*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41053 ***

ANTINOUS

Kirj.

Volter Kilpi



 Otava, Helsinki, 1903.
 K. Malmstrˆm'in kirjapaino, Kuopio.



SISƒLLYS:

    I. Bithyniassa.
   II. Athenassa.
  III. Roomassa.
   IV. Egyptiss‰.






I. BITHYNIASSA.




Satakielist‰ hel‰jˆitsev‰t Bithynian mets‰t, ruusuista tuoksuvat
Bithynian laaksot.

Siell‰ luikertaa hopeainen Sangarius h‰myntummien metsien varjoissa,
joissa satavuotiset korkeat puut seisovat i‰isen‰ h‰m‰ryyten‰ ja
levitt‰v‰t virran ylitse el‰v‰n lehtikatoksen, jonka tihe‰st‰
holvikosta hintel‰t tulikukkaisat kˆynˆkset h‰ilyvin‰ riippuilevat
valjun vedenpinnan ylitse, luikertaa korkeiden jylhien vuorien v‰lill‰,
joiden rinteet ‰kkijyrkkin‰ riippuvat juoksevan veden ylitse ja
uhkaavina ja paljaina ylenev‰t huimaaviin korkeuksiin, kantaen
kaukaisella laellaan, ik‰‰nkuin taivaan syliss‰, mit‰ttˆm‰n‰ silm‰‰n
n‰kyv‰n kaupungin tornit ja muurit, luikertaa laaksojen halki, jotka
levitt‰yv‰t riemuitsevana, heleiden palmulehtojen rajottamana
ruusustona, jonka yll‰ taivaan kansi kylpee siness‰ ja auringon
kullassa. Siell‰ ovat mets‰t, mets‰t, jotka ylenev‰t ihmisen yll‰ kuin
temppelin‰, jonka rajattomassa rauhassa ihminen seisoo riippuvin k‰sin
ja hiljenneen‰, puut seisovat siell‰ i‰isen‰ liikkumattomuutena, puiden
v‰litse h‰‰mˆtt‰‰ silm‰‰n kostea h‰m‰r‰ vuoren sein‰, jonka ratkelmista
vesi hiljalleen tiukkuu ja hopeaisina suonina valuu vuoren viherv‰n
sammaleen peitt‰m‰‰ rintaa, yll‰ huojuilevat puiden korkeat latvat,
juurilla, mets‰n ep‰m‰‰r‰isess‰ h‰m‰r‰ss‰ n‰kee siell‰ t‰‰ll‰ runkojen
v‰lill‰ jonkun korkean kalpean kukkasen varrellansa hiljaa h‰ilym‰ss‰,
ymp‰rill‰ on rauha, ‰‰retˆn hiljainen rauha, niin ett‰ yksin‰inen
linnun ‰‰ni j‰‰ kauaksi kajailemaan ilmaan ennenkuin h‰ipyy seisovain
runkojen v‰litse kaukaisuuteen metsien h‰m‰r‰‰n syliin. Mutta ovat
siell‰ nekin mets‰t, joissa puut h‰m‰rt‰v‰t purppuraholvikkana yll‰,
joissa ruohostot mets‰n raskaassa ja tunkeassa h‰m‰r‰ss‰ l‰ikky‰v‰t
kukkasten punaisena ja keltaisena vaippana, ja joissa ihminen itsekin
lehtikatoksen l‰ik‰htelev‰n l‰pin‰kym‰ttˆm‰n vehreyden, kukkasten
humalluttavan v‰rikirkunan ja tuoksuina huuruavan ilman keskell‰
huumautuu kuin pisaraksi sit‰ raskaanhivelev‰‰ tuoksujen ja v‰rien ja
vehreysaaltoamisen vellontaa ja h‰m‰rt‰‰ kuin itsekin sieluineen
umpinaisena punaansa kumpuavana kukkasen umpuna mets‰n raskaassa
varjossa. Laaksoja on Bithyniassa, jotka ovat kuin kukkasten
hukuttamat, punan laineena h‰ily‰v‰t ne laaksot, ilmakin l‰ikk‰ilee
tuoksujen raskauttamana niiden yll‰, ja ymp‰rill‰ ylenev‰t mets‰t
runsaana vehreyden meren‰, jossa n‰kee vaan pehmytt‰ ja tulvehtivaa
lehvistˆjen upeilua ja kukkataakkojen vaippaavaa nuokkunaa, itse
taivaskin t‰m‰n kukkasparatiisin yll‰ samenee silmiss‰ kuin
purppuranusvaisena hˆyryn‰ uiskentelevaksi katokseksi, joka yht‰ p‰‰t‰
ik‰‰nkuin valuu ja valuu sulana punan ja kullan tulvana maailman
avauvan kukkassylin yll‰. Mutta on siell‰ niit‰kin laaksoja, joissa
ihanilla riemuisilla niityill‰ kukkaset seisovat suur- ja
kirkassilm‰isin‰, joissa ymp‰rill‰ ylenev‰t keve‰t korkeat puut, joiden
h‰ilyvill‰ oksilla linnut hopeaisesti visertelev‰t; kuin keve‰n‰
valkeana kirkkona nousee taivas niiden laaksojen ylitse, linnut
uiskentelevat vapaassa ilmassa ja kukkaset n‰kyv‰t helein‰ silm‰‰n,
niinkuin helj‰‰ soittoa ovat ne laaksot ja ilma v‰lkkyy kirkkaana
niiden raikkaan kukkav‰lkkeen yll‰.

Niin on Bithynia, ruusujen ja tummaraskaiden metsien maa, satakielien
ja kaipaavain myrttien maa.

Mutta Bithyniassa, ruusujen ja lehvistˆjen vehre‰ss‰ Bithyniassa on
kaupunkikin meren hele‰ll‰ rannalla, kirkas valkea kaupunki, edess‰‰n
meren laaja rannaton peili. Valkea on se kaupunki, selke‰n‰ ja
tarkkamuotoisena nousee se temppeleineen ja ylenevine pylv‰stˆineen
heijailevan veden peilin edess‰ kuin vetten helmasta silm‰‰n, kirkkaana
ja valkeana seijastaa se silm‰‰n sinisen kevyen ilman rajottamana. Niin
se kaupunki on ilman ja meren rajottamana kuin ylenevien temppelien ja
keveiden ylh‰isten pilaristojen s‰vellytt‰v‰ korallinen n‰ky, mutta sen
meren edess‰ heijailevan kaupungin takana h‰‰myilev‰t vehreiden
runsaiden metsien vellovat haahmot, jotka kuin suunnattomina pehmein‰
aaltoina tulvivat joka taholta sen kirkaspiirtoisen marmorikaupungin
ylle ja ik‰‰nkuin vellovat hukuttamaan koko sen kaupungin
ylitseuhkuvaan runsaus-syliins‰. Claudiopolis, hele‰ ja valkea
marmorikaupunki on Bithynian laaksojen syliss‰, kirkas on se temppelien
ja pilaristojen kaupunki ja ihmiset vaeltavat sen kaduilla puettuina
valkeihin keveihin togiin, mutta Claudiopoliin ymp‰rill‰ l‰ikkyv‰t
Bithynian mets‰t, ja metsist‰ huuruu tuoksujen raskauttama ilma sen
selke‰piirtoisen kaupungin ylitse. Niin siell‰ ihminen, kun katselee
pylv‰stˆjen ylenev‰‰ rauhaa ja temppelien tyynt‰ ja syv‰‰ lepoa
pilaristoillaan, itsekin ik‰‰nkuin her‰‰ tyyneyden ja tyyntymyksen
haluksi ja sointuisi joka liikunnossaan ja ajatuksessaan tyyneeksi ja
tasaiseksi, koko olo asettuneena ik‰‰nkuin marmoriin veistetyn
kuvapatsaan tyyneen kylm‰ksi oloksi, otsa ja rinta p‰ilyv‰n‰ lepona,
mutta samassa hengitt‰‰ taas sit‰ tuoksujen tulvahuttamaa ilmaa ja
n‰kee taivaan, jolle metsien ja niittyjen vehreys-l‰ike antaa ik‰‰nkuin
samean, huuruissa kylpev‰n v‰rivaipan, ja sielu valahtaa siit‰
rauhottumisen ja sointumisen rajasta muodottomaan ylitsekumpuavaan
l‰ikehtimiseen, johon ihminen koko oloineen herk‰ht‰‰.

Bithyniassa, ruusujen ja h‰m‰rt‰vien metsien maassa on Claudiopolis,
kirkas marmorikaupunki, joka ylenee selkeiden pilarien ja temppelien
sointuna merenpeilins‰ edess‰, mutta jonka ymp‰rill‰ metsien ja
lehdikkˆjen salaper‰inen vehreysmeri runsaana ja hukuttavana lainehtii.




I.


Antinous pit‰‰ otsaansa k‰tens‰ varassa, istuu kivell‰, kyyn‰rp‰‰
polvea vastaan ja tuijottaa mets‰‰n, mets‰n syliin.

Siin‰ se mets‰ h‰ilyy tummuutena yll‰ ja ymp‰rill‰. Puut nousevat,
ylenev‰ runko ylenev‰n rungon takana, taampana h‰vi‰‰ kaikki
sulkeuvaksi himmeyden sein‰ksi ymp‰rill‰, yll‰ kattaa latvojen
l‰pin‰kym‰tˆn lehvistˆ mets‰n umpinaisen salin. Siin‰ jalkojen edess‰
luikertaa kalpea puro puiden juuria, sen kelme‰kalvoisessa
kuvastuksessa n‰kee liikkumattoman hiljaisen mets‰n toistamiseen
parkkisine, ylenevine, toistensa taakse peittyvine runkoineen ja
raskaasti huojuvine lehtikatoksineen, jonka holvikosta tulikukkaiset
kˆynnˆkset hinteloina riippuvat vett‰ kohden ja ik‰‰nkuin pisartavat
helakanpunaiset varjonsa puron liikkumattomaan kuvastukseen.
Pyˆrrytt‰v‰n‰ hiljaisuutena ja liikkumattomuutena seisoo mets‰, silm‰
hukkuu toistensa taakse h‰vi‰v‰in runkojen seisontaan, joka et‰‰mp‰n‰
ja et‰‰mp‰n‰ tihenev‰n‰ sein‰n‰ sulkee ihmisen olon ja mielen
ylt'ymp‰rilt‰, yll‰ huumenevat aistit taajan el‰v‰n lehtikatoksen
tuntemisesta, joka sankkana ja raskaana huojuu yll‰ ja levitt‰ytyy
ymp‰rille yhtyen kaukaisuudessa runkojen kanssa niiden sameaan sankkaan
taustaan, joka seisahtaa ihmisen mielikuvituksen ylt'ymp‰rilt‰.

Umpinaista on siin‰ mets‰ss‰, ja raskaana lumoavana h‰m‰rryksen‰ tuntuu
se vereen ja oloon. Mielikuvitus seisahtuu vangittuna sen mets‰n
n‰kemiseen ylt'ymp‰rill‰. Puiden juurilla tuoksuavat suuret punan- ja
kellanhelottavat kukkaset ja ilma runkojen v‰lill‰ on raskas h‰ily‰v‰in
kˆynnˆsten lemusta, kummallisesti vaippaa ja uuvuttaa se tuoksujen
hˆyry ihmist‰. On niinkuin mets‰n suljettu umpinainen h‰m‰rrys kasvaisi
ihmisen sieluksi ja kuin raskaana lemuileva ilma usvailisi ihmisen
vereksi. Katoo itsest‰‰n ja seisahtuu lumoutuvassa sielussaan
liikkumattoman mets‰n seisonnaksi.

Antinous istuu, k‰tens‰ lamauvina, ja tuijottaa, mit‰‰n yksityist‰
havaitsematta, mets‰n lumoavaan syliin. Kummallinen hervottumus
levitt‰ytyy h‰nen mielens‰ ylle. Koko se mets‰ tulee kuin yhten‰
tuntona h‰nen sieluksensa, h‰n tuntee silmill‰‰n yht‰ haavaa ylenev‰t
puunrungot ymp‰rill‰ ja mets‰n h‰m‰r‰n seisovan sisustan, jossa
lehvistˆ hiljaa ja raskaasti liikkuilee, ja jonka suljetussa varjossa
kukkasten tukahuttava lemu liikkuu. Niin on kuin h‰m‰rt‰isi veress‰‰n
jokainen lehden liikunta ylh‰‰ll‰ puussa ja ik‰‰nkuin jokainen
tuntoonsa tuleva kukkasen n‰ky tuntuisi l‰mpim‰n‰ syk‰hdyksen‰
veress‰‰n. Yht‰haavaisena liikkuvana v‰riusvana l‰ik‰htelee koko
ymp‰rˆiv‰ mets‰ h‰nen sieluksensa ja vaippaa varjoovasti koko h‰nen
olonsa.

Niin valahtuu ihminen kuin mets‰ksi ymp‰rill‰. Verta varjostaa ja
v‰rj‰‰ mets‰n h‰m‰r‰ ja kukkasten puhkeilu, koko tunto on mets‰n
umpinaisena kuvana l‰ik‰htelemist‰. On kuin hukkuisi mieli kukkasten
h‰m‰r‰ksi punaksi tai kuin puhkeisi mets‰n hillitty raskaslemuinen
henki ihmisen vereen. Liikkuu kuin omasta olemisestaan ja liittyy
tuntevana vellovana usvana kaiken myˆt‰ ymp‰rill‰‰n. Omassa itsess‰‰n
tuntee valahteluna jokaisen lehden hamuilevan liikunnan ja jokaisen,
silm‰n tunnettavaksi pulpahtavan kukkasen v‰ripisaran. Lainehtii
tuntemisena, koko sielu on lehtikatoksisen mets‰n suljettua ja
umpinaista liikkuilemista ja tuoksujen ja v‰rien uiskentelemista. On
siin‰ mets‰n keskell‰ kuin paikalleen lumottu kukkanen, jossa mets‰n
koko el‰m‰ v‰rehtii.

Niin istuu Antinous mets‰ss‰, sielunsa mets‰ksi liikkuvana. Silm‰ns‰
lep‰‰v‰t mets‰ss‰, joka unnuttavana rauhana taajenee ylt'ymp‰rill‰,
k‰tens‰ ovat vaipuneet kummallekin polvelleen ja lep‰‰v‰t auenneiksi
herpouneina siin‰. Silm‰ns‰, kun h‰n katsoo sinne metsien v‰riin,
suurenevat ja tummenevat hetkitt‰in ‰killisesti ja samassa puhkee
rinnastaan pid‰ttyv‰ huokaus, kuin olisi h‰ness‰ puhkeemassa halu
h‰lvet‰ itsest‰‰n siksi kaikeksi ymp‰rill‰. Rajatonna uumoilee mets‰
yll‰ns‰ ja kasvien veren‰ lainehtii maa ja ilma.




II.


Apollon temppelin edess‰ seisoo Antinous, katselee Apolloa, Apollon
kuvaa temppelin edess‰. Ymp‰rill‰‰n ylenee Claudiopolis marmorisena,
aurinko katselee hoikan palmun ylitse, joka h‰ilyv‰n‰ seisoo temppelin
ter‰v‰n‰ n‰kyv‰ss‰ kulmassa ja levitt‰‰ lempe‰n viherj‰n viuhkansa
temppelin valkeata sein‰m‰‰ vastaan, ymp‰rill‰ liikkuu ihmisi‰ v‰lj‰in
ja valluisten pilaristojen varjoissa. Apolloa katselee nuori Antinous,
Apollon ylh‰isen‰ seisovaa kuvaa, katselee liikkumatonna, vartalonsa
hiukan eteenp‰in kumartuneena, toinen k‰tens‰ on heikosti kohotettuna
sivullaan, toinen holhoo togaa, joka suorissa poimuissa laskeuu nuorta
vartaloansa alas. P‰‰ns‰ on kevyesti kumartuneena, kun h‰n siin‰
katselee.

Mik‰ lepo sen Apollon silmiss‰, siin‰ kun se marmorisena n‰kyy?
Ylh‰isen‰ se seisoo, otsa ylennettyn‰, kohotetussa k‰dess‰ lyra.
Antinous seisoo totisena ja liikahtamatonna kuvan edess‰. Silm‰ns‰
seuraavat jokaisen j‰senen joustavaa muotoa. Niin siit‰ kuvasta
s‰veltyy ihmiseen kuin aaltoavain viivojen h‰ilyv‰ tuudinta. Mieli
keinuu hyv‰iltyn‰ solavain muotojen myˆt‰ ja koko ihmisen sielu sulaa
liuenneena sen kuvan ylle.

Tuntee kuin itsess‰‰n jokaisen j‰senen muodon. N‰kee rinnan, jonka
joustava keve‰ kupu kutoutuu kun oman rinnan notkeaksi kiinteydeksi.
N‰kee kohotetun k‰sivarren kaarean solavan muodon ja polven hoikan ja
kimmoisan pyˆrˆn, n‰kee vyˆt‰isten valmiin ja notkean ymp‰ryst‰n, ja
jalkojen joustavan kiinte‰n kimmon, ja tuntee joka j‰seness‰‰n
itsens‰kin notkeana ja t‰ydellisen‰. N‰kee ylennetyn otsan ja
kirkastuneet silm‰t sen alla, n‰kee lyran herkki‰ kieli‰ koskettelevat
sormet ja on kuin selkenisi omakin otsa yht‰ kepein‰ ja tyynin‰
leijaaviin ajatuksiin ja kuin s‰estelisi tyynen‰ tuudittuvan mielen
kangastuksia metallikielien valuinen keve‰ hel‰htely.

Niinkuin aalto, tuudittava muodostava aalto kulkee ihmist‰, siin‰ kun
seisoo ja katsoo kirkastuvaa Apolloa. Eikˆ her‰‰ k‰sivarsi pyˆre‰mp‰n‰
ja eikˆ taivu k‰den nivel notkeampana ja hienompana? Rinta hengitt‰‰
kevyen‰ ja kiinte‰n‰, vyˆt‰isten joustava notkeus herkkyy, tuntee
k‰tens‰ ja olkansa, tuntee polvensa ja jalkainsa nivelet t‰ydellisin‰
ja kauniina ja liikkumaan valmiina. Niin hyp‰ht‰isi esiin kuin joka
j‰seness‰‰n notkeana kimmoisuutena ja kajahuttaisi ilmoille olemisensa
kevyen riemun, mutta sitte valuu otsan ja silmien valaistu loisto
ihmisen l‰vitse ja hillittyn‰ ja valaistuna tyyntyy t‰ydellisyytens‰
keinuntaan.

On tyyni ja kirkas, mieli kuin marmorin rauhana. Tuntee j‰sentens‰
sopusuhdan, tuntee sielunsa peilailevan olon, ja on koko olossaan kun
meren p‰ilyilev‰‰ peili‰, joka tyyntyneen‰ rannattomana lepona
kangastellen heleilee. Onnellisena kauneutena h‰ilyilee koko ihmisen
tila. Ajatukset soutelevat mielt‰, kuin joutsenet heijailevan veden
kantta, sielu liikkuilee tyyntynein‰ hyv‰ilevin‰ uneksumisina ja koko
olo on kuin hillityn hivelev‰n aallon keinuttama ja lempe‰ss‰ syliss‰‰n
kantama.

Niin seisoo Antinous liikkumatonna ja katselee, toinen k‰tens‰
riippuvana, Apollon kuvaa. Niin ovat ajatuksensa kuin ottaneet koko
h‰nen olonsa ja sieluineen sulaa h‰n itse Apollon muotoon, koko
mielens‰ h‰ilyy Apollon kuvana. Siin‰ liikkuu ohitse togapukuisia
ihmisi‰, ymp‰rill‰ h‰‰myilev‰t valkeat pilaristot, ja ylh‰‰ll‰
taivaalla vaeltaa korkea aurinko marmorisen kaupungin ylitse, se kaikki
on sent‰‰n vaan kuin et‰isen‰ ep‰selv‰n‰ unena l‰sn‰ Antinouksen
tunnossa, h‰n seisoo Apollossa silm‰ns‰ vaan ja juo sieluunsa Apollon
kuvaa, h‰lvenee sieluineen Apollon n‰kyyn, koko se valkeneva kaupunki
ymp‰rill‰ on aistimissaan l‰sn‰ vaan kuin tunteitansa keve‰sti
s‰estelev‰n‰ sointujen kosketteluna.




III.


Antinous istuu, istuu huoneessaan yksin ja miettii. Edess‰‰n heitt‰‰
suihkul‰hde ilmaan v‰lkkyv‰n kaaren, joka ilmassa s‰teillen palaa
marmorialtaaseen, jonka partaitten v‰lill‰ vesi hele‰n‰ ja l‰pin‰kyv‰n‰
h‰ilyelee. Antinous on nostanut toisen polvensa polvelleen, istuu ja
tuijottaa ilmassa edess‰‰n kiert‰v‰‰n vedenkaareen, otsansa on heikosti
rypistynyt. Veden hiljainen loiskina, kun se putoaa marmorialtaaseen on
ainoana ‰‰nen‰ korkeassa marmoripilarisessa huoneessa, jonka katosta
valo tasaisesti levitt‰ytyy ymp‰rille. Putoavan veden hel‰htely s‰est‰‰
ja tuudittaa ajatuksiansa.

