*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73776 ***
UUSIA SAVLAISJUTTUJA
Kirj.
Sav'ojan Samppa [Santeri Rissanen]
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1911.
SISÄLLYS
Ruohtija
Makkarajuttu
Viilakevaanut
Apina
»Pislaaki»
RUOHTIJA
Haovvan helemaan hoeppuvin polovikunta muistaa vielä vissiinnii majjuer
Hortta-vaenoon. Noosevimmilla ee siitä oo kaet kun nim tiijjossa.
Soattaa siks sattuva seoluvilleen, jos siitäe sanan solomihtoo
puhheihin piästyvä ja pistää pienen muistvihjeen. Siinä se solluun
seiassa sanasa Ventelälahen vaenoostae.
Ne laklangat ja virkaviitteet eevät siihen aekaan olleet niin just'
justieraeituja ja mallaeltuja kun nyt näelläe kyläkunnilla. Ee
tarvittu riittaella rotakollia, jos riitae riipas, ei siknaattiin
supliikkia herrassyötingillä syöttäen, juottaen kirjottee kuttuuttoo.
Ee ollu meellä ennen roastupija ja rootmannija, ee kihlakuntoo eekä
kihlatuomarija. Moalaismiehenkään ei tarvinna tiijjustoo, millee
siunoomalla soap pakkeillesa henkpuukon, vallesmannin ja ruununvoovvin
tai niihin juoksupoejjat, konstaapelit, jahtvoovvit tae muut. Koko
kookkaan kulumakunnan asjat ajel voan yks tänne tällätty herrantapanen.
Mikä lie maht'asema alakujaan ollu ja miks lietänöö lavveemmissa
laetöksissa karahtierattu, mut majjuuriks sitä voan myös hoastateltiin,
jos pakko puhheelle pan, ja sen ulukomaesta sukuvakkaan ee tultu
tiijjetyks, voan kuluk se meejän meeningisä Hortta-herrana.
Oeshaan ne oejjenneet otvaelemalla yheltäe Hortalta pahattii pykälät
ja lak' luvettu tavullesa, mut ol majjuurissa muuvvan moalaesta
meenuuttava pykälä. Yhtä siitäe, että ol olettavan puoleenen ja
kivikkaottonen. Aena ne oes asjat limilleen liittynnä sillonnii.
Voan kun ee ottanna ja osanna niin sanana kulukeuvoo tätä meejjän
puhheen kieltä. Mitä lie ruohtia riäkännä, saksoo saksattanna tae
niesnittännä venättä. Ee meejjän mies osanna sitä säksätystä kun
silimät sarkanappina, kasvot hörössä ja suu seposelälläsä kummiksesa
kuulla ja katella. Viuhtohan se siihen sekkaan käsilläännii, hytkäöttel
hartijoetaan ja siristel silimillään ja pit jos jonniimoesta pelemuva,
mut minkäpä mies mahto semmosessa supsutuksessa ja Paaäpelin
poapatuksessa? Sitte aena mongerruksesa lopuks suuttuva sähäht —
ja siilon ol' toesen tarkin aeka alakoo syrjäkarriin luimuilla
lov'paekkoja, piipahtooksesa kiireen vilikkaan väljempään ilimaan. Eekä
ookkaan ihme, jos äkkeestykkii, kun oes otvaellu ottoo selevee, eekä
ottanna ja soanna.
Monneenhan sitä erreykseen ja murrokseen myö majjuurin kans' yhyttiin.
Kokkeiltiin konstija jos toestae, riijjan rietoomiija kun myöhii
oltiin, koeteltiin suita suunnitella sen vieraan venskutnksen viissiin,
voan ei piästy Hortta-herrasta sen sinnemmä kun ovesta sisään ja vielä
vikkelämmin ulos.
Sammoen aekoen asu sitä Kumpusalon Ventelälahtee Juhannes Petter
Kumpulainen. Sillä ol tapana talosa särpimeks soaliistoo kotrantasa
kaehlikoesta matikkata ja muutae kalloo. Rysinesä ja mertonesa
se pittii pienessä kalassa kotisa. Mut jo puulautu siihe yksille
yritöksille muuvvan samoella järven liepeillä asustava pahasisunen
ja kajekatteenen noapurinmies. Ja niin kun s'oon semmosten sisu,
niin se aena salassa selän takana sitä kutvotustasa pit. Yöllä ja
iltamyöhällä ilikeil, että kun Juhannes oamunuijjeessa män pyyvyksijäsä
penkomaan, niin ee ens koahmasulla kässiisä soanukkaan. Milloin ol
minnii sorttista peliä pietty: katiskat kohoteltu kanervikkoon,
havvuukset hajoteltu, verkot viety viijjakkoon, ja rysät ryöhkyytetty
rantapensaekkoon. Jo se vähä monest Juhannes roapas myrreissäsä
korvasa kuvetta. Aluks tok sattu koerankujetta välpallaan, sitte ihan
alavarriin. Mut minkä tek, kun ee soanna vehkeehin viskojoo parraassa
kahussa kiin. Tiettiin ja taejettiin arvaella, että Pirskaesen Poavo
s'oon, mut määppäs näkemätä nykäsemmään.
Äkämystyy sitä semmosesla hittaamppii henk' kun Juhannes. Voan ee kun
hammasta purroo jutist' ja kärs koetteeks. Voan sitte kun sattu oekee
lahnan liike-aeka, ja parraana kutukippeenä ol toas koapattu kompeet
kalan vissimmältä vietinpäekalta — niin jo Juhannes julukas meelle
muille huolesa. Myö vaevattiin varmaanniin puel puhekautta piätämmö,
että mittee tehä, voan ee yhytetty sen seesauttavampoo selikettä, kun
pantiin Juhannes sen Hortta-herran pakkeelle. Voan ties sen, mittee
siitä sae — tiukan pyöräöksen takakätteen ja par' paenavoo ranstaakan
repsausta selekääsä. Vaekka Juhannes ee ehättännä er' kernaast'
käöntijäsä kertomaan, eekä myökään viihitty usuttauvva utelemmaan, niin
soattiin kuitennii vähä vihiä, mitenkä män. Höölist ol' Hortta ottanna
hoastateltavaksesa ja kättäe koahmassu. Voan kun Juhannes puulautu
siitä rysäpelistä poasoomaan, niin ol' jo majjuer sen säksätyksesä
soanna. Ol' alakanna Juhanneksen jutun välliin haokahhella, että »hvah,
hvah» ja sitte alkanna tosmittoo ja niesnittöö »tuusan jeekulia»,
»vinska venska» ja »tum, tum, pum, pum». Juhanneksennii luonto alako
noosta ja ol' alakanna hännii haokahhella sekkaan ja äristä ja murista
mahtisa mukkaan. Par' pitkee pölystä puhtaampoo viiruva Juhanneksen
nutun selässä ol koko koakatuksen jäläki. Ätreissäsä Juhannes poestu ja
paeskas lähtiissäsä Rytkölän porstuvan pohjakammarin oven niin, että
ikkunat laalo. Tuntu porstuvassae piästelevän semmossija siunauksija,
joessa on ärriä ja ässiä äkkinäesestä vähä liijjannii paljo.
