryytyksen". Mutta sitten he rauhoittuvat ja unohtavat, ja elämä alkaa kulkea edelleen tavallista kulkuaan. Mutta minä elän kaukana, hyvin kaukana, tuntemattomassa kuritushuoneessa, ja näen lakkaamatta edessäni ukko Zuan kamalat kasvot ja kostoa ilkkuvan hymyn. Hän yksin ei voi minua unohtaa. Hän pysyy alati luonani. Hän sai tietää sen jo eläessään, että osaisi kostaa minulle. Hän tiesi, mutta minä en tiennyt mitään. Tiedämmekö yleensä koskaan, miten jäljestäpäin käy? Tiedänkö minä, mitä huomenna tapahtuu? Voi Jumala, armollinen Herra, anna minulle anteeksi. Toivon yhä vielä. Ei! Ei! Tuhannesti ei!

Hän ei tahtonut toivoa, mutta odotti kuitenkin. Pieninkin risahdus sai hänet värähtämään. Pienestä ikkunasta tulvi kirkkoon keskipäivän kirkasta sinistä valoa. Metsä kuiski pikku pyhäkön ympärillä uneen tuudittavasti kuin mehiläisten surina pesän ympärillä. Ääretön, surunvoittoinen rauha täytti pienen kirkon, Herran huoneen, jossa vanhanaikainen madonna, uninen lapsi sylissä, oli tyynessä koruttomuudessaan niin kaukana tuosta naisesta, joka itki sen jalkojen juuressa.

Auringonlaskun aikana ukko Castigun veljenpoika, joka iltaisin vei lauman tuotteet myötäviksi laaksoon, palasi vuoristoon, meni setänsä luo ja alkoi kertoa:

— Pastori Virdis kutsutti minut luokseen ja pyysi sanomaan teille, että hän tänä iltana haluaa puhua teidän kanssanne kahdenkesken. Hän kehoitti minua nimenomaan huomauttamaan: kahden kesken.

Paimen riensi Annesan luo kertoen sanoman.

— Annesa, hän sanoi ääni liikutuksesta värähdellen, luulen melkein, että uneni toteutuu. Se merkitsee, ettei pappi tahdo sinun lähtevän laaksoon. Tämä on todistuksena siitä, että on olemassa toivoa.

Annesan ruumis alkoi vapista.

— Älkää herättäkö minussa turhaa toivoa! Ei! Ei!… enhän minä enää saa toivoa…

— Miksi et saisi toivoa? Yön perästä tulee päivä. Rukoile, rukoile,
Annesa! Minä riennän sillä välin laaksoon. Tahdotko tulla majaani?

Mutta Annesa halusi jäädä pieneen kirkkoon. Kiireessään paimen unohti tuoda hänelle ruokaa; mutta Annesa ei tuntenut nälkää, ei saanut unta, ei hievahtanut sopestaan. Hän näki ikkunasta punertavan tähden kimmeltävän hämärän vihertävällä taivaalla, sitten toisiakin tähtiä. Ja metsä oli ääneti, kaikki vaipui hiljaisuuteen, odotuksen salaperäiseen hiljaisuuteen.

* * * * *

Ukko Castigu palasi puoliyön aikaan.

Kun Annesa kuuli avaimen kirskuvan ruosteisessa lukossa, hänet valtasi outo tunne. Hän kuvitteli, että näkymätön olento, tuntemattomasta maailmasta tullut aave yritti päästä kirkkoon keskustelemaan hänen kanssaan ja ilmaisemaan hänen tulevaisuutensa salaisuuden. Mutta tulija olikin vanha paimen. Annesa tunsi hänen askeleensa, näki hänen päänsä kuvastuvan tummana ikkunan harmaaseen, tähtien tuikkeen valaisemaan nelikulmioon, ja tavasta, jolla vanhus sanoi: "Annesa, kuulehan!" hän aavisti, että ukko kuin salatun maailman aave ilmaisisi hänelle hänen tulevaisuutensa salaisuuden.

— Setä Castigu?

— Huomenna, huomenna heidät päästetään vapaalle jalalle. Asianajaja kertoi pastori Virdikselle ruumiinavauksessa käyneen selville, että vanhus oli kuollut tukehtumalla, omaan tautiinsa, ettei kukaan ollut häntä lyönyt, ja ettei kukaan muu kuin Herra itse ollut aiheuttanut hänen kuolemaansa.

Annesa lysähti polvilleen pimeässä, ja hehkuva, auringon loisteen kaltainen valo kirkasti hänen sielunsa.

— Herra on antanut anteeksi. Herra on katsonut syvälle sydämeeni, on punninnut hairahdukseni ja kärsimykseni. Hän on havainnut sen rikkomustani suuremmaksi.

Ukko Castigu kuuli pimeässä Annesan hampaiden rajusti kalisevan.

— Annesa, mitä teet? Lähde pois täältä minun kanssani. Kirkkoherra neuvoo sinua pysymään täällä aloillasi, kunnes heidät on päästetty vapaiksi. Kuulitko?

— Kuulin.

— Mutta mitä nyt teet?

— Rukoilen.

— Nyt voit olla huoleti, paimen sanoi suorasukaisesti. Voit nyt lähteä majaani lammastarhaan.

— Ei, jään tänne, tahdon rukoilla.

— Voit rukoilla majassanikin. Jumala kuulee äänesi yhtä hyvin siellä.
Etkä ole syönyt mitään, Kultakutri.

Kuullessaan itseään mainittavan hyväilynimellään Annesa tunsi rajua iloa. Ukko Castigu ei ollut kaikkina näinä kauhun päivinä kertaakaan maininnut häntä tällä nimellä.

Kaikki oli siis ohi. Oliko se mahdollista? Eikö se ollut unta? Saadakseen siitä varmuuden Annesa nousi unohtaen rukouksensa ja noudatti vanhuksen kehoitusta:

— Lähdetään! Lähdetään!

He poistuivat pienestä pyhäköstä. Yö oli kirkas, taivas tähdessä. Taivaanranta näytti olevan aivan lähellä, heti metsän ja kallioiden mustien ääriviivojen takana. Ukko Castigun lampaat olivat laitumella pensaiden piilossa, niiden tiukujen tahdikas kilinä kuulosti salaperäiseltä, melkein lumoavalta soitolta, vuorilta, väreileviltä ääniltä, joiden helinä kohosi kivistä, kannoista ja pensaista.

Tähdenlennot halkoivat vaalenevaa taivaankantta. Ukko Castigu, jolta ei yksikään yläilmojen ilmiö jäänyt huomaamatta, sanoi luodessaan katseensa ylös:

— Isot tähdet näyttävät itkevän tänä yönä. Katsohan, miten ne vuodattavat kyyneliä.

Annesa katsahti niinikään ylös. Hänkin itki. Hänen mieleensä muistui Pyhän Basilion juhlan ilta ja raketit, jotka sujahtelivat tummalle taivaalle hiljaisen pihan takaa. Siitä oli kulunut kaksi viikkoa, kaksi pitkää ja hirvittävää viikkoa, päiviä, joilla ei tuntunut loppua olevankaan, pitkiä kuin rutto- ja nälkävuosi. Nyt oli kaikki ohi, kaiken täytyi alkaa uudelleen.

— Mitä muuta pastori Virdis sanoi? hän kysyi seuraten varovasti vanhuksen kintereillä, joka notkeana ja ketteränä pujotteli kivien ja ohdakkeiden lomitse.

— Että sinun on pysyteltävä alallasi, eikä liikuttava mihinkään, kunnes…

— Tahtoisin sitä ennen puhua hänen kanssaan — Annesa keskeytti; sitten hän hetken kuluttua lisäsi hiljaa: Ennenkuin palaan "hyväntekijöitteni" luo.

Hän lausui taas tuon tutun sanan, mutta seuraavassa tuokiossa hän herahti itkuun. Ne eivät olleet katkeria tunnontuskan, mutta ei liioin ilokyyneliäkään. Ne olivat katumuksen ja toivon kyyneliä, jotka vuotivat hänen sielunsa äärettömässä pimeydessä ja loistivat kuin tähdenlennot yössä.

IX

Oli kolmas ilta Decherchin perheen vankilasta vapautuksesta. Kylässä ei enää puhuttu tapahtumasta muulloin kuin arvailtaessa Annesan katoamisen syytä. Häntä ei ollut kuulunut kotiin.

Minne hän olikaan joutunut? Monet sanoivat, että hän piileskeli ukko Castigun lammastarhassa. Hänen luultiin sairastuneen säikähdyksestä; hänessä kaiketi oli kuumetta, niin ettei häntä voitu siirtää muualle. Toiset vakuuttivat nähneensä hänet kylällä ja kirkkoherra Virdiksen luona; hän oli muka koko ajan ollut siellä. Toiset taas väittivät, että postimies oli tuonut Nuorosta Annesalta kirjeen, joka oli osoitettu donna Rachelelle. Miksi hän ei palannut? Miksi hän pelkäsi pidättämistä? Sekaisia, outoja huhuja kierteli vielä tapahtumien kulkua seuraavien keskuudessa. Lääkärien toimittamassa ruumiinavauksessa oli todettu, että vanhus oli kuollut luonnollisen kuoleman, hengenahdistuskohtaukseen. Mutta tuo kohtaus kaiketi johtui Annesan huolimattomuudesta; tämä ei ollut antanut potilaalle lääkärin määräämiä rauhoittavia lääkkeitä. Se ei tosin sinänsä ollut suuri asia, mutta pieninkin laiminlyönti on rangaistava. Annesa siis pelkäsi eikä uskaltanut palata kotiin. Saataisiinpa nähdä, että vielä kestäisi kauan, ennenkuin hän näyttäytyisi. Decherchit vakuuttivat, etteivät he tienneet mitään hänestä. Molemmat ukot kävivät mustissaan surren vainajaa huolimatta siitä, että tämä oli ollut heille ristinä, eivät liikkuneet kotoa minnekään ja ottivat vastaan vain ani harvoja vieraita. Donna Rachele ei liioin näyttäytynyt. Paulu oli äreä, ja jos joku häneltä pyysi tietoja Annesasta, hän tiuskaisi:

— Pitäkää huoli omista asioistanne; Annesa on, missä suvaitsee olla!