Mit‰ on el‰m‰? Onko se kuin vedenkaari, joka kevenee lasisenkirkkaana
ja v‰lkkyelee ilmassa, sitte hel‰jˆiv‰sti sammuen marmorialtaan hele‰‰n
liikkumattomaan veteen? Antinous istuu, seuraa silmill‰‰n vedenkaarta,
kun se selke‰n‰ hopeasuonena nousee korkealle ja ylh‰‰ll‰ sitte
hajautuu ilmaan moniv‰risin‰ helmin‰, jotka hel‰hdellen putoavat
marmorialtaan veteen ja saavat sen pinnan hiljaa heilahtelemaan. Onko
el‰m‰ soinnun keveyten‰ heleilemist‰, ja onko el‰m‰n joka hetki pisara
pisaralta kauniiksi selkenev‰‰ ylentymist‰? Onko el‰m‰ ihmisen
her‰‰mist‰ keve‰ksi ja soivaksi kauneudeksi?

Niin ihmeellisen kaunista on el‰m‰ joskus el‰‰. Sielu on kuin vapaiden
ilmojen sine‰, niin kirkas ja kevyt, jokainen ajatus her‰‰ mieless‰
vapaana ja kevytsiipisen‰, kuin visert‰v‰ lintu, joka joka hetki voi
ylet‰ taivaitten sinikeijuviin avaruuksiin leijaamaan, mielt‰
s‰velt‰v‰t niinkuin valuisten sointujen kosketukset, tuntee koko
itsens‰, sielunsa ja jokaisen j‰senens‰ syk‰htyneen‰, keve‰sti
liikkuvana notkeutena. Ajatukset ovat mieless‰ kuin seesteist‰
aamumerta uiskentelevat linnut, jotka hyv‰iltyin‰ antavat aaltojen
kantaa itse‰ns‰ sinne t‰nne, milloin ne liikkuvat oman muodon
t‰ydellisyydess‰, h‰ily‰v‰t oman olkap‰‰n kiinte‰ss‰ notkeassa
kaartumisessa ja oman rinnan v‰lj‰n‰ ja vapaana hengitt‰v‰ss‰ kuvussa,
tai oman k‰sivarren pyˆre‰ss‰ ripe‰ss‰ voiman syk‰htelyss‰, milloin ne
taas liitelev‰t ilmojen autereisen seesteen kannattamina ja h‰ily‰v‰t
utupilvien myˆt‰ taivaan siniselke‰t‰ v‰lj‰‰ lakea, tai nousevat ne
notkeina ja ihananluottavina kuin marmorijalustoiltaan ylenev‰t
ylh‰iset pilarit ja seisovat luottavan tyynin‰ ja t‰ydellisin‰
kultaisena kuvastelevan maailman keskell‰. Niin on kevytt‰ ja
t‰ydellist‰ ihmisen olla, jokainen tunne on ihmisen liikkumista
ihanana, jokainen ajatus on t‰m‰n tuntemisen loistetta ja koko ihmisen
olo p‰ily‰v‰‰ kauneuden heleilemist‰.

Antinous katsoo, silm‰ns‰ kuin sis‰llisesti valaistuina, vedenkaaren
s‰teilyyn, hengityksens‰ k‰y tasaisena ja kevyen‰. Hetkeksi ylenev‰t
silm‰ns‰ ja vaeltavat huonetta ylt'ymp‰ri katseella, joka ik‰‰nkuin
kylpee autereisessa hurmausmeress‰. Siin‰ nousevat ymp‰rill‰ hoikat ja
valkeat pilarit, jotka keve‰n‰ ja norjana j‰nnityksen‰ kannattavat
katoksen marmoriliistakkeita, niiden pilarien sorjien ja selke‰sti
ilmaan piirtyv‰in vartalojen v‰litse n‰kyy silm‰‰n seinien,
kevythaamuisten pilastarien rajottamat ja s‰velt‰m‰t suunnikkaat tasot,
jotka avautuvat ilmaisina kuvina, joiden et‰isiin valkeneaviin
maisemiin silm‰ hyv‰iltyn‰ j‰‰ uneksumaan. Ihanana j‰tt‰‰ Antinous
silm‰ns‰ harhailemaan niiden maisemakuvien elyseeisi‰, rauhottavia
et‰isyyksi‰, joissa ihanat tuoksuvat vedet loistelevat, rannoillaan
ylh‰iset puistot, joiden vihannasta valkeat pilaritemppelit hohtavat
auringon valaisemina. Uneksuvana j‰‰ silm‰ niiden maisemien valaistuun
n‰kyyn ja sielu viekottuu tuudittumaan niiden maisemien autereisten
haamujen myˆt‰. Kuin ihanuuden kannattamana liikkuu ja h‰lvenee
ihminen.

Kuinka kummallisen kultaisen ihanaa on ihmisen olla! Niin on kuin
kylpisi ihmisen sielu kultaista merta, jossa jokainen aalto
hurmauksena huuhtoo ihmisen oloa ja vie h‰nt‰ suloisessa unohtuneessa
kuoleentumuksessa mukanaan. Koko ihminen on kuin ihanuuden sointuun
h‰ily‰mist‰ ja h‰lvenemist‰, jokainen tunne her‰‰ kuin s‰velen aaltona
ja kulkee rikkaana ja tasottavana ihmisen oloa, jokainen ajatus
ihmisess‰ on niinkuin aalto, johon meren hohteleva syli virkoo ja jonka
liikunnossa se kullanv‰l‰htelev‰n‰ h‰ilyy. Kuin yht‰ mukauvaa
hiveltymiseen antaumusta on koko ihminen, ja herkk‰n‰ ja taipuvana
tyyntyy ja p‰ilyy koko tahdottomassa olossaan.

Mutta onko ihminen aina n‰in h‰lvenneen‰ soinnun tuudittumisena?
Antinous on katsellut kauan niiden, pilarien takana heijailevien
maisemien unelmiin, kunnes silm‰ns‰ viimein unohtuneina ovat j‰‰neet
tuijottamaan yhteen kohtaan ilmassa. Eikˆ ihmisell‰ ole toisiakin
hetki‰, jolloin ihmisen sielua kattaa kuin sitova lumous? Jolloin
maailma levitt‰ytyy kuin umpinaisena katoksena ihmisen ylle ja
ymp‰rille ja sulkee h‰nen kuin vangittuna itseens‰? Jolloin ihminen on
maailman keskell‰ kuin umpinainen paikalleen sidottu kukkanen, jonka
ainoa olo on uumoilevaa v‰rjymist‰ luonnon rinnalla, luonnon
veripisarana, joka on sidottu ja lamattu olemasta mit‰‰n selkenev‰‰
ilmaisan ylenev‰‰ soinnun keveytt‰, on ainoastaan v‰rien ja tuoksujen
pulpahtuvaa, paikallaan kumpuavaa olemista, jonka ylle maailma
h‰m‰rryksen‰ levitt‰ytyy?

Eikˆ ihminen toisinaan ole kuin sameata ja rajatonta sis‰lt‰‰n
kumpuamisen halua? Niin on kuin kukkanen h‰m‰r‰n mets‰n syliss‰, joka
alati halajaa h‰lvet‰ ja haihtua, mutta joka alati on sidottu
sijallensa ja suljettu itseens‰ ja sitte t‰m‰n rajattoman
t‰yttym‰ttˆm‰n halunsa haikeassa kipeydess‰ vuotaa lehtiens‰
hyk‰htyneeksi, sairastavan-tuliseksi punaksi. Niin ihmisess‰
sis‰llisesti l‰ikkyy, kuin rajaton rannaton meri, joka joka hetki
kumpuu ja tulvii, mutta sitte onkin ihminen myˆs kuin alati itseens‰
sidottu ja itseens‰ lukittu ja alati voimaton tyydytt‰m‰‰n t‰t‰
sis‰llist‰ h‰lvenemisen haluaan. Ihminen on niinkuin maailman rinnalle,
maailman sitomaksi halvattu el‰m‰npisara, jossa aina on liikkumassa
kokonainen meri rajatonta halaavaa haihtumisen kaipausta, mutta joka
aina ja i‰ti j‰‰ hervottomana t‰h‰n t‰yttym‰ttˆm‰‰n kaipaukseensa. Niin
on ihmisen koko mielentila joskus nousevaa, uumoilevaa sumeena
usvailevaa liikkumista, on koko ihminen suurta ja sairasta haihtumisen
halua, eik‰ ennen tunnu lievittyv‰ns‰ olemisensa haikeasta kipeydest‰
ennenkuin saisi nyyhkytyksi itsens‰ olemisensa sitovista koleista
rajoista ulos ja saisi leijailla ilmojen vapauksia. Ik‰‰nkuin itsest‰‰n
paisuu ihminen joskus, ja valuisi ‰‰rettˆm‰n‰ ‰‰rettˆmyyksiin, niin on
ainoana haluna koko olemisen tunto.

Tyhj‰sti tuijottaa Antinous ilmaan eteens‰ ja kasvoillaan v‰rjyy suuri
sairaus. Miksi pit‰‰ ihmisen olla, kuin olisi el‰m‰ joskus hetkitt‰in
h‰nelle kovaa ja hantelaa koleutta, joka runtelee h‰nen tuntoansa ja
jonka kosketusta h‰n ei kest‰ ajatella? Miksi on ihminen joskus
muodotonta sis‰llisyytt‰, jonka ainoana alati kytev‰n‰ pyrkimyksen‰ on
vallettua, vallettua rajattomana, ja miksi t‰m‰ ihmisen rajaton halu
aina j‰‰ t‰yttym‰ttˆm‰ksi ja aina ihmist‰ sairaaksi sulattavaksi?

Niin katsoo Antinous eteens‰ ja ajattelee, rinnastaan nousee silloin
t‰llˆin imev‰ ja sairas huokaus. Siin‰ edess‰‰n hel‰htelee yh‰
suihkul‰hteen vesi marmorialtaaseen ja pilarit seisovat valkeina ja
kevyein‰ ymp‰rill‰. Siit‰ ei Antinous sent‰‰n huomaa mit‰‰n, silm‰ns‰
tuijottavat vaan ep‰m‰‰r‰isin‰ ilmaan, ja jokainen j‰senens‰ on
sammunut liikkumasta. Viimein vasta sulavat h‰nen silm‰ns‰ taas
seuraamaan vedensuihkun nousua ilmassa, h‰n j‰‰ katsomaan vedenhelmi‰,
kun ne v‰lkkyv‰t ilmassa ja sitte lempe‰sti hel‰ht‰en putoavat veteen
altaassa, ja n‰ytt‰‰ kuin ajatuksensa v‰hitellen tuudittuisivat
kuuntelemaan sit‰ veden helmist‰ pisartelua. Silm‰ns‰kin her‰‰v‰t
lempe‰mmiksi siin‰ ja kasvonpiirtonsa ik‰‰nkuin herkkenev‰t. Tuntuu
kuin jokainen hel‰htelev‰ vedenpisara hel‰ht‰isi v‰rjyv‰sti h‰ness‰kin
ja hellitt‰isi h‰nen sielussaan ajatuksen kuin leppeytt‰v‰n vapahtavan
kyynelen.

Miks'ei ihminen aina sointuna keinu? Miksi k‰rsii ihminen rauhattomana,
miksi hiutuu ja uupuu sis‰llisen‰ haikeutena joskus ja tuntee el‰m‰n
kuin haikean k‰rsimyksen? Oi, jos saisi ihminen aina hiljaa kajaavana
s‰velen‰ tuudittua! Saisi olla sulana, saisi lev‰t‰ h‰ilyv‰n‰
tiedottomana kauneuden kajaamisena ja liukua viivojen ja muotojen
ihanana sopusointuna! Saisi olla ainaisena asettuneena kauneuden
p‰ilynt‰n‰! Miks'ei ihminen aina saa siten soida, miksi sumettuu syd‰n
rajattomiin kipeytt‰viin halajoimisiin ja miksi k‰rsii ihminen?

Antinous katsoo ja katsoo vedensuihkuun, joka nousee ja nousee ja
sitten pisartelee veden helmin‰ alas. Ajatuksensa tuntuvat tuudittuvan,
jokainen hel‰ht‰v‰ vedenhelmi n‰ytt‰‰ ik‰‰nkuin leppeytt‰v‰n h‰nen
uuteen sulaneempaan ajatukseen. Kasvonsa ovat herk‰t ja n‰ytt‰‰ kuin
h‰ilyisi h‰n sieluineen mukana kun h‰n silmill‰‰n seuraa veden
hiljaista h‰ily‰mist‰ altaan marmoripartaitten v‰lill‰.

Miss‰, miss‰ olisi se levon ihana kaupunki, jossa ihmisen olo olisi
kauneuden tyynt‰ lepoa? Miss‰ olisi se maa ja taivas, jossa ihmisen
sielu selkenisi sointujen rauhaksi? Sulanutta ja leppe‰t‰ olisi siell‰
olla, sopusointujen h‰ilynt‰n‰ siell‰ kangastelisi olonsa. Kauniina
siell‰ lep‰isi ihmisen jokainen j‰sen ja kauniina lep‰isi mieli kuin
aalloista tyyntynyt rannattoman meren heijaileva peili. Rauhansa
p‰ilynt‰‰ olisi ihminen siell‰, jokainen toivo ja jokainen halu
silittyneen‰ ihmisen sielussa, ainoastaan suurta tyyneyden kuvastusta
koko ihmisen olo. O, kaunis olisi ihminen siell‰, ja kauniina
purjehtisi ihmisen hiljennytt‰ sielua jokainen ihana ajatus ja ihana
tunteen valaistus. Olisiko maan p‰‰ll‰ semmoista levon kaupunkia ja
semmoista levon ihanata maata? Sinne olisi ihmisen suuri kaipaus ja
sinne hakisi ihmisen sielu ihanana itsens‰. Olisiko sit‰ kaupunkia ja
maata maanp‰‰ll‰?

Antinous istuu, h‰n on nostanut otsansa holhoavalta k‰delt‰, ja
silm‰ns‰ harhailevat kuin unena soivan suihkul‰hteen ja kevyeiden
pilarien ohitse ik‰‰nkuin jonnekin uneksumisten ep‰m‰‰r‰isiin
valkeneviin kangastusmaihin.






II. ATHENASSA.




Athena, kaupunki, jonka ylitse Parthenon loistaa, Athena, ylh‰isten
pylv‰stˆjen ja kirkkaitten temppelien marmorikaupunki. Kuvapatsasten
valkea kaupunki ja kauniiden ihmisten lempe‰ hiljainen kaupunki.

Sinen‰ rakentuu rajaton taivas kirkkaan Athenan ylitse,
valkeana hohtelevan kaupungin ymp‰rill‰ h‰ilyy ˆljypuupuistojen
vaaleankimalteleva meri, taustassa h‰lveilev‰t Hymettoksen auringon
huikaisemat rinteet. Niinkuin helmen‰ hohtaa ja hymyy ihana Athena
valkeine temppelineen ja valkeine ilmaisine pylv‰stˆineen
ˆljypuumetsikkˆjens‰ raikkaan vehreyden keskell‰, yll‰ns‰ taivaan
kaareuva kepe‰ sini.

Kirkas Athena. Tyynin‰ aukeavat Athenan kadut ja torit, vierill‰‰n
pylv‰stˆjen keve‰t ylh‰iset ryhm‰t. Levollisina ja juhlallisina n‰kyv‰t
temppelien p‰‰dyt pilarijalustoillaan, katujen vieri‰ reunustavat
kuvapatsaitten valkeat rivit, jotka siin‰ ihanan ilman syleilemin‰
n‰kyv‰t silm‰‰n tyyneyden taivaisan levon ilmestyksin‰. Selkein‰
piirtyv‰t temppelien keve‰t muodot taivaan sine‰ vastaan, helein‰
seisovat pilarit kirkkaassa ilmassa ja huikaisevan selke‰n‰ kaartuu
taivas koko sen kirkkaan kaupungin ylitse. Hiljaista on siell‰
kirkkaassa Athenassa, tyynt‰ ja hillitty‰ on siell‰, ihmisetkin
vaeltavat siell‰ ylenevien pilariryhmien ja valkeitten kuvapatsaitten
v‰lill‰ tyynin‰ ja hiljaisina, liikkuvat valkeissa puvuissaan siell‰
ilmaisten pilaristojen alla toistensa keskell‰ hillityntasaisina ja
kaunisliikkeisin‰, kuin el‰viksi her‰nneet keve‰oloiset veistoskuvat.

Kirkas Athena, tyyni ja hiljainen Athena! Kaupunki, joka nousee ihmisen
ylle kuin marmoriksi tyyntynyt, marmorissa lep‰‰v‰ taivaan n‰ky, siell‰
s‰veltyy ihminen tyveneksi, ja sielunsa sointuu kauniiksi ja
hillityksi. Tyyneen‰ ja lempe‰n‰ rauhallisuutena her‰‰ ihminen siell‰,
jokainen h‰nen j‰senens‰ s‰estyy kauniiksi ja t‰ydelliseksi, jokainen
h‰nen liikuntansa on tasaisuutta ja sopusuhtaa, h‰nen mielens‰ asettuu
l‰vitsen‰kyv‰n hele‰ksi ja paaltaa tyyntyneet tunteensa esiin kuin
kirkas selke‰ lampi pohjansa valkean sannan. Niin ihminen her‰‰ siell‰
kuin jokaisessa j‰seness‰‰n ja jokaisessa tuntonsa liikahduksessa
t‰ydellisen‰ kauneudenilmestyksen‰, jonka kaikki olo on muodon
hillittyaaltoista rytmistymist‰, ja jonka jokainen ajatus ja tunto ovat
h‰nen kauneusolonsa tyynt‰ ja selke‰t‰ heijastusta.

O, Athena, jonka ylitse Parthenon loistaa ja jonka katuja veistoskuvat
ja ylev‰t pilarikujanteet reunustavat, sin‰ levon ja kauneuden
marmorikaupunki, taivas yll‰si rakentuu syv‰n‰ korkeana sinen‰,
ja itse sin‰, ihana temppelikaupunki, ylenet vaaleanviherv‰in
ˆljypuumetsikkˆjesi keskell‰ kuin selke‰n seesteisen marmoriunen
temppeli- ja pilari-ilmestyksen‰. Athena, kauneuslevon kirkas ja tyyni
kaupunki, jonka pilaristojen varjossa ihminen k‰yskelee mieli ja sielu
hienon hillityn tyyntymyksen aallon s‰vellytt‰m‰n‰.




I.


Athenaan on Antinous tullut, k‰yskelee Athenassa, veistosten ja
temppelien kaupungissa.

Ovatko ihmiset ihanammat Athenassa? Onko taivas selke‰mpi ja korkeampi
Athenan yll‰ kuin muualla? Ja onko kaupunki itse hele‰ ja heijaileva
taivaallisen olon n‰ky? Niin rauhallisina n‰kyv‰t ihmiset, astuvat
tyynin‰ toistensa keskell‰, jokainen heid‰n liikuntansa on notkea ja
taipuva ja jokainen heid‰n puheensa hivelee hillityll‰ tasaisuudellaan
mielt‰. Ja aurinko, joka levollisena kirkastaa kaikki, valaisee
ylenev‰t pilarit ymp‰rill‰ selv‰piirteisiksi ja sulkee jokaisen
ihmisvartalon tarkkamuotoiseksi kuin marmorista leikatun veistoksen.

Antinous k‰yskelee ja mielens‰ seestyy. H‰n katselee temppeleit‰,
katselee ylenevi‰ pilaristoja ja veistoskuvien rivej‰ ja sielunsa
tyyntyy kuin lep‰‰v‰n meren selkeydeksi. H‰n katselee k‰yskelevi‰
ihmisi‰, katselee heleilevien pilaristojen varjostoissa seisoilevia
ihmisryhmi‰, ja tuntee oloansa valuvan kuin aallon, joka hiljaa ja
hiljaa muodostelee jokaista h‰nen liikuntoansa ja jokaista h‰nen
vartalonsa asentoa.

Niinkuin notkea, notkeneva taipumus kulkee j‰seni‰ns‰. Kun h‰n astuu,
tuntee h‰n vartalonsa liikunnon norjempana kuin ennen, kun h‰n
liikuttaa k‰tt‰ns‰, liikkuu se taipuvammassa kaaressa kuin ennen.
Sielunsakin liikkuu selke‰n‰ ja sulavana, minne h‰n silm‰ns‰ nostaakin,
aina on ajatus valmiina ja t‰ydellisen‰ mieless‰‰n l‰sn‰. Niin on koko
olonsa kuin asettunutta kauneustyyneytt‰ ja jokainen h‰nen mielens‰
liikunto ja jokainen h‰nen ruumiinsa liike ovat sen rauhan ihanaa
s‰teily‰.

Athenaa, veistosten ja temppelien tyynt‰ kaupunkia k‰yskelee Antinous,
ja mielens‰ ja koko olonsa p‰ilyy tuudittavassa asettuneessa levossa.




