language: Finnish

ROUVA MESECK

Kyläkertomus

Kirj.

MAX HALBE

Saksasta suomentanut

Juhani Siljo

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1908.

Max Halbe (s. 1865) kuuluu Saksan nykyään vallassaolevaan kirjailijapolveen. Hän on etelä-preussilainen, tutki aluksi oikeustiedettä, sitte historiaa ja saksalaista kielitiedettä Heidelbergissa, Berlinissä ja Münchenissä, eleli kirjailijana ensin Berlinissä ja muutti 1895 Müncheniin, jossa senjälkeen on asunut. Hänen ensimäisillä näytelmillään ei ollut sanottavaa menestystä. Ensimäisen suuremman voittonsa saavutti hän näytelmillään "Jugend" (Nuoruus), joka käsittelee mutkallista juonta suurella draamallisella taidolla ja vetää puoleensa onnistuneella luonteenkuvauksellaan, varmalla paikallisvärityksellään ja hehkuvalla intohimollaan. Hänen aikaisemmat tuotteensa, itse "Maaemosenkin", painoi tämä varjoon eivätkä seuraavat näytelmät voineet sitä voittaa, vaikkakin näytelmä "Der Strom" (1904) tempasi useilla näyttämöillä yleisön mukaansa. Kertojana on hän kyläkertomuksilleen, varsinkin tässä julaistulle "Rouva Meseck'ille", ja taiteilijakertomukselleen "Meteori" saanut lukijoita monen monituisille painoksille.

Oli arkipäivä keskellä vehnänkorjuuaikaa. Mutta kun edellisinä päivinä oli satanut, ei ollut ajattelemistakaan ajaa märkää viljaa suojiin. Yöllä oli taivas antanut sadetta ja varhaisimmasta aamusta asti puuhaili miehiä, vaimoja ja lapsia pelloilla, kuukkien pitkissä riveissä ja levitellen läpihautoutuneita luokoja, sekä päästääkseen valoa ja ilmaa puoleksimädänneihin ohra- ja vehnälyhteisiin. Suurinta puuhaa tuotti kuhilaitten, joista kussakin oli viisitoista tai kaksikymmentä lyhdettä, ylösalaisin-kääntäminen yksi toisensa jälkeen, yksityisten lyhteitten siteiden irroittaminen sekä läpilioittuneiden vehnäin ravisteleminen ja asettaminen levälleen märälle sängelle. Silloin juoksi moni hikipisara ruskeiksipaahtuneiden kasvojen yli, viinapullo kierteli uutteraan riveissä ja monta karkeata kirosanaa sinkoutui harmaanraskaalle aamu-taivaalle. Sillä työ oli vielä suututtavampaa senvuoksi, että lyhteet oli niitten kuivuessa uudestaan sidottava ja soviteltava vierekkäin kuhilaiksi.

Sillävälin oli päivä kirkastumistaan kirkastunut, ja kun ihmiset yhdeksän aikaan, heti aamiaisen jälkeen, työnsä tuloksia tarkastelivat ja syvään hengittäen panevat haravat olalleen, silloin pilkisti raskaan, harmaan pilvipeitteen halkeimesta iloisesti kauvan piilossa-pysytelleen auringon ensimäinen säde. Nyt oli sen vuoro tehdä tehtävänsä ja hehkua paahtavaa hengähdystään likomärkään luokoon, joka oli levällään ohuena kerroksena karkealla sängellä. Oli kestävä iltaan tai huomiseen puolipäiville saakka! ennenkuin kaikki oli kyllin kuivunut sidottavaksi. Niin kauaksi sai korjuutyö keskeytyä, ja muutakin tehtävää oli tähän aikaan vähän. Oli tulossa pitkä puuhattu kesäpäivä.

Kuuma tuulenhenkäys puhalsi yli alangon kellertävien peltojen ja kuiski hidasvetisten lammikoitten ja vesiojien ruovikossa, jotka laajalti halkeilivat ristiin rastiin tasankomaata. Kuten teräväsärmäisiksi leikatut varjokuvat vainioitten ja niitten yllä kaareutuvan taivaan sinilaen muodostamaa valoisaa taustaa vastaan liikkuivat kotiinpalaavien työmiesten pitkät tummat jonot epätasaista pellonpiennarta pitkin kohden etäistä kylää. Keskustelu lakkasi pitkäksi aikaa. Sillä kapeilla poluilla, jotka luikertelivat ohdakkeen ja villin apilaan välissä aivan leveitten ojien reunaa pitkin, täytyi tarkasti noudattaa polkua ja sovittaa askeleensa, jos ei tahtonut varomattaan liukua alas jyrkkää äyrästä ja tipahtaa kuperkeikkaa veteen. Mutta kun oli saavuttu leveälle karjatielle, jonka molemmin puolin kasvoi pajuja ja joka vei pelloilta suoraan auringon valaisemaan kylään, silloin irtautuivat jäykät kielenkannat ja tyytyväisessä juttelussa elostuivat työssä jäykistyneet kasvot.

Aurinko paistoi painostavasti kuin keskipäivällä, taivas näytti sumuisen sinervältä, pohjoisessa päin, siellä, missä muutamien tuntien matkan päässä, silmiin siintämättömän tasankomaan ääriviivan takana meren piti olla, laskeutui raskas pilviseinä hiljalleen näköpiiriä kohden.

Mutta ei ollut mitään takeita siitä, ettei rajuilma syntyisi, se oli yleinen mielipide, liian paljon oli ilmassa kosteutta. Huomasi selvästi, miten se raskaana painautui rintaa kohden ja sai hengästymään. Jos aurinko edelleen tuolla tavalla paahtoi, niin täytyi sen imeä maasta takaisin kaikki sadevesi, mikä viime päivinä oli satanut, ja silloin voi puhjeta oikea ukkosilma. Puolenpäivän seuduissa oli ratkaisu tapahtuva.

Kunpa vaan tuuli alkaisi kunnollisesti puhaltaa. Mutta sepä juuri lientyi lientymistään, ja kylää lähetessä, kun päästiin latojen ja tallien suojelevalle alueelle, se ylipäätään lakkasi.

Huonoja toiveita oli kaikesta pellolla olevasta vehnästä, sekä leikatusta että niitetystä. Voi koitua vielä paljon puuhaa elonkorjuusta. Parasta, kun olisi odottanut ja sateitten ajaksi jättänyt vehnän pystyyn. Mutta sen olivat tehneet ani harvat tilanomistajat kylässä. Muut saivat valmistautua siihen, että heidän viljansa mätänee pellolle.

Syntyi lyhyt vaitiolo, jonka kestäessä kukin antautui omasta turvallisuudestaan syntyneen mielihyväntunteen valtaan. Heille oli yhdentekevää, saivatko tilanomistajan pellot sadetta tai päivänpaistetta. Renkeinä ollen he saivat, paitsi palkkaa luonnossa, varman rahapalkan, ja heidän täytyi kuitenkin päästä omaistensa luo, vaikka katukiviä taivaasta sinkoilisi. Mutta ei heidän osakseen kuitenkaan tulisi kappaakaan yli sovitun määrän, vaikka vehnä milloin antaisi kaksinkerroin niin paljon kuin muina kesinä.

Niin tallustelivat he, nuo miehet ja vaimot, hajasäärinä ja miettiväisinä eteenpäin harmaitten, surkastuneitten pajupensastojen kautta, huojuen kuin täydessä lastissa olevat rahtilaivat, luisevina ja tanakkoina, hartiat pitkät matkat kannettavien taakkojen kumaraan painamina, he, tämän mustan maan lapset, joka takertui heidän raskaisiin saappaisiinsa; ja kuitenkin he olivat eristetyt siitä hedelmällisestä maaperästä, josta he olivat ylenneet, maataomistamattomia ja juuristaan irtiraastettuja, ainoastaan omien luittensa ja ikävöintinsä herroja, taipuvaisia synkkään vaeltelemiseen.

"Kello kolme ovat vihkiäiset", sanoi Schinowin vaimo, suuri hoikka nainen, jolla oli punavillainen huivi solmittuna kaulan ympärille suojaksi auringonpaahteelle, ja tuuppasi miestään kylkeen.

Näytti siltä kuin olisi tuo sana salaa pyörinyt jokaisen kielellä ja nyt olisivat siteet irtaantuneet.

Aivan oikein! Tänään oli Meseck'eilla hopeahäät, ja kello kolme oli vihkiminen tapahtuva kylän kirkossa. Tästä oli tuleva jotakin erikoista.

"Kuinka vanha se oikeastaan on nyt, tuo Meseck'in rouva-vanhus?" kysyi nuori Däms, sievä, reipas 23-vuotias nuorukainen vanhalta Bortel'ilta, joka kumaraselkäisenä käveli hänen vieressään.

"Yhdeksänkymmenenneljän hän on, niin, viidennelläsadatta", vastasi vanhus ja muutti haravan vasemmalta olalta oikealle. "Kolmekymmentä vuotta nuorempi minä olen kuin hän. Minä muistan vielä hyvin. Minä olin parhaassa ijässäni, kun hän meni uudestaan naimisiin. Hän oli silloin melkein seitsemänkymmenen vanha, toinen jalka haudassa, kuten tapana on sanoa, mutta toista hän ei ollut vielä sinne vetänyt, ei, tunnustettava on, että hän on hyvin pysynyt voimissa. Ei hänen ikävuosiaan arvaa helposti päältäpäin. Hän ei nopeasti kuihdu. Kuka tietää, kuinka monelle vielä tulee vuoro ennen häntä."

Hän pyyhkäisi karvaisella käsiselällään hikipisarat ryppyiseltä otsaltaan ja siirsi taaksepäin pari valkoista hiussuortuvaa, jotka kuluneen olkihatun reunan alta olivat valahtaneet hänen kuiville kasvoilleen.

"Onko se mahdollista!" arveli Däms ja pudisti päätään. "Viidennelläsadatta! Perunoita hän kuokkii maasta ilman vaivaa. Totta totisesti! Sitä minä en uskoisi, jos en olisi sitä omin silmini nähnyt, viime viikolla, jolloin viimeiset heinät läjäsimme takamaalla."

"Ja mies on viime vuonna muuttunut aivan harmaaksi", pisti väliin
Schinowin vaimo. "Saapa nähdä eikö rouva ota vielä kolmannen miehen!
Ei hän hellitä, ennenkuin on miehensä turpeen alle saattanut!"

"Kultahäät hän on viettänyt ensimäisen miehensä kanssa. Tänään hopeahäät toisen kanssa. Ehkäpä vielä häät kolmannen kanssa. Silloin hän kai varmaan jo tyytyisi!"

"Hän on tehnyt liiton paholaisen kanssa. Niinkauan kuin hän tahtoo, täytyy paholaisen jättää hänet elämään."

Niin jatkui juttelu, ja varsinkin olivat naiset äänessä, niin että tuon morsiamen, jonka hopeahääpäivä tänään oli, korvat olisivat varmaan soineet kaikista niistä ystävällisistä jutuista, joita hänestä tiedettiin kertoa yksi toisensa jälkeen.

Sillävälin oli saavuttu kylään ja miehet hajaantuivat kartanoihin, jotka varakkaina sijaitsivat kylätien varrella toinen toisensa takana, kun taas naiset vetäytyivät taaempana oleviin mökkeihin, jotka toisella puolen pientä savista jokea sijaiten muodostivat kylän synkemmän osan.

Oli kello kymmenen aamupäivällä, siis vielä kylliksi aikaa ryhtyä päivällistä laittamaan miehille ja panna tulelle. Aterian jälkeen tahdottiin sitten ruveta odottelemaan häävaunuja ja senjälkeen nähdä kirkonovella hopeahääparin astuvan heidän editseen alttarin eteen.

Mutta tämä olikin aivan harvinainen avioliitto, joka oli tänään samalla paikalla uudistettava, missä se ensiksi kaksikymmentäviisi pitkää vuotta sitten oli solmittu. Kylän vanhemmista asukkaista muisti moni vielä aivan hyvin sen päivän, jolloin seitsenkymmenvuotias rouva Gerlach, yhteiskunnalliselta asemaltaan varakas tilanomistajanleski, oli ojentanut kätensä vihrein köynnöksin koristetun kyläkirkon alttarilla elinaikuiseen liittoon häntä itseään neljäkymmentäviisi vuotta nuoremmalle pehtori Meseck'ille. Samallainen elonkorjuupäivä oli ollut silloin kuin tänäänkin ja samaten märkä kesä.

Rouva Gerlach, jonka nimi nyt oli rouva Meseck, oli sitä ennen kantanut yli vuoden surupukua ensimäisen miehensä kuoleman johdosta; hänen kanssaan oli rouva elänyt pitkän, mutta lapsettoman avioliiton saavuttaen melkein profeetan iän. Niin, olivatpa he jo kultahäätkin viettäneet toistensa kanssa, muutamia päiviä ennen kuin tuo arvoisa, kuivettunut mies äkkiä sulki silmänsä iäksi. Ei tietty tarkoilleen hänen osakseen tulleen onnen ylimittaisuuden tuottamasta ilostako vai pelostako, ettei se ensinkään ottaisi loppuakseenkaan. Sillä mielipiteet siitä, oliko näiden ihmisten avioliitto ollut niin onnellinen kuin miksi riemujuhlaparin avioliittoa olisi sopinut luulla, olivat erilaiset. Puuttuihan siltä kuitenkin näkyväistä siunausta ylhäältä, ruumiillisia jälkeläisiä; ja joka tunsi aviopuolisot, hän ei voinut epäilläkään sitä, että rouva Gerlachille oli tuottanut huolia se, ettei ollut syntynyt perillistä tuolle sievoiselle maatilalle. Vielä vanhalla iälläänkin hän oli ihmeellisen täyteläinen ja komea merkillisen syvine silmineen ja sinerväntummine tukkineen, jossa vaan muutamia harmaita hiuksia loisteli. Näki hänestä, että hän oli nuoruudessaan ollut kaunotar ja että hänellä oli ollut paljon ihailijoita. Sitä suurempi oli siis ihmetteleminen ollut, kun isän kuoltua tuo ihailtu "ulkotilan" perijätär hylkäsi varakkaimmat kosijat ja luovutti omaisuutensa ja sydämensä kylän toiselle opettajalle. Tämä oli jyrkkä poikkeus kaikesta, mitä kylässä oli koskaan tapahtunut tässä suhteessa, eikä ennustettu onnettomuus jäänyt tulematta.