Gantine lörpötteli mielellään. Kuultuaan kerrottavan tapauksesta hän oitis palasi kylään. Heti kun Paulu oli päässyt vankilasta hän kysyi Gantinelta:

— Mitä teet täällä? Ota heti kapistuksesi ja palaa korpeen.

— Mitäkö teen täällä? Eikö minun pidä huolehtia Annesasta?

— Annesa tulee toimeen ilman sinun apuasi. Mene matkoihisi.

Mutta Gantine uhmaili. Hän kierteli kylää, lörpötteli, kysyi ja antoi tietoja. Hän kävi ukko Castigun lammastarhassa, naputti kirkkoherra Virdiksen ovelle. Annesaa hän vain ei tavannut. Ihmiset alkoivat ivailla häntä. Joku sanoi:

— Ehkä Annesa lähti sinun luoksesi korpeen! Ehkä kuljitte eri teitä.

Silloin Gantine, joka sisimmässään kärsi tästä kaikesta, vaikk'ei tahtonut näyttää sitä, oli tietävinään, missä Annesa hymyili.

— Hän lähti Nuoroon. Hän meni sinne postinkuljettajan rattaissa isäntäväkeni pidättämisen jälkeisenä päivänä. Hän oleskelee pastori Virdiksen sisarentyttären luona, joka on naimisissa nuorolaisen kauppiaan kanssa.

— Mutta miksi hän ei palaa?

— Siksi, että hän kammoksuu teidän panetteluanne, typerät ja ilkeät ihmiset!

Ja Gantine parka kulki talosta taloon kuunnellen juoruja, ja sitten hän riensi donna Rachelen luo, jonka kasvot olivat kalpeat ja laihtuneet, mutta joissa oli marttyyrin autuas ilme, ja tämän naisen edessä hän itki raivosta ja levottomuudesta kuin sairas lapsi.

* * * * *

Pappi Virdis istui, yllään lyhyt takki ja pitkät housut, jalassa tallukat, ilman valetukkaa ja nenäliinaa, talonsa puuparvekkeella lukien rukouskirjaansa. Hän näytti suuresti muuttuneelta. Tuli ajatelleeksi, että hän oli kuin lintu, josta on kynitty koreimmat höyhenet.

"Tori", talon edessä aukeava kolmikulmainen kivikko, oli autio kuin syrjäinen vuorikaltaan lieve. Taustassa häämöitti etäinen maisema: vaaleansinervä vuorenhuippu, joka kuvastui iltaruskon punaamaa taivaanrantaa vasten. Torin ja hiljaisten, tuhkanharmaiden talojen yli kaareutuva taivas menetti vähitellen värinsä näyttäen ennen pitkää haalistuneelta sinervältä samettikankaalta. Tieltä leyhkäili raikas tuulahdus, mutta pappi näytti olevan tukehtumaisillaan kuumuuteen, ja kun ei hänen kuuluisa sini- ja punaruutuinen nenäliinansa sattunut olemaan käsillä, hän huitoi kädellään karkoittaakseen kuvitellun hyttysparven.

Mitä tehdä, mitä tehdä? Annesa oli jo kaksi päivää piileskellyt hänen asunnossaan. Kun pappi pari iltaa aikaisemmin oli palannut Decherchien luota, oli Annesa, joka lymyten "torin" muurin takana oli odottanut häntä, äkkiä ilmestynyt hänen eteensä.

— Herra pastori!

— Pyhät enkelit! Sinäkö se olet?

— Minä. Minun täytyy puhua kanssanne.

— No, tule sitten.

Talossa oli hiljaista. Paula Virdis, papin sisar, oli jo makuulla keittiön viereisessä pohjakerroksen huoneessa. Hapuillen Annesa seurasi pappia, jonka kähisevä hengitys kuului pimeässä. He kulkivat käytävän päähän, josta nousivat kapeita, jyrkkiä portaita yläkertaan parvekehuoneeseen. Ikkuna oli avoinna. Huoneeseen tunki sirkan siritystä, kukkien tuoksua ja tähtien tuiketta. Pappi sytytti lampun. Annesa tunsi ennestään tämän huoneen, joka oli yksinkertaisesti sisustettu kuin talonpojan tupa. Väsyneenä ja masentuneena, mutta silmät sisäisen liekin hehkua heijastaen hän vaipui istumaan vanhalle arkulle, jossa oli merkkejä hiirien hampaista, ja hänen päänsä retkahti alas ikäänkuin väsymyksen ja unisuuden painamana. Pappi pani ikkunan kiinni ja kääntyi häneen päin näyttäen suuttuneelta.

— No?

— Nyt olen täällä, Annesa virkkoi kavahtaen ylös. Kuljin siitä ohi ja pysähdyin kuuntelemaan ikkunan alle.

— Mistä siitä?

— Siitä, Annesa vastasi viitaten kädellään tarkoittamaansa suuntaan ikäänkuin sanoakseen, ettei ollut mitään muuta paikkaa kylässä, minne hän olisi voinut pysähtyä. Siitä, missä te äsken olitte. Sitten kuljin teidän edellänne tänne ja odotin teitä. Näittekö?

— Totta kai, totta kai. Näin kyllä, näin kyllä.

Pappi alkoi astuskella edestakaisin huoneessa. Mitä tehdä? Mitä tuo
nainen hänestä tahtoi? Hän tahtoi apua, toivoi häneltä pelastusta.
Miten pelastaa hänet? Hyvät aikeet, hyvät sanat eivät riittäneet.
Täytyi toimia. Mutta miten?

— Olen jo kaksi päivää ajatellut sinua, pappi sanoi katsomatta vieraaseensa. Ja mielipiteeni on, ettei tämän kylän ilma enää ole sinulle soveliasta.

— Niin, aionkin lähteä pois täältä.

— Mutta minne? Minne?

— Neuvokaa te minne.

— Minäkö? pastori painoi sormen rintaansa vasten. Tietysti minä! Ensin pannaan toimeen aika sekasorto; sitten minun tulee järjestää asiat oikealle tolalle.

— Te olette sielunpaimen, Annesa soperteli. Älkää suuttuko, rakas kirkkoherra, älkää hylätkö minua. Te autatte kaikkia, varmaan autatte minuakin.

— Myöhäistä, liian myöhäistä, pappi huomautti surullisesti.

Mutta Annesa ei ollut kuulevinaan, vaan jatkoi:

— Sisarenne Paula valitti minulle kerran: "Veljeni ei koskaan ajattele itseään. Sentähden talomme näyttää hökkeliltä, ja ihmiset moittivat häntä ja sanovat, että hän on saita ja piilottaa rahansa. Sensijaan hän aina ajattelee muita, hän on pahantekijöiden, tuhlaajapoikien ja rappiolle joutuneiden isä".

— Paula on lörppö, oikea suunpieksäjä, eikä mikään muu.

— Tahdon lähteä tieheni, enkä enää koskaan toiste tule tähän taloon. Mutta auttakaa nyt minua. Tänä iltana olin kyllin vahva vastustamaan kiusausta, etten mennyt sinne, mutta huomenna, miten käynee huomenna? Tahdon lähteä pois koko seudulta, asettua Nuoroon. Suositelkaa minua sisarentyttärellenne. Rupean palvelijattareksi, teen työtä, elän kunniallisesti.

— Paulu etsii sinua, löytää sinut viimein, ja sinä lankeat jälleen.

— Ei! Ei! Annesa huudahti pannen kädet ristiin ja ojentaen niitä rukoilevin elein. Älkää puhuko tuollaisia! Mutta puhukaa te, kirkkoherra, Paulun kanssa. Sanokaa hänelle kaikki, jos se on tarpeen.

— Minäkö? Ennemmin huuleni kuivukoot kuin ilmaisisin salaisuutesi.
Sinun itsesi se on tehtävä.

— Minunko? Annesa vuorostaan sanoi.

Ovelle koputettiin. Annesa säpsähti ja tuijotti sinnepäin silmät selällään. Huolimatta asian selviytymisestä hän yhä pelkäsi. Hänestä tuntui mahdottomalta, että hänen rikoksensa voisi pysyä salassa ja jäädä rankaisematta. Sitten surumielinen, mutta samalla hehkuva toivo värähti hänen sydämessään.

— Ehkä se on Paulu! hän virkkoi puoliääneen.

— Niin, sitä sinä tietysti toivot! Ole vaiti.

Annesa loi katseensa maahan ja ajatteli, mitä olisi tehnyt, jos Paulu olisi äkkiä ilmestynyt hänen eteensä. Hän olisi syöksynyt maahan, olisi sulkenut silmänsä, tukkinut käsillä korvansa ja painanut suunsa tomuun, jottei olisi nähnyt häntä eikä kuullut hänen puhettaan ja jottei olisi voinut puhutella häntä.

Silti, kun pappi avasi oven ja pienen poikasen ääni sanoi melkein rukoilevana: — Kirkkoherra, isä on sairaana ja tahtoisi tunnustaa syntinsä, Annesa huokaili pettymyksestä.

— Onko hänen tilansa huonontunut? pappi kysyi.

— On kovasti; hän näyttää jo kuolleelta, on rykinyt suustaan paljon verta, paljon verta…

Pojan ääni värisi. Annesa kuvitteli näkevänsä sairaan miehen, jolla oli ollut verensyöksy, ja muisti lupauksensa: "Tahdon hoitaa sairaita, painaa kuolevien silmät umpeen"…

Annesa nousi; hän näki papin panevan hatun päähänsä ja menevän ovelle.
Hän unohti sulkea kuistikon oven eikä näyttänyt enää ajattelevan
Annesaa.

— Herra pastori, enkö minä voisi hoitaa tuota sairasta?

— Pyhät enkelit! Pysy alallasi. Se sairas ei tarvitse sinua. Palaan tuossa tuokiossa.

— Jos täti Paula tapaa minut täällä?

Pappi ei kuunnellut. Hänellä oli kiire, hän otti lampun ja sulki ulkoa oven lukkoon. Annesa lyyhistyi jälleen arkulle eikä hievahtanut paikaltaan. Kukkien tuoksu, sirkan siritys, tähtien tuike tunki huoneeseen avoimesta kuistikon ovesta, ja hetken aikaa hänestä tuntui, kuin hän vielä olisi istunut don Simonen puutarhan portailla. Ja kaiken menettämänsä viehkeys, suru ja kaiho, valtasi hänet uudelleen.