II.


Propylaoille on Antinous seisahtunut ja katselee Athenaa jalkainsa
edess‰.

Kahdenpuolen ylenev‰t pilarit rivein‰, seisovat jatkuvana ylenev‰n‰
rivin‰ yll‰‰n ja allaan, pilarien v‰leiss‰ seisovat veistoskuvat
levollisina. Pilarien v‰litse n‰kee kaupunkia, jonka ylitse temppelit
kohottavat tyyneet, pilareilla lep‰‰v‰t otsikkonsa, jotka helein‰
n‰kyv‰t ilman sine‰ vastaan, n‰kee kaupungin ylitse auringossa
kylpev‰‰n lehtimetsien mereen, jonka h‰ilyv‰n ja kevyen vehreyden
takana ylt'ymp‰ri avautuu merten voimakkaan sininen rannaton vyˆ.
Ik‰‰nkuin ilmoja liihotellen n‰kee korkeudesta t‰m‰n kaupungin ja
lehtimetsien ja meren valaistuksen edess‰‰n, ylenev‰t marmoripilarit
vierell‰ juuri rajottavat sen maiseman n‰yn selke‰ksi, ilmalla ja
sinell‰ ja kaupungin valkeudella t‰ytetyksi tauluksi.

Antinous seisoo, antaa silm‰ins‰ vaeltaa pilarien ylenev‰‰ juhlallista
rivi‰, katsoo veistoskuvien vapaata levollistuttavaa seisontaa, tuntee
pilarien v‰litse Parthenonin haahmon, siell‰ kun se mahtavana ja
levollisena lep‰‰ pilareillaan ja j‰‰ silmill‰‰n viimein Erechtheionin
n‰kemiseen, siell‰ kun se taampana h‰‰mˆtt‰‰ hulmupoimuisten
Karyatidien kannattamme kattoineen silm‰‰n. Hyv‰iltyn‰ ja hiljenev‰n‰
h‰ilyy olonsa ja kun silm‰ns‰ viimein erottauvat Erechtheionin kevein‰
lep‰‰vist‰ muodoista, j‰‰ h‰n ajatuksettomana katsomaan pilarien
v‰litse aukenevaa, pilarien reunustamaa kaupungin ja kevyth‰ily‰v‰in
metsikkˆjen ilmaisaa taulua.

Tulevat kuin tuutivat aallot ja laskeuvat nukkumaan mielell‰ns‰. H‰n
tuntee kuin valuisi j‰seni‰ns‰ s‰vellytt‰v‰ muodostava aalto, jonka
hivelem‰ksi h‰n tahdottomana j‰tt‰‰ itsens‰. Niinkuin notkeuden s‰estys
sulattaa ja silitt‰‰ ruumistansa, mielens‰ h‰ilyy kuin hiljaa
hyv‰ilev‰in aaltojen kannattamana. Siin‰ h‰n seisoo, taipuvissa
poimuissa lankee chlamys vartaloansa alas, sen taipuvan viitan alla
tuntee h‰n vartalonsa notkeana ja t‰ydellisen‰.

Tuntuu kun s‰velt‰isi jokainen verenpisaransa vierint‰ h‰nt‰
kauniimmaksi siin‰ kun h‰n mielens‰ hyv‰ilem‰n‰ seisoo ja tahdottomana
antaa kauneuden tunnon tuudittaa itse‰ns‰.




III.


Afroditen edess‰ seisoo Antinous, katsoo ylh‰ist‰ Afrodite-kuvaa.

Korkea Afrodite, suuri Afrodite, jumalatar! Ylev‰ ja ihana Afrodite,
kauneuden ja rakkauden polvistuttava jumalatar.

Niin n‰yt ihmiselle kuin t‰yttyneen kauneuden paalteena. Katsoo sinun
ylennetty‰ oloasi ja koko sielussaan kangastaa ja h‰ilyy sinun
ilmestyst‰si. Katsoo olkap‰‰si kiinte‰t‰ hyv‰ilev‰‰ t‰ydellisyytt‰,
katsoo rintasi kukkuloiden puhdasta kaareuvaa muotoa, seuraa silmill‰‰n
vyˆt‰istesi kiinte‰n‰ ja hienona pyˆreyv‰‰ ymp‰ryst‰‰, ja niin loistat
ihmiseen kuin t‰ysiloistoisen kauneuden armahtavana aurinkona. Tuntee
hyv‰n‰ vaatteesi alta paaltavan polvesi pyˆre‰n muodon ja paljastuneen
jalkasi t‰ydellisen kauneuden, v‰r‰htyy sieluksensa kun tuntee p‰‰si
soreaa kaarevaa asentoa ja kaulasi kenoa, ja hiustesi reunustama otsasi
tuntuu hyv‰n‰ kauneutena sielussa l‰sn‰. Olet ihanuuden t‰ydellisyys,
korkea, ylh‰inen Afrodite, sinun koko olosi paaltaa yhten‰
tyynnytt‰v‰n‰ ja hyv‰n‰ t‰ydellisyyten‰ ihmisess‰ l‰sn‰ ja
kangastavasti h‰lvenee sieluineen sinun ihanana armahtavan ilmestyksesi
ylle.

Jokainen toivominen ja jokainen tahtominen sammuu edess‰si ihmisen
mielest‰. Sinun n‰kˆsi t‰ytt‰‰ ja t‰ydellistytt‰‰ ihmisen
kaipauksettomaksi lep‰‰miseksi. On kuin sammuisi kaikki muu mielest‰ ja
olisi vaan sinun t‰ydellisyytesi loisteen herkk‰‰ tuntemista ja sinun
t‰ydellisyytesi loisteeseen haihtumista, suuri Afrodite. Afrodite,
itseesi tyventynyt kauneus, Afrodite, itse‰si loistava jumalatar, sin‰
loistat armona jokaiselle ihmiselle, jolle n‰yt, sinun n‰kemisesi on
jokaiselle ihmiselle tyytymykseksi ja tyyntymykseksi; sin‰ loistat
jokaiselle ihmiselle kuin aurinko levolliselta taivaalta. Jokaiselle
olet sin‰ armollinen ja jokaiselle kaunis, sin‰ suuri, syd‰men
tyynnytt‰v‰ ja kaipaukset sammuttava, armon ja levon jakaja, Afrodite!




IV.


Neito l‰hteen reunalla, ruukkua kantava neito, pys‰hdy! P‰‰si
kallistunut asento, ruukkua p‰‰laellasi holhoavan k‰tesi kevyt taivunta
ja pukusi riippuvat liehuvat poimut liukuvat suloutena sieluuni.
Pys‰hdy neito, ett‰ kauemmin saan katsoa k‰sivartesi kaunista kaartoa
p‰‰si ylitse, kallistuneen p‰‰si lempe‰t‰ suloa ja vartalosi kevyen
puvun syleilem‰‰, norjaa muotoa.

Olet kaunis. Sanomattomana sulona kurottautuu p‰‰si ylitse taipunut
k‰tesi, sen muotojen lempe‰t taipuvat viivat sulavat kuin kauniina
sointuna sieluun, kohotetulta k‰sivarreltasi riippuu pukusi liehuvina
hulmuina ja liittyy kaareuvissa poimuissa sulavasti armaan nuoren
vartalosi ymp‰rille. Katselen kaulasi korkeata ja hentoa pyˆreytt‰,
katselen ruukkua kannattavan p‰‰si suloista kallistumista ja
kiharaisten hiustesi lˆys‰‰ solmua kaareuvalla kaulallasi ja palvelen
sielussani sinua.

Kaunis olet sin‰, ja jokainen j‰senesi suloinen olo on huomatessa
sielulle hyv‰ilyksi. Niin sielu lempe‰n‰ tuudittuu sinun n‰ˆst‰si, kuin
olisi sinun nuorta ja hyv‰‰ oloasi. Niin olkap‰‰ni hentona pyˆreytyy
kuin sinun hieno ja norja olkap‰‰si, niin k‰teni aaltoo kuin sinun
lempe‰n‰ taipuva k‰tesi ja jalkani lep‰‰v‰t arkoina polun sannalla kuin
sinun syk‰ht‰v‰ paljas jalkasi. Kokonaan olet minussa, kaunis, ruukkua
kantava nuori neito ja sieluni v‰rjyy sinun hentoista joustavaa oloasi
tuntiessani. Viivy hetki viel‰, o neito, viivy liikahtamatta sulossasi,
ett‰ saan hetken viel‰ tuudittaa n‰kˆ‰si sielussani ja hetken viel‰
suloutua s‰veliksi n‰ˆst‰si!




V.


Endymion!

Sieluineen h‰ilyy yllesi siin‰ kun lep‰‰t, huulesi puol'avoimina,
rintasi kohoovana. Katsoo sinua ja h‰ilyy sieluineen kasvonpiirtojesi
yll‰, h‰ilyy vartalosi ja j‰sentesi yll‰, joita unen raukeus valuu.

Niinkuin liuenneena sulaa yllesi. Katsoo kasvojasi ja otsaasi, jota
hiukset pehme‰sti kaartavat, katsoo pehmeit‰ avoimia huuliasi ja
taipunutta kaulaasi, katsoo rintaasi, joka kohoo nauttivaan
hengitykseen ja k‰tt‰si, joka riippuu velttona ja avoimena vierell‰si,
ja tuntee herkk‰n‰ koko olosi. On kuin omaa ruumista valuisi unen
raukaseva hellitt‰v‰ aalto. Avautuvat omat huulet ja p‰‰ kallistuu
lepoa hakevana, tuntee taipuneen kaulansa helpon hyv‰ilev‰n
j‰nnityksen, rinta liikkuu raukeana nauttivana hengityksen‰, k‰sivartta
heruu pyˆreyden lepo ja herpouvana aukenee riippuva k‰si.

H‰ilyy sinuna, Endymion. Unen humala raukasee ja hellitt‰‰ joka
j‰sent‰. On kuin liikkuisi itsest‰‰n, sitomattomana, ja liuenneena
aaltoisi sinuna, lep‰‰v‰ Endymion. On kuin suloutuvaa liikkumista ja
haihtumista koko olo, hˆllenee kuin ihanana sairautena koko ihminen, ja
ainoana usvailevana haluna on antauvan herk‰sti h‰lvet‰ itsest‰‰n
n‰kemyksens‰ ylle. O, Endymion, olosi raukeuden yll‰ h‰ityy ja olosi
raukeuteen sulaa, ja on sairas siit‰ ett'ei viel‰ herkemp‰n‰ h‰lvene ja
haihdu yllesi.




VI.


Antinous ajattelee.

Mit‰ on kauniina oleminen? Onko se syd‰men suloista halajoimisen
haikeutta? Onko ihminen kauniina sulanutta, ihanan kipe‰t‰ halajoimisen
herkkyytt‰?

Vai lep‰‰mist‰kˆ on kauniina oleminen? Lep‰‰mist‰ olonsa tyyneess‰ ja
hiljenneess‰ rauhassa, jolloin ihmisen sielu ja maailma ymp‰rill‰ns‰
p‰ilyv‰t yhten‰ kuvana, kuten tyyntyneen‰ iltana taivas ja meri meren
heijailevassa kuvastelevassa syliss‰?

Antinous ajattelee, k‰si otsallansa.

Niin joskus haikeutuu ihminen kuin imisi suuri hiljainen suru
sieluansa. On koko mieli h‰ily‰v‰‰ haihtumaan halaavaa sumetta, koko
oleminen nousee niinkuin suurena ‰‰rettˆm‰n‰ haluna, ja ihanassa
nautinnossa h‰ilyilisi keve‰n‰, utuisaksi avaroituvana jonnekin kauas
ylh‰isiin pid‰tt‰m‰ttˆmiin avaruuksiin. On niinkuin olisi pienuutta ja
tukaluutta ja hantelaa pid‰tyst‰ olla niinkuin on, ja halajoitsisi
h‰lvet‰, h‰lvet‰ ja ihanassa nautinnossa haihtua rajattomuuden
vapaaseen ja kevyeen syliin. Tuntee olemisensa kuin sumuisen usvaisen
vaipan, joka rasittavana kattaa ihmisen sielua, ja jonka pid‰tyksest‰
ihminen sielunsa haikeassa halajoinnissa pyrkii. Semmoista rajatonta
ep‰m‰‰r‰ist‰ halajointia on ihminen joskus, kun sielunsa liikkuu
kauniiksi herkkyneen‰.

Mutta sitte on kauniina oleminen joskus sointuavaa ja tyynt‰ peilailua,
niinkuin asettava laine kulkee ihmisen l‰vitse silloin, joka hivelee
jokaisen h‰nen j‰senens‰ sopusuhtaiseksi, ja tyynnytt‰‰ jokaisen h‰nen
ajatuksensa selv‰ksi ja rauhalliseksi. Jokainen tunne, joka mieless‰
silloin her‰‰, on niinkuin olemisen ihanuuden tuntoon tulemista,
jokainen mielen toivo on kuin oman sielun aaltoavaa ihanuutta, ja
jokaisessa liikunnossaan on ihminen kuin kangastaisi sielunsa ja
ruumiinsa yhten‰ kuvastelevana tuntona. Niin silitt‰v‰n‰ kulkee kauneus
ihmisen sielua joskus.

Mit‰ on siis kauniina oleminen? Onko se sammumatonta, ‰‰retˆnt‰
hukuttavaa kaipaamista, jonka syliss‰ ihminen sulaneena herkkyy, vai
onko se ihmisen l‰vitse heleilev‰‰, ihmist‰ soinnuttavaa tyyneydess‰
lep‰‰mist‰, joka saa ihmisen olemaan kuin ylt'yleisess‰ kullassa
kuvastelevan vedenpeilin, niin tyyneen ja heijailevan ihanan? O
kauneus, vai oletko sin‰ kumpaakin yhdess‰, oletko sin‰ sek‰ ihmisen
sointumista ett‰ ihmisen riutumista, saat h‰nen ensin kuin
rajattomuuden ihanuudella sytytetyksi ja v‰ristyt‰t h‰net suuren suuren
levon, silm‰ns‰ ja sielunsa ihanassa kuoleentumuksessa ummistavan levon
l‰ikemereksi, ja sitte herpaiset h‰net sill‰ rajattomuudellasi niin
ett‰ h‰n j‰lkeenp‰in viruu sairaana ja haikeana ja k‰rsii sitovaa
olemistansa, joka pid‰tt‰v‰n‰ lannistaa h‰net nautintoon h‰lvenem‰st‰?
O kauneus, oletko sin‰ sek‰ ihmisen p‰ily‰v‰‰ t‰ydellist‰ ihanuutta
ett‰ ihmisen sielun hiutuvaa kipeytt‰, joka toisena hetken‰ v‰ristyt‰t
h‰net onnesi kultamereksi, toisena hetken‰ taas k‰tket ja kiedot h‰net
himme‰n kyyneleisen suremisen sulattavaan vaippaan, jonka alla h‰n
sis‰llisen‰ nyyhkyn‰n‰ kaivautuu?




VII.


Pylv‰stˆss‰ seisoo Antinous, nojautuu valkeaan marmoripylv‰‰seen ja
katselee ajatuksissaan eteens‰. Ymp‰rill‰‰n ylenev‰t valkeat pilarit,
niiden v‰litse k‰yskelee ihmisi‰, keskustelevia ihmisryhmi‰
edestakaisin. N‰kyy hetken joku ohitseastuva ihmisryhm‰, kuulee
yksityisen lauseen heid‰n keskustelustaankin, sinne he hiljaa etenev‰t
pilarien v‰lille, v‰istyv‰t silmist‰ peitt‰vien pilarien varjoon.
L‰henee toinen verkkaan asteleva keskusteleva ryhm‰, astuu ohitse ja
h‰vi‰‰ sekin pilarien taakse. Antinous seisoo yksin pilariinsa
nojauvana, k‰sivartensa ovat pujotettuina ristiin rinnalleen, niin ett‰
toga on laskoksessa niiden alla ja j‰tt‰‰ jalkansa edess‰ paljaiksi
l‰hes polviin asti, h‰n on ajatuksiinsa vaipuneena ja kuuntelee
liikunnan hiljaista soljuvaa huminaa pilarien v‰lill‰. Joku yksin‰inen,
jonkun ohitseastuvan lausuma ja korvaansa j‰‰m‰ lause j‰‰ joskus
hetkeksi kajaamaan aivoissaan ja sielussaan.

"... Kauneus on lep‰‰mist‰..."

Siit‰ oli astunut ohitse kaksi keskustelevaa nuorukaista, jotka jo
h‰visiv‰t pilarien peittoon taaskin, ja ne sanat olivat j‰‰neet ilmaan
heilt‰. -- Kauneus on lep‰‰mist‰? Antinous j‰‰ katsomaan pilareihin,
siin‰ kun ne seisovat pitkin‰ valkenevina rivein‰ edess‰, katsoo
marmoripalkkeja, jotka rauhaan laskeuneina lep‰‰v‰t niiden pilarien
varassa, liittynein‰ kuin i‰iseksi levoksi. Onko kauneus kuin sen
marmorin lep‰‰mist‰ ylenevien pilarien kannattamana? Onko kauneus sit‰
tasaista tyyntynytt‰ asettumusta, jossa marmoripaasien taakka sointuu
pilaristoilleen lep‰‰m‰‰n kuin painostaan lievittyneen‰ rauhan aaltona?
Onko kauneus rauhan lˆyt‰mist‰ ja rauhan tasaisuus-soinnussa
lep‰elemist‰? Kauneusko kuin aalto, joka sopusuhtana liitt‰‰
kokonaisuuden jokaisen osan ja jokaisen yksityisen j‰senen
kokonaisuuden keveysolemiseksi?

"... Ihminen on kaunis..."

Ihminen kaunis? Ihminenkˆ tasainen ja tyyneeksi asettunut? Ihmisenkˆ
sielu levon soivana ja sointuneena aaltona? Antinous katselee
ihmisryhm‰‰, joka hitaasti astelee ohitsensa. Harmaahapsinen,
korkeavartaloinen vanhus, jonka valkea korkea otsa ja selke‰t
rauhalliset silm‰t ovat kuin kirkastuneena levon asunto. Vierell‰‰n
astuu kummallakin puolella kukoistava norjaolkainen ja notkeak‰velyinen
nuorukainen, jotka kumpikin, paremmin kuullakseen ovat kevyesti
kumartuneet vanhusta kohden vierell‰‰n ja, nuoret avoimet otsansa
tottumattomasti rypistynein‰ tarkkaavaan ajatuksen ponnistukseen,
unohtuneina kuuntelevat h‰nen hiljaista verkkaista puhettaan. Ihminen
on kaunis? Antinous seuraa silmill‰‰n kummankin nuorukaisen norjaa
solavaa vartaloa, jota valkea chlamys kauniissa poimuissa verhoo,
seuraa chlamyst‰ holhoovan k‰den kaartoa ja kaulan siroa asentoa,
katsoo k‰her‰n, ajatuksiinsa kumartuneen p‰‰n t‰sm‰llist‰ kauneutta ja
silmien tyynt‰ selkeytt‰, ja tuntee kuin silitt‰v‰n rauhan sielussaan.
Kaunis on ihminen, ja kangastavassa liikutuksessa tuntee ihmisen koko
ihanan olon. Kun ihmist‰ katsoo, niin niinkuin s‰veltyneess‰
poljennassa liukuu sen ihmisen oloon, ja tuntee silm‰nr‰p‰yksellisen‰
runona itsess‰‰n l‰sn‰ koko sen ihmisen l‰mpim‰n ja joustavan olon. Kun
n‰kee k‰den liikunnan, v‰r‰ht‰‰ se liikunto sulavana taipuvana aaltona
omassa olossa. Kun n‰kee liikkuvan k‰sivarren nopeat v‰l‰htelev‰t
lihastenleikit, sulaa silm‰nr‰p‰yksess‰ kuin itsess‰‰n koko sen ihmisen
hennoissa liikkeiss‰ vavahtelevaan olemiskudokseen. Ihminen on olonsa
lep‰‰v‰‰ ja silm‰nr‰p‰yksellist‰ valmiutta, joka hetkens‰ el‰‰ h‰n kuin
l‰vitsens‰ sopusoinnun ja t‰ydellisyyden sulaumuksena, mutta
seuraavassa hetkess‰‰n v‰l‰ht‰‰ h‰n joka j‰seness‰‰n uudeksi
sopusoinnun ja t‰ydellisyyden tilaksi, joka s‰hkˆn herkk‰n‰ kulkee
jokaista h‰nen j‰sent‰ns‰ ja olonsa kudosta ja muodostaa ne sen uuden
tilan v‰r‰ht‰miksi. Ihminen on kaunis: joka silm‰nr‰p‰ys kulkee ihmist‰
kauneuden aalto, ja valaa ihmisen joka hetki t‰ydelliseksi sopusuhdan
v‰l‰hdykseksi. Kaunis on ihminen; miss‰ ihmist‰ hentona katsoo,
kokonaisenaan v‰r‰ht‰‰ h‰n siell‰ ihmisen sieluksi, ja ihanassa
v‰ristyksess‰ tuntee h‰nen t‰ydellisyytens‰ itsess‰‰n. Antinous
katselee, katselee niit‰ poistuvia, pilarien v‰liin h‰ipyvi‰
nuorukaisia, vanhus keskell‰‰n, ja jokaista j‰sent‰ns‰ hipuu ajatteleva
kaunistuva lepo. Ihminen, ihminen on kaunis, jokainen ihmisen hetki on
s‰vel, jonka sointuun koko h‰nen olonsa sulaneesti mukautuu.
Antinouksen mieli ik‰‰nkuin seisahtuu siihen ajatukseen ja keinuvasti
h‰ilyy sielunsa. Kaunista on olla ihmisen‰, norjana asettuneena
tasaisuuden sointuna koko olento, jokaisessa olonsa kudoksessa
t‰ydelliseksi sulaneena, ja v‰l‰ht‰v‰n valmiina her‰‰m‰‰n taaskin
toiseksi ja uudeksi joka j‰seness‰‰n sointuvaksi tyyneyden
kokonaisuudeksi. Antinouksen silm‰t katsovat unohtuneessa uneksunnassa
valkeitten pilarien v‰lille, joilla marmori tyyneen‰ lep‰‰, ja koko
tilansa on rauennutta ja tyyntynytt‰ ajatuksiinsa kajaamista.