Herra Gerlach, hoikka, kalvakka mies, jolla oli silmälasit nenällä, ja pystytukka, ei tosin ollut arvokkaisuutta puuttuvana astunut uuteen virkaansa, eikä talouskaan yleiseksi hämmästykseksi ollut joutunut rappiolle, jota, sen ollen koulunopettajan hoidettavana, varmasti täytyi odottaa. Oli kuitenkin yksi, jota tuo aviopari, joka noin oli poikennut varemman perinnäistavan tieltä, ei saanut taivasta itselleen antamaan: lapsia.

Tämä oli rangaistus siitä, että talonpoikaisneiti vanhasta suvusta ja senlisäksi perijätär otti miehekseen keuhkotautisen aakkosten-pänttääjän. Eikö ollut kylliksi muitakin, jotka olisivat iloiten ottaneet vastaan tämän aseman ja jotka todellakin näyttivät sellaisilta, kuin tarvitsisi heidän vaan liikahuttaa pikkusormeaan, saattaakseen samassa ajassa maailmaan vaikka kymmenen lasta, jossa tuo hintelä opettajaraukka panemalla liikkeelle kaikki voimansa ei saanut edes yhtä? Mistä vaan rouva olikaan saanut tuon hullunkurisen päähänpiston? Hän oli vaan tahtonut saada sivistyneen miehen, sanottiin, senvuoksi olivat hänen silmänsä suuntautuneet kaikkien paksuniskasten maanmuokkaajain ohi, jotka jo aikoja sitten olivat unohtaneet lukukirjojensa sisällön, ainoaan saatavissaolevaan sivistyksen ja hienompien tapojen edustajaan. Hän oli kylän toinen opettaja, sillä ensimäinen oli jo aikoja sitten mennyt naimisiin ja oli nyt kahdeksan tyttären onnellinen isä. Niinpä sai tyttö tahtonsa toteutetuksi, ja taas kerran nähtiin, kuinka pitkälle ylistetty sivistys auttaa. Ei ainakaan lasten saantiin.

Muuten olivat kyläläiset antaneet noitten molempain kantaa kohtalonsa, niin hyvin tai niin huonosti kuin se kävikään. Sen nämä tekivätkin, ja välittivät yhtä vähän naapureista kuin nämä heistä. Sikäli kuin tässä ylipäänsä oli mahdollista naapureista puhua.

Gerlachin maatila sijaitsi nimittäin hyvinkin tunnin matkan päässä kylästä yksinään keskellä peltoja, takamaata, kuten tätä etäistä aluetta kansan keskuudessa kutsuttiin. Se oli niinsanottu ulkotila — ja kylän ja ulkotilan välillä oli hyvin vähän muuta yhteyttä kuin kirkon ja kylävoudin viran välittämää. Tämä johti eleskelemiseen, josta vain harvoin pilkahti elonmerkkiä ulkomaailmaan, kylään. Asuinrakennus, ladot ja eläinsuojat muodostivat maan tavan mukaan keskenään suoran kulman, korkea, tiheä pajukko ympäröi niitä kaikkia, niin että taloon jäi avoin tie ainoastaan etupuolelta ja pajunlatvojen yli ulottui näkymään parahiksi vaan punainen katonharja. Mutta ulkopuolella, pelloilla ja suoperäisillä niityillä, vallitsi syvä, äänetön yksinäisyys, jota keskeytti vaan harvoin hyypän huuto tai kaulushaikarain melu, kun ne läheisissä suolammikoissa pitivät ilojaan.

Niin, täytyi syventyä omiin ajatuksiinsa tässä maailmanpakoisessa yksinäisyydessä. Rouva, joka oli voimakkaan tilanomistajanpojan sijasta ottanut tänne isännäksi huonokuntoisen, laihan koulunopettajan, ei ollutkaan turhaan viettänyt nuoruusaikaansa sellaisessa ympäristössä. Heillähän oli aina ollut, noilla ulkotilan asujilla, kullakin oma omituinen pieni ortensa; varmaankin se johtui jo ilmanalasta ja yksinäisyydestä. Miksipä viimeinen perijätärkään lopulta tekisi poikkeusta siitä? Pitäköön hän vaan kuolintautisen opettajansa.

Ja hän pitikin hänet sangen kauan. Keuhkotautiseksi, jolle kylässä oli ennustettu aivan pikaista kuolemaa, oli kunnon Gerlach pysynyt verrattain hyvissä voimissa. Hänen kultahääpäivänään näyttäytyi todeksi vanha sananlasku siitä miehestä, joka viimeksi nauraa. Nyt voi hän, Gerlach, nauraa, sillä useimmilta, jotka ennen olivat ennustelleet vahingoniloisina hänen pikaista loppuaan, oli jo aikoja sitten unhottunut nauru ja senlisäksi kaikki muukin.

Tuolla ulkotilalla karttuvat ikävuodet, sen olivat kyläläiset aina ennenkin tunnustaneet, ja nyt huomattiin se vielä kerran todeksi, kun nähtiin se sitkeys, jolla tuo vanha herra, huolimatta muumiontapaisesta ulkonäöstään ja kutistuneista keuhkoistaan, pysyi kerran valtaamallaan paikalla.

Tosin ei hän vetänyt sitkeydessä vertoja puolisolleen. Sillä kun häntä vihdoin hyvin suoritetun elämäntyön loputtua kuljetettiin takaisin kylään, saman koulutalon ohi, josta hän kerran oli astellut pieneen, kapeaan takkiin pukeutuneena hääsaattoon, silloin ei hänen leskensä malttanut olla jo hyvän matkan päässä kylästä nousematta vaunuista, ja vakavin askelin, mihinkään nojautumatta, kulkematta ruumisarkun takana. Ja hautuumaalla, jossa mies kätkettiin mullan alle aivan kirkon vieressä olevaan perhehautaan, hän heitti hänelle hautaan viimeisen kourallisen multaa, ilman että hänen kätensä vapisi tai kasvonjänteensä värähtivät. Ei hän lausunut yhtään sanaa, ei vuodattanut yhtään kyyneltä eikä mikään hänen kasvoissaan ilmaissut, mitä oikeastaan hänen sisässään tapahtui, vaan hän kääntyi pää pystyssä pois hautakummulta, kumartumatta paremmin surusta kuin vuosien painostakaan. Sillä hänen täytyi olla lopulla kuusikymmenlukuaan, ainoastaan vähän nuorempi kuin se, joka nyt lepäsi hyvinansaitussa rauhassaan; mutta hän näytti tuskin viisikymmenvuotiaalta ja kuin olisi hän parhaassa iässään, sillä hänen tukkansa oli yhä vielä musta ja hänen keskikokoinen vartalonsa vielä täyteläinen.

Niinpä näytti hän olevan niitä vitkaisia luonteita, joille, harvinaisina ja kallisarvoisina kuin vanha viini, vuosien karttuessa lisääntyy voimaa ja sisällön hienoutta ja joiden on saatava aikaa kypsyäkseen, jotta he sitten yltäisivät yli tavallisten ihmisrajojen. Sellaisille henkilöille puhkeaa elämä täyteläisenä vasta vanhuudessa, ja sellaisella ajalla, jolloin jo toiset laskevat päänsä väsyneenä rintaa vasten, he hämmästyttävät nuoruudenvoimaa osoittavilla teoillaan. Tosin useimmat kylässä katselivat tätä asiaa toiselta kannalta; valistuneet puhuivat sydämen kylmyydestä ja mielen raakuudesta, kansan keskuudessa taas kuiskailtiin noituudesta ja kaikenlaisista pahoista taidoista.

Mutta sitten tapahtui jotakin, joka muodosti kaiken ennentapahtuneen huipun. Rouva Gerlach meni toisiin naimisiin. Sellaista tapahtumaa kuusikymmenyhdeksänvuotiaan elämässä ei lähiseuduilla oltu ennen kuultu. Ja onnellinen sulhanen oli tuskin kaksikymmenviisivuotias mies.

Herra Meseck oli heti ensimäisen isännän kuoltua tullut pehtoriksi tilalle. Siinä ei ollut mitään erikoista, eikä kukaan aavistanut, että loppuna tulisi vihdoin olemaan avioliitto. Nuori pehtori oli kotoisin eräästä naapurikylästä n.k. kukkulalta. Tämä oli mäkinen selänne, joka ulottui kaukaa maan sisäosista aina likelle merta ja yhtenäisenä harjanteena esti näköalan länteen päin muuten rajoittumattomalta tasankomaalta. Tuon sinertävän kukkulaketjun taakse laskihe joka ilta aurinko, ja kun väsynyt silmä etsi lepopaikkaa koko rajattomassa etäisyydessä, niin se suuntautui ilta-auringon mailieenmenopaikkaa kohden ja viivähti sumuisilla vuorenharjuilla, jotka tummien kuusimetsäin peittäminä näyttivät aina ilman väreilyn mukaan joko likemmäksi siirtyvän tai kauemmaksi pakenevan.

Eräästä näitten kukkulain rinteellä sijaitsevasta saksalaisesta kylästä — kauempana sisämaassa päin olivat jo vallitsevina puolalainen kieli ja puolalaiset tavat — oli nuori Meseck kotoisin. Oli yleisenä puheenpartena, että ne ihmiset, jotka sieltä tulivat, olivat kunnollisia ja luotettavia. Myöskin pidettiin heitä oivallisina maanviljelijöinä, jotka hyvin vetivät vertoja laajalti kuuluisille alankomaan talonpojille. Mutta siellä oli enimmäkseen pienempiä tiluksia, jotka vanhan tavan mukaan menivät perintönä isältä vanhimmalle pojalle, kun taas nuoremmat pojat vähäinen hyvitysraha taskussaan lähtivät koettamaan onneaan muualla maailmassa tilanhoitajina tai pehtoreina, ja myös usein päätyivät naimisten kautta omaan lämpimään, pehmeään pesäänsä.

Tällainen myöhempisyntyinen ja perinnöstä osattomaksi jäänyt oli myös tuo nuori pehtori, jonka herra Gerlach'in leski oli päättäväisesti, niin sanoaksemme omakätisesti itselleen ottanut hänen kotitalostaan. Hän oli suuri, voimakas, vähän kömpelö nuorukainen, kasvanut hevosten ja sikojen keskuudessa, viihtyi renkien keskuudessa kuin kotonaan, tarmokas ja teeskentelemätön, pystyvä jokaiseen työhön, jota vuoden kuluessa tilalla voi tulla esille, yhtä tottunut vaunutehdastyöhön kuin karjanhoitoon ja peltotöihin, syntynyt tilanhoitajan toimeen.

Ja hän hoiti tiluksen tehtäviä intohimoisesti. Niitten harvalukuisten ajatusten joukossa, jotka hänen mieltänsä vallitsivat, oli voimakkain se, että hänen piti aina vaan yhä edelleen saada hoitaa maanviljelystä, antaa neuvoja ja määräyksiä, ja, mikä oli mieluisinta, itse ryhtyä työhön käsiksi, kun tuli puute miehistä. Mutta häntä vaivasi, siitä saakka kuin hän kykeni ajattelemaan, synkkä huoli, että hänen pitäisi joskus lähteä pois vanhempainsa maatilkulta, kun hän tulisi suureksi ja isä olisi kuollut. Sillä heitä oli seitsemän sisarusta niiden joukossa hän kuudes, ja tilaa oli liian vähän heille kaikille, sen hän hyvin ymmärsi.

Silloin eräänä päivänä, juuri samaan aikaan, jolloin hänen oli käytävä ensi kerta ripillä ja jolloin hänen ylähuulellaan pilkisti esiin ensimäinen parranhaiven, oli hänessä alkanut versoa se ajatus, että hänenhän oli vaan tarpeellista, kuten jo moni muu oli tehnyt, joista hän oli kuullut, saada rikas vaimo, korvatakseen osakseen tulleen vääryyden. Yhden hetken mieleen tuoma ajatus, hetken jolloin hän oli nähnyt kohtalonsa erikoisen kovaksi, oli vuosien vieriessä vakaantunut ja varttui yhteydessä toisen kanssa, että nimittäin hetki lähteä vanhempien lihapadoilta läheni lähenemistään. Eihän hänelle yleensä ollut jäänyt kovin paljon aikaa pohtimisiin, siitä piti murheen jo isä, joka viluisena aamuvarhaisena ajoi hänet kuten muunkin talonväen ylös vuoteilta ja kuljetteli häntä päivän läpeensä pihalta pellolle ja taas pellolta pihalle, kunnes tuo karkeatekoinen vintiö illalla yhdeksän aikana heittihe vuoteelle raskaasti kuin säkki ja nukkui sikeästi koko yön.

Oli siis vähän tilaisuutta mietiskelyihin, mutta kun kerran eräänä sunnuntai-iltapäivänä jonkinlainen epämääräinen ahdistava pelko tulevaisuudesta tahtoi hiipiä hänen mieleensä, turvautui hän lumoyrttiin, — hänen tuskin tarvitsi kumartua sitävarten, niin helposti saatavissa se oli — ja pahat kuvittelut olivat hävinneet yhdellä iskulla ja sijaan oli ilmestynyt laaja näköala yli niittyjen, vastakynnetyn kesantomaan ja sokerijuurikaspellon aina pitkähköön linnamaiseen rakennukseen saakka, jota näkyi metsänaukeamasta juuri niin paljon, että voi eroittaa korkeat rappuset pääoven edessä ja nähdä etupuolen pienten ikkunaruutujen välkkyvän ilta-auringon valossa. Ja siellä eleli kaikkivaltiaana tilan-omistajana hän itse ja ratsasteli aamusta iltaan pelloilla, komenteli ja ylläpiti järjestystä, tarttui myöskin itse työhön, missä oli jotain virhettä tehty, eikä antanut kenenkään sekaantua talonasioihin, sillä hän oli itse käynyt kokemuksen koulun ja ymmärsi kaikki parhaiten. Mutta metsissä, joita oli linnan takana vielä muutamien tuntien matka, pani hän usein toimeen pienen ajometsästyksen, kuitenkin vasta myöhään syksyllä, kun oli kaikki kynnökset suoritettu ja kaikki kunnossa talven varalta. Sillä työ käy ennen virkistyksiä ja ylimääräisten huvitusten takia ei talous saa tulla kärsimään.