— Kuka estäisi minua pakenemasta sinne? Jospa jo olisin poikennut sinne! Miksi, miksi en saa palata? Kuka sen minulta kieltää? Pastori Virdiskö, joka lukitsi oven? Miksi en saisi palata?

Kaiho kasvoi. Hän oli väsynyt, häntä nukutti, ja kuume alkoi polttaa. Oli aika palata kotiin ja mennä levolle vuoteeseensa. Olihan hän kulkenut niin pitkän matkan pimeässä kivien yli ja orjantappurapensaiden lomitse; nyt oli jo aika levähtää. Hän sulkee silmänsä ja nukahtaa. Äkkiä ilmestyy hänen eteensä naisolento, täti Paula, papin toraisa sisar.

— Kuka sinä olet? Mitä teet täällä? Nainen täällä! Se on totta, veljeni Micheli on päästään vialla, pian hän tulee pähkähulluksi; vähän hassu hän aina on ollut. Mene tiehesi!

— Olen Annesa, rakas täti Paula.

— Mene hiiteen rakkaine Paula täteinesi! Mene matkoihisi! Olen saanut tarpeekseni toisten ihmisten onnettomuudesta, minulla on sitä itselläni yllin kyllin.

Annesa nousee ja lähtee. Hän kulkee, kulkee pitkin pimeitä teitä ja saapuu sinne, don Simonen talon edustalle. Portti on kiinni. Hän työntää sitä, se aukenee. Huomaa, että Gantine on salaa poistunut talosta ja jättänyt portin lukitsematta. Annesa menee pihaan, sieltä keittiöön ja huoneeseen. Oven takana palaa yölamppu. Ukko Zua istuu vuoteessa ja hengittää huohottaen. Annesa heittäytyy sohvalle ja on vaipumaisillaan uneen. Mutta äkkiä hän kohottautuu ja katsoo säikähtyneenä vanhukseen. Eikö hän siis olekaan kuollut? Eikö Annesa ollutkaan surmannut häntä? Mitä ukko parast'aikaa tekeekään? Miksi he ovat tuoneet hänet siihen takaisin? Elääkö hän todella? Onko hän ylösnoussut? Aikooko hän puhua, ilmiantaa Annesan? Täytyy paeta, täytyy kulkea yhä vielä, väsymättä. Mennä kauas, kauas.

Hän kavahti torkuksistaan ja ajatteli:

— Täytyy yhä vielä kulkea… kulkea…

* * * * *

Vähän myöhemmin hän kuuli papin palaavan kotiin. Hän odotti tätä, mutta vasta muutaman hetken kuluttua vanhus kiipesi yläkertaan.

— Varmaankin hän kävi täti Paulan huoneessa ilmoittamassa, että minä olen täällä. Kyllä kai täti on nyt aika tavalla torunut!

Mutta täti Paula ei torunutkaan. Hän nukkui pohjakerroksen huoneessa, joka oli yhtä vaatimattomasti sisustettu kuin papin huone yläkerrassa. Kun pappi astui hänen huoneeseensa ja herätti hänet sanoen, että täytyi piilottaa Annesaa ainakin muutamia päiviä, täti Paula tyytyi sanomaan:

— Nyt on päähäsi pälkähtänyt piilottaa ihmisiä, kun et voi piilottaa rahoja. No tulkoon sitten tänne se nainen.

Pappi Virdis vei Annesan pieneen pohjakerroksen huoneeseen ja jätti naiset kahden.

Täti Paula oli suuresti veljensä, vanhan papin, näköinen, jonka kanssa hän aina oli elänyt yhdessä.

— Riisu vaatteesi ja tule nukkumaan vuoteeseeni. Jollet tahdo maata vieressäni, niin paneudu vuoteen jalkapuoleen, vanha ikäneito sanoi tyynesti.

Annesa noudatti kehoitusta. Vuode oli hyvin avara, ja vaikk'ei se ollut erityisen pehmeä, hänestä tuntui kuin hän olisi nukkunut untuvapatjoilla.

— Olen niin monta yötä maannut paljaalla maalla; nyt minusta tuntuu, kuin olisin laivassa, joka vie minut kauas.

— Missä olitkaan, Annesa? Saako sen tietää?

— Ajatelkaahan, piileskelin pienessä San Basilion kirkossa.

— Pyhä Basilio! vanha nainen huudahti ristien silmänsä. Tuo kuulostaa uskomattomalta. Ja miksi et nyt palannut kotiisi?

— Minulla ei ole kotia, täti Paula. En voinut, kun ihmiset sanovat, että minä…

— Niin, niin. Ihmiset sanovat, että sinä otit hengiltä Zua Decherchin. Väitetään, että ärsytit hänet raivoihinsa etkä antanut hänelle rauhoittavaa lääkettä. Onko se totta?

Annesa ei vastannut.

— Minne nyt aiot lähteä, Annesa? Etkö enää palaa isäntäväkesi luo?

— Kuka sen tietää? Olen niin väsynyt, sallikaa minun nukkua.

— Entä Gantine, oletko tavannut häntä? Hän kiertelee ympäri kylää ja tiedustelee olinpaikkaasi. On kuin mielipuoli.

— Gantine parka! Hän on niin nuori.

Vanhapiika lörpötteli edelleen, mutta Annesa ei ollut kuulevinaan, vaan vaipui surullisiin mietteisiinsä.

Kolme päivää hän lymyili tässä synkässä huoneessa, joka sai valonsa pienestä katon rajassa olevasta ikkunasta. Siitä hän kuuli Gantinen äänen, kun poika kerran tuli tapansa mukaan kysymään tietoja Annesasta.

— Poikaseni, täti Paula sanoi, Annesa on varmaankin lähtenyt kauas, hyvin kauas. Ja siinä hän on tehnyt oikein. Hänen sijassaan minä olisin paennut maailman ääriin, olisin luikkinut tieheni kuin kärventynyt kissa.

— Mutta miksi? miksi? Gantine kysyi surkealla, valittavalla äänellä.

— Miksi, miksi — mistä minä sen tiedän! No niin, koeta rauhoittua.
Annesa ei luultavasti koskaan enää palaa.

— Voi tuota ukkorähjää! Jos hän vielä eläisi, niin kyllä minä löisin hänet kuoliaaksi. Vielä kuoltuaankin hän kiusaa meitä.

— Se on totta, Annesa huokaili kolkon huoneen hämärässä.

— Hän ei enää pidä minusta, Gantine valitti. Hän ei ole enää pitkään aikaan välittänyt minusta. Sen olen hyvin huomannut. Muuten hän ei olisi tehnyt niin, täti Paula. Ymmärrän kyllä, että hän kantaa kaunaa isäntäväellemme eikä enää tahdo palata heille, missä on kärsinyt niin suuresti. Sillä heidän tähtensä hän on saanut kärsiä.

— Vaiti, vaiti, senkin lörpöttelijä! täti Paula tiuskaisi. Kuinka niin heidän tähtensä? päinvastoin heidän pitäisi sanoa…

— Mitä heidän sitten pitäisi sanoa?

— No niin, jos Annesa olisi antanut sairaalle rauhoittavaa lääkettä, ukko ei olisi kuollut.

— Rauhoittavaa lääkettä, vielä mitä! olisi kuristanut hänet kuoliaaksi!

— Suu kiinni, senkin lörpöttelijä, ja heti paikalla!

Annesa ajatteli:

"Jos Gantine tietäisi kaiken, puolustaisikohan hän minua? Hänkin vihasi vainajaa. Mutta Gantine ei koskaan saa sitä tietää. Ei! Tuhannesti ei! Mene, mene Gantine parka! En tahdo enää pettää sinua, en enää tahdo pettää ketään".

* * * * *

Herjettyään lukemasta rukouskirjaansa pastori Virdis nousi ja asettui parvekkeen lasioven eteen. Taivas oli käynyt harmaaksi; tähti, joka loi vihertävää tuikettaan pieneen huoneeseen, oli tullut näkyviin etäisen vuoren yläpuolella. Sirkka siritti. Pappi odotti Paulua ja hevosmiestä, ukko Sogosta, jonka oli määrä tuoda hänelle kirje Nuorosta. Mutta kumpaakaan ei kuulunut tulevaksi, vaikka posti todennäköisesti jo tunti sitten oli saapunut. Viimeinkin näkyi kehnoissa pukimissa oleva vanhus kulkevan pienen "torin" poikki, ja samassa hän kuului kolkuttavan parvekkeen alla olevalle ulko-ovelle.

— Tulkaa ylös vain — vihdoinkin! pappi kehoitti vetäytyen pois ikkunan äärestä.

Hän sytytti lampun, otti tuolin selkänojalle kuivamaan asetetun valetukkansa ja painoi sen päähänsä, vaikka se vielä oli kosteana hiestä. Sitten hän pani parvekkeen oven kiinni ja avasi portaisiin vievän oven. Ukko Sogos kapusi ähkien portaita ylös.

— Vanhuus vaivaa, kirkkoherra, vanhuus vaivaa! Ei enää jalka nouse niinkuin nuorempana.

Hevosmies tuli sisälle. Ryppyinen, harmaapartainen vanhus näytti kerjäläiseltä.

— No? näittekö sisarentyttäreni?

— Kävin hänen luonaan ja annoin hänelle kirjeenne. Tässä on vastaus.

— Painakaa puuta. Odottakaahan… pappi otti kirjeen kuoresta huomaamatta, että se jo oli avattu.

— Hyvä! Hyvä! pappi virkkoi taittaen jälleen kirjeen kokoon ja jättäen kuoren pöydälle. Kuulkaahan, teidän pitää nyt tehdä minulle pieni palvelus.

Ukko, joka istui arkulla pöydän ääressä, loi pienet, murheelliset silmänsä kirjekuoreen ja ojensi kätensä.

— Käskystä, herra pastori. Olette auttanut minua niin monta kertaa. Olen aina sanonut: "Kirkkoherra voi aina käskeä, minä olen hänen nöyrä palvelijansa".

— Huomenna… ei, ylihuomenna teidän pitää kyyditä Nuoroon joku, joka ei halua, että hänet Baruneista lähtiessä huomataan.

— Ymmärrän, ukko vastasi auliisti. Menköön ylihuomenna varhain sillan korvaan ja odottakoon siinä.

— Entä jos sattuu muita matkustajia?

— Sen saan tietää huomisiltana; siinä tapauksessa tuon teille sanan.

— Hyvä. Ja suu poikki! Ymmärrättekö?