"... Ihminen h‰lvenee hetkeen..."

Ihminen h‰lvenee hetkeen? H‰lvenee niinkuin hiljaa avaruuksiin h‰ipyv‰
soiton s‰vel. On kajaamista ja kajaamista, tuntee kuin h‰ipyisi
jokaiseen k‰tens‰ suoneen asti sielunsa h‰ily‰v‰ksi tilaksi. Niin on
kuin unohtuisi olemasta ja kasvaisi yhteen hetken kanssa ja liukenisi
sen myˆt‰. Ei ole j‰sent‰ ihmisess‰, jonka tuntisi, ei ole mit‰‰n kovaa
ja olevaa ihmisest‰ l‰sn‰, liuenneena h‰ilyy tunteenansa vaan, koko
ihminen sielunsa v‰reilyn‰. On vaan yht‰ sulaamista, jokainen ajatus ja
jokainen tunteminen ovat yht‰ hetken kuvastelua, eik‰ tied‰ miss‰ on,
itsess‰‰nkˆ, vai hetken tuntemisessa. Ihminen unohtuu joka j‰seness‰‰n
itsest‰‰n ja muuttuu tunteensa huuruvaksi vellovaksi sumeeksi, joka
sulavana ja syleilev‰n‰ levitt‰ytyy kaiken ylle.

Antinous j‰‰ liikkumattomana tuijottamaan kauas pilarien v‰lille yhteen
kohtaan ilmaan, n‰ytt‰‰ kuin kaikki ymp‰rill‰, pilarit ja k‰yskelev‰t
keskustelevat ihmiset, tuntuisivat h‰nen sielussaan l‰sn‰ kuin
huuruilevana ylt'yleisen‰ liikkumisena, jonka h‰ily‰v‰ss‰ keinunnassa
h‰nen omat ajatuksensa ovat ainoana kiintonaisena tilana, johon h‰n
mielineen j‰‰.

Kauniina oleminen on ihmisen h‰lvenemist‰ hetkeen. Niinkuin keinuvasti
liukuu tunnelmakseen. Kauniina hetken‰ haamuilee sielu ja ruumis
yhten‰. Mink‰ n‰kee, se v‰r‰ht‰‰ sieluksi ja sitte sulaa olossaan sen
sielunsa tilan tuntemiseksi. Kaunis hetki kattaa ihmisen olon ja sulkee
h‰net joka puolelta syliins‰. Kun katsoo maan sylin runsaus- ja
vehreystulvintaa, hyk‰htyy kuin pisaraksi sit‰ h‰m‰r‰‰ umpinaista
vehreytt‰ ja uumoilee sielussaan kuin maan vehre‰n‰ veren‰; kun n‰kee
taivaan keve‰t‰, sini-iloista kuoroa yll‰ns‰, sukeltaa unohtuneesti
sieluineen senkin helj‰ksi, ylentyv‰ksi soimiseksi, mereksikin, jota
taivaan rannan valuinen piiru autereisesti rajottaa ja joka p‰ilyelee
tyyntyv‰n‰ auringon ja taivaan peilin‰, hymisee sielussaan ja
hyv‰iltyin‰ nuortuvat ihmisen muodot, kun saa katsoa nuoren t‰ydellisen
ihmismuodon n‰ky‰, joka kangastavasti sulaa ihmisen aistimia myˆten
ihmisen sieluksi. Unohtumista on kauniina oleminen, unohtumista
sielunsa aaltoavaan, koko ruumiin olemattomaksi soinnuttavaan
liikutukseen. Kaunis on ihminen, kun sielunsa ja ruumiinsa p‰ilyy
yhten‰ herkk‰n‰ kuvastelevana peilin‰, josta kaikki itsen‰inen olemisen
tunteminen on h‰lvennyt. Kauneus on hetkeen kuoleentumista ihmisess‰,
jolloin ihminen kokonaan kuvastelee sielunaan, jokainen ruumiinsa
syk‰hdys sielustumisena.

Antinous on ajatustensa myˆt‰ katsonut pilareihin, siin‰ kun ne kuin
ylenev‰n‰ kuorona tuntuvat sielullansa, h‰ilyv‰sti tuntee h‰n
valkopukuisten ihmisten liikunnan pilarien v‰lill‰ ja ik‰‰nkuin unessa
j‰‰ h‰nen kangastelevaan sieluunsa aaltoamaan jonkun ohitse astuvan
sana. H‰n ik‰‰nkuin hupenee siin‰ seisomiseksi, k‰tens‰ riippuvat
voimattomina alhaalla sivuillaan ja leukansa on vajonnut rintaa
vastaan, liikkumatonna h‰n seisoo ja sielunsa keinuu tuntemisenansa.
Hiljaa hipuu hetki hetken j‰lkeen, ihmisi‰ astelee ohitse ja pilarit
ylenev‰t; yh‰ seisoo Antinous p‰‰ns‰ rintaa vastaan taipuneena ja
olonsa keinuu ihanana h‰ilynt‰n‰.

"... El‰m‰ on kauniina olemisen hetki‰..."

Ne sanat j‰‰v‰t v‰r‰htyneen Antinouksen mieleen kuin lempe‰n‰ joka
suoneen levitt‰yv‰ valaistus. El‰m‰ on kauniina olemisen hetki‰!
Kauniina oleminen lipuu niinkuin hivelev‰ muodostava k‰si ihmist‰ ja
silitt‰‰ ja sulattaa jokaisen h‰nen j‰senens‰ kauneuden aallonnaksi ja
koskettaa h‰nen koko olonsa sieluksi. Kauniit hetket ovat kuin ihmisen
hienoksi v‰risemist‰. Niinkuin s‰vel hiipii niin‰ hetkin‰ ihmisen
jokaiseen verenpisaraan ja joka j‰senen tuntoon, ja saa koko ihmisen
l‰vitsens‰ hymisev‰ksi ja l‰vitsens‰ helenev‰ksi. Oh, koko ihminen on
yht‰ hyk‰htynytt‰ ihanuuden v‰ristyst‰, k‰sien ja sormien suoniinkin
riutuu kuin l‰vitsekuultavaa kaunenemisen raukeutta, lasiset helj‰t
soinnun suonet s‰veltyv‰t koko ihmisen l‰vitse silloin ja el‰‰ kuin
taivaalliseen hohtoon her‰nneess‰ ruumiissa, koko olo sieluna. Mit‰
ovat muut hetket paitsi ne, joina jokainen mielenv‰r‰hdys uneksuu ja
keinuu kauneuden unena! Silloin on ihanaa ja t‰ydellist‰ el‰‰, silloin
s‰teilee ihmisen sielu kuin loistelisi se kukkasena Elysiumin
kirkkailla kedoilla. Kauniina, kauneuden hyk‰hdyksen‰ v‰risisi ihminen
aina, ja kauneuden maailman syliin h‰ilyisi ihminen aina kuoleutuvan
ihanuuden hukunnassa. Mit‰ olisikaan muu olo muuta kuin pime‰t‰
olemattomuuteen hiutumista! Kauniina, kauniina, aina ihanuuden
kummuntana, niin halajoitsisi ihminen olla, aina kauneuden v‰r‰htyneen‰
kosketuksena koko ihmisen sielu ja olo, sitte olisi liev‰‰ ja sulouden
lempe‰t‰ el‰m‰!

Antinous seisoo riippuvin k‰sin, p‰‰ns‰ rintaan nojauvana. Ei h‰n
liikahda j‰sent‰k‰‰n, on vaan valuneena siin‰, silm‰ns‰ yht‰ haavaa
kaikessa ymp‰rill‰‰n, sielunsa ylt'yleisen‰ keinuntana. Ei h‰n liikahda
yhdess‰k‰‰n asennossaan, silm‰ns‰ uiskentelevat l‰sn‰olemattomasti
kaiken yll‰, pilarien yleneminen yll‰ ja ihmisten humuava liikunta
ymp‰rill‰ kangastaa yht‰haavaisena aaltoamisen tuntona l‰sn‰ h‰nen
sielullansa, mutta ei h‰n huomaa siit‰ mit‰‰n, mielens‰ tuudittuu vaan
niinkuin ylt'yleisen‰ liikkuvan, ihanan aaltoilun myˆt‰ ja hyv‰iltyn‰
j‰tt‰ytyy h‰n sen valtaan. Ajatuksensakin ovat vaan sen hivelev‰n
aaltoavan tilan liikuntaa.




VIII.


Miss‰ saisi ihminen ihanimpana raueta? Miss‰ aaltoisi ihmisen sielu
unohtuneimpana uneksuntana?

Antinous on vaipunut ajatuksiinsa ja katselee, silmiins‰ h‰lvenev‰n‰,
eteens‰.

Miss‰ h‰ilyisi ihminen joka silm‰nr‰p‰yksens‰ hiveltyn‰ suloutuvana
sieluna? Miss‰ olisi el‰m‰ yht‰mittaista v‰ristymist‰ ja yht‰mittaista
v‰ristyksiins‰ h‰lvenemist‰?

Antinous ajattelee ja ajattelee, silm‰ns‰ katsovat ep‰m‰‰r‰isin‰.

Siell‰ miss‰ el‰m‰ humajoitsisi ymp‰rill‰, kuin lakkaamaton kohajoiva
virran tulva, mutta miss‰ itse saisi unohtuneena h‰‰myill‰ sit‰ virtaa
kuulemassa. Siell‰ miss‰ ymp‰rill‰ aaltoisi suuri ja valtaava el‰m‰,
mutta miss‰ itse saisi olla sen kaiken el‰m‰n hiljenev‰n‰ kajailuna.

Olisi maa ja kaupunki, jossa koko maailman el‰m‰ tykkisi, jonne kuin
maailman syd‰meen el‰m‰n kaikki ‰‰net tulvisivat ja pakkautuisivat, ja
jossa el‰m‰ kohisisi ja tihenisi tulvivana suurena rikkautena, niin
siell‰ olisi ihmisen ihanan t‰ytetty‰ olla sen kaiken el‰m‰n h‰ilynn‰n
rauhaisana peilin‰. Yht‰mittaa siell‰ ihmisen rinta v‰r‰htelisi uuden
ja uuden n‰kemisen edess‰ ja yht‰mittaa v‰rjyisi uudessa kuvastelussa
onnellinen sielu.

Niinkuin meren tyyntynyt peili, jonka tyyntyneess‰ syliss‰ koko taivas
ja maa ihanuuden loisteena v‰lkkyy, niin siell‰ sen maailman edess‰
ylt'yleisen‰ kuvastelisi, koko maailma ihmisen ihanoituvassa rinnassa
liikkumassa. ƒ‰rettˆm‰n‰ el‰m‰n l‰ikkeen‰ olisi siell‰ ihmisen rinta,
joka hetkens‰ olisi uutta kuvastelemista ja uutta oman olemisensa
taivaallista unohtamista. Koko maailmana olisi ihmisen sielu siell‰ ja
rajattomana v‰lkkyisi rajattomat hetket.

Antinouksen silm‰t v‰l‰ht‰v‰t suuriksi, ja rintansa hengitt‰‰
kevittyv‰n‰ ja levittyv‰n‰, kun h‰n ajattelee.

Olisiko sit‰ kaupunkia ja maata, jossa saisi rauhan rikkaudeksi
lievitty‰ ihmisen halajoitseva sielu? Olisiko sit‰ maata ja kaupunkia,
jonka suuren el‰m‰n keskell‰ ihmisen olo olisi t‰yttyneen rauhan ja
onnellisuuden kummuntaa, ja jossa ihminen, kaikesta sielunsa haikeasta
kaipaamisesta vapahtuneena saisi kylpe‰ olossaan kuin tahdottoman
katsomisen ihanassa unhotusmeress‰? O, olisiko maailmassa se maa ja
kaupunki, niin ihanuuden rusoksi ihminen siell‰ hyk‰htyisi ja p‰ilyisi
t‰yttyneen onnensa kylvyss‰ ik‰‰nkuin iltaisen meren ylt‰kultainen
peilisyli, jossa rantojen tumma rauha ja taivaan kelme‰n hele‰ avaruus
rajattomana ihanuuden kirkastumisena lep‰‰!

Antinous on yh‰ ajatuksissaan, mutta silm‰ns‰ loistavat syvin‰ ja
katsovat varmoina eteens‰, ja valaistuneilla kasvoillaan lep‰‰
onnellinen uskova toivo.






III. ROOMASSA.




Rooma, humajoitseva kaupunki, Rooma, Capitoliumin ja ylpeitten forumien
kaupunki!

Maailman syd‰n on mahtava Rooma, kirjavana kohisee liike sen kaduilla,
ja vilinˆiv‰n‰ el‰m‰n‰ ovat marmoripeittoiset forumit. Mutta maailman
hallitsijakin on mahtava Rooma, ja ylpe‰n‰ katselee korkea Capitolium
ihmisi‰ ja liikett‰ h‰ilyv‰n kaupungin ylitse, ja vakavina seisovat
liikkeen‰ vellovain forumien vierill‰ temppelien juhlalliset ankarat
ryhm‰t.

Rooma, suuri ja valtaava Rooma, jossa el‰m‰ lakkaamattomana huumauksena
kohisee, ylpe‰ ja ankara Rooma, jonka ylitse n‰kyv‰t Capitoliumin ja
Colosseumin vakavat haahmot ja forumien korkeat triumfipylv‰‰t, sin‰,
ikuinen Rooma seisot lannistavana ja huumaavana suuruutena ihmisen
edess‰ ja mielikuvitus j‰ykkenee ja kuuroutuu el‰m‰si ylt'yleisess‰
kohinassa. Mit‰ttˆm‰n‰ k‰yskelee ihminen el‰m‰si alinomaisessa virrassa
ja tyhj‰ksi kutistuu h‰n temppeliesi ja palatsiesi ylpe‰n lannistavan
suuruuden keskell‰.

Rooma, maailman kaupunki ja maailman hallitsija, yht‰mittaisena
kohinana humajoitsee el‰m‰ siin‰ kaupungissa ja yht‰mittaisena
toimeliaana h‰lin‰n‰ pauhaavat p‰iv‰t siell‰, mutta kylm‰n‰ ja
k‰skev‰n‰ nousee se temppeliens‰ ja palatsiensa ylpe‰n‰ seisontana ja
unohtaa j‰‰tyneesti, ik‰‰nkuin hetken mit‰ttˆm‰n humun, koko itsess‰‰n
tulvivan el‰m‰n paljouden ja ylenee pylv‰stemppeleineen ja ankaroine
palatsineen kuin toisen i‰isemp‰n‰ kest‰v‰n el‰m‰n haahmona, joka
kylm‰nylpe‰n‰ kohoo sen kaiken huuhtoilevan hetken el‰m‰n ylitse.
Mahtava Rooma, ikuinen Rooma, maailman kylm‰ ja k‰skev‰
marmorihallitsijatar!

Mutta ankaran ja ylpe‰n Rooman, el‰m‰n‰ h‰linˆiv‰n ja alinomaisena
toimeliaisuuden virtana humuilevan Rooman, jonka kuurouttavassa
kohinassa ihminen kuin s‰ik‰htyy mit‰ttˆm‰ksi ja ik‰‰nkuin lamautuu
kokonaisuuden huumeeseen, sen Rooman ymp‰rill‰ uneksuvat levon
hiljaiset kaupungitkin, joissa tyyneyden uneksunta hiipii ihmisen ylle,
ja joiden rauhassa ihminen keinuu sieluksensa. Siell‰ on puistoinen
Tibur, jossa lehdikˆt verhoavat marmorihuvilain kirkkaita pilariryhmi‰
ja jossa kukoistavain pensastojen ja suihkuavien l‰hteitten vierill‰
kuvapatsaat valkeina v‰lkkeilev‰t ja marmorireunustaiset lammikot
hopeanheljin‰ kimaltelevat. Siell‰ on kirkas Antium, joka peilailevana
sinen‰ avauvan lahtensa ymp‰rill‰ ylenee rakennustensa hele‰n‰
marmorikuorona, avonaiset pilarirakennuksensa selke‰sti kuvastelevina
meren heijailevaan syliin. Ja itse Roomassakin, kun astuu katujen
h‰linˆiv‰st‰ el‰m‰st‰ arvokkaana ja suljetun ankarana seisovan
rakennuksen piiriin, on kuin samassa lipuisi toiseen hiljaisuutena
ja tyyntymyksen‰ huminoivaan el‰m‰‰n, sammunut on silloin
silm‰nr‰p‰yksess‰ aistimista katujen huumaava el‰m‰ ja liike,
hiljaisuutena ylenee ihmisen yll‰ ja ymp‰rill‰ atriumin tyyni
pilaristo, jonka keskell‰ kirkas suihkul‰hde hel‰jˆiv‰n‰ soi, taampana
aukenee koko rakennus levollisena pilarien ryhm‰n‰, taustassa n‰kyy
hiljainen puisto, jonka vihantaa aurinko ihanasti valaisee. Tyynt‰ ja
hiljaista on siell‰ pilarien keskell‰, tuudittuvana tyyntyy ihminenkin,
on kuin sammuisi muistosta se ulkopuolella h‰linˆiv‰ el‰m‰n huume ja
kuin sointuisi seisahtumaan siihen hoikkina ylenevien pilarien
keskelle, sulaneena yhdeksi, ylennettyn‰ n‰kyv‰ksi kuvaksi oman,
heikosti hohtavassa marmoripermannossa paaltavan kuvastuksensa kanssa
allaan.

Roomassa, humajoivan el‰m‰n ja lannistavan suuruuden kaupungissa,
Roomassa, jonka valtaavassa humussa ihminen hupenee mit‰ttˆm‰ksi kuin
hitunen, siell‰ on ihmisell‰ lep‰‰v‰n rauhankin ja kuvastelevan
tyyntymisen sija. Roomassa, huimaavassa miljoonakaupungissa, jossa
ihminen h‰lvenee ymp‰rill‰‰n h‰linˆiv‰‰n el‰m‰‰n olemattomaksi kuin
pisara meren syliin, siell‰ voi ihminen hiljet‰ sielunsa rauhan
temppeliksikin, ja sointua sielunsa tyyneydeksi. Roomassa, Capitoliumin
ja Colosseumin kaupungissa, ankarain temppelien ja marmoripeittoisten
forumien kaupungissa voi ihminen tuudittua rauhansa silm‰nr‰p‰yksiinkin
ja kasvaa sielunsa suloushetkiin.




I.


Suorakulmaisena levitt‰ytyy forum, keskell‰‰n Trajanuksen ylpe‰
pylv‰s. Marmoripeittoisena lep‰‰ se forum, edess‰ rajottaa sit‰
ankarahaahmoisen temppelin juhlallinen pilaristo, forumin sivuilla
seisoo kummallakin puolella matala tasainen pilaririvistˆ, joka suorana
t‰sm‰llisen‰ viivana leikkautuu silm‰‰n taivaan kantta vastaan,
temppeli‰ vastap‰‰t‰ toisella puolen forumia avautuvat korkean
basilican pylv‰stˆt forumille, kaiken ylitse ylenee Ulpius Trajanuksen
ylpe‰ pylv‰s, joka kuin k‰skemisen ryhtin‰ kohoo marmori-ankaran
forumin keskell‰, kannattaen laellaan Caesarin ylpe‰sti k‰tt‰ns‰
oientavaa pronssikuvaa.

Nojauneena takanaan aukeavan basilicanpilaria vastaan seisoo Antinous
ja katselee ajatuksissaan forumin ik‰‰nkuin kivest‰ haahmottuja ja
lep‰‰v‰ksi rauhaksi j‰‰hmettyneit‰ ulkopiirtoja, jotka selke‰sti
astuvat esiin kirkkaan sinist‰ taivasta vastaan. Ihmisi‰ liikkuu siin‰
alinomaisessa kiireess‰ torin poikki ja pilaristojen varjoissa ja takaa
kuuluu basilicasta alinomainen ‰‰nten ja liikkumisen muodoton ep‰selv‰
solina. Ei siit‰ sent‰‰n ik‰‰nkuin huomaakkaan mit‰‰n, silm‰ seuraa
ainoastaan forumin vakavaa, ik‰‰nkuin i‰iseksi j‰‰hmettynytt‰ haahmoa,
ja sammuu kaikkea muuta tuntemasta.