Ja kuinka merkillisesti olikaan kaikki johtunut — eikä kuitenkaan liittynyt oikein sopusointuisesti niihin kuviin, joita tuo kasvava talonpojanpoika sunnuntai-iltasin oli tulevaisuudestaan kehitellyt mielessään. Hänestä oli tullut itsenäinen tilanomistaja, niin, siinä ei hänen aavistuksensa ollutkaan häntä pettänyt, ja vaikka haaveitten ritaritila olikin vaihtunut valtavan suureen talonpoikaismaatilaan ja linnan sijasta, jossa oli korkeat rappuset, seisoi varjoavien pajumuurien keskellä yksinkertainen, mutta hauska tiilirakennus puisine lisärakennuksineen, niin oli se kuitenkin omaa tannerta, jota tuo vastaleivottu tilanomistaja ja aviomies raskaine saappaineen asteli, sillävälin kun hänen vanhemmat veljensä vaivaloisesti kiertelivät maailmalla tai raatoivat kotoisella maankamaralla saadakseen irti niukan elatuksen.

Niin, siihen saakka olivat asiat hyvästi. Mutta sensijaan oli puutteellisuutta muissa suhteissa. Yksi kohta ennenkaikkea oli silmiinpistävä. Se oli hänen suunnitteluissaan oikeastaan vaan sivuasia, ja kun tuo nuori, suuri ja leveä mies oli kerran sitä ajatellut, oli hän hypistellyt punertavia viiksihaiveniaan oikeaan ja vasempaan ja vilkutellut tyytyväisenä pieniä silmiään. Sitä ei varmaankaan tulisi puuttumaan. Tällä oli hän tarkoittanut tyttöä tai rouvaa, joka antamalla hänelle kätensä avustaisi häntä pääsemään kaivatun tilan omistajaksi. Sillä ilman sellaista vaimonpuolista apua eivät asiat kerran voineet käydä päinsä. Joka tahtoi saada kultaiset vaunut ja hopeiset rattaat, hänen täytyi saada kaupassa myöskin hevonen, joka niitten eteen oli kytketty. Ajaa hän tahtoi silloin jo itse ja sydämenhalusta.

Mutta minkänäköinen se hepo oli oleva, joka oli tuova kaikki ne kauniit kapineet, joita hänen sydämensä halusi, jonakuna aamuna oven eteen, sillä kysymyksellä hän ei ollut koskaan kovaa pääkoppaansa erikoisesti vaivannut, mutta ei hän voinut sitä muullaiseksi kuvitella kuin nuoreksi ja koreaksi. Olihan esillä kylliksi sellaisia rakastuneita perijättäriä, jotka ikävöivin silmin vaaniskelivat komeata miestä ja kunnollista maanisäntää. Sellaisen hän myös varmasti voi saada, jonkavuoksi hänen ei siitä kohdasta tarvinnut ylimääräisesti huolehtia.

Kun sitten rouva Gerlach otti hänet palvelukseen tilalleen, ei hänen mieleensä johtunut ajatuksen varjoakaan siitä, että jo tässä ja näin pian oli hänen pyrkimyksilleen tullut päämäärä, vaan hän tajusi paikkansa sopivaksi ponnistuslaudaksi, jolta hän voi ottaa kelpo hypyn keskelle maailmaa. Mutta hänen kohtalonsa oli tahtonut toisin. Pimeydestä oli häntä kohtaan ojentautunut käsi ja kuljettanut hänet vieraalle maaperälle, ja eräs ääni oli hänen päänsä päällä huutanut: Ei askeltakaan tältä paikalta! Mitä olet tahtonut, se on tuleva osaksesi ja vielä lisäksi, mitä sinä et ole tahtonut etkä uneksinutkaan itsellesi. Täällä olet sinä seisova juurtuneena tähän maahan, ja kerran se on sinut peittävä, kun sinä olet sitä kylliksi muokannut. Ei askeltakaan etemmäs!

Mutta hän ei ollut kuullut ääntä päänalustansa luona, sillä hän oli mieleltään epäröivä ja kuten kuuro ja kun hän havahtui huumauksestaan, riippui hänen käsipuolessaan rouva, joka olisi aivan hyvin voinut olla hänen isoäitinsä.

Tämä asia oli näet käynyt seuraavalla tavalla. Eräänä kauniina kesäkuuniltana, kun ympäristön niityillä ja soilla sammakkojen kuorot kurnuttelivat välinpitämättömään, mykkään yksinäisyyteen käsittämättömiä säveleitään, istui rouva Gerlach puutarhapenkillä talonsa sivustalla ja kuunteli avainten kilinää, joka vielä tuon tuostakin kuului pihamaalta ja tallin luota ja ilmaisi hänelle, että hänen pehtorinsa oli viimeisellä kiertokulullaan talon ulkorakennuksissa. Oli tehty työtä myöhäiseen, sillä heinänkorjuu kiirehti ja kauniit ilmat olivat kallisarvoisia. Nyt lepäsi kaikki syvässä unessa ja kalvas hämy, joka tähän vuodenaikaan aina pysyttelihe yöllisellä taivaanrannalla, oli luoteesta, jonne aurinko oli yhdeksän aikaan painunut, siirtynyt jo kauvas pohjoiseen päin. Oli varmaankin kohta puoliyö käsissä.

Suloinen rauha valtasi yksinäisen vanhan rouvan hänen tuossa istuessaan kädet ristissä ja taaksepäin nojautuneena mietteisiinsä vaipuen. Eikö hänen oma ikäkautensa, jonka Herra jumala oli armossaan hänelle suonut, ollut aivan tämän uneksivan, hiljaisen iltahetken kaltainen? Aurinko oli jo aikaa sitten mailleen mennen lakannut lämmittäen valaisemasta, mutta tuulenhenki leyhki lauhana ja alhaalla taivaanäärellä viipyi viimeinen kajastus kuin auringosta. Mutta korkealla pään yläpuolella vaelsivat tähdet ikuista rataansa tummansinisen yötaivaan läpi, puutarhasta levittivät neilikat aivan yhtä kiehtovan suloista tuoksuaan kuin viisi vuosikymmentä sitten, ja ystävällisesti tervehti avainten kilinä pihamaalta kuin tahtoisi se lohduttaa: Ole rauhassa, sieluni! Sinä et ole yksin! Sinä olet hyvässä turvassa!

Hänen valppaan henkensä silmäin eteen ilmaantui kuva nuoresta pehtorista, joka koskaan väsymättömänä innokkaana vielä kulki lyhdyin tarkastelemassa vajoja ja talleja, ja ennentuntematon varmuuden ja lujan luottamuksen tunne valtasi vanhan rouvan, kuin siveleisi rakas poika käsin hänen vielä tuuheaa tukkaansa. Kuinka huolehtikaan ja raatoikaan tuo nuori pehtori hänen palveluksessaan ja kuinka hän osasikaan lukea hänen silmistään jokaisen hänen toivomuksensa! Oma lapsi ei sitä olisi paremmin voinut! Mutta tämän siunauksen oli taivas häneltä kieltänyt. Nyt täytyi hänen hoitaa taloaan vieraitten ihmisten avulla, ja jos tuo nuori mies jonakin päivänä nuoruuden epävakaisuuden houkuttelemana päättäisi jättää talon, ei hän voisi häntä pidättää, hänen täytyisi tottua uusiin tuntemattomiin kasvoihin ja niin edelleen vaihdellen aina toisiin, kunnes hän vihdoin makaisi kirstussa ja tämä vanha maatila joutuisi sukulaisten käsiin, joita hän tuskin oli tuntenut eikä koskaan voinut kärsiä.

"Oi Jumala, miksi olet tämän minulle määrännyt!" kohosi hänen sisästään huuto taivaille.

"Minä tuon Teille avaimet, rouva Gerlach! Kaikki on kunnossa,"

Nämä pehtorin sanat säikähdyttivät pois hänen mietteensä. Tuossa hän seisoi hänen edessään, tuo leveä, kookas mies valtavine vartaloineen, joka melkein peloittavana ilmestyi yön hämäryydestä. Hetkisen tuntui vanhasta rouvasta kuin olisi aivan hänen vieressään äkkiä kohonnut maasta synkkä kohtalotar ja levittäisi varjoaan hänen elämänsä ylitse. Mutta kuullessaan sanojen tuttavallisen soinnun hän heti tointui. Siinä värähteli tuossa äänessä kunnioitusta ja alamaista mieltä, jota tuo komea mies oli osoittanut häntä kohtaan aina täälläolonsa ensi hetkestä saakka ja joka hiveli hellästi hänen ylpeätä sydäntään. Tuo suuri, jättiläisvoimainen mies kumarsi hänen edessään, hänen, vanhan, vaikkakin ei vielä pitkään aikaan harmaantuneen tai taloudenhoitoon kykenemättömäksi joutuneen rouvan edessä, ja tunnusti mielellään hänen nuorekkaan voimakkaan henkensä ylemmyyden. Eikö hän ollut kuin suuri, roteva, kuolemaan asti uskollinen bernhardilaiskoira, kun hän seisoi noin jykevin ryhdein ja silmissä yksinkertainen hyväntahtoinen ilme? Liikutuksen tuntein katsoi rouva häntä, tuota miestä, joka oli päivän läpeensä puuhaillut kotosalla ja pellolla ja tuli nyt saamaan selkoa seuraavan päivän tehtävistä.

"Ettekö halua istua tähän, Meseck?" kysyi hän, äänessään harvinainen hyvyyden sointu, ja viittasi häntä kädellään viereensä penkille.

"Kiitoksia paljon, rouva Gerlach, minä seison mielelläni."

"Elkäähän toki, Te olette varmaankin väsyksissä. Olettepa Te tänään kelpolailla raatanut! Onko heinät siis jo pian ajettu latoon?"

"Vielä neljä kuormaa huomenna. Aamiaiseen mennessä on kaikki tehty."

"Mutta istukaahan nyt kuitenkin!"

"Kiitoksia paljon, rouva Gerlach. Minä voin aivan hyvin seistä."

"Mutta miksi ette kuitenkaan istu?"

"Kun se ei sovi. Koska Te olette rouva ja minä vaan pehtori."

"Mutta kun Teistä tulee kerran herra, mitä Te silloin teette?
Seisotteko vielä silloinkin? Tai ettekö haluaisi tulla herraksi?"

Meseck tuijotti älyämättä tuota vanhaa, kunnioitusta herättävää rouvaa. Hän luuli huomaavansa, että tämä hiljaa hymyili, mutta hän ei voinut yön hämärässä saada täyttä selkoa hänen kasvoistaan. Hän oli aina esiintynyt rouvan läheisyydessä ainoastaan kunnioitusta täynnä, eikä ollut koskaan uskaltanut hänen kanssaan puhua sanaakaan yli sen, mitä hänen palvelijatoimensa vaati. Nyt ei hän tiennyt miten menetellä, kun tuo outo kysymys tuli hänen vastattavakseen. Senvuoksi piti hän parhaana olla vaiti, eikä puhunut mitään.

"No, Te ette vastaa ollenkaan? Ettekö tahtoisi kerran päästä tämän maatilan isännäksi? Tai eikö Teitä ollenkaan haluta?"

"Haluan kyllä…" nauroi Meseck kainona ja oli nyt kadottanut kokonaan johtolangan käsistään.

"Mutta?"

"Te taidatte tehdä minusta pilaa", tokaisi hän hämillään ja raapasi korvantaustaa.

"En minä tee ensinkään pilaa! Minä otan asian aivan vakavasti! Minä olen jo kauvan itsekseni tuuminut, että minun pitäisi vielä kerran mennä naimisiin kun minä vaan löytäisin miehen, jolla olisi hyvät ja rehelliset aikeet minun ja myös maatilani suhteen. Ei käy päinsä näin. Isäntä täytyy olla. Minäkään en voi kaikesta huolehtia. Ja pehtoriin, vaikka hän olisi kuinkakin kunnollinen, ei kellään ole oikeata kunnioitusta. Katsokaas, Otto, Te olette vielä nuori ja minä melkein jo vanha rouva, mutta jos rakas Jumala suo minulle terveyttä, ja sitä hän on tähän saakka pyytämättäkin suonut, minä en tahdo tekeytyä paremmaksi kuin mitä olen, mutta minä vedän vielä monelle nuorelle vertoja. Ensi viikolla on vuosi siitä, kun Te tulitte tilalleni. Minä olen koko ajan pitänyt Teitä silmällä ja minä voin sanoa, että Te olette hoitanut tilaa paremmin kuin oma isäntä olisi voinut. Niin niin, Teidän ei tarvitse ollenkaan pudistaa päätänne. Minä tunnen Teidät paremmin kuin Te ehkä itsekään tunnette itseänne, ja niinpä minä sanoin itselleni, että miksi eivät kerran nuori ja vanhakin voisi liittyä yhteen, kun molemmilla on hyvä tahto tehdä siten toiselle oikein ja Jumala antaa siihen siunauksensa. Eikä Teillekään, Otto, se asia olisi pahaksi. Te saisitte naimiskaupassa sievosen maatilan, velattoman ja hyvässä kunnossa, jollaista ette kotonanne 'kukkulalla' ole saanut unissakaan nähdä. Sehän on Teille kuitenkin pääasia. Enkö olekin oikeassa? Mitä Te enempää tahdotte? Siispä punnitkaa asiata! — Ettehän Te puhu mitään?"

Herra Meseck ei todellakaan puhunut mitään. Maapohja huojui hänen jalkojensa alla. Mutta hänen ympärillään säteili kesäyön bengaalintapaiset valot, niinkuin silloin kun piirikaupungin sotilasyhdistys poltteli bengaalitulia Sebanvoiton kunniaksi, ja niitten keskellä näki hän Gerlach'in tilusten muhkeat niityt ja voimakaskasvuiset savipellot, suurenmoiset ladot ja tiilikiviset tallit, täyteläistä karjaa ja uudenuutukaisia tarvekapineita, mutta asuinrakennuksen huippupäädyssä valaistun, läpinäkyvän osoitekilven, jossa kirjoituksen: Meseck'in kartano.