— Totta kai. Olkaa huoleti.

Ukko nousi ja laski käden kirjekuorelle.

— Paula, anna meille jotakin juotavaa, pappi huusi ovelta. Mutta kun vastausta ei kuulunut, hän pudisti päätään sanoen: Mennään alas, niin hommaan teille lasillisen viiniä. Vai otatteko kernaammin viinanaukun?

— Viiniä, viiniä! ukko Sogos urahti rypistäen kirjekuorta kädessään.
Viina ei ole minun juomiani.

Sopestaan Annesa kuuli vanhan hevosmiehen äänen ja huoahti. Vihdoinkin! Varmaankin oli Nuorosta saapunut vastaus. Voi, pääsisipä oitis lähtemään, pois, pois täältä, tuntemattomalle seudulle, uusien ihmisten pariin! Aloittaa uutta elämää, tehdä työtä, kärsiä, unohtaa! Hän ei ajatellut mitään muuta.

Heti kun ukko Sogos oli lähtenyt, pastori Virdis kiiruhti Annesan luo ja sanoi:

— Kuinka, sinä istut täällä pimeässä! Mitä siunattu sisareni ajatteleekaan, kun antaa sinun istua pilkkopimeässä? Eikö tänä vuonna ole kasvanut oliiveja? Eikö talossa ole öljyä?

— No eipä minulla tässä ole sellaista tehtävää, joka vaatisi valoa. Ja onhan tuossa lamppu.

Hän nousi hakemaan tulitikkuja.

— Tässä on sisarentyttäreni, Maria Antonian, vastaus. Hän kirjoittaa löytäneensä sinulle paikan nuorolaisessa perheessä.

Kuullessaan tämän hyvän sanoman Annesa tunsi melkein rajua iloa. Mutta äkkiä hän alkoi vavista ja pudotti palavan tulitikun kädestään. Pappi vaikeni, ja hiljaisuudessa ja pimeässä Annesa unohti kaiken menneen, unohti nykyhetken kuullessaan Paulu Decherchin äänen.

— Kuinka voitte, täti Paula? Missä kirkkoherra on?

Hänen äänensä oli vakava, melkein äreä.

— Kas, tehän se olette, don Paulu! Veljeni Micheli tulee heti. Olkaa hyvä ja nouskaa yläkertaan hänen huoneeseensa.

Täti Paula kulki hänen edellään kynttilä kädessä.

— Mitä Paulu tahtoo? Annesa kysyi hiljaa, ja pappi vastasi puoliääneen:

— En tiedä. Luulen hänen epäilevän — niinkuin kaikki muutkin — sinun olevan täällä. Tässä kirje on. Lue se. Nyt minä menen. Rohkeutta!

Annesa sytytti tulen ja luki harvat, huonolla käsialalla kirjoitetut rivit:

"Rakas eno,

Toimitin oitis asianne. Täällä olisi sopiva paikka sille naiselle, jota suosititte. Isäntä on varakas talonomistaja Nuorossa. Hänen vaimonsa on vanha, eikä hänellä ole lapsia. Mutta siinä talossa täytyy tehdä työtä, leipoa paljon ohraleipää palvelusväelle, ja lisäksi raataa maatöissä. Mutta isäntäväki on ystävällistä ja kohtelisi hyvin suosittamaanne naista. Jos hän tahtoo, voi tulla jo huomenna. Olemme kaikki terveinä.

Sisarentyttärenne Maria Antonia".

Annesa luki kirjeen moneen kertaan, yhä uudelleen, mutta ymmärsi vaivoin sen sisällyksen, hänen ajatuksensa kun olivat ylhäällä pienessä huoneessa, jossa pappi ja Paulu varmaankin puhuivat hänestä. Mitä he sanoivat? Mitä Paulu tahtoi? Annesa olisi uhrannut kymmenen vuotta jäljellä olevasta kurjasta elämästään saadakseen kuulla molempien miesten keskustelun. Ja hän toisti itsekseen papin viime sanan: "Rohkeutta! Niin, rohkeutta, Annesa! Rohkeutta taistelemaan, voittamaan, jottet jälleen vajoaisi synnin pimeään kuiluun".

Keittiöstä ei kuulunut risahdustakaan. Epäilemättä utelias täti Paula seisoi kuuntelemassa ylhäällä parvekehuoneen oven takana. Kunhan nuo molemmat miehet vain eivät viittailisi kauheaan salaisuuteen! Ei, se ei ollut mahdollista. Paulu ei tiennyt, ei osannut epäillä, ei voinut luulla… Ja pastori Virdis oli sanonut: "Ennenkuin puhun siitä, huuleni kuivukoot!"

He puhuivat kenties Annesan katoamisesta; Paulu ehkä sanoi:

— Tiedän, että hän on täällä, tahdon nähdä hänet, tahdon pakottaa hänet palaamaan kotiin.

Ja pappi kaiketi ähki vastatessaan:

— Pyhät enkelit, kuinka itsepäinen olet, poikani! Etkö ole ymmärtänyt, että Annesa on lähtenyt kauas ja ettei hänen enää sovi palata sinun asuntoosi?

Keittiöstä kuului askelia. Sitten kaikki taas oli hiljaa. Niin, varmaankin täti Paula oli kiivennyt yläkertaan ja kuunteli korvat hörössä ovella. Se ajatus herätti Annesassa sekä suuttumusta että kateutta. Hänkin olisi tahtonut kiivetä kuuntelemaan. Kiusaus kävi ylivoimaiseksi. Hän rypisti kirjeen kädessään, lähestyi ovea ja raotti sitä varovasti.

Annesa näki Gantinen istuvan liikkumattomana penkillä keittiön perällä. Poika tuijotti eteisen oveen, mutta kuuli varmaankin oven narahtavan, nousi äkkiä ja katseli ympärilleen. Mutta hän ei nähnyt mitään. Annesa oli kädenkäänteessä vetäytynyt takaisin ja vetänyt oven kiinni, painautuen lujasti sitä vastaan estääkseen nuorukaista pääsemästä huoneeseen. Kului hetkinen. Täti Paulan ääni herätti Annesan hänen herpautuneisuudestaan.

— Mitä sinä teet täällä, Gantine? papin vanha sisar kuului kysyvän levottomana.

— Odotin teitä. Totta puhuakseni aioin jo lähteä tieheni ja ottaa mukaani padan, joka kiehua porottaa tuossa hellalla, nuori mies virkkoi yrittäen olla leikkisä.

— Se olisi ollut laiha saalis. Luulet kai, että minun padassani on papuja ja silavaa? Eikö mitä. Katsohan: siinä on vain perunoita. Istu, Gantine. Et siis palannut metsään?

— En. Koska olen täällä, en ole lähtenyt metsään! hän tiuskaisi karskisti.

Jälleen vallitsi keittiössä muutaman hetken hiljaisuus. Annesa kuunteli levottomana. Hän pelkäsi, että Paulu poistuessaan tapaisi Gantinen ja että miesten välillä syntyisi kiivas kohtaus.

— Niin, nuori mies virkkoi hetken kuluttua, don Paulu vaati minua lähtemään takaisin työmaalle, mutta minä annan palttua hänen vaatimuksilleen. Hän on ollut raivoissaan näinä päivinä, äkäinen kuin itse ilmetty piru. Mutta minäkin olen raivostunut, olen raivostunut kaikille, ja etenkin teille!

— Herra siunaa! vanha neiti parahti hiven ivaa äänessään. Miksi olet niin raivostunut, Gantine?

— Sen hyvin tiedätte, täti Paula. Annesa on täällä. Hän on piilossa täällä, kenties tuon oven takana. No niin, kuulkoon vain, mitä sanon, jos on siellä. Minun täytyy puhua.

— Puhu hiljaa! Puhu vain, mutta älä huuda. Annesa tosin ei voi kuulla sinua. Jospa paholainen olisi meistä yhtä kaukana kuin hän.

— Annesa on täällä, tässä talossa! Gantine toisti alakuloisena, mutta varmasti. Älkää valehdelko, älkää vannoko, täti Paula! Olen jo tarpeeksi joutunut naurun- ja säälinalaiseksi. Mutta minun muka vain täytyy olla vaiti! Ei! Tuhannesti ei! Olen jo liian kauan malttanut mieleni. Ja nyt olen ymmärtänyt kaiken ja aion puhua siitä asianomaisille.

— Minulleko?

— Teillekin. Ja sanokaa sille naiselle, että olen oivaltanut koko ilveilyn. En aio nostaa hälinää, en ole häijy mies. Toiset ovat minua häijympiä.

Gantine melkein itki. Annesa heltyi hetkeksi ja tunsi melkein äidillistä hellyyttä, jota Gantinen nuoruus ja hyvyys aina olivat hänessä herättäneet. Hänen teki mieli avata ovi ja lausua nuorukaiselle muutama lohdun sana. Mutta tuo toinen saattoi äkkiä ilmestyä. Eikä Annesa enää tahtonut nähdä häntä.

— Tänä iltana, Gantine jatkoi, näin Paulun juttelevan ukko Sogoksen kanssa. He lukivat kirjettä ja neuvottelivat kaiketi Annesan lähdöstä. Näinä päivinä Paulu ja Sogos muutoin ovat yhtenään kököttäneet nenät yhdessä. Hän, Paulu, minun isäntäni, luulee, etten minä tiedä mitään, ja kuitenkin olen selvillä kaikesta. Onhan minulla korvat kuullakseni ja silmät nähdäkseni.

— Minä taas en tiedä mitään, poikaseni, en yhtään mitään.

— Siinä tapauksessa kerron teille, millä tolalla asiat ovat. Paulu tahtoo ottaa vaimokseen Annesan, joka ehkä ei vastustakaan tuumaa. Hän ei ole enää pitkiin aikoihin ollut sama Annesa kuin ennen. Hän ei enää rakasta minua, ei ajattele minua. Minun lähtiessäni metsään hän ei edes tahtonut suudella minua. Minulla oli lähtiessäni paha aavistus sydämessäni. Sitten tapahtui, mitä tapahtui. Nyt Paulu tahtoo mennä naimisiin hänen kanssaan, muka sentähden, että Annesaa panetellaan ja vainotaan Decherchien takia.

— Miten tiedät kaiken, Gantine? Vilkas mielikuvituksesi kaiketi vie sinut harhaan, vanha neiti sanoi hämmästyneenä ja uteliaana. Etköhän erehdy?