Myö meenaeltiin sen mertameeningin jo ens yritökseesä ehkäönneen, kun
Juhannes nuin kuukauven kulottuva erräänä iltana juoksutti sanan, että
piipahtoo heellä. Kahvija särpiissä sitte selitti koko miesroekalle,
että nyt siitä rysäjutusta jo taetaa tolokku tulla. Ol' niät sen ens
yrkäilysä selekään Juhannes ottanna ja lähtennä rovastin ryökkynöen
rekkoorhommiin ruohtija oppijaksesa. Ja siellä ol viikkaovet vetvotellu
ja ollu hörössä korvin, kun ryökkynät venskoosa viskel. Ja hyvä
muistinen s' ol' Juhannes. Aena itseksesä ol iltasilla jokeltanna
samoja »vinska taalaa» ja »kuketinmuklaa» kun ryökkynättii. Sitte kun
alako kiel lauloo lipreemmin, otti ja läks. Lähtiissäsä ol soanna
vielä ruustiinna ruohtija ossoovalta teeterskalta semmosen supliikin,
jonka pänttäs piähäsä vettä vallaen. Että ol vaekka siknatyer tae muu
komsarjus, niin selevä siitä nyt tul, tuumi Juhannes ja arvel, että
s'oon just!
Meenattiin myö, että mittään se mukkaeloo, voan Juhannes julist
jalottelevasa sen Hortan pakkeille ja puottavasa sen vanahan
verkkovikkeen nyt ruotiks kun hyllyltä. Se voat' meetäe mukkaasa, sinne
oven katveeseen kuuntelemmaan. Meetä ensin meenuutti männä semmoseen
suven pessään, voan kun Juhannes sitte kuuvennet kahvikupit juotua toe
uuvven pannun jn tarjos kolome kovvoo karhukuppija mieheen ja joka
kupin välliin kaksi kuivoo »mellammoolija» — niin kun se sano — niin jo
yrkäöttiin yhteen matkaan. Majjuurin portilla Juhannes vielä ruuvvas
kulukkukojettasa ja niin sitä siinä hämärässä puikahettiin porstuvaan.
Juhannes koppautti ensistään oven kamanaan kämmeneiläsä kolomest ja
rykäs. Se kuuluu olovan herrossa semmonen sortti visintieruussa.
Majjuur tuntu siellä tuolillasa keäntyvän ja ärjäs, että »tirsk in!»
Juhannes sillon soapast sissään, mut jätti oven meetä varten siistisi
ravolleen.
Minä, joka seeson seeninpänä, näin ja kuulin väläkeesti kaekki.
Se Juhannes porskuttel kesk'lattijalle, pokkas ja siist hivukset
silimiltäsä ja roapas vasemmuksellasa takakätteen matot kokkoon
lattijalla ja par kertoo ryvästyvvään naolas silimäsä majjuuriin ja
vähä kommeella iänellä selitti seoroovan supliikin:
»Hers Majjuer! Johan Petter Kompalain, Kompasalo, salo Ventelaks!
Huukkus puukkus, ets yks pahanteko... Pool piivel Pirskalain huseeraa
mun mertsojen kans... Ryssä me ryy... merta me mee...! Skats
skanervikkoon, svits viijjakkoon — mits' piruva minä siellä tien...!»
Minusta se kuulu niin saakelin sattuvalta ja muista kaet kans. Juhannes
ol siks juhlatällissäe, että puottel kun pahinnii pappi — ja sylykäs
sihhaotti aena soppeuvilla kohilla.
Hortta-herra kuul alun kun aenae immeenen, tärkeen näkösenä ja kun
ymmärtäen. Mut sitte sen noama muuttu, käv ihan keärmeen nahan
kirjavaks ja alako sitte tuhkia kun tuohtunut mulli, änkötti ja äkötti
jottae ja — sitte se alako semmonen metel, että miesmuistiin ee kuultu
kummempoo. Se polk' jalakoo, hyppi tasakäpälässä, tako nyrkkijäsä
pöötään ja pelemus kun hullu. Alako sanattii sujuva ja tul kun
pikkukivinä sennii seehtemät »jeekunantrastit», »vaanit» ja »jeevelit»
ja jo sattu suomeksi yks »pirskele». Äkkiä sieppas se läkkihormin ja
lähätti sen Juhanneksen paejan rintamukseen, sitte tul yhtä tulisest
linjaarit, saksit, avviissit, allakat, pännähollar ja viimen majjuer
ite —!
On vähä onneeta kuvvaella sitä männöö, mikä majjuerin porstuvassa sitte
tul. En tiijä majjuerko mukiloe meetä vae myökö toenen toesijammo.
Mikä piäs pihalle jalon, mikä polovin tae käsin. Yhessä rysyssä sitä
koetettiin kukkii kokkoella konkkijammo ja kummalta tuntu, että
kukkii roajasa siitä mylläkästä läös. Vaekka jäehän sinne hattuja,
kalavokkaeta ja nappija ja miltä nyrjäht' niskoo, millee ol otassa
arpee ja jos jottae. Munnii kitan ol kuivana kiljumisesta.
Kun myö oejjottiin sitte huohottaen ja jälelle vilikuin Rytkölän
pihhaan, tul talon sikjojoukko kuistilla vastaan mänössä muka majjuerin
pihhaan kahtomaan sijan lahtuuta. Huuto ja hönkyminen ne ol kintuille
kiäntännä. Perräöty ne kun kuul sitte, mikä ol meena.
Mut majjuer hoastatti Juhanneksen syyskäräjiin kunnianlookkuusta ja
manas meejjät vieräaksmiehiks. Ol muka Juhannes julenna tulla hänen
suomenkielesä taitoo ivvoomaan ja vielä völjännä koko miesroekan sitä
pilanpittoosa oven takkoo tirskumaan. Ja niin sano laotamies, että
sakko siitä sutkahtaa rapsahtaen.
Tok' ee kuitenkaan keritty mihinkään laktuppaan lähtee, semmosta kun ee
taenna ollakkaan lähempänä Helsinkijä. Se niät majjuer otti ja saerast
ja kuel, kuten kertovat kylällä, liikaan kiukkuun.
Eehän sitä arvanna, että se ruotin reestuu niin nokkoo lyhentäen loppu.
Voan ee näy olovan oovvosta sen taejan taetajaks, ee aenae, että
niinkun laktuvassa kelepoovaks' ast. Vaekka jo minä vähä oon vihjaellu,
että soattoohan se syy olla vähä niissäe tihheeseen tipratuissa
Juhanneksen »mellammoolissae».
Semmosta s' ol se sen aejjan asjanaju ja venskan viskely.
MAKKARAJUTTU
Ol somimpija sunnuntakoamuja hikisinnä heenaekana. Justiisa se
juhlallinen viisarinviittaus, jollonkana kuumuuttasa höörynä hlkkoovan
Hepomäen harteilla kyyhöttävän kellostapulkyhhäöksen lohkolaeta malamit
mojjaottivat ens huutosa Herran huoneeseen.
Viijjen kuuvven avosliikkasessa lätystelevän vaem'immeesen ja parin
kolmen körttiläesen jälessä jalotteli koht kirkkoo kirkherra Kelekreen.