Niinkuin ‰‰retˆn liikkumattomuus selkenee ihmisen tunteeksi. On kuin
mieli pilaroituisi marmorina, ajatukset ryhmittyv‰t selkein‰ ja
ankaroina, kuin kivest‰ hakattuina, ja jokainen tunne kasvaa tarkkana
ja varmana kuin jalustaltaan ylenev‰n pilarin varsi. Ylt‰vakavana,
ylt‰liikkumatonna hyminˆi ihminen, seuraa silmill‰‰n jokaista forumin
ankaran selke‰t‰ piirtoa ja jokaista sen t‰sm‰llisen ryhdikk‰‰n‰ ilmaan
leikkauvaa muotoa, ja muodostuu sielussaan yht‰ selke‰s‰rm‰iseksi ja
ankararyhtiseksi kuin ymp‰rill‰‰n se marmoriforum, keskell‰ Caesarin
k‰skev‰ patsas.

Antinous seisoo kuin liikkumattomaksi j‰‰tyneen‰, k‰sivartensa
riippuvat lamauneina ja rintansa tuskin hengitt‰‰, mutta k‰tens‰ ovat
pusertuneet kiinni ja mielens‰ huurteilee ankarana ja selke‰n‰ kuin
talvisen aamun korkea raikas sees. Niin on olonsa kuin i‰isyyteen
j‰‰tymist‰ ja ajatuksensa leikkauvat mieless‰‰n tarkant‰sm‰llisin‰ ja
avaruuden selkein‰.




II.


ƒ‰ri‰‰n myˆten t‰yttyneen‰ ihmismeren‰ l‰ikkyy ja liikkuu mahtava
Colosseum, laidasta laitaan on se lainehtivaa ihmispaljoutta, ja ilma
vapisee sen yll‰ ihmisten liikkeest‰ ja ‰‰nten huumaavasta sorinasta.
Niinkuin summattomana, aistimet halvaavana ihmismeren liikkumisena
levenee ja ylenee se Colosseum ymp‰rill‰, ylh‰‰ll‰, laitojensa
huimaavassa korkeudessa viel‰ h‰ilyen liikkuvana ihmissein‰n‰. Silloin
t‰llˆin liikahtelee koko se sankka ihmisten paljous s‰hkˆttyneesti,
silm‰nr‰p‰yksen syk‰htynyt hiljaisuus seisauttaa ik‰‰nkuin jokaisen
suonen tykynn‰n koko avarassa Colosseumissa, jokaisen kasvot ovat
k‰‰nnetyt arenalle, joka valkohiekkaisena tasona avautuu alhaalla
Colosseumin keskell‰ ja jolla alastomia miekkailijoita liikkuu,
silm‰nr‰p‰yksen hallitseee kuumeinen hiljaisuus koko suunnattomassa
Colosseumissa, jokainen silm‰ on liitettyn‰ miekkailijoihin arenalla ja
jokainen rinta koko siin‰ levottomassa ihmismeress‰ hillitsee ik‰‰nkuin
yht'aikaa ‰‰rim‰isess‰ j‰nnityksess‰ hengityst‰‰n, mutta silm‰nr‰p‰ys
j‰lkeenp‰in heltee ‰‰nten huumaava sorina taas valloilleen entist‰‰n
hillitˆmp‰n‰ ja koko se ihmispaljous l‰ik‰htelee taas suunnattomana
muodottomana ‰‰nten ja liikkumisen meren‰.

Siell‰ istuu Antinous Colosseumissa, istuu ihmisten keskell‰
Colosseumissa ja tuntee kuin huumauksena koko sen suunnattoman, ihmisi‰
h‰ilyv‰n Colosseumin. Pyˆrrytyksen‰ tuntee h‰n ymp‰ristˆns‰, h‰n tuntee
kuin sakeana ja sekavana huumauksena koko sen kuin kaikki aistimet
lamauttavan ja kuuroiksi lyˆv‰n ihmispaljouden ymp‰rill‰‰n, se irtautuu
h‰nen mielikuvituksessaan kuin itsen‰iseksi huohottavaksi el‰imeksi,
jonka huumeesen jokainen yksityinen ihminen hukkuu. Ik‰‰nkuin yhten‰
muodottomana ja ‰‰rettˆm‰n‰ s‰hkˆel‰imen‰ l‰‰hˆtt‰‰ ja liikkuu
ymp‰ristˆns‰ h‰nen mielikuvituksessaan, h‰n itsekin koko sieluineen
lamautuu tahdottomaksi soluksi siihen muodottomana uumoilevaan
kokonais-Colosseum-el‰imeen, jolla on sieluna ik‰‰nkuin yhteinen kaiken
yll‰ l‰‰hˆtt‰v‰, sijoiltaan nostava s‰hkˆttynyt j‰nnitys. Sys‰yksitt‰in
saa niinkuin sis‰isen iskun, jonka vavahduttamana toisten mukana koko
sielunsa ‰‰rimm‰isess‰ j‰nnittymisess‰ kurottautuu seuraamaan arenalla
liikkuvan miekkailijaparin jokaista liikuntoa. Jokainen silm‰ kasvaa
miekkailijaparin jokaiseen liikuntaan siell‰ alhaalla, yhteisen‰
j‰nnityksen‰ on koko suunnaton Colosseum, jokainen rinta ik‰‰nkuin
hengitt‰‰ yht‰haavaa. Niin sinne katsoo ‰‰rimm‰isess‰, tiedottomaksi
huumauvassa j‰nnittymisess‰, tuntee jokaista taistelevain
liikuntaa n‰hdess‰‰n omain lihastensa syk‰ht‰v‰sti j‰nnittyv‰n,
silm‰nr‰p‰yksitt‰in oma k‰sivarsikin ter‰styy ja kokoo kaiken voimansa,
silm‰ liikkuu nopeana ja vaanivana jokaisen taistelijain liikunnan
yll‰, niin on siin‰ ja pid‰tt‰‰ hengityst‰‰n kaikkien toisten mukana
ymp‰rill‰‰n. Kun viimein n‰kee toisen taistelijoista ik‰‰nkuin
kyyrist‰yv‰n kokoon ja samassa n‰kee h‰nen joka j‰senens‰ ik‰‰nkuin
ter‰styv‰n valmiiksi uuteen tehokkaaseen hyˆkk‰ykseen, ja kun sitte
joka j‰seness‰‰n samana valmistuneena, varuillaan olevana ja
pingottuneena hyˆkk‰yksen j‰nnityksen‰ odottaa t‰m‰n hyˆkk‰yksen tehoa,
niin samassa kun taistelijan salamantapaisella nopeudella ja voimalla
tehty liike on suoritettu ja vastustaja voimatonna sortuu sannalle,
samassa on kuin silm‰nr‰p‰yksess‰ laukeaisi jokainen j‰nne ihmisess‰ ja
ik‰‰nkuin lupsahtaisi ‰‰rimm‰isest‰ pingottuneesta j‰nnityksest‰
vapahtuneeseen hervottomuuteen. L‰pi koko Colosseumin solahtaa samana
hetken‰ sama laukeava helteemys ja yhdess‰ hetkess‰ solisee koko
Colosseum taas yhten‰ muodottomana ‰‰nten ja liikkumisen meren‰.

Niin istuu Antinous Colosseumissa ja el‰‰ aistimissaan koko sen
suunnattoman ihmispaljouden muodottoman olon ja pingottuneen
j‰nnityksen. Kuin pyˆrtyv‰n‰ istuu h‰n siin‰ ihmisten keskell‰,
silm‰ns‰ yht‰haavaisesti koko siin‰ yhten‰isen‰ liikkeen‰ el‰v‰ss‰,
suunnattomana joka taholle ylenev‰ss‰ ja ylenev‰ss‰ ihmispyˆrˆss‰.
Hervottomana vastaanottamisena istuu h‰n, sielunsa ja joka j‰senens‰
ovat sen huumaavan n‰kemisen hervotonta tahdottomaksi lamaunutta
kajaamista. Ik‰‰nkuin s‰hkˆttynyt on siin‰ ihmisjoukon edess‰, jokainen
tuntemus on kuin hupenemista itsest‰‰n ja huuruutumista ep‰muotoiseksi,
kaiken ylle levitt‰yv‰ksi ja kaikki itseens‰ tuntemuksena ottavaksi
olemistilaksi. Colosseum, j‰nnittyneen‰, monih‰ilyv‰n‰ l‰‰hˆtt‰v‰
j‰ttil‰isel‰in on ik‰‰nkuin lamanut ja lumonut Antinouksen, huimaissut
ja tainnuttanut jokaisen h‰nen aistimensa ja huikaisevasti puunnuttanut
koko h‰nen sielunsa, niin ett‰ h‰n nyt siin‰ ihmispaljouden keskell‰
istuessaan on vaan itsest‰‰n huvennutta, joka tunnossaan ja j‰seness‰‰n
huumaantunutta Colosseumin humajoivan ja h‰linˆiv‰n el‰m‰n kajaamista.




III.


Luutut soivat ja tanssijatarten sirot, l‰pin‰kyv‰in harsojen verhoomat
vartalot liihottavat atriumin marmoripilarien edess‰. Pˆytien ‰‰ress‰
lep‰‰v‰t togapukuiset nuorukaiset ja miehet, otsillaan viheri‰t
viinilehv‰seppeleet, puhelun sorina l‰ikkyy pilaristoja.

Keve‰sti liit‰v‰t tanssijatarten parvet, harsojen hulmuisesta
h‰ilynn‰st‰ kimaltavat hoikkien ranteitten kultarenkaat, kimaltavat
timanttihelmet mustien kutrien lennossa. Keijuen ent‰‰ soiton kantama
tanssi, n‰kyy silm‰‰n nuorten taipuvain vartalojen norja, s‰velten
mukaan sulauva liikunta, v‰l‰htelee norjilla taipuvilla vyˆt‰isill‰
kultainen vyˆ, joka kokoo l‰pin‰kyv‰n puvun lent‰v‰t helmat,
silm‰nr‰p‰yksen n‰kee harsojen alta jalokiven s‰ihkyv‰n rinnan
paaltavalla iholla, silm‰nr‰p‰yksess‰ on se v‰l‰ht‰nyt n‰kyvist‰ taas.
Lent‰v‰n‰ liehuu tanssi, kuin soiton kannattamana keijuu se, kiihottuu
soiton mukana silm‰nr‰p‰yksitt‰in kuumeiseksi lennoksi, jolloin koko
tanssijatarten parvi on yhten‰ harsojen ja ruson pilven‰, lievittyy
siit‰ taas keve‰sti hiljenev‰n soiton mukana, ja taaskin n‰kee silm‰
harsopilven yll‰ nuorten, norjina taipuvain k‰sivarsien notkeat
hivelev‰t liikkeet ja vartalojen taipuvan sulon, tanssijatarten
lempe‰n‰ liikkuvasta utupilvest‰ syk‰ht‰‰ silm‰nr‰p‰ykseksi syv‰n
sinisen silm‰parin katsanto suoraan sieluun ja v‰l‰ht‰‰ harsojen
utuilevasta sumeesta esiin pyˆre‰ valkea polvi. S‰vellytt‰vin‰ ylenev‰t
tanssijatarten utuisan ryhm‰n yll‰ pilarien kirkkaat kannattavat muodot
ja taampaa pilarien v‰litse hyv‰ilee silm‰‰ marmorisena valkeneva
sein‰n n‰ky, jota keve‰t kukkakuviot ihanasti soinnuttavat, ja jonka
tyyneys- ja sointuisuussylist‰ luuttujen hulmuva humu tuntuu tulvivan.

Pˆyt‰ins‰ ‰‰riss‰ lep‰‰v‰t viinilehv‰otsaiset nuorukaiset ja miehet,
katsovat tanssijatarten utuilevaa pilve‰, puheensa nousee ja laskee
soiton mukana, soljuvina ‰‰nin‰ huminoi korkea pilaristo. Pˆydill‰
ylenev‰t korkeat maljat, joissa viini kultaisena v‰lkkyilee. Ryhmiss‰
lep‰‰v‰t viinilehv‰otsaiset nuorukaiset ja miehet, jonkun olalta on
valunut toga, voimakkaan kiinte‰n‰ paaltaa h‰nen paljas kuulakan
kiilt‰v‰ olkap‰‰ns‰ h‰ilyv‰ss‰ valossa, joku toinen on kohottanut
voimakkaan k‰sivartensa, jonka ranteimessa raskas kultarengas s‰teilee,
ja nostanut huulilleen maljan, viinilehv‰n varjossa v‰l‰htelev‰t
silm‰ns‰, kun h‰n v‰lkkyv‰n maljan ylitse liitt‰‰ ne tanssijattareen,
joka hiukset hajallaan ja silm‰t vallattomana loisteena lent‰‰ soiton
pyˆrteess‰ ohitse. Kiihottuneet hohtavat t‰pl‰t polttavat jonkun
nuorukaisen poskilla, kun h‰n, silm‰ns‰ kummallisesti kuultavina ja
ep‰tasaisesti hengitt‰en tuijottaa tanssijatarten lent‰v‰‰n parveen,
er‰s toinen taas katsoo j‰nnittyneen kylm‰n‰, kasvoilla hillitty
kalpeus ja k‰det syk‰yksitt‰in pid‰tetysti v‰r‰htelevin‰. Silloin
t‰llˆin ottaa joku jonkun ohitseliit‰vist‰ tanssijattarista polvelleen
ja liitt‰‰ k‰sivartensa taipuvan kultavˆisen uuman ymp‰rille ja saa
paljaan ruusulle hohtavan ja l‰mpim‰lle tuntuvan k‰sivarren omalle
kaulalleen, h‰n suutelee tavottamansa neidon tuoreita hymyilevi‰ huulia
ja korkeata kaulaa, joka kalpeav‰risen‰ ja kiinte‰ihoisena v‰r‰ht‰‰
suutelon alla, suutelee harsojen alla nousevaa ja laskevaa rintaa,
jonka rusoisassa ihossa veri kepe‰n‰ ja l‰mpim‰n‰ lenn‰tt‰‰:
hyk‰htynyt, kesken tukahtuva nauru v‰r‰ht‰‰ silm‰nr‰p‰ykseksi ilmaan.
Soiton ja tanssin humua, puheen ja maljojen sorinaa, her‰‰v‰‰ ja
keskenkatkeavaa naurun hel‰jˆinti‰ on kevyt ja korkea pilariatrium,
viinin tuoksua ja maljojen hohtoa, luuttujen valuista soittoa ja
pilarien ylenemist‰, tanssivain neitojen harsopilve‰, ja paljastuvien
olkap‰iden ja polvien vahanvalkeata ja pyˆre‰t‰ kuultoa.

Kummalliseksi kiihtyy Antinouksen mieli siin‰ kun h‰n, otsallaan
viinipuun tuores lehv‰, hillittyv‰n‰ istuu ja kuuntelee puheen ja
soiton aaltoilevaa humuilua ja katselee maljojen v‰lkynt‰‰ ja
tanssijain lent‰v‰‰ pyˆrrett‰. Hillittyv‰n‰, v‰r‰htelev‰n‰ istuu h‰n ja
tuntee kuin koko se humajoiva atrium v‰r‰jˆisi ja aaltoisi h‰nen
sielunansa. Keinuvan tanssin utuileva liid‰nt‰ ja jokaisen kohotetun
k‰den taipuva sulo kangastaa v‰l‰htyneesti h‰ness‰ l‰sn‰, jokainen
poskea l‰henev‰ ja poskelle liittyv‰ poski, jokainen otsalla h‰ilyv‰
otsaa hipaiseva kiharan kosketus, jokainen toisensa kohtaava ja
toiseensa syk‰ht‰v‰ silm‰yksen v‰l‰ys el‰v‰t l‰sn‰ h‰nen tunnossaan ja
v‰ristytt‰v‰t h‰nen. Vapisevana v‰r‰htyy h‰n, siin‰ kun h‰n lep‰‰ ja
el‰‰ salin huumetta. Veress‰‰n v‰l‰htelee h‰m‰r‰sti, ja joka kerta kun
sieluunsa tuntuu nuoren vartalon sorja taipuminen tanssin aallon myˆt‰,
tai nuorten huulien kiinte‰ liittytyminen nuoriin syk‰ht‰viin huuliin,
t‰ytyy h‰nen hillit‰ ja pid‰tt‰‰ itse‰ns‰, ett'ei h‰n itse
holteettomana l‰ik‰ht‰isi salin huumeeseen.

Niin istuu Antinous huumeisessa salissa ja koko korkea sali l‰ikkyy
h‰ness‰ h‰nen sielunaan. Kepe‰n‰ ja kirkaspilarisena ylenee yll‰ns‰ se
atrium, taampaa soinnuttaa mielt‰ seinien kukkamaalauksilla
s‰vellytetty lempe‰ valkeus. Puhelun ja liikunnan solinana l‰ikkyy koko
avara atrium, ilma keinuu luuttujen soittoa ja pilarien editse liehuu
tanssijatarten hulmuva utu, hukuttuvana katsoo Antinous sit‰ ja sulaa
sieluineen siksi el‰v‰ksi humuavaksi saliksi. H‰m‰rt‰v‰sti tuntee h‰n
itsess‰‰n jokaisen viinin v‰l‰hdyksen hiotussa maljassa, ja jokaisen
harson hulmunnan, ja jokainen katse, joka kosteana kuultaa h‰nt‰
kohden, tuntuu h‰nen koko hellenneess‰ olossaan v‰r‰hdytt‰v‰n‰ l‰sn‰.




IV.


Kaunis Clelia, lep‰‰t paljaana, allasi tiikerin kirjava kellerv‰ talja.

Lep‰‰t paljaana tiikerin mustan ja kellerv‰n kirjavalla taljalla,
toinen k‰tesi on pujotettuna p‰‰si taakse, mustat hiuksesi levi‰v‰t
pehmein‰ ja runsaina sille taipuneelle k‰sivarrellesi ja vasemmalle
rinnallesi. Lep‰‰t liikkumatonna, j‰senesi suloisesti valuneina,
ainoastaan katsovat silm‰si v‰lk‰htelev‰t kuin tummat marmorihelmet ja
hymyksi avauneiden huuliesi v‰lill‰ v‰l‰htelev‰t hampaasi valkeina,
v‰l‰htelee tiikerin kynsikin taljassa, jolla velttona lep‰‰v‰ k‰tesi
huolettomana leikkii.

Niin kummallisen ep‰m‰‰r‰inen on silmiesi katse ja niin kummallisen
ep‰m‰‰r‰inen suusi hymy, siin‰ kun kauneutesi paljaudessa valuneena
lep‰‰t ja annat silmiesi selitt‰m‰ttˆm‰n salaper‰isen katseen liikkua
ilmassa ja minussa. Siksikˆ hymyilet, kun tied‰t k‰sivartesi
t‰ydellisen l‰mpˆis‰n pyˆreyden ja olkap‰‰si kiinte‰n joustavan muodon?
T‰ydellinen olet siin‰ kun ilman hyv‰ilev‰n‰ lep‰‰t, katselen heikosti
taipuneen korkean kaulasi kiintonaista pyˆreytt‰ ja kuulakankalpeata
v‰ri‰, katselen aaltoavan rintasi kiinte‰n varmoina ja hennonv‰rjyisin‰
muovauvia pyˆrˆj‰, joiden hieno iho tuntuisi koskevan k‰den alla
kimmoisan taipuvana. Hennonkiintonaisena pyˆreytyy rintasi kukkulain
alla vyˆt‰istesi hoikka norjan v‰r‰htelev‰ ymp‰ryst‰, ja varma- ja
tarkkapiirtoisena rakentuu silmien edess‰ vatsasi heikosti ylenev‰,
alabasterinkuulakka kupu. Seuraan silmill‰ni toistensa ylitse
laskettujen, ristiss‰ lep‰‰v‰in jalkojesi sulavana pyˆreyv‰‰ muotoa ja
polvesi soukkaa ja sirokupuista lumpiota, seuraan s‰‰riesi solavaa ja
joustavaa kimmoa ja rentona riippuvan jalkasi sirosti kaareuvaa muotoa.

Kaunis olet, nainen, siin‰ kun lep‰‰t, jokainen j‰senesi paljaana, ja
silm‰si selitt‰m‰ttˆm‰n‰ hymyn‰ seuraavina katsettani! Mit‰ ajattelet,
nainen, siin‰ kun j‰sentesi kauneudeksi v‰rjyneen‰ virut, el‰tkˆ
k‰sivarsiesi solakkana l‰mpˆis‰n‰ pyˆreyten‰, vai valuuko mielesi koko
ruumiisi kuulakasta ja kiinte‰nkimmoista kauneusoloa tuntien?
Selitt‰m‰ttˆm‰sti katsot vaihtuvav‰risill‰ silmill‰si, ja hampaasi
v‰l‰htelev‰t valkeina hele‰npunaisten huuliesi v‰lill‰.