— En erehdy, täti Paula. Se on totinen tosi. Miksi Annesa ei palaa kotiin? Sentähden, ettei Paulu tahdo. Miksi Paulu alinomaa keskustelee ja väittelee ukkojen ja äitinsä kanssa? He luulevat, että Annesa on syyllinen, ja Paulukin on samaa mieltä. Hän sanoo tahtovansa velvollisuudesta solmia avioliiton Annesan kanssa, ja vanhukset väittävät häntä mielettömäksi. Paulu sanoo lähtevänsä kauas vuorikaivoksille ja ottavansa Annesan mukaansa. Donna Rachele itkee yhtenään, ja don Simone on pakahtumaisillaan raivosta ja surusta. Asiat ovat näin, täti Paula, valitettavasti näin.

— Mutta Annesa ei luultavasti tiedä mitään tästä kaikesta.

— Kaikkia vielä! Hän on yksissä tuumin Paulun kanssa. Muuten hän olisi palannut kotiin. Hän ei palaa, koska on, sellainen kuin on, kavala nainen, viekas metsäkissa. Minä vihaan häntä nyt enkä huolisi vaimokseni, vaikka hänellä olisi kahdet laidunmaat, tuhannen skudon arvoiset kummatkin!

— Mutta miksi siis haeskelet häntä? Ethän enää välitä hänestä. Anna hänen olla…

— Vihaan häntä, Gantine toisti, mutta soinnuttomalla ja alakuloisella äänellä.

Oven takana Annesa mutisi itsekseen:

— Parempi näin, parempi näin!

— Minäkö haeskelen häntä? Se ei pidä paikkaansa. En enää vähääkään välitä hänestä. Mutta tahdon tavata hänet sanoakseni hänelle suoraan, etten ole pölkkypää, etten tahdo olla naurunalaisena kaikkien hampaissa ja että surkuttelen häntä. Tyttöparka! Hän ei koskaan ole nähnyt naulaa, joka on ollut vähällä lävistää hänen silmänsä. Typerä on aina ollut hän, enkä minä. Minä olen mies, kärsin nyt ja kärsin vastakin, mutta ehkä kestän koettelemuksen, unohdan hänet ja löydän toisen naisen, joka pitää minusta. Mutta miten hänen käy? Vaikka hän menisi naimisiin isännän kanssa, hänen asemansa ei siitä paranisi. Hän on kuitenkin aina vain palvelijatar. Paulu lyö häntä jo yhdyselämän ensi päivänä. Hän kostaa Annesalle kaikki vastoinkäymiset, jotka ovat tulleet hänen osakseen. He ovat aina käyttäneet hyväkseen ja kiusanneet Annesaa, joka edelleenkin joutuu olemaan heidän uhrinaan. Ja minä vain nauran, täti Paula, saattepa nähdä!

Silti hän ei ainakaan nyt nauranut. Hänen äänensä kuulosti niin vaikeroivalta ja paheksuvalta, kuin hän olisi ollut lapsi, joka on itkuun heltymäisillään.

Täti Paula ei tiennyt, mitä sanoa. Hän hääri äänetönnä kattaessaan pöytää ilta-ateriaksi. Ja hän alkoi käydä levottomaksi ajatellessaan, että Paulu minä hetkenä tahansa voisi tulla keittiöön ja kuulla Gantinen katkerat sanat.

— Muutoin voin vakuuttaa, Gantine jatkoi, että kaikki on minulle yhdentekevää. Sitäpaitsi voin, jos tahdon, saada niin monta tyttöä kuin haluan. Kauniimpia, kunniallisempia ja nuorempia kuin hän. Annesa lähentelee neljääkymmentä. Minä en vielä ole täyttänyt kahtakymmentäseitsemää. Menköön hiiteen. Kun hän on vanha, minä olen vielä nuori.

— Sitähän minäkin. Miksi siis olet niin tuohkeissasi? Katso itsellesi toinen morsian. Älä hukkaa aikaa, lapsukaiseni. Olisihan esimerkiksi Ballora, Anna Decherchin veljentytär; hän sopisi sinulle hyvin. Hän ei ole vailla kolikoitakaan.

Mutta Gantine paukahdutti kätensä yhteen ja huusi rajusti:

— Olkaa vaiti! Miksi puhutte tuollaisista? Minä en ajattele rahtuakaan sellaista nyt.

— Älä huuda! Luulen, että he jo laskeutuvat portaita alas.

— Ketkä?

— Micheli ja don Paulu.

— Onko don Paulu täällä? Gantine kysyi hiljentäen ääntään. Siinä tapauksessa menen tieheni.

Hän nousi ja kuunteli. Oven takana Annesa saattoi vain vaivoin hillitä levottomuuttaan.

— Lähden nyt, Gantine sanoi hetken kuluttua outo sävy äänessään. Hyvää yötä, täti Paula. En tiedä, tulenko huomenna. Jos näette Annesan — ja olen varma siitä, että näette hänet — niin sanokaa hänelle minun puolestani: "Annesa, teet väärin, kun kohtelet minua näin, sillä ainoa henkilö, joka todella tarkoittaa parastasi, olen minä. Annesa, lähetä minulle sana; teen, mitä tahdot". Sitten sanotte hänelle näin: "Vaikka olisikin totta, niinkuin ihmiset väittävät, että sinä olet tappanut ukko Zuan, se ei tee mitään. Jo vuosi sitten olisin tahtonut ottaa hänet hengiltä, kuristaa hänet kuoliaaksi, heittää hänet palavaan pätsiin".

— Onpa sinulla kauniit periaatteet, hyvä ystävä. Ne vievät sinut suoraa päätä helvettiin.

— Helvetti on jo tässä maailmassa, täti Paula!

Hankkiutuessaan poistumaan hän pysähtyi ja lisäsi:

— Sanokaa Annesalle näin: "Älä luota Pauluun. Hän on kyykäärme. Hän ei pidä sinusta. Jos hän aikoo ottaa sinut vaimokseen, se johtuu siitä, että hän luulee sinun surmanneen sen vanhan kitupiikin hänen tähtensä, eikä hän tahdo kärsiä tunnonvaivoja". Don Paululla, nähkääs, on herkkä omatunto. Tänä aamuna kuulin vielä asian, jonka pyydän teitä sanomaan Annesalle: "Magudas kylässä asuu huonomaineinen, varakas leski, joka kerran kuului kerskanneen, että Paulu on mielettömästi rakastunut häneen, ja että hän lainasi Paululle paljon rahaa ukko Zuan kuoleman edellisenä päivänä, ja että oli lainannut rahat siksi, että Paulu oli luvannut naida hänet". Hyvää yötä, täti Paula.

— Odota! Odota! utelias vanha neiti virkkoi juosten hänen jälkeensä.
Mutta Gantine meni pois luvattuaan palata toiste.

Annesa lysähti ovea vasten vapisevat käsivarret riippuen hervottomina kupeilla. Hän luuli tukehtuvansa samoin kuin sinä yönä, jona teki rikoksensa, saatuaan kuulla, että Paulu oli ratsastanut talon ohi ilmoittamatta saapumistaan. Hän koetti olla uskomatta Gantinen sanoja, mutta sisimmässään hän tunsi, ettei poika ollut valehdellut. Surusta ja tuskasta suunniltaan hän toisteli itsekseen:

— Parempi näin, parempi näin!

X

Paulun mentyä pastori Virdis viipyi yhä parvekehuoneessa, vaikka hänen vanha sisarensa oli jo moneen kertaan kutsunut häntä. Kyynärpäät pöydällä ja hypistellen sormillaan punaisen valetukkansa haivenia hän ähki ja toisti ääneensä:

— Mitä on tehtävä? Mitä on tehtävä?

Paulu oli selittänyt aikovansa ehdottomasti, vaikka vastoin kaikkien tahtoa, solmia avioliiton Annesan kanssa. Hän piti Annesaa syyllisenä, ja juuri sentähden hän tahtoi ottaa tämän vaimokseen. Mutta hänen päätöksessään oli niin paljon raivoa ja katkeruutta, että pappi oli siitä kovin pelästyksissään.

— Se olisi pirullinen avioliitto, hän ajatteli yhä nyppien valetukkaansa.

Sitten hän nousi ja alkoi laskea sormillaan:

— Ensiksi: En usko Paulun päätökseen. Silti hän on valmis ahdistelemaan Annesaa ja lähtemään Nuoroon hänen jälkeensä. Toiseksi: Luotan varsin vähän sen onnettoman naisen katumukseen ja kääntymykseen. Pahimmin minua peloittaa se, ettei hänellä ole tunnonvaivoja. Nyt hän on jonkinlaisen uskonnollisen haltioitumisen vallassa mutta uskaltaisin lyödä vetoa, että jos hän näkee Paulun, hän oitis heittäytyy tämän syliin. Kolmanneksi: Jos niin tapahtuu, olemme kaikki hukassa; hukassa molemmat poloiset nuoret, molemmat ukot, hukassa onneton äiti ja hukassa minäkin Herran edessä, kun en ole kyennyt pelastamaan eksynyttä sielua. Kaikki olemme hukassa.

— Eikö tässä talossa aiotakaan syödä illallista tänään? Kaikki on valmista. Tule alas!

Vanha Paula seisoi kynnyksellä. Pappi tuijotti sisareensa häntä edes huomaamatta ja toisti epätoivoissaan:

— Hukassa, hukassa!

— Mikä on hukassa? Vanha sisar kysyi levottomana katse luotuna maahan.

— Käske se nainen tänne heti paikalla! pappi sanoi taaskin nykien tekotukkaansa ja alkaen mitellä lattiaa.

— Mutta etkö voisi tulla alas, Michele? Voisithan puhua hänen kanssaan illallispöydässä.

— Ei tässä nyt ole aikaa syömiseen. Mene.

— Minusta näyttäisi olevan aika teljetä joku mielisairaalaan, täti
Paula mutisi laskeutuessaan portaita. Hänkin huokaili ja kähisi.

Annesa meni yläkertaan äänetönnä ja suruissaan, mutta kohtaloonsa alistuneena. Pappi tallusteli edelleen huoneessa eikä tapansa mukaan katsonut häneen.

— Oletko lukenut kirjeen, Annesa? Mitä olet päättänyt?

— Matkustaa pois.