Hikpiässä moantien irt' olovoo pölyä pelmottel ja nästyykilläsä
noamoosa niist. Mut muuten ol myrteellä miellä, — ee oes lystännä
lähtee tämmösellä tul'ilimalla pönttöösä parille kymmenelle varaen
jalakkeella olleelle sielun ruokoo ravitemmaan. Muutennii ellottel,
kun ei kuumuuvelta ollu kyennä niin jumalan jyvvee ikeniisä ottamaan.
Nii ett' oes soanna olla koko soaruunpuuhan pito Kelekreenistä vähä
kylymempiin ilimoen.
Heeskalan kohallakkaan ee Kelekreen kehanna sankasilimijäsä kohhaottee,
vuan sivute puhku. Ja jo ol kerinnä pölypilivessä vissiinnii
viis' kymmentä jalan ottoo, kun kuul' takkoosa jottae hihkumista.
Luppasemisesa lopettaen Kelekreen kiännäht' katastammaan jälillesä.
Heeskalan Hetamar siellä huivillasa huoto ja perästä pyers, että pöly
hammeessa korkkiruuvvina kiers. Ja kun tapas ja pysäötti niijjoomaan,
niin polviperälle yritti nyykistöö. Hetamar niist nokkoosa ja julukus,
että hään oes, jos ilikiis, niin kun koapatuita ryynipiiraeta, jos
kirkherra ottas ja alentus pyhänä purasemmaan. Ja oes parraeks oekeen
hyvvee kokkelijjae, että jos —!
Pyörshän se Kelekreen kulun kuultuvasa kun pyörssii takasi.
Kursaelemata tiijettäköön niät, että hän Herran paemeneks ol semmonen
rasvaruokiin vetävä ja makkararuuvvat hänest' ol hyvvyyvven paras
annos. Aattel vielä, että torkkukoot kirkkovieraat uamutuimaasa vartin
par.
Hetamar viijjä hyssyytti Kelekreenin Heeskalan herraspuolelle. Enstäsä
tarjottiin kahvija, sitte vortviinijä, sitte kahvija ja limulaatija.
Hetamarin Marloviissa tuukkas pöövvän ja laetto semmosest portsut,
että siunoomaan pit ruveta ruuvvalle päästyvä. Kirk'herra pur' ja pit'
makkeita puhheita palasten välillä. Ee jiäny kun ruotija ja makkaran
nahkoja ja tyhjät kokkelkoolit talosta talon pöövvälle kokottamaan.
Kun ol vielä kullautettu kahvit, niin kuultiin jo kolomannen kerran
papinkelloen pampattavan. Sillon vasta viäntäys kirkherra taipaleelle.
Porstuvassa vielä kiitellessä molemmin puolin pist' emäntä vielä
paperiin pannun ryynmakkarapakkeetin pastorillesa. Ja niin panneutu
Kelekreen kelekuttelemmaan kirkkotielle. Pakettisa pist' rokkisa
takataskuun.
Kelekreenin puhkuissa veräjältä tielle heräs Heeskalan hienohaestinen
Hallii par unista hyvästijä haokahtammaan. Kelekreen ee siihen
huohmiota heettännä. Mut tarkkasilmänen sivullinen oes helepost'
hoksanna, mitenkä Hallin tiirusilimät äkkiä sirkesivät ja sieramet
supistu ja loajen. Ja niin alako Halli hölökkäästi kirkherran
kintereellä tuon tuostae kuonollasa koukaten rokin kieppuvia helemoja.
Ja kun ol' piästy oejjustielle, sae Halli kampraatiksesa jonnii
kulukukoeran. Yhessä alettiin lähennellä kirkherran kinttuja. Ol'
älynnä toenennii koera, mikä vietink takataskulla ol. Siinä astua
pylykkästessä ol hieraonna makkaroen piältä paper ja makkeenruskee
ryynpiä pulupahtanna essiin. Kelekreen sit' ee mukavissa mietteissäsä
älynnä.
Kirkkomäellä ol' jo puelkymmentä piskiä siinä makkaran vahissa.
Alettiin kilipaelun kiihkoutuin käyvvä rohkeemmiks, ja pastorin pit
jo par kertoo takakätteen potkastae peälle käöpijä. Perräöttiin ja
palattiin, ja niin yks koeran vötkäle äkkiotolla riipas riippuvan
makkaran niin, että ol' Kelekreen selälleen keekahtoo. Siilon vasta
kirkherra hoksas tämän tavaran tassuun ja äkkeestyin paenautu
pelastammaan makkeeta lahjoo. Voan ee jaksanna juosta, ee auttanna
moanitus eekä kutunta — makkara män ja tuntuvat koerat siitä kauvempana
hampaat irvissä ottelevan.
Harmissaan ja helemojjaan vilikuillen paenautu pastor sakastiin.
Siellä kopas taskujasa ja tallust' pyttyysä ja paenaotu puhumaan tämän
moaliman kattoovaisuuvesta. Kesken puhheesa huohmas, mitenkä avomesta
akkaen ovesta pujaht par äsköstä tavaran tassoojaa rist'kongille ja
alakovat alasilimäsinä penkkiin alate pujotteleija. Pastor' kok' pittee
silimällä näetä karvasija kirkonkävijöetä.
Niin lämpes siinä Kelekreen kielen laolaessa ja unneutti koerat,
makkarat ja muut...
Kun suntijo arvel soarnan hipuvan loppuvasa, hiip' hän sakastiin ja
sieppas kuulutuskirjan. Lapikasjalassa sitte tuskin monenkaan unen
hooreessa kököttävän älytessä pujaht soarnastuoliin. Noos vähän matkoo
rappuja ja kurkottaen sae kässiisä soarnoojan rokin heleman. Alakaen
hilijoo nyhtee suntijo sihis, että: — Teäll' oes kuuluutuksija! Teäll
oes...
Jos ollessa mänössä seehtemännen taevaan ihanimmissa iloessa, havaht
Kelekreen rokkisa liepeen liikkeeseen... Kamalin tojellisuus havaht
etteen — ästkara! koerat — makkarat — kyllä minä —!
Ja äkkikäänteellä Kelekreen kiänty makkaran varkaeta vasten. Nous
jalaka ja potkasta sivvautti, ettee kun viuhahti. Pastorin paksuin
huuliin väliltä kuulu vielä hihkasu, että koerat — -hanat ne! Ja
urotyösä tehtyväsä Kelekreen aeko kiäntyvä häirittyvä puhettasa
jatkamaan.
Voan allaalt tuolin rapuilta ja juurelta kuul' semmonen metel, että
jäe suu auk papiltae, ja seurakunta ol soaha halvauksen kun niin
varomattomasi pit unesta herätä. Ensin kuulu rapuilta uikaus, sitten
kolinkolia, mökkee ja suntio se sieltä jos jonniilaesessa kauniissa
koarteissa ja pyörteissä puksaht ällistelevän seurakunnan silimiin
etteen. Kuulutuskirjasta ee kun sinkoel lehet ympärillä istuviin
silimille. Siihen heräs lukkarii ja luul tämän kohun johtuvan siitä,
että seurakunta ol hengässy soarnarukouksen piälle ja oekassu
ruumistasa. Muistaen velevollisuutesa tarras lukkar urkuin käsiks ja
samassa paohasivat urut ja lukkar yhessä:
»Tulkaa kaikki, katsokaatle
piinaa rakkaan Herramme.»