Oletko sin‰kin ihminen, nainen, ja onko sinullakin ihmisen sielu?
Vieraasti ja kummasti katselet sin‰, hymyilevien huuliesi v‰litse
v‰l‰htelev‰t hampaasi valkeina ja ter‰vin‰, ik‰‰nkuin tahtoisit upottaa
ne ihooni ja villin‰ ja vieraana riemuna ime‰ vereni minusta. Onko
sinullakin sielu, sin‰ vieras olento, joka niin selitt‰m‰ttˆm‰n‰
katselet ihmeellisesti p‰ilyvill‰ silmill‰si, ja jonka muotoon
silmill‰ni sulaan, osaamatta sukeltaa mielesi oloon? Vieras, vieras
olet, nainen ja ep‰ilev‰n‰ ja et‰isen‰ katselen sinua, mutta kaunis,
kauniskin olet, Clelia, joka lep‰‰t tiikerin kellerv‰ll‰ taljalla ja
veltosti valuneella k‰dell‰si leikittelet tiikerin v‰l‰htelev‰ll‰
kynnell‰, silm‰si selitt‰m‰ttˆmin‰ minussa!

Ep‰ilev‰n‰ sinua katselen, kaunis Clelia, silm‰ni liikkuvat muotojesi
solakkaa pyˆreytt‰ ja ihosi maidonkuultavaa kimmokkuutta, katselen
rintasi varmapyˆrˆisi‰ kohonteita, katselen olkap‰‰si kiinte‰t‰
valkeata ihoa joka kimmoisana tuntuisi hyv‰ilev‰n k‰den alla, katselen
hiustesi l‰mmint‰ pehme‰t‰ lep‰‰mist‰ rintasi ja k‰sivartesi
kuulakkaalla iholla ja sieluni herkkenee kuin olisi se liukenemassa
muotosi yll‰. Mutta samassa kohtaavat silm‰ni ep‰m‰‰r‰isesti t‰hyst‰v‰n
katseesi ja sieluni j‰‰htyy vieraantuvaksi ep‰rˆiv‰ksi ihmetykseksi
taas. Mit‰ olet sin‰, vieras ja kaunis Clelia, tiikerin kellerv‰ll‰
taljalla, joka niin salaper‰isen‰ katsot, ja niin salaper‰isen‰
kauneutena v‰ilyt?




V.


Yksin‰isess‰ atriumissa istuu Antinous, istuu yksin ja kuuntelee
hiljaisuutta.

Edess‰ns‰ suihkuu ilmaan hele‰ veden s‰de, joka n‰kyy moniv‰risin‰
pisaroina ylh‰‰ll‰ ja sitte hel‰hdellen putoaa takaisin
marmorialtaaseen, joka h‰ilyilee l‰pin‰kyv‰n‰ veten‰. Ymp‰rill‰
ylenev‰t kahden puolen hoikat valkeat pilarit, jotka kevein‰ kohoovat
kannattamaan aukonaista kattoa. Pilarien takana hiljenee silm‰
katsomaan sein‰n hele‰sti yksiv‰risi‰ suunnikkaita, joita keve‰sti
esiinastuvat pilasterit soinnukkaasti reunustavat ja joiden kirkkaalta
pohjalta ruusuvyˆt‰ kantava Amor tuntuu liit‰v‰n katsojaa kohden. On
hiljaista. Taampana aukenee uusien hiljaisten huoneiden pilaristoja,
kevein‰ ylenevien pilarien juurilla n‰kyy siell‰ t‰‰ll‰ joku
valkomarmorisen kuvapatsaan solavana ja tyyneen‰ seisova haamu,
taaimpana, jatkuvien pilarien v‰litse n‰kee taustassa vehre‰n puiston
lehvikˆn, jonka keskell‰ korkea suihkul‰hde kuuluu solinoivan.

Hiljaista. Antinous istuu silkill‰ p‰‰llystetyll‰ pitk‰ll‰
marmorijakkaralla, jonka nelj‰ jalkaa himme‰sti kuvastuvat permannon
marmoriin, istuu hiljaa, polvensa nostettuna polvellensa ja kuuntelee
hiljaisuutta. Silm‰ns‰ h‰ilyv‰t vedensuihkun kimaltavassa kaaressa,
mutta pilarienkin kirkas seisonta on ylenemisen tuntona l‰sn‰ h‰ness‰,
ja seinien tyyni rytmik‰s n‰ky tuntuu s‰vellytt‰v‰n‰ h‰nen sielullansa.
Heijailevasti on huoneen koko humiseva rauha l‰sn‰ h‰ness‰, h‰n tuntee
hyv‰iltyn‰ valkeitten marmorikuvien solakan tyyneen seisonnan pilarien
v‰lill‰, tuudittuneena rauhana on sielunsa ja sointuneena mukautuu
mielens‰ tuntemaan koko huoneen keijuilevaa levon humajointia,
hiljenneen‰ kuuntelee h‰n suihkus‰teen loiskuavaa putoamista pisara
pisaralta ja mielens‰ hel‰ht‰‰ jokaisen putoavan veden helmen
hel‰ht‰ess‰ veden hiljaa p‰ilyv‰‰n kalvoon.




VI.


Marmorilavalla, jonka pilarien v‰litse n‰kee ylh‰‰lt‰ ilmaa vastaan
riippuvan hinteloita h‰ilyvi‰ lehtioksia, ja jonka edess‰ alhaalla
heleilev‰n‰ aukenee meren rannaton v‰lkkyv‰ peili, kummallakin puolella
rannan ylenev‰ puoliympyr‰, joka hohtelee toisten marmorirakennusten
kevytviheri‰isten puistikkojen reunustamia pilariryhmi‰, siell‰
ylh‰‰ll‰ lep‰‰ Antinous marmori-istuimella ja katselee ajatuksiinsa
unohtuneena ulos pilarien v‰litse meren ja ilmojen syliin.

Siell‰ lep‰‰ Antinous istuimelleen valuneena ja silm‰ns‰ h‰‰myilev‰t
pilarien ohitse meren peiliss‰, joka tyyneen‰ ja rannattomana avautuu
edess‰. Niin ylenev‰t pilarit edess‰‰n kuin kevyen tyyntyneen mielen
liihotuksisena ylentymyksen‰, oksien vapaa ilmaisa h‰ilyminen pilarien
v‰liss‰ ilman syv‰‰ sine‰ vastaan on kuin sielun keve‰t‰ tuudittumista
ja avaroituva pilvetˆn taivas, jonka loputonta sine‰ linnut
sukeltelevat, ja joka lep‰‰ ‰‰rettˆm‰n‰ meren heijailevan piirin yll‰,
tuntuu kuin valaistuksena ihmisess‰. Hele‰nkirkkaat pilaristot rannan
ylenev‰ss‰ puoliympyr‰ss‰ kahden puolen tuntuvat kuin kuorojen
ylt‰kirkkaana sointuna ihmisen mieless‰ ja harvalehtisten oksien
tuudinta lempe‰ss‰ ilmassa pilarien v‰lill‰ tuntuu hivelev‰n‰ ja hyv‰n‰
koko olossa. Avaraa ja seesteisen rannatonta on edess‰, kun siin‰ lep‰‰
ja silm‰t, mit‰‰n katsomattomina, ep‰m‰‰r‰isin‰ harhailevat taivaan ja
meren piiri‰, joka rajattomana avaroitumisena h‰lveilee ja v‰lkkyy
edess‰.

Niin lep‰‰ Antinous marmoripilaristossa meren edess‰ ja j‰seni‰ns‰
heruu valuva kangastelu. Ei h‰n j‰sent‰ns‰k‰‰n liikahda kun h‰n lep‰‰
sielunsa hyv‰ilem‰n‰ siin‰, eik‰ ajatustakaan her‰‰ kangastavassa
mieless‰‰n, nauttivana raukeutena lep‰‰ h‰n vaan ja herkkyy n‰kemisens‰
tuntona. Siin‰ istuimellaan pilaristossaan h‰n on kuin n‰kem‰ns‰ meren
ja taivaan kepe‰n korkean kuvun ja kirkkaiden marmorirakennusten
sulanutta, itsens‰ unohtanutta kuvastelemista.




VII.


Narkissosta katselee Antinous, Narkissosta marmorissa.

Olisiko sinuna, uneksuva Narkissos? Sulouden aalto koko olentoa
valumassa? Kumartuneena veden peilin ylitse, silm‰ herk‰htyneen‰ silm‰n
n‰kemiseen, koko sielu ja olo yhten‰ seisahtuneena v‰ristyksen‰?

Antinous seisoo ja katsoo, k‰tens‰ ovat vaipuneet sivuilleen, toga
valuu toiselta olaltaan.

Narkissos, suloutunut Narkissos, olisiko sinuna? Sielusi kylpee, ja
joka j‰senesi on sulanut ihanuuden v‰ristykseksi. Etkˆ ik‰‰nkuin
seisahdu silmiesi katsomiseen, ja eikˆ silmist‰si levitt‰ydy ik‰‰nkuin
suloinen kuoleentumus jokaisen j‰senesi ylle? Haihdut ja h‰lvenet
n‰kemyksesi ylle, koko olosi hyk‰htyy n‰kemykseksesi, ja kaikki muu
viruu rauenneena ja h‰ipyv‰n‰ sinussa.

Olisi, olisi sinuna, sulouteesi seisahtunut Narkissos, koko ruumis
tunnosta kuoleentuvana, joka solunsa v‰rjynn‰ss‰ yhten‰ kauniiksi
hyk‰htymisen‰. Nojaisi hervoton k‰si rannan kylm‰‰n paateen, olisi
rinta ja koko vartalo hekumoituvaa raukenemista ja polvistuneet jalat
menehtyv‰‰ hiutumista, mutta koko olo sulouden hukuttuvana valumisena.

Antinous seisoo suorana, silm‰ns‰ ovat riutuneet suuriksi, k‰tens‰
riippuvat heikkoina ja niiden suonia kalvaa hieno uuvuttava sairaus.

Narkissos, joka sulaneena liukenet kuvasi n‰kemisen ylle, eikˆ ihminen
kauniina ole ik‰‰nkuin tunteeksensa kukkuroitumista ja tunteeksensa
kuolemista? Eikˆ ihminen kauneutensa halvauvana hetken‰ ik‰‰nkuin
herk‰hdy koko olossaan ja ole kuin tulvivaa kumpuavaa tuntemisen
aaltoa, jonka kantamana koko ihminen sis‰lt‰‰n liikkuu ja vuotaa esiin?
Narkissos, joka i‰ksi olet silmiesi n‰kemiseen vangittu ja lumottu, ja
jonka koko olo on hetken tunteen kukkuralla v‰ilymist‰, eikˆ kauneus
ole ihmisen j‰‰mist‰ tunteeksi, jonka myˆt‰ h‰n h‰lvenev‰n‰ liukenee
olemisensa jokaisesta halusta ja pyrkimyksest‰? Ihmisen lumoutumista
ihanuuden v‰rjyv‰ksi aalloksi itsens‰ ja n‰kemisens‰ v‰lille?

Antinous seisoo, seisoo liikkumatonna ja katsoo, togansa on valunut
hartioilta alas ja lep‰‰ jaloissaan maassa, liikkumatonna h‰n seisoo ja
katsoo, joka j‰senens‰ suloisesti lamauvana, kasvonsa v‰r‰htyneen
j‰ykkin‰, kuvansa ylle hyk‰htynytt‰ Narkissosta.




VIII.


Niin hipuu kauneus ihmisen suonia kuin uuvutus. Tekee suonet sinisiksi
ja kalvaa hiuduttavasti joka j‰sent‰. Niin kauneus valuu kuin hitainen
ihana neste ihmist‰, joka hiljaa ja hiljaa hipuu jokaiseen
verenpisaraan ja jokaiseen solun kudokseen ihmisess‰ ja raukasee
jokaisen verenpisaran ja jokaisen solun suloiseksi ihmisess‰. On
raukenemista, kauneudeksi raukenemista joka j‰seness‰‰n. Mit‰ tekisi?
Ja miksik‰ tekisi? Kauneinta on lev‰t‰, kauneinta tunteinansa lev‰t‰.
Miksi vaivautuisi tahtomaan ja toivomaan? Miksi ponnistaisi henke‰ns‰
selke‰ksi ja kirkkaaksi? Miksi s‰ihkyisi tahtovaksi toivovaksi
rohkeudeksi? Ihaninta on rauhana lev‰t‰. Raukeana tahdottomana rauhana.
Jokaisessa ihon kudoksessa hieno hipuva raukeuden nautinto. El‰m‰,
ulkopuolinen, kolea hantela el‰m‰? Vaivaavaa ja runtelevaa olisi sen
kosketuksen alaisena olla, ep‰mukavaa ja tukalaa. Levoton ja h‰iritty
olisi ihminen sen kovassa syliss‰. Ei ihminen kauneudestansa el‰m‰‰n
tahdo her‰t‰, kauneutensa h‰ilyv‰ss‰, koko sielun ja olon hervottavassa
unessa on ihmisen halu her‰‰m‰tt‰ v‰ily‰. J‰tt‰‰ koko ihmisell‰‰n
itsens‰ nautinto-olonsa syleilyyn, kuten koko olemista ihanasti
uuvuttavaan kylpyyn, niin on ihmisen halu, ja siin‰ kylvyss‰ tuudittua
ihanaan uneksuvaan herpoutumistilaan, jossa ei toivo, eik‰ tahdo
mit‰‰n, el‰‰ ja tuntee vaan ja viruu rauenneena. Kutoutua kuin
pehme‰‰n, koko sielua ja oloa hyv‰ilev‰sti verhoavaan harsoon, niin
halajoitsee ihminen olla, ja sen harsonsa verhoomana uinailla itsens‰
ep‰mukavalta ja tyˆl‰‰lt‰ tuntuvasta el‰m‰st‰ hillittyyn ja hivelev‰‰n
uneksumistilaan, jonka syliss‰ ihminen heruu nauttivaan hyv‰ilev‰‰n
velttouteen. Kauneus, kauneus, kuin unnutus, hempe‰ raukaseva unnutus
hiipii ja hipuu se ihmist‰, veltoksi heruneena ihanuuden herpoumuksena
sulaa ja uneksuu ihminen sen syliss‰, eik‰ silm‰‰ns‰ tahtoisi avata sen
raukasevassa syliss‰, jokainen solu ja jokainen verenpisara suloutuvana
unenhumalana.




IX.


Antinous on vajonnut ajatuksiinsa, istuu avonaisessa pilaristossa,
jonka yll‰ palmut heiluvat, ja vaivautuu syvemm‰lle ajatuksiinsa.
K‰tens‰ ovat pujotetut toisen polvensa taakse ja otsassaan on syv‰
ryppy, silm‰ns‰ katsovat totisina eteen.

Mutta kun ihminen ei aina h‰ily kauneutena? Kun tulevat kolkot ja
sammuvat hetket, jolloin koko olo on tuskallista tyhjyytt‰? Kun koko
el‰m‰ melkein on kolkkoja tyhji‰ hetki‰?

Hiljaa ja hitaasti pudistaa Antinous p‰‰t‰‰n, ja silm‰ns‰ j‰‰v‰t
ep‰m‰‰r‰isen pohjattomina tuijottamaan yhteen kohtaan, niiden katse
ik‰‰nkuin seisahtuu ilmaan edess‰.

Niin sammunutta on ihmisess‰ v‰listi, niin mykk‰‰ ja pime‰t‰. Mieli
uumoilee sekavana ja sakeana, ja kuin tukalassa k‰rsimyksess‰ tuntee
el‰m‰n ymp‰rill‰. Niin tyhj‰n‰ ja nuutuvan laimeana uikottaa se el‰m‰
ymp‰rill‰, ja sekavana tukaluutena tuntuu se piinaantuviin aistimiin.
Niin on ihminen usein, ja uumoilee sielussaan kolkkona. Miksi on
ihmisell‰ semmoiset sammuneet tukaluuden hetket? Ja miksi ovat useimmat
el‰m‰n hetket niit‰ kituvia tukaluuden hetki‰? Niit‰ synkki‰ hetki‰,
joina ihminen j‰ykkenev‰n‰ v‰rjˆtt‰‰ el‰m‰n yksitoikkoisuuden keskell‰?

Katsovan Antinouksen kasvot v‰r‰htyv‰t viel‰kin totisemmiksi, ja
silm‰ns‰ pysyv‰t entist‰ tuskallisempina.

Miksi on ihmisell‰ sammuneet hetkens‰, jolloin h‰ness‰ ei v‰lky mit‰‰n,
ja jolloin kaikki halu ja tahto on lamassa h‰ness‰? Miksi h‰ilyy
ihminen ihanuuden syliss‰ toiset hetkens‰, kun sent‰‰n enin el‰m‰ns‰
uumoilee pime‰n n‰‰ntymisen alla? Kolkolta tuntuu el‰m‰ kauneuden
syliss‰ uneksuneelle, tyhj‰lt‰ ja tylylt‰ ja lohduttoman autiolta.
Miks'ei saa el‰m‰st‰ kaikiksi hetkikseen h‰lvet‰ ja miks'ei aina saa
hyv‰iltyn‰ kauneuden unena sulattaa kaikki koskettava el‰m‰
tuudittavaksi s‰veltymiseksi itselleen? Surullista, surullista on el‰m‰
ajatella, kauniina oleminen on vaan silm‰nr‰p‰yksen hyk‰htynyt tunne,
kun taas el‰m‰, kelme‰ v‰ritˆn el‰m‰ tuikottaa ihmisen ymp‰rill‰
loputtomat n‰‰ntyv‰t hetket, ja joka hetki sulkee h‰net tukalaan
syliins‰. Surullista ja kolkkoa on ihmisen enin el‰m‰ ja tukaltuvana
el‰‰ ihminen enimm‰t hetkens‰.

Mutta eikˆ itse kauniina oleminenkin ole ihmisen sairautena k‰rsimist‰?
Eikˆ kauniiksi v‰r‰htynyt ihminen juuri ole suurta sulattavaa surua?

Antinouksen suuret surulliset silm‰t j‰‰v‰t tuijottamaan yh‰ yhteen
kohtaan ilmassa, hiljaa ja ajatuksissaan kohottaa h‰n k‰tens‰
pitelem‰‰n otsaansa.

Kauniinahan ihmisess‰ on imem‰ss‰ niinkuin suuri sulattava kaiho? Kun
sielu ik‰‰nkuin kasvaa itsest‰‰n, ja sulautuvana levitt‰ytyy
katsottavan ylle, silloin on koko olo suloiseksi haikeudeksi
pehmenemist‰, totiseksi, totiseksi v‰r‰ht‰‰ koko ihminen, silm‰‰nkin on
niinkuin kihoisi kyynel ja katse h‰‰myilee kosteana ja herkk‰n‰.
Totista suloista suruisuuden pehmeytt‰ on kauniina oleminen, ja
kauniina hetken‰‰n liikkuu ihminen sulana kaihon ja suloisen
surumielisyyden herkkyyten‰. Kipeytt‰, haikeaa, koko syd‰men
herkytt‰v‰‰ kipeytt‰ on kauniiksi v‰ristynyt ihminen, ja ihmisen
her‰‰minen kauniiksi on ihmisen sulamista sairaaksi, sielunsairaaksi.
Onko siis itse kauniinaoleminenkin ihmisen hivuttuvaa riutumista ja
k‰rsiikˆ ihminen kauneudessaankin? Mit‰ on siis ihminen ja ihmisen
el‰m‰?

Antinous j‰‰ yh‰ katsomaan eteens‰ ilmaan, silm‰ns‰ p‰ilyv‰t s‰rkyv‰n
syviksi, kun h‰n yh‰ ep‰m‰‰r‰isesti tuijottaa eteens‰, tuontuostakin
pudistaa h‰n hiljaa ja hitaasti kaunista kiharaa p‰‰t‰ns‰, ja silm‰ns‰
tuijottavat yh‰ tuskallisina samaan kohtaan.




X.


El‰m‰ on kaipaamista, suurta ja alituista. Koko ihmisen olo ja sielu
h‰ilyy ja keinuu suurena ja pohjattomana kaipauksena. Ihmisen halu,
ainainen sis‰inen rajaton halu on huveta itsest‰‰n, huveta rajattomana.
Kun ihminen v‰r‰ht‰‰ n‰kemyksens‰ kauneudeksi, on h‰nen halunsa h‰lvet‰
sen n‰kemyksens‰ ylle unohtuneena ja itsest‰‰n hukkuvana. Kun maailma
kangastaa taivaallisen hetken silm‰nr‰p‰yksellisess‰ hyk‰hdyksess‰
h‰nen sieluunsa, on h‰nen ainoa el‰v‰ halunsa silloinkin koko
sieluinensa olla n‰kemyksens‰ rajattomuuden t‰ydellisen‰, kaikki
tuntevana peilin‰. Kun ihminen herkkyy ajatukseksi, on silloinkin h‰nen
halunsa koko olollaan sulata ajatuksensa myˆt‰ ja itsest‰‰n liuenneena
ajatuksellansa sukeltaa kauas ihaniin selitt‰m‰ttˆmiin avaruuksiin.
Aina v‰r‰ht‰‰ ihmisess‰ kuin suuri ja hukuttava kaipauksen l‰ike, ja
aina j‰tt‰ytyy h‰n joka teossaan t‰m‰n l‰ikkeen kannattamaksi.