Niin oli sitten käynyt. Hän oli, ujosti lausuen myöntyvänsä tarjoukseen, ojentanut kätensä rouvalle, oikein tietämättään miten ja miksi. Mutta se oli tapahtunut eikä ollut enään muutettavissa, käyköön sitten niin, että hänen aviopuolisonsa lyhyen ajan kuluttua — niinkuin tuskin muuta voi odottaakaan — palajaa ensimäisen miesvainajansa luo ja jättää hänelle, toiselle miehelleen, tuon kauniin tiluksen perinnöksi. Sitten, vasta sitten, ei yhtään hetkeä ennemmin, saisi hän rajattomana isäntänä tällä maatilalla hallita ja senohessa, jos vaan ei tämä kovin kauvan kestäisi, ajatella vielä toista nuorempaa aviopuolisoa, joka korvaisi hänelle sen, mitä hän ensi kerralla oli jäänyt vaille.

Siihen saakka ei voinut iankaikkisuutta olla. Vanhus oli jo ehtinyt mahdollisimman kauas. Hänen vielä jäljelläolevat vuotensa olivat luetut, ja kuitenkin… Harvinainen vastakohtaisuus! Meseck'in vähäiseen ymmärrykseen oli juurtunut suuri kunnioitus tuota merkillistä vanhaa rouvaa kohtaan, joka vielä piti pystyssä päänsä ja selkänsä suorana, niin paljon kuin vuodet olivatkin sitä painaneet, ja vielä katsoi terävine silmineen suoraan aurinkoa kohti silmiä räpyttelemättä. Tuota tuskin hän, Meseck itse, kykeni suorittamaan, vaikka hänellä silmien paikalla oli kasvoissa vaan kaksi vaontapaista aukeamaa, joitten kautta pääsi valoa virtaamaan vaan vähän ja jotka tekivät hänelle helpommaksi aurinkoa kohti katsomisen. Mutta tuolla seitsenkymmenvuotiaalla rouvalla taas oli suuret, epämääräisen tummanväriset vielä usein tulta leimuavat silmät, jotka näyttivät tunkeutuvan aina sielun pohjaan saakka. Joka tapauksessa pelkäsi Meseck niitä, eikä olisi uskaltanut niiltä ryhtyä mitään salaamaan. Sillä rouvan ei tarvinnut muuta kuin tarkastella häntä niillä, voidakseen arvata mitä hän ajatteli, ja voi Meseck'ille sanoa, mitä tämä ei oikein itsekään vielä selvästi tiennyt.

Sellainen oli asianlaita ollut jo kun hän juuri oli tänne tullut ensiksi, ja sellaiseksi se jäikin senkin jälkeen, kun hän jo aikoja oli ollut naimisissa rouvan kanssa. Hän oli riippuvainen, alamainen, välimies herran ja rengin välillä, joka sai käskyt ylhäältäpäin ja toimitti ne edelleen alaspäin, tehdäkseen taas toiminnastaan tiliä ylimpään paikkaan. Vieraan omaisuuden hoitaja, ei muuta mitään. Pehtori yhä kuten ennenkin; eroitus oli vaan siinä, että hän ennemmin oli saanut vapaana herranaan "ottaa lapikkaan nousua", kun ei hänen enään sopinut olla paikassaan, ja koettaa onneaan muualla. Mutta nyt täytyi hänen kiltisti pysyä paikallaan, odotella ja pitää asemansa kestävästi, muuten kärsisi koko hänen kaunis suunnitelmansa haaksirikon, ja olisi ollutkin parempi olla kokonaan antautumatta tuollaiseen onnenongintaan, kuin nyt, kun päämäärä jo ehkä oli ampumamatkan päässä, hätiköimisellä pilata koko asia. Kerran täytyi kuitenkin tämän asiaintilan lakata, ja vaikkapa siihen vielä menisi muutamia vuosia niin olihan hän vielä nuori ja voi hankkia itselleen korvausta.

Mutta monasti riehuivat hänessä rajattoman raivon myrskyt, jotka nousivat hänellä aina kurkkuun saakka ja huumasivat hänen mielensä. Silloin tuli kaikki hänen silmissään viheriäksi ja siniseksi ja tuo suuri raskas ruumis alkoi hoiperrella. Sellaisina hetkinä olisi hän voinut yhdellä nyrkiniskulla musertaa ihmisen tai yltyä raivoon itseään vastaan, jos käsillä ei sattunut olemaan ketään, jota vastaan hän olisi voinut riehua.

Nuoruudesta saakka oli hänessä uinunut tämä äkkipikainen vihastuminen ja oli herännyt silmittömiin raivonpuuskauksiin, kuten petoeläin, jonka nenää kutkutellaan. Kotikylässään oli hän senvuoksi tunnettu ja pelätty ja myöskin uudessa paikassa oli hän heti hankkinut itselleen tarpeellista arvonantoa, kun hän kerran iski erästä uppiniskaista renkiä, joka nauroi häntä vasten naamaa, jollakin rautaesineellä päähän, niin että tämä kaatui ääntä päästämättä maahan ja oli kantamalla vietävä pois paikalta. Siitä saakka varottiin ulkotilalla häntä ärsyttämästä ja hänen käskynsä suoritettiin vastustelematta. Työväestön silmissä oli hän todistanut kykenevänsä isännäksi.

Tosin ei hän siten voinut estää monia salaisia pilkkapuheita hänestä ja hänen avioliitostaan leviämästä, ja rengit ja naapurit käyttivät hyväkseen jokaista tilaisuutta tehdäkseen takanapäin kepposia tuolle nuorelle aviomiehelle, joka menemällä naimisiin vanhan rouvan kanssa oli hankkinut itselleen sievosen maatilan.

Lieneekö se nyt ollut tuo synkkä tietoisuus hänen hullunkurisesta asemastaan tai tyytymättömyys odotukseen, lieneekö se ollut aavistus vääräänjohtuneesta elämänkäsityksestä tahi tämä kaikki kaikkeen tähän syynä… Useammin kuin ennemmin ja aina yhä useammin uudistuivat Meseck'in sydämessä nämä silmittömän raivon purkaukset, jotka hänen mielensä synkistyttivät ja vaikuttivat kiihoittavasti nenään kuin verihöyryt.

Kun hän siten mitättömien aiheitten johdosta muserteli pöytiä ja tuoleja ympärillään ja takoi päätään seinään, silloin uskalsi vaan yksi ainoa ihminen lähestyä häntä. Se oli hänen puolisonsa. Hänellä oli ehdoton vaikutusvalta häneen. Yksi katse hänen silmistään oli kylliksi saattamaan Meseck'in yhdessä hetkessä tajuntaan. Silloin hän laski kätensä alas, pyyhkäsi sentään myös kädellään epäjärjestykseen joutuneet hiukset matalalta otsaltaan ja katseli ympärilleen kuin havahtuisi hän hurjasta unesta. Ja hän oli taas tuo taipuisa ja alamainen mies kuin kerran ennenkin, kun hän oli ensi kerran joutunut tämän kartanon alueella vallitsevan lumovoiman vaikutuksen alaiseksi.

Melkein taikauskoinen kammo, joka vuosien vieriessä vielä lisääntyi, vallitsi hänessä aina rouvansa läsnäollessa ja jätti hänet ainoastaan niiksi ajoiksi, jolloin hän seisoskeli ulkona pellolla työmiesten luona ja raikas tuuli hänen poskiaan hiveli. Silloin tunsi hän olonsa helpommaksi ja vapaammaksi ja kokosi rohkeutta tulevien päivien varalle. Mutta usein hän myös kiristeli hampaitaan eikä käsittänyt, miksi hän oli niin kauan tyytynyt tähän orjuuttavaan asemaan ja miksi hänen yhä edelleen piti siihen tyytyä. Silloin tuntui hänestä kuin pitäisi hänen kääntää selkänsä kartanolle ja juosta niin kauas kuin hänen jalkansa jaksoivat kantaa, yhä eteenpäin loppumattoman tasangon yli, aina tuonne saakka, missä taivas ja maa sulivat yhteen ja kaikki sumeni harmaaksi usmaksi. Siellä vasta alkoi todellinen maailma, jonne hän aina oli ikävöinyt ja jonne hän ei ollut koskaan päässyt.

Mutta kun hän noin oli mietteisiinsä vaipunut, silloin havahdutti hänet taas todellisuuteen jonkun rengin ääni, joka pyysi määräyksiä, ja kovassa työssä lakkasi ahdistus, kohta uudestaan taas herätäkseen. Kuitenkin häntä aina hillitsi jokin näkymätön voima ja saattoi hänet illan hämärtäessä synkkänä ja alakuloisena kotia lampunvaloon ja hyvinkatetun pöydän ääreen.

Kunpa hän vaan olisi voinut ravistaa yltään pois sen selittämättömän lumouksen, joka yhä aina hänen jäseniään jäykisti heti kun hän pistäytyi pellon ja kartanon auringonvaloisesta eloisuudesta talon etehisen totiseen hämäryyteen ja hänen rouvansa asteli hänen luokseen jostakin sopesta, ylhäältä rappusilta tai alhaalta kellarista.

Hänen rouvansa? Meseck tuskin sai tuota sanaa lausutuksi. Hänen rouvansa kuului kaukaiseen, vieraasen sukupolveen, josta hän jo nuoruudessaan oli kuullut kerrottavan niinkuin jostakin aikoja sitten hävinneestä menneisyydestä. Hänen isänsä vanhemmat, jotka hän oli tuntenut enään vaan vanhoina raihnaisina ihmisinä, lienevät varmaankin kuuluneet jokseenkin samaan sukupolveen. Heitä oli jo aikoja sitten peittänyt nurmi. Mutta tämä rouva, joka oli voinut heidän kanssaan käydä koulua, kuljeskeli vielä reippaana ja väsymättömänä hienon lujan koukerokeppinsä avulla pitkän asuinrakennuksen kyökit, kellarit, varastohuoneet ja kamarit läpeensä, portaita ylös ja portaita alas, niinkuin pahan hengen vainoomana, joka ajoi hänet vuoteelta kello kahden aikaan yöllä lyhyen levon jälkeen ja pidätteli häntä koko pitkän päivän myöhäiseen likelle puoliyötä jalkeilla palvelustyttöjen pelkona.

Ja tämä levoton vanhus, joka veti vertoja jokaiselle miehelle komentelemisessa, tarkastelemisessa ja silmälläpidossa, joka huolehti koko taloudenhoidosta ulkona ja sisällä ja häntä itseään, Meseck'iä, kuletti talutusnuorasta luisine käsineen kuin mitä hyvänsä tyhmää lasta, tämä oli hänen vihitty rouvansa; tämä oli Meseck'ille käsittämätöntä ja tuli yhä käsittämättömämmäksi joka päivä, jonka rouva eteni inhimillisen rajapyykkien ulkopuolelle.

Kun tämä siten yöllä nousi vuoteeltaan ja pukeutuneena koreakukkaiseen turkkilaiseen yövaippaansa kuljeskeli huoneissa ja käytävissä, niin oli kuin kulkisi pitkä menneisyys hänen takanaan ja hänen ympärillään, olleen ja hävinneen muodostama pilvi, aavemaisten varjojen rykmentti, jossa Meseck luuli loppupäässä tuntevansa myös kuolleen edeltäjänsä hengen. Silloin kammostutti häntä, niinkuin kammostutti palvelustyttöjä, joiden makuukamarin ovelle rouva ylösnousun merkiksi koputti, niin että kaiku kumeasti vieri koko uinuvan talon läpi, ja Meseck'in mieleen hiipi ajatus siitä, miten hän ehkä itsekin kerran tulisi tässä aaveitten rivissä toisten kanssa tanssielemaan tuon rauhattoman vanhuksen ympärillä ja tekemään henkilökohtaista tuttavuutta edeltäjänsä kanssa, näyttäytyäkseen yhdessä hänen kanssaan satavuotiaan vanhuksen kolmannelle miehelle ja taas myöhemmin heidän molempain kanssa neljännelle miehelle ja niin edelleen loppumattomiin. Sillä tämän rouvan miehet näyttivät olevan kuin ikivanhan saarnipuun lehdet, jotka puhkeavat kevätauringon paisteeseen, syysmyrskyissä lakastuneina putoavat maahan ja asettuvat loppumattomana jonona toistensa sijaan. Puu itse seisoo pystyssä, synkänharmaana ja lahonneena, ojentaen ylös myrskytaivasta kohti huojuvat käsivartensa, kuin synkän kauhun valtaamana siksi ettei itse voi kuolla.

Niin, tässä oli Meseck'istä asian kauheus ja varsinainen perustus siihen, miksi kammo, joka hänen ensi kertaa nähdessään tuon seitsenkymmenvuotiaan vanhuksen oli karsinut hänen selkäpiitään ajan kuluessa yhä kasvoi, eikä haihtunut. Rouva ei näyttänyt vanhenevan. Eräälle varmalle asteelle oli hän saapunut: kasvot olivat hiukan kurtistuneet, vartalo jonkunverran käynyt kumaraksi, tuuheisiin hiuksiin ilmaantunut pari hopeista suortuvaa lisää, mutta ei liian useita; ja vielä olivat kaikki hampaatkin säilyneet. Ja sellaiseksi hän jäi. Vuosien pitkään ei hänessä ollut huomattavissa mitään muutosta. Aika näytti liukuvan hänen ohitseen jälkiä jättämättä. Kun hän ei kuljeskellut talossa tai pihalla, tavattiin hän puutarhasta, jossa hän kaivoi lapiolla ojaa vihannespenkkien ympärille, tai istui jossakin ikkunanurkassa edessään keltapilkkuisiin siannahkakansiin sidottu kirja, jota hän, lehden toisensa jälkeen kääntäen, lueskeli vitkalleen. Tavallisesti se oli joku kansantajuinen filosoofinen tai luonnontieteellinen kirjoitus sielun kuolemattomuudesta tai maailmankaikkeuden rakenteesta, ja aina vuosisadan alkupuolelta sekä jonkun unhoittuneen kirjailijan tekemä; kaikki nämä kirjoitukset olivat osia vaatimattomasta perhekirjastosta, jotka siirtyivät sukupolvelta toiselle, painettuina suurin jäykin kirjaimin ja tukevalle paperille.