Mut siitä lähtiin ovat meejän Kelekreen ja suntio kantaneet
hampaankolossa kaunoo toesillesa. Kinkeril ee uskalleta Kelekreenille
ryynmakkaroeta näkemiin ulottuuvviin tuuvva — se kun soap muuten
ruuvvan tuntevan kirkherran ihan vihanvimmoen.
VIITAKEVAANUT
Niihin Kilijuvan kuuluks käöneehin viitakevaanuin anto oekeestasa
osviitingit ja riitingit rutakkolaesten rovastvaenoo Kuusveltti. Myö
kun oltiin viime kevätkelillä Ottulassa kinkerpuuhissa ja oekeen
uskolla ukoessa ja akoessa siinä seuvun sikjoehin sivussa yrkäeltiin
suaha selevee sanan mänöstä, niin se rovast aena alavarriisa semmosissa
pahimmissa pulumakkeissa ryöstäyt puhheilla sotkun selevikkellyin.
Erräässä eksyköhassa se sitten panneutu puhheisiin niistäe entisistä
ekjyytistä ja israjeelin pakopuuhista sieltä Vaaraoonin moanpaekasta.
Vuan sitte kerto, että jo katu se ekjyyttineesar ja jälestä läks ajjoo
ramuvammaan kaekkine sotakomppeenesa. Sill' ol ollu sitte semmoset
kummat kiessittii tae vaanut muvassasa, että ol kuppeehin semmosia
varrettomia viitakkeita vitastettu ja orriit eessä, ettei kun karskaata
kärriin kansa sakkeempaan sotakahhuun ja kuatu terriin miestä kun
lakovarista. Vuan ee eestännä nekkään, Seepaotti kun otti ja hukutti
Punaseen merreen koko meeningit kiessinesä ja kiessissä olioenesa.
Mikähän lie niistä rovastin rupatuksista mittäe meenaettu, vuan aenae
se Junnupetteriin uskolla uppos. Ne viitakevaanut rupes mielessä
myrräelemään; ja jo alako aatteluttoo, että elähän jos tässä oes
Kilijuvvaannii ne ekjyyttiin etevät kulukuneuvot ja pyyvykset pyvätä.
Mut' ei vielä vuan tullu ryhytyks reestoomaan niitä ruastelemmaan,
vaekka niin selevenä ol silimissä kangertelemassa unissa ja hereillä
niihin huamu ja pienemppii rakenne. Ee niät sattunna semmosta sottoo
Kilijuvan korpiin, joss' oes osanna ottoo ja sitte rynnistöö ja koettoo
sen rovastin kehumisen toen pohjoo. Iliman aekojaannii oes ollu vähä
ilikeetä immeesten ivvaelulta ajella, vaekka vuan niin kuin yrikkeeks
esmerkiksi kevvään lumista pistävässä perkkuuniityn pensaekossa.
Siitäpä vihollisen puutteesta ei tullu Junnupetter Juljaanallekkaan
julastuks mielesä myrreyttäjjöä, iteksesä vuan vetoe, että elähän kun
ottas' vuan nuo meejän suokorit ja ne pistäs riihrattaen niskaan ja
sitte sites puelkymmentä pitkee, viime heenäkelillä huonoks kallituita
kaeslaviitakkeita vetreillä vitaksilla kuppeille ja Perhon oekeen
kyntövaljaessa etteen, niin — mahtasko kuatumata kekkeillä eessä
ekjyytti tai muu muhameetti —!
Vuan aeka kuluk ja viitakevaanut alakovat hälävetä hankoomasta mieltä,
kunnekka kiännyttiin jo syyskesälle. Mut siilon ne saevat uutta onkoo
ne vaanuviitteet ja tos' niistä tulj, kun tullii.
Se johtuu siitä vanahasta riijjasta sen Kilijuvvan nuapurin,
Noosijaesen kansa. Siitä ijänikuisesta äpäreahosta. Kun niät
Junnupetter Juljaanan akaksesa otti, ja Juljaana män semmosesta
rikkaasta talosta Junnupetterin leepiin, niin se sae myötäjäesiksesä
muun muvassa siinä Kilijuvan kuppeella kyyhöttävän niittypalstan, jonka
toinen raja juoks' niihin Noosijaesten muahan. Ja vaekka olj vatkutettu
niille nuapurille hyvättii vueskauvet aejan ajusta, niin ei ollu apua.
Ja laskivat sitten hyväkkäät aena karjasa kaluammaan siihen vieraalle
vaenijolle. Renkpoejat ol usseennii nähneet, mitenkä vasikat ja varsat
aena rajapensaekon yl' ryöstäyvät ja lahmasivat luppoovan äpärteen kun
luuvvituks'.
Kun Juljaana tännäe heinaekana hok' kuulleesa Noosijaesten kelloen
äpärteessä kalakattavan, äkämysty Junnupetter julumimmillesä. Ee
virkkanna kuitenkaan sanaks' kelepoovoo kellekkään, vuan iteksesä
arentieras, että syötättä sennii äpärerosvot viimestä kertoo. Minä kun
tästä työntäön puuhan pittoon, niin vieläköön kellot kalajaa Kilijuvan
kejoella!
Siilon se silipas ne viitakevaanut tuas tottuuvella mieleen. Ja
Junnupetteristä passas tämä hetki niin helekutin hyväst' niihin
kokkeeluun. Tae jos ei just' aevan kun ekjyyttiin tavon, niin siihen
sorttiin. Junnupetter puulautu taas tuumaeluun ja — tek toen. Illan
hämärteessä hiip' ensin aettaan ja eht'ne kaislaterät. Niihin kansa
kiers' sitten rukkiin suojassa äpärteelle ja kyykkysissäsä painaltu
pensaekkoon. Siellä sitten syönty riitinkijään rustoomaan. Ite vaanut
pit' pottoo puuhista ja muuten muovata omasorttinen sotapyyvvink. Eht
vuan poletumman karjanpolun ja sinne vitoella sitel raatoja polun
varrelle. Oekeen vee suun muikeeks' kun silimäel vehkeitä valamiina.
Ja niissä puuhissa pittii niin hyvän ruppeeman, että kuul' jo, kun
Noosijaesesta herettiin iltalypsyltä ja laskettiin karja yösyötöile —
minnekkäpä muuvvalle, kun äpärteehen.
Taaksesa tuon tuostae mulukoellen ja suu silikissa sipsuttel
Junnupetter kottiisa. Moata pannessa vielä hyvästä mielestä hykkäöttel,
että Juljaana viereen vennäötessä vatkutti, että mikkään sitä nyt
hytkyttellöö. Vuan Junnupetter pit leepäläpesä kiinni ja vaepu pian
pehmeeseen unneen.
Uamulla siinä päevän ujjeessa ol hän jo jalakeella ja pirtin puolella
tiijustel, oesko viime pimmeen aekana sitä Noosijaesten kalakatusta
kukkaan kuultu. Ja kuultu ol. Koko yön ol äpärteeltä semmonen kilikatus
ja kalakatus kuulunna, että eekö lie ollu koko korp' puolen karjat
siellä pehnoomassa. Junnupetter sen kuultuvasa vuan hymäht', että eekö
tuonne niitä lie joku laama jiännykkii ja käsk poekasa ja renk' Reetun
kanssasa äpärteelle »körjoomaan muhamahoja», kuten naurusuussa sano.