Niin on kuin kasvaisi ihmisen sis‰lt‰ aalto, joka jokainen hetki
kukkurallensa kohoten nostaa ja kantaa ihmisen mielen mukaansa
alituiseksi ulos ja ulos eteenp‰in kuohuamiseksi. Niinkuin mielen
pohjalta se kaipaus kasvaa ja tulvahuttaa aina koko ihmisen mukaansa.
Rajattomana raukenemisen haluna on ihminen sen kaipauksen syliss‰,
jokaisen h‰nen ajatuksensa ja jokaisen h‰nen mielens‰ liikunnan
sulattaa se usvaisaan keinuvaan syliins‰. Koko ihmisess‰ kytee ja
hiutuu se ‰‰retˆn kaipaaminen ja jokaisessa ihmisen olotuntemuksessa se
tulvahtuu esille. Olisi aina rajatonna, olisi aina itsest‰‰n
h‰lvenev‰n‰, nousisi kuin ylt'yleisen‰ huuruna olemisensa rajoista ja
tulvisi kaiken ylle.

Niin on ihminen sis‰lt‰‰n kuin ylt'yleisen‰, joka taholle rajattomana
pakkauvana liikkumisena ja nousuna, eik‰ koskaan ole ihmisen olo lepoa.
Aina halajoitsee ihminen, aina liikkuu h‰n rajattomuuteen levitt‰ymisen
haluna ja joka hetkens‰ on h‰n sis‰lt‰‰n kipe‰. Haikeata ja
vaivanalaista on ihmisen olo aina ja valittava nyyhkyn‰ on h‰nen ainoa
pohjainen tunteensa. Kun ihminen v‰risee kauniina, on h‰nen tuntonsa
sulautumisen kipe‰t‰ halajointia, kun h‰n vet‰ytyy kokoon kylm‰n ja
runtelevan el‰m‰n edess‰, sis‰llisyytt‰‰n h‰n silloinkin v‰risee ja
kavahtaa sen el‰m‰n kovaa ja haavottavaa kosketusta. Aina on ihminen
umeata tihe‰t‰ sis‰llisyyden vellontaa ja aina halajoitsisi h‰n
j‰tt‰yty‰ t‰st‰ sis‰llisyydest‰‰n antauvan valumisen lievitykseen.
Mihin saisi levitt‰yty‰, ett‰ siit‰ sielunsa raskaasta vellonnasta
lievittyisi? Mihin saisi j‰tt‰yty‰, ett‰ sielu, k‰rsiv‰ sairastava
sielu saisi levon ja lievityksen? Olisi el‰m‰ss‰ silm‰nr‰p‰ys, jonka
ylle saisi ihanassa, helpottavassa unhotuksessa valua! Olisi el‰m‰,
johon ihminen sielustaan saisi kuin ‰‰rettˆmyyteen, suloiseen,
vapahtavaan ‰‰rettˆmyyteen h‰lvet‰! Olisiko miss‰‰n maailmassa sit‰
‰‰rettˆmyyden n‰ky‰, jonka edess‰ vapahtuisi ihmisen sidottu sielu, ja
jonka edess‰ ihminen i‰ksi lievittyisi sis‰llisyytens‰ tuskaisasta
pingotuksesta? Voisiko ihminen maailmassa her‰t‰ hetkeen, joka
hellitt‰isi vapaaksi ihmisen pakahtuvan vaivanalaisen rinnan, ja
hivelisi tyveneksi ihmisen levottoman vellovan rinnan?






IV. EGYPTISSƒ.




Egypti, maa jonka l‰vitse Niil, aluton ‰‰retˆn Niil leve‰n‰ ja
rauhallisena valuu ja jonka ymp‰rill‰ er‰maa avautuu keltaisena
‰‰rettˆmyyten‰, Egypti, maa, jonka alati selke‰n taivaan alla
suunnattomat pyramidit pime‰piirtoisina ja synkkin‰ ryhm‰kkˆin‰
ylenev‰t, ja jossa er‰maitten keskell‰ sfinxit ‰‰nettˆmin‰ lep‰‰v‰t
vuosituhantista kiviuntansa, liikkumattomilla silmill‰‰n tuijottaen
vaikenevien aavikkojen ylitse ymp‰rill‰‰n.

Majesteetillinen on mahtava Niil, siin‰ kun se taivaanrantaisen leve‰n‰
hitaasti kulkee kulkuaan ja etenee matalain rantojensa ohitse. Leve‰n‰
ja levollisena kulkee se Niil, yll‰‰n taivaan valtaava pilvetˆn
sinikupu, kulkee tasaisena ja tyyneen‰ er‰maitten halki, joissa
pime‰piirtoiset ja suunnattomat pyramidit seisovat vaikenevien
aavikkojen keskell‰ ja joissa ainoana ‰‰nen‰ on vaan yksin‰isen
hiipiv‰n shakaalin ulvonta taivaan rantaan asti liikkumattomana
seisovan er‰maan keskell‰, kulkee se leve‰ ja levollinen Niil tyynen‰
ja tasaisena mataloina aukenevain peltorantojenkin ohitse, jotka ovat
alinomaisena ihmisten liikkeen‰ ja peltojen lainehtimisena, kulkee
levollisena niidenkin ohitse ja etenee majesteetillisen hitaana
ik‰‰nkuin yh‰ kulkisi i‰ti vaikenevia ja i‰ti liikkumattomia
er‰maa-aavikkoja. Taivas tuntuu olevan ‰‰retˆn, siin‰ kun se paljaana
ja pilvetˆnn‰ kaartuu levollisen Niilin ylitse, ja et‰isyydess‰
matalalta yhtyy yhteen er‰maan tumman juovan kanssa ylt'ymp‰rill‰,
matalaa taivaan rantaa vastaan kuvastaa siell‰ t‰‰ll‰ alavilla
rannoilla joku yksin‰inen palmuryhm‰, joka yksin h‰iritsee taivaan
rannan tasaisena levittyv‰‰ piiri‰ ylt'ymp‰ri.

Ihmeellist‰ on Egyptiss‰, rajattoman taivaan piirin ja levollisen
valtaavan Niilin maassa. Ihmisen mielest‰ katoo niinkuin aika, ja
ihminen hupenee huomiosta. Miksi j‰isi huomio pieneen ihmiseen siin‰
kun kulkee Niilin levittyv‰‰ mahtavaa povea, yll‰‰n taivaan valtaava
kupu ja ymp‰rill‰‰n er‰maitten et‰inen keltainen ‰‰rettˆmyys? Miksi
muistaisi nykyisen hetken siin‰ kun seisoo vaikenevan pyramidin edess‰,
joka vuosituhannet on liikkumatonna katsonut Niilin levollista kulkua
ohitsensa ja vuosituhannet ylennyt saman sinisen liikkumattoman taivaan
kannen alla, sill'aikaa kun ihmispolvet ja valtakunnat sen juurella
ovat vaihtuneet kuin liikkuvat pilvet?

Egypti on i‰isyyden maa, jossa kaikki seisoo liikkumatonna ja ‰‰retˆnn‰
ihmisen ymp‰rill‰. I‰isyyteen her‰‰ ihmisen mielikuvitus joka
silm‰nr‰p‰ys siell‰, ja minne j‰‰kin katse, tuijottaa ajattomuuden ja
‰‰rettˆmyyden kivett‰v‰ katse ihmist‰ vastap‰‰t‰. Siell‰ j‰‰hmettyy
ihmisess‰ olevan hetken tunto ja itsest‰‰n huimaistuna seisoo h‰n
ajattomuutta ja ‰‰rettˆmyytt‰ silm‰st‰ silm‰‰n ja j‰‰ sen lumoomaksi.




I.


Antinous seisoo pyramidilla, seisoo hiljaiseksi j‰‰hmettyneen‰ sen
laella ja katselee liikkumatonna ymp‰rilleen.

Edess‰‰n aukenee aavikko ‰‰rettˆm‰n‰ tasona, joka huimaavassa
et‰isyydess‰ tasaisena puoliympyr‰n‰ yhtyy taivaan kaukaiseen matalaan
rantaan. Sen tummankellerv‰n tason keskell‰ luikertaa Niil vaaleana
vyˆn‰, valuen esiin ik‰‰nkuin taivaan et‰iselt‰ rajalta l‰henee se
heikosti kiemurrellen ja levenev‰n‰ keltaisen aavikon keskitse ja
paisuu viimein l‰heten leve‰ksi mereksi siin‰ kun se hitaana ja
majesteetillisena valuu pyramidin kohdalla pyramidin ohitse, siit‰ taas
jatkaen mutkittelevaa kulkuansa pohjoiseen matalan aavikon keskitse
viimein kuin luikertavana hopeajuovana h‰viten silmist‰ pohjoisen
taivaanrannan kuulakkaaseen v‰riin. Suunnattomana levitt‰ytyy ymp‰rill‰
er‰maan keltainen tummeneva ‰‰rettˆmyyden syli, l‰hell‰, virran
rannalla aaltoaa maanpinta heikkoina, tuskin tuntuvina kukkuloina,
joilla siell‰ t‰‰ll‰ kasvaa joku yksin‰inen j‰ykk‰lehtinen palmu, mutta
kauempana h‰vi‰‰ kaikki yksin‰iseksi tasaisuudeksi, joka tummenevana
‰‰rettˆmyyden n‰kyn‰ levitt‰ytyy joka puolelle ja jonka katsomiseen
kaikki aistit j‰ykkenev‰t.

Antinous seisoo pyramidillaan, seisoo liikkumatonna ja katsoo
et‰isyyteen ymp‰rill‰‰n. Allansa levenee joka puolella pyramidin
suunnaton tumma kiviryhm‰.

Kuinka mit‰ttˆm‰ksi tuntee itsens‰ siell‰ huimaavan pyramidin laella
ymp‰rill‰ns‰ er‰maa ‰‰netˆn ‰‰rettˆmyys! Niin on niinkuin sammuisi
omasta olemisestaan ja seisoo siin‰, joka tunto huumauvana. Silm‰t
ik‰‰nkuin sokeuvat, kun yht‰mittaa tuijottaa sinne ‰‰rettˆmille
silm‰nkannattimille ymp‰rill‰, ‰‰retˆn hiljaisuus on ihmisen ymp‰rill‰,
niin ett‰ on kuin lamattu kuulemasta, korvissa vaan joskus ‰‰rimm‰isen
hiljaisuuden kuurouttava humina. Ajatustakin huimaa kun katselee
kivipaasia allansa, jotka vuosituhannen vuosituhannen j‰lkeen ovat
lev‰nneet samoissa liitoksissaan, ja jotka kaukaisen menneisyyden
ihmiset, joita ei mielikuvituksessaan jaksa kuvitella oikeen todella
el‰neiksik‰‰n, ovat sovittaneet sijoilleen omien el‰vien k‰siens‰
voimalla.

Kuinka mit‰tˆn ja turha on ihminen! Antinous katselee kivi‰ allaan ja
antaa silm‰ins‰ vaeltaa taivaan kupua ja er‰maan ‰‰retˆnt‰ syli‰.
Kuinka turhaksi kuihtuu ihminen tunnossaan! Paasi lep‰‰ paaden p‰‰ll‰
vuosituhannet liikkumattomuuden, ik‰‰nkuin i‰isyyden untansa, i‰isen‰
ylenee yll‰ taivaan kupu, jolla aurinko aina samana vaeltaa kaarensa,
i‰ti samana lep‰‰ ylt'ymp‰ri er‰maan ‰‰retˆn povi ja i‰isen‰, joka
p‰iv‰ samana kulkee Niil kulkuansa. Ihminen, ihminen vaan el‰‰ p‰iv‰n,
surkastuu toisena kuin kuivan er‰maan k‰rvenev‰ ruoho. Ihminen,
sinun ymp‰rill‰si seisoo i‰isyys ajanjaksojen l‰vitse pysyv‰n‰
vaihtumattomuuden ryhtin‰, ainoastaan sin‰ itse olet kuin hetken
hehkuva tulenkipin‰n lento, joka kohta olet hupeneva kuolleena tuhkana,
ja jonka el‰m‰ j‰lkeenp‰in on kuin unen muisto, jota j‰lkeenp‰in ei
en‰‰ todeksi uskokaan. Antinous j‰‰ katsomaan sammaleisia kivi‰ allaan
ja ajatuksensa seisahtuvat. Ne kivet on sijoilleen asettanut ihmisen
toimelias k‰si, jokaisen liitoksen on sovittanut ihmisen taitava k‰si,
miss‰ on se ihminen nyt, miss‰ on muistokin siit‰ ihmisest‰? Kivet
lep‰‰v‰t kivien p‰‰ll‰ samoina kuin vuosituhannet sitte ja j‰‰v‰t
tuleviksi vuosituhansiksi samaan liikkumattomaan lepoonsa, mutta
jaksaako kuvailla sit‰ ihmist‰ joka liitti ne kivet sijoilleen,
todelliseksi el‰neeksi ihmiseksi, joka n‰ki auringon ja joka vavistuen
tunsi er‰maan ‰‰rettˆmyyden ymp‰rill‰‰n, niinkuin itse nyt? Tyhj‰‰n
h‰lvenev‰ ja ohitsemenev‰ on ihminen, ik‰‰nkuin meren nouseva, hetken
el‰v‰ ja sitte i‰ksi sammuva aalto. Ik‰‰nkuin hetken kest‰v‰ tuulen
humu on ihmisen el‰m‰, joka hetken liehuu el‰m‰ns‰, mutta kohta on
ohitse taas ja kaikki ymp‰rill‰ yht‰l‰isen‰ j‰rk‰ht‰m‰ttˆm‰n‰
muuttumattomuutena, ik‰‰nkuin se tuulen humu ei ikin‰ olisi
humissutkaan sen liikkumattomuuden keskell‰. Turha on ihminen ja turha
ihmisen olemassa olo ja j‰lke‰j‰tt‰m‰tt‰ h‰vi‰‰ ihminen el‰m‰st‰.

Antinous on j‰‰nyt tuijottamaan kiviryhm‰kkˆˆn edess‰‰n ja silm‰ns‰
ovat j‰ykenneet. V‰hitellen selkenee h‰nen katseensa taas, h‰n katsoo
yh‰ kiviryhm‰kkˆˆn allansa, mutta mieless‰‰n sulavat hereille ik‰‰nkuin
uudet ajatukset. Eikˆ ihmisess‰kin ole rajaton el‰m‰? Eikˆ ihminenkin
hetkin‰‰n liiku rajattomana? Antinous tuntee yht‰haavaisesti koko sen
suunnattoman kiviryhm‰n haahmon allansa, mutta samassa tuntuu h‰ness‰
myˆs er‰maan autio ja rajaton avaroituminen ymp‰rill‰ ja taivaan i‰inen
korkeus yll‰ ja h‰n ik‰‰nkuin j‰rk‰htyy koko olossaan. H‰n tuntee kuin
omana sielunaan sen er‰maan rajattoman uumoilun, rajattomana ylenee ja
kaareutuu mieless‰‰n taivaan ‰‰retˆn kupu ja kivien suunnaton
levitt‰yv‰ ryhm‰ allansa tuntuu kuin liikahtavan el‰v‰ksi ja keinuvana
kannattavan h‰nen sieluansa. Kaikki sulaa sieluksensa ja vavahtuneessa
silm‰nr‰p‰yksess‰ on niinkuin purjehtisi h‰n pyramidinsa syliss‰
ajattomien aikojen l‰vitse ja n‰kisi yht‰haavaisena hyk‰htyneen‰ unena
aikojen vallettuvan muuttuilemisen. Hetken on kuin kangastaisi
silmiins‰ laajan korkean kaupungin keinuva n‰ky aavikolla pyramidin
edess‰, h‰n n‰kee sen selv‰n‰ ja kirkkaana piirtyv‰n keltaista er‰maata
vastaan, n‰kee sen s‰rmikk‰‰t muurit ja tasaiset katot ja kuulee
katujen vilkkaan humun, samassa h‰lvenee koko kaupunki silmist‰ kuin
n‰kym‰ttˆm‰n k‰den pyyhk‰sem‰n‰ ja er‰maa levitt‰ytyy vaan tyhj‰n‰ ja
tummana edess‰‰n. Seuraavana hetken‰ on kuin n‰kisi h‰n pyramidien
sivut yht'‰kki‰ her‰‰v‰n h‰linˆiv‰‰n el‰m‰‰n, tummia vilkkaita ihmisi‰
liikkuu, kiskotaan suuria suunnattomia paasia ylˆs ja kuulee vasaroiden
el‰v‰n kalkkeen, h‰linˆiv‰n‰ kirjavana liikkeen‰ ja ihmisten
toimeliaana vilin‰n‰ ovat pyramidin sivut, mutta samassa n‰kyv‰t ne
taas kuolleena pime‰n‰ kiviryhm‰kkˆn‰ edess‰, joka seisoo kuin
i‰isyyden j‰ykk‰n‰ vaarumattomuutena. Suuri suunnaton sotajoukko
ilmestyy aavikolle pyramidin edess‰, hetkess‰ on koko keltainen er‰maa
vilkasta liikkuvaa h‰lin‰‰, sotavaunujen ja ihmisten vilin‰‰, Niili‰
kattaa sotalaivojen paljous, joiden mastomeress‰ pitk‰t kirkasv‰riset
viirit iloisesti heiluvat, seuraavassa silm‰nr‰p‰yksess‰ n‰kee senkin
n‰yn selitt‰m‰ttˆm‰sti sammuvan silmien edess‰, ja er‰maan taas vaan
aukeavan ymp‰rill‰ ‰‰rettˆm‰n‰ liikkumattomuutena ja vaikenemisena.

Niin seisoo Antinous pyramidin laella liikkumattomaksi j‰‰hmettyneen‰
ja n‰yt kulkevat sieluansa. V‰r‰htyneen‰ seisoo h‰n ja vavahtunutta
sieluansa leimuu ihana ilo. Eikˆ ihminenkin silm‰nr‰p‰yksitt‰in
v‰l‰htele i‰isyyden hyk‰htyneen‰ tuntemuksena? Eikˆ ihminen hetkess‰
joskus aukene i‰iseksi ik‰‰nkuin yht'‰kkisen salaman valaisemana?

I‰inen on ihminen silm‰nr‰p‰yksitt‰in! Yht‰haavaisesti on h‰n kaikkea
ymp‰rill‰‰n, aikojen l‰vitse upottautuu h‰nen tunteensa ja syleiltyn‰
sulaa h‰nen mielens‰ hetken ‰‰rettˆmyyden t‰ydelliseksi hymin‰ksi.
ƒ‰retˆnn‰, ‰‰retˆnn‰ p‰ilyy ihminen, kun h‰n itsest‰‰n unohtuvana
vavahtuu i‰isyyden tunnoksi ymp‰rill‰‰n. Vapisuttavan ihanaa on ihmisen
olla, kun h‰n sieluineen sulaa n‰kemyksens‰ ylle ja sieluineen h‰lvenee
n‰kemykseksens‰, l‰ikky‰v‰‰ ihanuutta on ihminen silloin ja rajattomana
p‰ilyy h‰nen olonsa. Miks'ei ratkekkin ihminen ihanasti olemisesta
katsomisen rajattomana hukuttavana hetken‰?

Antinous seisoo pyramidill‰‰n, niinkuin ‰‰rettˆm‰n‰ keinuvana ryhm‰n‰
tuntuu se pyramidi kannattavan ajatustunnelmoimisiaan, silm‰ns‰ ja
sielunsa keinuu yht‰haavaisen p‰ilyv‰sti sen pime‰ss‰ kannattavassa
ryhm‰ss‰, aavikon ‰‰rettˆm‰ss‰ ‰‰nettˆm‰ss‰ levenemisess‰ ymp‰rill‰ ja
Niilin vaaleassa vyˆss‰, joka mutkitellen luikertaa alavien
lakeuksiensa keskitse. Miks'ei j‰t‰ ihminen itse‰ns‰ katsomuksensa
unohtuneeseen, kaikkituntevaan hetkeen ja vapahdu ihanasti el‰m‰st‰?




II.


Kuolleiden ‰‰nettˆm‰n kaupungin keskell‰ seisoo Antinous, edess‰‰n
kivijalustalla lep‰‰v‰ Sfinxi.