Lapsuudesta saakka oli vanhuksella ollut kiintymystä kirjoihin, eikä hän voinut niitä nytkään unhoittaa. Koska hän oli pitkänäköinen, käytti hän lukiessaan silmälaseja. Niin hän istuskeli hiljaa usein tuntikausia ja seurasi rivi riviltä etusormellaan tai sukkapuikolla, niinkuin ei hän tahtoisi antaa yhdenkään sanan tuosta kallisarvoisesta sisällyksestä joutua hukkaan. Silloin avautuivat hänen sielulleen aavat, oudot näköalat, ja tuo etsivä henki vaelteli elämän synkkyyksien läpi kunnes lepäsi jossakin autuaallisessa maanääressä jossa vihdoinkin valautui rauhaa ja huojennusta levottomimpaankin sydämeen. Kun hän noin istuskeli uppoutuneena syvälliseen mietiskelemiseen ja pohtimiseen, oli hän täydelleen vanhan, viisaan huuhkajan näköinen, joka suurine pyöreine silmineen läpäisee ympäröivän yön synkkyyden ja selvittelee salaisuuksia, jotka jokaisen muun katseille jäävät selviämättömiksi.

Kuitenkin hän puhui harvoin siitä, mikä häntä syvimmin liikutti. Kenelle hän olisikaan voinut avata sisäisen elämänsä? Hänen ympäristönsä oli tylsää ja typerää. Näistä mataloista otsista, joita hän ympärillään näki, kilpistyi jokainen hienompi sana takaisin voimattomana. Hänen miehensä ei ollut hänelle muuta kuin myöhäänkehittynyt lapsi. Hänen ensimäinen avioliittonsa oli jäänyt hedelmättömäksi, niin kiihkeästi kuin hän olikin toivonut lasta. Ehkä oli tämä toteutumaton toivomus noussut hänelle päähän, koska hän oli tullut omituiseksi ja kummalliseksi ja käyttäytyi tavalla, jota ei kukaan hänen ympärillään käsittänyt. Nyt oli hän korkealla iällään mennyt naimisiin nuoren kehittymättömän miehen kanssa, korvatakseen siten lapsen puutteen. Hänen mieheensä kohdistui hänen äidillinen huolenpitonsa. Ensimäiselle miehelleen hän oli ollut aviovaimo, — vaikkakin hänellä oli ollut monta tyydyttämätöntä mielihalua — hän, tämä komea, rehevä nainen, tuolle sairalloiselle, aina itsestään huolehtivalle pikku miehelle, jossa hän oli rakastanut enemmän opettajaa kuin miestä. Nyt oli tuo kaikki sammunutta ja kuollutta, mutta niinkuin olisi jokin salainen voima häntä pakoittanut korjaamaan nuoruutensa erehdyksen ja korvaamaan hinnasta mistä hyvänsä laiminlyöntinsä, oli hänen vaalinsa osunut tällä kertaa terveeseen, punaposkiseen, minkään tietämistuskan heikentämättömän elinvoiman täyttämään mieheen.

Taaskin traagillinen erehdys! Liian myöhäistä! Tuo toinen mies ei voinut seitsenkymmenvuotiaalle enään tarjota sitä, mitä viisi vuosikymmentä aikasemmin ensimäisen miehen olisi pitänyt olla ja mitä hän ei ollut. Nyt se oli ohi! Oikea hetki oli mennyt! Tämä nuori mies oli hänen silmissään korkeintaan vain suuri, tuhma, typerä lapsi, jota hän itse ei ollut kertaakaan sylissään kantanut, ja josta hän ainoastaan hyvinä hetkinään voi kuvitella, että se oli hänen omansa. Silloin hän hoivasi ja lellitteli häntä äidillisellä hellyydellä ja pisti hänen suuhunsa parhaat palat.

Mutta oli myöskin aikoja, jolloin hän kantoi salaisesti sydämessään äänetöntä vihankaunaa miestään kohtaan ja vartioitsi hänen jokaista liikettään kademielisellä epäluuloisuudella. Sillä rouva huomasi kyllä, että ainoastaan jonkunlainen eläimelle ominainen alistuvaisuus ja samalla pelko hallitsi häntä ja voi joka hetkessä muuttua vastakohdakseen. Mutta silloin olisi kaikki menetettyä, sen rouva tiesi. Senvuoksi ei Meseck saisi koskaan päästä tajuamaan omaa merkitystään. Hänen piti jäädä tuomittuna seisomaan sille paikalleen, jolle hän, rouva Meseck, oli hänet asettanut. Niinkuin eiäintenkesyttäjä nainen täytyi hänen lakkaamatta pitää miestään silmällä ja milloin hyvyydellä milloin ankaruudella pakoittaa häntä pysymään velvollisuuksissaan. Senjälkeen kun Meseck oli häneen kerran tottunut, ei hänen mieleensä saanut juolahtaa mikään vieras ajatus, varsinkaan ei mikään vieras nainen.

Niin vartioi rouva miehensä askeleita kateellisemmin kuin joku äiti, ja jos hän ei voinut aina olla hänen jäljissään, koetti hän jälkeenpäin kuitenkin lävistää hänet katseillaan saadakseen perinpohjin selville, mitä hänen sielussaan liikkui.

Eräänä päivänä, — he olivat olleet suunnilleen kaksitoista vuotta avioliitossa — ol; Meseck iskenyt silmänsä erääsen nuoreen palvelustyttöön, joka vast'ikään oli tullut talon palvelukseen. Tämä oli kookas ja vaaleaverinen, voimakaskasvuinen ja muodoltaan rehevä jota rehevyyttään hän uhmaten piti nähtävillä kun hän kävellessään taivutti päätänsä ja rintaansa taaksepäin ja huojutteli ruumistaan kupeiltaan. Silloin hänen katseensa näytti ylpeästi tarkastelevan hänen omaa rehevyyttään, kuin tahtoisi se sanoa: Näyttäkää minulle yksikään, joka voi vetää minulle vertoja! Kuka minut tahtoo tai kuka minua ei tahdo? Tehkäähän vaan yritys! Kentiesi te saattekin minut!

Ja kaikki yrittivät, mutta ei kukaan suoriutunut saamatta tuntuvasti kynsilleen. Sillä tuon viekastelijan katseet ja ryhti lupasivat enemmän kuin mitä hän tositeossa täytti. Hänen kasvonsa olivat pyöreämuotoiset ja pehmoset, huulet avoimet suuteluun, ja somasti kaartuivat korkealle kammatut hiukset kapean otsan ympärillä, mutta teräksensiniset silmät vilkkuivat keimailevina ja samalla kylminä. Piikatytöksi hän oli huomiotaherättävä ja harvinainen. Hänen emäntänsä eivät olleet häntä oikein kärsineet, hän vaihteli usein paikkojaan ja sai lopulta vaan vaivoin palveluspaikan. Niin hän eräänä päivänä osui tulemaan ulkotilallekin. Siellä tarvittiin juuri palvelijatarta, jonka tehtävänä olisi keittää miehille ja joka osaisi lypsää, mutta myöskin muuten olisi perehtynyt taloustoimiin, ja kun oli vaikeata saada palvelusväkeä tänne kaukaiseen yksinäisyyteen, niin päätti rouva Meseck, kaikista salaisista arveluttavuuksista huolimatta, ottaa tuon kauniin Augustan koetteeksi palvelukseensa, mutta heti ensimäisen epäilyksen synnyttyä ajaa hänet pois.

Tyttö puolestaan, sen vaistomaisen ymmärtämyksen avulla, joka niin usein yhdistää salaisesti kahta toisilleen vihamielistä naista, tissi aivan tarkoilleen, mitä hänellä oli odotettavissa emäntänsä puolelta ja oli sen mukaan sovitellut suunnitelmansakin. Hän oli väsynyt kiertelemään maita mantereita kartanosta toiseen ja tahtoi vihdoinkin pujoittautua johonkin lämpimään pesään pysyväisesti. Siihen tarkoitukseen näytti hänestä juuri Meseck'in kartano sopivalta. Mikä olisi helpompaa kuin riistää vanhalta rouvalta ja kiehtoa puoleensa tämän nuori aviomies? Miehen kanssa hän sitten kyllä osaisi sopia yhteisestä taistelusta, rouva-vanhusta vastaan ja tehdä viimemainitulle elämän niin karvaaksi, että hän muuttaisi manalle paljaasta suuttumuksesta. Silloin olisi paikka avoin ja senlisäksi tehtynä hyvätyö, kun tuo vanha noita, joka ei voinut kuolla, olisi tullut autetuksi hyvin-ansaittuun lepoon, mutta tämä paljon kärsinyt miesraukka taas olisi saanut nuoren, soman emännän. Tämä oli hän itse, — ja hän näki jo itsensä rouva Meseck'in laadullisena seuraajana, mahtava avainkimppu kupeella, kun hän seisoi runsasvarastoisessa ruokahuoneessa ja jakeli piioille vähäisinä annoksina leipää ja sianlihaa. Sillä taloudenhoidosta tahtoi hän itse pitää huolta, jotta siihen tulisi yhdenmukaisuutta, ja niinkuin hän oli ennen nälkää nähnyt, niin tahtoi hän sitten hyvittää sen kostamalla samalla tavalla toisille.

Siihen oli tie tosin vielä pitkä, ja hän itse oli yhä ainoastaan köyhä palvelustyttö, jonka täytyi monasti laskeutua karkeaolkiselle vuoteelleen nurisevin vatsoin; silloin hän usein kiristeli hampaitaan, kun ei voinut astua askeltakaan likemmäksi päämääräänsä, vaikka oli jo ollut useampia kuukausia palveluksessa tilalla ja joka päivä joutui niin ja niin monasti herran nähtäviin. Tämä taas ei näyttänyt ollenkaan kääntävän häneen huomiotansa tai ei ainakaan ollut sitä tekevinään, — sillä niin paljon Augusta sentään luuli huomaavansa että Meseck heitti useasti sivultapäin kapeitten silmäluomiensa välistä sangen merkitsevän katseen hänen täyteläisiin, paijaisin käsivarsiinsa, kun hän heilauttamalla kaasi ruuanjätteitä ja perkeillä täytetyn sangon sikoruuheen tai hankasi hajanaisella pajuluudalla kyökin ruskeanpunaista tiilikivilattiata. Silloin tapahtui usein, että Meseck ikäänkuin sivumennen kosketti hänen käsivarsiaan tai hartioitaan, mutta kääntyi heti poispäin ja murahti olkansa takaa jonkun äreän käskyn. Sillä tavallisesti pistäytyi samassa hetkessä jostakin talon pimeästä loukosta esiin heidän eteensä rouva Meseck ja keskeytti väliintulollaan, heittäen heihin lyhyen, terävän katseen, kaiken enemmän toiminnan.

Niin kuluivat kuukaudet toistensa jälkeen ja kaikki lähenemisen mahdollisuus näytti vanhan rouvan valppauden vuoksi kadonneen. Tuskin koskaan jätti tämä kartanoa käydäkseen kylässä, eikä hän ollut läheisessä piirikaupungissa enään moniin monituisiin vuosiin käynyt. Niinkuin sotilas sodassa pysyttelihe hän vartiopaikallaan eikä väistynyt asemiltaan, vaikka teki tosin olon siinä itselleen helpommaksi kuin muut, sillä häntä vaivasi unettomuus ja hän huomasi tämän jonkinlaiseksi ajankulutuskeinoksi, samantapaiseksi kuin tulen kanssa leikitteleminen. Niin, missä muut olisivat murtuneet, siinä näytti tuo ikuinen ympäriinsä-kuljeskeleminen ja vaaniskeleminen teroittavan hänen henkisen silmänsä näkökykyä ja virkistävän hänen voimiaan uudelleen.

Mutta vihdoin eräänä päivänä tuli ratkaisu. Aivan äkisti, kuten ihmiset arvelivat. Mutta sen tiesi rouva Meseck itse parhaiten. Jo tuon päivän edellisenä yönä oli hän tuntenut, miten jotain näkymätöntä ja tuntematonta hiipi hiljaan hänen vuodettaan kohden, kun hän siinä makasi ja valppaan henkensä silmäin edessä käänteli elämänsä lehtiä yhden toisensa jälkeen. Yhdenmukaiset kynänpiirrokset peittivät näitä lehtiä, alkaen aina ensimäisestä, tuskin enään luettavasta, koukeroisen, madonsyömän folionidoksen sivusta nykypäiviin saakka, jotka ehkä vetäisivät viimeisen kynäpiirroksen koko tämän pitkällisen ja kuitenkin niin vaihtelua puuttuvan elämäntyön päätökseksi. Kuka sen tietää? Hän tunsi itsensä väsyneeksi ja kyllästyneemmäksi kuin koskaan ennen. Lehti lehdeltä taaksepäin aivan loppumattomiin aina samat tyhjät sanat, aina sama yksitoikkoinen sisällys: elämisen täytymystä, aina yhä elämisen täytymystä ei mitään varten ja yhä vaan ei mitään varten, ainoastaan koska nyt kerran oli olemassa eikä voinut päästä pois, ennenkuin sai kutsun. Keneltä sai kutsun? Mihin sai kutsun?