Männessä vasta usko urkkosa poejille. Poejattii intoutuvat, että jop'
ol jupsaus Noossijaesille ja niin ol kiire, että Junnupetterin pist'
vihaks' kun jättee pyrkivät.
— On, on kellellään, huus poeka Petter ja puulaus pensaekkoon minkä
pohkeesta piäs.
— Kato ketaletta! Onpaan! riäkäs Reettu ja ryöstäys jälestä.
— Elä? O-onko montae? sae Junnupetter liähätetyks.
— Kolome, kolome on kellellään: Ruunisia kolome!
— Ruun —?
Siihen kerkes Junnupetterrii poekiin luo silimät puelmatkassa piästä.
Kahtoo älämäytti ensin, sitten sylykäs ja noetas.
— Persmala!
Reettu kumartu ensin yhen moassa makkoovan puoleen, sitten oekas ja
katast' kulumat koholla isännälle mulukoellen.
— E-eeköön oo meejän Pe-erho?
— Nii ja Liisu ja varsae? lisäs Petter.
Niihän n' ol Kilijuvan kaekki hevoset. Perho ol suanu suurimman raavvan
mahhaasa ja koepeesa. Varsa vielä vähä el' ja tamma Liisalla ol
takananen kerrassa poekki...
Tietää sen, mittee meenas Juljaana, hyvin ol jykkeenä ja Junnupetterin
pit' jututa koko se viitakevaanuvahinko — jost' ei ollu muuta hyötyvä
kun että sinä vuotena Kilijuvan kaekki piijat ja renk' Reettu muuttivat
osan vuespalakastasa »vaanuvarskengiks» ja Junnupetter ee kääny
kinkerissä ennee koko Ruusveltin elinikänä.
APINA
Vaekk' oltiin jo vissiinnii viijjelläneljättä, ee oltu vielä,
Ryytyn Ruupe ja minä, missään semmosessa kun kaupunkpaekassa piästy
pistäömään. Kuultu ol kyllä yhtä jos toestae monenmoesta. Monet
puhepostit tosin ol vatvottu ja vetvottu, että mittään jos jonnae
soppiuvana hetkenä ryöstäöttäs rekkeen ja reessuutettas jonnekkii
julukeempaan kyllään ja vähä väljyytettäs kotpölyjä ennenkun tässä
kemahettaan kolleen kuoleman sylliin.
Niin sattuvattii sitte kerran ne kaotta moaliman kuulut Kajjaanin
Kynttelmarkkinat. Siilon myö tehtiin tolokku tuumista ja vaekka
kot'akat koakattel ja vesittel, niin myö ee kun kellahettiin Ruupen
ruunan rekkeen ja yhtenä kiljuvan kirreenä pakkasyösyönnä ajjoo
rellutettiin Kajjaaniin. Meenattiin, että jos ee kaoppoen kyvetäkkään,
eekä olla ostoksia varten, niin vetvotellaan hänessä par päevästä
ruppeemata ja rumileerataan rutoks näköreejjät remallaan.
Kun ol Kajjaanin tullista tultu, niin osviittoen jäläkeen ajettiin
sen meejjän kylän vanahaan markkinakorttieriin, Ryyperiin. Siellä
riisuttiin ruuna ja viskattiin kaorakappa purra jurskuteltavaks. Ite
pistäöttiin perreen pirttiin purasemmaan ja vielä kiireen vilikkaan
hotastuvammo kuppi kuumoo, paenaottiin kaupuntia kahtelemmaan,
alakavvaan oamumarkkinakohhuun.
Paljo sit' on semmosessa suurkylässä, kun kuulussa »Sirkkaporissa»
oovvolle silimälle oveloo ruokoo. Mikähän lie sitte siinä virkaeltu
ja vatvaeltu, puotiin ikkunoeta silimät sirellä syynätty, rotuvaarija
saappaan kärellä koeteltu ja raathuoneen kelloo kummaeltu. Tingittiin
vielä kokkeeks torilla ja jottae asjoo tehhäksesä Ruupe särkennä
mukkaasa panneen satasesa, kuunneltu hyvväe tunt'-kaos posentiivia ja
värjötetty vonukraamin eessä — niin äkkiä jokkii otti minuva kylykeen
ja Ruupee otti olokapiästä. Kiännyttiin kahtomaan ja mies tunnettiin
meejjän kylän Koperon Kalleks. Ka, pistettiin kättä ja kysyttiin
kuulumiset. Siinä sananvaehon välissä Kalle kysäs, että:
— Outtako työ ies ottanna ja ollunna niitä apinjoeta katastamassa.
— Myökö myö? Eehään täss' oo tiijjetty, että niitä semmossija kojjeita
oes katottavissae.
— No jotok, että on! Ja kummija kuotoilijoeta onnii. Jo niitä sietää
teijännii yhen viiskolmattasen eestä käövvä katastamassa.
Sitte Kalle selitti, missee niitä semmossija kuojuilijoeta on. Saman
kaun varrella, vasemmukselle, korkeessa pykkäöksessä, jossa oven piällä
on kommee osviitta, joss' on kuvija korkotiilistä, rommeettarista,
riikinkukosta ja muista julumista ulukomoan pejoesta. Siin' on
kirjotussii, että »Apinoeta»...
Olinhan minä semmosen apinjan kuvan nähny meejjän lasten aapisessa,
voan arvelin, että soattas tuon ryökkään nähä ihko elävännäe — näin
markkinoella. Ja sammoo se suunnittel Ruupekii — jottae — illoohan
tuota pit' kaupungissa käyvvessa soaha.
Niin myö lähettiin Kallen riitinkiin mukkaan ritvottelemmaan sinne
apinjapaekkaan. Minä, joka olin puustaaviin perillä paremmin kun Ruupe,
rupesin silimät kirreellä sitä ilimotuslahkaattia tappoomaan. Ruupe
ryöhäls siinä sivussa ja tavvael taetosa mukkaan hännii. Voan kyllä
soon semmosessa kylässä kiperätä oekeen syltin kässiin soanti. Niit' ol
ilimotuksia ja kirjotuksia, taaluja ja osviitinkiä jos jonniilaesta ja
liijjan liämält. Jokkaesta myö kuitennii seesaottiin tavvoomaan — ja
siin' ol vähä puuha, kun pit ottoo selevä Röönholovista, Rengelistä,
Reetriksonnista ja jos jostae uppo oovvosta henkilöstä. Tultiin
kerrannii yhen taalun luo, jossa sees, jotta »veteniääri» tai jokkii
veen-nööri ja Ruupe ahvieras, että sekkaet on niitä ves' insnyörijä,
joeta meejjänhii vesillä kevättuluvilla käv. Sit' ol semmosija kun
juurliäkär, rotuhuussi, sushuussi ja moakarija jos joetae. Alako jo
pijammiten se puustavin paljous pyörryttee ja silimijä huikasta.