— Paulu kävi täällä. Puhuimme pitkän aikaa. Tiedätkö, mitä hän aikoo tehdä? Hän tahtoo ottaa sinut vaimokseen; omaiset panevat vastaan, mutta hänen päätöksensä on järkähtämätön. Voi, voi sentään! Pyhät enkelit! Mitä sinä itse sanot, Annesa? Suostutko menemään hänelle?

— En! Annesa vastasi heti.

— Miksi et?

— Kirkkoherra tietää sen paremmin kuin minä.

— Minäkö? Niin, se on totta. Sanoithan, että tahdot elää katumuksentekijänä. Niin puhut tänään. Mutta kuukauden, vuoden kuluttua luultavasti puhut toisin. Jos tapaat Paulun, etkö hänen kanssaan jälleen lankea kuolemansyntiin? Ehkä sentään on parempi, että menette naimisiin.

— Ei! Ei ikinä! Annesa sanoi rajusti.

— Paulu tahtoo tavata sinua. Hän tietää, että olet täällä, tietää, minne aiot lähteä; sanalla sanoen, tietää kaikki. Hän sanoo tulevansa perässä… parempi, että tapaatte toisenne ja että sanot hänelle, mitä ajattelet.

— Ei! Ei! Annesa toisti rukoilevasti. En tahdo nähdä häntä. Rakas, hyvä kirkkoherra, älkää salliko hänen tulla puheilleni!

— Kas niin! Sinua peloittaa tavata häntä. Juuri sentähden on parempi, että tapaatte toisenne ja että kahdenkesken sovitte asiat. Ja jos tahdot mennä naimisiin hänen kanssaan, Annesa, niin tee se! Tämä on ehkä kaikkein suurin katumuksentekosi. Mutta se tuottaa paljon kyyneliä toisille, viattomille. Jumala kuitenkin on armollinen ja laupias. Hän on antanut sinulle anteeksi, eikä tahdo rangaista sinua ylenmäärin. Mutta hän vaatii, ettet enää tee pahaa toisille. Ymmärrätkö?

Annesa tarkkasi häntä katseillaan. Hän huomasi, että vanha pappi oli kiihoittunut, ja oivalsi, ettei tämä vieläkään luottanut häneen. Mitä hän sanoisi, saadakseen hänet uskomaan?

— Herra pastori, hän vastasi vilpittömästi, aika kyllä näyttää, että päätökseni on luja!

— Aika! Aika! ukko mumisi kääntäen katseensa parvekkeelle ikäänkuin hakien pimeästä tulevaisuuden osviittoja.

Hän pysähtyi, loi Annesaan salaa katseen ja pudisti päätään.

— Etkö siis enää tahdo nähdä häntä? Ajattele tarkoin asiaa. Sinulla on koko huomispäivä aikaa.

— Olen jo tarpeeksi ajatellut. En tahdo tavata häntä.

— Mennään siis alakertaan illalliselle.

He laskeutuivat keittiöön. Täti Paula oli käynyt panemassa portin kiinni ja noutanut kellarista viiniä.

Pappi söi ateriansa keittiössä aivan kuin talonpojat. Ateriat olivat yksinkertaisia, mutta niiden höysteenä oli jaloa viiniä. Sinäkin iltana pappi maistoi runsaanpuoleisesti. Sitten hän alkoi lörpötellä ja kiistellä vanhan sisarensa kanssa, joka kertoi, mitä Gantine oli sanonut.

Pappi oli äkäinen rengille, joka oli "ajattelematon lörppö kuin naiset". Silti hän ei puolustanut Paulua. Annesa kuunteli äänetönnä, ikäänkuin ei olisikaan ollut puhe hänestä itsestään, vaan henkilöstä, jota hän ei koskaan ollut tuntenut ja joka jo aikoja sitten oli kuollut. Mutta täti Paulan mentyä uudelleen kellariin noutamaan viiniä hän äkkiä sanoi:

— Herra pastori, pyydän teiltä laupeudentekoa: Antakaa minun lähteä jo huomisaamuna.

— Pyhät enkelit! Onpa sinulla kiire. Aikaisemmin kuin ylihuomisaamuna se on mahdotonta.

— Päästäkää minut menemään! Muuten lähden jalkaisin tänä yönä. En voi viipyä täällä kauempaa.

Täti Paula palasi pullo kädessä ja alkoi taas napista:

— Viinitynnyri on melkein tyhjä. Siitä ei enää pirahda kuin muutama pisara. Meidän talostamme on tullut viinikapakka.

— Sitten iskemme reiän toiseen viinitynnyriin. Jospa maailmassa ei olisi sen suurempia suruja! pappi murahti.

Aterian jälkeen pastori Virdis meni ulos ja naputti palattuaan sisarensa ovelle. Annesa oli jo vuoteessa. Hänessä oli kuumetta, ja hän oli vaipunut surullisten haaveiden täyttämään horrokseen. Hän tunsi papin äänen, mutta luuli silti yhä uneksivansa. Pappi kuului sanovan:

— Annesa, huomenna, päivän valjetessa voit mennä sillan päähän ja odottaa siinä postinkuljettajan rattaita. Mutta tule ennen lähtöäsi luokseni; minulla on jotakin sanottavaa sinulle.

Täti Paula alkoi alushameessa ja yömyssyssä taaskin nalkuttaa:

— Mitä tahdot? Et edes yöllä jätä minua rauhaan. Et nuku itse, etkä anna toisten nukkua. Minä menen nyt makuulle.

— Sydänkäpyseni, tule nyt sentään. Vain pari sanaa.

Kun he olivat menneet pihalle, pappi sanoi:

— Minun mielestäni meidän täytyy tehdä hänelle nyytti. Emmehän voi päästää häntä lähtemään aivan tyhjin käsin. Olisiko sinulla liikenevää hametta ja paitaa antaa hänelle?

— Sinä olet totisesti hullu. Nyt jo tahdot riistää minulta paidan yltä, ehkäpä lopulta viet nahkanikin.

— Herramme eteen meidän täytyy astua ilman paitaa ja ilman nahkaakin, pappi huomautti ankarasti, vaikkakaan ei erittäin sattuvasti.

— Älä pärpätä siinä, Paula! hän lisäsi. Ajattele, että sinun on tehtävä laupeudentyö.

— Mutta etkö käsitä, että yhteen minun paitaani mahtuu kolme Annesaa?

Tämä näkökohta tuntui papista vakuuttavalta. Hän ei enää inttänyt, vaan kiipesi pimeässä yläkertaan.

Paula pani keittiön oven kiinni ja palasi huoneeseensa, mutta ei mennyt vuoteeseen, vaan avasi kaapin, haki sieltä käsiinsä vaatekappaleita ja teki niistä mytyn. Nenäliinan solmuun hän sitoi kahden liiran hopealantin ja pisti nenäliinankin myttyyn.

Pappi sytytti huoneessaan tulen, sulki oven, avasi piirongin laatikon ja laski muutamat kolikkonsa, joita hän siinä säilytti. Niiden joukossa oli pieni, kymmenen liiran kultaraha, jonka hän oli saanut donna Rachelelta palkkioksi siitä, että oli lukenut viisi sielumessua Zua Decherchi vainajalle. Ja kun kaikki muut rahat olivat kovin raskaita, kuparilantteja, hän päätti antaa Annesalle kultarahan.

* * * * *

Sarastus alkoi vaalentaa taivasta San Giovanni vuoren yläpuolella. Avara laakso oli vielä uneen vaipuneena; kalliot, graniittiseinät, kiviröykkiöt tuskin erottuivat tummista orjantappurapensaista.

Taivaanlaki oli harmaa, alempaa punasinervä. Nuoron ja Orune-vuorten yläpuolella leijui kellerviä pilvenhattaroita ja häilähteli ohuita malvanvärisiä huuruja.

Annesa käveli viettävää tietä sillalle päin mytty kädessä. Hän näytti pelkäävän, että rikkoisi paikan ja aikaisen hetken hiljaisuuden. Hänen harmaat, jähmettyneet kasvonsa ja kirkkaat silmänsä, joiden terät olivat oudosti laajentuneet, kuvastivat suuripiirteisen, kolkon maiseman ja korkean, aution taivaan haudanomaista rauhaa.

Tultuaan lähelle siltaa, jonka alitse kulkeva joenuoma oli aivan kuivana, Annesa piilottautui kiven taakse. Kun hänen olisi todennäköisesti odotettava sangen kauan, ennenkuin ukko Sogoksen rattaat räminällään rikkoisivat tien hiljaisuuden, hän istahti kivelle ja laski myttynsä maahan.

Lähellä kohosi rautatammi, jonka latva oli kuivunut, ja muutamia rungosta varisseita, vielä vihreitä muratinlehtiä, joita ohikulkijoiden jalat olivat tallanneet, oli hajallaan maassa.

Annesa huomasi ne ja muisti Paulun usein verranneen häntä murattiin. Hyvästi, hyvästi! Nyt on kaikki ohi. Annesa on jälleen lähtenyt taivaltamaan omaa polkuaan, jonka on määrä johtaa hänet ainaiseksi pois, kauas koko tältä seudulta, jonne hän kerran oli saapunut samalla tavoin kuin nyt sieltä lähteekin, mytty kädessä, vanhan, salaperäisen miehen opastamana, joka kenties on hänen surullinen kohtalonsa.

Taivas peittyi punerviin usviin, mikä ennusti helteistä päivää. Leivo alkoi laulaa, ensin arasti, sitten yhä iloisemmin. Rattaiden räminää kuului tieltä. Annesa kavahti pystyyn. Jokohan ukko Sogoksen vaunut saapuivat? Olihan tämä liian aikaista, mutta vanha postinkuljettaja oli luultavasti sinä aamuna lähtenyt tavallista varhaisemmin liikkeelle. Ajoneuvot lähenivät siltaa, hiljensivät vauhtiansa ja pysähtyivät. Annesa sieppasi myttynsä ja meni tielle. Mutta kuljettuaan muutaman askeleen hän tunsi hehkuvan punan peittävän poskensa. Paulu Decherchi seisoi siinä vähän matkan päässä hänestä ajoneuvojen edessä, joissa oli tilaa kahdelle.

— Annesa!

Annesa ei hievahtanut, katseli vain Paulua säikähtyneenä, samalla sekä pelon että ilon vallassa. Paulu tuli aivan lähelle häntä ja sanoi jonkin sanan. Annesa ei kiihdyksissään kuullut. Hetkeksi hän unohti kaiken muun. Jos Paulu tuon hänen tajuttomuutensa kestäessä olisi tarttunut hänen käteensä sanoen: "Palataan kotiin!" hän olisi totellut.