Ei sentään, olihan valoa häntä ympäröivässä sankeassa pimeydessä. Yksi ainokainen tähti loisti lempeänä ja suloisena yön halki, kuka tiesi, kuinka kaukana, mutta hän huomasi kuitenkin, että hän oli tullut sitä yhä lähemmäksi elämänsä radalla, ja että hän jonakin päivänä tulisi pysähtymään aivan sen eteen, jossa hän sitten loistaisi kuten aurinko eikä koskaan sammuisi enään. Tämä oli luottamus johonkin parempaan maailmaan ja kauniimpaan elämään, jossa kaikki ne kukat tuoksuaisivat, joita hän täällä oli turhaan ikävöinyt. Sillä koleata ja viluista oli hänen ympärillään aina lapsuudesta saakka ollut. Iälliset vanhemmat, kun hän oli ilmestynyt myöhästyneenä ja pyytämättömänä taivaan lahjana, hoitivat häntä enemmän velvollisuudentunnosta kuin rakkaudesta, ainaisena täysikasvuisten sisarusten silmätikkuna, koska hän oli vähentävä heidän perintöosuuksiaan, sitten, kun nämä olivat lyhyessä ajassa toinen toisensa jälkeen rutostitappavan taudin surmaamina muuttaneet manalle, äkkiä koko tilan ainokaisena perillisenä ja siitä saakka ikäänkuin menetetyn lapsuuden korvaukseksi saaden iäkästen vanhempainsa puolelta nauttia ylenmäärin liian myöhäistä hellyyttä, kohta sen jälkeen joutunut orvoksi ja mennyt varhain naimisiin. Ja tämä hänen ensimäisen avioliittonsa pitkän pitkä tie! Kuinka paljon iloa hän olikaan odottanut tuosta sivullaan vaeltavasta miehestä, johon hän oli lapsellisen haaveellisuuden valtaamana liittynyt, jotta tämä valaisisi hänen kehittymättömälle hengelleen kaikkia tämän maailman himmeästi aavistettuja ihmeitä, ja kuinka kuivana ja paahtuneena lepäsikään nyt tuo tie, jota hän oli miehensä kanssa kulkenut, kauas, kauas taaksepäin, aina sinne saakka, missä se häipyi hämäryyteen! Kuinka turhia olivatkaan toiveet olleet! Ja turhaa kaikki, mitä hän oli elämältä uneksinut! Mutta hurjassa onnenjanossaan hän ei ollut pysähtynyt pyrkimyksessään, vaan oli yhä uudestaan ojentanut huuliaan juodakseen.

Ja nyt…. Eikö hän tuntenut, miten tuolta hämäryydestä jotain hiipi esiin ja kyyristyi hänen vuoteensa kulmalle? Oliko se kuolema, joka istui hänen vieressään ja laski kätensä hänen rinnalleen, niin että hänen henkeään ahdisti? Kauhistuneena kohoutui hän ylös ja pyyhki läähättäen hien kylmältä otsaltaan.

Ympärillä talossa vallitsi mitä syvin äänettömyys. Ainoastaan viereisessä huoneessa oleva kello jatkoi edelleen lohdutonta tikitystään, ilmaisten joka heilahduksella tulluksi yksi hetki likemmäksi loppua. Kuinka monta sellaista heilahdusta olikaan tarvittu, ennenkuin tähän hetkeen oli saavuttu, mutta nyt olikin varasto, joka kerran nuoruudessa oli näyttänyt tyhjentymättömältä, loppunut, ja viimeiset tikitykset kaikuivat loppuunkuluvan koneiston seiniin. Mutta vuoteellaan toisen seinän vierustalla nukkui kolmikymmenvuotias isäntä nuoruuden sikeätä unta, ja jos hän vastoin kaikkea todennäköisyyttä jostain uneksi, uneksi hän ehkä siitä, että pääsee nyt pian vapaaksi vanhasta noidastaan. Silloin ryhtyy hän suurine, jykevine kourineen hoitamaan isänsä taloa ja kaikkea omaansa, jota hän oli tähän päivään saakka niin varovasti hoitanut ja sitkeästi säilyttänyt. Ja hän ottaisi itselleen nuorikon, jonka ensimäisenä tehtävänä olisi kääntää kaikki ylösalaisin, ja he molemmat nauraisivat rouva-vanhusta vielä hänen hautaansa, häntä, joka oli ollut niin tuhma, että oli mennyt naimisiin miehen kanssa, jonka isoäiti hän olisi aivan hyvin voinut olla! Ja tämä kaikki voisi tapahtua jo huomenna tai ylihuomenna. Mutta hänen, rouva Meseck'in, hauta tulisi häviämään ja rikkaruoho sen päällä rehoittamaan. Sillä se uusi tulisi varmaankin pitämään tarkkaa huolta siitä, että vanhuksen muisto kasvaisi umpeen ja häviäisi jäljettömiin. Ja jospa se olisikin juuri Augusta, joka tänne asettuisi hänen jälkeensä ja ottaisi haltuunsa hänen vuoteensa!

Vuoteessaan istuvan vanhuksen ruumista karsivat kuumat ja kylmät väreet, kun nämä ajatukset johtuivat hänen mieleensä. Miksi hän olikaan ottanut taloon tuon röyhkeän, keimailevan naikkosen! Nyt oli onnettomuus tapahtunut tai voi kuitenkin minä hetkenä hyvänsä tapahtua. Tosin hän ei ollut vielä saanut vaanituksi mitään epäilyttävää, mutta kuka tuntee nuoruuden ja himokkaisuuden salatiet, ja joka tapauksessa oli tuo läpikavala nainen tarkoitellut rehevää, komeaa isäntää. Ja Meseck? Hän kyllä ottaisi vastaan, mitä hänelle tarjoutuisi. Hän tulisi juomaan, tutkimatta suuresti pikarin sisältöä. Mitä hän, vanhus, voikaan sitten hänelle antaa! Tiesikö Meseck mitään siitä kaikesta äidillisestä hellyydestä, jota hän hänelle tuhlasi? Hän käytti sen' hyväkseen niinkuin olisi se ollut aivan itsestäänselvää, ja meni tiehensä. Ja hän pelkäsi rouvansa katsetta. Minkätähden? Koska hän odotteli rouva-vanhuksen kuolemaa ja huomasi, että hänen ajatuksensa olivat paljastuneet, kun hän koetti kestää rouvan katsetta. Siinä juuri oli asian ydin! Tämä oli se salaisuus, jota Meseck oli sydämessään hautonut ja koettanut häneltä piiloitella. Mutta vanhus oli viisaampi kuin hän ja hän kyllä sen vetää vielä päivänvaloon. Heti paikalla tahtoi hän huutaa Meseck'in hereille ja kysyä häneltä asianlaitaa.

Nämä ajatukset saivat hänen vanhat, kuihtuneet kätensä puristumaan nyrkeiksi. Hän kuunteli hetkisen tähystellen nukkuvaa miestänsä kohti. Mutta mitä tämä merkitsi? Ei hiiskahdustakaan kuulunut pimeydestä hänen korviinsa. Ei näyttänyt mitään liikkuvan tai olevan valveilla. Äänetön hiljaisuus kaikkialla ympärillä. Tai erehtyikö hän? Oliko hän hereillään? Näkikö hän unta? Lähenevä kuolemako se jääkylmin henkäyksin hänen kasvojaan hiveli, niin että hänen tajuntansa tylsistyi? Hän tahtoi huutaa, mutta ei ääntäkään noussut hänen rinnastaan. Niinkuin kouristustaudin valtaamana hän istui vuoteellaan ja kuunteli kaula kuroitettuna. Ja jospa hänen miehensä todellakin olisi noussut vuoteeltaan ja salaa hiipinyt pois? Jospa hän olisi käyttänyt hyväkseen rouvansa nukkuma-aikaa hiipiäkseen palvelustytön luo kamariin, mutta hän itse, rouva, makasi täällä, voimattomana kulkemaan hänen jälkeensä, kuolinvuoteellaan, ypöyksin ja hyljättynä taistellen äänetöntä, kauheata taistelua kuoleman kanssa. Ja aamulla aikaisin löydettäisiin hänet kylmänä ja kalpeana vuoteellaan. Silloin voisivat nuo molemmat, jotka nyt keskenään pitivät ilojaan, periä hänet ja ilkkuillen nauraa häntä. Kirotut olkoot he!

Vanhuksen tajunnan voimat pettivät ja uupuneena vaipui hän taaksepäin tyynylle.

Seuraavana aamuna, kun hän pitkän unettoman yön jälkeen avasi silmänsä, tunsi hän olonsa helpommaksi. Mutta kun hän aikoi lähteä liikkeelle, huomasi hän, että hänen jalkansa eivät täyttäneet tehtäviään. Hänen täytyi istuutua nojatuoliin, muutoin olisi hän kaatunut. Tämä oli samanlaista heikkoutta kuin yöllä oli ollut.

Hänen miehensä tuli sisään ja puheli hänen kanssaan. Rouva vastaili niukasti ja tutkisteli hänen kasvojaan, mutta ei voinut saada selville, oliko hän nähnyt, unta vai ei. Meseck kysyi, oliko noudettava lääkäri. Rouva kiitti ja kielsi sitä tekemästä. Tämä sairaus ei merkitse mitään. Siitä kohtauksesta, joka hänelle oli yöllä tapahtunut, ei hän puhunut sanaakaan.

Hänen miehensä meni ulos. Kun rouva oli yksin, palasivat ajatukset takaisin, nuo kauhistuttavat ajatukset, jotka vielä tulisivat tekemään hänet hulluksi. Talossa supistiin ja kuiskittiin. Jotain salaperäistä hiiviskeli ympäriinsä ja pujahteli ovien ja seinien kautta. Nähtävästi tehtiin nyt suunnitelmia hänen kuolemansa varalta.

Älkäähän vielä! sähisi hän purren hampaitaan yhteen. Hän kysyi
Augustaa. Tyttö kuului olevan kasvitarhassa perunoita kuokkimassa.
Oliko herra pellolla? Ei, hänkin kasvitarhassa.

Rouva Meseck luuli huomaavansa, miten palvelustyttö pidätteli nauruaan. Sen hän tahtoi saada pois piioistaan. Hän käski tuoda itselleen koukkusauvan ja ojentautui suoraksi. Siinä nähtiin taas kerran vanhaa, sitkasta elinvoimaa! Ei enään jaloissa jälkeäkään heikkoudesta! Hän tahtoi vaan saada varmuuden. Sitten kuolla! Taikka mieluummin jäädä eloon ja nähdä heidän kaikkien vaipuvan hautaan!

Ulkona kasvitarhassa seisoi herra Meseck nojautuen päärynäpuuta vasten. Hänen edessään maassa oli Augusta polvillaan ja kokoili vast'ikään kuokkimiaan perunoita karkeaan esiliinaansa. Hänen vieressään oli kuokka muokatulla multakasalla. Äänettömänä toimitti hän työtään eikä katsonut kertaakaan ylöspäin, mutta huomasi kuitenkin, miten Meseck'in silmät häntä tähystelivät.

Meseck oli häntä usein ennen moittinut siitä, että hän jätti aina niin paljon perunoita maahan, jotka sitten sitä uudestaan kynnettäessä nousivat ylös mädäntyneinä.. Isäntä tahtoi hänelle nyt kerrankin osoittaa, miten sellainen työ oli oikein tehtävä. Nyt hän vielä seisoskeli siellä pitämässä huolta siitä ettei maahan jäisi yhtäkään noista ruusunvärisistä palleroista.

"Nyt olisi hyvä tilaisuus", ajatteli Augusta itsekseen, "rouva-vanhus herpaantunut ja sairas ja ties kuinka pian jo kirstussakin! Paras aika! Nyt tai ei milloinkaan!"

"Miksi herra minua niin tähystelee?" kysyi hän yht'äkkiä ikäänkuin sattumalta alhaaltapäin, muuttamatta sitävarten asentoaan tahi keskeyttämättä hetkeksikään perunain poimimista.

Meseck oli hämmästynyt. Sisukas tyttö tuo! Hän ei tiennyt, pitikö hänen sivaltaman tuota rohkeata veitikkaa pitkin lihavata, pyöreätä selkää kepillään vai mitä hänen muuten piti tehdä.

Hän vilkuili tyttöä silmillään. Tämä oli yhä polvillaan maassa, mutta oli kohottanut päätään hiukan häntä kohden ja piteli laidoista kiinni esiliinaansa, jossa perunat olivat. Hän oli saanut työnsä tehdyksi. Hitaasti kohoutui hän polvistuneesta asennostaan seisaalleen, kunnes oli ojentanut koko täyteläisen, tukevan vartalonsa suoraksi ja seisoi lyhyen matkan päässä Meseck'istä.

"Miksi herra minua tähystelee?" kysyi hän toistamiseen ja katsoi häntä uhmailevasti silmiin. Hänen silmänsä säihkyivät hurjaa intohimoa. Hänen palava hengityksensä sekoittui Meseck'in hengitykseen.

"Enkö minä sitten saisi?" huudahti tämä äkkiä änkyttäen, "sitävartenhan sinä oletkin täällä!"

Ja samassa hän sieppasi tuon suojattoman tytön luokseen ja kietoi raudanvankat kätensä hänen tukevain vyötäistensä ympäri. Päästäen puoleksi tukahdutetun huudahduksen vaipui tyttö häntä vastaan ja heidän välistään vyöryivät ruusunväriset perunat syösten hujan hajan muhealle pellolle.

Tuossa asennossa seisoivat he pari silmänräpäystä kädet kiedottuina toistensa ympäri ja kieriskellen aamupäivän kirkkaan auringon valaisemina. Kömpelö, kookas isäntä kohosi vielä päätä pitemmälle tuota suurikasvuista naista, jota hän nyt kohotti ylöspäin eteensä ja koetti saada läheiselle puutarhapenkille. Juopumuksentapainen tylsä huolettomuus huumasi hänen tajunsa. Hän ei enään nähnyt eikä kuullut mitään. Hän unhoitti kuka ja missä hän oli. Hän tunsi vaan joustavan vartalon käsivarrellaan.

Samassa hetkessä kuuli hän äkillisen, läpitunkevan huudahduksen aivan korvansa juuressa. Samalla myös tyttökin voimakkaasti ponnistaen riistäytyi irti hänen käsistään, heitti ikäänkuin mielipuolena kauhusta esiliinansa päänsä yli ja juoksi, niin nopeasti kuin jalat voivat häntä kiidättää, suoraan perunamaan yli kasvitarhanportista ulos.

Meseck painoi huumaantuneena kädellään otsaansa ja hieroi tylsäkatseisia silmiään. Tuossa seisoi muutamia askeleita hänestä, koukkusauvaansa nojaten, kirkkaitten auringonsäteitten valossa vanha rouva Meseck, sanattoman uhkaavana, niinkuin yöllinen ilmestys, joka vielä kerran on hautansa pimennosta noussut ylös päivänvalon, vallatakseen väkivoimin oikeutensa elämään.

Meseck'in ruumista viilsivät jääkylmät väreet, niinkuin olisi hänen, elävän ihmisen, käteensä tarttunut joku haamu ja tahtoisi viedä hänet mukanaan.

Mutta ensi kauhun hälvettyä valtasi hänet hetkessä raju halu asettua vastarintaan sekä hurja raivo.