Meenasin jo hihkasta Ruupelle, että annetaan olla jo sen kattilassa
koko ne marakattimarkkinat, kun samassa silimä sattu semmoseen
korreeseen kultaseen, jok' ol oven piällä ja jonka piällä toas havotti
semmonen kaks' kulukkunen kullattu havukka lentimet loohkallaan ja alla
luk, jotta:
— A—pee—ap — —
— Ähä, jopas öksäht viimennii etteenl ehätti Ruupe. Siinä soon se
apinjapykkäös.
— Elähän hättäes läkköö, meenasin minä. Eehän siin' oo niitä
sirahviinija ja jaloleijuunija ja niitä kalakkunoeta ja muita petoja
kuvattu.
— Mut kun alla tavvoo, että apinoeta on. Vae eekö silimäs ota ennee
puustavin piälle? Vae vaevasta viiskolomattasko viihittelet, miehinen
mies? Männään voan ja katotaan tuo panukraahvi.
En ennee kehanna kekkeellä vastaan, kun Ruupe alako mukana olovalla
pistokkaallannii äkkeistyin viuhtoo, voan rohkasin ja kaevon
viiskolomattasen hampaesiin ja puulausin sissään. Ruupe pyörs perässä.
Ja niin myö tarsittiin semmoseen hämärään huoneeseen lakkeisen
alle. Silimän tottuissa alettiin töllistellä ympärillemme. Voan ee
siell' ollu muuta kun hyllyjä ja hyllyllä pulloja, kuppija, lasija,
rattija, ruuttia, tislierinkijä ja jumpruja. Suu auk minä sitä lasin
liijallisuutta otvaelin.
Ruupen silimä ol ollu ottavamp kun mu. Pistokkaasa varrella
puulattuvasa minua pohkeeseen hän osotti tiskin taakse ja naoruun
hörähtäin sano, jotta:
— Samppa! Silimeeppäs tuonne. Tu—tuossa se oon se kuotus. Hä, hä, hä!
Minnäe luimaotin sinne tiskin taa ja jo piäs multae makkee hörömänaoru.
Siellä sees semmonen olennon liättänä, liinlookun kokonen, kun kontti
harteilla, mut kättä poloviin. Noama ol — ee ossoo sana kuvvaella
kummemmin — kun oes oekeen happamen piimätuopin sipassu ja sitte
irvistäs leoka pitkällä, posket kurtussa ja ohta rypyssä.
Myö naorettiin hyvväe posti ja kun se siellä tiskisä takana alako
jottae ahventierata, niin meetä hohotti sittäe hupasemmin. Mun män
oekeen viärään kulukkuun ja pit kumakulukkuun ja pit kumaraan kiertyvä
kakistelemmaan. Mut Ruupe rohkas luontosa ja kujjeestaen ja mulle
silimee iskiin astaht' par askelta ja alako pistokkaasa varrella sohoja
sinne tiskin taa, sen olennon nokkoo. Ja naoroo hörötti.
Voan sit' ee oes pitännä puulauta tekemään. Se alako jottae niesnittöö
ja herist nyrkkijään ja koapas sieltä koappiisa kuppeelta meejjän
komprommiin. Ihan kun itsestäsä läeskäht ensin Ruupen levveelle
luppakorvalle semmonen säjjäys, ettee s' ollu lapasella lyöty. Ja minä
kun sitä suu aok otvaelin, niin jo kammaotti minuväe vasten kuonoo.
Eekä niitä ojjaoksija ja kajjaoksia ollu yks tae kaksi, niitä alako
liijjetä liijannii luppoovast. Jo putos pistokas Ruupelta ja alako
Ruupe nikotella jottae, että paholainen se nyt rikkeeroo — ja luimuil
lähteeksesä.
Minä piipaen siinä silimän räppäöksessä porstuvaan ja suuren ökäelämän
jäläkeen piäs Ruupei painaomaan mun perästä pihalle. Vielä vilikastiin
perräämmö, että ajjautuuko se apina vielä ulossii uhittelemmaan,
voan nähtiinnii, että s' ol kiivennä ikkunasa kuppeelle ja sieltä
etu-ulottimillasa huito ja huutoo rävels.
Siinä katuva kävellessä korttieriin ee virketty viittavälliin sen
siunoovoo. Ruupe rumileeras hyvin tärkeen näkösenä ja noama kurtussa.
Sitte se seesaht ja vielä aranlaesest' luimautettuvasa takakätteen, ja
sylykäs ja meenoovast minnuun muljaotettuvasa virkko, jotta:
— S' ol ihan ku ilimo immeenen...!
Ja läht' toas kävellä kuippasemmaan. Sitte toas seesaht ja sammoo
mallia sano, jotta:
— Ol' ryökäs, —! Ihan kerrassa ku ilimo immeeneen!
Vasta korttierissa myö syöntäyttiin siitä apinareessusta talon
emännälle rupattammaan. Se koko meejjän matkan kuultuvasa, lojjaotti
kämmenesä vastatusten ja vihellettyväsä pitkään sano jotta:
— Herra tu—u—le ja pu—userra. N'oon raokat eksynnä apteekkiin sen
kyttyrä Nyykreenin luokse — ja luulleet apinaks —!
Vähähän meeltä ne noamarustingit reväht semmoseen ilikeeseen irviin,
voan virketty ee mittään. Voan niin näötti, jotta Ruupesta jo rupes
tuntumaan koko kaupunk kaekkine kommeeneen ja marakattinesa ja muinesa
niinkun nurreelta ja — minä männii ja rustasin ruunan reen etteen ja
sannoo halakasemata myö oltiin jo jonnii vartin perästä kulussa koht
kotkylijä. Eekä viihitty vieläkään sannoo vaehtoo, ennenkun meejjän
portilla erotessa vasta Ruupe kättä pistäen sano, että:
— Samppa! Ol' se — sepä apinja — koko kuotus — ihan kun ilimo
immeenen... se Nyykreen...!
»PISLAAKI»
Tämä tappaus on niiltä hyviltä ajoelta, joesta vanahat niin nokkelast
pakkoavat nuoremmalle poloviperälle poapattammaan.
Ol ollu Iikylässä sillon markkinat ja tapella tuiverrettu ol juur
julumast. Ol korttikoariin kyyvvitty mustialaesta jos muutae miestä
ja naesta pikku hiprakassa hihkumisesta ja semmosesta vijattomammasta
rikkeestä ja vahingonpijosta. Jo ol markkinakohut milt'ei lopussasa —
kun sitte otti ja tapahtu miesmurha.
Viinapäessäsä par oman puolen miesimmeestä niät jostae ol julumistunna
ja toesijasa larpeeks haokkuva napsuteltuvasa jo toenen — värjärin
sälli, Ryytin Antti — sipas sannoesa vahvikkeeks kaohavalaisesa ja ee
kun lyyvvä sätkäötti toesta niin taetamattomast keohkoen, ettee toinen
kun iäntä yrittämätä kupsaht ränsteeniin ruumiina. Siinä siunuustelun
ja ylleesen voevotuksen valituksen vallitessa hoksas Antti sipasta
syrjään ja vohkoella, minne lie lapannae karkuun kun tina tuhkaan.