Lep‰‰ Sfinxi kivijalustallaan, tuijottaen kivisilmill‰‰n eteens‰,
kivik‰p‰l‰ns‰ oiennettuna. Sfinxin takana n‰kee laajana ja
matalana avauvaan holvistoon, joka n‰kyy silm‰‰n loppumattomina,
vuorestahakattuina pilaririvistˆin‰, jotka viimein h‰vi‰v‰t n‰kyvist‰
kattaavan holvisuojan umpinaiseen pimeyteen. Sivulla sfinxist‰ seisovat
kummallakin puolella kuningasten suunnattomat kuvapatsaat, ne istuvat
liikkumattomina, k‰det kummallakin polvella, katse korkealta ihmisen
ylitse j‰ykk‰n‰ kaukaisuudessa. Taampana nousevat ylt'ymp‰ri ilmaan
louhittujen vuorien aaveelliset ja kaameanpaljaat haahmot.

Kuin kivettyv‰n‰ seisoo Antinous siin‰ sfinxin edess‰, silm‰ns‰
liikkumattomassa sfinxiss‰. Niin herkk‰muotoiset ovat sen sfinxin
kasvot, kuin v‰r‰htyneen‰ hempenee mieli niiden sieluun sulavaa muotoa
tuntiessa, mutta sitte tuijottavat niist‰ kasvoista harmaat
liikkumattomat silm‰t, jotka kivett‰v‰ss‰ kylmyydess‰ ik‰‰nkuin
katsovat ihmisen puhki ihmisen ohitse ja sielu ik‰‰nkuin j‰‰tyy sen
katseen kohdatessa. Sfinxin rinnatkin vellovat hempeyten‰ silm‰‰n ja
sulana ja halaavana j‰‰ katsomaan niiden v‰r‰hdytt‰v‰‰ naisellista
kauneutta, ja olkap‰itten solava ja puhdas muoto, joka hyv‰n‰ ja
hienona liikutuksena tuntuu sieluun, saa ihmisen antauvasti
pehmenem‰‰n. Niin velloo Antinous v‰r‰htyv‰n‰, kun h‰n katsoo sfinxin
rintaa, ja sielunsa valuu sulana nautinnonhaluna sit‰ hyv‰ilev‰n‰
hempeyten‰ tuntuvaa rintaa, mutta samassa kohtaa h‰nen silm‰ns‰ taas
sfinxin j‰ykist‰v‰n kivikatseen, ja h‰n n‰kee jalustalle oiennetun
sfinxin suonikkaan leijonak‰p‰l‰n, jonka k‰yr‰t voimakkaat kynnet
ik‰‰nkuin liikahtelevat, ja samassa hyytyy kuin kivetys suonissansa.
Kivett‰v‰sti tuntee h‰n samana hetken‰ kuningasten suunnattomat,
liikkumattomina istuvat kivipatsaatkin ja matalalakisen pime‰n
pilaristoaukenemisen edess‰‰n ja seisoo kuin joka tunnossaan
j‰ykkenev‰n‰.

Ne kuninkaat istuvat mykkin‰ pime‰muotoisina paikoillaan k‰det
polvillaan ja katsovat, p‰‰t j‰yk‰sti suorina liikkumattomasti
korkealta ihmisen ylitse kallioiden er‰maisiin aukeuksiin ymp‰rill‰, ja
sfinxin takana seisovat pilarit loputtomina pimeyteen h‰vi‰vin‰
rivein‰, jotka mataloina kannattavat lakeana levittyv‰‰ katon
holvikkoa. Mielikuvitus j‰ykistyy, kun siin‰ katselee niit‰
liikkumattomia patsaita ja pilarien p‰‰ttym‰tˆnt‰ mets‰‰, ja kun
ajattelee ett‰ ne samat kuningaspatsaat ja samat lakeat pylv‰sholvit
ovat seisoneet, edess‰‰n sama lep‰‰v‰, eteens‰ selitt‰m‰ttˆm‰sti
tuijottava sfinxi vuosituhannen vuosituhannen j‰lkeen samaa
liikkumattomuuden untansa. Niin niinkuin kolkkonee mielikuvitus ja
ajatuksetkin j‰hmettyv‰t tuijottaviksi siin‰ kuolleen ja aution
liikkumattomuuden keskell‰. On kuin j‰ykkenisi itse sen i‰isen‰
seisovan kivettymyksen keskelle, ja kuin j‰‰tyisi el‰m‰st‰, rinnan
ainoana tuntona sfinxin katseen selitt‰m‰tˆn ja kylm‰ hyydytys.

Vai onko ollenkaan el‰m‰‰? Eikˆ lep‰‰ koko maailma silm‰nr‰p‰yksen
kivett‰m‰n‰, oma syd‰nkin lyˆm‰tˆnn‰? Kolkkona, kaameana kiviunena
kaikki, aikakin h‰vinneen‰? Antinous katsoo kuin j‰ykistyv‰n‰
ymp‰rilleen. Niin on kuin j‰‰hmettymisen silm‰nr‰p‰ys itsess‰‰n, ja
kolkkona hyytyy h‰nen mielikuvituksensa. Kaameat kivikasvot tuntuvat
veress‰ns‰, tuijottavain elottomain silmien hyydytys kulkee j‰isen‰
j‰seni‰ns‰. Eikˆ koko maailma ole silm‰nr‰p‰yksess‰ seisahtunut
ajattomaan kuolemiskivettymiseen? Eikˆ koko el‰m‰ ole hetkess‰ hyytynyt
kiveksi?

Vai onko koko el‰m‰ muuta kuin kivettymist‰? El‰m‰, j‰‰nkylm‰, ankea ja
autio, onkokaan se muuta kuin ihmisen j‰‰t‰v‰‰ kammottamista? Niinkuin
suunnatonta ja muodotonta vierauden ja kylmyyden hirmua on el‰m‰ ja
maailma, jossa joka hetki kolkot ja pime‰t kivetyskasvot ja
kivetyssilm‰t tuijottavat ihmiseen, ja jossa ihmisen v‰rjyv‰ mieli joka
hetki halvautuu hyydyttyv‰n‰ kammostumisena. Hetkeksi siin‰ kovassa
liikkumattomassa el‰m‰ss‰ unohtuu silm‰ sfinxin hempe‰n‰, ja sielulle
hyv‰ilyn lievityksen‰ tuntuvaan rintaan, silloin sulaa koko sielussaan
hyv‰iltyn‰ ja herkkyv‰n‰ ja hiipii koko olollaan sen sfinxin
hempeytt‰v‰n tuudittavan rinnan ylle ja on joka solussaan halajointia
ja sulaumusta ja herkkyyden valuntaa, mutta samassa jo kohtaa silm‰
sfinxin katseen ja silm‰nr‰p‰yksess‰ hyytyy ihminen j‰ykistyv‰ksi
kammoksi taas. Kylm‰n‰ ja vieraana hirmuna tuntuu paljas el‰m‰ ihmiseen
ja kammostuvana kangistuu ihmisen sielu sen edess‰. El‰m‰ on ‰‰retˆnt‰
ja kovaa autiutta, jonka keskell‰ ihmisen jokainen tunto j‰‰hmettyy
kivenlyˆm‰ksi ja h‰d‰ns‰ik‰hdykseksi.

Niin seisoo Antinous ja ajattelee Kuolleiden Kaupungissa, ymp‰rill‰‰n
pime‰t ja liikkumattomat kuningasten patsaat, edess‰‰n kivetyssilm‰inen
sfinxi, leijonak‰p‰l‰ oiennettuna.




III.


Mutta mit‰ onpi el‰m‰? Onko se kammottavuutta, jonka keskell‰ ihmisen
jokaista suonta kivett‰v‰ h‰t‰ lamaa? Vai onko se hyv‰‰ ja lempe‰t‰
herkkyyden katsetta, jonka edess‰ ihminen ihanasti v‰r‰htyy sielunsa
sulaksi liikutukseksi? Kumpaa se on, suurta ja kylm‰‰ vierauden
kosketustako, vai lempe‰n liikutuksen syleily‰, sill‰ kumpanakin tuntuu
se syk‰ht‰v‰lle ihmiselle?

Toisinaan on ihminen el‰m‰n edess‰ paljasta haikeata nautinnon
sulaumusta. Valuu herkkyneen‰ ihanana v‰r‰htelev‰n maailman ylle, ja
ainoana suloisena kipeyten‰ on ett'ei saa viel‰ liuenneempana j‰tt‰‰
itse‰ns‰ sen ihanatuntoisen maailman ylle. Kaikki ymp‰rill‰ tuntuu kuin
sielun suloiselta hyv‰ilylt‰, jokainen tuntoon virkoava huomio
maailmasta v‰r‰htyy ihanasti mieleen, niinkuin sielun lievityst‰ on
kaikki, ja mihin silm‰ j‰‰kin, sointuu sielu sulana kohta n‰kemyksen
mukaan ja p‰ilyy t‰ytettyn‰ ja tyydyttyv‰n‰. Koko maailma on silloin
joka ilmiˆss‰‰n mielelle kuin suloinen ja lempe‰aaltoinen lep‰‰myksen
meri, jonka hyv‰ilev‰‰n syliin on ihanaa j‰tt‰yty‰, ja ihmisen ainoana
suurena toivona on silloin viel‰ v‰littˆm‰mp‰n‰ tuntemuksena valua sen
suloisuusmeren tuudittavain aaltojen mukaan. Niin on niin‰ hetkin‰‰n,
kuin olisi koko olo maailman olon s‰estyst‰, tahtoisi kummuta itsest‰‰n
sen maailman ylle, eik‰ ole mit‰‰n ihmisess‰, ei yht‰‰n tunnetta eik‰
yht‰‰n j‰sent‰, joka ei haikeutuisi halusta valua siksi tuntemiseen
h‰ipymiseksi. Niin tuntuu el‰m‰ joskus suloisena ja sielua hyv‰ilev‰n‰.

Mutta sitte tuntuu el‰m‰ toiset kerrat taas kuin j‰‰hmett‰v‰ kova
kolkkous, jonka edess‰ ihminen hyytyy jokaisessa tuntonsa
syk‰hdyksess‰. Niin silloin n‰kyy maailma kuin tylyn‰ ja runtelevana
autiutena ihmisen ymp‰rill‰, uhkaavana ja kovana seisoo se ihmisen
edess‰ ja s‰ik‰hdytt‰‰ h‰nen jokaisen tuntonsa v‰r‰hdyksen
kangistuvaksi kammoksi. Kuin rautaisilla liikkumattomilla kasvoilla
tuijottaa se ihmiseen, kaameuttaa h‰nen sielunsa j‰iseksi
kamaluudentunnoksi, ja halvaa jokaisen h‰nen her‰‰v‰n tunteensa
puistattavalla pelolla. Pelottava on el‰m‰ joskus, kaamea ja
kammottava, ja n‰kyy ihmiselle aaveellisen tyhjyytens‰ ja kylmyytens‰
paljaudessa, sen n‰yn edess‰ j‰‰tyy ihmisen joka j‰sen sis‰llisest‰
kammosta ja verens‰ heltee hitaasti vieriviksi kivihelmiksi suonissaan,
helpottumattomaksi t‰r‰htyneeksi s‰ik‰hdykseksi seisahtuu koko olonsa.

Onko el‰m‰ nyt siis ihmisen ymp‰rill‰ aukenevaa pelotuksen tuijotusta,
jonka edess‰ ihminen joka olonsa ja tuntonsa kudoksessa j‰‰hmettyy? Vai
onko se sulaa sielun hyv‰ily‰, jonka haltuun hurmauvassa unhotuksessa
halajoitsisi h‰lvet‰, ikin‰ siit‰ ihanuusv‰r‰htymisest‰‰n virkoamatta?
Vai onko el‰m‰ kumpaakin, onko el‰m‰ sek‰ j‰ykist‰v‰‰, ihmisen tyhj‰ksi
lamaavaa suuruuden autiutta, ett‰ myˆskin ihmisen syliins‰ sulkevaa ja
ihmisen syliss‰‰n autuaaksi tyydytt‰v‰‰ armon kosketusta, onko el‰m‰
niinkuin sfinxi, joka kivenkylm‰n‰ lep‰‰ i‰isyysoloansa, mutta
jonka rinnoille ihmisen olisi suuri sairas halu sanomattomassa
nautinnonhukunnassa h‰lvet‰? Onko el‰m‰ kivij‰yk‰t leijonak‰p‰l‰ns‰
oientava ja hyydytt‰vill‰ kivisilmill‰‰n tuijottava sfinxi, jonka
rinnoille sulana sieluna valuisi, mutta jonka silm‰yksen edess‰
j‰ykistyv‰n‰ tyrehtyy jokaisessa verens‰ pisarassa? Onko el‰m‰ sulouden
ja kammotuksen kivisfinxi?

Sulan suloinen el‰m‰, kolkko ja runteleva el‰m‰! Pelvon ja h‰distyneen
tuskan lamaamana kaameutuu ihminen jokaisessa olonsa sopukassa el‰m‰n
edess‰. Joskus taas sulaa h‰n sen saman el‰m‰n edess‰ ihanuuttaan
haikeaksi sulousnyyhkyn‰ksi ja herkkyneeksi onnen liikutukseksi. Miksi
vaihtelee ihmisen olo niin? Miksi her‰‰ ihminen, kun h‰n kerran on
saanut sulata onnena herkkym‰‰n, miksi her‰‰ h‰n siit‰ en‰‰ el‰m‰n
kovaa paljautta tuntemaan? Miks'ei j‰‰ ihminen taintuneena, i‰ksi
taintuvana el‰m‰nsfinxin suloisille sulouttaville rinnoille, ja huku
niiden ylle hurmaukseen kuolevana! O el‰m‰, el‰m‰, joka tuo kylm‰n
tunnon ihmisen joka j‰seneen, joka joskus hetkitt‰in halvaa ihmisen
jokaisen tunnon ja jokaisen ajatuksen j‰iseksi s‰ik‰hdykseksi, el‰m‰,
jolla on sfinxin kylm‰ tunnoton kivikatse ja sfinxin k‰yr‰kynsinen
kivenraskas leijonak‰p‰l‰, miks'ei sen el‰m‰n edest‰ halajoitsisi i‰ksi
h‰lvet‰ hetken‰, jolloin sen saman el‰m‰n rinta velloo sulana hyv‰ilyn
tuntona ihmisen edess‰, ja jolloin h‰n ihanoituvassa lievityksess‰ voi
koko sieluineen juosta sen herk‰n ja sulaneen hempeyden ylle! Kun
luonto ja maailma avautuvat sulattavana hyv‰ilyn sylin‰ ihmisen
edess‰, kun maailma ja ihmisen ihanoituva sielu liittyv‰t yhteen
i‰isyys-syleilyyn ja ihminen kaikkine aisteineen ja koko v‰r‰ht‰vine
oloineen raukenee sen maailman ylle, miks'ei h‰n silloin i‰ksi
halajoitsisi sammua siihen onnensa hyk‰hdykseen ja i‰ksi lievittyneen‰
unohtaa koko muun el‰m‰n! O, kun sammuisi ihminen ihanana hetken‰‰n,
kun lakkaisi el‰m‰st‰ hyk‰htyneen‰ ihanuuden hetken‰‰n, i‰ksi silloin
lievittyisi ihminen olemisesta ja i‰ksi lauhtuisi ihmisen vapahtuneessa
sielussa olemisen pime‰, umea pakotus!




IV.


Niili‰ liukuu Antinous venheess‰, seisoo kallistuneen venheens‰
partaalla, ja katselee viev‰‰n veteen, jolla kuplat leikkiv‰t, toga on
valunut jalkoihinsa paljaalta vartaloltaan.

Aurinko on laskussaan taivaan rannalla, Niil lep‰elee ymp‰rill‰ kuin
suunnaton, hiljaa liekkuva kultakansi. Kaukana viivauvat iltataivaan
syleilev‰‰ kultaa vastaan matalain rantojen haamut, joista erottaa
siell‰ t‰‰ll‰ jonkun ihmisasunnon tai palmuryhm‰n tummat ‰‰riviivat.

Siin‰ seisoo valtaavan, levenev‰n kultaisen Niilin keskell‰, liukuvassa
venheess‰‰n Antinous, ja katselee, paljaalla vartalollaan veden
liekkuva kuvastus, veteen venheen vierell‰, katselee kullanruskoa
iltaisen maailman ylitse.

Syvin‰ p‰ily‰v‰t silm‰ns‰, kun h‰n liikkumatonna seisoo siin‰ ja
katselee veteen venheen vierell‰, johon kallistunut venheens‰ ja
seisova paljas vartalonsa heitt‰‰ v‰ilyv‰n viherj‰nkultaisen varjon, ja
jossa venheen liikunnan synnytt‰m‰t kuplat hiljaa j‰‰v‰t taakse, alla
avautuu taivaan kirkas kuvastus rajattomana kupuna, jonka syliss‰ joku
veden h‰ilytt‰m‰ pilvi keve‰n‰ leijaa. Viel‰ syvempin‰ n‰kyv‰t
silm‰ns‰, kun h‰n hiljaa nostaa ne ja j‰‰ pitk‰ksi hetkeksi n‰kem‰‰n
Niilin kultaista pintaa ja taivaan pohjatonta kirkkauskantta vastaan
n‰kyv‰in rantojen tummanv‰ritˆnt‰ vyˆt‰. Silmiss‰‰n on syv‰ ja harras
syttymys, siin‰ kun h‰n hiljaa ja liikkumatonna katselee.

Niin seisoo Antinous liukuvassa venheess‰‰n ja katselee vuoroin
virran viev‰‰ kuplehtivaa vett‰, jonka syliss‰ taivas ‰‰rettˆm‰n‰
keinuu, vuoroin ymp‰rˆiv‰n maailman ‰‰retˆnt‰ v‰lk‰hytt‰v‰‰
kultasilm‰nr‰p‰yst‰, seisoo liikkumatonna liukuvassa venheess‰‰n,
paljaalla vartalollaan hyp‰htelee veden kuulakas, kullalle v‰l‰htelev‰
kuvastelu. Seisoo h‰n siin‰ liikkumatonna, toinen k‰tens‰ rinnalla,
toinen rentona riippumassa sivullaan, huulensa nauttivasti
puol'avoimina.

Niin liukuu venhe, ja Antinous seisoo, Niil kuvastelee kultaisena ja
rantojen viivat v‰istyv‰t tummemmiksi veden ja taivaan kullan keskelle.
Hetki tyk‰ht‰‰ hetken j‰lkeen, Antinous seisoo yh‰ ja katselee
ymp‰rilleen kallistuneen venheens‰ partaalla, illan viile‰ ilma
hyv‰ilee paljaita j‰seni‰ns‰, hiljaa liukuu venheens‰ virran
kultakantta.

Niin kuluu hetki hetken j‰lkeen, aurinko on l‰hennyt taivaan rantaa ja
maailma muuttuu ylt'yleiseksi kullaksi, jonka syliss‰ rantojen viivat
n‰kyv‰t ainoastaan ep‰selvin‰ juovina. Silloin viimein kun
auringonsilm‰ on ik‰‰nkuin sulkeumassa taivaanrannan k‰tkˆˆn ja sen
viimeinen hyk‰htynyt katse punervana hohteena leikkii maailman
kasvoilla, silloin Antinous yht'‰kki‰ n‰kyy liikahtavan, silm‰ns‰
syvenev‰t ja suurenevat hetkess‰ ja kasvonsa v‰r‰ht‰v‰t ‰‰retˆnt‰
k‰rsiv‰‰ vakavuutta, kun h‰n nyt ik‰‰nkuin nousee korkeammaksi ja
viimeisen auringon s‰teen mukana katsoo ymp‰rilleen. Niinkuin sis‰lt‰‰n
valaistuna seisoo h‰n, ja rintansa liikkuu, kuin polttaisi sen jokaista
j‰nnett‰ sanomaton kuoleuttava ihanuus, silm‰ns‰ katsovat hyk‰htynein‰
ymp‰rille, kun nyt koko maailma palaa viimeisen auringon s‰teen
kultana. Kun viimein aurinko on vaipumassa varjoon, ja ainoastaan sen
viimeinen s‰de leikkii kelmenev‰ss‰ ilmassa, silloin ottaa Antinous
askeleen venheest‰‰n, silm‰ liitettyn‰ siihen v‰istyv‰‰n aurinkoon
ottaa h‰n askelensa, valkea jalkansa k‰tkeytyy veden kalvoon venheen
vierell‰, sinne veden helmaan vajoo Antinous hitaasti kokonaan, katse
viel‰ viimeiseksi kirkastuneena kohotettuna ‰‰rettˆm‰n taivaan
kultasyliin ja auringon viimeiseen sammuvaan silm‰ykseen. Hetki
j‰lkeenp‰in hoippuu Niilin kantta tyhj‰ liukuva venhe ja auringon
viimeinen kuoleva s‰de v‰lkkyy kultaisesti veden renkaissa, jotka ovat
her‰nneet venheen vierell‰ vedenkannessa ja hiljaa levit‰iksev‰t, kohta
sammuvat ne renkaatkin liikkumasta ja aurinko h‰ipyy, viile‰n‰ ja
kosteana levitt‰ytyy yˆn haalea kelmeys Niilin ylle ja taivas sammuu
v‰rittˆm‰ksi.








End of the Project Gutenberg EBook of Antinous, by Volter Kilpi

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 41053 ***