"Mitä, sinähän olit olevinasi sairas ja kuitenkin vakoilet", ärjyi hän. "sinä ilkiö! Teeskentelee voidakseen paremmin vakoilla! Ilkiö!"

Nyrkki kohotettuna aikoi hän käydä vanhuksen kimppuun, mutta taaskin, kuten niin usein ennen, saivat tämän silmät, jotka nyt aurinkoon päin kääntyneinä säihkyivät läpikuultavan vihreinä kuin kissan silmät, hänet peräytymään.

Tuossa hän seisoi, vanhus, joka Meseck'iltä oli viekoitellut hänen elämänsä, eikä Meseck uskaltanut käydä häneen käsiksi surmatakseen hänet. Hänen täytyi antaa käsiensä herpautuneina retkahtaa sivulle ja ikäänkuin paikolleen jähmettyneenä kuunnella vanhuksen sanoja.

"Te olette kai minut jo pyyhkineet laskuistanne pois?" sanoi hän. "Näetkö nyt, kuinka suunnitelmasi ovat epäonnistuneet? Teidän laskelmanne perustuu perinpohjaiseen erehdykseen, sinun ja tuon naikkosen. Minä voin sinulle sanoa olevani vielä aivan elinvoimainen. Minä vedän kyllä vielä kahdelle vertoja! Nyt olen taas kerran tullut siitä vakuutetuksi! Sitä minä olenkin aina ajatellut! Sinä odottelet ikävöiden minun kuolematani! Siihen perustuu koko sinun suunnitelmasi! Älä erehdy, rakas Otto! Minä en väisty vielä pitkään aikaan näyttämöltä! Sitä mielihyvää minä en anna sinun tuntea! Saadaanpas nähdä, kumpi meistä saattaa toistaan hautaan! Ehkäpä sinä vielä menet sinne ennen minua! Mutta tämän minä ennustan sinulle; jos minä ennemmin kuolenkin kuin sinä, niin pian se ei tule tapahtumaan! ja kun se kerran tapahtuukin, niin ei siitä sinulle tule olemaan mitään hyötyä, sen minä takaan! Minä en tahdo haudassani saada mitään rauhaa, ennenkuin sinä olet tullut minun jälkeeni sinne! Ja vaikka minun pitäisi palata joka yö yhä uudelleen ja seisoa käärinliinaan kietoutuneena sinun vuoteesi vieressä, tekisin senkin, sillä minun jälkeeni et sinä saa ottaa ketään enään vaimoksesi! Minä pakoitan sinut tulemaan jälkeeni! Nyt sinä tiedät, mitä sinulla on odotettavissa! Älä iloitse minun kuolemastani! Minun kuolemastani ei sinulle lähde mitään apua!"

Hän puhui tämän kaiken synkällä, soinnuttomalla äänellä, ja puutarhan hedelmäpuiden oksilla visertelevien lintusten sävelet sekoittuivat iloisina siihen kaameaan kiroukseen, jolla rouva-vanhus oli kietonut tuon nuoruusvoimaisen miehen itseensä elämässä ja kuolemassa.

Vielä samassa hetkessä piti Augustan, palvelustytön, panna kokoon kapineensa ja lähteä taas maailmanrantaa kiertelemään. Hän oli yritellyt vastaväitteitä ja uhannut aikovansa, jos hänet ajetaan pois, kaikkialla toitottaa seikkailuaan.

Mutta Meseck ei epuuttanut käskyään. Häntä peIoitti vaimonsa, kuten kaikki muutkin naiset, mutta erittäinkin hän, jonka kanssa hänen nyt oli kärsivällisesti vaellettava taival aina päiviensä päättymiseen saakka ja vielä sittenkin iankaikkisuuden ääriin asti; tämä oli hänestä epäämätön varmuus, yhtä ehdoton tosi kuin kuolema itse.

Tästä päivästä saakka hän alkoi vähitellen vanheta. Alistuvammin kuin koskaan ennen taipui hän rouvansa voimakkaamman hengen edessä. Ainoastaan hurja raivonpuuska ilmaisi usein, mitä hänen sisällään kiehui. Silloin riehui hän kuin eläin, joka turhaan ravistelee aituuksensa rautatankoja. Mutta siitä ei hänen asemansa muuttunut. Hänen kahleensa kestivät ja hänen täytyi taipua. Niin hän rauhoittihe aina uudelleen.

Vähitellen syntyi hänessä jonkinlaista uteliaisuutta saada nähdä, kumpi heistä tulisi kauemmin kestämään. Mutta juuri sen tapauksen varalle, että hän eläisi kauemmin kuin hänen rouvansa, ei hänellä ollut mitään toivoa, sillä tiesihän hän, ettei tämä tulisi silloin suomaan hänelle mitään rauhaa ja että hän tulisi hänet pian noutamaan luokseen. Tämä ajatus johtui hänen mieleensä ikäänkuin ajankuluksi, kun hän seisoi pellolla pitäen silmällä työväkeään. Hänestä se oli niinkuin kilpa-ajoa, eroitus oli vaan siinä, että heidän kilpa-ajossaan se voitti, joka hitaammin ajoi ja älysi päästää toisen aina edelleen. Ja tämä edellepäässyt, jonka voimat liian nopeaan kuihtuivat, oli hän, Meseck itse. Hän tunsi selvään, kuinka hänen pyrkimyksensä laimenivat ja hänen tarmokkuutensa veltostui.

Mutta tuo ikivanha rouva näytti sitävastoin tuon kauhean aamun jälkeen vielä kerran virkistyneen ja nuortuneen. Se oli ollut hänen kaikkien elämänvoimiensa koetushetki. Nyt, kun oli taistelussa voittanut, vaelsi hän reippaana yhdeksännettä vuosikymmentään kohti. Herra Meseck hämmästyi usein hänen ripeyttään ja vireyttään katsellessaan häntä syrjästäpäin, sillä suoraan silmiin hän tuskin enään uskalsi häntä katsoa.

Niin, vielä korkeimmalla iällään rouva Meseck sai syttymään viimeisen intohimonsa. Ei enään ihmisiin tai häntä ympäröivään elämään. Se kaikki oli käynyt kalpeaksi hänen silmissään, vaikkakin hän siitä vielä velvollisuuden ja vanhan tottumuksen vuoksi huolehti. Mutta hänen sydämensä kääntyi nyt tähtiä kohden ja hänen silmänsä tutkistelivat kirkkain öin tähtitaivaan ihmeitä.

Jo varhain olivat hänen katseensa kiintyneet tarkkaamaan tähtien toisiinsayhtyviä ratoja ja niiden ikuisia muotoja, mutta nyt alkoi hän perusteellisemmin syventyä yön vaihteleviin ja kuitenkin aina samansuuntaisiin näköaloihin ja opiskella kirjoistaan yksityisten tähtien nimiä sikäli kuin ei niitä ennaltaan tuntenut. Usein oli hänen tapana kuvailla mielessään, miten tuolla ylhäällä rajattomissa korkeuksissa eleli samanlaisia olentoja kuin hän itse loistelevilla ja välkkyvillä taivaankappaleilla, ja häntä ylensi ajatus, että siellä oli korkeampia, jumalankaltaisia olioita, joiden luo hän itsekin oli kerran kohoutuva, kun hän oli pudistanut jaloistaan maan tomut.

Sillävälin kun rouva Meseck irtaantui yhä enemmän kaikesta maallisesta, kiintyi hänen miehensä yhä lujemmin maanviljelykseen, jokapäiväisen työn koneelliseen suorittamiseen ja renkien karkeaan, mutta terveelliseen ja lakkaamattomaan työskentelyyn. Aamuvarhaisesta myöhään iltaan pysyttelihe hän jalkeilla ja tarttui kaikkiin pikkuaskareihin, joiden yhteistuloshan juuri muodostaa ihmiselämän yleensä ja erittäinkin maamiehen elämän. Tuntui siltä kuin etsisi hän pakopaikkaa itseltään ja kiduttavilta ajatuksiltaan. Jokainen tallin ovenpielus, jokainen naula, jokainen lapio, jokainen auranvannas tuli hänelle rakkaaksi ja kalliiksi ja vähitellen kiintyi hänen sydämensä yhä lujemmin taloon, pihaan ja peltoihin. Niinpä hän pian ajatteli vaan, että hän oli alusta alkain ollut tämän kartanon isäntä, ja hänen peltonsa mustasta mullasta puhkesi kukkimaan hänelle lohdutuksen yrtti.

Senohessa hän vähitellen vanheni vanhenemistaan, vuodet vierivät hänen ohitseen niinkuin hänen kyntöhevosparinsa, jotka jo aamuhämärissä lähtivät reippaana ja rohkeina peltotyöhön ja palasivat illalla tuttuun talliinsa vaivaantuneina ja läpiväsyneinä, joutuakseen taas aamunkoitossa valjaisiin samaa matkaa varten. Päivä päivältä, vuosi vuodelta.

Ja tänään palautui aikojen kuluessa aviopari Meseck'in kahdeskymmenesviides hääpäivä.

Kello oli kahden seuduissa jälkeen puolipäivän. Painostava hiljaisuus kaartui kylän yli. Taivaalle oli kasautunut pilviä toinen toisensa yläpuolelle. Ei tuulen hengähdystäkään. Pajujen ja hedelmäpuitten lehdet riippuivat velttoina. Ilmassa leyhyi tulikiventapaista sumua ja vaikeutti hengitystä.

Mökkien ja tupasten mataloihin oviin nojaili odottavia vaimoja. Pellavatukkaisia lapsia vetelehti rappeutuneitten aitojen vierustoilla, mutta he eivät leikkineet nyt kuten tavallisesti eivätkä kirkunallaan kaiuttaneet ilmaa. Väsyneinä antoivat he päänsä painua alas ja tähystelivät rajuilmaa ennustavaa kellervää taivasta. Usein kuului joltakin pihalta kukon kieuntaa, jonka ääni sieltä kiiri syvänä ja surullisena sakean ilman läpi. Muutoin näytti kaikki nukkuvan, koirat, kanat, hevoset, lehmät, vieläpä kärpäsetkin, joita asettui satamäärin tupien likaisille ulkoseinille.

Eivätpä naistenkaan keskustelut tahtoneet nyt luistaa. Odotettiin tuleviksi Meseck'ien hopeahäävaunuja, joiden täytyi saapua kylään tältä, maantiestä syrjässä olevalta puolelta, ja joka tapauksessa mökkien ohitse. Kello kolme piti vihkimisen tapahtuman. Siihen ei siis voinut enään olla pitkää aikaa. Millaiseltahan parikunta olikaan yhdessä näyttävä? Vanhaa rouvaa ei oltu enään vuosiin kylässä nähty. Ainoastaan hämäräperäiset huhut kuiskailivat hänen eriskummallisesta elämästään ja puuhistaan kaukaisella ulkotilalla, jossa hän muka eleskeli kuin ilves kolossaan ja kuljeskeli unissa ihka elävänä. Sillä laajalti koko seudulla oltiin varmoja siitä, että hän oli salaperäinen olento, toisellainen kuin tavalliset ihmislapset.

Kuin taruna joutui lastenlasten kuuluviin kertomus vanhasta rouvasta, joka ei kuolla tahtonut, ja joka päivä, jonka hän vanhemmaksi eli, lisäsi niitten ihmeitten lukua, joita hänen elämänjuoksuunsa liitettiin. Hänen nimeään mainiten saatiin lapset vuoteille ja vieläpä täysikasvaneetkin tunsivat vienojen väreitten ihoaan viiltävän ajatellessaan, että hänet voisi joskus yöllä kohdata ulkona, kun hän kierteli kartanonsa ympärillä ja siellä tutki tähdistä, kuinka pitkä aika hänellä vielä oli elettävänä. Ainoastaan hyvin harvat tunsivat häntä ulkonäöltä. Nyt piti hänen esiintymän kylässä ilmielävänä ja tuleman ihmisten nähtäviin täydessä päivänvalossa.

Taivas tosin laati kasvoilleen aivan oman ilmeensä sen näytelmän ajaksi, jota senkin nyt oli muitten mukana katseltava. Tuo tulikiventapainen loiste, joka reunusti paksujen pilvikasojen partaita ja heijasti taivaankannelle vaaleata valoa, soveltui niin hyvin yhteen tuon miltei satavuotiaan vanhuksen synkän olemuksen kanssa. Ukkosen jyristessä ja salamain leimahdellessa oli hän viettävä hopeahäitään, niinkuin olisi Herra julmistunut tuohon uhkarohkeaan naiseen, joka näytti hänen valtaansa uhmailevan, ja jylisten huutaisi hänelle alas ukkospilvistään: "Mitä sinä minulta tahdot? Minulla ei ole mitään tehtävää sinun kanssasi." Jo kuultiin hänen jylhän äänensä etäältä kaikuen jyrisevän ja lyhyitten väliaikojen kuluttua taas häipyvän.

Ja nyt kuului nopeasti kiitävien vaunujen kolinaa leveältä karjanlaitumille vievältä tieltä, joka myös johti takamailta kylään. Pölypilviä kohahti ylös ilmaan ja painautui jälleen maahan. Kaikista tuvista pistihe ulos odottelijain päitä kuroittautuen niin kauas kuin mahdollista. Joka taholta kuului suhinaa ja kuiskintaa. Kuuli, miten vaunut vierivät nopeasti yhä lähemmäs, mutta kaikkia esineitä verhoavan sumun takia ei mitään näkynyt. Itse luontokin näytti olevan häpeillään ja tahtovan peittää tiheällä verholla tuon hullunkurisen näytelmän.

Mutta silloin sujahtivat leijailevien pölykasojen keskestä esiin vaunut ja kohta niitten jälestä toiset. Ja ensimäisissä, jotka kahden voimakkaan, ruskean hevosen vetäminä kiisivät ohi kuin raivostuneina, nähtiin vilahdukselta valkokauluksinen mies, jolla oli päässä leveälierinen sylinterihattu, ja hänen vieressään istuvan jonkun kummallisen, kokoonvajonneen olennon, josta ei päässyt selville, oliko se ihminen vai vaatenyytti. Tämä oli morsiuspari, ja toisissa vaunuissa istui kaksi vanhempaa sekä yksi nuorempi herrasmies, joilla samaten oli sylinteri päässä ja jotka nähtävästi olivat herra Meseck'in sukulaisia. Mutta heidän takanaan umpenivat polypilvet taas läpinäkemättömäksi muuriksi.