Kun ol ensin ehitty ja etitty kässiin poliissi Siljanter-vaenoo
ja löövvetty se korttikoarin aetasta viinasaksoelta takavarikkoon
siepattuihin viinoen lappeelta aeka hujussa, aateltu kintullesa ja
vettä holovaten vähän virvoteltu selevämmäks, niin sitte kuolleelle
komhoejattiin vanahoesta kottikärriin lavoesta laetettu puar ja sillä
kannettiin kuollut tohtorin syynättäväks ja sieltä ruuttahuoneen
makasiiniin leekkuuta oottamaan — niin sitte vasta hoksattiin haekaella
sitä Anttia. Voan s' ol kaonna kun käskiin.
Siitä synty semmoneir nujakka ja juoksu ja leähätys, että
henkihieverinä hohkoeltiin. Ensin juostiin viskaaliin ja viskaalista
poliisikammariin, sieltä tilikraahviin, postkonttuerille,
raathuoneelle, ruununvootiin, vallesmanniin, siltavootiin ja sitte
neljään viiteen kiertoon sama matka uuvvestaan. Tilikraahvattiin
Ouluun, Helsinkiin, Viipuriin, Turkuun ja jos jonnekin... Ja ottoo ne
lupas.
Voan sittä jokkii valapassi-Iimänen suattihii Siljankin korviin kaijun
kulun, että se Antti ee ookkaan ja ottanna lähteeksesä lavveemmille
teelle, voan muka piilotteleekse kotnurkkiin sopivissa suojissa. Se pan
uuvven liähätyksen ja laakkuun liikkeelle. Joka vähännii eppäeltävä
talo syynättiin ja rumustierattiin — ja paljo siinä peäs päevän
valioon muuta, jok' ol välttännä ruunun jykkeen silimän, luvatonta
ja luvallistan, kaikkee muuta, mutt' ei Anttija. Niin löövvettiin
lehmänostaja Lunpanterin liiteristä lummiin aekana luvata ammutun
hirven lihat, karvar Kiilströmin vinnin umppohjasta saman hirven nahka
ja Kuroskan aetasta jo kaovvan haekaellut mustilaesten varastamat
voatepakat. Syrjäkylällä yhytettiin yöllä Anttia ehtiissä Iiströmmin
Iitun asunnon tapasesta viinapannu täyvvessä työssäsä.
Ol jo semmosta oamun alakovvoo ujetta kun uuvvuksissa reuhkastiin
kukkii koht kesk' kaopunkija kottiimmo kientyväksemmö. Mut paeskaatupa
sillon yhestä portin pielestä siihen miesroekan etteen hieroja-Heta
hännässäsä puelkymmentä akkoo ja oamukylymässä hampaetaan hakkoovoo
poekoo ja tyttöö. Heta alako siinä kämmeniisä välistä sihistä, jotta:
— S'oon tuolla — ihan vissiin värjär Viikreenin Villerengin luona. Se
aena siellä ruukkas juosta ja ne olivat kampraatija, jotta kyllä se
Villen retale nyt sitä ens' etinnän aejan suojeloo ja peästää sitte kun
ee oo ennee pislaakinpanopelekoo... Ihan vissiin s'oon siellä...
Myö höristettiin kuulokojjeitammo ja niin alako vähä arveluttoo, jotta
jos s'oessiin siellä koerra haovvattu. Sitte kun yks sikjoestae julukas
nähneesä semmosen Antin mukkaesen hoahmun hiipivän Viikreenin portista
sissään, niin otvaeltuva peätettiin tehhä pislaaki kun peätettiinnii.
Voan se ee oo semmonen kun murhamiehen kiinni otto sammoo kun esmerkiks
susjaht. Sitt' ee tiijjä mikä äksäöttää, jos niin kun varomattomast
pislaakin pyöräöttää. Soattaa jostae ehtijälle erreöttävästä
liklookosta lojahtoohhii pistuolin latink ohtaan tae kuolastaan
puukolla pimentopiilosta niskaan. Vaekka kyllähän myö jokkaenen
tunnettiin Antti yhtä hyväks tutuks kun jokkaenen muuhii meestä, niin
vähä kammotti kuitennii kun aattel, että s' ol, vaekkapa voan kun
erreeksissäe, miesmurhan tehny.
Siljanter sae komennuksen kouriisa, viskaal kun asjan kuultuvasa sae
yöilimassa niin ilikeen puistatuksen, että pit kiireen kaopalla rientee
rohottelemmaan kottiisa ja mikä lie millehhii viranommaeselle vaiva
tulin. No, jako Siljanter meejjät miehet ja akat semmoseen rinkiin tae
kierrokseen ja niin että joka puolelta ehätettäs Viikreenin pykningin
ympärille. Siinä vielä kiireen vilikkaan kukkii sieppas asseen
minkä sae, luutoo ja korentoo — parraana asseena ol hieroja-Hetan
pihalle vastaveetyt kommeet koevuhalot, joita män hyvväe vanaha syl
kun pyyhkästen. Ja niin sitä sitte lähettiin supistammaan rinkijä
— ja iliman oovvoommita otteluita tultiin lankkuin seenee vasten.
Lankunravosta tiiroovat näk, mitenkä Viikreenin pihalla jalottel
renk-Ville. Sillon Siljanter vihels ja pöhäls pihalle, myö muut
perässä, mikä portista, mikä loekaten lankun yl.
Ville pantiin vähä niinkun varille. Supisten siinä suijjaoteltiin vähä
ovelia kysymyksen koukkuja, voan yhtä veekeest se Villennii vötkäle
niistä pujotteluista poesveäns. Viimen Siljanter suuttu ja ärjäs, että
ee kun ransyynätään koko kartano ja siinä silimän heetossa!
Mikäs, myö porskutettiin porstuvasta sissään. Ee ne taenna oekeen
Viikreenissä tykätä siitä oamuvissiitistä, koskapahan on kuulunna
vieläe kuiskeita, että män siinä nujakassa jonnii soappaesta pik'
pilalle koko kaopunnin korrein rysselroanu ja että koko talo ol
kun ylösalasin noejuttu. Kohun kuultuvasa ol Viikreenin ryökkynäe
ryöstäytännä sängystäsä, eekä ollu sillä vielä palttinoo paksumpoo
peällä, kun myö sen puttoiriin porskuteltiin. Kok' se kilijuva ja
pyörtyvä ja peettäötä piirongin välliin, voan mikä siinä aotto ruumin
ransyynissä, myö pengottiin sängyt ja pehmattiin polsterit, kateltiin
kummuutit ja melekeenpä peelin lootattii. Koko talosta ee jeäny
ee pienintä pahviaskia, johon ee jokkaenen oes osaltasa nokkoosa
sovitellu. Komuttiin vinnit ja kellarit, kateroopit ja kahveerit —
mittään löötämätä.
Viimen pyssäöttin porstuvassa, josta ol' tultui. Siinä sees Ville
voatekonttuurin ovella. Ja sitä konttueria ee oltu syynätty — sen ties
jokkaenen. Ja jokkaenen meestä vilikas Villeen ja siirty sylen ja jäe
mulukoelemmaan yhäkkii Villeen.