Mutta Paulu ei tarttunut hänen käteensä eikä ehdottanut, että he yhdessä palaisivat kotiin. Ja Annesa tointui huomatessaan, että Paulu oli vanhennut, käynyt rumaksi ja loi häneen outoja, ilkeitä katseita.

— Mitä tahdot? Annesa kysyi ikäänkuin heräten unesta.

— Sen sanon sinulle matkalla. Nouse joutuin ajoneuvoihin. Meillä on sitten hyvää aikaa puhua.

— Mitä tahdot? Minne aiot? Annesa kysyi ja kävi jälleen kelmeäksi ja surumieliseksi.

— Lähdemme, minne tahdot. Mutta joutuin, täytyy lähteä matkaan.

— En lähde kanssasi.

Viha leimahti Paulun silmissä.

— Sinä lähdet! Heti paikalla. Joudu, joudu!

Paulu ojensi kätensä, mutta veti sen heti jälleen takaisin, ikäänkuin hänen tahtoaan vahvempi voima ja kammo olisivat estäneet häntä koskettamasta Annesaa. Annesa huomasi sen, samoin kuin vuoristossa oli huomannut pastori Virdiksen vaistomaisen pelon. Hän vetäytyi kauemmaksi.

— Tahdon kyllä matkustaa pois, mutta en lähde sinun kanssasi, hän sanoi surullisesti, mutta tuntematta katkeruutta, tuijottaen toisen paheksumista uhkuviin silmiin.

— Miksi tulit? Tiesithän, etten noudattaisi kehoitustasi. Eikö kirkkoherra sanonut sitä sinulle? En enää koskaan seuraa sinua.

— Sen sinä teet, totisesti. Panen sinut kahleisiin…

— Voithan yrittää laahata minut jäljessäsi. Mutta heti ensi tilassa pakenen luotasi, ettäs tiedät…

Paulu laski käsivartensa ristiin rinnalle ikäänkuin tukahduttaakseen jokaisen väkivallan puuskauksen. Hän vapisi ja lähestyi, loittoni taas ristiriitaisten tunteiden ja ajatusten vallassa, kokien vuoroin vihaa ja intohimoa, sääliä ja kammoa. Annesa ei koskaan ollut nähnyt häntä sellaisena, ei edes hänen kaikkein epätoivoisimpinakaan hetkinään, kun hän sanoi aikovansa ottaa itsensä hengiltä. Ja hän katseli Paulua joutuen vastoin tahtoaankin säälin ja nöyryyden valtaan.

— Sinun täytyy tulla mukaani, Paulu sanoi seuraten tyttöä rautatammen juurelle, jonka taakse tämä oli paennut. Sinun täytyy tulla kanssani. Jollet tule tänään, niin huomenna. Lähde vain nyt yksin, mutta paina tarkoin mieleesi, mitä sanon sinulle: Estän sinua rupeamasta palvelijattareksi. En ole retku, olen Paulu Decherchi ja tiedän, mikä on velvollisuuteni. En hylkää sinua. Ymmärrätkö?

— Ymmärrän. Et sinä ole retku. Minun on täytettävä velvollisuuteni, ja täytänkin sen.

— Jätä turhat sanat, Annesa! En hylkää sinua, eikä sinun enää pidä kiusata minua! Olen väsynyt, kuuletko, olen perin väsynyt. Olen kyllästynyt papin hullutuksiin, kaikkeen, mitä hän on ahtanut päähäsi. Olen väsynyt kaikkeen. On aika lopettaa jo tämä sietämätön olo.

— Se on totta, on aika lopettaa se, Paulu! Älä huuda, älä pauhaa! Papilla ei ole mitään tekemistä meidän asiassamme. Sinun omaisesikin ovat suotta levottomia. Jättäkää minut rauhaan, ja eläkää itse rauhassa. Älä menettele vastoin kenenkään tahtoa, älä vastoin omaakaan tahtoasi.

— Minun täytyy siis taistella sinun tahtoasi vastaan?

— Aivan niin.

— Ja miksi?

— Tiedät kyllä, miksi. Älä pakota minua sitä sanomaan.

Annesan sammuneet silmät alkoivat äkkiä hehkua ja kuvastivat melkein ruumiillista tuskaa.

— Sinä kyllä tiedät, hän virkkoi puoliääneen. Näen sen silmistäsi. Mene, äläkä enää kiusaa minua. Sinä olet liian myöhään alkanut ajatella velvollisuuttasi. Mutta oikeastaan onkin parasta näin. Mikä tapahtui, olisi joka tapauksessa tapahtunut, ja silloin olisit kironnut minut. Nytkin olet muuttunut minuun nähden, Paulu. En enää ole Annesa, vaan rikollinen nainen. Mutta kuule, rakas, olen iloinen siitä, ettet silti minua kiroa. Sitä olin pelännyt. Olen onnellinen, kun tulit, enkä vaadi sinulta mitään muuta. Sinulla ei ole, niinkuin luulet, mitään velvollisuuksia minua kohtaan. Tein, minkä tein, kohtalon pakosta. En tehnyt sitä ainoastaan sinun vuoksesi, vaan teidän kaikkien tähden. Tein pahasti, mutta olin silloin melkein mieletön, aivan suunniltani: en tajunnut mitään. Myöhemmin ajattelin: "Jos siitä seuraa heidän pelastuksensa ja jos itse pelastun, rankaisen itseäni, tahdon poistua kauas, tahdon elää loitolla hänestä, jotten enää tekisi syntiä". Siinä kaikki. Ja nyt olen oikeassa. Sillä sinäkin, Paulu, olet hyvin suuresti muuttunut. Kammoksut ja pelkäät minua.

— Sinä hourit, olet ihan suunniltasi! Paulu sanoi tarttuen molemmin käsin päähänsä. Se ei ole totta, ei sinne päinkään! hän sitten huusi raivostuneena.

— Kaikki on totta. Tapahtunut, mikä tapahtunut.

Annesa ravisti päätään ja käsivarsiaan ikäänkuin pudistaakseen pois itsestään koko menneisyyden. Paulu näytti rauhoittuvan hänen sanoistaan. Hän painoi päänsä alas ja katseli maahan tallattuja muratinlehtiä. Hiljaisuudessa kaikui yläilmoista leivon livertely entistään iloisempana.

— Mitä aiot tehdä? Paulu kysyi. Minne lähdet? Olet sairas, olet vanhennut. Tiedätkö, mitä merkitsee palvelijattarena olo? Tiedätkö, millainen se talo on, johon aiot asettua? Tunnen tulevan isäntäväkesi. He ovat itaroita ja vaativaisia. Ne ihmiset eivät suinkaan kohtele sinua ystävällisesti. Tulet sairaaksi, kaadut ja lakastut kuin nuo muratin lehdet tuossa.

— Muratti oli tukahduttamaisillaan puun. Parasta oli, että se temmattiin siitä irti, Annesa huomautti liikutettuna myötätunnosta, jota Paulu vihdoinkin hänelle osoitti. Ja hän vaipui istumaan kivelle peittäen kasvonsa käsillään.

Paulu puhui edelleen, ja Annesa itki. Mutta äkkiä Annesa rauhoittui ja istui liikkumattomana kivellä, kyynärpäät polvilla ja pää käsien varassa, samoin kuin oli istunut puutarhanpuoleisilla portailla hauteessaan synkkiä ajatuksiaan. Hän vaistosi, että Paulu sisimmässään oli iloinen päästessään hänestä eroon. Paulu taaskin tunsi, että hänen sanansa olivat turhia ja etteivät ne tunkeneet Annesan sydämeen.

Etäältä alkoi kuulua postinkuljettajan rattaiden raskasta räminää.

— Mene! Mene! Annesa rukoili, mene Herran nimessä. Jätä minut oman onneni nojaan. Purista kättäni, tervehdi omaisiasi, don Simonea, setä Cosimua, donna Rachelea. Sano heille, etten ole kiittämätön. Olen onneton, mutta en kiittämätön. Mene; hyvästi!

Paulu ei liikahtanut paikaltaan.

Postivaunut lähestyivät. Ne olivat epäilemättä jo sivuuttaneet viimeisen tien mutkan ennen siltaa.

Annesa nousi ja otti maasta myttynsä.

— Paulu, hyvästi! Purista kättäni!

Mutta Paulu oli kovin kalpea. Häntä ilmeisesti raastoi sekä halu päästää Annesa lähtemään että nöyryytys, jonka Annesan jalomielisyys hänelle tuotti. Hän käänsi pois kasvonsa ja tuntui jälleen kiihoittuvan.

— Ei! Ei! En tahdo sanoa sinulle hyvästi enkä puristaa kättäsi. Näemme toisemme jälleen! Kadut vielä katkerasti sitä, mitä tänään teet. Lähde vain matkoihisi, en estä sinua. Mutta en anna sinulle anteeksi, en voi antaa sinulle anteeksi, sillä tänään loukkaat minua pahemmin kuin kukaan koskaan ennen. Mene, mene siis!

— Paulu, rakas! Annesa huusi epätoivoissaan. Anna minulle anteeksi! Katso minuun! Älä päästä minua epätoivoisena lähtemään! Anna minulle anteeksi!

— Tule mukaani. Menen sanomaan ukko Sogokselle, että hän saa ajaa ohi.

Silloin Annesa kavahti Paulun kaulaan estääkseen häntä menemästä. Ja miehen käsivarsien syleilyssä, tämän painaessa häntä todellisen säälin valtaamana povelleen Annesa värähteli kuin haavoittunut lintu.

— Lähdetään! Lähdetään! Paulu toisti. Lähdetään, minne sinä tahdot. Kaikkialla voi suorittaa katumusta. Olemme yhdessä tehneet syntiä, kadutaan myös yhdessä!

Postihevonen saapui, se pysähtyi sillan korvaan. Annesa tunsi, että Paulu puhui hänelle lempeästi, hän kun varmaan tiesi, että Annesa lähtisi pois. Ei edes juolahtanut hänen mieleensäkään panna Paulua koetukselle. Niin hän erosi Paulusta, hän kun arveli tehneensä syntiä jo koskemallakin häneen. Sanomatta enää sanaakaan hän otti myttynsä ja meni tielle.