"Ravintolaan! He ajavat ravintolaan!" huusi muudan suuri, puolikasvuinen pojanvintiö, jolla oli nuoren miehenarvon merkkinä veres puukoniskun jättämä arpi vasemmassa poskessa.

"Ravintolaan! ravintolaan!" kaikui huuto edelleen pitkin riviä. Seuraavassa hetkessä alkoi miehiä, naisia ja lapsia, niin paljon kuin heitä oli tupien eteen kokoontunut, juosten rientää läheistä ravintolaa kohden hyökäten kuin hurja metsästysseurue vaunujen jälkeen.

Väkijoukko oli todellakin oikeassa. Herra Meseck oli toivonut, että ensin poikettaisiin ravintolaan ja toimitettaisiin hevoset ja vaunut ensiksi suojaan lähenevältä ukkosilmalta, ennenkuin lähdettäisiin kirkkoon.

Niin kävi sitten tuo huima hääajo molempien olkikattoisten, vinojen tupasten muodostamien huonerivien kautta, ohi vihreillä köynnöksillä peitetyn kyläkirkon juhlallisen, avoimen oven, kyläkirkon, jonka huipukas torni kohosi rajuilmassa omituisen kelmeänä taivasta kohden, ohi kallistuneitten hautuumaanristien äänettömän rauhanalueen ja kaihoisain, ikäänkuin hautakumpua syleilemään asetettujen surusaarnien, ohi ällistelevien kyläläisten tunkeilevan joukon, kunnes he äkkinäisellä tempauksella pysähdyttivät hevoset matalain ravintolarakennusten eteen. Hevoset korskuttelivat kuolaimiaan, niin että vaahto roiskui ympäriinsä nutuille ja hameille. Paksu pölykerros peitti kirkkaiksi hangattuja ajoneuvoja ja vast'ikään maalattuja aisoja, ja miesten vanhantapaiset, juhlalliset hatut näyttivät harmaaseen verhoon käärityiltä.

Äänettöminä ympäröivät ällistelijät molempia ajoneuvoja. Ei kukaan uskaltanut liikahtaa tai ääntä päästää, sillä häävieraiden, mutta etenkin itse Meseck'ien, kasvoilla oli jotakin, joka viisastelunhaluisimmaltakin riisti halun ja sulki suun.

Herra Meseck oli vanhentunut. Kerran niin komea, suora vartalo oli painunut etukumaraksi. Kookas pää oli piiloutunut syvään yhä vielä leveitten hartiain väliin. Sylinterin laidan alta oli harmaantunut tukka valahtanut mustan takinkauluksen päälle. Silmät tähystelivät puoleksi sulkeutuneina ja pyörivät levottomina vilkkuen huolten uurtelemista kasvoista.

Hän nousi kankeasti vaunuista ja ojensi rouvalleen kätensä. Tämä nojautui siihen vapisten ja saapui vaivaloisesi alas maahan. Kaikkien katseet olivat häneen kiintyneet. Tämä oli siis se ulkotilan vanhus, jonka hartioita lähes satavuotinen aikakausi painoi. Kylässä oli tosin vielä pari yhdeksänkymmenvuotiasta ja lisäksi muutamia kahdeksankymmentä vuotta täyttäneitä, mutta ne eivät olleet enään pitkiin aikoihin lähteneet ulos ahtaista tuvistaan ja nuoremmilta he olivat jo jääneet unohduksiin. Sitävastoin tämä rouva antoi vielä kylälle ja laajalti sitä ympäröivälle seudulle puheenaihetta ja istuutui vielä vaunuihin sekä ajoi taas hetken kuluttua takaisin, näyttääkseen koko maailmalle, ettei hän vielä hetikään ajatellut kuolemata.

Omituisen mielialan sai aikaan tuo iäkäs, koukistunut vartalo ja nuo suuret, tehoisat silmät, jotka olivat miltei ainoa, mikä oli ennen niin kauneista, hienopiirteisistä kasvoista jälelle jäänyt. Kaikki muu noissa kasvoissa oli kurtistunutta, kuihtunutta ja pienentynyttä ja niitten keskeltä pistihe oikea terävä linnunnokka, mutta sen yläpuolella säteilivät vielä silmät viimeistä väsähtynyttä iltaloistettaan, niinkuin hän olisi siirtäytynyt pois ympärillä seisovain läheisyydestä kaukaisiin, vieraisiin etäisyyksiin.

Ja kun hänen vanhat, uupuneet jalkansa nyt koskettivat vakavaa maanpintaa, silloin näytti rouva-vanhus kadottavan vielä kerran raihnautensa ihmisten silmissä. Verkalleen ojentautui hän suoraksi ja kohotti päätänsä uhmaavan ilmeen herätessä hänen kasvoillaan, ikäänkuin tahtoisi hän sanoa: Minä olen teitä kaikkia koko pitkän elämäni ajan halveksinut, minä halveksin teitä vielä tänäänkin. Sitten hän asteli miehensä käsivarteen nojaten hitain askelin ravintolan herrasväenhuoneesen.

Mutta väkijoukossa, joka ulkona oli häntä tähystellyt, heräsi ikäänkuin aavistus siitä, että tämä vanhus oli vielä elävä kauemmin kuin moni heistä, joka nyt seisoi kerskailunhaluisena kahdella voimakkaalla jalallaan, — ehkäpä myös hänen omassa miehessäänkin.

Tämä olikin viimeinen sitä epäilemään. Vieläpä hän sitä toivoikin ja piti itseään pelin menettäneenä. Hän oli tänään synkeässä mielentilassa. Varhain aamulla oli hän noussut ylös ja astellut ulos pellolle. Siellä oli levällään niin laajalla alalla kuin hänen silmänsä ulettuivat näkemään äskettäin leikattu vehnä, vuoden runsas anti, jota hänen sydämensä hellien ajatteli ja jonka hyväksi hän oli monet hikipisarat vuodattanut, ja hänen sydämestään nousi taivasta kohti valitus, että sen piti näin surkeasti ainaisen sateen takia mädätä ja pilautua.

Ja tämä vanheneva mies, jonka viimeinen toivo ja ilo hänen niittynsä ja laidunmaansa, viljansa ja peltonsa olivat, oli hätäisin kiirein ryhtynyt auttamaan väkeään märkien lyhteitten aukomisessa ja kuivumaan levittämisessä.

Mutta päivän kuluessa oli hänen mielensä tullut yhä raskaammaksi, aivan niinkuin taivaankin kasvot peittyivät ja synkkenivät. Jos ei Jumala mitään ihmettä tekisi, puhkeaisi hirmuinen rajuilma ja lioittaisi uudelleen kaiken. Ja sellaisella hetkellä pitäisi hänen nousta vaunuihin ja jättää talo ja työt silleen, lähteäkseen tuon muumion kanssa, jota nähdessään hän sai hengenahdistuksen, hopeahäitään viettämään.

Hän seisoi vierashuoneen ikkunan ääressä ja tähysteli yhtämittaa mustanuhkaavata myrskytaivasta. Hänen oli surku mielessään. Hän pureskeli alahuultaan ja tuijotti synkälle kyläkadulle, jossa nyt oli tuuli noussut myllertämään ja lennätteli pölypatsaita ylös taivasta kohti. Porttikäytävässä näki hän sukulaistensa seisovan ja huolestuneennäköisinä päätä pudistelevan. Kuka tietää, mistä he nyt puhuvat. Ehkä hyvinkin siitä nurjasta onnesta, joka häntä oli vainonnut koko hänen elämänsä ajan. Nyt he voisivat hänelle nauraa vasten naamaa. He olivat jääneet pieniksi eläjiksi, mutta mitä oli hän, jolla oli suuri maatila? Ei niinkään paljoa kuin he. Ja nyt oli häneltä rakkainkin omaisuus hukkaan joutumassa.

Ensimäinen salama välähti. Järeä ukkosenjyrähdys seurasi. Sadepisarat ja rakeet alkoivat rätisten pieksää ikkunaruutuja.

Huoneessa ei ollut ketään muita kuin hän ja vanha rouva, jonka kanssa hänen tänään oli vahvistettava uudestaan eliniäkseen liittonsa. Ei kumpikaan heistä lausunut sanaakaan. Ravintolanisäntä oli tullut sisään onnittelemaan, mutta nähdessään Meseck'in synkän katseen oli hän heti vetäytynyt pois.

Taivaalta, joka nyt oli yltyleensä harmaaseen peittynyt, virtasi vettä kuin saavista kaataen. Ikkunan ääressä seisova mies tunsi, miten hänen päätään huimasi. Yhdessä hetkessä hän näki yhtämittaa välähtelevien salamain heleänkirkkaassa valossa koko väärään suuntaan ohjautuneen elämänjuoksunsa, aina ensi päivästä saakka, — siitä oli tänään viisikolmatta vuotta — jolloin hän oli asettunut uhmailemaan Herraa Jumalaa tekemällä luonnottoman liiton tuon kirotun noidan kanssa, kautta kaikkien niitten vuosien, joina hän jo oli kärsinyt rangaistusta tuosta kevytmielisyydestään, tähän hetkeen asti, jolloin taivaan kosto täydellisinnään purkautui hänen ja hänen rakkaimman omaisuutensa päälle. Näitten ajatusten hänen mieleensä hiipiessä täytyi hänen tukea itseään pysyäkseen pystyssä. Äkkiä tunsi hän, miten hänen rouvansa käsi laskeutui hänen olkapäälleen. Meseck kääntyi ympäri jääden mulkoilemaan rouvaansa; mutta ei sanaakaan lähtenyt hänen huuliltaan. Vanha, synkeä raivo kiehui taas hänen sisässään synnyttäen pinnalle voimakkaita kuplia. Hänen silmänsä tuijottivat verenkarvaisin reunuksin.

"Minkänäköinen sinä oletkaan!" huudahti vanhus. "Tulehan toki tajuihisi!
— Ei auta mitään!"

Meseck osoitti ulospäin. Hänen kätensä vapisi. Hän tahtoi puhua, mutta sai änkytetyksi vain käsittämättömiä sanoja.

"Kuka sitä voi auttaa! Mitä Jumala lähettää, se täytyy ihmisen kestää. Jumala rankaisee meitä meidän syntiemme vuoksi. Kaikki tulee jälleen hyväksi!"

Rouva Meseck puhui rauhallisesti ja vakuuttavasti ja katsoi miestään vakavasti tuijottaviin silmiin.

"Sinä olet vikapää kaikkeen, kaikkeen, kaikkeen! Sinä kummitus, sinä….!" mylvi Meseck yhteen menoon ja kohotti jättiläisnyrkkinsä ylös uhaten sillä vaimoaan, samassa kun salama ukkosen kauheasti jyristessä iski aivan talon läheisyydessä.

Päästäen kauhistuneen huudahduksen kimmahti vanha rouva taaksepäin miehen iskua välttääkseen ja vaipui kuin voimatonna tuolille istumaan.

Raivostuneen miehen isku oli tavannut tyhjään. Seuraavassa hetkessä oli hän jo täydessä tajunnassaan. Hän näki vanhuksen kauhistuneet silmät puolihämärässä huoneessa häntä kohden välähtelevän ja häntä tuijottavan. Rouvan huulet mutisivat hiljaa, mutta Meseck ei ymmärtänyt mitään. Ehkä se oli viimeinen kirous, jonka hän kohdisti hänen ja hänen elämänsä tuhoksi.

Silloin syöksyi Meseck mielettömän kauhun ajamana ulos, hänen jäljestään paukahti ovi lukkoon.

Rouva Meseck istui huumaantuneena hetken ja odotteli. Vähitellen selveni hänen tajuntansa uudelleen. Yksi ainoa ajatus väikkyi hänen mielessään: Tällainenko hänen päiviensä loppu! Oliko hän tämän taivaalta ansainnut?

Äkkiä riuhtaistiin ulkoapäin ovet auki.

"Rouva Meseck! Rouva Meseck! Älkää säikähtäkö! On jotakin tapahtunut!"

Ravintoloitsija seisoi kynnyksellä ja koko hänen ruumiinsa vapisi.

Rouva-vanhus nousi hitaasti ylös tuoliltaan, mutta ei puhunut sanaakaan. Hänen silmänsä tuijottivat kuin tajuttomina tuota pientä miestä, jonka hyvinvoivat kasvot olivat tulleet tuhkanharmaiksi.

"Teidän miehenne on hirttäytynyt tallissa ovenpieleen! Ovat hänet juuri ottaneet alas. Tuossahan ne jo tuovatkin häntä! Pitääkö lähettää tohtoria noutamaan?"

Rouva ei vastannut kysymykseen mitään. Hänen mieleensä välähti kummallinen ajatus, jota hänen piti pohtia. Nythän hän oli kuitenkin kestänyt vielä kauemmin ja hänen miehensä oli vaipunut hautaan ennen häntä. Hänen kirouksensa oli toteutunut. Herra oli häntä kuullut. Hiljainen riemuntunne, kuin jostakin viimeisestä voitosta johtuva, sai häntä kohottamaan päätänsä ja rintaansa.

Mutta kun sitten Meseck'in sukulaiset kantoivat tämän huoneeseen kuolleena, kaksi miestä kantaen päänpuolelta ja yksi jalkapuolelta, ja laskivat hänet alas lattialle, silloin vaipui rouva Meseck kokoon kuten lahonnut taula.

"Onneton nuorukainen!" jupisi hän yhtämittaa. "Onneton nuorukainen!
Onneton nuorukainen!"

Ja sitten pitkän, pitkän hetken kuluttua, jolloin hän liikahtamatta katseli kuolleen jäykkiä kasvoja, tunkihe syvältä hänen povestaan esiin huudahdus, kuin viimeinen armonpyyntö:

"Kunpa kuitenkin olisi jo niinkin kaukana! Oi Jumala! Kunpa olisi jo niinkin kauas ehtinyt!"

Ja vanhoista, kuivuneista lähteistä syöksähtivät silmiin yht'äkkiä nuoruusvuosien kuumat kyynelet.

Mutta ulkona välähtelivät etäällä viimeiset salamat, ja kirkontornista kaikuivat juhlakellojen hitaat lyönnit, kutsuen hopeahäiden viettoon.