Ol' kaet koko miesroekka niin iäneti mulukoeltu kieroonkahtelevvaan ja
niin oovvon hämilläsä olevaan talon renkiin hyvväe vartti, kun soapu
Siljanterrii kyökistä, miss' ol tutulta piijjalta soanu laenaks pikarin
ja taskumatistasa, niin kun sano, syömättömyyvvestä pahast' panevaan
mahhaasa koatanna vähä rohtoo. Siljanter hoksas, mik' ol merrassa ja
vähä aekoo vuntierattuvasa ryhty toas ruunun seätämiin seäntöen. Villee
käskettiin siirtymään laen uhalla syrjemmä. Ja tekhän se sen. Sitte
kaokoo kalastellen huohmattiin, että ov' ol munalukossa.
— Kenenkä s' oon tämä karteroopi? kysy Siljanter oekeen sutjakasti.
— Mu—mun, sano Ville. Voan ee siell' oo mittään, voatetta voan.
— Ruunu ee usko näkemätä. Kun s' oo sun, nii aokaseppas ov!
Voan Ville estel ja verukkeel ja vakkuutti, ettee siell' oo
voaranalasta ja että muka avvaen ol puonnu ja mitähän lie
valehellukkii, niin että nokka heelu.
— Poejat! ärjäs Siljanter nämä virkaelut kuultuvasa. Täss on käötettävä
rikoslaen voemoo. Tämä mies enstäsä pannaan ulosottokoaren — sen — —
pykälä — — hm — — pykälän mukkaan pislaakiin ja sitte — — proprimo — —
myös pietään ransyyni sen taskussa, kuten koaressa — — hm — polliisin
vastustamisesta seesoo. Kaekesta peättäen ollaan myö nyt ketun kololla
ja s' oon just, sel...
Voan antohan se Ville iliman pakottaviijjae pykälöetä lukon avvaemen,
par vahvoo miestä kun varsinnii vähän aekoo nuin kovemmin kutkuttel
sen käsvarsija. Ville pantiin ite vielä munalukko näpleemään auk' ja
vetämään selälleen ov.
S' ol vähä juhlallinen hetk. Alvarriin eänessä olleet akattiin ol'
kun suista solomituita ja joku sikjoesta tuntu rapuilla ryöstäövän
itkuntiherryksiin. Myö miesväk' tuijotettiin avosuin ja pamppaelevin
povin sinne puelhämärään konttuuriin. Ja kun silimä tottu ja näk — niin
syön hyppäs kulukkulakkeen ja alako niin kumman kuivasti nielettöö...
Siell' ol yhessä nurkassa mies tae aenae mieheltä näöttävä selin ovveen
ja noamoosa piilottaen. Näk kengät, turkin selustan ja karvahatun...
Ee ollu valenna vielä mun muistiin Siljanterin punanen viinanoama,
mut valakespas nyt. Mies ol kun äkkee palttina ja huulet hökält' kun
horkassa. Mut sitte kun luimautti meehin muihin ja näk Villen noamassa
semmosen ilikeen naorun, niin äkkeesty, tempas sapelisa ja astu
konttuerin ovelle ja voan vähä värähtävällä iänellä ärjäs, että:
— Pi—pislaaki!
Par' kolome akkoo tuntu siunoovan ja sikjoesta tuntu tusinanverta
tupsahtavan rapuilta moahan ja taes mies kolominennii toivoo olovasa
kotonasa — mut Siljanter se vaohtiin peästyväsä ee ollukkaan ennee
eppäelypeällä, voan ryntäs sen miehen niskaan ja kahenkäen koahmas,
että paekat paokko.
— Antau, Antti! huus ja roast.
Sillon akkaväk tömist pellolle ja puelkymmentä miestä perässä. Oes
myö muuttii mänty, voan ee porstuvan ovesta sovittu. Kohmittiin
ja puulittiin kuunnellen minkä puel'korvalla kuul, että mitenkään
Siljanterin sielun käöp...
Vähä aekoo elämöetyväsä, pistäöttii Siljanter porstuvaan ja Villee
naoliten silimilläsä seenään sano, jotta:
— Saa—tana!
Ja läks' ja ee jälellesä katastanna.
Ens pelon ja hämmennyksen häästä peästyvä myöhiä rohettiin, tae
rohkeemmat meestä ruveta selevän soantiin siitä Siljanterin
pislaakista. Kurkoteltiin ensin konttuerin ovelta ja sitte sissäännii
sipastiin. Kun pitelijät ol ottaneet ja hämmästyksisäsä heettäneet
Villennii irt, tul sekkii irvistellen ja tirskuin sinne. Aokastuvasa
ikkunaluukun, että valo virtas vielä sissään, voetiin myö helepost
hoksata, mikä sen Siljanterin ol soattanna niin äkäsen eänettömäks,
voatteeta voan. Jot' ol luultu Antiks ottii Villen talavitamineet.
Naolaan ol tällännä enstäsä nuttujasa ja housujasa ja niihin piälle
pannu pitkän turkin. Kun ol sitte ylinnä karvareohka ja alinna
soapaskengät, niin koko laetos siinä puelpimmeessä pijan selin seesovoo
miestä mallas. Kun ol kopeloetu ja keännelty ja koohoteltu — niin ee se
muuks muuttunna.
No, naorukshan se män, niin ja helepotti kansa, kun ee tarvinna
sitä pislaakia tehhäkkään. Suoraan kun ilimasoo, niin pelottanna
ol pentaleesti joka miestä. Hyvilläsä jokkaenen jalottel mökillesä
mielessäsä salloo toevoen, ett' oes se Antti vaekka aena Amenriikassa
ast.
Oamulla siitä viel' ol omat otvaelusa. Koko kylä ol soanu hampaehisa,
että yöllä ol tehty pislaaki. Ja julumija ne siitä juttus, mitenkä
muka ol Antti pötältännä pykningissä pislaak miesten eellä lookosta
lookkoon ja ryöstäynnä niin ryökkynä Viikreenin puttoiriinnii ja
ryökkynä-rukan ahistanna piirongin välliin ja kangella kallaottanna
sitte pökerryksiin ja mitenkä Viikreenin piika salloo ol juottanna
Siljanterille silimän keännösjuomoo, jotenka Siljanter luul
turkkia Antiks, vaekka oekee Antti ollii jo pötältännä pakkoon.
— Ja noapurkaapunnin avviisissa ol julastu huohmattava nottiissi
»Suuremmoenen pislaaki Iikylässä», jossa asija tehtiin vieläe
julumemmaks.
Siljanterija ee niinä päevinä näkynnä. S' ol rustanna semmosen
raportin, että viskaal vihapäessäsä laetto sen viikon aejaks
rivvaattipuuhiin, mittoomaan pormestarin lehmälle Löötynahosta
huuvvetuita heenijä.
Oesko vielä julastava, että parin kuun perästä Antti sukmannillesa
Amenriikasta osotti kirjeen, jossa ilimotti vielä samana yönä
sootaneesa venneellä selän yl' ja sieltä mehtijä myöten Ruotin puolelle
ja Amenriikkaan, josta Ville Viikreenissä soatta kyllä kelle tahasa
seekkaperrään kertoo.
Niin että mittomiin se män Iikylän yhen kerran kirjotettavassa
historiijjassa ehkä kylän tärkeen tappaos: »pislaaki».
*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK 73776 ***