Paulu ei seurannut häntä.

XI

Vuodet vierivät.

Vanhukset kuolivat pois, nuoret vanhenivat. Kun perhe, jossa Annesan oli määrä saada palvelijattaren paikka, sai tietää hänen tarinansa, se ei enää tahtonut kuulla hänestä puhuttavankaan. Hänen täytyi odottaa jonkin aikaa, ennenkuin sai paikan, ja lopulta hän pääsi palvelijattareksi pikkuporvariperheeseen. Isäntä yritti vietellä häntä, emäntä oli tuittupäinen nainen. Kun hän palasi kotiin kirkosta tai kävelyltä ja oli nähnyt paremmin pukeutuneen naisen kuin hän itse, hän purki kiukkuaan palvelijattarelle. Kerran hän tätä löikin.

Tämä ei ollut sellaista katumuksentekijän elämää, jommoista rikollinen nainen oli kuvitellut mielessään, eikä se suinkaan tuottanut tyydytystä. Mutta aika kului kuitenkin. Kerran Gantine kävi tervehtimässä entistä morsiantaan, ja Paulu kirjoitti hänelle kirjeen. Sitten Gantine otti itselleen vaimon, ja Paulu näytti alistuvan kohtaloonsa.

Annesa vaihtoi isäntäväkeä. Lopulta hän joutui palvelukseen vanhalle papille, jota kaikki sanoivat "kaniikki Perhoseksi", hän hän käveli niin joustavan kevyesti, että näytti liitävän. Kaniikista kulki huhu, että hän oli etevä tähdistäennustaja. Joka yö hän asuntonsa pienistä ikkunoista, joka sijaitsi kylän laidassa, tähysteli tähtiä. Kun taivaalla näkyi jokin luonnonilmiö, kaikki kiiruhtivat kysymään häneltä selitystä siihen.

Hän oli sivistynyt mies, mutta tavattoman hajamielinen. Ennen pitkää Annesasta tuli talon valtiatar. Hän saattoi tehdä, mitä tahtoi. Hän sai silloin hurskaan naisen maineen. Hänet nähtiin joka hautajaissaatossa, hänet kutsuttiin hoitamaan kuolevia, pesemään ja pukemaan ruumiita. Kaikkia köyhiä potilaita, köyhiä lapsivaimoja ja kaatuvatautisia hän jollakin tavoin auttoi.

Niin kuluivat vuodet. Kerran donna Rachele tuli Nuoroon Vapahtajan juhlaan. Hän otti selvän Annesan asunnosta, tuli häntä tervehtimään, syleili häntä, ja molemmat itkivät yhdessä. Sitten vanha nainen alkoi valittaa:

— Vanhat miehet, niinkuin tiedät, ovat kuolleet. Paulu on vanhennut; hän on uneton ja hänellä on muitakin vaivoja. Minä käyn päivä päivältä kyyryselkäisemmäksi ja haen paikkaa haudalleni. Tarvitsemme taloon uskollisen, meihin kiintyneen ja luotettavan naisen. Meillä oli palvelijatar, joka varasti, mitä käsiinsä sai. Paulu ei enää kykene mihinkään. Rosa on viallinen. Miten heidän käy, kun minä kuolen?

Annesa luuli donna Rachelen ehdottavan, että hän palaisi heille, ja vaikka hän oli päättänyt kieltäytyä, hänen sydämensä sykki rajusti. Vanha nainen ei kuitenkaan puhunut mitään siitä.

Jonkin aikaa myöhemmin Annesa kuuli, että Paulu oli sairastunut lavantautiin; sitten kerran syksyllä hän näki Paulun ilmestyvän eteensä kuin aaveen. Hän oli enää oma varjonsa: vanha ja laiha, tukka harmaa, silmät syvällä kuopissaan, ja hampaat pistivät törröttäen esiin. Kuluneina vuosina hän oli edelleen elänyt toimettomana ja riitaisana ja antautuen paheisiin. Lavantauti oli hiukan sumentanut hänen järkeään ja iskenyt hänen aivoihinsa päähänpiintymän: hän kuvitteli olevansa Annesan rikostoveri, osallinen ukko Zuan murhaan, ja tunsi siitä tunnonvaivoja. Annesa säikähti nähdessään hänet. Ja Paulu kertoi hänelle kaiken kurjuutensa:

— Joka yö näen unta ukosta. Toisinaan hän on kuin setä Simone, joka vaatii minua lähtemään sinun luoksesi ja pakottamaan sinut menemään kanssani naimisiin. Mitä meidän on tehtävä, Annesa? Eikö sinulla ole tunnonvaivoja? Etkö näe unta vainajasta?

Annesaa eivät tunnontuskat koskaan olleet varsin pahasti vaivanneet. Hän oli katunut ja luuli tarpeeksi rangaisseensa itseään hylkäämällä rakastajansa ja lisäksi hyväntekijöittensä kodin, eikä hän ensi aikojen jälkeen ollut nähnyt vainajaa, ei hereillä eikä unissa.

— Mitä teemme? Paulu tuumi. Meillä on tarpeen uskollinen ja kärsivällinen nainen. Äiti on vanha ja kivulloinen, Rosa parka on niin onneton, ja minä olen elävä ruumis. Palaa meille, Anna, jos todella tahdot suorittaa katumusta.

— Donna Rachele pelkää minua. Jos hän sittenkin tahtoo, niin voinhan palata, mutta niin kauan kuin hän elää, et saa puhua meidän avioliitostamme.

— Siinä tapauksessa on turha sinun palata, Paulu sanoi päähänpiintymänsä vallassa.

Ja hän lähti pois edes puristamatta Annesan kättä. Kumpikin oli toiselleen vain kaamea aave.

Kului vielä vuosi.

Paulu ei enää häirinnyt Annesaa, mutta hänen tunnonvaivansa, pelkonsa ja päähänpiintymänsä varmaankin olivat vaikuttaneet donna Racheleen, sillä Annesa sai eräänä päivänä kirjeen, missä vanha nainen pyysi häntä "palaamaan".

Annesa erosi pahoilla mielin rauhallisesta talosta, jonka ikkunoista kaniikki Perhonen puheli tähtien kanssa, ja palasi takaisin. Decherchien vanha talo näytti rauniolta: portti oli laho, parvekkeet ruostuneet, räystäs kasvoi rikkaruohoa, koko talo sekä sisältä että ulkoa oli rapistunut ja luhistumaisillaan, valmiina hautaamaan pirstaleittensa alle ne kolme surkeaa olentoa, jotka asustivat siinä.

Annesa meni itkien tähän kurjuuden tyyssijaan. Hän näki donna Rachelen lepäävän ruokahuoneen vuoteessa ja säpsähti. Vuoteen vieressä istui keltaihoinen, pieni mummo, joka oli hiukan kyttyräselkäinen ja jonka silmät tuijottivat metallinhohtoisina, oudon epäluuloisina kuin kissalla.

— Rosa! Rakas Rosa! Annesa huudahti itkien. Mutta Rosa ei tuntenut häntä. Ja kun hän kuuli, että tuo pieni nainen, joka näytti häntä nuoremmalta, oli entinen kasvattitytär ja tuleva äitipuoli, hän katseli tätä entistään epäluuloisempana.

— Rosa, donna Rachele sanoi, mene keittiöön ja keitä kahvia.

— Voinhan minä mennä. Totta kai tunnen keittiön! Annesa virkkoi.

Mutta Rosa otti mielenosoituksellisesti taskustaan avainkimpun, avasi pöytälaatikon, otti siitä sokerirasian ja sanoi:

— Et tiedä pitopaikkoja. Minä lähden keittiöön. Jää sinä isoäidin luo.

Ja hän pisti avaimet takaisin taskuunsa. Kun donna Rachele ja Annesa olivat jääneet kahden, edellinen virkkoi:

— Älä suututa Rosa parkaa. Hän tahtoo kaikin mokomin olla emäntä ja hoitaa kaikkea sitä vähää, mitä meillä vielä on jäljellä. Älä pahoita hänen mieltään. Kun Rosa parka on pahoillaan, hän saa kouristuksia.

Samassa Paulu palasi kotiin. Hän oli ollut kirkossa. Joku oli kertonut hänelle Annesan paluusta.

— Mitä uutta Nuorosta? Paulu kysyi tältä yksinkertaisesti puristaen hänen kättään. Onko siellä hyvin kuuma?

— Ei pahasti, Annesa vastasi.

Hän katseli Paulua. Vuodessa tästä oli tullut vanhus. Hiukset olivat valkoiset, viikset harmaat. Hän oli aivan ukko Cosimu Damianun näköinen.

— Paulu, donna Rachele sanoi hiljaa, minä huomautin Annesalle, ettei pidä vastustaa Rosa paran tahtoa. Pyydä sinäkin, ettei Annesa sitä tekisi.

— Tietysti, tietysti! Paulu sanoi kärsimättömästi. Annesa tietää jo, että on tullut tänne katumuksentekijäksi. Enkö jo sanonutkin sinulle sitä, Annesa?

— Sanoit, sanoit, Annesa vastasi.

* * * * *

Samoin kuin kerran illalla hyvin kauan sitten Annesa avaa puutarhanpuoleisen oven ja istuutuu portaille.

Yö on kuuma, rauhallinen, linnunradan himmeä hohde valaisee heikosti. Kukkien tuoksua leyhähtelee puutarhasta, metsä on liikkumaton; vuori, jonka harja on ihmisen selän näköinen, näyttää nukkuvan tähtitaivaan äänettömässä aukeudessa.

Kaikki muut nukkuvat talossa, Paulukin, joka muuten kärsii hermojen heikkoudesta johtuvaa unettomuutta. Hän on jo muutaman päivän ollut levollinen. Hänen omatuntonsa alkaa rauhoittua. Huomenna Annesa saa oikean sukunimen: silloin hän on Anna Decherchi. Kaikki on valmiina vaatimattomien, surunvoittoisten häiden varalle. Annesa on järjestänyt kaiken ja istuu nyt väsyneenä portailla.

Ja hän ajattelee, tai oikeammin tuntee, että hänen varsinainen
katumuksentekonsa, hänen oikea hurskaudenelämänsä nyt vasta alkaa.
Muratti kietoutuu taas puuhun ja peittää sen laupiaasti lehdillään.
Laupiaasti, sillä vanha runko on nyt laho.